Title: Kim - Koko maailman pikku ystävä
Author: Kipling, Rudyard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kim - Koko maailman pikku ystävä" ***


KIM

Koko maailman pikku ystävä

Kirj.

RUDYARD KIPLING

Englanninkielestä suomentanut Hannes Leiviskä



Arvi A Karisto, Hämeenlinna, 1917.



_Rudyard Kipling_ on Englannin kirjallisuuden kaikkein tunnetuimpia
nimiä, ei ainoastaan brittien huomattavampiin kuuluvana kirjailijana,
vaan jokaiselle sivistyskielelle käännettyjen kiehtovien
nuorisonkertomusten sepittäjänä, joka on valanut uutta henkeä maailman
nousevaan sukupolveen. Pääasiallisesti tästä ansiosta hän vuonna 1907
sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon, silloin vasta 42-vuotiaana, -- ja
hänen tuotantonsa käsitti kuitenkin jo kolmisenkymmentä huomattavaa
teosta useilta erilaatuisilta aloilta. Hän kuoli vuonna 1936.

Meidän ei tarvitse tässä ottaa lukuun, että Kipling kiihkeässä
isänmaanrakkaudessaan oli kiivas "imperialisti", sellainen brittiläisen
mieskunnon ja sivistyksen ihailija, että hänen mielestään koko
maailman tulisi alistua englantilaisen suuruuden vallittavaksi --
tulella ja miekalla, jollei muutoin. Kansallisuutensa nuorelle väelle
kirjoittaessaan hän toki puhuu sellaista kieltä, joka muuallakin
innostuttaa valppaaseen ja itsenäiseen toimintaan, elävästi esittää
itäisten olojen ihmeitä ja tarkalla silmällä havaittuja luonnon
salaisuuksia -- partiolaisuutta.

Edelliseen nuorisonkirjallisuuden lajiin, valppauden ja itsenäisyyden
innosteluun, kuuluu hänen tuotannostaan esilläoleva romaani,
sekin samalla avaten eteen kaukaisen maailmankolkan olot tuntijan
kynällä kuvattuina -- tekijä nimittäin vietti nuoruutensa Intiassa.
Perustaessaan partioliikkeen otti kenraaliluutnantti Baden-Powell
sille peruskirjaksi "Kim"-romaanin; saadakseen tämän yleiseen
luetuksi hän sovitti partiolaisten luokkakokeisiin "Kim-leikin",
monin tavoin kehiteltävän harjoitustehtävän, jonka merkitystä
käytännöllisessä elämässä tämä romaani oivallisesti valaisee. Myöhemmin
suunnitellessaan nuorimmille pojille jonkinlaiseksi partiolaisuuden
valmistuskouluksi ns. kolkkapoikajärjestön sai Baden-Powell sille
pohjan "Viidakkopoika"-kertomuksista.

Nuoret lukijat arvellevat, että Kipling ei ole kaikkea tätä
kirjoittanut nimenomaan heitä varten; mutta maailmassa on yhteiskunnan
nurjalla puolella paljon sellaista harvoin mainittavaa, josta
nuorisonkin tulee saada soveliaassa muodossa käsitys, voidakseen
vastustaa kiusauksia, karaistuakseen, selvitäkseen hankalastakin
ympäristöstä kelpo kansalaisiksi kuten Kim. Se on joka tapauksessa
partioliikkeen pääteos kaunokirjallisuuden alalta; sentähden se ei
olekaan niin vaivattoman kepeätä luettavaa kuin pelkästään joutohetken
viehäkkeiksi kyhätyt kertoelmat.

_V. H.-A_.



I


Poliisijärjestystä uhmaten hän istui hajasäärin Zam-Zammah-kanuunalla,
joka lepäsi tiilialustallaan vastapäätä vanhaa Ajaib-Gheriä --
Ihmeitten taloa, kuten alkuasukkaat nimittävät Lahoren museota. Se,
kenellä oli hallussaan Zam-Zammah, "tultapuhkuva lohikäärme", oli
Punjabinkin valtias, sillä tämä suuri viheriäksi käynyt pronssimöhkäle
oli aina ensimmäisenä joutumassa valloittajan saaliiksi.

Kimin käytöstä voi kyllä vähän puolustella -- hän oli potkaissut Lala
Dinanathin pojan pois lavetilta -- koskapa englantilaisilla oli Punjab
hallussaan ja Kim oli englantilainen. Hän oli kyllä ahavoitunut niin
tummaihoiseksi kuin kuka hyvänsä alkuasukas; mieluimmin hän käytti
paikkakunnan murrettakin ja sensijaan puhui omaa äidinkieltään vähän
katkonaisesti ja epävarmasti, ja hän oli aivan tasa-arvoisuuden
kannalla basaarin kaikkien pikkupoikien kanssa. Siitä kaikesta
huolimatta Kim oli kuitenkin valkoihoinen -- valkoinen poikaparka
köyhintä luokkaa. Sekarotuinen nainen, joka piti hänestä huolta
-- hän poltteli oopiumia ja oli myyvinään käytettyjä huonekaluja
huokeataksaisten ajurien torilla -- selitti lähetyssaarnaajille
olevansa Kimin täti, kertoen äidin olleen lastenhoitajana erään
everstin perheessä ja menneen naimisiin Kimball O'Haran kanssa. Tämä
oli ollut nuori lipunkantaja irlantilaisessa Maverick-rykmentissä.
Myöhemmin hän sai paikan Sindin--Punjabin--Delhin rautatiellä, ja
hänen rykmenttinsä palasi kotimaahan, mutta hän ei ollut sen mukana.
Vaimo kuoli koleraan Ferozeporessa, ja O'Hara rupesi juopotellen
vetelehtimään seudulla kirkassilmäisen kolmivuotiaan poikansa kera.

Hyväntekeväisyysyhdistykset ja papit, jotka huolehtivat poikaraiskan
kohtalosta, koettivat ottaa hänet hoitoonsa, mutta O'Hara vältteli
heitä, kunnes tapasi tuon oopiumia käyttävän naisen, oppi häneltä
paheen ja kuoli kuten köyhät valkoiset Intiassa kuolevat. Perinnöksi
hän jätti kolme paperia; yhdestä niistä hän käytti nimitystä "_ne
varietur_", koskapa ne sanat olivat piirretyt siihen hänen oman
nimikirjoituksensa alle (osoittamaan hänen nimensä vaihtumattomuutta);
toista hän sanoi "selvityspaperiksensa", ja kolmas oli Kimin
syntymätodistus. Nuo asiakirjat, puheli hän oopiumihoureissaan,
tekisivät joskus vielä Kimistä miehen. Tämä ei saisi mistään hinnasta
luopua niistä, sillä niissä oli taikavoimaa, ne kun kuuluivat
suureen sinivalkoiseen taloon tuolla museon takana, Jadoo-Gheriin
-- taikataloon, joksi nimitämme Vapaamuurarien rakennusta. Kaikki
tulisi hänelle hyväksi jonakin päivänä, sanoi hän, ja Kimin sarvi
kohotettaisiin korkealle mahtavien kauneuden ja voiman pilarien
keskuuteen. Itse rykmentin päällikkö, hevosella ratsastaen, maailman
uljaimman joukon etunenässä, tulisi Kimin luo, -- pienen Kimin, jonka
piti päästä parempaan asemaan kuin isänsä. Yhdeksänsataa peikkoa,
joiden päällikkönä oli punainen härkäepäjumala viheriällä kentällä,
tulisi myöskin Kimiä palvelemaan, jolleivät ne ole jo unohtaneet
O'Hara-parkaa, joka oli ratatyömiesten johtajana Ferozeporen
rautatiellä. Sitten hän itki katkerasti resuisessa korituolissaan
kuistilla istuen. Ja niinpä sitten tapahtui hänen kuoltuaan, että
nainen neuloi nuo kolme paperia nahkaiseen kääröön, jonka hän ripusti
Kimin kaulaan.

-- Ja jonakin päivänä, -- sanoi nainen, hämärästi muistaen
O'Hara-vainajan ennustuksia, -- tulee luoksesi suuri punainen härkä
viheriällä kentällä ja eversti ratsastaa isolla ratsulla, niin ja --
puhuen englanniksi -- yhdeksänsataa peikkoa.

-- Ah, sanoi Kim, -- muistan aina. Punainen härkä ja eversti ratsullaan
tulevat, mutta sitä ennen, isä sanoi, tulee kaksi miestä valmistamaan
asioita. Niin aina tehdään, sanoi isä, -- kun tapahtuu taika-asioita.

Jos nainen olisi lähettänyt Kimin asiakirjoineen Jadoo-Gher-taloon,
olisi hänet tietenkin otettu vuoriston Vapaamuurarien orpolastenkotiin,
mutta nainen epäili kaikkea, mitä oli kuullut taika-asioista.
Kimilläkin puolestaan oli oma mielipiteensä. Kun hän oli ehtinyt
tavalliseen poikavekaran ikään, oppi hän karttamaan lähetyssaarnaajia
ja vakavannäköisiä valkoisia miehiä, jotka kysyivät, kuka hän oli ja
mitä hän teki. Sillä Kim menestyi erinomaisesti tyhjäntoimittajan
ammatissa. Hän tunsi tosin ihmeellisen muureilla ympäröidyn Lahoren
kaupungin Delhin portista äärimmäisimpään Ditch-linnakkeeseen
saakka; tosin hän oli läheisesti tuttu miesten kanssa, jotka
elivät ihmeellisempää elämää kuin mistä Harun al Rashid saattoi
uneksiakaan; itse hän tosin eli yhtä hurjaa elämää kuin Tuhannen
ja yhden yön tarinoissa kerrotaan, mutta lähetyssaarnaajat ja
hyväntekeväisyysseurojen sihteerit eivät osanneet älytä sellaisen
elämän kauneutta. Hänen kaikkialla tunnettuna lisänimenään oli "Koko
maailman pikku ystävä", ja hyvin usein hän -- notkeana ja perin
vähän silmäänpistävänä -- toimitti iltamyöhällä hienojen, sileiksi
ajeltujen nuorten herrojen asioita tungokseen ahdetuilla tasaisilla
talonkatoilla. Olihan se tietenkin vehkeilyjen auttamista -- sen verran
hän hyvin tiesi, sillä hän oli tutustunut kaikenlaiseen pahaan jo
siitä asti kuin oli oppinut puhumaan -- mutta hänpä rakastikin sitä
leikkiä sen oman itsensä vuoksi; hänestä oli hauskaa hiipiä pimeissä
solissa ja kujissa, kiivetä sadevesiputkia pitkin ja nähdä ja kuulla
lavertelevia naisia tasaisilla katoilla ja sitten suin päin paeta
pitkin talojen kattoja pimeässä helteisessä yössä. Olipa hän lisäksi
perin tuttu pyhien miesten, tuhkalla tahrittujen fakiirien, kanssa,
jotka istuivat joen rannalla puiden varjossa olevien tiilialttariensa
ääressä. Hän tervehti heitä, kun he palasivat kerjuuretkiltään, ja
kun ei ketään ollut läheisyydessä, söi samalta lautaselta heidän
kanssaan. Nainen, joka holhosi häntä, vaati kyynelsilmin, että hän
käyttäisi eurooppalaisia vaatteita -- housuja, paitaa ja rypistynyttä
hattua. Mutta Kimistä oli hauskempaa vetää yllensä hindulainen tai
muhamettilainen puku, varsinkin ollessaan erinäisissä toimissa. Muuan
ylhäisön nuorista miehistä -- sama, joka löydettiin kuolleena erään
lähteen pohjasta samana iltana, jolloin maanjäristys tapahtui -- antoi
hänelle kerran kokonaisen hindulaispuvun, sellaisen, jota alimman
luokan katupojat käyttävät, ja Kim kätki sen salaiseen paikkaan
puukasan alle Nila Ramin lautatarhaan Punjabin raatihuoneen taakse,
jossa tuoksuvat deodar-puunrungot uituaan alas Ravee-jokea ovat
kuivumassa. Erinäisten tehtävien tai jonkin huvitilaisuuden odottaessa
hän käytti tätä omaisuuttansa ja palasi sitten päivän koitteessa kotiin
aivan näännyksissä, huudeltuaan jonkin hääsaattueen jäljessä tai
hindujuhlassa. Joskus kotona oli syötävää, mutta useimmin sitä puuttui,
ja silloin Kim lähti syömään alkuasukasystäviensä luo.

Istuessaan nyt Zam-Zammah-kanuunalla, sitä kantapäillään polkien,
hän keskeytti usein "kukkona-tunkiolla" leikkinsä, jolloin hänen
tovereinaan olivat pieni Chota Lal ja Abdullah, sokerileipurin
poika, sanoakseen jonkin kompasanan alkuasukaspoliisille, joka
vartioi pitkää kenkäriviä museon portilla. Suuri punjabilainen
irvisteli hyväntahtoisesti; hän tunsi Kimin jo vanhastaan.
Samoin vedenkantajakin, joka tiputteli vettä kuivalle tielle
vuohennahkaleilistään. Ja yhtä hyvin tunsi hänet myöskin Jawahir
Singh, museon puuseppä, joka valmisteli uusia tavaralaatikoita, ja
sitäpaitsi jok'ikinen muukin lähitienoon asukas, lukuunottamatta
maalaisia, jotka kiiruhtivat Ihmeitten taloon katselemaan esineitä,
joita ihmiset olivat valmistaneet sekä heidän omassa kotipuolessaan
että muuallakin. Museoon oli sijoitettu Intian taidetta ja
teollisuutta, ja jokainen tietoja haluava saattoi pyytää selityksiä
hoitajalta.

-- Pois, pois! Päästä minut ylös! -- huusi Abdullah, kiiveten kanuunan
pyörälle.

-- Isäsi oli piirakkain paistaja, ja äitisi oli _ghi_-varas, lauloi
Kim. -- Kaikki muhamettilaiset ovat tippuneet alas Zam-Zammahilta jo
aikoja sitten.

-- Päästä _minut_ ylös! -- piipitti pikku Chota Lal, kohottaen pientä
kultakirjaillulla lakilla peitettyä päätään. Hänen isällänsä oli
ehkä puoli miljoonaa puntaa, mutta Intia onkin maailman ainoa oikea
demokraattinen maa.

-- Hindut ovat myöskin pudonneet Zam-Zammahilta. Muhamettilaiset
sysäsivät heidät alas. Isäsi oli piirakkain paistaja...

Hän keskeytti, sillä nurkan takaa, meluavasta Motee-basaarista, tuli
esiin mies, jonka kaltaista Kim ei milloinkaan ollut nähnyt, vaikka
luuli tuntevansa kaikki kastit. Hän oli melkein kolme kyynärää pitkä
ja puettu poimukkaaseen pukuun, sentapaisesta kankaasta tehtyyn,
jota käytetään hevosten loimiksi, eikä Kim tuntenut yhtään sen
poimua minkään ammatin erikoismerkiksi. Hänen vyöstään riippui
pitkä, lävistetyillä koristuksilla kaunistettu rautainen kynäkotelo
ja puuhelmistä valmistettu rukousnauha, sellainen, jollaisia pyhät
miehet käyttävät. Päässä oli hänellä suuri suippohattu. Kasvot olivat
keltaiset ja ryppyiset aivan kuin Fook Shingin, basaarin kiinalaisen
suutarin. Silmät olivat vähän vinot ja loistivat kuin kapeat
onyksliuskeet.

-- Kuka tuo on? kysyi Kim tovereiltaan.

-- Onpahan kai joku mies, vastasi Abdullah tuijottaen sormi suussa
häneen.

-- Epäilemättä, sanoi Kim, -- mutta eipä hän vain ole mikään semmoinen
tämän maan mies, jonka _minä_ olisin ennen nähnyt.

-- Pappi kenties, sanoi Chota Lal katsellen rukousnauhaa. -- Katsohan!
Hän menee Ihmeitten taloon.

-- En ymmärrä mitä puhutte, sanoi poliisi vieraalle, päätään pudistaen.
Hän ymmärsi vain punjabmurretta. -- Kuules sinä, kaikkien ystävä, mitä
hän sanoo?

-- Lähetä hänet tänne, sanoi Kim, hypähtäen alas kanuunalta niin että
paljaat kantapäät vilahtivat. -- Hän on muukalainen, mutta sinä olet
härkäpää.

Vieras kääntyi neuvotonna ja asteli poikiin päin. Hän oli vanha, ja
hänen villainen karkea viittansa tuoksui vieläkin vuoriston väkevältä
marunaruoholta.

-- Oi, lapsukaiset, mikä on tuo suuri talo? kysyi hän sangen selvällä
urdun-murteella.

-- Se on Ajaib-Gher, Ihmeitten talo! -- Kim ei käyttänyt mitään
puhuttelunimeä, sellaista kuin lala tai mian. Hän ei voinut arvata
miehen uskontunnustusta.

-- Ah! Ihmeitten taloko! Voiko sinne mennä kuka hyvänsä?

-- Oven yläpuolelle on kirjoitettu, että kaikki saavat mennä.

-- Ilman maksuako?

-- Menenhän minäkin sisään ja ulos. Enkä _minä_ ole mikään pankkiiri,
nauroi Kim.

-- Voi, minä olen vanha mies. En tiennyt. -- Sitten hän, hypistellen
rukousnauhaansa, kääntyi puoleksi museoon päin.

-- Mihin kastiin kuulutte? Missä on kotinne? Oletteko tullut kaukaa?
kyseli Kim.

-- Tulin Kulun kautta ... kaukaa Kailasin takaa ... mutta mitäpä
tietäisit sinä vuorista, joilla -- hän huokasi -- ilma ja vesi ovat
puhtaat ja raikkaat.

-- Vai niin, khitai (kiinalainen), sanoi Abdullah ylpeästi. Fook Shing
oli kerran ajanut hänet pois työhuoneestaan, kun hän oli sylkenyt
epäjumalan kuvaa, joka oli kenkärivin yläpuolella.

-- Pahari (vuoristolainen), sanoi pikkuinen Chota Lal.

-- Niin, lapseni, vuoristolainen kaukaa vuorilta, joita sinä et
koskaan ole näkevä. Oletko kuullut Bhotijalista (Tiibetistä)? En ole
kiinalainen, vaan bhotijalainen (tiibettiläinen), jos tahdot tietää,
laama ... eli _guru_ teidän kielellänne.

-- Tiibetin _guru_, sanoi Kim. -- En ole nähnyt sellaista miestä.
Ovatko siis tiibettiläiset hinduja?

-- Me olemme keskitien vaeltajia ja elämme rauhassa luostareissamme.
Minä menen katsomaan neljää pyhää paikkaa, ennenkuin kuolen. Tiedättekö
te, jotka olette lapsia, yhtä paljon kuin minä, joka olen vanha? -- Hän
hymyili ystävällisesti pojille.

-- Oletko syönyt?

Hän kopeloi poveaan ja veti esiin kuluneen puisen kerjuumaljan. Pojat
nyökyttivät päätänsä ymmärtävinä. Kaikki heidän tuntemansa papit
kerjäsivät.

-- En tahdo syödä vielä. -- Hän käänsi päätänsä vanhan,
auringonpaisteessa lojuvan kilpikonnan hitaudella. -- Onko totta, että
Lahoren Ihmeitten talossa on monta kuvaa? -- Hän sanoi nuo nimet kuin
tahtoen painaa ne tarkoin mieleensä.

-- On se totta, vastasi Abdullah. -- Se on täynnä pakanallisia kuvia.
Sinäkin olet siis epäjumalain kumartaja.

-- Älä _hänestä_ välitä, sanoi Kim vieraalle. -- Se on hallituksen talo
eikä siellä ole epäjumalia, onhan vain muuan sahib (herra), jolla on
valkoinen parta... Tule, niin näytän sinulle.

-- Oudot papit syövät poikia, kuiskasi Chota Lal.

-- Ja hän on outo ja _but-parast_ (epäjumalain palvelija), sanoi
Abdullah, muhamettilainen.

Kim nauroi. -- Kylläpä olette arkoja, juoskaa turvaan äidin syliin.
Tule vain! sanoi hän vieraalle.

Kim pyöräytti ympäri itsemerkitsevän veräjänristikon; vanhus seurasi
perässä ja pysähtyi hämmästyneenä. Eteishallissa oli valtavia
kreikkalais-buddhalaisia kuvanveistoksia, joita -- oppineet tietänevät
kuinka kauan aikaa sitten -- olivat muovailleet nyt jo unhoon joutuneet
mestarit; heidän kätensä olivat sangen taitavasti ilmentäneet
salaperäisesti tännekin kulkeutuneen kreikkalaisen taiteilijahengen
vaikutusta. Siinä oli sadoittain niitä, reunakoristeita korkokuvineen,
patsaitten osia kuvineen, jotka olivat ennen koristaneet Ylämaan
buddhalaisten _stupa-_ ja _vihara_-pyhäkköjen tiiliseiniä ja nyt,
maasta kaivettuina ja selityslipuilla varustettuina, olivat museon
ylpeytenä... Suu avoinna ihmetyksestä katseli laama ympärilleen ja
lopuksi pysähtyi kiinteästi tarkastamaan suurta korkokuvasarjaa, joka
esitti Buddhan apotheosista eli jumalaksi korottamista. Buddha oli
esitetty istumassa lootuskukalla, jonka lehdet olivat niin syvälle
kiveen hakatut, että ne näyttivät olevan melkein erillään. Hänen
ympärillään oli kuninkaita, vanhimpia ja entisaikain buddhalaispappeja.
Alempana oli lootuskukkalampi, jossa oli kaloja ja vesilintuja. Kaksi
perhossiipistä deva-hengetärtä piti seppelettä hänen päänsä päällä;
niiden yläpuolella toinen pari kannatti katosta, jonka huipussa oli
Bodhisatin jalokivillä koristettu turbaani.

-- Herra, herra, Sakya Muni itse! kuiskasi laama puoleksi nyyhkyttäen,
ja aloitti matalalla äänellä buddhalaisen rukouksen: -- Hänen luokseen,
joka on tie ... laki ... jota Maya kantoi sylissään. Anandan Herra
Bodhisat... Ja hän on täällä! Myös suurin, ylevin laki on täällä.
Toivioretkeni on hyvin alkanut. Ja mitä ihmeellistä tekoa!

-- Tuolla on sahib, sanoi Kim pistäytyen tavaralaatikkojen joukkoon
taideteollisuusosastoon. Valkopartainen englantilainen katseli laamaa,
joka kääntyi hitaasti ja tervehti häntä ja hetken etsittyään veti esiin
lompakon ja paperiliuskan.

-- Niin, se on nimeni, sanoi englantilainen ja tarkasti hymyillen
kömpelösti ja lapsellisesti piirrettyä nimikirjoitusta.

-- Eräs meistä, joka on tehnyt toivioretken pyhiin paikkoihin ... hän
on nyt Lung-Cho-luostarin esimies ... antoi sen minulle, änkytti laama.
-- Hän puhui noista, sanoi hän viitaten laihalla vapisevalla kädellään
ympärilleen.

-- Tervetuloa vain, Tiibetin laama. Tässä ovat kuvat ja tässä olen minä
(hän vilkaisi laaman kasvoihin) kokoamassa tietoa. Tule huoneeseeni
hetkeksi. -- Vanha mies vapisi liikutuksesta.

Huone oli vain pieni koppi, joka oli laudoilla erotettu kuvapatsaiden
täyttämästä suuresta huoneesta. Kim laskeusi lattialle ja painoi
korvansa setripuuoven halkeamaan ja seuraten vaistoansa valmistautui
kuuntelemaan ja urkkimaan.

Suurin osa puheesta oli kokonaan hänelle käsittämätöntä. Laama puhui,
aluksi änkytellen, johtajalle omasta luostaristaan Such-zenistä, joka
oli Kirjailtuja kallioita vastapäätä, neljän kuukauden matkan päässä.
Johtaja otti esiin suunnattoman valokuvakirjan ja näytti hänelle juuri
sen saman paikan kallion kielekkeellä, korkealla, monivärisen, valtavan
syvän laakson yläpuolella.

-- Ah! -- Laama asetti nenällensä kiinalaistekoiset sarvikehyksiset
silmälasit. -- Tuossa on pieni ovi, jonka kautta kuljetamme polttopuita
talveksi. Ja sinäkö, englantilainen, tunnet nämä asiat! Hän, joka on
nyt Lung-Chon esimiehenä, kertoi siitä minulle, mutta en uskonut. Ja
kunnioitetaanko täälläkin häntä, tuota Ylevintä ... ja onko hänen
elämänsä täälläkin tunnettu?

-- Kaikki on kiveen veistettynä täällä. Tule katsomaan, jos jo olet
levännyt.

Laama käydä laahusteli avaraan suojaan ja katseli johtajan rinnalla
kuvakokoelmaa hurskaan kunnioittavasti ja samalla asiantuntijan silmin.

Kohta kohdalta hän tunsi kauniin kertomuksen piirteet kuluneissa
kivipatsaissa. Silloin tällöin hän hämmentyi katsellessaan outoa
kreikkalaista esitystapaa, mutta iloitsi kuin lapsi jokaisen uuden
löydön tehdessään. Kun joskus puuttui jokin välikohta, kuten
esimerkiksi ilmestyskohdassa, täydensi johtaja sen kirjoistansa --
ranskalaisista ja saksalaisista -- valokuvilla ja jäljennöksillä.

Siinä oli hurskas Asita, joka vastaa evankeliumin Simeonia, pitäen
pyhää lasta polvellaan; äiti ja isä kuuntelevat. Toinen kuva
esitti kohtia Devadattan tarinasta. Sitten oli langennut nainen,
joka syytti Mestaria epäsiveellisyydestä, edelleen opetushetket
Metsäkaurispuistossa, ihme, joka huumasi tulenpalvojat, Bodhisat
ruhtinaan puvussa, ihmeellinen syntyminen, kuolema Kusinagaran
luona, jossa heikko oppilas pyörtyi. Sitten melkein lukemattomia
kuvia mestarin mietiskelyhetkistä bodhi-puun alla, ja kerjuumaljan
palvomista näki kaikkialla. Muutaman minuutin kuluessa johtaja näki,
ettei vieras ollutkaan tavallinen rukousnauhaa hypistelevä kerjäläinen,
vaan erikoisen oppinut mies. Ja he katselivat kaikki uudestaan,
laama väliin nuuskaa ottaen, silmälasejansa pyyhkien ja puhuen
pikajunan nopeudella eriskummaista urdun ja tiibetin sekotusta. Hän
oli kuullut kiinalaisten pyhiinvaeltajien Fo-Hianin ja Hwen Thiangin
retkistä ja tahtoi mielellään tietää, oliko mitään käännöstä heidän
kertomuksestaan. Hän pidätti henkeään, selaillessaan avuttomana Bealin
ja Stanislas Julienin teoksia. -- Tässä se aarre on suljettuna. --
Sitten hän rauhoittui kuunnellakseen kunnioittavasti urdunkielelle
hätäisesti käännettyjä kohtia esityksestä. Ensimmäisen kerran hän
kuuli eurooppalaisten oppineitten töistä, jotka näiden ja satojen
muiden lähdekirjojen avulla ovat saaneet selville buddhalaisuuden pyhät
paikat. Sitten hänelle näytettiin laaja kartta, jolle oli keltaisella
maalattu viivoja ja täpliä. Ruskea sormi seurasi johtajan kynää kohta
kohdalta. Tuossa oli Kapilavastu, tuossa Keskimmäinen Valtakunta,
tuossa Mahabodi, buddhalaisuuden Mekka, ja sitten Kusinagara,
Mestarin kuoleman surullinen paikka. Vanhus kumarsi hetkeksi päänsä
karttalehtien yli; tällöin johtaja sytytti toisen piipullisen. Kim oli
nukahtanut. Herättyään hän huomasi puhelun, jota yhä jatkui, helpommin
ymmärrettäväksi.

-- Ja niin tapahtui, oi sinä Viisauden lähde, että päätin lähteä
noille pyhille paikoille, joita hänen jalkansa oli polkenut ...
syntymäpaikalle Kapilaan, sitten Maha-Bodhiin eli Budh-Gayaan ...
Luostariin ... Metsäkaurispuistikkoon ... ja hänen kuolinseudulleen.

Laama alensi ääntänsä. -- Ja minä tulen tänne yksin. Jo viisi ...
seitsemän ... kahdeksantoista ... neljäkymmentä vuotta olen
mielessäni miettinyt, että Vanhaa Lakia ei noudateta oikein, sillä
siihen on sekotettu, kuten tiedät, pahoja henkiä, noituutta ja
epäjumalanpalvelusta. Aivan niinkuin lapsi tuolla ulkona juuri äsken
sanoi, _but-parastia_, kuten lapsi sanoi.

-- Niinhän käy kaikissa uskonnoissa.

-- Luuletko niin? Luin luostarin kirjoja, ja ne olivat kuivaa kuonaa.
Ja myöhempi uskonnonharjoitusjärjestys, jota me uudistetun Lain
kannattajat olemme ottaneet seurataksemme, sekin oli arvoton näille
vanhoille silmilleni. Täydellisen Mestarin seuraajatkin ovat riidassa
keskenään. Kaikki on näköharhaa. Ah, _maya_, näköharhaa. Mutta minulla
on vielä toivoa... Kuihtuneet keltaiset kasvot siirtyivät aivan
lähelle johtajan kasvoja, ja pitkä etusormi naputti pöytää. -- Teidän
oppineenne ovat näiden kirjojen avulla seuranneet Siunatun askeleita
niiden retkillä, mutta on asioita, joita he eivät ole etsineet. Minä en
tiedä mitään ... en kerrassaan mitään, mutta minä lähden vapauttamaan
itseni Olevaisuuden Kiertokulusta kulkemalla avointa ja leveää tietä.
-- Hän hymyili lapsellisen voitonvarmana. -- Pyhiinvaeltajana pyhille
paikoille kulkien minä saavutan ansiota. Mutta minä pyrin enempään.
Kuuntele todella tärkeää asiaa. Kun suuri Mestarimme nuorukaisena etsi
puolisoa, sanoivat hänen isänsä hovin neuvonantajat, että hän on liian
hento mennäkseen avioliittoon. Tiedäthän?

Johtaja nyökäytti päätänsä, ihmetellen mitä sitten tulisi.

-- Niinpä he siis panivat toimeen kolminkertaisen voimainkoetuksen
hänen suoritettavakseen ketä hyvänsä vastaan. Ja katkaistuaan
jousiammunnassa kaikki hänelle annetut jouset Mestarimme pyysi
sellaista, jota kukaan ei jaksaisi jännittää. Tiedäthän?

-- Niin on kirjoitettu. Olen sen lukenut.

-- Ja niin hän, ampuen kaikkien tuloksien ohi lennätti vasaman kauas
näkymättömiin. Lopuksi se putosi, ja siihen, missä se maata kosketti,
puhkesi lähde; siitä paisui pian virta, joka mestarimme armosta ja sen
ansiotyön johdosta, jonka hän kilvoitteli ennenkuin vapautti itsensä,
tuli sellaiseksi, että ken hyvänsä siinä kylpevä puhdistuu kaikista
synnin saastoista.

-- Niin on kirjoitettu, sanoi johtaja hiljaa.

Laama huokasi syvään. -- Missä on se virta? Viisauden lähde, jonne
vasama putosi?

-- Voi, veljeni, en tiedä, vastasi johtaja.

-- Ehkäpä olet sen vain unohtanut ... ainoan, jota et ole kertonut
minulle. Täytyy kai sinun tietää? Katso, minä olen vanha mies!
Minä kysyn, pannen pääni jalkojesi juureen. Sinä viisauden lähde.
_Tiedämmehän_, että hän jännitti jousen! Ja että vasama putosi ja virta
puhkesi. Missä siis on se virta? Unissani sain käskyn etsiä sitä. Siitä
syystä tulin. Tässä olen. Mutta missä on virta?

-- Jos tietäisin, etkö luulisi minun huutavan sitä kaikille?

-- Sen avulla pääsee vapaaksi Olevaisuuden Kiertokulusta, jatkoi laama
hellittämättä. -- Vasaman synnyttämä virta! Ajattelepa uudelleen.
Ehkäpä se on pieni virta, joka on kuivunut helteessä? Mutta eihän pyhä
Mestari olisi niin voinut pettää vanhaa miestä.

-- Minä en tiedä. En tiedä.

Laama lähensi tuhatryppyiset kasvonsa jälleen kädenleveyden päähän
englantilaisen kasvoista. -- Minä ymmärrän, ettet sinä sitä tiedä. Kun
et ole Lain seuraajia, on se salattu sinulta.

-- Niin, salattu on.

-- Me olemme molemmat sidotut, sinä, veljeni ja minä. Mutta minä, --
hän nousi levittäen pehmeää paksua päällysvaatettansa, -- minä lähden
vapauttamaan itseäni. Tule sinäkin!

-- Minä olen sidottu, sanoi johtaja. -- Mutta minne sinä menet?

-- Ensin Kashiin (Benaresiin); minnepä muualle? Siellä tapaan yhden
puhtaan uskon harjoittajista eräässä Jainin temppelissä. Hänkin on
salaisia etsiskelijöitä, ja häneltä voin ehkä oppia. Ehkäpä hän lähtee
kanssani Buddh-Gayaan. Sieltä pohjoiseen ja länteen Kapilavastuun, ja
sieltä etsien tietoa virrasta. Etsinhän tosin kaikkialta, missä kuljen,
sillä paikka, mihin vasama putosi, ei ole tunnettu.

-- Mutta kuinka aiot kulkea? Pitkä on matka Delhiin ja vielä pitempi
Benaresiin.

-- Tietä myöten ja junilla. Jätettyäni vuoriston tulin Pathankotista
tänne junassa. Se kulkee joutuisasti. Ensin hämmästyin nähdessäni
tienviereisten korkeiden pylväiden sieppaavan alinomaa lankojaan -- hän
kuvasi sillä, kuinka junan mennessä sähkölankapylväät vilahtavat --
mutta sitten minua kangistutti ja halusin kävellä totuttuun tapaani.

-- Ja löydätkö varmasti tiesi? kysyi johtaja.

-- Oh, sitähän varten tarvitsee vain tehdä kysymyksiä ja maksaa rahaa,
ja asianomaiset lähettävät kaikki asianomaisiin paikkoihin. Sen sain
tietää jo luostarissa varmalta henkilöltä, sanoi laama ylpeänä.

-- Entä milloin lähdet? -- Johtaja hymyili katsellessaan muinaisen
hurskauden ja uudenaikaisen edistyksen sekoitusta, joka on nykypäivien
Intian tunnusmerkkejä.

-- Niin pian kuin mahdollista. Seuraan Mestarin jälkiä, kunnes tulen
sille virralle. Onhan sitäpaitsi olemassa kirjoitettu paperi, johon on
merkitty etelään menevien junien kulkuajat.

-- Entä mistä saat ruokaa? -- Laamoilla on tavallisesti runsaasti rahaa
mukanansa johonkin kätkettynä, mutta johtaja kysyi silti, saadakseen
varmuuden.

-- Matkalla käytän Mestarin kerjuumaljaa. Samoin kuin hänkin vaelteli,
kuljen minäkin, jättäen luostarin mukavan elämän. Mukanani oli
vuoristosta lähtiessäni _chela_ (oppilas), joka kerjäsi puolestani,
niinkuin sääntö määrää, mutta pysähtyessämme Kuluun tarttui kuume
häneen ja hän kuoli. Nyt ei minulla ole oppilasta, mutta otan itse
kerjuumaljan ja siten suon armeliaille ihmisille tilaisuuden suorittaa
hurskauden hyviä töitä. -- Hän nyökäytti päätänsä luottavasti.
Laamaluostarien oppineet eivät itse kerjää, mutta tämä vanhus oli tässä
asiassa tavoista välittämätön intoilija.

-- Niinpä saattaa ollakin, sanoi johtaja hymyillen. Salli minunkin nyt
saada vähän ansiota. Olemmehan ammattitovereita, sinä ja minä. Tässä
on uusi valkeasta englantilaisesta paperista laadittu muistikirja;
tässä taas pari kolme teroitettua kynää ... ohuita ja paksuja,
kirjoitustaitoiselle varsin sopivia. Lainaapas nyt silmälasejasi.

Johtaja katseli niiden läpi. Ne olivat hyvin kuluneet, mutta lasit
olivat jotenkin samanlaiset kuin hänen omansakin, jotka hän pisti
laaman käteen, sanoen: -- Koetahan näitä.

-- Nehän ovat höyhenenkevyet nenällä! -- Vanhus käänteli päätänsä
ihastuneena ja tuhisteli nenäänsä. -- Tuskinpa tuntee niitä nenällään.
Ja kuinka selvästi näenkään!

-- Ne ovat bilaur-kristallia, eikä niihin tule naarmuja. Auttakoot ne
sinua löytämään virtasi, sillä ne ovat sinun.

-- Minä otan ne, ja kynät ja valkoisen muistiinpanokirjan, sanoi laama
-- kahta pappia yhdistävän ystävyyden merkiksi -- ja nyt, hän kopeloi
vyöstään kynäkotelonsa ja laski sen johtajan pöydälle. -- Se olkoon
muistoksi minulta sinulle ... minun kynäkoteloni. Se on jotakin
vanhaa ... niinkuin minäkin.

Olihan se muinaisaikaista kiinalaista tekoa, rautaa, jota ei nykyaikana
enää sulateta. Johtajan kokoilijasilmä oli koko ajan sitä halukkaasti
katsellut. Eikä laama tahtonut mitenkään ottaa takaisin lahjaansa.

-- Kun löydettyäni virran tulen takaisin, tuon sinulle käsin piirretyn
Padma Samthoran kuvan ... sellaisen joita silkille piirtelin
luostarissa. Niin ... ja Elämän pyörän kuvan, jatkoi hän nauraen, --
sillä mehän olemme ammattitovereita, sinä ja minä.

Johtaja olisi tahtonut pidättää häntä, sillä harvassa on niitä, jotka
vielä tuntevat salaisuuden, miten tehdään noita siveltimellä maalattuja
buddhan-kuvia, jotka ovat niin sanoakseni puoleksi kirjoitettuja,
puoleksi piirrettyjä. Mutta laama lähti tiehensä, pää pystyssä, ja
pysähdyttyään hetkeksi Bodhisatin suuren kuvan eteen miettimään hän
kulki kauhtanan liepeiden heiluessa ulos veräjäristikon kautta.

Kim seurasi varjona perässä. Hänen kuulemansa asiat innostuttivat häntä
suunnattomasti. Tuo mies oli jotakin aivan uutta, hänen kokemuspiirinsä
ulkopuolelta, ja hän päätti tiedustella enemmän hänestä, niinkuin hän
olisi tehnyt löytäessään Lahoresta uuden talon tai joutuessaan johonkin
erinomaiseen outoon juhlaan. Laama oli aarre, jonka hän aikoi ottaa
omakseen. Kimin äidissäkin oli ollut irlantilaista verta.

Vanha mies pysähtyi Zam-Zammahin luo ja katseli ympärilleen, kunnes
hänen silmänsä osuivat Kimiin. Hänen äskeinen vaeltajainnostuksensa oli
hetkeksi laimentunut, ja hän näytti vanhalta, yksinäiseltä ja hyvin
nääntyneeltä.

-- Älkää istuko kanuunan alle, sanoi poliisi äreästi.

-- Hah haa, huuhkaja! vastasi Kim laaman puolesta. -- Istu vain
kanuunan alle, jos huvittaa. Milloin varastit maitomuijan lipposet,
Dunnoo?

Tuo syytös oli aivan aiheeton, syntynyt vain hetken mielijohteesta,
mutta se vaiensi Dunnoon, joka tiesi, että Kimin kimakka ääni pian
saattaisi kutsua paikalle legioonittain pahoja basaarin poikia, jos
niikseen tulisi.

-- Entä ketä sinä palvoit tuolla sisällä? sanoi Kim alentuvasti,
paneutuen pitkälleen laaman viereen varjoon.

-- En palvonut ketään, lapseni. Kumarruin vain Täydellisen Lain edessä.

Kim hyväksyi uuden jumalan sen enempää mielenliikutusta ilmaisematta.
Hän tunsi niitä jo ennestään muutamia kymmeniä.

-- Entä mitä sinä teet?

-- Minä kerjään. Muistuukin nyt mieleeni, etten olekaan pitkään aikaan
syönyt tai juonut. Miten tässä kaupungissa armeliaisuudenosoituksia
pyydetään? Äänettömästikö, niinkuin meillä siellä Tiibetissä, vaiko
ääneen anoen?

-- Ne, jotka äänettömästi kerjäävät, kuolevat myöskin äänettömästi
nälkään, vastasi Kim sananlaskulla.

Laama yritti nousta, mutta vaipui uudelleen istumaan, huoaten
muistellen oppilastaan, joka kuoli kaukana Kulussa. Kim katseli pää
kallellaan, miettien ja huvittuneena.

-- Anna minulle tuo malja. Minä tunnen tämän kaupungin asukkaat ... ne,
jotka ovat armeliaita. Anna, niin minä tuon sen täytettynä takaisin. --
Lapsellisen yksinkertaisesti vanhus antoi maljan hänelle.

-- Lepää sinä. _Minä_ tunnen ihmiset.

Poika juoksi erään _kunjrin_, alempaan luokkaan kuuluvan
vihanneskauppiaan avoimeen myymälään, joka oli vastapäätä
Moote-basaariin johtavaa raitiotietä. Siellä oleva nainen tunsi Kimin
ennestään.

-- Oho, oletko ruvennut _yogiksi_ kerjuumaljoinesi?

-- Enpä, vastasi Kim ylpeästi. -- Kaupungissa on uusi pappi ...
sellainen, jota en milloinkaan ennen ole nähnyt.

-- Vanha pappi ja nuori tiikeri, sanoi nainen äreästi. -- Minä olen
väsynyt uusiin pappeihin. Ne tunkeutuvat tavaroitamme anastamaan kuin
kärpäset. Onko poikani isä hyväntekeväisyyden lähde, että hän antaisi
kaikille pyytäjille?

-- Ei suinkaan, vastasi Kim. -- Miehesi on pikemmin _yagi_
(pahasisuinen) kuin _yogi_ (pyhä mies). Mutta pappi on uusi. Ihmeitten
talon sahib on puhunut hänelle kuin veljelle. Oh, äitiseni, täytä tämä
malja. Hän odottaa.

-- Anna tänne maljakko. Sehän on suuri kuin lehmänjuomasanko! Sinulla
on todella rohkeutta kuin Shivan pyhällä härällä. Hän on jo saanut
parhaimman osan sipulikopan sisällyksestä, tänä aamuna juuri, ja nyt
minun pitäisi sitten täyttää tuo malja. Hän tulee tänne takaisin
jälleen.

Suunnaton, harmaa Brahma-härkä vaelteli kirjavassa ihmisjoukossa,
varastettu vihannestukko suussaan. Se tuli suoraan myymälää kohti,
hyvin tietäen pyhän, koskemattoman elukan etuoikeudet, ja laski päänsä
alemmaksi, nuuski väkevästi koreja, ennenkuin teki valintansa. Silloin
Kim potkaisi sitä pienellä kantapäällään kosteaan sinervään turpaan.
Se päristeli suutuksissaan ja meni tiehensä raiteen yli, niskakyttyrän
vapistessa raivosta.

-- Katso! Minä olen pelastanut enemmän kuin kolminkertaisesti sen, mitä
tähän maljaan mahtuu. No äiti, vähän riisiä ja kuivaa kalaa siihen
päälle ... niin, ja vähän kasvishilloketta lisäksi.

Nyt kuului murinaa myymälän perältä, missä mies loikoili.

-- Hän karkoitti härän, vastasi nainen vähän matalammalla äänellä. --
Hyvä on antaa köyhälle. -- Hän otti maljan ja toi sen takaisin täynnä
kuumaa riisiä.

-- Mutta minun _yogini_ ei ole mikään lehmä, sanoi Kim vakavana painaen
sormellaan kuopan riisikasaan. -- Vähän kasvishuttua ja käristettyä
leipää olisi hyvä, ja palanen kuivattua hedelmää miellyttäisi häntä
luullakseni.

-- Etpä vähiä pyydäkään, vastasi nainen äkeänä. Mutta siitä huolimatta
hän pani maljaan hyvää höyryävää hilloketta, kuivaa leipää ja murusen
voita leivän päälle sekä palasen hapanta tamarindisäilykettä sivuun.
Kim katseli kukkuramaljaa mielihyvillään.

-- Sepä hyvä. Kun minä olen saapuvilla, ei härkä pääse tämän myymälän
luo. Se on rohkea kerjäläinen.

-- Entäpä sinä? nauroi nainen. -- Mutta puhu siivosti häristä. Etkö
ole kertonut minulle, että jonakin päivänä punainen härkä tulee
sinua auttamaan? Pidä nyt pystyssä maljaa ja pyydä pyhää miestä
siunaamaan minua. Ehkäpä hän tietäisi, miten tyttäreni kipeät silmät
parannettaisiin. Kysy sitäkin häneltä, sinä kaikkien pikku ystävä.

Mutta Kim oli jo rientänyt tiehensä ennen lauseen loppua, väistellen
kulkukoiria ja nälkäisiä tuttavia.

-- Näin me kerjäämme, jotka sen taidon osaamme, sanoi hän ylpeästi
laamalle, joka avasi silmänsä suuriksi nähdessään maljan sisällyksen.
-- Syö nyt, ja ... minäkin syön kanssasi. _Ohé bhistie_! huusi hän
vedenkantajalle, joka kasteli kukkia museon luona. -- Annahan vettä
tänne. Me miehet olemme janoisia.

-- Me miehet! sanoi _bhistie_ nauraen. -- Riittääkö koko
nahkasäkillinen sellaiselle parille? Juokaa nyt sitten kaiken Laupeuden
nimessä.

Hän laski ohuen suihkun Kimin kahmaloon, tämä kun joi alkuasukasten
tavoin, mutta laaman täytyi etsiä kuppi jostakin viittansa poimuista ja
juoda arvokkaammin.

-- _Pardesi_ (muukalainen), selitti Kim, kun vanha mies aivan oudolla
kielellä lausui nähtävästi siunauksen.

He söivät yhdessä hyvin tyytyväisinä, tyhjentäen maljan sisällyksen.
Sitten laama otti nuuskaa komeasta puisesta nuuskarasiasta, sormieli
rukousnauhaansa hetken aikaa ja vaipui sen jälkeen vanhuksen keveään
uneen, Zam-Zammahin kanuunan varjon venyessä yhä pitemmäksi.

Kim juosta hilpaisi lähimpään tupakkamyymälään, jonka omisti eräs
iloisenpuoleinen nuori muhamettilaisnainen, ja pyysi hyvän sikaarin,
sellaisen, joita Punjabin yliopiston oppilaat käyttävät matkiessaan
englantilaisia tapoja. Sitten hän poltteli ja mietiskeli maaten suoraan
kanuunan alla, ja tuloksena mietiskelystä oli, että hän äkkiä pujahti
Nila Ramin lautatarhaan päin.

Laama heräsi vasta kun kaupungin iltaelämä alkoi ja lamput sytytettiin
ja valkopukuisia virkamiehiä rupesi virtaamaan valtion virastoista. Hän
tuijotti unenpöpperöisenä joka suunnalle, mutta kukaan ei välittänyt
hänestä, lukuunottamatta likaisessa turbaanissa ja keltaisissa
vaatteissa vetelehtivää hinduvekaraa. Äkkiä vanhus kumartui painaen
päänsä polviansa vasten ja valitti ääneen.

-- Mitä tuo merkitsee? kysyi poika, seisten hänen edessään. -- Onko
sinut ryöstetty?

-- Minun nuori _chelani_ (oppilaani) on mennyt tiehensä, enkä tiedä,
missä hän on.

-- Ja minkä näköinen oli sinun oppilaasi?

-- Se oli poika, joka tuli luokseni sen kuolleen tilalle, sen ansion
nojalla, jonka olin saavuttanut, kun kumarsin Lakia tuolla sisällä.
-- Hän viittasi museoon päin. -- Hän tuli luokseni osoittamaan
tietä, jonka olin kadottanut. Hän johti minut Ihmeitten taloon ja
rohkaistuneena hänen puheestaan uskalsin puhutella kuvien hoitajaa, ja
hän rohkaisi minua ja teki minut väkeväksi. Ja kun nälkä oli voimani
kuluttanut, kerjäsi hän minulle, niinkuin _chela_ opettajalleen.
Äkkiarvaamatta hänet lähetettiin. Ja äkkiarvaamatta on hän mennyt
tiehensä. Minä aioin opettaa hänelle Lakia matkalla Benaresiin.

Kim oli hämmästynyt kuullessaan tuota, koska hän oli kuullut puheen
tuolla museossa ja tiesi vanhan miehen puhuvan totta, ja sitähän
alkuasukas harvoin tekee vieraalle.

-- Mutta nyt ymmärrän, että hän oli vain lähetetty tiettyä tarkoitusta
varten. Nyt tiedän löytäväni erään virran, jota etsin.

-- Vasaman virran? sanoi Kim, ymmärtävästi hymyillen.

-- Onko siinä toinen merkki? huusi laama. -- En ole kellekään puhunut
matkani päämäärää, paitsi tuolle kuvien papille. Kuka sinä olet?

-- Oppilaasi, vastasi Kim, istuen jalat ristissä. -- En ole milloinkaan
nähnyt sinun kaltaistasi. Minä lähden kanssasi Benaresiin. Ja luulen,
että sellainen vanha mies kuin sinä, joka puhut totta illan hämyssä
aivan oudolle, hyvin tarvitset oppilaan.

-- Mutta virta... Vasaman virta.

-- Oh, sen kuulin puhuessasi englantilaiselle. Minä olin oven takana.

Laama huokasi. -- Minä luulin, että sinut oli lähetetty oppaakseni.
Sellaista joskus tapahtuu ... mutta minä en ollut sen arvoinen. Sinä et
siis tunne tuota virtaa?

-- En. -- Kim nauroi vähän nolona. -- Minä etsin ... härkää ...
punaista härkää viheriältä niityltä, se on auttava minua. -- Niinkuin
pojat tavallisesti, esitti Kim myöskin omat suunnitelmansa, ja
niinikään oli poikamaista, että hän usein oli kaksikymmentä minuuttia
kerrallaan ajatellut isänsä ennustusta.

-- Mihin se auttaisi sinua, lapseni? kysyi laama.

-- Sen Jumala tietää, mutta niin isäni sanoi minulle. Kuulin sinun
puhuvan tuolla Ihmeitten talossa noista monista ihmeellisistä paikoista
vuoristossa, ja jos joku niin vanha ja niin vähäinen -- niin totuutta
puhumaan tottunut -- lähtee retkeilemään niin pienen asian vuoksi
kuin virtaa etsimään, näytti minustakin sopivalta lähteä matkalle.
Jos meille on suotu löytää nuo asiat, niin kyllä ne löydämme -- sinä
virtasi ja minä härkäni, ja suuret pilarit ja muut asiat, jotka olen
unohtanut.

-- Minä en tahtonut vapautua pylväistä, vaan Elämän pyörästä, sanoi
laama.

-- Se on yhdentekevää. Ehkäpä ne tekevät minusta kuninkaan, sanoi Kim
aivan tosissaan, valmiina kaikkeen.

-- Minä opetan sinulle matkan varrella toisia ja parempia toiveita,
vastasi laama arvokkaasti. -- Lähtekäämme Benaresiin.

-- Ei yön selkään. Varkaita on liikkeellä. Odotetaan, kunnes tulee
päivä.

-- Mutta minulla ei ole yösijaa. -- Vanhus oli tottunut luostarin
tapoihin, ja vaikka hän makasikin paljaalla maalla, kuten Sääntö
määräsi, tahtoi hän kuitenkin jotakin siisteyttä siinä suhteessa.

-- Me saamme hyvän makuupaikan Kashmir Seraissa, sanoi Kim, nauraen
hänen neuvottomuuttaan. -- Minulla on eräs ystävä siellä. Tule.
Kuumat ja tungokseen asti täytetyt basaarit olivat kirkkaasti
valaistut heidän tunkeutuessaan Ylä-Intian monien kansojen edustajien
välitse. Laama kulki kuin unessa. Ensimmäistä kertaa hän oli suuressa
teollisuuskaupungissa, ja täysinäiset raitiovaunut alinomaa kirahtavine
jarruineen pelästyttivät hänet pahanpäiväiseksi. Puoleksi sysäämällä,
puoleksi vetämällä kuljetettiin häntä, kunnes saavuttiin Kashmir
Serain korkealle portille. Siinä se oli, vastapäätä rautatieasemaa,
kaarevien pylväskatosten ympäröimänä, suunnaton avonainen neliö, mihin
kameeli- ja hevoskaravaanit pysähtyivät palatessaan Keski-Aasiasta.
Siellä oli kaikenheimoisia pohjoisten maakuntain ihmisiä, toiset
hoitamassa hevosiaan ja polvistuvia kameeleitaan, toiset kiinnittämässä
tai irrottamassa tavaramyttyjä ja säkkejä, nostamassa vettä kitisevällä
kaivonvintillä, kasaamassa heiniä hirnuvien hurjasilmäisten oriitten
eteen; muutamat potkien äkäisiä karavaanikoiria; toiset taas suorittaen
kameelinajajien palkkoja, pestaten uusia renkejä, kiroten, huutaen,
kiistellen ja rähisten täyteen ahdetussa pihassa. Pylväskäytävät, jotka
olivat vain kolme askelta korkeammalla, tarjosivat jonkinlaisen
turvapaikan melskeessä. Suurin osa niistä oli vuokrattu kauppiaille,
jotka olivat aidanneet itselleen myymälöitä pilarien väliin, vieläpä
varustaneet ne jykevillä ovilla ja monimutkaisesti avattavilla
kotimaisilla lukoilla. Lukitut ovet osoittivat omistajien olevan poissa,
ja muutamissa oli hyvin alkeellisella tavalla maalilla ja liituvärillä
töherrettynä ilmoitus, missä he olivat. "Lutuf Ullah on mennyt
Kurdistaniin", oli esimerkiksi ilmoitettu, mutta alempana oli jonkun
koiranleuan lisäys: "Oi Allah, joka sallit täiden elää kabulilaisten
nutussa, miksi olet sallinut Lutuf-täin elää niin kauan?"

Kim kuljetti laamaa kiihkoisain ihmisten ja eläinten välitse pitkin
pylväskäytäviä neliön toiseen päähän, lähelle rautatieasemaa, missä
Mahbub Ali, hevoskauppias, asui palattuaan matkoiltansa salaperäisestä
pohjoisesta maasta, kaukaa vuorisolien takaa.

Kim oli lyhyen elämänsä aikana -- varsinkin kymmenennen ja
kolmannentoista ikävuotensa välillä -- toimittanut useita tehtäviä
Mahbubille, ja suuri korkea afgaanilainen, joka oli värjännyt partansa
punaiseksi (koska hän oli vanha eikä tahtonut näyttää harmaita
karvojaan), tunsi pojan arvon, milloin oli kysymyksessä tiedustelu.
Joskus hän antoi hänen pitää silmällä jotakuta miestä, jolla ei
ollut hevosasioissa mitään tekemistä, seurata tätä kokonaisen päivän
ja ilmoittaa kenen kanssa tämä oli puhunut. Kim jutteli silloin
illalla huomionsa, ja Mahbub kuunteli, sanallakaan tai kasvojen
ilmeellä ilmaisematta ajatuksiaan. Kim tiesi sen merkitsevän jotakin
vehkeilyä, mutta asian viehätys oli siinä, että hän ei hiiskunut
sanaakaan kenellekään, paitsi Mahbubille itselleen, joka antoi hänelle
herkullisia, lämpimiä aterioita ruokamyymälässä, vieläpä kerran
kokonaista kahdeksan annaa rahaa.

-- Tässä on, sanoi Kim, lyödä sipaisten äkäistä kameelia kuonoon. --
Ohoi, Mahbub Ali! -- Hän pysähtyi pylväskäytävän varjoon ja pistäytyi
hölmistyneen laaman selän taa.

Hevoskauppias oli irrottanut leveän kirjaillun bokhariot-vyönsä
ja loikoi parilla silkkisellä paksulla satulapatjalla puhallellen
laiskasti savuja suuresta hopeisesta piipusta. Hän käänsi vähän
päätänsä äänen kuullessaan, ja nähtyään vain pitkän vaiteliaan miehen
nauraa hihitti matalaa naurua.

-- Allah, laama! Punainen laama! Lahoresta on pitkä matka vuoristoon.
Mitä sinä teet täällä?

Laama ojensi vaistomaisesti kerjuukuppinsa.

-- Jumala kirotkoon uskottomat! sanoi Mahbub. -- En anna mitään
saastaiselle tiibettiläiselle, mutta pyydä rengeiltäni tuolta kameelien
luota. Ehkäpä he pitävät arvossa siunaustasi. Pojat, täällä on
teikäläisiä. Ottakaa selvää, onko hänellä nälkä.

Sileäksi ajeltu, kumaraselkäinen tiibettiläinen, joka oli
tuonut hevosia vuoristosta ja joka lukeutui johonkin alempaan
buddhalaisluokkaan, hymyili laamalle ja käheällä kurkkuäänellä kehotti
pyhää miestä istumaan nuotion ääreen.

-- Mene! sanoi Kim, työntäen häntä keveästi. Laama mennä kompuroi,
jättäen pojan pylvään suojaan.

-- Mene! sanoi Mahbub Ali, tarttuen taas piippuunsa. -- Juokse tiehesi,
hinduvekara! Jumalan kirous kaikille uskottomille! Pyydä niiltä tuolla
väkeni joukossa, jotka ovat uskolaisiasi.

-- Maharaj, ruikutti Kim, käyttäen hindulaista puhuttelusanaa nauttien
sanomattomasti kujeestaan; -- isäni on kuollut, äitini on kuollut,
vatsani on tyhjä.

-- Pyydä miehiltäni tuolla hevosten luona, sanoinhan jo. Totta kai joku
hindu lie väkeni joukossa.

-- Ohoh, Mahbub Ali, mutta olenko _minä_ hindu? sanoi Kim
englanninkielellä.

Hevoskauppias ei hämmästynyt, vaan tirkisti poikaa tuuheiden
kulmakarvojen takaa.

-- Koko maailman pikku ystävä, sanoi hän, -- mitä tämä merkitsee?

-- Ei mitään. Minä olen nyt tuon pyhän miehen oppilas, ja me lähdemme
yhdessä pyhiinvaellusretkelle. Benaresiin hän sanoo menevänsä. Hän on
perin hassu, ja minä olen jo väsynyt Lahoreen. Minä kaipaan verestä
ilmaa ja vettä.

-- Mutta kenen puolesta sinä hommaat? Ja miksi tulet minun luokseni? --
Ääni oli epäilevä.

-- Kenen luo sitten tulisin? Minulla ei ole rahaa. Ei ole hyvä
lähteä matkalle rahatonna. Sinä myyt monta hevosta upseereille. Nuo
äskentulleet ovat kauniita hevosia; olen nähnyt ne. Anna minulle rupee,
Mahbub Ali, niin minä annan velkakirjan ja maksan kun saan rahoja.

-- Hm, tuumi hevoskauppias miettien. -- Sinä et ole milloinkaan ennen
valehdellut. Kutsu tuota laamaa ... mene itse syrjään.

-- Oh, kyllä meidän puheemme tulevat yhteen sopimaan, sanoi Kim nauraen.

-- Me menemme Benaresiin, sanoi laama heti kun ymmärsi, mistä oli
kysymys. -- Poika ja minä. Minä etsin erästä virtaa.

-- Ehkäpä ... mutta entä poika?

-- Hän on oppilaani. Hänet lähetettiin luullakseni oppaakseni tuolle
virralle. Minä istuin kanuunan alla, kun hän tuli äkkiä. Sellaista on
tapahtunut niille onnellisille, joille on annettu erityistä johdatusta.
Mutta minä muistan nyt, että hän sanoi olevansa tästä maailmasta ...
hindu.

-- Entä hänen nimensä?

-- Sitä en kysynyt. Eikö hän ole oppilaani?

-- Mistä maasta hän on ... mitä kansaa? Onko hän muhamettilainen ...
sikh, ... hindu ... jaini ... alhaiseenko vai korkeaan kastiin kuuluva?

-- Miksi sellaista kysyisin? Keskitiellä ei ole korkeaa enempää kuin
alhaistakaan. Jos hän on minun _chelani_, voiko -- tahtooko kukaan
ottaa häntä minulta? Sillä, näes, ilman häntä en löydä tuota virtaa. --
Hän pudisti päätänsä vakavana.

-- Ei kukaan ota häntä sinulta. Mene tuonne miesteni joukkoon, sanoi
Mahbub Ali, ja laama meni taas rauhoittuneena tiehensä.

-- Eikö hän ole aivan hassu? sanoi Kim tullen jälleen esiin. -- Miksi
minä valehtelisin sinulle, Hajji?

Mahbub puhalteli savuja äänetönnä. Sitten hän puhui melkein kuiskaten:
-- Umballa on Benaresiin menevän tien varrella ... jos tosiaankin
menette sinne.

-- So, so! Muista, ettei hän osaa valehdella ... niinkuin sinä ja minä.

-- Ja jos viet sanan Umballaan, annan sinulle rahaa. Asiani koskee
hevosta, erästä valkoista oritta, jonka möin eräälle upseerille viime
kerralla palatessani vuoristosta. Mutta sitten ... tule lähemmäksi
ja ojenna kätesi aivan kuin kerjätäksesi ... sen hevosen sukujuuri
ei ollut aivan selvä, minkävuoksi upseeri, joka on nyt Umballassa,
pyysi minua sitä selvittämään. -- Mahbub selitti hevosen ja upseerin
tuntomerkit. -- Sano sitten upseerille: "Sen valkoisen oriin sukujuuri
on selvitetty." Siitä hän tietää, että sinä tuot sanan minulta. Hän on
sanova sitten: "Mitä todistuksia sinulla on?" ja sinä vastaat: "Mahbub
Ali on antanut minulle todistukset."

-- Ja kaikki tämä vain sen valkoisen oriin vuoksi, sanoi Kim
naureskellen silmät kiiluvina.

-- Minä annan sen sukutaulun nyt ... omalla tavallani ... ja samalla
muutamia kovia sanoja. -- Varjo kulki Kimin ohi, ja kameelin askeleet
kuuluivat. Mahbub Ali korotti ääntänsä.

-- Allah! Oletko sinä ainoa kerjäläinen kaupungissa? Äitisi on kuollut.
Isäsi on kuollut. Niinhän jokainen sanoo. Voi hyväinen aika! -- hän
kääntyi ja oli etsivinään lattialta ja heitti sitten Kimille palan
leipää. -- Mene tuonne hevosmiesten luo yöksi ... sinä ja laama.
Huomenna saat työtä.

Kim livahti tiehensä, iskien hampaansa leipään, ja, kuten oli
odottanutkin, löysi leivästä pienen öljykankaaseen käärityn
silkkipaperin ja kolme hopearupeeta -- kerrassaan anteliasta. Hän
hymyili ja pisti rahat ja paperin kaulassa riippuvaan nahkaiseen
amulettipussiinsa. Laama, jota hevoskauppiaan tiibettiläiset palvelijat
olivat runsaasti ruokkineet, makasi eräässä tallin nurkassa. Kim
paneutui hänen viereensä ja nauroi itsekseen. Hän tiesi tekevänsä
palveluksen Mahbub Alille, mutta hän ei silmänräpäyksenkään aikaa
uskonut juttua oriin kantakirjasta.

Mutta eipä Kim aavistanutkaan, että Mahbub Ali, joka oli Punjabin
parhaimpia tunnettuja hevoskauppiaita sekä varakas ja yritteliäs
liikemies, jonka karavaanit tunkeutuivat ulommaisimman rajan
taaksekin, oli merkitty Intian hallituksen vakoiluosaston salaisiin
kirjoihin merkillä C 25 IB. Pari kolme kertaa vuodessa lähetti C 25
tiedonantonsa, rohkeasti ja mielenkiintoisesti laaditun, ja yleensä --
verrattuna R 17:n ja M 4:n ilmoituksiin -- varsin luotettavan. Se koski
vuoriston etäisissä seuduissa olevia valtioita, vieraita matkailijoita,
jotka eivät olleet englantilaisia, ja ampumatarpeitten kauppaa --
lyhyesti sanoen oli pieni lisä siihen suunnattomaan tiedonantojen
määrään, jonka nojalla hallitus saattoi toimintansa järjestää. Mutta
äskettäin oli viisi liittoutunutta kuningasta, joiden liittoutuminen
tuntui aivan tarpeettomalta, saanut erään ystävällisen, vieläkin
pohjoisemmassa olevan hallituksen kautta tietoonsa, että heidän
alueeltaan oli tietoja päässyt brittiläiseen Intiaan.

Siitäpä asianomaiset ministerit nyt harmistuivat kovasti ja ryhtyivät
itämaisten tapojen mukaisiin toimenpiteisiin. He epäilivät monen
muun ohessa tätä suuriäänistä punapartaista hevoskauppiasta, jonka
karavaanit kahlasivat heidän lumipeitteisillä vuoristoteillänsä
vatsaa myöten lumeen uponneina. Ainakin oli hänen matkuettaan ammuttu
kahdesti väijyksistä, jonka vuoksi Mahbub ei pysähtynytkään Peshawurin
vaaralliseen kaupunkiin, vaan tuli pysähtymättä suoraan Lahoreen, jossa
hän, tuntien kansalaistensa tavat, odotti kaikenlaisia yllätyksiä.

Ja Mahbub Alilla oli jotakin, jota hän ei tahtonut säilyttää tuntiakaan
kauemmin kuin välttämätöntä oli -- pieni öljykankaaseen kääritty
silkkipaperi -- avoin, kenellekään osoittamaton kirje, jossa oli viisi
äärettömän pientä neulanpistosta eräässä kulmassa ja joka ilmaisi nuo
viisi liittoutunutta hallitsijaa, tuon ystävällisen pohjoisen vallan,
erään Peshawurin kaupungin hindulaisen pankkiirin, erään belgialaisen
asetehtaan ja puoli-itsenäisen, mahtavan muhamettilaisen etelän
hallitsijan. Tämän viimeinen osa tiedonannosta oli R 17:n työtä, Mahbub
sen oli tuonut Dora-solan kautta ja kuljettanut hänen puolestaan
perille, koska R 17 ei olojen pakosta voinut jättää vartiopaikkaansa.
Dynamiitti oli mietoa ja viatonta C 25:n tiedonannon rinnalla, ja
yksinpä itämaalaisenkin, joka itämaalaisella tavalla arvioi aikaa,
täytyi ymmärtää, että mitä pikemmin se joutuisi oikeihin käsiin, sitä
parempi olisi. Mahbub ei erityisesti halunnut kuolla väkivaltaisesti,
koska pari kolme verikostoriitaa eri perheitten välillä oli vielä
tuolla rajan takana hänen puoleltaan selvittämättä ja koska hän
ne selvitettyään aikoi asettua rauhaan enemmän tai vähemmän kelpo
kansalaisena.

Pari päivää sitten saavuttuaan majataloon hän ei ollut hetkeksikään
poistunut sen ulkopuolelle, vaan oli hyvin huomattavalla tavalla
lähetellyt sähkeitä, yhden Bombayhin, jossa hänellä oli rahoja
pankissa, toisen Delhiin, jossa eräs hänen sukulaisensa möi hevosia
hänen puolestaan Rajputanan valtion asiamiehelle, kolmannen Umballaan,
jossa eräs englantilainen innokkaasti tiedusteli valkoisen oriin
sukuperää. Virallinen kirjeitten sommittelija, joka osasi englannin
kieltä, laati oivallisia sähkeitä, esimerkiksi:

"Creighton, Laakerihuvila, Umballa. -- Hevonen on arabialainen, kuten
jo ilmoitettu. Ikävä että sukutaulu viipynyt. Sitä käännetään." Ja
myöhemmin samalla osoitteella: "Ikäväkseni paljon viivytystä. Lähetän
sukutaulun." Sukulaiselleen Delhiin hän sähkötti: "Lutuf Ullah. --
Sähköteitse määrännyt kaksituhatta rupeeta tilillenne Luchman Narainin
pankissa." -- Nämähän olivat puhtaasti liikeasioita, mutta ennenkuin ne
joutuivat rautatien asemalle, tutkivat kaikenkarvaiset henkilöt, jotka
olivat olevinaan niistä huvittuneita, jok'ainoan niistä hyvin tarkasti,
ja puolihupsu tiibettiläinen, joka niitä kuljetti, antoikin kenen
hyvänsä lukea ne.

Kun Mahbub oli näin omalla kuvarikkaalla kielellänsä varovasti
hämmentänyt tietojen lähteet, oli Kim aivan kuin taivaasta pudonneena
ilmestynyt. Ja kun Mahbub Ali oli yhtä neuvokas kuin häikäilemätönkin
ja tottunut käyttämään hyväkseen kaikenkaltaisia tilaisuuksia, otti hän
pojan heti palvelukseensa.

Vaeltava laama, jolla oli alhaiseen kastiin kuuluva poika
palvelijanaan, saattoi kyllä herättää hetkeksi huomiota matkallaan
Intiassa, pyhiinvaeltajien maassa, mutta kukaan ei heitä epäilisi eikä,
mikä vielä tärkeämpää, ryöstäisi heitä.

Hän käski tuoda uuden sytykkeen piippuunsa ja mietti asiaa. Jos
pahinkin tapahtuisi ja poika joutuisi pulaan, ei paperi ilmaisisi
ketään. Hän voisi itse myöhemmin mennä Umballaan ja -- ehkäkin
herättäen uutta epäluuloa -- ilmoittaa suullisesti asiansa.

R 17:n ilmoitus oli kuitenkin pääasia, ja hyvin paha olisi, ellei se
joutuisi perille. Mutta Allah oli suuri, ja Mahbub Ali tunsi tehneensä
voitavansa. Kim oli ainoa, joka ei milloinkaan valehdellut hänelle.
Se olisi kuitenkin hänestä ollut Kimin luonteen suuria vikoja, jollei
hän olisi tiennyt, että poika osasi, joko omia tarkoituksiaan varten
tai Mahbubin asioilla ollessaan, valehdella muille yhtä hyvin kuin ken
tahansa itämaalainen.

Mahbub Ali astui sitten majatalon pihan yli ja lähti niiden
kevytkenkäisten portille, jotka maalaavat silmäkulmansa ja
houkuttelevat luokseen muukalaisia. Hän etsi vartavasten käsiinsä
sen tytön, jonka hän hyvällä syyllä uskoi olevan erityisessä
ystävyyssuhteessa muutamaan sileähipiäiseen Kashmir-punditiin, joka
oli hänen tiibettiläistä palvelijaansa tutkinut tuossa sähkejutussa.
Mitä hän nyt teki, oli perin järjetöntä; hän joi siellä hajuvedellä
sekotettua viinaa vastoin profeetan nimenomaista kieltoa ja tuli
humalaan, jolloin hänen kielensä kanta perin höltyi. Lopuksi hän
vaipui tajutonna divaanin patjojen väliin, missä Ihastuksen Kukka,
sileäkasvoisen punditin avustamana, tutki hänet mitä perinpohjaisimmin,
päästä jalkoihin saakka.

Melkein samoihin aikoihin kuuli Kim varovia askelia Mahbubin tyhjästä
suojasta. Hevoskauppias oli, kumma kyllä, jättänyt ovensa lukitsematta,
ja hänen miehensä taas olivat juhlimassa Intiaan-paluutansa raviten
itseään Mahbubin antamalla kokonaisella lampaalla. Vikkelä Delhistä
kotoisin oleva nuorukainen, jolle äskeinen Kukka oli antanut
juopuneen hevoskauppiaan vyöstä ottamansa avainkimpun, avasi jokaisen
pienimmänkin lokeron ja käärön ja tutki matot ja satulakotelot Mahbubin
asunnossa vieläkin perusteellisemmin kuin Kukka ja punditi olivat itse
omistajan persoonaa tarkastaneet.

-- Luulenpa, sanoi Kukka halveksivasti hetkistä myöhemmin, pyöreällä
kyynärpäällään nojaten kuorsaavaan Mahbubiin, -- hänen olevan vain
tavallinen afgaanilainen hevoskauppias, jolla ei ole muita harrastuksia
kuin naiset ja hevoset. Sitäpaitsi hän on saattanut jo lähettää
tiedonannon, jos hänellä sellaista milloinkaan on ollut.

-- Sellaisessa asiassa kuin noita viittä kuningasta koskevassa pitää
hän tietonsa lähinnä mustaa sydäntään, sanoi punditi. -- Eikö löytynyt
mitään?

Delhin nuorukainen nauroi ja järjesteli sisääntullessaan turbaaniansa.
-- Minä käänsin nurin hänen tohvelinsa pohjatkin, kuten Kukka hänen
taskunsa. Ei hän ole mies, jota etsimme. Vähän minulta jää huomaamatta.

-- Eiväthän he sanoneetkaan, että hän se olisi, sanoi punditi. -- He
sanoivat vain, että ottaisimme selkoa, koska neuvostot siellä epäilivät
häntä.

-- Tuolla pohjoisessa on viljalti hevoskauppiaita, kuten vanhoissa
turkeissa syöpäläisiä. Esimerkiksi Sikandar Khan, Nur Ali Beg ja
Farrukh Shah, kaikki kafilain päälliköitä, sanoi Kukka.

-- He eivät vielä ole tulleet, sanoi punditi. -- Sinun täytyy
houkutella heidät sitten ansaan.

-- Hui toki, -- sanoi Kukka halveksien, siirtäen Mahbubin pään
polveltaan. -- Farrukh Shah on karhu, Ali Beg on suupaltti ja vanha
Sikandar Khan ... mokomakin. Menkää! Minä aion käydä levolle. Tuo sika
ei liikahdakaan ennen aamunkoittoa.

Kun Mahbub heräsi, nuhteli Kukka häntä ankarasti juoppouden synnistä.
Aasialaiset eivät kasvonilmeelläkään ilmaise, milloin ovat voittaneet
viekkaudessa vihollisensa, mutta kun Mahbub Ali selvitti kurkkunsa,
veti vyötänsä kireämmälle ja läksi hoipertelemaan tähtien vielä
tuikkiessa, oli hän melkein tekemäisillään sen.

-- Lapsellinen temppu, sanoi hän itsekseen. -- Ikäänkuin ei kuka
hyvänsä Peshawurin tytöistä osaisi sitä tehdä! Mutta olihan se aika
näppärästi tehty. Allah yksin tietää, kuinka monta niitä on vielä
matkan varrella, joiden on koeteltava minua, ehkäpä puukolla. Nyt ei
auta muu kuin että poika lähtee Umballaan -- ja junalla -- sillä paperi
on tärkeä. Minä jään tänne tuon Kukan seuraan ja juon viiniä niinkuin
oikean afgaanilaisen kauppiaan sopiikin.

Hän pysähtyi oman asuntonsa viereisen suojan luo. Hänen miehensä
nukkuivat siinä raskaasti. Mutta Kimiä enempää kuin laamaakaan ei
näkynyt.

-- Herää! -- Hän ravisti erästä nukkujista. -- Minne menivät
eilisiltaiset kerjäläiset ... laama ja poika? Onko mitään kadonnut?

-- Ei, vastasi mies, -- mutta se vanha hupsu nousi kukon toiseen
lauluun ja sanoi menevänsä Benaresiin, ja poika lähti saattamaan häntä.

-- Allah kirotkoon kaikki uskottomat, sanoi Mahbub painokkaasti ja
kömpi omaan osastoonsa, partaansa mutisten.

Mutta Kimhän se oli laamankin herättänyt, Kim, joka yhdellä silmällä
oli pilkistänyt oksan reiästä lautaseinän läpi ja nähnyt Delhin miehen
etsivän joka säilön. Eikä se hänestä näyttänyt tavalliselta varkaalta,
tuo, joka selaili kirjeet ja laskut ja tutki satulat -- ei tavallinen
murtovaras pistä ohutta veistä yksinpä sandaalin pohjain väliin eikä
niin taitavasti ratko satulataskujen saumoja. Aluksi oli Kim aikonut
panna toimeen hälytyksen, päästää pitkän _cho-or-choor_-huudon (varas,
varas!), joka heti panee majatalon jalkeille yön aikaan, mutta hän
tähysteli vieläkin tarkemmin ja pitäen kaulassaan riippuvaa nahkapussia
kädessään teki omat johtopäätöksensä.

-- Hän etsinee tuota luuloteltua hevosen sukutaulua, sanoi hän, --
juuri sitä paperia, joka minun on vietävä Umballaan. Parasta kai on
että lähdemme paikalla. Nuo, jotka tutkivat puukolla avaten laukkuja,
saattavat pian tehdä saman tempun vatsallemme. Siinä on varmaan joku
nainen mukana leikissä. Hai! Hai! kuiski hän kevytuniselle vanhalle
miehelle. -- Tule. On aika lähteä taipaleelle Benaresiin päin.

Laama nousi kerkeästi, ja he pujahtivat varjojen tavoin majatalon
portista.



II


He saapuivat linnoituksen tapaiselle rautatieasemalle, joka synkkänä
kohosi aamuyön pimeydessä. Tavarapihalta kuului sähkövintturien
vinkunaa niiden siirrellessä raskaita viljakuormia, joita pohjoisesta
tuodaan.

-- Tämä on pahojen henkien työtä, sanoi laama, peräytyen säikähtäneenä
ontolta kumajavaa pimeyttä, muurattujen penkereitten välissä
välähteleviä ratakiskoja ja ylhäällä häämöttävää katonkannattimien
sekavaa verkkoa. He olivat jättimäisessä kiviseinäisessä hallissa,
jonka permanto näytti olevan laskettu liinoihin käärityillä kuolleitten
ruumiilla ... kolmannen luokan matkustajilla, jotka olivat ostaneet
lippunsa edellisenä iltana ja nukkuivat odotussalissa. Vuorokauden
jokainen tunti on itämaalaisesta samanlainen, ja matkustajaliikennekin
on järjestetty sen mukaisesti.

-- Tänne tulevat tulivaunut. Joku on tuolla aukon takana, Kim osoitti
lippuluukkua. -- Hän antaa sinulle paperin, jolla pääset Umballaan.

-- Mutta mehän menemme Benaresiin, vastasi vanhus.

-- Samantekevää. Otetaan Benaresiin sitten. Pian! Juna tulee jo!

-- Ota sinä rahat!

Laama, joka ei ollutkaan niin hyvin tottunut juniin kuin oli
luulotellut, säikähti, kun 3,25 aamulla etelään menevä juna syöksyi
jyristen sisään asemalle. Nukkujat hyppäsivät pystyyn, ja asemahuone
kajahteli huutoja ja melua. Huudeltiin veden ja makeisten kauppiaita,
alkuasukaspoliisit komentelivat, ja naiset kirkuivat kootessaan
kapineitaan, lapsiaan ja aviomiehiään.

-- Se on juna ... vain juna. Ei se tänne tule. Odotahan!

Ihmetellen laaman yksinkertaista luottavaisuutta (tämä oli antanut
hänelle pienen pussin täynnä rupeita) Kim osti lipun Umballaan. Uninen
myyjä murisi ja heitti pöytään matkalipun seuraavalle asemalle, noin
kuuden mailin päähän.

-- Ei, sanoi Kim, tutkien sitä ja irvistellen. -- Se kelpaisi
farmareille, mutta minä asun Lahoren kaupungissa. Olihan se kuitenkin
näppärä temppu, babu. Antakaa nyt lippu Umballaan.

Babu antoi äkäisenä oikean matkalipun.

-- Ja toinen sitten Amritsariin, sanoi Kim, jolla ei ollut lainkaan
halua kuluttaa Mahbub Alin rahoja mihinkään niin jonninjoutavaan kuin
maksuun Umballaan asti.

-- Matka maksoi noin paljon. Vaihtorahat sain takaisin. Minä tiedän,
miten junissa kuljetaan. Tuskinpa milloinkaan _yogi_ on tarvinnut
_chelaa_ niinkuin sinä tarvitset, laverteli hän iloisena hölmistyneelle
laamalle. -- He olisivat jättäneet sinut Mian Mir-asemalle ilman minua.
Tätä tietä, tule. -- Hän antoi takaisin pikkurahat pidättäen yhden
annan rupeeta kohti Umballan lipusta vaivansa palkkiona ... jota tapaa
Aasiassa aina käytetään.

Laama kurkisti täyteen ahdetun rautatievaunun ovesta sisälle. -- Eikö
olisi parempi kävellä? sanoi hän arasti.

Tukeva sikhiläinen käsityöläinen pisti esiin parrakkaan päänsä. --
Pelkääkö hän? Älä pelkää. Minä muistan ajan, jolloin pelkäsin junia.
Tule vain sisään! Tämä on hallituksen työtä.

-- En minä pelkää, sanoi laama. -- Onko siellä tilaa kahdelle?

-- Ei täällä ole edes hiirelle tilaa, kirkui hyvinvoivan maanviljelijän
vaimo, hindulainen jat äveriäästä Jullundurista. Yöjunissa ei pidetä
niin tarkkaa vaaria kuin päiväjunissa, joissa eri sukupuolet tarkoin
pannaan eri vaunuihin.

-- Oh, poikani äiti, voimmehan tehdä tilaa, sanoi hänen siniturbaaninen
miehensä. -- Ota lapsi syliisi. Sehän on pyhä mies, etkö näe?

-- Ja sylissäni on seitsemänkymmentä kertaa seitsemän myttyä! Miksi
et pyydä häntä istumaan syliini, häpeämätön? Sellaisiahan miehet aina
ovat! -- Hän katseli ympärilleen saadakseen kannatusta. Ikkunan lähellä
istuva amritsarilainen naikkonen tuhahti harsonsa takaa.

-- Sisään, sisään! huusi lihava hindulainen koronkiskuri puristaen
vaatteeseen käärittyä tilikirjaa kainaloonsa. Viekkaasti hymyillen
lisäsi hän: -- On hyvä olla ystävällinen köyhiä kohtaan.

-- Kyllä kai, kun saa seitsemän prosenttia kuukaudessa ja vielä
syntymättömänkin vasikan pantiksi, sanoi nuori dogralainen sotilas,
joka oli menossa kotiin lomalle; kaikki yhtyivät nauruun.

-- Meneekö juna Benaresiin? kysyi laama.

-- Tietysti. Miksi muutoin olisimme tänne tulleet? Mene sisään, muutoin
jäämme tänne, huusi Kim.

-- Katsos! kirkui Amritsarin tyttö. -- Hän ei ole koskaan ennen ollut
junassa. Katsos vain!

-- No, autetaan, sanoi maalainen ojentaen suuren ruskean kätensä ja
vetäen hänet sisään. -- Näin se käy, isä.

-- Mutta ... mutta ... minä istun permannolla. On vastoin Sääntöä istua
penkillä, sanoi laama. -- Sitäpaitsi jalkani kangistuisivat.

-- Eipä ole yhtäkään oikean elämän sääntöä, jota näissä junissa ei
rikottaisi, sanoi koronkiskuri huuliaan muikistaen.

-- Me istumme esimerkiksi kaikenkarvaisten kastilaisten ja kansojen
vieressä.

-- Niin ja vieläpä häpeämättömimpäin rinnalla, sanoi äskeinen vaimo
katsellen vihaisesti Amritsarin tyttöä, joka taas puolestaan ihaili
nuorta sotilasta.

-- Sanoinhan, että meidän olisi pitänyt mennä rattailla, sanoi hänen
miehensä, -- ja siten olisimme säästäneet rahaakin.

-- Niin ... ja sitten kuluttaneet kaksi vertaa ruokaa matkan varrella.
Siitähän on jo puhuttu kymmenentuhatta kertaa.

-- Niinpä kyllä, ja kymmenellätuhannella kielellä, -- mutisi mies.

-- Jumalat auttakoot meitä vaimo-parkoja, jollemme saisi puhuakaan.
Ohhoh! Hän on niitä, jotka eivät saa katsoa eikä puhutella naista. --
Sillä laama, jota hänen Sääntönsä kielsi, ei ollut kiinnittänyt naiseen
vähintäkään huomiota. -- Ja hänen oppilaansa lienee samanlainen?

-- Eipä suinkaan, äiti, sanoi Kim reippaasti. -- Ei ainakaan, jos
nainen on hyvän näköinen ja armelias nälkäistä kohtaan.

-- Se oli kerjäläisen vastaus, sanoi sikhiläinen nauraen. -- Siitä
sait, sisar! -- Kim oli ojentanut kätensä pyytääkseen.

-- Entä minne aiot mennä? kysyi nainen antaen hänelle puolikkaan leipää
likaisesta kääröstä.

-- Benaresiin asti, sisar.

-- Olette kai temppujentekijöitä? kysyi nuori sotilas. -- Onko mitään
temppuja ajan kuluksi? Miksi ei tuo keltainen mies vastaa?

-- Sen vuoksi, sanoi Kim lujasti, -- että hän on pyhä ja ajattelee
asioita, jotka ovat sinulta salatut.

-- Saattaa olla. Mutta me Loodhianan sikhit emme välitä
opinkappaleista, virkkoi toinen sointuvasti. -- Me taistelemme.

-- Minun sisareni veljenpoika on _naik_ (korpraali) siinä rykmentissä,
sanoi sikhiläinen käsityöläinen hiljaa. -- On siellä dogralaisia
komppanioitakin.

Sotilas katseli tuijottaen häntä, sillä dogralaiset ovat toista kastia
kuin sikhiläiset, ja sitten pankkiiri nauroi.

-- Kaikki ne ovat samanarvoisia minulle, sanoi amritsarilainen tyttö.

-- Sen kyllä uskomme, tokaisi talonpojan vaimo ilkeästi.

-- Niin, mutta kaikki, jotka ase kädessä maatansa palvelevat, kuuluvat
kuin yhteen veljeskuntaan. Kastin veljeskunta on erikseen, mutta sen
yläpuolella taas -- tyttö katseli ympärilleen vähän varovasti -- on
_Pultonin_ yhdistävä side ... rykmentti ... eikö niin?

-- Veljeni on eräässä rykmentissä, sanoi talonpoika. -- Dograt ovat
hyviä miehiä.

-- Sinun sikhisi ainakin olivat sitä mieltä, sanoi sotamies katsoen
vihaisesti äänettömään ukkoon, joka istui nurkassa. -- _Sinun_ sikhisi
ainakin niin ajattelivat, kun kaksi meidän komppaniaamme tuli auttamaan
heitä Pirzai Kotalissa kahdeksaa afridein komppaniaa vastaan ei täyttä
kolmea kuukautta sitten.

Hän kertoi sitten eräästä rajakahakasta, jossa Loodhiana-sikhien
dogra-komppaniat olivat kunnostautuneet. Amritsarin tyttö hymyili,
sillä hän tiesi, että tuo juttu oli hänen suosionsa voittamista varten.

-- Voi, voi, sanoi talonpojan vaimo lopuksi, -- heidän kylänsä siis
poltettiin ja pikkulapset joutuivat kodittomiksi?

-- He olivat ryöstäneet meidän kuolleemme. He saivat maksaa suuret
rahat, kun olimme heitä kurittaneet; niin se oli. Onko tämä Amritsar?

-- On, ja tässä merkitään lippumme, sanoi rahakauppias kopeloiden
vyötänsä.

Lamppujen valo rupesi jo kalpenemaan aamun vaaletessa, kun sekarotuinen
konduktööri tuli sisään. Matkalippujen tarkastus on verrattain hidasta
idässä, jossa ihmiset kätkevät ne kaikenlaisiin piilopaikkoihin. Kim
otti omansa, ja hänen käskettiin poistua.

-- Mutta minä menen Umballaan, väitti hän vastaan. -- Minä olen tämän
pyhän miehen seurassa.

-- Voit mennä Jehannumiin saakka minun puolestani. Tämä lippu on
kuitenkin vain Amritsariin. Ulos!

Kim puhkesi itkuun ja selitti, että laama oli hänen isänsä ja äitinsä,
että hän oli laaman ainoa vanhuuden turva ja että laama kuolisi ilman
hänen hoitoaan. Kaikki matkustajat pyysivät konduktööriä olemaan
armollinen, rahakauppias varsinkin oli siinä suhteessa kaunopuheinen,
mutta mies vei kuin veikin Kimin asemasillalle. Laama oli aivan
neuvotonna eikä voinut saada selvää koko asiasta. Kim korotti äänensä
ja itki vaunun ikkunan ulkopuolella.

-- Minä olen aivan köyhä, isäni on kuollut ... äitini on kuollut. Oh,
armeliaat ihmiset, jos minut heitetään tänne, kuka hoitaa tuota vanhaa
miestä?

-- Mitä ... mitä tämä on? kysyi laama. -- Hänhän on menossa Benaresiin,
hänen täytyy tulla minun kanssani. Hän on minun _chelani_. Jos rahaa on
maksettava...

-- Oh, ole hiljaa, kuiskasi Kim; -- olemmeko me ruhtinaita
heittääksemme rahaa hukkaan, kun koko maailma on niin armelias?

Amritsarin tyttö astui vaunusta myttyineen, ja häntäpä juuri Kim oli
odottanutkin. Hän tiesi, että tuontapaiset naiset olivat armeliaita.

-- Matkalippu ... pieni matkalippu Umballaan ... oi sinä sydänten
murtaja!

Tyttö nauroi.

-- Etkö ole lainkaan armelias?

-- Tuleeko tuo pyhä mies pohjoisesta?

-- Hyvin kaukaa pohjoisesta, huusi Kim. -- Vuoristosta asti.

-- Siellä Pohjolassa on lunta mäntyjen välissä ... vuoristossa on
lunta. -- Äitini on Kulusta. Osta itsellesi lippu. Pyydä vanhan miehen
siunausta minulle.

-- Kymmenentuhatta siunausta, kirkui Kim. -- Oh, pyhä mies, nainen on
ollut armelias, niin että voin tulla kanssasi ... nainen, jolla on
kultainen sydän. Minä juoksen ostamaan matkalipun.

Tyttö katseli laamaa, joka oli vaistomaisesti seurannut Kimiä
asemasillalle. Vanhus kumartui, jottei näkisi tyttöä, ja mutisi jotakin
tiibetinkielellä hänen mennessään ohitse väkijoukon mukana.

-- Helposti saatu, helposti menee, sanoi talonpojan vaimo terävästi.

-- Hän on saanut ansiota itselleen, vastasi laama. -- Epäilemättä se
oli nunna.

-- Sellaisia on kymmenentuhatta yksin Amritsarissa. Tule takaisin,
vanha mies, tai juna jättää sinut, huusi rahanlainaaja.

-- Se riitti sekä matkalippuun että ruokaankin, sanoi Kim rientäen
paikalleen. -- Syö nyt, pyhä mies. Katsos, päivä koittaa!

Aamu-usvat haihtuivat kohoten kultaisina, punaisina, kellertävinä
viheriältä tasangolta. Koko rikas Punjabin alue oli pian näkyvissä
täydessä loistossaan päivänpaisteessa. Laama säpsähteli vähän, kun
sähkölankapylväät vilahtelivat ohitse.

-- Junan nopeus on suuri, sanoi rahanvaihtaja vähän isällisesti
hymyillen. -- Me olemme joutuneet kauemmaksi Lahoresta kuin mitä olisit
kahdessa päivässä kävellyt. Illalla olemme Umballassa.

-- Ja siitä on vielä pitkälti Benaresiin, sanoi laama väsyneesti,
pureskellen Kimin tarjoamaa leipää. Kaikki avasivat käärönsä ja
rupesivat syömään aamiaista. Sitten rahanlainaaja, talonpoika ja
sotilas täyttivät piippunsa, ja pian täyttyi koko vaunu katkeralla
savulla, jonka keskeltä kuului yskintää ja syljeskelyä kaikkialta.
Sikhiläinen ja talonpojan vaimo pureskelivat kuivaa pan-juurta; laama
otti nuuskaa ja hypisteli rukousnauhaansa. Kim istui jalat ristissä
tyytyväisenä, kun vatsa oli täysi.

-- Mitä jokia onkaan Benaresissa? kysyi laama äkkiä kaikilta.

-- Siellä on Gunga (Ganges), vastasi rahakauppias, kun tirskumiset
olivat lakanneet.

-- Mitä muita?

-- Mitä muita pitäisi sitten olla paitsi Gunga?

-- Minun muistini mukaan piti olla eräs terveeksitekevä virta.

-- Se on juuri Gunga. Se, joka siinä kylpee, puhdistuu ja pääsee
jumalien luo. Kolmasti olen vaeltanut sinne. Hän katseli ympärilleen
ylpeänä.

-- Kylläpä se oli jo tarpeenkin, sanoi nuori sotilas kuivasti, ja
matkailijain nauru kääntyi tälläkertaa rahanlainaajaa kohtaan.

-- Puhdistuu ... pääsee takaisin jumalien luo, mutisi laama. -- Ja saa
taas jatkaa elämän kiertokulkua ... yhä sidottuna ajan pyörään. -- Hän
pudisti päätänsä. -- Mutta ehkäpä siinä on erehdys. Kuka sitten on
pannut Gungan alulle?

-- Jumalat. Mihinkä uskontokuntaan sinä kuulut? kysyi rahanvaihtaja
hämmästyneenä.

-- Minä seuraan Lakia ... ylevintä Lakia. Jumalat siis tekivät Gungan.
Minkälaisia jumalia ne olivat?

Kaikki katselivat häneen hämmästyneinä. Oli käsittämätöntä, että joku
voisi olla tietämätön Gungasta.

-- Mikä ... mikä on sinun jumalasi? kysyi rahanlainaaja lopuksi.

-- Kuulehan! sanoi laama ottaen rukousnauhansa toiseen käteensä. --
Kuulkaa, sillä nyt puhun Hänestä! Hindin kansa, kuulkaa!

Hän alkoi ensin urdun-kielellä puhua Buddhasta, mutta omien
ajatuksiensa viehättämänä siirtyikin pian tiibetinkieleen ja
luki pitkiä kiinankielisiä otteita Buddhan elämästä. Lempeät ja
kärsivälliset ihmiset kuuntelivat kunnioittavasti. Koko Intia on täynnä
pyhiä miehiä, jotka mutisevat vierailla kielillä oman intonsa tulen
kuluttamina, uneksijoita ja näkijöitä, niinkuin on alusta ollut ja aina
on.

-- Hm, sanoi Loodhianan sikhi-sotilas. -- Lähimpänä naapurinamme
Pirzai Kotalissa oli muhamettilainen rykmentti, ja heidän pappinsa ...
hän oli, mikäli muistan, _naik_ ... kun häneen tuli se henki, osasi
ennustaa. Mutta hullut ovat kaikki Jumalan huomassa, hänen päällikkönsä
antoivat paljon anteeksi hänelle.

Laama jatkoi taas urdun-kielellä muistaen, että hän oli vieraassa
maassa. -- Kuulkaa kertomusta nuolesta, jonka Mestarimme lähetti
jousestaan, sanoi hän.

Se sopi paljon paremmin kuulijoille, ja he kuuntelivat uteliaina,
kun hän kertoi. -- Nyt, Hindin kansa, menen etsimään tuota jokea.
Tiedättekö mitään, mikä voisi opastaa minua? Sillä me olemme kaikki ...
miehet ja naiset ... pahan vallassa.

-- Onhan Gunga ... ja Gunga yksin ... se pesee pois synnit, kuului
mutinana kaikkialta vaunusta.

-- Vaikka kieltämättä meillä on hyviä jumalia Jullundurin seudullakin,
sanoi talonpojan vaimo katsellen ikkunasta. -- Katso, kuinka ne ovat
siunanneet viljavainiot.

-- Tutkia kaikki Punjabin virrat ei ole mikään pieni asia, sanoi hänen
miehensä. -- Minulle riittää semmoinen virta, joka jättää runsaasti
mutaa pelloilleni, ja minä kiitän Bhumiaa, kodin jumalaa. -- Hän
kohautti pronssinvärisiä olkapäitään.

-- Luuletko Mestarimme tulleen niin pitkälle pohjoiseen? kysyi laama,
kääntyen Kimin puoleen.

-- Saattoi kyllä tulla, vastasi Kim sovittavasti, sylkäistessään
punaista _pan_-juuren mehua lattialle.

-- Viimeinen suurista miehistä, sanoi sikhiläinen varmasti, -- oli
Sikander Julkarn (Aleksanteri Suuri). Hän kivesi Jullundurin tiet ja
rakensi suuren vesisäiliön Umballan lähelle. Se kiveys on kestänyt
tähän päivään saakka, ja myöskin vesisäiliö on vielä jäljellä. En ole
milloinkaan kuullut sinun jumalastasi.

-- Anna hiustesi kasvaa pitkiksi ja puhu Punjabin murretta, sanoi
nuori sotilas leikillään Kimille käyttäen erästä sananpartta. -- Siinä
kaikki, mitä tarvitaan tullakseen sikhiksi. -- Mutta hän ei sanonut
sitä kovinkaan äänekkäästi.

Laama huokasi ja vaipui mietteisiinsä, kyyristyneenä vähäpätöiseksi
muodottomaksi kääröksi. Puheittensa lomassa saattoivat ympärillä olevat
kuulla hänen matalaa puheluansa: "_Om mani padme hum! Om mani padme
hum_!" ... ja rukousnauhan helmien hiljaista kalinaa.

-- Minua väsyttää, sanoi hän vihdoin, -- junan kiivas vauhti ja kolina
väsyttää minua. Sitäpaitsi luulen, että olemme kulkeneet jo sen virran
ohi.

-- Ollaan rauhassa, sanoi Kim, -- sillä eikö virta ollut lähellä
Benaresia? Me olemme vielä kaukana siitä paikasta.

-- Mutta ... jos Mestarimme kulki pohjoiseen, saattaisi se olla jokin
näistä pienistä virroista, joiden yli olemme tulleet.

-- En tiedä.

-- Mutta sinuthan lähetettiin minulle -- eikö lähetettykin? -- sen
ansion vuoksi, minkä olin saavuttanut Suchzenissa. Sinähän tulit
kanuunan luota siellä kaupungissa ... ja sinulla oli kahdet kasvot ja
kahdet vaatteet.

-- Ollaan hiljaa. Niistä asioista ei saa puhua täällä, kuiskasi Kim. --
Minähän olin vain yksin, kun tarkemmin ajattelet, hindupoika ... suuren
vihreän kanuunan luona.

-- Mutta eikö siellä ollut myöskin englantilainen, jolla oli valkoinen
parta -- pyhä mies kuviensa seurassa -- joka itse yhä varmemmaksi
varmisti vakuutukseni, että on olemassa vasaman synnyttämä virta?

-- Hän -- me -- menimme Lahoren Ihmeitten taloon rukoilemaan siellä
olevien jumalien edessä, selitti Kim ympärillä oleville. -- Ja talon
sahib puheli hänelle -- tämä on aivan totta -- kuten veli. Hän oli
hyvin pyhä mies, kaukaisten vuorten takaa. Lepää sinä vain. Aikanaan
tulemme Umballaan.

-- Mutta minun virtani -- minun parantava virtani?

-- Ja sitten, jos haluat, lähdemme etsimään sitä virtaa jalkaisin.
Siten emme sivuuta mitään ... emme edes pientä purosta metsän reunassa.

-- Mutta etsithän sinä jotakin itsekin? -- Laama nousi istumaan
hyvillään siitä, että muisti niin hyvin.

-- Niinpä kyllä, sanoi Kim ilahduttaakseen häntä. Poika oli erittäin
tyytyväinen saadessaan näin olla matkalla, pureskella _pan_-juurta ja
nähdä uusia ihmisiä suuressa hyväntahtoisessa maailmassa.

-- Sinähän etsit härkää ... punaista härkää, joka tulisi auttamaan
sinua ... ja viemään sinua ... minnekä se olikaan? Minä olen unohtanut.
Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä?

-- Ei se minua minnekään vie, sanoi Kim. -- Minä vain kerroin sinulle
tarinan.

-- Mitä te juttelette? kysyi talonpojan vaimo kumartuen eteenpäin ja
helistellen rannerenkaitaan. -- Tehän molemmat näette unia? Viheriällä
niityllä punainen härkä, joka vie sinut taivaaseen. Vai minne? Näitkö
näyn? Ennustiko joku sinulle? Meillä on punainen härkä kylässämme
Jullundurin kaupungin luona, ja siellä se on laitumella vehmaimmalla
niityllämme.

-- Anna naiselle vanhan naisen satu ja kutojalinnulle lehti ja
lankaa, niin siitä syntyy ihmeellisiä asioita, sanoi sikhiläinen. --
Kaikki pyhät miehet näkevät unia, ja seuraamalla heitä saavat heidän
oppilaansakin saman kyvyn.

-- Eikö se ollut punainen härkä viheriällä niityllä? toisti laama. --
Jossakin edellisessä elämässä olet saattanut hankkia ansioita, ja härkä
tulee sinua palkitsemaan.

-- Ei, ei ... se oli vain taru, jonka joku minulle kertoi ... ehkä
piloillaan. Mutta minä etsin härkää Umballasta, ja sinä voit etsiä
virtaasi ja levähtää junan jyrinästä.

-- Saattaisihan olla, että se härkä tietäisi ... että se olisi
lähetetty opastamaan meitä molempia, sanoi laama lapsellisen
toiveikkaasti. Sitten hän puhui muille, viitaten Kimiin: -- Tämä poika
lähetettiin minulle eilen. Hän ei ole arveluni mukaan tästä maailmasta.

-- Olen tavannut runsaasti kerjäläisiä ja runsaasti pyhiä miehiä, mutta
en milloinkaan sellaista _yogia_ enkä sellaista oppilasta, sanoi vaimo.

Hänen miehensä kosketti sormella otsaansa ja hymyili. Mutta kun
seuraavalla kerralla ruvettiin syömään, annettiin laamalle parhainta.

Ja vihdoin, väsyneinä, unisina ja tomuisina he saapuivat Umballan
asemalle.

-- Me jäämme tänne erään oikeusasian vuoksi, sanoi talonpojan vaimo
Kimille. -- Me asumme mieheni serkun nuoremman veljen luona. Siellä
on tilaa _yogillekin_, samoin sinullekin. Antaisiko hän minulle
siunauksensa?

-- Kuule, pyhä mies! Tämä nainen, jolla on kultainen sydän, antaa
meille yösijan. Tämä etelän maa on ystävällinen maa. Ajatteles, kuinka
paljon apua olemme saaneet aamun koitteesta asti!

Laama taivutti päätänsä siunaukseen.

-- Täytät minun serkkuni nuoremman veljen talon kuljeksivilla, murisi
mies nostaen olkapäälleen bambusauvaan kiinnitetyn myttynsä.

-- Sinun serkkusi nuorempi veli on isäni serkulle vielä velkaa
tyttärensä hääjuhlasta, sanoi nainen terävästi. -- Antakoot siihen
tarkoitukseen näille ruokaa. Tämä _yogihan_ kerjää, eikö niin?

