Title: Matkakertomuksia Karjalan kankahilta
Author: Paulaharju, Samuli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Matkakertomuksia Karjalan kankahilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

KANKAHILTA***


MATKAKERTOMUKSIA KARJALAN KANKAHILTA

Kertonut

Samuli Paulaharju



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1908.



SISÄLLYS:

I. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.

 Lusmaan.
 Kiimaanvaara.
 Salolla.
 Pieningänkylä.
 Honkaniemi.
 Pölkkylässä.
 Loasarissa.
 Venginkylässä.
 Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.
 Pyhäpäivä Ontarvessa.
 Suonteleen praasniekoilla.
 Karjalainen kalmismaa.
 Lopuksi.

II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja
    Itä-Karjalassa v. 1907.

 Liperissä.
 Kuusjärvellä.
 Polvijärvellä.
 Juuassa, Kontiolahdella.
 Kaavilla.
 Rautavaaralla.
 Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.
 Lieksassa ja rajan takana.
 Enossa, Kontiolahdella.
 Ilomantsissa.
 Korpiselässä, Soanlahdella.
 Suistamolla.
 Luvunteko.



I. Muistelmia matkalta Aunuksessa v. 1900.



Lusmaan.


On edessämme seitsenvirstaisen Pankajärven soutaminen.

Lähdemme saattomiestä tiedustelemaan. Tapaamme kolme miestä venettä
rantaan vetämässä, ovat juuri kalalta tulleet. Eivät halua lähteä
saattamaan eivätkä uskallakkaan pienoisella veneellään yrittää tuimaan
tuuleen. -- Tulee rantaa kohden toinen vene. Siinä ukko ja akka istuvat
Pyydämme taas saattomiestä. Ei halua ukko lähteä, akka lähteköön, jos
tahtoo. No lähtee akka, kun menomatkan lupaamme itse soutaa.

Kaunis järvi, karjalainen salojärvi on Pankajärvi. Siinä monet sievoset
selät, siinä pitkät metsäiset niemekkeet, siinä kaislaiset rannat.
Kaunis olisi se poutapäivänä nähdä, hauska on nytkin kun myrsky
myllertää.

Pääsemme Kalliolahen torppaan vastaisella rannalla. Matala on maja ja
kovin kurjan näköinen. Asumus on puolipimeä, sillä akkunat ovat kovin
pienet ja päreillä paikatut. Lattia on hatara, suuret, nyrkin mentävät
raot ammottavat palkkien välillä. Saamme varoen astua, ettemme lattian
alle luikahtaisi. Mutta töllin lapset ne vaan siinä juosta pulittavat
toisiaan ajellen, eivätkä jalkaansa taita.

Tasaista maata myöten kulettaa meitä tie, jota aikoinaan näyttää
hevosella ajetun. Viepä se väliin meidät suollekin ja saamme ensikerran
nähdä ja kokea Karjalan poikkitelaisia siltoja. Hauska niitä onkin
kapsutella, polkea muutteeksi keskijalkapohjalla pyöreitä telasia.

Vähitellen käy tie kapeammaksi. Entiset rattaanjälet katoavat, puut
tunkevat lähemmäksi toisiaan ja tie käy kapeaksi karjapoluksi. Maakin
käy epätasaiseksi. Tulee vaaroja, kallioita, soita ja notkoja. Viimein
rupeaa polku kulettamaan meitä lehtoisille vaaroille, lepikköisille
aholoille sekä kaskimaiden viertehille.

Ja sitten äkkiä erään vaaran laelle päästyämme laajenee näköala. Vaarat
ovat siirtyneet tuonnemmaksi ja edessämme on syvä laakso, järvi laakson
pohjalla, järven ympärillä taloloita siellä täällä. Olemme Ruunaan
kylässä.

Hauska on talo, Reittulan talo, jossa hetkisen levähdämme. Toisellainen
on tupa kuin Kalliolahen pimeä pirtti, on siisti ja valoisa. Lattialle,
sivuseinän puolelle on pehmeitä, tuoreita, hyvältä tuoksuvia
koivunlehtiä levitelty. Hauska on siinä kelletellä ja juoda puheliaan
emännän keittämää kahvia.

Kuusi virstaa on Kunnaasta Aittokosken autiolle mökille rajalla, kolme
virstaa Polvijärveä ja kolme maata.

Synkän korven sydämessä on Aittokosken mökki, kaukana asutuilta
aloilta, yksinään kyhjöttää kosken rannalla kuunnellen sen ikuista
kohinaa. Mahtava on koski ja voimakas. Voisipa se monet myllyt
pyörittää, voisi suuret tehtaatkin työhön saattaa. Mutta kukapa tänne
kävisi! Silloin tällöin vain joku salon asukas tulee kosken karjaa
pyytämään sekä pihamaan pitkää ruohokkoa niittämään. Nytkin näkyy mökin
porstuassa olevan kopassa tuoreita kaloja ja tuvassa heiniä kuivamassa,
mutta minne lie työntekijä kadonnut. -- Ennen kyllä lie piilopirtissä
ollut oma asukkaansa, joka on ympärille peltoakin hiukan perannut,
pienoiset saunat, navetat rakentanut, mutta minne lie sitten joutunut.
Nurmikoksi on pelto jäänyt, rakennukset ränsistyneet.

Ja tästä se vasta taival alkaakin. Tulee soita ja märkiä maita, tulee
kuusikkoina korpia, notkoisia noroja, rikeita ryteiköitä, vaaroja,
kankaita ja kallioita. Pahainen on polku, kaita karjankäytävä vain, ja
kaikkialla se kiertelee ja koukistelee. Väliin se meidät sakeaan
näreikköön upottaa, väliin korkealle vaaralle kohottaa ja taas alas
nakkaa ja kulettaa suurelle suolle sekä vie pyöreää heiluvaa telaa tai
kaatunutta kuusen runkoa myöten lorisevan metsäpuron ylitse. Ei ole
soissa enää poikkitelaisia siltoja, liukkaita portaita vain, toisinaan
ei niitäkään, ja silloin sotke vetelää suota, jos aijot yli mennä.
Usein luiskahtaa jalka portaaltakin, vajoaa suohon ja mutainen vesi
täyttää lapikkaan.

Ja niin synkkää saloa! Suuria rääsyisiä ovat suot, koskemattomia
maailman alusta asti, kasvattaen kanervikkoa ja lakanlehteä, kurjaa
mäntyä ja kituista kuusta. Mahtavat, ikuiset hongat taas humisevat
jylhästi kankailla ja hämärissä korvissa naavaiset satavuotiset kuuset
kolkosti kohisevat.

Siinä edessämme ensimäinen Venäjän-karjalainen kylä lahden takana,
niemen käressä vaaran liepeellä illan hämärissä hiljaisena häämöttää.

Kylässä nukutaan jo. Ei kuulu muuta kuin karjankellon tuttua kotoista
kilkatusta.

Astumme pirttiin. Siellä talonväki lattialla heinäin ja riepujen päällä
nukkumassa lojun kylki kylessä kiinni. Istumaan kohoavat ja outoja
tulijoita kummissaan katselevat, mutta sentään tervetulleiksi
toivottavat.

Käymme peremmäksi, tavarat penkille asetamme. Pirtti on puolipimeä.
Aijon oven puoliseen peränurkkaan penkille asettaa valokuvausjalustan
pystyyn. Siellä joku esine rämähtää. Kopeloin, mikä siellä... Ahs,
silloin muistan, että vieras maa, vieras uskonto. Sukkelaan takaisin
vetäydyn.

Hyväntahtoinen isäntä, nuorenpuoleinen reipas partaniekka
karjalaisukko, joka meidät sisäänkin saattoi, kulettaa meidät toiseen,
kolmanteen huoneeseen ja sinne uudinsänkyyn makuusijan laittaa.

Ja nyt olemme vieraalla maalla ja -- vieraanko kansan keskuudessa? Ei!
Omaa äidinkieltämme talonväki haastaa.

Mutta on sentään outoakin talossa. On jokaisen asuttavan huoneen
peränurkassa outo kuva, kullatuissa kehyksissä pälyilee ja näyttää koko
talon henkeä hallitsevan.

Vaan sittekin on kansa omaa kansaamme, ja turvallisina nukumme
ensimäisen yömme karjalaistalossa.



Kiimaanvaara.


Kiimaanvaara on isonlainen kylä. Talot ovat kahdessa osassa, kahden
pienoisen vaaran nyppylällä nököttävät. Läntisen, isomman vaaran laella
on isompi kylän osa, siellä myöskin on kylän tsassovna, matala
nelisnurkkainen, pyöreistä hirsistä kyhätty latomainen hökkeli erään
kujan nurkkauksessa. Itäisellä vaaralla on pienempi kylä. Talot tällä
vaaralla ovat enemmän sikin sokin. Länsivaaralla ne ovat asettuneet
vieretysten ja kääntäneet koristellun 3- t. 5-ikkunaisen päätynsä
tielle käsin. Joku talo on kyllä täälläkin asettunut erikseen
takapuolelle varaväeksi.

Onpa Kiimaanvaarassa koulukin. Isommassa kylässä sillä on talonsa,
samanlainen harmaja, pyöreistä hirsistä salvettu, pieni-ikkunainen
rakennus kuin muutkin kylän talot. Pientenlastenkoulu se vain on.
"Kirjaa malttamaan", kirjoittamaan ja laskemaan kuulutaan opetettavan,
kaikki tietysti venäjäksi. Saavathan siellä salon lapset oppia ja
tietoja -- miten paljon saanevat. Kuinka ahkerasti muuten siellä
käyvät, ei tullut kysytyksi. Kuuluihan käyvän m.m. poikanen
Pieningänkylästäkin, 40 virstan päästä tiettömäin salojen takaa. Ei kai
hän joka ilta kotiinsa käyne.

Tie leveä, hyvä tie, oikein "postavoi doroga", jota myöten Repolasta
tulimme, kulkee edelleen Kiimaanvaarasta Lentieraa ja Himolaa kohden.
Lentiera kuuluu olevan 30 virstan päässä Kiimaanvaarasta. Siellä kuuluu
juuri olevan suuri juhla, praasniekan vietto. Menee sinne rahvasta
Kiimaanvaarasta ja muistakin kylistä Kiimaanvaaran kautta matkustaa.
Toiset menevät jalkapatikassa, toiset taas "hevosel ja telegäl" ajavat.
Hauskannäköistä on Karjalan kansa praaaniekka-tamineissaan. Miehet
koreilevat karvalakeissa ja karttuunipaidoissa, paidat useimmilla
housujen päälle vedettynä. Pitkävarsisaappaat ovat jalassa, jotkut myös
virsuissa tallustavat. Naiset taas ovat mitä koreimman kirjavissa
karttuunivaatteissa.

Tapaamme Kiimaanvaarassa vanhan muijan, Malanje Seppäsen, joka vielä
"malttaa" runoja ja loitsujakin taitaa lasketella. Hän istuu pöytämme
luona silmät ummessa nyököttäen ja laulaa yksitoikkoisella sävelellä
Väinämöisestä ja Joukahaisesta, veisailee häävirsiä ja itkujakin.
Omituista on kuulla vanhoja runoja laulettavan vanhan akan vapisevalla
äänellä. On vain niin paljon outoja sanoja, ettemme kaikkea tajua.

Kiimaanvaarassa myös saamme tutustua muutamiin karjalaisiin
ruokalajeihin. Siellä jamssikan pyylevä ruskettunut tyttö meille
kalakukkoa pöytään kantaa ja rokkaa tuo sekä rahkamaitoa riennättää --
kysäseepä, saisiko olla sultshinoita. Saahan tietysti. Ja hauskoja
syötäviä ovat sultshinat: vellillä voideltuja, paperin paksuisia
taikinalevyjä kokoonkierrettyinä, ja hupaista on niitä syödäkin.
Puraisee niin velli välistä tirskahtaa. Mukavaa on myös rokkakin.
Märkää lientä, jossa on kalaa keitetty, suolaa sekaan hiukan heitetty
ja lisänä se rasva, mikä kaloista keitettäissä on huvennut. Rahkamaito
on maitoa, jossa on paksuja piimäkokkareita. Uunissa, kuuluvat sitä
laittavan. -- Voi on kovin suolaista. Satuimmepa näkemään, mitenkä
jamssikan tyttö sitä "kirnusi". Saviruukussa puupalikalla kermaa
vatkasi siksi kunnes sai sen voille. Sitte voin paljain kourin kokoon
vanutti.

Pienoinen on Kiimaanvaaran kalmismaa. Kymmenkunta patsasta siellä vain
seisoo, muutamat niistä uudenaikaisia, maalattuja venäläisiä
vinoristejä. Kylällä kuuluu muuten olevankin uusi hautausmaa toisessa
paikassa, mutta sinne ei ole vielä "pandu ei ni kedä".



Salolla.


Ken tahtoo nähdä oikein saloista saloa, kulkea kymmenin virstoin
pilvenkorkuisten ikihonkain siimeksessä ja katsella kansan elämää
tällaisen salon helmoissa, hän matkatkoon rajan taakse Venäjän
Karjalaan. Siellä sitä vasta tuntee salolla olevansa sekä metsiä
matkaillessaan että salolaisen savupirtissä levätessään.

Jos et pelkää vaivoja, joita tällaisilla matkoilla saa yltäkyllin
kokea, jos olet karaistu helteessä hikoilemista, sateessa kastumista,
uupumista, väsymistä, jopa joskus janoa ja nälkääkin vastaan, niin
lähdeppä kanssani matkaamaan rajantakaisille saloille.

Lähdemmepä Kiimaanvaaran kylästä astumaan Pieningänkylän kautta
Honkaniemeen. Ne muut taipaleet, mitä tähän asti olemme katkaisseet,
eivät vielä oikein ole saloja suurien salojen rinnalla, vaikka eivät
nekään lasten leikkilehtoja ole. Mutta tässä saamme potkaista 90
virstaa mitä synkintä taivalta. Neljäkymmentä virstaa kuuluu Pieninkään
olevan ja siitä viisikymmentä Honkaniemeen. Otamme Kiimaanvaarasta
saattomiehen, annamme osan tavaroista hänen kannettavakseen, osan
kannamme itse ja niin lähdemme matkaan.

Ensiksi on meillä kulettavana viisivirstainen Karkiejärvi. Saattomies
soutaa ja me perässä meloen häntä autamme. Sattuu olemaan tuima tuuli,
joka vihaisena sivulta päin kimppuumme syöksähtelee ja Karkiejärvi,
vaikkei senkään suurempi ole, on oikein karkialla päällä. Kohisten
kulkevat sen lakkapää laineet. Toisinaan tulevat ne pienempinä hyökyinä
purttamme puistelemaan, mutta toisinaan taas aika isoinakin vonkaleina
vierivät viskaten vettä veneeseemme ja päällemme räiskyttäen.

Ei mitään hätää sentään ole. Lieksärvellä jos tällaisessa tuulessa
oltaisiin, jo pian veneen nurin viskaisi, selittää oppaamme. Siellä ne
käyvät ristilaineet, mutta tällä järvellä ne kaikki suoraan kulkevat.

Selältä pujottelemme kapean salmen kautta pienoiseen lahteen. Salmi on
niin matala, että veneemme tarttuu pohjaan eikä lähde airoilla
työntäenkään. Opas hyppää järveen, työntää perästä ja vene pääsee irti.
Kastuivathan siinä karjalaismiehen karkeat hurstipöksyt polviin saakka,
ja jalkineisiinkin vettä meni. Mutta pianhan housut kuivuvat, ja
jalkineista vesi tuli yhtä väleen pois kuin se sisäänkin meni. Miehen
jalassa näet vaan vaaterievut ja harvat virsut ovat. Mainiot jalkineet
vetisillä matkoilla. Lahden perästä sukeltaudutaan pienoista jokea
myöten tiheään koivuviitikkoon. Jonkun aikaa piileskellään siellä
lehtojen ja pensaiden suojassa koukerrellen mutkikasta jokea myöten.
Viimein vetäistään vene koivun alle rannan ruohostoon ja lähdetään taas
reppu selässä tallustamaan.

Ja nyt se on edessämme salo, salo sellainen, jota emme koskaan ennen
ole kulkeneet. Neljäkymmentä Pieninkään, viisikymmentä Honkaniemeen ...
On, on siinä taivalta, saa siinä tallukas toisenkin kerran kenttää
polkaista.

Tasaista on maa Kiimaanvaaran ja Pieningän välillä. Ei ole vaaroja, ei
vuoria, sileitä kankaita vaan ja jylhiä, kosteita korpia ja vetisiä
soita ja rääsyisiä rämeitä. Ja niitä metsiä, mitkä täällä kasvavat!
Emme mokomia ennen ole nähneet... Kumisevana pylvässalina kohoaa
kankaiden hongisto, lakkapää latvoillaan taivasta tavoitellen. Synkissä
korvissa taas satavuotiaat kuuset seisovat paksuina ja pelottavan
pitkinä. Hiljainen, salaperäinen hämäryys vallitsee hongistossa.
Kolkko, äänetön synkkyys huokuu tummasta, kosteasta kousikkokorvesta.
Painostavalta tuntuu siellä kulkiessa, alakuloiseksi käy mieli ja
jutut loppuvat... Mutta hongikossa nousee jalka niin kepeästi ja
alakuloisuuskin poistun. Kuiva kangas kumahtelee tahdiksi, ja ikuiset
hongat humisevat hiljaista säveltään.

Kenpä se omistaa nämä mahtavat metsät? Eipä hänellä taida puun puutetta
olla, eikä tarvettakaan näytä olevan, ainakin, mitä näistä saloista voi
päättää. Rauhassa saavat täällä puut kasvaa, vanhettua, tulla
ikälopuksi ja lahonneina keikahtaa kumoon. Ja paljon niitä onkin
maassa, kaatuneita vanhuksia, sortuneita nuoriakin. Joukottain niitä
kellettää kankaalla, joukottain korvessakin kyhjöttää. Mikä on
juurineen sortunut, mikä taas tyveltään poikki rätkähtänyt, jättäen
terävät säleet kantoon törröttämään, mikä suorastaan, kaatumatta
paikalleen lahonnut. Ja suuri on pystyyn kuivaneittenkin luku. On
täällä kelohonkia, on huuhkaimen huhuntapuita. Muutamat niistä ovat
kuin julman suuria jättiläisvitsaksia, tyvestä latvaan ja jokaisen
oksankin latvaan hirveän kieroiksi kierrettyinä.

Kelpaa näillä saloilla metsäneläinten oleskella. On suota suden juosta,
on kangasta karhun samota, on hiekkaisia kumpuja ketun kaapia ja mäyrän
kaivella, on puroloita saukolle kalastuspaikoiksi, on kuusiakin oravan
kapuilla. Ja eleleekin täällä niitä, metsäneläimiä. Itse korven
kontiokaan ei kuulu niinkään harvinainen olevan. Olemmepa mekin vähällä
hänen kanssaan juttuihin joutua.

Kapsutellaan muuatta kangasta myöten. Jutellaan juuri kontioista. Opas
kertoo, että hän edellisviikolla kasella ollessaan kohtais kondiin. A
koira yhtäkkiä alkaa erääseen pensaikkoon tuimasti ärhennellä. Hän
kutsuu pois, a ei tule vaikk' kui kutsuis, ärhentelee vaan. Hän menee
katsomaan: a sieltä kondii metsään hölkäyttää.

Ja useasta talosta on otso vastikään karjaa kaatanut...

Puhelemme ja astumme. Kuuluupa silloin äkkiä koiran ärhenteleminen
kankaan toisesta laidasta.

-- A kondii on, opas sanoo.

Astutaan kiireesti ja vetäistään kuustoista-kaliiperisen hanat
vireeseen. Joka hetki odotamme näkevämme kontion hongikossa
hölköttävän. Emme kuitenkaan mitään näe. Vaan eipä ole herra kaukana.
Vastikään on tuossa kangasta kaappinut, tuossa muurahaispesää penkonut.
-- Tuoreet on jälet, opaskin selittelee. Äreänä koirakin niitä kaapii.

"Pedrojakin" on tällä salolla vielä runsaasti. Meidän edellämmekin on
eräällä suolla polkua myöten emo vasikkansa kanssa kulkenut; jälet
näkyvät.

Mutta huimasti niitä Karjalan miehet jahtailevat ja armotta surmaavat.
Olipa muuan vuosi takaperin satoihin nouseva lauma haarasarvia kuskattu
järven liukkaalle jäälle ja siellä koko uljas lauma nuijittu viimeiseen
sorkkaan. Ei säästä karjalainen. Ottaa milloin annetaan ja on taas
ilman kun ei saa.

Astutaan, astutaan, tallustetaan kangas ja suo ja korpi toisensa
jälkeen. Tulee siitä eteemme pienoinen metsäniitty, jonka läpi vähäinen
joki luikertelee. Niityn reunalla, kankaan kupeella on pienoinen,
matala metsäsauna. Opas pysähtyy saunan eteen, kellauttaa kontin
selästään maahan.

-- Levätään vähän, on matka puolissa, sanoo.

-- A levätään, levätään.

Ja levähtääkin sitä, kun on parikymmentä virstaa saloa polkenut.

Tulen teemme, laskemme sinisen savupatsaan korkeuteen salon helmasta ja
itse humisevan hongan juurella istuen levähdämme. Komea onkin siinä
hongikko niityn laiteessa, solakka, sileävartinen pylvästö.

Metsäniitty on kiimaanvaaralaisten heinämaa. Pienoinen on se koko
kyläkunnan niityksi. Ja onpa tänne matkaakin karjalaisen käydä
heinäntekoon. Astu viikate olalla, eväskontti selässä parikymmentä
virstaa metsäpolkua myöten työmaalle tullaksesi, Siellä sitten elellään
koko viikko, päivät heinää tehden, yöt salosaunassa maaten. Koko kylän
väki kun on niityllä, jo niillä siellä on hupaista, ja iltasin saunassa
kaskut köytenään juoksevat.

Onpa täällä toinenkin rakennus. Vähän matkan päässä saunasta seisoo
hongikossa kahden katkaistun petäjän tyven varaan, toista syltä
korkealle maasta kyhätty aitta, lintulava. Pienoinen nelinurkkainen on
rakennus, hirrenpätkistä ja -puolikkaista salvettu, patsasta vasten
nojallaan lepäävä, lovettu pölkky on porraspuuna. Sinne salolainen
syksyisin pitkillä metsästysretkiltä kierrellessään, pistää saaliinsa
piiloon, kerää sinne linnut, oravan-, ketun- ja näädännahkat. Ja eipä
pääse pedot aittaan saalista tuhoamaan. Talvella suksikelin tullessa
sinne hiihdetään jälessä pientä "ahkivoa" vetäen. Siihen saalis
sovitetaan ja kotiin kuletetaan.

Lähdemme taas taivaltamaan. Puron yli on ensiksi kulettava. Se ei
olekaan helppo tehtävä, puro on koko leveä ja syvä ja vettä ihan
tulvillaan. Mutta onpa rannalla lauttapahainen. Seipäillä meloen sillä
mies kerrallaan pääsemme ylitse. Mutta niin on kehno aluksemme ja
vajoo, että puolisäärtä myöten saamme vedessä seistä.

Tuleepa vielä toinenkin puro poikkipuolin eteemme, kun jonkun matkan
olemme tallustaneet. Siinäpä ei olekaan lauttaa rannalla eikä
portaitakaan yli kule. Millä nyt tuolle puolen? Kuleskelemme puron
vartta ylös alas ylimenopaikkaa etsien. Jo viimein löydämme puroon
kaatuneen kuusen. Sitä myöten hiivimme yli, oksista kiinni pitäen.

Olemme vielä pitkän matkan päässä Pieningästä, kun saattomies alkaa
huhuilla.

-- Huu-uu huu-hu-huuui! huikauttelee hän niin, että kangas kajahtelee.
Mekin rupeamme häntä säestämään ja niin astutaan ja huhutaan miehissä.
Huhutaan sen takia, että saataisiin Pieningästä ehättäjä järven ylitse.
Muuten saisimme virstoittain järven ympäri kiertää kylään päästäksemme.

Aurinko on jo metsän taakse vaipunut, kun saavumme Pieninkäjärven
rannalle, ehätyspaikalle. Tuima tuuli on tyyntynyt, harmaja vetistävä
taivas kirkastunut. On ilma mitä herttaisin ja heinäkuun ilta mitä
hempein.

Järven pinta on ihan tyyni ja kaksitaloinen kylä parivirstaisen selän
takaa illan hienossa, autereisessa hämärässä kumottaa. Tuntuu kuin
olisimme saapuneet omaan maahamme, oman järvemme rannalle salolta
puikahtaneet katselemaan omaa kotikylää järven takaa.

Hyväsen aikaa huhuiltuamme tulee viimein ehättäjä ja me pääsemme
kylään, jossa saamme varakkaammassa talossa. Mokin talossa, yötä
ollaksemme. Hauska onkin näiden ystävällisten ihmisten seurassa yökausi
viettää. Isäntä on puhelias ja emäntä eritenkin puhelias ja toimelias.
Hän heti "kohvit" keittää, piiraat paistaa, laittaa "sultshinat" ja
muut. Ja aamulla kun matkaan taas lähdemme, hän laittaa evääksi paksun
karjalaisleivän, jonka keskelle on suppilon leikannut ja siihen
leivänkuori-kannen alle voita peittänyt.

Ja sitten taas taipaleelle ja uuden saattomiehen keralla. Kiimaanvaaran
mies näet kääntyy Pieningasta takaisin ja täältä saamme itse
Mokki-ukon, nuoren, reippaan karjalaisen reppuamme kantamaan.

Taas on ensin järvi kulettavana, parivirstainen kuten toinenkin
Pieninkajärvi, jonka yli meidät eilen kylään ehätettiin. Salmen kautta
ovat toistensa yhteydessä.

Ja nyt se alkaa vaarainen vaellusmatka. Kun toiselta vaaralta astut
alas, kiipeä heti toiselle ja kun siitä pääset, kohoa kolmannelle ja
sitten taas nouse neljännelle. Ja niin matkaa toisen tien nousten,
toisen alas painuen. Eikä se ole leikintekoa vaaralle nousu, kinttujen
kestävyyttä siinä kysytään. Samoin alas tulokaan ei liioin helppoa ole.
Kyllähän sitä alas helpostikin ja joutuin pääsisi, varsinkin jyrkältä
vaaralta, antais näet luistaa vain. Mutta täytyyhän sitä omaksi
turvallisuudekseen koettaa siivosti kulkea eikä liiaksi kiirehtiä.

Koko korkealle ne muutamat vaarat meidät kohottavat, mutta Selkonen se
vie voiton kaikista muista siinä suhteessa. Kiipeämme sen laelle,
korkeimmalle nyppylälle. Ja sieltä se maailman avaruus silmäin eteen
aukenee. Näet siinä yht'aikaa semmoisen kappaleen Karjalaa, ett'et
varmaan moista ole ennen nähnyt. On, on siinä nyt honkaista kangasta ja
kuusista korpea, on vuorta ja vaaraa, on kalliota, kumpua ja mäkeä, on
tasaistakin tannerta, suota ja rämettä, on hiukan järveäkin
sinipilkuiksi siroteltu sinne tänne vaarain väliin.

Matalampia ovat kaikki muut vaarat, mutta on joukossa korkeitakin. Idän
alla taivaanrannalla, toisten vaarojen takana kohoaa vaara muita
muhkeampi. Honkavaara kuuluu olevan, ja sen juurella on matkamme
päämäärä, Honkaniemen kylä. Loistaa sieltä Honkavaaran rinteiltä
muutamia pienoisia vaaleanvihreitä pälviä, ruishalmeita sanoo Mokki
niiden olevan. Ja neljäkymmentä virstaa on vielä Honkaniemeen.

On siinä kappale Karjalaa, oikein honkaista Karjalaa. Siinä petäjää
ja hiukan kuustakin pojalle ja pojanpojallekin, siinä vaaran
vierteitä kasketa ja notkoja muuten muokata. Suuret ovat suotkin
kääkkyrämäntyineen ja kuikeloine kuusineen. Olisipa niitä Pohjanmaan
ukko viljelemässä, jo niissä kaura kasvaisi ja ruis rehottaisi, kerran
heinäkin heilimöisi.

