Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Keski-ikäinen nainen
Author: Balzac, Honoré de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Keski-ikäinen nainen" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KESKI-IKÄINEN NAINEN

Kirj.

Honoré de Balzac


Suomennos ["La femme de trente ans"].



K. Kaatra, Tampere, 1907-10.

Pyynikin Kirjapaino, A. A. Salakari.



I.


Oli eräs sunnuntai huhtikuun alussa v. 1813. Aamu lupasi yhden niistä
kauniista päivistä, jolloin pariisilaiset ensi kerran vuodessa näkevät
katunsa puhtaina ja taivaansa pilvistä vapaana. Vähää ennen kello
kahtatoista kiitivät komeat ajovaunut kahden tulisen hevosen vetäminä
Rivolin kadulle Castiglianen kadulta ja pysähtyivät toisten ajoneuvojen
taakse, jotka pitkässä jonossa seisoivat äsken avatun kalleriportin
edessä keskellä Feuillantin pengermää. Näiden keveiden ajoneuvojen
ajajana oli muuan sairaalloisen ja huolestuneen näköinen mies; harmaa
tukka peitti niukasti hänen kellertävän päälakensa ja teki hänet
vanhemman näköiseksi kuin hän todella oli. Hän heitti ohjakset
palvelijalle, joka ratsasti vaunun perässä, astui alas ja otti
käsivarsillensa nuoren, sievän tytön, jonka kauneus veti kaikkien
pengermällä kävelijöiden huomion puoleensa. Pikku neiti antoi aivan
tyynesti ottaa itseänsä vyötäisiltä seisoessaan vaunun laidalla, pani
kätensä seuraajansa kaulaan ja tämä nosti hänet alas jalkakäytävälle
rypistämättä hänen viheriäisen ripsihameensa koristeita. Rakastaja ei
olisi voinut olla huomaavaisempi. Hän oli varmaankin tytön isä.
Kiittämättä häntä tarttui tyttö tuttavallisesti hänen käsipuoleensa
vetäen hänet kiirehtien mukanansa puistoon. Vanha isä näki kuinka
ihastunein katsein pari nuorta miestä katselivat hänen tytärtään ja
surullinen ilme, joka tavallisesti kuvastui hänen kasvoillaan, hävisi
hetkeksi. Vaikka hän jo kauvan sitten oli saavuttanut sen iän, jolloin
miesten tulisi luopua turhamaisuuden tuottamista petollisista
nautinnoista, hymyili hän.

"Ihmiset luulevat, että sinä olet vaimoni", kuiskasi hän nuorelle
tytölle. Hän oikaisihe suoraksi ja käveli niin hitaasti, että se
saattoi tytön epätoivoon.

Näytti siltä kuin olisi hän keikaillut tyttärensä tähden. Hän näytti
nauttivan enemmän kuin tyttö niistä uteliaista katseista, joita
ohikulkevat heittivät hänen pieniin, ruskeitten lastinkikenkien
peittämiin jalkoihinsa, hänen miellyttävään vartaloonsa tuossa
viheriäisessä hameessa valkeasta harvasta kankaasta tehtyine hihoineen
ja kauluksineen ja hänen sievään kaulaansa, jota pieni koruommeltu
kaulus ei täydellisesti peittänyt. Hänen kävellessään kohosi hame
toisinaan, niin että kenkien yläpuolella saattoi nähdä hänen hienot,
hyvin muodostuneet säärensä rei'ikkäissä silkkisukissa. Useampi kuin
yksi kävelijöistä kääntyikin, kulettuaan tämän parin ohi, ympäri
ihaillakseen tahi saadakseen vielä kerran nähdä nämä nuoret kasvot,
joiden ympärillä ruskeat kutrit leikkivät ja joiden valkea, heleä hipiä
tuli vielä kauniimmaksi hänen komean viittansa ruusunvärisen vuorin
heijastuksesta, ja hänen vilkkaudestaan ja kärsimättömyydestään. Lempeä
veitikkamaisuus loisti hänen kauniista mustista mantelimuotoisista
silmistään kaarevine kulmakarvoineen ja pitkine silmäripsineen.
Eloisuus ja nuoruus rikkauksineen kuvastui näissä pienissä kasvoissa
omavaltaisine ilmeineen ja tässä vartalossa, joka oli niin solakka
huolimatta siitä, että siihen aikaan vyö oli sidottu korkealle rinnan
alle. Välinpitämättömänä kaikesta häntä ympäröivästä ihailusta katseli
nuori tyttö levottomin silmäyksin Tuillerin linnaa, joka näytti olevan
hänen kiireisen kulkunsa päämaali. Kello oli neljännestä vailla
kaksitoista. Huolimatta näin varhaisesta ajasta näkyi useita
vallasnaisia, kaikki komeissa puvuissa, palaavan takaisin linnasta
harmistuneesti kääntäen päätään, juurikuin olisivat katuneet myöhäistä
tuloaan, jonka takia eivät päässeet nauttimaan jotain, jota olivat
tahtoneet nähdä. Muutamat tyytymättömät lauseet, jotka pääsivät näiltä
pettyneiltä ja jotka tämä tuntematon kaunotar sivumennen kuuli,
näkyivät mitä suurimmassa määrässä huolestuttavan häntä. Vanha herra
tarkkasi enemmän uteliaasti kuin ivallisesti niitä kärsimättömyyden
merkkejä, jotka ilmenivät hänen seuralaisensa kauniilla kasvoilla ja
katseli häntä sellaisella mielenkiinnolla, että siinä varmaan täytyi
piillä jonkun verran isällistä levottomuutta.

Tämä päivä oli kolmastoista sunnuntai v. 1813. Kaksi päivää myöhemmin
lähti Napoleon sille monivaiheiselle retkelle, jonka kestäessä hänen
piti kadottaa toisensa jälkeen Bessières ja Durac, voittaa muistettavat
tappelut Lützenin ja Bautzenin luona, nähdä Itävallan, Saksen'in,
Bayerin ja Bernadotte'n pettävän itseään ja taistella kauheassa
tappelussa Leipzigin luona. Suuremmoinen paraati, joka oli pidettävä
keisarin käskystä, oli viimeinen niistä, jotka niin kauvan olivat
herättäneet sekä pariisilaisten että ulkomaalaisten ihailua. Vanhan
kaartin piti viimeisen kerran suorittaa niitä taitavia manöövereitä,
joiden komeus ja loisto toisinaan ihmetyttivät yksin sitä
jättiläistäkin, joka silloin valmistautui taisteluun Eurooppaa vastaan.
Surullinen mieliala vallitsi siinä uteliaassa ja loistavassa joukossa,
joka oli kokoontunut Tuillerieihin. Kaikki näkyivät aavistavan, mitä
oli tapahtuva, ja kenties he myöskin tunsivat tulevansa muistelmissaan
useamman kuin yhden kerran herättämään uudestaan eloon tämän näyn, kun
se aika oli tullut, jolloin tämä Ranskan sankariaika saisi sen
satukimalluksen mikä sillä nykyään on.

"Käy nopeammin, isä!" sanoi nuori tyttö itsevaltainen ilme kasvoillaan
ja veti mukaansa vanhaa herraa. "Kuulen rumpujen pärisevän."

"Sotaväki tulee Tuillerieihin", vastasi hän.

"Taikka lähtee pois ... kaikki ihmisethän palaavat kotiin!" sanoi tyttö
lapsellisesti harmistuneena, seikka, joka sai hänen isänsä hymyilemään.

"Paraati ei ala ennen kello puolta yhtä", sanoi isä, kiirehtien
innostuneen tyttärensä jälessä.

Kun näki, millä tavalla nuori tyttö liikutti oikeata käsivarttansa,
olisi voinut luulla hänen käyttävän sitä apuna juostakseen. Hänen pieni
hienon sormikkaan peittämä kätensä rypisti kärsimättömästi nenäliinaa
muistuttaen airoa veneessä, joka halkaisee aaltoja. Vanha herra hymyili
toisinaan, mutta toisinaan synkistyivät hänen kuivettuneet piirteensä
surullisesta ilmeestä. Hänen rakkautensa kaunista tytärtään kohtaan oli
nyt hänen ilonaan, mutta se sai hänet pelkäämään tulevaisuutta. Oli
kuin olisi hän ajatellut: "nyt hän on onnellinen mutta kuka tietää,
tuleeko hän aina olemaan se?" Sillä vanhoilla ihmisillä on se heikkous,
että he rasittavat nuorten tulevaisuutta omilla huolillaan. Kun isä ja
tytär saapuivat paviljongin pylvässaliin, paviljongin, jonka huipussa
kolmivärinen lippu liehui ja jonka kautta kävelijät tulivat ja menivät
Tuillerien puistoon ja Carrousel-kentälle, huusivat vahdit varmalla
äänellä:

"Kukaan ei enää saa tulla sisään."

Nuori tyttö kohottautui varpailleen ja hänen onnistui nähdä joukko
hienosti puettuja naisia, jotka molemmin puolin ympäröivät vanhaa
marmorikaariporttia, josta keisarin piti tulla.

"Näethän nyt isä, että tulimme liian myöhään!"

Hänen huolestunut ilmeensä osoitti, kuinka tärkeänä hän piti sitä, että
saisi olla mukana katselmuksessa.

"No, mennään sitten, Julia! Sinähän et pidä väkitungoksessa
seisoskelemisesta."

"Ei, pysähtykäämme, isä! Voin joka tapauksessa nähdä keisarin täältä.
Jos hän tulee tapetuksi sodassa, niin enhän minä ole ikinä nähnyt
häntä."

Isä säpsähti kuullessaan nämä itsekkäät sanat; hän huomasi tyttärensä
äänestä, että tämä oli itkemäisillään; hän katsoi häntä ja luuli
näkevänsä hänen alas luotujen silmäluomiensa alla pari kyyneltä, joiden
syynä ei ollut niin paljon harmi kuin ne ensimäiset surut, joiden
salaisuutta vanhan isän ei ole vaikea arvata. Äkkiä punastui Julia ja
päästi huudahduksen, jonka merkitystä vahdit yhtä vähän kuin hänen
isänsäkään ymmärsivät. Muuan upseeri, joka tuli pihasta portaita
kohden, kääntyi äkkiä ympäri kuullessaan huudahduksen, riensi puiston
kaariportille, tunsi nuoren tytön, jonka hetkiseksi peittivät näkyvistä
krenatöörien korkeat karvalakit, ja peruutti heti häntä ja isäänsä
varten käskyn, jonka itse äsken oli antanut. Välittämättä siitä
tyytymättömyydestä, jota kaariporttia saartava komea väkijoukko
osoitti, veti hän lempeästi ihastuneen nuoren tytön luoksensa.

"Nyt minä ymmärrän, miksi hän oli niin vihainen ja niin kiihkeä, koska
sinä olit täällä päivystäjänä", sanoi vanha herra upseerille samalla
kertaa vakavasti ja leikillisesti.

"Herra herttua", vastasi nuori mies, "jos tahdotte saada hyvän paikan,
niin älkäämme jutelko. Keisari ei pidä odottamisesta ja minä olen
saanut suurmarsalkalta käskyn mennä ilmoittamaan hänelle."

Puhuessaan oli hän jonkunmoisella tuttavallisuudella tarttunut Julian
käsivarteen ja vei hänet nopeasti mukanaan Carrousel-kentälle. Suureksi
ihmeekseen näki Julia suunnattoman väkijoukon tunkeilevan palatsin
harmaiden muurien ja ketjuilla aidattujen nelikulmaisten hiekkakenttien
välillä keskellä Tuillerin pihaa. Sotamiehillä, jotka olivat asetetut
pitämään tietä vapaana keisarille ja tämän esikunnalle, oli täysi työ
pysytelläidä niin, ettei tämä väkijoukko, joka tunkeili ja surisi kuin
mehiläisparvi, työntäisi heitä syrjään.

"Onko se hyvin kaunista?" kysyi Julia hymyillen.

"Varokaa!" huusi äkkiä upseeri, otti Juliaa vyötäisiltä, nosti hänet
voimakkaasti ja reippaasti ylös ja saattoi hänet syrjään muutaman
pylvään luo.

Ellei hän olisi niin kiivaasti vetänyt syrjään pientä uteliasta
sukulaistaan, olisi tämä voinut joutua sen valkean, viheriäisellä ja
kullalla kirjaillulla satulalla varustetun hevosen jalkoihin, jota
Napoleonin mamelukki talutti ohjaksista aivan kaariportin alla kymmenen
askelta kaikkien niiden hevosten jälestä, jotka odottivat keisarin
seurueeseen kuuluvia korkea-arvoisia upseereita. Nuori mies valmisti
paikan isälle ja tyttärelle kauaksi oikealle väkijoukon etupuolelle ja
antoi merkin kahdelle vanhalle krenatöörille että nämä suojelisivat
heitä kummankin puolin. Kun upseeri tuli takaisin palatsille, olivat
Julian kasvot saaneet takaisin iloisen ja onnellisen ilmeen sen lyhyen
säikähdyksen perästä, joka oli kuvastunut niissä silloin kun tuo valkea
hevonen oli hypännyt; hän oli salaisesti puristanut upseerin kättä joko
kiittääkseen tätä hänelle äsken osoittamastaan pienestä palveluksesta
tahi sanoakseen hänelle: "oletteko nyt vihdoinkin täällä!" Hän taivutti
myös lempeästi päätään vastaukseksi siihen kunnioittavaan kumarrukseen,
jonka upseeri teki hänelle ja hänen isälleen ennenkuin riensi pois.
Vanha herra, joka näytti tahallaan jättäneen molemmat nuoret yksin,
säilytti vakavan ilmeensä ja pysyttelihe vähän tyttärensä takana, mutta
hän piti häntä salaa silmällä sill'aikaa kun oli olevinansa kokonaan
kiintynyt Carroussel-kentän tarjoomaan komeaan näkyyn. Kun Julia katsoi
isäänsä niinkuin koulupoika, joka pelkää opettajaansa, vastasi tämä
hänelle iloisesti ja hyvänsuovasti hymyillen; mutta hänen terävä
katseensa oli seurannut upseeria aina kaariportille asti eikä mikään
tästä lyhyestä kohtauksesta ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

"Kuinka tämä on kaunista!" sanoi Julia hiljaan puristaen isänsä kättä.

Carroussel-kentän tällä hetkellä tarjooma ihana ja komea näky
houkutteli saman huudahduksen tuhansilta katsojilta, jotka kaikki
tuijottivat siihen ihailevin silmäyksin. Toinen ihmisrivi, yhtä taaja
kuin se, jossa isä ja nuori tyttö olivat, täytti yhdensuuntaisesti
palatsin kanssa sen kapean kivillä lasketun paikan, joka ulottuu pitkin
Carrousel-kentän viereistä aitausta. Naisten erilaiset puvut piirsivät
jonkinmoisen kehän sen suunnattoman, pitkulaisen nelikulmion ympäri,
jonka Tuilleriain rakennukset ja tämä aitaus, silloin vastarakennettu,
muodostavat. Vanha kaartinrykmentti, jonka oli määrä esiintyä
katselmuksessa, täytti tämän suuren nelikulmion muodostaen vastapäätä
palatsia vaikuttavia sinisiä, kymmenrivisiä jonoja. Aitauksen toisella
puolella ja Carrousel-kentällä seisoi yhdensuuntaisissa riveissä useita
jalkaväki- ja ratsuväkirykmenttejä valmiina marssimaan sen riemuportin
alitse, joka koristaa kallerin keskustaa, ja jonka huipussa siihen
aikaan nähtiin komeita venetsialaisia hevosia. Rykmenttisoittokunta oli
sijoitettu alemmaksi Louvren kallerin viereen ja peittivät sen
näkyvistä päivystävät puolalaiset keihäsmiehet. Suuri osa hiekoitettua
nelikulmiota oli tyhjä kuin areena, valmistettuna näiden äänettömien
joukkojen manöövereitä varten, näitä joukkoja varten, jotka seisoivat
siinä järjestettyinä sotataidon sopusuhtaisten lakien mukaan ja joiden
kymmenestä tuhannesta pistimestä auringonsäteet salamoina heiastuivat.
Tuuli leikki sotilaitten sulissa ja pani ne lainehtimaan kuin puut
metsässä kovan viiman taivuttamina. Nämä vanhat joukot seisoivat siinä
loistavina ja mykkinä välkkyen tuhansin värein erilaisissa
virkapuvuissaan, aseissaan, koristuksissaan ja nauhoissaan. Tämä
suunnaton taulu, joka oli pienoiskuva taistelutantereesta ennen
tappelua, tarjosi runollisen näyn kaikkine ympäristöineen ja omituisine
tarpeineen taustanaan majesteetillinen rakennus, jonka liikkumattomuus
näytti olevan esikuvana johtajille ja sotamiehille. Katsojat joutuivat
tahtomattaan vertailemaan näitä ihmismuureja ja kivimuureja keskenään.
Kevätaurinko valaisi runsaasti sekä äsken rakennettuja valkoisia
muureja että vuosisatoja vanhoja, se paistoi täydeltä terältä näille
lukemattomille ahavoittuneille kasvoille, jotka kaikki kertoivat
kestettyjen vaarojen historiaa ja jotka vakavina odottivat vasta
tulevia. Kunkin rykmentin överstit olivat ainoat, jotka kulkivat
edestakaisin näiden sankarien muodostamien rintamain edessä. Ja sitten
näitten joukkojen takana, jotka välkkyivät hopeasta, taivaansinisestä,
purppurasta ja kullasta, saattoi nähdä kolmivärisiä standaarilippuja,
keihäisiin kiinnitettyinä, ja kuuden väsymättömän puolalaisen
ratsumiehen kantamina, jotka niinkuin pellon vieressä olevaa laumaa
paimentavat koirat, lakkaamatta lensivät sotaväen ja väkijoukon väliä
estääkseen viimemainittua tunkeutumasta sen kapean kaistaleen yli, joka
sille oli määrätty keisarillisen kallerin vierestä. Elleivät nämä
miehet olisi liikkuneet, olisi voinut luulla olevansa prinsessa
Ruususen nukkuvassa linnassa. Kevättuuli, joka liehutti krenatöörien
pitkäkarvaisia karvalakkeja, osoitti paraiten miten liikkumattomina
nämä sotilaat seisoivat, ja väkijoukon surina teki heidän
äänettömyytensä vielä huomattavammaksi. Ainoastaan joskus kuului
symbaalin kilisevä ääni tahi lyönti, joka erehdyksessä sattui
bassorumpuun ja jota keisarillisen palatsin synnyttämä kaiku toisti
muistuttaen kaukaisia ukkosenjyrähdyksiä rajuilman edellä. Kuvaamaton
innostus vallitsi tässä odottavassa joukossa. Ranskan piti sanoa
hyvästit Napoleonille ennenkuin hän lähti retkelle, jonka vaarat
vähäpätöisinkin kansalainen saattoi arvata. Kysymys oli silloin Ranskan
vallan olemassaolosta. Tämä ajatus näytti sytyttävän sekä kansalaisia
että sotilaita, jotka kaikki yhtä äänettöminä seisoivat tiheään
sullottuina tässä aidatussa paikassa, jonka yllä Napoleonin kotka ja
henki liitelivät. Useiden läsnäolevien ja sotilaitten välillä
vaihdettiin jäähyväissanoja, he sanoivat toisilleen hyvästit kenties
ijäksi; mutta kaikista sydämistä, niistäkin, jotka olivat enimmin
vihamielisiä keisaria vastaan, kohosi taivaaseen lämpimiä toivomuksia
isänmaan kunnian puolesta. Nekin miehet, jotka olivat enimmin väsyneitä
Ranskan ja Europan väliseen taisteluun, olivat kaikki luopuneet
vihastaan astuessaan riemuportin alatse, sillä he ymmärsivät, että
vaaran hetkellä Napoleon oli koko Ranska. Linnankello löi puolta yhtä.
Samassa taukosi väkijoukosta kuulunut surina ja hiljaisuus tuli niin
syväksi, että olisi saattanut kuulla lapsen puhuvan. Vanha herra ja
hänen tyttärensä, jotka näkyivät elävän ainoastaan silmin, saattoivat
eroittaa kannuksien kilinää ja miekkojen kalsketta, jotka kaikuivat
linnan pylväiköstä.

Pieni mies, jotenkin lihava, puettu viheriäiseen virkapukuun,
valkeisiin housuihin ja ratsusaappaisiin, näyttäytyi äkkiä. Päässä oli
hänellä kolmikulmainen hattu, joka näytti vaikuttavan yhtä lumoavasti
kuin mies itse. Kunnialegionan leveä, punainen nauha koristi hänen
rintaansa; hänellä oli pieni miekka sivullaan. Miestä katsottiin
kaikilta tahoilta samalla kertaa. Rummut alkoivat heti päristä,
molemmat soittokunnat alkoivat soittaa erästä sotaisaa säveltä, johon
kaikki soittokoneet yhtyivät hienoimmasta huilusta aina mahtavaan
bassorumpuun saakka. Tästä sotaisesta kehoituksesta syttyivät kaikki
sydämet, liput liehuivat, sotamiehet tekivät kunniata kivääreillä
säännöllisesti ja yht'aikaa, joka kaikki sai pyssyt ensimmäisestä
viimeiseen riviin Carrousel-torilla liikahtamaan. Komentosanat lensivät
kuin kaiku rivistä riviin. Innostunut väkijoukko kajahutti huudon:
"eläköön keisari!" Vavistus kävi läpi väkijoukon, kaikki liikkui,
kaikki huojui. Napoleon oli noussut hevosen selkään. Tämä antoi jälleen
elämän mykille joukoille, äänen soittokoneille, lennon kotkille ja
lipuille ja ilmeen kaikille kasvoille. Yksin tämän vanhan palatsin
korkeiden kallerien muuritkin näyttivät huutavan: "eläköön keisari!" Se
ei ollut inhimillistä, se oli jotain loihduttua, ikuisen mahdin kuva,
tahi vielä paremmin ohimenevä kuva tästä niin ohimenevästä vallasta.
Mies, jonka ympärillä oli niin paljon rakkautta, ihastusta,
uskollisuutta, onnentoivotuksia, mies, jonka tähden aurinko oli ajanut
pois pilvet taivaalta, istui hevosensa selässä kolme askelta siitä
pienestä eskadroonasta, joka seurasi häntä, suurmarsalkka vasemmalla
sivullaan ja päivystävä marsalkka oikealla. Huolimatta kaikesta siitä
liikunnasta, jota hän herätti, ei yksikään piirre hänen kasvoissaan
näyttänyt muuttuvan.

"Niin, tietysti Vagramilla keskellä tulta, Moskovassa kaikkien
kuolleitten seassa, hän on aina tyyni, hän!"

Tämän vastauksen moniin hänelle tehtyihin kysymyksiin antoi se
krenatööri, joka seisoi nuoren tytön vieressä. Julia vaipui hetkeksi
kokonaan näiden kasvojen tarkastamiseen, joiden tyyneys todisti niin
suurta oman valtansa tuntemista. Keisari huomasi neiti Chatillonnet'in,
kumartui Ducre'en päin ja sanoi pari sanaa, jotka saivat suurmarsalkan
hymyilemään. Manööverit alkoivat. Jos nuori tyttö tähän asti oli
jakanut huomiotansa Napoleonin liikkumattomien kasvojen ja osastojen
sinisten, viheriäisten ja punaisten rivien välillä, niin kiintyi hän
nyt, sen sijaan että olisi katsellut vanhojen sotilaitten nopeita ja
säännöllisiä liikkeitä, melkein kokonaan erääseen nuoreen upseeriin,
joka ratsasti liikkuvien rivien välissä ja lakkaamatta palasi sen
ryhmän luo, jonka etunenässä loisti yksinkertaisesti puettu Napoleon.
Tällä upseerilla oli komea musta ratsu ja hänet saattoi eroittaa
kirjavasta väkijoukosta siitä taivaansinisestä virkapuvusta, jota
keisarin käskyläisupseerit tavallisesti kantoivat. Hänen koristeensa
kimaltelivat auringon valossa niin vilkkaasti, että katsojain täytyi
verrata häntä virvatuleen, näkyväiseen sieluun, jonka keisari oli
pannut elähyttämään ja johtamaan näitä pataljoonia, joiden aseet
leiskuivat tulta, kun ne yhdestä hänen silmiensä merkistä hajaantuivat,
kokoontuivat, huojuivat kuin laineet virran pyörteessä tahi liikkuivat
hänen edessään niinkuin ne pitkät, suorat ja korkeat aallot, joita
vihastunut valtameri heitti hänen rantojaan vastaan.

Kun manööverit loppuivat, tuli käskyläisupseeri ratsastaen ohjakset
höllänä ja pysähtyi keisarin eteen odottaen hänen käskyjänsä. Sillä
hetkellä oli hän kahdenkymmenen askeleen päässä Juliasta vastapäätä
keisarillista ryhmää asennossa, joka jotenkin paljon muistutti kenraali
Rappin asentoa Gerardin taulussa "Austerlitzin tappelu". Nuorella
tytöllä oli hyvä tilaisuus ihailla rakastettuansa koko hänen
sotilaallisessa kauneudessaan. Översti Viktor d'Aiglemont ei ollut
täyttä kolmeakymmentä vuotta vanha, oli pitkä, hyvin muodostunut ja
solakka. Hänen kaunis vartalonsa ei näyttäytynyt milloinkaan niin hyvin
edukseen kuin silloin kun hän käytti voimaansa ohjatakseen hevostaan,
jonka pehmeä ja notkea selkä näytti taipuvan hänen allansa. Hänen
tummanveriset, miehuulliset kasvonsa olivat niin kuvaamattoman
miellyttävät kuin piirteitten täydellinen säännöllisyys ja nuoruus voi
ne tehdä. Hänen palavat silmänsä, joita tuuheat kulmakarvat ja pitkät
silmäripset varjostivat, näyttivät kahdelta valkealta ovaalilta kahden
mustan juovan välissä. Hänen nenänsä oli miellyttävän kaareva niinkuin
kotkannokka. Noiden välttämättömien mustien viiksien alla hohti hänen
huuliensa purppurapuna sitä heleämmin. Hänen vahvapiirteisillä
poskillaan oli helakka väri ja niiden keltaisenruskea vivahdus todisti
tavatonta voimaa. Hänen kasvonsa olivat niitä, joihin urhoollisuus on
painanut leimansa; ne olivat sitä tyyppiä, jota taiteilija meidän
päivinämme etsii tahtoessaan kuvata Ranskan keisariajan sankareita.
Hänen hevosensa oli märkänä hiestä ja sen levoton pää osoitti
äärimmäistä maltittomuutta, sen molemmat etujalat olivat leveällä ja
pysähtyneet samalle viivalle niin ettei toinen jalka ollut yhtään
toista edellä. Se heilutti pitkää tuuheaa häntäänsä. Sen uskollisuus
oli tarkka kuva sen herran uskollisuudesta keisaria kohtaan. Kun Julia
näki rakastettunsa niin kiintyneenä Napoleonin katseitten tarkkaamiseen
ja kun hän ajatteli, ettei tämä vielä ollut katsonut häntä, tunsi hän
itsensä hetkiseksi mustasukkaiseksi. Äkkiä sanoo hallitsija jotain,
Viktor kannustaa hevosensa ja lähtee laukkaamaan, mutta erään pylvään
varjo hiekalla säikäyttää hevosen, se hytkähtää ja karkaa ylös niin
äkkiä, että näyttää kuin ratsastaja tulisi heitetyksi alas. Julia
huudahtaa ja kalpenee; hänen silmänsä ovat kiinnittyneet hevoseen, jota
upseeri pieksee rangaistukseksi samalla kun ratsastaa pois
kertoakseen Napoleonin käskyn. Nämä vilkkaat kohtaukset ovat niin
kokonaan vetäneet Julian huomion puoleensa, että hän itsekään
huomaamattaan on tarttunut isänsä käsivarteen ja tahtomattaan antanut
hänelle tiedon ajatuksistaan sormiensa enemmän tahi vähemmän lujan
puristuksen kautta. Kun Viktor oli putoamaisillaan hevosen selästä,
tarttui hän vielä kiivaammin isäänsä kiinni, juurikuin itse olisi ollut
vähällä kaatua. Vanha herra tarkasti synkällä ja tuskallisella
levottomuudella tyttärensä ilmehikkäitä kasvoja, ja sääliä,
mustasukkaisuutta, vieläpä hätääkin saattoi lukea jokaisesta hänen
piirteestään. Mutta kun Julian silmien tavaton loiste, huudahdus, joka
pääsi häneltä ja hänen kätensä suonenvedontapainen puristus kokonaan
ilmaisivat hänelle tytön salatun rakkauden, silloin mahtoi surullisia
tulevaisuudennäkyjä ilmestyä hänelle, sillä hänen kasvonsa kävivät
melkein kammottavan näköisiksi. Sillä hetkellä näytti Julian sielu
muuttaneen nuoreen sotilaaseen. Ajatus, vielä kauheampi kuin ne, jotka
tähän asti olivat peloittaneet vanhusta, oli luettavana hänen
kärsivissä kasvoissaan nähdessään d'Aiglemontin tämän ratsastaessa
heidän edessään vaihtavan ymmärtäviä silmäyksiä Julian kanssa, jonka
silmät olivat kosteat ja jonka piirteet osoittivat tavatonta
eloisuutta. Hän saattoi kiireellisesti tyttärensä sisään
Tuilleripuistoon.

"Mutta isä", sanoi hän, "Carrousel-kentällä on vielä joukkoja, jotka
alkavat tehdä manöövereitä."

"Ei, lapseni kaikki joukko-osastot marssivat par'aikaa pois."

"Sitä en usko, isä. Herra d'Aiglemont olisi antanut niiden tulla
esiin..."

"Mutta minä en voi hyvin, lapseni, enkä tahdo viipyä kauempaa."

Julian ei ollut vaikea uskoa isäänsä luodessaan silmäyksen hänen
kasvoihinsa, jotka isällisestä levottomuudesta olivat saaneet kärsivän
ilmeen.

"Voitko hyvin huonosti?" kysyi hän välinpitämättömästi, siihen määrään
olivat hänen ajatuksensa toisaalla.

"Eikö jokainen päivä ole armon päivä minulle?" kysyi vanha herra.

"Aiotko nyt taas tehdä minut surulliseksi puhumalla kuolemastasi? Minä
olin niin iloinen. Tahdotko olla kiitti ja ajaa pois nämä pahat, tuhmat
ajatukset?"

"Ah, sinä hemmoiteltu lapsi!" huudahti isä huoaten. "Parhaatkin sydämet
ovat toisinaan hyvin julmia! Omistaa elämänsä teille, olla
ajattelematta muuta kuin teitä, valmistaa teille hyvä toimeentulo,
uhrata teidän tähtenne oma makunsa ja omat mielitekonsa, jumaloida
teitä, antaa teille veremme, tämä kaikki siis ei merkitse mitään? Te
otatte välinpitämättömästi kaikki vastaan. Saadakseen aina nähdä teidän
hymyilevän ja vastaanottaa teidän alentuvaa rakkauttanne pitäisi olla
kaikkivaltias niinkuin Jumala. Ja sitten tulee eräs toinen, mies, jota
te rakastatte, tahi teidän miehenne ja ottaa teidän sydämenne meiltä."

Julia katsoi kummastuneena isäänsä. Tämä kulki hitaasti ja katseli
häntä hiutunein silmäyksin.

"Vieläpä te teeskentelettekin meidän edessämme", jatkoi hän, "niin
kenties itsennekin edessä..."

"Mitä sinä sanot, isä?"

"Minä luulen, Julia, että sinulla on salaisuuksia minulta. -- Sinä olet
rakastunut", lisäsi hän vilkkaasti, nähdessään tyttärensä punastuvan.
"Ah, minä olin toivonut näkeväni sinut uskollisena vanhalle isällesi
kunnes hän kuolisi, toivoin saavani pitää sinut luonani iloisena ja
säteilevänä, saavani ihailla sinua sellaisena kuin olit ollut tähän
asti! Kun en tuntenut kohtaloasi, olisin voinut uskoa, että
tulevaisuutesi on onnellinen; mutta nyt on mahdotonta toivoa sinun
tulevan onnelliseksi, sillä sinä rakastat överstiä enemmän kuin
serkkua. En voi enää epäillä sitä."

"Minkätähden en saisi rakastaa häntä?" huudahti hän vilkkaasti ja
uteliaasti.

"Ah, Julia, sinä et voisi ymmärtää minua", vastasi isä huoaten.

"Mutta sano se kaikissa tapauksissa", toisti hän vähän kärsimättömästi.

"No hyvä, kuuntele sitten, lapseni. Nuoret tytöt luovat itselleen usein
mitä jaloimpia, mitä ihanimpia tauluja, ihannekuvia, sepittävät
itselleen mielikuvituksellisia käsityksiä miehistä, rakkaudesta,
maailmasta; sitten omistavat he viattomuudessaan jollekin erityiselle
luonteelle ne täydellisyydet, joista ovat unelmoineet, ja antautuvat
sen valtaan; valitsemassaan miehessä rakastavat he tätä runoiltua
olentoa. Mutta aikaa myöten, kun he eivät enää voi vapautua
onnettomuudestaan, vapautua siitä petollisesta olennosta, jonka itse
olivat kaunistellen maalanneet, muuttuu heidän entinen epäjumalansa
hirvittäväksi aaveeksi. Julia, tahtoisin mieluummin nähdä sinun
rakastavan vanhusta, kuin överstiä. Voi, jos voisit siirtyä kymmenen
vuotta eteenpäin ajassa, niin saisit nähdä, että minä olen oikeassa.
Tunnen Viktorin: hänen iloinen luonteensa on hilpeyttä ilman sielua,
kasarmimaista iloisuutta, hän on tuhlaavainen eikä ole lahjakas. Hän on
yksi niistä miehistä, jotka taivas on luonut sulattamaan ruokaa neljä
kertaa päivässä, nukkumaan, rakastamaan ensimäistä naista, joka
tiellensä sattuu ja tappelemaan. Hän ei ymmärrä elämää. Hänen hyvä
sydämensä -- sillä hänellä on hyvä sydän -- saa hänet kenties
lahjoittamaan kukkaronsa jollekin köyhälle tahi toverille; mutta hän on
pintapuolinen ja ajattelematon, hänellä ei ole sitä sydämen
hienotunteisuutta, joka tekee meidät orjiksi saattaaksemme naisen
onnelliseksi; hän on taitamaton, itsekäs. Siinä on monta muttaa..."

"Niin, mutta isä, onhan hänellä täytynyt olla ymmärrystä ja tietoja
tullakseen överstiksi..."

"Ystäväni, Viktor pysyy överstinä kaiken ikänsä. Minä en ole nähnyt
vielä ketään, jota katsoisin kyllin arvokkaaksi sinulle", sanoi vanhus
melkein ihaillen.

Hän oli vaiti hetkisen, katsoi tyttäreensä ja lisäsi:

"Mutta, Julia-parkani, sinä olet vielä liiaksi nuori, liiaksi heikko,
liiaksi arka voidaksesi kantaa avioliiton suruja ja vaikeuksia.
D'Aiglemontin ovat vanhempansa hemmoitelleet, niinkuin minä ja äitisi
olemme hemmoitelleet sinut. Kuinka voikaan toivoa, että te
ymmärtäisitte toisianne, kun teillä on kaksi eri tahtoa, joiden
hirmuvalta olisi sovittamaton? Sinä tulisit joko uhriksi tahi
hirmuvaltiaaksi. Sekä toinen että toinen katkeroittavat yhtä suuressa
määrin naisen elämää. Mutta sinä olet lempeä ja vaatimaton, sinä
tulisit pian sorretuksi. Ja vihdoin on sinulla", sanoi hän liikutetulla
äänellä, "tunteen hienous, jota väärinkäsitettäisiin, ja silloin..."

Hän ei voinut jatkaa, hän sai vedet silmiinsä. "Viktor", jatkoi hän
hetken perästä, "loukkaisi sinun nuorta, lapsellista sieluasi. Minä
tunnen sotilaat, Julia, olen elänyt armeijan keskuudessa. Harvoin
näiden miesten sielut voivat vapautua niistä tottumuksista, jotka he
ovat saavuttaneet joko niiden onnettomuuksien kautta, joiden keskellä
he ovat liikkuneet, tahi seikkailurikkaan elämänsä takia."

"Sinä tahdot siis, isä", sanoi Julia puoleksi vakavalla ja puoleksi
leikillisellä äänellä, "että minun pitää tukahuttaa tunteeni ja mennä
naimisiin ei itseni vaan sinun tähtesi."

"Mennä naimisiin minun tähteni?" huudahti isä kummastuneena, "minunko
tähteni, tyttöseni, minun, joka pian en saa enää antaa sinulle hyvää
tarkoittavia nuhteitani! Minä olen aina huomannut että lapset luulevat
vanhempain heidän tähtensä tekemät uhraukset johtuvan itsekkäistä
syistä. Mene naimisiin Viktorin kanssa, Julia! Kerran tulet sinä
katkerasti itkemään hänen tyhjyyttään, hänen kykenemättömyyttään
rakastamaan, ja tuhansia muita suruja, joita hän tulee valmistamaan
sinulle. Muista silloin, että meidän kävellessämme näiden puiden alla,
sinun vanhan isäsi ennustava ääni turhaan on kaikunut sinun korviisi!"

Vanhus vaikeni. Hän sattui huomaamaan kuinka hänen tyttärensä pudisti
päätään tyytymättömyyden merkiksi. He kulkivat porttia kohti, missä
heidän vaununsa odottivat. Heidän hiljaa kulkiessaan eteenpäin,
katsahti nuori tyttö pikaisesti isänsä kasvoihin, ja nurpea ilme hävisi
vähitellen hänen piirteistään. Syvä tuska, joka oli painanut leimansa
isän otsaan, teki syvän vaikutuksen häneen.

"Minä lupaan sinulle, isä", sanoi hän lempeällä ja liikutetulla
äänellä, "etten puhu Viktorista, ennenkuin sinä olet voittanut
vastenmielisyytesi häntä kohtaan."

Vanha herra katsoi kummastuneena tyttäreensä. Kaksi kyyneltä vieri
hänen silmistään pitkin hänen riutuneita poskiaan. Hän ei voinut
suudella Juliaa keskellä tätä väkijoukkoa, mutta hän puristi
liikutettuna hänen kättänsä. Kun hän astui vaunuihin, olivat kaikki
katkerat ajatukset, jotka olivat synkistyttäneet hänen kasvojansa,
kokonaan hävinneet. Tyttären keveä alakuloisuus herätti hänessä nyt
vähemmän levottomuutta kuin se viaton ilo, jonka salaisuus tuli ilmi
katselmuksen aikana.

       *       *       *       *       *

Maaliskuun ensimäisinä päivinä 1814, ei juuri vuotta tämän
keisarillisen katselmuksen jälkeen, kiitivät eräät ajovaunut
pitkin tietä Amboise'sta Tours'iin. Kun ne jättivät viheriän
pähkinäpuu-holvin, jonka alla piili la Frillière'n majatalo ajoivat ne
eteenpäin sellaista vauhtia että tuokiossa ehtivät la Cise'n rannalle,
missä tämä yhtyy Loire'en, ja pysähtyivät siihen. Silahihna oli
katkennut sen kiivaan liikkeen takia, jonka nuori kyytimies herransa
käskystä teki saadakseen neljä majatalon parhaista kyytihevosista
pysähtymään. Siten sai sattuma aikaan, että molemmat ajovaunuissa
olevat henkilöt herättyään, saivat hyvin aikaa katsellakseen yhtä
niistä mitä ihanimmista seuduista, joita Loire'n kauniit rannikot
voivat näyttää. Oikealla voi matkustavainen nähdä la Cisen kaikkine
lahtineen kiemurtelevan kuin hopeakäärmeen niittyjen keskellä, joille
ensimmäinen kevätvihreä nyt loi smaragdihohteen. Vasemmalla avautui
Loire kaikessa komeudessaan. Muutamat laineet, jotka keveä viileä
aamutuuli nostatti, heijastivat tuhansissa taitteissa auringon
välkkeitä tämän majesteetillisen virran isolla vedenpinnalla. Siellä ja
täällä näkyy saaria veden keskellä niinkuin helmiä kaulanauhassa. Joen
toisella puolella levittää Touraines'in kaunis maisema aarteitaan niin
kauvas kuin silmä kantaa. Etäällä ei ole katsetta estämässä muita
rajoja kuin Chers'in kukkulat, joiden huiput nyt juuri muodostivat
loistavia juovia taivaan läpikuultavaa sineä vastaan. Vastapäätä
saarien hentoa lehvikköä taulun taustalla näytti Tours nousevan
niinkuin Venedig veden helmasta. Vanhan tuomiokirkon tornit kohoovat
ilmaan ja sulautuivat nyt yhteen muutamien mielikuvituksellisesti
muodostuneitten valkeitten pilvien kanssa. Sillalta, jolle vaunut
pysähtyivät, näkee matkustavainen edessään pitkin Loirea ja aina
Tours'iin saakka jonon kallioita, jotka juuri kuin luonnon oikusta
näkyvät joutuneen sinne reunustamaan jokea, minkä aallot lakkaamatta
kaivavat kiveä. Tämä on näky, joka aina herättää katsojan ihmettelyä.
Vouvrayn kylä sijaitsee juurikuin puitteissa keskellä kuiluja ja
rotkoteitä kallioiden välissä, jotka alkavat muodostaa kaarta sillan
edestä la Cise'n yli. Sitten Vouvray'sta aina Tours'iin saakka ovat
tämän riekaleiksi revityn vuoren-kukkulan hirvittävät jyrkänteet
viininviljelijäin asumia. Useissa paikoin on kolmikerroksisia taloja,
jotka ovat kallioon hakatut ja joita yhdistävät vaaralliset myös kiveen
vuoleskellut portaat. Katon huipulla juoksee nuori tyttö lyhyessä
punaisessa hameessa puutarhaansa päin. Savu kohoaa piipusta viinitarhan
kantojen ja runkojen välitse. Ihmiset työskentelevät melkein
pystysuorasti viettävällä maakaistaleella. Vanha nainen istuu
rauhallisena alasromahtaneella kivimöhkäleellä kukkivan mantelipuun
alla, kehrää, katsoo matkamiehiä, jotka ajavat ohi hänen jalkainsa alla
ja hymyilee heidän pelästykselleen. Hän on yhtä vähän levoton maaperän
halkeamain kuin vanhan muurin kallistuvan raunion suhteen, jonka kiviä
pitävät koossa ainoastaan murattiköynnöksen kiemurtelevat juuret, jotka
peittävät sitä kuin vaippa. Tynnyrintekijäin vasarat saavat korkealla
ilmassa sijaitsevien kellarien holvit kaikumaan. Maa on kaikkialla
viljelty ja kaikkialla hedelmällinen täällä, missä luonto oli kieltänyt
maaperän ihmisen yritteliäisyydeltä. Koko Loirejoen alueella ei ole
mitään, joka voisi vetää vertoja Touraine'n vieraan katseille
tarjoomalle rikkaalle näköalalle. Tämän näytelmän kolmenkertainen
taulu, jonka maisemista tässä on koetettu antaa vain aavistus,
lahjoittaa sielulle yhden niistä vaikutelmista, jotka ijäksi painuvat
muistiin; ja kun runoilija on nauttinut niistä, tulevat hänen unelmansa
usein satumaisesti uudestaan rakentamaan hänen eteensä näiden
romantilliset vaikutukset.

Juuri silloin kun vaunut saapuivat la Cise'n sillalle, lensi parvi
valkeita kyyhkysiä Loiren saarien välillä antaen uutta viehätystä tälle
kauniille taululle. Joen rannalla olevien pajujen tuoksu täytti
raittiin aamuilman hurmaavalla lemulla. Linnut visertelivät yhtämittaa,
lammaspaimen lauloi laulua, joka suli yhteen tämän kanssa
surunvoittoiseksi säveleeksi ja venemiesten huudot kaukaa antoivat
tiedon elämän hyörinästä. Pehmeä sumu, joka oikullisesti pysähtyi tämän
laajan maiseman hajalla olevien puiden ympäri antoi tälle omituisen
viehätyksen. Tämä Ranskan seutu, ainoa, jota vieraat sotilasjoukot
eivät häiritsisi oli tällä hetkellä ainoa rauhallinen paikka ja voisi
melkein väittää sen uhmailevan vihollisen maahantuloa.

Heti kun vaunut pysähtyivät, näyttäytyi sen edustalla pää
virkalakkineen; kärsimätön sotilas aukaisi heti itse vaunuoven ja
hyppäsi alas tielle juurikuin aikoisi hän haukkua kuskia. Mutta nuori
maalaispoika laittoi par'aikaa niin ymmärtäväisesti murtunutta
silahihnaa kuntoon, että översti, kreivi d'Aiglemont rauhoittui, meni
takaisin vaunun ovelle ja levitti käsivarsiansa juurikuin ojentaakseen
jäykistyneitä lihaksiaan, haukotteli, katsoi maisemaa ja pani kätensä
turkkikappaan huolellisesti puetun nuoren naisen käsivarrelle.

"No, Julia", sanoi hän käheällä äänellä. "Herää katsomaan näköalaa! Se
on tosiaankin suuremmoinen."

Julia pisti päänsä ulos vaunun ikkunasta. Hänellä oli näädännahkainen
lakki päässä ja turkkikappansa laskokset peittivät niin kokonaan hänen
vartalonsa, ettei voinut nähdä hänestä muuta kuin kasvot. Julia
d'Aiglemot ei ollut enää kovin paljon sen nuoren tytön näköinen,
joka joku aika sitten kiirehti niin iloisena ja onnellisena
sotilaskatselmukseen Tuillerissa. Hänen kasvonsa olivat hienot ja
hennot kuin ennenkin, mutta hipiä ei ollut enää niin ruusunvärinen,
joka oli tehnyt ne niin säteileviksi. Muutamat hänen mustan tukkansa
suortuvat suorina yöllisestä kosteudesta, pistivät erityisesti silmään
hänen kasvojensa kalpeutta vastaan, kasvojen, joiden entinen vilkkaus
näytti olevan kuollut. Hänen silmänsä loistivat kuitenkin
luonnottomasti, mutta violetit varjot näkyivät niiden alla hänen
laihtuneilla poskillaan. Hän heitti välinpitämättömän silmäyksen le
Chers'in maisemiin, Loire'en ja sen saariin, Tours'iin ja pitkään
kalliojonoon Vouvray'n luona; mutta sitten vetäytyi hän nopeasti
takaisin vaunuun tahtomatta katsoa la Cise'n ihanaa laaksoa ja sanoi
äänellä, joka ulkoilmassa kaikui erittäin heikkona:

"Niin, se on suuremmoista."

Kuten näkyy, oli valitettavasti hänen tahtonsa voittanut eikä hänen
isänsä.

"Etkö tahtoisi asua täällä, Julia?"

"Oh! Täällä tahi jossakin muualla; se on samantekevää", vastasi hän
välinpitämättömästi.

"Voitko sinä pahoin?" kysyi översti d'Aiglemont.

"En ollenkaan", vastasi nuori nainen hetkellisellä vilkkaudella.

Hän katsoi hymyillen miestänsä ja lisäsi:

"Minä tahdon nukkua."

Äkkiä kuului hevonen laukkaavan. Viktor d'Aiglemont päästi vaimonsa
käden ja käänsi päänsä tien tässä kohden tekemään kierrokseen päin. Kun
översti ei enää voinut nähdä Juliaa, katosi iloinen ilme tämän
kalpeilta kasvoilta, juurikuin valo olisi lakannut paistamasta niihin.
Kun hän ei viitsinyt katsoa maisemaa yhtä vähän kuin oli utelias
tietämään kuka oli se ratsastaja, jonka hevonen laukkasi salaman
nopeudella, vetäytyi hän takaisin vaunun nurkkaan ja silmänsä
kiinnittyivät hevosiin ilmaisematta minkäänlaista tunnetta. Hänellä oli
yhtä tylsä ilme kasvoissa, kuin bretagnelaisella talonpojalla kun tämä
kuuntelee kirkkoherransa saarnaa. Eräs nuori mies täysiverisen ratsun
selässä tuli äkkiä esiin poppelien ja kukoistavien orapihlajapensaiden
lehdiköstä.

"Joku englantilainen", sanoi översti.

"Niin on, herra kenraali", virkkoi kyytimies. "Hän on sitä samaa sukua,
joka tahtoo, kuten kerrotaan, syödä suuhunsa Ranskan."

Tuntematon mies oli yksi niistä matkustavaisista, jotka olivat
mannermaalla siihen aikaan, jolloin Napoleon pidätti kaikki
englantilaiset panttivankeina sen kansanoikeutta vastaan tehdyn
yrityksen vuoksi, jonka Saint-James'in kabinetti teki Amiens'in
sopimuksen rikkomisen kautta. Nämä vangit olivat keisarin mielivallasta
riippuvaisia, eivätkä kaikki saaneet olla siinä paikassa, missä heidät
pidätettiin, eikä edes siellä, mihin ensin saivat luvan asettua.
Useimmat niistä, jotka tähän aikaan asuivat Touraine'ssa, olivat
saatetut sinne keisarikunnan eri seuduilta, joissa katsottiin heidän
läsnäolonsa vahingoittavan mannermaapolitiikan etuja. Nuori vanki, joka
nyt koetti haihduttaa ikäväänsä aamukävelyllä, oli tämän virkavaltaisen
mahdin uhri. Kaksi vuotta sitten tempasi hänet ulkoasiainministeriön
käsky pois Montpellier'istä, missä rauhan rikkominen oli hänet
yllättänyt silloin kun hän etsi tämän ilmanalassa parannusta
rintataudilleen. Niin pian kuin nuori mies näki, että kreivi
d'Aiglemont oli sotilas, kiiruhti hän välttämään tämän katseita
jotenkin töykeästi kääntämällä päänsä sinne päin, missä la Cisen niityt
sijaitsivat.

"Kaikki nämä englantilaiset ovat niin hävyttömiä juurikuin koko maailma
kuuluisi heille", mutisi översti. "Mutta onneksi antaa Soult heille
pian aika löylyn."

Kun vanki ajoi vaunun ohi, katsahti hän sen sisään. Vaikka tämä oli
vain pikainen silmäys, sai hän kuitenkin tilaisuuden ihailla sitä
kuvaamatonta viehätystä, jonka surunvoittoinen ilme loi kreivittären
miettiväisille kasvoille. On paljon miehiä, joiden sydän tulee
voimakkaasti liikutetuksi ainoastaan siitä syystä, että nainen näyttää
kärsivältä; heistä tuntuu tuska olevan lupauksena vakaamielisyydestä ja
rakkaudesta. Julia istui siellä nojautuneena vaununpatjaa vastaan,
kokonaan vaipuneena tarkasteluihinsa omistamatta pienintäkään huomiota
hevoselle tai ratsumiehelle.

Silahihna oli pian laitettu kuntoon. Kreivi astui jälleen vaunuun.
Kuski koetti korvata menetetyn ajan ajamalla nopeasti eteenpäin sillä
puolella maavallia, jota riippuvat kalliot reunustavat, kalliot, joiden
suojassa Vouvray-viini kypsyy, ja josta voi nähdä etäällä
Marmoutiers'in kuuluisan luostarin, pyhän Martinin asumapaikan,
rauniot.

"Mitä hän tahtoo meiltä, tuo läpi-kuultava mylord?" huudahti översti
kääntäen päätänsä vakuuttautuakseen että ratsastaja, joka aina la Cicén
sillalta saakka oli seurannut heitä, oli nuori englantilainen.

Kun tämä nuori tuntematon ei millään tavalla rikkonut kohteliaisuuden
lakia kävelemällä rantavalleilla, vetäytyi översti takaisin vaunun
nurkkaan heitettyään ensin uhkaavan silmäyksen englantilaiseen. Mutta
huolimatta sisäisestä vastenmielisyydestään ei hän voinut olla
huomaamatta kuinka kaunis hevonen oli ja kuinka sievästi ratsastaja
istui sen selässä. Nuorella miehellä oli sellaiset brittiläiset kasvot,
joiden hipiä on niin hieno, niin sileä ja valkonen, että tahtoisi uskoa
ne nuoren tytön hentoon ruumiiseen kuuluviksi. Hän oli valkoverinen,
solakka ja pitkäkasvuinen. Hänen pukunsa oli niin huolellinen ja
puhdas, kuin ainoastaan ylpeän Englannin ylimystöön kuuluvilla saattaa
olla. Tuntui melkein siltä, kuin olisi hän punastunut enemmän ujoudesta
kuin ilosta nähdessään kreivittären. Yhden ainoan kerran nosti Julia
silmänsä ja katsoi muukalaista; mutta siihen pakoitti hänet tavallaan
miehensä, joka tahtoi, että hän katsoisi täysiverisen hevosen jalkoja.
Julian silmät kohtasivat silloin nuoren englantilaisen katseen. Tästä
hetkestä asti seurasi hän muutaman askeleen päässä vaunujen perässä sen
sijaan, että antaisi hevosensa juosta niiden lähellä. Kreivitär oli
tuskin katsonut tuntematonta. Hän ei huomannut mitään niistä hevosen ja
ratsastajan täydellisyyksistä, joita osoitettiin hänelle, vaan vetäytyi
takaisin vaunun nurkkaan kun ensin oli keveän kulmakarvojen liikkeen
kautta ilmaissut olevansa yhtä mieltä miehensä kanssa. Översti nukkui
jälleen ja molemmat puolisot tulivat Tours'iin vaihtamatta sanaakaan ja
ilman että sen ihanan seudun vaihtelevat näköalat, joiden ohi he
ajoivat, kertaakaan olisivat vetäneet puoleensa Julian huomiota. Kun
hänen miehensä oli nukkunut tarkasti kreivitär d'Aiglemont häntä useita
kertoja. Juuri viimeistä kertaa katsahtaessaan häneen, saivat vaunut
sysäyksen ja medaljonki, joka riippui hänen kaulassaan mustassa
nauhassa, putosi hänen syliinsä ja hänen isänsä muotokuva ilmestyi
äkkiä hänen eteensä. Tähän asti oli hän hillinnyt itsensä, mutta nyt
täyttyivät hänen silmänsä kyyneleillä. Nuori englantilainen näki
kenties silmänräpäyksen ajan nuoren kreivittären poskilla kosteita ja
kiiltäviä jälkiä kyyneleistä, jotka tuuli pian kuivasi.

Översti d'Aiglemont sai keisarilta toimeksi viedä käskyn marsalkka
Soult'ille, jonka piti puolustaa Ranskaa englantilaisten maahantuloa
vastaan Bearnissa, ja hän käytti tilaisuutta, jonka tämä toimi soi
hänelle hyväkseen viedäksensä vaimonsa pois niistä vaaroista, jotka
juuri silloin uhkasivat Pariisia, ja jättääksensä hänet erään vanhan
sukulaisensa luo. Vaunut ajoivat pian Tours'in kivillä lasketuille
kaduille, yli sillan, la Grande-Rue-kadulle ja pysähtyivät erään
vanhan kunnianarvoisan talon edustalle, jossa entinen markisitar
Listomère-Landon asui.

Markisitar de Listomère-Landon oli niitä kauniita vanhoja naisia,
kalpeine hipiöineen ja valkoisine tukkineen, joiden kasvoilla on
aina hieno hymy, naisia, jotka yhä näyttävät olevan puettuja
vanhanaikuisesti ja hiuslaitos tuntemattoman kuosin mukaan. Sellaiset
naiset, jotka ovat seitsenkymmenen vuotisia muotokuvia Ludvig XV:n
vuosisadalta, ovat melkein aina ystävällisiä ja helläsydämisiä,
juurikuin he vielä rakastaisivat; he ovat vähemmän uskovaisia kuin
hurskaita ja vähemmän hurskaita, kuin miltä he näyttävät; he tuovat
aina mukanaan puuterin tuoksua à la maréchale, osaavat hyvin kertoa,
mutta puhuvat vielä paremmin ja nauravat mieluummin jollekin muistolle
kuin leikille. Nykyaika ei ole heidän mielensä mukaista. Kun vanha
kamarineitsyt tuli ja ilmoitti markisittarelle -- sillä hänen piti pian
saada takaisin arvonimensä, -- että hänen veljenpoikansa, jota hän ei
ollut nähnyt sitten Espanjan sodan alkamisen oli saapunut, irroitti hän
nopeasti silmälasinsa, sulki lempikirjansa "Gallerie de l'ancienne
cour" ja riensi notkeudella, jonka oli säilyttänyt entispäiviltä,
portaille, jonne ennätti juuri samassa kun molemmat puolisot alkoivat
astua niitä ylös.

Täti ja veljenpojan vaimo vaihtoivat pikaisen silmäyksen.

"Terve, täti-kulta!" huudahti översti ja otti kiihkeästi vanhan rouvan
syliinsä. "Minulla on mukanani eräs nuori nainen, jonka pyydän jättää
teidän haltuunne. Minä aion uskoa teille aarteeni. Julia ei ole
keikarimainen eikä mustasukkainen, hän on lempeä kuin enkeli... Mutta
minä toivon, ettei hän tule pilatuksi täällä", lisäsi hän.

"Sinä olet parantumaton!" vastasi markisitar katsahtaen leikillisesti
häneen.

Hän lähestyi ensin Juliaa ja herttaisella sulavuudella tervehti häntä
suutelemalla. Julia oli yhä miettiväinen ja näytti enemmän
ujostelevalta kuin uteliaalta.

"Me saamme siis tutustua toisiimme, pikku ystäväni?" sanoi markisitar.
"Teidän ei tarvitse pelätä minua! Minä en tahdo milloinkaan olla vanha
kun olen nuorten seurassa."

Ennenkuin he tulivat salonkiin oli markisitar jo, maaseudulla
vallitsevan tavan mukaan, käskenyt laittaa suurusta vierailleen, mutta
kreivi keskeytti tätinsä kaunopuheliaisuuden ja vakuutti vakavalla
äänellä, ettei hänellä ollut enempää aikaa lahjoittaa hänelle kuin mitä
oli tarpeellista hevosten vaihtamiseen. Kolme sukulaista menivät
sentähden nopeasti salonkiin ja översti tuskin ehti kertoa isotädilleen
ne valtiolliset ja sotilaalliset uutiset, jotka pakoittivat hänet
pyytämään turvapaikkaa nuorelle vaimollensa. Hänen kertoessaan katsoi
täti milloin veljenpoikaansa, joka puhui herkeämättä, milloin tämän
vaimoa, jonka kalpeuden ja surullisuuden hän luuli johtuvan tästä
pakollisesta erosta. Näytti kuin ajattelisi hän: "Ahaa nämä molemmat
nuoret rakastavat toisiaan."

Samassa kuului piiskan läimäys hiljaisesta pihasta, jonka kivityksestä
ruoho pisti esiin. Viktor syleili uudelleen tätiään ja riensi ulos.

"Hyvästi, ystäväni", sanoi hän ja suuteli vaimoansa, joka oli seurannut
häntä vaunuille saakka.

"Voi, Viktor, anna minun seurata sinua vähän vielä", sanoi hän
hyväilevällä äänellä, "minä en tahdo jättää sinua..."

"Mitä sinä ajattelet?"

"No hyvästi sitten", sanoi Julia, "koska sinä niin tahdot..."

Vaunut katosivat.

"Te pidätte siis paljon minun Viktor-parastani?" kysyi markisitar
Julialta katsellen häntä sellaisin tutkivin silmäyksin kuin vanhat
naiset katsovat nuoria.

"Ah, rouva", sanoi Julia, "eikö pidä rakastaa miestä mennäkseen hänen
kanssaan naimisiin?"

Tämä viimeinen lause sanottiin lapsellisella äänenpainolla, joka
ilmaisi joko puhdasta sydäntä tahi syviä salaisuuksia. Mutta naisen,
joka oli Duclos'in ja marsalkka Richelieu'n ystävätär, olisi liian
vaikea olla yrittämättä tunkeutua siihen salaperäiseen suhteeseen, joka
vallitsi tämän nuoren avioparin välillä. Täti ja Julia seisoivat tällä
hetkellä portilla ja katselivat pois kiitäviä vaunuja. Kreivittären
silmissä ei ollut rakkautta luettavana, kuten markisitar ymmärsi asian.
Tämä hyvä nainen oli provencelainen ja hänellä oli ollut kiihkeitä
tunteita.

"Sinä olet siis antanut minun hurjapäisen veljenpoikani vangita
itsesi?" kysyi hän Julialta.

Kreivitär säpsähti, sillä tämän vanhan keikarimaisen rouvan lausetapa
ja katse ilmaisivat yhtäläisyyttä Viktorin luonteen kanssa, joka ehkä
oli paljon syvempi kuin hänen. Rouva d'Aiglemont tuli levottomaksi ja
sulkeutui sellaiseen vähän kömpelöön ylpeyteen, joka on kokemattoman ja
onnettoman sydämen ensimäinen turva. Rouva de Listomère tyytyi Julian
vastaukseen, mutta hän ajatteli iloisena, että rakkaussalaisuus toisi
vaihtelevaisuutta hänen yksinäisyyteensä, sillä hän sai sen käsityksen,
että Julian mieltä kiinnitti jokin jännittävä juoni. Kun rouva
d'Aiglemont pääsi isoon salonkiin, jonka seiniä peittivät kultalistojen
reunustamat kudokset, kun hänet sovitettiin ison takkavalkean eteen ja
istui siellä kiinalaisen varjostimen suojaamana ikkunavedolta, niin ei
hän melkein voinut ajaa pois ikäväänsä. Ei ole helppoa herättää
iloisuutta niin vanhan katon alla, satavuotisien huonekalujen keskellä.
Kuitenkin tunsi nuori pariisitar jonkunmoista mielihyvää tästä syvästä
yksinäisyydestä, tästä juhlallisesta hiljaisuudesta, joka vallitsee
maaseudulla. Sittenkun hän oli vaihtanut muutamia sanoja tätinsä kanssa
jolle hän oli kirjoittanut kirjeen kohta naimisiin mentyään, istui hän
niin äänettömänä kuin olisi hän kuunnellut ooperaa. Vasta kaksi tuntia
kestäneen äänettömyyden jälkeen, joka olisi tehnyt kunniaa yksin
trapistillekin, huomasi hän epäkohteliaisuutensa tätiänsä kohtaan ja
muisti antaneensa hänelle ainoastaan kylmiä vastauksia. Vanha rouva
antoi arvoa nuoren sukulaisensa mielialalle sillä vaistomaisella
hienotunteisuudella, joka oli vanhanajan ihmisille ominaista. Vanha
markisitar istui ja neuloi. Hän oli käynyt ulkona useita kertoja
antamassa käskyjä erään viheriäisen huoneen suhteen, jossa kreivittären
piti asua ja jonne palvelijat paraikaa asettivat hänen matkakalujaan,
mutta sitten istui hän taas isoon nojatuoliin ja salaa katseli
nuorta naista. Julia joutui hämilleen siitä, että oli vaipunut
vastustamattomaan miettiväisyyteensä ja koetti puolustautua laskemalla
leikkiä siitä.

"Rakas pikku ystäväni, kyllä me tunnemme leskisurun", vastasi täti.

Pitäisi olla neljänkymmenen vuoden vanha huomatakseen sen ivan, jota
vanhan rouvan huulet ilmaisivat. Seuraavana päivänä tunsi kreivitär
voivansa paremmin ja oli puheliaampi. Rouva de Listomère ei ollut
kauempaa toivotonna siitä, onnistuisiko hänen kesyttää nuori rouva,
jota hän ensin luuli araksi ja tuhmaksi; hän kertoi hänelle
paikkakunnan huvituksista, tanssiaisista ja perheistä, joiden luona he
voisivat käydä. Kaikki kysymykset, jotka markisitar teki päivän
kuluessa, olivat pauloja, joita hän vanhan rakkaan tottumuksensa mukaan
ei voinut olla virittämättä nuoren naisen eteen urkkiaksensa tämän
luonnetta. Julia vastusti kaikkia muutaman päivän kuluessa tehtyjä
yrityksiä saada häntä etsimään vaihtelua ulkopuolelta kotia. Huolimatta
vanhan rouvan halusta saada ylpeänä näyttää kaunista veljenpojan vaimoa
täytyi hänen luopua aikomuksestaan viedä hänet mukanaan seuraelämään.
Kreivitär oli löytänyt tekosyyn sekä sulkeutumiseensa että
alakuloisuuteensa siinä surussa, jota tunsi isänsä kuoleman johdosta ja
jonka vuoksi hän vielä kantoi surupukua. Kun kahdeksan päivää oli
kulunut, ihmetteli markisitar Julian enkelintapaista lempeyttä, kainoa
viehättäväisyyttä ja hyväsydämistä ymmärrystä tuntien elävää osanottoa
siihen surumielisyyteen, joka kalvoi tätä nuorta sydäntä. Kreivitär oli
yksi niistä naisista, joka oli syntynyt ollakseen rakastettava ja
näytti tuovan onnea mukanansa. Hänen seuransa kävi niin suloiseksi ja
kallisarvoiseksi rouva de Listomère'lle, että hän jumaloi
veljenpoikansa vaimoa ja toivoi ei tarvitsevansa enää jättää häntä.
Kuukausi aikaa oli kyllin rakentaakseen ikuisen ystävyyden heidän
välilleen. Ihmetellen huomasi vanha rouva muutoksen rouva
d'Aiglemontin ulkomuodossa. Vilkkaat värit, jotka lämmittivät hänen
ihoaan, katosivat vähitellen ja kasvonsa saivat himmeän kalpean tunnun.
Sitä mukaa kuin hän kadotti alkuperäisen säteilevän ulkomuotonsa, tuli
Julia vähemmän surulliseksi. Toisinaan herätti markisitar nuoressa
sukulaisessaan ilon purkauksen ja naurun puuskan, jotka pian häipyivät
jonkun pakoittavan ajatuksen vaikutuksesta. Hän arvasi, ettei isän
muisto eikä Viktorin poissaolo ollut syynä siihen syvään
alakuloisuuteen, joka varjosti hänen veljenpoikansa vaimon elämää;
sitten syntyi hänessä niin monta synkkää epäluuloa, että hänen oli
mahdoton huomata oikeata pahan syytä, sillä totuuden me löydämme ehkä
vain sattuman kautta. Vihdoin osoitti Julia kummastuneen tätinsä
silmäin edessä täydellistä avioliiton unhoitusta, juurikuin nuoren
ajattelemattoman tytön hillitsemätöntä iloisuutta, avomielisyyttä,
lapsellisuutta, ikäänkuin hän ei olisi ollut täysikasvuinen, koko sitä
hienoa ja herkkää, toisinaan niin syvää ymmärrystä, joka on Ranskan
nuorisolle ominaista. Rouva de Listomère päätti silloin tutkia tämän
sielun salaisuuksia, joiden äärimmäisyydet olivat melkein
läpitunkemattoman teeskentelyn kaltaisia. Myöhään eräänä iltana
istuivat molemmat naiset kadulle antavan ikkunan edessä. Julialla oli
taas miettivä ilmeensä. Eräs ratsastaja ajoi ohi.