-- Minä kerjään hänen puolestaan, sanoi Kim, joka vain halusi saada
laaman yöksi suojaan voidakseen itse etsiä Mahbub Alin englantilaista
ja jättää hänelle valkoisen oriin sukutaulun.

-- No, sanoi hän, kun he olivat päässeet turvaan siistin hindulaistalon
pihaan, -- minä menen vähän ulos ... ostamaan ruokaa basaarista. Älä
mene minnekään, kunnes palaan.

-- Palaatko sinä? Palaatko varmasti? -- Vanhus tarttui hänen
ranteeseensa. -- Ja palaatko tässä samassa asussa? Onko tänään liian
myöhä etsiä virtaa?

-- Liian myöhä ja liian pimeä. Ole rauhassa. Ajattele kuinka kaukana
olet jo ... sata _kosia_ Lahoresta.

-- Niin ... ja yhä kauempana luostaristani. Voi! Tämä on suuri ja
kauhistava maailma.

Kim livahti ulos, ja tuskinpa milloinkaan on vähemmän huomiota
herättävä pieni olento kuljettanut omaa ja vielä tuhansien ihmisten
kohtaloa pienessä kotelossa kaulassaan.

Mahbub Alin neuvot viittasivat hänelle kylläkin selvästi sen talon,
missä englantilainen asui, ja tallirenki, joka ajoi pieniä rattaita
kerhosta kotiin, varmisti häntä yhä enemmän. Jäljellä oli vain
löytää itse isäntä, ja sitä varten Kim pujahti pensasaidan lävitse
ja piiloutui kuistin luona korkeiden kukkapensaiden taa. Talossa oli
kirkas valaistus, ja palvelijat liikkuivat kattaen pöytiä, joilla oli
kukkia, laseja ja hopeita. Äkkiä tuli esille mustaan ja valkoiseen
puettu englantilainen, hyräillen jotakin laulua. Oli liian pimeä
voidakseen nähdä hänen kasvojaan, jonka vuoksi Kim koetti vanhaa
kerjäläistemppua.

-- Köyhien auttaja!

Mies kääntyi ja astui ääntä kohti.

-- Mahbub Ali sanoo...

-- Haa! Mitä sanoo Mahbub Ali?

Hän ei yrittänytkään saada nähdä tarkemmin puhujaa, ja siitä Kim
ymmärsi hänen tietävän, mitä asia koski.

-- Valkoisen oriin sukutaulu on aivan selvä.

-- Mitä todistuksia sinulla on siitä? -- Englantilainen poikkesi
ruusupensaan luo tiepuoleen.

-- Mahbub Ali on antanut minulle tämän todistuksen. -- Kim heitti
paperikäärön ilmaan niin että se putosi polulle miehen viereen,
joka pani jalkansa sen päälle, samalla näet lähestyi eräs puutarhan
rengeistä. Kun tämä oli mennyt, poimi hän paperin maasta ja heitti
rupeen -- Kim saattoi kuulla sen kilahduksen -- ja meni taloon
kääntymättä enää. Nopeasti Kim otti rahan, mutta huolimatta
tottumuksestaan hän oli syntyperältään tarpeeksi irlantilainen
arvellakseen, että hopea merkitsi vähimmin joka leikissä. Mitä hän
tahtoi, oli saada nähdä millainen vaikutus hänen ilmoituksellaan oli;
senvuoksi hän jäikin makaamaan ruohikkoon ja ryömi lähemmäksi taloa.

Hän näki, -- sillä Intian bungalow-talot ovat avoimia päästä päähän --
että englantilainen meni kuistin kulmassa olevaan pieneen huoneeseen,
joka näytti olevan jonkinlainen virkahuone, pöytä täynnä papereita
ja kirjekoteloita. Sinne hän istuutui tutkiakseen Mahbub Alin
viestiä. Hänen kasvonsa, joita lamppu täysin valaisi, muuttuivat ja
synkistyivät, ja Kim, joka oli hyvin terävä sellaiseen, pani kaiken
tarkoin merkille.

-- Will, rakas Will, kuului naisen ääni. -- Sinun pitäisi mennä
vierashuoneeseen ... he tulevat tuossa paikassa.

Mies vain luki kiinteästi.

-- Will! sanoi ääni taas hetkistä myöhemmin. --_Hän_ on tullut. Minä
kuulen ratsujen kavionkopseen tieltä.

Mies riensi ulos avopäin, samassa kun suuret vaunut neljän
hindusotilaan saattamina pysähtyivät kuistin eteen ja pitkä
mustatukkainen mies, suora kuin seiväs, hypähti ulos mukanaan nuori
upseeri, joka herttaisesti nauroi.

Kim makasi litteänä vatsallaan melkein ulottuen koskettamaan isoihin
pyöriin. Isäntä ja mustatukkainen vieras vaihtoivat pari sanaa
keskenään.

-- Tietysti, sir, sanoi nuori upseeri reippaasti, -- kaikki muu saa
odottaa, kun on kysymys hevosesta.

-- Me emme viivy enempää kuin parikymmentä minuuttia, sanoi talon
isäntä; -- voittehan pitää seuraa ja huvittaa heitä sillä välin.

-- Käskekää jonkun miehistä odottaa, sanoi pitkä muukalainen mennessään
isännän kanssa pieneen huoneeseen, vaunujen samalla poistuessa. Kim
näki heidän kumartuvan Mahbub Alin viestiä tutkimaan ja kuuli heidän
äänensä: toinen puhui matalalla ja kunnioittavalla äänellä, toinen
terävästi ja päättävästi.

-- Ei ole kysymys viikoista, vaan päivistä ... melkeinpä tunneista,
sanoi vanhempi. -- Olen odottanut sitä jo jonkin aikaa, mutta tämä --
hän viittasi Mahbub Alin paperiin -- ratkaisee sen. Grogan tulee tänne
illallisille, eikö niin?

-- Kyllä, sir, ja samoin Macklin.

-- Hyvä on. Minä puhuttelen heitä. Asia esitetään neuvostolle,
mutta tässä tapauksessa olemme oikeutettuja ryhtymään heti toimeen.
Ilmoittakaa Pindin ja Peshawurin prikaateille. Tämä tärvelee kesälomat,
mutta sitä ei voi auttaa. Sen olemme saaneet siitä, ettemme kukistaneet
heitä perinpohjin jo alussa. Kahdeksantuhatta riittänee.

-- Minkä verran tykistöä, sir?

-- Siitä täytyy neuvotella Macklinin kanssa.

-- Onko siis sota kysymyksessä?

-- Ei. Rangaistusretkikunta. Kun on sidottu edeltäjänsä toimista...

-- Mutta C 25 on saattanut valehdella.

-- Hän varmistaa toisen ilmoituksen. Itse asiassa he ovat näyttäneet
aikomuksensa jo puoli vuotta sitten. Mutta Devenish tahtoi säilyttää
rauhan, ja sitä he tietysti käyttivät voimistuakseen. Lähettäkää
sähkeet heti -- uusin salakirjaimin, ei vanhoin -- minun ja Whartonin
käyttämin. Luulen, ettei meidän tarvitse antaa naisten odottaa enempää.
Voimme loput järjestää sikaareja poltellessamme. Arvelinkin tällaista
olevan tulossa. Se on vain rangaistusretkikunta -- eikä sota.

Kun saattomies poistui, ryömi Kim huoneen taakse, mistä hän
Lahoren-aikuisten kokemustensa nojalla toivoi saavansa ruokaa -- ja
tietoja. Keittiö oli täynnä touhukkaita palveluspoikia, joista yksi
potkaisi häntä.

-- Ai, sanoi Kim ollen itkevinään. -- Minä vain aioin pestä astioita,
jos saisin ruokaa.

-- Koko Umballa on samalla asialla. Mene tiehesi. Nyt viedään liemi
sisään. Luuletko, että me, jotka palvelemme Creighton sahibia,
tarvitsemme vieraita keittiöpoikia avuksemme aterioita valmistamaan?

-- Mutta onhan nyt oikein suuret illalliset, -- sanoi Kim, katsellen
lautasia.

-- Kummakos se on. Illan kunniavieras ei olekaan kukaan muu kuin itse
Jang-i-Lat sahib (ylipäällikkö).

-- Hoo! sanoi Kim, aivan täsmällisesti ääntäen hindulaisten
ihmetyshuudahduksen. Hän oli saanut tietää, mitä halusikin, ja kun
keittiöpoika kääntyi poispäin, livahti hän tiehensä.

-- Ja kaikki touhu, sanoi hän itsekseen, ajatellen tapansa mukaan
hindukielellä, -- muka hevosen sukutaulun vuoksi! Mahbub Alin
olisi pitänyt tulla minulta oppimaan hiukan valehtelemisen taitoa.
Kun ennen kuljetin sanaa, koski se aina naisia. Nyt ovat miehet
kysymyksessä. Sitä parempi. Se pitkä mies sanoi lähettävänsä suuren
armeijan rankaisemaan jotakuta ... jossakin ... sähke siitä lähetetään
Pindiin ja Peshawuriin. Puhuttiin tykeistäkin. Jospa olisin ryöminyt
lähemmäksi. Suuria uutisia!

Palattuaan yömajaansa hän tapasi maanviljelijän serkun nuoremman
veljen keskustelemassa tämän vaimon ja jonkun ystävän kanssa perheen
yhteisestä oikeudenkäyntiasiasta ja siihen kuuluvista seikoista, laaman
nuokkuen istuessa vieressä. Illallisen jälkeen joku antoi hänelle
vesipiipun, ja Kim oli aika mies mielestään imeskellessään sileätä
kokospähkinän kuorta istuessaan siinä hajasäärin kuutamossa, silloin
tällöin pistäen keskustelun lomaan jonkin huomautuksen.

Isäntäväki oli erittäin kohteliasta, sillä maanviljelijän emäntä
oli kertonut talonväelle hänen punaisesta härästään ja että hän
mahdollisesti oli lähtöisin toisesta, korkeammasta maailmasta.
Sitäpaitsi laama oli suuren ja kunnioittavan huomion esineenä.
Perheen pappi, vanha suvaitseva sarsutilainen bramiini, pistäysi
talossa myöhemmin illalla ja tietysti pani toimeen jumaluusopillisen
keskustelun, kohottaakseen arvoansa perheen silmissä. Uskonasioissa
nämä olivat tietenkin hänen puolellaan, mutta olihan laama joka
tapauksessa heidän vieraansa ja uutuutensa puolesta mielenkiintoinen.
Hänen lempeä ystävällisyytensä ja merkilliset kiinankieliset lauseensa,
jotka tuntuivat loitsuluvuilta, ihastuttivat heitä suunnattomasti.
Tuossa hyväntahtoisessa, yksinkertaisessa seurapiirissä hän innostui
ja aukeni kuten Bodhisatin oma lootus, puhuen Suchzenin mahtavilla
vuorilla viettämästään elämästä, ennenkuin, kuten hän sanoi, -- "nousin
ja lähdin etsimään valistusta".

Kävipä siinä kertomuksen kuluessa selville, että hän noina elämänsä
maallisina päivinä oli ollut aika mestari laatimaan horoskooppeja ja
syntymäkaavoja, ja perhebramiini houkutteli hänet ilmaisemaan hänen
siinä käyttämiään menettelytapoja. Kumpikin käytti kiertotähdistä
sellaisia nimiä, joita toinen ei voinut ymmärtää, ja viittaili vain
taivaalle, jossa suuret tähdet pimeässä tuikkivat. Talon lapset saivat
moittimatta hypistellä laaman rukousnauhaa, ja tämä, aina muutoin
tarkka puhtauden sääntöjen noudattaja unohti kokonaan Säännön, joka
kieltää katsomasta naisiin ... niin innossaan hän kertoi vuorten
ikilumesta, maanvieremistä, tukkeutuneista tunturisolista, kaukaisista
kallioista, joista löytää safiireja ja turkooseja, ja vihdoin
ihmeellisestä ylänkötiestä, joka vie itse suureen Kiinaan.

-- Mitä sinä hänestä ajattelet? kysyi maamies salavihkaa papilta.

-- Pyhä mies ... todella pyhä mies. Hänen jumalansa eivät ole oikeita
jumalia, mutta hänen jalkansa kulkevat Tietä, oli vastaus. -- Ja hänen
ennustusmenetelmänsä, joita sinä et tosin pysty tajuamaan, ovat viisaat
ja luotettavat.

-- Sanoppa minulle, pyysi Kim laiskasti, löydänkö punaisen härkäni
viheriältä kedolta, kuten minulle on luvattu.

-- Mitä tiedät syntymähetkestäsi? kysyi pappi, ollen olevinaan hyvinkin
mahtava.

-- Olen syntynyt ensimmäisen ja toisen kukonlaulun välillä toukokuun
ensimmäisenä yönä.

-- Minä vuonna?

-- En tiedä; samana hetkenä kun ensi kerran huusin, tapahtui
Srinagurin suuri maanjäristys Kashmirissa. -- Kim oli kuullut
tämän hoitajattareltaan ja tämä taas puolestaan Kimball O'Haralta.
Maanjäristys oli tuntunut Intiassakin, ja sitä pidettiin Punjabissa
kauan aikaa ajanlaskun lähtökohtana.

-- Ai! sanoi eräs naisista innostuen. Sehän näytti yhä vahvistavan
Kimin yliluonnollista sukuperää. -- Eikö silloin syntynyt se tyttökin...

-- Ja hänen äitinsä lahjoitti miehellensä neljä poikaa yhtä monena
vuonna ... kaikki kelpo poikia, huudahti maanviljelijän vaimo istuen
syrjässä varjossa.

-- Eipä kukaan tietoihin syventynyt unohda, missä asennoissa
kiertotähdet tuona yönä olivat; sanoi perheen pappi. Hän rupesi
piirtelemään kuvioita pihan hiekkaan. -- Ainakin sinulla on oikeus
saada osallesi puolet Härän tähtialasta. Miten ennustus kuuluu?

-- Eräänä päivänä, sanoi Kim ihastuneena aiheuttamastaan jännittävästä
mielenkiinnosta, -- minusta tulee suuri mies, ja sen saa aikaan
viheriän niityn punainen härkä, mutta sitä ennen tulee kaksi miestä
tekemään kaikki valmiiksi.

-- Niin, siten on aina laita ilmestyksissä. Synkkä pimeys, joka
vähitellen hälvenee; sitten joku saapuu lakaisten paikan puhtaaksi.
Sitten tulee Näky. Kaksiko miestä tulee, sanot? Niin, niin. Aurinko,
lähtien Härän tähdistä, menee Kaksosten piiriin. Siitä ennustuksen
kaksi miestä. Miettikäämme nyt asiaa. Tuoppas minulle jokin pieni oksa.

Hän rypisti kulmiaan ja piirsi hiekkaan, välillä pois pyyhkien,
salaperäisiä kuvioita ... kaikkien suureksi kummastukseksi,
lukuunottamatta laamaa, joka, älykkäästi kyllä, ei puuttunut asiaan.

Noin puolen tunnin kuluttua pappi heitti oksan pois tyytyväisesti
murahtaen.

-- Näin tähdet sanovat. Kolmen päivän kuluessa tulevat nuo kolme
miestä valmistamaan asioita. Heidän perästään tulee Härkä, mutta sen
yhteydessä näkyy sodan ja aseellisten miesten merkki.

-- Lahoresta lähtevässä junassa oli todella loodhianalainen
sikhi-sotilas, sanoi talonpojan vaimo.

-- Vaiti! Aseellisia miehiä ... useita satoja. Mitä tekemistä sinulla
on sota-asioissa? kysyi pappi Kimiltä. -- Sinun merkkisi on punainen ja
pian puhkeavan sodan ankara merkki.

-- Eipä mitään ... ei kerrassaan mitään, sanoi laama vakavasti. -- Me
etsimme vain rauhaa ja jokeamme.

Kim hymyili muistaessaan, mitä oli kuullut upseerin talossa. Varmasti
hän oli tähtien suosikki.

Pappi pyyhkäisi jalallaan ennustusmerkit hiekasta. -- Tätä enempää en
voi nähdä. Kolmen päivän kuluessa tulee Härkä luoksesi, poikani.

-- Entä minun jokeni? valitteli laama. -- Olen toivonut, että hänen
härkänsä johtaisi meidät molemmat joellemme.

-- Eipä tuon ihmeellisen joen löytäminen ole mikään helppo asia,
veljeni, sanoi pappi. -- Sellaiset virrat eivät ole tavallisia.

Seuraavana aamuna oli laama estelyistä huolimatta innokas jatkamaan
matkaa. Talonväki antoi Kimille suuren mytyn ruokatavaroita ja melkein
kolme annaa kuparirahaa matkaa varten, saatellen heitä monin siunauksin
etelään päin johtavalle tielle päivän koittaessa.

-- Sääli, etteivät nuo ihmiset ja heidän kaltaisensa pääse vapaiksi
Olevaisuuden Pyörästä, sanoi laama.

-- Silloinpa jäisi maan päälle vain pahoja ihmisiä, ja kuka sitten
antaisi meille ruokaa ja suojaa? tuumi Kim, iloisesti taakkaansa
kantaen.

-- Tuolla on pieni joki. Katsokaamme sitä, sanoi laama, poiketen
valkealta tieltä niitylle päin ja joutuen suoraan pariah-koirien
parveen.



III


Koirien jäljessä tuli vihainen maamies bambusauvaansa heiluttaen.
Hän oli ammattipuutarhuri, joka kuului arainikastiin ja kasvatti
vihanneksia ja kukkia Umballan kaupunkia varten. Kim tunsi hyvin hänen
tapaisensa miehet.

-- Tuollainen mies, sanoi laama lainkaan välittämättä koirista, -- on
epäkohtelias vieraille, kiukkuinen ja armoton. Hänen käytöksensä jo
varoittaa sinua, oppilaani.

-- Hoi, hävyttömät kerjäläiset! huusi mies. -- Menkää tiehenne! Pois
täältä!

-- Menemme kyllä, vastasi laama tyynen arvokkaasti -- Lähdemme
siunaamattomilta tiluksilta.

-- Ah, sanoi Kim huoaten -- Jos seuraava sato tulee huono, voit syyttää
siitä vain omaa kieltäsi.

Mies liikahti levottomasti sandaaleissaan -- Maa on täynnä kerjäläisiä,
sanoi hän puoleksi anteeksipyytäen.

-- Ja mistä tiesit, että me tulisimme sinulta kerjäämään, oh mali?
sanoi Kim pilkaten, käyttäen nimitystä, jota tuollainen puutarhuri
vähimmin rakastaa -- Mitään muuta emme aikoneet kuin katsoa tuota jokea
tuolla taampana.

-- Jokeako mukamas! tokaisi mies. -- Mistä kaupungista te olette, kun
ette tunne kaivettua kanavaa? Sehän on suora kuin nuoli, ja minun pitää
maksaa siitä vedestä aivan kuin se olisi juoksevaa hopeaa. Taampana on
eräs joenhaara. Mutta jos tarvitsette vettä, niin voin antaa sitä .. ja
maitoa myös.

-- Me menemme vain joelle, sanoi laama lähtien liikkeelle.

-- Maitoa ja ruokaa, änkytti mies katsellen pitkää muukalaista.
-- Minä ... minä ... en tahdo hankkia itselleni pahaa ... enkä
vainioillenikaan; kerjäläiset ne vain näinä aikoina kovin vaivaavat.

-- Pane mieleesi, sanoi laama kääntyen Kimiin, -- vihan punainen sumu
saattoi hänet kiukkuisesti puhumaan. Kun se hänen silmistänsä poistuu,
muuttuu hän kohteliaaksi ja lempeämieliseksi. Tulkoon siunaus hänen
mailleen. Älä liian äkkiä arvostele ihmisiä ... maamies.

-- Minä olen tavannut pyhiä miehiä, jotka olisivat kironneet sinut ja
kaiken omaisuutesi, sanoi Kim nolostuneelle miehelle. -- Eikö hän ole
viisas ja pyhä? Minä olen hänen oppilaansa.

Hän nosti nenäänsä ylpeänä ja astui hyvin arvokkaana kapeaa
pellonpientaretta.

-- Ne eivät ylpeile, sanoi laama hetken perästä, -- ne, jotka kulkevat
Keskitietä.

-- Mutta sinähän sanoit hänen kuuluvan alhaiseen kastiin ja olevan
epäkohtelias.

-- En sanonut, että hän kuului alhaiseen kastiin, sillä kuinka
sellaista voi olla, jota ei ole? Jäljestäpäin hän katui tylyyttään,
ja minä unohdin hänen vikansa. Sitäpaitsi on hänkin meidän laillamme
Olevaisuuden Pyörään kytketty, mutta hän ei kulje vapautuksen tietä. --
Laama pysähtyi pienen vesiojan luo ja katseli karjan tallaamaa äyrästä.

-- Mistä sinä voit tuntea jokesi? kysyi Kim heittäytyen korkean
sokeriruo'on varjoon.

-- Kun sille tulemme, saan varmasti jotakin valaistusta. Tämä ei ole,
sen tunnen, oikea paikka. Voi, pienoinen vesi, jos vain voisit kertoa,
missä jokeni virtaa! Mutta siunattu ole sinäkin, jotta hedelmöitä maita!

-- Katso! katso! Kim hypähti hänen viereensä ja tempasi hänet syrjään.
Keltainen ja ruskea juova liukui tulipunaisten kukkien seasta ojan
reunalle, kurotti päänsä veteen, joi ja jäi makaamaan. Se oli suuri
cobra-käärme, joka katseli kalsein, luomettomin silmin heitä.

-- Ei ole keppiä ... ei ole minkäänlaista keppiä, sanoi Kim. -- Minä
etsin sellaisen ja lyön käärmeen kuoliaaksi.

-- Miksi? Sehän on meidän laillamme niinikään Pyörään kytketty ...
siinäkin on alaspäin tai ylöspäin kehittyvä elämä ... hyvin kaukana
vapautuksesta. Hyvin paljon pahaa on tehnyt se sielu, joka on tuohon
olomuotoon pantu.

-- Minä vihaan kaikkia käärmeitä, sanoi Kim. Ei pitkäkään tottumus
alkuasukasten elämään saata hävittää valkoisen miehen inhoa käärmettä
kohtaan.

-- Anna sen elää elämänsä loppuun. -- Kokoonkiertynyt hirviö sihisi
ja puoleksi avasi kitansa. -- Tulkoon vapautuksesi pian, veli, jatkoi
laama rauhallisesti. -- Sattuisitko _sinä_ tietämään joestani?

-- En milloinkaan ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä, kuiskasi Kim
hämmästyneenä. -- Ymmärtävätkö käärmeetkin sinun puhettasi?

-- Kuka tietää? -- Laama kulki aivan käärmeen kohotetun pään ohi. Se
painui alas kiemuraisen ruumiin poimuihin.

-- Tule sinäkin! kutsui laama olkansa takaa.

-- Enkä tule, sanoi Kim, -- minä kierrän.

-- Tule vain. Ei se tee pahaa.

Kim epäröi hetken. Laama vahvisti kehotustaan lausumalla
yksitoikkoisesti jonkin kiinalaisen lauseen, jota Kim luuli loitsuksi.
Hän totteli ja hypähti ojan yli, eikä käärme tosiaan liikahtanutkaan.

-- Enpä milloinkaan ole nähnyt sellaista miestä. -- Kim pyyhkäisi hien
pois otsaltaan. -- Entä minne nyt menemme?

-- Se on sinun sanottava. Minä olen vanha ja muukalainen ... kaukana
omasta maastani. Jollei tuo _rel_-vaunu (juna) saisi päätäni aivan
pyörälle, lähtisimme sillä Benaresiin heti. Mutta sitenhän saattaisimme
joutua kulkemaan jokemme ohi. Menkäämme etsimään toista jokea.

Koko päivän he kulkivat hedelmällisiä maita, jotka niihin uhratun
ahkeran työn tuloksiksi antavat kolme, jopa neljäkin satoa vuodessa
-- sokeriruokojen, tupakkaistutusten, vihannesmaiden läpi; poiketen
tieltä milloin näkivät vilahduksenkin vettä; herättäen kyläkoiria
ja puolipäivän helteessä nukkuvia kyliä. Laama vastaili sateleviin
kysymyksiin aina yhtä kärsivällisesti ja yksinkertaisesti. He etsivät
jokea, jolla olisi ihmevoima parantaa. Tiesikö kukaan siitä mitään?
Joskus miehet nauroivat, mutta useammin he kuuntelivat hänen tarinaansa
loppuun saakka ja tarjosivat heille varjoisan paikan, maitoa juoda
ja ruokaa syödä. Naiset olivat aina ystävällisiä ja lapset, kuten
kaikkialla muuallakin, milloin arkoja, milloin uskaliaampia. Illaksi he
pääsivät erään savimajoista muodostuneen kylän varjoisan puun suojaan
ja puhelivat kylänvanhimman kanssa karjan tullessa laitumelta ja
naisten valmistaessa illallista. He olivat kulkeneet nälkäisen Umballan
kaupungin ympäristössä olevien puutarhojen lävitse ja joutuneet
penikulman laajuisille vehmaille viljavainioille.

Kylänvanhin oli valkopartainen, ystävällinen mies, joka oli tottunut
vieraita kohdittelemaan. Hän valmisti olkimattovuoteen laamalle, toi
hänelle lämmintä keittoa ja täytti hänelle piipun, ja kun iltahartaus
jo oli päättynyt kylän temppelissä, lähetti kutsumaan pappia.

Kim kertoi lapsille Lahoren kaikesta suuruudesta ja kauneudesta,
rautatiematkasta ja sentapaisista kaupunkiasioista; miehet taas
keskustelivat verkalleen, niinkuin karjakin rauhallisena märehti.

-- En voi ymmärtää sitä, sanoi kylänvanhin lopuksi papille. -- Kuinka
selität hänen puheensa? -- Laama, joka oli lopettanut tarinansa,
hypisteli hiljaa rukousnauhaansa.

-- Hän on etsijä, vastasi pappi. -- Koko maa on täynnä sellaisia.
Muistapa vain häntä, joka viime kuussa kävi täällä ... _fakiiria_,
kilpikonnineen.

-- Niin, mutta silläpä miehellä oli järkeä, sillä Krishna itse oli
ilmestynyt näyssä hänelle, luvaten paratiisin ilman kiirastulta, jos
hän vaeltaa Prayagiin. Tämä mies ei etsi mitään sellaista jumalaa,
jonka minä tuntisin.

-- Ole vaiti, hän on vanha ja tulee kaukaa. Sitäpaitsi hän on hupsu,
vastasi sileäleukainen pappi. -- Kuulehan, -- hän kääntyi laaman
puoleen, -- kolme _kosia_ (n. 10 km) länteenpäin on Kalkuttan suuri
valtatie.

-- Mutta minä aikoisin Benaresiin.

-- Se vie Benaresiin myös. Se kulkee kaikkien tällä puolen Indus-jokea
olevien virtojen yli. Minä neuvon sinua, pyhä mies, lepäämään
täällä huomiseen. Lähde sitten sitä tietä -- hän tarkoitti suurta
valtamaantietä -- ja koeta jokaista jokea, jonka yli kuljette, sillä
ymmärtääkseni sinun jokesi parannusvoima ei ole löydettävissä jossakin
erityisessä kohdassa, vaan pitkin joen koko pituutta. Sitten, jos
jumalasi sen suo, pääset varmasti vapauteesi.

-- Se oli oikein puhuttu. -- Laama mielistyi hyvin ehdotukseen. -- Me
lähdemme huomenaamulla, ja minä siunaan sinua, kun näytit vanhoille
jaloilleni niin lähellä olevan tien. -- Hän lausui syvällä, laulavalla
äänellä kiinankielisen lauseen. Pappikin oli liikuttunut, mutta
kylänvanhin pelkäsi pahaa loitsua. Laaman yksinkertaisia vakavia
kasvoja katsoessa ei kuitenkaan sellaista voinut kauan epäillä.

-- Näetkö oppilaani? laama sanoi nuuskaa tarjoten. Hänen
velvollisuutensa oli vastata kohteliaisuudella kohteliaisuuteen.

-- Minä näen ja kuulen. -- Kylänvanhin katsoi sinne, missä Kim istui
puhellen sinipukuiselle tytölle, tämän pannessa rätiseviä oksia tuleen.

-- Hänkin etsii omaansa. Ei jokea, vaan härkää ... niin, viheriältä
niityltä punaista härkää, joka jonakin päivänä korottaa hänet kunniaan.
Hän ei ole luullakseni kokonaan tästä maailmasta. Hänet lähetettiin
ihan äkkiarvaamatta auttamaan minua etsimisessäni, ja häntä nimitetään
"koko maailman pikku ystäväksi".

Pappi hymyili. -- Kuules sinä koko maailman pikku ystävä, huusi hän
kitkerän savun takana olevalle pojalle, mikä sinä olet?

-- Tämän pyhän miehen oppilas, vastasi Kim.

-- Hän sanoo että sinä olet _but_ (henki).

-- Voivatko henget syödä? kysyi Kim silmäänsä vilkuttaen -- Sillä
minulla on nälkä.

-- Ei se ole pilaa, huusi laama. -- Muuan tähtientutkija eräässä
kaupungissa, jonka nimen olen unohtanut...

-- Umballan kaupungissahan nukuimme viime yön, kuiskasi Kim papille.

-- Niin, Umtalla ... oliko se Umballa? Hän laittoi horoskoopin ja
selitti, että oppilaani pääsisi toiveittensa perille kahden päivän
kuluessa. Mutta mitä hän sanoi tähtien ilmoittavan, koko maailman pikku
ystävä?

Kim selvitteli kurkkuaan ja katseli ympärillään olevia harmaapartoja.

-- Minun tähteni merkitsee sotaa, vastasi hän mahtaillen

Joku nauroi nähdessään pienen rääsyisen olennon siinä tiilipenkillä
suuren puun alla. Sen sijaan että joku alkuasukas olisi siitä
nolostunut, kuohahti Kimin veri ja hän hypähti pystyyn.

-- Niin juuri, sotaa, hän sanoi.

-- Se oli hyvin luotettava ennustus, mutisi syvä ääni, -- sillä sotaa
käydään aina rajalla ... mikäli tiedän.

Puhuja oli vanha kuihtunut mies, joka oli ollut sotapalveluksessa
alkuasukkaista muodostetussa ratsujoukossa suuren kapinan aikana.
Hallitus oli antanut hänelle hyvän asunnon kylässä, ja vaikka
hänen poikansa, hekin jo harmaapartaisia upseereita, olivat häntä
köyhdyttäneet, oli hän vieläkin huomattava henkilö. Englantilaiset
viranomaiset, maaherratkin, poikkesivat usein valtatieltä häntä
tapaamaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa hän pukeutui entispäivien
univormuun ja seisoi vieläkin suorana sotilasasussaan.

-- Mutta nyt tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta, -- kuului
tiheäksi keräytyvästä joukosta Kimin kimakka ääni, jota hän itsekin
hämmästyi.

-- Punatakkisia vaiko omia joukkojamme? kysyi vanha mies melkeinpä
niinkuin vertaiseltaan. Hänen äänensävynsä sai muutkin kunnioitten
katselemaan Kimiä.

-- Punatakkeja, vastasi Kim. -- Punatakkeja ja kanuunia.

-- Mutta ... mutta ... eihän tähdistäennustaja sanonut mitään
sellaista, huudahti laama kiihkossaan, ottaen hyppysellisen nuuskaa.

-- Mutta minä tiedän, minulle on se ilmoitettu, minä kun olen tämän
pyhän miehen oppilas. Tulee suuri sota, johon menee kahdeksantuhatta
punatakkista. Ne viedään Pindistä ja Peshawurista, se on varmaa.

-- Poika on kuullut basaarijuttuja, sanoi pappi.

-- Mutta hän on ollut aina mukanani, sanoi laama, -- mitenkä hän
mahtanee tietää? Minä en ole kuullut siitä.

-- Hänestä tulee aika veitikka, kun tuo vanha mies on kuollut, mutisi
pappi kylänvanhimmalle. -- Mitähän kujeilua tämäkin on?

-- Merkki, annahan minulle merkki, jyrähti vanha sotilas äkkiä. -- Jos
tulee sota, niin minun poikani olisivat jo siitä ilmoittaneet.

-- Kun kaikki on valmiina, saavat poikasi siitä tiedon, mutta sinun
pojistasi on pitkä matka niihin, joiden käsissä nämä asiat ovat. -- Kim
innostui asiaansa, sillä se muistutti häntä entisistä seikkailuista,
jolloin hän kuljetteli kaikenlaisia kirjeitä ja hyötyäkseen oli usein
tietävinään enemmän kuin tiesikään. Mutta nyt hän pelasikin suuremmista
asioista ... hänen kiihkonsa yltyi, ja hänessä heräsi suoranaista
voimantuntoa. Hän rohkaisi itsensä ja jatkoi puhettaan.

-- Vanha mies, antakaa _minulle_ merkki. Määräävätkö alipäälliköt
kahdeksantuhannen punatakkisen ... ja kanuunoitten lähtemisestä?

-- Eivät, vastasi vanha mies edelleen aivan kuin Kim olisi ollut hänen
vertaisensa.

-- Tiedätkö sinä, kuka antaa sellaisen käskyn?

-- Olen nähnyt hänet.

-- Niin, että tunnet hänet toisenkin kerran?

-- Olen tuntenut hänet aina siitä kun hän oli _topkhanan_ (tykistön)
luutnantti.

-- Pitkä mies, jolla on musta tukka ja joka kävelee näin? Kim astui
jäykästi muutamia askelia.

-- Niin, mutta senhän kuka hyvänsä on voinut nähdä.

Joukko kuunteli puhetta henkeään pidättäen.

-- Se on totta, sanoi Kim, -- mutta sanonpa enemmän. Katsos. Ensin
tuo suuri mies kävelee näin, sitten hän ajattelee näin. (Kim siveli
etusormellaan otsaansa ja poskeansa.) Ja sitten hän kiertää sormensa
näin. Ja sitten hän panee hattunsa vasempaan kainaloonsa. -- Kim teki
tämän liikkeen ja seisoi kuin haikara.

Vanha mies mutisi mykkänä hämmästyksestä, mutta ympärilläolijat
suorastaan värisivät.

-- Niin ... niin ... niin. Mutta mitä hän tekee käskyjä antaessaan?

-- Hän haroo niskaansa ... näin. Sitten hän panee yhden sormensa
pöydälle ja tuhisee nenäänsä. Sitten hän puhuu sanoen 'Järjestäkää
liikekannalle se ja se rykmentti. Varustakaa ne ja ne kanuunat.'

Vanha mies nousi suoraksi ja tervehti sotilaallisesti.

-- 'Sillä' -- Kim muutti kansanmurteelle nuo loppulauselmat, jotka hän
oli kuullut upseerien keskustellessa Umballassa -- 'sillä', hän sanoo,
'meidän olisi pitänyt tehdä tämä jo kauan aikaa sitten. Ei tässä ole
kysymyksessä sota ... se on vain rankaisuretki. Hnh.'

-- Jo riittää. Kyllä uskon sinua. Olen nähnyt hänet tuollaisena
taistelun savussa. Sekä nähnyt että kuullut. Hän se on!

-- Minä en nähnyt savua. -- Kimin ääni muuttui tavallisen
kulkuriennustajan ääntä matkivaksi. -- Minä näin tämän pimeydessä.
Ensin tuli mies, joka laittoi kaikki valmiiksi. Sitten tuli
ratsumiehiä. Sitten hän tuli seisten valokehässä. Sitten tapahtui
kaikki muu niinkuin olen kertonut. Vanha mies, olenko puhunut totta?

-- Hän se on. Aivan epäilemättä hän se on.

Ympärilläseisovat vetivät syvään henkeänsä, tuijottaen vuoroin
vanhukseen, joka vieläkin seisoi asennossa, vuoroin Kimiin, joka seisoi
ryysyissään, kuvastuen rusottavaa iltataivasta vasten.

-- Enkö sanonut ... enkö sanonut, että hän on toisesta maailmasta?
huusi laama ylpeänä. -- Hän on koko maailman ystävä, hän on tähtien
ystävä!

-- Meitä tämä ei ainakaan koske, huudahti eräs mies. -- Kuulehan, nuori
ennustaja, jos ennustamislahjasi pysyy kaikkina aikoina ... minulla
on punatäpläinen lehmä. Se voi olla sinun härkäsi sisar, mikäli minä
tiedän...

-- Tai minä välitän, sanoi Kim. -- Minun tähteni eivät puutu sinun
karja-asioihisi.

-- Niin, mutta se on niin sairas, pisti eräs nainen väliin. -- Minun
mieheni on puhvelihärkä, sillä muuten hän ei niin huonosti valitsisi
sanojaan. Sanoppa, voiko se lehmä parantua?

Jos Kim olisi ollut tavallinen poika, olisi hän jatkanut leikkiä, mutta
hänpä ei ollutkaan turhaan tutustunut Lahoren kaupunkiin, ja vieläkin
vähemmän turhaan hän oli tutustunut Taksali-portin luona oleviin
fakiireihin jo kolmentoista vuoden aikana, ja niinpä hän olikin oppinut
tuntemaan ihmisluonnetta.

Pappi tarkasteli häntä syrjästä päin vähän ärtyisen näköisenä ...
happamesti hymyillen.

-- Eikö teillä ole pappia kylässä? Luulin nähneeni etevän sellaisen
äskettäin, huudahti Kim.

-- Kyllä ... mutta..., aloitti vaimo.

-- Mutta sinä ja miehesi toivotte saavanne lehmän parannetuksi
pelkillä kiitoksilla. -- Isku sattui: pariskunta oli tunnettu koko
kylän kitsaimmaksi. -- Ei ole hyvä koettaa petkuttaa pyhäkköä. Anna
nuori vasikka omalle papillesi, ja jolleivät jumalat ole suuttuneet
peruuttamattomasti, rupeaa lehmäsi antamaan maitoa kuukauden kuluessa.

-- Sinä olet mestari kerjäämään, mutisi pappi hyväksyvästi. -- Eipä
neljänkymmenen vuoden harjaantuminen olisi sitä paremmin opettanut.
Varmasti olet sinä tehnyt vanhan miehen rikkaaksi.

-- Vähän jauhoja ja vähän voita ja hyppysellinen mausteita, vastasi
Kim, punastuen kyllä kiitoksesta, mutta pysyen yhä varovana, --
tuleekohan vain siitä rikkaaksi? Ja lisäksi, kuten voit nähdä, on
hän löylynlyömä. Mutta riittääpä se minulle, kun saan ainakin oppia
tuntemaan maailmaa.

Hän tunsi Taksali-portin fakiirien elämää ja puhetapoja ja matki heidän
oppilaittensa lauseita.

-- Etsiikö hän todellakin sitä mitä sanoo, vai tarkoittaako hän sillä
salata muita aikeitaan? Ehkäpä hän etsii aarteita.

-- Hän on hupsu, usein vallan pöhkö. Siinä kaikki.

Vanha sotilas nousi nyt ja kysyi, tulisiko Kim hänen vieraakseen siksi
yöksi. Pappi kehotti häntä tekemään sen, mutta väitti, että laaman
hoitaminen kuului temppelille, ja siihen laama hymyili vilpittömän
tyytyväisenä. Kim vilkaisi ympärilläolijoihin ja teki omat päätöksensä.

-- Missä rahat ovat? hän kuiskasi, vieden vanhuksen hiukan syrjään.

-- Povessani. Missäpä muualla?

-- Anna ne minulle. Pian ja huomaamatta.

-- Mutta miksi? Eihän täällä ole mitään matkalippua ostettavana?

-- Olenko minä oppilaasi vai enkö ole? Enkä opasta vanhoja jalkojasi
tiellä? Anna minulle rahat, ja aamulla saat ne takaisin. -- Hän pisti
kätensä laaman vyöhön ja otti esiin kukkaron.

-- Olkoon. -- Vanhus nyökäytti päätänsä. -- Tämä on avara ja kamala
maailma. Enpä milloinkaan luullut siinä olevan niin paljon ihmisiä.

Seuraavana aamuna pappi oli hyvin äkäisellä tuulella, mutta laama oli
vallan tyytyväinen. Kim puolestaan oli viettänyt hyvin hauskan illan
sotavanhuksen seurassa, joka otti esiin ratsumies-miekan ja pitäen
sitä laihoilla polvillaan kertoi suuresta kapinasta ja entisistä
päälliköistä, jotka jo kolmekymmentä vuotta olivat haudassa maanneet,
kunnes Kim nukahti.

-- Tässä seudussa on varmasti hyvä ilma, sanoi laama. -- Minä nukun
niin keveästi, niinkuin ainakin vanhat, mutta viime yönä nukuin
heräämättä valoisaan päivään saakka. Vieläkin on pääni raskas.

-- Juo vähän kuumaa maitoa, sanoi Kim, joka oli tottunut sangen usein
tuomaan sitä lääkettä oopiumin polttajille. -- On jo aika lähteä
jälleen matkalle.

-- Sille pitkälle tielle, joka vie kaikkien Hindustanin jokien yli,
sanoi laama iloisesti. -- Lähtekäämme. Mutta miten luulet, oppilaani,
voivamme palkita näille ihmisille, ja varsinkin papille, heidän suuren
hyvyytensä? Tosin he ovat vielä _but parasteja_, mutta vastaisissa
elämänmuodoissa he ehkä saavat valistusta. Ehkäpä annamme yhden rupeen
temppelille? Siellä oleva kuva on vain punaiseksi maalattu kivi, mutta
ihmisten sydämen hyvyys on tunnustettava, missä vain sen tapaamme.

-- Oletko, pyhä mies, milloinkaan kulkenut yksin tietäsi?

-- Kim tähysteli ympärilleen terävästi aivan kuin Intian varikset
vainioilla hääriessään.

-- Olenhan toki, lapsi: Kulusta Pathankotiin... Kulusta, jossa
ensimmäinen oppilaani kuoli. Kun ihmiset olivat hyviä meille, annoimme
uhreja, ja vuoristossa olivat kaikki hyväntahtoisia.

-- Toista on täällä Hindustanissa, sanoi Kim kuivasti.

-- Heidän jumalansa ovat monikätisiä ja pahanilkisiä. Jätetään ne
rauhaan.

-- Minä opastan sinua vähän tielläsi, koko maailman pikku
ystävä ... sinua ja keltaista miestäsi. -- Vanha sotilas tuli ratsastaen
kyläkatua, joka vielä oli varjoinen, istuen laihan lenkosäärisen
hevoskaakin selässä. -- Eilen illalla avautuivat muistojen lähteet
jälleen kuihtuneessa sydämessäni, ja se teki minulle hyvää. Totisesti on
sotaa ilmassa. Minä tunnen sen hajun. Katsos! Otin miekan mukaani.

Hänen säärensä roikkuivat pitkinä pienen hevosen selästä, ja suuri
miekka heilui hänen kupeellaan. Nojaten kädellään satulan nuppiin hän
katsoi terävästi pohjoisille lakeuksille päin. Kerrohan minulle vielä,
mitenkä hän näyttäytyi sinulle. Tule istumaan taakseni. Kyllä tämä
kaksi jaksaa kantaa.

-- Minä olen tämän pyhän miehen oppilas, sanoi Kim, kun he pääsivät
kylän portista. Kylän asukkaat näyttivät melkeinpä surullisilta heidän
mennessään, mutta papin hyvästijättö oli kylmä ja tyly. Hän on suotta
tuhlannut oopiumia mieheen, jolla ei ollut lainkaan rahoja.

-- Sinä puhuit hyvin. En ole tottunut pyhiin miehiin, mutta hyvä
on aina pitää niitä arvossa. Ei ole enää mitään arvonantoa näinä
päivinä ... eipä edes silloin kun hallituksen sahib tulee minua
tervehtimään. Mutta miksi sellainen, jota hänen tähtensä johtaa sotaan,
seuraa pyhää miestä?

-- Mutta hän on todella pyhä mies, sanoi Kim vakavasti. -- Aivan
totisesti, ja puheessa ja työssä pyhä. Hän ei ole samanlainen kuin
muut. En ole milloinkaan tavannut sellaista. Emme ole ennustajia emmekä
temppujentekijöitä emmekä kerjäläisiäkään.

-- Ethän sinä ole, senhän voi nähdä; tuosta toisesta en sentään tiedä.
Hän kuitenkin astelee hyvin.

Aamun viileydessä etenikin laama pitkillä, keveillä kameelinaskeleilla.
Hän oli syventynyt mietiskelyyn ja sormi eli koneellisesti
rukousnauhaansa.

He kulkivat kuoppaista ja kulunutta kylätietä, joka kiemurteli
tasangolla tummanvihreiden mangometsien ja idässä häämöttävän
lumipeitteisen Himalajavuoriston välillä. Koko Intia oli työssä
vainioillaan, ja kaikkialta kuului kaivonvintturien kitinää,
kyntömiesten huutoja ja variksien raauntaa. Hevonenkin tunsi
virkistyvänsä ja melkein pani juoksuksi, kun Kim tarttui jalustan
hihnaan.

-- Minua kaduttaa, etten antanut rupeeta pyhäkköön, sanoi laama
päästessään rukousnauhansa viimeiseen, yhdenteenyhdeksättä helmeen.

Vanha sotilas mutisi partaansa niin että laama nyt vasta huomasi hänet.

-- Lähdetkö sinäkin jokea etsimään? kysyi hän kääntyen.

-- Päivähän on vasta alussaan, kuului vastaus. -- Mitäpä tarvitsisimme
jokea, ennenkuin saadaksemme vettä ennen auringonlaskua? Tulin vain
opastamaan sinua tällä pienellä tiellä, ennenkuin valtatielle tullaan.

-- Sinun ystävällisyytesi on muistettava, oi hyväntahtoinen mies. Mutta
miksikä miekka?

Sotilasvanhus näytti yhtä nolostuneelta kuin lapsi, jota on häiritty
mielileikissään.

-- Miekkako? sanoi hän sitä tapaillen. -- Oh, se oli vain päähänpisto ...
vanhan miehen päähänpisto. Poliisihan on sanonut, ettei kukaan
Intiassa saisi aseita käyttää, mutta (hän rohkaistui ja taputteli
miekkansa kahvaa) kaikki konstaapelit täällä tuntevat minut.

-- Sehän oli hyvä päähänpisto, sanoi laama. -- Mitä hyötyä on ihmisten
tappamisesta?

-- Eipä paljoakaan ... mikäli minä tiedän. Mutta jollei pahoja
ihmisiä joskus surmattaisi, ei tämä maailma olisi hyvä aseettomille
uneksijoille. En puhu kokemattomana, sillä olen nähnyt koko maan
Delhistä etelään saakka verta tulvillaan.

-- Mitä mielettömyyttä se sitten oli?

-- Jumalat, jotka lähettivät sen kuritukseksemme, yksin sen tietävät.
Mielettömyys tunkeutui koko armeijaan, ja sotamiehet kääntyivät
upseereitaan vastaan. Se oli ensimmäinen paha, mutta sen olisi voinut
korjata, jos olisivat siihen pysähtyneet. Mutta he rupesivat tappamaan
sahibien vaimoja ja lapsia. Sitten tulivat sahibit meren takaa ja
vaativat heitä mitä ankarimmin tilille.

-- Sellaista huhua kuulin luullakseni kauan aikaa sitten. Sitä
nimitettiin muistaakseni mustaksi vuodeksi.

-- Minkälaista elämää sinä olet viettänyt, kun et tiedä sitä vuotta!
Huhu tosiaankin! Koko maa tiesi sen ja vapisi.

-- Meidän maamme vapisi vain kerran ... sinä päivänä, jolloin
Mestarimme sai valistuksen.

-- Hm. Minä näin ainakin Delhin vapisevan, ja Delhi on maailman
keskipiste.

-- He siis rupesivat ahdistamaan vaimoja ja lapsia? Sepä oli paha teko.
Rangaistuksen täytyi tulla.

-- Monet sitten lymysivät, mutta vähän hyötyä heillä siitä
oli. Olin silloin rakuunarykmentissä. Se nousi kapinaan.
Kuusisataakahdeksankymmentä miekkaa meitä oli, ja kuinka monen niistä
luulette pysyneen uskollisina? Kolme! Ja niistä minä olin yksi.

-- Sitä suurempi ansio siitä.

-- Ansioko? Noina päivinä emme pitäneet sitä ansiona. Maanmieheni,
ystäväni, veljeni jättivät minut. He sanoivat: "Englantilaisten aika
on täytetty. Koettakoon jokainen pitää omaa puoltansa!" Mutta minä
olin puhutellut Sobraonin, Chillianwallahin, Moodkeen ja Ferozeehahin
miehiä. Minä sanoin: "Odottakaahan vähän, niin tuuli kääntyy. Tästä
ei koidu mitään hyvää." Niinä päivinä ratsastin seitsemänkymmentä
mailia englantilaisen upseerin rouvan ja hänen pienen lapsensa ollessa
mukana satulassani. (Oh, siinäpä oli hevonen, jolla kelpasi ratsastaa!)
Toimitin heidät turvaan ja tulin takaisin päällikköni luokse ...
ainoan, joka viidestä oli välttänyt surman. "Anna minulle tehtävää",
sanoin, "sillä minä olen hylkiö oman sukuni joukossa, ja miekkani on
vielä serkkuni verestä kostea". "Ole huoletta", sanoi hän. "Meitä
odottaa suuri työ. Kun tämä hulluus on ohi, on palkinto edessämme."

-- Niin, palkinto odottaa, kun hulluus on mennyt ohi, se on varmaa,
mutisi laama kuin itsekseen.

-- Niinä päivinä ei annettu kunniamerkkejä kaikille, jotka sattumalta
olivat kuulleet kanuunanlaukauksen. Ei! Olin yhdeksässätoista kuumassa
taistelussa, kuudessaviidettä ratsuväkikahakassa ja lukemattomissa
pienemmissä seikkailuissa. Yhdeksän haavaa olen saanut, yhden
kunniarahan, neljä solkea ja ritarimerkin ansainnut, sillä päällikköni,
jotka nyt ovat kenraaleja, muistivat minua, kun hindujen keisaritar
oli hallinnut viisikymmentä vuotta ja koko maa iloitsi. He sanoivat:
"Antakaa hänelle brittiläisen Intian ritarimerkki." Se on minulla nyt
kaulassani. Sitten minulla on _jaghirini_ (maapalsta), jonka valtio
on antanut minulle ... aivan vapaasti minulle ja omaisilleni. Niiltä
ajoilta tuntemani miehet ... ne ovat nyt maaherroja ... tulevat
luokseni ratsastaen peltojen poikki ... istuen korkealla hevostensa
selässä, niin että koko kylä näkee ... ja me juttelemme muinaisaikain
taisteluista ja muistelemme kuolleita tovereita, toisia toistensa
perästä.

-- Entä sitten? kysyi laama.

-- Oh, sitten he menevät pois, mutta eivät ennen kuin koko kylä on
heidät nähnyt.

-- Ja mitä aiot lopuksi tehdä?

-- Lopuksi kuolen.

-- Entä sen perästä?

-- Pitäkööt jumalat siitä huolen. En ole milloinkaan häirinnyt heitä
rukouksilla; en luule heidänkään häiritsevän minua. Katsokaas, olen
huomannut pitkän elämäni aikana, että ne, jotka iankaiken ahdistavat
tuolla ylhäällä olevia valituksilla ja voivotuksilla ja itkulla,
tulevat äkkiä poisotetuiksi niinkuin everstimme usein kutsutti
luoksensa hölläleukaisia alamaalaisia, jotka puhuivat liian paljon.
Minä en ole milloinkaan jumalia sellaisella väsyttänyt. He kyllä
muistavat sen ja antavat minulle rauhallisen paikan, jossa voin
keihästäni varjossa heitellä ja odottaa poikieni tuloa. Minulla on
vielä kolme sellaista, he ovat ressaldar-rykmenttien päälliköitä.

-- Ja he jatkavat samalla tavalla Olevaisuuden Pyörään kytkettyinä
elämää toisensa perästä ... toivottomuudesta toivottomuuteen, sanoi
laama itsekseen, -- kiihkeinä, levottomina, tyydyttämättöminä.

-- Niin, sanoi vanha sotilas naureskellen tyytyväisenä. -- He ovat
kaikki kolme rykmentinpäälliköitä. Pelaavat tosin hieman, mutta niinhän
minäkin olen tehnyt. Heillä täytyy olla hyvät varukset, eikä nykyään
voi hevosta ottaa niinkuin ennen nainen otettiin. No niin, kyllä minä
maastani kaikkeen siihen varoja saan. Mitä arvelet siitä? Peltoni ovat
hyvin kasteltuja, mutta työmieheni pettävät minua. Minä osaan käskeä
vain keihäänkärjellä. Uh, minä suutun ja kiroon heitä, ja he ovat
tekevinään parannuksen, mutta takanani nimittävät minua hampaattomaksi
vanhaksi apinaksi.

-- Etkö milloinkaan ole mitään muuta toivonut?

-- Kyllä ... kyllä ... tuhansia kertoja! Suoraa selkää ja voimakkaita
polvia vielä kerran; notkeata kättä ja terävää silmää ja tarmoa, joka
tekisi jälleen mieheksi. Voi noita entisiä päiviä ... niitä miehuuden
voiman päiviä!

-- Se voima on heikkoutta.

-- Heikkoudeksi se on nyt muuttunut; mutta viisikymmentä vuotta sitten
olisin voinut näyttää sen olevan toista, vastasi sotilas painaen
kannuksensa hevosensa luiseviin kylkiin.

-- Mutta minä tiedän joen, jolla on suuri parannusvoima.

-- Minä olen juonut Gungan vettä melkein läkähtyäkseni. Mutta siitä
sain vain vilustuksen enkä mitään voimaa.

-- Ei se ole Gunga. Se joki, josta puhun, pesee pois kaiken synnin
saastan. Ken sen toiselle rannalle nousee, on varman vapauden omistaja.
En tunne sinun elämääsi, mutta kasvosi ovat kunniallisen ja hyvän
miehen kasvot. Sinä olet pysynyt uskollisena tielläsi, silloinkin kun
oli vaikeata sillä kulkea, sinä mustana vuotena, josta nyt muistan
muutakin kuulleeni. Tule nyt Keskitielle, joka on vapauden tie.
Kuuntele Ylevää lakia äläkä välitä unista.

-- Puhu sitten, vanha mies, sanoi sotilas hymyillen ja kunniaa tehden.
-- Me vanhathan aina jaarittelemme.

Laama istuutui mangopuun varjoon, jonka lehtien välistä valojuovia
lankesi hänen kasvoilleen, sotilas istui jäykkänä hevosensa selässä, ja
Kim, tarkastettuaan huolellisesti, ettei käärmeitä ollut läheisyydessä,
heittäysi makaamaan ryhmyisten juurien väliin.

Hyönteiset surisivat nukuttavasti kuumassa päivänpaisteessa, kyyhkyset
kujersivat ja kaivonvintturien yhtä nukuttava ääni kuului pelloilta.
Hitaasti ja juhlallisesti laama rupesi puhumaan. Kymmenen minuutin
perästä sotavanhus laskeusi hevoseltaan kuullakseen paremmin, kuten
hän sanoi, ja istahti maahan, pitäen ohjakset käsissään. Laaman ääni
heikentyi ... väliajat pitenivät. Kim tarkasteli hartaasti harmaata
oravaa. Kun pieni turkiseläin oksalla keikuttuaan hävisi, olivat
sekä saarnaaja että seurakunta vaipuneet syvään uneen, sotilaan
teräväpiirteinen pää painuneena käsivarrelle, laama nojautuneena puun
koloon, jota vasten hänen kasvonsa loistivat kuin keltainen norsunluu.
Alaston lapsi tallusteli siihen lähelle, katseli heitä ja äkillisen
kunnioituksentunteen kehottamana teki juhlallisen pikku kumarruksen --
laaman edessä, mutta pieni ja lihava kun oli, keikahti nurin, jolloin
Kim purskahti nauramaan noita pieniä sätkiviä jalkoja. Lapsi säikähti
ja suutahtaen puhkesi kirkumaan.

-- Hoi! Hoi! huudahti sotilas hypähtäen pystyyn -- Mitä? Mitä
käsketään?... Sehän on vain lapsi! Uneksuin, että annettiin
hälytyskäsky. Lapsi kulta ... lapsi kulta ... älä itke. Olenko
nukkunut? Se oli epäkohteliasta!

-- Minä pelkään! Minä pelkään! huusi lapsi.

-- Mitäpä sinä pelkäisit? Tässähän on vain kaksi vanhaa miestä ja
poika? Miten sinusta, prinssiseni, milloinkaan voi tulla sotilas?

Laama oli myöskin herännyt, mutta välittämättä lapsukaisesta
näpsäytteli rukousnauhaansa.

-- Mitä, mikä se on? kysyi lapsi, pysähtyen kesken poruaan. -- En ole
milloinkaan sellaista nähnyt. Anna se minulle.

-- Ahaa, sanoi laama hymyillen ja heittäen nauhan kiemuraksi ruohikolle
hyräili:

    "Tämä on täys pivo kardemummaa,
    tämä on nokare _ghi'n_;
    on hirssiä, riisiä, muutakin kummaa
    suihimme nälkäisiin!"

Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.

-- Ohoh! sanoi vanha sotilas. -- Mistä sinä olet tuollaisen laulun
oppinut, sinä maailmanhalveksija?

-- Opin sen Pathankotissa ... kynnyksellä istuessani, vastasi laama
hämillään. -- Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.

-- Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että
avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä,
kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta?
Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?

-- Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen
rukousnauhansa. -- Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!

-- Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, -- hän häpeää sitä, että
on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä
perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! -- hän heitti lapsukaiselle
rahan. -- Makeiset ovat aina makeita. -- Ja kun pienokainen hävisi
auringonpaisteeseen, jatkoi hän: -- Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies,
minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.

-- Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. -- Vika on minun. Minä
kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.

-- Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit
lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme
matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona ... sen
vanhan laulun.

He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui
valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) ... jota
laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin
kuunteli kiintyneenä.

-- Ahi! Nikal Seyn on kuollut ... hän kuoli Delhin luona! Pohjan
keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! -- Vanhus lauloi värisevällä
äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.

-- Ja nyt olemme joutuneet suurelle valtatielle, sanoi hän, kun Kim
oli häntä laulusta kiittänyt, sillä laama oli aivan vaiti. -- Siitä
on pitkä aika, kun ratsastin tätä tietä, mutta sinun vilkas puheesi
innostutti minua. Katsos, pyhä mies ... tässä on suuri tie, koko
Intian selkäranka. Enimmäkseen se on neljän puurivin varjostama
niinkuin tässäkin, ja keskitiellä, joka on kova, on vilkas liike.
Ennenkuin rautatiet tulivat, kulki täällä sadoittain sahibeja. Nyt
vain maalaisvankkurit ja muut sellaiset sillä liikkuvat. Oikealla ja
vasemmalla on raskaitten kuormien soratie ... viljaa ja pumpulia ja
puuta, kalkkia ja nahkoja varten. Sitä on turvallinen kulkea, sillä
aina muutaman _kosin_ päässä on poliisiasema. Poliisit ovat tosin
varkaita ja nylkyreitä (minä puolestani panisin ratsumiehiä, tarmokkaan
päällikön komentamia nuoria sotilaita, tietä vartioimaan), mutta
eivät he ainakaan siedä muita kilpailijoita. Kaikenlaisia ihmisiä
liikkuu täällä, bramiineja ja chumareja, rahamiehiä ja kulkureita,
tukanleikkaajia ja pyhiinvaeltajia, savenvalajia ja kaikenkaltaisia,
tullen ja mennen. Se on niinkuin joki, josta minut on vedetty maalle
kuin puunrunko tulvan jälkeen.

Ja ihmeellisen näyttämön tosiaankin esittää tuo suuri valtatie. Se
kulkee aivan suoraan ja välittää tuhannen viidensadan mailin matkan
tungoksetta Intian valtavaa liikennettä. Se on sellainen elämänvirta,
jommoista ei ole missään muualla maailmassa. He katselivat sen
vihreiden puiden kaartamaa, varjojen katkomaa ja etäisyyteen häipyvää
valkoista pintaa, jolla näkyi hitaasti kulkevia vaeltajia. Vastapäätä
heitä oli poliisiaseman kaksiosainen vahtikoju.

-- Kuka se on, joka aseita kantaa vastoin lakeja? huusi nauraen
poliisi, nähdessään sotilaan miekan. -- Eikö poliisi riitä pitämään
kurissa pahantekijöitä?

-- Poliisin vuoksi minä sen ostinkin, kuului vastaus. -- Onko kaikki
järjestyksessä Intiassa?

-- Ressaldar sahib, kaikki käy hyvin.

-- Minä olen, näetkös, kuin vanha kilpikonna, joka pistää päänsä esiin
kuorestaan ja vetää sen jälleen sisään. Niin, tässä on Hindustanin tie.
Kaikki ihmiset kulkevat sitä...

-- Sinä sian jälkeläinen, onko tuo pehmeä tie aiottu sinulle siinä
selkääsi kyhniäksesi? Sinä kaikkien häpeällisten tyttärien isä ja
kymmenentuhannen yhtä häpeällisen vaimon mies, sinun äitisi oli
paholaiselle antautunut ja hänen äitinsä hänet sille omisti, eikä
tädeilläsi ole ollut nenää seitsemään miespolveen. Sisaresi!... Mikä
hullu päähänpisto sai sinut panemaan rattaat poikkiteloin? Särkynyt
pyöräkö? Särenpä pääsikin, jotta saat ne molemmat yhteen panna!

Ääni ja kiukkuiset piiskanläimäykset kuuluivat tomupatsaasta
puolensadan jalan päästä, missä eräät rattaat olivat särkyneet. Laiha
korkea kattiwar-tamma, silmät ja sieraimet punaisina kauhistuksesta,
hyppeli korskuen ratsastajansa alla, joka puolestaan ajoi huutavaa
miestä. Ratsumies oli pitkä ja harmaapartainen, istuen hurjistuneen
ratsun selässä kuin kiinnikasvaneena ja taitavasti ruoskien uhriansa
hypähdyksien välillä.

Sotavanhuksen kasvot loistivat. -- Se on poikani! sanoi hän, koettaen
saada hevosensa päätä kohotetuksi.

-- Pitääkö minun tulla ruoskituksi ihan poliisin nenän edessä, huusi
kuormanajaja. -- Oikeutta, minä vaadin oikeutta...!

-- Pitääkö kirkuvan apinan saada tukkia tie pudottamalla
kymmenentuhatta säkkiä nuoren hevosen eteen? Sillä tavoinhan voi
hevosen tärvellä.

-- Hän puhuu totta, hän puhuu totta, mutta hevonen on hyvin opetettu,
sanoi vanhus. Kuormanajaja ryömi rattaittensa alle ja sieltä
sinkautteli kaikenlaisia uhkauksia.

-- Ne ovat väkeviä miehiä nuo sinun poikasi, sanoi poliisi
rauhallisesti kaivellen hampaitansa.

Ratsastaja sivalsi vielä ruoskallansa ja tuli sitten nelistäen heitä
kohti.

-- Isä! hän pysäytti hevosensa kymmenen jalan päähän ja hyppäsi maahan.

Vanha sotilas laskeutui heti alas koniltansa, ja isä ja poika
syleilivät toisiansa, niinkuin itämailla on tapana.



IV


Isä ja poika rupesivat sitten puhelemaan keskenään matalalla
äänellä. Kim heittäytyi lepäämään puun alle, mutta laama nyki häntä
kärsimättömästi hihasta.

-- Mennään eteenpäin. Joki ei ole täällä.

-- Ohhoh! Hoo! Emmekö ole jo kulkeneet tarpeeksi? Eihän jokemme karkaa.
Ollaan kärsivällisiä, niin hän antaa meille pienen avun.

-- Tämä poika, sanoi vanha sotilas äkkiä, -- on tähtien ystävä, hän toi
minulle tiedon eilen. Hän on näyssä nähnyt miehen antamassa määräyksiä
sotaa varten.

-- Hm! sanoi hänen poikansa syvällä rintaäänellä. -- Hän sattui
kuulemaan basaarijuttuja ja käytti niitä hyväkseen.

Isä nauroi. -- Ei hän ainakaan ratsastanut minun luokseni pyytämään
uutta ratsua ja jumala tietää kuinka monta rupeeta. Ovatko veljiesikin
rykmentit saaneet lähtökäskyn?

-- En tiedä. Otin lomaa ja riensin nopeasti luoksesi, jos sattuisi...

-- Jos sattuisi ... että he ehtisivät ennen sinua kerjäämään. Voi teitä
pelaajia ja tuhlaajia! Mutta sinä et ole vielä milloinkaan ottanut osaa
taisteluun. Siinä tarvitaan totisesti hyvä hevonen. Sitäpaitsi hyvä
varahevonen ja kestävä poni matkaa varten. No, katsotaan ... katsotaan.
-- Hän naputti sormillaan satulan nuppia.

-- Ei tässä sovi suunnitella asioita, isä. Lähdetään kotiin.

-- Ainakin on poika maksettava. Minulla ei ole rahaa mukanani, ja hän
toi kuitenkin varmoja uutisia. Hoi! Sinä koko maailman pikku ystävä,
sota tulee, niinkuin sinä sanoit.

-- Niin, juuri niinkuin minä tiesin, vastasi Kim tyytyväisenä.

-- Mitä? kysyi laama hypistellen helmiään ja aina vain tähystellen
tielle päin.

-- Isäntäni ei vaivaa tähtiä maksua vastaan. Me toimme uutisia ...
pane merkille: me toimme uutisia ja nyt lähdemme -- Kim pani kätensä
sivullensa aivan kuin rahaa vastaan ottaakseen.

Vanhuksen poika heitti hopearahan, joka vilahti päivänpaisteessa.
Samalla hän mutisti jotakin kerjäläisistä ja silmänkääntäjistä. Se oli
neljän annan raha ja oli hyvin riittävä useaksi päiväksi. Laama, joka
näki metallin vilahduksen, mutisi siunauksen.

-- Onnea matkalle, koko maailman pikku ystävä, huutaa piipitti vanha
sotilas kääntäen laihaa ratsuaan. -- Kerran elämässäni tapasin oikean
profeetan ... joka ei ollut armeijaan kuuluva.

Isä ja poika kääntyivät menemään yhdessä, vanhus istuen yhtä pystynä
kuin nuorikin.

Maalaispoliisi, jonka yllä oli palttinahousut, tulla laahusteli tien
poikki. Hän oli nähnyt rahan.

-- Seis, huusi hän käskevästi englanninkielellä, -- ettekö tiedä, että
tässä on suoritettava kahden annan _takkus_ henkeä kohti, joka tekee
neljä, siitä että pääsee tälle tielle sivupolulta. Se on hallituksen
määräys, ja raha käytetään puiden ja kaunistuksien istuttamiseen tien
varrelle.

-- Ja poliisien vatsan lihottamiseksi, sanoi Kim pujahtaen pois käden
ulottuvilta. -- Mietihän vähäsen, sinä savipää. Luuletko meidän
nousseen lähimmästä rapakosta, niinkuin sammakko, sinun isäpuolesi.
Oletko milloinkaan kuullut veljesi nimeä?

-- Ja mikä hän olikaan? Anna pojan olla! huusi vanhempi poliisi hyvin
huvittuneena, istuutuessaan kuistille piippuaan polttamaan.

-- Hän otti soodavesipullon nimilipun ja liimasi sen sillankaiteeseen
ja otti veroa kulkijoilta kokonaisen kuukauden, sanoen että se on
hallituksen määräys. Sitten tuli englantilainen ja iski hänen päänsä
puhki. Voi veli kulta, minä olen kaupunkilainen enkä mikään maanmoukka.

Poliisi perääntyi nolostuneena, ja Kim maalaili häntä lisänimillä
pitkin matkaa.

-- Onko milloinkaan ollut sellaista oppilasta kuin minä? huudahti hän
iloisesti laamalle. -- Sinut olisi kynitty putipuhtaaksi jo kymmenen
mailin päässä Lahoresta, jos en olisi suojellut sinua.

-- Minä mietin juuri, oletko sinä henki vai silloin tällöin paha
paholainen, sanoi laama laimeasti hymyillen.

-- Minä olen sinun _chelasi_. -- Kim asettui kävelemään hänen
rinnalleen -- selittämätöntä pitkämatkaisen astuntaa, jota näkee
kaikkialla.

-- Mennään nyt, mutisi laama, ja rukousnauhan helmien hiljaa kalistessa
he vaelsivat mailin toisensa perästä äänettöminä. Laama mietiskeli,
kuten tavallista, mutta Kimin kirkkaat silmät olivat tietysti avoinna.
Joutua tuolle leveälle hymyilevälle elämänvirralle oli hänen mielestään
melko suuri edistysaskel verrattuna Lahoren tungokseen asti täysiin
katuihin. Tapasi uusia ihmisiä ja uusia nähtävyyksiä joka askelella ...
tuttuja ihmisluokkia ja aivan outoja, ennen näkemättömiä.

He tapasivat joukon pitkätukkaisia väkevänhajuisia sanseja, jotka
kantoivat sisiliskoja ja muuta saastaista ruokaa selässänsä, luisevien
koirien nuuskien ärhennellessä heidän kintereillään. Ne ihmiset
pysyivät omalla puolellansa tietä, kulkien nopean arasti, ja muut
kastit väistivät heitä, sillä heitä pidetään saastaisina.

Sansien jäljessä, astuen huoletonna vaikka jäykästi pimeässä
varjostossa -- jalkarautojen muisto lienee vielä ollut vereksenä
mielessä -- tallusti vasta vankilasta päässyt mies; hänen täysi
vatsansa ja kiiltävät poskensa osoittivat, että hallitus pitää huolta
vangeista paremmin kuin moni kunniallinen ihminen pitää huolta
itsestään. Kim tunsi hyvin käynnin ja laski pilaa siitä miehen
ohimennessä.

Sitten seurasi akalilainen, hurjannäköinen, pörrötukkainen sikhiläinen
intoilija lahkonsa siniruutuiseen asuun puettuna, kiillotettujen
teräshelyjen välkkyessä hänen korkean sinisen turbaaninsa huipusta.
Hän palasi riippumattomista sikhiläisvaltioista, missä hän oli käynyt
laulelemassa muinaisia heimon voittokuluja nuorille ruhtinaanpojille,
jotka ovat käyneet yliopistossa ja käyttävät eurooppalaisia saappaita
ja pukuja. Kim karttoi huolellisesti ärsyttämästä miestä, sillä akalin
viha kuohahtaa pian ja hänellä on vikkelä käsi.

Siellä täällä he tapasivat kirjavapukuisia joukkoja, kun koko kylänväki
oli palaamassa jostakin markkinapaikasta, naiset kantaen lapsia
selässään, kulkien miestensä jäljessä, isommat pojat sokeriruo'on
palasilla keppihevosta leikkien tai vetäen pieniä puolen pennyn
leikkivetureita pitkin tietä, tai sitten pienillä kuvastimenpalasilla
väläytellen aurinkoa ohikulkijain silmiin. Helposti voi nähdä, mitä
kukin oli ostanut, ja jos siitä oli jotakin epäilystä, niin tarvitsi
vain katsoa kuinka naiset, ruskea käsi toista ruskeata kättä vastassa,
vertailivat keskenään luoteisilta markkinapaikoilta vastaostamiansa
lasihelyjä.

Nuo ilonpitäjät kulkivat hitaasti huudellen toisillensa ja pysähtyen
makeismyyjien kohdalla tai rukoillakseen tiepuolessa olevien alttarien
luona, joita oli sekä hindujen että muhamettilaisten varaksi ja
joiden luo alempien kastien jäsenet hyvin hyvässä sovussa pysähtyivät
huolimatta uskontunnustuksestaan.

Pitkä sininen rivi, joka kulki kiemurrellen kuin joku ryömivä mato,
saattoi ilmestyä tomusta ja kulkea ohi vilkkaan puheensorinan
tahdissa. Se oli _changar-_joukko -- naisia, jotka ovat ottaneet
pitääkseen huolta pohjoisen rautatien ratavalleista -- litteäjalkaisia,
pystyrintaisia, rotevia, sinipuseroisia sorankantajia, jotka,
pysähtymättä kuluttamaan aikaa matkan varrella, riensivät pohjoiseen,
kuultuaan työtä olevan siellä saatavissa. He kuuluivat kastiin, jonka
miehistä ei pidetä lukua, ja he kulkivat ryhdikkäinä ja reippain
askelin, pää pystyssä, kuten näkee kulkevan naisten, jotka kantavat
raskaita taakkoja.

Vähän myöhemmin saattoi hääjoukko kääntyä suurelle valtatielle soiton
ja huutojen kaikuessa ja seppelkukkien tuoksuessa väkevämmin kuin
itse maantientomu. Morsiamen kantotuoli, joka oli punaisen ja kullan
kirjava, vilahteli huojuvana pölypilven keskessä, ja sulhasen kukitettu
poni kääntyi sivumennen syrjään sieppaamaan heinätukon ohikulkekevasta
rehukuormasta. Kim yhtyi sekä onnitteluihin että puujalkavitseihin,
toivottaen pariskunnalle sata poikaa eikä yhtään tytärtä, kuten
sananparsi kuuluu. Mutta paljon mielenkiintoisempana sai yhä
raikuvampia huutoja osakseen joku kuljeksiva silmänkääntäjä, jolla oli
puoleksi opetettuja apinoita, tai toinen, joka kuljetti rasituksesta
läähättävää karhua, tai sitten nainen, joka kiinnitti pukinsarvet
jalkoihinsa ja tanssi nuoralla, säikyttäen hevoset ja saattaen naiset
kimakasti kirkumaan ihmetyksestä.

Laama ei milloinkaan kohottanut silmiään. Hän ei pannut merkille
rahanlainaajaa, joka töpöhäntäisellä ponillansa riensi kokoamaan
julmia korkojaan, -- ei pitkään huutelevaa karkeaäänistä, vielä
sotilastahdissa kulkevaa lomallelaskettua alkuasukassotilasten ryhmää,
joka oli iloinen päästessään käyttämästä polvihousuja ja säärystimiä ja
huvitteli syytämällä raakoja puheita ohikulkeville sävyisille naisille.
Eipä hän nähnyt pyhän veden myyjääkään, vaikka Kim odotti, että hän
ostaisi pullon kallisarvoista ainetta. Hän vain katseli maahan kaiken
aikaa ja harppoi vakaasti tunnin toisensa perästä, sielu kokonaan
muualla. Mutta Kim oli seitsemännessä taivaassa.

Suuri valtatie oli tässä kohden rakennettu korkeaksi, kestääkseen
vuoriston talviset tulvat, niin että siinä matkasi ikäänkuin hiukan
yläpuolella maiseman, pitkin juhlallista käytävää, koko Intian
levitessä näkyviin oikealla ja vasemmalla. Oli hauskaa katsella monen
härkäparin vetämiä jyvä- ja puuvillavankkureita hitaasti kulkemassa
kyläteitä: saattoi kuulla niiden rattaiden kitinän mailin päästä ja
vähitellen lähenevän, kunnes ne, ajajien huikkaillessa ja sättiessä
toisiansa, kiipesivät jyrkkää vierua ylös valtatielle. Mieluista myös
oli katsella ihmisiä, noita punaisissaan, sinisissään, valkoisissaan ja
keltaisissaan liikkuvia pieniä parvia, jotka poikkeilivat valtatieltä
omiin kyliinsä, hajaantuivat pari-, kolmihenkisiin ryhmiin ja
vähitellen häipyivät tasangon etäisyyteen. Kim tunsi näiden ilmiöiden
viehätyksen, vaikka hän ei kyennyt tunteitansa tulkitsemaan, ja niinpä
hän tyytyi ostamaan kuorittuja sokeriruo'on palasia ja syljeskelemään
niistä imemäänsä mehua hyvin tuhlaavasti pitkin tietä. Silloin tällöin
laama otti nuuskaa, eikä Kim enää lopuksi saattanut sietää hiljaisuutta.

-- Tämä on hyvä maa ... tämä etelänmaa, virkkoi hän. -- Ilma on hyvä,
vesi on hyvää. Eikö olekin?

-- Ja kaikki ovat Pyörään kytketyt, sanoi laama. -- Elämästä toiseen
siirtyen. Kenellekään näistä ei ole Tietä näytetty. -- Hän vaipui
jälleen omaan maailmaansa.

-- Nythän olemme jo väsyksiin asti kulkeneet, jatkoi Kim. -- Varmaan
pian tulemme levähdyspaikkaan. Pysähdymmekö siinä? Katso, aurinko jo
alenee.

-- Kukapa ottaa meidät suojaansa tänä iltana?

-- Se on yhdentekevää. Tämä maa on täynnä hyviä ihmisiä. Sitäpaitsi --
hän alensi äänensä kuiskaukseen -- meillä on rahaa.

Kulkijain joukko tiheni, kun he lähestyivät levähdyspaikkaa, _paraota_,
mikä tiesi päivänmatkan päättymistä. Jono hökkeleitä, joissa myytiin
yksinkertaista ruokaa ja tupakkaa, kasa polttopuita, poliisiasema,
kaivo, hevosruuhi, muutamia puita ja niiden alla siellä täällä entisten
nuotiotulien mustia tuhkakasoja -- ne vain ovat suuren valtatien
levähdyspaikkojen tuntomerkkejä, jollei ota huomioon kerjäläisiä ja
variksia, jotka molemmat ovat yhtä nälkäisiä.

Tällöin aurinko jo työnsi leveitä kultaisia juovia mangopuiden
alimpien oksien välitse; papukaijoja ja kyyhkysiä tuli sadoittain
lentäen pesiinsä, ja nauravat harmaaselkäiset harakat, keskustellen
päivän tapauksista, hyppelivät kaksin tai kolmin edestakaisin
melkeinpä kulkijain jaloissa; puiden oksilta kuuluva suhina ja
kahina ilmaisi, että yököt olivat vuorostaan valmiina lähtemään
yöllisille pyyntiretkilleen. Tuota pikaa auringonvalo keskittyi ja
punasi verenkarvaisiksi ihmisten kasvot ja kärryjen pyörät sekä
härkien sarvet. Sitten yö nopeasti laskeutui muuttaen ilman tunnun ja
levittäen sinervän hämäräharsonsa tienoolle, ja heti tuntui selvempänä
ja pistävämpänä nuotionsavu ja karjanhaju sekä vehnäleipien suloinen
tuoksu, kun niitä paistettiin tuhassa. Yövartio riensi poliisiasemalta
mahtavasti rykien ja komentosanoja toistaen, ja hehkuva hiili loisti
punaisena tiepuoleen vetäytyneen ajomiehen vesipiipussa, kun Kimin
silmä koneenomaisesti katseli laskevan auringon viimeistä kimmellystä
hevosten metallisissa silakoristuksissa.

Tällaisen _paraon_ elämä muistuttaa suuresti Kashmir Serain (ison
majatalon) elämää pienoiskoossa. Kim antausi huolettomaan aasialaiseen
epäjärjestykseen, joka -- jos omistaa siihen tarpeeksi aikaa -- antaa
kaikkea mitä yksinkertainen ihminen voi tarvita.

Hänhän ei tarvinnut paljoa, sillä koska laamalla ei ollut mitään
kastiepäilyksiä, saattoivat he ostaa keitettyä ruokaa lähimmästä
kojusta. Mukavuuden vuoksi Kim kuitenkin kokosi kuivaa lantaa nuotion
tekemistä varten. Hyörien kaikkialla nuotioiden ympärillä miehet
huusivat öljyä, jyviä, makeisia ja tupakkaa, tuuppivat toisiansa
odottaessaan vuoroansa kaivolla, ja miesten ääniin sekaantui
vankkureista, jotka olivat edestä verhoilla peitetyt, naisten kimeätä
pärpätystä ja tirskunaa, nämä kun eivät saaneet näyttäytyä julkisesti.

Nykyään ovat sivistyneet alkuasukkaat sitä mieltä, että kun naiset
matkustavat -- ja he ovat matkoilla melko usein -- on parempi viedä
heidät nopeasti junassa, asianmukaisesti verhotussa vaununosastossa,
ja se tapa onkin leviämässä. Mutta aina on niitä vanhanaikaisia, jotka
pysyvät esi-isien tavoissa, ja toisekseen on aina vanhoja naisia
-- piintyneempiä kuin miehet --, jotka elämänsä lopulla lähtevät
pyhiinvaelluksille. He eivät kuihtuneina ja vähemmän miellyttävinä
erinäisissä oloissa enää paljoa välitä hunnusta.

Oltuaan pitkät ajat eristettyinä muista ja kuitenkin jonkin verran
tekemisissä tuhansien ulkomaailman harrastuksien kanssa he rakastavat
avoimen valtatien hälinää ja melua, kokouksia pyhäkköjen luona ja
rajattomia juoruamisen mahdollisuuksia samanmielisten valtiatarleskien
kanssa. Varsin usein on kauan kärsineelle perheelle mieluista, että
tuollainen teräväkielinen, terästahtoinen vanha nainen lähteekin
noin matkailemaan Intian halki, sillä ovathan toivioretket otollisia
jumalillekin. Niinpä saattaa kaikkialla Intiassa, etäisimmissä
paikoissa yhtä hyvin kuin keskuksissakin, tavata harmaapäisiä
palvelijoita, jotka ovat olevinaan huoltamassa vanhaa naista tämän
enemmän tai vähemmän verhottuna piiloutuessa härkävankkureihin.
Sellaiset palvelijat ovat hyvin vaiteliaita ja luotettavia, ja
kun eurooppalainen tai ylempään kastiin kuuluva alkuasukas on
läheisyydessä, peittävät he hoidokkinsa hyvin huolellisesti;
tavallisessa pyhiinvaeltajajoukossa siitä sitä vastoin ei välitetä.
Vanha nainen on sittenkin inhimillinen olento ja elää nauttiakseen
elämästä.

Kim huomasi majapaikalle äsken saapuneet koreasti somistellut
perheajoneuvot, joissa oli kaksi kirjailtua kuomua, niin että vaunut
muistuttivat kaksikyttyräisen kameelin selkää. Kahdeksan miestä oli
saattajina, ja kahdella näistä oli vanhat ruostuneet sapelit ...
varmana merkkinä siitä, että saatettavana oli arvohenkilö, sillä
tavalliset ihmiset eivät käytä aseita. Esiverhojen takaa kuului yhä
kasvavaa moitteitten, käskyjen ja pilapuheiden kaakatusta, joka ainakin
eurooppalaisesta olisi tuntunut hyvin karkeasanaiselta. Siinä oli
ilmeisesti nainen, joka oli tottunut käyttelemään valtaa.

Kim tarkasteli tutkivasti vaunujen vartiomiehistöä. Puolet heistä
oli alamaan hoikkasäärisiä, harmaapartaisia uryamiehiä; muut taasen
huopavaatteisiin ja -hattuihin puettuja vuoristolaisia. Se seikka
olisi jo riittänyt ilmaisemaan seurueen luonteen, vaikkapa hän ei
olisi kuullutkaan noiden molempien ryhmien ainaista kinastelua. Vanha
nainen oli menossa etelään päin ehkäpä tervehtimään rikasta sukulaista,
esimerkiksi vävyä, joka oli lähettänyt kunnioituksensa osoitukseksi
saattueen häntä vastaan. Vuorelaiset oli matkalainen ottanut omalta
tienooltaan, Kulusta tai Kangrasta. Aivan ilmeistä oli, ettei matkassa
ollut tytärtä menossa vihittäväksi ... muutoin olisivat uutimet olleet
kiinnitetyt eikä vartiomiehistö olisi suvainnut ketään vaunujen
läheisyydessä.

Nainen oli hilpeä ja rivakka ihminen, tuumi Kim ohimennessään, kantaen
toisessa kädessään lantakasaa nuotiota varten ja toisessa keittoruokaa
sekä raivaten olkavarrellaan laamalle tietä tungoksessa. Tästä
kohtauksesta saattoi hellitä jotakin. Laama ei siinä tahtonut mihinkään
ryhtyä, mutta, kuten kunnollisen chelan tuleekin tehdä, Kim oli halukas
kerjäämään kahdellekin.

Hän laittoi nuotionsa niin lähelle vaunuja kuin uskalsi, odottaen että
joku vartijoista käskisi hänen siirtyä loitommaksi. Laama heittäytyi
väsyneenä maahan, melkein niinkuin ylensyönyt yökkö kääriytyy
siipiinsä, ja otti esiin rukousnauhansa.

-- Menkää tiehenne, kerjäläiset! -- Käskyn antoi hindustania mongertava
vuoristolainen.

-- Huh! Sehän on vain _pahari_ (vuoristolainen), -- sanoi Kim olkansa
yli. -- Mistä alkaen ovat vuoristoaasit omistaneet koko Hindustanin?

Vastaukseksi tuli vikkelä ja loistava kuvaus Kimin sukupuusta kolmen
sukupolven ajalta.

-- Ah! Kimin ääni oli yhä lempeämpi samalla kun hän taitteli
lantakappaletta tuleen pannakseen. -- Minun maassani tuollaista puhetta
pidetään alkuna rakkauskuherteluun.

Kärkeän kimakka naurunkaklatus uutimien takaa innostutti vuoristolaisen
uuteen hyökkäykseen.

-- Eipä hullumpaa ... eipä hullumpaa, sanoi Kim tyynesti. -- Mutta
varohan, veljeni, jottemme me ... pane, merkille _me_ ... satu antamaan
manausta sinulle. Sanonpa, että meidän manauksillamme on tapana tehota.

Uryat nauroivat. Vuorelainen hypähti uhkaavasti esiin, mutta laama
kohotti äkkiä päätänsä, niin että hänen suuri päähineensä tuli täysin
näkyviin Kimin äsken sytyttämän nuotion valossa.

-- Mikä nyt on? kysyi hän.

Mies pysähtyi kuin kivettyneenä. -- Minä ... minä ... pelastuin
suuresta synnistä, änkytti hän.

-- Tuo muukalainen on vihdoinkin tavannut itselleen papin, kuiskasi
eräs alamaalaisista.

-- Haa! Miksei sitä kerjäläispoikaa kuriteta? huusi vanha nainen.

Vuoristolainen peräytyi vaunujen luo ja kuiskasi jotakin uutimien
väliin. Syntyi hetken hiljaisuus, sitten kuului matalaa puhetta.

Asiat käyvät hyvin, tuumaili Kim ollen olevinaan kuulematta ja
näkemättä.

-- Kun ... kun ... hän on syönyt, sopersi vuoristolainen
mielistelevästi Kimille, -- pyydetään, että pyhä mies tahtoisi
puheellansa kunnioittaa erästä, joka haluaisi keskustella hänen
kanssaan.

-- Kun hän on syönyt, paneutuu hän lepäämään, vastasi Kim ylpeästi. Hän
ei oikein ymmärtänyt, mihin suuntaan asiat nyt kääntyivät, mutta päätti
sittenkin käyttää tilaisuutta hyväkseen. -- Nyt hankin hänelle ruokansa.

Tämän viimeisen lauseen hän sanoi äänekkäästi, vaikka huokaisten,
ikäänkuin väsymyksestä.

-- Minä ... minä ja toverini pidämme siitä huolta, jos se sallitaan.

-- Se on sallittua, sanoi Kim entistäänkin ylpeämpänä. -- Pyhä mies,
nämä ihmiset tuovat meille ruokaa.

-- Tämä maa on hyvä. Koko etelänmaa on hyvä ... tässä suuressa ja
kauheassa maailmassa, mutisi laama uneliaasti.

-- Anna hänen nukkua, sanoi Kim, -- mutta pidä huolta, että saamme
kunnollista ruokaa, kun hän herää... Hän on hyvin pyhä mies.

Taas joku alamaalaisista lausui jotakin halveksivaa.

-- Hän ei ole fakiiri eikä mikään alamaalainen mierolainen, jatkoi
Kim vakavasti, katsellen tähtiin. -- Hän on pyhin kaikista pyhistä
miehistä. Hän on yläpuolella kaikkien kastien. Minä olen hänen chelansa.

-- Tule tänne! virkkoi kimeä ääni uutimien takaa. Kim nousi tietäen,
että silmät, joita hän ei nähnyt, katselivat häntä. Luiseva ruskea
sormi, joka oli ahdettu täyteen sormuksia, oli vaunujen reunalla, ja
haastelu kävi tähän tapaan:

-- Kuka tuo on?

-- Erittäin pyhä vanhus. Hän tulee kaukaa. Tiibetistä.

-- Mistä sieltä?

-- Lumien takaa ... hyvin etäisestä paikasta. Hän tuntee tähdet, laatii
horoskooppeja ja tulkitsee syntymähetken taivaan merkkejä. Mutta hän
ei tee sitä rahasta. Hän odottaa siitä ystävällisyyttä ja suurta
armeliaisuutta. Minä olen hänen oppilaansa. Minua nimitetään myöskin
Tähtien Ystäväksi.

-- Sinä et ole vuorelainen.

-- Kysy häneltä. Hän kertoo sinulle, että minut lähetettiin tähtien
maailmasta opastamaan häntä toivioretkensä päähän.

-- Hm. Pane merkille, nulikka, että minä olen vanha nainen, enkä aivan
hupsu. Laamat minä tunnen, ja heitä minä kunnioitan, mutta sinä et ole
mikään oikea chela sen enempää kuin tämä sormeni on vaunujen aisa.
Sinä olet kastiton hindu ... rohkea ja häpeämätön kerjäläinen, joka
kaiketikin vain oman etusi vuoksi seuraat pyhää miestä.

-- Emmekö kaikki koeta ansaita? -- Kim muutti äänensävynsä vikkelästi
samanlaiseksi kuin puhuttelijansakin haastelu oli muuttunut. -- Minä
olen kuullut (sen hän sanoi aivan umpimähkään) minä olen kuullut...

-- Mitä sinä olet kuullut? tokaisi nainen sormellansa napauttaen.

-- En mitään muistamisen arvoista, mutta jotakin basaarijuttua, joka
tietenkin on valhetta ... että nimittäin rajahit ... mitättömät
vuoristo-rajahit...

-- Jotka silti ovat hyvää rajput-sukua.

-- Tietysti hyvää sukua. Että hekin myyvät kauneimpia naisistansa
ansaitakseen. Etelään myyvät niitä ... zemindareille ja sen tapaisille.

Jos mitään, niin juuri tätä syytöstä pikku vuoristolaisruhtinaat
kivenkovaan väittävät valheeksi, mutta sepä on sittenkin asia, jota
basaareissa uskotaan, kun on puheena Intian salaperäinen orjakauppa.
Vanha nainen selitti Kimille jännittyneellä, suuttuneella kuiskeella,
mikä ilkeä valehtelija hän oli. Jos Kim olisi vihjaissutkaan sellaista
hänen ollessaan tyttö, olisi hänet jo samana iltana heitetty norsun
tallattavaksi. Se oli aivan varmaa.

-- Ahai! Minähän olen vain kerjäläispenikka, niinkuin kaunottaren silmä
on nähnyt, valitti Kim muka kauhuissaan.

-- Kaunottaren silmä, kyllä kai! Mikä minä olen, että sinä viskaat
kerjäläisimarruksia silmilleni? -- Ja sittenkin hän nauroi tuolle jo
ammoin unohdetulle sanalle. -- Neljäkymmentä vuotta takaperin olisi
niin voitu sanoa, eikä perättömästi; vieläpä kolmekymmentä vuotta
sitten. Mutta sehän siitä tulee, kun vaeltelee sinne tänne tässä
maassa, että kuninkaan lesken täytyy sietää kaikenlaisten hylkiöiden
likeisyyttä ja mierolaisten pilkkapuheita.

-- Suuri kuningatar, tokaisi Kim vikkelästi, sillä hän kuuli, että
nainen vapisi pahastuksesta, -- minä olen juuri se, miksi suuri
kuningatar minua sanoo; mutta siitä huolimatta on isäntäni pyhä. Hän ei
ole vielä kuullut suuren kuningattaren käskyä, että...

-- Käskyäkö? Minäkö käskisin pyhää miestä -- Lain opettajaa -- naisen
puheille? En milloinkaan!

-- Säälikää minun tyhmyyttäni; minä luulin, että se oli määräys...

-- Ei ollut. Se oli pyyntö. Tekeekö tämä asian selväksi?

Hopearaha kilahti vaunujen reunalle. Kim otti sen ja kumarsi syvään.
Vanha nainen ymmärsi, että poikaa, joka oli laaman sekä silminä että
korvina, oli lepytettävä.

-- Minä olen vain pyhän miehen oppilas. Kun hän on syönyt, ehkäpä hän
tulee.

-- Oh, sinua hävytöntä heittiötä! -- Jalokivikoristeinen etusormi
heristeli nuhtelevasti, mutta Kim kuuli siitä huolimatta vanhan naisen
tyytyväisenä hytkähtävän.

-- No, mitä asiaa koskee? kysyi Kim muuttaen sävynsä hivelevän
luottavaiseksi, jollaista hän yleensä käytti hyvällä menestyksellä. --
Tarvitaanko ... tarvitaanko poikaa suvussasi? Puhu vapaasti, sillä me
papit... (Tämä viimeinen oli opittu Taksali-portin fakiireilta.)

-- Me papit! Sinä et ole vielä kyllin vanha ollaksesi... Hän keskeytti
pilapuheen naurulla. -- Usko minua, me naiset, oi pappi, ajattelemme
joskus muitakin asioita kuin poikia. Sitäpaitsi on tyttäreni jo
lahjoittanut miehellensä pojan.

-- Kaksi nuolta viinessä on parempi kuin yksi, ja kolme pätee yhä
enemmän. -- Kim yskäisi miettivästi sananparren ponneksi ja loi
katseensa hienotunteisesti alas.

-- Totta kyllä. Mutta kenties se tulee. Noista alamaan bramiineista ei
tosin ole mitään hyötyä. Lähetin heille lahjoja ja rahoja ja uudelleen
lahjoja, ja he ennustivat kyllä.

-- Ah, lausui Kim äärettömän halveksivasti, venytellen, -- he
ennustivat! -- Ammattiprofeetta ei olisi voinut paremmin ilmaista
ylemmyyttä.

-- Ja vasta sitten kun muistin omat jumalani, tulivat rukoukseni
kuulluiksi. Valitsin otollisen hetken ja ... kenties tuo pyhä mies on
kuullut Lung-Chon luostarin esimiehestä. Hänelle kerroin asiani, ja
katsos, aikanaan tapahtui kaikki niinkuin olin toivonut. Tyttäreni
pojan isän luona oleva bramiini on siitä asti sanonut, että se tapahtui
_hänen_ rukouksiensa ansiosta ... ja se on pikku erehdys, kuten hänelle
selitän, jahka pääsemme matkan perille. Sitten lähden Buddh-Gayaan
_shraddha_-toimitukselle lasteni isän puolesta.

-- Sinne mekin menemme.

-- Sehän on kaksin verroin hyväenteinen sattuma, piipitti vanha nainen.
-- Ainakin toinen poika!

-- Kuules, koko maailman ystävä! -- Laama oli havahtunut ja aivan kuin
vieraassa paikassa unestaan herännyt lapsi huusi Kimiä.

-- Minä tulen! Minä tulen, pyhä mies! -- Hän syöksähti nuotion ääreen,
missä tapasi laaman jo lukuisain ruoka-astioiden ympäröimänä ja
vuoristolaiset silminnähtävästi jumaloimassa häntä, jotavastoin etelän
miehet katselivat häntä hyvin happamesti.

-- Menkää tiehenne! Poistukaa! huusi Kim. -- Aterioitsemmeko me
julkisesti niinkuin koirat? -- He illastivat hiljaisuudessa kumpikin
taholleen kääntyen, ja lopuksi Kim sytytti omatekoisen savukkeen.

-- Enkö ole satakin kertaa sanonut, että etelänmaa on hyvä maa! Tuossa
on hyveellinen ja ylhäinen vuoristoruhtinaan leski toivioretkellä,
kuten hän sanoo, Buddh-Gayaan. Hän se lähetti nämä ruuat, ja kun olet
levähtänyt, tahtoisi hän puhutella sinua.

-- Onko tämäkin sinun työtäsi? -- Laama otti aimo siemauksen nuuskaa
rasiastansa.

-- Kukapa muu olisi pitänyt sinusta huolta siitä asti kuin ihmeellinen
matkamme alkoi? -- Kimin silmät loistivat, kun hän puhalteli kitkerää
savua sieraimistansa ja ojentui tomuiselle ruoholle. -- Olenko lyönyt
laimin mukavuuksiasi, pyhä mies?

-- Tulkoon siunaus ylitsesi! -- Laama taivutti päätänsä juhlallisesti.
-- Minä olen tavannut monta miestä pitkän elämäni aikana ja
oppilaitakin useita. Mutta keneenkään ihmisten joukosta, jos sinäkin
olet vaimosta syntynyt, en ole niin sydäntäni kiinnittänyt kuin
sinuun ... sinä olet aina ajatteleva ja huolehtiva, viisas ja kohtelias,
mutta kuitenkin hieman pikku peikon kaltainen.

-- Enkä minä ole milloinkaan nähnyt sellaista pappia kuin sinä olet. --
Kim tarkasteli hyväntahtoisten keltaisten kasvojen ryppyjä. -- Tuskin
olemme kolmea päivää olleet yhdessä matkalla, ja minusta tuntuu kuin
olisi jo kulunut sata vuotta.

-- Kenties oli minulle jossakin edellisessä elämässä sallittu toimittaa
sinulle jokin palvelus. Ehkäpä -- hän hymyili -- kirvotin sinut
jostakin pyydyksestä tai saatuani sinut ongenkoukkuun, silloin kun en
vielä ollut saanut valistusta, heitin sinut takaisin jokeen.

-- Saattaa olla, myönsi Kim rauhallisesti. Hän oli kuullut tuollaista
pohdintaa alinomaa, sellaistenkin suusta, joita englantilaiset eivät
olisi pitäneet haaveilijoina. -- No, tuota naista ajatellen, joka istuu
vaunuissa, minä luulen hänen kaipaavan toista poikaa tyttärellensä.

-- Sehän ei ole Tien asioita, huokasi laama. -- Mutta hänpä kuitenkin
on vuoristosta. Voi sentään sitä vuoristoa ja sitä vuoriston lunta!

Vanhus nousi ja asteli vaunujen luo. Kim olisi mielellään luovuttanut
korvansakin päästäkseen mukaan, mutta laama ei kutsunut häntä, ja ne
muutamat sanat, jotka hän saattoi siepata, lausuttiin oudolla kielellä,
sillä he käyttivät jotakin vuoriston murretta.

Nainen näytti tekevän kysymyksiä, joita laama mietiskeli ennenkuin
vastasi. Omituinen oli näky, jota Kim tarkkaili silmiänsä siristäen.
Laama seisoi suorana ja pystynä nuotioitten valossa, keltaisen
vaatetuksen syvät poimut mustalla päärmättyinä, niinkuin varjo heittää
viiruja auringon valaisemaan ryhmyiseen puunrunkoon, ja koristellut ja
kiillotetut kuomuvaunut kimaltelivat hänen edessään kuin monivärinen
jalokivi samassa epävakaisessa valaistuksessa. Kullalla kirjailtujen
uutimien kuviot liehuivat, muutellen muotojansa sikäli kuin iltatuuli
leyhäytteli laskoksia, ja puheen vähän kiihtyessä sinkautteli
jalokivinen etusormi hohtavia kipinöitä verhojen välitse.

Vaunujen takana kuvastui epämääräisen pimeyden muuri, jota täplittivät
pikku tulet: näiden vaiheilla kuhisi epäselviä hahmopiirteitä
ja varjoja. Varemmin illalla kuuluneet äänet olivat vaimenneet
rauhoittavaksi kohuksi, jonka syvimpänä sävelenä oli härkien tasainen
rouskutus olkisilppunsa ääressä ja korkeimpana bengalilaisen
tanssijatytön _sitarin_ helähtely. Miehet olivat jo enimmäkseen
illastaneet ja vetivät pitkiä savuja kurisevista vesipiipuistansa,
jotka voimakkaasti imeskeltyinä kurnuttavat kuin sammakko.

Vihdoin laama palasi. Muuan vuoristolainen saatteli häntä, tuoden
sisustetun karttuunipeitteen, jonka huolellisesti levitti nuotion
ääreen.

"Se nainen ansaitsee kymmenentuhatta lastenlasta", ajatteli Kim. "Ilman
minua ei noita lahjoja silti olisi saatu."

-- Siveä nainen ... ja viisas. -- Laama laskeusi lepäämään kuin väsynyt
kameeli. -- Maailma on täynnä armeliaisuutta niille, jotka seuraavat
Tietä.

Näin sanoen hän heitti runsaasti puolet peitteestä Kimin yli.

-- Ja mitä hän sanoi? Kim kääriytyi omaan osaansa peitettä.

-- Hän teki monta kysymystä ja esitti useitakin pulmia ... enimmiten
jonninjoutavaa puhetta, jota hän oli kuullut paholaista palvelevilta
papeilta, vaikka ne ovat kulkevinaan Tietä. Muutamiin vastasin, mutta
toisten sanoin olevan hulluja juttuja. Monet kantavat kauhtanaa, mutta
harvat pysyvät Tiellä.

-- Se on totta. Se on totta. -- Kim käytti sellaista miettivää,
lepyttelevää äänensävyä, jolla tavoitellaan toisen luottamusta.

-- Mutta omalla kannallaan hän on peräti oikeamielinen. Hän haluaa
hartaasti, että me matkustaisimme hänen kanssansa Buddh-Gayaan, ja
mikäli minä ymmärsin, olisikin meillä sama tie monta päivää etelään
päin.

-- Entä sitten?

-- Maltahan vähän. Siihen sanoin, että etsintäni oli kaiken muun
edellä. Hän oli kuullut monta hupsua tarinaa, mutta tätä suurta
totuutta etsimästäni joesta hän ei ollut kuullut milloinkaan.
Semmoisia ovat papit tuolla alemmassa vuoristossa! Hän tunsi Lung-Chon
luostarin esimiehen, mutta hän ei tiennyt mitään joestani, ei mitään
vasamakertomuksesta.

-- Ja sitten?

-- Senvuoksi haastelin etsinnästäni ja Tiestä ja muista hyödyllisistä
asioista. Mutta hän vain toivotteli, että saattaisin häntä ja
rukoilisin toista poikaa hänen tyttärelleen.

-- Ahaa! 'Me naiset' emme tosiaankaan ajattele muuta kuin lapsia, sanoi
Kim unisesti.

-- Kun nyt tiemme sattuvat yhteen joksikin aikaa, emme nähdäkseni
poikkea etsinnästämme, jos kulkisimmekin hänen mukanaan ... ainakin
sinne asti, kunnes ... mikä sen kaupungin nimi olikaan.

-- Ohoi! sanoi Kim kääntyen ja terävästi kuiskaten muutaman metrin
päässä kyyröttävälle uryalle. -- Missä teidän isäntänne talo on?