Mutta rauhassa saavat olla vaarain vierteet kaskeajilta, rauhan saavat
notkotkin peltomiehen kuokalta, ja vielä suloisemmassa rauhassa saavat
suot uinua Karjalan salomailla. Ei käsitä Karjalan ukko, että kurja,
liejuinen, rääsyinen, rahkaa työntävä, kanervaa kasvava suo voisi
viljaa tuottaa.

Kenpä tään kaiken kerran viljelykseen saattanee? Milloin Karjalan
salomaiden rikkaudet astuvat maailman markkinoille salojen köyhälle
kansalle parempaa toimeentuloa tavottelemaan?

Kunpa se salojen köyhä kansa sitten itse omistaisikin salojensa
rikkaudet...

Astumme alas ja polkumme käy hetkisen Selkosen juurella päilyvän,
kapean, kirkasvetisen Vuolomajärven rantaa. Etäämpää kuuluu kosken
kohina. Mokki sanoo siellä olevan uljaan kosken, jossa Vuoloman vesi
syöksyy alas. Mutta emmepä katsomaan ehdi, pitkä matka on vielä kylään.

Puolimatkassa taas levähdetään, istahdetaan vähän aikaa kirkkaan
Kivijärven rannalla ja syödään Mokin emännän voita leipää sekä järvestä
lipillä vettä päälle litkastaan.

Ja matkaan. Heittäyy siitä taas jo polkukin tasaisemmaksi ja
maltillisemmaksi. Ei se enää meitä vaaroille viekottele eikä
harjanteille houkuttele, kulettelee vaan tasaisia kankaita myöten
taikka järven rantoja kierrättelee taikka suon yli viskaa. Viepä se
meidät muutamakseen koko leveän metsäpuron luo ja kääntää puron
poikkiteloin eteemme.

Pitkospuita myöten on polku siitä yli yrittänyt, mutta ei ole päässyt,
puroon on läkähtynyt. Autamme ylös ja itsekin pääsemme ylitse.

Levähdämme toisen kerran taas järven rannalla, emme niin paljon
väsymyksestä, mutta tavan vuoksi. Kuuluu paikka tavallinen levähdyssija
olevan Pieningästä Honkaniemeen kulettaessa. Kymmenen virstaa sanoo
Mokki tästä kylään luettavan.

-- Väleenhän tuo juoksuistaan, tuumimme viimeiselle taipaleelle
nakkautuessamme.

Mutta eipäs vain niinkään väleen!

Polku, joka tähän asti on kovalla kiireellä kylää kohti riennättänyt,
heittää kylää lähetessään kiireet sikseen ja rupeaa taas vaaroilla
hyppelehtämään ja notkoissa puikkelehtamaan. Ja mene ja tee sinä
samoin! Sen joka oikkua seuraa, sen joka mutkaan myönny, joka koukkuun
käänny, nouse vaaralle kun kehottaa, laskeu alas kun sekin laskeuu...

On jo iltamyöhänen, kun polku meidät metsästä Honkaniemen järven
rantamalle pujauttaa.

-- No, siinähän se on nyt sekin taipale tallattu, kohtahan ollaan
kylässä!

Mutta mitä vielä! Saamme väsyneillä jalkapareillamme polkaista vielä
virstan verran ennenkuin ensimäinen talokaan näkyy ja siitä vielä
puolisen virstaa Oleksein taloon, jonne Mokki on meidät luvannut yöksi
saattaa.

Vaan eipä tää matka ole siltä hulluimpia matkoja. Polku kiertää järven
länsipään ympäri ja sitten pitkin pohjoisrannan lehtoloita luikertelee.
Lehdot ovat entisille kaskesmaille kohouneita nuoria lepiköltä ja
koivikoita. Niin tuuheita ja tiheitä ovat, että Mokki-ukko
mutkapaikoissa meiltä lehtohon kätkeyy, vaikka muutamien askeleiden
päässä seuraamme. Niin tuore, raitis illan tuoksu niistä henkii. Pitkin
Honkavaaran rinnettä käy polku. Korkean korkealle vaara tuuheine
henkineen vasemmalla puolella meitä kohoaakin. Oikealla taas alhaalla
pitkä, kapea, saarikas Honkaniemen järvi loistelee. Ja kylästä kuulun
kaljankeiton kalkatus, helähtelee illan ilmassa heleästi, somasti kuin
Suomessa ikään.

Olekseissa on rahvas jo levolla lojumassa pitkin pirtin lattiaa. Eivät
ole sintson ovea sulkeneet, pääsemme niin Mokin jälessä pirttiin asti
makaajat ylös kapistamaan. Nopeasti ne jälleen jalkeilla ovatkin
jok'ainoa tervehtimässä tulijoita. Ja siinä me saamme vastata sen
seitsemään kysymykseen.

-- Onko rauha maassa? A mistä vieraat ovat? Mitä kulette? j.n.e.

Ja sitten sitä ollaan kuin vanhoja tuttuja, kaskutaan kaikenlaisia
asioita.

Mutta Mokki tietää kyllä, mitä viisikymmentä virstaa patikoineet
seuralaisensa tarvitsevat. Hän puhuu isännälle, isäntä sanoo emännälle
ja emäntä tuo purtavaa pöytään, ja arvaahan sen, miten sitä
matkamiehelle suurus maistaa, Sultshinat saavat kyytinsä, kalakukot
niinikään rahkamaidon ja ruskean kettomaidon keralla alas menevät.

Pienoisen gornitsan lattialle laitetaan meille makuusija. Joutuu siinä
kova kovaa vastaan, lonkkaluu lattiaa vastaan. Mutta kova on matkakin
kulettu ja kova on väsymys ja kohta olemmekin kovassa unessa.



Pieningänkylä.


-- Odotamme ehättäjää päästäksemme Pieningänkylään.

Jo viimein kuuluu airon loiske, veden lipinä ja ihmisääniä illan
ilmassa kajahtelee. Hypähdämme katsomaan, kenpä sieltä nyt saapunee
saattajaksi, ehättäjäksi ennättänee. Tulleeko kirjavahameinen
karjalainen, vaiko valkopukuinen karjalaispoika, vaiko ruskeapartainen
Ontrus-ukko? Jo puikahtaa niemennenästä näkyviin...

Mutta mikä kumma sieltä tulee? Salmesta haalautuu ulapalle esine leveä
kuin laiva, väkeä näyttää täynnä olevan ja airot kahden puolen
liputtavat. Jokohan nyt koko kylä on meitä ehättämään lähtenyt?

Lähenee yhä outo matkue, soljuu pursi lähemmäksi. Jo tunnemme tulijan.
Kaksi venettä vierekkäin yhteen liitetty ja kaksi henkeä kummassakin
veneessä ja kahden puolen airoilla vedellään.

Ja todella onkin koko kylä meitä vastaan lähtenyt. Toisessa veneessä
istujat, ukko ja akka kuuluvat olevan toisen talon haltijat ja toisen
veneen väki, vanha mummo ja nuori nainen ovat toisen talon ainoat
nykyään kotosalla olevat eläjät, ja kolmatta taloa ei kylässä ole.
Kalalla ovat asukkaat yhdessä olleet, huhuntamme kuulleet ja ehättämään
lähteneet.

Paljon on näillä sankan salon asukkailla kyselemistä. Riittää siinä
puhetta ja pakinaa. -- Hauskaa, hupaista, ystävällistä on väki.
Ystävällinen on ukko, ystävällinen akkakin, hupaisa leikkiä
lasketteleva toisen veneen vanha eukko ja hauska hänen sirkeäsilmäinen
toverinsa, joka eukon miniä kuuluu olevan.

Hauskassa pakinassa saavutaan kylän rantaan. Rauhallinen on ranta ja
kotoiselta tuntuu. Siinä veden vieressä heti nokiotsainen sauna, siinä
verkkotelineet, siinä rannan ruskeat veden huuhtelemat kivet. Saunan
seinämällä liinaloukku nököttää ja pellavalipsu. Pienoinen polku
kiertelee pihaan aittojen vieritse, perunapellon penkeritso.

Menemme ukon ja akan taloon yöpymään. Istutaan siellä ja jutellaan
isännän kanssa, emännän kahvia, ruokaa puuhaillessa. Emäntä tekee tulen
pätsiin. Savu tuopsahtaa sisään, laen täyttää. Olemme siis
savupirtissä.

Pienoinen on Pieningänkylä, ja syvällä se on Karjalan sydänmailla
suurien soiden ja synkkien salojen ja jylhien vaarojen takana. Kaksi
taloa siinä vain ja ne niemennenässä nököttävät, salmen rannalla kahden
pienoisen järven välissä. Mokin talo on toinen, isompi ja varakkaampi,
ja toinen köyhempi ja pienempi talo Iivanan talo. Eipä ole paljon
viljelyksiä ympärillä. Pikkasen perunapeltoa, vähäinen ohramaa ja
tilkkare rantaniittyä. Sitten ympärillä avarat metsät ja hetteiset suot
ja kumisevat kankaat sekä pilviä tavoittelevat vaarat.

Aamulla pistäymme toisessa talossa katsomassa vanhaa mummoa ja hänen
nuorta miniäänsä. Illalla näet kutsuivat, tervetulleiksi toivottivat.
Siellä "kohvit" tarjotaan, annetaan oikein uunissa paistetun, voilla
höystetyn kettomaidon kera. Ruokaakin tarjoavat. Sanomme:

-- A ei himota enää! Söimme jo äijän toises talos.

Mutta ei laske eukko-hyvä pois, sanoo vain, että on talossa sentään
vieraan vara, vaikka onkin köyhä. Ja syödä täytyy syödyn päälle.

Tiedustelemme, miksi tää kylä on näin pienenä pysynyt ja näin kaunis on
paikka ja viljavat maat ja uljaat metsät.

Kertoopa silloin eukko-vanha:

-- Suuri oli tässä kylä muinoin ja varakas ja äijän oli väkeä,
nelisenkymmentä oli taloa. A tulipa ruotsi, kansan tappoi, karjan
ryösti, tavarat ryösti ja talot tuhaksi poltti. Kirosipa, häijy, vielä
koko paikankin niin, ettei ihminen täällä menestyä tahdo. Eipä lisäy
väkeä, ja jos lisäyy, surman suuhun joutuvat. Surma on monta miestä
ottanut. Ja järvenkin ruotsi kirosi. Ei anna enää kaloja, vaikka ennen
antoi.

Kova onni kuului olevan Iivanankin talossa. Yksi on eukolla poika -- ei
ollut nyt kotosalla. -- Emännän oli ottanut, noutanut neidon aina
Kolvaasjärveltä asti.

-- A kaks on vuotta hän jo tässä elellyt, eipä ole lasta tehnyt --
morseutta yllä vain pitää. Ruotsi on kironnut, pakisee eukko
surumielisesti, nuorikon kahvia puuhaillessa.

Kylän kalmismaa on järven toisella rannalla. Vanha kalmismaa on ihan
Mokin talon vieressä, ja äijän kuuluu siinä olevan pokoinikkoja. Mutta
ei humise tässä kalmismaassa kuusi- eikä honkametsä. Kolme neljä suurta
haapaa siinä värjöttäen lehtiänsä lepattaa.

Rauhallinen, kunnon kylä ja hyvät hauskat kylänmiehet. Olisipa teillä
hauska siellä elelläksenne, ellei ruotsi olisi seutuanne kironnut.



Honkaniemi.


Ei ole Honkaniemenkään kylä iso. Kymmenkunta taloa siinä vain on,
tavallista karjalaistaloa, ei mitään varakkaita, mutta ei erin
köyhiäkään. Kaikki ovat ne Honkaniemen järven rannalla. Plakun, Vaskon
ja Fiodoroffin talot ovat lähekkäin, muista erillään. Toiset taas
omassa ryhmässään, Lesken, Kirilän, Poavilan, Oleksein, Issan, Iivanan
talot. Pääty on kaikissa järven puolella kulkevaa tietä kohden.
Pikkanen Iivanan pirttipöksä on isomman ryhmän vieressä hiukan sivulla.
Ruohokkaisella rannalla ovat saunat, aitat. Pienoisia ovat saunat ja
useat huononnäköisiä. Mutta hyvän löylyn ne antavat. Kävimmepä illalla
löylyt ottamassa Oleksein saunassa Oleksei-isännän ja saattajamme
Mokki-ukon keralla. -- Matalat ovat lauteet, niin että melkein kerralla
maasta niille astuu ja sittenkin tahtoo pää kattoon kopsia. Kiuvas on
samoin kuin meidän saunoissa harmaista kivistä kyhätty. Pienessä
ruuhessa on vettä pesemistä varten.

Kylän vieressä järven rannalla on muhkeita mäntyjä kasvava kalmismaa
monilukuisine hautapatsaineen sekä pienine harmaine tsassovnineen.

Kaunis on Honkaniemen seutu. Uljaan huiman vaaran viertehellä kohoaa
kylä, kapean kauniin järven rantamalla. Useita vaaroja on ympärillä, ja
etäältä ne tänne loistavat. Näkyypä kaukainen suuri Selkonenkin
siintävän sinertävänä kumpuna taivaan rannalla. Ei ole tämänkään kylän
ympärillä isot vainiot. Tilkareita ovat pellot, peruna- ja ohramaita
taikka vähäisiä ruishalmeita.

Honkaniemen järvi on malmipohjainen järvi. Useampia malminnosto-,
"moannosto"-lauttoja sen pinnalla kelluilee, ja ahkerina niillä
nostajat puuhailevat. Naapurikylistä jopa etäisistäkin ovat monet
nostajat. Hautausmaan viereen järven rannalle ovat valtavan kasan kuin
kokonaisen vuoren, ruskeaa rakeista malmia koonneet. Suonteleen
tehtaaseen muistaakseni nostivat. Talvella kelin tullessa malmi
tehtaaseen ajetaan. Kesällä ei minkäänlaista kuormaa kulettaa voi. Ei
ole teitä ei hevos- eikä vesiteitä, kaitoja karjanpolkuja vain. Niitä
myöten voit jalkasin kapsutella taikka hevosella ratsastella, kuorman
kulettamisesta ei puhettakaan.



Pölkkylässä.


Se on eräs sunnuntai-iltapäivä, kun parikymmentä virstaa metsäpolkua
astuskeltuamme avautuu eteemme pienoinen, soma Pölkkylän lakeus
vihreine niittyineen, rehevine viljavainioineen. Siinä pienoinen kylä,
sen takana järvi, Pölkkylänjärvi, järven takana synkkä metsä.

Seitsemisen, kahdeksisen taloa on vaan kylässä, koukertelevan kyläkujan
vierellä. Useimmat talot, kuten Iivanan, Timon ja Tanilan, ovat vaan
pienoisia karjalaistaloloita, mutta Huotarin ja Ontron asunnot ovat
aika uhkeita. Ontron talo on kuin linna muiden rinnalla. Siinä valtava
kasa hirsiä yhteen salvettu mitä erilaisimmiksi huoneiksi ja
komeroiksi. Mahtavana levitäikse laaja katto kaikkien näiden yli. Talo
on kuitenkin jo vanha ja rappeutuneen näköinen ja tekee sen takia
ikävän vaikutuksen. Mutta sellainen ei ole Huotarin talo. Se on
hiljakkoin rakennettu, uhkea ja komean näköinen kuisteineen ja
monenlaisine koristeineen. Täällä synkän salon helmoissa ne elävät vaan
Pölkkylän asukkaat omaa elämäänsä, paljonkaan tietämättä muun maailman
asioista. Mikäpä tänne viestejä toisi tiettömien metsien taakse?
Harvoin vieras kylässä pistäytyy, harvoin itsekään muualla käväistään,
"praasniekka"-matkalla ehkä vaan. Omin päin täällä vain eletään,
omin tuttavin tullaan toimeen. Joutoaikoina milloin mihinkin
taloon kokoonnutaan kaskuamaan omia kaskujaan, omia juttuja
jauhamaan. Omissa kisoissa nuoretkin huvinsa löytävät ja monasti
"mielessäpiettävänsäkin".

Niinkuin miltei aina salojen asukkaat, ovat pölkkyläisetkin hyvin
ystävällistä väkeä, iloisia, huolettomia karjalaisia.

Huotarin talossa, jonka katsomme paraimmaksi levähdyspaikaksi, viedään
meidät heti komeaan gornitsaan ja käsketään reput pois heittää. Ja kun
kysymme, josko saamme talossa joksikin aikaa asuaksemme, vastaa isäntä:

-- A mintään ei sais? Olkaaha vai, vellot, olkaah!

Ja samovaari on heti pöydällä kuhisemassa, ja sen kuumaa sisällystä me
yhdessä talonväen kanssa tyhjennämme lasin lasin perästä. Isäntä itse
on juomanlaskijana.

Ja arvaahan sen: yhtä sukkelaan kuin lasit tyhjenevät yhtä sukkelaan
tarinatkin luistavat.

Varsinkin aika lipeäkielisiä ovat talon naiset sekä nuoret että vanhat.
Heillä sitä riittää juttua, kyselemistä ja nauramista.

-- A mintään ei ruotsi moli Jumalan iessä syömää käyes, a pirttiih
tulles? he muun muassa kysäisevät.

-- A emme moli sil taval, molitah toisin, sanomme.

Näemme tytön kaulassa ristin killumassa.

-- Mintään sie tuota kannat?

-- A pyhä kuva, Jumalan kuva, sanoo tyttö hartaana. Ei siula tätä?

-- Ei uo.

-- A kuis sie määt metsää ilma, ko ei uo Jumalaa ... ei mie osattais,
eksyis. Kuis määt metsää leheksee, a kuis salol kase roaintaah ... a
heinä tekkoo, ko ei ois Jumalaa keral...?

Onpa tytöllä vielä nauhassa rahakin, kymmenkopekkainen.

-- A mitäs täl tiet? Mitä se teä suojelee?

Ei tiedä tyttö itsekään, tai ei ole tietävinään.

Talon asukkaat ja ehkä koko kylänkin asukkaat ovat "starovieroja",
oikein hartaita oikeauskoisia. Eri astiat on heillä varattuna, joista
vieraita, toisinuskovia syöttävät ja juottavat. Eivätpä he suinkaan
anna omia ruoka-astioitaan vieraan syntisen suun kosketella. Aijoin
siinä vähäisen käyttää talon "koussikkaa", nappoa. Mutta isäntä sanoi,
hyvänsävyisesti kyllä:

-- Ei se uo siu astiais! ja meni kiireesti tuomaan "miu astiain".

Talon vanha, oikein vanhan vanha, koukkuleukainen, köykkyselkäinen
mummo, joka miltei yhtäpäätä pirtin peräpenkillä, akkunan eteen
laitetulla tilalla lojuu, näkyy olevan hyvin harras kristitty. Tuon
tuostakin on hän rukouksissa. Vieläpä yölläkin, kun satumme heräämään,
näemme mummon lattialla polvillaan kasvot akkunaan päin, molimisen
touhuissa. Ahkeraan siinä pää nyökkää, huulet liikkuvat, ja käsi tekee
lakkaamatta kiertomatkaansa otsan, olkapäiden ja rinnan välillä.
Katsomme tuota pitkän aikaa, mutta aina vaan molimista kestää.



Loasarissa.


Ollaan matkalla Pölkkylästä Loasarinkylään. Katkaistaan pari
kymmenvirstaista taivalta karjanpolkua kapsutellen. Aamulla jo aikasin
on matkalle lähdetty.

Avautuupa metsä vihdoin. Näemme järven, Loasarinjärven ja sen rannalla
pienoisella vaaralla Loasarin parikymmentaloisen kylän ja kylän
vieressä tuuhean kuusikon, kylän kauniin kalmistometsän.

Pahanpäiväiseltä näyttää kylä harmaine ränsistyine talorähjineen.
Talot näyttävät olevan sikin sokin siellä täällä, hauskassa
epäjärjestyksessä. Ovat päädyttäin koukertelevaan kyläkujaan, toiset
toisella, toiset toisella puolella.

On siinä eräällä pihamaalla muutamia karjalaisukkoja työskentelemässä.
Kysäisemme, missäs se Jemosen Iivanan asunto on. Sinne näet Pölkkylän
Huotari-ukko meitä on neuvonut, se parain talo kylässä. Löydämme
Jemosen, varakkaannäköisen vasta rakennetun talon kylän vastaisessa
reunassa. Akkunat ovat siinä kahdessa kerroksessa, karsinakin
akkunoilla varustettu.

Astumme asuntoon. Karsinassahan, alakerrassa he asuvatkin.

-- A mintään ei sais, vastataan taaskin kysymykseemme, saisko talossa
yötä ollaksemme. Saammepa vielä pyynnöstämme talon sievosen yläpirtin
käyttääksemme.

Ja eipä siinä alapirtissä olekaan hauskaa eikä hupaselta tunnu. Isäntä
kyllä on aika mukava ukko, juttelee ja naskaa kenkiä penkin ääressä,
mutta emäntä, auta armias! Hän rätkättää ja rähisee yhtä päätä, ties
mistä rähiseekään. Isännälle siinä enin osa tulee, ja toisinaan taas
omia aikojaan ärähtelee. Nuorihan on emäntä. Yksi lapsi, pahanen
paitaressu vain on lattialla peppuroimassa. On emäntä juuri astiain
pesuhommissa. Lapsi lattialla peppuroidessaan pahanpäiväisesti itsensä
tuhrii. Kiukkuisesti emo ärähtää, lapsen tempaa ja samassa
pesuastiassa, missä astioita viruttaa, raukkaa huisuttamaan alkaa.

Mutta isäntä ei välitä akan paapatuksista vähääkään, naurahtelee vain.
Sanoopa hullunkurisesti:

-- A hullu kui mie siua nainkaa!

Eikä se emännän rätiseminen oikein todellista, sydämen pohjasta
tullutta ilkeyttä ole. Huomaamme sen vähän enemmän aikaa talossa
oltuamme. Usein näyttää eukolla olevan toinen suupieli naurussa, kun
toisesta ärisee.

Käyskelen kylää katsellen. Tapaan kyläkujalla vanhan ukon, oikein
kunnianarvoisen näköisen Väinämöis-ukon, harmaa-hapsisen valkopartaisen
Akain Iivanan. Heti ensi näkemältä miellyttää ukko. Ja hupaisa hän
onkin. Kaskuamaan heti käy, tekee tavalliset salolaisen tiedustelut ja
kaikkea muutakin pakisee.

Astumme ukon kanssa kyläkujaa rinnakkain. Tulemme erään talon kohdalle.
Talon sintson rappusilla vanha vaimo istuu ja surkealla äänellä itkien
valittelee.

-- Mikäpä vaimo-vanhuksella suruna, kun noin vaikeasti valittelee, noin
surkeasti itkee? Iivanalta kysäisen.

-- A sitä vanhus valittaa, kun tytär tänään miehelähän viedään. Siksi
moamo itkuvirsiä laulaa.

-- Eikö äiti antaisi tytärtään?

-- A mintään ei antais. Köyhä kyllä on priha, tän talon on priha --
ukko osoittaa taloa --, mutta nuori on musikka, potra on musikka. Vaan
itkee moamo, valittelee vanha, kun tytär koista pois viijään. Illalla
lähtevät pogostalle papin luo, siellä ventsat toimitetaan, huomenna
tulevat.

Kun eroamme, kehoittaa Iivana:

-- Käyhäh, vello, sie illalla häihih, katsomah, kui mei moas häitä
pietäh.

-- Saako sinne käydä, eivätkö aja pois?

-- Soa soa, eivät aja.

       *       *       *       *       *

Olemme iltasta nauttimassa talon yläkerrassa. Siellä myös talon isäntä
ja emäntä ja vanha Jemos-ukko, isännän isä, tsajua juovat, suolakalaa
syövät. Ja emäntäkin ihan toinen ihminen, juttelee, nauraa ja samovarin
ääressä häärii miesten lasia täytellen.

Rupeaapa silloin äkisti kuulumaan kylästä laulua, kirkuvaa, valittavaa
naisten laulua.

-- Nyt tyttö lähtee moamon koista, sanovat talon asukkaat.

Katsomaan lähden.

Ehdin paraiksi näkemään, kun tyttö äidin kodista prihatsunsa
kanssa vierekkäin lähtee käymään sulhasen taloa kohden.
Mustissa sarkavaatteissa on poika, punainen villahuivi kaulassa,
pitkävarsisaappaat jalassa. Tyttö taas punaisen- ja vihreänkirjavissa
karttuunivaatteissa koreilee. No potra on priha, pitkä veikale,
tyttö tavallinen, työn karkaisema tanakka karjalaistyttö. Suuri
loistavankirjava tyttöparvi seuraa nuorikoita, laulaen, kirkuen toinen
toistaan kimakammin.

Sulhasen taloon astuvat. Eikä se sulhasen talo kaukana olekkaan.
Vähäisen matkaa kyläkujaa ensin suoraan astuu, sitten vasempaan
pyörähtää, ja sitten taas oikeaan käännähtää ja niin on pihalla.

Tekee sinne mieleni mennä, mutta enpä arvaa kutsumattomana käydä.
Silloin taas tapaan vanhan tuttavani, hyvän Akain Iivanan.

-- A käyhäh, vello, katsomah! sanoo. -- Tule vain elä varaja, mie
soatan.

Väkeä on pirtti täynnä, ihan ahtaaseen mätettynä miestä, naista. Iivana
vie minut peräpenkille istumaan.

-- A siitä sie näet, vello, sanoo.

Oikeassa peränurkassa on pöytä juuri jumalankuvan alla. Valkealla
vaatteella on pöytä verhottu, pöydällä paksu karjalaisleipä,
leivällä pieni lasinen suola-astia. Jumalankuva on liinavaatteella,
"käspaikalla" ympäröitty ja kuvan edessä palaa tillittää pienoinen
kynttilä.

Talon naisväki puuhailee ruoanlaittohommissa. Pöydälle kantavat he
ruokia, tavallisia karjalaisruokia, leipää, kalaa, kalittoita ja maitoa
monenlaista.

Miesväki se vaan kaskuaa keskenään ja katselee naisten puuhaamista.

Kun pöytä on katettu, käyvät sulhanen, morsian, sulhasen isä, patvaska
-- jona on meidän Jemos-isäntämme -- ja pari naista pöytään. Molivat
ensin vähän, sitten syömään rupevat. Muuta syövät, mutta eivät
suola-astiaan eivätkä sen alla olevaan leipään kajoa.

Syömisen päätyttyä korjataan ruoat pois, ainoastaan suola-astia
leipineen jätetään.

Astuu sitten patvaska pöydän luo, ristii silmiään jumalankuvan edessä
ja ottaa veitsen käteensä. Leivän kuoreen keskelle leipää hän piirtää
ristin, piirtää monta ristiä aina saman pisteen kautta. Sitten ukko,
pyöräyttäen puukkoaan, sivauttaa leivän keskestä kartionmuotoisen
kappaleen ja pistää sen taskuunsa. Suolaa varistaa hän suppiloon, ottaa
sitten palan ja painaa sen paikoilleen. Koko toimituksen ajan patvaska
ahkerasti molii, mitä molineekaan. Ja leipä on valmis. Patvaska
nyyttiää sen pöytäverhoon ja antaa sulhasen isälle, neuvoen, mihin se
on pappilassa vietävä, kenelle annettava.

-- A näinkö teilläi tehhään? Iivana kysäisee.

-- A ei tehä näin.

Seuraa sen jälkeen omituinen näytös. Sulhasjoukko käy kiertämään
pöytää. Kolme kertaa astuvat pöydän ympäri myötäpäivään kulkien.
Verkkaan, vakavasti painattelee patvaska paksu sauva kourassa edellä,
sulhanen seuraa jälessä, sitten morsian, sitten pari muuta naista ja
viimeisenä sulhasen isä leipänyytti kainalossa.

Kolmannen kierroksen jälkeen vielä pieni kierros keskilattialla
tehdään, ja sitten vähäsen molitaan jumalan edessä.

-- A tehhäänkö teillä näin, Iivana taas kysäisee.

-- A ei aivan näin.

Tuodaan patvaskalle kirves ja kolme pärettä. Patvaska päreet torvelle,
virittää niihin tulen, astuu ulos, ja sulhasväki ja koko kansajoukko
seuraa jälessä.

-- Tuleha sieki, vello, Iivana kehottaa.

Pihalla seisoo hevonen puusatula selässä. Suitsiin tarttuu sulhasen isä
ja käy hevosen pään viereen seisomaan. Sulhanen sekä morsian
naisapulaisineen asettuvat myös hevosen viereen.

