Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Jussi ja Lassi
Author: Jotuni, Maria
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Jussi ja Lassi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



JUSSI JA LASSI

Kirj.

Maria Jotuni



WSOY, Porvoo, 1921.



"Jussi ja Lassi" sisältää piirrelmiä lasten elämästä, suoranaisia
poimintoja heidän omista jutteluistaan, kun samalla tapahtuva leikki ja
liikehtiminen on jätetty kuvaamatta. Lasten omien lauseiden avulla on
koetettu saada esille heidän orastelevia ajatuksiansa ja nopeasti
läikehtiviä kuvitelmiansa tuolla levottomalla heräämis- ja
ulottelemiskaudella (6-8 v.), jolloin ei vielä säännöllinen työ eikä
ulkoa omistetut opit paljon kangista heidän ajatustansa. Houkutella
näkyville heitä, sellaisena yrityksenä pyytävät seuraavat vaatimattomat
sivut olla.

                                                      M. J.



Oli kaksi pientä poikaa, Jussi ja Lassi, jotka eivät olleet koulussa
vielä. Jussi oli seitsemän, Lassi kuuden vuoden vanha.

Heidän päivänsä kuluivat niinkuin poikien tavallisesti siinä iässä.
Vähän he lukivat ja kirjoittivat kotona, mutta enimmäkseen he leikkivät
ja telmivät. Luulenpa, etteivät he olleet maailman vallattomimpia
poikia, mutta luulenpa, etteivät olleet kilteimpiäkään. Ei, eivät he
kilteimpiä kuitenkaan olleet.

He näet olivat jostakin saaneet sellaisen käsityksen tahi uskon, että
tämä maailma olisi ollut aika soma, ihan mukiinmenevä maailma juuri
sellaisena kuin he sen näkivät, ellei suurten taholta esteitä olisi
ollut. Se olisi ollut aika hyvä telmimispaikka kaikkine laitoksineen ja
vehkeineen. Kaikki paikat houkuttelivat, nuo sähköpylväät, nuo
katurännit, nuo portaitten kaidepuut, monenlaiset huonekalut, joiden
juhlallisempia tarkoituksia he eivät käsittäneet.

Mutta oli se yksi suuri vika maailmassa. Oli kiellettyä kaikki, mikä
houkutteli. Telmiä ei saanut. Vaikka olisi voinut telmiä tunnit,
päivät, vuodet, ei, sadatkin vuodet, uupumatta, koskaan kyllästymättä.
Jäsenet sitä tahtoivat. Ne tahtoivat huiskia ja kokeilla, pää tahtoi
olla alhaalla, jalat ylhäällä, kädet jalkoina ja jalat käsinä.

Mutta ne olivat sitten keksineet, nuo aikaihmiset, että jokaisella
lapsella piti olla äiti ja isä, jotka vartioitsivat lapsiansa. Se oli
se keksintö, joka oli harmillisin, vaikka se ei muuten ollut huono
keksintö.

Mutta ikäväksi ne tahtoivat tehdä maailman, nuo suuret. Kävellä aina
kahdella jalalla, ei heittäytyä koskaan maahan, ei nauraa, vaikka koko
maailma oli naurunaihetta täynnä ja vaikka itse maakin oli välistä
haljeta pelkästä naurusta.

Oikeastaan hauskasti oli luotu maailma, kun oli elukkamaailma ja oli
ihmismaailma. Elukat eivät olleet arvokkaita eikä niitä kehitetty.
Ihmiset olivat arvokkaita, ja niitä aina vain kehitettiin. Mutta elukat
olivat oikeastaan hauskempia. Niille voi jutella vaikka mitä, ja
varmaan ne enemmän tajusivat kuin mitä ihmiset luulivat. Ja elukat
eivät koskaan lapsia toruneet. Niin, ja elukoita kun oli vaikka
minkälaisia.

"Hei, maailma, hei", miten siinä oli oikeastaan hauska olla.

Se oli pallo näet tämä maailma, ja se pyöri itsekin vimmatusti aina.
Ihmekö, jos sen pojat pyörivät. Se oli pallo, sanoi isä, ja kaipa isä
sen tiesi. "Hei, pallo vain." Kukahan oli heittänyt sen pallon
kädestänsä pyörimään. Mutta suuri oli heittäjäkin silloin. Ja siinä
pallossa oli sodat ja tykit ja koneet ja kaikki, eri mantereet ja
kansat, siinä tapahtui kehitys ja kaikki muut suuret asiat, siinä eli
monet eri maailmat, eläinten maailma, lasten maailma ja aikaihmisten
eli jättiläisten maailma.



I.


"Kun nyt on jätetty nuoruus ja vapaus ja ruvettu lukemaan ja
kirjoittamaan kotona, on tietysti parasta, ettei muistele entistä
elämää, vaan alottaa ihan uuden elämän samalla", sanoi Jussi Lassille
eräänä päivänä.

"Mutta minä muistelen entistä elämää aina", sanoi Lassi.

"Muistelen sitten minäkin", sanoi Jussi. "Muistelen maallaoloa, lehmiä
ja hevosia."

"Ja lampaita ja sikoja."

"Ja muistelen talvielämää, lumilinnoja, kelkkamäkeä, jouluaikoja ja
lumisotia", jatkoi Jussi.

"Ja kaikkia ystäviä, Mailia ja Tyttiä ja Väinöä ja Juliaa", sanoi
Lassi.

"Kyllä elämä ennen oli toista."

"Oli."

"Vaan nyt täytyy kehittyä vain."

"Mitähän varten", kysyi Lassi.

"Että oppii ihmisiksi, sitävarten", sanoi Jussi.

"Vaan miten oppii ihmisiksi?"

"Siten, että on aina vakava, ei naura enää eikä koske huonekaluihin."

"Niin."

"Ei kaada niitä, ei tee torneja niistä enää."

"Ei saa tehdä."

"Eikä hypi eikä heitä kuperkeikkaa sohvalla."

"Eikä ryömi elukkana."

"Eikä kuluta sukanpolvia. Sitä eivät aikaihmiset siedä."

"Ei. Ei mitään tehdä milloinkaan, se on kiltteys. Olla vain. Ja mennä
kouluun ensi syksynä."

"Kyllä ennen oli toista", sanoi Jussi. "'Hairale' sanottiin, kun mäessä
mentiin. Se oli riemu!"