"Siinä on yksi meidän naapureistamme", sanoi vanha rouva.

Rouva d'Aiglemont katsoi tätiänsä levottomuuden sekaisella
kummastuksella. "Se on eräs nuori englantilainen, eräs aatelismies,
herra Artur Ormond, lordi Grenvillen vanhin poika. Hänen juttunsa on
jännittävä. Hän tuli Montpellier'iin v. 1802 siinä toivossa, että
ilmanala siellä parantaisi rintataudin, jota hän sairasti; ilmanalan
tähden lääkärit lähettivätkin hänet sinne. Samoinkuin kaikki hänen
kansalaisensa, vangitutti Bonaparte hänetkin sodan puhjettua, sillä tuo
peto ei voi elää tappelematta. Haihduttaakseen ikäväänsä rupesi nuori
englantilainen tutkimaan tautiansa, jota hän luuli hengenvaaralliseksi.
Siten mieltyi hän vähitellen anatomiaan ja lääketieteeseen;
intohimoisesti innostui hän tutkimaan näitä tieteitä, joka on jotenkin
harvinaista niin korkea-arvoisessa miehessä; mutta tutkihan
hallitsijakin kemiaa! Sanalla sanoen, Artur edistyi ihmeteltävällä
tavalla, jonka m.m. Montpellier'in professoritkin tunnustivat; opinnot
lohduttivat häntä vankeudessaan ja samalla hän parani täydellisesti.
Väitetään, että hän kahden vuoden ajalla ei puhunut sanaakaan, hengitti
säästäväisesti ja makasi heinäladossa sekä joi schweitziläisen lehmän
maitoa ja söi ainoastaan kasviksia. Siitä saakka kun hän tuli tänne
Tours'iin, ei hän seurustele yhdenkään ihmisen kanssa ja on ylpeä kuin
riikinkukko; mutta te olette taitanut valloittaa hänet, sillä ei hän
varmaankaan minun takiani ratsasta tästä ohi kahta kertaa päivässä
siitä saakka kun te olette tullut tänne... Hän lienee aivan varmaan
rakastunut teihin."

Nämä viimeiset sanat vaikuttivat kreivittäreen kuin taikaisku.
Tahtomattaan teki hän eleen ja hymyili niin, että markisitar ihmetteli.
Kaukana siitä, että olisi osottanut sitä vaistomaista tyydytystä, jota
ankarinkin nainen tuntee saadessaan tietää tehneensä miehen
onnettomaksi, pysyi Julian katse kylmänä ja kovana. Hänen kasvonsa
osottivat vastenmielisyyden tunnetta, joka läheni kauhua. Mutta tämä
karkoittava hymyily ei ollut se, millä rakastava nainen lyö koko
maailman yhden ainoan olennon hyväksi: silloin hän voi nauraa ja laskea
leikkiä; ei, Julia oli tällä hetkellä niinkuin ihminen, joka niin
elävästi muistaa jonkun vaaran, että hän vielä tuntee tuskaa siitä.
Täti, joka oli melkein vakuutettu siitä, että veljenpoikansa vaimo ei
rakastanut miestään, oli hyvin hämmästynyt huomatessaan, ett'ei hän
myöskään rakastanut ketään toista. Hän pelkäsi tehneensä sen havainnon,
että Julian sydämessä ei ollut sijaa harhakuville, että hän oli nuori
nainen, jolle yhden päivän tai kenties yhden yön kokemukset olivat
kylliksi opettaakseen häntä tuntemaan, kuinka henkisesti köyhä Viktor
oli.

"Jos hän tuntee hänet, on kaikki lopussa", ajatteli hän, "minun
veljenpoikani saa silloin pian oppia tuntemaan avioliiton
epämukavuuksia."

Hän päätti käännyttää Julian Ludvig XV:n aikaisiin monarkistisiin
oppeihin. Mutta pari tuntia myöhemmin huomasi tahi paremmin arvasi hän
sen tässä maailmassa jotenkin tavallisen seikan, joka oli syynä
kreivittären synkkämielisyyteen. Julia tuli äkkiä miettiväiseksi ja
vetäytyi huoneeseensa aikaisemmin kuin tavallista. Kun hänen
kamarineitsyeensä oli riisunut vaatteet hänen yltään ja jätti hänet
valmiina menemään vuoteeseen, jäi hän istumaan tulen eteen vaipuneena
pienelle keltaisella sametilla peitetylle leposohvalle, tälle
vanhanaikuiselle huonekalulle, joka on yhtä sopiva surullisia kuin
onnellisiakin hetkiä varten; hän itki, hän huokasi, hän ajatteli;
sitten otti hän pienen pöydän, haki esille paperia ja rupesi
kirjoittamaan. Tunnit kuluivat nopeasti. Luottamus, jota Julia osoitti
tässä kirjeessä, tuntui maksavan hänelle paljon; joka lausetta
kirjoittaessaan vaipui hän pitkäksi ajaksi mietteisiin; äkkiä puhkesi
hän kyyneliin ja lakkasi kirjoittamasta. Juuri nyt löi kello kahta.
Hänen päänsä, joka oli raskas niinkuin kuolevaisen, vaipui alas
rinnalle; kun hän sitten nosti sen ylös, sai hän nähdä tätinsä, joka
äkkiä oli tullut sisään juurikuin joku kuva seinäkudoksista olisi
astunut alas.

"Mikä teitä vaivaa, pikku ystäväni?" kysyi täti. "Miksi istutte niin
myöhään ylhäällä ja miksi itkette aivan yksin, te, joka olette niin
nuori?"

Hän istuutui ilman muuta Julian viereen ja ahmi silmillään alotettua
kirjettä.

"Kirjoitatteko miehellenne?"

"Miten voisin tietää, missä hän on?" kysyi kreivitär.

Täti otti paperin ja luki.

Hän oli ottanut mukaansa silmälasinsa, sillä hän oli hyvin huolellinen
nainen. Tämä viaton olento antoi hänen ottaa kirjeen ilman vähintäkään
vastaväitettä. Tämä ei johtunut arvokkaisuuden puutteesta eikä mistään
salaisen rikollisuuden tunteesta, joka voisi vaikuttaa lamauttavasti
hänen toimintakykyynsä; se johtui siitä, että täti yllätti hänet
taitteessa, jolloin sielu on vailla kimmoisuutta, jolloin kaikki on
yhdentekevää, niin hyvä kuin pahakin, vaitiolo samoinkuin tuttavallinen
keskustelukin. Samoin kuin nuori siveä tyttö, joka halveksien käskee
pois ihailijansa, mutta illan tultua tuntee itsensä niin surulliseksi,
niin hyljätyksi, että hän toivoo ja kaipaa sydäntä uskoaksensa sille
surunsa, niin antoi Julia sanaakaan sanomatta rikkoa sen suojan, joka
hienotunteisuudesta suodaan avonaiselle kirjeelle, ja istui
miettiväisenä sill'aikaa kun täti luki:

"Rakas Louisani, miksi sinä niin usein muistutat minua siitä kovin
varomattomasta lupauksesta, jonka kaksi nuorta tietämätöntä tyttöä
voivat antaa toisilleen? Sinä ihmettelet usein, sanot sinä, miksi minä
kuuden kuukauden kuluessa en ole vastannut sinun kysymyksiisi. Jos sinä
et ole ymmärtänyt vaitioloani, niin ehkä nyt ymmärrät syyn siihen, kun
saat tietää salaisuudet, jotka nyt aion uskoa sinulle. Minä olisin
ainiaaksi salannut ne sydämeeni, ell'et sinä olisi kertonut minulle
pian viettäväsi häitäsi. Sinä menet naimisiin, Louisa. Tämä ajatus saa
minut vapisemaan. Pikku raukka, mene vaan! Mutta kuukauden perästä
sinun suurin kaipuusi on oleva muisto siitä, mitä me olimme ennen, kun
eräänä iltana Econessa kävelimme mitä suurimpien tammien välissä
vuorella, katselimme kaunista laaksoa jalkojemme juurella ja ihailimme
auringonlaskua, joka valoi meitä paisteellaan. Me istuuduimme eräälle
kallionlohkareelle ja antauduimme ihastuksen valtaan, jota seurasi mitä
suloisin surumielisyys. Sinä olit ensimmäinen, joka arvelit, että tämä
kaukainen aurinko muistutti tulevaisuutta. Me olimme hyvin uteliaita
ja hyvin lapsellisia siihen aikaan! Muistatko kaikkia meidän
hullutuksiamme? Me syleilimme toisiamme niinkuin kaksi rakastavaista,
sanoimme me. Me vannoimme toisillemme, että sen, joka ensimmäisenä
joutuu naimisiin, täytyy tarkasti kertoa toiselle avioliiton
salaisuuksista, siitä onnesta, jota meidän lapselliset sielumme
maalailivat niin suloiseksi. Tämä ilta on tekevä sinut epätoivoiseksi,
Louisa. Siihen aikaan olit sinä nuori, kaunis, huoleton, vaikka kohta
et onnellinen; mies tekee sinut muutamassa päivässä siksi mikä minä jo
olen: rumaksi, kivulloiseksi, vanhaksi. Sanoa sinulle, kuinka minä olin
ylpeä, kopea ja onnellinen siitä, että menin naimisiin Viktor
d'Aiglemontin kanssa, olisi hullua! Ja kuinka minä voisin sanoa
sinulle sen? Minä en muista itsekään, mitä minä olin silloin.
Muutamissa harvoissa hetkissä on minun lapsuuteni muuttunut kuin
unennäöksi. Minun käytökseni sinä juhlallisena päivänä, jonka piti
pyhittää tämä liitto, minkä ulottuvaisuutta minä en aavistanut, ei
ollut moitteeton. Isäni koetti useita kertoja hillitä minun
iloisuuttani, sillä minä osoitin sellaista riemua, että sitä katsottiin
sopimattomaksi, ja minun puheeni tuntui ilkivaltaiselta juuri
sentähden, ettei siinä ollut yhtään ilkivaltaisuutta. Minä leikin
morsiusharsoni kanssa, pukuni kanssa ja kukkieni kanssa. Kun minä jäin
illalla yksin siihen huoneeseen, johon minä vietiin niin suurella
juhlallisuudella, koetin keksiä jonkun kujeen leikkiäkseni Viktorin
kanssa; ja sillä välin kun odotin häntä, sykki sydämeni aivan samalla
tavalla kuin juhlallisena uuden vuoden aattona hiipiessäni siihen
saliin, missä uuden vuoden lahjat olivat. Kun mieheni tuli sisään, etsi
hän minua, minä en voinut pidättää nauruani uutimen takana, jonne olin
piiloutunut, ja tämä nauru oli viimeinen kaiku meidän lapsuusleikkiemme
suloisesta ilosta..."

Kun markisitar oli lukenut tämän kirjeen, jonka alusta päättäen piti
sisältää hyvin surullisia asioita, otti hän pois silmälasit, pani ne
hitaasti pöydälle ja pani sinne myös kirjeen. Hän loi Juliaan
vihertävät silmänsä, joiden tulta ikä ei ollut vähentänyt.

"Pikku ystäväni", sanoi hän, "naineen naisen ei sovi kirjoittaa niin
nuorelle tytölle, se on sopimatonta..."

"Niin minäkin ajattelin", keskeytti Julia, "ja minua hävetti myös
itseni tähden, kun te luitte sitä..."

"Jos aterian aikana tarjotaan jotakin ruokalajia, josta me emme pidä,
lapseni, niin ei meidän siltä tarvitse tehdä sitä muillekin
vastenmieliseksi", jatkoi vanha rouva hyvänsävyisesti, "varsinkaan, kun
aina Eevan ajoista meidän päiviimme saakka avioliittoa on pidetty
jonakin niin erinomaisena. Eikö teillä ole äitiä?" kysyi hän.

Kreivitär säpsähti, sitten nosti hän hiljaa päätänsä ja sanoi:

"Viimeisen vuoden kuluessa olen useamman kuin yhden kerran kaivannut
äitiäni; mutta oli väärin minulta, etten ottanut huomioon isäni
vastenmielisyyttä, hän ei tahtonut Viktoria vävykseen."

Hän katsoi tätiään ja herkesi itkemästä, kun huomasi sen hyvyyden,
jonka saattoi lukea vanhuksen kasvoista. Hän ojensi nuoren kätensä
markisittarelle, joka näytti pyytävän tätä, ja kun he puristivat
toistensa käsiä, ymmärsivät nämä molemmat naiset toisiansa
täydellisesti.

"Äiditön lapsiraukka!" sanoi rouva de Listomère.

Tämä oli vielä yksi valonsäde Julialle. Hän luuli kuulevansa isänsä
ennustavaa ääntä.

"Sinun kätesi hehkuvat, ovatko ne aina sellaiset?" kysyi vanha rouva.

"Minulla on ollut kuumetta aina seitsemän tai kahdeksan päivän ajan."

"Sinulla on ollut kuumetta etkä ole sanonut sitä minulle!"

"Minulla on ollut sitä vuoden ajan", sanoi Julia jonkunmoisella
kainolla pelolla.

"Siis pikku rakas enkelini", sanoi täti, "avioliitto ei ole ollut
teille tähän asti muuta kuin sula pitkä kidutus?"

Nuori nainen ei uskaltanut vastata, mutta hän teki myöntävän liikkeen,
joka ilmaisi kuinka hän oli kärsinyt.

"Sinä olet siis onneton?"

"Oh, ei, täti. Viktor jumaloi minua, ja minä pidän niin paljon hänestä,
hän on niin kiltti!"

"Niin, sinä pidät hänestä; mutta sinä vältät häntä, eikö totta?"

"Kyllä ... toisinaan... Hän etsii minua liian usein."

"Etkö ole usein peloissasi, kun olet yksin, että hän tulee ja etsii
sinut?"

"Ah, kyllä! Mutta minä pidän hänestä paljon, sen vakuutan."

"Etkö soimaa itseäsi salaisuudessa siitä, ett'et ole voinut tahi et voi
iloita hänen rakkaudestaan? Eikö sinusta tunnu toisinaan, että
aviorakkautta on raskaampi kantaa, kuin rikoksellista rakkautta?"

"Niin kyllä", sanoi Julia itkien. "Te arvaatte kaiken sen, mikä on
arvoituksena minulle itselleni. Minä olen väsynyt sielun ja ruumiin
puolesta, minusta on elämä raskas. Sieluani painaa jokin selittämätön
aavistus, joka jäytää tunteitani ja pitää minua alituisen kauhun
vallassa. Minulla ei ole ääntä, millä valittaisin, ei sanoja, joilla
selittäisin suruani. Minä olen onneton ja minua hävettää olla onneton,
kun näen Viktorin niin onnellisena siitä, mikä kuolettaa minut."

"Lapsellisuuksia!" huudahti täti, jonka kuivat kasvot äkkiä
kirkastuivat iloisesta hymyilystä, heijastus hänen iloiselta nuoruuden
ajaltaan.

"Ja te, te myös nauratte!" huudahti nuori nainen epätoivoisena.

"Minä olen kokenut samaa", vastasi markisitar nopeasti. "Ja nyt kun
Viktor on jättänyt sinut yksin, etkö tunne itseäsi taas kuin nuoreksi
tytöksi, levolliseksi, vailla iloa, mutta myös ilman suruja?"

Julia katsoi häntä suurin ihmettelevin silmin.

"No, enkelini, sinä pidät Viktorista, eikö totta? Mutta tahtoisit
mieluummin olla hänen sisarensa kuin vaimonsa ja yleensä sinä et pidä
naimisissa olosta?"

"Niin, niin se on, täti. Mutta miksi te nauratte?"

"Sinä olet oikeassa, lapsi raukkani. Tämä ei ole mitään naurettavaa.
Sinä joutuisit tulevaisuudessa monen onnettomuuden uhriksi, ellen minä
ottaisi sinua suojelukseeni ja ellei minun pitkä kokemukseni voisi
arvata sinun surujesi viatonta syytä. Veljenpoikani, tuo tuhma poika,
ei ole ansainnut onneansa! Meidän korkeasti rakastetun Ludvig XV:n
aikana olisi jokainen nuori nainen, joka olisi samassa asemassa kuin
sinä, heti rangaissut miestänsä siitä, että tämä oli käyttäytynyt kuin
mikä sotamies. Miten itsekäs! Tämän hirmuisen keisarin sotilaat ovat
kaikki hiomattomia talonpoikia. He pitävät karkeutta kohteliaisuutena,
he ymmärtävät naista yhtävähän kuin he osaavat rakastaa; he luulevat
senvuoksi, että heidän täytyy seuraavana päivänä mennä kuolemaan, tämän
vapauttavan heidät olemasta huomaavaisia meitä kohtaan edellisenä
iltana. Ennen muinoin osattiin sekä rakastaa, että kuolla, jos niin
tarvitsi. Ystäväni, minä tahdon kasvattaa hänet sinua varten. Minä teen
lopun tästä ikävästä, mutta vallan luonnollisesta mielialasta, joka
muuten saa teidät vihaamaan toisianne, toivomaan avioeroa, ell'ette
sitä ennen ole kuolleet tahi saatetut epätoivon partaalle."

Julia kuunteli tätiänsä ihmetellen ja hämmästyneenä näistä sanoista,
joiden viisauden hän paremmin aavisti kuin ymmärsi ja kauhistuneena
saadessaan tämän kokeneen sukulaisensa suusta kuulla saman arvostelun,
vaikka lievemmässä muodossa, kuin hänen isänsä oli lausunut Viktorista.
Hän näki kuin elävässä ilmestyksessä vastaisen kohtalonsa ja tunsi
varmaan niiden onnettomuuksien painon, jotka tulisivat kohtaamaan
häntä, sillä hän puhkesi itkemään, kiersi kätensä vanhan rouvan kaulan
ympäri ja sanoi:

"Olkaa minulle äitinä!"

Täti ei itkenyt, sillä vallankumous ei jättänyt montaa kyyneltä jälelle
vanhan kuningaskunnan naisille. Ensin rakkaus ja sitten hirmuhallitus
oli tutustuttanut heidät mitä vihlaisevimpiin onnettomuuksiin ja
keskellä elämän vaaroja säilyttävät he kylmän arvokkaisuuden,
hellyyden, joka on vilpitön, mutta ilman vuodatuksia ja joka sallii
heidän pysyä uskollisena etiketille, sekä käytöksen jaloutta, jonka
kaiken hyljätessään meidän uudet tapamme ovat tehneet hyvin väärin.
Markisitar syleili nuorta naista, suuteli häntä otsaan sillä
hellyydellä ja pehmeydellä, joka on kotoisin enemmän näiden naisten
tavoista ja käytöksestä kuin sydämestä; hän rauhoitti Juliaa lempein
sanoin, tuuditti häntä rakkauden lupauksilla ja auttoi hänet sänkyyn
juurikuin olisi hän ollut pieni tyttö, rakastettu tytär, jonka toivo ja
surut olivat hänen omiaan; hän näki itsensä nuorena, kokemattomana ja
kauniina kuin Julian. Kreivitär nukkui onnellisena löydettyään ystävän,
äidin, jolle hän täst'edes voi sanoa kaikki. Seuraavana aamuna, kun
täti ja Julia suutelivat toisiaan sellaisella syvällä sydämellisyydellä
ja sellaisella ymmärtämyksellä, jotka osoittivat, että he pitivät
toisistaan ja olivat tulleet toisiaan lähemmäksi kuin ennen, kuulivat
he hevosen ravia, käänsivät samalla kertaa päitänsä ja näkivät nuoren
englantilaisen, joka hitaasti ratsasti ohi, kuten tapansa oli. Hän oli
nähtävästi hankkinut tietoja molempain yksinäisten naisten tavoista
eikä laiminlyönyt milloinkaan saapua heidän aamiaisensa ja
päivällisensä aikana. Hänen hevosensa hiljensi askeleitaan hänen
tarvitsematta pidättää sitä. Ratsastaessaan ruokasalin molempain
ikkunoiden ohi heitti hän sisään surunvoittoisen silmäyksen, jota
kreivitär usein halveksi omistamatta sille vähintäkään huomiota. Mutta
markisitar oli tottunut olemaan pikkumaisen utelias ja kiinnittämään
huomiota pienimpiinkin seikkoihin, jotka voisivat vilkastuttaa
pikkukaupungin elämää, seikka, jolta ylevämielisetkään henkilöt eivät
voi varjella itseänsä. Sentähden häntä kovin huvitti englantilaisen
kaino ja vakava rakkaus, jota hän ilmaisi niin äänettömällä tavalla.
Nämä ajoittain palaavat silmäykset kävivät hänelle ikäänkuin
tottumukseksi ja joka päivä ilmoitti hän uusin leikkipuhein Arturin
ratsastuksesta. Kun molemmat naiset istuutuivat pöytään, katsoivat he
samalla kertaa nuorta brittiläistä. Arturin katse kohtasi Julian tällä
kertaa niin selvästi ilmaistuin tuntein, että nuori nainen punastui.
Englantilainen myös pani hevosensa heti laukkaamaan ja ratsasti pois.

"Mutta mitä on tehtävä?" sanoi Julia tädilleen. "Onhan aivan selvää
kaikille ihmisille, jotka näkevät tämän englantilaisen ajavan ohi, että
minä olen..."

"Niin", keskeytti hänet täti.

"No, enkö minä voisi sanoa hänelle, ettei hän ratsastaisi tuolla tavoin
tästä ohi?"

"Eikö se olisi samaa kuin sanoa hänelle, että hän on vaarallinen? Ja
voitko sitä paitsi estää miestä tulemasta ja menemästä niinkuin häntä
haluttaa? Huomenna emme syö enää tässä salissa; kun nuori mies ei näe
meitä enää täällä, lakkaa hän rakastamasta teitä ikkunan kautta. Siten,
rakas lapsi, menettelee nainen, jolla on maailman tapoja."

Mutta Julian onnettomuuden piti tulla täydelliseksi. Tuskin olivat
molemmat naiset nousseet pöydästä, kun äkkiä saapui Viktorin
kamaripalvelija. Hän tuli täyttä laukkaa, salaisia teitä myöten
Bourges'ista ja toi kreivittärelle kirjeen tämän mieheltä. Viktor, joka
oli nyt jättänyt keisarin, ilmoitti rouvalleen keisarivallan
kukistumisesta, Pariisin valloittamisesta ja siitä innostuksesta
Bourbon'ien hyväksi, joka nyt oli puhjennut kaikkialla Ranskassa; mutta
kun hän ei tiennyt miten voisi tulla Tours'iin, pyysi hän häntä
kiireesti matkustamaan Orleans'iin, minne toivoi pääsevänsä tuodakseen
hänelle passin. Hänen kamaripalvelijansa, joka oli vanha sotamies, piti
seurata Juliaa Tours'ista Orleans'iin.

Viktor luuli, että tie sinne oli vielä vapaa.

"Rouva kreivitär ei saa kadottaa silmänräpäystäkään", sanoi
kamaripalvelija. "Preussilaiset, itävaltalaiset ja englantilaiset
yhtyvät Blois'issa tahi Orleans'issa."

Parissa tunnissa oli Julia valmis ja ajoi vanhassa matkavaunussa, jonka
markisitar lainasi hänelle.

"Miksi ette tulisi Pariisiin, meille?" sanoi Julia suudellen tätiään
jäähyväisiksi. "Nyt, kun Bourbon'it tulevat takaisin, saatte te..."

"Ilman heidän palaamistaankin, jota en uskaltanut toivoakaan, olisin
tullut sinne, pikku ystäväni, sillä minun neuvoni ovat liian
tarpeellisia sekä Viktorille että sinulle. Järjestänkin kaikki
voidakseni tavata teidät siellä."

Julia matkusti kamarineitsyeensä ja vanhan sotilaan seurassa, joka
ratsasti vaunun rinnalla valvoen rouvansa turvallisuutta. Kun tuli yö
ja he pääsivät eräälle taipaleelle Blois'in takana, kävi Julia
levottomaksi kuullessaan vaunun kolinaa takaapäin. Tämä oli seurannut
heitä aina Amboise'sta saakka. Hän asettui ikkunan eteen saadakseen
nähdä, keitä hänen matkatoverinsa olivat. Oli kuutamoyö, ja hän sai
nähdä Arturin seisovan kolmen askeleen päässä hänestä silmät luotuina
hänen vaunuunsa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa. Kreivitär
vetäytyi kiireesti takaisin vaunuun niin peloissaan, että rupesi
vapisemaan. Kuten useimmat todella viattomat ja kokemattomat naiset
katsoi hän tehneensä hairahduksen siinä, että oli tahtomattaan
herättänyt rakkautta nuoressa miehessä. Hän tunsi vaistomaista
pelästystä, joka ehkä teki hänet tietoiseksi omasta heikkoudestaan
nähdessään tämän rohkean ihailun. Yksi miehen vahvimmista aseista onkin
tämä hirveä kyky pakoittaa nainen, jonka luonnosta vilkas mielikuvitus
helposti pelästyy tahi tulee levottomaksi siitä, että hän ajaa häntä
takaa, ryhtymään tekemisiin hänen kanssansa. Kreivitär muisti tätinsä
neuvon ja päätti koko matkan kestäessä pysyä piilossa vaunun sisällä
eikä astua ulos sieltä. Mutta joka taipaleella kuuli hän englantilaisen
kävelevän molempain vaunujen ympäri ja sitten tiellä kaikui hänen
ajoneuvojensa ratina lakkaamatta hänen korvissaan. Hän ajatteli, että
miehensä, kun hän kerran tapaa hänet, on varmaan suojeleva häntä tästä
omituisesta takaa-ajosta.

"Mutta jos hän kaikissa tapauksissa ei rakasta minua?"

Tämä ajatus oli viimeinen, mikä hänellä oli. Kun hän tuli Orleans'iin,
pysäyttivät preussiläiset hänen vaununsa, veivät sen majataloon ja
asettivat sotamiehiä vahtimaan sitä. Tehdä vastarintaa oli mahdotonta.
Muukalaiset selittivät näille kolmelle matkustavaiselle käskevin
merkein saaneensa käskyn olla sallimatta kenenkään astua vaunusta ulos.
Kreivitär istui itkien kaksi tuntia vankina sotamiesten keskellä, jotka
polttivat, nauroivat ja toisinaan katselivat häntä röyhkeällä
uteliaisuudella; mutta vihdoin näki hän heidän poistuvan vaunun luota
jonkunmoisella hienotunteisuudella ja kuuli useitten hevosten töminää.
Kohta sen jälkeen ympäröi vaunun ryhmä korkeita vieraita upseereita
eräs vanha itävaltalainen kenraali etunenässä.

"Pyydän anteeksi, rouvaseni", sanoi kenraali. "Väärinkäsitys on
tapahtunut, ja te voitte pelkäämättä jatkaa matkaanne. Tässä on passi,
joka vast'edes on suojeleva teitä kaikilta ikävyyksiltä..."

Kreivitär otti paperin vavisten ja mutisi muutamia sanoja. Kenraalin
vieressä näki hän Artturin puettuna englantilaiseen upseeripukuun.
Varmaankin häntä piti hänen kiittää pikaisesta vapautumisestaan.
Samalla kertaa iloisena ja surullisena käänsi nuori englantilainen pois
päänsä eikä uskaltanut katsoa Juliaa muuta kuin varkain. Kiitos passin,
tuli rouva d'Aiglemont Pariisiin ilman ikäviä seikkailuja. Hän löysi
siellä miehensä, joka vapautettuna uskollisuuden valastaan keisarille,
oli saanut mitä imartelevimman vastaanoton kreivi d'Artois'n luona.
Tämän oli veljensä Ludvig XVIII nimittänyt kuningaskunnan
kenraaliluutnantiksi. Viktorilla oli henkivartiossa niin korkea asema,
että se antoi hänelle kenraalin virka-arvon. Bourbon'ien palaamisen
kunniaksi pidettyjen monien juhlien aikana kohtasi Julia-parkaa suuri
onnettomuus, joka teki syvän vaikutuksen hänen elämäänsä: hän kadotti
markisitar de Listomère-Landon'in. Vanha rouva kuoli iloon ja
sydämenhalvaukseen saadessaan Tours'issa jälleen nähdä d'Angoulême'n
herttuan. Ainoa henkilö, jonka ikä salli hänen neuvoa Viktoria, ainoa
joka viisaiden neuvojensa kautta olisi voinut aikaan saada enemmän
keskinäistä ymmärtämistä miehen ja vaimon välille, oli siis kuollut.
Julia tunsi, kuinka suuri tämä hukka oli. Nyt ei ollut ketään paitsi
hän itse hänen ja miehensä välillä. Mutta nuori ja kaino kun oli,
tahtoi hän mieluummin kärsiä kuin valittaa. Juuri hänen luonteensa jalo
puoli esti häntä laiminlyömästä velvollisuuksiaan tahi koettamasta
tutkia surujensa syytä; sillä lakata suremasta olisi ollut liian
karkeata; Julia olisi luullut loukkaavansa sillä tytönomaista
kainouttaan.

Nyt muutama sana herra d'Aiglemontista restauratsionin aikana.

Eikö usein saa tavata koko joukon ihmisiä, joiden mitättömyys on
salaisuus monelle, jotka heidät tuntevat? Korkea virka-arvo, loistava
sukuperä, tärkeät virat, joku vissi kohteliaisuuskiilloitus,
sulkeutunut käytöstapa tahi rikkautta seuraava loisto ovat heille
juurikuin vahteja, jotka estävät arvostelun tunkeutumasta heidän
sisälliseen elämäänsä. Nämä ihmiset ovat niinkuin kuninkaat, joiden
todellinen olemus ja tavat eivät milloinkaan tule oikein tunnetuiksi
tahi arvostelluiksi, sentähden että heitä katsellaan aina joko liian
kaukaa tahi liian läheltä. Nämä henkilöt keinotekoisine kykyineen
kysyvät sen sijaan että puhuisivat, osaavat taidon antaa toisten
esiintyä päästäkseen itse näyttäytymästä heille jonkunmoisella
taitavuudella johtavat he sitten jokaista juurikuin langasta, aina
kunkin intohimojen tahi etujen mukaan ja leikkivät siten miesten
kanssa, jotka pohjaltakin ovat heitä etevämpiä, tekevät nämä nukeiksi
ja luulevat heidän olevan pieniä sentähden, että ovat vetäneet heidät
alas itsensä rinnalle. He saavat siten nauttia voitosta, jonka
pikkumainen, mutta sitkeä ajatus niin helposti valloittaa suurien
liikkuvien ajatusten häviöksi. Arvostellakseen näitä tyhjiä päitä ja
määrätäkseen niiden kieltoperäisen arvon pitää havaintojen tekijän
sentähden olla enemmän viekkaan kuin etevän, enemmän kärsivällisen kuin
laajalla katsantokannalla varustetun, omata enemmän terävyyttä ja
tahtia kuin yleviä ja suuria aatteita. Niin paljon taitavuutta kuin
nämä nousukkaat käyttävätkin heikkojen puoliensa puolustamiseksi, on
heidän kuitenkin kovin vaikea pettää vaimojansa, äitejänsä, lapsiansa
ja kodin ystäviä. Mutta nämä säilyttävät melkein aina salaisuuden
niinkuin jonkin, joka tavallaan koskee yhteistä kunniaa, vieläpä usein
auttavatkin heitä pettämään maailmaa. Jos tällaisten perheen
ponnistusten avulla monta tyhmeliiniä käy etevistä miehistä, niin
tulee tämä korvatuksi sen kautta, että monta etevää miestä käy
tyhmeliineistä, niin että yhteiskunta siten aina saa saman luvun niitä,
joita pidetään kykyinä. Jos me nyt ajattelemme sitä osaa, jota
tunteellinen ja lahjakas nainen tulee näyttelemään sellaisen miehen
rinnalla, niin emmekö huomaa silloin monta elämää täynnä surua ja
uhrauksia, monta sydäntä täynnä rakkautta ja hienotunteista hellyyttä,
jota ei mikään täällä maan päällä voisi palkita? Jos voimakas nainen
joutuu tähän kauheaan tilaan, vapautuu hän siitä rikoksen kautta,
niinkuin Katariina II, joka siitä huolimatta sai liikanimen "suuri".
Mutta kun kaikki naiset eivät istu valtaistuimella, ovat useimmat
heistä vihityt kotionnettomuuksiin, jotka eivät ole siltä vähemmän
julmia, vaikka ne pidetään salassa. Ne, jotka täällä alhaalla etsivät
tilapäistä lohdutusta tuskalleen, eivät useasti tee muuta kuin
vaihtavat suruja tahtoessaan pysyä uskollisina velvollisuuksilleen,
tahi tekevät virheitä, jos rikkovat lakia nautintojensa hyväksi. Kaiken
tämän voi sovittaa Julian salaiseen tarinaan. Niin kauvan kuin Napoleon
oli vallassa, oli kreivi d'Aiglemont översti, niinkuin monet muut, hyvä
käskyläisöversti, mainio vaarallisen toimen suorittamisessa, mutta
kykenemätön tärkeään johtajatoimeen, eikä silloin herättänyt mitään
kateutta, vaan pidettiin yhtenä niistä rohkeista, joita keisari suosi
ja joita sotilaskielellä kutsutaan "kunnon pojiksi". Restauratsioniaika
lahjoitti hänelle jälleen markiisin arvonimen, eikä hän ollut
kiittämätön; hän seurasi Bourboneja Gentiin. Tämä johdonmukainen ja
uskollinen menettelytapa saattoi häpeään hänen appi-isänsä muinoin
hänestä lausuman ennustuksen, että hän ainiaaksi jää överstiksi. Toisen
palaamisen jälkeen nimitettiin hän kenraaliluutnantiksi ja vielä kerran
markiisiksi. Herra d'Aiglemont oli kyllin kunnianhimoinen
tunkeutuaksensa aina päärihuoneeseen saakka, hän omisti vanhoillisten
opit ja politiikan, kääriytyi teeskentelyyn, joka ei salannut mitään,
tuli vakavaksi, kyseli paljon, puhui vähän ja häntä pidettiin
syvämietteisenä miehenä. Hän oli aina vallitettuna kohteliaisuuden
sääntöjen suojaan, täynnä muodollisuuksia, aina varuillaan ja käytti
niitä valmiita lauseita, joita säännöllisesti valetaan Pariisissa,
jotta tyhmät saisivat käyvässä rahassa suurten aatteiden tahi tapausten
sisällön. Suuren maailman ihmiset katsoivat hänen olevan miehen, jolla
on makua ja tietoja. Hän oli itsepintainen ylimyksellisissä
mielipiteissään ja sentähden pidettiin häntä lujaluontoisena miehenä.
Jos hän sattumalta kävi vallattomaksi ja iloiseksi, kuten oli ennen
ollut katsottiin hänen arvottomia ja tyhmiä lausuntojaan hienoiksi
valtioviisaiksi viittauksiksi.

"Oh, hän ei sano enempää kuin tahtoo", ajattelivat rehelliset ihmiset.

Hänelle oli yhtä paljon hyötyä vioistaan kuin ansioistaan. Hänen
rohkeutensa lahjoitti hänelle korkean sotilaallisen arvon, jota mikään
ei vastustanut, koska hän ei ollut milloinkaan ollut komentamassa.
Hänen miehuulliset ja jalot kasvonsa ilmaisivat suuria ajatuksia, ja
ainoastaan vaimonsa tiesi, että hänen ulkomuotonsa oli petollinen
naamari. Kun markiisi d'Aiglemont kuuli kaikkien ihmisten tunnustavan
hänen pelatut kykynsä, alkoi hän itse uskoa olevansa yksi etevimmistä
miehistä hovissa, missä hän, kiitos ulkomuotonsa, osasi miellyttää ja
missä hänen erilaiset ominaisuutensa hyväksyttiin ilman vastustusta.

Siitä huolimatta oli markiisi d'Aiglemont vaatimaton omassa kodissaan.
Hän tunsi siellä vaistomaisesti vaimonsa etevämmyyden huolimatta siitä,
että tämä oli niin nuori, ja tästä pakollisesta kunnioituksesta syntyi
salainen valta, jonka markisitar oli pakoitettu ottamaan käsiinsä,
huolimatta kaikista ponnistuksistaan päästä tästä taakasta. Tämä
luonnon järjestyksen vastainen vaikutusvalta tuli hänelle tavallaan
nöyryytykseksi ja monien surujen lähteeksi, jotka hän kätki sydämeensä.
Ensiksikin sanoi hänelle hänen niin herkkä naisellinen vaistonsa, että
on paljon suloisempaa olla kuuliainen huomattavalle miehelle kuin
hallita lahjatonta, ja että nuori vaimo, joka on pakoitettu
ajattelemaan ja toimimaan kuin mies, ei ole nainen eikä mies, että hän
luopuu kaikista oman sukupuolensa sulouksista, jolloin saa kantaa sen
onnettomuuksia, saavuttamatta yhtään niistä oikeuksista, jotka lakimme
on antanut voimakkaammille. Hänen elämänsä oli katkeraa, salattua
pilantekoa. Eikö hän ollut pakoitettu kunnioittamaan onttoa
epäjumalankuvaa, suojelemaan suojelijaansa, tyhjää sielua, joka
palkinnoksi tästä alituisesta uskollisuudesta ripoitti hänelle
itsekästä aviomiehen-rakkauttaan, ei nähnyt hänessä muuta kuin naisen,
ei katsonut arvonsa mukaiseksi tahi ei ymmärtänyt -- molemmissa
tapauksissa yhtä suuri loukkaus -- harrastaa hänen huvituksiaan tahi
tutkia syytä hänen suruunsa ja alakuloisuuteensa? Niinkuin useimmat
aviomiehet, jotka tuntevat henkisen etevämmyyden ikeen painavan
itseänsä, pelasti markiisi itserakkautensa vetämällä Julian
ruumiillisesta heikkoudesta sen johtopäätöksen, että hän myös
henkisesti oli alemmalla asteella, ja huvitti itseään valittamalla
kohtaloaan, joka oli antanut hänelle vaimoksi kivulloisen nuoren tytön.
Sanalla sanoen hän teki itsensä uhriksi kun hän todellisuudessa oli
pyöveli. Markisitar, joka kantoi kaikki tämän surullisen elämän
onnettomuudet, oli pakoitettu vielä hymyilemäänkin typerälle
hallitsijalleen, koristamaan suruhuonetta kukilla ja pitämään iloista
ilmettä kasvoillaan, jotka olivat kalpeat salaisista tuskista. Tämä
kunniantunto, tämä suurenmoinen itsensäkieltäminen antoi vähitellen
nuorelle markisittarelle naisen arvokkaisuuden, tietoisuuden hyveestä,
joka oli hänen turvanaan maailman vaaroja vastaan. Hänen sydämensä
sisimmässä piili ehkä se kätketty ja salainen onnettomuus, jolla hänen
ensimmäinen, lapsellinen tytönrakkautensa tuli seppelöidyksi ja joka
synnytti hänessä kauhua rakkautta vastaan. Tahi kenties hän ei
ymmärtänyt sitä houkutusta, niitä luvattomia, mutta hurmaavia riemuja,
jotka saavat monen naisen unohtamaan viisauden lait ja yhteiskunnan
perustuksena olevat hyveen määräykset. Kun hän luopui niinkuin
unelmasta siitä rauhasta, siitä suloisesta sovinnollisuudesta, jonka
rouva de Listomère-Landon'in rikas kokemus oli hänelle luvannut, odotti
hän alistuneena surujensa loppua sen kautta, että saisi kuolla nuorena.
Palattuaan Touraine'sta, huononi hänen terveytensä päivä päivältä, ja
elämä näytti hänestä olevan pelkkää kärsimystä; kaunista kärsimystä
muuten, sairautta, joka melkein näytti jonkunmoiselta nautinnolta ja
joka pintapuolisten ihmisten silmään saattoi näyttää teeskentelyltä.
Lääkärit olivat tuominneet markisittaren makaamaan kaiken päivää
sohvalla, jossa hän näytti kukkaselta häntä ympäröivien ja kuihtuvien
niinkuin hän kukkien seassa. Hän oli niin heikko, ettei jaksanut
kävellä eikä kärsinyt raitista ilmaa; hän ajoi ainoastaan suletussa
vaunussa. Aina ympäröittynä kaikella ylellisyydellä ja kaikilla
nykyajan mukavuuksilla näytti hän enemmän veltolta kuningattarelta kuin
sairaalta. Muutamat ystävät, jotka olivat ehkä rakastuneet hänen
onnettomuuteensa ja sairaalloisuuteensa, jotka tiesivät varmasti aina
tapaavansa hänet kotona ja varmaankin odottivat sitä aikaa, jolloin hän
tulisi taas terveeksi, kävivät hänen luonaan ja kertoivat hänelle
uutisia ja niitä tuhansia pikkutapahtumia, jotka tekevät Pariisin
elämän niin vaihtelevaksi. Vaikka hänen surumielisyytensä oli syvä ja
todellinen, oli se kuitenkin surumielisyyttä ylellisyydessä ja
rikkaudessa. Markisitar d'Aiglemont näytti kauniilta kukkaselta, jonka
juurta kalvaa musta toukka. Toisinaan otti hän osaa seuraelämään, ei
sentähden, että olisi pitänyt siitä, vaan sentähden, että miehensä
tavoittelema asema vaati sen. Hänen äänensä ja täydellinen
laulutaitonsa tekivät hänet siellä suosituksi tavalla, joka melkein
aina miellyttää nuorta naista. Mutta mitä hyötyä oli hänelle tästä
menestyksestä, joka ei ollut yhteydessä hänen tunteidensa eikä
toiveidensa kanssa? Miehensä ei pitänyt musiikista. Sanalla sanoen, hän
ujosteli melkein aina salongeissa, missä hänen kauneutensa herätti
huomattavaa ihailua. Hänen tilansa herätti jonkunmoista julmaa
sääliväisyyttä, surullista uteliaisuutta. Hän sairasti tulehdusta, joka
usein on kuolettava, josta naiset puhuvat kuiskaten keskenään ja jolle
sanakirjamme eivät ole vielä keksineet nimitystä. Huolimatta
hiljaisuudesta, jossa hänen elämänsä kului, ei hänen kärsimyksensä syy
ollut mikään salaisuus kenellekään. Hän oli aina niinkuin nuori tyttö,
vaikka oli naimisissa ja kainosteli pienintäkin silmäystä. Voidakseen
olla punastumatta, ei hän näyttäytynyt milloinkaan muutoin kuin
iloisena ja hymyilevänä, hän sanoi aina voivansa hyvin tahi ehkäisi hän
kaikki terveyttään koskevat kysymykset valehtelemalla kainoudesta.
Vuonna 1817 tapahtui kuitenkin tapaus, joka suuressa määrin paransi
Julian surullista asemaa. Hän sai tyttären ja imetti häntä itse. Kahden
vuoden aikana oli hän niiden levottomien ilojen vallassa, jotka
seuraavat äidin huolia, ja tämä teki hänen elämänsä vähemmän
onnettomaksi.

Tämän tähden täytyi hänen elää jonkun verran erillään miehestään.
Lääkärit ennustivat hänelle vahvempaa terveyttä, mutta hän ei uskonut
näitä epävarmoja ennustuksia. Niinkuin kaikki henkilöt, joille elämällä
ei ole paljon tarjottavana, katsoi hän kenties kuolemaa ainoaksi
onnelliseksi ratkaisuksi.

Vuoden 1819 alussa oli elämä hänelle julmempi kuin koskaan. Juuri kun
hän iloitsi siitä kieltoperäisestä onnesta, minkä hänen oli onnistunut
saavuttaa, avautui hänen eteensä kuilu: miehensä oli vähitellen
luisunut pois häneltä. Tämä hänen ennestäänkin haalean ja täydellisesti
itsekkään rakkautensa kylmeneminen saattoi tuottaa useita
onnettomuuksia, jotka hänen vaistonsa ja ymmärryksensä antoivat hänen
ennakolta tietää. Vaikka hän oli varma voivansa säilyttää suuren
vaikutusvallan Viktoriin ja että oli ainiaaksi voittanut hänen
kunnioituksensa, pelkäsi hän intohimojen vaikutusta niin
vähälahjaiseen, niin turhamieliseen, ja niin tyhmään mieheen kuin tämä.
Julian ystävät yllättivät hänet usein vaipuneena syviin mietteisiin;
vähemmän tarkkanäköiset kysyivät häneltä leikkiä laskien, mikä
salaisuus hänellä oli kätkettävänä, juurikuin nuori nainen ei voisi
ajatella muita kuin pikkuseikkoja, juurikuin ei melkein aina olisi
syvää vakavuutta perheenäidin ajatuksissa. Sitä paitsi onnettomuus
samoinkuin todellinen onnikin saa meidät antautumaan haaveiluihin.
Toisinaan kun Julia leikki pikku Helenansa kanssa, katseli hän tätä
synkin katsein ja lakkasi vastaamasta niihin lapsellisiin kysymyksiin,
jotka muulloin tuottavat niin paljon iloa äideille. Hän koetti tutkia
hänen kohtaloaan nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Silmänsä kostuivat
silloin kyyneleistä, sillä äkkiä sukelsi esiin jokin muisto, joka
muistutti häntä kohtauksesta Tuilleripuistossa. Isänsä ennustavat sanat
kaikuivat uudestaan hänen korvissaan ja omatuntonsa soimasi häntä, että
hän oli halveksinut hänen viisaita sanojaan. Tästä mielettömästä
tottelemattomuudesta johtuivat kaikki hänen onnettomuutensa; ja
toisinaan ei hän tiennyt mikä niistä oli vaikein kantaa. Eivät
ainoastaan hänen sielunsa suloisimmat aarteet pysyneet tuntemattomina,
vaan hän ei myöskään voinut milloinkaan saada miestään ymmärtämään
itseään, ei edes elämän tavallisimmissa kysymyksissäkään. Siihen
aikaan, kun kyky rakastaa voimakkaimmin ja lujimmin kehittyi hänessä,
kuihtui luvallinen rakkaus, aviorakkaus, syviin ruumiillisiin ja
henkisiin kärsimyksiin. Sitä paitsi tunsi hän miestänsä kohtaan sitä
halveksimista lähenevää sääliä, joka ajan pitkään kuivettaa kaikki
tunteet. Jos eivät keskustelut muutamien ystävien kanssa, esimerkit ja
erilaiset suuren maailman seikkailut olisi lopultakin opettaneet
hänelle, että rakkaus tuottaa loppumatonta onnea, olisivat hänen
haavansa saaneet hänet aavistamaan niitä syviä ja puhtaita tunteita,
jotka yhdistävät kaksi sisarsielua. Niissä kuvissa, joita hänen
muistinsa piirsi menneisyydestä, esiintyivät Arturin uskolliset kasvot
joka päivä yhä puhtaampina ja kauniimpina, mutta vain vilaukselta,
sillä hän ei uskaltanut milloinkaan viipyä tässä muistossa. Nuoren
englantilaisen äänetön ja kaino rakkaus oli ainoa tapaus, joka hänen
naimisensa jälkeen oli jättänyt joitakuita suloisia jälkiä hänen
surulliseen ja yksinäiseen sydämeensä. Kenties liittyivät kaikki
pettäneet toiveet, kaikki tyydyttämättömät halut, jotka yhä enemmän
synkistivät Julian mieltä, jotenkin luonnollisen mielikuvituksen
leikin kautta tähän nuoreen mieheen, jonka käytös, tunteet ja luonne
näyttivät tarjoavan niin paljon yhtäläisyyttä hänen omiensa kanssa.
Mutta tämä ajatus esiintyi aina oikkuna, mielikuvituksen tuotteena.
Tästä mahdottomasta unelmasta, joka aina päättyi huokauksiin, heräsi
Julia vielä onnettomampana, kuin ennen ja tunsi vielä kipeämmin
alituiset surunsa, nukutettuaan ne kuvitellun onnen siipien alle.
Toisinaan sai hänen valituksensa hurjan ja rohkean luonteen, hän tahtoi
huvitella hinnalla millä hyvänsä; mutta vielä useammin oli hän
jonkinmoisen velton lumouksen uhrina, kuunteli, mitä sanottiin,
ymmärtämättä sitä tahi ajatteli niin liiteleviä häälyviä ajatuksia,
ettei hän koskaan olisi voinut löytää sanoja niiden ilmaisemiseksi. Hän
oli loukattu sisimmissä taipumuksissaan, siinä, mitä hän ennen nuorena
tyttönä oli uneksinut, ja nyt oli hän pakoitettu nielemään kyyneleensä.
Kenelle hän olisi valittanut kohtaloaan? Kuka olisi tahtonut kuunnella
häntä? Sitäpaitsi hänessä oli sitä äärimmäistä naisellista
hienotunteisuutta, sitä viehättävää tunteen kainoutta, joka saa
vaikenemaan tarpeettomien valitusten asemasta, jättää käyttämättä
hyväkseen edun, jolloin voitto nöyryyttää sekä voittajaa että
voitettua. Julia koetti antaa oman siveytensä, omia hyveitään herra
d'Aiglemontille ja koetti kuvitella maailmalle olevansa onnellinen.
Koko naisellista tahtiaan käytti hän aivan tarkoituksettomasti
alituiseen hienotunteisuuteen, jota miehensä ei edes huomannut, ja
jonka itsevaltaisuus ainoastaan kasvoi tämän sääliväisen kohtelun
johdosta. Toisinaan oli hän aivan kuin lamautunut onnettomuudesta,
ilman ajatuksia, ilman voimaa; mutta onneksi sai hänen totinen
jumalisuutensa hänet aina jälleen toivomaan, hän turvautui
tulevaisuuteen ihmeellisessä uskossa, joka antoi hänelle voimaa
uudestaan alkaa kovaa työtänsä. Nämä kauheat taistelut, nämä sisälliset
kulumiset voitti hän ilman kunniaa, nämä pitkälliset surut olivat
tuntemattomia; yksikään ihmisolento ei nähnyt hänen kärsiviä
silmäyksiään, hänen katkerat kyyneleensä valuivat yksinäisyydessä ja
hyljättynä.

Niiden vaikeitten suhteitten vaarat, joihin markisitar oli olojen
pakosta joutunut, näyttäytyivät hänelle kaikessa vakavuudessaan eräänä
iltana 1820. Kun mies ja vaimo tuntevat toisensa täydellisesti ja
pitkän aikaa ovat tottuneet toisiinsa, kun nainen osaa tulkita miehen
pienimmänkin eleen ja nähdä ne tunteet ja ajatukset, jotka hän salaa,
silloin leviää äkkiä valo ajatuksiin ja entiset sattumalta tahi alkuaan
välinpitämättömästi virkatut lausunnot astuvat esiin. Nainen herää
äkkiä ja huomaa olevansa kuilun partaalla. Niin kävi markisittaren. Kun
hän kerran oli onnellinen saadessaan olla muutamia päiviä yksin, arvasi
hän yksinäisyytensä syyn. Sillä hetkellä hän ei ajatellut itseään ei
onnettomuuksiaan eikä uhrauksiaan; hän tunsi olevansa yksinomaan äiti ja
hän ajatteli ainoastaan tyttärensä hyvinvointia, tulevaisuutta ja
onnea, tyttärensä, ainoan olennon, joka lahjoitti hänelle iloa,
Helenansa, ainoan, joka sai hänet pysymään elossa. Nyt tahtoi Julia
elää suojellakseen lastansa siitä hirmuisesta ikeestä, jonka alle häijy
äitipuoli voisi painaa tämän rakastetun olennon elämän. Huomatessaan
tämän uuden edellytyksen surulliseen tulevaisuuteen vaipui hän
sellaiseen polttavaan mietiskelyyn, jollainen käsittää pitkiä vuosia.
Täst'edes tulisi hänen ja miehensä välillä olemaan kokonainen ajatusten
maailma, jonka paino olisi yksin hänen hartioillaan. Tähän asti oli hän
varma Viktorin rakkaudesta, ja oli uhrautunut hankkiakseen hänelle
onnea, jota itse ei voinut jakaa; mutta nyt kun häneltä puuttui sekin
tyydytys, joka seurasi tietoisuutta, että hänen kyyneleensä tuottivat
miehellensä iloa, nyt, jätettynä yksin maailmaan, ei hänellä ollut enää
muuta valittavana kuin onnettomuutensa. Keskellä masennusta, joka yön
hiljaisuudessa ja äänettömyydessä riisti häneltä kaiken tarmonsa, kun
hän jätti sohvansa ja puoleksi sammuneen takkansa katsellakseen lamppu
kädessä kyynelittömin silmin tytärtänsä, yllätti hänet herra
d'Aiglemont, joka tuli kotiin ollen loistavalla tuulella. Julia antoi
hänen katsoa, kuinka rauhallisesti Helena nukkui; mutta hän teki lopun
vaimonsa ihailusta tyhjällä fraasilla:

"Kaikki lapset", sanoi hän, "ovat suloisia, kun ovat niin pieniä."

Sitten suuteli hän hajamielisenä tyttärensä otsaa, laski alas verhot
kätkyen ympäri, katsoi Juliaan, otti hänen kätensä ja vei hänet
mukanansa sohvalle, jolla istuessaan hän oli ajatellut niin monta
surullista ajatusta.

"Te olette hyvin kaunis tänä iltana rouva d'Aiglemont!" huudahti hän
sillä sietämättömällä iloisuudella, jonka markisitar tunsi niin hyvin.

"Missä olette ollut tänä iltana?" kysyi hän teeskennellyllä
välinpitämättömyydellä.

"Rouva de Sérizyn luona."

Hän oli ottanut pienen valosuojuksen uunin reunukselta ja tarkasti
huolellisesti sen läpikuultavuutta huomaamatta vaimonsa itkeneen. Julia
vavahti. Mitkään sanat eivät voisi tulkita sitä ajatusten tulvaa, joka
raivosi hänen sydämessään ja jota hänen täytyi pitää salattuna siellä.

"Rouva de Sérizy antaa soittojuhlan maanantaina ja hän kuolee halusta
saada sinut sinne. Riittää kyllin, ett'et ole ollut seuraelämässä
pitkään aikaan, hänen halutakseen nähdä sinut luonansa. Hän on hyvä
nainen ja pitää paljon sinusta. Tekisit minulle mieliksi, jos menisit
sinne; minä olen melkein luvannut, että sinä -- --"

"Minä menen", sanoi Julia.

Äänensä painossa, kasvojensa ilmeessä ja katseessaan oli jotakin
niin läpitunkevaa, niin omituista, että Viktor huolimatta
välinpitämättömyydestään kummastuneena katsoi vaimoonsa. Siinä oli
kaikki. Julia oli arvannut, että rouva de Sérizy oli se nainen, joka
oli riistänyt häneltä miehensä sydämen. Hän vaipui epätoivoisiin
ajatuksiin ja oli katsovinaan tulta. Viktor käänteli pientä suojusta
sormiensa välissä ja näytti olevan ikävissään niinkuin mies, joka on
ollut hyvin onnellinen ulkona, mutta nyt tulee kotiin väsyneenä tästä
onnesta. Haukoteltuaan useita kertoja, otti hän kynttilän toiseen
käteensä, toisella etsien veltosti vaimonsa kaulaa tahtoen suudella
sitä, mutta Julia taivutti itsensä alas, ojensi hänelle otsansa ja sai
siihen hänen "hyvää yötä"-suutelonsa, koneellisen suutelon, annetun
rakkaudettomasti, jonkinlaisen irvistyksen, joka tuntui hänestä
inhoittavalta. Kun Viktor oli sulkenut oven, vaipui hän alas tuolille;
polvensa vapisivat, hän puhkesi itkemään. Täytyy olla kokenut tällaisen
kohtauksen tuottamaa tuskaa, ymmärtääkseen kaiken sen kärsimyksen, mikä
sisältyy siihen, aavistaakseen kaikki ne pitkät ja kauheat
murhenäytelmät, joihin se voi johtaa. Nämä yksinkertaiset tyhjät sanat,
tämä äänettömyys kahden puolison välillä, nämä eleet ja katseet, tapa,
jolla markiisi istuutui tulen ääreen, tapa, jolla hän oli koettanut
suudella vaimonsa kaulaa, kaikki oli omansa muodostamaan tämän hetken
Julian tähän asti viettämän surullisen ja yksinäisen elämän
murheelliseksi loppukohtaukseksi. Epätoivoissaan lankesi hän polvilleen
sohvan eteen, kätki kasvonsa siihen, ettei näkisi mitään ja rukoili.
Rukouksensa tavallisiin sanoihin pani hän hartaan sävyn, uuden
merkityksen, joka olisi voinut murskata miehensä sydämen, jos tämä
olisi kuullut häntä. Kahdeksan päivän kuluessa oli hän kokonaan
antautunut mietteisiin tulevaisuudestaan; onnettomuutensa uhrina, tutki
hän sitä, koettaen löytää keinoja voidakseen olla valehtelematta oman
sydämensä edessä, voittaakseen jälleen vaikutusvaltansa markiisiin ja
elääkseen kyllin kauvan, jotta voisi valvoa tyttärensä onnea. Hän
päätti silloin taistella kilpailijansa kanssa, näyttäytyä taas
seuraelämässä, loistaa siellä, teeskennellä miehellensä rakkautta, jota
ei tuntenut, houkutella hänet luoksensa ja sitten, kun oli tämän pelin
kautta saanut hänet taas vaikutusvaltansa alaiseksi, olla häntä kohtaan
yhtä keimaileva kuin sellaiset oikulliset rakastajattaret, joiden
huvituksena on kiusata rakastajiaan. Tämä inhoittava teeskentely oli
ainoa mahdollinen keino pahaa vastaan. Siten hän tulisi kärsimystensä
herraksi, voisi hallita niitä niinkuin itse tahtoi, tekisi ne
harvinaisemmiksi pitämällä miestänsä kurissa, ankaran hirmuvallan
alaisena. Yhdellä hyppäyksellä heittäytyi hän välinpitämättömyyden
kylmiin laskelmiin pelastaaksensa tyttärensä, hän aavisti heti sen
viekkauden, ne valheet, joita sellaiset olennot, mitkä eivät rakasta,
käyttävät hyväkseen, sievistelyn petokset ja kaiken sen kauhean vilpin,
joka saa miehet vihaamaan naista niin syvästi sentähden, että he
luulevat silloin sen johtuvan hänen synnynnäisestä halpamaisuudestaan.
Julian itse tietämättä, yhtyivät hänessä hänen naisellinen
turhamaisuutensa, hänen oma etunsa ja epämääräinen koston tunne sekä
äidinrakkautensa pakottaakseen hänet astumaan tielle, jolla uudet surut
odottivat häntä. Mutta hänen sielunsa oli liiaksi jalo, hänen mielensä
liiaksi hienotunteinen ja varsinkin liiaksi avomielinen voidakseen
kauvan pysyä näissä aikeissaan. Hän oli tottunut katsomaan sisimpäänsä
aina kun tahtoi ottaa ensimäisen askeleen pahaa kohti, ja tämä oli
paha. Omantuntonsa äänen piti tukahuttaa himon ja itsekkäisyyden.
Nuoressa naisessa, jonka sydän on vielä puhdas ja jossa rakkaus on
vielä koskematon, esiintyy yksin äidinrakkauskin kainosti. Ja eikö
kainous ole koko nainen? Mutta Julia ei tahtonut nähdä mitään vaaraa,
mitään vikaa uudessa elämässään. Hän meni rouva de Sérizy'n luo. Hänen
kilpailijansa luuli saavansa nähdä nuoren, kalpean ja kärsivän naisen,
markisitar maalasi poskensa ja esiintyi loistavassa puvussa, joka vielä
enemmän kohotti hänen kauneuttansa.

Rouva de Sérizy oli yksi niistä naisista, jotka luulevat, että heillä
on Pariisissa jonkummoinen valta kuosien ja seuraelämän yli; hän
julisti lakeja, joita seurattiin siinä piirissä, missä hän hallitsi ja
sentähden hän luuli niiden olevan käytännössä kaikkialla; hän luuli
olevansa sukkela; hän lausui arvosteluja niinkuin ei häntä voitaisi
vastustaa. Kirjallisuus, politiikka, miehet ja naiset, kaikki oli
alistettu hänen sensuurinsa alle, ja rouva de Sérizy näkyi uhmailevan.
toisten mielipidettä. Hänen kotinsa oli kaikissa suhteissa hyvän maun
malli. Keskellä näitä salonkeja, jotka olivat täynnä hienoja ja
kauniita naisia, vei Julia loistollaan voiton kreivittärestä.
Sukkelana, vilkkaana, säteilevänä keräsi hän ympärilleen seuran
etevimmät miehet. Naisten epätoivoiseksi harmiksi oli hänen pukunsa
moitteeton, ja kaikki kadehtivat hänen hameensa leikkausta, hänen
liivinsä mallia, jota yleisesti luultiin jonkun tuntemattoman
ompelijattaren nerontuotteeksi, sillä naiset mieluummin uskovat
pukutaiteilijain voimaan kuin kauniin puvun kantajan kauneuteen ja
viehättäväisyyteen. Kun Julia nousi mennäkseen pianon luo ja
laulaakseen Desdemonan romanssia, riensivät miehet sinne kaikista
toisista huoneista kuulemaan hänen kiitettyä ääntään, joka niin kauvan
oli pysynyt mykkänä, ja syvä hiljaisuus syntyi. Markisitar tunsi kovaa
liikutusta nähdessään kaikki ne päät, jotka tunkeilivat ovissa ja
kaikki ne katseet, jotka olivat kiinnitetyt häneen. Hän etsi miestänsä,
katsahti häneen veitikkamaisesti ja näki mielihyvällä, että tällä
hetkellä hänen itserakkautensa oli syvästi tyydytetty. Onnellisena
tästä voitosta sai hän koko seuran haltioihinsa laulamalla ensimäisen
osan romansista "Al pin salice". Milloinkaan eivät Malibran tahi Pasta
ole antaneet kuulla niin täydellisen puhdasta ja tunteellista laulua;
mutta juuri kun Julian piti alkaa kertosäettä huomasi hän kuuntelevien
joukossa Arturin, jonka katse seurasi häntä. Hän säpsähti ja äänensä
petti. Rouva de Sérizy riensi hänen luokseen.

"Mikä teitä vaivaa, rakas ystävä? Ah, hän on niin heikko, tämä
pikkuraukka! Minä olinkin peloissani kun näin hänen yrittävän
sellaista, mihin voimansa eivät riitä..."

Romanssi tuli keskeytetyksi. Juliaa harmitti eikä hän rohjennut enää
jatkaa vaan vastaanotti kilpailijansa vilpillisen osanoton. Kaikki
naiset alkoivat kuiskailla keskenään ja keskustelemalla tapahtumasta
aavistivat he sen taistelun, mikä oli alkanut markisittaren ja rouva de
Sérizy'n välillä, jota viimemainittua heidän lausuntonsa eivät suinkaan
säästelleet.