-- Vähän Saharunporen tuolla puolen, hedelmäpuutarhojen seuduilla. --
Hän mainitsi kylän nimen.

-- Se oli paikan nimi, sanoi laama. -- Sinne asti ainakin voimme mennä
hänen matkassaan.

-- Kärpäset kokoontuvat haaskan luokse, virkkoi urya
välinpitämättömällä äänellä.

-- Sairaalle lehmälle varis, sairaalle miehelle bramiini. -- Kim
henkäisi tuon sananlaskun heidän yläpuolellaan humiseville varjoisille
puidenlatvoille, olematta omistavinansa sitä kellekään elolliselle.

Mies murahti, mutta jäi sanattomaksi.

-- Menemme siis hänen mukanaan, pyhä mies?

-- Olisiko siihen mitään estettä? Voinhan sittenkin poiketa syrjään ja
koettaa jokaista jokea, jonka yli kuljemme. Hän haluaa, että tulisin.
Hän toivoo sitä hyvin hartaasti.

Kim tukahutti naurun peitteeseensä. Hän mietti, että kun tuo
käskeväinen vanha nainen voittaisi luontaisen arkuutensa laamaa
kohtaan, kannattaisi varmaankin kuulla häntä.

Hän oli jo melkein unessa, kun laama äkkiä lausahti sananparren:
"Puheliaitten naisten miehet saavat suuren palkinnon tulevassa
elämässä." Sitten Kim kuuli hänen kolmasti ottavan nuuskaa, mutta pian
hän vaipui uneen yhä vielä naureskellen.

       *       *       *       *       *

Säteilevän kirkas aamun kajo herätti ihmiset ja varikset ja härätkin.
Kim nousi haukotellen istualle, ravistelihe ja värisi ihastuksesta.
Tällaista maailmaa sieti katsella; sellaista elämää hän halusi ...
hyörinää ja hälyä, valjaitten kiinnittämistä ja piiskanläimäyksiä,
pyörien kitinää, nuotioitten sytyttämistä, ruuan keittämistä ja
monenmoista uutta nähtävää joka suunnalla. Yön sumu hälveni hopeisena
huntuna, papukaijoja lensi kirkuvina vihreinä parvina jollekin
kaukaiselle joelle, ja kaivonvintturit yltyivät kaikkialla vinkumaan.
Intia oli valveilla, ja Kim oli keskellä sen elämää, virkeämpänä ja
innostuneempana kuin kukaan muu, pureskellen pientä oksaa, jota hän
aikoi käyttää hammasharjana, sillä hän omaksui kerkeästi joka taholta
kaikki sen maan tavat, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti.

Ei tarvinnut olla huolissaan ruuan saannista, ei uhrata pienintäkään
roposta noihin ihmisten ympäröimiin myymäläkojuihin. Hän oli
pyhän miehen oppilas, ja tämän taas oli lujatahtoinen vanha rouva
ottanut hoiviinsa. Heille laitettaisiin kaikki valmiiksi, ja kun
kunnioittavasti kutsuttaisiin aterioimaan, he rennosti istuutuisivat
syömään. Sitäpaitsi -- Kim nauraa hihitti hampaitansa puhdistaessaan
-- heidän suojelijattarensa jossakin määrin lisäisi matkan viehätystä.
Kim tarkasteli hänen vetohärkiänsä, kun ne huokuen ja pärskyen astuivat
ikeittensä alla paikalle. Jos ne kulkisivat liian nopeasti, mikä ei
tosin ollut luultavaa, saattaisi hän mukavasti istua vetoaisan päällä
ja laama ajajan vieressä. Saattuemiehet tietenkin kävelisivät. Vanha
nainen niinikään tietenkin puhuisi paljon, ja mikäli hän saattoi jo
kuulemastaan päättää, ei siitä keskustelusta puuttuisi suolaa. Hän
olikin jo ryhtynyt käskemään, moittimaan ja (sanottakoon suoraan)
sadattelemaan palvelijoittensa viivytyksien takia.

-- Viekää hänelle piippunsa. Jumalien nimessä, viekää hänelle piippu
ja tukkikaa hänen pahaenteinen suunsa, huusi muuan urya sidellessään
vuodevaatteita muodottomiksi mytyiksi. -- Hän ja papukaijat ovat yhtä
maata, kirkuvat aamun koitteessa.

-- Johtohärät! Hei, pitäkää huolta johtohäristä! -- Ne olivat lähteneet
peräytymään ja kääntymään sivulle, ohivierivien viljavankkurien
pyörännavan sattuessa niiden sarviin. -- Sinä huuhkajanpoika, minne
sinä pyrit? -- Tämä tiuskaistiin irvistelevälle vankkurimiehelle.

-- Ai ... ai! Siinä on Delhin kuningatar matkalla rukoilemaan poikaa
itselleen, huusi mies korkealta kuormalta olkansa yli. -- Tehkää tietä
Delhin kuningattarelle ja hänen pääministerilleen, tuolle harmaalle
apinalle, joka kiipeilee omaa miekkaansa pitkin!

Toiset, parkilla lastatut vankkurit seurasivat heti perässä, ja
niiden ajaja lisäsi muutamia herjaussanoja, kun johtohärät jälleen
väistäessään peräytyivät.

Heiluvien uutimien takaa kuului yhteislaukauksena kiukunpurkauksia.
Pitkälti ei sitä tulvaa tullut, mutta laatunsa puolesta ja purevassa
osuvuudessaan se oli semmoista, ettei edes Kim ollut sen veroista
milloinkaan kuullut. Hän saattoi huomata ajomiehen paljaan rinnan
painuvan kokoon hämmästyksestä, samalla kun hän pelokkaana kumarsi
äänelle ja hyppäsi alas auttamaan saattomiehiä, näiden kiskoessa
suitsuavaa tulivuortansa valtatielle. Sillä aikaa ääni kuvasi hänelle
varsin suorasukaisesti, millaisen vaimon hän oli valinnut ja mitä tämä
hommasi hänen poissaollessaan.

-- _Shabash_! (hyvin tehty!), mutisi Kim kykenemättä pidättämään
itseänsä, kun mies hiipi tiehensä.

-- Hyvin tehty todellakin, kyllä kai! On häpeä, ettei naisraukka saa
tilaisuutta rukoilla jumaliansa, joutumatta Hindustanin kaikkien
hylkiöitten herjattavaksi ... että hänen täytyy niellä solvauksia
niinkuin muut syövät voinrasvaa. Mutta vielä minulla on kielessäni
vähän voimaa ... pari kolme sattuvaa sanaa kuhunkin tilaisuuteen.
Ja yhä olen vailla tupakkaani! Missä se silmäpuoli ja häpeämätön
patustelija on, joka ei vielä ole laittanut piippuani kuntoon?

Eräs vuoristolaisista työnsi kiireesti piipun uutimien taakse, ja pian
ilmaisi niiden joka kulmalta tunkeutuva paksu savujuova, että rauha oli
palautettu.

Jos Kim oli edellisenä päivänä kulkenut pystyssä päin, ollessaan pyhän
miehen oppilas, asteli hän kymmenkertaisen ylpeänä tässä puolittain
kuninkaallisessa matkueessa, saatuaan tunnustetun sijan ihastuttavasti
käyttäytyvän ja ylen itsenäisen vanhan naisen suojeluksessa.
Turbaanipäiset saattomiehet asettuivat kukin omalle puolelleen vaunuja,
tupruttaen ilmaan suunnattomia tomupilviä.

Laama ja Kim kävelivät vähän syrjemmällä, Kim pureskellen
sokeriruokoansa ja väistymättä kenenkään pappia alempiarvoisen tieltä.
He saattoivat kuulla vanhan naisen kielen käyvän säännöllisesti kuin
puimakone. Hän käski saattajiensa ilmoittaa, mitä tiellä tapahtui, ja
niin pian kuin he olivat joutuneet majapaikasta vähän loitommalle,
hän siirsi uutimet syrjään ja tirkisteli ulos, jättäen huntunsa vain
kolmannekseksi kasvoilleen. Miehet eivät katsoneet suoraan häneen, kun
hän heitä puhutteli, ja siten jonkin verran noudatettiin tavallista
sopivaisuutta.

Tummaverinen, keltanaamainen, moitteettomasti puettu englantilainen
poliisitarkastaja ratsasti ohi väsyneellä hevosella ja nähdessään
saattoväestä, mitä lajia henkilö siinä oli, kiusoitteli häntä.

-- Oh, äitiseni, huusi hän, -- tuollainenko esiintymistapa naisilla
nykyään on? Sattuisipa joku englantilainen tulemaan ja näkemään, ettei
sinulla ole lainkaan nenää!

-- Mitä? kirkui toinen takaisin. -- Eikö äidilläsi ole nenää? Miksikä
sen ilmoitat näin julkisesti?

Se oli naseva sivallus. Englantilainen kohotti kätensä kuin mies, joka
on miekkailussa saanut iskun. Vanha nainen nauroi päätänsä nyökäyttäen.

-- Voivatko nämä kasvot houkutella siveyttä harhateille? -- Hän poisti
huntunsa kokonaan ja tuijotti virkamieheen.

Kasvot eivät suinkaan olleet viehkeät, mutta mies pysäytti ratsunsa
ja kehaisi häntä paratiisin kuuksi ja vakaisuuden häiritsijäksi ja
käytti hänestä muita sentapaisia hullunkurisia nimityksiä, jotka vain
lisäsivät vanhan naisen hilpeyttä.

-- Hän on _nut-cut_ (veitikka), -- sanoi hän. -- Kaikki poliisit ovat
sellaisia, mutta poliisitarkastajat ovat pahimmat. Hai, poikani! Sinä
et ole voinut oppia kaikkea tätä sen perästä kun tulit Euroopasta. Kuka
sinua on imettänyt?

-- Eräs _pahareen .._. muuan Dalhousien vuoristolainen. Kätke
kauneutesi hunnun taakse ... sinä ihastuksen herättäjä. -- Näin sanoen
hän ratsasti tiehensä.

-- Tämä on kunnon lajia oikeuden valvojia, -- sanoi nainen
juhlallisella äänellä, työntäen suunsa täyteen _pan_-juurta. -- He
tuntevat maan ja maan tavat. Toiset, vasta tulleet Euroopasta ...
joita valkoiset naiset ovat imettäneet ja jotka oppivat kieltämme
kirjoista ... ovat pahempia kuin rutto. He tuottavat vahinkoa
kuninkaillekin.

Sitten hän kaikkien kuultavaksi kertoi pitkän jutun
tietämättömästä nuoresta poliisista, joka oli häirinnyt erästä pientä
vuoristoruhtinasta, hänen yhdeksättä serkkuaan, mitättömästä
maa-asiasta, ja päätti juttunsa sanansutkauksella, joka ei suinkaan
ollut hartauskirjallisuudesta otettu.

Sen jälkeen hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja hän pyysi
erästä saattomiestä kysymään laamalta, eikö tämä tulisi vaunujen
viereen keskustelemaan hänen kanssaan uskonnon asioista. Niinpä siis
Kim jättäysi taemmaksi ja tyytyi pureskelemaan sokeriruokoansa.
Tunnin tai pari laaman iso päähine häämötti kuin kuu tomupilvessä, ja
kuulemastansa Kim saattoi päättää vanhan naisen itkevän.

Eräs alamaalaisista pyyteli vähän anteeksi eilisiltaista
epäkohteliaisuuttaan, sanoen ettei hän milloinkaan ollut nähnyt
valtiatartansa niin lempeämielisenä ja arvellen sen johtuvan vieraan
papin läsnäolosta. Omasta puolestaan hän uskoi bramiineja, vaikka
hän kaikkien alkuasukkaitten tavoin tunsi hyvin heidän viekkautensa
ja ahneutensa. Siitä huolimatta, kun bramiinit vain kiusasivat hänen
isäntänsä vaimon äitiä kerjuullansa ja kun tämä karkoitti heidät niin
kiukkuisena, että he kirosivat koko seuruetta (mikä miehen mielestä oli
todellisena syynä siihen, että toinen ulommista vetohäristä ontui ja
että aisa katkesi edellisenä iltana), oli hän valmis hyväksymään minkä
muun uskontokunnan papin hyvänsä, olipa se sitten Intiasta tai Intian
ulkopuolelta.

Tähän Kim vastasi viisaasti nyökyttelemällä päätänsä ja pyysi miestä
ottamaan huomioon, että laama ei huolinut rahasta sekä että hänen
ja Kimin ruuasta aiheutuneet kustannukset tulisivat satakertaisesti
korvatuiksi, kun karavaania tästedes seuraisi hyvä onni. Hän kertoi
myös juttuja Lahoren kaupungista ja esitti pari laulua, jotka saivat
keko saattueen nauramaan. Kimhän oli kaupunkilaisrotta, joka hyvin
tunsi viimeiset muodissa olevat laulut -- ne olivat enimmäkseen naisten
sepittämiä -- ja siksi hänellä oli ilmeinen etevämmyys noiden miesten
keskessä, jotka olivat pienestä hedelmänviljelijäkylästä Saharunporen
takaa, mutta hän antoi etevyytensä pikemmin tulla arvatuksi kuin
selvästi sanotuksi.

Puolenpäivän aikaan he poikkesivat sivummalle murkinoimaan. Ateria
oli hyvä ja runsas ja jaettiin puhtailla lehtilautasilla syrjässä
tien tomusta. He antoivat tähteet eräille kerjäläisille, jotta kaikki
säännöt siten tulisivat täytetyiksi. Sitten he istuutuivat pitkäksi
aikaa nauttimaan tupakoimisesta. Vanha nainen oli vetäytynyt uutimiensa
taakse, mutta otti hyvin vilkkaasti osaa keskusteluun, ja palvelusväki
väitteli, jopa vastustelikin häntä, niinkuin yleensä Idässä on
tapa. Nainen vertaili Kangran ja Kulun vuoriston raitista ilmaa ja
petäjiä etelän tomuun ja mangopuihin, jutellen samassa pikku tarinan
vanhoista paikallisjumalista miehensä alueen rajoilta, ja kesken kaiken
hän alinomaa moitti tupakkaa, jota juuri silloin poltteli, sätti
kaikkia bramiineja ja lopuksi peittelemättä puhui monista tulevista
tyttärenpojistaan.



V


Taaskin lähti hidas laahustava jono liikkeelle, ja vanha nainen nukkui,
kunnes he saavuttivat seuraavan pysähdyspaikan. Taival oli ollut sangen
lyhyt, niin että vielä oli noin tunti aikaa auringonlaskuun, jonka
vuoksi Kim alkoi etsiskellä jotakin huvituksen välinettä.

-- Miksi et istu lepäämään? kysyi muuan saattomies. -- Vain paholaiset
ja englantilaiset kuljeskelevat syyttä suotta edestakaisin.

-- Älä milloinkaan rupea paholaisen, apinan äläkä liioin pojan
ystäväksi. Kukaan ei voi tietää, mitä he seuraavaksi työkseen tekevät,
lisäsi joku hänen tovereistaan.

Kim kääntyi nyrpeästi selin heihin, sillä hän ei tahtonut enää kuulla
vanhaa tarinaa siitä, kuinka paholainen leikki poikain kanssa ja katui
kovasti sitä. Hän lähti vaeltelemaan umpimähkään.

Laama asteli hänen perässään. Kaiken päivää, joka kerta kun he
olivat jonkin virran yli kulkeneet, hän oli kääntynyt sitä lähemmin
tarkastamaan, mutta ei ollut kertaakaan saanut merkkiä siitä, että oli
löytänyt jokensa. Sitäpaitsi häntä oli huomaamattomasti viehättänyt
tilaisuus saada puhella jonkun kanssa kunnon kieltä ja tieto siitä,
että ylhäinen nainen piti häntä hengellisenä neuvonantajanansa ja
kohteli häntä senmukaisesti, joten hänen ajatuksensa olivat hiukan
siirtyneet pois varsinaisesta päämäärästään. Ja lisäksi hän oli
valmistautunut kuluttamaan vuosiakin tehtäväänsä, sillä hänellä ei
ollut lainkaan valkoisen miehen kärsimättömyyttä, vaan sen sijaan suuri
usko.

-- Minne menet? kysyi hän huutaen Kimin jälkeen.

-- Enpä minnekään; matka oli vain lyhyt, ja kaikki tämä -- Kim viittasi
kädellään -- on perin uutta minulle.

-- Hän on kieltämättä viisas ja ymmärtäväinen nainen. Mutta vaikea on
mietiskellä, kun...

-- Kaikki naiset sellaisia. -- Kim puhui niinkuin Salomo olisi
saattanut lausahtaa.

-- Luostarin edustalla oli leveä kivestä laskettu käytävä, mutisi laama
kooten kuluneen rukousnauhansa käteensä. -- Sille käytävälle ovat
minun askeleeni uurtaneet jälkiä ... kulkiessani edestakaisin näitä
käsitellessäni.

Hän hypisteli helmiä ja alkoi mutista rukoustansa _"Om mani padme
hum_", kiitollisena raittiista ilmasta, rauhasta ja tomuttomasta
seudusta.

Toinen ilmiö toisensa jälkeen käänsi Kimin joutilaan katseen
harhailemaan tasangon yli. Hänen poikkeamisillaan ei ollut mitään
päämäärää, paitsi että läheisten mökkien rakenne näytti uudelta ja hän
tahtoi lähemmin tarkastella niitä.

He joutuivat avaralle laitumelle, joka ehtoopäivän valaistuksessa
loisti ruskean punaisena; sen keskessä oli tuuhea mangopuuryhmä.
Kim huomasi kummakseen, ettei mitään pyhäkköä ollut niin sopivalla
paikalla, sillä hän oli jo niinkuin mikäkin pappi tottunut panemaan
merkille sellaisia asioita. Loitolla aukean toisella puolen käveli
rinnakkain neljä miestä, jotka etäisyys kutisti hyvin pieniksi. Hän
tähysteli tarkoin kädellään varjostaen silmiänsä ja erotti metallin
välkettä.

-- Sotilaita. Valkoisia sotilaita, sanoi hän. -- Mennään katsomaan.

-- Aina tapaamme sotilaita, kun lähdemme yhdessä vaeltamaan. Mutta minä
en ole milloinkaan nähnyt valkoisia sotilaita.

-- Ne eivät tee pahaa, jolleivät ole juovuksissa. Pysyttele tämän puun
suojassa.

He istahtivat mangolehdon paksujen runkojen viileään pimentoon. Kaksi
miestä pysähtyi; toiset kaksi tulivat vähän epäröiden lähemmäksi. He
olivat marssivan rykmentin etujoukkona tavallisuuden mukaan lähetetyt
leiripaikkaa etsimään. Kullakin oli viisijalkaisessa kepakossa liehuva
lippu, ja he huutelivat toisilleen hajautuessaan pitkin aavikkoa.

Lopuksi he saapuivat mangopuistikkoon raskaasti astellen.

-- Johonkin tähän tai lähelle ... upseerien teltat puiden suojaan,
luullakseni, ja me muut voimme olla aukealla. Ovatkohan merkinneet
paikan kuormastoa varten tuolla taampana?

He huusivat taas etäämpänä oleville tovereilleen, ja vastaus tuli
heikkona ja epäselvänä.

-- Pystytä lippu sitten tähän, sanoi toinen miehistä.

-- Mitä he valmistavat? kysyi laama ihmeissään. -- Tämä on suuri ja
hirmuinen maailma. Mitä lipussa oleva kuva merkitsee?

Toinen sotilaista pisti kepakon maahan muutaman jalan päähän heistä,
murahti tyytymättömänä, veti sen ylös jälleen, neuvotteli toverinsa
kanssa, joka katseli sinne tänne varjoisaan lehtoon, ja painoi sen
uudestaan maahan.

Kim katseli jännittyneenä, ja hänen hengityksensäkin oli lyhyttä ja
kiihkeätä. Sotilaat mennä tömistelivät pois päivänpaisteeseen.

-- Oh, pyhä mies, sanoi hän hämmästyksissään, -- minun horoskooppini!
Umballan papin piirustus hiekkaan! Muistapa mitä hän sanoi. Ensin tulee
kaksi ... _ferashia_ ... valmistamaan asioita ... pimeässä paikassa,
niinkuin aina on ilmestyksen alussa.

-- Mutta eihän tämä ole ilmestys, sanoi laama, -- tämä on vain maailman
harhanäky eikä mitään muuta.

-- Ja heidän perässään tulee härkä ... punainen härkä, vihreällä
niityllä ... katso! Tuossa se on!

Hän viittasi lippuun, joka lepatti iltatuulessa noin kymmenen
jalan päässä heistä. Se oli vain tavallinen leirimerkkilippu,
mutta rykmentti, aina tarkkana ompelutöissä, oli lisännyt siihen
rykmentintunnuksensa, punaisen härän, joka on maverickiläisten
vaakuna ... iso punainen härkä Irlannin kansallisvärin vihreällä
pohjalla.

-- Minä näen, ja nyt muistan, -- myönsi laama. -- Siinä on tosiaan
sinun härkäsi. Ja tosiaan myös nuo kaksi miestä tulivat ensiksi
valmistamaan asioita.

-- He ovat sotilaita ... valkoisia sotilaita. Mitä pappi sanoi?...
Härän merkki on sodan ja aseellisten miesten merkki... Pyhä mies, tämä
koskee minun etsintääni.

-- Totta. Se on totta. -- Laama tuijotti lippuun, joka hämärtyvässä
illassa loisti tulipunaisena. -- Umballan pappi sanoi, että sinun
merkkisi oli sodan merkki.

-- Mitä on nyt tehtävä?

-- Odotettava. Odottakaamme.

-- Ja nythän pimeys hälvenee, sanoi Kim. Aivan luonnollinen asia oli,
että laskeutuva aurinko lopuksi pilkotti puun runkojen välistä, läpi
koko lehdon, täyttäen sen lempeällä kultavalollaan muutamiksi hetkiksi.
Mutta Kimin mielestä se oli Umballan papin ennustuksen täyttymys.

-- Kuule, sanoi laama, -- joku lyö rumpua ... kaukana!

Aluksi kuului ääni hiljaisessa ilmassa etäisyydestä kantautuvana kuin
valtimon tykytys ohimossa, mutta pian siihen lisääntyi terävämpää kohua.

-- Ah, soittokunta, selitti Kim. Hän tunsi sotilassoittokunnan äänen,
mutta se hämmästytti laamaa.

Tasangon toiselta reunalta tuli näkyviin tomupilveä nostattava raskas
joukko. Sitten tuuli toi kuuluviin soiton säveleet:

    Suo meille huomiosi,
    niin kohta kuulla saat,
    kuink' astui Sligon satamaan
    nää Mulligan-sotilaat.

Kimeäkieliset säkkipillit lurittivat tähän:

    Kivääri olkapäällä
    me matkaan marsittiin,
    jäi Phoenix-puisto taakse
    ja muistot Dubliniin.
    Hei, rummut ja säkkipillit
    ne pauhasivat kuin villit,
    kun mars-mars-marssittiin
    me Mulligan-miekkoset niin!

Maverickiläisten soittokunta siinä johti rykmenttiä leiripaikalle, ja
miehet marssivat kantamuksineen ruoduttain. Kiemurteleva jono kääntyi
aukealle, kuormasto perässään, jakautui oikeaan ja vasempaan, kuhisi
kuin muurahaisparvi ja...

-- Mutta tämähän on noituutta! -- sanoi laama.

Tasangon täytti joukko telttoja, jotka näyttivät nousevan valmiina
kuormastovaunuista. Toinen parvi miehiä valtasi lehdon, pystytti
siihen vaiteliaana ison teltan ja kahdeksan tai yhdeksän pienempää sen
rinnalle, otti esiin keittoastioita, pannuja ja ruokatavaramyttyjä,
minkä kaiken alkuasukaspalvelijat saivat haltuunsa, ja niin oli äkkiä
mangolehto heidän katsellessaan muuttunut järjestyneeksi asuntopaikaksi!

-- Lähtekäämme, sanoi laama peräytyen pelästyksissään, kun nuotiotulet
alkoivat tuikkia ja valkoisia upseereita kilisevine miekkoineen
kokoontui ruokailutelttaan.

-- Vetäydy taaksepäin varjoon. Kukaan ei voi nähdä nuotion piiriä
ulommaksi, sanoi Kim yhäti tuijottaen lippuun. Hän ei ollut milloinkaan
ennen nähnyt, kuinka tottunut sotilasjoukko pystyttää leirin puolessa
tunnissa.

-- Katso! katso! supisi laama. -- Tuolla tulee pappi.

Se oli Bennett, rykmentin kappalainen, tomuisessa mustassa puvussa
laahautuen. Joku joukossa oli pilkaten puhunut papin urheudesta, ja
häntä nolatakseen oli Bennett marssinut miesten rinnalla kaiken päivää.
Musta puku, kultaristi kellonvitjoissa, parrattomat kasvot ja pehmeä
musta leveälierinen hattu olisivat koko Intiassa ilmaisseet hänet
pyhäksi mieheksi. Hän lyyhähti telttatuolille ruokailuteltan oven luo
ja luisutti saappaat jalastaan. Kolme neljä upseeria kokoontui hänen
ympärilleen nauraen ja laskien leikkiä hänen urotyöstään.

-- Valkoisten miesten puhe ei ole lainkaan arvokasta, arvosteli laama,
joka päätteli vain äänensävystä. -- Mutta minä olen tarkastanut tuon
papin kasvoja ja luulen häntä oppineeksi mieheksi. Olisiko luultavaa,
että hän ymmärtäisi meidän puhettamme? Haastaisin hänelle etsinnästäni.

-- Älä milloinkaan puhuttele valkoista miestä ennenkuin hän on
kylläinen, varoitti Kim käyttäen tunnettua sananpartta. -- He rupeavat
nyt aterioimaan, enkä ... enkä luule olevan soveliasta kerjätä heiltä.
Palatkaamme majapaikallemme. Syötyämme tulemme tänne takaisin. Se oli
varmasti Punainen Härkä, ... minun punainen härkäni.

He olivat kumpikin huomattavan hajamielisiä, kun vanhan naisen
palvelijat asettivat ruokaa heidän eteensä. Senpä vuoksi ei kukaan
puhutellut heitä, sillä vieraiden häiritseminen ei tuota onnea.

-- Nyt, esitti Kim hampaitaan puhdistaen, -- palaamme siihen paikkaan;
mutta sinun täytyy, pyhä mies, odottaa vähän loitommalla, koska sinun
jalkasi ovat raskaammat kuin minun ja minä kiihkeästi haluan tutkia
tarkemmin tuota Punaista Härkää.

-- Mutta kuinka sinä voit ymmärtää tuota puhetta? Kulje hitaasti. Tie
on pimeä, vastasi laama levottomana.

Kim ei ollut millänsäkään huomautuksesta. -- Minä panin siellä puiden
läheisyydessä merkille paikan, sanoi hän, -- missä voit istua, kunnes
kutsun. Ei, jatkoi hän, kun laama osoitti vastustushalua, -- muista
että tämä on _minun_ etsintääni ... minä etsin punaista härkääni.
Tähtien merkit eivät koskeneet sinua. Minä tunnen vähän valkoisten
sotilaiden tapoja ja tahdon aina tuta uusia asioita.

-- Mitäpä sinä et jo tuntisi tästä maailmasta? -- Laama lyyhistyi
tottelevasti pieneen syvennykseen noin sadan askeleen päähän
mangopuista, jotka tummina kohosivat tähtikirkasta taivasta vasten.

-- Pysy tässä kunnes kutsun.

Kim livahti pimeään. Hän tiesi, että leirin ympärillä luultavasti oli
vartioita, ja hän hymyili itsekseen kuullessaan erään raskaat askeleet.
Poika, joka voi kuutamoyönä pujotella Lahoren kaupungin kattojen yli
käyttäen jokaista pientäkin varjoa häivyttääkseen takaa-ajajansa,
ei joudu edes hyvin harjaantuneiden sotilasvartijoiden kynsiin. Hän
ryömi, kohteliaasti kylläkin, kahden vahtisotilaan välitse, ja milloin
juosten, milloin pysähtyen, milloin mataen tai vatsallansa maaten hän
vähitellen pääsi valaistun ruokailuteltan luo, ja painautuen kiinteästi
erään mangopuun taakse hän odotti, kunnes jostakin sanasta pääsisi
asioiden juoneen kiinni.

Ainoa asia, joka nyt hänen mieltänsä kiinnitti, oli miten saisi
lisää tietoja Punaisesta Härästä. Hänen luulonsa mukaan -- ja Kimin
tietämättömyys yksistä seikoista oli yhtä ihmeellinen ja odottamaton
kuin hänen tietonsa toisista -- saattoivat nuo miehet, yhdeksänsataa
perinpohjaista paholaista isän ennustuksen mukaan, kumartaa tuota
härkää pimeän tultua niinkuin hindut pyhää lehmää. Se olisi niinkuin
olla pitikin, ainakin johdonmukaista, ja senvuoksi olisi paras kysyä
tuolta kultaristiseltä mieheltä neuvoa. Toisaalta saattoi, kuten
hän muisti välttelemiensä vakavakasvoisten pappien tehneen Lahoren
kaupungissa, tämäkin ryhtyä tekemään kiusallisia kysymyksiä ja käskeä
hänen tietää huutia.

Mutta eikö Umballassa ollut näyttäytynyt, että hänen taivaanmerkkinsä
ennusti sotaa ja aseellisia miehiä? Eikö hän ollut Tähtien ystävä
samoin kuin koko maailman ystävä, joka oli pakahtumaisillaan kauheista
salaisuuksista? Ja lopuksi -- se oli kaikkien hänen nopeitten
ajatuksiensa pohjavirtaa -- tämä seikkailu oli ihastuttavaa jatkoa
hänen vanhoille talonkattoretkilleen, samalla kun se oli juhlallisen
ennustuksen täyttymistä. Hän makasi vatsallansa maassa ja kiemurteli
teltan ovelle päin, kädellään pidellen kaulassaan olevaa amulettia.

Asia oli niinkuin hän oli aavistanutkin. Sahibit rukoilivat jumalaansa,
sillä teltan keskessä olevalla pöydällä, sen ainoana marssinaikaisena
koristuksena, oli kultainen härkä, joka oli muovattu Pekingin
Kesäpalatsista otetusta vanhasta sotasaaliista, kullanpunainen härkä,
joka pää riipuksissa tallasi irlanninvihreätä kenttää. Sille sahibit
kohottivat lasinsa ja huusivat huikeasti yhteen ääneen.

Rykmentin papilla Arthur Bennettillä oli tapana lähteä teltasta,
kun tämä malja oli juotu, ja marssista väsyneenä hän oli tavallista
kömpelömpi liikkeissään. Kim tähysteli pää koholla pöydälle asetettua
ennustusmerkkiänsä, ja tällöin pappi polkaisi hänen olkapäällensä.
Kim pyörähti pois jalan alta, mutta kaatoi samalla papin, joka
ainiaan toiminnan miehenä tarttui häntä kurkkuun ja melkein kuristi
hänet. Kim puolestaan silloin potkaisi häntä epätoivoisesti vatsaan.
Bennett veti henkeä ja koukisti itsensä tuskan kourissa, mutta ei
hellittänyt otettansa, vaan kääntyen jälleen ympäri vei sanaa puhumatta
Kimin mukanaan omaan telttaansa. Maverickit olivat auttamattomia
ilvehtijöitä, ja papin mielestä oli senvuoksi parasta olla asiasta
vaiti, kunnes oli saanut tutkimuksen tehdyksi.

-- Mitä, sehän on poika! -- sanoi hän laahatessaan saaliinsa
telttalyhdyn alle. Sitten ankarasti ravistaen häntä hän huudahti: --
Mitä sinä teit? Sinä olet varas. _Choor? Mallum?_

Hänen hindu-sanavarastonsa oli jotenkin rajoitettu, ja kiihtynyt sekä
äkämystynyt Kim aikoi pysyä sinä, miksi häntä oli luultukin. Voimia
kootessaan hän mietti hyvin uskottavaa juttua sukulaissuussuhteistaan
jonkun kokkipojan kanssa ja samalla piti silmällä pakotietä papin
vasemman käsivarren alitse. Tilaisuus tuli, hän pujahti ovelle päin,
mutta pitkä käsivarsi ojentautui hänen peräänsä ja tarttui häntä
niskaan, katkaisten samalla amuletinrihman ja siepaten amuletin.

-- Anna se minulle. Oi, anna se minulle. Onko se hävinnyt? Anna minulle
paperit!

Sanat lausuttiin englanninkielellä .. alkuasukkaan ohuella, terävällä
ääntämistavalla, ja kappalainen hätkähti.

-- Veljeskunnan merkki, sanoi hän avaten kätensä. -- Ei, jokin
pakanallinen taikakalu. Mutta miten ... kuinka, sinähän puhut
englantia? Varastelevat pikku pojat saavat selkäänsä. Tiedätkö sen?

-- En minä varasta ... enkä ole varastanut. -- Kim vääntelehti
tuskasta, niinkuin koira, jota uhataan kepillä. -- Oh, anna se minulle.
Se on minun taikakaluni. Älä varasta sitä minulta.

Pappi ei välittänyt pojan pyynnöistä, vaan mennen teltan ovelle huusi
jonkun sinne. Lihavahko, sileäksi ajeltu mies ilmestyi esiin.

-- Minä pyytäisin teidän neuvoanne, isä Viktor, -- sanoi Bennett. --
Tapasin tämän pojan pimeässä ruokailuteltan ulkopuolella. Tavallisissa
oloissa olisin häntä kurittanut ja antanut hänen mennä, sillä luulen
häntä varkaaksi. Mutta hän tuntuu puhuvan englanninkieltä ja panee
jotakin arvoa kaulassa kantamaansa taikakaluun. Ajattelin teidän voivan
auttaa minua.

Bennettin mielestä oli kyllä rykmentin irlantilaisia varten asetetun
roomalaiskatolisen papin ja hänen välillään ylipääsemätön kuilu, mutta
merkille saattoi panna, että milloin Englannin kirkko oli tekemisissä
jonkin inhimillisen kysymyksen kanssa, se mielellään pyysi Rooman
kirkon apua. Bennettin virallinen inho "punaista naista" kohtaan oli
yhtä voimakas kuin hänen yksityinen kunnioituksensa isä Viktoria
kohtaan.

-- Varasko, joka puhuu englanninkieltä? Katsokaamme hänen taikakaluaan.
Ei, se ei ole mikään veljeskunnan merkki, Bennett. -- Hän ojensi
kätensä.

-- Mutta onko meillä oikeutta avata sitä? Kunnollinen selkäsauna...

-- Minä _en_ varastanut, väitti Kim. -- Te olette potkinut minua joka
paikkaan. Antakaa nyt minulle taikakaluni, ja minä menen pois.

-- Ei vallan niin vikkelästi. Katsotaanhan ensin, -- päätti
isä Viktor, hitaasti kiertäen auki Kimball O'Hara-poloisen _ne
varietur_-pergamentin, passin ja Kimin kastetodistuksen. Tälle
viimemainitulle oli isä -- luullen jotenkin tekevänsä ihmeitä pojalleen
-- useaan kertaan tuhrustanut: "_Pitäkää huolta pojasta. Olkaa hyvä,
pitäkää huolta pojasta_", ja lisännyt loppuun täyden nimensä ja
rykmenttinsä numeron.

-- Pimeyden voimat! ihmetteli isä Viktor, antaen kaikki Bennettille. --
Tiedätkö mitä nämä ovat?

-- Kyllä, sanoi Kim. -- Ne ovat minun, ja minä tahdon mennä.

-- En oikein ymmärrä, sanoi Bennett. -- Hän toi ne luultavasti
tarkoituksella. Siinä voi olla jokin kerjäläisen temppu.

-- Enpä ole milloinkaan nähnyt kerjäläistä, joka olisi ollut vähemmän
halukas jäämään seuraansa. Tässä on aimo annos salaperäisyyttä. Uskotko
Kaitselmukseen, Bennett?

-- Tokihan.

-- No niin, minä uskon ihmeisiin, mikä minusta merkitsee samaa.
Pimeyden voimat! Kimball O'Hara! Ja hänen poikansa! Mutta tämä poika
on alkuasukas, ja minä itse näin, että Kimball meni naimisiin Annie
Shottin kanssa. Kuinka kauan sinulla on ollut nämä esineet, poika?

-- Pienestä pitäen. -- Isä Viktor astui nopeasti lähemmäksi ja avasi
Kimin mekonkauluksen. -- Katsokaa, Bennett, hän ei ole aivan musta.
Mikä sinun nimesi on?

-- Kim.

-- Eli Kimball?

-- Ehkäpä. Sallitteko minun lähteä?

-- Onko muuta nimeä?

-- He käyttävät minusta nimeä _Kim Rishti ke_. Se merkitsee Rishtin Kim.

-- Mitä se on ... Rishti?

-- Se oli isäni rykmentti.

-- Jo ymmärrän: _Irish_, irlantilainen.

-- Niin. Siten isäni kertoi minulle. Isäni on elänyt.

-- On elänyt missä?

-- On elänyt. _Tietysti_ hän on kuollut ... mennyt loppuun.

-- Ohoo! Sinä esität sen vähän oudosti.

Bennett keskeytti. -- Saattaa olla, että olen tehnyt pojalle vääryyttä.
Hän on varmasti valkoinen, vaikka ilmeisesti hoidotta jäänyt. Taisin
pidellä häntä pahoin. Ei suinkaan viini...

-- Antakaa hänelle siis vähän sherryä ja asettakaa istumaan vuoteelle.
No, Kim, jatkoi isä Viktor, ei sinulle tehdä pahaa. Juo tämä ja kerro
meille itsestäsi. Kerro täysi totuus, jollei sinulla ole mitään sitä
vastaan.

Kim yski vähän laskiessaan tyhjän lasin kädestänsä ja harkitsi. Tilanne
tuntui vaativan sekä varovaisuutta että vikkelää mielikuvitusta. Pojat,
jotka tavataan telttain läheisyydessä, saavat tavallisesti selkäänsä,
ja sitten heidät ajetaan pois. Mutta hän ei ollut saanut lainkaan
vitsaa; amuletti oli ilmeisesti hänelle hyödyksi, ja hänestä tuntui
siltä kuin Umballan ennustus ja nuo muutamat sanat, jotka hän saattoi
muistaa isänsä höpinästä, soveltuisivat ihmeellisesti yhteen. Mitenkäpä
muutoin tuo lihava isä olisi ollut niin utelias, miksikä tuo laihempi
mies olisi antanut tuota kuumaa keltaista juomaa?

-- Isäni kuoli Lahoren kaupungissa, kun olin hyvin pieni. Nainen piti
_kabarri_-myymälää vuokra-ajuriaseman läheisyydessä. -- Kim aloitti
juttunsa oikopäätä vähän epätietoisena, minkä verran totuus häntä
auttaisi.

-- Oliko se äitisi?

-- Ei! -- Kim heilautti kättään inhoavin liikkein. -- Hän meni loppuun,
kun minä olin syntynyt. Isä sai nämä paperit Jadoo Gheristä ...
mitenkä sitä nimitätte? -- Bennett nyökäytti päätänsä -- koska hän oli
siellä hyvässä asemassa. Isä sanoi minulle niin. Hän sanoi myöskin, ja
bramiini, joka piirsi hiekkaan Umballassa, kaksi päivää sitten, hän
sanoi, että tapaan punaisen härän vihreällä niityllä ja että härkä
auttaa minua.

-- Ihmeellinen pikku valehtelija, mutisi Bennett.

-- Pimeyden voimat, minkälainen maa! mutisi isä Viktor. -- Jatka, Kim.

-- Minä en varastanut. Sitäpaitsi, minä olen juuri nykyään hyvin
pyhän miehen oppilas. Hän odottaa ulkona. Me näimme kahden miehen
tulevan lippuja kantaen ja valmistavan paikkaa. Niinhän aina unessa
tapahtuu tai ... ennustuksen mukaan. Siitä tiesin, että ennustus oli
käymässä toteen. Minä näin punaisen härän vihreällä niityllä, ja isä
oli sanonut: "Yhdeksänsataa _pukka_-paholaista ja eversti ratsastaen
hevosella tulevat pitämään huolta sinusta, kun löydät punaisen härän."
En tiennyt mitä tehdä, kun näin härän, vaan menin pois ja palasin
pimeän tullen. Tahdoin nähdä härän jälleen, ja näin sen ja ... sahibit
rukoilemassa sitä. Hän istuu tuolla ulkona. Teettekö hänelle pahaa, jos
kutsun hänet nyt? Hän on hyvin pyhä mies. Hän voi todistaa kaikki mitä
sanon, ja hän tietää, etten ole varas.

-- Upseerit rukoilemassa härkää! Mitä hullunkummaa se merkitsee?
päivitteli Bennett. -- Pyhän miehen oppilas! Onko poika mieletön?

-- Se on O'Haran poika, aivan varmaan. O'Haran poika liitossa kaikkien
pimeiden voimien kanssa. Juuri sellaista olisi hänen isänsä tehnyt
juovuksissa ollessaan. Parasta kai on kutsua se pyhä mies. Hän ehkä
tietää jotakin.

-- Hän ei tiedä mitään, sanoi Kim. -- Minä näytän teille hänet, jos
tulette mukaan. Hän on minun isäntäni. Sitten me voimme mennä.

-- Pimeyden voimat! oli kaikki, mitä isä Viktor sai sanotuksi, kun
Bennett meni ulos pidellen lujasti poikaa käsivarresta.

He tapasivat laaman siinä, minne poika oli hänet jättänyt.

-- Minun etsimiseni on päättynyt, huusi Kim kansan murteella. -- Minä
olen löytänyt härän, mutta jumalat tietävät, mitä sitten tulee. Eivät
ne sinulle tee pahaa. Tule lihavan papin telttaan tämän laihan miehen
mukana ja katso mitä tapahtuu. Kaikki on siellä uutta, eivätkä he osaa
hindukieltä. He ovat vain sukimattomia aaseja.

-- Sitten ei ole oikein tehdä pilaa heidän tietämättömyydestään,
virkkoi laama. -- Minä olen iloissani, jos olet onnistunut, chelani.

Arvokkaasti ja luottavasti hän astui pieneen telttaan, tervehti pappeja
niinkuin kirkonmies ja istuutui avonaisen hiilivalkean ääreen. Teltan
keltaisen sisustuksen heijastus lampun valossa sai hänen kasvonsa
hohtamaan kullankeltaisina.

Bennett tarkasteli häntä sillä välinpitämättömyydellä, joka pitää
halveksivasti yhdeksää kymmenettäosaa ihmiskunnasta pakanoina.

Laama puhutteli Kimiä: -- Ja mikä oli tulos etsinnästäsi? Mitä lahjoja
Punainen Härkä on tuonut?

-- Hän kysyy, mitä aiotte tehdä, sanoi Kim, ottaen omaksi edukseen
tulkkina olemisen. Bennett katsahti levottomana isä Viktoriin.

-- En ymmärrä, mitä tällä fakiirilla on tekemistä pojan kanssa, joka
on epäilemättä hänen uhrinsa tai liittolaisensa, aloitti Bennett. --
Emmehän voi sallia englantilaisen pojan... Jos hän on vapaamuurareihin
kuuluneen miehen poika, on parasta, että hän mitä pikimmin pääsee
vapaamuurarien orpokotiin.

-- Ah! Ymmärrän, tehän olette rykmentin vapaamuurarilooshin sihteeri,
lausui isä Viktor. -- Mutta voisimmehan sanoa vanhalle miehelle, mitä
aiomme tehdä. Hän ei näytä heittiöltä.

-- Minun kokemukseni mukaan ei milloinkaan saa selvää itämaalaisen
mielestä. No, Kimball, minä tahdon, että kerrot tälle miehelle, mitä
haastan ... sana sanalta.

Kim kokosi seuraavien lauseiden sisällön ja aloitti näin:

-- Pyhä mies, tämä kameelin näköinen laiha hupsu sanoo, että minä olen
erään sahibin poika.

-- Mutta kuinka?

-- Oh, kyllä se on totta. Minä tiesin sen syntymästäni saakka,
mutta _hän_ sai sen selville vain lukien paperista, joka on
kaula-amuletissani. Hänen mielestään sellainen, joka on kerran ollut
sahib, on aina sahib. Ja keskenänsä he ovat tuumineet pitää minut tässä
rykmentissä tai lähettää minut _madrissahiin_ (kouluun). Sellaista on
ennenkin tapahtunut. Minä olen aina välttänyt sitä. Tuo lihava hupsu
on yhtä mieltä ja tuo kameelinkaltainen toista. Mutta se ei minua
huoleta. Voinhan olla täällä yön ja seuraavankin. On sellaista ennenkin
sattunut. Sitten juoksen tieheni ja palaan luoksesi.

-- Mutta selitä heille, että sinä olet oppilaani. Sano heille, kuinka
tulit luokseni, kun minä olin heikko ja eksyksissä. Kerro heille
etsinnästämme, niin he kyllä varmasti päästävät sinut heti.

-- Olen jo selittänyt heille. He nauravat ja puhuvat poliisista.

-- Mitä te puhutte? kysyi herra Bennett.

-- Oh, hän sanoo vain, että jollette laske minua, estää se häntä
asiansa toimittamisessa ... hänen tärkeissä yksityisasioissaan.
Jos tietäisitte, mikä hänen asiansa on, ette olisi niin halukkaita
häiritsemään sitä.

-- Mikä se sitten on? kysyi Viktor, katsellessaan laaman kasvoja hiukan
kiinnostuneena.

-- Tässä maassa on eräs joki, jonka hän kovin hartaasti tahtoo löytää.
Sen on synnyttänyt vasama, jonka -- Kim polki jalkaa kärsimättömänä
miettiessään, miten hän kääntäisi kansanmurteesta huonolle
englanninkielelle kertomuksen. -- Oh, sen teki herramme Buddha,
jumala, jonka tiedätte. Jos pesette itsenne siinä joessa, pääsette
vapaaksi kaikista synneistä ja tulette valkoisiksi kuin puuvilla.
(Kim oli aikanaan kuullut lähetyssaarnaajan puhuvan.) Minä olen hänen
oppilaansa, ja meidän _täytyy_ löytää se joki. Se on niin tärkeä meille.

-- Kerro se uudestaan, sanoi Bennett. Kim totteli ja paranteli
tarinaansa.

-- Mutta tämähän on törkeää pilkkaa, huusi Englannin kirkon pappi.

-- Hm, hm, jupisi isä Viktor myötätuntoisesti. -- Antaisin paljon
osatakseni puhua kansankieltä. Joki, joka pesee pois synnit! Ja kuinka
kauan olette sitä etsineet?

-- Oh, monta päivää. Nyt me tahdomme lähteä etsimään sitä jälleen.
Eihän se ole täällä, tiedättehän.

-- Kyllä ymmärrän, sanoi isä Viktor vakavasti. -- Mutta et sinä voi
enää olla tämän vanhan miehen seurassa. Olisi eri asia, Kim, ellet
olisi sotilaan poika. Sano hänelle, että rykmentti pitää huolta sinusta
ja kasvattaa sinusta yhtä hyvän miehen kuin ... niin hyvän miehen kuin
suinkin on mahdollista. Sano hänelle, että jos hän uskoo ihmeitä, niin
hänen täytyy uskoa, että...

-- Ei ole tarvis vedota hänen herkkäuskoisuuteensa, keskeytti Bennett.

-- Sitä en aiokaan tehdä. Hänen täytyy uskoa, että pojan tulo
tänne ... omaan rykmenttiinsä ... etsimään punaista härkäänsä on ihme.
Miettikääpä mitä muita mahdollisuuksia olisi ollut, Bennett. Tämä ainoa
poika koko Intiassa ja meidän rykmenttimme kaikkien muiden joukosta
marssimassa häntä vastaan! Siinä on jotakin edeltäpäin määrättyä. Niin,
sano hänelle, että se on Kismet. Kismet, _mallum?_ (Ymmärrätkö?)

Hän kääntyi laaman puoleen, jolle hän olisi yhtä hyvin voinut puhua
Mesopotamiasta.

-- He sanovat, -- ja vanhan miehen silmä kirkastui, kun Kim puhui, --
he sanovat, että minun horoskooppini ennustus on täyttynyt, ja että kun
minut nyt on johdettu takaisin ... vaikka lähdinkin, niinkuin tiedät,
uteliaisuudesta sitä katsomaan ... näiden ihmisten ja heidän punaisen
härkänsä luokse, minun täytyy mennä kouluun ja tulla sahibiksi. Minä
olen nyt myöntyvinäni, sillä pahimmassa tapauksessa se merkitsee
vain muutamia aterioita, jotka syön poissa sinun luotasi. Sitten
pujahdan tieheni ja kuljen pitkin tietä Saharunporeen. Pysy senvuoksi,
pyhä mies, tuon Kulu-naisen seurassa ... älä missään tapauksessa
loittone hänen vaunuistansa, kunnes tulen jälleen. Minun merkkinihän
puhui sodasta ja aseellisista miehistä. Katsohan, kuinka ne ovat
antaneet minulle viiniä juotavaksi ja asettaneet minut tällaiseen
kunniapaikkaan! Minun isäni on varmaankin ollut joku suuri henkilö.
Senvuoksi, jos he minuakin kunnioittavat, on se hyvä. Jollei, niin
hyvä sekin. Miten hyvänsä käyneekin, juoksen takaisin luoksesi, kun
kyllästyn. Mutta pysy sinä rajputilaisten seurassa, muutoin en löydä
jälkiäsi... Niin. Oh, niin, sanoi poika, -- minä olen sanonut hänelle
kaikki, mitä käskitte.

-- En ymmärrä mitään syytä, miksi ukko vielä viipyy, sanoi Bennett,
pistäen kätensä housuntaskuun. -- Voimmehan myöhemmin tutkia
yksityiskohtia ... ja minä annan hänelle rup...

-- Anna hänelle aikaa. Ehkäpä hän on mielistynyt poikaan, sanoi isä
Viktor, puolittain estäen Bennettin kädenliikkeen.

Laama veti esiin rukousnauhansa ja painoi leveäreunaisen hattunsa
alemmaksi silmien yli.

-- Mitä hän nyt tahtoo?

-- Hän sanoo -- Kim kohotti kättään -- hän sanoo: "Olkaa hiljaa." Hän
tahtoo puhua minulle. Näettekös, te ette ymmärrä sanaakaan siitä, mitä
hän sanoo, ja minä luulen, että jos te puhutte, kiroaa hän teitä hyvin
pahoin. Kun hän ottaa rukousnauhansa noin esille, tahtoo hän, näettekö,
aina silloin olla rauhassa.

Molemmat englantilaiset istuivat hämmästyneinä, mutta Bennettin
silmissä oli ilme, joka ei luvannut hyvää Kimille, jos hän joutuisi
uskonnollisen kasvatuksen alaiseksi.

-- Sahib ja sahibin poika... Laaman ääni oli tuskasta käheä. -- Mutta
eihän kukaan valkoinen mies tunne maata ja maan tapoja, niinkuin sinä
tunnet. Kuinka se voi olla silloin totta?

-- Mitä sillä on väliä, pyhä mies. Muista vain, että kysymyksessä on yö
tai pari. Muista, että minä voin muuttua äkkiä. Tulee käymään niinkuin
silloin, kun ensimmäisen kerran puhuin sinulle Zam-Zammahin, suuren
kanuunan, luona...

-- Poika, joka oli valkoisten miesten puvussa, kun ensin menin
Ihmeitten taloon. Ja toisella kerralla olit hindu. Mikähän kolmas
muotosi on? Hän nauroi väsyneesti. -- Ah, chela, sinä olet tehnyt
pahoin vanhaa miestä kohtaan, sillä minun sydämeni kiintyi sinuun.

-- Ja minun sydämeni sinuun, mutta mistä minä tiesin, että punainen
härkä saattaisi minut tällaiseen pulmaan?

Laama peitti uudelleen kasvonsa ja hypisteli hermostuneesti
rukousnauhaansa. Kim istuutui hänen viereensä ja otti hänen vaatteensa
poimun käteensä.

-- Niinkö siis asia on, että poika on sahib? jatkoi laama väräjävällä
äänellä. -- Sellainen sahib kuin hän oli, joka hoiti kuvia Ihmeitten
talossa. -- Laaman kokemukset valkoisista miehistä olivat hyvin
vähäiset. Hän ikäänkuin toisti läksyä. -- Siispä ei näytä soveliaalta,
että hän tekisi toisin kuin sahibit tekevät. Hänen täytyy palata oman
kansansa luokse.

-- Päiväksi ja yöksi ja päiväksi, vakuutti Kim.

-- Ei, älä tee sitä, et saa!

Isä Viktor näki Kimin siirtyvän ovelle päin ja pani jalkansa lujasti
eteen.

-- Minä en ymmärrä valkoisten miesten tapoja. Se pappi, joka näytti
kuvia Ihmeitten talossa, oli ystävällisempi kuin tämä laiha mies
täällä. He ottavat tämän pojan minulta. He tahtovat oppilaastani tehdä
sahibin. Voi minua, kuinka voin löytää jokeni? Eikö _heillä_ ole
oppilaita? Kysy!

-- Hän sanoo olevansa hyvin murheellinen, sillä hän ei voi löytää jokea
enää. Hän sanoo: "Miksei teillä ole oppilaita ja miksi ette lakkaa
kiusaamasta häntä?" Hän tahtoo päästä puhtaaksi synneistään.

Ei Bennett ei isä Viktorkaan voinut löytää vastausta siihen.

Suruissaan laaman tuskasta sanoi Kim englanninkielellä: -- Jos te
laskette meidät, niin me lähdemme hiljaa pois emmekä varasta. Me
etsimme sitä jokea, niinkuin ennenkin; soisinpa, etten olisi tullut
tänne tapaamaan punaista härkää ja kaikkea muutakin. Minä en tahdo
niitä.

-- Se oli paras työ, mitä milloinkaan olet itsellesi tehnyt, nuori
poikaseni, sanoi Bennett.

-- Miten taivaan nimessä voisin lohduttaa häntä! sanoi isä Viktor
katsellen laamaa tarkkaavasti. -- Hän ei voi saada poikaa mukaansa, ja
hän on kuitenkin hyvä mies ... olen vakuuttunut siitä. Bennett, jos
annatte hänelle tuon rupeen, hän kiroo teidät tyyten tykkänään!

He istuivat hiljaa pitkän aikaa. Sitten laama kohotti päänsä ja katseli
etäisyyteen.

-- Ja minä olen Tien kulkija, sanoi hän katkerasti. -- Synti on
minun ja rangaistuskin kohtaa minua. Uskottelin itselleni ... sillä
nyt näen, että se oli vain uskottelua ... että sinut lähetettiin
luokseni auttamaan minua etsinnässäni. Ja niin sydämeni taipui sinun
hyvyyteesi ja ystävällisyyteesi ja viisauteesi, vaikka niin nuori olit.
Mutta niiden, jotka seuraavat Tietä, ei tule antaa minkään halun tai
kiintymyksen sallia kiihdyttää heitä, sillä se on vain näköharhaa.
Niinkuin sanoo...

Hän lausui vanhan kiinalaisen lauseen ja pari muuta lisäksi.

-- Minä astuin pois Tieltä, chelani. Se ei ollut sinun syysi. Minä
ihastuin nähdessäni elämää, uusia ihmisiä, ja iloitsin siitä, että sinä
ihastuit niitä nähdessäsi. Minä mielistyin sinuun, vaikka minun olisi
tullut ajatella vain etsintääni. Nyt minä murehdin, kun sinut otettiin
pois. Ja jokeni on kaukana. Minä olen rikkonut Lakia.

-- Pimeyden voimat! sanoi isä Viktor, joka rippitunnustuksiin
tottuneena ymmärsi joka lauseessa olevan tuskan sävyn.

-- Nyt ymmärrän, että Punaisen Härän merkki oli aiottu yhtä hyvin
minulle kuin sinullekin. Kaikki halut ovat punaisia ja pahoja. Minä
tahdon tehdä parannuksen ja etsiä jokeani yksin.

-- Mene ainakin takaisin tuon Kulun naisen luo, kehotti Kim, -- muutoin
eksyt tiellä. Hän on ruokkiva sinua, kunnes palaan luoksesi.

Laama viittasi kädellään merkiksi, että asia oli lopullisesti päätetty
hänen mielessään.

-- No nyt, hänen äänensä muuttui, kun hän kääntyi Kimin puoleen, --
mitä he sinulle tekevät? Voinhan ainakin toimittamalla jonkin ansiotyön
pyyhkiä pois entiset virheet.

-- He aikovat tehdä minusta sahibin. Huomisen päivän perästä minä
palaan. Älä murehdi.

-- Minkäkaltaisen? Sellaisenko kuin tämä ... vaiko tuo mies? -- Hän
viittasi isä Viktoriin. -- Vai sellaisenko jommoisia näin tänä
iltana ... miehiä, joilla on miekat ja jotka astuvat raskaasti?

-- Ehkäpä.

-- Se ei ole hyvä. Ne miehet noudattavat halujaan ja joutuvat lopuksi
tyhjyyteen. Sinä et saa tulla heidän kaltaisekseen.

-- Umballan pappi sanoi, että minun tähteni merkitsi sotaa, vastusti
Kim. -- Minä kysyn noilta hupsuilta mutta eihän sitäkään tarvita.
Juoksen tieheni tänä iltana, sillä minähän vain tahdoin nähdä näitä
uusia asioita.

Kim teki pari kolme kysymystä englanninkielellä isä Viktorille ja
käänsi vastaukset laamalle.

Laama vastasi: -- Te otatte hänet minulta, ettekä voi sanoa mitä
hänestä teette. Sanokaa se minulle, ennenkuin lähden, sillä ei ole
pieni asia kasvattaa lasta.

-- Sinut lähetetään kouluun, kuului vastaus. -- Sitten myöhemmin
näemme, mitä sen jälkeen tehdään. Mielelläsi olisit kai soturi, Kimball?

-- _Gorah-log_ (valkopukuinen mies)! Ee-ei! ei -- Kim pudisti päätänsä
pontevasti. Hänen luonteessaan ei ollut mitään, mikä olisi osoittanut
taipumusta sotilasharjoituksiin ja järjestykseen. -- Minä en tahdo
tulla sotilaaksi.

-- Sinä tulet siksi, miksi sinut määrätään, sanoi Bennett, -- ja sinun
pitäisi olla kiitollinen, kun me autamme sinua.

Kim hymyili säälivästi. Jos nämä miehet olivat sellaisessa
harhakäsityksessä, että hän tekisi jotakin sellaista, mitä hän ei
halunnut, sitä parempi.

Jälleen seurasi tuokion hiljaisuus. Bennett näytti kärsimättömältä ja
ehdotti kutsuttavaksi vartiosotilaan, joka veisi pois fakiirin.

-- Antavatko ne ilmaiseksi vai myyvätkö opetusta sahibien luona? Kysy
heiltä! sanoi laama, ja Kim käänsi.

-- He sanovat että rahaa maksetaan opettajalle ja että rykmentti maksaa
sen ... mutta mitäpä hyötyä siitä on? Vain yhden yön aion viipyä.

-- Ja ... kuta enemmän rahaa maksetaan, sitä enemmänkö opetusta
annetaan? laama ei ottanut huomioon Kimin aikomusta karata. -- Ei ole
väärin maksaa opetuksesta; tietämättömän auttaminen viisauteen on aina
ansiollista. -- Hän sormeili kiivaasti rukousnauhaansa. Sitten hän
katsoi sortajiinsa.

-- Kysy heiltä, kuinka paljon he vaativat rahaa antaakseen viisaan ja
soveliaan opetuksen ja missä kaupungissa sellaista opetusta annetaan.

-- No niin, sanoi isä Viktor englanninkielellä, kun Kim oli tulkinnut
kysymyksen. -- Siitäpä on kysymys. Rykmentti maksaisi puolestasi koko
ajan, minkä olet sotilasten orpokodissa, tai voisit myöskin päästä
Punjabin vapaamuurarien orpokotiin (eipä sillä, että hän tai sinä
ymmärtäisitte, mitä se merkitsee). Paras kasvatuspaikka pojille,
minkä Intiassa voi saada, on tietenkin Pyhän Xavierin Lucknowissa. --
Tämän tulkitseminen vei jonkin aikaa, sillä Bennett tahtoi alinomaa
keskeyttää.

-- Hän tahtoisi tietää kuinka paljon se maksaa, sanoi Kim rauhallisesti.

-- Kaksi- tai kolmesataa rupeeta vuodessa. -- Isä Viktor ei kyennyt
enää ihmettelemään mitään. Bennett oli kärsimätön eikä ymmärtänyt
keskustelun tarkoitusta.

Kim tulkitsi laaman vastauksen isä Viktorille: -- Hän pyytää, että
kirjoittaisitte tuon kaupungin nimen ja rahasumman paperille ja
antaisitte sen hänelle. Ja hän sanoo, että panisitte nimenne alle,
sillä hän kirjoittaa jonakin päivänä kirjeen teille. Hän sanoo, että te
olette hyvä mies. Hän sanoo, että toinen mies on hupsu. Hän lähtee pois.

Laama nousi äkkiä. -- Lähden jatkamaan etsimääni, huudahti hän, ja
samassa hän oli mennyt.

-- Hän joutuu suoraan etuvartioiden kynsiin, huusi isä Viktor hypähtäen
ylös, samassa kun laama riensi ulos. -- Mutta en voi jättää poikaa. --
Kim kääntyi vikkelästi ikäänkuin seuratakseen laamaa, mutta malttoi
mielensä. Vartiosoturin huutoa ei kuulunut ulkoa. Laama oli hävinnyt.

Kim asettui mukavasti istumaan papin vuoteelle. Olihan laama ainakin
luvannut jäädä kululaisen naisen matkaseuraan, ja muut olivat
vähäarvoisia asioita. Häntä huvitti se, että molemmat papit olivat niin
kiihtyneitä. He keskustelivat kauan matalalla äänellä, ja isä Viktor
koetti selittää jotakin suunnitelmaa herra Bennettille, joka näytti
epäuskoiselta. Kaikki tämä oli aivan uutta ja hauskaa, mutta Kim tunsi
olevansa uninen.

He kutsuivat miehiä telttaan, ja muuan näistä oli varmastikin rykmentin
päällikkö, niinkuin Kimin isä oli ennustanut. He kysyivät häneltä
kaikenlaista, etenkin naisesta, joka oli häntä hoitanut; siihen Kim
vastasi totuudenmukaisesti. He eivät näyttäneet pitävän naista hyvänä
hoitajana.

Joka tapauksessa tämä kaikki oli uuden uutukaisinta hänelle. Ennemmin
tai myöhemmin hän saattaisi, jos haluaisi, paeta suureen rajattomaan
Intiaan, loitolle pappien ja telttain ja sotapäälliköiden luota. Sillä
välin, jos sahibeihin jotakin voi vaikuttaa, hän tekisi parhaansa.
Olihan hänkin valkoihoinen.

Pitkien puheitten perästä, joita hän ei voinut tajuta, he luovuttivat
hänet kersantin haltuun, jolle annettiin samalla tarkat määräykset
kaikella muotoa estää hänen pakoyrityksensä. Rykmentti oli menossa
Umballaan, ja Kim lähetettäisiin osaksi vapaamuurarien kustannuksella,
osaksi kerätyillä varoilla kaupunkiin, jonka nimi oli Sanawar.

-- Tämä asia on mitä ihmeellisin, eversti, sanoi isä Viktor, puhuttuaan
yhteen menoon ainakin kymmenen minuuttia. -- Hänen buddhalainen
ystävänsä on mennyt tiehensä otettuaan minun nimeni ja osoitteeni
tietoonsa. En voi ymmärtää, aikooko hän maksaa pojan kasvatuksesta vai
valmistaneeko hän jotakin taikatemppua omasta puolestaan.

Sitten hän kääntyi Kimin puoleen sanoen: -- Sinä tulet kyllä kerran
olemaan kiitollinen ystävällesi Punaiselle Härälle. Me kasvatamme
sinusta miehen Sanawarissa ... vaikkapa sinusta sitten tulisi
protestanttikin.

-- Tietysti ... aivan varmaan, sanoi Bennett.

-- Mutta ettehän te mene Sanawariin, sanoi Kim.

-- Mutta mehän menemme Sanawariin, pieni mies. Se on ylipäällikön
määräys, ja hänpä on vähän tärkeämpi henkilö kuin O'Haran poika.

-- Te ette mene Sanawariin. Tehän menette sotaan.

Kova naurun remahdus räjähti täyteen ahdetussa teltassa.

-- Kun opit tuntemaan rykmenttiäsi vähän paremmin, et sekota
marssijärjestystä taistelujärjestykseen, Kim. Me toivomme jolloinkin
pääsevämme sotaankin.

-- Oh, kyllä minä sen tunnen. -- Kim ampui nuolensa taas umpimähkään.
Jolleivät he nyt olleet sotaan menossa, eivät he silloin ainakaan
tienneet sitä, mitä hän oli kuullut haasteltavan kuistilla Umballassa.
-- Minä tiedän, ettette nyt ole sodassa, mutta minä voin sanoa teille,
että heti kun tulette Umballaan, teidät lähetetään sotaan ... uuteen
sotaan. Siihen menee kahdeksantuhatta miestä, sitäpaitsi kanuunoita.

-- Sepä oli selvään sanottu. Kuuluuko ennustaminenkin sinun moniin
ominaisuuksiisi? Viekää hänet pois, kersantti. Hankkikaa hänelle
puku rumpalipoikien varastoista ja pitäkää huolta, ettei hän livahda
sormienne välistä. Kuka voi väittää, että ihmeitten aika on ohi! Minun
täytynee nyt mennä vuoteeseen, ymmärrys-parkani on aivan menehtymässä.

Leirin toisessa päässä istui Kim tuntia myöhemmin mykkänä kuin villi
eläin ... vast'ikään yltyleensä pestynä, kauhistuttavan kankeassa
puvussa, joka hankasi hänen sääriään ja käsivarsiaan.

-- Kummallinen linnunpoika, puheli kersantti. -- Hän ilmestyy äkkiä --
keltanaamaisen bramiinin seurassa ja isänsä paperit kaulassaan olevassa
pussissa -- ja puhuu kaikenmoisia juttuja punaisesta härästä. Bramiini
häviää tiehensä ilman pitempiä selityksiä, ja poika istuu jalat
ristissä papin vuoteella ennustaen veristä sotaa kaikille. Intia on
hirmuinen maa jumalaa pelkääville miehille. Kytkenpä hänet jalastansa
telttapaaluun, jottei hän pääse livahtamaan katon läpi. Mitä sinä
sanoitkaan sodasta?

-- Kahdeksantuhatta miestä, paitsi kanuunoita, sanoi Kim. -- Pianpa
saat nähdä.

-- Kyllä sinä olet kumma veitikka. Laskeudu nyt lepäämään rumpujen
väliin ja nuku hyvin. Nuo pojat tulevat viereesi vartioimaan
nukkuessasi.



VI


Sangen varhain seuraavana aamuna pantiin valkoiset teltat kokoon, ja
ne hävisivät näkyvistä, kun maverickit lähtivät syrjätietä marssimaan
Umballaan.

Kulku ei sivuuttanut edellisen illan levähdyspaikkaa, eikä Kim, joka
tallusteli kuormastovaunujen mukana sotilaiden vaimojen huomautuksien
esineenä, tuntenut itseänsä niin rohkeaksi kuin edellisenä iltana. Hän
huomasi olevansa tarkoin vartioitu ... isä Viktor toisella puolella ja
herra Bennett toisella.

Aamupäivällä joukko pysähtyi. Kameelilla ratsastava lähetti toi
päällikölle kirjeen. Tämä luki sen ja kääntyi puhumaan eräälle
majurille. Vaikka Kim oli puoli mailia jäljempänä, kuuli hän voimakkaan
ja iloisen hälinän, joka asteittain siirtyi häneen asti paksun tomun
läpi. Sitten joku taputti häntä selkään huutaen: -- Sanopa, mitenkä
tiesit, sinä pieni noidanpoika! Isä Viktor, koettakaa saada hänet
selittämään.

Ratsu pysähtyi hänen viereensä, ja hänet nostettiin papin eteen
satulaan.

- No niin, poikani, eilisiltainen ennustuksesi on toteutunut, olemme
saaneet määräyksen lähteä Umballasta rintamalle huomisaamuna.

-- Mitä se merkitsee? kysyi Kim, sillä puhe rintamasta ynnä muusta oli
aivan outoa hänelle.

-- Me lähdemme sotaan, niinkuin sanoit.

-- Tietysti te menette sotaan. Minähän sanoin eilen illalla.

-- Niin sanoit, mutta pimeyden valtojen nimessä, kuinka sen tiesit?

Kimin silmä välähti. Hän puristi huulensa yhteen, nyökäytti päätänsä
ja näytti hyvin salaperäiseltä. Pappi ratsasti eteenpäin tomupilvessä,
ja sotamiehet, kersantit ja aliupseerit haastelivat keskenään pojasta.
Rykmentin päällikkö, joka ratsasti joukon etunenässä, katseli häntä
hyvin ihmeissään.

-- Ehkäpä hän oli kuullut joitakin basaarihuhuja, sanoi hän.

-- Mutta sittenkin... Hän vilkaisi kädessään olevaan paperiin. --
Kummallista, asiahan päätettiin vasta viimeisten kahden päivän kuluessa.

-- Onko sinunlaisia poikia useampia Intiassa? kysyi isä Viktor, -- vai
oletko sinä jonkinlainen _lusus naturae_ (luonnon oikku)?

-- Nyt kun olen teille sen ilmaissut, sanoi poika, -- tahdotteko antaa
minun palata vanhukseni luokse? Jollei hän ole jäänyt tuon Kulun naisen
seuraan, pelkään hänen kuolevan.

-- Siitä päättäen, mitä näin, pystyy hän yhtä hyvin pitämään huolta
itsestään kuin sinäkin. Et pääse. Sinä olet tuonut meille onnea, ja me
aiomme tehdä sinusta miehen. Saat mennä takaisin kuormastovaunuille, ja
illalla tulet luokseni.

Lopun päivää Kim huomasi saavansa osakseen kunnioittavampaa huomiota
noiden monen sadan valkoisen miehen taholta. Kertomus hänen leiriin
ilmestymisestään, tieto hänen sukuperästään ja hänen ennustuksestaan ei
ollut suinkaan menettänyt sisällyksestään mies mieheltä toistettuna.
Eräs muodottoman lihava valkoinen nainen, joka istui suurella
makuuvaatekuormalla, kysyi pojalta salaperäisesti, luuliko Kim hänen
miehensä palaavan sodasta. Kim mietti vakavana asiaa ja sanoi hänen
palaavan, jonka perästä nainen antoi hänelle ruokaa.

Monessa suhteessa tämä pitkä jono, jossa soittokunta silloin tällöin
kajautteli säveliä ja kaikki puhuivat ja nauroivat iloisesti, muistutti
jotakin Lahoren kaupungin juhlaa. Tähän asti ei ollut näkynyt
oireitakaan kovasta työnteosta, jonka vuoksi Kim päätti kaikesta
sydämestään antautua mukaan.

Iltapuolella tuli heitä vastaan soittokuntia, jotka sävelin saattoivat
heitä leiripaikalle, Umballan rautatieaseman lähelle. Siitä koitui
mielenkiintoinen yö. Toisten rykmenttien miehet tulivat tervehtimään
maverickejä, ja nämä puolestaan kävivät vastatervehdyksillä. Lähetit
riensivät kutsumaan heitä takaisin ja kohtasivat toisia lähettejä
samoilla asioilla, ja hetken perästä raikuivat torvet hurjasti kutsuen
lisää lähettejä ja upseereja palauttamaan järjestystä. Maverickit
olivat tunnettuja vilkkaudestaan, ja nytkin täytyi vanhaa mainetta
pitää yllä.

Mutta seuraavana aamuna he kokoontuivat asemasillalle erinomaisessa
kunnossa ja järjestyksessä, ja Kim, joka jäi jälkijoukkoon sairaiden
ja naisten sekä poikien mukana, huomasi olevansa huutamassa innokkaita
jäähyväisiä junien poistuessa.

Sahibina oleminen oli tähän asti ollut peräti hauskaa, mutta hän
käsitteli sittenkin varovasti sitä seikkaa. Hänet johdettiin
rumpalipojan vartioimana takaisin tyhjiin, valkoisiksi laastittuihin
leiriparakkeihin, joiden lattiat olivat täynnä rikkoja ja paperipalasia
ja joissa kaikui kovin ontolta hänen siellä astellessaan.
Alkuasukkaiden tapaan hän kyyristyi kokoon eräälle makuuvaatteista
tyhjennetylle vuoteelle ja nukahti. Äkäinen mies tuli sisään, herätti
hänet ja sanoi olevansa koulun opettaja. Se riitti saamaan Kimin
sulkeutumaan kuoreensa.

Hän kykeni ennestään nipin napin ottamaan tolkun englanninkielisistä
poliisimääräyksistä, koska ne koskivat hänen omaa mukavuuttaan. Ja
monien vieraiden joukossa, jotka olivat käyneet hänen holhoojansa,
ennenmainitun naisen luona, oli ollut eräs hullunkurinen saksalainen,
joka maalaili kulisseja kuljeskelevalle teatteriseurueelle. Hän kertoi
Kimille olleensa mukana "barrikaadeilla vuonna 48" ja sen vuoksi --
ainakin Kim oli ymmärtänyt niin -- hän opettaisi poikaa kirjoittamaan,
jos vain saisi ruokaa. Kim oli vaivoin saatu niin pitkälle, että hän
oppi yksityiset kirjaimet, mutta ei hän juuri lempein tuntein niitä
muistellut.

-- En minä osaa mitään. Menkää tiehenne, sanoi Kim, joka aavisti
pahaa. Silloin mies tarttui häntä korvaan ja laahasi hänet eräässä
sivurakennuksessa olevaan huoneeseen, jossa tusinan verran
rumpalipoikia oli istumassa, ja käski hänen olla hiljaa, jollei hän
muutakaan osaisi. Sen hän kyllä onnistui suorittamaan. Mies selitteli
jotakin, piirteli valkoisia viivoja mustalle taululle ainakin puolen
tuntia, ja Kim puolestaan jatkoi keskeytettyä untansa. Hän ei lainkaan
pitänyt asioiden nykyisestä tilasta, sillä tämähän oli juuri se koulu
ja koulujärjestys, jota välttääkseen hän oli kaksi kolmattaosaa
nuoresta elämästään kuluttanut. Äkkiä pisti hänen päähänsä mainio
aatos, ja hän ihmetteli, miksei hän jo aiemmin ollut sitä keksinyt.

Mies laski lopuksi pojat ulos, ja ensimmäisenä ulos kuistille
päivänpaisteeseen hyökkäämässä oli Kim.

-- Hoi siellä! Pysähdy! huusi kimakka ääni hänen takanaan. -- Minun on
pidettävä huolta sinusta, enkä saa laskea sinua näkyvistäni. Minne aiot
mennä?

Huutaja oli se rumpalipoika, joka oli häntä seurannut koko aamupäivän,
lihava ja kesakkonaamainen, noin neljäntoista ikäinen viikari. Kim
inhosi häntä anturoista lakinrihmoihin saakka.

-- Basaariin ... ostamaan makeisia ... sinulle, -- sanoi Kim hetken
mietittyään.

-- Hohoi, basaarit ovat rajojen ulkopuolella. Jos sinne menemme, saamme
selkäämme. Tule takaisin.

-- Kuinka lähelle voimme mennä? -- Kim ei ymmärtänyt, mitä rajoilla
tarkoitettiin, mutta hän tahtoi olla kohtelias ... ainakin sillä kertaa.

-- Kuinka lähelle? Kuinka kauas, tarkoitat kai. Voimme mennä tuonne
puun luokse, tuossa tien vieressä.

-- Minä menen sitten sinne.

-- Hyvä on. En minä tule. On liian kuuma. Voinhan pitää silmällä sinua
täältä. Ei hyödytä yrittää karata. Jos sen teet, tuntevat he sinut
vaatteistasi. Ne ovat rykmentin vaatteet. Kuka hyvänsä vartiosotilas
toisi sinut takaisin pikemmin kuin lähdit.

Tämä ei vaikuttanut Kimiin niin paljon kuin tieto siitä, että nuo
vaatteet näännyttäisivät hänet, jos hän yrittäisi karata. Hän käveli
hitaasti basaareille vievän tien kulmauksessa kasvavan puun luokse ja
katseli ohi kulkevia alkuasukkaita. Useimmat heistä olivat alimpaan
kastiin kuuluvia parakkipalvelijoita. Kim huusi eräälle lakaisijalle,
joka heti vastasi tarpeettomilla hävyttömyyksillä, luullen ettei
eurooppalaispoika voisi niitä ymmärtää. Matalalla äänellä terävästi
lausuttu vastaus hämmästytti häntä. Kim purki koko vangitun sielunsa
kiukun siihen, kiitollisena myöhäisestäkin tilaisuudesta saada sättiä
jotakuta sillä kielellä, jota hän parhaiten taisi. -- Mene nyt
basaariin lähimmän kirjeenkirjoittajan luo ja käske hänen tulla tänne.
Minä haluaisin lähettää kirjeen.

-- Mutta ... mutta mikä valkoisen miehen poika sinä olet, joka
tarvitset basaarista kirjeenkirjoittajaa? Eikö parakeissa ole
koulunopettajaa?

-- Kyllä, ja helvetti on täynnä samanlaisia. Tee niinkuin käsken, sinä
Lal Begin palvelija! (Kim tunsi kadunlakaisijain jumalan.) -- Juokse
asialleni tai puhumme pian uudelleen keskenämme.

Mies lähti kiireesti asialle. -- Siellä on valkoinen poika leirillä
odottamassa puun alla, eikä hän kuitenkaan ole valkoinen poika,
änkytti hän ensimmäiselle kirjeenkirjoittajalle, jonka kohtasi. -- Hän
tarvitsee sinua.

-- Maksaako hän? kysyi hienostunut kirjanoppinut, keräten
kirjoituspöytänsä ja kynänsä ja sinettivahansa kokoon.

-- En tiedä. Hän ei ole muiden poikain kaltainen. Mene katsomaan, kyllä
se maksaa vaivan.

Kim hyppeli kärsimättömänä, kun hoikka nuori kirjuri tuli näkyviin.
Niin pian kuin arveli äänensä tulevan kuulluksi, lähetti hän miehelle
sadatustulvan vastaan.

-- Minä tahdon maksun ensiksi, sanoi kirjuri. -- Haukkumasanat ovat
korottaneet hintaa. Mutta mikä sinä olet, joka tuolla tavoin puettuna
käytät sellaista kieltä?

-- Sen saat selville kirjeestä, jonka kyhäät. Et ole sellaista
juttua milloinkaan kuullut. Mutta minulla ei ole kiirettä. Toinenkin
kirjoittaja kyllä kelpaa minulle. Umballa on niitä yhtä täynnä kuin
Lahorekin.

-- Neljä annaa, määräsi kirjuri istuutuen ja levittäen
kirjoitusvehkeensä parakin katoksen suojaan.

Totuttuun tapaansa Kim lyyhähti hänen viereensä ... niinkuin vain
alkuasukkaat voivat tehdä ... kiusoittavan ahtaista housuista
huolimatta.

Kirjuri katseli häntä salavihkaa.

-- Sellaista hintaa pyydetään vain sahibeilta, sanoi Kim. -- Ilmoita
nyt minulle oikea hinta.

-- Puolitoista annaa. Mutta mistä tiedän, ettet juokse tiehesi, kun
olen laatinut kirjeen?

-- En saa mennä loitommaksi tuota puuta, ja sitäpaitsi on postimerkki
vielä tarpeen.

-- Postimerkistä en saa mitään ansiota. Vielä kerran, minkälainen
valkoinen poika sinä olet?

-- Se tulee sanottavaksi kirjeessä, joka on lähetettävä Mahbub Alille,
hevoskauppiaalle Lahoren Kashmir Seraihin. Hän on ystäväni.

-- Ihme ja kumma! mutisi kirjuri pistäen ruokokynän mustepulloon. --
Kirjoitetaanko kirje hindi-kielellä?

-- Tietenkin. Siis Mahbub Alille. Aloita nyt! "Minä olen tullut vanhan
miehen seurassa Umballaan asti junalla. Umballassa jätin tiedot ruskean
tamman sukujuuresta."

Puutarhassa näkemänsä jälkeen hän ei tahtonut kirjoituttaa mitään
valkoisesta oriista.

-- Odotahan vähän. Mitä tekemistä ruskealla tammalla on? Onko se Mahbub
Ali tuo suuri hevoskauppias?

-- Kukapa muu? Minä olen ollut hänen palveluksessaan. Ota enemmän
mustetta. Jatka nyt. "Minä tein, kuten määräys oli. Sitten läksimme
jalkaisin Benaresiin päin, mutta kolmantena päivänä tapasimme erään
rykmentin." Onko se kirjoitettu?

-- Kyllä, _pulton_, mutisi kirjuri, olen pelkkänä korvana.

-- "Menin heidän leiriinsä ja jouduin kiinni, ja sen kaulassani olleen
taikakalun avulla saatiin selville, että minä olin erään rykmentin
miehen poika, ihan niinkuin sanottiin siinä ennustuksessa punaisesta
härästä, joka oli yleisenä puheenaiheena basaarissa."

Kim antoi tämän nuolensa painua kirjurin sydämeen, selvitti kurkkunsa
ja jatkoi:

-- "Eräs pappi antoi minulle vaatteet ja uuden nimen ... toinen pappi
oli kumminkin hullu. Vaatteet ovat kovin raskaat, mutta minä olen nyt
sahib, ja sydämeni on myöskin raskas. He lähettävät minut kouluun ja
lyövät minua. Minä en pidä täkäläisestä ilmasta enkä vedestä. Tule
senvuoksi tänne ja auta minua, Mahbub Ali, tai lähetä minulle vähän
rahaa, sillä minulla ei ole riittävästi millä maksaa kirjurille, joka
kirjoittaa tämän."

-- 'Joka kirjoittaa tämän.' Oma on vikani, että annoin pettää itseni.
Sinä olet yhtä viekas kuin Husain Bux, joka väärensi rahaston sinetit
Nucklaossa. Mutta kylläpä se oli kertomus! Oli totisesti! Voiko se
mitenkään olla tosi?

-- Ei hyödytä kertoa valheita Mahbub Alille. Parempi on auttaa hänen
ystäviänsä ja lainata heille postimerkki. Kun raha saapuu, maksan
takaisin.

Kirjoittaja mutisi epäilevästi, mutta otti esiin postimerkin, sulki
kirjeen, antoi sen Kimille ja meni tiehensä. Mahbub Alin nimi oli hyvin
mahtava Umballassa.

-- Sillä tavalla pääset jumalten suosioon, huusi Kim hänen jälkeensä.

-- Maksa minulle kaksin verroin, kun raha saapuu, huusi mies olkansa
takaa hänelle.

-- Mitä sinä toimitit tuon neekerin kanssa? kysyi rumpalipoika, kun Kim
palasi katokseen. -- Minä pidän silmällä sinua.

-- Minä vain puhuin hänen kanssaan.

-- Sinä puhut niinkuin neekerikin, vai mitä?

-- En toki! Minä puhun vain vähän. Mitä me nyt teemme?

-- Torvet puhaltavat päivälliselle ihan tuossa paikassa. Hyväinen aika!
Olisinpa halunnut mennä rintamalle rykmentin mukana. On kamalaa olla
täällä pelkässä koulunkäynnissä. Etkö sinäkin vihaa sitä?

-- Kuinkas muuten!

-- Minä juoksisin tieheni, jos tietäisin minne mennä. Mutta, kuten
miehet sanovat, tässä viheliäisessä Intiassa on vain niinkuin irralleen
päässyt vanki. Ei voi paeta joutumatta heti takaisin tuoduksi. Se
suorastaan kiduttaa minua.

-- Oletko ollut Englannissa?

-- Sieltä tulin juuri vasta viimeisten joukko-osastojen mukana, äitini
keralla. Luulenpa olleeni Englannissa. Mikä tietämätön kerjäläisnulikka
sinä oletkaan! Sinä olet ilmeisesti katuojassa kasvanut. Etkö olekin?

-- Olen kai. Kerroppa minulle jotakin Englannista. Myöskin minun isäni
tuli sieltä.

Vaikka Kim ei sitä sanonutkaan, ei hän tietenkään uskonut sanaakaan
siitä, mitä rumpalipoika jutteli Liverpoolin esikaupungista, joka
edusti hänelle Englantia. Mutta sillä tavoinhan kului ikävä odotusaika
päivälliseen asti ... vaikka sekin oli kehnonpuoleinen, vain poikien
ja muutamain riviinkykenemättömien sotilasten tarpeeksi järjestetty
muutaman parakin nurkkaan. Ellei olisi kirjoittanut Mahbub Alille,
olisi Kim jo aivan masentunut. Hän oli tottunut alkuasukasten
huolettomaan elämään, mutta tämä ilmeinen yksinäisyys valkoisten
miesten joukossa painoi häntä kovin. Hän oli siitä syystä kiitollinen,
kun iltapäivällä eräs juureva sotilas vei hänet isä Viktorin luo, joka
asui toisessa sivurakennuksessa harjoituskentän toisella laidalla.
Pappi luki juuri punaisella kirjoitettua englanninkielistä kirjettä.
Hän katseli Kimiä vielä kiinnostuneempana kuin milloinkaan ennen.

-- No, mitä pidät nyt elämästäsi, poikani? Et paljoakaan, vai
mitä? Kovaahan tämmöinen on ... hyvin kovaa kesyttämättömälle
metsäneläimelle. Kuuntelehan. Olen saanut aivan hämmästyttävän kirjeen
ystävältäsi.

-- Missä hän on? Voiko hän hyvin? Oh! Jos hän osaa toimittaa kirjeitä,
on kaikki hyvin.

-- Sinä siis pidät hänestä?

-- Tietenkin pidän hänestä. Hän piti minusta.

-- Niin näyttää tästä kirjeestä päättäen. Hän ei osaa kirjoittaa
englanninkielellä. Eihän?

-- Ei toki. Ei ainakaan minun tietääkseni, mutta tietenkin hän tapasi
kirjurin, joka osasi kirjoittaa englanninkielellä aivan hyvin, ja niin
hän saattoi kirjoittaa. Ymmärrätte kai.

-- Sepä selittää sen seikan. Tiedätkö mitään hänen raha-asioistaan?

Kimin kasvoista saattoi nähdä, ettei hän tiennyt.

-- Minäkö tietäisin?

-- Sitäpä juuri kysyin. Kuulehan nyt, voitko käsittää tätä. Sivuutamme
ensimmäisen osan... Tämä on kirjoitettu Jagadhirin tiellä... "Istun
tiepuolessa vakavissa mietteissä ja luottaen siihen, että Te,
kunnianarvoisa isä, hyväksytte aikomukseni, jonka pyydän panemaan
toimeen Kaikkivaltiaan Jumalan tähden. Kasvatus on mitä suurin siunaus,
jos se on parasta lajia, muutoin siitä ei ole mihinkään." Totisesti
sattui vanha mies tällä kertaa ihan oikeaan! "Jos Te, kunnianarvoisa
isä, suostutte tähän ja annatte hänelle parhaimman kasvatuksen
Xavierissa niillä ehdoilla, jotka sovimme kuluvan kuun 15 päivänä
teltassanne" ... aivan liikemiehen tapaan tämä! ... "on kaikkivaltias
Jumala antava Teille siunauksensa kolmannessa ja neljännessä
polvessa ja" ... kuulehan nyt! ... "luottakaa nöyrän palvelijanne
lupaukseen maksaa sen suorittamiseksi vuosittain kolmesataa rupeeta
kunnollisesta kasvatuksesta pyhän Xavierin laitoksessa Lucknowissa.
Mutta myönnettäköön toki vähän aikaa, jotta saan lähettää sen mihinkä
paikkaan hyvänsä Intiassa kunnianarvoisa isä itse päättää. Teidän
palvelijallanne ei nyt ole paikkaa, mihin päänsä kallistaa, mutta hän
lähtee Benaresiin junalla, koska vanha nainen ahdistaa häntä liian
paljolla puheella sen johdosta, että hän ei halua asua Saharunporessa
toimien hänen kodissaan." Mitä maailmassa hän mahtanee tarkoittaa?

-- Nainen on pyytänyt häntä jäämään kotipapiksensa Saharunporeen. Hän
ei tahtonut siihen suostua jokensa vuoksi. Se nainen oli todellakin
puhelias.

-- Sinusta se kaiketikin on aivan selvää. Mutta se käy yli minun
ymmärrykseni. "Siis lähden Benaresiin, jossa saan osoitteen ja lähetän
rupeet pojalle, joka on silmäteräni, ja kaikkivaltiaan Jumalan tähden
pitäkää huolta hänen kasvatuksestaan, ja anova palvelijanne, niinkuin
hänen velvollisuutensakin hänelle määrää, on aina ylenmäärin rukoileva.
Tämän on kirjoittanut Allahabadin yliopiston pääsytutkinnossa reputettu
Sobro Satai jokeaan etsivän Such-zenin papin, kunnianarvoisan Teshoo
laaman puolesta, ja osoitteeni on Tirthankers-temppeli, Benares.
-- J.K.: Muistakaa hyväntahtoisesti, että poika on silmäteräni ja
että rupeita lähetetään kolmesataa vuodessa. Kaikkivaltiaan Jumalan
tähden"... Onko tämä nyt hulluutta vai todeksi tarkoitettu esitys? Minä
kysyn sinulta, koska en itse kykene lainkaan päättelemään.

-- Hän sanoo antavansa minulle kolmesataa rupeeta vuodessa, ja hän
kyllä ne antaakin.

-- Vai niin, sekö on sinun vakaumuksesi?

-- Tietysti. Kun hän kerran niin sanoo!

Pappi vihelsi. Sitten hän puhui Kimille kuin vertaiselleen.

-- Enpä usko sitä, mutta saammehan nähdä sitten. Sinun olisi
tänään tullut lähteä Sanawarin sotilasorpokotiin, jossa rykmentti
kustantaisi sinua, kunnes tulisit kyllin vanhaksi päästäksesi riveihin.
Sinut kasvatettaisiin Englannin kirkon jäseneksi. Bennett on niin
järjestänyt. Toiselta puolen, jos sinut lähetettäisiin pyhän Xavierin
laitokseen, saisit paremman kasvatuksen ja ... uskonnon. Ymmärrätkö
pulmaani?

Kim ei kuitenkaan ajatellut mitään, näki vain mielikuvituksessaan
laaman matkaamassa etelään päin junassa eikä ketään mukana kerjäämässä
hänelle.

-- Kuten useimmat ihmiset, aion käyttää aikaa hyväkseni. Jos
sinun ystäväsi lähettää rahaa Benaresista ... kautta pimeyden voimien,
mistäpä tuollainen maantien kerjäläinen saisi ne kolmesataa rupeeta! ...
toimitan sinut Lucknowiin ja maksan matkasi, sillä enhän voi koskea
noihin koottuihin varoihin, jos kerran aion ... niinkuin teenkin ...
kasvattaa sinut katolilaiseksi. Jollei hän lähetä, täytyy sinun mennä
sotilasorpokotiin rykmentin kustannuksella. Myönnän hänelle kolmen
päivän odotusajan, vaikka en usko koko juttua. Ja vaikka rahat
tulisivatkin ... niin ehkäpä ne myöhemmin saattaisivat jäädä
tulematta ... mutta sitähän en voi auttaa. Me voimme ottaa vain askeleen
kerrallaan tässä maailmassa, Jumalan kiitos. Ja ne lähettivät Bennettin
rintamalle ja jättivät minut tänne. Eihän hän voi vaatia, että kaikki
tapahtuisi hänen mielensä mukaan.

-- Ei kylläkään, sanoi Kim välinpitämättömästi.

Pappi kumartui eteenpäin. -- Antaisinpa koko kuukauden palkan
saadakseni tietää, mitä tapahtuu sinun pienessä pyöreässä päässäsi.

-- Ei siellä mitään tapahdu, sanoi Kim raapien päätänsä. Hän
mietiskeli, lähettäisiköhän Mahbub Ali hänelle edes yhtä kokonaista
rupeeta... Jos hän lähettäisi, voisi sillä maksaa kirjurin ja kyhätä
kirjeitä laamalle Benaresiin. Ehkäpä Mahbub Ali tulisi tapaamaan häntä,
kun hän ensi kerran saapuisi tuomaan hevosia etelään. Kai hänen täytyi
tietää, että juuri hänen Umballaan tuomansa kirjeen seurauksena oli
tämä suuri sota, josta miehet ja pojat niin äänekkäästi keskustelivat
aterialla ollessaan. Mutta jollei Mahbub Ali sitä tiennyt, ei sitä
ollut hyvä hänelle kertoakaan. Hän oli ankara pojille, jotka tiesivät
tai luulivat tietävänsä liian paljon.

-- No niin, kunnes saamme tarkempia tietoja, isä Viktorin ääni
keskeytti hänen mietiskelynsä, -- voit mennä ulos ja leikkiä toisten
poikien kanssa. Ne opettavat sinulle jotakin ... vaikka en luule sen
sinua erityisesti huvittavan.

Päivä kului hitaasti loppuunsa. Kun hän aikoi mennä nukkumaan,
opetettiin hänelle, miten vaatteet pannaan laskoksiin ja saappaat
vuoteen viereen; toiset pojat tietenkin nauraa tirskuivat ja ivasivat
häntä. Aamulla hän heräsi torvien toitotuksiin, ja opettaja otti hänet
aamiaisen jälkeen huostaansa, työnsi hänen eteensä lehden, jossa oli
aivan järjettömiä merkkejä, antoi niille yhtä järjettömiä nimiä ja löi
häntä syyttä suotta. Kim mietti, antaisiko hänelle oopiumia, jota saisi
parakkien lakaisijalta, mutta muisti samassa, että kun he kaikki söivät
yht'aikaa (mikä oli erittäin vastenmielistä Kimille, joka syödessään
mieluimmin kääntyi selin muihin), saattaisi teko olla vaarallinen.
Sitten hän yritti karata, juosta siihen kylään, jonka pappi oli aikonut
antaa oopiumia laamalle ... siihen kylään, jossa vanha sotilas asui.
Mutta porttien tarkkasilmäiset etuvartijat käännyttivät takaisin pienen
punapukuisen pojan.

Sitäpaitsi housut ja takki ahdistivat yhtä paljon ruumista kuin
sieluakin, jonka vuoksi hän hylkäsi suunnitelman, antoi itämaisen
tavan mukaan ajan kulua ja heittäytyi kärkkymään tilaisuutta. Kolme
kiduttavaa päivää kului nyt sillä tavoin tilavissa, kumajavissa
valkoisissa huoneissa.

Hän kuljeskeli iltapäivisin rumpalipojan seurassa ulkona, ja
toveriltaan hän kuuli vain muutamia jonninjoutavia sanoja, jotka
tuntuivat olevan enimmäkseen valkoisen miehen sadatuksia. Kim tunsi ja
inhosi niitä jo entisestään. Poika suuttui hänen vaiteliaisuuteensa
ja välinpitämättömyyteensä ja pieksi häntä, mikä myöskin oli
varsin luonnollista. Rumpalipoika ei välittänyt vähintäkään niistä
kauppakojuista, joita oli leirin rajojen sisäpuolella. Hän nimitti
kaikkia alkuasukkaita "neekereiksi", ja palvelijat samoin kuin
siivoojatkin vastasivat siihen mitä inhottavimmilla haukkumasanoilla,
mutta niitä hän ei ymmärtänyt, varsinkaan kun nämä osasivat käyttäytyä
muka kunnioittavasti. Tämä oli Kimille jonkinlaisena hyvityksenä
aiemmasta selkäsaunasta.

Neljännen päivän aamuna kohtasi rumpalipoikaa ansionmukainen
rangaistus. He olivat yhdessä lähteneet Umballan kilpa-ajoradalle
päin. Poika palasi yksinään itkien ja toi sellaisen tiedon, että nuori
O'Hara, jolle hän ei mitään erikoista ollut tehnyt, oli huutanut
eräälle punapartaiselle neekerille ja että neekeri oli sivaltanut häntä
kummallisella ruoskalla, ottanut O'Haran satulaansa ja vienyt hänet
nelistäen pois.

Nämä tiedot tulivat isä Viktorin korviin, ja tämä venytti pitkäksi
jo muutenkin pitkän ylähuulensa. Hän oli ennestään tarpeeksi
hölmistynyt saatuaan Benaresin Tirthankers-temppelistä lähetetyn
kirjeen, joka sisälsi hindulaisen pankkiirin antaman kolmensadan
rupeen pankkiosoituksen ja eriskummaisen rukouksen "Kaikkivaltiaalle
Jumalalle". Laama olisi ollut vieläkin oudostuneempi kuin pappi,
jos hän olisi tiennyt, kuinka basaarikirjuri oli englanninkielelle
sovittanut hänen ajatuksensa "ansion saavuttamisesta".

-- Pimeyden voimien nimessä! Isä Viktor hypisteli pankkiosoitusta.
-- Ja nyt hän on mennyt tiehensä jonkun toisen ihmeystävänsä kanssa.
Enpä tiedä, kumpi olisi minulle mieluisempaa, saadako hänet takaisin
vai antaako mennä. En voi häntä ensinkään ymmärtää. Mistä ihmeestä voi
maantienkulkija hankkia rahaa valkoisten poikien kasvatukseen?

Kolme mailia loitompana Umballan kilpa-ajoradalla Mahbub Ali pysäytti
harmaan oriinsa ja sanoi Kimille, joka istui satulassa hänen edessään:

-- Kuulepas, sinä koko maailman ystävä, nyt on minun kunniani ja
maineeni kysymyksessä. Kaikki rykmenttien upseerisahibit ja koko
Umballa tuntevat Mahbub Alin. He näkivät minun ottavan sinut satulaani
ja lyövän tuota poikaa. Jokainen näkee meidät tällä avaralla kentällä.
Mitenkä minä voisin sinut viedä pois tai selittää sinun häviämisesi,
jos laskisin sinut maahan ja antaisin sinun juosta tiehesi? He
panisivat minut rautoihin. Olehan kärsivällinen. Kun on kerran sahib,
niin on sahib. Kun pääset joskus mieheksi varttumaan ... kuka
tietää ... tulet olemaan kiitollinen Mahbub Alille.

-- Vie minut noiden etuvartioiden näkyvistä, että voin päästä näistä
punaisista vaatteista. Anna minulle rahaa, jotta matkustan Benaresiin
ja pääsen jälleen laamani luokse. Enhän minä tahdo tulla sahibiksi, ja
muista, että minä jätin tuon kirjeen.

Ori hypähti rajusti. Mahbub Ali oli varomattomasti tullut
teräväreunaisella jalustimella sitä koskettaneeksi. (Hän ei ollut
niitä uudenaikaisia hevoskauppiaita, jotka käyttävät englantilaisia
ratsusaappaita ja kannuksia.) Kim teki omat johtopäätöksensä tuosta
mielenilmauksesta.

-- Sehän oli vähäinen asia. Kirjeen lähettäminen sopi hyvin, kun
matkasi oli Benaresiin. Minä ja sahib olemme sen jo kokonaan
unohtaneet. Minä lähetän niin monta kirjettä ja tiedonantoa
ihmisille, jotka tiedustelevat hevosia, etten voi tietää, mitä niissä
missäkin oli. Oliko siinä jostakin ruskeasta tammasta kysymys, jonka
sukujuuresta Peters sahib tahtoi tietoa?

Kim älysi heti paulan. Jos hän olisi myöntänyt sen niin olleen, olisi
Mahbub heti älynnyt hänen kerkeydestään, että toinen epäili jotakin.
Senpä vuoksi hän vastasi:

-- Ruskea tammako? Ei, en minä niin unohda tehtäviäni. Se oli valkoinen
ori.

-- Niinpä se olikin. Valkoinen arabialainen ori. Mutta sinä kirjoitit
ruskeasta tammasta.

-- Kukapa kirjurille kaikki ilmoittaisi? -- vastasi Kim tuntien
Mahbubin käden sydämellänsä.

-- Hei! Mahbub, vanha veitikka, pysähdy! kuului ääni, ja eräs
englantilainen ratsasti pienellä poloponilla heidän rinnalleen. -- Minä
olen ajanut sinua takaa puoliväliin koko maata. Tuo kabuli-oriisi on
tosiaan hyvävauhtinen. Tietenkin se on myytävänä?

-- Minulla on nuori hevonen, joka on aivan kuin luotu vaikeata ja
vaativaa polopeliä varten. Sen vertaista ei ole. Se...

-- Se pelaa polopeliä ja osaa palvella pöydässä. Niinpä kyllä, sen
tunnemme kaikki. Mutta mikä kumma sinulla on mukanasi?

-- Onpahan eräs poika, -- sanoi Mahbub vakavasti. -- Eräs toinen
poika löi häntä. Hänen isänsä oli kerran valkoinen soturi, suuren
sodan aikana. Tämä poika oli lapsena Lahoren kaupungissa. Hän leikki
hevosteni kanssa pienenä ollessaan. He aikonevat nyt tehdä hänestä
sotilaan. Hänen isänsä rykmentti, joka viime viikolla meni sotaan, otti
hänet aivan äskettäin hoitoonsa, mutta en luule hänen haluavan tulla
sotilaaksi. Minä vien hänet vähän ratsastelemaan... Näytä minulle,
missä parakkisi on, niin vien sinut sinne, sanoi hän Kimille.

-- Anna minun mennä. Kyllä minä löydän parakkini yksinkin.

-- Ja jos juokset tiehesi, niin kuka sanoo, ettei se ole minun vikani?

-- Hän juoksee takaisin päivälliselleen. Minnekäpä muualle hän
juoksisi? arveli englantilainen.

-- Hän on maassa syntynyt. Hänellä on ystäviä. Hän voi mennä minne
haluaa. Hän on _shabuk sau ai_ (teräväpäinen veitikka). Hänen tarvitsee
vain vaihtaa vaatteet, ja samassa hetkessä hänestä tulee alhaiseen
kastiin kuuluva hindupoika.

-- Niinkö tosiaan!

Englantilainen katseli tutkivasti poikaa, kun Mahbub käänsi hevostansa
parakkeja kohti. Kim puri hammasta. Mahbub ivasi häntä niinkuin
petollinen afgaanilainen konsanaan, sillä hän jatkoi:

-- He lähettävät hänet kouluun ja panevat raskaat saappaat hänen
jalkaansa ja käärivät hänet noihin vaatteisiin. Sitten hän unohtaa
kaiken mitä tietää. No, mikä parakki on sinun?

Kim viittasi ... sillä puhua hän ei voinut ... isä Viktorin asumaan
siipirakennukseen, joka valkoisena loisti lähellä.

