Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Tom Sawyer ilmailija - Huckleberry Finn'in jatko
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tom Sawyer ilmailija - Huckleberry Finn'in jatko" ***


TOM SAWYER ILMAILIJA

(Huckleberry Finn'in jatko)


Kirj.

MARK TWAIN


Suomentanut Tyko Hagman



Otava, Helsinki, 1909.



ENSIMMÄINEN LUKU.


Luuleeko kukaan ihminen, että Tom Sawyer oli saanut tarpeeksensa
kaikista noista seikkailuista? Minä meinaan kaikista niistä, kun meillä
oli joella ja joen varsilla silloin, kun me pelastettiin Jim neekeri ja
kun Tommia ammuttiin sääreen. Eikös mitä, niistäkös olis' hän saanut
kyllikseen! Ne vain kiihotit häntä lisään. S'oli ainoa seuraus niistä.
Katsokaas, kun me kolme tultiin takasin komeudella ja komervenkillä,
niin sanoakseni, ja koko kylä otti meitä vastaan oikein tommosella
soihtukululla ja prameilla puheilla ja jokainen sorkka kumarsi ja huusi
ja muutamat olit päissäänkin ilosta ja ihastuksesta, niin sekös teki
meistä oikein urhoot ja sankarit, ja s'oli jotakin, jota Tom Sawyer
koko elinaikanaan oli toivonut.

Yhden aikaa näytti siltä, kuin olis hän saanut tarpeeksensa. Kaikki
häärivät hänen takiansa, ja hän keikkas nokka ilmassa ja pasteeraili
pitkin kaupunkia ikäänkuin s'olis ollut hänen omaansa. Muutamat sanoit
häntä maailman matkustajaks, ja sekös vasta tekikin hänet ylpeäks ja
pöyhkeäks! Nähkääs, hän katsoi minua ja Jimiä ikäänkuin halveksimalla
sentähden, että me oltiin reissattu jokea alaspäin lautalla ja tultu
takasin höyrylaivassa, mutta Tom oli kulkenut masinassa alas ja ylös.
Pojat olit tietysti hirveän kateissaan mulle ja Jimille, mutta valmiit
ryömimään rapakossa Tommin edessä.

Niin no, en oikein tiedä; hän olis kukaties ollut hyvinkin tytyväinen,
jos ei olis ollut ukko Nat Parsonsia, joka oli postimestari ja
peevelin pitkä roikale ja hyväluontonen ja tyhmä; ja pääkin rupes
hältä paistamaan, sillä hän oli jo vanha, ja kieli kävi hänen suussaan
kuin vanhan harakan. Kolme kymmentä vuotta umpeensa oli hän ollut
ainoana miehenä koko kylässä, joll' oli ollut mainetta -- minä meinaan
matkustajan mainetta -- ja tietysti hän oli kauhean ylpeä siitä, ja
olipa laskettu, että ukko noina kolmena kymmenenä vuotena oli pakissut
matkastaan toista miljoonaa kertaa ja joka kerta ollut ihastunut
reissuun; ja ykskaks tulee siinä lennähtäen poika nulikka tuskin
viidentoista vuoden iällä, joka panee kaikki ihmiset ihmettelemään
ja töllistelemään häntä _hänen_ retkistään. Sehän tietysti pani
ukko paralle mahan puserruksia. Se oikein iletti häntä kuulla Tomin
pakinoivan ja ihmisten sanovan: "Herranen aika!" "Teitkö sen?" "No,
eipä nyt hullumpaa!" ja tolla viisin. Mutta hän ei saattanut luikua
siitä pois, oli aivan kuin kärpänen, jonka takajalat on tarttunut
siirappiin. Ja aina kun Tom tuli johonkin välipaikkaan jutuissaan,
tahtoi tuo vanha koni parka pistää sekaan jotakin _hänen_ reissuistaan
ja pitää pitkiä puheita niistä; mutta n'olit ikäloppuja eikä kukaan
niistä piitannut, ja s'oli surullista kyllä. Ja sitten Tom alkoi taas
kuten toisesta päästä ja ukko vuoroonsa taas toisesta -- ja niin
poispäin koko tunnin ajan ja enemmänkin, ja kumpikin koki saada toisen
hikoilemaan hiiteen.

Katsokaas, Parsonsin laita oli tällä viisin. Kun hän ensinnä tuli
postimestariks ja oli tuore ammatissaan, niin tuleepi kirje postissa
jollekin, jota hän ei tuntenut; ei ollut yhtään semmosta elävää koko
kylässä. No, hän ei tietänyt mitä hän tekis, ja kirje oli siellä
venymässä viikkokausia postipöntössä, ja lopuks rupes kylmä hiki
valumaan pitkin hänen selkäpiitään. Siitä -- nimittäin kirjeestä -- ei
ollut maksettu postirahaa, ja sekös toi hälle uutta huolta. Ei ollut
mitään kuria noiden kymmenen centin kiristämiseen, ja hän pelkäs että
Hallitus vaatis hänet tilille niistä ja kenties antais hälle potkun,
kun saisit tietää ettei hän ollutkaan karhunut rahoja. No, viimein
hän ei voinut kestää sit' enään. Hän ei saanut unta öisin, hän ei
voinut syödä, hän laihtui ohueks kuin aidan seiväs, ja kuitenkaan hän
ei kysynyt keltäkään neuvoa, sillä saattaishan se ihminen, jolta hän
kysyis neuvoa, käydä hältä salaa kantelemaan Hallitukselle tuosta
kirjeestä. Hän oli kätkenyt sen lattian alle, mutta ei sekään konsti
auttanut, sillä jos hän sattui näkemään jonkun ihmisen seisovan
juur sillä paikalla, niin heti kävi kylmät väristykset pitkin hänen
selkänahkaansa ja hän tuli kovaan epäluuloon, ja hän istui koko
ilta-yön valveilla, kunnes oli hiiren hiljaa koko kylässä, ja sitten
hän hiipi sinne takasin kuin kissa ja otti kirjeen ja kätki sen toiseen
paikkaan. Senpä tähden ihmiset rupesit välttelemään häntä ja puistamaan
päitänsä ja kuiskimaan keskenänsä, sillä hän näytti semmoselta ja
olla oletteli niin, että he luulit hänen tehneen murhan tai jotain
muuta kujetta -- ja jos hän olis ollut muualta kotosin, niin olisit
he "lynssaneet" [tappaneet rahvaanraivossa. Suoment.] hänet. Niin no,
kuten jo sanoin, hän ei voinut kestää sit' enään. Hän päätti siis
suoraa päätä lähteä Washingtoniin ja mennä Yhdysvaltain presidentin luo
ja kertoa juurta jaksain koko asiansa hänelle eikä pistää rahtuakaan
hampaan koloon ja sitten ottaa framille tuon kirjeen ja mätätä sen
pöydälle koko Hallituksen silmäin eessä ja sanoa: "Tuoss' on se --
tehkää nyt mulle mitä tahotte; vaikka -- taivas sen todistakoon! --
minä olen viaton mies enkä ansaitse lain julmaa ankaruutta, ja minä
jätän jälkeeni perheen, joka saa kuolla nälkään eikä kuitenkaan ole
ollut missään tekemisissä tämän asian kanssa, ja se on totta ja minä
vannon sen."

Ja niin hän teki. Hän matkusti pikkusen matkaa höyrylaivassa, pikkusen
kyydillä, mutta koko loppumatkan hevosen selässä, ja kaikkiaan meni
hältä kolme viikkoa ennenkun viimein tuli Washingtoniin. Hän näki
pitkät maisemat maailmaa ja koko joukon kyliä ja kauppaloita ja neljä
suurta kaupunkia. Hän viipyi retkellään lähes kahdeksan viikkoa, ja
koko kylässä ei ollut hänen palattuaan yhtään niin ylpeää miestä kuin
hän. Hänen matkansa teki hänestä mainion miehen seudussa, kerrassaan
kuuluisan; ja ihmisiä tuli kymmenen penikulman päästä, jopa aina
Illinoisin laaksosta asti, häntä katsomaan -- ja siinä he seisoa
tuijottivat, ja hän pakisi. Ette koskaan ole moista nähnyt.

No, oli nyt mahdotonta päättää, kumpiko heistä oli mahtavin
matkustajana; toiset pitivät Natin puolta, toiset Tomin. Jokainen
tunnusti tinkimättä että Nat oli nähnyt enimmän pituuden eli, kuten
sanovat, _lonkituutin_, mutta heidän täytyi myöntää että, jos kohta
Tom olikin kehnompi lonkituutissa, hän sitävastoin oli voitolla
leveyden kannalta katsoen eli _latituutissa_ ja ilmanalassa. Kumpikin
piti puoltansa, sanon mä, ja molemmat huusit ja hoilasit niistä
hirvittävistä vaaroista, joita olit kestäneet retkillään, ja koittivat
viedä toinen toiseltaan voiton _sillä_ viisin. Pyssynluotin arpi Tomin
sääressä oli paha tikku Natin silmässä, vaikka hän pani parastaan
puskea siihen; hän ei vienyt voittoa Tomista, sillä Tom ei istunut
rauhassa, vaan hyppäs alinomaa ylös ja liikata nilkutti säärellään
sill'aikaa kun Nat juttus seikkailustaan, joka häll' oli ollut eräänä
päivänä Washingtonissa; sillä Tom ei herennyt ontumasta, vaikka hänen
säärensä oli jo aivan terve, vaan harjotti sitä kotonaan iltasin ja
ontui yhtä hyvin kuin olis ammuttu sääreen vastikään.

Natin seikkailu oli tällä viisin -- ja minä takaan että hän osas
sen kertoa. Hän voi oikein saada ihomme karsimaan ja panna meidät
kalpenemaan ja pidättämään henkeämme, kun hän kertoi siitä, ja joskus
kävi vaimoväki ja tytöt niin pehmeiks polvista, ettei pystyneet
seisomaan. No noin s'oli, ainakin minkä minä muistan:

Hän tuli täyttä laukkaa Washingtoniin ja pani hevosensa johonkin
talliin ja lähti pötkimään presidentin taloon tuo kirje taskussa,
ja siellä he sanoit presidentin olevan kapitoolissa ja koht'siltään
lähtevän Filadelfiaan -- niin ettei häll' ollut minuutiakaan
hukattavaa, jos tahtoi saada tavata presidenttiä. Nat oli kaatua kumoon
-- hän säikähtyi niin. Hevosen oli hän pannut talliin eikä tietänyt
mitä tekis. Silloin tulee siinä eräs neekeri ajaen vanhaa ränstynyttä
vuokravaunua, ja heti saapi postimestari pistoksen päähänsä. Hän
sänttää framille ja huutaa:

"Puoli dollaria, jos ajat minut kapitooliin puolessa tunnissa, ja
neljäsosa dollaria kaupan päälle, jos teet sen kahessa kymmenessä
minuutissa."

"No hei, kyllä!" sanoo neekeri. Nat hän kömpi vaunuun ja paiskas
kiinni vaunun oven, ja pois he ajaa karahuttivat, ja s'oli turkkasen
epätasainen ja rosoinen katu, täynnään tukkia ja kiviä ja kuoppia
ja mukuroita, niin että s'oli vallan kauheaa, kun siinä kolistiin
ja kalistiin. Nat pisti kätensä vaunun nuoriin ja ripusti itsensä
kiinni niistä kuin olis kuolema tarjona ollut, mutt' yhtäkkiä vaunu
kolahtikin isoon kiveen ja lensi ilmaan, ja pohja puhkes pois, ja
kun tultiin alas, olit Natin jalat maassa, ja hän näki olevansa
hirvittävässä vaarassa, ellei hän jaksanut juosta tasan vaunun kanssa.
Hän oli pelästynyt aivan järjiltään, mutta hän pani kaikki voimansa
liikkeelle ja piti lujasti kiinni nuorista, ja säärensä lentää
lipsottivat kuin harakkamylly. Hän kirkas ja huuteli ajajalle: "Seis!
Seis!" ja sitä samaa teki väkijoukko kadulla, sillä he näkivät hänen
säärensä kehräävän kuomin alla ja hänen päänsä ja hartiansa roikkuvan
ikkunain sisäpuolella ja ymmärsit kyllä missä hiton hädässä hän oli;
mutta mitä enemmän he huusit, sitä enemmän neekeri rusikoi hevosia ja
huusi kuin hullu: "Äläkää peläkkö, kyllä myö tullaan perille oikeaan
aikaan, ei mittään hättää." Sillä, katsokaas, hän luuli heidän kaikkein
jouduttavan häntä, eikä hän voinut kuulla mitään vaunun roiskeelta
ja melulta. Ja niin he ajaa hurrautit, ja sitä oli oikein hirvittävä
ihmisten katsella, ja kun he viimein tulit perille kapitooliin, niin
oli se reissu niin sukkela, ettei koskaan semmosta tehty, ja niin
sanoitkin kaikki ihmiset. Hevoset paiskasit heti pitkälleen ja Natkin
kaatui kumoon, niin hän oli lopussa, ja kun he hinasit hänen ulos, ei
koko miehestä ollut muuta jälellä kuin riepuja ja romua ja paljaat
jalat; mutta perille hän tuli, kun tulikin, ja tapas presidentin ja
antoi hänelle kirjeen, ja kaikki tyyni oli "mykke praa" kuin suola
voissa, ja presidentti antoi hälle kaikki anteeks heti paikalla, ja
Nat antoi neekerille kaks neljäsosaa dollaria yhden sijasta, sillä hän
tajusi että, jollei hällä olis ollut vuokravaunua, niin ei hän olis
tullut perille ajoissa, ei likimainkaan.

Se _oli_, kun olikin, mainion muhkea seikkailu, ja Tom Sawyer sai
säilyttää kuulanhaavaa sääressään mukamas hyvinkin tuoreena, voidakseen
pitää puoliaan postimestaria vastaan.

No, hyvä, vähitellen rupes Tomin kunnia vähä laihtumaan, sillä
ihmiset saivat toisia asioita jutellakseen -- ensin tuli kilpa-ajot
ja sitten tuli muhkea tulipalo ja sitten tuli sirkkus ja sitten tuli
suuri neekeri-avisiooni, ja sitten tuli auringon pimennys ja sitä
kummitusta seuras jonossa koko joukko herännäisten kokouksia, ja kaiken
tuon ohessa ei ollut puhettakaan enään Tomista, tuskin häneen kukaan
katsahtikaan, ja ette ikinä ole nähnyt ihmistä niin alakuloisena
ja nyrpeänä ja hirteen menemässä. Hän kävi päivä päivältä vihan
vimmaisemmaks, ja minun kysyessäni hältä, _miksikä_ hän oli moisessa
tilassa, sanoi hän että hänen sydämmensä oli revetä, kun hän aatteli
miten aika kului kulumistaan ja miten hän vanheni vanhenemistaan eikä
mitään sotaa puhennut ihmisten välillä eikä mitään sopivaa tilaa ollut
hänelle luodaksensa nimeä itselleen tässä maailmassa, ei ainakaan hänen
nähdäksensä mukamas. No, no, sillä viisin tuumaavat aina pojat, mutta
ens kertaa kuulin minä jonkun puhuvan suunsa puhtaaks sinneppäin.

Nyt rupes hän tuumaamaan jotakin matkaa, jolla tulis mainioks mukamas,
ja pian hän sen keksikin ja sanoi ottavansa minut ja Jimin mukanansa.
Tom Sawyer oli näättekös aina hyvin hyväntahtoinen ja antelias ja
jalo tässä kohen. Löytyyhän paljon poikia, jotka on olevinaan hyvin
hyviä ja ystävällisiä, kun sinulla on tarjottavana jotakin hyvää,
mutta kun sattuvat itse saamaan jotakin hyvää -- syötävää taikka muuta
--, silloin he ei sano halkaistua sanaa sulle, vaan kaappii kaikki
tyyni itselleen. Se ei ollut koskaan Tom Sawyer'in tapana -- sen mä
sanon hänen kunniakseen. Löytyyhän paljon poikia, jotka suorastaan
ryömivät jaloissas, kun sulla sattuu olemaan omena, ja mankuvat, kun
mankuvatkin, sen ydintä; mutta kun _heillä_ on omena ja sinä pyydät
heiltä ydintä ja muistutat heille, kuinka sinä kerran annoit heille
ytimen, silloin menee heidän kuononsa kureilleen -- ja he kiittävät
sinua kuolinpäivään asti, mutta mitään ydintä _ei_ vain löydy heidän
omenastaan mukamas. Mutta minä olen huomannut että he aina saavat
palkkansa; teill' ei ole muuta tekemistä kuin oottaa vain. Jake Hooker
teki aina sillä viisin, ja tuskin meni kahta vuotta ennenkun poika
pahus hukkui.

No, me mentiin metsään, ja Tom sanoi meille mitä s'oli. S'oli
ristiretki.

"Mitä mokomaa s'on, ristiretki?" sanoin minä.

Hän näytti halveksivalta kuten ainakin häpeissään jotakin sielua, ja
hän sanoi:

"Huck Finn, ethän sä tahdo väittää, ettet tietäis mitä ristiretki on?"

"Ee-ei, sitä en tie. Enkä siitä välitäkkään. Olen elänyt tähän päivään
asti ja voinut paksusti myös. Mutta heti kun sinä sanot sen mulle, niin
tien mä sen, ja siinä on kylliks. Minä en ymmärrä mitä hyötyä siitä
olis, että min' ottaisin selkoa kaikellaisista asioista ja vaivaisin
päätäni niillä, kun minä en koskaan niitä tarvitse. Niin kuin tuo Lance
Williams, joka oppi puhumaan Choctaw-indiaanien kieltä eikä koskaan
nähnyt ainoatakaan semmosta, ennenkun tuli yks, joka kaivoi hälle
haudan. No, mitä mukamas nyt on ristiretki? Mutta yhen asian sanon
mä sulle ennenkun alat: jos se on jotain patenttia, niin ei siin' oo
mitään rahaa. Bill Thompson hän -- --"

"Patenttia!" sanoi hän. "Enpä koskaan ole nähnyt mokomaa tyhmiliiniä.
Ristiretki, sehän on tavallaan sotaa."

Luulin hänet vähä löyhäks päästään. Mutta mitäs vielä, hän puhui täyttä
totta ja jatkoi ilman mitäkään:

"Ristiretkihän on sotaa, jota käydään Luvatussa maassa ja sen viemiseks
pakanoilta jälleen."

"Missä luvatussa maassa?"

"Hä? Luvatussa maassa -- eihän niit' ole kuin yks."

"Mitä _meidän_ siihen tulee?"

"Hä? Etkö sä ymmärrä? Luvattu maa on pakanain käsissä, ja meidän asia
on ottaa se heiltä pois."

"Mutta mistä tulee sitten, että m'ollaan annettu maa pakanain käsiin?"

"Me ei ole sitä annettu heidän käsiinsä? Heillä on aina ollut se."

"Niin no, mutta silloinhan se on heidän, Tom, eikös niin?"

"Niin kai. Kuka on väittänyt sitä vastaan?" Minä mietiskelin asiaa,
mutta en saanut tolkkua siitä, vaikka mikä olis ollut. Sikspä sanoin:

"Se ei mene mun päähäni, Tom Sawyer. Jos mulla olis tavallinen
talonpojan maa, ja se olis mun omani, ja joku tahtos sen, olisko se
silloin oikein häneltä -- --"

"No, voi taivas! mikä pöllöpää sin' oot, Huck Finn. Se ei ole mikään
tavallinen talonpojan maa -- s'on jotakin aivan toista. Katsos, s'on
tällä viisin. Maa, koko Luvattu maa, on heidän omaansa, -- paljas maa,
mutt'ei muuta; mutta s'oli meidän kansamme, meidän Juutalaiset ja
meidän kristityt, jotka teit sen pyhäks, niin että heillä ei oo mitään
tekemistä siellä; he tekevät sen epäpyhäks. S'on meille häpeää, ja
meidän ei pitäis sitä kärsiä päivääkään enää. Meidän pitäis marssia
heidän päällensä ja ottaa se heiltä pois."

"Mutta tuopa on mulle mitä sekavinta sotkua, mitä koskaan oon kuullut.
Jos mulla nyt olis tavallinen talonpojan maa omana ja viljeltävänä, ja
joku vieras ihminen -- --"

"Enkö ma sulle sanonut, ett'ei täss' oo kysymys mistään talonpojan
maasta ja sen viljelyksestä. Maan viljelys on ammattia, jotakin
moukkamaista, alhaista ja maallista, siinä kaikki -- mutta tää on
jotakin korkeaa, suurta ja henkistä, se on sanalla sanoen jotakin
uskonnollista, ja sehän on toki toista se."

"Uskonnollista? Onko se mukamas uskonnollista, kun mennään ja
riistetään maa pois ihmisiltä, joiden omaa se on?"

"Ompa kyllä! Aina on arveltu niin."

Jim hän puisti päätään ja sanoi:

"Kuulkaahan, Tommi herra, minä luulen täss' olevan erehyksen -- niin
erehys s'on. Min' oon itte uskovainen ja minä tunnen koko joukon
uskovaisia ihmisiä, mutta en, saakeli soikoon, oo tavannu viel'
ainoatakaan, ku menettelis tolla viisin."

Se suututti Tomia, ja hän sanoi:

"Hyi! Oikeinhan oksettaa, kun kuulee moista pöllöpäistä tyhmyyttä. Jos
teistä kumpikaan osais ees hiukkasen historiaa, niin tietäisitte te,
että Richard Leijonamieli ja paavi ja Gotfrid, Buljongin kreivi, ja
suuret tukut muita jaloimpia ja hurskaimpia miehiä maailmassa, kolmatta
sataa vuotta umpeen, hakkasit maahan pakanoita ja koit ottaa heidän
maansa pois ja oikein uivat veressä kaulaa myöten kaiken aikaa -- ja
yks kaks tulee pari pöllöpäistä moukkaa täältä Missourin metsistä ja
on arvostelevinaan, tekevätkö he oikein vai väärin. Mikä sanomaton
röyhkeys!"

No, hyvä, tuo hänen puheensa antoi asialle ihan toisen valon, ja minä
ja Jim me oltiin niin halpoja ja tietämättömiä kuin lapsi ja toivottiin
jo, ettei m'olis oltu niin suurisuisia. Minä en voinut sanoa mitään
eikä Jimkään pitkään aikaan, mutta sitten hän sanoi:

"No, kai s'on oikeen sitte. Jollei noi hurskaat ihimiset sitä
käsittäny, niin mitä se meriteerais, että me taitamattomat ihimisrukat
koettais sitä käsittää; ja jos s'on meitin asiamme, niin tulloo kai
meitin tehä mikä voiaan. Mutt' yhtäkaikki niin käy mun surku noita
pakanoita, niinku Tommi herrankin käy niitä surku. S'on kerrassaankin
ryökäleen tapaista tappaa ihimisiä, joit' ei me tuta ja jotka ei oo
teheny meille mittään pahhaa. Niin, kattokaas, sitä s'on. Jos me
tultais, me kolome, heitin joukkoons ja sanottais meitill' olevan
näläkä ja pyyettäs vähä ruokaa, niin he antas, s'on vissi se, sillä he
ovat niinku muut ihimiset ja neekerit -- ovappa jumal'auta niinkin; ja
siks -- --"

"No, ja siks?"

"No, Tommi herra, mun meininkini on, ett'ei siit' oo mittään hyötyä,
me ei voia tappaa noita ulukolaisia, ku ei oo teheny meitille mittään
pahaa; meitin pittää ens vähä niinku koitella -- mä tiiän noi asiat.
Tommi herra -- mä tiiän noi asiat, piru viä, tiiänki. Mutta jos me
otetaan mukkaan kirveet, te ja minä ja Huck, ja samotaan joen poikki
tän' yönä kuun mentyä alas, ja tapetaan toi kippee perehe, jok' asuu
tuolla Sny'n puolella, ja poltetaan heitin mökkins ja -- --"

"Kas niin, pidä kitas! En jaksa kuulla enkä aio keskustella enään
moisten kanssa kuin sinä ja Huck Finn, jotka aina vain poikkeette
asiasta ja olette niin kömpelöitä, että koette sovitella järjen lakeja
asioihin, jotka ovat puhdasta jumaluustiedettä ja teologiaa."

No, mutta s'oli juur siinä kuin Tom Sawyer oli vähä väärässä. Jim
ei meinannut mitään pahaa, enkä minä meinannut pahaa. Tiedettiinhän
me että hän oli oikeassa ja me väärässä, ja eihän me tahdottu muuta
kuin tietää _mitenkä_ -- kas siinä kaikki; ja ettei hän osannut sitä
selittää niin, että me oltais sitä käsitetty, se tuli siitä, että
me oltiin siksi liian taitamattomat -- niin justiin, jopa vähäsen
tyhmätkin, totta puhuakseni, mutta sehän ei toki liene mitään rikosta
se -- tamme tuusan!

Mutta hän ei tahtonut kuulla sillä korvalla; hän sanoi vain että, jos
me oltais käsitetty oikein kaikki asiat, niin olis hän pestannut pari
tuhatta sotamiestä ja pukenut heidät teräspukuun kiireestä kantapäähän
ja tehnyt minusta luutnantin ja Jimistä sotakapakoitsijan ja itse
ruvennut komentajaksi ja lakaissut pakanain sikiöt järveen kuin
kärpäset ja sitten tullut takasin ja marssinut läpi maailman kunniassa
kuin aurinko. Mutta hän sanoi meitä liian tietämättömiks ottaaksemme
vaaria tilaisuudesta, kun meillä se oli, ja hän ei mukamas enään
tahtonut sitä tarjota. Eikä hän sitä tarjonnutkaan. Kun hän kerran oli
painanut puuta, niin sanoakseni, niin hänt' ei olis saanut liikahtamaan.

Mutta siitä mä vähä piittasin. Minä olen rauhallinen luonnoltani enkä
tahdo ronkelia ihmisten kanssa, jotk' ei ole tehnyt mulle mitään pahaa.
Minä tykkäsin että, jos pakanat olit tyytyväiset, niin olin minäkin, ja
siihen sai jäädä se juttu.

Tom sai kaikki nuo hullut tuumansa Walter Scott'in kirjoista, joita hän
alinomaa lueskeli. Ja se _oli_ hullu tuuma, sillä minun nähdäkseni ei
hän ikinä olis pystynyt pestaamaan noita sotamiehiä, ja jos hän olis
pystynytkin, niin panempa vetoa, että poikaa olis nyljetty aika lailla.
Mä lainasin kirjat ja luin kaiken tuon moskan, ja minkä minä ymmärsin,
niin oli kaikilla noilla ihmisillä, jotka luopuivat maanviljelyksestään
ja lähtivät ristiretkille, turkkasen tukala olo.



TOINEN LUKU.


No, Tom hän keksi toisen tuuman toisensa perästä, mutta n'olit jotakin
vailla, ja hänen täytyi jättää ne sikseen kaikki tyyni. Lopulta hän oli
aivan masentunut ja kuitti. Justiin siihen aikaan rupesit St. Louis'in
sanomat jaarittelemaan ilmapallosta, joka mukamas seilais Eurooppaan,
ja Tom tykkäs olevan turkkasen hauskaa reissata sinne katsomaan
minkälainen se olis, mutta hän ei voinut sit' oikein päättää. Mutta
aviisut puhuit siitä puhumistaan, ja niinpä hän viimein ymmärsi että,
jos hän ei lähtenyt reisuun, hän kukaties ei koskaan sais' nähdä mitään
semmosta palloa; ja sitten sai hän tietää että Nat Parsons mukamas oli
sinne menossa, ja niinpä Tomkin tietysti teki päätöksen. Hän ei voinut
kestää sitä, että Nat Parsons palais ja sitten veisais koko kylälle
mukamas nähneensä ilmapallon ja Tom vain sais kuunnella korvat pystyssä
ja pitää suunsa. Hän pistellas minun ja Jimin mukaansa -- ja me mentiin.