Ne omituiset aavistukset, jotka niin usein olivat saaneet Julian
liikutuksiin, kävivät äkkiä todellisuudeksi. Ajatellessaan Arturia, oli
hän iloisena uskonut, että mies, joka näytti niin lempeältä ja
hienolta, pysyisi uskollisena ensimmäiselle rakkaudelleen. Toisinaan
oli hän imarrellut itseään ajattelemalla olevansa tämän kauniin
rakkauden esine, tämän ensimäisen ja puhtaan lemmen, mikä herää
nuorukaisessa, jonka kaikki hetket ovat pyhitetyt hänelle, jossa ei ole
vilppiä; joka punastuisi siitä, mikä saa naisen punastumaan; joka ei
hankkisi hänelle kilpailijoita ja joka antautuisi hänelle ajattelematta
kunnianhimoa, kiitosta tahi menestystä. Hän oli haaveillut kaikkea tätä
Arturista hulluudesta, ajattelemattomuudesta, ja sitten äkkiä luuli
näkevänsä haaveensa toteutuneen. Nuoren englantilaisen melkein
naisellisista kasvoista luki hän hänen syvät ajatuksensa ja sen
tuskallisen alistuvaisuuden, jonka uhrina hän itse oli. Hän tunsi
itsensä hänessä. Onnettomuus ja surut ovat rakkauden kaunopuheliaimmat
tulkit, ne yhdistävät uskomattoman nopeasti kaksi kärsivää olentoa.
Sisälliset katsantokannat ja käsitykset eri asioista ja aatteista ovat
heissä täydellisiä ja puhtaita. Voimakas mielenliikutus, jonka
markisitar tunsi, ilmaisi hänelle myös ne vaarat, joita kohti hän
kulki. Ylen iloisena voidessaan syyttää liikutuksestaan tavallista
heikkouttaan, vastaanotti hän mielellään rouva de Sérizy'n hänelle
tuhlaamat kekseliäät avustukset.

Romanssin keskeytyminen oli tapaus, josta monet puhuivat usealla eri
tavalla. Muutamat surkuttelivat Julian kohtaloa ja sitä, että niin
huomattava nainen menisi hukkaan seuraelämältä; toiset tahtoivat tietää
syyn hänen kärsimykseensä ja yksinäiseen elämän-tapaansa.

"No niin, rakas Ronquerolles", sanoi markiisi rouva de Sérizy'n
veljelle, "sinä kadehdit onneani kun näit rouva d'Aiglemontin ja moitit
minua, että olin hänelle uskoton. Mutta sinä pitäisit todellakin
kohtaloani vähemmän kadehdittavana, jos sinulla niinkuin minulla, olisi
läheisyydessäsi kaunis nainen vuoden tahi kaksi etkä uskaltaisi
suudella hänen kättänsä pelosta, että se särkyisi. Älä milloinkaan
rakastu noihin herkkätuntoisiin koristuksiin, jotka eivät kelpaa muuhun
kuin asetettavaksi lasikuvun alle ja joiden hauraus ja kalleus aina
pakoittaa meitä varomaan heitä! Käytätkö sinä ehkä usein hienoa
hevostasi, josta olen kuullut, ett'et tahdo saattaa sitä alttiiksi
sateelle etkä lumelle. Näetkös, juuri samoin on minun laitani. On
tietysti totta, että olen varma vaimoni hyveestä, mutta avioliittoni on
ylellisyyslaitos ja jos luulet, että minä olen naimisissa, niin
erehdyt. Sentähden on minun uskottomuuteni tavallaan oikeutettu.
Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te tekisitte minun asemassani, te,
jotka nauratte minulle. On paljon miehiä, jotka olisivat vähemmän
hienotunteisia vaimojansa kohtaan kuin minä. Olen varma", lisäsi hän
kuiskaten, "että rouva d'Aiglemont ei epäile mitään... Oikeastaan olisi
väärin minun puoleltani valittaa, minä olen hyvin onnellinen... Mutta
ei ole mitään ikävämpää tunteelliselle miehelle, kuin nähdä sellaisen
raukan, josta pitää, kärsivän..."

"Sinä olet siis hyvin tunteellinen", sanoi herra de Ronquerolles,
"sillä sinä olet harvoin kotona."

Tämä ystävällinen pisteliäisyys herätti yleistä naurua, mutta Artur
pysyi kylmänä ja järkähtämättömänä, kuten gentlemanni ainakin, joka
otaksuu luonteensa perustaksi vakavuuden. Aviomiehen omituiset sanat
antoivat varmaankin joitakin toiveita nuorelle englantilaiselle, joka
kärsimättömästi odotti tilaisuutta jäädä kahdenkesken herra
d'Aiglemontin kanssa. Sellainen tilaisuus pian tarjoutuikin.

"Herra markiisi", sanoi hän, "minun on hyvin ikävä kuulla markisittaren
sairaudesta, ja jos tietäisitte, että hän, ellei noudata aivan
erityistä parannustapaa, kuolee siihen, otaksun ettette laskisi leikkiä
hänen kivulloisuudestaan. Puhun teille täten, koska olen varma, että
voisin pelastaa rouva d'Aiglemontin ja lahjoittaa hänet jälleen
elämälle ja onnelle. On tosin harvinaista, että minun säätyiseni mies
on lääkäri, mutta sattuman kautta tulin tutkineeksi lääketiedettä. Nyt
on sitä paitsi niin", lisäsi hän tahallaan teeskennellen kylmää
itsekkäisyyttä, "että minun on siksi ikävä, että on yhdentekevää,
käytänkö aikaani ja matkojani kärsivän olennon hyväksi sen sijaan, että
tyydyttäisin joitain tuhmia oikkuja. On harvinaista että tämäntapaisia
tauteja voi parantaa, sillä ne vaativat paljon hoitoa, aikaa ja
kärsivällisyyttä; varsinkin pitää olla rikas, voida matkustaa ja
tarkasti noudattaa useita määräyksiä, erilaisia joka päivä eikä kovin
vastenmielisiä. Mehän olemme gentlemanneja ja voimme ymmärtää
toisiamme. Edeltäpäin tahdon sanoa, että jos hyväksytte tarjoukseni,
saatte joka hetki itse valvoa minun menettelytapaani. En ryhdy
mihinkään neuvottelematta teidän kanssanne ja minä vastaan onnellisesta
tuloksesta, jos suostutte tottelemaan minua ja jos tahdotte joksikin
ajaksi luopua aviomiehen oikeuksistanne", lisäsi hän kuiskaten.

"Se nyt on varmaa, mylord", sanoi markiisi nauraen, "ettei kukaan
paitsi englantilainen voisi tehdä minulle niin omituista ehdotusta.
Sallikaa minun olla myöntämättä tai kieltämättä ennenkuin mietin asiaa.
Ja ennen kaikkea on se esitettävä vaimolleni."

Juuri tällä hetkellä astui Julia taas pianon eteen. Hän lauloi
Semiramis'in arian "Son regina, son guerriera". Yksimieliset
kättentaputukset, mutta niin sanoakseen, hillityt kättentaputukset,
sellaiset kohteliaat suosionosotukset, joita annetaan Faubourg
Saint-Germainissa, todistivat siitä ihastuksesta minkä hän herätti.

Kun d'Aiglemont ajoi kotiin Julian kanssa, huomasi tämä jonkunmoisella
levottomalla ilolla vaivojensa pikaisen menestyksen. Miehensä, joka oli
syttynyt hänen juuri näyttelemästään osasta, tahtoi osoittaa hänelle
kunnioitusta tilapäisestä oikusta mieltyen häneen samalla tavalla kuin
olisi mieltynyt johonkin näyttelijättäreen. Julia nautti sellaisesta
kohtelusta, hän, joka oli siveellinen ja naimisissa, hän koetti leikkiä
vallallaan ja tässä ensimäisessä taistelussa sai hänen hyvyytensä hänet
lankeamaan vielä kerran, mutta tämä oli kauhein läksy, minkä kohtalo
oli hänelle säilyttänyt. Kello kahden tai kolmen ajoissa istui Julia
synkkänä ja miettien aviovuoteessa; lamppu liehuvin liekein heikosti
valaisi huonetta, mitä syvin hiljaisuus vallitsi. Jo tunnin ajan oli
markisitar omantunnon vaivaamana vuodattanut kyyneleitä, joiden
katkeruuden voivat ymmärtää ainoastaan hänen asemassaan olleet naiset.
Pitäisi omistaa Julian sielun tunteakseen siinä määrässä kuin hän
lasketun hyväilyn sietämättömyyden, kylmän suutelon loukkauksen --
sydämen lankeemus, joka tulee vielä syvemmäksi katkeran prostitutsionin
kautta. Hän halveksi itseään, hän kirosi avioliiton, hän toivoi
itselleen kuolemaa; ja ellei hänen tyttärensä olisi alkanut itkeä,
olisi hän ehkä heittäytynyt ulos ikkunasta. Herra d'Aiglemont nukkui
levollisesti hänen rinnallaan heräämättä kuumista kyyneleistä, joita
hän vuodatti hänen vuoksensa. Seuraavana päivänä onnistui Julian
näyttäytyä iloiselta. Hänellä oli kyllin voimaa näyttääkseen
onnelliselta ja unohtaakseen, ei suruansa, vaan voittamattoman inhonsa.
Tästä päivästä alkaen ei hän katsonut itseään enää moitteettomaksi
naiseksi. Eikö hän ollut valehdellut itsellensä ja eikö hän tämän
jälkeen kykenisi teeskentelemään? Eikö hän vastaisuudessa voinut
kehittää ihmeteltävää taitoa aviorikoksen salaamisessa? Hänen
avioliittonsa oli syynä tähän pahaan taipumukseen "a priori", jota ei
käytetty vielä mihinkään erikoiseen tarkoitukseen. Ja kuitenkin hän oli
jo tehnyt itselleen kysymyksen, minkätähden hänen pitäisi vastustaa
miestä, jota hän rakasti, kun hän antautui vastoin sydämensä ja vastoin
luonnon ääntä miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut enää mitään
rakkautta. Kaikki viat, vieläpä kaikki rikokset johtuvat siitä, että
niitä puolustetaan huonolla viisastelulla, tahi on niillä pohjana
itsekkäisyys. Yhteiskunta ei voi pysyä pystyssä muutoin kuin lakien
vaatimilla yksilöllisillä uhrauksilla. Ja jos vastaanottaa etuja, niin
eikö ole samalla sitoutunut täyttämään ehdot, joista ne riippuvat?
Rutiköyhät, jotka kärsivät nälkää ja jotka ovat pakoitetut
kunnioittamaan omistusoikeutta, ovat vähemmän surkuteltavia kuin
naiset, joiden hienotunteisuutta ja luonteen sisimpiä tunteita
loukataan. Pari päivää tämän kohtauksen jälkeen, jonka salaisuudet
tulivat haudatuiksi aviovuoteeseen, esitti herra d'Aiglemont lordi
Grenvillen vaimollensa. Julia vastaanotti Arturin kylmällä
kohteliaisuudella, joka saattoi kunniaa hänen teeskentelykyvylleen. Hän
pakoitti sydämensä vaikenemaan, verhosi katseensa, vahvisti äänensä ja
pysyi siten kohtalonsa käskijänä. Sitten, kun hän näiden keinojen
avulla, jotka ovat niin sanoakseni synnynnäisiä kaikilla naisilla, oli
saanut varmuuden sytyttämänsä rakkauden koko suuruudesta, hymyili hän
pikaisen paranemisen toivolle eikä enää vastustanut miehensä tahtoa,
kun tämä vaati häntä antautumaan tämän nuoren lääkärin parannettavaksi.
Siitä huolimatta hän ei tahtonut uskoa itseänsä lordi Grenvillelle,
ennenkuin oli tutkinut hänen puheitansa ja käytöstänsä kylliksi,
ollaksensa varma tämän olevan kyllin jalomielisen kärsiäkseen
äänettömästi. Hänellä oli ehdoton valta tämän miehen yli, ja hän
väärinkäytti sitä jo, mutta olihan hän nainen!

Montcontour on vanha herraskartano, sijaiten eräällä niistä valoisista
kallioista, joiden alipuolitse Loire virtaa, lähellä sitä paikkaa,
missä Julia pysähtyi v. 1814. Se on yksi niistä vanhoista
tourainilaisista valkeista ja kauneista linnoista pienine veistettyine
tornineen, koristettu kuin malinespitsi, yksi niitä siroja, veikeitä
linnoja, jotka peilailevat itseään joen vedessä metsikköineen ja
silkkiäispuineen, viinitarhoineen, rotkoteineen, pitkine reijikkäine
kaiteineen, kallioon hakattuine kellareineen, murattiköynnösverhoineen
ja rinteineen. Katot Montcontour'issa kiiltävät auringonpaisteessa,
kaikki siellä on loistavaa. Tuhannet Espanjan merkit kaunistavat tätä
ihanaa asuntoa; kullankeltainen genista ja kellokukat levittävät
tuoksuansa tuuleen, ilma on niin lauhkea, maa hymyilee ylt'ympäri ja
kaikkialla ympäröi sielua suloinen lumous, tehden sen laiskaksi,
hennoksi, haaveilevaksi ja rakkautta kaipaavaksi. Tämä kaunis ja
suloinen seutu nukuttaa surut ja herättää tunteet. Kukaan ei voi pysyä
kylmänä tämän puhtaan taivaan alla, tämän välkkyvän veden edessä. Tällä
seudulla kuolee monet kunnianhimot; siellä mennään levolle tyynen onnen
helmaan, niinkuin aurinko joka ilta laskeutuu purppuraiselle ja
taivaansiniselle vuoteelleen.

Eräänä lauhkeana elokuun iltana 1821 kulki kaksi henkilöä ylös pitkin
kivisiä polkuja, jotka johtavat kallioiden huipuille, missä linna
sijaitsee; he kulkivat huippua kohti varmaan ihaillakseen sitä laajaa
näköalaa, joka siellä avautuu. Nämä kaksi henkilöä olivat Julia ja
lordi Grenville; mutta tämä Julia näytti olevan aivan uusi nainen.
Markisittarella oli nyt terveet, raittiit värit kasvoillaan. Silmänsä,
voimaa ja eloisuutta uhkuen, loistivat kostean sumun läpi, joka
muistutti sitä nestekalvoa, mikä antaa lapsen silmille niin
vastustamattoman viehätyksen. Hän hymyili iloisesti ja avomielisesti,
hän oli onnellinen saadessaan elää, hän ymmärsi elämää. Tavasta, jolla
hän nosti pieniä jalkojaan, saattoi heti nähdä, ettei mikään kärsimys,
kuten ennen, rasittanut pienintäkään liikettään, ei tehnyt hänen
eleitään, sanojaan ja katseitaan raukeiksi. Valkean silkkisen
päivänvarjon alla, joka suojeli häntä auringon kuumilta säteiltä,
näytti hän nuorelta morsiamelta huntunsa alla, immeltä, joka on valmis
antautumaan rakkauden lumouksen valtaan. Artur johti häntä rakastajan
huolellisuudella, talutti häntä niinkuin talutetaan lasta, antoi hänen
käydä parasta tietä ja välttää kiviä, näytti hänelle näköalaa tahi
pysähtyi hänen kanssansa jonkun kukkasen eteen aina täynnä
katkeamatonta hyvyyttä ja hellyyttä, aina tarkasti tietoisena tämän
naisen hyvinvoinnista, tunteista, jotka näyttivät liittyneen lujemmin
hänen olemukseensa. Kun ne, jotka olivat välttämättömiä hänen omalle
elämällensä. Sairas ja hänen lääkärinsä kulkivat tasaisin askelin
ihmettelemättä tätä yhteenkuuluvaisuutta, joka näytti vallinneen heidän
välillään siitä saakka, kun he ensi kerran kulkivat toistensa rinnalla;
he tottelivat molemmat samaa tahtoa, pysähtyivät saman tunteen
vaikutuksesta; heidän katseensa, heidän sanansa johtuivat samoista
ajatuksista. Saavuttuaan erään viinimäen huipulle tahtoivat he istuutua
lepäämään eräälle kallioon hakatusta kellarista esiin pistäytyvälle
pitkälle, valkealle kivilohkareelle. Mutta ennenkuin he istuutuivat,
katseli Julia näköalaa.

"Kuinka kaunis seutu!" huudahti hän. "Tehkäämme itsellemme maja ja
asukaamme täällä, Viktor", huusi hän, "tule tänne, tule pian!"

Herra d'Aiglemont vastasi alhaalta päin metsästäjänhuudolla, mutta
kiirehtimättä kulkuansa; hän näki vaimonsa ainoastaan toisinaan, kun
tien mutkat sallivat sen. Julia hengitti ilmaa mielihyvällä,
kohottaessaan päätänsä ja silmätessään Arturia sellaisella
ilmehikkäällä katseella, jolla sielukas nainen sanoo kaikki.

"Ah", lisäsi hän, "minä tahtoisin jäädä tänne ainiaaksi. Voiko
milloinkaan väsyä ihailemaan tätä ihanaa laaksoa! Tiedättekö, mylord,
mikä on tämän kauniin joen nimi?"

"Se on la Cise."

"La Cise", toisti hän. "Ja tuolla alhaalla, meidän edessämme, mikä se
on?"

"Siellä on Cherin kukkulat", sanoi hän.

"Entäs oikealla? Ah, se on Tours. Mutta katsokaa, kuinka tuomiokirkon
tornit ovat kauniita etäältä katsoen!"

Hän vaikeni ja antoi eteenpäin kaupunkia kohti ojennetun kätensä vaipua
alas Arturin kädelle. Vaieten ihailivat he maaseutua ja tämän
sopusointuisen luonnon ihanuutta. Veden loiskina, ilman ja taivaan
puhtaus, kaikki sulautui yhteen niiden ajatusten kanssa, joita
tulvillaan liikkui heidän nuorissa rakastavissa sydämissään.

"Oi, Jumalani, kuinka minä pidän tästä seudusta!" jatkoi Julia
kasvavalla lapsellisella ihastuksella. "Oletteko asunut täällä kauvan?"
kysyi hän hetken kuluttua.

Nämät sanat kuullessaan säpsähti lordi Grenville.

"Se oli tuolla", vastasi hän surullisesti ja osoitti erästä
silkkiäispuulehdikköä maantien vieressä, "kun minä, ollessani vankina,
näin teidät ensi kerran..."

"Niin, mutta minä olin jo silloin hyvin surullinen; tämä luonto näytti
minusta autiolta, ja nyt..."

Hän vaikeni, lordi Grenville ei uskaltanut katsoa häneen.

"Teitä on minun kiittäminen tästä nautinnosta", sanoi Julia lopuksi
pitkän äänettömyyden jälkeen. "Täytyyhän olla elävän voidakseen nauttia
elämän iloista, ja enkö minä ole ollut tähän asti kuollut kaikelle? Te
olette antanut minulle enemmän kuin terveyden, te olette opettanut
minua tuntemaan koko sen arvon..."

Naisilla on erinomainen kyky lausua julki tunteensa käyttämättä liian
voimakkaita sanoja; niiden kaunopuheliaisuus piilee etupäässä
äänenpainossa, liikkeissä, käytöksessä ja katseissa. Lordi Grenville
kätki kasvonsa käsiinsä, sillä kyyneleitä valui hänen silmistään. Tämä
oli ensimäinen kerta kun Julia ilmaisi kiitollisuutta häntä kohtaan
sitten kun he olivat jättäneet Pariisin. Kokonaisen vuoden kuluessa
oli hän hoitanut häntä mitä suurimmalla hartaudella. D'Aiglemontin
luvalla oli hän vienyt hänet Aix-les-Bains'iin ja la Rochellen
merikylpylaitokseen. Tarkasti seuraten kaikkia muutoksia, joita hänen
viisaat ja yksinkertaiset määräyksensä saivat aikaan Julian
heikontuneessa elimistössä, oli hän hoitanut häntä niinkuin
intohimoinen kukkien rakastaja hoitaa jotakin harvinaista kukkaa.
Markisitar näytti vastaanottaneen Arturin viisaat neuvot ja huolenpidon
hellittelyyn tottuneen pariisittaren itsekkäisyydellä tahi sellaisen
kevytmielisen naisen välinpitämättömyydellä, joka ei tunne asioiden
eikä ihmisten arvoa, vaan arvostelee niitä sen hyödyn mukaan, minkä ne
tuottavat hänelle. Ympäristön tekemä vaikutus sieluun on mitä
huomattavin. Jos me välttämättömästi tulemme surullisiksi meren
rannalla, niin aikaan saa luontomme toinen kumoamaton laki, että
tunteemme kirkastuvat ja puhdistuvat vuoren huipulla; tunne voittaa
siellä syvyydessä sen, minkä se kadottaa vilkkaudessa. Näköala yli
Loire'n leveän uoman, kaunis huippujono, jolla molemmat rakastavaiset
istuivat, olivat ehkä syynä siihen suloiseen rauhaan, jossa he ensin
nauttivat siitä suloisesta onnesta, jota saa kokea aavistaessaan
näennäisesti välinpitämättömien sanojen alla piilevän intohimon koko
laajuuden. Juuri kun Julian piti lopettaa lause, joka oli niin elävästi
liikuttanut lordi Grenvilleä, heilutti hyväilevä tuuli puiden latvoja
levittäen ilmaan veden viileyttä; pari pilveä peitti auringon, ja
pehmeät varjot näyttivät kauniin luonnon koko ihanuuden. Julia käänsi
päänsä salatakseen nuorelta lordilta kyyneleensä, jotka hänen oli
onnistunut pidättää ja kuivata, sillä Arturin hellä tunteellisuus pian
tarttui häneenkin. Hän ei uskaltanut silmätä häneen pelosta, että Artur
lukisi hänen katseestaan liian paljon iloa. Hänen naisellinen vaistonsa
sai hänet tuntemaan, että tällä vaarallisella hetkellä hänen täytyi
salata rakkautensa sydämensä sisimpiin. Äänettömyys saattoi kuitenkin
ehkä olla yhtä paljon pelättävä. Kun hän näki, ettei lordi Grenville
kyennyt lausumaan sanaakaan, jatkoi Julia lempeällä äänellä:

"Te olette liikutettu siitä, mitä olen sanonut teille, mylord. Tämä
syvä liikutus ehkä ilmaisee sen, mitä niin hyvä ja jalo sielu kuin
teidän tuntee tahtoessaan peruuttaa väärän arvostelun. Te olette
luullut minua kiittämättömäksi, kun näitte minut kylmänä ja
umpimielisenä tahi ivallisena ja tunnottomana tämän matkan aikana, joka
nyt onneksi loppuu pian. Minä en olisi ansainnut teidän huolenpitoanne,
jos en olisi osannut antaa sille oikeata arvoa. Mylord, minä en ole
unohtanut mitään. Ah, minä en unohda mitään, en sitä huolenpitoa, jolla
olette valvonut minua, niinkuin äiti valvoo lastansa enkä varsinkaan
teidän veljellisten keskustelujenne jaloa luottamusta, kaiken teidän
käytöksenne hienotunteisuutta, vaikutusvalta, jota vastaan me kaikki
olemme aseettomia. Mylord, minun voimani eivät riitä palkitsemaan
teitä..."

Nämä sanat lausuttuaan meni Julia nopeasti hänen luotaan eikä tämä
tehnyt pienintäkään liikettä pidättääkseen häntä; hän meni eräälle
kalliolle vähän matkan päässä sieltä ja jäi sinne liikkumattomana;
heidän liikutuksensa pysyi salaisuutena heille itselleen, varmaan
itkivät he kaikessa hiljaisuudessa; lintujen laulu, joka oli niin
iloinen, niin tunnerikas auringon laskun aikana, enensi sitä syvää
mielen-liikutusta, joka pakoitti heidät eroamaan; luonto otti
ilmaistakseen heidän sijastaan sen lemmen, jota he eivät uskaltaneet
lausua julki.

"No, niin, mylord", jatkoi Julia ja pysähtyi hänen eteensä niin
arvokkaaseen asentoon, että se salli hänen ottaa Arturia kädestä, "minä
pyydän teitä tekemään elämän, jonka te olette lahjoittanut minulle,
pyhäksi ja puhtaaksi. Täällä täytyy meidän erota. Minä tiedän", lisäsi
hän kun näki lordi Grenvillen kalpenevan, "että kiitokseksi teidän
uhrauksestanne tulen vaatimaan teiltä uutta uhrausta, vielä suurempaa
kuin se, jota minun tulisi pitää paremmassa arvossa. Mutta minun täytyy
tehdä niin... Te ette saa jäädä Ranskaan. Kun minä velvoitan teidät
tähän, niin enkö siten anna teille oikeuksia, joiden täytyy pysyä
pyhinä?" lisäsi hän ja painoi nuorukaisen käden sykkivää sydäntänsä
vastaan.

"Niin", sanoi Artur ja nousi ylös.

Tällä hetkellä osoitti hän d'Aiglemontia, joka piti tytärtään sylissään
ja joka näkyi rotkotien toisella puolella linnan kaiteelle. Hän oli
kiivennyt sinne, jotta pieni Helena saisi leikkiä siinä.

"Julia, minä en tahdo puhua teille rakkaudestani, meidän sielumme
ymmärtävät liiaksi hyvin toisiansa. Niin syviä, niin salattuja kuin
minun sydämeni riemut olivatkin, olette te kuitenkin jakanut ne kaikki.
Minä tunnen, minä tiedän sen, minä näen sen. Nyt otan minä vastaan
suloisen todistuksen meidän sydämiemme alituisesta keskinäisestä
myötätuntoisuudesta, mutta minä pakenen täältä... Minä olen monta
kertaa liian taitavasti ajatellut keinoja tappaakseni tämän miehen,
ett'en ehkä aina voisi vastustaa tätä halua, jos pysyisin teidän
läheisyydessänne."

"Minulla on ollut sama ajatus", sanoi hän ja liikutetut kasvonsa
osoittivat tuskallista ihmettelyä.

Mutta Julian eleessä ja kasvojen ilmeessä oli niin paljon hyvettä, niin
paljon varmuutta itsestänsä, niin monta salaisuudessa voitettua voittoa
rakkaudesta, että lordi Grenvillen valtasi ihailu. Yksin rikoksen
varjokin oli häipynyt tämän lapsellisen omantunnon edestä.
Uskonnollinen tunne, joka kuvastui tällä kauniilla otsalla, mahtoi ajaa
ainiaaksi pois ne hänen tahtomattaan syntyneet pahat ajatukset, jotka
johtuvat luontomme epätäydellisyydestä ja jotka osoittavat samalla
kohtalomme suuruutta ja vaaroja.

"Silloin olisin saanut osakseni teidän halveksimisenne, ja se olisi
pelastanut minut", sanoi hän luoden alas silmänsä. "Kadottaa teidän
kunnioituksenne, eikö se olisi sama kuin kuolema?"

Nämä molemmat sankarilliset rakastajat seisoivat vielä hetkisen hiljaa
koettaen tukahuttaa tuskaansa; hyviä tai huonoja, olivat heidän
ajatuksensa täydellisesti samoja, ja he ymmärsivät toisiansa yhtä hyvin
sisimmässä ilossa kuin salatuimmissa suruissaan.

"Minä en saa valittaa, minun elämäni onnettomuus on minun omaa
työtäni", lisäsi Julia ja nosti kyyneleiset silmänsä taivasta kohti.

"Mylord", huusi kenraali sieltä kaukaa missä seisoi tehden eleen,
"tuolla me näimme toisemme ensi kerran. Ettekö muista sitä? Kas tuolla,
tuolla alhaalla se oli, noiden poppelien vieressä."

Englantilainen vastasi nopeasti nyökäyttämällä päätänsä.

"Minä kuolen nuorena ja onnettomana", sanoi Julia. "Älkää uskoko, että
minä elän kauvan. Suru tulee olemaan yhtä kuolettava kuin se kauhea
tauti olisi voinut olla, josta te olette pelastanut minut. Minä en usko
itseäni rikokselliseksi. Ei, minun tunteeni teitä kohtaan ovat
vastustamattomat, ikuiset, mutta ne ovat syntyneet minun tahtomattani,
ja minä tahdon pysyä kunniallisena. Kuitenkin tahdon samalla kertaa
pysyä uskollisena omalletunnolleni aviovaimona, velvollisuudelleni
äitinä ja sydämeni äänelle. Kuulkaa", sanoi hän vapisevalla äänellä,
"minä en tahdo milloinkaan enää kuulua tälle miehelle."

Ja Julia osoitti miestänsä kauhua ja totuutta osoittavalla kiihkeällä
eleellä.

"Maailman lait", jatkoi hän, "vaativat minun tekemään hänen elämänsä
onnelliseksi, ja minä tahdon totella niitä; minä tahdon olla hänen
palvelijattarensa, minun hartauteni häntä kohtaan tulee olemaan
rajaton, mutta tästä päivästä alkaen olen minä leski. Minä en tahdo
olla prostituerattu omissa enkä maailman silmissä. Jos en milloinkaan
kuulu herra d'Aiglemontille, en tahdo kuulua myös kenellekään toiselle.
Te ette omista minusta muuta kuin mitä nyt olen ilmaissut teille. Tämä
on se tuomio, jonka minä julistan itsestäni", sanoi hän ja heitti
Arturiin ylpeän silmäyksen. "Ja nyt minä sanon teille, että jos
rikoksellinen ajatus saa teissä vallan, niin herra d'Aiglemontin leski
menee luostariin Italiaan tahi Espanjaan. Onnettomuus on saanut meidät
puhumaan rakkaudestamme. Kenties näitä tunnustuksia ei voitu välttää;
mutta olkoon tämä viimeinen kerta kun meidän sydämemme ovat sykkineet
niin kovasti. Huomenna pitää teidän teeskennellä saaneenne kirjeen,
joka kutsuu teitä Englantiin ja me eroamme emmekä enää milloinkaan näe
toisiamme."

Julian voimat pettivät tämän ponnistuksen jälkeen. Hän tunsi polviensa
vapisevan, kuoleman kylmyys valtasi hänet ja, puhtaasti naisellisen
vaiston johtamana, vaipui hän alas istumaan, jottei kaatuisi Arturin
syliin.

"Julia!" huudahti lordi Grenville.

Tämä läpitunkeva huuto kaikui niinkuin ukkosen jyrähdys. Tämä vihlova
huudahdus ilmaisi kaiken, mitä rakastaja, joka tähän asti oli pysynyt
mykkänä, voi sanoa.

"Mitä on hätänä, mikä häntä vaivaa?" kysyi kenraali.

Kuultuaan huudon oli hän rientänyt sinne ja seisoi nyt molempien
rakastajien keskessä.

"Se menee pian ohitse", sanoi Julia hilliten itsensä sillä
ihmeteltävällä taidolla, jonka naisten synnynnäinen aisti usein opettaa
heille elämän suurissa taitteissa. "Tämän pähkinäpuun siimes vaikutti
niin, että minä olin vähällä pyörtyä, ja lääkärini joutui pois
suunniltaan pelästyksestä. Minähän olen hänen mielestään jonkinlainen
taideteos, joka ei ole vielä valmis. Ehkä hän pelkäsi, että se menee
pilalle..."

Hän otti aivan rohkeasti lordi Grenvilleä käsipuolesta, hymyili
miehelleen, katsahti maisemaa ennenkuin lähti alas kallion huipulta ja
veti mukanaan seuralaisensa tarttuen hänen käteensä.

"Tämä on varmaan ihanin näköala, mitä me milloinkaan olemme nähneet",
sanoi hän. "Katso, Viktor, mikä etäisyys, mitkä laajuudet ja mikä
vaihtelevaisuus! Tämä maa pakoittaa minut tuntemaan rakkautta."

Hän nauroi melkein suonenvedontapaisesti, mutta niin, että voi
teeskennellä miehellensä, hyppeli iloisesti alas kalliotietä ja hävisi.

"Jo?" sanoi hän, päästyään kauvas herra d'Aiglemontista. "Voi,
ystäväni, hetken perästä emme enää voi olla olemassa, emmekä koskaan
enää ole oma itsemme, sanalla sanoen, me emme saa elää kauemmin..."

"Kävelkäämme hitaammin!" vastasi lordi Grenville. "Vaunut ovat vielä
kaukana. Kävelkäämme yhdessä ja jos meidän on sallittu puhua
katseillamme, saavat sydämemme elää vielä hetkisen."

He kulkivat eteenpäin korkeata tietä pitkin joen rantaa päivän
viimeisten säteitten paistaessa, kulkivat melkein vaieten, puhuen
hajanaisia sanoja, lempeitä kuin Loire'n loiske, mutta jotka
liikuttivat sielua. Juuri kuin auringon piti laskeutua, kietoi se
heidät punaiseen hohteeseensa ennenkuin hävisi, surullinen kuva heidän
onnettomasta rakkaudestaan. Kun kenraali ei löytänyt vaunujansa siitä
paikasta, mihin ne jäivät, kävi hän levottomaksi ja seurasi tahi kulki
molempain rakastajain edellä sekaantumatta heidän keskusteluunsa. Lordi
Grenvillen jalo ja arvokas käytös matkan aikana oli ajanut pois kaiken
epäluulon markiisin mielestä, ja joku aika sitten soi hän vaimollensa
täyden vapauden ja jätti hänet lääkärin puunilaisen uskollisuuden
huomaan. Artur ja Julia kulkivat vielä eteenpäin särjettyjen sydämiensä
surullisen ja tuskallisen yhteistunteen valtaamina. Äsken kulkiessaan
ylöspäin pitkin Montcontour'in jyrkkää rinnettä, oli heillä molemmilla
ollut heikko toivo, levoton onni, jota he eivät uskaltaneet selvitellä
itselleen; mutta kulkiessaan pitkin rantaa, olivat he kukistaneet sen
heikon rakennuksen, jonka heidän mielikuvituksensa oli pystyttänyt ja
johon he eivät uskaltaneet hengittää, niinkuin lapset, jotka pelkäävät,
että heidän korttitalonsa kaatuu kokoon. Heillä ei ollut mitään toivoa.
Lordi Grenville matkusti jo samana iltana. Viimeinen silmäys, jonka hän
loi Juliaan, osoitti valitettavasti, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin myötätuntoisuus oli ilmaissut heille heidän vahvan lempensä
suuruuden, oli hän oikeassa, kun pelkäsi itsensä puolesta.

Kun herra d'Aiglemont ja hänen vaimonsa päivä sen jälkeen istuivat
vaunuissaan ilman matkatoveriaan ja kun he nopeasti kulkivat samaa
tietä, jota markisitar oli matkustanut v. 1814, jolloin hän oli vielä
tietämätön rakkaudesta ja melkein kirosi sen pysyväisyyttä, heräsi
hänessä taas tuhansia unohdettuja vaikutelmia. Sydämellä on oma
muistinsa. On naisia, jotka eivät jaksaisi muistaa tärkeimpiäkään
asioita, mutta jotka kaiken ikänsä muistavat tunteen kanssa yhteydessä
olevat seikat. Siten muisti myös Julia syvästi pienetkin sivuseikat,
ilolla muisti hän pienimmätkin tapaukset ensimäisen matkansa ajoilta,
yksin senkin, mitä oli ajatellut määrätyissä tien kohdissa. Viktor,
joka oli kiihkeästi rakastunut vaimoonsa, siitä saakka kun tämä oli
saanut takaisin nuoruuden ja koko kauneutensa, puristi häntä rintaansa
vastaan niinkuin rakastaja olisi tehnyt. Kun hän koetti ottaa hänet
syliinsä, vetäytyi Julia lempeästi pois jonkun tekosyyn nojalla
välttääkseen tämän viattoman hyväilyn. Heti sen jälkeen tunsi hän
vastenmielisyyttä Viktorin kosketuksesta, kun hän, istuen tämän
vieressä, tunsi ja jakoi hänen lämpöänsä. Hän tahtoi istuutua yksin
vaunun takapuolelle, mutta miehensä oli niin kohtelias, että jätti
hänet yksin sinne, missä hän istui. Julia kiitti häntä tästä
huomaavaisuudesta huokauksella, jonka hän käsitti väärin; tämä vanha
sotilasviettelijä tulkitsi vaimonsa surumielisyyden omaksi edukseen ja
pakoitti hänet päivän loppupuolella puhumaan varmuudella, joka vaikutti
häneen.

"Ystäväni", sanoi hän, "te olitte vähällä tappaa minut, sen kyllä
tiedätte. Jos minä olisin vielä nuori ja kokematon tyttö, niin alkaisin
taas uhrata elämääni; mutta minä olen äiti, minulla on tytär
kasvatettavana ja minä olen velvollinen elämään yhtä paljon häntä kuin
teitä varten. Koettakaamme mukautua tähän onnettomuuteen, joka kohtaa
meitä molempia yhtä paljon. Te olette vähemmän surkuteltava.
Teidänhän on onnistunut löytää lohdutukseksenne keino, jonka minun
velvollisuuteni, meidän yhteinen onnemme ja vielä enemmän itse luonto
kieltää minulta. Katsokaa tänne", lisäsi hän, "te olette unohtanut
erääseen avonaiseen laatikkoon kolme rouva de Sérizyn kirjettä,
tässä ne ovat. Minun vaikenemiseni todistaa, että minä olen
anteeksiantavainen vaimo enkä vaadi teiltä niitä uhrauksia, joihin laki
tuomitsee minut, mutta minä olen ajatellut riittävästi tietääkseni,
etteivät meidän osamme ole samat ja että nainen yksin on määrätty
kärsimään. Minun siveyteni perustuu varmoihin ja lujiin periaatteisiin.
Minä kyllä osaan elää moitteettomasti, mutta antakaa minun elää!"

Musertuneena tämän johdonmukaisuuden vaikutuksesta jota naiset osaavat
käyttää silloin kun rakkaus elähyttää heitä, nöyrtyi markiisi tästä
arvokkaisuudesta, joka on naisille synnynnäinen tällaisina tärkeinä
hetkinä. Julian tuntema vaistomainen vastenmielisyys kaikkea kohtaan,
mikä loukkasi hänen rakkauttaan ja hänen sydämensä käskyä, on yksi
naisen kauniimpia puolia ja johtuu kenties synnynnäisestä hyveestä,
jota eivät lait eikä sivistys voi tukahuttaa. Mutta kukapa
uskaltaisikaan moittia naisia? Kun he ovat tukahuttaneet sen erikoisen
tunteen, joka estää heitä kuulumasta kahdelle miehelle, niin eivätkö he
silloin tunnu papeilta ilman uskontunnustusta? Jos jotkut ankarat
sielut tahtoisivat moittia Juliaa siitä kompromissista, sovittelusta,
minkä hän oli tehnyt velvollisuuksiensa ja rakkautensa välillä, niin
tuntehikkaat sielut taas lukisivat tämän hänelle rikokseksi. Tämä
yleinen moite on syytös joko sitä onnettomuutta vastaan, joka kohtaa
lakia tottelemattomia, tahi eurooppalaisen yhteiskunnan perustuksena
olevien laitosten surkeita epäkohtia vastaan.

Kaksi vuotta kului, joiden ajalla herra ja rouva d'Aiglemont viettivät
ylhäisessä maailmassa tavallista elämää, elivät kumpikin itsekseen ja
tapasivat toisiansa useammin seuraelämässä kuin kotona; jonkinlainen
hieno ero, joka tekee lopun monesta avioliitosta suuressa maailmassa.
Eräänä iltana istuivat, harvinaista kyllä, molemmat aviopuolisot yhdessä
salongissaan. Rouva d'Aiglemontin luona oli eräs ystävätär
päivällisillä. Kenraali joka aina söi ulkona, oli jäänyt kotiin.

"Te tulette hyvin iloiseksi, rouva markisitar", sanoi herra d'Aiglemont
ja pani pois kahvikupin.

Markiisi katsoi rouva de Wimphen'iin puoleksi vahingoniloisena,
puoleksi surullisena ja lisäsi:

"Minä lähden pitkälle metsästysretkelle ylihovijahtimestarin kanssa. Te
saatte ainakin kahdeksan päivän kuluessa olla täydellisesti leskenä, ja
siitähän te pidätte, mikäli minä tiedän... Guillaume", sanoi hän
palvelijalle, joka tuli hakemaan kuppeja, "käske valjastamaan!"

Rouva de Wimphen oli se Louisa, jota rouva d'Aiglemont ennen muinoin
tahtoi neuvoa pysymään naimattomana. Molemmat naiset vaihtoivat
ymmärtävän katseen, joka osoitti, että Julia oli löytänyt surussansa
uskotun, kalliin ja rakastavan uskotun, sillä rouva de Wimphen oli
hyvin onnellinen avioliitossaan; ja juuri se, että he elivät
erilaisissa oloissa, teki toisen onnen takeeksi hänen osanotostaan
toisen onnettomuuteen. Tämän kaltaisissa tapauksissa on erilainen
kohtalo melkein aina lujana ystävyyssiteenä.

"Onko nyt metsästysaika?" sanoi Julia katsahtaen välinpitämättömin
silmäyksin mieheensä.

Oli maaliskuun loppupuoli.

"Rouvaseni, ylihovijahtimestari metsästää milloin tahtoo ja missä
tahtoo. Me menemme kuninkaallisiin metsiin ampumaan villisikoja."

"Olkaa varovainen, ettette joudu onnettomuuden uhriksi..."

"Onnettomuus tulee aina odottamatta", vastasi markiisi hymyillen.

"Vaunut ovat valmiit", ilmoitti Guillaume. Kenraali nousi ylös, suuteli
rouva de Wimphenin kättä ja kääntyi Julian puoleen.

"Rouvaseni, ajatelkaa, jos villisika tappaisi minut...!" sanoi hän
pyytävällä äänellä.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi rouva de Wimphen.

"No, tule sitten!" sanoi rouva d'Aiglemont Viktorille.

Sitten hymyili hän juurikuin sanoaksensa Louisalle: "Saat nähdä".

Hän ojensi kaulansa miehelleen, joka tuli lähemmäksi suudellakseen
häntä, mutta hän kumartui niin alas, että suutelo sattui hänen
kauluksensa koristuksiin.

"Te olette todistajani Jumalan edessä", sanoi markiisi ja kääntyi rouva
de Wimphen'in puoleen, "että erityinen lupa on tarpeen, jotta minä
saisin niinkin pienen armon. Siinä voitte nähdä, kuinka minun vaimoni
käsittää rakkauden. Hän on saattanut minut niin pitkälle jonkun
käsittämättömän petoksen kautta... Se on varsin hauskaa!"

Hän lähti.

"Mutta sinun miesparkasi on todellakin hyvin kiltti", huudahti Louisa,
kun naiset jäivät yksin. "Hän rakastaa sinua."

"Oh, älä sano sanaakaan enää! Nimi jota minä kannan, saa minut
vapisemaan..."

"Niin, mutta Viktor tottelee sinua aivan täydellisesti", sanoi Louisa.

"Hänen kuuliaisuutensa", vastasi Julia, "perustuu osaksi siihen suureen
kunnioitukseen, jota minä herätän hänessä. Minä olen hyvin siveellinen
nainen. Minä teen hänen kotinsa hauskaksi, minä en ole huomaavinani
hänen seikkailujaan, minä en käytä mitään hänen omaisuudestaan, hän saa
tuhlata sen korkoja niin paljon kuin haluaa; minä koetan ainoastaan
säilyttää itse pääoman. Tällä hinnalla saan olla rauhassa. Hän ei ota
selvää siitä minkälaista elämää minä vietän, taikka ei tahdo ottaa
selvää siitä. Mutta kun minä tällä tavalla johdan miestäni, niin täytyy
minun kuitenkin aina pelätä hänen luonteensa purkauksia. Minä olen
niinkuin karhunkesyttäjä, joka pelkää, että kuonokoppa milloin tahansa
rikkuu. Jos Viktor luulisi olevansa oikeutettu lakkaamaan
kunnioittamasta minua, en uskalla ajatella, mitä voisi tapahtua, sillä
hän on kiivas, itserakas ja ennen kaikkea turhamielinen. Jos hän ei ole
kyllin viisas tehdäkseen hyvää päätöstä arkaluontoisessa asiassa, jossa
hänen huonot ominaisuutensa tulisivat myös näyttämään jotakin osaa,
niin on hän heikko luonteeltaan ja kenties tappaisi minut sekä
seuraavana päivänä kuolisi itse surusta. Mutta niin ratkaisevaa onnea
ei tapahdu..."

Seurasi hetken äänettömyys, jolloin molempain ystävättärien ajatukset
johtuivat kaiken tämän salaiseen syyhyn.

"Minua on julmasti toteltu", sanoi Julia ja loi Louisaan ymmärtävän
silmäyksen. "Enhän minä ollut kieltänyt häntä kirjoittamasta minulle.
Voi, hän on unohtanut minut ja siinä hän onkin tehnyt oikein. Olisi
liian surullista, jos hänenkin elämänsä tulisi muserretuksi.
Riittäähän, että minun elämäni on pilattu! Voitko ajatella, ystäväni,
että minä luen englantilaisia sanomalehtiä ainoastaan siinä toivossa,
että saan nähdä hänen nimensä painettuna. Hän ei ole vielä astunut
ylähuoneeseen."

"Osaatko sitten englannin kieltä?"

"Enkö minä ole kertonut sinulle? Minä olen opetellut sitä."

"Pikku raukka", huudahti Louisa ja otti Julian käden, "kuinka sinä
voitkaan vielä elää?"

"Se on salaisuus", virkkoi markisitar ja teki melkein lapsellisen
eleen. "Mutta sinä saat tietää sen. Minä nautin opiumia. Minä sain
tämän ajatuksen, kun kuulin puhuttavan herttuatar de ---- Lontoossa.
Sinähän tiedät, Mathurin on kirjoittanut romaanin siitä. Minun
landanumtippani ovat hyvin heikkoja. Minä nukun. Minä en ole valveilla
juuri enempää kuin seitsemän tuntia ja silloin minä olen tyttäreni
kanssa..."

Louisa silmäsi tulta uskaltamatta katsoa ystävättäreensä, jonka
kaikista onnettomuuksista hän vasta ensi kerran sai oikein vihiä.

"Louisa, pidä salaisuuteni", sanoi Julia hetken hiljaisuuden jälkeen.

Eräs palvelia tuli ja jätti kirjeen markisittarelle.

"Ah!" huudahti hän ja kalpeni.

"Minä en kysy sinulta, keltä se on", sanoi rouva de Wimphen.

Markisitar luki kuulematta mitään; ystävättärensä näki mitä kiivaimpien
tunteiden, mitä vaarallisimman kiihkon kuvastuvan rouva d'Aiglemontin
kasvoille. Hän punastui ja kalpeni yht'aikaa. Vihdoin heitti Julia
kirjeen tuleen.

"Tämä kirje saa minut rajattomasti levottomaksi. Voi, minua sydämeni
uhkaa pakahtua."

Hän nousi ylös ja käveli edes takaisin; silmänsä säihkyivät.

"Hän ei ole jättänyt Pariisia!" huudahti hän.

Hänen sanansa, joita rouva de Wimphen ei uskaltanut keskeyttää,
purkautuivat esiin katkonaisesti levottomuutta herättävien väliaikojen
lomassa. Joka keskeytyksen jälkeen lausui Julia seuraavan lauseen yhä
suuremmalla epätoivolla. Viimeisiin sisältyi kauhistuttava tuska.

"Hän ei ole lakannut näkemästä minua, vaikk'en minä ole tiennyt siitä
mitään. Sinä et tiedä, Louisa, hän kuolee ja hän tahtoo ottaa
jäähyväiset minulta. Hän tietää, että mieheni on matkustanut pois tänä
iltana, että hän tulee olemaan poissa useita päiviä ja hän tahtoo tulla
tänne nyt. Voi, minä en voi kestää tätä! Minä olen hukassa. Viivy
luonani! Kahden naisen läsnäollessa hän ei uskalla mitään. Voi, viivy,
minä pelkään itseäni!"

"Mutta mieheni tietää, että olen ollut päivällisillä sinun luonasi",
sanoi rouva de Wimphen, "ja hän tulee hakemaan minua."

"Ennenkuin sinä lähdet, olen lähettänyt hänet pois. Minusta tulee
meidän molempien pyöveli. Ah, hänen täytyy uskoa, etten minä rakasta
häntä enää. Ja tämä kirje, ystäväni, siinä oli lauseita, jotka näen
tulikirjaimilla kirjoitettuna."

Vaunut pysähtyivät portin eteen.

"Ah!" huudahti markisitar jonkunlaisella ilolla, "hän tulee julkisesti,
ilman mitään salaperäisyyttä."

"Lordi Grenville", huudahti palvelija.

Markisitar seisoi suorana, liikkumattomana. Kun hän näki Arturin
kalpeana, laihana ja kärsivänä, oli hänen mahdoton pysyä ankarana.
Vaikka lordi Grenville tunsi rajatonta pettymystä, kun ei saanut olla
kahdenkesken Julian kanssa, esiintyi hän kylmänä ja tyynenä. Mutta
näihin molempiin naisiin, jotka tunsivat hänen rakkautensa, vaikutti
hänen käytöksensä, hänen äänensä, hänen katseittensa ilme sellaisella
voimalla, mikä väitetään olevan sähkörauskulla. Markisitar ja rouva de
Wimphen olivat kuin lumotut tämän kuulumattoman surun voimakkaasta
vaikutuksesta. Lordi Grenvillen äänen väre sai rouva d'Aiglemontin
vapisemaan niin ankarasti, ettei hän uskaltanut vastata hänelle
pelosta, että hän huomaisi oman vaikutusvaltansa häneen. Lordi
Grenville ei uskaltanut katsoa Juliaan, ja rouva de Wimphen jäi siten
melkein yksin hoitamaan välinpitämätöntä keskustelua. Julia loi häneen
katseen täynnä liikuttavaa kiitollisuutta hänen siten antamastaan
avusta. Molemmat rakastavaiset hillitsivät siten tunteensa ja olivat
pakoitetut pysymään velvollisuuden ja sopivaisuuden määräämissä
rajoissa. Mutta nyt ilmoitettiin herra de Wimphen, ja kun molemmat
ystävättäret näkivät hänen tulevan, loivat he toisiinsa katseen ja
ymmärsivät sanoitta, että asema tuli vaikeammaksi. Mahdotonta oli
vihkiä herra de Wimpheniä tähän salaiseen murhenäytelmään, eikä Louisa
löytänyt mitään pätevää tekosyytä pyytääkseen miestään antamaan hänen
viipyä ystävättärensä luona. Kun rouva de Wimphen puki päällensä
saalin, nousi Julia ylös juurikuin auttaakseen häntä ja kuiskasi:

"Minä olen nyt tyyni. Kun hän on tullut julkisesti minun luokseni, niin
mitäpä minulla olisi pelkäämistä? Mutta jos sinä et olisi ollut
saapuvilla ensi hetkellä, kun näin hänet niin muuttuneena, niin minä en
olisi voinut pitää itseäni pystyssä."

"No, Artur, te ette totellut minua", sanoi rouva d'Aiglemont
vapisevalla äänellä, palattuaan ja istuuduttuaan eräälle kahden hengen
sohvalle, johon Artur ei uskaltanut tulla istumaan.

"Minä en voinut enää vastustaa haluani saada kuulla ääntänne, olla
lähellä teitä. Se oli mielettömyyttä, hulluutta. Minä en voi enää
hillitä itseäni. Minä olen tutkinut itseäni hyvin tarkasti, minä olen
liian heikko. Minun täytyy kuolla. Mutta kuolla näkemättä teitä,
kuulematta hameenne kahinaa, vastaanottamatta kyyneleitänne, mikä
kuolema!"

Hän tahtoi poistua Julian luota, mutta tehdessään nopean liikkeen
putosi pistooli hänen taskustaan. Markisitar katsoi tätä asetta ilman,
että silmänsä ilmaisivat rakkautta tahi pienintäkään ajatusta. Lordi
Grenville nosti ylös pistoolin ja näytti olevan hyvin epämiellyttävästi
liikutettu tästä tapauksesta, joka saattoi näyttää rakastajan tahalla
tehdyltä tempulta.

"Artur?" kysyi Julia.

"Rouva markisitar", vastasi hän ja loi silmänsä alas, "minä tulin
täynnä toivoa, minä luulin..."

Hän vaikeni.

"Tahdoitteko tehdä itsemurhan täällä minun luonani?" huudahti Julia.

"En yksinäni", vastasi hän hiljaan.

"Kenen vielä te tahdoitte tappaa? Ehkä mieheni?"

"Ei, ei!" huudahti hän tukahutetulla äänellä. "Mutta rauhoittukaa",
lisäsi hän, "minä olen luopunut onnettomasta päätöksestäni. Kun astuin
sisään, kun näin teidät, silloin sain minä voiman vaieta, kuolla
yksin."

Julia nousi ylös ja heittäytyi Arturin syliin. Huolimatta
nyyhkytyksistään kuuli hän hänen lemmensanansa:

"Olla onnellinen ja sitten kuolla..." sanoi hän. "Niin, niin!"

Koko Julian elämäkerta sisältyi tähän huudahdukseen, tähän luonnon ja
lemmen huutoon, johon uskontoa vailla olevat naiset lankeevat. Artur
otti hänet syliinsä ja kantoi sohvalle äkkinäisellä kiihkolla, minkä
odottamaton onni lahjoittaa. Mutta äkkiä riuhtaisihe markisitar
rakastajansa sylistä, loi häneen jäykän katseen niinkuin nainen, joka
on kuolettavan epätoivon vallassa, tarttui hänen käteensä, otti
kynttilän ja vei hänet mukaansa makuuhuoneeseen. Tultuaan sen sängyn
eteen, jossa Helena nukkui, veti hän hiljaa vuodeuutimet syrjään ja
näytti nukkuvaa lastaan toisella kädellä varjostaen kynttilää, ettei
sen valo kohtaisi pienokaisen läpikuultavia ja tuskin ummistettuja
silmäluomia. Helena makasi käsivarret hajallaan ja hymyili nukkuessaan.
Julia osoitti katseella lastansa lordi Grenvillelle. Tämä katse sanoi
kaikki.

"Puolison voimme me hyljätä silloinkin, jos hän rakastaa meitä. Mies on
vahva olento, hänellä on keinoja lohduttaa itseään. Me voimme uhmata
maailman lakia. Mutta mitä on lapsi ilman äitiä?"

Kaikki nämä ajatukset ja tuhansia vielä rukoilevampia oli hänen
katseessaan.

"Me voisimme ottaa hänet mukaamme", kuiskasi Artur, "minä pitäisin
hänestä niin paljon..."

"Äiti!" huudahti Helena ja heräsi.

Tämän sanan kuullessaan puhkesi Julia itkemään. Lordi Grenville
istuutui ja jäi siihen käsivarret ristissä mykkänä ja synkkänä.

"Äiti!" Tämä kaunis lapsellinen huudahdus herätti niin monta jaloa
tunnetta, niin paljo vastustamatonta myötätuntoisuutta, että rakkaus
hetkeksi musertui äidinrakkauden mahtavasta äänestä. Julia ei ollut
enään nainen, hän oli äiti. Lordi Grenville ei vastustanut häntä enää.
Julian kyyneleet olivat voittaneet hänet. Samassa hetkessä avattiin
eräs ovi kiivaasti ja sanat: "Rouva d'Aiglemont, oletko sinä siellä?"
kaikuivat kuin ukkosen pamahdus molempain rakastajain sydämen läpi.
Markiisi oli tullut takaisin. Ennen kuin Julia oli ehtinyt malttaa
mieltänsä, suuntasi kenraali askeleensa vaimonsa huoneeseen. Molemmat
huoneet olivat toistensa vieressä. Onneksi antoi Julia merkin lordi
Grenvillelle, joka riensi piiloon pukuhuoneeseen, jonka oven markisitar
sulki.

"Kas, tässä minä olen, rakas ystäväni", sanoi Viktor. "Metsästyksestä
ei tullutkaan mitään. Minä aijon mennä nukkumaan."

"Hyvää yötä!" sanoi Julia. "Minä aijon tehdä samoin. Anna minun
riisuutua rauhassa."

"Kuinka tyly te olette tänä iltana! Minä tottelen teitä, rouva
markisitar."

Kenraali meni omaan huoneeseensa. Julia seurasi häntä sulkeakseen oven,
joka johti hänen huoneeseensa, ja riensi vapauttamaan lordi Grenvilleä.
Hän sai takaisin koko mielenmalttinsa ja ajatteli, että vanhan
lääkärinsä käynti hänen luonaan voisi olla aivan luonnollinen; hän
voisi jättää hänet vierashuoneeseen mennäkseen panemaan levolle
tytärtänsä ja hän pyytäisi hänen menemään sinne aivan hiljaa. Mutta kun
hän avasi pukuhuoneen oven päästi hän vihlovan huudon. Lordi Grenvillen
sormet olivat joutuneet oven väliin ja murskaantuneet.

"Mitä tämä on?" kysyi miehensä.

"Ei mitään!" vastasi hän. "Minä pistin itseäni nuppineulalla."

Hänen huoneensa ovi avautui äkkiä. Markisitar luuli, että miehensä tuli
osanotosta häntä kohtaan ja tunsi inhoa tätä osanottoa kohtaan, joka ei
lähtenyt sydämestä. Hän tuskin ehti sulkea pukuhuoneen oven, eikä lordi
Grenville ehtinyt ottaa pois kättänsä. Kenraali tuli todellakin sisään,
mutta markisitar erehtyi, hän tuli jonkin vuoksi, joka koski häntä
itseä.

"Voitko lainata minulle silkkikaulaliinan? Tuo tuhma Charles ei ole
antanut minulle yhtään ainoata liinaa sitoakseni päähäni. Ensi aikana
kun me olimme naimisissa, järjestit sinä kaikki minun tavarani niin
turhantarkalla huolellisuudella, että se oli oikein ikävä. Voi,
kuherruskuukausi ei kestänyt kauvan ei minulle eikä minun
kaulaliinoilleni! Nyt olen minä jätetty noiden ihmisten maallikkohoidon
varaan, eikä kukaan heistä välitä minusta."

"Tässä on kaulaliina. Ettekö ollut vierashuoneessa?"

"En."

"Te olisitte ehkä vielä voinut tavata lordi Grenvillen siellä."

"Onko hän Pariisissa?"

"Siltä näyttää."

"Ah, minä menen sinne ... tuo hyvä lääkäri..."

"Mutta kenties hän on jo mennyt!" huusi Julia.

Markiisi seisoi tällä hetkellä keskellä vaimonsa huonetta sitoen
silkkikaulaliinaa päähänsä ja tyytyväisenä katsoen peiliin.

"Minä en tiedä missä palvelusväki on", sanoi hän. "Minä soitin
Charles'ia kolme kertaa, eikä hän tullut. Eikö teillä ole edes
kamarineitsyttä täällä? Soita hänet tänne! Minä tahtoisin saada
peitteen lisää yöksi."

"Paulina on mennyt ulos", vastasi hän kuivasti.

"Kello kaksitoista yöllä?" kysyi kenraali.

"Minä annoin hänelle luvan mennä ooperaan..."

"Se on merkillistä", sanoi markiisi ja alkoi riisuutua. "Luulin
nähneeni hänet, kun tulin portaita ylös."

"Silloin hän on varmaan tullut kotiin", sanoi Julia teeskennellyllä
kärsimättömyydellä.

Jottei herättäisi miehessään mitään epäilystä, veti hän soittokelloa,
mutta hyvin heikosti.

Mitä sitten tapahtui tänä yönä, ei tullut milloinkaan oikein ilmi,
mutta kaikki oli yhtä yksinkertaista, yhtä kauheata, kuin ne
arkipäiväiset kotikohtaukset, jotka tapahtuivat ensin. Seuraavana
päivänä rupesi markisitar d'Aiglemont vuoteen omaksi moneksi päiväksi.

"Mitä merkillisiä asioita on tapahtunut sinun luonasi, koska kaikki
ihmiset puhuvat sinun vaimostasi?" kysyi herra de Ronquerolles herra
d'Aiglemontilta pari päivää tämän onnettoman yön jälkeen.

"Usko minua äläkä mene naimisiin!" sanoi d'Aiglemont. "Verho Helenan
sängyn ympäri syttyi tuleen, ja vaimoni pelästyi niin, että nyt hän on
varmaankin tullut kipeäksi vuoden ajaksi, sanoo lääkäri. Jos sinä menet
naimisiin kauniin naisen kanssa, tulee hän rumaksi; jos sinä nait
nuoren tytön, jolla on loistava terveys, tulee hän kivulloiseksi; sinä
luulet hänellä olevan lämpimiä tunteita, ja hän on kylmäkiskoinen; tahi
myös, jos hän näyttää kylmältä, niin on hän itse asiassa niin
intohimoinen, että hän tappaa sinut tahi häpäisee sinut. Milloin on
mitä lempein olento jankuttaja, ja jankuttajat eivät milloinkaan ole
lempeitä; milloin kehittää lapsi, jonka olet vastaanottanut heikkona ja
mitättömänä, raudanlujan tahdonvoiman, perkeleellisen mielenlaadun.
Minä olen väsynyt koko avioliittoon."

"Tahi vaimoosi."

"Sitä minä en juuri tiedä, miten se olisi käynyt päinsä. Mutta
tosiaankin, tahdotko mennä mukaan Saint-Thomas d'Aguin'iin lordi
Grenvillen hautajaisiin?"

"On sekin huvitus. Mutta", jatkoi Ronquerolles, "tiedetäänkö
oikeastaan, mistä syystä hän kuoli?"

"Hänen kamaripalvelijansa väittää, että hän seisoi koko yön
rautakaiteella ikkunan ulkopuolella pelastaakseen rakastajattarensa
kunnian; ja viime päivinä oli niin sietämättömän kylmää!"

"Sellainen uhraus olisi kunnioitusta ansaitseva meissä, jotka olemme
vanhoja ja tottuneita, mutta lordi Grenville oli nuori ja ...
englantilainen. Noiden englantilaisten pitää aina tehdä itsensä
kuuluisaksi jollakin tavalla."

"Oh", vastasi d'Aiglemont, "sellaiset sankariteot riippuvat siitä,
minkälainen on nainen, jonka vuoksi ne tehdään, eikä Artur-parka
kuollut missään tapauksessa minun vaimoni takia!"



II.


Pienen Loing-joen ja Seine-joen välillä leviää iso tasanko, jota
reunustavat Fontainebleaun-metsä ja Moret'in, Nemours'in ja Montereaun
kaupungit. Tällä hedelmättömällä maisemalla näkyy vain muutamia
yksinäisiä mäkiä. Siellä täällä niittyjen keskellä on pieniä
metsälehdikköjä, jotka ovat metsänriistan turvapaikkana, muuten näkee
kaikkialla vain noita loppumattomia harmaita tahi kellertäviä viivoja,
jotka ovat ominaisia koko seudulle Sologne'n, Beauce'n ja Berrin
ympäristöllä. Keskellä tasankoa Moret'in ja Montereau'n välillä huomaa
matkustaja vanhan linnan nimeltä Saint-Lange, jonka ympäristöiltä ei
puutu suuruutta eikä majesteettisuutta. Siellä on komeita
jalavakäytäviä, vallihautoja ja pitkiä pyörö-muureja, suunnattomia
puistoja ja isoja linnamaisia rakennuksia, joiden rakentamiseen on
vaadittu tulot raskaista verokuormista ja vuokramaksuista, omavaltaisen
kiskonnan tulokset tahi suuret aatelisomaisuudet, jotka Code civil'in
-- uuden siviililain -- moukari nyt on murskannut. Jos joku taiteilija
tahi haaveilija sattumalta olisi eksynyt näille maanteille syvine
pyörävakoineen tahi niille savitanterille, jotka reunustavat ja
suojaavat tätä seutua, olisi hän ihmetellyt, mistä oikusta tämä
runollinen linna oli heitetty tänne ruoholakeuksille keskelle liitu-,
marmori- ja santaerämaata, missä ilo kuolee ja ikävä välttämättä syntyy
tahi missä sielua lakkaamatta väsyttää äänetön yksinäisyys ja
yksitoikkoinen taivaanranta, joiden kieltoperäinen kauneus sopii
kärsimyksille, jotka eivät tahdo tietää mistään lohdutuksesta.

Eräs nuori nainen, josta Pariisissa puhuttiin hänen sulavuutensa,
kauneutensa ja lahjakkuutensa takia ja jonka yhteiskunnallinen asema ja
varallisuus olivat vastaavassa suhteessa hänen kuuluisuuteensa, oli
pienen noin penikulman päässä Saint-Lange'esta sijaitsevan kylän
ihmeeksi tullut ja asettunut sinne vuoden 1820 lopussa. Vuokraajat ja
talonpojat eivät olleet nähneet mitään linnan omistajaa niin kauvan
kuin voivat muistaa. Vaikka maa oli hyvin hedelmällinen, oli se jätetty
pehtorin hoidettavaksi ja vanhain palvelijain viljeltäväksi. Rouva
markisittaren tulo olikin herättänyt täydellisen hälinän seudulla.
Joukko ihmisiä oli kokoontunut ryhmiin kylän laidalle, pienen majatalon
pihalle, joka sijaitsi Nemours'iin ja Moret'iin kulkevien teiden
risteyksessä, nähdäkseen vaunut, jotka jotenkin hitaasti ajoivat ohi,
sillä markisitar oli ajanut Pariisista omilla hevosilla. Vaunujen
takapuolella istui kamarineitsyt ja piti sylissään pientä tyttöä, joka
näytti enemmän vakavalta kuin iloiselta. Heidän edessään makasi äiti
niinkuin kuoleva, jonka lääkärit lähettävät maalle. Nuoren kivulloisen
naisen surullinen ulkomuoto ei kovinkaan paljon tyydyttänyt kylän
tuumailevia asukkaita, jotka olivat toivoneet hänen saapumisensa
Saint-Lange'en tuovan eloa ja liikettä kylään. Sillä oli aivan selvää,
että kaikenlainen liikunta oli vastenmielistä tälle sairaalle naiselle.