Ja patvaskalla on kirves kädessä ja tulisoihtu. Kaksin käsin käy hän
kirvesvarteen, tulisoihtua kuitenkaan heittämättä. Sitä pitelee hän
oikealla kädellä samalla, kun kopristaa kirvesvartta tyvestä.
Vasemmalla hän pontta hoitaa. Kirveen terää maata viistäen hän astun
takaperin kiertäen hevosen luona seisovaa joukkuetta myötäpäivään.

Seuraan kai liian uteliaana heidän menojaan. Rupeevat huutamaan;

-- A vieras musikka, loittoa!

-- Lähtään pois, Iivanakin sanoo.

Astumme pois, kierrämme läheisen talon ympäritse.

Kun taas, vaikka sukkelaankin takaisin tulemme, on taiat toimitettu,
temput tehty, joukko lähtöön valmiina. Sulhasen isä istuu hevosen
selässä nyytteineen, sulhanen ja morsian, patvaska ja pari naista
yhdessä ryhmässä erillään seisovat.

Kylän nuoret tytöt ovat keräytyneet talon rappusille kirjavaksi
parveksi, ja pojat, muutamilla pyssyt kädessä, seisovat pihamaalla.

Ja tytöt rappusilla kajauttavat kimakan laulun, laskevat taas
valittavan virren, pojat laukoilevat ilmaan pyssyjään, satulassa istuja
kannustaa hevostaan, ja joukko lähtee liikkeelle. Hevosmies lähtee
järven ympäri kiertämään, muu sulhasjoukko astuu rantaan veneellä
järven yli matkatakseen.

Morsiusparin jälessä astuvat tytöt, pojat rantaan, tytöt yhä laulaen,
pojat pyssyjään paukutellen. Rannalle jää saattojoukko seisomaan,
sulhasjoukon lähtiessä järvelle lipottelemaan.

Kauvan vielä kuuluu rannalta laulu, valittava, kimakka laulu kajahtelee
illan ilmassa, ja järveltä kuuluu yhä etemmäksi rientävän veneen
airojen loiske.

Rupeaa jo yö joutumaan. Iivana saattaa minua aina Jemosen portaille
saakka. Sanoopa erotessa:

-- A käyhäh, vello, huomenna miuki koissai, tsoajulla.

       *       *       *       *       *

Aamulla menen Akain Iivanaa etsimään. Siellähän se on kylän
korkeimmalla kohdalla hänen pienoinen pirttisensä sintsoineen
tanhuineen.

-- A mis siu toveritsas? Iivana kysäisee.

-- A Jemosee jäi.

Laittaa Iivana häntäkin kutsumaan.

Yhtä hupaisia kuin Iivana ovat talon naiseläjätkin. Kaksi niitä on,
vanha väkäleuka mummo ja nuorenpuoleinen nainen. Vastoja paraillaan
kokoilevat koivun lehdeksistä, joita pirtin lattia on peittonaan. Kovin
on eukoilla tylsät puukot ja isot ja kömpelönnäköiset -- niinkuin
akoilla ainakin.

Huomaavat naiset minun flskarilaisen puukkoni ja tuppeni.

-- A siulha o potra puukko! Annas katson! Annas koetan! A vot kai teä o
hyvä! Vaihetaah, vello, puukkoloi!

Ja totinen kaupanhieronta siitä sukeuu. Mutta ei käy tuppeen kumpikaan
naisten puukoista, isoista visapäisistä teuraspuukoista.

-- Vaihettaisin kun käisi tuppeen.

-- A vuole, naiset nauraen kehoittavat.

-- Ei ole enään siten potra.

Löytävät, kanaljat, silloin kolmannen puukon, aika kalsun, oikein
pahaisen patakravan, tuovat sen.

-- A teä käyp!

Ja se vietävä sopiikin.

-- A nyt vaihetah!

-- Eipäs, teä o nii kehno, prostoi on teä. En huoli...

Saavat kuitenkin puukkoa käyttää niin kaavaa kuin talossa olen.

       *       *       *       *       *

Iltapäivällä näemme Jemosen emännän sontaa pellolle vedättämässä.
Suuria sontataikollisia vääntelee hän rekeen ja ajaa että reenjalakset
sulassa maassa karskavat. Ja ukko on vain niin näin, istuu tuvassa ja
kenkiä paikkailee.



Venginkylässä.


Ollaan matkalla Venginkylään. Kynnetään Loasarinjärven pintaa
kiperäkokkaisella karjalaisvenehellä parin pojannaskalin soutaa
kiskaltaessa.

On iltapäivä, ja ilma on mitä ihanin. Taivas on kirkas, järvi miltei
tyyni, pienoiset laineet vaan värehtivät sen pinnalla.

Varsin soma on Loasarinjärvi lehtoisine rantoineen ja saarineen,
erittäinkin tällaisena tyynenä kesäiltana. Muistuupa siinä sitä
katsellessa mieleen:

    "kuin on kaunis Karjalamme
    laulun laaja kotimaa".

"Laulun laajaa kotimaata" tämäkin seutu tuntuu olevan. Lauluna
täälläkin laineet loiskahtelevat, lauluna rannan ja saarien lehdot
lehahtelevat...

Ranta, mihin soudamme, on mitä runollisin. Vaaleanruskea hiekka, veden
reunassa, aaltojen hyväiltävänä, vihanta nurmikko ylempänä ja sitte
taustana koivuja sekä leppiä tiheänä viidakkona. Kaita polku kohoaa
rannasta ja koukerrellen sukeltautuu lehtoon. Se kuuluu Venkiin vievän.

Polku kulettelee meitä humisevien hongikkojen kautta ja leppoisien
lehtojen läpi, pyöräytellen milloin sinne, milloin tänne, osoittaa se
meidät pienen joen ylitse lahonnutta siltaa myöten, kiepauttaa siitä
pitkin joen vartta ja vaaran viertä tallustamaan. Ja silloin samassa
vilkahtaakin vähäinen lampi edessämme ja heti pienoinen kylä sen
rannalla.

Ei Venkijärvi suuruudella loistele, lieneekö virstaakaan siliä pituutta
ja leveyttä. Ruovikkorantaisena se monien vaarojen välissä
vaatimattomana välkehtii. Eikä kyläkään talojensa lukuisuudella
ylpeile. Viisi siinä vaan taloa, vaaran kylessä järven rannalla.
Vierekkäin, lähekkäin ovat talot vaaran puolta kulkevan tien reunassa,
päädyt järvelle käsin. Vähäpätöisiä, pienoisia ne vain ovat,
"bohatteria" ei ole ainoaakaan.

Pysähdymme Vaskon taloon ja siihen yövymme.

Ei ole Vaskon talossa paljon perettä, kolme neljä henkeä vaan. Vasko
itse, nuori, tuskin kolmikymmenvuotias, kalpea, työn ja kärsimysten
uuvuttaman näköinen mies ja hänen vaimonsa, samoin kalpea, kärsineen
näköinen ja Vaskon äiti, pienoinen vanha akka ja sairas lapsiraukka
penkin nurkassa nukkumassa. Siinä Vaskon pere. Hyväntahtoinen kaikessa
köyhyydessäänkin.

Iltamyöhällä käymme Vasko-isännän kanssa järvelle verkkoja laskemaan.
Käymme Vengin hautausmaallakin, järven toisella rannalla. Tiheässä
mäntymetsässä, joen ja järven muodostamassa niemekkeessä, ne
edesmenneet venkiläiset "mullan alla muhaelevat". Eihän niitä montakaan
taida siellä olla. Pienoinen on näet kalmismaa ja hautapatsahia vaan
vähäisen. Mutta on Vaskolla omainen täällä, makaa vello kalman
matkamiesnä mullan alla siellä. Surumielin osoittaa Vasko hänen
hautakumpuansa. Pari vuotta takaperin on siihen haudattu. Sotamiesnä
oli ollut Suomessa Helsingin linnassa, kävi siellä läsimään, tuli
kotiin, pian kuoli...

-- Patsahan hälle tuohon loain, sanoo Vasko lopuksi.

Yön vietämme pienoisen pirtin lattialla vaaterievuilla leväten. Vasko
vaimoineen käy sintson viereiseen "tsulanaan" lepäämään. Vanha mummo
makaa myöskin pirtissä sekä pienoinen sairas tyttöparka penkillä
nurkassa valittaen lepäilee.

Eipä tahdo uni tulla, ei nukku saapua eikä luona pysyä. Monasti
heräämme. Enimmin vaivaa meitä sairaan lapsiraukan valitus ja
voihkiminen. Vatsa kuuluu hänellä olevan kipeä.

Ilmakin pirtissä käy kovin kuumaksi ja pahaksi...

Ja koko yön saa sairas maata sijallaan korjaamatta, auttamatta.

Aamulla vasta tulee äiti ja puhdistaa lapsen ja hänen tilansa. Kovin
onkin lapsi kurjan näköinen, emmepä kurjempaa ihmisenalkua ole nähneet.
Ei ole raukassa muuta kuin luut jälellä, nekin niin hennot ja hoikat
sekä keltainen nahka luiden päällä. Neli-viisivuotias kuuluu jo olevan,
vaikka on tuskin parivuotiaan kokoinen. Ei raukka omin voimin
kävelemäänkään pääse.

Kovin valittavat vanhemmat lapsensa surkeutta, sanovat sille
koettaneensa antaa jos jotakin ruokaa: maitoa, voita, piirakkaa, kalaa
ja kaikkea, mutta ei pysy ruoka sisällä... Ja ei ole lääkäriäkään
näillä saloilla saatavana joka tarpeeseen, tuskinpa puoliinkaan.
Kaukana Paateneessa, 40-50 virstan päässä, huonojen teiden takana, on
lääkäri. Ja lähdeppä sinne apua etsimään, jo viikon viivytkin.

Emme mekään tiedä, mitä neuvoisimme lapsiraukalle antamaan.



Petrinen, Kuusiniemi, Korpilahti.


Tulemme Petrisen kylään, johon on 5-6 virstaa Vengistä.

Petrinen on pienoinen, 7-8-taloinen kylä järven pohjoisrannalla noin
virstan verran järvestä. Kaikki kylän talot ovat samassa rivissä
peräkkäin, vierekkäin pääty järven puolta käyvää tietä kohden. Toisella
puolella tietä ovat aitat, saunat ja muut. Aittojen välitse käy polku
kierrellen järveä kohden.

Aijomme Petrisessäkin päiväsen viipyä. Mutta ole siellä, missä ei
huoneeseen lasketa eikä asuntoon oteta. Ei ole näet kylän aikaihmiset
kotosalla. Heinänteossa ovat, missä asti lienevätkään. Toisissa
taloissa ovat ovet lukossa, ei näy hengen sielua, toisissa lapset
akkunoista katselevat, ja kun näkevät outojen miesten tulevan,
rientävät tuhannen kyytiä oven kiinni lyömään.

Kuusiniemi on isonlainen kylä pitkän kapean Jolmajärven etelärannalla.
Lieneekö järvi paljon virstaa leveämpi, mutta pituutta on sillä ties
miten monta virstaa. Kyytimiehemme kertoi sen pituuden olevan 30
virstan vaiheilla. -- Taloja on kylässä parinkymmenen vaiheille. Ne
ovat asettuneet enemmän sikin sokin, koettaen tavoitella kylätietä. On
kylässä varakkaan näköisiäkin taloja. Koskisen talo näyttää oikein
"bohatterin" asunnolta.

Korpilahti isonlainen kylä Ontajärven rannalla. Useimmat talot suorassa
viivassa tien vieressä. Järven rannalla monilukuiset aitat ja
verkkohuoneet. Olemme yötä Lukin talossa, jossa hupaisa isäntä meille
yläpirttiin ruoat itse laittaa ja siellä meitä syödessä, juodessa
palvelee.



Pyhäpäivä Ontarvessa.


Haluatko nähdä, miten Karjalan kansa, rajantakainen heimolaiskansamme
viettää kesäistä pyhäpäiväänsä, miten synkän salon lapset luonnon
helmassa joutohetkenään leikkiä lyövät?

Ollaan sitten Ontarvessa muuan pyhäpäivä. Pitkältä olemmekin saaneet
tallukoida tänne tullaksemme. Lähes parikymmentä peninkulmaa olemme
oman maan rajoilta painaltaneet idän alle. Emmekä ole saaneet paljon
hevoskyydistä nauttia. Ota reppu selkään vain ja sauva käteen ja vyötä
ja sonnusta itsesi saloa taivaltamaan, taivaltamaan toisinaan
viisikymmentäkin virstaa päivässä! Taikka väliin taas kyntäise
kiperäkokkaisella veneellä 2-10-virstainen sininen järven selkä. Ja
niin synkimmät salot taivallettuasi aukeaa eteesi laaja, siintävä
Ontajärven. "Ontarven" selkä ja sen pohjoisrannalla Ontarven kylä.

Voisit kyllä sentään hevoskyydilläkin päästä Ontarveen. Kulkisit
silloin Repolasta Kiimasjäven ja Rukavaaran kautta. Parihevosilla ja
nelipyöräisillä vaan ajaa jyristäisit. Mutta silloin jäisi sinulta
samoamatta oikeat sydänmaan salot, jäisi kulkematta laajat suot
pitkospuineen tai poikkitelaisine karjalais-siltoineen, jäisi uljaat
vaarat kapuamatta, kuulematta metsäpuron kohinat, lehtoiset metsälammin
rannat kiertämättä, jäisi näkemättä kontion temmellyspaikat ja
petran asuintienoot astumatta. Etkä saisi salolaisen salaisessa
"metshipertissä" puron vierellä tai lamperoisen rannalla levähtää...

Suuri, muhkea on Ontarven kylä. Onpa kuin kaupunki verrattuna muihin
karjalaiskyliin. Leveä tie, kuin kaupungin katu ikään, käy kylän läpi,
järven rannan mukaan suorakulmaisen mutkan tekaisten. Taloloita on
molemmin puolin katua, koristellut päätypuolet tielle päin. Onpa kolme
komeaa "tsassovnaakin" ja uhkea kalmismaa. Ja ympärillä on laajat
viljavainiot, laajemmat kuin muissa salokylissä. Mutta salomainen leima
on sentään kaikessa ja salomaiset tavat.

Kylässä on nuorta väkeä koko paljon ja onpa heillä hyviä kisakenttiä:
tasaiset ruohoiset pihamaat kylätien vierellä.

On heinäkuun sunnuntai, kirkas kesäinen pyhäpäivä. Vienosti väreilee
Ontarven pinta, hiljaan keinuilevat matalan rannan kaislat. Ja
vainioilta tuo tuuli tuoretta tuoksua ja metsästä raitista havupuiden
hajua. On kuin Suomessa ikään...

Ja kylän miehet sekä nuoret miehet että keski-ikäiset ukkomiehet. --
onpa joukossa joku pojannaskalikin sekä harmaahapsinen "starikkakin" --
ovat kokoutuneet nurmikolle Hilos-ukon kammioniekka-aitan edustalle.
Toiset loikoilevat vihreällä pihamaalla päivää paistattaen, toiset
nojailevat aitaa vasten vainioita tähystellen, muutamat taas istuvat
aitan rappusilla "pagisten". Onpa eräällä "prihatshulla" räikeä-ääninen
"sharmankkakin", jolla vetelee repäiseviä tanssisäveliä.

Kotoiselta näyttää tämä kuva. Niinhän ne meidänkin salokylien asukkaat
kesäisinä pyhäpäivinä jonkun naapurin pihamaalla loikoilevat jutellen,
käsiharmonikkaa soitellen. Harmonikan sävel on täällä vaan vielä
räikeämpi ja miesten puhe vähän vieraalle suhahtava. Onpa heidän
pukunsakin kirjavampi. Paitahihasillaan ovat useimmat -- kuten
meilläkin. Mutta ei välkä meidän miesten valkeat paidanhihat, vilkkavat
vaan kaikenväriset, enimmin punaiset, karttuunikankaat.

Pakisevat, pakisevat miehet siinä ja laativat kaikenlaisia, mitä vain
mieleen johtuu. -- Eihän sillä väliä puheen hyvyydellä, koha pagistah.
A viimeinni kyllästytäh pagitsemiseh ja tuumitaan käydä kisaamaan
tanhualle.

-- A kuis sit kisatah?

Käyvät "kyykkäsille". Kisaajat jakauvat kahteen parveen, toinen
toiseen, toinen toiseen päähän kenttää. He ovat etupäässä nuoria
miehiä, mutta ottaapa joku vanhempikin osaa leikkiin. Itse
vanhanpuoleinen kylän "staarostakin" on osanottajana.

Ja "kyykät" -- noin puolentoista korttelin pituisia, pyöreitä
puupalikoita -- asetetaan riviin piirien sisäpuolelle. Miehet alkavat
niitä pulikkamaisilla kangilla viskoa piireistä pois. Kumpi puoli
ennemmin saa toisensa piirin kyykistä puhtaaksi, se on voittaja.
Tasaisilta paikoilta ne kyykät kyllä pois viskelee, mutta annappas,
että sattuu kyykkä kyykähtämään koloon tai kiven taakse piiloumaant
Siinä saavat miehet, taitavimmatkin, toisenkin kerran heilauttaa kankea
saadakseen kiusantekijän pois piiristä. Useampia eri asteita on
kisassa. Hupaisin on "hebottamine". Muutamia kertoja tappiolle
jouduttuaan, pitää miesten "hebottaa" voittajia. He tarttuvat kangen
toiseen päähän kiinni, toisen työntävät maahan, nojautuvat sitä vasten
kumartuen eteenpäin, niskansa lyyhistäen, s.o. asettuvat "heboseks".
Voittaja hyppää kahden reisin "hebosen" selkään ja huilauttaa sieltä
kangen kyykkiä kohden.

Hullunkuriselta näyttää leikki, hauska on sitä katsoa. Vilkkaasti
liikkuvat miehet, vuoron perään "hebotetaan". Nauru helähtelee ja
miesten huudot kaikuvat. Kanget viuhahtelevat, kalahtelevat kyykkiin ja
kiviin ja aitaan ja väliin miesten kinttuihinkin. Toisinaan lentää
viuhkasevat kyykät vinkuen aidan yli vainiolle, väliin miehille vasten
naamaakin kimmahtavat. Vanha staarosta-ukkokin saa "liehottaa", jos
taas vuoronsa saa "hebosella" ratsastaakin...

Vaan viimein väsyvät miehet kisaan ja kyllästyvät. Mietitään uutta
huvia.

-- A kuis nyt?

-- Poapkaa, poapkaa! ehdotetaan.

Joukko miehiä käy sitte "poapkaa" heittämään.

Pyöreä ranka asetetaan pitkälleen maahan. Sen viereen, noin parin
korttelin päähän toisistaan, pystytellään pienoisia, pyöreitä, 2-3
tuoman pituisia puunappuloita, yhtä monta kuin on osanottajiakin. Tässä
pelissä tulee raha kysymykseen. Kukin osanottaja maksaa leikkiin
ryhtyessään sovitun rovon, esim. kopekan yhteiselle "kassanhoitajalle".
Sitten käydään heittämään. Jokainen kopekan maksanut saa pyöreällä,
latuskaisella kivellä heittää kerran rangan viereen pystytetyitä
nappuloita. Jokaisesta kaadetusta nappulasta saa kopekan. Jos siis
kaataa yhden nappulan, saa kopekkansa takaisin, jos kaataa kaksi, saa
toisen lisäksi ja jos kolme, kolmannen j.n.e. Taitavaa heittäjää niitä
kaatamaan tarvitaankin ja onnistunutta heittoa. Milloin luikahtaa kivi
nappulaan välistä rangan alatse, milloin mennä viilettää kauniisti
ylitse rangankin, milloin taas töksähtää maahan nappulain edessä. Mutta
jos heitto hyvästi onnistuu, osuu kivi nappulaan, pätkähtää rankaan,
kimmahtaa siitä viistosti takaisin kaataen kolme, neljä nappulaa
lisäksi. -- Alussa kun on nappuloita enemmän, heitetään etempää, mutta
kun nappulat vähenevät ja välit käyvät harvemmiksi, lyhennetään
heittoväliä.

Kun kaikki nappulat ovat keikautetut, pystytetään ne uudelleen,
maksetaan kopekat ja käydään taas keikauttelemaan.

Ja peliä jatkuu hyvän aikaa. Uusia osanottajia tulee, toisia eroaa
pois. Huonoimmat heittäjät menettävät kopekan kopekan perästä,
taitavimmat taas kilauttavat niitä toisen toisensa jälkeen taskuunsa.

Miesväen pelaillessa on keräytynyt kylän tyttölöitä lähitienoille.
Aidan toiselta puolelta ne katselevat miesten kisailemista, nauraa
heläytellen huonolle heitolle, kiusaksi heittäjälle, huviksi muille.
Vetäyvätpä sitten siitä karjalattaret saraimen leveälle, kaltevalle
sillalle, asettuvat sille vieri viereen istumaan, täyttäen melkein koko
suuren sillan. Ja siinä sitä onkin nyt oikein korean korea, kirjava
parvi, on kirjavinta tikkaa kirjavampi. Siinä punaiselle paistavaa,
siinä vihreälle vilkkavaa, siinä sinistä, siinä keltaista, vähän
valkeaakin ja punasinervätä, ja vielä ruskeaksi päivettyneitä kasvoja
ja punaisia poskia.

Tytöt alkavat pajattaa, laskevat saraimen sillalta kimakan laulun,
vielä kimakamman kuin mitä olemme tottuneet kotisalojemme tytöiltä
kuulemaan. Ja ääntä on miltei yhtä monta kuin tyttöäkin, toiset
kimakampia, toiset matalampia, toiset etukynnessä kulkevia, toiset
jälessä tulevia. Sanoista emme saa selvää, mutta sävel on valittava,
surunvoittoinen.

Eiväthän ne pojatkaan enää kauvan malta keskenään kisata, kun
tyttöhempukat, "mielessä piettävät" saapuivat noin koreasti
laulelemaan. Yksi toisensa jälkeen he vetäytyvät tyttöjen luo. Menee
sinne harmonikan soittajakin säestämään tyttöjen pajatusta.

Kohta ovat kaikki "prihat" saraimen sillan luona, muutamat sillalla
istuen tyttölöiden kanssa pagitsemassa. Vanhat miehet jäävät aidan luo
katsomaan taikka astuvat kotiin.

Ja taas saadaan nähdä uusi kisa. Harmonikan soittaja alkaa repäistä
uutta säveltä, tytöt yhtyvät mukaan laulullaan.

"Kantrilli" alkaa.

Pojat valitsevat tytön "toveritshakseen", sitten asetutaan parittain
kisakentän kumpaankin päähän. Tanssien käydään kentän poikki
vastakkain, pujotellaan parien välistä, mennään toiseen päähän,
käännytään takaisin, tullaan vastakkain, vaihdetaan toveritsoja,
mennään omaan päähän, käännytään taas ja mennään vastakkain ja
vaihdetaan, käännytään, pujotellaan sinne tänne tanssien ja pajattaen.
Hupaisahan sitä on katsoa, vilkasta risteilemistä ja huimaa värien
vilinää...

-- A tulehah sieki, vello, tantshuu ... käyhäh kantrillii mei keral!
kehottavat meitä, katsojia.

-- A eihä mie kuis sit ossaa ... ka käisihä mie tok, käisin, käisin,
sanomme.

Ja olisihan se somaa tantsiella kirjopukuisen, punaposkisen
karjalattaren kera, olisihan niitä siinä ilman toveritsoja useampia.
Mutta ihanhan siinä sotkeutuisi siinä vilinässä ja saisi palkakseen
piian pilkan, naisen naurun.

Tämä kisa, "kantrilli" se kestää kauvimmin. Arvaahan sen, ei se
niinkään pian kyllästytä, kun on "mielessä piettävätkin" mukana. Iltaan
saakka siinä värit vilkkavat, laulu soi ja harmonikka laskee repäiseviä
ääniä.

Vaan väsyvät tähänkin nuoret viimein.

Ja mihin sitte?

Vanhat miehet lähtevät kotiinpäin astuskelemaan, mutta nuorilla ei
sinne vielä kiirettä. Rantaan rientävät tytöt ja pojat, astuvat
veneisiin ja lähtevät järvelle liipottelemaan. Ilakoiden, leikkiä
laskien he keinuvat vesillä, väliin kilpaa soudellen, väliin soutamatta
kellutellen. Ja taas alkaa harmonikka soida, ja tyttösetkin antavat
äänensä kaikua. Illan tyynessä ilmassa laulu ja soitto etäältä järven
selältä kylään saakka kajahtelee...

Näin se kuluu salolaisen kesäinen pyhäpäivä.

Aamulla on taas edessä ankara työ, on ani varhain lähdettävä etäiselle
metsäniitylle heinää lyömään.



Suonteleen praasniekoilla.


Olemme matkalla Suonteleen kylään. Siellä on näet suuret "praasmiekat"
paraillaan. Soutelemme pienoisella veneellä Suonteleen jokea alaspäin
Seesjärveä kohden. Hiljalleen meloskelemme vaan, kiirettä pitämättä;
ehdimmehän me.

Synkän salon sydämessä virtailee verkalleen Suonteleen joki, ja yhä
synkemmiltä saloilta se saa alkunsa. Mahtavia, jylhiä kuusikoita on
toisinaan sen uomaa vartioimassa, toisinaan taas ikihongat humisevia
metsiköitä sen rannalla muodostavat. Joskus laajenee joki leveäksi,
ruohikkoiseksi lammeksi, jossa sorsat parvittain pulikoivat, joskus
taas synkkänä virtailee rääsyisen suon lävitse, jossa kääkkyrämännyt ja
kuikelokuuset kasvavat ja vaivaiskoivu ja suopursu rehoittavat. Onpa
väliin lehtoisiakin rantoja koivikkoineen, lepikköineen.

Eräällä lauttauspaikalla tapaamme muitakin praasniekoille menijöitä.
Paraillaan kuletetaan ylitse muuatta joukkoa hevosineen, rattaineen.
Toisia on odottamassa vuoroansa, toiset jo mennä viilettävät kylää
kohden.

Lauttauspaikan luona joessa näemme siltahepojen jäännöksiä ja jonkun
matkan alempana koko ison kappaleen itse siltaakin. Kuului olleenkin
tässä ennen silta, vaan kevättulva oli särkenyt. Ei ollut tullut siltaa
korjattua, oli vaan laitettu lautta ja lauttausmiehelle pieni maja joen
rannalle. -- Lautan laittamiseen oli ehkä etupäässä vaikuttanut se,
että sillan yläpuolella sijaitsevan Suonteleen rautaruukin laiva
pääsisi esteettä kulkemaan jokea alas Seesjärveen ja taas takaisin.

Veneillä menijöitäkin tapaamme. Pitkin jokea soutaa vihkasee niitä
kokonaisia venekuntia tuon tuostakin sivutsemme. Veneissä on
kaikenikäistä väkeä, on valkoparta "starikoita", ruskeapartaisia
"Ontruksia" ja parrattomia nuorukaisiakin, onpa vanhoja akkoja ja
nuoria tyttöjäkin. Iloisia ovat joukot, raikasta naurua ja vilkasta
pakinaa kuuluu joka veneestä.

Tulemme Seesjärvelle. Siellä Seesjärven saaressa se on suuri Suonteleen
kylä, korkean kaksihuippuisen vaaran läntisellä vierteellä. Pitkä
silta, leveän, matalan salmen yli rakennettu, auttaa hevosella ja jalan
kulkijat saarelle.

Kyllä sitä on juhlalle menijää ja praasniekoille kulkijaa! Saa se
Suontele vieraita nyt! Joka taholla on tulijaa ja joka tavalla. Tullaan
jokea, tullaan järveä, tullaan maatakin myöten; tullaan rattailla,
tullaan jalkasin, ratsastaenkin tullaan...

Ja mistäpä kaikki tämä kirjava joukko lie tullutkaan; ei ole tavallinen
naapurinmatka kellään. Etäällähän ovat lähimmätkin kylät, aina parin
peninkulman päässä. Jos lähemmin tulijoita tarkastamme, tapaamme niissä
paljon "vanhoja tuttujammekin". Näemme Ontarven asukkaita, näemme
Korpilahden kansaa, näemme Kuusiniemen, Mäntyniemen ja Hirviniemen
ihmisiä sekä joukon särkjärveläisiäkin. On vielä Paateneen musikkaa,
onpa ukkoa Maanselästä ja Sellinkylästäkin. Ja kaikki vaan Suonteleen
praasniekoille! Minnekä kaikki mahtunevatkaan? Suuri on kylä, monta on
taloa, jokainen sukulaisensa, tuttavansa pirttiinsä vie ja kestitsee.