S'oli ko'okas ja komea pallo, ja sill' oli siivet ja lentimet ja
kaikenlaiset kauskut, eikä se ensinkään ollut niiden pallojen näkönen,
joita näkee kuvissa. S'oli kaupungin ulkosyrjässä, tyhjällä tontilla
kahdennentoista kadun kulmassa, ja siinä seisoi koko joukko ihmisiä,
ja he tekivät pilkkaa pallosta ja he tekivät pilkkaa miehestäkin,
joka oli kalpea ja laiha kekkuli tuommosine kuunvalosilmineen --
ja he sanoivat ettei siitä tulis mitään. Hän suuttui silmittömästi
heitä kuullessaan, ja hän kääntyi heitä vastaan puiden nyrkkiänsä
ja sanoi heitä itikoiks ja sokeiks kanoiks, mutta -- meinas hän --
kerran oli koittava se päivä, jona he hoksaisit nähneensä miehen
silmästä silmään, joka kohottaapi kansat ja luopi sivistystä, mutta
he olit mukamas liian tyhmät sitä käsittääksensä, ja justiin tälle
paikalle heidän lapsensa ja lastenlapsensa mukamas rakentaisit hälle
muistopatsaan, joka tulis seisomaan tuhannen vuotta, vaan hänen nimensä
eläis mukamas kauvemmin kuin muistopatsas; ja silloinkos ihmiset taas
rupesit hirnumaan ja kysymään hältä, mikä hänen nimensä oli ennen
hänen naimisiin jouduttuaan ja mitä hän ottais, jos ei tekis sitä
matkaa ja mikä hänen sisarensa kissan äidin-äidin nimi oli, ja kaikkea
tommosta pilaa pitäen, jota ihmiset harjottaa, kun saavat jonkun raukan
kynsiinsä, jota voivat härnätä. No, he pitivät kaikellaista lystiä
ja peevelinpeliä hänen kanssaan, ja kyllä h'olikin sukkeloita, totta
puhuakseni; mutta s'ei ollut oikein miehen kuranssia kaikki toi, että
heit'oli niin monta hieromassa hampaitaan yhtä vastaan, ja h'olivat
niin suulaita ja liukkaita kieleltään, että häll' ei ollut sanaa eikä
soppaa, millä olis maksanut heille takasin. Mutta mitä hittoa siit'
olis ollutkaan hyötyä, että hän olis iskenyt heille vastaan? Ei mitään.
He olis vain saaneet lystimpää. No, hän oli heidän kynsissään. Mutta
s'oli hänen tapansa, eihän hän sitä voinut auttaa: hän oli semmoseks
luotu, arvelen mä. Hän oli siivo ihminen, eikä hänessä ollut mitään
pahaa, hän oli tuommonen _nero_, kuten kirjoissa seisoo, eikä s'ollut
hänen syynsä. Eihän me voida kaikki olla yhtä viisaat, m'ollaan
niinkuin m'on luotuja. Sen mukaan kuin minä käsitän, niin luulevat
nerot ymmärtävänsä kaikki mit' on maan päällä eivätkä tahdo totella
ihmisten neuvoja, vaan puskevat aina vastaan, ja siitä se tulee,
että kaikki halveksivat heitä ja hylkivät heitä, ja sehän on aivan
luonnollista. Jos he olisit nöyrempiä ja kuuliaisia ja kokisit oppia
jotakin, niin olis heillä parempi olla tässä maailmassa.

Se kapine, jossa tämä professori oli sisässä, oli näöltään kuin vene
ja iso ja ko'okas ja siinä oli sisäpuolella vedenpitäviä arkkuja eli
pönttöjä, eli miksi mä niitä sanoisin, jotka kävit ympäri koko kapineen
ja joissa säilytettiin kaikellaista kauskua, ja niiden päällä voi istua
ja maatakkin. Me mentiin veneeseen, ja siinä oli parikymmentä ihmistä
nuuskimassa, ja ukko Nat Parsonskin oli muiden joukossa. Professori
häälyi kuin villikissa, saadakseen kaikki reilaan, ja ihmiset astuit
ulos, yks kerrassaan, ja Nat Parsons oli viimeinen. Se ei tietysti
käynyt päinsä, että hän olis mennyt pois _meidän_ takana. Me ei
liikuttu mihinkään, ennenkun hän oli mennyt, niin että me voitiin jäädä
viimeiseks.

Multa hän oli mennyt nyt, niin että meidän tuli myös mennä. Minä
kuulin huimaavan huudon ja käännyin -- kaupunki katos allemme kuin
pyssynlaukaus! Koukistuin, ett' olin kaatua siihen paikkaan. Jim
muuttui tuhankarvaiseks eikä saanut sanaakaan suustaan, eikä Tomkaan
sanonut mitään, mutta näytti hyvin nyyfiikiltä. Kaupunki vajosi
vajoamistaan, mutta me ei tehty mitään muuta kuin riiputtiin ilmassa
ja pysyttiin paikallamme. Talot pienenit pienenemistään ja kaupunki
kapeni kapenemistaan, ja ihmiset ja vaunut matelit kuin muurahaiset ja
lutikat, ja kadut kävit kapeiksi kuin nuorat; ja sitten suli kaikki
tyyni yhteen, eikä siin' ollut mitään kaupunkia enää; s'oli vain kuin
suuri rupi maan päällä, ja minusta tuntui kuin olis voinut nähdä
tuhat penikulmaa ylöspäin ja alaspäin jokea, vaikk'eihän sitä sentään
niin paljo ollut. Vähitellen muuttui palloks tää matoinen maa -- niin
justiin, pullakaks palloks, jok' oli ruskea väriltään, ja vaaleat
juomut kävit ristin rastin siinä, ja n'olit joet. Ja ilma kävi kylmäks.
Leskirouva Douglas sanoi aina mulle, että maa oli pullakka kuin pallo,
mutta mitä min' olisin uskonut semmoista hölyn pölyä, ja minä kuulin
toisella korvalla antaakseni vuotaa ulos toisesta, sillä näinhän itse
että maailma oli litteä ja latuskainen kuin pannukakku. Minä ruukkasin
kiivetä kalliolle ja katsella ympärilleni ja siten itse tutkistella
asiaa, sillä parahin konsti on, jos tahtoo visseyttä jossakin seikassa,
että menee itse sitä tiedustelemaan eikä heti usko mitä ihmiset sanoo.
Mutta nyt täytyi minun myöntää, että ämmä räyskä oli oikeassa. Niin,
hän oli oikeassa mitä muuhun maailmaan tulee, mutta väärässä mitä tulee
siihen osaan maailmaa, missä meidän kylämme on, sillä koko se seutu on
litteä ja latuskainen, vaikka kuolisin siihen paikkaan.

Professori seisoi kaiken aikaa kuin olis hän nukkunut, mutta nyt
häneltä kieli kirpos, ja hän oli kitkerän katkera. Hän puhui tähän
malliin:

"Hölmöläiset! Siit'ei tule mitään -- väittivät he. Ja he tahtoivat
tutkia salaisuutta ja nuuskia sitä ja viekotella sitä minulta. Mutta
minä narrasin heidät. Ei kukaan tunne salaisuutta muu kuin minä. Ei
kukaan muu kuin minä tiedä mikä panee sen liikkumaan, ja s'on uusi
voima. Uusi voima, tuhat kertaa väkevämpi kuin kaikki muut voimat maan
päällä. Höyry on paljasta roskaa sen rinnalla. Sanoivat etten minä
pääsis Eurooppaan sillä. Eurooppaan! Minull' on voimaa laivassa viideks
vuodeks ja muonaa muassani kolmeks kuukaudeks. Hulluja he ovat -- mitä
he tietävät tästä? Niin, ja he sanoivat mun ilmalaivaani hauraaks,
ja kuitenkin se voi kestää viiskymmentä vuotta. Minä voin purjehtia
pilvissä sillä koko ikäni, jos mua haluttaa, ja ohjata matkaani minne
hyvänsä, vaikka he irvistelivät mulle ja sanoivat, että min' en vois.
Enkö mä voi suunnata kulkuani minne tahdon? Tule tänne poika, niin saat
nähdä. Paina noihin nappuloihin, kuten sanon sulle."

Hän antoi Tomin tyyrätä laivaa sinne ja tänne, ylös ja alas ja joka
haaralle ja opetti hälle koko konstin tuossa tuokiossa, ja Tom sanoi,
että s'oli helppoa kuin tyhjää. Hän antoi hänen laskea laivalla lähes
maahan asti ja antoi sen pyyhkästä eteenpäin pitkin Illinois'in
ruohokenttää niin lähellä maan pintaa, että aivan helposti voi puhua
talonpoikain kanssa ja kuulla kaikki mitä he sanoivat; ja hän heitteli
heille myös präntättyjä paperilappuja, joissa oli tietoja tästä
pallosta ja että se seilas Eurooppaan. Tom tyyräs ihan vastapäätä
suurta puuta, kunnes oltiin täppärän lähellä, ja sitten me seilattiin
suoraan ylöspäin ja lennettiin eespäin yli latvan. Niin, ja sitten
opetti hän Tomia, miten piti laskea maahan, ja sen teki hän turkkasen
komeasti myös ja laski alas ruohokentälle niin pehmeästi kuin pumpuli;
mutta kun me aijottiin hypätä ulos, sanoi tuo professori:

"Ei; sitä ette tee!" ja antoi huilata ylös taas. S'oli hirvittävää.
Minä tuosta jo pasaalustamaan kerjäämään, ja niin teki Jimkin; mutta se
vain pani hänen pahasisunsa pillastumaan ja silmänsä mulkoilemaan ja
koko naamansa villistymään, ja minä pelkäsin häntä.

No, sitten hän palas murruihinsa taas ja päivitteli ja karjui ihmisten
tapaa häntä kohtaan, eikä hän voinut sitä niellä eikä varsinkaan sitä,
että he olit sanoneet hänen laivaansa hauraaks. Hän nauraa irvisteli
sitä ja myöskin heidän kehumistaan, että mukamas masinat pian menisit
pilalle. Menisit pilalle -- se väänsi hältä suolet; ne menisit pilalle
yhtä vähän kuin auringon kierto. Hän kävi yhä kiukkuisemmaks, enkä
koskaan ole nähnyt minkään ihmisen meluavan sillä viisin. Todellakin
rupes selkäpiitäni värisyttämään, ja niin kävi Jiminkin. Yhtäkkiä
rupes hän huutamaan ja karjumaan ja sitten hän vannoi pyhän valan,
ettei maailma ikipäivinä sais tietää hänen salaisuuttaan; s'oli ollut
niin paha hälle mukamas. Hän sanoi seilaavansa ilmapallollaan tämän
matoisen maapallon ympäri, ainoastaan näyttääksensä mitä hän voi tehdä,
ja sitte hän mukamas upottais sen mereen ja hukuttais meidät kaikki
tyyni. Jaa-a, se s'oli jumaliste hirvein pula, mihin ihminen koskaan
voi joutua; ja sitä pait oli yö tulossa.

Hän antoi meille vähän syödä ja pani meidät menemään paatin toiseen
päähän ja paiskas sitte makaamaan yhden pöntön päälle, josta hän voi
hoitaa kaikki kommervenkit, ja pisti vanhan aikuisen revolverinsa
päänsä alle ja sanoi, että jos joku uskaltais käydä sormillaan paatin
verkkoihin ja koettais panna pallon alas, niin sen hän tappais.

Me istuttiin siinä kyyristyneinä yhteen ja ajateltiin paljon, mutt' ei
mitään puhuttu kuin joku sana silloin tällöin, sillä m'oltiin, totta
puhuakseni, aika lailla peloissamme ja kauhuissamme. Yö venyi pitkäks
ja kolkoks. Me oltiin hyvin matalalla, ja kuunvalo paistoi kaikki tyyni
niin pehmeäks ja koreaks, ja talonpojan talot näyttivät niin hauskoilta
ja kodikkailta, ja me voitiin kuulla vain ääniä ja toivottiin, että me
oltais siellä muiden muassa; mutta johan nyt! me vain hiivittiin heidän
yli kuin aaveet, eikä jätetty jälkeäkään perästämme.

Myöhään yöllä, kun kaikki äänet olivat myöhäisiä ja ilmakin tuntui
niin myöhäiseltä ja haisi niin myöhäiseltä, -- s'oli kai tuossa kahden
aikana minun käsittääkseni -- niin sanoi Tom, että professori oli ollut
niin hiljaa pitkän aikaa, että hän varmaankin nukkui nyt ja että meidän
pitäis -- --

"Pitäis mitä?" sanoin minä kuiskaten ja sydämmeni pamppaili, sillä
tiesimpä mitä hän aatteli.

"Meidän pitäis hiipiä tuonne ja sitoa hänet ja laskea vene maihin",
sanoo hän.

Minä sanon siihen:

"Eikö hiidessä! Älä liiku paikaltas, Tom Sawyer."

Ja Jim -- joo, hän töllötti vain; niin hän pelkäs. Hän sanoi:

"Oo Tommi herra, _äläkää_ tehkö sitä! Jos te ärsytätte häntä, niin
ollaan me hukassa -- hukassa me ollaan, piru vie! Min' en tahtos tulla
häntä liki, en, vaikka saisin koko maailman. Ettekö näe, Tommi herra,
hänhän on aivan hullu."

"S'on juur _sentähden_ kuin meidän tulee tehdä jotain. Jos hän ei olisi
hullu, niin min' en tahtois olla missään muualla kuin täällä; te ette
sais mua astumaan ulos nyt, kun min' oon tottunut tähän palloon ja
tuohon säikähykseen, jonka ero maasta manteresta tuotti, jos hän näet
olis viisas; mutta s'ei ole mitään hyvää politiikkaa purjehtia ilmassa
tällä lailla miehen kanssa, jok' on väärä päästään ja sanoo aikovansa
maailman ympäri pallollaan ja sitten hukuttavansa meidät kaikki tyyni.
Meidän täytyy tehdä jotakin, sanon mä, ja meidän täytyy tehdä se
ennenkuin hän herää; ei sovi muuten milloinkaan. Tulkaa!"

Mutta jo sitä ajatteleminenkin pani meidät kyyristymään, ja me
sanottiin: "me ei liikuta paikaltakaan." Ja niin sai Tom hiipiä sinne
yksin tavottamaan tyyräyskalua kynsiinsä, pannaksensa ilmapallon
maihin. Me rukoiltiin ja kerjättiin: "älä hiidessä mene", mutta johan
nyt! hän pani nelinkontin ja rupes ryömimään eespäin tuuma tuumalta,
ja me seisottiin siinä pidättäen henkeämme ja vartoen ja vapisten.
Tultuaan keskiväliin venettä, ryömi hän vielä hitaammin, ja minusta
tuntui kuin olis vuosia mennyt. Mutta viimein me nähtiin hänen olevan
professorin pään vieressä ja nousevan hyvin hiljaa ja tirkistävän häntä
hetkisen naamaan ja kuuntelevan. Sitten me nähtiin hänen ryömivän
taas professorin jalkoihin, joss' olit tyyräysnappulat. No, hän
oli nyt perillä ja koki hyvin hiljaa ja varovasti käydä kynsillään
nappuloihin, mutta sitte hän siinä kolahutti jotakin alas, jonka räminä
kuului, ja heti hän paiskas itsensä alas veneen pohjaan ja makas aivan
liikkumatta. Professori sanoi unen töhryssä: "Mitä s'on?" Mutta kaikki
oli hiljaa kuin haudassa, ja hän tuosta mumisemaan ja mutisemaan ja
oikomaan, kuin ihminen tekee, jok' on heräämässä, ja minä luulin
kuolevani tuohon paikkaan, niin olin pelästynyt ja säikähtynyt.

Sitten tuli pilvi ja peitti kuun, ja minä melkein kiljasin ilosta. Ja
kuu painui yhä syvemmälle pilven sisään, ja jopa tuli niin pimeä, että
me ei enää voitu nähdä Tomia. Sitten rupes satamaan ripsuttamaan, ja
me kuultiin professorin ronklaavan köysiensä ja kapineittensa kanssa
ja kiroavan ilmaa. Me pelättiin jokainoa minuti että hän koskisi
Tomiin, ja silloin m'olis ollut mennyttä kalua, mutta Tom oli jo
kotimatkallaan, ja kun me tunnettiin hänen kätensä polviemme päällä,
niin henkeni seisahtui ja sydämmeni putos alas mahaan, sillä en voinut
sanoa siinä pimeässä, eikö toi ollut professori, jonka minä luulinkin
siin' olevan.

Herraan jee! Minä olin niin ilonen, kun Tom oli luonamme taas, ja niin
onnellinen kuin yleensä voi olla, kun on korkealla ilmassa miehen
kanssa, jok' on väärä päästään. Te ette voi laskea maahan ilmapallolla
pimeässä, ja minä toivoin taivaan vuotavan yhtä mittaa; sillä min'en
tahtonut että Tom rehkis enää ja peljättäis meitä. No, niin kävikin.
Sataa tuprutti koko yön, jok' ei ollut niin pitkä kuin näytti. Ja
sitten päivän koitteessa selkeni ilma, ja maailma näytti niin turkkasen
sievältä ja harmaalta ja korealta, ja niin oli lystiä nähdä metsät ja
niityt taas ja hevosten ja lehmäin seisovan siellä niin vakavina ja
tuumissaan. Sitten tuli aurinko loistaen, tuli terävänä taivaalle, ja
meitä rupes väsyttämään ja nukuttamaan ja, ennenkun me tiettiinkään,
vedettiin me hirsiä kaikki tyyni.



KOLMAS LUKU.


Me nukuttiin tuossa neljän aikana ja herättiin noin kello kaheksan.
Professori istui veneen peräpuolessa ja näytti hyvin nyreältä.
Hän viskas meille vähän aamiaista, mutta kielsi meitä menemästä
keskivenettä sinnemmäs. No, kun on hädässä ja saapi syödä vatsansa
täyteen, niin koko maailma näyttää meille toisenlaiselta kuin ennen. Se
tuntuu niin mukavalta, jos kohta niinkin hullusti sattuis, että ollaan
ilmapallossa pilvien päällä yhdessä tommosen neron kanssa. Me ruvettiin
juttelemaan.

Oli yks asia, joka vaivas päätäni, ja hetken päästä sanoin:

"Tom, eikö me lähdetty Idästä?"

"Joo, sieltä lähdettiin."

"Kuinkahan nopeaa m'ollaan tultu?"

"No, kuulithan mitä professori sanoi, kun hän raivos kuin villi:
välistä, sanoi hän, me mennään viiskymmentä penikulmaa tunnissa,
välistä yheksänkymmentä, välistä mukamas sata; sitte sanoi hän että,
jos tulee apuun myrsky, me voidaan purjehtia kolmesataa penikulmaa, ja
jos hän tahtoo myrskyn ja tahtoo sen raivoavan oikeaan suuntaan, niin
hän mukamas vain antaa mennä ylöspäin tai alaspäin ilmapallolla, niin
hän heti saa siitä kiinni."

"No, sitte s'on justiin niinkuin minä räknäsin. Professori valehteli."

"Hä?"

"Joo-o, sillä jos m'oltais seilattu niin nopeaa, niin m'oltais
Illinoisista poissa nyt, eikö niin?"

"No, niin."

"No, mutta sitä me ei olla."

"Mistä sinä sen tiet?"

"Sen minä näin väristä. M'ollaan yhä Illinoisin yllä vielä. Ja sinä
voit nähdä sen itse, ettei Indiaanaa ole näössäkään."

"Miten onkaan laitas, Huck? Näetkö sinä sen _väristä?"_

"Näen kun näenkin."

"Mitä hittoa värillä on tekemistä sen kanssa?"

"Sillä on paljonkin tekemistä. Illinois on viheriä, Indiaana
vaaleanpunanen. Näytä mulle jotakin punertavaa tuolla alaalla, jos
kykenet. Ei, herraseni, viheriää s'on."

"Indiaana _punertavaa?_ S'on valetta se!"

"Se ei ole valetta. Olen nähnyt sen kartasta, ja s'on ihonpunasta eli
punertavaa?"

En vielä elinaikanani ole nähnyt ihmistä, jok' olis ollut niin
härsytystä ja vihaa täynnä kuin Tom tällä hetkellä.

"Ah! jos min' olisin semmonen mätäkallo kuin sinä, Huck Finn, niin
hyppäisin järveen. Nähnyt sen kartasta! Huck Finn, luuletko sinä
todellakin että valtiot on samaa väriä ulkona ilmassa kuin n'on
kartassa?"

"Tom Sawyer, mitä hyötyä sitte kartasta olis? Eikö kartta ole olemassa
näyttääkseen meille tosia asioita?"

"On kyllä."

"No, kuinka se voi sitä tehdä, jos se valehtelee? -- tahtoisimpa
tietää."

"Älä puhu perunoita! se _ei_ valehtele."

"Hoo-o! Vai niin?"

"Ei!"

"No, hyvä. Jos s'ei valehtele, niin ei ole liioin kahta valtiota,
joill' olis sama väri, sama karva. Mitenkäs pääset _siitä_, sinä
oppinut Tom Sawyer?"

Näin, että Tom oli _nolattu_, ja Jim näki sen myös, ja sen mä sanon
suoraan, että se ikäänkuin yllytti ylpeyttäni, sillä Tom Sawyeria oli,
kun olikin, vaikea nolata. Jim paiskas polviaan ja sanoi:

"S'oli perkuleen potrasti sanottu! Perkuleen potrasti! Ei siin' auta
mikkään, Tommi herra, kyllä hän nyt nolas teitin -- nolas oikeen
nokkelasti, tammen tuussa!" Hän paiskas polviaan taas sanoen: "Tammen
tuussa! S'oli perkuleen potrasti!"

En koskaan eläissäni vielä ole ollut niin mahtava, ja kuitenkaan en
_minä_ ees tiennytkään, ett' olin sanonut jotakin niin sattuvaa,
ennenkun s'oli sanottu. Minä istuin siinä vain vetelehtien, huolimatta
mistään, enkä ollenkaan vartonut jotakuta tapahtuvan, en ees aatellut
mitään semmoista, ja sitten se tuli yhtäkkiä kuin salama. Niin
justiin, s'oli yhtä suuri ällistys mulle kuin noille toisille. S'on
justiin samalla viisin, kuin joku järsii ohrakakkua eikä ajattele
mitään, ja sitten yhtäkkiä tarttuu hampaaseen jalokivi. Kaikki, mitä
_hän_ ens' aluks tietää, on vain se, että s'on jonkimmoinen kivi,
johon hän on purrut, mutta hän ei tiedä sitä jalokiveks, ennenkun on
ottanut sen suustaan ja pyhkäissyt pois kakunmuruset ja muut ja sitä
oikein katsellut, ja silloin tulee hän niin iloiseks, että hyppii.
Niin justiin, ja ylpeä on hän myös; vaikka -- jos oikein punnitsette
asiaa -- kunnia ei ole niin suuri kuin se olis, jos hän olis _etsinyt_
tuota jalokiveä. Voitte helposti huomata erotuksen, jos viitsitte
vähän ajatella asiaa. Katsokaas, s'on niin, että mitä sattumalta
tapahtuu, siinä ei ole niin paljo kunniaa kuin siinä, jota me tehdään
_meininkillä_. Kuka hyvänsä olis löytänyt tuon jalokiven ohrakakusta;
mutta -- pankaa se mieleen -- hänen pitää juur olla semmosen, joka on
saanut _justiin tuommosen ohrakakun_. Siinäpä se juur puunkaatajan
kunnia onkin, ja siin' oli myöskin minun kunniani. Minä en voi
mitään suurta maailmassa toimittaa, sen mä tunnustan; minä en usko,
että voisin tehdä tuon uudestaan, mutta sillä kertaa tein mä sen --
siinä kaikki sanottavani. Eikä mulla ollut vähintäkään vihiä siitä,
että minä pystyin sanomaan mitään semmosta, enkä sitä ees aatellut
enkä koettanutkaan sanoa, en enemmän kuin te tällä minuutilla. No,
olin maltillinen, ei kukaan saata olla maltillisempi, ja niin se
tuli ihan yhtäkkiä. Olen usein ajatellut tuota hetkeä perästäpäin,
ja minä muistan justiin millaista oli ympärilläni, aivan kuin olis
ollut mennyt viikolla. Mä voin nähdä sen kaikki: kauniit ohi-kiitävät
seudut metsineen ja peltoineen ja niittyineen ja järvineen, joit' oli
kymmeniä penikulmia -- ja kaupungit ja kylät sirotettuna sinne tänne
allamme, ja sitten professori, joka tirkisteli erästä pientä karttaa
pienellä pöydällä, ja Tomin lakki, joka riippui köysissä, jonne s'oli
pantu kuivamaan; ja erittäinkin muistan erästä lintua meidän puolella
venettä, tuskin kymmenen jalkaa meistä, joka lensi meidän mukanamme ja
koki liipotella kilpaa kanssamme, mutta jäi jälkeen yhä jäämistään,
sekä erästä rautatien junaa, joka teki aivan samoin allamme, viilättäen
eespäin puiden ja talonpojan talojen lomasta ja päästäen perästään
pitkän hörinän mustaa savua ja silloin tällöin pienen purskauksen
valkosta; ja kun valkonen savu oli mennyt niin kauvas, että sen melkein
oli unohtanut, niin voi kuulla pienen heikon piipityksen, ja s'oli
vihellyspilli, ja meiltä jäi sekä lintu että juna kauas taaksepäin, ja
me mentiin että hiih!

Mutta Tom hän oli pahalla päällä ja sanoi minun ja Jimin olevan pari
taitamatonta, kaakottavaa kanaa, ja sitten lisäs hän vielä:

"Aatelkaa, että tääll' olis ruskea vasikka ja suuri ruskea koira,
ja sitten tulis taiteilija, jonka pitäis maalata ne. Mikä silloin
on pääasiassa tuon taiteilijan tehtävä? Joo, hänen tulee maalata ne
niin, että näette erotuksen niiden välillä heti samassa minuutissa,
kuin ne sattuvat silmäänne. Eikös niin? Kyllä. No, tahdotteko nyt että
taiteilija maalaa ne ruskeiks _molemmat?_ No, eihän toki. Hän maalaa
toisen niistä siniseks, ja silloin hän ei voi erehtyä. Aivan justiin
niin on karttojen laita. Sentähden panevat he joka valtion eri väriin;
se ei oo teitä narratakseen -- vaan estääkseen teitä narraamasta
itseänne."

Mutta min' en voinut nähdä siinä mitään, jok' olis näyttänyt todeks
asian, eikä Jimkään voinut. Siksipä Jim puisti päätänsä ja sanoi:

"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, jos te tietäsittä kuinka polökkypäisiä
noi maalarit on, niin te uottaisitta pitkän aikaa, ennenku panisitta
yhenkään heistä jonku asian takausmieheks, niin sanoakseni. Mutta
tuhmaahan on tätä sanoa teitille, koska te aivan hyvin ymmärrättä sen
itte. Täss' yhtenä päivänä näin mä yhen tommosen maalarin istuvan
siällä Hank Wilsonin takapihalla ja maalaavan, ja minä menin sinn' alas
kattomaan, ja hän maalas tota vanahaa kirjavaa lehemää, ku oli puskenu
vasemman sarven päästään -- tiiättä mitä mä meinaan. Ja minä hältä
kysyin, miks hän maalas tota lehemää, ja sillon hän sanoi että, ku hän
oli sen maalannu valamiiks, niin olis taulu väärtti sata dollaria.
Tommi herra, hän olis saanu _itte lehemän_ viiestätoista, ja sen sanoin
mä hälle myös. Mutta -- uskokaa pois -- hän vain ravisteli päätään ja
tohori ku ennenki. Ei, Tommi herra, _noi_ ei, piru vie, tiiä mittään."

Tom tuli pahalle tuulelle; ja mä olen huomannut ett' ihmiset aina
tulevat humöörille, kun heitä nolataan. Hän käski meidän pitää kitamme
eikä enää tuhlata rasvaa meidän pääkalloihimme -- niin me mukamas
tultais ehkä paremmin toimeen. Sitten näki hän erään kaupungin
tornin kellon allamme ihan ja hän otti kiikarinsa ja katsoi sitä, ja
sitten hän katsoi hopeanauristansa ja sitten tornin kelloa ja sitten
nauristansa taas ja sanoi:

"Sepä merkillistä -- tuo kello käy lähes koko tunnin eellä."

Hän pisti hopeanauriin taskuunsa. Sitten tuli siinä toinenkin kello,
jota hän kurkisteli taas, ja s'oli myöskin tuntia eellä. Tämä jo pani
hänet ymmälle.