Saint-Lange'n terävin pää selitti illalla kapakassa, huoneessa, missä
paikkakunnan arvomiehet istuivat ja joivat, että rouva markisittaren
surullisesta ulkomuodosta päättäen hän oli varmaankin menettänyt
omaisuutensa. Sanomalehdet kertoivat, että herra markiisin piti seurata
d'Angoulêmen herttuaa Espanjaan, ja hänen poissaolonsa ajaksi piti
rouvan muuttaa Saint-Lange'en säästääkseen mitä tarvittiin
pörssikeinottelussa kärsittyjen tappioiden korvaamiseen. Markiisi oli
suuri pelaaja. Ehkä myytäisiin maatila pieniin palstoihin jaettuna.
Silloin olisi helppo tehdä hyvä kauppa. Jokaisen pitäisi ruveta
laskemaan rahojaan, vetämään ne kätköpaikoistaan ja laskemaan yhteen
tulojaan saadakseen osansa Saint-Lange'n myynnissä. Tämä mahdollisuus
näytti niin houkuttelevalta, että jokainen hyvinvoivista asukkaista
tuli uteliaaksi tietämään, oliko todellakin toivoa siitä; mutta kukaan
heistä ei voinut selittää, mikä onnettomuus se oli, joka saattoi heidän
rouvansa näin talven alussa sinne vanhaan linnaansa Saint-Lange'en, kun
hänellä oli toisiakin maatiloja, jotka olivat kuuluisia iloisesta
asemastaan ja kauniista puistoistaan. Pormestari meni esiintuomaan
markisittarelle kunnioituksensa, mutta häntä ei otettu vastaan.
Pormestarin jälkeen saapui pehtori, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Rouva markisitar ei jättänyt milloinkaan huonettansa muutoin kuin
siivoamisen ajaksi, ja sen ajan vietti hän viereisessä salongissa,
jossa söi päivällistä, jos voi sanoa päivällisen syömiseksi,
istuutumista pöytään, jossa katselee vastenmielisyydellä ruokia ja
ottaa niistä juuri niin paljon kuin tarvitsee, ettei kuolisi nälkään.
Sitten meni hän heti takaisin vanhakuosiseen nojatuoliin, jossa oli
istunut aamusta alkaen ikkunakomerossa, sen ainoan ikkunan luona, joka
valaisi hänen huonettansa. Hän ei nähnyt tytärtänsä muuta kuin niinä
harvoina hetkinä, jotka kuluivat tämän aterian nauttimiseen, ja
kuitenkin näytti tuskin voivan kärsiä häntä läheisyydessään. Eikö
tarvita kuulumattomia suruja tukehuttaakseen äidinrakkauden nuoressa
naisessa? Kukaan palvelijoista ei saanut tulla hänen huoneeseensa.
Hänen kamarineitsyensä oli ainoa, jonka palveluksia hän suosi. Hän
vaati, että olisi ehdottoman hiljaista linnassa, tyttärensä sai leikkiä
kaukana hänestä. Hänen oli niin vaikea kärsiä pienintäkin melua, että
jokainen ihmisääni, yksin hänen oman lapsensakin, koski häneen
kipeästi. Paikkakunnan väki puhui paljon hänen omituisuuksistaan; mutta
kun oli koetettu antaa kaikki mahdolliset selitykset, eivät
läheisyydessä olevat pikkukaupungit eikä maalaiskansa ajatelleet enää
tätä sairasta naista.

Kun markisitar siten oli jätetty yksikseen, saattoi hän elää
täydellisesti äänettömänä hiljaisuudessa, jonka oli levittänyt
ympärillensä, eikä hänellä ollut mitään aihetta jättää sitä
seinämatoilla sisustettua huonetta, missä hänen isoäitinsä oli kuollut
ja mihin hän oli tullut hitaasti kuihtuakseen ilman todistajia,
syrjäisten tunkeutumatta hänen luokseen, tarvitsematta kärsiä
teeskennellyn ystävällisyyden valheellisia ilmauksia, jotka
kaupungeissa tuottavat kuoleville kaksinkertaisesti kiusallisen
kuolemankamppailun. Tämä nainen oli kahdenkymmenen kuuden vuoden vanha.
Tässä ijässä sielu, joka vielä on täynnä runollisia harhakuvia rakastaa
ajatella kuolemaa kuin hyväätekoa. Mutta kuolema keimailee nuorten
kanssa; milloin lähestyy se heitä, milloin vetäytyy taas takaisin,
näyttäytyy ja taas piiloutuu; sen hitaus saa heidät kadottamaan halun
siihen ja sen aiheuttama epävarmuus heittää heidät lopuksi takaisin
elävään elämään, jossa he kohtaavat surun, joka järkähtämättömämmin
kuin kuolema iskee heihin antamatta odottaa. Ja tämä nainen, joka ei
tahtonut elää, sai tässä yksinäisessä sulkeutuneisuudessaan tuntea
tämän hitauden katkeruutta ja henkisessä kuolinkamppailussa, josta
kuolema ei tehnyt loppua, käydä läpi kauhean itsekkäisyysopetuksen,
joka riistäisi hänen sydämestään kaiken lämmön ja tekisi hänet
sellaiseksi, kuin maailma tahtoi hänen olevan.

Tämä julma ja surullinen oppi on aina meidän ensimmäisten surujemme
hedelmä. Markisittarella oli todellakin suru ensi ja kenties ainoan
kerran elämässään. Eikö olisikin erehdystä luulla, että tunteet
uudistuvat? Kun ne kerran ovat täyttäneet meidän sydämemme, niin
eivätkö ne silloin aina ole sen pohjalla? Ne uinahtavat ja taas
heräävät aina elämän vaiheiden mukaan; mutta ne pysyvät aina ja niiden
olemassaololla on vaikutusvaltaa meidän sieluumme. Sentähden on joka
tunteella ainoastaan yksi suuri päivänsä: se enemmän tahi vähemmän
pitkä päivä, jolloin se puhkesi ensimmäiseen myrskyynsä. Siten tulee
suru, tämä pysyväisin meidän tunteistamme, eläväksi ainoastaan
ensimäisen puhkeamisensa hetkellä; sen seuraavat ilmaukset tulevat yhä
heikommiksi johtuen meidän tottumuksestamme siihen tahi siitä luontomme
laista, joka, pysyäkseen elossa, asettaa tätä hävittävää voimaa vastaan
yhtä suuren voiman, mutta joka on salainen, itsekkäisyyden laskelmien
luoma. Mutta mikä kaikista kärsimyksistä ansaitsee surun nimen?
Vanhempien menettäminen on suru, johon luonto itse on valmistanut
ihmisen; ruumiillinen kipu on ohimenevä eikä koske sielua, ja jos se
jatkuu, ei se ole enää kipu, vaan kuolema. Jos nuori nainen kadottaa
vastasyntyneen lapsensa, niin voi aviorakkaus pian lahjoittaa hänelle
uuden. Tämä tuska on myös ohimenevä. Sanalla sanoen, tämä kärsimys ja
monet muut ovat tavallaan iskuja ja haavoja, mutta mikään ei kohtaa
elämänvoimaa sen sisimpään, ja niitä täytyy seurata useita toisensa
jälkeen tappaaksensa sen tunteen, joka ajaa meidät onnenetsintään.
Suuren totisen surun pitäisi siiloin olla kivun, kylliksi kuolettavan
kerralla sammuttaakseen menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden,
kivun, joka ei jättäisi mitään elämän osaa koskematta, ainiaaksi
nujertaisi ajatuksen, painaisi kulumattoman leimansa huuliin ja otsaan,
kuluttaisi tahi rikkoisi ilon kiihoittimet painamalla sieluun
vastenmielisyyden koko maailmaa kohtaan. Mutta ollakseen
mittaamattoman, masentaakseen tällä tavalla sielun ja ruumiin, pitää
pahan lisäksi kohdata meitä sillä elämän hetkellä, jolloin kaikki
sielun ja ruumiin voimat ovat nuoria ja iskeä salaman tavalla täysin
elävään sydämeen. Silloin tekee paha meihin syvän haavan; kärsimys on
suuri, eikä yksikään olento voi läpikäydä tätä tautia ilman jotakin
runollista muutosta: joko suuntaa hän tiensä taivasta kohti tahi, jos
jää tänne alas, menee takaisin maailmaan valehtelemaan sille,
näyttelemään jotain osaa. Hän tuntee nyt ne kulissit, joiden taakse
vetäydytään tekemään suunnitelmia, itkemään tahi laskemaan leikkiä.
Tämän perinpohjaisen murroksen jälkeen ei löydy enää mitään
salaisuuksia yhteiskuntaelämässä, joka tämän jälkeen on kumoamattomasti
tuomittu. Markisittaren ikäisissä nuorissa naisissa aiheutuu tämä
ensimäinen, tämä enimmän tärisyttävä kaikista suruista aina samasta
syystä. Nainen ja varsinkin nuori nainen, joka on yhtä lahjakas
henkisesti kuin kaunis, ei laiminlyö milloinkaan panemasta koko
elämäänsä siihen, mihin luonto, tunne ja yhteiskunta vetävät häntä,
saadakseen hänet täydelliseen perikatoon. Jos tämä elämä saa hänet
purjehtimaan kumoon, ja hän kuitenkin jää maahan, saa hän siellä kestää
mitä suurimpia kärsimyksiä samoista syistä, jotka tekevät ensimäisen
rakkauden kauneimmaksi kaikista tunteista. Miksei tällä tunteella ole
milloinkaan ollut maalaajaansa tahi runoilijaansa? Mutta voikohan sitä
maalata, voiko sitä lauluissa kuvata? Ei, sen synnyttämät mielialat
ovat sitä laatua, ettei niitä voi eritellä eikä taiteen väreillä
kuvata. Sitä paitsi näistä kärsimyksistä ei kerrota milloinkaan
kenellekään; lohduttaakseen naista niistä täytyy arvata ne, sillä aina
katkerasti kätkettyinä ja uskonnollisesti tunnettuina pysyvät ne sielun
pohjalla kuin lumivyöry, joka laaksoon vieriessään kaataa kumoon kaikki
raivatakseen itselleen tietä.

Markisitar oli näiden kärsimysten uhri, kärsimysten, jotka kauvan
pysyvät tuntemattomina, sillä kaikki koko maailmassa tuomitsevat ne,
samalla kuin tunne hyväilee niitä ja todellisen naisen omatunto aina
puolustaa niitä. Näiden surujen laita on sama kuin niiden lasten, joita
välttämättömästi kolhitaan elämässä ja jotka ovat lujemmin sidotut
äidin sydämeen kuin onnelliset ja lahjakkaat lapset. Tämä hirveä
tapaus, joka kuolettaa kaikki elämässä meidän ulkopuolellamme, ei ollut
ehkä milloinkaan ollut niin tehoisa, niin täydellinen, niin
asianhaarojen julmasti suurentama, kuin se oli markisittarelle. Nuori
ja jalo mies, jota hän rakasti ja jonka rakkauteen hän ei milloinkaan
ollut myöntynyt kuuliaisuudesta maailman lakia kohtaan, oli kuollut
pelastaakseen hänelle sen, mitä maailma kutsuu _naisen kunniaksi_.
Kenelle hän voisikaan sanoa: "Minä olen onneton!" Hänen kyyneleensä
olisivat häväisseet miestänsä, joka oli ensimmäisenä syynä tapaturmaan.
Lait ja tavat olisivat tuominneet hänen valituksensa, ystävätär olisi
nauttinut niistä, mies olisi koettanut saada etua niistä. Ei, tämä
sureva naisparka ei saanut itkeä suruansa muutoin kuin erämaassa,
kaluta suruansa siellä tahi antaa surun kaluta itseänsä, kuolla tahi
kuolettaa jotain sisässänsä, ehkä omantuntonsa. Useita päiviä sitten
istui hän katse kiinnitettynä sileään taivaanrantaan, missä, kuten
hänen vastaisessa elämässään, ei ollut mitään etsittävää, ei mitään
toivottavaa, missä kaiken saattoi tarkastaa yhdellä silmäyksellä ja
missä hän kohtasi sen kylmän epätoivon haamun, joka alituisesti raateli
hänen sydäntänsä. Sumuiset aamuhetket, puoleksi pilvinen taivas,
harmaana kaariholvina lähellä maata kulkevat pilvet sopivat hyvin
yhteen hänen sairaalloisen mielialansa kanssa. Hänen sydämensä ei
puristunut kokoon, ei ollut enemmän tai vähemmän kuivettunut; ei, hänen
raitis ja kukoistava luonteensa kivettyi sietämättömän surun
pitkällisestä vaikutuksesta, koska se oli päämäärätön. Hän kärsi
itsensä kautta ja itseksensä. Eikö tällainen kärsiminen ole samaa kuin
vaipua itsekkäisyyteen? Hänen omaatuntoansa kiusasivatkin siellä
risteilevät hirvittävät ajatukset. Hän tutki rehellisesti sisällistä
elämäänsä ja huomasi olevansa kaksinainen olento. Hänessä oli nainen
joka tunsi, nainen, joka kärsi, ja nainen, joka ei tahtonut kärsiä. Hän
muistutteli nuoruutensa iloja, jotka olivat kuluneet ilman että hän oli
saanut selvää niistä ja joiden valoisat kuvat joukoin sukelsivat esiin
syyttääkseen kaikkia hänen avioliittonsa pettymyksiä, avioliiton, joka
oli ollut sopiva maailman silmissä, mutta itse asiassa kauhea. Mitä
hänen nuoruutensa kaunis kainous, hänen itseltänsä kieltämä onni ja
maailmalle tehdyt uhrauksensa olivatkaan hyödyttäneet? Vaikka kaikki
hänessä huokui ja odotti rakkautta, kysyi hän nyt itseltään, mitähän
varten hän oli saanut liikkeittensä sulavuuden, hymyilynsä viehätyksen
ja ruumiinsa kauneuden? Hän ei pitänyt enää siitä, että tunsi itsensä
nuoreksi ja kaipaavaksi, yhtä vähän kuin pidetään säveleestä, jota
alituisesti ajatuksettomasti toistetaan. Yksin kauneutensakin oli
hänestä sietämätön kuten hyödytön seikka ainakin. Hän näki kauhulla,
että täst'edes hän ei voinut olla täydellinen olento. Eikö hänen
sisällinen olemuksensa ollut kadottanut kyvyn maistaa viehättävän
uutuuden vaikutelmia, jotka tekevät elämän niin iloiseksi?
Vastaisuudessa enimmät hänen tunteistansa usein yhtä pian haihtuvat
kuin ne koetaankin, ja monet niistä, jotka ennen olivat liikuttaneet
häntä, jättäisivät nyt hänet välinpitämättömäksi. Ruumiillisen
lapsuutemme jälkeen tulee sydämen lapsuus. Mutta tämän toisen lapsuuden
oli hänen rakastettunsa ottanut mukaansa hautaan. Ollen vielä nuori
kaipauksensa kautta, ei hänellä ollut enää sitä täydellistä sielun
nuoruutta, joka lahjoittaa koko elämälle arvonsa ja tuoksunsa. Eikö hän
aina säilyttäisi itsessään lohtumattoman surun lähteen, joka riistäisi
hänen tunteiltaan niiden tuoreen vihreyden ja lennokkuuden? Sillä
mikään ei voinut enää lahjoittaa hänelle toivomaansa onnea, jonka hän
oli unelmoinut niin kauniiksi. Hänen ensimäiset todelliset kyyneleensä
kuluttivat sen taivaallisen tulen, joka valaisee sydämen ensimäisiä
tunteita, aina kärsisi hän siitä, ettei ollut kaikkea, mitä olisi
voinut olla. Tästä vakaumuksesta täytyi johtua katkeran
vastenmielisyyden, joka saa ihmisen kääntymään pois silloin kuin uusia
iloja tarjoutuu. Hän arvosteli elämää niinkuin vanhus, joka on
jättämäisillään sen. Vaikka hän tunsi itsensä nuoreksi, painoi hänen
ilottomien päiviensä lukumäärä hänen sieluansa, musersi sen ja teki sen
ennen aikojaan vanhaksi. Epätoivon huudolla vaati hän maailmalta sitä,
mitä sen piti antaa hänelle sen rakkauden sijaan, joka oli auttanut
häntä elämään ja jonka hän oli kadottanut. Hän kysyi itseltänsä, eikö
hänen rakkaudessaan, joka oli ollut niin siveellinen ja puhdas, ajatus
ollut ollut rikoksellisempi kuin teko. Hän nautti tuomitessaan itsensä
rikokselliseksi juurikuin uhmatakseen maailmaa ja lohduttaakseen
itseänsä ettei ollut saanut suremansa miehen kanssa nauttia sitä
täydellistä onnea, joka, sielun vaipuessa sieluun vähentää maan päälle
jääneen toisen rakastavaisen surun tietäessään nauttineensa onnen
täydellisesti, antautuneensa kokonaan ja saaneensa itseensä juurikuin
leiman rakastetusta. Hän oli tyytymätön kuin näyttelijätär, joka on
menettänyt osansa, sillä tämä suru valtasi koko hänen olentonsa, hänen
sydämensä ja päänsä. Jos hänen olemuksensa oli kärsinyt vääryyttä
sisimmässään, ei turhamaisuus ollut vähemmän loukattu kuin se hyvyys,
joka pakoittaa naisen uhrautumaan. Esittelemällä itselleen kaikki
kysymykset, panemalla liikkeelle kaikki yhteiskunnallisen, siveellisen
ja ruumiillisen elämän meille antamat vaikuttimet, rasitti hän niin
sielunsa voimia, ett'ei keskellä mitä ristiriitaisimpia mietteitä
voinut enää pitää ajatuksiaan koossa. Toisinaan avasi hän sumun
laskeutuessa ikkunansa, ja seisoi siinä ilman ainoatakaan ajatusta
koneellisesti hengittäen sisäänsä kosteata ilmaa, liikkumattomana,
näköjään aivan sieluttomana, sillä hänen surunsa kumeat iskut tekivät
hänet yhtä tunnottomaksi luonnon sopusoinnuille kuin ajatuksen
viehätyksellekin.

Eräänä päivänä päivällisaikaan, kun aurinko hetkeksi välähti, tuli
hänen kamarineitsyensä kutsumatta sisään ja ilmoitti:

"Nyt on jo neljäs kerta, kun kirkkoherra tulee saadakseen tervehtiä
rouva markisitarta, ja hän on niin itsepintainen tänään, että emme enää
tiedä, mitä vastata hänelle."

"Hän varmaankin tahtoo saada rahaa pitäjän köyhiä varten, tässä on
kaksikymmentäviisi kultarahaa, anna ne hänelle minulta!"

"Rouva markisitar", sanoi kamarineitsyt palatessaan kohta takaisin,
"herra kirkkoherra ei tahdo ottaa vastaan rahaa, mutta hän pyytää saada
puhua teidän kanssanne."

"Tulkoon sitten sisään!" sanoi markisitar ja teki harmia osoittavan
eleen, joka ei ennustanut mitään iloista vastaanottoa papille, jonka
tunkeilevista käynneistä hän varmaankin tahtoi tehdä lopun lyhyen ja
suoran selityksen kautta.

Markisitar oli kadottanut äitinsä aivan nuorena ja hänen kasvatuksensa
oli luonnollisesti kyllä saanut vaikutuksia siitä höllyydestä, joka
vallankumouksen aikana irroitti uskonnolliset siteet Ranskassa.
Jumalanpelko on naishyve, jota ainoastaan naiset osaavat täydellisesti
opettaa, ja markisitar oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsi,
vuosisadan, jonka filosofista uskoa hänen isänsä tunnusti. Hän ei
ottanut osaa uskonnollisiin menoihin. Hänestä oli pappi julkinen
virkamies, jonka hyöty hänen mielestään oli epäiltävä. Siinä tilassa,
missä hän nyt oli, saattoi uskonnon ääni tehdä hänen kärsimyksensä vain
pahemmiksi; sitä paitsi ei hänellä ollut paljon luottamusta
maalaispappeihin ja heidän tietoihinsa; hän päätti sentähden osoittaa
papille, missä hänen paikkansa oli ja rikkaiden tavallista keinoa
käyttäen vapauttaa itsensä hänestä almun avulla. Kirkkoherra tuli ja
hänen ulkomuotonsa ei muuttanut markisittaren ajatuksia. Hän sai nähdä
pienen, paksun, isomahaisen miehen punaisine kasvoineen, mutta vanhan
ja ryppyisen, miehen, joka koetti hymyillä, mutta tuskin osasi; hänen
kalju poikittain monilukuisten ryppyjen uurtama päälakensa kallistui
suorassa kulmassa kasvoja vastaan, saaden ne näyttämään pienemmiltä,
muutama valkea hiuskarva koristi päätä niskan kohdalla ulottuen korviin
saakka. Siitä huolimatta näkyi pappi olevan iloisenluontoinen mies.
Hänen paksut huulensa, hänen lievästi pysty nenänsä, hänen
kaksinkertaisiin poimuihin uppoava leukansa todistivat onnellista
luonnetta. Markisitar näki ensin vain nämä pääpiirteet, mutta jo
ensimäisistä sanoista, jotka pappi lausui, ihmetteli hän hänen lempeätä
ääntänsä; hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja huomasi hänen
harmaantuneiden kulmakarvojensa alla parin silmiä, jotka olivat
itkeneet ja sitä paitsi poskensa piirre sivultapäin katsottuna antoi
hänen kasvoilleen niin voimakkaan surun ilmeen, että markisitar huomasi
miehen tässä maalaispapissa.

"Rouva markisitar, rikkaat kuuluvat meille ainoastaan silloin kun ovat
onnettomia, ja kun nainut nainen, joka on nuori, kaunis ja rikas eikä
ole kadottanut lastansa tahi vanhempiansa, on murheellinen, on helppo
arvata hänen surunsa. Näiden syynä ovat tavallisesti haavat, joiden
polttavan kivun ainoastaan uskonto voi lieventää. Teidän sielunne on
vaarassa, rouvaseni. Minä en puhu teille nyt toisesta elämästä, joka
odottaa meitä! Ei, minä en ole rippituolissa. Mutta enkö ole
velvollinen puhumaan teille teidän vastaisesta elämästänne tässä
maailmassa? Silloin te varmaankin annatte anteeksi vanhalle miehelle,
joka tunkeutuu teidän luoksenne ainoastaan teidän oman onnenne takia."

"Onni, herraseni, ei ole enää minua varten. Minä tulen pian kuulumaan
teille, kuten te sanotte, mutta ainiaaksi."

"Ei, rouvaseni, te ette kuole siihen onnettomuuteen, joka painaa teitä
ja joka on luettavana piirteistänne. Jos teidän pitäisi kuolla siihen,
niin te ette olisi Saint-Lange'ssa. Me kuolemme helpommin pettyneistä
toiveista kuin jostain määrätystä murheesta. Minä olen tuntenut vielä
syvempiä, vielä kauheampia suruja, jotka kuitenkaan eivät tappaneet."

Markisitar teki epäilevän liikkeen.

"Rouvaseni, tunnen miehen, joka on ollut niin onneton, että teidän
surunne näyttäisivät teistä helpoilta verrattuina hänen suruihinsa..."

Oliko niin, että pitkä yksinäisyys alkoi painostaa häntä tahi että
hänen mieltänsä kiinnitti mahdollisuus saada vuodattaa surulliset
ajatuksensa ystävälliseen sydämeen, siinä kyllä, hän katsoi
kirkkoherraa niin kysyvästi, että oli mahdoton erehtyä sen suhteen.

"Rouvaseni", jatkoi pappi, "tämä mies oli perheen isä, jolla ennen
monilukuisesta perheestänsä oli jälellä ainoastaan kolme lasta.
Toisensa jälkeen oli hän kadottanut vanhempansa, sitten pienen
tyttärensä ja vaimonsa, ja hän oli hellästi rakastanut heitä molempia.
Hän asui yksinäisyydessä kaukana sydänmaalla pienellä maatilalla, missä
hän kauvan oli ollut onnellisena. Kolme poikaansa olivat armeijassa ja
jokaisella oli virkavuosiansa vastaava arvo. Sadan päivän aikana
siirtyi vanhin heistä kaartiin ja tuli överstiksi, seuraava oli
pataljonan päällikkö tykkiväessä ja nuorin rakuunaosaston päällikkö.
Rouvaseni, nämä kolme lasta rakastivat isäänsä yhtä suuresti kuin hän
heitä. Jos tuntisitte nuorten miesten ajattelemattomuuden, noiden,
joilla intohimojensa riehuessa ei ole milloinkaan aikaa lahjoittaa
perheellensä, olisitte yhdestä ainoasta piirteestä tullut käsittämään,
kuinka suuresti he rakastivat yksinäistä ukkoparkaa, joka ei elänyt
muuta kuin heitä varten. Ei viikkoakaan kulunut hänen saamatta kirjettä
jokaiselta pojistaan. Mutta ei hän myöskään milloinkaan ollut ollut
liian heikko heitä kohtaan, seikka, joka vähentää lasten kunnioitusta,
eikä liian ankara, joka loukkaa heitä, eikä myös niukka niiden
uhrausten suhteen, jotka kiinnittävät heidät meihin. Ei, hän oli ollut
enemmän kuin heidän isänsä, hän oli ollut heidän veljensä ja ystävänsä.
Hän matkusti Pariisiin ottaakseen jäähyväiset heiltä ennen kuin he
lähtisivät Belgiaan; hän tahtoi katsoa, että heillä olisi hyvät hevoset
ja ettei heiltä puuttuisi mitään. He lähtivät, ja isä palasi kotiin.
Sota alkaa, hän saa kirjeitä Fleurus'ista, Ligny'sta, kaikki menee
hyvin. Waterloon tappelu suoritetaan, te tiedätte millä tuloksella.
Ranska on syösty suruun yhdellä ainoalla iskulla. Kaikki perheet
kärsivät syvää levottomuutta. Ja hän, rouva markisitar, te voitte
ymmärtää että hän odotti; hänellä ei ollut rauhaa eikä lepoa; hän tutki
sanomalehtiä, hän kävi joka päivä itse postissa. Eräänä iltana
ilmoitetaan, että hänen poikansa, överstin, palvelija on saapunut. Hän
näkee tämän miehen ratsastavan herransa hevosella, hänen ei tarvinnut
enää kysyä; översti oli kuollut tykinkuulan ruhjomana. Illan
loppupuolella tuli nuorimman palvelija jalkasin; nuorin oli kuollut
seuraavana päivänä tappelun jälkeen. Viimeksi puolen yön aikaan tulee
tykistösotilas ja ilmoittaa hänelle viimeisen lapsensa kuoleman, tämän
lapsen, johon isän niin lyhyessä ajassa oli täytynyt kiinnittää kaikki
toivonsa. Niin, rouvaseni, he olivat kaatuneet kaikki kolme!"

Jonkun ajan vaiti oltuaan voitti pappi mielenliikutuksensa ja jatkoi
lempeällä äänellä:

"Ja tämä isä pysyi elossa, rouvaseni. Hän ymmärsi, että kun Jumala
jätti hänet maan päälle, tuli hänen jatkaa kärsimyksiään siellä; ja hän
kärsii; mutta hän on heittäytynyt uskonnon syliin. Miksi hänen olisi
pitänyt ruveta?"

Markisitar nosti silmänsä ja katsoi kirkkoherran kasvoihin, jotka
saivat ylevän tuskan ja alistuvaisuuden ilmeen, ja kuuli nämä sanat,
jotka saivat kyyneleet hänen silmiinsä.

"Papiksi, rouvaseni. Murheen kyyneleet olivat vihkineet hänet ennenkuin
hän vihittiin alttarin juurella."

Vaitiolo vallitsi muutamia silmänräpäyksiä. Markisitar ja kirkkoherra
katsoivat molemmat ulos sumuiseen taivaanrantaan päin, juurikuin siellä
voisivat nähdä ne, joita ei enää ollut olemassa.

"Ei kaupunkilaispapiksi, vaan yksinkertaiseksi maalaispapiksi", jatkoi
hän.

"Saint-Lange'en", sanoi markisitar ja pyyhki silmiään.

"Niin, rouvaseni."

Milloinkaan ei kärsimyksen majesteetillisuus ollut näyttäytynyt
Julialle suurempana, ja tämä: "Niin, rouvaseni", lankesi hänen
sydämeensä kuin loppumaton raskas suru itse. Tämä ääni, joka kaikui
niin lempeänä hänen korviinsa, tärisytti häntä sisimpiin saakka. Voi,
se oli onnettomuuden ääni, tämä täyteläinen vakava ääni, joka näkyi
itsessään kantavan läpitunkevan mahdin.

"Herraseni", sanoi markisitar melkein kunnioituksella, "ja jos minä en
kuole, niin mitä tulee silloin minusta?"

"Eikö teillä ole lasta, rouvaseni?"

"On", vastasi hän kylmästi.

Kirkkoherra katsoi häntä sellaisella katseella, kuin lääkäri katsoo
sairasta, joka on vaarassa ja jonka hän on päättänyt ponnistamalla
kaikki voimansa temmata sen pahan voiman vaikutuksesta, mikä on jo
pannut kätensä hänen päälleen.

"Te näette siis, rouvaseni, että meidän tulee elää suruinemme, ja että
uskonto on ainoa, joka tarjoo meille todellisen lohdutuksen. Saanko
minä tulla toisen kerran puhumaan teidän kanssanne? Tunnen osanottoa
kaikkia kärsiviä kohtaan, enkä luule olevani niin hirvittävä."

"Kyllä, herraseni, tulkaa. Minä kiitän teitä, että ajattelitte minua."

"Hyvästi, rouvaseni. Minä tulen pian takaisin."

Tämä käynti tuotti jonkummoista helpotusta markisittaren sielulle,
jonka voimat olivat olleet liian ankarasti surun ja yksinäisyyden
järisyttämät. Pappi oli jättänyt hänen sieluunsa taivaallisten sanojen
terveyttä tuottavan soinnun ja lääkitsevän tuoksun. Hän tunsi sitä
paitsi sen laatuista tyydytystä, jota vanki tuntee kun hän, kauvan
aikaa oltuaan syvässä yksinäisyydessä raskaisiin kahleisiin kytkettynä,
kuulee naapurin kolkuttavan muuriin ja siten saa tilaisuuden vaihtaa
ajatuksia hänen kanssansa. Hän oli aivan odottamatta saanut uskotun.
Kuitenkin vaipui hän pian taas katkeriin mietelmiinsä ja ajatteli
niinkuin vanki, että seuralainen surussa ei helpoita sen kahleita eikä
painoa tulevaisuudessa. Kirkkoherra ei tahtonut ensimmäisen käyntinsä
aikana kovin paljon säikähyttää hänen täysin itsekästä kärsimystään;
mutta hän toivoi taitavuudellaan saavansa hänet edistymään uskonnossa
toisen kerran. Kaksi päivää myöhemmin tuli hän todellakin, ja
markisittaren vastaanotto osoitti hänelle, että käyntinsä oli toivottu.

"No niin, rouva markisitar", sanoi vanha pappi, "oletteko ajatellut
kuinka paljon inhimillistä kärsimystä löytyy? Oletteko nostanut
silmänne taivasta kohti? Oletteko nähneet siellä tämän loppumattomuuden
maailmoja, jotka osoittamalla meille kuinka pieniä me olemme ja
musertamalla turhamaisuutemme, vähentävät meidän surujamme?..."

"En ole, herraseni", sanoi hän. "Yhteiskunnan lait painavat liian
raskaasti minun sydäntäni ja raatelevat sitä liian kovasti, voidakseni
kohottaa henkeni taivasta kohti. Mutta lait ehkä eivät ole niin julmia,
kuin maailman tavat. Oi, sitä maailmaa!"

"Meidän tulee totella kumpaisiakin. Laki on sana ja tavat ovat
yhteiskunnan luomia."

"Totellako yhteiskuntaa?..." jatkoi markisitar tehden kauhun eleen.
"Ah, herraseni, kaikki paha johtuu siitä! Jumala ei ole säätänyt
yhtäkään onnetonta lakia, mutta kun ihmiset liittyivät yhteen,
vääristelivät he hänen tekonsa. Me naiset saamme kärsiä kulttuurin
vaikutuksesta enemmän kuin luonnon. Luonto sälyttää päällemme
ruumiillisia kuormia, joita te ette ole lieventäneet, ja kulttuuri on
kehittänyt tunteita, joita te alinomaa petätte. Luonto sammuttaa
heikkojen olentojen elämän, te tuomitsette ne elämään jättääksenne ne
ainaisen onnettomuuden uhriksi. Avioliitto, se laitos, jonka
perusteelle nykyinen yhteiskunta on rakennettu, antaa meidän yksin
tuntea koko painonsa: miehelle vapaudet, naiselle velvollisuudet. Me
olemme velvolliset uhraamaan teille koko elämämme, te antaudutte meille
ainoastaan harvoina hetkinä. Ja vihdoin, mies saa valita siellä missä
meidän täytyy sokeasti alistua. Oh, herraseni, teille voin minä sanoa
kaikki. No niin, avioliitto sellaisena kuin se on meidän ajallamme,
tuntuu minusta lailliselta prostitutsionilta. Siitä johtuvat kaikki
minun kärsimykseni. Mutta minun yksin kaikista näistä onnettomista
olennoista, jotka ovat niin auttamattomasti sidotut, minun yksin täytyy
vaieta! Minä yksin olen syynä tähän pahaan, minä valitsin itse silloin
kun menin naimisiin."

Hän vaikeni, itki vielä katkerammin ja istui yhä äänettömänä.

"Tässä syvässä kurjuudessa, tässä tuskien meressä", jatkoi hän sitten,
"olin minä löytänyt muutamia santajyväsiä, joilla minun väsyneet
jalkani lepäsivät, joilla sain rauhassa kärsiä tuskaani; myrskyinen
tuuli puhalsi kaikki pois. Nyt minä olen yksin, vailla tukea ja liian
heikko vastustamaan uusia myrskyjä."

"Me emme ole milloinkaan heikkoja kun Jumala on kanssamme", sanoi
pappi. "Ja jos teillä ei olekaan mitään hellyyden esineitä, jotka
sitovat teitä tähän maailmaan, niin onhan teillä velvollisuuksia
täytettävänä."

"Aina velvollisuuksia!" huudahti hän kärsimättömästi. "Mutta missä on
minulla ne tunteet, jotka antavat meille voimaa täyttämään niitä?
Herraseni, tyhjä tyhjästä ja tyhjää tyhjällä on yksi oikeimpia lakia,
mitä on niin henkisellä kuin fyysilliselläkin alalla. Tahdotteko, että
nämä puut tuottaisivat lehtiä ilman niitä ravitsevaa mehua? Sielulla on
myös mehunsa. Minussa on mehu ehtynyt lähteeseensä."

"Minä en tahdo puhua teille niistä uskonnollisista tunteista, jotka
synnyttävät alistuvaista mieltä", sanoi kirkkoherra, "mutta äitiys,
rouvaseni, eikö sitä sitten ole?"

"Älkää puhuko, herraseni!" sanoi markisitar. "Teille tahdon olla
avomielinen. Voi, tähän aikaan en voi sitä olla enää kenellekään, olen
tuomittu teeskentelemään; maailma vaatii, että sille aina näytellään,
ja häväistyksen uhalla vaatii se noudattamaan sen tapoja. On kahta
lajia äitiyttä. Ennen en tiennyt mitään sellaisista aate-eroituksista,
nyt tunnen minä ne. En ole äiti muuta kuin puoleksi, olisi parempi
sanoa, etten ole se ollenkaan. Helena ei ole _hänen_ lapsensa! Oh,
älkää kauhistuko! Saint-Lange on kuilu, jossa on nielty monta väärää
tunnetta, sytytetty monta synkkää valoa, jossa luontoa vastaan sotivien
lakien rakentamia hataroita rakennuksia on kaadettu kumoon. Minulla on
lapsi, siinä on kyllin; minä olen äiti, laki tahtoo niin. Mutta te,
herraseni, jolla on niin hienotunteisesti sääliväinen sielu, te voitte
ehkä ymmärtää sen naisraukan epätoivon, joka ei ole antanut yhdenkään
ainoan keinotekoisen tunteen tunkeutua sydämeensä. Jumala tuomitkoon
minut, mutta en usko rikkovani hänen lakiansa vastaan seuratessani
niitä taipumuksia, jotka hän on pannut sieluuni. Ja katsokaa mitä minä
olen huomannut! Lapsi, eikö se ole kahden ihmisen kuva, kahden vapaasti
yhteen sulautuneen tunteen hedelmä? Jos koko meidän olemuksemme samoin
kuin sydämen hellyys ei ole kiintynyt siihen, jos se ei muistuta meille
suloisesta rakkaudesta, siitä paikasta ja siitä ajasta, jolloin kaksi
olentoa olivat onnelliset, silloin on tämä lapsi epäonnistunut olento.
Niin, näille kahdelle pitää sen olla herttainen pienoiskuva, jossa he
näkevät kahdenkertaisen elämänsä salatun runoelman; sen pitää olla
heille elähyttävien sielunliikutusten lähteenä, olla samalla heidän
menneisyytenään ja tulevaisuutenaan. Minun pikku Helena-raukkani on
isänsä lapsi, velvollisuuden ja sattuman lapsi; hän ei kohtaa minussa
muuta kuin naisen vaiston, sen lain, joka vastustamattomasti pakoittaa
meitä suojelemaan sydämen alla kantamaamme olentoa. Yhteiskunnan lakien
mukaan olen minä moitteeton. Enkö ole uhrannut elämäni ja onneni hänen
takiansa? Jos hän itkee, liikuttaa se minua sisimpiin asti, jos hän
putoisi veteen, syöksyisin hänen perässään pelastaakseni hänet. Mutta
hän ei asu minun sydämessäni. Voi, rakkaus on opettanut minut
kaipaamaan suurempaa, täydellisempää äidinrakkautta; haihtuneessa
unelmassa olen hyväillyt sitä lasta, jonka halut ovat synnyttäneet
ennenkuin se on siinnyt, sitä suloista kukkaa, joka oli syntynyt
sielussa ennenkuin se syntyi maan päälle. Minä olen Helenalle, mitä
luonnonjärjestyksen mukaan äidin pitää olla lapselleen. Kun hän ei enää
tarvitse minua, loppuu kaikki: syy on poissa ja seuraukset lakkaavat
olemasta. Jos naisella on suloinen etuoikeus ulottaa äidinrakkautensa
lapsensa koko elämään, niin eikö tämä jumalallinen voima johdu siitä,
että hän on tullut äidiksi henkisen olemuksensa puolesta? Jos lapsi ei
saa äidin sielua ensimäiseksi verhokseen, silloin lakkaa äidinrakkaus
tämän sydämessä samoinkuin se lakkaa eläimillä. Tämä on totta, minä
tunnen sen; sitä mukaa kuin pieni tyttöraukkani kasvaa isommaksi,
vetäytyy minun sydämeni kokoon. Hänen takiansa tekemäni uhraukset ovat
jo katkaisseet minun tunteeni häntä kohtaan samalla kun sydämeni, minä
tunnen sen, olisi ollut tyhjentymätön toista lasta kohtaan; sille
toiselle ei mikään olisi ollut uhraus, kaikki olisi ollut vain iloa.
Siinä on järki, uskonto, kaikki mitä minussa on, voimatonna tunteitani
vastaan. Onko väärin naiselta haluta kuolemaa, kun ei ole puoliso eikä
äiti ja onnettomuudessaan on häväissyt rakkauden koko sen rajattomassa
ihanuudessa ja äitiyden sen sanomattomassa ilossa? Mitä voikaan hänestä
tulla? Minä sanon teille, mitä elämää hän viettää. Sata kertaa
päivässä, sata kertaa yössä puistaa päätäni, sydäntäni ja koko
ruumistani kuoleman kylmyys, kun joku liian heikosti tukahutettu muisto
tuo näkyviini kuvan onnesta, jota ajattelen suuremmaksi kuin se on.
Nämä julmat mielikuvat saavat tunteeni kalpenemaan ja minä sanon
itselleni: mitä olisikaan elämäni ollut, jos...?"

Hän kätki kasvonsa käsiin ja puhkesi kyyneliin.

"Nyt tiedätte sieluni syvyyden", sanoi hän. "Lapsi, joka olisi ollut
hänen, olisi sovittanut minut mitä julmimpienkin onnettomuuksien
kanssa! Jumala, joka kuoli koko maailman syntien rasittamana, antaa
minulle anteeksi tämän ajatuksen, joka on kuolettava minulle; mutta
maailma, sen tiedän, on leppymätön, sen katsantokannan mukaan sanani
ovat herjausta; minä rikon kaikkia lakeja vastaan. Minä tahtoisin
julistaa sodan tätä maailmaa vastaan uudistaakseni sen lait ja tavat,
repiäkseni rikki ne! Eikö se ole loukannut minua kaikissa
ajatuksissani, koko olemuksessani, kaikissa tunteissani, haluissani ja
toiveissani, vastaisuudessa, nykyisyydessä ja menneisyydessä? Minulle
on päivä täynnä pimeyttä, ajatus miekka, sydämeni avonainen haava,
lapseni kieltäymys. -- Niin, kun Helena puhuu, tahtoisin antaa hänelle
toisen äänen; kun hän katsoo minua, tahtoisin että hänellä olisi toiset
silmät. Hän on olemassa ollakseen todistuksena kaikesta siitä, minkä ei
pitäisi olla ja siitä, mitä ei ole. Hän on minulle sietämätön! Minä
hymyilen -- hänelle, minä koetan korvata hänelle ne tunteet, jotka
riistän häneltä. Olen onneton, liian onneton voidakseni elää! Enkä ole
tehnyt mitään pahaa! Ja minua täytyy kunnioittaa! Olen voittanut sen
rakkauden, joka oli herännyt tahtomattani ja johon en saanut myöntyä;
mutta jos olen säilyttänyt ruumiillisen kunniani, olenko siltä
säilyttänyt sydämeni kunnian? Tämä sydän", sanoi hän ja pani kätensä
rinnoilleen, "ei ole milloinkaan kuulunut kuin yhdelle ainoalle
olennolle. Minun lapseni ei erehdykään siinä suhteessa. Äidillä on
katseita, äänenpainoja, liikkeitä, joiden voima tunkee läpi lapsen
sielun; minun pikku tyttöraukkani ei tunne käsivarsieni vapisevan, ei
näe silmäni hellenevän häntä katsellessani, puhuessani hänelle tahi
ottaessani hänet syliini. Hän silmää minua syyttävin katsein, joita
en voi kestää! Toisinaan vapisen pelosta, että saan hänestä
tuomioistuimen, jonka edessä minut tuomitaan kuulustelematta. Taivas
estäköön vihan kerran tulemasta välillemme! Suuri Jumala, avaa hauta
minulle! Anna minun kuolla Saint-Lange'ssa! Tahdon tulla siihen
maailmaan, missä löydän toisen minuuteni, missä kokonaan saan olla
äitinä! Voi, antakaa anteeksi, herraseni, olen hullu! Nämä sanat olivat
vähällä tukahuttaa minut, ja nyt olen sanonut ne. Ah, te itkette myös!
Te ette halveksi minua! Helena, Helena, lapseni, tule tänne!" huudahti
hän jonkunmoisella epätoivolla kuullessaan, että tyttärensä juuri
palasi kävelyltä.

Pikku tyttö tuli sisään nauraen ja puhellen; hänellä oli mukanaan
perhonen, jonka oli ottanut kiinni. Mutta nähdessään äitinsä itkevän,
vaikeni hän, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen suudella otsaansa.

"Hänestä tulee hyvin kaunis!" sanoi pappi.

"Hän on täydelleen isänsä näköinen", vastasi markisitar suudellen
tytärtänsä lämmin ilme kasvoillaan, juurikuin tahtoen maksaa velkansa
tahi haihduttaa omantunnon vaivan.

"Sinä olet lämmin, äiti."

"No niin, mene nyt, enkelini", vastasi markisitar.

Lapsi meni ilman vastahakoisuutta, katsomatta äitiinsä, melkein
onnellisena päästessään näkemästä äitinsä surullisia kasvoja. Hän
ymmärsi jo niiden ilmaisemien tunteitten sisältävän vastenmielisyyttä
häntä kohtaan. Hymyily on äidillisyyden etuoikeus, kieli ja
ilmaisutapa. Markisitar ei voinut hymyillä. Hän punastui katsoessaan
pappiin; hän oli toivonut voivansa näyttäytyä äitinä, mutta ei hän eikä
lapsensa olleet osanneet valehdella. Totisen äidin suuteloissa onkin
taivaallinen sulous, joka tuntuu antavan tälle hyväilylle sielun, hieno
tuli, joka tunkee läpi sydämen. Suutelot, joissa ei ole tätä
kallisarvoista voidetta, ovat katkeria ja kylmiä. Pappi oli huomannut
tämän eron; hän osasi mitata kuilun, joka on lihallisen äitiyden ja
sydämen äitiyden välillä. Tarkastettuaan markisitarta läpitunkevin
katsein, sanoi hän:

"Olette oikeassa, rouvaseni, olisi parempi teille, jos olisitte
kuollut..."

"Ah, te ymmärrätte kärsimykseni, minä näen sen", vastasi hän, "te, joka
olette kristillinen pappi, arvaatte ja hyväksytte niiden aiheuttaman
kamalan päätökseni. Niin, olen tahtonut tappaa itseni, mutta minulla ei
ollut kyllin rohkeutta täyttää aikomustani. Ruumiini oli heikko kun
sieluni oli vahva, ja kun käteni ei vapissut, horjui sieluni! En voi
tulkita näitä taisteluita enkä näitä ristiriitaisuuksia. Olen
varmaankin liian paljon nainen, ilman tahdon lujuutta, voimakas
ainoastaan rakastamaan. Halveksin itseäni! Kun palvelusväkeni nukkui
illalla, lähdin rohkeasti lammikolle, mutta tultuani sen partaalle,
kauhistui heikko luontoni hävitystä. Tunnustan heikkouteni teille. Kun
olin jälleen sängyssäni, häpesin itseäni ja sain uutta rohkeutta.
Eräänä sellaisena hetkenä otin laudanumia; tulin kipeäksi, mutta en
kuollut. Luulin tyhjentäneeni koko pullon, ja olinkin juonut vain
puolet siitä."

"Te olette hukassa, rouvaseni", sanoi kirkkoherra vakavasti kyyneleet
silmissä. "Te menette takaisin maailmaan ja petätte sitä; tulette
etsimään ja löytämään sieltä sen, mitä katsotte surujenne korvaukseksi;
ja sitten kerran saatte kärsiä nauttimastanne ilosta..."

"Minäkö", huudahti hän, "minäkö luovuttaisin ensimäiselle konnalle,
joka teeskentelisi rakastavansa minua sydämeni viimeiset kallisarvoiset
aarteet ja turmelisin elämäni hetkellisen epäiltävän onnen vuoksi? Ei,
elämäni on puhdas tuli kuluttava. Herraseni, kaikilla miehillä on
sukupuolensa aistit; mutta sitä, jolla on sen sielu ja joka siten
tyydyttää kaikki luontomme vaatimukset -- luontomme, joka väräjää
sointuvasti ainoastaan tunteitten kosketuksesta -- sitä miestä emme
kohtaa kahta kertaa elämässämme. Tulevaisuuteni on kauhea, sen tiedän;
nainen ei ole mitään ilman rakkautta, kauneus ei mitään ilman iloa;
mutta eikö maailma tuomitsisi onneni, jos tämä vielä kerran
näyttäytyisi minulle? Olen velkapää tyttärelleni kunnioitetun äidin.
Voi, olen heitetty rautakehään, josta en voi päästä ilman häväistystä!
Ilman palkintoa täytetyt perhevelvollisuudet väsyttävät minut
kuoliaaksi, tulen kiroomaan elämän, mutta tyttärelläni tulee ainakin
ulkonaisesti olemaan mainio äiti. Annan hänelle hyveen aarteet niiden
hellyyden aarteiden korvaukseksi, joiden suhteen olen pettänyt hänet.
En halua edes elää maistaakseni nautinnoista, joita lasten onni
lahjoittaa äideille. En usko onneen. Mikä onkaan Helenan kohtalo oleva?
Samallainen kuin minun aivan varmaan. Mitä keinoja onkaan äideillä
antaakseen tyttärilleen takeita siitä, että mies, jolle he luovuttavat
heidät, tulee olemaan heidän sydämensä mukainen puoliso? Te halveksitte
niitä raukkoja, jotka myyvät itsensä muutamista taalereista vieraalle
miehelle: nälkä ja puute antaa anteeksi nämä ohimenevät yhteydet; mutta
samaan aikaan yhteiskunta suvaitsee vieläpä suosii paljon kauheamman
yhteyden äkillistä solmiamista viattoman tytön ja miehen välillä, jota
edellinen on tuntenut tuskin kolmea kuukautta. Ja hän myydään koko
elinijäksi. On totta, että hinta on korkea! Jos te edes pitäisitte
häntä arvossa kun ette myönnä hänelle mitään korvausta kärsimyksistään,
mutta ei, maailma panettelee siveellisimpiäkin meistä! Tämä on meidän
elämämme katsottuna sen eri puolilta: julkinen prostitutsioni ja
kunniattomuus tahi salainen prostitutsioni ja onnettomuus. Nuoret
tytöt, joilla ei ole myötäjäisiä, tulevat hulluiksi ja kuolevat; heitä
ei säälitä! Kauneus ja hyveet eivät ole mitään arvoja teidän
ihmismarkkinoillanne, ja tätä itsekkäisyyden pesää kutsutte te
yhteiskunnaksi. Tehkää naiset perinnöttömiksi! Silloin noudatatte
ainakin luonnon lakia valitessanne seuralaisianne, jos naitte heidät
sydämen käskystä."

"Rouvaseni, teidän sananne osoittavat minulle, ettei perhetunne eikä
uskonto voi liikuttaa teitä. Ettehän te edes epäröi teitä loukkaavan
yhteiskunnan itsekkäisyyden ja lihallisen itsekkäisyyden välillä, joka
saa teidät haluamaan nautintoja..."

"Onko perhettä sitten todellakin olemassa? Minä kiellän perheen
merkityksen tässä yhteiskunnassa, joka isän tahi äidin kuoltua jakaa
omaisuuden kullekin perheen jäsenelle mennä omalle taholleen. Perhe on
tilapäinen ja ohimenevä liitto, jonka kuolema äkisti purkaa. Meidän
lakimme ovat hävittäneet kodin, perinnön, jatkuvan esimerkin ja
perhetavat. En näe muuta kuin sirpaleita ympärilläni."

"Rouvani, te ette palaja Jumalan tykö ennenkuin hänen kätensä on
raskaasti laskeutunut päällenne, ja toivon teidän saavan kylliksi aikaa
tehdäksenne sovinnon hänen kanssansa. Te etsitte lohdutusta silmät
maahan luotuina sen sijaan, että nostaisitte ne taivasta kohti.
Viisastelu ja oma etu ovat verhonneet sydämenne, te olette kuuro
uskonnon äänelle, kuten tämän vuosisadan uskottomat lapset ovat!
Maailman huvit eivät synnytä muuta kuin kärsimyksiä. Te tulette
vaihtamaan surunne uusiin suruihin. Siinä kaikki."

"Olen laittava niin, ettei ennustuksenne käy toteen", sanoi hän
katkerasti hymyillen. "Pysyn uskollisena hänelle, joka kuoli minun
tähteni."

"Suru", vastasi pappi, "on elinvoimainen ainoastaan niissä sieluissa,
jotka ovat vastaanottavaisia uskonnolle."

Hän loi kunnioittavasti silmänsä alas, ettei markisitar näkisi
kasvoissansa mahdollisesti kuvastuvia epäilyksiä. Markisittaren
valituksien valtaava voima oli tehnyt hänet murheelliseksi. Koska hän
tunsi inhimillisen _minän_ sen tuhansissa muodoissa, epäili hän
voivansa pehmittää tätä sydäntä, jonka kärsimys oli kuivettanut sen
sijaan että olisi sulattanut sitä, ja jossa taivaallisen kylväjän
siemen ei voinut itää, sillä hänen lempeän äänensä tukahuttivat
itsekkäisyyden kovaääniset ja kauhistavat huudot. Siitä huolimatta
osoitti hän apostolista kärsivällisyyttä ja tuli useita kertoja
takaisin, aina toivoen voivansa käännyttää Jumalan tykö tämän jalon ja
ylpeän sydämen; mutta hän menetti rohkeutensa sinä päivänä, jolloin
huomasi markisittaren puhuvan mielellään hänen kanssansa ainoastaan
sentähden, että hänelle tuotti lievennystä puhua hänestä, jota ei enää
ollut. Hän ei tahtonut alentaa virkaansa tekemällä itseänsä intohimon
kanssarikolliseksi. Hän lakkautti nämä keskustelut ja siirtyi
vähitellen tavallisiin seurustelun muotoihin ja yleisiin aineisiin.

Tuli kevät. Markisitar sai jonkunverran viihdykettä syvälle murheelleen
ja alkoi toiminnan puutteessa harrastaa maatilansa hoitoa; häntä
huvitti järjestää siellä muutamia töitä. Lokakuun puolivälissä jätti
hän vanhan Saint-Lange'n linnan, jossa oli tullut terveeksi ja
kauniiksi toimettomuudessaan ja tässä surussa, joka ensin oli kohdannut
hänet kuin kiivaasti heitetty levy -- diskus -- ja joka lopuksi oli
muuttunut alakuloisuudeksi niinkuin levyn liikunto kuolee vähitellen
yhä heikompiin heilahduksiin. Alakuloisuus on jono sellaisia henkisiä
heilahduksia, joista ensimäinen on epätoivon ja viimeinen nautinnon
rajalla; nuoruudessa on se aamu-hämärä, vanhuudessa iltahämärä.

Kun hänen vaununsa ajoivat kylän läpi tuli kirkkoherra pappilastaan ja
tervehti häntä, mutta markisitar vastatessaan hänen tervehdykseensä,
loi silmänsä alas ja käänsi pois päänsä, ettei näkisi häntä. Pappi oli
liiaksi oikeassa tämän efesiläisen Diana-raukan suhteen.



III.


Eräs toivorikas nuori mies, joka kuului muutamaan niistä
historiallisista suvuista, joiden nimet lain määräyksistä huolimatta
tulevat aina elämään läheisesti sidottuina Ranskan kunniaan, oli
tanssiaisissa rouva de Firmianin luona. Tämä rouva oli antanut hänelle
muutamia suosituskirjeitä parille ystävälle Neapelissa. Herra Charles
de Vandenesse -- se oli nuoren miehen nimi -- oli tullut kiittämään
häntä ja ottamaan jäähyväiset. Nerokkaalla tavalla täytettyään muutamia
tehtäviä oli Vandenesse äsken tullut nimitetyksi sihteeriksi erään
meidän valtiomiehemme luo, joka otti osaa Laybach'in kongressiin ja hän
tahtoi nyt käyttää matkaansa Italian tutkimiseen. Tämä juhla oli
näin ollen tavallaan hyvästijättö Pariisin nautinnoille, sen
vilkasliikkeiselle elämälle, tälle ajatusten ja huvitusten pyörteelle,
jota niin usein herjataan, mutta johon on niin suloista antautua.
Charles Vandenesse, joka kolmen vuoden ajan kuluessa oli tottunut
käymään eurooppalaisissa pääkaupungeissa ja jättämään ne diplomaattisen
ammattinsa oikusta, ei nytkään ikävöinyt kovinkaan paljon jättäessään
Pariisin. Naisilla ei ollut häneen nähden mitään vetovoimaa, mikä
johtui joko siitä, että hän katsoi todellisen rakkauden ottavan liian
paljon tilaa politikoitsijan elämässä tahi siitä, että pintapuolisen
mielistelyn pikku huvitukset tuntuivat hänestä liian tyhjiltä
voimakkaalle sielulle. Meillä kaikilla on suuria vaatimuksia sielun
voimaan nähden. Ranskassa ei yksikään mies, olkoonpa miten
keskinkertainen tahansa, tahdo käydä yksinomaan henkevästä. Siten oli
Charles huolimatta nuoruudestaan -- hän oli tuskin kolmenkymmenen
vuoden vanha -- jo totuttaunut aivan filosofisesti näkemään ainoastaan
aatteita, tuloksia, keinoja siellä missä hänen ikäisensä miehet eivät
näe muuta kuin tunteita, huvituksia ja mielikuvia. Hän inhosi
luonnostaan jalon sielunsa pohjasta sitä tulisuutta ja kiihkoa, mikä on
tavallinen nuorissa miehissä. Hän koetti kasvattaa itsensä kylmäksi
omien suunnitelmiensa ajajaksi, muuttaa seuraelämän tavoiksi,
miellyttäväksi käytökseksi, viehätystaidoksi ne henkiset rikkaudet,
jotka sattumalta oli saanut: todellakin kunnianhimoinen pyrintö;
surullinen tehtävä, jonka hän oli ottanut suorittaakseen n.k. hyvän
aseman saavuttamiseksi. Hän heitti viimeisen silmäyksen tanssisaliin.
Hän tahtoi varmaan ennenkuin jättäisi tanssiaiset viedä mukanaan kuvan
niistä, samoinkuin katsoja ei jätä aitiotansa ooperassa ennenkuin on
nähnyt loppukuvaelman. Mutta helposti ymmärrettävästä oikusta tahtoi
herra de Vandenesse tutkia tätä tämän pariisilaisen juhlan
aitoranskalaista vilkkautta, loistoa ja hymyileviä kasvoja ja
ajatuksissaan verrata niitä uusiin kasvoihin, ihaniin näköaloihin,
jotka odottivat häntä Neapelissa, missä hän aikoi viipyä muutamia
päiviä ennenkuin lähtisi määräpaikalleen. Hän näkyi vertailevan tätä
vaihtelevaa ja niin helposti tutkittua Ranskaa toiseen maahan, jonka
tavat ja aseman hän tunsi ainoastaan ristiriitaisista huhuista tahi
tavallisesti huonosti kirjoitetuista kirjoista. Muutamat hyvin
runolliset mietteet, jotka nykyään ovat tulleet kovin jokapäiväisiksi,
risteilivät silloin hänen päässään ja vastasivat ehkä hänen
tietämättään sydämensä salaisia haluja, jotka olivat enemmän
vaativaisia kuin elähtäneitä, enemmän toimettomia kuin kuihtuneita.

"Täällä on", sanoi hän itsekseen, "Pariisin hienoimpia, rikkaimpia ja
ylhäisimpiä naisia. Täällä on myös päivän kuuluisimpia miehiä,
kiitettyjä puhujia, ylimyksiä ja kirjailijoita: toisella puolen
taiteilijat, toisella valta. Ja kuitenkaan en näe muuta kuin
pikkujuonia, kuolleena syntyneitä rakkaussuhteita, hymyilyjä, jotka
eivät sano mitään, torjumisia ilman aihetta, silmäyksiä ilman tulta,
paljon tarkoituksettomasti käytettyä älyä. Kaikki nämä hienot ja
valkeat kasvot eivät etsi niin paljon huvitusta kuin viihdykettä.
Mikään ei ole totta. Jos tahdotte nähdä ainoastaan hyvin laitettuja
sulkia, leyhyvää harsoa, kauniita pukuja ja solakoita naisia, jos elämä
teistä on ainoastaan pinnalla hipaisemista, silloin on tämä maailma
teitä varten. Tyytykää silloin näihin tyhjiin lauseihin, näihin
viehättäviin kasvojen ilmeihin älkääkä pyytäkö, että sydämessä olisi
mitään tunnetta. Minä puolestani inhoon näitä mauttomia juonia,
jotka päättyvät avioliittoon, alipäällikkyyksiin tai virkoihin
veronkantolaitoksissa, tahi, jos on kysymyksessä rakkaus, salaisiin
seikkailuihin, siihen määrin pelätään kaikkea, mikä näyttää
intohimolta. Minä en näe täällä ainoatakaan näistä ilmehikkäistä
kasvoista, jotka todistaisivat sielusta, joka on antautunut aatteen
palvelukseen niin kuin antaudutaan omantunnon vaivoihin. Häveten
kätkeytyvät täällä kaipaus ja onnettomuus leikillisiin oikkuihin. En
näe ketään näistä naisista, joiden kanssa tahtoisin mitata voimia ja
jotka tempaavat ihmisen mukaansa kuiluun. Mistä Pariisissa voisikaan
löytää tarmoa? Tikari on siellä harvinaisuus, joka ripustetaan
kullattuun naulaan ja varustetaan kauniilla tupella. Naiset, aatteet,
tunteet, kaikki ovat toistensa kaltaisia. Siellä ei ole enää mitään
intohimoja, sillä yksilöllisyydet ovat haihtuneet. Virka-arvo, nero ja
rikkaus ovat tulleet tasoitetuiksi, ja me kaikki olemme pukeutuneet
mustaan hännystakkiin, juurikuin kantaisimme surupukua kuolleen Ranskan
vuoksi. Me emme rakasta lähimmäistämme. Kahden rakastavan välillä pitää
olla eroavaisuuksia tasoitettavana, välimatka täytettävänä. Tämä
rakkauden hurmaus hävisi vuonna 1789! Ikävämme, mauttomat tapamme ovat
tuloksia valtiollisesta järjestelmästämme. Italiassa on kaikki ainakin
selvää ja varmaa. Naiset siellä ovat vielä pahoja eläimiä, vaarallisia
seireenejä, vailla järkeä, vailla muuta johdonmukaisuutta kuin
taipumuksiensa ja viettiensä, olentoja, joita vastaan pitää olla
varuillaan, niinkuin tiikerejä vastaan..."

Rouva Firmiani tuli ja keskeytti tämän yksinpuhelun, jonka tuhansia
ristiriitaisia, epätäydellisiä ja hämmentyneitä ajatuksia on mahdoton
tulkita. Haaveilun viehätys johtuu kokonaan sen epämääräisyydestä.
Sehän onkin tavallaan jonkinlaista henkistä sumua.

"Tahdon", sanoi hän ottaen häntä käsipuolesta, "esittää teidät eräälle
naiselle, joka kaikin mokomin tahtoo tutustua teihin sen johdosta, mitä
on kuullut teistä."

Hän vei hänet erääseen viereiseen salonkiin, jossa aito pariisilaisella
eleellä, hymyilyllä ja silmäyksellä näytti hänelle eräässä nurkassa
uunin vieressä istuvaa naista.

"Kuka hän on?" kysyi kreivi de Vandenesse kiihkeästi.

"Eräs nainen, josta varmaankin olette kuullut puhuttavan useammankin
kuin kerran sekä kiittävästi että moittivasti, nainen, joka elää
yksinäisyydessä, oikea salaisuus."

"Jos milloinkaan elämässänne olette ollut laupias, niin sanokaa minulle
hänen nimensä!"

"Markisitar d'Aiglemont."

"Menen saamaan opetusta häneltä. Hän on osannut mitä
keskinkertaisimmilla lahjoilla varustetusta miehestään tehdä Ranskan
päärin, mitättömästä henkilöstä valtiollisen kyvyn. Mutta sanokaa,
uskotteko lordi Grenvillen kuolleen hänen tähtensä, kuten jotkut naiset
väittävät?"

"Voi olla. Aina siitä seikkailusta saakka, lieneekö se sitten ollut
totta vai ei, on tämä surkuteltava nainen hyvin muuttunut. Hän ei ole
vielä alkanut ottaa osaa seuraelämään. Uskollisuus, joka on kestänyt
neljä vuotta, se merkitsee paljon Pariisissa, se. Jos nyt näette hänet
täällä..."

Rouva Firmiani malttoi mielensä; sitten lisäsi hän hienosti hymyillen:

"Unohdin, että minun tulee vaieta. Menkää ja puhukaa hänen
kanssansa..."

Charles seisoi hetkisen liikkumatonna ovenpieleen nojaten kokonaan
vaipuneena tämän naisen katselemiseen, joka oli tullut kuuluisaksi
ilman että kukaan saattoi sanoa miksi. Maailmalla on monta sellaista
omituista luonnottomuutta osoitettavana. Rouva d'Aiglemontin maine ei
oikeastaan ollut sen merkillisempi kuin muutamain miesten, jotka aina
puuhaavat jossakin tuntemattomassa työssä: tilastotieteilijät, joita
pidetään hyvin syvällisinä laskujen vuoksi, joita he varovat
julkaisemasta; valtiomiehet, jotka elävät sanomalehtikirjoituksesta;
kirjailijat tahi taiteilijat, joiden työt aina pysyvät heidän
salkuissaan; tiedemiehet, jotka ovat oppineita ainoastaan tieteeseen
perehtymättömien silmissä, niinkuin Sganarelle on latinaniekka niiden
mielestä, jotka eivät osaa latinaa; miehet, jotka katsotaan kyvyiksi
jollakin erikoisalalla, milloin sävynmäärääjinä taiteen alalla milloin
jonkun korkean tehtävän palvelijoina. "Se on erikoisala", on
ihmeteltävä lause, joka tuntuu olevan luotu näitä päättömiä
valtiomiehiä ja kirjailijoita varten. Charles vaipui pitempiin
mietteisiin kuin oli tahtonut ja tunsi itsensä tyytymättömäksi
nähdessään huomionsa olevan niin kiintyneen johonkin naiseen; mutta
samalla kertaa kumosi tämän naisen läsnäolo ne ajatukset, jotka hetki
sitten olivat täyttäneet nuoren valtiomiehen tanssiaisia katsellessaan.

