Title: Kotiopettajattaren romaani - (Jane Eyre)
Author: Bronté, Charlotte
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotiopettajattaren romaani - (Jane Eyre)" ***


KOTIOPETTAJATTAREN ROMAANI

(Jane Eyre)


Kirj.

CHARLOTTE BRONTE


Suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren



WSOY, Porvoo, 1921.



Ensimäinen luku.


Sinä päivänä oli mahdotonta lähteä kävelylle. Aamulla olimme
tosin tunnin verran kuljeskelleet lehdettömässä puistossa, mutta
päivällisestä asti (Mrs. Reedin tapana oli syödä aikaisin päivällistä,
kun ei ollut vieraita) oli kylmä pohjatuuli tuonut mukanaan pilviä niin
pimeitä, sateen niin sankan, että pitemmästä ulkoilma-huvittelusta ei
voinut olla puhettakaan.

Minä olin siitä mielissäni. En vähääkään pitänyt pitkistä kävelyistä,
varsinkaan koleina iltapäivinä, minusta oli kauheata palata kotiin
läpi kostean, pimeän illan, sormet ja varpaat kontassa, sydän täynnä
ahdistusta Bessien, lapsentytön, ainaisen torumisen vuoksi ja mielessä
nöyryyttävä tietoisuus ruumiillisesta kykenemättömyydestäni Eliza, John
ja Georgiana Reedin rinnalla.

Mainitut Eliza, John ja Georgiana Reed hääräilivät nyt
seurusteluhuoneessa äitinsä ympärillä. Tämä lepäsi sohvalla tulen
ääressä, ja siinä lemmikkiensä keskellä (jotka juuri silloin eivät
riidelleet eivätkä itkeneet) hän näytti kerrassaan onnelliselta. Minua
hän ei koskaan ottanut tähän joukkoon, sanoen "että hän mielipahakseen
oli pakotettu pitämään minua loitolla, mutta että hänen todellakin
täytyi kieltää minulta ne etuoikeudet, jotka kuuluvat ainoastaan
tyytyväisille, onnellisille pikkulapsille, kunnes hän oli Bessieltä
kuullut ja itse huomannut minun vakavasti pyrkivän saavuttamaan
ystävällisemmän ja lapselle sopivamman mielenlaadun, miellyttävämmän
ja sulavamman käytöksen -- jotakin valoisampaa, avomielisempää ja
luonnollisempaa kuin tähän asti."

"Mitä Bessie sanoo minun tehneen?" kysyin.

"Jane, en pidä viisastelemisesta enkä liiasta kyselemisestä, sitäpaitsi
on aivan sopimatonta, että lapsi keskeyttää vanhempia ihmisiä tuolla
tavalla. Istu jonnekin ja pysy hiljaa, kunnes osaat puhua kauniimmin!"

Seurusteluhuoneen vieressä oli pieni ruokasali, jonne pujahdin. Siellä
oli kirjahylly, ja sain siitä helposti käsiini kirjan, jossa oli kuvia
-- tämä seikka oli minulle erittäin tärkeä. Kiipesin ikkunalaudalle,
nostin jalkanikin sille ja istuin jalat ristissä kuin turkkilainen.
Olin vetänyt punaisen ikkunaverhon eteeni ja olin niin ollen
kaksinverroin piilossa.

Oikealla sulki punainen, poimutettu verho näköalani, vasemmalla
suojelivat kirkkaat ikkunaruudut minua alakuloiselta marraskuun
päivältä, silti erottamatta minua siitä. Aika ajoin, käännellessäni
kirjani lehtiä, katselin ulos talviseen iltapäivään. Kauempana näkyi
vain kelmeätä tyhjyyttä, pilviä ja sumua, lähempänä oli märkää ruohoa
ja tuulenpieksämiä puita, ja kaiken yllä lakkaamaton rankkasade, joka
näytti pakenevan pitkien, vinkuvien tuulenpuuskien tieltä.

Palasin kirjaani -- Bewickin "Brittiläisten lintujen elämä" -- jonka
tekstistä itse asiassa välitin sangen vähän. Sen alussa oli kuitenkin
muutamia sivuja, jotka eivät jääneet minulle, niin lapsi kuin olinkin,
kokonaan tyhjiksi. Sellaisia olivat ne, joissa kerrottiin merilintujen
pesistä, yksinäisistä kallionkielekkeistä, joilla vain ne asustavat,
Norjan rannikosta, jota saaret koristavat eteläisimmästä kärjestä,
Lindesnäsistä, aina Nordkapiin saakka --.

    "Miss' jäisen valtameren hyöky pieksee
    kaukaisen Thulen autiota rantaa,
    ja luona levotonten Hebridein
    Atlannin vaahtopäiset aallot leikkii."

En myöskään voinut sivuuttaa kertomusta Lapinmaan jäisestä
rannasta, Siperiasta, Huippuvuorista, Novaja Semljasta, Islannista,
Grönlannista -- noista kylmän vyöhykkeen maista, hyljätyistä,
peloittavista rannoista, lumen ja jään varastohuoneista, joissa lujat,
satojen talvien muodostamat jäävuoret kohoavat Alppien tasalle,
ympäröivät napaa ja keskittävät itseensä tuimimman pakkasen. Näistä
kuolemanvalkeista valtakunnista muodostin itselleni omintakeisen
käsityksen, se oli epäselvä, kuten kaikki nuo vain puoliksi tajutut
mielikuvat, jotka hämärinä virtaavat läpi lapsen aivojen, mutta
omituisen voimakas. Kirjan alkusivujen tekstiin liittyi vignettejä,
jotka kuvasivat yksinäistä kalliota keskellä meren vaahtopäitä,
haaksihylkyä, joka oli ajautunut toivottoman autiolle rannalle, kylmää
ja aavemaista kuuta, joka raskaitten pilvien takaa katseli uppoavaa
alusta.

En osaa sanoa, millä tunteilla katselin yksinäistä kirkkomaata kivineen
ja nimikirjoituksineen, sen porttia, sen molempia puita, matalaa
taivaanrantaa, jota vasten erottautui rappeutunut muuriaita, ja äsken
noussutta puolikuuta, joka loisti sen yli osoittaen illan tuloa.

Kaksi laivaa lepäsi liikkumattomina uneliaalla, tuulettomalla merellä
-- luulin niitä meren kummituksiksi.

Paholainen väijyi varkaan takana ja naulasi hänen tavaransa kiinni
maahan -- käänsin nopeasti lehteä, tuo kuva kauhistutti minua.

Samoin pelkäsin mustaa, sarvipäistä olentoa, joka istui
kallionkielekkeellä meressä katsellen kaukaista, hirsipuun ympärillä
häärivää ihmisjoukkoa.

Joka kuva kertoi tarinan, ne jäivät usein epäselviksi kehittymättömälle
älylleni ja alkeellisille tunteilleni, kuitenkin ne kiinnittivät
suuresti mieltäni, yhtä suuresti kuin sadut, joita Bessie joskus
talvi-iltaisin kertoi ollessaan sattumalta hyvällä tuulella. Silloin
hän nosti silityspöytänsä lastenkamarin uunin ääreen ja salli meidän
istua sen ympärillä, ja siinä silittäessään Mrs. Reedin pitsiröyhelöitä
ja poimutellessaan hänen yömyssynsä nauhoja Bessie ruokki kiihkeän
tarkkaavaisia mieliämme rakkaus- ja seikkailukertomuksilla, jotka hän
oli saanut vanhoista saduista ja balladeista, tai (kuten myöhemmin
huomasin) Pamelan ja Morelandin Jaarlin sivuilta.

Siinä Bewick polvillani olin onnellinen, onnellinen ainakin omalla
tavallani. En pelännyt mitään muuta kuin keskeytystä, ja se tuli
liiankin pian. Ruokasalin ovi avattiin.

"Hoi, neiti Tyhmeliini!" huusi John Reedin ääni, sitten se vaikeni.
Poika huomasi, että huone oli tyhjä.

"Missä hitossa hän on?" hän jatkoi. "Lizzy! Georgy!" (hän kutsui
sisariaan) "Jane ei ole täällä. Menkää sanomaan äidille, että hän on
juossut ulos sateeseen -- mokoma otus."

"Olipa hyvä, että vedin ikkunaverhon eteeni", ajattelin, ja toivoin
sydämeni pohjasta, että hän ei keksisi piilopaikkaani. Eikä John Reed
sitä itsestään olisi keksinytkään, sillä hän ei ollut nopea tekemään
havaintoja eikä tajuamaan asioita, mutta Eliza pisti päänsä ovesta ja
sanoi: "Hän on varmaan ikkunalaudalla, Jack."

Ja minä tulin ulos heti paikalla, sillä minua värisytti ajatus, että
mainittu Jack olisi vetänyt minut esiin.

"Mitä tahdot?" kysyin arasti ja kömpelösti.

"Sano: mitä tahdotte, Master Reed", oli vastaus. "Minä tahdon, että
sinä tulet tänne". Ja istuutuen nojatuoliin hän viittasi minua
lähestymään ja seisomaan edessään.

John Reed oli neljätoistavuotias koulupoika, neljä vuotta vanhempi
kuin minä, sillä minä olin vain kymmenvuotias, suuri ja tanakka
ikäisekseen. Hänellä oli kalpeahko, sairas iho, paksut piirteet
suurissa kasvoissaan, kömpelöt jäsenet ja suuret jalat. Hän söi
tavallisesti liian paljon ja oli siitä syystä aina pahalla tuulella,
hänen silmänsä olivat sameat ja vetiset, poskensa pulleat. Hänen olisi
nyt pitänyt olla koulussa, mutta äiti oli ottanut hänet kotiin pariksi
kuukaudeksi "hänen heikon terveytensä vuoksi". Mr. Miles, opettaja,
vakuutti että hän jaksaisi mainiosti, jos hänelle vain lähetettäisiin
vähemmän kaakkuja ja makeisia kotoa, mutta äidin sydän vieroi noin
ankaraa mielipidettä ja kallistui mieluummin toiseen, hienompaan,
että nimittäin Johnin kalpeus johtui liikarasituksesta ja kenties
koti-ikävästä.

John ei liikoja rakastanut äitiänsä ja sisariansa. Minua hän
suorastaan vihasi. Hän kiusasi ja kuritti minua, ei kaksi tai kolme
kertaa viikossa, ei myöskään kerran pari päivässä, vaan lakkaamatta.
Jokainen hermoni pelkäsi häntä, jokainen lihas, jokainen jänne
ruumiissani käpertyi kokoon hänen läheisyydessään. Oli hetkiä, jolloin
kauhu saattoi minut suunniltani, sillä en voinut vedota keneenkään
puolustautuakseni hänen uhkauksiaan ja kuritustansa vastaan. Palvelijat
eivät tahtoneet loukata nuorta herraansa pitämällä minun puoltani,
ja Mrs. Reed oli sekä sokea että kuuro tässä asiassa, hän ei nähnyt
poikansa lyövän eikä kuullut hänen sättivän minua, vaikka tämä silloin
tällöin teki kumpaakin äitinsä ollessa saapuvilla, useimmin kuitenkin
hänen selkänsä takana.

Tapani mukaan totellen Johnia tulin hänen tuolinsa eteen. Hän kulutti
pari kolme minuuttia näyttämällä minulle kieltään ja työnsi sen
niin pitkälle kuin taisi vioittamatta sen juuria. Tiesin, että hän
pian löisi, ja pelvolla odottaessani iskua katselin inhoten tuota
epämiellyttävää ja rumaa olentoa, joka kohta tulisi pitelemään minua
pahoin. Kenties hän luki ajatukseni kasvoistani, sillä yhtäkkiä,
sanomatta mitään, hän löi minua nopeasti ja voimakkaasti. Horjahdin,
ja kun taas pääsin tasapainoon, vetäydyin pari askelta poispäin hänen
tuolistaan.

"Tuossa on hävyttömästä vastauksestasi äidille", sanoi hän, "ja
salakavalasta tavastasi mennä ikkunaverhojen taakse, ja silmiesi
äskeisestä ilmeestä, sinä rotta!"

Tottunut kun olin John Reedin sättimiseen en koskaan ajatellutkaan
vastata siihen, ajattelin vain, miten voisin kestää iskun, joka varmaan
oli seuraava sanoja.

"Mitä teit ikkunaverhon takana?" kysyi hän.

"Minä luin."

"Näytä kirja."

Palasin ikkunan luo noutamaan kirjaa.

"Sinun ei ollenkaan tarvitse ottaa meidän kirjojamme, sinä elät meidän
armoillamme, sanoo äiti, sinulla ei ole rahaa, isäsi ei jättänyt
sinulle mitään, sinun pitäisi kerjätä eikä asua täällä herraslasten
kanssa ja syödä samassa pöydässä kuin me ja käydä hyvin puettuna
meidän äitimme kustannuksella. Minä opetan sinua penkomaan minun
kirjahyllyjäni, sillä ne _ovat_ minun, koko talo kuuluu minulle tai
tulee kuulumaan muutaman vuoden kuluttua. Mene ja seiso tuossa oven
edessä, poissa peilin ja ikkunain luota!"

Minä tein niin, enkä heti ymmärtänyt hänen tarkoitustaan, mutta kun
näin hänen nostavan kirjan, punnitsevan sitä kädessään ja viskaavan sen
minua kohti, hypähdin vaistomaisesti syrjään huudahtaen hätääntyneenä.
Liian myöhään kuitenkin, kirja oli jo heitetty, se osui minuun ja minä
kaaduin ovea vasten. Sain naarmun päähäni, siitä tuli verta ja kipu
oli viiltävä. Kauhuni oli kohonnut huippuunsa, se väistyi nyt ja antoi
tilaa toisille tunteille,

"Paha ja julma poika", sanoin. "Sinä olet kuin murhaaja -- sinä olet
kuin orjakauppias -- sinä olet kuin Rooman keisarit."

Olin lukenut Goldsmithin Rooman historiaa ja minulla oli oma
käsitykseni Nerosta, Caligulasta j.n.e. Olin hiljaisuudessa tehnyt
vertailuja, joita en koskaan luullut ääneen lausuvani.

"Mitä, mitä!" huusi hän. "Sanoiko hän tämän minulle? Kuulitteko, Eliza
ja Georgiana? Enkö minä aina sanonut äidille? mutta ensin --."

Hän hyökkäsi pitkin pituuttaan päälleni, tunsin hänen tarttuvan
tukkaani ja olkapäähäni, mutta nyt hän oli joutunut tekemisiin
epätoivoisen kanssa. Näin todellakin hänessä tyrannin, murhaajan.
Tunsin, kuinka pari veripisaraa valui niskaani, tuska oli viiltävä,
ja nämä tunteet voittivat sillä hetkellä pelon. Vastustin häntä kuin
mieletön. En oikein tiedä, mitä tein käsilläni, mutta hän huusi:
"Rotta, rotta", ja ulvoi suureen ääneen. Hänelle oli apu lähellä. Eliza
ja Georgiana olivat juosseet hakemaan Mrs. Reediä, joka oli mennyt
yläkertaan. Nyt hän tuli takaisin mukanaan Bessie ja kamarineiti Abbot.
Meidät erotettiin, ja kuulin sanat:

"Siunatkoon! Hyökätä noin raivokkaasti Master Johnin kimppuun --."

"Oletteko koskaan nähneet sellaista sisua?"

Sitten Mrs. Reed sanoi: "Viekää hänet punaiseen huoneeseen ja pankaa
ovi lukkoon." Neljä kättä tarttui heti minuun ja minut kannettiin
yläkertaan.



Toinen luku.


Vastustelin kaikin voimin, mikä oli aivan uutta minulle, ja mikä seikka
vielä suuresti vahvisti Bessien ja Miss Abbotin jo ennestäänkin huonoa
käsitystä minusta. Itse asiassa olin kokonaan suunniltani, sillä
tiesin, että jo hetkellinen kapinallisuus oli tehnyt minut vikapääksi
tavallista kovempaan rangaistukseen, ja kuten muutkin kapinoivat orjat
olin epätoivossani päättänyt panna kaikki alttiiksi.

"Pitäkää hänen käsivarsiansa, Miss Abbot, hän on kuin raivostunut
kissa."

"Hyi häpeä!" huusi kamarineiti. "Mikä kauhea käytös, Miss Eyre! Lyödä
nuorta gentleman'ia, hyväntekijänne poikaa! Nuorta herraanne!"

"Herraani! Kuinka hän olisi minun herrani! Olenko minä palvelustyttö?"

"Ette, te olette vähemmän kuin palvelustyttö, sillä te ette tee mitään
elatuksenne edestä. Kas niin, istukaa siihen ja ajatelkaa, miten häijy
olette ollut."

He olivat tällävälin saaneet minut kannetuksi Mrs. Reedin määräämään
huoneeseen ja viskanneet minut tuolille. Ensimäinen vaistomainen
liikkeeni oli ponnahtaa siitä pystyyn kuin jänne, mutta kaksi paria
käsiä pidätti minut viipymättä.

"Jollette istu hiljaa, täytyy meidän sitoa teidät kiinni", sanoi
Bessie. "Miss Abbot, lainatkaa minulle sukkanauhanne, hän katkaisisi
heti omani."

Miss Abbot kääntyi pois irroittaakseen tukevasta säärestään tarvittavan
nauhan. Tämä kahleitten valmistelu ja siihen liittyvä häpeä vaimensi
hiukan kiihkoani.

"Älkää irroittako niitä", huusin. "Minä en hievahda paikaltani."

Ja vakuudeksi siitä pidin molemmin käsin kiinni tuolista.

"Muistakaakin pysyä alallanne", sanoi Bessie, ja tultuaan varmaksi
siitä että todella asetuin, hän hellitti otteensa minusta. Sitten hän
ja Miss Abbot seisoivat kädet puuskassa ja tarkastelivat kasvojani
synkkinä ja epäluuloisina, ikäänkuin olisivat epäilleet järkeäni.

"Tuota hän ei koskaan ennen ole tehnyt", sanoi Bessie viimein kääntyen
kamarineitiin.

"Mutta hän on sitä aina hautonut", oli vastaus. "Olen usein sanonut
rouvalle ajatukseni tuosta lapsesta, ja rouva on yhtä mieltä kanssani.
Hän on pieni salakavala olento, enkä ole koskaan nähnyt hänen ikäistään
tyttöä, joka olisi noin umpimielinen."

Bessie ei vastannut, mutta ennen pitkää hän kääntyi minuun sanoen:

"Teidän pitäisi ottaa huomioon, Miss, että olette riippuvaisessa
asemassa ja kiitollisuudenvelassa Mrs. Reedille. Hän pitää teitä
luonaan, mutta jos hän jättäisi teidät, saisitte mennä köyhäintaloon."

Näihin sanoihin ei minulla ollut mitään vastattavaa. Ne eivät
sisältäneet minulle mitään uutta, sillä niin pitkälle kuin muistini
riitti oli minulle tehty samansuuntaisia viittauksia. Tuo virsi oli
hyvinkin tuttu korvilleni, se oli tuskallinen ja masentava, mutta vain
puoleksi ymmärrettävä. Miss Abbot lisäsi:

"Ja teidän ei pitäisi kuvitella olevanne samanarvoinen neitien ja
Master Reedin kanssa, vaikka rouva ystävällisesti salliikin teidän
kasvaa yhdessä heidän kanssaan. He saavat paljon rahaa ja te ette saa
mitään, teidän asemassanne pitää olla nöyrä ja koettaa olla heille
mieliksi."

"Se mitä nyt sanomme teille on omaksi hyväksenne", lisäsi Bessie,
ja hänen äänensä ei ollut, ollenkaan epäystävällinen. "Teidän pitää
koettaa olla heille hyödyksi ja huviksi, ja sitten ehkä teilläkin
kerran on koti täällä, mutta jos olette pahankurinen ja ilkeä, niin
rouva varmaan lähettää teidät pois."

"Sitäpaitsi Jumala rankaisee teitä. Hän voi antaa teidän kuolla kesken
kiukkuanne, ja mihin te silloin joudutte? Tulkaa, Bessie, me jätämme
hänet nyt. En mistään hinnasta tahtoisi että sydämeni olisi kuin hänen.
Lukekaa rukouksenne, Miss Eyre, kun jäätte yksin, sillä jollette
kadu, voi jotakin ilkeätä tulla sisään uunin kautta ja viedä teidät
mennessään."

He menivät, työnsivät oven kiinni ja lukitsivat sen jälkeensä.

Punainen huone oli vierashuone, jossa maattiin harvoin, voisinpa
melkein sanoa ei koskaan. Välistä sentään, kun sattui tulemaan
tavallista enemmän vieraita Gateshead Halliin, oli välttämätöntä
ottaa huomioon sen kaikki mahdolliset mukavuudet, ja silloin
käytettiin punaistakin huonetta. Se oli kuitenkin talon tilavimpia ja
komeimpia huoneita. Keskellä lattiaa oli teltantapainen vuode, jota
kannattivat lujat mahonkipylväät ja jonka edessä oli tummanpunaiset
verhot. Kaksi suurta ikkunaa, joitten luukut aina olivat kiinni,
katosi melkein kokonaan samanväristen uutimien rikkaitten poimujen
ja laskosten taakse, matto oli punainen, pöytä vuoteen alapäässä
peitetty karmosiinivärisellä liinalla, seinät olivat himmeätä,
neilikanpunaiselle vivahtavaa väriä, vaatekaappi, peilipöytä ja tuolit
olivat tummaksi kiilloitettua, vanhaa mahonkia. Keskeltä näitä syviä
varjoja erottautuivat jyrkästi vuoteeseen kasatut valkeat patjat
ja tyynyt, joitten yli oli levitetty lumivalkea, pitsinen peite.
Melkein yhtä jyrkästi erottautui suuri valkoinen nojatuoli tyynyineen
ja jakkaroineen sängyn yläpäässä. Minusta se näytti valkealta
valtaistuimelta.

Huone oli kylmähkö, sillä sitä lämmitettiin harvoin, se oli hiljainen,
koska se oli kaukana lastenkamarista ja keittiöistä, juhlallinen,
koska kaikki tiesivät että siellä vain harvoin käytiin. Vain sisätyttö
tuli sinne lauantaisin pyyhkimään peileiltä ja huonekaluilta viikon
hiljaisen pölyn, ja Mrs. Reed itse kävi siellä silloin tällöin
tarkastamassa vaatekaapin salalaatikoita, joissa säilytettiin
erinäisiä asiakirjoja, hänen juveelilippaansa ja miniatyyrikuva hänen
miesvainajastaan --. ja noissa viimeisissä sanoissa piili punaisen
huoneen salaisuus, taikasana, jonka vuoksi se suuruudestaan huolimatta
oli niin yksinäinen.

Mr. Reed oli kuollut yhdeksän vuotta sitten, hän oli vetänyt viime
henkäyksensä tässä huoneessa, täällä hän lepäsi ruumiina, tänne olivat
hautaustoimiston miehet tuoneet hänen arkkunsa, ja siitä päivästä
saakka oli eräänlainen kauhunsekainen kunnioitus tätä huonetta kohtaan
estänyt sen jokapäiväisen käytön.

Istuin, jolle Bessie ja katkera Miss Abbot olivat jättäneet minut,
oli matala turkkilainen sohva lähellä marmorista tulisijaa. Vuode
kohosi suoraan edessäni, oikealla oli korkea, tumma vaatekaappi, jonka
kiilloitetussa pinnassa erottautui himmeitä, katkonaisia peilikuvia,
vasemmalla verhotut ikkunat ja niitten välissä suuri peili, joka
kuvasti koko tyhjän, majesteetillisen huoneen suurine vuoteineen. En
aivan varmaan tietänyt, olivatko he lukinneet oven, ja kun vihdoin
uskalsin liikkua, nousin katsomaan. Voi minua, olivatpa kylläkin,
eikä mikään vankila olisi ollut varmempi. Palatessani täytyi minun
kulkea peilin edestä, ja katseeni pysähtyi vaistomaisesti tutkimaan
sen syvyyksiä. Harhakuvan tyhjyydessä näytti kaikki kylmemmältä ja
tummemmalta kuin todellisuudessa, ja tuo kummallinen pieni olento,
joka pelokkain, levottomin silmin katseli minua peilistä ja jonka
valkeat kasvot ja käsivarret erottautuivat liikkumatonta, tummaa
taustaa vastaan, näytti kerrassaan aavemaiselta. Mielestäni se oli
kuin Bessien iltatarinain hennot, haamumaiset olennot, jotka olivat
puoleksi keijuja, puoleksi menninkäisiä, ja jotka tulivat kaukaisista,
sanajalkojen peittämistä rotkoista myöhäisten kulkijain näkyville.
Palasin tuolilleni.

Taikauskoisen pelon oireet alkoivat jo tuntua mielessäni, mutta hetki
ei ollut vielä tullut, jolloin se oli saava minut täydellisesti
valtaansa. Vereni oli vielä lämmin, kapinoivan orjan uhma piti minua
vielä pystyssä. Minun täytyi torjua katkerien muistojen hyökkäys
ennenkuin voin alistua nykyhetken tuskiin.

John Reedin ilkeä itsevaltaisuus, hänen sisartensa ylpeä
välinpitämättömyys, hänen äitinsä inho minua kohtaan, palvelijain
puolueellisuus, kaikki tämä kohosi kiihtyneeseen mieleeni kuin musta
hylky kuohuville aalloille. Miksi piti minun aina kärsiä, miksi
katsottiin minua karsaasti, syytettiin ja solvaistiin? Miksi en koskaan
voinut miellyttää ketään? Miksi oli minun turha pyrkiäkään kenenkään
suosioon? Elizaa, joka oli itsepäinen ja itsekäs, kunnioitettiin.
Georgianalle, joka oli hemmoteltu, oikullinen, riitaisa ja töykeä,
annettiin kaikki anteeksi. Hänen kauneutensa, hänen punaiset poskensa
ja kultaiset kiharansa näyttivät viehättävän jokaista, joka näki
hänet, ja vapauttivat hänet kaikista syytöksistä. Johnin tekosia
ei kukaan estänyt, vielä vähemmin rankaisi, vaikka hän väänsi
niskat nurin kyyhkysiltä, tappoi riikinkukonpoikaset, usutti koirat
lammaslaumaan, riipi tyhjiksi kasvihuoneen viinirypäleet ja naksutteli
harvinaisimpien kukkien nuput rikki. Äidilleen hän väliin antoi nimen
"eukko", pilkkasi hänen harmahtavaa ihoansa, joka muistutti hänen
omaansa, jätti röyhkeästi huomioonottamatta hänen toiveensa, repi
ja turmeli hänen silkkipukunsa, ja kaikesta huolimatta poika oli
aina hänen "oma kultasensa". Minä en uskaltanut tehdä pienintäkään
virhettä, minä koetin aina täyttää velvollisuuteni, ja kuitenkin
minua sanottiin väsyttäväksi, happamen näköiseksi ja salakavalaksi,
aamusta puolipäivään, puolipäivästä yöhön asti. Pääni oli vielä kipeä
ja verissään saamani lyönnin ja kaatumiseni tähden. Kukaan ei ollut
torunut Johnia, joka niin aiheettomasti oli lyönyt minua, ja kun minä
oli puolustautunut hänen omavaltaisuuttaan vastaan, moitittiin minua
mitä ankarimmin joka taholta.

"Vääryyttä -- vääryyttä", huusi järkeni, jota tuska kiihdytti
ennenaikaiseen, joskin ohimenevään voimaan, ja tahtoni, joka sekin
nosti päätään, etsi epätoivoisen kiihkolla jotakin ihmeellistä keinoa,
millä voisin vapautua sietämättömästä sorrostani -- juoksisin tieheni,
ja jollei siitä olisi apua, kieltäytyisin syömästä ja juomasta ja
jättäytyisin kuolemaan.

Mikä sekasorto vallitsikaan sielussani tuona kauheana iltapäivänä!
Kuinka koko järkeni kapinoi, koko sydämeni kuohui! Ja missä sankassa
pimeydessä, missä tietämättömyydessä sainkaan taistella sisäisen
taisteluni! En osannut vastata kysymykseen, joka lakkaamatta nousi
mieleeni -- _miksi_ täytyi minun kärsiä niin paljon. Nyt, vuosien -- en
tahdo sanoa kuinka monen -- kuluttua, näen sen selvästi.

Olin epäsointu Gateshead Hallissa, en ollut kenenkään kaltainen,
minussa ei ollut mitään, mikä olisi sopinut yhteen Mrs. Reedin, hänen
lastensa ja hänen valitun palveluskuntansa kanssa. Itse asiassa,
jos he eivät rakastaneet minua, rakastin minä heitä yhtä vähän. He
eivät olleet velvolliset osoittamaan hellyyttä olentoa kohtaan, joka
ei voinut tuntea myötätuntoa ainoatakaan heikäläistä kohtaan. Minä
olin heille vieras, erilainen sekä luonnonlaatuun että lahjoihin ja
taipumuksiin nähden, hyödytön olento, kykenemätön edistämään heidän
pyrintöjään, lisäämään heidän hupaisuuttaan, vaarallinen olento, jossa
kyti viha heidän kohteluansa, halveksiminen heidän käsityskantojansa
vastaan. Tiedän, että jos olisin ollut vilkas, kaunis, puhelias,
huolimaton, vaativainen ja vallaton lapsi -- vaikkakin yhtä hyljätty ja
riippuvaisessa asemassa -- olisi Mrs. Reed katsellut minua suopeammin,
hänen lapsensa olisivat osoittaneet minua kohtaan sitä ystävällisyyttä,
joka johtuu toveruudesta ja yhteenkuuluvaisuustunteesta, ja palvelijat
eivät olisi olleet niin valmiit pitämään minua lastenkamarin
syntipukkina.

Päivä alkoi paeta punaisesta huoneesta, kello oli yli neljän, ja
pilvinen iltapäivä vaihtui tummaan hämärään. Kuulin sateen vieläkin
pieksevän porraskäytävän ikkunoita ja tuulen vinkuvan metsikössä linnan
takana. Kiihkoni asettui, kuumeeni aleni alenemistaan ja rohkeuteni
vaipui. Tavallinen mielentilani, nöyryytys, masennus, lohduton
alakuloisuus, sammutti kylmän veden tavoin vihani hiiloksen. Kaikki
sanoivat että olin paha, ehkäpä olinkin. Enköhän juuri ajatellutkin
tappaa itseni nälällä? Se oli varmaankin rikos, ja olisinko sitten
ollut valmis kuolemaan? Toisaalta, oliko hautaholvi Gatesheadin kirkon
alla mikään houkutteleva paikka? Minulle oli sanottu että Mr. Reed oli
haudattu sellaiseen holviin, ja kun kerran olin johtunut muistamaan
häntä, eivät ajatukseni enää irtautuneetkaan hänestä, ja kauhuni
kasvoi. En voinut muistaa häntä, mutta tiesin, että hän oli oma enoni,
äitini veli, että hän oli ottanut minut, orpolapsen, taloonsa, ja että
hän viimeisinä hetkinään oli vaatinut Mrs. Reediä lupaamaan kasvattaa
minut kuin oman lapsensa. Mrs. Reed luultavasti katsoi täyttäneensä
tämän lupauksen, ja niin hän olikin, sen voin sanoa, mikäli hänen
luontonsa salli, mutta kuinka hän olisi voinut rakastaa minunlaistani
ylimääräistä perheenjäsentä, joka ei ollut edes sukua hänelle ja jota
ei mikään side yhdistänyt häneen hänen miehensä kuoleman jälkeen?
Hänestä mahtoi tuntua sangen piinalliselta olla vastenmielisesti
annetun lupauksen kautta sidottu äidin tavoin holhoamaan outoa lasta,
jota hän ei voinut rakastaa, ja näkemään aina perheensä keskellä
vieraan aineksen, joka oli siihen pysyvästi liitetty.

Omituinen ajatus kohosi mieleeni. Olen aina varmasti uskonut, että
jos Mr. Reed olisi elänyt, olisi hän kohdellut minua ystävällisesti,
ja nyt, kun katselin valkeata vuodetta ja hämärän peittämiä seiniä
-- sattumalta pysähtyivät silmäni kuin lumottuina myös suureen,
himmeäkiiltoiseen peiliin -- aloin muistella mitä olin kuullut
kuolleista, jotka eivät saaneet lepoa haudassaan, koska heidän
viimeisiä toiveitaan ei noudatettu, ja jotka harhailivat maanpäällä
rangaisten väärintekijöitä ja kostaen sorrettujen puolesta. Ajattelin,
että Mr. Reedin henki, suuttuneena vääryydestä, jota tehtiin hänen
sisarensa lapselle, jättäisi asuntonsa -- joko kirkon hautaholvin tai
tuntemattoman, haudantakaisen maailman -- ja ilmaantuisi eteeni tässä
huoneessa. Kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni peläten että
liian kiivas tuskanilmaisu saisi yliluonnollisen äänen lohduttamaan
minua tahi että hämärästä erottautuisivat sädekehän ympäröimät kasvot,
jotka oudon säälin valtaamina kumartuisivat ylitseni. Niin lohdullinen
kuin tuo ajatus teoriassa olikin, tunsin, että se toteutettuna olisi
ollut kauhea, koetin kaikin voimin tukahuttaa sitä ja ponnistin
kaikkeni pysyäkseni rohkeana. Pudistin hiukset silmiltäni, nostin
pääni pystyyn ja koetin katsella rohkeasti ympäri pimeätä huonetta.
Samassa hetkessä välähti seinällä valo. Oliko se, ajattelin, kuunsäde,
joka tunkeutui sisään jostakin ikkunaluukun raosta? Ei, kuunsäde oli
liikkumaton, ja tämä liikkui. Katsellessani sitä se liukui ylös kattoon
ja väreili pääni yläpuolella. Nyt voin helposti arvata, että tämä
valo kaiken todennäköisyyden mukaan tuli lyhdystä, jota joku kantoi
ruohokentän yli, mutta silloin, kun hermoni olivat niin järkytetyt ja
mieleni niin altis kauhuihin, luulin, että tuo äkillinen välähdys oli
toisesta maailmasta tulevan ilmestyksen sanansaattaja. Sydämeni löi
kiivaasti, pääni kuumeni, kuulin korvissani oudon äänen, jota luulin
siipien suhinaksi, jotakin tuntui olevan lähelläni, tunsin tukahuttavaa
painoa päälläni, rohkeuteni oli kokonaan mennyttä, syöksyin ovelle ja
jyskytin sitä epätoivon vimmalla. Kiireisiä askeleita kuului portaista,
avain kääntyi. Bessie ja Abbot tulivat sisään.

"Oletteko sairas, Miss Eyre?" sanoi Bessie.

"Mikä kauhea meteli! Se kävi läpi luitten ja ytimien", huudahti Abbot.

"Ottakaa minut pois! Antakaa minun mennä lastenkamariin!" huusin minä.

"Minkätähden? Oletteko loukannut itsenne? Oletteko nähnyt jotakin?"
kysyi Bessie taas.

"Oi, minä näin valon ja luulin, että aave tulisi huoneeseen." Olin
saanut kiinni Bessien kädestä, eikä hän voinut irroittaa sitä.

"Hän on tahallaan peloittanut meitä", päätti Abbot tyytymättömänä. "Ja
millä tavalla! Jos hän todella olisi ollut suuressa hädässä, antaisi
hänelle anteeksi, mutta hän tahtoi vain narrata meidät tänne. Kyllä
minä hänen ilkeät juonensa tunnen."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kuului käskevä ääni, ja Mrs. Reed tuli
käytävää pitkin. Hänen päähineensä nauhat liehuivat, hänen hameensa
kahisi uhkaavasti. "Abbot ja Bessie, luullakseni määräsin, että Jane
Eyre oli jätettävä punaiseen huoneeseen kunnes itse tulen hänen
luokseen."

"Miss Jane pelotti meitä niin kovin", puolustihe Bessie.

"Antakaa hänen olla", oli ainoa vastaus. "Hellitä irti Bessien käsi,
lapsi! Noilla keinoilla et voita mitään, ole varma siitä! Minä vihaan
teeskentelyä, etenkin lapsissa, ja velvollisuuteni on näyttää sinulle,
että juonittelu ei hyödytä mihinkään. Nyt saat olla täällä tuntia
kauvemmin, ja sitten vapautan sinut vain sillä ehdolla, että olet aivan
hiljaa ja alistunut."

"Voi täti, sääli minua! Anna anteeksi! En voi kestää tätä -- rankaise
minua muulla tavalla! Minä kuolen jos --."

"Hiljaa! Tuo kiihko on kaikkein vastenmielisintä." Se olikin
epäilemättä hänen mielipiteensä. Olin pikkuvanha näyttelijä hänen
silmissään ja hän aivan tosissaan piti, että olin merkillinen sekoitus
mitä turmiollisimpia intohimoja, halpamaisuutta ja vaarallista
vilpillisyyttä.

Bessien ja Abbotin vetäydyttyä pois Mrs. Reed, jota mieletön
tuskani ja rajut nyyhkytykseni kiusasivat, työnsi minut pitemmittä
puheitta takaisin huoneeseen ja lukitsi oven. Kuulin hänen hameensa
kahinan etenevän ja luulen, että pian hänen mentyään minulla oli
kouristuskohtauksia, sitten en tiedä enää mitään.



Kolmas luku.


Sitten muistan heränneeni kuin kauhean painajaisen jälkeen, ja
ensimäinen asia, minkä näin, oli hirmuinen punainen roihu, jonka edessä
oli paksu, musta ristikko. Kuulin ääniä, joitten kaiku tuntui ontolta
ja joita vaimensi ikäänkuin tuulen tai veden kohina. Levottomuus,
epävarmuus ja kaikkivoittava kauhun tunne hämmensivät aistini. Ennen
pitkää tunsin että joku piteli minua, nosti minut ylös ja kannatti
minua istuvassa asennossa. Kaikki tämä tapahtui hellemmin kuin mitä
minua koskaan ennen oli nostettu tai kannatettu. Nojasin pääni tyynyä
tai erästä käsivartta vastaan ja tunsin huojennusta.

Noin viiden minuutin kuluttua hämmennyksen pilvi hajosi: tiesin varsin
hyvin olevani omassa vuoteessani, ja punainen roihu oli lastenkamarin
takkatuli. Oli yö, kynttilä paloi pöydällä, Bessie seisoi vuoteeni
alapäässä pesuvati kädessään, ja eräs herrasmies istui tuolilla lähellä
tyynyä ja kumartui ylitseni.

Tunsin sanomatonta helpoitusta, suloista turvallisuutta ja varmuutta
tietäessäni, että huoneessa oli vieras, henkilö, joka ei kuulunut
Gatesheadiin ja joka ei ollut Mrs. Reedin sukulainen. Käännyin pois
Bessiestä (vaikka hänen läheisyytensä olikin paljon mieluisampi kuin
esimerkiksi Abbotin) ja tutkin vieraan herran kasvoja. Tunsin hänet,
hän oli Mr. Lloyd, apteekkari, jonka Mrs. Reed kutsui luokseen väliin
kun palvelijat voivat huonosti: itseänsä ja lapsiansa varten hän käytti
lääkäriä. "No niin, kuka minä siis olen?" kysyi hän. Mainitsin hänen
nimensä ja annoin hänelle samalla käteni. Hän tarttui siihen hymyillen
ja sanoi: "Vähitellen voidaan jo vallan hyvin." Sitten hän laski minut
alas, kääntyi Bessien puoleen ja käski häntä pitämään tarkkaa huolta
siitä ettei minua häirittäisi yön aikana. Annettuaan vielä muutamia
määräyksiä ja luvattuaan pistäytyä katsomassa seuraavana päivänä hän
lähti pois, minun suureksi surukseni. Olin tuntenut olevani niin
suojattu ja turvassa hänen istuessaan tuolillaan tyynyni vieressä, ja
kun hän sulki oven mennessään, pimeni koko huone ja mielialani aleni
taas -- sanomaton alakuloisuus laskeutui ylitseni.

"Tuntuuko teistä siltä että voisitte nukkua, Miss?" kysyi Bessie
melkein lempeästi.

Uskalsin tuskin vastata, pelkäsin näet että jo seuraava vastaus olisi
epäystävällinen. "Minä koetan."

"Tahtoisitteko juoda tai syödä jotakin?"

"Ei kiitos, Bessie."

"Sitten minä kai menen nukkumaan, sillä kello on jo yli kahdentoista,
mutta te voitte kutsua minua, jos tarvitsette jotakin yöllä."

Käsittämätöntä kohteliaisuutta! Se rohkaisi minua vihdoin tekemään
seuraavan kysymyksen:

"Bessie, mikä minua vaivaa? Olenko sairas?"

"Luullakseni itkitte itsenne sairaaksi punaisessa huoneessa, mutta
varmaankin voitte pian paremmin."

Bessie meni sisäkön huoneeseen, joka oli vieressä. Kuulin hänen sanovan:

"Sara, tule nukkumaan kanssani lastenkamariin, en mistään hinnasta
tahtoisi olla yksin tuon lapsi raukan kanssa tänä yönä, hän voisi
kuolla. Oli omituista, että hänellä sattui olemaan kouristuskohtauksia.
Tahtoisin tietää, näkikö hän jotakin. Rouva oli todellakin liian kova."

Sara tuli sisään hänen kanssaan, he menivät vuoteeseen ja kuiskailivat
keskenään puolisen tuntia unta odotellessaan. Kuulin vain katkonaisia
osia heidän keskustelustaan, mutta niitten avulla voin liiankin hyvin
arvata sen pääasiallisen aiheen.

"Jotakin meni hänen ohitseen, -- aivan valkeata -- ja katosi --."

"Suuri musta koira kulki hänen takanaan --." "Kolme kovaa koputusta
ovelle" -- "Juuri hänen hautansa yläpuolella kirkkomaalla näkyi valoa
--." j.n.e.

Vihdoin molemmat nukkuivat. Tuli ja kynttilä sammuivat. Minulle tämän
pitkän yön tunnit kuluivat toivottoman hitaasti, olin valveillani,
kauhu jännitti silmiäni, korviani, mieltäni, kauhu sellainen, jota vain
lapset voivat tuntea.

Mikään pitkällinen tai ankara ruumiillinen sairaus ei seurannut
punaisen huoneen tapahtumaa, mutta se järkytti hermostoani, ja siitä
tunnen jälkiä vielä tänä päivänä. Niin, Mrs. Reed, sinua saan kiittää
eräistä katkerista sielullisista tuskista. Mutta minun pitäisi antaa
sinulle anteeksi, sillä sinä et tietänyt, mitä teit. Katkoessasi
sydämeni hienoimpia säikeitä luulit vain juurittavasi pahoja
taipumuksiani.

Seuraavana päivänä puolipäivän tienoissa istuin täysissä pukimissa,
suureen huiviin kiedottuna lastenkamarin uunin ääressä. Olin
ruumiillisesti heikko ja raukea, mutta suurin tuskani oli sanomaton
sielullinen masennus ja onnettomuudentunne, ja tämä sai minut
vuodattamaan hiljaisia kyyneleitä. Tuskin olin ehtinyt pyyhkiä
suolaisen pisaran poskeltani kun toinen jo tuli tilalle. Minun olisi
kuitenkin pitänyt olla onnellinen, sillä kukaan Reedin perheestä
ei ollut saapuvilla -- kaikki lapset olivat ajelemassa äitinsä
kanssa. Myöskin Abbot oli poissa, hän ompeli toisessa huoneessa, ja
Bessie, joka liikkui edestakaisin huoneessa kokoillen leikkikaluja
ja järjestäen pöytälaatikoita, sanoi minulle aika ajoin tavattoman
ystävällisen sanan. Tällainen asiain tila olisi tavallisissa oloissa
ollut minulle täydellinen paratiisi, tottunut kun olin ainaiseen
torumiseen ja kaikkien ponnistusteni toivottomuuteen, mutta kiihtyneet
hermoni olivat nyt sellaisessa tilassa, että mikään lepo ei voinut
niitä tyynnyttää eikä mikään ilo elähyttää.

Bessie oli käynyt kyökissä ja toi tullessaan kauniin leivoksen
koreaksi maalatulla kiinalaisella teevadilla. Tämä vati, jolle oli
maalattu paratiisilintu pesässään keskellä kieloja ja ruusunnuppuja,
oli aina herättänyt minussa mitä suurinta ihailua ja olin usein
pyytänyt saada ottaa mainitun teevadin käteeni voidakseni tarkastaa
sitä lähempää, mutta aina tähän saakka oli minua pidetty arvottomana
moiseen etuoikeuteen. Tämä kallisarvoinen astia laskettiin nyt
polvelleni ja minua pyydettiin mitä ystävällisimmin syömään sillä
oleva herkullinen, pyöreä leivos. Turha suosionosoitus! Kuten muutkin
kauan toivotut ja usein tavoitellut armot tuli sekin liian myöhään.
En voinut syödä torttua, ja linnun höyhenet, kukkien värit näyttivät
omituisen haalistuneilta. Panin sekä teevadin että leivoksen syrjään.
Bessie kysyi, tahdoinko kirjan. Sana _kirja_ sai aikaan ohimenevän
virkistyksen, ja pyysin häntä tuomaan kirjastosta Gulliverin matkat.
Tämän kirjan olin yhä uudelleen ja uudelleen lukenut aina samalla
nautinnolla. Mielestäni tässä kirjassa kerrottiin tosiseikkoja ja
senvuoksi pidin sitä syvemmin mielenkiintoisena kuin satukirjoja, sillä
mitä hengettäriin tuli, joita turhaan olin etsinyt kellokukkain lehtien
ja kukkien keskeltä, sienien alta ja vanhojen, muurivihreän peittämien
seinien viereltä, olin jo aikoja sitten mukautunut siihen surulliseen
tosiseikkaan, että ne olivat jättäneet Englannin ja lähteneet johonkin
villiin seutuun, jossa metsät olivat jylhemmät ja taajemmat ja väestö
harvalukuisempi. Sitävastoin uskoin, että Lilliput ja Brobdignag
ovat oleellisia osia maan pinta-alasta, enkä epäillyt etten kerran,
tehtyäni pitkiä matkoja, voisi omin silmin nähdä edellisen valtakunnan
pieniä peltoja, taloja ja puita, pienoiskokoisia ihmisiä, lehmiä,
lampaita ja lintuja, sekä jälkimäisen metsänkorkuisia ruispeltoja,
suunnattoman suuria koiria, kummitusmaisia kissoja, torninkorkuisia
miehiä ja naisia. Mutta kun tämä mieluisa kirja nyt oli kädessäni,
kun nyt kääntelin sen lehtiä ja etsin sen ihmeellisistä kuvista sitä
viehätystä, jonka olin niistä aina ennen löytänyt, oli kaikki outoa
ja peloittavaa, jättiläiset olivat laihoja kummituksia, kääpiöt
pahansuopia ja ilkeitä menninkäisiä, Gulliver onneton matkustaja, joka
oli joutunut mitä kaameimpiin ja vaarallisimpiin maihin. Suljin kirjan,
jota en enää uskaltanut selailla, ja laskin sen pöydälle koskemattoman
leivokseni viereen.

Bessie oli nyt lopettanut huoneen siivoamisen, ja pestyään kätensä
hän avasi erään pienen pöytälaatikon, joka oli täynnä koreita
silkki- ja satiini tilkkuja, ja alkoi tehdä uutta lakkia Georgianan
nukelle. Kesken työtään hän lauloi:

    "Maita, mantereita kiertelimme,
    kauan, kauan sitten --."

Olin usein ennen kuullut saman laulun, ja aina suurella ilolla, sillä
Bessiellä oli kaunis ääni -- ainakin minun mielestäni. Mutta nyt,
vaikka hänen äänensä oli yhtä heleä kuin ennenkin, tuntui laulu minusta
sanomattoman surulliselta. Väliin, ollessaan hyvin vaipunut työhönsä,
hän lauloi kertosäkeen hitaasti ja matalalla äänellä, ja silloin kuului
"kauan, kauan sitten" ikäänkuin hautauslaulun kertosäkeeltä. Hän
siirtyi toiseen balladiin, tällä kertaa todella surulliseen.

    "Pitkä on polku ja jalkani heikot,
    vuorien tuimuus peljättää.
    Kohta jo ehtoo tähdetön, musta
    kulkijalapsen yllättää.

    Miksi mun yksin lähteä täytyi
    kauas vuorten ja soitten taa?
    Kova on maailma turvattomalle,
    ylhäältä vain hän apua saa.

    Lauhkea tuuli se pilvet poistaa,
    tähdet syttyvi taivahan.
    Jumalan armias lohtua antaa
    orpolapsen rintahan.

    Jalkani kiviin jos kompastuukin,
    taikka jos korpeen eksynkin,
    taivahan Isä mua suojaa ja hoivaa,
    miksi mä vaaroja pelkäisin?

    Taivaassa mullakin koti on kerta,
    Jumala orpoa rakastaa.
    Hältäpä turvaton kulkijalapsi
    voimaa ja lohtua kyllin saa."

"Kas niin, Miss Jane, älkää itkekö!" sanoi Bessie lakattuaan
laulamasta. Yhtä hyvin hän olisi voinut sanoa tulelle: "Älä pala",
mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa, mikä tuska kalvoi mieltäni.
Aamupäivän kuluessa Mr. Lloyd tuli takaisin.

"Mitä, jo pystyssä!" sanoi hän astuessaan huoneeseen. "No, hoitaja,
miten hän jaksaa?"

Bessie vastasi, että minä voin erittäin hyvin.

"Silloinpa hänen pitäisi näyttää iloisemmalta. Tule tänne, Miss Jane
Eyre, nimesi on Jane, eikö totta?"

"On, sir, Jane Eyre."

"Sinä olet itkenyt, Miss Jane Eyre, ja voitko sanoa minulle,
minkätähden? Onko sinulla vaivoja?"

"Ei, sir."

"Ahaa, minä arvaan, hän varmaan itkee kun hän ei päässyt rouvan kanssa
ajelemaan", arveli Bessie.

"Varmasti ei, onhan hän liian iso sellaisiin lapsellisuuksiin."

Niin minäkin ajattelin, ja koska väärä arvelu oli loukannut
itsetuntoani, vastasin nopeasti: "En eläissäni ole itkenyt sellaisesta
syystä, minä vihaan ajelemista, mutta minä itken, koska olen onneton."

"Hyi toki, Miss!" sanoi Bessie.

Hyvä apteekkari näytti hiukan hämmästyneeltä. Seisoin hänen edessään,
ja hän katsoi silmiini hyvin lujasti. Hänellä oli pienet, harmaat,
ei erittäin kirkkaat silmät, mutta luulen, että nyt sanoisin niitä
teräviksi. Hänellä oli karkeapiirteiset, mutta hyväntahtoiset kasvot.
Katseltuaan minua mielin määrin hän kysäisi: "Mikä teki sinut sairaaksi
eilen?"

"Hän kaatui", pisti Bessie taaskin väliin.

"Kaatui? Tuo tuntuu taas liian vauvamaiselta. Eikö hänen iässään osata
kävellä? Hän on ainakin kahdeksan- tai yhdeksänvuotias."

"Minut lyötiin maahan", oli lyhyt selitys, sillä loukattu ylpeyteni
rohkaisi minua. "Mutta ei se minua sairaaksi tehnyt", lisäsin heti. Mr
Lloyd otti sillävälin hyppysellisen nuuskaa.

Kun hän pani nuuskarasian takaisin liivinsä taskuun, kuului kova
kellonsoitto, joka kutsui palvelijoita päivälliselle. "Se on teitä
varten, hoitaja", sanoi hän. "Te voitte mennä. Minä annan Miss Janelle
pienen oppitunnin teidän poissaollessanne."

Bessie olisi mieluummin jäänyt, mutta hänen täytyi mennä, sillä
Gateshead Hallissa vaadittiin säntillisyyttä ruoka-aikojen suhteen.

"Kaatuminen ei tehnyt sinua sairaaksi, mikä sitten?" jatkoi Mr. Lloyd
Bessien mentyä.

"Minut suljettiin huoneeseen, jonne pimeän aikana tulee haamu."

Huomasin Mr. Lloydin sekä hymyilevän että rypistävän kulmiaan. "Haamu!
Mitä, sinä olet siis lopultakin pikkuvauva! Sinä pelkäät haamuja!"

"Minä pelkään Mr. Reedin haamua. Hän kuoli tuossa huoneessa ja lepäsi
siinä ruumiina. Ei Bessie eikä kukaan muukaan mene sinne pimeässä, jos
vain voivat olla sen tekemättä, ja oli julmaa sulkea minut sinne yksin
ilman kynttilää, niin julmaa, etten koskaan unhoita sitä."

"Lorua! Ja sekö tekee sinut onnettomaksi? Pelkäätkö nyt päivänvalossa?"

"En, mutta kohta tulee taas pimeä, ja sitäpaitsi olen onneton -- hyvin
onneton -- muista syistä."

"Mistä muista syistä? Voitko sanoa minulle muutamia niistä?"

Kuinka mielelläni olisin tahtonut vastata täysin tyydyttävästi tähän
kysymykseen! Kuinka vaikeata oli muodostaa minkäänlaista vastausta!
Lapset voivat tuntea, mutta he eivät osaa eritellä tunteitaan, ja
jos he osittain suorittavatkin erittely työn ajatuksissaan, he eivät
osaa pukea sen tuloksia sanoiksi. Peläten kuitenkin menettäväni tämän
ensimäisen ja ainoan tilaisuuden huojentaa surujani kertomalla niistä,
onnistuin vihdoin, kiusallisen hiljaisuuden jälkeen, muodostamaan
laihan, mutta kaikessa vaillinaisuudessaan toden vastauksen.

"Ensiksikin, koska minulla ei ole isää ei äitiä, veljiä eikä sisaria."
"Sinulla on kiltti täti ja serkkuja."

Vaikenin taaskin ja jatkoin sitten katkonaisesti:

"Mutta John Reed kaatoi minut, ja täti sulki minut punaiseen
huoneeseen."

Mr. Lloyd otti toistamiseen esille nuuskarasiansa. "Eikö Gateshead Hall
ole mielestäsi hyvin kaunis talo?"

"Se ei ole minun taloni, sir, ja Abbot sanoo, että minulla on vähemmän
oikeutta olla täällä kuin palvelustytöllä."

"Lorua! Ethän ole niin tyhmä, että tahtoisit jättää näin komean paikan."

"Jos voisin mennä jonnekin muualle, jättäisin sen mielihyvällä, mutta
minä en voi lähteä Gatesheadista ennenkuin olen täysikasvuinen nainen."

"Ehkä hyvinkin voit -- kuka tietää? Onko sinulla muita sukulaisia kuin
Mrs. Reed?

"En luule, sir."

"Ei ketään isäsi sukulaista?"

"En tiedä. Kysyin täti Reediltä kerran, ja hän sanoi, että minulla ehkä
voi olla joitakin köyhiä, alhaisia sukulaisia nimeltä Eyre, mutta että
hän ei tietänyt niistä mitään."

"Jos sinulla olisi niitä, tahtoisitko mennä heidän luoksensa?"

Minä mietin. Köyhyys tuntuu vastenmieliseltä täysikasvuisille,
vielä enemmän lapsille. Heillä ei ole mitään käsitystä ahkerasta,
työtätekevästä, kunnioitettavasta köyhyydestä, he yhdistävät tämän
käsitteen ryysyisiin vaatteisiin, niukkaan ravintoon, kylmiin
tulisijoihin, raakoihin tapoihin ja alhaisiin paheisiin. Minulle
köyhyys merkitsi alennusta.

"Ei, minä en tahtoisi kuulua köyhään kansaan", oli vastaukseni.

"Eikö sittenkään vaikka he olisivat hyviä sinulle?"

Pudistin päätäni, sillä en käsittänyt, kuinka köyhät ihmiset voisivat
olla hyviä. Sitten olisi pitänyt oppia puhumaan kuin he, omistaa
heidän tapansa, jäädä vaille kasvatusta, tulla samanlaiseksi kuin
köyhät vaimot, joitten väliin näin imettävän lapsiansa tai pesevän
pyykkiä Gatesheadin kylän mökkien ovilla -- ei, minä en ollut niin
sankarillinen, että olisin ostanut vapauden kastini hinnalla.

"Mutta ovatko sukulaisesi niin köyhiä? Ovatko he työväkeä?"

"En osaa sanoa. Täti Reed sanoo, että jos minulla on sukulaisia, niin
he ovat kerjäläisiä, ja minä en tahtoisi kulkea kerjäämässä."

"Tahtoisitko käydä koulua?"

Mietin taas. Tuskin tiesin, mitä koulu on. Bessien puheista ymmärsin,
että se on paikka, jossa on paljon nuoria herrastyttöjä, ja kun nämä
ovat aikansa kuluttaneet koulun penkkejä, oletetaan, että he ovat
tulleet mallikelpoisen viisaiksi, siroiksi ja täsmällisiksi. John Reed
vihasi kouluansa ja sätti opettajaansa, mutta John Reedin maku ei
suinkaan ollut minun lakini. Vaikkakin Bessien tiedonannot koulukurista
(hän oli saanut tietonsa perheistä, joissa hän oli palvellut ennen
Gatesheadiin tuloansa) tuntuivatkin jonkun verran pelottavilta,
olivat hänen seikkaperäiset kertomuksensa samojen perheitten nuorten
neitojen saavutuksista mielestäni kerrassaan viehättäviä. Hän puhui
ylpeillen kauniista maisema- ja kukkamaalauksista, joita nämä olivat
suorittaneet; he osasivat laulaa ja soittaa, he osasivat ommella
kauniita koruompeluita, lukea ranskankielisiä kirjoja j.n.e. Minä
kuuntelin kateudella. Sitäpaitsi merkitsisi koulu minulle täydellistä
olojen muutosta, pitkää matkaa, eroa Gatesheadista, uuden elämän alkua.

"Tahtoisin kylläkin käydä koulua", kuului vihdoinkin mietteitteni tulos.

"Hyvä on. Kuka tietää, mitä voi tapahtua?" sanoi Mr. Lloyd ja nousi.
"Lapsen pitäisi saada ilman ja ympäristön vaihdosta", lisäsi hän
itsekseen, "hermot huonossa kunnossa."

Bessie palasi nyt takaisin, ja samassa kuulin vaununpyörien ratinaa
hiekkakäytävältä.

"Onko tuo emäntänne, hoitaja?" kysyi Mr. Lloyd. "Tahtoisin puhua hänen
kanssaan ennenkuin lähden."

Bessie avasi ruokasalin oven ja johti hänet emäntänsä luo.
Keskustelussa, joka seurasi hänen ja Mrs. Reedin välillä, oli --
mikäli seurauksista ymmärsin -- apteekkari uskaltanut ehdottaa
minun lähettämistäni kouluun. Ehdotus otettiin epäilemättä vastaan
mielihyvällä, sillä, kuten Abbot sanoi eräänä iltana puhellessaan
asiasta Bessien kanssa, kun molemmat neuloivat lastenkamarissa ja minun
luultiin jo nukkuvan, "rouva oli luonnollisesti iloinen päästessään
vapaaksi sellaisesta väsyttävästä, pahantapaisesta lapsesta, joka
näytti aina vaanivan toisia ja hautovan salaisia juonia". Abbot
nähtävästi piti minua todellisena Guy Fawkesina lapsen hahmossa.

Samassa tilaisuudessa sain ensi kertaa Abbotin kertomuksesta Bessielle
kuulla, että isäni oli ollut varaton pappismies ja että äitini oli
mennyt hänen kanssaan naimisiin vasten ystäviensä tahtoa, jotka pitivät
mainittua avioliittoa hänelle liian huonona. Isoisäni Reed oli niin
suuttunut hänen tottelemattomuudestaan, että oli lähettänyt hänet
luotaan ilman penniäkään. Kun isäni ja äitini olivat olleet vuoden ajan
naimisissa, sairastui edellinen lavantautiin käynneillään erään suuren
tehdaskaupungin köyhien luona, jotka kuuluivat hänen seurakuntaansa
ja joitten keskuudessa mainittu tauti raivosi. Hoitaessaan häntä sai
äitinikin tartunnan ja kuoli kuukautta jälkeen isäni kuoleman.

Kuultuaan tämän kertomuksen huokasi Bessie ja sanoi: "Miss Jane parka
on hyvin säälittävässä asemassa, Abbot."

"Niin kyllä", vastasi Abbot, "jos hän olisi sievä ja kiltti lapsi,
säälisi hänen turvattomuuttaan, mutta ihminen ei totisesti saata
välittää sellaisesta jukopäästä kuin hän."

"Ei paljoa tietenkään", myönsi Bessie, "Miss Georgianan tapainen
kaunotar olisi luonnollisesti paljon liikuttavampi samassa asemassa."

"Tietysti! Minä olen aivan hullaantunut Miss Georgianaan", huusi Abbot
innoissaan. "Pikku kulta -- hän on aivan kuin maalattu kuva! Nuo
pitkät kiharat ja siniset silmät, ja mikä väri sitten! -- Bessie, minä
tahtoisin kaniininpaistia illalliseksi."

"Niinpä minäkin -- paistetun sipulin kanssa. Tulkaa, mennään alas!" He
menivät.



Neljäs luku.


Mr. Lloydin puheista sekä edellä kerrotusta keskustelusta Bessien ja
Abbotin välillä sain kyllin aihetta toivoa parempien päivien koittoa.
Muutos näytti olevan lähellä -- toivoin ja odotin sitä hiljaisuudessa.
Se viipyi kuitenkin, päiviä ja viikkoja kului, terveyteni oli taas
tullut entiselleen, mutta mitään viittausta ei tehty asiaan, jota minä
haudoin mielessäni. Mrs. Reed katseli minua aika ajoin ankarin silmin,
mutta puhutteli minua harvoin. Sairauteni jälkeen hän oli tehnyt
jyrkemmän eron kuin koskaan ennen minun ja omien lastensa välillä. Hän
pani minut nukkumaan erikseen pieneen huonekomeroon, tuomitsi minut
syömään ateriani yksin ja viettämään kaiken aikani lastenkamarissa,
kun taas serkkuni olivat alituisesti seurusteluhuoneessa. Kuitenkaan
hän ei hiiskahtanut sanaakaan minun lähettämisestäni kouluun,
mutta vaistomaisesti tunsin, että hän ei kauan sietäisi minua
kattonsa alla, sillä hänen katseensa, sattuessaan minuun, ilmaisi
suurempaa ja syvempää vastenmielisyyttä kuin koskaan ennen. Eliza ja
Georgiana, nähtävästi seuraten hänen määräyksiänsä, puhuivat minulle
mahdollisimman vähän. John näytti kieltään niin usein kuin näki minut
ja yritti kerran kurittaa minua, mutta kun heti, saman syvän vihan ja
epätoivoisen kapinantunteen yllyttämänä kuin edelliselläkin kerralla,
ryhdyin vastarintaan, näki hän parhaaksi jättää minut rauhaan ja juosta
tiehensä. Mennessään hän syyti minulle herjauksia ja vannoi, että olin
musertanut hänen nenänsä. Olin todellakin antanut tuolle ulkonevalle
osalle hänen kasvoissaan niin kovan iskun kuin pienille rystöilleni oli
mahdollista, ja kun näin, ettei se eikä julmistunut katseeni pelottanut
häntä, tunsin mitä suurinta halua jatkaa samaan suuntaan, mutta hän
oli jo ehtinyt äitinsä luo. Kuulin hänen ruikuttavalla äänellä alkavan
kertoa, kuinka "tuo ilettävä Jane Eyre" oli lentänyt hänen niskaansa
kuin hullu kissa, mutta hänet keskeytettiin melkein tylysti:

"Älä puhu minulle hänestä, John, minähän sanoin, ettet saisi mennä
hänen lähelleen, hän ei ole sen arvoinen. Minä en tahdo, että sinä ja
sisaresi seurustelette hänen kanssaan."

Silloin nojauduin yli kaidepuun ja huusin äkkiä, punnitsematta
hiukkaakaan sanojani:

"He eivät ole kyllin hyviä seurustelemaan minun kanssani."

Mrs. Reed oli lihavahko nainen, mutta kuullessaan tämän merkillisen
ja häikäilemättömän julistuksen hän juoksi ihmeteltävän nopeasti
portaita ylös, tempasi minut rajutuulen tavoin lastenkamariin, painoi
minut istumaan vuoteeni laidalle ja kielsi jylisevällä äänellä minua
hiiskahtamasta paikaltani ja sanomasta sanaakaan loppupäivänä:

"Mitähän eno Reed sanoisi jos hän eläisi?" kysyin melkein
vaistomaisesti. Sanon melkein vaistomaisesti, sillä tuntui melkein kuin
kieleni olisi puhunut ilman tahtoni suostumusta: toinen olento, jonka
tekoja en voinut hallita, puhui minun kauttani.

"Mitä?" sanoi Mrs. Reed henkeään pidättäen, ja hänen tavallisesti niin
kylmät, levolliset, harmaat silmänsä hämmentyivät ja näyttivät melkein
säikähtyneiltä. Hän hellitti kätensä käsivarrestani ja tuijotti minuun
ikäänkuin hän todella ei olisi tietänyt olinko lapsi vai demooni. Mutta
nyt olin kerrankin päässyt alkuun.

"Eno Reed on taivaassa ja näkee kaiken mitä sinä teet ja ajattelet, ja
niin näkevät isä ja äitikin. Kaikki he tietävät kuinka sinä kohtelet
minua ja kuinka toivot, että olisin kuollut."

Mrs. Reed oli pian entisellään, hän ravisti minua kovakouraisesti, löi
minua molemmille korville ja jätti minut sitten sanaakaan sanomatta.
Bessie täydensi toimituksen tunnin kestävällä parannussaarnalla, jossa
hän kumoamattomasti todisti, että minä olin ilkein ja turmeltunein
lapsi, mikä koskaan oli katon suojassa kasvanut. Uskoinkin häntä
melkein, koska sillä hetkellä tunsin vain pahojen ajatusten ja
tunteitten riehuvan rinnassani.

Marraskuu, joulukuu ja puolet tammikuuta olivat kuluneet, joulua ja
uuttavuotta oli juhlittu Gatesheadissa herkkupöytien ääressä, lahjoja
oli vaihdettu, päivällisiä ja iltakutsuja annettu. Minä olin tietysti
suljettu pois kaikista hauskuuksista, minun osalleni lankesi vain
se ilo, että sain joka päivä olla todistajana Elizan ja Georgianan
pukeutumisessa ja nähdä heidän laskeutuvan seurusteluhuoneeseen
puettuina ohuisiin musliinipukuihin, punaiset silkkinauhat vyöllä ja
hiukset kauniilla kiehkuroilla, sekä myöhemmin kuunnella alhaalta
kaikuvaa pianon ja harpun soittoa, kellarimestarin ja lakeijan juoksua
portaissa, lasien ja kiinalaisen porsliinin kilinää virkistysten
aikana ja keskustelun katkonaista huminaa, kun seurusteluhuoneen ovet
avattiin ja suljettiin. Väsyttyäni tähän jätin porraskäytävän ja
vetäydyin yksinäiseen ja hiljaiseen lastenkamariin, ja vaikka olinkin
alakuloinen, en ollut onneton. Totta puhuen en vähääkään ikävöinyt
alas vierasten joukkoon, sillä seurassa minusta pidettiin hyvin vähän
lukua, ja jos Bessie vain olisi ollut ystävällinen ja puhelias,
olisin mielihyvällä viettänyt iltani rauhassa hänen kanssaan, paljon
mieluummin kuin Mrs. Reedin pelottavan katseen alla huoneessa, joka oli
täynnä vieraita herroja ja rouvia. Mutta heti kun Bessie oli saanut
nuoret neitinsä puetuiksi, hän tavallisesti vetäytyi palvelusväen
huoneisiin ja kyökin iloiseen valtakuntaan ja otti useimmiten kynttilän
mukanaan. Minä istuin tummenevan takkavalkean ääressä nukke polvillani
ja katselin silloin tällöin ympäri hämärätä huonetta tullakseni
vakuutetuksi ettei siinä ollut mitään pahempaa kuin minä itse, ja kun
kekäleet alkoivat mustua riisuuduin nopeasti, kiskoen parhaani mukaan
solmut ja nauhat auki, ja etsin turvaa pimeätä ja kylmää vastaan
sängystäni. Tähän sänkyyn otin aina nukkenikin. Inhimillisten olentojen
täytyy aina rakastaa jotakin, ja parempien rakkauden esineitten
puutteessa minä tuhlasin mielin määrin hellyyttäni ja hyväilyjä
haalistuneelle nukkeparalleni, joka oli ruma kuin pienoiskokoinen
linnunpelätin. Minua hämmästyttää vieläkin muistellessani miten
järjettömästi olin kiintynyt tuohon pieneen leluun, jota melkein
kuvittelin elolliseksi ja tuntevaksi olennoksi. En voinut nukkua,
jollen ollut käärinyt sitä yöpaitani laskoksiin, ja kun tunsin sen
olevan siellä, lämpimänä ja turvassa, olin verrattain onnellinen, sillä
luulin sen olevan yhtä onnellisen.

Pitkiltä tuntuivat tunnit, joitten aikana odotin vieraitten lähtöä ja
kuuntelin Bessien askeleita portaissa. Muutamina iltoina hän pistäytyi
silloin tällöin sisään noutamaan sormustimensa tai saksensa tai
mahdollisesti tuomaan minulle joitakin osia illallisesta, voileivän
tai kaakkuviipaleen, ja silloin hän tavallisesti istui vuoteenlaidalla
sillä aikaa kun minä söin, ja kun olin lopettanut, hän peitteli minut
hyvin ja kahdesti suutelikin minua sanoen: "Hyvää yötä, Miss Jane."
Näin kilttinä ollessaan oli Bessie mielestäni maailman paras, suloisin
ja kaunein olento, ja toivoin hartaasti, että hän aina olisi ollut näin
hyvä ja ystävällinen eikä, kuten useimmiten, olisi tuupannut minua
pois tieltään, torunut ja antanut minulle töitä, joita en osannut
tehdä. Bessie Lee oli varmaankin hyvälahjainen tyttö, sillä hän teki
kaikki työnsä nopeasti ja omasi huomattavan kertomataidon, niin ainakin
päättäisin siitä vaikutuksesta, jonka hänen lastenkamaritarinansa
tekivät minuun. Hän oli myöskin sievä, jos oikein muistan hänen
kasvonsa ja olemuksensa. Muistan, että hän oli hoikka nuori nainen,
mustatukkainen, tummasilmäinen, hänellä oli kauniit piirteet ja hyvä,
terve iho, mutta hän oli oikullinen ja pikainen luonteeltaan, ja hänen
oikeuskäsitteensä eivät olleet varsin lujat. Sellaisenakin pidin
hänestä enemmän kuin kenestäkään muusta Gateshead Hallissa.

Oli tammikuun viidestoista päivä noin yhdeksän tienoilla aamulla.
Bessie oli mennyt aamiaiselle, ja serkkujani ei vielä oltu kutsuttu
tätini luo. Eliza pukeutui parastaikaa lämpimään puutarhatakkiinsa
ja pani hatun päähänsä mennäkseen ruokkimaan kanojansa -- toimi,
joka häntä erityisesti miellytti. Yhtä hauskaa oli hänen mielestään
myydä munia taloudenhoitajalle ja panna siten saadut rahat säästöön.
Hänellä oli taipumusta kauppa-alalle ja erittäin huomattava taito koota
säästöjä, hän kun ei myynyt ainoastaan munia ja kananpoikasia, vaan
harjoitti myös erittäin tuottavaa kauppaa puutarhurin kanssa myyden
hänelle kukkasipuleita, siemeniä ja kukantaimia -- puutarhuri oli
nimittäin saanut Mrs. Reediltä määräyksen ostaa mainitulta nuorelta
neidiltä kaikki hänen oman maansa tuotteet, jotka hän halusi myydä,
ja Eliza olisi myynyt hiuksetkin päästään, jos vain olisi voinut
tehdä edullisen kaupan. Rahansa hän oli ensin käärinyt vanhoihin
riepuihin tai paperiin ja piiloittanut ne pimeisiin loukkoihin,
mutta kun sisäkkö oli löytänyt muutaman näistä aarrehaudoista,
pelkäsi Eliza mahdollisesti kadottavansa koko rakkaan rikkautensa,
ja suostui senjälkeen uskomaan sen äidilleen korkeata korkoa vastaan
-- viisikymmentä tai kuusikymmentä prosenttia -- minkä koron hän
vaati ulos joka neljännesvuosi. Kaikki laskunsa hän kirjoitti pieneen
kirjaansa erittäin täsmällisesti.

Georgiana istui korkealla tuolilla peilin edessä leikitellen
kiharoillaan ja pistäen niihin tekokukkia ja haalistuneita sulkia,
joita hän oli löytänyt eräästä pöytälaatikosta ullakolla. Minä tein
vuodettani, sillä olin saanut nimenomaisen määräyksen Bessieltä tehdä
se valmiiksi ennen hänen tuloaan (tähän aikaan Bessie usein käytti
minua jonkinlaisena alilastenhoitajattarena, jonka työnä oli siistiä
huone, pölyyttää tuolit j.n.e.). Käärittyäni kokoon yöpaitani ja
levitettyäni peitteen sängyn yli menin ikkunan luo ja aloin järjestää
siellä olevia kuvakirjoja ja nukkekaapin kalustoon kuuluvia esineitä,
kunnes Georgiana keskeytti puuhani lyhyeen käskien minua jättämään
hänen lelunsa paikoilleen (nuo hienot pienet peilit ja tuolit,
pienoiskokoiset vadit ja lautaset olivat tietysti hänen omaisuuttaan).
Muun työn puutteessa seisoin ikkunan luona ja sulatin hengitykselläni
jääkukkia, joita oli tarttunut ikkunaruutuihin, ja sain vihdoin tehtyä
niin suuren aukon, että voin katsella ulos talviseen luontoon, jossa
kaikki oli hiljaista ja jäätynyttä.

Tästä ikkunasta voin nähdä portinvartijan asunnon ja ajotien, ja
juuri kun olin saanut sulatetuksi niin paljon tuota hopeanvalkeata
lehtiverkkoa, joka verhosi ruudut, että voin katsella ulos, näin portit
avattavan ja vaunujen vierivän sisään. Katselin läheneviä vaunuja
välinpitämättömästi, niitä tuli usein Gatesheadiin, mutta ne eivät
koskaan tuoneet vieraita, jotka olisivat jossakin suhteessa olleet
minulle mielenkiintoisia. Vaunut pysähtyivät talon edustalle, ovikello
soi, ja tulija päästettiin sisään. Koska tämä kaikki ei mitenkään
koskenut minuun, oli kaiken huomioni kiinnittänyt pieni, nälkäinen
varpunen, joka tiukutti lehdettömän kirsikkapuun oksalla seinän
vierellä. Pöydällä oli vielä leipä- ja maitoaamiaiseni jätteet, mursin
palasen leipää, ponnistin voimani saadakseni ikkunan auki ja voidakseni
panna leivänmuruset ikkunalaudalle, mutta samassa juoksi Bessie ylös
portaita ja syöksyi lastenkamariin.

"Miss Jane, ottakaa pois esiliinanne! Mitä te teette täällä? Oletteko
pessyt kasvonne ja kätenne tänään?"

Ponnistin vielä kerran ennenkuin vastasin, sillä tahdoin, että lintu
saisi leipänsä, ikkuna aukesi vihdoin ja minä ripottelin leivänmuruset,
minkä ikkunalaudalle, minkä kirsikkapuun oksalle. Sitten suljin ikkunan
ja vastasin:

"En, Bessie, olen juuri lopettanut tomun pyyhkimisen."

"Väsyttävä, vaivalloinen lapsi, mitä te nyt teette? Te olette aivan
punainen, ikäänkuin teillä olisi jotakin tekeillä. Minkätähden olette
avannut ikkunan?"

Säästyin vastaamisen vaivasta, sillä Bessie näytti olevan aivan liian
kiireissään ehtiäkseen kuulemaan selityksiä. Hän veti minut pesukaapin
luo ja pani toimeen säälimättömän, mutta onneksi lyhyen pesun, hieroen
kasvojani ja käsiäni vedellä, saippualla ja karkealla pyyhinliinalla,
pehmitti päätäni suurella, kovalla harjalla, kietaisi auki esiliinani,
lennätti minut sitten porraskäytävään ja käski minun mennä suoraan
alas, sillä minua tarvittiin ruokasalissa.

Olisin tahtonut kysyä kuka tarvitsisi minua ja oliko Mrs. Reed siellä,
mutta Bessie oli jo tiessään ja lastenkamarin ovi kiinni. Laskeuduin
hitaasti. Lähes kolmeen kuukauteen ei minua oltu kutsuttu Mrs. Reedin
eteen, ja koska maailmani jo niin kauan oli rajoittunut lastenkamariin,
oli ruokasaleista ja seurusteluhuoneista tullut vieraita, peloittavia
alueita, joihin ei tehnyt mieli tunkeutua.

Seisoin nyt tyhjässä käytävässä, edessäni oli ruokasalin ovi, jonka
eteen pysähdyin epäröiden ja pelokkaana. Minkä vaivaisen pienen
jäniksen olikaan alituinen rangaistuksen pelko tehnyt minusta siihen
aikaan! Pelkäsin palata takaisin lastenkamariin ja pelkäsin mennä
eteenpäin, seisoin kymmenisen minuuttia oven edessä arkana ja vavisten,
kunnes kiivas kellonsoitto ruokasalista katkaisi epäilyni: minun
_täytyi_ astua sisään.

"Kukahan voi kysyä minua?" ihmettelin itsekseni yrittäessäni
molemmin käsin kääntää oven kädensijaa, joka pariin sekuntiin ei
liikahtanutkaan. "Kenen tulen näkemään huoneessa paitsi täti Reedin,
miehen vai naisen?" Kädensija kääntyi, ovi aukeni, pujahdin sisään,
niijasin syvään ja katsoin ylös -- mustaan pylvääseen! -- siltä
minusta ainakin ensi näkemältä näytti tuo suora, kaita, mustiinpuettu
hahmo, joka seisoi kohtisuorana matolla. Pylvään yläpäässä olevat
tuimannäköiset kasvot olivat kuin veistetty naamio, joka muodosti
kapiteelin.

Mrs. Reed istui tavallisella paikallaan tulen ääressä. Hän viittasi
minua lähemmäksi ja esitteli minut kiviselle vieraalle sanoen:

"Tässä on pieni tyttö, jonka tähden käännyin puoleenne."

_Hän_ -- sillä tuo pylväs oli todellakin ihminen ja mies -- käänsi
hitaasti päänsä siihen suuntaan, jossa seisoin, ja tutkittuaan minua
terävillä harmailla silmillään, jotka välähtivät tuuheitten ripsien
alta hän virkkoi juhlallisesti, syvällä äänellä:

"Hän on pieni kooltaan; mikä on hänen ikänsä?"

"Kymmenen vuotta."

"Niinkö paljon?" oli epäilevä vastaus, ja tarkastusta jatkui vielä pari
minuuttia. Sitten hän kääntyi minun puoleeni.

"Nimesi, pikku tyttö?"

"Jane Eyre, sir."

Tämän sanoessani katsoin ylös. Hän näytti minusta hyvin suurelta
ja pitkältä, mutta minä olinkin silloin hyvin pieni. Hänen
kasvonpiirteensä olivat suuret, ja sekä ne että koko hänen olemuksensa
tuntuivat kovilta ja jäykiltä.

"No niin, Jane Eyre, oletko sinä hyvä lapsi?"

Mahdotonta vastata myöntävästi: kannattihan koko pieni maailmani
päinvastaista mielipidettä. Vaikenin. Mrs. Reed vastasi puolestani
pudistamalla päätään sangen merkitsevästi ja lisäsi sitten: "Kenties on
sitä parempi, mitä vähemmän puhutaan tästä asiasta, Mr. Brocklehurst."

"Olen todellakin pahoillani kuullessani tämän. Hänen ja minun täytyy
puhua keskenämme." Ja hän jätti kohtisuoran asentonsa ja asettui
nojatuoliin vastapäätä Mrs. Reedin tuolia. "Tule tänne!"

Astuin maton yli. Hän asetti minut suoraan eteensä. Minkälaiset kasvot
hänellä olikaan, nyt kun ne olivat melkein minun tasallani! Mikä suuri
nenä! Minkälainen suu! Mitkä suuret, ulkonevat hampaat!

"Mikään näky ei ole surullisempi kuin ilkeä lapsi", alotti hän,
"etenkin ilkeä pieni tyttö. Tiedätkö, minne pahat ihmiset menevät
kuolemansa jälkeen?"

"He menevät helvettiin", oli valmis ja oikeauskoinen vastaukseni.

"Ja mitä on helvetti? Voitko kertoa sen minulle."

"Se on suuri kuoppa, joka on täynnä tulta."

"Ja tahtoisitko sinä pudota kuoppaan ja palaa siellä ikuisesti?"

"En, sir."

"Mitä sinun on tehtävä välttääksesi sitä?"

Mietin hetkisen, ja kun vastaukseni vihdoin tuli, oli se koko lailla
arveluttava: "Minun täytyy pysyä hyvin terveenä, eikä kuolla ollenkaan".

"Kuinka sinä voisit pysyä terveenä? Nuorempia lapsia kuin sinä kuolee
joka päivä. Vain pari päivää sitten hautasin pienen viisivuotiaan
lapsen -- hyvän pienen lapsen, jonka sielu nyt on taivaassa. Pelkäänpä
pahasti, että samaa ei voitaisi sanoa sinusta, jos sinut kutsuttaisiin
pois."

Koska en kyennyt poistamaan hänen pelkoansa, loin silmäni kahteen
leveään jalkaan, jotka olivat asetetut matolle, ja huokasin, sillä
toivoin olevani kyllin kaukana poissa.

"Toivon, että tämä huokaus lähtee sydämestäsi, ja että todella kadut
koskaan pahoittaneesi oivallisen hyväntekijäsi mieltä."

"Hyväntekijä, hyväntekijä", toistin itsekseni. "Kaikki he sanovat Mrs.
Reediä hyväntekijäkseni. Jos se on totta, on hyväntekijä vihoviimeinen
olento."

"Luetko rukouksesi aamuin ja illoin?" jatkoi tutkijani.

"Kyllä, sir."

"Luetko raamattua?"

"Joskus."

"Luetko sitä mielelläsi? Pidätkö siitä?"

"Minä pidän Ilmestyskirjasta, ja Danielin kirjasta, ja ensimäisestä
Mooseksen kirjasta, ja Samuelin kirjasta, ja pienestä kohdasta toisessa
Mooseksen kirjassa, ja muutamista osista Kuningasten kirjaa ja
Aikakirjaa, ja Jobin kirjasta ja profeetta Joonaasta."

"Entä psalmit? Minä toivon, että pidät niistä?"

"En, sir."

"Etkö? Oi, sehän on kauheata! Minulla on pieni poika, nuorempi kuin
sinä, joka osaa kuusi psalmia ulkoa, ja kun häneltä kysytään, mitä hän
tahtoo mieluummin, syödä piparikakun vai oppia ulkoa säkeen psalmeista,
hän sanoo: 'Oi, säkeen psalmeista! Enkelit laulavat psalmeja. Minäkin
tahtoisin olla pieni enkeli täällä maan päällä.' Sitten hän saakin
kaksi piparikakkua palkaksi lapsellisesta hurskaudestaan."

"Psalmit eivät ole hauskoja", huomautin.

"Se osottaa, että sinulla on turmeltunut sydän, ja sinun täytyy
rukoilla Jumalaa muuttamaan se ja antamaan sinulle uusi, puhdas. Hän
voi ottaa pois kivisydämesi ja antaa sinulle lihasydämen."

Pyörittelin mielessäni kysymystä, joka kosketteli tapaa ja
toimenpiteitä, joitten kautta tuo sydämeni vaihtaminen tapahtuisi, kun
Mrs. Reed keskeytti käskien minun istuutua, sitten hän ryhtyi itse
jatkamaan keskustelua.

"Mr. Brocklehurst, luullakseni kävi kolme viikkoa sitten
kirjoittamastani kirjeestä selville, että tämän pienen tytön luonne ja
tavat eivät kokonaan vastaa toiveitani. Jos hyväksytte hänet Lowoodin
kouluun, olisin iloinen, jos johtajatarta ja opettajia pyydettäisiin
pitämään häntä tarkan valvonnan alaisena, ja ennen kaikkea olemaan
varuillaan hänen pahimman virheensä, hänen vilpillisyytensä, tähden.
Sanon tämän sinun aikanasi, Jane, ettet koettaisi pettää Mr.
Brocklehurstia."

Syystäpä minä pelkäsin, syystä vihasin Mrs. Reediä, sillä hänen
toiseksi luonnokseen oli tullut haavoittaa minua säälimättömästi. En
ollut koskaan hänen läheisyydessään onnellinen. Niin tarkoin kuin
tottelinkin, niin rehellisesti kuin koetinkin olla hänelle mieliksi,
olivat ponnistukseni aina turhat, ja palkaksi sain edellämainitun
kaltaisia arvosteluita. Tämä syytös, joka lausuttiin vieraan kuullen,
haavoitti sydänjuuriani. Aavistin hämärästi, että hän tahtoi jo nyt
tehdä tyhjiksi kaikki toiveeni sen uuden elämän suhteen, johon hän
oli minut määrännyt. Tunsin, vaikka en silloin osannutkaan pukea
tunnettani sanoiksi, että hän jo edeltäpäin kylvi ennakkoluuloja
ja epäystävällisyyttä tulevaisuuteni tielle. Nyt jo olin Mr.
Brocklehurstin silmissä juonikas, pahantapainen lapsi, ja mitä voin
tehdä puhdistuakseni syytöksestä?

"En mitään", ajattelin taistellessani nyyhkytyksiä vastaan ja pyyhin
kiireesti pois pari kyyneltä, tuskani voimattomat ilmaukset.

"Vilpillisyys on todellakin ruma ominaisuus lapsella", sanoi Mr.
Brocklehurst, "se on sukua petoksen kanssa, ja kaikki valehtelijat
saavat osansa järvestä, jossa tulta ja tulikiveä palaa. Tyttö pidetään
tarkan valvonnan alla, Mrs. Reed. Olen puhuva Miss Templen ja
opettajien kanssa."

"Tahtoni olisi, että hänet kasvatettaisiin asemaansa sopivalla
tavalla", jatkoi hyväntekijäni. "Hänen on opittava olemaan hyödyllinen
ja nöyrä. Mitä tulee loma-aikoihin, viettää hän ne teidän luvallanne
aina Lowoodissa."

"Mielipiteenne ovat erittäin viisaat, armollinen rouva", vastasi Mr.
Brocklehurst. "Nöyryys on kristillinen hyve, ja eritoten sovelias
Lowoodin oppilaille. Senvuoksi olenkin määrännyt, että tämän
hyveen viljelemisestä heidän keskuudessaan on pidettävä erityistä
huolta. Olen tutkinut, millä keinoin maallinen ylpeys parhaiten
voitaisiin kukistaa heissä, ja vasta toissapäivänä sain ilahuttavan
todistuksen menestyksestäni. Toinen tyttäreni, Augusta, oli äitinsä
kanssa katsomassa koulua, ja palatessaan hän huudahti: 'Oi, rakas
isä, kuinka tasaisilta ja yksinkertaisilta kaikki Lowoodin tytöt
näyttävät! Sileäksi kammattuine tukkineen, pitkine esiliinoineen ja
hollantilaisine ulkotaskuineen he ovat melkein kuin köyhän kansan
lapsia, ja he katselivat minun pukuani, ja äidin, ikäänkuin eivät he
koskaan ennen olisi nähneet silkkipukuja'."

"Tuo kaikki miellyttää minua suuresti", sanoi Mrs. Reed. "Jos olisin
etsinyt läpi Englannin, olisin tuskin löytänyt kasvatusjärjestelmää,
joka paremmin sopisi Jane Eyren kaltaiselle lapselle. Johdonmukaisuus,
rakas Mr. Brocklehurst, johdonmukaisuus on asia, jota puollan
kaikkialla."

"Johdonmukaisuus, armollinen rouva, on ensimäinen kristillinen hyve,
ja sen vaatimukset on otettu huomioon kaikissa asioissa, jotka tulevat
kysymykseen Lowoodin laitoksessa: yksinkertainen ruoka, yksinkertainen
vaatteus, teeskentelemätön käytös, kovat ja työteliäät tavat, siinä
talon ja sen asukkaitten päiväjärjestys."

"Aivan oikein, sir. Voin siis luottaa, että tämä lapsi otetaan
oppilaaksi Lowoodin kouluun ja että hänelle siellä annetaan sekä
nykyisen että tulevan asemansa mukainen kasvatus."

"Armollinen rouva, voitte luottaa siihen, hänet istutetaan valittujen
taimien tarhaan, ja toivon, että on osoittautuva mahdolliseksi tuohon
ansaitsemattomaan onneen."

"Lähetän hänet sinne mahdollisimman pian, Mr. Brocklehurst,
sillä vakuutan teille, että kärsimättömästi odotan vapautusta
vastuunalaisuudesta, joka jo alkoi käydä liian raskaaksi."

"Epäilemättä, hyvä rouva, epäilemättä. Ja nyt toivon teille hyvää
huomenta. Palaan Brocklehurst Halliin viikon tai parin kuluttua,
ennemmin ei hyvä ystäväni arkkidiakooni päästä minua menemään. Ilmoitan
Miss Templelle että uusi tyttö on odotettavissa, joten hänet voidaan
vaikeuksitta ottaa vastaan milloin tahansa. Hyvästi."

"Hyvästi, Mr. Brocklehurst, tervehtikää puolestani Mrs. ja Miss
Brocklehurstia, Augustaa ja Theodorea, ja Master Broughton
Brocklehurstia!"

"Kiitän teitä, armollinen rouva. Tyttöseni, tässä on kirja nimeltä
'Lapsen opas'. Lue se rukouksella, etenkin se kohta, jossa kerrotaan
Martha G:n, ilkeän ja vilpillisen lapsen äkillisestä ja kauheasta
kuolemasta."

Tämän sanoessaan Mr. Brocklehurst pisti käteeni ohuen nidotun kirjasen,
antoi määräyksen vaunuistaan ja lähti.

Mrs. Reed ja minä jäimme kahden. Pari minuuttia kului hiljaisuudessa.
Hän neuloi ja minä katselin häntä. Mrs. Reed oli siihen aikaan
luullakseni kolmekymmentäkuusi tai seitsemän vuotta vanha. Hän
oli kookas, harteva ja voimakas nainen, ei varsin pitkä eikä
liian lihava. Hänellä oli suurehkot kasvot, varsinkin alaosa oli
voimakkaasti kehittynyt, matala otsa, suuri ja ulkoneva leuka, nenä
ja suu säännölliset. Silmät, jotka välähtivät vaaleitten ripsien
alta, olivat kokonaan vailla myötätuntoa, kasvojen väri oli tumma ja
hiukset kellertävät. Hänen ruumiinrakenteensa oli läpeensä terve, eikä
pieninkään sairaus vaivannut häntä koskaan. Taloutensa hoidossa hän
oli tarkka ja taitava, palveluskunta oli alituisesti hänen valvontansa
alaisena, vain hänen omat lapsensa uskalsivat silloin tällöin uhmata
hänen käskyjänsä ja nauraa niille. Hän pukeutui hyvin, ja koko hänen
olemuksensa ja esiintymisensä sopi hyvin yhteen hänen kauniitten
pukujensa kanssa.

Istuessani matalalla tuolillani parin metrin päässä hänen
nojatuolistaan tarkastelin hänen kasvojaan, tutkin hänen koko
olemustaan. Kädessäni oli kirjanen, joka sisälsi kertomuksen
valehtelijan äkkinäisestä kuolemasta: kertomus, johon huomiotani
tahdottiin kiinnittää, koska se muka oli erityisesti omiaan
varoitukseksi minulle. Koko äskeinen tapahtuma, kaikki mitä Mrs. Reed
oli sanonut minusta Mr. Brocklehurstille, heidän keskustelunsa koko
sävy oli vielä mielessäni läheisenä, armottomana ja pistävänä, olin
tuntenut joka sanan yhtä tuskallisesti kuin olin kuullut sen selvästi,
ja loukattu oikeudentuntoni yllytti minua nyt kiihkeään kostonhimoon.

Mrs. Reed katsahti ylös työstään, hänen katseensa pysähtyi minuun ja
samalla taukosi hänen sormiensa nopea liikunto.

"Mene pois, mene takaisin lastenkamariin!" kuului ankara käsky. Ilmeeni
tai jokin muu seikka oli mahtanut loukata häntä, sillä hänen äänestään
voi päättää, että hän oli hyvin suuttunut, vaikka hän hillitsikin
itsensä. Nousin, menin ovelle, palasin takaisin, menin ikkunan luo,
läpi koko huoneen, sitten suoraan hänen eteensä.

_Puhua_ minun täytyi, sillä minua oli poljettu, ja minun _täytyi_ saada
hyvitystä, mutta kuinka? Olinko kyllin voimakas sinkoamaan koston
nuolet vastustajaani kohti? Kokosin kaiken rohkeuteni ja sain suustani
seuraavan odottamattoman lauseen:

"Minä en ole vilpillinen; jos olisin, sanoisin rakastavani sinua, mutta
minä sanon että en rakasta sinua. Ei ole ketään koko maailmassa, josta
pitäisin yhtä vähän kuin sinusta, paitsi John Reed, ja tämän kirjan
valehtelijasta voit antaa tytöllesi Georgianalle, sillä hän valehtelee,
enkä minä."

Mrs. Reedin kädet lepäsivät vieläkin toimettomina hänen työnsä päällä
ja hänen jäiset silmänsä tarkastelivat minua kiinteästi.

"Mitä sinulla vielä on sanottavaa?" kysyi hän melkein kuin olisi hänen
vastustajansa ollut aikuinen eikä minunlaiseni lapsi.

Tuo katse, tuo ääni saattoi vastenmielisyyteni huippuunsa. Vapisin
kiireestä kantapäähän ja jatkoin hillittömän kiihkon vallassa:

"Hyvä on, että et ole sukulaiseni! Minä en koskaan enää, niin kauan
kuin elän, sano sinua tädiksi. En koskaan tule katsomaan sinua kun olen
kasvanut suureksi, ja jos joku kysyy, pidinkö sinusta ja kohtelitko
minua hyvin, vastaan että tulen sairaaksi jos vain ajattelenkin sinua
ja että sinä kohtelit minua halpamaisesti."

"Kuinka uskallat sanoa sellaista, Jane Eyre?"

"Kuinkako uskallan, Mrs. Reed? Uskallan? Koska se on totuus. Sinä
luulet että minulla ei ole tunteita, ja että minä voin tulla toimeen
ilman hituistakaan rakkautta tai hyvyyttä, mutta minä en voi elää
niin. Sinä olet säälimätön. Minä muistan kuolinpäivääni saakka kuinka
sinä viskasit minut -- tylysti ja kiivaasti -- takaisin punaiseen
huoneeseen, vaikka minä tuskan ja kauhun vallassa huusin: 'Sääli
minua! Sääli minua, täti Reed!' Ja sinä pakotit minun kärsimään tuon
rangaistuksen siksi että ilkeä poikasi oli lyönyt minua -- lyönyt minut
maahan ilman syytä. Tämän kerron sanasta sanaan jokaiselle, joka kysyy
sinusta. Ihmiset luulevat, että sinä olet hyvä nainen, mutta sinä olet
paha ja kovasydäminen. _Sinä_ olet vilpillinen."

Jo ennenkuin olin ehtinyt loppuun, oli outo vapautumisen ja
voitonriemun tunne alkanut paisuttaa mieltäni. Oli kuin näkymätön
kahle olisi katkennut, kuin olisin voittanut epätoivoiselta näyttäneen
taistelun vapauteni puolesta. Tämä tunne ei ollut aiheeton. Mrs. Reed
näytti pelästyneeltä, työ oli luiskahtanut hänen polveltaan, hän
kohotti kätensä, huojutti ruumistaan edestakaisin, ja hänen kasvonsa
vääntyivät kuin itkun edellä.

"Jane, sinä erehdyt. Mikä sinua vaivaa? Minkätähden vapiset noin
kauheasti? Tahtoisitko juoda vettä?"

"En, Mrs. Reed."

"Haluatko jotakin muuta, Jane? Minä vakuutan, että tahdon olla
ystäväsi."

"Etpäs tahdo. Sinä sanoit Mr. Brocklehurstille että minulla on huono ja
vilpillinen luonne. Minä sanon jokaiselle Lowoodissa mikä sinä olet ja
mitä olet tehnyt."

"Jane, sinä et ymmärrä noita asioita: täytyyhän lasten vikoja oikaista."

"Petollisuus ei ole minun vikani", huusin kovalla, hurjalla äänellä.

"Mutta sinä olet kiihkeä, Jane, se sinun täytyy myöntää, ja palaa nyt
lastenkamariin, kultaseni, ja makaa hetkisen!"

"Minä en ole sinun kultasesi! Minä en voi maata. Lähetä minut pian
kouluun, Mrs. Reed, sillä minä en siedä asua täällä."

"Totisesti minä lähetän sinut pian kouluun", muisti Mrs. Reed, _sotto
voce_, kokoili työnsä ja jätti äkkiä huoneen.

Siinä seisoin yksin -- voittajana sotatantereella. Se oli tuimin
taistelu minkä koskaan olin taistellut, ja ensimäinen voittoni. Seisoin
hetkisen matolla, jolla Mr. Brocklehurst oli seisonut, ja nautin
voitollisesta yksinäisyydestäni. Hymyilin ensin itsekseni ja tunsin
ylpeyttä, mutta kiihkeä riemuni lauhtui mikäli valtimoitteni nopea
tykytys tasaantui. Lapsi ei voi riidellä vanhempien ihmisten kanssa,
kuten minä olin tehnyt, ei voi, kuten minä, päästää rajuja tunteitansa
valloilleen tuntematta jälestäpäin omantunnonvaivoja ja jäähdyttävää
vastavaikutusta. Kun syytin ja uhkasin Mrs. Reediä, oli mieleni kuin
tulinen ahjo, liekehtivä, loistava, tuhoisa, mutta sama ahjo mustuneena
ja sammuneena olisi yhtä hyvä kuva lähinnä seuraavasta mielialastani,
kun puolen tunnin hiljaisuus ja mietiskely olivat näyttäneet minulle
käyttäytymiseni mielettömyyden ja vihatun ja vihattavan asemani koko
surkeuden.

Olin ensikerran maistanut jotakin kostonriemun tapaista. Kuin jalo
viini oli se lämmittänyt ja huumannut minua, mutta tuntiessani sen
väkevän, metallisen jälkimaun tuntui minusta kuin olisin myrkytetty.
Kernaasti olisin nyt mennyt pyytämään Mrs. Reediltä anteeksi, mutta
tiesin, osaksi kokemuksesta, osaksi vaistomaisesti, että hän olisi
työntänyt minut takaisin halveksien minua entistä enemmän, ja
sitäpaitsi olisin sen kautta uudelleen kiihdyttänyt luontoni kaikkia
kapinallisia vaistoja.

Halusin käyttää jotakin parempaa kykyäni kuin kiihkeitten syytösten
lausumista, halusin löytää ravintoa valoisammille tunteille kuin
synkälle kiukulleni. Otin kirjan -- arabialaisia satuja -- istuuduin ja
koetin syventyä siihen. En vähääkään tietänyt, mistä siinä puhuttiin,
sillä omat ajatukseni sukeltausivat aina esiin itseni ja sivujen
välille, jotka ennen olivat viehättäneet minua. Avasin ruokasalin
lasioven. Puisto oli aivan hiljainen, harmaa halla vallitsi yli
maitten ja metsien, joita ei mikään päivänsäde lämmittänyt, ei mikään
tuulenhenki elähyttänyt. Nostin hameeni pääni ja käsivarteni peitoksi
ja lähdin kävelemään erääseen erillään olevaan osaan puutarhassa,
mutta mitäpä iloa minulla olisi ollut hiljaisista puista, putoavista
männynkävyistä ja keltaisista lehdistä, syksyn viime jätteistä, joita
tuuli oli koonnut kasoihin ja jotka nyt olivat jäätyneet. Nojauduin
porttia vastaan ja katselin autioita peltoja, joilla ei nyt mikään
lammaslauma kulkenut ja joilla ruoho oli väritöntä ja näivettynyttä.
Päivä oli hyvin harmaa, paksut, tummat lumipilvet peittivät taivaan,
ja silloin tällöin putosi niistä lumihiutaleita, jotka jäivät
sulamattomina kovalle tielle ja kelmeälle nurmikolle. Siinä seisoin,
onneton, hyljätty lapsi, ja sopersin itsekseni kerta toisensa jälkeen:
"Mitä minun on tehtävä -- mitä minun on tehtävä?"

Äkkiä kuulin heleän äänen huutavan: "Miss Jane! Missä olette? Tulkaa
aamiaiselle!"

Se oli Bessie, tiesin sen varsin hyvin, mutta en liikahtanutkaan.
Kuulin hänen kevyet askeleensa jäätyneellä polulla.

"Te pieni ilkimys", sanoi hän, "miksi ette tule, kun teitä kutsutaan?"

Bessien läheisyys tuntui hauskalta kaikkien synkkien ajatusteni
jälkeen, vaikka hän tapansa mukaan olikin pahalla tuulella. Mutta
kun juuri olin uhmannut Mrs. Reediä ja voittanut hänet, en ollut
taipuvainen välittämään lapsentytön ohimenevästä suuttumuksesta.
Tahdoin vain osani hänen nuorekkaasta huolettomuudestaan. Nostin käteni
hänen vyötäisilleen ja sanoin: "Kas niin Bessie, älä toru!"

Noin reipasta ja avomielistä käyttäytymistä ei minulle yleensä
myönnetty. Se miellytti kuitenkin Bessie'ä.

"Te olette kummallinen lapsi, Miss Jane", sanoi hän ja katseli minua,
"sellainen pieni, yksinäinen olento. Ja nytkö te sitten menette
kouluun?" Nyökäytin päätäni.

"Ja eikö teidän tule ollenkaan ikävä Bessie parkaa?"

"Mitäpä Bessie minusta huolii. Bessie toruu minua aina."

"Kun te olette sellainen säikähtänyt pieni otus. Teidän pitäisi olla
rohkeampi."

"Niinkö? Ettäkö minua kolhittaisiin vielä enemmän?"

"Loruja! Mutta en minä teitä kadehdi, se on varma se. Äiti sanoi,
käydessään viime viikolla minua katsomassa, että hän ei tahtoisi ketään
omista pienokaisistaan teidän sijalleen. Tulkaa sisään nyt, minulla on
teille hyviä uutisia."

"Sitä en usko, Bessie."

"Lapsi! Mitä tarkoitatte? Kuinka surullisin silmin katselette minua!
Kuulkaahan toki! Rouva ja nuoret neidit ja Master John menevät
teekutsuille iltapäivällä, ja te tulette teelle minun luokseni. Pyydän
keittäjätärtä leipomaan teille pienen kaakun, ja sitten tarkastamme
yhdessä laatikkonne, sillä minun on pian laitettava matkatavaranne
kuntoon. Rouva on määrännyt, että te jätätte Gatesheadin päivän tai
parin kuluttua, ja sitten te valitsette itse ne lelut, jotka tahdotte
ottaa mukaanne."

"Bessie, sinun täytyy luvata, ettet toru minua enää ennen lähtöäni."

"Hyvä on, minä lupaan, mutta muistakaa myös olla kiltti tyttö älkääkä
pelätkö minua! Älkää säpsähtäkö jos satun puhumaan hiukan tuikeasti, se
on niin ärsyttävää!"

"Minä en luule että pelkään sinua enää koskaan, Bessie, olen nyt
tottunut sinuun, ja kohta saan aivan uusia ihmisiä pelättävikseni."

"Jos pelkäätte heitä, niin he eivät pidä teistä."

"Niinkuin sinäkin, Bessie."

"Ei ollenkaan, Miss, minä luulen pitäväni teistä enemmän kuin kaikista
muista yhteensä."

"Sitäpä et näytä."

"Te pieni tarkkanäköinen olento! Te puhutte aivan uudella tavalla. Mikä
tekee teidät niin rohkeaksi tänään?"

"Minähän lähden heti pois luotanne, ja sitäpaitsi --". Aioin juuri
viitata siihen mitä oli tapahtunut Mrs. Reedin ja minun välillä, mutta
tarkemmin ajateltuani pidin parhaana vaieta.

"Ja te olette iloinen saadessanne jättää minut."

"En suinkaan, Bessie, tällä hetkellä olen tosiaankin melkein
suruissani."

_"Tällä hetkellä_, ja _melkein!_ Kuinka kylmästi pieni neitiseni sanoo
sen! Luulenpa, että jos nyt pyytäisin teiltä suukkoa, niin ette antaisi
sitä vaan sanoisitte että _tällä hetkellä_ ette viitsi."

"Minä annan sinulle suukon mielihyvällä, kunhan vain taivutat päätäsi."

Bessie kumartui, me suutelimme toisiamme ja minä seurasin häntä sisään
täysin rauhoittuneena. Iltapäivä kului rauhassa ja sovussa, ja illalla
Bessie kertoi minulle ihastuttavimmat tarinansa ja lauloi kauneimmat
laulunsa.

Minunkin elämälläni oli auringonpilkahduksensa.



Viides luku.


Kello oli tuskin lyönyt viittä tammikuun yhdeksännentoista päivän
aamuna, kun Bessie toi kynttilän huoneeseeni ja tapasi minut jo
melkein valmiiksi puettuna. Olin noussut jo puolen tuntia ennen hänen
tuloansa, pessyt kasvoni ja pukeutunut laskevan puolikuun valossa,
joka tunkeutui sisään komeroni kapeasta ikkunasta. Olin sinä aamuna
lähtevä Gatesheadista vaunulla, joka sivuuttaisi linnan portin kello
kuusi aamulla. Bessie vain oli ylhäällä, hän oli sytyttänyt tulen
lastenkamarin takkaan ja valmisti siinä aamiaistani. Harvat lapset
voivat syödä, kun edessä olevan matkan ajatus heitä kiihoittaa,
enkä minäkään voinut. Koetettuaan turhaan saada minua ottamaan pari
lusikallista minulle valmistamaansa leipä- ja maitokeittoa Bessie
kääri pari leivosta paperiin ja pisti ne taskuuni, sitten hän auttoi
päällystakin ylleni ja lakin päähäni, heitti saalin selkäänsä, ja niin
jätimme lastenkamarin. Kulkiessamme Mrs. Reedin makuuhuoneen ohi hän
sanoi: "Tahdotteko mennä sanomaan rouvalle hyvästi?"

"En, Bessie. Hän tuli huoneeseeni eilen illalla, kun sinä olit
illallisella, ja sanoi, että minun ei tarvitse häiritä häntä tänä
aamuna, ei myöskään serkkujani. Sitten hän käski minua muistamaan, että
hän oli aina ollut paras ystäväni, ja ajattelemaan häntä ja puhumaan
hänestä kiitollisin mielin."

"Mitä te sanoitte siihen, Miss?"

"En mitään. Piiloitin kasvoni tyynyyn ja käännyin seinään päin."

"Se oli väärin tehty, Miss Jane."

"Se oli aivan oikein tehty, Bessie, sinun rouvasi ei ole koskaan ollut
ystäväni, hän on ollut vihamieheni."

"Oi, Miss Jane, älkää sanoko niin."

"Hyvästi Gateshead!" huusin, kun olimme kulkeneet käytävän läpi ja
astuimme ulos päätyovesta.

Kuu oli laskenut, ja oli hyvin pimeä. Bessie kantoi lyhtyä, jonka valo
lankesi märille jalanjälille tiellä, jonka äskeinen suojailma oli
pehmittänyt. Talviaamu oli kostea ja kylmä, ja hampaani kalisivat kun
kiiruhdin käytävää alas. Portinvartijan asunnossa oli valoa, ja kun
pääsimme sinne, teki portinvartijan vaimo paraillaan tulta takkaan.
Matka-arkkuni, joka oli kannettu sinne edellisenä iltana, seisoi
valmiina oven vieressä. Kello oli vain muutamia minuutteja vailla
kuusi, ja pian sen lyötyä alkoi kuulua etäistä pyörien ratinaa, joka
ilmoitti vaunun olevan tulossa. Menin ovelle ja näin vaunulyhtyjen
lähenevän nopeasti.

"Yksinkö hän lähtee?" kysyi portinvartijan vaimo.

"Niin."

"Ja kuinka pitkä on matka?"

"Viisikymmentä peninkulmaa."

"Voi, kuinka pitkä! Kumma kun Mrs. Reed uskaltaa lähettää hänet niin
kauas yksin."

Vaunu oli pysähtynyt portin eteen ja näin sen nyt selvästi. Neljä
hevosta oli valjastettu sen eteen, katto oli täynnä matkustajia, ja
ajaja käski äänekkäästi pitämään kiirettä. Matka-arkkuni hinattiin ylös
ja minut irroitettiin Bessien kaulasta, johon olin takertunut.

"Pitäkää hyvää huolta hänestä!" huusi Bessie ajajalle nostettuaan minut
vaunujen sisäpuolelle.

"Kyllä, kyllä", kuului vastaus, ovi lyötiin kiinni, kuului huuto:
"Valmis", ja vaunut vierivät eteenpäin. Näin minut eroitettiin
Bessiestä ja Gatesheadista, näin etenin kohti tuntemattomia ja, kuten
silloin arvelin, kaukaisia ja salaperäisiä maailmoita.

Matkasta muistan hyvin vähän. Tiedän vain, että päivä tuntui minusta
yliluonnollisen pitkältä ja että näytimme matkustavan satoja
peninkulmia. Sivuutimme useita kaupunkeja, ja eräässä hyvin suuressa
ajaja pysäytti vaunun ja matkustajat nousivat alas syödäkseen
päivällistä. Minut vietiin ravintolaan, jossa ajaja kehoitti minua
syömään jotakin, mutta koska minulla ei ollut ruokahalua, hän jätti
minut suunnattoman suureen huoneeseen, jossa oli tulisija kummassakin
päässä, kynttiläkruunu katossa ja pieni punainen koroke soittokoneineen
seinän vieressä. Täällä kävelin hyvän aikaa edestakaisin hyvin
omituisessa mielialassa ja pelkäsin kauheasti, että joku tulisi ja
ryöstäisi minut, sillä uskoin vahvasti lapsenryöstäjiin, joitten
ilkitöillä oli usein ollut suuri osa Bessien iltatarinoissa. Vihdoin
vahti palasi, vielä kerran minut pistettiin vaunuun, suojelijani
nousi omalle istuimelleen ja puhalsi onttoon torveensa, ja niin ajaa
kolistimme pois pitkin L:n kivisiä katuja.

Iltapäivä oli sumuinen ja sateinen. Hämärän tullessa alkoi minusta
tuntua, että olimme jo hyvin kaukana Gatesheadista. Olimme lakanneet
sivuuttamasta kaupunkeja, maisema oli muuttunut ja nyt reunustivat
korkeat, harmaat kukkulat taivaanrantaa. Kun ilta pimeni, laskeuduimme
laaksoon, jota metsät tummensivat, ja kun pimeä oli jo kauan peittänyt
näköalat, aloin kuulla vinhan tuulen huminaa puissa.

Tämän laulun tuudittamana nukahdin vihdoin, mutta en ollut vielä kauaa
nukkunut kun heräsin siihen että vaunut äkkiä pysähtyivät. Vaunujen ovi
oli auki, ja muuan palvelustytöltä näyttävä olento seisoi sen edessä.
Näin hänen kasvonsa ja pukunsa lyhtyjen valossa.

"Onko täällä pieni tyttö, jonka nimi on Jane Eyre?" hän kysyi.
Vastasin: "Kyllä", ja minut nostettiin pois vaunuista, matka-arkkuni
laskettiin alas, ja vaunu vieri viipymättä edelleen.

Olin jäykistynyt pitkällisestä istumisesta ja hämmentynyt vaunun
tärinästä. Katselin ympärilleni. Sade, tuuli ja pimeys täytti ilman.
Voin kuitenkin hämärästi eroittaa suoraan edessäni seinän ja siinä
avonaisen oven, tämän oven läpi kuljin nyt uuden oppaani kanssa,
joka sulki ja lukitsi sen jälkeemme. Nyt voi jo nähdä koko talon tai
taloryhmän -- rakennus oli laaja -- lukuisine ikkunoineen, joista
muutamissa oli valoa. Kävimme pitkin leveätä, kivistä polkua, joka oli
märkä ja rapainen, meidät päästettiin sisään eräästä ovesta, sitten
palvelustyttö saattoi minut käytävän läpi huoneeseen, jossa oli tulta
takassa, ja jätti minut yksin.

Seisoin ensin tulen ääressä lämmitellen jäykistyneitä käsiäni, sitten
katselin ympärilleni. Huoneessa ei ollut kynttilää, mutta takkatulen
häälyvässä loimussa voin aika ajoin eroittaa paperoidut seinät,
mattoja, uutimia ja kiiltävän mahonkikaluston. Se oli vierashuone, ei
niin suuri ja loistava kuin seurusteluhuone Gatesheadissa, mutta mukava
kylläkin. Vaivasin päätäni keksiäkseni seinällä olevan maalauksen
aiheen, kun ovi aukeni ja sisään astui kynttilää kantava henkilö.
Toinen seurasi heti hänen takanaan.

Ensimäinen oli pitkä, hieno nainen, jolla oli tumma tukka, tummat
silmät ja korkea, valkoinen otsa. Hänen olkapäitään ja vartaloaan
peitti huivi, hän kulki hyvin suorana ja hänen ilmeensä oli vakava,
miltei juhlallinen.

"Lapsi on hyvin nuori yksin lähetettäväksi", sanoi hän ja laski
kynttilänsä pöydälle. Hän katseli minua tarkkaavaisena parisen
minuuttia ja lisäsi sitten:

"Parasta että hänet pannaan pian vuoteeseen, hän näyttää väsyneeltä.
Oletko väsynyt?" kysyi hän laskien kätensä olalleni.

"Kyllä vähän, Miss."

"Ja nälkäinen myöskin, epäilemättä. Antakaa hänelle illallista, Miss
Miller, ennenkuin hän menee nukkumaan. Oletko ensi kerran jättänyt
vanhempasi tullaksesi kouluun, pikku tyttöseni?"

Selitin hänelle että minulla ei ole vanhempia. Hän kysyi, kuinka
kauan he olivat olleet kuolleina, sitten, kuinka vanha olin, mikä oli
nimeni, osasinko lukea, kirjoittaa ja ommella. Sitten hän kosketti
poskeani kauniisti sormenpäillään, sanoi toivovansa, että olin hyvä
lapsi, ja lähetti minut pois Miss Millerin kanssa. Nainen, jonka olin
jättänyt, oli kenties kaksikymmentäyhdeksänvuotias. Toinen, joka tuli
kanssani, näytti muutamia vuosia nuoremmalta. Edellisen ääni, ulkonäkö
ja ilme oli vaikuttanut minuun syvästi, Miss Miller sitävastoin oli
tavallisempi ihminen, hänellä oli punakat kasvot, joihin huolet jo
olivat painaneet jälkensä, hän oli kiireissään, kuten henkilö, jolla on
paljon ja monenlaisia töitä suoritettavana, ja näytti aliopettajalta,
mikä hän olikin, kuten myöhemmin sain tietää. Hänen taluttamanaan
kuljin pitkiä matkoja läpi tuon suuren, epäsäännöllisen rakennuksen
huoneitten ja käytävien, joissa kaikissa vallitsi täydellinen,
melkein kaamea hiljaisuus, kunnes vihdoin alkoi kuulua ihmisäänten
hyminää, ja me saavuimme pitkään, tilavaan huoneeseen. Sen molemmissa
päissä oli kaksi suurta honkaista pöytää, joka pöydällä paloi kaksi
kynttilää, ja pitkin salia oli penkkejä, joilla istui kaikenikäisiä
tyttöjä, yhdeksän- ja kymmenvuotiaista kaksikymmenvuotiaisiin saakka.
Talikynttiläin himmeässä valossa he näyttivät minusta luvuttomilta,
vaikkei heitä itse asiassa ollut yli kahdeksankymmenen. He olivat
kaikki puetut samalla lailla, heillä oli oudonmalliset ruskeat puvut
ja pitkät hollantilaiset esiliinat. Oli parhaillaan lukutunti, jolloin
kaikkien tyttöjen täytyi lukea seuraavan päivän läksyjä, ja hyminä,
jota olin kuullut tullessani, johtui heidän hiljaisesta luvustaan.

Miss Miller käski minun istua penkille lähellä ovea, sitten hän kulki
pitkän huoneen päähän ja huusi: "Järjestäjät, kootkaa kirjat ja pankaa
ne pois!" Neljä suurta tyttöä nousi eri pöytien äärestä, kulki ympäri,
kokoili kirjat ja vei ne pois. Miss Miller antoi uuden määräyksen.

"Järjestäjät, tuokaa illallistarjottimet!" Suuret tytöt menivät ulos
ja palasivat heti kantaen kukin tarjotinta, jolle oli pantu annoksia
jotakin ruokaa, en tiedä mitä, sekä vesikannu ja kuppi. Annokset
jaettiin, ja ne, joita halutti, joivat vettä kaikille yhteisestä
kupista. Kun tarjotin tuli minun luokseni, join, sillä minun oli jano,
mutta en koskenut ruokaan, sillä jännitys ja uupumus olivat kokonaan
vieneet ruokahaluni. Nyt näin kuitenkin, että illallisena oli ohut
viipale kauraleipää.

Aterian jälkeen piti Miss Miller rukoukset, ja tytöt menivät riveissä,
parittain, yläkertaan. Olin silloin ylenmäärin väsynyt ja voin tuskin
huomata, minkälainen huone makuuhuone oli. Näin vain, että se oli hyvin
pitkä, kuten koulusalikin. Tänä yönä piti minun olla Miss Millerin
sänkytoverina, ja hän auttoi minua riisuutumaan. Kun minut oli pantu
sänkyyn, katselin tuota pitkää vuoderiviä, joista jokaiseen pian
pujahti kaksi olentoa, ainoa kynttilä sammutettiin kymmenen minuutin
kuluttua, ja kesken hiljaisuutta ja täydellistä pimeyttä nukahdin.

Yö kului nopeasti. Olin liian väsynyt nähdäkseni uniakaan. Heräsin
vain kerran ja kuulin tuulen vinkuvan raivoisasti ja sateen valuvan
virtanaan, sekä huomasin Miss Millerin asettuneen viereeni. Kun taas
avasin silmäni, kuulin kovaäänistä kellonsoittoa. Tytöt olivat jo
pystyssä ja pukeutuivat. Päivä ei vielä koittanutkaan, mutta pari
pientä kynttilää tuikutti huoneessa. Nousin vastenmielisesti, sillä
oli purevan kylmä, pukeuduin niin hyvin kuin hytisemiseltäni taisin ja
peseydyin niin pian kuin joku pesuvati oli vapaana, mikä ei tapahtunut
pian, koska huoneessa oli vain yksi vati kuutta tyttöä kohti. Kello soi
uudelleen, tytöt kävivät riviin kaksittain, ja tässä järjestyksessä
laskeuduttiin portaita ja tultiin kylmään, himmeästi valaistuun
koulusaliin, missä Miss Miller piti rukoukset. Tämän jälkeen hän
määräsi: "Käykää luokkiinne!"

Seurasi suuri meteli, jota kesti muutamia minuutteja ja jonka
aikana Miss Miller huusi kerta toisensa jälkeen: "Hiljaa!" ja:
"Järjestyksessä!" Kun melu oli lakannut, näin, että tytöt olivat
jakautuneet neljään puoliympyrään neljän pöydän ympärille. Jokaisella
oli pieni kirja kädessään ja joka pöydällä, tyhjän istuimen edessä,
oli suuri, raamatuntapainen kirja. Seurasi muutamia sekunteja kestävä
hiljaisuus, jonka täytti tyttöjoukoista kuuluva matala, epämääräinen
supina. Miss Miller kulki luokasta luokkaan vaientaen tätä epäselvää
ääntä.

Kuului etäinen kellonsoitto ja heti sen jälkeen astui huoneeseen
kolme neitiä, jotka menivät kolmen pöydän luo ja istuutuivat. Miss
Miller asettui neljännen pöydän ääreen, joka oli lähinnä ovea ja jonka
ympärille pienimmät lapset olivat kokoontuneet. Tähän alimpaan luokkaan
minutkin kutsuttiin ja asetettiin istumaan sen alimmalle istuimelle.

Nyt alkoi työ. Päivän muistivärssy toistettiin, sitten kerrottiin
eräitä raamatunkohtia ja senjälkeen luettiin pitkiä lukuja raamatusta.
Tätä kesti tunnin, jonka aikana oli tullut täysi päivä. Väsymätön kello
kilisi nyt neljännen kerran, luokat asettuivat riveihin ja marssivat
toiseen huoneeseen aamiaiselle. Kuinka nautinkaan ajatuksesta, että
saisin syödä jotakin! Edellisenä päivänä olin syönyt tuskin ollenkaan
ja nyt olin melkein sairas paastoamisesta.

Ruokasali oli suuri, matala, pimeä huone. Kahdella pitkällä pöydällä
oli höyryäviä maljakoita, joissa oli jotakin kuumaa, mutta suureksi
pettymyksekseni tunsin, että niistä tuleva tuoksu oli kaikkea muuta
kuin houkutteleva. Näin yleisen tyytymättömyyden ilmeen leviävän
kaikkien kasvoille, kun keiton tuoksu tunkeutui aterioivien sieraimiin,
ja kulkueen etupäästä, suurten tyttöjen joukosta, kuului kuiskauksia:
"Inhoittavaa! Velli on taaskin palanut pohjaan!" "Hiljaa!" kuului
käskevä ääni, joka ei ollut Miss Millerin, vaan erään ylemmän
opettajan. Tämä oli pieni, tumma, siististi puettu, mutta jonkun
verran tylyn näköinen neiti, joka asettui toisen pöydän yläpäähän,
kun taas toinen, hauskemman näköinen, oli toisen pöydän päässä. Etsin
turhaan häntä, jonka ensiksi olin nähnyt edellisenä iltana, mutta
häntä ei näkynyt. Miss Miller istuutui minun pöytäni alapäähän, ja
eräs vanhanpuoleinen, muukalaiselta näyttävä nainen, jonka myöhemmin
sain tietää olevan ranskan opettajan, asettui vastaavalle paikalle
toisessa pöydässä. Ensin luettiin pitkä pöytärukous ja veisattiin
virsi, sitten toi palvelustyttö opettajille teetä ja ateria alkoi.
Nälissäni ja uupunut kun olin, ahmin ensimäiset lusikalliset
annoksestani ajattelematta sen makua, mutta kun kiihkein nälkä oli
ohi, huomasin, että edessäni oleva ruoka oli kerrassaan ilettävää.
Palanut velli on melkein yhtä pahaa kuin mädänneet perunat, eikä
tuiminkaan nälkä voi sitä höystää. Lusikat liikkuivat hitaasti, näin
kuinka tytöt maistelivat ruokaansa ja koettivat niellä sitä, mutta
useimmissa tapauksissa oli tämä turha yritys jo heitetty sikseen.
Aamiainen oli ohi eikä kukaan ollut syönyt. Kun oli lausuttu kiitokset
siitä mitä emme olleet saaneet, laulettiin taaskin virsi ja palattiin
koulusaliin. Minä olin viimeisten joukossa, ja kulkiessani pöytien ohi
näin erään opettajista maistavan velliä, hän katsoi toisiin, kaikkien
kasvot ilmaisivat suuttumusta, ja eräs heistä, suurin, kuiskasi:
"Ilettävää moskaa! Kuinka hävytöntä!" Kului vielä neljännestunti ennen
oppituntien alkamista, ja sen aikana vallitsi kouluhuoneessa hirveä
meteli. Nähtävästi oli tänä aikana lupa puhua ääneen ja vapaammin, ja
tytöt käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Joka taholla koski keskustelu
aamiaista, jota kaikki yhteen ääneen moittivat. Poloiset! se oli
heidän ainoa lohdutuksensa. Huoneessa ei nyt ollut muuta opettajaa
kuin Miss Miller, ja hänen ympärillään seisoi ryhmä isoja tyttöjä,
jotka puhuivat keskenään totisina ja tyytymättömin elein. Kuulin joskus
Mr. Brocklehurstin nimen mainittavan, ja silloin Miss Miller pudisti
moittivasti päätään, mutta muuten hän ei näyttänyt koettavan hillitä
yleistä kiukkua, johon hänkin varmaan hiljaisuudessa yhtyi.

Kouluhuoneen kello löi yhdeksän, Miss Miller jätti ryhmänsä, meni
keskelle huonetta ja huusi:

"Hiljaa! Paikoillenne!"

Järjestys palasi, viidessä minuutissa tuo hajallaan oleva lauma oli
löytänyt paikkansa, ja verrattain hyvä hiljaisuus seurasi tuota
Baabelin sekoitusta. Yliopettajat palasivat täsmällisinä paikoilleen,
mutta kaikki näyttivät vielä odottavan jotakin. Nuo kahdeksankymmentä
tyttöä istuivat suorina ja liikkumattomina pitkillä penkeillään. Se
oli omituinen näky. Ei ainoatakaan kiharaa, vaan kaikkien hiukset oli
kammattu sileästi korvien taakse, kaikilla oli samanlainen ruskea
puku korkeine, ahtaine kauluksineen, samanlainen hollantilainen
ulkotasku, joka muodoltaan muistutti ylämaalaisten kukkaroa ja joka
oli tarkoitettu jonkinlaiseksi työlaukuksi, oli sidottu jokaisen
hameen etupuolelle, ja kaikilla oli paksut villasukat ja kotitekoiset,
messinkisoljilla kiinnitetyt kengät. Noin kaksikymmentä tästä joukosta
oli jo täysikasvuisia tyttöjä, melkein nuoria naisia, näille sopi puku
huonosti ja teki sievimmänkin kummallisen näköiseksi.

Katselin heitä vielä ja tarkastelin myös aika ajoin opettajia,
joista kukaan ei minua erityisesti miellyttänyt, sillä lihava neiti
näytti kömpelöltä ja sivistymättömältä, tumma sangen tuittupäiseltä,
muukalainen töykeältä ja kummalliselta ja Miss Miller, ihmisparka, oli
punainen, työn ja huolten rasittama, -- kun, katseeni vielä siirtyessä
kasvoista toisiin, koko koulu nousi äkkiä seisomaan kuin yhteisen
jänteen ponnahuttamana. Mitä oli tekeillä? En ollut kuullut mitään
käskyä ja olin hyvin kummastunut. Ennenkuin olin selviytynyt istuivat
kaikki taas, mutta koska kaikkien silmät nyt olivat kääntyneet samaan
suuntaan, katselin minäkin sinne ja huomasin silloin henkilön, joka oli
ottanut minut vastaan edellisenä iltana. Hän seisoi huoneen perällä
tulisijan luona -- huoneen kummassakin päässä oli tulta takassa --
ja tarkasti tyttörivejä hiljaisena ja vakavana. Miss Miller lähestyi
häntä ja näytti kysyvän jotakin, ja saatuaan hänen vastauksensa, palasi
paikalleen ja sanoi ääneen: "Ensi luokan järjestäjä, hae karttapallot!"
Sillä aikaa kuin käsky pantiin täytäntöön kulki äsken tullut
henkilö hitaasti yli huoneen. Luulen omaavani erityiset taipumukset
kunnioittamiseen, sillä muistan vieläkin, millä pelonsekaisella
ihailulla silmäni seurasivat hänen jälkiään. Nyt päivänvalossa
näin, että hän oli pitkä, kaunis ja hyvin muodostunut nainen.
Hänen ruskeissa silmissään oli ystävällinen tuike, pitkät ripset
ja hienosti kaartuvat kulmakarvat kohottivat hänen korkean otsansa
valkeutta ja tummanruskea tukka oli molemmilla ohimoilla taivutettu
pitkämäisiksi, pyöreiksi kiharoiksi ajan tavan mukaan. Puku, joka myös
seurasi senaikuista muotia, oli purppuranpunaista verkaa ja siinä oli
eräänlainen espanjalainen reunakoriste mustasta sametista. Kultaiset
kellonvitjat -- silloin eivät kellot olleet vielä yhtä yleisiä kuin nyt
-- loistivat hänen vyöllään. Täydennykseksi kuvaan lisätköön lukija
vielä hienostuneet piirteet, kalpean, mutta kirkkaan hipiän, hienon
ja miellyttävän käytöksen, ja hän on saava täysin oikean kuvan Miss
Templen ulkomuodosta -- Maria Templen, kuten myöhemmin luin hänen
nimensä rukouskirjasta, joka oli uskottu minulle kirkkoon vietäväksi.

Kun Lowoodin johtajatar (sillä hän se oli) oli asettunut erään pöydän
ääreen, jolle oli tuotu kaksi karttapalloa, kokosi hän ylimmän luokan
ympärilleen ja aloitti maantiedetuntinsa. Alempien luokkien opettajat
kutsuivat oppilaitaan, ja tunnin ajan opetettiin nyt historiaa,
kielioppia y.m. Sitten seurasi kirjoitusta ja laskentoa, ja Miss
Temple antoi soittotunteja muutamille vanhimmista tytöistä. Jokaisen
oppitunnin pituuden määräsi kello, joka vihdoin löi kaksitoista.
Johtajatar nousi.

"Minulla on vähän puhumista oppilaille."

Melu tunnin jälkeen oli jo alkanut, mutta hänen äänensä vaimensi sen.
Hän jatkoi:

"Te saitte tänään aamiaista, jota ette voineet syödä, ja nyt olette
varmaan nälissänne. Olen määrännyt, että kaikille tarjotaan leipää ja
juustoa välipalaksi."

Opettajat katsoivat häneen hämmästyneinä.

"Se tehdään minun vastuullani", lisäsi hän kääntyen heihin ja jätti
huoneen.

Juusto ja leipä tuotiin nyt sisään ja jaettiin koko koulun suureksi
iloksi ja virkistykseksi. Sitten annettiin käsky: "Puutarhaan." Kukin
tyttö pani nyt päähänsä karkean olkihatun, jota koristi värillinen
pumpulinauha, ja harmaan päällystakin ylleen. Minut varustettiin
samalla tavalla, seurasin virran mukana ja pääsin vihdoin ulkoilmaan.

Puutarha oli laaja aitaus, jota ympäröivä korkea muuri esti
pienimmänkin mahdollisen näköalan. Toisella reunalla oli katettu
parveke, ja leveät käytävät ympäröivät keskustassa olevaa maa-aluetta,
joka oli jaettu pieniin penkkeihin. Nämä penkit oli aiottu oppilaitten
viljeltäviksi, ja jokaisella oli omistajansa. Kesällä, kukkien aikana
ne varmaan näyttivät sieviltä, mutta nyt, tammikuun lopulla, oli kaikki
paljasta, ruskeata ja alakuloista. Hytisin kylmästä seisoessani siinä
ja katsellessani ympärilleni. Päivä ei ollut suotuisa ulkonaolemiselle
-- ei tosin sateinen, mutta kostean, kellertävän sumun synkistämä,
ja maa oli vielä kauttaaltaan märkä ja rapainen edellisen päivän
rankkasateen jälkeen. Reippaimmat tytöt juoksivat ja aloittivat
leikkejä, mutta pienet, laihat ja kalpeat kasautuivat parvekkeelle
lämmittäen ja suojaten toisiaan, ja kun tiheä sumu tunkeutui heidän
värisevien ruumiittensa ympärille, kuulin heidän joukostaan usein
lyhyitä, onttoja yskähdyksiä.

Koska en ollut vielä puhutellut ketään eikä kukaan näyttänyt
huomaavan minua, seisoin siinä hyvin yksin, mutta tottunut kun
olin eristäytymisen tunteeseen, ei se minua suuresti painostanut.
Nojauduin parvekkeen pylvääseen, käärin harmaan takkini tiukemmin
ympärilleni, koetin unhottaa kylmän, joka nipisteli minua ulkoapäin, ja
tyydyttämättömän nälän, joka kaiveli minua sisältäpäin, ja antauduin
kokonaan katselemiseen ja ajattelemiseen. Ajatukseni olivat liian
epäselvät ja katkonaiset ansaitakseen muistelemista. Tuskin vielä
tiesin missä olin. Gateshead ja entinen elämäni näyttivät siirtyneen
mittaamattoman etäisyyden taakse. Nykyisyys oli epämääräinen ja outo,
ja tulevaisuudesta en voinut arvata mitään. Katselin luostarimaista
puutarhaa, sitten taloa. Se oli suuri rakennus, jonka toinen puoli
näytti vanhalta ja harmaalta, toinen aivan äskettäin rakennetulta.
Uudessa osassa, johon koulusali ja makuuhuone kuuluivat, oli suuret
ristikkoikkunat, jotka antoivat sille kirkkomaisen leiman. Oven päällä
oli kivinen taulu, jossa oli seuraava kirjoitus:

"_Lowoodin laitos_. -- Tämän osan rakennutti armon vuonna ---
Naomi Brocklehurst, Brocklehurst Hallista, tätä kreivikuntaa. Näin
valistakoon teidän valkeutenne ihmisten edessä, että he näkisivät
teidän hyvät työnne ja kunnioittaisivat teidän Isäänne, joka on
taivaissa. Matt. 5: 16."

Luin nämä sanat yhä uudelleen. Tunsin, että ne vaativat selitystä,
ja olin kykenemätön tajuamaan niitten koko merkitystä. Mietin vielä
"laitos"-sanaa ja koetin keksiä jotakin yhteyttä ensimäisten sanojen ja
raamatunlauseen välillä, kun aivan takanani kuuluva yskäys sai minut
kääntämään pääni. Näin erään tytön, joka istui kivipenkillä aivan
lähelläni. Hän oli kumartunut erään kirjan yli, jonka lukemiseen hän
näytti kokonaan syventyneen. Paikaltani, jossa seisoin, voin nähdä
kirjan nimen -- se oli _Rasselas_ -- mikä nimi tuntui minusta hyvin
kummalliselta ja niin ollen houkuttelevalta. Lehteä kääntäessään tyttö
sattui katsahtamaan ylös, ja minä kysyin häneltä suoraan:

"Onko kirjasi hauska?" Minulla oli jo valmiina ajatus pyytää sitä
joskus luettavakseni.

"Minä pidän siitä", vastasi hän pari sekuntia kestäneen hiljaisuuden
jälkeen, joitten aikana hän tarkasteli minua.

"Mistä siinä puhutaan?" jatkoin. En käsitä, mistä sain rohkeutta
noin vain ryhtyä puheisiin vieraan kanssa. Askel oli kokonaan vasten
luontoani ja tapojani, mutta luulen, että hänen askartelunsa kosketti
jotakin myötätuntoista kieltä minussa, sillä minäkin pidin lukemisesta,
vaikkakin vain lapsen tavoin. En voinut vielä sulattaa enkä ymmärtää
vakavampia, täyspainoisia kirjoja. "Voit katsella sitä", vastasi tyttö
ojentaen minulle kirjansa.

Minä tein sen. Lyhyt katsaus riitti vakuuttamaan minulle, että sisällys
oli vähemmän houkutteleva kuin nimi. Minun vähäpätöisen makuni
mukaan näytti _Rasselas_ ikävältä. En nähnyt mitään keijukaisista
tai hengettäristä, eivätkä mitkään loistavat seikkailut näyttäneet
värittävän sen taajaan painetuita sivuja. Annoin sen hänelle takaisin.
Hän otti sen ääneti ja näytti tahtovan uudelleen syventyä lukuunsa.
Uskalsin taaskin häiritä häntä.

"Voitko sanoa minulle, mitä merkitsee kirjoitus oven päällä? Mikä on
Lowoodin laitos?"

"Se on talo, jossa tulet asumaan."

"Ja minkätähden sitä sanotaan laitokseksi? Eroaako se jollakin tavalla
muista kouluista?"

"Se on osittain hyväntekeväisyyslaitos. Sinä ja minä ja kaikki muut,
me olemme vapaaoppilaita. Minä otaksun, että olet orpo. Eikö isäsi tai
äitisi ole kuollut?"

"Molemmat ovat olleet kuolleina niinkauan kuin muistan."

"No niin, kaikki tytöt täällä ovat kadottaneet joko toisen tai molemmat
vanhempansa, ja tämä koulu on orpolasten kasvatuslaitos."

"Emmekö maksa mitään puolestamme? Pitävätkö he meitä ilmaiseksi?"

"Me maksamme jokainen, tai ystävämme maksavat, viisitoista puntaa
vuodessa."

"Minkätähden meitä sitten sanotaan vapaaoppilaiksi?"

"Koska viisitoista puntaa ei riitä ravintoon ja opetukseen, ja loput
kerätään listoilla."

"Kuka niihin kirjoittaa?"

"Eräät hyväätekevät rouvat ja herrat näillä tienoilla ja Lontoossa."

"Kuka on Naomi Brocklehurst?"

"Rouva, joka rakennutti tämän talon uuden osan, kuten taulussa
sanotaan, ja jonka poika määrää ja johtaa kaikkea täällä."

"Minkätähden?"

"Koska hän on laitoksen rahaston- ja taloudenhoitaja."

"Siis ei talo kuulukaan pitkälle neidille, jolla on kello, ja joka
sanoi, että saisimme leipää ja juustoa."

"Miss Templelle? Ei toki! Jospa kuuluisikin! Hänen täytyy vastata Mr.
Brocklehurstille kaikesta, mitä hän tekee. Mr. Brocklehurst ostaa
ruokamme ja vaatteemme."

"Asuuko hän täällä?"

"Ei -- kahden penikulman päässä suuressa linnassa."

"Onko hän hyvä mies?"

"Hän on pappi, ja hänen sanotaan harjoittavan paljon
hyväntekeväisyyttä."

"Sanoitko että neidin nimi on Miss Temple?"

"Sanoin."

"Ja minkä nimisiä ovat muut opettajat?"

"Punaposkinen on Miss Smith, hän opettaa käsitöitä ja leikkaa vaatteet
-- me teemme itse kaikki vaatteemme, hameet, päällystakit, kaikki;
pieni mustatukkainen on Miss Scatcherd, hän opettaa historiaa ja
kielioppia ja kuulustelee toisen luokan läksyt; se, jolla on huivi
hartioilla ja nenäliina sidottuna hameeseen keltaisella nauhalla,
on Madame Pierrot, hän on kotoisin Lisle'sta, Ranskassa, ja opettaa
ranskaa."

"Pidätkö opettajista?"

"Koko lailla."

"Pidätkö tuosta pienestä mustasta ja Madame -- en osaa sanoa hänen
nimeään niinkuin sinä?

"Miss Scatcherd on kiivas -- pidä varasi, ettet suututa häntä! Madame
Pierrot ei ole häijy ihminen."

"Mutta Miss Temple on paras, eikö totta?"

"Miss Temple on hyvin hyvä ja hyvin viisas. Hän on yläpuolella muita,
sillä hän tietää paljon enemmän kuin he."

"Oletko kauan ollut täällä?"

"Kaksi vuotta."

"Oletko orpo?"

"Äitini on kuollut."

"Onko sinun hyvä olla täällä."

"Sinä kysyt melkein liikoja. Olen vastannut tarpeeksi tällä kerralla.
Nyt minun täytyy lukea."

Mutta silloin päivälliskello soi. Kaikki palasivat sisään. Tuoksu, joka
nyt täytti ruokasalin, ei ollut paljoa houkuttelevampi kuin se joka oli
ilahuttanut sieraimiamme aamiaisella. Päivällinen tarjottiin kahdessa
suuressa tinavadissa, joista höyrysi voimakas pilaantuneen rasvan
tuoksu. Huomasin, että ruokana oli jonkinlaista liha- ja perunakeittoa,
huonoa ja sotkuista, ja tätä valmistetta jaettiin niukanpuoleinen
annos joka oppilaalle. Söin mikäli mahdollista ja aprikoin mielessäni,
tulisiko ruoka joka päivä olemaan samanlaista. Päivällisen jälkeen
menimme viipymättä koulusaliin. Tunnit alkoivat taas ja jatkuivat kello
viiteen asti.

Iltapäivän ainoa merkittävä tapaus oli se, että näin Miss Scatcherdin
osoittavan epäsuosiotaan tytölle, jonka kanssa olin puhellut
parvekkeella, ja lähettävän hänet historialuokasta seisomaan keskelle
suurta koulusalia. Rangaistus tuntui minusta mitä suurimmassa määrin
häpeälliseltä, varsinkin niin suurelle tytölle -- hän näytti ainakin
kolmetoistavuotiaalta. Odotinkin suuren surun ja häpeän ilmauksia
hänen puoleltaan, mutta ihmeekseni näin, että hän ei itkenyt, ei
edes punastunut. Tyvenenä, joskin totisena seisoi hän siinä kaikkien
silmien maalitauluna. "Kuinka hän voi kestää sen niin rauhallisesti,
niin lujana?" ajattelin. "Jos minä olisin hänen sijassaan, toivoisin
luullakseni maan aukeavan ja nielaisevan minut. Näyttää siltä kuin
jos hän ajattelisi jotakin muuta kuin rangaistustansa ja asemaansa,
jotakin, joka ei ole hänen edessään eikä ympärillään. Olen kuullut
puhuttavan ihmisistä, jotka näkevät unia valveillaan -- eikö hän näe
unta nyt? Hän katsoo alas lattiaan, mutta olen varma että hän ei näe
sitä. Hänen katseensa on kääntynyt sisäänpäin, hänen omaan sydämeensä,
ja luulisin, että hän näkee jotakin muististaan, eikä nykyisestä
ympäristöstään. Tahtoisin tietää, minkälainen tyttö hän on, hyvä vai
paha."

Pian kello viiden jälkeen saimme taaskin aterian, tällä kertaa pienen
kupillisen kahvia ja pienen viipaleen ruskeata leipää. Ahmin leipäni
ja join kahvini hyvällä halulla, mutta olisin tahtonut vielä paljon
enemmän, sillä olin yhä nälkäinen. Seurasi puolen tunnin väliaika,
sitten läksyjenluku, sitten lasillinen vettä ja kauraleipää, rukoukset
ja levollemeno. Sellainen oli ensimäinen päiväni Lowoodissa.



Kuudes luku.


Seuraava päivä alkoi kuten ensimäinenkin, nousimme ja pukeuduimme
talikynttilän valossa, mutta sinä aamuna vapauduimme peseymisen
vaivasta, koska vesi kannuissa oli jäätynyt. Edellisenä iltana oli
ilma muuttunut, ja pureva koillistuuli, joka koko yön oli läpi
ikkunanrakojen puhaltanut makuuhuoneeseemme, oli saanut meidät
värisemään kylmästä vuoteissamme ja jäädyttänyt veden kannuissa.

Ennenkuin tuo pitkä, rukouksille ja raamatunlukemiselle omistettu
puolitoistatuntinen oli ohi, luulin menehtyväni kylmästä. Vihdoin
päästiin aamiaiseen saakka, ja tänä aamuna ei velli ollut palanut
pohjaan, laadultaan se oli syötävää, mutta valitettavasti sitä oli
kovin vähän. Kuinka pieneltä annokseni näyttikään! Olisin suonut sen
olevan kaksi kertaa suuremman.

Päivän kuluessa minut kirjoitettiin neljännen luokan oppilaaksi ja
minulle annettiin määrätyt työt ja tehtävät. Tähän saakka olin ollut
vain katselija Lowoodissa, nyt tuli minustakin toimiva jäsen. Läksyt
tuntuivat minusta ensin sekä pitkiltä että vaikeilta, sillä en ollut
tottunut oppimaan ulkoa. Eri aineitten nopea vaihtelu hämmensi minua
myös ja olin iloinen kun vihdoin, kolmen tienoissa iltapäivällä, Miss
Smith pisti käteeni kaksi kyynärää pitkän palttinakaistaleen, neulan ja
sormustimen ja lähetti minut istumaan erääseen rauhalliseen nurkkaan
koulusalissa käskien minua ompelemaan saumaa. Tällä tunnilla ompelivat
melkein kaikki muutkin, vain yksi luokka luki vielä Miss Scatcherdin
pöydän ympärillä. Koska kaikki oli muuten hiljaista, voi helposti
kuulla, mistä heidän läksyssään oli kysymys, kuinka kukin tyttö
suoriutui ja kuinka Miss Scatcherd moitti tai kiitti heitä. Luettavana
oli Englannin historiaa. Lukijain joukossa huomasin tuttavani
parvekkeelta. Tunnin alussa hänen paikkansa oli ollut ylinnä luokassa,
mutta jonkun ääntämis- tai välimerkkivirheen tähden hänet lähetettiin
äkkiä aina viimeiselle sijalle saakka. Tässäkin vaatimattomassa
paikassa hän yhä edelleen oli Miss Scatcherdin alituisen huomion
esineenä. Tämä ahdisti häntä jatkuvasti seuraavaan tapaan:

"Burns" (se kuului olevan hänen nimensä -- täällä kutsuttiin tyttöjä
sukunimeltä, kuten poikia muissa kouluissa) -- "Burns, sinä seisot
jalat sisäänpäin, käännä heti varpaasi ulospäin!" "Burns, sinä työnnät
leukasi ulos niin epämiellyttävästi, vedä se heti sisään!" "Burns, minä
vaadin että sinä pidät pääsi pystyssä, minä en tahdo nähdä sinua tuossa
asennossa!" j.n.e., j.n.e.

Kun luku oli luettu kahteen kertaan, suljettiin kirjat ja tytöiltä
kyseltiin sen sisältöä. Luettavana oli ollut kohtia Kaarle I:n
hallituksesta, ja nyt tehtiin kysymyksiä laivojen lastiluvuista,
veroista ja lisämaksuista, joista useimmat tytöt eivät osanneet
sanoa mitään. Burns sitävastoin, kun hänen vuoronsa tuli, ratkaisi
kaikki vaikeudet helposti. Hän näytti säilyttäneen muistissaan läksyn
ydinkohdat, ja joka kysymykseen oli hänellä vastaus valmiina. Odotin,
että Miss Scatcherd kiittäisi hänen tarkkaavaisuuttaan, mutta sensijaan
hän huudahtikin äkisti:

"Sinä likainen, epäsiisti tyttö, sinä et ole tänä aamuna puhdistanut
kynsiäsi"

Burns ei vastannut. Ihmettelin hänen hiljaisuuttaan.

"Miksi", ajattelin, "ei hän selitä, että hän tänä aamuna ei voinut
puhdistaa kynsiänsä eikä pestä kasvojansa, kun vesi oli jäätynyt."

Huomioni kiinnitti nyt Miss Smith, jolle minun piti pitää lankavyyhtiä.
Keriessään hän puhutteli minua aika ajoin kysyen, olinko ennen ollut
koulussa, osasinko merkata, kutoa ja virkata pitsiä, ja tällä välin en
voinut seurata Miss Smithin liikkeitä. Kun palasin paikalleni, antoi
mainittu neiti juuri jonkun määräyksen, jonka merkitystä en tajunnut.
Burns nousi viipymättä, meni vieressä olevaan pienempään huoneeseen,
jossa kirjoja säilytettiin, ja palasi puolen minuutin kuluttua
kädessään kimppu vitsoja, jotka oli sidottu yhteen toisesta päästä.
Tämän pahaa ennustavan aseen hän ojensi kohteliaasti niijaten Miss
Scatcherdille, irroitti sitten hiljaa, käskyä odottamatta, esiliinansa,
jonka jälkeen opettaja antoi vitsakimpullaan tusinan kiivaita iskuja
hänen niskaansa. Ei ainoakaan kyynel kohonnut Burnsin silmiin, ei
ainoakaan väre muuttanut hänen ajattelevien kasvojensa ilmettä, kun
taas minä katselin tätä näytelmää voimattoman raivon vallassa, ja
vapisevat sormeni eivät pystyneet työhön.

"Itsepintainen tyttö!" huudahti Miss Scatcherd. "Ei mikään voi parantaa
sinua hutiloimisestasi. Vie pois vitsat!"

Burns totteli. Katselin häntä tarkasti kun hän palasi kirjahuoneesta.
Hän pani juuri nenäliinan taskuunsa, ja kyynelen jälki kimmelsi hänen
kasvoillaan.

Leikkitunti illalla oli mielestäni hauskin osa päivästä Lowoodissa.
Leipäpalanen ja kahvipisara, jotka saatiin kello viideltä, olivat
virkistäneet, joskaan ne eivät poistaneet nälkää, kiellot, säännöt ja
määräykset olivat nyt vähemmän ankarat, koulusali tuntui lämpimämmältä
kuin aamulla ja takkavalkeat loistivat kirkkaampina korvaten jossain
määrin kynttilöitä, joita ei vielä ollut tuotu. Valkean punertava
loimu, valloille päässyt meteli ja monien äänien hälinä antoivat
kaikille mieluisen vapaudentunteen.

Tuon päivän iltana, jolloin olin nähnyt Miss Scatcherdin pieksevän
oppilastaan, kuljin tapani mukaan yksinäisenä penkkien, pöytien
ja nauravien tyttöryhmien keskellä tuntematta kuitenkaan itseäni
yksinäiseksi. Ikkunain ohi kulkiessani raotin silloin tällöin luukkuja
ja kurkistin ulos. Siellä oli sakea lumipyry, ja alempia ruutuja
vastaan oli jo muodostumassa kinos. Painoin korvani ikkunaa vasten
ja saatoin iloisesta hälinästä sisällä huoneessa eroittaa tuulen
toivottaman vinkumisen ulkona.

Jos olisin tullut hyvästä kodista ja kilttien vanhempien luota, olisin
arvatenkin juuri sillä hetkellä kipeimmin kaivannut heitä. Tuuli olisi
tehnyt sydämeni surulliseksi, hämärässä huoneessa vallitseva sekasorto
olisi häirinnyt mieleni rauhaa. Nyt sitävastoin sain molemmista
omituista nautintoa, ja olisin antanut tuulen ulvoa vieläkin hurjemmin,
hämärän tummentua pimeydeksi ja hälinän nousta meteliksi.

Hyppäsin yli penkkien, ryömin pöytien alitse ja pääsin vihdoin toisen
tulisijan luo. Täältä löysin Burnsin, joka oli polvillaan korkean
tulensuojustimen ääressä. Hän näytti olevan kokonaan erillään muusta
maailmasta ja syventyneenä kirjaansa, jota hän koetti lukea tulen
himmeässä valossa.

"Onko se vielä Rasselas?" kysyin hänen takaansa.

"On", vastasi hän, "pääsen kohta loppuun."

Viiden minuutin kuluttua hän sulki sen. Olin siitä mielissäni.

"Nyt ehkä saan hänet puhumaan", ajattelin. Istuin lattialle hänen
viereensä.

"Mikä sinun nimesi on paitsi Burns?"

"Helena."

"Oletko tullut kaukaa?"

"Olen tullut kaukaa pohjoisesta, aivan Skotlannin rajalta."

"Menetkö koskaan takaisin?"

"Toivon kylläkin meneväni, mutta kukaan ei voi olla varma
tulevaisuudesta."

"Sinä varmaan mielelläsi jättäisit Lowoodin."

"En suinkaan, miksi niin? Minut lähetettiin Lowoodiin saamaan
kasvatusta ja mitä hyödyttäisi lähteä pois ennenaikoja?"

"Mutta tuo opettaja, Miss Scatcherd, on julma sinua kohtaan."

"Julma? Ei ollenkaan! Hän on ankara, hän ei pidä virheistäni."

"Ja jos minä olisin sinun sijassasi, en pitäisi hänestä. Minä
vastustaisin häntä, ja jos hän löisi minua tuolla vitsalla, repisin sen
hänen kädestään ja katkaisisin sen hänen nenänsä edessä."

"Luultavasti et tekisi mitään sellaista, mutta jos tekisit, ajaisi Mr.
Brocklehurst sinut pois koulusta, ja se olisi suuri suru omaisillesi.
On paljon parempi kärsiä kipu, jota ei tunne kukaan muu kuin itse,
kuin tehdä joku kiivas, ajattelematon teko, jonka pahat seuraukset
ulottuisivat kaikkiin omaisiin. Sitäpaitsi raamattu käskee meitä
kostamaan pahan hyvällä."

"Mutta on häpeällistä saada vitsaa ja seisoa keskellä huonetta, joka
on täynnä ihmisiä, ja sinä olet jo niin suuri tyttö. Minä olen paljon
nuorempi kuin sinä, ja minä en voisi kestää sitä."

"Mutta sinun velvollisuutesi olisi kestää se, jollet voisi välttää
sitä. On heikkoa ja raukkamaista sanoa ettei voi kestää sitä, mitä
kohtalo vaatii kestämään."

Kuuntelin häntä ihmetellen. En voinut ymmärtää tätä kestäväisyyden
oppia, ja vielä vähemmän ymmärsin sitä suvaitsevaisuutta, jolla hän
puhui kiusanhengestään. Tunsin kuitenkin, että Helena Burns näki asiat
valossa, joka oli näkymätön minun silmilleni. Aavistin että hän oli
oikeassa ja minä väärässä, mutta en tahtonut miettiä asiaa syvemmin,
vaan, kuten Felix, lykkäsin sen sopivampaan aikaan.

"Sinä sanot että sinulla on vikoja, Helena. Mitkä ne ovat? Minusta
näytät hyvin hyvältä."

"Opi siis minun esimerkistäni olemaan uskomatta näennäisyyksiin.
Minä olen, kuten Miss Scatcherd sanoo, epäsiisti, sillä vain harvoin
panen tavarani järjestykseen enkä koskaan pidä niitä kunnossa, olen
huolimaton, unhoitan koulun säännöt, luen muuta kun minun pitäisi lukea
läksyjä, minulla ei ole mitään järjestystä töissäni, ja väliin sanon,
kuten sinäkin, etten _voi_ alistua sääntöihin ja järjestelmiin. Tämä
kaikki on hyvin ärsyttävää Miss Scatcherdin mielestä, joka luonnostaan
on tarkka, siisti ja täsmällinen."

"Ja tyly ja julma", lisäsin, mutta Helena Burns ei myöntynyt siihen,
vaan vaikeni.

"Onko Miss Temple yhtä ankara sinulle, kuin Miss Scatcherd?"

Kun mainitsin Miss Templen nimen, levisi pehmeä hymyily hänen totisille
kasvoilleen.

"Miss Temple on hyvin hyvä, hänelle on vastenmielistä olla ankara
kenellekään, yksinpä koulun häijyimmälle tytölle. Hänkin näkee vikani
ja muistuttaa minua niistä ystävällisesti, ja jos teen jotakin kiitosta
ansaitsevaa, palkitsee hän sen runsaasti. Siinäpä juuri on hyvä
todistus luonteeni monista puutteista, että ei edes hänen moitteensa,
jotka ovat niin lempeitä ja niin oikeutettuja, voi parantaa minua, eikä
hänen kiitoksensa, jota pidän niin suuressa arvossa, voi kannustaa
minua pyrkimään huolelliseksi ja varovaiseksi."

"Se on omituista", sanoin. "Ei ole ollenkaan vaikeata olla huolellinen."

"_Sinulle_ se epäilemättä ei ole vaikeata. Katselin sinua tänä
aamuna luokassa ja näin, että olit hyvin tarkkaavainen. Ajatuksesi
eivät näyttäneet lentävän muualle, kun Miss Miller selitti läksyä ja
kuulusteli sinua. Minun ajatukseni ovat aina poissa, ja kun minun
pitäisi kuunnella Miss Scatcherdia ja pitää tarkoin muistissani
hänen sanansa, en välistä enää kuule hänen ääntänsäkään, vaan vaivun
jonkinlaiseen uneen. Väliin ajattelen olevani Northumberlannissa
ja kuvittelen, että hälinä ympärilläni johtuu pienestä purosta,
joka virtaa läpi Deepdenin aivan kotini ohitse. Kun sitten tulee
minun vuoroni vastata, täytyy minun herätä, ja koska koko ajan olen
kuunnellut vain tuon kuvitellun puron solinaa enkä Miss Scatcherdia, ei
minulla ole vastausta valmiina."

"Tänään kuitenkin vastasit niin hyvin."

"Se oli vain sattuma. Aihe, josta luimme, kiinnitti mieltäni. Tänään
en nähnyt unta Deepdenistä, vaan ajattelin, kuinka hyvää tarkoittava
mies voi menetellä niin väärin ja epäviisaasti kuin Kaarle I väliin
teki, ja kuinka suuri vahinko oli, että niin rehellinen ja tunnollinen
mies ei voinut nähdä kruunun etuja kauemmaksi. Jospa hän vain olisi
katsonut etäämmälle ja nähnyt mitä se, jota sanotaan ajan hengeksi,
vaati! Pidän kuitenkin Kaarlesta -- kunnioitan häntä -- säälin häntä --
murhattu kuningas parka! Hänen vihollisensa olivat sittenkin pahimmat:
he vuodattivat verta, jota he eivät olisi saaneet vuodattaa. Kuinka he
uskalsivat tappaa hänet!"

Helena puhui nyt itsekseen. Hän oli unohtanut, että minä en voinut
oikein hyvin ymmärtää häntä, että tästä asiasta en tietänyt mitään, tai
tuskin mitään. Kutsuin hänet takaisin omalle tasolleni.

"Ja kun Miss Temple opettaa sinua, lentävätkö ajatuksesi silloin?"

"Hyvin harvoin, sillä Miss Templellä on aina sellaista sanottavaa,
joka on mieltäkiinnittävämpää kuin omat mietteeni, pidän erityisesti
hänen puhetavastaan, ja hänen antamansa opetus on usein juuri sitä mitä
haluankin."

"No niin, Miss Templelle sinä siis olet hyvä."

"Niin kyllä, tavallaan, mutta se ei tuota minulle mitään ponnistusta,
ja seuraan vain taipumusta, joka johtaa minua. Sellainen hyvyys ei ole
ansioksi."

"Onpa kylläkin. Sinä olet hyvä niille, jotka ovat hyviä sinulle. Siinä
on kaikki mitä minä koskaan toivon olevani. Jos ihmiset olisivat
aina kilttejä ja tottelevaisia julmille ja vääryyttä tekeville,
saisivat ilkeät ihmiset aina tahtonsa täytetyksi, he eivät koskaan
olisi peloissaan, eivätkä koskaan muuttuisi paremmiksi, vaan yhä vain
ilkeämmiksi. Kun meitä lyödään ilman syytä, pitäisi meidän lyödä
takaisin kaikin voimin -- siitä olen varma -- ja niin kovasti, että se
joka löi meitä ei toiste tee sitä."

"Sinä muutat toivottavasti mielesi, kun tulet suuremmaksi. Nyt olet
vain pieni, oppimaton tyttö."

"Mutta minä tunnen, Helena, että minun täytyy olla pitämättä niistä,
jotka eivät pidä minusta, vaikka kuinka koettaisin olla heille
mieliksi, minun täytyy vastustaa niitä, jotka rankaisevat minua ilman
syytä. Se on yhtä luonnollista kuin että minun täytyy rakastaa niitä,
jotka osottavat minulle hellyyttä, ja alistua rangaistukseen, kun
tiedän ansainneeni sen."

"Tuo oppi kuuluu pakanoille ja villiheimoille, mutta kristityt ja
sivistyneet kansat eivät hyväksy sitä."

"Miksi niin? Minä en ymmärrä sitä."

"Ei kiivastuminen tee vihaa tyhjäksi, eikä kosto korvaa vääryyttä."

"Mikä sitten?"

"Lue uutta testamenttia ja muista mitä Kristus sanoo ja kuinka hän
tekee! Anna hänen sanojensa olla lakinasi ja hänen käytöksensä
esimerkkinäsi!"

"Mitä hän sanoo?"

"Rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat,
tehkää hyvää niille, jotka vihaavat ja vainoavat teitä!"

"Siis minun pitäisi rakastaa Mrs. Reediä, mitä minä en voi tehdä, minun
pitäisi siunata hänen poikaansa Johnia, mikä on mahdotonta."

Nyt Helena vuorostaan pyysi minulta selitystä, ja minä kerroin
hänelle heti omalla tavallani kärsimyksieni ja tuskieni historian.
Kiihdyin, olin katkera ja hurjistunut, ja puhuin aivan kuten tunsinkin,
lieventämättä ja kaunistelematta mitään.

Helena kuunteli kärsivällisenä loppuun saakka. Odotin, että hän
huomauttaisi jotakin, mutta hän ei sanonut mitään.

"No", kysyin kärsimättömästi, "eikö Mrs. Reed ole kovasydäminen,
paha nainen?"

"Hän on nähtävästi ollut epäystävällinen sinulle, koska hän ei pidä
luonteestasi, kuten Miss Scatcherd ei pidä minun luonteestani. Mutta
miten tarkasti muistatkaan kaiken, mitä hän on sanonut ja tehnyt
sinulle! Kuinka ihmeellisen syvän vaikutuksen hänen vääryytensä
näyttää tehneen mieleesi! Minun mieleeni ei mikään kohtelu paina niin
polttavia jälkiä. Etkö olisi onnellisempi, jos koettaisit unohtaa hänen
ankaruutensa ja samalla ne kiihkeät tunteet, joita se sinussa herätti?
Elämä on mielestäni liian lyhyt vietettäväksi vihamielisten tunteitten
hautomisessa ja vääryyksien muistelemisessa. Me olemme kaikki, ja
meidän täytyy olla, heikkoja ja puutteellisia tässä maailmassa,
mutta minä uskon, että pian tulee aika, jolloin saamme riisua pois
puutteellisuutemme kuten riisumme pois heikot ruumiimme, ja silloin
synti ja alennus putoaa pois näkyvän olentomme mukana, ja jäljelle jää
vain hengen kipinä, kaiken elämän ja ajatuksen näkymätön alkuaine,
puhdas kuin Jumalan henki, joka puhalsi luomakuntaan elämän. Se palaa
sinne, mistä se on lähtenyt, kenties se vielä yhdistyy olentoon,
joka on korkeampi kuin ihminen, kenties se kulkee eri kehitys- ja
kunnia-asteitten läpi ja muuttuu vihdoin kalpeasta ihmissielusta
loistavaksi enkeliksi. Sitävastoin se varmaankaan ei koskaan voi
alentua ihmisestä kadotetuksi olennoksi. Ei, sitä en voi uskoa, minulla
on toinen usko, jota ei kukaan ole opettanut minulle ja josta harvoin
puhun, mutta siinä on iloni, siinä on turvani, sillä siitä riittää
toivoa kaikkialle, se tekee iankaikkisuudesta levon ja rauhan asunnon,
mahtavan kodin, eikä kauhujen ja kadotuksen kuilua. Sitäpaitsi tämä
usko auttaa minua niin selvästi eroittamaan rikollisen rikoksesta,
ja vaikka vihaankin jälkimäistä, voin sydämestäni antaa anteeksi
edelliselle, kostonhalu ei koskaan paina mieltäni, alennus ei koskaan
inhoita minua, vääryys ei masenna minua liiaksi. Minä elän levossa, kun
katselen elämän loppua."

Helenan pää, joka aina oli kumarruksissa, oli painunut hiukan
alemmaksi. Hänen katseestaan näin, että hän ei enää halunnut puhella
kanssani, vaan mieluummin seurustella omien ajatustensa kanssa. Hänelle
ei myönnetty pitkää aikaa mietiskelyyn. Eräs järjestäjistä, suuri,
karkeatekoinen tyttö, kiiruhti luoksemme ja huusi paksulla Cumberlannin
murteella:

"Helena Burns, jollet heti paikalla tule järjestämään laatikkoasi ja
käärimään kokoon työtäsi, käsken Miss Scatcherdin katsomaan sitä?"

Helena huokasi, kun hänen unelmansa tuli keskeytetyksi, nousi
viipymättä ja totteli äänetönnä järjestäjää.



Seitsemäs luku.


Ensimäiset kolme kuukautta Lowoodissa tuntuivat ajanjaksolta, eikä se
mikään kulta-aika ollut. Paljon vaikeuksia oli voitettava ennenkuin
totuin uusiin sääntöihin ja outoihin tehtäviin, ja epäonnistumisen
pelko uuvutti minua enemmän kuin kaikki ruumiilliset vaivat, vaikka
nekään eivät olleet pikkuseikkoja.

Tammikuun, helmikuun ja osaksi maaliskuun aikana estivät syvät
lumikinokset, ja niitten sulamisen jälkeen kelvottomat tiet kaiken
liikkumisen puutarhamuurin ulkopuolella, paitsi kirkkomatkoja, mutta
tällä rajoitetulla alueella meidän täytyi joka päivä viettää kokonainen
tunti ulkoilmassa. Vaatetuksemme oli riittämätön suojaamaan purevalta
pakkaselta. Meillä ei ollut päällyskenkiä, lumi pääsi kenkiemme
sisään ja suli siellä. Meillä ei ollut käsineitä, ja kädet samoinkuin
jalatkin tulivat täyteen pakkasenpuremia. Muistan varsin hyvin kuinka
ilkeästi kylmettyneet, turvonneet varpaani polttivat joka ilta ja
kuinka vaikea niitä oli aamulla saada kenkiin. Ruoan niukkuus oli myös
omiaan masentamaan mieltä. Meillä oli kasvavien lasten hyvä ruokahalu,
ja ravinto, jonka saimme, olisi hädintuskin pitänyt hengissä heikkoa
sairasta. Ravinnon riittämättömyydestä johtui vielä eräs epäkohta, joka
suuresti rasitti nuorempia oppilaita. Sopivan tilaisuuden sattuessa
koettivat nimittäin nälkiintyneet isot tytöt houkutella tai riistää
pienemmiltä osan heidän annoksistaan. Monta kertaa sain jakaa kahden
halullisen kesken tuon kallisarvoisen kappaleen ruskeata leipää, joka
annettiin teen aikana, ja kun vielä olin luovuttanut kolmannelle puolet
kahvikuppini sisällyksestä, nielaisin itse toisen puolen salaisten,
nälän houkuttelemien kyynelten suolaamana.

Sunnuntait olivat ikäviä päiviä talvisaikaan. Meidän täytyi kävellä
kaksi peninkulmaa Brocklebridgen kirkkoon, jossa suojelijamme saarnasi.
Lähdimme matkaan viluisina, tulimme perille vielä viluisempina ja
aamujumalanpalveluksen aikana melkein jäykistyimme kylmästä. Oli liian
pitkä matka kotiin päivälliselle, ja jumalanpalvelusten välillä meille
tarjottiin leipää ja kylmää paistia, luonnollisesti yhtä niukasti kuin
tavallisilla aterioillamme.

Iltajumalanpalveluksen jälkeen palasimme heti kotiin mäkistä ja
suojatonta tietä pitkin, ja pureva talvinen tuuli, joka puhalsi
lumisilta kukkuloilta pohjoisessa, melkein irroitti nahan kasvoistamme.

Muistan vielä hyvin, kuinka Miss Temple keveästi ja nopein askelin,
tiukasti kääriytyneenä mantteliinsa, asteli surullisen kulkueemme
etupäässä rohkaisten meitä sekä sanoillaan että esimerkillään ja
kehoittaen meitä kulkemaan reippaasti eteenpäin "kuin sotamiehet".
Toiset opettajat, poloiset olennot, olivat yleensä liian masentuneita
itse yrittääkseen rohkaista toisia.

Kuinka ikävöimmekään loimuavan takkavalkean valoa ja lämpöä, kun
vihdoin pääsimme kotiin! Mutta ainakin pienimmiltä oli tämä ilo
kielletty: koulusalin molempien tulisijojen ympärille muodostui heti
kaksinkertainen rivi isoja tyttöjä, ja heidän takanaan värjöttivät
pikku tytöt ryhmissä kietoen kohmettuneet käsivartensa esiliinoihinsa.

Teenjuonnin aikana tuli pieni huojennus kaksinkertaisen leipäannoksen
muodossa -- kokonainen viipale puolikkaan asemasta -- jonka päälle
oli sivelty herkullinen, ohut voikerros. Tätä kestitystä odotimme
sunnuntaista toiseen. Tavallisesti onnistuin säästämään puolet tästä
harvinaisesta ateriasta itselleni, mutta toisesta puolesta minun aina
täytyi luopua.

Sunnuntai-iltoina kerrottiin ulkomuistista katekismusta ja Matteuksen
evankeliumin viidettä, kuudetta ja seitsemättä lukua sekä kuunneltiin
pitkää saarnaa, jonka luki Miss Miller. Hän oli silloin niin
väsynyt. että hän ei voinut tukahuttaa alituisia haukotuksia. Illan
yksitoikkoisuutta keskeyttivät usein eräät välikohtaukset, joissa
esiintyi noin puoli tusinaa pikku tyttöjä, he kun olivat nukahtaneet
ja putosivat alas penkeiltään. Lääkkeeksi lykättiin heidät keskelle
huonetta, jossa he saivat seisoa saarnan loppuun saakka. Väliin heidän
jalkansa pettivät ja he lysähtivät maahan, mutta heidät nostettiin
heti pystyyn ja he saivat, jatkaa seisomistaan järjestäjien korkeitten
tuolien varassa.

En ole vielä maininnut mitään Mr. Brocklehurstin käynnistä, ja itse
asiassa tämä herrasmies olikin poissa kotoansa melkein koko ensimäisen
kuukauden ajan tuloni jälkeen, viipyen kenties ystävänsä arkkidiakoonin
luona. Hänen poissaolonsa oli huojennus minulle, sillä minun ei
tarvinne sanoakaan, että minulla oli omat syyni pelätä hänen tuloansa.
Lopulta hän kuitenkin tuli.

Eräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa)
istuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua
menemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin
vilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein
vaistomaisesti tuon laihan haahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua
koko koulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaan _en masse_,
ei minun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin. Pitkät
askeleet mittasivat kouluhuonetta, ja Miss Templen vieressä, joka
hänkin oli noussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa
ennustaen oli rypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin
matolta. Katselin nyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä.
Se oli kuin olikin Mr. Brocklehurst, puettuna kurkkuun saakka
napitettuun päällystakkiin ja näyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja
järkähtämättömämmältä kuin koskaan ennen.

Minulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin
hyvin nuo valheelliset tiedot, jotka Mrs. Reed oli antanut hänelle
luonteestani, sekä Mr. Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa Miss
Templelle ja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt
tämän lupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka
tiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi
lapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi Miss Templen vieressä
ja puhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän
parhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin Miss
Templeä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen
tummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja
halveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska onnistuin olemaan aivan
huoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja
se mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi.