"Tää on kerrassaankin naurettavaa", sanoi hän. "En sit' ymmärrä
ensinkään."

Sitten hän otti kiikarin ja haki kolmannen tornin kellon, ja sekin oli,
jumaliste, tuntia eellä. Mutta silloin rupes hänen silmänsä säihkymään
ja hänen henkensä läähättämään ja hän sanoi:

"Pyhä Paavali! Sehän on _lonkituutti_."

Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja sanoin:

"No, mitä Jumalan tähen nyt?"

"Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin
ja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan,
on itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä
paikoin."

"Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer."

"Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista
astetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen
iltapäivällä, ja kellot on _oikeassa_. Me ollaan kulettu lähes kaheksan
sataa penikulmaa."

Minä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu
kylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni
lähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.

Jim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:

"Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen."

"Sanoin. Oikein ne käy."

"Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?"

"Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia
hullusti."

"Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se
_sama_ mukamas joka paikassa?"

"Ei s'ole sama, ei lähimainkaan."

Jim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:

"Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä
jumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin
hyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän
halkeis, jos kuulis teitä."

Tom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa,
ja Jim hän vain kävi päältä:

"Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.
Kuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.
Eikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!
Kuinka hän sitten saattaa tehä _erotuksen_ heiän välillä?"

"Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä
pirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee _sinun_ ja muutamat muut Hänen
lapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun
mielestäs?"

Jim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom
sanoi:

"Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden
ei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä
erotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt
tuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset."

"Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?"

"Niin kyllä, ihmiset."

"Kuka sano heille että he sen osasit?"

"Ei kukaan. He ei kysyneet."

Jim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:

"No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta.
Mutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä --
eivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin
erotus."

"Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta
lonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks
tuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna
kello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa."

Jim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet
loukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen
viereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan
ja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:

"Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä -- tiistaina yhessä paikassa ja
maanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo
oikee paikka leikin tekoon -- tässä näin korkeella ilimassa. Kaks
päivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen
päivään -- niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin,
vai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä?
Saatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että
saata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos
sen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä,
jos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä -- no? Tahottako nyt
väittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa,
molemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta -- min'
en taho kuulla sit' ennää."

Sitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:

"No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?"

Jim voi tuskin puhua, mutta hän sanoi kuitenkin:

"Tommi herra, ettähän pane pilikka? _Onhan_ se niin?"

"En, en pane pilkkaa, ja _s'on_ niin."

Jimiä pöyristi taas, ja hän sanoi:

"Sillonhan tää maanantai vois olla Viiminen Päivä, ja heill'
Englannissa ei olis _mittään_ viimistä päivää, ja kuolleet ei nousis
hauoistaan. Me ei saa mennä keskivenettä pitemmäs, Tommi herra.
Huutakaa hän tänne! Meitin pittää pysyä siellä, ku -- --"

Mutta nyt me yhtäkkiä nähtiin jotakin ja hypättiin ylös ja jätettiin
kaikki jupakat ja katsoa tuijotettiin vain. Tom sanoi:

"Eikö s'oo -- --" Hän läähötti ja sanoi sitten: "Joo, se _on_ -- niin
totta kuin taivas! -- s'on Valtameri!"

Nyt läähötettiin minä ja Jim myöskin. Me seisottiin siinä kuin härät,
mutt' onnelliset härät, sill' ei ykskään meistä ollut ennen nähnyt
mitään valtamerta tai oottanut sitä nähdä. Tom hän mekasteli:

"Atlantin valtameri -- Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista!
Niin, se se _on_ -- ja _me_ nähdään se -- me! Herra hallitkoon! Eihän
toki uskoiskaan!"

Sitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs
oli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu
reunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me
Newyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun
me tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme,
ja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös
me herättiin, sanon mä!

Me rynnättiin peräpuoleen ja ruvettiin ruikuttamaan ja kerjäämään
professorilta, että hän armahtais meitä ja kääntäis takasin ja laskis
meidät maihin ja antais meidän mennä omaistemme luo, jotka mukamas olit
niin kovasti pahoillaan ja levottomat ja tuskissaan meistä ja kenties
kuolisit, jos meille tulis onnettomuutta; mutta hän sieppas framille
pistoolinsa ja käski meidän mennä takasin keulapuoleen, ja me mentiin,
mutt' ei kukaan voi aatella mitä tuskia me tunnettiin.

Maa oli mennyt; näkyi vain kuin pieni piiru kaukana veden pinnassa, ja
ihan allamme oli merta, merta, merta -- miljoonittain penikulmia, ja
siinäkös vain kohos ja vajos ja luikersi, ja valkosta vaahtoa pyrytti
aaltojen harjoilta, eik' ollut kuin muutamia laivoja näkyvissä, ja
ne kierettivät, keikkuivat välin toiselle, välin toiselle puolelle,
pistäin milloin keulallaan, milloin peräpuolellaan veteen; ja pian
kyllä ei näkynyt mitään laivaa enää, ja meillä oli koko taivas ja koko
valtameri aivan meitä varten vain, ja s'oli avarin paikka mitä koskaan
eläissäni oon nähnyt ja autioin myös.



NELJÄS LUKU.


Ja yhä autiommaks tuli vain. Yllämme oli avara taivas, tyhjänä ja
hirmusen syvänä, ja allamme makas valtameri ilman mitäkään päällään
kuin aaltoja. Ilman ääri oli suuri ympyrä -- niinkuin suuri sormus,
johon taivas ja vesi meni yhteen; niin, s'oli oikein jättiläissormus,
ja me oltiin aivan sen keskessä. Ja _aina_ sen keskessä oltiinkin. Me
huilattiin eespäin kuin raivomyrsky, mutta se ei auttanut -- me ei
tultu tuosta ympyrästä mihinkään, ei tuumaakaan, minun nähdäkseni. Hyi,
kuinka ruumiissamme ryömi! S'oli niin käsittämätöntä ja kamalaa.

Niin no, kaikki oli niin pöyristävää, että me ruvettiin parkumaan
puoli-ääneen, ja me tultiin yhä synkemmiks ja kolkommiks mieleltämme
ja yhä hiljaisemmiks, ja viimein ehtyi juttulähteemme kokonaan ja me
istuttiin siinä vain ja "möröttiin", kuten Jim sitä kutsui, eikä me
sanottu halkaistua sanaa pitkään aikaan.

Professori ei liikkunut paikaltaan, ennenkun aurinko oli ihan päämme
päällä; silloin hän nousi seisomaan ja kohotti silmälleen erään
kapineen, jota Tom sanoi sekstantiks ja jolla professori mukamas otti
merkkiä auringosta nähdäkseen, missä ilmapallomme nyt oleskeli ja
kuleskeli. Sitte hän räknäs hiukkasen ja katsoi erääseen kirjaan ja
sitte hän alkoi elämöidä taas. Hän jauhoi koko joukon hassutuksia, muun
muassa sanoi hän pitävänsä tätä sadan penikulman vauhtia huomisiltaan
asti, ja silloin hän mukamas laskis maihin Lontoossa.

Me sanottiin "takkarimuukas".

Hän oli kääntymässä, mutta hypähti säpsähtäen ylös meidän noin
sanoessamme, ja hän ampui meihin silmäyksen, niin mustan ja ivallisen
ja varovaisen, etten ole moista ikään nähnyt. Sitte hän sanoi:

"Te tahotte minusta päästä. Älkää koittakokaan kieltää."

M'ei tietty mitä sanoa, niin että m'oltiin vaiti eikä haastettu
hiiskaustakaan.

Hän meni peräpuoleen ja istui, mutta tuosta asiasta ei hän tahtonut
päästä. Silloin tällöin hän halkasi jonkun sanan ja koki saada meitä
vastaamaan, mutta me ei vastattu.

Nyt kävi yhä ikävämmäks ja tukalammaks ja näytti siltä kuin en vois
sitä kestää. Vielä pahemmin oli asiat, kun yö oli tulossa. Tuon
tuostakin nipisti mua Tom käsivarteen ja kuiskas:

"Katso!"

Minä tirkistin peräpuoleen ja näin professorin ottavan ryypyn pullosta.
En pitänyt tuosta. Pian otti hän toisen kulauksen ja kohta rupes hän
laulamaan. Oli pimeä nyt, ja pian oli aivan sysimusta ja tuulikin
aika lailla. Hän vain lauloi, lauloi yhä hurjempaan, ja ukkonen rupes
käymään ja myrsky vinkumaan ja ulvomaan köysissä, ja oikein s'oli
hirvittävää. Oli niin pimeä, ettei me voitu nähdä häntä enään, ja me
toivottiin, ettei m'olis voitu häntä kuullakkaan, mutta me voitiin.
Sitten hiljeni hän, mutt' ei ollut hiljaa kymmentä minuutia, kun me
ruvettiin hänt' epäilemään taas ja toivottiin, että hän alkais melunsa
uudestaan, niin että me ainakin tiedettäis missä hän oli. Yhtäkkiä tuli
salama, ja me nähtiin hänen pyrkivän ylös, mutta hän oli päissään ja
horjahti ja kaatui kumoon. Me kuultiin hänen karjuvan:

"He ei taho Englantiin -- hyvä on; minä muutan sitte suunnan. He
tahtovat minusta päästä. Hyvä on, kyllä he pääsevät -- ja _nyt heti
paikalla!"_

Minä melkein kuolin, hänen noin uhatessaan. Sitten oli hän ääneti taas
ja niin kauvan, etten voinut sitä kestää, ja minä tykkäsin, ettei
salama tahtonut tulla _koskaan_ enään. Mutta lopuksi tuli kuitenkin
oikein mahtava leimaus, ja tuossa hän oli, ryömien nelin kontin tuskin
kahta kyynärää meistä. Herra Jumala, kuinka hänen silmänsä mulkoili!
Hän tavotteli Tomia käsillään ja sanoi: "mereen _sinä_ tästä!" Mutta
oli jo pilkkosen pimeä, ja min' en voinut nähdä, saiko hän Tomista
kiinni vai ei, ja Tom oli hiljaa kuin hiiri.

Nyt tuli taas pitkä, kauhea odotus; sitten salamoi taas ja minä
näin Tomin pään pyörähtävän veneestä ulos ja katoavan. Hän seisoi
köysitikkailla, jotka heilui ilmassa reilingistä. Professori kiljas
kovaa ja sänttäs hänen tykönsä, ja heti tuli pilkkosen pimeä taas,
ja Jim voivotti: "Voi Tommi herra rukkaa, hän on mennyttä kalua!" ja
harppas professoria tavottamaan; mutta professoria ei ollukkaan siellä.

Sitten me kuultiin pari hirvittävää huutoa -- ja sitten taas toisen,
eikä se ollut niin äänekäs, ja sitten taas toisen, joka kuului
alhaalta, ja sitä _tuskin_ enään voi kuulla; ja minä kuulin Jimin
sanovan: "Voi, Tommi herra rukkaa!"

Sitten tuli hirveän pimeä ja minä luulen, ett' olis voinut räknätä
sataan tuhanteen, ennenkun seuraava leimaus tuli. Kun se viimein
tuli, näin mä Jimin makaavan polvillaan, kyynärpäät nojaten arkkua
vastaan ja kädet naamallaan, ja hän itki. Ennenkun ennätin tirkistää
reilingistä ulos, oli pimeä taas, ja minä olin melkein iloissani, kun
en voinut nähdä mitään. Mutta kun sitten seuraava leimaus tuli, olin
minä varuillani ja näin, kun näinkin, jonkun heiluvan köysitikkailla
tuulessa, ja s'oli Tom!

"Tuu ylös!" huusin mä -- "tuu ylös, Tom!"

Hänen äänensä oli niin heikko ja tuuli piti semmosta elämää, etten
voinut kuulla mitä hän sanoi, mutta mä luulen hänen kysyneen oliko
professori siell' ylhäällä. Huusin täyttä kurkkua:

"Ei; hän on meren pohjassa! Tuu ylös! Miten voin auttaa sinua?"

Tämä tietysti pilkkosen pimeässä.

"Kelle hoilaat, Huck?"

"Tomille."

"Kuinka voit sä menetellä noin, ku tiiät että Tommi rukka -- --"
Silloin kirkui hän yhtäkkiä vallan kauheasti ja viskas kallonsa ja
käsivartensa takaperin ja kirkui taas; sillä samassa tuli, kun tulikin,
kirkas leimaus luistaen, ja hän ojensi kallonsa juur nähdäkseen
Tomin kallon, kalpeana kuin lumi, pistävän framille reilingin yli
ja tuijottavan häntä suoraan naamaan. Hän luuli tietysti Tomin
kummittelevan.

Tom kapus veneeseen, ja kun Jim näki että s'_oli_ hän, halaili
hän häntä, ja kuolas hän hänet aivan tulvilleen ja lellitteli jos
jonkinlaisia lempinimiä hälle ja hassutteli hänen kanssaan kuin hullu,
niin ilonen hän oli. Minä sanoin:

"Miks' et tullut heti, Tom? Mintähen sä viivyit?"

"En uskaltanut, Huck. Kuulin jonkun lentävän sivutseni, mutt' en
tiennyt kuka s'oli -- pimeässä. Olishan se voinut olla sinä, olishan se
voinut olla Jim."

S'oli justiin Tom Sawyerin tapaista -- aina kuin pata ässä. Hän ei
tahtonut kömpiä ylös, ennenkun tiesi missä professori oli.

Myrsky pauhasi nyt kaikin voimin, ja s'oli oikein hirvittävää, kun
ukkonen jyrisi ja riehui ja salamat iskivät ja tuuli vinkui ja viuhui
köysissä ja vesi vuoti virtana alas. Toisena hetkenä ei voinut nähdä
omaa kättään, toisena taas voi räknätä langat takin hihassaan ja nähdä
koko erämaan piehtaroivia ja pilviin syöksyviä aaltoja ikäänkuin
sadeharson läpi. Tommonen rajuilma on mitä hupaisinta maailmassa,
mutt' ei se kuitenkaan ole oikein hauskaa, kun venyy ylhäällä ilmassa
eikä tiedä miss' ollaan ja tuntuu vähän märältä ja ikävältä -- kun
vast'ikään kuolema on käynyt talossa.

Me istuttiin siellä kyyristyneinä keulassa ja puhuttiin hiljaa
professorista, ja me oltiin pahoillamme hänestä ja pahoillamme siitä,
kun ihmiset olit pitäneet häntä pilkkanansa ja menetelleet niin
koiramaisesti hänen kanssaan, juur kun hän oli pannut parastansa ja kun
hänellä ei ollut mitään ystävää tai ketään, joka olis rohkaissut häntä
ja estänyt häntä hautomasta järkeänsä pilalle. Siell' oli koko joukko
vaatteita ja vilttejä ja muuta moskaa perässä, mutta me tuumattiin
ett' ennemmin sais sataa päällemme kuin me mentäis tohrimaan sinne.
S'olis, katsokaas, ollut niin ilkeää olla siellä, missä vielä hajahti
kuolleelta. Jim sanoi ennemmin liottuvansa velliksi kuin hän menis
sinne mukamas ja törmäis yhteen kummituksen kanssa salamain välissä.
Hän sanoi aina tulevansa kipeäks, jos hän sais _nähdä_ kummituksen,
mutt' että hän mukamas kuolis, jos häneen _koskis_ joku semmonen.



VIIDES LUKU.


Me tuumittiin nyt kaikellaisia matkatuumia, mutt' ei sovittu. Minä ja
Jim me tahdottiin, että käännyttäis takasin ja mentäis kotiin, mutta
Tom väitti, että kun tulis päivä, niin nähtäis miss' oltiin, ja jos
oltais liki Englantia, niin me voitais reissata sinne ja sitten tulla
takasin oikeassa laivassa, ja sitten me kerskattais matkastamme.

Sydänyön aikaan lauhtui tuuli ja kuu tuli taivaalle ja valais
valtameren, ja meille rupes tuntumaan olo mukavaks ja meille tuli
uni; ja me pantiin maata penkeille ja nukuttiin eikä herätty ennenkun
aurinko pisti silmiin. Meri kimmelsi kuin jalokivet ja ilma oli korea,
ja pian oli vaatteemmekin kuivat.

Me mentiin peräpuoleen saamaan vähä aamiaista, ja mitä nähtiin me ens?
Joo, siellä paloi hämärä kynttilä kompassissa muutaman kaapun alla. Tom
hämmästyi. Sitte hän sanoi:

"Te tiedätte varsin hyvin mitä tuo merkitsee. Se merkitsee, että jonkun
ihmisen pitää pitää vahtia ja tyyrätä tätä ilmalaivaa niinkuin muutakin
laivaa, taikka se ajelehtii sinne tänne, ihan tuulen mukaan."

"No", sanoin minä siihen, "minne s'on ajellut sitte -- sittekun -- kun
tuo tapaturma tapahtui?"

"S'on ajellut", sanoi hän vähä nolostuneena "-- ajellut, s'on vissi se.
S'on nyt tuulessa, joka tällä hetkellä käy kaakkoseen päin. Eikä me
tiedetä, kuinka kauvan sitä piisaa."

Hän tälläs sen itäänpäin ja sanoi pitävänsä sitä suuntaa, meidän
pannessamme framille aamiaista. Professori oli ottanut mukaansa puolen
maailmaa; paremmissa eväissä hän ei olis voinut olla. Tosin ei löytynyt
kermaa kahviin, mutta vettä oli ja kaikkia muuta, mitä voi toivoa; ja
petroolikeittiö tarpeineen ja piippuja ja sikaaria ja tulitikkuja; ja
viiniä ja likööriä, josta me ei välitetty; ja kirjoja ja karttoja ja
harmoonika; ja turkkeja ja vilttiä ja kaikellaista moskaa, niinkuin
lasihelmiä ja rannerenkaita messingistä, jotka -- kuten Tom sanoi --
olit merkkiä siitä, että hän aikoi käydä tervehtimässä villejä. Siell'
oli rahaa myöskin. Niin, professori oli evästetty hiton hyvin.

Aamiaisen perästä opetti Tom minun ja Jimin tyyräämään ja jakoi meidät
kaikki neljän tunnin vahtiin, niin että me saatiin vuorotella; ja
kun hänen vahtinsa oli ohi, astuin minä hänen sijaansa, ja hän otti
framille professorin kynän ja paperia ja kirjotti kirjeen kotiin
Polly tädilleen ja kertoi hälle kaikki, mit' oli meille tapahtunut,
ja pani lähtöpaikaks: "_Atsuri_ [Runokielessä käytetty _the welkin_ =
sinitaivas, taivaansini. Suoment.], _matkalla Englantiin_!" ja kääri
sen kokoon ja sulki sen punasella suulakalla ja kirjotti osotteen ja
osotteen yläpuolelle: _"Tom Sawyer, ilmailija"_ ja sanoi, että sekös
kirvelis nahan postimestarilta, kun se tulis sinne Nat Parsonsin
postikonttoriin. Minä sanoin:

"Mutta kuuleppas nyt, Tom Sawyer; eihän tämä ole mikään tommonen
'atsuri', sehän on ilmapallo."

"No, kuka on _sanonut_, että s'olis atsuri, senkin pöllöpää?"

"Kirjotithan sinä sen tuohon kirjeeseen?"

"Niin no, mitä sitte? Eihän se merkitse, ett' ilmapallo olis mikään
atsuri."

"Minä luulin niin. No, mitä sitte atsuri on."

Minä näin, että hän oli pussissa. Hän kaiveli ja raappi muistissansa,
mutt' ei löytänyt mitään. Ja sitte hän sanoi:

"_Minä_ en tie, eikä kukaan sitä tie. S'on _sana_ vain. Ja vieläpä
helkkarin muhkea sana. Ei oo koko kielessä muhkeampaa, ei ainoatakaan,
-- luullakseni."

"Mitä roskaa", sanoin minä; "mutta mitä se merkitsee, mitä _meinataan_
sillä? -- kas siinä temppu."

"_Minä_ en tie mitä sillä meinataan, sanon mä. S'on sana, jota ihmiset
käyttävät siks' että -- hm -- siks' että s'on koristava ja kaunistava.
Eihän kukaan teetä poimuja paidanrintaan, siks' että ne lämmittäis, vai
mitä?"

"No, ei tietysti."

"No, mutta kuitenkin niitä käytetään, vai mitä?"

"No, kyllä."

"No, tuo kirje, jonka kirjotin, on paita, ja atsuri ei oo muuta kuin
poimut sen rinnassa."

Mä tiesin että se panis tuumia Jimille päähän, ja sen se tekikin. Hän
sanoi:

"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, ei siit' oo mittään hyötyä, että te
puhutta tolla viisin, ja suoraan sanottu on se syntiäkin. Tehän tiiättä
toki, ett'ei kirije oo mikkään paita, eikä se liion oo mittään poimuja
siinä. Eihän siin' oo mittään paikkaa, johon ne panis, ja te ette saa
niitä siihen, ja jos saisittekin, ei ne pysys siinä."

"Kas niin, pidä suus ja oota kunnes tulee jotakin, jota voit ymmärtää."

"Tommi herra, ettehän te meinaa, ett'en minä tietäis mittään paioista?
Sen tietää Jumala, että min' oon pessy paitoja kotona aina siitä
kun -- --"

"Minä sanon sulle, ett'ei täss' oo mitään kysymystä paidoista. Minä
vain -- --"

"No, Tommi herra! Te sanoitta itte, että kirije -- --"

"Tahotko mun hulluks? Pidä kitas! Minähän vain käytin sitä
_metaaforana."_

S'oli sana, joka pani meidät ymmälle hetkeks. Sitten sanoi Jim, vähän
ujostellen, sillä hän näki että Tom oli ärtysä:

"Tommi herra, mitä se mettifoora on?"

"Metaafora on -- hm, s'on -- metaafora on illustrasiooni." Hän näki,
ett'ei me tultu hullua viisaammaks tuosta; hän koitti uudestaan. "Kun
minä sanon, että linnut, joill' on yhtäläiset höyhenet, höyhentävät
yhteen ja lentävät yhdessä, niin on se metafoorinen lause -- --"

"Niin, mutta sitä ne ei tee, Tommi herra. Ei, sitä ei ne tee. Ei
oo lintuja, joill' olis niin yhen näköset höyhenet, kun joutten ja
valakonen kukko, mutta jos te näättä _niien_ höyhentävän yhteen ja
lentävän yhessä, niin -- --"

"Kas niin, pidä leukaläpes. Ei mahu kalloos pieninkään asia. Älä kiusaa
minua enää."

Jim vaikeni -- hyvin tyytyväisenä. Hän oli mukamas kovasti ihastunut,
kun oli saanut Tomin pussiin. Heti kun Tom alkoi puhua linnuista,
niin minä aattelin, että hän oli mennyttä kalua, sillä Jim hän tiesi
enemmän linnuista kuin me molemmat yhteen. Hän oli, katsokaas, ampunut
monta, monta sataa lintua, ja s'on oikea tie niiden tuntemiseen. Niin
tekevät ne, jotka kirjottavat kirjoja linnuista, ja he pitävät niistä
niin, että tallustavat metsät ja maat viluksissa ja nälissään ja
kestivät tuhansia rasituksia -- ainoastaan tuon tähden, että mukamas
löytäsit uuden linnun ja ampuisit sen. Heitä sanotaan opin uralla
orhitolookeiks ja min' olisin itsekkin voinut olla orhitolooki, sillä
min' olen aina pitänyt paljon kaikista linnuista ja elävistä; ja minä
menin metsään oppiakseni semmoiseks ja sain nähdä linnun istuvan
kuivettuneella oksalla korkeassa puussa ja se lauloi pää ylöspäin ja
suu auki, ja ennenkun aattelinkaan olin ampunut, ja lintu ei laulanut
enään, ja se putos alas oksalta, vetelänä kuin trasu, ja minä juoksin
ottamaan sen kouraani, ja silloin oli se kuollut, ja sen ruumis oli
lämmin kädessäni, ja sen pää pyöriskeli sinne ja tänne, ikäänkuin silt'
olis taittunut niskat nurin, ja sen silmissä oli valkonen kalvo ja
pään sivussa pikkunen veripisara, ja voi! min' en voinut nähdä mitään
enää kyyneliltä, jotka pihkusit ulos; ja siitä hetkestä saakka en ole
murhannut mitään elävää, joka ei oo tehnyt mulle mitään pahaa, enkä aio
murhatakkaan.

Mutta min' olin niin huolissani tuosta atsurista. Otin asian puheeks
taas, ja Tom koki selittää seikkaa minkä voi. Hän sanoi, että kun joku
ihminen pitää pontevan puheen, niin sanotaan siitä, että mukamas sitä
hurrattiin niin, että atsuri soi. Senpätähden hän luuli, että se ei
merkinnyt muuta kuin korkealla ilmassa. No, se tuntui nyt jotensakin
luonnolliselta, ja minä olin tyytyväinen, ja sen sanoinkin heti. Se
miellytti Tomia ja sai hänet hyvälle tuulelle taas, ja hän sanoi:

"No, sitten on kaikki harashoo, ja se mik' on ollut on ollut. Min'
en tiedä oikein visusti mitä atsuri on, mutta kun lasketaan maihin
Lontoossa, niin hurratkaamme että atsuri soi, ja muistakaa se."

Hän sanoi että ilmailija oli ihminen, joka purjehti ilmapallolla, ja
s'oli mukamas monta kertaa fiinimpää, jos oli Tom Sawyer Ilmailija
kuin jos oli Tom Sawyer Matkailija, ja siitä tultais kertomaan koko
maailmassa, jos vain me tehtäis retkemme kunnolla, ja silloin hän
antais palttua matkailijan kunnialle kerrassaan.

Iltapuoleen m'oltiin valmiit laskemaan maihin, ja m'oltiin iloset ja
ylpeät myös, ja me vahdittiin kiikari kädessä, aivan kuin Kolumbus kun
löysi Amerikan. Mutta m'ei nähty muuta kuin Valtamerta. Iltapäivä kului
ja aurinko meni mailleen, eikä vieläkään näkynyt maata missään. Me
ihmeteltiin mikä tässä vaivas, mutta uskottiin kuitenkin että kyllä kai
menee kaikki hyvin, niin että me tyyrättiin itäänpäin, mutta pidettiin
vähä ylempää kurssia, ett'ei me törmättäis johonkin kellotapuliin
pimeässä tai vuoren huippuun.

Minä olin vahdissa sydänyöhön, ja sitten oli Jimin vuoro. Mutta Tom hän
ei pannutkaan maata, sillä hän sanoi, että laivakatteinit aina valvovat
kun ollaan maihin menemässä; eikä meillä sitten ollutkaan mitään vahdin
vaihtoa.

No, kun päivä valkeni, niin Jim huutaa kirkas yhtäkkiä, ja me
säntättiin ylös ja katsottiin, ja siell' oli maata kun olikin, maata
yltympäri, niin kauvas kuin silmä kannatti, aivan tasaista ja keltaista
maata. Me ei tietty ollenkaan kuinka kauvan m'oli oltu sen yllä. Siell'
ei ollut mitään puita tai kumpuja tai kallioita tai kaupunkeja, ja
Tom ja Jim olit luulleet sitä mereks. He luulivat sitä rasvatyyneeks
mereks; ja me oltiin niin korkealla ilmassa kuitenkin, että jos se olis
ollutkin aaltoileva meri, niin olis se ainakin näyttänyt sileältä,
hämärässä ainakin.

Me oltiin helkkarin pinnistyksessä ja otettiin kiikarit kynsiimme ja
haettiin joka haaralta Lontoon kaupunkia, mutt' ei nähty karvaakaan
siitä eikä muustakaan kaupunki pahasesta. Eikä merkkiäkään mistään
järvestä tai joesta. Tomilla oli oikein pitkä nenä. Hän sanoi, että
kukapa sit' olis uskonukkaan Englantia tuommoseks -- hän oli mukamas
aatellut sitä Amerikan kaltaiseks ja oli aina niin aatellut. Sitten
hän sanoi, että parasta kuin syötiin aamiaista, ja sitten voitiin me
mukamas laskea maihin ja kysellä suorinta tietä Lontooseen. No, me
syötiin aamiaista kuin tuulessa, me oltiin niin kiivaita. Kun me sitten
kallistuttiin alaspäin, alkoi ilmakin lämmetä lauhtua, ja pian me
heitettiin turkit päältämme. Mutta se lauhtui lauhtumistaan, ja miten
olikaan kävi se yhtäkkiä liian lauhtuneeks. Hiki rupes pusertumaan
nahastamme. Me oltiin alhaalla nyt, ja ihomme veti aivan rakolle!