Romanaiselle on meitä neuvottu. Se onkin kylän uljain talo, vaaran
rinteellä yli muiden komeana kohoaa. Romanaiselle suuri osa muutakin
kansaa näkyy vaeltavan.

Astumme taloon.

Jos on talo potra päältä, uljas ulkoa, onpa se sisältäkin
siivonnäköinen. Pirtin lattia on hohtavan valkea, penkit, lautsat,
pöydät puhtaat, seinät samoin. Ja "gornitsa" on vielä komeampi.
Seinillä isot, "vuitshiska"-reunaisilla "käspaikoilla" ympäröidyt
peilit ja mitä potrimmat, kullatut jumalankuvat, joiden edessä
pienoiset vahakynttilät palaa tuikuttavat.

Romanainen onkin kylän "bohatteri".

Kilkitellen kalkatellen alkavat kirkonkellot soida, ja kirjavana
joukkona lainehtien rientää praasniekkarahvas kirkkoon. Siellähän mekin
pistäydymme katsomassa, miten salolaiset temppelissään molivat,
ristivät, kumartelevat. Kirkko on täpötäynnä kansaa. Oven suuhun
pääsemme, johon hiukan kuulemme papin ja lukkarin veisuuta ja kansan
hyminää ja näemme kuvilla koristellun kirkon peräseinän.

Romanaisella on sillä aikaa kuin kirkossa molitaan, varattu koko
gornitsan pituinen ruokapöytä vieraiksi kutsutuille praasniekoilla
kävijöille. Ja on siinä pöydällä syötävää, karjalaisemännän
ruuanlaittotaidon kaikkia näytteitä. Siinä kalakukot komeilevat, siinä
rokkavadit rehottavat, siinä kasat kalittoita sekä sultshinakääröt,
siinä sankkeita ja isot joukot paksua karjalaisleipää. Vieläpä siinä
päälle päätteeksi kolme neljä puoltuoppista "votka"-pulloakin komeilee
janoisia Ontruksia pöytään houkutellen.

Sitten kun me, miesväki, olemme kylliksemme pöydälle ladottua kuormaa
keventäneet, tulee akkaväen vuoro ja sen jälkeen vasta nuorten,
poikasten ja tyttösien.

Mutta kauvan eivät nuoret jouda pöydän ääressä istumaan. Ulkoa alkaa
kuulua iloisia ääniä ja harmonikan soittoa ja pajatusta. Sinne ovat jo
toiset tasaiselle tanterelle kokouneet kisaamaan, tantsimaan.
karkeloimaan. Sinnehän mekin Romanaisesta sekä vieraat että talonväki
riennetään.

Ja sitten alkaa "kantrilli" käymään. Nuoret "prihat" valitsevat
"toveritshan" ja käyvät tantsuun. Harmonikka soi, tytöt pajattavat,
pojatkin rallattavat, kengät kapsavat ja koko kenttä kirjavana vilkkaa.
Vanhemmat ihmiset seisovat reunassa kisaavia katsoen, monella suu
mielihyvän naurussa. Varmaan heidän potra poikansa on soman toveritsan
löytänyt tai tyttösensä potran pojan kumppanikseen saanut.

Jotkut vanhemmista käyvät kyykkää heittämään. Pienet pojat viskaavat
paapkaa...

Ja elämä Suonteleen vaaralla on iloisaa, vilkasta, reimaa
karkeloimista. Kaikki ovat hyvällä tuulella. Suruja, huolia ei näy
kenenkään kasvoilla. Kaikkien iloisimpia ovat nuoret tytöt ja pojat.
Monet pojista ovat taas pitkän ajan takaa tavanneet "mielessä
piettävänsä", toiset löytäneet ennen tuntemattoman, soman, reippaan
tyttösen, vaihtaneet hänen kanssaan katseita ja sanoja tantsun
kestäessä, ja povet ovat molemmilla lämmenneet. Etäältä voi tyttö kyllä
olla toisista salokylistä, jopa 60-70 virstan päästä, vieläpä
tiettömien salojen, korpien, soiden takaa. Mutta mitä huolii matkan
pituudesta salolainen! Kun vaan tyttö suostuu ja asiat muuten
selviävät, niin kyllä ne matkat pian juoksaisee, kun kosissa käydään ja
tyttö noudetaan. Monet rakkausasiat praasniekoilla aletaankin, monet
lemmenliitot siellä lujitetaan. Ja hyvähän siellä on tilaisuus valita.
Paljon on nuoria koossa sieltä ja täältä, paljon on tyttöjä tarjolla...
Ja missäpä ne salokylien nuoret muuten toisiansa tapaisivatkaan, eikä
oman kylän tyttölöistä aina mielessä pidettävää löydä.

Siksipä nuorten ilo praasniekoilla iloisinta onkin ja "kantrilli" ei
väleen väsytä...

Toisenkin päivän ne praasniekat vielä kestävät. Sukulais- ja
tuttavataloihin jäävät vieraat yötä viettämään. Mutta me emme ehdi enää
toista päivää "praasniekoimaan". Heitämme hyvästit iloiselle joukolle
ja kiitämme vieraanvaraista Romanaisen väkeä.

-- A, elgeä viel mengö ... viipykeähä toki viel ... pyytelevät.

-- Toist tulgoa, toist tulgoa! kehoittavat kun kuitenkin lähdemme.



Karjalainen kalmismaa.


Jokainen, ken on retkeillyt Venäjän Karjalassa rajantakaisen
heimolaiskansamme keskuudessa, on varmaankin erityisen huomion
kiinnittänyt karjalaisten hautausmaihin, "kalmismaihin". Ja huomiota
herättäviä ne ovatkin.

Olet taivaltanut synkät salot odotellen kylää joka vaaran takaa.
Välkähtää viimein järven pinta ja metsä avautuu, levittäen eteesi
viljavainiot sekä tiheän karjalaiskylän järven rantamalla.

Kylää katsellessasi huomaat heti kylän vieressä, vainioiden,
peltoloiden keskellä tuuhean metsäsaarekkeen. Ihmettelet, miksi
se semmoinen metsikkö siihen on heitetty. Arvelet tulleesi
muinaissuomalaiseen kylään ja näkeväsi entisen, suomalaisten pyhän
uhrilehdon.

Ja eipä vallan toisinkaan.

Metsikkö on karjalaisten "kalmismoa", pyhä puisto, jonne he kätkevät
kuollehensa

    "multihin muhajavihin",

jossa on

    "hyvä heidän ollaksensa,
    armas aikaellaksensa".

Jokaisella kylällä Venäjän Karjalassa on oma kalmismaansa, onpa
isoimmilla kylillä useampiakin. Useimmiten ovat ne ihan kylän vieressä,
joskus etempänä järven saarella, "Kalmasaarella" tai niemellä järven
takana, kuten Pieningän pienellä 2-taloisella kylällä, tai joen
äyräällä, kuten Venginkylällä.

Omituisen, juhlallisen tunteen herättää kalmismaa sen piiriin
käydessämme. Tuuheat ikihongat humisevat niin salaperäisesti,
satavuotiaat kuuset oudosti kuiskivat. On kuin he haastelisivat
juuriensa alla lepääväin manan matkamiesten, "pokkoiniekkojen" kanssa,
tuntuu kuin Tuonen kosketus, ei kuitenkaan kylmä, mutta ei palavakaan.
Harmaa, ladontapainen, pyöreistä hirsistä salvettu "tsassovnakin",
rukoushuone, useimpain hautausmaiden portilla lisää vielä niiden
omituisuutta.

Hupaisen vaikutuksen tekevät harmaat, puiset hautapatsaat, joita moni
kalmismaa on täpö täynnänsä. Metsän tummassa siimeksessä ne seisovat
kuolleiden leposijoja osoittaen.

Patsaita laatiessaan on karjalainen paraan taitonsa liikkeelle pannut,
saadakseen rakkaan vainajan muistomerkin niin somaksi kuin suinkin. Ja
somia ne monet ovatkin. Pyöreä tai neliskulmainen, pitempi taikka
lyhyempi hirren pätkä on sahauksilla, uurroksilla, kolmioilla,
hammastuksilla, pyöreillä poran reijillä t.m.m. veistoksilla taitavasti
koristeltu. Yläpää on peitetty taitekaton tapaan kahdella
laudankappaleella, vieläpä taitesauman päälle pienoinen harjakouru
asetettu ja harjakourun selkään seisomaan 3-4 pienoista puunappulaa,
"pulpukkaa". Isoimmissa hautapatsaissa on kattolautojen reunat peitetyt
koristelluilla tuulilaudoilla. -- Ihmeen kekseliäs on karjalainen
patsaita koristellessaan, koristeaiheita etsiessään. Suurilla
hautausmailla löytää kymmenittäin erilaisia koristusmuotoja.

Usein on patsaaseen myös kiinnitetty erityiselle laudankappaleelle
leikattu jumalankuva taikka jumalankuva pienoiseen metallilevyyn
valettuna.

Vanhemmissa hautausmaissa, kuten esim. Loasarin ja Kuusiniemen, tapaa
hautojen päälle rakennettuja, pienoisia, haudan pituisia ja levyisiä,
taitekatolla varustettuja hirsisalvoksia, "kropnitshoja". Varmaankin ne
laitettiin sitä varten, ettei vainajan haudassaankaan tarvitseisi ilman
kattoa olla. Sai siis kuoltuaan vaan majaa muuttaa.

Koskematon, pyhä paikka on karjalaisen kalmismaa. Eipä saa sieltä puuta
hakata ei latvaa taittaa, tuskinpa oksaa ottaa tai lehvää leikata.
Rauhassa saavat puut kasvaa ja vanhettua ja viimein vanhuuttaan
hoipertua. Rautiaisen leposijankin ne saavat kalmistossa. Siihen, minne
kaatuvat, lahokoot ja muuttukoot mullaksi yhdessä maahan murjomainsa
patsaiden ja "kropnitshain" kera. Paljon näkeekin hautausmailla
sortuneita jättiläiskuusia ja ikihonkia ja niiden törröttäviä kantoja
ja rikkoutuneita patsaita niiden alla.

Toisinaan ovat puut kallistuneet vastakkain nojaamaan. Tuulen
henkäillessä ne niin valittaen voivottelevat...



Lopuksi.


Edellä olevat matkakertomuksen katkelmat ovat muistelmia retkeltä,
jonka kesällä 1900 Suomen Muinaismuistoyhdistyksen matkarahoilla
yhdessä opettaja Matti Tuokon kanssa teimme Aunuksen läänin
pohjoisosaan. Retken tarkoituksena oli kansanomaisten rakennusmuotojen
ja koristeaiheiden tutkiminen ja keräileminen.

Matka kesti viisi viikkoa ja kulki Lieksasta Lusman, Koropin ja
Kolvaasjärven kautta Repolaan. Sieltä Kiimaanvaaran ja Pieningän kautta
Honkaniemeen, josta Tsiassalmen ohitse Pölkkylään, Loasariin,
Venginkylään, Petriseen, Kuusiniemeen, Korpilahteen ja Ontarveen,
Ontarvesta takaisin Kuusiniemen kautta Mäntyniemeen, Särkärveen ja
Suonteleeseen, josta käytiin Seesjärven takana Maanselässä.
Suonteleesta sitten edelleen Paateneeseen, Sellinkylään, Jänkärveen,
Porarveen ja Kostamukseen Suomen rajoilla. Kostamuksesta tultiin Suomen
puolelle Kaiasjärven kylään Suojärvellä ja siitä Suojärven ja
Korpiselän pitäjien kautta Värtsilään.

Matkalla karttui lyijykynäpiirroksia rakennusten koristelluista
nurkkaveistoksista, tuulilaudoista, räystäspuista ja ikkunoista, sekä
keträinkuossaleista, pesentä- ja katainpoalikoista, hautapatsaista,
tanhuan veräjistä, rakennuksista y.m. yhteensä yli 300. Rakennusten
pohjapiirroksia keräsin noin 40.



II. Kertomus rakennustutkimusretkestä Pohjois- ja
Itä-Karjalassa v. 1907.



Liperissä.


Kesäkuun toisen päivän ilta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
matkarahalla olen retkeilemässä Karjalan kankahille Pohjois- ja
Itä-Karjalan rakennusmuotoja tutkimaan. Ajaa jyryytellään tasaista,
harvametsäistä Jaamalikangasta Pyhäselän pohjoisella rannalla kohden
Ylämyllyn majataloa. Ilma on koleahko, lumikinokset varjopaikoissa
kertovat äskeisestä kamalasta takatalvesta. Koivut vasta hiirenkorvaa
näyttävät, kaikki on vielä kovin alkutilassa... Mutta yhtäkaikki
kankaalla käki kukahtelee, helkäyttelee kuin koreimmalla kesällä
konsanaan. Eipä ole antanut takatalven luontoansa lannistaa. Kesän
tuloon luottaa, sitä meillekin kukkuen ilmoittelee...

-- Hevonen! ... hevonen! ... hevonen hoo! Näin hoputtelee karjalainen
kyytimieheni hevostaan tuon tuostakin. Kuulustaa hupaiselta. Aina vähän
päästä nykäys suitsista ja: hevonen! Tätä hauskuutta ei ainoastaan tämä
ensimäinen kyytimies tarjoo, vaan vieläpä toinenkin, kolmas ja
neljäskin, viides, kuudes ... kymmeneskin, eli melkein järjestään
kaikki Pohjois-Karjalan kyytimiehet aina Nurmekseen ja Pielisjärvelle
asti.

Yötä Ylämyllyssä, josta aamulla pari-kilometrisen männikkökankaan
kautta Mattisenlahden kylään Pyhäselän rannalla. Ilma mitä ihanin,
kesäaamu kaikkein korein. Sitä se käki eilen niin uskosta kukkuikin, ja
sitä samaa se nytkin hartaasti helkyttelee.

Otan kylällä katsellakseni vanhaa Karttusen taloa. Siinä yli
100-vuotias vanhatupa ja 50 vuotien vanha syrjätupa. Vanhatupa on
oikein vanhan kansan honkapuista salvettu. Suurimmat hirret ovat lähes
puolimetrisiä. Ikkunoiksi on niitä tarvinnut vain pari poikki panna,
kolmatta ja neljättä vähäsen kolota, ja ovesta ei voi sanoa, jotta
"tuost' on viis poikki!" Näet neljä niitä vain on katkaistu sekä
kynnystä ja kamanaa lisäksi lohottu. -- Oli sitä vanhan kansan miehillä
metsät, ja uskalsivat ne vankoistakin hongista käydä tupaa tekemään. Ja
semmoinen tupa se satavuotiseksi elikin, ei se kesken remahdellut. Niin
tuumii talon vanha vaari, 86-vuotias Olli Karttunen. Ja vanhan
kansan hongista näyttää vaarikin olevan: pitkä, vankka vielä ja
terveennäköinen.

-- Vai Oulusta sinä uot, sanoo ukko minulle. Minkäslainen se Oulu nyt
on? Onkos se suurikin kaupunki? Sitten kertoo ukko, miten hän ennen
nuorena ollessaan kävi Oulusta suoloja noutamassa. Suurissa joukoissa
sinne matkattiin, useampia hevosmiehiä lähti paikkakunnalta. Ja monasti
saatiin kiljuvassa pakkasessa synkkää saloa, talotonta taivalta ajaa
naristaa. -- Samanlaisesta Oulun suolanhakuretkestä sitten jälkeenpäin
kuulen monelta muultakin vanhalta Karjalan ukolta. Siitä kertoo vanha
Makkos-Heikki Kaavilla, Lievos-Paavo Rautavaaralla, samoin moni muukin
vanha vaari.

Liperin kirkonkylän naapurissa, Selkärannassa, kauniilla Heposelän
rannalla taas löydän työskentelypaikan. Siellä vanhoja riihiä,
mökkejä, taloja, saunoja. Onpa Kettusen ukko järven äkkijyrkkään
hiekkapenkereeseen kuopertannt matalan "moakuoppa-saunan", jossa
eukkonsa, poikansa keralla saa lämpöiset löylyt ottaa. Pari lautaa vain
on perällä poikittain, alempana kolmas lauta. Ylemmillä saa kylpijä
istua kyhjöttää ja vastalla syyhyävää ihoaan vihtoa. Alempi on jalkoja
varten. Maan mainion löylyn kuuluu maasauna antavankin. Ei siinä ole
mitään puun eikä muun makua, vielä vähemmän uloslämpiävän saunan kuivaa
kuumuutta.

Pari taloa on Selkärannassa ihan järven lähellä mitä kauniimmalla
paikalla. On kolmaskin siinä ennen ollut vähän ylempänä penkereellä
vieläkin kauniimmalla kohdalla. Mutta se kolmas on jo hävinnyt.
Rauniot vain on jälellä ja joku pihlaja entistä asuinsijaa osottamassa.
Ja kohta häviävät toisetkin, sillä "kauppiaan" taloja kuuluvat
olevan. Surkealla kannalla ovatkin Karjalan olot tässä suhteessa.
Eipä ole kylää ei kolkkaa, jossa ei aina joku talo -- ja monasti
useampikin -- olisi "kauppiaan talo" tai "virman talo" taikka jonkun
talonpoikaispohatan. Ikävä on sellaista taloa nähdä, ikävä siellä
käväistäkkin. Maat ovat kurjassa tilassa: pellot kasvavat ruohoa ja
sammalta, ojapahaset ovat tukkeutuneet. Kartano on ränsistynyt; tuossa
huoneessa on katto sisään pudonnut, tuosta on sen tuuli hajottanut,
tuossa on seinä remahtanut, tuossa ovi rempallaan, tuossa ikkuna
räsällään... Entiset omistajat elävät toisinaan taloissaan edelleen
loisina taikka vuokraajina laiskasti, veltosti viljellen entistä omaa
peltoansa. Taikka on omistaja joutunut joukkoineen mieroa kiertämään ja
sijaan tullut vieraita loisia useasti joka nurkkaan. Taikka on talo
annettu vieraalle vuokraajalle. Näin on laita Liperissä, näin
Kuusjärvellä, näin Polvijärveltä ja Juuassa, Kontiolahdella ja Kaavilla
ja Rautavaara raukassa kaiketikkin. Siellä miltei koko pohjoispuoli
pitäjää on "virman taloja". On niitä varakkaan Nurmeksenkin köyhemmillä
kulmilla, samoin Pielisessä, Enossa ja Ilomantsissa, samoin
Korpiselässä ja Suistamolla. Kamalalle kannalle ovat todellakin
tukkiyhtiöt ja kauppiaat Karjalan taloudelliset olot saattaneet.
Muutamalla Nurmeksen mahtavalla kauppias-pomolla arvelivat olevan yli
60 taloa ja tilaa ympäri Karjalaa. Montakohan kahvinaulaa ja
tupakkipussia on äijä saanut siinä panna vaakalaudalle talojen
vastapainoksi? Useasta tuskin kovinkaan suunnatonta määrää.

Selkärannasta soudatan 12 km yli Heposelän Kaatamonkylän Ristinpohjaan
Savon puolelle. Niin kutsuvat Kaatamon puolta ja Selkärannan puolta
sanovat Karjalan puoleksi. Venematka on hyvin hauska. Ilma on niin
ihanan kesäinen. Hiljainen tuuli tuo rannoilta tuoretta leveävän lehden
tuoksua ja väliin nousee suvesta pilvenhattara, joka ylitsemme vihmoo
kesäistä sadetta, miltei mettä pirottelee kesäisen iltapuolen
ihanuudeksi.

Soutaja on kaskuileva Selkärannan ukko. Kertoo hän m.m. että on tällä
järvellä ennen sodittukin. Saarelta saarelle olivat toisiaan ampua
paukutelleet. Toiset olivat ampuneet Ruotinkaita-nimiseltä saarelta
järven länsipuolelta, toiset Laitsaarelta itärannalta vastaan
räiköttäneet. Suomalaisia olivat tietysti toiset olleet, mutta toiset
"eikö ne lie ollut turkkilaisii". Saarilta kuuluu vielä löytyvän
tykinkuulia ja vanhoja rahoja.

On myös järven itärannalla muuan niemi, Matoniemi. Siinä kuulutaan
useasti nähdyn suuri, tavattoman suuri käärme, "on pitempi kuin tää
airo ja paksumpi ... sellanen jumikka ... on silmät ku härällä".
Soutajakin oli kerran nähnyt. Mutta tappaa ei ole sitä kukaan
uskaltanut, ei yritelläkkään.

Sitten soutaja ihastelee, että paikkakunnallaan on niin "hupaisii
maita", jotta herratkin täällä "lylyäät ongel" kaiken kesää, kun ovat
niin "utia siihen". Sitten syksyllä "jäniksii perässä töyteevät".

Heposelkä on saarinen järvi. Siinä Myhkyrät ja Linnansaaret, siinä
Mässy- ja Tiirinsaaret, siinä Kontioluodot, Karvittaret ja Lammassaaret
ja monet muut sekä suuret että pienet saaret ja luodot.

Selältä pujottelemme kapeaa mutkittelevaa jokea myöten Ristinpohjaan,
pieneen järvilampareeseen Kaatamon kylän alla. Siitä hevosella
Korpivaaraan Heinäveden rajoille. Maa on Savon puolella aivan
toisenlaista kuin Karjalan puolella, ainakin tässä Korpivaaran
tienoilla. Tie kiertelee korkeiden vaarojen viertehillä, väliin
vaaroillekin kohoten. Korpivaaraa lähetessä kulkee se kauniin
metsärantaisen, metsäsaarisen Korpijärven rantaa. Järvessä sanoo
kyytiukko olevan hyvää "muikun kalloo".

Kovassa sateessa saavun ja yövyn Hyttisen majataloon.

Korkealla vaaralla on Korpivaaran kylä. Ja aamulla kun päivä kirkkaana
helottaa näen kerrassaan uljaan karjalaismaiseman. Metsää ja metsäisiä
vaaroja kaikkialla ja niiden välissä järviä ja metsälampia, vaarain
rinteillä taloja ja kaskesmaita. Muita korkeampi, muita uljahampi
näyttää Korpivaara olevan, ja kirkkaana katselee Korpijärvi synkästä
metsästä sen juurella. Sinne synkkään metsään sukeltauu tiekin, joka
hauskasti vaaran viertä kiertelee. Toisaalta etäämpää näkyy iso
Jukajärvi -- Juojärvi -- korpivaaralaisten kalastuspaikka. Talot vaaran
rinteellä ovat vanhannäköisiä. Kaikki ne ovat koettaneet pysytellä
jotenkin samalla korkeusasteella. Mutta kevytjalkaiset mökkipahaiset
ovat uskaltaneet toinen toistaan ylemmäksi, aina vaaran päällekin
kiipaista. Hauskannäköinen on kylä. Niinpä eräässä laulussakin
lauletaan:

    "Korpivaara komia kylä,
    mutt' on pahanlainen."

Pahanlaiseksi en sitä kyllä huomannut. -- Lähellä Korpivaaraa on vielä
muuan metsälampi, Murhilammeksi kutsuttu. Sinne eräs isäntä oli
piikansa hukuttanut.

Vietän päivän jutellen kuusissakymmenissä olevan isännän, Juho Hyttisen
kanssa paikkakunnan rakennustavoista. Hän m.m. kertoo, miten ennen
savupirtissä asuttiin, vieläpä uudismailla salosaunoissakin, miten
joskus tuvassa viljaa puitiin, miten talkoilla rakennushirsiä metsästä
vedettiin... Kertoopa vielä, miten Korpivaaralle oli Hyttisen ja
Malisen suvut -- jotka siinä nytkin asuvat -- tulleet Venäjän vainon
aikoina, ainakin 5 miespolvea takaperin Leppävirroilta. Hyttisen suku
oli vähitellen hajautunut viideksi taloksi. Omituista oli, että joka
polvessa oli ollut aina 3 poikaa, paitsi tyttäriä. Ja 3 poikaa oli
ukollakin ja lisäksi 3 tytärtä. -- Kertoessaan näyttää ukko jalkaansa,
joka on kamalan näköiseksi "hapannut". "Ukkovarvas" oli kerran
paleltunut, sitte oli alkanut ensin varvasta, sitten koko jalkaa
"hapattoa". Joensuun tohtori ei ollut saanut paranemaan -- oli aikonut,
kanalja, sahata jalan poikki mutta Vaivion kylän Savolais-ukko oli
jalasta voiteillaan jotenkin terveen tehnyt. -- Muuten Karjalaan
joutuneina "happanevat" kaikki ne, mitkä muualla Suomessa mätänevät.
Siellä happanevat heinät ja seinät, siellä happanevat katoilta tuohet,
laudat ja malat, vieläpä ihmisiltä joskus kädet, sormet ja jalat.

Iltapäivällä juoksaisen parin km:n päässä vaaran pääkylästä Malisen
taloissa. Siellä kuuluu Mikko Malisen talossa vielä olevan kolpinniekka
tupa, joksi savupirttiä sanovat. Onkin siellä, mutta aivan rappeutunut.
Katot pudonneet sisään, ikkunat hajallaan, uuni myöskin sisään
romahtanut. Mutta uuninnurkassa seisoo vielä, kun mikäkin muistomerkki,
vankka uuninpatsas kannattaen liesipankkoa ikivanhalla karjalaisella,
koristellulla koniskalla. Onpa vielä patsaan päässä ollut 2
patalautaakin, niistä toinen vielä paikoillaan. Tämmöistä
koniska-patsasuunia en sitten saanut tavata ennenkuin Suistamon
saloilla.

Illalla ajan kovassa vesisateessa Taipaleen kirkonkylään. Siellä
taaskin löydän hiekkakumpuun kaivetun maasaunan sekä otan
asemapiirroksen erään kreikkalaisuskoisen talosta.



Kuusjärvellä.


Taipaleesta joudun kerrassaan Sysmään nim. Sysmän kylään Kuusjärvellä.
Mainittu kylä on Sysmäjärven pohjoisrannalla. Siinä Kuokkasia,
Koistisia, Konkkasia ja syrjässä pienen jyrkkärantaisen, 13 syltä syvän
Likolammin rannalla Hillunen. Lisäksi vielä mökkiläisiä m.m.
Pasas-seppä, jonka paja on korkeaan hiekkaharjanteeseen kaivettu. Pääty
ja katon etuosa vain esiin pistävät. Seppo istuu, viilata kiuskuttaen
pajansa ovella, tuli vilkkuu ahjosta hehkuvana silmänä, ja nokinen
seppo on kun mikäkin musta vuorenonkalon asukas.

Sysmästä käyn seuraavana päivänä n. 5 km:n päässä Outokummun kylässä,
joka on laajalla korkealla Outokummun rinteellä. Itse pääkumpu,
todellakin oudonnäköinen Outokumpu, kohoaa kylän takana korkeana,
äkkijyrkkänä, honkapeitteisenä. Varsinkin pohjoispuolelta nousee kumpu
jyrkkänä. Etäälle se jo näkyy taivaanrannalla, omituisena köyryselkänä
kohoten muusta metsäviivasta. Kuusjärveläisten tavallinen juhannuskokon
polttopaikka kuuluu kumpu olevan. Ja siihen se on kuin tehty. Noin
10-kunta taloa on kummun rinteellä: Korhosia, Mustosia, onpa Jussi
Junninenkin.

Vanhin talo kylässä on Korhosen talo, jota Pekkolaksi kutsutaan.
Siinä taaskin yli sata vuotta vanha asuintupa, jonka omituisuutena
m.m. huomaan, että siltaliesat ovat pusketut seinän läpi. Talon
neljä aittaa, vaate-, elo- ja makuuaitat ovat vanhassa hauskassa
epäjärjestyksessä yksi niin, toinen näin, kolmas ja neljäs noin. Saan
aittoihinkin kurkistella. Vaateaitoissa, seinillä ja matonalaisissa
vaatteita nauloissa sekä alaalla että parvella. Siellä myös joku
kirstunen. Eloaitassa on jyvähinkaloita sekä vanhan kansan aikuisia,
yksipuisia pönttöjä. Suurin kuuluu olevan vanhan isännän setävainaan
aikuinen. Se onkin aika kanuuna, toista kyynärää läpimitaten ja vetää 3
vanhaa tynnyriä. On myös joukko pieniä siemenpönttöjä naurissiemeniä
y.m. varten. Naurissiemenpönttö esim. on noin 4-tuumainen 4-korttelinen
pikku tykki.