"Otaksun, Miss Temple, että lanka, jonka ostin Lowtonista, riittää.
Arvelin, että se sopisi käytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös
sopivia neuloja. Sanokaa Miss Smithille, että unohdin parsinneulat,
mutta että hän saa ensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa
hän älköön antako muuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä
jos heillä on useampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne.
Ja sitten, Miss, toivoisin että villasukista pidettäisiin parempaa
huolta! Kun viimein olin täällä, kävin kyökkipuutarhassa ja katselin
vaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan, ja siellä oli paljon mustia
sukkia hyvin huonossa tilassa. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei
niitä oltu pitkiin aikoihin hyvin parsittu." Hän pysähtyi.

"Toivomuksianne noudatetaan, sir", sanoi Miss Temple. "Sitten, Miss",
jatkoi hän, "kertoo pesijätär, että muutamat tytöistä ovat saaneet
kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon. Säännöt
myöntävät vain yhden."

"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone
olivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle,
ja minä annoin heille luvan panna puhtaat esiliinat eteensä."
Mr. Brocklehurst nyökäytti päätään. "No, olkoon menneeksi yhden
kerran, mutta älkää antako sellaista tapahtua liian usein. Eräs
toinenkin asia on minua suuresti hämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja
taloudenhoitajattaren kanssa, huomasin, että kahden viime viikon
kuluessa on tytöille kaksi kertaa annettu välipalaksi juustoa ja
leipää. Kuinka tämä voidaan selittää? Olen tutkinut sääntöjä enkä
ole niistä löytänyt 'välipala' nimistä ateriaa. Kuka on tehnyt tämän
uudistuksen, ja millä oikeudella?"

"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir", vastasi Miss Temple.
"Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaitten oli
mahdotonta syödä mitään, ja minä en uskaltanut antaa heidän paastota
päivälliseen saakka."

"Pyydän, vielä hetkinen, Miss Temple! Te tiedätte, että minun
tarkoitukseni kasvattaessani näitä tyttöjä ei ole totuttaa
heitä ylellisyyteen ja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät
karastuneiksi, kärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin
joku pieni pettymys ruokahalun tyydyttämisen suhteen, kuten jonkun
ruokalajin pilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta
tehottomaksi korvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella,
paremmalla, ja ruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen
päämäärästä. Ei, tätä tapausta on käytettävä oppilaitten henkiseksi
rakennukseksi, heitä on opetettava kehittämään luonteensa lujuutta
ajallisissa kieltäymyksissä. Tällaisissa tilaisuuksissa olisi
paikallaan, että ymmärtäväinen kasvattaja palauttaisi oppilaitten
mieliin ensimäisten kristittyjen kärsimykset, marttyyrien tuskat sekä
itse Vapahtajamme sanat, kun hän kehoittaa opetuslapsiaan ottamaan
ristinsä ja seuraamaan häntä tai varoittaa ihmisiä elämästä ainoastaan
leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä
hänen jumalallinen lohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette
nälkää ja janoa minun tähteni' Oi, Miss Temple, kun te annatte näitten
lasten suuhun leipää ja juustoa palaneen vellin asemasta, ruokitte
kylläkin heidän turmeltuneita ruumiitaan, mutta vähän te ajattelette,
että samalla annatte heidän kuolemattomien sielujensa nähdä nälkää."
Mr. Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss
Temple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta
nyt hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat
kasvonsa näyttivät nyt myöskin kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori.
Hänen huulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi
tarvittu kuvanveistäjän meisseliä avaamaan niitä, ja hänen otsalleen
laskeutui kivikuvan ankaruus.

Sillävälin seisoi Mr. Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana,
ja katsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä
välähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai
jotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin
kuin hänen tapansa oli:

"Miss Temple -- Miss Temple, mikä -- _mikä_ on tuo tyttö, jolla
on kihara tukka? Punainen tukka, Miss Temple, kihara -- kihara
kauttaaltaan?" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään
kauhistuksensa esinettä.

"Se on Julia Severn", vastasi Miss Temple hyvin tyvenesti.

"Julia Severn, Miss! Ja minkätähden on hänellä, tai kellään muulla,
kihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän huoneen kaikkia periaatteita
mukautua maailman tapoihin niin avonaisesti -- täällä, evankelisessa
hyväntekeväisyyslaitoksessa -- niin julkeasti, että hän pitää
tuollaista kihararunsautta päässään?"

"Julian tukka on kihara luonnostaan", vastasi Miss Temple vieläkin
tyvenempänä.

"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon.
Minä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta -- miksi
siis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut
nimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi.
Miss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän
tänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas
tukankasvu -- tuo suuri tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri!
Käskekää koko eturiviä nousemaan ja kääntymään seinään päin."

Miss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä
pois vaistomaisen hymyn, sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja
kun ensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he
tottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä minkälaisin
irvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei Mr.
Brocklehurst voinut nähdä heitä, silloin hän olisi ehkä aavistanut,
että mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli
sisäpuoli paljon kauempana hänen vaikutuksestaan kuin mitä hän voi
kuvitellakaan.

Hän tutki näitten elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia,
sitten hän lausui päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.

"Kaikki letit on leikattava pois." Miss Temple näytti vastustelevan.
"Miss", jatkoi hän, "minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole
tästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näissä tytöissä lihan
himot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä,
ei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla
näillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka
itse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois,
ajatelkaa, mikä ajanhukka --."

Mr. Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki
naisia, astui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin
ja kuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti
puetut silkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla --
kauniita kuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä -- oli harmaat,
kamelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näitten kauniitten
päähineitten alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka.
Vanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine
reunuksilleen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.

Nämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin Mrs. Brocklehurst ja hänen
tyttärensä, otti Miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät
kunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet
vaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja olivat
panneet toimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä
aikaa kuin tämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli
pesijätärtä ja läksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset
tekivät erinäisiä huomautuksia ja moitteita Miss Smithille, jonka
toimena oli pitää huolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta
minulla ei ollut aikaa kuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat
kiinnittivät huomioni puoleensa.

Kuunnellessani Mr. Brocklehurstin ja Miss Templen keskustelua olin
ryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja
parhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa
istuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin
syventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin että se peitti
kasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi
jollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämisten
lattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että
kaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan ylös särkyneen tauluni
kappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.

"Huolimaton tyttö", sanoi Mr. Brocklehurst ja lisäsi heti: "Se on tuo
uusi oppilas", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: "En saa unohtaa,
että minulla on sana sanottava hänestä." Sitten hyvin kovalla äänellä
-- kuinka kovalta se tuntuikaan minusta! -- "Lapsi, joka rikkoi
kivitaulun, astukoon esiin!"

Omin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta
suuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut
jaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja
sitten Miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen
kuiskaten matkalla:

"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista
siitä."

Tämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.

"Minuutti vielä ja hän halveksii minua", ajattelin, ja silmitön raivo
puhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. kohtaan.
Minä en ollut mikään Helena Burns.

"Tuokaa tänne tuo tuoli", sanoi Mr. Brocklehurst osoittaen hyvin
korkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin.
"Nostakaa lapsi seisomaan sille!" Ja minut nostettiin tuolille
-- kuka sen teki, sitä en tiedä. Mielentilani ei sallinut minun
huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain, että minut oli nostettu Mr.
Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli kyynärän päässä minusta
ja että kaikki nuo purppuraiset ja hopeanharmaat silkki-, turkis- ja
kameelikurjensulkapilvet levisivät alapuolellani.

Mr. Brocklehurst karisti kurkkuansa.

"Hyvät naiset", sanoi hän kääntyen perheeseensä, "Miss Temple,
opettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön."

Tietysti he näkivät, sillä tunsin, että heidän silmänsä olivat
polttolasien tavoin suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.

"Te näette, että hän on vielä nuori, te huomaatte, että hänellä on
lapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut
hänelle saman haahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen
merkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että Vihollinen jo on
ottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa
sanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita."

Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että
arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota
ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.

"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti,
"tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa
teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa, onkin
kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen, vaan on
toisesta laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua
hänen esimerkkiänsä ja, jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa,
sulkea hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne.
Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään,
punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan
ja pelastaa hänen sielunsa -- jos pelastus vielä on mahdollinen,
sillä (kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä
lapsi, joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni
pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä,
tämä tyttö on -- valehtelija!"

Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut
ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät
nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin
heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat:
"Kauheata!"

Mr. Brocklehurst jatkoi:

"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta
rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana
tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö
maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli
vihdoin pakoitettu eroittamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei
hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän
on lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset
lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajatar,
johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään
tahraantuisi." Tämän ylevän päätöksen jälkeen Mr. Brocklehurst pani
päällystakkinsa ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen
perheelleen, joka nousi, kumarsi Miss Templelle, ja purjehti ylhäisen
seurueensa kanssa pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi.

"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko
kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!" Siinä minä siis seisoin
korotetussa asemassani, minä, joka olin sanonut kuolevani häpeästä,
jos minun pitäisi omilla jaloillani seisoa keskellä huonetta, ja
nyt olin asetettu korkealle häpeäpaaluun kaikkien nähtäväksi. Ei
mikään kieli voi kuvata tunteitani, mutta juuri kun ne alkoivat
nousta kiehumapisteeseensä, tukahuttivat hengitykseni ja pusersivat
kurkkuani, kulki eräs tyttö ohitseni ja katsoi minuun. Mikä omituinen
valo loisti hänen silmistään! Minkä oudon tunteen tuo valonsäde
herätti minussa! Kuinka tuo uusi tunne nostatti minua! Oli kuin
olisi marttyyri, sankari kulkenut orjan tai uhrin ohitse ja jakanut
hänelle osan voimastaan. Hallitsin tunteitteni nousevan kuohun,
nostin pääni pystyyn ja seisoin lujemmin tuolillani. Helena Burns
kävi kysymässä jotakin hyvin vähäpätöistä asiaa Miss Smithlltä, sai
toreja kysymyksensä joutavuuden tähden, palasi paikalleen ja hymyili
minulle kulkiessaan ohitseni. Mikä hymyily! Muistan sen vieläkin ja
tiedän, että se lähti hienosta, todella rohkeasta sielusta, se valaisi
hänen säännölliset piirteensä, hänen läpikuultavat kasvonsa ja syvät,
harmaat silmänsä kuin heijastus enkelin kasvoista. Ja kuitenkin oli
Helena Burns'kin tällä hetkellä varustettu "epäsiistin" polttomerkillä.
Tuskin tunti sitten olin kuullut Miss Scatcherdin tuomitsevan hänet
vesi- ja leipäpäivälliselle seuraavana päivänä, hän kun oli tahrinut
erään ompelumallin piirtäessään sen itselleen. Niin puutteellinen on
inhimillinen luonto! Kirkkaimmallakin taivaankappaleella on pilkkunsa,
mutta Miss Scatcherdin ja hänen kaltaistensa silmät näkevät vain nämä
vähäpätöiset puutteet ja ovat sokeat tähden koko loistolle.



Kahdeksas luku.


Ennenkuin puoli tuntia vielä oli kulunutkaan, löi kello viisi,
kouluhuone tyhjeni ja kaikki menivät ruokasaliin teelle. Uskalsin
vihdoin laskeutua alas. Oli jo hämärä. Vetäydyin erääseen nurkkaan
ja istahdin lattialle. Tuo tenho, joka oli niin kauan pitänyt minua
pystyssä, alkoi hälvetä, vastavaikutus pääsi voitolle, ja niin voimakas
oli tuska, joka valtasi minut, että kaaduin pitkäkseni ja painoin
kasvoni lattiaan. Nyt itkin, Helena Burns ei ollut luonani, mikään
ei pitänyt minua pystyssä, heittäydyin kokonaan tuskani valtaan, ja
kyyneleeni valuivat virtanaan. Olin aikonut olla niin hyvä, saada niin
paljon aikaan Lowoodissa, saada niin paljon ystäviä, ansaita arvonantoa
ja rakkautta toisten puolelta. Olin edistynytkin jo huomattavasti.
Samana aamuna olin päässyt luokkani ylimmälle sijalle, Miss Miller oli
kiittänyt minua lämpimästi, Miss Temple oli hymyillyt hyväksyvästi,
olipa luvannut opettaa minulle piirustustakin ja antaa minun ruveta
lukemaan ranskaa, jos vielä kaksi kuukautta eteenpäin menestyisin yhtä
hyvin. Toverini olivat kohdelleet minua hyvin, ikäiseni olivat pitäneet
minua vertaisenaan, kukaan ei ollut vieronut minua -- ja nyt makasin
tässä taaskin muserrettuna ja poljettuna, ja voisinko koskaan nousta?

"En koskaan", ajattelin ja toivoin palavasti kuolemaa. Purkaessani
tämän toiveen katkonaisiin nyyhkytyksiin kuulin läheneviä askeleita.
Hypähdin pystyyn. Helena Burns oli taaskin lähelläni, sammuvan tulen
valossa näin hänen tulevan läpi pitkän, tyhjän huoneen, kädessään
kahvikuppi ja leipää minua varten.

"Kas niin, syö hiukkasen", sanoi hän, mutta minä työnsin sekä leivän
että kahvin pois, sillä en luullut voivani niellä ainoatakaan pisaraa
tahi murusta. Helena katseli minua, luultavasti hämmästyneenä. En
voinut vieläkään hillitä kiihtymystäni, vaikka kovasti koetinkin, vaan
itkin ääneen. Helena istahti lattialle viereeni, kietoi käsivartensa
polviensa ympäri, painoi päänsä niitä vasten ja istui hyvän aikaa tässä
asennossa äänetönnä kuin intiaani. Minä puhuin ensimäiseksi:

"Helena, kuinka voit olla tytön kanssa, jota kaikki luulevat
valehtelijaksi?"

"Kaikki, Jane? Vain kahdeksankymmentä ihmistä on kuullut sinua
sanottavan siksi, ja maailmassa on satoja miljoonia."

"Mutta mitä tekemistä minulla on noitten miljoonien kanssa? Ne
kahdeksankymmentä, jotka tunnen, halveksivat minua."

"Jane, sinä erehdyt, luultavasti ei kukaan koko koulussa halveksi tai
vihaa sinua, päinvastoin monet säälivät sinua, siitä olen varma."

"Kuinka he voivat sääliä minua sen jälkeen mitä Mr. Brocklehurst sanoi?"

"Mr. Brocklehurst ei ole mikään jumala, hän ei ole edes suuri eikä
ihailtu mies. Hänestä pidetään hyvin vähän täällä, sillä hän ei ole
koskaan tehnyt mitään saavuttaakseen rakkautemme. Jos hän olisi
kohdellut sinua erityisenä suosikkinaan, olisit luultavasti saanut
vihollisia, salaisia tai julkisia, joka puolella ympärilläsi, mutta
nyt osoittaisivat monet sinulle myötätuntoa, jos uskaltaisivat. Ehkä
opettajat ja oppilaat tulevat kohtelemaan sinua kylmästi päivän tai
pari, mutta he salaavat ystävälliset tunteensa sydämiinsä, ja jos
edelleen käyttäydyt hyvin, ilmaantuvat nämä tunteet ennen pitkää sitä
selvemmin mitä enemmän ne nyt ovat salassa. Sitäpaitsi, Jane --". Hän
pysähtyi.

"Mitä, Helena?" sanoin ja pistin käteni hänen käteensä. Hän hieroi
sormiani lämmittääkseen niitä ja jatkoi:

"Jos koko maailma vihaisikin sinua ja uskoisi, että olet paha, mutta
omatuntosi vapauttaisi sinut kaikista syytöksistä, et olisi ilman
ystäviä."

"En, tiedän, että voisin ajatella hyvää itsestäni, mutta se ei riitä.
Jos kukaan ei pidä minusta, tahtoisin mieluummin kuolla kuin elää
-- minä en kestä yksinäisyyttä ja vihaa, Helena. Katsos Helena,
saadakseni rakkautta ja myötätuntoa sinulta, tai Miss Templeltä, tai
keneltä tahansa, josta todella pidän, antaisin mielelläni katkaista
käsivarteni, jos siitä olisi apua, tai antaisin härän puskea minua tai
seisoisin pillastuneen hevosen takana ja antaisin sen painaa kavionsa
rintaani. --"

"Lopeta jo, Jane, sinä luulet liikoja ihmisten rakkaudesta, sinä olet
liian kiihkeä. Jumala, joka on luonut ruumiisi ja antanut sille elämän,
on antanut sinulle muitakin auttajia kuin itsesi tai olentoja, jotka
ovat yhtä heikkoja kuin sinä itse. Paitsi näkyvää maailmaa ja ihmisten
heimoa on olemassa näkymätön maailma ja henkien valtakunta. Se maailma
on ympärillämme, sillä se on kaikkialla, ja henkien tehtävänä on valvoa
ja varjella meitä, ja jos menehdymme tuskaan ja häpeään, jos kohtaamme
joka puolella vain vihaa ja halveksintaa, näkevät enkelit tuskamme ja
tuntevat viattomuutemme, jos olemme viattomia -- ja minä tiedän, että
sinä olet viaton ja että tuo syytös, jonka pöyhkeä Mr. Brocklehurst
niin raukkamaisesti on lainannut suoraan Mrs. Reediltä, on väärä,
sillä luen vain rehellisyyttä sinun tulisista silmistäsi ja kirkkaalta
otsaltasi -- ja Jumala odottaa vain sielun eroamista ruumiista
antaakseen meille täyden korvauksen. Miksi antaisimme koskaan tuskalle
valtaa, kun elämä on niin lyhyt ja kuolema niin varma ovi onneen --
autuuteen?"

Minä olin ääneti. Helena oli tyynnyttänyt minut, mutta hänen
antamassaan rauhassa oli jotakin sanomattoman surullista. Hänen
puhuessaan tunsin tuskaa, mutta en voinut selittää, mistä se johtui,
ja kun hän oli lakannut puhumasta ja hengitti tavallista nopeammin ja
yskäisi lyhyeen, unohdin hetkeksi omat suruni ja tunsin epämääräistä
levottomuutta hänestä. Nojasin pääni Helenan olkapäähän, kiedoin käteni
hänen vyötäisilleen, hän veti minut lähemmäksi itseään, ja istuimme
siinä äänettöminä. Emme olleet istuneet vielä kauan, kun joku tuli
huoneeseen. Tuuli oli noussut ja ajanut pois raskaita pilviä kuun
edestä, ja läheisestä ikkunasta tunkeutuva valo loisti sekä meihin että
lähenevään olentoon, jonka pian tunsimme Miss Templeksi.

"Tulen tänne aikeessa löytää sinut, Jane Eyre", sanoi hän, "sinun
täytyy nyt tulla huoneeseeni, ja koska Helena Burns on luonasi, voi
hänkin tulla."

Me menimme. Johtajattaren ohjaamina kuljimme läpi mutkikkaitten
käytävien, nousimme portaita ylös ja tulimme vihdoin hänen
huoneeseensa, jossa iloinen, kodikas tuli leimusi. Miss Temple käski
Helena Burnsiä istumaan matalalle nojatuolille tulen ääreen, itse hän
istuutui toiselle samanlaiselle ja veti minut luokseen.

"Onko se nyt ohi?" kysyi hän ja katsoi kasvoihini. "Oletko itkenyt
surusi loppuun?"

"Pelkään, että en koskaan voi tehdä sitä."

"Miksi niin?"

"Koska minua on väärin syytetty, ja te, Miss Temple, ja kaikki muut
luulette, että minä olen paha."

"Me emme luule sinusta muuta kuin mitä itse osoitat olevasi, lapseni.
Ole edelleenkin hyvä tyttö, ja me olemme sinuun tyytyväiset."

"Niinkö, Miss Temple?"

"Niin", sanoi hän ja kietoi käsivartensa ympärilleni. "Ja kerro
nyt minulle, kuka on tuo rouva, jota Mr. Brocklehurst sanoi
hyväntekijäksesi!"

"Mrs. Reed, enoni rouva. Enoni on kuollut ja jättänyt minut hänen
hoitoonsa."

"Eikö hän sitten ottanut sinua kasvatettavakseen omasta tahdostaan?"

"Ei, Miss, hän oli pahoillaan kun hänen piti tehdä se, mutta enoni
ennen kuolemaansa vaati hänet lupaamaan, että hän aina pitäisi minut
luonaan. Olen usein kuullut palvelijain puhuvan tästä."

"No niin, Jane, olet ehkä kuullut, että kun rikollista syytetään, saa
hän aina puhua puolustuksekseen. Sinua on syytetty vilpillisyydestä,
puolusta itseäsi niin hyvin kuin voit! Kerro, mitä muistat todeksi,
mutta älä lisää äläkä liioittele mitään!"

Päätin syvimmällä sydämessäni olla mahdollisimman oikeudenmukainen,
mahdollisimman tasapuolinen kertomuksessani. Mietittyäni muutamia
minuutteja kootakseni sanottavani kerroin hänelle koko lapsuuteni
surullisen tarinan. Olin nyt vapaa kiihkosta, ja kieleni oli hitaampi
kuin tavallisesti käsitellessään tuota surullista aihetta. Muistin
myöskin Helenan varoitukset kostonhalusta ja vuodatin kertomukseeni
paljon vähemmän sappea kuin tavallisesti. Näin rajoitettuna ja
yksinkertaisena kertomukseni tuntuikin uskottavammalta, ja puhuessani
tunsin koko ajan, että Miss Temple uskoi minua täydellisesti.

Olin ohimennen maininnut, että Mr. Lloyd oli tullut katsomaan minua
kouristuskohtaukseni jälkeen, sillä en suinkaan unhottanut tuota
minulle niin kauheata kohtausta punaisessa huoneessa, jota kertoessani
kiihkoni alkoi taas herätä. Ei mikään voinut lieventää muistissani sitä
rajua tuskaa, joka oli vallannut mieleni, kun Mrs. Reed sulki korvansa
kiihkeiltä anteeksipyynnöiltäni ja lukitsi minut uudestaan tuohon
pimeään kummitushuoneeseen.

Olin lopettanut. Miss Temple katseli minua ääneti muutamia minuutteja
ja sanoi sitten:

"Tunnen Mr. Lloydin, kirjoitan hänelle, ja jos hänen vastauksensa
on sopusoinnussa kertomuksesi kanssa, puhdistetaan sinut julkisesti
kaikista syytöksistä. Minun silmissäni, Jane, olet nyt jo puhdas."

Hän suuteli minua ja piti minut vielä luonansa, mikä oli minulle hyvin
mieluista, sillä iloitsin lapsen tavoin saadessani katsella hänen
kasvojaan, pukuansa ja paria koristettansa, hänen valkeata otsaansa,
kiiltäviä kiharoitansa ja tummia, säteileviä silmiänsä. Sitten hän
kääntyi Helenan puoleen.

"Kuinka jaksat, Helena? Oletko yskinyt paljon tänään?"

"Ehkei juuri niin paljon kuin ennen, Miss Temple."

"Ja särky rinnassasi?"

"Se on vähän parempi."

Miss Temple nousi ja koetti hänen valtimoaan. Sitten hän palasi omalle
paikalleen, ja kun hän istuutui, kuulin hänen huokaavan hiljaa. Hän
mietti muutamia minuutteja, nousi sitten ja sanoi iloisesti:

"Mutta te kaksihan olette vieraitani tänä iltana, ja minun täytyy
kohdella teitä vierainani." Hän soitti kelloa.

"Barbara", sanoi hän palvelustytölle, joka tuli katsomaan, "minä en ole
vielä juonut teetä, tuokaa tarjotin sisään ja pankaa kupit näitä nuoria
neitejäkin varten."

Tarjotin tuotiin pian. Kuinka kauniilta näyttivätkään silmissäni
nuo kiinalaiset kupit ja kiiltävä teekannu, jotka asetettiin
pienelle pyöreälle pöydälle tulen ääressä. Kuinka suloinen olikaan
tuon höyryävän juoman tuoksu, kuinka mainiolta näyttikään leipä!
Pettymyksekseni huomasin kuitenkin heti -- aloin jo tuntea nälkää --
että annos oli hyvin pieni. Miss Temple huomasi sen myös.

"Barbara", sanoi hän, "ettekö voi tuoda vähän enemmän leipää ja voita?
Tässä ei ole kylliksi kolmelle."

Barbara poistui. Hän palasi pian.

"Mrs. Harden sanoo lähettäneensä tavallisen annoksen."

Mainittakoon tässä, että Mrs. Harden oli taloudenhoitajatar, Mr.
Brocklehurstin mielen mukainen nainen, joka näytti olevan tehty
raudasta ja kalanluista.

"Hyvä, hyvä", sanoi Miss Temple, "silloin kai meidän täytyy antaa sen
riittää." Mutta kun tyttö oli poistunut, jatkoi hän hymyillen: "Onneksi
kykenen korvaamaan puutteet tällä kertaa."

Kutsuttuaan Helenan ja minut pöydän luo ja asetettuaan kumpaisenkin
eteen kupin teetä sekä herkullisen, mutta pienen leipäpalan, hän nousi,
avasi erään laatikon ja otti sieltä pienen paketin, josta ilmestyi
nähtäväksemme suurehko anisleipä.

"Aioin antaa teille molemmille kappaleen tästä mukaanne vietäväksi,"
sanoi hän, "mutta koska kaakkua on niin vähän, täytyy teidän saada se
nyt." Ja hän leikkasi leivästä paksuja viipaleita.

Sinä iltana juhlimme kuin jos olisimme saaneet nektaria ja ambrosiaa,
eikä suinkaan vähin ilomme ollut emäntämme tyytyväinen hymyily, kun hän
näki meidän kerrankin tyydyttävän ruokahalumme hänen herkullisilla ja
runsailla antimillaan. Kun tee oli juotu ja tarjotin työnnetty syrjään,
hän taaskin kutsui meitä istumaan tulen ääreen, ja nyt alkoi hänen
ja Helenan välillä keskustelu, jonka kuuleminen oli todellinen onni
minulle.

Miss Templen koko olemuksessa oli aina jotakin tyventä ja kirkasta,
hänen käytöksensä oli arvokas, hänen puhetapansa hienostunutta
ja hillittyä, ja tämä kaikki esti keskustelua koskaan eksymästä
harhateille ja tulemasta liian kiihkeäksi ja kovaääniseksi. Kun katseli
ja kuunteli häntä, tunsi iloa ja mielihyvää, mutta tätä tunnetta
hillitsi aina pelonsekainen kunnioitus. Sellaiset olivat tunteeni
nytkin Miss Templen suhteen -- Helena Burns sitävastoin yllätti minut
kokonaan.

Virkistävä ateria, loistava tuli, rakastetun opettajan läheisyys ja
ystävällisyys, tai kenties, enemmän kuin kaikki tämä, jokin seikka
hänen omassa mielessään oli kutsunut esiin kaiken hänen voimansa. Se
heräsi, se syttyi, se hehkui hänen heleän punaisilla poskillaan, jotka
tähän saakka olin nähnyt vain kalpeina ja verettöminä, se loisti hänen
kosteissa, kirkkaissa silmissään, jotka äkkiä olivat saavuttaneet vielä
ihmeellisemmän kauneuden kuin Miss Templen silmät, kauneuden, joka ei
johtunut väristä, pitkistä ripsistä eikä hienoista kulmakarvoista, vaan
ilmeestä, vilkkaudesta, loistosta. Voi todellakin sanoa, että hänen
sielunsa oli hänen huulillaan, sillä hänen puheensa virtasi, en tiedä
mistä lähteestä. Voiko todellakin neljätoistavuotiaan tytön sydän olla
kyllin laaja, kyllin voimakas sulkeakseen sisäänsä puhtaan, innostuneen
kaunopuheisuuden lähteet? Sillä sellaiselta tuntui Helenan puhe tuona
minulle muistettavana iltana, hänen henkensä näytti koettavan elää
lyhyessä ajassa yhtä paljon kuin monet elävät pitkinä vuosikymmeninä.

He keskustelivat asioista, joista minä en ollut koskaan kuullut
mitään, menneistä ajoista ja kansoista, kaukaisista maista, luonnon
salaisuuksista, jotka oli keksitty tai joita aavistettiin, he puhuivat
kirjoista -- miten paljon he olivat lukeneet! Mitä tietoaarteita
he omistivatkaan! Ranskalaiset nimet ja ranskalaiset kirjailijat
tuntuivat aivan tutuilta heille, mutta ihmettelyni kohosi huippuunsa,
kun Miss Temple kysyi, oliko Helenalla joskus aikaa palauttaa
muistiinsa latinaa, jota hänen isänsä oli opettanut hänelle. Ja hän
otti hyllyltä erään kirjan ja pyysi Helenaa lukemaan ja jäsentämään
sivun Virgiliusta. Helena totteli, ja minun kunnioitukseni kasvoi rivi
riviltä. Hän oli hädin tuskin lopettanut, kun kellonsoitto ilmoitti
levollemeno-ajan olevan käsissä. Viivytystä ei sallittu, Miss Temple
syleili meitä molempia ja sanoi:

"Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"

Helenaa hän pidätti syleilyssään vähän kauemmin kuin minua ja päästi
hänet menemään vastenmielisemmin. Helenaa hänen katseensa seurasi
ovessa, häntä tarkoitti tuo surullinen huokaus, joka toistamiseen
kohosi hänen rinnastaan, hänen tähtensä Miss Temple pyyhki kyyneleen
poskeltaan.

Tullessamme makuuhuoneeseen kuulimme Miss Scatcherdin äänen, hän
tarkasti laatikoita ja oli juuri vetänyt esiin Helena Burnsin
laatikon, ja kun tulimme sisään, otti hän Helenan vastaan ankarin
moittein ja sanoi, että hän seuraavana päivänä saisi rangaistuksen
huolimattomuudestaan.

"Tavarani olivatkin kauheassa siivossa", kuiskasi Helena minulle.
"Aioin kyllä järjestää ne, mutta unohdin."

Seuraavana päivänä Miss Scatcherd kirjoitti suurin kirjaimin sanan
"Hutilus" pahvipalaselle ja sitoi sen kuin amuletin Helenan kauniin,
lempeän, älykkään otsan yli. Helena kantoi sitä kärsivällisenä,
suuttumatta iltaan saakka, pitäen sitä ansaittuna rangaistuksena. Kun
Miss Scatcherd poistui ilta tuntien jälkeen, syöksyin Helenan luo,
revin sen irti ja heitin tuleen. Raivo, johon hän oli kykenemätön, oli
polttanut mieltäni koko päivän, ja kuumat kyyneleet olivat lakkaamatta
huuhtoneet poskiani, sillä hänen surullisen alistumisensa näkeminen
ahdisti sydäntäni sanomattomasti.

Noin viikko yllä kerrottujen tapahtumien jälkeen sai Miss Temple
vastauksen kirjeeseensä Mr. Lloydilta, ja nähtävästi hänen kirjeensä
vahvisti minun kertomustani. Miss Temple kutsui silloin koko koulun
koolle ja ilmoitti, että oli tehty tiedusteluja Jane Eyreä vastaan
tehtyjen syytösten johdosta, ja että hän suureksi ilokseen voi julistaa
minut kokonaan vapaaksi niistä. Opettajat puristivat kättäni ja
suutelivat minua, ja mielihyvän hyminä kuului kautta tyttörivien.

Kun tuo raskas paino nyt oli nostettu päältäni, kävin työhön käsiksi
kaikin voimin. Olin päättänyt murtaa tieni läpi kaikkien vastuksien.
Tein lujasti työtä, ja tulokset palkitsivatkin ponnistukseni. Muistini,
joka ei luonnostaan ollut vahva, harjaantui, älyni kehittyi työssä.
Muutamien viikkojen kuluttua minut muutettiin ylemmälle luokalle,
eikä kulunut täyteen kahtakaan kuukautta, kun sain ruveta oppimaan
ranskaa ja piirustusta. Jo samana päivänä opin être-verbin kaksi
ensimäistä aikamuotoa ja piirustin ensimäisen taloni (jonka seinät
vinoudessa voivat kilpailla Pisan kaltevan tornin kanssa). Sinä
iltana sängyssä en muistanut valmistaa tuota kuviteltua illallista --
kuumia, paistetuita perunoita, valkoista leipää ja iltamaitoa -- jolla
tavallisesti huvitin nälän rasittamaa mieltäni. Sen sijaan näin joka
seinällä pimeässä ihmeen kauniita tauluja, kaikki minun tekemiäni,
taloja ja puita, jylhiä kallioita ja raunioita, karjalaumoja, koreita
perhosia, jotka liitelivät ruusunnuppujen ympärillä, lintuja, jotka
nokkivat kypsiä kirsikoita, ja ihmeellisiä, nuorista muratinlehvistä
punottuja linnunpesiä helmenharmaine munineen. Pohdin myös mielessäni,
kykenisinkö todellakin joskus sujuvasti kääntämään erästä pientä
ranskalaista kertomuskirjaa, jonka Madame Pierrot oli sinä päivänä
näyttänyt minulle, mutta en ollut vielä ratkaissut tätä kysymystä, kun
jo nukuin makeasti.

Hyvin on viisas Salomo sanonut: "Parempi on ateria kaalia rakkaudessa
kuin syötetty härkä vihassa."

Nyt en olisi vaihtanut Lowoodia kaikkine puutteineen Gatesheadin
ylellisyyteen.



Yhdeksäs luku.


Mutta puutteet ja vaivatkin vähenivät ajan pitkään. Kevät läheni,
poissa oli talvi pakkasineen, kinoksineen ja purevine tuulineen.
Jalka parkani, jotka olivat tulehtuneet ja turvonneet melkein pilalle
tammikuun pakkasilla, alkoivat parantua, kun huhtikuun lauhkeat tuulet
puhalsivat, öitten ja aamujen ilma ei enää, kuten ennen, hyydyttänyt
verta suonissamme, ja nyt voimme hyvin kestää puutarhassa vietettävän
leikkitunnin, alkoipa se jo tuntua hauskaltakin, varsinkin aurinkoisina
päivinä. Ruskeat kukkamaat peittyivät hennolla, vihreällä ruoholla,
se tuli päivä päivältä voimakkaammaksi, olisi voinut luulla, että
toivon hengetär liiteli joka yö sen yli ja jätti joka aamu lähtiessään
kirkkaammat jäljet. Kuivien lehtien välistä pilkisteli lumikelloja,
krokuksia, heleän punaisia esikoita ja kultasilmäisiä orvokeita.
Torstai-iltapäivisin, jolloin olimme vapaat, teimme nyt pitkiä
kävelyretkiä ja näimme vielä suloisempia kukkia puhkeavan pitkin
tienvarsia ja pensasaitojen reunoja.

Huomasin myöskin, että eräs suuri hauskuus odotti minua puutarhan
korkean, teräväreunaisen muuriaidan takana. Tämä hauskuus oli kaunis
näköala: jylhät vuoret, jotka sulkivat sisäänsä suuren, vihreän ja
varjoisan laakson, ja vallaton, tulvehtiva puro vaahtoavine pyörteineen
ja tummine kallioineen. Kuinka erilaiselta olikaan tämä maisema
näyttänyt, kun viimeksi olin sen nähnyt talven lyijynharmaan taivaan
alla, jäätyneenä, lumipeitteisenä, hyisen sumun leijaillessa yli kukkui
öitten ja puron. Puro itse oli silloin virta, kuohuva ja hillitön,
joka repi puita maasta ja jonka pauhu kuului kauas yli rankkasateen ja
rajuilman kohinan, ja metsä sen rannoilla oli silloin vain kuin rivi
luurankoja.

Huhtikuu vaihtui toukokuuksi -- se oli kirkas, lauhkea toukokuu, täynnä
auringonpaistetta, sinitaivasta ja leppoisia etelä- ja länsituulia.
Kasvullisuus edistyi nopeasti, Lowoodin kaikki rikkaudet pääsivät
valloilleen, se oli vihreä ja kukkia täynnä, sen suuret, paljaat
jalavat, saarnit ja tammet heräsivät uuteen elämään, metsien kätköihin
puhkesi kukkia, onkalot peittyivät lukemattomilla erivärisillä
sammallajeilla, joitten tummaa taustaa vastaan heloittivat kalpeat,
kullankeltaiset kevätesikot kuin satumainen auringonpaiste. Tästä
kaikesta nautin täysin siemauksin, vapaana, huoletonna ja melkein aina
yksin, mutta tällä minulle niin oudolla vapaudella oli omat syynsä,
joista nyt on kerrottava.

Enkö ole kuvannut hauskaa ja asuinpaikaksi sopivaa seutua kertoessani
Lowoodin metsistä, kukkuloista ja vuoripuroista? Hauska se epäilemättä
olikin -- toinen kysymys oli, oliko se terveellinen.

Tuo metsäinen laakso, jossa Lowood sijaitsi, oli oikea sumujen ja
sumujen aiheuttamien tautien pesäpaikka. Kevään mukana heräsivät
nämäkin, kavala lavantauti hiipi orpokotiin, valtasi sen täpötäydet
koulusalit ja makuuhuoneet, ja jo ennen toukokuun alkua se oli
muuttanut koulun sairashuoneeksi.

Niukka ravinto ja pitkälliset vilustumiset olivat jo ennakolta
heikentäneet oppilaitten vastustuskykyä. Niinpä sairastuikin
neljäkymmentäviisi kahdeksastakymmenestä. Opetus keskeytettiin, säännöt
höltyivät. Niille harvoille, jotka vielä olivat terveinä, myönnettiin
melkein rajaton vapaus, sillä lääkäri piti oleskelua raittiissa ilmassa
parhaana varokeinona tartuntaa vastaan, ja toisaalta ei kellään ollut
aikaa pitää heitä silmällä ja rajoittaa heidän vapauttaan. Miss Temple
oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaisiin, hän eli sairashuoneissa,
joita hän ei koskaan jättänyt, paitsi joskus yöllä saadakseen levätä
pari tuntia. Opettajilla oli täysi työ tehdessään matkavalmistuksia ja
laittaessaan niitten tyttöjen tavaroita kuntoon, jotka olivat siinä
onnellisessa asemassa, että heidän ystävänsä tai sukulaisensa kykenivät
tai olivat halukkaat ottamaan heidät pois tuosta tartunnan pesästä.
Monet, jotka jo olivat saaneet tartunnan, pääsivät kotiin kuolemaan,
muutamia kuoli koulussa, ja heidät haudattiin hiljaisesti ja nopeasti,
koska taudin luonto kielsi kaiken viivyttelemisen.

Sillä aikaa kun tauti oli asettunut vakinaiseksi asukkaaksi Lowoodiin,
kun kuolemasta oli tullut tavallinen vieras talossa, kun tuska ja pelko
vallitsi sen seinien sisäpuolella ja sairashuone-ilma löyhkäsi vastaan
sen huoneista ja käytävistä, sillä aikaa loisti ulkona toukokuun
aurinko pilvettömältä taivaalta yli jyrkkien kukkuloitten ja kauniitten
metsien. Puutarha oli täynnä väriloistoa, salkoruusut olivat kasvaneet
melkein puunkorkuisiksi, liljat olivat auenneet, tulpaanit ja ruusut
kukkivat, penkkien reunoja koristivat iloiset pienet neilikat ja
karmosiininpunaiset tuhatkaunot, orjantappurat levittivät aamuin illoin
mauste- ja omenatuoksuansa -- ja kaikki nämä hyvätuoksuiset aarteet
olivat hyödyttömiä suurelle osalle Lowoodin asukkaita, paitsi silloin
tällöin, kun niitä poimittiin pieni vihkonen arkkuun pantavaksi.

Mutta minä ja muut jotka vielä olivat terveinä, me nautimme täysin
siemauksin luonnon ja vuodenajan kauneudesta, saimme samoilla
metsässä aamusta iltaan saakka kuin mustalaiset, saimme tehdä, mitä
halusimme, mennä, minne tahdoimme, ja kaiken lisäksi elimme paljon
herkullisemmin kuin ennen. Mr. Brocklehurst ja hänen perheensä eivät
nyt koskaan lähestyneet Lowoodia, talousasioita ei tarkastettu, äreä
taloudenhoitajatar oli tartuntaa peläten paennut, ja hänen seuraajansa,
joka sitä ennen oli palvellut Lowtonin sairashuoneessa, oli tottumaton
talon tapoihin ja verrattain runsaskätinen. Sitäpaitsi oli nyt
vähemmän elätettäviä, sairaat söivät vähän, vellilautasemme aamiaisella
olivat täysinäisemmät, ja kun ei ollut aikaa valmistaa kunnollista
päivällistä, mikä usein tapahtui, antoi hän meille suuren kimpaleen
kylmää piirakkaa tai paksun viipaleen leipää ja juustoa, ja nämä me
kuljetimme metsään, etsimme kukin mieleisen paikan ja elimme herroiksi.

Minun lempipaikkani oli tasainen, leveä kivi, joka kohosi valkeana ja
kuivana keskeltä puroa ja jonka luo päästiin vain kahlaamalla veden
yli -- teko, jonka suoritin avojaloin. Kivi oli juuri kyllin iso
mukavaksi istumapaikaksi minulle ja eräälle toiselle tytölle, joka
siihen aikaan oli valittu ystäväni -- eräs Mary Ann Wilson, ovela,
eloisa ihmisenalku, jonka seura miellytti minua, osaksi, koska hän oli
sukkela ja älykäs, osaksi, koska hänen kanssaan saatoin olla aivan
mieleni mukaan. Hän oli muutamia vuosia vanhempi kuin minä, tunsi
maailmaa enemmän kuin minä ja osasi kertoa minulle paljon asioita,
joita mielelläni kuuntelin saaden siten tyydyttää uteliaisuuttani. Hän
oli myös täysin suvaitsevainen vikojani kohtaan eikä koskaan hillinnyt
sanojani. Hänellä oli taipumuksia kertomiseen, minulla kuuntelemiseen,
häntä huvitti opettaminen, minua kyseleminen, ja niin tulimme mainiosti
toimeen toistemme kanssa ja saimme paljon huvia, joskaan ei kenties
yhtä paljon hyötyä, keskinäisestä seurustelustamme.

Ja missä oli tällävälin Helena Burns? Miksi en viettänyt näitä
suloisia vapauden päiviä hänen kanssaan? Olinko unohtanut hänet, vai
olinko kyllin viheliäinen väsyäkseni hänen puhtaaseen ystävyyteensä?
Ehdottomasti oli mainitsemani Mary Ann Wilson hyvän joukon alempana
ensimäistä ystävääni, hän osasi kertoa vain hupaisia juttuja ja
joutavia asioita, jotka minua hetkellisesti huvittivat, kun taas Helena
Burnsilla, ellen erehdy, oli taito herättää siinä, jolla oli onni olla
hänen ystävänsä, harrastusta korkeampiin asioihin.

Se oli totta, lukija, ja minä tiesin ja tunsin kaiken tämän, ja
vaikka olenkin puutteellinen olento, jolla on paljon vikoja ja vähän
hyviä puolia, en koskaan kyllästynyt Helena Burnsiin enkä lakannut
tuntemasta häntä kohtaan kiintymystä, joka oli yhtä luja, yhtä hellä,
yhtä kunnioittava kuin kaikki myöhemmät ystävyyssuhteena. Kuinka
voinkaan tehdä toisin, kun Helena aina ja kaikissa olosuhteissa osoitti
minua kohtaan tasaista, kiinteätä ystävyyttä, jota ei huono tuuli
eikä suuttumus koskaan häirinnyt! Mutta Helena oli nyt sairas. Jo
muutama viikko sitten oli hän siirretty näkyvistäni johonkin yläkerran
huoneeseen, en tietänyt mihin. Minulle oli sanottu, että hän ei ollut
talon sairaalaosastossa lavantauti-sairaitten joukossa, sillä häntä
vaivasi keuhkotauti eikä lavantauti. Minä tietämättömyydessäni ymmärsin
keuhkotaudilla jotakin hyvin lievää, jonka hyvä hoito ja aika varmaan
parantaisivat.

Tätä luuloani vahvisti se seikka, että kerran tai pari, hyvin lämpiminä
ja aurinkoisina iltapäivinä, näin hänen laskeutuvan portaita Miss
Templen kanssa ja menevän puutarhaan. Minun ei silloin sallittu mennä
puhelemaan hänen kanssaan, mutta näin hänet koulusalin ikkunasta,
joskin epäselvästi, sillä hän oli kiedottu lukemattomiin huiveihin ja
istui etäämpänä parvekkeen suojassa.

Eräänä iltana kesäkuun alussa olin viipynyt hyvin myöhälle metsässä
Mary Annin kanssa. Olimme tapamme mukaan eronneet toisista ja kulkeneet
kauas, niin kauas, että olimme eksyneet tieltä ja olimme pakoitetut
kysymään sitä yksinäisestä tuvasta, missä asui mies ja vaimo, jotka
paimensivat puolivilliä sikalaumaansa metsässä. Kun tulimme takaisin,
oli kuu jo noussut, ja puutarhan portin edessä seisoi ponihevonen,
jonka tunsimme tohtorin hevoseksi. Mary Ann huomautti, että arvatenkin
joku oli hyvin sairas, koska Mr. Bates oli noudettu näin myöhään
illalla. Hän meni sisään, ja minä viivyin vielä hetkisen ulkona
istuttaakseni puutarhaani kourallisen taimia, jotka olin kaivanut ylös
metsästä ja joitten pelkäsin kuihtuvan, jos jättäisin ne seuraavaan
päivään. Tämänkin jälkeen viivyin vielä hetkisen; kukat tuoksuivat niin
voimakkaasti ja suloisesti kasteen langetessa, ilta oli ihana, kirkas
ja lauha, vielä hehkuva läntinen taivas lupasi huomiseksi uuden kauniin
päivän, ja itäisellä taivaalla nousi kuu majesteetillisena. Huomasin
kaiken tämän ja iloitsin siitä niinkuin lapsi voi iloita, kun eräs
aivan uusi ajatus nousi mieleeni:

"Kuinka ikävää olisikaan maata sairaana ja pelätä kuolemaa! Maailma on
ihana -- olisi kauheata tulla kutsutuksi pois ja joutua ties minne."

Ja silloin tein ensimäiset vakavat ponnistukset ymmärtääkseni sen, mitä
minulle oli opetettu helvetistä ja taivaasta, ensi kerran pysähdyin ja
jouduin hämmennyksiin, ensi kerran, katsellessani taakseni ja eteeni,
näin joka puolella mittaamattoman syvyyden -- tunsin yhden ainoan
kiinteän kohdan, se oli nykyhetki, kaikki muu oli muodottomia pilviä ja
pohjatonta tyhjyyttä. Ja minua vapisutti ajatus, että voisin kadottaa
tuon kiinteän kohdan ja pudota kaaokseen. Miettiessäni tätä uutta
ajatusta kuulin oven aukeavan, Mr. Bates meni ulos, ja eräs hoitajista
seurasi häntä. Kun tohtori oli noussut hevosensa selkään ja lähtenyt,
sulki hoitaja juuri oven, mutta minä juoksin hänen jälkeensä.

"Kuinka Helena Burns jaksaa?"

"Hyvin huonosti", oli vastaus.

"Häntäkö Mr. Bates on tullut katsomaan?"

"Niin."

"Ja mitä hän sanoo?"

"Hän sanoo, että Helena ei ole täällä kauan."

Jos eilen olisin kuullut tämän lauseen, olisi se merkinnyt minulle vain
sitä, että hänet aiottiin muuttaa kotiin Northumberlantiin. En olisi
aavistanut, että se tarkoitti hänen kuolemaansa, mutta nyt tiesin sen
heti. Ymmärsin selvästi, että Helena Burns nyt eli viimeisiä päiviänsä
maan päällä, ja että hänet pian otettaisiin henkien valtakuntaan,
jos sellaista valtakuntaa on. Vavahdin kauhusta ja tunsin ahdistavaa
tuskaa, sitten kiihkeätä halua nähdä hänet. Kysyin, missä huoneessa hän
makasi.

"Hän on Miss Templen huoneessa", sanoi hoitaja.

"Voinko mennä puhumaan hänen kanssaan?"

"Et, et, lapsi! Se ei sovi. Nyt sinun on aika tulla sisään, voit saada
kuumeen, jos olet ulkona, kun kaste lankee."

Hoitaja sulki pääoven, ja minä menin sisään sivuovesta, joka johti
koulusaliin. Ehdin juuri ajoissa, kello oli yhdeksän, ja Miss Miller
kutsui oppilaita levolle.

Noin kaksi tuntia myöhemmin, luullakseni yhdentoista tienoilla, kun
makuuhuoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja arvelin toverieni
nukkuvan, nousin hyvin hiljaa vuoteeltani, sillä en ollut voinut
nukkua, panin hameen yöpaidan päälle, hiivin paljain jaloin huoneesta
ja aloin etsiä Miss Templen huonetta. Se oli aivan toisessa päässä
taloa, mutta minä tunsin tien, ja kirkas kesäinen kuu, joka loisti
sisään käytävien ikkunoista, helpotti matkaani. Kamvertin ja poltetun
etikan tuoksu varoitti minua, kun tulin lähelle lavantautihuonetta, ja
hyvin nopeasti livahdin sen oven ohitse, jottei hoitaja, joka istui
valveilla kaiken yötä, kuulisi minua. Pelkäsin kovin, että minut
huomattaisiin ja lähetettäisiin takaisin, sillä minun _täytyi_ nähdä
Helena, minun täytyi syleillä häntä ennenkuin hän kuoli, minun täytyi
suudella häntä, puhua hänen kanssaan vielä kerran.

Kun olin laskeutunut portaita, kulkenut pitkiä matkoja alakerrassa,
onnistunut avaamaan ja sulkemaan aivan hiljaa kaksi ovea, pääsin
toiseen porraskäytävään, nousin taas yläkertaan ja olin vihdoin Miss
Templen huoneen edessä. Avaimenreiästä ja oven alla olevasta raosta
loisti valoa, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Tullessani lähemmäksi
huomasin, että ovi oli hiukan raollaan, arvatenkin ilmanvaihdon
vuoksi. En ollut vitkastelutuulella, sieluni oli täynnä ahdistusta,
kärsimättömät vaistot työnsivät minua eteenpäin. Avasin oven ja katsoin
sisään. Silmäni etsivät Helenaa ja pelkäsin näkeväni hänet kuolleena.

Aivan Miss Templen sängyn vieressä ja osittain sen vaikeitten verhojen
peitossa oli pieni vuode. Vaatteitten alta voin eroittaa ihmisruumiin
ulkoviivat, mutta kasvot olivat verhon takana. Hoitaja, jonka kanssa
olin puhunut puutarhassa, istui nojatuolissa ja nukkui. Pöydällä
tuikutti pitkälle karrelle palanut kynttilä. Miss Templeä ei näkynyt.
Sain myöhemmin kuulla, että hänet oli kutsuttu erään hourailevan
kuumesairaan luo lavantauti-huoneeseen. Menin eteenpäin ja pysähdyin
tuon pienen vuoteen luona. Käteni oli jo kiinni verhossa, mutta pidin
kuitenkin parempana sanoa jotakin ennenkuin vetäisin sen syrjään.
Pelkäsin vieläkin näkeväni ruumiin.

"Helena", kuiskasin hiljaa, "oletko valveilla?"

Hän liikahti, veti syrjään verhon, ja minä näin hänen kasvonsa. Ne
olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta aivan levolliset, ja hän oli niin
vähän muuttunut, että pelkoni haihtui heti.

"Oletko se todellakin sinä, Jane?" kysyi hän tutulla, pehmeällä
äänellään.

"Oh", ajattelin, "ei hän ole kuolemaisillaan, he erehtyvät, ei hän
voisi näyttää noin levolliselta, jos hän kohta kuolisi."

Menin lähemmäksi ja suutelin häntä. Hänen otsansa oli kylmä, hänen
poskensa kylmät ja läpikuultavat, samoin kädet ja ranteet, mutta
hymyily oli sama kuin ennenkin.

"Minkätähden olet tullut tänne, Jane? Kello on jo yli yhdentoista,
kuulin sen lyövän joku minuutti sitten."

"Tulin katsomaan sinua, Helena. Kuulin, että olet hyvin sairas enkä
voinut nukkua ennenkuin olin puhunut kanssasi."

"Sinä tulit sanomaan minulle hyvästi -- tulit luullakseni oikeaan
aikaan."

"Lähdetkö jonnekin, Helena? Lähdetkö kotiin?"

"Lähden -- kaukaiseen, viimeiseen kotiini."

"Ei, ei, Helena", keskeytin hänet tuskallisesti. Sillä aikaa kun
koetin niellä kyyneleitäni, sai Helena yskäkohtauksen, mikä kuitenkaan
ei herättänyt hoitajaa. Kun kohtaus oli ohi, makasi hän muutamia
minuutteja uupuneena ja kuiskasi sitten:

"Jane, sinun pienet jalkasi ovat paljaat, pane maata ja peitä itsesi
minun peitollani."

Minä tein niin, hän laski käsivartensa ylitseni, ja minä painauduin
hyvin lähelle häntä. Olimme kauan hiljaa, sitten hän kuiskasi taas,

"Olen hyvin onnellinen, Jane; ja kun kuulet, että olen kuollut, et
saa surra, sillä siinä ei ole mitään suremisen aihetta. Kaikkien
meidän täytyy kerran kuolla, ja minun tautini ei ole tuskallinen, se
on lempeä ja tasainen, ja mieleni on aivan entisellään. Kukaan ei jää
suremaan minua. Minulla on vain isä, ja hän on äskettäin mennyt uusiin
naimisiin, eikä tule kaipaamaan minua. Kun kuolen nuorena, säästyn
suurista suruista. Minulla ei olisi ollut taipumuksia menestymään
maailmassa, olisin aina joutunut ikävyyksiin."

"Mutta minne menet nyt, Helena? Voitko nähdä? Tiedätkö?"

"Minä uskon, minä luotan, että menen Jumalan luo."

"Missä on Jumala? Mikä on Jumala?"

"Hän on meidän Luojamme, joka ei koskaan hävitä sitä mitä hän on
luonut. Luotan sokeasti hänen voimaansa, antaudun kokonaan hänen
hyvyydelleen. Lasken tunteja, kunnes tulee se ihmeellinen hetki,
jolloin pääsen hänen luoksensa ja saan nähdä hänet."

"Sinä luulet siis varmaan, Helena, että on olemassa sellainen paikka
kuin taivas, ja että sielumme pääsevät sinne kuoleman jälkeen."

"Olen varma siitä, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen, uskon,
että Jumala on hyvä, ja jätän turvallisesti kuolemattoman sieluni hänen
haltuunsa. Jumala on isäni, Jumala on ystäväni, rakastan häntä ja
uskon, että hän rakastaa minua."

"Ja saanko nähdä sinut, Helena, kun olen kuollut?"

"Sinä tulet samaan onnen valtakuntaan, saman kaikkivaltiaan Isän luo,
sitä en epäile, rakas Jane."

Vieläkin minä kyselin, mutta nyt vain ajatuksissani.

"Missä se valtakunta on? Onko sitä olemassa?" Ja minä painauduin vielä
lähemmäksi Helenaa, hän tuntui minusta rakkaammalta kuin koskaan ennen,
enkä olisi tahtonut päästää häntä menemään. Makasin hänen vieressään ja
kätkin kasvoni hänen olkaansa. Sitten hän sanoi suloisimmalla äänellään:

"Minun on niin hyvä olla. Viimeinen yskäkohtaus on väsyttänyt minua
hiukan, ja minusta tuntuu, että voisin nukkua. Mutta älä jätä minua,
Jane. On niin hauska, kun olet lähelläni."

"Minä jään luoksesi, _rakas_ Helena, kukaan ei ota minua pois luotasi."

"Onko sinun lämmin, kultaseni?"

"On."

"Hyvää yötä, Jane."

"Hyvää yötä, Helena."

Hän suuteli minua ja minä häntä, ja molemmat nukuimme pian.

Kun heräsin, oli jo päivä. Kummallinen liike herätti minut, avasin
silmäni, olin jonkun sylissä. Huomasin, että hoitaja kantoi minua
käytäviä pitkin takaisin makuuhuoneeseen. Minua ei toruttu, vaikka
olinkin jättänyt vuoteeni, sillä ihmisillä oli muuta ajateltavaa.
Lukemattomiin kysymyksiini ei annettu mitään selitystä, mutta pari
päivää myöhemmin sain kuulla, että Miss Temple, palatessaan aamun
koittaessa huoneeseensa, oli löytänyt minut Helena Burnsin vuoteesta.
Olin kietonut käsivarteni hänen kaulaansa ja painanut pääni hänen
olkaansa vastaan. Minä nukuin ja Helena oli -- kuollut.

Hänen hautansa on Brocklebridgen kirkkomaalla. Viisitoista vuotta hänen
kuolemansa jälkeen sitä peitti vain nurmettunut kumpu, mutta nyt siinä
on harmaa marmoriristi johon on kirjoitettu hänen nimensä ja sana
"Resurgam".



Kymmenes luku.


Tähän saakka olen palauttanut mieleeni vähäpätöisen elämäni vaiheet
yksityiskohtia myöden, ja kymmenen ensimäisen vuoteni kuvaamiseen olen
käyttänyt melkein yhtä monta lukua. Mutta koska en aio kirjastani
säännöllistä autobiografiaa, rajoitun tästä lähin kertomaan vain
ne seikat, jotka tiedän jossakin suhteessa mielenkiintoisiksi, ja
senvuoksi sivuutan nyt melkein kokonaan kahdeksan vuotta elämästäni.
Kertomuksen yhtenäisyyden vuoksi on kuitenkin muutama rivi paikallaan
niistäkin.

Kun lavantauti oli tehnyt hävitystyönsä Lowoodissa, katosi se
sieltä vähitellen, mutta sitä ennen oli kuitenkin sen ankaruus
ja uhrien lukumäärä kiinnittänyt yleisön huomion kouluun. Taudin
alkuperää alettiin tutkia lähemmin, ja vähitellen tuli ilmi erinäisiä
asianhaaroja, jotka mitä suurimmassa määrässä herättivät yleistä
paheksumista. Paikan epäterveellinen asema, lasten ravinnon laatu ja
määrä, huono, pahalta haiseva vesi, jota käytettiin sen valmistamiseen,
oppilaitten kurjat olot vaatteitten y.m. suhteen -- kaikki nämä seikat
tulivat ilmi, ja ilmiantojen seuraukset olivat sangen kiusalliset Mr.
Brocklehurstille, mutta suureksi siunaukseksi itse laitokselle.

Useat rikkaat ja hyväntahtoiset henkilöt kreivikunnassa tekivät
runsaita lahjoituksia uuden, ajanmukaisen ja paremmassa paikassa
sijaitsevan rakennuksen pystyttämiseksi, säännöt laadittiin uudestaan,
uudistuksia tehtiin sekä vaatetuksessa että ravinnossa, ja koulun
rahavarat uskottiin erityisen toimikunnan haltuun. Mr. Brocklehurst,
jota ei voitu kokonaan syrjäyttää hänen asemansa ja perhesuhteittensa
vuoksi, sai vielä pitää paikkansa koulun rahastonhoitajana, mutta
hänellä oli tässä toimessa apunaan toisia, laajasydämisempiä ja
inhimillisempiä henkilöitä. Tarkastajan virkansakin hänen täytyi jakaa
toisten kanssa, jotka osasivat yhdistää järjen ankaruuteen, mukavuuden
säästäväisyyteen ja myötätunnon karaiseviin tapoihin. Näin parannettuna
tuli koulusta ajan pitkään todella hyvä ja hyödyllinen laitos.
Uudistuksen jälkeen elin sen seinien suojassa kahdeksan vuotta -- kuusi
oppilaana ja kaksi opettajana, ja koko tätä aikaa muistellen annan
täyden tunnustuksen laitoksen arvolle ja merkitykselle.

Näitten kahdeksan vuoden aikana oli elämäni yksitoikkoista, mutta
ei onnetonta, sillä se ei ollut joutilasta. Saatavillani oli keinot
hyvän sivistyksen hankkimiseen, ja minua kannusti mieltymys muutamiin
aineisiin, halu kunnostautua kaikissa ja suuri pyrkimys olla mieliksi
opettajilleni, etenkin niille, joista pidin. Käytin parhaani mukaan
hyväkseni tilaisuuksia, joita minulle tarjoutui. Aikaa voittaen tuli
minusta ensimäisen luokan ensimäinen oppilas, sitten minut koroitettiin
opettajan toimeen, jota hoidinkin suurella innolla kahden vuoden ajan,
mutta sen ajan kuluttua tuli muutos.

Tähän saakka oli Miss Temple ollut oppilaitoksen johtajattarena läpi
sen kaikkien vaiheitten, hänen opetustaan sain kiittää parhaasta osasta
kasvatustani, hänen ystävyytensä oli ollut paras iloni, hän oli ollut
minulle äidin ja kasvattajan sijassa ja vihdoin toverini. Mutta nyt hän
oli mennyt naimisiin ja muutti miehensä kanssa, joka oli pappi, muuten
erinomainen mies, melkein vaimonsa arvoinen, kaukaiseen seutuun, ja
silloin tietysti menetin hänet.

Hänen lähtöpäivästään saakka en ollut enää sama. Hänen mukanaan
katosivat kaikki ne seikat, jotka olivat tehneet Lowoodin jossakin
suhteessa kodiksi minulle. Olin omistanut jotakin hänen luonteestaan
ja hyvän joukon hänen tavoistaan, sopusointuisemmat ajatukset,
tasaantuneet tunteet asuivat nyt mielessäni, olin mukautunut
velvollisuuksiini ja järjestettyyn elämään, olin tyyni, luulin olevani
tyytyväinen, ja toisten silmissä, useimmiten myös omissani, olin
hillitty ja alistuva luonne.

Mutta kohtalo pastori Nasmythin haahmossa tuli minun ja Miss Templen
väliin, ja minä näin hänen matkapuvussaan nousevan postivaunuun pian
vihkimätoimituksen jälkeen. Seurasin silmilläni vaunua, joka nousi
mäkeä ylös ja katosi sen harjan taakse, vetäydyin sitten huoneeseeni ja
vietin siellä suurimman osan iltapäivää, sillä tilaisuuden kunniaksi
oli annettu lupaa.

Kävelin melkein koko ajan edestakaisin huoneessani. Kuvittelin surevani
vain sitä, mitä olin menettänyt, ja ajattelevani, miten voisin korvata
sen, mutta kun mietteeni vihdoin keskeytyivät, kun katsoin ympärilleni
ja huomasin, että iltapäivä oli jo päättynyt ja ilta tullut, tein
toisen keksinnön, nimittäin sen, että minussa näinä tunteina oli
tapahtunut täydellinen muutos. Mielestäni oli nyt poissa kaikki se,
mitä olin lainannut Miss Templeltä, hän oli vienyt mukanaan sen selkeän
ilmakehän, jota olin saanut hengittää hänen läheisyydessään, olin nyt
jäänyt luonnolliseen elementtiini, ja kaikki vanha levottomuuteni
alkoi antaa elonmerkkejä. Ei mikään tukipylväs näyttänyt kaatuneen,
mutta koko nykyisen mielentilani aiheuttaja oli poissa. Minulta ei
olisi puuttunut voimaa olla tyven, mutta en nähnyt enää mitään syytä
tyvenenä olemiseen. Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin
seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin,
mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara, ja että kirjava
keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla
oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä
todellista elämänkokemusta.

Menin ikkunalleni, avasin sen ja katselin ulos. Siinä olivat
rakennuksen molemmat siivet, siinä puutarha, siinä Lowoodin
puutarhamuuri ja kukkulainen taivaanranta. Silmäni sivuuttivat kaiken
muun ja pysähtyivät kaukaisimpaan, sinisiin vuoriin taivaanrannalla.
Niitten taakse ikävöin nyt, kaikki kukkulat ja kangasmaat niitten
sisäpuolella näyttivät vankilan alueelta, maanpakolaisen maailmalta.
Erotin valkean tien, joka kiemurrellen nousi erään kukkulan rinnettä
ja katosi syvänteeseen kahden vuoren väliin. Kuinka ikävöinkään
seurata sitä kauemmaksi! Muistin sen ajan, jolloin olin tullut tuota
tietä pitkin, muistin kuinka vaunu hämärässä oli laskeutunut kukkulan
rinnettä. Kokonainen ajanjakso näytti kuluneen siitä päivästä,
ja koko sinä aikana en ollut kertaakaan jättänyt Lowoodia. Olin
viettänyt kaikki loma-aikani koulussa. Mrs. Reed ei ollut koskaan
lähettänyt noutamaan minua Gatesheadiin, eikä hän itse eikä kukaan
hänen perheestään ollut koskaan käynyt katsomassa minua. En ollut
kirjeitten enkä minkään lähettilään kautta yhteydessä ulkomaailman
kanssa. Koulusäännöt, koulutehtävät, koulutavat, tottumukset,
kasvot, äänet, puvut, puhetavat, kiintymykset, vastenmielisyydet,
siinä kaikki, mitä tiesin olemassaolosta. Ja nyt tunsin, että se ei
riittänyt. Olin yhdessä iltapäivässä kyllästynyt kahdeksan vuoden
piintyneeseen elämään. Kaipasin vapautta, himoitsin vapautta ja anoin
sitä hiljaisessa rukouksessa, joka näytti häipyvän heikosti puhaltavaan
tuuleen. Kuiskasin silloin vaatimattomamman rukouksen. Pyysin muutosta,
virkistystä. Tämäkin pyyntö näytti katoavan epämääräiseen avaruuteen,
"Anna minulle sitten", huudahdin melkein epätoivoisena, "edes uusi
vankila!"

Silloin kutsui illalliskello minut alakertaan. Minulla ei ollut
tilaisuutta jatkaa keskeytyneitä ajatuksiani ennen levollemenoaikaa.
Silloinkin huonetoverini, eräs opettajista, pidätti loppumattomalla
pakinallaan minua palaamasta tuohon haluttuun aiheeseen. Kuinka
toivoinkaan, että uni pian vaientaisi hänet! Minusta tuntui, että jos
vain voin palata takaisin ajatukseen, joka viimeisenä nousi mieleeni
seisoessani ikkunan luona, keksin kyllä jonkun pelastusmahdollisuuden.

Miss Gryce kuorsasi vihdoinkin. Hän oli lihava nainen, ja tähän saakka
olin pitänyt hänen nenä-ääniään yksinomaan kiusallisina. Tänä iltana
tervehdin riemulla ensimäisiä syviä ääniä. Nyt vihdoinkin olin turvassa
keskeytyksiltä, ja puoleksi häipyneet ajatukseni virkosivat heti
uudelleen.

"Uusi vankeus! Sepä kuuluu joltakin", puhelin itsekseni --
ajatuksissani tietenkin, eikä ääneen. "Minä tiedän, että se on jotakin,
sillä se ei kuulu liian suloiselta. Se ei ole samaa kuin Vapaus,
Innostus, Ilo -- ne sointuvat kylläkin kauniilta, mutta minulle ne ovat
pelkkiä sanoja, ja niin onttoja ja epävakaisia, että olisi ajanhukkaa
kuunnella niitä. Mutta vankeus! Sen täytyy olla jotakin todellista.
Kuka tahansa voi olla vankina. Minä olen ollut täällä vankina kahdeksan
vuotta, nyt tahdon olla vankina muualla. Voinko saada niin paljon
aikaan oman tahtoni kautta? Eikö asia ole toteutettavissa? On -- on --
se ei ole edes vaikea, jos aivoni vain ovat kyllin älykkäät keksimään
keinon sen saavuttamiseksi."

Nousin istumaan sängyssäni ravistaakseni mainittuja aivoja valveille.
Yö oli viileä, peitin olkapääni huivilla ja ryhdyin taas ajattelemaan
kaikin voimin.

"Mitä siis tahdon? Uuden paikan, uudessa talossa, uusien kasvojen
keskellä, uusissa olosuhteissa. Tätä tahdon, koska ei hyödytä mitään
tahtoa jotakin parempaa. Kuinka ihmiset menettelevät saadakseen uuden
paikan? He kääntyvät luullakseni ystäviensä puoleen. Minulla ei ole
ystäviä. On paljon muitakin, joilla ei ole ystäviä ja joitten täytyy
tulla toimeen omin neuvoin ja auttaa itse itseänsä, ja mitähän he
tekevät?"

Sitä en osannut sanoa, en löytänyt vastausta mistään. Järjestin
ajatukseni ja kiihdytin aivoni nopeaan työhön. Ne ponnistivat
kaikkensa, tunsin, kuinka suonet tykkivät päässäni ja ohimoillani,
mutta ne toimivat lähes tunnin ajan sekasorrossa, ja niitten
ponnistukset eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Turha työ teki minut
kuumeiseksi, nousin ja aloin kävellä huoneessa, vedin ikkunaverhon
syrjään, huomasin pari tähteä, värisin kylmästä ja ryömin takaisin
sänkyyn.

Joku ystävällinen hengetär oli poissaollessani varmaan tipahuttanut
halutun vastauksen tyynylleni, sillä kun taas panin maata, juolahti
mieleeni aivan hiljaa ja luonnollisesti: "Ne, jotka etsivät paikkoja,
ilmoittavat sanomalehdissä; sinun täytyy ilmoittaa ----shire
Heraldissa."

"Millä tavalla? En tiedä mitään ilmoituksista."

Vastaukset tulivat nyt aivan nopeina ja selvinä.

"Sinä panet ilmoituksen ja siihen tarvittavan rahan kirjeeseen, jonka
osoitat Heraldin toimitukseen. Kirjeen panet ensi tilaisuudessa
postiin Lowtonissa. Vastaukset lähetettäköön nimimerkille 'J.E.'
postitoimistoon. Noin viikon päästä voit mennä kysymään, onko
vastauksia tullut, ja menetellä niitten mukaan."

Tätä suunnitelmaa toistin pari, kolme kertaa mielessäni, kunnes olin
saanut sen valmiiksi. Se oli nyt selvässä ja käytännöllisessä muodossa.
Olin tyytyväinen ja nukahdin.

Jo anivarhain olin liikkeellä, ja ilmoitukseni oli valmis, kirjekuori
suljettu ja osoite kirjoitettu ennen herätyskellon soittoa. Ilmoitus
kuului näin:

"Nuori, opetukseen tottunut neiti" -- olinhan ollut opettajana jo
kaksi vuotta -- "haluaa kotiopettajan paikkaa perheessä, jossa
lapset ovat alle neljäntoista" (muistin, että itse olin vain
kahdeksantoistavuotias, enkä halunnut melkein ikäisiäni oppilaita).
"Hän kykenee opettamaan kaikkia aineita, jotka kuuluvat hyvään
englantilaiseen kasvatukseen, sekä ranskaa, piirustusta ja soittoa."
(Siihen aikaan, lukija, tämä nyt niin ahtaalta tuntuva luettelo
katsottiin verrattain päteväksi.) "Osoite J.E., Postitoimisto Lowton,
----shire."

Tämä tärkeä paperi oli koko päivän pöytälaatikossani, ja teenjuonnin
jälkeen pyysin uudelta johtajattarelta lupaa käydä Lowtonissa
toimittaakseni joitakin vähäpätöisiä asioita itseäni ja paria
opettajatoveriani varten. Lupa annettiin heti, ja minä menin. Se oli
kahden peninkulman kävely, ja ilta oli sateinen, mutta päivät olivat
vielä pitkät. Kävin parissa myymälässä, pistin kirjeen postilaatikkoon
ja palasin kotiin rankkasateessa, vaatteet likomärkinä, mutta sydän
keventyneenä.

Seuraava viikko tuntui pitkältä. Se loppui kuitenkin vihdoin
kuten kaikki asiat auringon alla, ja vielä kerran läpi raikkaan
syysiltapäivän, astelin Lowtonin tietä. Se oli hauska matka, tie
seurasi puron reunaa ja kulki laakson kauneimpien paikkojen läpi, mutta
sinä päivänä ajattelin enemmän kirjeitä, jotka odottivat tahi eivät
odottaneet minua tuossa pienessä kauppalassa, kuin maitten ja vesien
kauneutta.

Tällä kertaa oli näennäisenä asianani käydä suutarilla antamassa
mittaa kenkäparia varten. Toimitin ensin tämän asian ja kuljin sitten
pientä, siistiä katua pitkin suutarilta postitoimistoon. Sitä hoiti
vanhanpuoleinen rouvasihminen, jolla oli vanhanaikaiset silmälasit
nenällään ja mustat sormikkaat käsissä. "Onko kirjeitä J.E:lle?"
kysyin. Hän tirkisteli minua silmälasiensa yli, avasi sitten erään
laatikon ja kaiveli sen sisältöä pitkän aikaa, niin kauan, että mieleni
jo kävi ankeaksi. Vihdoinkin, pidettyään erästä kirjettä silmälasiensa
edessä varmaan viisi minuuttia, hän ojensi sen pöydän yli vilkaisten
samalla minuun vielä kerran hyvin tutkivasti ja epäluuloisesti -- se
oli J.E:lle... "Onko vain yksi?" kysyin.

"Ei ole muuta", sanoi hän, ja minä pistin sen taskuuni ja käänsin
kasvoni kotiin päin. En voinut avata sitä vielä, koulun säännöt
pakoittivat minua tulemaan kotiin kahdeksan tienoilla, ja kello oli
jo puoli kahdeksan. Erinäiset velvollisuudet odottivat minua kotiin
tullessani. Minun täytyi olla valvojana lukutunnilla, minun vuoroni
oli pitää rukoukset ja huolehtia tyttöjen levollemenosta, sitten
söin illallista toisten opettajien kanssa. Kun vihdoin vetäydyimme
huoneisiimme, oli tuo välttämätön Miss Gryce vielä seuranani. Meillä
oli vain pieni kynttilänpätkä huoneessamme, ja pelkäsin kauheasti,
että se loppuisi ennenkuin Miss Gryce oli lopettanut juttunsa. Onneksi
vaikutti tukeva illallinen, jonka hän juuri oli syönyt, unilääkkeen
tavoin, ja hän kuorsasi jo ennenkuin olin ehtinyt riisuutua. Kynttilä
oli vielä tuuman pituinen. Vedin kirjeen esille, sinetissä oli kirjain
F., mursin sen auki ja luin. Sisällys oli lyhyt.

"Jos J.E., joka ilmoitti viime torstain ----shire Heraldissa, omaa
mainitut tiedot, ja jos hän voi lähettää suosituksia luonteensa ja
pätevyytensä suhteen, tarjotaan hänelle paikka, jossa oppilaana on
vain yksi pieni tyttö, alle kymmenen vuoden, ja jossa on palkkaa
kolmekymmentä puntaa vuodessa. J.E:tä pyydetään lähettämään
suosituksensa, nimensä, osoitteensa ja kaikki tarvittavat tiedot Mrs.
Fairfaxille, Thornfield, lähellä Millcotea, ----shire."

Tarkastelin kauan tuota tärkeätä paperia. Käsiala oli vanhanaikaista,
melkein epävarmaa, kuten vanhan rouvasihmisen käsiala. Tämä seikka
oli minulle mieleen, sillä olin hiljaisesti pelännyt, että näin omin
päin toimiessani olin vaarassa joutua johonkin satimeen, ja toivoin
ennen kaikkea, että yritysteni tulos olisi täysin arvossa pidettävä,
säädyllinen, _en regie_. Tunsin nyt, että vanhanpuoleinen rouva ei
ollut mikään hullumpi osakas puuhassani. Mrs. Fairfax! Voin niin
selvästi nähdä hänet mustassa puvussaan ja leskenmyssy päässä, hän
oli kenties jäykkä, mutta ei epäkohtelias, sanalla sanoen oikea
loistopainos vanhaa englantilaista arvokkuutta. Thornfield oli
epäilemättä hänen talonsa nimi -- siisti, sievä paikka, sen tiesin,
vaikka en onnistunutkaan saamaan siitä täysin selvää kuvaa. Millcote,
----shire, -- vedin esiin kaikki Englannin karttani ja etsin sen.
Siinähän se jo olikin, sekä ----shire että kaupunki, ----shire oli
seitsemänkymmentä peninkulmaa lähempänä Lontoota kuin se etäinen
seutu, jossa nyt asuin, ja se seikka merkitsi minulle paljon.
Kaipasin paikkaan, jossa olisi eloa ja liikettä. Millcote oli suuri
tehdaskaupunki A:n rannalla, siis epäilemättä vilkasliikkeinen paikka.
Sitä parempi. Muutos tulisi olemaan täydellinen. Eipä siltä, että
pitkät savupiiput ja mustat savupilvet minua suuresti houkuttelivat,
"mutta", päättelin, "Thornfield on luultavasti hyvän matkan päässä
kaupungista."

Silloin kynttilänsydän leimahti vielä kerran ja sammui.

Seuraavana päivänä oli ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin. En voinut
enää pitää suunnitelmiani omana salaisuutenani, minun täytyi puhua
niistä muillekin toteuttaakseni ne. Pyysin päästä johtajattaren
puheille puolipäivätunnilla. Kerroin hänelle, että minulla oli toivossa
paikka, jossa palkka olisi kaksi kertaa suurempi kuin Lowoodissa
(nykyinen palkkani oli 15 puntaa vuodessa), ja pyysin häntä jättämään
irtisanomukseni Mr. Brocklehurstille tai jollekin toimikunnan jäsenistä
ja kysymään, olisivatko he halukkaat antamaan minulle suosituksia. Hän
suostui ystävällisesti olemaan välittäjänäni tässä asiassa ja esitti
sen seuraavana päivänä Mr. Brocklehurstille, joka sanoi, että siitä
oli kirjoitettava Mrs. Reedille, koska tämä oli minun luonnollinen
holhoojani. Mainitulle rouvalle kirjoitettiin siis, ja hän vastasi,
että minä voin tehdä miten minua haluttaa, hän oli jo aikoja sitten
lakannut sekaantumasta asioihini. Tämä kirje kiersi toimikunnassa, ja
vihdoin, mitä sietämättömimmän vitkastelun jälkeen, minulle annettiin
muodollinen lupa parantaa asemaani, jos voin, ja vakuutus siitä,
että koska aina olin käyttäytynyt hyvin Lowoodissa, niin opettajana
kuin oppilaana, saisin tarkastajien allekirjoituksella varustetun
todistuksen tiedoistani, taidoistani ja luonteestani.

Tämän todistuksen sainkin noin kuukauden kuluttua. Lähetin siitä
jäljennöksen Mrs. Fairfaxille, ja sain hänen vastauksensa, jossa hän
ilmoitti olevansa tyytyväinen ja määräsi, että minun oli astuttava
toimeeni kahden viikon kuluttua.

Ryhdyin nyt matkavalmistuksiin, ja kaksi viikkoa kului nopeasti.
Vaatevarastoni ei ollut suuri, mutta täysin riittävä minun tarpeisiini,
ja viimeinen päivä riitti matka-arkun pakkaamiseen -- saman
matka-arkun, jonka olin tuonut mukanani Gatesheadista kahdeksan vuotta
sitten.

Arkku oli nyöritetty, nimilappu naulattu. Puolen tunnin kuluttua oli
postinkuljettaja noutava sen viedäkseen mukanaan Lowtoniin, jonne minun
itseni oli saavuttava varhain seuraavana aamuna ehtiäkseni vaunuun.
Olin harjannut hyväksi mustan matkapukuni, laittanut kuntoon hattuni,
hansikkaat ja muhvin, katsonut kaikista laatikoistani, olinko unohtanut
jotakin, ja nyt, kun minulla ei ollut enää mitään tehtävää, istahdin
ja koetin levätä. Se oli mahdotonta; vaikka olin ollut liikkeessä
kaiken päivää, en voinut levähtää hetkeäkään, olin liian kiihtynyt.
Tänä iltana loppui kokonainen ajanjakso elämässäni, huomenna oli alkava
uusi. Sillä välin oli mahdotonta saada unta silmiini, ei auttanut muu
kuin kuumeisena odottaa muutoksen tapahtumista.

"Miss", sanoi eräs palvelustyttö, joka tuli etsimään minua eteisestä,
jossa vaeltelin kuin rauhaton haamu, "alhaalla on eräs henkilö, joka
tahtoisi tavata teitä."

"Postimies, tietysti", ajattelin ja juoksin portaita alas kyselemättä
sen enempää. Kuljin juuri takimaisen vastaanottohuoneen eli opettajien
huoneen ohi, jonka ovi oli raolla, ja olin aikeessa mennä keittiöön,
kun joku syöksyi ovesta.

"Se on hän, se on varmasti hän! Olisin tuntenut hänet missä hyvänsä",
huusi tuo ihminen, pysäytti minut ja tarttui käteeni.

Katsoin ylös ja näin nuorehkon, hauskannäköisen naisen, jonka vaatetus
muistutti hyvin puetun, emäntämäisen palvelustytön asua, ja jolla oli
musta tukka, tummat silmät ja helakka iho.

"No, kuka se on?" kysyi hän, ja hänen äänensä ja hymynsä tuntuivat
tutuilta. "Ettehän ole kokonaan unohtanut minua, Miss Jane?"

Seuraavassa sekunnissa syleilin ja suutelin häntä haltioissani.
"Bessie, Bessie, Bessie!" siinä kaikki mitä sanoin, ja hän puoleksi
nauroi, puoleksi itki. Menimme sitten vastaanottohuoneeseen. Tulen
ääressä seisoi noin kolmivuotias miehenalku, jolla oli kirjava takki ja
housut.

"Se on pikku poikani", sanoi Bessie heti.

"Olet siis naimisissa, Bessie?"

"Olen, jo viidettä vuotta, Robert Leavenin, ajajan kanssa, ja paitsi
tuota Bobbya on minulla pieni tyttö, jolle olen antanut nimen Jane."

"Et siis asu enää Gatesheadissa."

"Asunpa kylläkin, portinvartijan talossa. Vanha portinvartija on
poissa."

"No kuinka siellä jaksetaan? Kerro minulle kaikista, Bessie, mutta istu
toki ensin. Sinä, Bobby, tahdotko istua polvellani?" Mutta Bobby piti
parhaana vetäytyä äitinsä turviin.

"Ettepä ole kasvanut suureksi, Miss Jane, eikä tanakaksikaan", jatkoi
Mrs. Leaven. "Lyönpä vetoa, että teillä ei ole ollut liian hyviä päiviä
koulussa. Miss Reed on päätänsä pitempi kuin te, ja Miss Georgiana on
kuin kaksi teidän kaltaistanne leveydessä."

"Georgiana on varmaan kaunis."

"Hyvin kaunis. Hän oli viime talven Lontoossa äitinsä kanssa, ja
siellä kaikki ihailivat häntä, ja eräs nuori lordi rakastui häneen,
mutta hänen sukulaisensa vastustivat naimakauppaa, ja -- voitteko
ajatella! -- hän ja Miss Georgiana saivat päähänsä karata, mutta heidät
keksittiin ja pysäytettiin. Miss Reed se keksi heidät, minä luulen,
että hän oli mustasukkainen, ja nyt hän ja hänen sisarensa elävät kuin
kissa ja koira, he riitelevät aina."

"Entä John Reed."

"Hänestä ei kuulu niin hyvää kuin hänen äitinsä voisi toivoa. Hän
oli yliopistossa ja potkittiin pois -- niin kai se sanottiin. Sitten
hänen setänsä tahtoivat, että hän lukisi lakitiedettä ja tulisi
asianajajaksi, mutta hän on hurja nuori mies, enkä luule, että he
saavat hänestä mitään.

"Minkä näköinen hän on?"

"Hän on hyvin pitkä. Muutamat pitävät häntä kauniina poikana, mutta
hänellä on liian paksut huulet."

"Ja Mrs. Reed?"

"Hän on kyllä lihava ja hyvinvoipa, mutta minä luulen, että hänen ei
ole oikein hyvä olla. Mr. Johnin käytös ei miellytä häntä -- nuori
herra tuhlaa paljon rahaa."

"Lähettikö Mrs. Reed sinut tänne, Bessie?"

"Ei, mutta olen jo kauan halunnut nähdä teitä, ja kun kuulin, että
teiltä oli tullut kirje ja että aiotte muuttaa toiseen osaan maata,
päätin käväistä katsomassa teitä, ennenkuin olette kokonaan poissa
silmistäni."

"Pelkäänpä, että olet pettynyt suhteeni, Bessie", sanoin nauraen, sillä
huomasin, että Bessien katse, niin kunnioittava kuin se olikin, ei
ilmaissut minkäänlaista ihailua.

"Ei, Miss, eipä juuri. Te olette kylläkin hauskan näköinen, te näytätte
hienolta neidiltä, ja enempää en koskaan ole odottanut teistä, sillä te
ette ollut mikään kaunotar lapsena."

Hymähdin Bessien suoralle vastaukselle, sillä tiesin sen oikeaksi,
mutta tunnustan kylläkin, että asia ei ollut minulle niinkään
yhdentekevä. Kahdeksantoista vuoden iässä kaikki tahtoisivat
miellyttää, ja tietoisuus, että heidän ulkomuotonsa ei ole siinä
suhteessa avuksi, on kaikkea muuta kuin mieluinen.

"Lyönpä vetoa, että olette viisas kylläkin", sanoi Bessie kuin
lohduttaen. "Mitä te osaatte? Osaatteko soittaa pianoa?"

"Jonkun verran."

Huoneessa oli piano, Bessie avasi sen ja pyysi minua soittamaan hänelle
hiukkasen. Soitin pari valssia ja hän oli haltioissaan.

"Meidän neidit eivät soita niin hyvin", sanoi hän ylpeänä. "Olen aina
sanonut, että te voitatte heidät oppimisessa. Osaatteko piirtää?"

"Tuossa uunin päällä on yksi maalauksistani." Se oli vesivärillä
maalattu maisema, jonka olin lahjoittanut johtajattarelle
kiitollisuuden osoitukseksi hänen avuliaisuudestaan hankkeessani, ja
jonka hän oli antanut panna kehyksiin ja lasiin.

"Tuohan on kaunis, Miss Jane! Tuollaisia tauluja tekevät vain meidän
neitien opettajat -- heistä itsestä ei voisi olla puhettakaan.
Osaatteko ranskaa?"

"Kyllä, Bessie, osaan sekä lukea että puhua."

"Ja osaatteko tehdä koruompeluita ja kanavatöitä?"

"Osaan."

"Oh, Miss Jane, kyllä te sitten olette hieno neiti. Tiesin kyllä, että
teistä tulisikin sellainen ja että tulette toimeen maailmassa ilman
sukulaistenne apua. Minun piti kysyä teiltä jotakin. Oletteko koskaan
kuulleet mitään isänne sukulaisista, Eyre'ista?"

"En eläissäni."

Tiedättehän että rouva aina sanoi heidän olevan köyhiä ja alhaisia, ja
köyhiä he voivat ollakin, mutta minä uskon, että he ovat yhtä hyvää
herrasväkeä kuin Reeditkin. Eräänä päivänä noin seitsemän vuotta
sitten tuli eräs Mr. Eyre Gatesheadiin ja tahtoi nähdä teitä! Rouva
sanoi teidän olevan koulussa viidenkymmenen peninkulman päässä. Hän
näytti hyvin pettyneeltä, sillä hän ei voinut viipyä. Hän oli lähdössä
pitkälle matkalle vieraaseen maahan, ja laivan piti lähteä Lontoosta
parin päivän kuluttua. Hän oli aivan herrasmiehen näköinen, ja minä
luulen, että hän oli isänne veli.

"Mihin maahan hänen piti lähteä?"

"Eräälle saarelle tuhansien peninkulmien taakse, jossa tehdään viiniä
-- kellarimestari kertoi, että --."

"Madeira?" arvelin.

"Niin, niin se olikin."

"Hän siis lähti."

"Lähti kylläkin. Hän ei viipynyt montakaan minuuttia talossa. Rouva
esiintyi hyvin ylhäisenä ja sanoi häntä jälkeenpäin viekkaaksi
liikemieheksi. Minun Robertini uskoo, että hän oli viinikauppias."

"Paljon mahdollista", vastasin, "tai kenties viinikauppiaan asiamies."

Bessie ja minä puhelimme vanhoista ajoista vielä tunnin ajan, sitten
hänen täytyi jättää minut. Seuraavana aamuna näin hänet vielä
Lowtonissa, jossa odotin vaunua. Lopullisesti erosimme Brocklehurstin
linnan portinedustalla, kumpikin lähdimme omaa tietämme, hän jatkoi
matkaansa Lowoodin kukkuloita kohden noustakseen siellä vaunuun, joka
veisi hänet takaisin Gatesheadiin, ja minä odotin ajoneuvoja, jotka
kuljettaisivat minut uutta elämää ja uusia velvollisuuksia kohti
Millcoten tuntemattomilla ympäristöillä.



Yhdestoista luku.


Uusi luku kertomuksessani on kuin uusi näytös näytelmäkappaleessa,
ja kun tällä kertaa nostaa esiripun, on lukijan kuviteltava edessään
huone eräässä Millcotelaisessa P. Yrjänän ravintolassa. Seinillä
on suurikuvaiset paperit kuten ravintolahuoneissa tavallisesti, ja
ravintolaa muistuttaa kaikki muukin, matto, huonekalut, koristukset
uuninpäällä, taulut, joista yksi on Yrjö III:n, toinen Walesin prinssin
muotokuva ja yksi esittää Wolfen kuolemaa. Kaikkea tätä valaisee
katosta riippuva öljylamppu sekä oivallinen takkavalkea, jonka ääressä
minä istun matkapuvussani, hattu päässä, muhvini ja sateenvarjoni olen
laskenut pöydälle, ja koetan nyt tulen ääressä karistaa yltäni kaiken
jäykistymisen, jonka on aiheuttanut kuusitoista tuntia kestävä ajo
koleana lokakuun päivänä. Olen nimittäin jättänyt Lowtonin kello neljä
aamulla, ja Millcoten kaupungin kello lyö juuri kahdeksaa.

Lukija, vaikka ulkonainen tilani näyttääkin kaikin puolin mukavalta,
ei mieleni ole juuri liiaksi levollinen. Kun ajaja pysäytti vaunun
ravintolan eteen, luulin jonkun olevan minua vastassa; kun laskeuduin
vaunun puisia portaita, odotin, että kuulisin nimeni mainittavan,
ja etsin levottomin silmin jonkinlaista ajopeliä, jolla olisi tultu
noutamaan minua Thornfieldiin. Mitään sellaista ei ollut näkyvissä, ja
kun kysyin eräältä tarjoilijalta, eikö kukaan ole käynyt kysymässä Miss
Eyreä, sain kieltävän vastauksen. Minulla ei siis ollut muuta neuvoa
kuin pyytää päästä johonkin yksityishuoneeseen -- ja tässä nyt odotan,
ja epäilys ja pelko ahdistaa mieltäni.

Kun on nuori ja kokematon, tuntuu hyvin kummalliselta olla aivan
yksin maailmassa, erillään koko entisestä ympäristöstä, jonka
kanssa on ajattelemattomasti katkaissut kaiken yhteyden ja johon on
mahdoton, palata, ja epätietoisena siitä, voiko saapua toivottuun
päämäärään. Tätä tunnetta suloistuttaa seikkailun viehätys, lämmittää
itsetietoisuuden tuli, mutta kuitenkin lyö sydän levottomasti. Pelko
sai minussakin ylivallan, kun puoli tuntia oli vierähtänyt ja yhäti
olin yksin. Maltoin mieleni ja soitin kelloa.

"Onko lähiseudulla Thornfield niminen paikka?" kysyin tarjoilijalta,
joka tuli sisään soittoni kutsumana.

"Thornfield? Minä en tiedä, Miss. Menen kysymään ravintolan puolelta."
Hän katosi, mutta palasi heti.

"Onko nimenne Eyre, Miss?"

"On."

"Teitä kysytään."

Hypähdin pystyyn, otin muhvini ja sateenvarjoni ja kiiruhdin käytävään.
Avonaisen oven edessä seisoi eräs mies, ja valaistulla kadulla saatoin
eroittaa yhden hevosen ajopelit.

"Tässä kai ovat tavaranne?" sanoi mies melkein tylysti nähdessään minut
ja osoitti käytävälle asetettua matka-arkkuani.

"Niin ovat." Hän nosti sen ajoneuvoihin, jotka olivat jonkinlaiset
vaunut, sitten minä nousin niihin, ja ennenkuin hän sulki oven, kysyin,
kuinka pitkä matka oli Thornfieldiin.

"Noin kuusi peninkulmaa."

"Kauanko kestää matka?"

"Puolitoista tuntia."

Hän sulki oven, kiipesi omalle istuimelleen, ja niin lähdimme matkaan.
Vauhti oli kohtalainen, ja minulla oli hyvää aikaa miettiä. Olin
tyytyväinen ollessani näin lähellä matkani päättymistä, ja kun nojasin
taaksepäin mukavissa, joskaan ei varsin hienoissa vaunuissa, olivat
ajatukseni hyvin valoisat.

"Päätän vaunujen ja palvelijan yksinkertaisuudesta", ajattelin, "että
Mrs. Fairfax ei ole erittäin suurellainen henkilö. Sitä parempi: olen
vain kerran elänyt rikkaitten joukossa, ja silloin olin onneton.
Olisipa hauska tietää, elääkö hän aivan yksinään, paitsi tuota pientä
tyttöä; jos niin on, tulen varmasti toimeen hänen kanssaan. Koetan
ainakin parhaani -- vahinko vain, ettei sekään aina auta. Lowoodissa
tosin päätin tehdä parhaani, pidin päätökseni ja onnistuin täysin
tyydyttävästi, mutta muistan hyvin, kuinka Mrs. Reedin luona parhaatkin
ponnistukseni palkittiin vihalla ja ylenkatseella. Rukoilen Jumalaa,
ettei Mrs. Fairfax ole toinen Mrs. Reed, mutta jos niin on, ei mikään
pakoita minua jäämään hänen luokseen; pahimmassa tapauksessa voin
ilmoittaa uudelleen. Tahtoisinpa tietää, kuinka kaukana olemme nyt?"

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Takanamme näkyi Millcote, joka
valojen lukumäärästä päättäen oli huomattavan suuri kaupunki, paljon
suurempi kuin Lowton. Mikäli voin nähdä, olimme nyt jonkinlaisessa
maaseurakunnassa, mutta kaikkialla oli vielä taloja, ja tunsin, että
olin nyt erilaisessa seudussa kuin Lowood, väkirikkaammassa, vähemmän
jylhässä, vilkkaammassa, vähemmän runollisessa.

Tie oli huonoa, ilta sumuinen, ajurini antoi hevosensa kävellä kaiken
matkaa, ja luulen varmaan, että nuo puolitoista tuntia pitkittyivät
kahdeksi tunniksi, kunnes mies vihdoin käännähti istuimellaan ja sanoi:

"Nyt ei olla kaukana Thornfieldistä."

Katsoin taas ulos. Ajoimme juuri erään kirkon ohi, näin sen matalan,
leveän tornin taivasta vastaan ja kuulin kellon lyövän neljännestuntia.
Eräällä mäen rinteellä näin kapean rivin valoja: nähtävästi joku
kylä tai talo. Noin kymmenen minuutin kuluttua ajaja nousi ja avasi
kaksoisportin, ajoimme sisään ja se läjähti kiinni jälkeemme. Ajoimme
nyt hitaasti ylös käytävää ja tulimme pitkämäisen talonpäädyn eteen.
Yhdestä verhotusta kaari-ikkunasta loisti kynttilän valoa, kaikki muu,
oli pimeätä. Vaunut pysähtyivät päätyovelle, palvelustyttö avasi sen,
astuin alas ja menin sisään.

"Olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä, Miss", sanoi tyttö, ja minä seurasin
häntä läpi neliskulmaisen eteisen, jossa oli korkeita ovia joka
puolella; hän johdatti minut erääseen huoneeseen, jonka kaksinkertainen
valaistus -- takkavalkea ja kynttilä -- ensin häikäisi pimeyteen
tottuneita silmiäni. Kun taas voin nähdä, oli edessäni hauska ja
kodikas näky.

Sievä, pieni huone, pyöreä pöytä iloisen takkavalkean ääressä,
korkeaselkäinen, vanhanaikuinen nojatuoli, jossa istui mitä hupaisin
pieni vanha rouva, musta silkkipuku yllä, lumivalkea musliiniesiliina
edessä ja leskenmyssy päässä -- pilkulleen se Mrs. Fairfax, jonka
olin mielikuvituksessani nähnyt, vain lempeämmän ja ystävällisemmän
näköinen. Hän kutoi sukkaa, suuri kissa makasi tyytyväisenä hänen
jalkojensa juuressa, sanalla sanoen, mitään ei puuttunut tästä
kotoisesta idyllistä. Tuskin voi rauhoittavampi näky odottaa uutta
kotiopettajatarta: ei mitään painostavaa suuruutta, ei mitään
ujostuttavaa loistoa, ja niin pian kuin tulin sisään, nousi vanha rouva
vikkelästi tuoliltaan ja kiiruhti ystävällisenä minua vastaan:

"Kuinka jaksatte, rakas ystävä? Pelkäänpä, että teillä on ollut hirveä
matka. John ajaa niin hitaasti ja teidän on varmaan vilu. Tulkaahan
tulen ääreen!"

"Mrs. Fairfax, eikö niin?" sanoin.

"Olette oikeassa, istukaa!"

Hän johdatti minut omalle tuolilleen ja alkoi irroittaa huiviani ja
avata hattuni nauhoja. Pyysin, että hän ei vaivautuisi minun tähteni.

"Vaivasta ei ole puhettakaan. Uskallanpa väittää, että kätenne ovat
aivan kangistuneet kylmästä. Lea, tuo lasillinen kuumaa sitruunavettä
ja tee pari voileipää! Tässä ovat ruokakamarin avaimet."

Ja hän veti taskustaan mitä emäntämäisimmän avainkimpun ja antoi sen
palvelustytölle.

"Tulkaahan toki lähemmäksi tulta", jatkoi hän. "Olette kai tuoneet
tavaranne mukananne, eikö totta, ystäväiseni?"

"Kyllä, hyvä rouva."

"Minä menen katsomaan, että ne viedään teidän huoneeseenne", sanoi hän
ja meni touhuten ulos.

"Hän kohtelee minua kuin vierastaan", ajattelin. "Tällaista
vastaanottoa en osannut odottaa, valmistauduin vain kylmyyteen
ja jäykkyyteen. Tämä ei muistuta sitä mitä olen kuullut
kotiopettajattarien kohtelusta, mutta en saa kuitenkaan riemuita liian
varhain."

Hän palasi, otti omin käsin kutimensa ja pari kirjaa pöydältä
tehdäkseen tilaa tarjottimelle, jonka Lea toi sisään, ja ojensi sitten
itse minulle virvoitusaineet. Olin melkein hämilläni nähdessäni olevani
noin suuren huomion esineenä, suuremman kuin koskaan ennen, mutta koska
hän ei itse katsonut tekevänsä mitään, mikä ei olisi paikallaan, pidin
parhaana vaieten suostua hänen kohteliaisuuteensa.

"Saanko nähdä Miss Fairfaxin jo tänä iltana?" kysyin, kun olin
nauttinut sen mitä hän oli tarjonnut minulle.

"Mitä sanoitte, rakas ystävä? Olen vähän kuuro", vastasi hyvä rouva ja
asetti korvansa lähemmäksi suutani.

Toistin kysymyksen selvemmin.

"Miss Fairfax? Oh, te tarkoitatte Miss Varens'ia. Varens on tulevan
oppilaanne nimi."

"Niinkö! Hän ei siis ole tyttärenne?"

"Ei -- minulla ei ole perhettä."

Olisin mielelläni edelleen kysynyt, missä suhteessa Miss Varens oli
häneen, mutta muistin, että ei ole kohteliasta kysyä liian paljon.
Sitäpaitsi olin varma, että saisin sen kuulla aikanaan.

"Olen iloinen", sanoi hän istuutuessaan tuolille vastapäätä minua ja
ottaessaan kissansa polvelleen, "olen iloinen, että olette tullut;
nyt on hauska asua täällä seuralaisen kanssa. Tietysti täällä on
aina hauskaa, sillä Thornfield on kaunis, vanha linna, tosin melkein
hyljätty viime vuosina, kenties halveksittu, mutta kuitenkin se on
vielä hyvin kunnianarvoisa paikka. Mutta talvella on hiukan kolkkoa
olla yksin hienoimmissakin paikoissa. Sanon yksin -- Lea on tietysti
kiltti tyttö, ja John ja hänen vaimonsa ovat kelpo ihmisiä, mutta
he ovat kuitenkin palvelusväkeä, heidän kanssaan ei voi keskustella
kuin samanarvoisten kanssa, vaan heitä täytyy pitää vissin välimatkan
päässä, muuten voi menettää vaikutusvaltansa. Olen varma siitä, ettei
koko viime talvena marraskuusta helmikuuhun, -- se oli kova talvi, jos
muistatte, jollei pyryttänyt, satoi ja kävi tuuli -- ainoakaan elävä
olento, paitsi teurastajaa ja postinkuljettajaa, tullut taloon, ja
minä tulin aivan surumieliseksi istuessani yksin kaiket illat. Väliin
oli Lea huoneessani ja annoin hänen lukea ääneen, mutta en luule että
tyttö parka juuri piti siitä, se rajoitti hänen vapauttaan. Keväällä ja
kesällä tulee paremmin toimeen, aurinko ja pitkät päivät saavat niin
paljon aikaan, ja sitten, aivan tämän syksyn alussa tuli pieni Adela
Varens hoitajattarineen. Lapsi tuo aina mukanaan eloa ja liikettä koko
taloon, ja nyt, kun tekin tulitte, tulen olemaan oikein iloinen."

Sydämeni todella lämpeni arvoisaa rouvaa kohtaan, kun kuulin hänen
puhuvan. Vedin tuolini hiukan lähemmäksi häntä ja sanoin vilpittömästi
toivovani, että hän olisi huomaava seurani yhtä mieluiseksi kuin hän
oli odottanut.

"Mutta en saa pitää teitä liian kauan ylhäällä tänä iltana", sanoi hän.
"Kello lyö kohta kaksitoista, ja te olette matkustanut koko päivän.
Olette varmaan väsynyt. Jos olette saanut jalkanne lämpimiksi, näytän
teille makuuhuoneenne. Olen antanut laittaa kuntoon teitä varten
huoneen, joka on heti omani vieressä. Se on vain pieni huone, mutta
ajattelin, että pitäisitte siitä enemmän kuin suurista päätyhuoneista
-- niissä on tietysti hienommat huonekalut, mutta ne ovat niin kolkkoja
ja yksinäisiä, etten itsekään koskaan nuku niissä."

Kiitin häntä tästä huolehtivasta valinnasta, ja koska todella tunsin
itseni väsyneeksi pitkän matkani jälkeen, sanoin olevani valmis
vetäytymään huoneeseeni. Hän otti kynttilänsä, ja minä seurasin häntä.
Ensin hän kävi katsomassa, oliko eteisen ovi hyvin kiinni, ja otettuaan
avaimen pois hän johdatti minut yläkertaan. Portaat ja kaidepuut olivat
tammea, porraskäytävän ikkunat olivat korkeita ristikkoikkunoita,
ja sekä käytävä että pitkä galleria, johon makuuhuoneitten ovet
aukenivat, muistutti enemmän kirkkoa kuin taloa. Kylmä, holvimainen
ilma täytti suuret käytävät ja galleriat ja herätti mielessä ankean
yksinäisyydentunteen. Olin iloinen, kun vihdoin pääsin huoneeseeni ja
huomasin sen olevan kooltaan pienen ja nykyaikaisesti kalustetun.

Kun Mrs. Fairfax oli sanonut minulle ystävällisesti hyvää yötä, kun
olin sulkenut oveni, katsellut mielin määrin ympärilleni pienessä,
hauskalta näyttävässä huoneessani ja jossakin määrin haihduttanut
mielestäni turvattomuudentunteen, jonka oli aiheuttanut tuo avara
eteinen, pimeä ja tilava porraskäytävä, pitkä ja kylmä galleria,
muistin, että väsyttävän ja levottoman päivän jälkeen olin vihdoin
päässyt turvaiseen satamaan. Voimakas kiitollisuudentunne tulvehti
sydämeeni, ja minä polvistuin vuoteeni ääreen ja kiitin kaiken hyvän
antajaa. En unhoittanut myöskään pyytää apua uudella tielläni ja voimaa
ansaita tuo hyvyys, jota jo nyt oli niin anteliaasti minulle osoitettu.
Sinä yönä eivät mitkään orjantappurat pistelleet vuoteessani, eikä
yksinäinen huone peloittanut minua. Olin tyytyväinen ja uninen, nukuin
heti ja makeasti, ja kun heräsin, oli täysi päivä.

Pieni huoneeni näytti kerrassaan loistavalta, kun aurinko paistoi
sisään sen iloisten, sinikukkaisten ikkunaverhojen takaa valaisten
sen seinäpapereita ja lattiamattoja. Tämä kaikki oli niin erilaista
kuin Lowoodin paljaat lattialaudat ja rapatut, likastuneet seinät,
että mielialani heti kohosi. Ulkonaisilla seikoilla on suuri vaikutus
nuoreen mieleen. Uskoin, että elämässäni alkaisi nyt valoisampi kausi,
aika, jolla olisi ruusunsa ja ilonsa, kuten myös piikkinsä ja vaivansa.
Ympäristön vaihdos, uusi, lupaava maailma herättivät mielikuvitukseni
ja panivat sen vilkkaaseen toimintaan. En osaa itsekään sanoa,
mitä toivoin, mutta jotakin hauskaa se oli, enkä odottanut sitä
joltakin määrätyltä hetkeltä tai päivältä, vaan koko epämääräiseltä
tulevaisuudelta.

Nousin ja pukeuduin huolellisesti. Vaikka minun olikin pakko olla
yksinkertainen, sillä en omistanut ainoatakaan vaatekappaletta,
joka ei olisi ollut äärimäisen yksinkertainen, panin kuitenkin aina
suuren painon siisteyteen. Tapoihini ei kuulunut olla välittämättä
ulkoasustani tai tekemästäni vaikutuksesta, toivoin päinvastoin aina
olevani mahdollisimman hauskan näköinen ja miellyttäväni niin paljon
kuin ulkomuotoni suinkin salli. Olin väliin pahoillani, etten ollut
kauniimpi, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut punaiset posket,
suora nenä ja pieni kirsikkasuu, olisin tahtonut olla pitkä, komea
ja hienovartaloinen ja pidin melkein onnettomuutena, että olin niin
pieni ja kalpea ja että minulla oli niin auttamattoman epäsäännölliset
piirteet. Ja minkätähden pidin sitä niin onnettomana? Sitä olisi
vaikea sanoa, enkä silloin olisi osannut selvittää sitä itsellenikään,
ja kuitenkin oli minulla omat syyni, vieläpä aivan luonnolliset ja
järkiperäiset syyt. Kun olin harjannut tukkani hyvin pehmeäksi, pannut
ylleni mustan pukuni, jolla, niin kveekarimainen kuin se olikin, oli
edes se etu, että se näytti hyvin siistiltä, ja asettanut hohtavan
valkoisen röyhelön rintaani, katsoin olevani mahdollinen astumaan
Mrs. Fairfaxin eteen ja toivoin, ettei uusi oppilaani saisi ainakaan
vastenmielisyyttä minuun. Avattuani ikkunani ja katsottuani, että
jätin kaikki tavarat toalettipöydälläni hyvään järjestykseen, lähdin
liikkeeseen.

Kuljin läpi pitkän gallerian, jonka lattia oli kokonaan peitetty
matoilla, laskeuduin liukkaita tammiportaita ja tulin eteiseen, jonne
pysähdyin hetkiseksi katselemaan seinällä olevia muotokuvia (muistan
niistä kaksi, toinen esitti karskia, haarniskaan puettua miestä,
toinen rouvaa, jolla oli puuteroitu tukka ja helminen kaulakoriste),
katosta riippuvaa pronssilamppua ja suurta kelloa taidokkaasti
kirjailtuine tammikaappeineen, joka aikojen kuluessa oli kiilloittunut
mustaksi kuin ebenholtsi. Kaikki tuntui minusta hyvin komealta ja
ihmeelliseltä, mutta kyllä olinkin tottumaton komeuteen. Eteisen
ovi, joka oli puoleksi lasia, oli auki. Astuin kynnyksen yli. Oli
kaunis syksyaamu, varhainen aurinko loisti kirkkaana väririkkaisiin
lehtoihin ja vielä vihreille niityille. Menin ruohokentälle oven
edustalla ja katselin rakennuksen päätyä. Talo oli kolmikerroksinen,
tilava, joskaan ei erittäin suuri, ja näytti pikemmin herraskartanolta
kuin aatelislinnalta. Sakaraharja teki sen hauskan ja omituisen
näköiseksi. Harjalla oli variksenpesä, jonka raakuvat asukkaat
olivat parhaillaan lennossa. Ne lentelivät yli ruohokenttien ja
puutarhan ja laskeutuivat alas suurelle niitylle, jota matala aita
eroitti puutarhasta ja jolla kasvoi kokonainen metsikkö vanhoja
orjatappurapensaita, rosoisia, leveitä, paksuja kuin tammet. Ymmärsin
heti, mistä talo oli saanut nimensä. Kauempana oli kukkuloita, ne eivät
olleet niin korkeita ja jyrkkiä kuin kukkulat Lowoodin ympärillä,
eivätkä, kuten ne, näyttäneet suojamuurilta ulkomaailmaa vastaan, mutta
yksinäisiä, hiljaisia kukkuloita olivat nämäkin ja näyttivät eristävän
Thornfieldin yksinäisyyteen, jota en luullut mahdolliseksi niin lähellä
vilkasliikkeistä Millcotea. Erään kukkulan rinteellä näkyi pieni kylä,
jonka katot olivat melkein kokonaan puitten peitossa, ja lähempänä
Thornfieldiä oli seudun kirkko, jonka vanha torni kohosi kukkulan takaa
talon ja porttien välistä.

Nautin vielä kauniista, hiljaisesta maisemasta ja raikkaasta
aamuilmasta, kuuntelin varisten hauskaa raakumista, katselin linnan
suurta, harmaata päätyä, ja ajattelin, kuinka suuri se oli tuollaisen
pienen, yksinäisen rouvan asunnoksi, kun itse Mrs. Fairfax ilmestyi
ovelle.

"Mitä, jo ulkona?" sanoi hän. "Huomaan, että olette aamuvirkku." Menin
hänen luokseen, ja hän suuteli minua tervehdykseksi ja puristi kättäni
ystävällisesti.

"Mitä pidätte Thornfieldistä?" kysyi hän. Vastasin pitäväni siitä hyvin
paljon.

"Niin", sanoi hän, "se on kaunis paikka, mutta pelkään, että se joutuu
pian epäkuntoon, jollei Mr. Rochester saa päähänsä asettua asumaan
tänne tai edes käydä täällä useammin. Suuret tilukset ja kauniit talot
vaativat omistajan läsnäoloa."

"Mr. Rochester!" huudahdin. "Kuka hän on?"

"Thornfieldin omistaja", vastasi hän levollisesti. "Ettekö tietänyt,
että hänen nimensä oli Rochester?"

Tietysti en tiennyt sitä, en ollut koskaan ennen kuullut puhuttavan
hänestä, mutta vanha rouva näytti pitävän hänen olemassaoloaan
yleispätevänä tosiseikkana, joka jokaisen oli tunnettava.

"Minä luulin, että Thornfield kuuluu teille", jatkoin.

"Minulle? Siunatkoon, lapsi, mikä ajatus! Minulle! Minähän olen vain
taloudenhoitajatar -- emännöitsijä. Rochesterit ovat kyllä äitinsä
puolelta kaukaista sukua minulle, tai oikeammin miehelleni. Hän oli
pappina Hay'ssa, tuossa pienessä kylässä mäen rinteellä, ja tuo, kirkko
oli hänen kirkkonsa. Nykyisen Mr. Rochesterin äiti oli Fairfax, mieheni
pikkuserkku, mutta minä en koskaan ylpeile tuosta sukulaisuudesta,
jota itse asiassa ei ole olemassa minuun nähden. Pidän itseäni aivan
tavallisena taloudenhoitajattarena. Isäntäni on aina kohtelias, enkä
odota häneltä muuta."

"Entä pieni tyttö, tuleva oppilaani?"

"Hän on Mr. Rochesterin holhokki. Tämä antoi minun tehtäväkseni hakea
tytölle kotiopettaja. Hän nähtävästi aikoo tytön kasvatettavaksi
----shiressä. Tuossahan lapsi tuleekin 'bonnensa' kanssa, kuten hän
nimittää hoitajaansa."

Arvoitus oli siis selvillä, tuo ystävällinen pieni leskirouva ei ollut
mikään ylhäinen nainen, vaan riippuvaisessa asemassa kuten minäkin. En
suinkaan pitänyt hänestä vähemmän sen vuoksi, olin päinvastoin entistä
paremmalla tuulella. Tasa-arvoisuus välillämme oli siis todellinen eikä
johtunut vain alentuvaisuudesta hänen puoleltaan. Sitä parempi; asemani
oli nyt hyvin vapaa.

Kun vielä mietin tätä keksintöäni, tuli pieni tyttö hoitajansa seurassa
juosten ruohokenttää pitkin. Katselin uutta oppilastani, joka ei heti
näyttänyt huomaavan minua. Hän oli vielä täydellinen lapsi, ehkä
seitsen- tai kahdeksanvuotias, pieni ja hento, hänellä oli kapeat,
kalpeat kasvot ja runsas, kihara tukka, joka ulottui vyötäisille saakka.

"Hyvää huomenta, Miss Adela", sanoi Mrs. Fairfax. "Tule tervehtimään
tätä neitiä, joka on tullut opettamaan sinua ja tekemään sinusta
sivistyneen naisen."

Tyttö tuli lähemmäksi.

"Cest la ma gouvernante?" kysyi hän hoitajaltaan osoittaen minua, ja
tämä vastasi:

"Mais oui, certainement."

"Ovatko he ulkomaalaisia?" kysyin ihmeissäni, kun kuulin heidän puhuvan
ranskaa.

"Hoitajatar on ulkomaalainen, ja Adela on syntynyt mannermaalla, jota
hän luullakseni ei ole jättänyt ennenkuin kuusi kuukautta sitten.
Kun hän tuli, ei hän ensin osannut sanaakaan englantia, eikä hän
nytkään ole halukas yrittämään. Minä en ymmärrä häntä, hän sekoittaa
niin paljon ranskaa englantiinsa, mutta lyönpä vetoa, että te saatte
hyvinkin selvää hänen puheestaan."

Olin ollut siinä onnellisessa asemassa, että ranskanopettajanani oli
ollut ranskalainen nainen, ja koska olin aina koettanut puhua ranskaa
Madame Pierrot'n kanssa sekä sitäpaitsi viimeisen seitsemän vuoden
aikana joka päivä lukenut pienen kappaleen ulkoa kiinnittäen etupäässä
huomiota ääntämiseen ja jäljitellen mahdollisimman tarkasti opettajani
ääntämistä, olin saavuttanut jonkinlaisen taidon puhua oikein ja
sujuvasti ja luulin kyllä tulevani toimeen Mademoiselle Adelan kanssa.
Hän tuli tarjoamaan minulle kätensä kuullessaan, että olin hänen
opettajansa, ja kun menimme aamiaiselle, sanoin hänelle muutamia
lauseita hänen omalla kielellään. Hän vastasi ensin lyhyesti, mutta
kun olimme istuutuneet pöytään ja hän oli tarkastanut minua kymmenisen
minuuttia suurilla pähkinänruskeilla silmällään, aloitti hän äkkiä
oikean puhetulvan.

"Ah", sanoi hän ranskaksi, "te puhutte minun kieltäni yhtä hyvin
kuin Mr. Rochester. Minä voin puhua teille kuten hänellekin, ja niin
voi Sophiekin. Siitäpä hän tulee iloiseksi, kukaan täällä ei ymmärrä
häntä, Madame Fairfax on vallan englantilainen. Sophie on hoitajani,
hän tuli mukanani meren yli isossa laivassa, jossa oli savupiippu --
kuinka siitä tuli savua! -- ja minä olin sairas ja Sophie oli sairas
ja niin oli Mr. Rochesterkin. Mr. Rochester makasi sohvalla kauniissa
huoneessa, jota sanottiin salongiksi, ja Sophiella ja minulla oli
pienet vuoteet toisessa paikassa. Olin vähällä pudota omastani, se oli
kuin hylly. Ja, Mademoiselle --, mikä on teidän nimenne?"

"Eyre -- Jane Eyre."

"Aire? No niin, en minä kuitenkaan osaa sanoa sitä. Laiva pysähtyi
aamulla, kun ei vielä ollut täysi päivä, suuressa kaupungissa, hyvin
suuressa kaupungissa, jossa talot olivat hyvin tummat ja savuttuneet ja
joka ei ollenkaan muistuttanut sitä kaunista kaupunkia, josta tulin;
ja Mr. Rochester kantoi minut lautasillan yli maihin, ja Sophie tuli
jälessä, ja me kaikki menimme ajurin vaunuihin ja ajoimme suureen,
kauniiseen taloon -- se oli suurempi ja kauniimpi kuin tämä ja sitä
sanottiin hotelliksi. Me viivyimme siellä lähes viikon, ja Sophie ja
minä kävelimme joka päivä suurella vihreällä nurmikolla, joka oli
täynnä puita ja jota sanottiin puistoksi, ja siellä oli paljon muitakin
lapsia, ja lammikko, ja siinä oli kauniita lintuja, joita minä ruokin
leivänmurusilla."

"Voitteko seurata kun hän puhuu tuollaista vauhtia", kysyi Mrs. Fairfax.

Ymmärsin häntä aivan hyvin, sillä olin tottunut Madame Pierrot'n
lipeään kieleen.

"Toivoisin", jatkoi hyvä rouva, "että kysyisitte häneltä hänen
vanhemmistaan. Tahtoisin tietää, vieläkö hän muistaa heidät."

"Adèle", kysyin, "kenen kanssa asuit tuossa kauniissa kaupungissa,
josta puhuit?"

"Kauan sitten asuin äitini kanssa, mutta hän on mennyt Pyhän Neitsyen
luo. Äiti opetti minua laulamaan ja tanssimaan ja lausumaan runoja.
Suuri joukko herroja ja rouvia tuli äidin luo vieraisille, ja minä
tanssin heille tai istuin heidän polvillaan ja lauloin. Se oli hauskaa.
Tahdotteko kuulla minun laulavan nyt?"

Hän oli nyt lopettanut aamiaisensa, ja minä sallin hänen antaa
näytteen taidoistaan. Hän laskeutui tuoliltaan, asettui polvelleni,
liitti kätensä ujosti ristiin eteensä, ravisti kiharat silmiltään,
nosti katseensa kattoon ja alkoi laulaa erästä laulua jostakin
oopperasta. Siinä kerrottiin hyljätystä neidosta, joka kylliksi
surtuaan rakastajansa uskottomuutta kutsuu ylpeyden avukseen, tahtoo
uudelta ihailijalta rikkaita pukuja ja hohtokiviä ja päättää kohdata
uskottoman samana iltana tanssiaisissa osoittaakseen hänelle iloisella
käytöksellään, kuinka vähän hän suree hänen petollisuuttaan.

Aiheen valinta tuntui omituiselta, kun laulaja oli lapsi, mutta
arvattavasti oli pidetty huvittavana kuulla juuri lapsen huulten
livertelevän noita rakkauden ja mustasukkaisuuden säveleitä. Joka
tapauksessa oli valitsijalla mielestäni ollut hyvin huono maku.

Adèle lauloi laulunsa koko sievästi ja hänen iälleen ominaisella
lapsellisuudella. Lopetettuaan hän hypähti alas polveltani ja sanoi:
"Ja sitten, mademoiselle, lausun runon."

Hän otti sopivan asennon ja alkoi "Rottien liitto, La Fontainen satu".
Tämän pienen kappaleen hän esitti erittäin huolellisesti kauniilla,
taipuisalla äänellä, kiinnittäen tarkan huomion korostukseen,
nousuihin, vieläpä liikkeisiinsä, mikä kaikki oli todella tavatonta
hänen ikäiselleen ja osoitti, että hän oli saanut hyvää opetusta.

"Äitisikö opetti sinulle tämän?" kysyin.

"Niin, ja hän sanoi aina juuri näin: 'Qu' avez-vous donc? lui dit un
de ces rats; parlez!' Hän käski minua nostamaan käteni -- näin -- että
muistaisin kohottaa ääntäni tässä kohdassa. Saanko nyt tanssia?"

"Ei, tämä riittää jo. Mutta kenen luona asuit sitten kun äitisi oli
mennyt Pyhän Neitsyen luo, kuten, kerroit?"

"Madame Fredericin ja hänen miehensä luona, hän piti huolta minusta,
mutta hän ei ole millään tavoin sukua minulle. Minä luulen, että hän
on köyhä, sillä hänen talonsa ei ollut niin kaunis kuin äidin. En
ollut siellä kauaa. Mr. Rochester kysyi, tahdoinko tulla asumaan hänen
kanssaan Englannissa, ja minä vastasin myöntävästi, sillä olen tuntenut
Mr. Rochesterin jo ennenkuin tunsin Madame Fredericin, ja hän oli aina
kiltti minulle ja antoi minulle kauniita pukuja ja leikkikaluja. Mutta
te näette, että hän ei ole pitänyt lupaustaan, sillä hän on tuonut
minut Englantiin, mutta lähtenyt itse takaisin, enkä saa koskaan nähdä
häntä."

Aamiaisen jälkeen Adèle ja minä vetäydyimme kirjastohuoneeseen, jonka
Mr. Rochester nähtävästi oli määrännyt, kouluhuoneeksi. Suurin osa
kirjoja oli lukittujen lasiovien takana, mutta yksi kaappi oli jätetty
auki ja se sisälsi kaiken, mikä voi tulla kysymykseen alkeisopetuksessa
sekä useita teoksia kevyempää kirjallisuutta, runoutta, elämäkertoja,
matkakertomuksia, muutamia romaaneja j.n.e. Arvattavasti hän oli
katsonut sen riittävän kotiopettajattaren yksityisiin tarpeisiin, ja
itse asiassa se tyydyttikin minua täydellisesti toistaiseksi, sillä
verrattuna niihin niukkoihin tähkäpäihin, joita silloin tällöin olin
saanut poimia Lowoodissa, tuntui tämä kirjasto tarjoavan runsaan sadon
hyödyllistä ja huvittavaa lukemista. Tässä huoneessa oli myöskin aivan
uusi ja erittäin hyvä piano, maalausteline sekä pari karttapalloa.

Huomasin, että oppilaani oli tottelevainen, vaikkakin tarkkaamaton,
sillä hän ei ollut tottunut säännölliseen työhön. Tunsin, että olisi
ollut epäviisasta rajoittaa hänen vapauttaan liian paljon alussa, ja
kun olin puhellut hänelle yhtä ja toista ja saanut hänet oppimaan
jotakin ja koska oli jo puolipäivän aika, annoin hänen mennä takaisin
hoitajansa luo. Itse päätin kuluttaa aikani päivälliseen saakka
piirtämällä pari luonnosta hänen käytettäväkseen.

Kun nousin portaita hakeakseni salkkuni ja pensselini, kuulin Mrs.
Fairfaxin kutsuvan minua. "Arvatenkin ovat aamutuntinne nyt lopussa",
sanoi hän. Hän oli eräässä huoneessa, jonka kaksoisovet olivat auki.
Menin sinne hänen viittauksestaan. Se oli suuri, kaunis huone, jossa
oli punaiset tuolit ja ikkunaverhot, turkkilainen matto, pähkinäpuiset
seinät, suuri ikkuna, joka oli täynnä lasimaalauksia, ja korkea,
kauniisti kaartuva katto. Mrs. Fairfax pyyhki pölyä muutamilta
hienoilta purppuranpunaisilta maljakoilta, jotka seisoivat eräällä
sivupöydällä.

"Mikä kaunis huone!" huudahdin katsellessani ympärilleni, sillä en
eläissäni ollut nähnyt mitään puoleksikaan niin kaunista.

"Tämä on ruokasali. Olen juuri avannut ikkunan päästääkseni sisään
hiukan ilmaa ja aurinkoa, sillä huoneet, joissa ei asuta, tulevat
helposti kosteiksi ja ummehtuneiksi. Seurusteluhuonekin tuolla tuntuu
jo vallan kellarimaiselta."

Hän osoitti suurta kaariovea, joka oli vastapäätä ikkunaa ja joka
sekin oli verhottu purppuranpunaisella verholla. Nousin pari
leveätä porrasta, jotka johtivat sille, katsoin sisään ja luulin
näkeväni vilauksen satumaailmasta, niin loistavalta tuntui tuo näky
tottumattomista silmistäni. Eikä siinä kuitenkaan ollut muuta kuin
hyvin kaunis seurusteluhuone sekä sen takana oleva pienempi komero.
Molempien lattialla oli valkeat matot, joille näytti lasketun
loistavia kukkakiehkuroita, molempien katossa oli reunus lumivalkeita
viiniköynnöksiä ja rypäleitä, ja tätä valkeata pohjaa vastaan loisti
punaisia sohvia ja tuoleja, himmeän marmoriuunin koristeet olivat
kimaltelevaa böömiläistä lasia, punaista kuin rubiini, ja suuret peilit
ikkunain välissä heijastivat huoneen koko lumi- ja tuliloiston.

"Kuinka hyvässä järjestyksessä pidättekään nämä huoneet, Mrs. Fairfax!"
sanoin. "Ei mitään tomua, ei mitään liinapäällisiä, ja jollei ilma
tuntuisi kylmältä, voisi luulla, että niissä asutaan aina."

"Niin, nähkääs, Miss Eyre, vaikka Mr. Rochesterin käynnit ovatkin
harvinaisia, ovat ne aina äkkinäisiä ja odottamattomia, ja koska olen
huomannut hänen joutuvan suunniltaan tullessaan keskelle suursiivojen
hälinää, pidän parhaana, että huoneet ovat aina valmiit."

"Onko Mr. Rochester vaativainen ja ylpeä ihminen?"

"Ei erittäin, mutta hänellä on herrasmiehen tavat ja tottumukset, ja
hän odottaa, että kaikki asiat järjestetään niitten mukaan."

"Pidättekö hänestä? Pidetäänkö hänestä yleensä?"

"Pidetäänpä kylläkin; hänen perhettään on aina pidetty kunniassa
täällä. Melkein koko seutu, niin pitkälle kuin voitte nähdä, on niin
kauan kuin muistetaan kuulunut Rochestereille."

"Niin, mutta jollei oteta huomioon hänen tiluksiaan, pidättekö hänestä?
Pidetäänkö hänestä hänen itsensä vuoksi."

"_Minulla_ ei ole mitään syytä olla pitämättä hänestä, ja luulen, että
alustalaiset pitävät häntä hyvänä ja oikeamielisenä isäntänä, mutta hän
on hyvin vähän asunut täällä."

"Mutta eikö hän ole millään tavalla omituinen? Lyhyesti, minkälainen on
hänen luonteensa?"

"Hänen luonteensa -- no, se on luullakseni moitteeton. Omituinen
hän kenties kylläkin on, hän on matkustanut paljon ja nähnyt paljon
maailmaa, luullakseni. Uskallan väittää, että hän on hyvin viisas,
mutta en ole koskaan puhellut paljoa hänen kanssaan."

"Missä suhteessa hän on omituinen?"

"En tiedä -- sitä ei ole helppo sanoa -- ei siinä mitään erikoista ole,
mutta sen tuntee kyllä kun puhuu hänen kanssaan; ei voi koskaan tietää,
puhuuko hän totta vai leikkiä tai onko hän hyvillään vai päinvastoin.
Lyhyesti sanottuna, häntä on vaikea ymmärtää, ainakaan minä en koskaan
oikein ymmärrä häntä, mutta se ei merkitse mitään, sillä hän on hyvin
hyvä isäntä."

Siinä kaikki mitä sain tietää Mrs. Fairfaxilta meidän molempien
isännästä. On ihmisiä, joilla ei näytä olevan mitään aavistusta
kanssaihmisensä luonteen kuvailemisesta, ja jotka eivät osaa tehdä
havaintoja ja panna merkille huomattavimpia piirteitä ihmisissä tai
asioissa. Hyvä rouva kuului nähtävästi näihin ihmisiin, ja minun
kyselyni saattoivat hänet ymmälle, mutta eivät johtaneet tuloksiin.
Mr. Rochester oli hänen silmissään Mr. Rochester, herrasmies,
tilanomistaja, ei muuta, hän ei kysellyt eikä etsinyt enempää, ja hän
oli nähtävästi ihmeissään, kun minä halusin tarkempia määritelmiä hänen
olemuksestaan.

Kun olimme jättäneet ruokasalin, tarjoutui hän näyttämään minulle
muutkin huoneet, ja minä seurasin häntä portaita ylös ja alas täynnä
ihailua, sillä kaikki oli kaunista ja hyvin järjestettyä. Suuret
päätyhuoneet olivat mielestäni ihmeellisen komeita, ja muutamat
kolmannen kerroksen huoneista olivat, joskin matalia ja pimeitä,
mieltäkiinnittäviä vanhanaikaisuutensa tähden. Huonekalut, jotka
aikoinaan olivat olleet alakerran huoneissa, olivat aikojen kuluessa ja
muotien vaihtuessa siirretyt tänne, ja siinä puutteellisessa valossa,
joka pääsi sisään ahtaista ikkunoista, saatoin nähdä sadan vuoden
vanhoja vuoteita, pähkinäpuu- ja tammiarkkuja, joihin oli kaiverrettu
mitä omituisimpia koristeita, palmunlehviä ja keruubinpäitä, kuten
hebrealaiseen liiton arkkiin, rivittäin kapeita, kunnianarvoisia
tuoleja korkeine selkänojineen, vieläkin vanhempia istuimia, joitten
tyynypäällyksissä näkyi vielä selviä jälkiä koruompeluista -- ne
sormet, jotka olivat niitä aikoinaan ommelleet, olivat jo kahden
sukupolven ajan olleet kirkkomaan tomua. Kaikki nämä muinaismuistot
tekivät Thornfield Hallin kolmannesta kerroksesta menneitten aikojen
kodin, muistojen lippaan. Minä pidin paljon näitten hiljaisten suojien
salaperäisestä hämärästä päivän aikaan, mutta yöllä en olisi mistään
hinnasta tahtonut nukkua jossain noista avarista, raskaista vuoteista,
joista toiset olivat suljetut tammiovilla, toiset verhotut paksuilla
vanhanaikaisilla uutimilla, joihin oli ommeltu mitä ihmeellisimpiä
kukkia, lintuja ja ihmisolentoja -- kuinka kummalliselta kaikki tämä
olisikaan näyttänyt kalpeassa kuuvalossa.

"Nukkuvatko palvelijat näissä huoneissa?" kysyin.

"Ei, heidän hallussaan on rivi pienempiä huoneita talon takaosassa.
Kukaan ei koskaan nuku täällä. Tekisi melkein mieli sanoa, että jos
Thornfield Hallilla on haamunsa, on tämä sen asunto."

"Niin minäkin luulisin. Eikö teillä sitten ole haamua?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi Mrs. Fairfax hymyillen.

"Eikö perimätietojakaan? Eikö ainoatakaan kummitustarinaa?"

"En usko. Ja kuitenkin sanotaan, että Rochesterit aikoinaan ovat olleet
mieluummin kiihkeätä kuin rauhallista sukua. Ehkäpä he juuri siitä
syystä lepäävät nyt rauhassa haudoissaan."

"Niin -- he nukkuvat hyvin elämän kuumeisen kiihkon jälkeen", mumisin.
"Minne menette nyt, Mrs. Fairfax?" Hän oli menossa.

"Ylös katolle, tahdotteko tulla katsomaan näköalaa sieltä?"
Seurasin häntä, nousimme hyvin ahdasta porraskäytävää vinnille, ja
sieltä tikapuita myöten ja luukkuoven kautta linnan katolle. Olin
nyt varisasutuksen tasalla ja voin nähdä niitten pesiin. Nojasin
sakaraharjan yli ja katselin kauas alas. Maa alapuolellani näytti
levitetyltä kartalta; loistava, sametinpehmeä ruohokenttä ympäröi
rakennuksen harmaata kivijalkaa; niityllä, joka oli laaja kuin puisto,
muodostivat vanhat ruusupensaikot tummempia pilkkuja; kuivan, tumman
metsän jakoi kahtia ruohoittunut polku, jonka sammal oli vihreämpää
kuin puitten lehdet; sitten kirkko linnan portin takana, tie,
tyvenet kukkulat, koko maisema lepäsi siinä syysauringon loistossa.
Taivaanranta oli sininen ja kirkas, ja ylhäällä leijaili muutamia
helmenvalkeita pilvenhattaroita. Maisemassa ei ollut mitään tavatonta,
mutta kaikki oli kaunista ja miellyttävää. Kun käännyin pois ja palasin
sisään luukkuoven kautta, en tahtonut löytää tietäni tikapuissa,
vinni näytti pimeältä kuin holvi verrattuna siniseen taivaaseen,
jota äsken olin katsellut, ja tuohon aurinkoiseen lehto-, niitty- ja
kukkulamaisemaan, joka ympäröi linnaa ja josta olin iloinnut.

Mrs. Fairfax jäi sulkemaan oviluukun, ja minä etsin hapuillen ahtaan
porraskäytävän, joka johti alas vinniltä, ja laskeuduin alas. Pysähdyin
pitkään käytävään, johon portaat johtivat ja joka eroitti kolmannen
kerroksen etu- ja takahuoneet toisistaan. Se oli ahdas, matala ja pimeä
käytävä, jossa oli vain yksi ikkuna kaukana toisessa päässä ja jonka
molemmilla puolilla oli rivi pieniä, mustia, suljetuita ovia. Sitä
olisi voinut luulla käytäväksi jossakin Siniparran linnassa.

Kulkiessani ääneti eteenpäin, kuulin äkkiä naurua -- ääni, jota
viimeiseksi olisin luullut kuulevani näin hiljaisilla alueilla. Se oli
omituista naurua, kirkasta, selvää, ilotonta. Pysähdyin. Ääni taukosi,
mutta vain hetkeksi. Se alkoi taas, äänekkäämpänä, sillä alussa se oli
selvyydestään huolimatta ollut hyvin hiljaista. Sitten se jatkui yhä
kovaäänisempänä, ja kaiku tuntui vastaavan jokaisesta yksinäisestä
huoneesta, vaikka itse nauru kuuluikin vain yhdestä, ja olisin hyvin
voinut osottaa sen huoneen oven.

"Mrs. Fairfax!" huusin, sillä kuulin hänen nyt laskeutuvan portaita.
"Kuulitteko tuota kovaa naurua? Kuka niin nauraa?"

"Arvatenkin joku palvelijoista", vastasi hän, "ehkä Grace Poole."

"Kuulitteko sen?" kysyin taas.

"Kuulin vallan hyvin. Kuulen sen usein. Hän neuloo eräässä noista
huoneista. Väliin on Lea hänen kanssaan, ja he elämöivät yhdessä."

Nauru alkoi taas, matalana ja tasaisena, ja oli lopulta hyvin
epämiellyttävää.

"Grace!" huusi Mrs. Fairfax.

En todellakaan luullut minkään Gracen vastaavan, sillä tämä nauru oli
traagillisempaa, yliluonnollisempaa kuin mitä koskaan olin kuullut,
ja vaikka olikin kirkas keskipäivä eikä mikään kummitusten hetki ja
vaikkei mitään tavatonta vielä tapahtunut, olin kuitenkin taikauskoisen
pelon vallassa. Sain kuitenkin pian nähdä, mikä hupakko olin ollut, kun
olin edes kummastellut tuota omituista naurua.

Minua lähinnä oleva ovi aukeni, ja eräs palvelijatar astui ulos. Hän
oli kolmen- ja neljänkymmenen välillä oleva nainen, tanakka ja siistin
näköinen, punatukkainen, karkeapiirteinen, sanalla sanoen: vähemmän
romanttista ja aavemaista olentoa olisi tuskin voinut kuvitella.

"Liian paljon melua, Grace", sanoi Mrs. Fairfax. "Muistakaa
määräykset!" Grace niijasi ja poistui äänetönnä.

"Hän on täällä ompelijana ja Lean apulaisena sisäkön töissä", jatkoi
leski. "Muutamissa suhteissa hän ei ole aivan moitteeton, mutta hän
tekee työnsä hyvin. Asiasta toiseen, mitä kokemuksia teillä on uuden
oppilaanne suhteen tältä aamulta?"

Keskustelu, joka nyt kääntyi Adèleen, jatkui, kunnes pääsimme alakerran
valoisiin ja hauskoihin huoneisiin. Adèle juoksi vastaamme eteisessä ja
huusi:

"Mesdames, päivällinen on valmis!" ja lisäsi: "Minun on nälkä, minun!"

Päivällinen oli valmis ja odotti meitä Mrs. Fairfaxin huoneessa.



Kahdestoista luku.


Rauhallinen, kaikin puolin lupaava tuloni Thornfield Halliin oli
herättänyt minussa toiveita tasaisemmasta tiestä, enkä pettynytkään
toiveissani tultuani paremmin tuntemaan paikan ja sen asukkaat.
Mrs. Fairfax osottautui olevansa se, miltä hän näyttikin, tasainen,
ystävällinen nainen, sivistynyt ja älykäs. Oppilaani oli vilkas,
hemmoiteltu lapsi ja väliin kylläkin kiusallinen, mutta koska hän oli
uskottu kokonaan minun hoitooni eikä kukaan asiaankuulumaton koskaan
häirinnyt suunnitelmiani hänen suhteensa, hän piankin unohti pienet
oikkunsa ja muuttui kiltiksi ja opinhaluiseksi. Hänellä ei ollut suuria
lahjoja, huomattavia luonteenominaisuuksia eikä mitään taipumuksia
tai kehittyneempiä tunteita, jotka olisivat nostaneet häntä vähääkään
yläpuolelle lapsuuden tavallista tasoa, mutta hänellä ei myöskään
ollut mitään vikaa tai puutetta, joka olisi alentanut hänet siltä. Hän
edistyi huomattavasti, ja hänessä heräsi minua kohtaan vilkas, joskaan
ei ehkä erittäin syvä kiintymys. Hänen lapsellisuutensa, iloinen
liverryksensä ja ponnistuksensa olla minulle mieliksi herättivät
minussa kiintymyksen, joka riitti tekemään meille molemmille toistemme
seuran mieluiseksi.

Tällaista puhetta pitävät kenties hyvinkin kylmänä henkilöt, jotka
hyväksyvät juhlallisen opin lapsen luonnon enkelimäisyydestä ja
joitten mielestä kasvattajien velvollisuus on tuntea heitä kohtaan
jumaloivaa rakkautta. Mutta minä en kirjoita tätä imarrellakseni
vanhempien itsekkäisyyttä, ollakseni kaikuna tyhjälle puheelle tai
antaakseni tukea hölynpölylle, tahdon vain kertoa totuuden. Huolehdin
tunnollisesti Adèlen menestyksestä ja edistymisestä, pidin kaikessa
hiljaisuudessa hänen pienestä persoonastaan, olin kiitollinen Mrs.
Fairfaxille hänen ystävällisyydestään ja viihdyin hyvin hänen
seurassaan, mikäli hänkin puolestaan osoitti minua kohtaan tasaista,
tyventä, huolehtivaa myötätuntoaan.

Moittikoon minua vieläkin jokainen, jota haluttaa, kun lisään, että
silloin tällöin, kun kävelin itsekseni pihamaalla, kun kuljin alas
portille ja katsoin sen läpi tielle, tahi kun, Adèlen leikkiessä
hoitajansa kanssa ja Mrs. Fairfaxin järjestellessä hillojaan
ruokakamarissa, kiipesin kolmet portaat, avasin vinnin luukkuoven,
nousin katolle ja katselin kauas yli kukkuloitten, niittyjen ja
hämärtyvän taivaanrannan -- silloin ikävöin nähdä kauas näitten rajojen
taakse, kauas suureen maailmaan, sen kaupunkeihin ja polttopisteisiin,
joista olin kuullut puhuttavan mutta joita en koskaan ollut nähnyt,
ikävöin enemmän elämänkokemusta, enemmän seurustelua toisten nuorten
kanssa, enemmän erilaisia tuttavuuksia kuin mitä oli saatavillani.
Annoin täyden arvon kaikelle mikä oli hyvää Mrs. Fairfaxissa ja
Adèlessa, mutta uskoin, että elämässä oli muutakin hyvää ja että se voi
olla vilkkaampaa ja vaihtelevampaa laatua, ja halusin oppia tuntemaan
sitä.

Kuka moittii minua? Epäilemättä monet, ja minua sanotaan
tyytymättömäksi. En voi auttaa sitä, luonteeni oli levoton, ja se
tuotti minulle väliin tuskaa. Silloin oli ainoa lohdutukseni kävellä
edestakaisin kolmannen kerroksen käytävässä, tuon yksinäisen paikan
turvissa, ja loihtia sieluni silmien eteen toinen toistaan loistavampia
näkyjä -- ja niitä oli paljon ja ne olivat kirkkaita --, päästää
sydämeni tulvilleen omituisen ahdistavaa, elontäyttä riemua, ja -- mikä
parasta -- avata korvani tarinalle, joka ei koskaan päättynyt, jonka
mielikuvitukseni oli luonut ja jota se kertoi jatkuvasti, ja siihen
tarinaan olin koonnut kaikki tapaukset, tunteet, tulen ja elämän, jota
ikävöin ja joita ei ollut nykyisessä elämässäni.

On turha sanoa, että ihmisten pitäisi tyytyä rauhaan; heidän täytyy
saada toimintaa, ja he tekevät sitä paremman puutteessa itse. Miljoonat
ovat tuomitut vielä syvempään hiljaisuuteen kuin mitä minä olin, ja
miljoonat kapinoivat hiljaisuudessa osaansa vastaan. Ei kukaan tiedä,
kuinka monet kapinat -- paitsi valtiollisia -- kuohuttavat sitä
elämää, joka kansoittaa maapallon. Naisia pidetään yleensä tyveninä,
mutta naiset tuntevat kuten miehetkin, he tarvitsevat harjoitusta
kyvyilleen ja kentän ponnistuksilleen yhtä hyvin kuin heidän
veljensä, he kärsivät liian jyrkistä rajoista, liian täydellisestä
pysäyksestä aivan yhtä paljon kuin miehetkin ja on ahdasmielistä heidän
etuoikeutettujen kanssaihmistensä puolelta sanoa, että heidän pitäisi
rajoittua leipomaan kaakkuja ja kutomaan sukkia, soittamaan pianoa ja
kirjailemaan tupakkakukkaroita. On ajattelematonta tuomita heitä tai
nauraa heille, jos he koettavat tehdä ja oppia enemmän kuin tapa määrää
tarpeelliseksi heidän sukupuolelleen.

Yksin ollessani kuulin usein Grace Poolen naurun: sama kaiku, sama
matala, tylsä hohotus, kuin mikä ensi kerralla oli hämmästyttänyt
minua. Kuulin myös hänen ihmeellisen muminansa, joka oli vielä oudompaa
kuin nauru. Oli päiviä, jolloin hän oli aivan hiljaa, kun taas toisina
en voinut enää laskea hänen äännähdyksiään. Väliin näin hänet: hän
tuli tavallisesti huoneestaan vati, lautanen tai tarjotin kädessään,
meni alas keittiöön ja palasi takaisin kantaen (oi, romanttinen lukija
suo minulle anteeksi kaunistelematon totuus!) portterilasia. Hänen
ulkomuotonsa vaikutti kuin kylmä vesisuihku siihen uteliaisuuteen,
jonka hänen hullunkuriset, epämiellyttävät äännähdyksensä olivat
herättäneet. Hän oli jykevä ja karkeapiirteinen, eikä voinut missään
suhteessa herättää mielenkiintoa. Koetin väliin aloittaa keskustelua
hänen kanssaan, mutta hän tuntui harvapuheiselta, ja yksitavuinen
vastaus katkaisi tavallisesti kaikki tämänsuuntaiset yritykset.

Talon muut asukkaat, s.o. John ja hänen vaimonsa, Lea, palvelustyttö,
ja Sophie, ranskalainen lapsenhoitaja, olivat siivoja, hyväntahtoisia
ihmisiä, mutta eivät missään suhteessa merkillisiä. Sophien kanssa
väliin puhuin ranskaa ja kyselin häneltä hänen kotimaastaan, mutta
hänellä ei ollut halua eikä taipumusta kertomiseen, ja hänen
vastauksensa olivat yleensä niin epämääräisiä, että ne eivät suinkaan
näyttäneet tarkoitetun rohkaisemaan keskustelua, vaan pikemmin
päinvastoin.

Niin kuluivat lokakuu, marraskuu ja joulukuu. Eräänä tammikuun
iltapäivänä Mrs. Fairfax oli pyytänyt lupaa Adèlelle, joka oli
vilustunut, ja koska Adèle yhtyi hänen pyyntöönsä kiihkolla, joka
muistutti minulle, kuinka kallisarvoisilta tilapäiset lupapäivät olivat
tuntuneet omassa lapsuudessani, suostuin siihen, sillä tein mielestäni
oikein osoittaessani myöntyväisyyttä tässä suhteessa. Oli kaunis,
tyven, mutta hyvin kylmä päivä. Olin väsynyt istuttuani koko aamupäivän
kirjastossa, Mrs. Fairfax oli juuri kirjoittanut kirjeen, joka olisi
ollut pantava postiin, ja niin panin hatun päähäni ja takin ylleni ja
tarjouduin viemään sen Hay'hin. Tuo kahden peninkulman matka oli juuri
sopiva kävely kauniina talvi-iltapäivanä. Nähtyäni, että Adèle istui
mukavasti pienellä tuolillaan Mrs. Fairfaxin huoneen tulen ääressä,
annettuani hänelle hänen parhaan vahanukkensa, jota minä tavallisesti
säilytin hopeapaperiin käärittynä laatikossani, ja vastattuani
suudelmalla hänen hyvästiinsä: "Palatkaa pian, rakas ystäväni, rakas
Mademoiselle Jeannette", lähdin matkaan.

Tie oli kovaa, ilma tyven, matkani yksinäinen. Kävelin nopeasti, kunnes
lämpenin, ja sitten hidastin kulkuani nauttiakseni erikseen jokaisesta
matkan tarjoamasta ilosta. Kello oli kolme; kirkon kello löi juuri, kun
kuljin tornin ohitse, ja hetken viehätystä lisäsi lähenevä hämärä ja
vinosti loistavat, kalpeat auringonsäteet. Olin nyt peninkulman päässä
Thornfieldistä, tiellä, joka oli kuuluisa villiruusuistaan kesällä,
pähkinöistään ja karhunmarjoistaan syksyllä, ja nytkin siinä loisti
muutamia korallinpunaisia ruusumarjoja ja orapihlajanmarjoja; mutta
sen paras viehätys talvella oli kuitenkin sen ehdoton yksinäisyys
ja lehdetön rauha. Jos tuulenhenki olisikin puhaltanut, ei se
olisi aiheuttanut mitään ääntä, sillä täällä ei ollut ainoatakaan
lehteä, joka olisi voinut kahista, ja nuo paljaat orjantappura- ja
pähkinäpensaat olivat yhtä hiljaisia kuin sileät, valkeat kivet jotka
reunustivat polkua. Yltympäri, joka taholla, oli vain niittyjä, joilla
ei mikään karja nyt kulkenut, ja pienet ruskeat linnut, jotka silloin
tällöin pyrähtelivät pensaikossa, näyttivät unohtuneilta, punertavilta
lehdiltä.

Tämä tie kulki koko matkan Hay'hin mäkeä ylös, ja kun olin päässyt
puolitiehen, istahdin aidalle, joka erotti tien pelloista. Käärin
takkini tiukkaan ympärilleni, pistin käteni muhviin enkä tuntenut
kylmää, vaikka olikin pakkanen. Pari päivää sitten oli ollut
äkkinäinen suoja, ja tielle oli muodostunut pieni puro, joka nyt
oli kokonaan jäässä, niin että tien keskellä oli liukas, valkea
jäätikkö. Istuimeltani voin nähdä alas Thornfieldiin; harmaa linna
sakaraharjoineen oli huomattavin esine laaksossa alapuolellani, ja sen
puut ja musta variksenpesä erottautuivat läntistä taivasta vastaan.
Odotin kunnes aurinko oli kirkkaana ja punaisena painunut puitten
taakse, ja käännyin sitten itäänpäin.

Kukkulan huipun takaa nousi kuu, se oli vielä kalpea kuin pilvi,
mutta kirkastui hetki hetkeltä. Se valaisi yli Hay'n, jonka harvoista
savupiipuista puitten suojasta nousi sinertävä savu. Kauppala oli
vielä peninkulman takana, mutta ehdottoman hiljaisuuden läpi saatoin
kuitenkin selvästi kuulla sen heikot elonmerkit. Korvani eroitti
myöskin purojen kohinaa, en tiedä mistä, mutta Hay'n takana oli useita
kukkuloita, joitten solien läpi varmaan monet purot virtasivat. Illan
tyvenyydessä saattoi yhtä hyvin kuulla lähempien purojen solinan kuin
kaukaisimpien kuiskeen.

Äkkiä katkaisi kovempi ääni nämä vienot suhinat ja kuiskaukset, se
kuului hyvin kaukaa, mutta aivan selvästi: tramp, tramp, tasainen,
metallinen jyske, joka nieli kaikki nuo pehmeät, epämääräiset äänet,
kuten taulussa kalliomöhkäle tai suuren tammen ryhmyinen runko, joka
selvänä ja tummana on maalattu etualalle, himmentää kaukaisen kukkulan
vaaleat ääriviivat, aurinkoisen taivaanrannan ja epäselvät pilvet,
joissa värit sulautuvat toisiinsa.

Ääni kuului tieltä, se oli hevosen kavioiden töminää. Tien käänteet
estivät vielä näkemästä tulijaa, mutta se lähestyi. Aioin juuri nousta
aidaltani, mutta koska tie oli kapea, jäin kuitenkin istumaan kunnes
hevonen menisi ohitse. Siihen aikaan olin nuori, ja kaikenlaiset
mielikuvat, kirkkaat ja tummat, asustivat mielessäni, muistot
lastenkamaritarinoista väikkyivät siellä vielä muun hölynpölyn ohella,
ja kun ne nousivat esiin, lisäsi nuoruus niihin voimaa ja eloa, jota
lapsuus ei voinut antaa niille. Kun hevonen läheni ja odotin sen
tulevan näkyviin hämärän keskeltä, muistin erästä Bessien tarinaa,
jossa esiintyi eräs pohjois-englantilainen henki, nimeltä "Gytrash",
joka hevosen, muulin tai suuren koiran haahmossa laukkasi yksinäisillä
teillä ja näyttäytyi väliin myöhästyneille matkamiehille, kuten tämä
hevonen nyt oli näyttäytyvä minulle.

Se oli hyvin lähellä, mutta ei vielä näkyvissä, kun kavioitten
töminään yhtyi rapinaa pensaikosta, ja aivan pähkinäpensaitten alitse
liukui suuri koira, jonka musta ja valkea väri erottautui selvästi
puita vastaan. Se oli pilkulleen yksi Bessien Gytrashin olomuotoja --
leijonamainen, pitkäkarvainen ja suuripäinen olento. Se kulki kuitenkin
aivan rauhallisesti ohitseni, eikä edes, kuten puolittain olin
odottanut, pysähtynyt katsomaan kasvoihini suurilla silmillään, jotka
olivat ihmeellisemmät kuin koiran silmät. Hevonen, suuri orhi, seurasi
jälessä, ja sen selässä oli ratsastaja. Mies, ihmisolento, särki heti
lumouksen. Gytrashilla ei koskaan ollut ratsastajaa, se kulki aina
yksin, ja vaikka haltiat voivatkin asustaa eläinten mykissä ruumiissa,
eivät ne minun käsitysteni mukaan voineet valita turvapaikakseen
jokapäiväistä ihmishaahmoa. Tämä ei ollut mikään Gytrash, ei muuta
kuin tavallinen matkustaja, joka tuli oikotietä Millcotesta. Hän kulki
ohi ja minä jatkoin matkaani, mutta kuljin vain muutamia askeleita,
kun jo käännyin takaisin, sillä huomioni vangitsi liukastumista
muistuttava ääni, huudahdus "Mitä hittoa on nyt tehtävä" ja raskas
kaatuminen. Hevonen ja mies olivat maassa, -- hevonen oli liukastunut
jäätiköllä, joka peitti tien. Koira kiiruhti hyppien paikalle
takaapäin ja nähdessään isäntänsä pulassa ja kuullessaan hevosen
korskumista, se alkoi haukkua suuren koiran syvällä äänellä, johon
kaikki kukkulat vastasivat. Se nuuski maassa makaavaa ryhmää ja juoksi
sitten minun luokseni, siinä kaikki mitä se voi tehdä, muuta apua
ei ollut saatavissa. Tottelin koiraa ja menin matkustajan luo, joka
sillä hetkellä pyrki vapautumaan hevosestaan. Hänen otteensa olivat
niin voimakkaat, että en luullut hänen olevan pahasti vahingoittuneen.
Kysyin kuitenkin:

"Oletteko vahingoittunut, sir?"

Luulen, että hän kiroili, mutta en ole varma siitä. Joka tapauksessa
hän mutisi hampaittensa välistä jotakin, joka esti häntä vastaamasta
minulle heti.

"Voinko tehdä jotakin?" kysyin taas.

"Voitte seisoa toisella puolella", vastasi hän ja nousi ensin
polvilleen, sitten jaloilleen. Tein työtä käskettyä, ja sitten alkoi
vaikea työ, hevonen oli saatava jaloilleen, ja tätä toimitusta säesti
koko ajan kavioitten töminä ja kova haukkuminen, joka karkoitti minut
parin metrin etäisyydelle. En tahtonut kuitenkaan kokonaan poistua,
ennenkuin näin tulokset. Työ onnistui lopulta, hevonen oli taas
jaloillaan ja koira saatiin vaikenemaan huudolla "Hiljaa, Pilot!".
Matkustaja huoahti, kosketti sääriänsä ja jalkojansa ikäänkuin
tunnustellakseen, olivatko ne vahingoittumattomat. Nähtävästi niihin
koski, sillä hän tuli ontuen aidan luo, jolta juuri olin noussut, ja
istahti.

Luullakseni minua huvitti olla hyödyllinen tai ainakin kohtelias, sillä
menin taas hänen luokseen.

"Jos olette vahingoittunut ja tarvitsette apua, sir, voin mennä
hakemaan ihmisiä joko Thornfield Hallista tai Hay'sta."

"Kiitos, tulen kyllä toimeen. En ole taittanut luitani -- vain pieni
nyrjähdys --", ja hän nousi taas ja koetti seisoa kipeällä jalallaan,
mutta tulos oli vain vaistomainen "uh!".

Päivänvalo ei ollut vielä kokonaan sammunut, ja kuu tuli kirkkaammaksi
hetki hetkeltä. Saatoin vallan hyvin nähdä hänet. Hänellä oli
yllään turkiskauluksella ja terässoljilla varustettu ratsastuspuku.
En nähnyt yksityisseikkoja hänen vartalostaan, mutta päätin, että
hän oli keskikokoinen ja tavallista hartevampi. Hänellä oli tummat
kasvot, ankarat piirteet ja tuuheat kulmakarvat ja hänen silmänsä
ja rypistetyt kulmansa osoittivat tällä hetkellä suuttumusta ja
harmia. Hän oli jättänyt taakseen nuoruusvuodet, mutta ei ollut vielä
keski-iässäkään, hän saattoi olla noin kolmenkymmenenviiden tienoilla.
Hän ei herättänyt minussa vähääkään pelkoa, ja vain hiukan ujoutta. Jos
hän olisi ollut kaunis, sankarillisen näköinen nuorukainen, en olisi
uskaltanut seisoa siinä puhuttelemassa häntä vasten hänen tahtoaan ja
tarjota palveluksia, joita minulta ei pyydetty. Olin tuskin koskaan
nähnyt kaunista nuorukaista, enkä eläissäni puhutellut sellaista.
Teoriassa tunsin suurta kunnioitusta ja ihailua kauneutta, hienoutta,
ritarillisuutta ja viehätysvoimaa kohtaan, mutta jos olisin kohdannut
kaikki nuo ominaisuudet ruumiillistuneina miehisessä olennossa, olisin
vaistomaisesti tuntenut, että niillä ei ollut eikä voinut olla mitään
myötätuntoa minunlaistani kohtaan, ja olisin kaihtanut niitä kuin
tulta, salamaa tai jotakin muuta loistavaa, mutta tunteetonta.

Niinpä myöskin jos tuntematon olisi hymyillyt hyväntuulisesti minulle,
kun puhuttelin häntä, ja evännyt avuntarjoukseni iloisesti ja kiittäen,
olisin jatkanut matkaani enkä tuntenut mitään kutsumusta uudistaa sitä,
mutta hänen tyly, karski käytöksensä saattoi minut varmaksi asiastani.
Jäin seisomaan paikalleni, kun hän viittasi minua menemään, ja ilmoitin:

"En ajattelekaan jättää teitä, sir, näin myöhään, näin yksinäiselle
tielle, ennenkuin olen nähnyt teidän nousevan hevosenne selkään."

Hän katsoi minuun, kun sanoin tämän. Sitä ennen hän oli tuskin
vilkaissut minuun.

"Luulisin, että teidän pitäisi itsenne jo olla kotona", sanoi hän, "jos
teillä on kotia lähiseuduilla. Mistä tulette?"

"Aivan tästä mäen alta; enkä pelkää olla ulkona myöhään, kun on
kuutamo. Menen hyvin mielelläni Hay'hin hakemaan apua teille, jos
tahdotte, sitäpaitsi menen sinne joka tapauksessa viemään kirjettä
postiin."

"Asutte aivan mäen alla -- tarkoitatteko sillä tuota sakaraharjaista
taloa?" Hän osoitti Thornfield Hallia, johon kuu loi kalpeata
loistettaan saattaen sen erottautumaan selvänä ja vaaleana puista,
jotka läntistä taivasta vastaan näyttivät mustalta seinältä.

"Kyllä, sir."

"Kenen talo se on?"

"Mr. Rochesterin."

"Tunnetteko Mr. Rochesterin?"

"En ole koskaan nähnyt häntä."

"Hän ei siis asu täällä?"

"Ei."

"Voitteko sanoa, missä hän on?"

"En."

"Te ette tietenkään ole palvelija talossa. Te olette --." Hän
pysähtyi, antoi katseensa liukua pukuni yli, joka, kuten tavallista,
oli hyvin yksinkertainen: musta merinokankainen päällystakki, musta
majavannahkalakki, jotka kumpainenkaan eivät olleet puoliksikaan kyllin
hienoja kamarineitsyelle. Hän ei näyttänyt osaavan ratkaista, kuka
olin, ja minä autoin häntä.

"Olen kotiopettaja."

"Ahaa, kotiopettaja!", hän toisti, "olin unohtanut, hitto vieköön.
Kotiopettaja!" Ja asuni joutui taas tarkastuksen alaiseksi. Parin
minuutin kuluttua hän nousi aidaltaan. Hänen kasvoissaan ilmeni tuskaa,
kun hän koetti liikkua.

"En voi lähettää teitä hakemaan apua", sanoi hän, "mutta voitte auttaa
minua itse, jos tahdotte olla niin ystävällinen."

"Kyllä, sir."

"Eikö teillä ole sateenvarjoa, jota voisin käyttää keppinä?"

"Ei."

"Koettakaa saada kiinni hevoseni suitsista ja taluttakaa se tänne!
Ettehän pelkää?"

Yksin ollen olisin pelännyt koskettaa hevosta, mutta käskettäessä
olin valmis tottelemaan. Laskin muhvini aidalle ja menin suuren orhin
luo, koetin saada kiinni suitsista, mutta hevonen oli vilkas otus
eikä antanut minun tulla lähelle päätään. Tein ponnistuksen toisensa
jälkeen, mutta kaikki oli turhaa, ja sillävälin pelkäsin hirveästi sen
levottomia etujalkoja. Matkustaja odotti ja katseli asiain menoa vähän
aikaa ja alkoi sitten nauraa.

"Minä näen", sanoi hän, "että koska vuoria ei voi tuoda Mahometin luo,
olisi paras auttaa Mahometia menemään vuorten luo. Minun täytyy pyytää
teitä tulemaan tänne."

Minä tulin. "Suokaa anteeksi", jatkoi hän, "mutta olen pakoitettu
käyttämään teitä hyväkseni." Hän laski raskaan kätensä olkapäälleni,
nojautui minuun jokseenkin painavasti ja nilkutti hevosensa luo.
Saatuaan ohjat käsiinsä hän heti hillitsi hevosen ja hyppäsi satulaan
irvistellen kauheasti, sillä hänen kipeään jalkaansa koski.

"Ja nyt", sanoi hän hellittäen alahuulensa, jota hän oli kovasti
purrut, "ojentakaa minulle piiskani, joka on tuolla pensaan juurella!"

Minä löysin sen ja annoin sen hänelle.

"Kiitos. Nyt kiirehtikää kirjeinenne Hay'hin ja palatkaa takaisin niin
pian kuin voitte."

Kannuksen kosketus sai hevosen hypähtämään pystyyn ja laukkaamaan pois
ratsastajineen, koira syöksyi jälessä ja kaikki kolme katosivat kuin
lehdet tuulessa.

Otin muhvini ja jatkoin matkaani. Se mitä oli tapahtunut, oli nyt
ohi, mutta jotakin _oli_ tapahtunut, joskaan ei mitään ihmeellistä,
romanttista tai mieltäkiinnittävää. Kuitenkin oli tämä ohimenevä tapaus
tervetullut vaihtelu yksitoikkoisessa elämässäni. Apuani oli tarvittu
ja pyydetty, olin antanut sitä, olin iloinen saadessani tehdä jotakin,
ja niin vähäpätöinen ja ohimenevä kuin tekoni olikin, oli se kuitenkin
todellinen, ja olin väsynyt yksitoikkoiseen elämääni. Uudet kasvot
puolestaan olivat kuin uusi taulu muistini muotokuvakokoelmassa, ja se
oli erilainen kuin kaikki muut, jotka riippuivat siellä, ensinnäkin,
koska se esitti miestä, ja toiseksi, koska nuo kasvot olivat tummat,
voimakkaat ja ankarat. Näin ne yhä edessäni tullessani Hay'hin ja
pistäessäni kirjeeni postilaatikkoon, näin ne vieläkin, kun kiiruhdin
myötämäkeä kotiin päin. Kun tulin aidan luo, pysähdyin hetkiseksi,
katselin ympärilleni ja kuuntelin, eikö kavioitten töminää taaskin
kuuluisi tieltä ja eikö ratsastuspukuun puettu olento Gytrashin
tapainen newfoundlantilais-koira kintereillään ilmaantuisi nytkin,
mutta näin edessäni vain pensaikon ja tasalatvaisen pajun, jotka
kohosivat suorina ja liikkumattomina kuunsäteissä, kuulin vain tuulen
ajoittaisen huminan Thornfieldin puissa peninkulman päässä, ja kun
katselin alas siihen suuntaan, josta humina kuului, näin valon syttyvän
erääseen talon päätyikkunoista. Se muistutti minulle, että oli jo
myöhäinen, ja kiirehdin askeleitani.

En olisi tahtonut palata takaisin Thornfieldiin. Kun astuin sen
kynnyksen yli, palasin liikkumattomuuteeni, kun kuljin yli hiljaisen
eteisen, nousin hämäriä portaita ja etsin pienen yksinäisen huoneeni
oven, kun sitten kohtasin rauhallisen Mrs. Fairfaxin ja vietin koko
illan hänen, ja yksin hänen kanssaan, silloin haihdutin kokonaan sen
pienen kiihtymyksen, jonka valtaan olin joutunut kävelylläni, annoin
vangita kaiken elämänhaluni yksitoikkoisen ja liian hiljaisen elämän
kahleisiin, elämän, jonka etujakaan, sen turvallisuutta ja hyviä oloja,
en kyennyt pitämään arvossa. Kuinka hyvää olisi tehnytkään minulle
tulla temmatuksi keskelle epävarman, taistelevan olemassaolon myrskyjä,
joissa katkerat kokemukset olisivat opettaneet minua ikävöimään
takaisin siihen rauhaan, joka nyt vaivasi minua! Niin, se olisi tehnyt
minulle yhtä hyvää kuin pitkä kävely ihmiselle, joka on väsynyt
istumaan liian mukavassa tuolissa, ja halu päästä liikkeeseen oli minun
olosuhteissani yhtä luonnollinen kuin hänenkin.

Viivyttelin portin luona, viivyttelin ruohokentällä, kuljin
edestakaisin kivitetyllä tiellä. Lasioven luukut olivat suljetut, en
voinut nähdä sisään, ja sekä silmäni että mieleni kääntyivät pois
tuosta pimeästä talosta, tuosta harmaasta ontelosta, joka oli täynnä
valottomia vankikoppeja, kuten minusta tuntui, ja suuntautuivat
yläpuolellani leviävään taivaankanteen, tuohon siniseen mereen, jossa
ei ollut ainoatakaan pilvenhattaraa. Kuu kiersi hiljaista rataansa,
se oli jo jättänyt kauas alapuolelleen kukkulat, joitten takaa se oli
noussut, ja näytti pyrkivän ylös keskitaivaalle, joka oli mustansininen
pohjattomassa syvyydessään ja mittaamattomissa etäisyyksissään, ja nuo
värisevät tähdet, jotka seurasivat sen kulkua, saivat minunkin sydämeni
värisemään ja suoneni tykkimään kiivaasti, kun katselin niitä. Jätin
kuun ja tähdet, avasin sivuoven ja menin sisään.

Eteinen ei ollut pimeä, korkealla riippuvassa pronssilampussa oli
valoa. Lämmin loimu lankesi sekä eteisen lattialle että tammiportaitten
alapäähän. Tämä punerva valo oli kotoisin suuresta ruokasalista, jonka
kaksoisovet olivat selkoselällään, ja niitten kautta saatoin nähdä
iloisen takkavalkean, joka levitti punaista hohdettaan uunin marmoriin
ja metalliseen tulensuojustimeen sekä antoi purppuraverhoille ja
kiilloitetulle huonekaluille ihmeellisen loisteen. Se valaisi myöskin
lieden lähellä istuvaa ryhmää. Olin tuskin ehtinyt nähdä sen ja kuulla
iloisten äänien hälinää, josta luulin erottavani Adèlen liverrykset,
kun ovi suljettiin.

Kiiruhdin Mrs. Fairfaxin huoneeseen. Sielläkin oli tuli takassa,
mutta ei mitään kynttilää eikä mitään Mrs. Fairfaxia. Sensijaan istui
matolla tulen ääressä suuri, pitkäkarvainen, mustan ja valkeankirjava
koira, joka tuijotti juhlallisesti tuleen ja muistutti aivan äskeisen
seikkailuni Gytrashia. Tämä oli niin pilkulleen sen näköinen, että
menin lähemmäksi ja sanoin:

"Pilot", ja otus nousi ja tuli nuuskimaan minua. Hyväilin sitä, se
heilutti suurta häntäänsä, mutta se tuntui niin aavemaiselta, etten
uskaltanut olla yksin sen kanssa, enhän edes tietänyt, mistä se oli
tullut. Soitin kelloa, sillä tarvitsin kynttilän ja tahdoin myöskin
tarkempia tietoja tästä omituisesta vieraasta. Lea tuli sisään.

"Kenen koira tämä on?"

"Se tuli herran kanssa."

"Kenen kanssa?"

"Talon isännän, Mr. Rochesterin, hän on juuri tullut."

"Niinkö? Onko Mrs. Fairfax hänen kanssaan?"

"On, ja Miss Adela. He ovat ruokasalissa, ja John on mennyt hakemaan
haavuria, sillä herralle on tapahtunut onnettomuus. Hänen hevosensa
kompastui, ja hän nyrjäytti nilkkansa."

"Kompastuiko hevonen Hay'n tiellä?"

"Kyllä, alamäessä; se liukastui jäätiköllä."

"Vai niin! Onko Lea hyvä ja tuo minulle kynttilän!" Lea toi kynttilän.
Hänen seurassaan tuli Mrs. Fairfax, joka kertoi samat uutiset ja
lisäsi, että Mr. Carter, haavuri, oli tullut ja oli nyt Mr. Rochesterin
luona. Sitten hän kiirehti ulos antamaan määräyksiä teestä, ja minä
menin yläkertaan riisumaan päällysvaatteeni.



Kolmastoista luku.


Haavuri oli nähtävästi määrännyt Mr. Rochesterin aikaisin vuoteeseen
sinä iltana, ja vielä seuraavana aamuna hän nousi myöhään. Kun hän
vihdoin tuli alas, tapahtui se vain asioita varten. Hänen asianajajansa
ja muutamia alustalaisia oli tullut taloon ja odotti pääsyä hänen
puheilleen.

Adèlen ja minun täytyi nyt siirtyä pois kirjastohuoneesta, joka oli
tästälähin oleva Mr. Rochesterin vastaanottohuone. Erääseen yläkerran
huoneeseen tehtiin tuli, kannoin kirjamme sinne ja järjestin sen
kouluhuoneeksi. Aamun kuluessa huomasin, että Thornfield Hall oli
nyt toinen paikka. Poissa oli nyt tuo syvä hiljaisuus, joka siellä
ennen oli vallinnut. Melkein joka tunti kuulin alhaalta ovikellon
soittoa ja koputusta ovelle. Usein kuului myös askeleita eteisestä, ja
tuntemattomat äänet kaikuivat alakerrassa. Tuulahdus ulkomaailmasta
lehahti läpi talon. Sillä oli isäntä, ja minä puolestani pidin siitä
enemmän nyt.

Adèlea ei ollut helppo opettaa sinä päivänä. Hän ei voinut pysyä
tarkkaavaisena hetkeäkään. Kerta toisensa jälkeen hän juoksi ovelle ja
kurkisti kaidepuitten yli nähdäkseen edes vilauksen Mr. Rochesterista.
Sitten hän keksi tekosyitä mennäkseen alakertaan ja, kuten aavistin,
pujahtaakseen kirjastohuoneeseen, jossa häntä ei ollenkaan tarvittu.
Kun sitten tekeydyin ankaraksi ja sain hänet pysymään alallansa,
puheli hän lakkaamatta "ystävästään, Monsieur Edouard Fairfax de
Rochesterista", kuten hän oli aateloinut hänet (en ollut ennen kuullut
hänen etunimeänsä), ja koetti arvailla, mitä lahjoja tämä oli tuonut
hänelle. Nähtävästi Mr. Rochester oli edellisenä iltana antanut hänen
ymmärtää, että kun hänen tavaransa tulisivat Millcotesta, löytyisi
niiden joukosta pieni laatikko, jonka sisältö huvittaisi Adèlea.