-- Ehkäpä hänestä tulisi hyvä sotilas, sanoi Mahbub miettien. --
Ainakin sukeutuisi hänestä hyvä lähetti. Minä laitoin kerran hänet
viemään sanaa Lahoresta. Tietoa erään valkoisen oriin sukujuuresta.

Siinä oli julmaa solvausta yhtä julman vääryyden lisäksi, ja se sahib,
jolle hän oli niin taitavasti jättänyt tuon sodanliekin sytyttävän
kirjeen, kuuli sen kaiken. Kim kuvaili mielessään, miten Mahbub Ali
tulessa paistuu kavalluksensa vuoksi, vaikka hän silmissään näkikin
omalle osalleen vain pitkän harmaan parakkirivin, koulun ja taas
parakkeja. Hän katsoi rukoilevasti noihin jäykkiin kasvoihin, joissa ei
näkynyt merkkiäkään minkäänlaisesta jälleentuntemisesta, mutta ei edes
tässä äärimmäisessä hädässään johtunut hänen mieleensäkään heittäytyä
valkoisen miehen armoille tai ilmiantaa afgaanilaista. Ja Mahbub
katseli tyynesti englantilaiseen, joka puolestaan tarkasteli äkeissään
vapisevaa ja mykkää poikaa.

-- Minun varsani on hyvin opetettu, sanoi kauppias. -- Toiset olisivat
jo potkaisseet, sahib.

-- Ah, sanoi englantilainen lopuksi sivellen poninsa märkiä kylkiä
piiskan varrella. -- Kuka aikoo pojasta sotamiestä?

-- Hän sanoo rykmentin, joka hänet löysi, tekevän sen, ja erittäinkin
rykmentin isä-sahib puuhaa sitä.

-- Tuolla on isä! Kim tunsi melkein tukehtuvansa nähdessään avopäisen
isä Viktorin lähestyvän heitä.

-- Pimeyden voimat, O'Hara, kuinka monta erilaista ystävää sinulla
vielä onkaan Aasiassa? hän huusi, kun Kim liukui alas maahan ja seisoi
avutonna hänen edessään.

-- Hyvää huomenta, isä, sanoi eversti hilpeästi. -- Minä tunnen teidät
kuulopuheelta sangen hyvin. Olen jo usein aikonut tulla tapaamaan. Minä
olen Creighton.

-- Kansatieteellisestä tutkijakunnastako? kysyi isä Viktor. Eversti
nyökäytti päätänsä. -- Olen erittäin iloinen saadessani tavata teitä ja
kiitän suuresti siitä, että toitte takaisin pojan.

-- Ei minua ole siitä kiitettävä, isä. Sitäpaitsi ei poika ollut
aikonutkaan karata. Ettekö tunne vanhaa Mahbub Alia? -- Hevoskauppias
istui välinpitämättömänä päivänpaisteessa. -- Kyllä opitte tuntemaan,
kun olette täällä kuukaudenkin viipynyt. Hän se meille kaikki juhtamme
myy. Tuo poika on hyvin mielenkiintoinen. Voitteko kertoa minulle
mitään hänestä?

-- Voinko kertoa? huudahti isä Viktor. -- Te olisitte juuri mies, joka
voisitte auttaa minua pulassani. Kertoako teille! Pimeyden voimat, minä
olen pakahtumaisillani saadakseni puhua jollekulle, joka tietää jotakin
alkuasukkaista.

Eräs tallipoika tuli nurkan taitse. Eversti Creighton puhui
kovalla äänellä käyttäen urdun-kieltä. -- No hyvä, Mahbub Ali,
mutta mitä hyötyä on kertoa minulle kaikkialla juttuja hevosesta.
Kolmeasataaviittäkymmentä rupeeta enempää en voi antaa.

-- Sahib on vähän kiihtynyt ja vihainen ratsastuksen perästä, vastasi
hevoskauppias viekkaasti nauraen kuten suosittu pilanlaskija. -- Kyllä
hän pian ymmärtää hevoseni etevät ominaisuudet paremmin. Minä odotan,
kunnes hän on päättänyt keskustelunsa isän kanssa. Voin odottaa tuolla
puun alla.

-- Tuhat tulimmaista, nauroi eversti. -- Sepä siitä seuraa, kun
katselee Mahbubin hevosia. Hän on oikea vanha verenimijä, isä. No,
odota sitten, jos sinulla on niin paljon aikaa, Mahbub. Nyt olen
valmis, isä. Missä poika on? Kas, hän on mennyt puhelemaan Mahbubin
kanssa. Perin kummallinen poika. Saisinko pyytää teitä toimittamaan
hevoseni johonkin suojaan?

Hän heittäytyi tuoliin, josta näki selvästi Kimin ja Mahbub Alin
juttelevan puun varjossa. Isä Viktor meni sisälle hakemaan sikaareja.
Creighton kuuli Kimin sanovan katkerana: -- Luota bramiiniin enemmän
kuin käärmeeseen, ja käärmeeseen enemmän kuin porttoon ja porttoonkin
enemmän kuin afgaanilaiseen, Mahbub Ali.

-- Se on kai samantekevää, tuuhea punainen parta heilahteli
juhlallisesti. -- Lapsille ei saa näyttää mattoa kangaspuilla,
ennenkuin kuvio on valmis. Usko minua, sinä koko maailman pikku ystävä.
Minä teen sinulle suuren palveluksen. Ei sinusta tehdä sotamiestä.

"Sinua viekasta vanhaa syntistä", ajatteli Creighton. "Mutta et sinä
aivan väärässä ole. Poikaa ei saa heittää pois, jos hän vain toteuttaa,
mitä nyt näyttää lupaavan."

-- Anteeksi hetkinen, huusi isä sisältä, -- mutta minä etsin
asiapapereita.

-- Jos minun kauttani saat tämän rohkean ja viisaan everstisahibin
suosion ja pääset kunniaan, minkälaista kiitosta sinä osoitat Mahbub
Alille, kun tulet mieheksi?

-- Minähän pyysin sinua päästämään minut jälleen vapauteen, jossa
olisin ollut turvassa, ja sinä sensijaan möit minut takaisin
englantilaisille. Paljonko ne maksavat sinulle veren hintaa?

"Vilkas pikku paholainen!" Eversti puraisi sikaarinsa pään ja kääntyi
kohteliaasti isä Viktorin puoleen.

-- Mitä papereita tuo lihava pappi heiluttelee everstin edessä? Seiso
hevoseni takana ja ole katselevinasi ohjaksiani, sanoi Mahbub Ali.

-- Se on kirje laamaltani, jonka hän lähetti Jagadhirin tieltä,
ilmoittaen haluavansa maksaa kolmesataa rupeeta vuodessa
koulunkäynnistäni.

-- Oho! Onko vanha punahattu sitä lajia? Missä koulussa?

-- Jumala tiesi. Luulen sen olevan Nucklaossa.

-- Vai niin. Siellä on suuri koulu sahibien pojille ... ja myöskin
puolisahibien. Olen nähnyt sen käydessäni hevosia myymässä. Rakastiko
siis laamakin koko maailman ystävää?

-- Kyllä, eikä _hän_ valehdellut eikä palauttanut minua vankeuteen.

-- Enpä ihmettele, ettei tuo isä ymmärrä, miten pääsisi selville
asiasta. Kuinka innokkaasti hän puhuu eversti sahibin kanssa. -- Mahbub
Ali naureskeli. -- Allahin kautta! -- terävät silmät tähystelivät
kuistille -- sinun laamasi näyttää lähettäneen jonkin pankkiosoituksen
tapaisen. Olenhan minäkin sellaisia käyttänyt. Eversti sahib
tarkastelee sitä.

-- Mitä hyötyä siitä kaikesta on minulle? sanoi Kim alakuloisesti. --
Sinä menet tiehesi, ja minut pannaan taas näihin tyhjiin huoneisiin,
missä ei ole edes kunnollista nukkumapaikkaa ja missä pojat vain lyövät
minua.

-- Enpä luule sellaista tapahtuvan. Olehan kärsivällinen, lapsi. Eivät
kaikki pathanilaiset ole petollisia, paitsi hevoskaupoissa.

Viisi -- kymmenen -- viisitoista minuuttia kului, ja isä Viktor puhui
innokkaasti tai kyseli everstin vastatessa.

-- Olen nyt kertonut kaikki mitä tiedän pojasta, ja se tuottaa minulle
suurta helpotusta. Oletteko milloinkaan kuullut mitään sentapaista?

-- Joka tapauksessa vanha mies on lähettänyt rahoja. Gobind Sahain
pankkiosoitukset kelpaavat täältä Kiinaan saakka, sanoi eversti. --
Kuta enemmän oppii alkuasukkaita tuntemaan, sitä vähemmän voi heistä
päättää, mitä he tekevät tai jättävät tekemättä.

-- Se on sangen lohdullista kuulla ... varsinkin kansatieteellisen
tutkijakunnan päälliköltä. Tässä sekottuvat niin yhteen punaiset
härät ja parantavat joet (pakanaparka, Jumala häntä auttakoon!) ja
pankkiosoitukset ja vapaamuurarien todistukset. Oletteko te ehkä
vapaamuurari?

-- Kautta Jupiterin, olenhan minä, kun tulen sitä ajatelleeksi. Sehän
on yksi peruste lisäksi, vastasi eversti hajamielisenä.

-- Olen hyvilläni, että näette siinä jotakin perustetta. Mutta, kuten
sanoin, tuo outojen seikkojen yhdistymä käy yli minun ymmärrykseni.
Ja sitten se ennustus, jonka hän kertoi everstilleni istuessaan
vuoteellani, nuttu auki, jotta valkoinen iho näkyi. Ja sekin ennustus
toteutui! Mutta ehkäpä ne Xavierissa parantavat hänet tuollaisesta
hullutuksesta, vai mitä?

-- Pirskoittakaa häntä pyhällä vedellä, nauroi eversti.

-- Totta puhuen olen jotakin sellaista toisinaan ajatellut. Mutta
toivoakseni hänet kasvatetaan hyväksi katolilaiseksi. Se vain minua
vaivaa, mitä tapahtuu, jos tuo vanha kerjäläinen...

-- Laama, laama, hyvä herra. Muutamat heikäläiset ovat todellisia
gentlemanneja omassa maassaan.

-- No niin, jollei laama maksa ensi vuonna. Hänellä näyttää olevan hyvä
liikemieskyky sikäli, että hän pystyy suunnittelemaan, miten hetken
tarpeet voidaan tyydyttää, mutta totta kai hän kuolee jonakin päivänä.
Ja sopiiko pakanalta ottaakaan vastaan rahoja kristillisen kasvatuksen
antamiseksi lapselle...

-- Mutta hänhän ilmaisi selvästi tarkoituksensa. Heti kun hän
sai tietää pojan olevan valkoihoinen, toimi hän sen mukaan. Antaisinpa
kuukauden palkan saadakseni tietää, miten hän sen selitti Benaresissa
Tirthankersin temppelissä. Katsokaas, isä, en väitä paljon tietäväni
alkuasukkaista, mutta jos hän lupaa maksaa, tekee hän sen myöskin ...
joko sitten elää tai kuolee. Tarkoitan, että hänen perillisensä
vastaavat sitoumuksesta. Neuvoni on senvuoksi, että lähetätte pojan
Lucknowiin. Jos anglikaaninen pappistoverinne katsoo teidän viekkaudella
voittaneen hänet...

-- Paha periköön Bennettin! Hän pääsi rintamalle minun sijastani.
Doughty ei lääkärintarkastuksessa kelpuuttanut minua kyllin terveeksi.
Minä panen Doughtyn pannaan, jos hän tulee takaisin elävänä! Pitäisi
kai Bennettin tyytyä...

-- Kunniaan ja jättää teille uskonto. Aivan niin. Mutta luullakseni
ei Bennett välitäkään asiasta. Työntäkää syy minun niskoilleni.
Minä ... hm ... lämpimästi kannatan pojan lähettämistä Xavieriin. Hän
voi matkustaa sotilaan orpopoikana, joten päästään rautatielipun
maksusta. Voitte ostaa hänelle vaatetuksen rykmentin kokoamilla
rahoilla. Vapaamuurarilooshi pääsee hänen kasvatusmaksuistaan, ja se
miellyttää kylläkin heitä. Näin asiat käyvät hyvin. Minun täytyy lähteä
Lucknowiin ensi viikolla. Pidän silloin huolta pojasta matkalla ...
annan hänet palvelijoitteni huostaan.

-- Te olette hyvä mies.

-- Ei kannata puhua. Älkää kuvitelko sellaista. Laama on lähettänyt
rahan aivan määrättyyn tarkoitukseen. Emmehän juuri voi palauttaa
sitä. Meidän on tehtävä niinkuin hän sanoo. No niin, asia on siis
järjestetty. Eikö niin? Sanommeko, että ensi tiistaina tuotte hänet
mukaani etelään menevälle yöjunalle. Siihen on vain kolme päivää. Ei
hän ehtine paljon pahaa tehdä kolmessa päivässä.

-- Tämä poistaa taakan hartioiltani ... mutta ... entä tämä tässä? --
Hän heilutti pankkiosoitusta. -- Minä en tunne Gobind Sahaita enkä
hänen pankkiansa, joka saattaa olla vain tyhjä aukko seinässä.

-- Te ette ole milloinkaan olleet velkaisen nuoren upseerin asemassa.
Minä muutan sen rahaksi, jos tahdotte, ja lähetän teille aikanaan
kuitin.

-- Mutta teillähän on itsellännekin niin paljon tehtävää. Tämä
vaivannäkö...

-- Ei kannata puhua siitä. Katsokaas, minulle on kansatieteilijänä
tämä erittäin mielenkiintoista. Haluaisin panna sen muistiin erästä
hallituksen tehtäväkseni antamaa teosta varten. Oli todella hyvin
huvittavaa kuulla, kuinka rykmentin merkki, niinkuin tuo punainen
härkä, muuttui fetishiksi, taikakaluksi, johon poika uskoo.

-- En voi kuitenkaan kiittää teitä niinkuin tahtoisin.

-- Yhden palveluksen voitte tehdä. Me kansatieteilijät olemme
kateellisia kuin naakat toistemme keksinnöistä. Eivät ne muita koske
kuin itseämme, selvääpä se, mutta tiedättehän, mitä keräilijät ovat.
No niin, älkää ilmaisko sanaakaan, ei suoraan eikä epäsuoraan,
pojan aasialaisesta luonteesta ... hänen seikkailuistaan tai tuosta
ennustuksesta taikka muustakaan. Minä ongin kyllä kaikki myöhemmin
häneltä ja ... ymmärrättehän?

-- Kyllä. Te laaditte varmasti ihmeellisen jutun siitä. En sanaakaan
virka kellekään, kunnes näen sen painettuna.

-- Kiitän teitä. Se lupaus ilahduttaa kansatieteilijän sydäntä. Nyt
pitää lähteä aamiaiselle. Mutta hyväinen aika, vanha Mahbub vielä
täällä? -- Tämän hän sanoi korottaen äänensä, ja hevoskauppias tuli
esille puun varjosta. -- No, miten on?

-- Siitä nuoresta hevosesta puhuen, sanoi Mahbub, sanon, että kun varsa
on syntynyt polopeliä varten, johon se pystyy opettamattakin ... kun
se osaa pelin vaistomaisesti ... sanonpa, että on väärin valjastaa
sellaista raskaiden rattaiden eteen, sahib!

-- Samaa mieltä olen minäkin, Mahbub. Varsa varataankin vain
polopelille (nuo miehet eivät ajattele muuta kuin hevosia, isä).
Huomenna tapaan teidät, Mahbub, jos teillä on jotakin myytävän tapaista.

Hevoskauppias vastasi ratsumiehen tapaan heilauttaen kättänsä.
-- Maltahan vähäsen, koko maailman pikku ystävä, kuiskasi hän
tuskittelevalle Kimille. -- Sinun onnesi on taattu. Pian lähdet
Nucklaoon ja ... tässä on vähän, millä maksat kirjurille. Luulen
voivani tulla katsomaan sinua monta kertaa. -- Ja samassa hän karautti
pois.

-- Kuulehan, sanoi eversti kuistilta, puhuen kansanmurteella, -- kolmen
päivän kuluttua pääset kanssani Lucknowiin ja saat nähdä ja kuulla
uusia asioita. Odota siihen saakka rauhassa kolme päivää, äläkä juokse
tiehesi. Pääset Lucknowin kouluun.

-- Saanko tavata pyhää miestä siellä? uikutti Kim.

-- Ainakin on Lucknow lähempänä Benaresia kuin Umballa. Mahdollisesti
pääset sinne minun suojassani. Mahbub Ali tietää tämän, ja hän suuttuu
sinulle, jos nyt lähdet taas kuljeksimaan. Muista ... minulle on
kerrottu paljon sellaista, mitä en unohda.

-- Minä odotan, lupasi Kim, -- mutta pojat lyövät minua.

Samassa torvet soittivat päivälliselle.



VII


Iltapäivällä punakka opettaja sanoi Kimille, että hänet oli "pyyhitty
kirjoista pois"; sitä hän ei ymmärtänyt, ennenkuin sai käskyn mennä
ulos leikkimään. Silloin hän riensi basaariin ja tapasi nuoren
kirjurin, jolle hän oli velkaa postimerkin.

-- Nyt tulen maksamaan, ilmoitti Kim ruhtinaallisesti,

-- ja nyt tarvitsen toisenkin kirjeen kirjoitetuksi.

-- Mahbub Ali oli Umballassa, virkkoi toinen vähän pistävästi. -- Hänpä
on ammattinsa vuoksi oikea väärien uutisten levittäjä.

-- Tämä kirje ei tule hänelle, vaan eräälle papille. Tartu kynääsi ja
kirjoita pian. "Teshoo-laamalle, Bhotijalista kotoisin olevalle pyhälle
miehelle, joka etsii jokea ja joka on nyt Tirthanker-temppelissä
Benaresissa." Ota lisää mustetta. "Kolmen päivän perästä lähden
Nucklaoon, siellä olevaan kouluun. Koulun nimi on Xavier. En tiedä
missä koulu on, mutta Nucklaossa se on."

-- Mutta minä tunnen Nucklaon, pisti kirjuri väliin. -- Minä tunnen
koulun.

-- Selitä hänelle, missä se on, niin minä annan puoli annaa.

Kynä raaputti ahkerasti.

-- Hän ei voi erehtyä tästä. -- Mies kohotti päätänsä. -- Kuka tuolla
kadun toisella puolen katselee meitä?

Kim vilkaisi sinne ja näki eversti Creightonin tennispuvussa.

-- Oh, se on joku sahib, joka tuntee parakkien lihavan papin. Hän
kutsuu minua.

-- Mitä sinä teet? kysyi eversti, kun Kim juoksi hänen luoksensa.

-- Minä ... minä en aio karata. Minä lähetän kirjeen pyhälle miehelle
Benaresiin.

-- Sitäpä en ollut ajatellut. Oletko sanonut, että minä vien sinut
Lucknowiin?

-- En ole. Lukekaa kirje, jos on jotakin epäilystä.

-- Miksi siis olet jättänyt mainitsematta nimeni kirjoittaessasi
sille pyhälle miehelle? -- Eversti hymyili vähän viekkaasti. Kim otti
rohkeutensa molempiin käsiinsä.

-- Minulle sanottiin kerran, että on varomatonta mainita vieraitten
nimiä, jotka ovat tekemisissä jonkun asian kanssa, koska nimien
ilmaisemisella monet hyvät suunnitelmat ovat myttyyn menneet.

-- Sinä olet hyvin opetettu, vastasi eversti. Kim punastui. -- Unohdin
sikaarikoteloni kuistille, tuo se talooni tänä iltana.

-- Missä talo on? kysyi Kim. Hänen terävä älynsä ilmaisi, että häntä
koeteltiin jollakin tavoin, ja hän oli varuillaan.

-- Kysy keneltä hyvänsä isossa basaarissa. -- Eversti jatkoi matkaansa.

-- Hän on unohtanut sikaarikotelonsa, sanoi Kim palatessaan entiselle
paikalleen. -- Minun täytyy viedä se hänelle tänä iltana. Kirjeeseeni
ei tule muuta kuin kirjoita kolmasti: "Tule luokseni! tule luokseni!
tule luokseni!" Minä maksan nyt postimerkistä ja panen kirjeeni postiin.

Hän nousi lähteäkseen, mutta aivan kuin vasta muistaen erään seikan
hän kysyi: -- Kuka tuo vihaisen näköinen sahib on, joka unohti
sikaarikotelonsa?

-- Oh, hän on vain Creighton sahib ... hyvin hupsu sahib, joka on
eversti ilman rykmenttiä.

-- Mitä hän tekee?

-- Jumala tietää. Hän ostelee hevosia, joilla hän ei voi ratsastaa,
ja tekee kummallisia kysymyksiä Jumalan teoista ... sellaisista kuin
kasveista ja kivistä ja kansan elämästä. Kauppiaat nimittävät häntä
hullujen isäksi, koska häntä niin helposti petetään hevoskaupoissa.
Mahbub Ali sanoo, että hän on hullumpi kuin kaikki muut sahibit
yhteensä!

-- Oh, sanoi Kim ja lähti.

Hänen kokemuksensa olivat antaneet hänelle vähän ihmistuntemusta ja hän
päätteli, ettei hulluille anneta sellaisia tietoja, joista aiheutuu
kahdeksantuhannen sotilaan lähettäminen kanuunoinensa sotaan. Koko
Intian sotavoimien ylipäällikkö ei puhu, niinkuin Kim oli kuullut hänen
puhuvan, hulluille. Eikä Mahbub Alin ääni olisi muuttunut niinkuin se
muuttui joka kerta kun hän mainitsi everstin nimen, jos tämä olisi
ollut hullu. Siitäpä syystä -- ja tämä ihastutti Kimiä -- siinä oli
jokin salaisuus, ja ehkäpä Mahbub Ali oli everstin tiedustelijana,
niinkuin hän itse oli Mahbubia palvellut. Ja samoin kuin hevoskauppias,
pani everstikin ilmeisesti arvoa ihmisille, jotka eivät ilmaisseet
olevansa peräti teräviä.

Hän oli hyvillään siitä, ettei ollut paljastanut tuntevansa everstin
asuntoa. Kun hän parakkeihin palattuaan sai tietää, ettei mitään
sikaarikoteloa ollut jäänyt, loisti hän tyytyväisyydestä. Siinä oli
mies, hänen oman mielensä mukainen -- liukas ja viekas henkilö,
jolla oli jotakin salaista tekeillä. No hyvä, jos hän osasi esiintyä
hupelona, kykeni myös Kim lyöttäytymään samanlaiseksi.

Hän ei ilmaissut vähintäkään siitä, mitä hänen mielessään liikkui,
kun isä Viktor kolmena pitkänä aamuna puhui hänelle kokonaan uusista
suurista ja pienistä jumalista ... erittäinkin eräästä jumalattaresta,
jonka nimi oli Maria ja joka hänestä tuntui olevan sama kuin Mahbub
Alin uskonnon Bibi Miriam. Hän ei ilmaissut myöskään minkäänlaisia
tunteita, kun isä Viktor oppitunnin perästä kuljetti häntä myymälästä
toiseen ostaen kaikenlaisia pukutarpeita. Eikä hän liioin valittanut,
kun kateelliset rumpalipojat potkivat häntä siitä, että hän pääsisi
korkeampaan kouluun. Hän odotti vain tarkkaavana olojen kehitystä. Isä
Viktor, hyvä mies, vei hänet asemalle, pani hänet tyhjään toisen luokan
vaunuun, joka oli everstin ensi luokan osaston vieressä, ja aivan
liikuttuneena jätti hänelle hyvästit.

-- He tekevät sinusta Xavierissa miehen, O'Hara ... valkoisen miehen ja
toivoakseni hyvän miehen. He tietävät jo tulostasi, ja eversti pitää
huolen, ettet joudu hukkaan etkä väärään paikkaan matkan varrella.
Olen antanut sinulle vähän tietoa uskonasioissa -- toivoakseni ainakin
-- ja ehkäpä sinä muistat, kun ne kysyvät sinun uskontoasi, että olet
katolilainen. Parasta sanoa roomalaiskatolilainen, vaikka en pidä siitä
nimestä.

Kim sytytti haisevan sikaarin -- hän oli pitänyt huolta varatakseen
muutamia sellaisia basaarista -- ja asettui lepäämään ajatellakseen.
Tämä yksinään matkustaminen oli aivan toisenlaista kuin se iloinen
matka kolmannessa luokassa laaman seurassa. "Sahibeilla ei ole
paljoakaan huvia matkoistaan", tuumiskeli hän. "_Hai mai_! Minä
kuljen paikasta toiseen niinkuin potkupallo, se on minun _kismetini_.
Ei kukaan voi välttää _kismetiään_. Mutta minun pitää rukoilla Bibi
Miriamia, ja minä olen sahib." -- Hän katseli suruissaan kenkiänsä. --
"Ei; minä olen Kim. Tämä on suuri maailma ja minä olen vain Kim. Kuka
on Kim?" Hän mietiskeli omaa olemistaan, mitä hän ei ollut milloinkaan
ennen tehnyt, kunnes oli aivan pyörällä päästään. Hän oli aivan
vähäpätöinen henkilö Intian suuressa humisevassa ihmismeressä, menossa
eteläänpäin tietämättä lainkaan minkälaista kohtaloa kohti.

Vähän ajan perästä eversti lähetti kutsumaan häntä ja puheli hänelle
kauan aikaa. Sen verran kuin Kim voi ymmärtää, oli hänen oltava
hyvin ahkera, ja sitten hän pääsisi Intian tutkimusretkikuntaan
vitjamieheksi. Jos hän käyttäytyy oikein hyvin ja suorittaa tarvittavat
tutkinnot, voisi hän ansaita kolmekymmentä rupeeta kuukaudessa
seitsemäntoistavuotiaana. Ja eversti Creighton hankkisi hänelle
soveliaan toimen.

Kim oli ensin ymmärtävinään vain kolmannen osan hänen puheestaan.
Silloin eversti, joka huomasi erehdyksensä, rupesi puhumaan sujuvalla
ja kuvarikkaalla urdun-kielellä, ja Kim oli tyytyväinen. Eihän
sellainen mies voinut olla hullu, joka tunsi kielen niin perin
pohjin ... joka liikkui niin taitavasti ja hiljaa ja jonka silmät olivat
niin toisenlaiset kuin muiden sahibien tylsät ja veltot silmät!

-- Niin ... ja sinun täytyy opetella piirustamaan teitä ja vuoria
ja jokia ja säilyttämään ne kuvat mielessäsi, kunnes tulee sovelias
aika piirustaa ne paperille. Ehkäpä sitten jonakin päivänä, kun olet
vitjamiehenä, saatan sanoa sinulle yhdessä työskennellessämme: "Mene
noiden vuorten yli ja katso, mitä niiden takana on." Sitten joku sanoo:
"Siellä on noilla vuorilla pahoja ihmisiä, jotka surmaavat vitjamiehen,
jos hän on sahibin näköinen." Mitä silloin teet?

Kim ajatteli. Olisikohan viisasta noudattaa everstin viittausta?

-- Minä ilmoittaisin, mitä tuo toinen mies on sanonut.

-- Mutta jos minä vastaisin: "Minä annan sinulle sata rupeeta, jos
hankit tiedon siitä, mitä on vuoriston takana ... siitä että piirrät
kuvan joesta ja tuot tietoja siitä, mitä ihmiset sanovat kylissä?"

-- Miten voin sen sanoa? Minähän olen vain poika. Odottakaa kunnes
tulen mieheksi. -- Mutta sitten, nähdessään everstin rypistävän
kulmiaan, hän jatkoi: -- Mutta luulen kyllä, että muutamassa päivässä
ansaitsisin ne sata rupeeta.

-- Millä tavoin?

Kim pudisti päätänsä päättävästi. -- Jos sanoisin, miten ne ansaitsen,
saattaisi toinen mies kuulla ja ehättää edelleni. Ei ole hyvä myydä
tietoa ilmaiseksi.

-- Kerrohan nyt. -- Eversti näytti rupeen. Kim ojensi jo kätensä, mutta
laski sen jälleen.

-- En, sahib. En. Minä tiedän hinnan, mikä vastauksesta maksetaan,
mutta en tiedä, miksi kysymys on tehty.

-- Ota se silloin lahjaksi, sanoi Creighton heittäen sen hänelle. --
Sinussa on hyvää ainesta, mutta älä anna sen tylsistyä Xavierissa.
Siellä on monta poikaa, jotka halveksivat mustia miehiä.

-- Heidän äitinsä olivat basaarinaisia, sanoi Kim. Hän tiesi hyvin,
ettei mitään vihaa ole verrattavissa siihen, jota sekarotuinen tuntee
alkuasukkaita kohtaan.

-- Se on totta, mutta sinä olet sahib ja sahibin poika. Älä siis
milloinkaan anna houkutella itseäsi puhumaan vähäksyvästi mustista.
Olen tuntenut poikia, jotka ovat juuri päässeet hallituksen
palvelukseen ja jotka eivät olleet ymmärtävinään tummaihoisten puhetta
ja tapoja. Mutta heidän palkkansa alennettiin tietämättömyyden vuoksi.
Sillä alalla ei ole suurempaa syntiä kuin tietämättömyys, muista se.

Useita kertoja tuon pitkän vuorokauden matkan aikana eteläänpäin
lähetti eversti kutsumaan Kimiä ja selitteli aina viimemainittua
ajatusta.

"Me olemme sitten kaikki samassa ketjussa", tuumi Kim lopuksi,
"eversti, Mahbub Ali ja minä ... kun pääsen vitjamieheksi. Hän tulee
käyttämään minua luullakseni samaten kuin Mahbub Alikin. Se on
hyvä, jos siten pääsen jälleen vapaaseen elämään. Tämä puku ei tule
mukavammaksi kuluttamallakaan."

Kun he pääsivät Lucknowin vilkasliikkeiselle asemalle, ei näkynyt
merkkiäkään laamasta. Kim nieli pettymyksensä, ja eversti sovitti hänet
_ticca-garriin_ siistine tamineineen ja lähetti hänet yksinään Xavierin
laitokseen.

-- En sano jäähyväisiä, koskapa pian tapaamme, huusi hän, -- vieläpä
monta kertaa, jos sinussa on oikea henki. Mutta sinua ei ole vielä
koeteltu.

-- Eikö silloinkaan, kun toin sinulle -- (Kim uskalsi käyttää
vertaisten kesken tavallista puhuttelusanaa) -- valkoisen oriin
sukuluettelon tuona iltana?

-- Paljon voittaa unohtamisella, pieni veli, sanoi eversti luoden
häneen silmäyksen, joka tuntui tunkeutuvan hänen lävitsensä hänen
noustessaan rattaille.

Kesti hyvän aikaa, ennenkuin Kim tointui hölmistyksestään. Sitten
hän haisteli outoa ilmaa hyväksyvästi. "Rikas kaupunki", tuumi hän,
"rikkaampi kuin Lahore. Kuinka hyvät basaarit mahtaneekaan täällä
olla." -- Ajuri, viekää minua vähän basaarien kautta.

-- Olen saanut määräyksen viedä sinut kouluun. Ajuri sinutteli, mikä
on peräti sopimatonta valkoihoista kohtaan. Mitä selvimmällä ja
sujuvimmalla kansankielellä Kim osoitti hänelle hänen erehdyksensä,
kiipesi istumaan hänen viereensä, ja kun päästiin pian sovintoon,
sai hän ajaa monta tuntia ristiin rastiin kaupungissa arvostellen,
vertaillen ja nauttien kaikesta näkemästään.

Ei ole yhtään kaupunkia -- lukuunottamatta Bombayta, kaikkien muiden
kuningatarta -- kauniimpaa kuin kirjavatyylinen Lucknow, katsottuna
joko joen sillalta tai Imambaran huipulta, josta näkyvät Chutter
Munzilin kullatut päivänvarjot ja tuuheat puut; näiden pehmeään
siimekseen on kaupunki laskettu lepäämään. Kuninkaat ovat sitä
koristaneet satumaisen komeilla rakennuksilla, rikastuttaneet sitä
armeliaisuuslaitoksilla, täyttäneet sen eläkkeensaajilla ja hukuttaneet
sen veriin. Se on laiskuuden, juonittelujen ja ylellisyyden tyyssija,
ja yhdessä Delhin kanssa se väittää olevansa ainoa paikka, missä
puhutaan puhdasta urdua.

-- Kaunis kaupunki, ihana kaupunki. -- Lucknowilainen ajaja oli
tyytyväinen huomautuksesta ja kertoi Kimille monta hämmästyttävää
asiaa; englantilainen opas olisi puhunut vain suuresta kapinasta.

[Lucknowiin (alkuasukasten Nucklao) liittyy synkin muisto intialaisten
kamalasta kapinasodasta, jossa valkoiset tuhottiin yleisellä
verilöylyllä.]

-- Nyt lähdemme kouluun, sanoi Kim lopuksi.

Vanha suuri pyhä Xavierin koulu täyttää matalilla valkoisilla
rakennuksillansa avaran alueen vastapäätä Gumti-jokea, jonkin matkan
päässä kaupungista.

-- Minkälaista väkeä siellä on sisällä? kysyi Kim.

-- Nuoria sahibeja, kaikki tyynni paholaisia. Mutta puhuakseni totta --
minähän ajan monta heistä sekä asemalle että takaisin -- en milloinkaan
ole nähnyt yhtään, josta olisi tulossa niin täydellinen paholainen kuin
sinusta ... tästä nuoresta sahibista, jota nyt ajan.

Kim oli kierroksellaan tervehtinyt erään erikoisen kadun varrella paria
asumuksensa yläkerran ikkunoista kurkistelevaa säädytöntä naikkosta,
jollaisia hän ei osannut katsoa kaikesta huomiosta syrjäytettäväksi,
ja hän oli siinä molemminpuolisessa kompasanojen vaihdossa suoriutunut
hyvin. Hän oli nyt vastaamaisillaan ajajan viime hävyttömyyteen, kun
hänen silmänsä huomasi -- oli jo hämärtymässä -- olennon, joka istui
valkoisen pilarin vieressä pitkän seinärivin varjossa.

-- Seis, huusi hän, -- pysähdy tässä. En lähde kouluun vielä aivan heti.

-- Mutta kuka maksaa minulle tästä edestakaisin ajelemisesta? sanoi
ajaja tyytymättömänä. -- Onko poika hullu! Edellisellä kerralla
pysähdyttiin tanssijatytön vuoksi. Tällä kertaa siinä on pappi.

Kim oli jo hypännyt tielle ja heittäytynyt maahan hyväilemään tomuisia,
likaisenkeltaisen viitan peittämiä jalkoja.

-- Olen odottanut täällä puolitoista päivää, puheli laama
rauhallisesti. -- Olihan minulla tosin oppilas matkassani.
Tirthanker-temppelissä oleva ystäväni antoi minulle oppaan mukaani.
Minä tulin Benaresista junalla, kun kirjeesi annettiin minulle. Kyllä
olen saanut ruokaa. En tarvitse mitään.

-- Mutta miksi et jäänyt Kulu-naisen seuraan, pyhä mies? Miten pääsit
Benaresiin? Minun sydämeni on ollut raskas siitä asti kun erosimme.

-- Nainen väsytti minut loppumattomalla lörpöttelyllä ja pyytämällä
alinomaa lukemaan loitsuja hänen lastensa hyväksi. Erosin siitä
seurueesta ja soin hänelle tilaisuuden hankkia itselleen ansiota
lahjoittamalla antimia. On hän ainakin auliskätinen nainen, ja
minä lupasin palata hänen kotiinsa, jos tulisi tarvis. Sitten
huomattuani olevani yksin tässä suuressa ja kauheassa maailmassa
tulin ajatelleeksi, että voin junassa mennä Benaresiin, missä tiesin
Tirthanker-temppelissä asuvan samanlaisen etsijän kuin minäkin.

-- Ah! Sinun jokesi! sanoi Kim. -- Minä olin unohtanut koko joen.

-- Niinkö pian, chelani? Minä en ole sitä hetkeksikään unohtanut.
Mutta kun jätin sinut, tuntui minusta parhaalta, että menisin siihen
temppeliin ja kysyisin neuvoa, sillä näetkös, Intia on ylen avara. Ja
saattaisihan olla, että viisaat miehet ennen meitä -- pari tai kolme --
olisivat jättäneet jotakin tietoa siitä asiasta; muutamat sanovat niin,
toiset näin. He ovat ystävällistä väkeä.

-- Saattavat olla; mutta mitä sinä nyt teet?

-- Minä saavutan ansiota auttaessani sinua, chelani, saamaan viisautta.
Noiden miesten pappi, jotka palvelevat punaista härkää, kirjoitti
minulle, että kaikki järjestetään sinulle minun toivomusteni mukaan.
Minä lähetin rahaa riittävästi yhdeksi vuodeksi. Ja sitten tulin,
niinkuin näet, katsomaan, kuinka sinä menet tiedon porteista sisään.
Puolitoista päivää olen odottanut -- en senvuoksi että minua johti
rakkaus sinua kohtaan ... sellainen ei kuulu Tien kulkijoille -- vaan
Tirthanker-temppelissäkin sanottiin, että kun opetuksesta oli rahaa
maksettu, oli paikallaan minun huolehtia asiasta loppuun saakka. He
häivyttivät pätevästi epäröimiseni. Minä pelkäsin tulevani tänne
kukaties sen vuoksi, että halusin nähdä sinut kiintymyksen punaisen
usman hairahduttamana. Mutta niin ei ole... Sitäpaitsi minua vaivaa
eräs uni.

-- Mutta ethän, pyhä mies, toki ole unohtanut matkaamme ja mitä kaikkea
sen aikana tapahtui. Tottakai sinun tuloosi jonkin verran vaikutti halu
nähdä minua?

-- Hevoset kärsivät vilua, ja niiden ruokinta-aika on ohi, valitti
ajaja.

-- Juokse Jehannumiin ja etsi sieltä kelvoton tätisi! ärähti Kim
olkansa yli. -- Minä olen aivan yksin tässä maassa enkä tiedä mihin
joudun enkä liioin mitä minulle tapahtuu. Panin koko sydämeni
kirjeeseen, jonka lähetin sinulle. Mahbub Alia lukuunottamatta -- ja
hän on pathanilainen -- ei minulla ole muuta ystävää kuin sinä, pyhä
mies. Älä kokonaan jätä minua.

-- Olen miettinyt sitäkin, vastasi laama vapisevalla äänellä. -- On
selvää, että silloin tällöin saavutan ansiota -- jollen ennen sitä ole
löytänyt jokeani -- hankkimalla vakuutta siitä, että sinun jalkasi
ovat viisauden tiellä. Mitä he sinulle opettavat, en tiedä, mutta
pappi kirjoitti minulle, ettei yksikään sahibin poika koko Intiassa
tule saamaan parempaa opetusta kuin sinä. Senvuoksi poikkean toisinaan
jälleen tänne. Ehkäpä sinusta tulee sellainen sahib kuin hän oli, joka
antoi minulle nämä silmälasit -- laama pyyhki niitä huolellisesti --
Lahoren Ihmeitten talossa. Sitä toivon, sillä hän oli viisauden
lähde ... viisaampi kuin monet luostarin esimiehet. Toisaalta saattaa
olla, että sinä unohdat minut ja yhdessäolomme.

-- Jos minä syön sinun leipääsi, huudahti Kim kiihkeästi, -- kuinka
voisin milloinkaan unohtaa sinua?

-- Ei ... ei, -- hän työnsi pojan syrjään. -- Minun täytyy palata
Benaresiin. Tuon tuostakin lähetän, nyt kun tunnen miten tässä maassa
kirjeitä sommitellaan, sinulle kirjeen, ja silloin tällöin tulen sinua
tervehtimään.

-- Mutta minne minä lähettäisin kirjeeni? valitteli Kim tarttuen kiinni
hänen viittaansa ja unohtaen kokonaan, että hän oli sahib.

-- Tirthanker-temppeliin Benaresiin. Sen paikan olen valinnut
olosijakseni, kunnes löydän jokeni. Älä itke, sillä katsos, kaikki
halut ovat harhanäkyä ja sitovat vain lujemmin Pyörään. Mene nyt tiedon
portista ja anna minun nähdä sinun menevän... Rakastatko minua? Mene
sitten, tai sydämeni murtuu ... Minä tulen takaisin. Varmasti minä
tulen takaisin.

Laama katseli, kuinka _ticca-garri_ vieri portista, ja hän kääntyi
menemään pois, nyyhkyttäen joka askeleella. Tiedon portit sulkeutuivat
paukahtaen.

       *       *       *       *       *

Intiassa syntyneellä ja varttuneella pojalla on omat tapansa ja
tottumuksensa, joita ei muualla näe, ja hänen opettajansa käyttävät
häntä kasvattaessaan keinoja, joita eurooppalainen opettaja ei keksi.
Näin ollen tuskin kannattaa kuvata Kimin kokemuksia hänen ollessaan
Xavierin koulussa parin-kolmensadan rikkiviisaan pojan joukossa,
joista useimmat eivät milloinkaan olleet nähneet merta. Hän sai
kärsiä tavalliset rangaistukset siitä, että poistui koulun alueelta
koleeran raivotessa kaupungissa. Se tapahtui ennenkuin hän oli oppinut
kirjoittamaan kunnollista englanninkieltä ja jolloin hänen siis
oli turvauduttava basaarikirjoittajaan. Sitäpaitsi häntä tietenkin
rangaistiin tupakoimisesta ja solvausten käyttämisestä, jotka olivat
mehevämpiä kuin pyhän Xavierinkaan laitos milloinkaan oli kuullut...
Hän oppi pesemään itsensä papinomaisen huolellisesti, niinkuin
ainakin alkuasukkaat, jotka sisimmässään pitävät englantilaisia
jotensakin likaisina. Hän teki tavallisia kepposiansa kärsivällisille
kulipalvelijoille, jotka pitivät huolta makuuhuoneista, missä pojat
kuluttivat helteiset yöt kertomalla juttuja aamuun asti, ja tyynesti
hän mitteli voimiaan itsetietoisten tovereittensa kanssa.

Oppilaat olivat rautatiellä, sähkölaitoksessa ja kanavilla palvelevien
alempien virkamiesten poikia; toiset eläkettä nauttivien tai yhä vielä
jonkun sotaisan rajahin joukoissa päällikköinä toimivien aliupseerien
poikia; edelleen siellä oli meriupseerien, eläkkeellä olevien
virkamiesten, tilallisten, valtion hankkijoiden ja lähetyssaarnaajien
poikia. Muutamat olivat vanhojen euraasialaisten sukujen jälkeläisiä,
jotka ovat lujasti juurtuneet Dhurrumtollahiin ... Pereira-, De
Souza- ja D'Silva-sukujen vesoja. Heidän vanhempansa olisivat voineet
heidät hyvin kasvattaa Englannissakin, mutta he rakastivat koulua, jossa
he itse olivat nuoruutensa viettäneet, ja niin keltaihoinen nuori
sukupolvi seurasi toinen toistansa Xavierissä.

Pojat olivat kotoisin sieltä täältä sangen etäisistäkin seuduista,
Howrahin rautatiekeskuksen tienoilta, Monghyrin ja Chunarin
autioituneilta paikoilta, Shillongin tien varsilla olevista
teetarhoista, Oudhin ja Dekkanin maakuntien kylistä, missä heidän
vanhempansa olivat laajojen tilusten omistajia, lähetysasemilta, viikon
matkan päästä lähimmältä rautatieasemalta, tuhannen mailin takaa
jostakin satamakaupungista vastapäätä Intian ainaisia rantahyökyjä
ja vieläkin etelämpää kaneeliviljelmiltä. Pelkkä kertomus heidän
koulumatkoilla kokemistaan seikkailuista, jotka heistä eivät olleet
mitään seikkailuja, olisi nostanut eurooppalaisen pojan päässä hiukset
pystyyn. He olivat tottuneet yksinänsä kulkemaan satoja maileja
viidakoissa, joissa aina oli kiehtova mahdollisuus joutua tiikerien
häiritsemäksi. Mutta yhtä vähän he olisivat uineet Englannin kanaalissa
jonakin englantilaisen elokuun päivänä kuin heidän merentakaiset
veljensä olisivat voineet olla rauhallisina, jos joku leopardi olisi
nuuskinut heidän kantotuoliansa.

Siellä oli viidentoista vuoden ikäisiä poikia, jotka olivat viettäneet
päivän ja toistakin pienellä saarelmalla keskellä tulvehtinutta jokea
ja aivan itseoikeutettuina ottaneet johtaakseen kotiin pyrkivää
säikähtynyttä pyhiinvaeltajajoukkoa; siellä oli vanhempia poikia, jotka
pyhän Francis Xavierin nimessä olivat kerran ottaneet takavarikkoon
sattumalta tapaamansa jonkun rajahin norsun, kun eivät muutoin päässeet
etenemään rankkasateiden liottamalla kotitiellänsä, ja olivat olleet
vähällä menettää juhlallisen juhtansa vyöryhiekassa. Siellä oli poika,
joka, kuten hän itse sanoi -- eivätkä toiset sitä epäilleetkään --
oli isänsä kanssa puolustautunut kuistilla pyssy kädessä aka-sissejä
vastaan, jotka eräänä päivänä murhanhimoisina hyökkäsivät yksinäistä
uutisasutusta ryöstämään.

Kaikki jutut kerrottiin tyynesti, kiihkottomasti, alkuasukasten tavoin,
ja niissä ilmeni alkuasukas-hoitajanaisilta tiedottomasti saatuja
vaikutuksia, ja useat puheenkäänteet osoittivat, että ajatukset
kerrottaessa olivat suoraan kansankielestä käännettyjä. Kim katseli,
kuunteli ja hyväksyi. Tämä ei ollut rumpalipoikien tyhjänpäiväistä,
yksikantaista juttelua. Se kertoi elämästä, jonka hän tunsi ja jota
hän hyvin ymmärsi. Tämä ilmapiiri sopi hänelle erinomaisesti, ja hän
viihtyi siinä yhä paremmin.

Hänelle annettiin lämpimän tullen valkoinen voimistelupuku, ja hän
iloitsi vasta saamistaan ruumiillisista mukavuuksista yhtä paljon kuin
saadessaan käyttää teroittunutta älyänsä hänelle annettujen tehtävien
suorittamiseen. Hänen nokkeluutensa olisi ihastuttanut eurooppalaisten
opettajaa, mutta Xavierissa tunnetaan ensimmäinen joutuisa kehitys,
jonka ympäristö ja iloinen ilmapiiri vaikuttaa -- samalla tunnetaan
sitä tavallisesti kahdenkymmenenkahden tai kahdenkymmenenkolmen
ikäisenä seuraava väsähdys.

Siitä huolimatta hän muisti kuitenkin käyttäytyä vaatimattomasti. Kun
helteisinä öinä kerrottiin juttuja, ei Kim ruvennut muistelmillaan
rehentelemään, sillä koulussa halveksittiin poikia, jotka elivät
kokonaan alkuasukasten tapaan. Ei saa unohtaa, että on sahib ja että
jonakin päivänä, kun tutkinnot on suoritettu, saa käskettäväkseen
alkuasukkaita. Kim pani tämän mieleensä, sillä hän alkoi ymmärtää,
mihin tutkinnot tähtäsivät.

Sitten tuli loma-aika, elokuusta lokakuuhun ... kuumuuden ja sateitten
aiheuttamat pitkät joutilaat päivät. Kimille ilmoitettiin, että hän sai
lähteä pohjoiseen jollekin Umballan takaiselle vuoristoasemalle, missä
isä Viktor pitäisi hänestä huolta.

-- Parakkikouluunko? kysyi Kim, joka oli kysellyt paljon ja ajatellut
vielä enemmän.

-- Niin luulen, sanoi opettaja. -- Eihän ole vahingoksi, että pysyt
vähän erilläsi koirankureista. Pääset matkustamaan nuoren De Castron
kanssa Delhiin asti.

Kim mietti asiaa joka puolelta. Hän oli ollut ahkera, niinkuin eversti
oli kehottanut. Poikien loma-aika oli heidän omaa omaisuuttaan,
ainakin sen verran hän oli saanut selville tovereittensa puheista, ja
parakkikouluun meneminen olisi kidutusta tämän perästä. Sitäpaitsi --
ja tämähän oli suorastaan ihme, joka oli kaikkein tärkeintä -- hän
osasi kirjoittaa. Kolmen kuukauden kuluessa hän oli oppinut, kuinka
ihmiset voivat keskustella toistensa kanssa tarvitsematta kenenkään
kolmannen välitystä ja puolen annan kuluja.

Laamalta ei ollut tullut mitään tietoa, mutta olihan maantie aina
käytettävissä. Kim kaipasi jälleen pehmeän maantiemudan pursuvaa
hyväilyä varpaiden lomissa, ja samoin valahti vesi hänen suuhunsa, kun
hän muisteli voissa paistettua ja kaalilla sekotettua lampaanlihaa sekä
väkevästi currylla maustettua riisiä tai sipulia ja kynsilaukkaa ynnä
kiellettyjä rasvaisia basaarin makeisia.

Parakeissa taas täytyi syödä raakaa pihviä lautaselta, ja siellä saisi
vain varkain tupakoida. Mutta toiselta puolen, olihan hän sahib ja
Xavierin koululainen, ja tuo sika Mahbub Ali... Ei, hän ei koettelisi
Mahbubin vieraanvaraisuutta, ja kuitenkin ... Hän mietti asioita
lojuessaan yksin makuusuojassa ja tuli siihen päätökseen, että hän oli
ollut kohtuuton Mahbubiin nähden.

Koulusuojat olivat tyhjät, ja melkein kaikki opettajat olivat menneet
tiehensä. Eversti Creightonin antama rautatielippu oli hänen kädessään,
ja Kim muisti ylpeänä, ettei hän ollut käyttänyt eversti Creightonin
eikä Mahbubinkaan rahoja mihinkään sopimattomaan elämään. Hänellä oli
vielä kaksi rupeeta ja seitsemän annaa. Hänen uusi nahkalaukkunsa,
johon oli merkitty "K. O'H.", ja makuuvaatekääry olivat hänen autiossa
makuuhuoneessaan. "Sahibit ovat aina sidotut matkatavaroihinsa", sanoi
Kim nyökäyttäen päätänsä niille. "Te saatte jäädä tänne." -- Hän
pujahti ulos lämpimään sateeseen hymyillen veitikkamaisesti ja etsi
erään talon, jonka oli pannut merkille jo jonkin aikaa ennen.

-- _Arree_! Etkö tiedä millaisia naisia täällä asustaa? Häpeä toki!

-- Olenko vasta eilen syntynyt? -- Kim istahti jalat ristissä
alkuasukasten tavoin lattiapatjalle yläkerran huoneessa. -- Vähän
väriainetta ja kolme yardia vaatetta riittää pieneen pilantekoon.
Olisiko se paljon vaadittu?

-- Kuka on se tyttö? Sinä olet liian nuori sahibiksi sentapaiseen
kujeeseen.

-- Kuka tyttö on? Onpahan muutama koulunopettajan tyttö tuolta sisämaan
rykmenteistä. Isä on lyönyt minua kahdesti, kun kiipesin heidän aitansa
yli näissä vaatteissa. Nyt aion mennä puutarhuripoikana. Vanhat miehet
ovat hyvin kateellisia.

-- Se on totta. Pysy hiljaa sill'aikaa kun sivelen mehun kasvoihisi.

-- Ei liian mustaksi, _naikan_. En haluaisi esiintyä _hubshina_
(neekerinä).

-- Oh, rakkaus ei paljoa semmoisista välitä. Kuinka vanha hän on?

-- Kaksitoistavuotias, luullakseni, sanoi häpeämätön Kim.

-- Sivele sitä myöskin rinnalleni. Saattaa tapahtua, että hänen isänsä
riistää vaatteet päältäni, ja hän huomaisi minut kirjavaksi, nauroi hän.

Nainen työskenteli ahkerasti kastellen vaaterättiä pienessä astiassa
olevaan ruskeaan nesteeseen, joka pysyi ihossa kauemmin kuin pähkinän
mehu.

-- Lähetä nyt ostamaan vähän kangasta turbaaniksi. Voi minua, pääni on
aivan ajelematon! Ja isä varmasti tempaa päähineeni pois.

-- Enhän minä ole parturi, mutta voin silti koettaa. Sinä olet syntynyt
sydämien särkijäksi, ja kaikki tämä puuhako vain yhden illan vuoksi?
Muista, ettei tätä ainetta saa pesemällä pois. -- Nainen nauroi niin
että ranne- ja nilkkarenkaat helisivät.

-- Mutta kuka maksaa minulle tästä? Itse Huneefa ei olisi voinut sinua
paremmin maalata.

-- Luota vain jumaliin, sisareni, sanoi Kim juhlallisesti, väännellen
kasvojaan, sillä maalaus pingoitti ihoa kuivuessaan. -- Sitäpaitsi,
oletko milloinkaan ennen ollut sahibia maalaamassa tällä tavoin?

-- Enpä tosiaankaan. Mutta eihän kujeilu ole rahaa.

-- Se on paljon enemmänkin kuin rahaa.

-- Sinä maitoparta olet kieltämättä hävyttömin _shaitanin_ poika, minkä
milloinkaan olen tavannut. Kulutat tällä tavoin köyhän tytön aikaa ja
sitten sanot: "Eikö pilanteko riitä?" Sinä menet hyvin pitkälle vielä.
-- Ja hän tervehti pilkallisesti tanssijatyttöjen tapaan.

-- Saman tekevää. Mutta joudu nyt leikkaamaan tukkaani.

Kim hyppeli vuoroin molemmilla jaloilla, ja hänen silmänsä loistivat
ihastuksesta, kun hän ajatteli tulevia rasvaisia päiviä. Hän antoi
tytölle neljä annaa ja juoksi portaita alas alhaiseen kastiin kuuluvan
hindupojan näköisenä ... kaikilta piirteiltään aivan täydellisenä.
Hänen ensimmäinen käyntipaikkansa oli ruokala, jossa hän aivan
ylellisesti herkutteli rasvaisilla ruuilla.

Lucknowin asemalla hän näki nuoren De Castron hikipäissä rientävän
toisen luokan vaunuun. Kim puolestaan alentui menemään kolmannen luokan
osastoon ja oli pian koko matkueen sieluna ja huvina. Hän selitti
matkatovereilleen olevansa erään temppujentekijän apulainen, jonka tämä
oli jättänyt sairaana jälkeensä, ja että nyt hän oli matkalla Umballaan
isäntänsä luo. Sikäli kuin matkustajat vaihtuivat, vaihteli hänenkin
juttunsa tai hän lisäili siihen vuolaasta mielikuvituksestaan, jotka
lisäykset olivat sitäkin uhkarohkeampia, kun hän ei ollut pitkään
aikaan käyttänyt kansankieltä. Koko Intiassa ei ollut sinä yönä niin
iloista ihmistä kuin Kim. Umballassa hän poistui junasta ja lähti
itäänpäin kosteitten vainioitten yli kylään, jossa vanha sotilas asui.

Samoihin aikoihin sai eversti Creighton Lucknowista Simlaan sähkeen,
että nuori O'Hara oli hävinnyt. Mahbub Ali sattui olemaan kaupungissa
hevosia kaupittelemassa, ja eversti uskoi hänelle asian eräänä aamuna
ollessaan kilpa-ajoradalla.

-- Oh, älkää olko millännekään, sanoi hevoskauppias. -- Ihmiset
ovat niinkuin hevosetkin. Nekin tarvitsevat suolaa joskus, ja
jollei heinäpurtilossa ole, etsivät ne sitä maasta. Hän on lähtenyt
kuljeskelemaan jälleen joksikin aikaa. _Madrissah_ väsytti häntä,
niinkuin arvasin sen tekevänkin. Vasta otan hänet itse mukaani
matkailemaan. Älkää olko huolissanne, Creighton sahib. Hän on niinkuin
poloponi, joka vapaaksi päästyään aikoo itse opetella pelin.

-- Hän ei siis ole kuollut, vai mitä?

-- Kuumehan saattaisi tappaa hänet. Muuten en ole pojasta huolissani.
Apina ei juuri helposti puusta putoa.

Seuraavana aamuna pysähdytti Mahbub oriinsa everstin ratsun viereen.

-- Asia on niinkuin luulinkin, sanoi hevoskauppias. -- Hän on kulkenut
ainakin Umballan kautta ja sieltä kyhännyt kirjeen minulle, saatuaan
basaarista tietää olinpaikkani.

-- Lukekaa, pyysi eversti suuresti rauhoittuneena. Olihan järjetöntä,
että hänen asemassaan oleva mies kiinnitti huomiota pieneen
kulkuripoikaan, mutta eversti muisti keskustelunsa junassa ja oli
viimeisten kuukausien kuluessa usein tavannut itsensä muistelemassa
merkillistä vaiteliasta ja itsensähillitsevää poikaa. Tietenkin oli
hänen karkaamisensa suurta julkeutta, mutta osoittihan se samalla
neuvokkuutta ja rohkeutta.

Mahbubin silmät loistivat, kun hän pysähtyi aukealle kentälle, jossa
kukaan ei voinut lähestyä huomaamatta.

-- "Tähtien ystävä, joka on koko maailman pikku ystävä..."

-- Mitä se on?

-- Se on nimi, jonka annoimme hänelle Lahoren kaupungissa... "Koko
maailman pikku ystävä ottaa vapautta, mennäkseen omille paikoilleen.
Hän tulee takaisin määrättynä päivänä. Toimittakaa laukku ja
makuuvaatekäärö lähetetyiksi luoksenne, ja jos on jotakin pahoin tehty,
antakaa ystävyyden käden siirtää syrjään onnettomuuden ruoska." --
Tässä on vielä jotakin lisäksi, mutta...

-- Ei sillä väliä, lukekaa vain.

-- "Eräät asiat ovat tuntemattomia niille, jotka syövät haarukoilla. On
parempi jonkin aikaa syödä molemmin käsin. Puhukaa hyviä sanoja niille,
jotka eivät tätä ymmärrä, jotta palatessani olisivat armollisia." Tämä
kyhäys on tietenkin kirjurin työtä, mutta katsokaas, kuinka ovelasti
poika on sen sommitellut, niin ettei edes viittaustakaan ole muille
kuin asianomaisille.

-- Tämäkö se on se ystävyyden käsi, jonka tulee siirtää syrjään
onnettomuuden ruoska? nauroi eversti.

-- Pankaahan merkille, kuinka viisas poika on. Hän tahtoi päästä
jälleen vapaaseen elämään, kuten jo sanoin. Kun hän ei vielä tajua
teidän ammattianne...

-- Enpä ole aivan varma siitä, mutisi eversti.

-- Hän kääntyi minun puoleeni päästäkseen sovintoon teidän kanssanne.
Eikö hän ole nerokas? Hän lupaa palata. Hän vain täydentää tietojansa.
Ajatelkaahan, sahib, hän on ollut kolme kuukautta koulussa, eikä hän
ollut tottunut sellaiseen. Omasta puolestani olen hyvilläni: poni vain
opettelee peliä.

-- Niinpä kyllä, mutta vastedes hän ei saa yksin lähteä.

-- Miksei? Hänhän oli yksinään ennenkuin tuli eversti sahibin hoitoon.
Kun hän kerran tulee elämän suureen leikkiin, täytyy hänen olla
yksin ... aivan yksin, päänsä menettämisen uhallakin. Jos hän silloin
sylkee, aivastaa tai istuu toisella tavoin kuin ne, joita hänen on
silmällä pidettävä, on hän vaarassa tulla surmatuksi. Miksipä siis nyt
estää häntä? Muistakaa persialaista sananpartta: Mazanderan erämaiden
shakaalin voivat pidättää vain Mazanderan koirat.

-- Se on totta. Aivan totta, Mahbub Ali. Jollei hänelle mitään pahaa
tapahdu, en enempää toivokaan. Mutta hävytön hän oli joka tapauksessa.

-- Hän ei minullekaan ilmoita minne hän menee, sanoi Mahbub. -- Hän
ei ole mikään hupsu. Kun aika tulee, palaa hän kyllä minun luokseni.
On aika, että hän joutuu vähän helmien parantajan hiottavaksi. Hän
kehittyy liian nopeasti ... ainakin sahibien kannalta katsoen.

Tämä ennustus toteutui kirjaimelleen kuukautta myöhemmin. Mahbub oli
saapunut Umballaan tuoden uuden lähetyksen hevosia, ja Kim kohtasi
hänet Kalkan tiellä hämärässä yksinään ratsastamassa, pyysi almua
häneltä, sai kirouksen osakseen ja vastasi englanninkielellä. Ketään ei
ollut läheisyydessä kuulemassa Mahbubin hämmästyksen huudahdusta.

-- Oho! Ja missä sinä olet ollut?

-- Siellä ja täällä, täällä ja siellä.

-- Tule puun suojaan sateesta ja kerro.

-- Oleskelin jonkin aikaa erään vanhan miehen luona Umballan
läheisyydessä ja sitten erään tuttavan perheen luona Umballassa.
Muutaman tämän perheen jäsenen kanssa matkustin Delhiin asti. Se
on ihmeellinen kaupunki. Sen jälkeen ajoin härkää erään _telin_
(öljykauppiaan) avuksi, joka tuli pohjoiseen, mutta sitten kuulin
suuresta juhlasta, jonka piti olla Patialassa, ja sinne lähdin erään
ilotulitusten polttajan mukana. Se oli suuri juhla. (Kim hieroi
vatsaansa.) Näin rajaheja sekä kullalla ja hopealla koristeltuja
norsuja. Ja siellä sytytettiin kaikki ilotulitukset yht'aikaa, jolloin
yksitoista miestä kuoli, niiden mukana ilotulittaja itsekin, ja
räjähdys heitti minutkin teltan toiselle puolelle, mutta en saanut
mitään vahinkoa. Sitten palasin taas rautatielle erään sikhiläisen
hevosmiehen mukana, jota leipäni edestä palvelin renkipoikana. Ja
lopuksi tulin tänne.

-- _Shabash_! sanoi Mahbub Ali.

-- Mutta mitä sanoo eversti sahib? En minä halua saada selkääni.

-- Ystävyyden käsi on siirtänyt syrjään onnettomuuden ruoskan. Mutta
kun joskus toiste lähdet kuljeksimaan, täytyy sinun lähteä minun
mukanani. Tämmöinen on liian varhaista.

-- Myöhäistä kylläkin minulle. Olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan
englanninkieltä jonkin verran _madrissahissa_. Minusta tulee pian
täysiverinen sahib.

-- Kas vain veitikkaa! nauroi Mahbub katsellen pientä likomärkää
poikaa, joka hyppeli märällä maantiellä. -- _Salaam_, sahib! ja hän
tervehti pilkallisesti. -- No, oletko väsynyt kuljeskelemiseen, vai
haluatko tulla mukaani Umballaan ja auttaa hevosten kuljettamisessa.

-- Minä tulen mukanasi, Mahbub Ali.



VIII


-- Vaihda sitten Allahin nimessä punainen siniseen, sanoi Mahbub
viitaten Kimin epäkunniakkaan turbaanin hindulaiseen väriin.

Kim vastasi vanhalla sananlaskulla: "Vaihdan kyllä uskoani ja
vuodettani, mutta sen saat sinä maksaa."

Hevoskauppias nauroi melkein ratsulta pudotakseen. Eräässä
laitakaupungin myymälässä toimitettiin vaihto, ja Kim oli nyt ainakin
ulkonaiselta olemukseltaan muhamettilainen.

Mahbub vuokrasi huoneen vastapäätä rautatieasemaa ja lähti noutamaan
hienointa valmiiksi laitettua ruokaa, johon kuului mantelijälkiruoka ja
mainiota Lucknowin tupakkaa.

-- Tämä on parempaa kuin se ruoka, jota söin sikhin seurassa, sanoi
Kim irvistellen istuutuessaan syömään, -- eikä edes madrissahissa
varmastikaan annettu tällaista.

-- Minä haluaisin kuulla jotakin siitä madrissahista. -- Mahbub
pisti poskeensa aikamoisia rasvassa paistettuja lammaspaistin paloja
kaalin ja kullankeltaisten sipulien mukana. -- Mutta kerro ensiksi
juurtajaksain ja totuudenmukaisesti, miten karkasit. Sillä muistahan,
sinä koko maailman pikku ystävä, sanoi hän päästellen piukalle
kiristynyttä suolivyötänsä, -- en luule sahibinpoikien useinkaan
lähtevän sieltä karkuretkille.

-- Mitenkäpä he voisivatkaan? He eivät tunne maata. Eihän se ollut
mitään, sanoi Kim ja aloitti juttunsa. Kun hän pääsi naamioimiskohtaan
ja miten hän sai siinä apua basaaritytöltä, menetti Mahbub Ali kokonaan
vakavuutensa, hän nauraa hohotti aivan kuollakseen ja läimäytteli
kädellä reittänsä.

-- _Shabash! Shabash!_ Hyvin tehty, pikku veitikka! Mitähän jalokivien
parantaja tästä sanonee. No, maltahan. Anna kuulla mitä sitten
tapahtui ... askel askeleelta, äläkä unohda mitään.

Noudattaen kehotusta Kim kertoi seikkailuistaan ja yski rajusti välillä
Mahbubin väkevän tupakan vaikutuksesta.

-- Minähän sanoin, mutisi Mahbub itsekseen, -- minähän sanoin, että
se oli poni, joka tahtoi vapauteen poloa pelaamaan. Hedelmä on jo
kypsä ... vaikka hänen vielä täytyy oppia pelin yksityiskohtia, sen
välimatkoja, vauhtiasteita, karttoja ja kompasseja. Kuulehan nyt. Minä
olen torjunut everstin piiskan selkänahastasi, eikä se ole vähäinen
palvelus.

-- Se on aivan totta, vastasi Kim vakavana.

-- Mutta et silti saa luulla, että tällainen karkaileminen ja
seikkaileminen on millään tavoin hyväksyttävää.

-- Se oli minun loma-aikaani, hadji. Minä olin orjana monta viikkoa.
Miksen olisi juossut tieheni, kun koulu suljettiin. Näetkös, minähän
samalla säästin eversti sahibilta suuret kulut, kun elin vain ystävieni
kustannuksella tai tein työtä leipäni edestä.

Mahbubin suu vetäytyi hymyyn tuuheiden muhamettilaisviiksien peitossa.

-- Mitäpä muutamat rupeet, -- pathanilainen heilautti huolettomasti
kättänsä, -- merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn
tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.

-- Senhän tiesin jo kauan aikaa sitten, sanoi Kim hitaasti.

-- Kuka kertoi?

-- Eversti sahib itse. Ei tosin aivan selvin sanoin, mutta silti
kuitenkin niin, että jokainen ymmärtää, joka ei ole aivan pässinpää.
Niin hän haasteli junassa Lucknowiin mennessämme.

-- No, olkoon niin. Kerronpa sitten sinulle enemmän, sinä koko maailman
pikku ystävä, vaikkapa sitten annankin pääni sinun armoillesi.

-- Se oli jo minun vallassani, sanoi Kim tyytyväisenä, -- Umballassa,
silloin kun otit minut ratsullesi rumpalipojan lyötyä minua.

-- Puhuhan vähän selvemmin. Kaikki ihmiset voivat valehdella, paitsi
sinä ja minä. Sinunkin pääsi on samalla tavalla mennyttä, jos vain
sormenikin kohotan.

-- Tiedänhän minä senkin, sanoi Kim. -- Ja sepä onkin luja side
välillämme. Tosin sinun siteesi on lujempi kuin minun, sillä kukapa
kaipaisi kuoliaaksi piestyä tai sanokaamme tiepuoleen johonkin
kuoppaan heitettyä poikaa? Mutta sensijaan monet täällä ja Simlassa
ja vuoristossa kysyisivät: "Mitä on tapahtunut Mahbub Alille?" jos
hänet löydettäisiin kuolleena hevostensa joukossa. Ja eversti sahib
varmaankin tiedustelisi. Mutta sittenkin -- Kim katsoi hyvin viekkaasti
häneen, -- hän ei kuitenkaan liian paljoa kyselisi, jotteivät ihmiset
sanoisi: "Mitä eversti sahibilla on tekemistä hevoskauppiaan kanssa?"
Mutta minä ... jos minä eläisin...

-- Et kaiketi silloin eläisi sinäkään...

-- Saattaisi niinkin käydä. Mutta _jos_ minä eläisin, niin minä ja vain
minä yksin tietäisin, että joku tuli yöllä tavallisen varkaan tavoin
Mahbub Alin kojuun Seraissa ja siellä surmasi hänet, tarkastettuaan
joko sitä ennen tai sen jälkeen hyvin huolellisesti hänen
satulalaukkunsa ja tavaransa aina sandaalinpohjia myöten. Näinköhän
nämä uutiset kiinnittäisivät everstin mieltä vai sanoisiko hän minulle
(en ole unohtanut, että hän lähetti minut etsimään sikaarikoteloa, jota
hän _ei_ ollut jättänyt mihinkään): "Mitä on Mahbub Ali minulle?"

Paksu savupilvi nousi ilmaan. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Mahbub Ali
sanoi ihmetellen:

-- Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien
seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?

-- Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, -- kuinkapa minä voisin
käskyjä vastustaa?

-- Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. --
Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?

-- Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi
seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on
luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen,
ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän
etsi jotakin ... ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä
vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä.
Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien
väliin?

-- Ahaa! -- Mahbub Ali hymyili. -- Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun
siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?

-- En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina
on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin
haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan,
käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin
tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain
tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva
paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? -- Kim tähysteli Mahbubia
kulmainsa alta.

-- Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen
jälkeen ... arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub
yksinkertaisesti.

-- Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että
pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta
(ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti
Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.

-- No, mitä hän teki? ... (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).

-- Annatko _sinä_ tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä?
kysyi Kim.

-- Minä myyn ... ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja
näytti sitä.

-- Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen
kiskomishalua.

Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. -- Liian helppoa on
tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä.
Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme
käsissä.

-- Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille.
Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan
valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa
suuri sota.

-- Haa!... Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä
loistivat. -- Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha
on toivottavasti tukahutettu alkuunsa ... minun ... ja sinun ansiosta.
Mitä teit sitten?

-- Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain
ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi
oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä
bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli
vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen
valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.

-- Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. -- Uutisia ei saa
heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä
säästäen ... aivan kuin _bhangia_.

-- Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle
mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa ... hän teki liikkeen
ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, -- ja
senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin
paljon.

-- Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset
ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista
partaansa.

-- Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä.
-- Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle
myöntää erehtyneensä.

Mahbubin käsi sujahti poveen, sillä jonkun pathanilaisen nimittäminen
mustaksi mieheksi _(kala admiksi)_ on verinen loukkaus. Mutta hän
huomasi erehdyksensä ja nauroi. -- Puhu, sahib. Sinun musta miehesi
kuulee.

-- Mutta, sanoi Kim, -- minä _en_ ole sahib ja tunnustan tehneeni
väärin, kirotessani sinua sinä päivänä Umballassa, jolloin luulin
pathanilaisen pettäneen minut. Olin aivan poissa suunniltani, kun olin
vasta äsken joutunut kiinni, ja halusin lyödä kuoliaaksi sen katalan
rumpalipojan. Nyt tunnustan, hadji, että se oli hyvin tehty, ja nyt
näen tieni aivan selvästi johtavan hyvään tulevaisuuteen. Minä jään
madrissahiin, kunnes olen kypsä.

-- Oikein puhuttu. Varsinkin etäisyyksien määrääminen, lukujen
käsittely ja kompassin pitely on opittava siinä pelissä. Sinua odottaa
muuan tuolla vuoristossa, ollakseen sinulle siinä apuna.

-- Minä tahdon omistaa heidän opetuksensa yhdellä ehdolla: että saan
käyttää aikaani aivan vapaasti, kun madrissah on suljettu. Pyydä
everstiltä minulle lupa siihen.

-- Mikset itse pyydä everstiltä sahibien kielellä?

-- Eversti on hallituksen palveluksessa. Hänet määrätään minne hyvänsä
ja hänen täytyy ajatella omaa ylenemistään. Pane merkille, mitä minä
jo olen oppinut Nucklaossa! Sitäpaitsi tunnen everstin vasta kolmen
kuukauden ajalta. Olen tuntenut Mahbub Alin jo kuusi vuotta. Siispä
madrissahiin menen. Madrissahissa tahdon oppia, mahdrissahissa tahdon
olla sahib. Mutta kun madrissah on suljettu, silloin tahdon olla vapaa
ja mennä oman kansani joukkoon. Muutoin kuolen.

-- Ja kutka ovat omaa kansaasi, koko maailman ystävä?

-- Tämä suuri ja kaunis maa, sanoi Kim heilauttaen pientä kättänsä
matalassa savimajassa, jonka nurkassa öljylamppu vaivaloisesti paloi
tupakansavussa. -- Ja sitten tahdon nähdä laamani jälleen. Ja lisäksi
tarvitsen rahoja.

-- Sitäpä kaikki tarvitsevat, sanoi Mahbub tyytymättömän näköisenä.
-- Minä annan sinulle kahdeksan annaa, sillä hevosten kavioista ei
paljoa rahaa kasaannu. Ja sen täytyy riittää moneksi päiväksi. Muuten
olen asioihin hyvin tyytyväinen, eikä siitä sen enempää. Pidä kiirettä
opinnoissasi, ja kolmen vuoden kuluttua, ehkäpä pikemminkin, pystyt jo
auttamaan ... kukaties minuakin.

-- Onko minusta näihin asti ollut niin paljon haittaa? kysyi Kim
poikamaisesti naureskellen.

-- Älä turhia lörpöttele, mutisi Mahbub, -- sinä olet minun uusi
renkipoikani. Mene nukkumaan miesten luo. Ne ovat aseman pohjoisessa
päässä hevosten luona.

-- He karkottavat minut aseman eteläiseen päähän, jos tulen sinne omin
luvin.

Mahbub kopeloi vyötänsä, kastoi peukalonsa, pyyhki siihen vähän
mustetta kiinalaisesta tushikakusta ja painoi sormenpään kuvan pehmeään
paperiin. Balkhista Bombayhin ihmiset tunsivat tuon karkean sinetin,
jonka hyvin selvä arpi jakoi kahtia.

-- Tämä riittää päällysmiehelle. Minä tulen aamulla sinne.

-- Mitä tietä? kysyi Kim.

-- Kaupungista päin. Sieltä johtaa vain yksi tie, ja sitten lähdemme
Creighton sahibin luo. Minä olen pelastanut sinut selkäsaunasta.

-- Allah! Mitäpä selkäsaunasta, kun pää on aivan irti hartioilla.

Kim pujahti hiljaa yön pimeyteen, kulki nurkan taitse, pysytellen
lähellä seinää, ja poistui aseman luota noin mailin verran. Sitten
hän tuli kiertotietä hiljakseen takaisin asemalle, sillä hän tarvitsi
aikaa sepitelläkseen jutun, jos joku Mahbubin miehistä kysyisi häneltä
jotakin.

Miehistö oli leiriytynyt raiskiomaalle rautatien ääreen, ja
alkuasukkaita kun olivat, eivät tietenkään olleet avanneet
tavaravaunuja, joissa Mahbubin hevoset olivat yhdessä maatiaisrotuisten
hevosten kanssa; nämä olivat aiotut Bombayn raitiotieyhtiölle.
Päällysmies, kumarainen keuhkotautisen näköinen muhamettilainen, huusi
heti äkäisesti Kimille, mutta rauhoittui nähdessään Mahbubin sinetin.

-- Hadji on suosiosta ottanut minut palvelukseensa, ilmoitti Kim
tiukasti. -- Jos tätä epäillään, niin odottakaa kunnes hän tulee
aamulla. Sillä välin paikka minulle nuotion ääreen.

Tietenkin seurasi siitä hyödytön sanatulva, jota alhaiseen kastiin
kuuluvat alkuasukkaat eivät missään tilaisuudessa voi olla
aiheuttamatta. Se vaimeni kuitenkin, ja Kim asettui lepäämään vähän
loitommaksi melkein erään vaunun alle, lainaten huovan peitteekseen.
Tuollainen yö kaikenlaisen rihkaman joukossa ja hevoslauman ja
likaisten vuoristolaisten välissä ei suinkaan viehättäisi montakaan
valkoista poikaa, mutta Kim oli ylen onnellinen. Olopaikan, työn
ja ympäristön vaihdos kutkutteli hänen pikku sieraimiansa, ja
Xavierin makuusuojien siistien valkoisten vuoteitten ajatteleminen
tarjosi melkein yhtä vähäisen nautinnon kuin kertomataulun ulkoluku
englanninkielellä.

"Minä olen sangen vanha", tuumiskeli hän unisena. "Jokaiselta
kuukaudelta olen tullut vuotta vanhemmaksi. Minä olin hyvin nuori
ja perin hupsu viedessäni Mahbubin kirjettä Umballaan. Ja ollessani
valkoisessa rykmentissä olin hyvin nuori ja pieni ja tietämätön. Mutta
nyt opin joka päivä, ja kolmen vuoden perästä eversti ottaa minut pois
madrissahista, tai minä saan ehkä mennä yksinäni. Tai ehkä löydän
laaman ja rupean hänen seuralaisekseen. Niin, se lieneekin parasta.
Lähden laamani chelana taas Benaresiin." Ajatukset kulkivat hitaammin
ja hajanaisemmin. Hän oli joutumaisillaan unien ihanaan maailmaan,
kun hänen korvaansa sattui kuiskaus, ohut ja terävä, joka kuului
leirinuotion ääressä olevien yksitoikkoisen puheensorinan ylikin.
Kuiskaaja oli rautakattoisen vaunun takana.

-- Hän ei siis ole täällä?

-- Missä hän muualla olisi kuin mässäämässä kaupungissa. Kukapa etsisi
rottaa sammakkolätäköstä? Lähdetään pois. Hän ei ole meidän miehiämme.

-- Hän ei saa enää päästä vuoriston yli toista kertaa. Sellainen on
käsky.

-- Palkkaa joku nainen myrkyttämään hänet. Se maksaa muutaman rupeen,
eikä sitä kukaan voi todistaa.

-- Paitsi juuri se nainen. Pätevämpi keino täytyy keksiä. Ja ajatteles
hänen päästänsä luvattua hintaa.

-- Niinpä kyllä, mutta poliisilla on pitkä käsi, ja me olemme kaukana
rajalta. Jospa olisimme Peshawurissa!

-- Niin ... Peshawurissa kylläkin, pilkkasi toinen ääni.

-- Peshawur, joka on täynnä hänen heimolaisiaan ... täynnä lymypaikkoja
ja naisia, joiden vaatteiden suojaan hän voi piilottautua. Niinpä
kyllä, Peshawur ja Jehannum soveltuvat meille yhtä hyvin.

-- No, mikä on sitten sinun suunnitelmasi?

-- Oh, sinua houkkaa, enkö ole selittänyt sitä sinulle ja sata kertaa!
Odotetaan, kunnes hän tulee ja panee maata, ja sitten hyvin tähdätty
laukaus. Vaunut ovat meidän ja takaa-ajajien välillä. Meidän on vain
juostava radan yli ja sitten tiehemme. Kukaan ei voi tietää mistä päin
laukaus tuli. Odotetaan ainakin päivänkoittoon. Minkälainen fakiiri
sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä.

"Ohoh!" ajatteli Kim vielä silmät ummessa. "Taaskin Mahbub. Valkoisten
oriitten sukutaulujen toimittelu ei ole mikään leikinasia! Vai lieneekö
Mahbub myynyt muita uutisia? Mitä on nyt tehtävä, Kim? En tiedä missä
Mahbub viettää yönsä, mutta jos hän tulee tänne ennen aamunkoittoa,
ampuvat he hänet. Se ei olisi onnellista sinulle, Kim. Eikä tästä ole
poliisillekaan ilmoitettavaksi. Siitä ei olisi Mahbubille hyötyä" --
hän naureskeli melkein ääneen -- "enkä muista mitään Nucklaosta saatua
opetusta, joka tässä auttaisi. Allah! Tässä on Kim ja tuolla ovat
nuo toiset. Siispä Kimin täytyy ensin herätä ja mennä tiehensä niin,
etteivät he epäile. Paha uni herättää ihmisen ... näin..."

Hän sivalsi huovan kasvoiltaan ja kohottautui äkkiä, päästäen
aasialaisen hirvittävän mölisevän, mielettömän kirkunan, jonka
painajaisen herättämä parkaisee.

-- _Urr -- urr -- urr -- urr! Ya-la-la-la-la-la! Narain! Churel! Churel!_

_Churel_ on erikoisen paha lapsivuoteeseen kuolleen naisen henki.
Sen luullaan asuskelevan autioilla teillä. Sen jalat ovat nilkoista
kääntyneet taaksepäin, ja se vie miehiä kiduttaakseen heitä.

Yhä äänekkäämmäksi paisui Kimin valittava kirkuminen, kunnes hän
hyppäsi kokonaan pystyyn ja horjui pois unisena koko leiriväen
kirotessa häntä hänen häiritsevästä ulinastaan. Parinkymmenen askeleen
päässä hän paneutui jälleen maata, pitäen huolta siitä, että kuiskaajat
voisivat kuulla hänen ähkimisensä ja voivotuksensa, kun hän koetti
päästä vapaaksi painajaisestaan. Pienen hetken kuluttua hän vyörytti
itsensä tielle päin ja hiipi pois pimeään.

Nopeasti hän riensi sitten eteenpäin kunnes tuli kivisillalle ja
asettui sen taakse pitäen päänsä reunan tasalla. Siitä hän saattoi
pitää silmällä kaikkia kulkijoita ja itse olla näkymätönnä. Pari kolme
rattaillakulkijaa ajoi ohi esikaupunkeihin päin, sitten tuli yskivä
poliisimies ja pari kiirehtivää jalkamiestä, jotka lauloivat pitääkseen
loitolla pahoja henkiä. Sitten kuului kengitetyn hevosen kavionkopsetta.

"Ahaa! Se kuuluu vähän Mahbubin kaltaiselta", ajatteli Kim, samassa kun
hevonen arasteli nähdessään pienen pojan pään kivisillan reunan takaa.

-- Hei, Mahbub Ali, kuiskasi hän. -- Pidä varasi.

Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja
pakotti sen kaiteen ääreen.

-- Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub
päivittelevinään. -- Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin
kaduille heitetään. -- Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja
siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. -- Alas, painu
alemma, supatti hän. -- Yö on täynnä silmiä.

-- Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua
sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen
maatessani lähellä hevosia.

-- Näitkö heitä?... Pysy siivolla, paholaisen elävä!... Tämän hän
karjaisi äkäisesti hevoselle.

-- En.

-- Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?

-- Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset
tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"

-- Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä
yönä.

Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes
pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja
kääriytyi uudelleen huopaansa.

"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän
puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan
hyötyvän tämän yön väijymisestä."

Tunti kului, ja vaikka Kim kuinka yritti pysyä valveilla, vaipui
hän syvään uneen. Tuon tuostakin mennä jyristi joku yöjuna raiteita
parinkymmenen jalan päässä hänestä, mutta kuten ainakin itämaalainen
hän ei välittänyt pelkästä äänestä, eikä se aiheuttanut hänelle edes
mitään unennäköä.

Mahbub ei suinkaan nukkunut. Häntä kiukutti suunnattomasti, että hänen
heimoonsa kuulumattomat ihmiset, joihin ei lainkaan kuulunut hänen
satunnainen rakastelunsa, väijyivät hänen henkeään. Hänen ensimmäisenä
ajatuksenaan oli mennä radan yli loitompaa, palata leiriin ja hyökäten
väijyjiensä kimppuun takaapäin summamutikassa lyödä heidät kuoliaiksi.
Mutta siinä hän muisti mielipahakseen, että eräs toinen hallituksen
virasto, joka ei ollut tekemisissä eversti Creightonin kanssa,
saattaisi vaatia selityksiä, joita ei ollut helppo antaa; ja hän tiesi,
että näin kaukana rajalta nostetaan suuri hälinä muutamasta ruumiista.
Hän ei ollut saanut kokea tällaista kiusaa sen perästä kun hän lähetti
Kimin Umballaan, ja hän oli jo toivonut, että epäluulot olisivat
lopultakin haihtuneet.

Sitten juolahti erinomainen ajatus hänen mieleensä.

"Englantilaiset puhuvat aina totta", tuumi hän, "ja senvuoksi me
alkuasukkaat joudumme pilkattaviksi. Kautta Allahin, minäpä kerron
englantilaisille asian niinkuin se on! Mitä hyötyä on hallituksen
poliisista, jos kabuli-raukalta viedään hänen hevosensa aivan
rautatievaunuista. Tämä on yhtä kelvoton paikka kuin Peshawur. Minä
menen valittamaan asemalle. Ja vieläkin paremmin, jollekulle nuorelle
rautatien sahibille. Ne ovat hyvin innokkaita, ja jos ne saavat kiinni
varkaat, otetaan se huomioon ja luetaan heille ansioksi."

Hän kiinnitti hevosensa aseman luo ja astui asemasillalle.

-- Halloo, Mahbub Ali, sanoi nuori liikennetarkastajan apulainen, joka
odotti junaa ... pitkä vaaleatukkainen mies ryvettyneessä valkoisessa
pellavapuvussa. -- Mitä täällä nyt teette? Kauppailetteko hylkyhevosia
vai mitä?

-- Ei, ei ole hevosistani lainkaan huolta. Tulin tapaamaan Lutuf
Ullahia. Minulla on vaununlastillinen tuolla radan varrella. Voiko
kukaan viedä niitä rautatieviranomaisten tietämättä?

-- Enpä luule, Mahbub. Voitte vaatia vahingonkorvausta, jos niin käy.

-- Olen nähnyt parin miehen kyyröttelevän siellä vaununpyörien suojassa
melkein koko illan. Fakiirit kuitenkaan eivät varasta hevosia, joten
sen enempää en ajatellut niitä. Etsiskelen tässä yhtiökumppaniani,
Lutuf Ullahia.

-- Näittekö tosiaankin? Ettekä välittänyt heistä sen enempää? Mutta
totta totisesti oli hyvä, että tapasin teidät. Minkä näköisiä ne olivat?

-- Ne olivat vain fakiireja. Tuskinpa ne muuta kuin vähän jyviä
näpistelevät vaunuista. Sellaisia on paljon raiteella. Eikä valtio
senvertaisesta erästä vahinkoa kärsi. Minä tulin tänne katsastamaan
toveriani Lutuf Ullahia...

-- Älkää välittäkö hänestä. Missä teidän hevosvaununne ovat?

-- Vähän tännepäin etäisimmästä paikasta, missä lamppuja asetellaan
junia varten.

-- Ahaa, merkinantokojusta.

-- Ja ne ovat täältä katsoen ensimmäisellä oikeanpuolisella
sivuraiteella. Mutta oletteko nähnyt Lutuf Ullahia? Hän on pitkä
mies, jonka nenä on murskautunut ja jolla on mukanaan persialainen
vinttikoira. No, ka!

Nuori mies oli jo rientänyt herättämään erästä innokasta poliisia,
sillä, kuten hän sanoi, rautatielle oli tullut paljon vahinkoa
tavarapihalla tapahtuneista varkauksista. -- Mahbub Ali naureskeli
värjättyyn partaansa.

"He aikovat kompuroida saapasjalassa, suurella kolinalla ja sitten he
ihmettelevät, miksi fakiireja ei näy. Ovathan ne aika nokkelia
poikia ... Barton sahib ja Young sahib."

Hän viipyi muutamia minuutteja, odottaen näkevänsä heidän rientävän
vahvasti sonnustettuina matkaan. Kevyt vaihdeveturi liukui hitaasti
aseman ohi, ja sen kopissa hän näki vilahdukselta nuoren Bartonin.

"Teinpä pojalle vähän vääryyttä. Ei hän olekaan mikään houkka", tuumi
Mahbub Ali. "Tulivaunun käyttäminen varkaan kiinniottamiseen on jotakin
uutta."

Kun Mahbub Ali tuli leiriinsä aamun koittaessa, ei kukaan välittänyt
kertoa hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, paitsi pieni äskenotettu
renkipoika, jonka tuo mahtava mies kutsui telttaansa avukseen
tavaroiden kokoonpanemisessa.

-- Minä sain kaikki tietää, kuiskasi Kim, kumartuen satulalaukkuja
täyttämään. -- Kaksi sahibia tuli junalla. Minä juoksentelin
edestakaisin vaunujen tällä puolella, joll'aikaa juna liikkui hiljaa
ylös ja alas linjaa. He hyökkäsivät noiden kahden miehen kimppuun,
jotka istuivat vaunun alla ... hadji, mihinkä tämän tupakkakäärön
panen? Käärinkö paperiin ja panen suolapaketin alle? Taidan
panna ... ja sitten he löivät heidät maahan. Mutta toinen miehistä löi
sahibia pukinsarvella (Kim tarkoitti antiloopin sarvea, joita fakiirit
tavallisesti käyttävät aseinaan) -- niin että veri purskahti. Silloin
toinen sahib, joka oli ensin lyönyt oman vastustajansa tainnoksiin, iski
tätä ensinmainittua lyhyellä pyssyllä, joka oli pudonnut toisen miehen
kädestä. He temmelsivät kuin hullut hetken aikaa.

Mahbub hymyili tyytyväisenä. -- Siitä ei tulekaan _dewanee_, tavallinen
siviilijuttu, vaan _nizamut_, oikea rikosjuttu. Sanoitko pyssyllä?
Kymmenen vuotta linnaa.

-- Molemmat miehet makasivat vihdoin hiljaa, mutta luulen heidän olleen
melkein kuolleita, kun heidät nostettiin vaunuun. Paljon verta on
vuotanut tielle. Tuletko katkomaan?

-- Olen nähnyt verta ennenkin. Vankila on aivan varma paikka ...
tietenkin he ilmoittavat väärät nimet, eikä kukaan löydä heitä pitkiin
aikoihin. He olivat vihollisiani. Sinun ja minun kohtalot näyttävät
olevan yhteen kytketyt. Tässäpä hyvä juttu helmien parantajalle! Nyt
joutuisasti kuntoon satulareput ja keittovehkeet. Otamme ulos hevoset
ja matkustamme Simlaan.

Joutuisasti kylläkin, itämaiseksi toiminnaksi nimittäin: pitkälti
selitellen ja manaten, hutiloiden ja miesten palattua satoja kertoja
noutamaan unohdettuja pikkuesineitä pääsi sekava joukkue vihdoin
liikkeelle, taluttaen puolta tusinaa jäykistynyttä ja rauhatonta
hevosta Kalkaan vievälle tielle, joka oli märkänä aamusateesta.

Kimiä pidettiin Mahbub Alin suosikkina, joten kaikki tahtoivat herran
suosiossa pysyäkseen kohdella häntä hyvin. Hän sai olla vapaana työstä.
Matkue kulki hiljalleen eteenpäin, aina muutaman tunnin kuluttua
pysähtyen johonkin paikkaan. Paljon sahibeja kulkee tätä tietä,
ja, kuten Mahbub Ali sanoo, jokainen nuori sahib luulee pystyvänsä
arvostelemaan hevosia ikäänkuin ostaaksensa, vaikka olisi korvia myöten
velassa. Niinpä nytkin sahib toisensa jälkeen, kyytikärryissä ohi
ajaessaan, seisahtui juttelemaan. Muutamat laskeutuivat rattailtaankin
ja tunnustelivat hevosten koipia, ladellen tyhjiä kysymyksiä tai
kielentaitamattomuuden vuoksi suorastaan solvaten järkkymätöntä
hevoskauppiasta.

-- Kun olin ensi kertoja tekemisissä sahibien kanssa, mikä tapahtui
eversti Soady sahibin ollessa Abatsai-linnoituksen kuvernöörinä ja
äkeissään laskiessa tulvan alle piiritarkastajan leiripaikan, kertoi
Mahbub Kimille pojan täyttäessä hänen piippuansa erään puun katveessa,
-- en tiennyt, kuinka suuria hupsuja he olivat, vaan suutuin heihin.
Niinkuin... -- Ja hän kertoi Kimille kaskun, kuinka väärin sanaa voi
käyttää aivan hyvässä uskossa. Kim nauroi katketakseen. -- Nyt olen
kuitenkin oppinut ymmärtämään, lisäsi hän rauhallisesti tupakoiden,
että he ovat niinkuin muutkin ihmiset, muutamissa asioissa viisaita,
toisissa houkkioita. On perin typerää käyttää väärää sanaa puhuessaan
vieraalle, sillä mistäpä vieras voi arvata, että se tapahtuu aivan
tietämättömyydestä. Hän voi helposti ruveta tikarinsa terällä etsimään
totuutta.

-- Se on totta, sanoi Kim juhlallisesti.

-- Senpä vuoksi on erityisesti sinunkin asemassasi pidettävä tämä
tarkoin mielessä. Sahibien seurassa et saa koskaan unohtaa olevasi
sahib; hindulaisten joukossa taas on sinun aina muistettava olevasi...

Hän vaikeni vähän hämillään hymyillen.

-- Mikä minä olen? Muhamettilainen, hindu, jain vaiko buddhalainen?
Siinä on kova pähkinä?

-- Sinä olet kieltämättä uskoton ja joudut kadotukseen. Niin sanoo
minun lakini ... ainakin luulen niin. Mutta sinä olet myöskin koko
maailman pikku ystävä, ja minä rakastan sinua. Niin sanoo sydämeni.
Tuo uskontojen erilaisuus on niinkuin hevostenkin. Viisas mies
tietää, että hevoset ovat hyviä -- että niistä kaikista voi saada
voittoa -- ja minun nähdäkseni, vaikka sunnilaisena vieron Tirakin
miehiä, on kaikkien uskontojen laita samoin. Eihän Kattiawarin tamma,
joka kotipaikkansa hiekka-aavikoilta viedään läntiseen Bengaliin,
enempää kuin balkhilainen orikaan, -- eikä ole parempia hevosia kuin
balkhilaiset, paitsi että ne ovat kovin raskaslapaisia -- joka viedään
pohjoisiin erämaihin, kelpaa samalla tavalla kuin vuoristokameelit,
joita olen nähnyt. Senpä vuoksi sanon sydämessäni, että uskonnot ovat
niinkuin hevoset. Kullakin on ansionsa omassa maassaan.

-- Mutta minun laamani sanoi aivan toisin.

-- Oh, hän on vanha Bhotijalin unennäkijä. Minua vähän kaivelee, koko
maailman ystävä, että niin vähäpätöiselle miehelle annat niin suuren
arvon.

-- Se on totta, hadji, mutta minä ymmärrän hänen arvonsa, ja sydämeni
on kiintynyt häneen.

-- Ja hänen sydämensä sinuun, niinkuin olen kuullut. Sydämetkin ovat
niinkuin hevoset. Nekin tulevat ja menevät huolimatta ohjaksista ja
kannuksista. Käske Gul Sher Khanin tuolla tiukentaa tuon ruskean oriin
liekanappulaa. Emme halua hevostemmellystä joka lepopaikassa, ja
ruskea ja musta teljettäkööt hetkiseksi ... Kuulehan nyt, onko sinun
välttämättömästi saatava tavata laamaa?

-- Sehän kuuluu sopimukseemme, sanoi Kim. -- Jollen saa nähdä häntä ja
jos menetän hänet, täytyy minun jättää Nucklaon madrissah ja ... kun
olen mennyt, kuka voisi löytää minut jälleen?

-- Se on totta. Eipä mikään varsa ole heikommassa lieassa kuin sinä,
myönsi Mahbub.

-- Älä sentään pelkää, sanoi Kim aivan kuin olisi heti paikalla
näkymättömiin haihtumassa. -- Laamani on luvannut tulla minua tapaamaan
madrissahiin...

-- Kerjäläinenkö almuastioineen nuorten sah...

-- Eivät kaikki ole sahibeja! sanoi Kim tuikeasti. -- Toisten silmät
ovat vaaleat ja kynnet mustuneet, muistuttaen selvästi alhaista
sukuperää. Siellä on _metheeraneesien_ poikia ... _bhungien_
(lakaisijoitten) lankomiehiä.

Loput sukuluetteloista voimme jättää, mutta Kim selitti väitteensä
hyvin selvästi ja tyynesti, pureskellen välillä sokeriruovon palaa.

-- Kuulehan, koko maailman ystävä, lausui Mahbub ojentaen pojalle
piippunsa puhdistettavaksi, -- olen tavannut paljon miehiä, naisia ja
poikia, ja sangen monta sahibiakin. Mutta en milloinkaan ole tavannut
sinun kaltaistasi vekaraa.

-- Kuinka niin? Enkö aina puhu sinulle totta?

-- Ehkäpä juuri senvuoksi, sillä tämä maailma on vaarallinen
rehellisille ihmisille. -- Mahbub Ali laahautui pystyyn, tiukensi
vyötänsä ja lähti hevosia katsomaan.

-- Tai enkö möisikin?

Äänessä oli jotakin, mikä sai Mahbubin pysähtymään ja kääntymään. --
Mitä uusia kujeita sinulla nyt on?

-- Kahdeksan annaa, niin kerron, sanoi Kim irvistäen. -- Se koskee
sinun rauhaasi!

-- Oh, _shaitan_! -- Mahbub antoi rahan.

-- Muistatko pikku juttua niistä varkaista pimeässä Umballan luona?

-- Katsoen siihen, että he väijyvät henkeäni, en ole voinut heitä
kokonaan unohtaa. Miksi?

-- Muistatko Kashmir Seraita?

-- Otan pian korvistasi kiinni, sahib.

-- Ei ole tarvis ... pathanilainen. Sitä vain tarkoitin, että se toinen
fakiiri, jonka sahibit löivät tainnoksiin, oli sama mies, joka kävi
huonettasi tarkastamassa Lahoressa. Minä näin hänen kasvonsa, kun häntä
nostettiin vaunuihin. Juuri sama mies.

-- Miksi et ennen sanonut?

-- Oh, hänet viedään vankilaan, ja sinä pääset hänestä moneksi
vuodeksi. Ei ole tarvis kertoa muuta kuin mikä kulloinkin on
välttämätöntä. Sitäpaitsi en silloin tarvinnut rahaa makeisiin.

-- _Allah kerim_! Ehkä sinä jonakin päivänä myyt minun pääni
makeisista, kun niin päähäsi pälkähtää?

       *       *       *       *       *

Kim muistaa kuolemaansa saakka tuon pitkän, velton retkeilyn Umballasta
Kalkan ja Pinjore-metsien kautta Simlaan. Guggerjoen äkkitulva vei
yhden hevosista (arvokkaimman tietystikin) ja oli melkein hukuttaa
Kiminkin. Siitä jonkin matkan päässä säikäytti eräs hallituksen norsu
hevoset, ja kun ne ruohoapetta saaneina olivat hyvässä kunnossa,
kesti toista päivää saada ne taas kokoon. Sitten he tapasivat
Sikandar Khanin, mukanaan muutamia kaupaksimenemättömiä hevoskoneja
-- jäännökset hänen parvestaan -- ja Mahbub, jolla oli pikkusormen
kynnessäkin enemmän hevostuntemusta kuin Sikandar Khanilla koko
leirissään, häätyi ostamaan pari kehnointa hevosta, ja se merkitsi
kahdeksantuntista diplomaattista neuvottelua ja rajatonta määrää
tupakkaa.

Mutta kaikki tämä oli pelkkää iloa -- kiemurteleva tie, joka milloin
nousi, milloin laski, luikerrellen kallion ulkonemia; aamuauringon
luoma rusotus kaukaisilla lumihuipuilla, kalliorinteillä törröttävät
kaktuspensaikot, tuhansien vesipurojen kohina, apinoiden kaklatus,
rinteillä kiipeilevät juhlalliset tuuheaoksaiset deodar-puut,
silloin tällöin tasangoille avautuva näköala, tuon tuostakin
raikuvat tonga-torvet ja hevosten hurja säikähdys, kun sellainen
äkkiä tienmutkassa lähelle sattui; alituiset pysähdykset rukouksia
varten (Mahbub oli hyvin uskonnollinen ja noudatti tarkoin
hiekalla peseytymisen ja rukouksen velvollisuuksia, jollei kiire
kovin ahdistanut); iltapuhdejutut pysähdyspaikoilla, jolloin oli
hauska kuunnella kameelien ja härkien juhlallista märehtimistä ja
tyhmänsekaisten ajajien juttuja kaikista matkan tapahtumista ... kaikki
tämä saattoi Kimin mitä hilpeimpään mielentilaan.

-- Mutta kun laulu ja tanssi on loppunut, sanoi Mahbub Ali, -- tulee
eversti sahib, eikä se ole kovin mieluista.

-- Kaunis maa ... mitä ihanin maa on tämä Intia ... ja tämä viiden
virran tienoo on kaunein kaikista, sanoi Kim melkein laulaen. -- Sinne
pakenen taas, jos Mahbub Ali tai eversti kohottaa jalkansa tai kätensä
minua vastaan. Jos kerran pääsen häviämään, kukapa löytäisi minut?
Katsos, hadji, onko tuo kaupunki Simla? Allah, minkälainen kaupunki!

-- Isäni veli, ja hän oli jo vanha mies, kun Mackerson sahibin kaivo
Peshawurissa oli vasta rakennettu, muisti ajan, jolloin kaupungissa oli
vain pari kojua.

Hän vei hevoset pääkatua pitkin alempaan Simlan basaariin, ahtaaseen
kojuriviin, joka kohoaa laaksosta neljänkymmenenviiden asteen kulmassa.
Se, joka tuntee kaikki sen sokkelot, voi uhmata koko tämän Intian
kesä-pääkaupungin poliisia, niin taitavasti ovat kuistit toisiinsa
liitetyt, kujat ja salaportit keskenään yhteydessä.

Täällä asuvat kaikki ne, jotka tuon iloisen kaupungin elämästä huolta
pitävät: _shampanit_, jotka iltaisin vetävät kauniiden vallasnaisten
_riksha_-rattaita ja sitten pelaavat aamunkoittoon saakka;
ruokatavarain kaupustelijat, öljynmyyjät, muinaiskalujen kaupitsijat,
polttopuukauppiaat, papit, taskuvarkaat ja alkuasukasvirkamiehet.
Täällä naishempukat keskustelevat asioista, joita pidetään Intian
hallituksen syvimpinä salaisuuksina, ja tänne kokoontuu ainakin puolet
pikkuvaltioiden asiamiehistä ja aliasiamiehistä.

Täältä Mahbub Alikin vuokrasi huoneen, erään muhamettilaisen
karjakauppiaan talosta, ja varusti sen lujemmalla lukolla kuin
Lahoressa olevan. Se oli myöskin ihmeitten talo, sillä iltasella
hämärän tullen meni sinne muhamettilainen hevospoika, mutta tuntia
myöhemmin pujahti sieltä ulos sekarotuinen poika -- lucknowilais-tytön
maali oli vielä sangen tummaa -- puettuna hyvin huonosti sopiviin
valmiina ostettuihin vaatteisiin.