Pirtissä ovat naiset sillan pesupuuhissa. Vanha isäntä, sokea ukko
tuudittelee poikansa lasta ja laulelee vapisevalla äänellä:

    "ua-aa, aa-aa allin lasta,
    pientä linnun poikaa.
    -- -- -- -- --"

Muut talot ovat nuorempia, mutta piirrettävää ja kuvattavaa löytyy
niistäkin. On luhtiniekka aittoja, porstuan keitinliesiä, tallitupia...



Polvijärvellä.


Kuusjärveltä saan ajaa koko kuuskolmatta km, ennenkuin saavun
Polvijärven kirkonkylään. Matka on melkein pelkkää saloa, ainoastaan
Loavuslampi ja Sätöslampi pienine kylineen ovat välillä, sekä
joitakuita mökkejä. Järviä ja lampia on tien varrella, näkyypä iso
Viinijärvikin.

Polvijärven kirkolta teen vähäisen retken kylän syrjäpuoliin. Piirustan
ja kuvaan matkalla Karppasten vesimyllyn Karnukan purossa, Sirviön
sepän mökin luona. Tapaanpa matkallani ensimäisen asuttavan savupirtin,
Reijosen pienoisen mökin, joka vähän matkan päässä maantieltä kyhjöttää
pienen lorisevan puron vieressä, synkän rääsyisen korven kohdussa,
vähäinen perunapelto seinän taakse raivattuna. Pieni, n. 3-metrinen on
mökki ja matala, yksi pienehkö ikkunasilmä sivuseinässä, peräseinässä
laipion rajassa lakeisaukko. Mökin edessä on porstuantapainen ja sen
vieressä aittanen. Vastapäätä mökkiä on läävä katoksineen sekä etempänä
pikkanen, puoleksi maanalainen sauna. Puron rannalla on sotkupata
liesikivillä, vieressä vedenottopaikka ja kirjailtu pesukarttu. Mökissä
ei ole ketään kotosalla, mutta varkaana akkunasta kurkistellen näen
oviloukossa nokisen savukiukaan ja mustuneet seinät. Kiukaan otsalla
puita kuivamassa.

Saan matkalla muitakin piirroksia. Keksin vanhan suippokodan, käväsen
lautamies Rantalan vanhahkossa talossa ja kirjotan rakennustietoja
mökkiläiseltä Pekka Mutaselta.

Kirkolta otan kyydin Kansanahon majataloon Martonvaaran kylillä. On
lauvantaiehtoo, kesäkuun 8:s päivä. Talon sauna on lämminnyt ja
riittynyt. Miehet juuri hankkiutuvat kylpemään. Liityn mukaan ja
miehissä kohta istutaan matalien lauteiden matalilla penkeillä,
komennetaan saunapiialta löylyä löylyn päällekin. Ja löylyä tulee, että
kivet paukkuvat ja vastaa annetaan niin, että punottava selkä läiskää.
Jos vasta käy kovin kuumaksi, kastellaan sitä kylmällä vedellä, jota on
astiassa lauteilla. Kun on kylliksi kylvetty, kavutaan alas, istutaan
jakkaroille ja puupöliköille ja pestään sillalla olevissa astioissa.
Saunakotaan heitetyt vaatteet puetaan päälle ja puhtaina, virkeinä
tallustetaan tupaan. Sitten vasta menee naiset saunaan. -- Huimia ovat
karjalaiset kylpemään. Kaskenpolttoaikoina ja heinätyön kestäessä jopa
muulloinkin kesällä lämmittävät saunan joka arkki-ilta ja kovan
kuumuuden ottavat. Talvella kylpevät pari kolme kertaa viikossa.

Pyhitän sapatinpäivän siten, että lyön laukun selkään ja lähden
Sammakkovaaraa kohden. Metsässä tien varrella on Polvijärven ukon
tervankeittopaikka. Lapselliselta laitokselta se näyttää verrattuna
pohjalaisten suuriin tervahautoihin. Mäen kaltevaan rinteeseen on
kyhätty jonkunlainen lava, jonka reunoille on luotu hiekkavalli,
keskelle jätetty kuopanne tervaksia varten. Kahdesta puusta koottu
torventapainen on tervan juoksuttanut torven suun alla olevaan astiaan.
Pari tervalla täytettyä tynnyriä on lähellä näyttämässä, mitä ukko on
haudastaan hyötynyt. Vielä on vieressä kyhjöttävän havukatoksen
suojassa kasanen haudasta saatuja sysiä.

Sammakkovaarassakin tapaan vanhanaikaisen karjalaistalon syrjätupineen,
vanhoine tupineen, huonepuolineen ja monine aittoineen. Tossavaisen
mökissä on pyöreistä hirsistä salvettu vanha tupa ja siinä pienoiset
vanhanaikaiset ikkunat. Siinä myös mökin luona pikku pikkuruinen
aittanen, jonka ovikin vain metrisen korkea, puoli leveä.

Sammakkovaarasta harppaan Nenäsenvaaraan ja siitä lähden illan suussa
astumaan lähes peninkulman päähän salolle Lipasvaaraan Juuan rajoille,
jossa sanovat olevan oikein vanhan talon. Tien tapainen, mikä sinne
vie, on noita tuttuja karjalaisia saloteitä. Se hapuroi synkissä
kohisevissa kuusikkokorvissa, kumistelee kanervaisilla honkakankailla,
sukeltelee tuuheisiin liplattaviin lehtoihin, vilettelee niityn laitaa,
kapuaa kaskesaholle, kiipeää väliin vaarallekin, josta taas alas
nakkautuu, kiepsahtaa lorisevan puron yli ja kapsuttelee kilometrittäin
poikkitelaisia siltoja yli rahkaisien soiden, rääsyisien rämäköiden.
Eikä sitä tietä rattailla ajella, reellä vain silloin tällöin
rohistetaan ja purilailla raahataan.

Lipasvaaraa lähetessä rupeaa salotie yhä kohoamaan, hypähtää aina
ylemmäksi ja ylemmäksi lepiköstä lepikköön. Huomaa heti, että nyt sitä
taas vaarojen vaaralle ollaan nousemassa. Ja kun viimein vaaran laelle
päästään, nähdään suurenmoinen kappale metsäistä, järvikästä Karjalaa.
Pieni Lipaslampi on syvällä vaaran juurella. Sinne vaara jotenkin
jyrkkänä syöksähtää. Niin korkea on Lipasvaara, että Kontiolahden
kirkko, joka on kaukana peninkulmani päässä Höytiäisen takana, kuuluu
sinne kirkkaalla ilmalla näkyvän.

Nimensä kerrotaan Lipasvaaran saaneen siitä, kun Martonvaaran miehet
olivat vaaran vierteillä ennen vanhaan viljelleet huhtia ja niistä
saatua viljaa kantaneet lippailla kotiinsa. Toisen kertomuksen mukaan
on vaaran nimi tullut toisella tavalla. Huhdan raatajat olivat koonneet
viljalyhteet kasoihin, joita olivat sanoneet lippaiksi.

Kaksi taloa on vaaralla, toinen on Iso-Lipas, toinen Pieni. Iso-Lipas,
joka on se ikivanha talo, on ylempänä aivan vaaran laella ja
Pieni-Lipas, nuorempi talo vähän alempana vaaran rinteellä. Eikä se
Ison-Lippaan talo aivan eilispäivän töitä olekkaan. Seinässä on
vuosiluku, joka näyttää, että tupa on tehty 1812. Ja ikihongikossa ovat
tuvantekijät jyskineet, keikautelleet huimimpia jättiläisiä. Ja sitten
kun ne ovat tekaisseet oikein sen vanhan kansan suuren sukutuvan!
Pituutta on seinillä, huoneen sisästä mitattuna yli 8 metriä, eikä
korkeuskaan ole aivan tavallinen. Koko 4 metriä on sillasta laipioon,
joka mahtavana, mustana -- tupa on ennen ollut savupirtti --.
kolmitaitteisena kumuna kaartuu yli tuvan. Ikkunat ovat pienenlaiset.
Mahtavista kelleksistä ovat penkit veistetyt. Orsia on patalautoja,
päreorsia y.m. Vanhanaikaista laitetta ovat talon muutkin huoneet.
Aitoissa on koristellut raavelit, suuret harjakourut sokkanauloineen.
Ja läävärakennus! Se on omituinen. Lehmät ovat siinä yläkerrassa,
alakerrassa on lantasäiliö. Yläkertaan vie leveä ajosilta. -- Jumassa
tämmöisiä lääviä, "kellarilääviä" sitten monasti tapaan.

Naapuritalon omituisuuksia on riihi, joka on kalliolle rakennettu ja
siinä siltana pelkkä kallio. Tavallisimmin näkee karjalaisriihissä
savesta sotketun sillan, toisinaan myös puusta salvetun. -- Riihtä
käyttävät karjalaiset keväällä siemenpotakkojen idättämiseen. Potakat
levitetään riihen sillalle tai koppiin parsille ja riihtä vähäisen
silloin tällöin lämmitetään.

Vietän yön salolla Pienen-Lippaan talossa. Hyvin viihtyy noiden
teeskentelemättömien, vilpittömien, ystävällisten salolaisten seurassa.
On kuin kotonaan, kohtelevat kuin vanhaa tuttuaan. -- Aamulla kun
päivän noustessa herää, kuulee pihalta helähtelevän sävelen, joka
somasti nousee ja laskee, lopulta vaikenee, ja taas vähän päästä samoin
uudistuu. Talon nuori emäntä siellä lehmiään, vasikoitaan viettää,
"tpruituttaa", ja ammuen ja ynisten ja kilkatellen, kalkatellen
juoksevat suuret ja pienet emännän luo.



Juuassa, Kontiolahdella.


Martonvaarasta matkaan Juuan Timovaaraan. Tämä 5-6-taloinen kylä
Tanskasineen on sekin korkealla vaaralla, kapean pitkän Rauanjärven
itärannalla. Vastaisella rannalla on Levavaaran taloja. Timovaara on
saanut nimensä Timo-nimisestä lappalaisesta, samoin kuin Vetkonkanta,
joka on kirkon pohjoispuolella, lappalaisesta Vetkosta.

Timovaarassa on minua neuvottu kääntymään vanhan kansan miehen, Matti
Tanskasen, "Lento-Matin" puoleen, joka muka kuuluu tietomies olevan.
Löydän Matin pienen mökin kylän takaa metsän sydämestä. Mutta Matti ei
jouda nyt joutavia juttelemaan, on juuri kalalle lähdössä, sären
kutuun. Toiset pöksyt vain muuttaa jalkaansa ja suolaa, leipää pistää
konttiinsa evähäksi. Toinen ukko kuuluu jo vuottelevan. Muuten sanoo
Matti jo ennen Helsingin herroille satuja lorunneensa.

Yli 80-vuotias kuuluu Matti jo olevan. Pienoinen mies, mutta ketterä
vielä ja terävän näköinen. Nuorena oli ollut aika huimapää. Kerrankin
oli korkean huoneen katolle kiivennyt ja seisonut harjakourun nenässä
päällään. Olipa sieltä vielä lentänyt alaskin käyttäen vastoja siipinä.
Siitä oli sitten Lento-Matiksi ruvettu hokemaan.

Mutta muilta ukoilta saan tietoja, kaikenlaisia kaskuja.

Aika pitoja olivat ennen olleet ne vanhan kansan hirsitalkoot. Kymmenin
hevosin oli aamulla jo kukonlaululta lähdetty metsään ja sieltä julmia
hirsiä yksin kappalein yhdellä reellä, latva maassa laahaten vedetty
rakennuspaikalle. Ja piiraisia ja rieskaa, rokkaa ja koprahuttua oli
syöty ja vahvasti viinaa juotu, ja kolisten olivat vahvimmatkin hirret
tulleet kotiin. Keväällä oli hirret hakattu ja syksyllä vähän lumen
aikana vedetty rakennuspaikalle.

Olivat ne Timovaaran asukkaat ennen vanhaan Keyriäkin palvelleet.
Keyrinä olivat näet kylpemään lähtiessä kantaneet ruokaa pöytään,
kaikenlaista hyvyyttä, mitä talossa oli ja sitten käskeneet Keyriä
syömään, jotta "syökäät nyt kylpyaikan!" Olipa kerran sitten muuan
mieskanalja mennyt ja pistellyt suuhunsa paraan hyvän ja sitten
laskenut siat loppuja korjaamaan ja pannut oven kiinni. Väki oli
saunasta tullut ja kuunnellut oven takana ja sanonut, jotta "Keyri on
vielä ruuvalla, koska niin suu matsaa!"

Saarikas järvi on Rauanjärvikin. M.m. on siinä pari pientä saarta,
joita sanotaan Kalmosaariksi. Niistä on useasti pääkalloja löydetty.

Tie Timovaarasta Juuan kirkolle kulkee alussa mitä somimpien seutujen
kautta. Vaaroja, vaarojen vierillä lehtoja, lehdoissa taloja, vaarojen
juurilla järviä, lampia. Vaaroja on m.m. Kemienvaara, Hönkönvaara,
Tattarivaara ja jyrkkä Hallavaara. Vaarain rinteillä useassa paikassa
kasket savuavat, nokiset miehet ja naiset viertävät paloa taikka
kyntävät. Ei näytä palon kyntäminen olevan leikintekoa eikä naisten
työtä. Muutaman korttelisen, muutaman kyynärän pääsee eteenpäin, niin
jo taas atra tarttuu kiveen, juureen tai kantoon. Ei siinä pitkälle
päivässä jouduta. Hyvää paloa kyntää ahkera ahertaja päivässä 50 litran
maan, mutta jos on oikein kivistä ja kantoista maata, saa tyytyä 10
litran alaan, Eipä siitä leipää leikin syödä.

Juuan kirkolla vyötän ja sonnustan itseni ja lähden jalkapatikassa
Kontiolahtea kohden. Tie kulkee hyvin asuttua seutua myöten lähellä
Pielisjärveä. Tuon tuostakin välkähtää puiden välistä laaja Pielisen
pinta, työntääpä se joskus pitkän lahdelmankin tietä tavottelemaan.
Vaellan valtamaantietä aina suureen Nunnanlahden kylään asti. Siellä
harppaan metsään ja lähden salotietä taivaltamaan Kuhnustanjärven
kulmille. Välillä viivähdän vähäisen Puolvälin Hemmin mökillä ja
illalla saavun Kuhnustanjärven varakkaaseen Erolaan.

Erolan ukon saattamana käyn seuraavana päivänä järven takana
Jommehikossa pienoisella Ryynäsen uudismökillä. Se on kurjimpia
ihmisasumuksia, mitä matkallani olen tavannut. Keskeneräisen
tupasalvoksen kylkeen on aidaksista ja riuvuista seipäiden varaan
salvettu jonkunlainen suoja. Pari metriä siinä vain leveyttä, noin
kolmisen nelisen pituutta, korkeutta siksi, että juuri seisomaan sopii.
Silta on noin kyynärää alempana maanpintaa. Oviloukossa on uuni,
kivestä rötistetty kuin saunan kiuvas. Pieni ikkuna peräseinässä on
valontuojana, vaikka pääsee se valo seinänraoistakin. 8-henkinen perhe,
mies ja vaimo kuuden lapsen kanssa, on tässä viime talven, pyrytalven,
pakkastalven viettänyt, ja nuorin lapsista on vain ollut puolivuotias.
Kamalasti oli toisinaan palellut. Lunta oli kyllä seinäin suojaksi
luotu, tehty koko asunto lumikumpuraksi, mutta kovin äkeänä oli
pakkanen kuitenkin sisään hyökkäillyt. Mutta nyt, kun kesään olivat
päässeet, tuntui elämä hiukan elämältä. Ahkeroina uurastivat mökin
ympärille kivikkoon uutispeltoa: vääntelivät kiviä kasaan, polttelivat
turpeita ja kaakersivat ojaa. Mutta kovin pieneltä ja vähävaloiselta
näytti vielä uutisaukko ja kovin pimeältä, kovalta ja kolkolta korpi
aukon ympärillä. Ja korven helmasta tuntui jääsydäminen suo huokuvan.
Eikä näillä korvenraatajiila näyttänyt olevan toivoa vielä ensi
talveksikaan saada valmiiksi puolitekoista tupaansa. -- Maksaa niin
paljon ... suuri perhe ... menee kaikki ansio leipään ... ei jouda
paljon omaan työhön... -- Eikä kovin innostavia ole matkatoverini
Erolan ukonkaan puhelut: kyllä ei tästä leipä lähde ... huonoa
maata ... kamala korpi. -- Sellaista se on ladun hiihto, uran aukaisu
kolkoilla saloillamme. Älä kultia uneksikkaan!

Palattaessa juttelee Erolan ukko kamalasta viimekeväisestä
takatalvesta, joka toisin paikoin Karjalassa oli ihan tuhoja tehnyt. Jo
oli Erkki inunut, ja Urpokin uikuttanut, ja kun oli kuun loppuun
päästy, oli ollut kummat tulossa: talvi ulkona, törkyladot tyhjinä,
kerrassaan tyhjinä. Oli syötetty eläinparoille, mitä vain irti saatiin:
jäkäliä, kanervia ja sammalia, latojen vanhoja olkikattoja,
heinäpieleksien pohjia ja ladon sillanalustörkyjä. Oli koetettu lainata
toisilleen ja toisiltaan, kellä jotakin lainattavaa oli ollut ja sitten
yhteisesti oli puutetta nähty. Olipa elukoita koetettu laitumellekin
laskea, mutta nälkäisinä olivat siellä kylmässä kontistuneet ja
muutamat kuolleetkin. -- Jo minä sitä viime talvena ennustinkin, kun
hiiriä oli niin paljon ... kaikki pieleksetkin silpuiksi hakkasivat,
puhelee ukko.

Sitten kertoo ukko, että sukunsa oli yli 250 vuotta takaperin tullut
tänne Kinahmon saaresta Höytiäisessä. Oli ollut 4 veljestä. Yksi oli
kulkenut Kuhnustaan, toinen taivaltanut Kontiolahden Pyytivaaraan,
kolmas käynyt Polvijärven Kuorevaaraan, neljäs jäänyt Kinahmoon.

Kuhnustasta kuljen salon poikki maantielle Ahmovaaran kylään ja
Kopravaaran kautta Kontiolahden Romppalaan.

Romppalan Pekkolassa keksin riihen luona vanhan olkiladon, joka on
ennen ollut savupirttinä. Pyöreistä hirsistä on se rakennettu, ja
ikkunat ovat pienoiset juoksuluukkuikkunat. Jo ainakin 70 vuotta on
pirtti ollut samalla paikalla olkilatona, sanotaan. Kuka lienee
rakentanut, kuka siinä elellyt? Kontiolahden muutamissa taloissa näen
uunin oviseinän keskikohdalla, ulompana karsinaseinästä. Uunin takaa
vie ovi kamariin.

Romppalasta Puson kylään käy hyvänlainen kärrytie salon halki. Kolkot
korvet, suot, kalliot ja ryteiköt näyttävät todellakin kontioiden
muinaisilta elostelopaikoilta.

Metsässä Puson kylän takana tapaan taas mitä alkuperäisimmän asunnon.
Kantoisella klvikkoaholla pienoinen uutismökki, pahanpäiväisistä
hirsistä salvottu, ja mökin kyljessä navetta. Kiuvasröttelö on
ovinurkassa ja siltapalkkeja ei ole riittänyt yli pirtin. Sivuseinän
puoli oveen asti on ilman siltaa, avonainen maakuoppa vain. Ukko on
juuri pistänyt uuniin tulen. Savu täyttää matalan huoneen melkein
siltaan asti. Kykkysilleen yhteen myttyyn painuneena koettaa ukko-rukka
vältellä kirventelevää savua. Pienoinen, näivettynyt, työn, puutteiden,
elämän kovan kouran runtelema ukko-raukka, vaikka näyttää vasta olevan
paraassa ijässään. Mökin emäntäkin tulee kotiin risutaakka sylissä.
Samassa kovassa koulussa näyttää hänkin olleen. Alakuloisia ovat,
harvasanaisia, kadonnut on heistä karjalaisen hilpeys ja puheliaisuus.

Puson kylästä kierrän ympäri Pusonjärven ja tulen Herajärvelle --
Heräjärvi sanotaan paikkakunnalla -- Havukkavaaraan, josta Kolinkylän
miehen kanssa rähmin ryteisten korpien, soiden ja metsäniittyjen kautta
Kolin kylään Kolin juurella. Loppumatkalla kierrämme pienen sievän
Jerojärven, johon muinaisaikoina oli hukkunut Jero-niminen mies ja
haudattu metsään järvenrannalle.

Yövyn Selkolaan Kolin juurella.

Pyhäaamu kesäkuun 16;s. Nousen aamulla aikaisin ylös, ulos käyn ja
kohotan katseeni hartaasti korkeutta kohden -- katselen kuulua Kolin
kukkulaa. Jyrkkänä, mahtavana, uljaana ja ylevänä kohoaa se edessäni.
Ja minussakin, matoisen maan kulkijassa, savuisten pirttien ja nokisten
saunojen, pölyisten riihien ja tunkkaisten aittojen nokisessa
nuuskijassa ja nuohoojassa herää kerran halu päästä yläilmoihin, kohota
kerran kohti korkeuksiakin. Heitän laukun selkään -- että olisi
painamassa maata kohden ja muistuttamassa aineellisesta toimestani, jos
liiaksi innostuisin -- ja alan ylentämään itseäni Kolin korkeimman
kukkulan tykö. Ja ylentämistä siinä onkin! Koko kauvan saa kiivetä.
Hien se vääntää kuivasta ruhostani, ennenkuin 70-kiloisen ainejoukkoni
olen Kolin laelle laahannut.

Suuri, mahtava on näky vuorelta. Enpä ole ennen yhtaikaa niin paljon
nähnyt Karjalaamme ja niin kaunista Karjalaa. Pielisjärven selkä ihan
tuosta jalkojen alta kuustenlatvojen takaa alkaa ja leviää ja jatkuu
miltei niin etäälle kuin silmä kantaa. Ja saaria, suuria ja pieniä, on
siinä kymmenittäin, sadoittain. Etäällä idässä sinisessä autereessa
siintää kai rajantakaisten salolaisten salaperäinen satujen maa.
Pyhäaamun pyhä tyyneys lepää järven pinnalla... Katson toisaalle,
sinne, mistä olen matkustanut. Järviä, metsiä, vaaroja sielläkin.
Tuossa lähellä Savijärvi ja Jerojärvi, etempänä Herajärvi ja tuolla
vielä etempänä läikkyy laaja selkä. Se on Höytiäinen, joka ei sekään
näytä kaukana olevan, vaikka sinne on matkaa useampia peninkulmia. --
Eipä ole Kolilla ketään varhaisena pyhäaamuna. Yksinäni saan siellä
istua.

Astuessa kukkulalta alas on hyvin varoin kuljettava, sillä polku juuri
kukkulalle kohotessaan on hyvin jyrkkä. Helposti voi siitä tulla
kolin-kolia alas. Ja jos Kolilta rupeaisi kolin-kolia tulemaan,
riittäisi sitä tuloa hyvänpäiväisesti. Jyrkkää rinnettä on aika
pitkältä. -- Lähden laivarannan kautta kiertämään Savijärven kylään.
Laivarantaan on kukkulalta pari km, vaikka sieltä ylhäältä katsoessa se
oli olevinaan ihan jalkain alla. Savijärven yli soudettuani tulen
Ahmovaaraan ja siitä Nunnanlahteen, josta hevosella kirkolle. --- Ja
näin olin tehnyt yli 10-peninkulmaisen jalkamatkan ja nähnyt yhtä ja
toista.

Kirkolta lähden Kaavia kohden. Ajan Havukkavaaran kautta Kaholanvaaraan
Kaavin rajoilla. Raholanvaara taas muita vaaroja uljahampi.
Siinä useampia taloja sekä itse päävaaralla, että matalammilla
syrjävaaroilla. Seutu rupeaa jo olemaan kuin savupirttien maata.
Useimmilla mökkiläisillä on sisäänlämpiävät tuvat. Ja "tuohikaudella"
näyttävät täällä vielä elävän. Miltei kaikissa huoneissa, talonpojan
asuinrakennuksesta mökkiläisen tölliin asti, on tuohikatot, maloilla
peitetyt. -- Ja kasket ne savuavat kaikkialla. Korkealta vaaralta kun
ympärilleen maailman avaruutta katselee, niin kaikkialta näkee
kaskisavuja kohoavan, joka vaaran vierteeltä, joka ahon laiteesta, joka
kummun kupeesta. Tuolta tuikuttaa pikkuisena patsaana, tuolta keveänä
pilvenä kohoaa, tuolta paksuina tönkkinä pöllähtelee. Ja savu
autereeseen yhtyneenä peittää väreilevänä harsona siintävät salot...



Kaavilla.


Vasta Kaavilla ensimäisen asuttavan talokkaan savupirtin tapaan.
Kulkiessani Viitaniemen kylästä Hirvisaaren ja Kellolahden kylien
kautta Nilsiän Rupsaan menen Heikki Makkosen vanhaan taloon
Kellolahdessa Vaotjärven rannalla ja huomaan, että siinä molempien
tupien uunit sisään haijuttelevat. Siinä jonkun aikaa viivähdän pirttiä
katsellen ja vanhan ukon kanssa tarinoiden vanhoista asioista, ja vanha
ämmä ärahtelee ja murahtelee, kun ukko muka turhia siinä löpisee, jotta
paikkaisi vain nyt niitä kenkirajojansa. Mutta kun pois lähtiessäni
annan ukolle muutaman rahapennin, soittaa eukko toista huilua.

Rupsassa nuuskin m.m. pari saunaa, joissa uunin suu on perään päin, ja
toisessa lauteet peräseinällä.

Kaavilla muuten huomaan vielä elettävän turvekattojen
aikakaudella. Ladoissa ja läävissä, riihissä ja korsuissa, aitoissa ja
luhtirakennuksissakin, puhumattakaan mökkilöistä, näkee hyvin useasti
turpeilla peitetyn tuohikaton. Sanoipa muuan talonisäntä laittavansa
asuinrakennukseensakin turvekaton, kun entinen katto tulee
kelpaamattomaksi. Se on kestävin katto se, arveli.

Viitaniemen kylän Siitinjoessa katsastan pienen härkinmyllyn. Siinä
härkin l. tukki pystyssä, sen alapäässä siivet, joihin puskien vesi
härkintä pyörittää. Härkkimen yläpää on suorastaan myllynkiveen
kiinnitetty.

Säyneisten kylillä Säyneistenjärven rannalla Juosolan, Rantalan,
Simolan taloissa sekä ukko Antti Parviaisen mökillä pakinoimassa.
Parviaisen ukko on vähän kuin tietäjä ja myrrysmies. Säilyttelee
ukontalttaa, "uhrikiveä" l. "ukonkynttä", joka muinoin oli löytynyt
"kesyenkannolta" (= ukkosen särkemän puun kanto). Ja mahtava voima
kuuluu kivessä olevan. Kun hevonen t.m. eläin on ammuksissa tai ähkyssä
ja sillä painelee "ristikakkosia" (= kahdesti ristiin), niin paranee.
Samoin voidaan parantaa sillä ihmisistä tyrät.

Juosolan sanovat olevan kylän ensimäisen talon. Paikkakunnalla oli
ollut tervahauta ja sen luona maja. Siinä olivat vastatulleet ensin
asuneet.

Kauniita ovat Vuotjärven rannat, vaikka niitä, etupäässä vain
rakennuksia töllistellessäni, en aina kaikiste ehtinyt oikein
huomaamaan. Muistanpa kun Kellolahden pohjukasta, tienmutkasta, puiden
välistä tarkistelin järvenselälle, joka päivän laskussa loimusi ja
loisti niin tuhannen tulipunaisena, ja siinä viheriät saaret
iltaruskossa peilasivat niin kauniisti, muistanpa, että johtui mieleeni
entisen ukon sanat: "voi yhdeksänkymmentä, niin on kun alttarintaulu!"



Rautavaaralla.