"Ja se merkitsee", sanoi hän, "että siellä on lahja minulle, ja ehkä
teillekin, Mademoiselle. Monsieur on puhunut teistä, hän on kysynyt
minulta, mikä on kotiopettajani nimi ja eikö hän ole pieni neiti, hento
ja hieman kalpea. Minä sanoin, että on kyllä, sillä se on totta, eikö
niin, Mademoiselle?"

Minä ja oppilaani söimme tavallisesti päivällistä Mrs. Fairfaxin
huoneessa. Iltapäivä oli kolea ja pyryinen, ja vietimme sen
kouluhuoneessa. Pimeän tullessa annoin Adèlelle luvan panna pois
kirjansa ja työnsä ja mennä alakertaan, sillä alakerrassa oli nyt
verrattain hiljaista, ovikello oli lakannut soimasta, ja päätin siitä,
että Mr. Rochester oli vihdoinkin jouten. Yksin jäätyäni menin ikkunan
luo, mutta en voinut nähdä siitä mitään. Hämärä ja lumihiutaleet
tekivät ilman sakeaksi ja peittivät ruohokentällä olevat pensaat.
Laskin ikkunaverhon alas ja palasin tulen ääreen.

Hehkuvissa hiilissä olin näkevinäni maiseman, joka muistutti erästä
kuvaa Heidelbergin linnasta Rheinin varrella, kun Mrs. Fairfax tuli
sisään ja sekoitti tullessaan tuon tulimosaiikin, jonka olin rakentanut
silmilläni, mutta haihduttaen myös muutamia alakuloisia, raskaita
ajatuksia, jotka alkoivat häiritä yksinäisyyttäni.

"Mr. Rochester olisi iloinen, jos te ja oppilaanne tulisitte tänä
iltana seurusteluhuoneeseen juomaan teetä hänen kanssaan", sanoi hän.
"Hänellä on ollut niin paljon työtä pitkin päivää, että hän ei ole
ehtinyt kysyä teitä aikaisemmin.

"Milloin hän juo teetä?" kysyin. "Jo kuudelta. Täällä maalla hän on
aikainen. Teidän on paras muuttaa pukua heti; minä tulen kanssanne ja
autan teitä. Tässä on kynttilä."

"Onko välttämätöntä muuttaa pukua?"

"Kyllä, se on parempi. Minä pukeudun aina illaksi kun Mr. Rochester on
täällä."

Tämä muodollisuus tuntui mielestäni jonkun verran tarpeettomalta.
Menin kuitenkin huoneeseeni ja vaihdoin Mrs. Fairfaxin avulla
mustan arkipukuni mustaan silkkipukuun -- paras ja ainoa, minkä
omistin, lukuunottamatta erästä vaaleanharmaata, joka lowoodilaisten
pukuasia-käsitysteni mukaan oli liian hieno käytettäväksi muulloin kuin
ensiluokkaisissa tilaisuuksissa.

"Te tarvitsette rintaneulan", sanoi Mrs. Fairfax. Minulla oli yksi
ainoa pieni helmikoriste, jonka Miss Temple oli lähtiessään antanut
minulle. Kiinnitin sen rintaani, ja niin laskeuduimme portaita.
Tottumaton kun olin vieraskäynteihin, tuntui minusta miltei
piinalliselta tulla näin muodollisesti kutsuttuna Mr. Rochesterin
läheisyyteen. Annoin Mrs. Fairfaxin mennä edelläni ruokasaliin ja
pysyttelin hänen varjossaan, kun kuljimme tämän huoneen yli ja astuimme
kaarioven kautta, jonka verho nyt oli laskettu, hienoon suojaan sen
takana.

Kaksi vahakynttilää paloi pöydällä ja kaksi uunilla, Pilot lepäsi
suunnattoman takkavalkean ääressä nauttien sen lämmittävästä
loimusta, ja Adèle oli polvillaan sen vieressä. Mr. Rochester oli
puoleksi makaavassa asennossa leposohvalla, jonka tyyny kannatti
hänen jalkaansa, ja katseli Adèlea ja koiraa. Tuli valaisi hänen
kasvojaan. Tunsin heti eilisen matkustajan tuuheine sysimustine
kulmakarvoineen, nelitahoisine otsineen, jonka vaakasuoraan vedetyt,
mustat hiussuortuvat tekivät vielä nelitahoisemmaksi. Tunsin hänen
jyrkkäpiirteisen nenänsä, jota voi pikemmin sanoa luonteenomaiseksi
kuin kauniiksi, hänen täyteläiset sieraimensa, joitten luulin
ilmaisevan kiivautta, hänen tylyn suunsa ja leukansa -- ainakin
viimeksimainitut olivat hyvin tylyn näköiset, siitä ei ollut epäilystä.
Hänen vartalonsa, jota paksu päällystakki ei nyt peittänyt, oli
sopusoinnussa kasvojen nelitahoisuuden kanssa. Luulen, että hänen
vartalonsa sopi hyvin atleetille, se oli kookas ja solakka, vaikka ei
pitkä eikä notkea.

Mr. Rochesterin oli täytynyt huomata tulomme, mutta hän ei näyttänyt
olevan sillä tuulella, että olisi pitänyt siitä lukua, hän ei edes
nostanut päätään kun tulimme lähemmäksi.

"Tässä on Miss Eyre, sir", sanoi Mrs. Fairfax tyvenellä tavallaan. Hän
kumarsi, mutta ei vieläkään nostanut katsettaan ryhmästä tulen ääressä.

"Miss Eyre istukoon", sanoi hän, ja hänen väkinäisessä, jäykässä
kumarruksessaan ja kärsimättömässä, joskin muodollisesti kohteliaassa
äänessään oli jotakin, joka näytti merkitsevän: "Mitä hittoa se minuun
kuuluu, onko Miss Eyre täällä vai eikö ole? Tällä hetkellä ei minua
haluta puhutella häntä."

Istuuduin kokonaan vapautuneena piinallisuuden tunteesta. Moitteettoman
kohtelias vastaanotto luultavasti olisi saattanut minut hämilleni.
En olisi osannut vastata yhtä hienosti ja kohteliaasti, kun taas
karski oikullisuus ei velvoittanut minua mihinkään, päinvastoin olin
voiton puolella, jos otin tylyn kohtelun vastaan ääneti ja säyseänä.
Sitäpaitsi hänen menettelynsä oikullisuus oli erikoista, ja odotin
suurella mielenkiinnolla jatkoa.

Hän oli edelleen kuin kuvapatsas, s.o. ei puhunut sanaakaan eikä
liikahtanut. Mrs. Fairfax näytti arvelevan, että jonkun meistä täytyi
olla ystävällinen, ja alkoi puhella. Ystävälliseen -- ja perin
jokapäiväiseen -- tapaansa hän lausui myötätuntonsa Mr. Rochesterin
lakkaamattomien puuhien johdosta, jotka varmaan olivat olleet hyvin
kiusallisia nyt kun hänen jalkansakin oli kipeä. Sitten hän antoi
tunnustuksensa hänen kärsivällisyydelleen päivän kuluessa.

"Mrs. Fairfax, haluaisin teetä", oli ainoa vastaus. Mrs. Fairfax
kiiruhti soittamaan kelloa, ja kun tarjotin tuli, järjesti hän
vikkelästi kupit, lusikat y.m. Adèle ja minä tulimme pöydän luo, mutta
talon isäntä ei noussut sohvaltaan.

"Oletteko hyvä ja ojennatte kupin Mr. Rochesterille", sanoi Mrs.
Fairfax. "Adèle voisi kaataa sen."

Tein käskyn mukaan. Kun hän otti kupin kädestäni, arveli Adèle, että
oli tullut sopiva hetki tehdä muuan kysymys minun edukseni, ja huudahti:

"Eikö totta, Monsieur, teidän pikku arkussanne on lahja Mademoiselle
Eyrelle?"

"Kuka puhuu lahjoista?" hän murahti. "Odotitteko lahjaa, Miss Eyre?
Pidättekö lahjoista?" ja hän tarkasteli kasvojani silmillä, jotka
mielestäni olivat synkät, vihaiset ja läpitunkevat.

"Tuskinpa vain, sir, minulla on hyvin vähän kokemusta niistä. Yleensä
kai niitä pidetään hauskoina."

"Yleensä! Mutta mitä _te_ arvelette niistä?"

"Olisin kiitollinen, sir, jos saisin aikaa miettiä vastausta, joka
olisi teidän arvoisenne. Sitäpaitsi lahjan saamisessa on monta
näkökohtaa, jotka pitäisi ottaa huomioon, ennenkuin lausuu varman
mielipiteen siitä."

"Miss Eyre, te olette viisastelevampi kuin Adèle; hän vaatii suureen
ääneen lahjaa heti nähdessään minut, te turvaudutte kiertoteihin."

"Koska minä luotan vähemmän ansioihini kuin Adèle. Hän voi vedota
vanhaan tuttavuuteen ja totutun tavan antamiin oikeuksiin, sillä hän
sanoo, että teillä on aina ollut tapana antaa hänelle leikkikaluja,
mutta minä, joka olen vieras ja joka en ole tehnyt mitään tunnustusta
ansaitsevaa, tekisin hyvin merkillisesti, jos esittäisin joitakin
vaatimuksia."

"Ohoh, tuo on jo liikaa vaatimattomuutta! Olen tutkinut Adèlea ja
huomannut, että olette nähnyt paljon vaivaa hänen kanssaan. Hän ei
ole mikään valo, hänellä ei ole lahjoja, ja kuitenkin on hän lyhyessä
ajassa edistynyt suuresti."

"Sir, nyt olette antanut minulle lahjani; minä kiitän teitä, sillä
opettajat haluavat ennen kaikkea tunnustusta, kiitosta oppilaan
edistymisestä."

"Hm", sanoi Mr. Rochester ja joi teensä ääneti.

"Käykää tulen ääreen", sanoi isäntä, kun tarjotin oli viety pois ja
Mrs. Fairfax kutimineen asettunut erääseen nurkkaan. Sillä välin oli
Adèle kuljettanut minua kädestä ympäri huonetta näyttäen minulle kaikki
kauniit kirjat ja koristeet hyllyillä ja pöydillä. Me noudatimme käskyä
tottelevaisina; Adèle tahtoi istuutua polvelleni, mutta sai määräyksen
leikkiä Pilot'in kanssa.

"Olette asunut talossani kolme kuukautta, eikö niin?"

"Kyllä, sir."

"Ja mistä tulitte?"

"Lowoodin koulusta, ----shiressä."

"Tiedän -- eräs hyväntekeväisyyslaitos. Kuinka kauan olitte siellä?"

"Kahdeksan vuotta."

"Kahdeksan vuotta -- mahdatte olla sitkeähenkinen. Minä luulin, että
jo puolet siitä ajasta sellaisessa paikassa murtaisi voimakkaimmankin
ruumiinrakenteen. Ihmekös sitten, että teillä on tuollainen toisen
maailman ilme. Olin juuri utelias tietämään, mistä olitte saanut
tuollaiset kasvot. Kun eilen illalla tulitte luokseni Hay'n tiellä,
jouduin ehdottomasti ajattelemaan yliluonnollisia asioita ja olin
vähällä kysyä, olitteko noitunut hevoseni -- kuka tietää, vaikka
olisittekin. Missä ovat vanhempanne?"

"Minulla ei ole vanhempia."

"Eikä luultavasti koskaan ole ollutkaan. Muistatteko heitä?"

"En".

"Sen kyllä uskon. Ja te odotitte väkeänne, kun istuitte tuolla aidalla,
eikö totta?"

"Mitä väkeä, sir?"

"Vihreäpukuisia miehiä; tuo kuutamoilta oli kuin niitä varten.
Jouduinko johonkin taikapiireistänne, joita olitte tehnyt tuolle
kirotulle jäätikölle?"

Pudistin päätäni. "Kaikki vihreät miehet jättivät Englannin jo sata
vuotta sitten", sanoin, ja koetin puhua yhtä vakavasti kuin hänkin.
"Niitten jälkiä ei näy enää edes Hay'n tiellä eikä niityillä sen
ympärillä. Minä luulen, että niitten yöllistä ilonpitoa ei valaise enää
kesän, syksyn eikä talven kuu."

Mrs. Fairfax oli pudottanut kutimensa ja kuunteli silmät pystyssä tätä
outoa puhetta.

"No niin", sanoi Mr. Rochester, "jos vanhempanne ovatkin kuolleet,
täytyy teillä sentään olla jonkinlaisia sukulaisia, setiä ja tätejä."

"Ei ketään, en ole ainakaan nähnyt ketään."

"Ja kotinne?"

"Minulla ei ole kotia."

"Missä asuvat veljenne ja sisarenne?"

"Minulla ei ole veljiä eikä sisaria."

"Kuka suositteli teitä tänne?"

"Panin ilmoituksen sanomalehteen, ja Mrs. Fairfax vastasi siihen."

"Niin", sanoi hyvä rouva, joka nyt tiesi, millä pohjalla keskustelumme
liikkui, "olen joka päivä kiitollinen sallimukselle, joka johdatti
minua tekemään tämän valinnan. Miss Eyre on ollut verraton seuralainen
minulle ja hyvä ja huolellinen opettaja Adèlelle."

"Älkää vaivautuko antamaan luonnekuvauksia", vastasi Mr. Rochester,
"Ylistykset eivät tehoa minuun, tahdon päättää itse. Hän on ensi
työkseen pillastuttanut hevoseni."

"Sir?" sanoi Mrs. Fairfax.

"Häntä saan kiittää jalkani nyrjähtämisestä."

Kunnon leskirouva oli aivan ymmällä.

"Miss Eyre, oletteko koskaan asunut kaupungissa?"

"En, sir."

"Oletteko ottanut osaa seuraelämään?"

"Olen nähnyt vain Lowoodin opettajat ja oppilaat ja nyt Thornfieldin
asukkaat."

"Oletteko lukenut paljon?"

"Vain sellaisia kirjoja, joita on sattunut tielleni, ja niitä ei ole
ollut paljon."

"Te olette elänyt nunnan elämää: olette varmaan hyvin perehtynyt
uskonnollisiin muotoihin. Brocklehurst, joka, mikäli tiedän, johtaa
Lowoodia, on pappi, eikö niin?"

"On, sir".

"Ja te tytöt tietysti jumaloitte häntä kuten nunnaluostari johtajaansa."

"Oi, ei".

"Tepä olette kylmä! Ei! Mitä, eikö noviisi ihailisi rippi-isäänsä. Se
kuulostaa jumalattomalta."

"Minä en pitänyt Mr. Brocklehurstista, enkä siinä suhteessa ollut
ainoa. Mr. Brocklehurst on kovasydäminen mies, tyhmänylpeä ja tekopyhä;
hän leikkuutti tukkamme lyhyiksi ja osti säästäväisyyden vuoksi huonoja
neuloja ja lankaa, joilla tuskin osasimme neuloa."

"Sepä oli huonoa säästäväisyyttä", sanoi Mrs. Fairfax, joka taas sai
kiinni keskustelusta.

"Ja siinäkö oli hänen pahuutensa ydin?" kysyi Mr. Rochester.

"Hän kidutti meitä nälällä ollessaan yksin ruokavarojen tarkastajana,
ennen toimikunnan perustamista, piti meille loppumattomia saarnoja
kerran viikossa ja luetti meillä iltaisin itse valitsemiaan kertomuksia
äkillisistä kuolemantapauksista ja tuomioista, niin että pelkäsimme
mennä levolle."

"Kuinka vanha olitte tullessanne Lowoodiin."

"Noin kymmenvuotias."

"Ja viivyitte siellä kahdeksan vuotta; olette nyt siis
kahdeksantoistavuotias."

Nyökäytin päätäni.

"Laskuopista on hyötyä, ilman sen apua olisin tuskin voinut arvata
ikäänne. Sitä on vaikea määritellä tapauksessa, jolloin piirteet ja
ilme ovat niin ristiriidassa keskenään kuin teillä. Ja mitä opitte
Lowoodissa? Osaatteko soittaa?"

"Kyllä vähän."

"Tietysti, se on tuo vakiintunut vastaus. Menkää kirjastoon --
tarkoitan tietysti, olkaa hyvä ja menkää -- (Suokaa anteeksi käskevä
sävyni; olen tottunut sanomaan: 'Tee tämä', ja se tehdään, enkä voi
uuteen asukkaaseen nähden muuttaa vanhoja tottumuksiani) -- menkää
kirjastoon, ottakaa kynttilä mukananne, jättäkää ovi auki, istuutukaa
pianon ääreen ja soittakaa!"

Minä nousin ja tottelin hänen määräyksiään.

"Riittää jo!" huusi hän muutaman minuutin kuluttua. "Minä kuulen, että
te soitatte 'kyllä vähän', kuten kuka muu englantilainen koulutyttö
tahansa, ehkä paremmin kuin muutamat, mutta ei hyvin."

Suljin pianon ja palasin. Mr. Rochester jatkoi:

"Adèle näytti minulle tänä aamuna muutamia luonnoksia, joita hän sanoi
teidän tekemiksenne. En tiedä, ovatko ne yksinomaan teidän työtänne,
luultavasti joku opettaja auttoi teitä."

"Eikä auttanut!" huudahdin.

"Ahaa, koskiko se ylpeyteen? Hyvä on, tuokaa tänne salkkunne, jos
voitte väittää sen sisällyksen olevan alkuperäistä, mutta älkää
tuhlatko sanojanne, jollette ole varma asiastanne, minä tunnen kyllä
paikkaukset."

"Sitten en sano mitään, ja saatte päättää itse, sir."

Hain salkkuni kirjastosta.

"Tuokaa pöytä lähemmäksi", sanoi hän, ja minä työnsin sen hänen
sohvansa ääreen. Adèle ja Mrs. Fairfax tulivat lähemmäksi nähdäkseen
kuvat.

"Ei mitään tunkeilua", sanoi Mr. Rochester, "ottakaa piirustukset
minulta, kun olen lakannut katsomasta niitä, mutta älkää tuoko
kasvojanne liian lähelle!"

Hän tutki kauan joka luonnosta ja maalausta. Kolme niistä hän pani
erikseen, toiset hän työnsi pois tutkittuaan niitä.

"Ottakaa ne toiselle pöydälle, Mrs. Fairfax", sanoi hän, "ja katselkaa
niitä Adèlen kanssa! Ja te" -- hän kääntyi minuun -- "istukaa
tuolillenne ja vastatkaa kysymyksiini. Minä näen, että yksi käsi on
tehnyt nämä kuvat -- oliko se teidän kätenne?"

"Oli".

"Ja koska saitte aikaa tehdä ne? Ne ovat vaatineet paljon aikaa ja
jonkun verran ajatuksiakin."

"Minä tein ne kahtena viime loma-aikana Lowoodissa, kun minulla ei
ollut muuta työtä."

"Mistä saitte aiheet."

"Päästäni."

"Siitä päästä, jonka nyt näen hartioillanne?"

"Siitä, sir."

"Onko siinä muitakin samanlaisia?"

"Kenties kylläkin, ja toivoakseni parempia."

Hän levitti kuvat eteeni ja katseli niitä taas vuorotellen.

Sillä aikaa kun hän katselee niitä, tahdon kertoa lukijalle,
minkälaisia ne olivat, ja heti alussa huomautan, että ne eivät olleet
missään suhteessa merkillisiä. Aiheet olivat todellakin nousseet
elävinä mieleeni. Kun näin ne sieluni silmillä, ennenkuin olin
koettanut toteuttaa niitä, olivat ne ihmeellisiä, mutta käteni ei
totellut mielikuvitustani, ja onnistui joka kerta luomaan vain kalpean
kuvan sisäisestä näystäni.

Ne olivat vesivärimaalauksia. Ensimäinen kuvasi raskaita,
lyijynkarvaisia pilviä, jotka riippuivat aaltoilevan meren yli. Tausta
oli kokonaan hämärän peitossa, ja niin oli etualakin, s.o. lähinnä
olevat aallot, sillä maata ei näkynyt. Heikko kajastus nosti näkyviin
puoleksi uponneen maston, ja sillä istui suuri, musta merimetso, jonka
siiville oli pärskynyt vaahtoa ja joka piti nokassaan kultaista,
jalokivillä koristettua rannerengasta. Kivet olivat maalatut niin
kirkkaiksi, niin loistavin värein kuin paletistani suinkin voin saada.
Maston ja linnun takaa, vihreän veden läpi saattoi nähdä uppoavan
ihmisen ruumiin; ainoa selvästi näkyvä jäsen oli kaunismuotoinen
käsivarsi, josta rannerengas oli liukunut pois tai irroitettu.

Toisen taulun etualalla oli vain himmeä vuorenharja, jolla kasvoi
muutamia tuulen kallistamia ruohoja ja lehtiä. Sen takana ja
yläpuolella kohosi taivaankansi, tummansinisenä kuin hämärässä, ja sitä
vastaan kohosi naisen haahmo, joka oli maalattu niin tummin ja pehmein
värein kuin minulle oli mahdollista. Himmeällä otsalla heloitti tähti,
kasvot sen alla erottautuivat kuin sumusta, silmät loistivat mustina
ja villeinä, hiukset olivat tuuheat ja tummat kuin pimeä pilvi, jota
tuuli tai ukkonen oli repinyt. Kaulassa oli kalpea, kuunvalon tapainen
heijastus, joka lankesi himmeänä ohueen pilveen, josta tämä näky,
"Iltatähti", oli kohonnut.

Kolmannessa kohosi jäävuoren huippu kylmän vyöhykkeen taivasta
vastaan, ja revontulet lähettivät taajoja, himmeitä sädekimppujaan
yli taivaan. Etualalla oli jättiläiskokoinen pää, joka kallistui
jäävuorta vastaan ja lepäsi siinä. Kaksi ohutta kättä kannatti sitä
ja ne vetivät kasvojen alaosan päälle mustan verhon, joten näkyvissä
oli ainoastaan veretön, luunvalkea otsa ja ontot, tuijottavat silmät,
joissa ei ollut mitään ilmettä, jollei kenties jähmettynyttä epätoivoa.
Ohimoilla, mustaa pilveä muistuttavan turbaanin laskoksien välissä,
kimmelsi valkeana hehkuva rengas, jossa oli kipinöiviä vaaleansinisiä
ja keltaisia jalokiviä. Tämä kelmeä rengas tarkoitti kuninkaallista
kruunua, ja olento sen alla oli "se, jolla ei haahmoa eikä muotoa ole".

"Olitteko onnellinen, kun maalasitte nämä kuvat?" kysyi Mr. Rochester
äkkiä.

"Olin vaipunut työhöni, olin onnellinen. Niitten maalaaminen oli
suurimpia nautintoja, mitä minulla koskaan on ollut."

"Se ei vielä ole paljoa. Teidän nautintonne ovat kertomuksestanne
päättäen olleet harvat, mutta luulen varmaan, että elitte taiteilijan
tavoin unelmien maassa sekoittaessanne ja maalatessanne noita outoja
värejä. Istuitteko niitten ääressä koko päivän?"

"Minulla ei ollut mitään muuta tekemistä, sillä oli loma-aika, ja
istuin työni ääressä aamusta iltaan käyttäen hyväkseni keskikesän
pitkiä päiviä."

"Ja olitteko tyytyväinen kiihkeän työnne tuloksiin?"

"Kaukana siitä. Suuri vastakohta mielikuvani ja kätteni työn välillä
vaivasi minua, sillä olin joka kerta kuvitellut jotakin, jota en
ollenkaan kyennyt toteuttamaan."

"Ei kokonaan. Te olette ikuistuttanut ajatuksenne varjon, mutta
luultavasti ei enempää. Teillä ei ole kylliksi taiteilijan tottumusta
ja taitoa toteuttamaan niitä täydellisesti, mutta kuitenkin ovat
maalauksenne ihmeellisiä koulutytön töiksi. Mitä ajatuksiin tulee, ovat
ne todellisen elämän ulkopuolelta. Nuo iltatähden silmät olette varmaan
nähneet unessa. Kuinka voitte saada ne niin kirkkaiksi eikä kuitenkaan
ollenkaan säihkyviksi, sillä tähti niitten yläpuolella himmentää
niitten loiston? Ja mitä tarkoittaa niitten juhlallinen syvyys? Ja kuka
opetti teitä maalaamaan tuulta? Tuossa pilvessä, tuon kukkulan päällä,
käy kova tuuli. Missä olette nähnyt Latmoksen? Sillä tämä on Latmos.
Siinä on -- pankaa pois piirustukset!"

Olin tuskin ehtinyt sitoa salkkuni nauhat, kun hän katsoi kelloansa ja
sanoi tylysti:

"Kello on yhdeksän: mitä ajattelette, Miss Eyre, kun annatte Adèlen
olla niin kauan ylhäällä? Viekää hänet levolle!"

Adèle suuteli häntä ennen lähtöänsä. Hän suostui ottamaan vastaan
hyväilyn, mutta ei näyttänyt välittävän siitä enempää kuin Pilot olisi
välittänyt, tuskin niinkään paljoa.

"Toivon teille kaikille hyvää yötä", sanoi hän tehden kädellään
liikkeen ovea kohti merkiksi siitä, että hän oli väsynyt seuraamme ja
tahtoi päästä vapaaksi meistä, Mrs. Fairfax kokosi kutimensa, minä otin
salkkuni, kumarsimme hänelle, saimme kylmän kumarruksen vastaukseksi ja
vetäydyimme pois.

"Te sanoitte, että Mr. Rochester ei ole erikoisemmin omituinen",
huomautin Mrs. Fairfaxille, kun tulin hänen huoneeseensa pantuani
Adèlen levolle.

"No niin, mitä te arvelette?"

"Minusta hän on hyvin omituinen. Hän on hyvin oikullinen ja töykeä."

"Se on kyllä totta, ja siltä hän epäilemättä tuntuu vieraasta, mutta
minä olen niin tottunut tuohon hänen tapaansa, etten koskaan ajattele
sitä. Sitäpaitsi, jos hän onkin omituinen luonteeltaan, pitäisi olla
suvaitsevainen häntä kohtaan."

"Minkätähden?"

"Osaksi koska se on hänen luontonsa, eikä kukaan voi päästä
luonnostaan, osaksi koska tuskalliset ajatukset varmaan ahdistavat
hänen mieltänsä ja tekevät sen epätasaiseksi."

"Mitkä ajatukset?"

"Esimerkiksi perhehuolet."

"Mutta hänellähän ei ole perhettä."

"Ei nyt, mutta hänellä on ollut -- ainakin sukulaisia. Hän kadotti
vanhemman veljensä muutamia vuosia sitten."

"_Vanhemman_ veljensä?"

"Niin. Nykyinen Mr. Rochester ei ole kauan omistanut tilaansa, vain
yhdeksän vuotta."

"Yhdeksän vuotta on pitkä aika. Pitikö hän niin paljon veljestään,
ettei vieläkään ole lakannut ikävöimästä häntä?"

"Ei, sitä en luule. Luulen, että heidän välillään oli joitakin
väärinymmärryksiä. Mr. Rowland Rochester ei ollut aivan oikeamielinen
Mr. Edwardille ja yllytti kenties isäänsä häntä vastaan. Vanha
herra piti paljon rahasta ja koetti kaikin tavoin pysyttää perheen
omaisuutta koossa. Hän ei olisi mielellään vähentänyt sitä jaon kautta,
mutta tahtoi kuitenkin turvata Mr. Edwardillekin omaisuutta, jotta
nimen hyvä maine säilyisi, ja niin pian kuin hän oli täysi-ikäinen,
ryhdyttiin joihinkin toimenpiteisiin, jotka eivät olleet oikein
kauniita ja jotka saivat paljon pahaa aikaan. Tehdäkseen Mr. Edwardin
rikkaaksi vanha herra ja Mr. Rowland yhdessä saattoivat hänet asemaan,
joka hänen mielestään oli tuskallinen. En ole koskaan tarkoin
tietänyt, minkälainen tuo asema oli, mutta hän ei voinut kestää sen
tuottamia kärsimyksiä. Hän ei anna mielellään anteeksi. Hän rikkoi
välit perheensä kanssa ja on jo monta vuotta viettänyt säännötöntä
elämää. Luulen, että hän ei ole viettänyt kahta viikkoa peräkkäin
Thornfieldissä senjälkeen kun hän veljensä kuoltua, joka ei jättänyt
testamenttia, tuli tilan isännäksi, ja itse asiassa en ihmettele, että
hän kaihtaa tätä vanhaa paikkaa."

"Miksi niin?"

"Ehkä hän pitää sitä synkkänä."

Vastaus oli välttelevä, olisin tahtonut selvemmän, mutta Mrs. Fairfax
joko ei tahtonut tai ei voinut antaa minulle tarkempia tietoja Mr.
Rochesterin surujen laadusta ja alkuperästä. Hän vakuutti, että ne
olivat hänelle itselleen salaisuus ja että se mitä hän tiesi oli
etupäässä hänen omia arvelultaan. Nähtävästi hän halusi minua jättämään
tämän kysymyksen, ja sen teinkin hänen mielikseen.



Neljästoista luku.


Seuraavina päivinä näin Mr. Rochesteria vain harvoin. Aamulla hän
näytti olevan hyvin kiinni toimissaan, ja iltapäivällä tuli vieraita
Millcotesta ja lähiseuduilta, herrasmiehiä, jotka väliin jäivät
syömään päivällistä hänen kanssaan. Kun hänen nyrjähtänyt nilkkansa
oli parantunut, teki hän pitkiä ratsastusmatkoja, arvatenkin
vastavierailuja, sillä hän palasi tavallisesti vasta myöhään illalla.

Tänä aikana noudettiin Adèlekin vain harvoin hänen luokseen, ja koko
minun tuttavuuteni hänen kanssaan rajoittui satunnaisiin kohtauksiin
eteisessä, portaissa tai galleriassa, jolloin hän väliin kulki ohitseni
jäykkänä ja ylpeänä, hädintuskin osottaen päännyökkäyksellä tai
kylmällä katseella huomaavansa läsnäoloni, väliin taas suoden minulle
kohteliaan kumarruksen ja ritarillisen hymyilyn. Nämä erilaiset tunteet
eivät loukanneet minua, sillä huomasin, että minulla ei ollut mitään
tekemistä niitten vaihtelun kanssa, vaan että vuoksi ja luode johtuivat
minulle aivan tuntemattomista syistä.

Eräänä päivänä hänellä oli ollut päivällisvieraita ja hän oli
lähettänyt hakemaan salkkuani arvatenkin näyttääkseen heille sen
sisältöä. Vieraat herrat lähtivät aikaisin pois ehtiäkseen erääseen
kokoukseen Millcotessa, kuten Mrs. Fairfax sanoi minulle, mutta koska
iltapäivä oli kolea ja sateinen, ei Mr. Rochester lähtenyt heidän
mukanaan. Pian heidän lähtönsä jälkeen hän soitti kelloa, ja Adèlelle
ja minulle tuli sana mennä alakertaan. Kampasin Adèlen tukan ja tein
hänet mahdollisimman sieväksi, katsoin, että tavallinen kveekariasuni
oli moitteeton -- itse asiassa kaikki, letitetyt hiukset siihen
luettuina, oli liian niukkaa ja yksinkertaista voidakseen joutua
epäjärjestykseen -- ja niin lähdimme alas Adèlen ihmetellessä, oliko
tuo kauan odotettu _petit coffre_ jo tullut, sillä jonkun erehdyksen
vuoksi se oli viipynyt tähän saakka. Hänen odotuksensa ei joutunut
häpeään: siinä se seisoi, pieni pahvilaatikko, ruokasalin pöydällä. Hän
näytti vaistomaisesti tuntevan sen.

"Ma boîte! ma boîte!" huudahti hän ja syöksyi sitä kohti.

"Niin, siinä se on vihdoinkin, sinun 'boîtesi'. Ota se johonkin
nurkkaan ja nauti avaamisesta, sinä aito pariisitar", kuului Mr.
Rochesterin syvä ja melkein ivallinen ääni suunnattoman nojatuolin
syvyyksistä tulen äärestä. "Ja muista", jatkoi hän, "ettet vaivaa minua
tämän anatoomisen prosessin yksityiskohdilla etkä tee huomautuksia
laatikon sisäosista! Tapahtukoon toimituksesi hiljaisuudessa; tiens-toi
tranquille, enfant, comprends-tu?"

Adèle näytti tuskin tarvitsevan tätä varoitusta, hän oli jo vetäytynyt
aarteineen eräälle sohvalle ja avasi nyt touhuissaan kantta
kiinnittäviä nyörejä. Saatuaan pois nämä haitalliset laitokset ja
nostettuaan muutamia hopeapaperiin käärityitä paketeita laatikosta ei
hän enää voinut muuta kuin huudahtamistaan huudahtaa: "Oh ciel! Que
c'est beau!" ja hän vaipui katselemaan niitä hurmautuneena.

"Onko Miss Eyre täällä?" kysyi isäntäni kohottautuen katsomaan ovea
kohti, jonka lähellä vielä seisoin.

"Ahaa, tulkaa lähemmäksi, istukaa tuohon!" Hän veti tuolin lähelle
omaansa. "En ole ihastunut lasten laverteluun", jatkoi hän, "olen
vanha nuorimies, eikä heidän leperryksensä tuo mieleeni mitään
mieluisia muistoja. Minusta olisi sietämätöntä viettää kokonainen ilta
kahdenkesken lapsinulikan kanssa. Älkää vetäkö tuolianne kauemmaksi,
Miss Eyre, istukaa aivan siinä paikassa johon asetin sen -- _olkaa
hyvä_, tietenkin. Hitto vieköön kaikki kohteliaisuusmuodot -- unohdan
ne alituisesti. En myöskään erityisemmin rakasta yksinkertaisia
vanhoja rouvasihmisiä. En kuitenkaan saa unohtaa omaani, ei käy päinsä
laiminlyödä häntä. Hän on Fairfax, tai naimisissa Fairfaxin kanssa, ja
verta sanotaan vettä sakeammaksi."

Hän soitti kelloa ja lähetti kutsun Mrs. Fairfaxille, joka pian
ilmaantuikin kutimineen.

"Hyvää iltaa, Mrs. Fairfax, lähetin hakemaan teitä
hyväntekeväisyys-tarkoituksessa: olen kieltänyt Adèlea kertomasta
minulle lahjoistaan, ja hän pakahtuu puhelemishalusta. Olkaa niin hyvä
ja kuunnelkaa häntä! Se olisi parhaita töitä, mitä koskaan olette
tehnyt."

Tosiaankin, Adèle oli tuskin nähnyt Mrs. Fairfaxin, kun hän jo
veti hänet istumaan sohvalle ja lateli nopeasti hänen polvilleen
laatikosta löytyvät porsliini-, norsunluu- ja vahatavarat, sen ohella
antaen runsaita selityksiä ja ilmaisten ihastustaan katkonaisella
englanninkielellään.

"Nyt olen täyttänyt hyvän isännän tehtävät", jatkoi Mr. Rochester,
"olen asettanut vieraani huvittamaan toisiaan ja saan nyt vapaasti
odottaa omaa huviani. Miss Eyre, vetäkää tuolinne vieläkin hiukan
tännemmäksi, olette vieläkin liian kaukana, en voi nähdä teitä
häiritsemättä hyvää asentoani tässä mukavassa tuolissa, ja siihen ei
minulla ole halua!"

Tein työtä käskettyä, vaikka olisinkin paljon mieluummin pysynyt
varjossa, mutta Mr. Rochesterilla oli sellainen tapa antaa käskyjään,
että tuntui luonnolliselta totella häntä viipymättä.

Olimme, kuten jo sanoin, ruokasalissa. Kynttiläkruunu, joka oli
sytytetty päivällistä varten, täytti huoneen juhlavalolla, suuri
takkavalkea loimusi kirkkaana ja punaisena, purppuranpunaiset
ikkunaverhot riippuivat runsaissa laskoksissa korkeiden ikkunoiden
ja vielä korkeamman kaarioven edessä, kaikki oli hiljaista,
lukuunottamatta Adèlen hiljaista pakinaa (hän ei uskaltanut puhua
ääneen) ja rankkasateen lyöntejä ikkunaruutuja vastaan.

Mr. Rochester punaisessa nojatuolissaan näytti erilaiselta kuin
ennen, ei aivan yhtä tylyltä, ja paljon vähemmän synkältä. Hänen
huulillaan leikki hymyily, hänen silmänsä loistivat -- en tiennyt
varmaan, oliko se viinin vaikutusta, mutta pidin sitä hyvin luultavana.
Lyhyesti sanoen hän oli parhaalla iltapäivätuulellaan, puheliaampi
ja iloisempi, vähemmän kylmä ja kankea kuin aamuisin, mutta vieläkin
hän näytti tylyltä ja hirmuiselta nojatessaan kookasta päätään
pehmeätä tuolinselkää vastaan, tulen valaistessa hänen kiveenhakattuja
piirteitään ja suuria, tummia silmiään, sillä hänellä _oli_ suuret,
tummat silmät, ja hyvin kauniit silmät ne olivatkin. Niitten
syvyyksistä ei myöskään puuttunut hetkittäistä välähdystä, joka ainakin
muistutti lempeyttä, jollei ollutkaan sitä.

Hän oli pari minuuttia katsellut tulta, ja minä olin saman ajan
katsellut häntä. Äkkiä hän kääntyi ja yllätti minut tuijottamasta
kasvoihinsa.

"Te tutkitte minua, Miss Eyre", sanoi hän, "pidättekö minua kauniina?"

Jos olisin ehtinyt ajatella, olisi minun pitänyt vastata tähän
kysymykseen jollakin sovinnaisen kohteliaalla ja epämääräisellä
lauseella, mutta vastaus pääsi jotenkuten pujahtamaan huuliltani
ennenkuin äkkäsinkään:

"En, sir."

"Oh, kautta kunniani, teissä on jotakin merkillistä", sanoi hän, "te
olette pienen nunnan näköinen, siisti, tyven, totinen, yksinkertainen,
kun istutte tuossa kädet helmassanne, katse luotuna mattoon (paitsi
silloin tällöin kun tähtäätte sen läpitunkevasti kasvoihini, kuten
esimerkiksi juuri äsken), ja kun kysyy teiltä jotakin tai tekee
huomautuksen, johon teidän täytyy vastata, sinkautatte takaisin
nasevan, vastauksen, joka, jollei olekaan töykeä, on ainakin hyvin
odottamaton. Mitä tarkoitatte sillä?"

"Sir, olin liian suora ja pyydän sitä anteeksi. Minun olisi pitänyt
vastata, että on vaikeata antaa valmistamatonta vastausta ulkomuotoa
koskevaan kysymykseen, että se on makuasia, että ulkomuoto merkitsee
vähän tai jotakin sellaista."

"Mitään sellaista ei teidän olisi pitänyt vastata. Ulkomuoto merkitsee
vähän, kyllä kai! Ja sillä tavalla, tahtoessanne lieventää edellisiä
loukkausta silittelemällä ja tyynnyttämällä minua, te työnnätte tylsän
kynäveitsen korvani juureen. Jatkakaa: mitä vikoja näette minussa,
pyydän! Luullakseni kaikki jäseneni ja piirteeni ovat kuin muillakin
ihmisillä."

"Mr. Rochester, sallikaa minun ottaa takaisin ensimäinen vastaukseni:
sen tarkoitus ei ollut olla sukkela vastaus, se oli vain
ajattelemattomuus."

"Juuri niin, niin minäkin arvelen, ja sen vuoksi saatte vastata siitä.
Arvostelkaa minua: eikö otsani miellytä teitä?"

Hän kohotti tummia, aaltoilevia hiuksiaan, jotka vaakasuorina peittivät
hänen otsansa, ja näytti korkean otsansa, joka älyelimien asuntona
näytti lujalta ja vahvalta, mutta josta jyrkästi puuttui kaikki
hyväntahtoisuus ja pehmeys.

"No, neitiseni, näytänkö pässinpäältä?"

"Kaukana siitä, sir. Pidätte kenties minua epäkohteliaana jos
vastaukseksi kysyn, oletteko ihmisystävällinen?"

"Kas niin! Siinä uusi veitsenpistos, kun tahdoitte taputtaa päätäni,
ja tämä vain sentähden, että sanoin, etten pidä lasten ja vanhojen
naisten seurasta (sanottakoon tämä hiljaa). Ei, nuori neiti, minä en
yleensä ole ihmisystävä, mutta minulla on omaatuntoa" -- hän osotti
ulkonevia kohtia, joitten sanotaan merkitsevän sitä ja jotka, hänen
onnekseen, olivatkin hyvin selvät, tehden hänen otsansa yläosan
huomattavan leveäksi -- "ja sitäpaitsi oli minussa kerran jonkinlaista
kömpelöä helläsydämisyyttäkin. Kun olin teidän ikäisenne, olin aika
tunteellinen poika, tunsin myötätuntoa puutteellista, kovaosaista ja
onnetonta kohtaan, mutta senjälkeen on kohtalo kolhinut minua, se on
vatkannut minua nyrkeillään, ja nyt ylpeilen siitä, että olen kova ja
läpipääsemätön kuin pelipallo, vaikka minuun tosin vielä voidaankin
tunkeutua raon tai parin kautta ja vaikka möhkäleen keskellä vielä on
tuntuva kohta. Onko minusta siis vielä toiveita?"

"Mitä toiveita?"

"Että pelipallo voisi lopullisesti muuttua takaisin lihaksi?"

"Varmasti hän on juonut liian paljon viiniä", ajattelin, enkä tietänyt
mitä vastata tuohon kummalliseen kysymykseen: kuinka osasin sanoa
hänelle, voiko pelipallo vielä muuttua takaisin lihaksi.

"Te olette hyvin ymmällä, Miss Eyre, ja vaikka te ette ole sievä sen
enempää kuin minä olen kaunis, pukee tuo hämmentynyt ilme teitä,
sitäpaitsi se on sopiva, sillä se pitää nuo tutkivat silmänne poissa
kasvoistani ja antaa niille kyllin tekemistä maton tallattujen kukkien
katselemisessa. Hämmentykää siis yhä vielä! Nuori neiti, minua huvittaa
olla puhelias ja avomielinen tänä iltana."

Ilmoitettuaan tämän hän nousi tuoliltaan ja nojautui marmorista
uuninreunusta vastaan. Saatoin nyt nähdä hänen vartalonsa yhtä
hyvin kuin hänen kasvonsa, hänen tavattoman leveät hartiansa, jotka
olivat melkein suhteettomat käsivarsien pituuteen. Olen varma siitä,
että useimmat olisivat pitäneet häntä rumana miehenä, mutta hänen
asennossaan oli niin paljon itsetiedotonta ylpeyttä, hänen käytöksensä
oli niin luontevaa ja osotti niin täydellistä välinpitämättömyyttä
ulkomuodon suhteen ja ylimielistä luottamusta muiden ominaisuuksien,
pysyvien tai tilapäisten, voimaan, että ehdottomasti, kun katseli
häntä, yhtyi tähän välinpitämättömyyteen ja sokeasti uskoi hänen
luottamuksensa oikeutukseen.

"Minua huvittaa olla puhelias ja avomielinen tänä iltana", toisti hän,
"ja siinä syy, miksi olen lähettänyt hakemaan teitä. Takkavalkea ja
kynttiläkruunu eivät riitä seurakseni, ei myöskään Pilot, sillä mikään
niistä ei osaa puhua. Adèle on yhtä astetta parempi, mutta kuitenkin
paljon alapuolella vaadittua tasoa, Mrs. Fairfax samoin. Te sitävastoin
varmasti sovitte minulle, jos vain tahdotte. Te hämmästytitte minua
ensimäisenä iltana, kun kutsuin teidät tänne. Senjälkeen olen
melkein unohtanut teidät, toiset ajatukset ovat karkoittaneet teidät
mielestäni, mutta tänä iltana olen päättänyt pitää hauskaa, unohtaa
kaiken ikävän ja ajatella vain sellaista mikä huvittaa minua. Nyt minua
huvittaisi saada jotakin selville teistä -- oppia tuntemaan teitä
enemmän -- senvuoksi puhukaa!"

Puhumisen asemasta hymyilin, vaan en erittäin kohteliaasti ja nöyrästi.

"Puhukaa", vaati hän.

"Mistä, sir?"

"Mistä teitä haluttaa. Jätän sekä aiheen valinnan että sen käsittelyn
yksinomaan teidän asiaksenne."

Niinpä istuin enkä puhunut mitään. "Jos hän odottaa minun puhuvan vain
puhumisen vuoksi ja antaakseni tietoja itsestäni, saa hän huomata
kääntyneensä väärän henkilön puoleen", ajattelin.

"Te olette mykkä, Miss Eyre."

Olin edelleenkin mykkä. Hän taivutti hiukan päätään minua kohti ja
näytti tahtovan tunkeutua silmiini yhdellä ainoalla nopealla katseella.

"Itsepäinen", sanoi hän, "ja ikävystynyt. Sehän on ymmärrettävää. Tein
pyyntöni hullunkurisessa, miltei hävyttömässä muodossa. Miss Eyre, minä
pyydän teiltä anteeksi. Kerta kaikkiaan, minä en tahtoisi kohdella
teitä kuin alempaani", -- hän oikaisi itseään -- "tietysti vetoan vain
sellaiseen ylemmyyteen, jonka täytyy johtua kahdenkymmenen vuoden
ikäerosta ja sadan vuoden ennätyksestä kokemuksessa. Se on oikeutettua
_et j'y tiens_, kuten Adèle sanoisi, ja tämän -- eikä minkään muun --
ylemmyyden nojalla toivoisin, että te nyt olisitte hyvä ja puhuisitte
minulle vähän ja huvittaisitte minua, sillä ajatukseni ovat väsyneet
yhdessä kohdassa pysymiseen -- kuin ruosteinen naula."

Hän oli suvainnut antaa minulle selityksen, miltei itsepuolustuksen:
tämä alentuminen hänen puoleltaan ei suinkaan jättänyt minua
välinpitämättömäksi enkä tahtonut näyttääkään siltä.

"Huvitan teitä mielelläni, sir, jos vain osaan -- hyvin mielelläni,
mutta en osaa valita keskusteluaihetta, sillä enhän voi tietää, mikä
kiinnittäisi mieltänne. Tehkää minulle kysymyksiä, ja minä koetan
vastata parhaani mukaan."

"Siis ensinnäkin, oletteko yhtä mieltä kanssani siinä, että minulla
on oikeutta olla teitä kohtaan hiukan käskevä, jyrkkä, ehkä väliin
vaateliaskin äsken esittämieni syiden perustalla; nimittäin, että olen
kyllin vanha ollakseni teidän isänne ja että olen raivannut tieni
monenlaisten kokemuksien läpi eri ihmisten ja eri kansojen keskuudessa
ja samoillut yli puolen maapalloa, kun taas te olette elänyt rauhassa
samojen ihmisten kanssa samassa talossa."

"Miten haluatte, sir."

"Se ei ole mikään vastaus, tahi pikemmin hyvin harmillinen vastaus,
koska se on hyvin välttelevä. Vastatkaa selvästi!"

"Minä en usko, sir, että teillä on oikeutta käskeä minua vain
sentähden, että olette vanhempi kuin minä ja että olette nähnyt enemmän
maailmaa. Teidän ylemmyysvaatimuksenne riippuu siitä, miten olette
käyttänyt aikanne ja kokemuksenne."

"Hm! Selvää puhetta. Mutta minä en suostu siihen, koska näen,
että se ei ole minulle ollenkaan edullista, sillä olen hyvin
välinpitämättömästi, etten sanoisi huonosti, käyttänyt hyväkseni näitä
etuja. Jättäkäämme siis ylemmyys syrjään -- suostutteko vieläkin
silloin tällöin ottamaan vastaan määräyksiäni loukkaantumatta tai
tulematta pahoillenne käskevästä sävystäni?"

Minä hymyilin. Ajattelin itsekseni, että Mr. Rochester _on_ omituinen
-- hän näytti unohtavan, että hän maksoi minulle kolmekymmentä puntaa
vuodessa käskyjensä noudattamisesta.

"Hymy on hyvin hyvä", sanoi hän äkätessään heti ohimenevän ilmeeni,
"mutta puhukaa myös!"

"Minä ajattelin, sir, että harvat isännät vaivautuisivat kysymään,
pahastuvatko heidän palkatut käskynalaisensa heidän määräyksistään."

"Palkatut käskynalaisensa! Mitä, oletteko te minun palkattu
käskynalaiseni? Se on totta, olin unohtanut palkan. No hyvä, sallitteko
minun tuosta aineellisesta syystä esiintyä hiukan itsevaltaisesti?"

"En, sir, en siitä syystä, vaan siitä, että unohditte sen ja että
otatte huomioon, onko käskynalaisen hyvä olla epäitsenäisessä
asemassaan, siitä syystä suostun kaikesta sydämestäni."

"Ja te suostutte vapauttamaan minut monista sovinnaisista muodoista
ja tyhjistä sanoista luulematta, että niitten poistaminen johtuu
hävyttömyydestä?"

"Olen varma, sir, etten koskaan erehtyisi luulemaan muodollisuuksien
puutetta hävyttömyydeksi; edellisestä melkein pidän, jälkimäiseen ei
kukaan vapaana syntynyt alistuisi, ei edes palkasta."

"Lorua! Melkein kaikki vapaana syntyneet suostuvat mihin tahansa
palkasta; puhukaa siis vain itsestänne älkääkä yritelkö tehdä
yleistyksiä, joitten suhteen olette kokonaan tietämätön. Kuitenkin
lyön hengessä kättä kanssanne vastauksenne tähden, niin epätarkka
kuin se olikin, ja yhtä paljon tavan tähden, jolla se sanottiin,
kuin itse vastauksen. Tapa oli suora ja vilpitön, sellaista ei
usein näe, päinvastoin saa oman rehellisyytensä palkaksi useimmiten
kylmyyttä, teeskentelyä tai kömpelöä väärinymmärrystä. Kokemattomista
koulutyttö-opettajattarista ei kolme kolmestatuhannesta olisi vastannut
minulle niinkuin te äsken. Mutta minä en aio imarrella teitä. Jos
satutte olemaan eri maata kuin muut, ei se ole teidän ansiotanne,
luonto sen teki. Sitäpaitsi teen johtopäätöksiäni liian nopeasti:
siitä, mitä nyt tiedän, en voi päättää teidän olevan muita paremman,
teillä voi olla sietämättömiä vikoja muutamien hyvien puolienne
vastapainoksi."

"Ja niinpä teilläkin", ajattelin. Katseemme kohtasivat juuri kun tämä
ajatus välähti mieleeni, hän näytti lukevan sen silmistäni, sillä hän
vastasi siihen kuin olisi se ilmaistu ääneen.

"Niin kyllä, olette oikeassa", sanoi hän. "Minulla on paljon omia
vikoja, tiedän sen hyvin, ja vakuutan teille, etten koeta kaunistella
niitä. Herra paratkoon, minun ei kannata olla ankara toisille. Minulla
on menneisyys, takanani kirjava elämä ja kokonainen sarja tekoja, joita
voin katsella ja jotka helposti voivat langettaa kaikki pistosanani ja
arvosteluni lähimäisestäni omaan itseeni. Kahdenkymmenen yhden vuoden
vanhana lähdin, tai mieluummin (sillä kuten muutkin synnintekijät,
halusin luovuttaa puolet häpeästäni huonolle onnelle ja nurjille
olosuhteille) tulin viskatuksi väärään suuntaan, ja senjälkeen en ole
löytänyt oikeata. Mutta minä voisin olla hyvin erilainen, voisin olla
yhtä hyvä kuin te nyt, viisaampi ja melkein yhtä puhdas. Kadehdin
mielenne rauhaa, kirkasta omaatuntoanne ja tahratonta muistianne. Pikku
tyttö, kirkas, tahraton muisti mahtaa olla harvinainen aarre, puhtaan
virkistyksen tyhjentymätön lähde, eikö totta?"

"Minkälainen oli teidän muistinne, kun olitte kahdeksantoistavuotias,
sir?"

"Aivan moitteeton, terve ja puhdas, ei mikään pilaantunut virtaus
ollut vielä muuttanut sitä sameaksi lätäköksi. Luonto on itse asiassa
tarkoittanut minut hyväksi mieheksi, Miss Eyre, paremman lajin
ihmiseksi, ja te näette, että en ole sellainen. Te tahtoisitte sanoa,
että te ette näe sitä, ainakin luulen lukevani sen silmistänne (olkaa
muuten varuillanne, mitä ilmaisette niillä, osaan mainiosti tulkita
niitten kieltä). Uskokaa sitten sanojani: minä en ole lurjus, sitä
teidän ei pidä otaksua eikä luulla minusta mitään hirveätä, olen
vain tavallinen vanha syntinen, ja sitäkin, kuten varmasti uskon,
pikemmin olosuhteitten kuin luonnollisten taipumusten vuoksi, ja täysin
perehtynyt kaikkiin noihin viheliäisiin pieniin ylitsekäymisiin, joilla
rikkaat ja joutilaat ihmiset koettavat tappaa aikaa. Ihmettelettekö,
että tunnustan teille tämän? Tietäkää, että tulevan elämänne kuluessa
huomaatte usein vasten omaa tahtoanne olevanne ystävienne salaisuuksien
uskottuna, ihmiset tulevat vaistomaisesti tuntemaan, kuten minä olen
tehnyt, että teidän vahva puolenne ei ole itsestänne kertominen, vaan
kuunteleminen, kun toiset kertovat itsestään. He tuntevat myöskin, että
ette kuuntele heidän itsepaljastuksiaan inholla ja halveksien, vaan
eräänlaisella synnynnäisellä myötätunnolla, joka on niin rauhoittava ja
rohkaiseva juuri sentähden, että sitä niin perin vähän tyrkytetään."

"Kuinka tiedätte kuinka voitte arvata kaiken tämän?"

"Tiedän sen varsin hyvin, ja senvuoksi jatkan melkein yhtä vapaasti
kuin jos kirjoittaisin ajatuksiani päiväkirjaan. Te sanoisitte,
että minun olisi pitänyt voittaa asianhaarat -- niin minun olisi
pitänytkin -- mutta näette, että en voittanut niitä. Kun kohtalo
teki minulle vääryyttä, en ollut kyllin viisas pysyäkseni kylmänä,
jouduin epätoivoon, sitten turmelluin. Ja nyt, kun joku paheellinen
tyhmyri herättää minussa inhoa ilkeillä puheillaan, en voi imarrella
itseäni olemasta parempi kuin hän, vaan olen pakoitettu tunnustamaan
itselleni, että hän ja minä olemme samalla tasolla. Toivoisin, että
olisin pysynyt lujana -- Jumala tietää, että toivoisin sitä! Pelatkaa
omantunnonvaivoja, kun olette kiusauksessa erehtyä, Miss Eyre,
omantunnonvaivat myrkyttävät elämän."

"Katumuksen sanotaan parantavan ne."

"Se ei paranna niitä. Täydellinen muutos tekisi sen, ja minä voisin
muuttua -- minulla olisi vielä voimaa siihen -- jos -- mutta mitä
hyödyttää ajatellakaan sitä minun vaikeassa asemassani, raskautettuna,
kirottuna. Sitäpaitsi, koska onni on auttamattomasti kielletty minulta,
on minulla oikeus saada nautintoja elämästä, ja minä _tahdon_ nauttia,
maksoi mitä maksoi."

"Sitten turmellutte vielä enemmän, sir."

"Paljon mahdollista -- mutta miksi turmeltuisin, jos saisin suloisia
ja raikkaita nautintoja? Ja minä voin saada niin suloisia ja raikkaita
nautintoja kuin hunaja, jota mehiläinen kokoaa suolta."

"Se pistää -- se maistuu karvaalta, sir."

"Mistä tiedätte? -- ette ole koskaan koettanut. Kuinka totiselta,
kuinka juhlalliselta näytätte, ja kuitenkaan ette tiedä asiasta enempää
kuin tämä korukapine (hän otti sellaisen uuninreunalta). Teillä ei ole
oikeutta saarnata minulle, te vastaleivottu ihminen, joka ette ole
vielä astunut elämän kynnyksenkään yli ja jolla ei ole aavistustakaan
sen salaisuuksista."

"Muistutan teitä vain omista sanoistanne, sir: sanoitte, että
erehdyksien seuraus on paha omatunto ja että paha omatunto myrkyttää
elämän."

"Ja kuka puhuu erehdyksestä nyt? Minä tuskin uskon, että se ajatus,
joka nyt liiteli aivojeni läpi, oli erehdys. Luulen, että se oli
innoitusta eikä kiusausta: se oli iloinen, hyväilevä -- sen tiedän.
Nyt se tulee takaisin. Vakuutan teille, että se ei ole paholainen,
tai jos se on, niin sillä on valon enkelin vaatteet yllä. Kun niin
kaunis vieras kolkuttaa sydämeni ovelle, en luule voivani kieltää sitä
pääsemästä sisään."

"Epäilkää sitä, sir, se ei ole todellinen enkeli."

"Vielä kerran, mistä sen tiedätte? Mikä vaisto auttaa teitä muka
erottamaan kadotuksen langenneen hengen ikuisen valtaistuimen
lähettiläästä, opastajan viettelijästä?"

"Päätin sen ilmeestänne, sir, joka oli levoton, kun sanoitte
mielijohteenne tulevan takaisin. Olen varma, että tulette vielä
onnettomammaksi, jos kuuntelette sitä."

"En vähääkään -- se tuo mukanaan maailman suloisimman sanoman.
Sitäpaitsi te ette ole minun omatuntoni, joten voitte rauhoittua. Ja
nyt, tule sisään, kaunis vaeltaja!"

Tämän hän sanoi ilmestykselleen, joka oli näkymätön muille silmille
kuin hänen, ja sulki käsivartensa, jotka hän oli puolittain avannut,
ikäänkuin painaakseen näkymättömän olennon rintaansa vastaan.

"Nyt", jatkoi hän kääntyen minuun, "nyt olen ottanut vastaan vaeltajan,
joka varmaan on valepukuinen jumaluus. Jo nyt se on tehnyt minulle
hyvää. Sydämeni oli jonkinlainen luuranko; nyt siitä tulee pyhitetty
lipas."

"Totta puhuakseni, sir, en ymmärrä teitä vähääkään enkä voi jatkaa
keskustelua, joka käy yli ymmärrykseni. Tiedän vain yhden asian: te
sanoitte, että ette ole niin hyvä kuin toivoisitte olevanne ja että
surette omaa puutteellisuuttanne. Ymmärrän yhden asian: sanoitte,
että tahriintunut muisti on alituinen onnettomuus. Minusta näyttää
siltä, että jos kovasti koettaisitte, huomaisitte piankin voivanne
tulla sellaiseksi että itse hyväksytte itsenne; ja jos tänä päivänä
päättäisitte parantaa ajatuksenne ja tekonne, olisitte jo muutaman
vuoden kuluttua saanut uuden, puhtaan muistokokoelman, jota palaisitte
katselemaan ilomielin."

"Oikein ajateltu, oikein sanottu, Miss Eyre: ja tällä hetkellä annan
palttua helvetille."

"Sir?"

"Teen hyviä päätöksiä, jotka uskon lujiksi kuin kallio. Totisesti
pyrintöni ja harrastukseni ovat tästä lähtien olevat toiset kuin ennen."

"Ja paremmat?"

"Ja paremmat -- niin paljon paremmat entisiä kuin puhdas kulta on
ruskeinta ruostetta parempi. Te näytätte epäilevän minua, minä en
epäile itseäni. Tiedän, mikä on tarkoitukseni, mitkä ovat syyni, ja
tällä hetkellä säädän lain, joka on järkähtämätön kuin meedialaisten
ja persialaisten lait ja joka sanoo sekä tarkoitukseni että syyni
oikeiksi."

"Ne eivät voi olla oikeita, sir, jos ne vaativat uusia säädöksiä
tullakseen laillistetuiksi."

"Ne ovat oikeita, Miss Eyre, vaikkakin ne ehdottomasti vaativat uuden
lain: ennenkuulumattomat asianhaarat vaativat ennenkuulumattomia
säädöksiä."

"Se kuuluu vaaralliselta periaatteelta, sir; ymmärtää heti, että sillä
on yhteyttä väärinkäytön kanssa."

"Te pikku viisas! niin sillä onkin, mutta vannon kotijumalieni nimessä,
etten käytä sitä väärin."

"Te olette inhimillinen ja erehtyvä."

"Niin olen -- niin olette tekin, mitä sitten?"

"Inhimillisen ja erehtyvän ei pitäisi omaksua oikeutta, joka
turvallisesti voidaan antaa vain jumalalliselle ja täydelliselle."

"Mitä oikeutta?"

"Oikeutta sanoa jostakin tavattomasta, luvattomasta teosta: olkoon se
oikea."

"Olkoon se oikea -- tepä sen sanoitte."

"Jospa se sitten olisi oikea", sanoin ja nousin, sillä mielestäni oli
hyödytöntä jatkaa keskustelua, joka oli minulle paljasta pimeyttä.
Tiesin myös, etten ainakaan nykyisellä asteellani voinut tunkeutua
puhetoverini luonteeseen ja tunsin epävarmuutta ja omituista
turvattomuuden tunnetta, joka seuraa täydellistä tietämättömyyttä.

"Minne menette?"

"Panemaan Adèlen levolle: hänen levollemeno-aikansa on jo ohi."

"Te pelkäätte minua, koska puhun kuin sfinksi."

"Te olette arvoituksellinen, sir, mutta vaikka olen ymmällä, en
suinkaan pelkää."

"Te pelkäätte -- itserakkautenne pelkää kolausta."

"Siinä suhteessa olen kylläkin peloissani -- minulla ei ole mitään
halua puhua joutavia."

"Jos puhuisittekin joutavia, tekisitte sen niin totisesti ja tyvenesti,
että erehtyisi luulemaan teidän puhuvan järkeä. Ettekö koskaan naura,
Miss Eyre? Älkää vaivautuko vastaamaan -- minä näen, että te nauratte
harvoin, mutta te osaatte nauraa hyvinkin iloisesti. Uskokaa minua, te
ette ole luonnostanne totinen sen enempää kuin minä olen luonnostani
paha. Lowoodin pakko rajoittaa teitä vielä jonkun verran, se sitoo
ilmeitänne, hillitsee ääntänne ja vangitsee jäsenenne, ja te pelkäätte
kanssaihmisen, veljen -- tai isän, tai isännän, tai miten haluatte
-- läheisyydessä hymyillä liian iloisesti, puhua liian vapaasti tai
liikkua liian nopeasti, mutta uskon, että ajan pitkään opitte olemaan
luonnollinen minun seurassani kuten minun on mahdoton noudattaa
sovinnaisia muotoja teidän seurassanne, ja silloin ovat ilmeenne ja
liikkeenne vilkkaammat ja eloisammat kuin mitä ne nyt uskaltavat olla.
Häkin ahtaitten ristikkojen takaa näen ajoittain vilahduksen linnusta,
se on omituinen, vilkas, levoton, päättäväinen vanki, ja jos se pääsisi
vapaaksi, lentäisi se pilvien korkeuteen. Tahdotteko vieläkin mennä?"

"Kello on jo lyönyt yhdeksän, sir."

"Entä sitten -- odottakaa hetkinen. Adèle ei ole vielä valmis menemään
levolle. Istuessani selkä tuleen ja kasvot huoneeseen käännettyinä olen
voinut tehdä huomioita. Silloin tällöin, puhuessani teidän kanssanne,
olen pitänyt silmällä Adèlea (minulla on omat syyni pitää häntä
mieltäkiinnittävänä tutkimuksen esineenä -- -- syyt, jotka voin kertoa
-- jotka olen kertova -- teille joskus). Kymmenen minuuttia sitten hän
veti laatikostaan pienen punaisen silkkipuvun, ja ihastuksen hohde
syttyi hänen kasvoillaan kun hän avasi sen laskokset. Keimailu virtaa
hänen suonissaan, täyttää hänen aivonsa ja asustaa hänen luissaan ja
ytimissään. 'Minun täytyy koettaa sitä'! huusi hän, 'ja heti paikalla',
ja syöksyi ulos huoneesta. Hän on nyt Sophien kanssa, ja tärkeä
pukeutumistoimitus tapahtuu parhaillaan. Muutaman minuutin kuluttua
hän tulee takaisin, ja tiedän, mitä olen näkevä silloin: pienoiskuvan
Céline Varensista, sellaisena kuin hän näyttäytyi esiripun noustessa --
mutta vähät siitä. Joka tapauksessa aavistan, että hellimmät tunteeni
saavat kohta kolauksen. Jääkäähän katsomaan, miten käy!"

Ennen pitkää kuului Adèlen pienten jalkojen kopsetta eteisestä. Hän
astui sisään aivan sellaisena kuin hänen holhoojansa oli ennustanut.
Vaaleanpunainen silkkipuku, hyvin lyhyt ja hyvin leveähelmainen,
korvasi nyt hänen äskeisen ruskean pukunsa, pieni ruusukiehkura koristi
hänen otsaansa, ja jalassa oli hänellä silkkisukat ja pienet valkeat
silkkikengät.

"Sopiiko pukuni hyvin?" huusi hän ja tuli hypellen luoksemme, "ja
kenkäni? ja sukkani? Oh, luulen, että tahtoisin tanssia."

Ja hän liiteli varpaillaan ympäri huonetta levittäen hamettaan, ja
tultuaan Mr. Rochesterin luo hän pyörähti kevyesti ympäri toisella
jalallaan ja notkisti toisen polvensa hänen jalkainsa juureen
huudahtaen:

"Monsieur, kiitän teitä tuhannesti hyvyydestänne", ja lisäsi nousten
seisomaan: "Äitihän teki juuri näin, eikö totta, monsieur?"

"Juu-ri näin", oli vastaus, "ja 'juuri näin' hän houkutteli kaiken
englantilaisen kultani brittiläisistä housuntaskuistani. Minäkin olen
ollut nuori, Miss Eyre, nuori ja kokematon, minunkin mieleni oli kerran
keväisen raikas kuten teidän nyt. Kevääni on nyt ohi, mutta se on
jättänyt käsiini tämän ranskalaisen kukkasen, josta väliin mielelläni
vapautuisinkin. Koska en enää anna arvoa sen juurelle, huomattuani sen
olevan sitä lajia, jota vain kultatomu voi höystää, en ole erityisemmin
ihastunut kukkaankaan, etenkin kun se näyttää niin keinotekoiselta
kuin juuri nyt. Pidän sitä luonani ja vaalin sitä enimmäkseen sen
roomalaiskatolisen periaatteen vuoksi, että yhdellä hyvällä työllä
voi sovittaa lukuisia syntejä, pieniä ja suuria. Selitän tämän kaiken
teille kerran. Hyvää yötä."



Viidestoista luku.


Mr. Rochester selitti sen joku aika myöhemmin.

Se tapahtui eräänä iltapäivänä, kun hän oli sattunut kohtaamaan
Adèlen ja minut puutarhassa, ja Adèlen leikkiessä Pilotin kanssa
höyhenpallollaan hän pyysi minua kävelemään kanssansa pitkällä
pyökkikäytävällä, josta voimme koko ajan seurata tyttöstä.

Hän kertoi silloin, että Adèle oli erään ranskalaisen
oopperatanssijattaren, Céline Varensin tytär, jota kohtaan hän kerran
oli tuntenut "suurta intohimoa", kuten hän sanoi. Céline näytti
vastaavan hänen intohimoonsa vieläkin hehkuvammalla tulella. Hän luuli
olevansa tämän naisen epäjumala, niin ruma kuin hän olikin, ja uskoi,
että tämä piti hänen "atleettivartaloansa" Apollo di Belvederenkin
kauneutta parempana.

"Ja tuo gallialaisen keijuisen rakkaus brittiläistä vuorenpeikkoa
kohtaan hyväili turhamaisuuttani siinä määrin, että asetin hänet
asumaan omaan hotelliin, annoin hänelle täydellisen palveluskunnan,
vaunut, pukuvarastot, timantit, pitsit. Lyhyesti sanoen, aloin
järjestelmällisesti, totuttuun tapaan, saattaa itseäni perikatoon. En
ollut nähtävästi kyllin omaperäinen raivaamaan uutta tietä häpeään
ja häviöön, vaan seurasin typerän tarkasti viitoitettua polkua
poikkeamatta tuumankaan vertaa sen tallatusta keskustasta. Ja sain --
kuten olin ansainnutkin -- pässinpäitten tavallisen kohtalon. Eräänä
iltana, kun Céline ei odottanut minua, satuin tulemaan hänen luokseen.
En tavannut häntä kotona, mutta koska ilta oli lämmin ja olin väsynyt
kiertelemään ympäri Pariisia, jäin istumaan hänen huoneeseensa ja
olin onnellinen saadessani hengittää ilmaa, jonka hänen läsnäolonsa
niin äskettäin oli pyhittänyt. Ei -- minä liioittelen, en ole koskaan
uskonut, että hän kykenisi pyhittämään jotakin, ja tuoksu, jonka hän
oli jättänyt jälkeensä, oli pikemmin huumaavaa suitsutusta, myskiä
ja ambraa, kuin pyhitettyä ilmaa. Olin jo tukahtumaisillani noihin
kasvihuonekukkien ja hajuvesien tuoksuihin, kun mieleeni juolahti avata
ikkuna ja mennä parvekkeelle. Oli kuutamo, katulyhdyt loistivat ja ilma
oli kirkas ja tyven. Parvekkeella oli pari tuolia, istahdin, sytytin
sikaarin -- niin sytytän nytkin, jos sallitte."

Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka aikana hän otti esiin sikaarin ja
sytytti sen. Pantuaan sen huulilleen ja puhallettuaan muutamia savuja
havannaa kylmään ja auringottomaan ilmaan, hän jatkoi:

"Pidin siihen aikaan myöskin makeisista, Miss Eyre, ja istuessani
parvekkeella vuoroin pureskelin suklaanamusia, vuoroin poltin
sikaareita ja katselin ajopelejä, jotka vyöryivät loistavia katuja
pitkin läheistä oopperaa kohti, kun äkkiä tunsin eräät hienot,
suljetut, kauniin englantilaisen hevosparin vetämät vaunut Célinelle
antamikseni vaunuiksi. Voin selvästi eroittaa ne suurkaupungin
kirkkaassa yössä. Céline palasi kotiin, ja sydämeni jyskytti
tietysti kärsimättömyydestä, kun nojauduin parvekkeen reunan yli
nähdäkseni paremmin. Vaunut pysähtyivät, kuten olin odottanutkin,
hotellin oven eteen, kaunokaiseni (sitä sanaa voi hyvin käyttää
ooppera-rakastajattaresta) astui alas, ja vaikka hän olikin kietoutunut
suureen viittaan -- tarpeeton kappale niin lämpimänä kesäkuun iltana --
tunsin heti hänen pienen jalkansa, joka pisti esiin hameenhelman alta
hänen astuessaan alas vaunuista. Nojauduin kaidepuun yli ja olin juuri
kuiskaamaisillani: 'Mon ange' äänellä, jonka tietysti vain rakastava
korva voi kuulla, kun toinenkin olento hyppäsi hänen jälkeensä alas
vaunuista, hänkin suuren viitan peitossa, mutta kantapää, joka nyt
kopisi kivitystä vastaan, oli kannuksella varustettu, ja päässä, joka
nyt vilahti hotellin kaariportin alitse, oli korkea sotilashattu."

"Ettekö koskaan ole ollut mustasukkainen, Miss Eyre? Ette tietenkään,
minun ei tarvitse kysyäkään sitä, sillä ettehän koskaan ole ollut
rakastunut. Nuo molemmat tunteet on teillä vielä edessänne, sielunne
nukkuu, ja sysäys, joka kerran herättää sen, ei ole vielä tullut.
Te luulette kaiken elämän liukuvan yhtä hiljaisena virtana kuin
tähänastinen nuoruutenne. Te etenette silmät ummessa, kädet korvilla,
ettekä näe kallioita, jotka kohoavat lähellä virran uomaa, ettekä kuule
hyökyjen lyövän niitä vastaan. Mutta minä sanon teille -- ja huomatkaa
tarkoin sanani -- jonakin kauniina päivänä joudutte ahtaaseen, jyrkkien
vuorten ympäröimään salmeen, jossa koko elämän virta näyttää muuttuneen
kohiseviksi, vaahtoaviksi pyörteiksi, ja silloin te joko murskaudutte
kallionkielekkeisiin tai joku mahtava aalto viskaa teidät tyvenempään
veteen -- sellaisessa minä olen nyt."

"Minä pidän tästä päivästä, tästä teräksenvärisestä taivaasta, minä
pidän tämän jäätyneen maailman liikkumattomasta rauhasta. Pidän
Thornfieldistä, sen vanhanaikaisuudesta ja rauhasta, sen vanhoista
orjantappuroista ja variksenpesistä, sen harmaasta päädystä, tummista
ikkunariveistä, jotka heijastavat ruutuihinsa metallinkarvaisen taivaan
-- ja kuinka kauan olen kammonnut pelkkää ajatustakin siitä, välttänyt
sitä kuin suurta ruttosairaalaa! Kuinka vieläkin kammoan --."

Hän kiristi hampaitaan ja vaikeni, hän pysähtyi ja polki jalallaan
kovaa tannerta. Joku vihattu ajatus näytti saaneen hänet pauloihinsa ja
vanginneen hänet niin lujasti, että hän ei voinut jatkaa.

Laskeuduimme juuri käytävää, kun hän pysähtyi. Linna oli edessämme.
Nostaen silmänsä sen sakaraharjaa kohti hän katsoi siihen tavalla,
jollaista en ole nähnyt ennen eikä jälkeen. Tuska, häpeä, viha --
kärsimättömyys, inho, suuttumus näyttivät käyvän tulista taistelua
hänen laajenneissa silmäterissään sysimustien kulmakarvojen alla.
Ne kamppailivat rajuina vallasta, mutta silloin nousi uusi tunne ja
kukisti ne, se oli jotakin kovaa ja kyynillistä, itsevaltaista ja
päättävää, se hillitsi hänen intohimonsa ja kivetti hänen ilmeensä. Hän
jatkoi:

"Ollessani vaiti, järjestin erään asian kohtaloni kanssa. Se seisoi
tuossa pyökkikannon luona ja oli kuin yksi niistä noidista, jotka
näyttäytyivät Macbethille nummella. 'Vai pidätkö Thornfieldistä?' sanoi
se ja kohotti sormensa, sitten se kirjoitti ilmaan uhkauskirjoituksen,
joka jäi hehkumaan tummankeltaisena pitkin taloa molempien ikkunarivien
väliin. 'Pidä jos voit!' 'Pidä jos uskallat!'"

"Minä tahdon pitää siitä", sanoin, "minä uskallan pitää siitä, ja"
-- hän lisäsi uhmaten -- "minä tahdon pitää sanani, tahdon murtaa
kaikki esteet tieltäni onneen ja hyvyyteen -- niin, hyvyyteen, sillä
haluaisin tulla paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olen ollut, kuin mitä
olen -- murtaa ne kuten Jobin kirjan Leviathan mursi keihäät, nuolet ja
haarniskat, ja esteet, jotka muille olisivat rautaa ja kuparia, ovat
minulle vain olkia ja lahonnutta puuta."

Tällöin Adèle juoksi hänen eteensä höyhenpalloineen. "Pois!" huusi hän
tuikeasti, "pysy loitompana, lapsi, tai mene Sophien luo!" Hän jatkoi
matkaansa ääneti kunnes minä uskalsin palauttaa hänet kertomukseensa,
josta hän niin äkkiarvaamatta oli poikennut.

"Jätittekö parvekkeen, sir", kysyin, "kun M:lle Varens tuli sisään?"

Odotin tylyä vastausta tähän kysymykseen, joka tuskin oli nyt
paikallaan, mutta kävikin aivan päinvastoin. Kun hän heräsi synkistä
mietteistään ja käänsi katseensa minuun, näytti pilvi haihtuvan
hänen otsaltaan. "Olin unohtanut Célinen! Hyvä, tahdon kertoa
lyhyesti. Kun näin tenhottareni tulevan kotiin ritarin seurassa,
luulin kuulevani hiljaista sihinää, ja mustasukkaisuuden vihreä
käärme, joka kiemurrellen nousi kuun valaisemalta parvekkeelta,
luikerteli liivini sisään ja söi parissa minuutissa tiensä sisimpään
sydämeeni. Omituista", huudahti hän poiketen taaskin kertomuksensa
juonesta, "omituista, että valitsen juuri teidät uskotukseni, nuori
neiti, vielä omituisempaa, että te kuuntelette minua kiltisti, kuin
olisi maailman tavallisin asia, että vanha mies kertoo juttuja
ooppera-rakastajattaristaan tuollaiselle siistille, kokemattomalle
tytölle kuin te! Mutta jälkimäinen omituisuus selittää edellisen, sillä
kuten kerran ennen sanoin teille, olette te, totinen, hienotunteinen ja
varova nuori tyttö, kuin luotu säilyttämään salaisuuksia. Sitäpaitsi
tiedän, minkälaisen luonteen kanssa olen tekemisissä, tiedän, että
se ei ole altis tartunnalle. Se on omituinen luonne, ainoa laatuaan.
Onneksi ei tarkoitukseni ole vahingoittaa sitä, mutta jos olisikin,
en voisi tehdä sitä. Mitä enemmän te ja minä puhelemme keskenämme,
sitä parempi, sillä minä en voi vahingoittaa teitä, mutta te voitte
virkistää minua." Tämän sivuhyppäyksen jälkeen hän jatkoi:

"Minä jäin parvekkeelle. 'He tulevat varmasti hänen huoneeseensa',
ajattelin, 'valitkaamme siis väijytyspaikka!' Pistin käteni sisään
avoimesta ikkunasta ja vedin uutimen sen eteen niin että jäi vain pieni
aukko, jonka kautta voin tehdä havaintojani, sitten suljin ikkunan
jättäen siihenkin juuri niin ison raon, että voin kuulla rakastavien
hellät kuiskaukset, sitten hiivin takaisin tuolilleni ja juuri kun
istuuduin sille, astui pari sisään. Katseeni lensi nopeasti uutimen
rakoon. Célinen kamarineitsyt tuli sisään, sytytti lampun, jätti sen
pöydälle ja vetäytyi pois. Saatoin nyt selvästi nähdä rakastavaiset;
molemmat heittivät viittansa pois, ja siinä seisoi 'Varens', säteillen
silkissä ja jalokivissä -- minun lahjoissani tietysti -- ja siinä hänen
seuralaisensa upseerin univormussa. Tunsin hänet erääksi nuoreksi
elostelija-parooniksi -- typerä ja paheellinen nuorukainen, jonka
olin joskus kohdannut seurapiireissä ja jota en koskaan ajatellutkaan
vihata, koska halveksin häntä niin ehdottomasti. Tuntiessani hänet
hellitti käärme, mustasukkaisuus, viipymättä otteensa, sillä samassa
hetkessä putosi rakkauteni Célineä kohtaan nollapistettäkin alemmaksi.
Nainen, joka voi pettää minua sellaisen kilpailijan vuoksi, ei ollut
kilpailun arvoinen, hän ansaitsi vain halveksimista -- vähemmän
kuitenkin kuin minä, joka olin antanut hänen narrata itseäni."

"He alkoivat puhella. Heidän keskustelunsa rauhoitti minut
täydellisesti -- se oli kevyttä, alhaista, sydämetöntä ja järjetöntä
ja voi paremmin kyllästyttää kuin raivostuttaa kuulijaa. Minun
nimikorttini sattui olemaan pöydällä, huomattuaan sen he johtuivat
keskustelemaan minusta. Kummallakaan heistä ei ollut kyllin älyä
eikä tarmoa moittiakseen minua järkevästi ja perinpohjin, mutta he
panettelivat minua niin karkeasti kuin oli mahdollista heidän pienillä
keinoillaan -- etenkin Céline, joka tuli kerrassaan kaunopuheiseksi,
kun oli kysymys ulkonaisista puutteistani eli muodottomuuksistani,
kuten hän sanoi. Huomattava on, että hänen tapansa oli ollut tulisesti
ihailla 'miehekästä kauneuttani', ja siinä suhteessa hän erosi mitä
jyrkimmin teistä, joka jo toisessa kohtauksessamme sanoitte minulle
vasten kasvoja, että ette pidä minua kauniina. Vastakohta hämmästytti
minua aikanaan, ja --"

Adèle juoksi taaskin luoksemme.

"Monsieur, John kävi juuri sanomassa, että asianajajanne on täällä ja
haluaa puhutella teitä."

"Hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy lyhentää kertomustani. Avasin
ikkunan ja tulin heidän luokseen, vapautin Célinen suojeluksestani,
ilmoitin jättäväni hänen hotellinsa, tarjosin hänelle rahakukkaron
lähimpiä tarpeita varten, jätin huomioonottamatta huudot, hysteeriset
kohtaukset, rukoukset, vastalauseet, kouristukset, ja määräsin
kohtauksen paroonin kanssa Boulognen metsässä. Seuraavana aamuna
minulla oli ilo tavata hänet: lähetin pienen kuulan toiseen hänen
vaivaisista, kivulloisista käsivarsistaan, jotka olivat heikot
kuin kananpojan siivet, ja luulin vapautuneeni koko roskasta.
Onnettomuudeksi oli Varens lahjoittanut minulle kuusi kuukautta
aikaisemmin tämän tyttösen, Adèlen, jota hän vakuutti minun
tyttärekseni, ja kenties hän onkin, vaikka hän kasvoistaan päättäen
ei olekaan tällaisen isän lapsi -- Pilot on enemmän näköiseni kuin
hän. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin olin rikkonut välini äidin
kanssa, jätti tämä lapsensa ja karkasi Italiaan jonkun soittoniekan
tai laulajan kanssa. En tunnustanut, että Adèlella olisi ollut
luonnollista oikeutta saada suojelustani, enkä vieläkään tunnusta
sitä, sillä en ole hänen isänsä, mutta kun kuulin, että hän on aivan
turvaton, otin poloisen pois Pariisin liejusta ja istutin hänet
englantilaisen maaseutupuutarhan terveelliseen maaperään. Mrs. Fairfax
löysi teidät hänen kasvattajakseen, mutta nyt, kun tiedätte, että
hän on ranskalaisen oopperatytön avioton lapsi, ajattelette kenties
eri tavalla asemastanne ja holhokistanne, ja jonakin päivänä tulette
ilmoittamaan minulle, että olette saanut uuden paikan -- että pyydätte
minua hakemaan uuden kotiopettajan j.n.e. -- häh?"

"Ei, Adèle ei ole vastuunalainen äitinsä vioista eikä teidänkään. Minä
pidän hänestä, ja nyt kun tiedän, että hän oikeastaan on orpolapsi --
äitinsä hylkäämä ja teidän kieltämänne -- olen kiintyvä häneen entistä
läheisemmin. Kuinka voisinkaan pitää rikkaan perheen hemmoiteltua
vesaa, joka vihaisi opettajaansa, parempana kuin yksinäistä orpolasta,
joka turvautuu häneen kuin ystävään?"

"Vai siinä valossa te näette asian! Hyvä on, nyt minun täytyy mennä
sisään, ja teidän myös, alkaa hämärtää."

Mutta minä viivyin vielä hetken ulkona Adèlen ja Pilotin kanssa,
juoksin kilpaa ja pelasin höyhenpallopelin tyttösen kanssa. Kun
tulimme sisään ja olin riisunut takin ja lakin hänen yltään, otin
hänet polvelleni istumaan, pidin häntä siinä kokonaisen tunnin, sallin
hänen lörpötellä mielin määrin enkä muistuttanut häntä edes eräistä
pienistä vapauksista, joihin hän saattoi eksyä, jos häntä huomattiin
liiaksi, ja jotka paljastivat hänen pintapuolisuutensa -- luultavasti
äidin perintöä, koska sellainen ei juuri ole ominaista englantilaiselle
luonteelle. Hänellä oli kuitenkin ansionsa, ja olin valmis antamaan
mitä suurimman arvon kaikelle, mikä oli hyvää hänessä. Etsin hänen
piirteistään ja ilmeistään yhdennäköisyyttä Mr. Rochesterin kanssa,
mutta en löytänyt mitään, ei ainoakaan viiva, ei ainoakaan ohimenevä
ilme hänen kasvoissaan osottanut sukulaisuutta. Se oli vahinko: jos
tyttö olisi voitu todistaa hiukankin Mr. Rochesterin näköiseksi, olisi
tämä välittänyt hänestä enemmän.

Vasta vetäydyttyäni huoneeseeni yötä varten aloin tarkemmin muistella
kertomusta, jonka Mr. Rochester oli kertonut minulle. Kuten hän oli
sanonutkin, ei itse kertomuksessa nähdäkseni ollut mitään ihmeellistä:
rikkaan englantilaisen rakkaus ranskalaista tanssijatarta kohtaan
ja tämän petollisuus olivat epäilemättä jokapäiväisiä tapauksia
seuraelämässä. Ihmeellistä oli se äkillinen mielenliikutus, joka
oli vallannut hänet, kun hän kuvaili nykyistä tyytyväisyyttään ja
uudelleen herännyttä rakkauttaan vanhaan linnaan ja sen ympäristöihin.
Mietin kauan ja ihmetellen tätä seikkaa, mutta huomattuani sen ainakin
toistaiseksi selvittämättömäksi, siirryin vähitellen ajattelemaan
isäntäni käytöstä itseäni kohtaan. Luottamus, jota hän luuli voivansa
osottaa minulle, näytti vetoavan vaiteliaisuuteeni: ymmärsin sen niin
ja päätin säilyttää sen hyvin. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli
muutamina viikkoina ollut tasaisempaa kuin alussa. En koskaan tuntenut
olevani hänen tiellään eikä hänellä enää ollut kylmentävän ylpeyden
puuskia, Kun hän tapasi minut odottamatta, näytti kohtaus olevan
hänelle tervetullut, hänellä oli aina sana ja joskus hymyily minua
varten, ja kun minut virallisesti kutsuttiin hänen luokseen, otti hän
minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin todellakin kykeneväni
huvittamaan häntä ja huomasin, että näistä iltapakinoista oli yhtä
paljon huvia hänelle kuin hyötyä minulle.

Minä tosin puhuin verrattain vähän, mutta kuuntelin mielihyvällä hänen
puhettaan. Hän oli luonnostaan avomielinen ja häntä huvitti näyttää
kokemattomalle mielelle välähdyksiä suuren maailman näyttämöiltä (en
tarkoita sen pahoja ja turmeltuneita näyttämöitä, vaan sellaisia,
jotka olivat mieltäkiinnittäviä sekä laajojen mittasuhteittensa että
sen uutuuden viehätyksen vuoksi, mikä niillä oli minulle), ja minä
iloitsin vilpittömästi saadessani häneltä uusia ajatuksia, nähdessäni
mielikuvituksessani kuvat, joita hän loihti esiin, ja seuratessani
häntä läpi tuntemattomien maailmojen, joita hän avasi eteeni, eikä
koskaan vahingollinen tai epäterve viittauskaan häirinnyt iloani.

Hänen luonteva käytöksensä vapautti minut kaikesta pakosta, se yhtä
moitteeton kuin sydämellinen suoruus, jolla hän kohteli minua, veti
minut lähemmäksi häntä. Minusta tuntui väliin, että hän oli omaiseni
eikä isäntäni. Hän oli kuitenkin vielä joskus käskevä, mutta minä
en välittänyt siitä, koska näin, että se oli hänen tapansa. Niin
onnellinen, niin kiitollinen olin tästä uudesta mielenkiintoisesta
tekijästä elämässäni, että lakkasin suremasta yksinäisyyttäni. En enää
muistanut osattomuuttani ja kohtaloni ankaruutta, elämäni tyhjyys
täyttyi ja vaurastuin ja voimistuin ruumiillisestikin.

Ja oliko Mr. Rochester nyt ruma silmissäni? Ei, lukija; kiitollisuus
ja monet muut valoisat ja ystävälliset tunteet tekivät hänen kasvonsa
minulle mieluisiksi, ja hänen läheisyytensä lämmitti minua paremmin
kuin iloisin takkavalkea. En ollut vielä kuitenkaan unohtanut hänen
vikojaan, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä hän toi ne
usein esiin. Hän oli ylpeä, ivallinen, kova kaikkea heikkoutta
kohtaan, ja sisimmässä sielussani tiesin, että hänen minua kohtaan
osoittamansa suuren ystävällisyyden vastapainona oli epäoikeutettu
ankaruus monia muita kohtaan. Hän oli myös oikullinen, pahantuulinen
ja vaihtelevainen, ja useita kertoja kun minut oli käsketty kirjastoon
lukemaan hänelle ääneen, löysin hänet istumasta pää käsien varassa,
ja kun hän nosti katseensa, synkensi juonikas, miltei ilkeä ilme
hänen kasvojaan. Mutta minä uskoin, että hänen oikkunsa, kovuutensa
ja entiset siveelliset puutteensa -- sanon entiset, sillä nyt hän
näytti parantuneen niistä -- olivat johtuneet jostakin kohtalon
kovasta iskusta. Uskoin, että luonto oli aikonut hänet paremmaksi,
ylevämielisemmäksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin miksi olosuhteet,
kasvatus ja kohtalo olivat kehittäneet hänet. Ajattelin, että hänessä
oli erinomaisia aineksia, vaikka ne tätä nykyä olivatkin sotkeutuneet
ja pilalla. Enkä voi kieltää, että surin hänen suruansa, oli se sitten
mikä oli, ja olisin antanut paljon lievittääkseni sitä.

Vaikka olin jo sammuttanut kynttiläni ja makasin vuoteessani, en saanut
unta, sillä ajattelin hänen katsettaan, kun hän pysähtyi käytävällä
ja kertoi kuinka kohtalo oli noussut hänen eteensä ja uhaten kysynyt,
uskalsiko hän olla onnellinen Thornfieldissä.

"Miksi ei?" kysyin itseltäni. "Mikä vieroittaa häntä tästä talosta?
Jättäneekö hän sen taas pian? Mrs. Fairfax sanoi, että hän harvoin
on ollut täällä muuta kuin kaksi viikkoa kerrallaan, ja nyt hän on
viipynyt täällä kahdeksan viikkoa. On hyvin ikävää, jos hän menee
pois. Jos hän on poissa kevään, kesän ja syksyn, kuinka ilottomilta
tuntuvatkaan aurinkoiset ja kauniit päivät!"

En varmaan tiedä nukahdinko näitten mietteitten jälkeen vai enkö; joka
tapauksessa havahdin täysin hereille kuullessani epämääräistä sihinää,
kummallista ja kaameata, jonka luulin kuuluvan aivan yläpuoleltani.
Olisin toivonut, että kynttilä olisi vielä palanut, sillä yö oli
kauhean pimeä, ja mieleni oli ahdistuksissa. Nousin istumaan sängyssä
ja kuuntelin. Ääni hiljeni.

Koetin nukkua uudelleen, mutta sydämeni sykki levottomasti, ja sisäinen
rauhani oli poissa. Kaukana eteisessä löi kello kaksi. Juuri silloin
tuntui minusta kuin huoneeni ovea olisi kosketettu, kuin ihmiskädet
olisivat hapuilleet seiniä pitkin etsien tietä pimeässä galleriassa
oveni ulkopuolella. Kysyin: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Olin
jähmettynyt pelosta.

Äkkiä juolahti mieleeni, että se saattoi olla Pilot, joka joskus,
kun keittiön ovi oli sattunut jäämään auki, löysi tiensä Mr.
Rochesterin huoneen oven eteen. Olin itse nähnyt sen makaavan siellä
aamulla. Tuo ajatus tyynnytti minua hiukan. Panin jälleen maata.
Hiljaisuus rauhoittaa hermoja, ja koska koko talosta ei nyt kuulunut
hiiskaustakaan, tunsin vähitellen unen palaavan. Mutta kohtalo oli
määrännyt, etten saisi nukkua sinä yönä. Uni oli tuskin nivellyt
päänahastani, kun se pakeni säikähtäneenä, erään äänen karkoittamana,
joka olisi voinut hyydyttää veren suonissa.

Tuo ääni oli pirullinen nauru -- matala, hillitty, syvä -- joka
tuntui kuuluvan suoraan oveni avaimenreiästä. Vuoteeni yläpää oli
oven lähellä, ja luulin ensin, että tuo kummitusmainen nauraja seisoi
vuoteeni vieressä -- tai kumartui päänalukseni yli, mutta kun nousin
ja katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään. Sillävälin kuului tuo
yliluonnollinen ääni uudestaan, ja nyt huomasin sen tulevan seinän
takaa. Ensi työkseni nousin ja työnsin salvan lujemmin oven eteen,
sitten huusin taas: "Kuka siellä on?"

Kuului vain omituista, valittavaa ääntelemistä. Ennen pitkää kuulin
askeleita, jotka etääntyivät kolmannen kerroksen portaita kohti.
Niitten eteen oli hiljattain tehty ovi, kuulin, kuinka se avattiin ja
suljettiin, sitten oli kaikki hiljaa.

"Oliko se Grace Poole, ja onko hän liitossa paholaisen kanssa?"
ajattelin. Nyt minun oli mahdotonta pysyä alallani: minun täytyi
mennä Mrs. Fairfaxin luo. Panin kiireesti hameen ylleni ja huivin
hartioilleni, vedin salvan syrjään ja avasin oven vapisevin käsin.
Aivan oven ulkopuolella, gallerian niinimatolla oli palava kynttilä.
Se hämmästytti minua, mutta vielä enemmän hämmästyin huomatessani
ilman olevan aivan sumuisen, ikäänkuin savun peitossa, ja kun katselin
oikealle ja vasemmalle nähdäkseni, mistä nämä siniset pilvet lähtivät,
tunsin voimakasta palaneen käryä.

Jokin narisi: se oli raollaan oleva ovi, ja se ovi johti Mr.
Rochesterin huoneeseen, josta savupilvet tulvehtivat käytävään. En
ajatellut enää Mrs. Fairfaxia, en ajatellut Grace Poolea tai hänen
nauruaan. Silmänräpäyksessä olin huoneessa. Tulikielet nuoleskelivat
vuodetta, uutimet olivat syttyneet. Keskellä savua ja liekkejä makasi
Mr. Rochester pitkällään ja liikkumattomana ja nukkui sikeästi.

"Herätkää, herätkää!" huusin -- ravistelin häntä -- mutta hän vain
murisi ja käänsi kylkeä, savu oli lamauttanut hänet. Ei voinut
menettää hetkeäkään. Lakanatkin olivat jo syttymäisillään. Syöksyin
hänen vesikannunsa ja pesuvatinsa luo. Onneksi edellinen oli syvä,
jälkimäinen leveä, ja molemmat olivat täynnä vettä. Otin ne käteeni,
kaadoin niitten sisällön vuoteen ja vuoteessa-olijan yli, riensin
omaan huoneeseeni ja toin sieltä omat vesivarastoni, kastoin vuoteen
uudelleen ja onnistuin Jumalan avulla sammuttamaan liekit, jotka
ympäröivät sitä.

Sammuvan tulen sihinä, tyhjän vesikannun helinä ja ennen kaikkea veden
läiske -- olin suorastaan valmistanut ammekylvyn -- herättivät Mr.
Rochesterin vihdoinkin. Vaikka olikin pimeä, tiesin, että hän oli
valveilla, sillä kuulin hänen jylistävän kokonaisen voimasanatulvan
huomatessaan makaavansa vesilätäkössä.

"Onko tullut vedenpaisumus?" huusi hän.

"Ei, sir", vastasin, "mutta täällä on ollut tulipalo. Nouskaa, se on
sammutettu nyt; minä käyn hakemassa kynttilän."

"Kaikkien kristikunnan keijuisten nimessä: onko se Jane Eyre?" kysyi
hän. "Mitä olette tehnyt minulle, pikku noita? Kuka on huoneessa paitsi
teitä? Oletteko tehnyt salaliiton hukuttaaksenne minut?"

"Minä tuon teille kynttilän, sir, ja taivaan nimessä, nouskaa!
Jonkinlainen salaliitto on tehty teitä vastaan, ettekä voi kyllin pian
saada selville, kuka sen on tehnyt ja mitä se on."

"Kas niin, nyt olen pystyssä, mutta älkääpä itsenne vuoksi vielä hakeko
kynttilää, odottakaa, kunnes olen saanut jotakin kuivaa päälleni -- jos
sellaista on saatavilla. Ahaa, tässä on aamutakkini. Nyt juoskaa!"

Minä juoksin ja hain kynttilän, joka vieläkin oli galleriassa. Hän
otti sen kädestäni, nosti sen ylös ja tutki vuodetta, joka oli aivan
mustunut ja kärventynyt, läpimärkiä lakanoita ja mattoa, joka ui
vedessä.

"Mitä tämä on? Ja kuka on tehnyt tämän?" kysyi hän.

Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, kuinka olin kuullut kummallista
naurua galleriasta ja askeleita, jotka nousivat kolmannen kerroksen
portaita, kuinka savu ja palaneen käry olivat johdattaneet minut hänen
huoneeseensa, missä tilassa löysin asiat siellä ja kuinka olin kaatanut
hänen ylitsensä kaiken käsillä olevan veden.

Hän kuunteli hyvin vakavana, hänen kasvonsa osottivat kertomukseni
kuluessa sekä levottomuutta että hämmästystä, ja kun olin lopettanut,
ei hän hetkiseen virkkanut mitään.

"Menenkö kutsumaan Mrs. Fairfaxia?" kysyin.

"Mrs. Fairfaxia? Miksi hitossa kutsuisitte hänet? Mitä hän voisi tehdä?
Antakaa hänen nukkua rauhassa!"

"Sitten menen hakemaan Lean ja herättämään Johnin ja hänen vaimonsa."

"Ei ollenkaan: pysykää alallanne! Onko teillä huivi hartioillanne? Jos
teidän tulee kylmä, ottakaa takkini yllenne, kietoutukaa siihen ja
istukaa nojatuoliini. Kas noin -- minä autan. Nyt nostatte jalkanne
tuolille, jotteivät ne kastuisi. Minä jätän teidät muutamiksi
minuuteiksi. Minä otan kynttilän. Pysykää siinä, kunnes palaan, ja
olkaa hiljaa kuin hiiri! Minun täytyy tehdä vastavierailu kolmanteen
kerrokseen. Älkää liikahtako, muistakaa se, älkääkä kutsuko ketään!"

Hän meni, ja minä seurasin katseellani etenevää valoa. Hän kulki
gallerian läpi hyvin hiljaa, avasi porraskäytävän oven mahdollisimman
äänettömästi, sulki sen jälkeensä, ja viimeinenkin valonsäde katosi.
Olin jäänyt pilkkopimeään. Heristin korviani kuullakseni jotakin,
mutta en kuullut mitään. Kului hyvin pitkä aika. Aloin väsyä, oli
kylmä, huolimatta takista, sitä paitsi en nähnyt mitään syytä jäädä
tänne, koska en saanut herättää ketään. Aioin juuri panna alttiiksi
Mr. Rochesterin suosion ja olla tottelematon hänen määräyksilleen,
kun heikko kajastus näyttäytyi taaskin gallerian seinällä ja kuulin
hänen paljaitten jalkojensa äänen matolla. "Toivonpa, että se on hän",
ajattelin, "eikä mikään pahempi."

Hän tuli takaisin, kalpeana ja hyvin synkkänä. "Olen jo keksinyt
kaikki", sanoi hän laskien kynttilän pesukaapille. "Se oli niinkuin
olin ajatellutkin."

"Kuinka sitten, sir?"

Hän ei vastannut, vaan seisoi käsivarret ristissä ja tuijotti lattiaan.
Viiden minuutin kuluttua hän kysyi omituisella äänellä:

"En muista, sanoitteko nähneenne jotakin, kun avasitte huoneenne oven."

"Ei, sir, vain kynttilänpätkän lattialla."

"Mutta te kuulitte kummallista naurua. Luulisin, että olette kuullut
tuon naurun ennenkin, tai jotakin sentapaista."

"Kyllä, sir; täällä on eräs nainen, joka ompelee -- Grace Poole -- hän
nauraa tuolla tavalla. Hän on kummallinen ihminen."

"Juuri niin. Grace Poole -- olette arvannut oikein. Hän on, kuten
sanoitte, kummallinen -- hyvin kummallinen. Hyvä on, minä ajattelen
asiaa. Olen kuitenkin iloinen, että te olette ainoa henkilö, joka,
paitsi minua, tuntee tämän yön tapahtumien yksityiskohdat. Te ette ole
mikään lörpöttelijä -- älkää puhuko mitään siitä. Minä selitän kyllä
tuon asiain tilan" -- hän viittasi vuoteeseen -- "ja palatkaa nyt
omaan huoneeseenne. Minä tulen mainiosti toimeen kirjaston sohvalla
lopun yöstä. Kello on kohta neljä -- kahden tunnin kuluessa nousevat
palvelijat."

"Hyvää yötä sitten, sir", sanoin ja aioin mennä.

Hän näytti hämmästyneeltä -- epäjohdonmukaista kylläkin, koska hän
juuri oli käskenyt minua menemään.

"Mitä?" huudahti hän, "joko jätätte minut -- ja tuolla tavalla?"

"Tehän sanoitte, että saisin mennä."

"Mutta ei sanomatta hyvästi, ei ilman paria ystävällistä sanaa, sanalla
sanoen: ei noin lyhyesti ja kuivasti. Mitä, tehän olette pelastanut
henkeni! -- temmannut minut pois kauheasta ja kiduttavasta kuolemasta!
Ja te kuljette ohitseni kuin olisimme vieraita toisillemme! Lyökäämme
edes kättä!"

Hän ojensi kätensä, minä annoin hänelle omani, hän sulki sen ensin
toiseen, sitten molempiin käsiinsä.

"Te olette pelastanut henkeni: olen iloinen ollessani teille niin
äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Enempää en voi sanoa.
Minusta olisi ollut sietämätöntä, jos joku toinen elävä olento olisi
ollut velkojani tällaisessa asiassa -- mutta te -- se on toista --
teidän hyvätyönne ei tunnu taakalta, Jane."

Hän vaikeni, katsoi minuun: melkein näkyvät sanat värisivät hänen
huulillaan, mutta hän hillitsi äänensä. "Hyvää yötä vain, sir! Tässä
asiassa ei tule kysymykseen mikään velka, hyvätyö tai taakka."

"Minä tiesin", jatkoi hän, "että te kerran tekisitte minulle hyvää
jollakin tavalla -- näin sen silmistänne, kun ensi kerran katsoin
teitä, -- niitten ilme ja hymyily ei olisi" -- hän pysähtyi -- "ei
olisi" -- hän jatkoi nopeasti -- "ilahuttanut sisintä sydäntäni vain
tyhjän vuoksi. Ihmiset puhuvat luonnollisesta myötätunnosta, minä olen
kuullut hyvistä hengistä, ja mahdottomimmissakin saduissa on totuuden
jyväsiä. Rakas suojelushenkeni, hyvää yötä!"

Outo voima oli hänen äänessään, outo tuli hänen katseessaan.

"Olen iloinen, että satuin olemaan valveilla", sanoin ja aioin mennä.

"Mitä, te menette?"

"Minun on kylmä, sir."

"Kylmä? Tietysti -- seisottehan lammikossa. Menkää sitten, Jane,
menkää!" Mutta hän piti vieläkin kiinni kädestäni, enkä voinut
irroittaa sitä. Keksin silloin keinon.

"Luulen kuulevani Mrs. Fairfaxin liikkuvan, sir", sanoin.

"Hyvä, jättäkää minut!" Hän hellitti sormensa, ja minä livistin.

Palasin sänkyyni, mutta en ajatellutkaan nukkua. Aamuun saakka keinuin
iloisella, mutta lainehtivalla merellä, jossa levottomuuden ja riemun
aallot vaihtelivat. Väliin luulin hurjien aaltojen takaa näkeväni
rannan, suloisen kuin Beulahin kukkulat, ja silloin tällöin kantoi
virkeä, toivoni herättämä tuuli minua voitokkaasti sitä kohti, mutta en
edes unessa voinut saavuttaa sitä, sillä maalta päin puhalsi alituinen
vastatuuli, joka aina työnsi minut takaisin. Järki vastusti huumausta,
arvostelukyky varoitti intohimoa. Olin liian kuumeinen pysyäkseni
vuoteessa ja nousin heti kun päivä valkeni.



Kuudestoista luku.


Minä sekä toivoin että pelkäsin nähdä Mr. Rochesteria päivänä, joka
seurasi tätä unetonta yötä. Minun täytyi taas saada kuulla hänen
äänensä, mutta kuitenkin pelkäsin kohdata hänen katsettaan. Jo
varhaisesta aamusta saakka odotin joka hetki hänen tuloansa. Hän ei
usein käynyt kouluhuoneessa, mutta pistäytyi sinne joskus muutamiksi
minuuteiksi, ja minusta tuntui varmaan, että hän sinä päivänä tulisi.

Mutta aamupäivä kului kuten tavallisesti, mikään ei keskeyttänyt Adèlen
koulutuntien hiljaista kulkua, paitsi hälinä, jota pian aamiaisen
jälkeen kuului Mr. Rochesterin huoneen ympäristöltä. Kuulin Mrs.
Fairfaxin, Lean ja keittäjättären -- Johnin vaimon -- äänet sekä Johnin
oman syvän äänen. Kuului huutoja "Mikä onni, ettei herra palanut
vuoteeseensa. On aina vaarallista polttaa kynttilää yöllä", "Että
vesikannu juolahtikin hänen mieleensä", "Kumma kun hän ei herättänyt
ketään", "Toivottavasti hän ei vilustunut kirjaston sohvalla", j.n.e.

Juttuja seurasi puhdistamisen ja järjestämisen hälinä, ja kun
kuljin huoneen ohitse mennessäni alakertaan päivälliselle, näin
avonaisesta ovesta, että siellä oli kaikki entisellään, vuode vain
oli ilman verhoja. Lea seisoi ikkunalaudalla ja kirkasti savuttuneita
ikkunaruutuja. Aioin pysähtyä puhuttelemaan häntä, sillä halusin
tietää, minkälaisena asia oli kerrottu, kun lähemmäksi tullessani
huomasin toisenkin henkilön huoneessa -- naisen, joka istui tuolilla
vuoteen vieressä ommellen renkaita uusiin uutimiin. Tämä nainen ei
ollut kukaan muu kuin Grace Poole.

Siinä hän istui, totisena ja vaiteliaan näköisenä kuten tavallisesti,
ruskeassa puvussaan, kankea esiliina edessä ja myssy päässä. Hän
teki ahkerasti työtään eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta.
Hänen kovalla otsallaan ja jokapäiväisillä piirteillään ei näkynyt
kalpeutta eikä epätoivoa, kuten olisi odottanut naiselta, joka oli
tehnyt murhayrityksen ja jonka uhri oli tunkeutunut aina hänen pesäänsä
saakka ja (kuten minä luulin) syyttänyt häntä aiotusta rikoksesta. Olin
ihmeissäni ja hämmentynyt. Hän nosti päänsä, kun vielä katselin häntä:
ei ainoakaan värähdys eikä värin vaihdos hänen kasvoillaan ilmaissut
liikutusta, syyllisyydentuntoa tai ilmitulon pelkoa. Hän sanoi: "Hyvää
huomenta, Miss", lyhyeen ja tyvenesti kuten aina, otti uuden renkaan ja
lisää nauhaa ja jatkoi neulomistaan.

"Minäpä panen hänet koetukselle", ajattelin, "tuollainen ehdoton
luoksepääsemättömyys käy yli ymmärrykseni."

"Hyvää huomenta, Grace", sanoin. "Onko jotain tapahtunut?"

"Herra on vain lukenut sängyssään viime yönä; hän nukahti ja kynttilä
jäi palamaan. Verhot syttyivät tuleen, mutta herra onneksi heräsi
ennenkuin sänkyvaatteet ja puu syttyivät, ja hänen onnistui sammuttaa
tuli vesikannussa olevalla vedellä."

"Omituista!" Sitten sanoin matalalla äänellä, lujasti katsoen hänen:
"Eikö Mr. Rochester herättänyt ketään? Eikö kukaan kuullut hänen
liikkuvan?"

Hän taaskin nosti katseensa minuun, ja tällä kertaa siinä ilmeni
jonkinlaista tietoisuutta asiasta. Sitten hän vastasi:

"Palvelijat nukkuvat niin kaukana, kuten tiedätte, Miss, ja he eivät
luultavasti ole kuulleet mitään. Mrs. Fairfaxin ja teidän huoneenne
ovat lähinnä herran huonetta, mutta Mrs. Fairfax sanoo, että hän ei ole
kuullut mitään. Vanhat ihmiset usein nukkuvat syvästi." Hän pysähtyi
ja jatkoi sitten teeskennellyn välinpitämättömästi, mutta kuitenkin
merkitsevällä äänellä: "Mutta te olette nuori, Miss, ja varmaan
herkkäuninen, ehkä te olette kuullut jotakin."

"Minä kuulin jotakin", sanoin, alentaen ääntäni niin että Lea, joka
vielä kirkasti ruutuja, ei voinut kuulla minua, "ja ensin luulin, että
se oli Pilot, mutta Pilot ei voi nauraa, ja minä olen varma siitä, että
kuulin naurua, hyvin omituista naurua."

Hän otti uuden lankasäikeen, vahasi sen huolellisesti ja pujotti sen
varmalla kädellä neulansilmään. Sitten hän huomautti täysin levollisena:

"Minusta ei tunnu uskottavalta, että herra olisi nauranut ollessaan
niin suuressa vaarassa. Varmaan olette nähnyt unta, Miss."

"Minä en nähnyt unta", sanoin melkein kiihkeästi, sillä hänen
häikäilemätön kylmyytensä ärsytti minua. Hän katsoi minuun taaskin
tutkivin ja tietoisin silmin.

"Oletteko kertonut herralle, että kuulitte naurua?" kysyi hän.

"Minulla ei ole ollut tilaisuutta puhella hänen kanssaan tänä aamuna."

"Eikö mieleenne juolahtanut avata ovea ja katsoa ulos galleriaan?"
kysyi hän edelleen.

Hän näytti panevan minut ristikuulusteluun ja houkuttelevan minua
antamaan ajattelemattomasti tietoja. Mieleeni juolahti, että jos hän
huomaa minun tietävän asian tai epäilevän häntä, hän pian voi tehdä
ilkeitä tekosiaan minullekin, ja pidin parhaana olla varuillani.

"Päinvastoin", sanoin, "vedin salvan oven eteen."

"Ettekö sitten tavallisesti tee sitä ennenkuin panette levolle?"

"Katala! Hän tahtoo tietää tapani asettaakseen suunnitelmansa niitten
mukaan!" Suuttumus voitti taaskin varovaisuuden, ja vastasin terävästi:
"Tähän asti olen usein jättänyt salvan kiinnittämättä, en pitänyt
sitä tarpeellisena. Minä en tietänyt, että Thornfield Hallissa olisi
tarvinnut pelätä mitään vaaroja tai ikävyyksiä, mutta tästälähin" --
painostin huomattavasti sanojani -- "katson tarkoin, että olen kaikin
puolin turvassa ennenkuin uskallan panna maata."

"Se on kyllä viisasta", oli vastaus. "Seutu on tosin hyvin rauhallista,
enkä koskaan, niin kauan kuin olen täällä asunut, ole kuullut, että
rosvot olisivat hyökänneet linnaan, vaikka täällä onkin hopeakalustoja
satojen puntien arvosta, kuten hyvin tiedetään. Ja nähkääs, talon
suuruuteen nähden täällä on hyvin vähän palvelijoita, koska herra ei
ole koskaan asunut täällä paljoa, ja kun hän tulee, tarvitsee hän
vain vähän palvelusta, ollen vanha nuorimies. Mutta minä ajattelen
aina, että on paras pitää varansa. Ovi on helposti lukittu, ja on
hyvä tietää, että on luja salpa ihmisen ja jonkun pahan välissä, joka
voi olla liikkeessä. Muutamat ihmiset jättävät kaiken Sallimukselle,
mutta minä sanon, että Sallimus ei vartioi rikkauksia, vaikka se usein
siunaakin ne, kun niitä käytetään ymmärtäväisesti." Tässä hän lopetti
puheensa, joka oli tavattoman pitkä hänelle ja jonka hän oli lausunut
totisena kuin kveekarinainen. Olin aivan mykistynyt nähdessäni,
kuten luulin, hänen ihmeellisen kylmäverisyytensä ja pohjattoman
tekopyhyytensä, kun keittäjätär astui sisään.

"Mrs. Poole", sanoi hän kääntyen Gracen puoleen, "palvelusväen
päivällinen on kohta valmis. Tuletteko alas?"

"En; mutta pankaa minun portterilasini ja putinkiosani tarjottimelle,
niin vien sen yläkertaan."

"Tahdotteko lihaa?"

"Pienen kappaleen, ja hiukan juustoa, siinä kaikki."

"Entä soppaa?"

"Siitä ei ole väliä vielä; tulen alas ennen teenjuontia ja teen sen
itse."

Keittäjätär kääntyi nyt minuun ja sanoi, että Mrs. Fairfax odotti
minua. Minä menin.

Päivällisen aikaan kuuntelin tuskin ollenkaan Mrs. Fairfaxin kertomusta
sänkyverhojen syttymisestä, siinä määrin vaivasi mieltäni Grace Poolen
arvoituksellinen luonne ja vielä enemmän hänen asemansa Thornfieldissä.
Miksi ei häntä pantu lukkojen taakse heti aamulla tai ainakin erotettu
isäntänsä palveluksesta. Olihan tämä melkein nimenomaan sanonut
olevansa vakuutettu hänen rikollisuudestaan viime yönä -- mikä
salaperäinen syy siis esti häntä julkisesti syyttämästä Grace Poolea?
Miksi oli hän käskenyt minuakin pitämään asian salassa? Käsittämätöntä:
rohkea, kiivas ja ylpeä herrasmies näytti tavalla tai toisella olevan
vähäpätöisimmän alamaisensa vallassa, vieläpä siinä määrin, että kun
tämä nosti kätensä hänen henkeään vastaan, hän ei uskaltanut syyttää
häntä siitä julkisesti, vielä vähemmin rangaista häntä.

Jos Grace olisi ollut nuori ja kaunis, olisin ollut taipuisa
ajattelemaan, että hellemmät tunteet kuin varovaisuus ja pelko
vaikuttivat Mr. Rochesterin käytökseen häneen nähden, mutta koska hän
oli ruma ja jäykkä, ei tämä ajatus tuntunut uskottavalta. "Niinpä
kyllä", ajattelin, "mutta hän on kerran ollut nuori, hänen nuoruutensa
on sattunut samoihin aikoihin kuin hänen isäntänsä nuoruus, ja Mrs.
Fairfax sanoi kerran, että hän on asunut täällä monta vuotta. En luule,
että hän on koskaan voinut olla kaunis, mutta hänellä on kenties ollut
omaperäisyyttä ja luonteen lujuutta korvaamassa ulkonaisten etujen
puutetta. Mr. Rochester rakastaa päättäväisyyttä ja erikoisuutta. --
Grace on ainakin erikoinen. Entä jos joku hetken oikku -- mikä ei olisi
ollenkaan mahdotonta niin äkkinäiselle ja uppiniskaiselle luonteelle
kuin Mr. Rochesterin -- olisi saanut hänet tuon naisen valtaan, niin
että tällä on nyt salainen vaikutus hänen tekoihinsa eikä hän voi
eikä uskalla karistaa yltään tuota entisen hairahduksensa seurausta.
Mutta päästyäni näin pitkälle arveluissani, näin silmieni edessä niin
selvästi Mrs. Poolen nelikulmaisen, litteän vartalon, hänen rumat,
kuivat ja tylyt kasvonsa, että ajattelin taas: 'Ei, se on mahdotonta;
otaksumani ei voi olla oikea.' 'Mutta', vastusti salainen ääni, joka
puhuu syvimmällä sydämissämme, 'ethän _sinäkään_ ole kaunis, ja Mr.
Rochester ehkä kylläkin pitää sinusta, ainakin sinusta on usein
tuntunut siltä, ja viime yönä -- muista hänen sanansa, muista hänen
katseensa, muista hänen äänensä!'"

Minä muistin hyvin kaikki, ja siinä hetkessä elin uudelleen viime yön
tapahtumat, muistin hänen sanansa, ilmeensä ja äänensä sävyn. Olin nyt
kouluhuoneessa, jossa Adèle piirusti, kumarruin hänen ylitsensä ja
ohjasin hänen kynäänsä. Hän katsahti ylös hämmästyneenä.

"Mikä teidän on, mademoiselle?" sanoi hän. "Sormenne värisevät kuin
lehdet, ja poskenne ovat punaiset, tosiaankin, kirsikanpunaiset."

"Minun tulee kuuma kun kumarrun alas, Adèle", sanoin, ja hän jatkoi
piirustamistaan, minä ajattelemistani.

Kiiruhdin karkoittamaan mielestäni tuon epämieluisan ajatukseni Grace
Poolen suhteen, sillä se inhotti minua. Vertasin itseäni häneen ja
huomasin, että olimme erilaiset. Bessie Leaven oli sanonut, että näytin
hienolta neidiltä, ja hän oli puhunut totta, minä olin sivistynyt
tyttö. Sitäpaitsi olin paljon kauniimpi kuin silloin kun Bessie oli
nähnyt minut, poskeni olivat pyöreämmät ja värikkäämmät, olin eloisampi
ja vilkkaampi, sillä toiveeni olivat nyt loistavammat ja iloni
suuremmat.

"Ilta lähestyy", ajattelin ja katsoin ulos ikkunasta. "En ole koko
päivänä kuullut Mr. Rochesterin ääntä tai askeleita, mutta varmaan
olen näkevä hänet ennen iltaa. Aamulla pelkäsin hänen näkemistään, nyt
toivon sitä; odotukseni on jo niin kauan ollut turhaa, että alan käydä
kärsimättömäksi."

Kun oli tullut lopullisesti hämärä ja Adèle oli jättänyt minut
mennäkseen lastenkamariin leikkimään Sophien kanssa, toivoin sitä koko
sydämestäni. Kuuntelin, eikö Lea tulisi tuomaan minulle mitään sanaa,
olin väliin kuulevinani Mr. Rochesterin omat askelet ja käänsin pääni
ovea kohti, odottaen sen aukeavan ja hänen astuvan sisään. Mutta ovi
pysyi suljettuna, ja vain pimeys tunkeutui sisään ikkunan kautta. Ei
ollut kuitenkaan vielä myöhäinen. Hän oli usein lähettänyt hakemaan
minua seitsemältä tai kahdeksalta, ja nyt kello oli vasta kuusi.
Varmaankaan en kokonaan pettyisi nyt kun minulla oli niin paljon
sanottavaa hänelle! Aioin taaskin johtaa keskustelun Grace Pooleen
ja kuulla, mitä hän vastaisi, tahdoin suoraan kysyä häneltä, uskoiko
hän todella, että tämä oli tehnyt viime yön kauhean yrityksen, ja jos
niin oli, minkätähden hän piti hänen ilkityönsä salassa. En suuriakaan
välittänyt siitä, suuttuisiko hän uteliaisuudestani. Minusta oli
hauskaa kiusoitella ja lepyttää häntä vuorotellen, se oli suurimpia
huvejani, ja varma vaisto esti minua aina menemästä liian pitkälle. En
milloinkaan uskaltanut viattoman ärsyttämisen rajan taakse, mutta juuri
rajalla mielelläni koettelin taitoani. Säilyttäen pilkulleen kaiken
asiaankuuluvan kunnioituksen, muistaen joka hetki, mikä asemaani sopi,
voin rauhassa ja pelkäämättä väitellä hänen kanssaan, ja se huvitti
sekä häntä että minua.

Vihdoin kuului askeleita portaista, ja Lea tuli näkyviin, mutta hän
tuli vain ilmoittamaan, että tee oli valmista Mrs. Fairfaxin huoneessa.
Sinne lähdin, iloisena, että sain edes mennä alakertaan, sillä siellä
olin mielestäni lähempänä Mr. Rochesteria.

"Tee tulee varmaankin maistumaan teille", sanoi tuo hyvä rouva, kun
tulin hänen luokseen, "te söitte niin vähän päivällistä." "Pelkään",
jatkoi hän, "että ette voi oikein hyvin tänään, näytätte niin
kiihtyneeltä ja kuumeiselta."

"Oi päinvastoin; en ole koskaan voinut paremmin."

"Sitten teidän täytyy todistaa se osottamalla hyvää ruokahalua.
Oletteko hyvä ja täytätte teekannun sillä aikaa kuin minä kudon
tämän puikon päähän asti." Päätettyään puikkonsa hän nousi avaamaan
ikkunaluukun, joka tähän saakka oli ollut kiinni, arvatenkin saadakseen
viimeisen päivänvalon huoneeseen, vaikka hämärä nyt jo vaihtuikin
täydeksi pimeydeksi.

"Ilta on kaunis", sanoi hän katsoessaan ulos, "vaikka tähtiä ei
näykään. Luulen, että Mr. Rochesterilla itse asiassa on ollut kaunis
matkailma."

"Matkailma? Onko Mr. Rochester mennyt jonnekin? Minä en tiennyt, että
hän oli poissa."

"Hän lähti matkaan jo heti syötyään aamiaista. Hän on mennyt Leas'iin,
Mr. Eshtonin tilalle, kymmenen peninkulman päähän Millcotesta. Luulen,
että siellä on suuri seurue koolla, Lordi Ingram, Sir George Lynn,
eversti Dent ja muita."

"Odotatteko häntä takaisin tänä iltana?"

"En -- enkä huomennakaan. Minusta on hyvin luultavaa, että hän
viipyy siellä viikon päivät, ehkä enemmänkin, sillä kun nuo hienot
ja kohteliaat ihmiset ovat yhdessä, ympäröi heitä sellainen loisto,
kauneus ja iloisuus, että he eivät kiirehdi eroamaan. Sellaisissa
tilaisuuksissa tarvitaan etenkin herroja, ja Mr. Rochester on niin
lahjakas ja niin hauska seuramies, että luulen hänen olevan erityisesti
suositun, etenkin naiset ovat ihastuneet häneen. Luulisin, että hänen
ulkomuotonsa ei erityisemmin suosittele häntä heidän silmissään, mutta
arvelen, että hänen tietonsa ja taitonsa, kenties hänen rikkautensa ja
hyvä nimensä korvaavat kaikki pienet ulkonaiset puutteet."

"Onko Leas'issa naisia?"

"Siellä on Mrs. Eshton ja hänen kolme tytärtään -- hienoja nuoria
neitejä, totisesti, sitten siellä on neidit Blanche ja Mary
Ingram, molemmat luullakseni harvinaisen kauniita naisia. Olenhan
nähnytkin Blanchen kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun hän
oli kahdeksantoistavuotias tyttö. Hän oli täällä rekiretkellä ja
joulutanssiaisissa, jotka Mr. Rochester antoi. Olisittepa nähnyt
ruokasalin sinä päivänä -- kuinka rikkaasti se oli koristettu, kuinka
loistavasti valaistu! Luulisin, että täällä oli silloin viisikymmentä
herraa ja naista -- kaikki seudun hienoimmista aatelisperheistä, ja
Miss Ingramia pidettiin illan kaunottarena."

"Sanoitte nähneenne hänet, Mrs. Fairfax. Minkä näköinen hän on?"

"Niin, minä näin hänet. Ruokasalin ovet oli jätetty auki, ja koska
oli joulunaika, saivat palvelijat kokoontua eteiseen kuulemaan, kun
muutamat naisista lauloivat ja soittivat. Mr. Rochester tahtoi minut
sisään, ja minä istahdin erääseen hiljaiseen nurkkaan ja katselin
heitä. En ole koskaan nähnyt loistavampaa näkyä, naiset olivat hienon
hienoissa puvuissa, useimmat -- ainakin nuoremmista -- olivat kauniita,
mutta Miss Ingram oli kuningatar."

"Ja minkä näköinen hän oli?"

"Pitkä, hienovartaloinen, kapeahartiainen, hänellä oli kaunis niska,
oliivinvärinen, tumma, mutta kirkas hipiä, kauniit piirteet, silmät
melkein kuin Mr. Rochesterilla, suuret ja mustat, jotka loistivat kuin
jalokivet hänen puvussaan. Sitten hänellä oli kaunis pää ja sysimusta
tukka, joka oli ihmeen kauniisti kammattu: niskassa oli kuin kruunu
paksuista palmikoista ja otsalla pisimmät ja kiiltävimmät kutrit mitä
koskaan olen nähnyt. Hänen pukunsa oli aivan valkea, mutta olkapäitten
ja rinnan yli oli kiedottu leveä ambranvärinen silkkinauha, joka oli
solmittu vyötäisillä ja jonka pitkät, ripsitetyt päät ulottuivat
polviin saakka. Tukassaan hänellä oli ambranvärinen kukka, joka
muodosti kauniin vastakohdan hänen rikkaitten mustien hiustensa kanssa."

"Häntä ihailtiin tietysti hyvin paljon."

"Kyllä, totisesti, eikä ainoastaan hänen kauneutensa vaan myös hänen
taitojensa vuoksi. Hän oli ainoa neideistä, joka lauloi, ja eräs herra
säesti häntä pianolla. Hän ja Mr. Rochester lauloivat dueton."

"Mr. Rochester? En tietänyt, että hän laulaa."

"Oh, hänellä on kaunis basso-ääni ja hän on erittäin musikaalinen."

"Entä Miss Ingram, minkälainen ääni hänellä on?"

"Hyvin voimakas ja täyteläinen. Hän lauloi kauniisti, ja oli
nautinto kuunnella häntä. Myöhemmin hän soitti. Minä en ole mikään
musiikkiarvostelija, mutta Mr. Rochester ymmärtää asian, ja kuulin
hänen myöhemmin sanovan, että esitys oli huomattavan hyvä."

"Ja eikö tämä kaunis ja täydellinen nainen vielä ole naimisissa?"

"Nähtävästi ei. Luulen, että sisarusten omaisuus ei ole suuri. Kun
vanhan lordi Ingramin tilukset jaettiin, sai vanhin poika melkein
kaikki."

"Mutta ihmeellistä ettei kukaan rikas aatelismies tai gentleman ole
alkanut pitää hänestä. Mr. Rochester esimerkiksi. Hän on rikas, eikö
totta?"

"On kylläkin. Mutta heidän välillään on huomattava ero iässä:
Mr. Rochester on lähellä neljääkymmentä ja tyttö on vain
kaksikymmentäviisivuotias."

"Mitä siitä. Epätasaisempia avioliittoja solmitaan joka päivä."

"Totta kyllä, mutta en juuri luule, että Mr. Rochester ajattelisi
sellaista. -- Mutta tehän ette syö mitään, olette tuskin maistanut
mitään koko aikana."

"En, minun on vain jano, mutta ei nälkä. Oletteko hyvä ja kaadatte
minulle toisen kupin."

Aioin taas palata avioliiton mahdollisuuteen Mr. Rochesterin ja kauniin
Blanchen välillä, mutta silloin tuli Adèle sisään, ja keskustelu
kääntyi toiselle tolalle.

Jäätyäni vihdoin yksin, palautin mieleeni kaiken, mitä olin kuullut,
katsoin sydämeeni, tutkin sen ajatuksia ja tunteita ja koetin varmalla
kädellä palauttaa järjen turvallisille poluille sellaiset, jotka olivat
joutuneet harhailemaan mielikuvituksen tiettömässä ja rajattomassa
maailmassa.

Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä.
Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita
olin elättänyt sitten viime yön sekä siitä yleisestä mielentilasta,
jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla
koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osottaen, kuinka olin jättänyt
kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja
vihdoin lausuin seuraavanlaatuisen tuomion:

Että suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ollut koskaan hengittänyt tämän
maapallon ilmaa, että typerämpi haaveilija ei ollut koskaan herkutellut
suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin olisi se ollut nektaria.

"_Sinä_," sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki? _Sinäkö_
osaisit miellyttää häntä? _Sinäkö_ merkitsit hänelle jotakin? Mene,
sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut
joistakin tilapäisistä mieltymyksen osotuksista -- epämääräisistä
merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa
riippuvaisessa asemassa olevalle, kokemattomalle tytölle. Kuinka
uskalsit? Poloinen narri! Eikö edes oman etusi ajatteleminen tehnyt
sinua viisaammaksi? Sinä toistit itsellesi tänä aamuna viime yön lyhyen
kohtauksen. Kätke kasvosi ja häpeä! Hän sanoi jotakin silmistäsi,
eikö niin? Sinä sokea narri! Avaa niitten veristävät luomet ja näe
niissä oma järjettömyytesi! Ei kenenkään naisen ole hyvä kuulla
imartelulta ylemmältään, joka ei mitenkään voi aikoa naida häntä, ja
on hulluutta että nainen antaa salaisen rakkauden syntyä sydämessään,
rakkauden, joka kuluttaa hänen elämäänsä, jos se jää toivottomaksi
ja tuntemattomaksi, ja joka, jos se tulee tunnetuksi ja saavuttaa
vastarakkautta, ehdottomasti johtaa virvatulen tavoin autioihin,
liejuisiin soihin, joista ei koskaan voi päästä pois."

"Kuule siis, Jane Eyre, tuomiotasi: huomenna asetat peilin eteesi ja
piirustat liidulla uskollisen muotokuvasi, lieventämättä ainoatakaan
vikaa, jättämättä pois mitään epätasaista piirrettä, miedontamatta
mitään epämieluisaa säännöttömyyttä, ja kirjoitat alle: Jane Eyre,
kotiopettaja, tuntematon, köyhä ja kömpelö."

"Senjälkeen otat kappaleen sileätä norsunluuta -- sinulla on sellainen
valmiina maalilaatikossasi -- otat palettisi, sekoitat raikkaimmat,
hienoimmat, kirkkaimmat värisi, valitset hienoimmat kameelinkarvaiset
siveltimesi, piirrät huolellisesti suloisimmat kasvot, mitä voit
kuvitella, ja maalaat ne kaunein värein ja pehmein varjostuksin sen
kuvauksen mukaan, minkä Mrs. Fairfax antoi Blanche Ingramista. Muista
tarkoin hänen sysimustat kutrinsa ja itämaiset silmänsä -- mitä! saat
ottaa mallin Mr. Rochesterin silmistä! Kas niin, ei mitään vesittelyä!
-- ei mitään tunteellisuutta! -- ei mitään kaipausta! En suvaitse muuta
kuin järkeä ja päättäväisyyttä. Loihdi esiin ylhäiset, sopusointuiset
kasvojen piirteet, kreikkalainen niska ja rinta, anna pyöreän,
häikäisevän valkoisen käsivarren ja hienon käden tulla näkyviin,
älä unhoita timanttisormusta eikä kultaista rannerengasta, kuvaa
tarkoin puku, ilmavat pitsit ja kiiltävä silkki, kaunis vyönauha ja
kullanvärinen ruusu! Alle kirjoitat: Blanche, täysverinen vallasnainen."

"Ja joka kerta tulevaisuudessa, kun ajattelet, että Mr. Rochester
ajattelee hyvää sinusta, otat nämä kaksi kuva esiin ja vertaat niitä.
Sitten sanot itsellesi. Mr. Rochester luultavasti voittaisi tämän
aatelisnaisen rakkauden, jos hänen mieleensä juolahtaisi koettaa; onko
siis todennäköistä, että hän tuhlaisi ainoatakaan vakavaa ajatusta
köyhälle ja mitättömälle tytölle?"

"Sen teen", päätin, ja tehtyäni tämän päätöksen tulin rauhalliseksi ja
nukuin.

Pidin sanani. Tunti tai pari riitti oman kuvani piirtämiseen liidulla,
ja vähemmässä kuin kahdessa viikossa oin saanut valmiiksi norsunluisen
miniatyyrin kuvitellusta Blanche Ingramista. Kuvassa näkyi kauniit,
rakastettavat kasvot, ja kun vertasi niitä todellisuuden mukaan
tehtyyn liitupiirrokseen, oli vastakohta niin suuri kuin itsearvostelu
konsanaan voi toivoa. Työstäni oli minulla siunausta: se oli pitänyt
pääni ja käteni toimessa ja antanut voimaa ja lujuutta uusille
vaikutelmille, jotka tahdoin häviämättömästi painaa sydämeeni. Ennen
pitkää oli minulla syytä onnitella itseäni sen terveellisen kurin
johdosta, johon olin alistanut tunteeni ja, kiitos olkoon sen, kykenin
kohtaamaan tyvenesti tapaukset, joita luultavasti en olisi voinut
kestää edes ulkonaisesti rauhallisena, ellen olisi valmistunut niihin.



Seitsemästoista luku.


Viikko kului, eikä mitään kuulunut Mr. Rochesterista, kymmenen päivää
kului, eikä hän vieläkään tullut. Mrs. Fairfax sanoi, että hän ei
ihmettelisi, jos Mr. Rochester menisi suoraan Leasista Lontooseen ja
Lontoosta mannermaalle eikä näyttäytyisi Thornfieldissä kokonaiseen
vuoteen, sillä hän oli usein jättänyt sen noin äkkiarvaamatta.

Kun kuulin tämän, aloin tuntea omituista vilua ja alakuloisuutta
sydämessäni. Hetkiseksi myönsin itselleni tuskallisen pettymyksen
tunteen, mutta pian maltoin taas mieleni, muistin periaatteeni ja
pidin tunteeni aisoissa, ja oli ihmeellistä, kuinka hyvin voitin
hairahdukseni ja kuinka selväksi sain itselleni, että Mr. Rochesterin
käytöksessä ei ollut mitään, jolla olisi ollut minun elämälleni
oleellisempaa merkitystä. En kuitenkaan nöyryyttänyt itseäni
orjalliseen tietoisuuteen alemmuudestani, vaan päinvastoin sanoin:

"Sinulla ei ole Thornfieldin herran kanssa muuta tekemistä kuin että
otat vastaan palkan, jonka hän antaa sinulle suojattinsa opettamisesta,
ja että olet kiitollinen ystävällisestä ja kunnioittavasta kohtelusta,
jota sinun on oikeus odottaa häneltä, jos teet velvollisuutesi. Ole
varma siitä, että se on ainoa side välillänne, jonka olemassaolon
hän vakavasti myöntää. Älä siis tee hänestä hienoimpien tunteittesi,
ilojesi ja tuskiesi, esinettä. Hän ei ole sinun luokkaasi, pysy siis
lestissäsi ja ole liian ylpeä tuhlaamaan koko sydämesi, sielusi ja
voimasi rakkautta sinne, missä sellaista lahjaa ei tarvita ja missä
sitä halveksittaisiin."

Tein päiväni työn levollisena, mutta silloin tällöin heräsi mielessäni
epämääräisiä ajatuksia siitä, pitäisikö minun jättää Thornfield, ja
vasten tahtoani muovailin ilmoituksia ja kuvittelin uusia paikkoja,
enkä pitänyt välttämättömänä tukahuttaa niitä ajatuksia -- ne voivat
itää ja kantaa hedelmiä, jos kykenivät siihen.

Mr. Rochester oli ollut, poissa noin neljätoista päivää, kun posti toi
Mrs. Fairfaxille kirjeen.

"Se on isännältä", sanoi hän katsottuaan päällekirjoitusta. "Nyt
luullakseni saamme tietää, onko meidän odotettava häntä vai eikö."

Ja sillä aikaa kun hän mursi auki sinetin ja luki kirjettä, jatkoin
kahvini juomista, sillä olimme juuri aamiaisella. Kahvi oli kuumaa, ja
sitä seikkaa syytin hehkuvasta punasta, joka äkkiä nousi kasvoilleni.
En huolinut ottaa lukuun, miksi käteni vavahti ja miksi kaadoin puolet
kuppini sisällöstä teevadille.

"Hyvä on -- väliin ajattelen, että olemme liiaksi levossa, mutta nyt
saamme luullakseni kyllä tarpeeksi hyörimistä -- ainakin joksikin
aikaa", sanoi Mrs. Fairfax pitäen kirjettä vieläkin silmälasiensa
edessä.

Ennenkuin annoin itselleni luvan pyytää selitystä, sidoin Adèlen
esiliinannauhat, jotka olivat sattuneet irtaantumaan, autoin häntä
saamaan toisen kaakkuviipaleen ja täytin hänen maitolasinsa, sitten
kysyin välinpitämättömästi:

"Mr. Rochester ei kai palanne pian, vai kuinka?"

"Päinvastoin -- hän sanoo olevansa täällä kolmen päivän kuluttua,
siis ensi torstaina, mutta hän ei tule yksin. En tiedä, kuinka moni
noista hienoista ihmisistä tuleekaan hänen mukanaan Leasista,
sillä hän käskee panna kuntoon parhaat makuuhuoneet ja puhdistaa
kirjasto- ja seurusteluhuoneet, ja minun täytyy hankkia apulaisia
keittiöön Millcoten ravintoloista tai mistä vain saan, ja naiset tuovat
kamarineitonsa ja herrat palvelijansa mukanaan, niin että kyllä talo nyt
täyttyy." Ja Mrs. Fairfax nielaisi aamiaisensa ja kiiruhti ulos
aloittamaan toimenpiteensä.

Kolme seuraavaa päivää olivatkin, kuten hän oli ennustanut, täynnä
puuhaa. Olin luullut, että kaikki huoneet Thornfieldissä olivat
moitteettoman puhtaat ja hyvässä järjestyksessä, mutta nähtävästi olin
erehtynyt. Kolme vierasta eukkoa otettiin apulaisiksi, enkä koskaan,
ennen eikä jälkeen, ole nähnyt sellaista pesemistä, harjaamista,
mattojen piiskaamista, taulujen, peilien ja kruunujen pölyyttämistä,
sänkyvaatteitten tuulettamista ja huoneitten lämmittämistä. Adèle
hyppeli aivan hurjistuneena sinne tänne. Valmistukset vieraita varten
ja heidän odotuksensa näytti saavan hänet haltioihinsa. Hän vaati
Sophieta tarkastamaan kaikki hänen "toalettinsa", kuten hän nimitti
pukujansa, laittamaan kuntoon vanhat, tuulettamaan ja silittämään
uudet. Itse hän ei tehnyt muuta kuin juoksenteli päätyhuoneissa, hyppi
vuoteitten yli ja heittäytyi makaamaan tyynyille ja patjoille, joita
oli kasattu suunnattomien takkavalkeitten ääreen. Koulutöistään hän oli
nyt vapautettu, sillä Mrs. Fairfax oli ottanut minutkin palvelukseensa,
ja olin kaiken päivää ruokahuoneessa, autoin (tai häiritsin) häntä
ja keittäjätärtä, opin tekemään munakaakkuja ja juustokaakkuja ja
ranskalaista pasteijaa ja koristamaan jälkiruokamaljakoita.

Seuruetta odotettiin torstai-iltapäivällä päivälliselle, joka
syötäisiin kello kuusi. Tänä odotusaikana ei minulla ollut aikaa
haaveiluihin, ja luulen, että olin yhtä reipas ja iloinen kuin kuka
toinen tahansa -- lukuunottamatta Adèlea, joka siinä suhteessa
voitti kaikki. Silloin tällöin kuitenkin iloni tyrehtyi, ja vasten
tahtoani jouduin takaisin epäilysten, pahojen aavistusten ja synkkien
arveluitten maailmaan. Tämä tapahtui silloin kun satuin näkemään
kolmannen kerroksen oven (joka viime aikoina oli aina lukittuna)
verkalleen aukeavan ja antavan tietä Grace Poolen haahmolle, ja
kun näin hänen, valkea esiliina edessä ja myssy päässä, liukuvan
yli gallerian miltei kuulumattomin askelin -- hänellä oli aina
vain pehmeät tohvelit jalassa -- kurkistavan myllistettyihin
makuuhuoneisiin, sanovan sanan tai pari apulaisvaimolle oikeasta
tavasta kiilloittaa uuninristikoita ja marmorinreunuksia tai poistaa
tahroja seinäpapereista, ja jälleen katoavan. Tavallisesti hän kävi
kerran päivässä keittiössä, söi päivällisensä, poltti piipullisen
tupakkaa lieden ääressä ja palasi sitten ylös kantaen portterilasiaan
iloitakseen sen ääressä ylhäällä pimeässä luolassaan. Vain yhden
tunnin päivän kahdestakymmenestä neljästä hän vietti alhaalla
palvelijatovereittensa kanssa; lopun päivää hän arvatenkin istui
matalassa huoneessaan kolmannessa kerroksessa ja ompeli -- ja nauroi
kaiketi itsekseen kaameata nauruaan -- yksinäisenä kuin vanki
komerossaan.

Ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ainoakaan sielu koko talossa, paitsi
minä, näyttänyt kiinnittävän huomiota hänen tapoihinsa tai ihmettelevän
niitä, kukaan ei puhunut sanaakaan hänen asemastaan tai työstään,
kukaan ei säälinyt hänen yksinäisyyttään. Kerran sentään satuin
kuulemaan osan keskustelusta Lean ja erään apulaisvaimon välillä, ja
tämän keskustelun aiheena oli Grace. Lea oli juuri sanonut jotakin,
jota en ollut kuullut, ja apulaisvaimo huomautti:

"Hän kai saa hyvän palkan."

"Niin saa", sanoi Lea, "toivoisinpa että minulla olisi yhtä hyvä,
vaikka eipä siltä, että minulla olisi syytä valittaa omastani,
Thornfieldissä ei olla kitsaita, mutta ei se kuitenkaan ole
viidettäkään osaa Mrs. Poolen palkasta. Ja hän tekee säästöjä -- joka
neljännesvuosi hän käy pankissa Millcotessa. En ollenkaan ihmettelisi,
jos hänellä olisi jo kylliksi voidakseen jättää kaikki ja elää
riippumattomana, mutta nähtävästi hän on tottunut työhönsä. Sitäpaitsi
hän ei ole vielä neljääkymmentä, on ripeä ja voimakas, ja hänen olisi
liian aikaista lakata tekemästä työtä."

"Lyönpä vetoa, että hän on hyvin taitava", sanoi eukko. "Se on varma,
se. Kyllä hän osaa hoitaa työnsä -- kukaan ei tekisi sitä paremmin",
sanoi Lea merkitsevästi, "eikä kuka tahansa osaisikaan olla hänen
kengissään, ei edes kaikesta rahasta, minkä hän saa."

"Eipä suinkaan", oli vastaus. "Tahtoisin tietää onko herra --"

Apulaisvaimo aikoi jatkaa, mutta silloin Lea kääntyi ja huomasi minut.
Hän teki nopeasti merkin seuralaiselleen.

"Eikö hän tiedä?" kuulin eukon kuiskaavan.

Lea pudisti päätään, ja keskustelu taukosi. Olin siis saanut selville
vain sen seikan, että Thornfieldissä oli joku salaisuus, ja että sitä
salaisuutta ei tahdottu ilmaista minulle.

Niin tuli torstai. Jo edellisenä iltana oli kaikki laitettu valmiiksi,
matot oli pantu lattialle, vuodeverhot laskoitettu, hohtavan valkeat
peitteet levitetty sängyille, yöpöydät laitettu kuntoon, pöly pyyhitty
huonekaluilta ja maljakot täytetty kukilla. Sekä makuuhuoneet että
salongit oli tehty niin raikkaiksi ja loistaviksi kuin ihmiskäsille oli
mahdollista. Myös eteinen oli puhdistettu, ja suuri, puuleikkauksilla
koristettu kello sekä porraskäytävän portaat ja kaidepuut oli
kiilloitettu kirkkaiksi kuin lasi. Ruokasalin sivupöydillä kiilsi
hopeakalustoita ja seurusteluhuoneessa loisti kauniita, outoja kukkia.

Niin tuli iltapäivä. Mrs. Fairfax pukeutui parhaaseen mustaan
silkkipukuunsa, veti hansikkaat käsiinsä ja pani kultakellon vyölleen,
sillä hänen tehtävänsä oli ottaa vastaan vieraat, johtaa naiset
huoneisiinsa j.n.e. Adèle myöskin tahtoi pukeutua, vaikka luulinkin,
että hänellä oli hyvin vähän toiveita tulla esitetyksi seurueelle, ei
ainakaan sinä iltana. Tehdäkseni hänelle mieliksi annoin kuitenkin
Sophien pukea hänet yhteen lyhyistä, ilmavista musliinipuvuistaan. Mitä
itseeni tuli, ei minun ollut tarvis muuttaa pukua, minua ei tietenkään
käskettäisi jättämään kouluhuone-pyhäkköäni, sillä nyt siitä oli tullut
minulle pyhäkkö, suloinen leposija levottomuuksien hetkinä.

Oli ollut lauha, kirkas kevätpäivä, tuollaisia maaliskuun lopun ja
huhtikuun alun päiviä, jotka kimmeltävät yli maan tuoden sanoman
lähenevästä kesästä. Se läheni nyt loppuansa, mutta iltakin oli lämmin,
ja kouluhuoneessa, jossa työni ääressä istuin, oli ikkuna auki.

"Tulee jo myöhäinen", sanoi Mrs. Fairfax, joka astui sisään hienona
ja kahisten. "Olipa hyvä, että tilasin päivällisen tuntia myöhemmin
kuin Mr. Rochester oli määrännyt; kello on nyt jo yli kuuden. Olen
lähettänyt Johnin portille katsomaan, näkyykö mitään, sieltä voi nähdä
tietä pitkältä Millcoteen päin." Hän meni ikkunan luo. "Siinä hän
onkin. No, John", sanoi hän kumartuen ulos, "mitä uutta?"

"He tulevat", oli vastaus. "He ovat täällä kymmenen minuutin kuluttua."

Adèle lensi ikkunaan. Minä seurasin häntä ja pidin varani, että seisoin
syrjässä, joten saatoin ikkunaverhon suojassa näkymättömänä nähdä
kaiken.

Johnin kymmenen minuuttia olivat pitkät, mutta vihdoin kuului pyörien
kolinaa, neljä ratsastajaa ajoi täyttä laukkaa käytävää pitkin, ja
niitten jälessä tulivat kahdet avonaiset vaunut. Lepattavat harsot
ja liehuvat töyhdöt täyttivät ajoneuvot. Kaksi ratsastajista oli
nuoria, komeita herrasmiehiä, kolmas oli Mr. Rochester, joka ratsasti
mustalla hevosellaan, Mesrourilla, ja Pilot; hyppi hänen edellään.
Hänen rinnallaan ratsasti eräs nainen, ja he kaksi olivat seurueen
ensimäiset. Hänen purppuranpunainen ratsastuspukunsa melkein laahusti
maata, hänen harsonsa liehui tuulessa, ja sen läpinäkyvien laskoksien
alta loisti runsaita, sysimustia kutreja. "Miss Ingram!" huudahti Mrs.
Fairfax ja kiiruhti paikalleen ovelle.

Ratsastajat, jotka seurasivat tien käännettä, joutuivat pian talon
kulmauksen taakse, ja minä kadotin heidät näkyvistäni. Adèle alkoi
nyt pyytää alas, mutta minä otin hänet polvelleni ja annoin hänen
ymmärtää, ettei hän millään ehdolla saisi mennä vieraitten naisten
näkyviin, ei nyt eikä toiste, jollei häntä nimenomaan kutsuttaisi,
että Mr. Rochester suuttuisi kauheasti j.n.e. Hän vesitteli hiukkasen
kuullessaan tämän, mutta kun aloin näyttää hyvin vakavalta, suostui hän
vihdoin kuivaamaan kyyneleensä.

Eteisestä kuului nyt iloista hälinää: herrojen syvät äänet ja naisten
hopeanheleät liverrykset sulautuivat kauniisti yhteen, ja kaikista
muista erottautui selvästi, vaikkakaan ei äänekkäänä, Thornfieldin
herran sointuva ääni, kun hän toivotti kauniit ja hienot vieraansa
tervetulleiksi kattonsa alle. Sitten nousivat keveät askelet portaita,
galleriasta kuului sipsutusta, hillittyä, iloista naurua, ovien
avaamista ja sulkemista, sitten oli kaikki hiljaa.

"He muuttavat toaletteja", sanoi Adèle, joka henkeään pidättäen oli
seurannut jokaista liikettä, ja sitten hän huokasi.

"Kun äidin luona oli vieraita", sanoi hän, "seurasin heitä kaikkialle,
salonkiin ja heidän huoneisiinsa, usein katselin, kun kamarineitsyet
kampasivat ja pukivat naisia, ja se oli niin hauskaa -- sitäpaitsi
siinä oppii paljon."

"Eikö sinun ole nälkä, Adèle?"

"On kyllä, mademoiselle, emmehän ole syöneet mitään viiteen tai kuuteen
tuntiin."

"Sillä aikaa kun naiset ovat huoneissaan, lähden alas ja koetan saada
jotakin syötävää."

Lähdin varovaisesti suojapaikastani ja etsin takaportaat, jotka
johtivat suoraan keittiöön. Näissä maailmoissa oli tulinen kiire ja
hyörinä, lihaliemi ja kalakeitto olivat juuri viimeisessä asteessaan
ennen valmistumista, ja kokki, joka kumartui lieden yli, oli sen
näköinen kuin olisi hän, sekä henkisesti että ruumiillisesti, voinut
syttyä palamaan minä hetkenä tahansa. Palvelijain eteisessä lämmitteli
kaksi kuskia ja kolme miespalvelijaa tulen ääressä, kamarineidit olivat
nähtävästi yläkerrassa valtijattariensa luona, ja uudet palvelijat,
jotka olivat tuodut Millcotesta, hyörivät ja pyörivät kaikkialla.
Tämän sekasorron läpi onnistuin vihdoin pääsemään ruokahuoneeseen,
siellä otin haltuuni kylmän kananpojan, sämpylän, muutamia torttuja,
pari lautasta, veitsen ja haarukan, ja tämän saaliini kanssa peräydyin
nopeasti. Olin juuri päässyt galleriaan ja aion sulkea takaoven
jälkeeni, kun lähenevä humina ilmoitti, että naiset parhaillaan tulivat
huoneistaan. En voinut päästä kouluhuoneeseen kulkematta muutamien
ovien ohi ja joutumatta vaaraan tulla yllätetyksi elintarpeineni, ja
niin jäin seisomaan tähän gallerian ikkunattomaan päähän, joka nyt oli
aivan pimeä, koska aurinko oli jo laskenut ja ilta pimein pimenemistään.

Ovet avautuivat, ja huoneitten kauniit asukkaat tulivat ulos toinen
toisensa jälkeen. He olivat keveitä ja iloisia, ja heidän vaaleat
pukunsa loistivat läpi hämärän. Hetkiseksi he pysähtyivät yhdeksi
ryhmäksi gallerian toiseen päähän keskustellen hyvin vilkkaasti, mutta
kuitenkin miellyttävän hillitysti, sitten he laskeutuivat portaita
melkein yhtä äänettömästi kuin kirkas sumu kukkulan rinnettä. Heidän
ryhmänsä tuntui minusta hienommalta ja ylhäissyntyisemmältä kuin
mikään, mitä ennen olin nähnyt.

Tapasin Adèlen kurkistamassa kouluhuoneen ovesta, jota hän raotti.
"Kuinka kauniita lady'ja!" huudahti hän englanniksi. "Oi, toivoisinpa,
että saisin mennä heidän luoksensa! Luuletteko, että Mr. Rochester
lähettää hakemaan meitä päivällisen jälkeen?"

"Sitä en tosiaankaan luule; Mr. Rochesterilla on muuta ajateltavaa. Älä
välitä lady'ista tänä iltana, ehkä saat nähdä heidät huomenna. Tässä on
päivällisesi."

Hän olikin hyvin nälkäinen, joten kananpoika ja tortut kiinnittivät
hänen huomionsa hetkeksi. Oli oikein hyvä, että minulla oli tällaiset
muonavarat, muuten olisimme kaikki kolme, Adèle, minä ja Sophie, jolle
varasin osan ateriastamme, olleet vaarassa jäädä ilman päivällistä,
sillä alakerrassa oli jokainen liian touhuissaan muistaakseen meitä.
Jälkiruoka tarjottiin vasta yhdeksän tienoissa, ja vielä kymmeneltä
juoksivat palvelijat edestakaisin tarjottimineen ja kahvikuppeineen.
Annoin Adèlen olla ylhäällä paljon kauemmin kuin tavallisesti, koska
hän selitti, että hänen ei mitenkään olisi mahdollista nukkua niin
kauan kuin alakerran ovia availtiin ja suljettiin ja ihmiset hälisivät.
Sitäpaitsi, lisäsi hän, Mr. Rochesterilta voi kenties vielä tulla
sanoma, kun hän oli riisuutunut, "et alors quel dommage!"

Kerroin hänelle tarinoita niin kauan kuin hän halusi kuunnella, ja
sitten, vaihtelun vuoksi, otin hänet ulos galleriaan. Eteisen lamppu
oli nyt sytytetty, ja Adèlea huvitti nojautua kaidepuun yli ja katsella
palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin alhaalla. Myöhemmin illalla
alkoi kuulua säveliä seurusteluhuoneesta, jonne piano oli siirretty.
Adèle ja minä istuuduimme ylimmälle portaalle kuuntelemaan. Nyt yhtyi
ihmisääni soittokoneen rikkaisiin säveleihin. Laulaja oli nainen
ja suloisesti hän lauloi. Yksinlaulua seurasi duetto, ja väliajat
täytti iloinen puheenhälinä. Kuuntelin kauan, ja äkkiä huomasin, että
olin kiinnittänyt kaiken tarkkaavaisuuteni noitten sekavien äänien
erittelyyn koettaen erottaa niiden joukosta Mr. Rochesterin äänen, ja
kun sain kiinni siitä, mikä tapahtui pian, oli seuraava työni muodostaa
epäselvät äänteet sanoiksi.

Kello löi yksitoista. Katsoin Adèlea, joka nojasi päätään olkapäätäni
vastaan, hänen silmäluomensa alkoivat käydä raskaiksi, ja minä otin
hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet vuoteeseen. Kello oli lähes yksi
ennenkuin vieraat palasivat huoneisiinsa.

Seuraava päivä oli yhtä kaunis kuin edellinenkin. Se omistettiin
huviretkelle erääseen paikkaan lähiseudulla. Seurue lähti matkaan
aikaisin aamupäivällä, muutamat ratsain, loput vaunuissa, ja olin sekä
heidän lähtönsä että paluunsa näkijänä. Miss Ingram oli taaskin ainoa
nainen hevosen selässä, ja, kuten eilenkin, ratsasti Mr. Rochester
hänen rinnallaan, ja nuo kaksi ratsastivat vähän erillään toisista.
Huomautin tästä Mrs. Fairfaxille, joka seisoi kanssani ikkunan luona.

"Te sanoitte, että ette usko heidän ajattelevan naimisiin menoa",
sanoin, "mutta te näette, että Mr. Rochester selvästi pitää hänestä
enemmän kuin muista naisista."

"Se on totta, aivan varmaan Mr. Rochester ihailee häntä."

"Ja hän Mr. Rochesteria", lisäsin, "katsokaa, kuinka hän kallistaa
päänsä häntä kohti kuin olisi heillä salaisuuksia. Tahtoisin nähdä
hänen kasvonsa; en ole vielä nähnyt niistä vilaustakaan."

"Saatte nähdä hänet tänä iltana", vastasi Mrs. Fairfax. "Satuin
mainitsemaan Mr. Rochesterille kuinka hartaasti Adèle toivoi
tulevansa esitetyksi vieraille, ja hän sanoi: 'Oh, antakaa hänen
tulla seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen ja pyytäkää Miss Eyreä
tekemään hänelle seuraa'."

"Niinkö -- sen hän sanoi vain ollakseen kohtelias, eikä minun
varmaankaan tarvitse mennä", vastasin.

"Huomautin hänelle, että te, joka olette niin tottumaton seuraelämään,
ette varmaankaan mielellänne näyttäytyisi noin suuressa seurassa, jossa
kaikki ovat teille outoja. Ja hän vastasi nopealla tavallaan: 'Lorua!
Jos hän vastustaa, sanokaa hänelle, että nimenomaan toivon sitä ja että
tulen itse hakemaan hänet, jos hän on itsepäinen'."

"Sen vaivan säästän häneltä", vastasin. "Minä menen, jollei muuta
neuvoa ole, mutta mielelläni en sitä tee. Oletteko te siellä, Mrs.
Fairfax?"

"En, pyysin vapautusta ja hän myönsi sen minulle. Minä opetan
teitä, miten teidän on meneteltävä välttääksenne tuota pulmallista
esittelyä, joka on ikävin kohta koko jutussa. Teidän täytyy mennä
seurusteluhuoneeseen sen ollessa tyhjä, ennenkuin vieraat ovat nousseet
päivällispöydästä. Valitkaa istuin jossakin hiljaisessa nurkassa, missä
vain haluatte, ja kun vieraat ovat tulleet sisään, ei teidän tarvitse
viipyä kauan, jollette tahdo. Antakaa vain Mr. Rochesterin huomata,
että olette siellä, ja sitten voitte pujahtaa pois -- kukaan ei huomaa
teitä."

"Luuletteko, että nämä ihmiset viipyvät kauan?"

"Kenties pari kolme viikkoa, varmaankaan ei enempää. Pääsiäisloman
jälkeen menee Sir George Lynn, joka hiljattain valittiin Millcoten
edustajaksi, Lontooseen toimeensa, ja lyönpä vetoa, että Mr. Rochester
menee hänen mukanaan. Minua ihmetyttää, että hän on näinkin kauan
viipynyt Thornfieldissä."

Jonkinlaisella vavistuksella huomasin sen hetken lähestyvän, jolloin
minun oli suoriuduttava tehtävästäni seurusteluhuoneessa. Adèle oli
ollut jonkinlaisessa hurmauksessa kaiken päivää, kuultuaan, että hän
saisi illalla näyttäytyä vieraille naisille, ja hän asettui vasta kun
Sophie aloitti hänen pukemisensa. Tämän toimituksen tärkeys vaati kohta
koko hänen huomionsa, ja sillä aikaa kun hänen kiharansa järjestettiin
pitkiksi, tasaisiksi kutreiksi, kun hänen punainen silkkipukunsa
pantiin ylle, pitkä silkkivyö kiinnitettiin ja pitsikäsineet vedettiin
käsiin, hän näytti juhlalliselta kuin tuomari virkansa toimituksessa.
Ei tarvinnut varoittaa häntä panemasta pukuansa epäjärjestykseen, sillä
heti valmiiksi tultuaan hän istuutui varovaisesti pieneen tuoliinsa,
nosti huolellisesti silkkihameensa helmaa, jottei se rypistyisi, ja
vakuutti minulle, että hän ei liikahtaisi paikaltaan, kunnes minä olin
valmis. Se ei kestänyt kauan: paras pukuni, tuo hopeanharmaa, joka oli
tehty Miss Templen vihkiäisiä varten ja jota en kertaakaan senjälkeen
ollut käyttänyt, oli pian ylläni, tukkani oli nopeasti kammattu, ainoa
koristeeni, pieni helmisolki, pian kiinnitetty. Me menimme alas.

Onneksi pääsi seurusteluhuoneeseen toistakin tietä kuin ruokasalin
kautta, jossa kaikki juuri istuivat päivällisellä. Huone oli tyhjä,
suuri valkea paloi hiljaisesti marmoritulisijassa, ja vahakynttilät
kirkastivat sen loistavaa yksinäisyyttä ja hienon hienoja kukkia,
joilla pöydät oli koristettu. Punainen verho riippui kaarioven
edessä, ja koska se muodosti vain ohuen väliseinän seurusteluhuoneen
ja ruokasalin välillä, puhuivat ruokasalissa olijat varmaan hyvin
matalalla äänellä, sillä heidän keskustelustaan ei erottanut muuta kuin
hiljaista hyminää.

Adèle, joka vieläkin näytti olevan mitä juhlallisimman mielialan
vallassa, istuutui sanaakaan sanomatta jakkaralle, jonka osotin
hänelle. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, otin läheiseltä pöydältä kirjan
ja koetin lukea. Adèle toi tuolinsa jalkojeni juureen ja kosketti ennen
pitkää polveani.

"Mikä on, Adèle?"

"Enkö saa ottaa yhtä ainoata noista ihmeen kauniista kukista,
mademoiselle? Vain täydentääkseni toalettiani."

"Sinä ajattelet liiaksi 'toalettiasi', Adèle, mutta voithan saada
kukan." Ja minä otin maljakosta ruusun ja kiinnitin sen hänen vyöhönsä.
Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä, kuin olisi hänen onnensa malja
nyt ollut täysi. Käänsin kasvoni pois salatakseni hymyilyä, jota en
voinut estää. Pienen pariisittaren vakava ja myötäsyntyinen hartaus
pukuasioissa oli yhtä hullunkurista kuin surullista.

Nyt alkoi kuulua hiljaista nousemisen hälinää, verho vedettiin syrjään
kaarioven edestä, ja sen takaa näkyi loistava ruokasali, jonka pitkällä
pöydällä palavat kynttilät valaisivat komean jälkiruokakaluston hopeita
ja kristalleja. Oviaukossa seisoi joukko naisia, -- he astuivat, sisään
ja verho sulkeutui heidän jälkeensä.

Heitä oli vain kahdeksan, mutta kun he tulivat sisään, olisi heidän
lukumääräänsä luullut paljon suuremmaksi. Muutamat olivat pitkiä, useat
valkopukuisia, ja kaikilla oli avarat, laahuksilla varustetut puvut,
jotka näyttivät suurentavan heidän olemuksiaan kuten sumu suurentaa
kuuta. Nousin ja tein kumarruksen. Yksi tai kaksi nyökäytti päätään
vastaukseksi, toiset vain tuijottivat minuun.

He hajautuivat ympäri huonetta muistuttaen keveitten liikkeittensä
vuoksi valkeata, liitelevää lintuparvea. Muutamat heittäytyivät
puoliksi lepääviin asentoihin sohville ja lepotuoleille, toiset
kumartuivat pöytien yli ja katselivat kukkia ja kirjoja, muut
ryhmittyivät tulen ääreen puhellen matalalla, mutta kirkkaalla äänellä,
joka tuntui heille ominaiselta. Sain jälestäpäin tietää heidän nimensä,
ja voin yhtä hyvin mainita ne nyt.

Ensinnäkin Mrs. Eshton ja hänen kaksi tytärtään. Hän oli nähtävästi
ollut kaunis nainen ja oli vieläkin hyvin säilynyt. Tyttäristä oli
vanhempi, Amy, pieni kooltaan, herttainen ja lapsekkaan näköinen sekä
ulkomuotonsa että käytöksensä puolesta. Hänen vartalonsa oli pyöreä
ja hauska, ja valkea musliinipuku sinisine silkkivöineen sopi hänelle
mainiosti. Nuorempi, Louisa, oli pitempi ja solakampi, ja hänellä oli
hyvin hienot ja suloiset kasvot, sitä tyyppiä, jolle ranskalaiset
antavat nimen "minois chiffonné". Molemmat sisaret olivat vaaleita ja
kauniita kuin liljankukat.

Lady Lynn oli suuri ja komea, noin neljäkymmenvuotias nainen. Hän
kulki hyvin suorana ja ylpeän näköisenä, oli puettu loistavaan
silkkipukuun, jonka väri kimmelsi eri vivahduksissa, ja hänen kiiltävän
mustaa, sileätä tukkaansa koristi taivaansininen sulka ja jalokivillä
varustettu otsaripa.

Everstinna Dent oli vähemmän loistelias, mutta minun mielestäni
hienomman näköinen. Hän oli hento vartaloltaan, hänellä oli
kalpeat, lempeät kasvot ja vaalea tukka. Hänen musta silkkipukunsa,
kallisarvoinen ulkomailta tuotu pitsivyönsä ja helmikoristeensa
miellyttivät minua enemmän kuin tuon jalosyntyisen naisen
sateenkaari-loisto.

Mutta huomattavimmat joukosta -- kenties senkin vuoksi, että he olivat
pisimmät -- olivat lady Ingram ja hänen tyttärensä Blanche ja Mary.
He olivat kaikki tavattoman pitkiä ja ryhdikkäitä naisia. Lady Ingram
saattoi olla neljän ja viidenkymmenen välissä. Hänen vartalonsa oli
vielä kaunis, hänen tukkansa (ainakin kynttilänvalossa) musta, ja hänen
hampaansakin näyttivät moitteettomilta. Useimmat olisivat pitäneet
häntä loistavana naisena hänen ikäänsä nähden, ja sitä hän epäilemättä
ulkonaisesti olikin, mutta koko hänen olemuksestaan, käytöksestään ja
ilmeestään huokui miltei sietämätöntä ylpeyttä. Hänellä oli roomalaiset
piirteet ja kaksinkertainen leuka, joka upposi hänen pylväsmäiseen
kaulaansa, ja nämä piirteet olivat mielestäni ylpeyden pimentämät
ja pullistamat, ja sama ylpeys piti leukaa melkein luonnottomasti
pystyssä. Hänen katseensa oli kova ja kylmä ja muistutti Mrs. Reedin
silmiä, hänen äänensä syvä, hänen puheensa hyvin täsmällistä, hyvin
pöyhkeilevää -- sanalla sanoen, hyvin sietämätöntä. Karmosiininpunainen
samettipuku ja jonkinlainen kullalla kirjailtu päähine verhosivat
hänet (niin luulin ainakin hänen itsensä arvelevan) kerrassaan
majesteetilliseen loistoon.

Blanche ja Mary olivat yhtä pitkät -- suorat ja solakat kuin poppelit.
Mary oli liian hoikka mittaansa nähden, mutta Blanche oli täyteläinen
ja hieno kuin antiikin veistos. Katselin häntä tietenkin erityisellä
mielenkiinnolla. Tahdoin ensiksikin tietää, oliko hänen ulkomuotonsa
yhdenmukainen Mrs. Fairfaxin kuvauksen kanssa, toiseksi, muistuttiko
hän ollenkaan sitä miniatyyriä, jonka mielikuvani mukaan olin tehnyt
hänestä, ja kolmanneksi -- sekin on sanottava! -- oliko hän sellainen
henkilö, jonka kuvittelin soveltuvan Mr. Rochesterin makuun.

Mitä ulkomuotoon tulee, vastasi hän kohta kohdalta sekä maalaustani
että Mrs. Fairfaxin kuvausta. Jalomuotoinen vartalo, kapeat hartiat,
kauniisti kaartuva niska, tummat silmät ja mustat kutrit -- kaikki oli
aivan oikein. Entä kasvot? Hänellä oli samanlaiset kasvot kuin hänen
äidillään, vaikkakin vielä sileät ja nuorekkaat: sama matala otsa,
samat selvät piirteet, sama ylpeys. Tämä ylpeys ei kuitenkaan ollut
yhtä ankaraa ja vaiteliasta kuin äidin. Hän nauroi lakkaamatta, hänen
naurunsa oli ivallista ja ilkamoivaa, ja samanlainen oli hänen ylpeästi
kaartuvien huultensakin tavallinen ilme.

Neroa sanotaan itsetietoiseksi -- en tiedä, oliko Miss Ingram nero,
mutta itsetietoinen hän ainakin oli, vieläpä mitä suurimmassa määrässä.
Hän alkoi keskustella kasvitieteestä lempeän Mrs. Dentin kanssa. Mrs.
Dent ei nähtävästi ollut opiskellut tätä tiedettä, mutta hän sanoi
rakastavansa kukkia, etenkin villejä kukkia. Miss Ingram sitävastoin
oli lukenut kasvioppia ja käytti sen sanavarastoja huolettoman
ylimielisesti. Huomasin, että hän tahtoi houkutella esiin Mrs. Dentin
tietämättömyyden ja nauttia sen kustannuksella. Tämä leikki oli kenties
älykästä ja sukkelaa, mutta kaikkea muuta kuin hyväntahtoista. Hän
soitti pianoa, ja hänen esityksensä oli loistavaa, hän lauloi ja hänen
äänensä oli kaunis, hän puhui ranskaa erikseen äitinsä kanssa, ja hän
teki sen hyvin, sujuvasti ja hyvin ääntäen.

Mary oli lempeämmän ja avomielisemmän näköinen kuin Blanche, hänen
piirteensä olivat hennommat ja hipiänsä vaaleampi kuin sisaren, joka
oli tumma kuin espanjatar, mutta hänestä puuttui eloisuutta, hänen
kasvonsa olivat ilmeettömät, hänen silmänsä kiillottomat, hänellä ei
ollut mitään sanottavaa, ja asetuttuaan istumaan pysyi hän paikallaan
liikkumattomana kuin kuvapatsas jalustallaan. Molemmat sisaret olivat
lumivalkeissa puvuissa.

Ja arvelinko nyt Miss Ingramia Mr. Rochesterin valinnan arvoiseksi?
En tietänyt -- en tuntenut hänen makuansa naiselliseen kauneuteen
nähden. Jos hän piti majesteetillisesta, sopi Miss Ingram hyvin hänen
ihanteekseen: hän oli täydellinen ja loistava. Arvelin, että useimmat
miehet ihailivat häntä, ja luulin jo saaneeni selviä todistuksia siitä,
että Mr. Rochesterkin teki sen. Viimeisen epäilyn varjon poistamiseksi
tarvitsi vain nähdä heidät yhdessä.

Lukijan ei suinkaan pidä otaksua, että Adèle oli koko tämän ajan
istunut liikkumattomana tuolillaan jalkojeni juuressa. Ei, heti kun
ensimäiset naiset näyttäytyivät, nousi hän, meni heitä vastaan, teki
moitteettoman niijauksen ja sanoi juhlallisesti:

"Bonjour, mesdames."

Ja Miss Ingram heitti häneen pilkallisen katseensa ja huudahti: "Kas,
mikä pieni nukke!"

Lady Lynn oli huomauttanut: "Se on Mr. Rochesterin holhokki, pieni
ranskalainen tyttö, josta hän puhui."

Mrs. Dent oli ystävällisesti tarttunut hänen käteensä ja suudellut
häntä. Amy ja Louisa Eshton olivat huudahtaneet yhteen ääneen:

"Mikä suloinen lapsi!"