Me painuttiin alas ja oltiin noin kolmekymmentä jalkaa maan pinnasta.
Niin, se oli maata, jos hiekka on maata; sillä se ei ollut muuta kuin
hiekkaa. Tom ja minä me kavuttiin alas pitkin tikkaita ja juostiin
kappaleen matkaa ojentaaksemme raajojamme vähäsen, ja se teki meille
helkkarin hyvää; ojentaaksemme raajojamme, sanoin, mutta hiekka poltti
jalkojamme kuin tulikuuma tuhka. Sitte me nähtiin että joku oli tulossa
ja me rientämään hälle vastaan; mutta samassa me kuultiin Jimin
huutavan ja kun katsottiin sinne, niin hänen käsivartensa käppyröit
ilmassa ja hän teki meille merkkiä ja huusi. Me ei voitu kuulla mitä
hän meinas, mutta pian pani meidät pelko pakoon pallolle.

Tullessamme kylliks likelle, kuultiin me sanat, ja ne sait hiukset
nousemaan pystyyn päässäni:

"Juoskaa, juoskaa, pojat! S'on leijoona -- mä nään sen kiikarista!
Juoskaa, pojat!-- mitä lähtöö kintuista! S'on karannu eläintarhasta
eikä kukaan voi sitä piättää."

Tom hän suorastaan lensi eteenpäin, mutta minun koipeni eivät
kannattaneet. Minä tuskin pääsin sitäkään kyytiä kuin ihminen unissaan,
jota aave ahdistaa.

Tom tuli tikkaille ja kapus ylöspäin kappaleen matkaa ja odotti minua;
ja minun saatuani jalansijaa niissä, huusi hän Jimille, että antais
mennä yläilmoihin. Mutta Jim oli saanut päänsä pyörälle ja sanoi
unohtaneensa, miten piti menetellä. Silloin Tom kapus ylös kuin orava
ja käski minun seurata; mutta leijona peto lähestyi päästäen hirveän
ulvonnan joka harppaukselta, ja mun sääreni vapisit, niin etten
uskaltanut nostaa toista, kun pelkäsin toisen lannistuvan allani.

Mutta Tom oli nyt laivassa, ja hän antoi pallon kohota vähäsen
ja seisoa taas, niin pian kuin köysitikkain pää oli kymmenen tai
kaksitoista jalkaa maanpinnasta. Ja siellä oli leijona, ja se hyrräs
allani ja ulvoi ja hyppäs ilmaan tavotellen käpälillään tikkaita,
ja nämä olit vain tuuman päässä sen kynsistä. Oli kerrassaan ihanaa
olla niin, ettei se minuhun ulottunut -- perhanan ihanaa, ja min'
olin ilonen ja kiitollinen yheltä puolen, mutta minä pylleröin siinä
aivan avutonna enkä pystynyt kapuamaan, ja sikspä olin toiselta puolen
kovasti viheliäinen ja vaivanen. S'on harvoin kuin ihminen näin repiää
kahtaalle, eikä sit' ole juuri matkittava.

Tom kysyi multa mitä hän tekis, mutt' en tiennyt. Hän kysyi, voisinko
pysyä paikoillani, sillaikaa kun hän seilais turvalliseen paikkaan ja
jättäis leijonan jälkeen mukamas. Minä sanoin, että kelpaishan koittaa,
jos hän ei menis ylemmäs kuin miss' oltiin nyt, mutta jos hän menis
korkeammalle, niin minä vissisti pyörtyisin ja putoaisin alas. Sitten
sanoi hän: "Pidä kiinni lujasti!" ja antoi mennä.

"Älä kule niin kovaa", huusin mä, "mun päätäni huimaa."

Hän oli ajanut kuin leimaus. Nyt hän vajotti vähä, ja me soljuttiin
sannan yli hitaammin, ja s'oli melkein kamalaa, sillä s'on
vastenmielistä nähdä kapineiden luistavan ja liukuvan allansa tolla
viisin, ihan ääneti.

Mutta pian kuului ääntä, sillä leijona meidät saavutti. Sen ulvonta
houkutteli siihen muutkin. Te voitte nähdä niiden tulevan laukaten
kaikilta haaroilta, ja pian oli siinä pari tusinaa ja ne näykkivät
köysitikkaita ja naksahuttivat toinen toistaan; ja me pyyhkäistiin
eteenpäin sannan yli, ja ne junkkarit tekivät voitavansa, jott'ei
meiltä unohtuis se päivä; ja sitten tuli muutamia tiikereitäkin --
kutsumatta, ja nekös vasta panit toimeen oikean mässäämisen.

Me nähtiin nyt, että meidän tuumamme oli hiiteen. Me ei voitu päästä
niistä sillä vauhdilla, ja minä en voinut pysyä kiinni iankaikkisesti.
Tom siis mietti vähäsen, ja niinpä keksikin hän uuden tuuman. Se oli
tämä, että ammuttais yks leijona revolverilla ja sitten seilattais
tiehemme, sillaikaa kun toiset tappelisit haaskasta. Hän pysähytti
siis pallon ja ampui, ja sitten me seilattiin pois, tappelun ollessa
tuimimmillaan, ja tultiin alas neljäsosa penikulmaa siitä, ja he
auttoivat minua laivaan; mutta kun oltiin leijonain ulottuvista, olit
ne allamme taas. Ja kun ne näkivät, että me todellakin oltiin mennyttä
kalua mukamas ja että ne ei ulottuneet meihin, istuit ne lonkilleen ja
tuijotit meitä niin nolona, että helposti voi arvata, miltä kannalta
_ne_ katsoivat asiaa.



KUUDES LUKU.


Minä olin niin kuitti, etten tahtonut muuta kuin makaamaan. Menin
sentähden penkilleni ja oikasin siihen. Mutt' ei sitä saa nukuttua
mokomassa uunissa kuin tässä; ja Tom komensi nousemaan yläilmoihin, ja
Jim antoi pallon kohota. Ja tietäkää, sillä mahtoi olla voimaa sillä
pallolla, kun se jaksoi nostaa kaikki nuo kirput, kun tulit mukanamme
alhaalta, ja muistutit Tomille laulun: "Maijall' oli karitsa, joss'
oli paljon kirppuja, ja aivan lumivalkeita." Mutta sitä ei olleet
nämä. Nämä olit tuota ruskeaa sorttia -- sitä sorttia, joilla aina on
nälkä, eikä n'ole tarkkojakaan, sillä ne syövät pakanoita kristittyjen
puutteessa. Missä vain on hiekkaa, niin tapaatte tuon linnun; mitä
enemmän hiekkaa, sitä suurempi lauma. Tääll' oli hiekkaa vain, ja tulos
sen mukaan. En koskaan ole nähnyt mokomaa mässäystä.

Meidän täytyi nousta virstan verta, tullaksemme sietävään ilmaan,
ja sitten vielä toinen virsta, päästäksemme noista itikoista; mutta
ruvettuaan palelemaan, hyppäsit ne ulos laivasta. Sitten me laskettiin
taas virstan verta, ja siinä oli vilposta ja mieluista ja oikein
hyvä olla, ja kohtsiltään olin mä reippaana jälleen. Tom oli istunut
tuumissaan koko ajan, mutta nyt hän hypähti ylös kuin pistettynä
neulalla ja sanoi:

"Panen vetoa tuhat dollaria, että _minä_ tien missä ollaan. Me ollaan
Saharassa, suuressa Saharassa, aivan selvään!"

Hän oli niin kiihkoissaan, ettei voinut hillitä koipiaan. Mutta min' en
ollut, vaan sanoin:

"No, no missä sitten on suuri Sahara? Englannissako, vai Skotlannissa?"

"Ei kummassakaan, veikkoseni; se on Afrikassa."

Jimin silmät pöyhöttivät, ja hän alkoi tuijottaa alas hirveällä
haisulla, sillä sieltähän se oli kuin hänen esi-isänsä olit tulleet;
mutta minä uskoin siitä vain puolet. En voinut, tiettäkös; mehän oltais
silloin matkustaneet maailman halki.

Mutta Tom ei aatellut muuta kuin löytöään, kuten hän sitä kutsui, ja
sanoi että leijonat ja santa aivan vissisti mukamas merkitsis Saharaa.
Hän sanoi että hänen, jo ennenkuin me saatiin maata näkyviin, olis
pitänyt ymmärtää meidän lähestyvän jotakuta maata, jos hän mukamas vain
olis aatellut yhtä seikkaa; ja kun me kysyttiin mitä seikkaa, sanoi hän:

"Joo, noita kelloja. Ne on kronomeetria! Te ootte niistä lukeneet
merikertomuksissa. Toinen niistä käy Grinwihin ajan mukaan, toinen St.
Louis'in ajan mukaan, aivan kuin mun taskurini. Meidän lähtiessämme
St. Louisesta oli neljä iltapäivällä minun taskurini ja sen kellon
mukaan, mutta kymmenen illalla Grinwihin kellon mukaan. No, tähän
vuoden aikaan menee aurinko alas noin kello seitsemän. No, panin eilen
illalla merkkiin mitä kello oli, kun aurinko laski, ja s'oli puoli
kuus Grinwihin ajan ja puoli kaksioista e.p. minun taskurini ja sen
toisen kellon mukaan. Katsokaas, aurinko nousi ja laski St. Louis'issa
minun kelloni ja sen toisen mukaan, ja Grinwihin kello kävi kuus tuntia
edellä; mutta m'ollaan tullut niin kauvas itäänpäin, että aurinko
melkein laskee Grinwihin kellon mukaan nyt, eroitus on ainoastaan
puolitoista tuntia, ja minun kelloni käy jälessä -- enemmän kuin neljä
ja puoli tuntia. Se merkitsee, nähkääs, että m'oltiin lähes Irlannin
lonkituudilla ja oltais tultu sinne pian, jos m' oltais ajeltu oikein
-- mutta sitä me ei olla. Ei, m'ollaan ajeltu -- ajeltu kaakkoseen
päin -- ja s'on mun vakuutukseni, että m'ollaan Afrikassa. Katsokaa
tätä karttaa. Te näette kuinka Afrikan olkapää painuu länteen päin.
Mitä hirveää kyytiä m'ollaan tulleet! Jos oltais purjehdittu suoraan
itäänpäin, niin oltais jo aikoja sitten Englannin sivu. Katsokaahan
nyt, kun aurinko on puolipäivässä; silloin noustaan seisomaan joka
mies, ja kun varjomme kutistuu tyhjäks, niin nähdään että tää Grinwihin
kello on noin kakstoista. Jaa, hyvät herrat, _minä_ uskon että m'ollaan
Afrikassa; ja se on jotakin muhkeaa se."

Jim katsoi alas kiikarista. Hän puisti päätään ja sanoi:

"Tommi herra, eiköhän täss' oo joku erehys? Min' en oo nähäny mittään
neekereitä vielä."

"S'ei merkitse mitään -- he ei elä erämaassa. Mutta mitä näenkin mä
tuolla. Anna tänne kiikari."

Hän katsoi hyvän aikaa ja sanoi sitten, sen olevan kuni pitkän mustan
jonon hiekan poikki, mutta hän ei voinut arvata mukamas mitä s'oli.

"Kas niin," sanoin minä, "nyt sull' on hyvä tila saada selville missä
tää pallo on, sillä tuo jono tuolla on varmaankin yks noita viivoja,
joit' on kartassa ja joita he sanoo lonkituudin merijaaniks, ja
voidaanhan me laskea alas ja katsoa sen numeroa, ja -- --"

"Mitä tyhmyyksiä sä jaarittelekkaan, Huck Finn! En koskaan oo nähnyt
mokomaa pässinpäätä kuin sinä. Luulekko todellakin että meridiaanit
ovat _maan_ päällä?"

"Tom Sawyer, ne on kartassa, ja sen sä tiet varsin hyvin, ja ne on
täällä myös, katso itse."

"Tietysti on ne kartassa; mutta se seikka ei kuulu tähän. Eihän niitä
toki ole _maan_ päällä."

"Tom, tietkö sä sen vissisti."

"Tien, aivan vissisti."

"Sitten toi kartta valehtelee taas. En koskaan ole nähnyt mokomaa
valehtelijaa kuin toi kartta."

Hän suuttui, ja minä olisin häntä ripittänyt myös, ja Jim'illäkin oli
hälle lämpimänä meininkinsä, ja m'oltais kohtsiltään puhjenneet uuteen
jupakkaan, jollei Tom samassa olis heittänyt kiikarinsa ja ruvennut
taputtamaan käsiänsä kuin hullu ja huutanut:

"Kameeleja! Kameeleja!"

Minä sieppasin kiikarin ja Jim otti toisen, ja me tähysteltiin, mutta
minä tunsin pettymystä ja sanoin:

"Kameeleja -- mitä lörpötätkään! Nehän on hämähäkkiä."

"Hämähäkkiä erämaassa, sinä pöllöpää! Hämähäkkiä, ku käy juhlakulussa!
Sinä et oikein mieti, ennenkun puhut, Huck Finn, ja luulenpa,
ettei sinulla ole sitä, _millä_ miettiä. Etkö sä tie että m'ollaan
puolitoista virstaa ilmassa ja että tuo jono matelijoita on kolmen
neljän virstan päässä? Hämähäkkiä -- voi taivas, Hämähäkkiä -- isoja kuin
lehmät. Haluttaako sun kenties mennä maahan ja lypsää heistä pari? Ei,
hui, hai -- ne _on_ kameeleja, kun onkin. S'on matkaliuta, karavaani,
sitä justiin s'on, ja s'on lähes kahden virstan pituinen."

"No, olkoon menneks! Lasketaan alas katsomaan mitä s'on. Min' en usko
enkä tule sit' uskomaan, ennenku näen sen itse."

"No, olkoon menneeks," sanoi hän ja komensi "alas!"

Kun me tultiin huilaten alas kuumaan ilmaan, nähtiin me, että ne
sittenkin oli kameeleja, jotka kahnustelit eteenpäin -- loppumaton
jono niitä, tavarat selässä, ja monta sataa miestä pitkissä valkosissa
vaatteissa ja jonkunmoinen shaali pään ympäri riippuvine tupsuineen
ja verhoineen, ja muutamilla miehillä oli pitkät pyssyt, ja toisilla
ei ollutkaan, ja muutamat ratsastit ja toiset kävivät. Ja ilma sitten
-- jaa, s'oli kuuma kuin tuli. Ja kuinka he hitaasti ja vetelinä
ryömit eespäin! Me huilattiin alaspäin yhtäkkiä ja pysähyttiin satasen
kyynärää heidän päistänsä.

Miehet kaikki huutamaan, ja muutamat heistä heittivät mahalleen, toiset
taas rupesit ampumaan meitä ja toiset juoksemaan sinne tänne, kukin
haarallensa, ja sitä tekivät kameelitkin.

Me nähtiin saavamme aikaan sekasortoa heidän kesken, niin että me
reisattiin ylös taas noin puoltoista virstaa, kunnes oltiin kylmässä
ilmanalassa, ja sieltä me tirkisteltiin heitä. Meni tunti aikaa, kunnes
he kerkesit kokoontua ja olit jonossa jälleen; sitten he marssivat
eespäin taas; mutta me voitiin nähdä kiikarissa, ettei he juur
aatelleet muuta kuin meitä. Me puskettiin eteenpäin ja kurkistettiin
heitä kiikarista, ja yhtäkkiä nähtiin me suuri hiekkavuori ja joitakin
ihmisten näkösiä värkkiä sen toisella puolen, ja muuan mies näkyi
makaavan tuon vuoren harjalla ja silloin tällöin kohottavan päätään ja
kurkistelevan karavaania tai meitä -- kumpaako, ei me tietty.

Karavaanin tullessa lähemmäs, tuo mies ponnahti pois toiselle puolen
ja sänttäs toisten miesten ja hevosten luo -- sillä n'olit todellakin
miehiä ja hevosia -- ja me nähtiin heidän nousevan selkään kuin
tuulessa; ja sitten he tulit rynnäten kuin tulipalo, toisilla keihäät,
toisilla pitkät pyssyt käsissä, ja kaikki huusit ja hurrasit he kuin
pakanat. He tulit törmäten karavaania vastaan, ja seuraavassa hetkessä
molemmat riitaveljet syöksit yhteen ja menit sekasin, eikä ikinä ole
kuultu mokomaa pyssyjen paukkua, ja ilma tuli niin täyteen savua,
että tuskin näit vilaustakaan tappelevista. Siinä mahtoi olla ainakin
kuussataa miestä siinä kähäkässä, ja s'oli hirveää nähdä. Sitten he
jakaantui pienempiin ryhmiin ja tappelit hengestä ja kuolemasta,
hampain ja kynsin, ja siin' oli juoksua sinne tänne, ja he ajoivat
toinen toistansa kuin hullut; ja kun savu oli hälvennyt vähän, nähtiin
tappotantereella kuolleita ja haavotettuja ja kameelin raatoja huiskin
haiskin ja yltympäri, ja kameeleja pakenemassa sinne tänne. S'oli
suorastaan kamalaa! Viimein näkivät ryövärit, etteivät voineetkaan
voittaa, ja heidän päämiehensä antoi merkin, ja kaikki, mit' oli
jälellä, lähtivät käpälämäkeen ja samosit sannan yli! Viimeinen mies
värkki heidän joukossaan sieppas mukaansa lapsen ja pisti sen eteensä
hevosen selkään; ja muuan vaimoihminen juoksi kirkuen kerjäten hänen
perästänsä ja ajoi häntä takaa hietakentän yli, kunnes oli pitkän
matkan päässä omasta seurastaan; mutta mitään hyötyä siitä ei ollut,
ja me nähtiin nais-paran vaipuvan alas santaan ja peittävän kasvonsa
käsillään. Silloin tyyräs Tom palloa ja antoi luistaa suoraan villiä
vastaan, ja me tultiin kuin nuoli hänen kimppuunsa ja viskattiin
hänet satulasta lapsineen päivineen, ja villi sai vähän vammoja,
mutta lapselle ei tullut tämän taivaallista, vaan makas se selällään
sannassa, käsineen säärineen kippuroiden koppuroiden ilmassa. Mies
juosta jotkotti hevosensa perään eikä tietänyt mitään, mist' oli saanut
tuon sysäyksen, sillä m'oltiin jo siihen aikaan kolme neljäsataa
kyynärää ylhäällä ilmassa!

Me luultiin vaimon juoksevan ottamaan lastansa, mutta sitä hän ei
tehnyt. Me voitiin kiikarilla nähdä hänen istuvan paikallaan, pää
painuneena polvia vastaan, niin että hän tietysti ei ollut nähnyt
urostyötämme ja luuli että laps oli mukamas mennyt miehen kanssa.
Hän oli noin virstan paikkeella omasta väestään, niin että me
luultiin voivamme laskea alas lapsen luo, jok' oli noin puoli virstaa
naisihmisen takana, ja viedä laps hälle ennenkun karavaanilaiset
pääsisit kimppuumme ja tekisit meille pahaa; ja muutenkin luultiin
me että heill' oli kylliks tekemistä haavotetuissa. Me luultiin
uskaltavamme kepposta, ja me uskallettiin. Me laskettiin ja
pysähyttiin, ja Jim kapus alas tikkaita myöten ja sieppas lapsen, joka
oli pikkunen kaunis kakara ja hyvällä tuulella myöskin, ollakseen
vastikään mukana tappelussa ja pyörähtäneekseen hevosen selästä;
ja sitten me luistettiin mamman luo ja seistiin hänen takanansa ja
joteskin lähellä vielä, ja Jim kiipes alas, ja kun hän oli aivan hänen
takanaan, niin toi pikku kakara naukui, kuten lapset aina tekee, ja
mamma sen kuuli, kääntyi, kirkahti ilosta, syöksi lapsensa luo ja
sieppas sen ja halaili sitä ja suuteli sitä; ja sitten pantuaan vähän
pois kakaran, halaili hän Jimiäkin ja sitten riisti hän kaulastaan
kultaset ketjut ja ripusti ne Jimin kaulaan ja halaili häntä taas ja
otti lapsen maasta ja painoi sitä rintaansa vasten ja suuteli sitä taas
ja itki ja nauroi kuin hupsu kaiken aikaa; ja Jim hän juoksi tikkaille
ja kapus ylös, ja seuraavassa hetkessä me oltiin ylhäällä ilmassa taas,
ja mamma hän seisoi siinä ja tuijotti ylöspäin, takapää hartiainsa
välissä ja lapsen kädet kaulassaan. Ja siinä seisoi hän töllistellen
niinkauan kuin meitä näkyi pilvien välistä.



SEITSEMÄS LUKU.


"Kello on kakstoista!" sanoi Tom, ja niin s'oli. Hänen varjonsa oli
vain kuin musta pilkku hänen jalkainsa juurella. Me katsottiin,
ja Grinwihin kello oli niin lähellä kakstoista, ettei erotuksesta
puhettakaan. Niin että Tom sanoi, että Lontoo oli suoraan pohjoseen
päin tai suoraan etelään meistä, jompaankumpaan, ja päätti ilmasta ja
sannasta ja kameeleista sen olevan pohjosessa, vieläpä koko joukon
penikulmia -- niin paljon kuin Newyorkista Mexikon kaupunkiin, hänen
arvatakseen mukamas.

Jim sanoi luulevansa, että ilmapallo oli muka sukkelin kapine
maailmassa, jollei sitä mukamas olleet jotkut linnut -- kenties
metsäkyyhky eli ehkäpä rautatiejuna.

Mutta Tom sanoi lukeneensa rautatiejunista Englannissa, jotka voi
reissata lähes sata penikulmaa [Englantilaista, joista 7 menee yhteen
suomalaiseen. Suoment.] tunnissa, eikä ole koko maailmassa mukamas
yhtäkään lintua, joka vois sen tehdä, pait' yks -- ja s'on musta kirppu.

"Kirppu? Mutta Tommi herra, eihän kirppu oo mikkään lintu oikemmitten
-- --"

"Eikö s'oo mikään lintu? No, mitä s'on sitten?"

"Min' en oikeen tiiä, Tommi herra, mutta mä luulen vaan sitä
luontokappaleeks. Ei, sekkään ei oo oikeen, eikös hiis, sillä kirppu on
liian pikkanen luontokappaleeks. Se kai on lutikka, jaa; s'on justiin
sitä kun s'on -- lutikka."

"Panenpa vetoa, ett' olet väärässä, mutt' olkoon menneeks. Mutta mitä
sä tarkotat tuolla oikeimmiten?"

"Joo, sit' ett' oikeimmitten linnut kulkee pitkät matkat, mutta sitä ei
tee kirppu."

"Hoo? eikö? No, mitä tarkotat sä pitkillä matkoilla?"

"Mitä? Tietysti monta penikulmaa. Ymmärtäähän sen pässikin."

"Voiko mies käydä monta penikulmaa?"

"Ky-llä."

"Yhtä monta kuin rautatiejuna?"

"Ky-llä, jos häll' on kylliks aikaa."

"No, voiko kirppu?"

"Voi kyllä, jos se vain saa aikaa hirviän paljo."

"No, nyt pitäis mennä teidän päähänne, että _matkan pituus_ ei ole se,
jonka mukaan asiaa tutkitaan, vaan se on se _aika_, joka menee matkan
pituuden kulkemiseen."

"No, siitähän se jumaliste näyttää, mutta kuka olis uskonu sen, Tommi
herra."

"Se on _suhteellinen_ kysymys, katsokaas, ja jos mitataan jonkun
olennon nopeutta sen suuruuden suhteen, niin mitä sitten ovat lintu,
ihminen ja rautatiejuna kirpun suhteen? Nopein mies ei juokse enempää
kuin kymmenen englannin penikulmaa tunnissa -- vähän päälle kymmenen
tuhatta kertaa hänen oman pituutensa. Mutta kaikissa kirjoissa seisoo,
että tavallinen kolmannen luokan kirppu voi hypätä sata viiskymmentä
kertaa oman pituutensa; jaa, ja se voi tehdä viis harppausta sekunnissa
-- seitsemänsataa viiskymmentä kertaa hänen oman pituutensa yhdessä
ainoassa, pikkaraisessa sekunnissa; sillä kirppu ei hukkaa aikaa
seisahtumiseen ja tuumaamiseen, sen saatte nähdä, jos koette sormella
tulla siihen. No, se on tavallisen kolmannen luokan kirpun vauhti,
mutta aatelkaappa italialaista, _ensimmäisen_ luokan kirppua, joka
on ollut aatelin lemmikkinä koko elämänsä eikä koskaan tietänyt mitä
sairastuminen tai puutteet on, ja tää kirppu voi harpata enemmän kuin
kolmesataa kertaa oman pituutensa, ja se kestää sen kaiken päivää,
viis semmosta harppausta joka sekunnissa -- joka on sama kuin tuhat
viissataa kertaa kirpun oma pituus. No, aatelkaas nyt, että mies
vois käydä tuhat viissataa kertaa oman pituutensa yhdessä sekunnissa
-- siitä tulee puolitoista englannin penikulmaa. Se on samaa kuin
yheksänkymmentä penikulmaa minuutissa; se on melkosesti enemmän
kuin viistuhatta englannin penikulmaa tunnissa. No, miten käy _nyt_
ihmisen? Ja linnun? Ja rautatiejunan ja ilmapallon? Roskaa! Ne ei maksa
penniäkään kirppuun verraten. Kirppu on pyrstätähti vähemmässä mitassa."

Jim oli kovasti hämmästynyt, ja sit' olin minä myös. Jim sanoi:

"Onko noi nummerot sitt' oikeen oikiat, Tommi herra? Eikö ne vain oo
valetta ja pilaa?"

"Ei, ei laisinkaan; ne on täyttä totta."

"No, sitten pittää, perhana vieköön, pittää niitä kunniassa myös.
Min' en oo juur koskaan piitannu kirpuista, mutt' ei auta; nään nyt
selevään, että niill' on karahtääri."

"No, mitä mä sanoin? Niissä on suuruutensa suhteen paljon
enemmän järkeä ja ymmärrystä ja hyvää päätä kuin millään muulla
luontokappaleella. Niille voit opettaa melkein mitä hyvänsä; ja ne
oppivat sen sukkelammasti kuin mitkään muut luontokappaleet. Niitä on
opetettu vetämään pieniä vaunuja valjaista ja marssimaan sinne tai
tänne tai tuonne, komennon mukaan; jaa, heitä voi saada äkseeraamaan
kuin sotamiehiä, ja he tekevät sen pulskasti, aivan kuin sotamiehet.
Jaa-a, heille on opetettu jos jonkinlaisia temppuja ja vaikeita
äksänpäksiä. Jaa, jos voitais syöttää kirppu tavallisen miehen kokoseks
ja antaa sen luonnollisen vilkkauden kasvaa sitä mukaa, niin että se
tulis yhä suuremmaks ja terävämmäks ja viisaammaks -- mitä oliskaan
ihminen sen rinnalla? Se kirppu tulis Yhdysvaltain presidentiks, ja
sitä ette te vois estää, ei -- yhtä vähän kuin voitte estää salamaa."

"Herra hallikkoon, Tommi herra! Enhän koskaan olis luullu niien olevan
niin mahtavia. Ei -- en tuhat vieköön tietäny siitä mittään."

"Niin, n'on paljo mahtavammat kuin muut elävät, ihmiset tai itikat,
suuruutensa suhteen. Kirppu on _intressantin_ kaikista elävistä,
mitä maan päällä liikkuu. Ihmiset puhuvat niin paljo muurahaisen ja
elefantin ja lokomotiivin voimasta. Ääh, lörpötystä! Puhuisivat ens'
sijassa kirpusta. Se voi nostaa kolme neljä sataa kertaa oman painonsa,
ja sitä ei voi kukaan muu, ei läheskään. Ja muuten on sillä omat
tuumansa, ja s'on kovasti herkkusuinen eikä anna narrata itseään; sen
vaisto eli ymmärrys, eli mitä s'onkaan, on hirveän terävä ja kirkas
eikä erehdy koskaan. Tavallisesti luullaan, että kaikki ihmiset on
kirpulle samaa lihaa. Kaukana siitä. Ihmisiä löytyy, joihin kirput ei
koskiskaan, olkoot nälissään tai ei, ja minä olen yks näitä ihmisiä.
Minulla ei koskaan ole ollut kirppua nahassani, ei elinaikanani."