"Ja 'kankelo' sanottiin, ja silloin oli vielä suurempi riemu, kun
hyppyrissä kaaduttiin. Niin hairale se kankelo ennen aina."

"Ja niin kankelo se hairale."

"Ja muistatko, kun pesät lumesta laitettiin ja karhuina oltiin?"

"Hairale."

"Ja ihmiset ennen olivat parempia kaikki. Maalla tulevat aikaihmisetkin
paremmiksi."

"Niin tulevatkin. Onko sinulla ikävä maalle", kysyi Jussi.

"Onko sinulla?"

"On minulla ikävä. Ei sitä ikävää tarvitse hävetä, uskotko?"

"Ei tarvitse. Se oli meidän lapsuus. Sillä siellä oli hyvä. Ja kun hyvä
loppuu, tulee vanhuus. Ja vanhoina voivat ihmiset asua vaikka
kaupungissa."

"Ja onhan täälläkin rautatankoja kaduilla, niissä voi heittää kiepun."

"Kielletty", sanoi Jussi.

"Ja hätätilassa voi hypätä kasarmin tallirakennuksen katolta,
muistatko?"

"Kielletty", sanoi Jussi. "Siitähän ne toruivat juuri."

"Minä sanoinkin, että on niitä huvituksia kaupungissakin, mutta ei saa
huvitella."

"Mutta kirkkopuistoon voi juosta, siinä voi hengittää, siinä on puita,
puut imevät ilmasta ravintoa, kun käy siihen hengittämässä, ja antavat
ihmisille puhdasta ilmaa sijaan, niin rakkaita puut", sanoi Jussi.

"Kuten kaikki kasvit ja elukat", sanoi Lassi. "Ne ovat parhaita
maailmassa."

"Mutta parempia ovat koneet ja keksinnöt, uskotko? Ja voi ihminenkin
olla soma."

"Voi olla. Mutta maailman ne osaavat tehdä ikäväksi, se on vahinko,
vaikka siinä on naurettavaa."

"On."

"Sitten on heillä kaikki täynnä poliiseja ja sotamiehiä ja sellaisia.
Ja sitten käy heillä aina ikäviä vieraita, joiden aikana ei saa telmiä
eikä nauraa, mitä varten?"

"Sitä varten kun ikävyys on kiltteys."

"Sitä vartenko kouluunkin mennään?"

"Sitä varten. Ja kun pitää tulla isäksi, kun tämä isä on kuollut."

"Minä en tahdo tulla isäksi."

"Sinun pitää kuitenkin tulla."

"Minä en jaksa istua niin kauan yhdessä kohden enkä lukea."

"Isä jaksaakin lukea."

"Isä lukee kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä tuntia päivässä."

"Päivässä ei ole kuin kaksikymmentäneljä tuntia. Mutta kellossa
kaksitoista."

"Mutta jos olisi kolmekinkymmentä, lukisi isä kaikki nekin, uskotko?
Äitinä on siksi parempi olla."

"Mies ei voi olla äitinä."

"Ei voikaan,"

"Mutta äiti meillä onkin kankelo."

"Niin onkin."

"Sillä vaikka toruu, niin aina kohta nauraa."

"Sellainen on oikea kankelo."

"Niin onkin."

"Vaan muuten ne molemmat jättiläiset ovat samanlaisia."

"Eivätpäs."

"Ovatpas."

"Mitenkä ovat?"

"Moraali, uskotkos, moraali on yhtä huono."

"Mitenkä niin?"

"Koska aikaihmisillä ei ole just' moraalia."

"On niillä."

"Eipä ole. Ne narraavat vain. Ja narraavat silloinkin, kun ei
tarvitseisi."

"Eipä narraa."

"No muistatko, kun oltiin siellä tätilässä -- ja ne leivokset,
ymmärrätkö --"

"Olivat hyviä, olivat!"

"Hairale, valhetta kaikki. Äiti sanoi, ettei sota-aikana saa leivoksia,
hairale, niitä saa. Sellainen on oikea pläiskävalhe."

"Hyi, kun sanot rumasti."

"Koska se on rumaa. Onko siinä moraalia?"

"Mutta kun siellä sanoit siitä, sinua toruttiin."

"Kun minä en muistanut, että siellä oli vieraita, ja vieraille ei saa
totta puhua."

"Sinä sanoit kaikkien kuullen, että milloinka äiti oppii totta
puhumaan."

"Niin sanoin, koska hän ei opi. Sepä se."

"Mutta se ei ollut oikein. Ne nauroivat, ja äiti punastui."

"Eihän se koske, jos punastuu. Ei se ole piiskaus. Ja valheesta pitäisi
piiskata, se on se."

"Mutta kotona sinua toruttiin."

"Se minusta onkin vaikeata, kun ei tiedä, milloin saa totta puhua.
Sanoithan sinäkin Kalle-sedälle, että hänen viimeinen kirjansa oli
roskaa ihan."

"Niinkuin isä sanoi sen äidille."

"Vaan sinun ei olisi pitänyt sitä hänelle itselleen sanoa, ähää. Siitä
toruttiin."

"Mutta ei hetikään niin kauan kuin sinua, kun sanoit Pekka-sedälle,
muistatko, kun istuit hänen sylissään ja hän hypitteli sinua
polvellaan, niin sanoit yhtäkkiä, että sanopas, milloin se sinun
moraalisi on villi."

"Äitipä sanoi."

"Isälle niin. Vaan ei sedälle sitä saanut sanoa."

"Minäpä en tiennyt sitä, ettei siitä saa puhua."

"Vauvi! Ja sinä kysyit vielä, että yölläkö se rupeaa aina villiksi."

"Niin, kun minä luulin, että moraali on koira."

"Kun moraali on kiltteys."

"Se oli minusta kuin suuri koira, ja niin minä luulin, uskotko? Ja
siksi minä ajattelin varoittaa Pekka-setää, että olisi varovainen, jos
se yöllä villiytyy."

"Sai taas äiti punastua ja käydä levottomaksi. Ja vedet sille tuli
silmiin."

"Mutta Pekka-setäpä ei suuttunut. Hän hypitti minua ja nauroi ja sanoi
minua mieheksi ja toverikseen."

"Miehet ovat mukavia."

"Ne ovat kuin karhuja, mutta kun nainen puhuttelee niitä, on kuin ne
tulisivat sirahveiksi ja päivänpaistetta tulee heidän kasvoilleen,
oletko nähnyt?"