Säyneisistä saavun Alaluostan kautta Hankamäkeen Rautavaaralla. Tie
kulkee karua kangasta myöten, joka muutamassa kohdassa on huiman
metsäpalon temmellyskenttänä ollut. Sateisessa säässä kiertelen
Hankamäen taloissa, sateen raossa aina pistäyn talosta toiseen. Tapaan
muutamia savupirttejä.

Muutan sitten majaa kirkolle päin Korpimäen Toivolaan, josta jalkaisin
Salon kylille peninkulman päähän saloille Lampomäkeen, Katajamäkeen ja
Hautamäkeen. Hiljakkoin tehty tie vie aina Katajamäkeen asti, siitä
taas karjalainen kapulasilta-tie kiertelee Hautamäkeen Hautajärven
rannalla. Siellä taas elelee vanhan kansan mies, 83-vuotias Paavo
Lievonen. Tulee juuri saunasta jauhamasta, pölyisenä jauhovakkanen
käsivarrella. Puolisokea on ukko ja huonokuuloinen. Mutta parhaillaan
eläessään on hän miesten mies ollut. Onpa karhujakin kaatanut yhden jos
toisenkin. Kerrankin oli yksin kangella kontion nuijannut. Kontion
käydessä päälle olivat toiset vilettäneet pakoon, mutta Paavo senkun
silpaisi kangen ja sillä kontiota kalloon kamahutti niin, että siihen
kellistyi. Toisen kerran taas oli joutunut niin koville, että karhu oli
Paavon pään saanut suuhunsa. Mutta olipahan ukko ennättänyt ääntää, jot
"eläpähän syökkää miestä!" niin oli karhu heittänyt. -- On talossa myös
loisukko, tuohitöiden tekijä. Kopsia, kontteja, virsuja, löttösiä,
loapottia on hänellä aitassa valmiina. -- Tuohijalkineita vielä
käytetään ainakin viertotöissä. Tuohivasuja, tuohikopsia ja koppolia
y.m. tuohiesineitä näkee joka talossa.

Illalla Toivolan miesten kanssa juhannussaunassa. Saunamatka ei
Karjalassa ole pitkä. Vanhoissa taloissa on sauna aivan pihan vierellä,
joskus nurkitusten tuvan kanssa. Saunakota on useasti navetan
puolisessa päässä rakennusta ja samalla navettakotana. Uudemmissa
taloissa on sauna etempänä.

Rautavaaran kirkonkylä on vähäpätöinen. Muutamia taloja, joitakuita
mökkejä, kansakoulu ja pari kauppiasta, siinä kaikki.

Kirkolta lähden juhannuspäivänä pohjoiseen päin Sotkamon rajoja kohden.
Pääsen ajettua tietä myöten Raiskioon asti, mutta siihen tie
töpsähtääkin. Aikoessani eteenpäin salolle, puolen peninkulman päähän
Mustaanmäkeen saan lähteä tietöntä taivalta tekemään. Huononpuoleinen
polku vie läheiselle suolle, kulettaa siitä yli lahonneita pitkoksia
myöten, heittää kankaalle, jossa suuri kelohonka on merkkinä, mistä on
toiselle polulle poikettava. Sujahtaa taas metsästä suolle, suurelle,
puuttomalle, vetiselle suolle, jolla siellä täällä heinäpieleksien
pohjia, sorkka-aitoja, sitten sukeltaa synkkään korpeen, kuljettelee ja
pyörittelee siellä sinne ja tänne kaatuneiden puiden runkojen ylitse ja
alitse poikki toisten polkujen. Pujahuttaa viimein aukealle aholle ja
siitä lehdon läpi riihen luokse, josta ruispellon pientaritse, aitan
ympäritse pyörähyttää vanhannäköisen talon pihalle. Kuulen talonväeltä
tulleenikin Poikoinmäkeen, noin 2-3 km syrjään Mustastamäestä. Samahan
tuo, talo kun talo, katsellaanpa tätäkin! Ja löydänkin paperille
pantavaa.

Päivän kuluessa käväisen Mustassamäessäkin, jossa hupaisen, vanhan
isännän Lassi Savolaisen kanssa pian tarinat syntyvät. Tarjoaapa
vieraalle kahvia ja syötävääkin -- kahvit kyllä monessa muussakin
paikassa tarjottiin. Talo on siisti ja hauskannäköinen. Lattialle
levitetyt lehdet antavat miellyttävän hajun raittiiseen savupirtin
ilmaan...

Seuraavana päivänä käyn Poikoinmäen naapurimökissä Simo Kainulaisen
puheilla. Pienoinen puhelias vanha ukko asuu tyttärensä kanssa
pienessä savupirtissä metsässä, Nilsiän rajoilla. Kertoo ukki ennen
paremmassakin mökissä asuneensa, eläneensä rikkaan, kuulun Heikinmäen
isäntänä, mutta hullutelleensa niin, että talon menetti ja joutui
lopulta tähän ahertelemaan. -- Vanhan ajan kaskenpoltosta juttelee
Simo, että ei sitä ennen sellaisia lepiköitä poltettu kuin nyt, mentiin
suureen metsään, vankkaan petäjikköön, pienemmät puut lyötiin maahan,
mutta isot petäjät pykällettiin, jotta jäivät patviksi. Isoja koivuja
myös heitettiin patvina kuivamaan. Kevättalvella kaadettiin kaski ja
vasta toisena kesänä poltettiin ja kolmantena kesänä revittiin ja
kylvettiin.

Jos Heikinmäki oli ennen ollut mokoma talo, niin mointa mokomampi
oli sitäkin ennen ollut kuuluisan sissipäällikön Tiaisen talo
Tiilikanjärven rannalla Sotkamon rajalla. Olipa silloin sodanaikana
talossa kerran elätetty 300 sotamiestä pyhänseutu, ja vielä oli talossa
ollut ruokaa evästää 30 miestä maanantaiaamuna rovioon (= kaskimaata
rovitsemaan). Sotkamon sydämessä oli talolla ollut laajat niittymaat.
Nyt ei Tiaisten talosta Tiilikan rannalla ole enään kuin sijat jälellä.
Paikkaa kutsutaan Tiilikanautioksi.

Rautavaaran kirkolta Saarimäkeen ja siitä Nurmeksen Savikylään. Matka
kirkonkylän ja Saarimäen välillä yksitoikkoista karua kangasta ja suota
ja suoniittyjä. Mutta Saarimäestä alkaen kohoaa maa korkeiksi
vaaroiksi, jopa paikoin käy jylhäksi louhikkoiseksi vuoristoksi. Enpä
ole ennen moista seutua rataspeleillä ajanut. Tie kiertelee ja
mutkistelee kukkulain rinteillä ja kupeilla, nousee jyrkännettä ylös,
syöksyy toista alas, kulkee väliin louhikkoisen kallion lakea. Enkä
semmoista vauhtia toista kertaa koko matkalla ajanut, en paremmallakaan
hevosella. Isäntä itse oli kyytimiehenä -- vaikka muuten oli
tavallista, että matka silloin joutui huonoimmin kun isäntä oli
kyytipoikana --, ja hurjaksi ajajaksi tunnettu. Laukkaa hän laski sekä
myötä- että vastamäet. Vastamäkeä lähetessä jo etäältä pani laukan
käyntiin ja sitä kyytiä painatti päälle asti. Se menee sitten niin
helposti, kun ottaa vauhtia, selitti isäntä. Ei kahtakaan tuntia
viivytty tuolla 22 kilometrisellä, mitä pahimmalla taipaleella.



Nurmeksessa, Valtimossa, Sotkamossa.


Nurmeksen Savikylä on iso varakkaannäköinen kylä, talot kahden puolen
mutkittelevaa tietä. Isompi, mahtavampi, kerrassaan varakkaan
Pohjanmaan jokilaaksokylää muistuttava on Kurkunpään kylä Nurmeksesta
Sotkamoon vievän tien varrella. Kylän keskellä on pieni Karhunpään
järvi ja sen lävitse Pieliseen laskeva joki, ympärillä hyvin viljellyt
pellot. Talot ovat melkein järjestään uudenaikaisia, hyvästi
rakennettuja. Seutua katsellessa ei uskoisi köyhässä karussa
Pohjois-Karjalassa olevansakaan.

Haapakylässä viivähdän hetkisen Välijoen savupirtissä. Uunissa on vasta
ollut tuli, jonka takia pirtissä on raitis, miellyttävä ilma. Itse
pirtin vanhanaikainen sisustuskin on huvittava, penkkeineen, pöytineen,
seinäkoppolineen ja ennen kaikkia monine orsineen. Siinä patalaudat,
haahlaorret, päreorret, tupakkaorret, heinänkuivuuorret, ainespuiden
kuivuuorret ja lankaorret. Ja talon puhelias emäntä on valmis kertomaan
ja selittelemään, mitä pyydetään. Viepä vielä katsomaan uutta,
komeahkoa vesikatossa olevaa asuinrakennuksen teelmästä pihamaalla.
Sanoo siihen tulevan oikein paneelikatot ja rossisillat.

Varakasta, hyvinvoipaa, hyvin asuttua on Valtimon Haapakyläkin. Mutta
siitä matkatessa Sotkamoa kohden, lähetessä Maanselkää, vedenjakajaa
käy maa karummaksi, harvaanasutuksi, köyhähköksi. 28 km:n matkalla
Punkarin majatalosta Saviahoon Sotkamossa ei suuria kyliä sivuuteta,
yksinäisiä, vähäpätöisiä, vanhanaikaisia taloja vain, joiden asukkaat
siellä salon sydämessä hiljakseen omia aikojaan elelevät. Ja Saviahosta
Juurikkalahteen Kiantojärven rannalla, 16 km:n matka on soita,
kankaita, jylhiä kallioita. Pari pientä mökkiä ja muuan talo koko
matkalla. Juurikkalahdesta eteenpäin on maa jo asutumpaa, Vuokatin
lähistöllä näkee jo vankkojakin taloja.

Tervaa ne Sotkamon ukot vieläkin polttelevat. Pari tervahautaa tapaan
tien varrella. Toista Hongikon talon luona, Juurikkalahden seutuvilla,
paraillaan ladotaan, toinen Vuokatin juurella viimeisiään kytee. Mutta
eivät ole enää suuria ne tämänaikaiset tervahaudat. Noin 20 syltä
niihin tervaksia ladotaan. Ennen ne kuuluivat yhteen hautaan kasanneen
60-70:kin syltä. Eivätkä ne enää kuulu viitsivän tervojaan itse Ouluun
asti soutaa, joko Kajaniin myyvät tai vievät Vaalaan, ja sieltä eri
miehet Ouluun soutavat. Järvillä, missä pikku höyryt liikkuvat, kuten
Nuasselällä, kiinnittävät pitkän tervaveneensä laivaan ja siinä
huoletta huristavat, että vaahto kokassa kohisee.

Sotkamosta jälleen Valtimon ja Karhunpään kautta Nurmekseen ja taas
toista tietä pohjoista kohden Mujejärven kylään Kuhmon rajoilla.
Huomaan taikamaille joutuneeni ja karhumiesten maahan. Majatalon
isäntä, 60-vuotias vankka mies, Pekka Pulkkinen on aikoinaan karhuja
kellistellyt, on ollut kahdentoista karhun tapossa, onpa jonkun
yksinäänkin nutistanut. Muutaman karhun sanoi kirveellä tappaneensa.
Pesänsuun yläpuolelle vaan oli kirves kädessä käynyt vahtimaan, ja kun
kontio rupesi pesästä ulos työntymään, niin siihen oli otsaan kirveellä
täyttä terää pudottanut. Ja siihen se jäi karhu, kellistyi. Pekan isä
oli myös ollut mainio karhumies ja lisäksi tietäjä ja isänsä oli ollut
vielä mainiompi. Jos se oli tahtonut nostaa karhun jonkun päälle, "niin
tot karhu hätyytti, vaik uunil". Eikä ne vanhat miehet karhua
säikkyneet, niillä näet oli ollut "karhunsyöntä" pienessä
viinapullossa. Sitä ryypättiin ja sillä vaatteita siveltiin, kun
kontion kimppuun käytiin. Eikä karhu silloin purrut. Jos se kuitenkin
oli päälle yllätellyt, olivat sanoneet: "yhet maat, eri evväät, elä
evväilläsi!" Ja kun heillä oli ollut pyssy pilauksissa, niin
herhiläisiä olivat kivellä polttaneet ja siitä kypeniä panneet ruutiin.
Sitten oli pyssy taas kyllä sattunut. -- --

Sattuupa talossa majailemaan 87-vuotias, sokea kulkurieukko, Auno
Ohtonen. Saan hänet pakinoilleni. Hän muistelee, jotta

    "vanha Väinämöinen
    veisti vuorella venettä,
    kalliolla kalkutteli,
    jonka kirves ei (kiveen) käynyt,
    kallioon ei kalkuttanut."

sekä

    "voi sinua, rauta, raukkojasi,
    miksis veistit veikkojasi'!
    Kunsas maitona makaisit,
    nuoren neitosen nisissä,
    kasvattimen kainalossa."

Sitten hän laulelee lapsenvirttä:

    "aa-aa allinpoika,
    missä sulla pesä?
    Lahokannon kainalossa,
    joss' on pieni vesa."

ja:

    "Kuku käki, laula lintu,
    pajata palokärki!"

Vieläpä hän liruttelee:

    "Kesällä rannan ruohostossa
    lauleli sorsanpoika.
    Nätin likan mieltä myöten
    minäkin olla koitan."

Taikoja ja loitsujakin eukko muistaa ja niitä sanelee. Esim:

    "Tule löylyhyn jumala,
    isä ilman lämpimähän,
    tekemähän terveyttä,
    rauhoo rakentamaan!"

Joukkoon lurittaa eukko aina tuon tuostakin vanhaa virsikirjaa ja
siioninvirsiä ja ihmettelee, että niissä on niin kaunista sanaa.

Seuraavana päivänä pistäyn Mujejärven Pulkkilassa, lähes peninkulman
päässä salolla, soiden, vaarojen, lampien takana, kauniin Mujejärven
rannalla. Karhumiehen talo sekin. Aitassa tikulla seinänrakoon oven
päälle pistettynä näen karhun kulkkutorvea, karhunsydäntä,
karhunemättiä, karhunsappea, ja lautasella karhunhampaita, karhun
kämmenen ja munat. Ja karhunrasvoja on sekä lautasella että
seinätikuissa. Karhun pääkallo löytyy porstuanylisiltä. Mutta karhun
suupantaa, joka talossa myös kuuluu olevan, ei vain löydy. Ja kaikki ne
ovat varsin tarpeellisia. Kulkkutorven läpi laskettu vesi vapahtaa
umpitaudista, ja sama voima on emättimen läpi luritetulla vedellä.
Karhunsydämellä parannetaan ammuksista ja sappea sekotetaan viinaan
useiden tautien lääkkeheksi, hammas parantaa hammastaudista ja munilla
painellaan paiseita. Karhunkämmenellä tervaan kastettuna sivellään
hevosta keväällä, ennen metsään laskemista, että hevonen karhulta
säästyisi. Karhunkämmenessä on alapuolella mesikämmen. Se on mainion
makeaa. Niinpä sanotaan, että makeimmalta maistuvat

    "matikan maksa ja petrankieli,
    hirven turpa ja karhunkämmen".

Karhun pääkallo taas on tarpeellinen, jos on luonto "pantu pinohon".
Silloin kallon läpi valetaan vettä ja sanellaan:

    "yheksän orihin suonet,
    karhun suonet kymmenennet,
    peät' on pystys pitämäs,
    selkäsuonta seisottamas."

Kun sitten vettä juodaan, kyllä luonto nousee. Karhun suupantaa on
kylväjä tarvinnut. Se on kylvettäessä ollut kylvövakassa, ja sen
lävitse -- panta on renkaaksi venytetty -- on aina jyväkourallinen
kahmaistu. Löytyypä talosta vielä pitkän etsimisen jälkeen,
maitohuoneen penkin alta vanhan isäntävainajan tujassu, tuohinen
taikapönttö. Siellä jos jotakin voimaesinettä: kuivattua kärppää,
kärmeennahkaa, ampiaissuoloja, kuivattua päästäistä, käärmeen
käräjäkiveä ... jotka kaikki ovat tarpeellisia olleet.

Talo on vanhannäköinen ja vanhimpia paikkakunnalla. Salon sydämessä on
se yksinään, sievällä viheriällä nurmella järven rannalla. Mujejärven
Pulkkila, Kujangin Pääkkölä, Vepsänniemi ja Katerman Piirola Kuhmossa
sanotaan olevan seudun vanhimmat talot.

Illan suussa käväisen Kujangin kulmillakin, Pääkkölässä ja muissa
taloissa. Vanhaa perua tuntuvat talot olevan.

Suuret ovat salomaat, suuret, jylhät ja synkät näillä Mujejärven
seutuvilla. Metsämiesten mielimaita. Siellä vielä "niuhoineen" lintuja,
jäniksiä ja ilveksiä ahdistelevat sekä "väljillään" kontioita
paukauttelevat. Ja salapolttajain valittuja seutuja kuuluvat myös
olevan. Monasti siellä synkän korven salaperäisessä helmassa, mustan
tuuhean kuusen alla "patakukko" juosta lirittää. --

Kuhmon tietä liikkuessa sattuu useasti tapaamaan tervakuorman Nurmesta
kohden yrittelemässä, Kuhmon miehiä ovat, tervojaan kauppalaan vievät,
jauhoja tuovat palatessaan.

Mujejärveltä palaan Nurmekseen ja siitä "Tapio"-laivalla Lieksaan.
Pielisjärven suureen kirkonkylään.



Lieksassa ja rajan takana.


Lieksasta teen pisimmän jalkamatkani. Lähden samoilemaan rajakyliä ja
samalla poikkean rajan taaksekin. Pankakosken tehtaan rantatietä
astelen mahtavalle Pankakoskelle. Todellakin huima koski. Valkeana
vaahtona kiehuen, kohisten syöksyy vesi putousta alas ja yhtenä
mylläkkänä keikkuen ja hyppien, kierien ja villisti toisiaan pukkien
kiitävät tukit mukana. On siitä toinenkin tukki vilistänyt ja vilistää
vastakin. Toistakymmentä lauttaa ovat tänä kesänä siitä jo laskeneet,
ja sama verta on vielä tulossa. Ja tuhansia tukkeja joka lautassa!
Etäisiltäkin saloilta, aina kaukaisilta Venäjän Karjalan sydänmailta
ovat monet tukit matkaan lähteneet.

Soudatan Pankajärven yli ja saavun, kuten ennen muinoin näillä main
liikkuessani, Kalliolahteen järven itärannalla. Eipä ole Kalliolahden
torppa enää semmoinen röttelö kuin ennen. Uudet on siinä eläjät ja
uudessa kunnossa asunto. -- Kalliolahdessa on joukko savotoilta kotiin
palaavia tukkimiehiä sekä Lentieran Kiponkylän ukko eukkoineen.
Viimemainitut tulevat Lieksasta tavaranhausta. Hevosella aikovat
raahata tavaransa Ruunaan kylään ja siitä soutamalla Lieksanjokea
myöten kotiinsa. On siinäkin matkaa: huonot, vaivoin kärryillä
ajettavat tiet ja vastaiset virrat. Mutta Petrun praasniekka on tulossa
ja piiraita, sultshinoita, tsoajuja tarvis. Kehoittavat lähtemään
mukaansa, mutta enpä voi vielä lähteä, vaikka mielikin olisi. Hauskahan
olisi Lieksanjokea soudella, kulkea salolaisten seurassa halki
sankkojen, koskemattomien synkkien korpien, kaukana piilossa maailman
melulta.

Tukkilaisten seurassa matkaan Naaravirralle ja Ruunaan kylään. Viisin
kuusin miehin painellaan salotietä. Verkkaan kuluu matka, kaskuten,
tarinoiden taipaleet katkaistaan, väliin tupakoimaankin istahdetaan.
Ruunaan Hompassa eroan tovereistani ja käyn eri tietä Reittulaan.
samaan hauskaan taloon, jossa ennenkin olin hetkisen levähtänyt, ja
hupainen siinä nytkin oli yön seutu oleskella. Reittulasta
metsämökkilöiden kautta -- Hilosen mökin luona näen harjakodan --
Änisenvaaraan ja takaisin Naaravirran mökille. Saan soutajan ja
seitsemisen kilometriä soudetaan virtaa myöten Siikavaaran alle.
Leveäksi, ruohorantaiseksi salojärveksi on Naaravirta tällä kohdalla
paisunut. Keskellä järveä on matalarantainen, metsäinen saari. Rannalla
seipäiden ja männynrungon varassa verkkokiermi, etempänä kuivalla
maalla, männikössä matala kolmiseinäinen maja. Siinä kalamiehet suojaa
pitävät sekä heinämiehet. Majan edessä on tulisija, siinä kekäleitä ja
muita nuotion jätteitä.

Siikavaara on korkea vaara. Jyrkkään laskeutuu se kahdelle kupeelleen,
Naaravirran puolelle ja vastaiselle Pahanvaaran puolelle, josta sen
syvä laakso eroittaa. Ympärillä vaaroja, taloja siellä täällä vaarojen
laella. Siikavaaralla on pari Oinosten taloa. -- Siikavaarasta
Hattuvaaran useampitaloiseen kylään, jossa pyhän seudun Ikosen talossa
elelen ja saan talon ukolta tietoja sekä kylässä asuvalta Kiihtelyksen
mieheltä, "Timperi-Jussilta". Hattuvaarasta painun yhä syvemmille
sydänmaille, vaara vaaralta, suo suolta, korpi korvelta etemmäksi ja
etemmäksi idän alle.

Lehmivaaraan loppuu kirkolta Sikovaaran kautta kulkeva kärrytie, ja
siitä vain huonot metsätiet rajakyliin saattelevat. Lehmivaarasta
yritän Varpavaaraan, mutta menenkin harhaan ja joudun jylhän
Uramovaaran mökille. Mökissä ei ketään kotosalla, koira vain ärhentelee
niin vietävästi. Ei muuta neuvona kun ilman ohjausta lähteä
metsäpolkuja koettelemaan. Antaun yhdelle, paraimmalle: se koreasti
hetkisen kulettelee, mutta viimein häipyy metsään. Käännyn takaisin ja
yritän toista: se vie vetelään suohon ja uhkaa sinne upottaa. Taas
takaisin ja kolmatta koettamaan: se käy kamalaan korpeen, jossa sen
tuhannesti kiertelee ja sokkeloi ja viimein pahanpäiväisiksi haaroiksi
hajoaa. Ei muuta kun kompassi käteen ja nokka ilmaa halkasemaan, ja
niin metsiä, soita harhailtuani pääsen viimein Paakkosenvaaraan pienen
Varpajärven rannalla, jossa pari mökkiä. Mutta taas sama peli: ovet
lukossa, kotona ei hengensielua, ei edes ärhentelevää koiraakaan.
Järven takana näen talon. Astun metsän läpi rantaan, rannassa pari
lauttaa, "koplukkaa". Niillä istuinpölkky ja 2 haarapäistä patsasta
airoilla soutamista varten. Mitäs muuta, kun toinen lautta lainehille
ja melastelemaan järven yli toiselle rannalle. Taloon päästyäni kuulen,
että olen tullut Varpavaaraan. Sieltä sitten rupean Kitsiä kohti
käymään, ja sinne vievä metsätie on hyvänpäiväinen, onpa joskus
kärryilläkin sitä koeteltu sekä reellä silloin tällöin. Kitsi on
yksinäinen talo aholla kahden pienen järven, Kitsijärven ja
Palkinjärven välissä. Palkinjärven rannalla sanovat ennen olleen
venäläisen kirkon sekä Kalmosaaressa kalmismaan.

Kitsistä Louhivaaraan, n. 7-8 km on matka rääsyistä rämäkkää, suota ja
korpea, loppumatkalla vähän lehtoista ahoakin. Taaskin yritän käydä
harhaan, sotkeun suolle, siitä häivyn sinne tänne risteileville
talviteille kolkkoon korpeen. Mutta jouduttaudun ajoissa takaisin
ja yritän toista polkua, joka viekin oikeaan. Pari taloa on
Louhivaarassakin. Toisessa ikihongista salvottu asumaton savupirtti,
taas niitä vanhan kansan pirttejä. Korkeutta siinä entiseen tapaan,
samoin leveyttä. Penkit ja muutamat siltapalkit puoli metriä leveät.
Uuni tavattoman suuri. Ja kurkihirret, oikein hattunsa pudottaen niitä
ihmetellen katselee! Julmia, pyöreitä jumikoita, tyvestä lähes puoli
metriä läpimitaten. On niiden kannattaman katon alla ollut turvallinen
oleskella. Semmoinen se pitäisi vieläkin vankan suomalaisen talonpojan
pirtti olla. "Paneilikatot" ja paperoidut seinät tuntuvat saloillamme
niin vierailta "kummennoksilta".

Louhivaarasta vielä viimeinen taival viimeiseen rajataloon,
metsänvartijan asuntoon Sirkkavaaraan, jonne yöksi joudun.

Aamu, heinäkuun 9;s, on kirkas, taivas pilvetön. Äärettömät on salot,
suunnattomat metsät Sirkkavaaran ympärillä. Sieltä täältä lammet
loistelevat, kimaltelevat aamuisessa paisteessa. Etäällä idässä
sulautuu siintävä metsä taivaan sineen. Mitähän siellä, aamuauringon
alla, jossa lauluisa heimomme elelee? Ehkä siellä minäkin jotakin
löytäisin: salolaisen metsimajan tai salaisen piilopirtin tai
salosaunan...

Läheisestä Inarin talosta otan saattomiehen ensimäiseen rajantakaiseen
kylään, Lentieraan. Enpä uskalla yksin tuolle 20-virstaiseksi sanotulle
salomatkalle lähteä, ja turmiokseni olisin sen tehnytkin. Totisesti en
olisi osannutkaan perille! Kunnoton on polku, elikkä "roppa", kuten
rajalainen sanoo. Milloin se suohon sotkeutuu, milloin kanervikkoon
katoaa, milloin korpeen häipyy... Pari virstaa on Inarista rajalle.
Leveä, metsään hakattu kuja, joka näyttää ulottuvan loppumattomiin.
Tämäkö nyt on se Suomen ja Venäjän raja, se punainen viiva, jota ennen
pikku poikina karttakepillä söhiköitiin! Punainen se ei ole, mutta
muuten näyttää selvältä ja varmalta. Umpeen saisi kasvaa ainakin näillä
seuduin, ja siirtyä vähäisen tuonnemmaksi...

Ja tämä nyt sitten on sitä salojen saloa, korpien korpea, sydänmaiden
sydänmaata. Saat astua ... astua ... astua painattaa aina vain, sotkea
suota, kapsuttaa kangasta, pujotella puiden alatse, hypähdellä runkojen
ylitse, vaellella vaarojen vieriä, ja loppua ei näytä tulevan. Milloin
käy salo kolkoksi korveksi, milloin suruiseksi suoksi, milloin
valtaviksi vaaroiksi, milloin kumisevaksi kankaaksi, milloin
jäkäläpeitteiseksi kallioksi... Silloin tällöin välkähtää korven
kainalosta metsälammen musta pinta. Olisipa laatia sen rannalle kuusen
alle pikkuruinen piilopirtti ja siinä ikänsä elellä salon lapsena,
korpien kuleksijana -- kontion naapurina... Sillä mitäpä siellä
maailman melussa...

Jo viimein Lentieranjärvi kankaan alta vilkahtaa. Saavumme
lentieralaisten metsäniityille järven rannalle. Mutta saammepa vielä
kotvasen tallustaa metsäisiä hiekkaharjanteita, ennenkun pääsemme
ehätyspaikalle. Teemme tulen, sammalilla peitämme, että oikein
savuaisi, ja silloin tällöin huutaa hoilautamme. Vastaisella rannalla
2-3-virstaisen selän takana näkyvät kylän harmaat talot ja
kalmistokuusikko. Toista tuntia saamme savuutella ja kaljahdella.
ennenkun kylässä huomaavat ja hakemaan tulevat.