-- Olen puhutellut Creighton sahibia, sanoi Mahbub Ali, -- ja toisen
kerran on ystävyyden käsi pidättänyt onnettomuuden ruoskan. Hän sanoi,
että sinä olet tuhlannut kuusikymmentä päivää kuljeskeluun, ja sen
vuoksi on myöhäistä lähettää sinua mihinkään vuoristokouluun.

-- Olen sanonut, että loma-aikani on omaani. En lähde kouluun kahta
kertaa. Sekin on jo ennen sovittu.

-- Eversti sahib ei vielä tunne meidän sopimustamme. Sinä saat asua
Lurgan sahibin talossa, kunnes taas pääset lähtemään Nucklaoon.

-- Mieluimmin asuisin sinun luonasi, Mahbub.

-- Et käsitä, mikä kunnia sinua odottaa. Itse Lurgan sahib kysyi sinua.
Saat mennä ylös tuonne kukkulalle ja siellä olevaa tietä pitkin, ja
perillä sinun täytyy joksikin aikaa unohtaa, että olet milloinkaan
tavannut tai puhutellut minua, Mahbub Alia, joka myyn hevosia Creighton
sahibille, ja tätäkään sinä et tunne. Muista tämä käsky.

Kim nyökäytti päätänsä. -- Hyvä on, sanoi hän. -- Entä kuka on Lurgan
sahib? No niin, (hän huomasi Mahbubin terävän silmäyksen), enhän
ole koskaan kuullut hänen nimeänsä. Olisikohan hän ehkä (hän alensi
ääntänsä) yksi meistä?

-- Mitä sinä juttelet _meistä_, sahib? vastasi Mahbub Ali sellaisella
äänellä, jota hän käytti puhutellessaan eurooppalaisia. -- Minähän
olen pathanilainen, ja sinä olet sahib ja sahibin poika. Lurgan
sahib omistaa myymälän eurooppalaisessa kaupunginosassa. Koko Simla
tuntee sen. Kysy siellä... Koko maailman ystävä, muista että häntä on
toteltava aina -- pienintä silmäystä myöten. Sanovat hänen osaavan
noituutta, mutta eihän se sinuun kuulu. Käy ylöspäin kukkulalle ja kysy
siellä. Tässä alkaa suuri leikki.



IX


Kim antautui kaikesta sydämestään tähän uuteen asiain käänteeseen.
Hänestä tulisi taas sahib joksikin aikaa. Tämän ajatuksen valtaamana
hän katseli ympärilleen, päästyään leveälle kadulle Simlan
kaupungintalon luokse, ja tarkasteli, olisiko ketään, jolle hän voisi
uutta arvoansa osottaa. Muuan noin kymmenvuotias hindulaispoika istui
erään lyhtypylvään luona.

-- Missä herra Lurganin talo on? kysyi Kim.

-- En ymmärrä englanninkieltä, vastasi poika, ja Kim muutti sen mukaan
kysymyksensä.

-- Minä näytän.

Yhdessä he lähtivät salaperäiseen hämärään, joka oli täynnä alempaa
kaupungista tulevia ääniä, ja kylmä tuuli hengähteli setripuiden
lomissa korkealla Jakkomäellä tähtitaivaan alla. Talojen ikkunoista
loistavat valot, jotka olivat rivittäin toinen toistaan ylempänä,
muodostivat toisen tähtitaivaan. Muutamat näistä valoista liikkuivat,
kuuluen huolettomien suupalttien englantilaisten riksharattaisiin,
joilla he ajoivat päivälliselle.

-- Tässä se on, sanoi Kimin opas ja pysähtyi erään valtatielle
ulottuvan kuistin eteen. Mitään ovea ei ollut, vaan oviverhojen välistä
näkyi sisältä lampunvaloa.

-- Hän on tullut, lisäsi poika melkein huokauksen tapaisesti kuiskaten
ja hävisi. Kim oli vakuuttunut siitä, että poika oli asetettu
alunpitäen häntä opastamaan, mutta rohkeasti hän avasi oviverhon.
Mustapartainen mies, jolla oli vihreä varjostin otsallansa, istui
pöydän ääressä ja poimi valkoisilla käsillään kirkkaita palloja
edessään olevalta lautaselta, pujotti ne kimaltelevaan silkkirihmaan ja
hyräili itsekseen. Kim tunsi, että huone tuon valopiirin ulkopuolella
oli täynnä tuoksullaan Idän temppeleitä muistuttavia aineita.
Myskin, santelipuun ja jasmiiniöljyn tuoksu tuntui hänen laajeneviin
sieraimiinsa.

-- Tässä minä olen, sanoi Kim lopuksi, puhuen kansankielellä. Nuo
tuoksut olivat saaneet hänet unohtamaan, että nyt piti olla sahib.

-- Seitsemänkymmentäyhdeksän, kahdeksankymmentä, kahdeksankymmentäyksi,
luki mies pujotellen helmen toisensa perään niin nopeasti, että
Kim tuskin saattoi seurata hänen liikkeitään. Mies tempasi pois
vihreän varjostimen otsaltaan ja katseli tarkasti Kimiä ainakin
puoli minuuttia. Hänen silmäteränsä laajenivat ja supistuivat aivan
pieniksi, kuten näytti, hänen tahtonsa käskystä. Kim tunsi Lahoren
Taksaliportilla erään fakiirin, jolla oli samanlainen kyky ja joka
sillä ansaitsi rahaa varsinkin manatessaan hupsuja naisia. Kim katseli
jännittyneenä. Hänen vaatimaton ystävänsä osasi edelleen heilutella
korviaan, ja Kim tunsi pettymystä nähdessään, ettei tämä mies osannut
tehdä samoin.

-- Älä pelkää, sanoi herra Lurgan äkkiä.

-- Miksipä pelkäisin?

-- Sinä saat nukkua täällä tämän yön ja olla luonani, kunnes tulee aika
lähteä jälleen Nucklaoon. Sellainen on käsky.

-- Sellainen on käsky, toisti Kim. -- Mutta missä saan nukkua?

-- Tässä huoneessa. -- Lurgan sahib viittasi kädellään takanaan olevaan
pimeyteen.

-- Olkoon niin, -- sanoi Kim tyytyväisenä. Nytkö heti?

Herra Lurgan nyökäytti päätänsä ja kohotti lamppua ylemmäksi. Kun
valo levisi laajemmalle, tuli näkyviin seinillä joukko tiibettiläisiä
paholaisnaamioita, joita käytettiin henkien tansseissa. Ne olivat
sarvipäitä ja mitä kauhistuttavimman näköisiä. Eräässä nurkassa
seisoi japanilainen sotilas täysissä varustuksissa, uhaten häntä
tapparalla, ja joukko keihäitä ja _khanda-_ ja _khuttar-_aseita välkkyi
epämääräisesti. Mutta enemmän kuin kaikki nämä esineet -- hänhän
oli nähnyt kaikenlaisia naamioita Lahoren museossa -- huvitti Kimiä
vilahdus siitä lempeäsilmäisestä hindupojasta, joka oli opastanut häntä
ja nyt istui äskeisen helmipöydän alla, tulipunaisilla huulillansa
veitikkamainen hymy.

Luulenpa, että Lurgan sahib tahtoo minua pelottaa. Ja luulen, että
pöydän alla oleva vekkuli haluaisi nähdä minun pelkäävän. -- Tämä
paikka, sanoi hän ääneen, -- on niinkuin Ihmeitten talo. Missä on minun
vuoteeni?

Lurgan sahib viittasi nurkassa inhottavien naamioiden lähellä olevaan
kotimaiseen huopapeitteeseen, otti lampun ja jätti huoneen pimeäksi.

-- Oliko se Lurgan sahib? -- kysyi Kim kääriytyessään huopaansa.

Ei vastausta. Hän saattoi kuitenkin kuulla hindupojan hengityksen, ja
seuraten sitä hän konttasi lattian poikki, iski kädellänsä pimeään ja
huudahti: -- Vastaa, lurjus. Tälläkö tavoin sinä valehtelet sahibille?

Pimeydestä hän oli kuulevinaan naurun hihitystä. Se ei kuitenkaan
voinut olla hänen hento toverinsa, sillä tämä itkeä vollotti nyt.
Siispä Kim kohotti äänensä ja huusi; -- Lurgan sahib! Hoi, Lurgan
sahib! Onko niin määrätty, ettei palvelijasi saa puhua minulle?

-- Niin on käsky. Ääni tuli hänen selkänsä takaa, ja hän hätkähti.

-- Hyvä on. Mutta muista, mutisi hän uudelleen kääriytyessään
peitteeseen, -- minä annan sinulle selkään huomisaamuna. Minä en pidä
hinduista.

Yö ei ollut lainkaan hauska, sillä huoneessa kuului alituiseen ääniä
ja soittoa. Kahdesti Kim heräsi, kun joku mainitsi hänen nimensä.
Toisella kerralla hän lähti etsimään ja survaisi nenänsä erästä
laatikkoa vasten, joka varmasti puhui ihmisen tavoin, mutta ei ihmisen
äänellä. Sillä näytti olevan peltitorvi, ja se oli langoilla yhdistetty
permannolla lojuvaan pienempään laatikkoon, mikäli hän saattoi
koskettelemalla selville saada. Ja ääni, joka oli hyvin kova ja räikeä,
tuli torvesta. Kim siveli nenäänsä ja suuttui mutisten itsekseen, kuten
tavallista, hindukielellä.

"Tällaista voisi tavalliselle basaarikerjäläiselle ilvehtiä,
mutta ... minä olen sahib ja sahibin poika, ja mikä on kaksin verroin
arvokkaampaa, Nucklaon koulun oppilas. Niin" -- tässä hän muutti
puheensa englanninkielelle -- "olen Xavierin poikia. Hiisi tuon herra
Lurganin periköön! Tämä on jonkinlainen kone, niinkuin ompelukone. Mutta
hän on hyvin hävytön ... emme me Lucknowissa tämmöisiä pelkää ... emme
lainkaan!"

Sitten hän jatkoi hindukielellä: "Mutta mitäpä hän siitä hyötyy? Hän on
vain kauppias ... minä olen hänen myymälässään. Mutta Creighton sahib
on eversti, ja luulen hänen antaneen käskyn, että näin on tehtävä.
Mutta minä, kuinka minä pieksänkään tuon hindupojan aamulla! Mitä tämä
on?"

Laatikon torvesta tuli törkeintä solvausta, mitä Kim milloinkaan oli
kuullut, ja kimakalla äänellä, joka hetkeksi suorastaan hirvitti häntä.
Kun tuo kelvoton otus toviksi hengähti, rauhoittui Kim kuullessaan
pehmeän, ompelukonetta muistuttavan surinan.

-- _Chup!_ (hiljaa) hän huusi, ja jälleen hän kuuli naurunhihitystä,
joka varmisti hänen päätöksensä. -- _Chup_, tai murskaan pääsi.

Laatikko ei välittänyt mitään. Kim tempasi torvesta ja jotakin irtausi
napsahtaen. Hän oli epäilemättä avannut jonkin kannen. Jos siellä
joku paholainen oli sisällä, niin nyt kai sen piti tulla esiin. Hän
haisteli ... noin lemusivat ompelukoneetkin basaarissa. Mutta hän tukki
tuon shaitanin suun. Hän riuhtaisi nuttunsa ja työnsi sen laatikon
reikään. Jokin pitkä ja pyöreä esine taipui hänen painaessaan, kuului
surinaa, ja sitten ääni lakkasi ... niinkuin on ilmeistä, kun työntää
kokoonkäärityn nutun kallisarvoisen sanelukoneen vahalieriötä vasten ja
muutenkin runtoo sen herkkiä sisuksia. Kim saattoi nyt jatkaa untansa
rauhallisella mielellä.

Aamulla hän tunsi Lurgan sahibin katselevan häntä.

-- Oh! sanoi Kim lujasti päättäen pysyä nyt sahibina. -- Yöllä eräs
laatikko syyti pahoja puheita. Senvuoksi tukin siltä suun. Oliko se
teidän laatikkonne?

Mies ojensi kättä.

-- Anna kättä, O'Hara. Kyllä se oli minun laatikkoni. Minä pidän
sellaisia, koska ystäväni rajahit ovat mieltyneet niihin. Se laatikko
on rikkoutunut, mutta se oli hinnaltaan huokea. Niin, nuo ystäväni
kuninkaat pitävät hyvin paljon leluista -- ja pidän minäkin joskus.

Kim katseli häntä varkain. Hän oli sahib ainakin vaatteista päättäen,
mutta hänen urdunkielinen lausumisensa ja omituinen englanninkielen
ääntämisensä ilmoitti, että hän oli kaikkea muuta kuin sahib. Hän
näytti ymmärtävän, mitä Kimin mielessä liikkui, ennenkuin poika avasi
suunsakaan, eikä hän välittänyt selitellä niinkuin isä Viktor ja
Lucknowin opettajat. Mutta hauskinta kaikesta oli, että hän piti Kimiä
vertaisenaan aasialaiselta puolelta.

-- Olen pahoillani, ettet voi löylyttää poikaani tänä aamuna. Hän sanoo
vielä surmaavansa sinut puukolla tai myrkyttämällä. Hän on kateellinen,
jonka vuoksi panin hänet nurkkaan enkä puhu hänelle koko päivänä.
Hän yritti juuri tappaa minut. Sinun täytyy auttaa minua aamiaista
laittamaan. Hän on liian kateellinen voidaksemme nyt luottaa häneen.

Oikea Englannista tuotu sahib olisi pitänyt suurta melua sellaisesta
asiasta. Lurgan sahib jutteli sen aivan yhtä luonnollisesti kuin Mahbub
Alin oli tapana kertoa pikkuseikkailuistaan pohjoisessa.

       *       *       *       *       *

Huoneen takana oleva kuisti oli rakennettu ulkonevaksi jyrkältä
rinteeltä, niin että he voivat nähdä naapurien savutorvien suuhun,
kuten Simlassa on tapana. Kimiä tenhosi suuresti se aito persialainen
ateria, jonka Lurgan sahib omin käsin laittoi, mutta vieläkin enemmän
hänen myymälänsä. Lahoren museo oli suurempi, mutta tässä oli
enemmän ihmeitä -- noitien tikareita ja Tiibetin rukousmyllyjä,
turkoosi- ja ambrahelminauhoja, vihreitä rannerenkaita, eriskummaisesti
rasioihin pantuja suitsutuspuikkoja, jo edellisenä iltana nähtyjä
paholaisnaamioita ja koko seinän täysi riikinkukonsulkaisia verhoja,
kullattuja Buddhan kuvia, pieniä kiillotettuja alttareja, venäläisiä
samovaareja turkoosikoristeisine kansineen, kiinalaisia posliiniastioita
somissa kahdeksankulmaisissa bamburasioissa ja keltaisia norsunluisia
ristiinnaulitunkuvia, joita tuodaan Japanista enemmän kuin muualta
maailmasta, niin Lurgan sahib sanoi.

Vielä oli tomuisia mattokääröjä, jotka haisivat inhottavilta,
persialaisia vesiastioita käsien pesemiseksi aterioiden jälkeen,
vaskisia suitsutusmaljoja, joiden reunoissa oli omituisia peikkojen
kuvia, himmeitä hopeavöitä, jotka olivat notkeita kuin tuore nahka,
helmillä koristettuja hiusneuloja; kaikenlaisia aseita ja tuhansia
muita outoja esineitä oli laatikoissa, kasoissa tai huiskin haiskin
heiteltyinä, niin että ainoastaan Lurganin vaapperan työpöydän
ympärillä oli vähän tilaa liikkua.

-- Nuo tavarat eivät mitään merkitse, sanoi Kimin isäntä seuraten hänen
katsettaan. -- Minä ostelen niitä, kun ne ovat niin kauniita, ja joskus
myyn niitä, jos ostaja minua miellyttää. Tässä pöydällä minun työni
on ... ainakin osa siitä.

Pöydällä välähteli aamuauringon valossa punaisia ja sinisiä ja vihreitä
salamoita, joihin siellä täällä sekottui sinertävän timantin kirkas
säihky. Kim avasi silmänsä selko selälleen.

-- Nämä kivet ovat aivan hyviä, eikä auringonvalo niitä vahingoita.
Sitäpaitsi ne ovat huokeita. Mutta toista on sairaiden kivien laita.
-- Hän täytti uudelleen Kimin lautasen. -- Kukaan muu kuin minä ei
voi parantaa sairasta helmeä ja antaa turkoosille jälleen sen sinistä
väriä. Kuka hyvänsä voi opaaleja parantaa, mutta sairaalle helmelle ei
voi mitään kukaan muu kuin minä. Ajattelehan, jos kuolisin! Silloin ei
olisi enää ketään... Sinä et ymmärrä mitään jalokivistä. Riittää, jos
voisit vähän turkoosien perille päästä ... jonakin päivänä.

Hän meni kuistin toiselle puolelle, täyttääkseen suodattimesta
tulevalla vedellä raskaan huokoisen saviastian.

-- Haluatko juoda?

Kim nyökäytti päätänsä. Lurgan sahib, ollen noin viidentoista
jalan päässä, laski kätensä saviastian reunalle. Seuraavassa
silmänräpäyksessä se oli Kimin kyynärpään vieressä täytettynä melkein
reunoja myöten -- ja valkoisella pöytäliinalla näkyi vain ryppyjä,
osoittaen mistä se oli liukunut siihen.

-- Oh! sanoi Kim ällistyneenä. -- Sepä oli taikatemppu.

Lurgan sahibin hymyily osoitti, että mairittelu oli häntä miellyttänyt.

-- Heitä se takaisin.

-- Se särkyy.

-- Heitä vain, kuten sanon.

Kim viskasi sen umpimähkään. Se ei kulkenut perille asti, vaan putosi
lattialle ja särkyi palasiksi. Vesi valui harvan kuistinlattian läpi.

-- Minä sanoin, että se särkyisi.

-- Yhdentekevää, katsohan sitä. Katsohan isointa palasta.

Se oli lattialla, ja pieni vesiläikkä oli jäljellä sen uurteessa,
kimallellen kuin tähti. Kim katseli tarkkaan. Lurgan sahib laski
kätensä hiljaa hänen niskaansa, siveli sitä pari kolme kertaa ja
kuiskasi: -- Katso! Se tulee eheäksi jälleen, pala palalta. Ensin tuo
iso palanen liittyy kahteen muuhun oikealla ja vasemmalla olevaan
palaseen ... katso!

Vaikka henki olisi ollut kysymyksessä, ei Kim olisi voinut kääntää
päätänsä. Tuo pieni kosketus piti hänet kuin pihdissä, ja hän tunsi
veren miellyttävästi ja nopeasti virtaavan suonissaan. Siinä, missä oli
äsken ollut kolme palasta, oli nyt yksi isompi ja niiden yläpuolella
koko astian hämärät hahmopiirteet. Hän saattoi nähdä kuistin sen läpi,
mutta se tiheni ja tummeni jokaiselta hänen valtimonsa iskennältä. Ja
kuitenkin saviastia ... hän tunsi ajatusten kulkevan kovin hitaasti ...
astia oli ollut pirstaleina hänen edessään. Ja taas tuntui merkillinen
tulinen sävähdys hänen niskassaan, kun Lurgan sahib siveli sitä.

-- Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, -- sanoi Lurgan sahib.

Siihen asti Kim oli ajatellut hindukielellä, mutta hän tunsi jonkin
kauhistuksen vavistuttavan itseänsä ja ponnistaen, kuten uimari
haikalan kidasta päästäkseen koettaa kohoutua puoleksi vedestä
ylös, koetti hänkin vapauttaa mieltänsä siitä pimeydestä, joka oli
nielemäisillään hänet. Ja hän turvautui pelastuksekseen ... lukemaan
kertomataulua englanninkielellä.

-- Katso! Nyt se muodostuu kokonaiseksi, kuiskasi Lurgan sahib.

Saviastia oli ollut murskattuna ... niin, murskattuna ... hän ei
jaksanut ajatella miten se lausuttiin kansankielellä, mutta sirpaleina
se oli, kymmeninä palasina, ja kaksi kertaa kolme oli kuusi ja kolme
kertaa kolme oli yhdeksän ja neljä kertaa kolme oli kaksitoista. Hän
koetti epätoivoisesti jatkaa kertomataulun lukemista. Saviastian
hämärät piirteet haihtuivat, niinkuin himmennys silmistä häviää,
kun niitä hieroo. Siinä olivat lattialla rikkinäiset palaset, siinä
vesiläikät kuivumassa auringonpaisteessa, ja kuistinlattian raosta
näkyi alempana oleva valkoinen seinä ... ja kolme kertaa kaksitoista
oli kolmekymmentäkuusi!

-- Katso, astia muodostuu kokonaiseksi, eikö niin? kysyi Lurgan sahib.

-- Mutta rikkihän se on! parkaisi poika.

Lurgan sahib oli hiljaa mutissut hetken aikaa. Kim tempasi päänsä
syrjään.

-- Katso! _Dekho_! Siinä se on särkyneenä niinkuin olikin.

-- Niin se on, sanoi Lurgan, katsellen poikaa tarkoin tämän hieroessa
niskaansa. -- Mutta sinä olet lukuisista ihmisistä ensimmäinen, joka
näkee sen sillä tavalla. -- Hän pyyhki leveätä otsaansa.

-- Oliko sekin taas taikuutta? kysyi Kim epäluuloisesti. Polttava
tunne oli poistunut hänen suonistaan, ja hän tunsi itsensä harvinaisen
valppaaksi.

-- Ei se ollut taikuutta. Tein sen vain nähdäkseni oliko -- jalokivessä
vikaa. Joskus oikein kalliit jalokivet menevät murskaksi, jos niitä
pitelee kädessä ja tietää miten menetellä erikoisella tavalla. Senpä
vuoksi täytyy olla varovainen, ennenkuin kiinnittää ne. Sanohan, näitkö
saviastian hahmopiirteitä!

-- Hetken aikaa näin. Se alkoi kasvaa niinkuin kukka maasta.

-- Entä mitä sitten teit? Mitä nimittäin ajattelit?

-- Oh! tiesin sen rikkoutuneen ja luullakseni sitä ajattelin ... ja
sehän _oli_ rikki.

-- Hm! Onko kukaan ennen tehnyt sinulle sellaista taikatemppua?

-- Jos olisi, sanoi Kim, -- niin luuletteko, että olisin enää antanut
sellaista tehdä? Minä olisin juossut tieheni.

-- Ethän nyt pelkää? Mitä?

-- En.

Lurgan sahib katseli häntä yhä tarkemmin.

-- Minä kysyn Mahbub Alilta, en nyt, vaan myöhemmin, mutisi hän. --
Minä olen tyytyväinen sinuun, vaikka toiselta puolen tyytymätönkin.
Sinä olet ensimmäinen, joka pelastit itsesi. Haluaisin tietää, mikä se
oli, joka... Mutta sinä olet oikeassa. Älä ilmaise sitä ... älä edes
minulle.

Hän poistui hämärään myymälään ja istuutui pöydän ääreen hykerrellen
käsiänsä. Tukahutettu nyyhkytys kuului erään mattokasan takaa. Siellä
oli hindupoika tottelevaisena seisten päin seinää, ja laihat olkapäät
kohoilivat tuskannyyhkytyksistä.

-- Ah! Hän on hirmuisen kateellinen. Ihmettelenpä, yrittääkö hän
uudelleen myrkyttää minua aamiaisen avulla, niin että täytyy valmistaa
se kahdesti.

-- _Kubbee ... kubbee nahin_, tuli katkonainen vastaus.

-- Ja mahtaako hän tappaa tämän toisen pojan?

-- _Kubbee ... kubbee nahin_ (ei koskaan ... ei)!

-- Mitä sinä luulet hänen tekevän? kysyi hän äkkiä kääntyen Kimiin päin.

-- Oh, en tiedä. Ehkä annat hänen mennä. Miksi hän tahtoi myrkyttää
sinut?

-- Koska hän niin pitää minusta. Ajattelehan, jos sinä pitäisit
jostakusta, ja silloin joku tulisi, ja se josta sinä pidit, mieltyisi
enemmän siihen vieraaseen kuin sinuun, mitä silloin tekisit?

Kim ajatteli. Lurgan uudisti kysymyksensä hitaasti kansankielellä.

-- En minä myrkyttäisi häntä, sanoi Kim miettivästi. -- Mutta minä
pieksisin sitä poikaa ... _jos_ se poika olisi mielistynyt minun
ystävääni. Mutta ensin kysyisin pojalta, oliko asia niin.

-- Ah. Hän luulee kaikkien täytyvän mielistyä minuun.

-- Minusta hän on aika hupsu.

-- Kuuletko, kysyi Lurgan sahib nyyhkyttävältä pojalta. -- Tämä sahibin
poika pitää sinua pikku hupsuna. Tule tänne, ja ensi kerralla, kun olet
murheellinen, älä koeta käyttää valkoista arsenikkia niin avoimesti.
Varmaankin dasim-paholainen oli ruokapöydällämme tänään! Se olisi
tehnyt minut sairaaksi, lapseni, ja silloin olisi joku vieras tullut
jalokivien vartijaksi. Tule!

Poika-raukka tuli, silmät itkusta punaisina, esiin mattokasan takaa
ja heittäysi kiihkoisasti Lurgan sahibin jalkoihin. Niin syvästi
katuvaisena, että se liikutti Kimiäkin.

-- Minä pidän huolta musteastioista ... minä vartioin uskollisesti
jalokiviä! Oh, sinä isäni ja äitini, aja pois hänet! -- Hän viittasi
Kimiin taaksepäin paljaalla kantapäällään.

-- Ei vielä ... ei vielä. Jonkin ajan perästä hän menee tiehensä. Mutta
nyt hän on koulussa ... uudessa madrissahissa ... ja sinun täytyy
olla hänen opettajansa. Pelaa jalokivipeliä häntä vastaan. Minä pidän
luetteloa.

Poika kuivasi kyyneleensä heti ja juoksi myymälän perälle, josta palasi
kantaen vaskitarjotinta.

-- Anna ne minulle! sanoi hän Lurgan sahibille. -- Anna ne omasta
kädestäsi, sillä hän saattaisi sanoa, että tunsin ne ennestään.

-- Hiljaa ... hiljaa, vastasi mies, ja eräästä pöytälaatikosta hän otti
puoli kourallista heliseviä pikkukiviä tarjottimelle.

-- No nyt, sanoi poika heiluttaen vanhaa sanomalehteä, -- katsele nyt
niitä niin kauan kuin tahdot, vieras. Laske ne, ja jos tahdot, pitele
niitä kädessäsi. Yksi silmäys riittää _minulle_. -- Hän kääntyi ylpeänä
selin.

-- Mutta mikä on leikin tarkoitus?

-- Kun olet laskenut ja tarkastellut niitä niin että luulet varmasti
voivasi muistaa ne kaikki, minä peitän ne tällä paperilla ja sinun
tulee luetella ne Lurgan sahibille. _Minä_ kirjoitan luetteloni.

-- Oho!

Kilpavaisto heräsi Kimissä. Hän kumartui astian yli. Siinä oli
vain viisitoista kiveä. -- Tämähän on helppoa, sanoi hän minuutin
kuluttua. Toinen poika livahdutti paperin jalokivien päälle ja kyhäsi
muistikirjaan oman selostuksensa.

-- Tuon paperin alla on viisi sinistä kiveä: yksi iso, yksi pienempi
ja kolme pientä, lateli Kim joutuisasti. -- Sitten on neljä vihreätä
kiveä, ja yhdessä on reikä, ja yksi keltainen läpinäkyvä kivi, ja
yksi niinkuin piipunvarsi. Sitten on kaksi punaista ... ja ... ja
minä laskin viisitoista, mutta kaksi olen unohtanut. Ei! Yksi on
norsunluinen, pieni ja ruskeahko ja ... ja ... antakaa kun mietin...

-- Yksi ... kaksi, laski Lurgan sahib aina kymmeneen asti. Kim pudisti
päätänsä.

-- Kuulkaahan, kun minä luettelen! -- huusi toinen poika vavisten
mielihyvästä. -- Ensiksi kaksi viallista safiiria ... toinen kahden
karaatin ja toinen neljän luullakseni. Neljän karaatin safiiri on
murtunut yhdestä kulmasta. Sitten on mustajuovainen Turkestanin
turkoosi, ja kahdessa kivessä on kirjoitusta ... toisessa jumalan
nimi kullattuna, ja toinen on katkennut keskeltä, otettuna vanhasta
sormuksesta, enkä voi sitä lukea. Siinä ne viisi sinistä kiveä. Sitten
on neljä virheellistä smaragdia, yhdessä on kaksi reikää ja yhdessä on
pieniä naarmuja...

-- Niiden paino? kysyi Lurgan sahib tyynesti.

-- Kolme ... viisi ... viisi ... ja neljä karaattia, luullakseni.
Sitten on vanhan piipunvarren pala vihreää abmraa ja tahottu topaasi
Euroopasta. Sitten burmalainen kahden karaatin rubiini, aivan
virheetön, ja kahden karaatin balasrubiini, virheellinen; sitten
kiinalainen norsunluuveistos, esittäen rottaa, joka imee munaa. Ja
lopuksi ... ahaa ... kristallipallo, kiinnitetty kultalehteen, iso kuin
papu.

Hän taputti käsiään lopetettuaan.

-- Hän on sinun mestarisi, sanoi Lurgan sahib hymyillen.

-- Huh! Hän tunsi kivien nimet, sanoi Kim punastuen.

-- Koetappa uudelleen! Mutta otetaan tavallisia esineitä, sellaisia,
joita kumpikin tunnemme.

He kokosivat astian täyteen kaikenlaista tavaraa myymälästä, vieläpä
keittiöstä asti, ja joka kerta poika voitti, niin että Kim rupesi
ihmettelemään.

-- Peitä silmäni ... ja anna minun tunnustella sormillani, niin
silloinkin jätän sinut avosilmäisenä taakseni, uhmaili poika.

Kim polki jalkaa harmistuneena, kun poika silläkin kertaa piti sanansa.

-- Jos olisi kysymyksessä ihmiset tai hevoset, sanoi hän, -- pitäisin
kyllä puoleni. Tämmöinen saksien ja veitsien ja pihtien käyttäminen on
niin joutavaa.

-- Opettele ensin ja opeta sitten, sanoi Lurgan sahib. -- Tunnustatko
hänet paremmaksi?

-- Totta kai! Mutta kuinka hän on oppinut?

-- Tekemällä monta kertaa, kunnes onnistuu täydellisesti. Se maksaa
kylläkin vaivan.

Hindupoika, joka loisti mielihyvästä, taputteli jo Kimiä selkään.

-- Älä ole pahoillasi, sanoi hän. -- Minä kyllä opetan sinua.

-- Ja minä pidän huolen siitä, että saat hyvän opetuksen, sanoi Lurgan
sahib käyttäen edelleen kansankieltä. -- Sillä lukuunottamatta tätä
poikaa tässä -- hän oli hupsu ostaessaan niin paljon arsenikkia, kun
olisi saanut sitä pyytämällä minulta -- paitsi tätä poikaa tässä en ole
pitkiin aikoihin tavannut enemmän opettamisen arvoista. Ja vielä on
kymmenen päivää, ennenkuin voit palata Nucklaoon, jossa ne eivät mitään
opeta, vaikka niin paljon maksua ottavat. Meistä tulee luullakseni
hyvät ystävät.

Niistä tuli kymmenen mitä hupsuinta päivää, mutta Kim oli liiaksi
ihastunut ajatellakseen sitä. Aamusilla he pelasivat jalokivillä,
joskus oikeilla jalokivillä, joskus taas miekka- ja tikarikasoilla ja
edelleen toisinaan alkuasukasten valokuvilla. Iltapäivisin Kim istui
hindupojan kanssa hiljaa jonkin mattoläjän tai varjostimen takana
pitäen silmällä herra Lurganin monia ja kummallisia vieraita.

Siellä kävi pikkuruhtinaita, joiden saattomiehet yskivät ulkona
kuistilla. He tulivat ostamaan merkillisiä esineitä -- fonografeja
ja liikkuvia leluja. Sitten kävi naisia ostamassa helminauhoja,
ja miehiä, jotka Kimistä tuntuivat tulevan noiden naisten vuoksi.
Kävi lähettiläitä itsenäisten tai puoli-itsenäisten ruhtinaitten
hoveista; he olivat muka jättävinään helminauhoja korjattaviksi -- he
laskivat pöydälle tulvanaan loistavia helmiä -- mutta todellisuudessa
he näyttivät lainaavan rahaa äkeille maharaneille tai nuorille
rajaheille. Edelleen oli babuja, joille Lurgan sahib puhui ankarasti
ja juhlallisesti, mutta lopuksi antoi heille rahaa, niinhyvin
kovaa hopeaa kuin seteleitäkin. Joskus tuli joukko pitkänuttuisia
alkuasukasmahtailijoita, jotka keskustelivat viisaustieteestä
sekä englannin- että bengalinkielellä herra Lurganin suureksi
virkistykseksi. Häntä aina huvittivat uskonnolliset kysymykset.

Illan tullen saivat sekä Kim että hindupoika, jonka nimi vivahteli
isännän oikkujen mukaan, selostaa tarkalleen, mitä olivat nähneet ja
kuulleet, mitä johtopäätöksiä tekivät kunkin luonteeseen nähden hänen
kasvoistaan, puheestaan ja eleistään ja mitä he arvelivat heidän
todellisena asianaan olleen.

Illallisen jälkeen herra Lurgan käytti jonkin aikaa
pukeutumisharjoituksiin, joita hän tuntui erityisesti harrastavan. Hän
osasi maalata kasvoja ihmeellisen taitavasti, muuttaen ne muutamilla
siveltimen kosketuksilla aivan tuntemattomiksi. Myymälä oli täynnä
kaikenlaisia pukuja ja päähineitä, ja Kim puettiin vuoron perään
milloin ylhäiseksi muhamettilaiseksi, milloin öljynkuljettajaksi ja
kerran -- ja sepä oli hauska ilta -- hienon hienoksi oudhilaiseksi
ylimyksen pojaksi. Lurgan sahibilla oli haukan silmä keksimään
pienimmänkin virheen naamioituksessa, ja loikoillessaan vanhalla
kuluneella puisella sohvalla hän selitti juurtajaksain, miten minkin
kastin jäsenet puhuivat, kävelivät, yskivät tai syljeksivät ja
niistivät, ja myöskin miksi he niin tekivät.

Hindupoika oli siinä leikissä kömpelö. Hänen pikku aivonsa, jotka
olivat erittäin terävät, kun oli kysymys jalokivien tuntemisesta, eivät
voineet mukautua, kun piti syventyä toisen sielunelämään, jotavastoin
Kimissä heräsi oikea intohimo, joka sai hänet hyppimään ilosta, kun hän
vaihtoi pukua ja muutti puhetapaa ja eleitä sen mukaan.

Innostuksensa houkuttelemana hän muuanna iltana tarjoutui Lurgan
sahibille näyttämään, miten eräät Lahoren fakiirin oppilaat, jotka
hän tunsi, pyysivät almuja maanteillä -- kuinka oli puhuteltava
englantilaista tai sitten markkinoille menevää punjabilaista maamiestä
samoin kuin naista, jonka sattuu kohtaamaan hunnuttomana. Lurgan sahib
nauroi kuollakseen ja pyysi Kimiä istumaan sellaisena alallaan puolisen
tuntia -- jalat ristissä, kasvot tuhalla tahrittuina ja silmät villinä
tuijottaen myymäläntakaisessa huoneessa.

Silloinpa saapui kookas, pyylevä babu, jonka sukkiin peitetyt sääret
hytkyivät lihavuudesta. Kim kohdisti heti häneen kokonaisen tulvan
maantien roskapuhetta. Lurgan sahib katseli vierasta eikä välittänyt
hänen kujeilustaan, Kimin mielipahaksi.

-- Minulla olee sitä mielipidettä, sanoi babu, hitaasti sytyttäen
savukkeen, -- sitä mielipidettä, että näytteleminen aivan erinomainen
ja tehoinen olee. Ilman että minulle puhuttu oli, pettää minua voitu
olis. Kuinka pikaa hänestä jonkinlaatuinen ketjumies saattaisi tulla?
Minä silloin häntä minun palvelukseen ottan.

-- Siihenpä hänen juuri täytyy opiskella Lucknowissa.

-- Käsketkää hänelle sitten pitää kiiru. Hyvää yötä, Lurgan. Babu meni
tiehensä tallustellen hyvin lehmämäisesti.

Kun he myöhemmin luettelivat sen päivän kävijöitä, kysyi Lurgan sahib
Kimiltä, miksi hän miestä luuli.

-- Jumala tietää! sanoi Kim nauraen äänellä, joka olisi ehkä Mahbub
Alin pettänyt, mutta josta helmien parantaja ei erehtynyt.

-- Niinpä kyllä, Jumala sen tietää; mutta minä haluan tietää, mitä sinä
luulet.

Kim vilkaisi kumppaniinsa, jonka katse näytti suorastaan pakottavan
puhumaan totuutta.

-- Hän ... hän kaiketi tarvitsee minua, kun pääsen koulusta. Mutta,
lisäsi hän tuttavallisesti, kun Lurgan sahib nyökäytti päätänsä
myönnytykseksi, -- enpä ymmärrä, miten _hän_ saattaa käyttää eri pukuja
ja puhua monia kieliä.

-- Sinä saat oppia ymmärtämään monta asiaa myöhemmin. Hän on tietojen
kerääjänä erään everstin palveluksessa. Simlassa häntä vain arvossa
pidetään, ja huomattava on, ettei hänellä ole lainkaan nimeä, vaan
ainoastaan numero ja kirjain, kuten meidän kesken on tapana.

-- Ja onko hänenkin päästään luvattu palkinto, kuten Mah ... ja
muidenkin?

-- Ei vielä. Mutta jos täällä istuva poika lähtisi -- katsos, ovi
on avoinna -- erääseen puukuistiseen taloon vanhan teatterin taakse
alemman basaarin luo ja kuiskaisi ikkunakaihtimien lomasta: "Hurree
Chunder Mookerjee toi ne pahat uutiset viime kuussa!" saattaisi poika
tuoda palatessaan vyön täyden rupeita.

-- Kuinka monta? kysyi Kim kerkeästi.

-- Viisisataa ... tuhannen ... ehkäpä niin paljon kuin ilkeäisi pyytää.

-- Hyvä on. Ja kuinka kauan sellainen poika saisi elää kielimisensä
jälkeen? -- Hän hymyili veitikkamaisesti Lurgan sahibia päin silmiä.

-- Niin, sitä kyllä sietää ajatella. Ehkäpä hän, jos olisi hyvin
terävä, saattaisi sen päivän elää, mutta ei yön yli. Ei missään
tapauksessa yön yli.

-- No, kuinka paljon babu saa palkkaa, kun niin paljon luvataan hänen
päästänsä?

-- Kahdeksankymmentä, ehkäpä sata tai sataviisikymmentä rupeeta. Mutta
palkka on pienin osa hommasta. Tuon tuostakin Jumala antaa syntyä
ihmisiä -- ja sinä olet yksi sellaisista -- joilla on halu päänsä
menettämisen uhallakin kuljeskella uutisia onkimassa -- tänään ehkä
aivan etäisistä vieraista asioista, huomenna jostakin salaperäisestä
vuoristosta ja seuraavana päivänä ehkä joistakin aivan lähellä
asuvista ihmisistä, jotka ovat valtiota kohtaan jollakin tavoin
tuhmasti menetelleet. Sellaiset miehet ovat harvinaisia, ja niistäkin
harvoista kenties vain noin kymmenen oikein kykeneviä. Niiden joukossa
on minun arvosteluni mukaan tuo babu, ja se on kummallista. Kuinka
suuri ja mieluinen mahtaakaan olla sellainen tehtävä, joka karaisee
bengalilaisen sydämen!

-- Se on totta. Mutta päivät kuluvat minusta kovin hitaasti. Minä olen
vasta poika, ja tuskin kahta kuukautta on siitä, kun opin kirjoittamaan
englanninkieltä. Lukea en edes vieläkään osaa sitä hyvin. Ja vuosia,
pitkiä vuosia kuluu, ennenkuin pystyn edes ketjumieheksi.

-- Olehan kärsivällinen, sinä koko maailman ystävä! -- Kim säpsähti
kuullessaan tuon nimityksen. -- Soisinpa että minulla olisi muutamia
niistä vuosista, jotka sinua niin kylläännyttävät. Olen koetellut
sinua monessa pikkuasiassa. Tätä en unohda, kun kerron sinusta eversti
sahibille. -- Sitten muuttaen äkkiä puheensa englanniksi ja nauraen
hartaasti hän sanoi:

-- Kautta Jupiterin, O'Hara, luulen sinusta jotakin sukeutuvan, mutta
sinä et saa tulla ylpeäksi etkä puhua asioista. Sinun täytyy mennä
takaisin Lucknowiin ja olla hyvä poika ja pitää huolta kirjoistasi,
niinkuin englantilaiset sanovat. Ehkä sitten seuraavana lupa-aikanasi
voit tulla takaisin tänne.

Kim kävi alakuloiseksi.

-- Tarkoitan: j o s haluat. Tiedänhän minä, minne tahtoisit mennä.

Neljä päivää myöhemmin hankittiin Kimille ja hänen pienelle
matka-arkulleen paikka Kalkaan menevien tonga-rattaiden takaistuimella.
Hänen toverikseen tuli tuo valasmainen babu, joka päähänsä
kääritystä ripsu-shaalista huolimatta ja vaikka koettikin suojella
reikäkudoksisiin sukkiin verhottuja sääriään värisi ja ähkäili
aamukylmässä.

"Mistähän johtuu, että tämä mies on _meikäläisiä_?" ajatteli Kim
katsellessaan miehen hyllyvää selkää rattaiden hytkyessä mäkeä alas.

Nämä mietteet johtivat hänet sangen mieluisiin unelmiin. Lurgan sahib
oli antanut hänelle viisi rupeeta ... sehän oli aika summa ... ja
luvannut suojelustaan, jos hän tekisi ahkerasti työtä. Aivan toisin
kuin Mahbub oli Lurgan sahib puhunut hyvin laajasti häntä odottavista
palkinnoista, jos hän pysyisi kuuliaisena. Ja Kim oli tyytyväinen.
Jospa hänellekin suotaisiin, kuten babulle, kunnia saada kirjain ja
numero ... ja vielä hinta päästänsä! Kenties hän jonakin päivänä
pääsisi siihen ja vielä pitemmällekin. Ehkä melkein niin suureksi kuin
Mahbub Ali! Silloin hän saisi entisten kattoretkeilyjensä sijasta puoli
Intiaa etsintäalakseen. Hän vakoilisi kuninkaita ja ministereitä,
niinkuin hän muinoin oli Lahoressa vaaninut kaikenlaisia tavallisia
ihmisiä Mahbub Alin vuoksi.

Siihen mennessä oli sittenkin sangen mieluinen Xavierin koulu
aivan tuossa tuokiossa hänen edessään. Siellä olisi uusia poikia,
joille osoittaa etevämmyyttään, ja siellä saisi kuulla loma-ajan
seikkailuista. Nuori Martin, erään teenviljelijän poika Manipurista,
oli kehunut menevänsä oikein rihlapyssyllä varustettuna sotaan
murhasissejä vastaan. Saattoi niin olla, mutta eipä Martin ollut
Patialassa mukana räjähdyksessä ja lentänyt pihan toiselle puolelle,
eikä hän ollut liioin...

Kim viehättyi itsekseen kertailemaan viimeisten kolmen kuukauden
seikkailuja. Hän voisi varmasti nolata koko Xavierin, vieläpä
isommatkin pojat, jotka jo partaansa ajelivat, jos hän vain saisi
jutella kaikki. Mutta eihän se tietenkään käynyt päinsä. Hänenkin
päästään tarjottaisiin aikanaan palkinto, niinkuin Lurgan sahib oli
vakuuttanut, ja jos hän nyt lörpöttelisi, ei sitä hintaa milloinkaan
pantaisi. Ja lisäksi eversti Creighton hylkäisi hänet, ja hän joutuisi
Lurgan sahibin ja Mahbub Alin vihoihin ... siksi lyhyeksi ajaksi, minkä
hän vielä saisi elää.

"Ja silloin menettäisin kalan vuoksi Delhin", päätteli hän
sananparrella. Hänen täytyi unohtaa lupa-aikansa (ja olisihan aina
tilaisuus sepitellä seikkailuja), ja sitten oli työskenneltävä, kuten
Lurgan sahib oli neuvonut.

Kaikista Xavieriin rientävistä pojista ei yksikään ollut niin
täynnä hyviä aikomuksia kuin Kimball O'Hara, joka ajaa hyryytteli
Umballasta istuen Hurre Chunder Mookerjeen takana, jonka nimeksi oli
kansatieteellisen tutkimusretkikunnan kirjoissa merkitty R 17.

Ja jos lisäinnostusta tarvittiin, antoi babu kyllä sitä. Syötyään
vahvan aterian Kalkassa hän puheli lakkaamatta. Oliko Kim matkalla
kouluun? Silloinpa hän, joka oli saavuttanut maisterin arvon
Kalkutan yliopistossa, kykeni selittämään opiskelemisen etuja.
Voisi saavuttaa ansiomerkkejä opiskelemalla ahkerasti latinaa ja
Wordsworthin _Excursion_ teosta (kaikki tämä oli hepreaa Kimille). Oli
ranskankielikin tärkeätä, ja parasta ranskaa kuuli Chandernagoressa
lähellä Kalkuttaa. Niinikään saattoi edistyä hyvin, kuten hänelle
itselleen oli luonnistanut, tutustumalla pariin näytelmään, nimiltään
_Lear_ ja _Julius Caesar_, joita tutkijat hyvin suosivat. Learissa ei
ollut niin paljon historiallisia viittauksia kuin Julius Caesarissa.
Kirja maksoi neljä annaa, mutta käytetyn voi saada Bow-basaarista
kahdella annalla.

Mutta vieläkin tärkeämpää kuin nämä tai muut kuuluisat kirjailijat
oli piirustus ja maanmittaustiede. Se, joka oli niissä suorittanut
tutkintonsa, osasi pelkästään kulkemalla jonkin seudun läpi, mukanaan
kompassi ja vesivaaka ja terävä silmä, laatia siitä maasta kuvan, jonka
voi myydä korkeasta hinnasta. Mutta kun joskus oli vaikea kuljettaa
matkassaan mittausketjua, oli parasta opetella tuntemaan tarkoin
oman astuntansa askelpituus, niin että jos sattui olemaan välineiden
puutteessa, saattoi kuitenkin mitata välimatkoja. Ja tuhansien askelten
laskemiseen taas oli Hurre Chunder huomannut parhaaksi rukousnauhan,
jossa oli kahdeksankymmentäyksi tai satakahdeksan helmeä, sillä se
oli "monikertaan jaollinen lukuisiin kerrottaviin". Puhujan laveasta
englanninkielisestä puhemongertelusta huolimatta sai Kim kuitenkin
selville sen pääsuunnan, ja se huvitti häntä hyvin suuresti. Olihan
siinä uusi taito, jonka voi painaa muistiinsa, ja katsellessaan eteensä
avautuvaa avaraa maailmaa tuntui hänestä, että kuta enemmän sitä oppi
tuntemaan, sen parempi.

Haasteltuaan ainakin puolitoista tuntia sanoi babu: -- Minä toivon
jonakin päivänä saada oikein virallisesti nauttia sinun tutustumisella.
_Ad interim_ (sillä välin), jos niin saan sanoa, minä tahdon antaa
sinulle tämä betel-rasia, joka olee sangen arvokas esine ja maksoi
minun kaksi rupee siitä vasta neljä vuotta.

Se oli huokea sydämenmuotoinen messinkikotelo, jossa oli kolme osastoa
betelpähkinän, [_Areca_-palmupuun hedelmä, joita itämailla yleisesti
pureskellaan] sitruunamehun ja pan-lehtien käyttämistä varten. Tällä
kertaa siinä oli pieniä lääkepalleropulloja.

-- Tämän minä sinulle lahjoan palkintoon siitä, että näyttelit sen
pyhän miehen osan. Näetkös, sinä nuori olet ja luulet että sinä
elät iankaikkiseen etkä ota huolen ruumiistasi. On hyvin paha mennä
sairauteen aivan kesken toimia. Minä rakastan lääkkeet, ja niillä
myöskin mukavasti parantaa köyhät ihmiset. Nämä oleevat hyvät viraston
lääkkeet -- kiinapulveria ja sellaista. Annan tämän sinulle muisto. Nyt
hyvästi. Minulla olee yksittäinen tärkeä tehtävä täällä tien lähellä.

Hän livahti Umballan tiellä ajoneuvoista hiljaisesti kuin kissa, huusi
ohikulkevan ekka-ajurin ja keikutti sillä tiehensä, joll'aikaa Kim
mykistyneenä hypisteli messinkirasiaa.

       *       *       *       *       *

Selvitys jonkun pojan opiskelusta huvittaa hyvin vähän muita kuin hänen
omia vanhempiansa, ja kuten tiedämme, Kim oli orpo. Xavierin koulun
kirjoissa on merkittynä, että selostus Kimin edistyksestä lähetettiin
joka lukukauden lopussa eversti Creightonille ja isä Viktorille,
jotka säännöllisesti suorittivat maksun hänen puolestaan. Edelleen
on samoissa kirjoissa mainittu, että hän osoitti suuria taipumuksia
matemaattisiin opintoihin samoin kuin karttojen piirustamiseen sekä
että hän sai siitä palkinnoksi kaksiniteisen kirjan, hinta yhdeksän
rupeeta kahdeksan annaa. Samana lukukautena hän oli mukana Xavierin
koulun jalkapallojoukkueessa pelaamassa Allyghurin muhamettilaisen
koulun joukkoa vastaan, ollen silloin neljäntoista vuoden ja kymmenen
kuukauden ikäinen. Samoihin aikoihin hänet myöskin rokotettiin
uudelleen (josta päättelemme, että Lucknowissa oli taas liikkunut
isorokko).

Erään vanhan oppilasluettelon reunaan on lyijykynällä merkitty,
että häntä on rangaistu useita kertoja "keskustelusta sopimattomien
henkilöiden kanssa", ja hän näyttää kerran saaneen ankaran
rangaistuksen siitä, että "kokonaisen päivän viipyi poissa kerjäläisen
kanssa". Se tapahtui silloin, kun hän kiipesi portin yli ja kulutti
koko päivän Goomteen äyräillä koettaen taivuttaa laamaa tulemaan
mukaansa seuraavana loma-aikana edes yhdeksi kuukaudeksi kuljeksimaan
tai sitten edes lyhyeksi viikoksikaan. Mutta laama vastusti sitä
kivenkovaan, väittäen ettei vielä ollut aika tullut. Kimin tehtävänä,
sanoi vanha mies heidän syödessään leivoksia, oli hankkia itselleen
kaikki se viisaus, minkä sahibit voivat antaa, ja sittenhän saataisiin
nähdä.

Ystävyyden käsi lienee jollakin tavoin sentään siirtänyt syrjään
onnettomuuden ruoskan, sillä kuutta viikkoa myöhemmin on merkitty Kimin
suorittaneen "hyvin ansiokkaasti" tutkinnon maanmittauksen alkeissa,
ollen vasta viidentoista vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäinen. Siitä
alkaen kirjat eivät enää mitään mainitse eikä hänen nimeänsä sinä
vuonna näy niiden luettelossa, jotka pääsivät Intian tutkimusosaston
palvelukseen, mutta sen sijaan on merkitty: "Siirretty sopimuksen
mukaan."

Noiden kolmen vuoden kuluessa poikkesi laama useita kertoja
Tirthankerin temppeliin Benaresissa, ehkäpä joka kerta vähän
ohkaisempana ja hiukan keltaisempana, mutta aina ystävällisenä
ja lempeänä. Joskus hän tuli etelästä päin Tuticorinista, josta
ihmeelliset tulilaivat kulkevat Ceyloniin, ja siellähän kaikki papit
osaavat palikieltä; väliin hän taasen tuli vihreästä lännestä, missä
Bombayn lähistöllä kohoaa tuhatkin puuvillatehtaiden savutorvea; ja
kerran hän saapui pohjoisesta, jonne oli kulkenut kahdeksansataa mailia
puhellakseen päivän Ihmeitten talon kuvienhoitajan kanssa.

Sinne hän astui viileään, leikkauksilla koristettuun marmorikammioonsa
-- temppelin papit olivat hyvin ystävällisiä vanhukselle -- pesi pois
matkan pölyt, toimitti rukouksensa ja lähti jälleen Lucknowiin, jonne
hän jo huoletta osasi kulkea junalla kolmannen luokan vaunussa. Oli
merkillepantavaa, kuten hänen etsijäystävänsä huomautti pääpapille,
että hän sieltä palatessaan aina joksikin aikaa lakkasi murehtimasta
virtansa katoamista tai kuvailemasta Olevaisuuden pyörää ja sensijaan
mieluummin ylisti jonkun salaperäisen chelan kauneutta ja viisautta,
jonka vertaista kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt.

Niin, hän oli seurannut Siunatun jalkain jälkiä kautta koko Intian
(johtajalla on vieläkin tallella peräti ihmeellinen selostus hänen
retkistänsä ja mietiskelyistään). Ei ollut elämässä enää muuta
jäljellä kuin Vasaman virran löytäminen. Hänelle oli kuitenkin unissa
näytetty, että siinä yrityksessä ei voinut toivoakaan menestystä,
jollei etsijällä ollut mukanansa juuri se chela, joka oli määrätty
sen toteuttamiseen ja joka oli syvästi viisas, harjaannutettu
samanlaisessa viisaudessa kuin kuvien hoitaja. Esimerkiksi (tässä tuli
esiin nuuskarasia, ja ystävälliset Jain-papit hiljenivät kiireisesti
kuuntelijoiksi):

-- Hyvin kauan aikaa sitten, kun Devadatta oli Benaresin kuninkaana
-- kuunnelkoot kaikki _Jatakaa!_ -- kuninkaan metsästäjät vangitsivat
norsun ja kiinnittivät sen jalkaan kiusallisen rautarenkaan, ennenkuin
se pääsi murtautumaan vapauteensa. Tätä se koetti ihan hurjistuneena
irrottaa ja rientäen sinne tänne metsissä pyyteli toisia norsuja
kiskomaan sitä pois. Kukin vuorostaan koetteli väkevällä kärsällään
sitä irrottaa, mutta se ei onnistunut. Lopuksi ne kaikki sanoivat
olevan mahdotonta murtaa rengasta voimalla. Mutta pensastossa makasi
päivän vanha vielä nuoskea norsun vasikka, jonka emo oli kuollut.
Unohtaen oman tuskansa sanoi kahlehdittu norsu: "Jollen auta tätä
imevää vasikkaa, joutuu se tallattavaksemme."

-- Ja niinpä se asettui suojelemaan pientä olentoa, asettaen voimakkaat
jalkansa varustukseksi liikehtivää laumaa vastaan, ja pyysi maitoa
muutamalta lempeältä naaraalta. Ja vasikka kasvoi, ja kahlehdittu norsu
oli sen oppaana ja turvana. Nytpä tiedämme, että norsun kasvuaika --
kuunnelkoot kaikki Jatakaa! -- on kolmekymmentäviisi vuotta, kunnes se
pääsee täysiin voimiin, ja kolmekymmentäviisi sadeaikaa kahlehdittu
norsu suojeli nuorempaa, jolla välin rengas syöpyi syvemmäksi sen
jalkaan.

-- Sitten eräänä päivänä nuorempi norsu näki puoleksi jalkaan painuneen
rautakahleen ja kysyi vanhemmalta: "Mikä tuo on?" -- "Sepä on juuri
suruni aihe." -- Silloin nuorempi ojensi kärsänsä ja silmänräpäyksessä
poisti renkaan, sanoen: "Määrätty aika on tullut." -- Ja siten
hyvä norsu, joka oli kärsivällisesti odottanut ja tehnyt hyvää,
vapautettiin, kun aika oli tullut, ja vapauttajana oli sama nuori
norsu, jota hoitaakseen se oli joukosta eronnut -- kuunnelkoot kaikki
Jatakaa! -- sillä norsu oli Ananda, ja nuori norsu, joka kahleen mursi,
ei ollut kukaan muu kuin Mestarimme itse...

Laama heilutteli päätänsä hiljaa ja hypistellen rukousnauhaansa
selitti, kuinka nuori norsu oli vapaa ylpeyden synnistä. Se oli juuri
niin nöyrä kuin eräs chela, joka nähdessään mestarinsa istuvan tomussa
Tiedon porttien ulkopuolella hypähti portin yli (vaikka se oli lukittu)
ja painoi mestaria sydäntään vasten keskellä korskeata kaupunkia. Suuri
oli oleva sellaisen mestarin ja sellaisen chelan palkka, kun aika oli
tullut heidän molempain etsiä vapautta yhdessä!

Tähän tapaan laama haasteli kulkiessaan ristiin rastiin Intian läpi
hiljaa ja huomaamatta. Muuan teräväkielinen vanha nainen, joka asui
Saharunporen hedelmätarhojen läheisyydessä, piti häntä kunniassa
niinkuin profeettaa. Mutta laama ei suinkaan asunut kaikkien
katseltavana. Pihan puolella, missä kyyhkyset kujersivat, hän
mieluimmin istui, ja hänen emäntänsä pani syrjään hyödyttömän hunnun ja
laverteli kaikenmoisia hengistä ja haltioista, joita tunnettiin kotona
Kulussa, ja vielä syntymättömistä lastenlapsistansa, muistellen samalla
sitä suupalttia poikaa, joka oli puhunut hänelle leiripaikalla.

Kerran laama myös yksinään poikkesi suurelta valtatieltä Umballan
alapuolella samaan kylään, jonka pappi oli antanut hänelle oopiumia.
Mutta lempeä taivas, joka suojelee vilpittömiä, johti hänet hämärässä
viljavainioiden lävitse, ja niinpä hän yhtäkkiä hajamielisenä ja mitään
aavistamatta seisoi vanhan sotilaan ovella. Täälläpä oli syntyä vakava
väärinkäsitys, sillä vanha sotilas kysyi häneltä, miksikä Tähtien
Ystävä oli yksin kulkenut samaa tietä, vain kuutta päivää varemmin.

-- Se ei vai olla mahdollista, sanoi laama. -- Hän on palannut oman
kansansa luokse.

Hän istui juuri tuossa nurkassa tarinoiden hauskoja juttuja vain viisi
yötä sitten, väitti hänen isäntänsä. -- Tosin hän hävisi jotenkin äkkiä
aamun koitteessa, puheltuaan hullutuksia poikani tyttären kanssa.
Hän on kasvanut nopeasti, mutta yhä hän on sama tähtien ystävä, joka
ennusti aivan oikein sodasta. Oletteko eronneet toisistanne?

-- Olemme ja emme, vastasi laama. -- Emme ole lopullisesti eronneet,
mutta aika ei ole vielä tullut meidän lähteä yhdessä Tielle. Hän on
viisautta oppimassa. Meidän täytyy odottaa.

-- Yhdentekevää ... mutta jollei poika ollut sama, mitenkä hän
sittenkin alituisesti puheli sinusta?

-- Ja mitä hän haastoi? kysyi laama innokkaasti.

-- Hyviä sanoja -- satakin tuhatta -- että sinä olet hänen isänsä
ja äitinsä ja kaikkea muuta. Vahinko, ettei hän halua kuningattaren
palvelukseen. Hän on peloton poika.

Nämä uutiset hämmästyttivät laamaa, joka ei silloin vielä tiennyt,
kuinka uskollisesti Kim piti Mahbub Alin kanssa tekemänsä sopimuksen,
joka eversti Creightonin oli ollut pakko vahvistaa...

-- Ei ole syytä estää nuorta ponia leikistänsä, sanoi hevoskauppias,
kun eversti huomautti, että kuljeskeleminen loma-aikana sinne tänne
Intiassa oli sopimatonta. -- Jollei hän saa lupaa mennä ja tulla
mielensä mukaan, menee hän kiellosta huolimatta. Kukapa sitten saa
hänet kiinni? Uskokaa minua, eversti sahib, vain kerran tuhannessa
vuodessa syntyy hevonen, joka on niin sovelias siihen leikkiin kuin
tämä meidän varsamme. Ja me tarvitsemme miehiä.



X


Lurgan sahib ei lausunut mielipidettänsä yhtä suoraan, mutta hänen
neuvonsa oli sama kuin Mahbubinkin, ja asian ratkaisu oli hyvä
Kimille. Hän tiesi nyt menetellä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla
lähtiessään Lucknowista alkuasukkaan puvussa, ja jos Mahbub oli kirjeen
saavutettavissa, lähti hän tavallisesti tämän luokse ja suoritti
tarvittavat muutokset hevoskauppiaan huolellisen valvonnan alaisena.

Jos pieni englantilainen maalirasia, jota hän käytti karttojen
värittämiseen koulussa, olisi osannut kertoa näistä lomapäivien
vietoista, olisi Kim karkotettu koulusta. Kerran hän Mahbubin seurassa
matkasi kauniiseen Bombayn kaupunkiin saakka; mukanaan heillä oli
kolme vaunullista raitiotiehevosia, ja Mahbub oli vähällä taipua, kun
Kim ehdotti, että viiletettäisiin dhow-purrella Intian valtameren
yli ostamaan arabialaisia ratsuja, joista saisi paremman hinnan kuin
kabulihevosista, mikäli hän oli kuullut eräältä mieheltä, joka tunsi
kauppias Abdul Rahmanin hommia.

Kim oli mukana tuon suuren kauppiaan luona tarjotuilla päivällisillä,
joihin Mahbub ja muutamat toiset muhamettilaiset olivat kutsutut. He
palasivat Karachin kautta meritse, jolloin Kim sai ensimmäisen kerran
maistaa merikipua, istuessaan rannikkohöyrylaivan keulaluukulla; hän
luuli tosissaan joutuneensa myrkytetyksi. Babun mainio lääkerasiakaan
ei hyödyttänyt mitään, vaikka Kim oli sen Bombayssa uudelleen
lääkkeillä täyttänyt.

Mahbubilla oli liikeasioita Quettassa. Täällä Kim tosiaan
ansaitsi leipänsä, niinkuin Mahbub myönsi, ja ehkäpä enemmänkin,
työskennellessään neljä hauskaa päivää muutaman lihavan
virastokersantin keittiöpoikana. Tämän virkahuoneesta hän nimittäin
sopivana hetkenä otti pienen muistiinpanokirjan, jonka sisällyksen hän
jäljensi -- se näytti koskevan vain kameeli- ja karjakauppoja -- maaten
ulkona kuunvalossa erään ulkorakennuksen takana helteisenä yönä. Sitten
hän palautti muistikirjan paikoillensa ja Mahbubin neuvosta lähti
paikasta palkkaa saamatta, yhtyen hänen seuraansa kuuden mailin päässä
kaupungista, mukanaan tarkka jäljennös mainitusta kirjasta.

-- Tuo sotilas on vähäpätöinen saalis, selitti Mahbub Ali, -- mutta
aikanaan saamme kai suuremman. Hän vain myy härkiä kahdenlaisin
hinnoin, pitäen toista hintaa itselleen ja toista hallitusta varten,
enkä minä katso sitä suureksikaan synniksi.

-- Miksi en olisi saanut ottaa tuota kirjaa mukaani?

-- Hän olisi pelästynyt ja ilmoittanut kaikki esimiehillensä. Silloin
olisimme ehkä menettäneet koko joukon uusia kiväärejä, joita pyritään
Quettasta lähettämään pohjoiseen. Peli on niin laaja, että siitä voi
kerrallaan nähdä vain pienen osan.

-- Ohoh! sanoi Kim ja tyytyi siihen. Tämä tapahtui monsuunilupa-aikana,
sen perästä kun hän oli saanut palkinnon matematiikan kokeissa.

Joululomaa hän vietti -- lukuunottamatta kymmentä päivää, jotka
käytti yksityisiin huvituksiinsa -- Lurgan sahibin luona, missä
hän enimmäkseen istui loimuavan lieden ääressä, kun Jakko-tie oli
neljän jalan syvyisen lumikerroksen peittämä sinä vuonna; ja kun
hindulaispoika oli mennyt naimisiin, auttoi Kim isäntäänsä helmien
pujottelussa rihmoihin. Tämä opetti hänelle ulkoa useita lukuja
Koraanista, kunnes hän oppi ne esittämään oikein mullahin tapaan.
Sitäpaitsi hän selitti Kimille kotimaisten lääkkeiden nimiä ja
ominaisuuksia sekä loitsuja, joita lääkkeitä annettaissa lausuillaan.
Ja iltaisin hän kirjoitteli loitsulukuja pergamentille. Ne olivat
huolellisesti tehtyjä pentagrammipiirroksia, otsikkoinaan paholaisten
nimiä -- Murran ja Awan, kuninkaitten kumppanin -- jotka tekstattiin
haaveellisiksi koukerokoristeiksi kulmiin.

Tärkeämpää oli kuitenkin hänen neuvontansa, kuinka Kimin oli pidettävä
huolta ruumiillisesta terveydestään, paranneltava kuumekohtauksia ja
kokoiltava yksinkertaisia lääkeaineita taipaleeltansa. Viikkoa ennen
loman loppua lähetti eversti Creighton sahib, ja se oli kohtuutonta,
Kimille kirjoitetun tutkintopaperin, jonka kysymykset koskivat vain
teitä, mittaketjuja, kulmia ja muita sellaisia seikkoja.

Seuraavana loma-aikanansa hän matkaili Mahbubin kanssa ja oli
muuten sillä retkellä menehtyä janoon, ratsastaessaan kameelilla
hiekka-aavikon halki salaperäiseen Bikaneerin kaupunkiin, missä
kaivot ovat neljänsadan jalan syvyisiä ja kauttaaltaan kameelinluilla
sisustettuja. Tämä retki ei ollut Kimin mielestä lainkaan huvittava,
sillä vastoin sopimusta eversti käski hänen laatia tuon omintakeisen,
muureilla ympäröidyn kaupungin kartan, ja kun muhamettilaisen
hevospojan ja piipunsytyttäjän ei hevin sovi vetää maanmittariketjuja
itsenäisen vieraan valtakunnan pääkaupungin katuja pitkin, oli Kimin
pakko mitata kaikki välimatkat askelillansa ja rukousnauhan avulla.
Hän käytti kompassia ilmansuuntien selville saamiseksi tarpeen
mukaan ... etupäässä pimeän tultua, kun kameelit oli ruokittu ...
ja pienen maalikotelonsa avulla, jossa oli kuutta väriä ja kolme
sivellintä, hän sai aikaan kartan, joka jossakin määrin muistutti
Jeysalmirin kaupunkia. Mahbub nauroi makeasti ja neuvoi häntä laatimaan
myöskin kirjallisen selostuksen, ja Kim ryhtyikin työhön, käyttäen
siihen suuren tilikirjan takasivua, jota Mahbub säilytti tilavassa
satulalaukussansa.

-- Sen pitää sisältää kaikki mitä olet nähnyt tai kosketellut tai
miettinyt. Kirjoita niinkuin Jang-i-Lat sahib itse olisi salaa tullut
suuren armeijan etunenässä valmiina hyökkäämään.

-- Kuinka suuren armeijan?

-- Oh, noin puolisataatuhatta miestä voisi olla matkassa.

-- Hullutusta! Muistappa, kuinka harvassa ja huonoja aavikon kaivot
ovat. Ei edes tuhatta janoista miestä pääsisi läheskään tänne asti.

-- Kirjoita se sitten. Samoin kaikki vanhat muurinmurtumat, ja
mistä polttopuita on hakattu, ja millainen kuningas on luonteeltaan
ja mielialaltaan. Minä viivyn täällä, kunnes kaikki hevoseni ovat
myydyt. Vuokraan huoneen portin läheisyydestä, ja sinä saat olla minun
kirjanpitäjäni. Ovessa on hyvä lukko.

Tuo helposti tunnettavalla Xavierin koulun käsialalla kyhätty selostus
ja ruskealla, keltaisella ja sinitäplillä maalattu kartta oli esillä
vielä muutama vuosi sitten (muuan huolimaton virkamies liitti ne E
23:n muistiinpanoihin hänen toiselta Seistanin-retkeltään), mutta
nyttemmin lienevät sen lyijykynämerkinnät jo hivuneet jokseenkin
pilalle. Kim tulkitsi sen Mahbubille hikoillen öljylampun valossa
heidän paluumatkansa toisena päivänä. Pathanilainen nousi ja kumartui
satulalaukkujensa puoleen.

-- Tiesin, että sinä ansaitsisit siitä kunniapuvun, ja senpä vuoksi
varustin sellaisen valmiiksi, sanoi hän hymyillen. -- Jos minä olisin
Afganistanin emiiri (ja jonakuna päivänä ehkä kohtaamme hänetkin), niin
täyttäisin suusi kullalla.

Hän laski puvun asianomaisen kunnioittavasti Kimin jalkoihin.
Siihen kuului kullalla kirjailtu peshawurilainen suippolakki ja
iso turbaaniside, joka päättyi leveään kultapäärmeeseen; edelleen
delhiläinen kirjailtu nuttu, valkoisen paidan päälle pujotettava, ja
punotulla silkkivyöllä varustetut vihreät housut sekä, ettei mitään
puuttuisi, venäläiset nahkalipposet, jotka tuoksuivat ihastuttavilta ja
viehättivät poikaa teikarimaisesti kipristetyillä kärjilläänkin.

-- Näihin vaatteisiin pukeutuminen keskiviikkona aamulla on
hyväenteistä, sanoi Mahbub juhlallisesti. -- Mutta emme saa unohtaa,
että maailmassa on kelvottomia ihmisiä. Tässä!

Huipuksi kaikelle tuolle loistolle, joka oli Kimin jo ilahduttanut
aivan sanattomaksi, hän antoi nikkelöidyn, .450 automaattirevolverin,
jossa oli helmiäisestä tehty perä.

-- Olin aikonut ottaa pienireikäisemmän, mutta muistin, että valtion
aseiden luodit sopivat tähän. Niitä voi aina saada, varsinkin rajan
takaa. Nousehan ja anna minun katsoa. Hän taputti Kimiä olalle. --
Älä milloinkaan väsy, pathanilainen! Ooh, kuinka monet sydämet sinä
murratkaan! Oh, noita silmiä, kun ne ripsien alta sivulleen vilkuvat!

Kim kääntelehti, ojentautui ja tunnusteli vaistomaisesti viiksiään,
jotka juuri olivat esiin puhkeamassa. Sitten hän kumartui Mahbubin
jalkoihin, asianmukaisesti taputellakseen niitä vapisevilla käsillään
kiitollisuutensa ilmaisemiseksi; hänen sydämensä oli liian täynnä,
jotta hän olisi saanut mitään sanoiksi. Mahbub ehkäisi hänet ja syleili
häntä.

-- Poikani, haastoi hän, -- tarvittaisiinko sanoja meidän kesken? Mutta
eikö tuo pieni ampuma-ase ole ihastuttava? Kaikki kuusi panosta tulevat
kädenkäänteessä ulos. Sitä säilytetään povessa aivan lähinnä ihoa,
jotta se niin sanoakseni pysyy voiteessa. Älä milloinkaan pane sitä
muualle. Ja jos Jumala tahtoo, ammut jonakuna päivänä sillä miehen.

-- _Hai mai_! sanoi Kim alakuloisesti. -- Jos sahib surmaa miehen,
hirtetään hänet vankilassa.

-- Se on totta, mutta jo askeleenkin päässä rajan toisella puolen ovat
ihmiset viisaampia. Pane se talteen, mutta täytä se ensiksi. Mitäpä
hyötyä olisi syöttämättömästä pyssystä?

-- Kun menen takaisin madrissahiin, minun täytyy palauttaa se. Siellä
ei sallita pitää ampuma-aseita. Säilytätkö sinä sitä minulle?

-- Poikani, minua kylläännyttää madrissah, jossa käytetään parhaat
vuodet sellaisen opettamiseen, mitä oppii vain elämässä. Sahibien
hupsuudella ei ole pontta eikä perää. Mutta olkoon niinkin. Ehkäpä tuo
kirjallinen selostuksesi vapauttaa sinut enemmästä orjuutuksesta, ja
Jumala tietää, että me tarvitsemme yhä enemmän miehiä peliin.

He jatkoivat matkaansa suu tiukasti kiinni puristettuna lentohiekan
varalta, suola-aron poikki Jodhporeen, missä Mahbub ja hänen solakka
veljenpoikansa Habib-Ullah tekivät kauppoja. Täältä Kim lähti sitten
allapäin toisen luokan vaunussa Xavieriin eurooppalaisessa asussaan,
joka oli käymässä liian ahtaaksi. Kolme viikkoa myöhemmin eversti
Creighton, katsellessaan ja ylistellessään tiibettiläisiä tikareita
Lurganin myymälässä, tapasi Mahbub Alin, joka kävi hänen kimppuunsa
aivan kapinallisena; vieläpä Lurgan sahib oli hänellä varaväkenä.

-- Poni on jo kasvatettu täysin valmiiksi, suistettu ja taltutettu,
sahib. Tästä alkaen se joka päivä menettää vikkelyyttänsä, jos sitä
pidetään tiukalla. Päästäkää ohjakset kaulalle ja antakaa mennä, sanoi
hevoskauppias. -- Me tarvitsemme häntä.

-- Mutta hän on niin nuori, Mahbub, vasta kuudentoista ... eikö olekin?

-- Kun minä olin viisitoistavuotias, olin ampunut ensimmäisen mieheni
ja saanut ensimmäisen poikani, sahib.

-- Te vanha parantumaton pakana! -- Creighton kääntyi Lurganin puoleen.
Tämän musta parta nyökäytti myöntävästi afgaanilaisen punaisen parran
heiluntaan.

-- _Minä_ olisin jo kauan aikaa sitten käyttänyt häntä, sanoi Lurgan.
-- Kuta nuorempi, sen parempi. Sentähden panenkin tavallisesti jonkun
lapsen vartioimaan arvokkaimpia jalokiviäni. Te lähetitte hänet minulle
koeteltavaksi. Koettelin häntä joka tavalla, hän on ainoa poika, jota
en ole voinut saada näkemään.

-- Kristallissako vai musteastiassa? -- kysyi Mahbub.

-- Ei. Käteni vaikutuksen alaisena, niinkuin kerroin. Sellaista ei
ole milloinkaan ennen tapahtunut. Se merkitsee, että hän on kyllin
voimakas saadakseen kenet hyvänsä tekemään mitä hän tahtoo, vaikka te
ehkä pidätte tätä turhana juttuna, eversti Creighton. Ja tämä tapahtui
jo kolme vuotta sitten. Senjälkeen olen opettanut hänelle koko joukon
lisää. Minusta te nyt tuhlaatte pojan aikaa.

-- Hm! Ehkä olette oikeassa. Mutta kuten tiedätte, nykyään ei ole
kartoitustyötä antaa hänelle.

-- Laskekaa hänet liikkumaan vapaasti, keskeytti Mahbub. -- Eihän
kukaan sälytä varsalle aluksi raskaita kuormia.

Antakaa hänen seurata karavaaneja, niinkuin valkoiset kameelivarsamme ...
onnen kaupalla. Ottaisin hänet itse, mutta...

-- Meillä on etelässä pieni tehtävä, jossa hän saattaisi olla parhaiten
hyödyksi, sanoi Lurgan omituisen säyseästi, katsellen alaspäin.

-- Se on E 23:n huostassa, virkahti Creighton nopeasti. -- Hänen ei
sovi sinne lähteä. Sitäpaitsi hän ei osaa puhua turkia.

-- Selittäkää hänelle vain niiden kirjeiden muoto ja haju, joita
tahdomme, niin hän tuo ne, -- väitti Lurgan.

-- Ei. Siihen tarvitaan mies, -- päätti Creighton.

Kysymyksessä oli kiperä juttu: vakuuttamaton, ärsyttävä kirjeenvaihto,
toisella puolen henkilö, joka piti itseänsä koko maailman korkeimpana
auktoriteettina kaikissa muhamettilaista uskontoa koskevissa asioissa,
ja toisella puolen erään kuninkaallisen suvun nuori jäsen, joka oli
joutunut syytteeseen naisten ryöstämisestä brittiläisellä alueella.
Muhamettilainen arkkipiispa oli ollut mahtipontinen ja röyhkeä,
ja nuori prinssi oli vain nyrpeä etuoikeuksiensa supistamisesta,
mutta mitään syytä ei ollut hänen jatkaa kirjeenvaihtoa, joka minä
päivänä hyvänsä voisi toimittaa hänet vaikeuksiin. Yksi kirje olikin
saatu siepatuksi, mutta sen ottaja oli myöhemmin löydetty kuolleena
tiepuolesta, arabialaisen kauppiaan asussa, kuten E 23, joka jatkoi
työtä, oli ilmoittanut.

Nämä seikat ja eräät muut, joita ei käy ilmaiseminen, saivat sekä
Mahbubin että Creightonin pudistamaan päätänsä.

-- Antakaa hänen matkustella punaisen laamansa seurassa, esitti
hevoskauppias ilmeisesti vastahakoisena. -- Hän pitää tuosta vanhasta
miehestä, ja hän voi oppia ainakin käyttämään rukousnauhaa välimatkoja
mitatessaan.

-- Olen ollut hiukan tekemisissä vanhuksen kanssa ... kirjeellisesti,
sanoi eversti Creighton hymyillen itsekseen. -- Minne hän matkustelee?

-- Sinne tänne pitkin maata, kuten jo kolmen vuoden kuluessa. Hän etsii
parantavaa virtaa. Jumalan kirous kaikille ... Mahbub malttoi mielensä.
-- Asuntoansa hän lepoaikoinaan pitää Tirthankerin temppelissä tai
Buddh-Gayassa. Väliin hän pistäytyi madrissahissa tapaamassa poikaa,
niinkuin tiedämme, koska poikaa on pari kolme kertaa rangaistu siitä.
Hän on kaistapää, mutta silti rauhallinen mies. Olen tavannut hänet
joskus. Myös babu on ollut tekemisissä hänen kanssaan. Olemme pitäneet
silmällä häntä kolme vuotta. Punaiset laamat ovat siksi harvinaisia
Intiassa, että heidän jälkiänsä voi seurata.

-- Babut ovat merkillisiä, sanoi Lurgan mietteissään.

-- Tiedättekö, mitä Hurree babu todenperään tahtoo. Hän haluaa päästä
jäseneksi Kuninkaalliseen Tiedeseuraan kansatieteellisten tutkimustensa
perusteella. Minä kerroin hänelle laamasta kaikki, mitä olin Mahbubilta
ja pojalta kuullut, ja arvatkaas, Hurree babu lähti silloin Benaresiin,
varmaankin omalla kustannuksellaan.

-- Sitä en luule, sanoi Creighton lyhyesti. Hänpä olikin maksanut
Hurreen matkakustannukset, ollen utelias tietämään, mitä lajia miestä
laama oikein oli.

-- Ja hän on kääntynyt laaman puoleen useaan kertaan näiden
muutaman vuoden kuluessa, saadakseen tietoja hänen uskonnostaan,
henkitansseista, loitsuista ja taikatempuista. Pyhä neitsyt! Minä
olisin voinut jo vuosia sitten selittää ne kaikki hänelle. Luulenpa
Hurree babun käyvän liian vanhaksi meidän retkeilyihimme. Hän kokoilee
mieluummin kaikenlaisia tietoja tavoista ja vanhoista käytännöistä.
Niin, hän tahtoo päästä Tiedeseuran jäseneksi.

-- Hurree luulee pojasta hyvää, eikö niin?

-- Kyllä tosiaankin ... me vietimme useita hauskoja iltoja täällä
yhdessä ... mutta luullakseni olisi hyödytöntä antaa hänen olla Hurreen
mukana kansatieteellisessä osastossa.

-- Eipä niinkään, kun on kysymyksessä ensimmäisten kokemuksien
hankkiminen. Mitä pitäisitte siitä, Mahbub? Antaa pojan aluksi seurata
laamaa kuusi kuukautta. Sen perästä voimme nähdä. Hän saavuttaa
kokemusta.

-- Hänellä on jo sitä, niinkuin kalalla vedestä, jossa se ui. Mutta
joka tapauksessa on hyvä vapauttaa hänet koulusta.

-- Olkoon sitten niin, sanoi Creighton, puolittain itsekseen. --
Menköön laaman seurassa, ja jos Hurree babu huolii pitää heitä
silmällä, sitä parempi. Hän ei saata poikaa mihinkään vaaraan, niinkuin
Mahbub tekisi. Huvittavaa tuo hänen pyrkimyksensä Tiedeseuraan. Mutta
onhan se inhimillistä. Hän on kuitenkin pätevin kansatieteellisellä
puolella, juuri tuo Hurree.

Creightonia ei olisi rahalla enempää kuin ylennyksilläkään saatu
luopumaan työstänsä Intian tutkimuskunnassa; mutta syvällä hänenkin
sydämessään oli kunnianhimo saada kirjoittaa _F. R. S._ [_Fellow
of the Royal Society_, Kuninkaallisen Tiedeseuran Jäsen] nimensä
perään. Eräänlaisia kunnia-arvoja hän tiesi hankittavan taitavalla
koukuttelullakin ja ystäväin avulla, mutta hänen käsittääkseen ei
mikään muu kuin työ, suunnatonta ja pätevää uurastusta osoittava
sarja tutkielmia, voinut avata pääsyä Tiedeseuraan, jota hän oli
jo vuosikausia pommitellut aasialaisia uskonnollisia menoja ja
tuntemattomia tapoja koskettelevilla kirjoitelmilla. Yhdeksän miestä
kymmenestä olisi karttanut Tiedeakatemian kokouksia niiden äärimmäisen
ikävyyden vuoksi, mutta Creighton oli juuri kymmenes, ja silloin
tällöin hän sielussaan kaipasi päästä noihin tungoksen täyttämiin
suojiin Lontoossa, missä hopeahapsiset kaljupäät herrasmiehet, jotka
eivät lainkaan tunne armeijan oloja, harrastavat spektroskooppisia
kokeita, tutkivat jäätyneiden tundrain alempaa kasvullisuutta,
sähkökoneita nopeuden mittaamista varten ja laitteita, joilla
naarasmoskiiton vasen silmä voitaisiin leikata muutaman tuhannesosan
millimetrin levyiksi. Oikeastaan olisi tietysti Kuninkaallisen
Maantieteellisen Seuran pitänyt enemmän viehättää häntä, mutta aikuiset
ovat yhtä oikullisia kuin lapsetkin lelujensa valinnassa. Niinpä siis
Creighton hymyili ja tunsi vielä enemmän myötätuntoisuutta Hurree babua
kohtaan heidän yhteisen mielitekonsa vuoksi.

Hän laski kädestään tikarin ja katsahti Mahbubiin.

-- Kuinka pian voimme saada varsan sieltä tallista? Kysyi
hevoskauppias, tutkien hänen katsettaan.

-- Hm. Jos annan määräyksen hänen päästämisestänsä nyt, niin mihin
luulette hänen ryhtyvän? En ole milloinkaan ennen ollut mukana
tällaisen opettamisessa.

-- Hän tulee minun luokseni, vastasi Mahbub empimättä. -- Lurgan sahib
ja minä varustamme hänet matkalle.

-- No, olkoon menneeksi. Kuusi kuukautta hän saa kulkea missä haluaa;
mutta kuka vastaa hänestä?

Lurgan kallisti hieman päätänsä. -- Ei hän mitään kielittele, jos sitä
pelkäätte, eversti Creighton.

-- Hän on joka tapauksessa vain poika.

-- Niinpä kyllä. Mutta ensiksikään hänellä ei ole mitään kertomista, ja
toiseksi hän tietää, mitä seurauksia siitä olisi. Sitäpaitsi hän pitää
kovasti Mahbubista ja kai vähän minustakin.

-- Saako hän palkkaa? kysyi aina käytännöllinen hevoskauppias.

-- Vain mitä ylläpitoon tarvitaan. Kaksikymmentä rupeeta kuussa.

Salatutkimusviraston etuja on, että sen tilijärjestelmä ei ole
kiusallinen. Miehistö on tosin huonopalkkaista, mutta varoja hoitavat
vain muutamat esimiehet, jotka eivät vaadi kovinkaan yksityiskohtaisia
laskuja. Mahbubin silmät välähtivät melkein kuin jonkun ahneen sikhin.
Vieläpä Lurganinkin ilmeettömät kasvonpiirteet saivat eloisuutta. Hän
ajatteli vastaisia vuosia, jolloin Kim olisi jo vakinaisesti otettu
suureen tehtävään, jota jatkuu yötä päivää kautta koko Intian. Hän
ymmärsi itselleenkin tulevan muutamien valittujen puolelta kunniaa
ja mainetta tämän oppilaansa vuoksi. Lurgan sahib oli tehnyt E 23:n
siksi, mikä hän nyt oli -- villiintyneestä, nenäkkäästä, valehtelevasta
luoteisen maakunnan pikku miehestä.

Mutta näiden mestarien ilo oli heikkoa ja valjua verrattuna Kimin
riemastukseen, kun Xavierin johtaja vei hänet syrjään ja ilmoitti, että
eversti Creighton oli lähettänyt häntä kutsumaan.

-- Mikäli olen ymmärtänyt, O'Hara, on hän hankkinut sinulle
paikan apulaisketjumiehenä kanavavirastossa: se on sinun
matematiikanopintojesi ansiota. Se on suuri onni sinulle, sillä
olethan vasta seitsentoistavuotias. Mutta käsität kai, ettet pääse
vakinaiseksi, ennenkuin olet suorittanut syystutkinnot. Etpä siis
saa luulla joutuvasi vain huvittelemaan etkä liioin voi odottaa,
että onnesi on jo taattu. Edessäsi on vielä paljon kovaa työtä.
Sitten vasta, kun pääset vakinaiseksi, voit kohota niin, että pääset
neljäänsataanviiteenkymmeneen kuukaudessa.

Johtaja antoi hänelle sen jälkeen hyviä neuvoja käytökseen,
esiintymiseen ja tapoihin nähden. Ja Kimin toverit, joista osa oli
vanhempiakin, puhuivat, niinkuin ainoastaan Intiassa puhutaan,
suosikeista ja vehkeilyistä. Vieläpä vihjaili nuori Cazalet, jonka isä
oli eläkkeellä oleva virkamies Chunarissa, sinnepäin, että eversti
Creightonin huolenpito oli suoranaista isällisyyttä. Mutta Kim ei edes
vastannut, saatikka suuttunut. Hän oli vaipunut ajattelemaan edessä
olevaa hauskuutta ja edellisenä päivänä saapunutta Mahbubin kirjettä,
joka oli sievästi kyhätty englanninkielellä, ja siinä häntä kutsuttiin
ehtoopäiväksi taloon, jonka pelkkä nimi olisi saanut koulunjohtajan
tukan nousemaan pystyyn...

Kim sanoi Mahbubille Lucknowin rautatieasemalla sinä iltana: --
Pelkäsin viimeiseen asti, että katto putoaisi päähäni ja pettäisi minut
sittenkin. Onko nyt tosiaankin kaikki lopussa, isäseni?

Mahbub näpsäytti sormiansa osoittaakseen sen loppumisen
perinpohjaisuuden, ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kekäleet.

-- No missä on sitten pistooli, että saan sen mukaani?

-- Maltahan toki! Puoli vuotta saat juoksennella ilman liekanuoraa. Sen
myönnytyksen sain Creighton sahibilta. Kaksikymmentä rupeeta kuussa.
Vanha punahattu tietää sinun tulevan.

-- Minä maksan sinulle _dustoorien_ (välityspalkkion) palkastani kolmen
kuukauden ajalta, sanoi Kim vakavasti.

-- Niin, kaksi rupeeta kuussa. Mutta ensiksi täytyy minun päästä
näistä. -- Hän näytti valkoisia palttinahousujaan ja kiskoi kaulustaan.
-- Olen ottanut mukaani mitä tarvitsen tiellä. Matka-arkkuni on
lähetetty Lurgan sahibille.

-- Joka lähettää tervehdyksensä sinulle ... sahib.

-- Lurgan sahib on hyvin taitava mies. Mutta mitä sinä nyt itse teet?

-- Lähden taas pohjoiseen suuren pelin asioissa. Mitäpä muutakaan
tekisin? Onko aikomuksesi vieläkin seurata vanhaa punahattua?

-- Älä unohda, että hän on tehnyt minut siksi, mikä olen -- vaikkakaan
hän ei sitä tiennyt. Jok'ikisenä vuonna hän lähetti opintorahat.

-- Olisin minäkin sen tehnyt ... jos se olisi paksuun kallooni
pälkähtänyt, mutisi Mahbub. -- Tulehan mukaan. Lamput ovat jo
sytytetyt, niin ettei kukaan pane sinua merkille basaarissa. Lähdemme
Huneefan taloon.

Sinne mennessä antoi Mahbub hänelle jotenkin samanlaisia neuvoja kuin
Lemuelin äiti pojalleen. Ja, mikä vielä merkillisempää, Mahbub selitti
painokkaimmin, kuinka Huneefa ja hänen kaltaisensa saattoivat turmioon
kuninkaitakin.

-- Ja muistanpa, lisäsi hän ilkeästi, -- erään, joka sanoi: "Luota
käärmeeseen enemmän kuin porttoon ja porttoonkin enemmän kuin
pathanilaiseen, Mahbub Ali." No niin, se kyllä pitää paikkansa, paitsi
pathanilaisten suhteen, joista minä olen yksi. Erittäinkin tässä
suuressa pelissä, sillä juuri naisten kautta kaikki suunnitelmat
menevät myttyyn, ja me saatamme aamunkoitteessa virua kurkku poikki
leikattuna. Siten kävi eräälle... Hän kertoi jutun yksityiskohtaisesti.

-- No miksi sitten...?

Kim pysähtyi epäsiistin porraskäytävän alapäässä, josta astuimet
johtivat pimeään lämpimään yläkertaan Azim Ullahin tupakkamyymälän
takaisessa talossa. Ne, jotka sen tuntevat, nimittävät sitä
Lintuhäkiksi, niin täynnä se on kuiskutuksia ja vihellyksiä ja
liverryksiä.

Huone likaisine istumapatjoineen ja puoleksi poltettuine
vesipiippuineen tuoksui kitkerältä tupakan savulta. Yhdessä nurkassa
loikoili kookas muodoton nainen, yllään vihertävä harsoasu ja
yltyleensä koristeltuna raskailla kotimaisilla helyillä ... otsa, nenä,
ranteet, käsivarret, vyötärö ja nilkat. Hänen kääntyessään ne kalisivat
kuin olisi metalliastioita pidelty. Laiha kissa naukui nälkäisenä
parvekkeella ikkunan takana. Kim pysähtyi aivan hämillään oviverhojen
luo.

-- Tämäkö on se uusi aines, Mahbub? kysyi Huneefa laiskasti, tuskin
vaivautuen ottamaan piipunvartta suustaan. -- Oh, Buktanoos (useimpien
lajinsa edustajien tavoin hän käytti kirosanoihinsa arabialaisten
djinn-kummitusten nimiä), oh, Buktanoos, hän on varsin hyvännäköinen.

-- Tämä kuuluu hevoskauppaan, selitti Mahbub Kimille, joka nauroi.

-- Olen kuullut tuota puhetta jo pienestä pitäen, vastasi hän istuen
lattialle lampun ääreen. -- Mihin se johtaa?

-- Varjelukseen. Me muutamme väriäsi tänä iltana. Katon alla nukkuminen
on vaalistanut sinut kuin manteliksi. Mutta Huneefa tietää maalin, joka
pysyy eikä vain pariksi päiväksi tepsi. Sitäpaitsi vahvistamme sinua
muutenkin taipaleen mahdollisuuksien varalta. Se on _minun_ lahjani
sinulle, poikani. Pane kaikki metalliesineet hallustasi tähän. Varusta
kaikki valmiiksi, Huneefa.

Kim veti esiin kompassinsa, värilaatikkonsa ja vasta täytetyn
lääkerasiansa. Ne olivat kaikki olleet mukana hänen matkoillaan, ja
poikien tavoin hän piti niitä suunnattomassa arvossa.

Nainen kohottautui hitaasti ja haroi käsillä eteensä. Silloin Kim näki,
että hän oli sokea. -- Niinpä kyllä, mutisi nainen; -- pathanilainen
puhuu totta, minun maalini ei lähde viikossa eikä kuukaudessakaan, ja
ne, joita minä suojelen, ovat hyvässä turvassa.

-- Kun joutuu olemaan yksinään ja kaukana, ei olisi hyvä käydä
äkkiä täpläiseksi ja pitaaliseksi, sanoi Mahbub. -- Ollessasi minun
mukanani saatoin pitää sinua silmällä. Sitäpaitsi pathanilainen on
vaaleaihoinen. Riisuuduhan vyötäröä myöten ja katso, kuinka olet
vaalentunut.

Huneefa haparoi tietänsä takaisin sisemmästä huoneesta. -- Älä pidä
väliä, hän ei voi nähdä, sanoi Mahbub, ottaen maalikupin naisen
sormuskoristeisesta kädestä.

Maaliaine oli sinistä ja liimamaista. Kim koetti sitä käsiselkäänsä
pumpulitukolla, mutta Huneefa kuuli liikkeen.

-- Ei, ei, huusi hän, -- siten ei sitä tehdä, vaan pitää noudattaa
tarpeellisia menoja. Värittäminen on siinä vähemmän tärkeätä. Minä
annan sinulle täyden matkavarjeluksen.

-- _Jadoo_ (taikuuttako)? sanoi Kim vähän hätkähtäen. Hän ei pitänyt
noista valkoisista näkemättömistä silmistä. Mahbub painoi hänet
kädellään kumarruksiin, niin että hänen kasvonsa tulivat tuuman päähän
lattiasta.

-- Ole hiljaa. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa, poikani. Minä olen
sinun turvaajasi.

Kim ei voinut nähdä mitä nainen toimitteli, mutta hän kuuli tämän
helyjen kalinaa monen minuutin ajan. Tulitikku syttyi pimeässä, ja
hän kuuli suitsutusaineen tutun sihinän ja rätinän. Pian täyttyikin
huone paksulla hyvänhajuisella, vaikka huumaavalla savulla. Yltyvässä
huumaannuksessa hän kuuli samalla mainittavan paholaisten nimiä:
Zulbazanin, Eblisin pojan, joka asustaa basaareissa ja _paraoissa_,
aiheuttaen kaikkinaista äkillistä syntisyyden hillittömyyttä
levähdyspaikoissa maantien varsilla; Dulhanin, joka näkymättömänä
leijuu moskeijain lähettyvillä häiriten oikeauskoisten rukouksia, ja
Musbootin, joka on valheitten ja pakokauhun herra. Huneefa milloin
kuiskutteli hänen korvaansa, milloin taas tuntui puhuvan hyvin etäältä
ja kosketteli häntä inhottavan pehmeillä sormillaan, mutta Mahbub ei
siirtänyt kättänsä hänen niskastaan, ennenkuin poika huoahtaen vaipui
tainnoksiin.

-- Allah, kylläpä hän taisteli vastaan! Emme olisi ensinkään
onnistuneet ilman huumausainetta. Se on kaiketi hänen valkoisen verensä
ansiota, sanoi Mahbub äreänä. -- Jatka loitsujasi, varusta hänet
täydellä varjeluksella.

-- "Sinä joka kuulet! Sinä joka kuulet korvilla, ole läsnä! Kuuntele,
oi kuulija!" -- Huneefa päästi valittavan äänen, ja hänen sokeat
silmänsä kääntyivät länteen päin. Pimeä huone kajahteli voihkaisuista
ja ähkäyksistä.

Ulommalla parvekkeella kohotti kookas olento pyöreätä päätänsä ja yski
levottomasti.

-- Älkää keskeyttäkö tämän vatsaansa puhuvan henkien manaajan,
ystäväni, -- sanoi ääni englanniksi. -- Arvaan sen olla sangen
häiriöinen teille, mutta ei mikään valistunut katselija helpolla anna
sen säikyttää itseänsä.

-- "... Minä asetan juonen heidän tuhokseen! Oi, profeetta, ole
kärsivällinen uskomattomia kohtaan. Jätä heidät rauhaan joksikin
aikaa!" Huneefan pohjoiseen kääntyneet kasvot kouristuivat kauheasti,
ja tuntui kuin katosta päin olisi kuulunut ääniä vastaukseksi hänelle.

Hurree babu kiintyi taas muistiinpanokirjaansa, pitäen sitä
ikkunalaudalla, mutta hänen kätensä vapisivat. Huneefa, joka oli
jonkinlaisessa huumausaineiden vaikuttamassa hurmiotilassa, heilutteli
itseään edestakaisin istuessaan liikkumattoman Kimin vieressä ja
manasi muinaisen loitsujärjestyksen mukaisesti kaikkia pahoja henkiä,
velvoittaen ne karttamaan poikaa kaikissa hänen toimissaan.

-- "Hänellä on salattujen asiain avaimet! Kukaan muu paitsi Hän ei
tiedä niitä. Hän tuntee kaikki sekä kuivalla maalla että meressä!"
Jälleen kuuluivat salaperäiset vinkuvat vastaukset.

-- Minä ... minä otaksun, ettei tässä olene mitään pahoin vaikuttavaa?
sanoi babu katsellen Huneefan kaulajänteiden kouristumista tämän
puhuessa hurmoksissaan. -- Eihän ... eihän ole mahdollinen, että hän on
tappanut pojan? Siinä tapauksessa minä itseni kiellän tulla todistajana
oikeudessa... Minkä luuletetun paholaisen nimen hän viimeksi mainitsi?

-- Babujin, vastasi Mahbub kansanmurteella. -- Minä en välitä Intian
pahoista hengistä, mutta Eblisin pojat ovat kerrassaan toista, ja
olivatpa ne _jumalee_ (suopeita) tai _jullalee_ (kauhistavia), niin
kafiireja ne eivät rakasta.

-- Te siis ajattelette parasta minun mennä? virkahti Hurree babu
puolittain kohoten. -- Ne luonnollisesti oleevat aineensa menettäneet
ilmiöt. Spencer sanoo...

Huneefan hurmostila vaihtui kouristuksiin, kuten aina käy, ja vaahtoa
valahti hänen huulilleen. Hän makasi liikkumattomana ja nääntyneenä
Kimin vieressä, ja kummalliset äänet olivat vaienneet.

-- Wah, se työ on tehty! Tulkoon se hyödyksi pojalle, ja Huneefa onkin
tosiaan mestari loitsuissa. Auttakaa minua siirtämään hänet syrjään,
babu. Älkää pelätkö.

-- Kuinka minä pelkäisin jotakin ehdottomuudella ei-olevaa? sanoi
Hurree babu kiusallisten väristysten vallassa. -- On hyvin tukalaa
vielä tutista taikuudesta, jota halveksien vain tutkii ... koota
kansatieteellisiä aineksia Kuninkaalliselle Tiedeseuralle ja samalla
kuitenkin vilkkaasti uskoa kaikkiin pimeyden voimiin.

Mahbub hykähteli. Hän oli ollut Hurreen seurassa ennemminkin.

-- Ihomaalaus on suoritettava loppuun, sanoi hän. -- Poika on nyt
hyvässä varjeluksessa, jos ... jos vain ilmojen valtiailla on korvat
kuullakseen. Minä olen _sufi_ (vapaa-ajattelija), mutta kun pääsee
sivulta naisen, oriin tai paholaisen ohi, niin miksi mennä taitse
potkua houkuttelemaan? Laita hänet matkaan, babu, ja pidä huolta, ettei
vanha punahattu vie häntä ulottuviltamme. Minun on palattava hevosteni
luo.

-- Hyvä on, sanoi Hurree babu. -- Tällä hetkellä hän on kummallinen
nähtävä.

       *       *       *       *       *

Noin kolmannen kukonlaulun aikaan Kim heräsi ikäänkuin tuhat vuotta
nukkuneena. Huneefa kuorsasi nurkassaan ankarasti, mutta Mahbub oli
mennyt.

-- Minä toivon, että sinä et ole säikyttynyt, virkkoi liukas ääni hänen
vieressään. -- Minä valvoin koko toimituksen, ja se erinomaiseen mielen
kiinnitti kansatieteelliseltä kannalta. Se oli ensiluokkaista taikuutta.

-- Huh! sanoi Kim tuntiessaan Hurree babun, joka hymyili maireasti.

-- Ja myös minulla kunnia on tuoda Lurganilta sinun nykyisen
pukusi. Minulla ei tapana ole virallisesti kuljettaa tämänlaatuista
alempiarvoisilleni, mutta (hän hykähteli) sinun tapaus kirjoihin
merkitty on poikkeukselliseksi. Toivon että Lurgan muistaa tämän minun
ansiona.

Kim haukotteli ja venyttäysi. Tuntui hyvältä kääntelehtiä taas väljissä
vaatteissa.

-- Mitä tämä on? -- Hän katseli uteliaana paksua kangasta, josta tuntui
pohjoisten seutujen väkeviä tuoksuja.

-- Sekö? Se on vain vaatimaton laaman oppilaan puku. Täydellinen joka
suhteessa, sanoi Hurree babu, lyllertäen parvekkeelle puhdistamaan
hampaitaan. -- Minä sitä mieltä olen, että sinun vanha ystävä ei ole
oikea laama, vaan johonkin lahkoon kuuluu. Olen kirjoittanut näitä
asioita _Asiatic Quarterly Review_ -aikakauskirjalle, mutta julistaneet
lehdessään eivät ole. Minusta kummallista on, että vanha mies ei ole
lainkaan uskonnollinen. Hän ei vähääkään turhaan tunnollinen ole.

-- Tunnetteko hänet?

Hurree babu kohotti kättänsä merkiksi, että hän suoritti niitä
toimituksia, joita hyvin kasvatettu bengalilainen aina noudattaa
hampaitansa puhdistaessaan. Sitten hän äänsi englanniksi jonkin
deistisen lauselman ja sulloi suunsa täyteen panjuurta ja beteliä.

-- Hoo, kyllä. Minä tavannut hänet monta kertoja Benaresissa ja myös
Buddh-Gayassa, kun kysellä häneltä tahdoin uskonnollisia asioita ja
henkien palvelusta. Hän puhtaasti uskonnoton -- kuten minä myös.

Huneefa liikahti unessaan, ja Hurree babu kiirehti hermostuneeesti
vaskisen suitsutusastian luo, joka oli aamuvalossa aivan mustana,
hieroi kokoontunutta lampunnokea sormeensa ja pyyhki sitä poikittain
kasvojensa yli.

-- Kuka on kuollut talossa? kysyi Kim kansankielellä.

-- Ei kukaan. Mutta tuo noita voi katsoa pahalla silmällä, vastasi babu.

-- Mitä aiot nyt tehdä?

-- Laitan sinut matkalle Benaresiin, jos sinne matkustat, ja selitän
sinulle, mitä meikäläisten tietää pitää.