"Olen. Ne pitävät niistä."

"Ne ovatkin hyviä muuten naiset."

"Mutta et sinäkään ole äidille hyvä aina."

"En, kankelo, en ole. Se onkin paha. Mutta minua joskus niin hirveästi
hermostuttaa. Toisinaan saa leikkiä, toisinaan ei. Toisinaan saa ottaa
tuolit, toisinaan ei. Sehän se ihan hermostuttaa."

"Eilenkin sinä murjotit."

"Niin murjotin, kun äiti rikkoi minun junani."

"Hän asetti tuolit vieraita varten. Vaan sinä menit pöydän alle ja äiti
sanoi kiltisti 'tule pois', vaan sinä sanoit 'enkä tule', niin
rumasti", sanoi Lassi.

"Niin sanoin, enkä tullut. Sitten saatte olla rauhassa."

"Ja kun sinä olit vaan siellä ja äiti kävi uudestaan vierasten aikana
sinua sieltä pois pyytämässä, sanoit sinä, että äiti on paha. 'Ihanko
totta', kysyi äiti kiltisti. 'Ihan totta', sanoit sinä ja sitten sinä
sanoit tuon ruman jutun poliisista, muistatko?"

"Muistan", sanoi Jussi. "Minä sanoin äidille, että jos sinä aina
kiellät, niin olet paha ja minä kirjoitan poliisille, joka on ikkunan
alla, kirjoitan kirjeen ja panen siihen, että äiti on paha, ja viskaan
kirjeen ikkunasta, ja silloin poliisikin tietää, minkälainen äiti
minulla on."

"Mutta eipä äiti pelännyt, nauroi vain ja sanoi, että uskotko, Jussi,
tottakin, että äiti on niin paha. Ja sinä sanoit, että niin minusta
on."

"Ja niin tuntuikin. Silloin. Mutta ei nyt enää. Ja kun ihan kohta
herkesi tuntumasta, menin äidin luo ja sanoin hiljaa sen korvaan, että
erehdyin ja etten minä poliisille viitsi kirjettä kirjoittaa. Ja äiti
tuli siitä niin hyvilleen kuitenkin ja sanoi, ettei se olisi ollut
vaarallista, jos olisin kirjoittanutkin, vaan että vielä parempi on,
jos pidän asian kodin salaisuutena. Kodin salaisuus? Niin kilttiä."

"Niin."

"Ei torunut, vaikka olisi saanut. Mutta en koskaan minä niin
kirjoittaisi. Se ei olisi totta. Mutta hänelle saa sanoa kaikkea,
tuhmaa ja muuta. Kun hän on oma, kankelo, oma."

"Ja minun omani."

"Ja sinun. Mutta ota sinä ihan omaksesi isä. Isä on parempi, se elättää
meitä."

"Molemmat ovat yhteisiä."

"Mutta vanhana?"

"Sitten saat äidin."

"Minä laitan sille sitten tornin, kullasta vaikka. Minä kannan sen
sinne. Ja muita ei saa sinne tulla. Minä hoidan sen, kun se on vanha.
Ja kun äiti on kuollut, en ota toista äitiä koskaan. Kankelo. Ei ole
minulla kotia sitten. Minä asun tornissa yksikseni! On niin ikävä
iltasilla. On niin ikävä häntä, kun tähdet paistavat ja hänestä
muistuttavat. Kankelo."



II.


"Tänä päivänä, vanhankirkonpuistossa, muistatko, kun jäätiin
Mannerheimia katsomaan, tuli siihen pahoja poikia kaksi", sanoi Lassi.

"Ne olivat katupoikia", selitti Jussi.

"Se toinen sanoi minulle, että hän ottaa minun sukseni. Vaan kun minä
sanoin, että ne ovat pukilta, nauroi hän, näitkö."

"Niin ei olisi pitänyt sanoa."

"Mutta nehän ovat joulupukilta", väitti Lassi.

"Vaikka. No, mitä se sanoi muuta?"

"Sanoi, että sen parempi, ne ovat hänelle aiotut, on vaan tullut väärä
osoite, ja nyt hän ottaa pois omansa."

"Oli hyvä, ettet ruvennut itkemään. Itkeä ei saa", varoitti Jussi.

"En itkekään."

"Ei, älä itke, vaikka mitä tapahtuisi."

"En. Ja kun se toinen poika sanoi, että napataanpa tuosta toisenkin
pojan sukset, sanoin minä vain, että 'kankelo, sepä olisi kankelo'.
Niin ne kaksi koulupoikaa, jotka siihen tulivat, sanoivat, että 'ei saa
ottaa lasten suksia'. 'Me tapellaan teidän puolestanne', niin ne
sanoivat. 'Kiitos', sanoin minä, 'pystymme me tappelemaan itsekin'.
Mutta pahat pojat olivat juosseet tiehensä. 'Tehän olette oikeita
poikia näemmä', sanoi se koulupoika."

"Kyllä koulupojat kaikki tietävät senkin, että me oikeita poikia
olemme. Vaan yksi neiti kysyi minulta kerta, olenko minä pikku tyttö
vai poika."

"Poikia me toki olemme. Ne talvimyssyt voivat olla tyttöjen myssyjä,
niin alan arvella. Ensi talvena en myssyä huoli."

"Luuletko, että ne ovat tytön myssyjä", kysyi Jussi.

"Koska pojilla on karvalakit", selitti Lassi.

"Kankelo. Voisi äiti ostaa, kun hänellä on oikeita poikia, oikeat
poikien hatut, sen hän saisi."

"Jospa hänellä ei ole kylliksi rahaa", arveli Lassi.

"Hänellä on rahaa", väitti Jussi.

"Vaan sota-aikana menee niin paljon. Ja täytyy olla tarkka. Rahat kun
ovat isän. Isä kun tekee enemmän työtä", sanoi Lassi.

"Niin tekee", sanoi Jussi.

"Mutta ovat tytötkin hyviä, oikein hyviä, uskotko?"

"Ovat. Niinkuin Mailikin. Vaikka vasta kolmen vuoden vanha, tuntee
kirjaimia ja muita aikaihmisten asioita."

"Minä en osaisi suuttua sellaiseen", sanoi Lassi.