Ja he kutsuivat hänet eräälle sohvalle, jossa hän nyt istui hyvässä
turvassa heidän keskellään, leperrellen vuoroin ranskaa, vuoroin
murteellista englantia, kiinnittäen puoleensa ei ainoastaan nuorten
neitien, vaan myös Mrs. Eshtonin ja Lady Lynnin huomion ja tullen
kerrankin kyllikseen hemmoitelluksi.

Vihdoin tuodaan kahvi sisälle ja herroille lähetetään kutsu. Minä istun
varjossa -- mikäli se on mahdollista tässä loistavasti valaistussa
huoneessa -- ja ikkunaverho puoliksi kätkee minut. Kaariovi aukeaa
taaskin: he tulevat. Herrojen, samoinkuin naisten ryhmä on hyvin komea.
He ovat kaikki mustiin puetuita, monet ovat pitkiä, muutamat nuoria.
Henry ja Frederick Lynn ovat kauniita nuoria miehiä, ja eversti Dent
on komea sotilas. Mr. Eshton, seudun päämies, on hieno vanha herra,
hänen tukkansa on aivan valkoinen, mutta viikset ja kulmakarvat
vielä tummat. Hän on oikea "père noble de théâtre". Lordi Ingram on,
kuten sisarensakin, hyvin pitkä ja kaunis, mutta hänellä on Maryn
välinpitämätön ja hidas ilme. Hänellä näyttää olevan enemmän pituutta
jäsenissään kuin nopeutta veressään tai voimaa aivoissaan.

Ja missä on Mr. Rochester?

Hän tulee vihdoinkin. En katso ovelle, mutta näen hänet kuitenkin.
Koetan keskittää kaiken huomioni virkkineulaani ja tekeillä olevan
kukkaron silmikkoihin, tahdon ajatella vain työtäni, nähdä vain pienet
hopeakuulat ja silkkilangat polvillani -- ja kuitenkin onhan aivan
selvästi silmieni edessä, ja minun täytyy ehdottomasti muistaa hetkeä,
jolloin viimeksi näin hänet. Silloin olin juuri, hänen oman arvelunsa
mukaan, tehnyt hänelle suuren palveluksen, ja hän oli pitänyt kättäni
omissaan ja katsellut minua silmillä, jotka kuvastivat kiihkeätä ja
tulvehtivaa sydäntä -- sydäntä, jonka tunteissa oli minullakin ollut
osani. Kuinka lähelle häntä olinkaan tullut sinä hetkenä! Mitä oli
tapahtunut, senjälkeen, mikä oli muuttanut keskinäisen asemamme? Kuinka
kaukana toisistamme olimmekaan nyt! Niin kaukana, että en odottanutkaan
hänen tulevan puhumaan minulle. Enkä ihmetellyt, kun hän, minuun
katsomatta, istuutui toiseen päähän huonetta ja aloitti keskustelun
muutamien naisten kanssa.

Heti kun huomasin, että hänen koko tarkkaavaisuutensa oli kiintynyt
heihin ja että saatoin katsella häntä tulematta itse ilmi, en enää
voinut vallita silmäluomienliikkeitä: ne nousivat väkistenkin,
ja katseeni kiintyi ehdottomasti hänen kasvoihinsa. Katselin, ja
katseleminen tuotti minulle kiihkeätä nautintoa, suuriarvoista, joskin
pistävää nautintoa; se oli kuin puhdasta kultaa, jossa kuitenkin oli
tuskan teräksinen kärki. Samanlaista tuntee janoon nääntyvä, joka
tietää, että lähde, jonka yli hän on kumartunut, on myrkytetty, vaan
joka kuitenkin juo siitä kiihkein, nauttivin vedoin.

Miten totta onkaan, että kauneus riippuu siitä, millä silmillä
sitä katsellaan! Isäntäni värittömät, tummat kasvot, hänen luja,
nelitahoinen otsansa, paksut, sysimustat kulmakarvansa, syvät silmänsä,
voimakkaat piirteensä, luja, karski suunsa, kaikki nämä osoittivat
tarmoa, päättäväisyyttä, tahdonlujuutta, mutta eivät olleet sääntöjen
mukaan kauniit. Minulle nämä kasvot olivat enemmän kuin kauniit, ne
olivat ihmeellisen mielenkiintoiset ja hallitsivat minua täydellisesti,
niin että tunteeni eivät enää olleet omassa vallassani, vaan hänen. En
ollut aikonut rakastaa häntä, ja lukija tietää, että olin taistellut
kovan taistelun tukahuttaakseni sydämessäni nousevat rakkauden idut,
ja nyt, kun ensi kerran näin hänet jälleen, ne virkosivat uudestaan,
vihreinä ja voimakkaina. Hän pakoitti minut rakastamaan itseään
katsomattakaan minuun.

Vertasin häntä vieraisiin. Mitä merkitsi Lynn-veljesten hempeä
kauneus, lordi Ingramin väsähtänyt hienostus, vieläpä eversti Dentin
sotilaallinen ryhti hänen myötäsyntyneen voimansa ja tarmonsa rinnalla?
En tuntenut mitään myötätuntoa heidän ulkomuotoansa ja ilmettään
kohtaan, ja kuvittelin kuitenkin, että useimmat olisivat sanoneet heitä
miellyttäviksi ja kauniiksi miehiksi, kun taas Mr. Rochesteria olisi
sanottu karkeapiirteiseksi ja synkkämielisen näköiseksi. Näin heidän
hymyilevän ja nauravan, eikä se ollut mitään; kynttiläni valo oli yhtä
sielukasta kuin heidän hymynsä, kulkusen kilinä yhtä sisältörikasta
kuin heidän naurunsa. Näin Mr. Rochesterin hymyilevän -- hänen kovat
piirteensä lauhtuivat, hänen silmänsä tulivat sekä loistaviksi että
hyviksi, ja niitten katse oli miettivä ja lempeä. Hän puhui parastaikaa
Louisa ja Amy Eshtonin kanssa. Ihmettelin suuresti nähdessäni
heidän aivan levollisina kohtaavan tuon katseen, joka minusta oli
niin läpitunkeva. Odotin heidän katseensa painuvan, heidän värinsä
kohoavan sen edessä, mutta olin kuitenkin tyytyväinen huomatessani,
että se ei liikuttanut heitä vähääkään. "Hän ei ole heille sitä mitä
hän on minulle", ajattelin. "Hän ei ole heidän lajiansa -- uskon,
että hän on minun lajiani -- olen varma siitä. Tunnen olevani hänen
sukulaissielunsa, ymmärrän hänen ilmeittensä ja liikkeittänsä äänetöntä
kieltä, ja vaikka arvo ja asema erottavat meidät kauas toisistamme, on
päässäni ja sydämessäni, veressäni ja hermoissani jotakin, joka tekee
minut hänen vertaisekseen. Sanoinko tosiaankin muutamia päiviä sitten,
että minulla ei ole muuta tekemistä hänen kanssaan kuin ottaa palkkani
hänen kädestään? Kielsinkö itseäni ajattelemasta häntä missään muussa
valossa kuin palkanmaksajana? Mikä solvaus luontoa vastaan! Kaikki
hyvät, voimakkaat, rehelliset tunteeni kokoontuvat vaistomaisesti hänen
ympärilleen. Tiedän, että minun täytyy kätkeä tunteeni, tukahuttaa
toiveeni ja joka hetki muistaa, että hän ei voi paljoa välittää
minusta. Sillä kun sanon olevani hänen lajiansa, en väitä omaavani
hänen vaikutusvoimaansa ja viehätyskykyänsä, tarkoitan vain, että
muutamat tunteet ja taipumukset ovat meillä yhteiset. Minun on siis
alituisesti muistutettava itselleni, että olemme iäksi erotetut -- ja
kuitenkin, niin kauan kuin hengitän ja ajattelen, täytyy minun rakastaa
häntä."

Kahvia tarjotaan. Kohta herrojen tulon jälkeen ovat naiset käyneet
iloisiksi kuin leivoset, ja keskustelu on vilkasta ja hauskaa. Eversti
Dent ja Mr. Eshton keskustelevat politiikasta, ja heidän vaimonsa
kuuntelevat. Molemmat ylpeät vallasnaiset, lady Lynn ja lady Ingram
puhelevat keskenään. Sir George, jonka unohdin kuvata -- hyvin suuri ja
hyvin terveen näköinen maalainen aatelismies -- seisoo heidän sohvansa
edessä, kahvikuppi kädessään, ja pistää silloin tällöin sanan tai
pari heidän juttuihinsa. Mr. Frederick Lynn on valinnut sijansa Mary
Ingramin vieressä ja näyttää hänelle erään loistoteoksen kuvia. Hän
katselee, hymyilee aika ajoin, mutta puhuu nähtävästi vähän. Suuri,
hidas lordi Ingram nojautuu pienen ja vilkkaan Amy Eshtonin tuolin
selkänojaan, tämä katsoo ylös häneen ja livertelee kuin lintunen.
Nähtävästi hän pitää enemmän lordista kuin Mr. Rochesterista. Henry
Lynn on vallannut erään leposohvan Louisan jalkojen juuressa, Adèle
jakaa sen hänen kanssaan, hän koettaa puhua ranskaa ja Louisa nauraa
hänen kömmähdyksilleen. -- Vaan kenen pariksi joutunee Blanche Ingram?
Hän seisoo yksinään erään pöydän luona taivuttaen kauniin niskansa
kuvateoksen yli. Hän näyttää odottavan, että häntä etsittäisiin, mutta
hän ei odota liian kauan, vaan valitsee itse kumppaninsa.

Mr. Rochester, joka on jättänyt Eshtonit, seisoo lieden luona yhtä
yksinäisenä kuin Miss Ingram pöydän ääressä. Tämä tulee hänen luokseen
ja asettuu hänen eteensä uunin vastaiselle puolelle.

"Mr. Rochester, minä luulin, että te ette ole lapsirakas."

"En olekaan."

"Mikä siis on saanut, teidät ottamaan vaivoiksenne tuollaisen pienen
nuken?" Hän osoitti Adèlea. "Mistä olette poiminut hänet?"

"En ole poiminut häntä mistään, hän on jätetty käsiini."

"Olisitte lähettänyt hänet kouluun."

"Minulla ei ole siihen varoja, koulut ovat niin kalliita."

"Mitä, pidättehän kuitenkin hänelle kotiopettajatarta! Näin äsken
erään henkilön hänen kanssaan -- onko hän poissa jo? Ei, tuolla hän
istuu vielä, tuolla ikkunaverhon takana. Te tietysti palkkaatte hänet,
ja luulisin sen tulevan aivan yhtä kalliiksi -- kalliimmaksikin, kun
lisäksi tulee vielä molempien ylöspito."

Pelkäsin -- tai sanoisinko toivoin -- että minua mainittaessa Mr.
Rochester vilkaisisi minuun, ja vetäydyin vaistomaisesti kauemmaksi
varjoon, mutta hän ei edes kääntänyt päätään.

"En ole ajatellut asiaa", sanoi hän välinpitämättömästi, katsoen
suoraan eteensä.

"Ei -- te miehet ette koskaan ota huomioon terveen järjen ja
käytännöllisen edun vaatimuksia. Kuulisittepa äitiä, kun on puhe
kotiopettajattarista! Marylla ja minulla on aikoinamme ollut vähintäin
tusina sellaisia. Puolet niistä olivat inhottavia, loput naurettavia,
ja kaikki tyyni äärettömän vaivalloisia ja ikäviä -- eikö totta,
äitiseni?"

"Mistä puhut, kultani?"

"Kultani" antoi pyydetyn selityksen.

"Rakkahin, älä puhu kotiopettajista, jo pelkkä sana tekee minut
sairaaksi. Olen kärsinyt marttyyrin tuskia heidän taitamattomuutensa ja
oikkujensa vuoksi. Kiitän taivasta, että nyt olen päässyt heistä."

Tällöin Mrs. Dent kumartui hurskasta rouvaa kohti ja kuiskasi jotakin
hänen korvaansa. Vastauksesta voin päättää, että hän muistutti erään
tästä kirotusta sukukunnasta olevan läsnä.

"Sitä pahempi", vastasi hänen korkeutensa. "Toivon, että se tekee
hänelle hyvää." Sitten hän jatkoi matalammalla äänellä, mutta kuitenkin
niin kovaa, että hyvin saatoin kuulla: "Minä panin hänet merkille, olen
ihmiskasvojen tuntija, ja hänen kasvoissaan näin kaikki hänen luokkansa
virheet."

"Mitkä ne ovat, armollinen rouva?" kysyi Mr. Rochester ääneen.

"Kerron sen teille yksityisesti", sanoi hän ja huojutti mahtavaa
päähinettään kolme kertaa hyvin merkitsevästi.

"Mutta silloin uteliaisuuteni on jo menettänyt ruokahalunsa; se vaatii
ravintoa juuri nyt."

"Kysykää Blanchelta, hän on lähempänä teitä kuin minä."

"Oh, älä neuvo häntä minun luokseni, äiti! Minulla on vain yksi sana
sanottavana koko heimosta: he ovat vitsaus. Eipä siltä, että minä
olisin paljoa kärsinyt heidän tähtensä, minä kyllä pidin puoleni.
Mitä kepposia Theodor ja minä teimmekään Miss Wilson'eillemme, Mrs.
Grey'llemme, ja Madame Joubert'eillemme! Mary oli aina liian unelias
ottaakseen osaa älykkääseen juoneen. Parhaiten onnistui pila Madame
Joubertin suhteen. Miss Grey oli kivulloinen raukka, vesittelevä
ja alakuloinen, eikä maksanut vaivaa nujertaa häntä, ja Mrs. Grey
oli niin karkea ja paksunahkainen, ettei mikään isku sattunut
häneen. Mutta Madame Joubert parka! Näen vieläkin hänen voimattoman
raivonsa, kun olimme jännittäneet hänet äärimmilleen -- kaataneet
teekuppimme, jauhaneet rikki voileipämme, viskelleet kirjamme kattoon
ja pitäneet konsertteja viivottimella ja pulpeteilla, pesänluukuilla ja
hiilihangoilla. Theodor, muistatko vielä noita iloisia päiviä?"

"Muistan toki", vastasi lordi Ingram veltosti, "ja tuo vanha kuikka
parka huusi: 'Te ilkeät lapset!' ja silloin me saarnasimme hänelle,
kuinka itserakas hän oli luullessaan voivansa opettaa niin älykkäitä
vesoja kuin me olimme, vaikka itse oli niin tietämätön."

"Niin teimme, ja muistatko, Tedo, kuinka autoin sinua opettajasi,
tuon jauhonvalkean Mr. Viningin, vainoamisessa. Hän ja Miss Wilson
ottivat itselleen vapauden rakastua toisiinsa -- ainakin Tedo ja minä
ajattelimme niin. Panimme merkille helliä katseita ja huokailuja,
joita pidimme 'suuren intohimon' merkkeinä, ja asianomaiset saivat
pian tuntea keksintöjemme siunausta, sillä käytimme niitä hyväksemme
karkoittaaksemme kiusanhenkemme talosta. Rakas äitimme sai pian vihiä
asiasta, ja katsoi heidän suhteensa sotivan kaikkea säädyllisyyttä
vastaan. Eikö totta, rouva äitini?"

"Tietysti, kultaseni. Ja olin aivan oikeassa, sillä on olemassa
tuhansia syitä, joitten vuoksi helliä suhteita kotiopettajien ja
kotiopettajattarien välillä ei pitäisi hetkeäkään suvaita missään hyvin
järjestetyssä talossa. Ensinnäkin --"

"Oi, varjelkoon, äiti! Säästä meitä luetteloista! Sitäpaitsi
tiedämme ne kaikki tyyni: huonoa esimerkkiä viattomille lapsille,
hajamielisyyttä ja siitä johtuvaa huolimattomuutta velvollisuuksien
täyttämisessä, asianomaisten ystävyydenliitosta johtuva tuttavallisuus,
sitten juorut, hävyttömyydet, kapinat ja yleinen sekasorto. Olenko
oikeassa, vapaaherratar Ingram of Ingram Park?"

"Olet oikeassa nyt kuten aina, liljankukkani."

"Silloin ei ole enää mitään lisättävää; vaihtakaamme keskusteluaihetta."

Amy Eshton, joka joko ei kuullut tahi ei ottanut huomioon tätä
määräystä, yhtyi puheeseen pehmeällä, lapsellisella äänellään: "Louisa
ja minä myös kiusoittelimme kotiopettajatartamme, mutta hän oli
äärettömän hyvä ihminen, hän kärsi kaiken eikä mikään saanut häntä
suunniltaan. Hän ei koskaan suuttunut meille, vai suuttuiko, Louisa?"

"Ei, ei koskaan, me saimme tehdä mitä tahdoimme, tarkastaa hänen
pöytälaatikkonsa ja ompelulippaansa ja mullistaa hänen piironkinsa, ja
hän oli niin hyvänluontoinen ja antoi meille kaiken, mitä tahdoimme."

"Otaksun", sanoi Miss Ingram pyöristäen alahuultaan ivallisesti, että
saamme nyt kuulla yhteenvedon kaikkien kotiopettajatar-kokemuksista, ja
sellaista esitystä välttääksemme pysyn vieläkin ehdotuksessani uuden
aiheen valinnasta. Mr. Rochester, kannatatteko ehdotustani?"

"Armollinen neiti, kannatan teitä tässä asiassa kuten kaikissa
muissakin."

"Siispä voin jatkaa. Signor Eduardo, onko äänenne kunnossa tänä iltana?"

"Donna Bianca, jos te käskette, on se valmis palvelukseenne."

"Siinä tapauksessa, signor, annan korkeimman määräykseni keuhkoillenne
ja muille äänielimillenne, sillä tarvitsen niitä kuninkaalliseen
palvelukseeni."

"Kuka ei tahtoisi olla Rizziona noin jumalaiselle Marialle?"

"Viisi Rizziosta!" huudahti hän pudistaen kiharaista päätään ja
meni pianon luo. "Minun mielipiteeni on, että tuo soittoniekka oli
sietämätön nahjus, ja pidän enemmän mustasta Bothwellista. Minun
mielestäni ei mies ole mitään, jollei hänessä ole hituinen pirua,
ja historia sanokoon mitä tahtoo James Hepburnista, mutta minun
käsitykseni mukaan hän oli juuri tuollainen hurja, ylpeä rosvosankari,
jollaiselle voisin suostua lahjoittamaan käteni."

"Hyvät herrat, kuuletteko? Kuka teistä enimmän muistuttaa Bothwellia?"

"Minä sanoisin, että te olette tässä suhteessa edullisimmassa
asemassa", vastasi eversti Dent.

"Kautta kunniani, olen teille kiitollinen", oli vastaus.

Miss Ingram, joka nyt oli ylpeän sulavasti istuutunut pianon ääreen ja
jonka runsaslaskoksinen, lumivalkea hame levisi majesteetillisena hänen
ympärilleen, aloitti loisteliaan preludin, jatkaen kuitenkin puhettaan.
Hän näytti tänä iltana olevan loistavalla tuulella, ja tuntui kuin sekä
hänen sanansa että ilmeensä olisivat tahtoneet herättää kuulijoissa ei
ainoastaan ihailua, vaan myös ihmettelyä, hän tahtoi silminnähtävästi
esiintyä sekä häikäisevänä että rohkeana.

"Oh, tulen sairaaksi kun katselen tämän ajan nuoria miehiä", huudahti
hän takoen edelleen soittokonetta. "Nuo pikku raukat, jotka eivät
kykene astumaan askeltakaan isän puistonporttien ulkopuolella, eivätkä
pääse edes porteille asti ilman äidin lupaa ja vartioimista! Miten
syventyneet he ovatkaan kauniitten kasvojensa, vaikeitten käsiensä ja
pienten jalkojensa hoitoon, ikäänkuin miehillä tarvitsisi olla mitään
tekemistä kauneuden kanssa! Ikäänkuin ei rakastettavaisuus olisi
naisten erityinen etuoikeus, heidän laillinen osansa ja perintönsä!
Myönnän kyllä, että ruma _nainen_ on tahra luomakunnan kauniissa
kasvoissa, mutta mitä _miehiin_ tulee -- he katsokoot vain, että heillä
on voimaa ja rohkeutta, heidän tunnuslauseensa olkoon: metsästä,
ammu, taistele! -- muu ei ole pennin veroista. Sellainen olisi minun
tunnuslauseeni, jos olisin mies."

"Olen päättänyt", jatkoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, jota ei
kukaan katkaissut, "että kun menen naimisiin, ei mieheni saa olla
kilpailijani, vaan voitettuni. Minä vaadin jakamatonta ihailua, eikä
hän saa tasata palvomistaan minun ja oman peilikuvansa kesken. Mr.
Rochester, laulakaa nyt, ja minä säestän teitä!"

"Olen pelkkää tottelevaisuutta", oli vastaus.

"Tässä on 'Merirosvojen laulu'. Tietäkää, että olen hullaantunut
merirosvoihin, ja laulakaa siis 'con spirito'!"

"Määräykset Miss Ingramin huulilta saisivat vetisen maidonkin
vaahtoamaan."

"Pitäkää siis varanne, jollette miellytä minua, häpäisen teitä
näyttämällä, miten sellainen laulu _olisi_ laulettava."

"Mutta tehän tarjoatte palkan kyvyttömyydestä nyt koetan kaikella
muotoa epäonnistua."

"Gardez-vous en bien! Jos erehdytte tahallanne, määrään rangaistuksen
rikoksen mukaan."

"Miss Ingramin pitäisi olla lempeä, sillä hänellä on vallassa kovemmat
rankaisukeinot, kuin mitä kuolevainen voi kestää."

"Oo, selittäkää", määräsi tämä.

"Anteeksi, armollinen neiti, selityksiä ei kaivata, oma hieno vaistonne
varmaan sanoo teille, että yksi ainoa vihastunut katseenne riittäisi
korvaamaan kuolemanrangaistusta.

"Laulakaa!" sanoi hän ja alkoi säestyksen omalla tulisella tavallaan.

"Nyt on minun aikani pujahtaa pois", ajattelin, mutta sävelet, jotka
nyt halkoivat ilmaa, pysäyttivät minut. Mrs. Fairfax sanoi, että Mr.
Rochesterilla oli kaunis ääni; niin hänellä olikin, pehmeä, täyteläinen
basso, johon hän pani oman tunteensa, oman voimansa, ja joka löysi
tiensä suoraan kuulijan sydämeen herättäen siellä outoja tunteita.
Odotin, kunnes viimeinen syvä, täyteläinen värähdys oli kuollut
pois, kunnes puheen vuolas virta, joka hetkiseksi oli pysäytetty,
oli jälleen palannut uomaansa, sitten jätin suojaisen nurkkani ja
livahdin ulos sivuovesta, joka onneksi oli lähellä. Siitä johti ahdas
käytävä eteiseen; kulkiessani sen poikki, huomasin kengännauhani olevan
auki, pysähdyin kiinnittämään sitä ja polvistuin sen vuoksi matolle
porraskäytävän juurella. Kuulin ruokasalin oven aukeavan, eräs mies
tuli ulos, nousin nopeasti ja seisoin suoraan hänen edessään. Se oli
Mr. Rochester.

"Kuinka voitte?" kysyi hän.

"Oikein hyvin, sir."

"Miksi ette tullut puhuttelemaan minua tuolla sisällä?"

Ajattelin, että vastauksen asemasta olisin voinut tehdä hänelle saman
kysymyksen, mutta en kuitenkaan tahtonut ottaa itselleni sellaista
vapautta. Vastasin:

"En tahtonut häiritä teitä, kun näytitte koko ajan olevan niin kiinni."

"Mitä olette tehnyt minun poissaollessani?"

"En mitään erityistä, olen opettanut Adèlea kuten tavallisesti."

"Ja tullut hyvän joukon kalpeammaksi kuin mitä olitte, kuten näin heti
ensi näkemältä. Mikä siihen on syynä?"

"Ei mikään, sir."

"Ettekö vilustunut tuona yönä, kun puoliksi hukutitte minut?"

"En vähääkään, sir."

"Palatkaa seurusteluhuoneeseen, te karkaatte liian aikaisin."

"Olen väsynyt, sir."

Hän katseli minua hetkisen.

"Ja hiukan alakuloinen", sanoi hän. "Minkätähden? Kertokaa minulle!"

"Ei se ole mitään, sir, ei mitään. Minä en ole alakuloinen."

"Mutta minä vakuutan teille, että olette, vieläpä niin surullinen,
että vielä muutamat sanat saisivat kyyneleet silmiinne -- kas niin,
siinähän ne jo kiiltävätkin ja yksi helmi on jo irroittautunut ripsistä
ja pudonnut poskellenne. Jos minulla olisi aikaa ja jollen olisi
kuolettavassa pelossa, että joku lörpöttelevä palvelija kulkee ohitse,
tahtoisin tietää, mitä tämä kaikki merkitsee. No hyvä, tänä iltana
annan teille anteeksi, mutta tietäkää, että niin kauan kuin vieraani
viipyvät täällä, odotan teitä joka ilta seurusteluhuoneeseen. Se on
toivomukseni, älkää unohtako sitä. Menkää nyt, ja lähettäkää Sophie
hakemaan Adèlea. Hyvää yötä, oma --". Hän vaikeni, puraisi huultaan ja
jätti minut äkisti.



Kahdeksastoista luku.


Ne olivat iloisia päiviä Thornfieldissä, täynnä eloa ja vilkasta
liikettä. Kuinka erilaisia ne olivatkaan kuin nuo kolme ensimäistä
hiljaista, yksitoikkoista, yksinäistä kuukautta, jotka olin viettänyt
sen katon alla. Kaikki surulliset tunnelmat näyttivät nyt olevan
karkoitettuja talosta, kaikki synkät ajatukset unhoitettuja, kaikkialla
oli eloa ja liikuntaa, päivät pitkät. Ei voinut kulkea ennen niin
hiljaisen gallerian yli, ei avata ennen niin autioitten päätyhuoneitten
ovia kohtaamatta sievää kamarineitiä tai keikarimaista lakeijaa.

Keittiö, kellarimestarin asunto ja palvelijain huoneet olivat yhtä
eloisat, ja salongit jäivät tyhjiksi ja hiljaisiksi vain silloin,
kun kevätpäivän leppoisa paiste ja sininen taivas kutsuivat niitten
asukkaita ulos metsiin ja lehtoihin. Silloinkin kun kaunis ilma
keskeytyi ja taukoamaton sade synkistytti muutamia päiviä, ei mikään
sulku näyttänyt ehkäisevän iloisuutta, ja ulkoilma huvittelun keskeytys
aiheutti vain suurempaa vilkkautta ja vaihtelua ajanvietteissä linnan
avarissa suojissa.

Olin utelias näkemään, mitä he tekisivät ensimäisenä iltana, kun
ehdotettiin ohjelman vaihtelua. Puhuttiin "kuva-arvoituksista", mutta
tietämättömyydessäni en ymmärtänyt, mitä sana merkitsi. Palvelijat
kutsuttiin sisään, ruokasalin pöydät työnnettiin syrjään, valot
järjestettiin toisin ja tuolit asetettiin puoliympyrään kaarioven
eteen. Sillä aikaa kun Mr. Rochester ja muut herrasmiehet johtivat
näitä muutoksia, juoksivat naiset portaita ylös ja alas soittaen
kamarineitejään. Mrs. Fairfaxia pyydettiin antamaan tietoja talon
kaikista mahdollisista puku-, huivi- ja verhovarastoista, ja eräät
kolmannen kerroksen vaatesäiliöt tarkastettiin, ja kamarineidit toivat
alas sylintäydet kullalla kirjailtuja pönkkähameita, silkkimantteleita,
pitsikauluksia, y.m., sitten tehtiin valinta, ja hyväksytyt kappaleet
tuotiin seurusteluhuoneen takaiseen komeroon.

Sillävälin oli Mr. Rochester taas kutsunut naiset ympärilleen ja
valitsi muutamia heistä omaan puolueeseensa. "Miss Ingram on tietysti
minun", sanoi hän. Sitten hän valitsi molemmat Eshtonin neidit ja Mrs.
Dentin. Hän katsahti minuun: satuin olemaan hänen lähellään, sillä
olin juuri kiinnittänyt Mrs. Dentin rannerenkaan, joka oli sattunut
aukeamaan.

"Tahdotteko leikkiä mukana?" kysyi hän. Pudistin päätäni. Hän ei
vaatinut minua mukaan, kuten melkein olin pelännyt hänen tekevän, vaan
salli minun rauhassa palata tavalliselle paikalleni.

Hän vetäytyi nyt puoluelaisineen verhon taakse, ja toinen puolue,
jonka johtajana oli eversti Dent, asettui istumaan tuoleille. Eräs
herroista, Mr. Eshton, näytti huomaavan minut ja ehdottavan, että minut
otettaisiin mukaan, mutta lady Ingram ehätti kieltämään:

"Ei", kuulin hänen sanovan, "hän näyttää liian typerältä mihinkään
tällaiseen leikkiin."

Ennen pitkää kilisi kello, ja verho vedettiin syrjään. Kaarioven
takana näyttäytyi suuri Sir George Lynn, jonka Mr. Rochester myös oli
valinnut puolueeseensa, kiedottuna valkeaan lakanaan. Hänen edessään
pöydällä oli avonainen kirja, ja Amy Eshton seisoi hänen vieressään,
Mr. Rochesterin takki yllä, kirja kädessään. Joku, jota ei näkynyt,
helisti kelloa iloisesti, sitten hypähti Adèle (joka välttämättä oli
tahtonut kuulua holhoojansa puolueeseen) esiin ripoitellen ympärilleen
kukkia käsivarrellaan kantamastaan korista. Sitten näyttäytyi Miss
Ingram häikäisevän kauniina, kokonaan valkeissa, pitkä harso päässä
ja ruusukiehkura otsalla. Hänen vierellään kulki Mr. Rochester, ja
yhdessä he lähenivät pöytää. He polvistuivat, ja Mrs. Dent ja Louisa
Eshton, myöskin valkeissa puvuissa, asettuivat heidän taakseen. Seurasi
eräänlainen toimitus, jonka helposti tunsi mykäksi vihkimiseksi. Sen
päätyttyä neuvottelivat eversti Dent ja hänen puoluelaisensa keskenään
hetkisen kuiskaillen, sitten sanoi eversti "morsian", Mr. Rochester
kumarsi, ja esirippu laski.

Kului huomattava väliaika ennenkuin se jälleen nousi. Toisella
nousemisella avautui näkyviin taidokkaammin valmistettu näyttämö kuin
ensimäisellä. Seurusteluhuone, kuten jo ennen olen maininnut, oli
pari porrasta ylempänä kuin ruokasali, ja ylemmän portaan tasalla,
pari metriä kauempana ovesta, oli suuri marmoriallas, jonka tunsin
kasvihuonekoristeeksi -- siellä se tavallisesti seisoi, etelän
kukkien keskellä, kultakalojen asuntona -- ja jota varmaan oli ollut
vaikea siirtää sisälle. Matolla altaan vieressä istui Mr. Rochester
turbaani päässään, pukunansa joukko kirjavia huiveja. Hänen mustat
silmänsä, tumma ihonsa ja pakanalliset piirteensä sopivat mainiosti
tähän pukuun ja hän näytti todellakin itämaalaiselta emiiriltä. Hänen
jälkeensä tuli Miss Ingram näkyviin. Hänkin oli puettu itämaalaiseen
tapaan: tulipunainen silkkinauha oli sidottu hänen vyötäisilleen,
pitsinenäliina solmittu ohimoille, hänen kauniit, täyteläiset
käsivartensa olivat paljaina, ja toinen niistä kaartui sulavasti
ylös kannattaen vesiruukkua pään päällä. Sekä hänen vartalonsa että
piirteensä, ihonsa väri ja ilmeensä muistuttivat israelilaista
ruhtinatarta patriarkkain ajalta, ja sellaista hän epäilemättä
esittikin.

Hän lähestyi allasta ja kumartui sen yli ikäänkuin täyttääkseen
ruukkunsa, sitten hän nosti sen taas päälaelleen. Kaivon vieressä
istuva henkilö näytti nyt puhuttelevan häntä, pyytävän häneltä jotakin
-- "hän laski nopeasti ruukun kädestään ja antoi hänelle juoda --".
Mies otti silloin viittansa alta lippaan, avasi sen ja veti esiin
säihkyviä rannerenkaita ja korvarenkaita, neito oli hämmästyvinään ja
ihastuvinaan, mies polvistui ja laski aarteet hänen jalkoihinsa, hänen
ilmeensä ja eleensä osoittivat epäilystä ja iloa, muukalainen kiinnitti
rannerenkaat hänen käsivarteensa ja korvarenkaat hänen korviinsa. Se
oli Eleasar ja Rebekka: kameelit vain puuttuivat.

Arvaajat panivat taas päänsä yhteen: nähtävästi he eivät voineet tulla
yksimielisiksi sanasta tai tavusta, jota tämä kohtaus esitti. Eversti
Dent, heidän puheenjohtajansa, pyysi koko sanaa esittävää kuvaelmaa, ja
esirippu laski taaskin.

Kolmannella nousulla tuli näkyviin vain pieni osa seurusteluhuonetta,
muun osan peitti tumma, karkea vaate. Marmoriallas oli siirretty
pois, sen tilalle oli tuotu yksinkertainen pöytä ja tuoli keittiöstä,
yksi ainoa himmeä lyhty valaisi näitä, ja kaikki vahakynttilät oli
sammutettu.

Tämän halvan näyttämön keskellä istui mies, sidotut kädet polvillaan
ja katse maahan luotuna. Tunsin Mr. Rochesterin, vaikkakin hänen
noetut kasvonsa, puvun epäjärjestys (toinen hiha riippui melkein
irrallaan ikäänkuin olisi se tullut tappelussa revityksi), synkkä ja
epätoivoinen ilme, karkea, vanukkeinen tukka olisivat hyvin voineet
tehdä hänet tuntemattomaksi. Kun hän liikahti, helähti kahle, sillä
hänen ranteillaan oli käsiraudat.

"Kuritushuone", huudahti eversti Dent, ja arvoitus oli selvitetty.
[Morsian = bride, kaivo = well, kuritushuone = bridewell.]

Jonkun ajan kuluttua, ehdittyään pukeutua tavallisiin pukuihinsa,
palasivat näyttelijät ruokasaliin. Mr. Rochester oli tarjonnut
käsivartensa Miss Ingramille, joka lausui hänelle kohteliaisuuksia
hänen näyttelemisestään.

"Tiedättekö", sanoi hän, "enimmän pidin teistä viimeisessä osassanne.
Oi, olisittepa vain elänyt muutamia vuosia aikaisemmin! Mikä komea
rosvoritari teistä olisi tullut!"

"Onko kaikki noki poissa kasvoistani nyt?" kysyi hän kääntyen neitoa
kohti.

"Ikävä kyllä, on! Ei mikään pue kasvojanne paremmin kuin tuo rosvon
väri."

"Pitäisittekö siis maantiesankarista?"

"Englantilainen maantiesankari on lähinnä paras italialaisen rosvon
jälkeen, ja tämän taas voittaa vain itämainen ryöväri."

"No niin, olin mikä olin, muistakaa, että olette vaimoni. Meidät
vihittiin tunti sitten kaikkien näitten todistajien läsnäollessa." Miss
Ingram tirskui, ja hänen värinsä kohosi.

"Nyt, Dent", sanoi Mr. Rochester, "on teidän vuoronne." Ja toinen
puolue vetäytyi pois, ja hänen puolueensa valtasi tyhjiksi jääneet
tuolit. Miss Ingram asettui puolueensa päämiehen oikealle puolelle,
toiset arvaajat täyttivät tuolit molemmin puolin heitä. Tällä kertaa
en välittänyt näyttelijöistä, en enää jännityksellä odottanut esiripun
nousemista, mielenkiintoni oli nyt kokonaan katselijain puolella, ja
katseeni, joka äsken oli kiintynyt kaarioveen, pysyi nyt ehdottomasti
katsomossa. En enää muista, mitä arvoituksia eversti Dent ja hänen
puolueensa esittivät, minkä sanan he olivat valinneet, kuinka he
suoriutuivat tehtävästään, mutta sitävastoin näen vieläkin jokaista
kuvaelmaa seuranneet neuvottelut, näen Mr. Rochesterin kumartuvan
Miss Ingramia ja Miss Ingramin Mr. Rochesteria kohti, näen hänen
taivuttavan päätään kunnes hänen mustat kutrinsa melkein koskettavat
Mr. Rochesterin olkapäätä ja aaltoilevat hänen leukansa tasalla, kuulen
heidän kuiskailunsa, muistan tarkoin heidän katseensa, ja vielä tällä
hetkellä voin palata tunnelmaan, jonka näytännöt olivat aiheuttaneet.

Olen sanonut sinulle, lukija, että olin oppinut rakastamaan Mr.
Rochesteria, enkä nytkään voinut olla rakastamatta häntä vain siitä
syystä, että hän näytti lakanneen huomaamasta minua, että saatoin
viettää tuntikausia hänen läheisyydessään ilman että hän kertaakaan
katsahti edes siihen suuntaan, jossa olin, että näin hänen omistaneen
kaiken huomionsa vallasnaiselle, joka ei olisi sallinut minun koskettaa
hameensa lievettäkään, ja joka pikaisesti käänsi mustat, vallanhimoiset
silmänsä toisaalle, jos hän sattumalta oli tullut katsahtaneeksi
niin mitättömään olentoon kuin minuun. En voinut olla rakastamatta
häntä, vaikka olinkin varma siitä, että hän pian menisi naimisiin
tämän saman ylimysnaisen kanssa, jonka koko olemuksessa joka päivä
luin ylpeätä varmuutta Mr. Rochesterin aikeista hänen suhteensa, kun
taas tämän käytöksessä alituisesti näin eräänlaista kohteliaisuutta,
joskin huoletonta ja mieluummin etsittävää kuin etsivää, mutta joka
juuri huolettomuutensa tähden oli kiehtovaa, ylpeytensä tähden
vastustamatonta.

Tällaiset olosuhteet eivät suinkaan olleet omiaan jäähdyttämään
rakkautta, vaikka ne hyvin olisivat voineetkin herättää epätoivoa.
Myöskin kauheata mustasukkaisuutta, ajattelee lukija, jos
nimittäin minun asemassani oleva tyttö luulottelisi voivansa olla
mustasukkainen naiselle sellaiselle kuin Miss Ingram. Mutta minä
en ollut mustasukkainen, tai olin sitä hyvin harvoin, sillä sitä
tuskaa, mitä tunsin, ei voisi tulkita sillä nimellä. Miss Ingram oli
kaiken mustasukkaisuuden alapuolella: hän oli liian paljon minua
alempana voidakseen herättää tuota tunnetta. Lukija suokoon anteeksi
näennäisen paradoksin, mutta minä tarkoitan, mitä sanon. Hän oli
häikäisevä, mutta hän ei ollut luonnollinen, hänellä oli kaunis
ulkomuoto ja useita loistavia ominaisuuksia, mutta hänen henkensä oli
köyhä, hänen sydämensä rajoitettu, eikä mikään välittömästi puhjennut
kukkanen kaunistanut sitä, ei mikään luonnon pakoittamaton hedelmä
virvoittanut sitä. Hän ei ollut hyvä, hän ei ollut omaperäinen, hän
loisti helisevillä, kirjoista saaduilla korulauseilla, mutta ei
koskaan esittänyt omintakeista mielipidettä, eikä hänellä ollutkaan
sellaisia. Hän tavoitteli suurisuuntaisia tunteita, mutta ei tuntenut
ystävällisyyttä eikä sääliä, hellyyttä eikä vilpittömyyttä. Liiankin
usein hän paljasti nämä puutteensa antaessaan kohtuuttoman vallan
silmittömälle vastenmielisyydelleen pikku Adèleen. Jos tämä sattui
lähestymään häntä, karkotti hän hänet luotaan töykeästi, väliin
hän ajoi hänet pois huoneesta ja kohteli häntä aina kylmästi ja
kovasti. Muutkin silmät kuin minun näkivät nämä luonteen ilmaukset,
tarkastelivat niitä säälimättä ja läpitunkevasti. Niin, itse tuleva
sulhanen, Mr. Rochester, piti valittuansa alituisesti silmällä, ja
juuri hänen tarkkanäköisyytensä, hänen päivänselvä tietoisuutensa
armaansa vioista, hänen tunteittensa ilmeinen intohimottomuus herätti
minun hellittämättömän tuskani. Minä näin, että Mr. Rochester aikoi
naida Miss Ingramin perhesyistä, kenties valtiollisistakin, koska tämä
asemansa ja sukulaisuussuhteittansa vuoksi oli sopiva hänelle, mutta
tunsin, että hän ei ollut antanut rakkauttaan tulevalle morsiamelleen,
ja että tällä oli huonot edellytykset koskaan voittamaankaan sitä.
Siinä oli tuskani pistävin kärki, siinä kohta, missä hermoon sattui
kipeimmin, siinä kuumeen ja levottomuuden kiihdyttäjä.

_Miss Ingram ei voinut viehättää häntä_.

Jos hän olisi saanut nopean voiton, jos Mr. Rochester olisi antautunut
ja rehellisesti laskenut sydämensä hänen jalkojensa juureen, olisin
peittänyt kasvoni, kääntynyt pois ja (kuvaannollisesti) kuollut
heiltä. Jos Miss Ingram olisi ollut hyvä ja jalo nainen, voimakas,
lämmin, ystävällinen, henkevä, olisin käynyt sydämessäni tuiman
taistelun kahta tiikeriä, mustasukkaisuutta ja epätoivoa, vastaan,
ja kun nämä ensin olisivat repineet ja raadelleet sydäntäni, olisin
ihaillut kilpailijaani, tunnustanut hänen voimansa ja elänyt
rauhassa loppuikäni, ja mitä ehdottomampi hänen ylevämmyytensä, sitä
vilpittömämpi minun ihailuni, sitä syvempi ja todellisempi rauhani.
Mutta asiain todellinen tila -- Miss Ingramin ponnistukset Mr.
Rochesterin kiehtomiseksi, niitten yhä uudistuva epäonnistuminen, josta
hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan, päinvastoin hän kuvitteli,
että jokainen hänen sinkoamansa nuoli osui oikeaan, ja pöyhistelihe
menestyksensä huumaamana, vaikka hänen ylpeytensä ja itsetietoisuutensa
karkoittivat hänen ponnistustensa esineen yhä etäämmälle --
tämän kaiken huomaaminen ja katseleminen piti minua alituisessa
kiihtymistilassa ja armottoman pakon alla.

Sillä kun hän epäonnistui, näin minä selvästi, millä tavalla hän
olisi voinut saavuttaa menestystä. Tiesin, että ne nuolet jotka nyt
alituisesti kimmahtivat takaisin Mr. Rochesterin rinnasta ja putosivat
tehottomina hänen jalkoihinsa, olisivat varmemman käden sinkoamina
voineet tunkeutua suoraan hänen ylpeään sydämeensä, sytyttää rakkautta
hänen tuimaan katseeseensa, pehmentää hänen katkeran ivallisia
kasvojaan. Tai -- mikä vieläkin parempi -- hiljainen valloitus olisi
voinut tapahtua ilman aseitakin.

"Kuinka ei Miss Ingram voi vaikuttaa häneen sen enempää, kun hänellä
kerran on oikeus olla niin lähellä häntä?" kysyin itseltäni.
"Varmaankaan hän ei oikein pidä hänestä, tai ei pidä hänestä oikealla
tavalla. Jos hän rakastaisi Mr. Rochesteria, ei hänen tarvitsisi noin
tuhlailla hymyilyjään, lähetellä häneen tuollaisia silmäyksiä, nähdä
noin suurta vaivaa ilmeistään ja teeskennellä noin moninaista suloutta.
Minusta näyttää, että hän pääsisi paljon lähemmäksi hänen sydäntään,
jos hän tyytyisi istumaan hiljaa hänen vieressään, puhumaan vähän ja
vilkuilemaan vielä vähemmän. Minä olen nähnyt Mr. Rochesterin kasvoilla
aivan toisenlaisen ilmeen kuin se, mikä koventaa niitä nyt kun Miss
Ingram puhelee hänen kanssaan niin vilkkaasti; mutta se ilme tulikin
itsestään, ilman mitään viekoittelevia temppuja ja taitavia laskelmia,
eikä tarvinnut muuta kuin ottaa se vastaan, vastata mutkattomasti hänen
kysymyksiinsä, tarpeen tullen puhutella häntä ilman mitään verukkeita
-- ja ilme hänen kasvoillaan tuli yhä ystävällisemmäksi ja iloisemmaksi
ja lämmitti kuin auringonsäde. Kuinka Miss Ingram osaa miellyttää häntä
kun he ovat naimisissa? Minä en usko, että hän osaa, ja kuitenkin se
voisi olla mahdollista, ja luulen varmaan, että hänen vaimonsa voisi
olla onnellisin nainen auringon alla."

En ole vielä sanonut mitään tuomitsevaa Mr. Rochesterin aikeesta mennä
naimisiin ulkonaisten etujen vuoksi. Olin hämmästynyt huomatessani
hänen aikomuksensa todella sellaisiksi, olin luullut häntä mieheksi,
johon eivät tehoaisi niin alhaiset vaikuttimet puolison valinnassa,
mutta mitä enemmän tarkastelin molempien asianomaisten asemaa,
kasvatusta j.n.e., sitä vähemmän pidin olevani oikeutettu tuomitsemaan
tai moittimaan Mr. Rochesteria ja Miss Ingramia niitten käsityskantojen
ja periaatteiden noudattamisesta, jotka epäilemättä oli jo lapsuudessa
istutettu heihin. Koko heidän luokkansa seurasi näitä periaatteita, ja
niin ollen otaksuin, että heillä oli siihen omat syynsä, joita minä
en voinut arvostella. Minusta tuntui, että jos olisin ollut hänen
kaltaisensa mies, olisin painanut rintaani vastaan vain sellaisen
naisen, jota todella voi rakastaa; mutta juuri se seikka, että
aviomiehen onni silloin olisi niin päivän selvä, sai minut uskomaan,
että täytyi olla painavia syitä tuota suunnitelmaa vastaan, muussa
tapauksessa olisi mielestäni koko maailma ehdottomasti seurannut sitä.

Mutta muissakin suhteissa olin tulossa hyvin suvaitsevaiseksi
isäntääni kohtaan. Unohdin hänen vikansa, joita ennen olin tarkasti
pitänyt silmällä. Ennen olin pyrkinyt tutkimaan kaikkia puolia hänen
luonteessaan, huomaamaan niin hyvin pahan kuin hyvänkin, punnitsemaan
oikein molempia ja muodostamaan tasapuolisen arvostelun. Nyt en nähnyt
mitään pahaa. Pilkallisuus joka oli karkoittanut minut, kovuus, jota
olin säikähtänyt, tuntuivat nyt vain väkeviltä mausteilta hienossa
ruokalajissa, ne pistivät, mutta jos ne olisivat olleet poissa, olisi
maku kärsinyt siitä suuresti. Ja mitä tulee tuohon epämääräiseen
ilmeeseen -- oliko se synkkämielisyyttä vai surua, uhmaa vai epätoivoa?
Tarkkanäköinen katselija huomasi sen silloin tällöin hänen silmissään,
mutta se katosi, ennenkuin kukaan ehti tunkeutua noihin hetkiseksi
avautuviin syvyyksiin. Tuo epämääräinen ilme sai minut joskus
värisemään, oli kuin olisin kulkenut tuliperäisiä kukkuloita pitkin
ja äkkiä tuntenut maan vavahtavan allani ja nähnyt sen avautuvan
jostakin kohdasta, väliin taas katselin sitä ääneti, sykkivin sydämin
ja jännittynein hermoin. Silloin en säikkynyt sitä, tahdoin vain uhmata
sitä -- arvata, mitä se oli, ja pidin onnellisena Miss Ingramia, joka
kerran oli saava mielin määrin tunkeutua tuohon kuiluun, vetää esiin
sen salaisuudet ja tutkia niitten luontoa.

Sillä aikaa kun minä ajattelin vain isäntääni ja hänen tulevaa
morsiantaan, näin vain heidät, kuulin vain heidän puheensa, kiinnitin
huomiota vain heidän liikkeisiinsä, puuhaili muu seurue omissa
erikoisharrastuksissaan ja huvituksissaan. Ladyt Lynn ja Ingram
jatkoivat juhlallisia kahdenkeskisiä keskustelujaan, nyökyttäen
päähineitään vastakkain ja ilmaisten käsiensä liikkeillä milloin
yllätystä, milloin salaperäisyyttä tai kauhistusta aina sen aiheen
mukaan, jota heidän pakinansa kulloinkin käsitteli. He olivat kuin
pari komeita nukkeja. Lempeä Mrs. Dent puheli hyväntahtoisen Mrs.
Eshtonin kanssa, ja nämä kaksi myönsivät silloin tällöin kohteliaan
sanan tai hymyilyn minullekin. Sir George Lynn, eversti Dent ja Mr.
Eshton puhuivat politiikkaa tai keskustelivat kreivikunnan asioista
ja oikeusjutuista. Lordi Ingram hakkaili Amy Eshtonia, Louisa soitti
ja lauloi toiselle herroista Lynn sekä hänen kanssaan, ja Mary
Ingram kuunteli raukean uneksivana toisen kohteliaisuuksia. Väliin
kaikki, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, keskeyttivät vähemmän
tärkeän näyttelemisensä pitääkseen silmällä ja kuunnellakseen
pääosien esittäjiä; sillä loppujen lopulta olivat Mr. Rochester ja
hänen ympärillään alituisesti häärivä Miss Ingram seurueen sielu.
Jos Mr. Rochester oli tunninkaan poissa huoneesta, lamautui hänen
vieraittensa mieliala kohta huomattavasti, ja voi olla varma siitä,
että hänen paluunsa antoi heti voimakkaan sysäyksen keskustelulle.
Hänen elähyttävän vaikutuksensa puute tuntui erityisesti eräänä
päivänä, kun hänet oli kutsuttu muuatta asiaa varten Millcoteen, josta
hänen arveltiin palaavan vasta myöhään. Iltapäivä oli sateinen, ja
kävelymatka, jonka seurue oli aikonut tehdä eräälle tasangolle Hayn
takana, minne muuan mustalaisjoukkue hiljattain oli asettunut, täytyi
niin ollen jättää toistaiseksi. Osa herroista oli mennyt talleihin,
nuoremmat pelasivat biljardia biljardihuoneessa neitosten kanssa.
Rouvat Ingram ja Lynn etsivät ajanvietettä hiljaisesta korttipelistä.
Blanche Ingram, joka oli ylpeän vaiteliaana torjunut Mrs. Dentin ja
Mrs. Eshtonin kokeet saada hänet mukaan keskusteluun, hyräili ensin
joitakin tuntehikkaita säveleitä pianon ääressä, otti sitten kirjan
kirjastohuoneesta, vetäytyi ylpeään yksinäisyyteen erääseen sohvan
nurkkaan ja valmistautui viettämään ikävää odotusaikaa mielikuvien
maailmoissa. Huoneessa ja koko talossa oli hiljaista, vain silloin
tällöin kuului biljardinpelaajien iloisia ääniä yläkerrasta.

Alkoi hämärtää, ja kello oli jo varoittanut, että oli aika pukeutua
päivällistä varten, kun pikku Adèle, joka oli polvillaan minun
vieressäni ikkunalaudalla -- huudahti:

"Tuossapa Mr. Rochester jo tulee takaisin." Minä käännyin, Miss Ingram
ponnahti pystyyn sohvaltaan, ja toisetkin katsahtivat ylös puuhistaan,
sillä samassa oli alkanut kuulua vaununpyörien kolinaa ja kavioitten
läiskettä märällä käytävällä. Postivaunu läheni.

"Mikä on saattanut hänet palaamaan takaisin tuolla tavalla?" sanoi Miss
Ingram. "Lähtiessään hän ratsasti Mesrourilla, eikö niin? Ja Pilot oli
hänen mukanaan. Mihin hän on pannut eläimet?"

Tätä sanoessaan hän tuli koko mahtavuudessaan, laajoine vaatteineen,
niin lähelle ikkunaa, että minun täytyi taipua taaksepäin selkäni
taittamisenkin uhalla. Ensi innossaan hän ei huomannut minua, mutta
kun hän vihdoin teki sen, koukisti hän huultaan ylpeästi ja siirtyi
toisen ikkunan luo. Postivaunu pysähtyi, kuljettaja soitti ovikelloa,
ja vaunusta nousi matkapukuun puettu herrasmies, mutta se ei ollut Mr.
Rochester, se oli kookas, hienonnäköinen herra, muukalainen.

"Ärsyttävää!" huudahti Miss Ingram, "sinä väsyttävä marakatti" (Adèle)
"kuka käski sinun riippua siinä ikkunassa antamassa vääriä tietoja." Ja
hän heitti minuun suuttuneen syrjäsilmäyksen, ikäänkuin olisi minulla
ollut syytä.

Eteisestä kuului ääniä, ja uusi tulokas astui sisään. Hän kumarsi lady
Ingramille pitäen häntä nähtävästi seuran vanhimpana naisena.

"Nähtävästi tulen sopimattomaan aikaan, armollinen rouva", sanoi hän,
"koska ystäväni, Mr. Rochester on poissa kotoa, mutta minä tulen
hyvin pitkältä matkalta. Luulen voivani siinä määrin luottaa vanhaan
ystävyyteen, että uskallan asettua tänne kunnes hän palaa."

Hänen käytöksensä oli kohteliasta, hänen murteensa tuntui minusta
jossain määrin oudolta -- ei juuri muukalaiselta, mutta ei sittenkään
aivan englantilaiselta. Hän saattoi olla Mr. Rochesterin ikäinen --
kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Hänen kasvojensa väri oli omituisen
kalpea, muuten hän oli kaunis mies, ainakin ensi näkemältä. Lähemmän
tarkastuksen jälkeen huomasi hänen kasvoissaan jotakin ikävää --
jotakin, joka ei miellyttänyt. Hänen piirteensä olivat säännölliset,
mutta liian veltostuneet, hänen silmänsä suuret ja kaunismuotoiset,
mutta tyhjät ja elottomat -- niin ainakin minusta tuntui.

Pukeutumiskellon ääni hajoitti seurueen. En nähnyt häntä ennenkuin
päivällisen jälkeen, ja silloin hän jo näytti olevan kuin kotonaan.
Mutta nyt pidin hänen kasvoistaan vieläkin vähemmän kuin äsken; ne
tuntuivat minusta sekä epävakaisilta että elottomilta. Hänen katseensa
harhaili sinne tänne ilman tarkoitusta, ilman päämäärää, ja se teki
hänet oudomman ja ikävämmän näköiseksi kuin kukaan ennen näkemäni.
Vaikka hän oli kaunis ja verrattain ystävällisen näköinen mies oli hän
tehnyt minuun harvinaisen vastenmielisen vaikutuksen. Noissa soikeissa,
hienohipiäisissä kasvoissa ei ollut mitään voimaa, tuossa kotkannenässä
ja pienessä kirsikkasuussa ei ollut mitään lujuutta, ei mitään
ajatuksia tuossa matalassa, tasaisessa otsassa, ei päättäväisyyttä
noissa kirkkaissa, ruskeissa silmissä.

Istuessani tavallisessa nurkassani ja katsellessani häntä
uuninreunuksella seisovien kynttiläin valossa, joka lankesi kirkkaana
hänen ylitsensä -- hän istui nimittäin nojatuolissa aivan tulen ääressä
ja vetäytyi yhä lähemmäksi ikäänkuin olisi hänen ollut kylmä --
vertasin häntä Mr. Rochesteriin. Ajattelin -- sanottakoon se kaikella
kunnioituksella -- että vastakohta ei voinut olla suurempi sileän
hanhen ja ylpeän haukan, säyseän lampaan ja pörröisen, tarkkasilmäisen
koiran, sen vartijan, välillä.

Hän oli puhunut Mr. Rochesterista kuin vanhasta ystävästä. Sepä mahtoi
olla omituisen ystävyys -- vanhan sananlaskun "vastakohdat etsivät
toisiansa" räikeä todistus.

Pari kolme herraa istui hänen lähellään, ja silloin tällöin kuulin
huoneen yli katkelmia heidän keskustelustaan. Alussa en saanut
paljoakaan selvää kuulemastani, sillä lähelläni istuvien Louisa
Eshtonin ja Mary Ingramin pakina sekoitti kokonaan ne katkonaiset
lauseet, jotka välistä ennättivät korviini. Viimeksimainitut
keskustelivat vieraasta, molemmat sanoivat häntä kauniiksi mieheksi.
Louisa sanoi, että hän oli "niin kultainen" ja että hän jo oli
aivan ihastunut häneen. Mary ihaili hänen "somaa, pientä suutansa
ja sievää nenäänsä", jotka hänen mielestään kuuluivat miehiseen
kauneusihanteeseen.

"Ja kuinka miellyttävä otsa hänellä on!" huudahti Louisa, "niin sileä
-- ei siinä ole ollenkaan noita ikäviä epätasaisuuksia, joita en
ollenkaan siedä. Ja kuinka rauhalliset silmät ja säyseä hymyily!"

Ja sitten, suureksi ilokseni, tuli Henry Lynn ja vei heidät toiseen
päähän huonetta suunnittelemaan aiottua kävelyretkeä Hay'hin.

Nyt taisin keskittää huomioni tulen ääressä istuvaan ryhmään, ja sain
selville, että tulokkaan nimi oli Mr. Mason. Sitten ymmärsin, että hän
oli juuri saapunut Englantiin ja että hän oli tullut jostakin kuumasta
maasta -- siinä varmaan syy, miksi hänen kasvonsa olivat niin kelmeät,
miksi hän istui niin lähellä tulta ja piti päällystakkia huoneessakin.
Nyt ilmaisivat sanat Jamaica ja Kingston että hänen asuntopaikkansa
oli Länsi-Intia, ja hämmästykseni ei ollutkaan vähäinen, kun ennen
pitkää kuulin, että hän oli juuri siellä tutustunut Mr. Rochesteriin.
Hän kertoi parast'aikaa, kuinka hänen ystävänsä oli vihannut noiden
alueiden kuumuutta, rajumyrskyjä ja sadeaikoja. Tiesin, että Mr.
Rochester oli matkustanut paljon, Mrs. Fairfax oli kertonut niin,
mutta luulin, että hänen vaelluksensa olivat rajoittuneet Europan
mantereeseen, enkä koskaan ollut kuullut sanaakaan hänen käynneistään
kaukaisemmilla rannoilla.

Pohdin näitä asioita, kun eräs tapahtuma, vieläpä sangen odottamaton,
katkaisi ajatusteni langan. Mr. Mason, joka värisi aina kun joku
sattui avaamaan oven, pyysi lisää hiiliä valkeaan, jonka liekit olivat
sammuneet, vaikka tuhkakasa vielä olikin hehkuvan punainen. Palvelija,
joka toi hiilet sisään, pysähtyi mennessään Mr. Eshtonin tuolin lähelle
ja sanoi hänelle matalalla äänellä jotakin, josta eroitin vain sanat
"vanha nainen", -- "kerrassaan vaivalloinen."

"Käskekää hänen korjata luunsa kiireimmän kaupalla, muuten hänet
pannaan jalkapuuhun", vastasi Mr. Eshton.

"Ei -- seis!" keskeytti eversti Dent. "Älä lähetä häntä pois, Eshton,
saisimme siitä pahan vastuun niskoillemme -- paras kysyä naisten
mieltä." Ja hän jatkoi kuuluvalla äänellä: "Naiset, te aioitte mennä
Hay'hin katsomaan mustalaisleiriä! Nyt kertoo Sam, että muuan vanha
povaajaeukko heidän joukostaan on tällä hetkellä palvelijain huoneessa
ja tahtoo kaikin mokomin päästä sisään herrasväen luo kertoakseen
heidän tulevaiset kohtalonsa. Haluatteko nähdä häntä?"

"Ettehän vain, eversti", huusi lady Ingram, "tahdo rohkaista moista
halpaa petkuttajaa! Lähettäkää hänet kaikin mokomin heti paikalla pois?"

"Mutta minä en saa häntä lähtemään, mylady", sanoi palvelija, "en
minä eikä kukaan muukaan. Mrs. Fairfax on hänen luonaan parast'aikaa
koettaen saada hänet pois, mutta hän on asettunut istumaan tuolille
uunin nurkkaan ja sanoo, ettei mikään saa häntä liikahtamaan paikaltaan
ennenkuin hän on saanut luvan tulla sisälle."

"Mitä hän täällä tekisi?" kysyi Mrs. Eshton.

"Hän tahtoisi ennustaa herrasväelle, armollinen rouva, ja hän vannoo
tekevänsäkin sen vielä."

"Minkä näköinen hän on?" kysyivät Eshtonin neidit yhdessä hengenvedossa.

"Kauhean ruma, vanha otus, Miss, musta kuin korppi."

"Sittenpä hän onkin oikea noita", huudahti Frederick Lynn. "Käsketään
hänet kaikin mokomin sisään!"

"Tietysti", sanoi hänen veljensä. "Olisi ikuinen vahinko jättää noin
mainio tilaisuus käyttämättä."

"Rakkaat pojat, mitä te ajattelette?" huudahti Mrs. Lynn.

"Minä en mitenkään voi suostua niin ajattelemattomaan toimenpiteeseen",
ilmoitti lady Ingram.

"Todellako, äiti, mutta minä sanon, että sinä voit -- ja sinä suostut",
kuului Blanchen kopea ääni, hänen kääntyessään ympäri pianotuolilla,
jossa hän oli siihen saakka istunut ääneti tarkastellen joitakin
nuottilehtiä. "Olen utelias kuulemaan kohtaloani -- käske noita-akka
sisään, Sam!"

"Blanche, lemmikkini, muista --"

"Kyllä -- minä muistan kaikki mitä minun pitääkin muistaa, ja minun
täytyy saada tahtoni täytetyksi -- kiiruhda, Sam!"

"Niin, niin", huusivat kaikki nuoret, niin neidit kuin herrat.
"Annetaan hänen tulla -- siitä tulee oiva seikkailu."

Palvelija vitkasteli vielä. "Hän on niin kauhean näköinen", sanoi hän.

"Mene!" kivahti Miss Ingram, ja mies meni.

Koko seurue joutui nyt iloisen levottomuuden valtaan; kokkapuheet ja
leikinlaskut räiskähtelivät Samin palatessa.

"Hän ei tahdokaan tulla nyt", sanoi hän. "Hän sanoo, että hänen
tehtävänsä muka ei ole esiintyä 'suuren joukon' edessä -- niin
kuuluivat hänen sanansa. Minun täytyy viedä hänet yksityiseen
huoneeseen, ja ne, jotka haluavat kysyä hänen neuvojansa, saavat
yksitellen mennä hänen luoksensa."

"Siinä näet nyt, kuninkaallinen Blancheni", aloitti Lady Ingram, "hän
tahtoo tehdä anastusyrityksiä. Ole järkevä, enkelini, äläkä --"

"Vie hänet kirjastohuoneeseen, luonnollisesti", keskeytti hänen
enkelinsä. "Minun tehtäväni ei ole kuunnella hänen ennustuksiaan
'suuren joukon' edessä: aion pitää hänet vain itseäni varten. Onko
kirjastohuoneessa tulta?"

"Kyllä, Miss, mutta hän näyttää niin ikävältä."

"Lopeta jo lorusi, tolvana, ja tee niinkuin sanon!"

Taas Sam katosi, ja odotuksen salaperäinen jännitys nousi vielä kerran
ylimmilleen.

"Hän on valmis nyt", sanoi palvelija palatessaan. "Hän haluaa tietää,
kuka tulee ensimäisenä."

"Arvelen, että minun on paras pistäytyä hänen luonaan ennenkuin kukaan
naisista menee", sanoi eversti Dent.

"Sano hänelle, Sam, että eräs herra on tulossa."

Sam meni ja palasi.

"Hän sanoo, sir, että hän ei huoli herroista, heidän ei tarvitse
vaivautua hänen luoksensa, eikä myös" -- hän tukahutti vaivoin naurunsa
-- "muiden naisten kuin nuorten ja naimattomien."

"Kautta Juppiterin, hänellä on makua!" huudahti Henry Lynn.

Miss Ingram nousi juhlallisena: "Minä menen ensimäisenä", sanoi hän
äänellä, joka olisi sopinut häviävän sotajoukon johtajalle, joka itse
asettuu eturiviin ja antaa merkin rynnäkköön.

"Oi, kultaseni, lemmikkini, älä mene -- ajattele vielä!" huusi hänen
äitinsä, mutta hän liukui hänen ohitsensa ylvään äänettömänä, katosi
ovesta, jota eversti Dent piti auki, ja me kuulimme hänen menevän
kirjastohuoneeseen.

Nyt seurasi verrattain syvä hiljaisuus. Lady Ingram katsoi tilanteen
mukaiseksi väännellä käsiänsä, minkä hän perinpohjaisesti tekikin. Miss
Mary ilmoitti, että hän puolestaan ei uskaltaisi mennä. Amy ja Louisa
Eshton tirskuivat kesken säikähdystään.

Minuutit vierivät verkalleen. Laskimme niitä viisitoista, ennenkuin
kirjaston ovi taas aukeni. Miss Ingram palasi luoksemme kaarioven
kautta.

Nauraisiko hän? Ottaisiko hän kaiken vain pilaksi? Kaikkien silmät
olivat kiihkeän uteliaina häntä vastassa, ja hän kohtasi odottavat
katseet kylmänä ja torjuen. Hän ei näyttänyt hämmentyneeltä eikä
iloiselta, vaan kulki jäykkänä paikalleen ja istahti sille äänettömänä.

"No, Blanche", sanoi Lordi Ingram.

"Mitä hän sanoi, Blanche?" kysyi Mary.

"Mitä ajattelet hänestä? Miltä sinusta tuntuu? Onko hän oikea povaaja?"
kysyivät neidit Eshton.

"No, no, hyvä herrasväki", vastasi Miss Ingram, "älkää ahdistako minua
joka taholta! Totisesti voi teidän herkkäuskoisuuttanne helposti
kiihdyttää! Te näytätte järjestään kaikki -- hyvä äitini siihen
luettuna -- olevan ehdottomasti vakuutettuja siitä, että talossa
on oikea noita-akka, joka on läheisessä liitossa sielunvihollisen
kanssa. Olen nähnyt kiertävän mustalaisakan, hän on totuttuun tapaan
harjoittanut minun suhteeni kädestälukemisen jaloa taitoa ja kertonut
minulle asioita, mitä hänen kaltaisensa tavallisesti kertovat. Oikkuni
on tyydytetty, ja luullakseni on paras, että Mr. Eshton uhkauksensa
mukaan panee akan jalkapuuhun huomenna."

Miss Ingram otti kirjan ja nojautui taaksepäin tuolissaan torjuen
niin ollen kaiken keskustelun. Tarkastelin häntä lähes puolen tuntia:
koko sinä aikana ei hän kertaakaan kääntänyt lehteä, ja hänen
kasvonsa tulivat hetki hetkeltä synkemmiksi, tyytymättömämmiksi ja
pettyneemmiksi. Hän ei ilmeisesti ollut kuullut mitään mieluista,
ja minusta näytti, päättäen hänen jatkuvasta synkkyydestään ja
vaiteliaisuudestaan, että hän itse, huolimatta teeskennellystä
välinpitämättömyydestään, kiinnitti tavattoman suurta huomiota
kuulemiinsa, mitä ne sitten olivatkaan olleet.

Sillä välin selittivät Mary Ingram, Amy ja Louisa Eshton, että he eivät
uskaltaneet mennä yksin, ja kuitenkin heidän kaikkien teki mieli mennä.
Ryhdyttiin neuvotteluihin lähettilään, Samin välityksellä, ja vihdoin,
pitkällisten juoksujen jälkeen, jolloin Samin jalkoja jo varmaan
pakotti, saatiin suurella vaivalla kiusatuksi ankaralta Sibyllalta lupa
mainituille kolmelle neidolle saapua yhtä aikaa hänen puheilleen.

Tämä käynti ei ollut niin hiljainen kuin Miss Ingramin oli ollut.
Kuulimme hysteeristä naurua ja pieniä huudahduksia kirjastohuoneesta,
ja noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua temmattiin ovi auki, ja neidit
syöksyivät sisään kuin suunniltaan.

"Tässä ei ole kaikki oikein!" huusivat kaikki kolme yhteen ääneen.
"Hän kertoi meille sellaisia asioita! Hän tietää kaikki meistä!" ja he
vaipuivat hengästyneinä tuoleille, joita herrat kiiruhtivat tarjoamaan
heille.

Kun heiltä vaadittiin lähempää selitystä, kertoivat he, että hän
oli sanonut heille kaikki, mitä he olivat sanoneet ja tehneet
lapsuudessaan, kuvaillut, millaisia kirjoja ja koristeita heillä oli
huoneissaan kotona ja millaisia lahjoja sukulaiset olivat antaneet
heille. He vakuuttivat, että hän oli myös arvannut heidän ajatuksensa
ja kuiskannut jokaisen korvaan sen henkilön nimen, josta tämä enimmän
piti, sekä hänen hartaimmat toiveensa.

Herrat tahtoivat nyt kaikin mokomin saada lähempiä tietoja kahdesta
viimeksimainitusta seikasta, mutta saivat vastaukseksi tärkeisiin
kysymyksiinsä vain punastumisia, huudahduksia ja hämillistä tirskunaa.
Äidit toivat hajuvesipullonsa ja leyhyttelivät viuhkojaan päivitellen
kerta toisensa jälkeen, että heidän varoituksiaan ei oltu otettu
ajoissa lukuun. Vanhemmat herrat nauroivat ja nuoremmat tyrkyttivät
palveluksiaan kiihtyneille kaunokaisille.

Kesken hälinää, kun silmäni ja korvani seurasivat yksinomaan edessäni
olevaa ryhmää, tunsin hiljaisen kosketuksen kyynärpäähäni. Käännyin ja
näin Samin.

"Anteeksi, Miss, mutta mustalainen sanoo, että täällä on vielä yksi
nuori neiti, joka ei ole vielä ollut hänen luonaan, ja hän vannoo
pysyvänsä paikallaan kunnes hän on nähnyt kaikki. Minä ajattelin, että
hän varmaan tarkoittaa teitä -- kukaan muu se ei voi olla. Mitä sanon
hänelle?"

"Oi, minä menen sisään kaikin mokomin", vastasin, ja olin iloinen
tästä odottamattomasta tilaisuudesta tyydyttää erittäin suurta
uteliaisuuttani. Livahdin huoneesta kenenkään näkemättä -- koko seurue
oli vielä vapisevan, vasta palanneen kolmikon ympärillä -- ja suljin
oven hiljaa.

"Jos haluatte, Miss", sanoi Sam, "jään käytävään odottamaan teitä, ja
jos hän peloittaa teitä, niin kutsukaa vain ja minä tulen heti!"

"Ei, Sam, palaa vain keittiöön, minä en pelkää vähääkään." Enkä
pelännytkään, mutta olin koko lailla kiihtynyt ja innoissani.



Yhdeksästoista luku.


Kirjastohuone näytti jokseenkin rauhalliselta, kun astuin sisään,
ja Sibylla -- mikäli hän nyt oli sellainen -- istui vallan siivosti
nojatuolissa uunin nurkassa. Hänellä oli punainen vaippa yllään ja
päässä musta lakki -- oikeammin leveälierinen mustalaishattu, joka oli
sidottu juovikkaalla nenäliinalla leuan alitse. Pöydällä oli sammutettu
kynttilä. Hän nojautui valkeaa kohti ja näytti sen loimossa lukevan
pientä, mustakantista kirjaa, joka oli kuin rukouskirja. Lukiessaan hän
mumisi sanat puoliääneen, kuten useimmat vanhat naiset tekevät, eikä
lopettanut lukuansa heti minun tultuani sisään, vaan näytti tahtovan
päästä kappaleen loppuun saakka.

Seisoin matolla ja lämmittelin käsiäni, jotka olivat jäähtyneet
istuessani seurusteluhuoneessa etäällä valkeasta. Olin aivan yhtä
levollinen kuin tavallisestikin, eikä mustalaiseukon ulkomuodossa
tosiaankaan ollut mitään, joka olisi voinut tehdä levottomaksi. Hän
sulki kirjansa ja kohotti hitaasti katseensa. Hatunreuna varjosti osan
hänen kasvojaan, mutta hänen kohottaessaan sitä voin nähdä, että ne
olivat hyvin omituiset. Ne näyttivät melkein mustanruskeilta, leuan
alitse kulkevan nauhan takaa pisti esiin taajoja haivenia, jotka
peittivät melkein kokonaan hänen leukapielensä, ja hänen katseensa
kohtasi minua heti rohkeana ja suorana.

"Vai niin, tahdotte siis kuulla kohtalonne?" sanoi hän äänellä, joka
oli yhtä tuima kuin hänen katseensa, yhtä karkea kuin hänen äänensä.

"En välitä siitä, muoriseni, mutta tehkää miten haluatte. Minun pitäisi
kuitenkin varoittaa teitä -- en ole herkkäuskoinen."

"On niin teidän kaltaistanne vastata nenäkkäästi. Odotin juuri tuota,
kuulin sen askeleistanne kun tulitte kynnyksen yli."

"Todellako? Teilläpä on tarkka korva."

"Niin on, ja tarkka silmä, ja tarkat aivot."

"Te tarvitsette niitä kaikkia ammatissanne."

"Niin tarvitsenkin, etenkin, kun olen tekemisissä teidän kaltaistenne
kanssa. Miksi ette vapise?"

"Minun ei ole vilu."

"Miksi ette kalpene?"

"En ole sairas."

"Miksi ette pyydä neuvojani?"

"En ole tyhmä."

Eukko nauraa virnisteli hatunnauhansa takaa, sitten hän veti esiin
lyhyen, mustan piipun, sytytti sen ja alkoi polttaa. Oltuaan hetkisen
tässä asennossa hän oikaisi koukistuneen ruumiinsa, otti piipun
huuliltaan ja sanoi hyvin painavasti, tuijottaen koko ajan valkeaan:

"Teidän on kylmä, te olette sairas, te olette tyhmä."

"Todistakaa se!" sanoin.

"Sen teen parilla sanalla. Teidän on vilu, koska olette yksin, koska
kukaan ei tarvitse sitä tulta, joka palaa teissä itsessänne. Te olette
sairas, koska paras, korkein ja suloisin ihmiselle annetuista tunteista
on kaukana teistä. Te olette tyhmä, koska ette viittaa sitä tulemaan,
vaikka kärsittekin, ettekä astu askeltakaan kohdataksenne sitä siellä,
missä se odottaa teitä."

Hän nosti lyhyen mustan piippunsa takaisin huulilleen ja jatkoi
polttamistaan innokkaasti.

"Tuon kaiken voitte sanoa melkein jokaiselle, jonka tiedätte elävän
yksin ja riippuvaisessa asemassa suuressa talossa."

"Minä voisin sanoa sen melkein jokaiselle, mutta pitäisikö se
paikkansa?"

"Kyllä -- minun olosuhteissani."

"Aivan niin, _teidän_ olosuhteissanne, mutta näyttäkää minulle joku,
joka elää tarkalleen samoissa olosuhteissa kuin te!"

"On helppo löytää tuhansia."

"Hädin tuskin löytäisitte ainoatakaan. Tietäkää siis: te olette
erikoisasemassa, te olette hyvin lähellä onnea -- niin, te voitte
ylettyä siihen. Kaikki ainekset ovat valmiit, puuttuu vain käsi,
joka yhdistää ne. Sattuma asetti ne hiukan syrjään, antakaa tuoda ne
lähemmäksi ja seurauksena on onnenne."

"En ymmärrä arvoituksia. En eläissäni ole arvannut sellaista."

"Jos tahdotte, että puhun selvemmin, niin näyttäkää minulle kätenne!"

"Hopealla täytettynä, eikö niin?"

"Tietysti."

Annoin hänelle shillingin, hän pisti sen vanhaan sukanterään, jonka
hän veti esiin taskustaan, ja sidottuaan sen taas kiinni ja pantuaan
sen takaisin hän käski minun ojentaa käteni. Tein työtä käskettyä. Hän
kumartui käteni yli ja tutki sitä tarkoin koskettamatta sitä.

"Se on liian hieno", sanoi hän. "En voi sanoa mitään tuollaisesta
kädestä -- melkein ilman viivoja. Sitäpaitsi -- mitä merkitsee käsi?
Kohtalo ei ole kirjoitettu siihen."

"Minä uskon teitä", sanoin.

"Ei", jatkoi hän, "se on kasvoissa -- otsassa, silmien ympärillä, itse
silmissä, suun viivoissa. Polvistukaa ja nostakaa päätänne."

"No, nythän te palaatte todellisuuteen", sanoin totellessani häntä.
"Nyt alan jonkun verran uskoa teihin." Polvistuin puolen metrin päähän
hänestä. Hän kohensi valkeaa, niin että joku liekki vielä välähti
hiiloksesta. Hän istui kuitenkin niin, että tulen loimu saattoi hänen
kasvonsa vielä syvempään varjoon, mutta valaisi minun kasvojani.

"Tahtoisin tietää, minkälaisin tuntein tulitte luokseni tänä iltana",
sanoi hän tutkittuaan minua hetkisen. "Tahtoisin tietää, mitkä
ajatukset askartelevat mielessänne pitkinä tunteina, kun istutte tuolla
huoneessa katsellen noita hienoja ihmisiä, jotka taikalyhtykuvien
tavoin leijailevat ohitsenne. Teidän ja heidän välillä on yhtä vähän
myötätuntoista ajatusyhteyttä kuin jos he todella olisivat vain varjoja
eikä inhimillisiä olentoja."

"Olen usein väsynyt, väliin uninen, mutta harvoin surullinen."

"Siinä tapauksessa teillä on joku salainen toive, joka elähyttää teitä
ja huvittaa teitä kuiskeilla tulevaisuudesta."

"Eikä ole. Korkein toiveeni on säästää niin paljon rahaa ansioistani,
että voin kerran perustaa oman koulun itse vuokraamassani talossa."

"Laihaa ravintoa sielulle -- kun istuu ikkunalaudalla (te näette, että
tunnen tapanne)" --

"Olette kuulleet ne palvelijoilta."

"Ahaa! Nyt luulitte olevanne älykäs. Hyvä on -- ehkä olen kuullut ne
heiltä, totta pulmakseni tunnenkin yhden heistä -- Mrs. Poolen."

Hypähdin pystyyn kuullessani tämän nimen. "Vai tunnet -- vai tunnet",
ajattelin, "silloin on koko juttu lopultakin pirullisuutta."

"Älkää säikähtäkö", jatkoi tuo omituinen olento, "hän on luotettava
ihminen, tuo Mrs. Poole, levollinen ja vaitelias, ja kuka tahansa voi
uskoa häneen. Mutta, kuten sanoin, ettekö istuessanne ikkunalaudalla
ajattele mitään muuta kuin tulevaa koulua? Eikö kukaan noista
ihmisistä, jotka istuvat edessänne sohvilla ja tuoleilla, herätä teissä
mielenkiintoa? Eikö siellä ole ainoitakaan kasvoja, joita te tutkitte?
Eikö ainoatakaan olentoa, jonka liikkeitä seuraatte edes uteliaana?"

"Tarkastan mielelläni kaikkia kasvoja ja kaikkia olentoja."

"Mutta ettekö koskaan eroita yhtä joukosta -- tai kahta?"

"Sen teen usein, kun jonkun parin liikkeet tai ilmeet näyttävät
kertovan tarinaa -- silloin minun huvittaa katsella heitä."

"Mitä tarinaa kuuntelette kernaimmin?"

"Oh, minulla ei ole valitsemisen varaa. Aihe on tavallisesti sama --
hakkailua, ja lopputulokseksi lupaa tulla avioliitto."

"Ja pidättekö tuosta yksitoikkoisesta aiheesta?"

"Enpä juuri -- mitä se minuun koskee."

"Eikö koske teihin? Kun joku nuori neiti, joka uhkuu elämää ja
terveyttä ja on ihastuttava sekä kauneutensa, rikkautensa että ylhäisen
asemansa vuoksi, kun tällainen istuu ja hymyilee suoraan silmiin
herrasmiehelle, jota te --"

"Jota minä --?"

"Jonka te tunnette ja -- josta kenties ajattelette hyvää."

"En tunne herrasmiehiä täällä. Olen tuskin vaihtanut, sanaakaan
kenenkään kanssa heistä, ja mitä tulee mielipiteeseeni heistä, pidän
muutamia kunnianarvoisina, komeina ja keski-ikäisinä, toisia nuorina,
kauniina ja vilkkaina, mutta heillä on tietysti täysi oikeus ottaa
vastaan hymyilyjä keneltä haluavat ilman että niinä tunnen tällä asialla
olevan mitään merkitystä itselleni."

"Ettekö tunne herrasmiehiä täällä? Ettekö ole vaihtanut heidän kanssaan
sanaakaan? Sanotteko samaa talon isännästä?"

"Hän ei ole kotona."

"Mikä syvämielinen huomautus! Mikä hyvin keksitty kiertotie! Hän meni
Millcoteen tänä aamuna ja palaa takaisin tänä iltana tai huomenaamuna:
riittääkö tämä seikka sulkemaan hänet pois tuttavuuksienne luettelosta
-- pyyhkimään hänet pois elävien kirjoista?"

"Ei, mutta en voi ymmärtää, mitä tekemistä Mr. Rochesterilla on sen
asian kanssa, jonka äsken otitte puheeksi."

"Minä puhuin neitojen hymyilyistä herrasmiehille, ja viime aikoina on
niin paljon hymyilyjä vuodatettu Mr. Rochesterin silmiin, että ne ovat
tulvillaan kuin kaksi äyräitä myöten täytettyä maljaa -- ettekö ole
huomannut sitä?"

"Mr. Rochesterilla on oikeus nauttia vieraittensa seurasta."

"Viisi hänen oikeuksistaan, mutta ettekö ole huomannut, että kaikista
noista avioliittoa koskevista tarinoista on Mr. Rochesterin pisin ja
mieltäkiinnittävin?"

"Kuulijan into irroittaa kertojan kielen." Sanoin tämän pikemmin
itsekseni kuin mustalaiselle, jonka outo puhe, ääni ja esiintyminen
oli vähitellen kietonut minut jonkinlaiseen uneen. Toinen odottamaton
lause toisensa jälkeen lähti hänen huuliltaan, kunnes salaperäisyyden
verkko ympäröi minut kokonaan, ja ihmettelin, mikä näkymätön henki
oli viikkokausia seurannut sydämeni toimintaa ja pannut muistiin sen
jokaisen sykähdyksen.

"Kuulijan into", toisti hän, "niin, Mr. Rochester on tuntikausiksi
kallistanut korvansa noille viehättäville huulille, jotka niin
haluisesti tarinoivat hänelle, ja Mr. Rochester tekee sen niin
mielellään ja näyttää niin kiitolliselta tuosta ajanvietteestä --
oletteko huomannut sitä?"

"Kiitolliselta! En voi muistaa keksineeni kiitollisuutta hänen
kasvoissaan."

"Keksineenne! Olette siis tarkastanut. Ja mitä sitten olette keksinyt,
jollei kiitollisuutta?" -- En sanonut mitään.

"Olette nähnyt rakkautta -- eikö niin? Olette katsellut eteenpäin
ajassa ja nähnyt hänet naimisissa onnellisen morsiamensa kanssa."

"Hm -- eipä juuri! Teidän taikuriterävyytenne iskee väliin harhaan."

"Mitä hittoa te sitten olette nähnyt?

"Entä sitten -- tulin tänne kysymään enkä vastaamaan kysymyksiin. Onko
yleensä tunnettua, että Mr. Rochester aikoo mennä naimisiin?"

"Kyllä, kauniin Miss Ingramin kanssa."

"Joko pian?"

"Kaikki asianhaarat lupaavat pikaista ratkaisua, ja epäilemättä --
vaikka te, tuolla julkeudellanne, jonka pitäisi jumittaa pois teistä,
näytätte asettavan asian kysymyksenalaiseksi -- epäilemättä heistä
on tuleva mitä onnellisin pari. Mr. Rochesterin täytyy rakastaa noin
kaunista, jalosyntyistä, älykästä ja täydellistä naista, ja tämä
luultavasti on myös rakastunut häneen, tai ainakin hänen kukkaroonsa.
Minä tiedän, että Miss Ingram antaa suuren arvon Rochesterin
tiluksille, vaikka minä -- Herra antakoon sen minulle anteeksi --
tunti sitten kerroin hänelle siitä asiasta jotakin, joka pani hänet
ihmeellisen vakavan näköiseksi ja pudotti hänen suupielensä puolen
tuumaa alaspäin. Tahtoisin neuvoa hänen kelpo kosijaansa pitämään
varansa: jos tulee toinen, jolla on suurempi vuosikorko, saa hän
marssia matkaansa --"

"Mutta, muoriseni, minä en tullut kuulemaan Mr. Rochesterin kohtaloa,
vaan omaani, ja siitä ette vielä ole sanonut mitään."

"Teidän kohtalonne on vielä epäselvä, sillä tarkastaessani kasvojanne
huomasin, että piirteenne ovat ristiriidassa keskenään. Minä tiedän,
että Onnetar on mitannut teille kappaleen onnea. Minä tiesin sen jo
ennen kuin tulin tänne tänä iltana. Hän on huolellisesti asettanut sen
syrjään teitä varten. Minä näin hänen tekevän niin. Teidän tehtävänne
on ojentaa kätenne ja ottaa se, mutta teettekö te sen todellakin --
siinä kysymys, jota tutkin. Polvistukaa vielä matolle!"

"Älkää viivyttäkö minua kauan, tuli polttaa kasvojani!"

Minä polvistuin. Hän ei tullut lähemmäksi, tuijotti vain minuun
nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän alkoi mumista:

"Tulen loimu värähtelee hänen silmissään, silmät loistavat kuin
kastehelmet, niitten ilme on pehmeä ja tunteellinen, ne hymyilevät
minun puheilleni, ne ovat ilmehikkäät, mieliala toisensa jälkeen
kuvastuu niitten kirkkaassa pinnassa. Kun ne lakkaavat hymyilemästä,
ovat ne surulliset, itsetiedoton väsymys painaa luomia -- se merkitsee
yksinäisyydestä johtuvaa surumielisyyttä. Ne kääntyvät pois minusta,
ne eivät tahdo enää olla tutkittavina, ne näyttävät kieltäytyvän
uskomasta minun tähän asti tekemiini havaintoihin ja omistamasta
sekä tunteellisuuden että surumielisyyden taakkaa, mutta tuo
pilkallinen välähdys, tuo ylpeys ja umpimielisyys vain vahvistaa minua
mielipiteessäni. Silmät ovat suotuisat."

"Mitä tulee suuhun, nauraa se mielellään. Se tahtoisi kertoa kaiken,
mitä aivot havaitsevat, mutta lyönpä vetoa, että se vaikenee paljosta,
mitä sydän tuntee. Se on taipuisa ja herkkä, eikä sitä milloinkaan
ole tarkoitettu ikuiseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Tämän suun
pitäisi puhua paljon ja hymyillä usein ja osoittaa inhimillistä
rakkautta puhuttajalleen. Myöskin tämä osa kasvoja on myötäinen."

"En näe muuta vihollista asian onnelliselle ratkaisulle kuin otsan, ja
tämä otsa näyttää sanovan: 'Minä voin elää yksinäni, jos itsekunnioitus
ja olosuhteet vaativat minua tekemään niin. Minun ei tarvitse myydä
sieluani ostaakseni onnea. Minulla on sisäinen, myötäsyntyinen
aarre, joka voi pitää minua pystyssä, vaikka kaikki ulkonaiset ilot
kiellettäisiin minulta tai myönnettäisiin vain sellaiseen hintaan,
johon en voi suostua.' Otsa ilmoittaa: 'Minussa asuu vahva järki, joka
pitää kiinni ohjaksista eikä salli tunteitten syöksyä ulos synkkiin
syvyyksiin. Intohimot raivotkoot kuin pahat pakanat, ja mielihalut
kuvitelkoot kaikenlaisia turhia asioita, mutta järkiperäinen arvostelu
on aina sanova viimeisen sanan joka väittelyyn, antava ratkaisevan
äänensä joka päätökseen. Tulkoot ankarat tuulet, maanjäristykset ja
tulipalot, mutta minä seuraan aina sen hennon äänen neuvoja, joka
tulkitsee omantunnon käskyjä'."

"Hyvin sanottu, otsa, sinun sanojasi on kunnioitettava. Olen tehnyt
suunnitelmani -- pidän niitä oikeina -- ja niiden vaatimisessa olen
ottanut huomioon omantunnon vaatimukset ja järjen neuvot. Minä tiedän,
kuinka pian nuoruus katoaa ja kukat kuihtuvat, jos tarjotussa onnen
maljassa on yksikin pisara häpeää, pieninkin sivumaku omantunnontuskia.
En tahdo uhria, surua ja kuihtumista -- sellainen ei ole minun makuuni.
Tahdon lämmittää, en polttaa, tahdon ansaita kiitollisuutta enkä
pusertaa esiin verikyyneleltä -- ei edes suolaisia kyyneleitä. Satoni
täytyy olla hymyilyjä, hyväilyjä, onnea -- se käy laatuun. Luulen, että
hourailen verrattoman hurmauksen vallassa. Tahtoisin nyt pitkittää
tätä hetkeä _ad infinitum_, mutta en uskalla. Tähän saakka olen
hallinnut itseni täydellisesti. Olen menetellyt niinkuin sydämessäni
olin vannonut menetteleväni, mutta jos jatkaisin, voisi se käydä
minulle ylivoimaiseksi. Nouskaa Miss Eyre, jättäkää minut, näytelmä on
päättynyt!"

Missä olin? Olinko valveillani vai nukuinko? Olinko nähnyt unta?
Näinkö vielä unta? Vanhan vaimon ääni oli muuttunut: hänen puheensa,
hänen liikkeensä, kaikki oli minulle yhtä tuttua kuin omat kasvoni
peilissä, kuin omien huulteni puhe. Nousin, mutta en mennyt pois.
Katsoin, kohensin valkeaa ja katsoin taas, mutta hän veti päähineensä
ja nauhansa tiukemmalle ja viittasi minua taaskin lähtemään. Tulen
loimu valaisi hänen ojennettua kättään. Olin nyt pystyssä ja halusin
tehdä keksintöjä ja ensi työkseni kiinnitin huomioni tuohon käteen. Se
ei ollut vanhan ihmisen kuihtunut käsi enempää kuin omanikaan, se oli
kiinteä, joustava jäsen pehmeine, tasaisine sormineen, pikkusormessa
kiilsi sormus, ja kumartuessani katsomaan sitä näin jalokiven, jonka
olin nähnyt satoja kertoja ennen. Katsoin taaskin kasvoja, jotka
eivät enää kääntyneet pois luotani -- päinvastoin oli päähine sysätty
niskaan, nauha pantu syrjään ja pää kumartui minua kohti.

"No, Jane, joko tunnette minut?" kysyi tuttu ääni.

"Ottakaa vain tuo punainen viitta pois, sir, ja sitten --"

"Mutta nauhassa on solmu -- auttakaa minua!"

"Katkaiskaa se, sir!"

"Kas noin -- pois, lainatut verhot!" Ja Mr. Rochester astui pois
naamiaispuvustaan.

"Mikä kummallinen päähänpisto, sir!"

"Mutta hyvin toteutettu, mitä? Eikö teidänkin mielestänne?"

"Neitien kanssa mahdoitte menestyä."

"Mutta enkö teidän kanssanne?"

"Te ette näytellyt mustalaista minulle."

"Ketä sitten? Omaa itseänikö?"

"Ei, vaan jotakin outoa ja selittämätöntä. Suoraan sanoen luulen, että
olette koettanut kietoa minua johonkin -- saada minua puhumaan. Olette
puhunut hullutuksia. Se ei juuri ollut kauniisti tehty, sir."

"Annatteko minulle anteeksi, Jane?"

"En tiedä vielä, ennenkuin olen ehtinyt käydä läpi koko tapauksen. Jos
huomaan, etten ole tehnyt mitään suuria tyhmyyksiä, koetan antaa teille
anteeksi, mutta oikein tehty se ei ollut."

"Oh -- te olette ollut hyvin täsmällinen -- hyvin huolellinen -- hyvin
järkevä."

Minä ajattelin, ja huomasin, että itse asiassa olinkin ollut niin. Se
oli suuri huojennus, mutta niinpä olinkin, melkein kohtauksen alusta
asti, ollut varuillani. Olin epäillyt jotakin naamiaistemppua. Tiesin,
että mustalaiset ja povarit eivät yleensä käytä sellaista puhetapaa
kuin tämä vanha vaimo oli käyttänyt. Sitäpaitsi olin huomannut, kuinka
hän teeskenteli ääntään ja koetti kaikin mokomin peittää kasvojansa
minulta. Mutta ajatukseni olivat kierrelleet Grace Poolen ympärillä --
tuon elävän arvoituksen, tuon salaperäisistä salaperäisimmän, kuten
arvelin. En ollut vähääkään ajatellut Mr. Rochesteria.

"No", sanoi hän, "mitä te mietitte? Mitä merkitsee tuo vakava hymy?"

"Ihmettelyä ja itse-onnittelua, sir. Teidän luvallanne poistun nyt."

"Ei, odottakaa hetkinen ja kertokaa minulle, mitä ihmiset tekevät
tuolla seurusteluhuoneessa."

"Lyönpä vetoa, että he keskustelevat mustalaisakasta."

"Istukaa! Antakaa minun kuulla, mitä he sanoivat minusta."

"Olisi parempi etten viipyisi, sir, kello on varmaan heti yksitoista.
Oh, oletteko huomannut, Mr. Rochester, että eräs vieras on tullut
taloon senjälkeen kuin lähditte aamulla?"

"Vieras -- kuka se voi olla? En odottanut ketään. Onko hän mennyt pois?"

"Ei, hän sanoi tunteneensa teidät jo kauan, ja voivansa ottaa vapauden
jäädä taloon, kunnes te palaatte."

"Kas hittoa! Sanoiko hän nimensä?"

"Hänen nimensä on Mason, sir, ja hän tulee Länsi-Intiasta --
Jamaicasta, luullakseni."

Mr. Rochester seisoi lähelläni, hän oli taittunut käteeni ikäänkuin
viedäkseen minut istumaan. Puhuessani hän kouristi kipeästi rannettani,
hymy hyytyi hänen huulillaan ja henki salpautui hänen rintaansa.

"Mason -- Länsi-Intiasta", sanoi hän äänellä, jolla voisi kuvitella
puhuvan automaatin lausuvan irtonaisia sanojansa. "Mason --
Länsi-Intiasta", toisti hän vielä kaksi kertaa ja kävi puhuessaan
kalpeammaksi kuin tuhka. Hän näytti hädin tuskin tietävän, mitä teki.

"Oletteko sairas, sir?" kysyin.

"Jane, minä olen saanut iskun! -- olen saanut iskun, Jane." Hän horjui.

"Oh -- nojautukaa minuun, sir!"

"Jane, te tarjositte minulle kerran olkapäänne -- saanko nytkin nojata
siihen?"

"Kyllä, sir, kyllä, ja tässä on käsivartenikin."

Hän istuutui ja istutti minut viereensä. Pitäen kättäni molemmissa
käsissään hän lämmitti sitä ja tuijotti minuun sanomattoman
huolestuneen ja onnettoman näköisenä.

"Pieni ystäväni", sanoi hän, "minä toivoisin olevani hiljaisella
saarella vain teidän kanssanne, kaukana tuskista, vaaroista ja
kauheista muistoista."

"Voinko auttaa teitä, sir? -- Antaisin elämäni auttaakseni teitä."

"Jane, jos apua tarvitaan, etsin sitä teiltä, sen lupaan."

"Kiitoksia, sir, sanokaa vain, mitä minun on tehtävä -- koetan ainakin
tehdä sen."

"Tuokaa minulle nyt, Jane, lasi viiniä ruokasalista -- he ovat nyt
illallisella siellä -- ja sanokaa sitten, onko Mr. Mason heidän luonaan
ja mitä hän tekee."

Minä menin. Koko seurue oli ruokasalissa illallisella, kuten Mr.
Rochester oli sanonut. He eivät istuneet pöydässä, vaan illallinen
tarjottiin sivupöydästä, ja kukin oli ottanut sieltä, mitä halutti.
He seisoivat nyt ryhmissä siellä täällä, lasit ja lautaset käsissään.
Mieliala näytti olevan korkeimmillaan, kaikkialta kuului naurua ja
vilkasta keskustelua. Mr. Mason seisoi tulen lähellä puhellen eversti
ja Mrs. Dentin kanssa ja näytti olevan yhtä iloinen kuin kuka muu
tahansa. Täytin viinilasin (näin Miss Ingramin rypistävän minulle
kulmiaan kun tein sen -- lyönpä vetoa, että hän arveli minun ottavan
sopimattomia vapauksia), ja palasin kirjastoon.

Mr. Rochesterin äärimäinen kalpeus oli kadonnut ja hän näytti taaskin
lujalta ja vakavalta. Hän otti lasin kädestäni.

"Terveydeksenne, te palveleva henki", sanoi hän, tyhjensi lasin ja
kääntyi taas minuun. "Mitä he tekevät, Jane?"

"Nauravat ja puhelevat, sir."

"Eivätkö he näytä vakavilta ja salaperäisiltä, kuin olisivat he
kuulleet jotakin kummallista?"

"Ei ollenkaan, he ovat iloissaan ja laskevat leikkiä."

"Entä Mason?"

"Hän nauraa muitten mukana."

"Jos kaikki nuo ihmiset tulisivat sisään ja sylkisivät minua, mitä te
tekisitte, Jane?"

"Kääntäisin heidät ovelta pois, jos voisin, sir."

Hän hymähti. "Mutta jos minun pitäisi mennä heidän luoksensa, ja he
vain katselisivat minua kylmästi ja kuiskisivat ilkeästi keskenään ja
sitten lähtisivät pois toinen toisensa perästä ja jättäisivät minut
yksin, mitä sitten? Lähtisittekö tekin heidän kanssaan?"

"Luulenpa melkein, että en lähtisi, sir. Minulle olisi hauskempi jäädä
teidän luoksenne."

"Lohduttamaan minua?"

"Niin, sir, lohduttamaan teitä niin hyvin kuin osaisin."

"Ja jos he julistaisivat teidät pannaan, kun pysytte luonani?"

"Minä en luultavasti tietäisi mitään heidän pannoistaan, ja jos
tietäisin, en välittäisi niistä."

"Voisitte siis kärsiä panettelua minun tähteni?"

"Uhmaisin sitä jokaisen ystävän vuoksi, joka ansaitsee ystävyyteni,
kuten tekin uhmaisitte -- siitä olen varma."

"Menkää nyt takaisin huoneeseen, käykää hiljaa Mr. Masonin luo ja
kuiskatkaa hänen korvaansa, että Mr. Rochester on tullut ja haluaa
nähdä häntä. Näyttäkää hänelle tie tänne ja jättäkää minut sitten!"

"Kyllä, sir."

Toimitin hänen käskynsä. Koko seurue töllisti minuun kun kuljin suoraan
heidän keskitsensä. Etsin Mr. Masonin, sanoin asiani, opastin hänet
kirjastoon ja menin yläkertaan.

Myöhään illalla, kun olin jo ollut jonkun aikaa sängyssä, kuulin
vieraitten vetäytyvän huoneisiinsa. Erotin Mr. Rochesterin äänen ja
kuulin hänen sanovan: "Tätä tietä, Mason, tässä on sinun huoneesi."

Hän puhui ystävällisesti, ja nämä iloiset äänet rauhoittivat mieleni.
Nukahdin pian.



Kahdeskymmenes luku.


Olin unohtanut laskea alas ikkunaverhoni, minkä tavallisesti tein, ja
sulkea ikkunaluukut. Seuraus oli, että kun kuu, joka oli täysinäinen ja
loistava (sillä yö oli kaunis), tuli radallaan siihen kohtaan taivasta,
joka oli vastapäätä ikkunaani, ja katsoi sisään verhoamattomien
ruutujen läpi, herätti sen loistava silmäys minut. Herätessäni
näin sydänyöllä avasin silmäni ja katselin sen hopeanvalkeata ja
kristallikirkasta kiekkoa. Se oli kaunis, mutta liian juhlallinen. --
Nousin ja ojensin käteni vetääkseni verhon alas.

Hyvä Jumala! Minkälainen huuto!

Yön hiljaisuuden ja rauhan halkaisi kahtia hurja, terävä, kimakka
huuto, joka kuului Thornfield Hallin toisesta päästä toiseen.

Vereni jähmettyi, sydämeni lakkasi sykkimästä, ojennettu käteni
herpaantui. Huuto taukosi, eikä uudistunut. Tosiaankin, mikä olento
tahansa, joka oli päästänyt tämän peloittavan valituksen, ei pian
kyennyt uudistamaan sitä, ei edes Andes-vuoriston voimakkain
kondorikotka olisi voinut kahta kertaa peräkkäin lähettää ilmoille
sellaista huutoa halki pilven, joka verhoaa sen pesää. Olennon,
joka oli niin huutanut, täytyi levätä ennenkuin se voi uudistaa
ponnistuksensa.

Se tuli kolmannesta kerroksesta, sillä se kuului pääni yläpuolelta.
Ja pääni yläpuolelta -- niin, juuri huoneeni katon päällä olevasta
huoneesta kuulin nyt kamppailua -- taistelua elämästä ja kuolemasta,
mikäli melusta voi päättää, ja puoleksi tukahdutettu ääni huusi:

"Apua! Apua! Apua!" kolme kertaa lyhyeen ja nopeasti.

"Eikö kukaan tule", huusi se. Ja sitten, rajun painin ja töminän
jatkuessa, erotin läpi katon lautojen:

"Rochester! Rochester! Jumalan tähden, tule!"

Erään huoneen ovi aukeni, joku juoksi läpi gallerian. Taas kuului kovaa
askelten töminää huoneesta yläpuolellani, jotakin putosi, ja sitten oli
kaikki hiljaa.

Olin pukenut hiukan vaatteita ylleni, vaikka kaikki jäseneni vapisivat
kauhusta. Lähdin ulos huoneestani. Kaikki nukkujat olivat nousseet,
ja joka huoneesta kuului huudahduksia ja kauhistunutta puhelua. Ovi
oven jälkeen avautui, pää toisensa jälkeen kurkisti ulos, ja galleria
täyttyi. Niin herrat kuin naiset olivat jättäneet vuoteensa. Ja "Oh,
mitä se on?" -- "Kuka on vahingoittunut?" -- "Mitä on tapahtunut?"
-- "Tuokaa valoa!" -- "Onko tuli irti?" -- "Onko täällä rosvoja?"
-- "Minne pitää juosta?" -- kuului sikinsokin joka taholta. Jollei
kuu olisi loistanut, olisivat he olleet täydellisessä pimeydessä. He
juoksivat edestakaisin, he ryhmittyivät yhteen, kuka nyyhkytti, kuka
kompastui. Hämminki oli rajaton.

"Missä pirussa Rochester on?" huusi eversti Dent. "En löydä häntä
vuoteesta."

"Täällä, täällä", kajahti vastaukseksi. "Pysykää alallanne, kaikki
tyyni! Minä tulen."

Ja ovi gallerian perällä aukeni, ja Mr. Rochester saapui, kynttilä
kädessään. Hän tuli juuri yläkerrasta.

Eräs naisista syöksähti suoraan hänen luoksensa ja tarttui hänen
käsivarteensa: se oli Miss Ingram.

"Mitä kauheata on tapahtunut?" sanoi hän. "Puhukaa! Antakaa meidän heti
tietää pahin!"

"Mutta älkää kaatako ja kuristako minua", vastasi hän, sillä neidit
Eshton kiikkuivat nyt hänen päällään ja molemmat ladyt laajoissa
valkeissa yöpuvuissaan olivat tulossa häntä kohti kuin kaksi laivaa
täysissä purjeissa.

"Kaikki on hyvin -- kaikki on hyvin!" huusi hän. "Kaikki on
vain 'Paljon melua tyhjästä'. Naiset, hellittäkää, taikka käyn
vaaralliseksi!"

Ja vaaralliselta hän näyttikin leimuavine mustine silmineen. Pakoittaen
itsensä tyyntymään hän jatkoi: "Eräällä palvelustytöllä on ollut
painajainen -- siinä kaikki. Hän on helposti kiihtynyt, hermostunut
olento ja hän on epäilemättä kuvitellut unensa olevan jotakin
ilmestyksentapaista ja on pelästynyt hirveästi. Nyt minun täytyy
katsoa, että te kaikki tulette takaisin huoneisiinne, sillä häntä ei
saada tyyntymään ennenkuin talo on ennallaan. Herrat, olkaa niin hyvät
ja näyttäkää esimerkkiä naisille! Miss Ingram, olen varma, että te
onnistutte pääsemään moisten houreitten yläpuolelle. Amy ja Louisa,
palatkaa pesiinne kuin pari kyyhkysiä, jollaisia olettekin. Mesdames",
(rouville) "te vilustutte ja saatte kuolemantaudin, jos vielä jäätte
tähän kylmään galleriaan."

Ja näin, vuoroin käskien, vuoroin laskien leikkiä, hän onnistui vihdoin
saamaan heidät takaisin makuuhuoneisiinsa. Minä en odottanut käskyä,
vaan vetäydyin takaisin huomaamatta kuten olin tullutkin.

En kuitenkaan aikonut mennä sänkyyn, vaan rupesin päinvastoin
pukeutumaan huolellisesti. Nähtävästi olin vain minä kuullut äänet,
jotka seurasivat kauhunhuutoa, ja sanat, jotka oli lausuttu, sillä
ne olivat kuuluneet huoneesta, joka oli omani yläpuolella, mutta ne
olivat vakuuttaneet minulle, että taloa ei ollut kauhistuttanut vain
palvelustytön uni ja että Mr. Rochesterin antama selitys oli sepitetty
vain vieraitten rauhoittamiseksi. Pukeuduin täydellisesti ollakseni
valmis, jos minua tarvittaisiin. Istuin sitten täysissä pukimissa
pitkän aikaa ikkunan luona, katselin ulos hiljaiseen, kuun hopeoimaan
maisemaan ja odotin -- en itsekään tietänyt, mitä. Minusta tuntui,
että jotakin täytyi tapahtua tuon kummallisen huudon, töminän ja
avunpyyntöjen jälkeen.

Ei, kaikki hiljeni taas. Liike ja hälinä vaimeni asteettain, ja noin
tunnin sisällä oli Thornfield Hall taaskin hiljainen kuin erämaa. Yö
ja uni näyttivät palanneen valtaistuimillensa. Sillävälin kuu aleni
ja läheni taivaanrantaa. En tahtonut istua pimeässä ja kylmässä, vaan
arvelin voivani panna pitkälleni vuoteeseen, vaikka olinkin vaatteissa.
Jätin ikkunan ja hiivin hyvin hiljaa maton yli. Kun kumarruin riisumaan
kenkiä jalastani, koputti varovainen käsi hiljaa ovelleni.

"Tarvitaanko minua?" kysyin.

"Oletteko ylhäällä?" kysyi ääni, jonka odotin kuulevani, nimittäin
isäntäni.

"Olen, sir."

"Ja vaatteissa?"

"Kyllä."

"Tulkaa ulos sitten, aivan hiljaa!"

Minä tottelin. Mr. Rochester seisoi galleriassa kynttilä kädessään.

"Minä tarvitsen teitä", sanoin hän, "tulkaa tätä tietä, älkää hätäilkö
ja kulkekaa aivan hiljaa."

Kenkäni olivat ohuet, joten voin kulkea mattoja pitkin ääneti kuin
kissa. Mr. Rochester liukui gallerian toiseen päähän ja portaita ylös
pysähtyen tuon kohtalokkaan kolmannen kerroksen matalaan, pimeään
käytävään. Olin seurannut mukana ja seisoin nyt hänen vieressään.

"Onko huoneessanne pesusientä?"

"On, sir."

"Ja onko teillä suoloja -- hajusuoloja?"

"On."

"Menkää takaisin ja tuokaa ne tänne!" Minä palasin, otin sienen
pesukaapista ja hajusuolat laatikostani ja menin takaisin samaa tietä.
Mr. Rochester odotti minua avain kädessään ja meni erään pienen, mustan
oven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi
minuun.

"Ettehän tule sairaaksi nähdessänne verta?"

"Luullakseni en; en ole koskaan koettanut." Tunsin pientä väristystä
vastatessani, mutta minua ei pyörryttänyt.

"Antakaahan tänne kätenne", sanoi hän. "en tahdo panna teitä alttiiksi
pyörtymiselle."

Panin sormeni hänen käteensä. "Lämmin ja vakava", huomautti hän, väänsi
avainta ja avasi oven.

Näin huoneen, jonka muistin nähneeni ennenkin, sinä päivänä, jona Mrs.
Fairfax näytti minulle koko talon. Sen seinät olivat verhotut, mutta
eräästä kohden oli verho nyt irroitettu ja sen alta näkyi ovi, joka
silloin oli ollut piilossa. Tämä ovi oli auki, sen takana olevasta
huoneesta näkyi valoa, ja kuulin sieltä omituista, matalaa ääntä,
melkein kuin koiran murinaa. Mr. Rochester laski pois kynttilänsä,
sanoi minulle: "Odottakaa hetkinen!" ja meni sisimmäiseen huoneeseen.
Kova naurunpurskahdus otti hänet vastaan, se oli ensin hyvin
äänekästä, mutta hiljeni vähitellen ja päättyi tuohon Grace Poolen
matalaan, kummitusmaiseen hohotukseen. _Hän_ oli siis siellä. Mr.
Rochester järjesti jotakin äänettömänä, vaikka kuulinkin matalan äänen
puhuttelevan häntä, sitten hän tuli pois ja sulki oven perässään.

"Tänne, Jane!" sanoi hän, ja minä menin toiselle puolelle suurta
vuodetta, joka laskettuine verhoineen täytti suuren osan huonetta.
Lähellä vuoteen yläpäätä oli nojatuoli, jossa istui eräs mies
täysissä pukimissa, paitsi että takki oli otettu pois. Hän istui
liikkumattomana, nojaten päätään taaksepäin, silmät ummessa.
Mr. Rochester näytti häntä kynttilällä, ja tunsin tämän kalpean
ja elottomalta näyttävän olennon -- vieraaksi, Mr. Masoniksi.
Näin myöskin, että hänen paitansa toinen sivu ja toinen hiha oli
kauttaaltaan veren tahraama.

"Pitäkää kynttilää", sanoi Mr. Rochester, ja minä otin sen. Hän otti
vesikannun pesukaapista ja käski minun pitää sitä. Minä tottelin.
Hän otti sienen, kastoi sen veteen ja kostutti ruumismaisia kasvoja,
sitten hän pyysi hajusuolojani ja piti pulloa sairaan sieraimien
alla. Mr. Mason avasi pian silmänsä vaikeroiden. Mr. Rochester avasi
haavoittuneen vaatteet, tämän käsivarsi ja olkapäät olivat siteessä,
Mr. Rochester pyyhki sienellä pois verta, jota tihkui haavoista.

"Onko vaara hyvin suuri?" kuiskasi Mr. Mason.

"Pyh! -- Eikö mitä -- pieni naarmu! Älä ole niin hätääntynyt, mies,
pää pystyyn! Nyt menen itse hakemaan haavuria ja toivon, että sinut jo
aamulla voidaan siirtää. Jane", jatkoi hän.

"Sir?"

"Minun täytyy jättää teidät tähän huoneeseen tämän herran kanssa
tunniksi, kenties pariksi. Te pyyhitte verta pois, kun sitä vuotaa, ja
jos hän näyttää hyvin heikolta, panette tuon vesilasin hänen huulilleen
ja hajupullonne hänen nenänsä alle. Ette millään muotoa saa puhutella
häntä, ja sinä, Richard, panet henkesi alttiiksi, jos puhut hänelle
jotakin -- jos avaat huulesi -- liikut -- en vastaa seurauksista."

Miesparka vaikeroi taaskin, näytti kuin hän ei olisi uskaltanut
liikahtaakaan: pelko -- joko sitten kuoleman tai jonkin muun -- oli
melkein lamauttanut hänet. Mr. Rochester pani nyt verisen sienen
käteeni, ja minä rupesin käyttämään sitä niinkuin olin nähnyt hänen
tekevän. Hän katseli minua hetkisen, sanoi sitten: "Muistakaa! Ei
mitään keskustelua!" ja jätti huoneen. Olin hyvin omituisen mielialan
vallassa, kun avain narahti lukossa ja hänen poistuvien askeltensa ääni
taukosi.

Täällä siis olin kolmannessa kerroksessa, kytkettynä yhteen sen
salaperäisistä komeroista, ympärilläni yö, silmieni edessä tuo kalpea,
verinen näky, ja vain yksi ainoa ovi erotti minut murhaajasta --
tosiaankin, se oli kauheata! Kaiken muun kestin, mutta vapisin pelosta
ajatellessani että Grace Poole syöksyisi ovesta päälleni. Minun täytyi
kuitenkin pysyä paikallani. Minun täytyi katsella tuota kummitusmaista
olentoa, noita sinisiä, mykkiä huulia, joilla ei ollut lupa aueta,
noita silmiä, jotka milloin sulkeutuivat, milloin aukenivat, milloin
tuijottivat minuun ja joista aina päilyi jähmettynyt tuska. Minun
täytyi kerta toisensa jälkeen kastaa käteni veriseen vesikannuun ja
pyyhkiä pois hyytyvät veripisarat. Minun täytyi kesken työtäni nähdä,
kuinka pitkälle karrelle palaneen kynttilän valo himmeni, varjot
pimenivät vanhanaikuisilla seinäpapereilla ympärilläni, kävivät jo
aivan mustiksi suuren, vanhan vuoteen verhojen alla ja häilähtelivät
oudosti vastapäätä olevan suuren huoneen ovilla, jonka yläpuolella oli
kahteentoista ruutuun jaettu paneli ja jokaisessa oli vanhanaikainen,
karkea piirros, joka esitti yhtä kahdestatoista apostolista. Ylimpänä
kohosi norsunluinen ristiinnaulitun kuva kuolevine Kristuksineen.

Häilähtelevien varjojen ja epätasaisen valon vaihdellessa näkyi
selvimmin milloin pitkäpartainen lääkäri Luukas, joka taivutti päätään,
milloin Johannes pitkine, liehuvine hiuksineen, milloin kohosi
panelista Juudaksen pirulliset kasvot, jotka näyttivät saavan eloa
ja ilmettä itse arkkipetturilta ja joissa saatana itse olisi voinut
ilmaantua.

Tämän kaiken keskellä täytyi minun myös kuunnella eikä vain katsella,
kuunnella tuon villin pedon tai paholaisen ääntelyitä ja liikkeitä
oven takana. Mr. Rochesterin käynti näytti kuitenkin kahlinneen tuon
olennon kielen, enkä koko yönä kuullut muuta kuin kolme ääntä pitkien
väliaikojen kuluttua -- askeleen narahduksen, tuon koiramaisen,
murisevan äänen, joka uudistui hetkiseksi, ja syvän inhimillisen
vaikerruksen.

Sitten alkoivat omat ajatukseni vaivata minua. Mikä oli se rikos, joka
eli lihaksitulleena tässä hiljaisessa talossa ja jota omistajakaan ei
voinut karkoittaa tai masentaa? Mikä oli se salaisuus, joka puhkesi
milloin tuleen, milloin vereen sydänyön hetkinä? Mikä olento oli se,
joka tavallisen naisen haahmossa äänteli väliin kuin ilkkuva demooni,
väliin kuin haaskaa etsivä petolintu?

Ja tämä muukalainen, jonka yli kumarruin, tämä rauhallisen, tavallisen
näköinen ihminen, kuinka oli hän kietoutunut tuohon kauhujen verkkoon
ja minkätähden oli raivotar syöksynyt hänen päällensä? Olin kuullut
Mr. Rochesterin opastavan hänet erääseen alakerran huoneeseen --: mikä
sitten oli tuonut hänet tänne? Ja miksi suhtautui hän noin säyseästi
siihen väkivallantekoon, jonka uhriksi hän oli joutunut? Miksi hän
alistui niin nöyrästi Mr. Rochesterin määräämään äänettömyyteen? Ja
miksi vaati Mr. Rochester tuollaista mykkyyttä? Hänen vieraalleen oli
tehty väkivaltaa, hänen oma henkensä oli edellisellä kerralla ollut
kauheassa vaarassa, ja nämä molemmat ilkityöt hän painoi hiljaisuuteen
ja unhoon. Kaiken lisäksi olin nähnyt, että Mr. Mason kaikessa
totteli Mr. Rochesteria, että jälkimäisen voimakas tahto kokonaan
hallitsi edellisen velttoutta -- tämän olin huomannut niistä parista
sanasta, jotka heidän välillään oli lausuttu. Oli selvää, että heidän
aikaisemmankin tuttavuutensa aikana toisen heikko luonne oli ollut
kokonaan toisen tarmon vaikutuksen alla -- minkätähden oli siis Mr.
Masonin tulo ollut niin epämieluinen Mr. Rochesterille? Miksi oli siis
tämän vastustuskyvyttömän, helposti taltutetun henkilön pelkkä nimikin
iskenyt häneen, joku tunti sitten, kuin salama tammeen?

Oh, en voinut unohtaa hänen ilmettään ja kalpeuttaan hänen
kuiskatessaan: "Jane, minä olen saanut iskun -- minä olen saanut iskun,
Jane!" En voinut unohtaa, kuinka käsivarsi, joka lepäsi olallani, oli
vapissut, -- ja tiesin, että se asia, joka näin oli voinut järkyttää
Fairfax Rochesterin päättäväistä mieltä ja voimakasta ruumista, ei
ollut vähäpätöinen.

"Eikö hän tule, eikö hän tule jo?" huusin mielessäni kun yö kului
kulumistaan, kun vertavuotava potilaani heikkeni, vaikeroi ja painui
syvemmälle tuolissaan, eikä tullut apua eikä päivä koittanut. Olin
yhä uudestaan tarjonnut hänelle virkistäviä hajusuolojani, mutta
ponnistukseni näyttivät tehottomilta. Joko verenvuoto tai ruumiillinen
tai henkinen tuska, tai nämä kaikki yhdessä olivat näännyttämäisillään
hänet. Hän vaikeroi niin sydäntävihlovasti ja näytti niin heikolta,
villiltä ja onnettomalta, että pelkäsin hänen kuolevan käsiini, enkä
saanut edes puhutella häntä!

Loppuun palanut kynttilä sammui vihdoinkin, ja silloin huomasin
ikkunaverhojen takaa harmahtavia valonsäteitä. Päivä alkoi koittaa.
Samaan aikaan kuulin Pilotin haukkuvan kaukana kopissaan portin lähellä
ja toivoni heräsi uudelleen. Enkä erehtynytkään: viiden minuutin
kuluttua ilmoitti avaimen narina lukossa vahtiaikani päättymisen. Se
ei ollut voinut kestää yli kahden tunnin, mutta monet viikot ovat
tuntuneet lyhyemmiltä.

Mr. Rochester astui sisään haavurin kanssa, jota hän oli käynyt
noutamassa.

"Kas niin, Carter, olkaa vikkelä", sanoi hän viimeksi mainitulle.
"Annan teille vain puolen tuntia aikaa haavan sitomiseen, kääreitten
tekoon ja sairaan kuljettamiseen alas -- kaikkeen."

"Mutta voiko hänet viedä alas, sir?"

"Epäilemättä, tapaus ei ole vakava. Hän on hermostunut ja häntä täytyy
rohkaista. No, käykää työhön!"

Mr. Rochester veti taajan ikkunaverhon syrjään, avasi ikkunaluukut ja
päästi kaiken mahdollisen päivänvalon sisään. Hämmästyin iloisesti
nähdessäni, miten pitkälle aamu jo oli edistynyt. Idässä alkoi
aamurusko punoittaa. Mr. Rochester lähestyi sitten Masonia, jota
haavuri jo tarkasti.

"No, hyvä mies, kuinka jaksat?" kysyi hän.

"Pelkään, että hän on tehnyt lopun minusta", kuului heikko vastaus.

"Vielä mitä -- rohkeutta vain! Kahden viikon päästä et enää muista koko
juttua. Olet menettänyt hiukan verta, siinä kaikki. Carter, sanokaa
hänelle, että ei ole mitään vaaraa."

"Sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa", sanoi Carter, joka nyt oli
irroittanut siteet. "Olisin vain tahtonut olla täällä jo aikaisemmin,
niin hän ei olisi menettänyt niin paljon verta -- mutta mitä tämä on?
Olkapää on kuin revitty -- tätä haavaa ei ole tehty veitsellä: siinä on
hampaan jäljet."

"Hän puri minua", mumisi sairas. "Hän raateli minua kuin naarastiikeri,
kun Rochester otti veitsen häneltä."

"Sinun ei olisi pitänyt antautua, miksi et alusta saakka pitänyt
puoliasi?" sanoi Mr. Rochester.

"Mutta mitä piti tehdä sellaisissa olosuhteissa", vastasi Mason. "Oh,
se oli kauheata", lisäsi hän väristen. "Ja minä en odottanut sitä --
hän näytti niin hiljaiselta alussa."

"Minä varoitin sinua", sanoi hänen ystävänsä. "Minä käskin sinua
olemaan varuillasi, kun lähestyt häntä. Sitäpaitsi olisit voinut
odottaa huomiseen ja tulla silloin minun kanssani -- oli hulluutta
yrittää tänä iltana, ja yksin."

"Luulin voivani tehdä jotakin hyvää."

"Sinä luulit -- sinä luulit! Tulen kärsimättömäksi kuunnellessani
sinua, mutta olethan kuitenkin kärsinyt ja tulet kaiken
todennäköisyyden mukaan kärsimään vieläkin, jollet seuraa neuvoani,
ja senvuoksi en sano mitään enää. Carter -- pitäkää kiirettä! Aurinko
nousee kohta, ja minun täytyy saada hänet pois talosta."

"Heti paikalla, sir, olkapää on jo siteessä. Minun täytyy katsoa tätä
toista haavaa käsivarressa -- siinäkin on luultavasti hampaan jälki.

"Hän imi vertani! Hän sanoi tyhjentävänsä sydämeni!" sanoi Mason.

Huomasin Mr. Rochesterin vavahtavan; omituinen inho, kauhu ja viha
melkein väänsivät hänen kasvojaan, mutta hän sanoi vain:

"Kas niin, ole hiljaa, Richard, äläkä välitä hänen loruistaan! Älä
toista niitä!"

"Soisin voivani unhottaa ne", oli vastaus.

"Sinä unohdat kyllä, kun olet poissa täältä. Kun olet tullut takaisin
Spanish Towniin, voit ajatella häntä kuin kuollutta ja haudattua, tai
vielä parempi, ettet ajattele häntä ollenkaan."

"Mahdotonta unohtaa tämä yö!"

"Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Ole järkevä, mies! Kaksi tuntia sitten
luulit olevasi kuollut kuin silakka ja nyt olet hengissä ja puhut.
Kas noin -- Carter on jo melkein parantanut sinut, ja minä teen sinut
säädyllisen näköiseksi kädenkäänteessä. Jane" (hän kääntyi minuun ensi
kerran tulonsa jälkeen) "ottakaa tämä avain, menkää makuuhuoneeseeni
ja sieltä suoraan eteenpäin pukuhuoneeseeni, avatkaa piirongin ylin
laatikko ja ottakaa sieltä puhdas paita ja nenäliina, tuokaa ne tänne
ja olkaa vikkelä!"

Minä riensin, etsin hänen mainitsemansa paikan, löysin tavarat ja
palasin ylös.

"Nyt", sanoi hän, "menkää vuoteen toiselle puolelle sillä aikaa kun
minä puen hänet, mutta älkää lähtekö pois huoneesta, teitä voidaan
tarvita vielä."

Vetäydyin syrjään kuten oli käsketty.

"Liikkuiko kukaan alhaalla, kun kävitte siellä, Jane?" kysyi Mr.
Rochester nyt.

"Ei, sir, oli hyvin hiljaista."

"Me saamme sinut helposti ulos, Dick, ja se on parempi sekä sinulle
että tuolle poloiselle tuolla sisällä. Olen kauan taistellut
välttääkseni julkisuutta, ja olisin pahoillani, jos se lopultakin olisi
edessä. Carter, auttakaa takkia hänen ylleen. Minne jätit turkkisi?
Et voi matkustaa peninkulmaakaan ilman sitä tässä kirotun kylmässä
ilmanalassa, sen tiedän. Huoneeseesiko? Jane, juoskaa alas Mr. Masonin
huoneeseen -- lähinnä minun huonettani -- ja tuokaa tänne turkit, jotka
näette siellä!"

Taaskin minä juoksin ja palasin takaisin kantaen suunnatonta
päällystakkia, joka oli vuorattu ja reunustettu turkiksilla.

"Nyt minulla on toinen työ teille", sanoi väsymätön isäntäni, "teidän
täytyy taas mennä minun huoneeseeni. Mikä onni, että teillä on
samettikengät, Jane! Tässä ei puukenkäinen lähettiläs kelpaisi. Teidän
täytyy avata toalettipöytäni keskimäinen laatikko ja ottaa sieltä pieni
pullo ja lasi, -- kas niin, vikkelästi!"

Minä lensin sinne ja takaisin, tuoden pyydetyt esineet.

"Hyvä on! Nyt, tohtori, otan itselleni vapauden valmistaa itse
lääkeannoksen, omalla vastuullani. Sain tämän sydäntävahvistavan aineen
Roomassa eräältä italialaiselta puoskarilta, jonka te olisitte potkinut
ulos, Carter. Tätä ainetta ei saa käyttää varomattomasti, mutta
tarvittaessa se on hyvää, kuten esimerkiksi nyt. Jane, vähän vettä!"

Hän ojensi pienen lasin, ja minä täytin sen puolilleen pesukaapin
vesikarahvista.

"Se riittää. Kostuttakaa pullon suuta!"

Minä tein niin. Hän laski kaksitoista tippaa tulipunaista nestettä ja
tarjosi sen Masonille.

"Juo, Richard, tämä lääke antaa sydämeesi sen voiman, mikä siitä
puuttuu, ainakin tunniksi tai pariksi!"

"Mutta vahingoittaako se minua? -- polttaako se?"

"Juo, juo, juo!"

Mr. Mason totteli, koska silmännähtävästi oli hyödytöntä vastustaa.
Hän oli nyt pukimissa, kalpea vieläkin, mutta ei enää hyytyneen veren
tahraama. Mr. Rochester antoi hänen istua kolme minuuttia lääkkeen
nauttimisen jälkeen, sitten hän tarttui hänen käsivarteensa.

"Nyt pysyt varmaankin jo jaloillasi", sanoi hän, "koetahan!"

Sairas nousi.

"Carter, tukekaa häntä toiselta puolelta. Rohkaise mielesi, Richard,
astu rohkeasti, kas niin!"

"Minä voin paremmin nyt", huomautti Mr. Mason.

"Siitä olen varma. Te, Jane, juoskaa edellämme takaportaita alas,
avatkaa sivukäytävän ovi ja käskekää postivaunun ajajan pitää varansa,
sillä nyt olemme tulossa. Vaunu on pihalla tai aivan portin edessä --
en antanut hänen ajaa rätisevine pyörineen kivitykselle. Ja jos joku on
liikkeellä, tulkaa portaitten alapäähän ja antakaa merkki!"

Kello oli tähän aikaan puoli kuusi, ja aurinko oli nousemaisillaan,
mutta tullessani keittiöön, oli siellä vielä hämärä ja kaikki
hiljaista. Sivukäytävän ovi oli kiinni, avasin sen mahdollisimman
hiljaa, piha oli aivan tyhjä ja rauhallinen, mutta portti oli
selkoselällään ja sen edessä seisoi postivaunu valmiiksi valjastettuine
hevosineen ja ajajineen, joka istui istuimellaan vaunun edessä. Menin
hänen luokseen ja sanoin, että herrat olivat tulossa; hän nyökäytti
päätään, sitten katselin tarkasti ympärilleni ja kuuntelin. Varhaisen
aamun hiljaisuus vallitsi kaikkialla, palvelijainhuoneen ikkunat olivat
vielä verhotut, vain pikkulinnut visertelivät hedelmäpuissa, joiden
kukkivat oksat valuivat vaikeitten köynnösten tavoin pihaa ympäröivälle
kiviaidalle, ja vaunuhevoset tömistelivät silloin tällöin jalkojaan
talliensa oven takana, muuten oli kaikki hiljaa.

Herrat tulivat nyt näkyviin. Mr. Mason, jota haavuri ja Mr. Rochester
tukivat, näytti kävelevän verrattain helposti. He auttoivat hänet
vaunuun, jonne myös Carter nousi.

"Pitäkää huolta hänestä", sanoi Mr. Rochester haavurille, "ja antakaa
hänen olla luonanne kunnes hän on vallan terve. Minä ratsastan päivän
tai parin kuluttua kysymään, kuinka hän jaksaa. Richard, kuinka voit
nyt?"

"Raitis ilma virkistää minua, Fairfax."

"Jättäkää ikkuna auki hänen puolellaan, Carter, nythän on aivan tyven.
Hyvästi, Dick!"

"Fairfax --"

"Mikä on?"

"Anna pitää hyvää huolta hänestä, katso, että häntä kohdellaan niin
hellästi kuin mahdollista, anna hänen --" hän purskahti itkuun.

"Minä teen parhaani, niinkuin olen tehnyt tähänkin asti ja tulen aina
tekemään", oli vastaus, ovi työnnettiin kiinni ja vaunu vieri pois.

"Voi Herra Jumala, kunpa tämä kaikki nyt olisi lopussa", sanoi Mr.
Rochester sulkiessaan ja pönkittäessään raskaan portin. Tämän tehtyään
hän kulki hitaasti ja hajamielisen näköisenä erästä hedelmätarhan
kiviaidassa olevaa ovea kohti. Minä luulin, että hän ei tarvitsisi enää
minua, ja aioin palata sisään, kun kuulin hänen taas sanovan "Jane!"
Hän oli avannut oven ja seisoi sen edessä odottaen minua.

"Tulkaa pariksi minuutiksi hengittämään raitista ilmaa", sanoi hän,
"tuo talo on vain vankila -- eikö teistäkin?"

"Minusta se on loistava talo, sir."

"Silmiänne peittää kokemattomuuden verho", vastasi hän, "te näette
talon lumouksen läpi ettekä huomaa, että sen kultaus on liejua ja
silkkiverhot hämähäkinverkkoja, että marmori on likaista kiveä ja
kiilloitettu puu kelvotonta lastua ja puunkuorta. Mutta _täällä_ --
hän viittasi lehtimajaan, jonne olimme tulleet -- täällä on kaikki
todellista, suloista ja puhdasta."

Hän harhaili pitkin puksipuitten reunustamaa käytävää, jonka toisella
puolella oli omena-, päärynä- ja kirsikkapuita ja toisella kukkapenger
täynnä vanhanaikaisia kukkia, harjaneilikoita, esikoita ja orvokeita,
tuhatkaunoja, orjantappuroita ja hyvänhajuisia yrttejä. Ne olivat
tänä varhaisena kevätaamuna niin raikkaita kuin huhtikuun sateet ja
päivänpaisteet olivat voineet ne tehdä, aurinko nousi juuri hentojen
pilvien peittämälle itäiselle taivaalle, sen säteet kimaltelivat
kasteisilla hedelmäpuilla ja valaisivat hiljaista käytävää niitten alla.

"Jane, tahdotteko kukan?"

Hän taittoi puoleksi puhjenneen ruusun, pensaan ensimäisen, ja antoi
sen minulle.

"Kiitoksia, sir."

"Pidättekö tästä auringonnoususta, Jane? Pidättekö tästä taivaasta
keveine pilvineen, jotka varmaan haihtuvat olemattomiin auringon
noustua ylemmäksi, -- tästä tyvenestä ja lauhasta ilmasta?"

"Pidän, hyvin paljon."

"Te olette viettänyt kummallisen yön, Jane."

"Niin, sir."

"Ja se on tehnyt teidät kalpeaksi -- pelkäsittekö kun jätin teidät
yksin Masonin kanssa?"

"Minä pelkäsin, että viereisestä huoneesta tulisi joku."

"Mutta minähän olin sulkenut oven -- minulla oli avain taskussani.
Olisin ollut huolimaton paimen, jos olisin jättänyt karitsan --
lemmikkikaritsani -- turvattomana niin lähelle suden luolaa. Te olitte
hyvässä turvassa."

"Jääkö Grace Poole taloon vieläkin, sir?"

"Jää kyllä -- älkää vaivatko päätänne hänen tähtensä. Karkottakaa hänet
kokonaan ajatuksistanne."

"Mutta minusta tuntuu, että henkenne ei ole turvassa niin kauan kuin
hän on talossa."

"Älkää pelätkö -- kyllä minä pidän huolta itsestäni."

"Onko se vaara, jota pelkäsitte eilen illalla, nyt ohitse, sir?"

"En voi varmaan sanoa ennenkuin Mason on poissa Englannista, eikä
sittenkään. Elää minua varten, Jane, on samaa kuin seisoa tulivuoren
kraatterin partaalla, josta minä hetkenä tahansa voi syöksyä laavaa."

"Mutta Mr. Masonia näyttää olevan helppo johtaa. Teillä on
silminnähtävästi suuri vaikutusvalta häneen, eikä hän koskaan
tahallisesti vahingoittaisi teitä."

"Niin -- Mason ei uhmaisi minua eikä tieten tahtoen vahingoittaisi
minua, mutta hän voisi kuitenkin, ilman mitään tarkoitusta, yhdessä
hetkessä, yhdellä ainoalla varomattomalla sanalla riistää minulta,
tosin ei elämää, mutta onnen -- ainiaaksi."

"Käskekää häntä olemaan varovainen, sir, sanokaa hänelle pelkonne syy
ja näyttäkää, kuinka vaara on vältettävissä."

Hän nauroi katkerasti, tarttui äkkiä käteeni ja viskasi sen yhtä
nopeasti pois.

"Jos niin voisin tehdä, te pyhä yksinkertaisuus, niin missä koko vaara
silloin olisi? Se lakkaisi samassa silmänräpäyksessä olemasta. Aina
siitä saakka, kun olen tullut tuntemaan Masonia, ei minun ole tarvinnut
sanoa kuin: 'Tee se', ja asia on ollut tehty. Mutta tässä tapauksessa
en voi antaa hänelle käskyjä, en voi sanoa: 'Varo vahingoittamasta
minua, Richard', sillä hän ei millään muotoa saa edes tietää, että on
mahdollista vahingoittaa minua. Nyt te näytätte hämmästyneeltä, ja minä
tulen hämmästyttämään teitä vielä enemmän. Te olette pieni ystäväni,
eikö totta?"

"Minä palvelen teitä mielelläni, sir, ja tottelen kaikessa, mikä on
oikein."

"Juuri niin, minä näen, että teette sen. Näen välitöntä iloa
käytöksessänne ja ilmeessänne, silmissänne ja kasvoissanne kun
autatte minua ja teette minulle mieliksi, kun teette työtä minua
varten ja minun kanssani _'kaikessa, mikä on oikein'_, kuten niin
luonteenomaisesti sanoitte, sillä jos pyytäisin teitä tekemään jotakin,
mikä mielestänne on väärin, en saisikaan avukseni kepeitä jalkoja,
tarkkoja käsiä, en näkisi vilkasta katsetta ja punaisia poskia.
Ystäväni seisoisi edessäni levollisena ja kalpeana ja sanoisi: 'Ei,
sir, se on mahdotonta, minä en voi tehdä sitä, sillä se on väärin',
ja pysyisi järkähtämättömänä kuin kiintotähti. No niin, teilläkin on
valtaa minun ylitseni ja tekin voitte vahingoittaa minua, enkä uskalla
näyttää teille arkaa kohtaani, sillä jos sen tekisin, työntäisitte
tekin, niin uskollinen ja hyvä kuin olettekin, keihään suoraan
lävitseni."

"Jos teidän ei tarvitse pelätä Mr. Masonia enemmän kuin minua, olette
hyvässä turvassa, sir."

"Herra antakoon että niin olisinkin! Tässä, Jane, on lehtimaja, istukaa
siihen!"

Lehtimajan muodosti pieni, muratin verhoama kulmaus kiviaidassa. Siinä
oli maalainen puutarhapenkki. Mr. Rochester istahti sille jättäen tilaa
minullekin, mutta minä seisoin hänen edessään.

"Istukaa", sanoi hän, "penkistä riittää kahdellekin. Ettehän epäröi
istua viereeni, vai kuinka? Onko se väärin, Jane?"

Vastasin vain istuutumalla hänen viereensä, sillä tunsin, että
kieltäytyminen olisi ollut epäviisasta.

"Nyt, pieni ystäväni, sillä aikaa kun aurinko juo kuiviin kasteen,
kun kaikki tämän vanhan puutarhan kukat heräävät ja aukeavat, kun
linnut etsivät poikasilleen aamiaista Thornfieldin ulkopuolelta ja
aamuvirkut mehiläiset aloittavat työnsä, kerron minä teille tarinan,
jota teidän tulee kuvitella omaksenne -- mutta katsokaa ensin minuun ja
sanokaa, että teidän on hyvä olla ettekä pelkää minun tekevän pahasti
pidättäessäni teitä täällä tai teidän itsenne erehtyvän jäädessänne."

"En, sir, olen tyytyväinen."

"No niin, Jane, kutsukaa avuksi mielikuvituksenne ja otaksukaa, että
ette enää ole kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö, vaan raju, lapsesta
saakka hemmoiteltu poika, kuvitelkaa olevanne kaukaisessa maassa ja
tekevänne siellä suuren erehdyksen -- yhdentekevää, minkälaisen tai
mistä syystä -- erehdyksen, jonka seuraukset vaivaavat teitä läpi
elämänne ja turmelevat teiltä joka hetken. Huomatkaa tarkoin, en
sano _rikos_, en puhu verenvuodatuksista tai muista väkivaltaisista
teoista, jotka saisivat tekijänsä syypääksi lain edessä, ei, sanani
on _erehdys_. Seuraukset käyvät teille ajan pitkään sietämättömiksi,
ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne huojennusta -- tavattomiin, vaan
ei laittomiin eikä rikollisiin toimenpiteisiin. Olette kuitenkin
onneton, sillä kaikki toivo on jättänyt teidät juuri kun elämän
pitäisi alkaa, aurinkonne on pimentynyt keskipäivällä, ja tiedätte,
että pimennys tulee kestämään sen laskemiseen saakka. Katkerat ja
alhaiset muistot ovat sielunne ainoana ravintona, te vaellatte siellä
täällä, etsitte lepoa maanpaosta, onnea huvituksista -- tarkoitan
sydämettömiä ja alhaisia huvituksia, sellaisia, jotka tympäisevät
tunteet ja lamauttavat älyn. Väsynein sydämin ja nääntynein sieluin
palaatte kotiin vuosia kestäneen, vapaaehtoisen maanpaon jälkeen,
teette erään uuden tuttavuuden -- yhdentekevää, missä ja miten --
huomaatte tässä vieraassa paljon niitä hyviä ja valoisia ominaisuuksia,
joita kaksikymmentä vuotta olette etsinyt koskaan löytämättä niitä,
ja ne ovat kaikki raikkaita, terveitä ja tahrattomia. Sellainen seura
elähyttää, herättää uuteen elämään, tunnette parempien päivien palaavan
-- korkeampien toiveitten, puhtaampien tunteitten keralla, tahtoisitte
aloittaa uutta elämää ja viettää jäljellä olevat päivänne tavalla, joka
paremmin kuin entinen sopii kuolemattomalle olennolle. Onko teillä
oikeus, voidaksenne sen tehdä, syrjäyttää eräs tavan asettama este --
pelkkä sovinnainen este, jota ei omatuntonne pidä loukkaamattomana eikä
järkenne hyväksy?"

Hän vaikeni odottaen vastausta -- ja mitä oli vastattava? Oi, jospa
joku hyvä henki olisi kuiskannut minulle järkevän ja tyydyttävän
vastauksen! Turha toive! Länsituuli kuiskaili ympäröivissä
murateissa, mutta mikään ystävällinen Ariel ei lainannut henkäystään
puhevälineeksi, linnut lauloivat ylhäällä puissa, mutta niitten laulu,
niin suloista kuin se olikin, ei sisältänyt sanoja.

Mr. Rochester uudisti kysymyksensä.

"Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä ja katuva mies oikeutettu
uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi
tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen ja siten saavuttaakseen oman
mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?"

"Sir", vastasin, "vaeltajan levon ja synnintekijän parannuksen ei
koskaan pitäisi riippua toisesta ihmisestä. Miehet ja naiset kuolevat,
filosofit erehtyvät viisaudessaan ja kristityt hyvyydessään -- jos
joku, jonka tunnette, on erehtynyt ja kärsinyt, antakaa hänen kohottaa
katseensa ylemmäksi kuin vertaisiinsa saadakseen voimaa ja huojennusta."

"Mutta välikappale -- välikappale! Jumala, joka tekee työn, määrää
välikappaleen. Minä itse -- sanon sen teille ilman vertauksia -- olen
ollut maailmallinen, säännötön, rauhaton mies, ja uskon löytäneeni
välikappaleen parantumiseeni -- löytäneeni sen --"

Hän vaikeni, linnut jatkoivat liverrystään, lehdet rapisivat hiljaa.
Ihmettelin melkein, etteivät ne lopettaneet laulujansa ja kuiskeitansa
siepatakseen sanan, joka väreili puhujan huulilla, mutta niitten olisi
pitänyt odottaa monta minuuttia, sillä hiljaisuutta jatkui. Vihdoin
nostin silmäni viivyttelevään puhujaan. Hän katseli minua kiihkeästi.

"Pieni ystävä", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja hänen
kasvonsakin muuttuivat, lempeä ja vakava ilme vaihtui kovaan ja
ivalliseen, "olette huomannut hellät tunteeni Miss Ingramia kohtaan,
ettekö luule, että hän tekisi minusta uuden ihmisen jos menisin
naimisiin hänen kanssaan?"

Hän nousi, käveli käytävän toiseen päähän asti ja palasi hyräillen.

"Jane, Jane", sanoi hän pysähtyen eteeni, "olette aivan kalpea valvotun
yön jälkeen, ettekö sadattele minua, joka olen häirinnyt yönne levon?"

"Sadattele teitä -- en, sir."

"Kättä päälle! Kuinka kylmät sormet! Ne olivat lämpimämmät viime yönä,
kun kosketin niitä salaperäisen huoneen ovella. Jane, koska valvotte
kanssani taaskin?"

"Aina kun voin olla hyödyksi."

"Esimerkiksi yöllä ennen häitäni. Olen varma etten silloin voi nukkua.
Lupaatteko istua valveilla kanssani ja pitää minulle seuraa? Teille
voin puhua mielitietystäni, sillä nyt olette nähnyt hänet ja tunnette
hänet."

"Kyllä, sir."

"Hän on oikea harvinaisuus, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Komea nainen, Jane, kookas, tumma ja säihkyvä. Tukka hänellä on kuin
Kartagon naisilla aikoinaan. Siunatkoon! Tuolla Dent ja Lynn jo ovat
tallissa! Menkää tuon pensaikon kautta, tuosta aukosta!"

Ja minä menin toista tietä, hän toista, ja kuulin hänen sanovan pihalla
varsin reippaasti:

"Mason temmattiin pois keskeltämme tänä aamuna, hän lähti ennen
auringonnousua ja minä nousin neljältä saattamaan hänet matkaan."



Kahdeskymmenesensimäinen luku.


Aavistukset, sympatiat ja ennusmerkit ovat omituisia ilmiöitä ja
muodostavat arvoituksen, jonka avainta ihmiskunta ei vielä ole
löytänyt. En ole koskaan elämässäni nauranut aavistuksille, koska
itselläni on ollut sellaisia, vieläpä hyvin omituisia. Uskon, että on
olemassa myötätuntoa, (esimerkiksi kaukana toisistaan elävien, kokonaan
vieraitten sukulaisten välillä, ja se todistaa vieraantumisesta
huolimatta heidän alkulähteensä olevan saman), joka saattaa kuolevaisen
ymmärryksen neuvottomaksi. Ja ennusmerkit, sillä jotakin sentapaista
tunnemme, ovat kenties vain luonnon ja ihmisen keskinäisen myötätunnon
ilmauksia.

Kun olin pieni tyttö, vain kuusivuotias, kuulin eräänä iltana Bessie
Leavenin kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta,
ja että sellainen uni aina tietää ikävyyksiä, joko unennäkijälle
itselleen tai hänen omaisilleen. Tämä lause olisi luultavasti häipynyt
muistostani, jollei kohta sen jälkeen olisi tapahtunut jotakin, joka
oli omiaan kiinnittämään sen mieleeni ainiaaksi. Seuraavana päivänä
Bessie kutsuttiin kotiin pienen sisarensa kuolinvuoteelle.

Viime aikoina olin usein muistellut tätä tapausta, sillä koko viikon
aikana oli tuskin ainoakaan yö kulunut tuomatta uniini lasta, jota
väliin tuudittelin käsivarsillani, väliin hypitin polvillani, väliin
katselin sen leikkiä nurmikolla päivänkukkien keskellä tai näin sen
loiskivan käsillään purossa. Milloin se itki, milloin nauroi, jonakin
yönä se painautui lähelleni, toisena juoksi pois luotani, mutta oli
näky sitten missä muodossa tahansa, minkä luontoinen tahansa, oli se
silmieni edessä seitsemänä yönä peräkkäin niin pian kuin olin vaipunut
unten valtakuntaan.

En pitänyt tästä saman ajatuksen toistumisesta, saman mielikuvan
kummallisesta uudistumisesta, ja olin hermostunut joka ilta, kun
levollemenon aika läheni ja ilmestys kohta näyttäytyisi. Tämän
lapsi-haamun seurasta olin noussut tuonakin kuutamoyönä, jolloin olin
kuullut hätähuudon yläkerrasta. Seuraavana iltapäivänä tultiin minua
noutamaan alakertaan, Mrs. Fairfaxin huoneeseen, jossa joku odotti
minua. Tullessani sinne näin erään miehen, joka ulkoasustaan päättäen
oli herraspalvelija. Hän oli syvässä surupuvussa, ja hatussa, jota hän
piti kädessään, oli surunauha.

"Lyönpä vetoa, että ette muista minua, Miss", sanoi hän nousten
seisomaan, "nimeni on Leaven. Olin Mrs. Reedin ajurina, kun asuitte
Gatesheadissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten, ja siellä asun
vieläkin."

"Oh, Robert, hyvää päivää! Muistan teidät hyvinkin -- te annoitte minun
joskus ratsastaa Miss Georgianan ruskealla ponilla. Ja kuinka Bessie
jaksaa? Hänhän on nyt vaimonne."

"Niin on, Miss, kiitos kysymästä, hän lahjoitti minulle pienokaisen
kaksi kuukautta sitten -- meillä on nyt kolme -- ja sekä äiti että
lapsi voivat hyvin."

"Entä voiko herrasväki hyvin, Robert?"

"Ikävä kyllä en voi kertoa heistä hyviä uutisia, Miss, he voivat hyvin
huonosti -- heillä on surua."

"Toivon, ettei kukaan ole kuollut", sanoin vilkaisten hänen mustaan
pukuunsa. Hänkin katseli hattunsa surunauhaa ja vastasi:

"Mr. John kuoli eilisestä viikko sitten huoneessaan Lontoossa."

"Mr. John?"

"Niin."

"Ja kuinka hänen äitinsä kantaa tämän surun?"

"Niin, nähkääs, Miss, tämä ei ole tavallinen kuolemantapaus. Nuoren
herran elämä on ollut hyvin säännötöntä, viimeisinä kolmena vuotena hän
hurjisteli tavattomasti ja hänen kuolemansa oli hyvin järkyttävä."

"Kuulin Bessieltä että hän ei käyttäytynyt hyvin."

"Hyvin! Hän ei olisi voinut käyttäytyä huonommin; hän turmeli
terveytensä ja hävitti omaisuutensa huonoimpien miesten ja naisten
seurassa. Hän velkaantui ja joutui vankilaan, hänen äitinsä auttoi
hänet kahdesti pois sieltä, mutta heti päästyään vapaaksi hän
palasi entisiin seurapiireihinsä ja tapoihinsa. Hänen päänsä ei
koskaan ole ollut selvimpiä, ja ne konnat, joitten joukossa hän eli,
hullaannuttivat hänet yli kaikkien rajojen. Hän tuli Gatesheadiin kolme
viikkoa sitten ja tahtoi rouvaa jättämään koko talon hänelle. Rouva
kielsi, sillä hän oli jo paljon köyhtynyt nuoren herran tuhlausten
tähden. Tämä meni silloin takaisin, ja seuraava uutinen tiesi että hän
oli kuollut. Herra tiesi, miten hän kuoli -- sanotaan, että hän tappoi
itsensä."

Minä olin vaiti, sillä uutiset olivat kauheita. Robert Leaven jatkoi:

"Rouva on itse ollut huononlainen viime aikoina. Hän on tullut hyvin
lihavaksi, mutta ei silti ole ollut terve, ja köyhtyminen ja häviöt
ovat melkein murtaneet hänet. Tieto Mr. Johnin kuolemasta ja siitä,
millä tavalla hän kuoli, tuli liian äkkiä, ja se oli viimeinen isku.
Hän oli kolme päivää puhumatta, vasta viime tiistaina hän tuntui
vähän paremmalta. Hän näytti tahtovan sanoa jotakin, teki merkkejä
vaimolleni ja mumisi jotakin. Vasta eilen aamulla Bessie ymmärsi,
että hän yritti sanoa teidän nimeänne, ja lopulta hän sai selville
sanat: 'Tuokaa Jane -- hakekaa Jane Eyre, minun täytyy puhua hänen
kanssaan.' Bessie ei tietänyt varmaan, oliko hän täysin selvillä
ja tarkoittiko hän mitään sanoillaan, mutta hän kertoi asian Miss
Reedille ja Miss Georgianalle ja neuvoi heitä lähettämään sanan teille.
Nuoret neidit eivät välittäneet alussa asiasta, mutta heidän äitinsä
kävi yhä levottomammaksi ja sanoi: 'Jane, Jane', niin monta kertaa
että he lopulta suostuivat. Minä lähdin Gatesheadista eilen, ja jos
voitte tulla valmiiksi, Miss, ottaisin teidät mielelläni mukaani
huomenaamulla."

"Hyvä on, Robert, tulen kyllä valmiiksi. Minusta tuntuu että minun
täytyy lähteä."

"Niin minäkin luulen, Miss. Bessie sanoi uskovansa varmaan, että
ette kieltäytyisi. Teidän täytynee kuitenkin pyytää lupaa ennenkuin
lähdette."

"Niin kyllä, ja teenkin sen heti." Opastettuani Robertin palvelijain
huoneeseen ja jätettyäni hänet Johnin ja hänen vaimonsa haltuun lähdin
etsimään Mr. Rochesteria.

Hän ei ollut missään alakerran huoneista, hän ei ollut pihalla,
talleissa eikä pelloilla. Kysyin, oliko Mrs. Fairfax nähnyt
häntä. Kyllä, tämä arveli hänen pelaavan biljardia Miss Ingramin
kanssa. Riensin biljardihuoneeseen, josta kaikui vastaani pallojen
kolahtelemista ja äänten sorinaa. Mr. Rochester, Miss Ingram, Eshtonin
neidit ja heidän ihailijansa olivat kesken innokkainta peliä.
Tarvittiin jonkun verran rohkeutta niin mieltäkiinnittävän puuhan
häiritsemiseen, mutta asiani ei sietänyt viivytystä, ja niin lähenin
isäntääni, joka seisoi Miss Ingramin vieressä. Tullessani lähemmäksi
kääntyi neiti ympäri ja katseli minua kopeasti. Hänen silmänsä
näyttivät kysyvän: "Mitä tuo vaivainen nyt mahtaa tahtoa?" Ja kun
matalalla äänellä mainitsin Mr. Rochesterin nimen, teki hän eräänlaisen
liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen minut. Muistan vielä tällä hetkellä,
minkä näköinen hän siinä oli -- hyvin kaunis ja loistava, hänellä oli
yllään ohut, taivaansininen aamupuku, ja samanvärinen harsoliina oli
kiedottu hänen hiustensa ympäri. Hän oli koko sydämestään innostunut
peliin, eikä loukattu ylpeys laimentanut hänen kopeitten kasvojensa
ilmettä.

"Onko tuolla henkilöllä jotakin asiaa teille", kysyi hän Mr.
Rochesterilta, ja tämä kääntyi katsomaan, kuka tuo "henkilö" oli.
Hän teki ihmeellisen irvistyksen -- yhden noita merkillisiä ja
kaksimielisiä mielenosoituksiaan -- heitti pois biljardikeppinsä ja
seurasi minua pois huoneesta.

"No, Jane?" sanoi hän nojaten kouluhuoneen ovea vastaan, jonka hän oli
sulkenut.

"Anteeksi, sir, mutta minä tarvitsisin lupaa viikoksi tai pariksi."

"Mitä varten? Minne menisitte?"

"Erään sairaan rouvan luo, joka on lähettänyt hakemaan minua."

"Mikä sairas rouva? Missä hän asuu?"

"Gatesheadissa, ----shiressä."

"----shiressä? Sehän on sadan peninkulman päässä! Kuka sellainen on,
joka lähettää hakemaan ihmisiä luoksensa niin kaukaa?"

"Hänen nimensä on Reed, sir, Mrs. Reed."

"Reed Gatesheadista? Maistraatissa oli eräs Reed Gatesheadista."

"Tämä on hänen leskensä, sir."

"Ja mitä tekemistä teillä on hänen kanssaan? Kuinka tunnette hänet?"

"Mr. Reed oli enoni -- äitini veli."

"Kas hittoa! Ette koskaan ole sanonut minulle tätä -- sanoitte aina,
että teillä ei ole sukulaisia."

"Niinkuin ei olekaan, sir, ei ketään, joka tunnustaisi minut
sukulaisekseen. Mr. Reed on kuollut ja hänen vaimonsa heitti minut
ulos."

"Minkätähden?"

"Koska olin köyhä ja vaivaksi ja koska hän ei pitänyt minusta."

"Mutta Reed kai jätti jälkeensä lapsia? Teillä täytyy olla serkkuja.
Sir George Lynn puhui eilen eräästä Gatesheadin Reedistä, joka hänen
sanojensa mukaan on kaupungin pahimpia lurjuksia, ja Ingram mainitsi
erään Georgiana Reedin, myös Gatesheadista, jonka kauneutta suuresti
ihailtiin Lontoossa pari huvikautta sitten."

"Myös John Reed on kuollut, sir, hän saattoi itsensä ja osaksi
perheensäkin häviöön ja hänen arvellaan tappaneen itsensä. Uutinen
teki niin järisyttävän vaikutuksen hänen äitiinsä, että hän sai
halvauskohtauksen."

"Ja mitä hyvää voitte te tehdä hänelle? Lorua, Jane! Minä en koskaan
lähtisi sadan peninkulman päähän katsomaan jotakin vanhaa rouvaa, joka
kenties on jo kuollut ennenkuin ehditte hänen luokseen -- sitäpaitsi
sanoitte, että hän heitti teidät ulos."

"Niin, sir, mutta siitä on pitkä aika, ja hänen olosuhteensa olivat
silloin hyvin erilaiset kuin nyt. Ei olisi helppoa tehdä vasten hänen
toiveitansa nyt."

"Kuinka kauan viipyisitte?"

"Mahdollisimman lyhyen ajan, sir."

"Luvatkaa, että viivytte vain viikon!"

"Parempi etten lupaa mitään -- en voisi kenties täyttää sitä."

"Joka tapauksessa tulette takaisin, te ette saa antaa minkään syyn
pidättää itseänne siellä ainaiseksi!"

"En toki! Tietysti palaan, jos kaikki on hyvin."

"Ja kuka matkustaa kanssanne? Ettehän matkusta sataa peninkulmaa yksin?"

"En, sir, tätini on lähettänyt ajurinsa hakemaan minua."

"Onko hän luotettava mies?"

"On, sir, hän on ollut kymmenen vuotta perheen palveluksessa."

Mr. Rochester mietti hetkisen. "Koska haluatte matkustaa?"

"Aikaisin huomenaamulla, sir."

"No niin, teidän täytyy saada vähän rahaa, ettehän voi matkustaa
ilman rahaa, ja uskallan väittää, että teillä ei ole paljon -- enhän
ole antanut teille vielä palkkaanne. Kuinka suuri on maallinen
omaisuutenne, Jane?"

Vedin esiin kukkaroni -- laiha kapine se oli. "Viisi shillinkiä,
sir." Hän otti kukkaron, tyhjensi aarteen kämmenellensä ja kosketteli
sitä hyväillen ikäänkuin olisi sen niukkuus huvittanut häntä. Mutta
pian hän sai oman lompakkonsa esille. "Kas tässä", sanoi hän ja antoi
minulle setelin. Se oli viisikymmentä puntaa, ja minun oli saatava vain
viisitoista. Sanoin, etten voinut vaihtaa.

"Ei teidän tarvitse vaihtaa, sen kyllä tiedätte. Ottakaa palkkanne!"

Kieltäydyin ottamasta enempää kuin mitä minulle tuli. Hän rypisti ensin
otsaansa, mutta näytti sitten muistavan jotakin ja sanoi:

"Oikein, oikein! On parempi, etten anna teille kaikkea vielä, olisitte
kenties poissa kolme kuukautta, jos teillä olisi viisikymmentä puntaa.
Siinä on kymmenen -- eikö se ole oikein?"

"Kyllä, sir, mutta nyt olette velkaa minulle viisi puntaa."

"Tulkaa takaisin ottamaan se sitten, talletan nyt teille neljäkymmentä
puntaa."

"Mr. Rochester, saan kai puhua teille eräästä toisestakin asiasta nyt
kun minulla on tilaisuus siihen."

"Asiasta? Olenpa utelias kuulemaan."

"Olette melkein sanonut minulle, että aiotte pian mennä naimisiin, sir."

"Niin olen -- entä sitten?"

"Siinä tapauksessa, sir, pitää Adèlen mennä kouluun. Olen varma, että
huomaatte sen välttämättömäksi."

"Että hän pääsisi pois morsiameni tieltä -- tämä voisi muuten kohdella
häntä liian kovakouraisesti. Siinä olettamuksessa on epäilemättä
järkeä. Adèle, kuten sanottu, saa mennä kouluun, ja te luonnollisesti
saatte marssia suoraa päätä -- hiiteen."

"Toivottavasti ei, sir, mutta minun täytyy hakea uusi paikka jostakin."

"Tosiaankin!" hän huudahti, ja hänen äänensä väkinäinen sointi ja
kasvojensa vääristys oli sekä ihmeellinen että hullunkurinen. Hän
katseli minua muutamia minuutteja.

"Ja vanha Madam Reed, ja missit, hänen tyttärensä, saavat varmaan
huolekseen etsiä teille paikan."

"Eikä, sir, suhteeni sukulaisiini ei ole niin sydämellinen että voisin
pyytää heiltä sellaista suosionosoitusta -- mutta panen ilmoituksen
sanomalehteen."

"Te kävelette vaikka Egyptin pyramideille", murisi hän. "Paha teidät
perii, jos ilmoitatte! Kadun, etten antanut teille vain sovereigniä
kymmenen punnan asemasta. Antakaa minulle takaisin yhdeksän puntaa,
Jane, minä tarvitsen niitä!"

"Ja niin minäkin, sir", vastasin ja panin kädet ja kukkaron selän
taakse, "En mitenkään voi olla ilman rahaa."

"Pikkuinen kitupiikki!" sanoi hän. "Hän kieltää minulta rahanpyynnön!
Antakaa minulle viisi puntaa, Jane."

"En viittä shillinkiä, sir, en viittä penceä."

"Antakaahan minun hiukan kurkistaa rahapussiinne!"

"Enkä anna, sir, teihin ei ole luottamista."

"Jane!"

"Mitä, sir?"

"Luvatkaa minulle eräs asia!"

"Minä lupaan kaikki, sir, mitä luulen tulevani pitämään."

"Luvatkaa olla ilmoittamatta sanomalehdessä ja jättäkää tämä paikan
hakeminen minun huolekseni! Minä kyllä löydän teille paikan aikoinaan."

"Olen iloinen, jos voin tehdä niin, mutta luvatkaa tekin, että Adèle ja
minä olemme onnellisesti poissa talosta ennenkuin morsiamenne tulee."

"Hyvä on, hyvä on! Annan kunniasanani siitä. Te lähdette siis huomenna?"

"Niin, sir, varhain aamulla."

"Tuletteko seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen?"

"En, sir, minun täytyy valmistautua matkaan."

"Silloin teidän ja minun on sanottava toisillemme hyvästi joksikin
aikaa."

"Niinpä luulen, sir."

"Ja kuinka ihmiset suorittavat tällaisen jäähyväistoimituksen, Jane?
Opettakaa se minulle -- en ole oikein varma siinä."

"He sanovat 'hyvästi', tai jotakin muuta, kuinka kukin haluaa."

"No sanokaa niin!"

"Hyvästi, Mr. Rochester, toistaiseksi."

"Mitä minun pitää sanoa?"

"Samat sanat, jos haluatte, sir!"

"Hyvästi, Miss Eyre, toistaiseksi -- siinäkö kaikki?"

"Siinä."

"Se tuntuu minun ymmärrykseni mukaan niukalta, kuivalta ja
epäystävälliseltä. Minä pitäisin enemmän jostakin muusta --
tarvittaisiin pieni lisäys ritualiin. Pitäisi edes lyödä kättä -- mutta
ei, sekään ei tyydyttäisi minua. Ettekö siis sano mitään muuta kuin
'hyvästi', Jane?"

"Se riittää, sir, yhteen sydämelliseen sanaan mahtuu yhtä paljon hyvää
tahtoa kuin useampiinkin."

"Hyvin mahdollista, mutta se on niin lyhyttä ja kuivaa -- 'hyvästi'."

"Kuinka kauan hän aikoo seisoa siinä selkä ovea vastaan", ajattelin,
"minun pitäisi mennä panemaan tavaroitani kuntoon." Päivälliskello soi,
ja äkkiä hän katosi sanomatta sanaakaan enää. En nähnyt häntä enää koko
päivänä ja seuraavana aamuna olin jo poissa, kun hän nousi.

Saavuin Gatesheadin linnan portille noin kello viisi iltapäivällä
toukokuun ensimäisenä päivänä ja pysähdyin portinvartijan asunnolle
ennenkuin menin linnaan. Siellä oli kaikki hyvin siistiä ja sievää,
sirojen ikkunoitten edessä oli kauniit, valkeat verhot, lattia oli
häikäisevän puhdas, kuparikatot kiilsivät ja takassa paloi iloinen
tuli. Bessie istui takan ääressä imettäen nuorintansa, ja pikku Robert
leikki sisarensa kanssa nurkassa.

"Siunatkoon! Tiesinhän, että tulisitte", huudahti Mrs. Leaven kun
astuin sisään.

"Niin tulin, Bessie", sanoin ja suutelin häntä, "ja toivon, etten tule
liian myöhään. Kuinka Mrs Reed jaksaa? Tottapa hän elää vielä?"

"Kyllä, hän elää vielä ja on selvempi kuin ennen. Tohtori sanoo, että
hän voi kestää vielä viikon tai pari, mutta hän ei usko hänen enää
tulevan terveeksi!"

"Onko hän hiljan maininnut minua?"

"Hän puhui teistä viimeksi tänä aamuna ja kysyi, ettekö jo tule, mutta
nyt hän nukkuu, tai nukkui ainakin kymmenen minuuttia sitten, kun kävin
linnassa. Hän yleensä iltapäivisin nukkuu hyvin sikeästi ja herää
kuuden tai seitsemän tienoilla. Tahdotteko levähtää täällä tunnin ajan,
Miss, ja sitten tulen kanssanne linnaan."

Robert tuli nyt sisään, ja Bessie laski nukkuvan lapsen kehtoon ja
meni tervehtimään miestänsä. Sitten hän kehoitti minua ottamaan pois
päällysvaatteeni ja juomaan teetä, sillä hänen mielestään olin kalpea
ja väsyneen näköinen. Otin hänen vierasvaraisuutensa ilolla vastaan ja
annoin hänen vapauttaa itseni matkatamineistani yhtä tahdottomasti kuin
ennen lapsena annoin hänen riisua itseni.

Entiset ajat palasivat selvästi mieleeni kun näin Bessien häärivän
ympärilläni, asettavan tarjottimelle parhaat kiinalaiset teekuppinsa,
leikkaavan leipää, panevan kaakun hetkiseksi lämpiämään ja silloin
tällöin antavan pikku Robertille tai Janelle pienen sysäyksen -- aivan
kuin minulle ennen vanhaan. Bessie oli säilyttänyt pikaisen luonteensa,
kevyen astuntansa ja hauskan ulkomuotonsa läpi vuosien.

Kun tee oli valmista, aioin siirtyä pöydän luo, mutta hän määräsi
omalla jyrkällä tavallaan minua pysymään paikallani. Hän tahtoi tuoda
teekuppini tulen ääreen ja asetti eteeni pienen, pyöreän pöydän, jolle
hän oli pannut kupit ja kaakkuviipaleen -- aivan kuin ennenkin, kun hän
joskus lastenkamarissa kestitsi minua ylimääräisellä herkkupalalla.
Minä hymyilin ja tottelin häntä kuten entisinäkin aikoina.

Hän tahtoi tietää, olinko onnellinen Thornfield Hallissa ja minkälainen
ihminen talon rouva oli, ja kun kerroin että talossa oli vain isäntä,
kysyi hän, oliko isäntäni hieno ja komea herra ja pidinkö hänestä.
Kerroin, että hän oli pikemmin ruma kuin kaunis mies, mutta silti hieno
herra, että hän kohteli minua hyvin ja että olin tyytyväinen. Sitten
kuvailin hänelle tuota iloista elämää, jota linnassa viime aikoina
oli vietetty, ja Bessie kuunteli pienimpiäkin yksityiskohtia suurella
mielenkiinnolla, sillä juuri tällainen oli hänen makuunsa.

Näin kului tunti nopeasti. Bessie auttoi taas päällysvaatteet ylleni,
jätimme portinvartijan tuvan ja lähdimme ulos. Hänen seurassaan
olin ollut silloinkin, kun lähes yhdeksän vuotta sitten laskeuduin
tätä polkua, jota pitkin nyt nousimme linnaa kohti. Onnettomana ja
katkeroituneena, tuntien itseni melkein henkipatoksi, olin tuona
pimeänä, sumuisena ja koleana tammikuun aamuna jättänyt taakseni
vihamielisen talon etsien turvaa Lowoodin kylmistä suojista, jotka
silloin kangastivat mielessäni niin kaukaisina ja ihmeellisinä. Sama
vihamielinen talo kohosi nytkin edessäni, tulevaisuuteni oli nytkin
epävarma ja sydämeni sairas. Tunsin vieläkin itseni yksinäiseksi
matkamieheksi tässä maailmassa, mutta nyt minulla oli enemmän
luottamusta itseeni ja omiin voimiini, eikä mikään sorto rasittanut
minua. Se ammottava haava, jonka kärsimäni vääryydet olivat iskeneet
sydämeeni, oli nyt kokonaan parantunut ja kostonhimon tuli sammunut.

"Menkää ensin ruokasaliin", sanoi Bessie, joka kulki edelläni, "nuoret
neidit ovat varmaan siellä."

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ruokasalissa. Siellä oli jokainen
huonekalu, jokainen esine tarkalleen samanlainen kuin tuona aamuna,
jolloin minut esitettiin Mr. Brocklehurstille. Mattokin, jolla hän oli
seisonut, oli vielä paikoillaan. Vilkaisin kirjahyllylle ja luulin
näkeväni Bewiekin Brittiläisten lintujen historian vanhalla paikallaan
kolmannella hyllyllä ja Gulliverin matkat ja "Tuhat yksi yötä" aivan
sen yläpuolella. Elottomat esineet eivät olleet muuttuneet, mutta
elollisia oli melkein mahdoton tuntea.

Edessäni seisoi kaksi nuorta neitiä. Toinen oli hyvin pitkä, melkein
Miss Ingramin mittainen, hyvin hoikka ja laiha. Hänellä oli kellertävän
kalpeat, ankaran näköiset kasvot. Hänen ilmeessään oli jotakin
askeettista, ja sitä lisäsi mustan, suoran, kankean puvun äärimäinen
yksinkertaisuus, kovitettu pellavakaulus, sileäksi kammattu tukka ja
nunnamainen kaulakoriste -- norsunluinen rukousnauha ja ristiinnaulitun
kuva. Tiesin, että tämän täytyi olla Eliza, vaikka en tässä pitkäksi
venähtäneessä olennossa värittömine kasvoineen löytänytkään paljon
yhdennäköisyyttä entisen Elizan kanssa. Toinen oli yhtä varmasti
Georgiana, mutta hän ei ollenkaan muistuttanut tuota hoikkaa,
keijukaismaista yksitoistavuotiasta Georgianaa, jonka minä muistin.
Tämä oli kukoistava, hyvin täyteläinen neito, valkoinen ja punainen
kuin vahanukke, hänellä oli kauniit, säännölliset piirteet, raukean
haaveelliset siniset silmät ja kihara, keltainen tukka. Hänenkin
pukunsa oli musta, mutta erkani suuresti sisaren puvusta ollen yhtä
muodikas, väljä ja kaunis kuin tämä oli puritaaninen.

Kummankin sisaren kasvoissa oli yksi -- ja ainoastaan yksi -- äidiltä
peritty piirre: laiha ja kalpea vanhempi tytär oli saanut hänen
jäätävän kylmän katseensa ja kukoistava nuorempi tytär hänen leukansa
piirteet -- kenties hiukan lievennettyinä, mutta siitä huolimatta ne
tekivät nuo muuten niin iloiset ja nautinnonhimoiset kasvot hyvin
koviksi.