-- Sinne aion. Mihin aikaan juna lähtee? -- Kim nousi ja katseli
ympärilleen autiossa huoneessa ja Huneefan vahankeltaisiin kasvoihin
aamuauringon ensimmäisten säteitten hiipiessä lattian yli. -- Onko
tuolle noidalle maksettava tästä?

-- Ei. Hän on loitsuillansa varustanut sinut kaikkia paholaisia ja
vaaroja vastaan -- omien paholaistensa nimessä. Mahbub tahtoi niin. --
Sitten jatkaen englanninkielellä: -- Mahbub sangen vanhanaikainen on
antautua sentapaiseen taikauskoisuukseen, _minun_ mielestä. Sehän olee
kaikki vatsasta puhuminen. Mahajuttelu ... eikö niin?

Kim näpsäytti vaistomaisesti sormiansa väistääkseen kaiken mahdollisen
pahan, mitä Huneefan toimituksiin oli saattanut sekaantua, vaikka
Mahbub ei tietenkään ollut mitään pahaa aavistellut, ja Hurree
hykähteli taaskin. Mutta mennessään huoneen toiselle puolelle hän
huolellisesti vältti koskettamasta Huneefan kyyristelevään varjoon,
joka kuvastui lattiaan. Noidat voivat oikeana hetkenään tarttua
ihmissielua kantapäistä, jos vain tulee astahtaneeksi varjon alalle.

-- Sinun nyt pitää tarkoin kuulla, virkkoi babu heidän päästyään
ulkoilmaan. -- Näihin loitsumenoihin, joita tehty on, kuuluu myös
meikäläisille sangen tehoisa amuletti. Jos sinä tunnustelet kaulassasi,
sinä pienen hopeisen, sangen huokean amuletin löydät. Se kuuluu
_meille_. Ymmärrätkö?

-- Kyllä, _hazva-dilli_ (sydänten vahvistaja), sanoi Kim, tunnustellen
kaulaansa.

-- Huneefa ne valmistaa kaksi rupeeta kaksi annaa hintaa, käyttäen
kaikenlaiset manaukset. Ne olevat aivan tavalliset, paitsi että ne
osaksi mustaa emaljia olevat ja sisässä paperia täynnä paikallisien
pyhimyksien nimejä ja sentapaista. Se olee Huneefan tehtävä, ymmärrät?
Huneefa valmistaa ne vain _meille_, mutta paremmin varmuudeksi me
niihin pieni turkoosi pistämme, jotka herra Lurgan antaa. Minä
olen kaikki tämä keksinyt. Se ei tietenkään virallinen ole, mutta
alempiarvoisten se on mukavaa. Eversti Creighton hän ei tiedä siitä.
Hän olee eurooppalainen. Turkoosi pannaan paperin sisässä... Niin,
tästä tie asemalle menee... Sinä kai nyt laaman seuraat ja ehkäpä
jonakina päivänä tulet minun kanssa tai Mahbubin kanssa. Oletaan että
sattuisimme johonkin oikeen vaikeaan paikkaan joutumaan. Minä arka
mies, sangen arka, mutta sanon sinulle, olen sangen tiukassa paikassa
ollut useampia kertaa kuin hiuksia päässä minulla. Silloin sanoa pitää:
"Minä olen loitsun poika." Hyvä silloin.

-- En oikein ymmärrä. Emme saa muiden kuullen puhua täällä
englanninkieltä.

-- Ei sillä väli. Minä olen vain babu, joka englannin taitoa sinulle
näytän. Kaikki me babut englantia puhumme opin näyttämiseen, haastoi
Hurree heilauttaen rennosti olkahuiviansa. -- Niinkuin minä sanoa olin,
'Loitsun poika' merkitsee, että sinä saatat jäsen olla _Sat Bhai-_ eli
seitsemän veljen seuraan. Luuletaan yleisesti, että se olee hajotettu
veljeskunta, mutta minä olen tehnyt muistiinpanot osoittamaan, että
se vielä olee olemassa. Näe sinä, se olee kaikki minun keksintö. Sat
Bhaissa olee monta jäsenet, ja ehkä ne, jotka sinun kurkkua leikkaa
aikovat, vähän miettivät sen ennen. Se aina kuitenkin hyödyllistä,
viivytys. Nämä hupsut alkuasukkaat, jos eivät liikaa kiihtyneet ole,
aina pysähtyvät miestä tappamassa, joka sanoo että kuuluu jossakin
järjestössä. Ymmärrätkö? Sanot vain, kun olet vaikeassa paikassa:
"Minä olen Loitsun poika", ja silloin sinä saat -- ehkä -- niin --
hengähtää. Mutta tätä käytät ei muulloin kuin äärimmäiseen tapaukseen
tai alottamaan neuvottelu vieraan kanssa. Ymmärrätkö tämän kaikki?
Sangen hyvä. Mutta luuleta sitten, että minä tai joku muu meidän
osastosta tulee sinun luo aivan outona puettuna. Sinä et minua tuntisi
yhtään, jos minä en itseni ilmaisis, lyön vedon. Jonakin päivänä näytän
sen. Minä tulen jonakin Ladakhin kauppiaana ... oh, millaisena miehenä
vain ... ja sanon sinulle: "Sinä haluat ostaa kalliita kivejä?" Sinä
vastaat: "Näytänkö minä sellaiselta, joka kalliita kivejä ostaa?"
Sitten minä sanon: "Köyhällekin sopii ostaa turkoosi tai _tarkeean_."

-- Sehän on _kichree_ ... kasvispuuroa, tokaisi Kim.

-- Tietenkin se olee se. Sinä sanot: "Näyttäkää minulle se _tarkeean."_
Sitten minä vastaan: "Sen keittänyt nainen, ja ehkä se sinun kastille
paha." Sitten sinä sanot: "Ei ole mitään kastia, kun lähdetään ...
etsimään _tarkeean."_ Sinä vähän pysähdyt niiden sanojen välissä:
"lähdetään ... etsimään". Se olee koko salaisuus, se pieni pysähdys
sanojen välissä.

Kim kertasi tämän koelauseen.

-- Se aivan oikeen. Sitten minä näytän sinulle minun turkoosi, jos
aikaa olee, ja silloin sinä tiedät, kuka minä olen, ja sitten me
vaihdamme mielipiteet ja papereja ja muuta sellaista. Ja sillä tavoin
olee jokaisen muun meidän kanssa. Me puhumme joskus turkoosista ja
joskus tarkeeanista, mutta aina se pieni pysähdys noiden sanojen
välissä. Se olee sangen helppoa. Ensiksi "Loitsun poika", jos sinä
olet tiukassa paikassa. Ehkä se auttaa sinua -- ehkä ei. Sitten
se, mitä minä sinulle tarkeeanista kerroin, jos sinun pitää jonkun
vieraan kanssa viralliset asiat toimittaa. Tietysti nykyään sinulle
ei ole virallisia asioja. Sinä olet -- hm -- ylimäärän kokelas. Aivan
erikoinen asema. Jos sinä olisit syntynyt aasialainen, sinä voisit
heti vakinainen paikka saada, mutta tämä puolen vuoden loma on annettu
vieraannuttaa sinun englantilaisuudesta, katso. Laama hän odottaa
sinua, sillä minä puolivirallisesti olen ilmoittanut hänelle, että sinä
suorittanut kaikki tutkinnot ja pian annetaan valtion virka. Ohhoo!
Sinulla toimivalta jo olee, että jos tarvitaan sinua auttamaan Loitsun
poikia, sinä muista sangen kovin yrittää. Nyt sanon hyvästi, rakas
ystävä, ja toivotan sinä aina oikeen päin seistä pääset.

Hurree Babu vetäytyi vähän syrjään väentungoksessa Lucknowin asemalla
ja -- oli hävinnyt. Kim vetäisi syvään henkeänsä ja ravisteli itseään
vapautuksen tunteesta. Nikkelöidyn revolverinsa hän tunsi tummanvärisen
kauhtanansa povella ja amuletin kaulassaan: kerjuumalja, rukousnauha ja
tikari olivat niinikään mukana (herra Lurgan ei ollut mitään unohtanut)
sekä edelleen lääkerasia, maalikotelo, kompassi ja kulunut vanha
rahansäilytysvyö, joka oli kirjailtu piikkisian harjaksia esittävillä
kuvioilla ja jossa oli kuukauden palkka. Eivätpä kuninkaatkaan voineet
olla rikkaampia. Kim osti lehtiropeeseen asetettuja makeisia muutamalta
hindukauppiaalta ja söi niitä iloisen hurmion vallassa, kunnes poliisi
käski hänen poistua portailta.



XI


Tätä seurasi kuitenkin aivan luonnollinen vastavaikutus.

"Nyt olen yksin ... aivan yksin", ajatteli hän. "Koko Intiassa ei
ole ketään niin yksinäistä kuin minä! Jos tänään kuolisin, niin kuka
ilmoittaisi siitä -- ja kelle? Jos elän ja Jumala on hyvä, niin
päästäni luvataan palkinto, sillä minä olen Loitsun poikia -- minä,
Kim."

Ani harvat valkoihoiset saattavat aasialaisten tavoin pelkästään
nimeänsä kertaamalla vaivuttaa mielensä jonkinlaisen huumauksen tilaan,
täydesti keskittäen ajatuksensa minuutensa tarkasteluun. Vanhemmaksi
tultua se kyky tavallisesti häviää, mutta silloin kun se on vielä
jäljellä, se saattaa vallata ihmisen milloin hyvänsä.

"Kuka on Kim ... Kim ... Kim?"

Hän istahti tungoksen täyttämän odotushuoneen nurkkaan kädet ristikkäin
sylissä ja silmäterät aivan supistuneina, unohtaen kaiken muun. Hän
tunsi, että hän pienen hetken kuluttua, nyt jo aivan kohtsiltään, saisi
tämän suunnattoman arvoituksen ratkaistuksi; mutta samassa, kuten aina
tapahtuu, hänen mielensä irtausi noista korkeuksista äkillisesti kuin
haavoittunut lintu, ja sipaisten kädenselällä silmiään hän pudisti
päätänsä.

Pitkätukkainen hindulainen _bairagi_ (pyhä mies), joka oli juuri
ostanut matkalipun, pysähtyi silloin hänen eteensä ja tuijotti häneen
terävästi.

-- Minäkin olen kadottanut sen, sanoi hän alakuloisesti. -- Se on yksi
Tielle johtavista porteista, mutta minulle se on ollut suljettuna monta
vuotta.

-- Mitä puhetta se on? kysyi Kim hämmästyen.

-- Sinä ihmettelit hengessäsi, mitä sinun sielusi lieneekään. Kohtaus
tuli äkkiä. Minä tunnen sen. Kuka tuntisi, jollen minä? Minne olet
menossa?

-- Kashiin päin (Benaresiin).

-- Siellä ei ole jumalia. Minä olen niitä koetellut. Minä lähden
Prayagiin (Allahabadiin) jo viidennen kerran -- etsien Valistuksen
tietä. Mihin uskoon sinä kuulut?

-- Minäkin olen etsiviä, vastasi Kim käyttäen yhtä laaman
mielisanoista. -- Vaikka (hän unohti hetkeksi pohjoiskuosisen pukunsa)
Allah yksin tietää mitä etsin.

Vanha mies pisti _bairagi_-kainalosauvansa olkakuoppaan ja istuutui
punertavalle pantterintaljan palaselle, samalla kun Kim nousi
kuullessaan Benaresiin menevän junan tulleen asemalle.

-- Mene toivossa, pikku veli, sanoi vanhus. -- Pitkä on tie sen Ainoan
jalkojen juureen; mutta sinne me kaikki vaellamme.

Kim ei tämän jälkeen tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi, ja ennenkuin
hän oli täyteen ahdetussa vaunussa matkustanut kaksikymmentä mailia,
huvitti hän jo naapureitansa kertomalla mitä ihmeellisimpiä juttuja
omista ja mestarinsa loitsijalahjoista.

Benares näytti hänestä erittäin likaiselta kaupungilta, vaikka
mieluista oli panna merkille, kuinka hänen pukuansa kunnioitettiin.
Ainakin kolmasosa asujamistosta on aina rukoilemassa jotakin ryhmää
monista miljoonista jumal'olennoista, ja senvuoksi siellä pidetään
kunniassa jokaista lajia pyhää miestä. Kim opastettiin Tirthankerin
temppeliin, joka sijaitsi mailin verran kaupungin ulkopuolella lähellä
Sarnathia. Oppaana oli hänen sattumalta kohtaamansa punjabilainen
maamies, Jullundurista päin saapunut kamboo, joka turhaan oli huutanut
jokaista kotipitäjänsä jumalaa parantamaan pientä poikaansa ja tahtoi
nyt koettaa Benaresia viimeisenä keinona.

-- Sinä olet pohjoisesta? kysyi hän raivautuen väkijoukon läpi
soukilla, inhottavasti haisevilla kaduilla jokseenkin niinkuin oma
härkänsä siellä kotona.

-- Niin, tunnen hyvin Punjabin. Äitini oli _pahareen_, mutta isä oli
kotoisin Amritsarista, Jandialan läheltä, sanoi Kim öljyten kerkeätä
kieltänsä matkustelun tarpeiksi.

-- Jandiala ... Jullundur? Ohoh! Sittenhän olemme ikäänkuin jollakin
tavoin naapureita. -- Mies nyökäytti hellästi päätään vaikertavalle
lapselleen, joka oli hänen sylissään. -- Ketä sinä palvelet?

-- Muutamaa erittäin pyhää miestä Tirthankerin temppelissä.

-- Kaikki ne ovat erittäin pyhiä ... ja erittäin ahnaita, sanoi mies
katkerasti. -- Minä olen käynyt kaikissa temppeleissä, niin että
jalkani ovat aivan nahattomina, eikä lapseni ole tullut vähääkään
paremmaksi. Ja äitikin on sairaana... Hys, hys, pieni raukka... Me
vaihdoimme sen nimeä, kun kuume tuli, niin, ja puimme sen tytön
vaatteisiin. Emme mitään jättäneet tekemättä, paitsi -- tahdoin saada
hänen äitinsä mukaan lähtiessäni Benaresiin -- jotta Sakhi Sarwar
Sultan auttaisi meitä parhaiten. Me tiedämme hänen armeliaisuutensa,
mutta nämä alankomaan jumalat ovat meille vieraita.

Lapsi kääntyi maatessaan isän vahvoilla suonikkailla käsivarsilla ja
katseli Kimiä väsynein silmin.

-- Oliko kaikki aivan hyödytöntä? kysyi Kim vähän enemmän kiintyneenä
heihin.

-- Hyödytöntä kaikki, sanoi lapsukainen kuumeen tulehduttamin huulin.

-- Jumalat ovat antaneet hänelle ainakin hyvän ymmärryksen, sanoi
isä ylpeänä. -- Ajatteleppa, että hän kuunteli niin tarkasti. Tuolla
on sinun temppelisi. Minä olen köyhä mies, monet papit ovat minulta
saaneet rahaa, mutta poika on toki minun poikani, ja jos joku lahja
sinun mestarillesi voisi parantaa hänet... Minä en enää mitään ymmärrä.

Kim mietti vähän, ja ylpeys kutkutti hänen itserakkauttaan. Kolme
vuotta aikaisemmin olisi hän oitis käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja
mennyt matkoihinsa, sitä sen enempää ajattelematta; mutta nyt jo tuon
vieraan osoittama kunnioitus muistutti häntä siitä, että hän oli mies.
Sitäpaitsi hän itsekin oli jo pari kertaa saanut maistaa kuumetta
ja kyllin kokenut tunteakseen nälkiintymisen vaikutukset, kun näki
sellaisia.

-- Kutsu hänet esille, niin minä annan sitoumuksen luovuttaakseni
hänelle parhaimman härkäparin, jotta poikani paranisi.

Kim pysähtyi temppelin veistokoristeisen ulko-oven eteen.
Valkoisiin puettu ajmirilainen rahamies, joka oli juuri päässyt
koronkiskomissynneistään, kysyi häneltä, mitä hän tahtoi.

-- Minä olen Teshoo laaman oppilas, pyhän bhotijalilaisen, joka on
täällä sisällä. Hän on kutsunut minua. Minä odotan täällä. Ilmoita
hänelle.

-- Älä unohda lasta, huusi hätäinen maamies hänen olkansa yli, sitten
ulvoen Punjabin murteella: -- Oi pyhä, oi sinä siunatun oppilas, oi
te kaikki maailman jumalat, katsokaa, kuinka murhe odottaa tällä
portilla! -- Tuollainen huuto on niin tavallinen Benaresissa, etteivät
ohikulkijat edes päätänsä kääntäneet.

Rahamies, joka oli nyt hyväntahtoisella mielellä koko ihmiskuntaa
kohtaan, vei sanan pimeään temppeliin, ja monta hidasta itämaalaista
hetkeä kului, sillä laama nukkui kopissaan eikä yksikään pappi tahtonut
häntä herättää. Kun hänen rukousnauhansa kalina jälleen rikkoi
hiljaisuuden sisemmässä temppelipihassa, missä _arhatien_ tyynet
kuvapatsaat ovat, kuiskasi eräs koeveli hänelle: -- Oppilaasi on
ulkona. Silloin vanhus riensi ulos unohtaen rukouksensa lopun.

Tuskin oli kookas olento näyttäytynyt ovella, kun maamies juoksi hänen
eteensä ja kohottaen lastansa huusi: -- Katso tätä, pyhä mies, ja jos
jumalat tahtovat, hän jää eloon ... hän jää eloon!... Hän pisti kätensä
vyöhönsä ja veti esiin pienen hopearahan.

-- Mikä nyt on?

Laama kääntyi Kimin puoleen. Hän puhui urdua nyt paljon selvemmin kuin
ennen muinoin Zam-Zammah-kanuunan luona. Mutta onneton isä ei tahtonut
sallia vielä mitään yksinpuhelua.

-- Se ei ole muuta kuin kuumetta, sanoi Kim. -- Lapsi ei ole
kunnollisesti ruokittu.

-- Se sairastuu kaikesta, mitä nauttii, eikä sen äiti ole täällä.

-- Jos sallitaan, niin minä voin ehkä parantaa sen.

-- Mitä! Onko sinusta parantaja tehty? Odotahan täällä, sanoi laama
ja istuutui miehen viereen portaan alimmalle astuimelle, jolla välin
Kim, pitäen heitä silmällä, varovasti avasi pienen betel-rasiansa.
Hän oli uneksinut koulussa ollessaan, miten hän palaa laaman luokse
sahibina, laskien leikkiä hänelle ennenkuin ilmaisee itsensä. Ne olivat
oikein poikamaisia haaveita. Mutta tässä lääkkeiden etsinnässä, silloin
tällöin pysähtyen otsa rypyssä miettimään ja loitsuja mutisemaan, oli
paljon enemmän draamallisuutta. Hänellä oli kiniiniä lääkepulloissaan,
samoin kuin tummanruskeita lihamehuputkia, hinduilta kielletystä
häränlihasta keitettyjä, luultavasti, mutta se ei ollut _hänen_
asiansa. Pienokainen ei tahtonut syödä, mutta se imeskeli ahnaasti
mehuputkea ja sanoi pitävänsä sen suolaisesta mausta.

-- Ota siis nämä kuusi, sanoi Kim antaessaan ne miehelle. -- Kiitä
jumalia ja keitä kolme niistä maidossa ja kolme vedessä. Kun lapsi on
juonut maidon, anna sille tämä (se oli puoli kiniinipalleroa) ja verhoa
hänet lämpimiin peitteisiin. Anna hänen sitten juoda toisista kolmesta
keitetty vesiliemi ja sen jälkeen toinen puoli tästä valkoisesta
pallerosta, kun se herää. Sillä välin se voi imeskellä tätä ruskeata
lääkettä kotimatkalla.

-- Hyvät jumalat, mikä viisaus, sanoi kamboo, ottaen kerkeästi lääkkeet.

Siinäpä oli kaikki mitä Kim oli voinut muistaa siitä, kuinka häntä
itseään lääkittiin erään syksyisen vilutautikohtauksen aikana -- paitsi
että loitsut lausuttiin hänen tehotakseen laamaan.

-- Mene nyt! Tule jälleen aamulla.

-- Mutta maksu? Maksu? sanoi mies ja suoristi voimakkaita hartioitaan.
-- Minun poikani on minun poikani. Kun hän nyt paranee, kuinka voin
palata hänen äitinsä luokse ja sanoa ottaneeni apua matkan varrelta,
antamatta edes herakulhollista vastalahjaksi?

-- Ne ovat kaikki samanlaisia, nuo _jatit_, sanoi Kim lempeästi, --
Muuan jat seisoi tunkiollansa ja näki kuninkaan norsujen menevän ohi.
"Hoi, ajaja", kysyi hän, "mistä hinnasta myyt nuo pikku aasit?"

Jat purskahti kaikuvaan nauruun, koettaen sitä kuitenkin hillitä,
laamalta anteeksi pyydellen. -- Se on oman seutuni sananparsi, juuri
niin siellä puhutaan. Semmoisia me kaikki jatit olemme. Minä palaan
huomenna lapsen kanssa, ja tulkoon teille molemmille kodinjumalien
siunaus; ne ovat hyviä pieniä jumalia... Nytpä, poju, tulemme jälleen
terveiksi. Älä sylje sitä pois, pikku ruhtinaani! Sydämeni kuningas,
älä sylje sitä pois, niin meistä tulee väkeviä miehiä, jo huomenna
pystymme painimaan ja nuijaa heiluttamaan.

Mies meni matkoihinsa hyräillen ja mutisten. Laama kääntyi Kimin
puoleen, ja hänen hellän vanhan sydämensä kaikki tunteet keskittyivät
hänen pienten silmiensä katseeseen.

-- Sairaiden parantaminen on ansiollisuuden hankkimista, mutta ensin
tulee saada tietoa. Se oli viisaasti tehty, koko maailman ystävä.

-- Sinä minulle olet viisautta antanut, pyhä mies, vastasi Kim,
unohtaen äskeisen pikku leikintekonsa, unohtaen Xavierin, unohtaen
valkoisen syntyperänsä, vieläpä "suuren pelinkin" kumartuessaan
muhamettilaiseen tapaan koskettamaan mestarinsa jalkoja jainilaisen
temppelin tomussa. -- Kaiken opetuksen olen saanut sinun ansiostasi.
Sinun leipääsi olen syönyt kolme vuotta. Nyt ovat opintoni päättyneet.
Olen vapautunut koulusta. Tulen luoksesi.

-- Siinä minun palkintoni. Tule sisään, tule sisään! Ja onko kaikki
hyvin?

He astuivat sisempään pihaan, jonne ehtoopäivän aurinko loi kultaisia
säteitään.

-- Seisohan, että saan nähdä. Kas niin! -- Hän katseli tarkoin. -- Et
ole enää lapsi, vaan mies, kypsynyt viisaudessa, kulkien kuin lääkäri.
Hyvin tein -- hyvin tein jättäessäni sinut aseellisille miehille sinä
mustana yönä. Muistatko ensimmäistä kohtaamistamme Zam-Zammahin luona?

-- Kyllä, sanoi Kim -- Muistatko sinä, kuinka hyppäsin rattailta
ensimmäisenä päivänä ollessani menossa...

-- Tiedon porteille? Totisesti. Entä sitä päivää, jolloin yhdessä
söimme leivoksia Nucklaossa joen rannalla? Ah, ah! Monta kertaa olet
kerjännyt minulle, mutta sinä päivänä minä kerjäsin sinulle.

-- Olipa siihen pätevä syy, tuumi Kim. -- Minä olin silloin Tiedon
temppelissä oppilaana ja sahibiksi puettuna. Älä unohda, pyhä mies,
jatkoi hän leikillisesti, -- että minä vieläkin olen sahib -- sinun
ansiostasi.

-- Se on totta. Vieläpä korkeasti kunnioitettu sahib. Tule minun
kammiooni, chela.

-- Kuinka sinä minua niin korkeaksi arvostelet?

Laama hymyili. -- Ensiksikin tuon ystävällisen papin lähettämistä
kirjeistä, jonka tapasimme aseellisten miesten leirissä; mutta hän on
nyt mennyt omaan maahansa, ja rahat lähetin viimeksi hänen veljellensä.

Eversti Creighton, joka oli ottanut huoltaakseen asioita maverickien
mentyä Englantiin, oli laaman mielestä papin veli.

-- Mutta minä en oikein ymmärrä sahibin kirjeitä, jatkoi laama. --
Ne täytyi tulkita minulle. Senvuoksi valitsin varmemman keinon.
Useasti, kun palasin matkoiltani tähän temppeliin, joka aina on ollut
turvapaikkani, saapui tänne eräs mies etsimään valistusta, eräs Lehin
mies, joka oli ollut, kuten hän sanoi, hindu, mutta väsynyt heidän
jumaliinsa. -- Näin sanoen laama viittasi arhat-jumaliin.

-- Oliko hän lihava mies? kysyi Kim, vähän veitikka silmänurkassaan.

-- Hyvin lihava. Mutta minä huomasin pian, että hänen mielensä oli
kokonaan kääntynyt arvottomiin asioihin: paholaisiin ja taikuuteen, ja
hän tiedusteli, miten ja millä tavoin juomme teetä luostarissa ja miten
luostarikokelaita kasvatamme. Hän oli täynnä kysymyksiä, mutta hän oli
sinun ystäväsi. Hän selitti, että sinä olet kehittymässä tiedossa ja
pääsemässä suureen kunniaan kirjamiehenä. Ja minähän huomaan, että sinä
olet lääkäri.

-- Niin, minä olen kyllä oppinut, silloin kun olen sahib, mutta sen
kaiken jätän syrjään tullessani tänne sinun oppilaanasi. Olen päättänyt
sahibeille määrätyt vuoteni koulussa.

-- Oltuasi ikäänkuin kokelas? sanoi laama nyökäyttäen päätänsä. --
Oletko siis päättänyt koulunkäyntisi? Minä en haluaisi sinun jäävän
keskeneräiseksi.

-- Olen aivan vapaa sieltä. Aikanaan pääsen valtion palvelukseen,
kirjuriksi.

-- Etkä siis sotilaana. Se on hyvä.

-- Mutta sitä ennen tulen vaeltamaan sinun mukanasi. Sitä varten tulin
tänne. Kuka kerjää sinulle näinä aikoina? jatkoi hän nopeasti. Jääkuori
oli ohut.

-- Hyvin usein kerjään itse, mutta olen harvoin täällä, niinkuin
tiedät, paitsi milloin tulen takaisin oppilastani tapaamaan. Olen
matkannut Intian päästä päähän, jalkaisin ja junalla. Se on suuri ja
ihmeellinen maa. Mutta täällä olen kuin omassa Bhotijalissani.

Hän katseli mielihyvällä pientä, siistiä suojaansa. Istuimena oli
matala patja, jolle hän oli asettunut jalat ristissä niinkuin
tiibettiläinen istuutuu mietiskelystään havahtuneena. Edessään hänellä
oli teakpuinen matala pöytä, jolla oli vaskisia teeastioita. Yhdessä
nurkassa oli pieni alttari, sekin leikatusta teakpuusta, ja se
kannatteli istuvan Buddhan pronssista kuvaa, jonka edessä oli lamppu,
suitsutusastia ja pari vaskimaljakkoa.

-- Ihmeitten talon kuvien hoitaja saavutti ansiota antaessaan nuo
minulle vuosi sitten, sanoi laama huomatessaan Kimin katseen. --
Kun joutuu olemaan kaukana omasta maastansa, ovat sellaiset esineet
hyviä muistoja, ja meidän on kunnioitettava Mestariamme, joka
osoitti Tien. Katso! jatkoi hän viitaten kummalliseen värjätystä
riisistä muodostettuun kasaan, jonka huippuna oli haaveellinen
metallikoriste. -- Ollessani oman luostarini esimiehenä, ennenkuin
sain parempaa ymmärrystä, toimitin joka päivä tällaisen uhrin. Se on
maailmankaikkeuden uhri Herrallemme. Me bhotijalilaiset uhraamme koko
maailman joka päivä tällä tavoin Korkeimmalle Laille; ja niin minä
teen nytkin, vaikka tiedän, että Ylevin on kaiken tällaisen hyvittelyn
yläpuolella. -- Hän otti nuuskaa rasiastaan.

-- Se on hyvin tehty, pyhä mies, mutisi Kim vaipuen mielellään patjojen
varaan ja tuntien olevansa hyvin onnellinen, vaikka jotenkin väsynyt.

-- Sittenhän minä myöskin piirustelen Olevaisuuden pyörän kuvia,
naureskeli vanhus. -- Kolme päivää käytän aina yhteen kuvioon. Siinä
työssä olin, tai ehkäpä olin silmäni vähän ummistanut, kun tuotiin sana
sinun tulostasi. On hyvä, että olet täällä. Minä näytän sinulle töitäni
-- en ylpeilläkseni, vaan jotta saisit oppia. Eivät sahibit omista
_kaikkea_ tämän maailman viisautta.

Hän veti pöydän alta esiin arkin outotuoksuista keltaista kiinalaista
paperia ja siveltimiä sekä maalikakun. Selvin ja jyrkin piirtein hän
oli muodostanut ison pyörän kuvan, jossa on kuusi puolaa, keskuksena
sika, käärme ja kyyhkynen (tietämättömyys, viha ja himo) ja osastoina
kaikki taivaat ja helvetit sekä ihmiselämän vaiheet. Sanotaan, että
Bodhisat itse ensin sommitteli sen riisijyvistä tomuun, valaistakseen
oppilaillensa ilmiöiden alkusyitä. Monien vuosisatojen vieriessä se on
muodostunut mitä ihmeellisimmäksi kokonaisuudeksi, jossa on sadoittain
pieniä kuvioita, ja näiden jokaisella piirrolla on oma merkityksensä.
Harvat kykenevät tulkitsemaan tätä kuvavertausta; koko maailmassa
ei ole kahtakaankymmentä, jotka osaavat taatusti piirustaa sen
ulkomuistista, ja sellaisia, jotka osaavat sekä piirustaa että selittää
sen, on vain kolme.

-- Olen minäkin vähän oppinut piirtämään, sanoi Kim. -- Mutta tämä on
ihmeitten ihme.

-- Minä olen piirustanut sitä vuosikausia, kertoi laama. -- Oli aika,
jolloin kykenin piirustamaan sen kahden lampunsytyttämän välillä.
Opetan sinullekin tämän taidon -- tarpeellisen valmistusajan perästä --
ja selitän sinulle myös pyörän merkityksen.

-- Lähdemme siis taipaleelle?

-- Aloitamme jälleen etsintämme. Minä vain odotin sinua. Minulle
sanottiin selväksi sadoissakin unissa, varsinkin eräässä, jonka
näin ensimmäisenä yönä sen perästä kun Tiedon portit ensi kerran
sulkeutuivat, että minä en milloinkaan löytäisi jokeani ilman sinua.
Sen ohjauksen hylkäsin, niinkuin tiedät, uudelleen ja uudelleen,
peläten että se oli harhanäkyä. Senpä vuoksi en tahtonut ottaa sinua
mukaani Lucknowista sinä päivänä, jolloin söimme yhdessä leivoksia.
En tahtonut ottaa sinua, ennenkuin aika oli täytetty ja otollinen.
Vuoristosta alkaen mereen saakka ja jälleen sinne takaisin olen
kulkenut, mutta turhaan. Sitten muistin Jataka-kertomuksista erään.

Hän kertoi Kimille tarinan norsusta, jolla oli rautakahle jalassa,
niinkuin oli sen usein kertonut jainilaisille papeille.

-- Enempää todistusta ei tarvita, päätti hän vakavasti. -- Sinut
lähetettiin avukseni. Kun sinut otettiin minulta, oli etsimiseni
hyödytöntä. Sentähden nyt lähdemme uudelleen yhdessä, ja etsintämme on
taattu.

-- Minne lähdemme?

-- Mitä sillä on väliä, koko maailman ystävä? Etsintämmehän on taattu.
Jos on tarvis, niin virta puhkeaa esiin edessämme maasta. Minä saavutin
ansiota lähettäessäni sinut Tiedon lähteille ja toimittaessani sinulle
viisauden jalokiven. Sinä palasit, niinkuin nyt näen, Sakyamunin
oppilaana, lääkärin, jonka alttareita on paljon Bhotijalissa. Se
riittää minulle. Me olemme jälleen yhdessä, ja kaikki on niinkuin
ennenkin -- koko maailman ystävä -- tähtien ystävä -- chelani!

Sitten he puhuivat jokapäiväisistä asioista, mutta merkille pantava
oli, ettei laama milloinkaan kysellyt Xavierissa-olon yksityiskohtia
eikä liioin ollut udellut vähintäkään sahibien elämästä ja tavoista.
Hänen mielensä oli kokonaan menneisyydessä, ja hän muisteli askel
askeleelta heidän ensimmäistä ihmeellistä matkaansa, hykerrellen
käsiään ja naureskellen, kunnes suvaitsi kyyristyä vanhuksen pikaiseen
uneen.

Kim katseli viimeisen tomuisen sädejuovan häipymistä pihalta ja
leikitteli aavetikarillaan ja rukousnauhallaan. Benaresin, maailman
vanhimman kaupungin, yötä päivää jatkuva kohu kuului muurien
ulkopuolelta kuin meren pauhina aallonmurtajaa vasten. Silloin
tällöin astui joku pappi pihan poikki tuoden jotakin pikku uhria
jumalainkuville ja lakaisi polun edestänsä, jottei vahingossakaan
surmaisi mitään elävää olentoa. Lampun valo tuikahti, ja samassa
kuului rukouksen mutinaa. Kim katseli tähtiä, jotka perätysten tulivat
näkyviin hiljaisessa sankassa pimeydessä, kunnes vaipui uneen alttarin
juurelle. Sinä yönä hän unissaan käytti vain hindukieltä, ei englannin
sanaakaan seassa...

       *       *       *       *       *

-- Pyhä mies, tännehän tulee se lapsi, jolle annoimme lääkettä, sanoi
Kim noin kolmen aikaan aamulla, kun laama, joka myöskin oli nähnyt
unia, halusi heti herättyään lähteä jatkamaan pyhiinvaellusretkeä. --
Jat tuo sen tänne aamun koittaessa.

-- Sinä vastasit hyvin. Innoissani olisin tehnyt väärin. -- Hän
istuutui patjallensa ja otti rukousnauhan käteensä. -- Vanhat ihmiset
ovat tosiaankin niinkuin lapset, sanoi hän surullisesti. -- He toivovat
jotakin, ja katsos, jolleivät saa sitä heti, he ovat tyytymättömiä ja
itkevät! Useasti matkalla ollessani olen ollut valmis polkemaan jalkaa
tietäsulkeville härkävankkureille tai pelkän tomupilven kohotessa
eteeni. Sellainen en ollut miehuuteni voimissa -- kauan aikaa sitten.
Siitä huolimatta se on väärin...

-- Mutta sinä olet tosiaankin vanha jo, pyhä mies.

-- Mutta paha tuli tehdyksi. Maailmaan tuli pannuksi liikkeelle syy,
ja kukapa meistä, vanha tai nuori, sairas tai terve, tietorikas tai
tietämätön, voi estää sen syyn seurauksia? Eihän Elämän pyörä pysy
alallaan, jos lapsikin sitä kieputtaa - taikka juomari. Chela, tämä on
suuri ja hirmuinen maailma.

-- Minusta se on hyvä, haukotteli Kim. -- Mitä täällä on haukattavaa?
En ole syönyt sitten kun eilen iltapäivällä.

-- Olin aivan unohtanut tarpeesi. Tuossa on hyvää Bhotijalin teetä ja
kylmää riisiä.

-- Sellaisella ruualla emme jaksa pitkälle samota. Kim tunsi nyt
eurooppalaisten halua saada liharuokaa, jollaista tällaisessa
jainilaistemppelissä ei tarjota. Kuitenkin hän tyytyi toistaiseksi
täyttämään vatsansa kylmillä riisikokkareilla, lähtemättä kerjäämään
ennen päivänkoittoa. Aamun valjetessa saapui sitten maamies ihan
tulvillaan kiitollisuutta.

-- Yöllä kuume taukosi ja hän pääsi hikoamaan, huudahti mies. --
Koettelehan tästä, hänen ihonsa on pehmeä ja raitis! Hän piti paljon
niistä suloisista puikoista ja joi ahnaasti maitoa.

Hän poisti peitteen lapsen kasvoilta, ja se hymyili unisesti Kimille.
Pieni ryhmä hiljaisia, mutta tarkkaavaisia pappeja kokoontui temppelin
ovelle. He tiesivät, ja Kim ymmärsi heidän tietävän, että laama oli
saanut luokseen oppilaansa. Kohteliaisuudesta he eivät edellisenä
iltana olleet heitä millään tavalla häirinneet. Senpä vuoksi Kim
puolestaan osoitti nyt heille huomaavaisuutta.

-- Kiitä jainien jumalia, veli, sanoi hän ollen tietämätön noiden
jumalien nimistöstä. -- Kuumeen valta on todellakin murtunut.

-- Katsokaa! Nähkää! -- Laama säteili taampana isännillensä, joiden
luona hän oli kolme vuotta asustellut. -- Onko milloinkaan nähty
sellaista oppilasta? Hän seuraa Herraamme parantajaa.

Jainilaiset tunnustavat kyllä virallisesti kaikki hindulaisuskonnon
jumalat ja käyttävät braminilaisia tapoja, samoin kuin noudattavat
kastilakiakin. Mutta koska he tunsivat laaman ja rakastivat häntä,
ja kun hän oli vanha ja etsi Tietä ja lisäksi oli heidän vieraansa,
joka pitkät iltapuhteet jutteli heidän esipappinsa kanssa henkisistä
ongelmista, niin he sorisivat yksimielisesti hyväksymistään.

-- Muistahan, sanoi Kim kumartuen lapsen puoleen, -- että tämä vaiva
voi uusiintua.

-- Eipä suinkaan, jos käytät soveliaita loitsuja, -- arveli isä.

-- Mutta me lähdemme pian matkaan.

-- Se on totta, ilmoitti laama papeille. -- Me lähdemme nyt yhdessä
etsintään, josta olen usein puhunut. Minä odotin, kunnes oppilaani
tuli valmiiksi. Katsokaa häntä! Me lähdemme pohjoiseen päin. En enää
milloinkaan joudu näkemään tätä lepopaikkaani, oi te hyväntahtoiset
ihmiset.

-- Mutta en minä ole kerjäläinen, sanoi maamies nousten ylös ja
puristaen lapsen syliinsä.

-- Ole hiljaa. Älä häiritse pyhää miestä, huudahti muuan papeista.

-- Mene, kuiskasi Kim. -- Odota meitä suuren rautatiesillan alla, ja
kaikkien meidän Punjabimme jumalien nimessä tuo ruokaa ... puuroa,
palkohedelmiä, rasvassa paistettuja kakkuja ja makeisia, erittäinkin
makeisia. Joudu!

Nälän aiheuttama kalpeus soveltui hyvin Kimille hänen siinä seistessään
pitkänä ja hoikkana, tumma laahusliepeinen viitta yllänsä, pitäen
toista kättänsä rukousnauhalla ja toista siunauksen asennossa,
jäljitellen tässä tarkoin laamaa. Joku eurooppalainen olisi saattanut
sanoa, että hän jotenkin näytti nuorelta kirkonikkunaan maalatulta
pyhimykseltä, vaikka hän oli vain keskenkasvuinen poikanen, joka tunsi
menehtyvänsä tyhjyydestä.

Hyvästely venyi kaikkine muodollisuuksineen pitkälliseksi, kolmasti
päättyen ja yhtä monta kertaa uudistuen. Eräs heistä, etsijä --
sama joka oli kutsunut laaman tähän hiljaiseen satamaan kaukaisesta
Tiibetistä, hopeakasvoinen kaljupää askeetti -- ei ottanut osaa
siihen, vaan mietiskeli tapansa mukaan yksinään kuvien seassa. Toiset
olivat sangen inhimillisiä, tyrkytellen vanhukselle pikku lahjoja,
kuka betelrasiaa, kuka hienoa ja uutta rautaista kynäkoteloa, kuka
eväslaukkua ja niin edelleen, varoittaen häntä ulkopuolisen maailman
vaaroista sekä ennustaen hyvää loppua heidän etsinnälleen. Sillä välin
istui Kim perin ikävissään portailla ja kiukutteli itsekseen Xavierin
koulupoikain puheentavoilla.

-- Mutta tämähän on oma syyni, päätti hän vihdoin. -- Mahbubin parissa
söin Mahbubin leipää, tai Lurgan sahibin. Xavierissa sain kolme ateriaa
päivässä. Nyt minun täytyy varsin visusti pitää huolta itsestäni.
Mutta minä en ole oikeassa harjaantumisen tilassa. Kyllä nyt totisesti
kelpaisi lihalautasellinen!... Oletko valmis, pyhä mies?

Molemmat kätensä kohottaen laama lausui lopullisen siunauksen
kaunopuheisella kiinankielellä. -- Minun täytyy nojautua olkapäähäsi,
sanoi hän, kun temppelin portit sulkeutuivat: -- alanpa jo käydä
kankeaksi.

Kuuden jalan mittaisen miehen paino ei ole kepeä kannatella
kilometrittäin tungoksen täyttämillä kaduilla, ja Kim, joka oli
saanut matkamyttyjäkin taakakseen, oli hyvillään, kun he pääsivät
rautatiesillan varjoon.

-- Tässä me aterioimme, -- sanoi hän päättävästi, samalla kun kamboo
sinikauhtanaisena ja hymyilevänä riensi näkyviin kantaen vasua toisessa
kädessään ja toisella käsivarrellaan pidellen lastansa.

-- Käykää käsiksi, te pyhät! huusi hän jo viidenkymmenen metrin päästä.
He olivat ensimmäisen siltakaaren alla, poissa nälkäisten pappien
näkyvistä. -- Riisiä ja hyvää kasvismuhennosta, lämpimiä maustekakkuja,
juustoheraa ja sokeria. Sinä vainioitteni kuningas, sanoi hän
pienelle pojallensa, -- näyttäkäämme näille pyhille miehille, että me
Jullundurin jatit osaamme palkita hyvän työn... Olin kuullut, että
jainit syövät ainoastaan itse keittämäänsä, mutta totisesti (hän katsoi
kohteliaasti sivulle virran yli), missä ei ole näkijää, siinä ei ole
kastirajaakaan.

-- Ja me, ilmoitti Kim kääntyen selin ja kukkuroiden lehtilautasta
laamalle, -- olemmekin kaikkien kastien yläpuolella.

He ahmivat hyvää ruokaa vatsansa täyteen hiljaisuudessa. Vasta
sitten kun Kim oli imeskellyt tahmean makeisen viimeiset jäännökset
pikkusormestaan, huomasi hän, että kambookin oli vyötetty matkaa varten.

-- Jos tiemme osuu olemaan sama, sanoi hän jörösti, -- seuraan sinua.
Eihän usein tapaa ihmeitten tekijää, ja lapsi on vielä heikko.
Mutta minäpä en ole aivan horjuva ruoko. -- Hän tarttui _lathiinsa_
(kiillotetuilla rautaheloilla varustettuun viisi jalkaa pitkään
bambusauvaan) ja heilutti sitä ilmassa. -- Meitä jateja sanotaan
riitaisiksi, mutta se ei ole totta. Jollei meitä ärsytetä, olemme yhtä
hyväluontoisia kuin härkämme.

-- Olkoon menneeksi, sanoi Kim. -- Hyvä sauva on erinomainen järkisyy.

Laama katseli rauhallisesti pitkin jokea, jonka koko pituutta myöten
lakkaamatta kohosi savupatsaita ruumiiden polttorovioista virran
rannalta. Silloin tällöin pyöri keskellä virtaa kaupungin viranomaisten
kielloista huolimatta jonkun puoleksi palaneen ruumiin jäännöksiä.

-- Jollet sinä olisi tullut, sanoi kamboo puristaen lasta karvaista
rintaansa vasten, -- olisin voinut mennä tuonne ... tämän kanssa. Papit
sanovat, että Benares on pyhä kaupunki, enkä sitä epäilekään, ja että
siellä on hyvä kuolla. Mutta minä en tunne heidän jumaliansa, ja he
vaativat rahaa. Ja kun on uhrannut yhdelle, väittää toinen kaljupää,
että siitä ei ole mitään hyötyä, jollei uhraa toisellekin. Peseydy
täällä! Peseydy tuolla! Huuhdo, juo, kylve, sirota kukkia ... mutta
maksa aina papeille. Ei, Punjab sopii minulle, ja Jullundurin maa on
parasta maata siellä.

-- Olen sanonut monta kertaa, muistaakseni temppelissä, että jos
tarvitaan, avautuu virtamme jalkojemme edessä. Senpä vuoksi lähdemme
pohjoiseen, sanoi laama nousten. -- Muistan erään mieluisan paikan,
jonka ympärillä kasvaa hedelmäpuita; siellä on hyvä kuljeskella
mietiskellen ja ilma siellä on vilpoisempaa. Se puhaltaa vuorilta ja
vuoriston lumelta.

-- Mikä sen paikan nimi on? kysyi Kim.

-- Mistäpä sen tietäisin? Etkö seurannut mukana ... ei, sehän tapahtui
sen jälkeen kun sotajoukko nousi maasta ja vei sinut. Oleskelin siellä
huoneessa vastapäätä kyyhkyslakkaa mietiskellen rauhassa, paitsi
silloin kun nainen lörpötteli lakkaamatta.

-- Oho! Se Kulun nainen. Se on siis Saharunporen luona, nauroi Kim.

-- Miten henki johtaa mestariasi? Kulkeeko hän jalkaisin sovittaakseen
vanhoja syntejä? kysyi jat varovasti. -- Delhiin on pitkä matka.

-- Ei, sanoi Kim, -- minä kerjään lipun junaan. (Intiassa kukaan ei
tunnusta omistavansa rahaa.)

-- No, jumalien nimessä, menkäämme sitten tulivaunulla. Poika voi
parhaiten äitinsä sylissä. Hallitus on pannut meille paljon veroja,
mutta yhden hyvän asian se on meille antanut: rautatien, joka yhdistää
ystävät ja rauhoittaa huolestuneet. Se on ihmeellinen, tuo juna.

Hetkistä myöhemmin he kasaantuivat kaikki junaan ja nukkuivat päivän
kuumimman ajan. Kamboo kyseli Kimiltä loppumattomiin laaman matkoista
ja töistä, mutta sai hiukan kummallisia vastauksia. Kim oli tyytyväinen
oloonsa, saadessaan katsella ohikiitäviä luoteis-Intian aukeita maita
ja puhella alati vaihtuville matkatovereille.

Matkalippujen leikkaaminen, niinhyvin kuin koko lippukin, on vielä
tänäänkin mitä harmittavinta Intian rahvaan mielestä. He eivät
ymmärrä miksi, kun he jo ovat maksaneet tuosta pienestä taikamaisesta
paperikappaleesta, vieraat tulevat leikkaamaan suuria kappaleita
taikaliuskasta. Siitäpä syystä syntyy alinomaa ankaraa väittelyä
matkustajain ja sekarotuisten lipuntarkastajain välillä. Kim autteli
parissa kolmessa asiassa vakavilla neuvoilla, joiden tarkoituksena
oli pimittää kuulijoita ja osoittaa viisautta laamalle ja ihailevalle
kamboolle.

Mutta Somnan asemalla kohtalo antoi hänelle vakavampaa ajattelemisen
aihetta. Vaunuun kompuroi juuri junan liikkeellelähtiessä pieni, laiha
mies ... maratti, mikäli Kim saattoi päätellä tiukan kääröturbaanin
huipusta. Hänen kasvonsa olivat haavoissa, nuttunsa pahoin revitty
ja toinen sääri siteissä. Hän kertoi rattaiden kaatuneen ja melkein
vieneen hengen häneltä. Hän oli menossa Delhiin, missä hänen poikansa
asui.

Kim tarkasti häntä kiinteästi. Jos hän oli, niinkuin vakuutti,
kieriskellyt maassa, hänen ihossaan piti olla soran merkkejä. Mutta
hänen haavansa näyttivät olevan terävällä aseella tehtyjä, eikä pelkkä
rattaiden kaatuminen olisi voinut saada miestä niin suuren kauhun
valtaan. Ja tämän kohottaessa vapisevia käsiään korjatakseen repaleisen
nuttunsa, tuli näkyviin amuletti "sydämenvahvistajaksi" sanottua lajia.
Amuletithan ovat perin yleisiä, mutta niitä ei tavallisesti ripusteta
palmikon tavoin kierrettyyn kuparilankaan, ja vieläkin harvemmin niissä
on mustaa emalimaalia ja hopeaa.

Osastossa ei ollut ketään muita kuin kamboo ja laama, ja vaunu oli
onneksi vanhaa mallia, varustettu sivuovilla. Kim oli etsivinään
jotakin povestansa ja näytti samalla omaa amulettiaan. Maratin kasvot
muuttuivat äkkiä kun hän näki sen, ja hän asetti amulettinsa rinnalleen
täysin näkyviin.

-- Niin, jatkoi hän puhutellen kamboota, -- minulla on kiire, ja
rattaat, joita sekarotuinen hevonen veti, joutuivat pyörineen
vesiojaan, ja paitsi sitä, että loukkasin itseni, menetin myöskin koko
astiallisen _tarkeeania_. Sinä päivänä en ollut onnen suosiossa.

-- Se oli suuri vahinko, sanoi kamboo välinpitämättömänä. Hänen
kokemuksensa Benaresista olivat tehneet hänet epäluuloiseksi.

-- Kuka sen oli keittänyt? kysyi Kim.

-- Muuan nainen. -- Maratti nosti silmänsä.

-- Mutta osaavathan kaikki naiset keittää _tarkeeania_, sanoi kamboo.
-- Minun tietääkseni se on hyvää ruokaa.

-- On kyllä, sangen hyvää, sanoi maratti.

-- Ja huokeata, sanoi Kim. -- Mutta entä miten kastimääräykset siihen
sopivat?

-- Oh, ei tarvitse välittää kastimääräyksistä, kun lähtee ... etsimään
_tarkeeania_, vastasi maratti säädetyllä tavalla tehden sanojen väliin
pysähdyksen. -- Kenen palveluksessa sinä olet?

-- Tämän pyhän miehen palveluksessa. -- Kim viittasi tyytyväiseen,
uniseen laamaan, joka heräsi, nyökäyttäen päätänsä kuullessaan tuon
mieluisan nimityksen.

-- Taivas lähetti hänet avukseni. Häntä nimitetään koko maailman
ystäväksi. Myöskin sanotaan häntä tähtien ystäväksi. Hän matkustelee
nyt lääkärinä -- koska hän on siihen kypsynyt. Suuri on hänen
viisautensa.

-- Olen myös loitsun poika, sanoi Kim kuiskaten, kun kamboo jouduttausi
sytyttämään piippuansa, peläten maratin kerjäävän.

-- Entä kuka _tuo_ on? kysyi maratti, vilkaisten levotonna sivulleen.

-- Muuan mies, jonka lapsen minä -- me olemme parantaneet ja joka
tuntee olevansa suuressa velassa meille. -- Istu ikkunan ääreen, sinä
Jullundurin mies. Tässä on sairas.

-- Hm. _Minulla_ ei ole halua joutua tekemisiin satunnaisesti
kohdattujen joutioitten kanssa. _Minä_ en ole pitkäkorvainen, enkä
nainen, joka tahtoisi siepata salaisuuksia. -- Jat heittäysi raskaasti
osaston etäisimpään nurkkaan.

-- Onko sinussa yhtään parantajan vikaa? Olen hyvin huonossa tilassa,
huusi maratti, tarttuen puheeseen.

-- Mies on täynnä haavoja ja kuhmuja. Minä tahdon parantaa hänet, sanoi
Kim. -- Kukaan ei häirinnyt lapsesi hoitamista.

-- Minä ansaitsen nuhteita, sanoi kamboo nöyrästi. -- Olen sinulle
velassa poikani hengestä. Sinä olet ihmeitten tekijä. Minä tiedän sen.

-- Näytä minulle haavojasi. -- Kim kumartui maratin kaulaan, ja hänen
sydämensä oli melkein pakahtua jännityksestä, sillä tämähän oli sitä
"suurta peliä" oikein kukkurakaupalla. -- Kerro nyt nopeasti tarinasi,
veli, sill'aikaa kun luen loitsun.

-- Tulen etelästä päin, jossa työalani oli. Yhden meistä surmasivat
tiellä. Oletko kuullut?

Kim pudisti päätänsä. Hän ei tietenkään tiennyt mitään E 23:n
edeltäjästä, joka arabialaiseksi kauppiaaksi puettuna oli surmattu
etelässä.

-- Saatuani käsiini erään kirjeen, jota etsimään minut oli lähetetty,
lähdin matkalle. Pääsin kaupungista ja riensin Mhowiin. Olin niin
varma, ettei kukaan tuntenut minua, etten muuttanut ulkonäköänikään.
Mhowissa muuan nainen syytti minua jalokivien varastamisesta juuri
siinä kaupungissa, mistä olin lähtenyt. Silloin huomasin, että minua
ruvettiin vainoamaan. Karkasin Mhowista yöllä lahjoen poliisin, joka
taas puolestaan oli lahjottu jättämään minut vihollisilleni etelässä.
Sitten viivyin vanhassa Chitorin kaupungissa viikon katumuksentekijänä
temppelissä, mutten voinut päästä kirjeestä, joka oli hallussani.
Senvuoksi kätkin sen Kuningattaren kiven alle Chitorissa, paikkaan,
jonka kaikki tunnemme.

Kim ei tuntenut sitä, mutta hän ei olisi tahtonut mistään hinnasta
keskeyttää kertomuksen juoksua.

-- Chitorissa olin, näetkös, kuninkaan alueella, sillä Kotah on idässä
päin kuningattaren lain ulkopuolella, ja idempänä siitä on Jaipur ja
Gwalior. Kummassakaan ei ole vakoojien hyvä käydä eikä kummassakaan ole
oikeutta. Minua ajettiin takaa kuin märkää shakaalia, mutta karkasin
sieltä Bandakuihin, jossa taasen kuulin, että minua syytetään pojan
murhasta äsken jättämässäni kaupungissa. Siellä kuului olevan sekä
murhatun ruumis että todistajat odottamassa.

-- Mutta eikö hallitus voi suojella?

-- Me peliin kuuluvat olemme kaiken suojeluksen ulkopuolella. Jos
kuolemme, niin sillä hyvä, ja nimemme pyyhitään pois kirjoista. Siinä
kaikki. Bandakuissa, jossa on eräs meikäläinen, toivoin pääseväni
erilleni vainoojista muuttamalla ulkomuotoni ja rupeamalla maratiksi.
Sitten pääsin Agraan, josta aioin mennä takaisin Chitoriin noutamaan
kirjeeni. Niin varma olin siitä, että olin päässyt vainoojistani.
Senvuoksi en lähettänyt _taria_ (sähkösanomaa) kellekään,
ilmoittaakseni missä kirje on. Halusin saada koko kunnian itselleni.

Kim nyökäytti päätään. Hän ymmärsi hyvin tuon tunteen.

-- Mutta Agrassa, kulkiessani kadulla, huusi eräs mies, että olin
hänelle velkaa, ja mukanaan useita todistajia aikoi viedä minut
oikeuteen heti paikalla. Niin, ne ovat viekkaita siellä etelässä! Hän
väitti minua asiamiehekseen puuvillakaupoissa. Palakoon hän helvetissä
sen takia.

-- No, olitko sinä?

-- Hulluko olet! Hehän etsivät minua sen kirjeen vuoksi! Juoksin
teurastajan myymälään ja pääsin erään juutalaisen taloon, joka pelkäsi
meteliä ja toimitti minut pois. Tulin jalkaisin Somnan tielle ...
minulla oli rahaa vain saadakseni lipun Delhiin ... ja sinä maatessani
ojassa kuumeen kynsissä joku hyökkäsi pensaikosta ja pieksi ja
haavoitti minua, tutkien minut päästä jalkoihin. Tämä tapahtui aivan
kuulomatkan päässä rautatiestä.

-- Miksei hän lyönyt sinua heti paikalla kuoliaaksi?

-- Eivät he niin hulluja ole. Jos he saisivat minut Delhiin oikeuden
käsiin murhasta syytettynä, joutuisin sen valtion haltuun, joka
syyttää minua. Silloin minut vietäisiin takaisin vartioituna ja
sitten ... saisin kuolla hitaasti, varottavaksi esimerkiksi muille
meistä. Tämä etelä ei ole minun maani. Minä juoksentelen kehässä
niinkuin yksisilmäinen vuohi. Kahteen päivään en ole syönyt. Minut on
merkitty (hän kosketti sääressä olevaa likaista käärettä) niin että
minut tunnetaan Delhissä.

-- Täällä junassa ainakin lienet turvassa.

-- Olehan vuosi mukana "suuressa pelissä" ja puhu sitten tuollaista!
Minusta on jo sähkötetty Delhiin ja joka ainoa räsy ja naarmu
ilmoitettu. Vähintään kaksikymmentä -- jos tarvitaan satakin -- on
nähnyt minun surmaavan sen pojan. Eikä sinusta ole siihen apua!

Kim tunsi liiankin hyvin alkuasukkaitten menettelytavat, ymmärtääkseen
että miehen asia oli valmis -- aivan kuolemantuottamusta myöten.
Maratti väänteli tuskasta tuon tuostakin käsiään. Kamboo nurkassaan
tuijotti synkkänä ja laama hypisteli rukousnauhaansa. Kim puolestaan,
muka lääkärin tavoin miehen kaulaa tarkastellen, mietti suunnitelmiansa
loitsulukujensa välillä.

-- Eikö sinulla ole mitään taikakeinoa, joka muuttaisi ulkonäköäni?
Muutoin olen mennyttä. Olisinpa saanut edes viisi, kymmenen minuuttia
olla yksin ... jollei olisi tarvinnut pitää sellaista kiirettä, olisin
voinut...

-- Eikö hän ole jo parantunut, ihmeitten tekijä? kysyi kamboo
kateellisena. -- Olet jo kylliksi loitsuja lukenut.

-- Ei. Hän ei parane, jollei saa olla kolmea päivää _bairagin_ puvussa.
-- Tämä on aivan tavallinen rangaistusmenetelmä, jonka alaiseksi
etenkin joku lihava kauppias silloin tällöin joutuu hengellisen
neuvonantajansa toimesta.

-- Pappi koettaa tavallisesti tehdä toisestakin papin, oli vastaus.
Niinkuin useimmat karkeasti taikauskoiset, ei kambookaan saattanut
pidättää kieltään pilkkaamasta omaa uskontoaan.

-- Aiotko pojastasi pappia sitten? Hänen on jo aika saada enemmän
kiniiniäni.

-- Me jatilaiset olemme kaikki puhveleita, sanoi kamboo taas vähän
leppyen.

Kim pyyhkäisi sormen nenällä katkeraa lääkettä lapsen luottaville
huulille. -- En ole pyytänyt mitään, sanoi hän ankarasti isälle, --
paitsi ruokaa. Kadehditko minua sen vuoksi? Minähän aion parantaa
toisen ihmisen. Sallitko sen ... ruhtinas?

Mies kohotti leveät kämmenensä pyytävästi. -- Ei, ei. Älä pilkkaa minua
noin.

-- Minua miellyttää parantaa tämä sairas. Sinä teet ansiotyötä
auttaessasi minua. Minkäväristä tuhka on piipussasi? Valkoista. Se on
hyväenteistä. Onko ruokavarojesi joukossa raakaa inkivääriä?

-- Minä ... minä...

-- Avaa myttysi.

Siinä oli tavallinen kokoelma pientä rihkamaa: vaatepalasia, puoskarin
lääkkeitä, huokeita markkinatavaroita, pieni käärö _attaa_ (harmaita
karkeita alkuasukkaiden käyttämiä jauhoja), pieniä kääröjä alamaan
tupakkaa, piipun varsia ja tukku _currya_, kaikki vaatteeseen
käärittynä. Kim tutki niitä hyvin viisaan tietäjän näköisenä, mutisten
muhamettilaista loitsua.

-- Tämä on sahibeilta opittua viisautta, kuiskasi hän laamalle. Eikä
hän siinä juuri valehdellutkaan, kun otetaan huomioon hänen Lurganilta
saamansa opetukset. -- Tämän miehen kohtalo on hyvin surkea, kuten
tähdistä näen, ja se -- se ahdistaa häntä. Koetanko poistaa sen?

-- Sinä tähtien ystävä, sinähän olet tehnyt kaikessa hyvin. Tee mitä
haluat. Onko mielessäsi jälleen parantaa joku?

-- Joudu, joudu! kiirehti maratti. -- Juna voi pysähtyä.

-- Tämä on lääke kuoleman varjoa vastaan, -- sanoi Kim, sekottaen
kamboon jauhoja hiilen ja tuhkan joukkoon piipun punasaviseen koppaan.
E 23 otti sanaa puhumatta pois turbaaninsa ja pudisti esille pitkän
mustan tukkansa.

-- Se on minun ruokaani, pappi, valitti jat.

-- Sinä temppeliin tunkeutunut puhveli! Oletko uskaltanut silmätä
niinkin kauas? sanoi Kim. -- Minun täytyy toimittaa salaperäisiä
asioita hupsujen nähden, mutta varo vain silmiäsi. Eikö niitten edessä
jo ole verhoa? Minä pelastan lapsesi ja siitä palkaksi sinä, sinä
hävytön!... Mies säpsähti tuon suoran katseen kohtaamana, sillä Kim oli
aivan tosissaan... Kiroanko sinut vai...?

Hän tempasi miehen käärön päällysvaatteen ja heitti sen hänen
kumartuneen päänsä yli. -- Jos uskallat ajatellakaan näkemistä niin --
en edes minä voi pelastaa sinua. Istu! ole vaiti!

-- Minä olen sokea ja mykkä. Säästä minut kiroukselta. Tule, lapseni,
me leikimme piilosilla. Älä minun tähteni pilkistä vaatteen alta.

-- Minä alan toivoa, sanoi E 23. -- Mitä aiot tehdä?

-- Tämän vuoro on nyt, -- sanoi Kim tempovasti koskettaen maratin
ohutta paitaa. E 23 epäröi kuten luoteispuolen asukkaat, jotka
vastenmielisesti paljastavat ruumiinsa.

-- Mihin kastiin kuuluu se, jolta on kurkku leikattu? -- kysyi Kim
repäisten paidan vyötäisiä myöten auki. -- Sinut täytyy maalata
keltaiseksi saddhuksi. Riisuudu pian ja pane tukka silmillesi, kun
pudistan tuhan ylitsesi. Ja sitten kastimerkki otsaasi. -- Hän veti
povestansa pienen maalikotelon ja punaväripalasen.

-- Oletko sinä vain vasta-alkaja? sanoi E 23, ponnistellen tosiaankin
henkensä edestä ja seisten alastonna, lukuunottamatta vyötärysvaatetta,
Kimin maalatessa komean kastimerkin tuhalla tahrittuun otsaan.

-- Vasta pari päivää sitten ryhdyin peliin, veli, vastasi Kim. -- Hiero
enemmän tuhkaa rintaasi.

-- Oletko tavannut -- sairaitten jalokivien parantajaa? -- Hän avasi
nopeasti pitkän, tiukkaan käärityn turbaanivaatteen ja kierteli sen
joutuin vyötäisilleen saddhun vartalopuvuksi.

-- Hah haa, tunnetko hänen temppunsa? Hän oli jonkin aikaa opettajani.
Meidän täytyy paljastaa sääresi. Tuhka parantaa haavoja. Sivelehän
vielä.

-- Olin kerran hänen ylpeytensä, mutta sinä olet melkein etevämpi.
Jumalat ovat armollisia meille? Anna minulle _tuo_.

Hän viittasi pieneen oopiumirasiaan jatin käärön rihkaman seassa. E
23 nielaisi pillereitä usean. -- Ne ovat hyviä nälässä, pelossa ja
vilustumisessa, ja ne tekevät silmätkin punaisiksi, selitti hän. -- Nyt
minulla on rohkeutta jatkaa peliä. Saddhun pihdit vain puuttuvat. Entä
vanhat vaatteet?

Kim kääri ne kokoon ja työnsi pukunsa avariin poimuihin. Keltaisella
savivärillä hän maalasi miehen sääret ja rinnan, tehden leveitä juovia
jauhoilla, inkiväärillä ja tuhalla tahritulle pohjalle.

-- Veritäplät vaatteissani riittävät saamaan sinut hirteen, veli.

-- Saattaa olla niin, mutta ei niitä ole tarvis heittää ikkunasta...
Nyt on kaikki valmista. -- Kimin ääni oli ihastuksesta vallan iloinen.
-- Katsohan nyt, jat.

-- Jumalat suojelevat meitä, -- sanoi kamboo vaatteen peitosta, tullen
esiin kuin puhveli pensaikosta. -- Mutta -- minne maratti on joutunut.
Mitä olet tehnyt?

Kim oli käynyt Lurgan sahibin koulun eikä E 23 liioin ollut ammatissaan
jäänyt huonoksi näyttelijäksi. Pelästyneen, aran kauppiaan sijasta
lojui nurkassa puolialaston tuhkalla tahrittu, keltainen, pölytukkainen
saddhu, pöhöttyneet silmät ... oopiumi vaikuttaa nopeasti tyhjässä
vatsassa ... hävyttömästi ja eläimellisesti kiiluen. Mies istui jalat
ristissä, kaulassansa Kimin ruskea rukousnauha ja hartioillaan kulunut
kirjava riepu. Lapsi piilotti kasvonsa hämmästyneen isänsä poveen.

-- Katsohan, pikku ruhtinaani! Me olemme noitien parissa, mutta eivät
ne sinua vahingoita... Älä itke! Mitä hyötyä on lapsen parantamisesta,
kun sen toisena päivänä pelästyttää kuoliaaksi?

-- Lapsi tulee onnelliseksi elämässään. Hän on nähnyt suuren
parannusihmeen. Lapsena ollessani tein savesta hevosia ja ihmisiä.

-- Olen minäkin niitä tehnyt. Sri Banas tulee yöllä ja tekee ne
eläviksi rikkaläjällä, -- piipitti lapsukainen.

-- Ethän sinä siis mitään pelkää. Vai mitä, ruhtinaani?

-- Minä pelästyin, kun isä pelkäsi, tunsin isän käden vapisevan.

-- Voi sinä jänishousu mieheksi, sanoi Kim, ja yksinpä jatkin nauroi
häpeissään. -- Minä olen parantanut tämän kauppias-paran. Hänen täytyy
jättää voittonsa ja tilikirjansa ja istua tien vieressä kolme yötä
päästäkseen vihamiehistään rauhaan. Tähdet ovat hänelle epäsuosiollisia.

-- Kuta vähemmän koronkiskureita, sitä parempi, sanon minä. Mutta
olkoon saddhu tai ei, pitää hänen maksaa kankaastani, joka on hänen
hartioillaan.

-- Vai niin? Mutta onhan tuo lapsi sylissäsi sinun omasi -- määrätty jo
polttoroviolle pari päivää sitten. Vielä on yksi asia jäljellä. Minä
toimitin tämän taikatempun sinun läsnäollessasi, kun hätä oli suuri.
Muutin hänen ulkomuotonsa ja sielunsa. Mutta jos sinä, Jullundurin
mies, sattumalta muistat mitä olet nähnyt joko vanhempien joukossa
kylän puun alla tai omassa kodissasi tai papin läsnäollessa, kun hän
siunaa karjaasi, tulee peto härkiesi joukkoon ja tuli syttyy kattosi
olkiin, rotat tulevat vilja-aittaasi ja jumalien kirous pelloillesi,
niin että ne kuihtuvat askeleittesi jäljessä ja aurasi takana.

Tämä oli osa vanhaa kirousta, jonka Kim oli kuullut vanhalta fakiirilta
Taksali-portin luona lapsuutensa päivinä. Eikä se menettänyt mitään nyt
toistettuna.

-- Lopeta jo, pyhä mies! Ole armollinen ja lopeta! huusi jat. -- Älä
kiroa perhettäni. En nähnyt mitään! En kuullut mitään! Minä olen sinun
orjasi. -- Ja hän kumartui tarttuakseen Kimin jalkaan, joka polki
tahdikkaasti vaunun lattiaan.

-- Mutta koska olet saanut luvan auttaa minua antamalla hyppysellisen
jauhoa ja vähän oopiumia ja sellaista, jota olen suvainnut käyttää
ihmeteossani, niin jumalat suovat sentään siunauksensa. -- Ja hän antoi
sen hänelle lopuksi, miehen suureksi iloksi. Siunauksen hän oli oppinut
Lurgan sahibilta.

Laama tuijotti häneen silmälasiensa lävitse innokkaammin kuin oli
seurannut naamioimispuuhaa.

-- Sinä tähtien ystävä, sanoi hän lopuksi, -- sinä olet saavuttanut
suuren viisauden. Varo vain, ettet anna ylpeydelle tilaa. Ei kukaan,
joka Lakia seuraa, puhu ajattelematta asioista, joita on nähnyt tai
kohdannut.

-- Ei, ei suinkaan, huusi maamies, peläten että mestari olisi halukas
korjaamaan oppilastaan. E 23 antautui nauttimaan oopiumia, joka
nääntyneelle aasialaiselle vastaa ruokaa, tupakkaa ja lääkettä.

Niinpä he siis sekä jännityksestä ja keskinäisestä epäluulosta
sanattomina saapuivat Delhiin noin lyhtyjen sytyttämisen aikaan.



XII


-- Olen saanut rohkeuteni takaisin, sanoi E 23 asemasillan melun
turvissa. -- Nälkä ja pelko panevat miehen pään pyörälle; muutoin
olisin keksinyt tämän tempun aikaisemmin. Olin oikeassa. He tulevat
minua etsimään. Sinä olet pelastanut pääni.

Joukko keltahousuisia punjabilaispoliiseja, joita johti kiireinen
ja hikinen nuori englantilainen, hajoitti väkijoukon rautatievaunun
ympäriltä. Heidän takanaan hiipi kuin kissa muuan lihava mies, joka
näytti lakimiehen kirjurilta.

-- Katso, tuo nuori herra lukee paperista. Minun tuntomerkkini ovat
hänen käsissään, sanoi E 23. -- He kulkevat vaunusta vaunuun, niinkuin
katiskoitaan kokeva kalastaja.

Kun joukkue saapui heidän vaunullensa, istui E 23 hypistelemässä
rukousnauhaansa tasaisesti nytkäytellen ranteitaan, ja Kim pilkkasi
häntä niin opiumin huumaamaksi, että oli menettänyt tulipihtinsä, jotka
ovat saddhun erikoinen tuntomerkki. Laama tuijotti syvissä mietteissä
suoraan eteensä, ja maamies kokoili kapineitaan levottomasti vilkuillen.

-- Täällä on vain muutamia pyhiä houkkoja, sanoi englantilainen
ääneen ja kulki edelleen, kansan levottomasti liikehtiessä, sillä
alkuasukaspoliisin ilmestyminen merkitsee kaikkialla Intiassa
alkuasukkaiden kiskomista.

-- Nyt on jäljellä vain se vaikeus, kuiskasi E 23, -- kuinka lähettää
sähkeellä tieto, mihin kirjeen kätkin. En voi tässä puvussa mennä
lennätinkonttoriin.

-- Eikö siinä kyllin, että olen pelastanut henkesi?

-- Ei, jos työ on keskeneräiseksi jäänyt. Eikö jalokivien parantaja
milloinkaan sanonut sentapaista sinulle? Tässä tulee toinen sahib! Ah!

Tällä kertaa tuli pitkä keltanaamainen piiritarkastaja puettuna
kypärään, vyö vyöllä ja kiiltävät kannukset saappaissa. Hän kierti ja
suki tummia viiksiään.

-- Kylläpä ovat nuo poliisisahibit narreja! sanoi Kim naureskellen.

E 23 vilkaisi häneen. -- Se oli hyvin sanottu, mutisi hän muuttuneella
äänellä. -- Minä menen juomaan vettä. Pidä huolta paikastani.

Hän kompuroi vaunusta melkein englantilaisen syliin, joka noitui häntä
kankealla urdunkielellä.

-- _Tum mut?_ Oletko juovuksissa? Älä hoipertele siinä, kuin koko
Delhin asema olisi omaisuuttasi.

Muuttamatta vähääkään kasvonpiirteitään vastasi E 23 likaisimmilla
herjauksilla, joka Kimiä tietenkin peräti huvitti, sillä se muistutti
hänelle rumpalipoikia ja parakkilakaisijoita Umballassa hänen
ensimmäisen koulunkäyntinsä kauhealta ajalta.

-- Hullu mies, huusi englantilainen. -- _Nickle-jao_! mene takaisin
vaunuusi.

Keltainen saddhu vetäytyi askel askeleelta taaksepäin ja alentaen
ääntänsä kirosi piiritarkastajan elämän loppuun saakka -- tässä Kim
todella hätkähti -- Kuningattaren kiven, sen alla olevan kirjoituksen
kautta ja sellaisen jumalavalikoiman nimessä, jossa jumalilla oli aivan
uudet nimitykset.

-- En ymmärrä, mitä sanot, ärjyi englantilainen kiukusta punastuen,
mutta jotakin hävyttömyyttä se on. Tule ulos sieltä.

Tekeytyen tietämättömäksi ojensi E 23 vakavana lippunsa, jonka
englantilainen vihaisesti tempasi hänen kädestään.

-- _Oh zoolum_! minkälaista sortoa, voivotteli jat nurkastaan. --
Ja kaikki vain pilapuheen vuoksi. -- Hän oli naureskellut saddhun
röyhkeälle puheelle. -- Loitsusi eivät tänään oikein tehoa, pyhä mies!

Saddhu seurasi piiripäällikköä madellen ja pyydellen. Matkustajien
joukko ei ollut, lapsineen ja tavaroineen puuhaillessaan, huomannut
koko tapausta. Kim pujahti ulos miehen jäljessä, sillä hänen mieleensä
oli juolahtanut kuulleensa tuon vihaisen tuhman sahibin ääneensä
keskustelevan "sukulaisuussuhteista" erään vanhan naisen kanssa
Umballan läheisyydessä kolme vuotta sitten.

-- Kaikki käy hyvin, kuiskasi saddhu huutavan, kirkuvan, levottoman
väkijoukon suojassa, persialainen vinttikoira jalkojensa välissä
ja häkillinen kirkuvia, erään rajputilaisen pyyntimiehen haukkoja
niskassaan. -- Hän on mennyt sähköttämään piilottamastani kirjeestä.
Minulle sanottiin, että hän oli Peshawurissa. Olisihan minun pitänyt
tietää, että hän on kuin krokotiili, aina toisessa kahluupaikassa
kuin luulisi. Hän on pelastanut minut nykyisestä vaikeudestani, mutta
sinulle olen henkeni velkaa.

-- Onko hänkin meikäläisiä? Kim pujahti muutaman mewarilaisen
kameelinajajan rasvaisen kainalon alitse ja törmäsi lörpöttelevään
parveen sikhiläisiä vaimoja.

-- Ei sen vähempi kuin suurin joukosta. Olemme molemmat onnenpoikia!
Minä ilmoitan hänelle, mitä olet tehnyt. Olen turvassa hänen suojassaan.

Hän tunkeutui vaunuja piirittävän väkijoukon lävitse ja kyyristyi
lennätinkonttorin läheisyyteen penkille.

-- Mene vaunuun, muuten ottavat paikkasi! Älä huolehdi asioista,
veli ... enempää kuin hengestänikään. Sinä olet hankkinut minulle vähän
hengähtämisaikaa ja Strickland sahib on vetänyt minut maalle. Ehkä vielä
saamme yhdessä työskennellä "pelissä". Jää hyvästi.

Kim riensi vaunuunsa iloisena, vaikka hölmistyneenä, mutta
samalla vähän suutuksissaan siitä, ettei päässyt perille kaikista
salaisuuksista ympärillään.

-- Minä olen vasta-alkaja pelissä, se on varma. Minä en olisi voinut
livahtaa turvaan niinkuin saddhu. Hän tiesi, että lyhdyn alla oli
pimeintä. Minä en olisi huomannut ilmoittaa tietojani kiroillen...
Kuinka terävä oli tuo sahib! No eipä sillä väliä! Minä pelastin miehen
hengen -- Minne kamboo meni, pyhä mies? kuiskasi hän istuutuen laaman
viereen, tällä kertaa täyteen ahdetussa vaunussa.

-- Pelko tyrmistytti hänet, vastasi laama lempeän ivallisella
äänenpainolla. -- Hän näki maratin muuttuvan saddhuksi aivan
silmänräpäyksessä, suojaksi pahaa vastaan. Se hämmästytti häntä. Sitten
hän näki saddhun joutuvan aivan suoraan poliisin kynsiin -- ja juuri
sinun taitosi seurauksesta. Silloinpa hän otti poikansa ja pakeni,
sillä hänen mielestään sinä muutit rauhallisen kauppiaan hävyttömäksi
lurjukseksi, joka riiteli sahibin kanssa, ja hän pelkäsi samanlaista
kohtaloa. Missä saddhu on?

-- Poliisien seurassa, vastasi Kim. -- Mutta pelastinhan minä kamboon
lapsen.

Laama otti nuuskaa hajamielisenä.

-- Ah, _chelani_! Katsos, kuinka olet saanut rangaistuksen! Sinä
paransit lapsen vain saadaksesi ansiota. Mutta sinä loihdit
maratin ylpein elein, pidin sinua silmällä, -- katselit sivullesi
hämmentääksesi vanhan miehen ja tuhman talonpojan. Siitäpä epäluulo ja
onnettomuus.

Kim hillitsi itsensä ikäisekseen erinomaisen kylmäverisenä. Ei hän,
enempää kuin kukaan muukaan nuorukainen, tyytynyt nöyrtymään ja
sietämään väärää arvostelua, mutta hän huomasi olevansa vaikeassa
asemassa. Juna vyöryi Delhin asemalta pimeään yöhön.

-- Se on totta, mutisi hän. -- Jos olen loukannut sinua, olen tehnyt
väärin.

-- Olet tehnyt enemmänkin, _chela_. Sinä olet päästänyt valloilleen
teon, ja niinkuin lammikkoon heitetty kivi levittää renkaita ympärinsä,
niin et sinäkään voi arvostella seurausten laajuutta.

Tämä kykenemättömyys näkemään tulevaisuuteen oli hyvä sekä Kimin
turhamielisyydelle että laaman mielenrauhalle, kun ajattelemme, että
samassa silmänräpäyksessä Simlaan saapui sähkeilmoitus, että E 23 oli
saapunut Delhiin ja mikä vielä tärkeämpää, tieto minne oli joutunut
kirje, jonka sieppaaminen oli annettu hänen tehtäväkseen.

Sillä välin oli muuan liian innokas poliisimies vanginnut eräässä
kaukaisessa etelän kaupungissa tehdystä murhasta syytettynä hirmuisesti
suuttuneen ajmirilaisen puuvillakauppiaan, joka koetti selittää
asioitaan herra Stricklandille Delhin asemalla, sillä aikaa kun E
23 riensi sivukatuja Delhin kaupungin sisimpiin osiin. Parin tunnin
kuluttua oli useita sähkeitä saapunut suututtavina eteläisen valtion
ministerille, joissa ilmoitettiin, että hieman rusikoitu maratti oli
hävinnyt jäljettömiin. Ja siihen aikaan, kun hitaasti kulkeva juna
pysähtyi Saharunporeen, oli Kimin liikkeellepaneman kiven viimeinen
vaikutus ehtinyt kaukaisen Roumin moskeijan porteille, häiriten siinä
hurskaan miehen rukouksia.

Laama toimitti rukouksensa laajassa muodossa aseman lähellä
olevassa puistikossa auringon säteitten ja oppilaansa läsnäolon
ilahduttamana. -- Nyt jätämme nuo asiat taaksemme, sanoi hän,
viitaten messinkikoristeiseen veturiin ja kiiltäviin raiteisiin. --
Rautatievaunun tärinä, vaikka se muuten onkin ihmeellinen asia, on
sulattanut luuni vedeksi. Täst'edes saamme hengittää puhdasta ilmaa.

-- Lähtekäämme Kulun naisen asuntoon!

Kim astui iloisesti kantamuksineen. Näin varhain aamulla oli
Saharunporen tie puhdas ja hyvältä tuoksuva. Hän muisteli Xavierissa
vietettyjä aamuja, ja se lisäsi huippuunsa hänen jo ennestään
täydellistä tyytyväisyyttään.

-- Mistä tämä uusi kiire on kotoisin? Viisaat miehet eivät juoksentele
niinkuin kananpoikaset auringonpaisteessa. Me olemme jo matkustaneet
satoja _kosia_, ja tähän asti olen saanut olla tuskin hetkeäkään
kahdenkesken sinun kanssasi. Mitenkä voisin sinua opettaa, kun
väkijoukot alinomaa meitä tuuppivat? Ja kuinka minä voisin alituisen
puheentulvan huuhtomana syventyä mietiskelyyn?

-- Sen naisen kieli ei lyhene vuosienkaan vieriessä, oppilas hymyili.

-- Eikä liioin hänen intonsa taikakeinoihin. Muistan, että kun kerran
puhuin Elämän pyörästä (laama etsi povestaan viimeistä jäljennöstään),
hän uteli vain paholaisista, jotka ahdistavat lapsia. Hän kyllä
saavuttaa ansiota vieraanvaraisuudellaan meitä kohtaan, mutta ei
aivan pian -- joskus myöhemmin -- vähitellen. Nyt kuljemme hiljalleen
tarkastellen tapausten ketjua. Onnistumisemme on varma.

Niin he vaeltelivat hiljalleen laajojen kukkivien hedelmäpuutarhojen
lävitse. Heidän pitkään ja makeasti nukuttuaan tähtien alla seurasi
ihana hidas kulku heräävän kylän läpi. Kim ojensi kerjuumaljan
sanaakaan puhumatta, mutta vastoin Lakia hänen silmänsä vilkuivat
taivaan rannasta toiseen.

Sitten hän palasi kevein askelin pehmeän tomun yli mestarinsa luo, joka
istui mangopuun tai Doonin _siris_-puun ohuemmassa varjossa, ja sitten
he yhdessä söivät ja joivat rauhassa. Puolenpäivän aikaan kuljettuaan
keskustellen jonkin matkaa he nukkuivat, ja kun ilma viileni, heräsivät
he virkistyneinä. Ilta tapasi heidät seikkailemassa uudella seudulla
jossakin kylässä, jonka he aikaa ennen olivat keksineet lakeuden
toisella puolen ja josta he matkan varrella olivat keskustelleet.

Päästyään kylään he kertoivat tarinansa, ja se oli joka ilta uusi,
ainakin mitä Kimiin tulee. Heidät vastaanotti vieraanvaraisen itämaisen
tavan mukaan joko kylän pappi tai vanhin.

Kun varjot lyhenivät ja laama nojautui raskaammin Kimiin, oli aina
Elämän pyörä tarjolla; se levitettiin siistitylle kivelle, ja
oljenkorrella osoittaen sitä selitettiin kierros kierrokselta. Siinä
istuivat jumalat korkeudessaan, ja täällä olivat unelmien unelmat.
Tuossa oli taivaamme ja puolijumalien maailma: ratsumiehiä vuorilla
taistellen. Alempana olivat tuskat petoeläinten muodossa, sieluja
tikapuita ylös tai alaspäin kulkemassa, jonka vuoksi niihin ei
saa kajota. Alempana olivat helvetit, sekä kylmät että kuumat, ja
kidutettujen henkien olinpaikat.

Laama kehotti _chelaansa_ tutkimaan niitä vaivoja, jotka johtuvat
ylensyömisestä: turmeltunut vatsa ja polttavat sisälmykset. Noudattaen
kehotusta oppilas katseli perin innokkaasti päätänsä taivuttaen
ja ruskealla sormellansa seuraten puikkoa, mutta kun he pääsivät
levottomaan, turhamaiseen inhimilliseen maailmaan, joka sijaitsee juuri
helvetin yläpuolella, tuli hän hajamieliseksi. Sillä tien varrella
kieppui tuo pyörä itse todellisena. Siinä syötiin, juotiin, tehtiin
kauppaa ja riideltiin -- ja kaikki oli lämpimän elävää.

Usein laama käytti noita eläviä kuvia tekstinsä aiheena kehottaen
Kimiä, joka oli siihen liiankin valmis, panemaan merkille, kuinka
liha pukeutuu tuhansiin milloin epämieluisiin, milloin miellyttäviin
muotoihin, miten ihmiset kulloinkin niitä arvostelevat, niiden
kuitenkin todellisuudessa ollessa perin mitättömiä. Ja edelleen laama
osoitti, kuinka tietämättömän hengen, jouduttuaan sian, kyyhkysen ja
käärmeen orjuuteen, himoiten betel-pähkinää, uutta härkäparia tai
kuningasten suosiota ja naisten seuraa, on pakko pysyä ruumiiseen
kytkettynä koko matkallansa taivaitten ja manalan läpi ja jälleen
joutua uuteen kiertokulkuun.

Joskus joku ohikulkeva nainen tai köyhä mies, pysähtyen tarkkaamaan
hartausmenoa, sillä muuta se ei ollut, kun leveä keltainen piirros
oli avattuna, heitti siihen kukkia tai kourallisen raakunkuoria.
Tällaisille vaatimattomille ihmisille riitti se, että olivat tavanneet
pyhän miehen, joka saattaisi ehkä muistaa heitä rukouksissaan.

-- Paranna heitä, jos ovat sairaita, sanoi laama, huomatessaan Kimin
toimintahalun heräävän. -- Anna heille lääkettä, jos heillä on kuume,
mutta älä millään muotoa tee taikoja. Muista, miten maratille kävi.

-- Onko kaikki työ siis pahaa? kysyi Kim heittäytyen maahan suuren puun
alle ja syventyen tarkkaamaan pieniä muurahaisia, jotka juoksentelivat
hänen kädellään.

-- Työstä pidättyminen on hyvä ... lukuunottamatta sitä työtä, jolla
saavutetaan korkeampaa ansiota.

-- Tiedon lähteillä meille opetettiin, että toimettomuus on sahibeille
sopimatonta. Ja minä olen sahib.

-- Koko maailman ystävä, sanoi laama, katsoen suoraan Kimiin, --
minä olen vanha mies, ja minua ihastuttaa kaikki näkemäni niinkuin
pientä lasta. Niille, jotka seuraavat Tietä, ei ole erotusta mustan
ja valkoihoisen, ei Intian eikä Bhotijalin välillä. Me olemme kaikki
pelastusta etsiviä sieluja. Kaikesta siitä viisaudesta huolimatta,
jota opit sahibin koulussa, pääset, kun ehdimme virrallemme, vapaaksi
kaikista harhakuvista -- yhdessä minun kanssani. Oi! luitani pakottaa
sen virran kaipuu, niinkuin niitä pakotti junassa, mutta henkeni on
korkeampi ruumistani, ja se odottaa. Etsintäni onnistuu!

-- Olen saanut vastauksen. Saanko tehdä kysymyksen?

Laama nyökäytti kunnianarvoisaa päätänsä.

-- Minä söin sinun leipääsi kolme vuotta, niinkuin tiedät. Pyhä mies,
mistä tuli...?

-- Bhotijalissa on paljon sellaista, mitä ihmiset sanovat rikkaudeksi,
vastasi laama tyynesti. -- Kotiseudullani joudun sen harhaluulon
esineeksi, mitä sanotaan kunnioitukseksi. Minä pyydän, mitä tarvitsen.
Minun ei tarvitse tehdä tiliä. Siitä pitää luostarini huolen. Oi,
ajattelen luostarini mustia korkeita penkkejä ja kaikkia noviiseja!

Ja hän kertoi hiekkaan piirrellen avarassa lumivyöryiltä suojellussa
temppelissä toimitetuista suurista, loistavista jumalanpalveluksista,
henkitansseista ja kulkueista, munkkien ja nunnien sioiksi
muuttumisesta ja pyhistä kaupungeista viidentoistatuhannen jalan
korkeudessa; luostarien keskeisistä juonista ja vehkeilyistä, vuoriston
salaperäisistä äänistä ja merkillisistä heijastuksista vuoriston
lumipinnalla. Hän jutteli myöskin Lhassasta ja dalai-Laamasta, jota hän
oli käynyt katsomassa ja kunnioittamassa.

Jok'ikinen noista pitkistä mielenkiintoisista päivistä kohosi kuin
muuri Kimin ja hänen oman heimonsa ja äidinkielensä välille. Hän
tottui vähitellen taas ajattelemaan ja uneksimaan kansankielellä, ja
vaistomaisesti hän noudatti laaman menettelyä syömisessä, juomisessa ja
muussa senkaltaisessa. Vanhan miehen mieli kääntyi enemmän ja enemmän
omaan luostariin samalla kuin hänen silmänsä suuntautuivat vuoriston
ikilumille päin. Jokensa löytäminen ei häntä enää huolettanut. Tosin
hän silloin tällöin tarkasteli pitkän aikaa jotakin mätästä tai oksaa,
odottaen maan aukeavan ja vuodattavan siunauksensa hänelle, mutta hän
oli tyytyväinen saadessaan olla oppilaansa seurassa ja tuntiessaan
Doonvuoriston lauhkean tuulen hyväilyä.

Se oli toista kuin Ceylonissa tai Buddh-Gayassa tai Bombayssa ja aivan
toista kuin muutamassa pensaita kasvavassa rauniokaupungissa, jollaisia
hän näytti tavanneen pari vuotta sitten.

Hän puheli noista paikoista niinkuin turhamielisyydestä vapautunut
tutkija tai nöyrä etsijä, viisas ja tasamielinen vanhus, jonka tietoja
valistaa täydellinen ymmärrys. Askel askeleelta ja katkonaisesti,
liittäen jokaisen uuden opetuksen johonkin matkalla tavattuun ilmiöön,
hän jutteli kaikista retkistänsä läpi laajan Intian, kunnes Kim, joka
ennen oli jo rakastanut häntä tietämättä syytä siihen, tunsi nyt
rakastavansa häntä ainakin viidenkymmenen hyvän syyn takia.

Näin he yhdessä nauttivat suuresta onnestansa ja välttivät, niinkuin
Laki vaatii, pahoja sanoja ja sopimattomia haluja, eivät syöneet
ylenmäärin, eivät loikoilleet mukavilla vuoteilla eivätkä olleet
puettuina kalliisiin vaatteisiin. Vatsa ilmoitti heille aterian ajan,
ja kansa toi heille ruokaa, niinkuin sananlasku sanoo.

Mutta uutiset kulkevat Intiassa nopeasti, ja ennen pitkää tuli heidän
luoksensa viljavien maiden kautta valkopartainen palvelija, laiha ja
kuiva Urya, tuoden vasullisen kabulilaisia rypäleitä ja kultaisia
appelsiineja ja kutsuen heitä läsnäolollansa kunnioittamaan hänen
emäntäänsä, joka oli huolissaan siitä, että laama oli niin kauan lyönyt
hänet laimin.

-- Nyt muistan, puhui laama aivan kuin tuo ehdotus olisi ollut ihan
odottamaton. -- Hän on hyvä ihminen, mutta kohtuuttoman puhelias.

Kim istui par'aikaa lehmän purtilon laidalla kertoellen juttuja
kyläsepän lapsille.

-- Hän pyytää vain toista poikaa tyttärelleen. En minä ole häntä
unohtanut, sanoi hän. -- Salli hänen saavuttaa ansiota. Ilmoita että
tulemme.

He kulkivat vainioiden poikki yksitoista mailia kahdessa päivässä ja
saivat ylen määrin huomiota osakseen perille päästessään, sillä vanha
nainen piti yllä vieraanvaraisuuden perintätapaa ja pakotti vävynsäkin
sitä noudattamaan, tämä kun oli kokonaan anoppinsa johdettavana ja
säilytti kotirauhan lainaamalla rahoja koronkiskureilta.

Ikä ei ollut heikontanut puheliaan naisen kieltä enempää kuin
muistiakaan, ja hyvin kaihditun yläkerran ikkunan takaa, ainakin
tusinan palvelijan kuullen, tervehti hän Kimiä kohteliaisuuksilla,
jotka olisivat saaneet eurooppalaisen kuulijan epämiellyttävästi
kauhistumaan.

-- Mutta sinä olet yhä edelleen sama julkea kerjäläinen kuin
_paraossakin_, hän huusi. -- En ole sinua unohtanut. Mene peseytymään
ja syömään. Tyttäreni pojan isä on mennyt ulos vähäksi aikaa. Me
naisparat olemme siis aivan mykkiä ja hyödyttömiä.

Aivan kuin puhettansa todistaakseen hän riiteli armottomasti koko
perheväkensä kanssa, kunnes tuotiin ruokaa ja juomaa. Ja illalla,
nuotiosavujen tuoksuessa, hän suvaitsi määrätä kantotuolinsa tuotavaksi
epäsiistille etupihalle savuavien tulisoihtujen valossa, ja hänen
istuessaan siinä sangen hatarain uutimien takana hänen kielensä kävi
kerkeästi.

-- Jos pyhä mies olisi tullut yksinään, olisin hänet toisella tavalla
vastaanottanut, mutta kuka voi tuon lurjuksen seurassa olla tarpeeksi
huolellinen?

-- Maharanee, sanoi Kim, valiten tapansa mukaan ylhäisimmän nimityksen,
-- minunko on syyni, ettei kukaan muu kuin sahib -- poliisi-sahib --
sanonut maharaneeta, jonka kasvoja hän...

-- Ole vaiti! Se tapahtui pyhiinvaellusretkellä. Kun matkustamme --
sinä tunnet sananparren.

-- ... nimittänyt maharaneeta sydänten särkijäksi ja ihastuksen
antajaksi?

-- Muistatko sen! Niin se oli. Se tapahtui kauneuteni kukoistuksen
aikana. -- Nainen naureskeli tyytyväisenä kuin papukaija sokeripalan
ääressä. -- Kerroppa nyt töistäsi ja toimistasi -- sen verran kuin voit
häpäisemättä itseäsi. Te tulette Benaresista? Olisin mennyt sinne näinä
vuosina, mutta tyttäreni -- meillä on vain kaksi poikaa. Se on näiden
alamaitten vaikutusta. Kulussa miehet ovat norsuja, mutta tahtoisin
kysyä pyhältä mieheltä -- väistyhän syrjään sinä kelvoton -- eikö hän
voisi antaa jotakin taikakeinoa perin vaikeata vatsatautia vastaan,
joka mango-hedelmäin aikaan vaivaa tyttäreni vanhinta poikaa. Kaksi
vuotta sitten hän antoi minulle voimakkaan taikalääkkeen.

-- Kuuletko, pyhä mies, sanoi Kim naureskellen, nähdessään laaman
alakuloisen ilmeen.

-- Se on totta. Annoin hänelle kerran lääkkeen vatsapöhöön.

-- Hampaita ... hampaita ... hampaita, tiuskui vanha nainen.

-- Paranna heidät, jos ovat sairaita, muistutteli Kim mielihyvällä, --
mutta älä tee taikoja. Muista miten maratille kävi.

-- Siitä on jo kaksi sadekautta kulunut. Hän väsytti minut
iankaikkisella puhelullaan. -- Laama valitti niinkuin kelvoton tuomari
olisi hänen edessään valittanut. -- Niin sitä sattuu -- pane se
mieleesi, chelani -- että toimettomat naiset saattavat nekin, jotka
haluaisivat seurata Tietä, harhaan astumaan. Hän puheli minulle lapsen
sairauden aikana kolme päivää yhtämittaa.

-- Arree! Ja kellepä muulle olisin puhunut? Pojan äiti ei tiennyt
mitään, ja pojan isä sanoi; "Se tapahtui kylmän aikakauden öinä,
rukoile jumalia", ja sitten hän huolettomana heittäysi nukkumaan ja
kuorsasi.

-- Minä annoin hänelle taikalääkkeen. Mitäpä vanha mies voi muuta tehdä?

-- Toiminnasta pidättäytyminen on hyvin hyvä ... paitsi jos toimii
korkeamman ansion vuoksi.

-- Ah, _chela_, jos luovut minusta, jään aivan yksin.

-- Hän sai sittenkin maitohampaansa helposti, sanoi vanha nainen, --
mutta kaikki papit ovat samanlaisia.

Kim yski ankarasti. Ollen nuori hän ei hyväksynyt naisen lörpöttelevää
tapaa. -- Jos viisasta vaivaa sopimattomaan aikaan, voi siitä koitua
onnettomuutta.

-- Tuolla tallissa on puhuva _mynah_, sanoi nainen kerkeästi, samalla
näpsäyttäen jalokivikoristeista sormeansa, -- joka on oppinut kotipapin
äänen. Saatan ehkä laiminlyödä kunnioituksen osoittamisen vieraitani
kohtaan, mutta jos olisitte nähnyt _hänen_ lyövän nyrkeillään
vatsaansa, joka oli kuin keskenkasvuinen kurpitsa, ja huutavan: "Tässä
on kipu", olisitte antaneet minulle anteeksi. Olen melkein päättänyt
ottaa _hakimin_ lääkettä. Hän myy sitä huokealla ja siitä kaupasta hän
lihoo kuin Shivan oma härkä. H ä n ei kieltäydy antamasta lääkkeitä,
mutta epäilin antaa niitä lapselle hänen lääkepullojensa onnettomuutta
tuottavan värin vuoksi.

Laama oli tuon pitkän yksinpuhelun suojassa hävinnyt pimeyteen, hänelle
varustettua huonetta kohti.

-- Sinä olet varmasti suututtanut hänet, sanoi Kim.

-- Enpä suinkaan. Hän on väsynyt, ja unohdin sen, sillä olen isoäiti.
(Vain isoäitien pitäisi saada hoitaa lapsia. Äidit kykenevät vain
synnyttämään niitä.) Kun laama huomenna näkee tyttäreni pojan ja kuinka
isoksi hän on kasvanut, kirjoittaa hän taikalääkkeen. Silloin hän
myöskin voi arvostella uuden _hakimin_ rohtoja.

-- Kuka on tuo _hakim_, maharanee?

-- Vaeltaja niinkuin sinäkin, mutta hän on hyvin ymmärtäväinen
bengalilainen Daccasta, mestari lääkkeiden tuntijaksi. Hän paransi
minut vaikeasta vatsakivusta syömisen jälkeen, antamalla pienen
lääkemarjan, joka vaikutti kuin irti päästetty paholainen. Hän
matkustelee ja myy kallisarvoisia lääkkeitä. Hänellä on myöskin
englannin kielellä painetuita papereita, joista nähdään, mitä hän
on tehnyt heikkoselkäisille miehille ja vähäverisille naisille. Hän
on ollut täällä neljä päivää, mutta kuultuaan, että olitte tulossa
_(hakimit_ ja papit ovat kuin käärme ja tiikeri kaikkialla maailmassa)
hän on luullakseni vetäytynyt syrjään.

Naisen vähän hengähtäessä tuon sanatulvan perästä mutisi vanha
suorapuheinen palvelija istuen tulisoihduista loitompana: -- Tämä talo
on kuin lantakasa, tänne kokoontuvat kaikki puoskarit ja papit. Älkää
antako pojan syödä mangoa. -- Mutta kukapa voi puhua järkeä isoäidille?
Sitten korostaen ääntään sanoi hän kunnioittavasti: -- Sahiba, _hakim_
lepää ateriansa perästä. Hän on huoneessaan kyyhkyslakan takana.

Kim oli jännittynyt niinkuin kettua odottava luolakoira. Olisi hyvin
huvittavaa nolata ja väitellä Kalkuttassa opin saaneen bengalilaisen
kanssa. Ei ollut sopivaa, että laama enempää kuin hän itsekään joutuisi
syrjään sellaisen tieltä. Hän hyvin tunsi omituiset englanninkieliset
ilmoitukset hindulaisten sanomalehtien takasivuilla. Xavierin pojat
joskus ostivat niitä salaa nauraakseen niille tovereittensa kanssa,
sillä kiitollisten potilaitten kieli heidän kuvaillessaan tautejaan oli
hyvin yksinkertaista ja kuvaavaa. Urya, joka näki mielellänsä loisen
karkottavan toisen, lähti pois kyyhkyslakkaa kohti.

-- Kyllä tunnen, sanoi Kim paraiksi hilliten pilkkansa. -- Heidän
lääkkeensä ovat pelkkää värjättyä vettä, johon liittyy suurta
hävyttömyyttä. Ja heidän uhrejansa ovat rappiolle joutuneet kuninkaat
ja ylen määrin lihavat bengalilaiset. Ja suurimman voittonsa he saavat
lapsista, jotka -- eivät olet syntyneet.

Vanha nainen nauroi käheästi. -- Älä ole kateellinen. Ovatko
taikakeinot mielestäsi parempia, vai? Enhän minä ole sitä kieltänyt.
Pidä huolta, että pyhä mies kirjoittaa minulle hyvän amuletin
huomiseksi.

-- Vain tietämättömät kieltävät, kuului käheä ääni pimeydestä, ja joku
olento asettui istumaan vähän loitommaksi. -- Vain tietämättömät voivat
kieltää taikakeinojen arvon. Ja vain tietämättömät kieltävät lääkkeiden
arvon.

-- Muuan rotta löysi palan inkivääriä. "Avaanpa maustekaupan", se
sanoi, -- tokaisi Kim.

Väittely syntyi oitis, ja he saattoivat kuulla vanhan naisen
jännittyneenä valmistautuvan huvitukseen.

-- Papin poika tuntee hoitajansa ja kolmen jumalan nimet. Hän sanoo:
"Kuule minua tai kiroan sinut kolmen miljoonan suuren jumalan nimeen."

Olihan tuolla näkymättömällä tulokkaalla nuoli tai pari varalla
viinessään. Hän jatkoi: -- Minä olen vain aakkosten opettaja, minä olen
oppinut kaiken sahibin viisauden.

-- Sahibit eivät milloinkaan vanhene. He tanssivat ja leikkivät
niinkuin lapset vielä isoisinä ollessaan. Ne ovat lujaa sukua, piipitti
nainen kantotuolissaan.

-- Minulla on myöskin lääkkeitä, jotka taltuttavat kiivaita ja vihaisia
ihmisiä. _Sinaa_, joka on valmistettu silloin, kun kuu on soveliaassa
kohdassa taivaalla; ja keltaista maaväriä, _arplania_, Kiinasta, joka
nuorentaa miehen, niin että hänen perheensä hämmästyy; Kashmirin
sahramia ja Tabulin parasta saleppia. Monet ihmiset ovat kuolleet
ennenkuin...

-- Sen kyllä uskon, sanoi Kim.

-- ... oppivat tuntemaan lääkkeeni. Minä en anna sairailleni vain
mustetta, jolla taika on kirjoitettu, vaan kuumia tepsiviä lääkkeitä,
jotka laskeutuvat alas ja kukistavat taudin.