"Enkä minä. Sellainen saisi tehdä minulle mitä tahansa, ja minä
tottelen sitä, niin ihmeellinen se on, kun se on niin pieni", sanoi
Jussi.

"Ja niin naurettava", sanoi Lassi.

"Niin naurettava, mutta ei pilkattava", arveli Jussi.

"Ei pilkattava", vakuutti Lassikin.

"Ei", sanoi Jussi. "Kädet sillä on pienet kuin nukella, minä ihmettelen
niitä, minä katselen niitä, kun ne ovat hirveän somat, tulee niin hyvä
olla, kun katselee niitä käsiä. Ja minä olen -- arvaapas, mitä?"

"En arvaa", sanoi Lassi.

"Niinkuin iso ritari, tiedätkö, josta isä kertoi, se, joka ennen
tappeli miesten kanssa, vaan kumarsi naisille. Ja Maili on se neiti. Ja
aina kun ritari näki sen, kumarsi. Sellaista on ollut, uskotkos", kysyi
Jussi.

"Uskon", sanoi Lassi. "Vaan on Tyttikin yhtä soma."

"On. Ja äiti."

"On. Ja, Liisa ja Raakel ja kaikki. Kaikki ne ovat somempia kuin
pojat."

"Pojat ovat kankeloita."

"Mutta vaikka kankeloita, ovat ne tarpeen maailmassa. Niistä tulee
suutareita ja muita ja ne korjaavat tyttöjen kenkiä ja muuta", sanoi
Lassi.

"Ja sotapäällikkö on poika."

"On. Ja ne tekevät keksintöjä", sanoi Jussi.

"Teen minäkin yhden keksinnön, ilmapallon. Vaan sinun on tehtävä
monta."

"Minä koetan, mitä voin. Minä laitan itselleni sen tornin, ihan kuin
palotornin. Minä asun siellä ylhäällä, yksinäni. Kukaan ei saa sinne
tulla. Ihmiset pyrkivät aina häiritsemään toisten töitä", sanoi Jussi.

"Niinkuin isän töitä."

"Minäpä näen aina, milloin isää häiritsevät", sanoi Jussi.

"Mistä sinä näet", kysyi Lassi. "Siitä kun äiti käy aina levottomaksi.
Sen toinen silmä tulee paljon pienemmäksi kuin toinen, uskotko? Ja se
suurempi silmä välähtelee kuin majakka. Ja silloin se puhuu nopeasti ja
pehmeämmin. Sillä on hätä isän tähden. Mutta eipä sitä muut ymmärrä
kuin minä."

"Ymmärrän minä ja isäkin", sanoi Lassi.

"Ja kerta, muistatko, kun sillä oli hätä, menin minä vieraan luo, kun
se ei lähtenyt pois, ja sanoin, 'menkää nyt meiltä pois, äidillä on
hätä'. Mutta sitä taaskaan ei olisi saanut sanoa. Ne panivat minut
kylpyhuoneeseen, kun minä päästin heidät pulasta. Voivat ne olla
kiittämättömiä, aikaihmiset."

"Siksi, että pitää vieraille olla aina ystävällisiä. Mitä isä sinulle
sanoi", kysyi Lassi.

"Ei muuta kuin 'mieti nyt vähän aikaa siellä, miten ison pojan on
käyttäydyttävä'. No, minä mietin. Mutta vaikka minä kuinka mietin, en
saa selvää, se on yhtä hökkyrää kaikki."

"Mitä äiti sinulle sanoi", kysyi Lassi.

"Sanoi, että milloinkahan nämä pojat oppivat käyttäytymään aikaihmisten
tavalla."

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä sanoin, että minä koetan vastedes muistaa, ettei saa milloinkaan
totta puhua", sanoi Jussi. "'Ei niin', sanoi äiti. 'Ettei vieraalle saa
totta puhua', sanoin. Äiti sanoi, että puhutaan tästä toiste enemmän.
Mutta ne kaksi jättiläistä olivat tyytyväisiä, niin minusta näytti,
sillä ne arvelivat tietysti, että nyt minä sen muistan, ja muistankin,
uskotkos? Mutta tornissani en viitsi valehdella."

"Kun sinne ei vieraita tule", sanoi Lassi.

"Siksipä sinne ei vieraita tule, kun en valehtele. Ei kukaan saa sinne
tullakaan. Siellä on kirjoja seinät täynnä ja koneita lattiat täynnä.
Vieraat eivät osaisi siellä olla varovaisiakaan. Siellä on suuri
kankeloputki. Sillä katselen minä aurinkoa ja tähtiä ja siellä on
minulla kaikenmoisia koneita."

"Mitä, mitä sinä laitat, kerropas", kysyi Lassi.

"Minä laitan lentokaupungit ja minä laitan junat tähtiin", kertoi
Jussi.

"Mutta kuinka sinne ne rakennat, radat näet, kun ei voi niin pitkää
maasuikaletta saada ilmassa pysymään."

"Minulla on omat konstini", selitti Jussi. "En sano vielä. Tahi voin
sanoa. Ensin heitän sinne lentokoneesta langan, jossa on koukku."

"Mutta saatko sen koukun siellä pysymään?"

"Saan. Siellä on tietysti puita ja maata. Ja kun rata on valmis, voi
äiti muuttaa joko rataa myöten junalla tahi lentokoneella toiseen
tähteen", sanoi Jussi.

"Lentokone ei pääse, kun ei ole ilmaa välillä", arveli Lassi.

"Sillä on oma ilmavarasto, jossa se lentää, se panee ensin ilmaa
avaruuteen ja lentää sitä myöten", sanoi Jussi.

"Lentokone on silloin mukavampi. Kun maa pyörii, voisi rata roiskahtaa
rikki."

"Voi lentokoneellakin muuttaa, voi laittaa erityisen muuttokoneen äidin
tavaroille", sanoi Jussi.

"Ja niin muuttaa äiti tähteen, tietysti vain kesäksi", ajatteli Lassi.

"Vaikka kesäksi."

"Ja tulee tänne talveksi taas", sanoi Lassi.

"Ja minä laitan sinne puutarhan, jossa kasvaa kaikkia hedelmiä ja
mansikoita ja omenia, ja äiti saa syödä niitä, vaikka kaiket päivät. Ja
saat sinäkin syödä", vakuutti Jussi Lassille.

"Mielelläni syön."