Molemmat neidit nousivat tervehtimään minua ja molemmat sanoivat minua
Miss Eyreksi. Elizan tervehdys oli lyhyt ja jyrkkä, eikä pieninkään
hymy väreillyt hänen huulillaan, sitten hän heti istuutui entiselle
paikalleen, alkoi tuijottaa valkeaan ja näytti unohtavan minut
kokonaan. Georgiana lisäsi tervehdykseensä muutamia ylimalkaisia
huomautuksia matkastani, ilmasta j.n.e. Hän venytteli sanojaan ja
mitteli minua salavihkaa kiireestä kantapäähän saakka katseellaan,
joka väliin tunkeutui karkean merinopäällystakkini laskoksiin, väliin
viivähti puutarhahattuni yksinkertaisessa nauhassa. Nuorilla neidoilla
on erinomainen taito antaa lähimäisensä ymmärtää, että he pitävät häntä
maalaisserkkuna, vaikkeivät lausukaan tätä sanaa. Eräänlainen kylmyys
katseessa, alentuvaisuus käytöksessä ja välinpitämättömyys äänessä
tulkitsee täydellisesti heidän tunteensa, vaikka he noudattaisivatkin
ulkonaista kohteliaisuutta sanoissaan ja teoissaan.

Mutta pistosanalla, oli se sitten julkinen tai peitetty, ei enää ollut
samaa vaikutusta minuun kuin kerran ennen. Istuessani serkkujeni
välissä huomasin ihmeekseni, kuinka hyvä minun oli olla, vaikka
toinen ei ollut huomaavinaan minua ja toinen kohteli minua puolittain
ivallisesti. Elizan kylmyys ei jähmetyttänyt eikä Georgianan
käytös vaivannut minua. Syy oli se, että minulla oli muita asioita
ajateltavina. Viimeisten kuukausien kuluessa oli mielessäni liikkunut
niin paljon voimakkaampia tunteita kuin mitä he olisivat kyenneet
herättämään, olin tuntenut niin paljon kipeämpää tuskaa ja korkeampaa
riemua kuin mitä he olisivat voineet aiheuttaa, että heidän käytöksensä
ei tehnyt minuun pienintäkään vaikutusta.

"Kuinka Mrs. Reed jaksaa?" kysyin ennen pitkää katsoen Georgianaa
levollisesti. Tämä piti sopivana nyrpistää nenäänsä kuin jos tämä suora
puhuttelu ei olisi ollut paikallaan.

"Mrs. Reed? Ah, tarkoitatte äitiä. Hän on hyvin heikko. En luule, että
voitte tavata häntä tänä iltana."

"Olisin hyvin kiitollinen", sanoin, "jos tahtoisitte mennä yläkertaan
sanomaan hänelle, että olen tullut."

Georgiana melkein hypähti pystyyn hämmästyksestä ja avasi siniset
silmänsä selkoselälleen.

"Tiedän, että hän on erityisesti halunnut nähdä minua", lisäsin, "ja
tahtoisin täyttää hänen toiveensa viivyttelemättä enempää kuin on
välttämätöntä."

"Äiti ei tahdo, että häntä häiritään illalla", huomautti Eliza. Minä
nousin, otin äänettömänä, käskyä odottamatta, hatun päästäni ja
hansikkaat käsistäni ja sanoin meneväni Bessien luo, joka varmaan oli
keittiössä, ja pyytäväni häntä ottamaan selville, tahtoiko Mrs. Reed
nähdä minut tänä iltana vai eikö. Minä menin, ja suoritettuani asian
Bessielle ryhdyin uusiin toimenpiteisiin. Tähän saakka oli tapani
ollut vetäytyä pois sieltä, missä minua kohdeltiin ylimielisesti, ja
jos minut vuosi sitten olisi otettu vastaan samalla tavalla kuin nyt,
olisin päättänyt jättää Gatesheadin seuraavana aamuna, mutta nyt oli
minulla heti selvänä, että sellainen suunnitelma olisi ollut mieletön.
Olin matkustanut sata peninkulmaa saadakseni nähdä tätini, ja minun
täytyi jäädä hänen luokseen kunnes hän oli parempi -- tai kuollut.
Mitä tulee hänen tytärtensä ylpeyteen tai typeryyteen, jättäisin sen
kokonaan huomioonottamatta enkä olisi hituistakaan riippuvainen siitä.
Käännyin siis emännöitsijän puoleen, pyysin häntä näyttämään minulle
huoneeni, sanoin, että luultavasti viipyisin viikon tai pari talossa,
annoin kantaa matka-arkkuni huoneeseeni ja menin itse perässä. Kohtasin
Bessien kynnyksellä.

"Rouva on valveilla", sanoi hän. "Olen sanonut, että olette täällä,
tulkaa nyt, niin saamme nähdä, tunteeko hän teidät."

Minua ei tarvinnut opastaa tuohon tuttuun huoneeseen, johon minut
niin usein ennen maailmassa oli viety rangaistavaksi tai saamaan
toreja. Riensin Bessien edellä ja avasin hiljaa oven. Varjostimen
verhoama kynttilä paloi pöydällä, sillä oli jo alkanut hämärtää. Tuossa
oli avara vuode ambranvärisine verhoineen kuten ennenkin, tuossa
peilipöytä, nojatuoli ja jalkajakkara, jolle minun oli satoja kertoja
täytynyt polvistua pyytämään anteeksi ilkitöitä, joita en ollut tehnyt.
Vilkaisin erääseen nurkkaan ja melkein odotin, että sieltä kurkistaisi
kerran niin pelätty vitsa odottaen hetkeä, jolloin se pääsisi ilkeän
peikon tavoin hypähtämään esiin ja tanssimaan värisevällä kädelläni
tai aralla niskallani. Lähestyin vuodetta, avasin verhot ja kumarruin
korkean päänaluksen yli.

Olin säilyttänyt muistissani selvän kuvan Mrs. Reedin kasvoista
ja etsin nyt jännityksellä vastinetta sille. On onnellista, että
aika hillitsee kostonhimon ja vaimentaa kiihkeimmänkin raivon ja
vastenmielisyyden. Täynnä katkeruutta ja vihaa olin lähtenyt tämän
naisen luota ja nyt, tullessani takaisin, tunsin vain jonkinlaista
sääliä häntä kohtaan hänen suurten kärsimystensä vuoksi ja voimakasta
halua unhoittaa ja antaa anteeksi kaikki vääryydet, tehdä sovinto ja
tarjota vihamiehelleni ystävän käsi.

Edessäni olivat nuo tutut kasvot kovina ja jäykkinä kuten ennenkin, nuo
silmät, joitten jäätä ei kukaan kyennyt sulattamaan, ja nuo korkeat,
käskevät, itsevaltaiset kulmakarvat. Kuinka usein olivat ne uhkaavina
ja vihaisina rypistyneet minulle! Kuinka heräsivätkään lapsuuden kauhut
ja tuskat mielessäni, kun nyt katselin niitten kovia viivoja! Ja
kuitenkin kumarruin suutelemaan Mrs. Reediä. Hän katsoi minuun.

"Onko tämä Jane Eyre?" sanoi hän.

"On, täti Reed. Kuinka jaksat, rakas täti?" Olin kerran luvannut,
etten koskaan enää sanoisi häntä tädiksi, mutta nyt en pitänyt tämän
lupauksen rikkomista syntinä. Sormeni koskettivat kättä, joka lepäsi
lakanalla. Jos hän nyt olisi ystävällisesti puristanut kättäni,
olisin tuntenut suurta iloa. Mutta tunteettomia luonteita ei vähällä
pehmennetä eikä luonnollista vastenmielisyyttä ole helppo juurittaa
pois. Mrs. Reed veti pois kätensä, käänsi kasvonsa toisaalle ja
huomautti, että ilta oli lämmin. Sitten hän katseli minua uudestaan
niin jäisesti, että tunsin heti hänen mielipiteittensä minusta ja
tunteittensa minua kohtaan pysyneen muuttumattomina. Näin hänen
läpipääsemättömistä, heltymättömistä silmistään, että hän oli päättänyt
viimeisiin saakka uskoa minusta pahaa, koska vastakkainen mielipide
ei olisi tuottanut hänelle mitään ylevää iloa, vaan ainoastaan
nöyryytystä. Minä tulin hyvin pahoilleni, sitten olin suuttunut,
sitten päätin kukistaa hänet, voittaa hänet vasten hänen omaa tahtoaan
ja luontoaan. Kyyneleet olivat jo kohonneet silmiini, aivan kuten
lapsuudessanikin, mutta karkoitin ne takaisin lähteisiinsä. Nostin
tuolin päänaluksen viereen, istuuduin ja nojauduin tyynyjen yli.

"Olet lähettänyt hakemaan minua", sanoin, "ja tässä olen nyt ja aion
viipyä kunnes näen, että paranet."

"Oh, tietysti. Oletko nähnyt tyttäriäni?"

"Olen."

"Hyvä, voit sanoa heille, että minä tahdon sinun viipyvän täällä kunnes
voin puhua kanssasi muutamista asioista, jotka vaivaavat minua. Tänä
iltana on liian myöhäinen, enkä jaksa muistaa niitä. Mutta jotakin
minun piti sanoa -- odotahan --"

Harhaileva katse ja muuttunut ääni osoittivat, kuinka murtunut tämä
ennen niin voimakas olento oli. Hän käännähti levottomasti ja veti
peiton kiinteämmin ympärilleen. Olin nojannut kyynäspäätäni peitolle,
se hermostutti häntä.

"Ota pois kätesi", sanoi hän, "äläkä vaivaa minua pitämällä kiinni
vaatteista. Oletko sinä Jane Eyre?"

"Minä olen Jane Eyre."

"Minulla on ollut siitä lapsesta enemmän vaivaa kuin kukaan voisi
uskoa. Sellainen taakka jätettiin käsiini -- miten paljon harmia
hän tuottikaan minulle joka hetki käsittämättömällä luonteellaan,
äkkinäisillä sisunpurkauksillaan ja alituisella, luonnottomalla
vaanimisellaan! Minä sanon, että hän puhui minulle kerran kuin
mielipuoli tai paholainen -- mikään lapsi ei koskaan puhu niin tai
ole sen näköinen. Olin iloinen saadessani hänet pois talosta. Miten
hän tuli toimeen Lowoodissa? Kuume raivosi siellä kerran, ja paljon
oppilaita kuoli. Hän ei kuitenkaan kuollut, mutta minä sanoin, että hän
kuoli -- minä toivoin, että hän olisi kuollut."

"Omituinen toivomus, Mrs. Reed -- minkätähden vihaat häntä niin
kovasti?"

"Minä tunsin aina vastenmielisyyttä hänen äitiänsä kohtaan, sillä hän
oli mieheni ainoa sisar ja hänen lemmikkinsä, ja mieheni vastusti, kun
perhe hylkäsi hänet arvottoman avioliiton tähden. Kun tuli sanoma hänen
kuolemastaan, itki mieheni kuin lapsinulikka. Hän tahtoi kaikin mokomin
hakea lapsen luokseen, vaikka pyysin ja rukoilin häntä antamaan sen
elätettäväksi maksun edestä. Minä vihasin lasta heti ensi näkemältä --
sellainen kipeä, vinkuva olento! Se valitteli kehdossaan yökausia -- ei
edes huutanut ääneen kuten muut lapset, vaan kitisi ja voihki hiljaa.
Reed sääli sitä ja hoiteli ja vaali sitä kuin omaansa -- vieläpä
enemmänkin, sillä omista lapsistaan sen ikäisinä ei hän pitänyt niin
suurta lukua. Hän koetti saada minun lapseni ystävällisiksi tuolle
pienelle, kerjäläiselle, mutta nuo pikku kullat eivät sietäneet sitä,
ja hän suuttui heille, kun he osoittivat sille vastenmielisyyttään.
Viimeisen tautinsa aikana hän tahtoi, että lapsi aina tuotaisiin
hänen vuoteensa viereen, ja tuntia ennen kuolemaansa hän vaati minua
lupaamaan, että pitäisin tuon olennon aina luonani. Yhtä mielelläni
olisin ottanut viheliäisimmän kerjäläiskakaran vaivoikseni. Mutta
mieheni oli helläsydäminen ja luonnoltaan heikko. John ei ollenkaan
muistuta isäänsä, ja minä olen hyvilläni siitä. John tulee äitiinsä ja
enoihinsa -- hän on oikea Gibson. Oh, minä soisin, että hän lakkaisi
kiusaamasta minua rahanpyynnöillään! Minulla ei ole enää rahaa -- me
tulemme köyhiksi. Minun täytyy lähettää pois puolet palvelijoista ja
sulkea osa talosta tai vuokrata se. En voi koskaan alistua siihen --
mutta mitä on tehtävä? Kaksi kolmannesta tuloistani menee korkoihin ja
kuoletuksiin. John pelaa kauheasti ja häviää aina -- poika parka. Hän
on viisaampiensa vallassa -- John on veltostunut ja vajonnut syvälle --
hän on peloittavan näköinen -- minä häpeän nähdessäni hänet."

Hän kiihtyi kiihtymistään. "Luulen, että minun on paras jättää hänet
nyt", sanoin Bessielle, joka seisoi vuoteen toisella puolella.

"Ehkä kyllä, Miss, mutta iltaisin hän usein puhuu tällä tavalla --
aamulla hän on levollisempi."

Minä nousin. "Seis!" huudahti Mrs. Reed. "Tahdoin sanoa vielä muutakin.
Hän uhkaa minua -- hän uhkaa minua alituisesti kuolemallaan -- tai
omallani, ja näen hänet vähin unessa suuri haava kurkussa tai kasvot
pullistuneina ja mustuneina. Olen joutunut kauheaan umpikujaan --
minulla on raskaita huolia. Mitä on tehtävä? Mistä on saatava rahaa?"

Bessie koetti nyt saada häntä ottamaan rauhoittavaa lääkettä ja
onnistuikin vihdoin. Pian senjälkeen Mrs. Reed kävi rauhallisemmaksi ja
vaipui jonkinlaiseen horrostilaan. Minä jätin hänet silloin.

Yli kymmenen päivää kului ennenkuin taas sain puhua hänen kanssaan.
Hän joko houraili tahi nukkui ja tohtori kielsi tekemästä mitään,
mikä voisi kiihoittaa tai tuskastuttaa häntä. Koetin sillävälin
tulla parhaani mukaan toimeen Georgianan ja Elizan kanssa. Alussa
he olivat hyvin kylmiä. Eliza saattoi istua puolen päivää ommellen,
lukien tai kirjoittaen ja sanoa tuskin sanaakaan sisarellensa ja
minulle. Georgiana laverteli tuntikausia kanarialinnulleen eikä
kiinnittänyt pienintäkään huomiota minuun. Mutta minä olin päättänyt
olla näyttämättä toimettomalta tai ikävystyneeltä. Olin tuonut
piirustustarpeeni mukanani, ja ne tarjosivat minulle kyllin huvia ja
ajanvietettä.

Tavallisesti asetuin ikkunan viereen, hiukan erikseen heistä,
liiturasioineni ja papereilleni, ja kulutin aikaani tekemällä pieniä
luonnoksia, jotka esittivät jotakin hetkellistä mielikuvaa: järveä,
joka kimmelsi kahden kallion välissä, nousevaa kuuta, jonka edestä
kulki laiva, kaislojen ja kurjenmiekkojen keskeltä kohoavaa najadia,
jonka päätä koristi lootusseppele, keijukaista, joka istui varpuspesän
laidalla orapihlajassa.

Eräänä aamuna rupesin haahmoittelemaan ihmiskasvoja tietämättä
tai välittämättä, minkälaiset niistä tulisi. Valitsin pehmeän,
mustan liidun, muovailin sen pään leveäksi ja ryhdyin toimeen. Olin
pian piirtänyt leveän, ulkonevan otsan ja haahmoitellut kasvojen
nelitahoisen alaosan. Nämä viivat huvittivat minua, ja kiiruhdin
piirtämään lisää. Tuon otsan alle täytyi vetää paksut, vaakasuorat
kulmakarvat, sitten seurasi tietysti jyrkkäpiirteinen, suora nenä
täyteläisine sieraimineen, sitten taipuisa suu, pikemmin leveä kuin
pieni, sitten luja leuka, jonka keskellä oli jyrkkä vako. Oli myös
piirrettävä vähän mustaa poskipartaa ja sysimusta tukka, joka otsalla
taipui aaltoihin ja oli hyvin tuuhea ohimoilla. Sitten silmät, jotka
olin jättänyt viimeisiksi, koska ne vaativat enimmän työtä. Piirsin
ne hyvin suuriksi ja kaunismuotoisiksi, ripset pitkiksi ja tummiksi,
silmäterät kirkkaiksi ja suuriksi. "Hyvä on, mutta ei vielä oikein
näköinen", arvelin katsellessani tekemääni kuvaa. "Silmissä tarvitaan
enemmän voimaa ja eloa", ja minä tummensin varjoja, jotta loisto tulisi
sitä kirkkaammaksi. Pari onnellista vetoa takasi menestyksen. Siinä oli
nyt silmieni edessä ystävän kasvot, ja mitä merkitsi, jos nuo nuoret
neidit käänsivätkin selkänsä minulle? Katselin kuvaa, hymyilin sen
kaunopuheiselle yhdennäköisyydelle, olin vajonnut työhöni ja onnellinen.

"Onko tuo jonkun tuttavanne kuva?" kysyi Eliza, joka oli huomaamatta
tullut viereeni. Vastasin, että se oli vain mielikuvitusta ja panin
sen kiireesti toisten paperiarkkien alle. Tietysti valehtelin, sillä
luonnokseni oli itse asiassa uskollinen muotokuva Mr. Rochesteristä.
Mutta mitä se merkitsi Elizalle tai kenellekään muulle kuin itselleni.
Myöskin Georgiana tuli katsomaan. Toiset piirustukset huvittivat
häntä suuresti, mutta Mr. Rochesterin kuvaa hän sanoi rumaksi. He
näyttivät molemmat ihmettelevän taitoani. Tarjouduin piirtämään heidän
kuvansa ja vuoron perään he istuivat malleina. Sitten Georgiana toi
albuminsa. Lupasin tehdä siihen vesivärimaalauksen, ja tämä sai
hänet heti hyvälle tuulelle. Hän ehdotti kävelyä puistossa. Tuskin
kaksi tuntia oli kulunut kun jo olimme syventyneet tuttavalliseen
keskusteluun. Hän oli osoittanut minulle suosiotaan antamalla kuvauksen
siitä loistavasta talvesta, jonka hän oli viettänyt Lontoossa kaksi
huvikautta sitten, -- ihailusta, jota hän oli herättänyt -- huomiosta,
joka oli kiinnitetty häneen. Hän oli myöskin tehnyt viittauksia
korkeasukuisesta ihailijastansa. Iltapäivän kuluessa nämä viittaukset
taajenivat ja selvenivät, hän toisti erinäisiä keskusteluita, esitti
muutamia helliä kohtauksia, lyhyesti sanottuna, hän kertoi sinä päivänä
minulle kokonaisen luvun hienon maailman elämää. Kertomus uudistettiin
joka päivä, aihe oli aina sama -- hän itse, hänen rakkautensa ja
lemmenseikkailunsa. Oli omituista, ettei hän kertaakaan koskettanut
äitinsä sairauteen tai veljensä kuolemaan tai perheen taloudellisen
aseman synkkyyteen. Hän näytti kokonaan elävän entisten ilojensa
muistelemisessa ja tulevien huvitusten toivossa. Hän vietti joka päivä
viisi minuuttia sairaan äitinsä luona, siinä kaikki.

Eliza puhui vieläkin hyvin vähän -- hänellä nähtävästi ei ollut aikaa
siihen. En ole koskaan nähnyt ahkerampaa ihmistä kuin hän, mutta
kuitenkin oli vaikeata sanoa, mitä hän teki, tai oikeammin huomata
hänen töittensä tuloksia. Herätyskello herätti hänet varhain aamulla.
En tiedä, mitä hän puuhasi ennen aamiaista, mutta tämän aterian
jälkeen hän jakoi aikansa yhtä suuriin osiin, ja joka tunnilla oli
määrätty tehtävänsä. Kolme kertaa päivässä hän tutki pientä kirjaa,
jonka lähemmin tarkastaessani huomasin kirkkokäsikirjaksi. Kysyin
häneltä kerran, mikä oli tuon kirjan suuri viehätys, ja hän vastasi:
"Nimi." Kolmena tuntina hän kirjaili kultalangalla nelitahoista,
purppuranpunaista vaatetta, joka olisi melkein riittänyt lattiamatoksi.
Vastaukseksi kysymykseeni ilmoitti hän, että siitä tuli alttariliina
uuteen kirkkoon, joka oli hiljattain rakennettu lähelle Gatesheadia.
Kaksi tuntia hän omisti päiväkirjansa kirjoittamiseen, kaksi
työskentelyyn kyökkipuutarhassa ja yhden laskujensa tekemiseen. Hän
ei näyttänyt tarvitsevan mitään seuraa tahi keskustelua. Luulen, että
hän oli onnellinen omalla tavallaan, tämä tasainen päiväjärjestys
riitti hänelle, eikä mikään suututtanut häntä niin paljon kuin joku
odottamaton tapaus, joka pakoitti häntä poikkeamaan kellontapaisesta
säännöllisyydestään.

Hän kertoi minulle eräänä iltana, ollessaan tavallista puheliaampi,
että Johnin käytös ja perheen taloudellisen häviön uhka olivat
tuottaneet hänelle paljon huolta, mutta että hän nyt oli malttanut
mielensä ja tehnyt päätöksensä. Hän oli jo ryhtynyt toimenpiteisiin
oman omaisuutensa turvaamiseksi, ja kun hänen äitinsä oli kuollut --
oli nimittäin aivan mahdotonta, kuten hän tyvenesti huomautti, että
tämä voisi parantua tai kestää kauan -- aikoi hän toteuttaa erään
lempisuunnitelmansa, etsiä turvapaikan, jossa ei mikään voisi häiritä
säännöllisiä elämäntapoja ja jossa vahva muuri erottasi hänet syntisen
maailman melskeistä. Kysyin, seuraisiko Georgiana häntä.

"Tietysti ei. Georgianalla ja hänellä ei ollut mitään yhteistä -- eikä
ollut koskaan ollutkaan. Hän ei millään muotoa tahtoisi sisartaan
taakakseen. Georgiana kulkisi omaa tietänsä, hän, Eliza, omaansa."

Georgiana taas vietti suurimman osan siitä ajasta jolloin hän ei
purkanut sydäntään minulle, pitkänään sohvalla, nuristen talon
ikävyyttä ja toivoen lakkaamatta, että täti Gibson taaskin kutsuisi
hänet kaupunkiin.

"Olisi paljon parempi", sanoi hän, "jos voisin olla poissa täältä
kuukauden tai pari, kunnes kaikki on ohitse." En kysynyt, mitä hän
tarkoitti sanoilla, "kaikki ohitse", mutta otaksun, että hän ajatteli
äitinsä odotettua kuolemaa ja hautajaismenojen synkkyyttä. Eliza ei
yleensä kiinnittänyt sen enempää huomiota velton sisarensa valituksiin
kuin jos sellaista nurisevaa, laiskaa olentoa ei olisi ollut
olemassakaan. Eräänä päivänä kuitenkin, laskettuaan pois tilikirjansa
ja käärittyään kokoon koruompeluksensa hän äkkiä aloitti seuraavan
puhetulvan:

"Georgiana, turhamaisempaa ja typerämpää olentoa kuin sinä ei maa
varmaan koskaan ole päällään kantanut. Sinulla ei ole oikeutta elää,
koska et tee elämästäsi mitään hyödyllistä. Sensijaan että eläisit
yksin ja itseäsi varten, kuten järjellisen olennon tulisi. Pyrit
tukemaan omaa heikkouttasi vain jonkun toisen ihmisen voimalla, ja
jollet löydä ketään, joka haluaisi taakakseen tuollaista heikkoa,
lihavaa, hyödytöntä vetelystä, huudat ja voivottelet, että sinua
kohdellaan pahoin ja että olet hyljätty ja onneton. Elämän pitäisi
tarjota sinulle alituista vaihtelua ja huvituksia, muuten on koko
maailma mielestäsi vankila. Sinua pitäisi ihailla, liehitellä,
imarrella, sinun täytyisi saada tanssia, kuulla musiikkia, olla
seurassa, muuten ikävystyt kuoliaaksi. Eikö sinulla ole siksi paljon
älyä, että laatisit elämääsi varten määrätyn järjestelmän, joka tekisi
sinut riippumattomaksi kaikista muista paitsi itsestäsi. Jaa päiväsi
osiin, määrää joka osalle tehtävänsä, älä jätä käyttämättä ainoatakaan
neljännestuntia, kymmentä minuuttia, viittä minuuttia -- ota huomioon
joka silmänräpäys ja suorita kaikki eri tehtävät järjestelmällisesti,
ankaran säntillisesti. Silloin päivä loppuu melkein ennenkuin olet
huomannut sen alkaneenkaan, etkä ole kiitollisuudenvelassa kenellekään
tyhjän hetken täyttämisestä, sinun ei ole tarvinnut etsiä kenenkään
seuraa, myötätuntoa tai apua, lyhyesti sanottuna, olet elänyt niinkuin
itsenäisen olennon tulee. Pane mieleesi tämä neuvo -- ensimäinen ja
viimeinen, jonka annan sinulle -- ja silloin et tarvitse minua etkä
ketään muutakaan, kävi miten kävi. Tai jätä se huomioonottamatta,
jatka kuten tähänkin saakka laiskottelemistasi ja nurkumistasi ja
kärsi seuraukset, niin onnettomat kuin ne tulevatkin olemaan! Puhun
sinulle nyt suoraan, ja kuule tarkoin, sillä vaikka en toistakaan
sanojani tämän jälkeen, aion menetellä aivan niitten mukaan. Äitini
kuoleman jälkeen pesen käteni enkä tahdo olla missään tekemisissä
kanssasi. Siitä päivästä saakka, jolloin kirstu kannetaan Gatesheadin
kirkon holviin, olemme sinä ja minä niin vieraat toisillemme kuin jos
emme koskaan olisi olleet tuttuja. Sinun ei tarvitse ajatella, että
minä kiinnittäisin sinut itseeni heikoimmallakaan siteellä senvuoksi,
että satumme olemaan samojen vanhempien lapsia. Minä sanon sinulle,
että jos koko ihmissuku olisi hävitetty maan päältä ja vain me kaksi
olisimme jääneet eloon, jättäisin sinut arvelematta vanhaan maailmaan
ja lähtisin itse uuteen."

Hän vaikeni.

"Tuon vaivan olisit voinut säästää itseltäsi", vastasi Georgiana.
"Kaikki tietävät, että sinä olet itsekkäin ja sydämettömin ihminen
maailmassa, ja _minä_ tiedän, kuinka kiihkeästi vihaat minua -- tuo
ilkeä kuje, jonka teit lordi Edwin Verelle ja minulle, oli paras
todistus siitä. Et voinut sietää, että minut korotettaisiin sinua
ylemmäksi, että saisin arvonimen ja pääsisin seuroihin, joissa sinä
et uskaltaisi näyttää kasvojasi, ja sentähden rupesit vakoojaksi ja
ilmiantajaksi ja turmelit tulevaisuuteni kokonaan." Georgiana veti
esiin nenäliinansa ja vesitteli kokonaisen tunnin ajan. Eliza istui
kylmänä ja tunteettomana ja ahersi itsepintaisena työssään.

Monet ihmiset eivät anna suurtakaan arvoa vilpittömille, epäitsekkäille
tunteille. Nämä kaksi luonnetta olivat juuri sellaisten puutteessa
käyneet sietämättömiksi, toinen happamaksi ja kulmikkaaksi, toinen
veltoksi ja laimeaksi. Tunne ilman arvostelukykyä on kyllä vetinen ja
heikko, mutta arvostelukyky ilman tunnetta on liian karvas ja vaikeasti
sulava pala kenenkään inhimillisen olennon nieltäväksi.

Oli sateinen ja tuulinen iltapäivä. Georgiana oli nukahtanut sohvalle
romaaninsa ääreen ja Eliza oli mennyt hartaushetkeen uuteen kirkkoon
-- uskonnon asioissa hän noudatti mitä ankarimpia muodollisuuksia, ei
mikään sää estänyt häntä täyttämästä uskonnollisia velvollisuuksiansa,
joista kirkossakäynti oli tärkein. Tämän hän suorittikin sunnuntaisin
kolmasti ja muina päivinä niin usein kuin jumalanpalveluksia suinkin
pidettiin.

Päätin mennä yläkertaan katsomaan kuolevaa naista, joka makasi siellä
melkein hoidotta. Palvelijatkin olivat tässä toimessa huolimattomia,
ja palkattu hoitaja, jota ei kukaan pitänyt silmällä, pujahti pois
huoneesta milloin vain taisi. Bessie oli uskollinen, mutta hänellä
oli mielessään oma perheensä ja linnaan hän pääsi vain silloin
tällöin. Tullessani sairashuoneeseen ei siellä ollut ketään, kuten
olin odottanutkin. Hoitaja oli poissa, sairas makasi hiljaa ja näytti
nukkuvan. Hänen kasvonsa näyttivät lyijynharmailta tyynyjä vastaan.
Valkea takassa oli sammumaisillaan. Panin sinne lisää hiiliä, pöyhin
sänkyvaatteita ja katselin sairasta, joka ei nyt voinut katsella minua.
Sitten menin ikkunan luo.

Sade pieksi ikkunanruutuja ja tuuli vinkui puistossa. "Täällä makaa
ihminen", ajattelin, "joka kohta on jättävä tämän maailman melskeet.
Minne on liitävä tuo henki, joka nyt taistelee erotakseen aineellisesta
asunnostaan, minne on se liitävä päästyään vihdoin vapaaksi?"

Miettiessäni tuota suurta salaisuutta ajattelin Helena Burnsia,
muistelin hänen viimeisiä sanojaan, hänen uskallustaan ja hänen
oppiansa ruumiista erinneitten sielujen tasa-arvoisuudesta. Olin
vieläkin kuulevinani hänen tutun äänensä, näkevinäni hänen kalpeat,
sielukkaat kasvonsa ja loistavan katseensa, kun hän makasi rauhaisalla
kuolinvuoteellaan ikävöiden taivaallisen Isänsä helmaan, -- kun
takanani olevasta vuoteesta kuului heikko kuiskaus: "Kuka siellä on?"

Tiesin, että Mrs. Reed ei ollut puhunut moneen päivään -- oliko tämä
paranemisen merkki? Menin hänen luokseen.

"Minä se olen, täti Reed."

"Kuka minä?" oli vastaus. "Kuka olette?" sanoi hän ja katseli minua
hämmästyneenä, miltei levottomana, mutta ei vielä raivostuneena. En
tunne teitä -- missä Bessie on?"

"Hän on kotonaan, täti."

"Täti", toisti hän. "Kuka sanoo minua tädiksi? Te ette ole Gibsoneita,
ja kuitenkin tunnen teidät -- nuo kasvot, nuo silmät ja tuo otsa ovat
hyvin tutut minulle. Te muistutatte -- niin, te muistutatte Jane Eyreä!"

En vastannut mitään, sillä pelkäsin hänen kiihtyvän liiaksi, jos
sanoisin, kuka olen.

"Pelkään kuitenkin", sanoi hän, "että erehdyn. Ajatukseni johtavat
minut harhaan. Halusin nähdä Jane Eyren ja kuvittelin senvuoksi
yhdennäköisyyttä siinä, missä sitä ei ole. Sitäpaitsi, hänen on
täytynyt muuttua kahdeksassa vuodessa." Vakuutin nyt olevani se
henkilö, joksi hän luuli minua ja jota hän oli halunnut nähdä, ja
huomatessani, että hän ymmärsi sanani ja oli täysin tajuissaan,
kerroin, että Bessie oli lähettänyt miehensä hakemaan minua
Thornfieldista.

"Tiedän, että olen hyvin sairas", sanoi hän hetken kuluttua. "Koetin
joku hetki sitten kääntyä, mutta huomasin, etten voi liikuttaa
jäsentäkään. On paras, että kevennän mieltäni ennenkuin kuolen, sillä
asiat, joista vähän välitämme terveinä, painavat raskaina mieltämme
sellaisella hetkellä kuin minulla nyt on edessäni. Onko hoitaja täällä
ja onko huoneessa muita kuin sinä?"

Vakuutin, että olimme kahden.

"No niin, olen kahdesti tehnyt sinulle vääryyttä, jota kadun nyt.
Ensiksikin rikoin miehelleni antamani lupauksen, että kasvattaisin
sinut kuin oman lapseni, toiseksi --" hän pysähtyi. "Itse asiassa se
kenties ei ole kovin tärkeätä", mumisi hän itsekseen, "ja voinhan vielä
parantuakin. On niin piinallista nöyrtyä näin hänen edessään."

Hän koetti muuttaa asentoa, mutta ei onnistunut. Hänen muotonsa muuttui
-- nähtävästi hän tunsi jotakin sisäistä tuskaa, kenties aavistusta
loppukamppailuista.

"No niin, minun täytyy sittenkin tehdä se. Edessäni on iäisyys -- on
paras kertoa kaikki hänelle. Mene pöytälaatikolleni, avaa se ja tuo
tänne kirje, jonka näet siellä!".

Tottelin määräyksiä. "Lue kirje", sanoi hän.

Se oli lyhyt ja kuului seuraavasti:

    "Armollinen Rouva! -- Olkaa hyvä ja lähettäkää minulle
    veljentyttäreni Jane Eyren osoite sekä ilmoittakaa minulle, kuinka
    hän voi. Aikomukseni on piakkoin kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä
    luokseni Madeiraan. Sallimus on siunannut ponnistuksiani ja antanut
    minulle menestystä, ja koska olen naimaton ja lapseton, haluan
    ottaa Jane Eyren kasvattityttärekseni ja kuoltuani jättää hänelle
    kaiken omaisuuteni. -- Suurimmalla kunnioituksella.

                                              John Eyre, Madeira."

Kirje oli päivätty kolme vuotta sitten.

"Minkätähden en ole saanut tietää tästä mitään?" kysyin.

"Koska minä vihasin sinua liian syvästi voidakseni auttaa sinua onneen
ja varallisuuteen. En voinut unohtaa käytöstäsi minua kohtaan, Jane,
raivoasi ja kiihkoasi tuona päivänä, kun sanoit inhoavasi minua enemmän
kuin ketään muuta maailmassa. Muistan sinun lapselle luonnottoman
katseesi ja äänesi, kun vakuutit tulevasi sairaaksi jo ajatellessasi
minua ja sanoit, että olin kohdellut sinua julmasti ja halpamaisesti.
En voinut unohtaa omia tunteitani, kun karkasit pystyyn tuolla tavalla
ja vuodatit sappeasi päälleni. Minä pelästyin, oli kuin olisi eläin,
jota löin, katsonut minuun ihmissilmin ja kironnut minua ihmisäänellä.
Anna minulle vettä! Ah, kiiruhda!"

"Rakas täti", sanoin ja ojensin hänelle vesilasin, "älä ajattele
enää noita vanhoja asioita, anna niiden jäädä unhoon. Anna anteeksi
kiihkeä käytökseni, olin silloin lapsi, ja siitä päivästä on jo kulunut
kahdeksan, yhdeksän vuotta."

Hän ei ymmärtänyt sanojani, mutta juotuaan vähän vettä ja levähdettyään
hetkisen hän jatkoi:

"Minä sanon sinulle, etten voinut unohtaa sitä, ja minä kostin, sillä
en voinut sietää, että pääsisit setäsi ottolapseksi ja saisit elää
huoletonta elämää. Kirjoitin sedällesi, sanoin valittavani hänen
pettymystään, mutta olevani pakoitettu ilmoittamaan, että Jane Eyre
oli kuollut -- kuollut lavantautiin Lowoodissa. Nyt saat tehdä, miten
haluat, kirjoita sedällesi ja ilmoita petokseni niin pian kuin tahdot.
Luulen, että sinä synnyit minun kiusakseni. Viimeiset hetkeni myrkyttää
sellaisen teon muisteleminen, jota en koskaan olisi tehnyt kenellekään
muulle kuin sinulle."

"Jospa vain voisit unohtaa sen, täti, ja ajatella minua ystävällisesti
ja lempeästi --"

"Sinulla on huono luonne", sanoi hän, "enkä vielä tänä päivänä pääse
sen perille. En käsitä, kuinka voit yhdeksän vuoden ajan kestää
minkälaista kohtelua tahansa hiljaa ja kärsivällisenä, ja kymmenentenä
puhjeta hillittömään raivoon."

"Luonteeni ei ole niin huono kuin luulet. Olen kiihkeä, mutta en
kostonhimoinen. Monta monituista kertaa lapsuudessani olisin rakastanut
sinua ja pitänyt sinua hyvänä, jos vain olisit sen sallinut, ja nyt
ikävöin hartaasti sovintoon kanssasi. Suutele minua, täti!"

Asetin poskeni hänen huuliensa eteen, mutta hän ei tahtonut
koskettaakaan siihen. Hän sanoi, että vaivasin häntä nojautuessani
hänen vuoteensa yli, ja pyysi taas vettä. Kun asetin hänet makaamaan --
olin kohottanut ja tukenut häntä käsivarrellani, kun hän joi -- laskin
käteni hänen jääkylmään, tahmeaan käteensä, mutta nuo heikot sormet
irtaantuivat kosketuksestani ja lasimaiset silmät välttivät katsettani.

"Rakasta tai vihaa minua sitten, kuten haluat", sanoin vihdoin, "joka
tapauksessa olen vapaaehtoisesti ja täydestä sydämestäni antanut
sinulle anteeksi. Pyydä nyt Jumalalta anteeksi ja ole rauhassa!"

Sairas ihmisparka, hänen oli nyt liian myöhäistä tehdä ponnistus
muuttaakseen mieltään. Eläessään oli hän aina vihannut minua -- hänen
täytyi vihata minua kuollessaankin.

Hoitaja tuli nyt sisään Bessien seurassa. Viivyin huoneessa vielä
puolisen tuntia toivoen jotakin ystävyyden merkkiä, mutta sellaista ei
tullut. Hän vaipui takaisin tylsyyteensä eikä palannut enää tajuihinsa.
Kahdentoista aikana yöllä hän kuoli. Minä en ollut läsnä sulkemassa
hänen silmiänsä, ei myöskään kumpikaan hänen tyttäristään. Aamulla
vasta saimme kuulla, että kaikki oli ohi. Hän lepäsi jo silloin
laudoilla. Eliza ja minä menimme katsomaan häntä. Georgiana, joka oli
purskahtanut äänekkääseen itkuun, ei sanonut uskaltavansa. Siinä lepäsi
Sarah Reedin kerran niin voimakas ja toimellinen ruumis jäykkänä ja
hiljaisena, luomet peittivät kylminä hänen sammuneet silmänsä, otsalla
ja voimakkailla kasvonpiirteillä oli vielä hänen kovan ja taipumattoman
luonteensa leima. Omituinen ja juhlallinen oli tämä ruumis minun
silmissäni. Katselin sitä kauhulla ja tuskalla, se ei herättänyt
mitään lempeitä, sovinnollisia tai sääliviä tunteita, ei hellyyttä
eikä toiveita, tunsin vain kalvavaa tuskaa hänen onnettomuutensa --
en _oman_ tappioni -- vuoksi ja synkkää, kyyneleetöntä kauhua ja
vastenmielisyyttä tällaista kuolemaa kohtaan.

Eliza tarkasteli äitiänsä tyvenesti. Muutamia minuutteja kestäneen
hiljaisuuden jälkeen hän huomautti:

"Tuollaisella ruumiinrakenteella hän olisi voinut elää korkeaan ikään,
mutta huolet lyhensivät hänen elämäänsä." Ja silloin hänen huulensa
vääntyivät hetkiseksi kuin kouristuksessa, senjälkeen hän kääntyi pois
ja jätti huoneen. Niin tein minäkin. Kumpainenkaan meistä ei ollut
vuodattanut kyyneltä.



Kahdeskymmenestoinen luku.


Mr. Rochester oli antanut minulle lomaa vain viikon ajaksi, mutta
kokonainen kuukausi oli kulunut ennenkuin jätin Gatesheadin. Olisin
tahtonut lähteä heti hautajaisten jälkeen, mutta Georgiana pyysi,
että jäisin taloon kunnes hän oli päässyt lähtemään Lontooseen, jonne
hänet nyt vihdoinkin oli kutsuttu. Sieltä oli hänen setänsä, Mr.
Gibson, tullut Gatesheadiin pitämään huolta sisarensa hautajaisista ja
järjestämään perheen asioita. Georgiana sanoi pelkäävänsä jäädä yksin
Elizan kanssa, jonka puolelta hän ei saanut myötätuntoa surussaan,
lohdutusta pelätessään eikä apua matkavalmistuksissa, ja niin jäin minä
kuulemaan hänen raukkamaista ja itsekästä valitustaan, jota koetin
parhaani mukaan sietää, ja ompelemaan ja laittamaan kuntoon hänen
pukujansa. Kun minä ompelin, istui hän laiskana, ja minä ajattelin
itsekseni: "Jos sinun ja minun pitäisi asua aina yhdessä, serkkuseni,
tulisi asioihin toinen järjestys. Minä en näin säyseästi suostuisi
olemaan palvelevana puoliskona, vaan määräisin sinullekin osasi työstä
ja pakottaisin sinua suorittamaan sen, muussa tapauksessa se jäisi
tekemättä. Vaatisin myöskin, että sulkisit osan noista ikävistä,
puoleksi teeskennellyistä valituksista omaan rintaasi. Vain senvuoksi,
että yhdessäolomme sattuu olemaan näin ohimenevää laatua ja sattuu
erikoisen surulliseen aikaan, suostun olemaan näin kärsivällinen ja
myöntyväinen."

Lopultakin näin Georgianan onnellisesti lähtevän, mutta nyt pyysi
Eliza vuorostaan minua viipymään vielä viikon. Hänen suunnitelmansa
muka vaativat kaiken hänen aikansa ja huomionsa. Hän aikoi lähteä
johonkin tuntemattomaan seutuun, ja hän vietti nyt kaiket päivät omassa
huoneessaan, lukitun oven takana, täyttäen matka-arkkujaan, tyhjentäen
laatikoita ja polttaen papereita. Koko tänä aikana hän ei pitänyt
minkäänlaista yhteyttä kenenkään kanssa, Hän toivoi, että minä pitäisin
silmällä taloa, ottaisin vieraat vastaan ja vastaisin surunvalituksiin.

Eräänä aamuna hän sanoi, että olin vapaa. "Ja", lisäsi hän, "olen
kiitollinen arvokkaista palveluksistanne ja hienotunteisesta
käytöksestänne. On jonkun verran toisenlaista olla teidänlaatuisenne
seurassa kuin elää Georgianan kanssa. Te täytätte tehtävänne ettekä
ole taakaksi kenellekään. Huomenna", jatkoi hän, "lähden mannermaalle.
Asetun asumaan erääseen nunnaluostariin lähellä Lisleä -- siellä
saan olla rauhassa ja häiritsemättä. Aion joksikin aikaa antautua
tutkimaan roomalais-katolisen kirkon opinkappaleita, ja jos, kuten
melkein luulen, huomaan niitten parhaiten takaavan ihmiselle rauhan ja
säntillisen elämäntavan, omaksun katolisen opin ja arvatenkin pukeudun
huntuun."

Minä en osoittanut minkäänlaista hämmästystä kuullessani tämän
päätöksen enkä myöskään yrittänyt järkyttää sitä. "Se kutsumus sopii
sinulle pilkulleen", ajattelin, "onnea vaan!"

Kun erosimme, sanoi hän: "Hyvästi, serkku Jane Eyre, toivotan sinulle
kaikkea hyvää -- sinulta ei puutu ymmärrystä."

Minä vastasin: "Ei sinultakaan, Eliza serkku, mutta se mikä sinulla
on, tulee luultavasti jo ensi vuonna haudatuksi ranskalaisen luostarin
muurien taakse. Se ei kuitenkaan koske minuun, ja koska kutsumuksesi
miellyttää sinua, on asia minulle yhdentekevä."

"Olet oikeassa", sanoi hän, ja sen sanottuamme lähdimme kumpikin
kulkemaan omaa tietämme. Koska en enää tule puhumaan hänestä enkä hänen
sisarestaan, voin tässä mainita, että Georgiana joutui edullisiin
naimisiin varakkaan, elähtäneen maailmanmiehen kanssa ja että
Eliza todellakin pukeutui huntuun ja on tänä päivänä sen luostarin
johtajattarena, jossa hän vietti noviisiaikansa ja jolle hän lahjoitti
omaisuutensa.

En silloin tietänyt, minkälaisin tuntein ihmiset yleensä palaavat
kotiinsa pitemmän tai lyhyemmän poissaolon jälkeen, sillä en ollut
koskaan koettanut sellaista. Lapsena olin tuntenut, minkälaista oli
tulla takaisin Gatesheadiin pitkän kävelyn jälkeen ja saada toria,
jos oli viluissaan ja surullinen, sittemmin olin kokenut, minkälaista
oli palata kirkkomatkalta Lowoodiin -- ikävöidä kunnollista ateriaa
ja hyvää takkavalkeaa, eikä saada kumpaakaan. Nämä paluut eivät
olleet hauskoja eikä toivottuja, matkan päämäärässä ei ollut mitään
magneettia, joka olisi kasvavalla voimalla vetänyt puoleensa, mitä
lähemmäksi tuli. Paluu Thornfieldiin oli vielä koettamatta.

Matka näytti kauhean ikävältä -- viisikymmentä peninkulmaa ensimäisenä
päivänä, yö ravintolassa, viisikymmentä peninkulmaa toisena päivänä.
Ensimäisten kahdentoista tunnin aikana ajattelin Mrs. Reediä ja
hänen viimeisiä hetkiään, näin silmieni edessä hänen värittömät,
vääntyneet kasvonsa ja kuulin hänen omituisesti muuttuneen äänensä.
Muistelin hautajaispäivää, kirstua, ruumisvaunuja, alustalaisten ja
palvelijain mustaa jonoa -- sukulaisten lukumäärää oli vähäinen --
autiota hautaholvia, hiljaista kirkkoa ja juhlallista toimitusta.
Sitten ajattelin Elizaa ja Georgianaa. Kuvittelin mielessäni toista
tanssisalin tähtenä, toista luostarikomeron asukkaana ja pohdin heidän
luonteittensa erikoisuuksia. Illalla hajoitti tulo suureen kaupunkiin
nämä ajatukset, yö antoi niille toisen suunnan, ja laskeuduttuani
matkustaja-vuoteelleni jätin menneitten muistelemisen ja ajattelin
tulevaisuutta.

Olin nyt matkalla takaisin Thornfieldiin, mutta kuinka pitkäksi aikaa
tulisin jäämään sinne? Ei ainakaan pitkäksi, siitä olin varma. Olin
saanut kuulumisia Mrs. Fairfaxilta Gatesheadiin ja tiesin, että seurue
oli nyt hajaantunut, Mr. Rochester lähtenyt Lontooseen kolme viikkoa
sitten, mutta että häntä odotettiin kotiin parin viikon kuluessa. Mrs.
Fairfax arveli hänen tekevän valmistuksia häitänsä varten -- hän oli
nimittäin puhunut uusien vaunujen ostosta -- ja sanoi, että ajatus
hänen avioliitostaan Miss Ingramin kanssa vieläkin tuntui hänestä
oudolta, vaan että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut toisilta
ja itse nähnyt, hän ei enää voinut epäillä, ettei sellainen ratkaisu
olisi edessä. "Kylläpä olisitkin merkillisen epäuskoinen, jos epäilisit
sitä", lisäsin itsekseni. "Minä en epäile sitä."

Sitten seurasi kysymys -- minne olin joutuva? Näin koko yön unta Miss
Ingramista, ja viimeiseksi aamulla näin hänen sulkevan Thornfieldin
portit edestäni ja viittaavan minua pois, ja Mr. Rochester katseli
meitä käsivarret ristissä rinnalla ja hymyili katkeran pilkallisesti
sekä hänelle että minulle.

En ollut varmasti ilmoittanut Mrs. Fairfaxille takaisintulopäivääni,
sillä en tahtonut, että minua tultaisiin hakemaan hevosella
Millcotesta. Päätin kävellä tuon matkan kaikessa rauhassa yksin,
toimitin matkalaukkuni erään ajomiehen rattaille ja niin jätin
huomaamatta, kello kuuden tienoissa eräänä kesäkuun iltana P. Yrjänän
ravintolan ja lähdin astelemaan tuttua tietä Thornfieldiä kohti. Tie
kulki melkein koko ajan niittyjen halki ja oli hyvin hiljainen.

Ilta ei ollut loistava eikä kirkas, mutta kuitenkin kaunis ja lauha.
Niityillä molemmin puolin tietä oli työväkeä heinässä. Taivas ei ollut
läheskään pilvetön, mutta lupasi selkeätä säätä huomiseksi. Siellä
täällä näkyi sinistä, se oli vaaleata ja kuulakasta, pilvet olivat
keveitä ja kirkkaita. Läntinen taivas hehkui lämpimänä, eikä mikään
sateen uhka jäähdyttänyt sitä -- näytti kuin olisi siellä palanut
uhrituli, jota valkea utu verhosi ja jonka kullanpunainen hohde kiilsi
verhon raoista.

Olin iloinen, kun tie edessäni lyheni, niin iloinen, että minun
kerran täytyi pysähtyä tutkimaan, mitä sellainen ilo merkitsi. Järki
muistutti, että en ollut matkalla kotiini tai pysyvään olinpaikkaan
tai hyvien ystävien luo, jotka maltittomina odottivat tuloani ja
vahtivat ikkunassa. "Mrs. Fairfax hymyilee sinulle tyvenellä tavallaan
tervetuliaisiksi", sanoin, "ja pikku Adèle hyppelee ja taputtaa
käsiään, mutta tiedät varsin hyvin, että ajattelet jotakin toista kuin
heitä, ja että tämä toinen ei ajattele sinua."

Mutta mikä on niin itsepintaista kuin nuoruus? Mikä niin sokeata
kuin kokemattomuus? Nämä vakuuttivat, että oli jo kyllin suuri ilo
saada nähdä Mr. Rochester, joko hän sitten näki minut tai ei, ja ne
lisäsivät: "Kiiruhda, kiiruhda, ole hänen kanssaan niin kauan kuin
vielä voit, sillä jo muutamien päivien tai korkeintaan viikkojen
kuluttua olet erotettu hänestä ainiaaksi." Ja sitten tukahutin tämän
uuden vielä muodottoman tuskani, jota en tahtonut omistaa enkä elättää,
ja riensin.

Myöskin Thornfieldin niityillä tehdään heinää, tai oikeammin väki on
juuri jättämäisillään työnsä ja lähtee kotiin haravat olalla, kun
saavun. Minun on enää kuljettava yhden tai parin niityn poikki, sitten
saavun valtatielle ja linnan portille. Kuinka täynnä kukkia ovatkaan
ruusupensaat! Mutta minulla ei ole aikaa poimia ruusuja, minä riennän
taloa kohti. Kuljen suuren ruusupensaan ohi, jonka tuuheat, kukkivat
oksat ulottuvat tielle saakka, näen aidan, joka menee tien poikki ja
jota vastassa on kapeat kivirappuset -- rappusilla istuu Mr. Rochester,
kirja ja kynä kädessään, ja kirjoittaa.

Mitä tämä merkitsee? Hän ei ole kummitus, mutta kuitenkin on jokainen
hermoni kuin lamautunut, ja hetkiseksi menetän kaiken vallan itseni
yli. Mitä tämä merkitsee? En luullut näin vapisevani nähdessäni
hänet, en luullut menettäväni ääntäni ja liikuntokykyäni hänen
läheisyydessään. Niin pian kuin voin liikahtaa tahdon palata takaisin,
sillä eihän minun ole pakko tulla kokonaan naurunalaiseksi. Tiedän
toisenkin tien linnaan. Mutta mitä se auttaa minua, vaikka tietäisin
kaksikymmentä tietä, sillä nyt hän on nähnyt minut. "Halloo", huutaa
hän ja panee pois kynänsä ja kirjansa. "Siinähän te olette! Tulkaa pois
vain, olkaa niin hyvä!"

Otaksun kulkevani edelleen, vaikka en tiedä, millä tavalla, sillä
en ole tietoinen liikkeistäni. Koetan kaikin voimin näyttää
levolliselta. Ennen kaikkea minun täytyy hillitä kasvolihaksiani,
joitten tunnen julkeasti kapinoivan tahtoani vastaan ja uhkaavan
ilmaista sen, mitä olen päättänyt salata. Mutta kasvojeni edessä on
harso, ja äärimmäisillä ponnistuksilla voin vielä jotenkuten esiintyä
säädyllisesti.

"Ja tämäkö on Jane Eyre? Tuletteko Millcotesta -- ja jalkaisin? Oikein
teidän tavallisia kujeitanne -- ette tahdo lähettää sanaa hevosesta ja
tulla kuten tavallinen kuolevainen, pyörien rätistessä tietä pitkin,
vaan hiivitte hämärissä kotinne läheisyyteen kuin mikäkin varjo tai
unikuva. Mitä hittoa olette tehnyt tämän kuukauden ajan?"

"Olen ollut tätini luona, joka on kuollut, sir."

"Oikein Jane Eyren tapainen vastaus! Hyvät enkelit varjelkoot minua!
Hän tulee toisesta maailmasta, kuolleitten olopaikoista, ja kertoo
sen minulle kohdatessaan minut yksinäisellä tiellä hämärässä. Jos
uskaltaisin, koskettaisin teitä tunteakseni, oletteko oikea ihminen vai
varjo, te keijukainen, mutta yhtä hyvin voisin tavoitella sinertävää
virvatulta suolla. Pieni veitikka", lisäsi hän lyhyen vaitiolon
jälkeen, "on ollut poissa luotani kokonaisen kuukauden ja unohtanut
minut kokonaan, vai kuinka?"

Tiesin, että olisi hauskaa kohdata isäntäni taas, vaikka iloa
hälventäisikin pelko siitä, ettei hän enää kauan olisi isäntäni,
ja tietoisuus, etten merkinnyt mitään hänelle. Mutta Mr. Rochester
omasi -- ainakin minun mielestäni -- niin verrattoman taidon
levittää ympärilleen iloa, että pienimmätkin muruset, joita hän
ripoitteli sellaiselle harhailevalle linnulle kuin minä, tuntuivat
juhla-aterialta. Hänen viimeiset sanansa olivat kuin balsamia --
näyttiväthän ne ilmaisevan, että hänelle merkitsi jotakin, unohdinko
hänet vai enkö. Ja hän oli sanonut Thornfieldiä kodikseni -- jospa se
olisi ollutkin kotini!

Hän istui rappusilla, enkä tahtonut pyytää häntä väistymään. Kysyin,
oliko hän ollut Lontoossa.

"Kyllä -- sen kai olette nähnyt sielunne silmillä."

"Mrs. Fairfax kertoi siitä kirjeessään."

"Ja sanoiko hän myös, mitä varten olin siellä?"

"Oh, tietysti, sir, kaikki tietävät asianne."

"Teidän täytyy nähdä vaunut, Jane, ja sanoa, sopivatko ne mielestänne
Mrs. Rochesterille ja eikö hän ole kuin kuningatar Boadicea nojatessaan
noita purppuratyynyjä vastaan. Toivoisinpa, Jane, että ulkonaisesti
sopisin vähän paremmin hänen parikseen. Sanokaa nyt, te hengetär,
ettekö voisi lumota minua tai antaa minulle taikajuomaa tai jotakin
sentapaista ja tehdä minusta kaunista miestä."

"Se ei ole taikojen vallassa, sir", sanoin ja lisäsin ajatuksissani:
"rakastava silmä on paras lumous, ja sellaiselle te olette
kyllin kaunis, ja juuri ankaruudellanne on enemmän voimaa kuin
kauneudella konsanaan." Mr. Rochester oli joskus lukenut hiljaiset
ajatukseni minulle käsittämättömällä terävyydellä. Tällä kertaa
hän ei kiinnittänyt mitään huomiota ääneen lausuttuun jokseenkin
epäkohteliaaseen vastaukseeni, vaan hymyili minulle eräällä
hänelle ominaisella tavallaan, jota hän käytti vain harvinaisissa
tilaisuuksissa. Nähtävästi hän piti tätä hymyä liian hyvänä
jokapäiväisiin tarkoituksiin -- se olikin kuin auringonpaistetta, ja
sen hän nyt vuodatti ylitseni.

"Menkää, Janet", sanoi hän tehden tilaa rappusilla, "menkää kotiin
ja antakaa väsyneitten pienten matkamiehen jalkojenne levätä ystävän
kynnyksellä!"

Minulla ei nyt ollut muuta tehtävää kuin totella häntä vaieten, eikä
mikään pakottanut minua jatkamaan keskustelua. Astuin aidan yli
sanomatta sanaakaan ja aioin jättää hänet ilman muuta. Hetkellinen
mielijohde pidätti minut, outo voima käänsi minut takaisin. Minä sanoin
-- tai joku minussa sanoi itseni uhalla:

"Kiitän teitä, Mr. Rochester, suuresta ystävällisyydestänne! Olen
sanomattoman iloinen saadessani taas tulla luoksenne, ja missä te
olette, siellä on kotini -- ainoa kotini."

Riensin pois niin nopeasti, että tuskin hänkään olisi saanut minua
kiinni jos olisi koettanut. Pikku Adèle oli melkein hurjana ilosta
nähdessään minut. Mrs Fairfax tervehti minua tasaisen ystävällisesti
kuten ainakin. Lea hymyili, ja Sophiekin sanoi suopean "bon soir".
Kaikki tämä oli hyvin mieluista minulle, sillä ei mikään ole sen
onnellisempaa kuin saada ystävyyttä kanssaihmisiltään, ja tuntea, että
läsnäolollaan lisää heidän hauskuuttaan.

Sinä iltana suljin päättäväisesti silmäni tulevaisuudelta ja korvani
varoittavilta ääniltä, jotka muistuttivat minua läheisestä erosta ja
tulevista tuskista. Kun teenjuonnin jälkeen Mrs. Fairfax oli ottanut
kutimensa ja minä olin istuutunut matalalle tuolille lähelle häntä
Adèlen polvistuessa matolle viereeni, näytti keskinäinen myötätunto ja
sopusointu ympäröivän meitä kultaisen renkaan tavoin, ja minä rukoilin
hiljaa, että meitä ei erotettaisi pian eikä kauaksi toisistamme. Mutta
kun sitten Mr. Rochester odottamatta astui sisään, katseli meitä ja
näytti mieltyvän kodikkaaseen ryhmäämme, kun hän arveli, että rouva oli
mielissään saatuaan kasvattityttärensä taas luoksensa ja että Adèle
näytti tahtovan syödä suuhunsa "sa petite maman anglaise", silloin
uskalsin puolittain toivoa, että hän naimisiin menonsakin jälkeen
antaisi meidän olla yhdessä jossakin suojeluksensa alla eikä kokonaan
kieltäisi meiltä läsnäolonsa päivänpaistetta.

Tuloni jälkeen seurasi pari viikkoa epäilyttävää rauhaa Thornfield
Hallissa. Isännän häistä ei puhuttu mitään, enkä nähnyt mitään
valmistuksia niitä varten. Melkein joka päivä kysyin Mrs. Fairfaxilta,
oliko hän kuullut mitään varmaa, mutta vastaus oli aina kieltävä.
Kerran hän sanoi hiljattain kysyneensä Mr. Rochesterilta, koska
tämä aikoi tuoda morsiamen kotiinsa, mutta hän oli vastannut vain
pilapuheella ja merkillisellä katseella, niin että kunnon rouva ei
tietänyt mitä ajatella.

Etenkin eräs seikka ihmetytti minua, nimittäin se, että perheitten
välillä ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä, eikä mitään käyntejä tehty
Thornfieldista Ingram Parkiin. Se oli tosin kahdenkymmenen peninkulman
päässä, toisen kreivikunnan rajalla, mutta mitäpä sellainen matka
olisi merkinnyt rakastuneelle? Niin tottunut ja väsymätön ratsastaja
kuin Mr. Rochester olisi suorittanut sen yhdessä aamuhetkessä.
Aloin vähitellen hautoa mielessäni toiveita, jollaisiin minulla ei
ollut mitään oikeutta, että muka liitto olisi rikottu, että ihmiset
olivat erehtyneet, että jompikumpi asianomainen olisi muuttanut
mieltään j.n.e. Koetin tarkastaa Mr. Rochesterin kasvoja nähdäkseni,
osoittivatko ne surua vai suuttumusta, mutta en voinut muistaa, että ne
koskaan olisivat olleet niin täydellisen vapaat pilvistä ja synkistä
ajatuksista kuin näihin aikoihin.

Ja jos olin hiljainen ja annoin alakuloisuudelle vallan ollessani
oppilaani kanssa hänen seurassaan, tuli hän sitä iloisemmaksi. Koskaan
hän ei ollut kutsunut minua useammin seuraansa, koskaan hän ei ollut
ystävällisempi minua kohtaan kuin nyt -- ja, voi! koskaan en ollut
rakastanut häntä niin kuin nyt.



Kahdeskymmeneskolmas luku.


Ihana keskikesä säteili yli Englannin. Keskeytymättä jatkui niin
kirkkaita päiviä, niin loistavia auringonpaisteita, että sellaiset
yksitellenkin vain harvoin sulostuttavat aaltojen tuudittamaa maatamme.
Oli kuin olisi parvi Italian päiviä loistavien muuttolintujen tavoin
lentänyt etelästä ja laskeutunut lepäämään Albionin kallioille.
Heinä oli jo koottu, niityt Thornfieldin ympärillä olivat vihreät
ja tasaisiksi niitetyt, tiet valkeat ja kuivat, puut tummimmassa
rehevyydessään, ja lehtevät, varjoisat metsät ja pensaikot muodostivat
kauniin vastakohdan päivänpaisteiselle vainiolle.

Juhannusaattona oli Adèle juossut itsensä väsyksiin etsiessään
metsämansikoita Hayn tien varsilta ja mennyt levolle auringon mukana.
Minä katselin, kun hän vaipui uneen, ja lähdin sitten puutarhaan.

Oli suloisin päivän kahdestakymmenestä neljästä tunnista. Polttava
helle oli tauonnut, ja vilpoinen kaste lankesi janoisille niityille
ja kärventyneille kukkuloille. Sille kohdalle taivasta, missä aurinko
yksinäisenä, ilman pilvien loistavaa kunniavahtia, oli vaipunut alas,
levisi juhlallinen purppurahohde, joka loimusi punaisen juveelin
värisenä, sulatusuunin tavoin erään harjanteen takana ja ulottui
miedontuen miedontumistaan laajalle ja korkealle yli puolen taivaan.
Itäiselläkin taivaalla oli viehätyksensä, se oli hieno ja syvänsininen,
ja silläkin oli oma vaatimaton jalokivensä, yksinäinen tähti. Sieltä
oli kohta nouseva kuu, joka vielä oli taivaanrannan takana.

Kävelin kivitetyllä pihalla, mutta äkkiä tunsin hienoa, erittäin
tuttua sikaarintuoksua jostakin avonaisesta ikkunasta, huomasin, että
kirjastohuoneen ikkuna oli raollaan ja että minua sieltä voitiin
pitää silmällä. Lähdin siis hedelmätarhaan. Ei mikään muu puutarhan
nurkka ollut niin suojattu ja eedenimäinen kuin tämä, se oli täynnä
puita ja kukkia, toisella puolella erotti hyvin korkea muuri sen
pihasta, toisella pyökkikäytävä ruohokentästä. Perällä oli rappeutunut
pensasaita, jonka takana aukenivat yksinäiset niityt. Sen luokse
johti kiemurteleva, laakeripuitten reunustama polku, joka päättyi
jättiläiskokoiseen pähkinäpuuhun. Sen juurta ympäröi penkki. Täällä
sai kulkea näkymättömänä ja rauhassa. Hämärä laskeutui puutarhaan,
täydellinen hiljaisuus vallitsi, kaste lankesi maahan makeana kuin
hunaja, ja minusta tuntui kuin olisin voinut jäädä tähän varjoisaan
kolkkaan iäksi, mutta saapuessani aitauksen yläpäähän, nousevan kuun
hopeoimien kukkapenkereitten luo, pysähdyn äkkiä. En ole nähnyt enkä
kuullut mitään, olen vain taaskin tuntenut tuon varoittavan tuoksun.

Orjantappurat ja tuoksuherneet, jasmiinit, neilikat ja ruusut
ovat jo kauan suitsuttaneet ilmaan iltauhriansa. Tämä uusi tuoksu
ei lähde pensaista eikä kukkapenkereistä, se tulee -- tiedän sen
hyvin -- se tulee Mr. Rochesterin sikaarista. Katselen ympärilleni
ja kuuntelen. Kypsyvät hedelmät painavat raskaasti puitten oksia.
Satakieli laulaa metsässä puolen peninkulman päässä. Mitään liikkuvaa
olentoa ei näy, lähenevien askeleitten ääntä ei kuulu, mutta tuoksu
käy voimakkaammaksi. Minun täytyy paeta. Hiivin aukkoa kohti, joka
vie pensaikkoon, ja näen Mr. Rochesterin tulevan sisään. Vetäydyn
muurivihreän verhoamaan komeroon aidassa, hän ei varmaankaan viivy
kaluan, hän palaa pian samaa tietä, ja jos istun hiljaa, ei hän näe
minua.

Mutta ei -- hän pitää tästä illasta yhtä paljon kuin minäkin, vanha
puutarha viehättää häntäkin, ja hän kulkee edelleen, milloin kohottaen
karviaismarjapensaitten oksia, jotka ovat täynnä marjoja, suuria kuin
luumut, milloin ottaen puusta kypsän kirsikan, milloin kumartuen
kukka penkereitä kohti nauttimaan niitten tuoksusta ja ihailemaan
kastehelmien kimmellystä terälehdillä. Suuri koiperhonen lentää
suristen ohitseni ja istahtaa kukkaselle Mr. Rochesterin jalkojen
juuressa. Hän huomaa sen ja kumartuu tutkimaan sitä. "Nyt hän kääntää
minulle selkänsä", ajattelin, "ja hänen huomionsa on muualla. Ehkä
pääsen pujahtamaan pois huomaamatta, jos kuljen hyvin hiljaa."

Kävelin käytävän sammalreunaa pitkin, jottei karkean hiekan narina
antaisi minua ilmi. Hän seisoi kukkapenkereitten keskellä parin
kyynärän päässä tiestä ja näytti vaipuneen koiperhosen katselemiseen.
"Pääsen erittäin hyvin", tuumailin.

Kun kuljin hänen varjonsa yli, joka nousevan kuun valossa lankesi
pitkänä yli puutarhan, sanoi hän hiljaa, kääntämättä päätään: "Jane,
tulkaapa katsomaan tätä miekkosta!"

Olin kävellyt aivan äänettä, hänellä ei ollut silmiä selässään -- voiko
hänen varjonsa tuntea? Hätkähdin ensin ja lähestyin sitten häntä.

"Katsokaa sen siipiä", sanoi hän, "se melkein muistuttaa Länsi-Intian
hyönteisiä. Näin suurta ja kaunista perhosta harvoin näkee Englannissa
-- kas, siinä se lensi jo."

Koiperhonen surisi tiehensä. Minäkin aioin jänismäisesti peräytyä,
mutta Mr. Rochester seurasi minua, ja kun olimme tulleet aukon luo,
sanoi hän:

"Palatkaa takaisin, on häpeä istua sisällä näin kauniina iltana, eikä
varmaan kukaan tahtoisi mennä nukkumaan, kun auringonlasku kohtaa
nousevan kuun."

Vikoihini kuuluu, että vaikka kieleni välistä on hyvinkin kerkeä
vastaamaan, on aikoja, jolloin se kurjasti kieltäytyy lausumasta
tekosyytä ja anteeksipyyntöä, ja sellaista tapahtuu aina tärkeinä
hetkinä, kun helposti sanottu sana tai mitätön syy riittäisi
pelastamaan minut pulasta tai tuskallisesta kohtauksesta. En olisi
tahtonut kävellä tähän aikaan päivästä kahdenkesken Mr. Rochesterin
kanssa varjoisassa puutarhassa, mutta en voinut keksiä tekosyytä,
jonka nojalla olisin voinut jättää hänet. Seurasin häntä viivytellen
ja mietin innokkaasti jotakin keinoa päästäkseni pois, mutta hän
näytti itse niin rauhalliselta ja vakavalta, että aloin hävetä omaa
hämmentymistäni. Näytti siltä, että jos asiassa oli jotakin pahaa,
oli se yksinomaan minun puolellani. Hän oli tyven eikä tietänyt siitä
mitään.

"Jane", aloitti hän, kun olimme tulleet laakerikäytävään ja kuljimme
hitaasti suurta pähkinäpuuta kohti. "Thornfield on hauska paikka näin
kesällä, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Olette varmaan jonkun verran kiintynyt taloon -- teillähän on avoin
silmä luonnon kauneudelle ja hyvät taipumukset kiintymiseen."

"Olen kylläkin kiintynyt siihen."

"Ja vaikka en ymmärrä, kuinka se on mahdollista, huomaan, että
olette mieltynyt myöskin lapsihupakkoon Adèleen ja yksinkertaiseen
rouvasihmiseen Fairfaxiin."

"Niin olenkin, sir, pidän molemmista, vaikkakin eri tavalla."

"Ja teidän olisi ikävä erota heistä, vai kuinka?"

"Kyllä, sir."

"Mikä vahinko", sanoi hän ja pysähtyi huoaten. "Mutta sellainen
on maailman meno. Tuskin ennättää kunnolla asettua mieluiseen
pysähdyspaikkaan, kun ääni kutsuu nousemaan ja lähtemään liikkeelle,
sillä pysähdysaika on päättynyt."

"Täytyykö minun lähteä liikkeelle, sir", kysyin. "Täytyykö minun jättää
Thornfield."

"Minä luulen, että teidän täytyy, Jane. Olen pahoillani, mutta luulen,
että teidän täytyy."

Tämä oli kova isku, mutta en antanut sen lyödä itseäni maahan.

"No niin, sir, minä olen valmis, kun lähtökäsky tulee."

"Se on tullut nyt -- minun täytyy antaa se tänä iltana."

"Menette siis pian naimisiin, sir."

"Juuri niin -- pilkulleen, tavallisella tarkkanäköisyydellänne olette
osunut suoraan naulan päähän."

"Joko pian, sir?"

"Hyvin pian, oma -- ei, vaan Miss Eyre, ja te muistatte, Jane,
että ensi kerralla kun ilmoitin tai kun kulkupuhe ilmoitti teille
selvin sanoin, että aikomukseni oli antaa sitoa vanhanpojan-kaulaani
katkeamaton side, astua pyhään aviosäätyyn, painaa Miss Ingram
povelleni (hän onkin aimo sylillinen, mutta se ei tee mitään, niin
erinomaista ainetta kuin kaunis Blancheni ei koskaan saa liiaksi) --
niin, mitä sanoinkaan -- mutta kuunnelkaa minua, Jane! Etsittekö vielä
toisia koiperhosia, vai miksi käännätte päänne pois, lapsukainen?
Tuo oli vain leppälintu, joka lensi 'ison kiven juureen.' Tahdoin
vain muistuttaa teille, että te se ensiksi sanoitte minulle --
hienotunteisuudellanne, jota kunnioitan, varovaisena, ymmärtäväisenä ja
nöyränä kuten sopiikin vastuunalaisessa ja riippuvaisessa asemassanne
olevalle -- te se sanoitte, että sekä teidän että Adèlen on paras
marssia matkaanne, jos menen naimisiin Miss Ingramin kanssa. Jätän
huomioonottamatta sen salaisen moitteen rakastettuni luonteesta, jonka
tuollainen otaksuma sisältää -- koetan unohtaa sen, Janet, kun olette
kaukana poissa -- ja kiinnitän huomioni vain sen viisauteen, joka onkin
niin suuri, että otan sen menettelytapani ohjeeksi. Adèlen täytyy mennä
kouluun, ja teidän, Miss Eyre, täytyy saada uusi paikka."

"Hyvä on, sir, panen heti ilmoituksen lehteen, ja saanen kai" --
aioin jatkaa "saanen kai jäädä tänne, kunnes saan muualla katon pääni
päälle", mutta en uskaltanut ryhtyä noin pitkään lauseeseen, sillä en
oikein osannut hallita ääntäni.

"Noin kuukauden kuluttua toivon olevani sulhanen", jatkoi Mr.
Rochester, "ja sillävälin koetan itse etsiä toimen ja turvapaikan
teille."

"Kiitoksia, sir, olen pahoillani, että minun täytyy vaivata --"

"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä! Mielestäni on käskynalaisella, joka
on täyttänyt velvollisuutensa niin hyvin kuin te, täysi oikeus vaatia
isännältään apua kaikissa niissä asioissa, joissa hän sopivasti voi
auttaa häntä. Sitäpaitsi olen jo tulevalta anopiltani kuullut paikasta,
joka mielestäni on sopiva teille. Teidän olisi pidettävä huolta Mrs.
Dionysius O'Gallin viiden tyttären kasvatuksesta. Osoite Bitternutt
Lodge, Connaught, Irlanti. Luulisin, että tulette pitämään Irlannista
-- ihmiset kuuluvat siellä olevan lämminsydämisiä."

"Se on kaukana, sir."

"Mitä siitä -- niin järkevä tyttö kuin te ei välitä pitkästä matkasta
ja etäisyydestä."

"En välitä matkasta, mutta se on niin kaukana, ja meri eroittaa minut
--"

"Mistä, Jane?"

"Englannista ja Thornfieldista -- ja --"

"Ja?"

"_Teistä_, sir."

Sanoin tämän melkein tahtomattani, ja yhtä tahtomattani alkoivat
kyyneleeni vuotaa. En kuitenkaan itkenyt ääneen ja tukahutin
nyyhkytykseni. Mrs. O'Gall'in ja Bitternutt Lodgen ajatteleminen
jäähdytti sydäntäni, ja vielä kauheampaa oli ajatella niitä suolaisia
vaahtopäitä, jotka syöksyisivät minun ja isäntäni väliin, jonka
rinnalla nyt kävelin. Mutta jäisin oli se vielä suurempi valtameri --
rikkaus, sääty, tapa -- joka eroitti minut hänestä, jota ehdottomasti,
luonnon pakotuksesta rakastin.

"Se on kaukana", sanoin taas.

"Niin on, ja kun olette Irlannissa Bitternutt Lodgessa, en luultavasti
enää koskaan näe teitä, Jane, se on todennäköistä. En koskaan matkusta
Irlantiin, koska itse en ole erityisesti ihastunut tuohon maahan. Me
olemme olleet hyvät ystävät, Jane, eikö totta?"

"Kyllä, sir."

"Ja kun ystävykset ovat eroamaisillaan, viettävät he mielellään
jäljellä olevan lyhyen ajan toistensa läheisyydessä. Tulkaa, niin
puhelemme erosta ja matkastanne tyvenesti, noin puolisen tuntia, sillä
aikaa kun tähdet syttyvät taivaalle. Tässä on pähkinäpuu, tässä penkki,
joka ympäröi sen ryhmyistä juurta. Kas niin, tänä iltana istumme
rauhassa tässä, vaikka emme enää koskaan saisi istua yhdessä." Hän
istuutui ja käski minut viereensä.

"Irlantiin on pitkä matka, Janet, ja minua surettaa lähettää pieni
ystäväni niin väsyttäville teille, mutta jollen keksi parempaa, ei
asiaa voi auttaa. Oletteko jollakin tavoin sukua minulle, Jane?"

Tällä kertaa en uskaltanut vastata ollenkaan, ja sydäntäni ahdisti.

"Minulla on välistä kummallinen tunne", jatkoi hän, "kun olen
kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin
jostakin kohdasta rintaani -- vasemmalta puolelta -- lähtisi näkymätön
side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen,
joka lähtee, vastaavasta paikasta teidän pientä ruumistanne. Ja jos
tuo myrskyinen meri ja parisataa peninkulmaa maata tulisi väliimme,
pelkään, että tuo side katkeaisi ja että saisin tuntea tuskallista
sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee -- te unohdatte minut."

"Sitä en tee _koskaan_, sir, te tiedätte" -- mahdotonta jatkaa.

"Jane, kuuletteko satakielen laulavan metsässä? Kuulkaa!"

Kuunnellessani itkin suonenvedontapaisesti, sillä nyt en voinut enää
hillitä tunteitani. Minun täytyi antautua ja kiihkeä tuska puistatti
minua kiireestä kantapäähän. Kun vihdoin puhuin, lausuin katkonaisen
toivomuksen, etten koskaan olisi syntynyt tai etten koskaan olisi
tullut Thornfieldiin.

"Senkötähden, että olette suruissanne, kun teidän täytyy jättää se."

Raju mielenliikutus, jonka rakkaus ja tuska olivat nostattaneet,
taisteli nyt vallasta mielessäni, se vaati yliherruutta ja osoitti
olevansa oikeutettu siihen, oikeutettu elämään, purkautumaan,
nousemaan, voittamaan, hallitsemaan -- ja puhumaan.

"Minun on ikävä jättää Thornfield, minä rakastan Thornfieldia, minä
rakastan sitä, koska olen elänyt siellä rikasta ja suloista elämää --
ainakin hetkittäin. Minua ei ole poljettu, minua ei ole kivitetty.
Minua ei ole kytketty alempien henkien seuraan eikä kielletty näkemästä
vilaustakaan siitä, mikä on loistavaa, voimakasta ja korkeata. Olen
saanut vapaasti seurustella sen kanssa, jota kunnioitan ja josta pidän
-- omaperäisen, voimakkaan ja avaran ihmisen kanssa. Olen saanut olla
teidän kanssanne, Mr. Rochester, ja mieleni täyttää tuska ja kauhu, kun
ajattelen, että minut revitään teistä irti ainiaaksi. Näen, että lähtö
on välttämätön, ja yhtä hyvin saisi kuolema olla edessäni."

"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.

"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."

"Missä muodossa?"

"Miss Ingramin muodossa -- ylhäisen ja kauniin naisen -- morsiamenne."

"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."

"Mutta teillä on kohta."

"Niin -- niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.

"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."

"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen -- ja minä pidän valani."

"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein
hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään
teille? Luuletteko, että olen kone -- puukuva ilman tunteita?
Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että
minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen
sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni?
Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin --
ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle
hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä
vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten
sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu
teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja
seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina -- niinkuin olemmekin."

"Niinkuin olemmekin", kertasi Mr. Rochester, "näin" -- hän sulki minut
syliinsä, veti minut rintaansa vasten ja painoi huulensa huulilleni.
"Näin, Jane."

"Niin, juuri niin, sir", sanoin, "mutta ei kuitenkaan niin, sillä te
olette nainut mies -- tai melkein kuin nainut mies; ja naimisissa
alempanne kanssa, sellaisen, jonka kanssa ette sovi yhteen, jota ette
voi todella rakastaa, sillä olen nähnyt ja kuullut teidän ivaavan
häntä. Minä halveksin sellaista naimiskauppaa ja senvuoksi olen parempi
kuin te -- antakaa minun mennä!"

"Minne, Jane? Irlantiinko?"

"Niin, Irlantiin. Minä olen sanonut sanottavani ja voin mennä minne
tahansa."

"Jane, rauhoitu, älä ponnista vastaan kuin mieletön linnunpoikanen,
joka epätoivoissaan repii omia höyheniään!"

"Minä en ole mikään lintu, eikä mikään verkko sido minua. Minä olen
vapaa ihminen, minulla on riippumaton tahto, ja sen voimalla jätän nyt
teidät."

Uusi ponnistus vapautti minut, ja seisoin suorana hänen edessään.

"Ja sinun tahtosi ratkaiskoon kohtalosi", sanoi hän. "Minä tarjoan
sinulle käteni, sydämeni ja puolet omaisuudestani."

"Te ilveilette, ja minä nauran teille."

"Minä pyydän sinua kulkemaan läpi elämän rinnallani, olemaan toinen
itseni, ja paras maallinen seuralaiseni."

"Siihen olette jo valinnut toisen, ja teidän täytyy pysyä
valinnassanne."

"Jane, rauhoitu hetkiseksi, olet ylenmäärin kiihtynyt. Minäkin koetan
rauhoittua."

Laakerikäytävältä tuli tuulenhenkäys, se värisytti pähkinäpuun lehviä,
jatkoi matkaansa -- pois -- pois tuntemattomiin etäisyyksiin ja
raukesi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satakielen laulu. Sen kuullessani
aloin taaskin itkeä. Mr. Rochester istui ääneti ja katseli minua
hellästi ja vakavasti. Kului hetkinen ennenkuin hän puhui taas.

"Tule viereeni, Jane, niin selitän asian ja koetamme ymmärtää
toisiamme."

"Minä en koskaan enää tule teidän viereenne, minut on nyt revitty pois,
enkä voi palata."

"Mutta, Jane, minä pyydän sinua vaimokseni, ja vain sinun kanssasi aion
mennä naimisiin."

Minä vaikenin. Luulin, että hän teki pilkkaa minusta.

"Tule, Jane, tule tänne!"

"Morsiamenne seisoo välissämme."

Hän nousi ja oli yhdellä hyppäyksellä vieressäni.

"Morsiameni on tässä", sanoi hän vetäen minut taaskin luokseen, "koska
vertaiseni on tässä. Jane, tahdotko tulla vaimokseni?"

En vastannut vieläkään, ja taaskin tempauduin irti hänen käsistään,
sillä vieläkin olin epäuskoinen.

"Epäiletkö minua, Jane?"

"Täydellisesti."

"Etkö usko minua?"

"En hituistakaan."

"Olenko valehtelija silmissäsi?" kysyi hän tulisesti. "Pieni epäilijä,
sinun _täytyy_ ruveta uskomaan. Rakastanko minä Miss Ingramia? En,
sen tiedät hyvin. Rakastaako hän minua? Ei, sen olen osannut näyttää
toteen. Panin liikkeelle huhun, että omaisuuteni oli vain kolmas
osa siitä mitä hän arveli, ja tulin sitten katsomaan tuloksia. Sain
osakseni vain kylmyyttä sekä hänen että hänen äitinsä puolelta. Minä
en tahtoisi -- en voisi mennä naimisiin Miss Ingramin kanssa. Sinä --
sinä outo -- melkein ylimaallinen olento -- sinua rakastan kuin omaa
lihaani. Sinua -- köyhää ja halpaa, vähäpätöistä ja pientä tyttöä
pyydän ja rukoilen vaimokseni."

"Mitä, minua!" huudahdin, sillä hänen vakavuutensa ja erittäinkin hänen
epäkohteliaisuutensa alkoivat vakuuttaa minua hänen rehellisyydestään.
"Minua, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa paitsi te -- jos
olette ystäväni -- ei penniäkään sen yli, mitä te annatte minulle."

"Sinua, Jane. Minun täytyy saada sinut omakseni -- kokonaan omakseni.
Tahdotko olla omani? Sano 'tahdon' -- pian!"

"Mr. Rochester, antakaa minun katsoa kasvojanne, kääntykää kuuta kohti!"

"Minkätähden?"

"Koska minun täytyy lukea ilmeenne. Kääntykää!"

"Kas niin, sitä on tuskin helpompi lukea kuin rypistynyttä, revittyä
lehteä. Lue sitten, mutta kiiruhda, sillä minä kärsin."

Hänen kasvonsa hehkuivat ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lihakset
olivat ankarassa liikkeessä ja silmät loistivat oudosti.

"Ah, Jane, sinä kidutat minua", huudahti hän. "Tuo tutkiva, mutta
kuitenkin niin luottava ja hyvä ilmeesi kiduttaa minua."

"Kuinka voisin kiduttaa teitä? Jos puhutte totta ja jos tarjouksenne on
rehellinen, täytyy minun tuntea teitä kohtaan vain kiitollisuutta ja
rakkautta, enkä voi kiduttaa teitä."

"Kiitollisuutta!" huudahti hän ja lisäsi tulisesti: "Jane, ota minut
pian! Sano minua sinäksi -- sano minua nimeltä -- sano: 'Edward, minä
tahdon tulla vaimoksesi!'"

"Puhutteko totta? Rakastatteko minua todellakin? Toivotteko
rehellisesti minua vaimoksenne?"

"Sen teen, ja jos tahdot minulta valaa, vannon sen."

"Siinä tapauksessa, sir, tahdon tulla vaimoksenne."

"Sano Edward -- pikku vaimoni!"

"Rakas Edward!"

"Tule luokseni -- tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi
syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi,
niin minä teen sinut... Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi
hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on
minulla ja minä pidän hänet."

"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."

"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut
häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen
kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen
vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen
yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa,
joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen,
Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen:
"Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä,
palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä
häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä
sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että
Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta -- pesen käteni. Ihmisten
mielipiteistä en välitä."

Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja
olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka
istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja
humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.

"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu.
Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."

"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin
niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä
salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä
ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr.
Rochesterin olkapäähän.

Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut
kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan
yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin
pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti
parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos
huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu
oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.

"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin
menet, hyvää yötä -- hyvää yötä, lemmikkini!"

Hän suuteli minua useita kertoja. Kun vihdoin irtauduin hänen
syleilystään ja katsoin ylös, näin Mrs. Fairfaxin, joka seisoi edessäni
kalpeana, vakavana, ihmetellen. Hymyilin vain hänelle ja riensin
yläkertaan. "Selitykset jääkööt toiseen kertaan", ajattelin, mutta
päästyäni huoneeseeni olin kuitenkin pahoillani ajatellessani, että hän
lyhyenkin ajan käsittäisi väärin äsken näkemänsä. Mutta ilo karkoitti
pian kaikki muut tunteet, ja kun tuuli ulvoi, välkkyvät salamat
risteilivät taivaalla, ukkonen jylisi lähellä ja sade valui koskena
ruutuja vastaan parin tunnin ajan, en pelännyt vähääkään. Mr. Rochester
tuli rajuilman kestäessä kolme kertaa ovelleni kysymään olinko turvassa
ja levollinen, ja siitä sain rohkeutta ja iloa kylliksi.

En ollut vielä jättänyt vuodettani seuraavana aamuna, kun pikku Adèle
juoksi kertomaan minulle, että salama oli yöllä iskenyt suureen
pähkinäpuuhun hedelmätarhan perällä ja halkaissut sen kahtia.



Kahdeskymmenesneljäs luku.


Noustuani ja pukeutuessani ajattelin ihmetellen edellisen illan
tapahtumia. Olivatko ne unta vai totta? En varmasti voinut uskoa
niitä tosiksi ennenkuin olin nähnyt Mr. Rochesterin ja kuullut hänen
uudelleen puhuvan rakkaudestaan ja lupauksistaan.

Hiuksiani järjestäessäni katselin peiliin ja huomasin, etten enää ollut
ruma, kasvoissani oli väriä, ilmeessä toivoa, ja näytti kuin silmäni
olisivat saaneet katsoa onnen lähteeseen ja nyt heijastaisivat sen
kimaltelevaa kalvoa. Olin usein arkana näyttäytynyt isäntäni edessä,
sillä pelkäsin, että ulkomuotoni ei voisi miellyttää häntä, mutta nyt
tiesin, että voin rauhassa kääntää kasvoni häntä kohti ilman että hänen
rakkautensa siitä kylmenisi. Otin yksinkertaisen, mutta vaalean ja
puhtaan kesäpuvun laatikostani ja panin sen ylleni, eikä mikään puku
ollut koskaan niin vaatettanut minua, koska mitään pukua en ollut niin
onnellisena kantanut.

En ollenkaan hämmästynyt, kun eteiseen rientäessäni huomasin, että
yöllistä rajuilmaa oli seurannut loistava kesäkuun aamu, ja kun
avonaisen lasioven kautta tunsin raikkaan ja tuoksuvan tuulenleyhkän.
Luonnonkin täytyi iloita minun onnestani. Käytävää pitkin tuli
kerjäläisvaimo pienen poikansa kanssa, molemmat olivat kalpeita ja
ryysyisiä, ja minä juoksin alas ja annoin heille kaikki rahat, mitä
kukkarossani sattui olemaan -- kolme tai neljä shillinkiä. Heidänkin
täytyi yhtyä riemuuni, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Varikset
räkättivät ja linnut visersivät iloisesti, mutta mikään ei ollut niin
sointuisaa ja riemullista kuin oma onnellinen sydämeni.

Mrs. Fairfax katsoi surullisen näköisenä ikkunasta ja sanoi vakavasti:
"Miss Eyre, ettekö tahdo tulla aamiaiselle?" Aterian aikana hän oli
levollinen ja kylmä, mutta enhän vielä voinut selittää asiaa hänelle.
Minun täytyi jättää se isäntäni tehtäväksi, ja sitä selitystä täytyi
hänenkin odottaa. Söin mikäli se oli minulle mahdollista ja kiiruhdin
yläkertaan. Siellä tapasin Adèlen, joka juuri tuli kouluhuoneesta.

"Minne menet? Nythän on tuntien aika."

"Mr. Rochester lähetti minut lastenkamariin."

"Missä hän on?"

"Tuolla sisällä", sanoi hän ja viittasi huoneeseen, josta juuri oli
tullut. Minä menin sisälle, ja siellä seisoi Mr. Rochester.

"Tule sanomaan minulle hyvää huomenta", sanoi hän. Minä menin iloisena
hänen luoksensa, ja tällä kertaa en saanut vain kylmää sanaa tai
kädenlyöntiä tervehdyksekseni, vaan syleilyn ja suudelman. Se tuntui
aivan luonnolliselta, ja olin onnellinen, kun hän rakasti minua niin
sydämellisesti ja hyväili minua.

"Jane, sinä olet kukoistava, hymyilevä ja kaunis", sanoi hän, "oikein
kaunis tänä aamuna. Tämäkö on minun pieni kalpea keijukaiseni? Tämäkö
on pienen pieni sinapinsiemeneni? Tämä säteilevä tyttönen, jolla on
ruusuiset huulet ja hymykuopat poskissa, silkinhienot, pähkinänruskeat
hiukset ja loistavat pähkinänruskeat silmät." (Minulla on vihreät
silmät, lukija, mutta hänen erehdyksensä annettakoon anteeksi, sillä
hän kai näki silmäni uudessa valossa.)

"Se on Jane Eyre, sir."

"Josta kohta tulee Jane Rochester", lisäsi hän, "neljän viikon kuluttua
-- ei päivääkään myöhemmin. Kuuletko sen?"

Minä kuulin, mutta en täysin käsittänyt sitä, se huumasi minut. Tunne,
jonka tuo uutinen herätti minussa, oli voimakkaampi kuin ilo -- se oli
outo ja pyörryttävä -- se oli melkein pelkoa, ellen erehdy.

"Sinä punastuit, Jane, ja nyt kalpenet. Minkätähden?"

"Koska annoitte minulle uuden nimen -- Jane Rochester, ja se tuntuu
niin oudolta."

"Niin, Mrs. Rochester", sanoi hän, nuori Mrs. Rochester -- Fairfax
Rochesterin tyttö-morsian."

"Se ei ole mahdollista, sir, se ei kuulu todelta. Ihmisolennot eivät
koskaan saa nauttia täydellistä onnea tässä maailmassa. Minä en ole
syntynyt erilaiseen kohtaloon kuin muutkaan lajini olennot, ja tuohan
onni kuuluu sadulta, unelta."

"Unelta, jonka minä voin ja tahdon toteuttaa. Aloitan jo tänä päivänä.
Olen kirjoittanut pankkiirilleni Lontooseen ja pyytänyt häntä
lähettämään minulle eräät jalokivet, jotka ovat hänen hallussaan
-- Thornfieldin rouvien perintökaluja. Päivän tai parin kuluttua
toivon voivani asettaa ne polvellesi, sillä sinun tulee saada kaikki
etuoikeudet, kaikki se huomaavaisuus, jota osoittaisin ylimyksen
tyttärelle, jos aikoisin naida hänet."

"Oh, sir -- mitä jalokivistä! En mielelläni kuule puhuttavan niistä.
Jalokiviä Jane Eyrelle -- se kuuluu oudolta ja luonnottomalta. Melkein
mieluummin olisin ilman."

"Minä itse panen timanttivitjat kaulaasi ja otsarivan otsallesi, jolle
se sopii, sillä luonto itse on painanut aatelisleimansa otsallesi,
Jane, ja minä kiinnitän rannerenkaat näihin hienoihin ranteisiin ja
painan sormuksia näihin keijukaissormiin."

"Ei, ei, sir, ajatelkaa muita asioita ja puhukaa muusta, ja toisella
tavalla! Älkää puhuko minusta kuin jos olisin kaunotar -- minä olen
vain pieni, kveekarimainen kotiopettajatar."

"Sinä olet kaunotar minun silmissäni, ja juuri sellainen, jota sydämeni
haluaa -- hento ja henkevä."

"Pieni ja vähäpätöinen, tarkoitatte. Te uneksitte, sir, tai teette
minusta pilkkaa. Jumalan tähden, älkää olko ivallinen!"

"Minä opetan koko maailman tunnustamaan kauneutesi", jatkoi hän, ja
sillävälin aloin todella tulla levottomaksi hänen puhetapansa tähden,
sillä tunsin, että hän tahtoi pettää joko minut tai itsensä. "Minä
puen tyttöni silkkiin ja pitseihin, hän saa ruusuja tukkaansa, ja minä
verhoan hänen päänsä, joka on minulle rakas, kallisarvoisella hunnulla.

"Ja sitten ette tunne minua, sir, ja minä en enää ole teidän Jane
Eyrenne, vaan apina narrinkaavussa -- ruisrääkkä lainahöyhenissä. Yhtä
hyvin voisin kuvitella teitä, Mr. Rochester, sirkushelyihin puettuna
kuin itseäni hovinaisen puvussa, ja minäkään en sano teitä kauniiksi,
sir, vaikka rakastan teitä niin paljon, aivan liian paljon voidakseni
imarrella teitä. Älkää imarrelko minua!"

Hän jatkoi kuitenkin samaan tapaan kuulematta pyyntöäni. "Jo tänä
päivänä otan sinut vaunuissa mukaani Millcoteen ja sinun täytyy valita
itsellesi muutamia pukuja. Sanoin, että menemme naimisiin neljän
viikon kuluttua. Vihkiminen tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa kirkossa
tuolla, ja sitten kiidätän sinut suoraa päätä kaupunkiin. Kun siellä
on viivytty vähän aikaa, vien aarteeni toisiin maihin, lähemmäksi
aurinkoa, Ranskan viinitarhoihin ja Italian tasangoille, ja hän saa
nähdä kaiken, mikä on hienoa ja mainehikasta vanhoissa kaupungeissa ja
loistavaa uusissa, hän saa myöskin maistaa kaupunkien elämää ja oppia
antamaan itselleen arvoa vertailemalla itseään muihin."

"Saanko matkustaa -- ja teidän kanssanne, sir?"

"Sinä tulet oleskelemaan Pariisissa, Roomassa ja Napolissa, Firenzessä,
Venetsiassa ja Wienissä, sinun pitää polkea sitä maata, mitä minä
olen polkenut. Sinun keijukaisjalkaisi pitää koskettaa joka paikkaa,
mitä minä olen raskain askelin astunut. Kymmenen vuotta sitten
harhailin ympäri Europpaa puolihulluna, vastenmielisyys, viha ja raivo
seuralaisinani, nyt tahdon tehdä samat matkat uudelleen parantuneena ja
puhdistuneena, suloinen enkeli seuranani."

Minä nauroin, kun hän sanoi näin. "Minä en ole enkeli", vakuutin, "enkä
koskaan eläissäni tule sellaiseksi. Mr. Rochester, teidän ei pidä
odottaa eikä vaatia minulta mitään taivaallista, sillä sellaista ette
tule saamaan -- yhtä vähän kuin minä teiltä, enkä sellaista odotakaan."

"Mitä sitten odotat minulta?"

"Vähän aikaa kai olette niinkuin nyt -- hyvin vähän aikaa, sitten
alatte jäähtyä, sitten tulette oikulliseksi ja sitten ankaraksi,
ja minulla on täysi työ koettaessani miellyttää teitä, mutta kun
olette tottunut minuun alatte ehkä taas pitää minusta -- sanon vain
_pitää_, sillä _rakkautenne_ minua kohtaan palaa loppuun kuudessa
kuukaudessa, ehkä pikemminkin. Olen lukenut kirjoista joita miehet ovat
kirjoittaneet, että viimeistään niin pitkän ajan kuluttua on aviomiehen
hehkuvin rakkaus sammunut. Toivon kuitenkin, että seuralaisena ja
ystävänä en koskaan ole kokonaan vastenmielinen rakkaalle isännälleni."

"Vastenmielinen! Ja alan ehkä taas pitää sinusta! Minä luulen pitäväni
sinusta yhä uudestaan ja uudestaan, ja pakotan sinut tunnustamaan,
etten vain _pidä_ sinusta, vaan että _rakastan_ sinua tulisesti ja
loppumattomasti."

"Mutta ettekö ole oikullinen, sir?"

"Sellaisia naisia kohtaan, jotka miellyttävät minua vain kasvojensa
vuoksi, voin olla todellinen piru, kun keksin, ettei heillä ole sielua
eikä sydäntä, kun he avaavat eteeni kokonaisen maailman typeryyttä
ja mauttomuutta, kenties karkeutta, alhaisuutta ja ilkeyttä, mutta
kirkkaille silmille ja kaunopuheiselle kielelle, tuliselle sielulle,
luonteelle, joka taipuu vaan ei taitu, joka on sekä joustava että luja,
myöntyvä että järkähtämätön -- sellaiselle olen aina rehellinen ja
hellä."

"Oletteko koskaan tullut tuntemaan sellaista luonnetta, sir, oletteko
koskaan rakastanut sellaista?"

"Rakastan sellaista nyt."

"Mutta ennen minua -- jos nimittäin minä missään suhteessa pääsen
noitten vaikeitten vaatimusten tasalle."

"En ole koskaan tavannut sinun vertaistasi, Jane, sinä miellytät minua
ja sinä hallitset minua, sinä näytät alistuvan ja minä pidän paljon
myöntyväisyydestäsi, mutta kun kiedon tuota hempeätä silkkilankaa
sormeni ympäri, käy väristys läpi käsivarteni aina sydämeeni asti.
Sinulla on vaikutusvaltaa minuun -- sinä olet valloittanut minut,
ja tuo vaikutus on sanomattoman suloista, ja valtasi viehättävämpää
kuin mikään oma voittoni. Miksi hymyilet, Jane? Mitä merkitsee tuo
selittämätön, nenäkäs ilme kasvoillasi?"

"Minä ajattelin, sir, -- antakaa anteeksi tämä vaistomainen ajatus --
minä ajattelin Herkulesta ja Simsonia ja heidän voittajiaan --"

"Vai niin sinä ajattelit, pikku noita --"

"Hiljaa, sir! Nyt ette puhu viisaasti, yhtä vähän kuin nuo herrat
menettelivät viisaasti. Mutta jos he olisivat olleet naimisissa,
olisi varmaan heidän aviomiesankaruutensa vetänyt vertoja heidän
ihailija-hellyydelleen. Pelkään, että teidänkin käy samoin. Tahtoisinpa
tietää, kuinka vastaatte minulle vuoden kuluttua, jos pyydän teiltä
suosionosoitusta, joka sotii omaa mukavuuttanne vastaan."

"Pyydä nyt minulta jotakin, Janet, pienoinen! Minä haluan, että minulta
pyydetään -- kartetaan --"

"Tosiaanko, sir. Pyyntöni on jo valmis."

"Puhu! Mutta jos katsot minua ja hymyilet tuolla tavalla, vannon
myöntyväni jo ennenkuin olen kuullutkaan pyyntösi, ja silloinhan
tekisin kauhean tyhmästi."

"Ette ollenkaan, sir. Pyydän vain, että ette lähetä noutamaan jalokiviä
ettekä kruunaa minua ruusuilla. Yhtä hyvin voisitte panna kultaripsuja
karkean nenäliinan ympäri --"

"Yhtä hyvin voisin kullata hienointa kultaa. Minä tiedän sen,
ja pyyntöösi on suostuttu -- toistaiseksi. Lähetän vastasanan
pankkiirilleni. Mutta sinä et ole vielä pyytänyt mitään, olet vain
pyytänyt minua peruuttamaan lahjani. Koeta uudelleen!"

"Hyvä on, sir, olkaa niin hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani, jota
eräs asia on kovin kiihdyttänyt."

Hän näytti hämmentyneeltä. "Mitä, mitä?" sanoi hän kiireesti.
"Uteliaisuus on vaarallinen asia -- onpa hyvä, etten lupautunut
täyttämään jokaista pyyntöä --"

"Mutta tämän täyttämisessä ei voi olla mitään vaaraa, sir."

"Sano se sitten, Jane, mutta soisin, että pyytäisit minulta puolta
valtakuntaani, etkä utelisi salaisuuksia."

"Te kuningas Ahasverus! Mitä minä tekisin puolella valtakuntaanne?
Luuletteko, että olen juutalainen koronkiskuri, joka koettaa
saada varman jalansijan maassa. Tahdon paljon mieluummin kaiken
luottamuksenne. Ettehän kiellä sitä minulta, jos kerran annatte minulle
sijan sydämessänne?"

"Sinä saat mielihyvällä kaiken luottamukseni, mikäli se on sen
arvoista, Jane, mutta älä Jumalan tähden halua hyödytöntä taakkaa! Älä
ikävöi myrkkyä -- älä lankea Eevan syntiin!"

"Miksikä ei, sir? Olette juuri päässyt sanomasta, kuinka mielellänne
annatte valloittaa itsenne ja kuinka hauskaa on tulla voitetuksi.
Eiköhän minun ole paras käyttää hyväkseni tuota tunnustusta ja ruveta
mairittelemaan ja karttamaan, sitten itkemään ja kiukuttelemaankin, jos
tarvitaan, -- vain koetellakseni voimaani?"

"Minä varoitan sinua sellaisista kokeista. Jos uskallat liikoja, on
leikki kaukana."

"Niinkö, sir? Pianpa se sitten loppuikin. Kuinka ankaralta näytätte
nyt! Kulmakarvanne ovat käyneet paksuiksi kuin sormeni, ja otsanne
on, kuten luin kerran eräässä hyvin ihmeellisessä runossa, 'kuin
mustansininen ukkospilvi'. Tuoko on tuleva naimis-ilmeenne, vai kuinka?"

"Jos tuo on _sinun_ naimis-ilmeesi, varon hyvänä kristittynä
liittymästä tuollaiseen henkiolentoon ja salamanteriin. Mutta mitä
tahdoit kysyä, hyttynen, anna kuulua!"

"Kas niin, nyt olette vähemmän kohtelias, ja pidänkin töykeydestä
paljon enemmän kuin imartelusta. Olen mieluummin hyttynen kuin enkeli.
Tätä tahdoin kysyä: miksi näitte niin paljon vaivaa saadaksenne minut
uskomaan että tahdoitte naida Miss Ingramin?"

"Siinäkö kaikki? Jumalan kiitos ettei se ollut pahempaa!" Ja hän
hellitti mustat kulmakarvansa, katseli minua hymyillen ja silitti
tukkaani kuin olisi suurikin vaara ohitse. "Saan kai sitten ripittää
itseni," jatkoi hän, "vaikka hiukan suututtaisinkin sinua, Jane, --
ja olen nähnyt minkälainen tulenliekki osaat olla, kun suutut. Kuinka
hehkuva olitkaan eilen illalla kuutamossa, kun kapinoitsit kohtaloasi
vastaan ja julistit, että olemme samanarvoiset. Janet, sinähän se itse
asiassa kositkin minua."

"Tietysti kosin. Mutta asiaan, jos suvaitsette, sir -- Miss Ingram?"

"No niin, minä teeskentelin ihastusta Miss Ingramiin, koska tahdoin,
että sinä rakastuisit minuun yhtä mielettömästi kuin minä olin
rakastunut sinuun, ja tiesin, että mustasukkaisuus olisi paras
liittolainen tämän päämäärän tavoittamisessa."

"Mainiota! Nyt olette pieni, ette hituistakaan suurempi kuin
pikkusormeni pää. Olihan synti ja häpeä menetellä sillä tavalla. Ettekö
ollenkaan ajatellut Miss Ingramin tunteita, sir?"

"Hänen tunteensa ovat keskitetyt yhteen ainoaan -- ylpeyteen, ja se
tarvitsee nöyryytystä. Olitko mustasukkainen, Jane?"

"Siitä viisi, Mr. Rochester, sen tietäminen ei ole millään tavalla
mielenkiintoista teille. Vastatkaa minulle vielä kerran rehellisesti.
Ettekö luule, että Miss Ingram kärsii petollisesta liehittelystänne?
Eikö hän tunne itseään onnettomaksi ja hyljätyksi?"

"Mahdotonta! Sanoinhan sinulle jo, kuinka hän itse hylkäsi minut
-- ajatus varattomuudestani jäähdytti tai sammutti hänen liekkinsä
silmänräpäyksessä."

"Te olette ovela mies, Mr. Rochester. Pelkäänpä, että periaatteenne
ovat jossakin suhteessa omituiset."

"Periaatteitani ei ole koskaan kehitetty, Jane, ne ovat voineet kasvaa
vähän kieroon hoidon puutteessa."

"Vielä yksi asia vakavasti. Voinko iloita siitä suuresta onnesta, joka
on tullut osakseni, tarvitsematta pelätä, että joku muu nyt kärsii
samaa katkeraa tuskaa kuin itse vähän aikaa sitten tunsin?"

"Sen voit, hyvä pieni tyttöni. Kukaan koko maailmassa ei tunne samaa
puhdasta rakkautta minua kohtaan kuin sinä -- minä uskon sinun
rakkauteesi, Jane, ja se usko on suloista lääkettä sielulleni."

Painoin huuleni kädelle, joka lepäsi olkapäälläni. Rakastin häntä hyvin
paljon, enemmän kuin uskon voivani sanoa, enemmän kuin sanat voivat
ilmaista.

"Pyydä vielä jotakin", sanoi hän, "olen niin iloinen kun minulta
pyydetään ja kun saan myöntyä."

Pyyntöni oli taaskin valmiina. "Ilmoittakaa aikeenne Mrs. Fairfaxille,
sir. Hän näki meidät eilen illalla eteisessä, ja hän oli pahoillaan.
Selittäkää asia hänelle ennenkuin näen hänet jälleen. Minun on
tuskallista ajatella, että niin hyvä nainen tuomitsee minua väärin."

"Mene huoneeseesi ja pane hattu päähäsi", vastasi hän. "Aion ottaa
sinut mukaani Millcoteen tänä aamuna, ja sillä aikaa kuin valmistaudut
ajelulle, valistan vanhan rouvan ymmärrystä. Luuliko hän, Janet, että
olit rakkauden tähden antanut kaiken, maailman, ja että olit kärsinyt
tappion?"

"Minä luulen, että hän arveli minun unohtaneen asemani ja teidän
asemanne, sir."

"Asemasi -- asemasi! Sinun asemasi on minun sydämessäni ja kaikkien
niitten niskassa, jotka solvaavat sinua, sekä nyt että vastedes."

Minä olin pian valmis, ja kun kuulin Mr. Rochesterin jättävän Mrs
Fairfaxin huoneen, kiiruhdin sinne. Vanha rouva oli juuri lukenut
aamulukunsa, päivän tekstin, raamatusta, kirja oli vielä avoinna
hänen edessään ja silmälasit olivat sen päällä. Lukeminen, jonka
Mr. Rochesterin tulo oli keskeyttänyt, näytti nyt unohtuneen, ja
hänen silmänsä, jotka tuijottivat vastakkaiseen seinään, ilmaisivat
suurta hämmennystä, jota tavattomat uutiset olivat aiheuttaneet
hänen levollisessa mielessään. Nähdessään minut hän nousi, ponnisti
huulilleen jonkinlaisen hymyilyn ja lausui muutamin sanoin onnittelun,
mutta hymy kuoli pian ja onnittelu jäi kesken.

Hän otti silmälasinsa, sulki raamatun ja työnsi tuolinsa pöydän luota
pois.

"Minä olen niin hämmästynyt", aloitti hän, "että tuskin tiedän, mitä
sanoa teille, Miss Eyre. En kai ole uneksinut, vai olenko? Väliin
istuessani yksin vaivun puolittain uneen ja kuvittelen asioita, joita
ei koskaan ole ollut. Tällaisessa horrostilassa olen monasti ollut
näkevinäni rakkaan mieheni, joka kuoli viisitoista vuotta sitten,
tulevan luokseni ja istahtavan viereeni, ja olen ollut kuulevinani
hänen sanovan minua Aliceksi, kuten hänen tapansa oli. Sanokaa nyt,
onko oikein totta, että Mr. Rochester on pyytänyt teitä vaimokseen?
Älkää naurako minulle! Mutta minä luulen todellakin, että hän tuli
sisään viisi minuuttia sitten ja sanoi, että kuukauden kuluttua
olisitte hänen vaimonsa."

"Hän on sanonut saman asian minulle", vastasin.

"Onko hän? Uskotteko häntä? Oletteko suostunut?"

"Olen."

Hän katseli minua hämmentyneenä. "Sitä en olisi koskaan uskonut. Hän on
ylpeä mies, kaikki Rochesterit ovat ylpeitä, ja ainakin hänen isänsä
piti paljon rahasta Häntä itseäänkin on aina sanottu säästäväiseksi.
Hän aikoo naida teidät?"

"Hän sanoo niin."

Mrs. Fairfax silmäili minua kiireestä kantapäähän, ja hänen silmistään
luin, ettei hän löytänyt minussa mitään viehätysvoimaa, joka olisi
riittänyt ratkaisemaan arvoitusta.

"Se käy yli ymmärrykseni", jatkoi hän. "Mutta tietysti se on totta,
koska te sanotte niin. Kuinka se käy päinsä, sitä en osaa sanoa, sillä
en todellakaan ymmärrä sitä. Tällaisissa tapauksissa tavallisesti
etsitään aseman ja omaisuuden yhtäläisyyttä, ja te olette kaiken
lisäksi kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän. Hän voisi melkein olla
isänne."

"Eihän toki, Mrs. Fairfax", huudahdin närkästyneenä, "hän ei ole
ollenkaan kuin isäni. Kun olemme yhdessä, ei kukaan voisi hetkeäkään
ajatella sellaista. Mr. Rochester näyttää yhtä nuorelta ja on yhtä
nuori kuin moni mies kahdenkymmenenviiden vuoden iässä."

"Ja hän aikoo todellakin mennä kanssanne naimisiin rakkaudesta?"

Hänen kylmyytensä ja epäilyksensä pahoittivat mieltäni niin että
kyyneleet nousivat silmiini.

"Minun on vaikea pahoittaa mieltänne", jatkoi leski, "mutta te olette
niin nuori ja tunnette miehiä niin vähän, että neuvoisin teitä olemaan
varuillanne. Vanha sananlasku sanoo, että kaikki ei ole kultaa mikä
kiiltää, ja pelkään, että tässä asiassa tapahtuu vielä jotakin, jota
ette te enkä minä odottanut."

"Kuinka niin? Olenko minä mikään kuvatus", sanoin, "ja onko mahdotonta,
että Mr. Rochester rehellisesti rakastaisi minua."

"Ei suinkaan, te olette hyvin sievä, viime aikoina paljon kaunistunut,
ja uskon varmaan että Mr. Rochester pitää teistä. Olen aina huomannut,
että te olette hänen suosikkinsa. Väliin olen teidän tähtenne ollut
hiukan levoton nähdessäni hänen ilmeisesti suosivan teitä ja olisin
tahtonut varoittaa teitä, mutta en ole tahtonut viitatakaan mihinkään
rumaan tai pahaan. Tiesin, että sellainen ajatuskin olisi pahoittanut
mieltänne, kenties loukannut teitä, ja te olitte niin hienotunteinen,
niin läpeensä vaatimaton ja ymmärtäväinen, että luulin voivani jättää
teidät omaan suojelukseenne. En osaa sanoa, kuinka kärsin eilen illalla
kun etsin teitä läpi talon enkä voinut löytää teitä mistään eikä
isäntääkään, ja kun sitten, kello kaksitoista, näin teidän tulevan
sisään hänen kanssaan."

"Mitäpä siitä nyt", keskeytin kärsimättömänä, "onhan kaikki hyvin."

"Toivoisin, että kaikki olisi hyvin loppuun asti, mutta uskokaa minua,
te ette voi olla kyllin varovainen. Pitäkää Mr. Rochesteria loitolla,
epäilkää sekä itseänne että häntä. Hänen asemassaan olevat herrasmiehet
eivät ole tottuneet naimaan kotiopettajattariaan."

Olin todellakin pahastunut, mutta onneksi Adèle juoksi sisään.

"Antakaa minun tulla mukaan -- antakaa minun tulla mukaan Millcoteen",
huusi hän. "Mr. Rochester ei tahdo, vaikka uusissa vaunuissa on niin
paljon tilaa. Pyytäkää, että hän ottaa minut mukaan."

"Sen teen, Adèle." Ja riensin pois hänen kanssaan ja jätin keventynein
mielin pahaenteisen varoittajani. Hevoset olivat valjaissa ja ajettiin
juuri päätyoven eteen. Isäntäni asteli edestakaisin kivityksellä Pilot
kintereillään.

"Saahan Adèle tulla mukana, saahan, sir!"

"Sanoin hänelle että hän ei saa tulla. En tahdo lapsinulikoita
vaunuihini -- tahdon vain sinut."

"Antakaa hänen tulla, Mr. Rochester, olkaa niin hyvä! Se olisi parempi."

"Päinvastoin, hän olisi vain haitaksi." Hänen ilmeensä oli
itsepintainen, hänen äänensä jyrkkä. Mrs. Fairfaxin varoitukset
löydyttivät minua vielä ja hänen epäilyksensä painostivat mieltäni.
Jonkinlainen epävarmuuden tunne lamautti toiveitani, ja luulin jo
melkein, ettei minulla olisi mitään valtaa hänen ylitsensä. Aioin
koneellisesti totella häntä vastustelematta sen enempää, mutta
auttaessaan minua vaunuihin hän katseli kasvojani.

"No mitä nyt?" kysyi hän. "Koko auringonpaiste poissa! Tahtoisitko
todellakin, että lapsi tulisi mukaan? Oletko pahoillasi, jos hän jää
kotiin?"

"Tahtoisin niin mielelläni, että hän tulisi mukaan."

"Mars hakemaan hattusi sitten ja takaisin kuin nuoli", huusi hän
Adèlelle.

Tämä totteli häntä niin nopeasti kuin suinkin saattoi.

"Itse asiassa ei yksi ainoa aamu merkitse paljoa", sanoi hän, "kun
kohta aion vaatia sinut kokonaan -- sinun ajatuksesi, puheesi ja
seurasi -- koko elämäkseni."

Kun Adèle oli nostettu vaunuihin, suuteli hän minua ensi työkseen
ilmaisten siten kiitollisuutensa välitykseni johdosta, mutta hänet
istutettiin heti vaunun nurkkaan Mr. Rochesterin toiselle puolelle.
Sieltä hän tirkisti minuun avuttomana. Noin ankara naapuri ei
miellyttänyt häntä, sillä kun Mr. Rochester oli tuolla tuulella, ei
tyttönen uskaltanut kysellä häneltä mitään eikä kuiskata hänelle
havaintojaan.

"Antakaa hänen tulla minun luokseni", pyysin, "hän ehkä on teille
vaivaksi, sir, ja tällä puolella on kylliksi tilaa."

Hän nosti hänet viereeni kuin sylikoiran. "Minä lähetän hänet vielä
kouluun", sanoi hän, mutta hymyili jo.

Adèle kuuli tämän ja kysyi, pitikö hänen mennä kouluun ilman
"mademoisellea".

"Kyllä", vastasi hän, "ehdottomasti ilman mademoisellea, sillä minä
aion viedä mademoisellen mukanani kuuhun. Etsin suojaisen rotkon kuun
kalpeitten tulivuorten keskeltä, ja siellä asuu mademoiselle minun --
yksin minun kanssani."

"Hän ei saa mitään ruokaa -- te kidutatte häntä nälällä", huomautti
Adèle.

"Minä kokoan hänelle mannaa aamuin illoin, sillä katsos, Adèle, kuussa
ovat mäenrinteet ja tasangot valkoisenaan mannaa."

"Mutta kuinka hän pysyy lämpimänä, kun ei ole tulta?"

"Kuun vuorista syöksyy tulta, ja kun hänen on kylmä, kannan hänet ylös
ja lasken hänet kraatterin reunalle."

"Oh, kuinka hänen on siinä paha olla -- kuinka epämukava! Entä hänen
vaatteensa? Mistä hän saa uusia, kun ne kuluvat loppuun?"

Mr. Rochester tunnusti joutuvansa neuvottomaksi, "Hm", sanoi hän. "Mitä
sinä tekisit, Adèle? Koeta vaivata päätäsi ja keksiä joku keino. Mitä
arvelisit valkoisesta tai punaisesta pilvestä? Sopisiko se puvuksi? Ja
sateenkaaresta voisi saada kauniin vyönauhan."

"Hän on paljon parempi näin", päätti Adèle mietittyään hetkisen.
"Sitäpaitsi hän ikävystyisi, jos hänen pitäisi elää kuussa vain
teidän kanssanne. Jos minä olisin mademoiselle, en koskaan suostuisi
sellaiseen."

"Hän on suostunut jo, hän on antanut sanansa."

"Mutta te ette voi saada häntä sinne. Kuuhun ei ole tietä, koko matka
on vain ilmaa, ettekä te eikä hänkään osaa lentää."

"Adèle, katso tuota niittyä!" Olimme nyt Thornfieldin porttien
ulkopuolella, ja vaunut vierivät kevyesti Millcoten tietä pitkin.
Ukkossade oli sitonut pölyn, ja matalat pensasaidat ja tuuheat puut
molemmin puolin tietä näyttivät raikkailta ja vihreiltä.

"Tuolla niityllä, Adèle, kävelin eräänä iltana pari viikkoa sitten
-- sen päivän iltana, jolloin autoit minua heinänteossa niityllä
hedelmätarhan takana -- ja koska olin väsynyt haravoimiseen, istahdin
aidalle, otin esiin pienen kirjan ja kynän ja aloin kirjoittaa eräästä
onnettomuudesta, joka kohtasi minua kauan aikaa sitten, ja toivoin
parempia päiviä. Olin hyvin syventynyt kirjoittamiseen, vaikka
päivänvalo jo alkoikin kadota lehdiltä, kun joku tuli polkua pitkin
ja pysähtyi kahden kyynärän päähän minusta. Minä katselin sitä.
Se oli pieni olento, jolla oli kasvojensa edessä harso hienointa
hämähäkinverkkoa. Viittasin sitä tulemaan lähemmäksi, ja se seisoi
pian edessäni. En puhunut sille mitään eikä sekään minulle, mutta luin
sanoja sen silmistä, ja se luki minun silmistäni, ja meidän äänetön
keskustelumme kuului näin:

"Se sanoi olevansa hengetär ja tulevansa satumaasta, ja se oli tullut
tekemään minut onnelliseksi. Minun täytyi vain lähteä sen kanssa
yksinäiseen paikkaan, kauaksi ihmisistä, esimerkiksi kuuhun -- hengetär
viittasi päällään sen sirppiä kohti, joka nousi Hayn kukkulan takaa, ja
kertoi minulle alabasterirotkoista ja hopealaaksoista, joissa voisimme
asua. Minä sanoin, että mielelläni tulisin, mutta huomautin, kuten
sinäkin äsken, ettei minulla ollut siipiä."

"'Oh', sanoi hengetär, 'se ei merkitse mitään. Tässä on taikakalu, joka
poistaa kaikki vaikeudet", ja hän otti esiin kauniin kultasormuksen.
'Pane se', sanoi hän, 'vasemman käteni neljänteen sormeen, ja minä
olen sinun, ja sinä olet minun, ja me jätämme yhdessä maan ja teemme
itsellemme taivaan tuolla ylhäällä.' Hän viittasi taaskin kuuhun.
Sormus, Adèle, on liivini taskussa kultarahan muodossa, mutta aion pian
vaihtaa sen oikeaan sormukseen."

"Mutta mitä tekemistä mademoisella on tämän kaiken kanssa? Minä
en välitä hengettäristä -- tehän sanoitte, että menisitte kuuhun
mademoisellen kanssa."

"Mademoiselle on hengetär", kuiskasi hän salaperäisesti. Minä sanoin
nyt Adèlelle, ettei hän välittäisi hänen loruistaan, ja tyttö
puolestaan osoitti aitoranskalaista skeptillisyyttä, nimitti Mr.
Rochesteria "oikeaksi valehtelijaksi" ja vakuutti, ettei hän välittänyt
vähääkään hänen saduistaan, "sitäpaitsi ei hengettäriä ole olemassa, ja
jos olisikin, tietäisin varmaan, että ne eivät koskaan ilmaantuisi Mr.
Rochesterille eivätkä antaisi hänelle sormuksia ja tarjoutuisi asumaan
hänen kanssaan kuussa."

Millcotessa vietetty tunti oli jonkun verran väsyttävä minulle. Mr.
Rochester pakoitti minua menemään eräisiin silkkimyymälöihin, joissa
minun piti valita itselleni puolen tusinaa silkkipukuja. Vihasin
kaupantekoa ja pyysin saada jättää sen toistaiseksi, mutta turhaan
-- se oli tehtävä nyt. Tarmokkaasti kuiskattujen pyyntöjen kautta
onnistuin vihdoin supistamaan kuusi pukua kahdeksi, mutta nämä kaksi
hän vannoi itse valitsevansa. Seurasin levottomana hänen katseensa
kulkua heleitten silkkipakkojen yli. Se pysähtyi mitä loistavimpaan
ametistin väriseen silkkiin ja hienon hienoon neilikanpunaiseen
atlakseen. Uudessa kuiskaussarjassa sanoin hänelle, että hän samalla
vaivalla voisi heti ostaa minulle kultahameen ja hopeahatun, koska
en kuitenkaan ikinä uskaltaisi kantaa hänen valitsemaansa pukua.
Äärimäisten vaikeuksien jälkeen, sillä hän oli järkähtämätön kuin
kallio, sain hänet vihdoin vaihtamaan ne siistiin mustaan atlakseen ja
helmenharmaaseen silkkiin. "Olkoon menneeksi tällä kerralla", sanoi
hän, mutta vannoi pian tekevänsä minut kauniiksi kuin kukkapenkereen.

Iloinen olin saadessani hänet ulos silkkimyymälästä, sitten
jalokivikauppiaan luota. Mitä enemmän hän osti minulle, sitä kuumemmin
polttivat poskeni mielipahasta ja häpeästä. Kun olimme tulleet
vaunujen luo ja istuin taas paikallani kuumeisena ja uupuneena,
muistin erään asian, jonka monien tapahtumien, synkkien ja loistavien,
vaihteessa olin kokonaan unohtanut, nimittäin setäni John Eyren
kirjeen Mrs. Reedille ja hänen aikomuksensa ottaa minut kasvatikseen
ja perillisekseen. "Olisi todellinen huojennus", ajattelin, "jos
minulla olisi hiukankin omaa rahaa. En voi sietää, että Mr. Rochester
vaatettaa minut kuin nuken ja antaa joka päivä kultasateen valua
ylitseni kuin uuden Danaen yli. Kirjoitan Madeiraan heti kotiin
tultuani ja kerron setä Johnille, että aion mennä naimisiin Mr.
Rochesterin kanssa, ja jos minulla olisi mahdollisuus edes joskus
lisätä Mr. Rochesterin omaisuutta, voisin helpommin ottaa vastaan hänen
lahjansa nyt." Tämä päätös, jonka samana päivänä panin täytäntöön,
kevensi mieltäni jonkun verran, niin että taas uskalsin kohdata herrani
ja rakastettuni katseen, joka mitä itsepintaisimmin etsi omaani,
vaikka olinkin koettanut välttää sitä. Hän hymyili, ja mielestäni
hänen hymyilynsä oli sellainen kuin minkä rakastunut sulttaani voisi
onnellisena hetkenä myöntää orjalleen, jota hän oli rikastuttanut
kullallaan ja jalokivillään. Pusersin kovasti hänen kättään, joka aina
tavoitteli omaani, ja viskasin sen takaisin aivan punaisena kiivaasta
puristuksestani.

"Teidän ei tarvitse katsoa minuun tuolla tavalla", sanoin, "jos ette
lakkaa, pidän vanhoja Lowoodin pukujani elämäni loppuun saakka.
Tuo sinipunertava pumpulipuku olkoon hääpukuni, ja te saatte tehdä
itsellenne aamutakin helmenharmaasta silkistä ja loppumattoman määrän
liivejä mustasta atlaksesta."

Hän nauroi ja hykerteli käsiään. "Hän on kerrassaan rahanarvoinen!"
huudahti hän. "Kuinka erikoinen, kuinka sukkela! Enpä tahtoisi vaihtaa
tätä pientä englantilaista tyttöä koko suureen sulttaanin haaremiin
gasellisilmäisine kaunottarineen."

Tuo itämainen viittaus harmitti minua taaskin. "Minä en aio millään
tavalla korvata teille haaremin asukkaita", sanoin, "älkää siis
verratko minua edes yhteen sellaiseen. Jos kuvittelettekaan jotakin
tuohon suuntaan, sir, saatte marssia suoraa päätä matkaanne Stambulin
katumyymälöihin ja tuhlata suuremmoisiin orjatar-ostoihin osan tuosta
rahasta, jota ette saa täällä mielin määrin kuluttaa."

"Ja mitä sinä teet, Janet, sillä aikaa kuin minä ostan noin monta
tonnia lihaa ja sellaiset varastot mustia silmiä?"

"Minä valmistaudun saarnaamaan vapautta niille, jotka ovat orjuudessa
-- teidän haareminne asukkaat niihin luettuina. Minä hankin itselleni
pääsyn heidän joukkoonsa ja kylvän levottomuutta ja kapinanhenkeä,
ja te, mahtava pasha, huomaatte kädenkäänteessä olevanne omien
orjattarienne vankina, enkä mistään hinnasta suostu katkaisemaan
kahleitanne ennenkuin olette allekirjoittanut uuden sopimuksen,
vapaamielisimmän, mitä itsevaltias milloinkaan on laatinut."

"Minä antaudun sinun armoillesi, Janet."

"Minä en tunne mitään armoa, Mr. Rochester, jos rukoilette sitä
tuollaisin katsein. Kun katsotte noin, olen varma siitä, että mitä
sopimuksia tahansa allekirjoitattekin pakosta, rikkoisitte ne ensi
työksenne niin pian kuin olette taas vapaa."

"Mitä sitten oikeastaan tahdot, Jane? Pelkäänpä, että pakoitat minut
alistumaan yksityiseen vihkimistoimitukseen, paitsi alttarilla
tapahtuvaa. Näen, että tahdot tehdä kanssani välipuheen määrätyillä
ehdoilla -- mitkä ne sitten ovat?"

"Tahdon vain olla keveällä mielellä, sir, vapaana liiallisten
kiitollisuudenvelkojen painosta. Muistatteko, mitä sanoitte Céline
Varensista -- timanteista ja silkeistä, joita annoitte hänelle? Minä
en tahdo olla englantilainen Céline Varensinne. Aion edelleen olla
Adèlen opettaja, ja siitä saan asuntoni ja elatukseni ja sitäpaitsi
kolmekymmentä puntaa vuodessa. Sillä rahalla pidän vaatevarastoni
kunnossa, ja te ette saa antaa minulle muuta kuin --"

"Kuin --?"

"Kunnioituksenne, sir, ja jos minä annan teille saman, on se velka
kuitattu."

"No niin, mitä tulee kylmään, luontaiseen häikäilemättömyyteen ja
puhtaaseen, myötäsyntyiseen ylpeyteen, ei sinulla ole vertaistasi",
sanoi hän. Olimme nyt taas Thornfieldin lähellä. "Suvaitsetteko syödä
päivällistä kanssani tänään?" kysyi hän, kun vaunut vierivät portista
sisään.

"En, kiitos, sir."

"Ja minkätähden tämä 'en, kiitos', jos saa luvan kysyä?"

"En ole koskaan syönyt päivällistä kanssanne, sir, enkä näe mitään
syytä, miksi tekisin sen nytkään, kunnes --"

"Kunnes mitä? Sinua huvittaa käyttää puolinaisia lauseita."

"Kunnes se on välttämätöntä."

"Luuletko minun syövän kuin villi-ihminen tai metsän peto, koska
pelkäät olla seuranani aterioillani?"

"Siitä asiasta minulla ei ole mitään aavistusta, sir, mutta tahdon
jatkaa tavallista elämääni vielä kuukauden ajan."

"Sinä jätät tuon opettaja-orjuuden heti paikalla."

"Tosiaanko? Anteeksi, sir, mutta sitä en tee. Aion olla aivan kuin
ennenkin. Kaiken päivää olen poissa tieltänne kuten tähänkin saakka, ja
illalla voitte lähettää hakemaan minua, kun haluatte nähdä minut, ja
silloin tulen luoksenne, mutta en muulloin."

"Minun täytyy saada savut tai hyppysellinen nuuskaa kaiken tämän
vastapainoksi -- 'pour me faire de la contenance', kuten Adèle sanoisi
-- mutta pahaksi onneksi minulla ei ole sikaarilaatikkoani eikä
nuuskarasiaani tässä. Mutta kuule" -- hän kuiskasi -- "nyt on sinun
aikasi, pikku tyranni, mutta pian tulee minun, ja kun kerran olen
saanut sinut kokonaan omakseni, aion -- kuvaannollisesti sanottuna
-- kiinnittää sinut kellonvitjaani, ja silloin, sinä pikkuinen sievä
kapine, kannan sinua povellani, etten kadottaisi aarrettani."

Hän sanoi tämän auttaessaan minut alas vaunuista, ja kun hän sitten
nosti Adèlen pois, menin sisälle ja livistin yläkertaan.

Kuten arvasinkin lähetti hän noutamaan minua illalla. Minulla oli jo
varalla työtä hänelle, sillä olin päättänyt, etten koko aikaa viettäisi
kahdenkeskiseen keskusteluun. Muistin hänen kauniin äänensä ja tiesin,
että hän lauloi mielellään, kuten hyvät laulajat yleensä. Itse en ollut
mikään laulaja enkä hänen ankaran arvostelunsa mukaan edes soittaja,
mutta kuuntelin mielelläni hyvää esitystä. Niin pian kuin hämärä, tuo
onnellisten haaveitten hetki, alkoi laskeutua huoneeseen ja tähdet
syttyivät tummenevalle taivaalle, nousin, avasin pianon ja pyysin
hartaasti, että hän laulaisi minulle jotakin. Hän sanoi, että olin
oikullinen pikku noita ja että hän mieluummin laulaisi toisella kertaa,
mutta vakuutin, ettei mikään hetki olisi tämän vertainen.

Pidinkö muka hänen äänestään, kysyttiin.

"Hyvin paljon." En mielelläni hyväillyt tuota hänen varsin
ymmärrettävää turhamaisuuttaan, mutta tämän kerran tahdoin
valtioviisaista syistä kiihoittaa sitäkin.

"Sitten, Jane, täytyy sinun säestää."

"Hyvä on, sir, tahdon koettaa."

Minä koetinkin, mutta minut nostettiin pian pois tuolilta ja sain nimen
"pikku hutilus". Työnnettyään minut epäkohteliaasti syrjään -- mikä oli
juuri mieleni mukaista sillä hetkellä -- hän valtasi paikkani ja alkoi
säestää itse itseään, sillä hän osasi soittaa yhtä hyvin kuin laulaa.
Minä vetäydyin ikkunalaudalle, ja kun istuin siinä katsellen hiljaisia
puita ja tummenevaa ruohokenttää, lauloi pehmeä ääni kaunista laulua:

    The truest love that ever heart
    Felt at its kindled core
    Did through each vein, in quickened start
    The tide of being pour.

    Her coming was my hope each day,
    Her parting was my pain;
    The chance that did her steps delay
    Was ice in every vein.

    I dreamed it would be nameless bliss,
    As I loved, loved to be;
    Ant to this object did I press
    As blind as eagerly.

    But wide as pathless was the space
    That lay our lives, between,
    And dangerous as the foamy race
    Of ocean-surges green.

    And haunted as a robber-path
    Through wilderness of wood;
    For Might and Right, and Woe ant Wrath,
    Between our spirits stood.

    I dangers dared; I hindrances scorned:
    I omens did defy:
    Whatever menaced, harassed, warned,
    I passed impetuous by.

    On sped my rainbow, last as light;
    I flew as in a dream;
    For glorious rose upon my sight
    That child of Shower and Gleam.

    Still bright on clouds of suffering dim
    Shines that soft, solemn joy;
    Nor care I now how dense and grim
    Disasters gather nigh.

    I care not in this moment sweet.
    Thouug all I have rushed o'er
    Should come on pinion, strong and fleet,
    Proclaiming vengeance sore:

    Though haughty Hate should strike me down,
    Right bar approach to me, And grinding
    Might with furious frown,
    Swear endless enmity.

    My love has placed her little hand
    With noble faith in mine,
    And vowed that wedlock's sacred band
    Our nature shall entwine.

    My love has swyrn, with sealing kiss,
    With me to live -- to die;
    I have at last my nameless bliss;
    As I love -- loved am I.

(Todellisin rakkaus, mikä milloinkaan on sydämen sisimmässä syttynyt,
virtasi lämpimänä ja elähyttävänä suonissani.)

Armaani tuloa toivoin ja odotin joka päivä, hänen lähtönsä tuotti
minulle tuskaa, ja jos sattuma viivytti hänen askeleitaan, jäähtyi
vereni ikävästä.

Uneksin sanomatonta onnea, uneksin, että hän rakastaisi minua, kuten
minä häntä, ja sitä päämäärää tavoittelin yhtä sokeana kuin kiihkeästi.

Mutta välillämme levisi laaja ja poluton taival, vaarallinen kulkea
kuin myrskyinen meri.

Taival oli autiota, ryövärien asuttamaa korpea. Valta ja Oikeus,
Onnettomuus ja Viha erottivat meitä.

Uhmasin vaaroja, halveksin esteitä, en uskonut pahoihin enteisiin.
Kuljin rohkeana kaikkien uhkausten, varoitusten ja vastuksien ohi.

Hänen kuvansa liiteli edelläni sateenkaaren tavoin, ja minä riensin
kuin unessa, sillä ihanana kohosi näkyviini tuo sadepisarain ja
auringonsäteitten lapsi.

Suloinen, juhlallinen ilo levittää loistettaan kärsimysten hämärille
pilville. Nyt en välitä vaaroista, niin läheisiltä ja uhkaavilta kuin
ne näyttävätkin.

Tänä suloisena hetkenä en pelkää, vaikka kaikki ne viholliset, joitten
yli olen syöksynyt, nousisivat vastaani nopeina ja väkevinä vaatien
kostoa.

Vaikka ylpeä Viha löisi minut maahan ja Oikeus astuisi eteeni
uhkaavana, ja Valta julmistuneena vannoisi minulle ikuista
vihollisuutta.

Armaani on ylevän luottavaisena laskenut pienen kätensä käteeni ja
luvannut liittyä minuun pyhin sitein.

Armaani on suudelmallaan luvannut elää ja kuolla kanssani. Olen
vihdoinkin saavuttanut sanomattoman onneni -- hän rakastaa minua, kuten
minä häntä.

Hän nousi ja tuli minua kohti, ja minä näin, että hänen kasvonsa
hehkuivat ja että hänen kotkansilmänsä loistivat rakkautta ja
intohimoa. Silmänräpäyksen tunsin heikkoutta, sitten kokosin voimani.
En tahtonut mitään hellää kohtausta enkä kiihkeitä hyväilyltä,
ja sellainen näytti välttämättömältä. Puolustusase oli nopeasti
keksittävä, ja niin teroitin kieleni. Kun hän tuli luokseni, kysyin
tyytymättömänä, "kenen hän siis aikoi naida".

"Sepä oli kummallinen kysymys omalta Janeltani."

"Tosiaanko? Minusta hyvinkin luonnollinen ja välttämätön. Sanoitte,
että tuleva vaimonne kuolee kanssanne. Mitä tarkoittaa tuollainen
pakanallinen ajatus? _Minä_ en suinkaan aio kuolla kanssanne -- siihen
voitte luottaa."

"Oh, enhän toivo, enhän pyydä muuta kuin että saisit elää kanssani.
Kuolema ei ole sellaista varten kuin sinä."

"Onpahan, minulla on yhtä hyvä oikeus kuolla, kun aikani tulee,
kuin teilläkin, mutta minä odotan sitä aikaa rauhassa enkä tahdo
ennenaikaista kuolemaa roviolla intialaiseen tapaan."

"Suotko anteeksi tuon itsekkään ajatuksen ja annatko minulle merkiksi
siitä sovittavan suudelman?"

"En, mieluummin jätän sen tekemättä."

Nyt sain nimen "kova pieni kapine", ja tähän kuulin lisättävän, että
kuka muu nainen tahansa olisi sulanut kuin vaha kuullessaan sellaisia
säkeitä ylistyksekseen.

Minä vakuutin, että luonnostani olin kova kuin piikivi ja että hän
usein tulisi huomaamaan sen. Sen lisäksi olin muka päättänyt näyttää
hänelle erinäisiä varjopuolia luonteessani seuraavan neljän viikon
kuluessa, niin että hän täydellisesti tulisi tietämään, minkälaisen
kaupan hän oli tehnyt, ennenkuin oli myöhäistä katua.

"Etkö tahtoisi olla levollinen ja puhua järkevästi?"

"Olen kernaasti levollinen, jos niin tahdotte, ja uskonpa puhuvani
puhtainta järkeä juuri nyt."

Hän irvisteli ja kihisi harmista. "Hyvä on", ajattelin, "kiehu sinä
vain, jos haluttaa, mutta uskon varmaan, että tämä menettelytapa on
paras. Pidän sinusta enemmän kuin osaan sanoa, mutta en tahdo vajota
mihinkään tunnehymistykseen, ja kerkeä kieleni varjelee sinutkin
siitä ja sitäpaitsi säilyttää välillämme määrätyn etäisyyden, mikä
pohjimmaltaan on parasta meille molemmille."

Vähitellen sain hänet melkein suuttumaan, ja kun hän harmistuneena
oli vetäytynyt toiseen päähän huonetta, nousin ja sanoin aivan
luonnollisesti ja kunnioittavasti kuten ennenkin: "Toivon teille hyvää
yötä, sir." Sitten pujahdin ulos sivuovesta ja menin pois.

Tätä menettelytapaa jatkoin mitä parhaalla menestyksellä seuraavan
koetusajan kuluessa. Tosin hän enimmäkseen oli äreä ja tyly, mutta
itse asiassa huomasin, että käytökseni huvitti häntä suuresti ja että
lammasmainen alistuvaisuus ja turturikyyhkysen tunteellisuus, joka vain
olisi yllyttänyt hänen itsevaltaisuuttaan, olisi vähemmän tyydyttänyt
hänen tervettä järkeään, vieläpä ollut vähemmän hänen makunsa mukaista.

Toisten aikana olin, kuten ennenkin, kohtelias ja hiljainen,
koska muunlainen käytös olisi ollut sopimatonta. Vain iltaisin,
ollessamme kahdenkesken, ärsytin häntä kylmyydelläni ja terävillä
vastauksillani, Hän lähetti edelleenkin hakemaan minua lyönnilleen
kello seitsemän, mutta nyt hänen huulillaan ei ollutkaan niin suloisia
sanoja kuin "armaani", "lemmikkini", vaan parhaat lempinimeni olivat
"ärsyttävä nukke", "ovela keijuinen", "henkiolento", "oikkupussi",
j.n.e. Hyväilyjen asemasta sain nyt irvistyksiä, kädenpuristuksen
asemasta näpsäyksen käsivarteen, suudelman sijaan nipistettiin minua
korvalehdestä. Kaikki oli kuin olla piti, ja tällä hetkellä pidin
näitä kouriintuntuvia suosionosoituksia ehdottomasti helliä hyväilyjä
parempina. Näin myöskin, että Mrs. Fairfax hyväksyi menettelytapani
ja että hän ei enää ollut levoton tähteni, ja senvuoksi olin varma,
että tein oikein. Mr. Rochester vakuutti, että kidutin hänet
puolikuolleeksi, ja uhkasi kauheata kostoa nykyisestä käytöksestäni
jonakin tulevana aikana. Minä nauroin salavihkaa hänen uhkauksilleen.
"Pidänpä sinut aisoissa nytkin", ajattelin, "enkä epäile, etten tekisi
sitä myös tämän jälkeen. Jos keinot käyvät tehottomiksi, keksitään
uusia."

Tehtäväni ei kuitenkaan ollut helppo, ja usein olisin mieluummin
ollut kiltti ja suloinen kuin kiusoitellut häntä. Tuleva mieheni
oli valtaamassa koko maailmani, enemmänkin, voisi melkein sanoa,
taivaanikin. Hän pimitti minulta kaikki ajatukset uskonnosta, kuten kuu
väliin peittää auringon ihmissilmältä. Niinä päivinä en voinut nähdä
Jumalaa ihmisen tähden, josta olin tehnyt epäjumalani.



Kahdeskymmenesviides luku.


Kihlausaika oli kulunut loppuun, ja sen viimeisetkin tunnit olivat
nyt luetut. Mikään ei voinut enää peruuttaa päivää, joka lähestyi,
-- hääpäivää, ja kaikki valmistukset olivat loppuun suoritetut.
Ei ainakaan minulla ollut enää mitään tekemistä. Siinä seisoivat
matka-arkkuni valmiina, lukittuina ja nyöritettyinä rivissä pienen
kamarini seinällä ja huomenna tähän aikaan piti niiden olla jo
kaukana matkalla Lontooseen. Niin piti minunkin, tai oikeammin ei
minun, vaan erään Jane Rochester-nimisen henkilön, jota en vielä
tuntenut. Osoitekortit vain olivat vielä naulaamatta -- neljä pientä,
nelikulmaista paperilevyä, jotka olivat piironginpäällä ja joille
Mr. Rochester itse oli kirjoittanut "Mrs. Rochester, ---- Hotelli,
Lontoo." Minä en saattanut vielä naulata niitä tai antaa jonkun muun
tehdä sitä. Mrs. Rochester! Häntä ei vielä ollut olemassa, hän syntyisi
vasta huomisaamuna kahdeksan tienoilla, ja tahdoin nähdä, että hän
onnellisesti oli tullut maailmaan, ennenkuin merkitsin tämän kaiken
hänen omaisuudekseen. Olihan sekin jo kylliksi, että vaatekaappiini
oli jäykkien, mustien lowoodilaispukujeni ja olkihattuni paikalle
ilmaantunut hienoja vaatteita, joitten sanottiin kuuluvan hänelle,
sillä _minulle_ ei ainakaan kuulunut tuo helmenvalkea morsiuspuku ja
tuo utuinen huntu, jotka täyttivät vanhan vaatenaulakon. Suljin kaapin
oven kätkeäkseni silmiltäni tuon oudon, aavemaisen ilmestyksen, joka
tuona iltahetkenä -- kello oli jo yhdeksän -- heitti yliluonnollisen
kajastuksen hämärtyvään huoneeseeni. "Jätän sinut yksin, valkea
unelma", sanoin. "Olen kuumeinen, kuulen tuulen humisevan, tahdon mennä
ulos ja tuntea sen henkäyksen kasvoillani."

Mutta kuumeeni ei johtunut ainoastaan kiireellisistä valmistuksista
eikä jännityksestä edessäni olevan suuren muutoksen ja sen uuden
elämän tähden, joka oli alkava huomenna, vaikka näilläkin seikoilla
luonnollisesti oli osansa tuossa levottomassa, kiihtyneessä
mielentilassa, joka ajoi minut myöhään illalla ulos hämärtyville
maille. Oli olemassa kolmaskin syy, joka vaivasi minua enemmän kuin
edelliset.

Mieltäni vaivasi outo ja tuskallinen ajatus. Oli tapahtunut jotakin,
jota en osannut selittää. Sitä ei ollut näkemässä kukaan muu kuin
minä itse, ja se oli tapahtunut edellisenä yönä. Mr. Rochester oli
silloin ollut poissa kotoa eikä ollut vieläkään palannut. Ennen aiottua
lähtöään Englannista oli hänen täytynyt matkustaa kolmenkymmenen
peninkulman päässä olevalle maatilalleen järjestämään eräitä asioita.
Odotin häntä nyt kotiin haluten kiihkeästi saada keventää mieleni ja
kuulla häneltä selityksen arvoitukseen, joka vaivasi minua. Niinpä
odottakoon lukijakin hänen tuloansa ja jakakoon salaisuuteni hänen
kanssaan.

Menin hedelmätarhaan etsien suojaa tuulelta, joka kaiken päivää oli
voimakkaana puhaltanut etelästä tuomatta kuitenkaan mukanaan sadetta.
Illan tullessa se ei tyyntynyt vähääkään, vaan näytti päinvastoin yhä
yltyvän, ja sen humina kävi syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Puitten
latvat kallistuivat pohjoista kohti ja pysyivät siinä asennossa melkein
liikkumattomina, niin hellittämätön oli tuuli, joka taivutti niitä,
pilvet ajautuivat röykkiöittäin sen mukana, eikä tuona heinäkuun
päivänä ollut näkynyt pilkahdustakaan sinistä taivasta.

Mieleni valtasi jonkinlainen villi riemu juostessani tuulta vastaan,
joka tempasi mittaamattomaan virtaansa kaikki raskaat ajatukseni.
Kuljin laakerikäytävää ja tulin pirstoutuneen pähkinäpuun luo, joka
mustana ja aavemaisena erottautui taivasta vastaan. Rungon molemmat
puolikkaat eivät olleet kokonaan irtautuneet toisistaan, sillä luja
alaosa ja voimakkaat juuret kannattivat niitä vielä, mutta mitään
elollista yhteyttä ei niitten välillä ollut, nesteet eivät enää voineet
kohota ylöspäin, suuret oksat molemmin puolin olivat kuolleet, ja ensi
talven myrskyt varmaan kaataisivat toisen tai molemmat puolikkaat
maahan. Nyt niitä kuitenkin vielä voi sanoa yhdeksi puuksi, vaikka se
puu olikin täydellinen raunio.

"Teette oikein pysyessänne yhdessä", sanoin, ikäänkuin olisivat nuo
aavemaiset rungot olleet eläviä olentoja ja voineet kuulla minua. "Niin
pirstoutuneilta ja kuivilta kuin näytättekin, on teissä varmaan vielä
hiukan elämää, joka nousee hyvistä, uskollisista juuristanne. Ette
koskaan enää saa vihreitä lehtiä, linnut eivät enää koskaan rakenna
pesiään oksillenne eivätkä laula teille suloisia laulujansa, onnen ja
rakkauden aika on teiltä ohi, mutta te ette joudu epätoivoon, sillä
teitä on kaksi kestämässä surunne aikaa." Katsellessani niitä, tuli
kuu äkkiä näkyviin runkojen välistä, se oli verenpunainen, puoleksi
peitossa, ja näytti heittävän levottoman ja pelokkaan katseen minuun,
sitten se taas hautautui raskaitten pilvien taakse. Silmänräpäykseksi
tyyntyi tuuli Thornfieldin tienoilla, mutta kauempaa, metsistä ja
mailta, kuului sen raju, tuskallinen valitus. Oli ahdistavaa kuulla
sitä ja minä riensin edelleen.

Harhailin hedelmätarhassa ja poimin omenoita, joita tuuli oli
varistellut puitten juurille, sitten panin kypsät erilleen ja vein ne
ruokakamariin. Sitten menin kirjastoon katsomaan, oliko tuli sytytetty,
sillä tiesin, että tällaisena koleana iltana Mr. Rochester palatessaan
mielellään näkisi iloisen takkavalkean, vaikka olikin kesä. Valkea
olikin jo sytytetty ja paloi hyvin. Vedin hänen nojatuolinsa takan
ääreen, työnsin pöydän sen eteen, laskin alas ikkunaverhon ja toin
kynttilät valmiiksi pöydälle. Päätettyäni nämä valmistukset olin
entistä levottomampi, en voinut istua hiljaa, en edes pysyä sisällä
huoneessa. Pieni kello kirjastossa ja eteisen vanha seinäkello löivät
yhtä aikaa kymmenen.

"Kuinka myöhäinen jo on!" ajattelin. "Juoksen alas portaille, sieltä
voin nähdä tietä hyvän matkaa, ja ajoittain näkyy kuu. Hän on ehkä
nyt tulossa, ja jos menen häntä vastaan, voitan muutamia minuutteja."
Tuuli pauhasi suurissa puissa molemmin puolin porttia, mutta niin
pitkälle kuin saatoin nähdä, oikealle ja vasemmalle, oli tie hiljainen
ja yksinäinen. Pilvien varjot kulkivat sen yli kuun pilkistäessä esiin,
muuten se oli vain valkea, pitkä juova, jota ei ainoakaan elävä olento
tummentanut.

Lapsekas pettymyksen ja kärsimättömyyden kyynel hämärsi silmääni, kun
katselin autiota tietä. Häpeissäni pyyhin sen pois. Viivyin vielä
portin luona. Kuu peittyi kokonaan tiheään pilviverhoonsa, yö pimeni ja
alkoi sataa rankasti.

"Voi, jospa hän tulisi jo", huudahdin synkkien aavistusten valtaamana.
Olin odottanut häntä kotiin teenjuonnin ajaksi, ja nyt oli jo pimeä.
Mikä saattoi pidättää häntä? Oliko tapahtunut jotakin? Viime yön
tapahtumat palasivat taas mieleeni. Pidin niitä varoittavina enteinä.
Pelkäsin, että toiveeni olivat olleet liian loistavia voidakseen
toteutua, ja viime aikoina olin saanut osakseni niin paljon iloa ja
riemua, että arvelin elämäni onnen kohonneen huippuunsa ja alkavan nyt
laskeutua. "No niin, en voi palata kotiin", ajattelin, "en voi istua
tulen ääressä, kun hän on ulkona tällaisella ilmalla. Minun on parempi
väsyttää jalkojani kuin istua hiljaa ja olla levoton. Lähden häntä
vastaan."

Lähdin astumaan tietä reippaasti, mutta en ehtinyt pitkälle. En ollut
vielä kulkenut neljännespeninkulmaakaan, kun kuulin kavioitten töminää.
Ratsastaja tuli täyttä laukkaa ja koira juoksi hänen vieressään. Kaikki
pahat aavistukset häipyivät silmänräpäyksessä. Se oli hän, siinä hän
ratsasti Mesrourilla, ja Pilot seurasi häntä. Hän näki minut, sillä
taivaalle oli taaskin auennut sininen kohta, ja kuu loisti sadepisarain
läpi. Hän otti lakin päästänsä ja heilutti sitä. Juoksin häntä vastaan.

"Kas niin", huusi hän kumartuen satulassaan ja ojentaen minulle
kätensä, "sinä et tule toimeen ilman minua, se on ilmeistä. Astu
varpaalleni, anna tänne molemmat kätesi ja nouse!"

Minä tottelin, ilo teki minut vikkeläksi, ja hypähdin hänen eteensä.
Tervetuliaisiksi sain lämpimän suudelman ja hiukan voitonvarmaa
kerskailua, jonka nielin niin hyvin kuin taisin. Kesken riemuaan
hän kuitenkin kysyi: "Mutta onko jotakin hullusti, Janet, kun tulet
vastaani näin myöhään? Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei, mutta luulin, että ette koskaan tulisi. En voinut odottaa kotona
tällaisella tuulella ja sateella."

"Tuulta ja sadetta tosiaankin! Olet märkä kuin merenneito, kääriydy
takkiini -- mutta minä luulen, että olet kuumeinen, Jane, sekä poskesi
että kätesi ovat polttavan kuumat. Kysyn vieläkin, onko jotakin
hullusti?"

"Ei mitään enää, en pelkää enkä ole onneton."

"Olet siis ollut kumpaistakin."

"Melkeinpä niin, mutta kerron kohta kaikki, sir, lyön vetoa, että
nauratte vain levottomuudelleni."

"Nauran sille sydämestäni, kun vain huominen on ohitse, mutta sitä
ennen en uskalla, sillä en vielä ole varma voitostani. Sinäkö se
todellakin olet, Jane, sinä, joka olet ollut liukas kuin ankerias
koko viime kuukauden ajan, ja piikkinen kuin orjanruusu? Sain piston,
jos koskin sinua sormellani, ja nyt olen nostanut eksyneen karitsan
syliini. Sinä jätit lauman ja lähdit etsimään paimentasi, eikö niin,
Jane?"

"Minä tarvitsin teitä, mutta älkää ylpeilkö. Tässähän on Thornfield --
antakaa minun nyt mennä alas."

Hän laski minut kivitykselle. Kun John oli ottanut hänen hevosensa,
käski hän minua panemaan kiireesti jotakin kuivaa ylleni ja palaamaan
sitten hänen luoksensa kirjastoon. Kun nousin portaita, pysäytti
hän minut vielä ja vaati minua lupaamaan, etten viipyisi kauan. En
viipynytkään. Viiden minuutin kuluttua olin taas hänen luonaan ja
tapasin hänet illalliselta.

"Ota tuoli ja ole seuranani, Jane! Suokoon Jumala, että tämä on
pitkäksi aikaa viimeistä edellinen ateria, minkä syöt Thornfield
Hallissa."

Istuuduin hänen viereensä, mutta sanoin, etten voinut syödä.

"Senkötähden, että edessäsi on matka, Jane? Lontoon ajatteleminenko
poistaa ruokahalusi?"

"Tänä iltana en voi nähdä, mitä minulla on edessäni, ja tuskin tiedän,
mitä ajatuksia liikkuu mielessäni. Kaikki näyttää epätodelliselta."

"Paitsi minä, minä olen kylläkin lihaa ja verta -- kosketa minua, niin
tunnet!"

"Te, sir, olette aavemaisin kaikista, te olette pelkkä unelma."

Hän ojensi kättään ja nauroi. "Onko tämäkin unelma", sanoi hän asettaen
sen silmieni eteen. Hänellä oli täyteläinen, jäntevä ja voimakas käsi
ja pitkä, väkevä käsivarsi.

"On, vaikka tunnenkin sen, on se unta", sanoin käskiessäni sen alas
silmieni edestä. "Sir, oletteko lopettanut illallisenne?"

"Olen, Jane."

Soitin kelloa ja pyysin, että tarjotin vietäisiin pois. Kun olimme taas
kahden, kohensin valkeata, sitten istuuduin matalalle tuolille isäntäni
jalkain juureen.

"On jo kohta keskiyö", sanoin.

"Niin, mutta muista, Jane, että lupasit valvoa kanssani yöllä ennen
häitäni."

"Niin lupasin, ja aion pitää lupaukseni ainakin osaksi. En ollenkaan
halua mennä levolle."

"Ovatko kaikki valmistukset tehdyt?"

"Kaikki, sir."

"Niin minunkin puoleltani", vastasi hän. "Olen järjestänyt kaikki, ja
huomenna jätämme Thornfieldin puolen tuntia kirkosta tulon jälkeen."

"Hyvä on, sir."

"Kuinka ihmeellisesti hymyilit sanoessasi tuon 'hyvä on', Jane! Mikä
heleä täplä onkaan molemmilla poskillasi ja kuinka oudosti silmäsi
loistavat! Etkö voi hyvin?"

"Luullakseni voin hyvin."

"Luullakseni! Mikä sinun on? Sano minulle, miltä sinusta tuntuu."

"Sitä en osaa, sir, sanat eivät voisi selittää, miltä minusta tuntuu.
Soisin, että tämä hetki ei koskaan päättyisi -- kuka tietää, mitä
seuraava tuo mukanaan."

"Tuo on synkkämielisyyttä, Jane. Olet ylenmäärin kiihtynyt ja uupunut."

"Oletteko te, sir, levollinen ja onnellinen."

"Levollinen -- kaukana siitä, mutta onnellinen olen sisimpään sydämeeni
asti."

Katsoin hänen kasvojaan lukeakseni niistä onnea. Ne olivat tummat ja
hehkuvat.

"Avaa minulle sydämesi, Jane", sanoi hän, "kevennä mieltäsi jakamalla
kanssani kaikki taakat, jotka painostavat sitä. Mitä pelkäät? Sitäkö,
että en olisi hyvä mies sinulle?"

"Se ajatus on hyvin kaukana mielestäni."

"Pelkäätkö sitä uutta elämää, joka alkaa sinulle kohta?"

"En."

"Sinä kummastutat minua, Jane, tuo surullinen rohkeutesi tuskastuttaa
minua ja saattaa minut neuvottomaksi. Minun täytyy saada selitys."

"Kuulkaa siis, sir. Olitte poissa kotoa viime yön, eikö niin?"

"Olin, tiedän sen, ja sinä viittasit vähän aikaa sitten johonkin,
joka oli tapahtunut ollessani poissa. Toivottavasti se ei ole mitään
tärkeätä, mutta se on kuitenkin saattanut sinut levottomaksi. Anna
minun kuulla se! Onko ehkä Mrs. Fairfax sanonut jotakin vai oletko
kuullut palvelijain puhetta? Onko arka itsetuntosi haavoittunut?"

"Ei, sir." Kello löi kaksitoista, ja odotin, kunnes pieni kello
oli lopettanut hopeanheleän soittonsa ja eteisen seinäkello syvät,
värisevät lyöntinsä, sitten jatkoin:

"Koko eilispäivän olin ahkerassa työssä, ja olin hyvin onnellinen,
sillä minä en pelkää muutosta enkä uutta elämää y.m. kuten näytätte
luulevan. Mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssanne,
koska rakastan teitä. Ei, sir, älkää hyväilkö minua nyt, vaan antakaa
minun jatkaa keskeytymättä. Eilen luotin sallimukseen ja uskoin,
että kaikki kääntyisi parhaaksi sekä teille että minulle. Oli kaunis
ilma, jos muistatte, tyven ja kirkas, joten ei minun tarvinnut
olla levoton teidän matkastannekaan. Teenjuonnin jälkeen kävelin
hetkisen kivityksellä ja ajattelin teitä, ja mielestäni olitte niin
lähellä minua, että tuskin huomasin teidän olevan poissa. Ajattelin
sitä elämää, joka oli edessäni, _teidän_ elämäänne, sir, joka on
rikkaampi ja avarampi kuin omani, yhtä paljon kuin meren syvyydet
ovat siihen virtaavan puron uomaa avarammat. En käsittänyt, miksi
siveyssaarnaajat nimittävät tätä elämää murheen laaksoksi. Minulle
se oli kuin ruusutarha. Auringon laskiessa muuttui ilma kylmäksi ja
taivas meni pilveen. Menin sisään. Sophie kutsui minua yläkertaan
katsomaan hääpukuani, joka oli juuri tuotu, ja laatikosta sen alta
löysin lahjanne -- hunnun, jonka ruhtinaallisessa tuhlaavaisuudessanne
olitte tilannut Lontoosta. Luullakseni olitte päättänyt viedä minut
valon taakse ja antaa minulle jotakin yhtä kallista kuin jalokivet,
joita en tahtonut. Hymyilin katsellessani huntua ja kuvittelin,
kuinka nauraisin ylimykselliselle maullenne ja ponnistuksillenne
naamioida halpasäätyinen morsiamenne ylimyksen tyttäreksi. Ajattelin,
kuinka näyttäisin teille sen yksinkertaisen hunnun, jonka itse olin
valmistanut aatelittoman pääni verhoksi, ja kysyisin, eikö se ollut
kyllin hyvä tytölle, joka ei toisi miehellensä rikkautta, kauneutta
eikä valtaa. Näin selvästi edessäni kasvojenne ilmeen ja kuulin
kärsimättömät, tasavaltaisen ylpeät vastauksenne -- kuinka muka teidän
ei ollenkaan tarvitse lisätä rikkauttanne ja valtaanne naimalla
kukkaron tai vaakunan."

"Kuinka hyvin luet ajatukseni, senkin velho", keskeytti Mr. Rochester,
"mutta mitä näit hunnussa paitsi koruompelua? Oliko se myrkytetty vai
löysitkö siitä tikarin, koska näytät noin surulliselta?"

"Ei, ei, sir. Paitsi tehtaan hienoa ja rikasta valmistetta en nähnyt
siinä muuta kuin Fairfax Rochesterin ylpeyden, ja tuo peikko on minulle
jo liian tuttu voidakseen säikäyttää minua. Mutta illan pimetessä
yltyi tuuli, se ei ollut niin raju kuin tänäiltana, vaan alakuloinen
ja valittava. Toivoin, että olisitte ollut kotona. Tulin tänne, ja
tyhjän tuolin ja kylmän lieden näkeminen teki minut surulliseksi.
Vähän myöhemmin menin levolle, mutta en voinut nukkua, sillä olin
tuskallisesti kiihtynyt. Luulin eroittavani yltyvän tuulen kohinasta
epäselvän, valittavan alaäänen. En ensin tietänyt, kuuluiko se talosta
vai jostakin muualta, mutta kuulin sen uudelleen, yhtä synkkänä ja
epämääräisenä. Päätin vihdoin, että se oli joku koira, joka ulvoi
kaukana. Olin iloinen, kun se lakkasi. Kun nukuin, jatkui unissani
kuva pimeästä ja myrskyisestä yöstä. Toivoin vieläkin, että olisin
ollut teidän kanssanne, mutta minulla oli omituinen ja ikävä tietoisuus
jostakin välimuurista, joka eroitti meidät. Ensimäisessä unessani
kuljin tuntematonta, kiemurtelevaa tietä pitkin. Täydellinen pimeys
peitti minut ja sade pieksi minua. Minä kannoin sylissäni pientä
lasta -- se oli hyvin pieni ja heikko olento, liian nuori voidakseen
itse kävellä, ja se värisi kylmien käsivarsieni välissä ja vaikeroi
surkeasti. Luulin, sir, että te olitte samalla tiellä paljon edellä
minusta, ja jännitin viimeiset voimani saavuttaakseni teidät, ja koetin
kerta toisensa jälkeen sanoa nimenne ja pyytää teitä pysähtymään,
mutta tuntematon voima kahlitsi liikkeeni ja ääneni häipyi pois, ja
sillävälin etenitte te hetki hetkeltä."

"Ja nämäkö unet nyt painavat mieltäsi, Jane, kun minä olen luonasi?
Sinä pieni, hermostunut olento! Unhoita kuvitellut surut ja ajattele
vain onnea, joka on totta. Sanot rakastavasi minua, Janet, -- kyllä,
minä en unohda sitä etkä voi ottaa sitä takaisin. _Ne_ sanat eivät
häivy tyhjään huuliltasi. Kuulin ne kirkkaina ja pehmeinä, ajatus oli
ehkä liian juhlallinen, mutta sanat olivat suloiset kuin musiikki --
'mielestäni on ihanaa, että saan toivoa elää kanssasi, Edward, koska
rakastan sinua.' Rakastatko minua, Jane? Sano se vielä kerran."

"Minä rakastan teitä, sir, rakastan teitä koko sydämestäni."

"Omituista", sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen, "omituista, mutta
tuo lause on tunkeutunut mieleeni tuskallisena. Miksi? Ehkä senvuoksi,
että sanoit sen niin hartaana ja vakavasti, ja että silmistäsi loistaa,
kun katsot minuun noin, täydellistä, ylevää luottamusta, vilpittömyyttä
ja antaumusta. Minulla on liian selvänä se tunne, että vieressäni onkin
haihtuva hengetär. Näytä ilkeältä, Jane, niinkuin kyllä osaat näyttää,
hymyile tuota kesytöntä, vauhkoa, ärsyttävää hymyäsi, sano, että vihaat
minua -- kiusoittele minua, suututa minut! Tee mitä tahdot, kunhan
vain saat minut kiihtymään -- tahdon mieluummin suuttua kuin tulla
surulliseksi."

"Minä ärsytän ja kiusaan teitä mielin määrin, kun olen lopettanut
kertomukseni, mutta kuulkaahan loppuun asti."

"Luulin, Jane, että olit jo kertonut kaikki. Luulin, että syynä
surumielisyyteesi oli uni."

Pudistin päätäni. "Mitä, onko muutakin? Mutta en tahdo uskoa, että se
on tärkeätä. Varoitan sinua jo ennakolta epäuskoisuudestani. Jatka!"

Hänen ilmeensä levottomuus ja hänen käytöksensä pelokas kärsimättömyys
hämmästyttivät minua, mutta jatkoin heti:

"Näin toisenkin unen, sir. Thornfield Hall oli raunioina, lepakkojen
ja pöllöjen asuntona. Komeasta päädystä ei näyttänyt olevan jäljellä
muuta kuin törröttävä seinä, hyvin korkea ja hatara. Kuutamoisena yönä
kuljin sammaltuneesta ovesta sisään, milloin kompastuin marmoriuuniin,
milloin särkyneeseen reunakoristeeseen. Kannoin vieläkin sylissäni
tuota outoa lasta, joka oli kääritty huiviin. En voinut laskea sitä
mihinkään, vaikka käsivarteni olivatkin uupuneet ja vaikka se esti
kulkuani. Kaukaa tieltä kuulin kavioitten töminää, tiesin varmasti,
että ratsastaja olitte te ja että lähditte moneksi vuodeksi kaukaiseen
maahan. Kiipesin epätoivoisen rohkeana hataraa seinää ylöspäin
saadakseni nähdä edes vilauksen teistä. Kivet vierivät maahan jalkojeni
alta, murattioksat, joihin tartuin, katkesivat, lapsi takertui
kauhuissaan kaulaani ja melkein tukehdutti minut, mutta vihdoin pääsin
ylös. Silloin te olitte enää musta, pienenemistään pienenevä pilkku
valkealla tiellä. Tuuli puhalsi niin kovasti, etten voinut seisoa.
Istahdin kapealle muurille ja koetin tyynnyttää itkevää lasta, joka oli
saanut naarmuja kiipeämisessä. Silloin te katositte tien käänteeseen,
kumarruin eteenpäin nähdäkseni teidät vielä kerran, mutta seinä
luhistui, lapsi vierähti alas polviltani, minä menetin tasapainoni,
putosin maahan ja heräsin."

"Nyt, Jane, olet kertonut kaikki."

"Vasta esipuheen, sir, ja itse kertomus on vielä jäljellä. Kun heräsin,
häikäisi joku valo silmiäni. Luulin, että oli jo päivä. Mutta olin
erehtynyt, valo lähti vain kynttilästä. Arvelin, että Sophie oli tullut
sisään. Toalettipöydällä paloi kynttilä, ja ovi oli auki vaatekomeroon,
jonne illalla olin ripustanut hääpukuni ja huntuni. Sieltä kuului
rapinaa. Kysyin: 'Mitä teette, Sophie?' Vastausta ei kuulunut, mutta
eräs olento tuli pois komerosta, otti kynttilän, piti sitä ylhäällä ja
tarkasti vaatenaulakosta riippuvia vaatteita. 'Sophie, Sophie', huusin
taaskin, mutta se vaikeni yhä vielä. Olin noussut istumaan sängyssäni,
kumarruin eteenpäin ja katsoin. Ensin hämmästyin, sitten jouduin
neuvottomaksi, sitten veri jähmettyi suonissani. Mr. Rochester, se ei
ollut Sophie, se ei ollut Lea, se ei ollut Mrs. Fairfax, se ei ollut
edes -- siitä olen tälläkin hetkellä aivan varma -- se ei ollut edes
tuo omituinen nainen, Grace Poole."

"Sen täytyi olla joku näistä", keskeytti isäntäni. "Ei, sir, vakuutan
teille pyhästi, että se ei ollut kukaan heistä. Sitä olentoa, joka
seisoi edessäni, en ole koskaan ennen nähnyt Thornfield Hallissa,
vartalo, muoto, kaikki oli uutta minulle."

"Kuvaa se, Jane."

"Se näytti, sir, pitkältä ja kookkaalta naiselta, ja sillä oli paksu,
musta tukka, joka valui alas hartioilta. En tiedä, minkälainen sen puku
oli, se näytti valkoiselta ja suoralta, mutta en osaa sanoa, oliko se
hame, paita vai lakana."

"Näitkö sen kasvot?"

"En ensin. Mutta sitten se otti naulasta huntuni, nosti sen ylös,
katseli sitä pitkän aikaa, heitti sen sitten oman päänsä yli ja katseli
kuvastimeen. Silloin näin aivan selvästi sen kasvojen kuvan tummassa,
pitkämäisessä lasissa."

"Ja minkälaiset ne olivat?"

"Minusta ne olivat peloittavat ja aavemaiset -- oh, sir, en koskaan
ole nähnyt sellaisia kasvoja! Ne olivat kummalliset ja hurjat kasvot.
Toivonpa, että voisin unohtaa, kuinka se kieritti punaisia silmiään ja
kuinka kauheilta sen tummat piirteet näyttivät."

"Haamut ovat tavallisesti kalpeita, Jane."

"Tämä, sir, oli punainen. Sen huulet olivat tummat ja turvonneet, otsa
oli uurteinen, ja mustat kulmakarvat kaartuivat korkealle veristävien
silmien yli. Sanonko, mitä se muistutti?"

"Sanohan."'

"Saksalaisten tarujen hirviötä -- Vampyyria."

"Niinkö. Ja mitä se teki?"

"Se otti huntuni pois aavemaisen päänsä päältä, repi sen kahdeksi
kappaleeksi, viskasi kappaleet lattiaan ja polki niitä."

"Entä sitten?"

"Se veti ikkunaverhon syrjään ja katseli ulos. Kenties se huomasi aamun
valkenevan, sillä se otti kynttilän käteensä ja vetäytyi ovelle. Aivan
vuoteeni vieressä se pysähtyi -- nuo polttavat silmät tuijottivat
minuun -- sitten se asetti kynttilän kasvojeni eteen ja sammutti
sen silmieni alla. Tunsin sen kelmeät kasvot omieni yllä ja menetin
tajuntani -- toisen kerran eläissäni menin kauhusta tainnoksiin."

"Kuka oli kanssasi, kun toinnuit?"

"Ei kukaan, sir, vain kirkas päivänvalo. Nousin, valelin päätäni ja
kasvojani vedellä, join hyvän siemauksen ja tunsin, etten ollut sairas,
vain hyvin heikko. Päätin, etten kertoisi näkyäni muille kuin teille.
Sanokaa nyt, sir, kuka tuo nainen oli."

"Ylenmäärin kiihoittuneen mielen luoma harhakuva, siitä olen varma.
Minun täytyy pitää sinusta hyvää huolta, aarteeni, hermot sellaiset
kuin sinun eivät siedä kovakouraisuutta."