-- Niin ne juuri tekevät, huokasi vanha nainen.

Pimeästä kuuluva ääni rupesi laveasti kertomaan onnettomuuksista ja
vararikoista, joihin liittyi aika joukko anomuksia hallitukselle.
-- Jollei kohtaloni olisi toisin johtanut, olisin nyt hallituksen
palveluksessa. Minulla on Kalkuttan suuressa koulussa saavutettu
oppiarvo ... ja sinnehän ehkä tämänkin talon poika pannaan oppimaan.

-- Sinne hänet pannaan. Jos naapurin poika muutamassa vuodessa
saavuttaa ensimmäisen oppiarvon, niin totta kai meidän lapset, jotka
ovat niin teräväpäisiä, ansaitsevat palkintoja Kalkuttan koulussa.

-- En milloinkaan ole nähnyt sellaista lasta, sanoi ääni. -- Se on
syntynyt onnellisella hetkellä, ja jollei vatsatauti, joka voisi
muuttua mustaksi koleraksi, vie häntä kuin kyyhkystä, saavuttaa hän
pitkän iän ja on kerrassaan kadehdittava.

-- _Hai mai_! sanoi vanha nainen. -- Ei ole hyvä ylistää lapsia, muuten
kyllä kuuntelisin tätä puhetta. Mutta talon pihapuoli on suojaton,
ja tällaisenakin suloisena iltana ihmiset pitävät itseään miehinä ja
naisina. Lapsen isäkin on poissa, ja minun täytyy olla vielä vanhoilla
päivilläni _chowkedarina_ (vartijana). Siirtäkää pois kantotuoli.
Väitelkööt _hakim_ ja nuori pappi lääkkeistä ja taikakeinoista, miten
haluavat. Tuokaa tupakkaa vieraille, kelvottomat orjat, ja sitten
lähden katsastukselle.

Kantotuoli siirtyi pois heiluvien tulisoihtujen ja koirajoukon
seuraamana. Kaksikymmentä lähikylää tunsi tarkoin sahiban ...
virheineen, lörpöttelevine kielineen, samoin kuin hänen suuren
armeliaisuutensakin. Kaksikymmentä kylää petkutti häntä ikivanhan
tavan mukaan, mutta kukaan ei olisi tahtonut varastaa tai ryöstää
hänen alueeltaan mistään taivaan lahjasta. Siitä huolimatta hän piti
suurta melua pintapuolisista tarkastuksistaan, joista hälinä kuului
puoliväliin Mussoorieta.

Kimin ankara ilme hälveni niin kuin ennustajan kohdatessaan toverin.
_Hakim_ työnsi yhä istuallaan vesipiippunsa hänelle ystävällisellä
jalan liikkeellä, ja Kim tuprutti hyvää tupakkaa. Ympärillä olevat
odottivat vakavaa ammatillista väittelyä ja ehkäpä vähän ilmaista
lääkärinapuakin.

-- Tietämättömien kuullen lääketieteestä keskusteleminen on samaa kuin
papukaijan opettaminen laulamaan, sanoi _hakim_.

-- Oikea kohteliaisuus, vastasi Kim, -- on sangen usein
huomaamattomuutta.

Tämäntapaiset lauseet olivat tietysti aiotut vaikuttamaan kuulijoihin.

-- Kuulkaas. Minulla on ajos sääressäni, huusi muuan keittiöpoika. --
Katsokaahan sitä!

-- Mene tiehesi, huusi _hakim. --_ Näinkö tässä talossa kohdellaan
kunnioitettuja vieraita? Niinhän te kokoonnutte kuin puhvelihärät.

-- Jos vain sahiba tietäisi..., sanoi Kim.

-- _Ai, ai!_ Tulkaa pois. He palvelevat vain emäntäämme. Kun nuoren
shaitanin vatsatauti on parannettu, ehkäpä meidänkin raukkojen
sallitaan...

-- Emäntäsi elätti vaimosi silloin kun olit vankilassa, lyötyäsi
rahanlainaajan pään puhki. Kuka uskaltaa puhua pahaa hänestä! -- Vanha
palvelija kierteli hurjasti valkeita viiksiään kuun valossa. -- Minä
olen vastuussa tämän talon kunniasta. Menkää, sanoi hän, työntäen
käskyläisiään edellä.

Silloin sanoi _hakim_ niin että huulet tuskin liikkuivat puhuessa: --
Mitenkä voitte, herra O'Hara? Olen iloinen saadessani taas tavata teitä.

Kimin käsi puristautui piipunvarren ympärille. Jossakin avoimella
tiellä ollessaan hän ei ehkä olisi hämmästynyt, mutta tässä hiljaisessa
suvannossa hän ei ollut odottanut tapaavansa Hurree babua. Sekin
suututti häntä, että oli antanut pettää itsensä.

-- Hah haa, hah haa. Minähän sanoin sinulle Lucknowissa ...
_resurgam_ ... että nousen ylös uudessa muodossa etkä sinä tunne minua.
Kuinka paljosta löimmekään vetoa?

Hän pureskeli rauhallisesti kardemummansiemeniä, mutta hengitti
rauhattomasti.

-- Mutta miksi olet tullut tänne, babuji?

-- Kas, siinä pulma, niinkuin Shakespeare olisi sanonut. Tulin
onnittelemaan sinua erinomaisesta teostasi Delhissä. Sanon sinulle,
että olemme suorastaan ylpeitä sinusta. Se oli erinomaisen sukkelasti
ja taitavasti tehty. Yhteinen ystävämme on minun vanha ystäväni. Hän
on ollut monessa ahdingossa ja joutuu vielä moneen sellaiseen. Hän
kertoi minulle asian. Ja minä kerroin sen herra Lurganille. Hän oli
tyytyväinen siitä, että alotit työsi niin taitavasti. Koko osastomme on
hyvillään.

Ensimmäisen kerran elämässään Kim värähti ylevästä
virkakuntaylpeydestä. Se voi kuitenkin olla paha loukkauskivi, jota
tuntee sielussaan, kun työtoverit antavat arvoa sille, mitä on tehnyt.
Maailmassa ei ole mitään siihen verrattavaa. Mutta samassa itämaalainen
hänessä ilmaisi, etteivät babut suorita pitkiä matkoja lausuakseen
kohteliaisuuksia.

-- Kerrohan sinäkin juttusi, babu, sanoi hän käskevästi.

-- Oh, se ei ole mitään. Minä olin vain Simlassa, kun saapui sähke,
kertoen mitä yhteinen ystävämme sanoi kätkeneensä, ja vanha
Creighton ... (hän katseli miten Kim arvosteli sellaista rohkeuden
näytettä).

-- Eversti sahib, oikaisi Xavierin koulun oppilas.

-- Tietysti. Hän tapasi minut joutilaana ja määräsi minut Chitoriin
tuomaan sen kirjepahasen. Minä en pidä etelästä: liian pitkä
rautatiematka, mutta saanhan runsaat matkarahat. Hah haa! Takaisin
tullessani tapasin yhteisen ystävämme Delhissä. Hän on siellä rauhassa
juuri nyt ja sanoo saddhupukunsa soveltuvan erinomaisen hyvin. No
niin, siellä kuulin, mitä olit tehnyt, niin hyvin ja nopeasti, vain
hetken äkillisten vaatimusten mukaisesti. Minä kerroin yhteiselle
ystävällemme, että olet mainio mestari, hitto vie! Se oli loistavaa, ja
nyt tulin ilmaisemaan sen.

-- Hm!

Sammakot kurnuttivat ahkerasti ojassa, ja kuu oli vaipumassa
taivaanrannalle. Joku hyväntuulinen palvelija oli mennyt nauttimaan
yön kauneudesta ja päristeli hiljalleen rumpua. Kim lausui seuraavan
lauseensa kansankielellä.

-- Mistä tiesit seurata meitä?

-- Oh, eihän se ollut vaikeata. Sain ystävältämme tietää, että lähditte
Saharunporeen, ja siitä syystä tulin tänne. Punaiset laamat eivät ole
näkymättömiä henkilöitä. Ostin itselleni lääkelaatikon, enkä suinkaan
ole huono lääkäri. Menin Akrolaan kahluupaikan kautta, sain kuulla
teistä, juttelin siellä, juttelin täällä. Kaikki rahvas tiesi, mitä
te puuhailitte. Sain tietää, milloin vieraanvarainen vanha nainen
oli lähettänyt _doolinsa_. Heillä on paljon muistelmia vanhan laaman
käynneistä täällä. Sitten tiesin, etteivät vanhat naiset voi pysyä
lääkkeistä erillään. Niinpä siis olen tohtori ja ... kuulithan puheeni.
_Minusta_ on tämä aika hyvää. Usko minua, herra O'Hara, näillä seuduin
tuntee kaikki rahvas laaman ja sinut. Ethän ole pahoillasi että tulin?

-- Babuji, sanoi Kim, katsahtaen hänen leveään irvistävään naamaansa,
-- minä olen sahib!

-- Rakas herra O'Hara...

-- Ja toivon saavani olla mukana suuressa pelissä.

-- Sinä olet nyt minun käskettävänäni virassa.

-- Mistä syystä sitten puhut niinkuin puussa istuva apina? Eihän
kannata tulla Simlasta tänne valepuvussa makeita sanoja latelemaan.
Enhän minä ole lapsi. Puhu hindun kieltä ja sano suoraan asiasi. Sinä
et puhu yhtäkään sanaa kymmenestä totta. Miksi tulit tänne? Anna suora
vastaus.

-- Sepä se juuri on niin harmillista, kun on tekemisissä eurooppalaisen
kanssa, herra O'Hara. _Sinullahan_ pitäisi olla parempi selko näistä
asioista.

-- Mutta minä haluan tietää, sanoi Kim nauraen. -- Jos se koskee
peliä, niin voinenhan auttaa. Kuinka minä voisin toimia, kun sinä vain
lörpöttelet!

Hurree babu tarttui piipun varteen ja imi, kunnes se taas solisi.

-- No, minä puhun nyt kansankielellä. Siirryhän lähemmäksi, herra
O'Hara, se koskee erään valkoisen oriin sukutaulua.

-- Yhäkö vielä? Sehän tuli valmiiksi jo aikoja sitten.

-- Sittenkun jok'ainoa on kuollut, on suuri pelikin loppunut. Mutta
ei ennemmin. Kuuntelehan loppuun asti. Oli viisi kuningasta, jotka
valmistivat äkillistä hyökkäystä kolme vuotta sitten, jolloin Mahbub
Ali antoi sinulle oriin sukutaulun. Saatuaan tuon tiedon ja ennenkuin
he ehtivät valmistua hyökkäsi armeijamme heidän kimppuunsa.

-- Niinpä kyllä, kahdeksantuhatta miestä ja kanuunoita. Minä muistan
sen yön.

-- Mutta sotaa ei käyty loppuun. Se on hallituksen tapa. Joukot
kutsuttiin takaisin, koska hallitus uskoi, että nuo viisi kuningasta
olivat masennetut. Eipä ole helppoa ylläpitää joukkoja korkeissa
vuorisolissa. Hilas ja Bunar -- pari rajahia tykkeineen -- ottivat
määrätystä palkkiosta suojellakseen vuorisolia kaikkia pohjoisesta
tulevia hyökkäyksiä vastaan. He vakuuttivat ystävyyttään ja pelkoaankin.

Babu naureskeli ja jatkoi englanninkielellä: -- Ymmärräthän, että tämä
on vain yksityistä valaistusta, tämä poliittisen aseman selvittäminen.
Virallisesti en saa mitenkään arvostella esimiesten toimia. No, nyt
jatkan! Tämä miellytti hallitusta, joka tahtoi välttää kuluja, ja
tehtiin sopimus, että niin ja niin monesta rupeesta kuussa Hilas ja
Bunar suojelevat vuorisolia, kun hallituksen joukot ovat poistetut.
Siihen aikaan, sen jälkeen kun me tapasimme toisemme, pääsin minä,
oltuani teekauppiaana Lehissä, armeijan tiliosastoon. Kun joukot
vietiin pois, jäin vuoristoon suorittamaan palkkoja työmiehille, jotka
rakensivat uusia teitä kukkuloilla. Tämä työ oli hallituksen ja noiden
kahden rajahin välisen sopimuksen osa.

-- Vai niin. Entä sitten?

-- Siellä oli hirmuisen kylmä, siellä ylhäällä syksyn tullen, sanoi
Hurree babu tuttavallisesti. -- Pelkäsin että nuo Bunarin miehet
leikkaisivat kaulani joka yö rahakirstun takia. Sepoy-vartijani
nauroivat minulle. Mutta minä olen niin arkaluontoinen. Olkoon se
sinään... Minä lähetin monta kertaa ilmoituksen, että nuo kaksi
kuningasta olivat myyneet itsensä vihollisille, ja Mahbub Ali, joka
oleskeli vieläkin pohjoisemmassa, vahvisti useita kertoja tiedonantoni.
Mutta mitään ei tehty. Minä vain palellutin jalkani, niin että yksi
varvas leikattiin. Ilmoitin, että ne tiet, joiden rakentajille maksoin
palkan, tehtiin vieraita ja vihollisia varten.

-- Ketä varten?

-- Venäläisiä varten. Siitä työmiehet avoimesti leikkiä laskivat.
Sitten minut kutsuttiin etelään suullisesti kertomaan mitä tiesin.
Mahbub tuli myöskin. Ja katso, mitä tapahtui. Vuorisolien kautta tuli
tänä vuonna, lumen sulattua (hän värisi vieläkin) kaksi muukalaista,
muka ampumaan vuorivuohia. Heillä oli pyssyt, mutta samalla oli
ketjuja, mittauskojeita ja kompassit.

-- Ohoh! Nytpä alan ymmärtää.

-- Hilas ja Bunar ottivat heidät hyvin vastaan. He antoivat suuria
lupauksia ja puhuivat kuin anteliaan keisarin lähettiläät konsanaan.
He kulkivat ristiin rastiin laaksoissa sanoen: "Tähän voi rakentaa
varustuksen, tuonne voi asettaa linnakkeen." Tässä voi puolustaa tietä
kokonaista armeijaa vastaan ... juuri sitä tietä, jonka rakentamisesta
kuukausittain suoritin maksun. Hallitus tiesi tämän, mutta ei tehnyt
mitään. Kolme muuta kuningasta, joille ei ollut maksettu mitään solien
vartioimisesta, lähettivät lähettilään hallitukselle ilmoittamaan
Bunarin ja Hilasin petollisuudesta. Sitten kun kaikki paha oli
tehty, näetkös, kun ne kaksi muukalaista olivat saaneet kaikki viisi
kuningasta uskomaan, että suuri armeija hyökkää vuorisolien kautta
huomispäivänä taikka sitä seuraavana -- vuoristolaiset ovat kaikki
hupakolta -- silloin tulee minulle, Hurree babulle, määräys: "Mene
pohjoiseen ja ota selvää, mitä vieraat tekevät." Minä vastasin
Creighton sahibille: "Eihän tämä ole mikään lakiasia, jota varten
minun tulisi mennä todistuksia keräilemään." Hurree käänsi taas
puheensa englanniksi. "Miksette anna puolivirallista määräystä jollekin
rohkealle miehelle mennä esimerkiksi myrkyttämään heidät? Tämä on jos
suotte huomautuksen anteeksi, hyvin valitettavaa huolimattomuutta
teidän puoleltanne." Ja eversti Creighton nauroi minulle. Sehän on
teidän typerää englantilaista ylpeyttänne. Luulette, ettei kukaan
uskalla vehkeillä teitä vastaan. Sehän on päätöntä.

Kim poltteli hiljalleen, miettien älykkäässä päässään asiaa niin
pitkälle kuin ymmärsi.

-- No, menet siis pitämään silmällä noita muukalaisia?

-- En, menen heitä vastaan. He tulevat Simlaan lähettämään otuksien
päät ja sarvet Kalkuttaan täytettäviksi. Ovat muka vain urheilijoita ja
hallitus on myöntänyt heille erikoisia vapautuksia. Niinhän tietenkin
aina tehdään. Sekin on meidän brittiläistä ylpeyttämme.

-- No miksikä heitä siis pelkäsit?

-- Hitto vieköön, hehän eivät ole tummaihoisia! Minä voin tehdä mitä
hyvänsä tummaihoisille. Mutta nämä ovat venäläisiä ja perin tunnottomia
lurjuksia. Minä, minä en halua tavata heitä todistajitta.

-- Tappaisivatko he sinut?

-- No, sehän ei olisi mitään. Olenhan minä kylliksi filosofi,
luullakseni, uhmaillakseni sellaista pikkuasiaa kuin kuolemaa, joka on
kunkin kohtalo ... mutta ... mutta he voisivat pieksää minua.

-- No miksi?

Hurree Babu näpsäytti kärsimättömänä sormiaan. -- Minä _tietenkin_
koetan tunkeutua heidän leiriinsä esimerkiksi tulkkina, heikkomielisenä
tai kerjäläisenä ja niin poispäin. Ja silloin minun täytyy koettaa
siepata mitä voin. Eikä se ole vaikeampaa kuin tämä tohtorin
näytteleminen vanhan naisen luona. Mutta se vain -- näetkös, herra
O'Hara -- minä olen onnettomuudekseni aasialainen, ja siitä on paljon
harmia monessa suhteessa. Ja _lisäksi_ olen bengalilainen, pelkuri mies.

-- Jumala loi jänikset ja bengalilaiset. Mitä siis häpeät? sanoi Kim
käyttäen sananpartta.

-- Sehän on luomistyön tulos ehkäpä välttämättömyyden pakosta, mutta
kaikesta huolimatta jää kysymys, mitä siitä on hyötyä. Minä olen
tosiaan aika pelkuri! Muistan kerran kun he aikoivat ottaa henkeni
jossakin Lhassan tiellä (en minä koskaan Lhassaan asti ehtinyt). Minä
istuin ja itkin, herra O'Hara, odottaen kiinalaista kidutusta. En
luule, että nuo kaksi miestä minua kiduttaisivat, mutta haluaisin joka
tapauksessa hankkia eurooppalaista apua tarvittaessa. -- Hän yski ja
sylkäisi kardemumman suustansa. -- Tämä on vain yksityinen ehdotus,
johon voit sanoa: "Ei babu." Jollet ole aivan tärkeissä toimissa tuon
vanhan miehen seurassa, niin voisit ehkä jollakin tavoin vapautua
hänestä; ehkä minä saisin muutetuksi hänen aikeensa. Mielelläni
näkisin, että olisit virkakosketuksessa kanssani, kunnes löydän nuo
urheilevat vakoojat. Minulla on suuret käsitykset sinusta sen jälkeen
kun tapasin ystäväni Delhissä. Ja sitten mainitsen sinun nimesi
virallisessa selostuksessani, kun asia on valmis. Siitä tulee melkoinen
töyhtö hattuusi. Ja siinä syy, miksi tulin.

-- Hm! Juttusi loppuosa saattaa olla totta, mutta miten sen alkupään
lienee?

-- Noistako viidestä kuninkaasta? Kyllä siinä on totta. Paljon enemmän
kuin voit aavistaakaan, sanoi Hurree vakavasti. -- Tuletko siis,
vai?... Minä lähden täältä suoraan Dooniin. Siellä on hyvin reheviä
vainioita ja kukkaisia niittyjä. Sitten lähden Mussooriin, vanhaan
hyvään Mussoorie Pahariin, kuten herrat ja naiset sanovat, ja sieltä
Ramporin kautta Chiniin. Se on ainoa tie, jota myöten he voivat tulla.
En haluaisi odotella kylmässä, mutta siitä huolimatta täytyy. Tahdon
seurata heitä Simlaan. Näetkös, toinen heistä on ranskalainen, ja minä
osaan ranskaa vielä sangen hyvin. Chandernagoressa on senkielisiä
ystäviäni.

-- _Hän_ olisi hyvin iloinen saadessaan nähdä vuoriston jälleen, sanoi
Kim mietiskellen. -- Kaikki hänen puhelunsa näinä kymmenenä päivänä on
enimmiten koskenut sitä. Jos lähtisimme yhdessä...

-- Sekin käy laatuun. Me voimme olla aivan tuntemattomia matkalla, jos
laama pitää sitä parempana. Minä menen neljä tai viisi mailia edellä,
hiljalleen, Hurreella ei ole mitään kiirettä, ja te tulette jäljessä.
Meillä on runsaasti aikaa. Nuo miehet vehkeilevät, tarkastelevat ja
tekevät tietenkin karttoja. Minä lähden huomenna, ja te voitte lähteä
seuraavana aamuna, jos tahdotte. Saatte ajatella asiaa aamuun saakka,
vaikka nythän on melkein aamu.

Hän haukotteli mahtavasti ja lähti kompuroimaan makuupaikallensa. Mutta
Kim nukkui vähän, ja hänen ajatuksensa liikkuivat tähän tapaan, koko
ajan hindukielellä:

-- Syystäpä kyllä on peliä sanottu suureksi. Olin neljä päivää
keittiöpoikana Quettassa ja palvelin sen miehen vaimoa, jonka kirjan
sitten varastin. Ja sekin kuului suureen peliin! Etelästä, Jumala
tietää kuinka kaukaa, tuli maratti, pelaten suurta peliä henkensä
kaupalla. Nyt minun on mentävä samoilla asioilla kauas pohjoiseen
pelaten suurta peliä. Sehän sujuu kuin sukkula koko Intian läpi, ja
minun osani ja huvitukseni (hän hymyili pimeässä) on kaikki laaman
ansiota. Onhan siinä tosin Mahbub Alin ja Creighton sahibinkin ansiota,
mutta etupäässä kuitenkin pyhän miehen. Hän on oikeassa. Tämä on
suuri ja ihmeellinen maailma, ja minä olen Kim ... Kim ... Kim ...
yksinäni ... ihan yksin kaiken sen keskellä. Mutta minä haluan nähdä
noita muukalaisia mittauskojeineen ja ketjuineen...

-- Mikä oli tulos eilisillan väittelystä? kysyi laama aamurukouksensa
perästä.

-- Tapasin vaeltavan lääkkeiden myyjän, sahiban seuralaisen. Hänet
sain lähtemään sekä pyynnöillä että järkisyillä ja näytin toteen, että
meidän taikakeinomme ovat arvokkaampia kuin hänen pelkät värjätyt
vesilääkkeensä.

-- Voi, minun taikakeinoni! Vieläkö tuo hurskas nainen vaatii uutta?

-- Hyvin hartaasti.

-- Sellainen täytyy sitten kirjoittaa, muuten hän särkee korvani
valituksillaan. Laama etsi kynäkotelonsa.

-- Täällä tasangolla, sanoi Kim, -- on aina liian paljon ihmisiä.
Siellä vuoristossa on luullakseni vähemmän.

-- Oi sitä vuoristoa ja vuoriston lunta! -- Laama repäisi pienen
paperiliuskan, joka sopi panna amulettiin. -- Mutta mitä sinä tiedät
vuoristosta?

-- Sehän on sangen lähellä. -- Kim avasi oven ja katseli Himalajan
pitkää sulavapiirteistä selännettä, jota aamuaurinko kultasi. -- Paitsi
sahibin puvussa en ole jalallanikaan astunut sinne.

Laama haisteli tuulta mietteissään.

-- Jos lähdemme pohjoiseen päin, Kim asetti näin kysymyksensä
nousevalle auringolle, -- eikö keskipäivän kuumuutta voisi välttää
kulkemalla ainakin alemmilla kukkuloilla?... Onko taika valmis, pyhä
mies?

-- Olen kirjoittanut seitsemän tuhman paholaisen nimeä, joista yksikään
ei ole edes tomuhiukkasen arvoinen. Siten hullut naiset viettelevät
meitä Tieltä!

Hurree babu tuli esiin kyyhkyslakan takaa, puhdistaen hampaitansa
erityisen huomattavilla eleillä. Seistessään siinä lihavana,
suurivatsaisena, paksuniskaisena ja puhuen syvällä äänellä hän ei
tosiaankaan näyttänyt "pelkurilta". Kim viittasi melkein huomaamatta,
että asiat kävivät hyvään suuntaan. Ja suoritettuaan siistimisensä
tuli Hurree babu mairittelevalla kielellä osoittamaan kunnioitustaan
laamalle.

He aterioivat tietenkin erikseen, ja sen jälkeen vanha nainen, enemmän
tai vähemmän pysytellen ikkunan uutimen takana, huomautti jälleen
tuosta tärkeästä pienen pojan vatsataudista, joka oli aiheutunut
raa'asta mangosta. Laaman tiedot lääketieteessä olivat pääasiassa
sympateettista laatua. Hän uskoi, että mustan hevosen lanta tulikivellä
sekoitettuna ja käärmeen nahassa säilytettynä oli hyvä lääke koleraa
vastaan, mutta siinäkin innostutti häntä enemmän vertauskuva kuin tiede.

Hurree babu kannatti näitä mielipiteitä ihastuttavalla
kohteliaisuudella, niin että laama nimitti häntä sivistyneeksi
lääkäriksi. Hurree babu vastasi olevansa vain kokematon alottelija
salatieteitten alalla, mutta ainakin hän tiesi, ja kiitti jumalia
siitä, milloin hän oli mestarin läheisyydessä. Hänkin oli saanut
käydä sahibien koulua, joissa eivät tule kysymykseen kustannukset,
vieläpä Kalkuttan ylhäisissä saleissa. Hän oli kuitenkin ensimmäinen
myöntämään, että maallisen viisauden yläpuolella oli suurempi viisaus
-- ylevä ja itsenäinen mietiskelyn taito.

Kim katsoi häntä kadehtien. Hurree babu, rasvainen, töykeä ja
hermostunut, oli hävinnyt; poissa oli eilisillan rohdoskauppias.
Sensijaan oli tässä sivistynyt, kohtelias, huomaavainen, kokenut ja
oppinut mies, joka ammensi viisautta laaman huulilta.

Vanha nainen uskoi Kimille, että nämä oppineet puheet olivat hänelle
käsittämättömiä. Hän halusi sellaisia taikakirjoituksia, joissa oli
paljon mustetta, jonka voi liottaa veteen ja niellä ja siten päästä
taudista. Mitäpä muuten jumalista olisi hyötyä? Hän piti naisista
ja miehistä ja hän puhui heistä, pikku kuninkaistakin, joita oli
ennen kohdannut, omasta nuoruudestaan ja kauneudestaan, pantterien
hävityksistä ja aasialaisen rakkauden omituisuuksista, veronkannosta,
vuokrankiskonnasta, hautajaisista, vävystänsä, viittauksilla, joita
oli helppo seurata ... lapsenhoidosta ja nykyisestä häveliäisyyden
puutteesta. Ja Kim, jota yhtä paljon huvitti tämän maailman elämä kuin
vanhusta sen jättäminen, istui permannolla jalat pukunsa alla ristissä
ja kuunteli kaikkea, jolla aikaa laama kumosi Hurree babun esittämät
ruumiinparannusteoriat yhden toisensa perästä.

Puolen päivän aikaan babu sitoi selkäänsä messinkihelaisen
lääkearkkunsa, otti kiiltonahkaiset juhlakenkänsä toiseen käteensä,
sinivalkoisen kirjavan päivänvarjonsa toiseen ja lähti matkalle
pohjoiseen päin, Dooniin, jossa hän sanoi eräiden sen paikkakunnan
pikkukuninkaiden häntä odottavan.

-- Me lähdemme sitten, kun ilta käy viileäksi, _chela_, sanoi
laama. -- Tuo tohtori, joka on oppinut sekä lääketieteessä että
käyttäytymistavoissa, vakuuttaa, että ihmiset alempana vuoristossa ovat
hurskaita ja anteliaita sekä hyvin halukkaita saamaan opettajan. Hyvin
lyhyen matkan perästä vakuuttaa _hakim_ meidän tulevan seutuun, jossa
on raitista ilmaa ja havupuiden tuoksua.

-- Menettekö vuoristoon? Ja Kulun tietäkö? Vai kuinka onnelliset!
huudahti vanha nainen. -- Jollen minä olisi niin kiinni tämän talouden
hoidossa, ottaisin kantotuolini... Mutta se olisi häpeämätöntä, ja
minun hyvä maineeni turmeltuisi. Hohoo, kyllähän minä sen tien tunnen
-- tunnen joka askeleen. Siellä tapaatte kaikkialla armeliaita ihmisiä
-- ei kielletä mitään hyvännäköisiltä ihmisiltä. Minä käsken varustaa
teille evästä. Tarvitsetteko palvelijan saattamaan teitä matkalla?
Eikö? No, ainakin annan keittää teille hyvää ruokaa.

-- Kuinka jalo nainen onkaan tämä sahiba, sanoi valkopartainen urya,
kun keittiön puolella nousi aika melu. -- Hän ei milloinkaan ole
unohtanut ystäviään enempää kuin vihamiehiäänkään. Ja kuinka hän
osaakaan keittää ruokaa. -- Hän silitteli ohutta vatsaansa.

Heille pantiin matkaan leipää, makeisia, kylmää lintupaistia ynnä
riisiä ja luumuja, niin että Kim oli kuormitettu kuin muuli.

-- Minä olen vanha ja raihnainen, sanoi vanha nainen. -- Ei kukaan
rakasta minua enää. Eipä edes kunnioitakaan -- mutta harvoja on minun
vertaisiani, kun jumalien avulla käyn keittoastioihini käsiksi. Tulkaa
pian jälleen, te hyvät ihmiset. Sinä pyhä mies ja oppilas, tulkaa
jälleen. Huone on aina valmis. Olette tervetulleet... Naiset seuraavat
sinun _chelaasi_ liian julkisesti. Minä tunnen Kulun naiset. Pidä
varasi, _chela_, ettei hän jätä sinua, kun tuntee vuoristonsa tuoksut
jälleen... _Hai_! Älä kaada riisiastiaa... Jätä siunauksesi meidän
taloomme, pyhä mies, ja anna anteeksi palvelijallesi hänen typeryytensä.

Hän pyyhki punottavia silmiään huntunsa liepeellä ja imeskeli itkuaan.

-- Naiset lörpöttelevät, sanoi laama lopuksi, -- mutta sehän on naisten
heikkous. Minä annoin hänelle taikakalun. Hänkin on Elämän pyörään
kytketty, kokonaan tämän elämän asioihin antautunut, mutta siitä
huolimatta, _chela_, hän on hyvä, ystävällinen ja vieraanvarainen --
koko alttiista sydämestään. Kuka voi kieltää, etteikö sillä saavuttaisi
ansiota?

-- En ainakaan minä, pyhä mies, sanoi Kim, heittäen täyteläisen
evässäkin selkäänsä. -- Olen koettanut mielessäni, silmieni takana,
kuvitella sellaista, joka olisi kokonaan vapaa tuosta pyörästä --
joka ei haluaisi mitään eikä toimisi mitään. Ehkäpä joku nunna olisi
sellainen.

-- Entä sitten, veitikka? Laama oli melkein ääneen nauramaisillaan.

-- En voi kuvitella, minkälainen se olisi.

-- En minäkään. Mutta hänen edessänsä on monta miljoonaa uutta elämää.
Hän saavuttaa ehkä vähän viisautta niiden jokaisen avulla.

-- Mutta tuleeko hän sillä tiellä unohtamaan, miten valmistetaan
sahramilla maustettuja paisteja?

-- Sinä ajattelet arvottomia asioita. Mutta hän on taitava. Minä olen
oikein virkistynyt. Kun saavumme vuoriston juurelle, tulen olemaan
vieläkin väkevämpi. _Hakim_ puhui aivan totta sanoessaan tänä aamuna,
että lumivuorten tuuli puhaltaa pois kaksikymmentä ihmisen vuosista. Me
menemme vuoristoon, korkeille kukkuloille, aina ylemmäksi vuoristoon,
sinne, missä lumipurot kohisevat ja puut suhisevat -- joksikin aikaa.
_Hakim_ sanoi, että voimme palata sieltä milloin hyvänsä tasangolle,
sillä pistäydymme vain noissa mieluisissa paikoissa. _Hakim_ on kovin
oppinut, mutta hän ei ole ylpeä. Puhuin hänen kanssaan, sillä aikaa
kun sinä keskustelit sahiban kanssa, muutamanlaisesta huumaavasta
tunteesta, joka tuntui niskassani iltaisin, ja hän sanoi sen tulevan
liiallisesta kuumuudesta ja että se paranee, kun päästään raittiiseen
ilmaan. Ihmettelin, etten ollut itse ajatellut niin yksinkertaista
lääkettä.

-- Kerroitko hänelle etsinnästäsi? kysyi Kim vähän kateellisesti. Hän
tahtoi itse ohjata laamaa eikä sallia Hurree babun vehkeilevän.

-- Puhuin kyllä. Kerroin hänelle unestani ja siitä, miten saavutin
ansiota toimittamalla sinut saamaan oppia.

-- Ethän sanonut, että minä olin sahib?

-- Mitäpä sitä olisi tarvinnut sanoa? Olen sanonut sinulle monta
kertaa, että me olemme vain kaksi sielua etsimässä pelastusta. Hän
sanoi, ja siinä hän on oikeassa, että pelastuksen virta puhkeaa juuri
niinkuin olen uneksinut -- jalkojeni juuressa, jos tarvitaan. Kun olen
löytänyt Tien, näetkös, joka vapauttaa minut Olevaisuuden pyörästä,
tarvitseeko minun vaivata itseäni etsimällä tietä maailman lakeuksilta
-- jotka ovat vain harhanäkyjä? Sehän olisi järjetöntä. Minulla ovat
uneni, jotka uudistuvat joka yö; minulla on _Jataka_, ja sitten minulla
on sinut, sinä koko maailman ystävä. Sinun horoskoopissasi oli punainen
härkä vihreällä niityllä -- minä en ole unohtanut -- ja se oli tuova
sinulle kunniaa. Ja minähän näin ennustuksen toteutuvan. Minäpä olin
vielä välikappaleenakin. Sinä olet löytävä minulle virtani ja saat olla
siinä välikappaleena puolestasi. Etsintämme onnistuu varmasti.

Hän käänsi norsunluunkeltaiset, vakavat ja rauhalliset kasvonsa
kutsuvaan vuoristoon päin, ja hänen varjonsa lankesi pitkälle hänen
eteensä tielle.



XIII


"Se, joka menee vuoristoon, palaa äitinsä luokse."

He olivat kulkeneet Sewalikharjujen ja troopillisen Doonin kautta,
sivuuttaneet Mussoorien ja suuntasivat matkansa pohjoiseen päin
kapeita vuoristopolkuja pitkin. Päivä päivältä he joutuivat syvemmälle
kukkuloiden väliin, ja päivä päivältä Kim huomasi laaman taas
saavuttavan miehen voimat. Doonin pengermillä hän oli nojautunut
pojan olkapäätä vasten ja halukkaasti levähdellyt pysähdyspaikoilla.
Mussoorien tiellä hän oli rohkaissut itsensä niinkuin metsästäjä,
joka näkee loitompana tutun metsänrinteen. Ja vaikka olisi odottanut
hänen vaipuvan väsymyksestä maahan, kiersi hän vain pitkän kauhtanansa
kiinteämmin ympärilleen, veti rintansa täyteen kirkasta ilmaa ja jatkoi
matkaansa, niinkuin vain vuoristolainen kykenee. Tasangolla syntynyt ja
tasangolla kasvanut Kim hikoili ja huohotti aivan ihmeissään.

-- Tämä on minun maatani, sanoi laama. -- Verrattuna Such-zeniin tämä
on tasaisempaa kuin riisipelto.

Ja vakain, voimakkain askelin hän kiipesi ylöspäin. Mutta vasta
heidän laskeutuessaan jyrkästi alaspäin kolmetuhatta jalkaa kolmessa
tunnissa hän jätti Kimin kauas jälkeensä, sillä pojan selkää pakotti
hänen koettaessaan alamäessä kulkuaan hillitä, ja hänen isovarpaansa
oli heinistä punotun sandaalirihman syövyttämä. Deodarmetsien harvain
varjojen ja tammistojen läpi, moniväristen koivikkojen ja mäntymetsien
kautta, sieltä liukkaille päivänpolttamille ruohikkoisille rinteille ja
taas takaisin metsien siimekseen, kunnes tammi vaihtui bamburuokoihin
ja laakson palmuihin, laama riensi väsymätönnä.

Katsellen hämärissä taakse jättämiään vuorijonoja ja himmeää
kiemurtelevaa tietä, jota myöten he olivat tulleet, suunnitteli laama
vuoristolaisen tavalla, joka on tottunut laajoihin näköaloihin,
uusia uria huomiseksi tai pysähtyen jonkin korkealla olevan aukeaman
reunalla, josta näköala avautui Spitiin ja Kuluun, ojensi kätensä
kaihoisasti näköpiirin lumihuippuja kohti.

Aamun koitteessa rusottivat lumihuiput kirkkaan punaisina tumman
sinen yläpuolella, kun Kedarnath ja Badrinath, vuoriston kuninkaat,
ensimmäisinä loistivat auringon valossa. Kaiken päivää ne paistoivat
kuin sula hopea auringossa, ja illalla pukeutuivat jälleen jalokiviinsä.

Aluksi ne henkäilivät lauhkeita tuulia matkustajien tielle, tuulia,
joita oli hyvä tavata jättiläislohkareiden yli kiipeillessä, mutta
muutaman päivän kuluttua, heidän saavutettuaan yhdeksän- tai
kymmenentuhannen jalan korkeuden, rupesivat tuulet puremaan. Kim
soi mielellään erään vuoristokylän asukkaille tilaisuuden saavuttaa
ansiota lahjoittamalla hänelle karkean sarkanutun. Laama oli hiukan
hämmästynyt siitä, että joku paheksui noita purevia tuulia, jotka
olivat puhaltaneet vuodet hänen hartioiltaan.

-- Nämä ovat vasta matalampia vuoria, _chela_. Ei tämä ole vielä
kylmää, ennenkuin tulemme oikeaan vuoristoon.

-- Ilma ja vesi on hyvää ja ihmiset ovat kyllä hyviä, mutta ruoka on
perin huonoa, valitti Kim. -- Ja me kuljemme kuin olisimme hulluja --
tai englantilaisia. Ja sitten yön aikana paleltaa.

-- Ehkäpä vähäisen, mutta vain sen verran, että vanhat jäseneni
iloitsevat auringonpaisteesta. Emmehän aina saa nauttia pehmeistä
vuoteista ja ylellisestä ruuasta.

-- Voisimmehan ainakin pysyä tiellä.

Kim olisi tasankomaalaisen tavoin mieluummin pysytellyt kovaksi
tallatulla tiellä, joka vajaan kuuden jalan levyisenä kiemurteli
vuoristossa. Mutta laama, ollen tiibettiläinen, ei voinut välttää
kiusausta käyttää oikoteitä pitkin kivisiä rinteitä ja rotkojen
poikki. Hän selitti ontuvalle oppilaalleen, että vuoristolainen tietää
vaistomaisesti vuoristopolun suunnan, ja vaikka alhaalla riippuvat
pilvet saattaisivatkin eksyttää oikotietä hakevan vieraan, eivät ne
vähintäkään häirinneet ymmärtäväistä miestä.

Niinpä, samoiltuaan pitkät ajat seuduissa, joissa
kulkemista sivistyneessä maailmassa pidettäisiin varsin ankarana
vuoristourheiluna, he saattoivat joutua kiipeämään satulamaisen
pääharjun yli, siitä taas väistämään jonkin sortuneen vyörymän ohi ja
sitten metsän läpi neljänkymmenen viiden asteen kulmassa tielle jälleen.
Pitkin matkaa he sivuuttivat vuoristolaiskyliä -- savi- ja multamajoja,
joiden rungossa näkyi hirsiäkin, väliin karkeasti kirveellä veistettyjä.
Ne riippuivat niinkuin pääskyspesät jyrkänteillä, kerääntyneinä pieniksi
ryhmiksi kolmituhatjalkaisen rinteen puoliväliin, puristuen jonkin
kallion kulmaan, joka tarjosi suojaa myrskytuulia vastaan. Toisin
paikoin niitä oli sijoitettu pikku ruohokentille, joista sai vähän
kesälaidunta, mutta jotka talvella saivat olla kymmenen jalkaa lumen
alla.

Näiden majojen asukkaat, keltaiset, rasvaiset, sarkaan puetut
ihmiset lyhyine paljaine säärineen ja eskimolaisia muistuttavine
kasvonpiirteineen pistäysivät hyvin halukkaasti vieraita katsomaan ja
palvelemaan. Tasangoilla olivat ystävälliset ja kohteliaat ihmiset
kohdelleet laamaa niinkuin pyhää miestä ainakin. Mutta vuoristolaiset
palvelivat häntä niinkuin miestä, joka on hyvin läheisessä liitossa
kaikkien paholaisten kanssa. Heidän uskontonsa on melkein kokonaan
alkuperästään kuollutta buddhalaisuutta, pääasiallisesti luonnon
palvelusta, haaveellista niinkuin heidän jylhä maansa, monipiirteistä
kuin heidän kukkuloittensa pengermätkin. Siitä huolimatta he myönsivät
tuolle korkealle hatulle, kilisevälle rukousnauhalle ja kiinalaisille
pyhille kirjoituksille suuren arvovallan ja samalla kunnioittivat
miestäkin.

-- Me näimme sinun tulevan Euan tummilla rinteillä, sanoi muuan betah,
joka antoi heille juustoa, piimää ja kivikovaa leipää illalliseksi.
-- Sitä tietä emme käytä usein, paitsi kun poikivat lehmät eksyvät
kesällä. Siellä puhaltelee kallioiden lomista äkillisiä tuulia, jotka
saattavat heittää miehen kumoon ihan tyynenä päivänä. Mutta mitäpä
sellaiset ihmiset välittäisivät Euan paholaisesta?

Huolimatta siitä, että jokaista jännettä pakotti ja päätä huimasi
syviin laaksoihin katsellessa ja jalat olivat käyneet aroiksi
varpaitten epätoivoisesti ponnistellessa rosoisissa raoissa, saattoi
Kim iloita päivän retkistä, tuntea sellaista iloa, jota Xavierin poika
kokee voitettuaan toverinsa neljännesmailin kilpailussa tasaisella
maalla. Vuoristossa hän hikoili _ghin_ ja sokerin pois jäsenistään, ja
kuiva, raitis ilma, joka jylhissä vuoren solissa ankarasti ravisteli
häntä, vahvisti ja karaisi hänen rintaansa. Ja jyrkänteet kehittivät
uusia lujia lihaksia hänen sääriinsä ja vartaloonsa.

Kulkiessaan he usein keskustelivat Elämän pyörästä ... ja sitäkin
suuremmalla syyllä, koskapa he, kuten laama sanoi, olivat vapautuneet
sen näkyvistä kiusauksista. Lukuunottamatta harmaata kotkaa ja silloin
tällöin loitompana nähtyä karhua, joka kaiveli ja pöllytti maata
rinteillä, tai joskus aamunkoitteessa kohtaamaansa julmaa täplikästä
pantteria, joka söi hiljaisessa laaksossa kaatamaansa vuohta, ja
silloin tällöin värikkäitä lintuja, olivat he yleensä kahdenkesken
tuulien ja tuulessa heiluvien ruohojen joukossa. Naiset nokisissa
majoissa, joiden kattojen yli he kulkivat rinnettä laskeutuessaan,
olivat epämiellyttäviä ja epäsiistejä, monen miehen vaimoja, ja
sairastivat kaulapöhöä. Miehet olivat puunhakkaajia, jolleivät
viljelleet maata, nöyriä ja uskomattoman lapsellisia.

Jottei kuitenkaan soveliasta seuraa puuttuisi, lähetti kohtalo
heille ystävällisen Dacca-lääkärin, jonka he tapasivat tiellä ja
joka maksoi ruuastaan hyvillä pöhölääkkeillä ja neuvoilla kotirauhan
palauttamiseksi. Hän näytti tuntevan nämä vuoret yhtä hyvin kuin
vuoristomurteetkin ja selitti laamalle tarkalleen, minkälaisia seudut
olivat Ladakhiin ja Tiibettiin päin. Hän sanoi heidän voivan palata
tasangolle milloin hyvänsä, vaikka niille, jotka pitävät vuoristosta,
tuo edessäoleva tie saattoi olla huvittava.

Tätä kaikkea ei selitetty yhdellä kertaa, vaan iltahetkinä kivisillä
puintilavoilla, kun potilaitten jo poistuttua lääkäri tupakoi ja laama
otti nuuskaa ja Kim taas tarkasteli ruohokatoilla syöviä pieniä lehmiä
tai haaveili katsellen vuorijonojen välisiin sinisiin laaksoihin. Ja
erikoisia keskusteluja pidettiin metsissä, kun lääkäri etsi parantavia
ruohoja ja Kim, ollen hänkin lääkärin oppilas, seurasi silloin häntä.

-- Näettekös, herra O'Hara, en, hitto vieköön, tiedä mitä tekisin
tavatessani nuo urheilijat. Mutta jos tahdot oleskella minun
päivänvarjoni näkymissä, se kun on erinomainen merkkikohta, tuntuu
minusta paremmalta.

Kim tarkasteli kukkularyteikköä. -- Tämä ei ole minun maatani, _hakim_.
Helpompaa olisi karhun taljasta löytää täi.

-- No, se on taas minun vahvimpia puoliani. Hurreella ei ole mitään
kiirettä. He olivat vast'ikään Lehissä. He olivat ilmoittaneet
tulleensa Kara Korumista sarvineen ja vuotineen ja kaikkine
tavaroineen. Pelkään vain heidän lähettävän kaikki kirjeensä ja muut
vaaralliset todistuskappaleet takaisin Venäjän alueelle. Tietenkin
he kulkevat itään päin niin pitkälle kuin pääsevät -- vaikkapa vain
näyttääkseen, etteivät ole lainkaan olleet läntisissä valtioissa. Sinä
et tunne vuoristoa?

Hän piirteli oksalla maahan. -- Katso! Heidän olisi pitänyt tulla
Srinagarin tai Abbottabadin kautta. Se on heille lyhyt tie pitkin jokea
Bunjin ja Astorin ohi. Mutta he ovat tehneet lännessäpäin joitakin
kepposia. Siispä -- hän piirsi viivan vasemmalta oikeaan -- he kulkevat
itäänpäin Lehiin (ah, siellä on kylmä!) ja sitten alas Indus-jokea
Han-léheen asti (tunnen tien) ja Bushakriin ja Chinilaaksoon. Tämän
olen saanut selville johtopäätöksellä ja tiedustelemalla ihmisiltä,
joita parannan mainiosti. Ystävämme ovat kauan aikaa toimittaneet
tyhjää ja aiheuttaneet sellaisia vaikutelmia, että useat heidät
tuntevat. Saat nähdä, että saavutamme heidät jossakin Chinilaaksossa.
Ole hyvä ja pidä silmällä päivänvarjoa.

He näkivät tuon päivänvarjon nyökkäilevän laaksoissa ja vuorten
rinteillä. Ja aikanaan laama ja Kim, joka kulki kompassin avulla, sen
taasen tapasivat, kun lääkäri iltaisin pysähtyi myymään voiteitansa
ja lääkkeitänsä. -- Me tulimme sieltä ja sieltä. -- Laama viittasi
epämääräisesti taakse, ja päivänvarjo puolestaan myönsi kohteliaasti
heidän kulkeneen hyvin.

He vaelsivat muutaman lumisen vuorisolan kautta kylmässä kuunvalossa,
ja laama pilkkasi lempeästi Kimiä, vaikka itse vajosikin polvia
myöten lumeen, niinkuin baktrialainen kameeli -- sitä lumiseuduilla
kasvanutta, lyhytkarvaista lajia, joka tulee vuoristosta alas Kashmir
Seraihin. Sitten kuljettuaan löysälumisten kenttien yli he häätyivät
myrskyä pakoon muutamaan tiibettiläisten leiriin, jotka kiiruhtivat
alaspäin pienine lampaineen, joista jokainen oli saanut kantamuksekseen
säkillisen boraksia. Ja edelleen he kulkivat ruohorinteiden yli, joilla
vielä oli lumitäpliä, ja metsien läpi toisille nurmikoille.

Koko matkansa aikana he eivät olleet huomanneet Kedarnath- ja
Badrinath-vuorten muuttaneen hahmoa, ja vasta monen päivän
matkan perästä erotti Kim, kiivettyään muutamalle mitättömälle
kymmenentuhannen jalan korkuiselle kummulle, että molempien
jättiläisten olkapäänmutkat tai huiput olivat vähän muuttuneet.

Lopuksi he saapuivat pienoismaailmaan: penikulmien pituiseen laaksoon,
jossa korkeat kummut olivat syntyneet vuoriston rinteiltä vyöryneistä
jätteistä. Siinä ei yhden päivän kävely, siltä heistä tuntui,
kuljettanut heitä pitemmälle kuin unennäkijän askeleet jouduttavat
häntä painajaisen ahdistaessa. He kiersivät tuntikausien vaelluksella
kukkulan, ja katso, se oli vain pieni ulospistävä osa suuresta
kokonaisuudesta! Silmien eteen avautui heidän äsken näkemänsä pieni
peltotilkku nyt suurena ylätasankona, joka ulottui pitkälle laaksoon.
Ja kolme päivää myöhemmin se taas näytti kämmenen levyiseltä laakson
pohjalla.

-- Totisesti, jumalat täällä asuvat, sanoi Kim laakson hiljaisuuden
ja kamalasti leviävien, sateen jälkeen katoavien pilvivarjojen
hämmästyttämänä. -- Tämä paikka ei ole ihmisille sovelias.

-- Kauan, kauan aikaa sitten, sanoi laama melkein itsekseen, --
kysyttiin mestariltamme, onko maailma ikuinen. Tähän ylevä mestari ei
vastannut mitään... Ceylonissa ollessani muuan viisas etsijä vahvisti
sen vanhalla palinkielisellä ennustuksella. Kun tiedämme vapauttamisen
tien, on kysymys hyödytön. Mutta katso ja ymmärrä, mitä harhanäky
merkitsee, _chela_! Nämä ne ovat oikeita vuoria! Ne ovat samankaltaisia
kuin minun vuoreni Such-zenissä. Missään muualla ei sellaisia ole.

Heidän yläpuolellaan, vielä suunnattomasti paljon korkeammalla, kamara
yleni lumipeitteeseen, ja satojen mailien matkalla idästä länteen
kuin viivoittimella vedetyllä lumiharjalla pysähtyi viimeinen koivu
matkallaan ylöspäin. Sen yläpuolella taistelivat kalliot järkäleinä
ja kärkinä nousten, kohottaakseen päänsä valkoisen vaipan läpi. Ja
niidenkin yläpuolella, muuttumattomina maailman alusta alkaen, mutta
muuttuen auringon ja pilvien joka vivahduksessa, lepäsi ikuinen lumi.
He voivat erottaa sen pinnassa täpliä ja railoja, missä myrsky ja
vaeltavat pyörretuulet olivat pyörineet. Heidän alapuolellaan luisui
metsä sinivihreänä monipenikulmaisena vaippana, ja metsän alapuolella
oli kylä pienine vainiopenkereineen ja jyrkkine laitumineen. He
tiesivät, että kylän alapuolella, joskin ukkosmyrskyn peittämänä,
lepäsi kaksitoista tai viisitoista sataa jalkaa alempana kostea laakso,
jonne vuoriston purot keräytyivät.

Tapansa mukaan oli laama kuljettanut Kimiä karjapolkuja ja oikoteitä
myöten, kaukana valtatieltä, jota myöten Hurree babu, tuo "arka
raukka", oli kulkenut kolmea päivää aikaisemmin sellaisessa myrskyssä,
että yhdeksän englantilaista kymmenestä olisi sitä välttänyt. Hurree ei
ollut mikään metsämies, liipaisimen napsahdus saattoi hänet muuttamaan
väriänsä, mutta niinkuin hän itse sanoi, hän oli "hyvä vainuilija",
eikä hän ollut syyttä suotta tutkinut avaraa laaksoa kiikarillaan.
Sitäpaitsi näkyy kulunut valkoinen telttakangas viheriää taustaa vasten
sangen kauas. Hurree babu oli nähnyt kaikki, mitä oli tahtonutkin
nähdä, istuessaan Ziglaurin puintilavalla kahdenkymmenen mailin päässä
linnuntietä ja neljänkymmenen mailin päässä tietä kulkien ... nähnyt
kaksi pientä pistettä, jotka eräänä päivänä olivat juuri lumirajan
alapuolella ja seuraavana päivänä olivat ehkä siirtyneet kuusi tuumaa
vuorenrinnettä alaspäin.

Päästyään kerran käyntiin ja ryhdyttyään työhön kykenivät hänen tukevat
paljaat säärensä tekemään hämmästyttävän pitkiä matkoja. Ja siitäpä
syystä Kim ja laama jäivät kahdenkesken odottamaan myrskyn ohimenemistä
vuotavassa vuorimajassa Ziglaurissa, jolla aikaa rasvainen ja märkä,
mutta aina hymyilevä bengalilainen, puhuen parasta englanninkieltä,
vaikkakin jokapäiväisimmin puhetavoin, teki tuttavuutta parin likomärän
ja leinin vaivaaman muukalaisen kanssa.

Hän oli monia hurjia tuumia hautoen saapunut ukkosen kantapäillä, joka
oli pirstonut petäjän heidän leiriään vastapäätä ja siten saanut pari
tusinaa kantajaa vakuuttuneiksi siitä, ettei päivä ollut sovelias
matkan jatkamiseen, vieläpä saanut heidät heittämään kantamuksensa
maahan ja häviämään tiehensä. He olivat muutaman vuoristorajahin
alamaisia, joka käytti heidän palvelustaan, sellainen on tapa, omaksi
ansiokseen. Heidän mieskohtaisten vaikeuksiensa lisäksi nämä sahibit
olivat jo uhanneet heitä pyssyillänsä. Useimmat heistä tunsivat sekä
pyssyt että sahibit ennestään, sillä olivathan he pohjoisten laaksojen
oppaita ja metsästäjiä, innokkaita pyytämään karhuja ja kauriita, mutta
sillä tavoin heitä ei ollut kohdeltu milloinkaan ennen. Niinpä siis
metsä otti heidät syliinsä, ja huolimatta sadatteluista ja huudoista he
pysyivät poissa.

Babun ei siis tarvinnut olla olevinaan mielipuoli, sillä hän oli
jo miettinyt toisen keinon ollakseen tervetullut. Hän riisui märät
vaatteensa, pani kiiltonahkakengät jalkoihinsa, avasi sinivalkoisen
päivänvarjonsa ja ilmestyi vieraiden eteen -- hiukan horjuen ja sydämen
levottomasti sykkiessä viitan alla -- hänen kuninkaallisen korkeutensa,
Rampurin rajahin asiamiehenä. "Miten voi palvella teitä, herrat?"

Muukalaiset olivat mielissään. Toinen oli silminnähtävästi
ranskalainen, toinen venäläinen, mutta he puhuivat englantia melkein
yhtä hyvin kuin babu. He pyysivät heti häntä ystävällisesti auttamaan.
Heidän alkuasukaspalvelijansa olivat sairastuneet Lehissä. He olivat
rientäneet eteenpäin, kun halusivat viedä metsästyssaaliinsa Simlaan
ennenkuin koi pääsi nahkoja turmelemaan. Heillä oli suosituskirje
(babu kumarsi kunnioittavasti kädet rinnalla) kaikille hallituksen
virkamiehille. Ei, he eivät olleet tavanneet muita metsästysretkikuntia
matkallaan. Ja heillä oli hyvät varastot. He tahtoivat vain päästä
matkaan niin pian kuin suinkin.

Hurreen onnistui tavata piiloutunut vuoristolainen metsässä ja vähän
puheltuaan ja pienen hopearahan annettuaan (eihän valtion palveluksessa
voi olla perin säästäväinen, vaikka tuhlaus pakotti Hurreen sydäntä)
hän sai kaikki yksitoista kantajaa takaisin. Huomasivathan he babun
ainakin pystyvän todistamaan, jos heitä huonosti kohdeltaisiin.

-- Minun kuninkaallinen herrani tulee olemaan hyvin suuttunut, mutta
nämä ihmiset ovat vain rahvasta ja hyvin tietämättömiä. Jos herrat
hyväntahtoisesti unohtaisivat tämän ikävän asian, olisin hyvin
iloinen. Pian sade loppuu ja silloin voimme jatkaa matkaa. Oletteko
metsästäneet? Se on jaloa huvia.

Hän puikahti ketterästi toisen _kiltan_ luota toisen luo ollen
järjestelevinään noita suippopäisiä vasuja. Englantilaiset eivät
tavallisesti ole tuttavallisessa suhteessa alkuasukkaihin, mutta eivät
he sentään löisi ystävällistä babua, joka on sattunut vahingossa
kaatamaan _kiltan_. Mutta toisaalta eivät he tarjoisi ryyppyä
ystävällisellekään babulle, enempää kuin kutsuisivat häntä ruuallekaan.

Nämä muukalaiset tekivät tuon kaiken ja kyselivät ahkerasti ...
etupäässä naisista, joihin kysymyksiin Hurree vastaili kernaasti
ja avomielisesti. He antoivat hänelle lasillisen paloviinan
kaltaista kirkasta juomaa ja sitten hiukan lisää, ja hetken
kuluttua hänen vakavuutensa hävisi kokonaan. Hän tuli sopimattoman
vallankumoukselliseksi ja rupesi puhumaan erittäin halveksivasti
hallituksesta, joka oli pakottanut hänet käymään valkoisten koulua,
mutta ei ollut antanut hänelle valkoisen miehen palkkaa, ja hän
lörpötteli sorrosta ja kärsimästään vääryydestä, kunnes hänen kansansa
surkeus sai hänet itkemään. Sitten hän hoiperteli tiehensä laulaen
bengalilaisia rakkauslauluja ja vaipui maahan märän puunrungon viereen.
Eipä milloinkaan ollut muukalaiselle näytetty surkeampaa esimerkkiä
Englannin vallan vaikutuksesta Intian oloihin.

-- Tuollaisia he kaikki ovat, sanoi toinen urheilijoista
ranskankielellä. -- Kunhan ehdimme varsinaiseen Intiaan, saatte nähdä.
Haluaisin tavata tuota rajahia. Saattaisihan siellä saada tilaisuuden
sanoa hyvän sanan. Mahdollistahan on, että hän on kuullut meistä ja
haluaa osoittaa hyväntahtoisuuttaan.

-- Meillä ei ole aikaa. Meidän täytyy päästä Simlaan niin pian
kuin mahdollista, vastasi toveri. -- Minä olisin toivonut, että
tiedonantomme olisivat jo Hilasista tai ainakin Lehistä päässeet
matkaan.

-- Englantilainen posti on parempi ja varmempi. Muistahan, että meillä
on kaikki edut ja helpotukset. Tämä typeryys on, Herra nähköön, aivan
uskomatonta.

-- Se on ylpeyttä ... ylpeyttä, joka ansaitsee ja saa rangaistuksensa.

-- Niin kyllä! Toista on tässä leikissä kohdata mannermaalaisia
vakoojia. Siinä on vaarojakin, mutta nämä ihmiset -- pyh -- tämä on
liian helppoa. Ylpeyttä ... ylpeyttä vain, ystäväni.

-- Mitähän hiton hyötyä on siitä, että Chandernagore on niin lähellä
Kalkuttaa, tuumi Hurree kuorsaten suu auki märällä sammaleella maaten,
-- jollen voi ymmärtää heidän ranskaansa. He puhuvat niin tavattoman
nopeasti. Parempi olisi ollut katkaista heti heidän petolliset
kurkkunsa.

Kun hän jälleen ilmestyi, oli hänellä kova päänsärky -- ja katuvaisena
vaivasi häntä pelko, että hän juovuksissa on ehkä puhunut liikoja. Hän
rakasti Englannin hallitusta, sehän oli kaiken hyvinvoinnin ja kunnian
lähde, ja hänen rampurilainen isäntänsä oli samaa mieltä.

Siihenpä vieraat rupesivat häntä pilkkaamaan ja muistuttelemaan hänen
äskeisiä puheitaan, kunnes askel askeleelta ivaten, sulavasti nauraen
ja taitavasti kiehtoen saivat babun luopumaan puolustuksestaan ja
pakotetuksi puhumaan -- totuutta. Kun Lurgan sai myöhemmin kuulla
tämän, valitti hän ääneensä, ettei saanut olla noiden tyhmien
tarkkaamattomien kantajien sijassa, jotka pitäen ruohomattoa päänsä
päällä, vesipisaroiden lotistessa heidän askeleittensa jäljissä,
odottivat sään selkenemistä.

Kaikki näiden miesten tuntemat sahibit, karkeasti puetut, mutta aina
iloiset, toivat palatessaan uudelleen entisille metsästysmailleen
mukanansa palveluskuntansa, jotka usein olivat vuoristolaisia. Nämä
sahibit matkustivat ilman seuruetta. Siispä he olivat köyhiä ja
tietämättömiä, sillä ei kukaan järkevä sahid noudattaisi bengalilaisen
neuvoja. Mutta tämä bengalilainen, joka ilmestyi tiesi mistä, oli
antanut kantajille rahaa ja koetteli puhua heidän murrettaan. Kun he
olivat tottuneet huonoon kohteluun omien kansalaistensa puolelta,
epäilivät he tässä olevan jonkin satimen ja olivat valmiina pakenemaan,
jos tilaisuus sattuisi.

Sateen lakattua ja puhtaan maanhajuisen ilman suloisesti tuoksuessa
babu lähti opastamaan heitä vuorten rinteitä alaspäin, astuen kantajien
etupäässä ylpeänä, mutta muukalaisten jäljessä hyvin nöyränä. Hän
ajatteli monia erilaisia asioita. Pieninkin niistä olisi sanomattomasti
kiinnittänyt hänen matkatoverinsa mieltä. Mutta hän oli miellyttävä
opas ja aina valmis huomauttamaan kuninkaallisen herransa alueiden
kauneudesta. Hän kansoitti vuoriston kaikella, mitä heidän mielensä
teki pyydystää: antiloopeilla, vuorivuohilla ja karhuilla. Hän
saattoi keskustella kasvitieteestä ja kansatieteellisistä asioista
asiantuntemuksella, ja hänellä oli ehtymätön varasto kaikenlaisia
paikallisia tarinoita: muistettakoon, että hän oli ollut viisitoista
vuotta valtion palveluksessa.

-- Tuo mies on todella merkillinen, sanoi pitempi vieras. -- Hän on
kuin jokin outo ilmestys.

-- Hän edustaa muutostilassa olevaa Intiaa, Lännen inhottavaa
sekoitusta, vastasi venäläinen. -- Me ymmärrämme, miten on käytävä
asioihin itämaalaisten kanssa.

-- Hän on menettänyt oman maansa eikä ole saanut uutta tilalle. Mutta
hän vihaa tulisesti voittajiaan. Olisitpa kuullut, mitä hän minulle
uskoi eilisiltana.

Juovikkaan päivänvarjostimensa takana Hurree babu koetti jännittää
korviansa ja aivojansa kuunnellakseen nopeasti puhuttua ranskaa ja piti
tarkoin silmällä muuatta _kiltaa_, joka oli täpötäynnä karttoja ja
asiakirjoja. Se oli tavallista suurempi, päällystetty kaksinkertaisella
punaisella öljykankaalla. Hän ei halunnut kaikkia niitä varastaa. Hän
tahtoi vain tietää, mitä niistä oli otettava ja miten tehokkaimmin
voisi sen tehtyään pujahtaa tiehensä. Hän kiitti kaikkia Intian jumalia
ja Herbert Spenceriä, että oli vielä jotakin arvokasta varastettavaksi.

Toisena päivänä tie kohosi jyrkästi ruohikkoiselle rinteelle metsän
yläpuolelle, ja siinä he auringon laskiessa kohtasivat vanhan laaman
istumassa jalat ristissä salaperäisen piirroksen edessä, jota hän
selitti harvinaisen kauniille, vaikka likaiselle nuorukaiselle. Kirjava
päivänvarjo oli ilmestynyt näkyviin puolen päivämatkan päässä, ja
Kim oli ehdottanut, että pysähdyttäisiin, kunnes se saapuisi heidän
luoksensa.

-- Haa! sanoi Hurree babu yhtä kekseliäänä kuin saapasjalkakissa. --
Tässä taitaa olla joku tämän seudun arvokas, pyhä mies. Ehkäpä minun
kuninkaallisen herrani alamaisia.

-- Mitä hän tekee? Jotakin hyvin kummallista.

-- Hän selittelee pyhää kuvaa, kaikki käsin piirrettyä.

Molemmat muukalaiset seisoivat paljastetuin päin ilta-auringon
paisteessa, joka heitti hohdettansa kullanloistoiselle nurmikolle.
Tyytymättömät kantajat olivat iloissaan häiriöstä ja laskivat taakkansa.

-- Katsohan, sanoi ranskalainen. -- Se muistuttaa kuvaa uskonnon
synnystä ... ensimmäinen opettaja ja ensimmäinen oppilas. Onko hän
buddhalainen?

-- Ehkäpä jotakin pilaantunutta lahkoa, vastasi toinen.

-- Täällä vuoristossa ei ole oikeita buddhalaisia. Mutta katsohan hänen
vaatteittensa poimuja ja sitten noita julkeita silmiä. Mistä johtuu,
että tällaisia nähdessään tuntee kuuluvansa perin nuoreen kansaan?
-- Puhuja heilutti sitä sanoessaan kiihkeästi pitkää ruokoa. -- Me
emme ole vielä painaneet leimaamme minnekään, ymmärrätkö, ja se minua
harmittaa. -- Hän oli vihoissaan noille rauhallisille kasvoille ja
laaman koko asennossa ilmenevälle tyyneydelle.

-- Kärsivällisyyttä. Kyllähän me piirrämme merkkimme yhdessä, me ja
teidän nuori kansanne, mutta sillävälin voit piirtää hänen kuvansa.

Babu lähestyi nyt pystypäisenä, mikä ei ollenkaan sopinut hänen nöyrään
puheeseensa eikä salaperäiseen silmäniskuunsa, jonka hän Kimille antoi.

-- Pyhä mies, nämä ovat sahibeja. Minä paransin lääkkeelläni toisen
heistä vilustumisesta ja lähden Simlaan saadakseni pitää huolta hänen
täydellisestä parantumisestaan. He haluavat nähdä piirustuksesi...

-- Sairaiden parantaminen on aina hyvä asia. Tämä on Elämän pyörä,
sanoi laama, -- sama, jota näytin sinulle Ziglaurin majassa sateen
sattuessa.

-- Ja he tahtoisivat kuulla sinun selittävän sitä.

Laaman silmät kirkastuivat, kun ilmeni uusia kuulijoita. -- Tämä ylevän
Tien selittäminen on aina hyvä. Ymmärtävätkö he hindukieltä niinkuin
Ihmeitten talon kuvien hoitaja?

-- Ehkäpä vähän.

Yhtä innostuneena kuin uuteen leikkiin syventynyt lapsi laama kohotti
päätänsä ja lausui syvällä äänellä jonkinlaisen alkurukouksen,
ennenkuin alotti varsinaisen selityksen. Vieraat nojasivat
vuorisauvoihinsa ja kuuntelivat. Kim istuen nöyränä maassa
tarkasteli auringon punaista loistetta heidän kasvoillaan ja pitkien
varjojen yhtymistä ja jakaantumista heidän takanaan. Heillä oli
oudonnäköiset säärykset ja kummalliset vyöt, jotka epämääräisesti
muistuttivat erästä kirjan kansikuvaa Xavierin kirjastossa. _Nuoren
luonnontutkijan seikkailut Meksikossa_ oli sen nimi. He olivat tosiaan
kertomuksen oivan herra Sumichrastin näköisiä eivätkä lainkaan
sellaisia "tunnottomia lurjuksia", joiksi babu oli heidät kuvaillut.
Mullanväriset mykät kantajat istuivat pelokkaina parin-, kolmenkymmenen
askeleen päässä, ja babu, jonka pitkän pjivun liepeet heilahtelivat
kuin merkkilippu kylmässä viimassa, seisoi jonkinlaisena suojelijana
heidän vieressään.

-- Nämä ovat ne miehet, kuiskasi Hurree sillä aikaa kuin vieraat
seurasivat ruohonkorren liikkeitä taivaasta helvettiin ja jälleen
takaisin. -- Kaikki heidän kirjansa ovat tuossa suuressa punaisessa
_kiltassa_. -- Kirjat ja kartat ja selostukset. Ja olen nähnyt
kuninkaan kirjeen, jonka joko Hilas tai Bunar oli kirjoittanut. He
vartioivat sitä mitä huolellisimmin. He eivät ole vielä lähettäneet
mitään takaisin Hilasista tai Lehista. Sen verran tiedän varmasti.

-- Ketä heillä on seurassaan?

-- Vai nuo kantajat. Palvelijoita heillä ei ole. He ovat niin tarkkoja,
että itse keittävät ruokansakin.

-- Mutta mitä minun on tehtävä?

-- Odota ja pidä silmällä. Jos vain saan tilaisuuden, niin saat tietää,
mitä papereita on etsittävä.

-- Nämä asiat sopisivat paremmin Mahbub Alin kuin bengalilaisen
hoidettaviksi, sanoi Kim nyrpeästi.

-- On muitakin keinoja päästä mielitiettynsä luokse kuin seinän
luhistaminen.

-- Tässä on se helvetti, joka on määrätty ahneille ja saitureille. Sen
toisella puolella on himo ja toisella kyllästyminen. -- Laama innostui
selittelemään, ja toinen vieraista piirusti hänen kuvansa illan
nopeasti hämärtyessä.

-- Tämä riittää, sanoi mies lopuksi karskisti. -- En voi ymmärtää
häntä, mutta piirroksen haluaisin saada. Hän on etevämpi taiteilija
kuin minä. Kysykää häneltä, tahtooko hän sen myydä.

-- Hän sanoo: "Ei, herra", vastasi babu. Laama ei tietenkään olisi
ollut halukas luovuttamaan kuvaansa kenelle hyvänsä maantienkulkijalle,
enempää kuin arkkipiispa taipuisi panttaamaan temppelinsä pyhät astiat.
Tiibetissä on yllin kyllin Elämän pyörän huokeita jäljennöksiä, mutta
laama oli taiteilija samoin kuin oman luostarinsa varakas esimies.

-- Ehkäpä kolmessa, neljässä päivässä, jos huomaan, että sahib on
etsijä ja ymmärtäväinen mies, saattaisin itse piirustaa hänelle toisen.
Mutta _tätä_ käytetään oppilaan opettamiseen. Selitä hänelle, _hakim_.

-- Mutta hän tahtoo _ostaa_ sen ... nyt.

Laama pudisti hitaasti päätänsä ja rupesi käärimään kokoon Pyöräänsä.
Venäläinen, joka ei nähnyt muuta kuin likaisen vanhan miehen tekevän
kauppaa paperipalasta, heitti hänelle kourallisen rupeita ja tempasi
puoleksi piloillaan kuvaa, joka repesi laaman käsissä. Kauhistunut
mutina kuului kantajien joukosta, joista muutamat olivat Spitistä
ja tavallaan hyviä buddhalaisia. Laama nousi ylös häväistyksestä
pahastuneena. Hänen kätensä tavoitteli raskasta rautaista kynäkoteloa,
joka on papin puolustusase, ja babu vääntelehti pelosta.

-- Näethän -- näethän, miksi tarvitsin todistajia; he ovat perin
tunnottomia ihmisiä. Kuulkaas, herra, älkää lyökö pyhää miestä.

-- _Chela_! Hän on häväissyt Kirjoitettua Sanaa!

Se oli liian myöhäistä. Ennenkuin Kim ehti estää, oli venäläinen lyönyt
vanhusta suoraan kasvoihin. Seuraavassa hetkessä hän oli jo vyörymässä
rinnettä alaspäin Kim kurkussaan. Isku oli herättänyt kaikki piilossa
olleet tuntemattomat irlantilaiset pahat henget pojan veressä, ja
vihollisen äkillinen kaatuminen teki loput. Laama vaipui puoleksi
pökertyneenä polvilleen ja kantajat hävisivät kantamuksineen vuorelle
yhtä pian kuin tasangon ihmiset juoksevat tasaisella maalla. He olivat
nähneet pyhyyden häväistyksen, ja heidän täytyi paeta ennenkuin jumalat
ja vuoriston pahat henget kostaisivat. Ranskalainen juoksi laaman
luokse revolveriansa tavoitellen, nähtävästi aikoen siepata hänet
panttivangiksi. Ryöppy teräviä kiviä ... vuoristolaiset ovat tarkkoja
linkoojia ... karkotti hänet takaisin, ja eräs ao-chungilainen kantaja
tempasi laaman syrjään. Kaikki tapahtui yhtä nopeasti kuin pimeys
peitti vuoriston.

-- He ovat vieneet kaikki tavarat ja pyssyt, kirkui ranskalainen,
ampuen umpimähkään hämyyn.

-- Älkää ampuko, herra, älkää ampuko. Minä riennän pelastamaan, huusi
Hurree juosten rinnettä alas ja syösten hämmästyneen ja ihastuneen
Kimin luo, joka iski hengästyneen vihamiehensä päätä kalliota vasten.

-- Riennä takaisin kantajien luokse, kuiskasi babu hänelle. -- Heillä
on tavarat. Paperit ovat punaisessa _kiltassa_, mutta tarkasta kaikki.
Ota heidän paperinsa ja varsinkin _musarla_ (kuninkaan kirje). Riennä!
Toinen mies tulee!

Kim syöksähti ylöspäin. Revolverin luoti kimmahti kalliosta hänen
vieressään, ja hän kyyristyi kuin metsäkana.

-- Jos ammutte, huusi Hurree, -- tulevat he alas ja tappavat meidät.
Minä olen pelastanut toverinne, herra. Tämä on hyvin vaarallista.

-- Hitto vieköön, Kim ajatteli ääneensä englanniksi. -- Tämä on kova
paikka, mutta luulenpa, että tämä on itsepuolustusta. -- Kim koetteli
povessaan Mahbubin lahjaa ja epäröiden -- hän ei ollut käyttänyt pientä
pyssyänsä muuta kuin ampuakseen eräitä koelaukauksia Bikaner-erämaassa
-- veti liipaisinta.

-- Mitä sanoinkaan, herra! Babu tuntui itkevän. -- Tulkaa tänne
auttamaan. Me olemme kaikki kolme suuressa pulassa.

Ampuminen lakkasi. Kuului kompuroivia liikkeitä, ja Kim riensi
hämärissä noituen kuin kissa tai raaka sotilas.

-- Haavoittivatko he sinua, _chela?_ kuului laaman ääni ylempää.

-- Eivät. Entä sinua? -- Kim tunkeutui pihkaiseen männikköön.

-- Olen vahingoittumaton, lähdetään pois. Seuraamme näitä miehiä
Shamleghin lumirajalle.

-- Mutta emme ennenkuin olemme tehneet oikeutta, huusi ääni. -- Minulla
on sahibien pyssyt ... kaikki neljä. Menkäämme alaspäin.

-- Hän löi pyhää miestä, me näimme sen! Meidän karjamme ehtyy, vaimomme
lakkaavat synnyttämästä, lumi vyöryy alas kotiin mennessämme... Ja
sitäpaitsi he ovat kohdelleet meitä pahoin.

Pieni männikkö oli täynnä valittavia kantajia, säikähtyneitä ja juuri
tuon kauhun vallassa valmiita niihin hyvänsä. Muuan heistä, Ao-chungin
mies, veti kärsimättömänä vireeseen pyssynsä ja aikoi lähteä alaspäin.

-- Odota vähän, pyhä mies, he eivät voi mennä kauas, odota kunnes
palaan.

-- Tämä ihminen on kärsinyt vääryyttä, sanoi laama koskettaen otsaansa.

-- Siitäpä syystä juuri, vastasi mies.

-- Jos tämä ihminen antaa sen anteeksi, silloinhan teidän kätenne ovat
vapaat. Sitäpaitsi saavutatte ansiota tottelemalla.

-- Odota, niin lähdemme kaikki yhdessä Shamleghiin, väitti mies
itsepäisesti.

Hetkisen vain, sen verran kuin tarvitaan panoksen työntämiseksi
pyssyyn, epäröi laama. Sitten hän kohosi ja pani sormensa miehen
olkapäälle.

-- Etkö kuullut? _Minä_ sanon, ettei saa tappaa, minä, joka olen
Such-zenin luostarin esimies. Tahtoisitko sinä uudelleen syntyä rottana
tai käärmeenä tai matona jonkun hirveän pedon vatsassa? Sitäkö sinä
haluat...?

Ao-chungin mies vaipui polvilleen, sillä laaman ääni kaikui kuin
tiibettiläinen paholaisrumpu.

-- Ai, ai! huusivat spitiläiset. -- Älä kiroo meitä ... älä kiroo
häntä. Hän oli vain niin innoissaan, pyhä mies... Pane pois pyssy, sinä
hullu!

-- Viha synnyttää vihaa! Paha tuottaa pahaa. Nyt ei saa enää tappaa.
Anna papin pieksäjien kärsiä tekojensa seurauksista. Elämän pyörä
kulkee tarkkaan, hiuskarvaakaan hairahtumatta! He saavat syntyä monta
kertaa -- kärsimyksiin.

Hän painoi päänsä alas ja nojasi raskaasti Kimin olkapäähän.

-- Minä olin joutumaisillani suureen onnettomuuteen, _chela_, hän
kuiskasi. -- Minä olin kiusauksessa sallia hänen ampua, ja täällä
Tiibetissä he olisivat kärsineet hitaan ja katkeran kuoleman... Hän löi
minua kasvoihin. -- Näin sanoen laama vaipui raskaasti huoaten maahan,
ja Kim kuuli hänen kiihtyneen sydämensä lyövän ja sykkäilevän.

-- Ovatko he vahingoittaneet häntä hengenvaarallisesti? kysyi äskeinen
innokas Ao-chungin mies toisten mykkinä katsellessa.

Kim kumartui laaman puoleen hädissään. -- Ei, huusi hän innokkaasti, --
tämä on vain heikkoutta. -- Sitten hän muisti olevansa valkoinen mies
ja että hänellä on valkoisen miehen matkatarpeet käytettävinään. --
Avatkaa vasut. Niissä saattaa olla lääkkeitä.

-- Oh, kyllä minä ymmärrän, sanoi mies nauraen.

-- Enpä suotta ole ollut viittä vuotta Yankling sahibin _shikarrina_.
Tunnen tuon lääkkeen ja olen maistanutkin sitä. Katsohan.

Hän veti povestansa esiin pullon huokeata paloviinaa, jota myydään
Lehissä, ja kaatoi taitavasti hiukan laaman hampaiden väliin.

-- Näin tein, kun Yankling sahib loukkasi jalkansa Astorin luona.
Olen jo kaivellut noita vasuja, mutta jaamme ne oikeudenmukaisesti
Shamleghissa. Anna hänelle vielä, se on hyvää lääkettä. Koettelehan!
Hänen sydämensä toimii nyt paremmin. Laske hänen päänsä maahan ja hiero
vähän hänen rintaansa. Jos hän olisi odottanut rauhassa, sillä aikaa
kun minä olisin selvittänyt asiamme sahibin kanssa, ei tätä olisi
milloinkaan tapahtunut. Mutta ehkäpä he ajavat meitä takaa. Silloin ei
olisi väärin ampua heitä heidän omilla pyssyillään, vai mitä?

-- Toinen heistä luullakseni sai jo maksun, mutisi Kim. -- Minä
potkaisin häntä sydänalaan vyöryessämme alaspäin. Olisi kai ollut paras
surmata oitis hänet. Soisinpa, että niin olisin tehnyt.

-- Kyllähän kelpaa kerskua urhoollisuudesta, kun ei asu täällä
Rampurissa, sanoi muuan miehistä, jonka maja oli muutaman mailin päässä
rajahin rappeutuneesta palatsista. -- Jos joudumme huonoon huutoon
sahibien keskuudessa, ei kukaan meistä halua palkata _shikarrikseen_.

-- Niin, mutta nämä eivät olekaan Englannin sahibeja eivätkä sellaisia
hauskoja miehiä kuin Fostum sahib tai Yankling sahib. Nämä ovat aivan
muukalaisia eivätkä osaa puhua englantia niinkuin sahibit.

Samassa laamakin yski ja nousi istumaan, etsien rukousnauhaansa.

-- Ei saa tappaa ketään, mutisi hän. -- Pyörä on oikeamielinen, paha
seuraa pahasta.

-- Ei, pyhä mies. Me olemme kaikki täällä. -- Ao-chungin mies siveli
nöyränä hänen jalkojaan. -- Ketään ei surmata, jollette määrää.
Levätkää nyt vähän. Laitamme tähän pienen lepopaikan ja myöhemmin, kuun
noustua, lähdemme Shamleghiin lumirajalle.

-- Tuollaisen iskun perästä on parasta nukkua, sanoi muuan mies.

-- Takaraivossani tuntuu huumausta ja pakotusta. Anna minun panna pääni
povellesi, _chela_. Minä olen vanha mies, mutta en ole päässyt vapaaksi
intohimoista... Meidän täytyy muistaa asioiden alkusyytä.

-- Antakaa tänne peite. Me emme uskalla sytyttää nuotiota, etteivät
sahibit näkisi.

-- Paras lähteä Shamleghiin. Sinne ei kukaan meitä seuraa, sanoi
levoton Rampurin mies.

-- Minä olen ollut Fostum sahibin _shikarrina_ ja nyt olen Yankling
sahibin palveluksessa. Olisin hänen mukanaan juuri nyt, jollei tuo
kirottu _beegar_ olisi tullut. Käske kahden miehen vartioida alempana
pyssyineen, etteivät sahibit enää tee mitään hullutuksia. Minä en jätä
tätä pyhää miestä.

He istuivat vähän loitommalle laamasta ja kuunneltuaan hiukan
lähettivät kiertämään vesipiipun, jonka säiliönä oli vanha
saapasmustepullo. Punaisen sytytyshiilen hehku piipun kulkiessa kädestä
käteen valaisi kapeita kiiluvia silmiä, korkeita kiinalaisia poskipäitä
ja härkämäisiä kauloja, jotka katosivat mustiin hartioitten ympäri
käärittyihin villaliinoihin. He näyttivät jonkin salaperäisen luolan
peikoilta ... keskustelemaan kokoontuneilta vuorikääpiöiltä. Ja kun
he keskustelivat, vuoripurot solisivat heidän ympärillään hiljentyen
vähitellen yökylmän jäähdyttäessä niitä ja sulkiessa niiden uomat.

-- Kuinka uljaana hän seisoi edessämme, sanoi muuan spitiläinen
ihaillen. -- Muistan vanhan karhun Ladakhissa, jota Dupont sahib ampui
osumatta ja joka seisoi juuri niinkuin hän. Dupont sahib oli hyvä
_shikarri_.

-- Ei kuitenkaan niin hyvä kuin Yankling sahib. -- Ao-chungin mies otti
siemauksen viinapullosta ja lähetti sen kiertämään. -- Nyt kysyn: onko
toista mieltä?

Kukaan ei huolinut tarttua heitettyyn riitahaasteeseen. --
Lähdemme Shamleghiin, kun kuu nousee. Siellä jaamme saaliimme
oikeudenmukaisesti. Minä tyydyn tähän uuteen pieneen pyssyyn ja sen
panoksiin.

-- Mahtanevatkohan karhut olla pahoja vain sinun seudullasi? kysyi
muuan miehistä, imien piippuaan.

-- Ei, mutta myskikyhmyt ovat nykyään kuuden rupeen hinnassa, ja sinun
naisesi voivat saada telttakangasta ja joitakin keittoastioita. Sen
kaiken päätämme Shamleghissa ennen aamunkoittoa. Sitten menemme kukin
tahollemme ja muistamme, ettemme ole olleet milloinkaan noiden sahibien
palveluksessa, jotka voivat syyttää meitä tavaroittensa varastamisesta.

-- Hyvähän sinun on niin puhua, mutta mitä rajahimme sanoo?

-- Kuka hänelle kertoisi? Nuoko sahibit, jotka eivät osaa kieltämme,
vaiko tuo babu, joka omia tarkoituksiaan varten antoi meille rahaa?
Johtaisiko hän sotajoukon meitä vastaan? Mitäpä todistuksia olisi? Ne
tavarat, mitä emme tarvitse, heitämme Shamleghin kuiluun, minne ei
yksikään ihminen vielä ole jalkaansa astunut.

-- Kuka Shamleghissa asuu tänä kesänä? (Paikka oli vain kolmen, neljän
majan laidunkeskus).

-- Shamleghin nainen. Hän ei tietääkseni ainakaan rakasta sahibeja.
Toiset voimme lepyttää pienillä lahjoilla, ja näistähän riittää meille
kaikille. -- Hän taputteli lähimmän vasun pulleata kylkeä.

-- Mutta ... mutta...

-- Minä olen sanonut, etteivät ne ole oikeita sahibeja. He olivat
ostaneet eläintennahat ja sarvet Lehin basaarista. Tunsinhan minä ne
merkeistä. Muistattehan kun näytin niitä teille jo retkellä.

-- Niin olivat. Ne olivat kaikki ostettuja päitä ja nahkoja. Muutamissa
oli koitakin.

Se oli pätevä todistus, ja kyllähän Ao-chungin mies tunsi toverinsa.

-- Ja jos asiat vallan hullusti käyvät, kerron kaikki Yankling
sahibille. _Nämä_ olivat papin pieksäjiä. He pelottivat meitä. Me
pakenimme! Kuka voi tietää, mihin me tavarat pudotimme? Luuletteko,
että Yankling sahib sallisi minkään alankomaan poliisin tulla tänne
vuorten yli häiritsemään hänen metsästystään? Simlasta on pitkä matka
Chiniin, ja vielä pitempi Shamleghista kuilulle.

-- Olkoon niin, mutta minä kannan sinne ison _kiltan_ (vasun). Sen
punakantisen, jonka sahibit itse sulloivat joka aamu.

-- Siitäpä nähtiin, sanoi Shamleghin mies viisaasti, -- ettei
tuollaisista sahibeista ole mihinkään. Kukapa olisi milloinkaan kuullut
Fostum sahibin tai Yankling sahibin tai pienen Peel sahibinkaan,
joka valvoo öisin ampuakseen pöllöjä, minä sanon, kuka on kuullut
näiden sahibien milloinkaan tulleen vuoristoon tuomatta mukanansa
keittäjää ja kantajia ja -- kaikenmoisia hyväpalkkaisia ja suuriäänisiä
palvelijoita? Mitäpä nämä voisivat? Mitä tuosta _kiltasta_ sanot?

-- En mitään erikoista, muuta kuin että se on täynnä kirjoituksia --
kirjoja ja papereita, joihin he kirjoittivat, ja kummallisia koneita,
aivan kuin taikakaluja.

-- Ne kaikki joutuvat Shamleghin kuiluun.

-- Niinpä kyllä, mutta jos sillä solvaisimme sahibien jumalia? En
tahtoisi kirjoituksia sillä tavalla pidellä, enkä minä ymmärrä niiden
messinkijumalia. Ne eivät ole sopivaa saalista yksinkertaisille
vuoristolaisille.

-- Vanhus nukkuu vielä! Me kysymme hänen oppilaaltaan. -- Ao-chungin
mies otti vielä rohkaisuryypyn ja paisui ylpeyttä johtaja-asemassaan.

-- Tässä on, hän kuiskasi, -- _kilta_, jonka sisällystä emme ymmärrä.

-- Mutta minä ymmärrän, vastasi Kim varovasti. Laama huokasi
luonnollisessa, terveellisessä unessaan, ja Kim oli juuri ajatellut
Hurreen viimeisiä sanoja. Ollen osallisena suuressa pelissä hän tunsi
juuri nyt kunnioitusta babua kohtaan. -- Tuo _kilta_ on täynnä hyvin
ihmeellisiä asioita, eikä se ole hupsuille aiottu.

-- Senhän minä sanoin, huusi kantaja. -- Luuletko sen ilmaisevan meidät?

-- En, jos annatte sen minulle. Minä teen tyhjäksi sen taikavoiman.
Muuten siitä kyllä on teille paljon harmia.

-- Pappi pitää aina huolen osastaan, sanoi Ao-chungin mies paloviinan
rohkaisemana.

-- Ei se minulle lainkaan tärkeä ole, vastasi Kim viekkaasti. --
Jakakaa se vain keskenänne, niin saatte nähdä mitä seuraa.

-- En ainakaan minä. Minä vain laskin leikkiä. Määrää sinä, mitä
teemme. Onhan tässä meille enemmän kuin liikaa. Me lähdemme
Shamleghista tiehemme heti aamun koitteessa.

He järjestivät ja suunnittelivat lapsellisia pikku aikeitaan vielä
jonkin tunnin, mutta Kimiä värisytti sekä kylmä että jännitys.
Tilanteen hullunkurisuus kiinnitti hänen sielunsa sekä irlantilaista
että itämaista puoliskoa. Siinä olivat pelättävän pohjoisen valtakunnan
lähettiläät, ehkäpä omassa maassa yhtä mahtavia kuin Mahbub tai
eversti Creighton, äkkiä avuttomiksi lyötyinä. Toisen heistä hän tiesi
joutuneen kyvyttömäksi liikkumaan joksikin aikaa. He olivat antaneet
lupauksia kuninkaille. Ja tänä iltana he viettivät yönsä jossakin
alempana ilman karttojaan, ilman ruokaa ja ilman telttoja ja pyssyjä
-- ja, lukuunottamatta Hurree babua, ilman oppaitaan. Eikä tämä
heidän suuren pelinsä tuhoutuminen, tuo säikkynyt karkaaminen yöhön
(Kim ihmetteli, mille miehille he selostuksensa siitä antaisivat)
ollut Hurree babun enempää kuin Kiminkään ansiota, vaan tapahtui
aivan yksinkertaisesti, sievästi ja ehdottomasti, niinkuin silloin,
kun nuoret innokkaat poliisit vangitsivat Mahbubin fakiiriystävät
Umballassa.

-- Siellä he ovat kaiken puutteessa, ja nyt on hiton kylmä! Ja täällä
ovat kaikki heidän tavaransa. Kyllä he ovat kiukuissaan! Säälittää
Hurree babua.

Kim olisi voinut säästää sääliänsä, sillä vaikka bengalilainen sillä
hetkellä kärsikin katkerasti ruumiissaan, oli hänen mielensä pöyhkeä
ja reipas. Noin mailin verran alempana, muutaman pienen metsikön
reunassa, istui kaksi puoleksi paleltunutta miestä, toinen väliin
pahoin sairas, ja he sättivät vuorotellen toisiansa, vaihteen vuoksi
mitä pisteliäimmin solvaten babua, joka näytti olevan aivan poissa
suunniltaan kauhistuksesta. He vaativat häntä suunnittelemaan jotakin
toimintamuotoa.

Tämä vastasi, että heidän pitäisi olla onnellisia päästyään
hengissä pulmasta ja että kantajat lienevät jo päässeet kuulomatkan
ulkopuolelle, jolleivät väijyneet heitä. Vielä lisäsi hän, että rajah,
hänen herransa, asui yhdeksänkymmenen mailin päässä, ja kaukana siitä,
että lainaisi heille rahaa ja saattajia Simlaan, hän pikemminkin
vangitsisi heidät kuultuaan, että he ovat pappia lyöneet. Hän kuvasi
tuon synnin ja sen seuraukset niin suuriksi, että he käskivät hänen
puhua muusta. Babu jatkoi, että heidän ainoa toivonsa oli hiipiä
kylästä kylään, kunnes pääsivät sivistyneisiin seutuihin. Ja vieläkin
sadannen kerran kyynelsilmin hän kyseli korkeilta tähdiltä, "miksikä
sahibit olivat lyöneet pyhää miestä".

Kymmenen askelta olisi vain tarvittu, jotta Hurree olisi heti päässyt
kokonaan heidän saavutettavistaan pimeyteen, lähimmän kylän suojaan
ja lämpimään, ruuan ääreen, ja sinne liukaskielinen tohtori olisi
ollut tervetullut. Mutta hän kärsi mieluummin kylmää, nälkää ja pahoja
sanoja, vieläpä lyöntejä näiden kunnianarvoisain isäntiensä luona.
Nojaten puun runkoa vasten hän tuhisteli nenäänsä synkän näköisenä.

-- Entä oletteko ajatellut, sanoi eheänä säästynyt mies kiukkuisesti,
miltä me näytämme noiden alkuasukasten silmissä vaeltaessamme
vuoristossa?

Hurree babu oli tuskin juuri muuta ajatellutkaan muutamaan tuntiin,
mutta eipä huomautus ollut hänelle aiottukaan.

-- Me emme voi vaeltaa! Minä tuskin pystyn astumaan askeltakaan,
valitti Kimin uhri.

-- Ehkäpä pyhä mies on armollinen rakastavassa lempeydessään, muutoin...

-- Lupaan itselleni sen erinomaisen hyvin, että tyhjennän revolverini
tuon nuoren teeskentelijän ruumiiseen, kun ensi kerran tapaamme, oli
hyvin epäkristillinen vastaus.

-- Aina vain revolvereista ja kostamisista! Hurree painautui
alemmaksi. Riita oli uudelleen viriämässä. -- Ettekö lankaan ajattele
tappioitamme? Kaikki tavarat! -- Hän kuuli puhujan kirjaimellisesti
tanssivan ruohomatolla. -- Kaikki mitä meillä oli! Kaikki mitä vaivalla
oli hankittu! Kahdeksan kuukauden työ! Ymmärrättekö mitä se merkitsee!
Mehän osaamme tulla toimeen itämaalaisten kanssa! Kyllä olette tehnyt
kauniisti!

Miehet riitelivät keskenään useallakin kielellä, ja Hurree hymyili.
_Kiltat_ olivat Kimin hallussa, ja niissä oli kahdeksan kuukauden hyvän
valtiotaidon tulokset. Eihän ollut mitään keinoja lähettää tietoja
pojalle, mutta häneen voi luottaa. Sitäpaitsi hän saattoi järjestää
matkan vuoriston kautta niin, että sekä Hilas että Bunar niin hyvin
kuin neljänsadan mailin pituinen vuoristotie säilyttäisivät kertomuksen
tulevillekin miespolville. Sellaiset miehet, jotka eivät pysty pitämään
omia kantajiansa kurissa, eivät nauti vuoristossa suurtakaan arvoa, ja
vuoristolaiset ovat hyvin herkkiä huumorille.

-- Enpä olisi tehnyt tätä itsekään paremmin, ajatteli Hurree. --
Ja hiisi vie, kun nyt sitä ajattelen, minähän sen järjestinkin.
Olinpa aika vikkelä! Juuri laskeutuessani alaspäin sen suunnittelin!
Tapaus kyllä tuli sattumalta, mutta sittenkin vain minä sen pystyin
järjestämään, ja se maksoikin vaivan. Ajatellapa vain, mitä se
moraalisesti vaikutti noihin ihmisiin! Heillä ei ole mitään
sopimuskirjoja, ei papereita, ei minkäänlaisia asiakirjoja, ja minä
saan olla heidän tulkkinansa. Kuinka makeasti naurankaan everstin
kanssa tästä. Toivoisinpa, että heidän paperinsakin olisivat minulla,
mutta eihän voi yht'aikaa olla kahdessa paikassa. Se on selvää.



XIV


Kuun noustua lähtivät varovaiset kantajat liikkeelle. Nukkumisesta
ja lääkkeestä vahvistunut laama ei tarvinnut enää muuta kuin Kimin
olkapään tuen astuessaan äänettömästi ja nopeasti eteenpäin. He
seurasivat täplikästä ruohikkoa noin tunnin verran, kiersivät kallion
kielekkeen ja kiipesivät sitten aivan uuteen vyöhykkeeseen, joka ei
lainkaan näkynyt Chini-laaksoon.

Avara vuoristolaidun levisi viuhkan muotoisesti lumirajalle asti. Sen
alasyrjässä oli pieni täplä tasaista maata, jossa oli muutamia mullasta
ja hirsistä kyhättyjä majoja. Heti niiden takana, sillä ne olivat
vuoristolaistapaan asetetut jyrkänteen äärimmäiselle reunalle, avautui
kaksituhatta jalkaa syvä Shamlegh-kuilu, minne ei vielä yhdenkään
ihmisen jalka ollut astunut.

Miehet eivät ryhtyneet saalista jakamaan, ennenkuin laama oli saatettu
parhaaseen huoneeseen ja Kim oli hänen jalkansa pessyt muhamettilaiseen
tapaan.

-- Me lähetämme ruokaa, sanoi Ao-chungin mies, -- ja punaisen _kiltan_.
Aamunkoitteessa ei ole enää ketään, joka olisi todistamassa yhdeltä tai
toiselta puolen. Jos _kiltassa_ on jotakin, mitä ei tarvita ... katso
tänne!

Hän osoitti ikkunaa, joka antoi hangilta heijastavan kuunvalon
täyttämään tyhjyyteen, ja heitti sinne tyhjän pullon.

-- Ei tarvitse kuunnella sen putoamista. Siinä on maailman loppu, sanoi
hän ja pyörähti tiehensä.

Laama katseli ikkunasta, pitäen käsillään molemmista ikkunanpielistä,
ja hänen silmänsä loistivat kuin keltaiset opaalit. Suunnattomasta
syvyydestä hänen edessänsä kohosivat valkoiset huiput kuutamoiselle
taivaalle. Muu kaikki oli yhtä tummaa kuin tähtien lomissa oleva pimeä
taivas.

-- Nämä ovat todellakin minun vuoriani, sanoi hän hitaasti. --
Tällaisessa paikassa tulisi ihmisen asua nostettuna maailman
yläpuolelle, erotettuna turhista nautinnoista ja ajatellen suuria
asioita.

-- Niin, jos hänellä on _chela_ valmistamassa teetä hänelle ja
peittämässä häntä makuutilalleen ja karkottamassa pois tunkeilevat
lehmät.

Savuava lamppu paloi seinäkomerossa, mutta täysikuun valo himmensi sen.
Tuossa omituisessa valossa askarrellen eväskopan ääressä näytti Kim
pitkältä aaveelta.

-- Ai! Vieläkin on päässäni, huolimatta vereni rauhoittumisesta, ääniä
ja jyskytystä, ja niskassani kuin puristava nuora.

-- Se ei ole ihme. Isku oli kova. Saakoon hän, joka sen antoi...

-- Mutta ilman omia intohimojani ei olisi tullut mitään onnettomuutta.

-- Mitä onnettomuutta? Sinä olet pelastanut nuo sahibit kuolemasta,
jonka he satakertaisesti ansaitsevat.

-- Sinä et ole hyvin tarkannut saamaasi opetusta, _chela_. --
Laama paneutui lepäämään levitetylle villamatolle, ja Kim jatkoi
ilta-askareitaan. -- Isku oli vain varjo, joka sattui varjoon. Paha
itsessään -- jäseneni ovat viime aikoina väsyneet! -- kohtasi minussa
olevan pahan, suuttumisen, vihan ja halun kostaa pahaa pahalla. Se
kuohutti vereni, sai sisuni kapinoimaan ja korvani soimaan.

Laama nautti tulikuumaa teetä juhlallisella arvokkuudella, ottaen
polttavan kupin Kimin kädestä. -- Jos olisin pysynyt kiihkottomana,
olisi paha isku aiheuttanut vain ruumiillista vahinkoa, naarmun tai
mustelman, mikä on vain harhanäkyä. Mutta mieleni ei ollut suunnattu
yleviin asioihin, sillä heti syttyi minussa himo antaa spitiläisille
tilaisuus tappaa. Sen vastustamisesta tuli sieluni runnelluksi enemmän
kuin tuhannesta iskusta. Vasta sitten, kun olin lausunut siunauksia
(hän tarkoitti buddhalaisten autuuksia), saavutin rauhan. Mutta se
paha, joka tuon silmänräpäyksen varomattomuudesta pääsi alkuun minussa,
tuottaa seurauksensa loppuun asti. Elämän pyörä kulkee järkähtämättä,
rahtuistakaan hievahtamatta oikealta tieltä. Pane mieleesi opetus,
_chela_.

-- Se on liian korkeata minulle, mutisi Kim. -- Minä olen vieläkin
järkkynyt. Mutta iloinen olen, että kuritin tuota miestä.

-- Minä tunsin sen nukkuessani polvellasi siellä metsässä. Se häiritsi
minua unissani. Sinun sielussasi oleva paha vaikutti minun sieluuni.
Toiselta puolen, -- hän irrotti rukousnauhansa, -- olen saavuttanut
ansiota pelastamalla kaksi ihmishenkeä ... niiden hengen, jotka tekivät
minulle vääryyttä. Nyt minun täytyy muistaa asioiden alkusyytä. Sieluni
pursi on vaarassa haaksirikkoutua.

-- Nuku, että saat voimia, se on viisainta.

-- Minun täytyy mietiskellä. Tarvitsen sitä enemmän kuin tiedätkään.

Päivän koittoon asti, tunnin toisensa perästä, kuun valon vaalentuessa
korkeilla huipuilla ja komeilla vuorenrinteillä kiertelevän synkän
vyön vähitellen näyttäytyessä hennon vihertäväksi metsäksi laama
tuijotti kiinteästi seinään. Silloin tällöin hän valitteli. Lukitun
oven ulkopuolella, suojatta jääneen karjan kokoontuessa pyrkimään
vanhaan omettaansa, rupesivat Shamleghin miehet ja kantajat saalistansa
jakamaan ja hurjastelemaan. Ao-chungin mies oli heidän johtajansa, ja
kun he kerran olivat avanneet sahibien säilykeruuat ja huomanneet ne
hyviksi, eivät he enää keskeyttäneet herkutteluansa. Shamleghin kuilu
sai osakseen hylkytavaran.

Kun Kim levottomasti nukuttuaan, pahoja unia nähtyään, pistäytyi ulos
hampaitaan puhdistamaan aamukylmässä, puhutteli häntä verevä nainen,
puettuna turkooseilla koristettuun päähineeseen.

-- Toiset ovat menneet. He jättivät sinulle tämän _kiltan_, niinkuin
lupasivat. Minä en rakasta sahibeja. Mutta sinä annat meille
taikakeinon vastalahjaksi. Me emme tahtoisi tämän pienen Shamleghimme
joutuvan huonoon huutoon -- tapaturman vuoksi. Minä olen Shamleghin
nainen. -- Hän katsoi Kimiin rohkeasti ja kirkkain silmin, toisella
tavoin kuin muut vuoriston naiset.

-- Varmasti teen sen. Mutta se täytyy tehdä salaisuudessa.

Nainen kohotti raskaan _kiltan_ niinkuin lelun ja heitti sen omaan
majaansa.

-- Nyt ulos ja sulje ovi! Älä anna kenenkään lähestyäkään sitä
ennenkuin olen saanut kaiken valmiiksi.

-- Mutta jäljestäpäin saanemme kai puhua?