"Mutta Tommi herra!"

-- "Jaa, jaa, niin se on; -- ja pila pois!"

"No, voi sun turkin pippuri! Enhän oo moista sin' ikinä kuullu."

Jim ei oikein uskonut sitä, enkä minäkään; niin että me laskettiin
alas santaan ja otettiin uudet kirput. Tom oli oikeassa. Ne karkasit
Jimiin ja minuun tuhansittain, mutt'ei ainoakaan Tomiin. Sitä ei voinut
selittää, mutta niin se oli, ja siinä oltiin. Hän sanoi asian laidan
aina niin olleen, ja että hän voi vaikka piehtaroida kirppumiljoonassa,
eikä ykskään koskis häneen tai kiusais häntä.

Me noustiin ylös kylmään ilmanalaan, antaaksemme heidän vilustua
vähäsen, ja oltiin siellä hetken aikaa, ja sitten me laskettiin alas
taas kohtuulliseen ilmanalaan ja siellä kuhnusteltiin me eespäin noin
kakskymmentä tai viiskolmatta minuutia tunnissa, kuten m'oltiin menty
viime tuntina. Seikka oli se, että kuta kauvemmin me oltiin tuossa
juhlallisessa, rauhallisessa Erämaassa, sitä enemmän lauhtui meidän
kiireemme ja hätäilemisemme, sitä onnellisemmaks ja tyytyväisemmäks
tunnettiin me itsemme ja sitä enemmän ruvettiin me tykkäämään
Erämaasta. Niin oltiin me, niinkuin jo sanoin, koko joukon hiljentäneet
vauhtia, ja me laiskoteltiin kuin porsaat päivänpaisteessa, milloin
kurkistaen läpi kiikarin, milloin maaten pitkänään penkeillä ja lukien,
milloin taas Nukkumattia halaillen.

Kuka olis uskonut, että m'oltiin samoja ihmisiä, jotka niin turkkasen
olit ikävöineet maata ja rantaa, mutta niin s'oli kuitenkin. Me
oltiin päästy siitä tuskasta. Me oltiin totuttu palloomme nyt eikä
pelätty ollenkaan eikä ollenkaan toivottu muualla ollakkaan. Kaikki
vain tuntui niin kodikkaalle ja minä suorastaan tykkäsin olevani
syntynyt ja kasvanut pallossa, ja Jim ja Tom tykkäsit samaa. Mulla
oli aina ollut kiukkusia ihmisiä ympärilläni, jotka olit nalkuttaneet
ja jankuttaneet ja haukkuneet minua ja keksineet vikoja minussa ja
elämöineet ja tuuppineet minua ja pitäneet mua silmällä ja panneet
minut tekemään milloin sitä milloin tätä ja ehtimiseen valinneet
juur semmosta, mitä minä en tahtonut tehdä, ja antaneet mun maistaa
keppiä, kun minä karkasin tieheni ja tein jotakin muuta, ja aina vain
kokeneet repiä sielua ruumiistani; mutta täällä ilmapallossa taivaan
kannen alla oli niin hiljaista ja päivänpaisteista ja kodikasta ja sai
syödä kyllikseen ja nukkua kyllikseen ja nähdä merkillistä näkemistä,
eikä kuullut nalkuttamista eikä haukkumasanoja eikä "poika polosta",
ja aina oli kuin sunnuntaina vain. Mulla ei, lempo vieköön, ollut
mitään halua sieltä pois -- ottelemaan tuon sievistyksen kanssa taas.
Pahinta, mit' on sievistyksessä, on se, että kun joku on saanut kirjeen
ikävistä asioista, niin tulee hän hengästyneenä luoksemme ja kertoo
meille kaikki ja tekee meidät alakuloseks, ja aviisut eli sanomalehdet
tulee kertoen meille ikävistä tapauksista yltympäri koko maailman ja
tekevät meidät murheellisiks ja alapäisiks, ikäänkuin rapakuorma olis
kannettavanamme. Minä vihaan sanomalehtiä, ja minä vihaan kirjeitä; ja
jos minä saisin päättää miten olla pitää, niin min' en sallis, että
kukaan saa sillä viisin lastata ikävyyksiänsä toisten päälle, joita hän
ei tunne, ja jotka asuu toisella puolen maailmaa. Mutta tuoll' ylhäällä
pallossa ei nyt ollut muruakaan tuosta kaikesta, ja siks olikin se
hupaisin ja hauskin paikka maailmassa.

Me syötiin illallista, ja se yö oli kaunihin yö mitä koskaan oon
nähnyt. Kuu teki valoa kuin keskellä päivää, vaikka vähän pehmeämpää;
ja kerran näimme me leijonan seisovan töllistelevän erämaassa,
ikääskuin olis se ollut ihan yksinään maailmassa, ja varjo oli sen
vieressä maassa kuin läkkipilkku. Semmosta kuun valoa ei saa missään.

Me maattiin paraasta päästä selällämme ja juteltiin; ei maittanut uni.
Tom sanoi että me oltiin keskellä "Araabian öitä" nyt. Hän sanoi, että
s'oli juur täällä kuin yks noita mukavimpia juttuja kirjassa tapahtui;
niin että me katseltiin maahan ja ootettiin, kun hän puhui siitä, sill'
ei ole mikään niin hauskaa kuin nähdä paikkoja, joista on kerrottu
kirjassa. Se oli juttu kameelin ajajasta, joka oli hukannut kameelinsa,
ja hän meni Erämaahan ja tuli vastaan eräälle miehelle ja sanoi:

"Näittekö eksyneen kameelin tänään?"

Mies sanoi:

"Oliko se sokea vasemmalta silmältään?"

"Oli."

"Oliko se menettänyt yhden etuhampaan?"

"Oli."

"Oliko sillä vika toisessa takajalassaan?"

"Oli."

"Oliko sen selässä hirssiä toisella puolen ja hunajaa toisella?"

"Oli, mutt' ei ole tarvis lisää noita pikku seikkoja -- s'oli se, ja
mulla on kiire. Missä näitte sen?"

"En min' oo nähnyt sit' ollenkaan", sanoi mies.

"Ettekö nähnyt ollenkaan? Kuinka sitten voitte niin tarkasti kertoa
millainen se oli?"

"Kun tietää käyttää silmiään, niin on joka seikalla merkityksensä;
mutta useimmilla ihmisillä ei ole mitään hyötyä silmistään. Minä tiesin
että kameeli oli ollut liikkeellä, sillä minä näin sen jäljet. Tiesin,
että sill' oli vika toisessa takajalassaan, sillä sitä jalkaa arasti,
ja kameeli astui hiljaa ja hellitellen sillä, ja se seikka näkyi
jäljistä. Tiesin, että s'oli sokea vasemmalta silmältään, sillä s'oli
pureskellut ruohoa ainoastaan oikealta puolen tietä. Tiesin, että s'oli
menettänyt yhden etuhampaan, sillä kun s'oli purrut ruohoon, niin se
seikka näkyi hampaitten merkeistä. Hirssi juoksi ulos toiselta puolen --
muurahaiset sen mulle kertoi; hunaja vuoti toiselta -- kärpäset oli
siitä kantelemassa. Minä tiedän yhtä ja toista kameelistanne, mutta en
ole sitä nähnyt."

"Jatkakaa, Tommi herra; s'on liian hyvä juttu."

"S'on loppunut."

"_Loppunu_?" sanoi Jim hämmästyen. "Miten kävi kameelin?"

"En tiedä."

"Eikö sit' ollu jutussa?"

"Ei."

Jim tuumas hetkisen, sitten sanoi hän:

"No, sepä nyt oli juonikkain juttu, mit' ikinä min' oon kuullu. Juur
kun tultiin hauskimpaan paikkaan, niin siihen se loppu koko loru.
Kuulkaahan nyt, Tommi herra, eihän siin' oo mittään meininkii moisess'
jutuss'. Eikö teill' oo mittään vihiä, saiko mies kameelinsa takasin
vai ei."

"Ei, mull ei oo vihiäkään siitä."

Minun mielestäni ei ollut vähintäkään järkeä koko tuossa jutussa, joka
noin yhtäkkiä loppui kesken, ennenkuin siitä tuli tuon enempää, mutt'en
tahtonut hiiskua mitään tuumistani, sillä mä näin Tomin olevan pahalla
päällä, kun m'oltiin käsittäneet asian siltä kannalta ja kun Jim oli
sillä viisin muistuttanut jutun heikosta puolesta, ja minä tykkään että
s'on kaikkia muuta kuin fiiniä, kun rupee hätyyttämään nolattua miestä.
Mutta Tom hän kääntyi minuun ja sanoi:

"No, mitä _sinä_ sanot jutusta?"

No, nyt täytyi minun tietysti puhua suuni puhtaaks ja sanoa totuus.
Minä sanoin siis, että minusta mukamas tuntui kuin Jimistäkin, että
jos joku juttu katkes kesken eikä koskaan tullut mihinkään, niin ei
maksanut vaivaa kuluttaa kieltään siihen.

Tomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun
hän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain
käyvän vähän alakuloseks ja sanoi:

"Toiset ihmiset näkee, toiset ei -- juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos
s'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette
te, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään."

En tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks
hänen pistosanojaan, luullakseni -- hänell' oli koko joukko niitä
varalla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos -- mutt'
en min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia
jokseenkin paksusti -- ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä
tietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle
kurkkuun.



KAHDEKSAS LUKU.


Me syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin
Erämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu
korkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun
perästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee
koittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.

Me nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin
silmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin
me varjoa taas -- kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan
ihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan,
kuin olisit nukkuneet.

Me huudettiin "seis", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja
nähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit
pitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan
kuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom
ja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä
ja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita
ja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita
näette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei
sit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet -- toiset makasit selällään,
kädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään,
ja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit
näkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks
oli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten
pitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan
tuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen
eessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa.
Eikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli.
Hänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen
tuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se
näytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.

Muutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei
olleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua
someroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet
ruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne
tuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta
vuotta.

Muutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja
leveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit.
Kaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat
oli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut
maahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä
miekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia
myös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä
ja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta
mitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis
voinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli
mukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me
muutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän
piti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa,
ja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan
siltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän
peittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota
nuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän
jäis liian yksin.

Sitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo
ruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis
noita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja
koettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten
kaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me
tuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne
kunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja
janoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat
ollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut.
Ja niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki
ajatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.

Sitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko
ja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä
oli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me
kyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä
ne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta
Tom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas
täynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja
sitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me
seilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt
ottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta
ollenkaan.

Me oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla
ja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan
vesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait
niin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä
juoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja
me sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan
nyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.

Meillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden
eksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin
ettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi
jano -- tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa
minuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin
koirat.

Tom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis
näkyviin mitään keidasta -- muuten saattais meidän käydä hullusti.
No, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes
me oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää
noita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia -- kolme tuntia, ja me vain
kurkistettiin ja kurkistettiin, -- ja ei mitään muuta kuin santaa,
santaa, _santaa_, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra
jumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle
tulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on
vissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut
kestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin
pitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.

Mutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja
kirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja
pehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa.
Sinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin
sadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä
minuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy
sitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä
etäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja
yks kaks, niin s'oli poissa.

Tomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:

"Pojat, s'oli kangastus!"

Sen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt
siinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:

"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on
joutunut."

Jim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua,
mutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi:

"Mihinkä s'on joutunut? Niin no, näethän että s'on poissa."

"Niin on, kyllä näen sen, mutta _missä_ se on?"

Hän katsoi ylpeästi minuun ja sanoi:

"No, missä hiidessä s'olis sitten, Huck Finn? Etkö sä tiedä mitä
kangastus on?"

"En, en tiedä. Mitä s'on sitte?"

"Se on vain mielikuvitus. Ei ole mitään, ei niin mitään sen alla."

Minä suutuin vähäsen, kuullessani hänen papattavan tolla viisin, ja
niinpä sanoin:

"Ole lörpöttämättä tommosta roskaa, Tom Sawyer. Enkö mä nähnyt järveä,
häh?"

"Joo, sinä luulet sen nähnees?"

"Min' en luule mitään, minä _näin_ sen."

"_Etpä_ nähnyt, sanon minä, sillä siin' ei ollut mitään näkemistä."

Jim ällistyi, kun kuuli hänen haastelevan sillä viisin, ja rukoili
hyvin viheliäisellä äänellä:

"Voi, Tommi herra, äläkää toki puhuko noin niin hirvittävällä hetkellä.
Te hukkaatte sielunna, eik' yksistään omaa, vaan meiänki, minun ja
Huckin -- aivan niinkuin Anna Niiaksen ja Sufiiran. _Olihan_ järvi
siinä -- mä näin sen yhtä selevään kuin näen teiän ja Huckin tällä
hetkellä."

Minä sanoin:

"No, hänhän näki sen itse! Hänhän ensin sen näki. Siis -- --"

"Niin no, Tommi herra, niinhän s'on. Mitä kiistelettä vastaan?
Nähtiinhän sen joka sorkka, ja sehän _toi'staa_ että s'oli siinä."

"Todistaa! Miten se voi sitä todistaa?"

"Samalla viisin kuin käräjissä tai missä hyväns, Tommi herra. Yks
ihiminen voi olla päissään tai nähä unta tai jottain sinneppäin, ja
hän saattaa erehtyä, kakski voi toisinaan nähä hullusti; mutta sen mä
sanon, että kun kolome näkkee yhen asian joko päissään tai selevinä,
niin se myös on olemassa. Siit' ei pääse mihinkään, ja sen te kyllä
tiiätte, Tommi herra."

"Sitä en mä tiedä. On olemassa neljäkymmentä tuhatta miljoonaa ihmistä,
jotka näkee auringon liikkuvan taivaan toisesta päästä toiseen
jokikinen päivä. Todistaako se ett' aurinko _tekee_ sen?"

"Tietysti se sen tekkee. Muuten ei, piru viä, oo tarpeen sitä to'istaa.
Näkkeehän sen hullukin. Tuossa se tulloo nyt seilaten taivaalla, kuten
ennenki."

Tom kääntyi minuun sanoen:

"Mitä _sinä_ sanot -- liikkuuko aurinko?"

"Tom Sawyer, kaikkia tyhmyyttä sä kyselet sitten? Näkeehän sen
jokikinen, joll'on silmät päässä, että se liikkuu."

"Vai niin", sanoi hän, "min' en siis ole vaeltanut läpi taivaan sinen
ihmisten seurassa, vaan sieluttomain luontokappalten, joill' ei ole
enempää tietoja kuin yliopistomukuralla kolme neljä sataa vuotta
sitten. Totta jumalauta, Huck Finn, olihan _Paaveja_ siihen aikaan,
jotka tiesivät yhtä paljo kuin sinä."

Se ei ollut kaunista puhetta, ja sen hän sai tietää. Minä sanoin
nimittäin:

"Viskata lokaa -- ei ole tuoda framille todistuksia, Tom Sawyer."

"Kuka on viskannut lokaa?"

"Sen oot sinä tehnyt."

"Älä hätäile. Ei suinkaan s'oo kehnoa, luulisin mä, verrata paria
hölmöä Mississippin metsistä Paaviin, muhkein ukko, mitä koskaan
on istunut valtaistuimella. Se on päinvastoin kunnia sulle, senkin
kaunanokka. S'on Paavit, jotka on loukattu, etkä sinä, ja sinä voisit
suuttua, jos he kirois ja sadattelis sinua, mutta he ei sadattele. Minä
meinaan, että nyt meidän aikaan he ei sitä tee."

"Ovatko he sitten koskaan sitä tehneet, Tom?"

"Ovat -- keskiaikaan. Silloin oli se heille jokapäiväistä leipää."

"Hoo-o! Meinaakko sinä täyttä totta, että he sadattelit ja kirosit?"

Nyt sai hän vettä myllylleen, ja hän jauhoi kokoon oikean saarnan,
kuten hän aina tekee saatuaan syytä siihen; ja minä pyysin hänen
kirjottaa vähäsen sen toisesta puoliskosta mulle, sillä s'oli aivan
kuin lukea kirjasta ja peevelin vaikea muistaa, ja siinä oli sanoja,
joihin en ole tottunut ja jotka ovat turkkasen tuskalliset kirjottaa:

"Joo, sen he teki. Min' en meinaa että he jyrisis ja jyrisis niin
kuin tuo Ben Miller tekee, ja käyttäis kiroussanoja samalla viisin
kuin hän. Ei, he käyttivät samoja sanoja, mutta he panivat ne kokoon
toisella tavalla, sillä he olit oppineet paraimmissa kouluissa, ja he
taisit konstin, jota ei Ben Miller tee, sillä hän on vain noukkinut
sanan sieltä, toisen täältä, eikä häll' oo ollut yhtään kunnon ihmistä,
jok' olis opettanut hälle. Mutta _he_ taisit konstin. Se ei ollut
mitään tommosta halpaa kiroilemista kuin Ben Millerin, joll' ei ole
alkua eikä loppua -- ei, s'oli tieteellistä kiroilemista ja meni
oikein järjestelmän mukaan ja s'oli vakavaa ja juhlallista ja ylevää
-- ei mitään tommosta, jolle ihmiset nauraa hohottaa, kuten milloin
tuo renumestari Ben Miller parka pääsee faartiin. Jaa, Ben Miller ja
hänen kaltaisensa voi kirota ja sadatella toista ihmistä viikkokauden
yhteen mittaan, ja se ei koske häneen enemmän kuin hanhen kaakotus;
mutta keskiaikana oli aivan toista, kun joku Paavi, jok' oli kasvatettu
kiroilemaan, latos vatsansa oikein täyteen kirouksia ja rupes
sitten oksentamaan niitä johonkin kuninkaaseen tai kuningaskuntaan
tai juutalaiseen tai kerettiläiseen tai muuhun, jok' oli tiellä ja
tarvitsi kuritusta. Paavi ei antanut kirousten tulvata umpimähkään,
hui, hai! Hän sieppas tuon kuninkaan tai minkä milloinkin miehen ja
alkoi päästä ja antoi sitten kirousten vuotaa pitkin hänen persoonansa
aina varpaisiin asti. Hän kiros hiukset hänen päässään ja luut hänen
kallossaan ja kuulon hänen korvissaan ja näön hänen silmissään ja
henkivedon hänen sieramissaan ja koko hänen elinvoimansa ja suonensa
ja jäsenensä ja jalkansa ja kätensä ja veren ja lihan ja luut koko
hänen ruumiissaan; hän sadatteli hänen rakkautensa ja sydämmensä ja
ystävyytensä ja ajoi hänet ulos maailmaan ja kiros jokaisen, joka antoi
hälle ruokaa syödäkseen tai majaa ollakseen tai vuodetta maatakseen
tai vettä juodakseen tai peitettä pannakseen ylle, kun hällä oli vilu.
Tuhat tulimmaista! _Se_ oli kirousta se, joka kelpas! Se oli sadatusta,
josta maksoi vaivaa puhua! Se ihmisparka tai se kurja maa, joka joutui
sen sadatuksen ja sen kirouksen alle, niin, parempi jos ei olis niitä
ollutkaan. Ben Miller! _Tuoko_ osais kirota! Kurjinkin moukka-piispa
maalta keskiaikana olis kironnut hänet kumoon. _Me_ ei meidän aikaan
ollenkaan osata sadatella."

"Niin no", sanoin minä, "mitäpä tuosta! Meneehän se mukiinsa
vähemmälläkin. Mutta osaakohan meidän aikaiset piispat kirota niin kuin
he muinoin kirosit?"

"Kyllä -- he oppivat konstin! se kuuluu siihen hienoon oppiin, joka
taas kuuluu heidän virkaansa -- s'on jonkullainen patenttikirja, niin
sanoakseni, ja vaikka heill' ei ole siit' enemmän hyötyä kuin Missourin
tytöillä on ranskastaan, oppivat he sitä kuitenkin, sillä Missourin
tyttö, joka ei osaa _parlavuutaan_ ['Parlez-vous?'], ja piispa, jok' ei
osaa kirota, ei kelpaa mihinkään seuraelämässä."

"Tom, eikö he enää kiroile meidän aikaan?"

"Ei. Hyvin harvoin. Kenties he kiroilisit Perussa, mutta ihmisten
kesken, jotka seuraavat aikaansa, on sadatteleminen melkein tykkönään
pantu pois, eikä kukaan siitä piittaa, yhtä vähän kuin joku välittäis
Ben Millerin kirouksista. Katsokaas, ihmiset meidän päivinä on
tulleet niin pitkälle, että he tietävät yhtä paljon kuin heinäsirkat
keskiajalla."

"Heinäsirkat?"

"Niin. Keskiaikana, kun heinäsirkat Ranskanmaassa tulit laumottain
pelloille syömään heiltä laihot ja viljat suuhunsa, ruukkas
piispa mennä ulos pelloille ja panna suunsa kirkkosuuks ja antaa
heinäsirkoille oikein aika manaus justiin niinkuin he tekivät jollekin
juutalaiselle tai kerettiläiselle tai kuninkaalle, joista justiin
puhuin."

"No, mitä teki heinäsirkat sitte?"

"Ne vain nauroivat täyttä kurkkua ja söivät laihot suuhunsa, huolimatta
piispasta tuon enempää. Erotus ihmisen ja heinäsirkan välillä
keskiaikana oli siinä, ettei heinäsirkka ollut tyhmä."

"Ooh, herra jumala taivaassa! Tuoll' on, kun onki, järvi taas!" huusi
Jim. "No, Tommi herra, mitäs meinaatte _nyt?"_

Niin, hyvät ihmiset, siell' oli järvi taas kaukana Erämaassa, puineen
päivineen, ja kirkas kuin ennenkin. Minä sanoin:

"No, nyt näet, Tom Sawyer."

Mutta hän sanoi, huolimatta mistään:

"No, nyt näen, ettei siell' oo mitään järveä."

Jim sanoi:

"Äläkää puhuko noin, Tommi herra -- oikein mua pöyristää, kun kuulen
teiän haastavan tolla viisin. On niin kekäleen kuuma, ja teill' on
semmonen jano, että te ootte vähä väärä päästänne. Ooh, kuinka se
näyttää herkkupalalta, toi järvi! En vain tiiä, kuinka täss' kestänen
kunnes tullaan sinne, _niin_ mua polttaa jano."

"Jaa, kyllä saat kestää; ja siit' ei ole hyötyäkään, että kestät, sillä
järveä siell' ei ole."

Minä sanoin:

"Jim, pidä sitä silmällä, niin kuin minäkin teen."

"Kyllä -- en, tupperi vieköön, siitä silimiäni saa, jos kokisinki."

Me lennettiin sinneppäin ja työnnettiin taaksemme monta penikulmaa;
mutt' ei, jumaliste, me tultu tuumaakaan lähemmäs tuota järveä -- ja
yks kaks niin oli se hiidessä taas.

Jim säikähtyi kuin puusta pudonnut ja melkein romahti mahalleen.
Tultuaan jälleen henkiinsä, sanoi hän läähättäen kuin ahven.

"S'on _mörkö_, jumal'avita onki se mörkö! Kumpahan me ei nähtäis sit'
enää. S'on _ollu_ järvi, ja jotain on tapahtunu, ja järvi on kuollu,
ja se kummittelee ja meitin silimämme on nähäny sen kummituksen kaks
kertaa, ja siin' on, piru viä, kylliks. Täällä Erämaassa kummittelee,
jumal'auta kummitteleeki. Ooh, Tommi herra, korjataan täältä luumma --
ennen minä kuolen, ennenk' oon täällä yhen yön vielä, tuo kummitteleva
järvi, tuo mörkö kenties ihan allamme ja me täällä pallossa nukkuen
kuin helevetin päällä."

"Mörkö, sinä tyhmyri! Se ei oo mitään muuta kuin ilmaa ja kuumuutta
ja janoa, sotkettuna yhteen ihmisen mielikuvituksessa. Jos minä -- --
annappa tänne kiikari!"

Hän otti sen ja rupes kurkistamaan oikealle.

"Tuoll' on lintuparvi", sanoi hän. "Aurinko on laskemassa, ja ne
lentää ihan meidän ratamme poikki. Niillä on jotain asiaa sinneppäin
-- hakevat syömistä tai juomista, taikka kenties kumpaakin. Peräsin
oikealle! Kas niin! Hiljaa! Anna mennä sitä faartia!"

Me kruuvattiin voimaa vähäsen, päästäksemme niiden ohi, mutta sitte
me lennettiin niiden perästä. Me seilattiin ainakin neljäsosa tuntia
niiden takana, ja m'oltiin ajeltu niitä noin puolitoista tuntia ja
m'oltiin perin lannistuneina ja nolautuneina ja janoissamme, niin ett'
oltiin kuolla siihen paikkaan, -- silloin sanoi Tom:

"Ottakaa kiikari ja katsokaa, toinen teistä, mitä se on, jok' on tuolla
ihan lintujen eessä."

Jim katsoi ensinnä ja sitten hän romahti alas penkille -- kipeänä. Hän
melkein poras, ja sitten hän sanoi:

"Nyt on se tuolla, Tommi herra -- tuoll' on se taas, ja kyllä mä
nyt tiiän, että kuolema mun vie, sillä niinhän s'on, että kun aave
ilimestyy meitille kolomannen kerran, niin silloin me tiietään mik' on
eessä. Kumpahan en ikinä olis tullu tähän pirun pussiin!"

Hän ei tahtonut kurkistaa enää, ja mitä hän sanoi, pelästytti minua,
sillä mä tiesin sen olevan totta; niin ruukkaa näet aina olla
kummitusten kanssa. Senpätähden en enää huolinutkaan kurkistaa.
Kumpikin pyydettiin me Tomia kääntymään ja menemään jonnekkin muuanne,
mutta hän ei tahtonut ja sanoi, että m'oltiin kaks taitamatonta ja
taikauskoista harakkaa. Niin, niin, aattelin mä itsekseni, tuosta saa
vielä maksaa, kun tolla viisin herjaa aaveita. He kärsii kenties sitä
hetken aikaa, mutta he eivät kärsi sit' alinomaa, sillä tietäähän
jokainen, joka tuntee aaveet, kuinka h'ovat arkoja kunniastaan ja
kostonhimoisia sitten.

No, m'oltiin nyt hiljaa kun hiiret, Jim ja minä peloissamme kovasti, ja
Tom työssä. Yhtäkkiä seisatti Tom pallon ja sanoi:

"No, _nyt_ saatte kurkistaa taas, pöllöpäät!"

Me tehtiin niin, ja siell' oli, jumaliste, vettä ihan allamme! --
kirkasta ja sinistä ja syvää ja viileää ja tuulen värähtämää vettä, oi!
mitä ihanin näky tässä maailmassa! ja yltympäri oli ruohoset rannat ja
kukkia ja varjoset viidakot korkeita puita, jotka olit kytketyt yhteen
viiniköynnöksillä, ja kaikki näytti niin rauhalliselta ja hauskalta, --
melkein itketti, niin oli mukavaa.

Jim hän _itki_ totta tosiaan ja tanssi ja hyppeli ja oli kuin hullu
paljaasta ilosta. Minä olin vahdissa, niin että mun piti jäädä
paikoilleni, mutta Tom ja Jim kapusit alas ja vetivät vatsaansa koko
saavillisen kumpikin ja toivat minullekkin, ja paljon hyvää olen minä
maistanut elämässäni, mutt' en, jumaliste, vielä mitään, joka vetäis
vertoja sille vedelle. Sitte he kapusit alas taas ja menit uimaan,
ja sitten Tom tuli ylös ja astui vuorostaan vahtiin, ja minä ja Jim
uitiin, ja sitten Jim nousi vahtiin, ja minä ja Tom juostiin kilpaa ja
oltiin painisilla, ja minä luulen, ettei mull' oo ollut niin hauskaa
eläissäni vielä. Ei ollut niin turkkasen kuumakaan, sillä olipa jo
iltapäivä, ja muuten ei meill' ollut mitään vaatteita päällämme.
Vaatteet saattaa olla hyvät olemassa, kun on koulussa tai ulkona
kaupungilla ja tanssissa myös, mutta ne on ihan tyhjänpäiväset siellä,
miss' ei ole mitään sievistystä tai muuta harmia ja hälinää ja turhaa
komervenkkiä kintuissamme.