"Niin kyllä, sir, mutta tällä kertaa ei hermoissani ollut vikaa. Tuo
olento oli todellinen ja koko tapaus täyttä totta."

"Entä edelliset unesi, olivatko nekin täyttä totta? Onko Thornfield
Hall raunioina? Erottaako ylipääsemätön muuri minut sinusta? Jätänkö
sinut ilman kyyneltä -- ilman suudelmaa -- ilman sanaakaan?"

"Ette vielä."

"Ja aionko tehdä sen? Katsohan, se päivä on jo alkanut, joka on
yhdistävä meidät eroittamattomasti, ja kun kerran olemme yhdistetyt,
eivät nuo kuvitellut kauhut koskaan palaa mieleesi, sen takaan."

"Kuvitellut kauhut, sir! Toivonpa, että voisin uskoa niitä vain
sellaisiksi, toivon sitä vieläkin hartaammin nyt, kun ette edes te voi
selittää minulle tuon kauhean vieraan salaisuutta."

"Ja koska minä en voi tehdä sitä, Jane, täytyy tuon olennon olla
epätodellinen."

"Mutta kun itse sanoin itselleni samaa noustessani tänä aamuna ja
kun katselin ympäri huonetta saadakseni kaikkien tuttujen esineitten
näkemisestä rohkeutta ja levollisuutta, silloin, näin matolla jotakin,
joka seivästi kumosi kaikki olettamukseni -- hunnun, joka oli ylhäältä
alas saakka revitty kahtia."

Tunsin Mr. Rochesterin hypähtävän pystyyn ja vapisevan. Hän kietoi
nopeasti kätensä ympärilleni. "Jumalan kiitos", huudahti hän, "jos joku
paha tulikin lähellesi viime yönä, vahingoitti se vain huntua. Oh, kun
ajattelen, mitä olisi voinut tapahtua --!"

Hän hengitti lyhyeen ja painoi minua niin lujasti rintaansa vasten että
tuskin voin henkeä vetää. Muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden
jälkeen hän jatkoi iloisesti:

"Nyt, Janet, selitän sinulle koko jutun. Se oli puoleksi unta, puoleksi
totta. Epäilemättä tuli eräs nainen huoneeseesi, ja tämä nainen oli --
Grace Poole. Olethan itsekin sanonut häntä omituiseksi, ja kaiken sen
johdosta, mitä tiedät hänestä, on sinulla syytä pitää häntä sellaisena.
Muistathan, mitä hän teki minulle ja mitä Masonille. Olit puoleksi
nukuksissa, puoleksi valveilla ja voit huomata hänen liikkeensä, mutta
koska olit kuumeinen, melkein houreissa, näit hänet aavemaisempana
kuin mitä hän on -- pitkät, riippuvat hapset, tummat, turvonneet
kasvot, luonnottoman kookas vartalo, ne kaikki olivat mielikuvituksen
luomia, painajaista, mutta hunnun repiminen oli totta, ja se onkin
hänen kaltaistaan. Näen, että aion kysyä, miksi pidän sellaista naista
talossani. Kun olemme olleet naimisissa vuoden ja päivän, sanon sen
sinulle, vaan en nyt. Oletko tyytyväinen, Jane? Hyväksytkö selitykseni?"

Mietin hänen selitystään, ja itse asiassa se näytti minusta ainoalta
mahdolliselta. Tyytyväinen en ollut, mutta hänen mielikseen koetin
näyttää siltä ja koska tunsinkin helpoitusta, vastasin hänelle
hymyillen ja rauhallisena. Ja koska kello oli jo paljon yli yhden,
valmistauduin jättämään hänet.

"Eikö Sophie nuku Adèlen kanssa lastenkamarissa", kysyi hän, kun
sytytin kynttiläni.

"Kyllä, sir."

"Ja Adèlen pienessä vuoteessa on kyllin tilaa sinullekin. Sinun täytyy
jakaa se hänen kanssaan tänä yönä, Jane. Ei ole ihmeellistä, että
kertomasi tapaus hermostuttaa sinua, enkä tahtoisi, että nukut yksin.
Lupaa minulle, että menet lastenkamariin."

"Olen hyvin iloinen kun saan mennä sinne."

"Ja lukitse ovi tarkoin sisäpuolelta. Herätä Sophie ja pyydä, että hän
herättää sinut hyvissä ajoissa huomenna, sillä sinun pitää pukeutua ja
syödä aamiaista ennen kello kahdeksaa. Ja nyt ei enää mitään synkkiä
ajatuksia, Janet, karkoita huolet pois! Etkö kuule, kuinka tuuli on
hiljentynyt lempeäksi kuiskailuksi? Sadekaan ei enää piekse ruutuja.
Katso" -- hän kohotti ikkunaverhoa -- "kuinka yö on kaunis!"

Niin se olikin. Puolet taivasta oli selkeä ja tahraton, ja pilvet
ajautuivat pitkinä, hopeankirkkaina hattaroina itää kohti. Kuu paistoi
rauhallisesti.

"No", sanoi Mr. Rochester katsoen tutkivasti silmiini, "kuinka Janetini
jaksaa nyt?"

"Yö on tyyni, sir, ja niin olen minäkin."

"Ja tänä yönä et uneksi tuskasta ja erosta, vaan onnellisesta
rakkaudesta ja yhdyselämästä."

Tämä ennustus toteutui vain puoleksi: en nähnyt unia surusta, vaan en
myöskään ilosta, sillä en nukkunut ollenkaan. Pikku Adèle sylissäni
katselin lapsuuden unta, niin rauhallista, niin intohimotonta, niin
viatonta, ja odotin nousevaa päivää. Kaikki minussa oleva elämä virtasi
levottomana ja valveutuneena ruumiissani, ja auringon noustessa nousin
minäkin. Muistan, että Adèle takertui minuun kiinni kun jätin hänet,
ja että suutelin häntä ja irroitin hänen kätensä kaulastani. Muistan,
että oudon liikutuksen valtaamana itkin hänen vierellään ja poistuin
kauemmaksi, jotta nyyhkytykseni eivät häiritsisi hänen onnellista
lepoaan. Adèle oli mielestäni kuva menneestä elämästäni, ja hän, jota
nyt valmistauduin kohtaamaan, oli pelätty, mutta kiihkeästi rakastettu
kuva tuntemattomasta tulevaisuudestani.



Kahdeskymmeneskuudes luku.


Sophie tuli kello seitsemän pukemaan minut, hän oli tässä toimessa
hyvin hidas, niin hidas, että Mr. Rochester nähtävästi tuli
kärsimättömäksi ja lähetti kysymään, miksi en tullut. Sophie kiinnitti
parhaillaan päähäni huntua -- se oli lopultakin tuo yksinkertainen
huntu. Livistin hänen käsistään niin pian kuin suinkin voin.

"Seis", huusi hän ranskaksi. "Katsokaa toki itseänne kuvastimessa --
ette ole vielä vilkaissutkaan siihen."

Käännyin ovella ja näin kuvastimessa valkopukuisen, hunnutetun olennon,
joka niin suuresti erosi tavallisesta itsestäni, että se näytti melkein
vieraalta. "Jane", kutsui eräs ääni, ja minä kiiruhdin alas. Portaitten
alapäässä odotti Mr. Rochester minua.

"Sinä vitkastelija", sanoi hän, "minä palan kärsimättömyydestä, ja sinä
viivyt niin kauan."

Hän vei minut ruokasaliin, tarkasti minua kiireestä kantapäähän ja
sanoi, että olin kaunis kuin lilja enkä vain hänen elämänsä ylpeys vaan
myös hänen silmiensä himo. Sitten hän soitti kelloa luvaten minulle
vain kymmenen minuuttia aamiaisaikaa. Eräs hiljattain taloon tullut
palvelija tuli huoneeseen.

"Saako John vaunut kuntoon?"

"Kyllä, sir."

"Onko tavarat tuotu alas?"

"Niitä tuodaan parhaillaan."

"Mene kirkkoon, katso, ovatko Mr. Wood (pappi) ja notaari siellä ja
tule sitten takaisin sanomaan."

Kirkko, kuten lukija tietää, oli aivan portin takana, ja palvelija
palasi pian.

"Mr. Wood on sakaristossa, sir, ja panee kauhtanaa ylleen."

"Entä vaunut."

"Hevosia valjastetaan juuri."

"Emme tarvitse niitä kirkkomatkaa varten, mutta kun tulemme takaisin,
täytyy niitten olla valmiina, matka-arkkujen paikoillaan ja kuskin
istuimellaan."

"Kyllä, sir."

"Jane, oletko valmis?"

Minä nousin. Ei tarvinnut odottaa mitään sukulaisia, sulhaspoikia tai
morsiustyttöjä, lähdimme vain kahden, Mr. Rochester ja minä. Mrs.
Fairfax seisoi eteisessä, kun menimme sen läpi. Olisin mielelläni
puhutellut häntä, mutta rautainen käsi tarttui ranteeseeni ja minua
vedettiin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että tuskin jaksoin seurata.
Mr. Rochesterin kasvoista näki selvästi, että hän ei suvaitsisi
sekunninkaan viivytystä, oli sitten kysymyksessä mikä tahansa.
Tahtoisin tietää, onko kukaan sulhanen näyttänyt sellaiselta kuin hän
-- niin järkähtämättömältä, niin katkeran päättäväiseltä, ja onkohan
niin lujan otsan alla koskaan leimunnut sellainen silmäpari.

En tiedä, oliko ilma kaunis vai ruma. En nähnyt taivasta enkä maata
kulkiessamme käytävää, sillä niin silmäni kuin sydämeni olivat
kiintyneet yksinomaan Mr. Rochesteriin. Olisin tahtonut tietää, kuka
oli se näkymätön olento, johon hän näytti sinkoavan hurjat ja kiivaat
katseensa. Olisin tahtonut tuntea ne ajatukset, jotka riehuivat hänen
rinnassaan ja joita hän näytti koettavan asettaa.

Kirkkomaan portin luona hän pysähtyi ja huomasi että tuskin saatoin
hengittää. "Olenko julma rakkaudessani, Jane?" sanoi hän. "Pysähdy
hetkiseksi ja nojaa minuun, Jane."

Ja nyt voin palauttaa mieleeni vanhan, harmaan temppelin, joka
rauhallisena kohosi edessäni, variksen, joka leijaili tornin ympärillä
ja punertavan aamutaivaan taustana. Muistan myöskin vihreät hautakummut
kirkkomaalla enkä ole liioin unohtanut kahta muukalaista, jotka
kuljeskelivat niitten välissä lukien sammaltuneista hautakivistä
nimikirjoituksia. Huomasin, että he kiersivät kirkon taakse nähdessään
meidät enkä epäillytkään, etteivät he menisi sisään sivuovesta ja olisi
läsnä toimituksessa. Mr. Rochester ei huomannut heitä, sillä hän tutki
huolestuneena kasvojani, joista varmaan kaikki veri oli sillä hetkellä
paennut. Tunsin otsani kosteaksi, poskeni ja huuleni kylmiksi. Toivuin
kuitenkin pian, ja Mr. Rochester kulki kauniisti ja varoen kanssani
kirkon ovea kohti.

Astuimme tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan kirkkoon. Pappi valkeassa
kaavussaan odotti meitä alttarilla ja notaari seisoi hänen vieressään.
Kaikki oli hiljaista, vain eräässä etäisessä nurkassa liikkui kaksi
varjoa. Olin arvannut oikein: muukalaiset olivat tulleet kirkkoon ennen
meitä ja seisoivat nyt Rochesterien hautaholvin luona, selin meihin,
katsellen ristikko-oven lävitse vanhaa, ajan tummentamaa marmorihautaa,
jossa polvistuva enkeli vartioi Damer de Rochesterin, Marston Moorissa
sisällisten sotien aikana kaatuneen soturin, ja hänen vaimonsa
Elizabethin jäännöksiä.

Me olimme asettuneet alttarin eteen. Kuulin varovaisia askeleita
takanani ja vilkaisin olkapääni yli. Toinen vieraista, herrasmieheltä
näyttävä olento, läheni kuoria. Toimitus alkoi. Ensin luettiin sanat
avioliiton tarkoituksesta, sitten astui pappi askeleen eteenpäin ja
jatkoi, kääntyen tuskin huomattavasti Mr. Rochesteriin:

"Minä vannotan teitä molempia, niinkuin tulette vastaamaan hirmuisena
tuomion päivänä, jolloin kaikkien sydämien salaisuudet käyvät ilmi,
että jos jompikumpi teistä tietää jotakin, joka estää teitä menemästä
lailliseen avioliittoon, niin tunnustakoon sen nyt, sillä tietäkää,
että kaikki liitot, jotka solmitaan toisin kuin Jumalan sana määrää,
eivät ole Jumalan solmiamia eivätkä laillisia avioliittoja."

Hän pysähtyi, kuten tapa vaatii. Kuinkahan usein näitä sanoja seuraava
hiljaisuus katkaistaan? Ehkä kerran sadassa vuodessa. Pappi, joka
ei ollut edes kohottanut katsettaan kirjasta, aikoi juuri jatkaa
toimitusta, hän ojensi jo kätensä Mr. Rochesteria kohti ja avasi
huulensa kysyäkseen: "Tahdotko ottaa tämän naisen aviovaimoksesi", kun
aivan läheltämme kuului selvä ääni:

"Vihkimistä ei voida jatkaa. Minulla on ilmoitettavana este."

Pappi katsoi puhujaan mykkänä, samoin notaari. Mr. Rochester horjahti
tuskin huomattavasti, ikäänkuin hän olisi tuntenut maanjäristystä
jalkojensa alla. Sitten otti hän lujemman jalansijan ja sanoi,
kääntämättä edes katsettaan: "Jatkakaa."

Syvä hiljaisuus seurasi tätä hiljaisella, mutta varmalla äänellä
lausuttua sanaa. Sitten sanoi Mr. Wood:

"En voi jatkaa tekemättä muutamia kysymyksiä äskeisen ilmoituksen
johdosta ja ottamatta selville, onko se oikea vai valheellinen."

"Toimitus on kokonaan keskeytettävä", jatkoi ääni takanamme. "Voin
näyttää toteen sanani: Tämän avioliiton edessä on voittamaton este."

Mr. Rochester kuuli, mutta ei näyttänyt kuulevan. Hän seisoi
itsepintaisena ja jäykkänä paikallaan eikä liikahtanut muuta
kuin saadakseen haltuunsa käteni. Kuinka kuuma ja väkevä olikaan
hänen otteensa, ja kuinka marmorin valkea olikaan hänen luja,
jyrkkäpiirteinen otsansa tällä hetkellä! Kuinka valppaina, mutta
hurjina kiilsivätkään hänen silmänsä! Mr. Wood näytti neuvottomalta.
"Minkälaatuinen on tuo este?" kysyi hän. "Ehkä se ei ole voittamaton,
ehkä se voidaan selvittää."

"Tuskinpa vain", kuului vastaus. "Olen sanonut sitä voittamattomaksi,
ja tiedän, mitä sanon."

Puhuja tuli lähemmäksi ja nojautui alttarin reunaa vasten. Hän jatkoi,
sanoen joka sanan levollisesti ja selvästi, mutta ei kovasti:

"Tämä este on aivan yksinkertaisesti aikaisempi avioliitto. Mr.
Rochesterilla on vaimo elossa."

Nämä matalalla äänellä lausutut sanat järkyttivät hermojani rajummin
kuin ukkosilma. Vereni jähmettyi kauhusta, mutta säilytin täyden
tajuntani enkä ollut edes vaarassa pyörtyä. Katsoin Mr. Rochesteriin
ja pakotin hänet katsomaan minuun. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja
kuin kivettyneet, ja hänen silmänsä olivat kylmät, mutta kipinöivät.
Hän ei kieltänyt mitään, mutta näytti tahtovan uhmata koko maailmaa.
Puhumatta sanakaan, hymyilemättä, tuskin huomaten minut eläväksi
olennoksi hän vain kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut
luoksensa.

"Kuka olette?" kysyi hän odottamattomalta vieraalta. "Nimeni on Briggs,
asianajaja Lontoosta."

"Ja te väitätte, että minulla on vaimo."

"Minä muistutan teille, sir, että teillä on vaimo, jonka laki
tunnustaa, joskaan ette te."

"Sallikaa minun kuulla jotakin hänestä -- hänen nimensä, vanhempansa ja
asuntonsa."

"Tietenkin." Mr. Briggs otti levollisena taskustaan paperin ja luki
virallisella nenä-äänellä:

"Minä vakuutan ja voin näyttää todeksi, että kahdentenakymmenentenä
päivänä elokuuta vuonna -- (vuosiluku viisitoista vuotta sitten) Edward
Fairfax Rochester, Englannista, Thornfield Hallin ja Ferndean Manorin
omistaja, meni naimisiin sisareni, Bertha Antoinette Masonin, kauppias
John Masonin ja hänen vaimonsa, kreolittaren Antoinettan, tyttären
kanssa, kirkossa, Spanish Townissa, Jamaicassa. Vihkimätodistus on
tämän kirkon paperien joukossa, ja jäljennös siitä on nyt hallussani.
Richard Mason."

"Tämä asiakirja -- mikäli se on oikea -- voi todistaa, että olen ollut
naimisissa, mutta se ei todista, että nainen, jota tässä mainitaan
vaimokseni, vielä elää."

"Hän eli kolme kuukautta sitten", sanoi lakimies.

"Mistä tiedätte sen?"

"Minulla on todistaja, jonka pätevyyttä tuskin tekään, sir, saatte
kumotuksi."

"Tuokaa hänet sitten tänne -- tai menkää helvettiin."

"Minä tuon hänet ensin tänne -- hän onkin täällä Mr. Mason, olkaa hyvä
ja astukaa esiin."

Mr. Rochester puri huuliaan kuullessaan tämän nimen ja
suonenvedontapainen väristys puistatti häntä. Lähellä kun olin,
tunsin kuinka raivon ja epätoivon aallot riehuivat hänen ruumiissaan.
Toinen muukalainen, joka tähän saakka oli pysytellyt taampana, tuli
nyt lähemmäksi, kalpeat kasvot kurkistivat lakimiehen olan takaa --
se oli Mason itse. Mr. Rochester kääntyi ja tuijotti häneen. Olen
usein sanonut, että hänellä oli mustat silmät, mutta nyt niitten
välke oli kellertävää, sanoisinko verenkarvaista, ja tumma puna
levisi yli hänen värittömän otsansa ja ruskeitten poskiensa. Hän
liikahti, kohotti väkevän käsivartensa, hän olisi voinut lyödä Masonia,
nujertaa hänet kirkon lattialle, tyrehyttää säälimättä hengen hänen
rinnassaan, mutta Mason livahti pois huutaen heikosti: "Hyvä Jumala!"
Kylmä ylenkatse levisi Mr. Rochesterin kasvoille, hänen vihansa
sammui silmänräpäyksessä ja hän tyytyi kysymään: "Mitä _sinulla_ on
sanottavaa!"

Vastaus kuoli Mr. Masonin värittömille huulille.

"Piru vieköön sinut, ellet voi vastata selvästi. Minä kysyn vielä, mitä
_sinulla_ on sanottavaa."

"Sir -- sir", keskeytti pappi, "älkää unohtako, että olette pyhässä
paikassa." Sitten hän kääntyi Masoniin ja kysyi lempeästi: "Tiedättekö
te, sir, onko tämän herran vaimo vielä elossa."

"Rohkeutta", kehoitti lakimies, "puhukaa nyt!"

"Hän asuu tätä nykyä Thornfield Hallissa", sanoi Mason hiukan
selvemmin. "Näin hänet viime huhtikuussa. Olen hänen veljensä."

"Thornfield Hallissa", huudahti pappi. "Mahdotonta! Olen kauan asunut
seudulla, sir, enkä koskaan ole kuullut puhuttavan mistään Mrs.
Rochesterista Thornfield Hallissa."

Huomasin, kuinka katkera hymy vääristi Mr. Rochesterin huulia, ja hän
mutisi:

"Ei -- kautta taivaan! Minä kyllä pidin huolta siitä, ettei kukaan
kuulisi mitään hänestä -- ainakaan sillä nimellä." Hän mietti, noin
kymmenen minuuttia hän neuvotteli itsensä kanssa, sitten hän teki
päätöksensä ja julisti sen:

"Kylliksi jo -- ulos täältä kaikki, heti paikalla! Wood, sulkekaa
kirjanne ja riisukaa kauhtananne. John Green (notaari), lähtekää pois,
tänä päivänä ei vihkimisestä tule mitään." Toiset tottelivat.

Mr. Rochester jatkoi nopeasti ja kovalla äänellä: "Kaksiavioisuus on
ruma sana -- aioin kuitenkin olla kaksiavioinen, mutta kohtalo on
ollut minua viekkaampi, tai sallimus on asettunut tielleni -- ehkä
jälkimäinen. Olen tällä hetkellä vain hiukan parempi kuin paholainen,
ja, kuten sielunpaimeneni varmaan sanoo, ansaitsen Jumalan ankarimman
tuomion -- sammumattoman tulen ja ikuisen vaivan. Hyvät herrat,
suunnitelmani on mennyt tyhjiin. On totta, mitä tämä lakimies ja
hänen seuralaisensa sanovat: olen ollut naimisissa, ja nainen, jonka
kanssa menin naimisiin, elää vielä. Sanotte, Wood, että ette koskaan
ole kuullut puhuttavan Mrs. Rochesterista, mutta lyönpä vetoa, että
olette monta kertaa kallistanut korvanne juorupuheille eräästä
salaperäisestä mielipuolesta, jota hoidetaan ja vartioidaan Thornfield
Hallissa. Joku on kuiskannut teille, että hän on avioton sisarpuoleni,
joku toinen on arvellut häntä hyljätyksi rakastajattarekseni. Minä
ilmoitan nyt teille, että hän on vaimoni, jonka kanssa menin naimisiin
viisitoista vuotta sitten. Hänen nimensä on Bertha Mason, ja hän on
tämän päättäväisen henkilön sisar, joka tuossa vapisevine jäsenineen
ja valkeine poskineen on elävänä esimerkkinä siitä kuinka urhoollinen
sydän miehellä voi olla. Pää pystyyn, Dick -- älä pelkää minua -- minä
voisin yhtä hyvin lyödä naista kuin sinua. Bertha Mason on hullu,
hän on syntynyt hulluuteen taipuvassa perheessä, jonka jäsenet läpi
kolmen sukupolven ovat olleet heikkomielisiä ja hourupäisiä. Hänen
äitinsä, kreolitar, oli mielipuoli ja juomari -- sen huomasin vasta
häitteni jälkeen, sillä perhesalaisuuksista vaiettiin visusti sitä
ennen. Bertha, kuten kuuliaisen lapsen sopii, seurasi äitinsä jälkiä
molemmissa suhteissa. Olin todellakin saanut suloisen puolison,
puhtaan, viisaan ja vaatimattoman -- voitte kuvitella, että olin
onnellinen mies! Mitä kohtauksia sainkaan kokea! Oh, kokemukseni ovat
olleet suuremmoisia -- jospa vain tuntisitte ne! Mutta en ole velkaa
teille pitempiä selityksiä. Briggs, Wood, Mason -- kutsun teidät kaikki
talooni katsomaan Mrs. Poolen hoidokkia -- _minun vaimoani_. Saatte
nähdä, minkälaisen olennon kanssa minut narrattiin menemään naimisiin,
ja tuomita, oliko minulla oikeutta rikkoa sopimus ja etsiä myötätuntoa
toisen, inhimillisen olennon puolelta. Tämä tyttö", jatkoi hän kääntyen
minuun, "ei tietänyt enempää kuin tekään, Wood, tuosta inhoittavasta
salaisuudesta. Hän luuli, että kaikki oli selvää ja laillista eikä
edes uneksinut tulevansa viekoitelluksi näennäiseen avioliittoon
petollisen konnan kanssa, joka jo oli sidottu mielipuoleen, huonoon ja
eläimelliseen puolisoon. Tulkaa, seuratkaa minua!"

Hän lähti kirkosta pitäen vieläkin kiinni kädestäni. Nuo kolme
herrasmiestä seurasivat häntä. Linnan päätyoven edessä odottivat vaunut
meitä.

"Vie ne takaisin vaunuvajaan, John", sanoi Mr. Rochester kylmästi,
"niitä ei tarvita tänään."

Astuessamme sisään tulivat Mrs. Fairfax, Adèle, Sophie ja Lea
tervehtimään meitä.

"Hiiteen kaikki tyyni onnitteluinenne", huusi isäntä. "Kuka tarvitsee
niitä? En ainakaan minä -- ne tulevat viisitoista vuotta liian myöhään."

Hän kulki heidän ohitseen ja nousi portaita, taluttaen vieläkin minua
ja kehoittaen herroja seuraamaan. Nousimme toiseen kerrokseen, menimme
gallerian poikki ja jatkoimme matkaa kolmanteen kerrokseen. Mr.
Rochesterin isännän-avain avasi matalan, mustan oven, ja tulimme tuohon
omituiseen, vanhaan huoneeseen suurine vuoteineen ja korkokuvineen.

"Sinä tunnet tämän paikan, Mason", sanoi oppaamme, "täällä hän puri ja
pisti sinua."

Hän kohotti seinäverhoa, paljasti toisen oven ja avasi senkin. Eteemme
avautui ikkunaton huone, jonka lujalla ja korkealla varjostimella
varustetussa takassa paloi valkea ja jonka katosta riippui lamppu.
Grace Poole oli kumartuneena tulen yli ja nähtävästi valmisti jotakin
ruokaa. Huoneen toisessa päässä, syvässä varjossa, liikkui eräs olento
edestakaisin. Ensi silmäyksellä ei voinut sanoa, oliko se inhimillinen
olento vai eläin, se näytti ryömivän nelinkontin ja murisi kuin
joku omituinen villieläin, mutta sen yllä oli vaatteita, ja paksu,
harmahtava tukka peitti leijonan harjan tavoin sen pään ja kasvot.

"Hyvää huomenta, Mrs. Poole", sanoi Mr. Rochester. "Kuinka voitte ja
kuinka toimenne menestyy tänään?"

"Kiitos kysymästä, sir, koko hyvin", vastasi Grace ja nosti kiehuvan
padan varovasti liedeltä. "Huononlaisella tuulella kyllä, mutta ei
raivona."

Kimeä huuto näytti kumoavan tämän suosiollisen lausunnon, ja tuo
vaatetettu hyena nousi takajaloilleen ja seisoi edessämme täydessä
mitassaan.

"Ahaa, sir, hän näkee teidät", huudahti Grace, "teidän olisi parempi
mennä pois."

"Vain hetkinen, Grace, teidän täytyy myöntää minulle pari minuuttia."

"Varokaa itseänne sitten, sir, Jumalan tähden, varokaa!"

Mielipuoli ulvoi, työnsi vanukkeiset hiuksensa silmiltään ja tuijotti
hurjana vieraisiin. Tunsin hyvin nuo punaiset kasvot, nuo turvonneet
piirteet. Mrs. Poole tuli lähemmäksi.

"Pois tieltä", sanoi Mr. Rochester työntäen hänet syrjään. "Hänellä ei
kai ole veistä nyt, ja minä olen varuillani."

"Ei sitä koskaan tiedä, mitä hänellä on, sir, hän on niin viekas, ettei
kukaan kuolevainen voi keksiä hänen temppujansa."

"Meidän olisi paras jättää hänet", kuiskasi Mr. Mason.

"Mene helvettiin", neuvoi hänen lankonsa.

"Varokaa", huusi Grace. Nuo kolme herrasmiestä peräytyivät. Mr.
Rochester työnsi minut taakseen. Mielipuoli syöksyi hänen päällensä ja
tarttui rajusti hänen kurkkuunsa ja iski hampaansa hänen poskeensa.
He painivat. Hän oli kookas nainen, melkein yhtä pitkä kuin hänen
miehensä ja päälle päätteeksi lihava, voimakas kuin mies, ja hän oli
jo monesti nujertamaisillaan Mr. Rochesterin, niin atleetti kuin tämä
olikin. Hyvällä iskulla olisi tämä saanut hänet asettumaan, mutta hän
ei tahtonut lyödä, hän vain paini. Vihdoin hän sai mielipuolen kädet
haltuunsa, Grace Poole antoi nuoran, ja hän köytti ne selän taakse.
Tuotiin lisää nuoraa, ja mielipuoli sidottiin tuoliin kiinni. Koko
toimitusta säestivät mitä kimeimmät huudot ja hurja riuhtominen.
Mr. Rochester kääntyi sitten katsojiin ja katseli heitä katkerasti
ja epätoivoisesti hymyillen. "Tämä on _minun vaimoni_", sanoi hän.
"Tällainen on ainoa syleily mitä häneltä koskaan saan -- tällaisia
ne hyväilyt, jotka sulostuttavat joutohetkiäni! Ja _tällainen_" --
hän laski kätensä olalleni -- "on se, jonka tahdoin saada, tämä nuori
tyttö, joka seisoo niin vakavana ja tyvenenä helvetin ovella ja
katselee rauhallisena tuon kadotuksen hengen hurjuutta. Tarvitsin hänet
todellakin vaihteeksi tuon pedon jälkeen. Wood ja Briggs, näettekö
eroa? Verratkaa näitä kirkkaita silmiä noihin punaisiin palloihin --
näitä kasvoja tuohon naamioon -- tätä vartaloa tuohon muodottomaan
pölkkyyn ja tuomitkaa minut sitten, te lain ja evankeliumin julistajat,
ja muistakaa, että millä tuomiolla te tuomitsette, sillä pitää teitäkin
tuomittaman! Nyt ulos kaikki tyyni! Minun täytyy lukita aarteeni."

Vetäydyimme pois kaikki. Mr. Rochester jäi hetkiseksi jälkeemme
antaakseen vielä määräyksiä Grace Poolelle. Asianajaja kääntyi puoleeni
laskeutuessamme portaita.

"Te, miss", sanoi hän, "olette vapaa kaikesta häpeästä. Setänne tulee
iloiseksi kuullessaan sen -- jos hän elää vielä, kun Mr. Mason palaa
Madeiraan."

"Setäni! Mitä hänestä? Tunnetteko hänet?"

"Mr. Mason tuntee hänet. Mr. Eyre on muutamia vuosia ollut
kirjeenvaihtajana hänen liikkeessään. Kun setänne sai kirjeen, jossa
kerroitte aiotusta avioliitostanne Mr. Rochesterin kanssa, sattui
Mr. Mason, joka terveytensä vuoksi oli Madeirassa, juuri olemaan
hänen luonaan. Mr. Eyre mainitsi asiasta hänelle, sillä hän tiesi,
että Mr. Mason oli tuntenut sennimisen herrasmiehen. Voitte arvata,
kuinka Mr. Mason hämmästyi ja pahastui kuullessaan uutisen, ja
hän ilmoitti viipymättä sedällenne, kuinka asia oli. Minun täytyy
mielipahakseni sanoa, että setänne on nyt sairasvuoteella, jolta hän
kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule nousemaan, mikäli voi päättää
taudin laadusta ja hänen korkeasta iästään. Hän ei itse voinut rientää
Englantiin pelastamaan teitä satimesta, johon olitte joutumaisillanne,
mutta hän pyysi Mr. Masonia tekemään kaiken voitavansa estääkseen
tuon väärän avioliiton. Hän neuvoi häntä kääntymään minun puoleeni.
Kiirehdin minkä taisin, ja olen kiitollinen, että en tullut liian
myöhään -- ja niin olette varmaan tekin. Jollen olisi varma siitä,
että setänne on kuollut ennenkuin ehditte Madeiraan, neuvoisin teitä
seuraamaan Mr. Masonia sinne, mutta asiain näin ollen pidän parhaana,
että jäätte Englantiin, kunnes olette saanut lisää tietoja sedästänne.
Vieläkö meillä on muuta toimitettavaa?" kysyi hän Mr. Masonilta.

"Ei, ei -- lähtekäämme", vastasi tämä tuskissaan, ja sanomatta hyvästi
Mr. Rochesterille he lähtivät pois eteisen ovesta. Pappi vaihtoi vielä
muutamia kehoituksia tai moitteen sanoja ylpeän pitäjäläisensä kanssa
ja suoritettuaan, tämän velvollisuuden lähti hänkin. Kuulin hänen
menevän seisoessani huoneeni puoliavoimen oven edessä. Kun talo oli
näin tyhjentynyt, sulkeuduin sinne, työnsin salvan oven eteen, jottei
kukaan tulisi häiritsemään minua, ja valmistauduin -- en itkemään
enkä valittamaan, sillä siihen olin vielä liian levollinen -- vaan
koneellisesti riisumaan pois hääpukuni ja vaihtamaan sen arkipukuun,
jota eilen olin luullut käyttäväni viimeisen kerran. Sitten istahdin.
Tunsin itseni heikoksi ja väsyneeksi. Nojasin käsivarteni pöytään
ja painoin pääni niihin. Ja nyt ajattelin -- tähän saakka olin vain
kuullut, nähnyt, liikkunut, seurannut mukana ylös ja alas, kun minua
oli talutettu, nähnyt tapausten seuraavan toisiaan, salaisuuksien
selvenevän -- mutta nyt ajattelin.

Aamu oli ollut kylläkin rauhallinen, lukuunottamatta lyhyttä kohtausta
mielipuolen kanssa, kirkossa oli kaikki käynyt ilman meteliä, ilman
intohimon purkauksia, äänekästä riitaa, väittelyä, uhkauksia,
kyyneleitä ja nyyhkytyksiä. Oli sanottu muutamia sanoja, oli
levollisesti mainittu este avioliitollemme, Mr. Rochester oli tehnyt
muutamia lyhyitä, tylyjä kysymyksiä, niihin oli vastattu, oli annettu
selityksiä ja väite näytetty toteen, sitten isäntäni oli myöntynyt,
elävä todistuskappale oli nähty, rauhanhäiritsijät olivat menneet ja
kaikki oli ohi.

Olin omassa huoneessani kuten tavallisesti -- se olin minä itse ilman
mitään ulkonaista muutosta, kukaan ei ollut lyönyt eikä vahingoittanut
minua. Ja kuitenkin -- missä oli eilispäivän Jane Eyre? Missä oli hänen
elämänsä -- hänen tulevaisuustoiveensa?

Jane Eyre, joka oli ollut lämminverinen, toivorikas nainen -- melkein
morsian -- oli taas yksinäinen, paleleva tyttö, hänen elämänsä oli
väritön, hänen toiveensa lohduttoman niukat. Sydäntalven halla oli
jäädyttänyt juhannuksen kukat, joulukuun lumimyrsky tuhonnut kesäkuun
luonnon, kypsät hedelmät olivat jäätyneet, nietos peittänyt kukkivat
ruusupensaat, härmäinen kääriliina laskeutunut yli heinävainioitten
ja ruispeltojen, kedot, jotka vielä eilen olivat kirjavanaan kukkia,
olivat tänään poluttoman lumen peitossa, ja metsät, jotka kaksitoista
tuntia sitten olivat olleet lehteviä ja lemuavia kuin lämpimien
maitten lehdot, olivat nyt autioita ja valkeita kuin talvisen pohjolan
havumetsät. Kaikki toiveeni olivat kuolleet, saman julman tuomion
yllättäminä, joka yhdessä yössä oli surmannut kaikki esikoiset
Egyptissä. Katselin rakkaimpia toiveitani, jotka vielä eilen olivat
niin värikkäinä kukoistaneet, nyt ne olivat kuin kylmät ruumiit, joita
en enää koskaan voinut kutsua takaisin elämään. Katselin rakkauttani,
tuota tunnetta, jonka olin antanut isännälleni ja jonka hän oli
herättänyt henkiin -- nyt se värisi sydämessäni kuin kiusaantunut lapsi
kylmässä kehdossa, se oli sairas ja kärsivä eikä voinut etsiä turvaa
Mr. Rochesterin luota eikä lämpöä hänen sylistään. Oh, en koskaan enää
voinut mennä hänen luoksensa, sillä luottamukseni oli särkynyt. Mr.
Rochester ei ollut minulle enää sitä mitä hän oli ollut, sillä hän
ei ollut se, joksi olin häntä luullut. En voinut oikeastaan syyttää
häntä, en tahtonut sanoa, että hän oli pettänyt minua, mutta ehdoton
tahrattomuus oli kadonnut hänen kuvastaan, ja minun täytyi lähteä pois
hänen luotaan, _siitä_ olin täysin selvillä. Koska, kuinka, minne,
sitä en vielä tietänyt, mutta arvelin, että hän itse tahtoisi minut
kiireimmiten pois Thornfieldista. Todellista rakkautta hän nähtävästi
ei voinut tuntea minua kohtaan, hänen tunteensa oli ollut vain
oikullinen, ohimenevä intohimo, ja koska se oli rauennut tyhjiin, ei
hän enää tarvinnut minua. Nyt olisin pelännyt astua hänen tielleen,
sillä minun näkemiseni täytyi olla hänelle vastenmielistä. Voi, kuinka
silmäni olivat olleet sokeat ja käytökseni heikkoa!

Silmäni olivat suljetut, syvä pimeys näytti tulvehtivan ylitseni ja
ajatukseni olivat kuin mustan, kuohuvan virran aallot. Minusta tuntui
kuin olisin hyljättynä ja uupuneena heittäytynyt suuren, kuivettuneen
virran uomaan, kuulin virran pauhua kaukaisilla vuorilla, tunsin sen
lähenevän, eikä minulla ollut voimaa eikä tahtoa nousta ja paeta.
Makasin voimattomana ja toivoin kuolemaa. Yksi ainoa ajatus vielä
eli rinnassani -- muistin Jumalan ja huokasin sanattoman rukouksen.
Valottomassa mielessäni risteili sanoja, jotka olisi pitänyt kuiskata
kuuluville, mutta en saanut voimaa lausua niitä.

"Älä ole kaukana minusta, sillä tuska on lähellä eikä kukaan auta
minua."

Se oli lähellä, ja koska en ollut pyytänyt apua ylhäältä sitä vastaan,
koska en ollut liittänyt käsiäni ristiin, notkistanut polviani enkä
liikuttanut huuliani, tulvi se ylitseni kuin voimakas, kuohuva virta.
Mustana ryöppynä kuohui ylitseni tietoisuus menetetystä elämästäni,
hukkaan menneestä rakkaudestani, sammuneista toiveistani, surmatusta
luottamuksestani. En voi kuvata tuota kauheata hetkeä. "Vedet kävivät
minun sieluuni asti, minä vajosin syvälle pohjattomaan liejuun, minä
olin tullut syviin vesiin, ja virrat tulvehtivat ylitseni."



Kahdeskymmenesseitsemäs luku.


Johonkin aikaan iltapäivällä kohotin päätäni ja katselin ympärilleni.
Laskevan auringon säde kultasi seinää, ja minä kysyin: "Mitä minun on
tehtävä?"

Mutta järkeni antama vastaus: "Jätä Thornfield viipymättä", oli niin
nopea ja niin armoton, että suljin korvani ja sanoin, etten voinut
sietää sellaista ajatusta. "Pienin syy suruuni on se, että en ole
Edward Rochesterin morsian", lisäsin, "ja että olen herännyt loistavista
unista ja huomannut ne tyhjiksi ja turhiksi. Sen tuskan voisin vielä
kestää, mutta sitä en kestä, että minun täytyy jättää hänet viipymättä,
ehdottomasti, ainiaaksi. Sitä en voi tehdä."

Mutta silloin vakuutti joku ääni sisässäni, että kyllä voin sen tehdä,
ja ennusti, että niin tulen tekemäänkin. Taistelin oman päätökseni
kanssa, tahdoin olla heikko ja välttää tuota kauheata kärsimystä,
jonka näin edessäni, mutta itsevaltias omatunto tarttui ankaralla
kädellään intohimoon ja ilkkui, että tämä oli saanut kokea vasta pienen
aavistuksen onnettomuudesta, mutta että se kohta armottomasti viskataan
tuskan pohjattomiin syvyyksiin.

"Revittäköön minut sitten irti", huusin. "Auttakoon joku toinen minua!"

"Ei, sinun tulee itse repiä itsesi irti, eikä kukaan saa auttaa sinua.
Sinun tulee itse puhkaista oikea silmäsi ja hakata poikki oikea kätesi.
Sydämesi on uhrattava, ja sinä itse toimitat uhrin."

Nousin äkkiä seisomaan, sillä minua kauhistutti yksinäisyys, jossa niin
hirmuinen tuomari oli seuranani, ja hiljaisuus, jossa niin pelättävä
ääni kaikui. Päätäni huimasi seisoessani, huomasin että olin tulossa
sairaaksi jännityksestä ja tuskasta -- sitäpaitsi en ollut syönyt
enkä juonut mitään koko päivänä. Tuskaisan tunteen valtaamana muistin
myös, että koko aikana, kun olin ollut sulkeutuneena huoneeseeni, ei
ketään ollut lähetetty kysymään, kuinka jaksan, ei edes pikku Adèle
ollut koputtanut ovelleni eikä Mrs. Fairfax tullut etsimään minua.
"Ystävät unohtavat ne, joita kova onni kohtaa", mutisin avatessani
oven ja mennessäni ulos. Kompastuin johonkin, pääni oli vielä heikko,
silmissäni pimeni ja jäseneni tuntuivat raukeilta. En voinut pysyä
pystyssä, horjahdin, mutta en kaatunut, sillä eräs käsivarsi ojentautui
tukemaan minua. Katsahdin ylös -- minua kannatti Mr. Rochester, joka
istui tuolilla huoneeni kynnyksen edessä.

"Vihdoinkin tulet ulos", sanoi hän. "Olen odottanut sinua kauan ja
kuunnellut, mutta en ole kuullut pienintäkään liikettä, en ainoatakaan
nyyhkytystä. Jos tuota kuoleman hiljaisuutta olisi kestänyt vielä
viisi minuuttia, olisin murtanut lukon kuin varas. Vältätkö siis minua
-- sulkeudut huoneeseesi ja suret yksinäsi! Olisin mieluummin suonut
sinun tulevan luokseni ja syyttävän minua kiivain sanoin. Sinä olet
kiihkeä, ja odotin jonkinlaista kohtausta. Olin valmistautunut kuumiin
kyynelvirtoihin -- olisin vain tahtonut, että ne olisivat saaneet
vuotaa minun rinnalleni. Nyt on tunteeton lattia tai märkä nenäliina
ottanut ne vastaan. Mutta minä erehdyn, sinä et ole itkenyt ensinkään!
Näen kalpeat posket ja sammuneet silmät, mutta en kyynelten jälkiä.
Sitten kai sydämesi on itkenyt verta."

"No, Jane, etkö syytä minua ollenkaan? Etkö sano minulle mitään
katkeraa -- mitään pistävää, mikä haavoittaisi sydäntäni tai saisi
mieleni kuohuksiin? Istut hiljaa siinä, minne asetin sinut, ja katselet
minua väsynein, ilmeettömin silmin."

"Jane, ei minun aikomukseni ollut haavoittaa sinua noin. Jos mies,
jolla on vain yksi ainoa pieni karitsa, joka on hänelle rakas kuin
tytär, joka syö hänen leipäänsä ja juo hänen maljastansa, olisi
vahingossa teurastanut sen, ei hän voisi katkerammin katua veristä
erehdystään kuin minä nyt. Voitkohan koskaan antaa minulle anteeksi?"

Lukija, minä annoin hänelle anteeksi sillä hetkellä, siinä paikassa.
Hänen katseessaan oli niin syvää itsesyytöstä, hänen äänessään niin
vilpitöntä sääliä, hänen käytöksessään niin miehekästä tarmoa,
ja sitäpaitsi ilmeni hänen koko olemuksestaan niin muuttumatonta
rakkautta, että annoin hänelle kaikki anteeksi -- en kuitenkaan vielä
sanoin, en ulkonaisin elein, vaan sisimmällä sydämessäni.

"Sinä tiedät, että olen lurjus, Jane, eikö totta", sanoi hän hetken
kuluttua ja katseli minua levottomana ja lutkien. Hän varmaan ihmetteli
jatkuvaa hiljaisuuttani ja masentunutta mielialaani, joka johtui
pikemmin heikkoudesta kuin omasta tahdostani.

"Tiedän, sir."

"Sano se sitten minulle lujasti ja katkerasti -- älä säästä minua."

"En voi, olen väsynyt ja sairas. Tahtoisin juoda."

Hän huokasi syvään, nosti minut käsivarsilleen ja kantoi minut portaita
alas. Ensin en tietänyt, mihin huoneeseen hän oli vienyt minut, sillä
väsyneille silmilleni oli kaikki hämärää ja epäselvää. Sitten tunsin
suloista takkavalkean lämpöä -- vaikka olikin kesä, olin palellut
kovin huoneessani. Hän asetti viinilasin huulilleni, minä maistoin
ja virkistyin, sitten söin jotakin, jota hän antoi minulle ja olin
pian taas oma itseni. Olin kirjastossa, istuin hänen nojatuolissaan
ja hän oli vieressäni. "Jos nyt voisin eritä elämästä ilman kovin
kovaa tuskaa, olisi se parasta minulle", ajattelin, "silloin minun ei
tarvitsisi pakoittaa itseäni katkaisemaan hienoimpia sydänsäikeitäni,
repimällä ne irti Mr. Rochesterista. Minun täytyy nähtävästi jättää
hänet. Minä en tahtoisi -- minä en voi jättää häntä."

"Kuinka jaksat nyt, Jane?"

"Paljon paremmin, sir, olen kohta jo entiselläni."

"Maista vielä viiniä, Jane."

Minä tottelin, sitten hän pani lasin pöydälle, seisoi edessäni ja
katseli minua tarkkaavaisena. Äkkiä hän huudahti jotakin ja kääntyi
pois kiihkeän liikutuksen valtaamana. Kiivain askelin meni hän
toiseen päähän huonetta, tuli sitten takaisin ja kumartui ikäänkuin
suudellakseen minua, mutta minä muistin, että hyväilyt olivat nyt
kiellettyjä. Käänsin kasvoni toisaalle ja työnsin hänet syrjään.

"Mitä! Mitä nyt?" huudahti hän kiihkeästi. "Oh, tiedän jo! Sinä et
tahdo suudella Bertha Masonin miestä. Minulla on siis mielestäsi
toinen, jonka voin sulkea syliini ja painaa rintaani vasten."

"Missään tapauksessa ei minulla enää ole mitään oikeutta siihen."

"Kuinka niin, Jane? Tahdon säästää sinua paljosta puhumisesta, tahdon
vastata puolestasi. Sinä työnnät minut pois, koska minulla jo on vaimo.
Arvasinko oikein?"

"Kyllä."

"Jos ajattelet niin, täytyy sinulla olla hyvin kummallinen käsitys
minusta, sinun täytyy pitää minua kylmäverisenä viettelijänä,
halpamaisena konnana, joka on teeskennellyt epäitsekästä rakkautta
vetääkseen sinut taitavasti asetettuun ansaan ja riistääkseen sinulta
maineen ja itsekunnioituksen. Mitä sanot tähän? Näen, että et voi sanoa
mitään, koska ensiksikin olet vielä heikko ja sinulla on täysi työ
hengittäessäsi, toiseksi et voi tottua syyttämään ja herjaamaan minua
ja kolmanneksi ovat kyynelten sulut nyt auenneet, ja ne tulvisivat
esiin, jos puhuisit paljon, ja sinä et tahdo kiihtyä ja panna toimeen
kohtausta. Ajattelet vain, mitä sinun on _tehtävä_ -- _puhumisesta_
ei mielestäsi olisi mitään hyötyä. Minä tunnen sinut -- ja olen
varuillani."

"Sir, en tahdo tehdä mitään pahaa teille", sanoin, ja epävarma ääneni
varoitti minua jatkamasta.

"Et sillä tavalla kuin _sinä_ ymmärrät asian, mutta niinkuin _minä_ sen
ymmärrän, suunnittelet minun tuhoani. Olethan suoraan sanonut, että
olen nainut mies, ja vältät minua kuin nainutta miestä, pysyttelet
poissa tieltäni ja nyt juuri kieltäydyit suutelemasta minua. Aiot
tekeytyä aivan vieraaksi minulle, elää tämän katon alla vain Adèlen
opettajana, ja jos joskus sanon sinulle ystävällisen sanan, jos joku
ystävällinen tunne lähentää sinua minuun, ajattelet: 'Tuo mies oli
vähällä tehdä minut rakastajattareksensa, minun täytyy olla jäätä ja
kiveä hänelle', ja jäätä ja kiveä aiot olla minulle."

Koetin saada ääneni mahdollisimman selväksi ja varmaksi ja vastasin:
"Olosuhteeni ovat kokonaan muuttuneet, sir, ja minunkin täytyy muuttua,
siitä ei ole epäilystä. Tunteenpurkauksien, tuskallisten muistojen ja
ainaisen taistelun välttämiseksi on yksi ainoa keino -- Adèlen pitää
saada uusi kotiopettajatar."

"Oh, Adèle pannaan kouluun -- sen asian olen jo järjestänyt, enkä aio
kiduttaa sinua Thornfield Hallin kauheilla muistoilla -- tämän kirotun
paikan, tämän kaamean hautaholvin, jossa elävä ruumis asustaa, tämän
ahtaan helvetinkuilun, jonka yksi ainoa kadotettu henki on pahempi
kuin legiona kuviteltuja paholaisia. Jane, sinä et saa jäädä tänne,
enkä minäkään aio jäädä. Tein väärin antaessani sinun ensinkään
tulla Thornfield Halliin, vaikka tiesin, minkälainen kauhujen paikka
se on. Jo ennenkuin olin nähnytkään sinua, käskin heitä pitämään
paikan kirouksen salassa sinulta, sillä pelkäsin, etteivät Adèlen
kotiopettajat koskaan pysyisi paikassaan, jos tietäisivät, minkälainen
asuintoveri heillä oli talossa, ja suunnitelmani eivät sallineet minun
muuttaa mielipuolta toisaalle. Omistan kyllä erään vanhan talon --
Fearndean Manorin, joka on vielä yksinäisempi ja rauhallisempi kuin
tämä ja jossa voisin pitää häntä aivan erillään, mutta tuntoni ei salli
minun muuttaa häntä sinne, koska tuo metsän sydämessä sijaitseva paikka
on hyvin epäterveellinen. Luultavasti nuo kosteat seinät olisivat
piankin vapauttaneet minut taakastani, mutta joka roistolla on omat
vikansa, ja minun vikoihini ei kuulu epäsuora murhayritys, vaikka sen
uhrina olisikin se jota eniten vihaan."

"Oli jotenkin yhtä järkevää salata sinulta mielipuolen olemassaoloa
kuin peittää lapsi päällystakilla ja asettaa se makaamaan myrkyllisen
puun juurelle. Mutta minä suljen Thornfield Hallin, naulaan kiinni
päätyoven ja peitän ikkunat, minä annan Mrs. Poolelle kaksisataa puntaa
vuodessa, jotta hän asuu täällä _minun vaimoni_ kanssa, kuten nimität
tuota kauheata noitaa. Grace tekee rahan edestä paljon, ja hän on saava
poikansa, Grimsbyn hulluinhuoneen hoitajan, seurakseen ja avukseen, kun
_minun vaimoni_ hyvän tapansa mukaan koettaa polttaa ihmisiä heidän
vuoteisiinsa sydänyöllä, pistää heitä tikarilla, purra heidän lihaansa
ja --"

"Sir", keskeytin häntä, "te olette leppymätön luota onnetonta naista
kohtaan, te puhutte hänestä inhoten ja kostonhaluisena. Se on julmaa --
ei hän voi auttaa sitä että hän on hullu."

"Jane, pieni lemmikkini -- siksi minä sinua sanon vieläkin, koska olet
se -- sinä et tiedä, mitä sanot. Sinä tuomitset minua väärin. En vihaa
häntä senvuoksi, että hän on hullu. Luuletko, että vihaisin sinua, jos
sinä olisit hullu?"

"Luulenpa kyllä, sir."

"Silloin erehdyt, etkö tunne minua etkä sitä rakkautta, johon kykenen.
Jokainen solu sinussa on minulle yhtä rakas kuin oma lihani, ja yhtä
rakkaana se pysyisi sairauden ja tuskan päivinä. Sinun älysi on minun
aarteeni, ja jos se olisi hämmentynyt, pysyisi se siitä huolimatta
aarteenani. Jos raivoaisit, hillitsisivät minun käsivarteni sinua,
ei mikään pakkoröijy, ja sinun hurjin puristuksesi tuntuisi minusta
suloiselta. Jos syöksyisit päälleni kuin tuo nainen tänä aamuna,
ottaisin sinut vastaan avoimin sylin, ja syleilyni olisi yhtä hellä
kuin luja ja hillitsevä. Sinusta en kääntyisi inhoten pois kuten
hänestä, rauhallisina hetkinäsi ei sinulla olisi muuta hoitajaa eikä
vartijaa kuin minä, ja istuisin väsymättömänä vieressäsi, vaikka et
koskaan edes hymyilisi minulle, enkä koskaan kyllästyisi katselemaan
silmiäsi, vaikka ei pieninkään välähdys niissä ilmaisisi, että tunnet
minut. Mutta miksi jatkan tällaisia ajatuksia? Puhuin lähdöstäsi
Thornfieldistä. Kuten tiedät, on kaikki valmiina pikaista lähtöä varten
-- huomenna olet lähtevä. Pyydän sinua kestämään vielä yhden yön tämän
katon alla, Jane, ja sitten jääkööt sen onnettomuudet ja kauhut iäksi
hyvästi! Minulla on tiedossa turvapaikka, suojainen pyhäkkö, jonne
eivät ulotu tuskalliset muistot, vastenmieliset vierailut -- eivätkä
juoru ja parjaus."

"Ottakaa Adèle mukaanne, sir", keskeytin, "hän on teille seuralaisena."

"Mitä tarkoitat, Jane? Sanoinhan, että lähetän Adèlen kouluun. Mitä
seuraa olisi minulla lapsesta, joka ei edes ole omani -- ranskalaisen
tanssijattaren avioton lapsi. Miksi vaivaat minua hänellä? Minä kysyn,
minkätähden suosittelet häntä seurakseni?"

"Te puhuitte vetäytymisestä yksinäiseen paikkaan, sir, ja yksinäisyys
on ikävää, liian ikävää teille, sir."

"Yksinäisyys -- yksinäisyys!" kertasi hän suuttuneena. "Huomaan, että
minun täytyy sanoa asia selvästi. En ymmärrä, mikä sfinksimäinen ilme
leviää kasvoillesi. _Sinä_ olet jakava yksinäisyyteni. Ymmärrätkö?"

Pudistin päätäni. Jo tuohon mykkään kieltoon vaadittiin jonkun verran
rohkeutta, sillä hän oli kiihtymässä. Hän oli astellut edestakaisin,
mutta äkkiä hän pysähtyi kuin naulittuna. Hän katseli minua kauan ja
tuimasti. Käänsin silmäni hänestä, katsoin tuleen ja koetin näyttää
mahdollisimman levolliselta.

"Nyt on siis tultu solmuun Janen luonteessa", sanoi hän vihdoin
paljon tyvenemmin kuin mitä hänen katseestaan olin voinut odottaa.
"Silkkilanka on juossut tasaisesti tähän asti, mutta olen aina tiennyt,
että kerran tulisi pysähdys ja solmu, ja tässä se nyt on. Ja nyt tulee
loputonta harmia, vastuksia ja tuskaa. Herra Jumala! Jospa minulla
olisi hiukkanen Simsonin voimaa, niin vetäisin tuon sotkuisen vyyhdin
auki yhdellä tempaisulla."

Hän alkoi taas kävellä, mutta pysähtyi heti, tällä kerralla aivan
eteeni.

"Jane, tahdotko kuulla järkeä", -- hän kumartui ja pani huulensa
korvani viereen -- "sillä jollet tahdo, teen väkivaltaa." Hänen
äänensä oli käheä, hän näytti mieheltä, joka on katkaisemaisillaan
sietämättömän kahleen ja sokeana syöksymäisillään mitä rajattomimpaan
vapauteen. Tiesin, että seuraavassa hetkessä, seuraavan
kiihkopurkauksen sattuessa minulla ei enää olisi mitään valtaa hänen
ylitseen. Nykyhetki -- kiitävä sekunti -- oli ainoa tilaisuus, jolloin
vielä voin taltuttaa hänet. Yksikin torjuva liike, ainoa säikähtynyt
ele olisi ratkaissut kohtaloni -- ja hänen kohtalonsa. Mutta minä
en pelännyt, en vähintäkään. Tunsin omaavani sisäistä voimaa ja
vaikutusvaltaa, ja se piti minua pystyssä. Hetki oli vaarallinen, mutta
sillä oli oma viehätyksensä -- sellaista tuntee varmaan intiaani, joka
kanootissaan laskee pyörryttävästä koskesta. Tartuin Mr. Rochesterin
nyrkkiinpuserrettuun käteen, avasin koukistuneet sormet ja sanoin
hyväilevällä äänellä:

"Istukaa nyt, puhun kyllä kanssanne niin kauan kuin vain haluatte, ja
kuulen kaikki mitä sanotte, oli se sitten järkevää tai järjetöntä."

Hän istahti, mutta ei kohta saanut puhua. Olin taistellut kyynelteni
kanssa jo hetken ja suurella vaivalla saanut ne hillityiksi, koska
tiesin, ettei hän mielellään näkisi minun itkevän. Nyt arvelin
kuitenkin olevan parasta antaa niitten vuotaa niin vapaasti ja kauan
kuin ne tahtoivat. Jos hän tuli siitä pahoilleen, oli se vain sitä
parempi. En siis enää pidättänyt itseäni, vaan itkin sydämeni pohjasta.

Pian kuulin hänen pyytämällä pyytävän minua tyyntymään. Sanoin, etten
voinut tyyntyä niin kauan kuin hän oli noin kiihdyksissä.

"Mutta minä en ole vihainen, Jane, rakastan sinua vain liian paljon,
ja sinä jäykistit pienet, kalpeat kasvosi niin päättäväisiksi ja
kylmiksi, että en voinut kestää sitä. Kas niin, älä itke enää, kuivaa
kyyneleesi!" Hänen heltynyt äänensä ilmaisi, että hän oli talttunut,
ja minä vuorostani tyynnyin myös. Hän tahtoi nyt nojata päätään
olkapäähäni, mutta minä en sallinut sitä. Sitten hän tahtoi vetää minut
luoksensa -- ei.

"Jane, Jane", sanoi hän, ja hänen äänensä katkeran surullinen sävy sai
kaikki hermoni värisemään, "etkö siis rakasta minua? Panitko siis arvoa
vain asemalleni ja omalle asemallesi vaimonani? Ja nyt, kun arvelet,
että minä en voi tulla mieheksesi, pelkäät jokaista kosketustani kuin
olisin myrkyllinen eläin."

Nämä sanat viilsivät minua, mutta mitä voin sanoa tai tehdä? Minun
ei luultavasti olisi pitänyt sanoa eikä tehdä mitään, mutta oli niin
vaikeata tuolla tavalla loukata hänen tunteitansa, että en voinut olla
vuodattamatta palsamia haavaan, jonka juuri olin iskenyt.

"Minä rakastan teitä", sanoin, "rakastan teitä enemmän kuin koskaan
ennen, mutta minä en saa näyttää enkä suvaita rakkauttani, ja tämän
kerran täytyy olla viimeinen."

"Viimeinen, Jane! Mitä! Luuletko, että voit asua kanssani ja nähdä
minua joka päivä ja aina olla kylmä ja luoksepääsemätön, jos kerran
rakastat minua?"

"En, sir, sitä en varmaankaan voi, ja senvuoksi näen vain yhden
mahdollisuuden, mutta te raivostutte, jos sanon sen."

"Oh, sano se! Jos minä raivoan, on sinulla itkemisen taito."

"Mr. Rochester, minun täytyy jättää teidät."

"Kuinka pitkäksi aikaa, Jane? Viideksi minuutiksi että ehdit silittää
tukkasi, joka on vähän epäjärjestyksessä, ja hautoa kuumeisia kasvojasi
-- niinkö?"

"Minun täytyy jättää Adèle ja Thornfield. Minun täytyy erota teistä
koko elämäkseni ja aloittaa uutta elämää uusissa oloissa, uusien
ihmisten joukossa."

"Se on tietty, minähän sanoin samaa. En viitsi puhuakaan siitä
järjettömyydestä, että muka eroisit minusta. Nyt sinä vasta yhdyt
minuun. Mitä tulee tuohon uuteen elämään, sanoit aivan oikein. Sinun
pitää tulla vaimokseni, sillä minä en ole naimisissa. Sinusta tulee
Mrs. Rochester sekä nimellisesti että todellisuudessa. Minä olen sinun
luonasi niin kauan kuin elämme. Sinä tulet mukanani etelä-Ranskaan,
omistan siellä hohtavan valkoisen huvilan Välimeren rannalla. Siellä
saat elää onnellista, turvattua ja viatonta elämää. Älä pelkää, että
koetan viekoitella sinua erehtymään -- saada sinut rakastajattarekseni.
Miksi pudistat taaskin päätäsi? Jane, sinun täytyy olla järkevä, muuten
menetän taaskin malttini."

Hänen äänensä värisi, hänen kätensä vapisivat, hänen sieramensa
laajenivat ja silmänsä säihkyivät, mutta uskalsin vieläkin vastustaa.

"Sir, teidän vaimonne elää vielä, sen myönsitte itse tänä aamuna.
Jos eläisin teidän kanssanne niinkuin te tahtoisitte, olisin
rakastajattarenne. Olisi viisastelua, olisi väärin sanoa toisin."

"Jane, minä en ole lempeäluontoinen mies, en ole kärsivällinen enkä
kylmä ja levollinen. Älä unohda sitä! Sääli minua ja itseäsi, pane
sormesi valtimolleni ja koeta, kuinka se lyö -- ja varo!"

Hän paljasti ranteensa ja ojensi sen minulle. Veri oli paennut hänen
kasvoiltaan ja huuliltaan, ne olivat melkein lyijynharmaat. Oli julmaa
kiihdyttää häntä noin kovasti, mutta myöntymisestä ei saanut olla
puhetta. Tein sen mitä ihmiset äärimmäisessä hädässä tavallisesti
tekevät -- etsin apua ylempää. "Hyvä Jumala, auta minua", puhkesi
vaistomaisesti huuliltani.

"Minä olen hullu", huudahti Mr. Rochester äkkiä. "Sanon hänelle, etten
ole naimisissa, enkä selitä asiaa sen tarkemmin. Unohdan, että hän ei
tiedä mitään tuon naisen luonteesta eikä niistä olosuhteista, jotka
liittyivät onnettomaan avioliittooni hänen kanssaan. Oh, minä olen
varma, että Jane on yhtä mieltä kanssani tietäessään kaiken minkä minä
tiedän. Anna vain kätesi minulle, Jane, että saan myös tuntea enkä vain
nähdä, että olet vieressäni, ja sitten kerron sinulle muutamin sanoin,
kuinka asian laita on. Voitko kuunnella minua?"

"Kyllä, sir, vaikka tuntikausia, jos niin tahdotte."

"Pyydän vain minuutteja, Jane. Oletko koskaan kuullut, että minä en ole
ollut perheen vanhin poika, vaan että minulla kerran on ollut vanhempi
veli?"

"Muistan Mrs. Fairfaxin kerran kertoneen siitä."

"Ja oletko koskaan kuullut, että isäni oli tarkka ja kitsas mies."

"Olen kuullut jotakin sentapaista."

"No niin, Jane, hän oli saita, ja hän oli päättänyt pysyttää
omaisuutensa koossa, koska hän ei voinut sietää, että se tasattaisiin
ja minä saisin osani siitä. Kaiken piti mennä veljelleni Rowlandille.
Yhtä vähän hän voi sietää, että joku hänen pojistaan olisi köyhä mies.
Hänen täytyi siis toimittaa minut rikkaisiin naimisiin, ja hän etsikin
ajoissa minulle sopivan puolison. Mr. Mason, eräs länsi-intialainen
tilanomistaja ja liikemies, oli hänen vanha tuttavansa. Isäni tiesi,
että Masonin omaisuus oli suuri ja vankka, ja ryhtyi tiedusteluihin.
Hän sai kuulla, että Mr. Masonilla oli poika ja tytär ja että tytär saa
myötäjäisiksi kolmenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Se riitti.
Kun olin lopettanut yliopistolukuni, lähetettiin minut Jamaicaan,
jotta siellä menisin naimisiin morsiamen kanssa, jota jo oli kosittu
minun puolestani. Isäni ei maininnut mitään hänen rahoistaan, mutta
sanoi sensijaan, että Miss Mason oli Spanish Townin ylpeys kauneutensa
vuoksi, ja se ei ollut valetta. Hän oli kaunis nainen, samaa tyyliä
kuin Blanche Ingram, pitkä, tumma, majesteetillinen. Hänen perheensä
tahtoi saada minut hänen miehekseen, koska olin hyvää sukua, ja niin
tahtoi hänkin. Hänet näytettiin minulle huviretkillä ja juhlissa,
joissa hän aina esiintyi loistavasti puettuna. Näin hänet harvoin
yksin, ja puhuin hänen kanssaan tuskin koskaan. Hän mielisteli minua
eikä säästellyt minulta sulojansa ja taitojansa. Kaikki miehet hänen
seurapiirissään näyttivät ihailevan häntä ja kadehtivan minua. Tämä
kaikki häikäisi minua ja kiihoitti aistejani, olin nuori, tyhmä ja
kokematon ja luulin rakastavani häntä. Ei ole sitä mielettömyyttä,
johon ei seuraelämän typerä kilpailu ja nuoruuden sokeus, kiihko ja
kuumaverisyys voi syöstä ihmistä. Tytön sukulaiset rohkaisivat minua,
kilpakosijat yllyttivät intoani, hän itse sai minut ihastumaan, ja
ennenkuin tiesinkään, oli naimiskauppa päätetty. Oi, kuinka halveksin
itseäni kun ajattelen tuota tekoa! En rakastanut, en kunnioittanut,
en edes tuntenut häntä. En ollut huomannut hänessä vaatimattomuutta,
en hyvyyttä, en puhtautta enkä hienostusta tavoissa tai ajatuksissa,
ja kuitenkin menin naimisiin hänen kanssaan -- minä hullu, sokea
pölkkypää! Olisin tehnyt vähemmän syntiä, jos -- mutta minä en saa
unohtaa, kenelle puhun."

"En ollut koskaan nähnyt morsiameni äitiä, ja ymmärsin, että hän oli
kuollut. Kuherruskuukauden kuluttua sain kuulla erehtyneeni. Hän
ei ollutkaan kuollut, vaan mielipuoli, ja häntä hoidettiin eräässä
hulluinhuoneessa. Oli myös eräs nuorempi veli joka oli vallan
tylsämielinen. Vanhempi veli, jonka sinäkin olet nähnyt (ja jota en voi
vihata, vaikka inhoonkin koko sukua, koska hänen heikossa mielessään
on joku hituinen inhimillistä tunnetta, mikä ilmenee hänen jatkuvassa
myötätunnossaan kurjaa sisarta kohtaan ja siinä koirantapaisessa
kiintymyksessä, jota hän kerran osoitti minulle), joutuu luultavasti
jonakin kauniina päivänä saman kohtalon alaiseksi. Isäni ja veljeni
Rowland tiesivät kaiken tämän, mutta he ajattelivat vain noita
kolmeakymmentä tuhatta puntaa ja yhtyivät minua vastaan tehtyyn
salaliittoon."

"Nämä olivat epämiellyttäviä keksintöjä, mutta en tahtonut kuitenkaan
soimata vaimoani muusta kuin siitä, että totuutta oli minulta
petollisesti salattu. En soimannut häntä silloinkaan, kun huomasin,
että hänen luonteensa oli kokonaan vieras minun luonteelleni ja hänen
taipumuksensa ja makunsa minulle vastenmieliset, että hänen mielensä
oli matala ja ahdas ja että sitä ei voinut edes johtamalla johtaa
mihinkään korkeampaan ja avarampaan, -- kun huomasin, että en voinut
viettää ainoatakaan miellyttävää iltaa, en edes tuntia hänen kanssaan,
että hauska ja tuttavallinen keskustelu oli välillämme mahdoton, sillä
kaikkiin aiheisiin, mitä keksin, vastasi hän täysin älyttömästi,
ikävästi ja typerästi, -- kun edelleen huomasin, etten koskaan saisi
rauhallista ja järjestettyä kotia, koska ei kukaan palvelija viitsinyt
kuunnella hänen kiivaita ja aiheettomia sisunpurkauksiaan ja totella
hänen järjettömiä, ristiriitaisia määräyksiään. Hillitsin itseni
vieläkin, vältin riitoja ja koetin niellä katkeran katumukseni ja syvän
inhoni!"

"Jane, en tahdo kiduttaa sinua vastenmielisillä yksityiskohdilla,
vaan tahdon muutamin voimakkain sanoin ilmaista sanottavani. Elin
neljä vuotta yhdessä tuon naisen kanssa, ja sinä aikana hän totisesti
koetteli minua. Hänen luonteensa kypsyi ja kehittyi peloittavan
nopeasti, hänen paheensa versoivat voimakkaina -- kauhean voimakkaina
-- vain julmuus olisi voinut tukahuttaa niitten kasvua, ja minä en
tahtonut olla julma. Kuinka kääpiömäinen olikaan hänen älynsä ja
kuinka jättiläismäiset hänen huonot taipumuksensa! Mitä kirousta nuo
taipumukset tuottivatkaan minulle! Bertha Mason -- kunniattoman äidin
todellinen tytär -- antoi minun tuntea kaikki ne kauhut, kaiken sen
alennuksen ja häpeän, jotka odottavat siveettömään ja juomahimoiseen
naiseen sidottua miestä."

"Veljeni oli tällä välin kuollut, ja noitten neljän vuoden kuluttua
kuoli isänikin. Olin nyt enemmän kuin tarpeeksi rikas -- kuitenkin
peloittavan köyhä. Huonoin, turmeltunein ja alhaisin olento, mitä
milloinkaan olen nähnyt, oli alituisena seuranani ja lain ja
yhteiskunnan säädösten mukaan osa minusta. Enkä voinut edes päästä
hänestä laillisesti eroon, sillä lääkärit olivat nyt huomanneet,
että _minun vaimoni_ oli hullu -- huono elämä oli ennen aikojaan
herättänyt hänessä piilevät mielipuolisuuden idut. Jane, sinä et
pidä kertomuksestani, sinä näytät melkein sairaalta -- jätänkö loput
toistaiseksi?"

"Ei, sir, kertokaa nyt loppuun asti. Säälin teitä -- säälin teitä
sydämeni pohjasta."

"Jane, muutamien ihmisten sääli on turmiollinen ja loukkaava
almu, jonka vastaanottaja on oikeutettu sinkoamaan vasten antajan
kasvoja, mutta tuollainen sääli kuuluu vain tunteettomille ja
kylmille sydämille, se on viheliäistä, itsekästä tuskaa johon yhtyy
vastenmielisyys ja halveksinta valittajaa kohtaan. Mutta sellaista ei
ole sinun säälisi, Jane, sellaista ei ole se tunne, jota ilmeesi tällä
hetkellä on tulvillaan, joka säteilee silmistäsi, paisuttaa sydäntäsi
ja panee kätesi värisemään minun kädessäni. Sinun säälisi, lemmikkini,
on rakkauden kärsivä äiti, jonka tuskista syntyy jumalainen intohimo.
Minä otan vastaan säälisi, Jane, anna sinä sen tyttärelle vapaus --
sylini odottaa sinua."

"Jatkakaa, sir, mitä teitte huomatessanne, että hän oli hullu."

"Jane, olin epätoivon partaalla, ja vain pieni jäännös itsekunnioitusta
esti minua syöksymästä kuiluun. Maailman silmissä olin epäilemättä
mustimman häpeän peittämä, mutta päätin olla puhdas omissa silmissäni,
inhosin hänen paheitansa ja sielullisia puutteitansa ja tahdoin
pysyä niistä kokonaan erilläni. Yhteiskunta yhdisti minut kuitenkin
vielä häneen, minun täytyi nähdä ja kuulla häntä joka päivä, hänen
hengityksensä myrkytti ilman, ja sitäpaitsi muistin kerran olleeni
hänen miehensä -- tuo ajatus on aina ollut minulle sanomattoman
vastenmielinen -- ja tiesin, että en saisi toista, parempaa naista
vaimokseni niin kauan kuin hän eläisi -- kaiken todennäköisyyden mukaan
hän tulisi elämään yhtä kauan kuin minäkin, vaikka hän olikin viisi
vuotta minua vanhempi (siinäkin asiassa oli hänen perheensä valehdellut
minulle), sillä hänen ruumiinrakenteensa oli yhtä vankka kuin hänen
mielensä heikko. Kaksikymmentäkuusivuotiaana olin siis toivoton."

"Eräänä yönä heräsin hänen ulvontaansa (hänet oli tietysti suljettu
eri huoneeseen senjälkeen kuin lääkärit olivat julistaneet hänet
mielipuoleksi) -- oli polttavan kuuma länsi-Intian yö ja ilmassa
tuntui painostusta kuin myrskyn edellä. En voinut nukkua, vaan nousin
avaamaan ikkunan. Ilma oli kuin täynnä tulikivihöyryjä, eikä missään
tuntunut virkistävää tuulenhenkäystä. Moskiittoja leijaili sisään, ne
lentelivät suristen huoneessa; meri jonka kohinan kuulin ikkunaani,
vyöryi raskaana kuin maanjäristys, ja mustia pilviä ajeli sen yllä.
Kuu oli juuri laskeutumaisillaan aaltoihin täyteläisenä ja punaisena
kuin hehkuva tulipallo, se heitti viimeisen kerran verisen katseensa
maailmaan, jota nouseva myrsky värisytti. Ympäristö ja ilma tekivät
minut sairaaksi, korvissani kaikuivat vieläkin mielipuolen huudot ja
välistä erotin niistä oman nimeni -- miten pirullisen vihan vallassa
hän lausuikaan sen! -- ja sanoja sellaisia, joitten keksimisessä ei
alhaisinkaan portto olisi voittanut häntä. Vaikka välillämme oli kaksi
huonetta, kuulin joka sanan, sillä länsi-intialaisen talon ohuet seinät
eivät kyenneet vaimentamaan hänen petomaista ääntelyään."

"Tämä elämä", sanoin viimein, "on helvetti, tällaista on pohjattoman
kuilun ilma, tuollaisia sen äänet. Minulla on oikeus vapautua siitä,
jos osaan. Maallisen elämäni kärsimykset lakkaavat samassa hetkessä,
kun sieluni vapautuu ruumiin painostuksesta. Uskovaisten ikuista tulta
en pelkää -- tuleva elämä ei voi olla pahempaa kuin tämä -- tahdon siis
jättää sen ja lähteä kotiin Jumalan luo."

"Tämän sanoessani kumarruin avaamaan laatikkoa, joka sisälsi parin
ladatuita pistooleja. Aioin ampua itseni. Haudoin tätä aietta kuitenkin
vain hetkisen, sillä olin sentään vielä järjilläni, ja tuo äärimmäinen
epätoivo, joka oli herättänyt itsemurha-ajatukset mielessäni, oli
seuraavassa hetkessä ohitse."

"Raitis tuulahdus Europasta puhalsi yli valtameren ja tunkeutui sisään
avonaisesta ikkunastani, rajuilma puhkesi, ukkonen jylisi, sade valui
virtanaan ja ilma puhdistui. Rajuilman aikana tein lujan ja varman
päätöksen. Lähdin ulos märkään puutarhaani ja kävelin vettä valuvien
appelsiini- ja renettiomenapuitten alla, ja siinä kävellessäni,
tropiikin loistavan aamun syttyessä ympärilläni, kuuntelin todellisen
viisauden ääntä, joka lohdutti minua ja osoitti tien, jota minun oli
kuljettava. Kuule siis, Jane!"

"Raikas tuuli Europasta kuiski vieläkin virkistyneitten puitten
lehvissä, ja valtameri kohisi riemuiten ja vapautuneena. Tuo ääni
paisutti kuivunutta ja kutistunutta sydäntäni ja täytti sen uudella
elinvoimalla. Koko olentoni ikävöi uudistusta, sieluni janosi
puhtautta. Näin toivoni heräävän ja tunsin uuden elämän mahdolliseksi.
Pysähdyin erääseen kukkaiseen kulmaukseen puutarhaani ja katselin
merelle, joka oli sinisempi kuin taivas. Sen takana oli vanha maailma,
jossa valoisammat näköalat avautuivat eteeni."

"Mene", sanoi toivo, "mene takaisin Europaan, siellä ei tiedetä,
kuinka nimesi on tahrattu eikä tunneta sitä kauheata taakkaa, johon
olet sidottu. Voit viedä mielipuolen mukanasi Englantiin ja sijoittaa
hänet kaikella kunnialla Thornfieldiin, sitten voit itse matkustaa
minne haluat ja sitoa uusia siteitä mielesi mukaan. Tuo nainen, joka on
käyttänyt niin väärin kärsivällisyyttäsi, tahrinut nimesi, riistänyt
kunniasi, turmellut nuoruutesi, ei ole vaimosi, etkä sinä ole hänen
miehensä. Pidä huolta, että häntä hoidetaan niin hyvin kuin hänen
tilansa vaatii, ja siten teet kaiken mitä Jumala ja inhimillisyyden
vaatimukset odottavat sinulta. Anna hänen nimensä, hänen suhteensa
itseesi vaipua unhoon, et ole velvollinen ilmaisemaan niitä kenellekään
elävälle olennolle. Sijoita hänet mukavasti ja turvallisesti, peitä
hänen häpeänsä ja jätä hänet sitten!"

"Noudatin tarkalleen tätä mielijohdetta. Isäni ja veljeni eivät olleet
ilmoittaneet avioliitostani tuttavapiirillemme, koska jo ensimäisessä
kirjeessä, jossa olin kertonut heille naimisestani, olin vaatimalla
vaatinut heitä pitämään sen salassa, sillä jo silloin olin alkanut
tuntea ääretöntä vastenmielisyyttä sen seurauksia kohtaan ja aavistaa,
mikä kauhea tulevaisuus oli edessäni, ennen pitkää olikin sitten isäni
minulle valitseman vaimon käytös ollut sellaista, että hänen täytyi
punastua omaa miniäänsä. Silloin hän ei millään muotoa tahtonut tehdä
asiaa tunnetuksi, vaan oli yhtä innokas kuin minä itse salaamaan sitä."

"Vein hänet siis Englantiin. Kauhea oli laivamatka sellaisen hirviön
seurassa. Iloinen olin saadessani hänet vihdoin Thornfieldiin ja
nähdessäni hänet onnellisesti sijoitettuna tuohon kolmannen kerroksen
huoneeseen, josta hän nyt kymmenen vuoden aikana on tehnyt villipedon
luolan, kummitushuoneen. Oli vaikeata löytää hänelle hoitajaa, ja oli
välttämätöntä saada sellainen, jonka uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen
voi ehdottomasti luottaa, koska mielipuolen raivoisat huudot
epäilemättä paljastivat salaisuuteni. Sitäpaitsi hänellä oli selvempiä
päiviä, jopa viikkoja, jotka hän käytti minun parjaamiseeni. Vihdoin
pestasin Grace Poolen Grimsbyn hulluinhuoneesta. Hän ja haavuri Carter,
(joka sitoi Masonin haavat tuona yönä) ovat ainoat, joille olen uskonut
salaisuuteni. Mrs. Fairfax on kyllä voinut epäillä jotakin, mutta hän
ei ole saanut mitään varmoja tietoja asiain todellisesta tilasta.
Grace on itse asiassa ollut hyvä hoitaja, vaikkakin hänen valppautensa
on monasti tullut petetyksi erään hänen oman vikansa vuoksi, jota
ei mikään näytä voivan parantaa ja joka johtunee hänen vaikeasta
ammatistaan. Mielipuoli on sekä viekas että ilkeä eikä koskaan jätä
käyttämättä hyväkseen hoitajansa ajoittaista huolimattomuutta. Kerran
hän sai käsiinsä veitsen, jolla hän iski veljeänsä, kaksi kertaa hän
on vallannut koppinsa avaimen ja päässyt yön aikaan ulos. Ensimäisellä
kerralla hän koetti polttaa minut vuoteeseeni, toisella hän ilmestyi
kummituksen tavoin sinulle. Kiitän sallimusta, joka varjeli sinua,
antaen mielipuolen raivon kohdistua hääpukuusi, joka kenties toi
hänen mieleensä hämärän muiston hänen omista morsiuspäivistään. En
kestä ajatusta, mitä olisi voinut tapahtua. Kun ajattelen, että tuo
sama olento, joka tänä aamuna syöksyi kurkkuuni, on näyttänyt mustia,
veristäviä kasvojaan kyyhkyseni pesän yläpuolella, hyytyy vereni --"

"Ja mitä teitte, sir", kysyin, hänen vaietessaan, "saatuanne hänet
tänne? Minne lähditte?"

"Mitäkö tein, Jane? Muutuin vaeltavaksi juutalaiseksi. Minne lähdin?
Kuljin ympäri maita hurjana ja rauhattomana kuin hänkin. Tulin
mannermaalle ja harhailin läpi sen kaikkien maitten. Minulla oli luja
aikomus etsiä ja löytää hyvä ja älykäs nainen, jota voisin rakastaa,
vastakohta Thornfieldin raivottarelle --"

"Mutta te ette voinut mennä naimisiin hänen kanssaan, sir."

"Olin päättänyt mennä naimisiin hänen kanssaan ja olin vakuutettu, että
sekä voisin että olisin velvollinen tekemään sen. Alkuperäinen aikeeni
ei ollut pettää häntä, niinkuin petin sinua. Aioin suoraan kertoa
hänelle tarinani ja tehdä tarjoukseni täysin rehellisesti, ja minusta
tuntui niin ehdottomasti järjelliseltä, että minua pidettäisiin vapaana
rakastamaan ja saamaan rakkautta, etten epäillytkään löytäväni naista,
joka tahtoisi ja voisi ymmärtää asemani ja ottaa vastaan tarjoukseni,
huolimatta kirouksesta, joka minua painoi."

"No niin, sir?"

"Kun olet utelias ja halukas kuulemaan lisää, Jane, saat minut aina
hymyilemään. Sinä avaat silmäsi kuin kiihkeä linnunpoikanen ja
liikahdat silloin tällöin levottomasti, kuin jos vastaukset eivät olisi
kyllin nopeita, vaan tahtoisit lukea ne jo vastaajan sydämestä. Mutta
sanohan, Jane, ennenkuin jatkan, mitä tarkoitat tuolla 'no niin, sir'?
Käytät usein tuota pientä lausetta, joka usein on houkutellut minua
puhumaan lakkaamatta ilman että tiedän, miksi."

"Tarkoitan -- mitä sitten seuraa? Mitä sitten teitte? Kuinka kävi?"

"Aivan niin, ja mitä tahdot tietää nyt?"

"Löysittekö sellaisen, josta piditte ja pyysittekö häntä vaimoksenne?
Mitä hän vastasi?"

"Voin sanoa sinulle, löysinkö hänet ja pyysinkö häntä vaimokseni,
mutta hänen vastaustansa ei vielä ole merkitty kohtalon kirjaan.
Kymmenen pitkää vuotta harhailin paikasta toiseen, asuen milloin
yhdessä, milloin toisessa pääkaupungissa, väliin Pietarissa, useimmiten
Pariisissa, väliin Roomassa, Napolissa tai Firenzessä. Koska minulla
oli yllin kyllin rahaa ja vanhan nimeni suositus, voin itse valita
seurapiiriin, eikä mikään piiri pysynyt minulle suljettuna. Etsin
naisihannettani englantilaisten ladyjen, ranskalaisten comtesse'ien,
italialaisten signorain ja saksalaisten grafin'ien joukosta. En
löytänyt häntä. Väliin, kiitävänä hetkenä, luulin näkeväni katseen,
kuulevani äänen, huomaavani muodon, joka ilmoitti uneni toteutuvan,
mutta nyt ei minua enää petetty. Älä luulekaan, että etsin
täydellisyyttä, niin mielenlaadussa kuin ulkomuodossa. Ikävöin vain
sellaista, joka miellyttäisi minua -- kreolittaren vastakohtaa, mutta
ikävöin turhaan. Kaikkien niitten joukossa, joita näin, ei ollut
ketään, jota täysin vapaanakaan ollen olisin pyytänyt vaimokseni --
olinhan saanut varoituksen onnettoman liiton vaaroista ja kauhuista.
Pettymys teki minut haluttomaksi ja välinpitämättömäksi. Etsin
ajankulua muualta -- en koskaan huonoista paikoista, sillä vihasin ja
vihaan vieläkin paheellisuutta. Se oli ollut intialaisen Messalinani
erikoisala, ja syvälle juurtunut vastenmielisyys sekä sitä että
häntä kohtaan hillitsi minua nautinnoissani. Kaikki nautinnot, jotka
vivahtavat paheellisille, näyttivät vievän minut lähemmäksi häntä ja
hänen syntejään, ja siksi vältin niitä."

"En kuitenkaan voinut elää yksin, ja niin koetin rakastajattarien
seuraa. Ensimäinen, jonka valitsin, oli Céline Varens -- siinä taaskin
yksi noita askelia, joita muistellessa on pakotettu halveksimaan
itseään. Tiedät jo, mikä hän oli, ja kuinka suhteemme päättyi.
Hänellä oli kaksi seuraajaa, italialainen Giacinta, ja saksalainen
Clara, joita molempia pidettiin tavattoman kauniina. Mitä merkitsi
heidän kauneutensa minulle muutamien viikkojen kuluttua? Giacinta oli
kevytmielinen ja hillitön, ja väsyin häneen kolmessa kuukaudessa. Clara
oli säädyllinen ja hiljainen, mutta hidas, älytön ja jokapäiväinen --
ei tutuistakaan minun makuuni. Olin iloinen voidessani riittävällä
rahasummalla auttaa hänet kunnialliseen toimeen ja siten sopivasti
päästä irti hänestä. Mutta näen kasvoistasi, Jane, että et tällä
hetkellä ajattele minusta mitään oikein edullista. Pidät minua
tunteettomana, kevytmielisenä roistona, eikö niin?"

"En pidä teistä yhtä paljon kuin väliin olen pitänyt, se on totta, sir.
Eikö teistä sitten ollenkaan tuntunut, että oli väärin elää tuolla
tavalla, ensin toisen, sitten toisen rakastajattaren kanssa? Puhutte
siitä yhtä kylmästi kuin jostakin liikeasiasta."

"En pitänytkään siitä. Se oli viheliäistä elämää, enkä mistään hinnasta
tahtoisi palata siihen. Palkattu rakastajatar on lähinnä pahinta
ostetun orjan jälkeen, molemmat ovat herraansa alempana aseman, usein
luonteenkin suhteen, ja on alentavaa elää tuttavallisessa suhteessa
alempansa kanssa. Vihaan sen ajan muistoa, jonka vietin Célinen,
Giacintan ja Claran kanssa." Tunsin näitten sanojen totuuden ja
vedin niistä sen varman johtopäätöksen, että jos joskus siinä määrin
unohtaisin itseni ja ne opetukset, mitä minuun oli kylvetty, että
jostain syystä, jollakin oikeutuksella, jonkun kiusauksen voittamana
rupeisin noitten tyttöraukkojen seuraajaksi, tuntisi hän jonakin
päivänä minua kohtaan samoja tunteita kuin heitäkin. En sanonut ääneen
tätä vakaumusta; riitti, että tunsin sen. Kätkin sen sydämeeni, jotta
se auttaisi minua koetuksen hetkellä.

"Jane, miksi et sano 'no niin, sir?' En ole vielä lopettanut. Sinä
näytät vakavalta. Näen, ettet hyväksy minua vieläkään. Mutta annahan
minun jatkaa. Viime tammikuussa palasin liikeasioitten vuoksi takaisin
Englantiin. Olin nyt kyllästynyt kaikkiin rakastajattariin, mieleni oli
kova ja katkera -- luonnollinen seuraus hyödyttömästä, harhailevasta
ja yksinäisestä elämästäni -- palasin pettyneenä, vihamielisenä koko
ihmiskuntaa, etenkin naisväkeä kohtaan, ja aloin uskoa, että henkevä,
uskollinen ja rakastava nainen oli pelkkä unikuva."

"Eräänä härmäisenä talvi-iltapäivänä ratsastin Thornfield Hallin
näkyviin. Vihattu paikka! En odottanut sieltä mitään lepoa, mitään
iloa. Hayn tien varrella näin pienen, hiljaisen olennon, joka istui
aidalla itsekseen, ratsastin yhtä välinpitämättömänä sen kuin
vastapäätä olevan leikatun pajupensaan ohi enkä aavistanut, mitä tuo
olento tulisi minulle olemaan. Ei mikään sisäinen ääni kuiskannut
minulle, että kohtaloni ratkaisija -- hyvä tai paha henkeni --
odotti minua tuossa vaatimattomassa muodossa. En aavistanut sitä
silloinkaan, kun Mesrour oli kompastunut ja tuo pieni olento tuli
vakavana tarjoamaan minulle apuaan. Kuinka se oli hento ja lapsellinen!
Oli melkein kuin olisi varpunen hypähtänyt jalalleni ja tarjoutunut
kantamaan minua siivillään. Olin töykeä, mutta pienokainen ei lähtenyt
pois, se pysyi omituisen itsepintaisena vieressäni ja kohteli minua
kerrassaan päättäväisesti. Minun täytyi saada apua tuon käden kautta,
ja apua sainkin."

"Kun vihdoin olin nojautunut tuohon hintelään olkapäähän, virtasi
jotakin uutta ja raikasta läpi koko olemukseni. Oli hyvä tietää, että
keijukainen palaisi luokseni, että se kuului omaan talooni, muuten
olisin tuntenut outoa kaipausta huomatessani sen pujahtavan pois
käsistäni ja katoavan hämärään pensaikkoon. Kuulin sinun tulevan kotiin
sinä iltana, Jane, vaikka et arvatenkaan luullut minun ajattelevan
sinua ja pitävän sinua silmällä. Seuraavana päivänä tarkastin sinua
näkymättömänä puolen tunnin ajan, kun leikit Adèlen kanssa galleriassa.
Muistaakseni oli pyryinen päivä, etkä voinut mennä ulos. Minä olin
huoneessani, ovi oli raolla, ja voin sekä kuunnella että katsella.
Adèle kiinnitti joksikin ajaksi ulkonaisen tarkkaavaisuutesi, mutta
kuvittelin, että ajatuksesi olivat muualla. Olit kuitenkin hyvin
kärsivällinen häntä kohtaan, pikku Janeni, puhelit hänelle ja huvitit
häntä pitkän aikaa. Kun hän vihdoin jätti sinut, vaivuit heti syviin
unelmiin ja aloit hitain askelin kävellä galleriassa. Silloin tällöin
pysähdyit ikkunan luo katselemaan sakeaa lumipyryä ja kuuntelemaan
tuulen valitusta, sitten jatkoit taas hiljaista, uneksivaa kulkuasi.
Luulen, että nuo valveilla nähdyt unesi eivät olleet synkkiä,
katseessasi välkähti aika ajoin iloinen, valoisa ilme, ja poskillesi
levisi hieno puna, joka ei ilmaissut katkeria ja synkkiä mielikuvia,
vaan pikemmin nuoruuden suloisia mietelmiä ja haaveita, kun ajatukset
seuraavat halukkain siivin toiveitten lentoa ylös unelmain taivaalle.
Mrs. Fairfaxin ääni, kun hän puhui eteisessä palvelijoitten kanssa,
herätti sinut, ja kuinka ihmeellisesti hymyilitkään silloin itseksesi,
Janet! Se oli paljon sanovaa hymyä, ovelaa ja veitikkamaista, ja näytti
kohdistuvan omaan hajamielisyyteesi. Se näytti sanovan: 'Kauniit uneni
ovat hyvin hauskoja, mutta en saa unohtaa, että ne ovat vain unia.
Minulla on ruusuinen taivas ja kukkainen Eeden mielikuvituksessani,
mutta tiedän varsin hyvin, että sen ulkopuolella on kivinen taival
edessäni ja ankarat tuulet voitettavina.' Juoksit alas portaita ja
pyysit jotakin työtä Mrs Fairfaxilta, arvatenkin viikon talouslaskujen
tekemistä tai jotakin sellaista. Olin todellakin pahoillani kun katosit
näkyvistäni."

"Odotin kärsimättömänä iltaa, jolloin voin kutsua sinut luokseni.
Aavistin, että luonteesi oli minulle jotakin aivan uutta ja tavatonta.
Tahdoin tutkia sitä syvemmältä ja oppia tuntemaan sitä lähemmin.
Tulit huoneeseen sekä ujona että itsenäisenä, olit yksinkertaisesti
ja sievästi puettu -- melkein kuin nytkin. Panin sinut puhumaan ja
huomasin ennen pitkää, että sinussa oli mitä omituisimpia vastakohtia.
Koko ulkonainen esiintymisesi oli ankaran sovinnaista, katseesi oli
usein epäluuloinen, mutta ilmaisi kuitenkin myötäsyntyistä hienoutta.
Olit aivan tottumaton seuraelämään ja näytit koko lailla pelkäävän,
että tekisit jonkun tyhmyyden. Kuitenkin, kun sinua puhuteltiin, nostit
rohkeat, kirkkaat, säihkyvät silmäsi puhujaa kohti, jokainen katseesi
oli läpitunkeva ja voimakas ja tehtyihin kysymyksiin annoit nopeita
ja täsmällisiä vastauksia. Näytit hyvin pian tottuvan minuun, ja
uskon, että tunsit sielujen myötätunnon vallitsevan itsesi ja tuiman
isäntäsi välillä, sillä oli hämmästyttävää nähdä, kuinka pian kotiuduit
seurassani. Jos olin töykeä, et osoittanut minkäänlaista kummastusta,
pelkoa tai ikävystymistä -- katselit minua vain ja hymyilit tuota
vaatimatonta, mutta älykästä ja selittämättömän suloista hymyäsi.
Olin tyytyväinen siihen, mitä olin nähnyt ja pidin siitä, mutta olin
hyvin utelias näkemään lisää. Pysyttelin kuitenkin hyvän aikaa etäällä
ja etsin seuraasi harvoin. Olin älyllinen nautiskelija ja halusin
pitkittää tutustumisen viehätystä, sitäpaitsi ajoittain pelkäsin,
että jos pitelisin kukkasta rohkeammin, kuihtuisi se ja menettäisi
raikkaan tuoksunsa. En tietänyt silloin, että se ei ollutkaan kuihtuva
kukkanen, vaan säteilevä, katoamaton jalokivi. Sitäpaitsi tahdoin
nähdä, etsisitkö seuraani, jos vältin sinua, mutta sitä et tehnyt,
pysyit kouluhuoneessa yhtä hiljaisena kuin pulpettisi ja pöytäsi, ja
jos sattumalta kohtasin sinut, kuljit ohitseni nopeasti ja niin outona
kuin vain voit rikkomatta kunnioitusta ja olematta epäkohtelias.
Ilmeesi noihin aikoihin oli miettivä, Jane, ei alakuloinen, sillä et
ollut sairaalloinen, mutta ei säteileväkään, sillä toiveesi olivat
vähäiset ja varsinaisia iloja ei sinulla ollut. Olisin tahtonut tietää,
mitä ajattelit minusta, ja ajattelitko yleensä minua, ja saadakseni
tämän selville osoitin sinulle taas huomaavaisuutta. Katseessasi
oli jotakin iloista, käytöksessäsi jotakin hilpeätä, kun puhelit
kanssani. Näin, että itse asiassa olit vilkas ja seuraa rakastava --
hiljainen kouluhuone, oman elämäsi ilottomuus vain olivat tehneet sinut
totiseksi ja umpimieliseksi. Myönsin itselleni sen nautinnon, että
olin ystävällinen sinulle, ja ystävällisyyteni sai pian vastakaikua,
kasvojesi ilme pehmeni, äänesi sai herkän, kauniin soinnin. Minusta
oli hauska kuulla sinun lausuvan nimeäni kiitollisena ja onnellisena.
Siihen aikaan oli myös suurimpia huvejani kohdata sinut sattumalta,
Jane; käytöksesi oli silloin omituisen epäröivää, vilkaisit minuun
hieman levottomana ja epävarmana -- ethän tietänyt, millä tuulella
satuin olemaan, esiintyisinkö ankarana isäntänä vai hyvänä ystävänä.
Olin nyt jo liiaksi mieltynyt sinuun näytelläkseni usein edellistä
osaa, ja kun ojensin sinulle käteni ystävällisesti, syttyi niin valoisa
ja onnellinen loiste nuorille, sielukkaille kasvoillesi, että minulla
oli täysi työ pidättää itseäni silloin tällöin sulkemasta sinua
syliini."

"Älkää enää puhuko noista ajoista, sir", keskeytin, salaa pyyhkien
kyynelen silmästäni. Hänen sanansa kiduttivat minua, sillä tiesin, mitä
minun piti tehdä -- tehdä jo hyvin pian -- ja kaikki vanhat muistot ja
hänen rakkautensa näkeminen tekivät tehtäväni vain vaikeammaksi.

"Olet oikeassa, Jane", vastasi hän, "mitä hyödyttää viipyä
entisyydessä, kun nykyisyys on sitä varmempi -- tulevaisuus sitä
kirkkaampi."

Tuo mieletön vakuutus sai minut värisemään.

"Näethän nyt, millä kannalla asiat ovat", jatkoi hän. "Vietettyäni
nuoruuteni kuvaamattomassa kurjuudessa ja miehuuteni peloittavan yksin,
olen vihdoinkin löytänyt sen olennon, jota voin todella rakastaa, --
olen löytänyt _sinut_. Sinä olet sydämeni valittu -- parempi itseni
-- hyvä enkelini -- ja lujat siteet kiinnittävät minut sinuun. Olet
mielestäni hyvä, lahjakas ja suloinen, sydämessäni on syttynyt lämmin,
väkevä intohimo, joka vetää sinua vastustamattomalla voimalla puoleeni
ja yhdistää elämämme puhtaaksi, sammumattomaksi liekiksi."

"Koska tunsin ja tiesin tämän, päätin mennä naimisiin kanssasi. On
tyhjää pilapuhetta sanoa, että minulla jo on vaimo -- sinä tiedät nyt,
että hän on inhoittava peikko. Oli väärin koettaa pettää sinua, mutta
pelkäsin luontaista itsepintaisuuttasi. Pelkäsin varhain istutettuja
ennakkoluuloja ja tahdoin saada sinut kokonaan omakseni ennenkuin
uskaltaisin jättää salaisuuteni käsiisi. Se oli pelkurimaista: minun
olisi ensin pitänyt vedota jalomielisyyteesi, kuten teen nyt, minun
olisi pitänyt rehellisesti kertoa sinulle elämääni tuskat, osoittaa,
kuinka isosin ja janosin korkeampaa ja parempaa elämää ja etten
ainoastaan ollut _päättänyt_ -- se sana on liian heikko -- vaan että
palavasti _halusin_ rakastaa uskollisesti ja sydämeni pohjasta sitä,
joka antaisi minulle vastarakkautta. Sitten minun olisi pitänyt pyytää
sinua luottamaan minuun ja lupaamaan minulle uskollisuutta -- lupaa
nyt, Jane!" Hiljaisuus.

"Miksi vaikenet, Jane?"

Kävin kuin tulikokeen läpi ja tunsin ytimiini saakka hehkuvan raudan
polton. Kauhistuttava hetki, epätoivoinen kamppailu! Tiesin, ettei
inhimillinen olento koskaan voinut toivoa korkeampaa rakkautta kuin
mikä minun osakseni oli tullut, ja hän, joka minua niin rakasti, oli
epäjumalani -- ja minun täytyi luopua sekä rakkaudesta että hänestä.
Musertava velvollisuuteni sisältyi yhteen sanaan, jonka lakkaamatta
kuulin sielussani: "Lähde!"

"Jane, sinä ymmärrät, mitä toivon sinulta. Vain tätä lupausta: 'Mr.
Rochester, minä tahdon olla omanne.'"

"Mr. Rochester, minä _en_ tahdo olla omanne." Taaskin pitkä hiljaisuus.

"Jane", alkoi hän, ja hänen lempeä äänensä vihloi sydäntäni ja herätti
minussa levottomia aavistuksia -- tämä hiljainen ääni oli nousevan
leijonan läähätystä -- "Jane, tarkoitatko, että sinä kuljet omaa
tietäsi maailmassa ja minä omaani?"

"Tarkoitan."

"Jane" -- hän sulki minut syliinsä -- "tarkoitatko sitä nytkin?"

"Tarkoitan."

"Ja nyt?" hän suuteli hellästi otsaani ja poskiani.

"Tarkoitan", sanoin ja riistäydyin nopeasti hänen syleilystään.

"Oh, Jane, tämä on katkeraa. Tämä -- tämä on väärin. Ei olisi väärin
rakastaa minua."

"Tekisin väärin, jos tottelisin teitä."

Hänen kulmakarvansa rypistyivät uhkaavasti ja raju ilme välähti hänen
silmissään. Hän nousi, mutta hillitsi itsensä vieläkin. Laskin käteni
tuolin selkänojalle etsien siitä tukea. Värisin koko ruumiiltani, mutta
päätökseni oli järkähtämätön.

"Hetkinen vielä, Jane! Heitä silmäys onnettomaan elämääni, kun sinä
olet poissa. Sinun mukanasi katoaa siitä kaikki onni. Mitä siihen jää?
Vaimonani on mielipuoli yläkerrassa -- yhtä hyvin voisit neuvoa minua
ruumiin luo kirkkomaalle. Mitä minun pitää tehdä, Jane? Mistä on minun
etsittävä ystävyyttä ja toivoa?"

"Tehkää niinkuin minäkin: luottakaa Jumalaan ja itseenne. Etsikää
taivasta. Toivokaa, että siellä saamme kohdata toisemme."

"Sinä et siis taivu?"

"En."

"Sinä siis tuomitset minut elämään kurjaa elämää ja kuolemaan
kirottuna?"

"Minä neuvon teitä elämään nuhteettomana ja toivon teille levollisen
kuoleman."

"Ja kuitenkin riistät minulta rakkauden ja viattomuuden. Viskaat minut
takaisin alhaisiin nautintoihin ja rikoksiin."

"Mr. Rochester, sellainen kohtalo ei ole teille sen välttämättömämpi
kuin minullekaan. Me molemmat, niin te kuin minä, olemme syntyneet
taistelemaan ja kestämään -- taistelkaa siis ja kestäkää! Te unohdatte
minut ennenkuin minä teidät."

"Tuollaisella puheella teet minut valehtelijaksi ja tahraat kunniaani.
Olen sanonut sinulle, että en tule muuttumaan, ja sinä selität vasten
kasvojani, että muutun. Ja kuinka vääriä ovat tuomiosi, kuinka
nurinkurisia mielipiteesi! Onko parempi ajaa lähimäisensä epätoivoon
kuin rikkoa ihmisten tekemää lakia -- kun tuo rikkomus ei edes
vahingoita ketään. Eihän sinulla ole sukulaisia eikä ystäviä, joita
voisit loukata elämällä kanssani."

Tämä oli totta, ja hänen puhuessaan alkoi sekä järkeni että omatuntoni
soimata minua ja sanoa, että tein huutavaa vääryyttä vastustaessani
häntä. Niitten ääni oli melkein yhtä kuuluva kuin tunteen, joka rajusti
vaati: "Oh, suostu! Ajattele hänen onnettomuuttaan -- ajattele, mihin
vaaraan syökset hänet, jos jätät hänet yksin, muista hänen rajua
luonnettaan ja sitä välinpitämättömyyttä, mikä tavallisesti seuraa
epätoivoa -- tyynnytä hänet, pelasta hänet, rakasta häntä, sano, että
rakastat häntä ja tahdot olla hänen omansa. Kuka maailmassa välittäisi
_sinusta_ ja kuka pahentuisi siitä, mitä _sinä_ teet."

Vastaus oli vieläkin järkähtämätön. "_Minä_ välitän itsestäni. Mitä
yksinäisempi, ystävättömämpi ja turvattomampi olen, sitä enemmän tahdon
kunnioittaa itseäni. Tahdon noudattaa Jumalan säätämää, ihmisten
pyhittämää lakia. Tahdon seurata periaatteita, jotka omaksuin ollessani
terve eikä sairas, kuten nyt. Lait ja periaatteet eivät merkitse
mitään aikana, jolloin ei ole kiusauksia, ne ovat tällaisia hetkiä
varten kuin tämä, hetkiä, jolloin sekä ruumis että sielu kapinoi niitä
vastaan. Ne ovat sitovia ja niitten tulee pysyä loukkaamattomina. Jos
loukkaan niitä omassa erikoistapauksessani, missä on silloin niiden
arvo? Niillä on arvonsa -- sen olen aina uskonut, ja jollen voi uskoa
sitä nyt, johtuu se sairaudestani -- mielettömyydestäni tällä hetkellä,
jolloin suonissani virtaa tulta ja sydämeni sykkii niin kiihkeästi,
etten voi laskea sen lyöntejä. Tällä hetkellä en voi nojautua muuhun
kuin ennen omaksumiini mielipiteisiin ja määritelmiin, ja niistä löydän
jalansijan."

Niin tein. Mr. Rochester luki ilmeestäni päätökseni. Hänen raivonsa
oli nyt noussut ylimmilleen ja hänen täytyi hetkiseksi antautua sen
valtaan, seurasi sitten mitä seurasi. Hän kulki kiivaasti huoneen
poikki, tarttui käsivarteeni ja iski kätensä vyötäisilleni. Hän näytti
tahtovan musertaa minut leimuavalla katseellaan -- ruumiillisesti
tunsin sinä hetkenä olevani heikko kuin ruoko, jonka tuuli minä hetkenä
tahansa voi viskata hehkuvaan uuniin, mutta henkisesti olin voitolla
ja tunsin olevani turvattu. Sielulla on onneksi tulkkinsa -- usein
itsetiedoton, mutta aina varma -- silmissä. Katseeni kohtasi hänen
katseensa, huokasin vaistomaisesti nähdessäni hänen hehkuvat kasvonsa,
hänen otteensa oli tuskallinen ja ylenmäärin rasittuneet voimani
melkein lopussa.

"En ole koskaan nähnyt", sanoi hän kiristäen hampaitaan, "mitään niin
haurasta ja samalla niin taipumatonta. Hän on kuin ruoko käsissäni", --
hän ravisti minua kiivaasti -- "voisin lannistaa hänet kahden sormeni
väliin, ja mitä hyötyä siitä olisi jos taivuttaisin ja murtaisin
hänet? Hänen silmissään näen itsenäisen, kesyttömän, vapaan olennon,
se katselee minua uhmaten, ylpeänä, voitonvarmana. Mitä ikinä teenkään
häkille, en koskaan saavuta tuota kesytöntä, kaunista lintua ja jos
murran hauraan vankilan, päästän vain vangin vapaaksi. Vankilan voisin
vallata, mutta sen asukas liitäisi sinistä taivasta kohti ennenkuin
voisin edes sanoa itseäni sen maallisen majan omistajaksi. Ja juuri
sinua, sielu -- sinä luja ja vapaa, puhdas ja kaunis -- sinua minä
ikävöin eikä vain hentoa asuntoasi. Sinä voisit lentää luokseni
suloisena ja vapaana ja tehdä pesäsi sydämeeni, mutta jos väkivallalla
yrittäisin saada sinut omakseni, haihtuisit käsistäni kuin tuoksu,
jota en vielä ehtinyt tunteakaan. Oh, tule, Jane, tule!" Hän hellitti
otteensa ja vain katsoi minuun. Tuota katsetta oli paljon vaikeampi
vastustaa kuin hänen äskeistä raivoansa, mutta olisi ollut mieletöntä
taipua nyt enää. Olin uhmannut hänen raivoansa ja masentanut sen, minun
täytyi nyt välttää hänen suruansa. Vetäydyin ovelle.

"Sinä menet, Jane!"

"Minä menen, sir."

"Sinä jätät siis minut."

"Niin."

"Et siis tule? Et siis tahdo olla lohdutukseni, viihdyttäjäni? Syvä
rakkauteni, raju tuskani, kiihkeät rukoukseni eivät siis merkitse
mitään?"

Mikä sanomaton tuska värisikään hänen äänessään! Kuinka kovaa olikaan
yhä vastata: "Minä menen."

"Jane!"

"Mitä, sir?"

"Mene sitten -- minä suostun siihen -- mutta muista, että jätät minut
tuskaan. Mene omaan huoneeseesi, ajattele, mitä olen sanonut, muista
kärsimyksiäni, Jane, ajattele minua."

Hän kääntyi pois ja heittäytyi suulleen sohvalle. "Oi, Jane, toivoni --
rakkauteni -- elämäni", tunkeutui hänen huuliltaan. Sitten kuului syvä
nyyhkytys.

Olin jo tullut ovelle, mutta palasin takaisin -- palasin takaisin yhtä
varmana kuin olin mennytkin. Polvistuin hänen viereensä, käänsin hänen
kasvonsa tyynyltä minua kohti, suutelin häntä poskelle ja hyväilin
hänen tukkaansa.

"Jumala siunatkoon teitä, rakas herrani", sanoin, "Jumala varjelkoon
teitä kaikesta pahasta -- johtakoon teitä -- virvoittakoon teitä --
palkitkoon teitä hyvyydestänne minua kohtaan."

"Pikku Janen rakkaus olisi ollut paras palkkani", vastasi hän, "ilman
sitä on sydämeni murtunut. Mutta Jane antaa minulle rakkautensa --
vapaaehtoisesti, jalomielisesti."

Veri syöksähti hänen kasvoilleen, hänen silmänsä leimusivat, hän
hypähti pystyyn ja avasi sylinsä, mutta minä pakenin hänen syleilyään
ja riensin ulos.

"Hyvästi", kuului sydämeni ääni kun jätin hänet, ja epätoivo lisäsi:
"Hyvästi iäksi!"

       *       *       *       *       *

Sinä yönä en aikonut nukkua, mutta vaivuin kuitenkin horroksiin niin
pian kuin olin päässyt vuoteeseen. Unessa jouduin takaisin lapsuuteni
maailmaan. Olin makaavinani Gatesheadin punaisessa huoneessa, yö oli
pimeä, ja outo pelko ahdisti minua. Valo, joka kauan aikaa sitten
oli peloittanut minut tajuiltani, ilmaantui taaskin näkyviini, se
liukui seinää ylöspäin ja pysähtyi väreillen keskelle pimeätä kattoa.
Nostin pääni ja katsoin. Katto muuttui pilviksi, ne olivat tummia ja
kaukaisia, ja valo niitten keskellä näytti kajastukselta, jonka kuu
luo hajoamaisillaan oleviin sumuihin. Odotin sen ilmaantumista oudon
levottomuuden vallassa, ikäänkuin olisi tuomioni ollut kirjoitettu
sen loistavalle pinnalle. Se tulikin näkyviin toisella tavalla kuin
kuu pilvien takaa, ensin työnsi ihmiskäsi pilviverhot syrjään, ja
esiin ei tullut kuu, vaan hohtava ihmishaamu, joka kumartui siniseltä
taivaaltaan alas maata kohti. Se katseli minua -- vain minua. Se puhui
sielulleni, ääni tuli mittaamattoman kaukaa, kuitenkin aivan läheltä ja
kuiskasi selvästi:

"Tyttäreni, pakene kiusausta!"

"Äiti, minä pakenen."

Niin vastasin herätessäni ihmeellisestä unestani. Oli vielä yö, mutta
heinäkuun yöt ovat lyhyitä ja päivä koittaa pian puoliyön jälkeen.
"Ei voi olla liian aikaista aloittaa tehtävää, joka on edessäni",
ajattelin. Nousin, olin puettu, sillä olin riisunut vain kenkäni.
Otin laatikostani hiukan liinavaatteita, rannerenkaan ja sormuksen.
Etsiessäni niitä sattui silmiini pieni, helminen kaulakoriste, jonka
Mr. Rochester vasten tahtoani oli antanut minulle pari päivää sitten.
Jätin sen -- se ei ollut minun, vaan tuon kuvitellun morsiamen, joka
oli häipynyt ilmaan kuin unikuva. Muut esineet panin pieneen myttyyn,
ja kukkaroni, joka sisälsi 20 shillinkiä -- koko omaisuuteni -- panin
taskuuni. Sidoin olkihattuni päähäni, heitin huivin hartioilleni, otin
käteeni mytyn ja kengät, joita en vielä tahtonut panna jalkaani, ja
pujahdin ulos huoneesta.

"Hyvästi, hyvä Mrs. Fairfax", kuiskasin, kun hiivin hänen ovensa
ohitse. "Hyvästi, lemmikkini Adèle!" kuiskasin ja suuntasin katseeni
lastenkamaria kohti. En voinut ajatellakaan mennä syleilemään häntä,
sillä minun täytyi pettää hyvin tarkkaa korvaa, joka kenties juuri
kuunteli. Olisin pysähtymättä kulkenut Mr. Rochesterin huoneen ohitse,
mutta sydämeni lakkasi sykkimästä hänen ovensa luona, ja jalkojenikin
täytyi seisahtua. Siinä huoneessa ei nukuttu, sen asukas kulki
rauhattomana edestakaisin, ja yhä uudelleen kuulin hänen huokauksensa.
Siinä huoneessa oli minulle taivas -- maallinen taivas -- minun ei
olisi tarvinnut muuta kuin astua sisälle ja sanoa:

"Mr. Rochester, minä rakastan teitä ja tahdon elää kanssanne läpi
elämäni, kuoleman hetkeen saakka", ja huulilleni olisi vuotanut
virvoittavaa onnen juomaa tyhjentymättömästä lähteestä. Ajattelin sitä.

Tuo hyvä isäntäni, joka nyt ei voinut nukkua, odotti kärsimättömänä
päivän koittoa. Hän lähettäisi hakemaan minua huomenaamulla, ja minä
olisin poissa. Hän etsisi minua kaikkialta -- turhaan. Hän tuntisi
itsensä hyljätyksi, rakkautensa halveksituksi, hän kärsisi, kenties
joutuisi epätoivon valtaan. Ajattelin tätäkin. Käteni teki vaistomaisen
liikkeen ovea kohti, vedin sen takaisin ja hiivin edelleen.

Synkkänä ja pelokkaana tulin vihdoin alakertaan. Tiesin, mitä minun oli
tehtävä ja tein sen koneellisesti. Keittiöstä löysin sivuoven avaimen.
Etsin myös öljypullon ja höyhenen ja voitelin avaimen ja lukon. Join
vähän vettä ja otin leipäpalan mukaani, sillä kenties saisin kulkea
pitkälle, ja voimani, joita edellisenä päivänä oli niin kovasti
koeteltu, eivät saaneet loppua. Kaiken tämän tein aivan äänettömästi.
Avasin oven, hiivin ulos ja suljin sen hiljaa. Himmeä aamunkajastus
valaisi pihamaata. Suuret portit olivat suljetut ja lukossa, mutta
erään sivuportin edessä oli vain salpa. Siitä menin ulos, suljin senkin
ja olin Thornfieldin ulkopuolella.

Peninkulman päässä, niittyjen takana, oli tie, joka kulki vastakkaiseen
suuntaan kuin Millcoteen johtava. Sitä tietä en ollut koskaan kulkenut,
mutta olin usein huomannut sen ja ihmetellyt, minne se vei. Sitä kohti
lähdin nyt astelemaan. Mikään epäröiminen ei ollut luvallista tällä
hetkellä, taakse ei saanut katsahtaa, ei edes eteenpäin. Ei saanut
uhrata ajatustakaan menneisyydelle eikä tulevaisuudelle. Edellinen oli
niin taivaallisen suloinen -- niin kuoleman raskas -- että jos olisin
lukenut siitä vain yhdenkin rivin, olisi rohkeuteni ja tarmoni ollut
mennyttä. Tulevaisuus oli tyhjä lehti, kammottavan valkea, se näytti
maailmalta, jonka yli äsken oli käynyt vedenpaisumus.

Ennen auringonnousua olin kulkenut yli niittyjen, polkujen ja
pensasaitojen. Aamu oli luullakseni kaunis ja kesäinen. Olin heti
talosta lähdettyäni pannut kengät jalkaani ja tunsin, että ne olivat
märät kasteesta, joka peitti kukkivat niityt. Mutta minä en nähnyt
nousevaa aurinkoa, hymyilevää aamutaivasta ja heräävää luontoa. Se,
joka kulkee kauniin maiseman läpi mestauslavaa kohti, ei ajattele
kukkia, jotka hymyilevät hänen tiellään, hän näkee vain pölkyn ja
kirveen ja ajattelee julmaa kuolemaa ja hautaa, joka odottaa häntä
tien päässä. Minä ajattelin surullista pakoani ja koditonta vaellusta
-- ja voi, ajattelin myös, mitä olin jättänyt. En voinut sille mitään.
Ajattelin häntä nyt -- hän oli huoneessaan ja odotti auringonnousua ja
toivoi minun pian tulevan sanomaan, että tahdon jäädä hänen luoksensa
ja olla hänen omansa. Ikävöin olla hänen omansa, paloin halusta kääntyä
takaisin. Vielä ei ollut liian myöhäistä, vielä voin säästää häneltä
tämän katkeran pettymyksen.

Kukaan ei varmaankaan ollut vielä huomannut pakoani. Voin vielä
palata takaisin ja olla hänen lohdutuksensa -- hänen ylpeytensä --
voin pelastaa hänet onnettomuudesta, kenties perikadosta. Oh, kuinka
pelkäsinkään hänen epätoivoaan -- paljon enemmän kuin omaani! Oli
kuin olisi nuoli tunkeutunut rintaani, ja kun koetin vetää sitä
irti, raateli sen väkäinen kärki minua. Kun taas muistoni pakostakin
työnsivät sen syvemmälle, haavoitti se minua vielä enemmän. Linnut
alkoivat visertää puissa ja pensaikoissa, linnut olivat uskollisia
ystävilleen, ne olivat rakkauden vertauskuvia. Mitä olin minä? Suuressa
tuskassani, kiihkeässä pyrkimyksessäni tehdä oikein vihasin ja
kauhistuin itseäni. En saanut lohdutusta edes omantunnon tyydytyksestä,
en edes itsekunnioituksesta. Olin tehnyt vääryyttä isännälleni, olin
haavoittanut häntä, jättänyt hänet. Olin vihattava omissa silmissäni.
Kuitenkaan en voinut kääntyä enkä astua askeltakaan takaisin. Jumala
varmaan johdatti minua. Oman tahtoni oli raju tuska lannistanut ja
lamauttanut omantuntoni. Kulkiessani eteenpäin yksinäistä tietäni
itkin kiihkeästi, kuitenkin riensin, riensin kuin houreissa. Vihdoin
ehti sisällinen heikkous jäseniini, pysähdytti minut, ja minä kaaduin.
Makasin maassa hetkisen ja painoin kasvojani märkään sammaleen.
Pelkäsin -- tai toivoin -- että kuolisin siihen paikkaan, mutta kohta
nousin taas, ryömin eteenpäin polvillani ja vihdoin pääsin jaloilleni.
Halusin yhtä kiihkeästi kuin ennenkin päästä maantielle.

Päästyäni sinne täytyi minun istua lepäämään pensasaidan suojaan, ja
siinä istuessani kuulin pyörien ratinaa ja näin ajoneuvojen lähenevän.
Nousin seisomaan ja pysäytin ne. Kysyin ajajalta, minne hän oli
matkalla. Hän mainitsi erään etäisen paikan, jossa, kuten varmasti
tiesin, Mr. Rochesterilla ei ollut tuttavia. Kysyin, paljollako hän
veisi minut sinne. Hän vastasi tahtovansa kolmekymmentä shillinkiä.
Sanoin, ettei minulla ollut kuin kaksikymmentä ja hän lupasi koettaa
tyytyä siihen. Hän antoi minun mennä sisälle vaunuihin, jotka olivat
tyhjät. Minä menin, ovi suljettiin ja vaunut vierivät eteenpäin.

Ystävällinen lukija, jospa et koskaan tuntisi sellaista tuskaa kuin
minä silloin tunsin! Jospa et koskaan vuodattaisi niin kapinallisia,
niin kipeitä kyyneliä kuin minä sinä aamuna! Jospa ei sinun koskaan
tarvitsisi rukoilla niin kiihkeästi ja toivottomana taivaan apua ja
jospa ei sinun koskaan, kuten minun, tarvitsisi pelätä tuottavasi
turmiota sille, jota yli kaiken rakastat!



Kahdeskymmeneskahdeksas luku.


Kaksi päivää on kulunut. On kesäilta. Ajuri on laskenut minut maahan
erääseen Whitcross nimiseen paikkaan. Hän ei voinut viedä minua
pitemmälle siitä rahasta, jonka olin antanut hänelle, enkä omistanut
enää shillinkiäkään. Vaunu on tällä hetkellä ehtinyt jo peninkulman
päähän, ja minä olen yksin. Huomaan silloin, että olen unohtanut
myttyni vaunulaatikkoon, jonne olin varmuuden vuoksi pannut sen. Sinne
se jäi, siellä se pysyy, ja minä olen menettänyt viimeisen omaisuuteni.

Whitcross ei ole kaupunki, ei edes yksi ainoa rakennus, se on vain
kivinen patsas, joka on pystytetty viitaksi neljän tien yhtymäkohtaan.
Se on maalattu valkoiseksi, jotta se paremmin näkyisi pimeässäkin.
Yläpäästä ulkonee neljä käsivartta, ja lähimpään kaupunkiin, johon ne
osoittavat, on kirjoituksen mukaan kymmenen peninkulmaa, etäisimpään
kaksikymmentä. Kaupunkien tutuista nimistä näen, mihin kreivikuntaan
olen joutunut -- se on yksinäinen, autioitten kangasmaitten ja
vuorenharjanteitten peittämä seutu. Takanani ja molemmilla puolillani
näen laajoja kankaita, edessäni on syvä laakso ja kaukana sen
takana näkyy vuorten aaltoilevia ääriviivoja. Asutus on varmaan
harvaa, teillä ei näy kulkijoita, ne aukeavat leveinä, valkoisina ja
yksinäisinä pohjoiseen, etelään, itään ja länteen leikaten taajaa ja
villiä kanervikkoa, joka ulottuu niitten reunaan saakka. Joku voisi
kuitenkin sattumalta tulla, enkä tahdo, että ihmissilmä näkisi minut
nyt. Tuntematon ohikulkija ihmettelisi nähdessään minut tienviitan
luona ilman tavaroita, turvatonna ja päämäärää vailla. Hän saattaisi
tehdä kysymyksiä, ja minä voisin antaa vain uskomattomilta kuuluvia,
epäilyttäviä vastauksia. Tällä hetkellä ei mikään side kiinnitä minua
ihmisten seuraan, ei mikään valoisa toive kutsu minua kanssaihmisteni
luo, eikä kukaan niistä, joita täällä voin nähdä, ajattelisi minusta
ystävällisesti ja toivoisi minulle hyvää. Minulla ei ole muuta ystävää
kuin kaikkien yhteinen äiti, luonto, ja hänen helmassaan tahdon nyt
etsiä lepoa.

Suuntaan kulkuni suoraan kanervikkoon ja tulen notkoon, joka syvältä
uurtaa tummaa kangasta. Kahlaan polvia myöten kanervissa, seuraan
notkon käänteitä, löydän vihdoin sammalpeitteisen kivilohkareen ja
istahdan sen suojaan. Notkon korkeat, kanervapeitteiset rinteet
suojelevat minua molemmin puolin, kivilohkare kätkee minut, ylläni
aukeaa sininen taivas. Kului kuitenkin hetkinen ennenkuin täälläkään
tunsin olevani turvassa. Pelkäsin, että lähitienoilla olisi villejä
eläimiä tai että joku metsästäjä yllättäisi minut. Jos tuulenhenkäys
kahisi kanervissa, katsoin säikähtyneenä ylös ja luulin vihaisen härän
olevan lähellä, jos kuulin linnun viheltävän, luulin sitä ihmisääneksi.
Huomasin kuitenkin pelkoni aiheettomiksi, ja erämaan syvä hiljaisuus
rauhoitti minua. Ilta läheni. Tähän saakka en ollut vielä osannut
ajatella, olin vain kuunnellut, katsellut ja pelännyt, mutta nyt sain
takaisin ajatuskykyni.

Mitä minun oli tehtävä? Minne mennä? Sietämättömiä kysymyksiä -- enhän
voinut tehdä mitään enkä mennä minnekään. Väsyneitten, vapisevien
jalkojeni täytyi kulkea vielä pitkä taival, ennenkuin pääsin
ihmisasumuksille, minun täytyi turvautua kylmään armeliaisuuteen
saadakseni katon pääni päälle ja vaivata ihmisiä suomaan minulle --
varmaan monen turhan yrityksen jälkeen -- vastahakoisen myötätuntonsa,
ennenkuin tarinaani kuultaisiin ja saisin apua hädässäni.

Kosketin kanervikkoa, se oli kuivaa ja vielä lämmintä kesäisen päivän
helteestä. Katselin taivasta, se oli kirkas, ja ystävällinen tähti
vilkkui aivan notkon reunan yläpuolella. Kaste lankesi lempeänä ja
suloisena eikä tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Luonto näytti
olevan minua kohtaan ystävällinen ja hyvä, luulin, että se rakasti
minua, hyljättyä, ja koska ihmisiltä odotin vain epäluuloja, töykeyttä
ja herjauksia, painauduin lapsen hellyydellä sen helmaan. Ainakin
tänä yönä tahdoin olla sen vieraana -- äitini luonto antaisi minulle
yösijan ilmaiseksi. Minulla oli vielä jäljellä leivänkappale; sen olin
puolipäivän aikaan viimeisillä penneilläni ostanut eräästä kaupungista,
jonka ohi ajoimme. Siellä täällä näin mustikoita, jotka himmeitten
helmien tavoin erottautuivat kanervikosta. Poimin niitä kourallisen
ja söin leipäni kanssa. Tämä erakko-ateria vaimensi, joskaan ei
tyydyttänyt kovaa nälkääni. Sen päätyttyä luin iltarukoukseni ja etsin
makuupaikkani.

Kivilohkareen vieressä oli kanervikko hyvin syvää, ja kun asetuin
makaamaan siihen, peittyivät jalkani melkein kokonaan. Se suojasi
minua myös molemmin puolin, niin että yö-ilma tunkeutui luokseni vain
ahtaasta raosta. Taitoin huivini kaksinkerroin ja levitin sen ylleni
peitoksi. Matala, sammaleinen mätäs oli tyynynäni. Näin varustettuna ei
minun ainakaan alkuyöstä voisi tulla vilu.

Leponi olisi kylläkin ollut suloista, mutta surullinen sydämeni
häiritsi sen. Sen haavat olivat vielä auki, ne vuosivat verta ja
hienoimmat säikeet olivat katkaistut. Se värisi Mr. Rochesterin ja
hänen kohtalonsa tähden, se tunsi vihlovaa sääliä häntä kohtaan ja
ikävöi häntä kiihkeästi ja lakkaamatta, ja kuten voimaton, siipirikko
lintu, teki se turhia, epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen hänen
luokseen.

Sieluntuskien uuvuttamana nousin polvilleni. Yö oli tullut ja kaikki
tähdet olivat syttyneet, se oli lempeä, hiljainen yö, liian kirkas
herättääkseen pelkoa. Me tiedämme, että Jumala on kaikkialla, mutta
paremmin kuin koskaan tunnemme hänen läheisyytensä, kun näemme hänen
tekonsa koko suuruudessaan edessämme. Pilvettömältä yötaivaalta, jossa
hänen maailmansa kiertävät hiljaisia ratojaan, luemme selvimmin hänen
äärettömyyttään, kaikkivaltaansa ja hyvyyttään. Olin noussut polvilleni
rukoilemaan Mr. Rochesterin puolesta. Katsoin ylös taivaalle, ja
kyynelten himmentämillä silmilläni näin valtavan Linnunradan. Kun
muistin, mikä se oli, kun ajattelin, mitkä luvuttomat maailmat
kätkeytyivät noihin hentoihin valojuoviin, tunsin Jumalan voiman ja
väkevyyden. Olin varma, että hän kykeni suojelemaan sitä, jonka hän
oli luonut, tunsin, että maa ei häviäisi, eikä ainoakaan ihmissielu
joutuisi turmioon. Rukoukseni vaihtui kiitokseksi siitä, että kaiken
elämän lähde on myöskin sielujen pelastaja. Mr. Rochester oli turvassa,
Jumala varjeli häntä. Painauduin takaisin kanervavuoteelleni, ja ennen
pitkää oli uni poistanut kaiken suruni.

Mutta seuraavana päivänä tuli kalpea, alaston puute eteeni. Linnut
olivat jo aikaa sitten jättäneet pesänsä, mehiläiset koonneet hunajan
kanervan kukilta aikaisimpana aamuhetkenä, ennen kasteen kuivumista,
aamun pitkät varjot olivat jo aikoja sitten lyhentyneet, ja aurinko
täytti maan ja ilman paisteellaan, kun nousin ja katsoin ympärilleni.

Mikä hiljainen, kuuma, ihana päivä! Kuinka kullanhohteisena levisikään
kangas ympärilläni! Kaikkialla auringonpaistetta. Jospa olisin
voinut elää siinä ja siitä! Sisilisko livahti kivilohkareen yli,
mehiläinen surisi mustikkamättäässä. Sinä hetkenä olisin mielelläni
ollut mehiläinen tai sisilisko, voidakseni saada pysyvän olinpaikan
ja riittävän ravinnon kankaalta. Mutta minä olin ihminen, minulla oli
ihmisen tarpeet, enkä voinut viipyä täällä, jossa en saanut tyydyttää
niitä.

Nousin ja katselin vuodetta, jonka olin jättänyt. Koska en odottanut
mitään tulevaisuudelta, toivoin vain yhtä, toivoin, että Luojani yön
aikana, nukkuessani, olisi nähnyt hyväksi ottaa sieluni luoksensa, ja
että tämä väsynyt ruumis, jonka kuolema oli vapauttanut kärsimyksistä,
olisi saanut rauhassa muuttua maaksi ja yhtyä erämaan multaan.
Kuitenkin olin vielä elossa, edessäni oli kaikki elämän vaatimukset,
tuskat ja velvollisuudet. Minun täytyi kantaa taakkani, tyydyttää
tarpeeni, kestää tuskat ja täyttää velvollisuudet. Lähdin matkaan.
Tultuani takaisin Whitcrossiin valitsin sen tien, jossa paahtava
aurinko olisi selkäni takana. Mikään muu seikka ei voinut vaikuttaa
valintaani. Kävelin pitkän aikaa, ja kun voimani olivat kokonaan
lopussa ja arvelin hyvällä omallatunnolla voivani keskeyttää raskaan
matkani, istahtaa kivelle, jonka näin tien vieressä ja antautua
väsymyksen ja välinpitämättömyyden valtaan, joka herpaisi niin mieltäni
kuin jäseniäni -- silloin kuulin kirkonkellon soittoa.

Käännyin siihen suuntaan, josta kuulin äänen tulevan, ja siellä,
keskellä runollisia kukkuloita, joitten kauneutta en enää tuntiin
ollut huomannut, näin kylän ja kirkontornin. Oikealla oleva laakso oli
täynnä niittyjä, ruispeltoja ja metsää, ja kimmeltävä joki kiemurteli
noitten vihreitten värivivahdusten -- tuleentuvan viljan, tumman
metsän ja päivänpaisteisten niittyjen läpi. Pyörien ratina sai minut
taas katsomaan edessäni olevalle tielle. Raskaasti kuormitettu vaunu
pyrki vaivoin mäkeä ylös, ja sen takana näin karjalauman paimenineen.
Ihmiselämää ja ihmistyötä oli lähelläni. Minunkin täytyi pyrkiä
eteenpäin ja koettaa päästä elämään ja tekemään työtä kuten muutkin.

Noin kahden aikana iltapäivällä tulin kylään. Sen ainoan kadun perällä
oli myymälä, jonka ikkunassa oli muutamia leipiä. Kuinka himoitsinkaan
leipää! Se antaisi minulle kenties osan tarmostani takaisin, mutta
ilman sitä kävisi vaikeaksi päästä eteenpäin. Tunsin halua olla virkeä
ja voimakas niin pian kuin taas olin kanssaihmisteni joukossa. Tunsin,
että olisi häpeällistä kuolla nälkään keskelle kylätietä. Eikö minulla
ollut mitään, jonka voisin vaihtaa yhteen noista leivistä? Mietin.
Minulla oli pieni silkkinenäliina kaulassani ja hansikkaat kädessä.
En oikein tietänyt, kuinka ihmiset minun asemassani menettelivät.
En tietänyt, otettaisiinko kumpaakaan näistä kapineista vastaan --
luultavasti ei, mutta minun täytyi koettaa.

Astuin myymälään, jossa eräs nainen oli myymässä. Nähdessään
säädyllisesti puetun henkilön, hienon neidin, kuten hän kai arveli,
tuli hän kohteliaana vastaan. Mitä saisi luvan olla? Minä häpesin,
ja kieleni kieltäytyi lausumasta pyyntöä, jonka olin valmistanut. En
uskaltanut tarjota hänelle kuluneita hansikkaitani ja rypistynyttä
nenäliinaa, sitäpaitsi tunsin, että se olisi ollut mieletöntä. Pyysin
vain saada istua hetkisen, koska olin väsynyt. Pettyneenä toivossaan
saada minusta ostaja hän suostui pyyntööni kylmästi ja osotti
minulle tuolin. Minä lyyhistyin sille. Tunsin kovaa halua itkeä,
mutta hillitsin kuitenkin kyyneleeni, koska tiesin, kuinka sopimaton
sellainen tunteenpurkaus olisi ollut. Hetken kuluttua kysyin, oliko
kylässä ompelijaa.

"Kyllä, kaksi tai kolme. Juuri niin monta kuin tarvitaankin."

Mietin taas. Hätäni oli kohonnut huippuunsa. Katsoin kovaa
välttämättömyyttä silmästä silmään. Siinä istuin ilman mitään
mahdollisuuksia, ilman ainoatakaan ystävää, ainoatakaan penniä. Minun
täytyi tehdä jotakin. Mutta mitä? Minun täytyi saada työtä -- mistä?
Kysyin, tiesikö hän, tarvittiinko missään lähiseudulla palvelijaa.

Ei, sitä hän ei tietänyt.

"Mikä on seudun pääelinkeino? Mitä suurin osa ihmisistä tekee?"

"Muutamat tekevät maatyötä, toiset ovat Mr. Oliverin neulatehtaassa ja
valimossa."

"Käyttääkö Mr. Oliver naisia työssään?"

"Ei, se on miesten työtä."

"Mitä naiset sitten tekevät?"

"En tiedä", oli vastaus. "Yksi tekee sitä, toinen tätä. Köyhät
koettavat tulla toimeen niin hyvin kuin voivat." Hän näytti väsyvän
kysymyksiini, ja mitä oikeutta minulla itse asiassa olikaan vaivata
häntä? Pari naapuria tuli sisään, ja tuoliani nähtävästi tarvittiin.
Jätin hyvästi.

Kuljin katua eteenpäin ja katselin jokaista taloa sen molemmilla
puolilla, mutta en voinut keksiä minkäänlaista tekosyytä, jonka nojalla
olisin voinut astua johonkin niistä. Harhailin ympäri kylää, loittonin
väliin kappaleen matkan päähän siitä ja palasin taas takaisin. Tätä
kesti tunnin tai pari. Uupuneena ja nälän vaivaamana käännyin eräälle
sivutielle ja istahdin pensasaidan suojaan. Ei kuitenkaan kulunut
montakaan minuuttia kun taas olin jaloillani ja koetin taaskin etsiä
jotakin apua tai edes neuvoa. Tien päässä oli sievä pieni talo, jonka
edessä oli hyvin hoidettu puutarha, täynnä kukkivia kasveja. Pysähdyin
sen eteen. Mitä asiaa minulla oli tuohon valkeaoviseen taloon, mitä
syytä kosketella sen kellonnauhaa? Menin kuitenkin lähemmäksi ja vedin
nauhasta. Ystävällisen näköinen, siististi puettu nuori nainen avasi
oven. Matalalla, vapisevalla äänellä kysyin, tarvittiinko talossa
palvelijatarta.

"Ei", sanoi hän, "meillä ei ole palvelijaa."

"Voitteko sanoa minulle, mistä voisin saada jonkinlaista työtä",
jatkoin. "Olen vieras enkä tunne ketään tällä paikkakunnalla.
Tarvitsisin työtä, yhdentekevää, minkälaista."

Mutta hänen asiansa ei ollut ajatella minua ja etsiä minulle työtä.
Ja kuinka epäilyttävältä mahtoikaan hänestä tuntua asemani, puheeni
ja luonteeni! Hän pudisti päätään, hän "ei ikävä kyllä voinut neuvoa
minua", ja valkea ovi sulkeutui kauniisti ja säädyllisesti jättäen
minut ulkopuolelle. Jos hän olisi pitänyt sitä auki vähän kauemmin,
olisin luultavasti pyytänyt häneltä kappaleen leipää, sillä nyt olin
todella masentunut.

En saattanut palata likaiseen kylään, josta kuitenkaan en saisi apua.
Mieluimmin olisin poikennut läheiseen metsään, jonka tiheät siimekset
näyttivät kutsuvan minua suojaansa, mutta olin niin sairas, heikko ja
uupunut, että vaistomaisesti pysyttelin sellaisilla paikoilla, jossa
minulla oli hiukankin mahdollisuutta saada ruokaa. Yksinäisyys ei olisi
tuntunut yksinäisyydeltä, lepo levolta niin kauan kuin nälkä petolinnun
tavoin raateli ruumistani.

Harhailin talojen ympärillä, jätin ne taaskin, tulin takaisin ja menin
taas pois, koska tiesin, että minulla ei olisi mitään oikeutta vaatia
tai odottaa osanottoa toisten ihmisten puolelta. Ilta lähestyi, ja yhä
harhailin eksyneen, nälkäisen koiran tavoin. Mennessäni erään pellon
poikki näin kirkontornin edessäni ja lähdin kulkemaan sitä kohti.
Puutarhan keskellä, lähellä kirkkomaata oli hyvin rakennettu, joskin
pieni talo, jonka heti arvasin pappilaksi. Muistin, että muukalaiset,
jotka tulevat seudulle, missä heillä ei ole ystäviä, ja jotka haluavat
tointa, väliin kääntyvät papin puoleen saadakseen neuvoja ja apua.
Papin velvollisuus on auttaa -- ainakin neuvoillaan -- niitä, jotka
haluavat auttaa itseänsä. Minulla oli mielestäni jonkinlainen oikeus
etsiä täältä neuvoa. Kokosin kaiken rohkeuteni ja jäljellä-olevat
voimani ja yritin eteenpäin. Vihdoin tulin talon luo ja koputin
keittiön ovelle. Vanha nainen tuli avaamaan. Kysyin, oliko talo pappila.

"Kyllä."

"Onko pastori kotona?"

"Ei."

"Tuleeko hän pian?"

"Ei -- hän on matkustanut pois."

"Kauaksiko?"

"Ei varsin kauas -- kenties kolmen peninkulman päähän. Hänen isänsä on
äkkiä kuollut. Hän on nyt Marsh End'issa ja tulee luultavasti viipymään
vielä pari viikkoa."

"Onko talossa ketään naista?"

"Ei muita kuin minä, joka olen taloudenhoitaja."

En voinut pyytää häneltä apua, vaikka olinkin jo maahan
vaipumaisillani. En osannut vielä kerjätä. Hoipertelin taaskin
eteenpäin.

Vielä kerran otin nenäliinani -- vielä kerran ajattelin leipiä pienen
myymälän ikkunassa. Oh, jospa saisin edes hiukkasen -- edes suupalan
vaimentaakseni nälän tuskaa! Vaistomaisesti käännyin taaskin kylää
kohti, löysin myymälän ja menin sisään, ja vaikka huoneessa oli
muitakin kuin äsken näkemäni vaimo, uskalsin kysyä, antaisiko hän
minulle leivän nenäliinastani.

Hän katseli minua silminnähtävästi epäillen. "Ei, en koskaan myy
tavaraani sillä tavalla."

Melkein epätoivoisena pyysin leivänpuolikasta, mutta hän kielsi
taaskin. "Enhän voi tietää, mistä olette saanut nenäliinan."

"Ettekö sitten ottaisi hansikkaitani?"

"En, mitä niillä tekisin?"

Lukija, ei ole hauskaa viipyä yksityiskohdissa. Muutamain ihmisten
mielestä on voitettujen tuskien muisteleminen nautinto, mutta minun
on vielä tänä päivänä vaikea palauttaa noita aikoja mieleeni. On
tuskallista ajatellakin niin suurta nöyryytystä ja niin kovaa
ruumiillista kipua. En soimannut niitä, jotka työnsivät minut
takaisin. Tiesin, että muuta ei ollut odotettavissa ja että sitä ei
voinut auttaa. Tavallinen kerjäläinen herättää usein epäluuloja,
hyvin puettu ehdottomasti. Tosin en kerjännyt muuta kuin työtä, mutta
eihän kenenkään velvollisuus ollut antaa sitä minulle. Ei ainakaan
sellaisten, jotka näkivät minut nyt ensi kerran eivätkä tietäneet
minusta mitään. Oikeassa oli sekin nainen, joka ei tahtonut ottaa
nenäliinaani leivän hinnaksi, jos kerran tarjoukseni tuntui oudolta
tai epäedulliselta. Mutta tahdon kertoa lyhyesti. Aihe tekee minut
sairaaksi.

Hämärässä menin erään maatalon ohi, jonka avonaisen oven edessä isäntä
söi illallistaan, leipää ja juustoa. Pysähdyin ja kysyin, eikö hän
tahtoisi antaa minulle vähän leipää, koska olin hyvin nälkäinen. Hän
katsahti minuun kummastuneena, mutta leikkasi sanaakaan sanomatta
paksun viipaleen leivästään ja ojensi sen minulle. Arvatenkaan hän ei
luullut minua kerjäläiseksi, vaan piti minua oikullisena herrasneitinä,
joka oli saanut päähänsä mieltyä hänen ruskeaan leipäänsä. Niin pian
kuin olin poissa talon näkyvistä, istuuduin syömään.

En voinut toivoa kattoa pääni päälle, vaan etsin yösijaa äsken
mainitsemastani metsästä. Yöni oli kurja ja leponi katkonainen. Maa
oli kostea, ilma kylmä, ja ohikulkijat häiritsivät minua useita
kertoja, niin että minun yhä uudelleen täytyi muuttaa makuupaikkaa
enkä ollenkaan saanut tuntea olevani turvassa. Aamupuoleen yötä alkoi
sataa ja koko seuraava päivä oli sateinen. Älä pyydä minulta, lukija,
tarkempaa kuvausta tuosta päivästä. Kuten edellisenäkin, etsin työtä,
sain kieltoja ja näin nälkää. Vain kerran sain maistaa ruokaa. Erään
mökin ovella näin pienen tytön, joka oli kaatamaisillaan lautasellisen
kylmää puuroa porsaan kaukaloon.

"Etkö tahtoisi antaa minulle sitä", kysyin.

Hän katsoi minuun silmät selällään. "Äiti", huusi hän, "täällä on eräs
nainen, joka pyytää minulta puuroa."

"Hyvä on", kuului ääni sisältä, "anna se hänelle, jos hän on
kerjäläinen. Ei porsas sitä tarvitse."

Tyttö tyhjensi puuron käsiini, ja minä ahmin sen.

Kun hämärä taajeni, pysähdyin yksinäiselle polulle, jota olin seurannut
parin tunnin ajan.

"Voimani ovat nyt kokonaan lopussa", sanoin itsekseni. "Tunnen, etten
enää voi mennä pitkälle. Pitääkö minun viettää tämäkin yö ulkona?
Pitääkö minun tällaisella sateella painaa pääni kylmää, märkää maata
vasten? Pelkään, että toisin ei voi käydä, sillä kukapa ottaisi
minut taloonsa? Mutta se tulee olemaan kauheata, kun olen näin
nälkäinen, heikko ja viluinen, näin onneton ja epätoivoinen. Kaiken
todennäköisyyden mukaan kuolen ennen aamua. Ja miksi en voi suostua
kuolemanajatukseen. Minkätähden taistelen arvottoman elämän puolesta.
Sentähden, että tiedän tai uskon Mr. Rochesterin vielä elävän, ja siinä
tapauksessa luontoni ei voi välinpitämättömänä alistua sellaiseen
kohtaloon kuin nälkäkuolema. Oi hyvä Jumala, anna minun kestää vielä
vähän aikaa! Auta minua -- johda minua!"

Väsynyt katseeni harhaili yli sumuisen ja hämärän maiseman. Huomasin
joutuneeni kauas kylästä, joka oli kokonaan poissa näkyvistäni. Sitä
ympäröivät viljelysmaatkin olivat loppuneet. Olin kulkenut mutkikkaita
syrjäpolkuja ja taas joutunut kangasmaitten läheisyyteen. Vain pari
peltoa, jotka olivat melkein yhtä hedelmättömiä ja villejä kuin
kanervikko niiden ympärillä, erotti minut hämäristä harjanteista.

"Tahdon mieluummin kuolla täällä kuin tiellä, jolla ihmiset kulkevat",
ajattelin. "Ja on paljon parempi, että varikset ja korpit, jos
sellaisia täällä on, raatelevat ruumistani, kuin että se suljettaisiin
vaivastalon arkkuun ja maatuisi köyhäin haudassa."

Niin käännyin harjanteita kohti ja nousin ylös. Minun oli vain
löydettävä syvennys, johon voisin laskeutua lepäämään ja jossa saisin
olla edes piilossa, joskaan ei turvassa, mutta sellaista en nähnyt,
ja koko nummi näytti tasaiselta. Ainoa, mikä siinä vaihteli, oli
väri, joka sammalpeitteisillä suomailla oli vihreätä ja kuivalla
kanervakankaalla mustaa. Vaikka olikin jo melkein pimeä, saatoin vielä
erottaa nämä vivahdukset, joskin vain valojen ja varjojen vaihteluna,
sillä kaikki värit olivat kadonneet päivänvalon mukana.

Katseeni harhaili vieläkin yli jylhän nummen ja alakuloisten
hetteitten, kun kaukana, keskellä harjanteita ja soita välähti
äkillinen valo. Ensi ajatukseni oli, että se oli vain virvatuli, ja
odotin, että se kohta katoaisi. Se loisti kuitenkin yhä edelleen
pysyen kohdallaan liikkumatta. "Voisiko se olla nuotiotuli",
arvelin ja odotin, että se leviäisi, mutta sitä se ei tehnyt, vaan
pysyi samankokoisena kuin alussakin. "Se näkyy varmaan jostakin
ihmisasunnosta", päätin vihdoin, "mutta jos niin on, en voi päästä
sinne. Se on liian kaukana, ja mitäpä minua hyödyttäisi, vaikka se
olisikin kyynärän päässä minusta? Jos koputtaisin ovelle, suljettaisiin
se edestäni viipymättä."

Ja minä vaivuin maahan siihen paikkaan missä seisoin ja kätkin kasvoni
sammaleen. Makasin hiljaa hetkisen. Yötuuli kulki suhisten yli
harjanteen ja häipyi etäisyyteen, sade lankesi taajana ja kasteli minut
läpimäräksi. Jos kuoleman ystävällinen kylmyys jo olisi jäykistänyt
minua, olisi sade mielin määrin saanut piestä minua, mutta ruumiini oli
vielä lämmin ja värisi kylmien pisarain kosketuksesta. Ennen pitkää
nousin.

Valo loisti vieläkin selvänä, vaikka sade himmensikin sitä. Koetin
taaskin kävellä ja laahata väsyneitä jäseniäni sitä kohti. Se johti
minut vinosti kukkulan poikki ja ison suon yli, josta olisi ollut
mahdoton kulkea talvella ja joka nytkin, keskellä kesää, oli hyllyvä
ja vetinen. Kaksi kertaa kaaduin, mutta kaksi kertaa nousin taas
jaloilleni ja kokosin voimani. Tuo valo oli kuin häviävä toivoni, ja
minun täytyi saavuttaa se.

Päästyäni suon yli erotin valkean juovan nummella. Menin lähemmäksi.
Se oli tie, joka vei suoraan valoa kohti, joka nyt näkyi eräältä
kukkulalta keskeltä puuryhmää -- mikäli pimeässä voin päättää, olivat
ne mäntyjä. Tähteni katosi tullessani lähemmäksi. Joku esine oli
tullut sen ja minun väliin. Hapuilin kädelläni ja tunnustelin edessäni
olevaa tummaa möhkälettä. Erotin matalan aidan karkeat kivet, sen
yläpuolella oli säleaita ja tämän sisäpuolella korkeita, piikikkäitä
pensaita. Haparoin eteenpäin aitaa myöten. Edessäni häämöitti taaskin
jotakin vaaleata -- se oli veräjä, joka liikahti saranoillaan kun
kosketin sitä. Sen molemmilla puolilla oli tumma pensas -- puksipuu tai
orapihlaja.

Kun olin mennyt veräjästä ja sivuuttanut pensaat, kohosi eteeni talon
ääriviivat. Talo oli tumma, matala ja pitkä, mutta valoa, joka oli
johtanut minua, ei näkynyt missään. Kaikkialla oli pimeä. Olivatko
asukkaat jo menneet levolle? Pelkäsin, että oli niin. Etsiessäni
ovea kuljin erään nurkkauksen ohi, ja sieltä tuikki tuo ystävällinen
valo taaskin vastaani. Se tuli hyvin pienestä ristikkoikkunasta,
joka oli vain yhden jalan korkeudella maasta ja jonka teki vielä
matalammaksi seinällä kiemurteleva, tiheälehväinen muurivihreä tai joku
muu köynnöskasvi. Aukko oli niin kätkössä ja ahdas, että verhoa tai
luukkua oli nähtävästi pidetty tarpeettomana, ja kun kumarruin alas ja
nostin köynnöskasvia, joka peitti sitä, saatoin selvästi nähdä sisälle
huoneeseen. Puhtaalle lattialle oli ripoiteltu hienoa, valkoista
hiekkaa. Seinällä oli pähkinäpuinen hylly tinalautasriveineen, joihin
kuvastui kodikas, punainen turvevalkea. Näin myös seinäkellon, valkean
tammipöydän ja muutamia tuoleja. Kynttilä, jonka valo oli johdattanut
minua, paloi pöydällä, ja sen ääressä istui vanhanpuolinen, hiukan
tylyltä näyttävä nainen kutimineen. Kuten koko ympäristö, näytti hänkin
mallikelpoisen siistiltä.

Kaikkea tätä katselin vain ohimennen, sillä siinä ei ollut mitään
ihmeellistä. Mieltäkiinnittävämpi oli lieden ääressä istuva ryhmä,
jonka ylle lankesi tulen lämmin, punainen loimu. Kaksi nuorta,
miellyttävää naista -- hienoja neitejä kiireestä kantapäähän -- istui
siinä, toinen matalassa keinutuolissa, toinen vielä matalammalla
jakkaralla. Molemmat olivat syvässä surupuvussa, jonka musta väri sopi
erittäin hyvin heidän vaaleisiin kasvoihinsa. Suuri, vanha lintukoira
painoi mahtavaa päätään toisen tytön polveen, toisen sylissä lepäsi
mukavassa asennossa musta kissa.

Yksinkertainen keittiö ei tuntunut oikein sopivan heidän asunnokseen.
Keitä he olivat? He eivät voineet olla tuon vanhan, pöydän ääressä
istuvan henkilön tyttäriä, sillä hän näytti talonpoikaisnaiselta,
kun taas he olivat hienoja ja sivistyneitä neitejä. En ollut koskaan
nähnyt sellaisia kasvoja kuin heidän, ja kuitenkin, kun olin hetkisen
katsellut heitä, tunsin mielestäni jokaisen piirteen. En voinut sanoa
heitä kauniiksi -- siksi he olivat liian kalpeita ja vakavia, ja
kun he kumartuivat kirjojensa yli, oli heidän kasvoillaan miettivä,
miltei ankara ilme. Pienellä pöydällä heidän välissään oli toinenkin
kynttilä ja kaksi paksua kirjaa, joita he usein selailivat verraten
niitä pienempiin kirjoihin, jotka heillä oli kädessään, kuten henkilöt,
jotka vieraskielistä kirjaa lukiessaan käyttävät apunaan sanakirjaa.
Huoneessa oli niin hiljaista, kuin olisivat henkilöt olleet pelkkiä
varjoja ja tuo kodikas huone takkavalkeineen vain taulu. Saatoin
kuulla hiilien risahtelevan takassa ja kellon naksuttavan nurkassa,
kuvittelinpa vielä erottavani vanhan naisen sukkapuikkojen helinän. Kun
vihdoin ihmisääni katkaisi hiljaisuuden, ennätti sekin korviini.

"Kuulehan, Diana", sanoi toinen innokkaista lukijattarista, "Franz ja
vanha Daniel ovat yhdessä öiseen aikaan ja Franz kertoo unta, josta
hän on säikähtäen herännyt -- kuule!" Ja hän luki matalalla äänellä
jotakin, josta en ymmärtänyt sanaakaan, sillä se oli minulle outoa
kieltä, ei ranskaa eikä latinaa. En tietänyt, oliko se saksaa vai
kreikkaa.

"Se on järkyttävää", sanoi hän, lopetettuaan lukunsa, "minä pidän
siitä." Toinen tytöistä, joka oli kohottanut päätään kuunnellakseen
sisartaan, toisti, tuijottaen valkeaan, lauseen luetusta. Kerran
myöhemmin opin tuntemaan sekä kielen että kirjan, ja senvuoksi otan
tähän tuon luetun lauseen, vaikka se sinä iltana oli vain helisevää
vaskea, sisällyksetöntä kilinää korvilleni.

"Da trat hervor Einer, anzusehen wie die Sternen Nacht."

"Hyvä, hyvä!" huudahti hän ja hänen syvät, tummat silmänsä säihkyivät.
"Siinä näet edessäni ylevän arkkienkelin. Tuo rivi vastaa sataa sivua
koreita sanoja. 'Ich wäge die Gedanken in der Schale meines Zornes und
die Werke mit dem Gewichte meines Grimms.' Minä pidän siitä."

Molemmat vaikenivat taaskin.

"Onko jossakin maa, jossa ihmiset puhuvat tuolla tavalla?" kysyi vanha
nainen katsoen ylös kutimestaan.

"Kyllä, Hanna, on olemassa maa -- paljon suurempi kuin Englanti --
jossa ei osata puhua millään muulla tavalla."

"Kyllä kai, mutta sitä en vain käsitä, kuinka he ymmärtävät toisiansa.
Jos te tulisitte sinne, tietäisittekö, mitä he sanovat?"

"Luultavasti ymmärtäisimme osan, vaan ei kaikkia, sillä emme vielä ole
niin viisaita kuin luulet, Hanna. Me emme osaa puhua saksaa emmekä
lukea sitä ilman sanakirjaa."

"Ja mitä hyötyä teillä on siitä?"

"Aiomme opettaa sitä kerran -- ainakin alkeita, kuten sanotaan, ja
silloin saamme enemmän rahaa kuin nyt."

"Niinpä kyllä, mutta lopettakaa jo tältä illalta, olette jo lukeneet
tarpeeksi."

"Niin minustakin, ainakin minä olen väsynyt. Oletko sinä, Mary?"

"Äärettömästi -- kyllä onkin epäkiitollista työtä opetella vierasta
kieltä ilman muuta opettajaa kuin sanakirja."

"On kyllä, etenkin sellaista kieltä kuin tämä kaunis, mutta mutkikas
saksankieli. Koskahan St. John tullee kotiin?"

"Varmaankaan hän ei viivy enää kauan. Kello on kohta kymmenen" (hän
katsoi pientä kultakelloa, jonka hän veti vyöstään). "Ulkona näyttää
olevan rankkasade. Hanna, oletko hyvä ja katsot vierashuoneen valkeata."

Nainen nousi ja avasi oven, jonka takana näin hämärän käytävän. Kuulin
hänen kohentavan tulta eräässä sisähuoneessa, sitten hän tuli takaisin.

"Voi, lapset", sanoi hän, "on oikein vaikeata mennä tuohon huoneeseen,
siellä näyttää niin yksinäiseltä nyt kun nojatuoli on tyhjä ja sysätty
nurkkaan."

Hän kuivasi silmänsä esiliinaansa. Molemmat tytöt, jotka tähän saakka
olivat olleet vakavia, näyttivät nyt surullisilta.

"Mutta hän on nyt paremmassa paikassa", jatkoi Hanna, "emmekä saa
toivoa häntä takaisin. Ja hänen kuolemansa oli niin rauhallinen että
parempaa ei voi toivoa."

"Sanoit, ettei hän ehtinyt edes mainita meitä viime hetkellään", sanoi
toinen neideistä.

"Hän ei ehtinyt, lapset, hän ei ehtinyt -- se kesti vain minuutin. Hän
oli voinut vähän huonosti edellisenä päivänä, mutta se ei näyttänyt
vaaralliselta, ja kun Mr. St. John kysyi, tahtoisiko hän, että
jompaakumpaa teistä mentäisiin hakemaan, nauroi isänne vain hänelle.
Seuraavana päivänä -- siitä on nyt kaksi viikkoa -- oli hänen päänsä
taaskin raskas ja hän meni nukkumaan eikä herännyt enää. Kun veljenne
meni hänen huoneeseensa, oli hän jo melkein kylmänä. Voi, lapset, hän
oli viimeinen vanhaa juurta -- te ja Mr. St. John olette toista lajia
kuin he, jotka ovat poissa, vaikka kyllä äitinne oli koko lailla teidän
tapaisenne ja melkein yhtä oppinut. Mary on hänen kuvansa, Diana tulee
enemmän isäänsä."

Minun silmissäni he olivat niin samanlaiset etten ymmärtänyt, missä
vanha palvelija (sillä sellaiseksi päätin hänet nyt) näki eroa.
Molemmat olivat vaaleita ja hentoja, molemmilla oli hienot sielukkaat
kasvot.

Toisen tukka oli kenties yhtä vivahdusta tummempi ja eri tavalla
kammattu. Maryn vaaleanruskea tukka oli kammattu sileästi jakaukselle,
Dianan runsaat, vähän tummemmat kiharat oli koottu palmikoille niskaan.
Kello löi kymmenen.

"Nyt varmaan tahtoisitte illallista", huomautti Hanna, "ja sitä kai Mr.
St. John'kin tahtoo, kun hän tulee."

Ja hän ryhtyi valmistamaan illallista. Neidit nousivat aikoen
nähtävästi vetäytyä sisähuoneisiin. Tähän hetkeen saakka olin
niin syventynyt heidän katselemiseensa, ja heidän ulkomuotonsa ja
keskustelunsa oli herättänyt minussa niin vilkasta mielenkiintoa,
että olin melkein unohtanut oman onnettoman tilani, mutta nyt se
palasi mieleeni. Vastakohta teki sen entistäkin kurjemmaksi ja
epätoivoisemmaksi. Ja kuinka mahdottomalta tuntuikaan pyytää tämän
talon asukkaitten osanottoa, saada heitä uskomaan, että hätäni oli
todellinen ja suomaan minulle lepopaikan harhailujen jälkeen. Kun
vihdoin pääsin ovelle ja koputin sille epäröiden, tunsin, että ainakin
viimeinen ajatus oli sula mahdottomuus. Hanna avasi oven.

"Mitä tahdotte", kysyi hän hämmästyneenä ja tarkasteli minua kädessään
pitämänsä kynttilän valossa.

"Voinko puhua neitien kanssa", kysyin.

"Paremmin voitte sanoa minulle, mitä sanoisitte heille. Mistä tulette?"

"Olen vieras tällä paikkakunnalla."

"Ja mitä asiaa teillä on tänne näin myöhään?"

"Tahtoisin yösijaa jossakin vajassa tai missä tahansa ja palan leipää
syödäkseni."

Kuten pelkäsinkin, kuvastui Hannan kasvoilla epäluuloa. "Minä annan
teille palan leipää", sanoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta
yösijaa emme voi antaa kenellekään maankiertäjälle. Se ei käy päinsä."

"Ettekö antaisi minun puhua neitien kanssa."

"Ei, sitä en anna. Mitä he voisivat tehdä hyväksenne? Teidän ei pitäisi
kierrellä maita näin myöhään, se ei näytä hyvältä."

"Mutta minne joudun, jos ajatte minut pois? Mitä minun on tehtävä?"

"Oh, lyönpä vetoa, että hyvinkin tiedätte, minne mennä ja mitä tehdä.
Kunhan vain ette tee mitään pahaa, se on tärkeintä. Siitä saatte pennin
-- menkää nyt."

"Pennistä en saa ravintoa, enkä jaksa kulkea kauemmaksi. Älkää sulkeko
ovea -- voi, älkää Jumalan tähden --"

"Minun täytyy, sade tunkeutuu sisään --"

"Puhukaa neitien kanssa. Antakaa minun nähdä heidät --"

"Sitäpä juuri en anna. Te ette kulje oikeilla teillä, muuten ette
nostaisi tuollaista elämää. Pois!"

"Mutta minun pitää kuolla, jos ajatte minut pois."

"Siitä ei pelkoa. Kunhan ei teillä vain olisi mitään pahaa mielessä,
kun tuolla tavalla kiertelette ihmisten talojen ympärillä keskellä
yötä. Jos teillä on seuralaisia -- murtovarkaita tai heidän kaltaisiaan
-- lähitienoilla, niin sanokaa heille, että me emme ole turvattomia,
talossa on mieshenkilö ja koiria ja pyssyjä." Ja kunniallinen,
taipumaton palvelijatar sulki oven ja työnsi salvan sen eteen
sisäpuolella.

Onnettomuuksieni mitta oli nyt täysi. Äärimäinen tuska, kauhein
epätoivo raateli sydäntäni! Olin niin uupunut, etten voinut astua
askeltakaan. Vaivuin märälle portaalle, valitin ääneen, vääntelin
käsiäni ja itkin kiihkeästi. Edessäni oli siis viimeinen, kauhea
hetki. Voi, kuinka olin yksin, kuinka olin hyljätty! Poissa ei ollut
ainoastaan toivon ankkuri, vaan myöskin -- ainakin sillä hetkellä --
kaikki mielenlujuus ja tasapaino, mutta viimeksimainittuja koetin heti
taaskin voittaa haltuuni.

"Minun täytyy nyt kuolla", sanoin, "ja minä uskon Jumalaan. Minä koetan
hiljaisena odottaa hänen tahtonsa täyttymistä."

Näitä sanoja en ainoastaan ajatellut, vaan lausuin ne ääneen. Koetin
hillitä tuskani ja odottaa hiljaa ja levollisena.

"Kaikkien ihmisten täytyy kuolla", kuului ääni aivan vierestäni, "mutta
kaikki eivät ole tuomitut ennenaikaiseen ja vaikeaan kuolinkamppailuun,
kuten teidän olisi, jos nyt tässä kuolisitte puutteeseen."

"Kuka puhuu?" kysyin kauhistuneena kuullessani tuon odottamattoman
äänen, sillä en enää uskonut mitään apua mahdolliseksi. Lähelläni oli
tumma haamu, mutta pilkkopimeässä yössä en väsyneillä silmilläni voinut
erottaa sitä tarkemmin. Tulija koputti ovelle äänekkäästi ja pitkään.

"Tekö se olette, Mr. St. John?" huusi Hanna.

"Niin -- niin, avaa nopeasti!"

"Mahdatte olla märkä ja viluinen tällaisena koleana iltana! Tulkaa
sisään -- sisarenne ovat vallan levottomia tähtenne, ja minä luulen,
että tänä iltana on pahoja ihmisiä liikkeellä. Täällä oli äsken
kerjäläisnainen -- lyönpä vetoa, ettei hän ole mennyt vielä --
kehtaakin maata tuossa! Ylös siitä, heti! Menkää tiehenne, sanon minä!"

"Vaiti, Hanna, minun täytyy puhua pari sanaa tämän naisen kanssa.
Teit velvollisuutesi sulkiessasi hänet ulos, anna nyt minun tehdä
velvollisuuteni ja päästää hänet sisään! Olin lähellä ja kuulin koko
keskustelunne. Luulen, että tässä on kysymyksessä erikoinen tapaus,
jota minun täytyy ainakin tutkia lähemmin. Nouskaa, nuori nainen, ja
menkää edelläni sisään."

Tottelin häntä vaivoin. Hetken kuluttua seisoin tuossa kirkkaassa,
siistissä keittiössä -- aivan tulen ääressä -- vapisevana ja sairaana.
Tiesin hyvin, että näytin villiltä, aavemaiselta ja tuulenpieksemältä.
Molemmat neidit, heidän veljensä, Mr. St. John, ja vanha palvelija
tuijottivat minuun.

"St. John, kuka se on?" kuulin toisen kysyvän.

"En tiedä, löysin hänet oven edestä", oli vastaus.

"Kylläpä hän on valkoinen", sanoi Hanna.

"Kalpea kuin kuolema", oli vastaus. "Hän kaatuu, antakaa hänelle tuoli."

Päätäni huimasi ja horjahdin, mutta en kaatunut, sillä minulle
työnnettiin nojatuoli. Olin vielä tajuissani, vaikka en sillä hetkellä
voinutkaan puhua.

"Kenties hän virkistyisi, jos saisi juoda. Hanna, tuo tänne lasillinen
vettä. Mutta kuinka hän on huonon näköinen -- kuinka veretön ja
laihtunut!"

"Aivankuin aave."

"Onko hän sairas vai nälkäinen?"

"Luultavasti nälkäinen. Hanna, onko tuossa maitoa? Anna se tänne ja tuo
pala leipää."

Diana -- tunsin hänet pitkistä kiharoista, jotka hulmahtivat minun ja
takkavalkean väliin hänen kumartuessaan ylitseni -- taittoi kappaleen
leipää, kastoi sen maitoon ja asetti huulilleni. Hänen kasvonsa olivat
lähellä omiani, näin niissä sääliä ja tunsin osanottoa hänen lyhyessä
hengityksessään, ja kun hän sanoi: "Koettakaa syödä", oli hänen äänensä
sävy suloinen ja viihdyttävä.

"Niin, koettakaa", toisti Mary lempeästi, otti pois likomärän hattuni
ja kohotti päätäni. Maistoin, mitä he tarjosivat, söin ensin hitaasti
ja vaivoin, sitten kiihkeästi.

"Ei liian paljon ensi kerralla -- älkää antako enää", sanoi heidän
veljensä. "Hän on jo saanut kylliksi." Ja hän veti pois maitokupin ja
leipätarjottimen.

"Vähän enemmän, St. John, katso, kuinka hänen silmänsä pyytävät lisää."

"Ei tällä kertaa, sisar. Koeta, voisiko hän puhua nyt -- kysy hänen
nimeänsä."

Tunsin voivani puhua ja vastasin: "Nimeni on Jane Elliot." Välttääkseni
ilmitulemista, olin jo ennakolta päättänyt ottaa toisen nimen.

"Ja missä asutte? Missä ovat ystävänne?" Minä vaikenin.

"Voimmeko lähettää sanaa kenellekään, jonka tunnette?"

Pudistin päätäni.

"Mitä tietoja voitte antaa itsestänne?" Kun vihdoinkin olin päässyt
talon kynnyksen yli ja tullut puheisiin sen omistajien kanssa, en
enää tuntenut olevani onneton, koko avaran maailman hylkäämä olento.
Uskalsin jättää pois kerjäläisnaamioni ja esiintyä taas omana itsenäni.
Aloin vähitellen olla entiselläni, ja kun St. John kysyi minulta
tiedonantoja, joita sillä hetkellä olin aivan liian heikko antamaan,
vastasin lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Sir, en voi kertoa yksityiskohtia tänä iltana."

"Mutta mitä sitten odotatte minun tekevän hyväksenne?", sanoi hän.

"Ei mitään", vastasin. Voimani riittivät vain lyhyisiin vastauksiin.
Diana otti puhevuoron.

"Tarkoitatteko", sanoi hän, "että nyt olemme antaneet teille sen avun,
jota tarvitsette, ja että voimme lähettää teidät takaisin sateiseen
yöhön kankaalle?"

Katselin häntä. Mielestäni hänellä oli miellyttävät kasvot, joissa
ilmeni sekä voimaa että hyvyyttä. Rohkaisin mieleni äkkiä. Vastasin
hänen osaaottavaan katseeseensa hymyilyllä ja sanoin: "Minä luotan
teihin. Jos olisin koditon, eksynyt koira, että lähettäisi minua
tällaisena iltana pois talostanne, ja koska sen tiedän, en ole levoton.
Tehkää minulle mitä tahdotte, mutta säästäkää minua pitkistä puheista
-- rintani on kipeä ja minun on vaikea puhua." Kaikki kolme katselivat
minua äänettöminä.

"Hanna", sanoi Mr. St. John lopulta, "anna hänen istua tässä, mutta
älä kysy häneltä mitään. Kymmenen minuutin kuluttua voit antaa hänelle
loput leivästä ja maidosta. Mary ja Diana, tulkaa vierashuoneeseen,
niin saamme keskustella asiasta."

He poistuivat. Hyvin pian palasi toinen neideistä takaisin -- en tiedä,
kumpiko. Miellyttävä raukeus valtasi minut istuessani siinä kodikkaan
tulen ääressä. Hän antoi matalalla äänellä määräyksiä Hannalle. Ennen
pitkää nousin tämän avulla yläkertaan, läpimärät vaatteeni riisuttiin
pois ja sain vaipua lämpimään, kuivaan vuoteeseen. Kiitin Jumalaa,
tunsin sanomattomasta väsymyksestäni huolimatta iloa ja viihdytystä ja
nukuin.



Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.