Markisitar, joka nyt oli kolmenkymmenen vuoden vanha, oli kaunis,
vaikka hänellä oli hento vartalo ja näytti kovin arkaluontoiselta.
Suurin viehätyksensä oli hänen kasvoissaan, joiden tyyneys ilmaisi
ihmeteltävää sielun syvyyttä. Silmänsä säteilivät, mutta näyttivät
olevan saman alituisesti elävän ajatuksen verhoamat ja niiden ilme sai
aavistamaan kuumeentapaisesti sairaalloista mielialaa ja mitä syvintä
alistuvaisuutta. Hän piti melkein aina silmäluomensa siveästi maahan
luotuina ja ainoastaan harvoin nosti ne. Jos hän heitti silmäyksen
ympärilleen, oli siinä surunvoittoinen ilme tehden katsojaan sellaisen
vaikutuksen kuin säästäisi hän silmiensä tulta salaisia tutkisteluja
varten. Jokaisesta ylevämielisestä miehestä tuntuikin tämä hento ja
vaitelias nainen omituisen puoleensa vetävältä. Jos järki toiselta
puolen koetti päästä sen salaisuuden perille, joka pakoitti hänet
alituisesti ajatuksissa palaamaan nykyisyydestä menneisyyteen,
maailmasta yksinäisyyteen, niin oli tunne toiselta puolen yhtä kiihkeä
tutkimaan tätä sydäntä, joka erikoisella tavalla näytti olevan ylpeä
kärsimyksistään. Mikään hänessä ei ollut ristiriidassa hänestä ensi
näkemällä saatujen käsitysten kanssa. Kuten melkein kaikki naiset,
joilla on liian pitkä tukka, oli hän kalpea ja hipiänsä täydellisen
valkea. Ihonsa oli erinomaisen hieno, -- varma todellisen
tunteellisuuden merkki, -- hänen piirteensä, joissa ilmeni tuo
äärimmäinen täydellisyys minkä kiinalaiset taidemaalarit osaavat valaa
haaveellisiin kuviinsa, vain vahvistivat tätä seikkaa. -- Kaulansa oli
ehkä liian pitkä, mutta sellainen kaula on mitä viehättävin ja saa
naisen pään hiukan muistuttamaan käärmeen lumoovia liikkeitä. Jos ei
olisi ainoatakaan niistä tuhansista merkeistä, joiden kautta
mutkikkaammatkin luonteet paljastuvat tarkastelijalle, olisi kylliksi
tarkastaa pään liikkeitä ja kaulan taivutuksia, jotka voivat olla niin
vaihtelevia ja ilmehikkäitä, arvostellakseen naista. Rouva
d'Aiglemontin puku oli sopusoinnussa olemuksensa tekemän vaikutelman
kanssa. Tukkansa, järjestettynä rikkaisiin palmikkoihin, muodosti
kruunun korkealle päänsä päälle ilman pienintäkään koristusta, sillä
hän näkyi ainaiseksi sanoneen hyvästit kaikille koruille. Eikä hänessä
myöskään milloinkaan huomattu niitä pieniä mielistelytemppuja, jotka
niin paljon pilaavat naisten edullista vaikutusta. Mutta niin
yksinkertainen kuin pukunsa liivi olikin, ei se silti salannut hänen
sievää vartaloaan. Hänen pitkän hameensa komeus johtui sitä paitsi
erinomaisen taitavasta leikkauksesta ja jos on sallittua nähdä puvun
järjestelyssä jokin ajatus, voisi sanoa hänen pukunsa runsaitten ja
yksinkertaisten laskoksien antaneen hänelle ylevyyden ja jalouden
ilmeen. Ehkä ilmaisi hän kuitenkin vähän naisen voittamatonta
heikkoutta siinä turhantarkassa huolellisuudessa, minkä omisti kädelle
ja jalalle; mutta vaikka hän näyttikin niitä mielellään, olisi pahimman
kilpailijansakin ollut vaikea pitää hänen liikkeitänsä teeskenneltyinä,
siihen määrään tuntuivat ne luonnollisilta ja lapsuudesta asti
totutetuilta. Tämä mielistelyjäännös annettiin hänelle anteeksi myös
eräänlaisen suloisen kylmäkiskoisuuden vuoksi hänessä. Kaikkiin näihin
piirteihin, tähän pikkuseikkojen yhdistelmään, joka tekee naisen
rumaksi tahi kauniiksi, puoleensavetäväksi tahi vastenmieliseksi,
voidaan ainoastaan ylimalkaisesti viitata, varsinkin jos, kuten rouva
d'Aiglemontissa, sielu yhdistää kaikki nämä yksityisseikat ja painaa
niihin valtaavan yhtenäisyyden leiman. Siten vastasi hänen käytöksensä
kokonaan hänen pukunsa ja kasvojensa luonnetta. Vasta määrättyyn ikään
päästyään ymmärtävät jotkut valitut naiset käyttäytyä ilmehikkäällä
tavalla. Onko se suru vai onni, joka lahjoittaa kolmenkymmenen vuoden
ikäiselle naiselle, onnettomalle tahi onnelliselle, tämän salaisen
taidon käyttäytyä kaunopuheliaasti? Tämä on aina pysyvä elävänä
arvoituksena, jota jokainen tulkitsee omien halujensa, toiveittensa ja
järjestelmänsä mukaisesti. Tapa, jolla markisitar antoi kyynärpäidensä
levätä nojatuolin kädensijoilla ja molempain käsiensä sormenpäiden
lipaista toisiaan niin että hän näytti leikkivän; kaulansa taipuminen,
hänen jonkun verran väsyneen, mutta pehmeän vartalonsa sulavuus,
vartalonsa, joka näytti sirosti vaipuneen nojatuoliin, säärien notkea
asento, käytöksen luonnollisuus, kaikki osoitti naista, joka on vailla
kaikkia harrastuksia elämässä, joka ei ole tuntenut rakkauden iloja,
ainoastaan uneksinut niistä ja joka taipuu muistojensa raskaan painon
alle, naista, joka kauvan aikaa on ollut epätoivoissaan tulevaisuutensa
tahi oman itsensä suhteen, naista, joka ei ole kiintynyt mihinkään ja
joka katsoo satunnaisen tyhjyyden ehdottomaksi olemattomuudeksi.

Charles de Vandenesse ihaili tätä valittua taulua, mutta ainoastaan
suuremman taitavuuden tuloksena kuin mitä naisilla tavallisesti on. Hän
tunsi markiisi d'Aiglemontin. Ensimäisestä silmäyksestä tähän naiseen,
jota hän ei ollut koskaan nähnyt, ymmärsi nuori valtiomies sen
eroituksen, sen yhdistämättömyyden -- käyttääkseni laillista sanaa --
joka oli liian voimakas näiden kahden henkilön välillä, ja jonka seikan
täytyi tehdä markisittarelle mahdottomaksi rakastaa miestänsä.
Kuitenkin vietti markisitar d'Aiglemont moitteetonta elämää, ja hänen
siveytensä kohotti vielä enemmän kaikkien niiden salaisuuksien arvoa,
joita tutkija saattoi aavistaa hänessä. Kun Vandenessen ensimäinen
hämmästys oli ohi, ajatteli hän, kuinka parhaiten voisi lähestyä rouva
d'Aiglemontia, ja jotenkin tavallisen valtioviisaan viekkauden kautta
päätti hän hämmästyttää hänet saadakseen tietää kuinka hän vastaisi
julkeaan esiintymiseen.

"Rouvaseni", sanoi hän istuutuen hänen viereensä, "onnellinen
varomattomuus on antanut minun tietää itselläni, en tiedä mistä syystä,
olleen sen onnen, että te olette huomannut minut. Olen sitä suuremmassa
kiitollisuuden velassa teille, kun en koskaan ennen ole ollut sellaisen
suosion esineenä. Yksi vioistani tuleekin painamaan teidän
omaatuntoanne. Täst'edes en ole kainosteleva..."

"Siinä teette väärin", vastasi hän nauraen; "turhamaisuus on jätettävä
sille, jolla ei ole muuta esiintuotavaa."

Markisittaren ja nuoren miehen välillä sukeutui nyt keskustelu, joka
tavan mukaisesti tuokiossa kosketteli koko joukkoa aineita:
maalaustaidetta, musiikkia, kirjallisuutta, politiikkaa, ihmisiä,
tapahtumia ja asioita. Sitten siirtyivät he huomaamattomasti siihen
ikuiseen keskustelunaineeseen Ranskassa ja muissakin maissa, nim.
rakkauteen, tunteisiin ja naisiin.

"Me olemme orjattaria."

"Te olette kuningattaria."

Charles'in ja markisittaren lausumat enemmän tahi vähemmän nerokkaat
seikat voisi sisällyttää tähän yksinkertaiseen lauseeseen, joka on
yhteenveto kaikista tästä kysymyksestä pidetyistä ja pidettävistä
puheista. Tarkoittavathan nämä molemmat lauseet aina jollain määrätyllä
hetkellä: "Rakastakaa minua!" -- "Minä tahdon rakastaa teitä..."

"Rouvani", huudahti Charles de Vandenesse, "te saatte minut syvästi
valittamaan, että minun täytyy jättää Pariisi. Italiassa en varmaankaan
saa tuntiakaan niin valittua keskustelua, kuin tämä on ollut."

"Ehkä kohtaatte siellä onnen, ja se on suuremmanarvoinen, kuin kaikki
loistavat ajatukset, todelliset tahi vilpilliset, joita joka ilta
lausutaan Pariisissa."

Ennenkuin Charles sanoi jäähyväiset markisittarelle, oli hän jo saanut
luvan tulla tervehtimään häntä ennen lähtöään. Hän piti itseänsä
onnellisena, että oli tehnyt tämän pyynnön niin vilpittömästi, sillä
illalla maata pannessaan ja koko seuraavana päivänä oli hänen mahdoton
karkoittaa tämän naisen muistoa. Milloin ihmetteli hän, minkätähden
markisitar oli tahtonut tutustua häneen, mitä tarkoituksia hänellä
mahtoi olla tahtoessaan jälleen tavata häntä, ja hän keksi satoja
olettamuksia. Milloin luuli hän keksineensä tämän uteliaisuuden syyn ja
hurmasi itseänsä toivolla tahi jäähtyi taas aina sen mukaan miten
milloinkin tulkitsi tätä kohteliasta toivomusta, joka on niin
tavallinen Pariisissa. Milloin oli se kaikki, milloin ei mitään.
Vihdoin tahtoi hän vastustaa taipumusta, joka veti häntä rouva
d'Aiglemontin puoleen; mutta meni kuitenkin hänen luoksensa. On
ajatuksia, joita tottelemme tuntematta niitä; ne asuvat meissä meidän
tietämättämme. Vaikka tämä kuuluu enemmän omituiselta kuin oikealta,
voi kuitenkin jokainen rehellinen ihminen löytää tuhansia esimerkkejä
siitä omasta elämästään. Mennessään markisittaren luo, totteli Charles
yhtä niistä ennakkomääräyksistä, joista meidän kokemuksemme ja henkiset
valloituksemme ajan pitkään eivät ole muuta kuin huomattava kehitys.
Kolmenkymmenen vuoden vanhalla naisella on vastustamaton vetovoima
nuoreen mieheen; mikään ei ole luonnollisempaa, lujemmin kudottua,
paremmin ennakolta määrättyä kuin nämä maailmassa niin usein sattuvat
syvät lemmensuhteet sellaisen naisen ja nuoren miehen välillä kuin
markisitar ja Vandenesse olivat. Nuorella tytöllä on todellakin liian
paljon mielikuvia, liian paljon kokemattomuutta, ja hän voi liian
helposti rakastaa mitä miestä tahansa, että nuori mies tuntisi itsensä
imarrelluksi hänen lemmestään, samalla kuin nainen tuntee tekemänsä
uhrausten koko suuruuden. Missä edellinen rientää mukaan
uteliaisuudesta, toisista vaikuttimista kuin rakkauden, seuraa
jälkimäinen itsetietoista tunnetta. Eikö jo tämä valitseminen ole
äärettömän mairittelevaa? Omatessaan tiedon, joka melkein aina on
kalliisti kärsimyksillä maksettu, on kuin kokenut nainen antaisi
enemmän itsestään; siinä kun tietämätön ja herkkäuskoinen nuori tyttö
ei tiedä mitään, ei voi vertailla eikä antaa arvoa, vastaanottaa tämä
rakkauden ja tutkii sitä. Toinen opettaa meitä, neuvoo meitä ijässä,
jolloin mielellään antaudutaan johdettaviksi, jolloin kuuliaisuus on
nautintoa; toinen taas tahtoo oppia kaikki ja on lapsellinen siinä,
missä edellinen on hellä. Toinen tarjoo teille pelkkää voitonriemua,
toinen pakoittaa teidät lakkaamatta taistelemaan. Edellisellä on
ainoastaan kyyneleitä ja huvituksia, toisella on hekumallisuutta ja
omantunnontuskia. Nuoren tytön tullakseen miehen rakastajattareksi,
täytyy olla liiaksi turmeltuneen, ja silloin mies hylkää hänet
kauhulla; samalla kuin kypsyneellä naisella on tuhansia keinoja
säilyttääkseen samalla kertaa valtansa ja arvonsa. Toinen on liiaksi
alistuvainen ja tarjoo levon ikävää varmuutta; toinen menettää liian
paljon ollakseen vaatimatta lemmeltä kaikkia sen vaihtelevia lumouksia.
Toinen häpäisee ainoastaan itsensä, toinen tappaa teidän takianne
kokonaisen perheen. Nuorella tytöllä on vain yksi keimailukeino ja
luulee tehneensä kaikki riisuessaan vaatetuksensa, mutta naisessa asuu
äärettömyys ja hän kätkeytyy tuhansiin huntuihin. Kolmenkymmenen vuoden
ikäisessä naisessa riehuu sitä paitsi epäröiminen, säikähdys, pelko,
levottomuus ja myrskyt, joita ei milloinkaan ole nuoren tytön
rakkaudessa. Tähän ikään saavuttuaan vaatii nainen nuorelta mieheltä,
että tämä lahjoittaisi hänelle jälleen hänen takiansa uhraamansa
kunnioituksen; hän ei elä muuta kuin tätä miestä varten, toimii hänen
tulevaisuutensa hyväksi, tahtoo, että se tulisi loistavaksi; hän
tottelee, hän pyytää ja käskee, nöyrtyy ja kohottautuu uudestaan, osaa
lohduttaa tuhansissa tilaisuuksissa, jolloin nuori tyttö voi ainoastaan
pelästyä. Paitsi kaikkia asemansa etuisuuksia, voi kolmenkymmenenvuoden
ikäinen nainen myös muuttua nuoreksi tytöksi, näytellä kaikkia osia,
olla kaino, vieläpä koristaa itseänsä onnettomuudellaan. Näiden
molempain välillä on tunnetun ja aavistamattoman, voiman ja heikkouden
verraton ero. Kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen tyydyttää kaikki,
nuori tyttö ei saa tyydyttää mitään sillä muuten hän menettää
viattomuutensa. Nämä ajatukset liikkuvat nuoren miehen sydämessä ja
muodostavat hänessä voimakkaimman kaikista intohimoista, sillä se
yhdistää tapojen synnyttämät keinotekoiset tunteet luonnon todellisten
tunteitten kanssa.

Oikein ja ratkaisevin askel naisen elämässä on juuri se, jota hän aina
katsoo vähimmin tärkeäksi. Jos hän on naimisissa, ei hän enää kuulu
itselleen, hän on kotilieden kuningatar ja orjatar. Olla pyhä nainen ei
sovellu yhteen maailman velvollisuuksien ja vapauksien kanssa.
Vapauttaa naiset on sama kuin turmella heidät. Jos muukalaiselle
suodaan oikeus astua kodin pyhäkköön, eikö se ole sama kuin antautua
hänen armoilleen, ja jos nainen vie hänet sinne, eikö se ole erehdys,
tahi tarkemmin sanottuna, erehdyksen alku? Täytyy hyväksyä tämä teoriia
kaikessa ankaruudessaan tahi sitten julistaa rakkaus vapaaksi. Tähän
asti on Ranskan yhteiskunta suostunut "mezzo-termineen", asettunut
keskiväliin: se hymyilee onnettomuuksille. Samoin kuin sparttalaiset,
jotka eivät rankaisseet muusta kuin taitamattomuudesta, näkyy se
sallivan varkauden. Mutta tämä järjestelmä on ehkä hyvinkin järkevä.
Yleinen halveksuminen on kauhein kaikista rangaistuksista, sillä se
kohtaa naista suoraan sydämeen. Naiset pitävät tärkeänä, ja heidän
kaikkien täytyy pitää tärkeänä, olla kunnioitettuja, sillä
kunnioituksetta he eivät ole olemassa; se on myös ensimäinen tunne,
jota he vaativat rakkaudelta. Turmeltuneinkin heistä vaatii ennen
kaikkea menneisyytensä anteeksiantoa myydessään tulevaisuutensa, ja
koettaa saada rakastajansa käsittämään, että hän vastustamattomaan
onneen vaihtaa kunnioituksen, minkä maailma on kieltävä häneltä. Ei ole
ainoatakaan naista, joka ensi kerran vastaanottaessaan luoksensa nuoren
miehen ja ollessansa kahden kesken hänen kanssansa ei saisi näitä
mietteitä, varsinkin jos tämä mies, kuten Charles de Vandenesse, on
kaunis ulkomuodoltaan tahi lahjakas. Samalla tavoin on harvoja nuoria
miehiä, jotka jättävät rakentamatta salaisia toiveita niiden tuhansien
aatteiden perusteelle, mitkä oikeuttavat heidän vastustamattoman
rakkautensa kauniita, henkeviä ja onnettomia naisia kohtaan, kuten
rouva d'Aiglemont. Kun markisitar kuuli ilmoitettavan herra de
Vandenessen tulosta, joutui hän jotenkin hämilleen ja tämä tunsi
melkein ujostelevansa huolimatta valtiomiesten tavallaan tottumukseksi
käyneestä varmuudesta. Mutta markisitar tointui pian ja osoitti
ystävyyttä, jolla naiset suojaavat itseänsä turhamaisuuden
aiheuttamilta tulkitsemisilta. Tällainen käytös ehkäisee kaikki
syrjä-ajatukset ja niin sanoakseen ottaa osaa tunteeseen lauhduttaen
sitä kohteliaisuuden muodoilla. Naiset jäävät silloin niin kauvaksi
kuin haluavat tähän kaksinaiseen asemaan juurikuin tienristeykseen,
joka voi johtaa sekä kunnioitukseen että välinpitämättömyyteen. Mutta
kolmenkymmenen vuotisena tietää nainen kaikki, mitä tällainen asema voi
tarjota. Hän voi siinä nauraa, laskea leikkiä, olla ystävällinen
saattamatta mainettaan vaaranalaiseksi. Hänellä on silloin riittävästi
kokemusta voidakseen nähdä, mitä heikkoja puolia miehellä on ja käyttää
niitä hyväkseen. Vaitiolonsa on yhtä vaarallinen kuin sanansa. Ette
arvaa milloinkaan, onko hän tämän ikäisenä tosi vai valheellinen,
tekeekö hän pilaa teistä tahi onko hän vilpitön tunnustuksissaan.
Suostuttuaan taistelemaan teidän kanssanne, lopettaa hän äkkiä
taistelun sanalla, katseella tahi eleellä, jonka vallan kaikki
tuntevat, hylkää teidät ja on salaisuutenne herrana, uhratakseen teidät
leikkiä laskien, vapaana seurustelemaan teidän kanssanne, yhtä suuressa
määrin heikkoutensa kuin voimansa suojaamana. Vaikka markisitar tämän
ensimäisen käynnin aikana asettui puolueettomalle kannalle, osasi hän
säilyttää korkean määrän naisellista arvokkaisuuttansa. Salaiset
surunsa leijailivat aina hänen teeskennellyn iloisuutensa yllä kuin
kevyt pilvi, joka puoleksi varjostaa aurinkoa. Vandenesse poistui hänen
luotaan elettyään yhden niistä keskusteluista, joiden vaikutus on
selittämättömän suloinen; mutta hän jäi siihen vakuutukseen, että
markisitar oli niitä naisia, joiden valloitus on liian kallis
uskaltaakseen rakastaa heitä.

"Siitä seuraisi", sanoi hän poistuessaan, "rakkautta loppumattomiin,
kirjeenvaihto, joka voisi lopen väsyttää kunnianhimoisen
virkamiessielun. Ehkä kuitenkin, jos oikein tahtoisin..."

Tämä onneton: "Jos oikein tahtoisin!" on aina ollut itsepäisten
turmeluksena. Ranskassa itserakkaus johtaa rakkauteen. Charles kävi
uudestaan rouva d'Aiglemontin luona ja luuli huomaavansa tämän
nauttivan hänen kanssaan keskustelemisesta. Sen sijaan, että
lapsellisesti olisi antautunut rakastamaan häntä ja olemaan onnellinen
tahtoi hän leikkiä kaksimielisen asemansa kanssa. Hän koetti näyttäytyä
intohimoisesti rakastuneelta, sitten kylmästi tutkiakseen tämän juonen
kulkua, olla samalla kertaa rakastaja ja valtiomies; mutta hän oli
liian nuori ja hyvä, tämä tutkimus ei voinut muuta kuin johtaa hänet
rajattomaan rakkauteen; sillä joko hän teeskenteli tahi oli
luonnollinen, oli markisitar aina voimakkaampi häntä. Joka kerta kun
Charles poistui rouva d'Aiglemontin luota koetti hän itsepintaisesti
pysyä epäluuloissaan alistaen sielunsa läpikäymät erilaiset tunneasteet
ankaran tutkimuksen alaiseksi, mikä kuoletti hänen omat tunnelmansa.

"Tänään", sanoi hän kolmannen käynnin jälkeen, "on hän antanut minun
ymmärtää olevansa hyvin onneton ja yksinäinen elämässä ja että tahtoisi
kuolla jos ei hänellä olisi tytärtään. Hän osoitti luopuneensa
kaikesta. Mutta enhän minä ole hänen veljensä enkä rippi-isänsä, miksi
hän siis on uskonut minulle surunsa? Hän rakastaa minua."

Poistuessaan hänen luotaan kaksi päivää myöhemmin päivitteli hän
nykyaikaisia tapoja.

"Rakkaus saa värinsä siitä vuosisadasta, jossa elää. Vuonna 1822 on se
tieteellisyyteen verhottu. Sen sijaan että osoitettaisiin sitä teoissa,
kuten ennen, väitellään siitä, leikellään sitä, pidetään kokonaisia
esitelmiä siitä. Naisilla ei ole muuta kuin kaksi tietä: ensin
asettavat he rakkautemme keskustelunalaiseksi, väittävät, ettemme me
voi rakastaa niin paljon kuin he. Se oli liehakoimista, oikeata uhmaa,
jota markisitar osoitti minulle tänä iltana. Sitten näyttäytyvät he
hyvin onnettomilta herättääksensä meidän luonnollista osanottoamme tahi
itserakkauttamme. Täytyyhän nuoren miehen tuntea itsensä imarrelluksi
saadessaan lohduttaa syvästi onnetonta olentoa. Lopuksi on heillä
erinomainen kiihko pelata neitseellistä viattomuutta! Hänen on täytynyt
ajatella minun luulevan häntä puhtaaksi lapseksi. Sellaisella sokealla
uskolla voin voittaa paljon."

Mutta eräänä päivänä tyhjennettyään kaikki epäluulonsa, alkoi hän
ihmetellä, eikö markisitar sittenkin ollut vilpitön; jos niin monet
kärsimykset voivat olla pelattuja, miksi teeskentelisi hän silloin
alistuvansa kohtaloonsa? Hän eli syvässä yksinäisyydessä ja kantoi
hiljaisuudessa surua, jota tuskin antoi aavistaa muutoin kuin
huokauksesta tahi äänenpainosta. Tästä hetkestä saakka alkoi Charles
tuntea syvää osanottoa markisitar d'Aiglemontia kohtaan. Eräänä päivänä
tullessaan tavalliseen kohtaukseen, joka oli tullut välttämättömäksi
heille molemmille, äänettömän sopimuksen mukaan oli yksi tunti aina
säästetty häntä varten, huomasi Vandenesse kuitenkin rakastettunsa
olevan enemmän hillityn kuin totisen ja avomielisen, ja hänen viimeiset
sanansa olivat: "Tämä nainen on todellakin hyvin viekas." Tullessaan
sisään tapasi hän markisittaren tämän lempimielentilassa, tavallisessa
surunvoittoisessa mielentilassa; hän nosti silmänsä häneen
liikahtamatta ja katsahti häneen sellaisin silmäyksin, joka muistuttaa
hymyilyä. Madame d'Aiglemont osoitti luottamusta, todellista
ystävyyttä, mutta ei rakkautta. Charles istuutui voimatta sanoa mitään.
Hänet täytti sanoin kuvaamaton tunne.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi markisitar ystävällisellä äänellään.

"Ei mikään... Kyllä", jatkoi hän, "ajattelen asiaa, jota te ette ole
vielä muistanut."

"Mitä sitten?"

"Kongressi on päättynyt."

"No", sanoi markisitar, "teidän olisi siis pitänyt matkustaa
kongressiin?"

Suora vastaus olisi ollut kaunopuheliain ja hienotunteisin kaikista
selityksistä, mutta Charles ei antanut sitä. Rouva d'Aiglemontin kasvot
osoittivat ystävällistä avomielisyyttä, joka torjui kaikki
turhamaisuuteen perustuvat laskut, kaikki lemmentoiveet, kaikki
valtioviisaat epäilykset. Hän ei tietänyt tahi ei ollut tietävinään
olevansa rakastettu, ja kun Charles hämmentyi ja vaikeni, täytyi hänen
tunnustaa itselleen ei tehneensä eikä sanoneensa mitään, joka
oikeuttaisi markisitarta uskomaan sitä. Herra de Vandenesse huomasi
markisittaren tänä iltana olevan samallaisen kuin aina: yksinkertaisen
ja ystävällisen, totisen surussaan, onnellisen omistaessaan ystävän,
ylpeän, että oli löytänyt sielun, joka ymmärsi häntä; pitemmälle hän ei
mennyt, ei edellyttänyt naisen voivan antaa viehättää itseänsä kahta
kertaa; hän oli kerran rakastanut ja säilytti tunteensa yhä
vertavuotavana sydämensä pohjalla. Hän ei uneksinut onnen voivan
kahdesti tarjota hurmaustansa naiselle, sillä hän ei luottanut
ainoastaan lahjakkuuteen, vaan sieluun, eikä rakkaus hänestä ollut
viettelys, vaan jalo ja ihana hurmaus. Tällä hetkellä tuli Charles
jälleen nuoreksi mieheksi, hänet valtasi tämän ylevän luonteen loisto
ja hän toivoi tulevansa vihityksi kaikkiin tämän tuhotun elämän
salaisuuksiin, elämän, joka oli enemmän sattuman kuin hairahduksen
tuhoama. Rouva d'Aiglemont katsahti ainoastaan kerran ystäväänsä
kuullessaan hänen pyytävän saada oppia tuntemaan sen äärettömän surun,
joka korotti hänen kauneutensa kärsimysten kirkastamaksi suloudeksi;
mutta tämä syvä katse oli kuin juhlallisen sopimuksen vahvistus.

"Älkää kysykö minulta enää tästä", sanoi hän. "Tänä päivänä neljä
vuotta sitten kuoli hän, joka rakasti minua, ainoa mies, jonka onnen
tähden olisin uhrannut yksin kunnioituksenkin itseeni, kuoli
pelastaakseen minun kunniani. Tämä lempi lakkasi nuorena, puhtaana,
täynnä mielikuvia. Ennenkuin antauduin tämän intohimon valtaan, johon
erinomainen kohtalo veti minua, olin tehnyt sen, mikä syöksee turmioon
niin monta nuorta tyttöä: antanut mitättömän, mutta kauniin miehen
häikäistä itseni. Avioliitto murskasi toiveeni toisen toisensa jälkeen.
Nyt olen menettänyt sekä avio-onnen että sen onnen, jota kutsutaan
rikolliseksi, saamatta tuntea onnea. Minulla ei ole enää mitään
jälellä. Koska en ole saanut kuolla, täytyy minun ainakin olla
uskollinen muistoilleni."

Hän ei itkenyt tätä sanoessaan, loi vaan silmänsä alas ja väänteli
keveästi sormiaan, joita tapansa mukaan piti ristissä. Hän oli puhunut
yksinkertaisesti, mutta äänensä ilmeessä oli jälki epätoivosta, yhtä
syvästä kuin hänen rakkautensa näytti olleen, jättäen Charles'in aivan
toivottomaksi.

Tämä kauhea elämä, tulkittuna kolmella lauseella, joita seurasi käsien
vääntely, tämä hennon naisen ankara tuska, tämä kauniin pään epätoivon
kuilu, tämä kaiho, nämä nelivuotisen surun kyyneleet vaikuttivat
lumoavasti Vandenesseen. Hän pysyi vaiteliaana ja nöyränä tämän suuren
ja jalon naisen edessä; hän ei nähnyt enää hänen harvinaista,
täydellistä ruumiillista kauneuttaan, hän näki ainoastaan hänen
äärettömän tunteellisen sielunsa. Vihdoinkin löysi hän sen
ihanneolennon, josta niin mielikuvituksellisesti oli unelmoinut ja jota
niin kiihkeästi kaihoovat kaikki, jotka koko elämänsä panevat
rakkauteen, palavasti etsivät sitä ja usein kuolevat saamatta nauttia
sen uneksituista aarteista.

Näiden sanojen ja tämän ylevän kauneuden rinnalla huomasi Charles omat
aatteensa ahtaiksi. Kykenemättä pukemaan ajatuksiansa tätä samalla
kertaa niin yksinkertaista ja ylevää kohtausta vastaaviin sanoihin
puhui hän jokapäiväisin lausein naisten kohtalosta.

"Rouvani, meidän tulee unohtaa surumme tahi kaivaa itsellemme hauta",
sanoi hän.

Mutta järki on aina mitätön tunteen rinnalla; edellinen on luonnostaan
rajoitettu kuten kaikki positiivinen, jälkimmäinen on ääretön.
Järkeillä siinä missä pitäisi tuntea, on pikkusieluille ominaista.
Vandenesse vaikeni, katsoi pitkään rouva d'Aiglemontiin ja poistui.
Uusien ajatusten valtaamana, jotka suurensivat naisen hänen silmissään,
muistutti hän maalaria, joka, pidettyään tavallisia työhuoneensa
malleja tyyppeinä äkkiä kohtaa Louvre-museossa Mnemosynen, tämän
kauneimman ja vähimmin kiitetyn muinaisajan kuvapatsaista. Charles oli
syvästi liikutettu. Hän rakasti rouva d'Aiglemontia tällä nuoruuden
vilpittömyydellä, tällä hehkulla, joka valaa ensi lempeen kulumattoman
viehätyksen, tuoreudella, jota mies ei löydä muuta kuin raunioina, jos
hän rakastaa uudestaan vanhemmalla puolen ikäänsä. Tämän suloisen
rakkauden vastaanottavat naiset, jotka sen ovat herättäneet, melkein
aina riemulla, sillä tässä kauniissa kolmenkymmenen vuoden ijässä,
naisen elämän runollisessa huippukohdassa, voivat he käsittää koko sen
kulun ja lukea yhtä hyvin menneisyyttä kuin tulevaisuuttakin. Naiset
tuntevat silloin koko rakkauden arvon ja nauttivat siitä peläten
kadottavansa sen: heidän sielunsa on silloin vielä kaunis nuoruudesta,
joka on juuri jättämäisillään heidät, ja heidän rakkautensa saa aina
voimaa tulevaisuudesta, joka pelottaa heitä.

"Minä rakastan", sanoi tällä kertaa Vandenesse jättäessään
markisittaren, "ja onnettomuudekseni rakastan naista, joka on kiintynyt
muistoihinsa. On vaikea taistella kuollutta vastaan, miestä, joka ei
ole saapuvilla, joka ei enää voi tehdä tuhmuuksia, ei suututtaa ja
jossa nainen ei näe muuta kuin kauniit puolet. Eikö se olisi samaa kuin
hävittää itse niiden muistojen ja toiveiden oivallisuus, kuolettaa
niiden tenhovoima, noiden, jotka elävät kadotetun rakastajan jälkeen
juuri sentähden, ettei hän milloinkaan ollut herättänyt muuta kuin
tämän kaihon, joka on ihanin, suloisin, mitä rakkaus voi tarjota?"

Tämä surullinen miete, sen alakuloisuuden ja pelon hedelmä, millä
kaikki totinen rakkaus alkaa, oli hänen hälvenevän valtioviisautensa
viimeinen lasku. Täst'edes hänellä ei enää ollut mitään sivuajatuksia.
Hän tuli kokonaan rakkautensa leikkipalloksi, vaipui noihin
selittämättömän onnen pikkuseikkoihin, onnen, joka syntyy sanasta,
äänettömyydestä, toivon vilauksesta. Hän tahtoi rakastaa platoonisesti.
Joka päivä kävi hän rouva d'Aiglemontin luona, hengitti samaa ilmaa
kuin tämä, jätti tuskin enää hänen taloansa ja seurasi häntä
kaikkialle sellaisen rakkaudenhirmuvallan johtamana, joka sekoittaa
itsekkäisyytensä mitä täydellisimpään uskollisuuteen. Rakkaudella on
oma vaistonsa, se osaa löytää tien sydämeen samalla tavalla kuin mitä
heikoin hyönteinen vastustamattomin tahdoin, mitään pelkäämättä menee
kukkansa luo. Kun tunne on totinen, ei sen kohtalokaan ole
epäilyksenalainen. Eikö nainen saata joutua tuskan kaikkien kauhujen
valtaan ajatellessaan elämänsä riippuvan rakastajansa rakkauteensa
panemasta suuremmasta tahi pienemmästä määrästä totuutta, voimaa ja
sitkeyttä? Mutta toiselta puolen naisen, puolison, äidin on mahdotonta
suojella itseänsä nuoren miehen rakkaudelta; ainoa hänen vallassaan
oleva keino on lakata näkemästä häntä aavistettuaan sen sydämen
salaisuuden, minkä nainen aina arvaa. Mutta tämä askel tuntuu liian
ratkaisevalta, jotta nainen ottaisi sen siinä ijässä, jolloin
avioliitto painostaa, kiusaa ja väsyttää häntä, jolloin aviollinen
uskollisuus on tullut enemmän kuin haaleaksi, vaikkapa hänen miehensä
ei olisikaan hylännyt häntä. Jos naiset ovat rumia, ovat he ylpeitä
rakkaudesta, joka tekee heidät nuoriksi ja kauniiksi; jos he ovat
nuoria ja miellyttäviä, täytyy viettelyksen voida vetää vertoja heidän
omalle lumousvoimalleen ja on silloin rajaton; jos he ovat siveellisiä,
saa maallinen ylevä tunne heidät löytämään jonkunmoisen sovituksen
heidän rakastajiensa vuoksi tekemiensä uhrausten suuruudessa ja tämän
vaikean taistelun tuottamassa kunniassa. Kaikki on paulana. Ei ole
kyllin lujaa varokeinoa niin voimakkaita kiusauksia vastaan.
Sulkeutunut elämä, johon naiset muinoin Kreikassa ja Itämailla olivat
velvoitetut ja joka on tullut tavaksi Englannissa, on ainoa kodin
puhtauden suojelusvartio, mutta tämän järjestelmän vaikutuksesta katoaa
maailman viehätys: yhteiskunta, politiika ja tapojen hienous on silloin
mahdoton. Kansojen tulee valita.

Rouva d'Aiglemont huomasi siis pari kuukautta sen jälkeen kun ensi
kerran kohtasi Vandenessen, elämänsä olevan lujasti sidotun tämän
nuorukaisen elämään; hän ihmetteli, kuitenkaan erityisesti
hämmästymättä, huomatessaan itsellään olevan saman maun ja samoja
ajatuksia kuin Charlesilla tuntien melkein iloa siitä. Hänkö alistui
Vandenessen aatteisiin, vai tämäkö mukautui hänen pienimpiinkin
oikkuihinsa? Hän ei tutkinut sitä. Tämä ihmeteltävä nainen oli jo
intohimon pyörremyrskyn vallassa ja sanoi itselleen koko sillä väärällä
varmuudella, jonka pelko synnyttää:

"Ah, ei, tahdon pysyä uskollisena hänelle, joka kuoli minun
puolestani."

Pascal on sanonut: "Epäillä Jumalan olemassaoloa on samaa kuin uskoa."
Samalla tavoin taistelee nainen päästäksensä vapaaksi ainoastaan
silloin kuin hän on vangittu. Sinä päivänä, jolloin markisitar tunnusti
itselleen olevansa rakastettu, myllersivät tuhannet erilaiset tunteet
hänessä. Kokemuksen taikausko puhui omaa kieltänsä. Tulisiko hän
onnelliseksi? Voisiko hän löytää onnen ulkopuolella niitä lakeja,
joiden perusteelle yhteiskunta -- oikein tahi väärin -- rakentaa
siveysoppinsa? Aina tähän saakka ei elämä ollut lahjoittanut hänelle
muuta kuin katkeruutta. Onko kahta olentoa yhdistävien siteitten
onnellinen ratkaisu mahdollinen, kahta olentoa, joita maailman
sopivaisuussäännöt erottavat? Mutta toiselta puolen, voiko onnea ostaa
liian kalliisti? Ja ehkä hän vihdoinkin löytäisi onnen, jota oli niin
palavasti toivonut ja jonka etsiminen on niin luonnollista. Uteliaisuus
puhuu aina rakastajan puolesta. Hänen tätä miettiessään tuli
Vandenesse. Hänen läsnäolonsa ajoi järjen yliluonnolliset peikot
tiehensä. Jos nämä ovat ne asteettaiset muutokset, jotka ohimeneväkin
tunne nuorukaisessa ja kolmikymmenvuotisessa naisessa läpikäy, tulee
hetki, jolloin vivahdukset häipyvät, syyt sulautuvat yhdeksi ainoaksi
viimeiseksi mietteeksi, joka haihtuu vastustamattomaan haluun
väkevöittäen sen. Mitä pitempiaikainen vastustus on ollut, sitä
voimakkaampi on rakkauden ääni. Tähän siis lopetetaan lihaskuvion
harjoitelma, jos on sallittua lainata ilmaisutapoja maalaustaiteen
alalta, sillä tämä kuvaus enemmän selittää kuin maalaa rakkauden
vaaroja ja sisällystä. Mutta tästä hetkestä asti lahjoitti joka
päivä uusia värejä tälle luurangolle, verhosi sen nuoruuden
viehätyksellä, antoi eloa lihaksille, liikuntoa jäsenille, loi
siihen loistoa, kauneutta, tunteitten tenhovoimaa ja elämän
houkutusta. Charles tapasi rouva d'Aiglemontin miettiväisenä ja hänen
läpitunkevalla äänenpainolla, jonka sydämen suloinen lumous tekee niin
vastustamattomaksi, kysyttyään: "Mikä teitä vaivaa?" varoi markisitar
vastaamasta. Tämä lempeä kysymys ilmaisi täydellistä sielujen
sopusointua ja naisen merkillisellä vaistolla ymmärsi markisitar, että
valitus tahi salaisen surunsa ilmaiseminen olisi tavallaan ollut
loukkaus. Jos jo jokaisella näistä sanoista oli merkityksensä, jonka he
molemmat ymmärsivät, mihin kuiluun hän silloin syöksyisikään? Hän
tarkasteli sisintänsä kirkkain, tutkivin katsein ja vaikeni. Eikä
Vandenessekaan sanonut mitään.

"En voi hyvin", sanoi hän vihdoin säikähtyneenä tämän hetken
merkityksestä, -- silmien kielen täydellisesti korvatessa voimattomat
sanat.

"Rouvani", vastasi Charles hellällä mutta ankarasti liikutetulla
äänellä, "ruumis ja sielu kuuluvat yhteen. Jos olette onnellinen,
pysytte myös nuorena ja terveenä. Minkätähden kieltäytyisitte
vaatimasta rakkaudelta kaikkea, mitä se on riistänyt teiltä? Te
luulette elämän olevan lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin se alkaa
teille. Uskokaa itsenne ystävän huolenpitoon! On suloista olla
rakastettu!"

"Olen jo vanha", sanoi hän, "mikään ei senvuoksi voisi olla minulle
puolustuksena, jos en edelleen surisi, kuten tähän asti. Tulee
rakastaa, sanotte? Ah, en voi enkä saa tehdä sitä. Paitsi teitä ja
ystävyyttänne, joka sulostaa elämääni, ei kukaan miellytä minua, ei
kukaan voisi haihduttaa muistojani. Vastaanotan ystävän, mutta
pakenisin rakastajaa. Tekisinkö sitä paitsi oikein lahjoittaessani
särjetyn sydämeni nuoren vaihdoksi, ottaessani vastaan harhakuvia,
joihin en enää saattaisi yhtyä, sytyttäessäni toivon onnesta, johon
itse en uskoisi tahi jonka pelkäisin kadottavani? Vastaisin ehkä
itsekkäisyydestä hänen uskollisuuteensa ja tekisin kylmiä laskuja hänen
ollessa tunteellinen. Muistoni loukkaisi hänen onneansa. Ei, näettekös,
ensilempeä ei milloinkaan voi korvata. Kuka mies tahtoisikaan tästä
hinnasta omistaa sydämeni?"

Nämä sanat, pelottavan mielistelyn läpitunkemat, olivat hänen järkensä
viimeinen ponnistus.

"Jos hän menettää rohkeutensa, menettäköön, pysyn silloin yksinäisenä
ja uskollisena." Tämä ajatus hiipi hänen sydämeensä ja hän tarttui
siihen kuin hukkuva oljenkorteen, jottei virta kulettaisi häntä
mukanaan.

Vandenesse kuultuaan tämän tuomion, vavahti tahtomattaan, ja tämä liike
vaikutti markisittaren sydämeen enemmän kuin hänen äskeinen kiihkonsa.
Naisia liikuttaa juuri enin meissä tapaamansa lempeä hienotunteisuus ja
sellaiset jalostuneet tunteet kuin heidän omansa, sillä miellyttävyys
ja tunteellisuus ovat heissä totuuden merkkejä. Charles'in ele ilmaisi
todellista rakkautta. Rouva d'Aiglemont tunsi kuinka suuri Vandenessen
hellyys oli, ja kuinka suuri hänen oma tuskansa. Nuorukainen vastasi
kylmäkiskoisesti:

"Kenties olette oikeassa. Uusi rakkaus, uudet surut."

Sitten vaihtoi hän ainetta puhuen joutavista asioista, mutta ollen
silminnähtävästi liikutettu, katseli rouva d'Aiglemontia keskitetyllä
tarkkaavaisuudella, juurikuin näkisi häntä viimeisen kerran. Vihdoin
poistui hän sanoen liikutetulla äänellä:

"Hyvästi, rouvani!"

"Näkemiin!" vastasi hän niin hienosti liehakoiden, kuin ainoastaan
harvat naiset osaavat.

Hän ei vastannut mitään ja poistui.

Charles'in poistuttua, hänen tyhjän tuolinsa puhuessa hänestä, sai
markisitar tuhansia katumusajatuksia luullen tehneensä väärin. Rakkaus
edistyy kuulumattoman nopeasti naisessa silloin kun hän luulee
menetelleensä sydämettömästi tahi loukanneensa jaloa sielua. Ei
milloinkaan tarvitse pelätä rakastettunsa vääriä tuomioita, ne ovat
päinvastoin hyvin hyödyllisiä; naiset lankeevat ainoastaan omaan
hyvyyteensä.

"Tie helvettiin on laskettu hyvillä aikomuksilla", ei ole
saarnaparadoksi. Muutamia päiviä kului ilman että Vandenesse tuli. Joka
ilta hänen tavalliseen käyntiaikaansa odotti markisitar häntä
kärsimättömästi ja omantunnon vaivaamana. Kirjoittaa hänelle olisi
ollut sama kuin tunnustus; sitä paitsi sanoi aavistus hänen palaavan.
Kuudentena päivänä ilmoitettiin hänen tulostaan. Milloinkaan ei hän
ollut sellaisella riemulla kuullut hänen nimeänsä mainittavan. Ilonsa
oikein säikähytti häntä.

"Te olette rangaissut minua ankarasti", sanoi hän.

Vandenesse katsoi häneen hämmästyksissään.

"Rangaissut?" toisti hän. "Mistä?"

Charles ymmärsi häntä varsin hyvin, mutta tahtoi kostaa kärsimänsä
tuskat nyt, kun markisitar arvasi ne.

"Miksi ette tullut eilen?" kysyi markisitar hymyillen.

"Eikö sitten kukaan ole käynyt teillä?" kysyi hän päästäkseen
vastaamasta suoraan.

"Herra de Ronquerolles, herra de Marsy ja pikku d'Esgrignon ovat olleet
täällä, eräs pari eilen ja muuan tänään aamupäivällä lähes kaksi
tuntia. Luulen myös tavanneeni rouva Firmianin ja sisarenne, rouva de
Listomèren."

Taaskin surua! Kärsimys, jota eivät voi ymmärtää muut kuin ne, jotka
rakastavat tällä tuhoisalla ja hurjalla itsekkäisyydellä, jonka
pieninkin ilmaisu on hillitöntä mustasukkaisuutta, lakkaamatonta halua
sulkea rakastettunsa pois kaikilta rakkaudelle vierailta vaikutuksilta.

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Vandenesse itsekseen, "hän vastaanottaa
vieraita ja puhuu heidän kanssansa sillä aikaa kun minä olen yksin ja
onneton!"

Hän salasi surunsa ja hautasi rakkautensa sydämensä pohjalle niinkuin
ruumis heitetään mereen. Hänen ajatuksensa olivat sitä laatua, ettei
niitä voi tulkita, yhtä nopeita kuin hapot, jotka haihtuessaan
kuolettavat. Kuitenkin synkistyivät kasvonsa ja tumma varjo peitti ne.
Rouva d'Aiglemont totteli naisellista vaistoaan ottaessaan osaa tähän
suruun ymmärtämättä sitä. Hän oli syytön aiheuttamaansa tuskaan.
Vandenesse huomasi sen. Hän puhui asemastaan ja mustasukkaisuudestaan
juurikuin olettamuksista, joista rakastajat mielellänsä keskustelevat.
Markisitar ymmärsi kaikki ja tuli niin syvästi liikutetuksi, ettei
voinut pidättää kyyneleitään. Tästä hetkestä alkaen astuivat he
rakkauden taivaaseen. Taivas ja helvetti ovat kaksi suurta runoelmaa,
ja ne tyylittelevät ne kaksi ainoata pistettä, joiden ympäri olemassa
olomme pyörii: ilon ja tuskan. Eikö taivas ole, ja aina ole oleva
tunteittemme äärettömyyden kuva, jota ei milloinkaan voi maalata muuta
kuin yksityiskohdissaan, sillä onni on yksi. Eikö helvetti esitä
surujemme loppumattomia tuskia, joista voimme tehdä runoteoksia, sillä
ne kaikki ovat erilaisia?

Eräänä iltana olivat molemmat rakastavaiset kahdenkesken. He istuivat
ääneti toistensa rinnalla katsellen taivasta, puhdasta taivasta, jolle
auringon viimeiset säteet loivat heikon purppura- ja kultahohteen.
Tähän vuorokauden aikaan tuntuu päivän hidas sammuminen herättävän
lempeitä tunteita; intohimomme väräjävät suloisesti ja me nautimme
keskellä rauhaa jonkin myrskyisen tunteen levottomuudesta. Luonto
näyttää meille onnen häälyvissä kuvissa kehoittaen meitä nauttimaan
siitä sen ollessa meitä lähellä tahi antaen meidän kaihota sitä,
kun se on paennut. Näinä lumouksesta rikkaina hetkinä, tämän valoholvin
alla, jonka pehmeät tunnut sulavat yhteen sisällisen tenhon kanssa, on
vaikea vastustaa sydämensä ääntä, joka silloin puhuu harvinaisella
voimalla, suru kaikkoaa, ilo hurmaa ja lamauttaa meitä. Illan loisto
herättää eloon tunnustuksia ja rohkaisee niitä. Äänettömyys tulee
vaarallisemmaksi kuin sanat, sen luodessa silmiin niiden heijastamien
äärettömien toiveiden koko mahtivoiman. Puhuessa pienimmälläkin sanalla
on vastustamaton voima. Eikö olekkin silloin kirkkautta äänessä,
purppuraa katseissa? Eikö ole kuin olisi taivas meissä tahi me
taivaassa? Kuitenkin puhuivat Vandenesse ja Julia, sillä pari päivää
sitten antoi hän kutsua itseään tällä tuttavallisella nimellä
samoinkuin itse kutsui häntä Charlesiksi. He puhuivat, mutta
keskustelunsa yksinkertainen aine oli kaukana heistä, eivätkä he enää
tietäneet mitä sanansa sisälsivät, he kuuntelivat ihastuneina niissä
piileviä salaisia ajatuksia. Markisittaren käsi oli Charlesin kädessä
ja hän jätti sen hänelle uskomatta sen olevan suosion.

He kumartuivat molemmat eteenpäin katsellakseen suurenmoista maisemaa,
täynnä lunta, jäätä ja harmaita varjoja, jotka värittävät
mielikuvituksellisten vuorien rinteitä, taulu täynnä räikeitä
vastakohtia punertavine liekkineen ja mustine tuntuineen jotka
koristavat taivaan verrattomalla, haihtuvalla runoudella, komeita
äskensyntyneen auringon kapaloita, kaunis ruumisvuode, mihin se sammuu.

Samassa hipaisi Julian tukka Vandenessen poskea; tuntien tämän keveän
kosketuksen vapisi hän ankarasti, Vandenesse vielä kovemmin, sillä
molemmat olivat vähitellen tulleet siihen selittämättömään
murrostilaan, jolloin lepo tekee mielet niin herkiksi, että pieninkin
tapahtuma saa meidät vuodattamaan kyyneleitä ja panee surumielisyyden
tulvehtimaan, jos sydän on alakuloisuuteen vaipunut, tahi painaa siihen
kulumattomat jäljet, jos se on rakkauden tulitanssin pyörteissä. Julia
puristi melkein tahtomattaan ystävänsä kättä. Tämä arka ilmehikäs
puristus rohkaisi arkaa rakastajaa. Tämän hetken autuus ja
tulevaisuuden toiveet, kaikki suli yhteen ainoaan tunteeseen,
ensimäiseen hyväilyyn, siveään ja kainoon suuteloon, minkä rouva
d'Aiglemont salli Charlesin painaa poskelleen. Juuri sentähden, että
tämä suosio oli niin heikko, oli se mahtava ja vaarallinen. Molempain
onnettomuudeksi ei siinä ollut teeskentelyä eikä vilppiä. Se oli kahden
jalon sielun keskinäistä ymmärtämystä, sielun, joita eroitti kaikki,
mitä kutsutaan laiksi, ja yhdisti kaikki, mikä on houkuttelevaa
luonnossa. Tällä hetkellä astui kenraali d'Aiglemont sisään.

"Olemme saaneet uuden ministerin", sanoi hän. "Setänne on uuden
kabinetin jäsen. Teillä on siis hyvin hyviä edellytyksiä päästä
lähettilääksi, Vandenesse".

Charles ja Julia katsoivat punastuen toisiinsa. Tämä yhteinen kainouden
tunne oli uusi side lisää. Heillä molemmilla oli sama ajatus, sama
omantunnonvaiva, hirvittävä side, yhtä luja kahden rosvon välillä,
jotka juuri ovat tappaneet ihmisen, kuin kahden rakastavaisen välillä,
jotka ovat rikoksellisia suutelon perusteella. Täytyi vastata jotain
markiisille.

"En tahdo jättää Pariisia", sanoi Charles de Vandenesse.

"Me kyllä tiedämme miks'ette", vastasi kenraali teeskennellen
viekkautta, juurikuin olisi keksinyt salaisuuden. "Ette tahdo jättää
setäänne, koska tahdotte tulla nimitetyksi hänen pääriarvonsa
perijäksi."

Markisitar pakeni omaan huoneeseensa lausuen miehestänsä seuraavat
hirmuiset sanat:

"Hän on todellakin liian tyhmä."



IV.


Barrière d'Italien ja Barrière de la Soutèn välillä, Jardin des
Plantes'iin johtavalta ulkopuistokäytävältä on näköala, joka voi
saattaa haltioihinsa taiteilijankin tahi silmänhuvituksiin tottumisesta
veltostuneen matkailijan. Saavuttuanne pienelle kukkulalle, josta
suurten tuuheiden puiden varjostama puistokäytävä poikkee sivuun
kauniina kuin viheriöitsevä ja hiljainen metsätie, näette jalkojenne
juurella syvän laakson, jossa sijaitsee puoleksi maalaismaisia
tehdasrakennuksia; siellä täällä vihreikön ympäröimänä ja la Bières'in
tahi les Gobelins'in ruskean veden huuhtelemana. Vastapäisellä
rinteellä kätkevät muutamat tuhannet katot, tiheään sullotut kuin päät
väkitungoksessa, Saint-Marceaun esikaupungin köyhyyden. Panthéonin
komea kupukatto, Val-de-Grace'n synkkä ja surullinen tuomiokirkko
hallitsevat ylpeästi puoliympyrän muotoon rakennettua kaupunkia, minkä
portailta leviää mutkaisten katujen eriskummallinen kudos. Sieltäkäsin
näyttävät molempain rakennusten mittasuhteet jättiläismäisiltä; ne
aivan kuin musertavat sekä nuo hatarat asumukset että laakson
korkeimmat poppelit. Näkötorni, jonka ikkunoiden ja kallerien läpi
päivä paistaa, synnyttäen kuvaamattomia, mielikuvituksellisia tauluja,
näyttäytyy vasemmalle käsin mustalta, riutuneelta peikolta. Etäämpänä
loistaa les Invalides'in siro lyhtysikermä Luxembourgin sinertävien
ryhmäin ja Saint-Sulpicen harmaiden tornien välillä. Täältä katsoen
ovat nämä rakennustaiteelliset viivat sekoittuneet vihreikköön ja
varjoihin, alistettuina taivaan oikuille, jotka lakkaamatta
vivahtelevat valolle, väreille ja hohteelle. Kaukaa etäisyydestä
pistäytyvät rakennukset korkealle ilmaan, ylt'ympäri huojuvat
lainehtivat puut ja kiemurtelevat maalaiset polut. Oikealla, katsoen
tähän merkilliseen maisemaan syöpyneen leveän uurroksen läpi, voi
huomata Saint-Martinin kanavan pitkähkön, kimaltelevan pinnan
punertavien kalliorantojen välissä, lehmusten ja jyvämakasiinien
romanilaisten rakennusryhmäin reunustamana. Tuolla kaukana
äärimmäisellä tasolla sekoittuvat Bellevilles'in, talojen ja myllyjen
tyyten peittämät häämöittävät kukkulat pilvien ääriviivoihin. Mutta
kaupunki, jota ei näe, on kuitenkin laaksoa reunustavien kalliorivien
ja taivaanrannan, häälyvä kuin lapsuusmuisto, välissä, suunnaton
kaupunki, ikäänkuin ripustettuna pohjattoman kuilun yli, La Pitién
sairaalan harjan ja Est-kirkkomaan huippujen, kärsimyksen ja kuoleman,
väliin. Sieltä kuuluu kumea kohina muistuttaen valtameren ääntä sen
mylviessä kallion takaa kuin sanoakseen: "täällä olen". Auringon
luodessa valovirtoja tämän Pariisin osan yli, sen jalostaessa ja
hillitessä tämän piirteitä, sen sytyttäessä hehkunsa ikkunaruutuihin,
kimallellessa kattotiilissä ja saadessa kultaristit välkkymään, sen
valkaistessa talojen seinät ja muuttaessa ilman harsonkevyeksi
hunnuksi, sen synnyttäessä rikkaita vastakohtia mielikuvituksellisiin
varjoihin, taivaan ollessa sinisen, maan väristessä ja kellojen
soidessa täytyy teidän tästä paikasta ihailla tätä kaunopuheliasta,
tenhoavaa näytelmää, jota mielikuvitus ei milloinkaan unohda ja jota
jumaloitte kuin jotakin ihmeellistä Neapelin, Stambulin tahi Floridan
näköalaa. Mikään soraääni ei häiritse tämän konsertin sopusointua.
Siellä porisee maailman melu ja soi yksinäisyyden runollinen rauha,
miljoonien olentojen ja Jumalan äänet. Siellä on pääkaupunki
Père-Lachaise'n rauhallisten sypressipuiden alla.

Eräänä kevätaamuna, auringon valaistessa koko tätä kaunista maisemaa,
ihailin sitä nojautuen isoon jalavaan, joka ripotti tuuleen keltaisia
kukkiaan. Katsellessani näitä rikkaita ja suurenmoisia tauluja
ajattelin sitten sitä halveksumista, jota yksin kirjoissammekin
osoitamme maatamme kohtaan. Kirosin niitä rikasraukkoja, jotka
osoittavat vastenmielisyyttä meidän kaunista Ranskaamme kohtaan ostaen
kullalla oikeuden halveksia isänmaatansa ja ajaa kiireenkaupalla tämän
niin uusmuotiseksi tulleen Italian läpi katsellen sen näköaloja
kiikarista. Katselin rakkaudella nykyistä Pariisia, haaveilin, kun
äkkiä suutelon ääni häiritsi yksinäisyyttäni ja hajoitti filosofiset
mietteeni. Sivukujassa, joka kaunistaa veden poreilemaa jyrkännettä,
toisella puolella Les Gobelins'in siltaa, huomasin naisen. Minusta
näytti hän vielä nuorelta, oli puettu hyvin hienosti vaikka
yksinkertaisesti ja hänen lempeät kasvonsa näyttivät heijastavan
maiseman valoisaa onnea. Muuan nuori mies asetti juuri maahan
kauneimman pienen pojan, mitä milloinkaan on nähty, enkä minä siis
milloinkaan saanut tietää, painettiinko kuulemani suutelo äidin vai
lapsen poskelle. Sama hellä ja vilkas ajatus loisti molempain nuorten
ihmisten silmistä, liikkeistä ja hymyilyistä. He ottivat toisiansa
käsipuolesta niin iloisen nopeasti ja luikahtivat toistensa viereen
niin merkillisellä keskinäisellä ymmärtämyksellä joka liikkeessään,
että kokonaan syventyivät toistensa ajattelemiseen huomaamatta
läsnäoloani. Mutta siellä oli vielä lapsi, lapsi, joka nurpeana ja
tyytymättömänä kääntyi heihin selin ja katsahti minuun omituisin,
läpitunkevin silmäyksin. Tämä lapsi, yhtä kaunis, yhtä soma kuin tuo
toinenkin, mutta hempeämuotoisempi, antoi pienen veikkonsa juosta yksin
milloin nuoren parin edellä milloin jälessä, seisten itse
liikkumattomana kuin lumottu käärme. Se oli pieni tyttö. Kaunis nainen
ja hänen seuralaisensa kävelivät omituisen koneellisella tavalla.
Kenties hajamielisyydestä tyytyivät he kävelemään edes takaisin lyhyttä
välimatkaa pienen sillan ja vaunujen välillä, jotka seisoivat
puistotien mutkassa. He kävelivät lakkaamatta uudestaan tuon lyhyen
matkan, seisahtuivat, katsoivat toisiinsa ja nauroivat toisinaan
keskustelun aikana, joka vuoroin oli vilkasta, haaveilevaa,
pulpahtelevaa ja vakavaa.

Piilostani ison jalavan takaa ihailin tätä kaunista kohtausta, ja
olisin aivan varmaan kunnioittanut sen salaisuutta, ellen olisi tämän
pienen haaveilevan ja vaiteliaan tytön kasvoissa keksinyt paljon
syvempää ajatusta kuin hänen ikäiseltään saattoi odottaa. Äitinsä ja
nuoren miehen kääntyessä takaisin oltuaan lähellä häntä, taivutti hän
usein salavihaisesti päätään silmäten heitä ja veljeänsä todellakin
omituisin katsein. Mutta mikään ei voi kuvata sitä läpitunkevaa
viekkautta, sitä lapsellista häijyyttä, sitä hurjaa tarkkaavaisuutta,
joka kuvastui näissä lapsen kasvoissa keveine varjoineen silmien
ympärillä, kauniin naisen tahi hänen seuralaisensa hyväillessä
pikkupojan vaaleita kutria, hellästi silittäessä hänen pehmeätä
kaulaansa ja valkeata kaulustansa pojan koettaessa lapsellisessa
leikissään kävellä heidän rinnallaan. Tämän pienen omituisen tytön
kapeissa kasvoissa oli ihan täysikasvuisen ihmisen intohimoa. Hän joko
kärsi tahi ajatteli. Mikä onkaan varmin kuoleman enne näissä nuorissa
olennoissa? Ruumiinko kärsimys, vai ennenaikaisesti kypsynyt ajatus,
joka kalvaa heidän tuskin kypsynyttä sieluaan? Äiti kenties tuntee
tämän. Mitä minuun tulee, en tiedä mitään kauheampaa kuin vanhuksen
ajatuksen lapsen otsalla; kirosana neidon suussa on siedettävämpi.
Tämän niin aikaisin ajattelevan tytön melkein veltto käytös ja
vaiteliaisuus, kaikki kiinnitti mieltäni. Katselin häntä uteliaana.
Minua huvitti verrata häntä ja veljeänsä toisiinsa ja koettaa huomata
heissä yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia. Pienellä tytöllä oli ruskea
tukka ja mustat silmät sekä aikaisin kehittynyttä voimaa, muodostaen
räikeän vastakohdan nuoremman lapsen tukan, merivihreitten silmien ja
miellyttävän hentouden rinnalla. Tyttö saattoi olla noin seitsemän tahi
kahdeksan vuoden vanha, poika tuskin nelivuotias. He olivat puetut
samalla tavalla. Jos katseli heitä tarkkaan, saattoi kuitenkin huomata
heidän kauluksissaan erilaisuutta, joka näytti mitättömältä, mutta joka
vast'edes ilmaisi minulle kokonaisen romaanin menneisyydestä,
kokonaisen murhenäytelmän tulevaisuudesta. Ja eroavaisuus oli kuitenkin
niin pieni. Yksinkertainen päärme reunusti pienen tummaverisen tytön
kaulusta, kauniiden koruompelusten koristaessa pojan samallaista
pukinetta ilmaisten sydämen salaisuutta, äänetöntä etusijaa, minkä
lapset lukevat äitiensä sieluista kuin Jumalan henki asuisi heissä.
Leikkisä ja iloinen pieni poika muistutti tyttöä, niin hieno oli valkea
hipiänsä, niin sulavat hänen liikkeensä ja niin lempeät kasvonsa
samalla kuin sisar huolimatta voimastaan, kauniista piirteistään ja
puhtaasta hipiästään oli kivulloisen pojan näköinen. Hänen vilkkaat
silmänsä olivat vailla sitä kosteata kalvoa, joka tekee lasten katseet
niin miellyttäviksi, ollen kuten hovimiesten, kuivuneet sisällisestä
tulesta. Hänen kalpeutensa oli himmeätä oliivimaista sävyä, lujan
luonteen merkki. Kaksi kertaa oli hänen pikku veljensä tullut ja
liikuttavan hienosti, kauniin katsein ja ilmehikkäästi ojentanut
hänelle pienen torvensa, jota aina välillä puhalsi, mutta joka kerta
oli sisar ainoastaan epäystävällisellä katseella vastannut hänen
hyväilevään kysymykseensä: "Tahdotko tämän, Helena?" Synkkänä ja
pelottavana näköään välinpitämättömine ilmeineen punastui pikku tyttö
ja säpsähti jotenkin kiivaasti veljensä lähestyessä, mutta pienokainen
ei näyttänyt huomaavan sisarensa huonoa mielialaa, ja hänen
iloisuutensa ja vilkkautensa suurensi vielä enemmän todellisen
lapsenluonteen ja aikaihmisen huolestuttavan tietoisuuden välistä
vastakohtaa, joka tietoisuus jo oli luettavana pienen tytön kasvoissa
synkistyttäen ne tummilla varjoillaan.

"Äiti, Helena ei tahdo leikkiä!" huudahti pienokainen, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen valittaakseen, äitinsä ja nuoren miehen
seisahtuessa vaieten les Gobelins-sillalle.

"Anna hänen olla, Charles. Tiedäthän, että hän aina on pahalla
tuulella."

Äiti lausui nämä sanat hajamielisesti, kääntyen heti senjälkeen
takaisin nuoren miehen keralla. Tämä houkutteli kyyneleitä Helenan
silmiin. Hän nieli ne hiljaa, silmäsi veljeänsä syvällä, aivan kuin
tutkimattomalla katseella, ja tarkasti ensin levottomuutta herättävällä
älyllä rinnettä, jonka huipulla seisoi ja sitten Bièvre-jokea, siltaa,
maisemaa ja minua.