Kim tyhjensi _kiltan_ lattialle -- siinä oli koko ryöppy
maanmittauskojeita, kirjoja, päiväkirjoja, kirjeitä, karttoja ja
omituisen hajuisia alkuasukkaitten ilmoituksia. Pohjimmaisena oli
koristeltu kotelo, jonka sisässä oli sinetillä suljettu, kullalla
ja kuvilla koristettu asiakirja, jollaisia kuninkaat lähettävät
toisilleen. Kim pidätti ihastuksesta henkeänsä ja katseli tavaroita
sahibin kannalta.

-- Näitä kirjoja en tarvitse. Sitäpaitsi niissä on logaritmeja
luullakseni. -- Hän pani ne syrjään. -- Kirjeitä en ymmärrä,
mutta eversti Creighton saa niistä kyllä selvän. Ne täytyy kaikki
säilyttää. Kartat, tietysti -- he piirtävät paremmin kuin minä. Kaikki
alkuasukkaitten tiedonannot, totta kai! Ja varsinkin _murasla_, -- hän
haisteli kirjailtua koteloa. -- Tämän on antanut joko Hilas tai Bunar,
ja Hurree babu puhui totta. Tämä on hyvä saalis. Toivoisinpa että
Hurree tietäisi... Kaikki muu täytyy heittää ikkunasta.

Hän käänteli hienoa prismakompassia ja teodoliitin (mittauskojeen)
kirkasta huippua. Mutta eihän sahib oikeastaan voi varastaa, ja näistä
voisi tulla myöhemmin epämukavia ilmiantajia. Hän erotti erilleen
kaikki käsikirjoitukset, kartat ja alkuasukkaitten kirjeet. Niistä
syntyi pehmeä kimppu. Kolme isoa kirjaa samoinkuin viisi kulunutta
taskukirjaakin hän pani syrjään.

-- Kirjeet ja _murasla_ täytyy minun panna nuttuni sisäpuolelle vyöhön
ja nuo käsinkirjoitetut kirjat eväskoppaan. Se tulee olemaan painava.
Muutapa en luule tarvitsevani. Jos sellaisia olikin, ovat kantajat
heittäneet ne kuiluun, niin että siitä ei sen enempää. Nyt on teidänkin
vuoronne.

Hän asetti vasuun kaikki, mitä aikoi heittää pois, ja kohotti sen
ikkunalaudalle. Tuhatkunta jalkaa alempana lepäsi pehmeä väikkyvä usva,
johon aamuaurinko ei vielä ollut säteitään luonut. Ja siitäkin vielä
tuhannen jalkaa alempana oli satavuotias männikkö. Hän saattoi nähdä
viheriät latvat niinkuin pehmeän sammalkerroksen, kun tuulenpuuska
ohensi usvaa.

-- En luule kenenkään lähtevän etsimään _teitä_.

Nurinpyörähtävä vasu tyhjensi sisällyksensä pudotessaan. Teodoliitti
sattui ulospistävän kallion syrjään ja pamahti kuin pommi. Kirjat,
mustepullot, värilaatikot, kompassit ja viivoittimet näyttivät muutaman
silmänräpäyksen mehiläisparvelta. Sitten ne hävisivät, ja vaikka
Kim kurottautuen ikkunasta ulospäin heristi nuoria korviansa, ei
minkäänlaista ääntä tullut kuilun pohjasta.

-- Viidelläsadalla, tuhannellakaan rupeella ei voisi niitä ostaa,
ajatteli hän apeamielisenä. -- Sääli oli niitä hukata, mutta minulla
on kaikki muu, kaikki mitä he tekivät, luullakseni. Mutta miten saisin
sanan Hurree babulle ja _mitä_ olisi tehtävä? Ja vanhukseni on sairas.
Nämä kirjeet täytyy kääriä öljykankaaseen. Se on tehtävä kaikkein
ensiksi. Muutoin ne hikeentyvät... Ja minä olen aivan yksin.

Hän kääri ne sievään kääryyn taivuttaen kankean tahmean öljykankaan
kulmista, sillä hän oli jo tottunut toimimaan täsmällisesti kuin
vanha metsästäjä pyyntiretkillään. Ja sitten hän latoi kirjat hyvin
huolellisesti eväsvasunsa pohjalle.

Nainen koputti ovelle.

-- Mutta ethän sinä ole tehnyt mitään taikaa, -- sanoi hän katsellen
ympärilleen.

-- Ei sellaista tarvitakaan. -- Kim oli kokonaan unohtanut pikkuisen
puhelun tarpeellisuuden. Nainen nauroi hänen hämmennyksekseen
epäkunnioittavasti.

-- Niin, ei suinkaan sinua varten. Sinähän voit pelkällä silmäniskulla
lumota. Mutta ajattelepa meitä ihmisparkoja sinun mentyäsi. Kaikki
olivat illalla liiaksi juovuksissa kuunnellakseen naisen puhetta. Mutta
ethän sinä ollut juovuksissa?

-- Minä olen pappi. -- Kim oli saavuttanut rauhallisuutensa, ja
koska nainen ei suinkaan ollut ruma, hän päätti säilyttää papillisen
arvokkuutensa.

-- Minä varoitin noita miehiä siitä, että sahibit ovat vihaisia,
panevat toimeen tutkimuksen, ilmoittavat kaikki rajahille. Heidän
joukossaan on myöskin eräs babu. Kirjureilla on kerkeä kieli.

-- Siinäkö sinun huolesi syy? -- Hänen mielessään syntyi täysin valmis
tuuma, ja hän hymyili iloisesti.

-- Ei kaikki, sanoi nainen, ojentaen kättänsä, joka oli peitetty
hopeaan kiinnitetyillä turkooseilla.

-- Siitä voin sinut vapauttaa hyvin pian, jatkoi Kim nopeasti. -- Tuo
babu on juuri sama _hakim_, joka matkaili vuoristossa Ziglaurin kautta.
Kuulit kai hänestä? Minä tunnen hänet.

-- Hän kyllä kielii palkinnon toivossa. Sahibit eivät voi erottaa
vuoristolaisia toisistaan, mutta babuilla on tarkat silmät sekä miehiin
että naisiin nähden.

-- Haluaisitko viedä minulta sanan hänelle?

-- Ei ole mitään, jota en tekisi puolestasi.

Kim kuuli kohteliaisuuden tyynesti, repäisi lehden muistikirjasta ja
kirjoitti kulumattomalla lyijykynätuherruksella ... melkein samaan
tapaan kuin pikku pojat piirrellessään seinille: "Hallussani on kaikki
mitä he ovat kirjoittaneet, piirustukset seudusta ja monta kirjettä.
Varsinkin _murasla_. Ilmoita mitä on tehtävä. Olen Shamleghissa
lumirajalla. Vanhus on sairaana."

-- Vie tämä hänelle. Tämä tukkii hänen suunsa. Hän ei ole voinut ehtiä
pitkälle.

-- Ei suinkaan. He ovat vieläkin tuolla metsässä. Meidän lapsemme
menivät heitä katsomaan aamun koittaessa ja ovat huudolla ilmoittaneet,
kun he lähtivät liikkeelle.

Kim näytti hämmästyneeltä. Samassa kuului lammaslaitumelta kimakka
ääni. Paimentava lapsi oli toistanut sen kuultuaan toisen lapsen
päästävän samanlaisen äänen laakson alemmalla rinteellä.

-- Mieheni ovat myöskin siellä puita kokoamassa. -- Hän otti pähkinöitä
povestaan, halkaisi sievästi yhden ja rupesi syömään. Kim ei ollut
tietävinään mistään.

-- Etkö tiedä, mitä pähkinä merkitsee, pappi? -- kysyi nainen ja ojensi
hänelle kuorenpuoliskot.

-- Sepä oli oivallisesti ajateltu. -- Kim taittoi paperipalan
pähkinänkuorten väliin. -- Onko sinulla vahaa, jolla voisi nämä
kiinnittää?

Nainen huokasi syvään, ja Kim heltyi.

-- Ei maksua ennenkuin asia on toimitettu. Vie tämä babulle ja sano,
että sen lähetti loitsun poika.

-- Niinpä todellakin, noita, joka on sahibin näköinen.

-- Ei, vaan loitsun poika. Ja kysy tuleeko vastausta.

-- Mutta jos hän kohtelee minua karkeasti? Minä ... minä pelkään.

Kim nauroi. -- Hän on luullakseni hyvin väsynyt ja hyvin nälkäinen.
Vuoret ovat huonoja makuutovereita. Ja olethan sinä -- hänen kielellään
oli sana äiti, mutta hän sanoikin: sisar -- viisas ja kekseliäs nainen.
Nyt kaikki kylät tietävät, mitä on tapahtunut sahibeille. Eikö niin?

-- Tietävät kyllä. Ziglaurissa tiedettiin jo puolenyön aikaan ja
huomenna tiedetään jo Kotgarhissa. Kaikkialla ovat asukkaat sekä
pelossaan että vihoissaan.

-- Siihen ei ole mitään syytä. Kehota heitä antamaan ruokaa sahibeille
ja päästämään heidät rauhassa menemään. Heidät täytyy saada
hiljaisuudessa pois laaksoistamme. Varastaminen on toista ja tappaminen
toista. Babu kyllä ymmärtää asian, eikä mitään jälkiseurauksia tule.
Mutta joudu, minun täytyy hoitaa opettajaani, kun hän herää.

-- Olkoon niin. Kun asia on toimitettu, sanoit, tulee palkka. Minä
olen Shamleghin nainen, ja rajahin alamainen. En ole tavallinen lasten
synnyttäjä. Shamlegh on sinun kavioineen, sarvineen, vuotineen,
maitoineen ja voineen. Käytä hyväksi.

Nainen lähti, hopeisten kaulanauhain kilahdellessa leveällä povella,
kohti puolentoistatuhannen jalan korkeudessa loistavaa aamuauringon
valoa. Nyt Kim taas ajatteli kansankielellä kiinnittäessään vahalla
öljykankaan kulmia kääryssään: -- Kuinka voi mies seurata suuren
pelin tietä, kun naiset ainaisesti kiusaavat häntä? Kahluupaikalla
oli Akrolan tyttö; kyyhkyslakan takana oli keittäjän vaimo, muita
lukuunottamattakaan, ja nyt tuli tämä! Kun olin lapsi, oli se kyllä
paikallaan, mutta nyt olen mies, eivätkä he tahdo pitää minua miehenä.
Pähkinöitä tosiaankin! Hoh, hoh. Tasangolla puhutaan manteleista!

Sitten hän lähti hankkimaan ruokaa kylästä. Ei enää kerjuumaljalla,
kuten kävisi laatuun tasangolla, vaan niinkuin ruhtinas. Shamleghin
kesäasukkaina oli vain kolme perhettä: neljä naista ja kahdeksan tai
yhdeksän miestä. Kaikilla oli runsaasti ruokasäilykkeitä ja erilaisia
juomia kiinaseoksesta valkoiseen venäläiseen paloviinaan asti, sillä
kaikki olivat saaneet osansa edellisen illan saaliista. Sievät
eurooppalaiset teltat oli jo leikelty ja jaettu, ja aluminikattiloita
näkyi liesillä.

Kaikki pitivät laaman sielläoloa riittävänä suojana kaikkia seurauksia
vastaan ja toivat Kimille auliisti parastansa, vieläpä astiallisen
_changia_, ohraolutta, jota saadaan Ladakhista. Sitten he asettuivat
lämmittelemään auringonpaisteeseen, istuen jalat riippuvina
äkkijyrkänteiden partaalla, lörpötellen, nauraen ja tupakoiden. He
arvostelivat Intiaa ja sen hallitusta yksinomaan sen kokemuksen
nojalla, minkä olivat saaneet matkailevista sahibeista, jotka olivat
käyttäneet heitä ja heidän ystäviänsä _shikarrinansa_. Kim sai kuulla
juttuja, kuinka muutamat sahibit, jotka jo parikymmentä vuotta olivat
maanneet haudoissaan, olivat ampuneet harhaan pyydystäessään karhuja,
vuorikauriita ja muita eläimiä, ja jokainen yksityiskohta kerrottiin
niin tarkkapiirteisesti kuin puunlatva salaman iskiessä kuvastuu
taivasta vasten.

Vielä kerrottiin heidän pienistä kivuistaan ja, mikä vielä tärkeämpää,
pienoiskokoisten, varmajalkaisten lehmien taudeista, sekä retkistä
Kotgarhiin saakka, jossa merkilliset lähetyssaarnaajat asuvat, ja
vielä edemmäksi ihmeelliseen Simlaan asti, jossa kadut ovat lasketut
hopealla ja kuka hyvänsä voi päästä sahibien palvelukseen, jotka
ajavat kaksipyöräisillä rattailla ja tuhlaavat rahaa lapiollisittain.
Samassapa jo saapui laamakin vakavana ja ylväänä astellen hyvin
raskaasti ja liittyi lörpöttelijöihin, jotka tekivät hänelle runsaasti
tilaa. Keveä ilma virkisti häntä, ja hänkin istahti jyrkänteen reunalle
niinkuin paras joukosta. Ja kun keskustelu vähän pysähtyi, heitteli
hän pikkukiviä syvyyteen. Kolmenkymmenen mailin päässä kotkan tietä
oli seuraava vuorijono pienten pensastäplien kuvioittamana -- joista
jokainen täplä oli metsä, hyvän päivänmatkan laajuinen. Kylän takana
peitti Shamleghvuori näköalan etelään. He istuivat kuin pääskynen
pesässä maailman katon räystään alla.

Silloin tällöin laama ojensi kätensä ja kiiruhtaen heikolla matalalla
äänellä lähtöön osoitti tietä Spitiin ja pohjoiseen päin Parunglan
poikki.

-- Tuolla taempana, missä kukkuloita on tiheimmin, on De-ch'en (hän
tarkoitti Han-léta), suuri luostari, s'Tagstan-ras-ch'en rakensi sen,
ja hänestä tiedetään tällainen tarina. -- Ja hän kertoi satumaisen
tarun ihmeistä ja taioista, jota kaikki hämmästyneinä kuuntelivat.
Kääntyen sitten länteenpäin hän tähysteli Kulun vihreitä kukkuloita
ja etsi Kailungia jäätiköiden alapuolelta. -- Tuonne tulin entisinä
aikoina. Lehistä tulin, Baralachin yli.

-- Niin, me tunnemme sen, sanoivat Shamleghin kauas kulkeneet ihmiset.

-- Ja minä nukuin kaksi yötä Kailungin pappien luona. Niitä vuoria
minä ihailen. Ja niitä muitten pimenteiden edellä siunattuja varjoja
siellä! Sieltä silmäni avautuivat näkemään tätä maailmaa, sieltä löysin
valistuksen ja siellä vyötin kupeeni lähteäkseni etsimääni. Sieltä
vuorilta läksin -- korkeilta vuorilta ja väkevien tuulten mailta.
Oi, Elämän pyörä on täsmällinen! -- Hän siunasi kaikkia erikseen:
mahtavia jäätiköitä, kaljuja kallioita, kasaantuneita soramuodostumia
ja kiviröykkiöitä, kuivaa ylätasankoa, piilossa olevaa suolajärveä,
ikivanhoja puita ja hedelmällisiä vesirikkaita laaksoja toista toisensa
perästä, aivan kuin kuoleva mies siunaa kansansa, ja Kim ihmetteli
hänen intoansa.

-- Niin, niin. Ei tosiaankaan ole toista vuoriemme veroista paikkaa,
sanoivat Shamleghin asukkaat. Ja he ihmettelivät, kuinka kukaan voi
elää hirvittävän kuumilla tasangoilla, missä on norsujen kokoista
karjaa, joka ei kelpaisi kyntöjuhdiksi vuorenrinteillä; siellä on
kylä kylän vieressä satojen mailien matkalla, olivat kuulleet; sieltä
ihmiset kuljeskelevat joukottain varastamassa, ja mitä rosvot jättävät,
sen poliisit kuljettavat pois.

Niin kului hiljainen aamupäivä, ja vihdoin Kimin lähetti laskeutui
jyrkältä rinteeltä yhtä hengästymättömänä kuin lähtikin.

-- Minä lähetin sanan _hakimille_, selitti Kim, kun nainen lähestyi
kunnioittavasti.

-- Jäikö hän noiden jumalattomien joukkoon? Nyt muistan, hän paransi
toisen heistä. Hän on saavuttanut ansiota, vaikka tuo parannettu mies
käyttikin pahoin voimiansa. Oikea on Elämän pyörä! Mitä _hakimista_
tiedetään?

-- __Minä pelkäsin, että sinä olit pahoin runneltunut, ja minä tiesin
hänet viisaaksi. -- Kim avasi pähkinän kuoren ja luki oman kirjeensä
takapuolelta englanniksi kirjoitettuna: Saanut kirjeesi. En voi tällä
hetkellä päästä seurasta, mutta opastan heidät Simlaan. Sen perästä
toivon voivani yhtyä joukkoonne. On tukalaa oleilla suuttuneiden
herrojen parissa. Menkää takaisin samaa tietä kuin tulitte, niin
saavutan teidät. Olen hyvin tyytyväinen asiapapereiden talteen
ottamiseen, niinkuin olin suunnitellutkin.

-- Hän sanoo, pyhä mies, aikovansa paeta epäjumalan palvelijain luota
ja palata meidän luoksemme. Odotammeko siis vähän aikaa Shamleghissa?

Laama katseli kauan ja kaipaavasti vuoristoon ja pudisti päätänsä.

-- Se ei käy laatuun, _chela_. Koko ruumiini toivoisi sitä, mutta se on
kielletty. Minä olen nähnyt asioiden alkusyyn.

-- Miksi? Saavutithan täällä vuoristossa päivä päivältä enemmän voimia.
Muistappa, kuinka olimme heikkoja ja nääntyneitä siellä alhaalla.

-- Minä tulin samalla väkeväksi tekemään pahaa ja unohtamaan. Minä
olin jo riitainen ja lörpöttelijä täällä rinteillä. -- Kim koetti
peittää hymyänsä. -- Mutta Elämän pyörä kulkee vakavasti, hievahtamatta
hiuskarvaakaan sivulle. Kun olin miehuuden voimissa, kauan aikaa
sitten, tein toivioretken Guru Ch'wanin poppelimetsiin, missä on Pyhä
Hevonen.

-- Pysykää hiljaa, sanoivat ympärillä olevat jännittyneinä. -- Hän
puhuu Jam-lin-nin-k'orista, hevosesta, joka voi kulkea maailman ympäri
yhdessä päivässä.

-- Minä puhun vain _chelalleni_, sanoi laama lempeästi nuhdellen, ja
kaikki hajaantuivat niinkuin härmä sulaa eteläiseltä katonrinteeltä
aamuauringon lämmössä. -- Silloin en etsinyt totuutta, vaan tietoa
opista. Kaikki harhanäkyä! Join olutta ja söin leipää Guru Ch'wanissa.
Seuraavana päivänä joku sanoi: "Lähdemme taistelemaan Sangor Gutokia
vastaan alas laaksoon, saadaksemme selville (huomaa taas, kuinka himo
liittyy vihaan!) kumpi luostarin esimies saa vallita täällä laaksossa
ja ottaa haltuunsa tulot niistä rukouksista, joita painetaan Sangor
Gutokissa." Minä lähdin mukaan, ja me taistelimme päivän.

-- Mutta kuinka, pyhä mies?

-- Pitkillä rautaisilla kynäkoteloillamme, niinkuin olisin voinut
nytkin näyttää -- no niin, me taistelimme poppelien alla, johtajat
ja kaikki munkit. Yksi iski otsani puhki luuhun asti. Katso! -- Hän
siirsi syrjään päähineensä ja näytti ryhmyisen valkoisen arven. --
Mutta oikea ja täydellinen on Elämän pyörä. Eilen tuota arpea syyhytti,
ja niin viidenkymmenen vuoden perästäkin muistin, kuinka sen sain, ja
sen miehen kasvot, joka sen iski, ja viivyin siten hetken harhanäyssä.
Ja sitä seurasi se, minkä näit: riita ja hullutus. Oikea on Elämän
pyörä! Tuon epäjumalan palvelijan isku sattui arpeen. Silloin sieluni
tuli järkytetyksi ja pimeni, ja sieluni haaksi ajelehti harhanäkyjen
merellä. Vasta päästyäni Shamleghiin saatoin taas miettiä asioiden
alkusyytä ja saada selville pahan jatkuvat juuret. Koko pitkän yön tein
sitä.

-- Mutta, pyhä mies, sinä olet syytön kaikkeen pahaan. Muutoin minut
uhrattakoon.

Kim oli todellakin huolissaan vanhan miehen surusta, ja Mahbub Alin
lause pääsi huomaamatta hänen suustansa.

-- Päivän koittaessa, jatkoi laama vielä vakavammin, hypistellen
rukousnauhaansa hitaitten lauselmien lomassa, -- sain valaistusta.
Tällainen se on... Minä olen vanha mies... Vuorilla syntynyt, vuorilla
kasvanut, mutta en enää milloinkaan saa asettua vuoristoon. Kolme
vuotta matkustelin Intian halki, mutta -- voiko maasta otettu tulla
väkevämmäksi kuin itse maaemo? Järjetön ruumiini kaipasi vuoristoon
ja vuoriston lumille sieltä alhaalta. Siellä sanoin, niinkuin totta
onkin, että etsintäni on onnistuva. Ja niinpä siis käännyin tuon
Kulun naisen talosta vuoristoon päin taivutettuani itseni siihen. Ei
_hakimissa_ ole mitään syytä. Hän ennusti, seuraten haluansa, että
vuoristo tekisi minut väkeväksi. Mutta minä tulin väkeväksi pahaan
ja unohtamaan etsintäni. Minä iloitsin elämästä ja elämän halusta.
Halusin jyrkkiä rinteitä kiivetäkseni. Poikkesin syrjään löytääkseni
niitä. Mittasin voimiani korkeita vuoria vastaan. Ivasin sinua, kun
hengästyit Jamnotrin luona, ja laskin leikkiä, kun et tahtonut uskaltaa
vuorisolien lumelle.

-- Mutta mitä pahaa siinä oli? Minä pelkäsin. Ja olihan se oikein,
sillä en ole vuoristolainen, mutta minä rakastin sinua nähdessäni sinut
voimakkaana.

-- Useammasti kuin kerran muistan etsineeni sinun ja _hakimin_ kiitosta
jalkojeni voiman tähden, sanoi laama nojaten leukaansa kättänsä vasten.
-- Siten paha seurasi pahaa, kunnes malja oli täysi. Mutta oikea on
Elämän pyörä. Koko Intia kunnioitti minua kolmen vuoden aikana aina
viisauden lähteestä Ihmeitten talossa (hän hymyili) pieneen poikaan
asti, joka leikki kanuunan luona -- kaikki valmistivat tietäni, ja
miksi?

-- Koska rakastimme sinua. Tuo on vain iskun aiheuttamaa kuumetta.
Minäkin olen vielä järkkynyt ja sairas.

-- Ei, se tapahtui sen vuoksi, että olin Tiellä ... viritettynä kuin
_si-nen_ (symbaalit) lain täyttämistä varten. Luovuin siitä käskystä.
Sävel särkyi ja siitä seurasi rangaistus. Omassa vuoristossani, oman
maani rajalla, juuri pahan haluni paikassa tulee isku... Tänne!
(Hän koetti otsaansa.) Samoin kuin luostarikokelas saa rangaistusta
asettaessaan maljat väärin, samoin minuakin lyötiin, vaikka olin
Such-zenin luostarin esimies. Katsos, rangaistus ei tullut sanoina,
vaan iskuna, _chela_.

-- Mutta sahibit eivät tunteneet sinua, pyhä mies.

-- Me sovimme hyvin vastakkain. Tietämättömyys ja himo tapasivat
tietämättömyyden ja himon tiellä, ja ne synnyttivät vihan. Isku oli
viittauksena minulle, joka en ole eksynyttä härkää parempi, ettei
paikkani ole täällä. Se joka voi löytää jonkun teon syyn, on jo
puolimatkassa vapauteen. "Palaa tielle", sanoi isku. "Vuoristo ei ole
sinua varten. Et voi valita pelastusta ja samalla vaeltaa elämän ilojen
orjuudessa."

-- Kunpa emme olisi milloinkaan kohdanneet tuota kolminkertaisesti
kirottua venäläistä!

-- Ei edes mestarimme voi saada pyörää takaperin pyörimään. Ennen
saavuttamani ansion nojalla olen saanut toisenkin merkin. Hän pisti
kätensä poveensa ja veti esiin Elämän pyörän kuvan. -- Katso!
Tarkastelin tätä sen jälkeen kun olin päässyt selvyyteen. Epäjumalan
palvelija ei jättänyt eheäksi muuta kuin kynnen leveyden.

-- Minä näen...

-- Sen verran on siis jäljellä elämääni tässä ruumiissa. Minä olen
noudattanut pyörän liikettä koko elämäni ajan. Nyt se palvelee minua.
Mutta sen ansion vuoksi, että olen johtanut sinut Tielle, vapauduin
elämästä vielä uutta elämää, ennenkuin olisin löytävä virtani.
Ymmärrätkö, _chela?_

Kim tuijotti törkeästi revittyyn kuvaan. Repeämä kulki kulmasta
kulmaan, yhdennestätoista osastosta, jossa halu on synnyttäjänä
(niinkuin tiibettiläiset sen käsittävät), ihmisten ja eläinten maailman
halki viidenteen osastoon, aistien tyhjään osastoon. Johdonmukaisuus
oli silmäänpistävä.

-- Ennenkuin herramme sai valistusta, sanoi laama kääriessään kaikki
hartaasti kokoon, -- hän joutui kiusaukseen. Minuakin on kiusattu,
mutta nyt se on ohi. Nuoli lensi tasankomaalle -- eikä vuoristoon. Mitä
siis täällä tekisimme?

-- Emmekö ainakin odota _hakimia?_

-- Minä tiedän, kuinka kauan elän tässä ruumiissa. Mitä _hakim_ tässä
voisi?

-- Mutta sinä olet sairas ja järkkynyt. Sinä et voi kävellä.

-- Kuinka voisin olla sairas, jos näen pelastuksen? -- Hän nousi
hoiperrellen seisomaan.

-- Sitten minun täytyy etsiä ruokaa kylästä. Oh, kuinka tie on
väsyttävä. -- Kim tunsi, että hänkin tarvitsi lepoa.

-- Sen Laki kyllä myöntää. Syökäämme ja lähtekäämme. Nuoli putosi
tasangolle... Mutta minä taivuin halun houkutuksiin. Laita itsesi
valmiiksi, _chela_.

Kim kääntyi naisen puoleen, jonka päähine oli turkooseilla koristettu
ja joka oli joutilaana heitellyt kiviä syvänteeseen. Tämä hymyili hyvin
ystävällisesti.

-- Tapasin hänet kuin eksyneen puhvelin pellolla ... babun kylmästä
viluisena ja tuhisevana. Hän oli niin nälkäinen, että unohti kokonaan
arvokkuutensa ja puhutteli minua lämpimästi. Sahibeilla ei ole mitään.
(Hän ojensi tyhjää kämmentänsä.) Toisen vatsa on hyvin sairas. Onko se
sinun työtäsi?

Kim nyökäytti myöntävästi silmät kirkkaina.

-- Puhuttelin bengalilaista, ja sitten läheisen kylän asukkaita.
Sahibeille annetaan ruokaa sen mukaan kuin he tarvitsevat -- eikä
kukaan vaadi rahaa. Saalis on jo jaettu. Babu valehtelee sahibeille.
Miksei hän jätä heitä?

-- Sydämensä hyvyyden vuoksi.

-- Onko milloinkaan tavattu bengalilaista, jolla olisi kuivunutta
pähkinää suurempi sydän? Mutta olkoon sillään. Puhutaanpa pähkinästä...
Työn tehtyään saa palkkansa. Kylämme on sinun, olen sanonut.

-- Vahinko on minun, alkoi Kim. -- Olin ajatellut monia miellyttäviä
seikkoja sydämessäni, jotka -- mutta meidän ei tarvitse toistaa kaikkia
kohteliaisuuksia, mitä näissä tilaisuuksissa käytetään. -- Hän huokasi
syvään. -- Mutta mestarini, näyn johtamana...

-- Huh, mitä voivat vanhat silmät nähdä muuta kuin täyteläisen
kerjuumaljan.

-- ... palaa tästä kylästä tasangoille.

-- Pyydä häntä jäämään.

Kim pudisti päätään. -- Minä tunnen pyhän miehen ja hänen vihansa, jos
häntä vastustetaan, vastasi hän. -- Hänen kirouksensa vapisuttavat
vuoria.

-- Sääli, etteivät ne pelastaneet häntä saamasta iskua päähänsä! Minä
kuulin, että sinä olit se tiikerin kaltainen urho, joka löi sahibia.
Anna hänen uneksia vielä vähän. Jääkää tänne!

-- Sinä vuoriston nainen, vastasi Kim vakavasti, -- nämä asiat ovat
liian korkeita sinulle.

-- Jumalat meitä armahtakoot! Milloin me miehet ja naiset olemme olleet
muuta kuin tavallisia ihmisiä?

-- Pappi on pappi. Hän sanoi aikovansa lähteä tuossa paikassa.
Minä olen hänen oppilaansa ja seuraan häntä. Me tarvitsemme ruokaa
matkalle. Hän on kunnioitettu vieras joka kylässä, mutta (hän irvisteli
poikamaisesti) täällä on ruoka hyvää. Anna sitä minulle.

-- Mitä jos en antaisikaan sitä sinulle? Minä olen tämän kylän
käskijätär.

-- Silloin minä kiroon sinua ... vähäisen, en paljoa, mutta parahiksi
muistaaksesi. -- Hän ei voinut olla hymyilemättä.

-- Sinä olet jo kironnut minua alaslasketuilla silmäluomillasi
ja ylpeästi ylöskohotetulla leuallasi. Kirouksiako? Mitäpä minä
välittäisin pelkistä sanoista? Hän puristi kätensä nyrkkiin rintaansa
vasten. Mutta en tahtoisi, että lähtisit vihoissasi, ajattelisit pahaa
minusta, lehmänlannan ja ruohon kokoilijasta Shamleghissa, mutta
kuitenkin merkittävästä naisesta.

-- En ajattele mitään, sanoi Kim, -- paitsi että olen haluton
lähtemään, sillä olen väsynyt ja me tarvitsemme ruokaa. Tässä on
eväsvasu.

Nainen tempasi sen äkäisenä. -- Minä olin hupsu, sanoi hän. -- Kuka on
sinun naisesi tasangolla? Tumma vai vaalea? Minä olin kerran vaalea.
Nauratko? Kerran, kauan aikaa sitten, jos uskot, katseli muuan sahib
minua mieltymyksellä. Kerran, kauan sitten, oli minulla eurooppalainen
puku ollessani tuolla lähetystalossa. -- Hän viittasi Kotgarhiin päin.
-- Kerran, kauan sitten, olin _ker-lis-ti-an_ (kristitty) ja puhuin
englanninkieltä niinkuin sahibitkin. Minun sahibini sanoi palaavansa
ja naivansa minut. Hän meni pois, olin hoitanut häntä hänen sairaana
ollessaan, mutta hän ei milloinkaan palannut. Silloin näin, että heidän
jumalansa valehtelivat, ja saavuin takaisin oman kansani luokse... Sen
perästä en ole enää luonut silmiänikään sahibiin. Sinä muistutit minua
hänestä, vaikka oletkin vain vaeltava kerjäläinen, jolle annan almun.
Kiroisitko minut? Sinä et voi kirota etkä siunata!

Hän pani kätensä vyötärölleen ja nauroi katkerasti. -- Sinun jumalasi
ovat valhetta, sinun tekosi ja sanasi ovat valhetta. Ei olekaan mitään
jumalia taivaan alla. Minä tiedän sen... Mutta vähän aikaa olin siinä
luulossa, että sahibini oli tullut takaisin, ja hänpä oli jumalani.
Niin, kerran soitin _piannoa_, Kotgarhin lähetysasemalla, ja nyt annan
almuja pakanallisille papeille. -- Hän sitoi kukkuralleen täytetyn
vasun kantta kiinni.

-- Minä odotan sinua, _chela_, sanoi laama nojaten oven pieleen.

Nainen katsoi kookasta vanhusta. -- Hänkö kävelisi? Hänhän ei pysty
puoltakaan mailia kulkemaan. Minne vanhus aikoisi?

Kim, jota jo huoletti laaman väsähtyminen ja joka ymmärsi eväsvasun
painavan tuntuvasti, menetti tämän kuullessaan kärsivällisyytensä.

-- Mitä sinä, pahaenteinen nainen, välität siitä, mihin hän menee?

-- Ei se minua koskekaan, mutta sensijaan sinua, sahibkasvoinen pappi.
Aiotko kantaa hänet selässäsi?

-- Aion lähteä takaisin tasangolle. Kukaan ei saa estää paluutani. Olen
taistellut sielussani niin, että olen aivan voimaton. Raihnainen ruumis
on nääntynyt, ja me olemme kaukana tasangolta.

-- Katsos, sanoi nainen ja vetäysi syrjään antaakseen Kimin nähdä
täydellisen avuttomuutensa. -- Kiroo nyt minua. Ehkäpä se antaa hänelle
voimia. Tee joku taikatemppu! Kutsu avuksesi suuri jumalasi. Sinähän
olet pappi.

-- Näin sanoen hän kääntyi menemään.

Laama oli vaipunut istumaan yhä vielä pidellen ovipielestä. Eihän
voi ajatellakaan, että iskun saanut vanhus olisi nuoren pojan tavoin
toipunut yhdessä yössä. Heikkous painoi hänet maahan, mutta hänen
silmänsä katselivat eloisasti ja pyytävästi Kimiin.

-- Kaikki kääntyy kyllä hyväksi, sanoi Kim. -- Tämä ohut ilma vain
heikentää sinua. Hetken perästä lähdemme. Se on vuoritautia. Minunkin
vatsani on vähän kipeä...

-- Ja hän polvistui lohduttamaan vanhusta miten taisi. Siiloin nainen
palasi pystypäisempänä kuin ennen.

-- Ovatko jumalasi hyödyttömät? Koetteleppa minun jumaliani. Minä
olen Shamleghin nainen. -- Hän huudahti kimeästi, ja silloin tuli
hänen kaksi puolisoansa ja kolme muuta miestä kantaen _doolia_,
kantovuodetta, jota he käyttävät kuljettaessaan sairaita tai
lähtiessään arvokkaalle vierailulle. -- Nämä naudat, sanoi nainen,
alentumatta edes katsomaan heihin, -- ovat käytettävissäsi niin kauan
kuin tarvitset.

-- Mutta emme me lähde Simlaan. Me emme halua sahibien läheisyyteen, --
huusi toinen aviomies.

-- Nämä eivät karkaa niinkuin ne toiset, eivätkä he liioin varasta
tavaroita. Kaksi heistä tunnen pelkureiksi. Asettukaa jälkipäähän,
Sonoo ja Taree. -- Miehet tottelivat vikkelästi. -- Ei, laskekaa paarit
maahan ja nostakaa pyhä mies sisään. Minä pidän huolta kylästä ja
siveistä vaimoistanne, kunnes palaatte.

-- Milloinka se tapahtuu?

-- Kysykää papeiltanne. Mitä te minua vaivaatte. Aseta eväsvasu
jalkapäähän, niin tulee parempi tasapaino.

-- Oi pyhä mies, sinun vuoristosi on vierasvaraisempi kuin tasanko, --
huudahti Kim helpotuksesta, kun laama horjui kantovuoteelle. -- Sehän
on aivan kuninkaallinen vuode. Kunniapaikka, mukava, ja meidän on
kiittäminen siitä...

-- Pahaenteistä naista. Minä tarvitsen siunaustasi yhtä vähän kuin
kirouksiasikin. Tämän olen _minä_ järjestänyt etkä suinkaan sinä.
Lähtekää menemään. Kuules! Onko sinulla rahaa matkalle?

Hän viittasi Kimiä majaansa ja otti esiin kuhmuisen rahalippaan.

-- En tarvitse mitään, sanoi Kim äkäisenä, vaikka olisi pitänyt olla
kiitollinen. -- Olen jo saanut liiaksikin suosiota osakseni.

Nainen nosti päänsä viekkaasti hymyillen ja laski kätensä hänen
olkapäälleen. -- No, kiitä ainakin minua. Minähän olen ruma vuoriston
nainen, mutta sinun puhetapasi mukaan olen saavuttanut ansiota. --
Tuleeko minun näyttää sinulle, kuinka sahibit kiittävät? -- Hänen tuima
katseensa pehmeni.

-- Olen vain vaeltava pappi, sanoi Kim, jonka silmät loistivat
vastaukseksi. -- Sinä et tarvinnut kirouksiani etkä siunauksiani.

-- En, mutta viivy muutama hetki ... sinä tavoitat _doolin_ kymmenellä
askelella. _Jos_ sinä olisit sahib, näyttäisin sinulle, kuinka sinun
pitäisi tehdä.

-- Mutta jos minä kuitenkin arvaisin sen? sanoi Kim ja kietoen
kätensä hänen vartalonsa ympärille suuteli naista poskelle lisäten
englanninkielellä: -- Kiitoksia hyvin paljon, rakas ystävä!

Suuteleminen on todellisuudessa aivan outoa aasialaisten keskuudessa,
ja siitä kai johtui, että nainen peräytyi, silmät aivan auki ja
kauhistus kasvoillaan.

-- Ensi kerralla, jatkoi Kim, -- älä ole niin varma pakanallisista
papeistasi. Nyt sanon hyvästi. -- Hän ojensi kätensä englantilaiseen
tapaan. Nainen tarttui siihen koneellisesti. -- Hyvästi, hyvä ystävä!

-- Hyvästi ja ... ja -- nainen muisteli yksitellen englantilaisia
sanojaan, -- tuletteko taas takaisin? Hyvästi, ja ... ja ... jumalasi
sinua siunatkoon!

Puoli tuntia myöhemmin, miesten kantaessa natisevaa kantovuodetta
vuoripolkua kaakkoon päin Shamleghista, näki Kim majan ovella pienen
olennon, joka heilutti valkoista vaatetta.

-- Hän on saavuttanut enemmän ansiota kuin kukaan muu, sanoi laama.
-- Sillä auttaessaan toista ihmistä vapautuksen tielle hän on tehnyt
ainakin puoleksi niin arvokkaan työn kuin jos itse olisi löytänyt sen.

-- Hm, tuumi Kim ajatellen menneisyyttä. -- Olenhan minäkin ehkä
saavuttanut ansiota. Hän ei siis ainakaan olisi saanut kohdella
minua kuin lasta. -- Hän kosketti viittansa poimua, jossa olivat
asiakirjat ja kartat. Sitten hän asetti kallisarvoisen eväsvasun laaman
jalkapäähän, pani kätensä kantovuoteen reunalle ja rupesi astumaan
ähkyvien kantajien harvaa tahtia.

-- Nämä myöskin saavuttavat ansiota, sanoi laama, kun oli kuljettu noin
kolme mailia.

-- Vieläpä enemmänkin, he saavat maksunsa hopeassa, virkkoi Kim.
Shamleghin nainen oli hänelle sitä antanut, ja hänen mielestään oli
kohtuullista, että hänen puolisonsa ansaitsivat sen takaisin.



XV


Kaksisataa mailia Chinin pohjoispuolella, Ladakhin sinisellä rinteellä,
lojuu Yankling sahib, iloinen mies, kiikarilla kiukkuisena tähystäen,
eikö näkyisi hänen vakinaista kantajaansa, Ao-chungin miestä. Mutta tuo
karkulainen on tällä kertaa muualla, mukanaan uusi mannlicherkivääri
ja kaksisataa patruunaa, ampuen myskieläimiä omaksi hyödykseen, ja
Yankling sahib saa seuraavana vuonna kuulla, kuinka huonona sairaana
mies on ollut.

Ylös Bushahrin laaksoja rientää bengalilainen, muinoin lihava ja
hyvinvoipa, nyt laiha ja päivettynyt. Kaukonäköiset Himalajan kotkat
väistelevät hänen sinivalkoraitaista päivänvarjoansa. Hän on saanut
kiitokset kahdelta muukalaiselta, jotka hän taitavasti opasteli
Mashobratunneliin, mistä lähtee tie Intian suureen ja iloiseen
pääkaupunkiin.

Eihän ollut hänen syynsä, että he sumun vuoksi joutuivat kulkemaan
Kotgarhin lennätinaseman ja eurooppalaisen siirtolan ohi. Eikä ollut
liioin hänen vikansa, vaan pikemminkin jumalien, joista hän niin
ahkerasti puhui, että hän johti heidät Nahanin rajoille, jossa tuon
valtion rajah luuli heitä karanneiksi englantilaisiksi sotilaiksi.
Hurree babu selitti, kuinka korkeassa arvoasemassa matkatoverinsa
olivat omassa maassaan, kunnes unelias pikku kuningas lopuksi hymyili.
Sen hän muuten selitti kenelle kysyjälle hyvänsä ... monta kertaa ja
monella tavoin.

Hän kerjäili ruokaa, järjesteli majapaikat, osoittautui taitavaksi
lääkäriksi esimerkiksi sellaisia vammoja korjatessaan, joita saa
pimeässä pudottautuessaan rinteeltä alas ... ja monissa muissakin
asioissa hän osoitti olevansa hyödyllinen.

Hänen ystävällisyytensä syykin oli omiaan lisäämään hänen ansioitaan.
Samoinkuin miljoonat toverinsa orjuudessa oli hänkin oppinut pitämään
Venäjää pohjoisten seutujen suurena vapauttajana. Hän oli pelkuri
mies. Hän oli pelännyt, ettei voisi pelastaa kuuluisia isäntiänsä
kiihtyneitten vuoristolaisten vihalta. Omasta puolestaan hän ei
juuri epäröisi lyödä pyhää miestä, mutta ... Hän itse oli syvästi
kiitollinen, alttiisti iloinen, että oli voinut tehdä jotakin
saattaakseen heidän matkansa tähänkin loppuun. Hän oli unohtanut
saamansa lyönnit, eipä edes myöntänyt tuona ensimmäisenä yönä petäjien
alla mitään iskuja annetunkaan. Hän ei pyytänyt palkkiota, mutta jos
he pitäisivät häntä sen arvoisena, ehkäpä he kirjoittaisivat hänelle
todistuksen? Se saattaisi olla hänelle hyödyksi myöhemmin, jos toisia
heidän ystäviänsä tulisi vuoriston yli. Hän pyysi heitä muistamaan
häntä tulevan suuruutensa aikana, sillä hän toivoi vaatimattomasti,
että hänkin, Mohendro Lal Dutt, Kalkuttan akatemian kansalainen, oli
tehnyt valtiolle jonkin palveluksen.

He antoivat hänelle todistuksen, jossa ylistivät hänen
kohteliaisuuttaan, avuliaisuuttaan ja suurta kykyään olla oppaana. Hän
pisti todistuksen vyöhönsä ja nyyhkytti liikutuksesta. Hehän olivat
niin monta vaaraa yhdessä kokeneet. Hän johti heidät keskellä päivää
vilkasta Simlan valtakatua Liittopankkiin, missä he tahtoivat näyttää
toteen, keitä olivat. Siitä hän hävisi yhtä nopeasti kuin aamusumu
Jakkon huipulta.

Nyt hänet nähdään rientämässä ylös Shamleghin rinnettä, liian
laihtuneena hikoillakseen ja liian kiireissään ehtiäkseen tarjota
lääkkeitä messinkihelaisesta rasiastaan. Hetken perästä hän istuu
muina miehinä, kaikki babumaisuus pois jätettynä, tupakoimassa majan
kynnyksellä, ja turkoosipäähineeseen puettu nainen viittaa kaakkoon
päin. Kantovuode, sanoi nainen, ei toki kulje niin nopeasti kuin
kantamusta vailla kulkevat jalkamiehet. Mutta kyllä kai hänen hakemansa
miehet jo olivat tasangolla. Pyhä mies ei tahtonut jäädä, vaikka
Lispeth häntä pyysikin.

Babu murisi ääneen, vyötti vyönsä kiinteämmin paksun lantionsa
ympärille ja lähti jälleen jatkamaan matkaa. Hän ei halunnut
kulkea hämärän tultua, mutta hänen päivänmatkansa, josta ei tosin
kirjaa pidetty, hämmästyttäisivät ihmisiä, jotka tekevät pilaa
hänen rodustaan. Ystävälliset vuoristolaiset, jotka muistivat
lääkkeidenmyyjää pari kuukautta sitten, antoivat hänelle suojaa metsän
pahoja henkiä vastaan. Hän uneksi bengalilaisista jumalista, yliopiston
kurssikirjoista, Lontoon kuninkaallisesta tiedeseurasta, ja seuraavana
päivänä hänen sinivalkoinen päivänvarjonsa oli taas menossa eteenpäin.

Doonin rajalla, Mussoorien ohi mentyä ja tasangon häämöttäessä
kultaisena usvana edessäpäin levähtää ränsistynyt kantovuode, jossa,
kuten koko vuoristo tietää, lepää sairas laama, matkalla etsimään
parannuksen virtaa. Kyläkunnat ovat melkein tapelleet saadakseen
kunnian kantaa sitä, sillä laama ei ainoastaan ole antanut heille
siunaustaan, vaan hänen oppilaansa on maksanut siitä hyvät rahat,
täyden kolmannen osan sahibien hinnoista. Kaksitoista mailia päivässä
on _dooli_ taivaltanut, niinkuin rasvaiset, kuluneet sauvojen päät
osoittavat, ja sellaisia teitä, joita myöten harvat sahibit kulkevat.
Mentiin Nilangsolan kautta myrskyssä, jolloin hieno lumipyry tunkeutui
liikkumattoman laaman vaatteiden joka poimuun, sitten Raiengin mustien
kukkulain välitse, missä he kuulivat villivuohien huutoja pilvien läpi,
ylös jyrkkiä seinämiä ja loivia rinteitä, laaksojen ja vuorisolien
yli, kun tiellä Vesilaaksoon kierrettiin ainaista hiljaista hölkkää
Bhagiratin polun kamalia mutkia, paarien kieppuessa ja narskuessa.
Ja sitten taas ylös ja alas, kunnes pysähdyttiin puolenpäivän aikaan
johonkin viileään tammimetsikköön, ja usein aamuhämärissä, jolloin
hurskaillekin saattaa antaa anteeksi kärsimättömän pyhän miehen
noitumisen, siirryttiin kylästä toiseen tai sitten tulisoihdun valossa
kulkien, jolloin rohkeinkin ajattelee aaveita ... näin _dooli_ päätyi
loppuasemallensa. Pienikasvuiset vuoristolaiset hikoilivat jo täällä
Sewalikvuoriston alempien rinteiden kohtuullisessa lämmössä ja
kertyivät pappien ympärille saadakseen siunauksensa ja palkkionsa.

-- Te olette saavuttaneet ansiota, sanoo laama, -- enemmän kuin osaatte
aavistaakaan. Ja palaatte vuoristoon, lisää hän huoaten.

-- Tietysti. Korkealle vuoristoon, niin pian kuin suinkin.

-- Kantajat hierovat olkapäitään, ottavat vettä suuhunsa, sylkevät
sen pois jälleen ja nauhovat uudelleen olkivirsunsa. Kim maksaa
heille väsyneen näköisenä pikku hopearahoilla, nostaa eväsvasun
kantovuoteesta, puristaa povessaan olevaa öljykangaskääryä -- ne
ovat pyhiä kirjoituksia -- ja auttaa laamaa nousemaan jaloilleen.
Vanha mies on jälleen saavuttanut rauhansa, eikä hän enää odota, että
vuoret musertavat hänet kuten hän arveli eräänä kauheana yönä, jolloin
tulvehtinut joki pidätti heitä.

Miehet nostavat kantovuoteen olallensa ja rientävät pian näkymättömiin
pensaikkojen väliin.

Laama kohottaa kätensä Himalajan vuorijonoa päin. -- Teidän piiriinne,
oi te siunatut vuoret, ei mestarimme vasama pudonnut! Enkä milloinkaan
enää saa hengittää teidän ilmaanne.

-- Mutta sinä olet kymmenen kertaa väkevämpi tässä puhtaassa ilmassa,
sanoi Kim, sillä hänen väsyneelle mielellensä teki hyvää ajatella
viljavia hymyileviä tasankoja. -- Näille paikoille mahtoi vasama
pudota. Me tahdomme kulkea hyvin hiljakseen, ehkäpä _kosin_ päivässä,
sillä etsintämme on onnistuva. Mutta tämä vasu painaa paljon.

-- Niin, etsintämme on onnistuva. Minä olen päässyt suuresta
kiusauksesta.

       *       *       *       *       *

He kulkivat vain muutaman mailin päivässä tästä lähtien, ja Kimin
piti sekä tukea laamaa että kantaa raskasta eväsvasua, jossa oli
kirjoja, ja lisäksi papereita povellansa ja hoitaa jokapäiväisen
elämän yksityiskohtia. Hän kerjäili aamusilla, levitti vaipan, missä
laama saisi mietiskellä, piti hänen väsynyttä päätänsä polvellansa
keskipäivän kuumuuden aikana, karkotellen kärpäsiä, niin että
käsivartta pakotti, kerjäsi taas illalla ja pesi laaman jalat, ja
palkinnoksi tämä lupasi hänelle vapautuksen -- tänään, huomenna tai
viimeistään kolmantena päivänä.

-- Eipä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut. Ihmettelen silloin
tällöin, hoitiko Ananda uskollisemmin mestariamme. Ja sinäkö olet
sahib? Kun minä olin mies, kauan aikaa sitten, unohdin sen. Nyt
katselen sinua usein, ja aina muistan, että sinä olet sahib. Se on
merkillistä.

-- Sinähän olet sanonut, ettei ole eroa mustan eikä valkoisen välillä.
Miksi kiusaat minua tällä puheella, pyhä mies? Anna minun hieroa
toistakin jalkaasi. Sellainen puhe vaivaa minua. Minä e n ole sahib.
Minä olen vain _chelasi_, ja pääni on raskas hartioillani.

-- Olehan kärsivällinen! Me saavutamme pian vapautuksen. Sitten sinä ja
minä tuon virran toisella rannalla katsomme entistä elämäämme niinkuin
vuoristossa näimme päivänmatkat jäljessämme. Ehkäpä minäkin kerran olin
sahib.

-- Ei mikään sahib milloinkaan ole ollut sinun kaltaisesi, sen vannon.

-- Olen varma siitä, että Ihmeitten talon kuvien hoitaja oli entisessä
elämässään ollut hyvin viisas luostarinjohtaja. Mutta eivät hänenkään
silmälasinsa enää auta silmiäni näkemään. Varjot kaihtivat niitä, kun
tahdon tarkasti katsella. No, ei sillä väliä, mehän tunnemme raihnaisen
ruumiimme vehkeet, varjo vaihtuu toiseen. Minä olen vielä ajan ja
paikallisuuden harhanäyn vallassa. Kuinka pitkän matkan olemme tänään
ruumiillisesti kulkeneet?

-- Ehkäpä puoli _kosia_. -- Kolmeneljännestä mailia oli ehditty, ja
sekin hyvin työläästi.

-- Puoli _kosia_, ja minä kuljin kymmenentuhatta hengessäni. Kuinka
nämä hyödyttömät asiat meitä vaivaavatkaan ja kiusaavat. -- Hän katseli
läpikuultavaa kättänsä, jossa rukousnauhakin tuntui painavalta. --
_Chela_, etkö milloinkaan toivo saavasi luopua minusta?

Kim ajatteli öljykangaskääryä ja eväsvasussa olevia kirjoja. Jospa
joku luotettava henkilö ottaisi vain ne, saisi tuo suuri peli jatkua
hänen puolestaan miten tahansa. Hän tunsi väsymystä, ja hänen päätänsä
pakotti, ja syvältä aiheutuva yskä painosti häntä.

-- En, sanoi hän melkein ankarasti. -- Enhän minä ole koira enkä
käärme, jotta purisin, kun olen oppinut rakastamaan.

-- Sinä ole liian lempeä minulle.

-- Enpä sitäkään. Olen toimittanut yhden asian kysymättä sinulta. Olen
lähettänyt sanan Kulun naiselle sen naisen välityksellä, joka antoi
tänä aamuna vuohenmaitoa, ja ilmoitin, että olet vähän väsynyt ja
tarvitsisit kantovuoteen. Minua pahoittaa, etten lähettänyt sanaa jo
Dooniin saapuessamme. Me odotamme tässä, kunnes kantovuode saapuu.

-- Minä olen tyytyväinen. Sillä naisella on kultainen sydän, niinkuin
sanoit, mutta hän on lörpöttelijä -- aikamoinen lörpöttelijä.

-- Hän ei väsytä sinua, siitä olen pitänyt huolta. Pyhä mies, minun
sydämeni on hyvin raskas monien huolimattomuuksien vuoksi sinua
kohtaan. -- Hysteerinen nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. -- Minä
olen vienyt sinua liian pitkälle enkä aina ole hankkinut sinulle
hyvää ruokaa. En ole myöskään välittänyt kuumuudesta ja olen puhellut
ihmisten kanssa tien varrella jättäen sinut yksiksesi... Minä olen ...
minä olen ... _Hai mai_! Mutta minä rakastan sinua... Ja nyt se on
liian myöhäistä... Minä olin vain lapsi... Oi miksi en ollut mies! --
Väsymyksen ja ponnistuksen näännyttämänä vaipui Kim laaman jalkoihin ja
nyyhkytti siinä.

-- Mitä tämä puhe on? sanoi vanha mies lempeästi. -- Sinä et
ole milloinkaan rahtuistakaan poikennut kuuliaisuuden tieltä.
Laiminlyönytkö minut? Lapsi parka, olen nojannut sinun voimiisi
niinkuin vanha puu nojautuu muuriin. Ja päivä päivältä, aina
Shamleghista alkaen, olen sinusta voimaa imenyt. _Siitä syystä_, eikä
minkään sinun oman syntisi vuoksi, olet sinä väsynyt. Nyt viheliäinen
ja tuhma ruumis ilmaisee itsensä. Se ei ole voitokas sielu. Älä ole
milläsikään! Ainakin voit lopulta tuntea ne pahat henget, joita vastaan
sinun on taisteltava. Ne ovat kaikki maasta kotoisin ... harhanäyn
aiheuttamia. Me palaamme Kulun naisen luo. Hän saavuttaa ansiota
antaessaan suojaa meille ja varsinkin hoitaessaan minua. Sinä saat olla
vapaana, kunnes voimasi palaavat. Olin aivan unohtanut tyhmän ruumiin.
Jos jotakin on moitittava, niin minua juuri. Mutta me olemme liian
lähellä vapautuksen porttia välittääksemme sellaisesta. Minä voisin
sinua ylistää, mutta mitäpä siitäkään olisi? Pienen ajan kuluttua me
olemme jo kaikkien tarpeitten ulkopuolella.

Ja niin hän hyväili ja lohdutti Kimiä puhellen viisaita sanoja ja
vakavia opetuksia vähän ymmärtämästämme eläimestä, aineellisesta
ruumiistamme, joka, ollen vain harhanäky, on olevinaan yhtä tärkeä kuin
sielukin ja siten pimittää Tietä sekä suunnattomasti lisää tarpeettomia
vaivoja.

-- Hai hai! Puhukaamme Kulun naisesta. Luuletko hänen vielä pyytävän
jotakin taikaa tyttärensä pojille? Kun minä olin nuori mies, hyvin
kauan aikaa sitten, vaivasivat minua sentapaiset harhanäyt ja eräät
muut, ja minä menin luostarin johtajan luokse, joka oli pyhä mies ja
totuuden etsijä, vaikka en sitä tiennyt. Istuhan ja kuuntele, sinä
sieluni ystävä. Näin hän puhui: _"Chela_, pane mieleesi, maailmassa
on paljon valheita ja monta valehtelijaa. Mutta sen suurempia
valehtelijoita ei ole kuin meidän ruumiimme, lukuunottamatta ruumiimme
haluja." Ajatellen näitä olin tyydytetty, ja suuresti ystävällisenä hän
tarjosi minulle teetä. Salli minun nytkin saada teetä, sillä minä olen
janoinen.

Nauraen kyyneliensäkin välissä Kim suuteli laaman jalkoja ja ryhtyi
valmistamaan teetä.

-- Sinä nojaat minuun, pyhä mies, mutta minä nojaan sinuun muissa
asioissa. Tiedätkö siitä?

-- Olen ehkä arvannut sen..., ja laaman silmät rävähtivät. -- Se asia
täytyy muuttaa.

Jonkin ajan kuluttua saapui melulla ja jyrinällä ei mikään vähempi kuin
sahiban oma paras kantotuoli kahdenkymmenen mailin päästä, vieläpä sama
harmaapäinen vanha uryalainen palvelija saattamassa, ja kun he vihdoin
saapuivat valkoiseen pitkään taloon Saharunporen luona, ryhtyi laama
omiin toimenpiteisiinsä.

Talon emäntä sanoi iloisesti tavallisten tervehdyksien perästä ylemmän
kerroksen ikkunasta: -- Mitäpä hyötyä oli vanhan naisen neuvoista
vanhalle miehelle? Minähän sanoin sinulle, muistapa että sanoin, pyhä
mies, että pitäisit silmällä oppilastasi. Kuinka noudatit neuvoani?
Älä huoli vastata minulle. Minä _tiedän_. Hän on juoksennellut naisten
parissa. Katso hänen silmiänsä. Ihan syvälle painuneet, ja kavaltava
viiva nenästä alaspäin. Hän on joutunut hunningolle. Hyi, hyi, ja
hänkin on pappi!

Kim oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Puistipahan vain kieltävästi
päätänsä.

-- Älä puhu pilaa, sanoi laama. -- Se aika on ollut ja mennyt. Me
olemme nyt täällä suurissa asioissa. Minä sairastuin sielullisesti
vuoristossa, mutta hän ruumiillisesti. Ja siitä asti olen elänyt hänen
voimiensa varassa ... näännyttäen häntä.

-- Molemmat lapsia -- nuori ja vanha..., tokaisi nainen, mutta jätti
enemmät pilapuheet. -- Toivottavasti saatte nyt täällä voimanne
takaisin. Odottakaahan vähän, niin tulen juttelemaan kanssanne noista
rakkaista vuorista.

Iltapäivällä, jolloin hänen vävynsä oli palannut eikä hänen itsensä
tarvinnut tehdä tarkastuskierrosta talossa, palasi nainen taas asian
ytimeen, ja laama selitteli hänelle matalalla äänellä kaikki. Molemmat
vanhukset nyökyttivät viisaasti päätänsä. Kim oli pistäytynyt muutamaan
huoneeseen, jossa oli vuode, ja lepäsi kuin horroksissa. Laama oli
kieltänyt Kimiä levittämästä hänelle peitteitä sekä hankkimasta
ruokaakin.

-- Minä tiedän, minä tiedän. Kukapa muu tietäisi? kaakatti nainen. --
Me, jotka olemme menossa hautaan, tartumme niiden käsiin, jotka tulevat
elämän lähteiltä vesiastiansa kukkuroillaan täynnä. Minä tein vääryyttä
pojalle. Hän kulutti voimansa sinulle? Tottahan on, että vanhat
kuluttavat nuoria joka päivä. Nyt meidän täytyy pitää huolta, että hän
saa voimansa takaisin.

-- Sinä olet monta kertaa saavuttanut ansiota...

-- _Minäkö_ ansiota. Mitä se on? Vanha raihnainen ihminen, joka laittaa
ruokaa miehille, jotka eivät edes kysy: "Kuka tämän keitti?" Jospa
ansioni tulisivat tyttäreni pojan hyväksi...

-- Hänenkö, jolla oli vatsatauti?

-- Ja pyhä mies muistaa _senkin_. Täytyy kertoa se hänen äidillensä.
"Hänenkö, jolla oli vatsatauti", tarkalleen pyhä mies muisti. Sehän on
erinomainen kunnia! Hän on ylpeä siitä.

-- Oppilaani on minulle saman arvoinen kuin jollekin valistumattomalle
on hänen poikansa.

-- Sano mieluummin tyttären poika. Äideillä ei ole meidän ikämme
viisautta. Jos lapsi huutaa, luulevat he jo taivaan päähänsä
putoavan. Isoäiti on jo tarpeeksi kaukana äidin tuskista, huolista
ja imettämisiloista, ymmärtääkseen milloin lapsen huuto johtuu
todellisesta syystä tai pahuudesta. Ja sinä muistutat minua nyt, että
viime kerralla täällä ollessasi saatoin ehkä loukata sinua vaatiessani
taikaa.

-- Sisar, sanoi laama käyttäen nimitystä, jolla buddhalainen munkki
nimittää nunnaa, -- jos sellainen taika saattaa lohduttaa sinua...

-- Se on parempi kuin kymmenentuhatta lääkäriä.

-- No niin, jos ne lohduttavat sinua, tahdon minä, joka oli Such-zenin
luostarin johtaja, tehdä sinulle niin monta kuin haluat. En ole nähnyt
kasvojasi.

-- _Sitä_ apinatkin, jotka varastavat hedelmiämme, pitävät voittonaan.
He, hee!

-- Mutta kuten hän sanoi, joka tuolla nukkuu, jatkoi laama viitaten
pihan yli vierashuoneen suljettuun oveen päin, -- sinullahan on
kultainen sydän... Ja hän on hengessä minun todellinen "pojanpoikani".

-- Hyvä on, minä olen pyhän miehen lehmä. -- Tämä oli puhtaasti
hindulainen sananparsi, mutta laama ei siitä välittänyt. -- Minä
olen vanha, olen kantanut poikia sydämeni alla. Ennen saatoin
miellyttää miehiä, nyt minä voin heitä parantaa. -- Laama kuuli naisen
rannerenkaitten samassa kilahtelevan, aivan kuin hän olisi paljastanut
käsivartensa käydäkseen asiaan. -- Minä pidän huolta pojasta ja teen
hänet terveeksi. Kyllä me vanhat vielä jotakin ymmärrämme.

Niinpä siis Kimiä, kun hän kaikki jäsenet kipeinä avasi silmänsä ja
aikoi mennä keittiöön hankkimaan opettajalleen ruokaa, kohtasikin
ankara vastustus, ja hän huomasi ovellansa huntuun puetun naisen ja
harmaapäisen miespalvelijan, joka selitti hänelle, mitä hän ei missään
tapauksessa saisi tehdä.

-- Sinä et saa etkä tarvitse mitään. Mitä? Suljettu laatikkoko
pyhiä kirjojasi varten? No, se on eri asia. Taivas varjelkoon, että
häiritsisin pappia rukouksissaan. Se tuodaan kyllä ja sinä saat pitää
avaimen.

Kannellinen laatikko tuotiin ja asetettiin hänen sänkynsä alle, ja
sinne Kim pisti Mahbubin pistoolin, öljykankaaseen käärityn kirjemytyn
ja kirjat sekä muistiinpanot, huoahtaen helpotuksesta. Jostakin
käsittämättömästä syystä tunsi hän niiden painon mielessään paljoa
raskaampana kuin niiden todellisen painon olkapäillään. Hänen päätänsä
suorastaan pakotti niiden ajatteleminen öisin.

-- Sinun sairautesi on aivan tavaton nykypäivien nuorissa siitä alkaen
kuin nuoret ovat jättäneet vanhempiensa huoltamisen. Sille on parasta
uni ja eräät lääkkeet, sanoi sahiba, ja Kim oli iloinen saadessaan
jättäytyä tuohon puoleksi tiedottomaan tilaan, vaikka se osittain häntä
pelotti, jos viehättikin.

Nainen keitti jonkinlaisessa aasialaisessa puhdistamossa juomia,
jotka tuoksuivat inhottavilta ja maistuivat sitäkin pahemmilta.
Hän seisoi Kimin vieressä kunnes ne olivat menneet alas, ja kyseli
tarkoin, miltä tuntui, kun ne taas olivat tulleet takaisin ylös. Hän
kielsi ketään astumasta esipihalle ja vahvisti kiellon asettamalla
sinne aseistetun miehen. Tosin vartija oli yli seitsemänkymmenen ja
hänen kelvoton miekkansa loppui kädensijaan, mutta hän edusti sahiban
arvovaltaa, ja kuormatut kärryt, lörpöttelevät palvelijat, vasikat,
koirat, kanat ja sellaiset tekivät pitkän kierroksen sen paikan
ympäri. Ja parasta kaikesta, kun ruumis oli kunnossa, sahiba valitsi
köyhien sukulaisten joukosta, joita tunkeili rakennusten takaosassa --
kotivieraiksi me niitä sanoisimme -- erään serkun lesken, joka osasi
sitä, mitä eurooppalaiset, vaikka heillä ei ole asiasta käsitystäkään,
sanovat hieronnaksi. Ja iltapäivän kuluessa, asetettuaan hänet idästä
länteen, niin että salaperäiset maavirrat, jotka vaikuttavat ruumiimme
tomuaineksiin, auttaisivat eivätkä estäisi, kaksi heistä alkoi poimia
häntä kappaleiksi -- luu luulta, lihas lihakselta, jänne jänteeltä,
ja lopuksi hermo hermolta. Vatvottuna tahdottomaksi ainejoukoksi,
epämukavien, heidän silmiään verhoavien huntujen korjailemisen ja
järjestelemisen puoleksi hypnotisoimana, Kim luisui kymmenentuhannen
penikulman syvyyteen unen maille ja nukkui kuusineljättä tuntia
yhtämittaa unta, joka virkisti häntä kuin sade vainiota kuivuuden
jälkeen.

Sitten sahiba alkoi lihottaa häntä, ja koko talo joutui liikkeelle
hänen huudoistaan. Hän valitsi lintuja teurastettaviksi, hän hankki
kasviksia, ja harras hidasajatuksinen puutarhuri, joka oli miltei yhtä
vanha kuin hän, hikoili niitten takia. Hän hankki mausteita ja maitoa
ja sipulia ja pieniä purokaloja, sitruunia juomiin, peltopyitä ja
lopuksi vartaalla paistettua kananpojan maksaa inkiväärilevyjä välissä.

-- Olen nähnyt jonkin verran maailmaa, sanoi nainen puuhaillessaan
kasaantuvain tarjotinten parissa. -- Ja siinä on vain kahta lajia
naisia: toisia, jotka vievät mieheltä voiman, ja toisia, jotka antavat
sen heille takaisin. Kerran olin edellinen, nyt olen jälkimmäinen.
Älä ole olevinasi pappi minuun nähden. Minä vain puhun leikkiä. Tämä
kaikki tulee hyväksesi, jahka jälleen lähdet tielle. Serkku, -- tämän
hän sanoi köyhälle sukulaiselle, joka ei koskaan väsynyt kehumaan
suojelijansa armeliaisuutta, -- hänhän alkaa kiiltää kuin äsken
suitun hevosen karva. Työmmehän on kuin tanssijattarelle heitettävien
jalokivien kiillottamista, eikö olekin?

Kim nousi istumaan ja hymyili. Hirvittävä väsymys oli hänen
ruumiistansa pudonnut niinkuin vanha kenkä. Hänen kielensä halusi taas
puhua kyllikseen, vaikka viikko sitten pieninkin sana tahmasi sitä
kuin tuhka. Niskan pakotus, jonka hän luuli laaman kannattamisesta
saaneensa, oli mennyt samalla kuin ankarat säjötykset ja paha maku
suustakin. Molemmat vanhat naiset, jotka eivät enää olleet perin
varovaisia huntuineen, luksuttivat yhtä tyytyväisinä kuin kanat, jotka
siemeniä nokkien olivat tulleet sisään avoimesta ovesta.

-- Missä on pyhä mies? kysyi hän.

-- Kuulehan häntä! Pyhä mies voi hyvin, kivahti nainen muka
kiukkuisesti. -- Vaikka se ei ole _hänen_ ansiotansa. Jos saisin tietää
jonkin taikakeinon, millä saada hänet viisaaksi, möisin jalokiveni ja
ostaisin sen. Ajatella, että hän hylkäsi hyvän ruuan, jonka olin itse
keittänyt. Ja sitten hän lähti kahdeksi yöksi vainioille tyhjin vatsoin
ja lopuksi kompastui muutamaan puroon ... onko se sinun mielestäsi
pyhyyttä? Vihdoin, kun hän oli huolellisesti hävittänyt sydämestäni
kaiken rauhan, minkä sinä olit jättänyt, selittää hän minulle
hankkineensa paljon ansiota. Sellaisiahan kaikki miehet ovat! Ei, niin
se ei ollut ... hän sanoo minulle olevansa vapaa kaikesta synnistä.
Mutta sen olisin minä voinut sanoa hänelle ennenkuin hän kasteli
itsensä läpimäräksi.

-- Nyt hän kyllä voi hyvin -- tämä tapahtui viikko sitten -- mutta
en voi ymmärtää sellaista pyhyyttä! Kolmen vuoden vanha lapsi olisi
ymmärtäväisempi. Älä sinä murehdi pyhän miehen vuoksi, hän puolestaan
seuraa sinua molemmin silmin, milloin ei kahlaile puroissamme, lopetti
puhuja.

-- En muista nähneeni häntä. Minusta päivät ja yöt menivät ohi kuin
jotkin mustat ja valkoiset verhot, jotka avautuivat ja sulkeutuivat.
Minä en ollut sairas; olin vain väsynyt.

-- Sellainen väsymys tulee luonnostaan muutamia vuosikymmeniä
myöhemmin. Mutta olethan siitä nyt päässyt.

-- Maharanee, aloitti Kim, mutta nähtyään katseen naisen silmissä
muutti sen hellimmäksi puhuttelumuodoksi, -- äiti, saan kiittää sinua
hengestäni. Kuinka voin sen ilmaista? Kymmenentuhatta siunausta
talollesi ja...

-- Olkoon taloni siunaamaton. -- (On mahdotonta tarkalleen toistaa
vanhuksen sanaa). -- Kiitä jumalia niinkuin pappi, jos tahdot,
mutta kiitä minua niinkuin poika, jos minusta välität. Olenko sinua
nostellut, hieronut ja hoitanut sitä varten, että paiskaat minulle vain
kaikenlaisia sanoja kasvoja vasten? Äitisi on kai synnyttänyt sinut,
että särkisit hänen sydämensä. Miten sinä häntä kohtelit -- poikani?

-- Minulla ei ollut äitiä, sanoi Kim. -- Hän kuoli, niinkuin sanovat,
minun ollessani aivan pieni.

-- _Hai mai_! Sittenhän ei kukaan voi sanoa, että olen häneltä
mitään oikeutta ryöstänyt, jos -- kun lähdet jälleen ja tämäkin
talo on yksi monista, joita käytit majapaikkanasi ja jotka unohdat
kevyesti lausuttuasi siunauksen. Mutta eipä sillä väliä. Enhän
tarvitse siunauksia, mutta ... mutta... Hän polki jalkaansa köyhälle
sukulaiselle: -- Vie pois vadit. Mitä hyötyä on siitä, että antaa
kylmän ruuan seistä huoneessa, sinä onnettomuuden nainen!

-- Minäkin olen ... olen kerran synnyttänyt pojan; mutta hän kuoli,
vastasi kumara olentoparka, harson takaa. -- Sinä tiedät, että hän
kuoli! Odotin vain käskyäsi viedäkseni astiat pois.

-- Minäpä olen onnettomuuden nainen, -- huudahti vanha sahiba
katuvasti. -- Me, jotka laskeudumme alas _chattrien_ luo (suuret
päivänvarjot polttorovioiden yläpuolella, missä papit ottavat
vastaan viimeiset saatavansa), takerrumme yhäti kiinni _chattien_
(vesiruukkujen) kantajiin (nuoriin, jotka uhkuvat elämän ylpeyttä,
hän tarkoitti; mutta sanaleikki oli ontuva). -- Jollei saata tanssia
juhlassa, saa katsoa ulos ikkunasta, ja lastenlasten hoitaminen vie
naiselta kaiken ajan. Sinun opettajasi antaa nyt minulle kaikki
toivomani taikakeinot tyttäreni vanhimman pojan hyväksi, luultavasti
siksi, että hän nyt on aivan vapaa synnistä. Mutta _hakim_ on nyt ollut
hyvin alakuloinen näinä päivinä. Hän myrkyttää palvelijoitani, kun ei
parempia ole saatavissa.

-- Mikä _hakim_, äiti?

-- Sama daccalainen, joka antoi lääkemarjan, mikä repi minut kolmeksi
kappaleeksi. Hän tuli tänne niinkuin eksynyt kameeli viikko sitten,
vannoen että sinä ja hän olitte olleet veriveljiä siellä Kulun tiellä
ja ollen olevinaan hyvin huolissaan sinun terveydestäsi. Hän oli hyvin
laiha ja nälkäinen, jonka vuoksi annoin toimittaa hänellekin ruokaa.

-- Tahtoisin nähdä hänet, jos hän on täällä.

-- Hän syö viisi kertaa päivässä ja puhkoo palvelijoitteni paiseita
suojellakseen itseänsä halvaukselta. Hän on niin huolissaan sinun
puolestasi, että hän alituisesti oleskelee keittiön ovella ja pitää
henkeään yllä kaikenlaisilla jäännöksillä, ja hän aikoo jäädä tänne.
Pääsemmeköhän milloinkaan hänestä eroon?

-- Lähetä hänet tänne, äiti, veitikkamaisuus palasi hetkeksi hänen
silmiinsä. -- Minä koetan.

-- Lähetän hänet kyllä, mutta paha olisi ajaa hänet poiskin. Ainakin
oli hänellä ymmärrystä vetää pyhä mies pois purosta, ansaiten siten
ansiota, vaikka pyhä mies ei tällä kertaa niin sanonutkaan.

-- Hän on hyvin viisas _hakim_, lähetä hänet tänne, äiti.

-- Pappiko ylistää pappia? Sepä ihmettä! Jos hän on ystäväsi, vaikka
riitelitte viimeksi, tuon hänet tänne vaikka väkisin ja tarjoan
juhla-aterian jäljestäpäin, poikani. Nouse ylös näkemään maailmaa!
Tällainen vuoteessa loikominen on seitsemänkymmenen pahan aiheuttaja --
poikani!

Nainen riensi pois pannakseen toimeen hirmumyrskyn keittiön
puolella, ja melkein ennenkuin hänen varjonsa oli hävinnyt, pujahti
babu huoneeseen puettuna niinkuin roomalainen keisari, avopäin,
kiiltonahkakengissä ja loistavana lihavuuttaan ja iloisena tervehtien.

-- Hiisi vieköön, herra O'Hara, _olenpa_ iloinen nähdessäni sinut. Minä
kyllä ystävällisesti suljen oven, mutta sääli on, että olet sairas.
Oletko oikein sairas?

-- Paperit ... paperit sieltä _kiltasta_. Kartat ja _murasla_! -- Hän
ojensi avainta kärsimättömänä, koko ajan oli hän murehtinut, miten
pääsisi noista papereista eroon.

-- Olet oikeassa. Sillä tavalla meidän tulee menetellä. Saitko kaikki?

-- Kaikki, mitä käsin kirjoitettua löysin _kiltasta_, otin mukaan.
Loput heitin rotkoon.

Kim kuuli, kuinka avain kiertyi lukossa ja kuinka babu avasi
öljykankaisen kääryn ja selaili nopeasti papereita. Häntä oli vaivannut
ajatus, että ne olivat siellä vuoteen alla hyödyttöminä noina
toimettomuuden päivinä, ja nyt hänen mielensä oli keventynyt, kun
Hurree tarttui häntä käteen puristaen sitä innokkaasti, hypellen kuin
norsu.

-- Tämäpä oli erinomaista! Kaikista parasta, herra O'Hara. Sinä olet,
hah-hah-haa, saanut kaikki mitä voi ajatella. He selittivät kahdeksan
kuukauden työn menneen hukkaan! Ja kuinka he minua löivätkään!...
Katsoppas, täällä on Hilasin kirje.

Hän hymisi pari riviä persialaista runokieltä, joka on valtuutetun ja
vakuuttamattoman valtiotaidon kieltä. -- Herra rajah-sahib on joutunut
aika pulaan. Hänen täytyy virallisesti selittää, kuinka on mahdollista,
että hän kirjoittaa rakkauskirjeitä tsaarille. Ja nämä kartat ovat
vasta mainioita. Ja useat täkäläiset pääministerit ovat joutuneet
näiden kirjeiden vuoksi epäluulon alaisiksi... Kylläpä onnistuit.
Hallitus tulee muuttamaan ja nimittämään uudet Hilasin ja Bunarin
kruununperimyksen perilliset. "Törkeää kavallusta"... Mutta sinähän et
ymmärräkään, vai mitä?

-- Ovatko kaikki sinun käsissäsi? kysyi Kim. Siitä hän vain piti huolta.

-- Siitä saat olla varma, vastasi babu työntäen kasan vaatteittensa
poimuihin niinkuin vain itämaalaiset osaavat. -- Ja nyt vien ne
virastoon. Tuo vanha nainen luulee minun jäävän ikipäiviksi tänne,
mutta nyt lähden tieheni ja oitis. Herra Lurgan on tunteva itsensä
ylpeäksi. Sinä olet virallisesti minun käskyläiseni, mutta minä tulen
mainitsemaan sinut suullisessa selostuksessani. Sääli, ettemme saa
antaa kirjallisia selityksiä. Me hengelliset olemme mielellämme hyvin
tarkkoja. -- Hän työnsi pojalle avaimen ja näytti, että laatikko oli
tyhjä.

-- Hyvä on. Se on hyvä. Minä olin hyvin väsynyt. Ja pyhä mieskin oli
sairas. Ja putosiko hän...

-- Kyllä niin kävi. Minä olen hänen ystävänsä, tiedätkö. Hän käyttäytyi
sangen omituisesti tänne tullessani, ja aluksi luulin, että paperit
olivat ehkä hänellä. Tarkkailin häntä hänen mietiskellessään ja
keskustelin kansatieteellisistä kysymyksistä. Näethän, että olen
hyvin vähäpätöinen henkilö täällä, verrattuna hänen mainioihin
taikakeinoihinsa. Mutta tiedätkös, O'Hara, hänellä on kaikenlaisia
kohtauksia. Niin, sanon minä. Ehkäpä jonkinlaisia kouristuksia, jollei
kaatumatauti. Tapasin hänet semmoisessa tilassa _in articulo mortem_
muutaman puun alla, josta hän hypähti ylös ja meni suoraa päätä puroon,
jonne olisi hukkunut ilman minua. Minä vedin hänet ylös.

-- Siksi, että minä en ollut siinä, sanoi Kim. -- Hän olisi voinut
kuolla.

-- Niin, hän olisi voinut kuolla. Mutta nyt hän on kuiva ja väittää
kokonaan muuttuneensa. -- Babu viittasi merkitsevästi otsaansa.
-- Panin muistiin hänen kertomuksiansa kuninkaallista tiedeseuraa
varten ... _in posse_. Mutta sinun täytyy joutua ja päästä takaisin
Simlaan, ja Lurganin luona kerron sinulle sitten omat seikkailuni.
Siitä tulee verraton juttu. Noiden miesten housujen lahkeet olivat
aivan repaleiset, niin että vanha Nahan rajah luuli heitä karanneiksi
eurooppalaisiksi sotilaiksi.

-- Niin, nuo venäläiset ... kuinka kauan olit heidän parissaan?

-- Toinen oli ranskalainen. Oh, päiviä ja taas päiviä! Nyt kaikki
vuoristolaiset luulevat, että venäläiset ovat kerjäläisiä. Heillä
ei ollut pienintäkään esinettä, mitä en olisi heille kerjännyt, ja
sitten juttelin rahvaalle kaikenmoisia juttuja ja tarinoita! Mutta
siitä kerron sinulle, kun tulet Lurganin luo. Siitä tulee hauska ilta!
Saanemme siitä kumpikin "sulan hattuumme"... Niin, he antoivat sitten
minulle todistuksen, ja se on vasta huvittava. Olisitpa nähnyt heidät
Simlan pankissa, kun he tahtoivat näyttää toteen keitä he olivat! Ja
kiitä jumalia, että sait heidän paperinsa niin hyvin! Sinä et nyt osaa
nauraa, mutta sen kyllä teet, kun oikein paranet. Nyt lähden suoraan
rautatielle ja siitä matkalle. Sinä saat paljon ansiota osuudestasi
peliin. Milloin tulet? Me kaikki ylpeilemme sinusta, vaikka pelotitkin
meitä kovin. Ja varsinkin Mahbub.

-- Niin, Mahbub. Missä hän on?

-- Hevosia kauppaamassa näillä seuduin tietysti.

-- Täällä! Niinkö? Puhuhan hitaammin. Pääni on vielä paksu.

Babu katseli arasti pitkin nenänvarttaan. -- No niin, näetkös, olen
pelkuri enkä halua suurta vastuunalaisuutta. Sinä olit sairas, näetkös,
enkä tiennyt, missä paperit olivat ja kuinka paljon niitä oli. Senpä
vuoksi tänne tultuani sähkötin yksityisesti Mahbubille -- hän oli
Meerutin kilpa-ajoissa -- ja selitin hänelle asianlaidan. Hän tuli
tänne miehinensä ja seurusteli laaman kanssa ja sanoi minua houkaksi,
kohdellen ankarasti.

-- Mutta miksi ... miksi?

-- Sitä minäkin kysyin. Selitin hänelle, että jos joku on vienytkin
paperit, täytyisi saada joku rohkea mies hankkimaan ne takaisin. Nehän
olivat niin tärkeitä. Ja Mahbub, hän ei tiennyt, missä sinä olit.

-- Mahbubko ryöstämään sahiban talon? Sinähän olet hullu, babu, sanoi
Kim suutuksissaan.

-- Minä tarvitsin paperit. Oletapa, että tämä nainen olisi ne vienyt?
Sehän oli ainoa käytännöllinen neuvo, luullakseni. Etkö sinä hyväksy
sitä? Hindulainen sananlasku, jota ei voi toistaa, osoitti, että Kim ei
suinkaan voinut sitä hyväksyä.

-- No niin, sanoi Hurree olkapäitään kohauttaen. -- Kukapa toisen
maun tietää! Mahbubkin oli vihoissaan. Hän oli myynyt hevosia näillä
seuduin ja sanoi tuntevansa, että tämä nainen on _pukka_ (kelpo
ihminen), joka ei suostuisi sellaiseen huonoon tekoon. Minä en pidä
väliä. Minä olen saanut paperit ja olin iloinen saadessani moraalista
tukea Mahbubilta. Niinkuin tiedät, olen pelkuri mies, mutta miten
lieneekään, kuta enemmän pelkään, sitä vaikeampiin puliin joudun. Olin
hyvin iloinen sen johdosta, että tulit mukaani Chiniin ja että Mahbub
oli läheisyydessä. Tämä vanha nainen on joskus hyvin töykeä minua ja
mainioita lääkemarjojani kohtaan.

-- Olkoon Allah sinulle armollinen! sanoi Kim, nojaten kyynärpäähänsä.
Mikä merkillinen otus babu onkaan! -- Ja sinä kuljit yksin ryöstettyjen
ja vihaisten muukalaisten kanssa!

-- No, eihän se ollut mitään, vaikka he löivätkin minua. Mutta jos
olisin menettänyt paperit, se olisi ollut paljon vakavampi asia.
Mahbubkin melkein löi minua ja neuvotteli kauan laaman kanssa. Minä
rupeankin tästä puoleen toimittamaan kansatieteellisiä tutkimuksia. No
hyvästi nyt, herra O'Hara. Joudun junaan, joka lähtee 4,25 Umballaan,
jos pidän kiirettä. Sitten tulee hauskaa, kun juttelen kaikki sinulle
Lurganin luona. Minä kyllä virallisesti kerron sinusta. Hyvästi,
hyvästi! Ja seuraavan kerran kun olet kiukkuisella päällä, älä käytä
muhamettilaisia puhetapoja ollessasi tiibettiläisessä puvussa.

Hän pudisti kahdesti Kimin kättä ja avasi oven. Auringon paisteen
loistaessa hänen voitonriemullisilla kasvoillaan kääntyi hän menemään,
tekeytyen jälleen vaatimattomaksi puoskariksi.

-- Hän ryösti ne, ajatteli Kim unohtaen oman osansa pelissä. -- Hän
petkutti heitä ja valehteli niinkuin bengalilainen ainakin. Ja he ovat
hänelle antaneet _chitin_ (todistuksen). Hän saattoi heidät pilkan
alaisiksi henkensä kaupalla -- minä en olisi mennyt heidän luoksensa,
sen jälkeen kun he ampuivat -- ja sitten hän sanoo olevansa pelkuri
mies... Ja hän on pelkuri mies. Minun täytyy lähteä taas maailmalle.

Aluksi hänen säärensä hoippuivat niinkuin huonot piipunvarret, ja
auringonpaisteinen ilma häikäisi häntä. Hän istuutui valkoisen seinän
viereen ja muisteli pitkää matkaa kantotuolin vierellä ja laaman
heikkoutta, ja nyt, kun puhelun kiihotin oli poissa, omaa itsesääliään,
jota hänellä kuten sairailla ainakin oli suuri varasto. Hänen väsyneet
aivonsa säikkyivät kaikkea ulkoa tulevaa, niinkuin villihevonen
kannuksen piston tuntiessaan.

-- Minä olen Kim. Minä olen Kim. Ja mikä on Kim? tätä hän toisteli
mielessään alinomaa.

Ei hän halunnut itkeä, sillä milloinkaan elämässään hän ei ollut
tuntenut vähemmän itkun tarvetta. Mutta äkkiä vieri suuria, tyhmiä
kyyneliä hänen silmistään. Hän pudistelihe kuin koira, jolla on kirppu
korvassa, ja lähti kulkemaan ulos portista. Kun talon emäntä sai
kuulla siitä, lausui hän: -- Antakaa hänen mennä. Minä olen tehnyt
osani, toimittakoon nyt maaemo osansa. Kun pyhä mies tulee takaisin
mietiskelyiltään, ilmoittakaa se hänelle.

Tyhjät härkävankkurit olivat pienellä kummulla puolen mailin päässä
aivan kuin tarkastuspaikka äsken kynnettyjen tasankojen keskellä, ja
kun hän sitä lähestyi, tunsi hän silmiensä käyvän raskaiksi lauhkean
ilman hyväileminä. Maaperä oli hyvää ja puhdasta multaa ... ei nuorta
ruohoa, joka elävänä on jo puoleksi kuollutta, vaan toivorikasta
multaa, joka pitää siemeniä elossa. Hän tunnusteli sitä varpaillansa,
taputteli käsillänsä ja vähitellen, tyytyväisenä huokaisten, hän
laskeutui pitkälleen vankkurien varjoon. Ja maaemo oli uskollinen kuin
sahibakin. Sillä se hengitti hänen levätessään hänen olentoonsa voimaa,
jota hän oli menettänyt niin kauan maatessaan vuoteella erotettuna sen
hyvistä virtauksista. Tuuhea monijuurinen puu kumartui hänen ylitsensä.
Vieläpä tuo eloton puinen ihmiskäsien tekemä esine tiesi, mitä hän
etsi, vaikkei hän sitä itse tietänyt. Ja tuntikausia hän lepäsi siinä,
tilassa, joka oli syvempää lepoa kuin uni.

Iltapuolella, kun kotiinpalaavien karjalaumojen kaviot peittivät
tomupilvillä koko näköpiirin, tulivat laama ja Mahbub Ali, molemmat
jalkaisin, varovaisesti sinnepäin, sillä heille oli kerrottu minne
poika läksi.

-- Allah! Se oli melkein hullun työ näin avoimilla mailla, mutisi
hevoskauppias. -- Hänet olisi voitu ampua satakin kertaa ... mutta
eiväthän nämä ole rajaseutuja.

-- Eikä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut, sanoi laama toistaen
moneen kertaan lausutut sanansa. -- Lempeä, ystävällinen, viisas,
kärsivällinen ja aina iloinen matkalla, aina kaikki muistava, oppinut,
vilpitön ja kohtelias. Suuri on hänen palkkansa oleva.

-- Minä tunnen pojan, niinkuin olen sanonut.

-- Ja eikö hän ollutkin kaikkea tuota?

-- Ainakin jotkut niistä ominaisuuksista hänellä oli, mutta en ole
vielä löytänyt punahatun taikoja tehdäkseni hänet liiaksi totuutta
rakastavaksi. Häntä on tosiaan hyvin hoidettu.

-- Sahiballa on kultainen sydän, sanoi laama vakavasti. -- Hän hoitaa
poikaa niinkuin omaansa.

-- Hm, puoli Intiaa näyttää olevan taipuvainen siihen. Toivoisinpa
vain, ettei poika olisi kärsinyt mitään vahinkoa ja saisi toimia
vapaasti. Niinkuin tiedät, olimme vanhoja ystäviä teidän yhteisen
toivioretkenne alussa.

-- Se on siteenä välillämme. -- Laama istuutui. -- Nyt olemme
toivioretkemme lopussa.

-- Eipä ollut ansiotasi, ettei retkeäsi katkaistu kokonaan noin viikko
sitten. Kuulin, mitä sahiba sanoi sinulle, kun sinut kannettiin
vuoteellesi. -- Mahbub nauroi.

-- Minä mietiskelin siihen aikaan muuta, ehkä vuorovettä. Tuo
daccalainen _hakim_ keskeytti mietiskelyni.

-- Muuten olisitkin päättänyt mietiskelysi helvetissä, kun
olet uskoton ja epäjumalan palvelija, huolimatta lapsellisesta
yksinkertaisuudestasi, Mahbub ajatteli itsekseen. -- Mutta sanoppa nyt,
punahattu, mitä nyt on tehtävä?

-- Tänä iltana, sanoi laama hitaasti, mutta äänessä värisi
voitonvarmuus, -- tänä iltana hän tulee vapautumaan kaikesta synnistä
niinkuin minäkin, sillä hänen ruumiinsa pääsee vapaaksi Elämän
pyörästä. Minä olen saanut merkin -- Hän pani kätensä povessaan olevan
rikkirevityn kuvan päälle --, että aikani on lyhyt, mutta tahdon
hankkia hänelle turvan tulevienkin vuosien varalle. Muista, että olen
saavuttanut tietoa, niinkuin ilmoitin sinulle kolme yötä sitten.

-- Sen täytyy olla totta, mitä muuan tirahilainen pappi sanoi,
kun varastin hänen serkkunsa vaimon, että minä olen _sufi_
(vapaa-ajattelija), sanoi Mahbub itseksensä, paatuen herjauksestaan.
-- Muistan kyllä jutun. Hän siis menee Jannatu l'Adniin (Eedenin
puistoon), mutta miten? Aiotko surmata hänet vai hukuttaa hänet tuohon
ihmeelliseen puroon, josta babu veti sinut?

-- Ei minua mistään purosta vedetty, sanoi laama yksinkertaisesti. --
Sinä olet unohtanut mitä tapahtui. Löysin sen Tiedon avulla.

-- Niinhän se olikin, sanoi Mahbub epäröiden, suuttuako vai laskea
pilaa. -- Olin unohtanut tosiaankin mitä tapahtui. Sinä löysit sen
aivan tietesi.

-- Ja kun sanot, että ottaisin hänen henkensä, ei se ole syntiä, vaan
suorastaan hulluutta. _Chelani_ auttoi minut sille virralle. Hänelläkin
on oikeus päästä synnistä ... minun kanssani.

-- Niin, hän tarvitsee kyllä puhdistusta. Mutta entä sitten, vanha
mies ... entä sitten?

-- Mitäpä hänellä on väliä tässä maailmassa? Hän on varma Nibbanista,
saanut valistuksen niinkuin minäkin.

-- Se on oikein sanottu. Pelkäsin, että hän nousisi Muhammedin ratsulle
ja karauttaisi tiehensä.

-- Ei ... hänen täytyy lähteä opettamaan.

-- Ahaa, nytpä ymmärrän. Se onkin oikea ala tuolle varsalle. Tietysti
hänen täytyy lähteä opettajaksi. Valtio esimerkiksi tarvitsee häntä
kirjuriksi.

-- Sitä varten hänet on kasvatettukin. Minä saavutin ansiota antaessani
varoja häntä varten. Hyvä teko ei milloinkaan kuole. Hän auttoi minua
etsinnässäni. Minä autoin häntä taas puolestani. Oikea on Elämän pyörä.
Tiedä se, sinä pohjolan hevoskauppias! Tulkoon hänestä opettaja tai
kirjuri, ei sillä väliä. Hän kuitenkin saavuttaa vapauden lopuksi.
Kaikki muu on harhanäkyä.

-- Mitäkö väliä? Kun minun täytyy saada hänet kanssani Balkhiin kuuden
kuukauden kuluessa! Tulin tänne mukanani kymmenen hevosta ja kolme
väkevää miestä tuon babu-jänishousun vuoksi, vapauttaakseni sairaan
pojan väkivallalla vanhan noidan talosta. Ja nyt näyttää siltä, että
täällä ollessani vanha epäjumalanpalvelija korottaa nuoren sahibin ties
mihinkä taivaaseen ja minäkin olen jonkinlainen osakas siinä pelissä!
Mutta hullu mies on mielistynyt poikaan, ja luultavasti minäkin olen
melko lailla hullu.

-- Mitä sinä rukoilet? kysyi laama, hevoskauppiaan mutistessa omalla
kielellään punaiseen partaansa.

-- En mitään, mutta nyt ymmärrän, että poika, varmana paratiisiin
pääsystään, saattaa toistaiseksi jäädä hallituksen palvelukseen, joten
mieleni on levollisempi. Minun täytyy lähteä hevosteni luokse. Minä en
kuulu sinun uskokuntaasi, punahattu, jos välität niin vähäpätöisestä
seikasta...

-- Ei se mitään merkitse, sanoi laama.

-- Niinpä minäkin luulin. Senpä vuoksi ei sinua, synnitöntä, vasta
pestyä ja melkein kokonaan hukutettua miestä liikutakaan, vaikka
sanon sinua hyväksi mieheksi, oikein hyväksi mieheksi. Me olemme
nyt keskustelleet neljänä tai viitenä iltana, ja vaikka olenkin
hevoshuijari, voin sittenkin nähdä pyhyyttä hevosten jalkojen
ulkopuolellakin. Niin, voinpa vielä nähdä, kuinka tämä koko maailman
pikku ystävä tarttui aluksi käteesi. Kohtele häntä hyvin ja salli hänen
palata muiden ihmisten luo opettajaksi, kun olet ... viruttanut hänen
raajojansa, jos se nyt on soveliain lääke varsalle.

-- Miksi et itsekin lähde Tielle ja seuraa poikaa? Mahbub tuijotti
hämmästyneenä tuon kysymyksen suurenmoisesta hävyttömyydestä, jonka hän
olisi rajan tuolla puolen maksanut jollakin vielä tuntuvammalla kuin
käden isku on. Mutta samassa ehdotuksen huvittavaisuus selvisi hänen
maailmalliselle sielulleen.

-- Hiljaa, hiljaa, askel kerrallaan, niinkuin rampa valakka Umballan
kuoppaseuduilla. Minä saatan tulla paratiisiin myöhemminkin --
siihen suuntaan pyrin -- ja siitä olen velassa sinun suurelle
viattomuudellesi. Oletko milloinkaan valehdellut?

-- Miksi hyväksi?

-- Oi Allah, kuule häntä! Miksi hyväksi, sanoo hän... Etkä milloinkaan
ole vahingoittanut ketään?

-- Kyllä, yhden kerran -- kynäkotelollani -- ennenkuin sain viisautta.

-- Vai niin. Luulen saavani yhä parempia ajatuksia sinusta. Sinun
opetuksesi ovat hyviä. Sinä olet ainakin yhden miehen käännyttänyt
väkivallan tieltä. -- Hän nauroi hillittömästi. -- Hän tuli tänne,
aikoen ryöstää talon. Hän aikoi lyödä, tappaa ja ryöstää ja sitten
viedä pois mitä halusi.

-- Se olisi ollut suurta tyhmyyttä!

-- Niin, ja suuri häpeäkin. Mutta hän mietti, nähtyään sinut ja
muutamia muita ihmisiä, ja luopui siitä, ja nyt hän tyytyy lyömään
suurta lihavaa babua.

-- En ymmärrä.

-- Allah estäköön sen! Muutamat ovat väkeviä tietojensa puolesta. Mutta
sinun voimasi on suurempi.

Kiristettyään vähän vyötänsä hevoskauppias lähti taloon päin, ja laama
palasi ainakin sen verran todellisuuteen, että katseli miehen leveätä
selkää.

-- Tuolta mieheltä puuttuu kohteliaisuutta, ja häntä pettävät
harhanäyt. Mutta hän puhui hyvää oppilaastani, joka nyt saa
palkintonsa. Minun täytyy nyt suorittaa rukoukseni... Herää sinä,
onnellisin kaikista! Herää! Se on löytynyt!

-- Olen nukkunut sata vuotta. Missä...? Pyhä mies, oletko _sinä_ ollut
täällä kauan? Minä lähdin katsomaan sinua, mutta (hän nauroi unisena)
nukuin matkalla. Nyt voin hyvin. Oletko syönyt? Lähdetään taloon.
Siitä on monta päivää, kun palvelin sinua. Onko sahiba antanut
sinulle riittävästi ruokaa? Kuka on hieronut jalkojasi? Mitenkä on
terveytesi ... miten vatsa ja niska ja korvien suhina?

-- Kaikki on mennyt. Etkö sinä tiedä?

-- En tiedä mitään, paitsi etten ole nähnyt sinua hirveän pitkään
aikaan. Mitä minun pitäisi tietää?

-- Onpa ihmeellistä, ettet saanut tietoa siitä, vaikka ajatukseni koko
ajan suuntautuivat sinuun.

Pitkä keltainen käsi ojentui käskevästi. Kim veti jalkansa kuuliaisena
viittansa peittoon.

-- Kuule minua! Minä tuon uutisia! Etsiminen on päättynyt. Nyt tulee
palkinto... Näin. Kun olimme vuoristossa, turvauduin sinun voimaasi,
kunnes nuori oksa taipui ja melkein taittui. Palattuamme vuoristosta
olin huolissani sinun puolestasi ja murehdin muitakin asioita
sydämessäni. Sieluni haaksi kulki ilman päämäärää. En voinut nähdä
Olevaisuuden syytä. Senvuoksi annoin sinut tuon hyvän naisen hoitoon.
En nauttinut mitään ruokaa enkä juonut vettä. Mutta vieläkään en nähnyt
Tietä. He tahtoivat pakottaa minut ottamaan ruokaa ja huusivat oveni
takana. Senpä vuoksi muutin asumaan puun onkaloon. En vieläkään ottanut
ruokaa enkä vettä. Istuin mietiskellen kaksi päivää ja kaksi yötä
irrottaen mieleni kaikesta ja hengittäen säädetyllä tavalla... Toisena
yönä -- niin, suuri oli palkintoni -- vapautui viisas sieluni tyhmästä
ruumiista. Tätä en ollut milloinkaan ennen saavuttanut, vaikka olin
ollut sitä lähellä. Ajatteleppa, mikä ihme.

-- Tosiaankin ihme! Kaksi päivää ja kaksi yötä ruuatta. Missä sahiba
oli? jupisi Kim.

-- Niin, sieluni vapautui ja liitäen kuin kotka ei nähnyt enää Teshoo
laamaa eikä ketään muutakaan. Niinkuin vesipisara kiertää takaisin
veteen, niin minunkin sieluni liihotti takaisin Suuren Sielun
yhteyteen, joka on kaiken yläpuolella. Sillä hetkellä näin sisäiseen
katseluun vaipuneena koko Intian Ceylonista vuoristoon ja omaan
Such-zenin vuoristooni saakka, näin kylät kaikki yht'aikaa ja yhdessä
paikassa, sillä ne olivat sielussani. Silloin tiesin, että sieluni oli
päässyt ajan ja paikan ja asioiden harhanäystä vapaaksi, ja silloin
tiesin olevani vapaa.

-- Näin sinun makaavan vuoteellasi ja näin myöskin sinun putoavan
vuoren rinnettä epäjumalan palvelijan kanssa, kaikki yhdellä kertaa
yhdessä paikassa, sielussani, joka oli tullut, kuten sanoin,
kosketukseen Suuren Sielun kanssa. Näin myöskin Teshoo laaman ruumiin
maassa ja daccalaisen _hakimin_ polvistuvan hänen vieressään huutaen
hänen korvaansa. Sitten sieluni oli aivan yksin enkä nähnyt mitään,
sillä kaikki asiat olivat minun, kun olin saavuttanut Suuren Sielun. Ja
minä mietin tuhannen tuhatta vuotta, ilman intohimoa ja täydellisesti
ymmärtäen asioiden alkusyyn. Sitten kuului ääni: "Mitä pojalle
tapahtuu, jos olet kuollut?" Ja silloin sääli sinua kohtaan horjutti
minut jälleen ja sanoin: "Minä palaan vielä _chelani_ luo, jottei hän
kadottaisi Tietä."

Ja silloin sieluni, joka on Teshoo laaman sielu, jälleen irrottautui
Suuresta Sielusta. Ja silloin ääni huusi: "Virta! Käy virralle!" Ja
minä katselin maailmaa, joka oli entisensä kaltainen, ja selvästi
näin Vasaman virran jalkojeni juuressa, ja niinkuin kotka vapaaksi
päästyään riensin virralle. Minä panin syrjään kaikki maailman asiat
sinun tähtesi. Näin virran allani, ja astuessani siihen sen vedet
peittivät minut, ja katso, olin jälleen Teshoo laaman ruumiissa, mutta
vapaana synnistä, ja Daccan _hakim_ nosti pääni virran vedestä. Virta
on täällä! Se on tuon mango-lehdon takana -- juuri täällä!

-- Allah Kerim! Olipa hyvä, että babu oli saapuvilla! Kastuitko aivan
likomäräksi?

-- Mitäpä siitä olisin välittänyt? Muistan, että _hakim_ huolehti
Teshoo laaman ruumiista. Hän veti sen pyhästä vedestä, ja sen perästä
tuli hevoskauppias mukanaan paarit ja miehiä; he panivat ruumiin
paareille ja kantoivat sahiban taloon.

-- Mitä sanoi sahiba?

-- Minä mietiskelin tuossa ruumiissa enkä kuullut. Ja nyt etsiminen on
lopussa. Sen ansion vuoksi, jonka olen saavuttanut, on Vasaman virta
täällä. Se puhkesi maasta esiin jalkojemme juuressa, niinkuin olen
sanonut. Olen sen löytänyt. Sinä sieluni poika, olen temmannut sieluni
takaisin vapauden kynnykseltä, vapauttaakseni sinut kaikesta synnistä
-- niinkuin itsekin olen vapaa ja synnitön. Oikea on Elämän pyörä! Ja
varma on vapahduksemme. Tule!

Hän pani kätensä ristiin syliinsä ja hymyili niinkuin sellainen
hymyilee, joka on saavuttanut pelastuksen itselleen ja rakkaalleen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kim - Koko maailman pikku ystävä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.