"Mutta talvella minä asun yksin", sanoi Jussi. "Ja minulla on
sähkölamput kuin auringot, niin että minä vilkutan niillä teille
maahan, enkä minä yötäkään pelkää ja olen iloinen vain, sillä kukaan ei
tule minua ajamaan sänkyyn."

"Vaan missäs syöt", kysyi Lassi.

"Äiti lähettää lentokoneella maasta ruokaa."

"Minä tuon sen", sanoi Lassi.

"Tuo sinä. Minä otan parvekkeella sen vastaan", sanoi Jussi.

"Ja minä katselen sinun töitäsi."

"Se suuri kone, arvaa, mikä se on."

"En arvaa. Tahi arvaan, se on tietysti tankki", arveli Lassi.

"Se on tankki, vaan ei sotatankki, niinkuin ehkä luulet. Vaan
sodanhävittäjätankki. Se hävittää kaikki aseet ja sodan. Kun minä panen
sen paukkumaan, jos eivät sotaa lopeta, niin ne rientävät kotiin kyllä,
niin ne pelkäävät sitä, vaikka se pamahtelee vain varoitukseksi ensin.
Ja niin näkevät isä ja äiti, miten sota loppuu kerran maailmasta."

"Ja tulevat iloisiksi."

"Sillä sota on vaarallista. Ne ampuvat sodassa, uskotko?"

"Uskon. Ja kuula sattuu usein ihmiseenkin."

"Ja niin ihmisiä kuolee."

"Kuolee sodassa. Vanhankirkonpuistossa on haudattuna sankareita. Ne
ovat juuri sodassa kuolleita. Eikä kukaan tule iloiseksi, kun ihminen
kuolee, se on siis paha. Kun on sota, ei äiti voikaan olla iloinen."

"Ei voi", sanoi Lassi.

"Niinpä ne saavat olla surullisia kaikki."

"Ne ovat. Kun meillä oli se vieras äiti, jolta oli kuollut ainoa poika,
ja se vieras äiti itki ja meidän äiti itki, niin silloin minä ajattelin
sen ajatuksen tankista. Sodan täytyy loppua, täytyy, kun minä tulen
suureksi. Ja siksi keksin minä toisenlaiset koneet, sellaiset koneet,
jotka tekevät ihmisen iloiseksi. Eikö sinustakin", kysyi Jussi.

"Kyllä. Kun kansat ovat tuhmia, täytyy niitä varoittaa ja pyytää
olemaan kiltisti, niin etteivät valloita toisten maita", sanoi Lassi.

"Ja entiset koneet niiltä ottaa pois", sanoi Jussi. "Kaikki ne Euroopat
ja Aasiat ja Afriikat ovat ihan samanlaisia petomaita!"

"Vaan on paljon niitä, jotka tahtovat rauhaa, sanoi äiti."

"On Wilson", sanoi Jussi.

"Minäkin olen Wilson", sanoi Lassi.

"Saat olla. Mutta silloin sinun pitää parsia itse sukkasi", sanoi
Jussi.

"Mitenkä niin", kysyi Lassi.

"Ameriikassa niin tekevät. Siellä ne tekevät itse kaikki, isä siitä
kertoi. Ja silloin kai niistä tulee Wilsoneja", arveli Jussi.

"Minä parsin sukat", lupasi Lassi.

"Silloin sinä olet Wilson", vakuutti Jussi.

"Ja sitten kun sinä olet rauhoittanut maailmaa, ajan minä laivalla
Eurooppaan ja sanon, että koska nyt olette kilttejä, annan minä
jotakin. Kiltti saa aina jotakin, paha ei saa mitään", sanoi Lassi.

"Niinkuin ei ole saatukaan appelsiineja eikä rusinoita eikä sellaisia
sota-aikana", sanoi Jussi.

"Mutta Wilsonpa niitä tuo ja jakaa elintarpeita."

"Ja'a sinä vain", sanoi Jussi.

"Minä ja'an", sanoi Lassi. "Tee sinä vain ensin rauha. Sano ensin, että
on tuhmaakin tahtoa toisen maata, mitä, eikö ole tuhmaa", kysyi Lassi.

"Se on tuhmaa. Pieninä on mekin voitu olla niin tuhmia, että on
tahdottu toisen omaa ja rynnistelty, mutta näin suurina ei enää. Meidät
on kesytetty", sanoi Jussi.

"Niin kesytetään elukat ja kaikki. Ja elukka voikin olla hyvin
ystävällinen. Muistatko sitä vasikkaa Saarijärvellä", sanoi Lassi.

"Mitä vasikkaa", kysyi Jussi.

"Sitä, sitä vasikkaa. Kun oltiin isän kanssa sienessä ja vasikka, se
meidän, kömpsähti yhtäkkiä pensaasta minun eteeni ja rupesi
haistelemaan minun sieniäni, ja minä kyllä ensin säikähdin, kun se
tahtoi minun sieneni, mutta minä piilotin sienituohisen selkäni taakse,
katsoin sitä silmiin ja sanoin 'Ptrui, ptrui, piikaa, ei piika saa
syödä minun sieniäni' ja rupesin kesyttämään ja kutkuttamaan sen suuta
harakansulalla, jonka isä löysi ja lahjoitti minulle. Ja kun minä sitä
kutkutin, söi se minun kädestäni sen sulan, muistatko, niin kiltti ja
niin tuhma. Mutta sen kehitys oli alulla vasta."

"Muistan. Niin oli."

"Mutta on vasikka tuhmempi kuin ihminen", sanoi Lassi.

"On tietysti. Mutta kaikki elukat eivät ole tuhmempia, eivät koirat
esimerkiksi", sanoi Jussi.

"Eivät muurahaiset eivätkä sellaiset, jotka ovat viisaampia", sanoi
Lassi.

"Vaan lintuja minä kadehdin. Ne ovat somia", sanoi Jussi.

"Niin minäkin. Vaan kun minä tulen suureksi, en ui samalla järvellä,
vaan rakennan itselleni lentosiivet, sellaiset kuin on lentolinnulla ja
käyn niillä vaikka Afriikassa ja sellaisissa paikoissa, jonne mieleni
vetää", sanoi Lassi.

"Laita. Ja laita minullekin siivet", pyysi Jussi.

"Minä laitan", lupasi Lassi.

"Ja sitten sitä lennettiin yli Euroopan, yli meren ja maan ja tullaan
kultaiseen kankelomaahan", sanoi Jussi.