Pelkäsin tämän onnellisen parin huomaavan minut, jolloin olisin
varmaankin häirinnyt heidän keskusteluansa. Vetäydyin hiljaa takaisin
koettaen piiloutua selja-pensaikon taakse, jonka lehdikkö peitti minut
täydellisesti kaikilta katseilta. Istuuduin rauhallisesti rinteen
huipulle katsellen väliin näköalan vaihtelevaa kauneutta, väliin pientä
hurjaa tyttöä, saattaen vielä vilaukselta nähdä hänet lehtien ja
seljan-rungon välitse, johon nojasin päätäni, melkein puistokäytävän
tasalla. Kun Helena ei enää nähnyt minua, näytti hän levottomalta;
mustat silmänsä etsivät minua lehtikujan toisesta päästä puiden takaa,
harvinaisella uteliaisuudella. Minkätähden mahtoikaan hän välittää
minusta? Juuri nyt kaikui Charles'in lapsellinen nauru keskeltä
äänettömyyttä, kuin linnun viserrys. Kaunis nuori mies, joka oli
vaaleanverinen kuten hän, leikki hänen kanssaan, nosti hänet korkealle
ylös, suuteli häntä ja tuhlasi hänelle runsaasti sanoja vailla
keskinäistä yhteyttä, irtikiskaistuja tavallisesta merkityksestään,
kuten meillä on tapana puhutella lapsia. Äiti hymyili tälle leikille ja
sanoi toisinaan varmaankin aivan hiljaa sanoja, jotka tulivat suoraan
sydämestä, sillä hänen seuralaisensa seisoi onnellisena katsellen häntä
loistavin silmin täynnä jumaloivaa kunnioitusta. Heidän äänensä
sekaantuivat sanomattoman hyväilevinä lapsen lepertelyyn. He olivat
ihastuttavia kaikki kolme. Tämä siro näytelmä ihanan maiseman helmassa
loi siihen jotakin uskomatonta tuoreutta.

Kaunis, hienoihoinen, hymyilevä nainen, rakkauden lapsi, nuoruutta
uhkuva mies, puhdas taivas, sanalla sanoen, kaikki luonnon sopusoinnut
yhtyneenä ilahuttamaan mieltä. Yllätin itseni hymyilemästä, juurikuin
tämä onni olisi ollut omani. Kaunis nuori mies kuuli kellon lyövän
yhdeksää. Suudeltuaan seuralaistaan, joka oli käynyt vakavaksi ja
melkein surulliseksi, meni hän ajoneuvojensa luo, jotka vanha palvelija
hitaasti ajoi esiin. Pikku pojan löperrys sekaantui hänen nuorelta
mieheltä saamiinsa viimeisiin suuteloihin. Hänen sitten noustua
vaunuihinsa, ja nuoren naisen seistessä liikkumattomana kuunnellen
niiden poisvierimistä ja katsellen niiden viheriäiseen lehtikujaan
nostamaa pölypilveä, juoksi Charles sisarensa luo likelle siltaa ja
minä kuulin hänen sanovan tälle hopeanhelisevällä äänellään:

"Miksi et tullut sanomaan hyvästi minun hyvälle ystävälleni?"

Kun Helena näki veljensä kumartuvan rinteen yli, katsahti hän häneen
mitä kauhistavimmin silmäyksin, minkä milloinkaan olin nähnyt syttyvän
lapsen silmiin, töykäten häntä vihaisella liikkeellä. Charles luiskahti
jyrkkää mäkeä alas, kolhiutui juuriin, jotka kiivaasti heittivät hänet
takaisin muurin teräviä kiviä vastaan; löi otsansa niihin ja putosi
sitten verisenä virran mutaiseen veteen. Laine loiskahti tuhansissa
ruskeissa pisaroissa hänen vaalean päänsä ympäri. Kuulin pikkuraukan
vihlovat huudot, mutta pian tukahtuivat ne mutaan, jonne hän hävisi
kumeasti loksahtaen kuin sinne alas heitetty kivi. Salama ei ole
nopeampi kuin hänen putoamisensa oli. Nousin kiireisesti ja riensin
porraskäytävälle. Helena päästi kauhistuneena läpitunkevan huudon:

"Äiti, äiti!"

Äiti oli siellä minun vieressäni. Hän oli lentänyt kuin lintu. Mutta
eivät äidin eivätkä minun silmäni voineet varmuudella huomata sitä
paikkaa, jonne lapsi oli vajonnut. Musta vesi poreili laajalla
pinnalla. Bièvres'in jokiuomassa tässä kohden on kymmenen jalan
syvyydeltä mutaa. Lapsen täytyi kuolla siihen, oli mahdotonta pelastaa
sitä. Tähän aikaan sunnuntaista oli kaikki siellä hiljaista.
Bièvres'illa ei ole venettä eikä kalastajaa. En nähnyt seivästä, jolla
olisi voinut mitata haisevaa vettä, enkä ihmisolentoa läheisyydessä.
Miksi olenkaan niin ollen puhunut tästä surullisesta tapauksesta tahi
kertonut tämän onnettomuuden salaisuutta? Helena oli ehkä kostanut
isänsä puolesta. Siitä huolimatta vavahdin katsoessani äitiin. Mihin
kauheaan kuulusteluun pakoittaakaan hänet miehensä, hänen ikuinen
tuomarinsa. Ja hän kuletti mukanaan lahjomatonta todistajaa.
Lapsuudella on kirkas otsa ja läpikuultava hipiä, valhe lapsen suussa
on kuin liekki, joka saa itse katseenkin punastumaan. Onneton nainen ei
ajatellut vielä sitä rangaistusta, joka odotti häntä kotona. Hän
tarkasteli Bièvrea.

Sellainen tapaus aikaansaa kauheita vaikutuksia naisen elämässä, ja kas
tässä yksi niitä mitä hirveimpiä kaikuja, jotka aina väliin häiritsivät
Julian lemmenonnea.

Kaksi tahi kolme vuotta tämän jälkeen eräänä iltana istui eräs notario
herra de Vandenessen luona, joka kantoi silloin surua isänsä jälkeen ja
jolla oli perintöasiat järjestettävänä. Se ei ollut pikku notario de
Sterne, vaan isokasvuinen ja lihava notario Pariisista, yksi niitä
kunnianarvoisia miehiä, jotka tekevät tuhmuuksia kohtuudella, asettavat
raskaasti jalkansa haavalle, jota eivät huomaa, ja sitten kysyvät,
minkätähden toinen valittaa. Jos he sattumalta saavat tietää
kuolettavan tuhmuutensa syyn, sanovat he: "Hyvänen aika, sitä en
tiennyt!" Se oli sanalla sanoen rehellinen, tuhma notario, joka ei
nähnyt koko elämässä muuta kuin "asiakirjoja". Vandenessella oli rouva
d'Aiglemont vieraisilla. Kenraali sanoi päivällisen lopussa kiltisti
hyvästi ja lähti molempain lastensa kanssa johonkin puiston varrella
sijaitsevaan teatteriin, Ambigu-Comique'en tahi la Gaieté'hen. Vaikka
melodraamat kiihoittavat tunteita, pidetään niitä Pariisissa lapsille
sopivina, koska viattomuus aina voittaa niissä. Isä oli mennyt
odottamatta jälkiruokaa, sillä tyttärensä ja poikansa olivat niin
kiihkeästi kiusanneet häntä lähtemään teatteriin ennenkuin esirippu
nostettaisiin.

Notario, tämä järkähtämätön notario, joka ei mitenkään voinut käsittää,
miksi rouva d'Aiglemont lähetti lapsensa ja miehensä teatteriin
menemättä itse mukaan, istui päivällisten jälkeen kuin kiinninaulattuna
tuolillaan. Keskustelu oli viivyttänyt jälkiruuan nauttimista, ja
palvelija vitkasteli tarjoomasta kahvia. Nämä onnettomuudet kuluttivat
varmaankin kallisarvoista aikaa, saaden nuoren naisen tekemään useita
kärsimättömiä liikkeitä; häntä olisi voinut verrata täysiveriseen
hevoseen, joka seisoo tömistellen jalkojaan odottaessaan juoksuun
pääsyä. Notario, joka ei ymmärtänyt hevosia enempää kuin naisiakaan,
luuli yksinkertaisuudessaan markisittaren olevan vilkkaan ja iloisen
naisen. Notario oli ihastunut saadessaan olla huomatun naisen ja
kuuluisan valtiomiehen seurassa ja koetti olla sukkela. Hän luuli
markisittaren teennäistä hymyilyä suosionosotukseksi, ikävystytti hänet
perinpohjin ja jatkoi puheluaan väsymättömästi. Talon herra oli jo
samoin kuin markisitarkin useita kertoja vastoin kohteliaisuuden
sääntöjä vaiennut tilaisuuksissa, jolloin notario oli odottanut
kiittävää vastausta; mutta näiden merkitsevien vaitiolojen aikana istui
kirottu mies tähystellen tuleen ja tapaillen kaskuja. Valtiomies koetti
silloin ottaa kellonsa avuksi. Lopuksi pani kaunis nainen hatun
päähänsä lähteäksensä, mutta ei lähtenytkään. Notario ei kuullut eikä
nähnyt, oli ihastunut itseensä ja luuli varmasti huvittavansa
markisitarta niin, ettei tämä mitenkään voinut lähteä.

"Saan varmaankin tästä rouvasta asiatuttavan", ajatteli hän.

Markisitar seisoi ja veti sormikkaita käsiinsä, väänteli sormiansa ja
katsoi vuoroin markiisi de Vandenesseä, joka oli yhtä kärsimätön kuin
hän, ja vuoroin notariota, joka jatkoi sukkeluuksiansa.

Joka kerta kun tämä kunnon mies keskeytti puheensa, hengähtivät nuo
kaksi kuin antaen merkkiä toisilleen: "Aikooko hän vihdoinkin lähteä!"
Mutta eipä vaan. Se oli henkinen painajainen, joka vihdoin ärsytti
vihaan molemmat rakastajat. Notario vaikutti heihin kuin käärme
lintuihin pakoittaen heidät tekemään jotakin hullua. Äkkiä, notarion
par'aikaa kertoessa kelvottomista keinoista, joiden avulla Tilbet, eräs
siihen aikaan hyvin suosittu liikemies, oli hankkinut omaisuutensa ja
joiden halpamaisuutta sukkela notario seikkaperäisesti kuvasi, kuuli
valtiomies pöytäkellon lyövän yhdeksää. Hän huomasi notarionsa olevan
auttamattoman tyhmeliinin, jonka hänen aivan yksinkertaisesti tuli
lähettää tiehensä, ja keskeytti hänet päättävällä eleellä.

"Haluatteko hiilihangon, herra markiisi?" sanoi notario ojentaen sitä
asioimistuttavalleen.

"En, mutta minun täytyy valitettavasti pyytää teitä lähtemään. Rouva
d'Aiglemont lähtee noutamaan lapsiansa ja minulla on onni saada seurata
häntä."

"Jo yhdeksän! Aika kuluu kuin lentäen rakastettavassa seurassa", sanoi
notario, joka jo tunnin ajan oli saanut puhua kuuroille korville.

Hän haki hattunsa, sitten meni ja asettui uunin eteen, tukahutti
vaivalla nikotuksen ja sanoi asioimistuttavalleen, huomaamatta
ollenkaan markisittaren musertavia silmäyksiä:

"Siis päättäkäämme asia, herra markiisi! Asiat ennen kaikkea. Huomenna
siis lähetämme veljellenne muistutuksen, että hän suorittaisi
sitoumuksensa, sitten tehdään pesäluettelo ja sitten, totta tosiaan..."

Notario oli siihen määrin väärinkäsittänyt markiisin käskyt, että
luetteli päinvastaisessa järjestyksessä tämän hänelle antamat tehtävät.
Tämä väärinkäsitys oli liian arka, jotta Vandenesse tahtomattaankin
ryhtyi oikaisemaan tuhman notarion ajatuksia, ja siitä seurasi
keskustelu, joka vei jonkun aikaa.

"Ei", sanoi valtiomies nuoren naisen tekemän merkin huomattuaan, "te
saatte pääni pyörälle, tulkaa takaisin huomenna kello kymmenen, yhdessä
asianajajani kanssa."

"Mutta minun täytyy huomauttaa teille, herra markiisi, ettei ole
varmaa, saammeko tavata herra Desroches'ia huomenna, ja jollei
muistutus ole laadittu huomenna ennen kello kahtatoista, menee aika
umpeen, ja..."

Juuri nyt ajoivat vaunut pihalle, ja niiden ratinan kuultuaan käänsi
naisraukka päänsä salatakseen kyyneleensä, jotka tulivat hänelle
silmiin. Markiisi soitti antaaksensa sanoa ei olevansa kotona, mutta
kenraali, joka odottamatta palasi Gaieté-teatterista, astui sisään
ennen kamaripalvelijaa taluttaen toisella kädellään tytärtänsä, jonka
silmät olivat aivan punaiset, ja toisella pikku poikaansa, joka näytti
vihaiselta ja kiukkuiselta.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi markisitar mieheltään.

"Sanon sen sitten", vastasi kenraali mennen toiseen huoneeseen, johon
ovi oli auki ja jossa hän näki sanomalehtiä.

Markisitar kävi kärsimättömäksi ja heittäytyi epätoivoisena sohvalle.

Notario, joka luuli olevansa pakoitettu puhumaan lasten kanssa, sanoi
makealla äänellä pikku pojalle:

"No, pikku ystävä, mitä näyteltiin teatterissa?"

"Vuorijoen laakso", vastasi Gustaf nurpeana.

"Minusta näyttää totta tosiaan", sanoi notario, "kuin olisivat
kirjailijat tulleet hulluiksi nykyään! 'Vuorijoen laakso!' Miksei
'Laakson joki?' Onhan mahdollista, ettei laaksossa ole mitään jokea.
Mutta jos sanotaan: 'Laakson joki', on kirjailija sanonut jotakin
selvää, tarkoin kuvaavaa ja helposti tajuttavaa. Mutta älkäämme enää
puhuko siitä, vaan koettakaamme selvittää itsellemme, kuinka näytelmä
voi tapahtua laakson joessa? Te vastaatte ehkä, että nykyaikaan ovat
koristukset tärkein seikka tällaisissa kappaleissa ja että nimestä
päättäen voi siinä olla hyvin kauniita koristuksia. Oliko teillä
hauskaa, pikku ystäväni?" kysyi hän ja istuutui vastapäätä poikaa.

Juuri notarion kysyttyä, mikä näytelmä voisi tapahtua joessa, kääntyi
markisittaren tytär hitaasti poispäin ja itki. Äiti oli niin pahalla
päällä, ettei huomannut mitä tyttärensä teki.

"Niin, minulla oli hyvin hauskaa", vastasi pienokainen. "Siinä
näytelmäkappaleessa oli pieni poika, joka oli hyvin kiltti ja hyvin
yksin maailmassa, siksi että hänen isänsä ei voinut olla hänen isänsä.
Ja sitten seisoessaan korkealla sillalla, joka kulki virran yli, oli
siellä iso, parrakas mies, ihan mustapukuinen, ja se heitti pojan
veteen. Silloin alkoi Helena itkeä niin kauheasti, että kaikki ihmiset
huusivat meille, ja silloin lähti isä heti meidän kanssamme..."

Herra de Vandenesse ja markisitar kuuntelivat liikkumattomina juurikuin
jonkun pahan voiman lamauttamina, kykenemättä ajattelemaan tahi
toimimaan.

"Ole hiljaa, Gustaf", huusi kenraali. "Olen kieltänyt sinua puhumasta
siitä, mitä tapahtui teatterissa, ja sinä jo unohdit sen."

"Teidän armonne pitäisi olla hyvä ja antaa hänelle anteeksi", sanoi
notario, "olin rohkea, kysyäkseni häneltä, mutta en aavistanut, kuinka
vakavasti..."

"Hänen ei olisi pitänyt vastata", sanoi isä katsoen kylmäkiskoisesti
poikaansa.

Syy, miksi lapset ja isä olivat palanneet niin aikasin, kävi siten
selväksi valtiomiehelle ja markisittarelle. Äiti katsoi tytärtään,
huomasi tämän itkevän, nousi ja meni hänen luokseen, mutta kasvonsa
vääntyivät kiivaasti ja ilmaisten ankaruutta, jota mikään ei voinut
hillitä.

"Jo riittää, Helena", sanoi hän, "mene viereiseen huoneeseen ja kuivaa
kyyneleesi!"

"Mitä on hän sitten tehnyt, pikkuraukka?" sanoi notario tahtoen
lauhduttaa sekä äidin vihaa että tyttären surua. "Hän on niin kaunis,
että hänen täytyy olla kilteimmän lapsen maailmassa: olen varma, rouva
markisitar, ettei hän milloinkaan tuota teille muuta kuin iloa. Eikö
totta, pikku ystäväni?"

Helena katsoi vavisten äitiinsä, kuivasi kyyneleensä, koetti näyttää
tyyneltä ja meni viereiseen huoneeseen.

"Ja varmastikin", jatkoi notario hämilleen joutumatta, "olette te liian
hyvä äiti, rouva markisitar, ett'ette pitäisi yhtäpaljon molemmista
lapsistanne. Te olette sitä paitsi liian kunniallinen antaaksenne
jommalle kummalle heistä etusijan sillä ikävällä tavalla, josta
etupäässä me notariot, saamme nähdä niin surullisia seurauksia.
Yhteiskunta kulkee meidän käsiemme läpi. Me saamme myös nähdä sen
intohimot niiden hirveimmässä muodossa, niin, oman edun. Milloin näemme
äidin, joka tahtoo tehdä miehensä lapset perinnöttömiksi niiden lasten
hyväksi, joista pitää enemmän, milloin taas miehen, joka tahtoo antaa
omaisuuden sille lapselle, joka on ansainnut äidin vihan. Ja silloin
syntyy riitoja ja tuskaa ja asiakirjoja ja vastatodistuksia ja
valemyyntejä ja sukuperintöjä, niin, hirveätä kurjuutta, sanalla
sanoen, hirveätä! On isiä, jotka kuluttavat elämänsä lastensa perinnön
hävittämiseen varastamalla vaimonsa omaisuutta... Niin, varastamalla,
se on juuri sopiva sana. Me puhumme näytelmistä: vakuutan teille, että
jos me saisimme puhua, mitä monetkin lahjoitukset ovat, voisivat
kirjailijamme kirjoittaa kauheita murhenäytelmiä porvarillisesta
elämästä. En tiedä, mitä mahtivoimaa naiset käyttävät saadakseen
tahtonsa perille, sillä vaikkei se siltä näytä ja vaikka he ovat
heikompia, niin he kuitenkin aina hallitsevat. Mutta minua he eivät
petä. Minä arvaan aina syyn tuohon erikoiseen rakkauteen jotakuta
kohtaan lapsista, vaikka ihmiset niin kohteliaasti sanovat sitä
selittämättömäksi! Mutta miehet eivät sitä milloinkaan aavista, se
tunnustus pitää heille antaa. Te ehkä sanotte, että on..."

Helena oli yhdessä isänsä kanssa tullut takaisin salonkiin. Hän
kuunteli tarkkaavaisesti notariota ja ymmärsi hänet niin hyvin, että
silmäsi äitiänsä pelästyneenä, sillä lapsen koko vaistolla tunsi hän,
että tämä puhe kaksinkerroin lisäisi häntä painostavaa ankaruutta.
Markisitar kalpeni ja eleellä osoitti Vandenesselle miestänsä, joka
miettiväisenä katseli alas mattoon. Mutta nyt ei valtiomies, huolimatta
maailmantavoistaan, voinut enää hillitä itseänsä, vaan silmäsi
salamoivin katsein notariota.

"Tulkaa tänne!" sanoi hän mennen reippaasti salongin viereiseen
huoneeseen.

Notario seurasi häntä vavisten ja lopettamatta lausetta, jota juuri oli
sanomassa.

"Herraseni", sanoi markiisi de Vandenesse vihan vimmassa, sulkien
kiivaasti oven perässään ja jättäen salonkiin aviopuolisot, "aina
päivällisistä saakka ette te ole tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja
lörpötellyt vain roskaa. Mutta lähtekää nyt jo toki tiehenne, muuten
saatte aikaan todellisia onnettomuuksia. Te olette mainio notario,
pysykää konttorissanne, mutta jos sattumalta joudutte ihmisten seuraan,
niin koettakaa olla hienotunteinen..."

Sitten meni hän salonkiin jättäen notarion hyvästiä sanomatta. Notario
seisoi hetkisen liikkumattomana, aivan ällistyneenä, lamautuneena,
tietämättä missä oli. Kun hän tunsi huumauksensa vähenevän, luuli hän
kuulevansa nyyhkytyksiä, kiivasta kellon soittamista ja että salongissa
käveltiin mennen ulos ja taas tullen sisään. Hän pelkäsi tavata
markiisi de Vandenessea vielä kerran ja sai niin paljon voimaa
sääriinsä, että kykeni tallustelemaan portaille, mutta alhaalla törmäsi
kahta palvelijaa vastaan, jotka juoksivat saamaan herransa käskyjä.

"Sellaisia ovat kaikki suuret herrat", sanoi hän vihdoin päästyään
kadulle, missä etsi vaunuja, "he houkuttelevat ihmisen puhumaan,
narraavat hänet siihen kohteliaisuuksillaan, niin että toinen luulee
huvittavansa heitä. Kyllä kai! He käyvät nenäkkäiksi, pitävät toista
loitolla itsestään, vieläpä heittävät ulos ovestakin ollenkaan
ujostelematta. Minä olin todellakin hyvin hauska, en sanonut mitään,
mikä ei olisi ollut tyyntä, maltillista ja sopivaa. Hän kehoittaa minua
olemaan hienotunteisempi, juurikuin minä en se olisi. Saakeli soikoon,
minä olen notario ja kamarini jäsen. No, se on vain lähettiläsoikku;
eihän noille ihmisille ole mikään pyhää. Huomenna hän saa luvan
selittää minulle, mitä tarkoittaa sillä, etten minä ole tehnyt muuta
kuin tuhmuuksia ja puhunut vain roskaa. Minä pyydän häneltä selityksen
huomenna, se tahtoo sanoa, minä pyydän hänen selittämään asian. Kun
kaikki käy ympäri, olenkin ehkä väärässä... Minä olen todellakin liian
hyväluontoinen vaivatessani aivojani sellaisella jutulla! Mitä se
minulle voi?"

Notario tuli kotiin ja esitti kysymyksen aviosiipallensa, jolle kertoi
illan tapahtumat pienimpiä yksityisseikkoja myöten.

"Rakas Crottat, hänen armonsa oli täysin oikeassa sanoessaan, ettet
sinä tehnyt muuta kuin tuhmuuksia ja puhuit vain roskaa."

"Miten niin?"

"Niin, jos minä sanoisin sen sinulle, alkaisit sinä kumminkin alusta
taas huomenna. Mutta pyydän sinua, ettet milloinkaan puhuisi seurassa
muusta kuin asioista."

"Jos sinä et sano sitä, niin minä kysyn..."

"Hyvä Jumala, tuhmimmatkin ihmiset koettavat salata sellaista, ja sinä
luulet, että lähettiläs sanoisi sinulle sen! Mutta, Crottat, minä en
ole milloinkaan nähnyt sinua niin hulluna."

"Kiitos, kultaseni!"



V.


Muuan Napoleonin vanhoista käskyläisupseereista, jota me tahdomme
nimittää vain markiisiksi tahi kenraaliksi ja joka oli kohonnut
tavattomasti arvossa restaurationin aikana, oli muuttanut joksikin
aikaa Versailles'iin asuen siellä kirkon ja Barrière de Montreuil'in
välillä, Saint-Cloud'iin johtavan tien varrella sijaitsevassa talossa.
Hänen hovivirkansa ei sallinut hänen poistua kauemmas Pariisista.

Tämä talo oli muinoin rakennettu jonkun korkean herran tilapäisen
lemmenleikin turvapaikaksi ja oli hyvin avara. Se sijaitsi keskellä
puutarhaa, joka ulottui yhtä kauvas oikealle ja vasemmalle, eroittaen
rakennuksen Montreul'in ensimäisistä taloista ja rajaseudulla olevista
mökeistä. Siten saattoi sen omistaja, asumatta liian yksinäisesti,
nauttia kaikkia yksinäisyyden mukavuuksia aivan lähellä kaupunkia.
Merkillisen ristiriitaisesti kyllä, antoi talon sisäänkäyntiportti ihan
tielle, joka ehkä entiseen aikaan ei ollut niin vilkasliikkeinen kuin
nyt. Tämä otaksuma näyttää varsin uskottavalta, kun muistaa, että talo
sijaitsi aivan lähellä sitä viehättävää huvihuonetta, jonka Ludvig XV
rakennutti neiti de Romans'ille, ja että tarkkaavainen katsoja,
ennenkuin pääsee taloon, siellä täällä kohtaa useampia "kasinoja".
Näiden sekä sisä- että ulkoasu todistavat esi-isiemme hienostuneista
irstailuista, esi-isiemme, jotka kuitenkin paljon moititussa
siveettömyydessään etsivät salaisuutta ja piilopaikkaa.

Eräänä talvi-iltana oli markiisi vaimoineen ja lapsineen yksin tässä
autiossa talossa. Palvelijat olivat saaneet luvan mennä erään toverinsa
häihin Versailles'iin, ja kun he arvelivat joulupyhän mainitun seikan
yhteydessä olevan heille riittävänä puolustuksena isäntäväen silmissä,
uskalsivat he empimättä viipyä juhlassa pitemmän aikaa kuin mitä heille
oli myönnetty. Mutta koska kenraali oli tunnettu mieheksi, joka aina
järkähtämättömän lujasti piti sanansa, tunsivat nämä viivästyneet
kuitenkin tanssiessaan omantunnonvaivoja kun se hetki tuli, jolloin
heidän olisi pitänyt olla kotona. Kello oli juuri lyönyt yksitoista,
eikä yksikään palvelijoista ollut vielä palannut. Seudulla vallitseva
syvä hiljaisuus salli toisinaan kuulla, kuinka kaakkoistuuli vinkui
puiden mustien oksien välissä, ulvoi ympäri taloa ja nyyhkytti pitkissä
käytävissä. Pakkanen oli niin hyvin puhdistanut ilman, kovettanut maan
ja tiet, että kaikki kuului niin kuivan selvästi, jota ilmiötä me aina
ihmettelemme. Myöhäisen kapakkavieraan raskaat askeleet tahi Pariisista
ajavien vaunujen ratina kaikuivat kovaa, kuuluen paljon pitemmälle kuin
tavallisesti. Kiivaat tuulenpuuskat pyörittelivät kuihtuneita lehtiä
ilmassa ja pihan kivillä rapisivat ne kuin olisi yö saanut kielen juuri
kun sen piti tulla mykäksi. Tämä oli yksi niitä kylmiä iltoja, jotka
pakoittavat itsekkäisyytemme hedelmättömiin valituksiin köyhäin tahi
matkustavaisten puolesta ja jolloin tunnemme kodin niin suloiseksi.
Tällä hetkellä salonkiin kokoontunut perhe ei välittänyt palvelijain
poissaolosta enemmän kuin kodittomista ihmisistäkään tahi talviyön
säteilevästä runollisuudesta. Mietiskelemättä ja luottaen vanhan
soturin suojelukseen, antautuivat naiset ja lapset kotielämän
suloisuuteen, jolloin tunteita ei tarvitse peitellä, jolloin hellyys ja
kotoinen tunne antavat eloisuutta keskusteluille, katseille ja
leikeille.

Kenraali istui, tai oikeammin puoleksi lepäsi korkeassa, leveässä
nojatuolissa kamiinin nurkassa. Oivallinen takkavalkea paloi uunissa
levittäen tätä miellyttävää lämpöä, joka on merkkinä siitä, että ulkona
on hyvin kylmää. Tuolin selkänojan varassa ja hiukan kumartuneena oli
hyvän perheenisän pää asennossa, jonka huolettomuus ilmaisi täydellistä
rauhaa, suloista mielihyvää. Käsivartensa riippuivat melkein
hervottomina nojatuolin sivuilla, ikäänkuin olisi hän nukkunut,
täydentäen hyvinvoinnin vaikutelmaa. Hän katseli nuorinta lastaan,
tuskin viisivuotiasta poikaa, joka oli puoliksi riisuttu ja joka ei
tahtonut antaa äidin kokonaan riisua itseään. Pienokainen juoksi pakoon
paitaa ja yömyssyä, joilla markisitar häntä vähä väliä uhkaili. Hänellä
oli vielä yllään koruommeltu kauluksensa, nauroi äidilleen, kun tämä
kutsui häntä, ja huomasi, että äiti itsekin nauroi hänen lapselliselle
uppiniskaisuudelleen. Silloin alkoi hän leikkiä sisarensa kanssa, joka
oli yhtä lapsellinen, mutta veitikkamaisempi ja osasi jo puhuakin
selvemmin. Hänen soperruksiaan ja hajanaisia ajatuksiaan saattoivatkaan
tuskin vanhempansakaan ymmärtää. Pikku Moïna, joka oli kaksi vuotta
veljeään vanhempi, aiheutti jo naisellisilla pikku kujeillaan alituisia
naurunpurskauksia, jotka puhkesivat äkkiä ja ilman nähtävää syytä.
Mutta kun näki heidän molempien piehtaroivan tulen edessä,
kainostelematta näyttäen pieniä, palleroisia ruumiitaan, valkeita,
pehmeitä jäseniään, toisen vaaleakutrinen pää aivan toisen
tummatukkaisen rinnalla punaposkisine kasvoineen, joiden viattomista
kuoppasista ilo loisti, silloin ymmärsi varmaankin isä ja erittäinkin
äiti näitä pikku sieluja, joilla jo kumpaisellakin oli ominaisuutensa,
oma tunnemaailmansa. Nämä molemmat enkelit vilkasvärisine, kosteine
silmineen, punaisine poskineen ja valkeine hipiöineen saivat sen
pehmeän maton, jolla heittelivät kuperkeikkoja, painiskelivat ja
piehtaroivat leikkiessään, kukkaset kalpenemaan. Lepotuolissa, toisessa
kamiinin nurkassa, vastapäätä miestänsä istui äiti mukavassa, vapaassa
asennossa, punainen kenkä kädessään ja vaatekappaleet hajallaan
ympärillänsä. Hänen epäröivä ankaruutensa suli lempeään hymyyn, joka
jäi hänen huulilleen. Hän oli nyt noin kolmenkymmenenkuuden vuoden
vanha ja vielä kaunis, kiitos piirteitten harvinaisen säännöllisyyden.
Lämpö, valo ja onni valoivat tällä hetkellä yliluonnollista loistetta
hänen piirteilleen. Hän herkesi usein katselemasta lapsia luodakseen
hyväilevän silmäyksen miehensä vakaviin kasvoihin. Kun molempain
puolisojen katseet silloin tällöin kohtasivat toisensa, vaihtoivat he
äänettömän onnen ja syväin ajatusten tunteita. Kenraalin kasvot olivat
hyvin ahavoittuneet. Hänen leveätä, puhdasta otsaansa varjosti pari
harmaantunutta hiussuortuvaa. Miehekäs tuli hänen sinisissä silmissään,
urhoollisuus, joka kuvastui hänen kuluneitten poskiensa rypyistä,
osoittivat hänen kovalla työllä ansainneen sen punaisen nauhan, joka
koristi takkinsa nappiläpeä. Tällä hetkellä heijastui molempain lasten
viaton ilo hänen lujista, voimakkaista piirteistään, joista kuvaamaton
hyvänluontoisuus ja rehellisyys loistivat. Vanha soturi oli tullut
lapseksi uudestaan ilman suuria ponnistuksia. Eivätkö sotilaat olekin
aina lapsirakkaita? He ovat riittävästi kokeneet elämän onnettomuuksia
voidakseen ymmärtää onnettomuuden surullista osaa ja heikkouden
etuoikeuksia? Vähän etäämpänä pyöreän pöydän ääressä lampun kirkkaassa
valossa, joka kilpaili kahden, kamiinin otsikolla seisovan
vahakynttilän heikon valon kanssa, istui kolmentoista vuotias poika
käännellen nopeasti ison kirjan lehtiä. Veljensä ja sisarensa kirkuna
ei vähintäkään häirinnyt häntä. Kasvonsa osoittivat nuoruuden
jännittynyttä mielenkiintoa. Hänen syvän mielenkiintonsa selitti
täydellisesti viehättävä ihmeteos "Tuhat ja yksi yötä" sekä hänen
lyseolaisen pukunsa. Hän istui liikkumattomana miettivässä asennossa,
toinen kyynärpää pöydällä ja pää nojautuneena toiseen käteen, jonka
valkeat sormet olivat upotetut hänen ruskeaan tukkaansa. Valo lankesi
suoraan hänen kasvoilleen ja koko muu vartalonsa oli varjossa. Näin
istuessaan muistutti hän niitä tummia muotokuvia, joissa Rafaël on
kuvannut itsensä tarkkaavaisena, miettivänä, uneksien tulevaisuudesta.
Tämän pöydän ja markisittaren välillä istui pitkä, kaunis nuori tyttö
työskennellen koruompelupuitteitten ääressä, joiden yli hänen päänsä
milloin taipui, milloin taas kohosi. Kynttilänvalo loi loistettaan
hänen ebenholtsimustalle, taiteellisesti solmitulle tukalleen. Helena
jo yksinään oli katsomisen arvoinen näky. Hänen kauneutensa laatu oli
merkillinen siinä ilmenevän voiman ja hienouden vuoksi. Vaikka tukkansa
oli laitettu yli ympäri päätä, oli se niin tuuhea, ettei totellut
kampaa, vaan kiemuroitsi voimakkaasti alas niskaan. Kulmakarvansa
piirtyivät tuuheina ja säännöllisinä puhdasta otsaansa vastaan. Olipa
ylähuulessaan joku uskaliaisuuden merkkikin, muodostaen keveän,
tummahkon varjon hänen hienomuotoisen, kreikkalaisen nenänsä alle.
Mutta muotojen houkutteleva pyöreys, muiden piirteitten avoin ilme,
hieno, läpikuultava hipiä, huulien hekumallinen pehmeys, kasvojen
hieno, soikea muoto ja varsinkin katseensa neitsyeellinen pyhyys, antoi
tälle voimakkaalle kauneudelle naisellisen viehätyksen ja tenhoovan
kainouden, jota me vaadimme rauhan ja rakkauden enkeliltä. Kuitenkaan
ei tässä nuoressa tytössä ollut mitään heikkoa, ja sydämensä mahtoi
olla yhtä lempeä, sielunsa yhtä luja, kuin hänen vartalonsa oli uhkea
ja kasvonsa miellyttävät. Hän oli yhtä vaitelias kuin veljensä,
lyseolainen, ja näkyi vaipuneen sellaisiin onnettomiin tutkisteluihin,
jotka usein nielevät nuoren tytön, ja joihin tutkiva isä harvoin voi
tunkeutua, eipä äidinkään tutkimuskyky. Sentähden oli mahdoton tietää,
johtuivatko ne oikulliset varjot, jotka niinkuin keveät pilvet
puhtaalla taivaalla vaelsivat hänen kasvoillaan, valon leikistä vai
salaisista suruista.

Mies ja vaimo olivat tällä hetkellä kokonaan unohtaneet molemmat
vanhemmat lapsensa. Kuitenkin olivat kenraalin kysyvät katseet useasti
liukuneet äänettömän kuvan yli, joka osoitti niiden toiveitten
otollista täyttymistä, joita lapsellinen leikki kotitaulun etualalla
herätti. Nämä kuviot muodostivat tavallaan elävän runoelman, joka
ilmaisi ihmiselämän eri asteita. Salonkia koristavien esineitten
loisto, asentojen erilaisuus, samoinkuin näiden pukujen ja värienkin,
vastakohtaisuus kasvoissa, joille eri ijät ja valon synnyttämät
ääriviivat antoivat luonteenomaisuutensa, kaikki tämä valoi näihin
ihmiselämän puoliin rikkautta, jota vaaditaan kuvanveistäjältä,
maalaajalta ja kirjailijalta. Hiljaisuus ja talvi, yksinäisyys ja yö
painoivat lopuksi majesteetillisuuden leiman tähän ylevään ja samalla
lapsekkaaseen sommitelmaan, luonnon valikoittuun teokseen. Avioelämä on
täynnä näitä pyhiä hetkiä, joiden kuvaamaton suloisuus johtuu kenties
muutamista paremman maailman muistoista. Taivaalliset säteet leviävät
varmaankin näiden kohtausten yli, joiden tarkoitus on korvata ihmiselle
osa hänen suruistaan, sovittaa hänet olemassaolon kanssa. Näyttää kuin
olisi maailmankaikkeus siinä meidän edessämme lumoavassa muodossa,
kehittäen esiin suuria perusajatuksiaan, ja yhteiskuntaelämä puolustaen
lakejansa puhumalla tulevaisuudesta.

Mutta huolimatta hellistä katseista, joita Helena loi Abeliin ja
Moïnaan, kun nämä puhkesivat ilohuutoihinsa, huolimatta onnesta, joka
kuvastui hänen ilmehikkäistä kasvoistaan hänen ohimennen tarkastellessa
isäänsä, oli kuitenkin syvä alakuloisuus painanut leimansa hänen
liikkeisiinsä, asentoonsa ja varsinkin pitkien silmäripsien
varjostamiin silmiinsä. Valkeat, voimakkaat kätensä, joiden läpi valo
heijastui, luoden niihin läpikuultavan, melkein sulan punerruksen, nämä
kädet vapisivat. Yhden ainoan kerran kohtasivat -- urkkimatta toisiaan
-- hänen ja markisittaren katseet toisensa. Nämä molemmat naiset
ymmärsivät silloin toisiansa, Helenan katseen ollessa kuivan, kylmän ja
kunnioittavan ja äidin synkän ja uhkaavan. Tyttärensä loi pikaa
silmänsä alas ompelupuitteisiinsa, veti kiireesti silmäneulaa pitkään
aikaan kohottamatta päätään, joka tuntui käyneen hänelle liian
raskaaksi kantaa. Mahtoiko äiti olla liian ankara tytärtänsä kohtaan,
vai katsoiko hän tämän ankaruuden välttämättömäksi? Kadehtiko hän
Helenan kauneutta, jonka kanssa vielä saattoi kilpailla, vaikkakin
ainoastaan käyttämällä kaikkia toalettitaidon apukeinoja? Vai oliko
tytär yllättänyt hänet ja saanut tietää joitakin salaisuuksia, kuten
niin monet tyttäret tekevät silloin kun alkavat ymmärtää asioita,
salaisuuksia, jotka tämä näköään niin hartaasti velvollisuuksilleen
uskollinen nainen luuli haudatuiksi sydämeensä, niin syvälle kuin
hautaan?

Helena oli päässyt siihen ikään, jolloin sielun puhtaus pakoittaa
sellaiseen ankaruuteen, että se kohoo yli määrän, jonka rajoissa
tunteitten tulee pysyä. On henkilöitä, joiden mielestä erehdykset
paisuvat rikoksiksi, mielikuvitusvoima kun vaikuttaa omaantuntoon.
Nuoret tytöt liioittelevat usein rangaistuksen ankaruutta sen mukaan
kuinka suurena pitävät rikoksia. Hänen entisen elämänsä salaisuus, ehkä
vain satunnainen tapaturma, jota hän ensi aikoina ei käsittänyt, mutta
jota hänen hieno älynsä, uskonnollisten käsitysten vaikutuksesta
varsinkin, liioitteli, näytti viime aikoina romantillisesti ikäänkuin
alentaneen häntä hänen omissa silmissään. Tämä muutos alkoi hänessä
sinä päivänä, jolloin hän muiden äskettäin julkaistujen ulkomaalaisten
näytelmäkappaleiden joukossa oli lukenut Schiller'in kauniin
murhenäytelmän "Wilhelm Tell". Toruessaan tytärtään siitä, että tämä
oli antanut kirjan pudota lattialle, oli äiti huomannut, kuinka
valtavan vaikutuksen Helenan sieluun oli tehnyt kohtaus, jossa tekijä
esittää Wilhelm Tell'in, joka vuodattaa yhden ainoan miehen veren
pelastaakseen kokonaisen kansan, ja Johan Isänmurhaajan olevan
tavallaan heimolaisia. Helena tuli nöyräksi, jumaliseksi, itseensä
sulkeutuneeksi, eikä tahtonut enää käydä tanssiaisissa. Milloinkaan ei
hän ollut ollut niin rakastavainen isäänsä kohtaan kuin nyt,
varsinkin silloin kun markisitar ei nähnyt hänen hyväilevää
hellyyttään. Jos Helenan rakkaudessa äitiänsä kohtaan olikin
jonkunverran kylmäkiskoisuutta, niin ilmaistiin se niin hienosti, ettei
kenraali koskaan ollut huomannut sitä, niin tarkka kuin hän olikin sen
yksimielisyyden suhteen, jonka piti vallita hänen perheessään. Ei
yhdelläkään miehellä voinut olla kyllin läpitunkevaa silmää voidakseen
tutkia näiden molempain naissydämien syvyyttä. Toinen nuori ja
jalo, toinen tunteellinen ja ylpeä; ensimäinen täynnä rikasta
anteeksiantavaisuutta, toinen hienoutta ja rakkautta. Jos äiti rasitti
tytärtään taitavalla naishirmuvallallaan, saattoi tämän huomata
ainoastaan uhrin silmistä. Sitä paitsi ainoastaan tapausten kulku
herättää tällaisia aivan ratkaisemattomia arveluja. Aina tähän yöhön
saakka ei mikään syyttävä valo ollut virrannut näistä molemmista
sieluista, mutta heidän ja Jumalan välillä oli varmaankin jokin synkkä
salaisuus.

"No, Abel", huudahti markisitar käyttäen hyväkseen silmänräpäystä,
jolloin Moïna ja tämän veli olivat väsyneinä vaienneet ja pysyivät
hiljaa, "tule nyt poikaseni, sinun täytyy mennä maata"...

Markisitar katsoi ankarana poikaansa asettaen hänet reippaasti
polvelleen. "Mitä tämä merkitsee?" sanoi kenraali. "Kello on puoli
yksitoista eikä ketään palvelusväestä ole tullut kotiin? Sellaisia
viikaria! -- Gustaf", lisäsi hän kääntyen poikansa puoleen, "annoin
sinulle tuon kirjan vain sillä ehdolla, että panisit pois sen kello
kymmenen. Sinun olisi itse pitänyt sulkea se määrätyllä ajalla ja mennä
maata kuten olit minulle luvannut. Jos tahdot tulla mainioksi mieheksi,
täytyy sinun tehdä sanasi toiseksi uskonnoksesi ja pitää siitä kuin
kunniastasi." Fox, eräs Englannin suurimpia kaunopuhujia, oli
erittäinkin ihmeteltävä jalon luonteensa takia. Uskollinen annettujen
lupausten pitäminen oli hänen etevin ominaisuutensa. Lapsuudessaan oli
hänen isänsä, eräs vanhasukuinen englantilainen, antanut hänelle niin
voimakkaan muistutuksen, että sen on täytynyt tehdä unohtumattoman
vaikutuksen lapsen mieleen. Kun Fox oli sinun ikäisesi, matkusti hän
tavallisesti loma-ajoiksi kotiin isänsä luo, jolla, kuten kaikilla
rikkailla englantilaisilla, oli iso puisto linnansa ympärillä.
Puistossa oli vanha huvihuone, joka piti purettaman ja muutettaman
toiseen paikkaan, mistä oli kauniimpi näköala. Lapsethan aina haluavat
katsella esineiden hajalle nyhtämistä. Nuori Fox tahtoi vielä pari
päivää koululomaa saadaksensa olla mukana huvihuonetta purettaissa,
mutta isänsä vaati järkähtämättömästi hänen matkustamaan kouluun sen
alkamispäiväksi. Tästä syntyi eripuraisuutta isän ja pojan välille.
Äiti, kuten kaikki mammat, piti pikku Foxin puolta. Silloin lupasi isä
juhlallisesti pojalleen, odottaa ensi lomaan asti, jolloin vasta
huvihuone purettaisiin.

"Fox matkusti kouluun. Isä luuli, että pieni poika, jota opinnot
kiinnittivät, unohtaisi koko tapauksen, ja antoi purkaa huvihuoneen ja
asettaa sen toiseen paikkaan. Mutta itsepintainen poika ei ajatellut
muuta kuin huvihuonetta. Kun hän palasi isänsä luo, oli hänen
ensimäinen ajatuksensa mennä katsomaan vanhaa rakennusta. Mutta hän
tuli kovin murheellisena takaisin juuri aamiaiselle ruvettaissa ja
sanoi isälleen: 'Sinä olet narrannut minua.' Vanha englantilainen
aatelismies vastasi hämillään, mutta hyvin arvokkaasti: 'Se on totta
poikani, mutta minä tahdon sovittaa vikani. Täytyy välittää sanastaan
enemmän kuin rahoistaan. Sillä sanansa pitäminen lahjoittaa
varallisuutta, mutta kaikki rikkaudet eivät voisi pyyhkiä pois tahraa,
minkä sanansa rikkominen on painanut omaantuntoon.' Isä antoi rakentaa
uudestaan vanhan rakennuksen aivan samallaiseksi kuin se oli; ollut.
Kun se tuli valmiiksi käski hän purkamaan sen, poikansa katsellessa
tätä. Olkoon tämä opetukseksi sinulle, Gustaf."

Gustaf oli tarkkaavaisesti kuunnellut isäänsä ja sulki heti kirjan.
Syntyi hetken äänettömyys, jolla aikaa kenraali otti Moïnan, joka
taisteli unta vastaan, ja asetti hänet polvilleen. Pikku tyttö antoi
väsyneen päänsä vaipua isänsä rinnalle ja nukkui, vaaleat kutrit soluen
yli kasvojen. Samassa silmänräpäyksessä kuului kiireellisiä askeleita
maantieltä; ja äkkiä herätti kolme kovaa iskua porttiin kaiun koko
talossa. Näiden pitkäveteisten iskujen äänen saattoi ymmärtää yhtä
hyvin kuin kuolemanvaarassa olevan ihmisen hätähuudon. Pihakoira
haukkui raivoisasti. Helena, Gustaf, kenraali ja vaimonsa säpsähtivät
ankarasti; mutta Abel, joka vihdoin oli saanut pienen myssyn päähänsä,
ja Moïna, eivät heränneet. "Silläpä on kiire!" huudahti kenraali
asettaen tyttärensä nojatuoliin.

Hän riensi kiireesti salongista kuulematta vaimonsa pyyntöä:

"Älä mene, ystäväni..."

Markisitar meni makuuhuoneeseensa, otti pari pistoolia, sytytti
salalyhdyn, riensi portaille, astui ne salaman nopeudella alas ja
saapui pian isolle ulko-ovelle, jonne poikansa oli kiireesti seurannut
häntä.

"Kuka siellä?" kysyi kenraali.

"Avatkaa!" vastasi ääni, joka oli puoli tukahtunut hengästyksestä.

"Oletteko ystävä?"

"Kyllä, olen ystävä."

"Oletteko yksin?"

"Olen ... mutta avatkaa, he tulevat!"

Eräs mies pujahti sisään portista nopeasti kuin varjo niin pian kuin
kenraali oli avannut sen puoliksi. Kenraalin voimatta tehdä vastarintaa
pakoitti tuntematon hänet päästämään sen, paiskaten sen voimakkaasti
potkaisten kiinni ja asettui päättäväisenä sen eteen juurikuin
estääkseen sitä avaamasta. Kenraali kohotti nopeasti pistoolinsa ja
lyhtynsä muukalaisen rintaa vastaan, herättääkseen hänessä kunnioitusta
ja näki keskikasvuisen, turkkivuoriseen kaapuun puetun miehen,
jonkunlaiseen leveään ja pitkään vanhuksenpukuun, mikä ei nähtävästi
ollut hänelle tehty. Varovaisuudestako vai sattumalta oli muukalaisen
otsa kokonaan hatun peitossa, jonka hän oli sysännyt melkein silmiin
asti. "Pankaa pois pistoolinne, herrani"! sanoi hän kenraalille. "En
tahdo jäädä luoksenne ilman suostumustanne, mutta jos nyt lähden kohtaa
minua kuolema kalleriportilla. Ja mikä kuolema! Te saatte vastata
minulle siitä Jumalan edessä. Pyydän vieraanvaraisuutta kahdeksi
tunniksi. Ajatelkaa herrani, että niin hartaasti kuin minun pitäisikin
rukoilla, pakoittaa hädän hirmuvaltius minut käskemään. Vaadin
arabialaista vieraanvaraisuutta. Minun täytyy olla pyhä teille, muuten
avatkaa ja antakaa minun kuolla. Teidän täytyy antaa minulle sananne,
turvapaikka ja vettä. Oh, vettä!" toisti hän korisevalla äänellä.

"Kuka te olette?" kysyi kenraali ihmetellen sitä kuumeentapaista
kiirettä, jolla tuntematon puhui.

"Kuka minä olen? No niin, avatkaa, minä lähden!" vastasi mies,
helvetillinen iva äänessään.

Huolimatta taitavuudesta, millä markiisi käänteli lyhtyä, ei hän voinut
nähdä muuta kuin alimman osan muukalaisen kasvoista, ja se, mitä hän
näki, ei puhunut niin kummallisesti pyydetyn vieraanvaraisuuden
hyväksi. Kalmankalpeat poskensa vapisivat, piirteet olivat hirveästi
vääntyneet. Hatun syrjän varjossa loistivat silmät kuin kaksi tulen
liekkiä, jotka melkein saivat lyhdyn heikon valon kalpenemaan.
Kenraalin täytyi kuitenkin vastata.

"Herrani", sanoi hän, "te puhutte niin kummallisesti, että te, jos
olisitte minun sijassani..."

"Henkeni on teidän käsissänne!" huudahti muukalainen kauhealla äänellä.

"Kahdeksiko tunniksi?" kysyi markiisi epäröiden.

"Kahdeksi tunniksi!" toisti mies. Mutta äkkiä työnsi hän hattunsa
taaksepäin epätoivoisella eleellä, niin että otsansa paljastui ja
ikäänkuin tahtoen yrittää viimekerran, katsoi kenraaliin niin terävän
kirkkaasti, että se tunki läpi tämän sielun. Tämä katse, täynnä älyä ja
tahdonvoimaa, oli kuin välähdys ja vaikutti musertavasti kuin
salamanleimahdus; sillä on hetkiä, jolloin ihmiset ovat jonkin
käsittämättömän voiman vallassa.

"No, ken lienettekin, olette varmassa turvassa kattoni alla", sanoi
talon herra vakavasti, luullen tottelevansa niitä vaistomaisia
tunteita, joita ihmiset eivät voi selittää.

"Jumala palkitkoon teitä!" sanoi muukalainen päästäen raskaan
huokauksen.

"Onko teillä aseita?" kysyi kenraali.

Vastauksen asemesta avasi muukalainen turkin niin nopeasti, että
kenraali tuskin ehti katsahtaakaan siihen, ja levitti sen kiireesti
auki. Aseita hänellä ei näkynyt, ja oli puettu kuin nuori mies, joka
palaa tanssiaisista. Niin pikaisesti kuin epäluuloinen sotilas olikin
tehnyt tutkimuksensa, oli hän kuitenkin nähnyt kylliksi huudahtaakseen:

"Missä hiidessä olette noin tahrinut itsenne lokaan, ulkonahan on aivan
kuivaa?"

"Nyt kyselette te jälleen minulta?" vastasi tuntematon ylpeästi.

Silloin huomasi markiisi poikansa ja muisti äsken hänelle antamansa
neuvon, kuinka tulee ankarasti pitää antamansa sana. Tästä harmistui
hän niin, että sanoi hänelle jotenkin vihaisesti:

"Mitäs nyt, pikku veijari, oletko sinä täällä, vaikka sinun pitäisi
olla sängyssäsi?"

"Tulin sentähden, että luulin voivani auttaa teitä, jos vaara uhkaisi",
vastasi Gustaf.

"Mene ylös huoneeseesi!" sanoi isä leppyneenä poikansa vastauksesta. --
"Ja te", sanoi hän muukalaiselle, "seuratkaa minua!"

He jäivät vaiti kuin kaksi pelaajaa, jotka epäilevät toisiansa. Vieläpä
alkoi kenraali tuntea kamalia aavistuksia.

Tuntematon painoi jo hänen sydäntään kuin painajainen, mutta antamansa
valan sitomana johti hän häntä käytävien läpi ylös portaita kotiinsa,
päästäen hänet erääseen isoon huoneeseen toisessa kerroksessa aivan
salongin yläpuolella. Tätä asumatonta huonetta käytettiin talvisin
kuivaushuoneena, se ei ollut missään yhteydessä toisten huoneiden
kanssa eikä siellä ollut muuta koristetta koko neljällä kellastuneella
seinällä kuin vanha peili, jonka entinen omistaja oli jättänyt kamiinin
otsikolle, ja toinen iso peili, jolle ei muutettaessa oltu saatu tilaa,
ja joka oli ripustettu vastapäiselle seinälle. Tämän ison
ullakkohuoneen lattiaa ei koskaan oltu lakaistu, ilma siellä oli
jääkylmä, ja kaksi vanhaa rikkinäistä tuolia olivat ainoina
huonekaluina. Asetettuaan lyhdyn kamiinin otsikolle sanoi kenraali:

"Turvallisuutenne vaatii teitä pitämään tätä kurjaa ullakkokamaria
suojapaikkananne. Ja koska olen sitoutunut säilyttämään salaisuutenne,
sallinette minun sulkea teidät tänne."

Muukalainen taivutti päätään suostumuksen merkiksi.

"Olen pyytänyt ainoastaan turvapaikkaa, teidän sanaanne ja vettä",
sanoi hän.

"Minä tuon teille vettä", vastasi markiisi, sulki huolellisesti oven ja
lähti hapuilemaan salonkia kohti ottaakseen kynttilän ja mennäkseen
itse hakemaan vettä kyökistä.

"No? Mitä nyt?" kysyi markisitar kiihkeästi mieheltään.

"Ei mitään, ystäväni!" vastasi tämä kylmäkiskoisesti.

"Mutta me kuulimme aivan selvästi, että sinä saatoit jotakuta sinne
ylös..."

"Helena", vastasi kenraali katsoen tyttäreensä, joka kohotti päätään
häntä kohti, "ajattele, että isäsi kunnia riippuu sinun
vaiteliaisuudestasi. Sinä et ole kuullut mitään."

Nuori tyttö vastasi nyökäyttämällä myöntävästi päätänsä.

Markisitar tunsi itsensä loukatuksi ja harmistuneeksi siitä tavasta,
millä miehensä pakoitti hänet olemaan vaiti. Kenraali otti vesikarahvin
ja lasin, ja lähti ylös huoneeseen, missä vieras oli. Siellä näki hän
vieraan seisovan lähellä uunia seinää vastaan nojautuneena, paljain
päin. Hattunsa oli hän heittänyt tuolille. Vieras ei varmaankaan
odottanut tulevansa nähdyksi niin kirkkaassa valossa. Hän rypisti
otsaansa ja kasvonsa saivat jännitetyn ilmeen, silmänsä kohdatessa
kenraalin läpitunkevan katseen. Mutta pian lauhtuivat hänen piirteensä
ja lempein ilmein kiitti hän suojelijaansa. Kun tämä oli asettanut
lasin ja karahvin kamiinin reunalle, keskeytti vieras äänettömyyden
samalla kun vielä kerran silmäsi kenraalia hehkuvine katseineen.

"Herrani", sanoi hän lempeällä äänellä, jossa ei enää ollut noita
entisiä suonenvedontapaisia kurkkuääniä, mutta joka vielä siitä
huolimatta ilmaisi sisällistä vavistusta, "te saatatte pitää minua
hyvin kummallisena. Antakaa anteeksi oikku, joka on välttämätön! Jos te
jäätte tänne, niin pyydän, ettette minun juodessani katso minuun."

Harmistuneena täytyessään aina totella tätä miestä, joka ei
miellyttänyt häntä, kääntyi kenraali nopeasti poispäin. Vieras veti
taskustaan valkean nenäliinan, kääri sen oikean kätensä ympärille, otti
sitten karahvin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Ajattelematta
rikkovansa äänetöntä valaansa, katsoi markiisi koneellisesti peiliin,
ja kun hän molempien peilien aseman vuoksi kokonaan saattoi nähdä
tuntemattoman, huomasi hän, että nenäliina heti punertui, kun se
kosketti vieraan käsiä, jotka olivat aivan veriset.

"Ah, te olette katsonut minuun!" huudahti mies juotuaan ja taas
kääriydyttyään viittaansa, ja katsoi kenraalia epäluuloisesti. "Minä
olen hukassa, he tulevat, he ovat täällä!"

"Minä en kuule mitään", sanoi markiisi.

"Teillä ei ole syytä kuunnella sellaisella jännityksellä kuin minä."

"Oletteko sitten tapellut kaksintaistelussa, koska olette tällä tavoin
veren tahrima!" kysyi kenraali hyvin liikutettuna, saadessaan nähdä,
mitä väriä olivat ne isot tahrat, jotka peittivät vieraan pukua.

"Niin, kaksintaistelussa, tehän sanotte sen", vastasi vieras katkerasti
hymyillen.

Samassa kuului etäältä useiden hevosten laukkaamista; mutta tämä töminä
oli heikkoa kuin ensimäinen aamusarastus. Kenraalin tottunut korva
tunsi kuitenkin rykmenttihevosten hyvin harjoitetun tahdin.

"Santarmeja", sanoi hän.

Hän silmäsi tutkivasti vankiaan saadakseen häipymään ne epäilykset,
jotka olivat heränneet hänen vastentahtoisen varomattomuutensa takia,
otti kynttilän ja lähti takaisin salonkiin. Tuskin oli hän ehtinyt
panna avaimen korkealle kamiinin päälle, kun ratsastajain melu alkoi
kuulua kovempaa, heidän lähestyessään taloa nopeudella, joka sai hänet
vavahtamaan. Hevoset pysähtyivät todellakin talon sisäänkäytävän eteen.
Vaihdettuaan muutamia sanoja toveriensa kanssa, astui eräs
ratsastajista hevosen selästä, kolkutti ovea ja pakoitti kenraalin
avaamaan.

"Herraseni", sanoi korpraali, "ettekö äsken kuullut miehen juoksevan
tuonne aitaukselle päin?"

"Aitaukselle päinkö? En."

"Ettekö ole avannut porttia kenellekään?"

"Onko minulla ehkä tapana käydä itse avaamassa?..."

"Anteeksi, herra kenraali, mutta minusta näytti äsken, että..."

"Vai niin," huudahti kenraali vihaisesti, "aiotteko laskea leikkiä
minun kanssani? Mitä oikeutta on teillä..."

"Ei mitään, ei mitään, herra kenraali", jatkoi korpraali. "Antakaa
anteeksi intomme. Tiedämmehän varsin hyvin, ett'ei Ranskan pääri
rupeisi vastaanottamaan murhaajaa keskellä yötä; mutta me olemme niin
kiihkeitä saamaan jotain tietoja..."

"Murhaajaa?" huudahti kenraali. "Kuka se on, joka..."

"Vapaaherra de Mauny on juuri äsken tapettu kirveellä", vastasi
santarmi. "Mutta murhaajaa etsitään mitä innokkaimmin. Olemme varmat,
että hän on näillä seuduin ja me saamme kyllä kiinni hänet. Anteeksi,
herra kenraali!"

Santarmi puhui nousten samalla hevosen selkään, niin ettei onneksi
voinut nähdä kenraalin kasvoja. Tottunut kun oli kaikkea arvelemaan,
olisi hän ehkä voinut saada epäluuloja, jos olisi nähnyt nämä avonaiset
kasvot, joissa sielun tunteet niin elävästi kuvastuivat.

"Onko murhaajan nimi tiedossa?" kysyi kenraali.

"Ei", vastasi ratsastaja. "Hän on jättänyt kultarahoja ja seteleitä
täynnä olevan kirjoituspöydän, koskematta niihin."

"Kostoa siis", sanoi markiisi.

"Oh, vanhalle ukolle?... Ei, ei, sillä veitikalla oli vain liian kiire
ennättääkseen tehdä sen tempun."

Ja santarmi yhtyi tovereihinsa, jotka jo ajoivat täyttä laukkaa kaukana
maantiellä. Kenraali seisoi hetkisen hämmennyksen omana, kuten helposti
saattaa arvata. Pian kuuli hän palvelijain palaavan kotiin innokkaasti
jutellen kulkiessaan. Heidän äänensä kaikuivat tienristeyksestä
Montreuil'in luota. Kun he pääsivät perille, alkoi hänen vihansa,
joka tarvitsi vain jotakin tekosyytä purkautuaksensa, jyristä kuin
ukkonen heidän ylitsensä. Hänen äänensä sai koko talon kaikumaan.
Sitten tyyntyi hän äkkiä, kun rohkein ja viekkain heistä, hänen
kamaripalvelijansa, puolusti heidän viipymistään selittäen, että
heidän saapuessaan Montreuil'iin olivat jotakin murhaajaa etsivät
santarmit ja poliisikonstaapelit pidätelleet heitä. Kenraali vaikeni
äkkiä. Kun sitten nämä sanat olivat muistuttaneet hänelle, mitä hänen
piti tehdä tässä omituisessa asiaintilassa, käski hän kuivasti
kaikkein palvelijainsa heti mennä makuulle ja jätti heidät kovasti
ihmettelemään, miten helposti hän oli uskonut kamaripalvelijansa
valetta.

Mutta sill'aikaa kun tämä tapahtui pihalla, oli eräs näköään
vähäpätöinen tapaus muuttanut toisten tässä kertomuksessa esiintyvien
henkilöitten aseman. Markiisi oli tuskin poistunut ennenkun markisitar
silmäili milloin ullakkohuoneen avainta, milloin Helenaa ja sanoi
vihdoin matalalla äänellä, kumartuen tyttärensä puoleen:

"Helena, isäsi on jättänyt avaimen kamiinille."

Nuori tyttö nosti kummastuneena päätään ja katsoi pelästyneenä
äitiinsä, jonka silmät kiiluivat kärsimättömyydestä.

"Mitä tarkoitat, äiti?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Tahtoisin tietää, mitä tuolla ylhäällä tapahtuu. Jos siellä on joku,
niin ei hän ole vielä liikkunut. Mene sinne ylös..."

"Minä?" sanoi nuori tyttö kauhistuneena.

"Pelottaako sinua?"

"Ei, äiti, mutta luulin kuulleeni miehen askeleita."

"Jos voisin mennä itse, niin en pyytäisi sinua, Helena", sanoi äiti
kylmällä ja arvokkaalla äänellä. "Jos isäsi tulee takaisin eikä näe
minua täällä, alkaa hän ehkä etsiä minua, mutta sinun poissaoloasi ei
hän huomaa."

"Äiti", vastasi Helena, "jos sinä käsket niin minä menen. Mutta tulen
menettämään isäni kunnioituksen..."

"Kuinka niin?" sanoi markisitar ivallisesti. "Mutta koska sinä otat
vakavalta kannalta sellaisen, mikä oli vain leikkiä, käsken minä nyt
sinun mennä sinne katsomaan. Tässä on avain! Isäsi käskiessä sinun
vaieta siitä, mitä täällä nyt tapahtuu, ei hän kieltänyt sinua
menemästä tuohon huoneeseen. Mene, ja muista, ettei tytär milloinkaan
saa arvostella äitinsä tekoja..."

Lausuttuaan nämä viimeiset sanat loukatun äidin koko ankaruudella, otti
markisitar avaimen ja antoi sen Helenalle, joka nousi ylös sanaakaan
sanomatta ja poistui salongista.

"Äitini ymmärtää kyllä aina saada häneltä anteeksi, mutta minä, minä
olen mennyttä isäni silmissä. Tahtooko äiti sitten riistää minulta
isäni rakkauden ja ajaa minut kotoa pois?"

Nämä ajatukset johtuivat äkkiä hänen mieleensä hänen pimeässä
kulkiessaan pitkää käytävää, jonka päässä salaperäisen huoneen ovi oli.
Hänen saavuttuaan sille, riehuivat hänen ajatuksensa onnettomuutta
ennustavassa sekasorrossa. Nämä hämmentyneet ajatukset saivat
kuohuksiin tuhannet tunteet, jotka hän tähän saakka oli pitänyt
sydämeensä suljettuina. Kenties hän ei enää uskonut onnelliseen
tulevaisuuteen, ja tänä kauheana hetkenä epäili elämäänsä. Hän vapisi
suonenvedontapaisesti pannessaan avainta reikään ja mielenliikutuksensa
kävi niin ankaraksi, että hän sekunniksi pysähtyi laskeakseen kätensä
sydämelleen, ikäänkuin olisi voinut tyynnyttää sen syviä, kovia
lyöntejä. Vihdoin avasi hän oven. Murhaaja oli varmaankin kuullut
saranain narinan.