"Leijonia tulee! -- leijonia! Joutuun, Tommi, herra! Juokse minkä
koivista lähtee, Huck!"

Ja me tehtiin niin. Me ei jääty ottamaan mukaamme vaatteita, vaan
kavuttiin ylös tikapuita myöten justiin niinkuin oltiin luotu. Jim oli
aivan pyörällä päästään -- kuten ainakin, kun hän oli innossaan taikka
pelästynyt, ja niin oli nytkin hänen laitansa. Hän ei hinannut ylös
tikkaita maasta -- sen vertaa, ettei itikat ulottuis niihin; vaan sen
sijaan painoi hän erästä nappulaa, ja me lennettiin kuin nuoli ylös
ilmaan, ennenkun hän oli tullut tolkuilleen taas ja käsittänyt minkä
tyhmyyden hän oli tehnyt. Sitten hän kyllä seisotti palloa, mutt'
ei muistanut mitä sitten piti tehdä; ja siell' oltiin me nyt niin
korkealla, että leijonat näytti koiranpenikoilta, ja mentiin tuulen
ajossa.

Ja Tom hän sänttäs framille ja otti kaikki haltuunsa ja rupes
tyyräämään takasin järveen päin taas, jonne itikat kokoontui kuin
pitämään sotaneuvostoa, ja minä luulin että _hänkin_ oli mennyt vähän
pyörälle; sillä hän tiesi, että minä olin arka kapuamaan, eikä suinkaan
hän tahtonut, että minä keikahtasin sinne alas tiikerein ja muiden
petojen revittäväks?

Mutta hui hai! Hän oli kyllä selvä päästään -- hän tiesi mitä teki:
Hän vajotti palloa, kunnes oltiin noin kolme- tai neljäkymmentä jalkaa
järven pinnasta, ja seisahti sen keskipaikan yli ja komensi:

"Hyppää nyt!"

Minä hyppäsin, jalat eellä, ja tykkäsin olevani ainakin virstan matkaa
pohjaan. Kun sukelsin ylös, sanoi hän:

"Pane selälles nyt ja ui kunnes olet paikalla, miss' uitiin äsken, ja
ota vaatteet; sitten mä päästän tikkaat veteen, että voit kiivetä ylös."

Minä tein niin. Ja s'oli kyllä peijakkaan viisaasti Tomilta, sillä jos
hän olis tyyrännyt jonnekin muualle, laskeaksensa alas hiekalle, niin
koko tuo eläinnäyttely olis tullut perästä ja antanut meidän etsiä
turvallista paikkaa mukamas, kunnes min' olisin ollut aivan pyörällä
päästäni ja romahtanut alas.

Ja kaiken aikaa leijonat ja tiikerit olit valikoimassa vaatteita ja
kokivat jakaa niitä keskenään, niin että kukin mukamas sais osansa;
mutta heidän välillään lienee syntynyt epäsopua, koska muutamat
luullakseni tahtoi ottaa enemmän kuin kävi laatuun mukamas; ja siellä
syntyi hirveä meteli, niin etten koskaan ole nähnyt semmosta. Niitä
mahtoi olla ainakin noin viiskymmentä, kaikki huiskin haiskin, ja ne
sylkäs ja kihis ja ulvoi ja puri ja raappi ja repi kuin riivatut,
koivet ja hännät ilmassa, eikä siinä voinut erottaa, mikä häntä
kuului mihinkin leijonaan, ja hiekka ja harjat pölisi. Ja kun n'olit
lopettaneet, oli muutamat kuolleet ja muutamat nilkutti ja ontui, ja
toiset istui tappelukentällä nuollen haavojansa, ja toiset mulkoilit
meitä ja näkyivät kutsuvan meitä kekkereihin, mutta meill' ei ollut
halua.

Ja mitä vaatteisiin tuli, niin ei ne enää olleet mitään vaatteita. Joka
nuttu oli itikkain mahassa; ja mä luulen että he ei voineet ruo'asta
oikein hyvin, sillä siin' oli seassa hyvä rykelmä messinkinappia, ja
veitsiä oli plakkareissa myös ja tupakkaa ja nauloja ja liitupalasia
ja kiviä ja onkikoukkuja ja muuta. Mutta vähät minä siitä. Minä vain
hieman aattelin sitä seikkaa, ettei meillä nyt enää ollut muita
vaatteita kuin professori vainajan -- ja niit' oli koko joukko, mutt'
ei ne juur käyneet mukiinsa pitää seurassa, jos me tultais johonkin,
sillä pöksyt oli pitkät kuin korsteinit ja takit ja liivit sen mukaan.
Oli siinä kuitenkin kyllin räätälin tarpeeks, ja Jim oli tavallaan
reppuräätäli ja hän sanoi neulovansa tuotapikaa meille muhkeat puvut,
jotka kelpais vaikka hoviin.



YHDEKSÄS LUKU.


Me tuumattiin laskea alaspäin, vaikka toisessa asiassa. Suurin
osa professorin ruokavarastoa oli mätätty läkkikannuihin, uuden
uutukaisella tavalla, joka vastikään oli keksitty; mutta loput oli
tuoretta. Kun otatte mukaan häränpaistia Missourista suureen Saharaan,
täytyy teidän olla tuupperin varovaiset, että pysytte kaiken aikaa
kylmässä ilmanalassa. Meidän lihamme oli kunnon lihaa aina siihen asti,
kunnes me viivyttiin niin kauvan noiden kuolleiden ihmisten parissa.
Se reissu pilasi vetemme ja kypsytti häränpaistin siihen määrään, että
s'oli juur omiansa englantilaiselle -- sanoi Tom -- mutta melkein liian
elävää amerikalaisille; niin että me tuumattiin, että meidän piti
lähteä leijonamarkkinoille tekemään affäärejä.

Me hinattiin ylös tikkaat ja laskettiin alas, kunnes oltiin vähä
itikkain yläpuolella, sitten me päästettiin alas köydenpätkä, jonka
päässä oli juoksusolmu, ja hinattiin ylös kuollut leijona, pieni murea
itikka; sitten me kiskottiin ylös tiikeripenikka. Me saatiin pitää koko
sotaneuvostoa aisoissa revolverilla, muutoin h'olisit tahtoneet olla
mukana siinä leikissä.

Me leikattiin palasia kummastakin eläimestä, korjattiin nahat ja
heitettiin loput menemään. Sitten me otettiin professori-vainajan onget
ja pantiin tuoretta lihaa syötiks ja ruvettiin ongelle. Me oltiin juur
parahiks järven vedenpinnasta ja saatiin oikein muhkeita ja makosia
kaloja koko rykelmä. Meill' olikin mitä herkullisin illallinen,
uskokaa: leijonanpaistia, tiikerinpaistia, paistettua kalaa ja lämmintä
ohraleipää. En ikinä tahdo parempaa.

Meillä oli vähä hedelmiä jälkiruuaks. Niitä me otettiin korkean
jättiläispuun latvasta. S'oli hyvin hoikka ja solakka puu, joss' ei
ollut yhtäkään oksaa juuresta latvaan asti, mutta siinä ne levisit
kuin katajapensas. S'oli tietysti palmupuu; joka ihminen tuntee palmun
kuvista heti sen nähdessään. Me etsittiin palmupähkinöitä tuosta
puusta, mutta siin' ei ollut. Siinä oli ainoastaan isoja kimppuja liian
väleen kasvaneita rypäleitä, ja Tom sanoi niiden olevan taateleita,
sillä ne olit -- vakuutti hän -- "Araabian öitten" ja muiden kirjain
kertomusten kaltaisia. Tietysti ne voivat olla myrkyllisiä; niin että
me ootettiin vähä ja katsottiin, söisivätkö linnut niitä. Ja ne söivät;
ja mekin syötiin, ja peijakkaan hyviä ne olitkin.

Tähän aikaan alkoi tulla oikein jättiläislintuja, ja ne syöksit alas
Ieijonavainajiin. Ne olit ahnaita petoja. Ne iskit kiinni toiseen
päähän leijonaa, jonka toisesta päästä toinen leijona oli jyrsimässä.
Jos leijona ajoi pois linnun, niin siit' ei ollut apua: lintu tuli
takasin heti kun leijona oli työssä taas.

Nuo suuret linnut tulit lentäen joka suunnalta -- helposti voi niitä
nähdä kiikarista, niiden ollessa vielä niin kaukana, ettei saattanut
niitä erottaa paljaalla silmällä. Kuolleet leijonan raadot olit
liian tuoreet hajahtaakseen -- ainakin linnulle, joka oli penikulman
päässä; niin että Tom sanoi, että lintuja ei ohjannut tänne heidän
nenänsä, vaan heidän tarkka silmänsä. Mikä hiton fiini silmä heillä
lie ollutkin! Tom sanoi, että penikulman päähän ei leijonan raato
voinut näyttää suuremmalta kuin ihmisen sormen kynsi; eikä hän voinut
käsittää, kuinka linnut näkivät niin pienen kappaleen niin kaukaa.

S'oli ihmeellistä ja luonnotonta, kun leijonat söi leijonia, ja me
tuumattiin, että ne kenties ei olleet sukua toisilleen. Mutta Jim
sanoi, ettei siin' ollut mitään erotusta. Hän sanoi, että siat syövät
halusta omat porsaansakin, ja sitä tekee hämähäkitkin, ja hän luuli
että leijonissa oli yhtä huonot perisynnit, vaikka kukaties vähä
niinkuin hienommat. Hän arveli, ettei leijona kenties sentään söis
omaa isäänsä, jos tiesi sen olevan pappansa, mutta kyllä se halustakin
söis lankonsa, jos nälkä nipistäis, ja anoppinsa milloin hyvänsä. Niin
arveli Jim. Mutta _arveleminen_ ei vielä ole asian näyttämistä toteen.
Voihan sitä arvella arvelemistaan, kunnes kuolee, mutta mitään vissiä
sitä ei tiedä. Sentähden m'ei piitattu enää koko jutusta.

Tavallisesti oli hyvin hiljaista Erämaassa öisin, mutta tänä yönä oli
siellä musiikkia. Sinne tuli koko joukko muita elukoita; hiipivää
ja haukkuvaa kansaa, joita Tom sanoi keltasusiks eli sakaaleiks,
ja kyttyräselkäisiä eläimiä, joita hän nimitti hyeenoiks; ja koko
seurakunta piti aivan pirullista peliä. He tekivät taulun kuutamossa,
joka oli ihan toista kuin tavalliset kuutamotaulut. Meill' oli köysi
riippumassa, ja me pantiin se kiinni puun latvaan, eikä kukaan ollut
vahdissa; me pantiin kaikki maata. Mutta minä olin hereillä pari kolme
tuntia ja katselin itikoita ja kuulin heidän musiikkiaan. S'oli kuin
mull' olis pistooattu parain paikka eläintarhassa ilmaseks, ja sitä
ei mulle, jumala paratkoon, koskaan ollut pistooattu ennen; ja siks
tykkäsin mä, ett' olis ollut hulluutta nukkua. Tämmöstä tilaa ei mulla
varmaankaan olis koskaan koko elämässäni.

Aamun koitossa ruvettiin me kalastamaan taas ja sitten me maattiin
laiskoteltiin siimeksessä eräällä saarella, ja m'oltiin vahtimassa
vuorotellen, ettei mitään elukkaa tulis nuuskimaan "ilmailijoita"
päivällisekseen. Me aiottiin lähteä tiehemme seuraavana päivänä, mutta
m'ei voitu -- oli niin turkkasen hauskaa ja mukavaa.

Seuraavana päivänä, kun me noustiin ilmaan ja seilattiin itäänpäin,
katsottiin me taaksemme ja tähysteltiin tuota paikkaa, kunnes s'oli
vain pikkunen pilkku Erämaassa, ja sen mä sanon, että s'oli aivan kuin
sanois "ajöös" ystävälle, jot' ei koskaan enää tapaa.

Jim istui siinä tuumissaan, ja viimein hän sanoi:

"Tommi herra, nyt kai tullaan me väleen Erämaasta pois, luulen mä?"

"Hä?"

"No' s'on selevä asia. Tiiättähän kuinka kauan m'ollaan seilattu
sen yli. M'ollaan vissistikin hiekasta pois, ollaan ku ollaanki.
Kummallista että sit' on kestäny näin kauvan."

"Mitä sä lörpötteletkin! Hiekkaa kyllä piisaa, ole huoleti."

"Min'en huolehi yhtään, Tommi herra, minä vain kummeksin. Jumalall' on
hiekkaa kylliks, siit'ei oo kysymys, mutt' eihän hänen sovi tuhulata
sitä sentään. Ja minusta tää Erämaa on kylliks iso semmosenaan; jos
s'olis vielä isompi, niin s'olis hiekan tuhulaamista."

"Mitä lörpötystä! Vastahan ollaan me tultu tähän Erämaahan.
Yhdys-Vallat on kauhean suuri maa, vai mitä? Eikö ole, Huck?"

"On kyllä", sanoin mä, "tuskin on suurempaa olemassakaan".

"No", sanoi hän, "tämä Erämaa on muodoltaan melkein kuin Yhdys-Vallat,
ja jos levittäis tämän Yhdys-Valtain päälle, niin se peittäis
Yhdys-Vallat näkymättömiin. Pikkunen nurkka pistäis ulos Maine'n
kohdalla ja länsipohjassa ja Florida pistäis alas kuin harakanhäntä, ja
siinä kaikki. Me otettiin Kalifornia mexikolaisilta pari kolme vuotta
sitten, niin että se osa Tyynen meren rannikkoa on nyt meidän; ja jos
pantais suuri Sahara syrjineen Tyvenen meren puoleen, niin peittäis se
Yhdys-Vallat ja pistäis ulos Atlantin valtamereen kuussataa englannin
penikulmaa Newyorkin ulkopuolelle".

Minä sanoin:

"No voi sentään! Onko sulla se juttu oikein paperissa, Tom Sawyer?"

"On, ja tässä se on, ja minä olen tutkinut asiaa. Katso itse.
Newyorkista Tyveneen mereen on 2,600 englannin penikulmaa; Erämaan
toisesta päästä toiseen on 3,200 penikulmaa. Yhdys-Vallat on 3,600,000
neliöpenikulmaa, tää Erämaa 4,162,000 neliöpenikulmaa. Erämaalla
voitais peittää jokainen tuuma Yhdys-Valloista, ja missä se pistäis
ulos syrjineen, voitais helposti tukkia alle Englanti, Skotlanti,
Irlanti, Ranska, Tanska ja koko Saksa. Jaa, hyvät herrat, te voisitte
piilottaa koko isänmaan kaikkine valtioineen ja vielä nuo toiset maat
kaikki suuren Saharan alle, ja sittenkin olis teillä vielä 2,000
neliöpenikulmaa hiekkaa kaupan päälle."

"No voi sentään", sanoin mä, "s'on ihmeellistä. Ja siitä näkee, että
Luojalla oli yhtä paljon työtä tämän Erämaan tekemisessä kuin Hällä oli
luodessaan Yhdys-Vallat ja kaikki nuo muut maat. Luulenpa että Häll'
oli kahen tai kolmen päivän työ täss' Erämaassa, ennenkun se valmistui."

Jim sanoi:

"Huck, tuo ei voi pittää paikkaans. Minä luulen, ettei Hän oo ollenkaan
teheny tätä Erämaata. Katto sitä vain, niin saat nähä, enkö oo
oikeassa. Mitä hiton hyötyä on Erämaasta? Ei jumaliste tuon enempää.
Eihän sitä saa kasvamaan mittään. Vai mitä sä meinaat, Huck?"

"Sinä oot oikeassa."

"Enkös ole, Tommi herra?"

"Oot, luultavasti. Jatka."

"Jollei jostaki asiasta oo hyötyä, niin sehän on turuhaan tehty, vai
mitä?"

"On, on turhaan tehty."

"No, hyvä! tekeekö Jumala mittään turuhaan? Vastatkaa siihen?"

"Ei, ei tee."

"No, kuinka Hän sitten teki tään Erämaan?"

"Jatka. Kuinka _teki_ hän sen?"

"Joo, Tommi herra, s'on mun meininkini, että Hän ei oo teheny sit'
ollenkaan; Hän ei sitä tuumannu. Hän ei teheny sitä tahallans. No,
nyt näytän mä, miten se kävi. _Minä_ luulen, että s'oli aivan niinku
raketaan suurta pytinkiä; aina jää siinä jälelle koko kasa saviruukkia
ja muuta romua ja roskaa. Mitä tekee pykmestari sillä? Eikö hän aja
sitä pois ja kaa'a johonki vanahaan tunkioon? Hoo-ja. No, minun
meininkini on, ett' aivan niin se kävi. Kun Jumala rupes rakentamaan
tätä maailmaa, niin teki Hän ensin koko joukon kallioita ja tälläs ne
riviin ja sitte ropotti hän joukon multaa ja pani kasaan, parahiks
kalliolle, ja sitte tekas Hän joukon hiekkaa ja pani senkin kasaan,
noin parahiks myös. Sitte Hän rupes hommaan. Hän mittaili kokoon
vähä vuoria ja multaa ja hiekkaa ja sekotti ne yhteen ja sano: 'S'on
Saksanmaa' ja mättäs postimerkin päälle ja pani kuivamaan; sitte hän
mittaili taas kokoon vähän vuoria ja multaa ja hiekkaa ja pani ne
yhteen ja sano: 'S'on Yhdys-Vallat' ja mättäs siihenki postimerkin;
ja pani sen kuivamaan, ja niin poispäin, kunnes oli lauantain
illallisaika, ja Hän katto ympärilleen ja näki, että kaikki tyyni oli
valamis, ja tupperin hyvä maailma s'oliki, ollakseen niin kiireessä
tekastu. Mutta sitte Hän näki, että Hänen sotkiessaan kokoon mullat
ja kalliot, niin ett' oli mennyt justiin parahiks kutakin, oli vielä
suunnaton kasa hiekkaa ylitte, eikä Hän voinu muistaa, miten niin
oli menny. Sillon hän katto ympärilleen nähäkseen, eikö ollu mittään
tyhyjää tunkiota jossain, ja sillon näki hän tään aution paikan ja tuli
hyvin iloseks ja komensi enkeleitä vetämään hiekan tänne ja kaatamaan
maahan. Jaa-a, s'on _minun_ ajatukseni asiasta -- suuri Sahara ei ole
luotu ollenkaan -- se synty _sattumuksesta_."

Minä sanoin, että se mukamas oli oikein hyvä todistus, ja arvelin sen
olevan parahimman, mitä Jim koskaan oli vetänyt framille. Tom hän
sanoi samaa, mutta hän sanoi samassa, ettei todistukset oikeastaan ole
muuta kuin _teoriioja_, ja teoriiat mukamas ei näytä toteen mitään; ne
vain tarjoo ikääskuin lepopaikan, kun ollaan väsyneitä nuuskimiseen ja
tuumaamiseen -- semmoseen tuumaamiseen, jota ei kukaan voi tuumata. Ja
hän sanoi:

"Teoriioissa on vielä toinenkin puute. Niiss'on näet aina reikä
jossakin, jos katselee niitä tarkemmin. Ja niin on nyt laita Jiminkin
teoriian. Katsokaa esimerkiks, kuinka monta billionaa ja billionaa
tähteä on taivaalla. No, mistä se tulee, että löytyi juur säntilleen
parahiks tähti-ainesta niihin, eikä mitään jäänyt yli? Mistä se tulee,
ettei siell' ollut mitään hiekkakasaa?"

Mutta Jim ei joutunut pussiin. Hän vastas:

"Mitä sitte on Linnunrata? Hä? Tahtosin tiätää. Mitä on Linnunrata?
Vastakkaas siihen, Tommi herra!"

Minun mielestäni oli se surman isku. _Minun_ mielestäni vain -- toiset
ehkä meinaa toisin; mutta sen mä silloin sanoin ja minä pysyn sanassani
-- s'oli surmanisku. Ja Tom Sawyer hän oli, kun olikin, nolattuna. Ei
järjellistä sanaakaan lähtenyt hänen suustaan. Hän näytti melkein siltä
kuin hänt' olis ammuttu raehauleilla takapuoleen. Hän soperteli jotain
sinneppäin, että mukamas minun ja Jimin kaltasten ihmisten kanssa oli
samaa puhua järkeä kuin kissakalan kanssa. Mutta semmostahan voi kuka
hyväns lörpötellä -- ja minä olen huomannut, että he aina tekevät niin,
kun ovat tulleet oikein ristiinnaulituks. Tom Sawyer oli närkästynyt,
nolattu ja rutistunut, kun meidän väitöksemme piti loppua tolla viisin.

Me ruvettiin puhumaan Erämaan suuruudesta taas, ja mit' enemmän me
verrattiin sitä siihen tai siihen tai tuohon tai tähän, sitä suuremmaks
ja jylhemmäks ja ylhäisemmäks se tuli. Ja kun Tom oikein ravisteli
fiikunapuitaan, keksi hän, että s'oli justiin niin suuri kuin Kiinan
keisarikunta. Sitten näytti hän meille, kuinka paljon maanalaa Kiinan
keisarikunta vei kartasta ja kuinka paljon se vei maailmasta. Niin,
kyllä s'oli ihmeellistä, ja minä sanoin:

"Jaa-a, kyllä min' oon kuullut paljonkin puhuttavan tästä Erämaasta,
mutt' en koskaan ole tietänyt ennen, kuinka mahtava se on."

Silloin sanoi Tom:

"Mahtava! Sahara mahtava! S'on juur muutamain ihmisten laita! Jos
joku asia on laaja, on se kohta heidän mielestään mahtava. Siinä on
koko heidän älynsä. He ei ymmärrä muuta kuin _laajuutta_. Katsokaas
Englantia. S'on mahtavin maa maailmassa, ja kuitenkin voisitte sen
pistää Kiinan liivintaskuun, eikä siinä kylliks, vaan sit' olis
saakulin vaikea löytää, kun kaivattais sitä toista. Ja katsokaa
Venäjää! Se leviää joka haaralle, ja kuitenkaan ei s'ole mahtavampi
tässä maailmassa kuin Rhode Island, ja sill' ei ole puoltakaan
siitä, mitä Rhode Island'illa on. Minun setäni Abner, joka oli
presbyterianinen pappi ja mitä kiihkoisin vielä, _hän_ sanoi, että jos
aina tuomittais mahtavuutta _laajuuden_ mukaan, mitä sitte taivas olis
sen toisen paikan rinnalla? Hän sanoi aina, että taivaan valtakunta
mukamas on ijankaikkisuuden Rhode Island."

Etäältä nähtiin me nyt matala kunnas, joka kohos kaukana maailman
lopussa. Tom pysähtyi puheissaan, haparoi kiikaria, katsahti sitte ja
sanoi:

"Aivan oikein -- s'on varmaan se, jota m'olen kurkistanut. Jos m'oon
oikeassa, niin on se se, johon dervishi vei miehen sisään ja josta hän
näytti hälle kaiken maailman aarteet."

Mekin kiikaroittiin, ja hän rupes kertomaan asiasta "Araabian öitten"
mukaan.



KYMMENES LUKU.


Tom sanoi, että se tapahtui tällä viisin.

Eräs dervishi patikoi Erämaan halki jalkasin tulikuumana päivänä, ja
hän oli tallustanut tuhat englannin penikulmaa ja oli hyvin köyhä ja
nälissään ja uupunut ja väsynyt, ja melkein tällä paikalla tuli hälle
vastaan eräs kameelinajaja, joll' oli sata kameelia, ja rukoili hältä
almua. Mutta kameelinajaja valitti varattomuuttaan. Silloin sanoi
dervishi.

"Eikö nämä kameelit ole teidän?"

"On kyllä, n'on minun."

"Ootteko te velassa?"

"Hä? -- minäkö? En ole."

"No, mies, joll' on sata kameelia eikä ole velassa, hän on rikas, eikä
ainoastaan rikas, vaan hyvinkin rikas. Eikö niin?"

Kameelinajaja tunnusti. Sitten sanoi dervishi:

"Jumala on tehnyt teidät rikkaaks, minut köyhäks. Hänell' on syynsä
siihen, ja n'on viisaat -- siunattu olkoon Hänen nimensä! Mutta Hän
tahtoo, että Hänen rikkaat lapsensa auttaa Hänen köyhiä lapsiansa, ja
te ootte kääntäneet selkänne mulle, teidän veljellenne, mun hädässäni,
ja Hän on muistava sen, ja te tuutte tappiolle siitä."

Kameelinajaja pelästyi, mutta hän oli yhtä kaikki helkkarin rahan
ahne, eikä pannut penniäkään menemään turhaan. Hän siis ruikuttamaan
ja valittelemaan kovia aikoja, ja vaikka hällä mukamas oli täysi rahti
aina Balsoraan ja vaikka hän oli saanut täyden maksun siitä, niin ei
hän voinut saada mitään rahtia paluumatkalle, ja sillä tavoin ei hän
mukamas ansainnut niinkään paljo reisullaan. Dervishi silloin jatkoi ja
sanoi:

"Hyvä on, jos te otatte seuraukset päällenne. Mutta tällä kertaa
t'ootte erehtynyt ja hukannut sopivan tilan."

Kameelinajaja tietysti tahtoi tietää, minkä tilan hän mukamas oli
hukannut, koska siinä kenties oli paljon rahaa. Hän juoksi senvuoksi
dervishin perästä ja rukoili ja kärtti häntä, ett' olis armollinen ja
laupias ja sanois sen hälle; ja lopuks dervishi tähän suostui ja sanoi:

"Näettekö tuon kunnaan tuolla? No, siellä kunnaassa on kaiken maailman
aarteet, ja minä justiin etsin etsimistäni miestä, jok' olis hyvä
sydämmeltään ja jalomielinen -- sillä jos minä löytäisin justiin
semmoisen miehen, niin on mulla voidetta muassani, jonka saatan tahria
hänen silmiinsä niin, että hän voi nähdä aarteet ja ottaa ne mukaansa."

Kameelinajaja oikein hikoili, ja hän rukoili ja pyysi armoa ja pani
polvilleen ja sanoi, että hän mukamas oli tuommonen mies, ja vakuutti
voivansa hankkia vaikka tuhat todistajaa, jotka sanoisit häntä
semmoseks mieheks ennenkin aina.

"No, hyvä," sanoi dervishi, "olkoon menneeksi Jos me lastataan nuo sata
kameelia, saan kai minä puolet niistä."

Kameelinajaja tuli niin iloseks, ettei voinut pidättää itseänsä, vaan
sanoi:

"Hei! S'on sovittu!"

He paiskasit kättä, ja dervishi otti esiin rasiansa ja mättäs voiteen
kameelinajajan oikeanpuoleiseen silmään, ja kunnas aukes ja hän meni
sisään, ja siell' oli todellakin kauheita kasoja kultaa ja jalokiviä,
jotka kimaltelit aivan kuin olisit kaikki taivaan tähdet pudonneet alas.

Sitten ryhtyi hän ja dervishi työhön, ja he lastasit joka kameelin
selkään kallista tavaraa, kunnes elukka ei jaksanut kantaa enemmän,
sitten he jätit hyvästi, ja kumpanenkin meni tiehensä viidenkymmenen
kameelin kanssa. Mutta mitäs ollakkaan! Kameelinajaja tuli joutusaan
juosten dervishin perästä ja saavutti hänet ja sanoi:

"Te ette ole naimisissa, ja te ette tarvitse kaikkia mitä saitte.
Ettekö antais mulle kymmentä kameeleistanne."

"No", sanoi dervishi, olkoon menneeksi "Mitä sanotte on järkevää kyllä."

Niin hän siis antoi, ja he erosit, ja dervishi lähti matkoihinsa
neljänkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitä vielä! Kameelinajaja tuli
taaskin juosten hänen perästänsä ja ruikutti ja rääkyi ja pyysi
vieläkin kymmenen kameelia hältä ja sanoi, että kolmekymmentä,
aarteilla lastattua, oli mukamas kylliks dervishille elää, sillä he
elävät hyvin vähällä eikä pidä mitään huushollia, vaan rämpivät mieron
tietä ja syövät missä sattuu.