"Jossa oli ennenvanhaiset sivistykset ja kaikki", sanoi Lassi.

"Niin oli", sanoi Jussi.

"Ja dynamiittia ja muuta", sanoi Lassi.

"Pyramiidia", oikaisi Jussi. "Ne ovat suuria kivirakennuksia ja niissä
on vainajia. Ajattele, jos olisi oltu egyptiläisiä ennen."

"Niin olisimme jo kuolleet", sanoi Lassi.

"Kuolleet. Niin olisimme. Nukkuisimme siellä pyramiideissa. Mutta
Afriikassapa olisi saatu elää. Minulla olisi ollut jousi ja nuoli, minä
olisin kiitänyt pitkin erämaata ja aroa ja metsästänyt leopardeja ja
muita petoeläimiä", sanoi Jussi.

"Ja äiti olisi saanut kauniita nahkoja. Hänpä olisi ollut iloinen",
sanoi Lassi.

"Hän olisi asunut teltassa. Hän olisi ehkä kuningatar, niin minä olisin
tahtonut. Kukaan ei saisi lähestyä häntä, eikä puhutella häntä, mykkä
palvelija saisi vain käydä hänen luonansa", sanoi Jussi.

"Arvaapas, se olisi häpeätä."

"Se olisi häpeätä nyt, mutta muinaissaduissa on niin."

"Niin ei tarvitseisi olla. Ja jos silloin olisit ollut, niin
keksintösi, missä ne sitten olisivat? Ja eikö keksintösi ole kaikkein,
kaikkein sominta", sanoi Lassi.

"On. Mutta jos olisi niin, että voisi syntyä tänne maailmaan uudestaan,
kun on levännyt tarpeeksensa, vaikkapa sata vuotta, se olisi toista",
arveli Jussi.

"Se olisi hauskaa. Että saisi tulla tänne uudestaan siemeneksi maahan,
kukaksi vaikka tahi linnuksi."

"Kukaksi metsään", sanoi Lassi ja jatkoi:

    "Kukkaset niityllä
    päivän paisteessa,
    auringon loisteessa,
    kukkaset paisteessa,
    loisteessa."

"Tahi vaikka elukaksi metsään", runoili Jussi.

"Se minusta on niin ihmettä, ettei voi", sanoi Lassi. "Ja elukkana
olisi lystimpi kuin ihmisenä, uskotko, villielukkana kuitenkin."

"Niin, kun kuolisi, pistäytyisi vain maassa", sanoi Jussi. "Muuttuisi
toiseksi taas, ottaisi vain maasta voimat ja niin eläisi eri eläiminä,
se olisi somaa."

"Jos olisi näin ihmisenä, sitten pistäytyisi maahan, tulisi kukaksi,
sitten kuolisi, pistäytyisi maahan, tulisi villielukaksi, sitten
kuolisi metsään, syntyisi linnuksi. Lintuna olisi kaikkein sominta
olla, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"Olisi", sanoi Jussi.

"Tässä on äidille lahja."

"Onko se runo?"

"On", sanoi Lassi. "Ja jos olisin lentolintunen, kävisin äidin ikkunan
takana ja nokkaseisin ikkunaan, uskotko, ja visertäisin siinä. Ja kun
äiti kaipaisi poikaansa, nokkaseisin sille vaan."

"Mutta eikö äidillä olisi ikävä silloin, kun on ikävä muutenkin olla
ihmisenä", kysyi Lassi.

"On", sanoi Jussi. "Niin kankelon ikävä. Niin niillä aikaihmisillä on
ikävä aina, uskotko? Ne eivät telmi, ne eivät naura, niillä on
vaikeata, tiedätkö, rahan ja muun tähden. Ei mitään iloa. Kaikki on
aina samanlaista. Ja paljon syntiä, tiedätkö."

"Synti väijyy heitä", arveli Lassi.

"Mutta linnuilla ei ole syntiä", sanoi Jussi. "Äitikin saisi olla
lintuna. Ja isä myös. Ja jos oikein tahdotaan, voidaan syntyä kuoltua
linnuiksi, uskotko?"

"En usko. Ei voi. Tulee vain maaksi."

"Mutta sitten", kysyi Jussi.

"Lentää taivaaseen", arveli Lassi.

"Lentää, siinäpä se", iloitsi Jussi.

"Olen siis lintu, koska lennän."

"On sielu, näetkös."

"Vaan koska sielu lentää, on sillä siivet, sama se, kunhan kerta
lentoon pääsee. Vaikka höyrynä sielu maasta kohoaa. Sama se. Lentää se
sittenkin, höyrynä taivaalle lentää, kunhan pääsee maahan ensin. Sama
se, sama se."



III.


"Onpa nyt hauskaa istua tässä sänkyarestissa", sanoi Jussi.

"On", sanoi Lassi. "Mutta syy oli oikeastaan sinun."

"Eipäs kun sinun, sehän on päivänselvää", sanoi Jussi.

"Eipäs, kun sinun", väitti Lassi, "sinähän sen keksit."

"Olkoon sitten. Olkoon syy minun", sanoi Jussi katkerana. "Minun olkoot
kaikki syyt, en välitä. Jumala yksin näkee, miten asia on."

"Näkee minunkin sydämeeni", sanoi Lassi.

"Näkee. Jos tarkkaan ajattelee, syy on oikeastaan äidin. Hänen pitääkin
aina vahtia ja vaania meitä. Ja silloin joka yritys kääntyy synniksi ja
häpeäksi", sanoi Jussi.

"Mutta sinä sen keksit sen kirjeen viennin", sanoi Lassi.

"Mutta minä en keksinyt räystäällä kävelemistä. Sen keksit sinä.
Pakkoko sinun oli mennä räystäälle kävelemään? Jos olisi pysytty
keskellä kattoa, ei kukaan muu olisi meitä nähnyt kuin Jumala ja
Jumalalle meillä oli asiaakin", sanoi Jussi. "Olisi hänelle menevä
kirje piipun juureen vain pantu ja lähdetty pois. Kyllä hän voi haettaa
sen sieltä linnuilla tahi tuulella."

"Tahi yöllä enkeleillään", arveli Lassi. "Vaan olisi soma tietää, onko
hän jo haettanut sen. Ehkä onkin."

"On kai, jos eivät aikaihmiset ole keksineet sitä", arveli Jussi.