10-11 taloa on Lentierassa. 3-4 taloa on kalmismaan lähellä, tien
varrella, pääty tielle käsin, sitten vähän matkan päässä "jamshikka"
Arhippaisen talo tien suunnassa ja taas vähän matkan päässä, järven
poukaman mukaan mutkistuvan tien varrella kylän muut talot, kirkko ja
pappila. Järven puolella sijaitsevat talot ovat pääty tielle päin,
mutta kylän puolen talot ovat kääntäneet pirtin pääsemän kylään ja
karjakartanon päädyn tielle. Saunat ja kala-aitat, ja nuottikodat ovat
järven rannalla, riihet ja muut aitat ylempänä. Tavallisia
novgorodilaistaloja ovat melkein järjestään, pari "suomalais"-mallista
joukossa.

Kalmismaalla ikivanhat naavaiset kuuset kohisevat ja humisevat
satavuotiaat hongat. Koko kalmisto on kuin kappale villintä, ihmiskäden
koskematonta sydänmaan luontoa: kuusia piipottavine kuivalatvoineen,
puolilahoja kuivia kelohonkia, toisiaan vasten kaatuneita, vihloen
kihnuttelevia puita, maassa loikovia, ikäänkuin apua anoen oksiaan
kurottelevia runkoja, julmia piikkejään taivasta kohti ojentavia
taittuneiden puiden kantoja, katkenneita oksia siellä, toisia täällä...
Maassa makaavat, harmajat omituiset hautapatsaat, joko vanhuuttaan
vaipuneet tai sortuneen puun musertamat, lisäävät salaperäisyyden
tunnelmaa samoinkuin vanha harmaa, kallellinen tsassovnakin metsikön
reunassa. Lahonnut, sammaltunut aita, joka kalmistoa ympäröi, ei
suinkaan sitä vähennä. Tässä minäkin tahtoisin korkeuden herraa
kumartaa, tässä koristelemattomassa ympäristössä, tuossa
yksinkertaisessa harmaassa huoneessa. Täällä uskon hänen lähinnä
olevan. Mutta tuolta, koreasta kultakupoolisesta temppelistä, mikä
kylän yli ylpeänä loistelee, on hän varmaankin hyvin kaukana. Vaan eipä
kelpaa enää vanha tsassovna eikä vanha kalmisto nykykansalle. Uudet on
hankittu.

Kalmiston vieressä on köyhän Makarovan savupirtti.

Lentierassa vielä häitä vietettäessä vanhoja lauluja lauletaan sekä
lasta vitmissä heiluteltaessa liekkuvirsiä lallatetaan, vielä tarpeen
tullessa jylhät loitsutkin luetaan. Arhippaisen 40-vuotias emäntä osaa
häälauluja, osaa liekkuvirsiä, ehkäpä loitsujakin. Saan hänet
laulamaan. Niinpä sanoo hän sulholle laulettavan, kun hän saunassa
peseytyy lähteäkseen morsianta noutamaan:

    "Pinossas on pienet hallot,
    pilko puikot puhtahaiset,
    lämmitä o kyynelkyly,
    saussuta simainje sauna,
    loai simaista poruu,
    simote poijan päätä pessä!"

Ja kun sulhasväki tulee, lauletaan morsiustalossa:

    "Mi tuo väki tulou,
    Saksan salmilta syviltä,
    Vienan vallilta vesiltä?
    Vävyn tuo väki tulou.
    Mistä tunnet vävyn väeksi'?
    Tunnus puista, tunnus maista,
    tunnus virpi vierahista.
    Vävyn on soapka samsattainje,
    puhki pilvien puhuja,
    läpi metshän läikyttäjä.
    Ei vävy tupahan sovi,
    ilman orren ottamatta,
    sivuseinän siirtämättä,
    peräseinän päästämättä."

Kun morsian kodistaan lähtee, lauletaan:

    "Lenti kokko koillisesta,
    satasulka Saksanmaalta,
    liitelihe loatelihe,
    liiti linnan lauan peähä,
    otti parvesta parahan,
    tukkapäistä turpiamman,
    kassapäistä kaunehimman,
    höyhenpäistä helövimmän,
    läksi ullos utuna,
    pellolle pihoja myöten."

Virstan, parin päässä kylästä, saman järven rannalla, on Kipon kylä.
Saman suuruiseksi Lentieran kanssa sitä sanovat.

Lentierasta ajan 32-virstaisen taipaleen Kiimaanvaaraan. Tie kulkee
pienen Luovutsaaren kylän sivutse, joka on kauniilla paikalla järven
rannalla. Kartassa on kylän nimenä Lentosaari. Syrjään jää tiestä
Suuloansaari, Suuloanjärven rannalla -- kartassa Sulojärvi,
Kiimaanvaarassa on kaksi kylää, Ylävaara ja Alavaara, joista
jälkimäinen kylä on isompi.

Aijon Kiimaanvaarasta kulkea yhtä kyytiä Repolaan, mutta kun pistäydyn
vanhan tutun, loitsija-akan Malanje Seppäsen taloon, syntyy siellä
pitkät pakinat, ja juttua riittää niin, että lähtö jää aamuun. Kun
kerron, että hän kerran jo ennen minulle virsiä lauloi, loitsuja
lateli, muistaa hän sen vielä ja tuttuna kohtelee. Ja valmis on taas
tietojaan latelemaan. Laulaa hän raudansynnyn, laulaa tulensynnyn.
sanelee käärmeen synnyn, heposen synnyn, veren sulkusanat, pakkasen
sanat, tulen vihat, kontion sanat, löylyn sanat ja joukon muita
loitsuja ja taikoja, Sitten hän vielä laulaa Anni-tytöstä
Aino-neidosta, joka

    "läksi lutia metshästä,
    vassan päitä varvikosta,
    taitto vassan toatollee,
    toisen taitto moamollee,
    kohta kolmatta rupesi,
    Iivanal vellellee.
    Mies mereltä näytteli,
    oallolla vienteli.
    Kasva neiti miussa,
    elä muissa nuorisoissa!
    Anni itkien kotihin."

Taikka päätyy laulamaan Maariasta, koriasta neidistä, joka

    "viikon istu ison koissa,
    viijet vitjat kulutti,
    kuuset vyölliset poikki saatto.
    Mariainen mäellä kirku:
    tule, neiti, poimimaha,
    tinarinta riipimähä!
    Koppoi koisan koprahaa,
    siitä pani huulillee,
    siitä, vatsahaa valutti.
    Siitä tyyty, siitä täyty
    lihavaksi liitelihe."

Laulaapa hän pitkän virren Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen
kutsumattomana vieraana menee ja ryhtyy laulukilpailuun Saarelaisen
kanssa ja voittaa hänet.

-- A, himottah silma kuulla pajuloi? kysyy Malanje lopuksi.

-- No annas kuulua!

Ja Malanje pajattaa:

    "Olonetskoi burlakkoi,
    gorodenkoi kauhtanoi,
    klinja bieloi,
    kauhtan sieroi,
    njevidali dai njeslihkali."

Kahdeksissakymmenissä on Malanje jo, silmäpuoli eukkorupelo, mutta
muuten terve, puhelias ja hilpeäluontoinen. Toatto oli ollut mainio
seppä ja suuri loitsija. 12-vuotisena oli toatto lähtenyt Suomesta
Kiannalta Venähen maalle ja joutunut lopulta Kiimaanvaaraan asumaan.
Yksin oli Malanje vanhemmistaan jäänyt, yksin kauvan talossaan elellyt.
Oli sitten ottanut kasvattipojan, joka nyt eukkonsa ja yhden lapsensa
kanssa talossa eleli, taloa hoiteli.

Aamulla ennen viittä jo nousen, sivallan laukun selkään ja lähden
Repolan tielle. Tuumin yhtäpäätä mennäkseni Tuulivaaraan asti, jossa
huomenna Petraa praasniekoidaan, kuten Lentierassakin. Ihana on ilma,
keveästi nousee jalka, ja tie käy pitkin Lieksanjärven rantaa.

Ja salolla tien vieressä, humisevien honkien suojassa Lieksärven
rannalla on pienoinen matalainen metsäsauna. Suurista pyöreistä hongan
keloista on se salvettu. Pieni, ryömittävä oviaukko on muutamassa
nurkassa. Kurkistan sisään: ovipielessä kiuvas, peräseinässä pieni
ikkuna, siltana pelkkä maa, sammalilla ja heinillä peitetty. --
Kalamiehet kalalla ollessaan viettävät saunassa yönsä, samoin
metsämiehet eräretkillään. Yöpyypä joskus siihen matkamieskin. Saunan
lämmitessä ollaan ulkona, mutta kun savu ja kitsku on haihtunut,
mennään saunaan, pistetään ikkunaan "sammaltype" ja heittäydytään
pehmeälle sillalle pitkäkseen, ja nautitaan suloisesta lämpimästä sekä
"kaskutah i pagistah".

Honkain välistä vilkkuu Lieksanjärven siintävä selkä. Aamuinen autere
sen pinnalla auringon valossa väikkyy ja terheniset saaret selällä
toinen toisensa takaa pilkottavat. Odotan, että tuolla, jossakin saaren
rannalla, salmessa nousisi vedenimpiä vedenkalvoon leikkimään taikka
että ruohopartainen Ahti sieltä kohoutuisi. Mutta ei nouse, eivät
näyttäy ... minulle, epäuskoiselle.

Onpa tien varrella myös siellä täällä pieniä kolmiseinäisiä,
viistokattoisia koskuksista seipäiden varaan tehtyjä, metsämajoja.
Niiden alla saavat suojaa sateelta ja päivän helteeltä sekä matkalaiset
että metsä- ja kalamiehet.

Kiimaanvaarasta Repolaan on 29 virstaa. Pari taloa, n. 10 virstan
päässä Repolasta, on matkan varrella. Repolan pogostalla levähdän
kolmisen nelisen tuntia ja nautin tunnetun Törhösen vieraanvaraisuutta
ja sitten taas taipaleelle. Kolvaasjärvellä, jonne on 14-15 virstaa,
olen parin tunnin kuluttua. Passittomana kulkuririepuna joudun siellä
venäläisen stanovoin ja karjalaisen urätniekan kynsiin. Ne panevat
toimeen perinpohjaisen repputarkastuksen ja löytävätkin varsin
vaarallista tavaraa. Ei juuri pommeja, mutta nenäliinoja, lyijykyniä,
piirustusvihkoja, muistivihkoja ja muuta semmoista hirveää. Sitten
tiedustelevat, olenko talonpojille "kniigoja" antanut ja puhunut
"vierusta, maista ja metsistä" y.m. vaarallisista asioista. Arvelevat
kai, että tässä nyt on yksi siitä suuresta sotajoukosta, joka sanotaan
Suomesta lähetetyn Karjalaa valloittamaan. Aikovat ottaa rattailleen
mukaansa, mutta kun näytän viimein heille Aunuksen kuvernöörin antaman
suosituskirjeen, niin laskevat laputtamaan. Ja lähdenkin, ja laputan
yhtä kyytiä 26 virstaa Koropin ohi Tuulijärven kylään, johon tulen
kymmenen paikoissa illalla. Koko matka se olikin! Eipä enään tehnyt
mieli juoksentelemaan, varsinkin kun kenkä vielä oli hyökännyt
isäntäänsä vastaan ja jalkaan kauhean rakon kihnuttanut.

Tuulijärven kylässä saan sijan varakkaan Maurosen talossa. Onpa siellä
muitakin Suomen miehiä praasniekkavieraina. Naapuripitäjästä Lieksasta
ovat tulleet katsomaan rajantakaisten veljiensä juhlia. Hyvin näyttävät
viihtyvän, ystävinä keskenään pakinoivat.

Seuraava päivä vietetään praasniekkaa. Aamupäivällä, kun on pappi
saapunut -- on näet ensin käynyt Koropissa -- käydään tsassovnassa,
joka on kalmiston reunassa järven niemessä, molimassa. Sitten syödään
vahva aamiainen, piiraita, sultshinoita, kalakukkoa, rokkaa ja votkaa
ryypätään päälle ja alle. -- Eipä aikaakaan, kun käy nuorten miesten
joukossa kuiske, jotta jossakin vaaran talossa -- neljää vaaralla
olevaa taloa sanotaan Tuulivaaraksi, kolmea vaaran juurella, järven
rannalla, Tuulijärveksi -- aikovat tytöt pitää "bessodaa". Sinne heti
kiipeemään nuoret ja vanhat. Siellä "sharmankka" jo soi, ja kohta on
erään talon sintsossa kisa käymässä. Ja sitähän nyt vanhakin mies
mielissään katselee. Tytöt punottavin poskin, pojat hiki hatussa
heiluvat, keikkuvat. Huvittavinta on nähdä "moanitus"-kohtausta. Poika
ylpeännäköisenä, välinpitämättömänä, lakki kallellaan yksikseen tanssia
teikaroi keskisillalla, hypähtelee, heittäyy kykkyyn. viskaa sääret
ristiin, ponnahtaa ylös, painuu taas alas ja lyö jaloillaan siltaan
sen tuhannesti. Kädet ovat milloin lanteilla, milloin sivuilla
viittilöivät, milloin edessä kiivaasti kehräävät. Mutta tyttö se
maanittelevan, viehkeän näköisenä lyhyin kevyin tanssiaskelin liitää
sivuttain ympäri siltaa pojan ympärillä. Lähestyypä tanssivaa poikaa ja
kurottaa kätensä, jotta muka: tulehan! Mutta poika ei näkevinäänkään,
huimemmin vain keikkuu ja teikaroi ja kehrää. Tyttö vielä viehkeämpänä
hetkisen liitelee ja taas tarjouu: sama huono onni, kova on pojan
luonto. Kolmannen kerran kun koettaa, jo heltyy sydän ja poika tarttuu
tyttöön ja tanssi jatkuu yhdessä.

Kovin koreankirjavissa puvuissa ovat tyttöset, loistavat, läikkyvät
toinen toistaan kirkkaammin. Varsinkin lettinauhat ovat heillä monet ja
monenväriset. Pidänpä lukua erään komeimman tytön komeimmasta
lettinauhakimpusta ja saan selville, että siinä on seitsemää eri väriä,
ja muutamat nauhat niin pitkiä, että polven kohtaan ulottuvat. Ja nekös
kisatessa somasti lepattavat!

Iltapäivällä lähtevät veneillä naapurikylään, Koroppiin jatkamaan
juhlimistaan -- pappi oli jo tsassovnamenot toimitettuaan lähtenyt
veneellä Losmaan. Mutta enpä jouda enään praasniekoimaan, täytyy
heittää reppu selkään, tulla arkituulelle ja painautua salolle. 16
virstaa on kylästä rajalle. Tie on vasta valmistettu ja sentähden vielä
jotenkin huonossa kunnossa. Ensimäinen suomenpuolinen talo rajan yli
tultua on Kivivaara. Siihen yöksi joudun.

Sitten jalkasin paraillaan tekeillä olevaa tietä myöten 15 km
Nurmijärven kylään. Leveä, kunnon tie näyttää tästä tulevan, jahka se
valmistuu. Toisenlainen siitä syntyy kuin rajantakalaisten kapeasta
käytävästä. -- Nurmijärveltä saan hevoskyydin kirkolle, jonne saavun
lauvantaina heinäkuun 13:nnen illalla.

Vilkasta on elämä Lieksan "kadulla" kesäisenä lauvantai-iltana.
"Maalaisia" on saapunut, huomista kirkonmenoa varten useista
etäisistäkin syrjäkylistä. Parvittain niitä kuleskelee kylätiellä sinne
tänne, toisia seisoskelee kauppa- ja vehnäpuotien rappusilla. Pojat
syöttävät tytöille makeisia ja vehnästä, ja syövät itsekkin suun
täydeltä. Onpa vielä sattunut niin erinomainen kaupunkilaispeli kuin
sirkus eksymään kylänlaitaan, ja se se suurimmat parvet ympärilleen
kokoo.

Lieksasta pääsen laivalla Vuonislahteen, jossa taas hetkisen saan
vanhoja ukkoja haastatella. Vuonislahdesta jälleen salolle. Ensin
pienen Jauhiaisen yli ja sitten Sammaljokea vielä pienemmälle
Sammaleiselle ja sen perimäiseen pohjukkaan ja salon poikki Luenniemeen
ja Pitkänlahden taloihin. Ja niin talo talolta, salo salolta etemmäksi
ja etemmäksi: Majalammille, Julkuvaaraan, Uuronvaaraan, Jaakonvaaraan,
Kuorajärven taloihin, Teponvaaraan ja Suuponvaaraan, joka on viimeinen
-- 2-taloinen -- kylä Pielisjärven Enon rajoilla. Muutaman savutuvankin
tapaan matkalla.



Enossa, Kontiolahdella.


Suuponvaarasta joudun pieneen Lemun torppaan Enon saloilla. Siellä ukon
kera yön ympäristö pakistaan.

Lemusta vaeltelen metsäpolkuja Koljaan, Kyyröön ja Haapalahteen, josta
maantietä myöten kauniiden seutujen kautta Ahveniseen. Siitä laivalla
Pielisjokea alas Enon kirkonkylään.

Käväisen taas hiukan Kontiolahden puolella. Kuljen metsän poikki
salotaloitse Kontiolahden maantielle ja sitten sitä myöten Jakokosken
isohkoon kylään, siitä paritaloiseen Uiloon ja Pielisjoen rannalle
Paiholaan, isoon Lukkarisen taloon. Ja sieltä laivalla jokea ylös
Jakokoskelle, josta jalkaisin korkealle Mönninvaaralle ja Enon
Sarvinkiin.

Sarvingissa kulkee maantie pitkän matkan entisen Sarvinginjärven
pohjaa, joka nyt rehevänä heinäniittynä sarvinkilaisia hyödyttää. Aika
julman uoman on järvi laskiessaan hiekkakankaaseen kaivanut. Jyrkkinä
penkereinä kohoavat kuilun kuusikkoa, männikköä kasvavat reunat. On
siinä varmaankin ollut jyry ja pauhu, kun siitä vesi on valtoinaan
koskena kohisten Pielisjokeen rientänyt. -- Hauskan äkkimutkan
kiepauttaen sujahtaa maantie alas kuiluun ja entiselle järven pohjalle.
-- Sarvingista ajan takaisin Enon kirkolle.

Enosta käännän tieni Ilomantsiin päin ja joudun Kuismanvaaraan, jossa
useampia taloja. Juoksaisen vaarojen takana puolen peninkulman päässä
Luhtapohjassa. Korkealla vaaraisella maalla on siellä joukko taloja,
yksi tällä vaaralla, toinen tuolla, kolmas siellä. Muutamalle vaaralle
on neljä asumusta lähekkäin asettunut. Joku mökkiläinen elelee pienessä
savutuvassa. Toinen mökkiläinen on pistekodan patamökikseen
pystyttänyt.



Ilomantsissa.


Saavun Ilomantsin Lylyvaaraan. Siinä 4-5 taloa lähekkäin, etempänä
ympärillä toisia vaaroja, toisia taloja. Kirvesvaarat ja muut.

Ja taaskin saloja samoilemaan, kuulua Koiteretta kohden. Kauniin
Koitajoen, "Koian" yli soudan Lylykosken lauttauspaikassa ja siitä
eteenpäin kapsutan kumisevan kankaan tasaista tietä Huhuksen kylän
Tahvanaisten taloihin ja Koitereen rannan Kuivalaiseen.

-- Voi, veikkonen, kuin sinulla on vielä paljo kaunista näkemättä kuin
et ole Koiderta nähnyt, sanoo Ahlqvist, ja totta hän puhun. Eipä
saunojen nuuskijakaan voi olla ihastumatta, kun kirkkaana päivänä
päkähtää männiköstä ruohoiselle rannalle, ja eteen avautuu
päiväpaisteessa välkkyvä siintävä selkä, jossa saaria niin paljon, niin
paljon, pienistä kallionnokkareista alkaen suuriin metsäisiin pikku
mantereisiin saakka. Tuossa parimäntyinen nokkare, tuossa pensastoinen
kaistale, tuossa pari rinnakkain, tuossa kolme vierekkäin, tuolla
suuri metsäinen, nuokkuvakoivuinen emo, ympärillään pieniä
vallattomannäköisiä poikasia koukkuhonkineen ja kainoja tyttösiä
lehtevine koivuineen, tuolla korkeakallioinen nyppylä, tuolla
kalliorantainen kappale, tuolla tuollainen ... ja tuolla ... tuolla ...
tuolla... Mene ja lue taivaan tähdet! Pohjoisessa yhtyvät saaret ja
järven pinta taivaan sineen, mutta luoteisessa pilkottaa Kivivaaran
kylä ja lännessä lähempänä lahdelman takana kumottaa kuulun
runolaulajan Puhakan kotitalo Liepala, sama talo, johon Ahlqvist
ennen muinoin tuli "muuanna elokuun iltana kotvasen hämärässä" ja
sitten sillalla pehmeillä heinillä maatessaan kauniin satunsa
Suometar-neidosta uneksui.

Huhuksesta saan soutajan ja lähdemme lipottelemaan "Koierta" myöten
Piilovaaraan ja Kontiovaaraan. Pujottelemme salmesta salmeen,
soutelemme saaren ja saaren sivutse. Saarilla koivut niin tutusti
nyökkäävät ja vakavat hongat ystävällisesti viittaavat. Kovin ihailen
minäkin, minäkin vaivainen salojen polkija, jolla laukussa on vain
saunankiukaiden kuvia ja riihien parsijärjestyksiä...

Kontiovaara on Koitereen itärannalla, pienoisessa petäjikköaukossa
pienoisen lahdelman pohjukassa. Tiheän pimeän hongikon läpi vie polku
rannasta taloon. Täällä se on Eljaksen aikoina, Lönnrotin päivinä
elänyt toinen suuri laulaja, Maamme-kirjassakin mainittu Mateli
Kuivalainen. Onpa talossa vielä vanha pirtti, nokinen savutupa, jossa
Mateli on elänyt, jonka harjan alla laulujaan sommitellut ja loitsujaan
laskenut. Mateli näet on ollut mahtava loitsijakin. On ollut "sellainen
noita, jotta on pannut kiärmeen tulipakkulat suussa luokkii lyyen
kulkemaan ja jouvuttamaan Syväyksen varrelle Särkkään Penttiselle, joka
oli toinen noita". -- Monissa lähteissä kuuluu vielä olevan väännettyjä
"vihtapantoja", jotka lienevät "Matelin kummennoksii". Ja oli niillä
paholaisilla ollut Matelin aikana talossa asiaa. Nykyisen isännän äiti
oli näet kerran pannut pihalle maata ja nukkunut. Olivatpa tulleet
riitelemään, jotta "kolmekymmentä vuotta olemme tästä tietä pitäneet ja
sie siihen nyt peäs panit!" Silloin eukko oli "siunuustellut", jotta
"kyllä tästä tie katkiaa", jotta "että työ tästä rahtii piä!"

Kylläpä onkin seutu sellainen, että se herkän mielen laululle herättää
ja synkät loitsutkin synnyttää. Rannan petäjien välistä vilkahtelee
Koitereen saarinen selkä ja ympärillä humisee ikuinen hongikko,
etempänä synkkä metsä kohisee.

Matelin arvelevat kuolleen 1846 tai 1847. Eipä ole talossa enää hänen
sukuaan. Huhuksen Kuivalainen kuuluu vielä Matelin sukua olevan ja
Mäntyojan Romppanen.

Vietän talossa yön. Iltamyöhään pakinoidaan talonväen kera. Isäntä
Matelista kertoo... Hämärissä aittaan makuulle mennessäni arvelen,
jotta tulevatkohan ne, joiden tie tästä moinen kulki, minun untani
häiritsemään... Eivätpä tulleet, rauhassa antoivat nukkua. Akkahan ne
jo sillisiksi siunuusteli. Ei ole niillä enää näillä main asiaa.

Kontiovaarasta kankaita myöten Käenkoskelle ja siitä metsäteitä
Siivenvaaraan, Kokkovaaraan ja Hattuvaaraan.

Hattuvaara eli, kuten myös sanotaan, Hattupää on iso
kreikkalaisuskoinen kylä n. 15 virstaa rajalta, suurien soiden,
laajojen metsien, monien vaarojen ympäröimänä. Kirkolle, 3 peninkulmaa,
oli takavuosina matka tietöntä suota ja saloa, mutta nyt jo
hattupääläiset pääsevät hyvästi rattaillakin ratistamaan.
Pääkylä, tihein ryhmä vaaran kaltevalla rinteellä tsassovnineen,
kalmistokuusikkoineen muistuttaa hyvin paljon rajantakaisia
heimokyliämme: jyrkkäkattoiset talot paikoin vieri vieressä päädyttäin
kylätielle, ja talojen välissä risteilevät kylänkujaset. Mutta talot
ovat jo enemmän "suomalais"-mallisia, matalahkoja, katot eivät niin
mahtavan voimakkaina levittäydy talon suojaksi, seinähirret ovat
veistetyt, ikkunat kyllä pienet ja tavallista ylempänä, mutta eivät
niin korkealla kuin rajantakalaisten taloissa. Hovattalanvaaran
4-taloisessa ryhmässä on vielä Maksimisella vanhanaikainen talonsa,
jossa pirtit, sintsot, sarait, aitat, tanhuat, läävät saman katon alla.
Entisaikoina on Hattuvaarassa useammat talot novgorodilais-mallisia
olleet.

Hattuvaarassa pohdimme Iivana Tiittasen kanssa rakennusasioita. Saan
kuulla jo rajakarjalaisia nimityksiä: "paltshat" ja "lautshat",
"petshurkat" ja "tshashokat", "proavilot", "solomat" ja "potokat",
"vuiskat" ja muut.

Hattupäästä astelen Korentovaaran ja Lehtovaaran kautta Koitajoelle ja
Mekrijärven kylään.

Mekrijärvellähän ne ovat ennen eläneet myös runonlaulajat Sissoset ja
Huohvanaiset ja vieläkin siellä elää samaa sukua. Mutta loppunut on jo
esi-isäin runomahti samoin kuin heidän aikuisensa sukutuvat revityt ja
raasitut ja muodosteltu miten milloinkin.

Koreana kesäaamuna 2-3-virstaisen Mekrijärven yli Ryökkylään Mustosen
rantaan. Kauniilla järven nurmirantaisella niemekkeellä on Ryökkylän
5-6-taloinen kylä. Mustosen talossa elelee mummona 80-vuotias Simana
Sissosen tytär. Tulee siinä runonlaulajista puhe, niin mummo sanoo:

-- A tuol Mekrijärven kylässä se ennen eleli taitava laulaja.

-- Simana Sissonenko?

-- A niin, vot vot, tiijäthän sie. Heä ol miu toattoi.

Ryökkylän kylässä oli ennen ollut sellainen tsassovna, johon oli
pitänyt uhri heittää, kun ostettua eläintä oli ohi kulottanut, raha
pitänyt heittää uhriksi. Ellei heittänyt, oli vihollinen kiusannut.
Muuan ukko oli kulettanut hevosta ohi antamatta uhria. Silloin tullut
vihollinen kiusaamaan. Ukko pannut pojan polttamaan sitä tsassovnaa,
poika polttanut. Mutta pojan päälle lentänyt lintu tsassovnan katosta
ja puhkaissut silmän. Sen oli vielä vihollinen tehnyt, mutta sitten oli
siitä päästy.

Ryökkylästä astelen Putkelan kautta Ilomantsin isoon kirkonkylään.

Kirkolta taaskin itäistä maata kohden, ensin hevosella Möhköön ja siitä
kolme peninkulmaa jalkaisin Kuolismaahan. Tie Möhköstä Kuolismaahan on
vasta valmistettu, karkeahiekkainen, vaikea jalkaisin käydä, ei varsin
hyvä hevosellakaan ajaa. Monet, suuret suot se matkalla halkoo, monet
jylhät korvet kulkee. Välillä viivähdän Lemiahossa, Lutikkavaarassa ja
Miikkulanvaarassa. -- Kuolismaan kylä viisine kuusine taloineen,
Kettusineen, Hattusineen, Martiskaisineen on korkealla vaaralla
Kuolismaanjärven, järvestä lähtevän joen ja Koitajoen välissä. Niinkuin
muutkin Ilomantsin salokylät, on Kuolismaakin suurien soiden ympäröimä.
Novgorodilaistaloja on kylässä kolme neljä, kaksi jotenkin täydellistä,
toiset jo osaksi hajaantuneita. -- Asukkaat kylässä ovat enimmäkseen
kreikkalaisuskoisia. Kettunen esim. on "suomalainen".