Mutt'ei loppunut loru siihenkään. Tuo likanen koira tuli ja tuli ja
tuli takasin, kunnes oli kerjännyt jok'ainoan kameelin ja häll' oli
koko satakunta. Sillon oli hän tyytyväinen ja kiitti myös ja sanoi,
ettei ikinä unohtais dervishiä, vaikk' eläis kuinka kauan; eikä kukaan
mukamas ennen ollut niin hyvä ja aulis hänelle. Sitte he puristit kättä
ja erosit ja menit kumpikin matkoihinsa.

Mutt' uskositteko sen? Tuskin oli kymmenen minuuttia mennyt, kun
kameelinajaja oli, kun olikin, tyytymätön taas -- hän oli kurjin
konttija viidessä valtakunnassa -- ja hän tuli juosten taas. Ja sillä
kertaa hän tahtoi, että dervishi muka sivelis vähä voidetta hänen
toiseen silmäänsä.

"Miks' niin?" sanoi dervishi.

"No, sen tiiätte kyllä", sanoi kameelinajaja.

"Mitä tiedän mä?" kysyi dervishi.

"Ääh, te ette mua petä", sanoi kameelinajaja. "Te koitatte vain salata
multa jotakin -- sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että
jos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin
nähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää
vasempaankin."

Dervishi sanoi:

"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä
tapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää.
T'olisitte sokko sokea koko elinaikanne."

"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei,
vaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin
dervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella
silmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks
kuin onkimato heti."

Silloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:

"No, Herran haltuun sitte -- tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet
tarpeen."

Ja hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies
paran kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään,
köyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.

Jim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.

"Niin", sanoi Tom, "samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist'
ei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla
tavoin -- sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista
ja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä
häll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän
enää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa
taittaakseen."

"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.
Sanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä."

"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on
asia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä
paljokin semmosia asioita, ja _ne_ kasvattaa meitä -- sitä sanoi
Abner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä _miljoonaa_ sitä toista
sorttia -- sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa
samalla lailla -- ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo
opettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei
siitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus
ei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä,
että m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla
isoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi,
että ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli
oppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei
ollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli
koettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll'
oli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta
sen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk'
aina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin
että -- --"

Mutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä -- niinkuin
tiedätte -- on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla
mielin kun on puhunut hyvin koreasti -- ja luulee toisen ihmisen häntä
ihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi
pitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta
mitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun
oikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen -- molemmat
kaipaa läksytyksen.

Jim rupes kuorsamaan -- ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä
raapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä
hirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa,
sitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä
ja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä,
ja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan
ja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen
morfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo
hirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä
juur on kummallisin asia maailmassa -- tykkään mä. Mutta raappikaappa
tulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen
mäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en
voi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan
ja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan
selkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut
siinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin _hän_, ja
kuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei
tullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää --
ei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen
kuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun
heräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on
Tomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei
voi kuulla omaa kuorsaamistaan.

Jim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut
mukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.

Tom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.

Silloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut
mitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi
haukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on
pantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen
niskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun
täytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun
oli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:

"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän
auttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein
käsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei,
sitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän
silloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja
ollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata
kameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin
tuo elukka parvi jaksais kantaa."

"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän
vain viiskymmentä kameelia."

"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen."

"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen
sokeaks."

"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä,
kun hän haki -- miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai
kenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun
luullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo
dervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa
aina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne
pysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin
kiinni. _Ne_ eivät mättää voidetta silmään -- ei millään mokomin, se
olis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin
on se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja
olit kai yhtä mallia -- helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä,
kömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin."

"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä
maailmassa ennää?"

"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä
Newyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille
kaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he
sitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat
tiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!"

Me laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut,
sillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja
otit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä
kunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä
luopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.

Mutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi
tulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja
löytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa
sen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, --
ilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista
sukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei
tultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan,
piru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä
yhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että
nämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon
kyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer;
hän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä
helposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.

Me löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja
raavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte
leijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa
parkita ne.



YHDESTOISTA LUKU.


Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla
erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita
liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi
nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli
taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä,
jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän.
S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana
aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät
varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia
olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä
me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten
kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein
komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin
ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten
selässä -- jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja
n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja
saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään
mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa,
eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.

Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa
iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta.
Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä
se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja
ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti
paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta,
aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte.
Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat
longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne,
kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen
hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.

Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja
ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin
päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten
tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten
naamaa, ja Tom huusi:

"S'on hiekkamyrsky -- selkä vastaan!"

Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen,
ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli
niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa
oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä
haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina,
joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.

Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan
Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin
kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli,
siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta.
Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja
haudattuna -- haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin
mukaan -- ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli
paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä
tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:

"_Nyt_ tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin
sapelit ja pistoolit."

Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas
hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan
paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet
syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista,
kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin
kuolema koski sittenkin kovemmin meihin -- koski vimmatusti. Katsokaas,
nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta
heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen
tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me
kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja
ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin.
Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada
selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin
matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me
pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi
ystävyys.

Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me
totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli
ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks
muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja
pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai
"herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman
mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten
kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei
se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme
liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina
Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja
herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler -- ja
nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat
turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul
-- ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja
tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai
mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja
Jerry ja Bukki ja niin poispäin.

Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon
ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit'
enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu
kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain
ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin
osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että
m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.

Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen,
kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät
aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa,
kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta
menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan
parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat,
pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.

Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja
s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä,
aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän
pariimme, mutta vähät siitä -- hän kuului karavaaniin, ja siinä
kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen
kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen
päällensä tuhannen jalan korkeudesta.

Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä
toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo
aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin
dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata
heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman
ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, -- ooh, se tuntui niin
pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä
retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.

Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme
ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin
yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan
ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin
nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja
hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän
rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin
hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä,
seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja
päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit
he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he
nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.

Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet
hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä
että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää,
vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla
paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa
maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit
vain Mahomettilaisia -- mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty
häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.

Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja
oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa,
enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita
semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en
ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.

Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä,
ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei
ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:

"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?
Menisköhän siihen kauanki aikaa?"

"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"

"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä
kakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?"

"Viis dollaria."

"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa
paikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?"

"On kyllä."

"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka
kuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä
siihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!"

Mutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä
toinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:

"Viis dollaria -- hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka
maksaa --- se maksaa, älkääppäs nyt -- se maksaa hirvittäviä summia."

"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen."

"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa
puhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks,
saadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin,
pitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle --
harvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me
kaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin
pitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin
kappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista
tässä paatissa."

Minä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin
hoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:

"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan
takasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan
ajettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään
rettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle."

"Voi taivas!" sanoin minä, "me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja,
vai mitä, Tom?"

"Niin -- kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni
tuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet,
eikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä
tuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki
kameelinajajan."

"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?"

"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin
työ, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja
kymmenen senttiä pullo."

Jim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän
vähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:

"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja --
kuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me
koitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra -- noi pullot veis
meiät konkurssiin."

Tominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä,
mutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä
pitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:

"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua."

"Minkätähen?"

"Tullin tähen."

Minä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan
sisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan.
Suom.] Minä sanoin:

"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?"

Hän sanoi:

"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle
-- se on: sen syrjälle -- niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen
virkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät
maksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette
voi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat
tavaranne _'takavarikkoon'_, mutta s'on tyhjää koreilemista; he
_ryöstävät_ sen, -- niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin
tämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen
tuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä -- rajasta rajaan --
Egyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin -- ja joka paikassa he
tulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi
mennä _sitä_ tietä."

"Niin no, Tom", sanoin minä, "mutta voidaanhan me huilata suoraan yli
heidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!"

Hän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:

"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?"

Minä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:

"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin
samaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo
Newyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin
tähden, joka meill' on."

"Hä?"

"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei
viljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta
prosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä
viljellään."

"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä."

"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck
Finn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät
minua, ett' olen sitä sanonut."

"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken
katumuksesta. Jatka."

Jim sanoi:

"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei
ossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?"

"Ei, sitä ei he tee."

"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on."

"Joo, kyll' on."

"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"

"Joo, kyllä hän tekee niin,"

"Mistä se tulloo?"

"Taivaasta."

"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras
maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"

"Ei, sitä ei he tee."

"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny.
Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei
kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on,
ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."

Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta
hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos,
väittäen että he olit _unohtaneet_ sen tullitaksan, mutta seuraavassa
kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen
myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy
päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen
olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja
sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko
on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit
unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä
tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset
hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.

Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei
voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka
teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin
sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille,
joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut --
me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista;
vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja
perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty,
-- ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli
meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan
kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki;
mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä -- se suorastaan iletti minua, ja
mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis
siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu
ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan
kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa
kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"

No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi
sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja
vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin
viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein
pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:

"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan;
mutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille,
vai mitä?"

"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä."

Jim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis
niinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis _kymmenes_
osa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään,
ja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja
peitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti,
josta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen
olevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli.
Jim sanoi olevansa.

Tom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille,
ja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja
mitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa
turkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä
hän väitti, että mukamas _nyt_ hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa
pykälistään kontrahdissa.

Sitten me ryhdyttiin työhön. S'oli turkkasen kuumaa ja sitkeää
ropotusta, niin kuumaa, että meidän täytyi pörröttää ylös viileämpään
ilmaan, kestääksemme sitä. Minä ja Tom vuoroteltiin työssä, niin että
toinen teki työtä, sillaikaa kun toinen lepäs; mutt'ei ollut ketään
vuorottelemassa Jim rukan kanssa, ja hän teki suorastaan märäks
koko sen osan Afrikaa, niin hän hikoili. Me ei voitu työskennellä
kunnollisesti, meitä nauratti niin, ja Jim hän kysyi ehtimiseen, mitä
me sillä viisin irvisteltiin, ja meidän täytyi keksiä joitakin juttuja,
päästäksemme asiasta, ja ne olit tyhmiä sepustuksia, mutta ne mahtui
hänen päähänsä -- Jim ei huomannut mitään. Ja kun me viimeinkin oltiin
lopussa, oltiin me melkein kuolleet, mutt'ei työstä, vaan naurusta.
Vähitellen oli Jimkin melkein kuollut, mutta työstä, ja nyt vaihteltiin
me ja otettiin työvuoroja hänen kanssaan, ja hän kiitti meitä niin
kovasti, ja hän istui reilinkille ja pyyhki hikeänsä ja hengähti ja
läähätti ja sanoi, että me oltiin niin hyviä vanhalle neekeri rukalle,
eikä hän koskaan sitä unohtais mukamas. Hän oli aina kiitollisin
neekeri mitä koskaan olen nähnyt, pienimmästäkin hyvästä työstä, mitä
hälle teki. Hän ei ollut neekeri kuin ulkopuolelta; sisäpuoleltaan hän
oli yhtä valkonen kuin te.



KAHDESTOISTA LUKU.


Aterioissamme tämän perästä oli joteskin paljo hiekkaa, mutta vähät
siitä, kun vain on nälkä; ja kun taas ei ole nälkä, niin ei ole mitään
huvitustakaan syömisestä, ja silloin on, tykkään mä, juur yks kaikki,
jos oliskin vähä someroa ruuassa.

Me tultiin viimein Erämaan itäiseen päähän, seilaten koilliseen päin.
Kaukana hiekan lopussa, pehmeässä, punaisessa päivän valossa nähtiin me
kolme teräväkärkistä kattoa, ikääskuin teltta, ja Tom sanoi:

"N'on Egyptin Pyramiidit." -- Mun sydämmeni kolkutti oikein. Olin
nähkääs nähnyt niin monta monituista kuvaa niistä ja kuullut puhuttavan
niistä niin moneen sataan kertaan, ja nyt yks kaksi -- tulla niiden
luo näin yhtäkkiä ja nähdä, ettei ne olleet keksittyjä, vaan
todellakin _oikeita_, -- sehän oli melkein kaapata hengen kurkustani.
S'on kummallista, että mit' enemmän me kuullaan puhuttavan jostakin
suuremmoisesta ja mahtavasta ja ällistyttävästä asiasta tai ihmisestä,
sitä enemmän unen kaltaseks, niin sanoakseni, se tulee, kun tuleekin,
ja muuttuu suureks, himmeäks, hoippuvaks haamuks -- kuuvalosta tehty
eikä mistään tukevammasta. Niin on George Washingtonin laita ja niin on
Pyramiiteinkin.

Ja muutoinkin tuntui mulle kuin mitä niistä enimmäkseen puhutaan olis
hölyn pölyä. Olihan kerran eräs herra, joka tuli sunnuntaikouluun ja
näytti kuvan niistä ja piti puheen ja sanoi, että suurin pyramiiti
peittää mukamas yli kymmenen tynnyrin alaa ja on lähes viis sataa
jalkaa korkea, aivan kuin jyrkkä vuori, ja että s'on rakennettu
suunnattomista kivimöhkäleistä, jotka on pantu säännöllisiin astuimiin
aivan kuin portaat. Kymmenen tynnyrin alaa, nähkääs, yhtä pytinkiä
varten; sehän on jo tavallinen talonpoikanen maa. Ellei s'olis
tapahtunut sunnuntaikoulussa, olisin mä luullut juttua valheeks, ja
kun mä tulin ulos koulusta, olin mä vissi siitä. Ja hän sanoi myös,
että pyramiidissa oli mukamas reikä ja että voitte mennä siitä sisään
kynttilä kädessä ja käydä pitkän matkaa pitkää, kaltevaa käytävää ja
tulla sitten sisään suureen huoneeseen tuossa kivivuoressa, ja siellä
tapaisitte mukamas suuren kivikirstun, joss'olis sisässä kuningas,
jok' olis neljä tuhatta vuotta vanha. Minä tuumasin silloin itsekseni,
että joll'ei tuo ole valetta, niin otan minä syödäkseni tuon kuulusan
kuninkaan, jos mukamas tahtovat lähettää häntä noutamaan, sillä ei hän
ees Metuusalem ollut niin vanha, ja kenpä kerskais pitemmästä ijästä.

Kun me tultiin vähän likemmäs, nähtiin me keltasen hiekan loppuvan
pitkään, suoraan kaistaleeseen, ja se oli yhdessä, toisesta päästä
toiseen, avaran, viheriän maan kanssa, jonka läpi kävi luikertaen
juova, ja Tom sanoi sen olevan Niili-joen. Nyt kolkutti mun sydämmeni
taas, sillä Niili oli toinen seikka, jota minä en sittekään ollut
pitänyt rehellisenä. Nyt mä voin teille kertoa eräästä asiasta, jok'on
vissi kuin naulattu, nimittäin että kun on kulkenut neljättä tuhatta
englannin penikulmaa keltasen hiekan yllä, joka paahtaa kuumuutta
niin että silmänne vettyy katsellen sitä, ja te ootte tuota matkaa
kestäneet noin viikon ajan, niin sitten se viheriä maa käypi teille
niin kotosaks, niin helläks kuin taivas, niin että silmänne vettyy
uudestaan. Niin kävi minun ja niin kävi Jiminkin.

Ja kun Jim viimeinkin rupes uskomaan, että tää tässä oli todellakin
Egyptin maa, jota hänen silmänsä näki, niin hän ei tahtonut tulla
siihen seisoen, vaan pani polvilleen ja otti hatun päästään, sillä
hän sanoi, ettei käynyt laatuun köyhälle neekeri paralle tulla toisin
viisin semmoseen maahan, jossa semmoset miehet olit olleet kuin Mooses
ja Jooseppi ja Faarao ja muut profeetat. Hän oli presbyteriaani ja
kunnioitti Moosesta, joka myöskin oli presbyteriaani mukamas. Häntä
oikein puistutti, ja hän sanoi:

"Tää on Egyptin maa, on Egyptin maa, ja minä saan nähä sen omin
silimin. Ja toss'on joki, ku muuttu vereks, ja minä nään justiin sen
saman maan, miss'oli rutot ja täit ja sammakot ja heinäsirikat ja
rakeet ja missä he merkki ovenpielukset ja missä Herran enkeli tuli
yösyämmenä ja tappo kaikki vastasyntyneet poikakakarat koko Egyptin
maassa. Voi, vanaha Jim ei oo sen väärtti, että näkis sitä päivää."

Ja sitten hän itki, sillä hän oli niin kiitollinen. Hänellä ja Tomilla
oli nyt pakisemista, ja Jim oli niin kiihossaan, sillä maa oli niin
täynnään juttuja -- Jooseppi ja hänen veljensä, Mooses kaisloissa,
Jaakopin matka Egyptin maahan jyvän ostoon, hopeapikari säkissä, ja
muita hauskoja kertomuksia; ja Tom oli yhtä paljon kiihossaan, sillä
maa oli niin täynnä historiaa hänen malliinsa -- siin' olit Noureddin
ja Bedreddin ja semmoset hirveät jättiläiset, jotka panit villat Jimin
päässä nousemaan pystyyn; ja koko joukko muita värkkiä "Araabian
öistä", jotk' ei tehneet puoltakaan niistä urostöistä, joista he
kerskasit, siit' oon minä vissi.

Mutta nyt me saatiin pitkä nenä, sillä syntyipä kun syntyikin, tommonen
aamusumu, eikä siit' olis ollut mitään hyötyä, ett' olis seilattu sen
yli, sillä silloin olis koko Egyptin maa voinut jäädä meiltä hiiteen;
vaan mielestämme oli parasta pysäyttää ilmapallo juur siihen paikkaan,
missä pyramiidit olit haihtuneet ja hävinneet pois, ja sitten laskea
alas lähes maapintaa ja antaa mennä niin ja pitää hyvin tarkasti
tähystystä. Tom tarttui peräsimeen, minä seisoin vieressä valmiina
antamaan ankkurin mennä. Jim istui kahen reisin keulalla tonkiakseen
silmillään sumuun ja vahtiakseen vaaroja sinnekohin. Me laskettiin
maahan päin hyvin varovasti, mutt'ei sentään liian turskilla faartilla,
ja sumu kävi yhä paksummaks, niin paksuks, että Jim näytti sumuselta
ja savuselta ja karvahassulta sen läpi. Oli hirveän hiljaa, ja me
haasteltiin hiljaa ja pelättiin. Silloin tällöin sanoi Jim:

"Korottakaa vähä, Tommi herra, korottakaa vähä!" ja ylös me
noustiin pari jalkaa ja seilattiin suorastaan yli löyhäkattosen
savimökin, jossa väki vastikään oli nukkunut ja rupes nousemaan ja
ojentelemaan ja haukottelemaan; ja kerran kun yks vetelys tuskin oli
päässyt takaraajoilleen, jotta pystyi ojentelemaan ja haukottamaan
kunnollisesti, annettiin me hälle tuuppaus selkään, niin että hän heräs
kerrassaan. Niin meni meiltä lähes tunti, ja kaikki oli hiiren hiljaa,
ja me koettiin kuunnella ja pidettiin henkeämme, sitten harveni sumu,
ja Jim huusi sydän kurkussa:

"Herran nimmeen, takasin Tommi herra! Tässä tulloo hirivein jättiläinen
'Araabian öissä' päällemmä." Ja hän sänttäs peräpuoleen paattiin.

Tom totteli, ja kun pallo nyt seisoi, katsoa töllötti meihin naama,
suuri kun meidän talomme siellä kotona, sisään reilingin yli aivan kuin
talo ikkunoineen, ja minä paiskasin maata ja kuolin. Minä olin kai
ollut kuolleena ja vainajana noin minuutin ajan tai enemmänkin; sitten
mä virkosin taas, ja Tom oli iskenyt veneen keksin kiinni jättiläisen
alahuuleen ja piti palloa paikallaan sillä, samalla kun hän pää
kallellaan katsoa tuijotti tuota kauheaa naamaa.

Jim oli polvillaan ja kädet ristissä ja katsoi rukoilevasti
kummitukseen, ja hänen huulensa olit työssä, vaan ei hiiskunut
sanaakaan. Minäkin pikkusen kurkistelin ja olin pyörtyä taas, mutta Tom
sanoi:

"S'on kuollut, te pöllöt! S'on sfinksi!" En koskaan ole nähnyt
Tomia niin pienenä ja kärpäsen näkösenä; mutta s'oli sentähden, kun
jättiläisen päämöhkäle oli niin suuri ja kauhea. Kauhea, niin, sitä
s'oli, mutta se ei ollut inhottava, sillä helposti voi nähdä, että
n'oli ylhäiset kasvot, jopa tavallaan alakulosetkin, eivätkä ne
ajatelleet katsojaa, vaan toisia asioita ja tärkeämpiä. Ja ne kasvot
olit kivestä -- punasellaisesta kivestä -- ja nenä ja korvat oli
survastu pois, ja siitä ne näytti rääkätyltä, ja me tunnettiin surua
sen tähden.

Me työnnettiin takasin vähä ja seilattiin hänen ympäri ja hänen päänsä
päällä, ja hän oli yhtä suuri joka haaralta. S'oli miehen pää, tai
kukaties vaimon, tiikerin ruumiissa kiinni, joka oli sata viiskolmatta
jalkaa korkea, ja sillä oli etukäpäläin välissä pieni herttanen kirkko.
Kaikki tyyni, pait pää, oli ollut hiekan alla monta sataa, kukaties
tuhattakin vuotta; mutta h'olit juuri nykyisin kaivaneet hiekan pois
ja löytäneet tuon pienen kirkon. Siihen meni varmaankin paljo, paljo
hiekkaa tuon elukan hautaamiseen, melkein yhtä paljon kuin höyrylaivan
kantamiseen, tykkään mä.

Me pantiin Jim maihin pääkallon päälle ja annettiin hälle Amerikan
lippu hänen turvaksensa, sillä olihan tää vieras maa. Sitten me
seilattiin pois, välin tuolle taholle, välin tälle, saadaksemme --
kuten Tom sitä sanoi -- "vaikutuksia" ja "perspektiivilöitä" ja
"proportioniloita", ja Jim hän teki voitavansa ja tälläs itsensä
milloin tähän äksänpäksään, milloin tuohon, mutta paras oli hän, kun
hän seisoi päällään ja riputti sääriään kuin sammakko. Mitä kauvemmas
me tultiin, sitä pienemmäks tuli Jim ja sitä suuremmaks sfinksi, ja
lopuks he olit vain kuin perhonen kirkontapulin nenässä. Sillä viisin
tuopi tuo perspektiivilä oikeat proportion ilot näkyviin, sanoi Tom;
hän sanoi, että Julius Cassar'in neekerit eivät tienneet kuinka suuri
hän oikeastaan oli, he olit häntä liian likellä mukamas.

Sitten me seilattiin yhä kauvemmas ja kauvemmas, kunnes ei enää
nähty Jimiä ollenkaan, ja silloin oli toi suuri möhkäle kaikkein
ylhäisimmillään, kun se katsoi yli Niilin laakson niin hiljaisena ja
juhlallisena ja yksinäisenä, ja kaikki noi pienet, viheliäiset mökit
ja roskat, mit' oli sen ympärillä, olit tykkönään poissa ja menneet
maailmaan, eikä mitään muuta ollut tallella kuin pehmeä loppumaton
matto keltaista samettia, ja s'oli hiekka.

S'oli oikea paikka pysähtyä, ja me tehtiin niin. Me istuttiin siinä
ja katseltiin ja tuumittiin puoli tuntia, ei kumpikaan haastanut
mitään, sillä me tunnettiin semmosta rauhaa ja jonkimmoista juhlaa,
kun muistettiin, miten toi kummitus oli tolla viisin vilkassut yli
laakson ja tuuminut suuret tuumansa aivan yksinään tuhansia vuosia
yhteen mittaan; eikä vielä tänä päivänäkään kukaan voi keksiä mitä s'on
tuuminut.

Viimein otin minä kiikarin ja näin pieniä matosia, tai mitä lie ollut,
matelevan samettimatolla ja muutamia toisia, jotka ryömit ylöspäin
elukan selkää myöten, ja sitten näin mä pari kolme valkosta sumupilveä
ja pyysin Tomia kiikaroimaan. Sen hän tekikin ja sanoi:

"N'on luteita. Ei, ootappas -- n'on -- n'on ihmisiä, luulen mä. Jaa,
n'on ihmisiä -- miehiä ja hevosia. Ne laahustaa ylös pitkät tikapuut
sfinksin selkään -- eikö s'oo kummallista? Ja nyt koettavat ne nostaa
tikapuut -- ja siell' on paljo pieniä savupilviä -- tuhat tulimmaista!
n'on pyssyjä! Huck, ne hätyyttää Jimiä!"

Me päästettiin voimaa masinaan ja huilattiin sinne, niin että vinkui.
Me oltiin perillä tuossa tuokiossa ja tultiin kuin myrsky heidän
keskeensä, ja he hajosit kuin kanaparvi joka taholle, ja jotkut, jotka
kiipesit tikapuita ylös Jimin kimppuun, kirposit ja putosit maahan.
Me lennettiin ylös ja nähtiin Jimin makaavan sfinksipään huipulla
läähättäen ja puolikuolleena pelästyksestä ja avunhuutamisesta. Hän
oli kestänyt piiritystä kauvan aikaa -- koko viikon, sanoi _hän_,
mutta niin kauvan sitä ei ollut; näytti vain siltä hänen mielestään,
kun h'olit häntä niin peevelin lailla ahistaneet. He olit ampuneet
häntä ja pyssynkuulat olit surisseet hänen korvissaan, mutta hän ei
ollut haavotettu, ja kun he äkkäsit, ettei häntä saanut seisomaan ja
ettei kuulat häneen käynyt hänen maatessaan, noutivat he tikapuut, ja
silloin hän ymmärsi, että piru hänet veis mukamas, jos ei me tultu
kuin tuulessa. Tom oli hyvin suuttunut ja kysyi hältä, miks' ei hän
näyttänyt heille lippua ja komentanut heitä hiiteen Yhdys-Valtain
nimessä. Jim sanoi sitä tehneensä, mutta he antoivat palttua sille
mukamas. Tom sanoi ilmoittavansa asian hallitukselle Washingtoniin, ja
sitte sanoi hän:

"Saattepa nähdä, että he saavat pyytää anteeks siitä, kun ovat
hävässeet Amerikan lippua, ja maksaa korvausta päälle päätteeks, jos
pääsevät silläkään."

Jim sanoi:

"Maksaa korvausta? Mistä? Ja kelle?"

"Meille tietysti -- vahingosta."

"Ja keltä he pyytää anteeks?"

"Yhdys-Valloilta. Taikka myös me voidaan ottaa vastaan tuo
anteeksipyyntö, ja antaa vahingonkorvaus hallitukselle."

"Korvaus, se kai on rahhaa, vai mitä? Kuinka paljon rahhaahan siitä
tulloo?"

"Joo, tässä tulee vähintään kolme dollaria mieheen, ehk' enemmänkin."

"No, sitte m'otetaan rahat, Tommi herra, ja annetaan hallitukselle
anteeks! Mitä sanotte siihen, Tommi herra? Ja mitä Huck meinaa?"

Tom hän naureskeli, mutta me tykättiin, että se kävi mukiinsa. Ja niin
sovittiin me siis, että otettais rahat. Koska tuo homma oli mulle
vallan outoa, kysyin mä Tomilta, pyytävätkö _maat_ aina anteeks, kun
ovat menetelleet tyhmästi mukamas, ja hän sanoi:

"Pyytävät kyllä -- nimittäin pienet maat."

Me seilattiin yltympäri ja tutkittiin pyramiideja ja sitte me noustiin
ja työnnettiin suorastaan masinamme pyramiidin litteää huippua vasten
ja nähtiin, että tään pyramiidin laita oli juur kuin toi herra sanoi
sunnuntaikoulussa. Siin' oli neljällä taholla rappuset, jotk' alkoivat
alhaalta ja yhtyivät ylhäällä huipussa; mutta ei saattanut nousta ylös
noita rappusia, sillä jokainen astuin ulottui aina leukaan asti, ja
kiipijää täytyi auttaa takaapäin. Toiset pyramiidit olit siinä lähellä,
ja väkijoukko, ku liikkui kirkolle niiden välissä, olit kuin matelevia
luteita; niin korkealla oltiin me ilmassa.