"Eivät ole."

"Tahi jos hän viitsii enää sotkeutua tällaisiin roska-asioihin, joista
riidellään ja arestiin pannaan", jatkoi Jussi. "Ja sitten he kyselevät.
Ei pienintäkään asiaa saisi olla salaisuutena."

"Miksi sanoit mitään", sanoi Lassi.

"Enhän sanonut vaarallista. Sanoin vain, kun äiti kysyi 'kenelle teillä
oli katollekin asiaa', sanoin vain: 'Jumalalle'. Jos en olisi
rehellisesti puhunut, usko pois, emme olisi arestilla päässeet. Jumala
olisi antanut äidin suuttua valheestani ja ei tiedä, vaikkapa olisivat
piiskanneetkin. Vaan kun sanoin rehellisesti, sanoi äiti vain: 'Pojat
sänkyarestiin miettimään asiaa.' Ja onneksi telefooni soi eikä äiti
ehtinyt kysellä enempää."

"Vaan mitä tässä nyt miettii", kysyi Lassi.

"Kaikenlaista vain. Parasta on miettiä Jumalaa ensin."

"Ja tässä vain sitten olla?"

"Tässä."

"Eikä saa kirjoja ottaa, ei kuvia, ei mitään", kysyi Lassi.

"Ei. Se on rangaistus."

"Niin se on."

"Aikaihmiset ovat mainioita keksimään", sanoi Jussi, "nämä
rangaistukset ja kaikki, ne ovat heidän keksintöjään. Tässä niitä saa
miettiä."

"Mieti sinä, minä en viitsi. Toiset pojat ovat nyt kalliolla
intiaaneina."

"Niin ovat."

"On siellä hauskaa."

"On", myönsi Jussi.

"Niillä on varmaan paremmat vanhemmat kuin meillä", sanoi Lassi.

"Niin kai on", myönsi Jussi.

"Ne ymmärtävät lastenkin elämää", sanoi Lassi.

"On äiti tyhmä, on", sanoi Jussi.

"On äiti tyhmä, on", sanoi Lassikin.

"Eikä isä ole parempi."

"Ei, ei koskaan parempi."

"Kun oikeastaan ajattelee, niin äidin itsensä tähden olemme arestissa
nyt. Sillä jos äiti ei olisi koko päivää hokenut: 'voi voi kun on
kylmä, ei elää enää jaksa, ihan paleltuu kuoliaaksi', en minä olisi
keksinyt, että meidän pitää kirjoittaa Jumalalle. Enkähän minä mitään
itselleni Jumalalta pyytänyt. Minä kirjoitin vaan: 'Jumala, äidillä on
kylmä, anna auringonpaistetta tulla, niin me olemme kilttejä
vanhempina', niinkuin varmaan olemmekin, näes, vanhoina kuitenkin. No,
eikös ollut oikein?"

"Oli", myönsi Lassi.

"Ja sinä keksit, että viedään kirje katolle, mennään ullakon luukusta.
Ja niin mentiin", sanoi Jussi.

"Niin mentiin", kertasi Lassi. "Ja siellä oli maailma, josta matelijat
eivät mitään tiedä. Ilmaa ja ilmaa, paljon ilmaa!"

"Oli. Vaan sinun ei olisi pitänyt herrastella. Sinä rupesit
herrastelemaan ja lopuksi kävelit räystästä pitkin, ja tämä talo on
viisikerroksinen. Ja talonmiehen rouva se äidille sanoi, että nyt ovat
pojat katolla ja nekös kaikki yhdestä suusta huutamaan: 'Lassi, Lassi!'
Ja olisitkin sinä voinut pudota", sanoi Jussi.

"Mitenkä olisin voinut", ihmetteli Lassi.

"Olisit voinut horjahtaa ja ploiskis!"

"Mitenkä ploiskis? Ei-ehei! Minähän sanoin: Jumala varjele minua, minä
kävelen räystästä pitkin.' Ja kyllä hän varjelee, niinkuin nähtiin,
tiesinhän minä sen", vakuutti Lassi.

"Ei ole sanottu", sanoi Jussi.

"On sanottu. Niin paljon hyvää kun hän jaksaa, hän tekee, sen tietää
lapsikin. Mitenkäs olisi muuten uskallettu lähettää sitä kirjettäkään?
Vaan kun tiedettiin, että hän on hyvä ja tekee hyvää, niin lähetettiin.
Ja hyvä on, jos nyt tulisi lämmin, että äiti jaksaisi vielä elää eikä
kuolisi, eikö olisi hyvä?"

"Olisi."

"Sillä jos äiti kuolisi -- --"

"Ei olisi kotia, me lähtisimme kerjäämään. En tahtoisi levätä, en
syödä, en nukkua, en, en voisi."

"Ja sinä sanoit häntä tyhmäksi", muistutti Lassi. "Ja sanoin minäkin."

"Mutta vaikka sanoin tyhmäksi, on hän hyvä. Vaikka moitin, asuu
sydämessäni rakkaus. Tiedätkö mitä on, kun sanoo rakkaus? Minä en
itsekään sitä tiedä, minä tunnen vain, mitä se on. Se on, että tahtoo
itkeä, se on, että häpeää, kun liioittelee ja moittii. Syyttää kilttiä?
On paha olla, kun sitä miettii, on paha olla siksi, kun on itse paljon
pahempi."

"Mutta katsos mikä on sinun peitteelläsi tuossa. Siihen on tipahtanut
kirje", huusi Lassi.

"Niinpä on."

"Onkohan se taivaasta tipahtanut. Onkohan tullut jo vastaus Jumalalta,
katsohan", hätäili Lassi.

"En usko", arveli Jussi. "Jos joku on sen ovesta pistänyt."

"Ei, ei, ei sitä ole ovesta pistetty. Se on vastaus Jumalalta, niin
minä uskon. Mutta en nähnyt enkeliä, enkä tuntenut tuulta, joka sen
toi, näitkös sinä", kysyi Lassi.

"En nähnyt enkä tuntenut mitään. Joku on sen ovesta pistänyt", sanoi
Jussi.

"No luepas!"

"Tämä on äidiltä, katso. Hän on sen ovesta pistänyt. Tässä on:
'P-po-pojat o-vat v-va-paita. Saavat pukeutua ja mennä ulos, mutta ei
katolle!'"