Kuolismaahan loppuu kärrytie. Jos lähtisi vielä idän alle painumaan,
saisi polkaista metsätietä, talotonta taivalta 30 virstaa, ennenkun
tulisi Liuvukseen ja siitä toistakymmentä virstaa samanlaista tietä
Mekriin rajalla. Jauhot ja muut tavarat, mitkä liuvukselaiset ja
mekriläiset noutavat Möhköstä, saavat he kesällä Kuolismaasta alkaen
3-4 peninkulman matkan kulettaa purilailla tai hevosen selässä. --
Kuolismaasta palaan kirkolle.

Kirkolta ajan Marjovaaraan, ja kiertelen siellä ympärikylissä,
Alapohjassa, Tiakkavaarassa, Perttivaarassa ja jatkan sitten matkaa
Koveroon, isoon, varakkaannäköiseen kylään. Siellä m.m. mylläri Kurosen
kanssa jauhan Koveron rakennusseikkoja. -- Koverosta käväisen
Kiihtelysvaaran Huhtilammen kylässä. Matkalla tapaan maa-asunnon,
pienen, matalan, ahon rinteeseen työnnetyn mökkipahaisen. Katto ja
etuseinä vain pistäytyvät ahosta esiin. Pienen pienet ikkunat ovat ihan
maan rajassa. Sisällä pelkät maaseinät, katon rajassa pari hirsikertaa,
nurkassa uloslämpiävä uuni. -- Huhtilammen kylässä on useampia taloja
Huhtilammen ja Koatiinlammen välissä ja rantamilla.

Sitten Tuuponvaaran kautta Kokinvaaraan, josta taas Öllölän saloille.
Siellä m.m. tapaan alkuperäisen savupirtin saunankiukaineen ja kiukaan
viereisine makuulavoineen. Painun salolle aina syrjäiseen Ristivaaraan
asti, kuulun runolaulajan Shemeikan Petrin nykyiseen asuintaloon.

-- Tuoko se nyt on se mainio runolaulajamme ja kuulu metsänkävijämme
Mysysvaaran Petri, tuo vanha, sokea mies, tuo piikkopukuinen, vapiseva
ukko raukka, joka tuossa penkillä akkunan luona kumarassa istuu, istuu
äänetönnä, liikkumatta, tietämättä välittämättä, mitä ympärillä
tapahtuu? Tuoko se on huiman petran hiihtämällä tavottanut, tuoko se on
äreän kontion keihäällä kaatanut ... tuoko se on niin kauniisti
kanteloa helkyttänyt ja virsiä Väinämöisestä ja Joukamoisesta
laulanut ... tuoko se on mahtava loitsija ollut ... tuoko se on sitä
"Karjalan aatelia"... Voi sentään, minkälaiseksi se ikä, aika
vahvimmankin tarmokkaimmankin saattaa, sortaa mahtavimmankin
laulunlahjaa! Sääli, sääli käy mainiota miestä. Päivät päästään kuuluu
istuskelevan äänetönnä taikka loikovan sängyssään. Huonokuuloinenkin jo
on. Keväällä oli ukko jo yrittänyt kuolemaankin, mutta oli vielä
parantunut, kun oli lääkärinapua käytetty. Viime talvena oli vielä
laulanutkin. Mitä herrasmiehiä lienevät olleet, jotka olivat talossa
käyneet ja kiusanneet ukon laulamaan? -- Petrin eukko on vielä reipas,
puhelias, paksu mamma, ja sanoo olevansa "Loimoin kyläst Suistamalt".
-- Varakas näyttää olevan Ristivaaran talo, huolettomat Petrin
vanhuuden päivät, hyvän kohtelun näyttää saavan.



Korpiselässä, Soanlahdella.


Vietettyäni yön Ristivaarassa samoilen seuraavana päivänä, elokuun
2:sena suoniittyjä, lehtoisia ahoja myöten Hoilolan kylään ja siitä
metsäisiä kankaita Korpiselän kirkolle. Hoilolassa viettivät Illjan
praasniekkaa. Kannisen taloon oli kokoutunut joukko sekä nuoria että
vanhoja pakinoimaan. Päivemmällä jo sentään lähtivät pois astelemaan,
sanoivat heinäpellolle olevan kiireen. Ja miksei, olihan kerrankin taas
pouta ainaisten sateiden lomassa.

Kirkolta lähden jalkapatikassa Tshokkiin, josta käyn Kokkarissa ja
Mysysvaarassa. Kolmisen nelisen virstaa on Kokkarista Mysysvaaraan.
Pitkät, poikkitelaiset suosillat, metsäniityt, metsäpurot, mustat
korvet ja lehtoiset vaarat ehtii taival sillä välillä jo esittämään.
Eipä ole Mysysvaara enään samanlainen kuin ennen Petrin siellä eläessä
on ollut. Uudeksi on siellä kaikki vaihtunut. Ainoastaan vanha riihi
vielä on ennallaan.

Toimeentulevia hyvin rakennettuja kyliä ovat sekä Kokkari että Tshokki.
Talot korkeahkolla olevine ikkunoineen, jyrkkine, voimakaspiirteisine
lautakattoineen muistuttavat vähän rajantakalaistaloja. Noin 10-kunta
taloa on kummassakin kylässä. Mysysvaarassa kaksi. Tsassovna on
molemmissa kylissä. Kokkarin vanha hauska tsassovna on uudestaan
laitettu aivan koreaksi ja maalattu, Tshokin on melkein maahan asti
lahonnut.

Tshokin majatalon emäntä, Marppa Vornanen osaa "iänellä itkee", samoin
naapuritalon emäntä.

Korpiselän kirkolta ajan Soanlahden Havuvaaraan ja Juttulammille. Tie
kulkee vaaraisia maita, vaarojen rinteillä halmemaita, m.m. punottavia
tattarihalmeita. Rakennukset sekä Havuvaarassa että Juttulammilla
enemmän uudenaikaisia, samoin Soanlahden kirkonkylässäkin, johon
Juttulammilta tulen. Juttulammilta kirkolle kulkee tie pitkin
Jänisjärven rantaa. Heti kylästä lähdettyä kohoaa se korkealle
vaaralle, jolle Jänisjärvi koko laajuudessaan uljaana loistelee,
siintää silmänkantamattomiin. Jänisjärven rannalla kiertelevä tie
muistuttaa paljon Laatokan Kirjavalahden rannalla mutkittelevaa tietä:
toisella kädellä tien vieressä järven pinta, toisella jyrkkään nouseva
vaara.



Suistamolla.


Soanlahdelta jatkan matkaa Jänisjärven rantaa myöten Suistamon suureen
kirkonkylään. Soanlahden ja Suistamon väli on enemmän tasaista maata,
eipä ole semmoisia vaaroja kuin Korpiselän ja Soanlahden seutuvilla. --
Suistamon kirkonkylässä tapaan m.m. matalaisia mökkejä, joissa "läävä"
on pirtin kanssa saman katon alla, porstut vain välissä. Sellaiset
mökit näkyvät Suistamon vähävaraisilla olevan hyvin tavallisia.

Ja taas, taaskin salolle, vielä kerran polkaisemaan suuria sydänmaita,
kolkkoja korpia kuleksimaan. Pääsen hevosella -- vaikka tie onkin kovin
kehnoa, kuopakkaista kylätietä -- suureen Koitonselkään, ohi ajettuani
Äämäjärven kylän. Koitossa taas jo tapaan novgorodilaistaloja, joskin
myös uusmallisia.

Koitonselästä kautta salojen ja lehtojen ja soiden Hovinahoon, josta
Hudjakan miehen keralla -- sattui juuri tulemaan talosta ratsain
hevosella, joka samalla purilaita veti -- Hudjakan pieneen, 2-3
taloiseen kylään Hudjakanjärven rannalla. Hudjakasta kankaita, soita
myöten Muuantoon, toistakymmentaloiseen kylään Muuannonjärven rannalla.
Ensimäiseksi tietysti Jehkin Iivanaa tapaamaan. Ei ole Iivana kotona,
on 8 virstan päässä Suurenjärven kylässä veneen veistännässä. Mitäs
muuta, kun sinne matkaamaan. On siinä jo taas osoittelemista,
yrittäessä synkän metsän läpi Suurenjärven kylään. Matkalla monet
"rigiet", suot ja salot, lehdot ja ahot ja monet syrjäpolut, joista
mikä minnekin vie, Kuikkaan ja muuhun. Pitkältäkin jo matka tuntuu...
Mutta tulee viimein niitty, tulee toinen, tulee lehto, siinä veräjä ja
kohta talokin pilkahtaa puiden välistä. Kolme taloa on kylässä,
takimaisessa, Petrin talossa Iivana työskentelee. Niityllä talon
luona puuhailee talonväki, poutapäivä kun on, niin ahkerassa
heinänkorjuutyössä häärivät.

Riihi on Iivanan työpajana. Siellä hän paraillaan veneenkaaria
kiinnittelee. Pyydän ukkoa heittämään venetyönsä täksi iltapäiväksi ja
käymään kerallani pakinoimaan. Valmis on, jahka ensin saa kaaren
kiinnitetyksi. Käydään nokiseen pirttiin, pirtti on "seämeh" eli "kodih
lämpeevä", joka "savuh kodih antah, ei lähetäh pihal". Hupaisesti
vierähtää ilta, puhetta riittää aina hämäriin saakka. Kyllästymättä
kuuntelee salolaisen sujuvaa, notkeaa, sanarikasta, kuvarikasta kieltä.

Mutta eipä ole sijaa pirtissä yötä olla. Suuri talonväki tarvitsee
makuutiloikseen koko sillan. Riiheen, lehdille ja heinille ovat
Iivanalle ja minulle laittaneet makuutilan. Sielläkin vielä pilkettä
riittää. Kulettaa Iivana minut karhumailleen, pyyntiretkilleen,
salosaunoihin, kahdelle patsaalle rakennetuille riista-aitoille.
Sanelee runojaankin ja puhelee, miten siinä ja siinä kohdassa runo
sujuu niin kauniisti. Kertoo vanhasta lauluveikostaan, Mysysvaaran
Petristä, kertoo m.m., miten Petri, kun yhdessä viimeiseltä
laulumatkalta tultiin, kovin väsyneenä oli arvellut, jotta kyllä tämä
on ukon viimeinen laulumatka.

Kaiholla, ikävällä jätän aamulla Iivanan. Herttaisen muiston hän
mieleen jättää, vaatimaton, vilpitön, ystävällinen kanteleen
helkyttäjä, runojen laulaja. Hän, jos kukaan, on "Karjalan aatelia". --
Enpä vähän ole alakuloinen, kun synkkää saloa yksinäni Muuantoa kohden
astelen, kun vielä lisäksi ilma on kolkko, ja tuima tuuli korvessa
kohisee, ja sade tuon tuostakin ropistelee...

Muuannossakin on muutama venäjän-karjalaismallinen talo, onpa Kirilövän
talossa vanha savupirttikin, jonka peräseinässä, "otshaseinässä" pienet
luukku-ikkunat kahden puolen lasista, isompaa keski-ikkunaa. Mutta
lahonnut on ja maahan räsähtänyt vanha tsassovna Jehkin Iivanan tuvan
luona.

Muuannosta lähden iltapäivällä Kontroa kohden yrittelemään. Olen
pakoitettu kiertämään Muuannonjärven, sillä tuima on tuuli ja ankarat
aallot ja Muuannon miehillä pienoiset veneet, etteivät halua lähteä
järvelle reistailemaan. Matkani tulee siten yli pari peninkulmaiseksi
eli 4-5 virstaa pitemmäksi kuin järven yli suoraan kulettaessa. Koko
matka on saloa, niin synkkää saloa, milloin kamalaa kuusikkokorpea,
milloin kumisevaa jylhää kangasta, milloin vetistä suota. Satavuotisia
ovat korpien naavaiset kuuset, ikivanhoja kankaiden hongat. Semmoinen
hongikko! Miltei kamottaa sitä yksinään astuessa. Niin kamalan vakavina
seisovat jylhät hongat, niin huimaavan korkealle ne latvansa nostavat.
Siellä täällä aina jotkut harmaantuneet jättiläishirviöt vielä yli
muiden toveriensa katselevat. Tuolla joku vanhus on pitkin pituuttaan
sortunut kankaalle, saanut sijansa valkeassa jäkälikössä. Tuolla joku
on kaatumaan yrittänyt, mutta toverinsa on avoimin sylin horjahtaneen
ottanut vastaan ja siinä väsyneen näköisenä seisoo raskasta taakkaansa
kannatellen. Tuolla on muutaman jättiläisen joku vielä valtavampi
jättiläinen -- mikä lie ollut, mistä tullut? -- keskeltä poikki
murskannut. Hirveä on ollut voittajan voima, hirveä, hammasta pureva,
joka jännettä pingottava vastustuskin, sitä kertovat nuo sortuneen
petäjän taivasta kohden ojentuvat sataiset säleet. Toverinsa sortumisen
on varmaan nähnyt ja samanlaista kohtaloa peljäten vavissut tuo vuosien
paljastama, alaston harmaa kelohonkakin, koska on niin kamalan
tuskaisena vääntynyt ja kiertynyt pienimpäänkin oksanhuippuun asti.
Mutta välinpitämätönnä kaikesta näyttää olevan toinen alaston vanhus.
Lahonnut sydämensä ei enää näytä tuskaa tuntevan. Joka hetki
horjahdellen, odottaa vanhus vain haudan lepoa, unhotusta...
Sortuneiden vanhusten vieressä nuori polvi uljaana varttaan kohottaa...

Alakuloiseksi, synkäksi käy väkisinkin yksinäisen vaeltajan mieli.
Tuimassa tuulessa on korpien kohina ja honkien humina kovin kolkkoa ...
ja kuu taivaskin vettä vuodattelee ja käy hämäräksi ... kun lisäksi
vielä on monista poluista epätietoinen. Loimolan, Riikolan polut oli
kyllä tarkoin neuvottu ja sanottu, jotta sitten parainta polkua painaa,
kun mainitut polut on sivuuttanut. Tulee pari kolme kertaa polkujen
haaraus eteen: kumpaa nyt, molemmat näyttävät samanlaisilta?
Epätietoisena lähtee kokemaan toista: se näyttää tulevan huonommaksi.
Ahdistavin sydämin jouduttau takaisin ja käy mieli mustana toista
taivaltamaan. Jos se toinen sittenkin olisi oikea ja tämä veisi mustaan
metsään, sinne sateeseen, viluun, nälkään näännyttäisi ... hämärissä
siellä tulisilmäinen kontiokin kohtaisi... Kiireesti suden kyytiä
eteenpäin, että näkisi, mikä tästä lopulta tulee. Tulee taas haaraus:
sama juttu... Tulee viimein pari synkkää salojärveä, polku niiden
välitse kapeaa hiekkakannasta kulettaa. Sitten taas saloa, taas järvi
ja järveen laskeva puro ja purossa vanha mylly. Hei, eipä enää
hätääkään! Olihan Jehkin Iivana sanonut, että kun myllylle saavut, olet
pian kylässäkin. Jopa joudan myllyn sisustaakin katselemaan -- Iivana
näet avaimen piilopaikankin neuvoi. Mylly on härkinmylly.

Kontron Pyyn talo, johon tulen, on yksinäinen talo pienen,
hiekkarantaisen salojärven, Jyrkiön rannalla. Kimakkaääninen Pyy-ukko
käy saattamassa yli pikkujärvensä ja taas olen salolla Shemeikkaa,
Shemeikkain alkuperäisiä asuinmaita kohden. 4-5 virstaa vain tarvitsee
taivaltaa kun jo muutaman mutkan takaa välkähtää kuulun Ruodavuksen
pinta, ja polku käy Syvän ja Matalan Ruodavuksen välitse ja Syvän
Ruodavuksen takaa näkyy Shemeikan pieni kylä. Lähimpään taloon astun,
kuulen, että se on Teroi Shemeikan talo, Jehkin Iivanan kotitalo.
Kernaasti luvataan yötä ollakseni. -- Yöni nukun talon vaateaitassa
sintson vieressä. Lehmät sillan alla tanhuassa ynyvät ja kelloa
kalistelevat. Siksipä sanookin talonemäntä käydessään näyttämässä
makuutilaa: "sie soat sannoo Suomes, jot mie nukuin siel lehmii
selläs". Hyvästi kyllä uni matkamiehelle maittoi.

Aamulla on korea ilma, kirkas päivä, mieli virkeä...

Oikea novgorodilaistyyppinen talo savupirtteineen, gornitsoineen,
pimeine sintsoineen, katosrappusineen, saraineen, tanhuoineen on Teroin
talo. Lähellä järven rannalla on sauna, nuottikota ja hauskannäköinen
karjalainen kala-aitta, vähän etempänä rannasta vanha riihi
katoksineen. Jonkun matkan päässä talosta pohjoista kohden on pienehkö
torppa ja siitä vähän matkaa samaan suuntaan Jehki Shemeikan talo, myös
novgorodilaistyyppiä. Talo on Mysysvaaran Petrin kotitalo. Jehkin talon
lähellä, Teroille päin on yksinäinen, vasta korjailtu asuinrakennus. Se
on ennen ollut eri talona Shemeikoilla, mutta kuuluu nyt Jehkille.
Miellyttävännäköinen on kylä, varsinkin järveltä tai järven toiselta
rannalta katsottuna. Loivalla nurmirannalla, pikkaraisten peltojen
ympäröiminä, taustana salon hongikko, näyttävät talot niin
rauhallisilta. Hongat huminoi niin salaperäisesti, pikku lammin pikku
laineet liplattavat niin somasti. Osaisivatpa hongat huminoida
Shemeikkain urhokkaat metsästysretket, osaisivatpa laineet liplatella
laulajain helkytykset, osaisivatpa synkät salot loitsijain mahtavat
luvut sanella!... Sama runollinen sointuisa kieli täällä vielä soi, soi
niin somasti, korvia hivelevästi, mutta laulu on laannut, pois ovat
lentäneet sen hellijät entisiltä laulumailtansa... Vaan kannel vielä
hetkisen helkähtelee. Elää Teroin talossa yli 70-vuotias Pekko, hupaisa
vanhus, Mysysvaaran Petrin veli. Hän vielä osaa kannelta soittaa.
Hänellä nuoruudessa tehty, mustunut, 11-kielinen kanteleensa.
Asettaapa sen vanhan Väinön tavalla poikkipuolin polvillensa ja käy
helkyttelemään. Minusta katot kajahtelevat, permannot pemahtelevat ja
ikkunat iloa pitävät, kun ukko nokisen harjan alla soitintaan
koskettelee... Hartaana, äänetönnä kaikki kuuntelee...

Pistäyn vielä Vieksingissä viiden virstan päässä Korpiselän puolella,
Vieksinginjärven takana. Soma kylä, somalla paikalla, talot
siistinnäköisiä. Käyn runolaulajan Riion Iivanan ja hänen
itkijä-eukkonsa Stepun mökillä. Ukko pihalla puita pilkkoo, eukko,
oikein loitsija-akan tyyppi, pirtissä penkillä istuu ja irvissä hampain
takkuista tukkaansa sukii. Kysyn, saisinko heistä kuvan ottaa, Iivana
lupaa, mutta Stepu sanoo, jotta siitä tulee "riähkä", jotta "en mie myö
lihoai". Ja eikä "myö", vaikka kuinka koreasti pyytäisi. Ja ukkokin
lopulta vaatii "lihastaan" markan. Menkää!

Joudun yöksi Kontran Pyyhyn. Sieltä aamulla ennen kuutta antaun lähes
paripeninkulmaiselle salomatkalle, osottelemaan Loimotanjärven rannalla
asuvan metsänvartijan asuntoon, josta voi saada saattajan järven yli
Loimolaan. Tälle taipalelle, enemmän kuin millekään toiselle matkalle,
epäillen lähden. Shemeikassa kielsivät yksin lähtemästä, sanoivat,
jotta tie on niin roppa, jotta outo ei voi osata. Mutta Kontrossa taas
puhuvat toista: kyllä osaa, kun tarkoin neuvotaan. Ukko neuvoo,
kirjoitan muistiin ja lähden ... eihän sitä kehtaa opasta ottaa, kun
noin vakuuttavat. Muuannon polkua saan käydä aina siihen asti, missä se
hiekkakannasta järvien välitse sujahtaa ja siitä vasemmalle kädelle
poiketa Loimolaa kohden. Alkumatka on kerrassaan somaa saloa. Polku --
todellakin pahainen, sotkuinen kanervikon käytävä -- puikkelehtii
pienien järvien välitse. Milloin on lampi vasemalla, milloin oikealla,
milloin yhtaikaa sekä vasemalla että oikealla. Ja sitä kestää
useamman virstan. Mutta sitten tulee suo, ja siellä polku katoaa,
kerrassaan katoaa, ei näy mitään johtavaa lankaa, jota voisi pitää
ojennnsnuoranaan. Kun nokka sammalessa ja silmät tappeina juoksentelee
etsien, löytää jalan sijan sieltä, toisen täältä ja niin nuuskien
pääsee toiselle rannalle, josta haparoiden viimein polunpään löytää.
Tuleepa sitten eteen polunhaaraus. Tops, kirja käteen! Sitä ei ole
kirjoitettu, ei totisesti! Mitäs, mitäs nyt tehdä? Hetkisen
aprikoituani menen toista umpimähkään. Vähän aikaa huhkittuani, näyttää
polku kuin paranevan. Mieli kevenee, hymistän sydämessäni kiitosvirren,
kun erhetysten poluilla oikeaan johdatettiin. Vielä muutamia askeleita:
taas haara, mutta se -- takaapäin. Otan tarkemman selon siitä ja
huomaan, että se onkin se äskeinen haara, joka siinä vain vähäisen
sivuja kierrättelee ja taas tässä yhteen sattuu... Tulee polku viimein
kauniin, kivikkorantaisen metsäjärven, Sonkerinjärven rannalle ja siitä
käännähtää vasempaan, ja vähän ajan päästä jo Loimolanjärven suurehko
selkä välkähtää. Kohta kevein askelin astun metsänvartijan asunnolle.
Mutta talossa onkin vain lapset kotosalla, aikuinen väki metsäniityllä.
Ei muuta kun etsimään. Pieni poikapahainen käy pihalle neuvomaan, jotta
"kui sie määt, assut vähän matkoa, tullou toinje polku, a sie määt
vasempah kädeb, a sit tullou suo, sit rigie, sit perttji autio, a sit
tullou plotina ... a sit plotinast sie määt vasempah ... siel hyö
roadou suon bokas". Menen ja teen niin ja löydän raatajat "suon
bokasta". Tyttö on kalakeittoa puuhaamassa "keitinsellässä" tulella
riippuvan padan luona, poika ongiskelee, eukko niittää kalsuaa puron
reunaa ja ukko laittaa katajanhaarukasta viikatteeseen karvia.
Nälkäisenä käyn minäkin aterialle ja se syödään salolla oikein
salolaisen tavalla: kalaa pistellään kattilasta tuohilusikoilla ja
tuohiropeista ryypiskellään piimää.

Loimolanjärveä saan soutaa 7-8 virstaa, ennenkun saavun Loimolaan, joka
on iso tiheä kylä korkealla vaarannyppylällä Loimolanjärven
etelärannalla. -- Muuan rajantakalaistyyppinen talo on kylässä. Muut
talot enimmäkseen pienehköjä, vanhahkoja. On muutamia uusiakin
asunnoita.

Loimolasta Uuksunjärven ohi Maisalaan -- sielläkin muuan talo puoliksi
novgorodilaismallia -- josta saloja jalkatanuisin suureen Leppäsyrjän
kylään runolaulaja Kuokan taloon.

Kuokka on loitsijakin ja mahtava loitsija onkin ja järkähtämättä
luottaa sanan voimaan. Kun hän iltahämärissä puolipimeässä huoneessaan
kertoilee, mitä kaikkea hän on saanut ja saa loitsuillaan aikaan, miten
hän "pinoh pannun" luonnon nostaa, miten veren vuodon tyrehyttää, miten
paiseen pysähyttää, miten käärmeen pakottaa tulemaan vaikka peninkulman
päästä imemään myrkyn puremastaan haavasta, miten hän monta muutakin
kummaa tekee, ja kun hän siinä matalalla äänellä noita puhelee ja
väliin kaameita loitsuja hampaittensa välistä kuin sylkien sähäyttelee,
niin jo jo valtaa minutkin vavistus ja kamala tunne. Tunnen, uskon,
että jos minussa nyt joku vamma olisi, vaikkapa käsi poikki, verta
vuotavana ja Kuokka sen ylitse sähäyttäisi mahtavat alkusanansa,
verenvuoto siihen paikkaan pysähtyisi. Niin kamalasti hän osaa
hämärässä huoneessa ainakin minuun, matkasta väsähtäneeseen
vaikuttaa... Katosipa, katosipa entinen epäuskoni loitsija- ja
tietäjäukkojen ja -akkojen parannustaitoon -- -- --

Leppäsyrjästä kuljen Sarankyläin sekä Suuren että Pienen ohitse
kirkolle. Matkalla levähdän vanhan loitsija- ja itkijäeukon, Jelena
Lukishnan mökissä. Kirkolta ajan Alattuun, josta taas Sortavalan
Läskelään ja Rautlahteen. Rautlahdessa käyn Vannisen talossa ja jatkan
matkaani kauniin Kirjavalahden perukoitse Helylään ja Sortavalan
kaupunkiin, johon elokuun 13 p:nä päätän maallisen vaellukseni ja
seuraavana päivänä rautateitse ratistan kotia kohden.



Luvunteko.


Kotona sitten pidän lukua matkan tuloksista. Piirustuskirjat
näyttävät hyötyneensä metsämajoja ja kotia, saunoja ja saunanuunia,
riihiä ja riihenkiukaita, savupirttejä ja savupirtinuunia,
mökkejä, taloja ja taloryhmiä, aittoja, talleja, latoja, nuottikotia ja
sen semmoista tavaraa kaikkiaan yli 700 piirroksentapaista. Sitten
asemapiirrosvihkoset esittävät asemapiirroksia asuinrakennuksista,
ulkohuonerakennuksista, taloista ja taloryhmistä sekä asuinrakennuksien
läpileikkauksia ja orsijärjestyksiä yhteensä noin 250. Valokuvaluettelo
näyttää, että kone on paukauttanut toista sataa kertaa.
Muistiinpanovihot sisältävät neljättäkymmentä arkkia rakennuspakinaa
sieltä täältä, lisäksi taikoja, loitsuja, runoja, runokatkelmia y.m. Ja
päiväkirja sanoo, että matkaa on tehty Joensuusta lähdettyä hevosella,
laivalla ja jalkaisin yli 2,200 km., josta jalkatanuisin n. 1,100 km.
Kassakirja sitten todistaa, että kukkaroni on puskeutunut nurin päin ja
työntänyt tutun ystävänsä tykkänään ulos, joten siellä ei siis enää ole
Mattiakaan. Kertoo se myös, että Karjalan kankahille oli kolmet pohjat
kengistäni jäänyt ja vielä, että karjalaisten epämukavat rattaat olivat
muutamasta vaatekappaleestani varastaneet pari pientä palasta ja
hieroneet niistä nuuskaa.

Ja sitten minut kotona punnittiin ja varsin köykäiseksi ja
kutistuneeksi löydettiin. Sanoivat sentään, että kaulanikamani olivat
lisääntyneet ainakin yhdellä ja itse tunnen, että jäseneni ja kantani
ovat matkalla vahvistuneet, jonka mielelläni myös merkitsen
tulopuolelle.

Ja tulopuolelle, jopa ensimäiseksi vienniksi keräysteni jälkeen,
merkitsen sen, että sain viettää vapaan kesäkauteni, vapaassa
jumalan luonnossa Karjalan kankahilla, retkeillä miltei kautta koko
Karjalan, pohjoisimmasta sopukasta Laatokan rannoille saakka, nähdä
Pohjois-Karjalan uljaat vaarat ja Raja-Karjalan jylhän kauniin luonnon,
soudella kauniita salojärviä, tutustua hilpeiden salolaisten
koruttomaan elämään, ja ennen kaikkia: nähdä kuuluimmat, nykyään elävät
runolaulajamme omassa ympäristössään, kuulla heidän nokisessa
savupirtissään kanteletta helkyttelevän, kuulla heidän soinnukasta
kieltään, samoilla heidän laulukkailla saloillaan... Sieltäpä jäivät
muistot, jotka eivät hevillä mielestä lähde.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Matkakertomuksia Karjalan kankahilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.