Vaikka kuulonsa oli hyvin herkkä, seisoi hän melkein kuin
kiinninaulattuna seinään, liikkumatonna, ikäänkuin ajatustensa
nielemänä. Salalyhdyn levittämä valopiiri loisti heikosti, ja tässä
puolihämärässä muistutti hän noita tummia ritarikuvapatsaita, joita
aina näkee götiläisten kappelien seinäsyvennyksissä, jonkin mustan
haudan ääressä. Kylmät hikipisarat valuivat hänen keltaiselle, leveälle
otsalleen. Uskomaton rohkeus loisti näistä lujista piirteistä. Hänen
tulisilmänsä näyttivät jäykkinä ja kuivina tuijottavan jotain
taistelua, jonka hän oli näkevinään pimeydessä, edessään. Myrskyisiä
ajatuksia kuvastui vilaukselta hänen kasvoillaan, joiden luja ja varma
ilme osoitti voimakasta sielua. Hänen ruumiinsa, asentonsa,
ulkomuotonsa oli sopusoinnussa hänen hurjan neronsa kanssa. Tämä mies
oli läpeensä voimaa, kokonaan mahtia, ja hän katsoi pimeyteen, kuin
oman kohtalonsa elävä kuva. Kenraali, joka oli tottunut näkemään
Napoleonin ympärillä tunkeilevien jättiläisten tarmokkaita kasvoja ja
jonka ihmettely ja uteliaisuus oli vallannut, ei ollut huomannut tämän
tavattoman miehen ruumiillisia ominaisuuksia. Mutta Helena, joka, kuten
kaikki naiset, oli ihmisten ulkomuodon tekemän vaikutuksen alainen,
tuli liikutetuksi tästä valon ja varjon, suuruuden ja intohimon
sekoituksesta, tästä runollisesta kaaoksesta, joka sai tämän
tuntemattoman näyttämään lankeemuksestaan kohoovalta Luciferilta.
Äkkiä tyyntyi hänen kasvoistaan kuvastunut myrsky kuin taikaiskusta,
ja se selittämätön valta, jonka peruste ja tulos hän oli, kenties
itsekään tietämättään, levisi nopeasti hänen ympärilleen, kasvavan
tulvan tavoin. Ajatusten virta häipyi hänen otsaltaan samassa
silmänräpäyksessä, jolloin piirteensä saivat tavallisen näkönsä.
Lumottuna joko tämän kohtauksen ihmeellisyydestä tahi siitä
salaisuudesta, mihin tunkeutui, saattoi nuori tyttö nyt ihailla hänen
lempeitä ja mieltäkiinnittäviä kasvojaan. Hän seisoi hetkisen hiljaa,
tarkoittavan äänettömyyden vallitessa ja levottomuuden omana, joka
tähän asti oli ollut tuntematon hänen nuorelle sielulleen. Helena oli
ehkä päästänyt huudahduksen tahi tehnyt liikkeen, tahi sitten oli
murhaaja palannut ajatusten maailmasta takaisin todellisuuteen ja
kuullut, että joku toinenkin oli huoneessa. Hän käänsi päätään sille
taholle, missä isäntänsä tytär seisoi, eroitti epäselvästi varjossa
tämän nuoren olennon ylevät kasvot ja majesteetillisen vartalon ja
luuli häntä varmaankin enkeliksi nähdessään hänen seisovan siinä niin
liikkumattomana ja tuskin näkyvänä kuin ilmestyksen.

"Herrani", sanoi hän vapisevalla äänellä.

Murhaaja vavahti.

"Nainen!" huudahti hän lempeästi. "Onko se mahdollista? Menkää pois
täältä!" jatkoi hän. "En suo kenellekään oikeutta surkutella itseäni,
antaa itselleni anteeksi tahi tuomita itseäni. Tahdon elää yksin.
Menkää lapseni!" lisäsi hän hallitsijan eleellä, "olisin kiittämätön
siitä palveluksesta, jota tämän talon herra osoittaa minulle, jos
antaisin yhdenkään täällä asuvista henkilöistä hengittää samaa ilmaa
kuin minä. Minun täytyy alistua maailman lakeihin."

Tämä viimeinen lause sanottiin matalalla äänellä. Samalla kuin hän yhä
syvän, sisäisen havaintonsa vaikutuksesta näki edessään ne tuskat,
jotka tämä surullinen ajatus herätti, silmäsi hän Helenaa
käärmeentapaisella katseella, kosketellen tämän omituisen, nuoren tytön
sydämessä kokonaista ajatusten maailmaa, joka tähän asti oli uinaillut
hänessä. Oli kuin säde olisi valaissut tuntemattomia maita. Hänen
sielunsa oli yllätetty, voitettu, ilman että hänellä olisi ollut voimaa
puolustaa itseään tämän miehen katseen magneettista vaikutusvaltaa
vastaan, niin tahtomattaan kuin tämä katsoikin häneen. Ujona ja
vapisevana lähti hän tiehensä ennättäen takaisin salonkiin
silmänräpäystä ennen kun isänsä palasi, niin ettei ehtinyt sanoa mitään
äidilleen.

Kenraali oli hyvin vakava ja käveli hiljaa käsivarret ristissä edes
takaisin kadulle ja pihalle antavain ikkunain väliä. Vaimonsa
vartioitsi nukkuvaa Abelia. Moïna makasi lepotuolissa rauhallisena kuin
lintunen pesässään. Vanhin sisar piteli toisessa kädessään
silkkivyyhteä, toisessa silmäneulaa ja katseli tuleen. Syvää
hiljaisuutta, joka vallitsi salongissa, ulkona ja talossa, keskeyttivät
ainoastaan palvelijain hitaat askeleet heidän mennessään toinen
toisensa jälkeen makuulle, tahi puoleksi tukahutettu nauru, heidän
ilonsa ja hääjuhlan viimeinen kaiku, ja vihdoin ovien narina kun he
avasivat niitä mennen kukin omiin huoneisiinsa, puhuivat keskenään ja
sitten sulkivat. Muutamia tukahutettuja ääniä kuului vielä vuoteiden
luota. Tuoli kaatui kumoon. Vanha kuski yski lievästi. Mutta pian
vallitsi kaikkialla syvä hiljaisuus, joka puolen yön aikaan leviää
nukkuvaan luontoon. Ainoastaan tähdet tuikkivat. Pakkanen jäyti maan.
Ei yksikään olento puhunut, ei liikkunut. Ainoastaan tuli räiskyi,
ikäänkuin osoittaakseen kuinka syvä hiljaisuus oli. Montreuil'in kello
löi yhtä. Tällä hetkellä kuului heikosti ihmeen keveitä askelia
yläkerrasta. Markiisi ja hänen tyttärensä, jotka muistivat varmasti
sulkeneensa vapaaherra de Maunyn murhaajan sisälle, luulivat jonkun
naisista kävelevän siellä eivätkä ihmetelleet kuullessaan salongin
viereisen huoneen ovea avattavan. Äkkiä seisoi murhaaja heidän
keskellään. Markiisin hämmästys, äidin kiihkeä uteliaisuus ja tyttären
ihmettely saivat aikaan, että hän pääsi melkein keskelle salonkia. Hän
sanoi kenraalille ihmeellisen tyynellä ja sointuvalla äänellä:

"Herrani, kaksi tuntia on kulunut."

"Te täällä?" puhkesi kenraali sanomaan. "Kuinka te olette voinut...?"

Ja kauhealla silmäyksellä katsoi hän kysyvästi vaimoaan ja lapsiaan.
Helena sävähti tulipunaiseksi.

"Te", toisti sotilas läpitunkevalla äänellä, "te meidän keskuudessamme!
Veren tahraama murhaaja täällä! Te saastutatte tämän huoneen! Menkää,
menkää!" lisäsi hän raivostuneena.

Kuultuaan sanan murhaaja päästi markisitar huudahduksen. Mitä taas
Helenaan tuli, näytti tämä sana ratkaisevan hänen elämänsä, kasvonsa
eivät ilmaisseet pienintäkään ihmettelyä. Hän näytti odottaneen tätä
miestä. Hänen häälyvät ajatuksensa olivat saaneet tarkoituksen.
Rangaistus, jonka taivas oli säästänyt hänelle hänen syntiensä vuoksi,
kohtasi häntä nyt. Nuori tyttö luuli itseään yhtä rikolliseksi kuin
tätä nuorta miestä. Hän oli hänen toverinsa, hänen sisarensa. Hän luuli
tässä näkevänsä Jumalan käskyn. Pari vuotta myöhemmin olisi järki
tehnyt oikeutta hänen omantunnontuskilleen, mutta nyt tekivät ne hänet
mielettömäksi. Vieras seisoi siinä liikkumattomana ja kylmänä.
Halveksiva hymy näytti leikkivän hänen piirteissään ja punaisilla
huulillaan.

"Te annatte kovin vähän tunnustusta minun jalomieliselle käytökselleni
teitä kohtaan", sanoi hän verkkaan. "Minä en tahtonut käsilläni koskea
lasiin, jossa te tarjositte minulle vettä janoni sammuttamiseksi. En
edes tahtonut pestä verisiä käsiäni teidän kattonne alla, ja minä
lähden jättämättä rikoksestani muuta" -- tätä sanoessaan vääntyivät
huulensa -- "kuin muiston, ja olen koettava olla jättämättä mitään
jälkiä. Vihdoin en tahtonut edes sallia tyttärenne..."

"Tyttäreni!" huudahti kenraali katsahtaen kauhistuneena Helenaan. "Ah,
onneton, menkää tahi muuten minä tapan teidät..."

"Kaksi tuntia ei ole vielä ihan täyteen kulunut. Te ette voi tappaa
ettekä luovuttaa minua menettämättä kunnioitusta itseänne kohtaan ...
ja menettämättä minun kunnioitustani."

Nämä viimeiset sanat kuullessaan koetti kenraali mykkänä hämmästyksestä
katsoa rikokselliseen, mutta oli pakoitettu luomaan silmänsä alas
tuntien itsensä voimattomaksi kestämään tämän katseen sietämätöntä
tulta, joka toisen kerran hämmensi hänen sieluansa. Hän pelkäsi
pehmenevänsä vielä kerran ja tunsi jo tahtonsa heikkenevän.

"Murhata vanhus! Ettekö sitten milloinkaan ole nähnyt perhettä!" sanoi
hän osoittaen isällisellä liikkeellä vaimoansa ja lapsiansa.

"Niin, vanhus", toisti tuntematon ja otsansa rypistyi hiukan.

"Paetkaa!" huusi kenraali uskaltamatta katsoa vieraaseensa. "Liittomme
on purettu. En aio tappaa teitä. Ei, en aio milloinkaan saattaa itseäni
mestauslavan ruoaksi. Teidän täytyy lähteä, te saatte minut
kauhistumaan."

"Tiedän sen", sanoi rikoksellinen tyyneesti. "Ranskassa ei ole paikkaa,
mihin rauhallisesti voisin astua, mutta jos oikeus, niinkuin Jumala,
voisi tuomita kaiken ansion mukaan, jos se alistuisi tutkimaan,
murhaajako vai hänen uhrinsa on suurin peto, jäisin minä ylpeänä
ihmisten keskuuteen. Ettekö aavista, että miehen, joka murhataan, on
täytynyt tehdä ennen rikoksia? Olen tehnyt itseni tuomariksi ja
mestaajaksi, olen korvannut voimattoman inhimillisen oikeuden. Se on
rikokseni. Hyvästi, herrani! Huolimatta katkeruudesta, millä olette
höystänyt vieraanvaraisuuttanne, tulen muistamaan sitä. Sydämeeni jää
vielä kiitollisuuden tunne yhtä ihmistä kohtaan tässä maailmassa, ja se
ihminen olette te... Mutta olisin toivonut teidän olleen
jalomielisemmän."

Hän astui ovea kohti. Samassa silmänräpäyksessä kumartui nuori tyttö
äitinsä puoleen kuiskaten hänelle jotakin.

"Ah!..."

Tämä vaimonsa huudahdus sai kenraalin säpsähtämään kuin olisi nähnyt
Moïnan kuolleena. Helena seisoi suorana ja murhaaja oli vaistomaisesti
kääntynyt. Hänen kasvoistaan saattoi lukea jonkinlaista levottomuutta
tämän perheen puolesta.

"Mikä sinua vaivaa, ystäväni?" kysyi markiisi.

"Helena tahtoo seurata häntä", vastasi tämä.

Murhaaja punastui.

"Koska äitini niin huonosti tulkitsee minulta melkein tahtomattani
päässeen huudahduksen", sanoi Helena matalalla äänellä, "niin tahdon
täyttää hänen toivomuksensa."

Katsahdettuaan ympärilleen melkein villillä ylpeydellä, loi nuori tyttö
alas silmänsä seisoen hiljaa ihmeteltävän kainona käytökseltään.

"Helena", sanoi kenraali, "oletko ollut siellä ylhäällä, huoneessa,
mihin olin...?"

"Olen, isäni."

"Helena", kysyi hän äänellä, jota kouristuksen tapainen vavistus
tukahutti, "onko tämä ensi kerta, kun näet tämän miehen?"

"On, isäni."

"Silloin on luonnotonta, että haluat..."

"Joskin luonnotonta, niin joka tapauksessa totta, isäni."

"Ah, tyttäreni!..." sanoi markisitar puoliääneen, mutta niin että
miehensä kuuli hänet. "Helena, sinä kiellät kaikki ne opetukset
kunniasta, kainoudesta, hyveestä, joita olen koettanut istuttaa
sydämeesi. Jos tähän asti et ole ollut muuta kuin valhetta, silloin ei
sinussa ole mitään kaivattavaa. Tämän miehen siveellinen oivallisuusko
sinua houkuttelee? Vai olisiko se tuo rikoksen tehneitä ihmisiä
pakoittava mahti..."

"Usko mitä tahansa!" vastasi Helena kylmästi.

Mutta huolimatta hänen tänä hetkenä osoittamastaan mielenlujuudesta,
saattoi hänen silmiensä tuli ainoastaan osaksi kuivata hänen
kyyneleensä. Vieras ymmärsi äidin sanat nähdessään nuoren tytön
kyyneleet, ja hän singahutti kotkankatseensa markisittareen, jota jokin
vastustamaton voima pakoitti katsomaan tätä kauheata viettelijää. Mutta
kun hänen silmänsä kohtasivat tämän miehen kirkkaat ja säihkyvät
silmät, tunsi hän sielussaan puistatuksen, jollaisen me tunnemme
nähdessämme käärmeen tahi kosketellessamme Leydenpulloa.

"Ystäväni", huudahti hän miehelleen, "tämä mies on perkele. Hän
aavistaa kaikki..."

Kenraali nousi soittaaksensa.

"Hän syöksee teidät perikatoon", sanoi Helena murhaajalle.

Tuntematon hymyili, otti askeleen eteenpäin, torjui markiisin käden,
pakoitti hänet kestämään katseen, joka lamautti hänet ja riisti häneltä
kaiken voiman.

"Maksan vieraanvaraisuutenne", sanoi hän, "ja niin olemme kuitit.
Säästän teidät tekemästä kunniatonta tekoa ilmiantamalla itse itseni.
Mitä teenkään oikeastaan elämälläni?"

"Voitte katua", vastasi Helena lahjoittaen hänelle samalla toiveen,
joka ei voi säteillä muualta, kuin nuoren tytön silmistä.

"En kadu milloinkaan", sanoi murhaaja kirkkaalla äänellä kohottaen
ylpeänä päätään.

"Hänen kätensä ovat punaiset verestä", sanoi isä tyttärelleen.

"Olen pesevä ne puhtaiksi", vastasi tämä.

"Mutta", jatkoi kenraali, uskaltamatta osoittaa tuntematonta,
"tiedätkö, tahtooko hän edes tietää sinusta?"

Murhaaja astui Helenan luo, jonka kauneus, niin siveä ja kaino kuin
olikin, kuitenkin näytti kuin sisällisen valon kirkastamalta, valon,
jonka säteet kohottivat ja värittivät pienimmätkin piirteet ja
hienoimmatkin viivat hänessä. Mutta katsahdettuaan lempeästi tähän
viehättävään olentoon, silmäyksellä, joka sekin loisti kauhistuttavaa
hehkua, sanoi hän, ilmaisten kokonaisen tunnemaailman:

"Enkö juuri kieltäytymällä vastaanottamasta uhraustanne osoita
rakastavani teitä teidän itsenne vuoksi, samalla kun maksan näiden
kahden tunnin elämän, minkä isänne on myynyt minulle."

"Te, te myös työnnätte minut luotanne!" huudahti Helena sydäntä
vihlovalla äänellä. "Hyvästi sitten, hyvästi kaikki, lähden tieheni
kuollakseni!"

"Mitä tämä tahtoo sanoa?" kysyivät yht'aikaa isä ja äiti.

Helena seisoi äänetönnä, luoden silmänsä alas, ensin tarkasteltuaan
markisitarta kaunopuheliaasti kysyvin katsein. Siitä hetkestä
saakka, jolloin kenraali vaimoineen oli koettanut kumota sanoin tai
teoin tuntemattoman heidän keskuudessaan harjoittamaa kummallista
valtaa, ja viimemainitun singahutettua heitä kohti silmistään
säihkyvän-häikäisevän valon, olivat he selittämättömän lamaannuksen
vallassa. Heidän lumottu järkensä ei voinut paljonkaan auttaa heitä
vastustamaan sitä yliluonnollista mahtia, jonka alaiseksi he olivat
joutuneet. Ilma oli käynyt heistä raskaaksi, heidän oli vaikea
hengittää. Kuitenkaan eivät he tahtoneet syyttää häntä, joka tällä
tavoin hallitsi heitä, vaikka sisällinen ääni ilmoittikin heille tämän
miehen taikavoiman olevan syynä heidän voimattomuuteensa. Keskellä tätä
henkistä hervottomuuttaan aavisti kenraali vaistomaisesti, että hänen
tulisi ponnistaa voimiaan koettaakseen vaikuttaa tyttärensä häälyvään
järkeen. Hän panikin kätensä tämän vyötäisille ja talutti hänet
mukanaan ikkunaloukkoon etäälle murhaajasta.

"Rakas lapseni", sanoi hän matalalla äänellä, "jos jokin omituinen
rakkaus äkkiä on syttynyt sydämeesi, niin ovat kuitenkin sinun viaton
elämäsi, sinun puhdas ja siveä sielusi antaneet minulle liian monta
todistusta sinun luonteestasi, jotta en olisi uskomatta sinulla olevan
kyllin voimaa voittaa hetkellinen mielettömyys. Menettelytavassasi
piilee siis jokin salaisuus. Mutta sydämeni on täynnä anteeksiantoa,
voit uskoa minulle kaikki. Vaikka musertaisitkin sen, osaisin kyllä,
lapseni, vaieten kestää kärsimykseni ja säilyttää luottamuksesi
vilpittömässä äänettömyydessä. Sano, kadehditko meidän rakkauttamme
siskojasi kohtaan? Painaako jokin rakkaussuru sydäntäsi? Puhu, selitä
minulle syyt, jotka pakoittavat sinut jättämään perheesi, hylkäämään
sen, riistämään siltä sen suurimman viehätyksen, jättämään äitisi,
veljesi, pikku siskosi!"

"Isäni", vastasi hän, "en kadehdi enkä myös ole keneenkään rakastunut,
en edes teidän ystäväänne, valtiomies Vandenesseen."

Markisitar kalpeni. Hänen tyttärensä, nähdessään sen hillitsi itsensä.

"Eikö minun joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tule lähteä kodista
elääkseni miehen suojeluksessa?"

"Totta kyllä."

"Ja tiedämmekö koskaan", jatkoi hän, "minkälaiseen olentoon sidomme
kohtalomme? Luotan tähän mieheen."

"Lapseni", sanoi kenraali korottaen ääntänsä, "sinä et ajattele kaikkia
niitä suruja, jotka sälytät minun niskoilleni."

"Ajattelen hänen..."

"Mikä elämä!" huudahti isä.

"Naisen elämä", vastasi nuori tyttö hiljaa.

"Sinä olet kovin viisas!" huudahti markisitar, joka vihdoin sai sanat
suuhunsa.

"Kysymykset määräävät minun vastaukseni, mutta jos tahdotte, voin puhua
selvemmin."

"Sano kaikki, tyttäreni! ... olen äiti."

Nyt katsoi tytär äitiinsä, ja tämä katse sai markisittaren vaikenemaan
hetkeksi.

"Helena, olen kestävä nuhteesi, jos sinulla on sellaisia minua vastaan
tehtävänä, mieluummin kuin näkisin sinun seuraavan miestä, jota kaikki
ihmiset katselevat kammoksuen."

"Näettehän, ilman minua olisi hän yksin."

"Riittää, rouvani!" huudahti kenraali. "Meillä on tästä lähtien vain
yksi tytär..."

Hän katsahti Moïnaan, joka yhä nukkui. "Annan sulkea sinut luostariin",
lisäsi hän, Helenaan kääntyen.

"Olkoon niin, isäni", vastasi hän epätoivon tyyneydellä. "Voin kuolla
siellä. Te ette ole vastuunalainen minun elämästäni ja hänen sielustaan
muille kuin Jumalalle."

Syvä hiljaisuus syntyi äkkiä näiden sanojen jälkeen. Tämän kaikkia
yhteiskuntaelämän tavallisia tunteita loukkaavan kohtauksen näkijät
eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa. Äkkiä huomasi markiisi pistoolinsa,
otti yhden niistä, viritti sen kiireesti ja tähtäsi vieraaseen.
Kuullessaan hanan naksahduksen kääntyi tämä, silmäten tyynin,
läpitunkevin katsein kenraalia, jonka käsi herpaantui näkymättömän
voiman vaikutuksesta ja retkahti raskaasti alas. Pistooli putosi
matolle...

"Tyttäreni", sanoi isä tämän pelottavan taistelun väsyttämänä. "Sinä
olet vapaa. Suutele äitiäsi, jos hän sallii sen! Minä en tahdo enää
sinua nähdä enkä kuulla puhuttavan sinusta..."

"Helena", sanoi äiti nuorelle tytölle, "ajattele, että joudut
köyhyyteen!"

Jonkinlainen koriseva ääni, joka lähti murhaajan leveästä rinnasta,
veti kaikkien katseet häneen. Halveksiva ilme kuvastui hänen
kasvoistaan.

"Kalliiksi tulee minulle teille osoittamani vieraanvaraisuus!" huudahti
kenraali ylös nousten. "Äsken surmasitte vain vanhuksen, täällä tapatte
kokonaisen perheen. Mitä tapahtuneekin, tuottaa se onnettomuutta tähän
taloon."

"Ja jos tyttärenne tulee onnelliseksi?" kysyi murhaaja katsoen
terävästi kenraalia.

"Jos hän tulee onnelliseksi teidän kanssanne", vastasi isä tehden
uskomattomia ponnistuksia, "en ole kaipaava häntä."

Helena polvistui ujosti isänsä eteen sanoen hänelle hyväilevällä
äänellä:

"Ah, isäni, rakastan ja kunnioitan teitä joko sitten tuhlaatte minulle
hyvyytenne aarteita, tai epäsuosiotanne ja ankaruuttanne. Mutta pyydän
teitä, älkää antako viimeisten sanojenne olla vihan sanoja!"

Kenraali ei uskaltanut katsoa tyttäreensä. Tällä hetkellä astui vieras
esiin ja hymyillen Helenalle hymyä, jossa samalla kertaa oli sekä
jotakin perkeleellistä että taivaallista, sanoi hän:

"Te, joka ette kammoksu murhaajaa, te, laupeuden enkeli, tulkaa, koska
horjumatta tahdotte pysyä päätöksessänne jakaa kohtaloni."

"Käsittämätöntä!" huudahti isä. Markisitar silmäsi ihmeellisin katsein
tytärtänsä ja avasi käsivartensa hänelle. Helena heittäytyi itkien
hänen syliinsä.

"Hyvästi!" sanoi hän. "Hyvästi äitini!"

Helena teki rohkeasti merkin vieraalle, joka säpsähti. Suudeltuaan
isänsä kättä, suuteli hän kiireesti ja koneellisesti Moïnaa ja pikku
Abelia sekä katosi murhaajan seurassa.

"Minne he menevät?" kirkasi kenraali kuullessaan molempien pakolaisten
askeleet. "Luulen uneksivani", jatkoi hän kääntyen vaimonsa puoleen,
"tässä seikkailussa piilee jokin salaisuus. Sinun pitäisi tietää se."

Markisitarta puistatti.

"Jonkun aikaa", vastasi hän, "on Helena ollut tavattoman kummallinen ja
merkillisen kiihkomielinen. Huolimatta kaikista yrityksistäni vastustaa
tätä hänen..."

"Tämä ei ole selvää..."

Mutta kun kenraali luuli kuulleensa tyttärensä ja vieraan askeleita
puutarhasta, keskeytti hän puheensa ja avasi nopeasti ikkunan:

"Helena!" huudahti hän.

Tämä huuto hävisi yöhön kuin turha ennustus. Kun kenraali päästi tämän
huudon, johon kukaan maailmassa ei enää vastannut, mursi hän kuin
taikasanalla sen lumouksen, jonka vankina jokin pirullinen voima oli
heitä pitänyt. Lämmin puistatus kävi hänen sydämestään hänen päähänsä,
hän tuli jälleen tuntoihinsa ja kauheana, kostonhimoisena päästi hän
kamalan huudon:

"Apua! Apua!"

Hän riensi kellonvetimelle, nykäsi sitä niin, että se, muutaman kerran
omituisesti kilahdettuaan, oli katkeamaisillaan. Kaikki palvelijat
heräsivät yhdessä tuokiossa. Itse avasi hän ikkunat kadulle päin, huusi
santarmeja, sieppasi pistoolinsa ja ampui, jouduttaakseen ratsastajain
ravia, palvelijain nousua ja naapurien tuloa. Koirat tunsivat herransa
äänen ja alkoivat haukkua, hevoset hirnuivat ja tömistelivät maata.
Hirveä melu syntyi yön hiljaisuudessa. Kenraalin juostessa portaita
alas rientääkseen tyttärensä perään, kohtasi hän pelästyneet
palvelijat, joita virtaili joka taholta.

"Tyttäreni ... Helena ryöstettiin. Juoskaa puutarhaan! Vartioitkaa
katua! Avatkaa portti santarmeille! Ottakaa kiinni murhaaja!"

Raivokkaalla voimainponnistuksella katkaisi hän ketjun, jolla iso
talonkoira oli kytketty.

"Helena! Helena!" ... sanoi hän tälle.

Koira hyppäsi kuin leijona hurjasti haukkuen ja syöksyi puutarhaan niin
pikaa, ettei kenraali voinut seurata sitä. Tällä hetkellä kuului
hevosten nelistystä kadulta. Kenraali riensi itse avaamaan.

"Korpraali", huusi hän, "joutukaa ottamaan kiinni vapaaherra de Maunyn
murhaajaa! He ovat paenneet minun puutarhojeni kautta. Pian, sulkekaa
Picardien mäelle vievät tiet... Minä panen toimeen ajon kaikilla
tiluksillani, puistoissa ja talossa. Te siellä", sanoi hän
palvelijoillensa, "vartioitkaa katua ja koko tietä kalleriportilta aina
Versailles'iin asti! Eteenpäin, kaikki!"

Hän aseistautui kamaripalvelijansa tarjoomaan pyssyyn ja syöksyi
puutarhaan huutaen koiralle:

"Etsi!"

Pelottava haukunta vastasi hänelle kaukaa, ja hän syöksyi sille
taholle, mistä koirien haukunta kuului tulevan.

Kello seitsemän aamulla voitiin huomata, että kaikki santarmien,
kenraalin, tämän palvelusväen ja naapurien tiedustelut olivat jääneet
tuloksettomiksi. Koira ei ollut palannut. Masentuneena ja jo huolien
vanhentamana palasi markiisi salonkiin, joka nyt näytti hänestä
autiolta, vaikka muut kolme lastansa olivat siellä.

"Sinä olet ollut hyvin kylmä tytärtäsi kohtaan!" sanoi hän katsoen
vaimoonsa. "Tämä on siis kaikki, mitä meille on jäänyt jälelle
hänestä", sanoi hän osoittaen neulomapuitteita, joissa näki alotetun
kukkasen. "Äsken vielä oli hän täällä, ja nyt kadotettu ... kadotettu!"

Hän itki, kätki kasvot käsiinsä ja oli hetkisen ääneti. Hän ei
rohjennut tarkastella salonkia, joka äsken vielä oli tarjonnut mitä
suloisimman kotoisen onnen näön. Aamuhämärä taisteli sammuvia lamppuja
vastaan; kynttilät olivat palaneet ihan rannikkaihin asti. Kaikki oli
sopusoinnussa onnettoman isän epätoivon kanssa.

"Tämä on hävitettävä", sanoi hän hetken vaiti oltuaan puitteita
osoittaen. "Minä en tahdo enää nähdä mitään, mikä muistuttaa häntä."

Tämä kamala jouluyö, jona markiisi vaimoineen onnettomuudessaan kadotti
vanhimman tyttärensä voimatta vastustaa hänen vastentahtoisen
viettelijänsä käyttämää omituista vaikutusvaltaa, oli kuin Kohtalon
antama varoitus heille. Muuan välittäjä teki vararikon, joka saattoi
markiisin häviöön. Hän otti lainan vaimonsa maatiloja vastaan koettaen
keinottelulla voittaa takaisin perheelleen koko entisen rikkautensa.
Mutta tämä yritys sai vain aikaan että hän taloudellisesti joutui
täydelleen tuhon omaksi. Epätoivo pakoitti kenraalin koettamaan kaikkea
ja hän siirtyi maasta pois. Kuusi vuotta oli kulunut hänen lähdöstään.
Vaikka perheensä hyvin harvoin olikin saanut tietoja häneltä, oli hän
nyt kuitenkin, muutamaa päivää ennen kun Espanja tunnusti
amerikkalaiset tasavallat riippumattomiksi, ilmoittanut palaavansa
kotiin.

Eräänä kauniina aamuna olivat muutamat ranskalaiset kauppiaat
espanjalaisella prikilaivalla noin parin penikulman päässä
Bordeaux'ista. Matkustajat ikävöivät päästäksensä taas isänmaahansa
rikkauksineen, joita olivat hankkineet pitkällä työllä ja vaarallisilla
matkoilla Mexikoon tahi Columbiaan. Eräs mies, vaivojen ja huolien
vanhentama enemmän kuin hänen ikäänsä nähden olisi soveltunut, seisoi
laivan partaaseen nojautuneena nähtävästi välinpitämättömänä siitä
näytelmästä, joka avautui ryhmissä kannella seisovien matkustajain
silmien eteen. Vältettyään matkan vaarat ja kauniin sään houkuttelemina
olivat kaikki menneet ylös kannelle ikäänkuin tervehtiäksensä
isänmaata. Useimmat olivat ehdottomasti näkevinään etäisyydestä
majakat, Gascogne'n talot, Cordonan tornin sekoittuneina muutamiin
taivaanrannalle nouseviin, valkeiden pilvien muodostamiin,
mielikuvituksellisiin kuvioihin. Ellei hopeavaahto olisi porissut
prikin edessä, ellei pikaisesti häipyvä vako olisi muodostunut sen
perään, olisivat matkustajat luulleet olevansa liikkumattomina keskellä
valtamerta, niin tyyni oli se. Taivas oli hurmaavan kirkas. Sen holvin
syvä sini suli huomaamattomin vivahduksin siniseen veteen muodostaen
yhtymäkohdalla viivan, joka kimalteli niin kirkkaasti kuin tähdet.
Aurinko pani miljoonat laineenharjat meren aavalla selällä
kimaltelemaan, niin että laaja vesi näytti melkein vielä loistavammalta
kuin taivaan lakeus. Prikin kaikki purjeet olivat harvinaisen leppeän
tuulen jännittämät, ja nämä lumivalkeat kaistaleet, nämä keltaiset,
liehuvat liput, tämä touviverkko kuvastuivat ihmeellisen selvästi tätä
loistavaa ilman, taivaan ja valtameren taustaa vasten, ilman muita
vivahduksia kuin keveiden purjeiden luomat varjot. Kaunis päivä, raitis
tuuli, näkyvissä oleva isänmaa, tyyni meri, surunvoittoinen tyrske,
kaunis, yksinäinen laiva, purjehtien valtamerta kuin lemmenkohtaukseen
rientävä nainen, tämä oli taulu, täynnä sopusointua, kohtaus, jossa
ihmissielu saattoi katsella muuttumattomia avaruuksia liikuntoa täynnä
olevasta näkökohdasta. Siinä oli omituinen yksinäisyyden ja elämän,
hiljaisuuden ja melun vastakohtaisuus ilman että saattoi tietää, missä
oli melua tahi elämää, tyhjää olemattomuutta tahi hiljaisuutta. Ei
myöskään yksikään ihmisääni rikkonut tätä taivaallista lumousta.
Espanjalainen kapteeni, matruusit, ranskalaiset, kaikki istuivat tahi
seisoivat vaipuneina uskonnolliseen hurmaukseen, muistojensa
täyttäminä. Ilmassa oli raukeutta. Nämä onnelliset kasvot puhuivat
täydellistä menneitten kärsimysten unhotusta; nämä miehet keinuivat
rauhallisessa laivassa kuin kultaisessa unelmassa. Vanha matkustaja,
joka seisoi laivan partaaseen nojautuneena, katsahti kuitenkin
toisinaan taivaanrantaan jonkunlaisella levottomuudella. Hänen
piirteissään oli luettavana kohtalon uhmaa, oli kuin olisi hän pelännyt
ei saavansa kyllin pian laskea jalkaansa Ranskanmaan pinnalle. Tämä
mies oli markiisi. Onni ei ollut ollut kuuro hänen epätoivoisille
huudoilleen ja ponnistuksilleen. Viisivuotisten ponnistusten ja
vaivalloisen työn jälkeen oli hän huomannut olevansa melkoisen
omaisuuden omistaja. Kärsimättömyydessään saada jälleen nähdä maansa ja
tuoda onni mukanansa perheelleen, oli hän seurannut muutamain
ranskalaisten kauppiasten esimerkkiä Havannassa astuessaan heidän
kanssansa tähän espanjalaiseen alukseen, jonka piti purjehtia
Bordeaux'hon. Hänen mielikuvituksensa, joka oli väsynyt aavistamaan
pahaa, maalaili kuitenkin hänen ajatuksiinsa mitä suloisimpia entisen
onnen kuvia. Kaukaa nähdessään mantereen ruskean rajaviivan, luuli hän
näkevänsä vaimonsa ja lapsensa. Hän oli olevinaan kodissaan, kotilieden
ääressä ja tunsi, että häntä siellä hellittiin ja hyväiltiin. Hän näki
edessään Moïnan, josta oli tullut suuri ja kaunis, uhkea nuori tyttö.
Kun tämä hänen mielikuvituksensa esiintuoma taulu oli muuttunut niin
eläväksi kuin todellisuus itse, kyyneltyivät hänen silmänsä ja
salatakseen liikutustaan tarkasteli hän epäselvää taivaanrantaa
vastapäätä sitä sumuista juovaa, jonka rannikko muodosti.

"Se se on..." sanoi hän, "se seuraa meitä!"

"Mikä se on?" huusi espanjalainen kapteeni.

"Laiva", vastasi kenraali matalalla äänellä.

"Minä näin sen jo eilen", vastasi kapteeni Gomez.

Hän katseli ranskalaista tutkien.

"Se on koko ajan ajanut meitä takaa", kuiskasi hän kenraalille.

"Enkä minä ymmärrä, miks'ei se ikänä saavuta meitä", jatkoi vanha
sotilas, "sillä se on parempi kuin meidän kirottu 'Saint
Ferdinandimme'."

"Sille on voinut tapahtua jotain, ehkä vuoto..."

"Se saavuttaa meidät!" huudahti ranskalainen.

"Se on kolumbialainen merirosvolaiva", kuiskasi kapteeni.

"Meillä on vielä kuusi penikulmaa maihin, ja tuuli helpottaa."

"Se ei purjehdi, se lentää, ikäänkuin tietäisi että parin tunnin
perästä on saaliinsa luisunut käsistään. Mikä julkeus!"

"Tämä!" huudahti kapteeni. "Oh, ei sen nimi olekaan suotta 'Othello'.
Joku aika sitten ampui se upoksiin muutaman espanjalaisen
fregattilaivan, vaikkei sillä ole muuta kuin kolmekymmentä kanuunaa!
Minä en pelännyt muuta kuin tätä, sillä tiesin sen oleskelevan ja
risteilevän Antillein luona... Ah", jatkoi hän vaiettuaan hetkisen,
jolla aikaa katseli laivansa purjeita, "tuuli yltyy, me ehdimme
perille. Meidän täytyy ehtiä, 'Pariisilaisen' kanssa ei ole
leikittelemistä."

"Mutta se ehtii myös", vastasi markiisi.

"Othello" oli nyt melkein vain kolmen penikulman päässä. Vaikka
miehistö ei ollut kuullutkaan markiisin ja kapteeni Gomezin
keskustelua, oli tämän purjelaivan näkeminen houkutellut useimmat
matruuseista ja matkustajista paikalle, missä molemmat keskustelijat
seisoivat; mutta melkein kaikki pitivät prikiä kauppalaivana
tarkastellen sitä mielenkiinnolla, kunnes äkkiä muuan matruusi huudahti
voimakkaalla äänellä:

"Pyhän Jakobin kautta! Me olemme hukassa, se on se pariisilainen
kapteeni..."

Tämä kauhea nimi levitti pelkoa ja kammoa laivaan ja syntyi sanomaton
sekasorto. Espanjalainen kapteeni sytytti sanoillaan hetkellisen
rohkeuden matruuseihinsa. Koska hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä ehtiä
maihin, välttääksensä vaaran, koetti hän kiireesti virittää kaikki
purjeensa, sekä pienet että suuret, oikealla ja vasemmalla puolella,
tarjotakseen tuulelle niin suuren purjepinnan kuin vain raakapuut
kestivät. Mutta näitä liikkeitä ei suoritettu vaikeuksitta. Miehistöltä
luonnollisesti puuttui tuo erinomainen täsmällisyys, joka sotalaivoilla
on niin ihmeellinen. Vaikka "Othello" lensi kuin pääskynen, kiitos
purjeiden, näytti kuitenkin siltä, kuin voittaisi se niin vähän, että
ranskalaisparat täytti iloinen toivo. Äkkiä, juuri kuulumattomilla
ponnistuksilla suoritettujen taitavien liikkeiden jälkeen, joihin Gomez
itse otti osaa sanoin ja elein, muuan perämies, väärällä, varmasti
tahallisella tempulla käänsi prikilaivan poikkipäin. Purjeet, joita
tuuli pieksi sivultapäin, alkoivat hulmuta niin kiivaasti, että priki
peräytyi, nokat katkesivat ja laiva joutui täydellisesti ohjattomaksi.
Rajaton raivo valtasi kapteenin. Hän kalpeni purjeitaankin
valkoisemmaksi. Yhdellä hyppäyksellä karkasi hän perämiehen kimppuun ja
tavoitti häntä tikarillaan niin kiivaasti, että iski harhaan ja syöksi
hänet sen sijaan mereen. Sitten tarttui hän peräsimeen koettaen
hälventää sitä kauheata sekasortoa, joka oli saanut aikaan sekaannusta
hänen hyvällä ja rohkealla laivallaan. Epätoivon kyyneleet valuivat
hänen silmistään, sillä me suremme enemmän kavallusta, joka hävittää
sen, minkä olimme taitavuudellamme saavuttaneet, kuin äkillistä
kuolemaa. Mutta mitä enemmän kapteeni kiroili, sitä vähemmän oli hän
herra laivallaan. Hän ampui itse hätälaukauksen siinä toivossa, että
rannalta kuultaisiin häntä. Samassa vastasi vimmatun nopeasti kiitävä
rosvolaiva tykinlaukauksella, jonka kuula putosi kymmenen kaapelimitan
päähän "Saint Ferdinandista".

"Taivas ja helvetti!" huusi kenraali, "se oli hyvin tähdätty! Heillä on
oivallisia tykkejä!"

"Oh, milloin tuo puhuu, täytyy toisten olla vaiti, nähkääs!" vastasi
eräs matruusi. "Pariisilainen ei pelkäisi englantilaistakaan laivaa..."

"Kaikki on hukassa!" huusi kapteeni epätoivoisena. Hän oli katsonut
näköputkellaan eikä nähnyt mitään apua tulevan rannikolta päin... "Me
olemme etäämmällä Ranskasta kuin luulin..."

"Minkätähden olla epätoivossa?" virkkoi kenraali. "Ovathan kaikki
matkustajanne ranskalaisia, he ovat vuokranneet laivanne. Tämä
merirosvo on pariisilainen, sanotte? No, nostakaa sitten valkoinen
lippu, ja..."

"Ja hän ampuu meidät upoksiin", vastasi kapteeni. "Hän kykenee mihin
tahansa, kun vaan on kysymyksessä rikkaan saaliin anastaminen!"

"Ah, sehän on merirosvo..."

"Merirosvo!" sanoi yksi matruuseista vihaisesti. "Oh, hänellä on kaikki
selvillä tahi osaa hän laittaa niin, että näyttää siltä..."

"No niin", huudahti kenraali nostaen silmänsä taivasta kohti, "silloin
saamme tyytyä kohtaloomme!"

Ja hänellä oli vielä kyllin voimaa pidättää kyyneleensä.

Juuri kun hän oli sanonut tämän lensi toinen, paremmin tähdätty
tykinkuula, ja lävisti "Saint-Ferdinand'in" rungon.

"Laskekaa sivuun!" sanoi kapteeni surullisella äänellä.

Ja matruusi, joka oli puolustanut pariisilaisen rehellisyyttä, auttoi
hyvin ymmärtäväisesti tässä epätoivoisessa hommassa. Miehistö odotti
tappavan pitkän puolisen tuntia, mitä syvimmän hämmennyksen vallassa.
"Saint-Ferdinand'illa" oli neljä miljoonaa piasteria, minkä summan
näiden viiden matkustajan omaisuus teki, siitä kenraalin osaa
yksitoistasataatuhatta frangia. Vihdoin näkyi "Othellosta", joka nyt
oli kymmenen pyssynlaukauksen päässä, selvästi kahdentoista tykin
ammottavat kidat, valmiina purkamaan tulta. Se lähestyi kuin tuulen
kantamana, minkä paholainen vasituisesti sen vuoksi antoi puhaltaa;
mutta kokeneen merimiehen silmä saattoi helposti keksiä tämän nopeuden
salaisuuden. Ei tarvinnut muuta kuin silmänräpäyksen katsoa laivan
korkeussuhdetta, sen soikeata, kapeata runkoa, korkeita mastoja,
purjeiden muotoa, ihmeteltävän keveätä taklausta, sitä mestarillista
taitavuutta, millä laivaväki kuin yksi mies hoiti valkoista
purjepintaa. Kaikki ilmaisi uskomatonta voiman varmuutta tässä
solakassa puu-olennossa, joka oli yhtä nopea, yhtä älykäs kuin juoksija
tahi petolintu. Rosvolaivan miehistö oli äänetön ja vastarinnan varalta
valmis hyökkäämään kauppalaivaraukkaan, joka onneksi pysyttelihe
hiljaa, kuin opettajan pahanteossa yllättämä koulupoika.

"Meillä on tykkejä!" huudahti kenraali puristaen espanjalaisen
kapteenin kättä.

Tämä katsoi vanhaa soturia rohkeutta ja epätoivoa ilmaisevalla
katseella ja sanoi:

"Entäs miehiä?"

Markiisi tarkasteli "Saint-Ferdinand'in" miehistöä ja vavahti. Neljä
kauppiasta seisoi siinä kalpeina ja vapisevina, sillä välin kun
matruusit eri ryhmissä näkyivät neuvottelevan, mille kannalle asettua
"Othelloon" nähden. He katselivat rosvolaivaa ahneella uteliaisuudella.
Perämies, kapteeni ja markiisi olivat ainoat, jotka, katsellen
toisiansa tutkivin silmäyksin, vaihtoivat rohkeita ajatuksia.

"Ah, kapteeni Gomez, olen kerran ennen jättänyt hyvästit maalleni ja
omaisilleni sydän täynnä surua. Pitääkö minun nyt vielä kerran jättää
heidät juuri kun tuon mukanani lasteni ilon ja onnen?"

Kenraali kääntyessään poispäin antaakseen raivon kyynelten valua
mereen, huomasi perämiehen, joka ui rosvolaivaa kohti.

"Tällä kertaa", vastasi kapteeni, "saatte varmasti sanoa heille
hyvästit ainiaaksi."

Ranskalainen sai espanjalaisen ihmettelemään luomalla häneen
hämmästyneen silmäyksen. Nyt olivat molemmat laivat melkein
vieretysten, ja kun kenraali näki vihollisen miehistön, uskoi hän
Gomez'in onnetonta ennustusta. Kolme miestä seisoi joka tykin vieressä.
Kun näki heidän atleettimaiset vartalonsa, kovat piirteensä ja
voimakkaat, paljaat käsivartensa, olisi voinut otaksua heitä
pronssipatsaiksi. Kuolemakaan ei olisi voinut kaataa heitä kumoon.
Matruusit olivat keveästi aseistettuja, notkeita, sitkeitä ja
voimakkaita ja seisoivat siinä liikkumattomina. Kaikki nämä
tarmokaspiirteiset kasvot olivat auringon päivetyttämät, työn
karaisemat. Heidän silmänsä kiilsivät kuin tulikipinät todistaen selviä
päitä ja helvetillisiä nautintoja. Kannella, joka oli mustanaan miehiä
ja hattuja, vallitseva syvä hiljaisuus todisti taipumatonta tarmoa,
jolla jokin mahtava tahto taivutteli näitä ihmisdemooneja. Päällikkö
seisoi isonmaston juurella käsivarret ristissä, aseettomana, vain
kirves jalkojensa juuressa. Auringon suojana piti hän päässään
leveälaitaista huopahattua, joka varjosti hänen kasvojansa. Niinkuin
herransa edessä makaavat koirat katsoivat tykkimiehet, matruusit ja
sotilaat väliin kapteeniansa ja väliin kauppalaivaa. Kun molemmat
laivat hipaisivat toisiaan, herätti tärähdys merirosvon uinailustaan ja
hän sanoi hiljaa kaksi sanaa nuorelle upseerille, joka seisoi parin
askeleen päässä hänestä.

"Asettakaa kiinnityshaat!" huusi luutnantti.

Ja "Saint-Ferdinand" kiinnitettiin "Othelloon" ihmeteltävällä
tarkkuudella. Merirosvon matalalla äänellä antamien käskyjen mukaan,
jotka luutnantti toisti, kulkivat miehet, kukin tuntien ennakolta
määrätyn tehtävänsä, vallatun laivan kannelle, niinkuin seminaarilaiset
menevät messuun, sitoivat matruusien ja matkustajain kädet ja anastivat
aarteet. Tuokiossa olivat piastereita täynnä olevat tynnyrit,
elintarpeet ja laivaväki viedyt "Saint-Ferdinand'ista" "Othelloon".
Kenraali luuli näkevänsä unta kun hän kädet sidottuina huomasi olevansa
heitetty tavarapakkojen päälle kuin mikäkin kauppatavara. Merirosvo,
hänen luutnanttinsa ja muuan, nähtävästi perämiehenä toimiva matruusi,
olivat neuvotelleet keskenään. Kun tämä hyvin lyhyt neuvottelu oli
loppunut, vihelsi matruusi miehiä. Hänen käskystään hyppäsivät he
"Saint-Ferdinand'iin", kiipesivät taklaukselle ja alkoivat riistää sen
raakapuita, purjeita ja köysivarustuksia yhtä nopeasti kuin sotamies
taistelutantereella riisuu kuolleen toverinsa, jonka saappaat ja lakki
ovat hänen himonsa esineitä.

"Me olemme hukassa", sanoi espanjalainen kapteeni kylmästi kenraalille.
Hän oli tutkinut näiden kolmen johtajan eleitä neuvottelun kestäessä ja
matruusien liikkeitä ennenkuin nämä ryhtyivät säännönmukaiseen prikin
ryöstöön.

"Kuinka?" kysyi kenraali kylmästi.

"Mitähän te sitten haluaisitte, että heidän pitäisi tehdä meille?"
vastasi espanjalainen. "He ovat varmaan ymmärtäneet, että kävisi hyvin
vaikeaksi myydä 'Saint-Ferdinand'ia' Ranskan tahi Espanjan satamissa,
ja aikovat porata sen upoksiin, jottei heidän tarvitsisi nähdä vaivaa
siitä. Ja luuletteko, että he viitsisivät elättää meitä, kun eivät
tiedä, mihin satamaan voisivat laskea meidät maihin?"

Tuskin oli kapteeni lausunut nämä sanat, kun kenraali kuuli kauheata
melua, jota seurasi kumea ääni, johtuen useiden ruumiiden mereen
heittämisestä. He kääntyivät eivätkä nähneet enää noita neljää
kauppiasta. Kahdeksan hurjanaamaisen tykkimiehen käsivarret olivat
vielä kohotettuina, kenraalin säikähtyneenä tarkastellessa heitä.

"Mitäs minä sanoin?" huomautti espanjalainen kapteeni kylmästi.

Markiisi nousi nopeasti ylös. Meren pinta oli taas tyyntynyt, hän ei
voinut edes eroittaa paikkaa, mikä oli niellyt hänen onnettomat
toverinsa. Juuri nyt kierittelivät varmaankin laineet heitä sinne
tänne, kädet ja jalat sidottuina, elleivät kalat jo olleet ahmineet
heitä ruoaksensa. Parin askeleen päässä hänestä seisoivat uskoton
perämies ja "Saint-Ferdinand'in" matruusi, joka juuri oli ylistänyt
pariisilaisen kapteenin mahtia. He olivat nyt yhtyneet merirosvoihin ja
osoittivat näille keitä prikilaivan matruuseista pitivät sopivina
liittää "Othellon" miehistöön. Kaksi laivapoikaa meni sitomaan muiden
jalkoja huolimatta näiden kauheista kirouksista. Kun vaali oli
toimitettu, tarttuivat nuo kahdeksan tykkimiestä tuomittuihin ja
heittivät heidät vähääkään arkailematta mereen. Merirosvot katselivat
ilkeällä uteliaisuudella, miten eri tavalla miehet putosivat, heidän
vääristyneitä kasvojaan ja viimeisiä tuskiaan, ilman että
kasvonpiirteensä olisivat ilmaisseet pilkkaa, ihmettelyä tai sääliä. Se
oli heistä aivan yksinkertainen tapaus, jollaisiin he olivat tottuneet.
Molemmat vanhimmat katselivat mielihyvällä, synkästi ja ankarasti
hymyillen, täysinäisiä piasteritynnyreitä suurmaston ympärillä.
Kenraali ja kapteeni Gomez istuivat tavarapakalla neuvotellen
keskenään hiljaa, synkin katsein. Pian olivat he ainoat eloonjääneet
"Saint-Ferdinand'in" laivaväestä. Molempain urkkijain espanjalaisesta
miehistöstä valitsemat seitsemän matruusia olivat jo ilomielin
muuttuneet perulaisiksi.

"Mitä inhoittavia roistoja!" huudahti äkkiä kenraali. Jalo
halveksuminen sai hänet unohtamaan sekä surun että varovaisuuden.

"He tottelevat välttämättömyyttä!" vastasi Gomez kylmästi. "Jos vielä
kerran tapaisitte jonkun näistä miehistä, ettekö pistäisi miekkaanne
läpi hänen ruumiinsa?"

"Kapteeni", sanoi luutnantti kääntyen espanjalaiseen, "pariisilainen on
kuullut puhuttavan teistä. Te olette", sanoi hän, "ainoa mies, joka
tarkoin tuntee Antillein ympäristön ja Brasilian rannikon
purjehdusväylät. Tahdotteko...?"

Kapteeni keskeytti nuoren luutnantin puheen halveksivalla
huudahduksella ja vastasi:

"Aion kuolla kuin merimies, kuin uskollinen espanjalainen ja
kristitty ... ymmärrättekö?"

"Mereen!" huusi nuori mies.

Tämän käskyn kuultuaan ottivat tykkimiehet Gomez'in haltuunsa.

"Te olette pelkurimaisia heittiöitä!" huusi kenraali tahtoen estää
noita molempia merirosvoja.

"Ystäväni", sanoi luutnantti hänelle, "malttakaa mielenne! Jos punanen
nauhanne onkin tehnyt jonkinlaisen vaikutuksen meidän kapteeniimme, en
ainakaan minä missään tapauksessa aio välittää siitä... Me kyllä vielä
puhummekin keskenämme vähän ajan perästä."

Samassa ilmoitti kenraalille kumea kolina, mihin ei pienintäkään
valitusta sekoittunut, että urhoollinen Gomez oli kuollut kuin merimies
ainakin.

"Omaisuuteni tahi kuolema!" huusi hän kauhean vihan vimmassa.

"Ah, te olette järkevä!" vastasi merirosvo ivallisesti. "Voitte olla
aivan varma saavanne jotain meiltä..."

Luutnantin annettua merkin, tarttui kaksi matruusia kenraaliin
sitoakseen tämän jalat. Mutta hän lyödä läimäytti heitä odottamattoman
rohkeana, veti äkkiarvaamatta, pikaisella liikkeellä, luutnantin
sivulta miekan ja alkoi heiluttaa sitä notkeasti kuin vanha
ratsuväenkenraali ainakin, joka osaa ammattinsa.

"Ah, te senkin rosvot! Ette heitäkään Napoleonin vanhaa soturia veteen
kuin simpukkaa!"

Pistoolin laukaus, joka melkein hipaisi uppiniskaista ranskalaista,
veti pariisilaisen huomion puoleensa hänen ollessaan taklingin, jonka
oli käskenyt ottaa "Saint Ferdinandista", siirtämishommia valvomassa.
Hän tuli aivan tyynesti, tarttui rohkeaan kenraaliin takaapäin, nosti
hänet nopeasti ylös, kantoi laivan laidalle ja aikoi heittää mereen
kuin kuluneen pyöröpuun. Samassa hetkessä huomasi kenraali tyttärensä
viettelijän hurjat silmät. Isä ja vävy tunsivat äkkiä toisensa.
Ikäänkuin ei kenraali painaisi vähääkään, muutti kapteeni liikkeensä
suunnan, ja sen sijaan, että olisi heittänyt mereen, laski hänet maston
viereen. Mutinaa kuului kannelta, mutta merirosvo loi silmäyksen
väkeensä ja silmänräpäyksessä syntyi mitä syvin hiljaisuus.

"Tämä on Helenan isä", sanoi kapteeni selvällä ja lujalla äänellä. "Voi
sitä, joka ei kunnioita häntä!"

Iloinen eläköön-huuto raikui suostumukseksi kohoten taivasta kohti kuin
kirkkorukous, kuin Te Deum'in ensimäiset säveleet. Laivapojat
heilauttelivat itseään taklauksella, matruusit heittivät lakkinsa
ilmaan, tykkimiehet polkivat jalkojaan, kaikki liikkuivat, kirkuivat,
vihelsivät, kirosivat. Tämä kiihkoisa ilonpurkaus teki kenraalin
synkäksi ja levottomaksi. Hän luuli tämän tunteen johtuvan jostakin
kauheasta salaisuudesta, ja ensimäinen huutonsa, saatuaan takaisin
puhelukykynsä, oli: "Tyttäreni! Missä on tyttäreni!" Merirosvo loi
kenraaliin muutaman niistä syvistä silmäyksistä, jotka aina, tietämättä
miksi, saivat rohkeimmankin sielun hämmennykseen. Tämä teki hänet
mykäksi, matruusien suureksi mielihyväksi, jotka mielellään näkivät
johtajansa käyttävän valtaansa kaikkien ihmisolentojen yli. Hän seurasi
kenraalia portaille, antoi hänen astua niitä alas, vei hänet muutaman
kajuutan ovelle, avasi sen nopeasti ja sanoi:

"Täällä hän on!"

Sitten katosi hän jättäen vanhan sotilaan hämmästyksiin hänen silmiensä
eteen avautuneen taulun vuoksi. Kuultuaan ovea niin kiivaasti
avattavan, oli Helena noussut sohvalta, jolla lepäsi. Hän huomasi
markiisin ja päästi ihmettelyhuudon. Tytär oli niin muuttunut, että
vain isän silmä saattoi tuntea hänet. Troopillinen aurinko oli
rusketuttanut hänen kasvojensa hipiän, kaunis ja omituinen värisävy
antoi niille itämaalaisen, runollisen ilmeen, ja kaiken yllä leijaili
piirre suuruutta, majesteetillista lujuutta, syvää tunnetta, jonka
täytyi vaikuttaa kovimpaankin sieluun. Hänen pitkä, tuuhea tukkansa
valui suurina kiehkuroina jalomuotoiselle kaulalleen lisäten kasvojensa
tekemää voiman ja ylpeyden vaikutusta. Käytöksessään ja liikkeissään
osoitti Helena valtansa vaikuttamaa tietoisuutta. Riemuitseva
tyytyväisyys laajensi kevyesti hänen ruusunpunervia sieraimiaan ja
tyyni onni kuvastui hänen kauneutensa kaikista yksityiskohdista.
Hänessä oli samalla kuvaamatonta neitsyeellistä kainoutta ja tätä
ylpeyttä, joka on ominaista korkeasti rakastetuissa naisissa. Orjatar
ja hallitsijatar, hän tahtoi totella, koska saattoi käskeä. Pukunsa oli
loistava, täynnä miellyttävää hienoutta. Intialainen musliinikangas oli
tämän puvun koko ylellisyys. Mutta sohvansa ja patjat olivat kasimiria,
ja persialainen matto peitti tämän suuren kajutan lattian. Neljä lasta
leikki hänen jalkojensa juurella rakentaen mielikuvituksellisia linnoja
helmistä, kalliista jalokivistä ja muista arvokkaista esineistä.
Muutamat Sèvreposliiniset, rouva Jaquotot'in maalaamat maljakot olivat
täynnä harvinaisia, tuoksuvia kukkia: siinä meksikolaisia jasmiineja ja
kamelioita, joiden seassa pienet, kesyt, amerikkalaiset linnut
leikkivät, näyttäen olevan kuin rubiineista, safiireista, elävästä
kullasta. Piano oli samassa huoneessa ja punaisella silkkikankaalla
verhotuilla puuseinillä riippui pienikokoisia, mutta siltä suurimpien
mestarien tauluja: Hippolyten "Auringonlasku", Schinner riippui
Therbourgin vieressä, Rafaëlin "Madonna" kilpaili runollisuudessa
muutaman Géricault'in luonnoksen kanssa, Gérard Dow himmensi
keisariajan muotokuvamaalaajat. Kiilloitetulla, kiinalaisella pöydällä
oli kultalautanen mitä suloisimpine hedelmineen. Sanalla sanoen, Helena
näytti olevan laajan valtakunnan kuningatar, keskellä boudoareaan,
mihin hänen kruunattu rakastajansa oli koonnut maailman komeimmat
esineet. Lapset kiinnittivät isoisään läpitunkevan-vilkkaan katseen ja
tottuneita kun olivat elämään keskellä taisteluja, myrskyjä ja
levottomuutta, muistuttivat he niitä, sotaa ja verta näkemään uteliaita
pikkuroomalaisia, jotka David on ikuistuttanut "Brutus"-nimisellä
taulullaan.

"Kuinka tämä on mahdollista?" huudahti Helena tarttuen isäänsä,
ikäänkuin saadakseen varmuutta, ettei kaikki ollut vain ilmestystä.

"Helena!"

"Isäni!"

He vaipuivat toistensa syliin. Vanhuksen syleily ei ollut suinkaan
voimakkain eikä hellin.

"Olitko mukana tuolla laivalla?"

"Olin", vastasi hän surullisesti, istuutui sohvalle ja katseli lapsia,
jotka seisoivat hänen ympärillään ja katselivat häntä lapsellisella
tarkkaavaisuudella. "Minut olisi murhattu, ellei..."

"Niin, ellei miestäni olisi ollut", keskeytti Helena. "Minä
ymmärrän..."

"Ah", huudahti kenraali, "miksi pitää minun tällä tavalla löytää sinut
jälleen, Helenani, sinut, jota niin syvästi olen surrut! Minun täytyy
siis vieläkin vavista sinun kohtalosi vuoksi."

"Minkätähden?" kysyi hän hymyillen. "Ettekö sitten iloitse
kuullessanne, että olen onnellisin naisista."

"Onnellinen?" huudahti kenraali säpsähtäen kummastuksesta.

"Niin, isäni", jatkoi hän, tarttuen kenraalin käsiin, suudellen niitä
ja painaen niitä vapisevaa rintaansa vasten samalla kun tätä hyväilyä
seurasi ilme, jonka hänen ilosta säteilevät silmänsä tekivät vielä
merkitsevämmäksi.

"Miten tämä on selitettävissä?" kysyi kenraali kiihkeänä oppiakseen
tuntemaan tyttärensä viettämää elämää ja unohtaen kaikki näiden onnesta
säteilevien kasvojen edessä.

"Kuulkaa, isäni", vastasi hän, "rakastajani, puolisoni, palvelijani,
hallitsijani on mies, jonka sielu on yhtä avara kuin tämä ääretön meri,
yhtä rikas hellyydestä kuin taivas, kuin Jumala! Seitsemän vuoden
kuluessa ei hän ole kertaakaan yhdelläkään sanalla, liikkeellä tai
ajatuksella häirinnyt puheittensa, hyväilyjensä ja rakkautensa pyhää
sopusointua."

"Hän ei ole milloinkaan katsonut minuun ilman ystävällistä hymyä
huulillaan ja ilonvälähdystä silmissään. Tuolla ylhäällä jyrisee hänen
kaikuva äänensä usein läpi myrskyn jylinän ja taistelun pauhinan, mutta
täällä on se lempeä ja sointuva kuin Rossinin musiikki, josta myöskin
saan täällä nauttia. Kaikkea, mitä naisen oikku voi ajatella, saan
minä. Vieläpä toisinaan yli kaikkien toivomuksienikin. Minä hallitsen
merta ja minua totellaan kuin kuningatarta. -- Oh, onnellinen",
keskeytti hän oman puheensa, "onnellinen ei ole sana, jolla voisi
ilmaista minun onneani. Minulla on kaikkien naisten paras osa! Tuntea
rakkautta, ääretöntä uskollisuutta rakastamaani miestä kohtaan ja
kohdata hänen sydämessään rajatonta vastarakkautta, johon naisen sielu
uppoo, ja tämä ainiaaksi -- sanokaa onko tämä vain onnea? Olen elänyt
jo tuhat elämää. Täällä olen minä yksin, täällä hallitsen minä. Ei
yksikään minun sukupuoltani oleva olento ole milloinkaan laskenut
jalkaansa meidän ylpeälle laivallemme, missä Viktor aina on vain pari
askelta minusta. Hän ei voi poistua etäämmälle minusta kuin laivan
perältä keulaan", lisäsi hän veitikkamaisesti. "Seitsemän vuotta!
Rakkaus, joka seitsemän vuotta on kestänyt tätä ikuista iloa, tätä
koetusta joka hetki, onko se rakkautta? Ei, ei, se on jotakin enemmän
kuin kaikki mitä tunnen elämässä... Ihmiskielessä ei ole sanaa, joka
voisi tulkita niin taivaallista onnea!"

Kyynelvirta syöksyi hänen palavista silmistään. Hänen kaikki neljä
lastansa päästivät valitushuudon ja juoksivat hänen luoksensa kuin
kananpoikaset emänsä luo. Vanhin alkoi lyödä kenraalia katsoen häntä
uhkaavin silmäyksin.

"Abel", sanoi Helena, "enkelini, minähän itken ilosta."

Äiti otti pojan polvilleen, lapsi hyväili häntä luottavasti ja kiersi
käsivartensa hänen majesteetillisen kaulansa ympäri, niinkuin
leijonanpoikanen, joka tahtoo leikitellä emänsä kanssa.

"Eikö sinun ole sitten milloinkaan ikävä?" puhkesi kenraali sanomaan
hämmästyneenä tyttärensä kiihkeistä vastauksista.

"On", vastasi tämä, "silloin kun käymme maihin, ja kuitenkaan en
milloinkaan jätä miestäni."

"Mutta sinähän pidit juhlista, tanssiaisista, musiikista?"

"Musiikkia, sitä on hänen äänensä; minun juhlani, niitä ovat
koristukset, joita keksin hänen tähtensä. Kun jokin puku miellyttää
häntä, eikö ole silloin kuin koko maailma ihailisi minua? Ainoastaan
senvuoksi en heitä pois näitä timantteja, näitä jalokivisiä
kaulanauhoja ja otsaripoja, rikkauksia ja kukkia, näitä taiteen
mestariteoksia, joita hän tuhlaamalla lahjoittelee minulle, sanoen
tavallisesti: Helena, koska sinä et voi mennä maailmaan, tahdon minä,
että maailma tulee sinun luoksesi."

"Mutta onhan laivassa miehiä, julkeita, hirvittäviä miehiä, joiden
intohimot..."