Seuraavat kolme päivää ja yötä muistan vain hyvin hämärästi. Voin
tuolta ajalta palauttaa mieleeni muutamia vaikutelmia, mutta en mitään
ajatuksia, vielä vähemmin tekoja. Tiesin olevani pienessä huoneessa
ja makaavani kapeassa vuoteessa. Tuntui kuin olisin kasvanut kiinni
tuohon vuoteeseen, makasin siinä liikkumattomana kuin kivi, ja olisin
varmaan kuollut, jos minut olisi riistetty irti siitä. En kiinnittänyt
mitään huomiota ajan kulumiseen -- aamun ja päivän, päivän ja yön
vaihtumiseen. Jos joku tuli huoneeseen, huomasin hänet kyllä, voinpa
nähdä, kuka se olikin, ymmärsin, mitä sanottiin, kun puhuja seisoi
lähelläni, mutta en voinut vastata, sillä minun oli yhtä mahdoton
liikuttaa huuliani kuin muitakin jäseniäni. Hanna, palvelijatar,
kävi useimmin luonani. Hänen tulonsa vaivasi minua. Minusta tuntui,
että hän olisi toivonut minut pois, että hän ei ymmärtänyt minua
eikä olosuhteitani vaan tunsi ennakkoluuloja minua kohtaan. Diana ja
Mary ilmestyivät huoneeseen kerran pari päivässä ja he kuiskailivat
keskenään seuraavaan tapaan:

"Oli oikein hyvä, että otimme hänet sisään."

"Niin, hänet olisi varmaankin löydetty aamulla kuolleena ovelta, jos
hänen olisi pitänyt olla ulkona koko yö. Tahtoisinpa tietää, mitä hänen
on täytynyt kestää."

"Varmaankin suuria onnettomuuksia -- poloinen, nääntynyt vaeltaja."

"Hän ei ole sivistymätön henkilö -- niin päättäisin hänen
puhetavastaan, joka oli sivistyneen kieltä, ja ne märät ja
tahriintuneet vaatteet, jotka hän riisui päältään, olivat hienot ja
vähän käytetyt."

"Hänellä on omituiset kasvot. Pidän niistä nytkin, niin laihat ja
kuihtuneet kuin ne ovatkin. Kuvittelen, että ne voivat olla oikein
miellyttävät, kun hän on terve ja onnellinen."

Koskaan ei heidän keskusteluissaan ollut pienintäkään viittausta,
joka olisi osottanut heidän katuvan vierasvaraisuuttaan tai josta
olisi ilmennyt epäluuloa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Tunsin
huojennusta.

Mr. St. John tuli vain kerran. Hän katseli minua ja sanoi, että
horrostilani oli ylenmääräisten rasitusten seuraus. Hänen mielestään
oli turha hakea lääkäriä, luonto olisi paras lääkäri. Hän sanoi, että
koko hermostoni oli tavalla tai toisella tullut ylenmäärin järkytetyksi
ja että sen piti nyt saada täydellistä lepoa. Mitään varsinaista
sairautta ei tilani ollut, ja arvatenkin toipuisin nopeasti, kun
kerran pääsin toipumaan. Nämä arvelunsa Mr. St. John lausui lyhyesti,
matalalla äänellä, kuten mies, joka ei ole tottunut monisanaisuuteen
ja lisäsi hetken kuluttua: "Omituiset kasvot -- ei niissä ainakaan
alennusta ja huonoja tapoja ilmene."

"Kaikkea muuta", vastasi Diana. "Totta puhuakseni, St. John, sydämeni
lämpenee katsellessani tuota pientä raukkaa. Olisipa hauskaa, jos
voisimme tehdä hänelle pysyväisemmän palveluksen."

"Sitä en luule", oli vastaus. "Kaiken todennäköisyyden mukaan hän on
nuori herrasneiti, joka jonkun väärinkäsityksen tähden on joutunut
epäsopuun omaistensa kanssa ja jättänyt heidät ajattelemattomasti.
Voimme kenties saada hänet palaamaan takaisin, jollei hän ole kovin
itsepintainen, mutta muutamat luonteenlujuutta osottavat piirteet
hänen kasvoissaan saavat minut epäilemään sovinnon mahdollisuutta."
Hän katseli minua muutamia minuutteja ja lisäsi sitten: "Hän näyttää
älykkäältä, mutta ei ole ollenkaan kaunis."

"Hän on niin sairas, St. John."

"Sairas tai terve -- ruma hän on ja rumana pysyy. Kauneuden
sopusointuisuutta ja suloa ei näissä piirteissä ole nimeksikään."

Kolmantena päivänä olin terveempi, neljäntenä voin puhua, liikkua,
nousta istumaan ja kääntyä. Hanna oli päivällisen aikana tuonut
minulle lautasellisen kaurasoppaa ja paistettua leipää. Olin syönyt
hyvällä halulla, ruoka ei enää tuntunut tympäisevältä kuten edellisenä
päivänä, jolloin vain vaivoin olin saanut niellyksi jotakin. Kun
Hanna meni pois, tunsin itseni verrattain virkeäksi ja ennen pitkää
aloin kyllästyä makaamiseen. Olisin tahtonut nousta, mutta mitä
panisin päälleni? Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin märkä
ja tahriintunut pukuni, joka oli ollut ylläni, kun makasin ulkona
ja kahlasin rämeissä. Minua hävetti esiintyä sellaisessa asussa
hyväntekijöitteni edessä. Nöyryytys säästyi minulta.

Tuolilla sängyn vieressä näin kaikki vaatteeni kuivina ja puhtaina.
Musta silkkipukuni riippui seinällä. Kaikki tahrat oli otettu pois
ja vesirypyt silitetty. Se oli aivan siisti. Sukkanikin oli pesty ja
kenkäni puhdistettu. Huoneessa näin pesuvehkeet ja kamman ja harjan.
Väsyttävän ponnistuksen jälkeen, leväten joka viides minuutti,
onnistuin vihdoin pukeutumaan. Vaatteet riippuivat ylläni väljinä,
sillä olin paljon laihtunut, mutta peitin puutteet huivilla, ja niin
olin taas kerran siisti ja säädyllisen näköinen. Ei näkynyt jälkeäkään
liasta ja epäjärjestyksestä, jota niin vihasin ja joka niin näytti
alentavan minua. Kaidepuun avulla laskeuduin kivisiä portaita, tulin
matalaan, kapeaan käytävään ja löysin tieni keittiöön.

Keittiöstä tulvahti vastaani suloista lämpöä ja vastaleivotun leivän
tuoksua. Hanna leipoi parhaillaan. On tunnettu tosiseikka, että
ennakkoluuloja on vaikein juurittaa pois niistä sydämistä, joitten
maaperää ei sivistävä kasvatus koskaan ole muokannut. Ne versoavat
siellä voimakkaina kuin rikkaruoho kivikossa. Hanna oli alussa ollut
hyvin kylmä ja jäykkä, viime aikoina hän oli sulanut hiukan, ja kun
hän nyt näki minun astuvan sisään hyvin puettuna ja siistinä, veti hän
suunsa hymyyn.

"Mitä, oletteko jo noussut?" sanoi hän. "Voitte siis paremmin. Jos
tahdotte, voitte istua keinutuoliini tulen ääreen."

Hän osotti keinutuoliansa, ja minä istuin siihen. Hän jatkoi puuhiaan
tarkastaen minua silloin tällöin syrjäsilmin. Ottaessaan muutamia
leipiä uunista hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi kömpelösti:

"Kävittekö kerjäämässä ennenkuin tulitte tänne?"

Olin ensin suuttunut, mutta muistin heti, että harmi ei ollut
paikallaan nykyisissä olosuhteissani ja että itse asiassa olinkin
esiintynyt hänelle kerjäläisenä. Vastasin levollisesti, mutta lujasti:

"Olette erehtynyt luullessanne minua kerjäläiseksi. En ole kerjäläinen
sen enempää kuin te itse tai nuoret neitinne."

Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "En ymmärrä sitä, teillä ei
kuitenkaan näytä olevan kotia eikä kontua."

"En ole kerjäläinen siinä merkityksessä kuin te ymmärrätte sanan,
vaikka minulla ei olisikaan kotia eikä kontua -- sillä kai tarkoitatte
rahaa."

"Oletteko koulunkäynyt?" kysyi hän sitten.

"Olen hyvinkin."

"Mutta herraskoulussa ette kai ole ollut?"

"Olen käynyt herraskoulua kahdeksan vuotta."

Hänen silmänsä levisivät. "Kuinka ette sitten voi elättää itseänne?"

"Minä olen elättänyt itseni, ja toivon voivani tehdä sen taaskin. Mitä
aiotte tehdä noilla karviaismarjoilla?" kysyin, kun hän otti esiin
marjatuohisen.

"Leivon ne pasteijoihin."

"Antakaa minun puhdistaa ne."

"Ei, ei teidän tarvitse tehdä mitään."

"Mutta minä tahdon tehdä jotakin. Antakaa tänne vain."

Hän suostui, levittipä vielä puhtaan pyyhinliinan hameelleni, etten
tahrisi sitä.

"Te ette ole tottunut palvelijain töihin, sen näkee käsistänne",
huomautti hän. "Olette kenties ollut ompelija."

"En, te olette väärässä. Yhdentekevää, mitä olen ollut -- älkää enää
vaivatko päätänne sillä, vaan sanokaa sensijaan mikä on tämän talon
nimi."

"Muutamat sanovat sitä Marsh-End'iksi, toiset Moor-House'ksi."

"Ja herra, joka asuu täällä, on nimeltään Mr. St. John."

"Ei, hän ei asu täällä, hän on vain käymässä. Hänen kotinsa on hänen
omassa seurakunnassaan Mortonissa."

"Tuossako kylässä parin peninkulman päässä?"

"Niin."

"Ja mikä hän on?"

"Hän on pappi."

Muistin pappilan vanhan emännöitsijän vastauksen, kun kysyin pastoria.
"Onko tämä sitten hänen isänsä talo?"

"On, vanha Mr. Rivers asui täällä ja hänen isänsä ja isoisänsä ja
isoisänisänsä."

"Herran nimi on siis Mr. St. John Rivers."

"Niin on, St. John on hänen ristimänimensä."

"Ja hänen sisartensa nimet ovat Diana ja Mary Rivers?"

"Niin."

"Heidän isänsä on kuollut?"

"Tasan kolme viikkoa sitten."

"Eikö heillä ole äitiä?"

"Rouva on kuollut jo monta vuotta sitten."

"Oletteko kauan ollut perheessä?"

"Kolmekymmentä vuotta. Olen hoitanut kaikkia kolmea."

"Se todistaa, että olette hyvä ja uskollinen palvelija. Sen
tunnustuksen annan teille, vaikka olittekin niin epäkohtelias, että
sanoitte minua kerjäläiseksi."

Hän katseli minua taaskin hämmästyneenä. "Luulen", sanoi hän, "että
olen kokonaan erehtynyt teidän suhteenne, mutta täällä kulkee niin
paljon irtainta väkeä, että saatte suoda anteeksi minulle."

"Ja vaikka tahdoitte karkoittaa minut oveltanne sellaisena yönä,
jolloin ette olisi ajanut koiraakaan ulos", jatkoin melkein ankarasti.

"No se oli kyllä kovaa, mutta mitä ihmisen pitää tehdä? Minä ajattelin
enemmän lapsiparkoja kuin itseäni. Kukaan ei pidä heistä huolta paitsi
minä. Saan kyllä olla tuikea."

Vaikenin muutamia minuutteja ja olin hyvin vakava.

"Ette kai ajattele minusta kovin pahaa", huomautti hän taas.

"Ajattelen kylläkin", sanoin, "ja sanon kohta, minkätähden. Ei niin
paljon siitä syystä, että kielsitte minulta yösijan ja piditte minua
huonona ihmisenä kuin sentähden, että nyt juuri luitte minulle
jonkinlaiseksi viaksi sen, ettei minulla ole kotia ei kontua. Muutamat
jaloimmista ihmisistä maanpäällä ovat eläneet yhtä köyhinä kuin
minä nyt, ja jos olette kristitty, ei teidän sopisi pitää köyhyyttä
rikoksena."

"Ei sopisikaan", sanoi hän. "Niin sanoo Mr. St. John'kin, ja minä
huomaan olleeni väärässä -- mutta nyt minulla onkin aivan toisenlainen
käsitys teistä kuin ensiksi. Te olettekin oikein siisti ja sievä pieni
neiti."

"No se kuuluu joltakin -- minä annan teille anteeksi. Kättä päälle."

Hän pani jauhoisen, karkean kätensä käteeni, sydämellisempi hymyily
valaisi nyt hänen rosoisia kasvojaan, ja siitä hetkestä olimme ystävät.

Hanna oli nähtävästi puhelias. Kun minä puhdistin karviaismarjoja
ja hän teki pasteijataikinaa, antoi hän yksityiskohtaisia tietoja
isäntä- ja emäntävainajastaan ja "lapsista", kuten hän nimitti nuorta
herrasväkeä.

Vanha Mr. Rivers oli yksinkertainen maalainen, mutta siltä täysi
herrasmies ja yhtä vanhaa sukua kuin kuka muu tahansa. Marsh-End oli
kuulunut Rivers'eille niin kauan kuin talo oli seisonut, ja se oli
Hannan vakuutuksen mukaan parinsadan vuoden vanha, vaikka se olikin
pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Mr. Oliverin linnaan
Morton Yalessa. Mutta niinpä hän muistikin sen ajan, jolloin Bill
Oliverin isä oli työssä neulatehtaassa, kun taas Riversit olivat
herrasväkeä jo Henrik-kuninkaitten aikana, kuten jokainen voi nähdä
Mortonin kirkonkirjoista. Vanha herra oli kuitenkin aivan kuin muutkin
ihmiset -- ei ollenkaan ylpeä -- ja piti paljon metsästyksestä ja
maanviljelyksestä. Rouva oli toista maata. Hän oli täysi lukuihminen,
ja "lapset" tulivat häneen. Lukuinnossa ei kukaan vetänyt heille
vertoja, he olivat kaikki kolme alottaneet melkein heti kun osasivat
puhua, ja oppineet he olivat "kuin itsestään". Mr. St. John tahtoi
kouluun ja luki papiksi, tytöt olivat hakeneet kotiopettajan paikkoja
heti päästyänsä koulusta, sillä heidän isänsä oli muutamia vuosia
sitten menettänyt paljon rahaa erään ystävänsä vararikossa, ja koska
hän ei ollut kyllin rikas turvatakseen heidän tulevaisuutensa, täytyi
heidän pitää huolta itsestään. He olivat viime aikoina olleet hyvin
vähän kotona, ja viipyivät nytkin, isänsä kuoleman johdosta, vain
muutamia viikkoja, mutta he pitivät hyvin paljon Marsh-Endistä ja
Mortonista ja kanervanummista sen ympärillä. He olivat olleet Lontoossa
ja monessa muussa suuressa kaupungissa, mutta he sanoivat aina, että
koti oli paras paikka maailmassa, sitäpaitsi he tulivat mainiosti
toimeen keskenään eivätkä koskaan kinastelleet. Hän ei tuntenut toista
niin yksimielistä perhettä.

Lopetettuani karviaismarjojen puhdistamisen kysyin, missä neidit ja
heidän veljensä nyt olivat.

"Kävelyllä Mortonissa, mutta he palaavat puolen tunnin kuluttua teelle."

He palasivatkin Hannan mainitseman ajan kuluttua ja tulivat sisään
keittiön ovesta. Mr. St. John vain kumarsi nähdessään minut ja
kulki ohitse. Tytöt sitävastoin pysähtyivät, Mary ilmaisi muutamin
ystävällisin sanoin ilonsa nähdessään minun olevan niin terveen, että
voin tulla alas, Diana otti käteni ja pudisti päätänsä.

"Teidän olisi pitänyt odottaa minun lupaani, ennenkuin tulitte alas",
sanoi hän. "Olette vielä hyvin kalpea -- ja niin laihtunut! Lapsi
raukka, tyttö raukka!"

Dianan ääni kuului korviini kyyhkysen kuherrukselta. Oli nautinto
kohdata hänen katsettaan. Hänen kasvonsa olivat mielestäni suloiset.
Maryn kasvot näyttivät yhtä älykkäiltä, hänen piirteensä olivat yhtä
kauniit, mutta hän näytti umpimielisemmältä, ja hänen käytöksensä,
niin ystävällistä kuin se olikin, oli hillitympää. Dianan katseissa
ja puhetavassa ilmeni päättäväisyyttä, hänellä oli nähtävästi oma
tahtonsa, ja minun luonnolleni on aina ollut mieluista antautua
hänenlaisensa johdettavaksi ja mukautua, mikäli omatuntoni ja
itsekunnioitukseni myönsivät, lujemman tahdon vaatimuksiin.

"Ja mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän. "Tämä ei ole teidän
paikkanne. Mary ja minä istumme keittiössä väliin, koska kotona
tahdomme olla mahdollisimman vapaasti -- mutta te olette vieraamme ja
teidän täytyy tulla vierashuoneeseen."

"Voin erittäin hyvin täällä."

"Kaikkea muuta -- kun Hanna hyörii ja pyörii ympärillänne ja peittää
teidät jauhoihin."

"Sitäpaitsi on uuni liian kuuma", sanoi Mary.

"Tietysti", sanoi hänen sisarensa. "Kas niin, teidän täytyy olla
tottelevainen." Ja hän johti minut viereiseen huoneeseen pitäen
vieläkin kättäni omassaan.

"Istukaa tässä", sanoi hän asettaen minut sohvaan, "niin kauan kuin
me riisumme päällysvaatteet ja valmistamme teetä -- olemme nimittäin
ottaneet senkin erikoisvapauden täällä pienessä kodissamme keskellä
kangasmaita, että itse valmistamme ateriamme, jos meitä haluttaa tai
jos Hanna leipoo, pesee pyykkiä tai silittää."

Hän sulki oven jättäen minut kahdenkesken St. Johnin kanssa, joka
istui vastapäätä kirjoineen. Tarkastelin ensin huonetta, sitten
huoneessaolijaa.

Vierashuone oli pienehkö, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, mutta
siisti ja kodikas huone. Vanhanaikaiset tuolit kiilsivät, ja
pähkinäpuinen pöytä oli kirkas kuin kuvastin. Pari vanhanaikaista,
oudonnäköistä muotokuvaa koristi seiniä, ja lasiovilla varustetussa
kaapissa oli pieni kirjavarasto ja vanha kiinalainen porsliinikalusto.
Huoneessa ei ollut ainoatakaan ylellisyyskapinetta eikä nykyaikaista
huonekalua, lukuunottamatta ruusupuista ompelulipasta eräällä
sivupöydällä. Kaikki -- myöskin lattiamatto ja ikkunaverhot -- näytti
vanhalta, mutta hyvin säilyneeltä.

Mr. St. Johnia oli helppo tutkia, sillä hän istui yhtä liikkumattomana
kuin tummat öljymaalaukset seinällä. Hänen katseensa ei kertaakaan
kohonnut kirjasta ja hän piti huulensa lujasti suljettuina. Jos hän
olisi ollut kuvapatsas eikä elävä ihminen, ei häntä olisi ollut
helpompi tutkia. Hän oli nuori -- kenties kaksikymmentäyhdeksän tai
kolmekymmentä vuotta -- pitkä ja hoikka. Hänen kasvonsa vangitsivat
katselijan huomion: ne olivat kreikkalaiset, hienot ja säännölliset,
nenä oli kaunis ja suora, suu ja leuka kuin ateenalaisilla
veistoksilla. Harvoin näkee englantilaisia kasvoja, jotka tulisivat
niin lähelle antiikin malleja kuin nämä. Eipä ihme, jos minun
piirteitteni säännöttömyys oli häirinnyt häntä, kun hänen omansa
olivat niin sopusuhtaisen kauniit. Hänen silmänsä olivat suuret ja
siniset, ripset ruskeat, ja korkeata, norsunluun valkoista otsaa
ympäröi kauniit, vaaleanruskeat kiharat. Tämä kuvaus tuntuu hempeältä
-- eikö totta, lukija? Kuvattavani ei kuitenkaan vähimmässäkään
määrässä tehnyt hempeän ja tunteellisen, ei edes tyvenen ja tasaisen
ihmisen vaikutusta. Niin liikkumattomana kuin hän istuikin, oli hänen
sieraimissaan, suussaan ja otsassaan jotakin, mikä mielestäni ilmaisi
levotonta, kiihkeätä, ankaraa luonnetta. Hän ei puhunut minulle
sanaakaan eikä suonut minulle edes katsetta ennenkuin hänen sisarensa
palasivat. Diana pistäytyi huoneeseen valmistaessaan teetä ja toi
minulle pienen kaakun, joka oli paistettu uunin suussa.

"Syökäähän tämä", sanoi hän, "olette varmaan nälkäinen. Hanna sanoo,
että sitten aamiaisen olette saanut vain kauravelliä."

Minä en kieltäytynyt, sillä ruokahaluni oli herännyt. Mr. Rivers
sulki nyt kirjansa, lähestyi pöytää, istuutui paikalleen ja suuntasi
kauniitten sinisten silmiensä katseen suoraan minuun. Hänen katseensa
oli niin luja, niin tutkiva ja epäkohtelias, että huomasin kohta hänen
tähän saakka tahallaan, eikä välinpitämättömyydestä, pidättyneen
katsomasta muukalaista.

"Olette hyvin nälkäinen", sanoi hän.

"Niin olen, sir." Tapani on aina ollut vastata lyhyisiin ja
häikäilemättömiin kysymyksiin samalla mitalla.

"On hyvä, että lievä kuume on pakottanut teitä pidättyväisyyteen
kolmena viime päivänä, olisi ollut vaarallista syödä liian paljon
aluksi. Nyt voitte syödä, vaikka ei vieläkään kohtuuttomasti."

"Toivon, että minun ei kauan tarvitse syödä teidän kustannuksellanne,
sir", oli kömpelö ja epäkohtelias vastaukseni.

"Tietysti ei", sanoi hän kylmästi. "Kun olette ilmoittanut meille
ystävienne asunnon, voimme kirjoittaa heille, ja pääsette takaisin
kotiin."

"Sitä en voi, se täytyy minun suoraan sanoa teille, koska olen aivan
ilman kotia ja ystäviä."

Kaikki kolme katsoivat minuun, mutta ei epäluuloisesti. Tunsin, että
heidän katseissaan oli vain ihmettelyä ja uteliaisuutta. Puhun etenkin
tytöistä. St. Johnin silmistä, niin kirkkaat kuin ne olivatkin, oli
vaikea päättää mitään. Hän näytti käyttävän niitä pikemmin toisten
ajatusten lukemiseen kuin omiensa ilmaisemiseen, ja niitten sekä
umpimielinen että tutkiva ilme oli pikemmin omiaan saattamaan hämille
kuin rohkaisemaan.

"Tarkoitatteko", kysyi hän, "että olette kokonaan vailla omaisia ja
ystäviä?"

"Tarkoitan. Ei mikään side yhdistä minua ainoaankaan elävään olentoon,
eikä minulla ole oikeutta vaatia suojaa yhdeltäkään katolta koko
Englannissa."

"Sepä ihmeellinen asema teidän iässänne!"

Tällöin huomasin, että hän suuntasi katseensa käsiini, jotka olivat
edessäni pöydällä. Olin utelias tietämään, mitä hän etsi niistä, ja
hänen seuraavat sanansa selittivätkin asian.

"Oletteko ollut naimisissa?"

Diana nauroi. "Mitä ajatteletkaan, St. John! Eihän hän voi olla kuin
seitsemän- tai kahdeksantoista vuotias."

"Täytän kohta yhdeksäntoista, mutta en ole ollut naimisissa. En."

Tunsin hehkuvan punan kohoavan kasvoilleni, sillä naimisesta
puhuttaessa heräsi katkeria ja kiihdyttäviä muistoja mielessäni.
Kaikki huomasivat liikutukseni ja hämminkini. Diana ja Mary käänsivät
hienotunteisesti katseensa pois hehkuvista kasvoistani, mutta heidän
kylmempi ja kovempi veljensä tarkasti minua edelleen, kunnes kyyneleet
kihosivat silmiini.

"Missä asuitte viimeksi?" kysyi hän sitten.

"Sinä kysyt liikoja, St. John", sanoi Mary matalalla äänellä, mutta
veli nojautui pöydän yli ja vaati läpitunkevin katsein vastaustani.

"Paikka, jossa viimeksi asuin, sekä henkilöitten nimet ovat
salaisuuteni", vastasin lyhyesti.

"Ja minun mielestäni on teillä oikeus säilyttää se, jos haluatte, sekä
St. Johnilta että muilta kysyjiltä", huomautti Diana.

"Mutta jollen tiedä mitään teistä ja tarinastanne, en voi auttaa
teitä", sanoi nuori mies. "Ja te tarvitsette apua, eikö niin?"

"Tarvitsen, sir, toivon, että joku todellinen ihmisystävä osoittaa
minulle mahdollisuuden saada työtä, jota osaisin tehdä ja jolla voisin
ansaita elatukseni, vaikkakin kuinka vaatimattoman."

"En tiedä, olenko todellinen ihmisystävä, mutta olen ainakin halukas
auttamaan teitä mikäli suinkin osaan noin kiitettävässä tarkoituksessa.
Sanokaa minulle siis ensiksi, mitä työtä olette tottunut tekemään ja
mitä _osaatte_ tehdä."

Olin nyt lopettanut teenjuontini. Juoma oli suuresti virkistänyt minua
sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tunsin voivani seisoa lujana
nuoren, ankaran tuomarini edessä.

"Mr. Rivers", sanoin ja katsoin lujasti ja avonaisesti hänen tutkiviin
silmiinsä, "te ja sisarenne olette tehneet minulle suuren palveluksen
-- suurimman, mitä ihminen voi tehdä lähimmäiselleen. Teidän
jalomielinen vieraanvaraisuutenne on pelastanut minut kuolemasta.
Tämän hyväntyönne kautta on teillä oikeus vaatia minulta rajatonta
kiitollisuutta, vieläpä osittaista luottamustakin. Tahdon kertoa teille
tarinastani niin paljon kuin voin häiritsemättä omaa mielenrauhaani,
turvallisuuttani -- sekä sielullista että ruumiillista -- ja toisten
rauhaa ja turvallisuutta."

"Olen orpolapsi. Isäni oli pappi, mutta vanhempani kuolivat ennenkuin
voin oppia tuntemaan heitä. Kasvoin riippuvaisessa asemassa ja sain
koulusivistykseni armeliaisuuslaitoksessa. Voin sanoa teille sen
laitoksen nimen, jossa vietin kuusi vuotta oppilaana, kaksi opettajana
-- se oli Lowoodin orpokoti ----shiressä. Olette kenties kuullut
puhuttavan siitä, Mr. Rivers -- pastori Robert Brocklehurst on sen
rahastonhoitaja."

"Olen kuullut Mr. Brocklehurstista ja nähnyt hänen koulunsa."

"Noin vuosi sitten jätin Lowoodin ruvetakseni kotiopettajaksi. Sain
hyvän paikan ja olin onnellinen. Noin neljä päivää ennenkuin tulin
tänne, olin pakotettu jättämään paikkani. Lähtöni syytä en voi enkä saa
mainita -- se olisi tarpeetonta, vieläpä vaarallista, eikä tuntuisi
uskottavalta. Mikään häpeä ei tahri minua, olen yhtä syytön kuin te
kolme. Olen onneton, ja tulen luultavasti pysymään onnettomana vielä
hyvän aikaa, sillä ne tapahtumat, jotka karkoittivat minut talosta,
missä olin löytänyt paratiisin, olivat sekä kauheat että kummalliset.
Suunnitellessani lähtöäni otin huomioon vain kaksi seikkaa: minun oli
paettava viipymättä ja salaa, ja senvuoksi täytyi minun jättää kaikki,
mitä omistin, lukuunottamatta pientä vaatemyttyä, jonka kiireissäni
ja tuskassani jätin vaunuun, joka toi minut Whitcrossiin. Tulin siis
täysin turvattomana tähän seutuun. Nukuin kaksi yötä taivasalla ja
kuljeskelin kaksi päivää pääsemättä kertaakaan kynnyksen yli. Vain
kaksi kertaa sain maistaa ruokaa näinä päivinä. Uupuneena, nälkään
nääntyvänä ja onnettomana olin juuri antamaisillani epätoivolle
vallan, kun te, Mr. Rivers, ette sallinut minun kuolla nälkään ovenne
eteen vaan otitte minut taloonne. Tiedän, mitä sisarenne ovat tehneet
hyväkseni sen jälkeen, ja olen yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa
heidän välittömälle, sydämelliselle myötätunnolleen kuin teidän
kristilliselle armeliaisuudellenne."

"Älä vaadi häntä puhumaan enää tällä kerralla, St. John", sanoi Diana,
kun vaikenin. "Hän ei nähtävästi vielä kestä mielenliikutusta. Tulkaa
nyt istumaan sohvaan, Miss. Elliot."

Vaistomaisesti säpsähdin kuullessani uuden nimeni, jonka jo olin
unohtanut. Mr. Rivers, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, pani sen
heti merkille.

"Sanoitte, että nimenne on Jane Elliot", huomautti hän.

"Niin sanoin, ja sitä nimeä aion tästälähin käyttää, mutta se ei ole
oikea nimeni, ja kun kuulen sen, tuntuu se oudolta."

"Ettekö tahdo sanoa oikeata nimeänne?"

"En, pelkään monenlaisia ilmitulemisia, jotka kaikki pakottaisivat
minut siihen, jota tahdon välttää."

"Olette aivan oikeassa", sanoi Diana. "Jätä toki hänet rauhaan
hetkeksi, St. John."

Mutta kun St. John oli miettinyt hetkisen, aloitti hän uudelleen yhtä
järkähtämättömänä kuin ennenkin:

"Te ette tahdo kauan käyttää hyväksenne vierasvaraisuuttamme; näen,
että haluaisitte mahdollisimman pian vapautua sisarteni myötätunnosta
ja ennen kaikkea minun _armeliaisuudestani_ (huomaan erittäin hyvin
tekemänne eron, enkä kielläkään sen oikeutusta) -- tahdotte tulla
riippumattomaksi meistä -- eikö niin?"

"Tahdon, olen jo sanonutkin sen. Näyttäkää minulle, mistä voin saada
työtä tai kuinka voin sitä etsiä, sitten antakaa minun mennä vaikka
halvimpaan majaan, mutta _siihen saakka_ sallikaa minun olla täällä --
olisi kauheata koettaa taaskin kodittomuuden tuskia."

"Tietysti, teidän _pitää_ jäädä tänne", sanoi Diana ja laski
valkean kätensä pääni päälle. "Teidän _pitää_ jäädä", toisti Mary
yksinkertaisella, vilpittömällä tavallaan, joka näytti olevan hänelle
ominainen.

"Te näette, että sisareni pitävät teitä luonaan mielellään, kuten
heistä olisi hauskaa hoivata paleltunutta lintua, joka kylmänä
talvipäivänä olisi eksynyt heidän ikkunalleen. _Minä_ puolestani olen
taipuvaisempi hankkimaan teille mahdollisuuden pitää itse huolta
itsestänne, ja koetankin pyrkiä siihen, mutta ottakaa huomioon, että
vaikutusvaltani on pieni. Olen vain köyhän maalaisseurakunnan pappi, ja
apuni tulee olemaan mitä vaatimattominta laatua. Ja jos te halveksitte
niukkoja olosuhteita, neuvon teitä kääntymään vaikutusvaltaisemman
auttajan puoleen."

"Hän on jo sanonut suostuvansa mihin kunnialliseen työhön tahansa, jota
vain _osaa_ tehdä", vastasi Diana minun, puolestani, "ja sinä tiedät,
St. John, että hän ei voi valita auttajiaan vaan on pakotettu tulemaan
toimeen niin särmikkään ihmisen kanssa kuin sinun."

"Minä rupean ompelijaksi, palvelijaksi, lapsentytöksi, jos muuta neuvoa
ei ole", sanoin.

"Hyvä on", sanoi St. John kylmästi, "jos sellainen on mielenlaatunne,
lupaan auttaa teitä aikoinani ja omalla tavallani."

Hän otti nyt kirjan, jota oli lukenut teenjuontiin saakka. Minä
vetäydyin pian pois, sillä olin puhunut ja ollut ylhäällä niin kauan
kuin nykyinen tilani salli.



Kolmaskymmenes luku.


Mitä enemmän opin tuntemaan Moor-Housen asukkaita, sitä enemmän pidin
heistä. Jo parin päivän kuluttua olin siksi toipunut, että voin olla
ylhäällä koko päivän ja tehdä pieniä kävelyltäkin. Voin olla Dianan ja
Maryn mukana kaikissa heidän puuhissaan, keskustelin heidän kanssaan
niin paljon kuin heitä halutti ja autoin heitä milloin ja missä he vain
sallivat. Tämä seurustelu virkisti minua suuresti, ja sen viehätys oli
minulle aivan uutta, sillä vasta ensi kerran eläissäni sain nyt maistaa
täysin samanmielisten ja samantunteisten ystävien seuraa.

Minä pidin samoista kirjoista kuin he, kaikki, mikä miellytti heitä,
miellytti minuakin ja minkä he hyväksyivät, sen hyväksyin minäkin. He
pitivät yksinäisestä kodistansa. Minuakin viehätti suuresti tuo harmaa,
pieni, vanhanaikainen talo mataline kattoineen, ristikkoikkunoineen,
rappeutuneine seinineen, käytävineen, jota korkeat, vuorituulten
käpristämät hongat reunustivat, ja villeine, puksipuun peittämine
puutarhoineen, jossa vain karuimmat kukkalajit menestyivät. He
olivat sydämestään kiintyneet punertaviin kanervakankaisiin talonsa
ympärillä, sanajalkain peittämään laaksoon, johon kivinen polku
johti suoraan heidän portiltaan, ja laidunmaihin, jotka ulottuivat
kankaalle saakka ja joilla kulki puolivillejä lammaslaumoja pienine
pörröisine karitsoineen. Ymmärsin heidän kiintymyksensä ja tunsin itse
samanlaista. Tajusin paikan viehätyksen. Tunsin sen yksinäisyyden
tenhon, nautin kukkuloitten aaltoilevista ääriviivoista ja siitä
väriloistosta, joka levisi yli sammalmättäitten, kukkivan kanervikon,
orjantappurapensaitten ja vaaleanharmaitten graniittilohkareitten.
Kaikki nämä yksityiskohdat tuottivat yhtä puhdasta ja vilpitöntä iloa
minulle kuin ystävilleni. Me näimme kauneutta kaikessa ja nautimme
kaikesta -- myrskystä ja hiljaisten tuulten huminasta, rajuilmasta ja
tyvenistä illoista, kuutamoisista ja pilvisistä öistä -- kaikki löysi
vastakaikua sydämessämme, niin minun kuin heidän.

Sisällä huoneessa tulimme yhtä hyvin toimeen keskenämme. He olivat
lukeneet paljon enemmän kuin minä, mutta minä seurasin innokkaasti
niitä tiedon polkuja, joita he olivat viitoittaneet minulle. Ahmin
kirjoja, joita sain heiltä lainaksi, ja odotin jännityksellä iltaa,
jolloin sain heidän kanssaan keskustella päivällä lukemieni sivujen
johdosta. Vaihdoimme ajatuksia ja mielipiteitä ja kaikessa sovimme mitä
parhaiten yhteen.

Jos joku oli johtaja kolmiossamme, oli se Diana. Hän oli ulkonaisesti
minua paljon etevämpi, kaunis ja voimakas. Henkisesti hän oli niin
rikas, joustava ja tulvillaan elämää, että sekä ihmettelin että ihailin
häntä. Minä saatoin puhella vilkkaasti ja eloisasti illan alussa,
mutta väsyin pian, ja silloin oli suurin iloni istua jakkaralla
Dianan jalkojen juuressa ja kuunnella vuoroin häntä ja Maryä heidän
syventyessään perinpohjin keskustelukysymykseen, jota minä olin vain
koskettanut. Diana tarjoutui opettamaan minulle saksaa. Se oli minusta
hauskaa. Huomasin, että opettajana olo miellytti häntä ja sopi hänelle,
kuten oppilaansa oleminen minulle. Me tarvitsimme toisiamme, ja
seurauksena oli mitä lujin molemminpuolinen ystävyys. He keksivät, että
osasin piirtää, ja kohta sain heidän siveltimensä ja värilaatikkonsa
käytettävikseni. Taitoni, joka tässä ainoassa suhteessa oli suurempi
kuin heidän, hämmästytti ja ihastutti heitä. Mary istui tuntikausia
katsellen työtäni, sitten hän tahtoi ottaa tunteja, ja opinhaluinen,
älykäs ja ahkera oppilas hän olikin. Näissä puuhissa kului päivä kuin
tunti ja viikko kuin päivä.

Mitä tulee Mr. St. Johniin, ei tuo niin nopeasti ja luonnollisesti
kehittynyt läheinen tuttavuus, joka vallitsi hänen sisartensa ja
minun välillä, ulottunut häneen. Osaksi johtui se siitäkin seikasta,
että hän verrattain harvoin oli kotona. Käynnit harvaanasutun pitäjän
sairaitten ja köyhien luona näyttivät ottavan suurimman osan hänen
ajastaan. Ei mikään sää voinut estää häntä näistä viran toimituksista.
Yhdentekevää, satoiko vai paistoiko aurinko -- joka päivä, lopetettuaan
lukunsa aamulla, hän otti hattunsa ja lähti isänsä vanhan lintukoiran
Carlon seuraamana käynneilleen -- en tiedä, tekikö hän sen rakkaudesta
vaiko velvollisuudentunnosta. Väliin, kun ilma oli hyvin epäsuotuisa,
tahtoivat sisaret häntä jäämään kotiin. Silloin hän sanoi, huulillaan
omituinen, mieluummin juhlallinen kuin iloinen hymy:

"Ja jos annan pienen tuulenpuuskan tai sadepisaran estää itseäni näistä
helpoista töistä, mitenkä silloin valmistaudun sitä tulevaisuutta
varten, jonka olen valinnut itselleni?"

Diana ja Mary vastasivat tähän tavallisesti huoaten, ja jäivät
joksikin aikaa surullisten mietteitten valtaan. Mutta paitsi hänen
alituista poissaoloaan esti toinenkin seikka meitä tulemasta lähemmiksi
ystäviksi. Hän näytti olevan umpimielinen, miettiväinen, hautova
luonne. Niin innokas kuin hän olikin papillisissa tehtävissään,
niin moitteettomat kuin hänen elämänsä ja tapansa olivatkin, ei hän
kuitenkaan näyttänyt nauttivan sitä mielen kirkkautta, sitä sisäistä
tyydytystä, jonka pitäisi olla jokaisen vilpittömän kristityn ja
ihmisystävän palkka. Usein iltaisin, istuessaan ikkunan luona
kirjoituspöytänsä ääressä, hän lakkasi lukemasta tai kirjoittamasta,
nojasi leukansa käteensä ja antautui ajatusten valtaan -- en tiedä
minkälaisten, mutta silmien levottomasta välkkeestä ja taajoista
rävähdyksistä saattoi nähdä, että ajatukset olivat raskaita ja
kiihdyttäviä.

Luulen myöskin, että luonto ei hänelle ollut sama tyhjentymätön
nautinnon lähde kuin hänen sisarilleen. Vain kerran kuulin hänen
lausuvan julki ihastuksensa kukkuloitten jylhään kauneuteen ja
myötäsyntyisen kiintymyksensä vanhaan, harmaaseen taloon, jota
hän sanoi kodikseen, mutta hänen äänensävynsä ilmaisi enemmän
alakuloisuutta kuin nautintoa, eikä hän koskaan samoillut kangasmailla
etsien niiden viihdyttävää rauhaa ja nauttien niistä tuhansista
hiljaisista iloista, joita ne voivat tarjota.

Koska hän oli vähäpuheinen, kului jonkun aikaa ennenkuin sain
tilaisuutta katsahtaa hänen sieluunsa. Ensi kerran sain siitä
aavistuksen kuullessani hänen saarnaavan kirkossaan Mortonissa.
Toivoisin voivani kuvata tuota saarnaa, mutta se käy yli voimieni. En
osaa edes selittää sitä vaikutusta, jonka se teki minuun. Hän alkoi
levollisena, ja mitä tulee ääneen ja ulkonaiseen esitykseen, pysyi
hän levollisena loppuun asti, mutta ennen pitkää tunsi, kuinka hänen
sanoistaan huokui voimakasta, joskin läpeensä hillittyä paatosta,
joka nousi, kiihtyi ja vaikutti ahdistavasti kuulijaan. Hänen
voimakas puheensa järkytti ja hämmästytti kuulijaa, mutta rakkauden
lempeätä kieltä ei se ollut. Kaiken läpi henki omituinen katkeruus ja
lohdullisuuden puute, useassa kohdin tuntui Calvinin vaikutusta --
viittauksia armonvalitsemis- ja kadotusoppiin, jotka kaikki kuuluivat
ankaroilta kuin tuomion sanat. Sensijaan että hänen saarnansa olisi
tehnyt minut paremmaksi ja levollisemmaksi, tunsin sanomatonta
alakuloisuutta hänen lopetettuaan puheensa, sillä minusta tuntui --
en tiedä oliko toisten laita samoin -- että kuulemani kaunopuheisuus
pulppusi syvästä, pettymyksien hämmentämästä, tyydyttämättömien
kaipausten ja levottomien intohimojen kuohuttamasta lähteestä. Olin
varma, että St. John Rivers, niin nuhteeton, tunnollinen ja työintoinen
kuin hän olikin, ei ollut vielä löytänyt sitä Jumalan rauhaa, joka käy
yli ymmärryksen, yhtä vähän, niin arvelin, kuin minä itse, joka salassa
yhä kipeästi kaipasin epäjumalaani ja kadotettua paratiisiani. Tämä
tuska, johon viime aikoina olen välttänyt koskettamasta, piti vieläkin
armotonta ylivaltaa sielussani.

Sillävälin oli kuukausi kulunut. Dianan ja Maryn piti kohta jättää Moor
House ja palata tuohon aivan toisenlaiseen elämään, mikä odotti heitä
eräässä etelä-Englannin suurista, komeista kaupungeista. He olivat
siellä kotiopettajattarina perheissä, joitten rikkaat ja ylpeät jäsenet
pitivät heitä vain vaatimattomina käskynalaisina, eivät tunteneet
heidän synnynnäistä hienostustaan eivätkä panneet heidän lahjoilleen
sen suurempaa arvoa kuin kokkinsa taitavuudelle tai kamarineitsyittensä
aistille. Mr. St. John ei ollut vielä sanonut mitään siitä toimesta,
jonka hän oli luvannut hankkia minulle, ja kuitenkin oli jo tärkeätä,
että saisin jonkinlaisen paikan. Eräänä aamuna, jäätyäni hänen kanssaan
kahdenkesken vierashuoneeseen, uskalsin lähestyä ikkunakomeroa, josta
hänen kirjoituspöytänsä ja nojatuolinsa olivat tehneet jonkinlaisen
lukupyhätön, aikoen ottaa asian puheeksi, vaikka en vielä tietänytkään,
minkälaiseksi muodostaisin kysymykseni. Vaikeata olikin murtaa sitä
vaiteliaisuuden jäätä, joka oli kiteytynyt hänen ympärilleen. Hän
säästi kuitenkin minulta tämän vaivan aloittamalla keskustelun itse.

Hän katsahti työstään, kun tulin lähemmäksi, ja sanoi: "Teillä on
jotakin kysyttävää minulta?"

"Niin on. Tahtoisin tietää, oletteko kuullut jostakin paikasta, johon
voisin tarjoutua."

"Keksin jotakin teitä varten kolme viikkoa sitten, mutta näytitte
sekä viihtyvän hyvin täällä että olevan hyödyksi sisarilleni, jotka
nähtävästi ovat kiintyneet teihin ja nauttivat suuresti seurastanne,
en tahtonut häiritä hupaisuuttanne ennenkuin heidän lähestyvä lähtönsä
tekisi teidänkin lähtönne välttämättömäksi."

"He lähtevät kolmen päivän kulutta, eikö niin?"

"Kyllä, ja kun he lähtevät, palaan minä Mortonin pappilaan. Hanna tulee
mukanani, ja tämä vanha talo suljetaan."

Odotin hetkisen toivoen, että hän jatkaisi aloittamaansa keskustelua,
mutta hänen ajatuksensa näyttivät jo saaneen toisen suunnan ja hän oli
luultavasti jo unohtanut minut ja asiani. Olin pakotettu palauttamaan
hänet tuohon minulle niin tärkeään kysymykseen.

"Mikä on se toimi, jota ajattelitte, Mr. Rivers? Toivon, että viivytys
ei ole lisännyt vaikeuksia sen saamisessa."

"Ei toki, koska sen antaminen riippuu vain minusta ja sen ottaminen
teistä."

Hän vaikeni taaskin, ja näytti kuin hän olisi ollut vastahakoinen
jatkamaan. Minä tulin kärsimättömäksi. Pari levotonta liikettä,
kärsimätön ja kiihkeä katse tulkitsi hänelle tunteeni paremmin ja
vaivattomammin kuin mitä sanat olisivat tehneet.

"Teidän ei kannata tulla kärsimättömäksi", sanoi hän. "Minulla ei
ole, sanon sen suoraan, tarjottavana mitään erittäin hauskaa tai
edullista. Pyydän vieläkin muistuttaa teitä siitä, mitä jo sanoinkin,
että en voi auttaa teitä paremmin kuin sokea rampaa. Olen köyhä --
kun olen maksanut isäni velat, ei minulle jää perinnöstäni muuta kuin
kappale suomaata ja tämä rappeutunut talo lahoavine honkineen. Olen
vähäpätöinen -- Rivers on vanha nimi, mutta suvun kolmesta jäsenestä
ansaitsee kaksi leipänsä vieraitten palveluksessa, ja kolmas tuntee
olevansa muukalainen syntymämaassaan, ei ainoastaan elämässä, vaan myös
kuolemassa. Mutta hän pitää tätä osaansa suurena kunniana, ja ikävöi
sitä päivää, jolloin kieltäymyksen risti lasketaan hänen hartioilleen
ja hänen on katkaistava kaikki siteet, koska hän, taistelevan kirkon
halvin sotilas, kuulee mestarinsa kutsun: 'Nouse ja seuraa minua!'" St.
John sanoi tämän samalla hiljaisella, syvällä äänellä kuin millä hän
oli saarnannut. Hän oli kalpea, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän
jatkoi:

"Ja koska itse olen köyhä ja vähäpätöinen, voin tarjota teille vain
vaatimattoman paikan. _Te_ pidätte kenties sitä alentavana, sillä olen
huomannut, että tapanne ovat, kuten maailma sanoisi, hienostuneet, että
olette seurustellut sivistyneissä piireissä ja että mielenne on altis
kaikelle kauniille. _Minä_ puolestani en pidä alentavana mitään työtä,
joka tapahtuu lähimmäistemme hyväksi. Mitä karumpi ja hedelmättömämpi
on se maaperä, jota kristillinen työntekijä muokkaa, mitä niukempi on
hänen satonsa, sitä suurempi on hänen kunniansa. Hän on esitaistelija,
hänen edeltäjinään olivat apostolit ja hänen johtajanaan Jesus
Vapahtajamme."

"Hyvä", sanoin, kun hän taaskin pysähtyi, "jatkakaa."

Hän katseli minua ennenkuin jatkoi ja näytti lukevan kasvojani kuin
avointa kirjaa. Tutkimuksensa tulokset hän osaksi ilmaisi seuraavissa
huomautuksissaan.

"Te luultavasti otatte paikan, jonka tarjoan teille", sanoi hän, "ja
pysytte siinä jonkun aikaa, mutta ainiaaksi ette siihen jää, yhtä
vähän kuin minä voin koko ikääni hoitaa englantilaisen maalaispapin
rauhallista, vaatimatonta ja rajoitettua virkaa. Teissä, kuten
minussakin, on joku aines, joka vihaa arkielämän rauhaa, vaikka se
teillä johtuukin aivan toisista syistä."

"Selittäkää vihdoinkin", pyysin, kun hän vieläkin vaikeni.

"Sen teen, ja saatte kuulla, kuinka halpa, jokapäiväinen ja ahdas on
tarjoamani toimi. En aio enää jäädä Mortoniin, kun isäni on kuollut
ja olen oma herrani. Jätän paikkani luultavasti vuoden kuluessa,
mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon tehdä kaiken voitavani
seurakuntani hyväksi. Kun kaksi vuotta sitten tulin Mortoniin, ei
siellä ollut minkäänlaista koulua eikä köyhien lapsilla ollut mitään
mahdollisuutta saada oppia. Perustin poikakoulun ja aion nyt perustaa
myös tyttökoulun. Olen vuokrannut tähän tarkoitukseen erään pienen
talon, jossa on kaksi huonetta opettajatarta varten. Hän tulee saamaan
palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. Huoneet on jo kalustettu --
hyvin yksinkertaisesti, mutta riittävästi -- erään ystävällisen
neidin, Miss Oliverin toimesta. Tämä neiti on pitäjäni ainoan rikkaan
miehen, neulatehtaan ja valimon omistajan Mr. Oliverin ainoa tytär.
Hän kustantaa myös erään orpokodin tytön koulunkäynnin ja vaatetuksen,
sillä ehdolla että tämä auttaa opettajatarta talousaskareissa, joita
hän ei koulutyöltään voi hoitaa. Tahdotteko te olla tämä opettajatar?"

Hän teki tämän kysymyksen nopeasti ja näytti melkein odottavan
harmistumista ja halveksivaa kieltoa minun puoleltani, koska hän ei
tuntenut ajatuksiani, joskin arvasi muutamia niistä, eikä voinut
tietää, missä valossa katselin asiaa. Tarjottu toimi oli kylläkin
vaatimaton, mutta ainakin saisi siinä taatun turvapaikan, ja sellaista
juuri tarvitsinkin. Työtä tulisi paljon, mutta olisin paljon
riippumattomampi kuin ollessani kotiopettajattarena rikkaassa talossa,
ja mitään häpeällistä, mitään arvotonta, mitään alentavaa ei siinä
olisi. Tein päätökseni.

"Kiitän teitä tarjouksestanne, Mr. Rivers, ja otan sen vastaan kaikesta
sydämestäni."

"Mutta ymmärrättekö minua?" sanoi hän. "Se on kyläkoulu, oppilaanne
ovat vain köyhiä tyttöjä -- mökin lapsia, korkeintaan maanviljelijäin
tyttäriä. Teidän ei tarvitse opettaa muuta kuin kutomista,
ompelemista, sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa. Mitä teette kaikilla
taidoillanne? Mitä teette suurimmalla osalla itseänne -- tunteillanne,
taipumuksillanne?"

"Säästän ne kunnes niitä tarvitaan. Ne kyllä säilyvät."

"Tiedätte siis, mihin ryhdytte."

"Tiedän."

Hän hymyili, ei katkerasti ja surullisesti, vaan tyytyväisenä ja
mielissään.

"Ja koska aiotte alkaa työnne?"

"Menen katsomaan taloani huomenna, ja avaan koulun ensi viikolla,
jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Hyvä on -- olkoon niin sitten."

Hän nousi ja käveli huoneen läpi. Sitten hän pysähtyi ja katseli minua
taaskin. Hän pudisti päätänsä.

"Mitä ette hyväksy, Mr. Rivers?" kysyin.

"Te ette ole Mortonissa kauan -- ette varmaan!"

"Minkätähden? Mitä syytä teillä on sanoa niin?"

"Luen sen silmistänne. Niitten ilme ei lupaa tasaista, huomaamatonta
elämää."

"En ole kunnianhimoinen."

Hän säpsähti sanoessani sanan "kunnianhimoinen".

"Ette. Mutta mikä saattoi teidät ajattelemaan kunnianhimoa? Kuka on
kunnianhimoinen? Tiedän itse olevani sitä, mutta kuinka keksitte sen?"

"Puhuin vain itsestäni."

"No niin, jos ette ole kunnianhimoinen, olette --"

Hän pysähtyi.

"Olen mitä?"

"Olin sanoa intohimoinen, mutta olisitte kenties ymmärtänyt sanan
väärin ja pahastunut. Tarkoitan, että teillä on rikas ja voimakas
tunne-elämä, ja olen varma, että ette kauan voi tyytyä viettämään
vapaahetkiänne yksin ja hukkaamaan voimianne yksitoikkoiseen,
epäkiitolliseen, ikävään työhön, yhtä vähän kuin minä tyydyn",
lisäsi hän kiihkeästi, "elämään haudattuna tässä vuorten saartamassa
rämeikössä, jossa Jumalalta saamani luonto kutistuu ja rikkaat lahjani
ovat hyödyttömät. Kuulette nyt, kuinka puhun vasten omaa itseäni.
Minä, joka saarnaan uskollisuutta vähässä ja pidän puunhakkaajan ja
vedenkantajankin työtä jumalanpalveluksena, minä, Herran valittu
palvelija, raivoan voimattomassa levottomuudessani. Mutta jollakin
tavoin on taipumukset ja periaatteet saatettava sovintoon."

Hän jätti huoneen. Tänä lyhyenä hetkenä olin oppinut tuntemaan häntä
enemmän kuin koko edellisenä kuukautena, mutta vieläkin hän ihmetytti
minua.

Diana ja Mary Rivers tulivat hiljaisemmiksi ja surullisemmiksi mikäli
lähestyi päivä, jolloin heidän oli jätettävä kotinsa ja veljensä.
Molemmat koettivat ulkonaisesti olla kuten ennenkin, mutta suru, jota
vastaan he taistelivat, oli liian voimakas voidakseen kokonaan pysyä
salassa. Diana uskoi minulle, että tämä lähtö olisi erilainen kuin
kaikki edelliset. Mitä St. Johniin tuli, merkitsisi se luultavasti eroa
moneksi vuodeksi, kenties ainiaaksi.

"Hän aikoo uhrata kaiken kauan haudotulle suunnitelmalleen, sekä
sisartensa rakkauden että vielä voimakkaampia tunteita", sanoi hän.
"St. John näyttää tyveneltä, Jane, mutta hän kätkee sisäänsä tulta.
Väliin voisi luulla häntä lempeäksi, mutta muutamissa asioissa hän on
järkähtämätön kuin kuolema ja pahin kaikesta on se, että omatuntoni ei
salli minun koettaa saada häntä muuttamaan ankaraa päätöstään -- en
hetkeäkään voi moittia häntä siitä. Se on oikein, jaloa, kristillistä,
mutta se murtaa sydämeni". Ja kyyneleet kimmelsivät hänen kauniissa
silmissään. Mary kumartui syvemmälle työnsä yli.

"Olemme nyt isättömiä: kohta ei meillä ole kotia eikä veljeä", mumisi
hän.

Tällä hetkellä tapahtui vielä jotakin, jonka kohtalo näytti säästäneen
todistukseksi sananlaskulle: "onnettomuus ei koskaan tule yksinään" ja
joka oli viimeinen pisara heidän surujensa maljassa. St. John kulki
ikkunan ohi lukien kirjettä. Hän astui huoneeseen.

"Eno John on kuollut", sanoi hän.

Sisaret hätkähtivät, mutta pysyivät kuitenkin levollisina, eikä uutinen
näyttänyt surettavan heitä syvemmin.

"Kuollut?" toisti Diana.

"Niin."

Hän heitti kysyvän silmäyksen veljeensä. "Entä sitten?" kysyi hän
matalalla äänellä.

"Entä sitten, Di?" sanoi hän väräyttämättäkään marmorikasvojaan. "Entä
sitten? Ei mitään. Lue!"

Hän heitti kirjeen hänen polvelleen. Diana silmäili sen läpi ja ojensi
sen sitten Marylle. Mary luki sen vaieten ja antoi sen sitten takaisin
veljelleen. Kaikki kolme katselivat toisiaan ja hymyilivät miettivää,
surullista hymyä.

"Amen! Elämmehän me edelleenkin", sanoi Diana vihdoin.

"Missään tapauksessa se ei pahenna asemaamme", huomautti Mary.

"Se pakottaa vain liian paljon ajattelemaan, kuinka olisi _voinut_
olla", sanoi Mr. Rivers, "ja vastakohta on liian suuri."

Hän pani kirjeen takaisin kuoreen, lukitsi sen pöytälaatikkoonsa ja
meni taas ulos.

Muutamiin minuutteihin ei kukaan puhunut. Sitten Diana kääntyi minuun.

"Jane, te kai ihmettelette salaperäisyyttämme ja pidätte meitä
kovasydämisinä olentoina, kun niin läheisen omaisen kuolema ei liikuta
meitä tämän enempää, mutta emme ole koskaan edes nähneet häntä. Hän
oli äitini veli. Isäni ja hän olivat kauan riidoissa. Hänen neuvostaan
pani isäni alttiiksi suurimman osan omaisuuttaan keinotteluun, joka
saattoi hänet vararikkoon. Tästä seurasi molemminpuolisia syytöksiä,
he erosivat vihassa eivätkä sopineet koskaan. Enoni ryhtyi sittemmin
tuottavampiin yrityksiin ja näyttää koonneen itselleen kahdenkymmenen
tuhannen punnan omaisuuden. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut
lähempiä omaisia kuin me ja vielä eräs henkilö, joka oli hänelle
yhtä paljon sukua kuin mekin. Isäni toivoi aina, että hän tahtoisi
sovittaa erehdyksensä jättämällä omaisuutensa meille, mutta äskeinen
kirje ilmoitti, että hän oli määrännyt joka pennin tuolle toiselle,
lukuunottamatta kolmeakymmentä guineaa, jotka on jaettava St. John,
Diana ja Mary Riversin kesken surusormuksien hankkimista varten.
Hänellä oli tietysti oikeus tehdä kuten hän näki hyväksi, mutta
kuitenkin sumentavat äskeiset uutiset mieltämme joksikin aikaa. Mary
ja minä olisimme pitäneet itseämme rikkaina, jos kumpainenkin olisimme
saaneet tuhannen puntaa, ja St. John olisi sellaisen summan avulla
voinut tehdä paljon hyvää."

Tämän selityksen jälkeen jätettiin kysymys sikseen, eikä kukaan enää
viitannutkaan siihen. Seuraavana päivänä jätin Marsh-Endin ja lähdin
Mortoniin. Päivää myöhemmin lähtivät Diana ja Mary kaukaiseen B:n
kaupunkiin. Viikon kuluttua palasivat Mr. Rivers ja Hanna pappilaan, ja
vanha talo jäi tyhjäksi.



Kolmaskymmenesensimäinen luku.


Kotini -- olen siis vihdoinkin saanut kodin -- on pieni tupa, jossa on
valkeaksi rapattu keittiö hiekoitettuine lattioineen ja yksinkertaisine
kalustoineen: neljä maalattua tuolia, pöytä, astiakaappi, jossa on pari
kolme lautasta ja vatia ja teekalusto halpaa porsliinia. Yläkerrassa
on toinen samankokoinen huone, sen ainoat huonekalut ovat honkainen
sänky ja vaatekaappi, joka on hyvin pieni, mutta kuitenkin kyllin
iso niukalle vaatevarastolleni. Jalomieliset ystäväni ovat varanneet
minulle kaikki, mitä välttämättömimmin tarvitsen.

On ilta. Olen juuri lähettänyt pois pienen orpotytön, joka auttaa minua
taloustoimissa, annettuani hänelle päiväpalkaksi appelsiinin. Istun
yksin hellani ääressä. Tänä aamuna olen avannut kyläkouluni. Oppilaita
on kaksikymmentä. Vain kolme osaa lukea, eikä kukaan osaa kirjoittaa
eikä laskea. Muutamat kutovat, muutamat ompelevat vähäisen. He puhuvat
seudun leveintä murretta. Toistaiseksi meidän on vaikea ymmärtää
toistemme kieltä. Muutamat heistä ovat tavoiltaan karkeita, kömpelöitä,
itsepintaisia ja jukopäisiä, toiset taas tuntuvat kilteiltä ja
opinhaluisilta ja miellyttävät minua. En saa unohtaa, että nämä pienet,
karkeapukuiset talonpoikaislapset ovat yhtä hyviä ihmisenalkuja kuin
ylhäisimpien sukujen vesat ja että heidänkin sydämissään on hyvyyden,
hienostuksen, älyn ja tunteen ituja. Minun velvollisuuteni on kehittää
näitä ituja, ja olen varmaan saava tyydytystä tämän velvollisuuteni
täyttämisestä. Iloa en odota siltä elämältä, joka nyt aukeaa eteeni,
mutta jos maltan mieleni ja teen parhaani, voin epäilemättä verrattain
onnellisena elää päivästä päivään.

Olinko sitten iloinen, tasainen ja tyytyväinen niinä tunteina, jotka
sinä päivänä vietin alastomassa, köyhässä kouluhuoneessani? En tahdo
pettää itseäni, vaan sanon suoraan: en. Olin onneton, vieläpä tunsin
olevani nöyryytetty -- minä houkkio! Pelkäsin ottaneeni askelen, joka
alensi asemani yhteiskunnassa. Tunsin raukkamaista vastenmielisyyttä
kaikkea sitä tietämättömyyttä, köyhyyttä ja raakuutta kohtaan, jota
kuulin ja näin ympärilläni. En tahdo kuitenkaan tuomita itseäni liian
ankarasti sellaisista tunteista -- tiedänhän, että ne ovat moitittavia,
ja se on jo paljon. Tahdon koettaa voittaa ne. Huomenna olen varmaan
jo jonkun verran vapautunut niistä, ja viikon kuluttua olen kukistanut
ne kokonaan. Kenties muutamien kuukausien kuluttua olen jo onnellinen
nähdessäni ponnistusteni tuottavan hedelmää ja oppilaitteni edistyvän.

Asetin itselleni erään kysymyksen: mikä on parempi -- sekö, että
olisin langennut kiusaukseen, kuunnellut intohimon ääntä, heittänyt
sikseen kaikki tuskalliset taistelut ja ponnistukset ja antautunut
silkkiverkkoon, vaipunut uneen kukkasille ja herännyt etelän taivaan
alla, satumaisessa huvilassa Mr. Rochesterin rakastajattarena --
huumaantuneena hänen rakkaudestaan, sillä hän olisi jonkun aikaa
rakastanut minua -- oi, kuinka hyvin sen tiedän -- hän olisi rakastanut
minua koko sydämestään. Hän _rakasti_ minua -- sellaista rakkautta
en enää koskaan saisi tuntea. Kukaan ei koskaan enää rakastaisi
nuoruuttani, kauneuttani ja sulojani, sillä kukaan muu ei näkisi
minussa sellaista. Hän oli rakastunut minuun, hän oli ylpeä minusta --
sitä ei kukaan toinen mies koskaan olisi. Mutta minne ovat ajatukseni
eksyneet, mitä sanonkaan, mitä tunnen? Kysyn vielä kerran, mikä on
parempi -- olla orjana etelän paratiisissa, milloin mielettömänä
onnesta, milloin tukahuttaen katkeria häpeän ja omantunnontuskien
kyyneleitä, vai olla vapaa ja kunniallinen kyläkoulunopettajatar
raikkaassa, yksinäisessä vuoriseudussa Englannin taivaan alla?

Tunnen selvästi tehneeni oikein noudattaessani omantuntoni käskyä ja
sulkiessani korvani huumaavan hetken viettelyksiltä. Jumala johti minut
oikeaan valintaan, ja tahdon kiittää hänen hyvyyttänsä.

Kun olin mietteissäni päässyt näin pitkälle, nousin ja menin oveltani
katsomaan syksyistä auringonlaskua, hiljaisia vainioita majani
edustalla ja puolen peninkulman päässä olevaa kylää. Linnut lauloivat
iltalaulujansa, ilma oli leuto ja täynnä tuoksuja. Katsellessani tätä
kaikkea, luulin olevani onnellinen, ja kuitenkin yllätin itseni ennen
pitkää itkemästä. Miksi itkin? Itkin kovaa kohtaloa, joka oli riistänyt
minut irti sydämeni rakastetusta, jota en enää koskaan saisi nähdä.
Kenties oli hänen raivonsa ja epätoivonsa -- lähtöni seuraus -- jo
saattanut hänet pois oikealta tieltä, eikä ollut enää mitään toiveita
päästä kerran yhtymään, ei tässä elämässä.

Näin ajatellessani käänsin katseeni pois lempeästä iltataivaasta ja
Mortonin yksinäisestä laaksosta -- sanon yksinäisestä, sillä siinä
maisemassa, joka aukeni edessäni, en nähnyt muuta rakennusta kuin
kirkon ja pappilan, puolittain puitten kätkössä, sekä hyvin kaukana
Vale Hallin, rikkaan Mr. Oliverin kartanon katon. Peitin silmäni ja
nojasin pääni kiviseen ovenpieleen, mutta ennen pitkää kuulin rapinaa
veräjältä, joka erotti pienen puutarhani niityistä, ja olin pakotettu
katsomaan ylös. Eräs koira -- se oli vanha Carlo, Mr. Riversin
lintukoira -- työnsi kuonollaan auki veräjän, ja St. John itse nojautui
aitaan käsivarret ristissä. Hän katseli minua otsa rypyssä, hyvin
vakavana, melkein tyytymättömänä. Pyysin häntä tulemaan sisään.

"Ei, en voi jäädä, toin vain pienen paketin, jonka sisareni jättivät
teille. Luullakseni se sisältää värilaatikon, siveltimiä ja paperia."

Menin ottamaan sen, ja tervetullut lahja se olikin. Hän tarkasteli
vakavana kasvojani, kun lähestyin. Kyynelten jäljet näkyivät
luultavasti vielä hyvin selvinä.

"Onko ensimäinen päivätyönne ollut raskaampi kuin luulitte?" kysyi hän.

"Ei toki. Päinvastoin luulen tulevani hyvin toimeen oppilaitteni
kanssa."

"Kenties olette pettynyt asuntonne ja huonekalujenne suhteen? Ne
ovatkin kyllä hyvin epämukavat, mutta --" Minä keskeytin.

"Tupani on siisti ja suojainen, huonekalut ovat täysin riittävät ja
mukavat. Kaikki, mitä näen, herättää minussa kiitollisuutta, enkä ole
onneton. En ole niin typerä ja mukavuutta rakastava, että kaipaisin
sohvaa, mattoja ja hopeakaluja, sitäpaitsi en viisi viikkoa sitten
omistanut mitään -- olin kerjäläinen, irtolainen, ja nyt minulla
on ystäviä, koti ja toimi. Ihmettelen Jumalan hyvyyttä, ystävieni
jalomielisyyttä ja suotuisaa kohtaloani. Minulla ei ole mitään syytä
valittaa."

"Mutta eikö yksinäisyys painosta teitä? Pieni talonne on pimeä ja
tyhjä."

"Olen tuskin vielä ehtinyt nauttia sen rauhasta, vielä vähemmin surra
sen yksinäisyyttä."

"Hyvä on, toivon, että todella olette niin tyytyväinen kuin sanotte
olevanne. Joka tapauksessa sanoo terve järkenne teille, että on liian
aikaista ruveta epäröimään Lotin vaimon lailla. Luonnollisesti en voi
tietää, mitä olitte jättänyt taaksenne, kun tulin tuntemaan teidät,
mutta neuvon teitä vastustamaan lujasti kaikkia kiusauksia, jotka
tahtovat saattaa teitä katsomaan taaksenne, ja kulkemaan levollisena
nykyistä tietänne, ainakin muutamia kuukausia."

"Sen aionkin tehdä", vastasin. St. John jatkoi:

"On hyvin vaikeata vastustaa omia taipumuksiansa ja pitää tunteitansa
kurissa, mutta kokemuksesta tiedän, että se ei ole mahdotonta. Jumala
on antanut meille kyvyn jossakin suhteessa muodostaa oman kohtalomme,
ja kun tunnemme tarvitsevamme tukea, jota emme voi saada, kun oma
tahtomme kapinoi ja pyrkii poluille, joita emme voi seurata, ei
meidän tarvitse nääntyä eikä joutua epätoivoon. Meidän on silloin
vain etsittävä toista ravintoa sielullemme. Yhtä voimakasta kuin
se kielletty hedelmä, jota himoitsimme, ja kenties puhtaampaa, ja
raivattava harhaileville jaloillemme uusi tie, yhtä suora ja leveä kuin
se, minkä kohtalo oli meiltä sulkenut, joskin kenties kivikkoisempi."

"Vuosi sitten olin itse sanomattoman onneton, koska luulin erehtyneeni
valitessani papin ammatin, jonka yksitoikkoiset velvollisuudet
väsyttivät minua kuolemaan saakka. Mieleni paloi levottomampaan ja
toimeliaampaan elämään, tahdoin olla kirjailija, taiteilija, puhuja --
mitä tahansa, kunhan ei vain pappi. Valtiomiehen ja sotilaan
kunnian- ja vallanhimoinen sydän sykki papinkauhtanani alla. Elämäni
tuntui niin sietämättömältä että sen täytyi muuttua toiseksi, muuten en
jaksaisi elää. Kaiken pimeyden ja taistelun jälkeen välähti mielessäni
vihdoin valkeus. Kahleet, jotka sitoivat sieluni, aukesivat, kuulin
taivaasta äänen, joka kutsui minua kokoomaan kaikki voimani, levittämään
siipeni ja kohoamaan korkeampiin ilmapiireihin. Jumalalla oli minulle
kutsumus, tehtävä, jota varten tarvittiin voimaa, taitoa, rohkeutta ja
kaunopuheisuutta, kaikkia sotilaan, valiomiehen ja puhujan parhaita
ominaisuuksia, sillä kaikki ne keskittyvät hyvään lähetyssaarnaajaan."

"Päätin siis ruveta lähetyssaarnaajaksi. Siitä saakka muuttui
mielentilani, tunsin vapautuvani ja avartuvani, ja kahleista jäi
jäljelle ainoastaan kipeät arvet, jotka vain aika voi parantaa.
Isäni vastusti päätöstäni, mutta hänen kuolemansa jälkeen ei mikään
laillinen syy estä minua. Minun on vain järjestettävä muutamia asioita,
hankittava toinen pappi Mortoniin, katkaistava muutamia tunnesiteitä,
taisteltava viimeinen taistelu inhimillistä heikkoutta vastaan --
ja olen varma että suoriudun siitä voittajana, koska olen päättänyt
voittaa -- sitten jätän Europan ja lähden itään."

Hän sanoi tämän hillityllä, mutta pateettisella tavallaan, ja
lakattuaan puhumasta ei hän katsellut minua, vaan laskevaa aurinkoa,
johon minäkin katsoin. Molemmat olimme kääntyneet pois polusta, joka
pelloilta johti veräjälle. Emme olleet kuulleet askeleita ruohoiselta
polulta, vaan ainoa kuulemamme ääni oli ollut laakson läpi virtaavan
puron solina, eikä ollut ihme jos säpsähdimme kun äkkiä kuulimme
iloisen, hopeanheleän äänen:

"Hyvää iltaa, Mr. Rivers! Hyvää iltaa, vanha Carlo! Koiranne on
nopeampi tuntemaan ystävänsä kuin te, sir, se teroitti korviaan ja
heilutti häntäänsä kun vielä olin kaukana laaksossa, ja te käännätte
selkänne minulle vielä nytkin."

Se oli totta. Vaikka Mr. Rivers olikin ensi äänet kuultuaan hätkähtänyt
kuin olisi salama halkaissut pilven hänen päänsä yläpuolella, seisoi
hän vieläkin samassa asennossa kuin missä puhuja oli hänet yllättänyt
-- nojautuneena veräjään, katse suunnattuna länteen. Hän kääntyi
vihdoinkin, verkalleen ja levollisesti. Hänen rinnalleen oli noussut
olento, joka minusta näytti ilmestykseltä. Se oli nuori, valkopukuinen
tyttö, suloinen ja nuorekas. Hänen hennon vartalonsa muodot olivat
moitteettoman kauniit, ja kun hän kohotti päätään hyväiltyään Carloa ja
viskasi pois pitkän harsonsa, tuli näkyviin säteilevän kauniit kasvot.
Täydellinen kauneus on voimakas sanontatapa, mutta en kuitenkaan epäröi
käyttää sitä puhuessani hänestä. Viehättävämpää olentoa en koskaan ole
nähnyt Albionin kostean taivaan alla. Mitään ei puuttunut, mitään vikaa
ei voinut löytää hänen kauneudestaan: hänellä oli hienot, säännölliset
kasvot, silmät kuin vanhoilla, suloisilla muotokuvilla, suuret,
tummat ja ihanat, ja niitten tenhoa lisäsi pitkät ripset ja hienosti
vedetyt kulmakarvat. Otsa oli tasainen ja valkea ja muodosti kauniin
vastakohdan raikkaille, ruusuisille poskille, jotka olivat soikeat ja
hienot, huulet olivat punaiset, täyteläiset ja kaunismuotoiset, hampaat
tasaiset ja helmenvalkeat, leuka siro ja pieni, Runsaat ruskeat kiharat
täydensivät hänen ihanteellisen kauneutensa. Katselin ihmetellen
tätä suloista olentoa ja ihailin häntä sydämeni pohjasta. Luonto oli
tuhlannut parhaat antimensa tälle onnelliselle, joka varmaan oli tuon
muuten niin kitsaan äitipuolen lempilapsi.

Mitähän St. John Rivers ajatteli tästä maallisesta enkelistä?
Luonnollisesti tulin ajatelleeksi tätä, kun näin hänen kääntyvän
katsomaan häntä, ja yhtä luonnollisesti etsin vastausta hänen
kasvoistaan. Hän oli jo kääntänyt katseensa kaunottaresta ja tarkasti
nyt vaatimatonta tuhatkaunokimppua veräjän vieressä.

"Kaunis ilta, mutta jo liian myöhäinen, jotta voisitte olla yksin
ulkona", sanoi hän musertaen jalallaan pienten kukkien lumivalkeat
terät.

"Oh, olen vasta tänä iltana tullut kotiin S:stä." (hän mainitsi suuren,
kahdenkymmenen peninkulman päässä olevan kaupungin nimen). "Isä kertoi,
että olette jo avannut koulunne, ja että uusi opettajatar oli tullut,
ja niin panin hatun päähäni teenjuonnin jälkeen ja juoksin rinnettä
ylös katsomaan häntä. Hän on kai tässä?"

"Se on hän", sanoi St. John.

"Luuletteko, että tulette viihtymään Mortonissa?" kysyi hän herttaisen
luonnollisesti ja lapsellisesti.

"Toivon kylläkin viihtyväni. Minulla on monta syytä toivoa sitä."

"Ovatko oppilaanne niin tarkkaavaisia kuin toivoitte?"

"Ovat."

"Pidättekö talostanne?"

"Pidän paljonkin."

"Olenko kalustanut sen sievästi?"

"Hyvin sievästi."

"Ja olenko onnistunut valitessani Alice Woodin apulaiseksenne?"

"Olette varmaankin. Hän on kiltti ja vikkelä." (Tämä on siis Miss
Oliver, perijätär, ajattelin, jolle onnetar on ollut yhtä suosiollinen
kuin luonto. Kuinka suotuisat tähdet loistivatkaan hänen syntyessään!)

"Tulen auttamaan teitä opettamisessa joskus", jatkoi hän. "Se tulee
tuottamaan minulle vaihtelua, ja minä pidän vaihtelusta. Mr. Rivers,
minulla oli _niin_ hauskaa S:ssä. Viime yönä, tai tänä aamuna, tanssin
kahteen saakka. Kymmenes rykmentti on majoitettu sinne metelien
jälkeen, ja upseerit ovat miellyttävimpiä nuoria miehiä maailmassa --
he lyövät laudalta kaikki meidän veitsiseppämme ja saksikauppiaamme."

Minusta näytti kuin olisivat Mr. St. Johnin kasvot synkistyneet. Hänen
huulensa pysyivät tiiviisti suljettuina ja kasvojen alaosa näytti
tavattoman jäykältä, kun iloinen, naurava tyttö kertoi huvituksistaan.
Hän nosti katseensa tuhatkaunoista ja käänsi sen tutkivana ja ankarana
tyttöön. Tämä vastasi uudella naurunhelinällä, joka niin hyvin sopi
hänen nuoruuteensa, punaisiin poskiinsa ja säteileviin silmiinsä.

Kun nuori mies yhä seisoi mykkänä ja totisena, alkoi tyttö taaskin
hyväillä Carloa. "Carlo parka rakastaa minua", sanoi hän. "Carlo ei ole
jäykkä ja ylpeä ystävilleen, ja jos se osaisi puhua, ei se vaikenisi."

Kun tyttö myötäsyntyisellä sulollaan kumartui taputtamaan koiran päätä,
kohosi hehkuva puna koiran nuoren, ankaran isännän kasvoille. Hänen
vakavissa silmissään leimahti äkkinäinen tuli, ja hänen silmäyksensä
olivat levottomia ja kiihkeitä. Mielenliikutuksensa vallassa oli
hän melkein yhtä kaunis miehenä kuin tyttö naisena. Hänen rintansa
kohosi, kuin olisi hänen voimakas sydämensä väsynyt tahdon armottomaan
ylivaltaan ja pyrkinyt kaiken uhalla vapauteen. Mutta hän nujersi
sen kuten taitava ratsastaja kapinoivan hevosen. Hän ei vastannut
sanallakaan tytön ystävällisiin puheisiin.

"Isä sanoo, että ette koskaan enää tule katsomaan meitä", jatkoi Miss
Oliver katsoen taas ylös. "Olette aivan vieras Vale Hallissa. Isä on
yksin kotona tänä iltana eikä voi oikein hyvin. Ettekö tulisi katsomaan
häntä minun kanssani?"

"Näin myöhään ei voi häiritä Mr. Oliveria", vastasi St. John.

"Ei voi häiritä! Mutta minä sanon, että voi. Juuri tällä hetkellä
isä kaipaa seuraa, kun työt ovat päättyneet eikä hänellä ole mitään
ajanvietettä. Tulkaa toki, Mr. Rivers, tulkaa! Miksi olette niin arka
ja niin synkkä?" Hän katkaisi itse näitten sanojen jälkeen syntyneen
hiljaisuuden.

"Minähän unohdan!" huudahti hän ja pudisti kaunista kiharapäätänsä
ikäänkuin suuttuneena itselleen. "Kuinka olenkaan ajattelematon ja
tyhmä! Antakaa minulle anteeksi! Olin aivan unohtanut, että teillä on
hyvät syyt olla yhtymättä laverteluuni. Diana ja Mary ovat lähteneet ja
Moor-House on suljettu, ja te olette niin yksin. Kuinka säälin teitä!
Tulkaa nyt isän luo!"

"Ei tänä iltana, Miss Rosamond, ei tänä iltana."

Mr. St. John puhui koneellisesti, ja vain hän tiesi, mitä tämä kielto
maksoi.

"No, jos olette niin itsepäinen niin jätän teidät, sillä en uskalla
olla kauempaa. Kaste alkaa ja laskeutua. Hyvää yötä!"

Hän ojensi kätensä. St. John tuskin kosketti sitä. "Hyvää yötä", toisti
hän matalalla ja soinnuttomalla äänellä. Tyttö kääntyi pois, mutta
palasi takaisin heti.

"Ettehän vain voi pahoin?" kysyi hän. Hänellä oli hyvä syy kysyä tätä,
sillä nuori mies oli kalpeampi kuin tytön valkea puku.

"Voin varsin hyvin", vastasi hän, kumarsi ja jätti veräjän. Hän lähti
toiseen suuntaan, tyttö toiseen. Tyttö kääntyi kahdesti katsomaan häntä
liidellessään keijukaisen tavoin niittyjä pitkin. Mies kulki lujana ja
suorana eikä kertaakaan katsonut taakseen.

Tämä toisten kärsimysten ja uhrien näkeminen johti ajatukseni
hetkiseksi pois omasta kohtalostani. Diana Rivers oli sanonut
veljestään "järkähtämätön kuin kuolema". Hän ei liioitellut.



Kolmaskymmenestoinen luku.


Jatkoin työtäni kyläkoulussa niin ahkerasti ja uskollisesti kuin
taisin. Se oli raskasta työtä alussa. Kului jonkun aikaa ennenkuin
parhaalla tahdollani voin ymmärtää oppilaitani ja heidän luonteitaan.
He olivat toivottoman tietämättömiä ja tuntuivat aivan mahdottomilta,
yhtä mahdottomilta kaikki tyyni. Pian huomasin kuitenkin erehtyneeni.
Heidänkin joukossaan, kuten sivistyneitten kesken, oli erilaisia
tyyppejä, ja mitä paremmin opin tuntemaan heitä ja he minua, sitä
selvempinä näkyivät eroavaisuudet. Voitettuaan ensi hämmästyksensä
minun puhetapani, määräysteni ja käyttäytymiseni johdosta muuttuivat
nämä kömpelöt, töllistelevät maalaislapset aika virkeiksi tytöiksi.
Monet heistä osoittautuivat ystävällisiksi ja kiitollisiksi, ja
muutamissa huomasin synnynnäistä hienotunteisuutta ja itsekunnioitusta
sekä terävää älyä, mikä herätti minussa ihmettelyä ja myötätuntoa.
Tällaiset pitivät kunnianaan tehdä työnsä hyvin, pysyä siisteinä, lukea
läksynsä kunnollisesti ja käyttäytyä sievästi. Muutamissa tapauksissa
oli edistyksen nopeus kerrassaan hämmästyttävä, ja minä olin siitä
ylpeä ja onnellinen. Aloin pitää muutamista tytöistä, ja hekin pitivät
minusta. Oppilaitteni joukossa oli useita talonomistajain tyttäriä,
jotka olivat jo melkein täysikasvuisia tyttöjä. Nämä osasivat jo
lukea, kirjoittaa ja ommella, ja heille opetin kieliopin, historian
ja maantieteen alkeita sekä koruompelua. Heidän joukossaan oli monta
hyvin kunnioitettavaa luonnetta, he olivat opinhaluisia ja pyrkivät
henkiseen hienostukseen, ja heidän kodeissaan vietin monta miellyttävää
hetkeä. Vanhemmat -- maanviljelijä ja hänen vaimonsa -- kohtelivat
minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Heidän vilpitön ystävyytensä
tuotti minulle suurta iloa, ja mielihyvällä palkitsin sen kohteliaalla
käytöksellä ja huomaavaisuudella, johon he luultavasti eivät olleet
tottuneet mutta joka sekä miellytti heitä että oli heille hyödyksi,
koska he sen kautta kohosivat omissa silmissään ja samalla kaikin
tavoin pyrkivät kunnioittavan kohteluni arvoisiksi.

Tunsin olevani naapurieni suosikki. Kävellessäni kylätiellä kuulin
joka taholta sydämellisiä tervehdyksiä ja näin ystävällisiä kasvoja.
Ystävyys ja arvonanto kanssaihmisten puolelta, olkoot he sitten
vain yksinkertaista rahvasta, on suloista kuin päivänpaiste, ja
sen lämmössä puhkeavat valoisat, rauhalliset tunteet kukkaan. Tänä
aikana elämästäni oli sydämeni useammin kiitollisuutta tulvillaan
kuin masentunut ja onneton. Ja kuitenkin, lukija, kesken tätä rauhaa,
tätä hyödyllistä elämää, vietettyäni päivän ahkerassa opetustyössä ja
illan yksinäisyydessä kirjojeni tai siveltimieni ääressä, antauduin
yöllä ihmeellisten unten valtaan. Ne olivat levottomia, kiihkeitä,
väririkkaita unia, joissa yhä uudelleen ja uudelleen, kesken mitä
tavattomimpia seikkailuja ja romanttisimpia kohtauksia, tapasin Mr.
Rochesterin, ja yhä uudelleen tunsin olevani hänen sylissään, kuulin
hänen äänensä, kohtasin hänen katseensa, kosketin hänen kättänsä ja
poskeansa, rakastin häntä, tunsin, että hän rakasti minua ja toivoin,
yhtä voimakkaasti ja tulisesti kuin ennenkin saada viettää elämäni
hänen rinnallaan. Sitten heräsin. Sitten muistin missä olin ja mikä oli
asemani. Sitten kohosin väristen istumaan kovaan vuoteeseeni, ja vain
hiljainen, pimeä yö oli kiihkeän, epätoivoisen tuskani todistajana.
Seuraavana aamuna tasan kello yhdeksän avasin kouluni, tyvenenä,
tasaisena, valmistuneena päivän velvollisuuksiin.

Rosamond Oliver piti sanansa ja kävi luonani silloin tällöin. Hänen
käyntinsä tapahtuivat yleensä hänen aamuratsastuksensa yhteydessä.
Hän antoi poninsa laukata ovelle saakka, ja hänen takanaan seurasi
livre-pukuinen ratsupalvelija. Tuskin voi kuvitella kauniimpaa näkyä
kuin nuori tyttö purppuranpunaisessa ratsastuspuvussaan, poikamainen,
musta samettihattu ruskeilla, liehuvilla kutreilla, jotka hyväilivät
hänen poskiaan ja valuivat yli hartioitten. Sellaisena hän astui
maalaiseen tupaamme ja liukui töllistävien kylänlasten keskelle. Hän
tuli tavallisesti sillä tunnilla, jolloin Mr. Rivers joka päivä opetti
uskontoa. Pelkäänpä, että tulijan katse tunkeutui syvälle nuoren papin
sydämeen. Tämä näytti vaistomaisesti tuntevan hänen tulonsa, vaikka
hän ei olisi nähnytkään häntä, ja vaikka hän katsoikin pois ovesta,
lensivät hänen poskensa hehkuvan punaisiksi, jos tyttö näyttäytyi sen
luona, ja hänen liikkumattomilla marmorikasvoillaan ilmeni hillittyä
kiihkoa, joka oli sitä tulisempaa, mitä enemmän hän koetti salata sitä.

Tyttö tietenkin tunsi voimansa, eikä nuori mies koettanutkaan,
eikä olisi voinutkaan salata sitä häneltä. Huolimatta koko hänen
kristillisestä stoalaisuudestaan vapisivat hänen kätensä ja hänen
silmänsä liekehtivät, kun tyttö tuli hänen luokseen, puhutteli häntä ja
hymyili iloisesti, rohkaisevasti, vieläpä rakastuneesti. Hänen ankara
ja surullinen ilmeensä näytti sanovan, joskaan hän ei huulillaan sitä
lausunut: "Minä rakastan sinua ja tiedän, että sinä pidät minusta.
Menestyksen puute ei tee minua mykäksi. Jos tarjoisin sinulle sydämeni,
luulen, että ottaisit sen vastaan. Mutta olen jo laskenut sen pyhälle
alttarille, ja tuli on sytytetty. Kohta on uhri toimitettu loppuun."

Ja tyttö näytti pettyneeltä lapselta, pilvi peitti hänen säteilevät
kasvonsa, hän veti kiireesti kätensä nuoren miehen kädestä ja kääntyi
oikullisena pois hänen sankarillisen, mutta kärsivän katseensa edestä.
St. John olisi varmaan antanut koko maailman voidakseen seurata häntä,
kutsua hänet takaisin ja pidättää hänet luonaan, mutta taivaastaan hän
ei suostunut luovuttamaan rahtuakaan eikä tahtonut vaihtaa rakkauden
autuuteen pienintäkään toivetta iäisestä, todellisesta paratiisista.
Sitäpaitsi ei rakkaus naiseen olisi voinut tyydyttää kaikkia aineksia
hänessä -- haaveilijaa, kunnian ja maineen tavoittelijaa, runoilijaa,
pappia. Hän ei voinut, hän ei saanut vaihtaa jylhiä, villejä
lähetyskenttiään Vale Hallin salien rauhaan. Tämän kaiken kuulin
häneltä itseltään kerran, kun hänen umpimielisyytensä uhalla voitin
äkkirynnäköllä hänen luottamuksensa.

Miss Oliver oli jo useita kertoja kunnioittanut minua käynneillään
asunnossani. Olin oppinut tuntemaan hänen luonteensa, johon ei mitään
salaisuuksia kätkeytynyt. Hän oli keimaileva, vaan ei sydämetön,
itsevaltainen, mutta ei varsinaisesti itsekäs. Häntä oli syntymästään
saakka hemmoiteltu, mutta siltä hän ei ollut kokonaan pilattu. Hän oli
pikainen, mutta hyväsydäminen, turhamainen -- mitäpä hän muuta olisi
voinutkaan olla, kun kuvastimet kilvan ylistivät hänen kauneuttaan --
mutta ei teeskentelevä, antelias, ei vähääkään ylpeä rikkaudestaan,
lapsellinen, koko lailla älykäs, iloinen, vilkas ja ajattelematon --
lyhyesti sanoen, hän oli hyvin viehättävä, vieläpä niin puolueettoman
ja kylmän arvostelijan silmissä kuin minun, mutta hän ei ollut syvemmin
mieltäkiinnittävä eikä tehnyt pysyvämpää vaikutusta katselijaan. Hän
oli aivan toista maata kuin esimerkiksi St. Johnin sisaret. Pidin
hänestä samaan tapaan kuin olin pitänyt oppilaastani Adèlesta, vaikka
tietysti olinkin läheisemmin kiintynyt lapseen, jota opetin, kuin
täysikasvuiseen tuttavaan.

Hänkin oli alkanut pitää minusta. Hän sanoi, että muistutin Mr.
Riversiä (vaikka tietenkään, lisäsi hän, en ollut kymmeneksi
osaksikaan niin kaunis kuin hän, olin kyllä "sievä, kiltti, pieni
olento", mutta Mr. Rivers oli enkeli). Olin hyvä, viisas, tyven
ja luja kuten hänkin. Oli kohtalon oikku, vakuutti tyttö, että
olin kyläkoulun opettajatar, ja aikaisempi tarinani oli varmaankin
mieltäkiinnittävä kuin hauskin romaani. Eräänä iltana oli hän
lapsekkaan ajattelemattomassa toimeliaisuudessaan, jossa kuitenkaan ei
ollut mitään loukkaavaa, penkonut astiakaapissani ja pöytälaatikossani,
ja sattunut ensin näkemään pari ranskalaista kirjaa, erään Schillerin
teoksen, saksalaisen kieliopin ja sanakirjan, sitten piirustustarpeeni
ja muutamia luonnoksia, muitten muassa kuvankauniin pikkutytön,
erään oppilaani, muotokuvan sekä useita luonnon mukaan tehtyjä
maisemia Mortonin laaksosta ja vuorista sen ympärillä. Hän oli ensin
kivettyneenä hämmästyksestä, sitten hän ihastui ikihyväksi.

"Oletteko maalannut nämä kuvat? Osaatteko ranskaa ja saksaa? Mikä
ihmeellinen, herttainen olento olettekaan! Te piirustatte paremmin kuin
opettajani koulussa. Tahdotteko piirtää minun kuvani isää varten?"

"Mielihyvällä", vastasin, ja tunsin taiteilijan iloa saadessani
mallikseni niin loistavan kauniin olennon. Hänellä oli yllään
tummansininen silkkipuku, kaula ja käsivarret olivat paljaat ja ainoana
koristeena olivat hänen pähkinänruskeat kutrinsa, jotka luonnonkiharain
koko vallattomalla sulolla valuivat hänen olkapäilleen. Otin arkin
hienointa piirustuspaperiani ja aloin haahmoitella ääriviivoja
huolellisesti. Päätin suoda itselleni ilon värittää kuvani, ja koska
oli jo myöhäinen, sanoin, että hänen piti istua mallina jonakin
toisena päivänä. Hän oli antanut sellaisen kuvauksen minusta isälleen,
että itse Mr. Oliver tuli hänen mukanaan seuraavana iltana. Tämä oli
vankkarakenteinen, jo harmaantunut keski-ikäinen mies, jonka rinnalla
kaunis tytär oli kuin hempeä kukkanen harmaan kivimuurin vieressä. Hän
tuntui vaiteliaalta, kenties ylpeältä mieheltä, mutta minua kohtaan
hän oli hyvin ystävällinen. Rosamondin kuvan luonnos miellytti häntä
suuresti, ja hän sanoi, että minun kaikin mokomin piti maalata se
valmiiksi. Hän tahtoi myös, että tulisin viettämään seuraavan illan
Vale Hallissa.

Minä menin. Vale Hall oli suuri, kaunis talo, jonka joka pikkuseikassa
ilmeni omistajan rikkaus. Rosamond liverteli kuin lintunen kaiken
aikaa. Hänen isänsä oli ystävällinen, ja kun hän teenjuonnin
jälkeen aloitti keskustelun kanssani, ilmaisi hän kohteliain sanoin
ihmettelynsä kaikesta siitä, mitä olin saanut aikaan Mortonin koulussa.
Hän vain pelkäsi, että olin liian hyvä tähän paikkaan, päättäen
kaikesta, mitä hän oli kuullut ja nähnyt, ja että pian jättäisin sen ja
etsisin sopivamman.

"Todellakin, isä", huudahti Rosamond, "hän kykenisi mainiosti olemaan
kotiopettajattarena hienossa perheessä."

Itsekseni arvelin, että paljon mieluummin olin nykyisessä paikassani
kuin ainoassakaan hienossa perheessä koko maassa.

Mr. Oliver puhui Mr. Riversistä ja koko Riversin perheestä
suurella kunnioituksella. Hän sanoi, että nimi oli vanhimpia koko
paikkakunnalla, että suvun esi-isät olivat olleet varakkaita ja että
koko Morton oli kuulunut heille. Hän arveli edelleen, että suvun
nykyinenkin päämies voisi, jos häntä haluttaisi, naida parhaista
suvuista. Hänen mielestään oli vahinko, että niin hieno ja lahjakas
nuori mies oli päättänyt ruveta lähetyssaarnaajaksi -- sehän oli
kauniin elämän hukkaamista. Näytti kuin ei hänen puoleltaan olisi
ollut mitään estettä Rosamondin ja St. Johnin avioliitolle. Mr. Oliver
nähtävästi katsoi nuoren papin hyvän nimen, vanhan suvun ja kunniakkaan
ammatin korvaavan omaisuuden puutteen.

Oli viides päivä marraskuuta ja lupapäivä. Pieni palvelustyttöni oli
auttanut minua taloni siistimisessä ja lähtenyt pois tyytyväisenä,
saatuaan muutaman pennin vaivoistaan. Kaikki oli kirkasta ja
tahratonta ympärilläni, lattia pesty, uuninraudat kiilloitetut ja pöly
pyyhitty tuoleilta ja pöydältä. Olin itsekin siistiytynyt, ja sain
viettää iltapäiväni parhaani mukaan. Ensimäisen tunnin aikana luin
muutamia sivuja saksaa, sitten otin esiin palettini ja siveltimeni
ja ryhdyin hauskempaan ja helpompaan työhön, Rosamond Oliverin kuvan
viimeistelemiseen. Pää oli jo valmis, oli vain maalattava tausta ja
tummennettava varjoja, kosketeltava siveltimellä vielä sinne tänne --
punaisiin huuliin, pehmeisiin kiharoihin, tummiin silmäripsiin. Olin
syventynyt näihin somiin yksityiskohtiin, kun kuului nopea koputus
ovelle, se aukeni, ja sisään astui St. John Rivers.

"Olen tullut katsomaan, kuinka vietätte lupapäiväänne", sanoi hän.
"Toivoakseni ei mietiskellen? Ei, sehän on hyvä. Piirtäessänne ette
tunne itseänne yksinäiseksi. Näette, että epäilen teitä vieläkin,
vaikka olettekin tähän asti suoriutunut erinomaisesti. Olen tuonut
teille erään kirjan iltanne iloksi." Hän laski pöydälle erään
vastailmestyneen runoelman, erään noita tosi runouden tuotteita, joita
niin usein tarjottiin sen ajan -- uudemman kirjallisuutemme kulta-ajan
-- yleisölle. Meidän aikamme yleisö on vähemmän onnellista. En tahdo
kuitenkaan nurkua tai puhjeta syytöksiin. Tiedän, että runous ei
ole kuollut, eikä nero sammunut, tiedän, että mammona ei vielä ole
kahlinnut kumpaistakaan, vaan jonakin päivänä ne taaskin osoittavat
elävänsä ja olevansa vapaat ja voimakkaat. Runous ja nero, nämä
taivaan voimakkaat henget hymyilevät, kun matalat sielut voittavat ja
heikot itkevät heidän häviötään. Runousko häviäisi? Neroko joutuisi
maanpakoon? Ei, ei, olisi keskinkertaista ja halpaa ajatella niin. Ne
eivät ainoastaan elä, ne vallitsevat, ja ilman niitten jumalallista
vaikutusta olisi maailma viheliäinen helvetti.

Kun innokkaasti silmäilin "Marmionin" (sillä kirja oli "Marmion")
ensimäisiä loistavan kauniita sivuja, kumartui St. John tarkastamaan
piirustustani. Hänen kookas vartalonsa ponnahti heti taas pystyyn. Hän
ei sanonut mitään. Katsoin häneen, ja hän väisti katsettani. Tunsin
hyvin hänen ajatuksensa ja luin kuin kirjasta hänen sydämensä tunteita,
ja sillä hetkellä olin levollisempi ja kylmempi kuin hän. Kerrankin oli
se etu minun puolellani, ja halusin tehdä hänelle jotakin hyvää, jos
voisin.

"Kaikessa lujuudessaan ja itsensähillitsemisessä", ajattelin,
"jännittää hän itseään liiaksi. Hän sulkee kaikki tunteensa ja
kärsimyksensä omaan rintaansa eikä usko niitä kenellekään. Olen
varma, että hänelle tekisi hyvää puhua jonkun kanssa suloisesta
Rosamondistaan, jota hän mielestään ei ole oikeutettu naimaan. Tahdonpa
saada hänet puhumaan."

Sanoin ensin: "Istukaa, Mr. Rivers". Mutta hän vastasi tapansa mukaan,
että hän ei voinut viipyä. "Hyvä on", vastasin hengessäni, "viivy jos
tahdot, mutta nyt juuri et vielä mene, sen olen päättänyt. Yksinäisyys
on vähintäin yhtä pahaa sinulle kuin minullekin. Koetanpa, enkö keksisi
pientä salaista rakoa luottamuksessasi, jonka kautta voisin vuodattaa
myötätunnon palsamia marmoririntaasi."

"Onko muotokuva näköinen?" kysyin haikailematta.

"Näköinen! Kenen näköinen? En katsonut sitä lähemmin."

"Katsoitte kylläkin, Mr. Rivers."

Hän melkein säpsähti kuullessaan jyrkän keskeytykseni ja katsoi
minuun kummastuneena. "Oh, tämä ei vielä ole mitään", ajattelin. "En
aio säikähtää pientä jäykkyyttä sinun puoleltasi -- olen valmistunut
menemään sangen pitkälle." Jatkoin:

"Tarkastitte sitä hyvin läheltä, mutta minulla ei ole mitään sitä
vastaan että katsotte sitä vieläkin." Ja minä nousin ja panin sen hänen
käteensä.

"Hyvin tehty kuva", sanoi hän, "pehmeät, kirkkaat värit, täsmälliset ja
kauniit viivat."

"Niin, niin, kyllä minä sen kaiken tiedän. Mutta onko se näköinen?
Kenen näköinen se on?"

Hän vastasi, koettaen saada äänensä mahdollisimman välinpitämättömäksi:
"Miss Oliverin, luulisin."

"Tietysti. Ja nyt, sir, palkaksi hyvästä arvaamisestanne lupaan
maalata teille toisen, aivan samanlaisen kuvan, jos nimittäin otatte
sen mielellänne vastaan. En tahdo hukata aikaa ja työtä lahjaan, joka
teistä on arvoton."

Hän tuijotti kuvaan. Mitä kauemmin hän katseli sitä, sitä varmemmin hän
piti sitä kädessään. Kuva näytti saavan hänet kokonaan valtaansa. "Se
on näköinen", mumisi hän, "silmät ovat hyvät, värit, valot, ilme --
kaikki on täydellistä. Se hymyilee."

"Olisiko teille iloa sellaisesta kuvasta vai tuottaisiko se teille
tuskaa! Sanokaa se minulle! Kun olette Madagaskarilla tai Intiassa --
olisiko tuollainen muisto teille lohdutukseksi, vai herättäisikö sen
näkeminen tuskallisia ajatuksia?"

Hän vilkaisi minuun syrjästä epävarman ja levottoman näköisenä. Sitten
hän taas katseli kuvaa.

"Tietysti on selvää, että ottaisin sen mielelläni, toinen asia on,
olisiko se viisasta vai ei."

Saatuani varmasti selville, että Rosamond piti hänestä ja että Mr.
Oliver kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastustaisi liittoa, olin
hyvin taipuisa edistämään sen muodostumista -- enhän tähdännyt niin
korkealle kuin St. John. Minusta näytti, että jos hän saisi haltuunsa
Mr. Oliverin suuren omaisuuden, voisi hän sen avulla tehdä enemmän
hyvää täällä kuin antaessaan voimiensa uupua, neronsa surkastua
troopillisen taivaan alla. Vastasin siis:

"Mikäli minä ymmärrän, olisi kaikin puolin viisaampaa, että heti
ottaisitte tytön itsensä."

Hän oli nyt istuutunut. Kuva oli hänen edessään pöydällä, ja hän
katseli sitä hellästi, pää käsien varassa. Huomasin, että hän ei ollut
pahastunut rohkeudestani. Näin myös, että suora ja vapaa tapani käydä
käsiksi asiaan, jota hän oli pitänyt koskemattomana, tuotti hänelle
aivan uutta iloa ja odottamatonta huojennusta. Umpimieliset ihmiset
usein suorastaan tarvitsevat enemmän välittömyyttä ja suoruutta kuin
hienotunteisuutta kanssaihmisiltään. Ankarin stoalainenkin on vain
ihminen, ja tunkeutumalla rohkeasti heidän sielunsa hiljaiseen mereen
tekee heille usein parhaan palveluksen. "Olen varma, että hän pitää
teistä", sanoin seisoen hänen tuolinsa takana, "ja hänen isänsä
kunnioittaa teitä. Sitäpaitsi hän on rakastettava tyttö -- ehkä vähän
ajattelematon, mutta teiltä kyllä riittää ajatuksia hänenkin osalleen.
Teidän pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan."

"_Pitääkö_ hän sitten minusta?" kysyi hän. "Aivan varmaan, enemmän kuin
kenestäkään toisesta. Hän puhuu teistä alituisesti -- ei ole mitään
aihetta, josta hän puhuisi niin mielellään ja niin usein."

"On hyvin hauska kuulla tätä", sanoi hän, "hyvin hauska. Jatkakaa vielä
neljännestunnin ajan." Ja hän veti kellon taskustaan ja asetti sen
eteensä pöydälle.

"Mutta mitä se hyödyttää", sanoin, "kun te luultavasti valmistatte
jotakin rautaista vastaiskua ja taotte uutta kahletta sydämellenne?"

"Älkää sellaisia kuvitelko. Ajatelkaa pikemmin, että minä antaudun ja
sulan, kuten nyt teenkin. Inhimillinen rakkaus tulvehtii virvoittavan
lähteen tavoin sydämeeni ja peittää suloiseen virtaan pellon, jonka
niin huolellisesti ja suurella vaivalla olen valmistanut ja kylvänyt
täyteen hyviä päätöksiä ja epäitsekkäitä suunnitelmia. Ja nyt
peittää sen nektarvirta -- hennot idut irtaantuvat maasta, suloinen
myrkky vahingoittaa ne -- ja nyt näen lepääväni sohvalla Vale Hallin
seurusteluhuoneessa, morsiameni Rosamond Oliverin jalkain juuressa
-- hän puhuu minulle hopeanheleällä äänellään, katsoo minuun noilla
silmillään, jotka teidän taitava kätenne on niin hyvin kuvannut,
hymyilee minulle korallihuulillaan. Hän on minun -- minä olen hänen --
nykyinen, haihtuva elämä riittää minulle. Sts! älkää sanoko mitään --
sydämeni on täynnä autuutta -- aistini ovat huumautuneet -- antakaa
määräämäni ajan kulua rauhassa."

Tein hänen mielikseen. Kello naksutti edelleen. Hän hengitti lyhyeen
ja raskaasti, minä vaikenin. Tässä hiljaisuudessa kului neljännestunti
loppuun. Hän pani kellon takaisin taskuunsa, laski kuvan pöydälle,
nousi ja asettui seisomaan takan ääreen.

"Nyt", sanoi hän, "olen viettänyt hetken sokean huumauksen vallassa.
Olen lepuuttanut päätäni suloisen kiusaajan rinnalla, olen
vapaaehtoisesti alistunut hänen kukkas-ikeeseensä ja maistanut hänen
taikajuomaansa. Mutta päänalukseni oli polttava, kukkakiehkuraan
kätkeytyi käärme ja viinissä oli karvas sivumaku. Hänen lupauksensa
ovat tyhjät -- hänen tarjouksensa väärät. Minä näen ja tiedän sen."

Katsoin häneen hämmästyneenä.

"Omituista", jatkoi hän, "vaikka rakastankin Rosamond Oliveria niin
rajusti -- ensi intohimon koko voimalla -- ja vaikka hän on niin
lumoavan kaunis ja viehättävä, olen samalla kylmästi tietoinen siitä,
etten saisi hänestä hyvää vaimoa. Hän ei olisi minulle sopiva puoliso,
tietäisin sen oltuamme vuoden naimisissa, ja kahdentoista kuukauden
huumausta seuraisi elinkautinen katumus. Sen tiedän."

"Todellakin omituista", en voinut olla huudahtamatta.

"Ja kun jokin minussa", jatkoi hän, "on kokonaan hänen lumouksensa
alla, tunnen toisaalta syvästi hänen puutteensa. Hän ei voisi yhtyä
parhaimpiin toiveisiini eikä ottaa osaa vakavimpiin pyrintöihini.
Rosamond työntekijänä, taistelijana, apostolina? Rosamond
lähetyssaarnaajan vaimona -- ei koskaan."

"Mutta teidän ei tarvitse tulla lähetyssaarnaajaksi. Voitte luopua
aikeestanne."

"Luopua? Mitä, minäkö luopuisin kutsumuksestani? Suuresta työstäni?
Tavarasta, jonka olen koonnut taivaaseen? Siitä toivosta, että minut
kerran luettaisiin niitten joukkoon, joitten ainoa kunnianhimo on oman
sukukuntansa parantaminen ja joitten kunniakas tehtävä on levittää
tietoa tietämättömyyteen, tuoda rauhaa taisteleville, vapautta
vangituille, uskontoa keskelle taikauskon pimeyttä ja iäisyystoiveita
keskelle helvetinpelkoa? Täytyykö minun luopua tästä aikeesta?
Se on minulle rakkaampi kuin veri, joka virtaa suonissani. Se on
tulevaisuuteni, sen hyväksi elän."

Pitkän hiljaisuuden jälkeen sanoin: "Entä Miss Oliver? Eikö hänen
pettymyksensä ja surunsa merkitse teille mitään?"

"Miss Oliver elää alituisesti ihailijoitten keskellä. Vähemmässä kuin
kuukaudessa haihtuu minun kuvani hänen sydämestään. Hän unohtaa minut
ja menee luultavasti naimisiin sellaisen kanssa, joka tekee hänet
onnellisemmaksi kuin mitä minä olisin voinut tehdä."

"Te puhutte kylmästi, mutta sydämenne kärsii. Näytätte nääntyvältä."

"Sitä en ole. Jos olen hieman kalpea, johtuu se suunnitelmieni
epävarmuudesta ja lähtöni ainaisesta lykkäytymisestä. Juuri tänä aamuna
sain tietää, että seuraajani, jonka tuloa olen niin kauan odottanut,
pääseekin paikalleni vasta kolmen, kenties kuuden kuukauden kuluttua."

"Te vapisette ja punastutte joka kerta kun Miss Oliver tulee
kouluhuoneeseen."

Taaskin hän näytti hämmästyneeltä. Hän ei olisi voinut kuvitella, että
nainen uskaltaisi puhua tuolla tavalla miehelle. Minä puolestani olin
kuin kotonani tämän suuntaisessa keskustelussa. En koskaan ole voinut
seurustella voimakkaiten, hienostuneitten ja umpimielisten ihmisten
kanssa, olivat he sitten miehiä tai naisia, tunkeutumatta sovinnaisen
vaiteliaisuuden läpi ja raivaamatta tietäni heidän luottamukseensa.

"Te _olette_ omituinen", sanoi hän, "ettekä arka. Sielussanne
on jotakin rohkeata ja silmänne ovat läpitunkevat. Sallikaa
minun kuitenkin sanoa, että olette osaksi tulkinnut väärin
mielenliikutukseni. Luulette niitä syvemmiksi ja voimakkaammiksi kuin
mitä ne ovat. Tunnette minua kohtaan suurempaa myötätuntoa kuin mitä
minulla on oikeus vaatia. Kun punastun ja vavahdan Miss Oliverin
edessä, en sääli itseäni. Halveksin heikkouttani. Tiedän, että se on
viheliäistä -- aistillista kiihkoa, vaan ei, sen voin sanoa, sielun
tuskaa. _Sieluni_, se on luja kuin kallio, joka seisoo vankkana
myrskyisen meren keskellä. Oppikaa tuntemaan minut sellaisena kuin olen
-- kylmänä ja kovana miehenä." Hymyilin epäuskoisena.

"Olette vallannut luottamukseni äkkirynnäköllä", jatkoi hän, "ja se
on nyt kokonaan hallussanne. Kun yltäni riisutaan se verenkarvainen
vaippa, jolla kristillisyys verhoo inhimillisiä puutteita, jää jäljelle
vain kylmä, kova, kunnianhimoinen mies. Kaikista tunnesiteistä on vain
luonnon laatimilla pysyvämpää valtaa ylitseni. Oppaani on järki, ei
tunne, kunnianhimoni on rajaton ja haluni nousta korkeammalle ja tehdä
enemmän kuin muut, tyydyttämätön. Kunnioitan lujuutta, kestävyyttä,
ahkeruutta, älyä, koska ihmiset niitten avulla saavuttavat korkeita
päämääriä ja kohoavat henkiseen ylemmyyteen. Seuraan mielenkiinnolla
teidän uraanne, koska näen teissä ahkeran, täsmällisen ja tarmokkaan
naisen, mutta ei senvuoksi, että syvemmin säälisin teitä kaiken sen
tähden, mitä olette saanut kokea ja mitä mahdollisesti vieläkin
kärsitte."

"Te tahdotte esiintyä vain pakanallisena filosofina", huomautin.

"En suinkaan. Minun ja deistisen filosofin välillä on se ero, että
minä uskon, uskon Jumalan sanaan. Käytitte väärää nimitystä. En ole
pakanallinen, vaan kristillinen filosofi -- Kristuksen seuraaja. Hänen
opetuslapsenaan omaksun hänen puhtaat ja lempeät oppinsa ja tahdon
levittää niitä. Olen jo lapsuudesta saakka ollut uskonnon vaikutuksen
alaisena, ja se on kehittänyt myötäsyntyisiä ominaisuuksiani.
Luonnollisen rakkauden pienestä siemenestä on se kasvattanut
suuren, varjoisan puun, ihmisrakkauden. Kesyttömän, inhimillisen
oikeudentuntoni on se kehittänyt kuuliaisuuteen jumalallisen oikeuden
vaatimuksille. Itsekkäästä kunnian- ja vallanhimostani on se tehnyt
voimakkaan halun laajentaa Mestarini kuningaskuntaa ja saavuttaa
voittoja ristin lipun alla. Niin paljon on uskonto vaikuttanut minuun,
kehittänyt myötäsyntyiset taipumukseni parhaaseen suuntaan, jalostanut
ja kasvattanut luontoa. Mutta se ei ole voinut juurittaa pois luontoa,
eikä se olekaan mahdollista, ennenkuin kuoleva on pukenut ylleen
kuolemattomuuden vaatteen." Sanottuaan tämän hän otti hattunsa, joka
oli pöydällä palettini vieressä. Vielä kerran hän katsahti kuvaan.

"Hän _on_ viehättävä", sanoi hän puoliääneen. "Suotta ei hänen nimensä
ole 'maailman ruusu'." [Rosa mundi = maailman ruusu.]

"Ja saanko maalata teille samanlaisen?"

"_Cui bono_? Ette."

Hän veti kuvan päälle ohuen paperiarkin, jota maalatessani pidin käteni
alla, jottei piirustuspaperi tahriintuisi. Mitä hän siinä äkkiä näki,
en voinut aavistaa, mutta jotakin oli sattunut hänen silmiinsä. Hän
otti paperiarkin nopeasti käteensä ja tarkasti sen reunaa, sitten
hän katsoi minuun hyvin omituisella tavalla, jota minun oli mahdoton
ymmärtää. Hän näytti tahtovan salamannopeasti panna merkille jokaisen
yksityiskohdan kasvoissani, puvussani ja koko olemuksessani. Hänen
huulensa liikahtivat kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta hän keskeytti
lauseensa, oli se sitten mikä tahansa.

"Mikä on?" kysyin.

"Ei mitään", vastasi hän ja asetti paperin takaisin. Huomasin hänen
repivän pienen liuskan sen reunasta. Paperiliuska katosi hänen
hansikkaaseensa, hän nyökäytti nopeasti päätään hyvästiksi ja katosi.

Tämäpä merkillistä.

Tarkastin paperia joka puolelta, mutta en nähnyt muuta kuin himmeitä
väritäpliä, joihin olin koetellut siveltimiäni. Pari minuuttia pohdin
arvoitusta, mutta koska en voinut selvittää sitä enkä pitänyt sitä
erittäin tärkeänä, jätin sen sikseen ja unohdin sen pian.



Kolmaskymmeneskolmas luku.


Kun Mr. St. John oli lähtenyt, alkoi sataa lunta. Tuiskua kesti
kaiken yötä. Seuraavana päivänä puhalsi kylmä tuuli, joka toi uusia
pilviä mukanaan, ja iltahämärässä oli laakso nietosten peittämä
ja tiet ummessa. Olin sulkenut ikkunaluukut, asettanut maton oven
eteen estääkseni lunta kasautumasta sen alapuolelle, kohentanut
takkavalkeaani, ja istunut lähes tunnin tulen ääressä kuunnellen
myrskyn ulvontaa. Sitten sytytin kynttilän, otin esille "Marmionin" ja
aloin lukea.

    "Day set on Norham's castled steep
    And Tweed's fair river broad and deep,
    And Cheviot's mountains lone;
    The massive towers, the donjon keep,
    The flanking walls that round them sveep
        In yellow lustre shone."

["Päivä paistoi yli Norhamin linnoitettujen rinteitten, kauniin, leveän
Tweed-virran ja Cheviotin yksinäisten vuorten. Vankat tornit ja
vallitukset niitten ympärillä kimmelsivät keltaisessa valossa."]

Kohta olin unohtanut myrskyn mylvinän. Kuulin ääntä ja arvelin, että
tuuli ravisteli ovea. Ei, se oli St. John Rivers, joka avasi oven ja
astui eteeni pimeydestä ja myrskystä. Takki, joka peitti hänen kookkaan
vartalonsa, oli valkea lumesta. Olin melkein kauhun vallassa, niin
vähän olin odottanut vieraita tänä myrskyisenä iltana.

"Pahoja uutisia?" kysyin. "Onko jotakin tapahtunut?"

"Ei. Kuinka vähästä säikähdättekään", vastasi hän, riisui
päällystakkinsa ja ripusti sen naulaan sekä työnsi kaikessa rauhassa
maton, joka hänen tullessaan oli siirtynyt paikaltaan, takaisin oven
eteen. Hän kopisti lunta jaloistaan.

"Tahrin puhtaan lattianne", sanoi hän, "mutta teidän täytyy suoda
minulle anteeksi tämän kerran." Sitten hän lähestyi tulta. "Voitte
uskoa, että minulla oli kova työ päästessäni tänne", jatkoi hän
lämmitellessään käsiään tulen ääressä. "Kerrankin vaivuin vyötäisiä
myöten kinokseen, mutta onneksi on lumi vielä pehmeätä."

"Mutta miksi tulitte?" en voinut olla kysymättä.

"Sepä kohtelias kysymys vieraalle, mutta koska kysytte, tahdon vastata.
Yksinkertaisesti siitä syystä, että tahdoin puhella kanssanne, koska
olin väsynyt mykkiin kirjoihin ja tyhjiin huoneisiini. Sitäpaitsi
olen eilisestä saakka ollut kuin henkilö, joka on kuullut kertomuksen
puoliksi ja joka maltittomana odottaa jatkoa."

Hän istuutui. Muistin hänen kummallisen käytöksensä edellisenä päivänä
ja aloin vakavasti pelätä, että hänen järkensä oli vioittunut.
Kuitenkin oli hänen hulluutensa siinä tapauksessa hyvin kylmää ja
maltillista laatua: en ollut koskaan nähnyt hänen kauniita kasvojaan
niin marmoriin veistetyn näköisinä kuin juuri nyt, kun hän työnsi
kosteat hiukset otsaltaan ja kun tuli vapaasti valaisi hänen kalpeita
kasvojaan, jossa ikäväkseni huomasin huolten ja surujen syvät jäljet.
Odotin, että hän sanoisi jotakin, jota edes ymmärtäisin, mutta hän
nojasi leukaansa käteensä, piti sormea huulillaan ja mietti. Huomasin,
että käsi oli laihtunut kuten kasvotkin. Sydämeeni tulvahti säälin
tunne, joka kenties ei ollenkaan ollut paikallaan tässä tapauksessa, ja
sanoin melkein vasten tahtoani:

"Soisin että Diana ja Mary tulisivat asumaan luoksenne, on kovin paha,
että teidän täytyy olla aivan yksin, ja te huolehditte liian vähän
omasta terveydestänne."

"Päinvastoin", sanoi hän, "pidän tarpeen tullessa kylläkin huolta
itsestäni. Tällä hetkellä voin varsin hyvin. Näettekö minussa mitään
vikaa?"

Tämän hän sanoi huolettomalla, hajamielisellä tavalla, joka osotti että
minun huolenpitoni oli ainakin hänen silmissään kokonaan tarpeetonta.
Minä vaikenin.

Hän piti taaskin sormea huulillaan ja tuijotti uneksien hehkuvaan
hiilokseen. Koska pidin välttämättömänä sanoa jotakin, kysyin, tunsiko
hän vetoa ovesta, joka oli hänen takanaan.

"En", vastasi hän lyhyesti ja melkein tylysti.

"Hyvä on", ajattelin, "jollet tahdo puhua niin voit olla hiljaa. Minä
jätän sinut rauhaan ja palaan kirjaani."

Puhdistin kynttilänsydämen ja vaivuin takaisin Marmioniin. St. John
liikahti hetken kuluttua, vilkaisin häneen ja näin hänen ottavan esiin
lompakkonsa ja vetävän siitä erään kirjeen. Hän luki sen äänettömänä,
pani sen takaisin ja vaipui mietteisiinsä. Oli turha koettaa lukea, kun
edessäni oli tuollainen elävä arvoitus, enkä myöskään voinut suostua
vaikenemaan, puhua minun täytyi, oli hän sitten epäystävällinen tai ei.

"Oletteko hiljattain saanut kuulumisia Dianalta ja Maryltä."

"En mitään sen kirjeen jälkeen, jonka näytin teille viikko sitten."

"Eikö omissa suunnitelmissanne ole tapahtunut mitään muutosta?
Jätättekö kenties Englannin aikaisemmin kuin aioitte?"

"Nähtävästi en, sellainen onni olisi liian suuri minulle."

Päästyäni näin pitkälle muutin aihetta ja yritin puhua koulustani ja
oppilaistani.

"Mary Garrettin äiti on terveempi, ja Mary tuli takaisin kouluun tänä
aamuna, ja ensi viikolla saan neljä uutta tyttöä Foundry Closesta -- ne
olisivat tulleet jo tänään, ellei lumi olisi estänyt."

"Todellako!"

"Mr. Oliver kustantaa kaksi."

"Niinkö?"

"Hän aikoo jouluna antaa kestityksen koko koululle."

"Sen tiedän."

"Onko se teidän keksintönne?"

"Ei."

"Kenen sitten?"

"Kaiketi hänen tyttärensä."

"Se on hänen tapaistaan, hän on niin hyväsydäminen."

"Niin."

Taaskin äänettömyys. Kello löi kahdeksan. Silloin hän nousi, muutti
asentoa ja kääntyi minuun.

"Pankaa kirjanne pois hetkiseksi ja tulkaa lähemmäksi tulta!" sanoi
hän. Tottelin häntä, vaikka hämmästykselläni ei ollutkaan rajoja.

"Puoli tuntia sitten", jatkoi hän, "sanoin maltittomana odottavani
erään tarinan jatkoa. Lähemmin mietittyäni asiaa pidän kuitenkin
parhaana itse ruveta kertojaksi ja jättää teille kuuntelijan osan.
Ennenkuin alan, täytyy minun huomauttaa teille, että tarinani voi
tuntua teistä jonkun verran tutulta, mutta vanhatkin asiat usein
tulevat uusiksi, kun uudet ihmiset kertovat niitä. Ja joka tapauksessa
on kertomukseni lyhyt."

"Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtui, että eräs köyhä pappismies --
tällä hetkellä emme huoli hänen nimestään -- rakastui rikkaan miehen
tyttäreen. Tämäkin rakastui häneen ja meni naimisiin hänen kanssaan
vasten omaistensa tahtoa, jotka hylkäsivät hänet heti häitten jälkeen.
Kahden vuoden sisällä oli nuori pari kuollut, ja molemmat lepäsivät
rauhassa saman hautakiven alla. Olen nähnyt heidän hautansa, se on
eräällä suurella hautausmaalla lähellä vanhaa, mustunutta tuomiokirkkoa
eräässä väkirikkaassa tehdaskaupungissa. He jättivät jälkeensä
tyttären, joka heti syntymänsä jälkeen tuli viskatuksi armeliaisuuden
syliin -- se oli tässä tapauksessa yhtä kylmä kuin lumikinos, johon
olin vähällä hukkua tänä iltana. Tuo pieni orpo vietiin äitivainajan
rikkaitten sukulaisten luo ja sen kasvatusäidiksi tuli eräs täti, jonka
nimen tahdon mainita. Se oli Mrs. Reed Gatesheadistä. Te säpsähditte
-- kuulitteko jotakin ääntä? Olen varma, että se on vain rotta --
kouluhuone oli jyväaitta ennenkuin annoin laittaa siitä koulun, ja
aitoissa tavallisesti on rottia. -- No niin. Mrs. Reed piti orpotyttöä
luonaan kymmenen vuotta -- taru ei kerro, oliko lapsi onnellinen vai
onneton -- sitten se lähetettiin erääseen paikkaan, jonka te hyvin
tunnette, Lowoodin kouluun, jossa itse olette niin kauan asunut. Tyttö
näyttää menestyneen koulussa, oppilaasta hän muuttui opettajaksi
-- kuten tekin. On todella ihmeellistä, kuinka paljon yhtymäkohtia
tarinoissanne on. Hän jätti koulun tullakseen kotiopettajattareksi --
siinä taas oli kohtalonne sama -- ja otti pitääkseen huolta erään Mr.
Rochesterin holhokin kasvatuksesta."

"Mr. Rivers", keskeytin.

"Voin arvata tunteenne", sanoi hän, "mutta hillitkää ne vielä
vähän aikaa. Olen kohta lopettanut tarinani. Kuulkaa siis. Mr.
Rochesterin luonteesta en tiedä mitään, mutta tosiasia on, että
hän kaikella kunnialla kosi mainittua nuorta tyttöä ja että itse
vihkimätilaisuudessa kävi selville, että hänellä oli vaimo elossa,
joskin tämä oli mielipuoli. Hänen aikeensa ja ehdotuksensa tämän
jälkeen ovat vain arveluitten varassa, mutta kun eräästä sattuneesta
syystä oli välttämätöntä tiedustella kotiopettajattaren olinpaikkaa,
huomattiin, että tyttö oli lähtenyt pois -- kukaan ei voinut sanoa,
koska, kuinka ja minne. Hän oli jättänyt Thornfield Hallin yöllä,
kaikki tiedustelut olivat olleet turhia, ja vaikka koko seutu oli
mitä huolellisimmin tutkittu, ei hänestä ollut löydetty jälkeäkään.
Oli kuitenkin mitä tärkeintä löytää hänet, kaikkiin sanomalehtiin on
pantu ilmoituksia, ja minä itse olen saanut eräältä asianajajalta, Mr.
Briggsiltä kirjeen, jossa kaikki edellämainitut seikat kerrotaan. Eikö
tämä ole omituinen tarina?"

"Koska kerran tiedätte niin paljon, voitte varmaan sanoa minulle,
kuinka Mr. Rochester nyt jaksaa. Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hän
terve?"

"En tiedä mitään Mr. Rochesterista. Kirjeessä ei mainita hänestä muuta
kuin hänen laiton ja petollinen yrityksensä, josta äsken kerroin.
Kysyisitte mieluummin kotiopettajattaren nimeä sekä sen tapahtuman
laatua, jonka tähden on ollut välttämätöntä löytää hänet."

"Eikö kukaan sitten mennyt Thornfield Halliin. Eikö kukaan nähnyt Mr.
Rochesteria?"

"Luullakseni ei."

"Mutta hänelle kirjoitettiin kuitenkin?"

"Tietysti."

"Ja mitä hän vastasi? Kenellä on hänen kirjeensä?"

"Mr. Briggs sanoo, että vastaus hänen kirjeeseensä ei ollut Mr.
Rochesterilta, vaan eräältä naiselta. Siinä on allekirjoituksena 'Alice
Fairfax'."

Tunsin ahdistavaa pettymystä. Pahin pelkoni oli nähtävästi totta: hän
oli varmaan lähtenyt Englannista ja sokeassa epätoivossaan rientänyt
johonkin entiseen olinpaikkaansa mannermaalla. Ja mitä lievitystä
oli hän siellä etsinyt tuskalleen -- mitä esineitä voimakkaille
intohimoilleen? En uskaltanut vastata kysymykseeni. Voi poloista
isäntääni, joka kerran oli ollut melkein mieheni ja jota niin usein
olin nimittänyt rakkaakseni!

"Hän mahtaa olla huono mies", huomautti Mr. Rivers.

"Te ette tunne häntä -- älkää langettako hänestä tuomiota!" pyysin
innokkaasti.

"Hyvä on", vastasi hän levollisesti, "sitäpaitsi on minulla muutakin
ajateltavaa. En ole vielä lopettanut kertomustani. Koska ette kysy
kotiopettajattaren nimeä, tahdon ilmoittaa sen teille -- se on minulla
tässä. Tärkeistä asioista on aina paras nähdä mustaa valkoisella."

Ja lompakko vedettiin taaskin esille, avattiin ja tarkastettiin.
Eräästä osastosta ilmestyi pieni, kiireessä repäisty paperiliuska,
jonka tunsin heti muotokuvaa peittäneen paperiarkin reunaksi.
Hän nousi, piti sitä silmieni edessä, ja luin siitä omalla
käsialallani kirjoitetun nimen "Jane Eyre", jonka varmaan olin joskus
hajamielisyydessäni tehnyt.

"Briggs kirjoitti eräästä Jane Eyrestä", sanoi hän, "ilmoituksissa
kysyttiin erästä Jane Eyreä, ja minä tunsin erään Jane Elliotin.
Tunnustan, että minulla jo kauan on ollut omat epäluuloni, mutta vasta
eilen iltapäivällä pääsin varmuuteen. Omistatteko tämän nimen ja
luovutteko väärästä nimestä?"

"Kyllä -- kyllä -- mutta missä on Mr. Briggs? Hän ehkä tietää Mr.
Rochesterista enemmän kuin te."

"Briggs on Lontoossa, mutta en luule hänen tietävän mitään Mr.
Rochesterista. Mr. Rochester ei ole hänelle missään suhteessa
mielenkiintoinen. Sitäpaitsi unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen
vuoksi. Ette kysy, minkätähden Mr. Briggs etsii teitä."

"No, minkätähden?"

"Vain kertoakseen teille, että setänne, Mr. Eyre on kuollut Madeirassa
ja että hän on jättänyt teille kaiken omaisuutensa ja että nyt olette
rikas -- vain tätä -- ei muuta."

"Minä! Rikas?"

"Te juuri, rikas -- oikea perijätär." Hiljaisuus.

"Teidän täytyy tietysti näyttää toteen, että olette kysymyksessä
oleva henkilö", jatkoi St. John, "mutta siinä ei tule olemaan mitään
vaikeuksia, ja sitten saatte omaisuutenne viipymättä haltuunne. Pääoma
on sijoitettu englantilaisiin yrityksiin, Briggsillä on testamentti ja
tarvittavat asiakirjat."

Siinäpä kääntyi lehti! On ihanaa tulla silmänräpäyksessä nostetuksi
köyhyydestä rikkauteen -- hyvin ihanaa -- mutta sellaista ei heti voi
käsittää, eikä myöskään heti voi nauttia siitä. Sitäpaitsi elämässä on
muita asioita, jotka ovat paljon ihanampia ja tenhoavampia. Rikkaaksi
tuleminen on läpeensä käytännöllinen ja tähän maailmaan kuuluva
asia, siinä ei ole mitään ihanteellista, ja kaikki siihen liittyvät
ajatukset ja mielikuvat ovat järkeviä ja terveitä. Kun ihminen kuulee
saaneensa omaisuuden, ei hän hypi eikä huuda ilosta, vaan ryhtyy kohta
miettimään rahojensa käyttämistä ja uuden asemansa vastuunalaisuutta.
Hän on tyytyväinen, mutta uusia huolia nousee hänen mieleensä, ja hän
kohtaa onnensa vakavana ja juhlallisena. Sitäpaitsi liittyy sanoihin
"perintö", "testamentti" läheisesti sanoja sellaisia kuin "kuolema",
"hautajaiset". Olin kuullut, että setäni -- ainoa omaiseni -- oli
kuollut. Siitä päivässä saakka, jolloin ensi kerran olin kuullut
hänestä, olin toivonut saavani kerran nähdä hänet. Nyt en koskaan
saisi nähdä häntä. Ja rahat tulivat yksin minulle, eikä minulla ollut
omaisia, jotka olisivat iloinneet kanssani niistä. Joka tapauksessa oli
tämä suuri onni, ja oli ihanaa olla riippumaton -- ah, niin oli! Tämä
viimeinen ajatus sai sydämeni paisumaan.

"Vihdoinkin kohotatte otsanne", sanoi Mr. Rivers. "Luulin jo, että
Medusa oli katsonut teihin ja että olitte muuttumassa kiveksi. Ehkä nyt
kysytte myös, minkä arvoinen olette?"

"Minkä arvoinen olen?"

"Oh, se on vain pikku seikka! Ei siitä tietysti kannata puhua --
kaksikymmentä tuhatta puntaa, ellen erehdy -- mutta mitä nyt?"

"Kaksikymmentä tuhatta puntaa!" Uusi yllätys! Olin kuvitellut neljää
tai viittä tuhatta. Tämä uutinen todellakin salpasi hengitykseni, ja
Mr. St. John, jonka en ollut koskaan kuullut nauravan, nauroi nyt.

"Tämäpä mainiota", sanoi hän, "jos olisitte tehnyt murhan ja minä
olisin tullut sanomaan, että rikoksenne on tullut ilmi, olisitte tuskin
voinut näyttää kauhistuneemmalta."

"Se on paljon rahaa -- ettekö luule, että tässä on joku erehdys?"

"Ei mitään erehdystä."

"Kenties olette erehtynyt numeroista -- se voi olla kaksi tuhatta."

"Se on kirjoitettu kirjaimilla eikä numeroilla -- kaksikymmentä
tuhatta."

Minulla oli sama tunne kuin kohtuulliseen ravintoon tottuneella
ihmisellä, joka joutuu yksinään istumaan sadoille katetun herkkupöydän
ääreen. Mr. Rivers nousi ja pani päällystakin ylleen.

"Jollei olisi näin kauhea ilma", sanoi hän, "niin lähettäisin Hannan
seuraksenne. Näytätte liian epätoivoisen onnettomalta voidaksenne olla
yksin. Mutta Hanna, eukko parka, ei voisi päästä eteenpäin kinoksissa
niinkuin minä pitkine jalkoineni. Minun täytyy nyt jättää teidät
suruihinne. Hyvää yötä!"

Hän aikoi avata oven, kun äkkinäinen ajatus välähti mieleeni.

"Seis, minuutti vielä", huusin.

"Mikä on?"

"Minua ihmetyttää minkätähden Mr. Briggs kirjoitti juuri teille minusta
ja kuinka hän tiesi tai arvasi, että te, joka asutte näin syrjäisessä
paikassa, voisitte auttaa häntä minun etsimisessäni."

"Minä olen pappi", sanoi hän, "ja mutkikkaissa asioissa käännytään
usein pappien puoleen." Taaskin hän yritti avata oven.

"Ei, tuo ei tyydytä minua", huudahdin, ja hänen nopeassa ja
epämääräisessä vastauksessaan olikin jotakin, joka pikemmin kiihoitti
kuin tyydytti uteliaisuuttani.

"Se on hyvin ihmeellinen kohta", lisäsin, "ja minun täytyy saada tietää
siitä enemmän."

"Toisella kertaa."

"Ei -- tänä iltana!" Ja kun hän kääntyi pois ovelta, asetuin sen ja
hänen väliin. Hän oli melkein hämillään.

"Te ette lähde ennenkuin olette kertonut minulle kaikki", sanoin.

"En tahtoisi tehdä sitä nyt juuri."

"Teidän täytyy."

"Tahtoisin mieluummin, että Diana tai Mary sanoisi sen teille."

Hänen vastahakoisuutensa tietysti kiihoitti uteliaisuuteni
äärimmilleen, ja sen täytyi tulla tyydytetyksi heti paikalla. Sanoin
sen hänelle.

"Mutta sanoinhan teille, että olen kova mies", sanoi hän, "ja että
minua on vaikea taivuttaa."

"Ja minä olen kova tyttö, jota on mahdoton saada luopumaan
päätöksestään."

"Sitäpaitsi", sanoi hän, "olen kylmä, eikä mikään hehku pysty minuun."

"Ja minä olen kuuma, ja tuli sulattaa jään. Näettekö, kuinka
takkavalkea on sulattanut lumen takistanne ja kuinka lattiani nyt on
samassa kunnossa kuin syksyinen tie. Jos toivotte koskaan, Mr. Rivers,
saavanne anteeksiantoa siitä suuresta rikoksesta, että olette tahrinut
hienon lattiani, on teidän paras heti kertoa minulle, mitä haluan
kuulla."

"No hyvä", sanoi hän, "minä antaudun, ei kiihkeytenne, vaan
kestävyytenne vuoksi. Kuluuhan kivikin, jos sille alituisesti putoo
pisaroita. Sitäpaitsi täytyy teidän saada tietää se ennemmin tai
myöhemmin -- miksi ei siis yhtä hyvin nyt. Nimenne on siis Jane Eyre?"

"Tietysti, sehän on jo päätetty asia."

"Ette kenties tiedä, että olen kaimanne? Nimeni on St. John Eyre
Rivers."

"En, tosiaanko? Muistan nyt nähneeni E-kirjaimen alkukirjaimienne
joukossa erään kirjan kannessa, jonka olette usein lainannut minulle,
mutta en ole koskaan tullut ajatelleeksi, mitä se voisi merkitä. Mutta
entä sitten? Varmaankin --"

Vaikenin. En uskaltanut ilmaista ajatusta, joka äkkiä välähti
mieleeni ja joka silmänräpäyksessä oli muodostunut selväksi, varmaksi
olettamukseksi. Monet pikkuseikat liittyivät yhteen, soveltuivat
toisiinsa ja järjestyivät, ja ketju, joka tähän saakka oli ollut
sekava ja epätäydellinen, oli äkkiä edessäni suorana ja selvänä, eikä
ainoatakaan rengasta puuttunut. Vaistomaisesti tiesin koko asian,
ennenkuin St. John puhui lisää, mutta koska en voi odottaa, että lukija
olisi yhtä hyvä arvaamaan, täytyy minun toistaa hänen selityksensä.

"Äitini nimi oli Eyre, hänellä oli kaksi veljeä, joista toinen, pappi,
meni naimisiin Miss Jane Eyren kanssa Gatesheadista, toinen oli äsken
kuollut kauppias John Eyre Madeirasta. Mr. Briggs, joka hoiti Mr. Eyren
asioita, kirjoitti meille viime elokuussa ilmoittaen setämme kuoleman.
Hän ilmoitti myös, että setämme oli jättänyt kaiken omaisuutensa
velivainaansa tyttärelle syrjäyttäen meidät erään riidan vuoksi,
joka hänellä oli ollut isämme kanssa. Mr. Briggs kirjoitti uudestaan
pari viikkoa sitten ilmoittaen, että perijätär oli kadoksissa ja
kysyen, tiesimmekö me jotakin hänestä. Eräs nimi, joka oli sattumalta
kirjoitettu paperiliuskalle, auttoi minut hänen jäljilleen. Te tiedätte
lopun."

Taas hän aikoi mennä, mutta minä asetin selkäni ovea vasten.

"Antakaa minun puhua", sanoin, "antakaa minun hengähtää ja miettiä
vähäisen!" Pysähdyin -- hän seisoi edessäni, hattu kädessä, ja näytti
täysin levolliselta. Jatkoin:

"Teidän äitinne oli minun isäni sisar?

"Niin."

"Siis minun tätini?" Hän nyökäytti päätään.

"Minun setä Johnini oli teidän eno Johninne? Te, Diana ja Mary olette
hänen sisarensa lapsia ja minä olen hänen veljensä lapsi?"

"Ehdottomasti."

"Siis te kolme olette serkkujani, siis puolet verestämme virtaa samasta
lähteestä."

"Me olemme serkkuja."

Katselin häntä. Olin siis saanut veljen, vieläpä veljen, josta voin
olla ylpeä ja josta voin pitää, ja kaksi sisarta, jotka olivat
herättäneet minussa ihailua ja rakkautta jo silloin, kun he olivat
vieraita minulle. Nuo kaksi tyttöä, joita kesken katkerinta epätoivoani
olin niin innokkaasti katsellut polvistuessani märälle maalle
Moor-Housen matalan ikkunan ääreen, olivat siis läheisiä sukulaisiani,
ja se nuori, komea herra, joka löysi minut oveltaan puolikuolleena, oli
serkkuni. Mikä ihana sanoma yksinäiselle, kodittomalle olennolle! Tämä
oli rikkautta -- rikkautta sydämelle, tämä oli kaivos puhtainta kultaa.
Tämä oli todellinen siunaus, ihana, elähyttävä, toisenlainen lahja kuin
äsken saamani rikkaus, joka toisaalta kyllä oli tervetullut, toisaalta
raskas ja velvoittava. Taputin käsiäni ilosta ja sydämeni oli riemua
tulvillaan.

"Oh, minä olen iloinen -- olen iloinen!" huudahdin. St. John hymyili.

"Enkö jo äsken sanonut, että unohdatte tärkeät asiat pikkuseikkojen
vuoksi", sanoi hän. "Olitte vakava, kun kerroin, että olitte saanut
perinnön, ja nyt saa vähäpätöinen asia teidät haltioitumaan."

"_Mitä_ te tarkoitatte? Se ei merkitse teille mitään -- teillä on
sisaria ettekä välitä serkusta -- mutta minulla ei ole ollut ketään, ja
nyt saan äkkiä kolme täysikasvuista sukulaista -- tai kaksi, jollette
välitä tulla lasketuksi mukaan. Sanon vieläkin, että olen iloinen."

Kävelin nopein askelin edestakaisin huoneessa. Pysähdyin, sillä olin
melkein uupunut ajatuksista, jotka nousivat mieleeni niin nopeina,
että tuskin saatoin käsittää ja järjestää niitä. Ajattelin, mitä voisi
ja pitäisi tapahtua ja mitä tulisikin tapahtumaan ennen pitkää.
Katselin tyhjää seinää, se näytti silmissäni siniseltä taivaalta,
joka oli täynnä ilon ja toivon vilkkuvia tähtiä. Nyt voin tehdä hyvää
niille, jotka olivat pelastaneet henkeni ja joita tähän saakka olin
rakastanut hyödyttömästi. He olivat ikeen alaisina -- minä voisin
vapauttaa heidät. He olivat hajallaan -- minä voisin koota heidät
yhteen. Se riippumattomuus, se rikkaus, joka oli tullut minun osakseni,
oli tuleva heidänkin osakseen. Eikö meitä ollut neljä? Kaksikymmentä
tuhatta puntaa jaettuna neljään osaan antaisi viisi tuhatta joka osalle
-- se olisi enemmän kuin tarpeeksi. Oikeuden vaatimukset tulisivat
täytetyiksi ja keskinäinen onnemme olisi taattu. Nyt ei rikkauteni enää
painanut minua -- se ei ollut enää vain kylmää metallia, vaan elämää,
toivoa ja iloa.

En voi tietää, minkä näköinen olin, kun nämä ajatukset tulvivat
mieleeni, mutta pian huomasin, että Mr. Rivers oli asettanut tuolin
taakseni ja koetti lempeällä väkivallalla saada minut istumaan. Hän
kehoitti minua rauhoittumaan, mutta minä halveksin jokaista viittausta
muka heikkouteeni ja avuttomuuteeni, työnsin pois hänen kätensä ja
kävelin edelleen.

"Kirjoittakaa Dianalle ja Marylle huomenna ja käskekää heitä suoraa
päätä kotiin. Diana sanoi, että he pitäisivät itseään rikkaina
saadessaan tuhannen puntaa kumpainenkin -- viidellä tuhannella he
tulisivat mainiosti toimeen."

"Sanokaa, mistä voin saada lasillisen vettä", sanoi St. John. "Teidän
täytyy todellakin koettaa rauhoittua."

"Loruja! Ja minkälaisen vaikutuksen tekee perintö teihin? Saako se
teidät pysymään Englannissa, naimaan Miss Oliverin ja olemaan rauhassa
kuten muutkin kuolevaiset?"

"Te kävelette liian nopeasti ja ajatuksenne hämmentyvät. Kerroin
uutiseni liian jyrkästi, ne ovat kiihoittaneet teitä yli voimienne."

"Mr. Rivers! Te saatatte minut suunniltani! Olen täysin järkevä -- te
itse ymmärrätte väärin -- tai olette ymmärtävinänne."

"Kenties ymmärtäisin paremmin, jos selittäisitte hiukan tarkemmin."

"Selittäisin? Mitä selittämistä siinä on? Tottapa huomaatte, että
jos kysymyksessä oleva summa, kaksikymmentä tuhatta puntaa, jaetaan
tasan setämme kolmen sisarenlapsen ja yhden veljenlapsen kesken, tulee
jokaisen osalle viisi tuhatta. Nyt tahdon vain, että kirjoitatte
sisarillenne ja ilmoitatte perinnöstä, jonka he ovat saaneet."

"Jonka te olette saanut."

"Olen sanonut teille, miltä kannalta näen asian, ja toisin en voi sitä
nähdä. En ole sietämättömän itsekäs, sokean kohtuuton ja inhottavan
kiittämätön. Sitäpaitsi olen päättänyt, että minun täytyy saada koti ja
omaisia. Minä pidän Moor-Housesta ja tahdon elää siellä, pidän Dianasta
ja Marystä ja tahdon kiinnittää heidät itseeni ainiaaksi. Viidestä
tuhannesta punnasta minulla olisi iloa ja siunausta, kahdestakymmenestä
tuhannesta rasitusta ja piinaa, koska ne eivät edes kuuluisi minulle
oikeudenmukaisesti, joskin kyllä lain mukaan. Jätän siis teille sen,
mikä on ehdottomasti tarpeetonta itselleni. Älkäämme kiistelkö asiasta
vaan päättäkäämme se heti paikalla!"

"Näin te sanotte ensi innostuksessanne, mutta tällaista asiaa täytyy
miettiä kauan, ennenkuin sanaanne voidaan pitää sitovana."

"Oh, jos ette muuta epäile kuin rehellisyyttäni, ei ole hätää.
Huomaatte siis, että ehdotukseni on oikeutettu ja kohtuullinen?"

"Näen kyllä, että se jossain merkityksessä on oikeutettu, mutta
se sotii yleistä tapaa vastaan. Sitäpaitsi teillä on oikeus koko
omaisuuteen. Eno ansaitsi sen omalla työllään, hänellä oli oikeus
jättää se kenelle tahansa ja hän jätti sen teille. Oikeus myöntää
sen teille, ja te voitte hyvällä omallatunnolla katsoa sen kokonaan
omaksenne."

"Mitä minuun tulee", vastasin, "on kysymyksessä aivan yhtä hyvin
tunteeni kuin omatuntoni. Minun täytyy ottaa huomioon tunteeni
-- olen niin harvoin saanut sen tehdä. Vaikka kiusaisittekin
minua vastaväitteillänne vuoden umpeen, en sittenkään luopuisi
siitä nautinnosta, jota olen jo saanut aavistaa, -- saada maksaa
osan suuresta kiitollisuudenvelasta ja hankkia itselleni ystäviä
eliniäkseni."

"Te ajattelette näin nyt", sanoi St. John, "koska ette vielä tiedä,
mitä merkitsee olla rikas ja nauttia rikkaudesta, ette aavista, kuinka
tärkeäksi henkilöksi kaksikymmentä tuhatta puntaa tekee teidät,
minkälaisen aseman se antaa teille, minkälaisen tulevaisuuden se avaa
eteenne, ette --"

"Ja te", keskeytin, "te ette voi kuvitella, kuinka kaipaan veljen ja
sisaren rakkautta. Minulla ei koskaan ole ollut kotia, minulla ei ole
ollut veljiä eikä sisaria, minun täytyy saada ja minä tahdon saada ne
nyt. Ettehän ole vastahakoinen tunnustamaan minua sukulaiseksenne --
vai kuinka?"

"Jane, minä tahdon olla veljenne -- sisareni ovat sisarenne ilman että
vaatisimme teitä uhraamaan luonnollisia oikeuksianne."

"Veljeni? Kyllä kai, tuhansien peninkulmien päässä! Sisareni? Kaunista
kyllä, raatamassa vieraiden luona! Minä rikas -- minä uppoamaisillani
kultaan, jota en ole koskaan ansainnut! Te ilman penniäkään! Todellakin
kaunista tasa-arvoa ja veljeyttä! Läheistä, kiinteätä yhteyttä!"

"Mutta, Jane, voitte toisellakin tavalla saada kodin ja omaisia --
voitte mennä naimisiin."

"Loruja taaskin! Minä en tahdo mennä naimisiin -- en koskaan mene
naimisiin."

"Se on liian paljon sanottu. Tuollaiset vakuutukset osottavat, kuinka
kiihtynyt olette."

"Se ei ole liian paljon sanottu. Tiedän, mitä tunnen ja kuinka
vastenmielinen on minulle pelkkä ajatuskin naimisiinmenosta. Kukaan ei
ottaisi minua rakkauden tähden ja pelkän keinottelun esineenä en tahdo
olla. Sitäpaitsi en tahdo vierasta, outoa, erilaista kuin itse olen.
Tahdon olla omaisteni luona, niitten luona, jotka ovat samaa lihaa ja
verta kuin minä itse. Sanokaa vieläkin, että tahdotte olla veljeni.
Olin tyytyväinen ja onnellinen kun sanoitte ne sanat. Toistakaa ne, jos
voitte rehellisesti sen tehdä."

"Luullakseni voin. Olen aina rakastanut sisariani ja tiedän, mihin
rakkauteni perustuu -- kunnioitan heitä ja ihailen heidän taitojaan.
Teilläkin on älyä ja luonnetta, taipumuksiltanne ja tavoiltanne
muistutatte Dianaa ja Maryä, seuranne on minulle aina mieluista, ja
olen jo muutamia kertoja saanut terveellistä huojennusta puhuessani
kanssanne. Tunnen, että helposti ja luonnollisesti voin antaa teille
tilan sydämessäni -- olkaa siis kolmas, nuorin siskoni!"

"Kiitän teitä -- se riittää minulle tänä iltana. Nyt teidän on paras
lähteä, sillä jos viivytte kauemmin, suututatte minua kenties taaskin
epäilyksillänne."

"Entä koulu, Miss Eyre? Se kai suljetaan nyt, vai kuinka?"

"Ei. Jatkan tointani kunnes saatte uuden opettajattaren."

Hän hymyili hyväksyvästi, ojensi kätensä hyvästiksi ja lähti.

Minun ei tarvitse yksityiskohtaisesti kertoa niitä vaikeuksia, joita
minulla oli voitettavina ennenkuin sain perintöasian järjestetyksi
haluni mukaan. Tehtäväni oli hyvin vaikea, mutta koska päätökseni oli
järkähtämätön, koska serkkuni ajan pitkään uskoivat, että todella
tahdoin jakaa omaisuuden oikeudenmukaisesti ja koska he varmaan
sydämessään tunsivat, että tein oikein ja että he minun asemassani
olisivat tehneet aivan samoin, suostuivat he vihdoinkin jättämään asian
oikeuden ratkaistavaksi. Tuomarit, joitten puoleen käännyin, olivat
Mr. Oliver ja eräs taitava lakimies, molemmat hyväksyivät mielipiteeni
ja niin pääsin vihdoinkin tahtoni perille. Tarpeenmukaiset asiakirjat
laadittiin, ja St. John, Diana, Mary ja minä saimme jokainen riittävän
osan setämme omaisuudesta.



Kolmaskymmenesneljäs luku.


Kun kaikki oli järjestyksessä, oli joulu jo tulossa ja loma-aika
lähestyi. Suljin kouluni ja annoin oppilailleni lahjoja
lopettajaisiksi. Suuri onni avaa ihmeellisesti niin kädet kuin
sydämenkin, ja kun olemme paljon saaneet, on suurin ilomme antaa ja
siten purkaa tulvehtivia tunteitamme. Olin jo kauan mielihyväkseni
huomannut, että monet maalaisista oppilaistani pitivät minusta, ja
tämä huomioni vain vahvistui eron hetkellä, jolloin he yhtä selvästi
kuin vilkkaasti osottivat kiintymystään. Olin vilpittömästi iloinen
ja kiitollinen huomatessani, että minulla todella oli sija heidän
yksinkertaisissa sydämissään, ja lupasin joka viikko tulla tervehtimään
heitä ja antamaan heille opetustunnin. Mr. Rivers tuli mäkeä ylös juuri
kun oppilaani, joita nyt oli kuusikymmentä, olivat rivissä kulkeneet
ohitseni ja minä olin lukinnut oven. Seisoin avain kädessä oven edessä
ja vaihdoin vielä muutamia jäähyväissanoja parhaitten tyttöjeni kanssa.
Nämä olivat niin siistejä, kunnioitettavia ja taitavia nuoria naisia
kuin suinkin voi tavata Englannin maalaisväestössä. Ja se on paljon,
sillä loppujen lopulta on englantilainen rahvas sivistyneintä koko
Europassa. Noitten aikojen jälkeen olen tutustunut sekä ranskalaisiin
että saksalaisiin talonpoikaisnaisiin, ja parhaat heistä tuntuivat
tietämättömiltä ja kömpelöiltä Morton-tyttöjeni rinnalla.

"Oletteko mielestänne saanut palkan vaivoistanne", kysyi Mr. Rivers
heidän mentyään. "Eikö tietoisuus siitä, että olette tehnyt jotakin
todellista hyvää, tuota teille iloa?"

"Epäilemättä."

"Ja kuitenkin olette tehnyt työtä vain muutamia kuukausia. Eikö
ihmiselämä, joka kokonaan olisi omistettu lähimäisten kohottamiseen,
olisi mielestänne hyvin käytetty?"

"Kyllä", sanoin, "mutta minä puolestani en aina voisi jatkaa tällä
tavalla. Minun täytyy saada nauttia omista taipumuksistani yhtä hyvin
kuin kehittää toisten sieluja. Nyt aion nauttia niistä, älkääkä nyt
puhuko minulle koulusta. Olen jättänyt sen nyt ja aion viettää lomaa."

Hän näytti vakavalta. "Mitä nyt? Mikä teihin nyt on mennyt? Mitä aiotte
tehdä?"

"Aion olla ahkera -- niin ahkera kuin suinkin voin. Ja ensiksikin
pyydän teitä antamaan Hannalle vapautta ja ottamaan jonkun toisen
apulaiseksenne."

"Tarvitsetteko häntä?"

"Kyllä, hänen pitäisi tulla kanssani Moor-Houseen. Diana ja Mary ovat
viikon kuluttua kotona, ja tahdon saada kaikki kuntoon ennen heidän
tuloansa."

"Ymmärrän. Luulin että aioitte suinpäin lähteä huvimatkalle. Näin on
parempi. Hanna saa tulla kanssanne."

"Käskekää hänen sitten tulla huomenna, ja tässä on kouluhuoneen avain.
Huomenna jätän teille tupani avaimen."

Hän otti sen. "Te luovutte siitä suurella ilolla", sanoi hän. "En
oikein ymmärrä hilpeyttänne, koska en tiedä, millä työllä aiotte nyt
korvata sen, minkä nyt jätätte. Mikä tarkoitus, mikä päämäärä, mikä
kunnianhimo on elämällänne nyt?"

"Ensimäinen tarkoitukseni on panna toimeen _suursiivot_ -- ymmärrättekö
sanan koko voimaa -- _suursiivot_ Moor-Housessa, aina vierashuoneesta
kellariin asti. Seuraava tarkoitukseni on hangata kaikki paikat
kiiltäviksi vahalla, öljyllä ja epämääräisellä luvulla tomuriepuja.
Kolmanneksi järjestän kaikki tuolit, pöydät, matot, vuoteet,
matemaattisella täsmällisyydellä. Ja lopuksi omistetaan kaksi viimeistä
päivää ennen sisartenne tuloa sellaiselle ennenkuulumattomalle
kananmunien särkemiselle, rusinain puhdistamiselle, ryytien
hienontamiselle, joulukaakkujen vatkaamiselle, leipomiselle,
paistamiselle ja keittämiselle, että teidän kaltaisellanne
vihkimättömällä voi olla vain hämärä aavistus siitä. Päämääräni on
siis, lyhyesti sanottuna, laittaa talo mallikelpoiseen järjestykseen
ennen ensi torstaita, ja kunnianhimoni on valmistaa Dianalle ja Marylle
ihanteellisen hauska vastaanotto." St. John hymyili heikosti, mutta
näytti vieläkin tyytymättömältä.

"Se on kyllä hyvä toistaiseksi", sanoi hän, "mutta vakavasti puhuen
uskon, että päästyänne ensi ilonpuuskan ohi, katsotte taaskin
korkeammalle, kotoisten puuhien ja ilojen yli."

"Ne ovat kuitenkin parasta maailmassa", huomautin.

"Ei, Jane, ei. Tämä maailma ei ole tehty vain nautintoja ja lepoa
varten. Varokaa veltostumista!"

"Minähän päinvastoin aion olla äärettömän ahkera."

"Jane, tällä hetkellä annan teille anteeksi ja myönnän teille
kaksi kuukautta armonaikaa nauttiaksenne täysin siemauksin uudesta
asemastanne ja iloitaksenne uusien sukulaistenne seurasta, mutta
_sitten_ toivoakseni kykenette katsomaan Moor-Housea ja Mortonia
kauemmaksi ja ajattelemaan muutakin kuin sisartenne seuraa ja itsekästä
rauhaa ja mukavuutta. Toivon, että sisäinen tarmonne häiritsee
lepoanne."

Katsoin häneen hämmästyneenä. "St. John", sanoin, "minusta on
suorastaan ilkeätä puhua noin. Tahdon olla tyytyväinen ja onnellinen
kuin kuningatar, ja te koetatte herättää minussa levottomuutta. Mitä
varten?"

"Sitä varten, että käyttäisitte oikein ne leiviskät, jotka Jumala
on antanut käytettäväksenne ja joista hän epäilemättä kerran kutsuu
teidät tekemään tiliä. Jane, minä olen pitävä teitä tarkasti ja
huolellisesti silmällä -- sanon sen jo ennakolta. Ja koettakaa hillitä
sitä tavatonta intoa, millä heittäydytte jokapäiväisiin iloihin. Älkää
takertuko niin kiinteästi lihan siteisiin, säilyttäkää voimanne ja
intonne arvokkaampiin tehtäviin älkääkä kuluttako niitä vähäpätöisissä,
haihtuvissa asioissa. Kuuletteko minua, Jane?"

"Kyllä, aivan kuin puhuisitte kreikkaa. Minä tunnen, että minulla on
täysi oikeus olla onnellinen, ja onnellinen _tahdon_ olla. Hyvästi."

Onnellinen olinkin Moor-Housessa, ja ahersin kaikin voimin. Niin
Hannakin. Häntä huvitti nähdä, kuinka innostunut olin hyörimään ja
hääräämään myllistetyssä talossa ja kuinka osasin harjata, pölyyttää,
kiillottaa ja keittää. Kun pari pahimman sekasorron päivää oli
voitettu, olikin hauskaa palauttaa järjestystä omaantekemäämme
kaaokseen. Olin aikaisemmin matkustanut S:n kaupunkiin ostamaan
muutamia uusia huonekaluja, serkkuni olivat antaneet minulle täyden
vapauden tehdä muutoksia, ja määrätty summa oli asetettu tähän
tarkoitukseen. Arkihuoneen ja makuukamarit jätin jokseenkin ennalleen,
sillä tiesin, että Diana ja Mary iloitsisivat enemmän vanhojen,
tuttujen pöytiensä, tuoliensa ja vuoteittensa näkemisestä kuin
hienoimmista uudistuksista. Joku pieni uutuus oli kuitenkin tarpeen,
jotta heidän kotiintulonsa olisi niin viehättävä kuin halusin sen
olevan. Siihen riittivät kauniit, uudet matot ja ikkunaverhot, pari
huolellisesti valittua vanhanaikaista porsliini- ja pronssikalua, uusi
liina ja uusi peili toalettipöydälle j.n.e., ja huoneet näyttivät
raikkailta ja hauskoilta, ilman loistoa ja ylellisyyttä. Erään
pienen vierashuoneen ja makuukamarin kalustin kokonaan uudestaan
mahonkihuonekaluilla, joissa oli karmosiinipunaiset päällykset, ja
käytävään ja portaisiin panin matot. Kun kaikki oli valmiina, oli
Moor-House mielestäni yhtä siisti, kaunis ja kodikas sisältä kuin se
ulkoa näytti yksinäiseltä ja hyljätyltä keskellä tuiminta vuodenaikaa.

Tuo odotettu torstai tuli vihdoinkin. Heitä odotettiin tuleviksi vasta
pimeässä, ja jo ennen hämärää sytytettiin tulet joka huoneeseen.
Keittiö oli täydellinen, Hanna ja minä olimme valmiiksi pukeutuneet ja
kaikki oli kunnossa.

St. John saapui ensimäisenä. Olin tahtonut häntä pysymään kokonaan
poissa talosta kunnes kaikki olisi järjestyksessä, ja itse asiassa jo
pelkkä ajatus suursiivoista, jotka kauhistuttivat häntä sekä melullaan
että proosallisuudellaan, riitti pitämään häntä loitolla. Hän tapasi
minut keittiöstä, jossa parhaillaan seurasin muutamien teekakkujen
paistumista. Hän lähestyi hellaa ja kysyi, olinko vieläkin tyytyväinen
palvelustytön töihin. Vastaukseksi pyysin häntä tarkastamaan työni
tuloksia. Hän seurasi vähän vastahakoisena minua läpi huoneitten.
Avasin kaikki ovet, mutta hän tuskin katsoi niistä sisään, ja tultuamme
takaisin alakertaan hän sanoi, että olin varmaan nähnyt paljon vaivaa
saadessani niin suuria muutoksia aikaan niin vähässä ajassa, mutta hän
ei sanallakaan ilmaissut mielihyväänsä talonsa parantuneen ulkonäön
johdosta. Hänen hiljaisuutensa teki minut alakuloiseksi. Ajattelin,
että olin kenties muuttanut vanhassa järjestyksessä jotakin, jota hän
piti arvossa. Kysyin, oliko niin, ja ääneni sävy oli epäilemättä jonkun
verran masentunut.

"Ei suinkaan, olen päinvastoin huomannut, että olette tunnollisesti
säilyttänyt kaiken vanhan. Pelkään tosiaankin, että olette uhrannut
asiaan enemmän ajatuksia kuin se olisi ansainnut. Kuinkahan paljon
aikaa olette käyttänyt jo tämänkin huoneen järjestämiseen? --
Voisitteko muuten sanoa, missä eräs kirja on?" -- Hän mainitsi sen
nimen.

Näytin hänelle, missä paikassa hyllyllä kirja seisoi. Hän otti sen,
vetäytyi tavalliseen ikkunakomeroonsa ja alkoi lukea.

Tällainen ei ollut minulle mieleen. St. John oli hyvä mies, mutta
aloin tuntea, että hän oli puhunut totta sanoessaan olevansa kova ja
kylmä. Elämän vaatimattomat ilot eivät merkinneet mitään hänelle,
sen hiljainen onni ei viehättänyt häntä. Hänen koko elämänsä oli
pyrkimistä -- suurten ja korkeain päämääräin tavoittelua -- hän ei
levähtänyt koskaan, eikä sallinut toistenkaan levähtää. Kun hänen
lukiessaan katselin hänen korkeata, marmorinvalkeaa otsaansa ja hänen
hienoja piirteitänsä, ymmärsin, että hänestä ei tulisi hyvä puoliso,
ja että olisi hyvin raskasta olla hänen vaimonansa. Tajusin myöskin,
minkälaatuista oli hänen rakkautensa Miss Oliveriin: se oli, kuten
hän itse oli sanonut, vain aistillista rakkautta. Ymmärsin, kuinka
hän voi halveksia itseään sen kiihoittavan vaikutuksen vuoksi ja
kuinka hän tahtoi kukistaa sen. Hän ei koskaan uskoisi siitä koituvan
pysyvää onnea itselleen tai rakastetulleen. Hän oli sitä ainesta, josta
luonto muovailee sankarinsa -- niin kristilliset kuin pakanalliset --
lainlaatijat, valtiomiehet, valloittajat, miehet, jotka ovat luodut
suuriin töihin vaan jotka kotilieden ääressä eivät ole paikallaan.

"Tämä vierashuone ei ole hänen paikkansa", mietin, "Himalaijan
jyrkänteet, Kafferinmaan viidakot, vieläpä Guinean epäterveellinen
rannikko sopisivat hänelle paremmin. Oikein hän tekee väittäessään
kotoisen elämän rauhaa -- sellaisessa eivät hänen kykynsä pääsisi
oikeuksiinsa, kehittyisi eivätkä esiintyisi edukseen. Vaaroissa ja
taisteluissa, missä kysytään rohkeutta, tarmoa ja voimaa, siellä hän
puhuu ja liikkuu, siellä hän on johtaja. Pieni, iloinen lapsi voittaisi
hänet lieden ääressä. Hän on oikeassa valitessaan lähetyssaarnaajan
toimen -- sen näen nyt."

"He tulevat! He tulevat!" huusi Hanna tempaisten auki vierashuoneen
oven. Samassa hetkessä alkoi vanha Carlo haukkua iloisesti. Juoksin
ulos. Oli aivan pimeä, mutta kuulin vaununpyörien kolinaa. Hanna
kiiruhti sytyttämään lyhdyn. Ajoneuvot olivat pysähtyneet veräjälle,
ajaja aukaisi oven ja vaunuista hypähti ensin toinen, sitten toinen
tuttu olento. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli pääni heidän hattujensa
alla, ja tunsin kasvoillani ensin Maryn pehmeän posken, sitten
Dianan liehuvat kiharat. He nauroivat, suutelivat minua, sitten
Hannaa, taputtivat Carloa, joka oli melkein hurjana ilosta, kysyivät
innokkaasti, oliko kaikki hyvin ja saatuaan myöntävän vastauksen
riensivät sisään.

He olivat kangistuneina pitkän ja vaivalloisen ajonsa jälkeen
Whitcrossista ja viluissaan kolean iltailman tähden, ja he ihastuivat
ikihyviksi nähdessään kodikkaan takkavalkean. Sillä aikaa kun ajaja
ja Hanna kantoivat sisään heidän tavaroitaan, kysyivät he St. Johnia.
Tämä oli juuri tullut vierashuoneen ovesta. Tytöt lensivät molemmat
hänen kaulaansa. Hän suuteli heitä tyvenesti, toivotti heidät muutamain
sanoin tervetulleiksi ja vetäytyi sitten takaisin turvapaikkaansa
vierashuoneesen, jossa hän toivoi pian näkevänsä meidätkin.

Olin sytyttänyt kynttilät ja aioin viedä heidät yläkertaan, mutta Diana
tahtoi ensin antaa muutamia vierasvaraisia määräyksiä ajajan suhteen.
Tämän jälkeen molemmat seurasivat minua. He olivat ihastuksissaan
huoneittensa uudistuksen johdosta, uudet verhot, matot ja kauniit
porsliinimaljakot miellyttivät heitä suuresti ja he ilmaisivat
ilonsa ja kiitollisuutensa sanoja säästämättä. Olin hyvin mielissäni
nähdessäni, että järjestelyni soveltuivat heidän toiveisiinsa
tarkalleen ja että puuhillani olin runsaasti lisännyt heidän iloisen
kotiintulonsa viehätystä.

Tuo ilta oli hauska ja nautintorikas. Iloiset serkkuni olivat
niin vilkkaita ja puheliaita, että St. Johnin vaiteliaisuutta
tuskin huomattiin. Hän oli vilpittömästi iloinen saadessaan taas
olla sisartensa seurassa, mutta hän ei voinut ottaa osaa heidän
ylitsevuotavaan hilpeyteensä ja iloonsa. Päivän tapahtuma -- Dianan
ja Maryn kotiintulo -- miellytti häntä, mutta tapahtuman seuraukset,
iloinen hälinä ja vilkas pakiseminen, vaivasivat häntä, ja näin hänen
toivovan, että rauhallisempi huomispäivä olisi jo tullut. Kun mieliala
oli kohonnut korkeimmilleen noin tunti jälkeen teentuonnin, kuului
koputusta ovelle. Hanna tuli ilmoittamaan että eräs köyhä poika oli
tänä tavattomana aikana tullut pyytämään Mr. Riversiä äitinsä luo, joka
oli kuolemaisillaan.

"Missä hän asuu, Hanna?"

"Whitcrossin kukkulan luona, lähes neljän peninkulman päässä täältä --
koko matka soita ja kankaita."

"Sano hänelle, että tulen."

"Paras olisi jollette menisi, sir. Sitä tietä on hyvin paha mennä
pimeässä -- suossa ei näy jälkeäkään polusta. Ja ilma on niin kolea --
tuuli pureva. Parasta olisi lähettää sana, sir, että tulette huomenna."

Mutta hän oli jo lähdössä ja pani päällystakkia ylleen. Hän lähti
nurisematta, harmittelematta. Kello oli silloin yhdeksän, ja hän tuli
takaisin vasta puoliyön jälkeen. Hän näytti silloin hyvin uupuneelta,
mutta onnellisemmalta kuin lähtiessään. Hän oli saanut kieltää itsensä,
täyttää velvollisuutensa, voittaa vaikeuden, tuntea oman voimansa, ja
hän oli nyt paremmassa sovussa itsensä kanssa.

Pelkään, että koko seuraava viikko koetteli hänen kärsivällisyyttään.
Se oli jouluviikko. Emme tehneet mitään säännöllistä työtä, vaan
vietimme aikamme kotona huvitellen parhaamme mukaan. Kangasmaitten
ilma, kotoinen vapaus ja valoisat tulevaisuudentoiveet vaikuttivat
Dianan ja Maryn mieliin elähyttävän juoman tavoin. He olivat aamusta
iltaan saakka iloisia kuin leivoset. He puhuivat lakkaamatta, ja heidän
älykäs, pirteä, henkevä keskustelunsa viehätti minua siinä määrässä
että mieluummin kuuntelin sitä ja otin siihen osaa kuin tein mitään
muuta. St. John ei koettanut hillitä iloisuuttamme, mutta hän vältti
sitä. Hän oli harvoin kotona, pitäjä oli laaja ja harvaan asuttu, ja
joka päivä hän kävi sairaitten ja köyhien luona jossakin sen osista.

Kerran aamiaisella näytti Diana miettivän jotakin ja kysyi sitten
veljeltään, olivatko hänen suunnitelmansa vielä muuttumattomat.

"Ovat -- ei mikään voi muuttaa niitä", oli vastaus. Ja hän ilmoitti
edelleen, että hänen lähtönsä Englannista oli nyt määrätty tapahtuvaksi
seuraavan vuoden kuluessa.

"Ja Rosamond Oliver?" sanoi Mary. Sanat näyttivät pujahtaneen
vaistomaisesti hänen huuliltaan, sillä niin pian kuin hän oli lausunut
ne, teki hän epävarman eleen ikäänkuin tahtoakseen peruuttaa ne. St.
Johnilla oli kirja kädessään -- hänen epäkohtelias tapansa oli lukea
aterioilla -- hän sulki sen ja katsoi ylös.

"Rosamond Oliver", sanoi hän, "menee pian naimisiin Mr. Granbyn kanssa.
Mr. Granby kuuluu S:n hienostoon -- hän on Sir Frederic Granbyn
pojanpoika ja perillinen. Kuulin tämän eilen Mr. Oliverilta."

Sisaret katsoivat toisiinsa ja minuun, me katsoimme häneen kaikki
kolme, mutta hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään värähdystä.

"Asia on siis päätetty hyvin nopeasti", sanoi Diana. "He eivät ole
voineet tuntea toisiaan kauan."

"Vain kaksi kuukautta. He kohtasivat toisensa lokakuussa eräissä
S:n tanssiaisissa. Mutta kun mikään ei estä liittoa, vaan kaikki
päinvastoin puhuu sen puolesta, kuten tässä tapauksessa, on
viivytteleminen tarpeetonta. He menevät naimisiin niin pian kuin S----
Place, jonka Sir Frederic antaa heille asunnoksi, on saatu kuntoon."

Kun tämän jälkeen ensi kerran tapasin St. Johnin yksinään, teki mieleni
kysyä koskiko tapaus häneen, mutta hän näytti niin vähän kaipaavan
myötätuntoa, että melkein häpesin aikaisempaa rohkeuttani, vielä
vähemmin uskalsin tehdä uusia yrityksiä samaan suuntaan. Sitäpaitsi
olin taas tottumaton puhumaan hänen kanssaan. Hän oli täydellisesti
sulkeutunut kuoreensa, mikä seikka vaikutti kylmän veden tavoin
avomielisyyteeni. Hän ei ollut pitänyt lupaustaan kohdella minua
kuin sisartaan, vaan säilytti yhä määrätyn, kylmentävän etäisyyden
välillämme, mikä ei suinkaan ollut omiaan tekemään suhdettamme
sydämelliseksi. Tämän etäisyyden tunsin paljon selvemmin nyt, kun asuin
saman katon alla kuin hän ja olin tunnetusti hänen sukulaisensa, kuin
siihen aikaan, jolloin hän tunsi minut vain kyläkoulun opettajattarena.
Muistellessani, kuinka paljon asioita hän kerran oli uskonut minulle,
oli minun vaikea ymmärtää hänen nykyistä kylmyyttään.