Tom ei voinut olla rauhassa, hän oli niin kauhean ilonen ja
kummastunut, kun sai olla niin kuulusassa paikassa, ja juttuja oikein
vuoti hänestä, tykkäsin mä. Hän sanoi voivansa tuskin uskoa, että
hän oli samalla paikalla, josta prinssi pakeni pronssi-hevosella. Se
tapahtui "Araabian öiden" aikana mukamas. Joku oli antanut prinssille
pronssisen hevosen, jonka etulavassa oli ripa, ja hän voi nousta sen
selkään ja lentää ilmassa kuin lintu ja sillä viisin matkustaa maailman
halki ja ohjata sitä vääntämällä ripaa ja lentää liipottaa korkealle
tai matalalle ja laskea maihin missä hyvänsä.

Kun hän oli puhunut tuosta kaikesta, tulipa keskeemme tommonen ikävä
hiljaisuus, joka kuten tiedätte syntyy, kun joku on laskenut oikein
mestarin valheen ja te tykkäätte niinkuin syntiä hänestä ja toivotte
voivanne vaihtaa puheen ainetta ja saada hänet häpeästään taas, mutta
olette itsekkin hämillänne ettekä tule mihinkään; ja ennenkun ehtii
päästä tolkuilleen ja tehdä jotakin, on tuo hiljaisuus jo levinnyt
ja työnsä tehnyt. Min' olin hämilläni, ja Jim oli hämillään, eikä
kumpikaan pystynyt suutansa avaamaan. No, Tom hän mulkoili minuun
hetkisen ja sanoi:

"Puhu suus puhtaaks! Mitä sä meinaat?"

Minä sanoin:

"Tom Sawyer, _sinä_ et usko itse mitä sanot."

"Miks'en uskois? Mikä estäis minua uskomasta?"

"Yks estää sua uskomasta: tuo ei oo voinut tapahtua, siinä kaikki."

"Miks' ei se olis voinut?"

"Sanoppas mulle, _kuinka_ se olis voinut?"

"Tämä pallo on riittävä todistus siitä, että se vois tapahtua --
luulisin mä."

"Hä?"

"Hä? Tuommosta pöllöä en ikinä nähnyt: eikö tämä pallo ja tuo
pronssihevonen ole _samaa_, vaikk' eri nimillä?"

"Ei, sitä ne ei ole. Toinen on pallo, toinen on hevonen. Ne on vallan
eri asioita. Toiste sinä varmaankin väität, että talo ja lehmä on
samaa."

"No, voi vekkulin kekkuli, nyt pani Huck hänen pussiin taas! Siit' ei
hän pääse mihinkään!"

"Pidä suus, sinä Jim. Sin' et tiedä mitä sä puhut. Eikä Huckkaan.
Katsos nyt, Huck, minä selitän sen sulle, jotta sen käsität. Katsos,
se ei ole yksistään _muoto_, joka tekee jonkun asian yhtä- tai
erillaiseks, vaan se on sisällinen _periaate_, ja periaate on sama
kummassakin. Joko ymmärrät?"

Minä tuumasin tuota ja sanoin sitten:

"Mitä tuost' on hyötyä? Periaatteet on hyvät olemassa, mutta ne ei voi
vääntää nurin sitä totta, että mihin ilmapallo pystyy, ei ensinkään
näytä, mihin hevonen pystyy."

"Tyhmyyttä, Huck! Ethän sinä lainkaan ymmärrä. Kuule nyt -- sehän on
selvää. Eikö me lennetä ilmassa?"

"Lennetään."

"No eikö me lennä korkealla tai matalalla, justiin kuin lystää?"

"Lennetään."

"Eikö me mennä minne vain tahotaan?"

"Mennään."

"Ja eikö me mennä myöskin missä hyvänsä ja milloin hyvänsä?"

"Mennään."

"Millä lailla me pannaan pallo liikkeelle ja miten tyyrätään sitä?"

"Painamalla nappuloita."

"No, nyt mä luulen, ett' asia on teille selvillä. Tuossa toisessa
kohdassa liikkuminen ja tyyrääminen tapahtui vääntämällä ripaa. Me
väännetään nappulaa, prinssi väänsi ripaa. Siin' ei oo hiuskarvaakaan
erotusta, kuten näätte. Tiesin että saisin sen mahtumaan kalloonne, jos
jauhasin kylliks."

Hän oli niin ilonen, että rupes viheltelemään. Mutta minä ja Jim ei
hiiskuttu mitään, niin että hän katkas hämmästyneenä vihellyksensä ja
sanoi:

"Kuules nyt, Huck Finn, etkö sä ymmärrä _vieläkään?"_

Mä sanoin:

"Tom Sawyer, tahtosin kysyä sulta jotakin."

"Kysy", sanoi hän, ja mä näin, että Jim vilkas kuulemaan.

"Minun käsittääkseni on koko solmu nappuloissa ja rivassa -- muut asiat
ei tiedä mitään. Nappulassa on toinen kaava, rivassa toinen, mutta
vähät siitä."

"Niin, niiss' on yks ja sama voima."

"No, hyvä. Mutta mikä voima on se, jok' on kynttilässä ja tulitikussa?"

"S'on tuli."

"Onko se sama kummassakin?"

"On, kun onkin."

"No, hyvä. Jos mä nyt sytytän nikkariverstaan tulitikulla, mitens
silloin käy tuossa verstaassa?"

"Se palaa."

"Ja jos mä sytytän tuon pyramiidin kynttilällä -- palaako sekin?"

"Ei tietysti."

"No, hyvä. Tuli on samaa kumpasessakin. _Minkätähen_ palaa verstas,
mutta pyramiidi ei?"

"Sentähen, että pyramiidi _ei voi_ palaa."

"Kas tuota! Ja _hevonen ei voi lentää!"_

"No voi turkin pippuri, kuinka se Huck pani hänet pussiin taas! Hän on
nyt siinä, ja suu on nuoralla kiinni, on kun onki! S'oli pahin pussi,
mihinkä kukkaan on luikunu -- ja jos minä -- --"

Mutta Jim oli pakahtua nauruun eikä voinut saada sanaa suustansa, ja
Tom oli niin raivossaan nähdessänsä, kuinka näppärästi minä olin saanut
hänet kumoon ja vääntänyt hänen omat todistuksensa häntä vastaan ja
survonnut hänet pieniin palasiin niillä, niin että kaikki, mitä hän
voi sanoa, oli, että joka kerta kun hän kuuli minun ja Jimin kokevan
keskustella, niin häpes hän tätä ihmiskunta parkaa mukamas. Minä en
sanonut mitään -- tunsin vain olevani perttuleen mielissäni. Kun minä
oon voittanut toisen, en minä ruukkaa, niinkuin niin monet muut, käydä
sitä laulamassa talosta taloon, sillä mä aattelen, että jos mä olisin
tuon toisen sijassa, en minä tahtos kenenkään laulavan minusta. Parempi
on olla jalo, s'on minun ajatukseni.



KOLMASTOISTA LUKU.


Vähitellen poistuttiin me, ja Jim jäi risteilemään sinne pyramiidein
ympärille. Me kiivettiin alas aukolle, josta mennään käytävään, ja
mentiin sinne sisään muutamien Arabialaisten kanssa, kynttilät käsissä,
ja kaukana keskellä pyramiidia tultiin me huoneeseen, joss'oli suuri
kivikirstu, jossa he ruukkasit pitää tuota kuningasta, aivan kuin toi
herra sunnuntaikoulussa sanoi; mutta kuningas oli nyt poissa -- joku
oli ottanut hänet. Mutta minä en juur kaivannut tuota paikkaa, sillä
saattoihan siell' olla aaveita, tosin ei tuoreita, mutta minä en tykkää
heistä ollenkaan.

Sitte me mentiin alas ja saatiin pari pientä aasia ja ratsastettiin
vähäsen, ja sitte me kulettiin paatilla ja sitte aaseilla taas ja
tultiin Cairoon; ja kaiken aikaa oli tie niin tasanen ja korea, etten
oo sen vertasta nähnyt, ja siinä oli taatelipalmuja molemmin puolin
ja alastomia lapsia, ja miehet olit punaset kuin vaski ja hienot ja
väkevät ja koreat. Ja kaupunki oli kummallisuus. Semmoset ahtaat kadut
-- tuskin muuta kuin kujat, ja täpotäynnään väkeä turbaaneissa ja
naisia hunnuissa, ja kaikki olit pyntätyt riikinkukon väriin, ja te
hämmästyitte kuinka kameelit ja väki saattoi päästä toinen toisen ohi
moisissa pienissä raoissa, mutta he pääsit kuitenkin -- niin, s'oli
kerrassaan sekasotkua, ja jokainen huusi hullummasti kuin toinen.
Puotit ei olleet isot kyllä niissä kääntyäkseen, mutt' ei tarvinnut
mennä sisään, puotiherra istui kuin räätäli tiskillänsä, polttaen
pitkää, käärmeentapasta piippuaan, ja hällä oli tavaransa niin lähellä,
että hän ulottui niihin käsin, ja hän oli melkein kadulla, sillä
lastatut kameelit sukivat häntä ohimennessään.

Silloin tällöin lensi joku suuri herra ohi vaunuissa, ja kummallisesti
puetut miehet juoksit niiden edessä ja huusit ja löylytit jokaista,
jok' ei mennyt pois tieltä, pitkällä karahkalla, ja yks kaks tuli
sulttaani ratsastaen hevosen selässä pitkän ratsujoukon etunenässä, ja
niin hän oli koreasti puettu, ett' oikein olis teitä läähöttänyt, ja
kaikki putosit pitkälleen ja makasit mahallansa, kun hän ajoi ohi. Minä
sen unhotin, mutta yks värkki mieheks tuli virkistämään muistiani. Hän
oli yks niistä, jotka juoksit etukynnessä.

Siellä oli kirkkoja, mutta heill' ei ollut ees sen verran älyä, ett'
olisit pitäneet sunnuntaita pyhänä -- vaan he juhlivat perjantaina ja
rikkoivat sapatin. Kun menette sisään kirkkoon, täytyy teidän ottaa
kengät jalastanne. Siell' oli joukottain miehiä ja poikia kirkossa,
jotk' istuit eri ryhmissä kivilattialla ja pitivät hirveää elämää --
he oppivat, sanoi Tom, läksynsä ulkoa koraanista, jota he luulevat
Raamatuks, vaikkeihän sitä usko ne, jotka paremmin ymmärtävät. En
ole koko elämässäni vielä nähnyt niin isoa kirkkoa; se oli aivan
suunnattoman korkea, vallan pyörrytti katsoessaan kattoon. Meidän
kirkkomme siellä kotikylässä ei ole mitään sen verralla; jos panisitte
sen tämän sisään niin luulisitte sitä ryytilaatikoks.

Mitä minä mielelläni halusin nähdä, oli dervishi, sillä mä
olin turkkasen huvitettu dervisheistä tuon tähden, joka pelasi
kameelinajajalle nuo kepposet. Me tavattiin muutamia eräässä kirkossa,
ja he kutsuit itseänsä Pyöriviks Dervisheiks; ja he pyöriä tanssivat
myös -- min'en koskaan ole nähnyt mokomaa. Heill' oli päässään korkeat
hatut, kuin sokeritopat, ja liinaset alushameet; ja he pyörivät
hyörivät kuin hyrrät, ja alushameet huijasit kuin siivet, ja s'oli
mukavinta, mitä koskaan olen nähnyt, ja sai minut melkein juopuneeks,
kun katsoin sitä. He olit kaikki tyyni Moslemia, sanoi Tom, ja minun
kysyissäni hältä, mitä mokomaa Moslemi oli, sanoi hän sen olevan
semmosen ihmisen, jok' ei ollut presbyteriaani. No, olihan niitä
paljokin semmosia Missourissa, vaikk'en sitä ennen tiennyt.

Me ei nähty puoltakaan nähtävistä Cairossa, kun Tom oli moisessa hiessä
hakemaan paikkoja, jotk' oli kuulutettu historiassa. Meill' oli hätä
housuissa, ennenkun löydettiin se jyväaitta, johon Jooseppi keräs jyviä
nälkävuosiks, ja kun me viho viimein löydettiin se, ei siin' ollut
paljo nähtävää, sillä se ei ollut muuta kuin vanha ränstynyt hökkeli;
mutta Tom oli mielissään ja piti siitä enemmän elämää kuin minä
olisin pitänyt, jos olisin astunut naulan jalkaani. Millä viisin hän
pystyi löytämään tuohon paikkaan, sitä en koskaan voi saada päähäni.
Me kuljettiin ohi ainakin neljäkymmentä ihan samallaista hökkeliä,
ennenkun me tultiin perille siihen, ja min' olisin tyytynyt mihin
hyvänsä, mutta hänelle ei kelvannut muut kuin se oikea. En koskaan
ole nähnyt niin mitään merkillistä ihmistä kuin Tom Sawyer. Samassa
minuutissa, kun hän tapasi sen oikean, tunsi hän sen heti yhtä helposti
kuin minä tuntisin toisen paitani, jos mull' olis mitään, mutta millä
kurin hän menetteli, sit' ei hän pystynyt sanomaan, ei enemmän kuin
lentämään; niin väitti hän itse.

Sitten me ison aikaa haettiin taloa, jossa asui se poika, joka opetti
Cadia, kuinka hänen piti erottaa niitä rasioita, joissa oli vanhat
ja tuoreet oliivit; hän sanoi jutun olevan kotosin "Araabian öistä",
ja hänen piti kertoa siitä mulle ja Jimille, kun oli aikaa mukamas.
No, me haettiin ja haettiin, kunnes min' olin kaatua kumoon, ja minä
pyysin Tomia jättämään se hiiteen ja tulemaan huomispäivänä hankkimaan
jotakuta ihmistä, joka tuntis kaupungin ja vois haastaa Missourin
kieltä ja opastaa meidät suoraan sinne paikkaan; mut' mitä vielä! --
hän tahtoi, kun tahtoikin, löytää sinne itse, ei kelvannut muut konstit
mukamas. No, mitä muuta kuin jatkaa. Viimein tuli kummallisin seikka,
mitä min' olen nähnyt. Talo oli poissa, mennyttä kalua monta sataa
vuotta sitten -- jokainen palanen poissa, pait' yks mureneva tiilikivi.
No, kuka nyt uskois, että poika viikari Missourin kaukasista metsistä,
jok' ei koskaan ollut siinä kaupungissa ennen, kykenis ottamaan selkoa
siitä paikasta ja löytämään tuon talon? -- mutta Tom Sawyer sen teki.
Minä tien vissisti että hän sen teki, sillä minä näin hänen sen
tekevän. Min' olin aivan hänen vieressään ja näin hänen näkevän tiilen
ja näin hänen tuntevan sen. Mutta millä kurin hän _voi_ menetellä
noin? tuumasin itsekseni. Onko se tietoa, vai onko se vaistoa -- kuin
koiralla?

Niin, s'on totta, juur kun se tapahtui; selittäköön sen kukin
kuten hyvänsä. Min' olen tuumannut sitä pitkin päätäni, ja se on
minun ajatukseni, että osa siitä olkoon tietämistä, mutta suurin
osa on vaistoa. Ja tämän ajatuksen olen mä saanut tästä. Tom pisti
tiilipalasen taskuunsa, antaakseen sen museolle, ja siinä piti olla
hänen nimensä sekä päivä, jolloin hän lähti kotiin; ja minä näpistin
sen hänen taskustaan ja pistin siihen toisen, mutta samallaisen
tiilipalasen, ja hän ei hoksannut mitään erotusta -- mutta sit' oli
kuitenkin tietysti. Ja nyt kai on se selvää, että enin osa on vaistoa,
eikä tietämistä. Vaisto sanoo hälle, missä oikea paikka on, ja niin
hän tuntee tiilipalasen paikasta, mutt' ei suinkaan tiilenkarvasta.
Jos s'olis tietämistä, eikä vaistoa, niin hän tuntis tiilipalasen ens
kerralla, kun sen näkee, sen ulkonäöstä -- mutta sitä hän ei tehnyt.
Siitä näkyy, että mitä kerskataankaan tietämisestä, että s'on mukamas
niin erinomaista, niin on vaisto neljäkymmentä kertaa muhkeampaa, ---
johon voi luottaa. Sitä samaa sanoo Jimkin.

Kun me tultiin takasin, laski Jim palloa ja otti meidät veneeseen, ja
siell' oli muuan nuori mies punasessa lakissa tupsuineen ja koreassa
sinisessä silkkimekossa ja väljissä housuissa, ja shaali oli hänen
vyötäreillään, joss'oli pistoolit, ja hän osas puhua engelskaa ja
tahtoi ruveta opastajaks meille ja viedä meidät Mekkaan ja Mediinaan
ja Keski-Afrikaan ja joka paikkaan puolesta dollarista päivässä ja
ruuasta, ja me hyyrättiin hänet ja mentiin ja pännättiin pallon voimaa,
ja juur kun oltiin syöty päivälliset, heiluttiin me sen paikan yllä,
miss' Israeliitit menit Punasen meren yli, kun Farao koki saada heistä
kiinni ja vesi vyöryi hänen päällensä. Me seisottiin ja katseltiin
kauvan aikaa tätä paikkaa, ja Jim oli niin mielissään, kun sai sitä
silmäillä. Hän sanoi voivansa nähdä kaikki tyyni tällä hetkellä,
aivan kuin se tapahtui; hän voi mukamas nähdä Israeliitain marssivan
vesiseinäin välissä ja Egyptiläisten tulevan kaukaa ja rientävän
aivan ratketakseen ja menevän sinne sisään, juur kun Israeliitit olit
menemässä ulos, ja kun Egyptiläiset olit sisässä joka sorkka, niin
vesiseinät vyörähti heidän yllensä mukamas ja hukutti joka miehen.
Sitten me pingotettiin pallon voimaa taas ja huilattiin pois ja lentää
liipotettiin Siinain vuoren yli ja nähtiin se paikka, missä Mooses
löi palasiin kivitaulut ja missä Israelin lapset majailit tasangolla
ja palvelit kultavasikkaa; ja kaikki tyyni oli niin hauskaa kuin
suinkin, ja opas hän tunsi jokikisen paikan yhtä hyvin kuin minä tunnen
kotikylän.

Mutta tuli semmonen seikka, ku kerrassaan ajoi hiiteen kaikki tuumamme.
Tomin vanha, ränstynyt maissipiippu oli niin vanhentunut ja lahonnut
ja halkeillut, ettei se enää voinut pysyä ko'ossa, huolimatta kaikista
kääreistä ja siteistä, vaan se jo suorastaan mätäni ja hajos. Tom hän
ei tiennyt _mitä_ hän tekis. Professorin piipusta ei ollut mihinkään --
s'oli vain merenvahaa, ja ken on tottunut maissipiippuun, hän tietää
sen olevan kaikkia muita piippuja maailmassa mahtavampi, eikä kukaan
voi häntä saada polttamaan toisella. Hän ei tahtonut ottaa minun
piippuani, min' en voinut häntä yllyttää. Siin' oli hän.

Hän mietiskeli asiaa, ja sanoi, että meidän täytyi kuleksia vähäsen ja
koittaa nuuskia löytyiskö mitään Egyptissä tai Arabiassa tai muissa
maissa; mutt' oppaamme sanoi: ei -- siit' ei ollut mitään hyötyä,
ei ollut mukamas tuommosta piippua missään. Tom oli oikein pahalla
tuulella vähän aikaa, mutta sitte hän virkos taas entisilleen ja sanoi
saaneensa vehkeen päähänsä ja tiesi mukamas nyt, mit' oli tekeminen.
Hän sanoi:

"Mulla on toinen maissipiippu, ja se on priima sorttia vielä ja melkein
uusi. Se on orrella kyökin takan päällä -- kotikylässä. Jim, kuules --
sinä ja opas saatte lähteä sitä noutamaan, niin minä ja Huck majaillaan
täällä Siinain vuorella kunnes te tulette takasin."

"Mutta, Tommi herra, me ei koskaan löyetä kylää. Piipun mä kyllä löyän,
mä tunnen kyökin kuin paitani, mutta, tuhat viäköön, me ei osata kylään
eikä Sant Louis'iinkaan tai mihinkään muuhun paikkaan. Me ei tiietä
tiätä, Tommi herra."

S'oli tosi asia, ja se ällistytti Tomin hetkeks. Sitte sanoi hän:

"Kuulkaa nyt -- kyllä se menee, ja minä sanon teille millä viisin.
Te väännätte kompassia ja lennätte länteenpäin kuin nuoli, kunnes te
tulette Yhdys-Valtoihin. Se ei ole vaikeaa, sillä s'on ensimmäinen maa,
johon tulette Atlantin meren tuolla puolen. Jos tulette sinne päivän
aikana, niin antakaa mennä suoraan länteenpäin Floridan ylärannikolta,
ja yhden ja kolmen kvartin tunnin kuluttua tuutte Mississippi suuhun
-- sillä faartilla kuin min' annan teille. Te tulette olemaan niin
korkealla ilmassa, että maa on hyvin kaareva -- melkein kuin nurin
kaadettu pesuvati -- ja te näätte koko joukon jokia kiemurtelevan joka
taholla, kauvan ennenkun tulette sinne, ja te voitte vallan helposti
löytää Mississippin. Sitte voitte seurata jokea pohjoseen päin liki
yhden ja kolmen kvartin tunnin, kunnes näätte Ohion laskevan siihen;
silloin pitää teidän tähystää tarkoin, sillä silloin ootte likellä.
Vasemmalla puolen näätte toisen juovan yhtyvän -- s'on Missouri, ja
vähä ylempänä on St. Louis. Sitte laskette pallon matalalle, niin
että voitte tarkastaa kyliä, joiden yli menette. Te lennätte noin
viiden kolmatta kylän ja kauppalan yli viidessätoista minuutissa, ja
te tunnette kyllä meidän kylämme, kun sen näette -- ja joll'ette sitä
tunne, niin voitte huutaa alas ja kysyä."

"Jos s'on niin heleppo, niin voiaan kai me tehä sen sitte, Tommi herra.
Niin, kyllä me tehään se."

Opas oli myöskin vissi asiasta, ja hän luuli pian oppivansa pitämään
perää.

"Jim voi opettaa teille koko konstin puolessa tunnissa", sanoi Tom.
"Nämä ilmapallot on yhtä helpot tyyrätä kuin tavallinen paatti."

Tom otti framille kartan ja merkitsi siihen kurssin ja mittas sen ja
sanoi:

"Jos menette länteenpäin, niin se nähkääs on mukavin tie. Ainoastaan
noin seitsemän tuhatta englannin penikulmaa. Jos menette itäänpäin ja
sitte yltympäri, niin tulee kaks vertaa enemmän matkaa." Sitten sanoi
hän oppaalle: "Katsokaa te molemmat kielikelloa kaiken aikaa, ja kun se
ei osota 300 penikulmaa tunnissa, pitää teidän mennä korkeammalle tai
alemmalle, kunnes tulette ilmavirtaan, joka menee samaan suuntaan kuin
te. Tämä lintu voi lentää 100 penikulmaa tunnissa ilman mitään tuulta
avukseen. Voi tavata yli 200 penikulman myrskyn milloin vain tahtoo."

"Kyllä me tavataan."

"Niin, koetkaa. Välistä te kyllä saatte kohota pari penikulmaa, ja
silloin tulee turkkasen kylmä, mutta enimmäkseen tapaatte te myrskynne
paljon alemmalta. Jos vain saisitte kiinni oikein hirmumyrskystä --
niin sekös olis teille passi se! Tästä näette professorin kirjoista,
että ne menee länteenpäin näillä latituuteilla; ja ne menee matalalla
myös."

Sitten hän räknäs ajan ja sanoi:

"Seitsemän tuhatta penikulmaa, 300 penikulmaa tunnissa -- te voitte
tehdä koko matkan yhdessä päivässä, kahdessakymmenessäneljässä
tunnissa. Tänään on torstai; te voitte olla täällä taas lauvantaina
iltapäivällä. Kas niin, viskatkaa alas muutamia vilttejä ja vähä ruokaa
ja kirjoja ja muuta tavaraa mulle ja Huckille, ja sitte voitte lähteä
tiehenne. Täss' ei oo aikaa kuhnustelemaan -- tahdon polttaa, ja mitä
pikemmin tuotte piipun, sen parempi."

Me viskattiin, kaikki yhessä, ulos tavarat meille, ja kaheksassa
minuutissa oli kaikki kunnossa ja ilmapallo valmiina lähtemään
Amerikaan. Me sanottiin "ajöös", ja Tom antoi viimeiset käskynsä:

"Kello on nyt kymmentä minuutia vailla kaks j.pp., Siinain vuoren ajan
mukaan. Kahessakymmenessäneljassä tunnissa ootte te kotona, ja silloin
on kello kuus aamulla, kylän ajan mukaan. Kun tulette kylään, niin
laskekaa maihin hieman kummun kukkulan takana metsässä, niin ettei
kukaan teitä näe; sitten juokset sinä, Jim, alas, ja viskaat nämä
kirjeet postilaatikkoon, ja jos näet ketään, niin vedä toi rillihattu
naamalles, ettei he sua tunne. Sitte sä hiivit sisään takatietä
kyökkiin ja otat piipun, ja panet tämän paperipalasen kyökin pöydälle
ja pistät jotain päälle, että se pysyy paikoillaan, ja sitte sä
puikahat ulos ja menet matkoihis, ja älä anna Polly tätin saada sinusta
vihiä eikä kenenkään muun. Sitte sä käännät koipes pallolle taas, ja
te tuutte takasin Siinain vuorelle -- 300 penikulmaa tunnissa. Sinun
ei tarvitse viipyä kylässä enemmän kuin tunnin. Te lähette takasin
kello seitsemän tai kaheksan e.pp., kylän ajan mukaan, ja ootte täällä
kahessakymmenessä neljässä tunnissa, tuutte siis perille kello kaks tai
kolme Siinain ajan mukaan."

Tom luki nyt paperipalasen meille. Siinä seisoi:

    "Torstaina iltapäivällä -- Tom Sawyer Ilmailija lähettää
    tervehyksiä tätilleen Pollylle Siinain vuorelta, jossa arkki
    seisoi, ja sen saman tekee Huck Finnkin, ja täti saapi ne huomen
    aamulla kello puoli seittemän. [Arkin asettaminen väärään paikkaan
    on luultavasti Huck'in erehdys, eikä Tom'in. M.T.]

                                           Tom Sawyer Ilmailija."

"Kuinka täti parka silloin töllistää taivaaseen ja kuinka hän itkee!"
sanoi Tom. Sitten hän sanoi:

"Varokaa! Yks -- kaks -- kolme -- antakaa mennä!"

Ja he _antoivat mennä!_ Ilmapallo pillastui, ja tulevassa sekunnissa
sitä ei nähty ei kuultu.

Tom lähti nyt ensinnä hakemaan sitä paikkaa, jossa kivitaulut lyötiin
rikki, ja heti kun sen löysi, niin merkki hän paikan, että me voitais
rakentaa siihen muistopatsaan. Sitten me tavattiin siellä oikein mukava
luola, josta voi nähdä koko tuot' avaraa tasankoa, ja siinä majailtiin
me oottaessamme piippua.

Pallo tuli lentäen takasin, ja piippu oli muassa; mutta Polly täti
oli saanut kynsiinsä Jimin, kun hän sieppas sen, ja joka ihminen voi
helposti arvata mitä sitten tapahtui: täti pani noutamaan Tomia. Niin
että Jim sanoi:

"Tommi herra, hän seisoo ulukona porstuvan ovella ja tirkistää teit'
ylös taivaaseen ja sanoo, ettei liiku paikaltaan mukamas, ennenku on
saanu teiät kynsiins. Tässä tulloo aika ripitykset, Tommi herra -- s'on
vissi se."

Sitte me tehtiin lähtöä kotiin, mutt' eipä vain oltu oikein tupralla
tuulella.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tom Sawyer ilmailija - Huckleberry Finn'in jatko" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home