"Minä ymmärrän teitä, isäni", sanoi hän hymyillen. "Rauhoittukaa!
Keisarinnaa ei ole milloinkaan ympäröinyt suurempi hienotunteisuus kuin
se, mitä tuhlataan minulle. Nämä ihmiset ovat taikauskoisia, he
luulevat, että minä olen laivan suojelushenki, heidän urotöittensä,
heidän voittojensa suojelija. Mutta _hän_, mieheni, on heidän
jumalansa! Eräänä päivänä, yhden ainoan kerran, eräs matruusi rikkoi
kunnioituksen ... sanoilla", lisäsi hän nauraen. "Ennenkuin Viktor oli
saanut tietää sen, oli miehistö heittänyt hänet mereen, huolimatta
siitä, että minä annoin hänelle anteeksi. He rakastavat minua kuin
hyvää enkeliään, minä hoidan heitä kun he ovat sairaita, ja minulla on
ollut onni pelastaa pari heistä kuolemasta valvomalla heidän vuoteensa
ääressä naisellisella kärsivällisyydellä. Nämä ihmisparat ovat samalla
jättiläisiä ja lapsia."

"Entäs heidän taistelujensa aikana?"

"Olen tottunut siihen", vastasi hän. "Minua peloitti vain ensimäisellä
kerralla... Nyt on sieluni tottunut vaaroihin, vieläpä ... olenhan
teidän tyttärenne", sanoi hän, "pidän niistä."

"Entäs jos hän saisi surmansa?"

"Silloin minäkin kuolisin."

"Entäs lapsesi?"

"He ovat valtameren ja vaarojen lapsia, viettävät vanhempainsa
elämää... Meidän olemuksemme on yhtä, sitä ei voi jakaa erilleen. Me
vietämme kaikki samaa elämää, olemme kaikki merkityt samalle
elämänkirjan sivulle, sama alus kulettaa meitä, ja me tiedämme sen."

"Sinä rakastat häntä siis niin korkeasti, että pidät häntä kaikkea
muuta parempana?"

"Kaikkea muuta parempana", toisti Helena. "Mutta älkäämme tutkiko tätä
salaisuutta! Katsokaa tätä armasta lasta, se on myös _hän_!"

Ja hän painoi Abelia kiivaasti poveansa vastaan, suuteli tulisesti
hänen käsiänsä ja tukkaansa...

"Mutta", huudahti kenraali, "minä en voisi unohtaa, että hän on
heittänyt yhdeksän ihmistä mereen!"

"Se oli varmaankin välttämätöntä", vastasi Helena, "sillä hän on
inhimillinen ja jalomielinen. Hän vuodattaa ainoastaan sen verran verta
kuin on tarpeellista tämän hänen suojelemansa pikkumaailman ja
puolustamansa pyhän asian säilymiseksi ja eduksi. Puhukaa hänen
kanssansa siitä, mitä pidätte pahana, ja saatte nähdä, että hän saa
teidät muuttamaan mielipiteenne."

"Entäs hänen rikoksensa?" sanoi kenraali ikäänkuin olisi puhunut
itsekseen.

"No", vastasi Helena kylmästi ja arvokkaasti, "entäpäs se olisikin
hyve, ehk'ei inhimillinen oikeus voinut kostaa hänen puolestansa?"

"Kostaa omasta puolestaan?" puhkesi kenraali sanomaan.

"Ja mitä sitten on helvetti", kysyi Helena, "ellei ikuista kostoa
muutamien jonakin päivänä tekemiemme harha-askeleiden vuoksi?"

"Ah, sinä olet hukassa! Hän on lumonnut ja turmellut sinut. Sinä
hourit."

"Viipykää täällä päivä, isäni, ja jos tahdotte kuulla ja katsella
häntä, olette tekin rakastava häntä."

"Helena", sanoi kenraali vakavasti, "olemme vain parin penikulman
päässä Ranskasta..."

Helena säpsähti, katsoi ulos ikkunasta ja näytti merta, joka vieritteli
vihreänkimaltelevien laineittensa äärettömiä ulapoita.

"Tämä on minun maani", vastasi hän osoittaen jalkansa kärjellä mattoa.

"Mutta etkö halua tulla tervehtimään äitiäsi, sisartasi, veljiäsi?"

"Voi, kyllä", vastasi hän kyynelistä vapisevalla äänellä, "jos hän
tahtoo sitä, ja jos hän tulee mukaan."

"Siis sinulla ei ole enää mitään, Helena", sanoi hän ankarasti, "ei
omaisia eikä isänmaata?..."

"Minä olen hänen vaimonsa", vastasi Helena ylpeästi ja jalolla äänellä.
-- "Tällä hetkellä nautin seitsemän vuoden perästä ensimäistä onnea,
joka ei tule hänen kauttansa", lisäsi hän, tarttuen isänsä käteen ja
suudellen sitä, "ja tämä on ensimäinen nuhde, minkä olen kuullut."

"Entäs omatuntosi?"

"Omatuntoniko? Hän on omatuntoni!" Helena säpsähti ankarasti.

"Hän tulee tänne", sanoi hän. "Taistelun tuoksinastakin voin eroittaa
hänen askeleensa kannelta."

Ja äkkiä alkoivat poskensa punottaa, kasvonsa loistaa, silmänsä säihkyä
ja hipiänsä tuli raukean kalpeaksi... Jokainen lihas hänessä, hänen
siniset suonensa, vieno puistatus, joka kävi läpi koko hänen ruumiinsa,
osoittivat onnea ja rakkautta. Tämä syvän liikutuksen merkki kävi
kenraalin sydämelle. Hetken kuluttua astuikin merirosvo sisään,
istuutui nojatuoliin, otti syliinsä vanhimman poikansa ja alkoi leikkiä
hänen kanssaan. Hiljaisuus vallitsi hetkisen, sillä ajatuksiinsa
vaipuneena, ikäänkuin mielikuvituksellisen unen valtaamana, tarkasteli
kenraali tätä komeata kajuttaa, joka muistutti myrskypääskysen pesää.
Tässä oli tämä perhe seitsemän vuotta keinunut valtameren aalloilla,
taivaan ja veden välillä, luottaen mieheen, joka johti sitä taistelujen
ja vaarojen läpi niinkuin perheen päämies johtaa perhettänsä
yhteiskunnan vaarojen keskitse... Hän katsoi ihaillen tytärtänsä.
Satumainen meren jumalattaren kuva oli hän, säteillen kauneutta ja
rikas onnesta. Hänen sielunsa aarteet, silmiensä salamat ja olemuksensa
kuvaamaton runollisuus voittivat loistossa kaikki häntä ympäröivät
kalleudet.

Kaikessa tässä oli jotakin outoa, joka vaikutti kenraaliin valtavasti,
jotakin ylevää intohimossa ja ajatuksessa, joka hämmensi hänen
tavalliset ajatuksensa. Yhteiskunnan kylmät ja ahtaat käsitykset
kuolivat tämän taulun edessä. Vanha soturi tunsi kaiken tämän ja
ymmärsi myös, ettei tyttärensä milloinkaan luopuisi tästä vapaasta
elämästä, joka oli niin rikas vastakohdista ja täynnä niin todellista
rakkautta, ja ett'ei hän, joka jo oli maistanut vaaraa sitä
kauhistumatta, enää voisi palata pikkumaisen ja ahtaan maailman
pikkutapahtumiin.

"Häiritsenkö teitä?" kysyi merirosvo rikkoen hiljaisuuden ja katsoen
vaimoonsa.

"Ette", vastasi kenraali, "Helena on sanonut minulle kaikki. Näen, että
hän on hukassa meiltä..."

"Ei", jatkoi merirosvo vilkkaasti. "Vielä muutamia vuosia, ja kanneaika
on umpeen kulunut. Silloin voin palata Ranskaan. Kun omatunto on
puhdas, ja kun mies, rikottuaan teidän yhteiskuntanne lakeja, on
totellut..."

Hän vaikeni. Hän oli liian ylpeä puolustautuakseen.

"Ja kuinka on mahdollista", kysyi kenraali, "ettei teillä ole
omantunnonvaivoja niiden uusien murhien takia, jotka tapahtuivat
silmieni edessä?"

"Meillä ei ollut ruokavaroja", vastasi merirosvo tyyneesti.

"Mutta jos olisitte vieneet nämä miehet maihin..."

"He olisivat katkaisseet meiltä paluumatkan jonkun aluksen avulla,
emmekä me olisi päässeet Chiliin..."

"Ennenkuin he Ranskasta käsin", keskeytti kenraali, "olisivat
tiedottaneet Espanjan amiraalivirastolle..."

"Mutta Ranska olisi voinut pitää vääränä, että mies, joka vielä oli sen
tuomioistuinten alainen, oli vallannut Bordeaux'in kansalaisten
vuokraaman aluksen. Ettekö muuten milloinkaan tappelun aikana ole
ampunut yhtään tykinlaukausta liikaa?"

Kenraali vaikeni, säikähtäen merirosvon katsetta, ja tyttärensä
tarkasteli häntä sekä voitonriemuisesti että alakuloisesti.

"Kenraali", sanoi merirosvo syvällä äänellä, "olen pitänyt lakinani,
etten milloinkaan eroita mitään saaliista. Mutta minun osuuteni on
epäilemättä isompi kuin teidän omaisuutenne oli. Sallikaa sentähden
minun palauttaa se teille toisenlaisessa rahassa..."

Eräästä pianolla olevasta laatikosta otti hän tukun seteleitä.
Laskematta ojensi hän ne markiisille.

"Te ymmärrätte kai", sanoi hän, "etten voi huvitella
katselemalla Bordeaux'seen matkustavia... Ja sentähden, jos meidän
kiertolaiselämämme vaaroineen, Amerikan exotinen luonto, troopilliset
yöt, meidän taistelumme ja huvi saada kohottaa nuoren kansakunnan lippu
tahi Simon Bolivar'in nimi, jos tämä kaikki ei tunnu teitä
houkuttelevan, täytyy teidän jättää meidät... Purjevene luotettavine
miehineen odottaa teitä. Toivokaamme, että tapaamme toisemme kolmannen
kerran täydellisesti onnellisina..."

"Viktor, tahdon olla isäni kanssa vielä hetkisen", sanoi Helena
tyytymättömänä.

"Kymmenen minuutin tahi vielä lyhemmän ajan kuluttua voimme ehkä
kohdata kasvoista kasvoihin jonkin fregattilaivan. Olkoon menneeksi!
Saammehan vähän huvitella. Väkeni on ikävissään."

"Oh, lähtekää, isäni!" huudahti Helena. "Ja viekää nämä sisarilleni,
veljilleni, ... äidilleni", lisäsi hän, "muistoksi minulta."

Hän otti kourallisen timantteja, kaulanauhoja, jalokiviä, kääri ne
kasimirihuiviin ja ojensi ujosti isälleen.

"Ja mitä sanon heille sinulta", kysyi tämä näyttäen hämmästyneeltä sen
epäröimisen johdosta, mitä tyttärensä osoitti ollessaan lausumaisillaan
_äiti_-sanaa.

"Oh, voitteko epäillä rakkauttani? Rukoilen joka päivä heidän onnensa
puolesta."

"Helena", jatkoi isä katsoen häntä pitkään, "enkö koskaan enää saa
nähdä sinua? Enkö sitten koskaan saa tietää pakosi syytä?"

"Se ei ole vain minun salaisuuteni", sanoi Helena vakavasti. "Kenties
saan kerran oikeuden sanoa sen teille, kenties en saakaan milloinkaan.
Olen kymmenen vuotta kärsinyt kuulumattomia tuskia..."

Hän ei jatkanut, ojensi vain isälleen lahjat, jotka tahtoi lähettää
omaisilleen. Kenraali, joka sodan seikkailuissa oli saanut jotenkin
väljät käsitteet, mitä saaliiseen tuli, vastaanotti tyttärensä
tarjoomat lahjat mielihyvällä ajatellen, että niin puhtaan ja ylevän
sielun, kuin Helenan, vaikutuksen alaisena, pysyi pariisilainen
kapteeni rehellisenä miehenä sotimalla espanjalaisiakin vastaan. Hänen
intohimonsa urhoollisiin miehiin valtasi hänet nytkin. Hänen mielestään
olisi ollut naurettavaa esiintyä ylhäisesti ja sentähden puristi hän
voimakkaasti merirosvon kättä, syleili Helenaa, vanhinta tytärtään,
sotilaalle ominaisella sydämellisyydellä, antaen kyynelpisaran valua
näille kasvoille, joiden ylpeys, joiden miehuullinen ilme niin monta
kertaa oli hymyillyt hänelle. Merimies oli syvästi liikutettu ja ojensi
lapsensa kenraalia kohti, jotta tämä siunaisi heitä. Lopuksi sanoivat
he kaikki viimeiset hyvästit toisilleen pitkällä, hellällä katseella.

"Olkaa aina onnellisia!" huudahti äidinisä rientäen ylös kannelle.

Merellä näki kenraali omituisen näytelmän. "Saint-Ferdinand" oli
määrätty liekkien saaliiksi ja paloi kuin suunnaton olkikasa.
Poratessaan espanjalaista laivaa upoksiin, löysivät matruusit sieltä
rommilastin, juoma, jota heillä oli yllin kyllin "Othellossa." He
huvittelivat sentähden sytyttämällä suunnattoman punssimaljan keskelle
merta. Tämän huvituksen saattoi kyllä antaa anteeksi näille miehille,
jotka yksitoikkoisen merielämänsä vuoksi saivat helposti halun tarttua
kaikkiin tilaisuuksiin tehdäkseen elämänsä vaihtelevammaksi.
Kenraali laskeutuessaan "Saint-Ferdinand'in" purjeveneeseen, jota
kuusi vahvaa matruusia souti, jakoi tahtomattaan huomionsa palavan
"Saint-Ferdinand'in" ja tyttärensä kesken, joka seisoi merirosvoon
nojaten laivan perällä. Niin monen muiston valtaamana ja nähdessään
Helenan liehuvan hameen, kevyen kuin purje, nähdessään nämä jalot ja
kauniit kasvot, kylläksi kunnioitusta herättävät hallitakseen kaikkea,
yksinpä valtamertakin, unohti hän sotilaan keveällä mielellä,
keinuvansa urhoollisen Gomez'in haudalla. Hänen yläpuolellansa leijaili
mahtava savupatsas ruskeana pilvenä. Auringonsäteet, jotka siellä
täällä tunkeutuivat sen läpi, loivat mielikuvituksellisen kimalluksen
siihen. Se oli toinen taivas, tumma holvi, jonka alla loisti
eräänlaisia valokruunuja ja yllä levisi taivaan muuttumaton sini,
näyttäen tuhatta vertaa kauniimmalta tämän häipyvän vastakohdan vuoksi.
Savun harvinaiset vivahdukset, milloin keltaiset, vaaleat, kumottavat,
punaiset ja mustat, paksut sumut verhosivat laivan, joka räiskähteli,
ratisi ja narisi. Liekit sähisivät, nuoleskelivat touveja ja taklausta
ja lensivät ympäri laivaa, niinkuin väkijoukko kiitää kaupungin katuja.
Raunioista kohosi sinisiä liekkejä, jotka liehuivat kuin olisi meren
haltija ollut hämmentämässä tätä roihuavaa nestettä, kuten ylioppilas
juhlassa iloisena sekoittaa tulista maljaa. Mutta aurinko, jonka valo
oli voimakkaampi ja joka oli mustasukkainen tälle julkealle paisteelle,
salli tuskin palon ruskon eroittua kirkkaitten säteittensä joukosta.
Kuin verkko, kuin harso leijaili se keskellä tulimerta. "Othello"
pakeni sieltä minkä tuulelta kerkesi tässä uudessa suunnassaan,
kallistelihe milloin toiselle milloin toiselle kyljelleen kuin ilmassa
liitelevä paperileija. Ylpeä priki kulki täysin purjein eteläänpäin.
Milloin häämöitti se kenraalin silmiin, milloin katosi korkean
savupatsaan taakse, joka loi haaveellisen varjon veteen, milloin taas
näyttäytyi, miellyttävästi kohoutuen ja jälleen häviten. Joka kerta kun
Helena saattoi nähdä isänsä, vilkutti hän hänelle nenäliinaansa
tervehdykseksi. Hetken perästä upposi "Saint-Ferdinand" jättäen
jälkeensä poreilun, jonka valtameren laineet pian tasoittivat
jäljettömiin. Koko tästä kohtauksesta ei ollut muuta jälellä kuin
tuulen ajelema pilvi. "Othello" oli kaukana poissa, purjevene lähestyi
rantaa, pilvi uiskenteli tämän heikon aluksen ja prikin väliä.
Viimeisen kerran näki kenraali tyttärensä tämän vyöryvän savupilven
repeämän kautta. Profeetallinen näky! Valkea nenäliina ja hänen
hameensa kuvastuivat tätä tummaa taustaa vastaan. Viheriän veden ja
sinisen taivaan välillä ei voinut edes eroittaa prikiä. Helena ei ollut
muuta kuin näkymätön pilkku, siro, kangastava viiva, taivaan enkeli,
ajatus, muisto.

Hankittuaan uudelleen itselleen omaisuuden, kuoli markiisi uupuneena ja
ylen rasittuneena. Muutamia kuukausia hänen kuolemansa jälkeen v. 1833,
oli markisitar pakotettu seuraamaan Moïnaa muutamaan kylpypaikkaan
Pyreneille. Oikullinen nuori tyttö tahtoi nähdä nämä kauniit vuoret.
Paluumatkalla tapahtui seuraava kauhea kohtaus:

"Jumalani, äiti", sanoi Moïna, "kuinka väärin teimme, ett'emme
viipyneet vielä paria päivää vuorilla! Siellä oli paljon parempi kuin
täällä. Oletteko kuullut, kuinka tuo sietämätön lapsi lakkaamatta
valittaa ja tämän naisraukan soperrusta. Hän puhuu varmaan jotakin
murretta, sillä en ole voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan. Mitä
väkeä me olemme mahtaneet saadakaan naapureiksemme? Viime yö oli
kauhein mitä ikinä olen viettänyt."

"En ole kuullut mitään", vastasi markisitar, "mutta, rakas lapsi, puhun
emännän kanssa ja vuokraan viereisen huoneen, niin saamme olla yksin
tässä kerroksessa ja pääsemme kuulemasta melua. Miten voit tänään?
Oletko väsynyt?"

Näitä sanoja lausuessaan nousi hän ja meni Moïnan vuoteen luo.

"No, kuinka on laitasi?" sanoi hän etsien tyttärensä kättä.

"Oh, anna minun olla, äiti", vastasi Moïna, "sinä olet kylmä."

Näin sanoessaan kipertyi nuori tyttö nurpeana päänaluselleen, mutta
näytti samalla niin sievältä, että äidin olisi ollut vaikea
loukkaantua. Samassa kuului viereisestä huoneesta valitus, jonka lempeä
ja pitkäveteinen ääni saattoi särkeä naisen sydämen.

"Mutta jos olet kuunnellut tätä koko yön, miks'et ole silloin
herättänyt minua? Me olisimme..."

Syvempi voivotus kuin äskeinen keskeytti markisittaren puheen, ja hän
huudahti:

"Siellä on joku kuolemaisillaan."

Hän lähti kiireesti ulos.

"Käske tänne Paulina!" huusi Moïna. "Tahdon nousta ylös."

Markisitar meni nopeasti alas ja tapasi emännän pihalla ihmisjoukon
keskellä, joka näytti tarkkaavaisesti kuuntelevan häntä.

"Rouvani, te olette sijoittanut meidän viereiseen huoneeseen henkilön,
joka tuntuu olevan hyvin sairas..."

"Oh, älkää puhuko enää!" huudahti hotellinemäntä, "olen juuri
lähettänyt hakemaan määriä. Ajatelkaa, että tuo nainen, köyhä raukka,
tuli tänne eilen illalla jalkaisin. Hän tulee Espanjasta eikä hänellä
ole passia eikä rahaa. Selässään kantoi hän pientä lasta, joka oli
kuolemaisillaan. Minun täytyi antaa hänen jäädä tänne. Tänä aamuna
menin itse katsomaan häntä, sillä eilen, kun hän tuli tänne, kävi minun
kauheasti sääli häntä. Naisparka! Hän makasi siellä lapsineen, ja
molemmat kamppailivat kuolintuskissaan. 'Rouva', sanoi hän vetäen
kultasormuksen sormestaan, 'minulla ei ole muuta kuin tämä, ottakaa
tämä maksuksi, se riittää, sillä en viivy täällä kau'aa. Pikkuraukka!
Me kuolemme yhdessä!' sanoi hän katsoen lastansa. Minä otin sormuksen
ja kysyin, kuka hän oli, mutta hän ei tahtonut sanoa nimeänsä... Olen
lähettänyt hakemaan lääkäriä ja määriä."

"Mutta", huudahti markisitar, "antakaa hänelle kaikkea hoitoa, mitä hän
tarvitsee. Jumalani, ehkä vielä voi pelastaa hänet! Minä maksan
kaikesta, mitä kulutatte hänen hyväksensä."

"Ah, rouvani, hän näyttää hyvin ylpeältä, enkä tiedä, tahtoisiko hän
sitä."

"Minä menen katsomaan häntä."

Ja markisitar meni heti ylös tuntemattoman luo ajattelematta, että
surupukunsa voisi ehkä säikähyttää kuolevaa naista. Markisitar kalpeni
nähdessään sairaan. Huolimatta kauheista kärsimyksistä, jotka olivat
tuhonneet Helenan kauniit kasvot, oli hän tuntenut vanhimman
tyttärensä.

Nähdessään surupukuisen naisen kohottautui Helena ylös vuoteestaan;
parkasi säikähdyksestä ja kaatui hitaasti takaisin sänkyynsä
tunnettuaan äitinsä.

"Tyttäreni", sanoi rouva d'Aiglemont, "mitä voin tehdä hyväksesi?
Paulina! ... Moïna!..."

"En tarvitse mitään", vastasi Helena heikolla äänellä. "Olin toivonut
näkeväni isäni, mutta surupukunne sanoo minulle..."

Hän ei lopettanut lausettansa. Hän puristi lastansa poveansa vastaan
ikäänkuin lämmittääkseen häntä, suuteli sen otsaa ja loi äitiinsä
katseen, jossa oli vielä luettavana moitetta, vaikka anteeksiannon
lieventämänä. Markisitar ei tahtonut nähdä tätä nuhdetta. Hän unohti,
että Helena oli lapsi, jonka hän oli synnyttänyt itkussa ja
epätoivossa, velvollisuuden lapsi, lapsi, joka oli syynä hänen
suurimpiin onnettomuuksiinsa: hän meni lempeänä vanhimman tyttärensä
luo, ei muistanut muuta kuin että Helena oli se, joka ensimäisenä oli
antanut hänen tuntea äitiyden iloa. Äidin silmät olivat täynnä
kyyneleitä, hän suuteli tytärtään huudahtaen:

"Helena, tyttäreni..."

Helena makasi äänettömänä. Hän oli juuri vastaanottanut viimeisen
lapsensa viimeisen hengähdyksen.

Samassa silmänräpäyksessä astuivat sisään Moïna, hänen
kamarineitsyensä, Paulina, emäntä ja lääkäri. Markisitar piteli
tyttärensä jääkylmää kättä omissaan katsellen häntä todellisella
epätoivolla. Onnettomuutensa kiihdyttämänä merirosvon leski, joka juuri
oli pelastettu haaksirikosta, missä oli menettänyt kaiken, paitsi tämän
viimeisen lapsensa, sanoi äidilleen hirveällä äänellä:

"Kaikki tämä on teidän työtänne! Jos olisitte ollut minulle sama
kuin..."

"Moïna, mene ulos täältä ... menkää kaikki!" huusi rouva d'Aiglemont
tukehuttaen Helenan äänen omallaan. "Armosta, lapseni!" jatkoi hän,
"älä nyt taas ala näitä surullisia riitoja..."

"Olen vaikeneva", sanoi Helena tehden yliluonnollisen ponnistuksen.
"Olen äiti, tiedän, ett'ei Moïnan pidä... Missä on minun lapseni?"

Moïna tuli taas sisään uteliaisuudesta. "Sisareni", sanoi tuo
hemmoiteltu lapsi, "lääkäri..."

"Siitä ei ole mitään apua", vastasi Helena. "Ah, miks'en kuollut
kuusitoistavuotiaana, jolloin tahdoin surmata itseni! Onnea ei ole
milloinkaan lakien ulkopuolella... Moïna ... sinä..."

Hän kuoli painaen lapsensa päätä vasten omansa, samalla kun
suonenvedontapaisesti puristi häntä rintaansa vastaan.

"Sisaresi tahtoi varmaankin sanoa sinulle, Moïna", sanoi rouva
d'Aiglemont palattuaan huoneeseensa, missä puhkesi itkemään, "ettei
tytär milloinkaan löydä onnea romantillisesta elämästä totuttujen
käsitysten ulkopuolella, eikä varsinkaan kaukana äidistään."



VI.


Eräänä kesäkuun ensimäisistä päivistä v. 1844 käveli muuan noin
viidenkymmenen vuotias, mutta vanhemmalta näyttävä nainen
auringonpaisteessa puolen päivän aikaan erään Rue Plumet'in varrella
sijaitsevan ison talon puutarhan lehtikujassa Pariisissa. Käveltyään
pariin kolmeen kertaan lievästi mutkistelevaa polkua, pysyen sillä,
jott'ei kadottaisi näkyvistään ikkunaa eräässä kerroksessa, joka näytti
kokonaan kiinnittäneen hänen huomionsa, meni hän ja istuutui muutamalle
näistä puoleksi maalaisista lepotuoleista, tehdyt nuorista, vielä
kuoren peittämistä puunoksista. Paikalta, missä tämä siro tuoli oli,
saattoi nainen puutarhan aidan läpi nähdä sekä keskipuistikot, joiden
keskellä ihmeellinen Invalidikirkko kohottaa kultaista kupukattoaan
tuhansien jalavien latvojen seasta -- ihailtava maisema -- että
vähemmän suuremmoisen näköalan yli oman puutarhansa, joka päättyi
muutaman Faubourg Saint-Germain'en kauneimman hotellin harmaaseen
etuseinämään. Kaikki oli hiljaista, viereiset puutarhat, puistikot,
Invalidihotelli, sillä tässä korkea-aateliston korttelissa alkaa päivä
vasta puolen päivän aikaan. Mikäli ei ole kysymyksessä jokin oikku,
mikäli joku nuori nainen ei tahdo tehdä ratsastusretkeä, tahi jollakin
vanhalla valtiomiehellä ole pöytäkirja tarkastettavana tähän aikaan,
niin nukkuvat kaikki, sekä herrasväki että palvelijat, tahi ovat juuri
heräämäisillään.

Vanha nainen, joka oli niin varhain ulkosalla, oli rouva d'Aiglemont,
tämän komean palatsin omistajattaren, rouva de Saint-Héreen'in äiti.
Markisitar oli luopunut siitä tyttärensä hyväksi, jolle oli
lahjoittanut koko omaisuutensa. Itselleen oli hän pidättänyt vain
pienen elinkoron. Kreivitär Moïna de Saint-Héreen oli rouva
d'Aiglemontin ainoa elossa oleva lapsi. Jotta tämä olisi päässyt
naimisiin erään Ranskan kuuluisimman nimen perijän kanssa, oli
markisitar uhrannut kaikki. Mikään ei ollut luonnollisempaa. Hän oli
kadottanut kaksi poikaa toistensa jälkeen. Vanhin, Gustaf, markiisi
d'Aiglemont, oli kuollut koleraan; toinen, Abel, kaatunut Constantinen
luona. Gustaf jätti jälkeensä lesken ja lapsia. Mutta markisittaren
jotenkin haalea rakkaus molempiin poikiinsa oli vielä enemmän laimennut
kun sen piti siirtyä hänen lapsenlapsiinsa. Hän käyttäytyi
moitteettomasti nuorempaa rouva d'Aiglemontia kohtaan, mutta rajoittui
siihen pintapuoliseen tunteeseen, jota maku ja hyvä tapa määräävät
meidän noudattamaan lähimmäisiämme kohtaan. Kun omaisuussuhteet hänen
kuolleen poikansa jälkeen olivat täydellisesti järjestetyt, oli hän
pidättänyt säästönsä ja omat tiluksensa rakkaalle Moïnallensa. Moïna,
joka lapsuudestaan saakka oli ollut kaunis ja viehättävä, oli aina
rouva d'Aiglemontin puolelta ollut tuon sisällisen, tahdottoman
etuoikeuden esineenä, jollaisia äideillä toisinaan on, turmiollinen
sympatia, joka näyttää selittämättömältä, mutta jonka havaintojen
tekijä liiankin hyvin voi selittää. Moïnan ihastuttavat kasvot,
rakastetun tyttären ääni, käytöstapa, käynti, kasvojen ilme, liikkeet,
kaikki herätti markisittaressa niitä mitä syvimpiä tunteita, jotka
saattavat elähyttää, tehdä levottomaksi tahi ihastuttaa äidin sydäntä.
Johtavana ajatuksena hänen nykyisessä, vastaisessa ja menneessä
elämässään oli nuoren tyttärensä sydän, sinne oli hän kaikki aarteensa
työntänyt. Moïna oli onneksi elänyt kauvemmin kuin hänen muut neljä
lastansa, kaikki vanhempia. Rouva d'Aiglemont oli mitä tuskallisimmalla
tavalla, sen mukaan kuin suuressa maailmassa kerrottiin, kadottanut
ihastuttavan tyttären, jonka kohtalo oli melkein tuntematon, ja pienen
pojan, joka viisivuotisena menetti henkensä kauhean tapaturman kautta.
Markisitar näki varmaankin taivaan merkin siinä kunnioituksessa, jota
kohtalo näytti osoittavan hänen sydämensä lempitytärtä kohtaan, ja
omisti ainoastaan heikkoja muistoja niille lapsille, jotka jo olivat
kaatuneet kuoleman oikkujen uhreina ja jotka asuivat hänen sielunsa
pohjalla niinkuin villien kukkien melkein peittämät haudat
taistelutantereella. Maailma olisi saattanut vaatia markisittarelta
ankaraa tiliä tästä välinpitämättömyydestä ja tästä puolueellisuudesta,
mutta Pariisin maailma kulkee eteenpäin sellaisessa tapausten,
muotiasiain ja uusien aatteiden pyörteessä, että melkein koko rouva
d'Aiglemontin elämä oli tavallaan unohdettu. Kukaan ei ajatellutkaan
lukea hänelle rikokseksi hänen kylmäkiskoisuuttansa ja unhoitusta,
josta kukaan ei välittänyt, samalla kun hänen vilkas hellyytensä Moïnaa
kohtaan kiinnitti useiden ihmisten mieltä ja näyttäytyi pyhyyden
sädekehän ympäröimänä ikäänkuin fix idé. Sitä paitsi otti markisitar
hyvin vähän osaa seuraelämään, ja useimmat perheet, jotka
tunsivat hänet, pitivät häntä hyvänä, lempeänä, jumalisena ja
anteeksiantavaisena. Eikö tarvitsekin tuntea jotenkin syvää
mielenkiintoa tunkeutuaksensa pitemmälle kuin näiden ulkonaisten
seikkojen tietämiseen, joihin ihmiset seuraelämässä tyytyvät? Ja sitä
paitsi, mitä ei annettaisi anteeksi vanhuksille, kun nämä haihtuvat
varjoina eivätkä tahdo olla muuta kuin muisto vain? Rouva d'Aiglemont
tuli sanalla sanoen malliksi, josta lapset leikkiä laskien puhuivat
vanhemmilleen ja vävyt anopeilleen. Hän oli vielä eläessään luovuttanut
omaisuutensa Moïnalle, tyytyväisenä siihen, että nuori kreivitär oli
onnellinen, eläen ainoastaan hänen kauttansa ja häntä varten. Jos
vanhat ja viisaat murisevat sedät moittivatkin tätä menettelytapaa ja
sanoivat: "Rouva d'Aiglemont saa ehkä jonakin päivänä katua, että on
luopunut omaisuudestaan tyttärensä hyväksi, sillä jos hän tunteekin
rouva de Saint Héreen'in sydämen, kuinka voi hän olla varma vävynsä
rehellisyydestä?" niin yleinen paheksumishuuto kohosi näitä ennustuksia
vastaan, ja joka taholta kaikui kiitossanoja Moïnasta.

"Tulee antaa rouva de Saint-Héreen'ille se tunnustus", sanoi eräs nuori
nainen, "ettei hänen äitinsä ole tarvinnut tehdä mitään muutoksia
jokapäiväiseen elämäänsä. Rouva d'Aiglemontilla on kaunis asunto;
hänellä on vaunut käytettävänään, hän voi käydä kaikkialla kuten
ennen..."

"Paitsi ei italialaisessa operassa", kuiskasi eräs kuokkavieras, muuan
niitä henkilöitä, jotka luulevat olevansa oikeutettuja lausumaan
pistosanoja ystävistänsä osoittaakseen olevansa muka riippumattomia.
"Musiikki on ainoa, mistä leskimarkisitar pitää, niistä asioista,
joista tuo hemmoiteltu lapsi ei välitä. Hän lauloi itse erinomaisen
hyvin ennen aikaan! Mutta koska kreivittären aitio aina on täynnä
nuoria perhosia ja koska hän siellä aina häiritsisi pikku rouvaa, joka
jo käyttäytyy kuin suuri liehakoitsija, niin ei äitiraukka käy enää
milloinkaan italialaisessa operassa."

"Rouva de Saint-Héreen", sanoi eräs nuori naimaikäinen tyttö, "pitää
erinomaisia iltakutsuja äitinsä vuoksi, hänen salonkiinsa kokoontuu
koko Pariisi."

"Salonki, jossa kukaan ei omista vähintäkään huomiota markisittarelle",
vastasi kuokkavieras.

"Tosiasia on kuitenkin, ettei rouva d'Aiglemont ole milloinkaan yksin",
sanoi eräs nuori keikari, joka piti naisten puolta.

"Aamulla", vastasi vanha ihmistuntija matalalla äänellä, "nukkuu rakas
Moïna. Kello neljä on rakas Moïna Boulognen metsässä. Illalla menee
rakas Moïna tanssiaisiin tahi teatteriin... Mutta on totta, rouva
d'Aiglemont saa nähdä tyttärensä kun tämä pukeutuu tahi päivällisen
aikana, jos rakas Moïna sattumalta syö yhdessä äitinsä kanssa. Vain
kahdeksan päivää sitten", sanoi kuokkavieras ottaen käsipuolesta erästä
nuorta, ujoa opettajaa, joka oli uusi vieras tässä talossa, "näin
äitiraukan surullisena ja yksinään nurkassaan kamiinin vieressä. 'Mikä
teitä vaivaa?' kysyin minä häneltä. Markisitar katsoi minua hymyillen,
mutta olen aivan varma, että hän oli itkenyt. 'Minä ajattelin', sanoi
hän, 'miten tuntuu omituiselta olla yksin, kun on ollut viisi lasta.
Mutta se on meidän kohtalomme! Ja sitä paitsi olen iloinen kun tiedän,
että Moïnalla on hauskaa.' Hän saattoi luottaa minuun, sillä minä olin
ennen maailmassa tuntenut hänen miehensä. Tämä oli köyhä ja oli suuri
onni hänelle, että sai hänet vaimoksensa. On aivan varma, että
vaimoansa hän sai kiittää pääriarvostaan ja toimestaan Kaarlo X:nen
hovissa."

Suuren maailman keskusteluihin pujahtaa kuitenkin niin paljon
erehdyksiä, siellä tehdään ajattelemattomuudesta niin paljon todellista
pahaa, että tapojen kuvaajan täytyy viisaasti punnita ne väitteet,
joita joukko pintapuolisia ihmisiä ajattelemattomasi esiintuo. Mutta
kenties ei milloinkaan tule sanoa, kuka on oikeassa, äitikö vai lapsi.
Näiden molempain sydämien välillä on vain yksi, joka voi olla
tuomarina. Tämä tuomari on Jumala! Jumala, joka usein panee kostonsa
perheen helmaan ja ikuisesti käyttää aseenaan lapsia äitejä vastaan,
isiä poikia, kansoja kuninkaita, ruhtinaita kansakuntia vastaan,
kaikkea kaikkia vastaan, korvaa siveellisessä maailmassa tunteet
tunteilla, niinkuin nuoret lehdet työntävät keväällä vanhat pois
toimien horjumattoman lain perusteella, edessään päämäärä, jonka hän
yksin tuntee. Epäilemättä kulkee kaikki hänen helmaansa, tahi oikeammin
palaa sinne.

Nämä uskonnolliset ajatukset, niin luonnolliset vanhojen ihmisten
sydämissä, liikkuivat hajanaisina rouva d'Aiglemontin sielussa. Ne
elivät siellä puoleksi valaisevina, milloin maahan painuneina, milloin
täysin puhjenneina niinkuin myrskyn sinne tänne häilyttämät kukkaset.
Hän oli istuutunut sinne väsyneenä, uupuneena pitkästä mietiskelystä,
haaveilusta, jolloin koko elämämme kohoo ja avautuu silmiemme eteen kun
me aavistamme kuoleman tuloa.

Jos joku runoilija olisi sattunut kulkemaan puiston ohi, olisi
tämä ennenaikojaan vanhentunut nainen ollut hänen mielestään
mieltäkiinnittävä taulu. Kun näki hänen istuvan akasian heikossa
varjossa puolenpäivän aikaan, olisi jokainen voinut lukea tuhansia
asioita näistä kasvoista, jotka olivat kalpeat ja kylmät keskellä
lämmintä auringonpaistettakin. Hänen ilmehikkäät piirteensä osoittivat
jotakin vielä vakavampaa kuin elämän hämärä tahi syvempää kuin
kokemuksen taivuttama sielu. Hän oli muuan niistä tyypeistä, jotka
tuhansista kasvoista, joiden ohi kuletaan välinpitämättöminä,
koska ovat vailla luonnetta, pakoittavat katsojan pysähtymään
silmänräpäykseksi ja ajattelemaan, samoin kuin te tuhansien museon
taulujen joukosta tunnette valtavaa liikutusta joko katsellessanne sitä
ylevää päätä, jolla Murillo on esittänyt äidin tuskaa, tahi Beatrice
Cencin kasvoja, joihin Quido on osannut maalata mitä liikuttavimman
viattomuuden mitä kauhistuttavimman rikoksen pohjalle, tahi Filip II:n
synkkiä kasvoja, joihin Velasquez ainiaaksi on painanut sen
majesteetillisen kauhun, jota kuninkuuden tulee herättää. On
ihmiskasvoissa hirmuvaltaisia kuvia, jotka puhuttelevat teitä, kysyvät
teiltä, vastaavat salaisiin ajatuksiinne, vieläpä synnyttävät
kokonaisia runoelmiakin. Rouva d'Aiglemontin jäykistyneet kasvot
olivat muuan sellainen pelottava runoelma, muuan niistä kasvoista,
joita tuhansittain on siroteltuina Dante Alighierin Jumalallisessa
huvinäytelmässä.

Lyhyenä kukoistusaikanaan auttaa naista hänen kauneutensa
ihmeteltävällä tavalla suoriutumaan siitä teeskentelystä, johon hänen
luonnollinen heikkoutensa ja meidän yhteiskunnalliset lakimme
tuomitsevat hänet. Tuoreitten kasvojensa loiston, silmiensä tulen,
näiden hienojen piirteiden, näiden monilukuisten suorien ja kaarevien
viivojen taakse, kaikki puhtaita ja täydellisesti hyvin piirrettyjä,
saattavat kaikki hänen sielunsa liikkeet jäädä salaan. Punastuminen ei
ilmaise mitään, sillä se vain kohottaa ennestäänkin niin vilkkaita
värejä; koko sisällinen tuli sulaa tällöin niin hyvin yhteen hänen
eloisuutta säihkyvien silmiensä loistoon, haihtuva surun liekki näyttää
siinä vain lisäävän viehätystä. Mikään ei myöskään ole niin
arkatuntoinen, kuin nuoret kasvot. Nuoren naisen kasvot ovat yhtä
rauhalliset, peilikirkkaat ja raittiit kuin sisäjärven pinta. Naisten
kasvot saavat todellisen ilmeen vasta kolmenkymmenen vuoden ijällä.
Aina tähän ikään saakka ei taidemaalari näe heidän kasvoissaan muuta
kuin punaista ja valkoista, hymyilyjä ja ilmettä, joka kertaa aina
samaa ajatusta, nuoruuden ja rakkauden ajatusta, ilman vaihtelua ja
ilman syvyyttä. Mutta kun nainen vanhenee, on kaikki hänessä puhunut.
Intohimot ovat jättäneet jälkensä hänen kasvoihinsa; hän on ollut
rakastajatar, puoliso, äiti. Mitä kiivaimmat ilon ja tuskan ilmaukset
ovat viimein kiusanneet hänen piirteitänsä ja uurtautuneet niihin
tuhansin rypyin, joista jokaisella on oma kielensä. Naisen pään tekee
silloin kauhu yleväksi, surumielisyys kauniiksi ja tyyneys
majesteetilliseksi; niin, jos on lupa täydentää näin omituista
vertausta, kuivuneen järven pohja sallii meidän silloin nähdä kaikkien
niiden lähteitten jäljet, jotka antoivat sille elinvoiman. Vanhan
naisen pää ei kuulu pintapuoliselle maailmalle, joka pelästyy
nähdessään siinä kaikkien totuttujen kauneuden kuvittelujen ratkaisun,
eikä arkipäiväisille taiteilijoille, jotka eivät huomaa siinä mitään
erinomaista, vaan todellisille runoilijoille, niille, joilla on
kauneustunne riippumatta kaikista taidetta ja kauneutta koskevista
valmiista käsityksistä ja ennakkoluuloista.

Vaikka rouva d'Aiglemontin päässä oli kuosikas kapottihattu, saattoi
helposti nähdä, että hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli
vaalennut julmien surujen vaikutuksesta. Mutta tapa, millä hän oli
järjestänyt ja laittanut sen molemmin puolin päätä, todisti hänen hyvää
makuaan, ilmaisi hienon naisen siroja tottumuksia ja muovaili
oivallisesti hänen vaollisen, ryppyisen otsansa muotoon, jossa vielä
näkyi jälkiä sen entisestä loistavasta kauneudesta. Hänen kasvojensa
soikea muoto, hänen säännölliset piirteensä antoivat heikon aavistuksen
kauneudesta, josta hän oli voinut olla ylpeä; mutta vielä selvemmin
puhui tämä kaikki kärsimyksistä, jotka olivat olleet kyllin teräviä
uurtaakseen nämä kasvot, tehdäkseen niiden ohimot kulmikkaiksi ja
posket kuopalle painuneiksi, silmäluomet väsyneiksi ja riistäneet
niiltä silmäripset, jotka kaunistavat katseen. Kaikki tässä naisessa
oli jähmettynyttä, hänen käynnissään ja liikkeissään oli vakava,
arveleva hitaus, mikä herättää kunnioitusta. Hänen kainoutensa, joka
oli muuttunut arkuudeksi, näytti olevan hedelmä monivuotisesta
tottumuksesta aina itse ikäänkuin haihtua tyttärensä läsnäollessa.
Hänen sanansa olivat säästeliäitä, lempeitä, kuten henkilöitten, jotka
ovat pakoitetut miettimään, kokoomaan ajatuksensa, elämään itseensä
sulkeutuneina. Tämä tapa ja käytös herättivät muissa kuvaamatonta
tunnetta, joka ei ollut pelkoa eikä sääliä, mutta johon salaperäisellä
tavalla sulivat yhteen kaikkien näiden eri tunteitten herättämät
ajatukset. Sanalla sanoen, hänen kasvojensa ryppyjen muoto ja
surullisen katseensa raukeus, kaikki todisti selvästi hänen sydämeensä
kuivuneista kyynelistä, jotka eivät milloinkaan olleet saaneet valua
maahan. Ne onnettomat, jotka ovat tottuneet katsomaan ylös taivaita
kohti uskoakseen sille elämänsä surut, voisivat helposti tuntea tämän
äidin silmistä rukouksen julman tottumuksen, rukouksen, joka lausutaan
joka päivän hetki, sekä näiden salaisten tuskien houreen, joka lopuksi
kuolettaa sielun kukoistuksen, yksinpä äidillisyydenkin. Maalareilla on
värejä näihin muotokuviin, mutta ajatukset ja sanat ovat voimattomia
silloin kun on kysymyksessä uskollisesti kuvata niitä. Heidän ihon
vivahduksissaan, kasvojen ilmeessään on selittämättömiä omituisuuksia,
jotka sielu voi ymmärtää ainoastaan näkemällä, samalla kun kertomus
tapauksista, jotka ovat aiheuttaneet niin hirveitä muutoksia kasvoissa,
on ainoa, millä runoilija voi tehdä itsensä ymmärretyksi. Nämä kasvot
puhuivat asettuneista myrskyistä, salaisista taisteluista sankarillisen
äidintuskan ja meidän tunteittemme epätäydellisyyden välillä,
tunteittemme, jotka ovat sammuneet samoin kuin me itse ja joissa ei ole
mitään rajatonta. Nämä alituisesti tukahutetut kärsimykset olivat
vihdoin tehneet tämän naisen kivulloisen näköiseesi. Muutamat liian
kiivaat mielenliikutukset olivat varmaan fyysillisesti vahingoittaneet
tätä äidin sydäntä, ja jokin sairaus uhkasi Juliaa hänen tietämättään.
Todelliset huolet tuntuvat niin rauhallisilta kaivamissaan syvissä
uomissa, joissa luulee niiden nukkuvan, mutta joissa ne yhä kalvavat
sielua niinkuin syövyttävä happo, joka tunkee läpi kristallin. Kaksi
kyyneltä valui pitkin markisittaren poskia ja hän nousi ylös ikäänkuin
jokin vielä vihlovampi ajatus, kuin kaikki entiset, äkkiä olisi
haavoittanut häntä. Hän oli aivan varmasti ratkaissut Moïnan
tulevaisuuden. Ja kun hän aavisti ennakolta ne surut, jotka voisivat
kohdata hänen tytärtään, olivat kaikki hänen oman elämänsä
onnettomuudet painaneet hänen sydäntänsä.

Sen aseman, jossa hän eli, ymmärtää, kun tutustuu hänen tyttärensä
elämään.

Kreivi de Saint-Héreen oli kuusi kuukautta sitten lähtenyt matkalle
toimittamaan erästä valtiollista tehtävää. Hänen poissaollessaan oli
Moïna, jossa pintapuolisen maailman naisen turhamaisuus ja hemmoitellun
lapsen oikulliset mielijohteet olivat yhdistyneet, huvitellut joko
ymmärtämättömyydestä tahi naisellisesta liehakoimishalusta tai kenties
valtaansa koetellakseen, leikkimällä intohimolla, jota eräs älykäs,
mutta sydämetön mies osoitti häntä kohtaan, mies, joka sanoi olevansa
mieletön rakkaudesta, sellaisesta rakkaudesta, johon on yhdistynyt
turhamaisen miehen koko yhteiskunnallinen kunnianhimo. Rouva
d'Aiglemont, joka pitkän kokemuksen kautta oli oppinut tuntemaan
elämän, arvostelemaan miehiä ja epäilemään maailmaa, oli nähnyt kuinka
tämä juoni kehittyi yhä pitemmälle ja arvasi tyttärensä joutuvan
turmioon nähdessään hänen lankeavan miehen käsiin, jolle mikään ei
ollut pyhää. Hänestä täytyi tuntua kauhistavalta huomata veijariksi sen
miehen, jota Moïna mielihyvällä kuunteli. Hänen rakastettu lapsensa oli
kuilun partaalla. Hänellä oli kamala tieto siitä, mutta ei uskaltanut
varottaa häntä, sillä hän pelkäsi häntä. Hän tiesi edeltäpäin, ettei
Moïna tottelisi yhtä ainoatakaan hänen varoituksistaan. Hänellä ei
ollut mitään valtaa tämän sielun yli, joka oli kuin rauta häntä ja sula
pehmeys toisia kohtaan. Hänen rakkautensa olisi ajanut hänet tuntemaan
osanottoa onnetonta lempeä kohtaan, jonka oikeutuksena olisivat
viettelijän jalot ominaisuudet. Mutta hänen tyttärensä vaikuttimena oli
mielistely. Ja markisitar halveksi kreivi Alfred de Vandenessea, koska
tiesi tämän olevan miehen, joka tarkasteli taisteluaan Moïnan kanssa
samalla tavalla kuin shakkipeliä. Vaikka Alfred de Vandenesse herätti
kauhua tässä onnettomassa äidissä, oli tämä pakoitettu sielunsa
syvimpiin kätköihin hautaamaan vastenmielisyytensä voimakkaimmat syyt.
Hän oli läheisessä yhteydessä markiisi de Vandenessen, Alfredin isän,
kanssa, ja tämä maailman silmissä moitteeton ystävyys antoi nuorelle
miehelle oikeuden tuttavallisesti seurustella rouva de Sain-Héreen'in
kanssa, teeskennellen tuntevansa tätä kohtaan lapsuuden mieltymystä.
Olisi myöskin ollut turhaa, jos markisitar olisi päättänyt heittää
kamalan sanan tyttärensä ja Alfred de Vandenessen välille erottaakseen
heidät toisistaan. Hän oli varma, ettei onnistuisi, huolimatta tämän
sanan voimasta, joka olisi häväissyt hänet tyttärensä silmissä. Alfred
oli liian turmeltunut, Moïna liian viekas uskoakseen tätä paljastusta.
Nuori kreivitär olisi kiertänyt sen ja pitänyt sitä ainoastaan
äidillisenä viekkautena. Rouva d'Aiglemont oli rakentanut itselleen
vankilan omin käsin ja muurannut itsensä sinne kuollakseen siellä,
samalla kun näki tuhottavan Moïnan onnellisen elämän, tämän elämän,
joka oli nyttemmin hänen kunniansa, onnensa ja lohdutuksensa, elämä,
hänelle tuhat kertaa kalliimpi kuin omansa. Hirvittävät, uskomattomat,
sanattomat kärsimykset! Pohjaton kuilu!

Hän odotti kärsimättömästi, että tyttärensä nousisi ylös, ja kuitenkin
pelkäsi hän tätä hetkeä, niinkuin onnettomat kuolemaantuomitut, jotka
toivovat elämänsä loppua, mutta kuitenkin kauhistuvat ajatellessaan
pyöveliä. Markisitar oli päättänyt tehdä viimeisen ponnistuksen; mutta
hän ei pelännyt ehkä niinkään paljon yrityksensä epäonnistumista, kuin
saavansa vielä kerran vastaanottaa haavan, jotka olivat tunkeutuneet
niin syvälle hänen sydämeensä, että olivat tyhjentäneet kaiken hänen
rohkeutensa. Hänen äidinrakkautensa oli tullut tähän kohtaan: rakastaa
tytärtänsä, aavistaa miekaniskua ja mennä suoraan sitä kohti.
Äidinrakkaus on niin syvä rakastavissa sydämissä, että äiti, ennenkuin
tulee välinpitämättömäksi, kuolee tahi hakee tukea joltakin
korkeammalta voimalta, uskonnolta tahi rakkaudelta. Siitä saakka kun
markisitar oli noussut ylös tänä aamuna, oli onneton muisto muodostanut
hänen eteensä useita piirteitä, jotka saattavat näyttää vähäpätöisiltä,
mutta jotka sielullisessa elämässä ovat suuria tapahtumia. Toisinaan
voi yksi ele ilmaista kokonaisen murhenäytelmän, yhden sanan äänenpaino
musertaa kokonaisen elämän, välinpitämätön silmäys kuolettaa mitä
onnellisimman lemmen. Markisitar d'Aiglemont oli valitettavasti nähnyt
liian monta sellaista elettä, kuullut liian monta sellaista sanaa,
saanut vastaanottaa liian monta sellaista kamalaa silmäystä, jotta
hänen muistonsa voisivat antaa hänelle mitään toiveita. Kaikki todisti
hänelle, että Alfred oli karkoittanut hänet tyttärensä sydämestä, jossa
hän, äiti, vielä eli, ei niin paljon ilon kuin velvollisuuden
tunteesta. Tuhannet seikat, vähäpätöisetkin, osoittivat kreivittären
inhoittavaa käytöstä häntä kohtaan, kiittämättömyyttä, jota markisitar
ehkä katsoi rangaistukseksi. Hän koetti puolustaa tytärtänsä
kaitselmuksen tarkoituksilla, voidaksensa vielä rakastaa sitä kättä,
joka löi häntä. Tänä aamuna muisti hän kaikki, ja kaikki haavoitti
uudestaan hänen sydäntänsä niin kipeästi, että suruja niin täynnä
olevan maljan täytyi vuotaa ylitse, jos vain pisarakin tulisi lisää.
Kylmä katse voisi tappaa markisittaren. On vaikea kuvata näitä
kotielämän piirteitä, mutta pari niistä ehkä riittävät antamaan
käsityksen kaikista. Markisitar, joka oli tullut hiukan kuuroksi, ei
ollut voinut milloinkaan saada Moïnaa korottamaan ääntään hänen
tähtensä. Eräänä päivänä, kun hän sairaan lapsellisuudella pyysi
tytärtään toistamaan erään lauseen, josta ei ollut saanut selvää, oli
kreivitär totellut, mutta niin vastahakoisesti, ettei rouva d'Aiglemont
enää uudistanut vaatimatonta pyyntöään. Aina tästä päivästä asti kun
Moïna kertoi jotakin tapausta tahi puhui, koetti markisitar lähestyä
häntä, mutta usein näytti kreivitär olevan lopen väsynyt tähän
heikkouteen, josta hän ajattelemattomasti moitti äitiään. Tämä
esimerkki tuhansien toisten joukossa saattoi ainoastaan loukata äidin
sydäntä. Kaikki tämä olisi ehkä jäänyt huomaamatta syrjästäkatsojalta,
sillä ainoastaan naisen silmä saattoi erottaa niiden huomaamattomat
vivahdukset. Niinpä oli Moïna esimerkiksi eräänä päivänä, kun
markisitar oli kertonut prinsessa de Cadignan'in käyneen luonaan, aivan
yksinkertaisesti huudahtanut: "Kuinka? Kävikö hän teitä tervehtimässä?"
Tapa, jolla nämä sanat lausuttiin, äänenpaino, jonka kreivitär pani
niihin, ilmaisivat kevein sävyin kummastusta, hienoa halveksumista,
jotka voisivat saada aina nuoret ja hellät sydämet pitämään
ihmisrakkautena villien tapaa surmata vanhuksensa kun nämä eivät enää
kykene pysymään puun oksalla, jota voimakkaasti ravistetaan. Rouva
d'Aiglemont nousi, hymyili ja meni pois itkeäkseen salaisuudessa. Hyvin
kasvatetut ihmiset ja varsinkin naiset näyttävät tunteitansa ainoastaan
tuskin huomattavien viittausten kautta, jotka kuitenkin ilmaisevat
heidän sydämensä vavistuksen niille, joiden elämänkokemukset sopivat
yhteen tätä äitiä kohdanneen iskun kanssa. Muistojensa painostamana
löysi rouva d'Aiglemont niiden joukosta muutaman näitä pieniä
tapauksia, jotka ovat niin loukkaavia ja niin julmia, ja joissa hän ei
milloinkaan paremmin kuin tällä hetkellä ollut nähnyt hymyilyihin
kätkeytynyttä kovaa halveksumista. Mutta kyyneleensä lakkasivat
vuotamasta kun hän kuuli sen huoneen, missä tyttärensä makasi,
sälekaihtimia avattavan. Hän riensi ikkunan luo pitkin aitauksen, jonka
edessä äsken oli istunut, viertä kulkevaa polkua myöten. Kulkiessaan
huomasi hän sen erityisen huolellisuuden, jolla puutarhuri oli
haravoinnut hiekan tällä polulla, joka ennen oli ollut jotenkin
huonosti hoidettu. Kun rouva d'Aiglemont pääsi tyttärensä ikkunan
eteen, suljettiin sälekaihtimet nopeasti.

"Moïna!" sanoi hän.

Ei mitään vastausta.

"Rouva kreivitär on pienessä salongissa", sanoi Moïnan kamarineitsyt,
kun markisitar oli tullut sisään taloon ja kysynyt, joko tyttärensä oli
noussut.

Rouva d'Aiglemontin sydän oli liian täysi ja ajatuksensa liian
jännityksessä, jotta hän tällä hetkellä olisi ajatellut pikkuseikkoja.
Hän meni nopeasti pieneen salonkiin, jossa tapasi kreivittären
aamupuvussa, aamumyssy huolimattomasti kiinnitettynä järjestämättömälle
tukalle, jalat tohveleissa ja huoneensa avain vyössään. Kasvonsa olivat
helakan väriset, ilmaisivat melkein myrskyisiä ajatuksia. Hän istui
sohvalla ja näytti miettivän jotakin.

"Miksi tänne tulee joku?" sanoi hän tylyllä äänellä. "Ah, tekö se
olette, äitini?" lisäsi hän hajamielisesti keskeyttäen itsensä.

"Niin, lapseni, se on äitisi."

Äänenpaino, millä rouva d'Aiglemont lausui nämä sanat, osoitti hänen
sydämensä lämpöä ja uskollista liikutusta, jota olisi vaikea kuvata
käyttämättä sanaa pyhyys. Hän oli todellakin niin kokonaan verhoutunut
äidin pyhitettyyn olemukseen, että tyttärensä hämmästyi ja kääntyi
hänen puoleensa liikkeellä, joka samalla osoitti kunnioitusta,
levottomuutta ja omantunnonvaivoja. Markisitar sulki oven tähän
salonkiin, johon ei kukaan voinut tulla ilman, ettei kolinaa olisi
kuulunut viereisistä huoneista. Tämä varovaisuus turvasi kaikelta
kuuntelemiselta.

"Tyttäreni", sanoi markisitar, "velvollisuuteni on huomauttaa sinua
muutamasta meidän naisten elämän tärkeimmistä käännekohdista, jossa
sinä nyt olet ehkä itsekään tietämättäsi, mutta josta minä tahdon puhua
kanssasi ei niin paljon äitinä kuin ystävättärenä. Mennessäsi naimisiin
sait toimintavapauden, sinä et ole velvollinen tekemään tiliä muille
kuin miehellesi. Mutta minä olen niin vähän antanut sinun tuntea
äidillistä holhousta, ja siinä olen ehkä tehnyt väärin, että luulen
olevani oikeutettu vaatimaan sinun kuulemaan minua, ainakin kerran,
tässä vakavassa asemassa, jossa sinä tarvitset neuvoa. Ajattele, Moïna,
että minä naitin sinut huomattavalle miehelle, josta sinä voit olla
ylpeä..."

"Äitini", keskeytti Moïna itsepäinen ilme kasvoillaan, "tiedän, mitä
aiotte sanoa ... te tahdotte saarnata Alfredista..."

"Sinä et olisi arvannut niin oikein, Moïna", jatkoi markisitar
vakavasti, koettaen pidättää kyyneleitänsä, "ellet tuntisi..."

"Mitä?" sanoi Moïna melkein ylpeällä äänellä. "Mutta, äitini, minä saan
todellakin..."

"Moïna!" huudahti markisitar tehden tavattomia ponnistuksia, "sinun
täytyy kuunnella tarkkaavaisesti, mitä minulla on sinulle
sanottavana..."

"Minä kuuntelen", sanoi kreivitär ja pani kädet ristiin
teeskennellyllä, nenäkkäällä alistuvaisuudella. "Sallikaa minun,
äitini", sanoi hän, "soittaa Paulinaa lähettääkseni hänet asialle."

Hän soitti.

"Rakas lapsi, Paulina ei saa kuulla..."

"Äiti", sanoi kreivitär niin vakavasti, että se tuntui äidistä
omituiselta, "minun täytyy..."

Hän vaikeni, kamarineitsyt tuli sisään. "Paulina, mene _itse_
Baudran'in luo ja kysy, miksen minä vielä ole saanut hattuani."

Hän istuutui taas ja katsoi tarkkaavaisesti äitiään. Markisittaren
sydän oli ylen täysi, silmänsä olivat kuivat ja hän tunsi liikutusta,
minkä tuskallisuuden ainoastaan äidit voivat ymmärtää. Hän alkoi taas
puhua selittääkseen Moïnalle sitä vaaraa, jossa tämä häälyi. Mutta
kreivitär joko katsoi itsensä loukatuksi niiden epäilysten johdosta,
joita äidillänsä oli markiisi de Vandenessen pojan suhteen, tahi oli
hän jonkun tuollaisen käsittämättömän oikun vallassa, joka on
selitettävissä vain kaikkien nuorten kokemattomuudesta, hän käytti
hyväkseen äitinsä hetkellistä vaitioloa sanoakseen teennäisesti
nauraen:

"Äiti, minä en luullut sinun olevan mustasukkaisen muiden kuin isän
takia..."

Nämä sanat kuultuaan sulki rouva d'Aiglemont silmänsä, painoi alas
päänsä ja huokasi tuskin kuuluvasti. Hän katsahti ylöspäin totellen
sitä vastustamatonta tunnetta, joka pakoittaa meidät huutamaan
avuksemme Jumalaa elämämme vaikeina hetkinä. Sitten loi hän tyttäreensä
katseen täynnä synkkää ylevyyttä ja syvää tuskaa.

"Lapseni", sanoi hän murtuneella äänellä, "sinä olet ollut äitiäsi
kohtaan julmempi kuin tämän pettämä mies, julmempi ehkä kuin itse
Jumala on oleva!"

Rouva d'Aiglemont nousi ylös, mutta tultuaan ovelle kääntyi hän, ei
nähnyt muuta kuin kummastusta tyttärensä silmissä, meni ulos ja ennätti
tuskin puutarhaan. Siellä pettivät hänen voimansa. Hän tunsi rajuja
tuskia sydämessään ja kaatui penkille. Katseensa harhaili ympäri
hiekkaa ja hän näki siinä tuoreita miehen askeleiden jälkiä, jotka
olivat jättäneet selviä merkkiä. Tyttärensä oli varmasti hukassa, hän
luuli voivansa arvata Paulinalle annetun tehtävän tarkoituksen. Tätä
julmaa ajatusta seurasi muuan vielä kauheampi havainto kuin kaikki
muut. Hän ymmärsi, että markiisi de Vandenessen poika oli hävittänyt
Moïnan sydämestä kunnioituksen, jota tytär on velvollinen tuntemaan
äitiään kohtaan. Hänen tuskansa kasvoivat, hän pyörtyi ja istui siellä
kuin nukkunut. Nuori kreivitär käsitti, että äitinsä oli ottanut
vapauden antaa hänelle jotenkin ankaran läksytyksen, ja ajatteli pienen
hyväilyn tahi huomaavaisuuden illalla riittävän tekemään kaikki hyväksi
jälleen. Kun hän kuuli naisäänen huutoa puutarhasta, kumartui hän
välinpitämättömästi sivulle juuri kun Paulina, joka ei vielä ollut
mennyt, huusi apua pitäen markisitarta sylissään.

"Älkää pelottako tytärtäni!" olivat viimeiset äidin lausumat sanat.

Moïna näki äitiänsä kannettavan sisään kalpeana, elottomana, tuskin
huomattavasti hengittäen, mutta liikuttaen käsivarsiaan ikäänkuin
tahtoisi taistella jotakuta vastaan tahi puhua. Jähmettyneenä tästä
näystä seurasi Moïna äitiään, auttoi äänettömästi häntä sänkyyn
pantaessa ja riisuttaessa vaatteita hänen yltään. Tekemänsä vääryys
valtasi hänet. Tällä juhlallisella hetkellä ymmärsi hän täydellisesti
äitiänsä, mutta ei voinut auttaa mitään. Hän tahtoi olla yksin hänen
kanssansa, ja kun kaikki olivat poistuneet huoneesta, kun hän tunsi
tämän kylmän käden, joka aina oli hyväillen kosketellut häntä, puhkesi
hän itkemään. Markisitar heräsi hänen itkustaan ja saattoi vielä kerran
katsella rakasta Moïnaansa. Kuullessaan nämä nyyhkytykset, jotka
näyttivät voivan särkeä tämän hennon, liikutetun rinnan, katsoi hän
hymyillen tytärtänsä. Tämä hymy todisti nuorelle äidinmurhaajalle, että
äidin sydän on kuilu, jonka pohjalla aina on anteeksiantoa.

Niinpian kuin markisittaren tila tuli tunnetuksi, lähetettiin miehiä
hevosella hakemaan lääkäriä, kirurgia ja rouva d'Aiglemontin
lapsenlapsia. Nuori markisitar lapsineen saapui samaan aikaan kuin
lääkärit. Nämä kaikki muodostivat jotenkin monilukuisen mykän ja
liikkumattoman joukon, mihin palvelijatkin sekaantuivat. Kun nuori
markisitar ei kuullut mitään melua, koputti hän hiljaa makuuhuoneen
ovelle. Tämän kuultuaan heräsi Moïna tuskastaan, työnsi kiivaasti
auki kaksoisovet, ja loi rajun katseen tähän perhekokoukseen.
Mielenliikutuksensa puhui enemmän kuin kaikki sanat. Tämän elävän
omantunnontuskan nähdessään seisoivat kaikki ääneti. Teki hirvittävän
vaikutuksen nähdä markisittaren jalat kylminä ja jäykkinä,
suonenvedontapaisesti ojennettuina kuolinvuoteella. Moïna nojautui
ovea vastaan, katsoi lähimpiinsä ja sanoi kolkolla äänellä:

"Minulla ei ole enää äitiä!"





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Keski-ikäinen nainen" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home