Asiain ollessa tällä kannalla hämmästyin koko lailla, kun hän äkkiä
kohotti päänsä kirjastaan ja sanoi:

"Te näette, Jane, että taistelu on suoritettu ja voitto saatu."

Olin hämmästynyt enkä heti osannut vastata mitään.

Hetkisen epäröityäni vastasin:

"Mutta oletteko varma, että ette ole samassa asemassa kuin valloittaja,
jonka voitto on tullut liian kalliiksi? Eikö toinen samanlainen voitto
saattaisi teitä häviöön?"

"Sitä en luule, ja jos niin olisikin, ei se paljoa merkitsisi, sillä
toista samanlaista ei minun koskaan tarvitse taistella. Taisteluni on
ollut ratkaiseva. Tieni on nyt selvä, ja kiitän Jumalaa siitä." Tämän
sanottuaan hän vaikeni ja palasi työhönsä.

Kun keskinäinen onnemme -- s.o. Dianan, Maryn ja minun -- vihdoin
sai rauhallisemman luonteen ja palasimme tavallisiin töihimme, oli
St. John enemmän kotona. Hän istui samassa huoneessa kuin me väliin
tuntikausia. Sillä aikaa kun Mary piirusti, Diana tutki erästä
tieteellistä teosta, johon hän minun ihmeekseni oli käynyt käsiksi, ja
minä ponnistelin eteenpäin saksalaisessa kirjassani, tutki hän omaa
salaperäistä kieltänsä -- erästä itämaista kieltä, jonka oppimisen
hän suunnitelmiensa vuoksi katsoi välttämättömäksi. Siinä istuessaan
kirjansa ääressä lukukomerossaan näytti hän hyvinkin levolliselta ja
työhönsä vajonneelta, mutta silloin tällöin jättivät hänen siniset
silmänsä tuon oudonnäköisen kieliopin ja harhailivat yli huoneen
pysähtyen joskus meihin, hänen lukutovereihinsa, ja tarkastellen
meitä omituisen terävästi. Jos hänet yllätettiin tästä, palasi hän
heti työhönsä, mutta yhä uudelleen harhaili hänen katseensa etsivänä
pöytämme ääressä. Ihmettelin tätä. Ihmettelin sitäkin, ettei hän
koskaan unohtanut ilmaista tyytyväisyyttään erään asian johdosta, joka
minusta tuntui merkityksettömältä, nimittäin jokaviikkoinen käyntini
Mortonin koulussa, ja vielä enemmän ihmettelin, kun hän alituisesti
kehoitti minua täyttämään tämän tehtäväni riippumatta ilmoista ja
pilkkasi sisariaan, jotka eivät olisi laskeneet minua menemään, jos
ilma oli kovin epäsuotuisa.

"Jane ei ole sellainen raukka kuin miksi tahtoisitte tehdä hänet",
oli hänen tapansa silloin sanoa. "Hän voi kestää tuulenpuuskia ja
sadekuuroja ja muutamia lumihiutaleita yhtä hyvin kuin kuka tahansa
meistä. Hänen ruumiinrakenteensa on terve ja joustava, ja hän voi
kestää ilmanalan vaihteluita paremmin kuin moni vankkarakenteinen."

Ja kun sitten tulin kotiin usein hyvin uupuneena, en koskaan uskaltanut
valittaa, koska näin, että se olisi ollut hänelle vastenmielistä.
Rohkeus ja voima miellytti häntä, mutta heikkoutta hän vihasi.

Eräänä iltapäivänä sain kuitenkin luvan jäädä kotiin, koska todella
olin vilustunut. Diana ja Mary olivat minun sijastani menneet
Mortoniin. Istuin Schillerini ääressä, ja St. John tutki itämaisia
harakanvarpaitaan. Kun vaihdoin kirjani toiseen, satuin katsomaan
siihen suuntaan, missä hän istui, ja huomasin, että nuo siniset,
valppaat silmät katselivat minua tarkasti. Kuinka kauan ne olivat
tutkineet minua, en osaa sanoa. Katse oli niin läpitunkeva ja samalla
niin kylmä, että jouduin omituisen mielialan valtaan ja melkein
pelästyin.

"Jane, mitä teette?"

"Luen saksaa."

"Minä tahtoisin, että jättäisitte saksan sikseen ja alkaisitte lukea
hindustania."

"Te laskette leikkiä."

"Kaikkea muuta -- päinvastoin minun täytyy saada tahtoni läpi ja sanon
kohta minkätähden."

Hän selitti sitten, että hän itse parhaillaan tutki hindustanin kieltä
ja että hän oli vaarassa unohtaa alkeet päästessään pitemmälle. Hänelle
olisi suureksi hyödyksi jos hänellä olisi oppilas, jonka kanssa hän yhä
uudelleen voisi lukea alkeita ja siten painaa ne pysyvästi mieleensä.
Hän oli jonkun aikaa epäröinyt, valitsisiko hän oppilaakseen toisen
sisaristaan vai minut, sitten hän oli valinnut minut, koska hän
näki, että minä voin istua kauimmin työni ääressä meistä kolmesta.
Tahdoinko suoda hänelle tämän avun? Uhraukseni ei luultavasti tulisi
pitkäaikaiseksi, koska hänen lähtöönsä oli enää kolme kuukautta.

St. John oli mies, jolta ei helposti kieltänyt mitään, koska tunsi,
että kaikki vaikutelmat, olivat ne sitten iloisia tai tuskallisia,
painuivat syvälle hänen mieleensä. Minä suostuin. Kun tytöt tulivat
kotiin, sai Diana nähdä oppilaansa siirtyneen veljensä oppilaaksi.
Hän nauroi, ja sekä hän että Mary vakuuttivat, että St. John ei olisi
koskaan saanut heitä tuollaiseen työhön.

Hän vastasi tyvenesti: "Minä tiedän sen."

Opin tuntemaan hänet hyvin kärsivälliseksi, hyvin lempeäksi, ja
kuitenkin hyvin vaativaksi opettajaksi. Hän vaati minulta paljon
työtä, ja kun täytin hänen odotuksensa, osoitti hän omalla tavallaan
tyytyväisyyttään. Vähitellen hän sai eräänlaisen vallan ylitseni, ja
oma vapauteni oli mennyttä. Hänen kiitoksensa ja huomaavaisuutensa
rajoittivat minua enemmän kuin hänen välinpitämättömyytensä. En
enää voinut puhua ja nauraa vapaasti hänen läheisyydessään, koska
liiankin hyvin tunsin, että vilkkaus -- ainakin minussa -- oli hänelle
vastenmielistä. Tiesin, että hän hyväksyi minussa vain vakavan
mielialan ja vakavat harrastukset, ja kaikki muu tuli minulle pian
mahdottomaksi hänen läheisyydessään. Jouduin jäätävän lumouksen
valtaan. Kun hän sanoi "mene", menin, "tule", tulin, "tee tämä", tein
sen. Mutta minä en rakastanut orjuuttani ja useasti toivoin, että hän
yhä edelleen olisi kohdellut minua välinpitämättömästi.

Eräänä iltana seisoimme hänen ympärillään, hänen sisarensa ja minä,
ja sanoimme hänelle hyvää yötä. Tapansa mukaan hän suuteli sisariansa
ja antoi minulle kätensä. Diana, joka sattui olemaan vallattomalla
tuulella -- _häneen_ ei veljen tahto tehonnut, sillä hänen oma tahtonsa
oli yhtä voimakas -- huudahti:

"St. John, sinä sanot Janea kolmanneksi sisareksesi, mutta sinä et
kohtele häntä sellaisena. Sinun pitäisi suudella häntäkin."

Hän työnsi minut St. Johnin eteen. Minun mielestäni Dianan käytös
oli sopimatonta ja olin hyvin hämilläni, mutta St. John taivutti
päänsä, hänen kreikkalaiset kasvonsa olivat minun kasvojeni tasalla,
hänen silmänsä katsoivat läpitunkevasti omiini, ja -- hän suuteli
minua. Mitään sellaista kuin marmorisuudelmia ja jääsuudelmia ei
liene olemassa, muuten sanoisin, että kirkollisen serkkuni suudelma
kuului näihin luokkiin. Mutta tutkivia suudelmia kenties kyllä on, ja
sellainen oli hänen suudelmansa. Annettuaan sen hän katsoi vaikutusta,
mikä ei ollut millään tavalla merkillinen. Olen varma etten edes
punastunut, mutta kenties kalpenin hieman, sillä minusta tuntui kuin
olisi hänen suudelmansa sinetillä sulkenut kahleeni. Tämän jälkeen hän
joka ilta suuteli minua, ja se vakavuus ja tyyneys, millä alistuin
tähän uuteen tapaan, näytti antavan sille eräänlaisen viehätyksen hänen
silmissään.

Mitä minuun tulee, pyrin joka päivä miellyttämään häntä enemmän,
mutta samalla tunsin, kuinka minun täytyi kieltää puolet luontoani,
tukahuttaa puolet taipumuksiani, kääntää haluni luonnonvastaiseen
suuntaan ja pakottaa itseäni tavoittelemaan päämääriä, joihin
minulla ei ollut vähintäkään kutsumusta. Hän tahtoi kohottaa minut
tasolle, jolle en voinut päästä, ja oli tuskallisen väsyttävää
seurata hänen lippuansa. Yhtä mahdotonta olisi ollut muovailla
epäsäännölliset kasvoni hänen klassillisten piirteittensä mukaan ja
antaa vaihteleville, vihreille silmilleni hänen merensinisten silmiensä
juhlallinen, vakava kiilto.

Tähän aikaan ei kuitenkaan vain hänen vaikutuksensa painostanut minua.
Minun oli hyvinkin helppo näyttää surulliselta. Sydämessäni asui
kalvava tuska, joka alituisesti tukahutti onneani.

Lukija kenties arvelee, että viime aikojen vaiheissa olin, unohtanut
Mr. Rochesterin. En hetkeksikään. Hänen kuvansa oli alituisesti
edessäni, koska se ei ollut utukuva, joka haihtuu auringonpaisteessa,
eikä hiekkaan piirretty kuva, jonka myrsky hävittää, vaan
marmoritauluun kaiverrettu piirros, joka kestää niin kauan kuin
marmorikin. Halu tietää, mitä hänestä oli tullut, seurasi minua
kaikkialle. Kun olin Mortonissa, palasin joka ilta tupaani ajattelemaan
sitä ja nyt Moor-Housessa menin joka ilta makuuhuoneeseeni miettimään
samaa asiaa.

Ollessani Mr. Briggsin kanssa kirjevaihdossa testamenttiasian
johdosta olin kysynyt, tiesikö hän mitään Mr. Rochesterin nykyisestä
olinpaikasta ja terveydentilasta, mutta kuten St. John oli arvellut, ei
hän tietänyt mitään. Kirjoitin sitten Mrs. Fairfaxille pyytäen häneltä
joitakin tietoja. Olin varmasti laskenut, nyt pääseväni toiveitteni
perille ja odotin pikaista vastausta. Olin hämmästynyt, kun kaksi
viikkoa kului enkä saanut minkäänlaista vastausta, mutta kun kaksi
kuukautta oli vierähtänyt ja posti saapui joka päivä tuomatta mitään
minulle, olin mitä kiihkeimmän tuskan vallassa.

Kirjoitin uudelleen. Ensimäinen kirjeeni oli kenties joutunut
kadoksiin. Uusi toivo seurasi uutta yritystä. Kuten edellinenkin,
kesti se muutamia viikkoja ja sitten heikkeni ja häipyi, enkä
saanut riviäkään, sanaakaan. Kun puolen vuotta oli kulunut turhassa
odotuksessa, kuoli toivoni kokonaan, ja mieleni oli mustimmillaan.

Ihana kevät oli herännyt ympärilläni, mutta minä en voinut iloita
siitä. Kesä lähestyi. Diana koetti virkistää minua, hän sanoi, että
näytin sairaalta ja että minun pitäisi matkustaa hänen kanssaan meren
rannalle. St. John vastusti tätä. Hän sanoi, etten tarvinnut lepoa,
vaan työtä, nykyinen elämäni oli liian tyhjää ja tarvitsin päämäärän.
Arvatenkin tämän tyhjyyden täyttämiseksi hän yhä pitkitti hindustanin
tuntejani ja tuli yhä vaativammaksi, ja minä, hullu, en ajatellutkaan
vastustaa häntä -- en voinut vastustaa häntä.

Eräänä päivänä olin käynyt käsiksi työhöni tavallista masentuneempana.
Eräs ikävä pettymys oli aiheuttanut mielialani. Hanna oli aamulla
sanonut, että posti oli tuonut minulle kirjeen, ja kun tulin hakemaan
sitä luullen varmasti vihdoinkin saavani kauan odotettuja tietoja Mr.
Rochesterista, huomasinkin sen vain mitättömäksi asiakirjeeksi Mr.
Briggsiltä. Katkera pettymys oli täyttänyt silmäni kyynelillä, ja kun
nyt tuijotin intialaisen tekstini mutkikkaisiin kirjaimiin, sumentuivat
silmäni taaskin.

St. John kutsui minut viereensä lukemaan, mutta koettaessani lukea,
petti ääneni ja sanat häipyivät nyyhkytyksiin. Olimme kahden huoneessa,
Diana soitti salissa ja Mary teki työtä puutarhassa, sillä oli hyvin
kaunis toukokuun päivä, kirkas ja aurinkoinen. St. John ei millään
tavalla osottanut hämmästyvänsä mielenliikutustani eikä kysynyt sen
syytä. Hän sanoi vain:

"Odotamme muutamia minuutteja, Jane, kunnes ehditte rauhoittua."
Ja sillä aikaa kun minä kaikin tavoin koetin hillitä itseäni,
istui hän pöytänsä ääressä levollisena ja kärsivällisenä kuin
lääkäri, joka tieteellisellä mielenkiinnolla katselee odotettua
ja luonnollista käännettä potilaansa taudissa. Tukahutettuani
nyyhkytykseni, kuivattuani silmäni ja mutistuani jotakin satunnaisesta
pahoinvoinnista, palasin työhöni ja onnistuin suorittamaan sen loppuun.
St. John sulki kirjat, pani ne pois ja sanoi:

"Nyt, Jane, lähdette kävelemään, ja minä tulen mukaan."

"Minä menen sanomaan Dianalle ja Marylle."

"Ei. Tänä aamuna tahdon vain yhden seuralaisen -- teidät. Pankaa hattu
päähänne, menkää ulos keittiön ovesta ja lähtekää Marsh-Gleniä kohti.
Minä kohtaan teidät siellä parin minuutin kuluttua."

Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta. En ole koskaan tuntenut
keskitietä täydellisen alistumisen ja ilmikapinan välillä ollessani
tekemisissä voimakkaitten ja kovien luonteitten kanssa, jotka ovat
oman luonteeni vastakohta. Olen aina ollut nöyrä ja kuuliainen siihen
hetkeen asti, jolloin kapinallisuuteni, usein hyvin kiihkeänä, puhkeaa.
Koska minulla ei vielä ollut syytä eikä halua kapinoida, noudatin
tottelevaisena St. Johnin määräyksiä, ja kymmenen minuutin kuluttua
astuin yksinäistä tietä läpi laakson hänen rinnallaan.

Lännestä puhalsi raitis tuuli, joka kulki yli kukkuloitten tuoden
mukanaan kanervain suloista tuoksua. Taivas oli kirkkaan sininen,
ja laakson läpi virtaava joki kevättulvien paisuttama, kirkas ja
voimakas, heijastaen milloin kultaisia päivänsäteitä, milloin taivaan
sineä. Seurattuamme tietä kappaleen matkaa jätimme sen ja lähdimme
astumaan pehmeätä, smaragdinvihreätä sammalta pitkin, josta pilkisti
esiin pieniä, valkeita ja keltaisia tähtikukkia. Olimme kohta keskellä
kukkuloita, jotka sulkivat meidät kokonaan sisäänsä.

"Levätkäämme tässä", sanoi St. John kun olimme ehtineet ensimäisten
kalliolohkareitten luo, jotka etuvartijain tavoin vahtivat solaa, jonka
kautta virta syöksyi putouksena alas. Sen takana olevat kalliot olivat
paljaita, niillä ei kasvanut sammalta eikä kukkia, vain vähän kuivaa
kanervaa kesken särmikkäitä kiviä. Täällä oli luonnon jylhä kauneus
muuttunut villin erämaan yksinäisyydeksi, täällä, jos missään, löysi
hiljaisuutta ja rauhaa.

Minä istahdin, St. John seisoi vieressäni. Hänen katseensa harhaili yli
vuorensolan ja laakson, virran kuohujen ja pilvettömän taivaan. Hän
otti hatun päästänsä ja antoi tuulen hyväillä hiuksiansa ja otsaansa.
Hän näytti keskustelevan tämän jylhän seudun haltijan kanssa, ja hänen
katseensa jätti hyvästi jollekin.

"Ja minä näen tämän kaiken uudelleen", sanoi hän ääneen, "unissani
Gangeksen rannoilla, ja näen sen vieläkin, kun toinen, syvempi uni
kerran valtaa minut -- tummemman virran rannalla."

Omituiset sanat! Outo isänmaanrakkaus! Hän istahti, emmekä puoleen
tuntiin kumpainenkaan puhuneet sanaakaan. Sitten hän sanoi:

"Jane, minä lähden kuuden viikon kuluttua. Olen jo hankkinut lipun
eräällä laivalla, joka lähtee kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä
Intiaan."

"Jumala on suojeleva teitä, sillä olette ottanut hänen asiansa
omaksenne", vastasin.

"Niin", sanoi hän, "se on iloni ja ylpeyteni. Olen suuren Mestarin
palveluksessa. En lähde työhöni heikkojen ihmisten opastamana, heidän
puutteelliset lakinsa ja erehtyvät arvostelunsa eivät ulotu minuun,
minun kuninkaani, lainlaatijani ja esimieheni on kaikkivaltias Jumala.
Minusta tuntuu omituiselta, että kaikki ihmiset eivät pala halusta
seurata samaa lippua -- yhtyä samaan työhön."

"Kaikilla ei ole teidän voimianne, ja hulluutta olisi heikon koettaa
pysyä väkevän tasalla."

"Minä en puhu heikoille enkä ajattele heitä, puhun vain sellaisille,
jotka ovat kyllin arvokkaita työhön ja kykenevät täyttämään sen."

"Sellaisia on harvassa, ja heitä on vaikea löytää."

"Se on totta, mutta kun sellaisia löytyy, on oikein herättää heidät,
kehoittaa ja vaatia heitä ponnistukseen, opettaa heitä tuntemaan
lahjansa ja minkätähden ne on annettu heille, puhua heille taivaan
lähettiläänä ja tarjota heille paikka Jumalan valittujen joukossa."

"Jos he todella ovat aiotut suuriin tehtäviin, eiköhän heidän oma
sydämensä ensimäisenä muistuta heille siitä?"

Minusta tuntui kuin olisi mahtava lumous kietoutunut yhä tiukempaan
ympärilleni. Odotin vavistuksella jotakin kohtalokasta sanaa, joka
ikuisiksi ajoiksi sulkisi minut siihen.

"Ja mitä _teidän_ sydämenne sanoo?" kysyi St. John.

"Minun sydämeni on mykkä -- minun sydämeni on mykkä", sanoin vavisten.

"Silloin minun täytyy puhua sen puolesta", jatkoi tuo syvä, taipumaton
ääni. "Jane, tulkaa kanssani Intiaan, ruvetkaa apulaisekseni ja
työtoverikseni!"

Taivas ja maa tanssivat silmissäni, kukkulat nousivat ja laskivat.
Oli kuin olisin kuullut äänen taivaasta -- kuin olisi yliluonnollinen
sanansaattaja kutsunut minua kuten kerran apostolia: "Tule Makedoniaan
ja auta meitä!" Mutta minä en ollut apostoli -- minä en voinut nähdä
lähettilästä enkä noudattaa hänen kutsuansa.

"Oh, St. John", huudahdin, "armahtakaa minua!" Pyysin armoa
sellaiselta, joka siinä mitä piti velvollisuutenaan ei tuntenut sääliä
eikä omantunnonvaivoja.

Hän jatkoi:

"Jumala ja luonto ovat aikoneet teidät lähetyssaarnaajan vaimoksi.
Ne eivät ole antaneet teille ulkonaisia etuja, vaan sitä enemmän
sisällisiä. Te olette luotu työhön, vaan ei rakkauteen. Teistä täytyy
tulla lähetyssaarnaajan vaimo. Teistä täytyy tulla omani -- ja minä
vaadin teidät -- en omaa iloani varten, vaan Herrani palvelukseen."

"Minä en kykene siihen, minulla ei ole kutsumusta", sanoin.

Hän oli valmistautunut näihin ensimäisiin vastaväitteisiin eikä
pahastunut niistä. Kun hän seisoi siinä edessäni, selkä vasten kalliota
ja käsivarret ristissä rinnalla, huomasin, että hän oli valmistautunut
pitkälliseen ja itsepintaiseen vastarintaan ja varannut riittävän
määrän kärsivällisyyttä kestääksensä loppuun asti ja suoriutuakseen
taistelusta voittajana.

"Nöyryys, Jane", sanoi hän, "on ensimäinen kristillisistä hyveistä,
ja oikein sanotte, että ette kykene tähän työhön. Kuka kykenisikään
siihen? Tai kuka kutsutuista uskoisi olevansa kutsumuksensa arvoinen?
Minä esimerkiksi olen vain tomua ja tuhkaa. Yhdessä Paavalin kanssa
tunnustan, että olen suurin syntisistä, mutta en salli tietoisuuden
omasta huonoudestani masentaa itseäni. Minä tunnen Mestarini,
hän on yhtä oikeamielinen kuin voimakas, ja kun hän valitsee
heikon välikappaleen täyttämään suurta tehtävää, antaa hän tälle
tyhjentymättömässä armossaan kyllin voimaa ja kykyä suorittamaan työnsä
loppuun. Ajatelkaa kuten minäkin, Jane, uskokaa kuten minäkin! Minä
kehoitan teitä nojautumaan lujimpaan kallioista, älkääkä epäilkö, ettei
se voisi kantaa teidän heikkouttanne!"

"Minä en vähääkään tunne lähetyssaarnaajien elämää. En ole koskaan
tutkinut heidän työtänsä."

"Siinä suhteessa voin minä, niin halpa kuin olenkin, antaa teille
tarvittavan avun. Voin tunti tunnilta osoittaa teille työnne, seisoa
alituisesti vieressänne ja auttaa teitä. Tämän tekisin alussa, sillä
pian olisitte -- minä tunnen voimanne -- yhtä taitava ja kykenevä kuin
minäkin ettekä kaipaisi apuani."

"Voimani -- onko minulla voimia sellaiseen työhön? Minä en tunne niitä.
Puheenne ei herätä minussa mitään vastakaikua. Ei mikään tuli syty
sydämessäni -- ei mikään uusi elämä herää -- ei mikään ääni kehoita
minua. Oh, toivoisin, että voisitte tällä hetkellä nähdä sydämeeni --
se on kuin valoton vankila, jossa elää vain yksi tunne -- arka pelko
siitä, että lopulta saisitte minut ryhtymään työhön, jota en voisi
täyttää."

"Minulla on jo vastaus valmiina -- kuulkaa siis! Olen pitänyt teitä
silmällä ensi kohtauksestamme asti. Olen näinä kymmenenä kuukautena
tutkinut teitä. Olen sinä aikana pannut teidät useita kertoja
koetukselle, ja mitä olen nähnyt? Kyläkoulussa suorititte hyvin,
täsmällisesti ja taitavasti työn, joka ei soveltunut tapoihinne ja
taipumuksiinne, ja voititte oppilaittenne rakkauden. Saadessanne
odottamatta tietää tulleenne rikkaaksi, pysyitte täysin levollisena,
mikä osoitti, että rikkaudella ei ole liian suurta valtaa mielenne yli.
Se reipas, päättäväinen tapa, millä tasasitte laillisen omaisuutenne
neljään osaan, joista kolme luovutitte omantuntonne vaatimuksesta pois,
osoittaa, että mielenne on lämmin ja uhrautuva. Se alttius, millä
minun pyynnöstäni jätitte mieluisat opintonne ja ryhdyitte toisiin,
koska ne miellyttivät minua, se väsymätön ahkeruus, millä olette niitä
harjoittanut, ja se kärsivällisyys ja tarmo, millä olette kohdannut
vaikeuksia, osoittavat, että teillä on juuri ne ominaisuudet, joita
etsin. Jane, te olette lahjakas, ahkera, epäitsekäs, uskollinen, luja
ja rohkea, te olette samalla kertaa lempeä ja voimakas. Lakatkaa
epäilemästä itseänne -- minä luotan teihin täydellisesti. Intialaisten
koulujen johtajattarena, työtoverina Intian naisten keskuudessa
olisitte minulle korvaamaton."

Kahleet kietoutuivat lujemmin ympärilleni, vastustuskykyni väheni,
hitaasti, mutta varmasti. Hänen viimeiset sanansa olivat raivanneet
tien, joka oli tuntunut niin mahdottomalta, verrattain selväksi.
Tehtäväni, joka oli näyttänyt niin epämääräiseltä, niin toivottoman
sekavalta, sai hänen järjestävän kätensä vaikutuksesta määrätyn muodon.
Hän odotti vastausta. Pyysin neljännestunnin miettimisaikaa.

"Hyvin kernaasti", sanoi hän, meni pari askelta ylemmäksi, heittäytyi
kanervikkoon ja makasi siinä liikkumattomana.

"Minä _voin_ tehdä, mitä hän tahtoo minulta, se täytyy minun nähdä ja
tunnustaa", tuumin. "Nimittäin vain siinä tapauksessa, että jään eloon
pitemmäksi aikaa. Mutta tunnen hyvin, etten kauan kestäisi Intian
polttavaa aurinkoa. Entä sitten? Hän ei siitä huolisi, vaan kun aikani
olisi täytetty, jättäisi hän minut tyynenä ja alistuvana sen Jumalan
haltuun, joka antoi minut hänelle. Asia on hyvin selvänä edessäni.
Jättäessäni Englannin jättäisin rakastetun, mutta tyhjän maan -- Mr.
Rochester ei ole siellä, ja jos hän olisikin, ei se koskaan voisi
merkitä minulle mitään. Minun _täytyy_ elää ilman häntä nyt, eikä ole
mitään niin mieletöntä, mitään niin heikkoa kuin elää päivästä päivään
odottaen jotakin mahdotonta muutosta olosuhteissa, ihmettä, joka voisi
yhdistää meidät. Luonnollisesti -- kuten St. John kerran sanoi --
täytyy minun etsiä uutta sisällystä elämälleni menetetyn sijaan -- eikö
se tehtävä, jonka hän nyt tarjoo minulle, ole ihanin, mitä ihminen voi
omaksua ja Jumala antaa? Eikö tällainen ylevä, vaikeasti saavutettu
päämäärä ole omiaan täyttämään onnettoman rakkauden ja rauenneitten
toiveitten aiheuttamaa tyhjyyttä? Luulen, että minun täytyy vastata
myöntävästi ja kuitenkin epäröin. Voi, jos yhdyn St. Johniin, kiellän
puolet itsestäni, jos menen Intiaan, menen ennenaikaiseen kuolemaan. Ja
kuinka täyttyy väliaika Intiaan lähdön ja haudan välillä? Sen tiedän
hyvinkin. Näen sen liiankin selvästi. Olen ponnisteleva tyydyttämään
St. Johnin vaatimuksia kunnes jäseneni särkevät. Minä _voin_
tyydyttää hänen odotuksensa aina hienoimpia yksityiskohtia myöten.
_Jos_ menen hänen kanssaan -- _jos_ teen hänen vaatimansa uhrin, teen
sen perinpohjin. Heitän alttarille kaikki, sydämeni, elämäni. Hän ei
koskaan tulisi rakastamaan minua, mutta hän hyväksyisi ponnistukseni,
ja hän saisi nähdä minussa ennentuntematonta tarmoa ja taipumuksia,
joista hänellä nyt ei ole aavistustakaan. Minä osaan tehdä työtä yhtä
lujasti ja yhtä rohkeasti kuin hän."

"Olisi siis mahdollista suostua hänen pyyntöönsä, ellei erästä asiaa
-- erästä kauheata asiaa olisi olemassa. Hän pyytää minua vaimokseen
ja hän ei rakasta minua enempää kuin tuo jyrkkä kallio, jota vastaan
virran kuohut lyövät. Hän pitää minua arvossa kuten sotilas hyvää
asetta, siinä kaikki. Se ei pahoittaisi mieltäni, jos en olisi hänen
vaimonsa, mutta voinko antaa hänen kylmästi toteuttaa laskelmansa
ja alistua vihittäväksi häneen? Voinko ottaa häneltä vihkisormuksen
ja suostua kaikkiin rakkauden ulkonaisiin muotoihin -- joita hän
epäilemättä tunnollisesti noudattaisi -- vaikka tietäisin, että hänen
sydämensä on kokonaan poissa minulta. Voinko sietää tietoisuutta siitä
että jokainen hänen hyväilynsä on vain uhraus, jonka hän periaatteen
vuoksi tekee. Ei, sellainen marttyyrinä oleminen olisi kauheata. En
koskaan alistu siihen. Hänen sisarenansa voin seurata häntä -- en hänen
vaimonansa. Sen sanon hänelle."

Katsoin ylös kukkulan rinteelle. Siinä hän makasi vieläkin,
liikkumattomana kuin kaadettu pylväs, kasvot kääntyneinä minua kohti ja
läpitunkeva katse kohdistettuna minuun. Hän hypähti jaloilleen ja tuli
luokseni.

"Olen valmis tulemaan Intiaan, jos saan tulla vapaana."

"Vastauksenne kaipaa selitystä", sanoi hän, "se ei ole selvä."

"Olette tähän saakka ollut veljeni, minä olen ollut sisarenne, olkaamme
niin edelleenkin. On parempi, ettemme mene naimisiin."

Hän pudisti päätänsä. "Se ei kelpaa. Jos olisitte oikea sisareni
olisi asia toisin; ottaisin teidät sellaisena mukaani enkä etsisi
vaimoa. Mutta asiain näin ollen täytyy yhteytemme saada avioliiton
pyhitys. Muuten se on mahdoton -- käytännölliset syyt estävät kaikki
muut suunnitelmat. Ettekö näe sitä, Jane? Ajatelkaa hetkinen -- terve
järkenne opastaa teitä."

Minä ajattelin, mutta terve järkeni muistutti minulle vieläkin sitä
tosiseikkaa, että emme rakastaneet toisiamme niinkuin miehen ja vaimon
tulisi, ja että meidän senvuoksi ei pitäisi mennä naimisiin. Sanoin sen
hänelle. "St. John", lisäsin, "minä pidän teitä veljenäni, te minua
sisarenanne -- olkaamme edelleenkin niin."

"Emme voi -- emme voi", vastasi hän terävästi ja päättäväisesti, "se
ei käy laatuun. Te olette sanonut lähtevänne kanssani Intiaan --
muistakaa, että olette sanonut niin."

"Ehdollisesti."

"Olkoon niin. Pääasiaa -- lähtöä Englannista ja yhteistyötä minun
kanssani -- ette ole vastustanut. Olette jo melkein tarttunut auraan,
ettekä ole niin häilyväinen, että vetäisitte kätenne pois. Teidän
tulee, ottaa huomioon vain yksi näkökohta -- kuinka se työ, johon
olette ryhtynyt, tulisi parhaiten suoritetuksi. Hellittäkää hieman
monimutkaisista harrastuksistanne, tunteistanne, ajatuksistanne ja
toiveistanne, yhdistäkää ne kaikki yhdeksi ainoaksi päämääräksi --
suuren Mestarinne antaman tehtävän täyttämiseksi. Ollaksenne kykenevä
siihen täytyy teidän saada auttaja -- ei veli, se side ei ole kyllin
luja -- vaan mies. Minäkään en tarvitse sisarta, sisar voidaan koska
tahansa ottaa minulta pois. Tarvitsen vaimon, sillä vain sellaiseen
apulaiseen voin saada kylliksi suuren vaikutusvallan, ja vain hänet
saan varmasti pitää kuolemaani asti."

Minä vapisin hänen puhuessaan, sillä tunsin jo hänen vaikutusvaltansa
ytimissäni asti.

"Etsikää joku toinen kuin minä, St. John, etsikää joku joka sopii
teille!"

"Tarkoitatte, joka sopii tarkoituksiini, joka sopii kutsumukseeni.
Sanon teille taaskin, että en halua elämänkumppanikseni mitätöntä
yksilöä -- pelkkää ihmistä, jolla on ihmisen itsekkäät vaistot, vaan
lähetyssaarnaajana haluan työtoveria."

"Ja minä annan lähetyssaarnaajalle kaiken voimani ja tarmoni -- siinä
kaikki mitä hän tarvitsee -- mutta itseäni en anna. Hän saa sydämen --
mitä hän tekee kuorella? Sen säilytän itselleni."

"Te ette voi, te ette saa. Luuletteko, että Jumala tyytyy puolinaiseen
uhriin? Minä taistelen Jumalan asian puolesta ja kutsun teitä hänen
työhönsä. Hänen tähtensä en voi hyväksyä vaillinaista antaumusta,
tahdon kaikki tai ei mitään."

"Oh, minä kyllä annan sydämeni Jumalalle. _Te_ ette sitä tarvitse."

En takaa, ettei sekä äänessä, jolla lausuin nämä sanat, että
tunteessa, joka sillä hetkellä valtasi mieleni, ollut jonkun verran
hillittyä ivaa. Olin tähän saakka kaikessa hiljaisuudessa pelännyt St.
Johnia, koska en ollut ymmärtänyt häntä. Hän oli herättänyt minussa
pelonsekaista kunnioitusta, koska hän oli pitänyt minua epätiedossa
itsestään. En ollut osannut sanoa, kuinka paljon hänessä oli pyhimystä,
ja kuinka paljon kuolevaista ihmistä, mutta tämän keskustelun aikana
valkeni moni seikka, ja hänen olemuksensa oli selvänä edessäni. Näin
hänen puutteellisuutensa ja ymmärsin ne. Istuessani siinä kanervikossa
ymmärsin, että tuo kaunis olento edessäni oli ihminen, yhtä erehtyvä
kuin minäkin. Hänen kovuutensa ja itsevaltaisuutensa olivat nyt
paljastettuina edessäni. Näin selvästi hänen vikansa ja rohkaisin
mieleni. Olin vertaiseni kanssa -- vertaiseni, jota voin vastustaa ja
jonka voin voittaa, jos hyvin pidin puoliani.

Hän ei ollut sanonut mitään viimeisen lauseeni jälkeen. Uskalsin nyt
katsoa häntä suoraan kasvoihin. Hänen läpitunkevasta katseestaan,
joka oli kääntynyt minuun, ilmeni mitä suurinta hämmästystä. "Onko
hän ivallinen -- ivallinen _minulle_?" näytti se kysyvän. "Mitä se
merkitsee?"

"Älkää unohtako, että asia on vakava", sanoi hän hetken kuluttua.
"Niin vakavasta asiasta emme voi ajatella emmekä puhua kevytmielisesti
tekemättä syntiä. Minä uskon, Jane, että puhutte vakavasti sanoessanne
tahtovanne antaa sydämenne Jumalalle -- siinä kaikki, mitä tarvitsen.
Riistäkää sydämenne kerta kaikkiaan irti ihmisistä ja antakaa se
Herrallenne, ja hänen hengellisen valtakuntansa lähestyminen maan
päällä on oleva suurin ilonne ja tärkein harrastuksenne, ja sille
päämäärälle olette valmis uhraamaan kaiken muun. Te näette silloin,
kuinka suuressa määrin avioelämämme on edistävä ponnistuksiamme, sekä
teidän että minun, sillä vain avioliitto yhdistää eroamattomasti ja
sopusointuisesti kaksi ihmiskohtaloa toisiinsa, ja te jätätte silloin
syrjään kaikki vähäpätöiset oikut -- kaikki inhimilliset tunnesyyt,
kaikki epäilykset persoonallisen rakkautemme määrästä, laadusta tai
hellyydestä ja suostutte vaimokseni viipymättä."

"Niinkö?" sanoin lyhyesti ja katselin hänen kauniita, sopusuhtaisia
piirteitään, jotka kuitenkin olivat omituisen peloittavat
vakavuudessaan, hänen käskevää, vaan ei avonaista otsaansa, hänen
loistavia, syviä, läpitunkevia silmiään, jotka eivät koskaan olleet
lempeät, hänen pitkää, kookasta vartaloansa, ja kuvittelin itseäni
_hänen vaimonansa_. Oh, se ei koskaan kävisi laatuun! Hänen
apulaisensa, hänen toverinsa voisin kyllä olla, siinä asemassa
matkustaisin kylläkin hänen kanssaan merten taa, ponnistelisin Aasian
erämaissa helteisen taivaan alla, ihailisin hänen rohkeuttaan,
voimaansa ja alttiuttansa ja kilpailisin niissä hänen kanssaan,
mukautuisin tyvenesti hänen käskyihinsä, hymyilisin levollisena hänen
pohjattomalle kunnianhimolleen, erottaisin uskonsankarin ihmisestä
hänessä, kunnioittaisin edellistä ja antaisin anteeksi jälkimäiselle.
Epäilemättä usein kärsisin paljon, jos olisin vain tässäkin asemassa
hänen mukanaan, ruumiini olisi rasittavan ikeen alla, mutta sydämeni
ja mieleni olisi vapaa. Minulla olisi vielä oma itseni, omat
kahlitsemattomat tunteeni, joista saisin virkistystä yksinäisinä
hetkinä. Sielussani olisi vielä kätköjä, jotka kuuluisivat yksin
minulle ja jonne hän ei koskaan pääsisi, ja niitten suojissa versoisi
vapaita tunteita, joita ei hänen sotilas-jalkansa koskaan saisi
tallata eikä hänen synkkä ankaruutensa tukahuttaa. Mutta olla hänen
vaimonansa -- seisoa alituisesti hänen rinnallaan ja alituisesti olla
rajoitettu, masennettu, lakkaamatta hillitä luontoni tulta ja pakottaa
sitä palamaan sisäänpäin ja pysymään piilossa, vaikkakin se silloin
polttaisi tuhaksi sisimmän sydämeni -- se olisi sietämätöntä.

"St. John", huudahdin, päästyäni niin pitkälle mietteissäni.

"Mitä", sanoi hän jääkylmästi.

"Sanon vieläkin: suostun vapaaehtoisesti seuraamaan teitä
työtoverinanne, mutta ei vaimonanne. Minä en voi tulla vaimoksenne."

"Teidän täytyy tulla vaimokseni", sanoi hän lujasti, "muuten ei koko
asiasta tule mitään. Kuinka voisin minä, tuskin kolmikymmenvuotias
mies, ottaa mukaani Intiaan yhdeksäntoistavuotiaan tytön, ellen olisi
naimisissa hänen kanssaan? Kuinka voisimme olla alituisesti yhdessä --
väliin autioissa seuduissa ja villiheimojen keskellä -- jollemme olisi
naimisissa?"

"Aivan hyvin", sanoin lyhyesti, "aivan yhtä hyvin kuin jos olisin joko
oikea sisarenne tai mies ja pappi kuten tekin."

"Tiedetään kuitenkin, että ette ole oikea sisareni, enkä voi esittää
teitä sellaisena. Jos sen tekisin, joutuisimme molemmat häpeällisten
epäluulojen alaisiksi. Sitäpaitsi -- vaikka teillä onkin miehen aivot,
on teillä naisen sydän -- se ei kävisi laatuun."

"Se kävisi laatuun mainiosti", vakuutin hieman halveksivasti. "Minulla
on naisen sydän, mutta ei teitä kohtaan. Teitä kohtaan tunnen vain
taistelutoverin suoruutta, uskollisuutta ja veljellisyyttä ja, jos
haluatte, oppilaan kunnioitusta ja kuuliaisuutta opettajaansa kohtaan,
mutta ei mitään muuta -- älkää pelätkö."

"Juuri sitä tarvitsenkin", puheli hän itsekseen, "juuri sitä. Jos on
esteitä tiellä, hakataan ne maahan. Jane, te ette katuisi naimista
minun kanssani, olkaa varma siitä. Meidän _täytyy_ mennä naimisiin.
Sanon sen vielä kerran, mitään muuta mahdollisuutta ei ole, ja
epäilemättä seuraa avioliiton mukana tarpeellinen määrä rakkautta,
jotta liittomme olisi teidänkin silmissänne oikeutettu."

"Halveksin käsitystänne rakkaudesta", en voinut olla sanomatta, kun
nousin ja seisoin hänen edessään nojautuen kallioon. "Halveksin sitä
teeskenneltyä tunnetta, jonka tarjoatte minulle, St. John, ja halveksin
teitä kun sen tarjoatte."

Hän katseli minua terävästi ja painoi kaunismuotoiset huulensa lujasti
yhteen. Oli vaikeata sanoa, oliko hän suuttunut vai hämmästynyt, sillä
hän osasi niin täydellisesti hallita ilmeitään.

"En odottanut kuulevani teiltä tuollaista", sanoi hän. "En luule
tehneeni mitään, mikä ansaitsisi halveksimista."

Hänen lempeä äänensä lauhdutti minut ja hänen ylevän tyyni käytöksensä
herätti minussa kunnioitusta.

"Antakaa anteeksi sanani, St. John, mutta on oma syynne, että olen
puhunut niin kiivaasti. Olette ottanut puheeksi asian, jossa olemme
kokonaan eri mieltä ja josta emme koskaan saisi väitellä. Jo pelkkä
sana 'rakkaus' tuottaa epäsopua välillemme -- kuinka kävisikään,
jos tulisi kysymys itse asiasta? Rakas serkkuni, jättäkää sikseen
avioliitto-aikeenne -- unohtakaa se!"

"Ei", sanoi hän, "se on jo kauan ollut lempiajatukseni, ja vain se
takaa korkean päämääräni. Mutta tällä kertaa en tahdo vaivata teitä
kauemmin. Huomenna lähden Cambridgeen. Minulla on siellä paljon
ystäviä, joille tahtoisin sanoa hyvästi. Viivyn poissa kaksi viikkoa
-- käyttäkää hyväksenne sitä aikaa ja ajatelkaa tarjoustani. Älkää
unohtako, että jos hylkäätte sen, ette hylkää minua, vaan Jumalan. Hän
tarjoo minun kauttani teille ylevän tehtävän, ja vain minun vaimonani
voitte antautua siihen. Jos kieltäydytte tulemasta vaimokseni,
valitsette kerta kaikkiaan itsekkyyden tien ja maineettoman, ahtaan
arkielämän. Ja varokaa silloin tulemasta lasketuksi niitten joukkoon,
jotka ovat kieltäneet uskonsa ja ovat pahempia kuin pakanat." Hän oli
sanonut sanottavansa. Kääntyen pois minusta hän vielä kerran katsoi
yli kukkuloitten ja virran kuohujen, mutta tällä kertaa hän sulki
tunteensa omaan rintaansa -- minä en ollut kyllin hyvä kuulemaan
niitä. Kulkiessani hänen rinnallaan kotiin päin luin helposti hänen
tunteensa minua kohtaan hänen järkähtämättömästä hiljaisuudestaan.
Hänen ankara ja itsevaltainen luonteensa oli pettynyt kohdatessaan
vastarintaa siinä, missä se oli odottanut alistumista, ja hänen kylmä,
taipumaton järkensä ei voinut hyväksyä tunteita ja näkökohtia, joita
ei ymmärtänyt. Ihmisenä hän olisi tahtonut pakottaa niskoittelijan
kuuliaisuuteen, ja vain kristittynä hän kohteli minua niin
kärsivällisesti ja myönsi niin pitkän miettimis- ja katumusajan.

Kun hän sinä iltana suuteli sisariaan, näki hän sopivaksi olla
antamatta kättänsäkään minulle ja jätti vaieten huoneen. Minä, joka
tunsin suurta ystävyyttä häntä kohtaan, vaikka en rakastanutkaan
häntä, olin pahoillani tästä ilmeisestä epäsuosion osoituksesta, niin
pahoillani, että kyynelet kihosivat silmiini.

"Minä näen, että St. John ja sinä olette riidelleet kävelyllänne",
sanoi Diana. "Mutta mene hänen jälessään, hän viivyttelee nyt
käytävässä odotellen sinua -- hän tahtoo varmaan sovintoa."

Minä en ole liiaksi ylpeä tällaisissa tilaisuuksissa. Olen aina
mieluummin onnellinen kuin arvokas. Juoksin hänen jälessään. Hän seisoi
portaitten juurella.

"Hyvää yötä, St. John", sanoin.

"Hyvää yötä, Jane", vastasi hän levollisesti.

"Antakaa kätenne tänne sitten!" lisäsin.

Kuinka kylmä ja löyhä olikaan se kosketus, jonka tunsin sormenpäissäni.
Hän oli syvästi tyytymätön päivän tapahtumiin, eikä mikään
sydämellisyys olisi voinut lämmittää, mitkään kyynelet hellyttää häntä.
Hänen kanssaan ei voinut päästä onnelliseen sovintoon -- häneltä
ei saanut hymyilyä eikä hyvää sanaa. Kristittynä hän vieläkin oli
kärsivällinen ja tasainen, ja kun kysyin, antoiko hän anteeksi minulle,
vastasi hän, että hänen tapansa ei ollut painaa loukkauksia mieleensä,
ja että hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anteeksi annettavaa, koska
en ollut loukannut häntä.

Siihen hän jätti minut. Olisin mieluummin suonut, että hän olisi lyönyt
minut maahan.



Kolmaskymmenesviides luku.


Hän ei lähtenytkään Cambridgeen seuraavana päivänä, kuten oli
luvannut. Hän lykkäsi matkansa kokonaisen viikon eteenpäin ja sen
viikon aikana sain tuntea, kuinka ankarasti hyvä ja tunnollinen, mutta
kova ja leppymätön mies voi rangaista sitä, joka on häntä loukannut.
Osoittamatta millään avoimella teolla vihamielisyyttään, lausumatta
ainoatakaan kiivasta sanaa antoi hän minun tuntea joka hetki, että olin
joutunut hänen suosionsa ulkopuolelle.

Eipä silti, että St. John olisi elättänyt kristitylle sopimatonta
kostonhalua mielessään -- eipä silti että hän olisi vahingoittanut
hiuskarvaakaan päästäni, jos se olisi ollut hänen vallassaan. Hän oli
sekä luonnoltaan että periaatteeltaan alhaisen kostonhimon yläpuolella.
Hän oli antanut minulle anteeksi sen että olin sanonut halveksivani
häntä ja hänen rakkauttaan, mutta hän ei ollut unohtanut sanojani
eikä tulisi unohtamaan niitä koko elinaikanaan. Hänen katseestaan
huomasin, että ne sanat olivat aina kirjoitetut ilmaan hänen ja minun
välille; kun puhuin, kaikuivat ne äänessäni ja vaikuttivat jokaiseen
vastaukseen, minkä hän antoi minulle.

Hän ei suinkaan lakannut puhumasta kanssani, vieläpä kutsui minut
joka aamu työmme ääreen kuten ennenkin, mutta pelkään, että hänen
turmeltunut luontonsa tunsi vilpitöntä iloa, johon hänen parempi
minänsä tietysti ei voinut yhtyä, kun hän, säilyttäen tarkalleen
entisen käytöksensä ja puhetapansa, osasi erittäin taitavasti vetää
pois kaiken sen myötätunnon ja hyväksymisen, mikä ennen oli antanut
työllemme omituisen viehätyksen. Minua kohtaan hän ei todellakaan
enää ollut lihaa ja verta, vaan marmoria. Hänen silmänsä olivat kaksi
kylmää, loistavan sinistä jalokiveä, hänen kielensä puhumiskone --
siinä kaikki. Kaikki tämä oli minulle kidutusta -- hienoa, pitkällistä
kidutusta. Se elätti minussa hiljaista, polttavaa katkeruutta ja
hivuttavaa levottomuutta, joka sekä kiihdytti että masensi minua.
Tunsin, kuinka tämä hyvä mies, jonka sielu oli puhdas ja kylmä kuin
kalliolähde, kiduttaisi minut kuoliaaksi, jos olisin hänen vaimonsa,
vuodattamatta kuitenkaan pisaraakaan verestäni ja saamatta pienintäkään
rikollisuuden varjoa kristallikirkkaalle omalletunnolleen. Tämän
tunsin varsinkin silloin kun turhaan koetin päästä sovintoon hänen
kanssaan. _Hän_ ei mitenkään kärsinyt epäsovustamme -- _hän_ ei
kaivannut muutosta, ja vaikka kyyneleni monesti kostuttivat niitä
sivuja, joitten yli molemmat kumarruimme, ei tämä tehnyt suurempaa
vaikutusta hänen sydämeensä kuin jos se todella olisi ollut kiveä tai
metallia. Sisarilleen hän oli tähän aikaan jonkun verran ystävällisempi
kuin tavallisesti -- ikäänkuin ei pelkkä kylmyys olisi riittävästi
osoittanut minulle kuinka täydelliseen epäsuosioon olin joutunut, vaan
vastakohdan täytyi tehdä ero vielä tuntuvammaksi. Ja uskon varmaan,
että hän ei tehnyt tätä ilkeydestä, vaan periaatteesta.

Iltaa ennen hänen lähtöänsä satuin näkemään hänet puutarhassa
auringonlaskun aikana, ja katsellessani häntä siinä muistin, että tuo
mies, niin vieras kuin hän nyt olikin minulle, oli läheinen sukulaiseni
ja oli kerran pelastanut henkeni. Tahdoin vielä kerran koettaa saada
takaisin hänen ystävyytensä. Menin hänen luokseen, kun hän nojautui
pieneen puutarhaporttiin, ja kävin suoraan käsiksi asiaani.

"St. John, olen onneton, koska olette vielä suuttunut minuun. Emmekö
voisi taas olla ystäviä?"

"Minä toivon, että olemme ystäviä", oli hänen järkähtämätön
vastauksensa. Ja hän katseli nousevaa kuuta, kuten tullessanikin.

"Ei, St. John, me emme ole ystäviä kuten olimme ennen. Sen kyllä
tiedätte."

"Emmekö ole? Se on erehdys. Minä puolestani toivon teille kaikkea hyvää
eikä mitään pahaa."

"Sen kyllä uskon, St. John, sillä tiedän, että te ette voisi toivoa
pahaa kenellekään, mutta koska olen sukulaisenne, toivoisin itseäni
kohtaan läheisempää tunnetta kuin tuota yleistä ihmisrakkautta, jonka
ulotatte vieraisiinkiin."

"Tietysti", sanoi hän. "Toivomuksenne on järkevä, ja minä en suinkaan
pidä teitä vieraana."

Nämä rauhallisella ja kylmällä äänellä lausutut sanat olivat tarpeeksi
loukkaavat ja masentavat. Jos olisin kuunnellut ylpeyden ja kiukun
ääntä, olisin jättänyt hänet siihen paikkaan, mutta joku toinen,
voimakkaampi ääni kuului rinnassani. Kunnioitin syvästi serkkuni
lahjoja ja korkeita päämääriä. Hänen ystävyytensä merkitsi minulle
paljon, ja sen menettäminen olisi surettanut minua syvästi. En tahtonut
niin vähällä luopua yrityksestäni.

"Tälläkö tavalla meidän pitää erota, St. John. Ja kun lähdette Intiaan,
jätättekö minut silloinkin samalla tavalla, ilman ystävällistä sanaa?"

Silloin hän käänsi katseensa kuusta ja suuntasi sen suoraan minuun.

"Kun minä menen Intiaan ja jätän teidät, Jane? Ettekö te sitten tule
Intiaan?"

"Sanoittehan, etten voi, jollen ole naimisissa kanssanne."

"Ettekö sitten aio tulla vaimokseni? Pysyttekö vieläkin päätöksessänne?"

Miten paljon kauhua voikaan kylmän ihmisen levollinen, jäätävä kysymys
herättää? Heidän suuttumuksensa on kuin lumivyöry, kuin jäätyneen meren
aukeaminen.

"Ei, St. John, minä en tule vaimoksenne, minä pysyn päätöksessäni."

Lumivyöry oli jo lähtenyt liikkeelle ja liukunut hiukan alaspäin, mutta
se ei vielä syöksynyt ylitseni.

"Vielä kerran, minkätähden tämä kielto?" kysyi hän.

"Koska ette rakasta minua ja koska nyt lisäksi melkein vihaatte minua.
Jos tulisin vaimoksenne, kiduttaisitte minut kuoliaaksi. Teette sen jo
nyt."

Hänen poskensa ja huulensa kalpenivat -- tulivat aivan valkeiksi.

"_Kiduttaisin teidät kuoliaaksi -- teen sen jo nyt_? Sananne
ovat kiihkeät, epänaiselliset, valheelliset -- sellaisia ei saa
käyttää! Ne ilmaisevat onnetonta mielenlaatua ja ansaitsevat mitä
ankarinta moitetta. Ne tuntuvat anteeksiantamattomilta, mutta ihmisen
velvollisuus on antaa anteeksi lähimäisellensä -- ei seitsemän kertaa,
vaan seitsemänkymmentä kertaa seitsemän."

Nyt olin pilannut koko asian. Koettaessani rehellisesti haihduttaa
hänen mielestään edellisen loukkaukseni jäljen olin vain painanut
uuden, paljon syvemmän, tuolle kiinteälle pinnalle, vieläpä polttanut
sen siihen.

"Nyt ainakin vihaatte minua", sanoin. "On hyödytöntä koettaa lepyttää
teitä enää. Näen, että olen saanut teistä ikuisen vihamiehen."

Nämä sanat sisälsivät uuden loukkauksen, sitä pahemman, mitä
todenmukaisemmat ne olivat. Hänen verettömät huulensa vavahtivat
suonenvedontapaisesti. Tunsin herättäneeni leppymätöntä vihaa ja olin
syvästi pahoillani.

"Te ymmärrätte väärin sanani", sanoin ja tartuin hänen käteensä. "En
vähääkään aio pahoittaa mieltänne -- sitä en todellakaan aio."

Hän hymyili katkerasti ja veti kätensä päättävästi kädestäni. "Ja nyt
kai otatte takaisin lupauksenne ettekä ollenkaan tule Intiaan, vai
kuinka", sanoi hän oltuamme hyvän aikaa ääneti.

"Ei, olen valmis tulemaan apulaisenanne", vastasin. Seurasi hyvin pitkä
äänettömyys. En osaa sanoa, minkälaisen taistelun hän sen kuluessa
taisteli oman luontonsa kanssa, mutta hänen silmänsä liekehtivät
oudosti ja omituiset varjot kiitivät hänen kasvojensa yli. Hän puhui
vihdoin.

"Olen jo todistanut, kuinka mieletöntä on teidän ikäisenne tytön aikoa
ulkomaille minun ikäiseni miehen kanssa, jollemme ole naimisissa. Olen
todistanut sen teille tavalla, jonka olisin luullut estävän teitä enää
viittaamastakaan sellaiseen suunnitelmaan. Valitan, että kuitenkin
olette tehnyt sen -- itsenne tähden."

Keskeytin hänet. Hänen moitteessaan oli jotakin, joka heti antoi
minulle rohkeuteni takaisin. "Olkaa toki järkevä, St. John, tehän
puhutte mielettömyyksiä. Sanani ovat muka loukanneet teitä. Se ei voi
olla mahdollista, sillä niin ylevämielinen ihminen kuin te ei voi olla
kyllin typerä tai tekopyhä ymmärtääkseen väärin tarkoitukseni. Sanon
vieläkin, apulaiseksenne tulen, mutta en koskaan vaimoksenne."

Taaskin hän kalpeni, mutta kuten äskenkin, hillitsi suuttumuksensa
täydellisesti. Hän sanoi painokkaasti, mutta täysin levollisesti:

"Naispuolinen apulainen, joka ei ole vaimoni, ei koskaan sopisi
minulle. Näyttää siis siltä, kuin ette voisi tulla minun kanssani,
mutta jos tarjouksenne on rehellinen, tahdon kaupungissa puhua teistä
eräälle naineelle lähetyssaarnaajalle, jonka vaimo tarvitsee apulaista.
Yksityisomaisuutenne tekee teidät riippumattomaksi lähetysseuran
avustuksesta, ja niin säästytte kuitenkin häpeästä rikkoa lupauksenne
ja paeta sotajoukosta, johon olette sitoutunut yhtymään."

Kuten lukija hyvin tietää, en ollut luvannut mitään enkä sitoutunut
mihinkään, ja hänen puhetapansa oli aivan liian kovaa ja itsevaltaista
tähän tilaisuuteen.

Vastasin:

"Tässä ei ole kysymys mistään häpeästä, lupauksen rikkomisesta tai
pakenemisesta. En ole pienimmälläkään tavalla velvoitettu lähtemään
Intiaan, kaikkein vähimmin vieraitten ihmisten kanssa. Teidän kanssanne
olisin uskaltanut paljon, koska ihailen teitä, luotan teihin ja
rakastan teitä kuin sisar, mutta olen vakuutettu että, kenen kanssa
tahansa lähtisinkin, en siinä ilmanalassa eläisi kauan."

"Ah, te pelkäätte itsenne tähden", sanoi hän ja nyrpisti huuliaan
ylenkatseellisesti.

"Niin pelkään. Jumala ei ole antanut minulle elämääni viskattavaksi
pois, ja alan ajatella, että jos noudattaisin tahtoanne, tekisin
melkein itsemurhan. Ennenkuin lopullisesti jätän Englannin, tahdon
sitäpaitsi varmasti tietää, enkö tekisi paremmin jäädessäni tänne kuin
lähtiessäni."

"Mitä tarkoitatte?"

"Olisi hyödytöntä koettaa selittää sitä teille, mutta on eräs asia,
joka jo kauan on tuottanut minulle tuskaa ja huolta, enkä voi lähteä
minnekään ennenkuin olen päässyt jonkinlaiseen selvyyteen sen suhteen."

"Tiedän, minne sydämenne kääntyy ja missä se riippuu kiinni. Rakkaus,
jota elätätte rinnassanne, on laiton ja luvaton. Teidän olisi jo kauan
sitten pitänyt musertaa se, ja nyt punastutte viitatessanne siihen. Te
ajattelette Mr. Rochesteria?"

Se oli totta. Myönsin sen vaieten.

"Aiotteko lähteä etsimään Mr. Rochesteria?"

"Minun täytyy saada tietää, mitä hänestä on tullut."

"Minun tehtäväni on silloin muistaa teitä rukouksissani ja hartaasti
pyytää Jumalalta, ettei teistä tulisi kadotuksen lasta. Luulin näkeväni
teissä yhden hänen valituistaan. Mutta Jumala näkee syvemmälle kuin
ihminen, ja _hänen_ tahtonsa tapahtukoon."

Hän avasi portin ja lähti kävelemään alas laaksoon. Hän oli pian poissa
näkyvistäni.

Tullessani takaisin seurusteluhuoneeseen seisoi Diana ikkunan ääressä
hyvin miettivän näköisenä. Diana oli koko lailla pitempi kuin minä, hän
laski kätensä olkapäälleni ja kumartui tarkastamaan kasvojani.

"Jane", sanoi hän, "sinä olet näihin aikoihin aina kalpea ja kiihtyneen
näköinen. Olen varma, että jotakin on tekeillä. Sano minulle, mitä St.
John ja sinä puuhaatte keskenänne. Olen viimeisen puolen tunnin ajan
katsellut teitä ikkunasta -- suo anteeksi, että vakoilen, mutta olen jo
kauan kuvitellut tiesi mitä. St. John on omituinen ihminen --"

Hän pysähtyi -- minä vaikenin -- sitten hän jatkoi:

"Tuo herra veljeni mahtaa hautoa aivan erikoisia suunnitelmia sinun
suhteesi. Hän on jo kauan kunnioittanut sinua huomaavaisuudellaan ja
mielenkiinnolla, jota hän ei koskaan ole osoittanut kenellekään muulle.
Mitä se merkitsee? Soisinpa että hän olisi rakastunut sinuun -- onko
hän, Jane?"

Painoin hänen viileän kätensä kuumalle otsalleni. "Ei, Di, ei
hituistakaan."

"Minkätähden hän sitten alituisesti seuraa sinua silmillään --
jättäytyy kahdenkesken kanssasi ja pysyttelee aina vieressäsi? Mary ja
minä olemme päättäneet, että hän tahtoo naida sinut."

"Niin hän tahtookin -- hän on pyytänyt minua vaimokseen."

Diana taputti käsiään. "Juuri sitä me ajattelimme ja toivoimme. Ja sinä
otat hänet, Jane, eikö niin? Ja sitten hän jää Englantiin."

"Kaukana siitä, Diana. Kosiessaan minua ei hänellä ole muuta ajatusta
kuin saada minusta sopiva työtoveri Intiaan."

"Mitä? Tahtooko hän sinua Intiaan?"

"Tahtoo."

"Hullutusta!" huudahti hän. "Siellä sinä et eläisi kolmea kuukautta,
siitä olen varma. Sinä et saa mennä -- ethän vain ole suostunut, Jane?"

"Olen kieltäytynyt menemästä naimisiin hänen kanssaan --"

"Ja luultavasti suututtanut hänet sillä, vai kuinka?"

"Syvästi. Pelkään, että hän ei koskaan anna sitä minulle anteeksi.
Suostuin kuitenkin seuraamaan häntä hänen sisarenaan."

"Se oli sulaa hulluutta sinulta, Jane. Ajattele, minkälaiseen
työhön ryhdyt -- voimakkaatkin siinä nääntyvät väsymyksestä, ja
sinä olet heikko. St. John -- sinä tunnet hänet -- tulee vaatimaan
sinulta mahdottomia, hänen seuralaisenaan et saisi levähtää päivän
kuumimpinakaan hetkinä, ja paha kyllä olen huomannut, että pakotat
itsesi täyttämään hänen vaatimuksensa, mitä hyvänsä hän vaatiikin.
Ihmettelen suuresti, mistä sait rohkeutta hylkäämään hänen kätensä.
Etkö sitten rakasta häntä, Jane?"

"En, en ainakaan tulevana miehenäni."

"Hän on kuitenkin kaunis mies."

"Ja minä olen niin ruma. Näetkös, Di, me emme sopisi yhteen."

"Ruma! Sinäkö? Et vähääkään. Olet aivan liian kaunis ja liian hyvä
tullaksesi elävänä paahdetuksi Intiassa." Ja hän vakavasti pyysi minua
jättämään sikseen kaikki tuumat lähteä hänen veljensä kanssa.

"Niin minun kai täytyykin", sanoin, "sillä kun äsken taas tarjouduin
tulemaan hänen apulaisekseen, ilmaisi hän hämmästyvänsä sopimatonta
käytöstäni. Hänen mielestään olin nähtävästi tehnyt itseni syypääksi
suureen säädyttömyyteen ehdottaessani, että seuraisin häntä
naimattomana -- ikäänkuin en alusta saakka olisi toivonut hänestä
veljeä ja aina pitänyt häntä sellaisena."

"Minkätähden luulet, että hän ei rakasta sinua?"

"Kuulisitpa hänen itsensä puhuvan siitä asiasta! Hän on yhä uudelleen
sanonut, että hän ei tahdo mennä naimisiin itsensä, vaan työnsä vuoksi.
Hän on sanonut, että minä olen luotu työhön -- en rakkauteen -- mikä
epäilemättä on totta. Mutta minun käsittääkseni, jos kerran en ole
luotu rakkautta varten, en myöskään ole luotu menemään naimisiin.
Eikö olisi kummallista, Di, olla koko iäkseen kahlittu mieheen, jonka
silmissä olisin vain hyödyllinen työkalu?"

"Sietämätöntä -- luonnotonta -- sellainen ei saisi tulla kysymykseen."

"Ja sitten", jatkoin, "vaikka nyt olenkin vain sisaren tavoin
kiintynyt häneen, voin kuvitella, että minussa mahdollisesti joskus
heräisi omituinen, kohtalokas, kiduttava rakkaus häneen, jos minut
pakotettaisiin hänen vaimokseen. Hän on niin lahjakas, ja hänen
olemuksessaan on joskus eräänlaista sankarillista suuruutta. Hän ei
tarvitsisi rakkauttani, ja jos antaisin hänen tuntea sitä, näyttäisi
hän kyllä, että se on kokonaan tarpeetonta hänelle, vieläpä sopimatonta
minulle. Tiedän että hän tekisi sen."

"Ja kuitenkin St. John on hyvä mies", sanoi Diana.

"Hän on hyvä ja suuri mies, mutta tavoitellessaan omia korkeita
päämääriään unohtaa hän säälimättä tavallisten ihmisten tunteet ja
tarpeet. Sentähden on parempi, että pienet ja heikot pysyvät poissa
hänen tieltään -- muuten hän tallaisi ne maahan. Siinä hän tulee --
hyvästi, Diana!" Ja minä riensin yläkertaan, kun näin hänen tulevan
puutarhaan.

Minun täytyi kuitenkin nähdä hänet illallisella. Aterian aikana hän
näytti yhtä tyveneltä kuin tavallisesti. Olin ajatellut, että hän
tuskin viitsisi puhua minulle ja luulin varmaan, että hän oli jättänyt
avioliitto-aikeensa sikseen, mutta pian sain nähdä erehtyneeni
molemmissa suhteissa. Hän kohteli minua tarkalleen kuten ennenkin,
s.o. tuolla moitteettomalla kohteliaisuudella, joka viime aikoina oli
tullut hänen tavakseen. Epäilemättä hän oli rukoillut Pyhän Hengen
apua voidakseen kukistaa sen suuttumuksen, jonka minä olin hänessä
herättänyt, ja uskoi nyt antaneensa minulle anteeksi vielä kerran.

Iltahartautta varten hän valitsi Ilmestyskirjan
kahdennenkymmenennenensimäisen luvun. Oli aina mieluista kuulla
raamatun sanaa hänen huuliltaan. Koskaan ei hänen kaunis äänensä
sointunut niin pehmeänä ja täyteläisenä, koskaan ei hänen jalon
yksinkertainen esiintymisensä ollut niin vaikuttavaa kuin hänen
tulkitessaan Jumalan käskyjä, ja tänä iltana oli ääni tavallista
juhlallisempi ja syvempi. Keväinen kuu loisti ikkunasta sisään ja
teki kynttilän valon melkein tarpeettomaksi. Hän istui pöydän ääressä
kumartuneena suuren, vanhan raamatun yli ja luki sen lehdiltä näkyjä
uudesta taivaasta ja uudesta maasta -- kuinka Jumala on tuleva
asumaan ihmisten keskelle ja on pyyhkivä pois kaikki kyynelet heidän
silmistänsä, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua
eikä kipua, sillä kaikki entinen on mennyt.

Seuraavat sanat vaikuttivat minuun sanomattoman omituisesti, etenkin,
koska pienestä vivahduksesta hänen äänessään huomasin, että hän oli
kääntynyt minuun.

"Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa,
ja hän on oleva minun poikani. Mutta", luettiin hitaasti ja selvästi,
"pelkurien ja epäuskoisten j.n.e. osa on oleva siinä järvessä, joka
tulta ja tulikiveä palaa; tämä on toinen kuolema."

Tästälähin tiesin, minkä kohtalon St. John pelkäsi tulevan osakseni.

Tyyni, hiljainen voitonriemu ja ikävöivä vakavuus väreili hänen
äänessään kun hän luki luvun viimeiset, ihanat sanat. Lukija näki jo
oman nimensä Karitsan elämänkirjassa ja ikävöi hetkeä, jolloin hän
pääsisi kaupunkiin, johon maan kuninkaat vievät kunniansa ja joka
ei tarvitse valoksensa aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus
valaisee sen, ja sen kynttilä on Karitsa.

Rukoukseen, joka seurasi lukemista, oli hän keskittänyt kaiken
voimansa, koko ankaran intonsa, hän kamppaili Jumalansa kanssa ja
tahtoi voittaa. Hän rukoili heikoille väkevyyttä, valoa eksyneille
ja vielä yhdennellätoista hetkellä armoa niille, joita maailma ja
oma liha viettelivät ahtaalta tieltä. Hänen rukouksensa oli palava,
syvä, juhlallinen, ja kun ensin kuuntelin sitä, valtasi minut
hämmästys, sitten, sen yhä kiihtyessä, tunsin liikutusta, lopulta outoa
vavistusta. Hän oli niin vakuutettu tarkoitustensa suuruudesta ja
hyvyydestä, että kuulijoitten täytyi tuntea samaa. Rukouksen päätyttyä
sanoimme hänelle hyvästi, sillä hänen piti lähteä varhain seuraavana
aamuna. Diana ja Mary jättivät huoneen suudeltuaan häntä -- hän oli
arvatenkin salaa viitannut heitä menemään. Minä ojensin käteni ja
toivotin hänelle hyvää matkaa.

"Kiitos, Jane. Kuten sanoin, palaan Cambridgesta kahden viikon
kuluttua. Se aika jää teille siis vielä miettimiseen. Jos
kuuntelisin inhimillisen ylpeyden ääntä, en puhuisi enää sanaakaan
naimisiinmenostamme. Mutta minä kuulen vain velvollisuuden äänen ja
pidän katseeni lujasti kääntyneenä tärkeimpään päämäärääni, Jumalan
kunnian ilmoittamiseen. Mestarini oli pitkämielinen -- niin tahdon olla
minäkin. En tahdo heittää teitä turmelukseen -- katukaa, päättäkää,
niin kauan kuin vielä on aikaa. Muistakaa, että meidän on tehtävä työtä
niin kauan kuin päivä on -- 'tulee yö, jolloin ei kukaan voi tehdä
työtä.' Muistakaa, kuinka kävi rikkaan miehen, joka sai onnensa tässä
elämässä. Jumala antakoon teille voimaa valita hyvä osa, jota ei teiltä
pidä otettaman pois."

Hän laski kätensä pääni päälle lausuessaan viimeiset sanansa. Hän
oli puhunut vakavasti ja lempeästi, hän ei tosin katsonut minuun
kuin rakastaja morsiameensa, vaan hänen katseensa oli kuin paimenen,
joka kutsuu eksynyttä lammasta, tai suojelusenkelin, joka vartioi
hoivaansa uskottua sielua. Kaikilla lahjakkailla ihmisillä, ovat
he sitten uskonsankareita, vallantavoittelijoita tai tyranneja, on
kaikesta tunteettomuudestaankin huolimatta ylevät hetkensä, jolloin
he hallitsevat ja toiset alistuvat. Tällä hetkellä tunsin niin
suurta kunnioitusta St. Johnia kohtaan, että olin vähällä jättää
pitkäaikaisen vastarintani. Minulla oli kiusaus lakata taistelemasta
hänen kanssaan, heittäytyä silmät ummessa hänen tahtonsa voimakkaan
virran kuljetettavaksi ja hukuttaa siihen oma tahtoni. Minun oli nyt
taisteltava melkein yhtä kova taistelu hänen kanssaan kuin kerran
ennen, erään toisen kanssa. Molemmilla kerroilla olin huumauksen
vallassa. Edellisellä kerralla olisi antautuminen ollut rikos
periaatteita, tällä kerralla rikos järkeä vastaan. Niin ajattelen nyt,
kun rauhallisten vuosien jälkeen muistelen noita elämäni ratkaisevia
hetkiä -- silloin en tuntenut omaa mielettömyyttäni.

Seisoin mykkänä ja liikkumattomana paimeneni kosketuksen alla.
Vastaväitteet olivat unohtuneet -- pelkoni voitettu -- vastustuskykyni
lamautunut. Se mikä oli ollut mahdotonta -- avioliitto St. Johnin
kanssa -- oli muuttumassa mahdolliseksi. Kaikki oli muuttunut kuin
humauksessa. Uskonto kutsui -- enkelit viittasivat -- Jumala tahtoi --
nykyinen elämä häipyi edestäni kuin usva -- kuoleman portit avautuivat
ja niitten takana näin koko iäisyyden, ja tuntui kuin olisin iäisen
autuuden vuoksi voinut silmänräpäyksessä uhrata kaikki, mikä koski tätä
elämää. Himmeä huone oli täynnä näkyjä.

"Voisitteko nyt päättää?" kysyi lähetyssaarnaaja. Hänen äänensä
oli lempeä ja hän veti minut luoksensa yhtä lempeästi. Voi, kuinka
paljon suurempi valta onkaan hyvyydellä kuin voimalla! Olin uhmannut
St. Johnin vihaa, mutta hänen hyvyytensä edessä olin taipuvainen
kuin ruoko. Olin kuitenkin koko ajan tietoinen siitä, että jos nyt
antautuisin, saisin jonakin päivänä katua aikaisempaa kapinoimistani.
Juhlallinen rukoushetki ei ollut muuttanut hänen luontoansa, se oli
vain kohottanut sitä.

"Minä voisin päättää", vastasin, "jos varmasti tietäisin, että Jumalan
tahto todella on, että tulen vaimoksenne. Voisin päättää ja luvata
tällä hetkellä -- tuli mitä tuli jälestäpäin!"

"Rukoukseni on kuultu!" huudahti St. John. Hän painoi kätensä
lujemmin pääni päälle, ikäänkuin ottaakseen minut omakseen, ja kietoi
toisen kätensä vyötäisilleni -- _melkein_ kuin olisi hän rakastanut
minua (sanon _melkein_ -- tunsin eron -- tiesin, mitä merkitsi olla
rakastettu, mutta sillä hetkellä olin, kuten hänkin, jättänyt syrjään
rakkauden ja ajattelin vain velvollisuutta). Kamppailin sisäisen
näkyni kanssa, joka vielä oli pilvien peitossa. Halasin vilpittömästi,
syvästi, palavasti tehdä oikein, ei mitään muuta. "Osoita minulle,
osoita minulle tiesi", huusin sydämessäni. Olin kiihtyneempi kuin
koskaan ennen, ja lukija päättäköön, johtuiko se, mitä nyt tapahtui,
kiihtyneestä mielialastani.

Koko talo oli aivan hiljainen, sillä luultavasti olivat kaikki
paitsi St. John ja minä vetäytyneet levolle. Yksinäinen kynttilä oli
sammumaisillaan, ja huone oli tulvillaan kuunvaloa. Sydämeni sykki
kiivaasti ja nopeasti -- kuulin sen lyönnit. Äkkiä sen pysäytti
selittämätön tunne, joka silmänräpäyksessä kulki yli koko ruumiini.
Se ei ollut sähköiskun tapainen, mutta yhtä voimakas, kummallinen ja
järisyttävä. Se vaikutti kaikkiin sielunkykyihini oudon herättävästi,
ikäänkuin olisi niitten äärimäinen jännitys ollut vain horrostilaa,
josta niitten nyt piti valveutua. Ne odottivat -- koko ruumiini vapisi.

"Mitä kuulette? Mitä näette?" kysyi St. John. Minä en nähnyt mitään,
mutta jostakin kuulin huudon:

"Jane! Jane! Jane!" -- siinä kaikki.

"Oi, Jumala! Mitä se on?" voihkaisin.

Olisin yhtä hyvin voinut kysyä: "Missä se on?" Se ei kuulunut
huoneesta, ei talosta eikä puutarhasta, se ei tullut ilmasta, ei maan
alta eikä taivaasta. Varmaa oli kuitenkin, että olin kuullut sen --
mahdotonta koskaan tietää, kuinka! Ja se oli ihmisääni -- tuttu, rakas
ääni -- Edward Fairfax Rochesterin ääni, ja se värisi syvää tuskaa ja
intohimoa.

"Minä tulen!" huusin. "Odota! Voi, minä tulen!" Syöksyin ovelle ja
katsoin käytävään -- se oli pimeä. Juoksin ulos puutarhaan -- se oli
tyhjä.

"Missä olet?" huusin.

Kukkulat Marsh-Glenin takana vastasivat heikosti: "Missä olet?"
Kuuntelin. Tuuli suhisi hiljaa honkien latvoissa -- kaikkialla oli vain
kangasmaitten yksinäisyyttä ja keskiyön rauhaa.

"Pois kaikki taikausko!" sanoin päättäväisesti, kun kaamea
kummituspelko aikoi kohota mieleeni. "Tässä ei ole mitään harhaluuloa
eikä taikoja -- se on luonnon työtä. Luonto nousi ja teki -- ei ihmettä
-- vaan parhaansa."

Riistäydyin irti St. Johnista, joka oli seurannut ulos ja tahtoi
pidättää minut. Nyt oli _minun_ vuoroni olla voitolla. _Minun_
voimani oli nyt kohonnut korkeimmilleen. Kielsin häntä kysymästä tai
huomauttamasta mitään, pyysin häntä jättämään minut heti, minun täytyi
saada olla yksin. Hän totteli viipymättä. Käskyä, joka lausutaan kyllin
voimakkaasti, totellaan aina. Nousin huoneeseeni, lukitsin oveni,
lankesin polvilleni ja rukoilin omalla tavallani -- eri tavalla kuin
St. John -- mutta yhtä tehokkaasti. Tunsin pääseväni hyvin lähelle
Jumalaa, ja sieluni oli tulvillaan kiitollisuutta ja nöyryyttä. Sitten
tein päätökseni, menin keventynein mielin levolle ja odotin kiihkeästi
päivänkoittoa.



Kolmaskymmeneskuudes luku.


Päivä koitti. Nousin auringon mukana. Parin tunnin ajan järjestin
pöytälaatikkojani ja vaatekaappiani ja panin tavarani kuntoon lyhyttä
poissaoloa varten. Sillävälin kuulin St. Johnin jättävän huoneensa. Hän
pysähtyi ovelleni -- pelkäsin, että hän koputtaisi -- ei, mutta oven
alle ilmestyi paperiliuska. Otin sen ylös. Luin seuraavat sanat:

    "Jätitte minut liian äkkiä eilen illalla. Jos olisitte viipynyt
    vähänkin kauemmin, olisitte ottanut kantaaksenne kristityn ristin
    ja voittanut taivaallisen kruunun. Odotan lopullista päätöstänne
    palatessani kahden viikon kuluttua. Sillävälin valvokaa ja
    rukoilkaa, että ette lankeisi kiusaukseen. Uskon, että henki on
    altis, mutta näen, että liha on heikko. Rukoilen puolestanne
    lakkaamatta. -- Teidän St. John."

"Henkeni", vastasin itsekseni, "on valmis tekemään sen mikä on oikein,
ja toivon, että lihani on kyllin voimakas täyttämään Jumalan tahdon,
kun ensin selvästi tiedän, mikä se on. Joka tapauksessa se on kyllin
vahva etsimään, tiedustelemaan ja saamaan valoa tähän epäilysten
pilveen."

Oli kesäkuun ensimäinen päivä, mutta aamu oli pilvinen ja kolea, ja
sade pieksi huoneeni ikkunoita. Kuulin päätyoven aukeavan ja St. Johnin
menevän ulos. Katsoin ikkunasta ja näin hänen kulkevan puutarhan läpi.
Hän suuntasi kulkunsa sumuisten kankaitten yli Whitcrossiin, jossa hän
odottaisi vaunua.

"Vielä muutamia tunteja ja seuraan jälkiäsi, serkkuseni", ajattelin.
"Minäkin astun vaunuun Whitcrossissa. Minunkin täytyy tavata joku,
ennenkuin jätän Englannin ainiaaksi."

Oli vielä kaksi tuntia aamiaiseen. Kulutin tämän ajan kävelemällä
hiljaa edestakaisin huoneessani ja miettimällä tapausta, joka oli
tehnyt käänteen suunnitelmissani. Palautin mieleeni sen sanomattoman
omituisen tunteen, joka oli vallannut minut eilen illalla, ja muistin
sen vielä tarkalleen. Muistelin ääntä, jonka olin kuullut, ja kysyin
taaskin, mistä se oli tullut, mutta yhtä turhaan kuin eilenkin. Se
tuntui tulevan minusta itsestäni eikä ulkomaailmasta. Kysyin, oliko se
vain kuvittelua -- hermojännitystä. Sitä en voinut uskoa. Pikemmin se
oli taivaan lähettämä mielijohde. Tunteeni olivat saaneet sysäyksen,
joka oli kuin Paavalin ja Silaksen vankilaa huojuttava maanjäristys
ja joka oli hetkeksi avannut sieluni vankilan ovet, irroittanut sen
kahleet ja herättänyt sen unesta, ja sielu tuli esiin vapisten,
arkana, kuunnellen, sitten olivat nuo kolme huutoa värähtäneet läpi
koko sielun, joka ei siitä hämmästynyt eikä pelästynyt, vaan riemuitsi
saadessaan kerrankin tehdä ponnistuksen vapaana ruumiin kahleista ja
onnistuessaan siinä.

"Muutaman päivän kuluttua", ajattelin lopuksi, "tiedän jo jotakin
hänestä, jonka ääni kutsui minua eilen illalla. Kirjeistä ei ole ollut
mitään hyötyä -- on siis ryhdyttävä henkilökohtaisiin tiedusteluihin."

Aamiaisella ilmoitin Dianalle ja Marylle, että lähtisin matkalle ja
viipyisin poissa ainakin neljä päivää.

"Yksinkö matkustat, Jane?" kysyivät he.

"Niin. Minun täytyy tavata eräs ystävä, josta jonkun aikaa olen ollut
levoton, tai ainakin saada tietoja hänestä."

Tähän he olisivat voineet sanoa -- ja sitä he epäilemättä
ajattelivatkin -- että he olivat luulleet minun olevan aivan vailla
muita ystäviä kuin he itse, sillä itse asiassa olin usein sanonut niin,
mutta luonnostaan hienotunteisina eivät he kysyneet enempää. Diana
vain kysyi, olinko varmaan kyllin terve matkustamaan. Hän huomautti,
että olin hyvin kalpea. Vastasin, ettei minua vaivannut muu kuin
levottomuus, josta kohta toivoin pääseväni.

Oli helppo tehdä tarvittavat valmistukset, sillä minua ei häiritty
millään kyselyillä eikä epäluuloilla. Sanottuani kerta kaikkiaan, etten
vielä voisi antaa tarkempia selityksiä aikeistani, tyytyivät serkkuni
ystävällisesti vaikenemaan ja antoivat minun toimia vapaasti kuten
minäkin vastaavassa tapauksessa olisin antanut heidän tehdä.

Lähdin Moor-Housesta kello kolme iltapäivällä, ja pian neljän jälkeen
seisoin Whitcrossin tienviitan luona odottamassa vaunua, jonka piti
viedä minut kaukaiseen Thornfieldiin. Keskellä näitten yksinäisten
teitten ja autioiden kukkulain hiljaisuutta kuulin jo kaukaa sen
lähestymisen. Se oli sama vaunu, josta vuosi sitten eräänä kesäiltana
olin astunut alas tälle samalle paikalle. Kuinka hyljätty, köyhä ja
toivoton olinkaan silloin! Vaunu pysähtyi viittauksestani. Astuin
sisään, eikä minun nyt tarvinnut luovuttaa koko omaisuuttani ajajalle.
Ollessani taaskin matkalla Thornfieldiin, olin mielestäni kuin
kirjekyyhkynen matkalla kotiin.

Matka kesti kolmekymmentäkuusi tuntia. Olin lähtenyt Whitcrossista
tiistai-iltapäivällä, ja varhain torstai-aamuna juotti ajaja hevosiaan
erään ravintolan luona tien vieressä. Olimme nyt keskellä seutua,
jonka vihreät pensasaidat, avarat pellot ja matalat kukkulat olivat
silmissäni kuin tuttujen kasvojen piirteet. Kuinka lauhkealta ja
rehevältä näyttikään tämä maisema Mortonin jylhiin kangasmaihin
verrattuna! Tunsin hyvin maiseman luonteen ja tiesin varmasti, että
olin lähellä päämäärääni.

"Kuinka pitkä tästä on Thornfield Halliin?" kysyin eräältä palvelijalta.

"Tasan kaksi peninkulmaa, Miss, peltojen poikki".

"Matkani on päättynyt", ajattelin. Astuin alas vaunusta, jätin
matkalaukkuni palvelijan haltuun ja pyysin häntä säilyttämään sen
kunnes tulisin hakemaan sitä, maksoin matkani, annoin ajajalle
juomarahan ja lähdin. Nousevan auringon säteet kimmelsivät ravintolan
nimikilvellä, ja luin kullatun kirjoituksen "Rochesterin vaakuna".
Sydämeni hypähti riemusta -- olin siis jo isäntäni alueella. Pian se
taas painui alakuloiseksi, ja ajattelin:

"Isäntäsi itse voi nyt olla Englannin Kanaalin toisella puolella, ja
jos hän onkin Thornfield Hallissa, jota kohti nyt kiiruhdat, kuka
on siellä paitsi häntä? Hänen mielipuoli vaimonsa, eikä sinulla ole
mitään tekemistä hänen kanssaan, et saa puhua hänelle etkä etsiä hänen
seuraansa. Näet turhaa vaivaa -- parempi on, ettet mene pitemmälle.
Ravintolassa voit saada kaikki tarvittavat tiedot, ja epätietosi
hälvenee heti. Mene tuon miehen luo ja kysy, onko Mr. Rochester kotona."

Tämä ajatus oli järkevä, mutta kuitenkaan en voinut suostua toimimaan
sen mukaan. Pelkäsin niin kovasti, että vastaus olisi masentava.
Pitkittäessäni epätietoa pitkitin toiveita. Tahdoin vielä kerran toivo
sydämessäni nähdä Thornfield Hallin. Siinä oli aita -- siinä niityt,
joitten yli olin tuona onnettomana aamuna rientänyt sokeana, kuurona,
epätoivon hengetärten ajamana. Ennenkuin olin ehtinyt päättää, mihin
suuntaan lähtisin, olin keskellä tuttuja paikkoja. Kuinka nopeasti
kävelin! Juoksinkin vähin. Kuinka tähystelinkään eteeni saadakseni
nähdä ensimäisen vilauksen tutuista puista! Kuinka omituisin tuntein
tervehdinkään joka puuta, joka niittyä ja kukkulaa!

Vihdoin kohosivat eteeni odotetut puut Thornfield Hallin ympärillä,
variksenpesä häämöitti tummana, ja sen siivekkäät asukkaat häiritsivät
aamun hiljaisuutta raakumisellaan. Outo ilo joudutti askeleitani.
Vielä erään niityn yli -- siinä oli tie -- siinä pihamuurit ja
ulkohuonerivit. Itse päärakennus oli vielä puitten peitossa.

"Tahdon nähdä sen ensiksi päädyn puolelta", päätin, "jossa komea
sakaraharja heti vaikuttaa katsojaan ja jossa voin nähdä isäntäni
ikkunan. Kenties hän seisoo ikkunassa -- hän nousee aikaisin -- kenties
hän jo kävelee puutarhassa tai kivityksellä. Jospa saisin nähdä hänet
edes vilaukselta! En suinkaan olisi niin mieletön että heti juoksisin
hänen tykönsä? Kuka tietää -- en ole varma itsestäni. Ja jos tekisin
sen -- entä sitten? Kuka pahentuisi, jos vielä kerran saisin maistaa
sitä onnea, mitä hänen katseensa minulle tuottaa. Minä olen mieletön --
hän voi tällä hetkellä katsella auringonnousua Pyreneillä tai etelän
leudoilla merillä."

Olin kulkenut hedelmätarhan matalamman aidan viertä -- kääntynyt
kulmauksessa -- siinä oli niityille aukeava portti kahden pylväänsä
välissä. Toisen pylvään takaa voin rauhassa kurkistaa sisään ja nähdä
koko talon edessäni. Työnsin pääni varovaisesti eteenpäin ja tahdoin
ensin varmasti tietää, oliko minkään makuuhuoneen ikkunaluukku jo
avattu. Sitten saisin rauhassa katsella sakaroita, ikkunoita ja koko
pitkää päätyä.

Varikset, jotka leijailivat pääni päällä, katselivat kenties minua
tarkastukseni aikana. Tahtoisinpa tietää, mitä ne ajattelivat. Olin
varmaan ensin hyvin arka ja varovainen niitten mielestä ja sitten tulin
rohkeaksi ja huolettomaksi. Ensin kurkistin, sitten tuijotin pitkään,
sitten juoksin ulos piilopaikastani, pysähdyin äkkiä itse päädyn
eteen ja tarkastin sitä kauan. Siivekkäät katsojani eivät varmaan
ymmärtäneet, mitä se merkitsi.

Tahdon ensin esittää erään vertauksen.

Rakastaja löytää rakastettunsa nukkumasta sammalvuoteella ja tahtoo
nähdä vilauksen hänen kauniista kasvoistaan herättämättä häntä. Hän
hiipii hiljaa hänen luokseen varoen askeleittensa ääntä. Hän pysähtyy,
luulee rakastetun liikahtaneen ja vetäytyy loitommalle -- hän ei
mistään hinnasta tahtoisi tulla yllätetyksi. Mutta kaikki on hiljaista
ja hän lähenee taas ja kumartuu hänen ylitseen. Kevyt harso peittää
rakastetun kasvot, hän kohottaa sitä ja odottaa näkevänsä nuo suloiset,
kukoistavat kasvot unesta lämpiminä. Kuinka kiihkeä onkaan hänen
ensi silmäyksensä! Mutta kuinka hän jähmettyy! Kuinka kiivaasti hän
sulkeekaan syliinsä olennon, jota hän silmänräpäys sitten ei uskaltanut
koskettaa sormellaan! Kuinka hän huutaa hänen nimeään! Tämän kaiken hän
uskaltaa tehdä, koska hän ei enää pelkää herättävänsä rakastettuaan
huudoillaan ja syleilyillään. Hän luuli rakastettunsa nukkuvan -- hän
löytää hänet kuolleena.

Iloisena ja arkana olin lähestynyt komeata taloa -- näin mustuneet
rauniot.

Ei tosiaankaan tarvinnut piileksiä porttipylvään takana ja arkana
kurkistaa, olisiko joku ikkuna auki. Ei tarvinnut pelätä ovien aukeavan
ja kuunnella askeleita kivitykseltä tai hiekkakäytävältä. Ruohokenttä
oli tallattu, pihamaa autio ja porttikäytävä ammotti tyhjänä.
Päätyseinä törrötti vielä pystyssä, kuten kerran unessa olin nähnyt. Se
oli hyvin korkea ja hataran näköinen tyhjine ikkunareikineen. Katto,
sakarat, uunit -- kaikki olivat romahtaneet alas.

Kuolemanhiljaisuus, erämaan yksinäisyys vallitsi kaikkialla. Eipä ihme,
jos tänne osoitettuihin kirjeisiin ei koskaan tullut vastausta -- yhtä
hyvin olisi sellaista voinut odottaa kirkon hautaholvista. Mustat
kivet kertoivat hyvinkin selvästi, että Thornfield Hallin häviön oli
aiheuttanut tulipalo, mutta kuinka oli se syttynyt? Mikä tarina liittyi
onnettomuuteen? Mitä muuta oli joutunut hukkaan kuin savea, puuta ja
marmoria? Oliko ihmishenkiä menetetty? Jos oli, niin kuka oli kuollut?
Kauhea kysymys, johon ei kukaan, ei edes mykät kivet, voinut vastata.

Harhaillessani rappeutuneitten seinien ja käytettyjen huoneitten
keskellä huomasin, että onnettomuus ei ollut tapahtunut äskettäin.
Talven kinokset olivat arvatenkin peittäneet nämä mustuneet
rauniokasat, syksyn sateet tunkeutuneet sisään tyhjistä ikkunoista,
sillä kevät oli jo tuonut kasvullisuutta kesken tätä hävitystä --
siellä täällä kivenkoloissa ja halkeamissa kasvoi vihreätä ruohoa.
Ja missä, missä oli onneton omistaja? Missä maassa? Minkälaisissa
oloissa? Katseeni kääntyi vaistomaisesti harmaata kirkontornia kohti
ja ajattelin, onkohan hän Damer de Rochesterin luona, ahtaassa
marmorisuojassa.

Minun täytyi pian saada vastaus kysymyksiini. En voinut saada sitä
muualla kuin ravintolassa, ja palasin sinne ennen pitkää. Isäntä
itse toi aamiaiseni vierashuoneeseen. Pyysin häntä sulkemaan oven ja
istuutumaan, koska minun täytyi kysyä häneltä muutamia asioita. Kun hän
oli tehnyt tämän, tiesin tuskin, mistä alkaisin, sillä odotin kauhulla
vastauksia. Ja kuitenkin se hävitys, jonka äsken olin nähnyt, oli
valmistanut minut pahimpaankin. Isäntä oli arvokas keski-ikäinen mies.

"Tunnette tietysti Thornfield Hallin?" aloin vihdoinkin.

"Kyllä, Miss, olen asunutkin siellä."

"Niinkö?" Ei kuitenkaan minun aikanani, sillä en tuntenut häntä.

"Olin Mr. Rochester-vainajan kellarimestari", lisäsi hän.

Vainajan! Minusta tuntui kuin olisin saanut vasten kasvojani sen iskun,
jota olin koettanut välttää.

"Vainajan? Onko hän kuollut?"

"Tarkoitan nykyisen omistajan, Mr. Edwardin isää", selitti hän.
Hengitin taaskin. Nämä sanat vakuuttivat, että Mr. Edward -- _minun_
Mr. Rochesterini -- (Jumala siunatkoon häntä missä hän olikin!) --
ainakin vielä eli ja oli "nykyinen omistaja". Ilahuttava uutinen!
Nyt tunsin voivani verrattain tyvenesti kuulla kaiken, mitä vielä
oli tulossa. Koska hän kerran ei ollut haudassa, voin kyllä kestää
esimerkiksi sen että hän oli toisella puolella maapalloa.

"Asuuko Mr. Rochester Thornfield Hallissa nyt?" kysyin, vaikka
luonnollisesti tiesin, minkä vastauksen tulisin saamaan. En tahtonut
vielä suoraan kysyä, missä hän oli.

"Ei, Miss, ei toki. Ei kukaan asu siellä nyt. Olette varmaan
vieras näillä seuduilla, muuten olisitte kuullut, mitä täällä
tapahtui viime syksynä. Thornfield Hall on raunioina -- se paloi
viime elonkorjuu-aikana. Se oli kauhea onnettomuus -- omaisuutta
hävisi korvaamattoman paljon -- tuskin mitään huonekaluja saatiin
pelastetuksi. Tuli pääsi irti sydänyöllä, ja ennenkuin palokunta
Millcotesta saatiin paikalle, oli talo kokonaan liekkien vallassa. Se
oli kauhea näky -- olin itse todistajana."

"Sydänyöllä", mumisin. Niin, sehän oli aina ollut kohtalokas hetki
Thornfieldissä. "Tunnetaanko, mistä tuli sai alkunsa?" kysyin.

"Arveltiin kyllä, Miss, arveltiin. Eihän siinä itse asiassa mitään
epäilystä ole. Ette kenties tiedä", jatkoi hän siirtäen tuoliaan vähän
lähemmäksi ja alentaen ääntään, "että talossa oli eräs naishenkilö --
eräs mielipuoli?"

"Olen kuullut siitä."

"Hän oli hyvin tarkan valvonnan alla, ja moneen vuoteen eivät ihmiset
olleet edes aivan varmat hänen olemassaolostaan. Kukaan ei saanut nähdä
häntä, kulkupuhe vain tiesi kertoa, että sellainen ihminen oli talossa,
mutta oli vaikeata arvata, kuka hän oli. Sanottiin, että Mr. Edward oli
tuonut hänet mukanaan ulkomailta, ja muutamat uskoivat, että hän oli
hänen entinen rakastajattarensa. Mutta vuosi sitten tapahtui jotakin
hyvin kummallista -- todella kummallista."

Pelkäsin nyt saavani kuulla oman tarinani. Koetin kaikin tavoin
palauttaa häntä kertomukseensa.

"Mitä tälle naiselle sitten tapahtui?"

"Tämä nainen", vastasi hän, "huomattiin Mr. Rochesterin vaimoksi. Asia
tuli mitä merkillisimmällä tavalla selville. Linnassa oli eräs nuori
neiti, eräs kotiopettajatar, johon Mr. Rochester --"

"Entä tulipalo?"

"Tulen kyllä siihenkin. Mr. Edward rakastui tähän kotiopettajattareen.
Palvelijat sanoivat, etteivät he koskaan ole nähneet sellaista
rakkautta. Hän oli alituisesti tytön kintereillä -- he pitivät heitä
silmällä, kuten palvelijain tapa on -- ja piti häntä suuremmassa
arvossa kuin mitään muuta maan päällä. Muitten mielestä tyttö ei ollut
mikään kaunotar. Hän oli pieni, laiha olento -- melkein lapsi. En itse
koskaan nähnyt häntä, mutta Lea, sisätyttö on kertonut minulle hänestä.
Lea piti kyllä hänestä. Mr. Rochester on neljänkymmenen korvilla ja
tyttö ei ollut vielä kahtakymmentä, ja, nähkääs, kun miehet hänen
iässään rakastuvat nuoriin tyttöihin, ovat he usein kuin lumotuita. No
niin, Mr. Rochester tahtoi naida tytön."

"Saatte toiste kertoa minulle tämän osan jutusta", sanoin, "mutta nyt
minulla on erityinen syy saada tietoja tulipalosta. Epäiltiinkö, että
mielipuolella, Mrs. Rochesterilla, oli osansa siinä?"

"Osuitte oikeaan, Miss. On aivan varmaa että se oli hän eikä kukaan
muu, joka sytytti tulen. Hänellä oli hoitaja, nimeltä Mrs. Poole.
Tämä oli kykenevä nainen ja hyvin luotettava, mutta hänellä oli yksi
vika, mikä muuten on yleinen hänen ammatissaan. Hän piti takanaan
omaa taskumattia ja otti silloin tällöin pisaran liikaa. Se on kyllä
annettava anteeksi, sillä hänellä oli vaikea ammatti, mutta se oli
vaarallista, sillä kun Mrs. Poole nukkui sikeässä unessa nautittuaan
liikoja, otti mielipuoli nainen, joka oli viekas kuin noita, avaimet
hänen taskustaan, lähti huoneestaan ja kulki ympäri taloa tehden
ilkeitä kepposiaan, mitä milloinkin mieleen johtui. Sanovat, että hän
kerran oli vähällä polttaa isännän vuoteeseen, mutta siitä en tiedä
mitään. Kuinka olikaan, sytytti hän tuona yönä ensin oman huoneensa
vieressä olevan huoneen verhot ja meni sitten alakertaan, löysi
kotiopettajattaren huoneen (oli kuin hänellä olisi ollut jotakin
tietoa asiain laadusta ja hän näytti kantavan kaunaa kotiopettajatarta
kohtaan) ja sytytti hänen vuoteensa -- onneksi siinä ei maannut kukaan.
Kotiopettajatar oli pari kuukautta sitten lähtenyt tiehensä, ja Mr.
Rochester oli etsinyt häntä kuin kalleinta maailmassa, mutta kukaan ei
tietänyt hänestä mitään. Mr. Rochester tuli hurjaksi -- aivan hurjaksi
surusta. Hän ei koskaan ole ollut hurja, mutta menetettyään tytön kävi
hän vaaralliseksi. Hän ei sietänyt ketään lähellään. Hän lähetti Mrs.
Fairfaxin, taloudenhoitajattaren, kauas pois ystäviensä luo, mutta hän
teki sen hyvin kauniisti ja määräsi rouvalle elinkautisen eläkkeen, ja
sen hän ansaitsikin, sillä hän oli hyvä nainen. Miss Adèle, kasvatti,
pantiin kouluun. Sitten hän katkaisi kaiken yhteyden seurapiirinsä
kanssa ja sulkeutui linnaansa kuin erakko."

"Mitä! Eikö hän lähtenytkään Englannista?"

"Lähtenyt Englannista? Siunatkoon, ei toki. Hän ei tahtonut kulkea
talonsa kynnyksen yli paitsi öiseen aikaan, jolloin hän haamun lailla
kulki pihalla ja hedelmätarhassa kuin olisi hän ollut järjiltään --
ja sitä hän epäilemättä olikin. Viisaampaa, rohkeampaa ja reippaampaa
herrasmiestä kuin hän oli ollut, ennenkuin tuo kotiopettajatar-peijakas
tuli hänen tielleen, en koskaan ole nähnyt. Hän ei ollut viinaanmenevä,
ei pelaaja eikä hurjistelija, kuten muutamat, eikä hän mikään kaunis
ollut, mutta rohkeutta ja tahtoa hänellä oli kuin miehellä ainakin.
Minä nähkääs tunsin hänet pojasta asti, ja kyllä minä puolestani olen
usein toivonut, että tuo Miss Eyre olisi pudonnut järveen ennenkuin
tuli Thornfield Halliin."

"Mr. Rochester oli siis kotona kun tuli pääsi irti?"

"Oh tietenkin. Kun kaikki oli jo ilmitulessa, meni hän kolmanteen
kerrokseen ja auttoi palvelijat ulos ja meni sitten pelastamaan
mielipuolta vaimoansa. Silloin hänelle huudettiin, että nainen oli
katolla, ja siellä hän seisoi sakaroilla huojuttaen käsiänsä ja
huutaen sellaisella äänellä, joka kuului peninkulman taakse. Minä
näin hänet omin silmin ja kuulin hänen äänensä. Hän oli kookas nainen
ja hänellä oli pitkä, musta tukka, jonka näimme hulmuavan liekkejä
vastaan. Minä näin ja monet muut näkivät Mr. Rochesterin kiipeävän
ullakkoikkunan kautta katolle, kuulimme hänen huutavan 'Bertha!' Näimme
hänen lähestyvän naista, mutta silloin tämä päästi kauhean huudon ja
hyppäsi alas, ja seuraavassa silmänräpäyksessä makasi musertuneena
kivityksellä."

"Kuolleenako?"

"Kuolleena tietysti, yhtä kuolleena kuin kivet, joita hänen verensä
punasi."

"Hyvä Jumala!"

"Voitte hyvin sanoa niin, Miss, se oli peloittavaa."

Hän vavahti.

"Entä sitten?" kysyin.

"Sitten -- niin, talo paloi perustuksiaan myöten, ja nyt on vain pari
seinäntynkää jäljellä."

"Kuoliko kukaan muu?"

"Ei -- olisi kenties ollut parempi, jos niin olisi käynyt."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mr. Edward parka!" sanoi hän. "En luullut, että minun olisi pitänyt
nähdä tällaista. Muutamat sanovat, että se oli oikea rangaistus hänelle
siitä että hän piti ensimäisen avioliittonsa salassa ja aikoi mennä
uusiin naimisiin, vaikka hänen vaimonsa vielä eli, mutta kyllä minä
puolestani säälin häntä."

"Sanoitte, että hän elää?" huudahdin.

"Kyllä, kyllä, hän elää, mutta parempi hänen olisi olla kuolleena."

"Minkätähden? Kuinka niin?" Vereni jähmettyi taaskin.

"Missä hän on?" kysyin. "Onko hän Englannissa?"

"Kyllä, kyllä, hän ei luultavasti pääse pois Englannista nyt, hän kyllä
saa nyt pysyä siinä missä on."

Mikä kidutus tämä olikaan! Ja mies näytti päättäneen pitkittää sitä.

"Hän on umpisokea", sanoi hän vihdoinkin. "Niin, umpisokea hän on --
Mr. Edward."

Olin pelännyt pahempaa. Olin luullut, että hän oli mielipuoli. Kokosin
nyt voimani ja kysyin, mikä oli aiheuttanut tämän onnettomuuden.

"Hänen oma rohkeutensa, Miss, voisi sanoa myös, hänen
hyväsydämisyytensä. Hän ei tahtonut jättää taloa ennenkuin kaikki
muut olivat poissa paitsi hän itse. Kun hän vihdoin tuli alas suuria
portaita Mrs. Rochesterin heittäydyttyä alas katolta, romahti katto
maahan. Hänet vedettiin esiin raunioitten alta elävänä, mutta pahasti
vahingoittuneena. Eräs hirsi oli pudonnut sillä tavalla että se suojeli
häntä, mutta hänen toinen silmänsä oli vuotanut pois ja toinen käsi
niin rusentunut, että Mr. Carterin heti täytyi leikata se pois. Toiseen
silmään hän sai tulehduksen ja sekin menetti näkönsä. Hän on nyt aivan
avuton -- sokea ja rampa."

"Missä hän on? Missä hän asuu nyt?"

"Ferndeanissä, eräässä talossaan noin kolmenkymmenen peninkulman
päässä. Se on aivan yksinäinen paikka."

"Ja kuka asuu hänen kanssaan?"

"Vanha John ja hänen vaimonsa, hän ei tahdo ketään muuta lähelleen.
Sanovat, että hän on murtunut mies."

"Onko teillä minkäänlaisia ajoneuvoja?"

"Meillä on rattaat, Miss, hyvin siistit rattaat."

"Laittakaa ne kuntoon mahdollisimman pian, ja jos ajurinne voi kyyditä
minut Ferndeaniin ennen iltaa, maksan sekä hänelle että teille
kaksinkertaisesti."



Kolmaskymmenesseitsemäs luku.


Ferndeanin kartano oli vanha, kohtalaisen suuri, vaatimattomasti
rakennettu talo syvällä metsän sisässä. Olin kuullut puhuttavan
siitä ennenkin. Mr. Rochester puhui siitä usein ja kävikin siellä
välistä. Hänen isänsä oli aikoinaan ostanut sen metsästystä varten.
Hän olisi mielellään antanut talon vuokralle, mutta kukaan ei
tahtonut asua siellä sen epäterveellisen aseman vuoksi. Ferndean
jäi siis asumattomaksi ja kalustamattomaksi, lukuunottamatta paria
kolmea huonetta, jotka pidettiin kunnossa isäntää varten, joka
metsästysaikoina käytti niitä.

Tähän taloon saavuin juuri ennen pimeän tuloa eräänä alakuloisena,
koleana iltana pienen, läpitunkevan tihkusateen langetessa maahan.
Viimeisen peninkulman olin kulkenut jalan, maksettuani kyytimiehelle
lupaamani kaksinkertaisen summan. Metsä talon ympärillä oli niin
tiheää ja synkkää, että vaikka olin jo hyvin lähellä taloa, en
nähnyt sitä vielä. Rautainen portti kahden graniittipylvään välissä
osoitti, mistä oli mentävä sisään. Astuin portista sisään ja jouduin
keskelle taajimman metsän hämärää. Edessäni oli ruohottunut polku,
joka kiemurteli läpi tiheikköjen, lähdin kulkemaan sitä toivoen pian
pääseväni perille, mutta tie kiemurteli yhä kauemmaksi eikä näkynyt
jälkeäkään ihmisasumuksesta.

Luulin lähteneeni väärään suuntaan ja eksyneeni. Ilta läheni, puitten
varjot pimenivät. Katselin ympärilleni etsien toista tietä. Sellaista
ei näkynyt -- kaikkialla oli vain jykeviä puunrunkoja ja taajaa,
kesäistä lehvistöä.

Kuljin eteenpäin. Vihdoin leveni tie ja puut harvenivat jonkun verran.
Näin ensin aitauksen, sitten talon, jonka sammaltuneita seiniä tässä
valaistuksessa tuskin erotti puista. Astuin sisään portista, joka oli
suljettu vain salvalla, ja seisoin keskellä umpinaista, puoliympyrän
muotoista pihaa. Ei näkynyt mitään kukkia eikä puutarhaa. Keskellä
pihaa oli pyöreä ruohokenttä, jota ympäröi leveä hiekkapolku -- sama,
joka sitten johti suoraan metsän pimentoihin. Talon julkisivussa oli
kaksi korkeata päätyä, ikkunat olivat pienet ja ristikoilla varustetut,
päätyovi oli myöskin kapea, ja sen edessä oli yksi ainoa kiviporras.
Talo näytti, kuten "Rochesterin Vaakunan" isäntä oli sanonut, aivan
yksinäiseltä paikalta. Se oli hiljainen kuin kirkko arkipäivänä, ja
ainoa ääni, joka ennätti korviini, oli sateen rapina puitten lehdissä.

"Voiko täällä asua kukaan?" ajattelin.

Kyllä, joku asui siellä, koska kuulin liikettä -- kapea päätyovi
avattiin ja ihmishaahmo oli astumaisillaan ulos ovesta.

Ovi aukeni hitaasti ja eräs olento tuli ulos hämärään ja pysähtyi
portaalle. Se oli mies ilman hattua. Hän ojensi kätensä tunnustellen,
satoiko vielä. Vaikka olikin pimeä, olin tuntenut hänet -- se oli
isäntäni Edward Fairfax Rochester, eikä kukaan muu.

Seisahduin ja lakkasin melkein hengittämästä saadakseni näkymättömänä
tarkastaa häntä -- voi! eihän hän voinutkaan nähdä minua! Tämä oli
odottamaton jälleennäkeminen, mutta tuska hillitsi riemuani. Minun ei
ollut vaikea olla huudahtamatta ilosta ja jouduttamatta askeleitani.

Hänen vartalonsa on vielä yhtä voimakas ja teräksinen kuin ennenkin,
hänen ryhtinsä suora, tukka sysimusta ja piirteet muuttumattomat.
Ei mikään suru ole yhden vuoden aikana kyennyt murtamaan hänen
atleetti-voimaansa tai vanhentamaan häntä ennen aikojaan. Mutta hänen
ilmeessään näen muutoksen -- se on synkkä ja epätoivoinen ja muistuttaa
kahlehdittua villieläintä tai siipirikkoa petolintua, jonka synkkää
vihaa ei ole hyvä lähestyä. Tämä sokea Simson oli kuin häkkiin suljettu
kotka, jonka silmät ovat puhkaistut.

Ja luuletko, lukija, että pelkäsin hänen metsistynyttä tuskaansa? Jos
niin teet, tunnet minut huonosti. Kesken suruani heräsi minussa armaita
toiveita -- pian uskaltaisin painaa suudelman tuolle kallionkovalle
otsalle ja noille ankarasti suljetuille huulille, pian, vaan ei vielä.
En tahtonut vielä mennä hänen luoksensa.

Hän laskeutui alas portaalta ja tuli hitaasti ja hapuillen ruohokenttää
kohti. Missä oli nyt hänen reipas käyntinsä? Sitten hän pysähtyi,
ikäänkuin epävarmana tiestään. Hän kohotti kättään ja avasi
silmäluomensa, tuijotti taivaanrantaan ja metsään, joka puoliympyrän
muotoisena väisti pihaa, mutta oli helppo huomata, että hän ei nähnyt
mitään. Hän ojensi oikean kätensä (vasenta, katkaistua, hän piti
piilossa takkinsa alla) ja näytti tahtovan tunnustella, mitä hänen
ympärillään oli, mutta hän tunsi vain tyhjää ilmaa, sillä puut olivat
vähän kauempana. Hän luopui yrityksestään, pani käsivarret ristiin
rinnalleen ja seisoi hetkisen äänettömänä sateessa, joka vihmoi hänen
paljasta päätänsä. Tällä hetkellä tuli John joltakin taholta ja meni
hänen luokseen.

"Tahdotteko ottaa käsivarteni, sir?" sanoi hän. "Sataa rankasti -- eikö
teidän olisi parempi mennä sisään?"

"Anna minun olla yksin", oli vastaus.

John vetäytyi pois huomaamatta minua. Mr. Rochester koetti nyt kävellä
-- turhaan -- kaikki oli liian epävarmaa. Hän hapuili takaisin ovelle,
meni sisään ja sulki sen.

Minä menin nyt lähemmäksi ja koputin ovelle. Johnin vaimo tuli
avaamaan. "Hyvää päivää, Mary", sanoin.

Hän säpsähti kuin olisi nähnyt aaveen. Minä rauhoitin häntä. Hän
kysyi hämmästyneenä: "Tekö se todella olette, Miss, tekö olette
tullut näin myöhään tähän autioon paikkaan?" Vastasin vain ottamalla
hänen kätensä ja seurasin häntä keittiöön, missä John istui hyvän
takkavalkean ääressä. Selitin muutamin sanoin, että olin kuullut
Thornfieldissa tapahtuneesta onnettomuudesta ja tullut katsomaan Mr.
Rochesteria. Pyysin Johnia menemään tuvalle, jonka luona olin eronnut
kyytimiehestäni, ja hakemaan sieltä matkalaukkuni. Sitten riisuin
yltäni hatun ja huivin ja kysyin Maryltä, voisinko jäädä taloon yöksi,
ja saatuani kuulla, että se kyllä olisi mahdollista, joskin jonkun
verran vaikeata, lupasinkin jäädä. Juuri silloin kuului sisältä
kellonsoittoa.

"Kun menette sisään", sanoin, "sanokaa isännällenne, että täällä on
eräs henkilö, joka haluaa tavata häntä, mutta älkää sanoko nimeäni."

"Minä en luule, että hän tahtoo tavata teitä", vastasi hän, "hän
kieltäytyy tapaamasta ketään."

Kun hän palasi, kysyin, mitä Mr. Rochester oli sanonut.

"Teidän täytyy, ilmoittaa nimenne ja asianne", vastasi hän. Sitten hän
otti lasillisen vettä ja asetti sen tarjottimelle, jolla kynttilät jo
olivat.

"Tuonko tähden hän soitti?" kysyin.

"Niin, hän tahtoo aina illalla kynttilät, vaikka onkin sokea."

"Antakaa tarjotin minulle, minä vien sen sisään."

Otin sen hänen kädestään ja hän näytti minulle vierashuoneen oven.
Tarjotin tärisi kädessäni, vettä kaatui maahan, sydämeni löi kiivaasti.
Mary avasi oven ja sulki sen jälkeeni.

Vierashuone näytti kolkolta, huonosti hoidettu valkea paloi takassa, ja
sen yli kumartui huoneen sokea asukas nojaten päätänsä vanhanaikaiseen
uunihyllyyn. Hänen vanha koiransa Pilot makasi kappaleen matkan päässä
kokoon kyyristyneenä ikäänkuin peläten tulevansa tallatuksi. Se höristi
korviaan kun tulin sisään, hypähti sitten haukahtaen pystyyn ja syöksyi
vastaani ilosta vinkuen. Tarjotin oli vaarassa pudota kädestäni. Laskin
sen pöydälle, taputin koiraa ja sanoin hiljaa: "Pane maata, Pilot!" Mr.
Rochester kääntyi koneellisesti _katsomaan_, mitä tapahtui, mutta kun
hän ei nähnyt mitään, kääntyi hän huoaten takaisin.

"Saanko vesilasin, Mary", sanoi hän.

Lähestyin häntä ja annoin hänelle lasin, joka nyt oli vain puolillaan.
Pilot seurasi mukana vieläkin kiihtyneenä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Pane maata, Pilot", sanoin taaskin. Hän pysäytti lasin, jota hän juuri
oli viemässä huulilleen ja kuunteli, sitten hän joi ja laski lasin
maahan. "Sinähän se olet, Mary, eikö niin?"

"Mary on keittiössä", vastasin.

Hän ojensi nopeasti kätensä, mutta kun hän ei nähnyt, missä seisoin,
ei hän ulottunut minuun. "Kuka se on? Kuka se on?" kysyi hän ja näytti
koettavan _nähdä_ valottomilla silmillään -- turha ja masentava yritys!
"Vastatkaa! Puhukaa taas!" sanoi hän käskevästi ja kovalla äänellä.

"Tahdotteko vähän lisää vettä, sir? Kaadoin puolet maahan", sanoin.
_"Kuka_ se on? _Mitä_ se on? Kuka puhuu?"

"Pilot tuntee minut ja John ja Mary tietävät, että olen täällä. Tulin
vasta tänä iltana", vastasin.

"Suuri Jumala! Mikä minun on? Mikä suloinen hulluus valtaa minut?"

"Ei se ole hulluutta, sir, mielenne on liian terve ja voimakas
joutuaksensa harhaluulojen valtaan."

"Ja missä on puhuja? Onko se vain ääni? Oh, minä en _näe_, minun
täytyy tuntea, muuten tulen hulluksi. Kuka olettekaan -- antakaa minun
koskettaa itseänne, muuten en voi elää."

Hän hapuili kädellään, minä pysäytin sen ja vangitsin sen molempiin
käsiini.

"Hänen sormensa!" huudahti hän. "Hänen pienet, keveät sormensa! Jos
niin on, täytyy täällä olla enemmänkin hänestä."

Hän riisti irti jäntevän kätensä ja tarttui käsivarteeni, tunnusteli
olkapäätäni, niskaani, vartaloani -- kietoi käsivartensa vyötäisilleni
ja veti minut luokseen.

"Onko se Jane? _Mitä_ se on? Tämä on hänen vartalonsa -- hänen kokonsa
--"

"Ja tämä on hänen äänensä", lisäsin. "Hän on tässä kokonaan -- hänen
sydämensä myöskin. Jumala siunatkoon teitä, sir! Olen iloinen, kun saan
taas olla näin lähellä teitä."

"Jane Eyre! -- Jane Eyre!" Muuta hän ei voinut sanoa.

"Rakas isäntäni", vastasin, "minä olen Jane Eyre. Olen löytänyt teidät
-- olen tullut takaisin luoksenne."

"Onko se totta? Oletko lihaa ja verta? Elätkö vielä, Jane?"

"Tehän kosketatte minua, sir, te pidätte minusta kiinni -- lujasti
kylläkin. En ole kylmä kuin ruumis enkä tyhjää ilmaa, vai olenko?"

"Eläisikö lemmikkini siis vielä? Nämä ovat hänen jäsenensä, nämä
hänen kasvonsa -- mutta voisinko saada niin suuren onnen kaikkien
kärsimysteni jälkeen? Tämä on unta -- sellaisia unia olen usein nähnyt
-- olen painanut hänet rintaani vasten kuten nyt, suudellut häntä --
noin -- ja tuntenut, että hän rakastaa minua eikä jätä minua."

"Niinkuin en koskaan jätäkään, sir, tästä päivästä alkaen."

"En koskaan jätä, sanoo unikuva. Mutta minä herään aina ja huomaan,
että kaikki on tyhjää harhaa ja että olen onneton ja yksinäinen --
elämäni pimeätä ja toivotonta -- että sieluni janoaa eikä saa vettä --
sydämeni isoaa eikä saa ravintoa. Suloinen, lempeä unikuva, jota nyt
painan rintaani vasten, sinä kyllä pakenet sinäkin, niinkuin kaikki
sisaresi ennen sinua, mutta suutele minua ennenkuin haihdut, syleile
minua, Jane!"

"Kas noin sir -- noin."

Painoin huuleni hänen ennen niin loistaville, nyt vallattomille
silmilleen, pyyhin hiukset hänen otsaltaan ja suutelin sitäkin. Hän
näytti äkkiä havahtuvan ja unen todellisuus valtasi hänet kokonaan.

"Sinäkö se olet, Jane? Oletko tullut takaisin luokseni?"

"Minä se olen."

"Et siis makaa kuolleena jonkun virran pohjassa? Et kärsi kovaa
kohtelua vieraitten luona?"

"En, sir. Olen riippumaton nainen nyt."

"Mitä tarkoitat, Jane?"

"Enoni Madeirassa on kuollut ja jättänyt minulle viisituhatta puntaa."

"Ahaa, tämähän on käytännöllistä, tämähän on todellista", huudahti hän.
"Tällaista en ole koskaan uneksinut. Ja sitäpaitsi tunnen hänen oman
omituisen äänensä, joka on niin kirkas ja pirteä, mutta samalla niin
pehmeä. Se virkistää nääntynyttä sydäntäni ja herättää siinä uutta
elämää. Mitä, Jane, oletko sinä riippumaton nainen? Oletko rikas?"

"Oikein rikas sir. Jollette anna minun asua luonanne, voin rakennuttaa
oman taloni ovenne viereen, niin että voitte tulla iltaisin istumaan
vierashuoneeseeni, kun olette seuran tarpeessa."

"Mutta nyt kun olet rikas, Jane, on sinulla varmaan ystäviä, jotka
tahtovat pitää sinut luonaan eivätkä salli sinun uhraavan elämääsi
minunlaiselleni sokealle vaivaiselle."

"Sanoinhan teille että olen rikas ja riippumaton ja saan tehdä niinkuin
itse tahdon."

"Ja sinä tahdot jäädä luokseni?"

"Tietysti, jollei teillä ole mitään sitä vastaan. Minä tahdon olla
naapurinne, hoitajanne, emännöitsijänne. Te olette yksin -- minä tulen
seuraksenne -- luen teille ääneen, kävelen kanssanne, istun luonanne,
autan teitä, olen teille silminä ja kätenä. Lakatkaa näyttämästä niin
surulliselta, rakas isäntäni, minä en jätä teitä yksin niin kauan kuin
elän."

Hän ei vastannut. Hän näytti totiselta ja hajamieliseltä. Hän huokasi,
avasi huulensa puoliksi ikäänkuin aikoen puhua, mutta sulki ne taaskin.
Olin hämilläni. Kenties olin liian nopeasti syöksynyt sovinnaisuuden
rajojen yli, ja hän, kuten St. John, piti käytöstäni sopimattomana.
Tehdessäni ehdotustani olin tietysti ajatellut, että hän heti pyytäisi
minua vaimokseen, ja odotin varmaan, että hän ilman muuta pitäisi minua
omanaan. Kun hän ei kuitenkaan tehnyt mitään viittausta siihen suuntaan
ja kun hänen kasvonsa kävivät yhä synkemmiksi, aloin ajatella olleeni
aivan väärässä ja menetelleeni tyhmästi. Koetin hiljaa vetäytyä pois
hänen syleilystään, mutta hän veti minut kiihkeästi lähemmäksi.

"Ei, ei, Jane, sinä et saa mennä. Olen koskettanut sinua, kuullut
äänesi, tuntenut läheisyytesi suloista lohdutusta -- enkä voi luopua
näistä iloista. Minulla ei, ole mitään -- minun täytyy saada pitää
sinut. Ihmiset naurakoot -- sanokoot minua mielettömäksi ja itsekkääksi
-- se ei merkitse mitään. Sieluni janoaa sinua, sen täytyy tulla
tyydytetyksi, muuten en voi elää."

"No niin, sir, minä jään luoksenne, olenhan jo sanonut sen."

"Niin, mutta sinä ymmärrät jäämisellä toista kuin minä. Sinä kenties
suostuisit olemaan alituisesti lähelläni ja auttamaan minua pienen
kiltin hoitajattaren tavoin, sillä sinulla on hellä sydän ja uhrautuva
mieli niitä kohtaan, joita säälit, ja sen pitäisi epäilemättä riittää
minulle. Minulla ei kai nyt saisi olla muuta kuin isällisiä tunteita
sinua kohtaan -- eikö niin, Jane? Sanohan, mitä arvelet."

"Minä ajattelen niinkuin te tahdotte, sir. Tyydyn olemaan vain
hoitajanne, jos se on teistä paras."

"Mutta ethän aina voi olla minun hoitajanani, Jane. Sinä olet nuori --
sinä menet naimisiin jonakin kauniina päivänä."

"En välitä naimisiinmenosta."

"Mutta sinun pitäisi välittää, Janet. Jos minä olisin se mikä kerran
olin, panisin sinut välittämään -- mutta mitäpä sokea raajarikko voisi!"

Hän vaipui taaskin alakuloisuuteensa. Minä sitävastoin tulin
iloisemmaksi ja sain uutta rohkeutta. Hänen viimeiset sanansa olivat
osoittaneet minulle, missä vaikeus piili, ja koska se ei ollut minun
puolellani, vapauduin kokonaan äskeisestä hämmennyksestäni. Valitsin
kevyemmän puheenaineen.

"On aika, että joku ottaa tehdäkseen teidät vähän inhimillisemmän
näköiseksi", sanoin sivellen hänen pitkää, kampaamatonta tukkaansa.
"Huomaan, että olette muuttumassa leijonaksi tai joksikin
sentapaiseksi. Olette totisesti kerrassaan metsistyneen näköinen,
tukkanne muistuttaa kotkan höyheniä -- en ole vielä ehtinyt huomata,
ovatko kyntennekin kasvaneet pitkiksi kuin linnulla."

"Tässä käsivarressa ei minulla ole kättä eikä kynsiä", sanoi hän, veti
tuon katkaistun jäsenen poveltaan ja näytti sen minulle. "Siitä on vain
tynkä jäljellä -- mikä vastenmielinen näky! Eikö sinustakin, Jane?"

"On sääli nähdä sitä ja silmiänne ja tulen arpea otsallanne. Ja pahinta
kaikista on, että silloin joutuu vaaraan rakastaa teitä aivan liian
paljon."

"Minä luulin, että tuntisit vastenmielisyyttä nähdessäsi käteni ja
arpeutuneet kasvoni."

"Vai niin, sir. Älkää sentään sanoko minulle sellaista, etten sanoisi
mitään kovin halventavaa ymmärryksestänne. Antakaa minun nyt mennä
hetkeksi kohentamaan ja lisäämään valkeaa. Voitteko sanoa, koska valkea
palaa hyvin?"

"Kyllä -- oikealla silmälläni näen punertavan loimun."

"Entä näettekö kynttilät?"

"Hyvin himmeästi -- ne kumpikin muodostavat vaalean pilven."

"Näettekö minut?"

"En, keijuiseni, mutta olen vain liiankin kiitollinen saadessani kuulla
äänesi ja tuntea läheisyytesi."

"Koska syötte illallista?"

"En koskaan syö illallista."

"Mutta tänä iltana teidän täytyy syödä. Minun on nälkä, ja niin
teidänkin on -- te vain unohdatte."

Kutsuin Maryn ja sain huoneen pian iloisemman näköiseksi. Valmistin
sitten pienen, maukkaan illallisen. Olin loistavalla tuulella ja
puhelin hilpeästi ja vilkkaasti koko illallisen ajan ja hyvän aikaa
jälkeenpäin. Hänen seurassaan en tuntenut mitään hankalaa rajoitusta
eikä minun tarvinnut hillitä iloisuuttani, koska tiesin, että
miellytin häntä ja että kaikki mitä sanoin ja tein joko virkisti tai
lohdutti häntä. Mikä suloinen tietoisuus! Se antoi elämää ja iloa
koko olemukseeni, ja hänen seurassaan tunsin todella eläväni, kuten
hänkin minun seurassani. Vaikka hän olikin sokea, väreili hymy hänen
kasvoillaan, hänen otsansa kirkastui ja hänen tuimat piirteensä
pehmenivät.

Illallisen jälkeen hän alkoi tehdä minulle paljon kysymyksiä, missä
olin ollut, mitä olin tehnyt, kuinka olin löytänyt hänet, mutta minä
annoin vain hyvin vaillinaisia vastauksia, koska sinä iltana oli liian
myöhäinen puuttua yksityiskohtiin. Sitäpaitsi en tahtonut koskettaa
mitään liian arkaa kieltä enkä avata mitään liian verestä haavaa
hänen sydämessään. Nyt tahdoin vain virkistää häntä. Virkistynyt hän
olikin, mutta kuitenkin vielä vain hetkittäin. Jos puheeni taukosi
hetkeksikään, tuli hän levottomaksi, kosketti minua ja sanoi: "Jane!"

"Oletko sinä todellakin inhimillinen olento? Oletko varma siitä?"

"Uskon vahvasti, että olen, Mr. Rochester."

"Mutta kuinka voit tällaisena pimeänä iltana niin odottamatta kohota
yksinäisen lieteni ääreen. Ojensin käteni ottaakseni lasillisen vettä
palkatun palvelijan kädestä ja sainkin sen sinun kädestäsi, tein
kysymyksen odottaen Johnin vaimon vastaavan siihen, ja kuulinkin sinun
äänesi."

"Koska Mary antoi minun tuoda tarjottimen sisään."

"Tässä hetkessä, jonka nyt vietän kanssasi, on lumousta. Kuka voisi
kertoa, kuinka pelottavan toivoton ja pimeä elämäni viime kuukausina
on ollut. En ole tehnyt mitään, en odottanut mitään, en erottanut
päivää yöstä, en tuntenut muuta kuin kylmää, kun annoin valkean
sammua, ja nälkää, kun unohdin syödä, sitäpaitsi loputonta surua ja
ajottain mieletöntä halua saada Janeni takaisin. Niin, häntä minä
ikävöin enemmän kuin kadotettua näköäni. Kuinka on mahdollista, että
Jane on luonani ja sanoo rakastavansa minua? Eikö hän häivy pois yhtä
odottamatta kuin hän tulikin? Pelkään, että huomenna en enää näe häntä."

Aivan jokapäiväinen ja tavallinen vastaus, joka oli mahdollisimman
kaukana hänen synkistä ajatuksistaan, oli mielestäni paras ja
rauhoittavin hänen ollessaan tällaisessa mielentilassa. Sivelin
sormellani hänen kulmakarvojaan, huomautin, että ne olivat
kärventyneet, ja lupasin voidella niitä jollakin aineella, joka saisi
ne kasvamaan yhtä paksuiksi ja mustiksi kuin ennenkin.

"Mitä hyödyttää tehdä minulle hyvää, sinä lempeä hengetär, kun jonakin
onnettomana hetkenä kuitenkin taas häivyt pois luotani, katoat
tietämättömiin kuin pilvi ja jäät minulle arvoitukseksi."

"Onko teillä taskukampaa, sir?"

"Kuinka niin, Jane?"

"Tahtoisin vain vähän kammata tuota mustaa, vanukkeista harjaanne.
Olette kerrassaan peloittava, kun katselen teitä lähempää. Sanotte,
että minä olen keijukainen, mutta kyllä te pikemmin olette
villi-ihminen."

"Olenko kauhean näköinen, Jane?"

"Hyvin kauhean, sir, niinhän olette aina ollut, sen kyllä tiedätte."

"Kas, kas! Ilkeys ei ainakaan ole lähtenyt hänestä, missä hän sitten
lieneekin ollut."

"Ja kuitenkin olen ollut hyvien ihmisten luona, sir, paljon parempien
kuin te, ihmisten, joilla on paljon ylevämpiä tarkoitusperiä ja
hienostuneempia ajatuksia kuin mitä teillä koskaan on ollut."

"Missä hitossa sitten olet ollut?"

"Jos rimpuilette tuolla tavalla, tukistan teitä, ja silloin kai ainakin
lakkaatte epäilemästä aineellisuuttani."

"Kenen luona olet asunut, Jane?"

"Tänä iltana ette saa minua kertomaan sitä, sir, teidän täytyy odottaa
huomiseen, ja kun jätän kertomukseni puolinaiseksi, takaan samalla,
että ilmestyn aamiaispöytään lopettamaan sen. Mutta minun täytyy
muistaa, etten silloin tuo vain vesilasia, vaan ainakin kananmunan,
puhumattakaan paistetusta silavaviipaleesta."

"Sinä pieni ilkamoiva vaihdokas -- keijuissyntyinen ja ihmisten
kasvattama! Herätät minussa tunteita, joita en kahteentoista kuukauteen
ole kokenut. Jos Saul olisi saanut pitää sinut luonaan Davidin
asemasta, olisi paha henki saatu karkoitetuksi ilman harpun apua."

"Kas niin, sir, nyt olette säädyllisen näköinen. Nyt jätän teidät --
olen matkustanut kolme viimeistä päivää ja olen luullakseni väsynyt.
Hyvää yötä."

"Vielä sananen, Jane! Oliko talossa, jossa asuit, vain naisväkeä?"

Minä nauroin ja pujahdin pois ja nauroin vielä juostessani yläkertaan.
"Hyvä ajatus", tuumin iloisena. "Näenpä, millä keinoin voin kiusoitella
häntä ja karkoittaa hänen synkkämielisyytensä joksikin aikaa."

Hyvin varhain seuraavana aamuna kuulin hänen nousevan, lähtevän
liikkeelle ja hapuilevan huoneesta toiseen. Niin pian kuin Mary tuli
alas, kuulin: "Onko Miss Eyre täällä?" Sitten: "Mihin huoneeseen olette
panneet hänet? Oliko huone kuiva? Onko hän noussut? Menkää kysymään
tarvitseeko hän jotakin ja koska hän tulee alas."

Menin alas niin pian kuin luulin olevan mahdollista saada aamiaista.
Tulin huoneeseen hyvin hiljaa ja näin hänet ennenkuin hän huomasi
minut. Oli todellakin surullista nähdä, kuinka syvästi ruumiillinen
heikkous masensi tätä voimakasta henkeä. Hän istui tuolillaan
liikkumattomana, vaan ei levossa, sillä hän nähtävästi odotti jotakin,
ja viime aikojen tavallinen synkkämielisyys kuvastui hänen voimakkailla
piirteillään. Hänen kasvonsa muistuttivat sammunutta lamppua, joka
odotti sytyttäjäänsä -- itse hän ei kyennyt herättämään niillä iloista
ja virkeätä ilmettä. Olin aikonut olla iloinen ja vallaton, mutta
tämä voimakkaan miehen avuttomuus ahdisti sydäntäni ja teki sen
alakuloiseksi. Tahdoin kuitenkin puhutella häntä iloisesti.

"On loistava, aurinkoinen aamu, sir", sanoin. "Sade on lakannut, ja
metsä kimmeltää päivänpaisteessa. Teidän täytyy pian tulla kävelemään."

Olin sytyttänyt lampun -- hänen kasvonsa säteilivät.

"Oi, siinähän sinä oletkin, leivoseni! Tule luokseni! Et siis ole
lentänyt tiehesi etkä haihtunut ilmaan. Tunti sitten kuulin erään
sisaristasi laulavan korkealla metsän yläpuolella, mutta sen sävelet
eivät merkitse minulle mitään, yhtä vähän kuin auringon säteet! Kaikki
maailman soinnut ovat keskitetyt Janeni ääneen -- olen iloinen, että
se luonnostaan ei ole hiljainen -- kaikki auringonpaiste, mitä tunnen,
hänen läheisyyteensä."

Kyynelet kihosivat silmiini kuullessani tämän tunnustuksen hänen
avuttomuudestaan. Oli kuin olisi häkkiin suljettu kuningaskotka
pyytänyt pientä varpusta apulaisekseen ja ravintonsa hankkijaksi. En
kuitenkaan tahtonut olla liian tunteellinen, pyyhin pois suolaiset
pisarat ja ryhdyin puuhaamaan aamiaista.

Suurin osa aamusta vietettiin ulkoilmassa. Johdin hänet synkästä ja
kosteasta metsästä hymyileville niityille, kuvailin, kuinka loistavan
vihreitä ne olivat, kuinka vihreiltä kukat ja pensasaidat näyttivät ja
kuinka taivas oli hohtavan sininen. Etsin hänelle istuimeksi kuivan
kannon suojaisessa ja kauniissa paikassa enkä tehnyt vastarintaa, kun
hän istuuduttuaan otti minut polvelleen -- miksi olisin sen tehnyt, kun
molemmat olimme onnellisemmat lähellä toisiamme kuin erillämme? Pilot
pani maata viereemme, kaikki oli hiljaista. Äkkiä hän tempasi minut
lujasti syliinsä ja puhkesi puhumaan:

"Julma, julma karkuri! Oi, Jane, mitä luulet minun arvelleen, kun
huomasin, että olit paennut Thornfieldistä, enkä löytänyt sinua mistään
ja kun tutkin huonettasi ja tulin vakuutetuksi, että et ollut ottanut
mukaasi rahaa eikä mitään rahan arvoista. Pieni helminen kaulakoriste,
jonka olin antanut sinulle, lepäsi koskemattomana pienessä lippaassaan,
matka-arkkusi olivat vielä nyöritetyt ja lukitut häämatkaa varten. Mitä
voi lemmikkini tehdä, kysyin, hyljättynä ja rahatonna? Ja mitä hän
teki? Saanko nyt kuulla?"

Aloin siis kertoa viime vuoden kokemuksistani. Lievensin tuntuvasti
kertomustani niistä kolmesta päivästä, jolloin harhailin ja näin
nälkää, jotten suotta olisi pahoittanut hänen mieltään. Sekin vähä,
mitä kerroin, haavoitti hänen uskollista sydäntään enemmän kuin olisin
suonut.

Minun ei olisi pitänyt jättää häntä sillä tavalla, sanoi hän, ilman
että minulla oli mitään keinoja tulla toimeen. Minun olisi pitänyt
kertoa hänelle aikeeni. Minun olisi pitänyt luottaa häneen -- hän ei
koskaan olisi pakottanut minua rakastajattarekseen. Niin kiivaalta kuin
hän näyttikin epätoivossaan, rakasti hän minua liian paljon ja liian
hellästi ruvetakseen koskaan tyrannikseni. Hän olisi antanut minulle
puolet omaisuuttansa pyytämättä edes suudelmaa palkakseen, kunhan en
vain olisi tuolla tavalla syöksynyt avaraan maailmaan ilman ystäviä.
Hän oli varma, että olin kärsinyt paljon enemmän kuin mitä tunnustin
hänelle.

"No niin, joka tapauksessa olivat kärsimykseni hyvin lyhytaikaiset",
vastasin ja kerroin sitten kuinka minut oli otettu vastaan
Moor-Housessa ja kuinka olin saanut opettajattarenpaikan. Sitten
seurasi kertomus perinnöstäni ja sukulaisteni löytämisestä.
Kertomukseni aikana mainitsin luonnollisesti usein St. John Riversin
nimen. Kun olin lopettanut, otettiin tämä nimi heti puheeksi.

"Tämä St. John on siis serkkusi?"

"Niin."

"Olet maininnut hänen nimensä usein -- piditkö hänestä?"

"Hän oli hyvin hyvä mies, sir, enkä voinut olla pitämättä hänestä."

"Hyvä mies? Tarkoitatko sillä kunnioitettavaa, arvokasta
viisikymmenvuotista? Vai kuinka?"

"St. John on vain kaksikymmentäyhdeksän vuotias."

"_Jeune encore_, kuten ranskalainen sanoo. Onko tämä henkilö pieni
kooltaan, hidaskäänteinen ja ruma? Onko hänen kuntonsa pikemmin
pidättymistä paheista kuin persoonallisia hyveitä ja ansioita"?

"Hän on väsymätön työssään. Hän elää vain suuria, korkeita päämääriä
varten."

"Entä hänen päänsä? Se on epäilemättä jonkun verran pehmeä.
Hän tarkoittaa hyvää, mutta kun kuulee hänen puhuvan, kohottaa
olkapäitänsä."

"St. John puhuu vähän, mutta se mitä hän sanoo osuu aina oikeaan.
Hänen päänsä on erittäin terävä, hänen mielensä ei kenties ole altis
vaikutuksille, mutta sitä lujempi."

"Hän on siis kaikin puolin kykenevä mies?"

"Kaikin puolin."

"Onko hän myös sivistynyt mies?"

"St. John on paljon lukenut ja läpeensä sivistynyt mies."

"Etkö sanonut, että hänen käytöksensä ei imellytä sinua? Se on kai
itserakasta ja papillista."

"En ole puhunut mitään hänen käytöksestään, mutta minulla täytyy
olla hyvin huono maku, jollei se miellytä minua. Hänen käytöksensä
on kohteliasta, hillittyä, hienoa -- hän on sanalla sanoen täysi
gentleman."

"Hänen ulkomuotonsa, -- unohdin, minkälaisen kuvauksen annoit siitä.
Hän on kai tuollainen kömpelö maalaispappi, joka melkein kuristaa
itsensä ahtaaseen kaulukseensa ja käyttää paksuanturaisia saappaita."

"St. John pukeutuu hyvin. Hän on kaunis mies -- pitkä, vaalea,
sinisilmäinen -- kreikkalaiset piirteet."

(Syrjään) "Paha hänet periköön." (Minulle) "Piditkö hänestä?"

"Kyllä, Mr. Rochester, minä pidin hänestä, mutta tehän kysyitte sitä jo
äsken."

Huomasin tietysti hänen tarkoituksensa. Mustasukkaisuuden käärme oli
iskenyt kiinni hänen sydämeensä, mutta pisto oli terveellinen, sillä
se vapautti hänet hivuttavasta raskasmielisyydestä. Senvuoksi en heti
tahtonut lumota käärmettä.

"Kenties mieluummin ette istuisi polvellani, Miss Eyre?" oli seuraava,
jonkun verran odottamaton kysymys.

"Miksikä en, Mr. Rochester?"

"Se kuva, jonka äsken piirsit, muodostaa liian jyrkän vastakohdan minun
kanssani. Olet kuvannut kerrassaan kaunista Apolloa, näet hänet vielä
mielikuvituksessasi -- pitkä, vaalea, sinisilmäinen, kreikkalaisine
piirteineen. Edessäsi on Vulcanus -- oikea nokiseppä, ruskea,
leveähartiainen ja sokea ja rampa kaupan päälle."

"Sitä en ole koskaan ajatellut, mutta tosiaankin, sir, olette pikemmin
Vulcanus."

"Hyvä on -- saat jättää minut, neitiseni, mutta sitä ennen" -- hän
tarttui minuun lujemmin kuin koskaan -- "olet hyvä ja vastaat minulle
pariin kysymykseen." Hän pysähtyi.

"Mihin kysymyksiin, Mr. Rochester?"

Silloin seurasi tämänlaatuinen ristikuulustelu.

"St. John otti sinut siis opettajattareksi Mortoniin ennenkuin tiesi,
että olit hänen serkkunsa?"

"Niin."

"Näitkö hänet usein? Kävikö hän joskus koulussasi?"

"Joka päivä."

"Hän kai hyväksyi opetustapasi. Olen varma, että se oli hyvä, sillä
sinä olet lahjakas olento."

"Kyllä hän hyväksyi sen."

"Hän varmaan keksi sinussa paljon sellaista, josta hänellä ei voinut
olla aavistusta. Muutamissa asioissa olet tavallista taitavampi."

"Siitä en tiedä mitään."

"Sinullahan oli pieni tupa koulun lähellä -- tuliko hän sinnekin
katsomaan sinua?"

"Silloin tällöin."

"Myöskin illalla?"

"Pari kertaa."

Hiljaisuus.

"Kuinka kauan asuit hänen ja hänen sisartensa kanssa
sukulaisuussuhteittenne selviydyttyä?"

"Viisi kuukautta."

"Viettikö Rivers paljon aikaa perheensä naisten seurassa?"

"Kyllä, vierashuone oli yhteinen lukuhuoneemme. Hän istui ikkunan luona
ja me pöydän ääressä."

"Lukiko hän paljon?"

"Kyllä."

"Mitä hän luki?"

"Hindustaninkieltä."

"Ja mitä sinä teit sillä aikaa."

"Alussa luin saksaa."

"Opettiko hän sinua?"

"Hän ei osaa saksaa."

"Opettiko hän sinulle jotakin muuta?"

"Vähän hindustania."

"Opettiko Rivers sinulle hindustania?"

"Kyllä, sir."

"Ja sisarilleen myös?"

"Ei."

"Vain sinulle?"

"Vain minulle."

"Pyysitkö häntä opettamaan?"

"En."

"Hän siis tahtoi opettaa sinua?"

"Niin."

Taaskin hiljaisuus.

"Minkätähden hän tahtoi sitä? Mitä hyötyä sinulla voi olla
hindustaninkielestä?"

"Hän tahtoi ottaa minut mukaansa Intiaan."

"Ahaa, siinäpä ollaan! Hän tahtoi naida sinut?"

"Hän pyysi minua vaimokseen."

"Tuo ei ole totta, se on ilkeä vale, jonka keksit minun kiusakseni."

"Pyydän anteeksi, sir, mutta se on puustavillisesti totta, ja hän oli
yhtä itsepintainen pyynnössään kuin te konsanaan voisitte olla."

"Miss Eyre, minä toistan, että voitte jättää minut. Minkätähden pysytte
itsepintaisesti polvellani, vaikka olen sanonut, että voitte mennä?"

"Koska istun siinä mukavasti."

"Ei, Jane, sinä et istu siinä mukavasti, koska sydämesi ei ole minun
luonani. Se on serkkusi, tuon St. Johnin luona. Voi, tähän hetkeen
saakka olen uskonut, että pikku Jane on kokonaan omani! Uskoin että hän
rakasti minua silloinkin kun hän jätti minut, ja se oli suloinen pisara
tuskani kalkissa. Olemme olleet kauan erossa, ja olen itkenyt kuumia
kyyneleitä eromme johdosta, mutta koskaan en olisi uskonut, että hän
rakastaisi toista, kun minä surin häntä. Mutta tästä on turha puhua.
Jane, jätä minut ja mene naimisiin Riversin kanssa!"

"Työntäkää minut sitten pois, sir, itsestäni en koskaan jätä teitä."

"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin
luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.

"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että
sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön -- mene --"

"Minne minun pitää mennä?"

"Omaa tietäsi -- hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."

"Kuka se on?"

"Tiedät hyvinkin -- St. John Rivers."

"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta
minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hän _osaa_
rakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta
tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden
että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas
Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies,
ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir,
enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei
tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään
viehättävää -- hän ei huomaa edes nuoruuttani -- hän antaa arvoa vain
muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis
jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"

Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta,
sokeata isäntääni. Hän hymyili.

"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"

"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen!
Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän
surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää
kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän
vain nähdä, _kuinka_ paljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä
ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän
luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut
luotanne."

Taaskin, kun hän suuteli minua, synkistivät tuskalliset ajatukset hänen
otsaansa.

"Kadotettu näköni! Murtuneet voimani!" mutisi hän.

Hyväilin häntä lohduttaen. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja tahdoin
puhua hänen puolestansa, mutta en uskaltanut. Kun hän käänsi kasvonsa
hetkeksi pois, näin kyynelen hiipivän hänen sulkeutuneen silmäluomensa
alta ja vierivän hänen miehekkäälle poskelleen. Sydämeni oli tulvillaan.

"En ole parempi kuin tuo vanha, salamaniskemä pähkinäpuu Thornfieldin
hedelmätarhassa", sanoi hän hetken kuluttua, "ja mitä oikeutta on
tuolla rauniolla pyytää nuorta, puhkeavaa orjantappurapensasta
peittämään sen halkeamat vihannuudellaan?"

"Te ette ole mikään raunio, sir, ette mikään salamaniskemä puu -- te
olette vihreä ja voimakas. Nuoria vesoja kasvaa vielä juurillanne, ne
nauttivat siimeksestänne ja nojautuvat kasvaessaan lujaan runkoonne ja
peittävät sen tuoreilla lehvillään."

Taaskin hän hymyili. Olin antanut hänelle uutta voimaa.

"Puhutko ystävistä, Jane?" kysyi hän.

"Niin -- ystävistä", sanoin epäröiden, sillä tarkoitin enemmän kuin
ystäviä, mutta en tietänyt, mitä sanaa käyttää. Hän auttoi minua.

"Niinkö, Jane? Mutta minä tarvitsen vaimon."

"Tosiaanko, sir?"

"Niin -- onko se jotakin uutta sinulle?"

"Tietysti -- ettehän ennen ole puhunut siitä mitään."

"Onko se epämieluinen uutinen?"

"Se riippuu asianhaaroista, sir -- valinnastanne."

"Sen saat sinä tehdä puolestasi, Jane. Minä alistun valintaasi."

"Valitkaa sitten, sir -- _se, joka teitä eniten rakastaa_!"

"Valitsen ainakin -- _sen, jota minä eniten rakastan_. Jane, tahdotko
_sinä_ tulla vaimokseni?"

"Tahdon, sir."

"Tahdotko mennä naimisiin sokean miehen kanssa, jota sinun täytyy
taluttaa kädestä?"

"Tahdon, sir."

"Ramman, sinua kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota sinun
pitää hoitaa -- tahdotko, Jane?"

"Tahdon, sir."

"Onko se totta, Jane?"

"Täyttä totta, sir."

"Oi, lemmikkini! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua."

"Mr. Rochester, jos koskaan olen tehnyt hyvää tekoa -- ajatellut hyvää
ajatusta -- rukoillut vilpitöntä ja puhdasta rukousta -- elättänyt
hyviä ja kauniita toiveita, niin olen nyt saanut palkkani. Olla teidän
vaimonanne merkitsee minulle korkeinta maallista onnea."

"Koska uhrautuminen tuottaa sinulle onnea."

"Uhrautuminen! Mitähän minä uhraan? Nälkäni, janoni, ikäväni uhraan ja
saan syvimmät toiveeni täytetyiksi. Saan oikeuden kietoa käsivarteni
siihen kaulaan, joka on minulle rakkain, saan painaa huuleni huulille,
joita rakastan, nojata päätäni rintaan, johon luotan -- sanotteko sitä
uhrautumiseksi? Jos niin on, silloin uhrautuminen todella tuottaa
minulle onnea."

"Mutta sinun täytyy myös aina nähdä vammani ja tottua
puutteellisuuksiini."

"Minun silmissäni ei niitä ole ollenkaan. Rakastan teitä vielä enemmän
nyt, voidessani todella olla teille hyödyksi, kuin silloin kun olitte
ylpeä ja riippumaton ja halveksitte esiintyä muuna kuin antajana ja
suojelijana."

"Tähän saakka on minulle ollut vastenmielistä ja vihattavaa tulla
autetuksi ja talutetuksi. En mielelläni laskenut kättäni palkatun
palvelijan käteen, mutta on suloista tuntea Janen pienet sormet käteni
ympärillä. Olin mieluummin yksin kuin palvelijain seurassa, mutta Janen
hellä palvelus tulee olemaan minulle tyhjentymätön ilon lähde. Jane
sopii minulle -- sovinko minäkin hänelle?"

"Olemukseni hienoimpiin säikeisiin saakka, sir."

"Koska niin on, ei meillä ole mitään odotettavaa. Meidän pitää mennä
naimisiin heti."

Hän puhui kiihkeästi ja hänen poskensa hehkuivat. Hänen levoton, kiivas
luontonsa alkoi herätä.

"Meidän täytyy tulla mieheksi ja vaimoksi viipymättä -- on vain
hankittava lupakirja, sitten menemme naimisiin."

"Mr. Rochester, huomaan, että aurinko jo aikaa sitten on jättänyt
keskitaivaan, ja Pilot on juuri mennyt kotiin päivälliselle. Antakaa
minun katsoa kelloanne."

"Kiinnitä se vyöhösi, Jane, ja pidä sitä omanasi tästälähin. Minä en
tarvitse sitä."

"Kello on kohta neljä, sir. Eikö teidän ole nälkä?"

"Kolmas päivä tämän jälkeen on oleva hääpäivämme, Jane. Kuka nyt
välittäisi hienoista vaatteista ja juveleista -- viisi sellaisista."

"Aurinko on jo juonut kaikki sadepisarat, sir. Tuuli on tyyntynyt. On
hyvin kuuma."

"Tiedätkö, Jane, sinun pieni helminauhasi on minun kaulassani
kaulukseni alla. Olen kantanut sitä siitä päivästä asti, jolloin
menetin ainoan aarteeni, muistona sinusta."

"Menemme kotiin metsän kautta, se on varjoisin tie." Hän jatkoi omia
ajatuksiaan kuulematta minua.

"Jane, lyönpä vetoa, että pidät minua jumalattomana koirana, mutta
sydämeni on tällä hetkellä tulvillaan kiitollisuutta hyvää Jumalaa
kohtaan. Hän ei näe niinkuin ihminen näkee, vaan paljon selvemmin,
hän ei tuomitse niinkuin ihminen, vaan paljon viisaammin. Tein
väärin, olisin tahrinut viattoman kukkani, olisin hengittänyt myrkkyä
sen puhtauteen, mutta Kaikkivaltias tempasi sen pois minulta.
Lyhytnäköisessä vihassani melkein kirosin tätä tuomiota enkä taipunut
nöyrästi siihen. Jumalallinen oikeus teki tehtävänsä, onnettomuus
toisensa jälkeen kohtasi minua, minun täytyi kulkea kuoleman varjon
laakson läpi. _Hänen_ kurituksensa on voimakas, ja minä olen nöyrtynyt
eliniäkseni. Sinä tiedät, että olin ylpeä voimastani, mutta missä on
voimani nyt, kun minun täytyy heikon lapsen tavoin antautua vieraan
käden johdettavaksi? Viime aikoina -- vasta viime aikoina, Jane, aloin
huomata ja tunnustaa Jumalan käden vaikuttaneen tuomiooni. Aloin tuntea
omantunnonvaivoja ja katumusta ja halusin päästä sovintoon Jumalani
kanssa. Väliin rukoilin -- ne olivat hyvin lyhyitä rukouksia, mutta
hyvin rehellisiä."

"Muutamia päiviä sitten -- niin, se oli neljä päivää sitten,
maanantai-iltana -- jouduin omituisen mielialan valtaan. Suruni oli
sillä hetkellä suurempi kuin epätoivoni. Olin jo kauan ajatellut, että
sinä varmaan olit kuollut, koska en mistään löytänyt sinua. Myöhään
sinä iltana -- kenties yhdentoista ja kahdentoista välillä -- ennenkuin
vetäydyin kolkolle vuoteelleni, rukoilin Jumalaa, että hän pian näkisi
hyväksi kutsua minut pois tästä elämästä tulevaiseen, jossa voisin
toivoa näkeväni Janen."

"Olin omassa huoneessani ja istuin avonaisen ikkunan ääressä. Tuoksuva
yöilma teki minulle hyvää, vaikka en nähnytkään tähtiä ja vaikka vain
himmeästä kajastuksesta silmissäni aavistin, että oli kuutamo. Minä
ikävöin sinua, Jane! Oh, kuinka sekä sieluni että ruumiini ikävöi
sinua! Ahdistettuna ja nöyränä kysyin Jumalalta, enkö jo kyllin kauan
ollut ollut hyljätty ja onneton ja enkö vielä kerran saisi maistaa
onnea ja rauhaa. Tunnustin ansainneeni kaiken, mitä olin kärsinyt,
mutta sanoin, etten enää kestäisi enempää, ja sydämeni ikävän a ja o
puhkesi äkkiä sanoiksi: 'Jane! Jane! Jane!'"

"Sanoitteko nämä sanat ääneen?"

"Sanoin, Jane. Jos joku ohikulkija olisi kuullut sen, olisi hän luullut
minua hulluksi, sillä huutoni se oli niin mielettömän voimakas."

"Ja se oli siis maanantai-iltana, vähän ennen puoliyötä?"

"Niin, aika ei merkitse mitään, mutta se mikä sitten seuraa, on
ihmeellisintä. Sanot minua taikauskoiseksi -- veressäni onkin aina
ollut jonkun verran taikauskoa -- mutta tämä on kuitenkin totta -- on
ainakin totta, että kuulin sen mitä nyt kerron."

"Kun huusin 'Jane! Jane! Jane!' vastasi eräs ääni -- en osaa sanoa,
mistä se tuli, mutta tiedän, kenen ääni se oli: 'Minä tulen, odota
minua!' ja hetken kuluttua toi tuuli mukanaan sanat: 'Missä olet?'"

"Koetan, mikäli osaan, kuvata sinulle niitä tunteita, joita nämä
sanat minussa herättivät, vaikka se onkin vaikeata. Kuten näet,
sijaitsee Ferndean syvällä metsässä, jossa äänen kaiku häipyy nopeasti
pois. Minusta tuntui kuin sanat: 'Missä olet?' olisivat kuuluneet
vuoriseudusta, sillä kuulin kaiun kukkuloilta vastaavan niihin. Tuuli
tuntui sillä hetkellä hyväilevän otsaani raittiimpana ja viileämpänä,
ja olisin voinut kuvitella, että Jane ja minä kohtasimme toisemme
jossakin autiossa, jylhässä seudussa. Uskon, että sielumme olivat
kohdanneet toisensa. Sinä olit luultavasti sillä hetkellä syvässä
unessa, mutta ehkä sielusi oli jättänyt vankilansa tullakseen
lohduttamaan minun sieluani, sillä tuo ääni oli sinun -- niin totta
kuin elän."

Lukija, juuri maanantai-iltana lähellä keskiyötä olin minäkin saanut
salaperäisen kutsuni, ja juuri noilla sanoilla olin vastannut
siihen. Kuuntelin Mr. Rochesterin kertomusta, mutta en kertonut omaa
kokemustani. Asia tuntui minusta liian selittämättömältä ja kaamealta
kerrottavaksi. Jos olisin kertonut siitä, olisivat sanani ehdottomasti
tehneet syvän vaikutuksen kuulijani mieleen, ja tämä mieli oli vielä
niin herkkä kärsimystensä jälkeen että kaikki yliluonnollinen olisi
järkyttänyt sitä liian voimakkaasti. Kätkin senvuoksi nämä asiat
sydämeeni ja tutkistelin niitä siellä.

"Nyt et ihmettele", jatkoi isäntäni, "että kun eilen illalla niin
odottamatta kohosit eteeni, oli minun vaikea uskoa, että olit muuta
kuin pelkkä ääni ja utukuva, joka kohta häipyisi hiljaisuuteen ja
tyhjyyteen niinkuin tuo keskiyön kuiske ja vuoriston kaiku olivat
häipyneet. Nyt, Jumalan kiitos, tiedän, että asia on toisin. Niin,
kiitän Jumalaa siitä."

Hän laski minut alas polveltaan, nousi, otti hatun kunnioittavasti
päästään ja seisoi hetkisen äänettömässä hartaudessa, valottomat silmät
maahan luotuina. Vain viimeiset sanat rukouksestaan lausui hän ääneen.

"Minä kiitän Jumalaa, joka kesken oikeamielistä tuomiotaan on
armahtanut minua. Rukoilen Vapahtajaani, että hän antaisi minulle
voimaa viettämään tästälähin puhtaampaa elämää."

Sitten hän ojensi minulle kätensä. Tartuin tuohon rakkaaseen käteen,
pidin sitä hetkisen huulillani ja laskin sen sitten olalleni. Kun olin
niin paljon pienempi kuin hän, voin yhtä aikaa antaa hänelle tukea ja
ohjata häntä. Sitten lähdimme kotiin metsän kautta.



Kolmaskymmeneskahdeksas luku.


Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin. Häät olivat hiljaiset --
hän ja minä, pappi ja notaari olimme vain läsnä. Kun tulimme kotiin
kirkosta, menin keittiöön, jossa Mary valmisti päivällistä ja John
kiillotti pöytäveitsiä, ja sanoin:

"Mary, minä olen tänä aamuna mennyt naimisiin Mr. Rochesterin kanssa."

Emännöitsijä ja hänen miehensä olivat tuollaista rauhallista,
hidasliikkeistä väkeä, jolle aivan turvallisesti voi kertoa tavallista
huomattavampia uutisia tarvitsematta pelätä mitään korviasärkeviä
kummastuksen huutoja ja niitä seuraavaa puhetulvaa. Mary katsoi ylös
työstänsä ja tuijotti minuun, ja kauha, jolla hän käänteli paistumassa
olevaa kananpoikaparia, riippui muutamia minuutteja ilmassa. Johnin
veitset saivat myös saman ajan levätä. Sitten Mary kumartui takaisin
paistiinsa ja sanoi:

"Vai niin, Miss. No, sepä hyvä!"

Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minä näin teidän menevän ulos herran
kanssa, mutta en tietänyt, että menisitte kirkkoon vihille." Sitten hän
jatkoi työtänsä. Kun käännyin Johniin, oli tämä vetänyt suunsa korviin
saakka.

"Minä sanoi Marylle, kuinka tulisi käymään", sanoi hän. "Minä tiesin,
mitä Mr. Edward" -- John oli vanha palvelija, joka oli tuntenut
isäntänsä siitä saakka kun tämä oli perheen nuorempi poika, ja
senvuoksi hän usein nimitti tätä ristimänimeltä -- "tiesin, mitä Mr.
Edward tekisi, ja tiesin myös, että hän ei odottaisi kauan, ja siinä
hän tekikin oikein. Toivotan onnea, Miss!" Ja hän kumarsi niin että
tukka heilahti.

"Kiitos, John. Mr. Rochester pyysi minua antamaan teille ja Marylle
tämän." Panin hänen käteensä viiden punnan setelin. Odottamatta enempää
lähdin keittiöstä. Kulkiessani vähän myöhemmin tuon pyhätön oven ohi,
kuulin sanat:

"Miss Eyre sopii hänelle paremmin kuin kaikki ylhäiset naiset." Sitten:
"Jos hän ei olekaan mikään kaunotar, ei hän rumakaan ole, ja herran
mielestä hän on kaunein nainen maailmassa, se nyt on selvä."

Kirjoitin viipymättä Moor-Houseen ja Cambridgeen ja kerroin, mitä olin
tehnyt, selittäen myös täydellisesti, miksi olin niin tehnyt. Diana
ja Mary hyväksyivät menettelyni täydellisesti. Diana lupasi tulla
katsomaan minua niin pian kuin olin päässyt kuherruskuukauden yli.

"Hänen ei pitäisi odottaa niin kauan", sanoi Mr. Rochester, kun
luin hänelle Dianan kirjeen. "Muuten hän tulee liian myöhään, sillä
kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen
kirkkaus himmenee vasta haudoillamme."

En tiedä, millä tavalla St. John otti vastaan uutiseni, sillä hän
ei vastannut kirjeeseeni. Kuusi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti
minulle mainitsematta kuitenkaan sanaakaan Mr. Rochesterista ja
naimisiinmenostani. Hänen kirjeensä oli levollinen ja ystävällinen,
vaikka hyvin vakava. Hän on siitä asti ollut kanssani säännöllisessä,
joskaan ei taajassa kirjevaihdossa. Hän toivoo, että olen onnellinen,
ja uskoo, etten ole niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä ilman Jumalaa
ja ajattelevat vain maallisia asioita.

Lukija ei liene kokonaan unohtanut pikku Adèlea, vai kuinka? Minä en
ollut unohtanut häntä, ja ennen pitkää pyysin Mr. Rochesterilta luvan
mennä katsomaan häntä siihen kouluun, jonne hänet oli pantu. Tyttösen
vilpitön ilo saadessaan nähdä minut liikutti minua suuresti. Hän näytti
kalpealta ja laihalta -- hän ei ollut onnellinen. Huomasin, että
koulun vaatimukset ja säännöt olivat liian ankarat hänen ikäiselleen
lapselle ja otin hänet mukanani kotiin. Aion vielä kerran ruveta hänen
kotiopettajattarekseen, mutta huomasin sen ennen pitkää mahdottomaksi,
koska mieheni tarvitsi nyt kaiken aikani ja huolenpitoni. Etsin siis
toisen koulun, jonka säädökset olivat vähemmän ankarat ja jossa voin
usein käydä katsomassa tyttöstä ja tuoda hänet kotiin silloin tällöin.
Pidin huolta, että häneltä ei koskaan puuttunut mitään, mikä voisi
edistää hänen viihtymistään, ja hän tottuikin pian uuteen kouluunsa,
oli tyytyväinen ja iloinen ja edistyi hyvin opinnoissaan. Terve
englantilainen kasvatus paransikin suureksi osaksi hänen ranskalaiset
puutteensa, ja kun hän lopetti koulunkäyntinsä, sain hänestä mieluisan
ja hyvän ystävän. Lämpimällä ystävyydellään minua ja omaisiani kohtaan
on hän jo aikaa sitten täysin korvannut sen pienen hyvyyden, mitä
joskus olen voinut hänelle osoittaa.

Kertomukseni lähenee loppuansa -- vielä pari sanaa kokemuksistani
avioliittoni aikana ja lyhyt silmäys niitten henkilöitten kohtaloon,
joitten nimet useimmin ovat esiintyneet kirjassani, ja tehtäväni on
täytetty. Olen nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta. Tiedän, mitä
merkitsee saada omistaa koko elämänsä sille, jota eniten rakastaa.
Pidän itseäni äärettömän onnellisena -- onnellisempana kuin mitä kieli
voi kertoa -- koska olen miehelleni kaikki kaikessa, kuten hänkin on
minun elämäni. Kukaan nainen ei koskaan ole ollut lähempänä miestänsä
kuin minä. En koskaan väsy Edwardini seuraan, eikä hänkään minun
seuraani, yhtä vähän kuin voisimme väsyä oman sydämemme sykkeeseen.
Olemme yhdessä alituisesti. Saamme silloin olla yhtä vapaita kuin yksin
ollessamme, ja samalla tuntea iloa toistemme läheisyydestä. Luullakseni
puhelemme koko päivän, ja puhelumme on vain ikäänkuin hyvin vilkasta
ja ääneen lausuttua ajattelemista. Luotamme toisiimme rajattomasti,
luonteemme sopivat yhteen mitä parhaiten, ja seurauksena tästä on
täydellinen sopusointu.

Mr. Rochester oli sokea avioliittomme kahden ensi vuoden ajan. Kenties
juuri tämä seikka veti meidät niin lähelle toisiamme ja liitti
meidät niin lujasti yhteen, sillä minä olin silloin hänen näkönsä,
kuten vieläkin olen hänen vasen kätensä. Olin sanan todellisessa
merkityksessä hänen silmäteränsä, kuten hän usein nimittikin minua. Hän
näki luonnon, hän näki kirjoja minun kauttani, enkä koskaan väsynyt
katselemaan hänenkin puolestaan, kuvailemaan hänelle niittyjä, metsiä,
kaupunkeja, jokia, pilviä, auringonsäteitä -- maisemaa edessämme,
ilmaa ympärillämme -- ja siten antamaan hänen korviensa kuulla sen,
mitä hänen silmänsä eivät voineet nähdä. Koskaan en väsynyt lukemaan
hänelle, koskaan en väsynyt johtamaan häntä niihin paikkoihin, joihin
hän halusi mennä, ja tekemään hänelle kaikkea, mitä hän tahtoi. Ja nämä
palvelukset tuottivat meille molemmille nautintoa -- täyspainoista
ja verratonta, joskin tuskallista nautintoa -- koska hän ei tuntenut
minkäänlaista nöyryytystä pyytäessään niitä. Hän rakasti minua niin
hellästi, ettei apuni tuntunut hänestä vastenmieliseltä, ja hän
tiesi myös minun rakastavan häntä niin suuresti, että antautumalla
autettavakseni hän täytti sydämeni herkimmät toiveet.

Eräänä aamuna noiden kahden vuoden kuluttua, kirjoittaessani kirjettä
hänen sanelunsa mukaan, hän kumartui ylitseni ja sanoi:

"Jane, onko sinulla kiiltävä koriste kaulassasi?"

Minulla oli kultaiset kellonvitjat. Vastasin: "On."

"Ja onko sinulla himmeän sininen puku yllä?"

Minulla oli sellainen. Hän sanoi silloin jonkun aikaa kuvitelleensa,
että pimeys toisen silmän edessä alkoi harventua, ja olevansa nyt varma
siitä.

Menimme yhdessä Lontooseen. Hän kysyi neuvoa eräältä etevältä
silmälääkäriltä ja sai osittain takaisin toisen silmänsä näön. Hän ei
vieläkään näe aivan selvästi, ei voi lukea eikä kirjoittaa paljon,
mutta hän voi kulkea taluttamatta, taivas ei ole hänelle enää pimeä
eikä maa autio. Kun hänen esikoisensa laskettiin hänen syliinsä,
saattoi hän nähdä, että poika oli perinyt hänen omat silmänsä --
suuret, mustat, loistavat, niinkuin ne kerran olivat. Silloin hän
taaskin täydestä sydämestä tunnusti, että Jumala oli kesken tuomiotansa
armahtanut häntä.

Olemme siis onnelliset, Edward ja minä, ja sitä suuremmalla syyllä, kun
tiedämme, että ne, joita eniten rakastamme, ovat myöskin onnellisia.
Diana ja Mary Rivers ovat molemmat naimisissa. Vuorotellen, kerran
vuodessa, käymme me heillä ja he tulevat meille. Dianan mies on
kapteeni sotalaivastossa -- komea upseeri ja hyvä mies. Maryn mies on
pappi, hänen veljensä yliopistotovereita, ja sekä lahjoiltaan että
periaatteiltaan täysin vaimonsa arvoinen. Sekä kapteeni Fitzjames että
Mr. Wharton rakastavat vaimojansa ja omaavat heidän rakkautensa.

St. John Rivers jätti Englannin. Hän lähti Intiaan. Hän alkoi kulkea
omaa viitoittamaansa tietä ja astuu sitä vieläkin. Tarmokkaampi,
väsymättömämpi esitaistelija ei koskaan ole raivannut tietään läpi
vaarojen ja vastuksien. Lujana, uskollisena, hartaana ja täynnä palavaa
intoa tekee hän työtä lähimäistensä kohottamiseksi. Hän tasoittaa
parannuksen vaikeata tietä ja hakkaa jättiläisen tavoin maahan ne
esteet, joita entisen uskonnon ja kastilaitoksen ennakkoluulot
kasaavat hänen eteensä. Hän on kyllä ankara ja vaativa, hän on vielä
kunnianhimoinen, mutta hänen ankaruutensa on suurien sankareitten ja
tarujen pyhimysten ylevää ankaruutta. Kuten apostoli, joka ei puhu itse
puolestansa, vaan Kristuksen tähden, on hän asettanut tunnussanakseen
vaatimuksen: "Joka tahtoo tulla minun tyköni, ottakoon ristinsä ja
seuratkoon minua." Hänen korkea, sankarillinen kunnianhimonsa on päästä
kerran niitten valittujen riveihin, jotka tahrattomina seisovat Jumalan
valtaistuimen edessä ja saavat osansa Karitsan viimeisistä suurista
voitoista ja jotka ovat kutsutut, valitut ja pysyneet uskollisina.

St. John on naimaton, hän ei enää aio mennä naimisiin. Hän on yksin
riittänyt tehtäväänsä tähän saakka, ja tehtävä lähenee nyt loppuansa.
Hänen loistava aurinkonsa on laskemaisillaan. Viime kirje, jonka sain
häneltä, kohotti silmiini inhimillisiä kyyneliä, mutta täytti kuitenkin
sydämeni jumalallisella ilolla -- hän odottaa varmaa palkkaansa,
himmentymätöntä kruunuansa. Tiedän, että vieras käsi kirjoittaa minulle
seuraavan kirjeen, jossa ilmoitetaan, että tämä hyvä ja uskollinen
palvelija on päässyt Herransa iloon. Ja miksi itkisin? Kuolemanpelko ei
ole pimentävä St. Johnin viimeistä hetkeä, hänen mielensä on oleva yhtä
kirkas, sydämensä pelvoton, toivonsa luja ja uskonsa horjumaton. Hänen
omat sanansa takaavat sen.

"Mestarini", sanoo hän, "on valmistanut minua tuloonsa. Joka päivä hän
ilmoittaa yhä selvemmin: 'Totisesti minä tulen pian.' Ja joka tunti
vastaan minä kiihkeämmin: 'Amen, niin tule, Herra Jeesus!'"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotiopettajattaren romaani - (Jane Eyre)" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.