"Hurraa, eläköön", huusi Lassi.

"Hurraa, eläköön äiti", huusi Jussi.

"Se oli sittenkin Jumalan vastaus, uskotko? Hän lähetti näes lauhan
tuulen, ja se lämmitti äidin sydämen, niin ettei hän viitsinyt kostaa
eikä olla vihainen, vaikka aikaihmisenä olisi saanut tehdä meille
kiusaa kuinka paljon tahansa, eikös niin", kysyi Lassi.

"Ei mietitä enää", sanoi Jussi. "Ei kuin ulos!"

"Ulos, ulos, hurraa", riemuitsi Lassi ja alkoi kiireesti pukeutua.



IV.


"Arvaapas, mitä minä oikein tahtoisin", sanoi Jussi mietteissänsä
eräänä iltana.

"Enpä arvaa", sanoi Lassi.

"Sitä vain, että viimeinkin oppisin oikein tuntemaan ihmisiä, sitä."

"Minäpä tunnen."

"Et tunne. Sillä aikaihmiset puhuvat toista ja ajattelevat toista. Ne
kyllä sanovat, että pitää rakastaa kaikkia, että kaikki ovat samoja
lapsia, mutta voiko siihen uskoa?"

"Voi, kun äiti sen sanoo."

"Mutta kun ei äiti rakasta kaikkia itsekään."

"Mistäs tiedät? Rakastaa se."

"Ei muita kuin meitä ja enon lapsia ja sellaisia, ei kaikkia."

"Mistä sen tiedät", kysyi Lassi.

"Päivällä, muistatko, kun tuli se kerjäläispoika, jolle minä aukaisin
oven ja eteisen pöydältä annoin sen kymmenmarkkasen, sillä kun oli niin
huonot vaatteet ja se kun pyysi apua ja äiti kun kysyi, mihin joutui
tästä pöydältä se kymmenmarkkanen ja ne sitä etsivät, ja minä sanoin,
että minä sen annoin kerjäläispojalle."

"Niin sinä sanoit, ja se oli oikein", sanoi Lassi.

"Mutta äiti punastui ja sanoi, että niin ei olisi pitänyt tehdä! Miksi,
miksi?" kysyi Jussi.

"Äiti sanoi, ettei ole nyt rahoja silakoihin", sanoi Lassi.

"Mutta se ei ollut totta. Äiti antoi toisen rahan, ja Anna haki
silakoita päivälliseksi."

"Se raha olisi pitänyt panna kalossin korjuuseen tai sellaiseen, niin
minä luulen."

"Miksi sinä teit sen, kysyi äiti, ja otti minut syliinsä. Mutta minä en
viitsinyt ensin sanoa. 'Oliko se ajattelemattomuutta, oliko se
tottelemattomuutta', sanoi hän hiljaa korvaani, ja silloin minä sanoin
hänen korvaansa 'rakkautta', ja hän kuiskasi vielä 'se oli oikein,
poikani', ja niin me sovittiin. Mutta vaikka sovittiin, niin minä en
tajua mitään."

"Mitä et tajua? Mitä milloinkin on tehtävä, sitäkö", kysyi Lassi.

"Sitäpä juuri", sanoi Jussi.

"Ja mikä on oikein, sitäkö", kysyi Lassi.

"Minä luulen, etteivät ne tiedä itsekään isot jättiläiset, näet,
siksipä niillä on sanomalehdet, joissa on kaikki tiedot. Niistä ne
lukevat, mitä pitää ajatella ja mitä tehdä."

"Ja niistä ne lukevat uutiset, että jos lapsi putoaa kadulle", sanoi
Lassi. "Mutta elukkatietoja ei ole, ei ole, jos kissa putoaa kaivoon ja
vaikka hukkuu."

"Ei ole sellaisia", sanoi Jussi.

"Ja sitten on heidän äänestyksensä ja sellaiset, onko kuningasmielinen
vaiko tasavaltalainen", sanoi Lassi.

"Kuningas -- minä olen nähnyt kuninkaan. Prinsessa Ruusunen on paras
kappale, minkä eläessäni olen nähnyt, eikö sinustakin", kysyi Lassi.

"On. Kun ei ole nähty muuta kuin se kappale vain. Yhden kerran vain on
käytykin teatterissa", sanoi Lassi.

"Mutta enpä tiennyt, että ihmiset ovat sellaista keksineet, niinkuin
teatterin, niin mieluisa siellä se kuningas, niin mieluisia ritareja",
sanoi Jussi.

"Ja niin mieluisa se kääpiö, muistatko, se kuudensadan vuoden vanha",
sanoi Lassi.

"Ja perhostyttö ja perhospoika, ne ne kauniita olivat."

"Olivat", sanoi Lassi.

"Mutta se sadanviidentoistavuotias mummo se oli kaunein, uskotko",
sanoi Jussi. "Ihminen on vanhana kaikkein kaunein, uskotko? Vaikka mitä
sille mummolle antaisin, vaikka talvipalttooni. Missähän se mummo nyt
on? Onkohan se jo muuttunut maaksi? Ja viety hautausmaalle? Sinne ne
viedään. Se olisi suru."

"Se ei ole suru. Se on hyvä", sanoi Lassi.

"Kuningaskin muuttuu maaksi. Kääpiöt vain ei."

"Kääpiöitä kun ei olekaan", arveli Lassi.

"Ei ole. Se on satua", myönsi Jussi.

"Uskotko sinä sitten satuun", kysyi Lassi.

"En usko", sanoi Jussi.

"Uskotpahan. Sitä mummoakaan ei ole, se oli teatterimummo vain."

"Mutta kuninkaitapa on", sanoi Jussi.

"On. Ja presidenttejä on", sanoi Lassi. "Minäpä olen tasavaltalainen."

"Mutta eipä tasavaltalaisuus ole sitä, että vain tasakäpälässä
hypitään."

"Mitäs se on", kysyi Lassi.

"Se on muuta. Kun sinä sidoit nuoralla jalkasi yhteen ja hypit
tasakäpälässä ja sanoit, että olet tasavaltalainen, tasavaltalainen,
niin eipä se ole sitä."

"Minä sanoin leikillä. Etkö sinä leikkiä ymmärrä? Tiedänhän minä, mikä
on tasavaltalainen, sehän on Wilson", sanoi Lassi.

"Tiesitpäs, niin on."

"Se on se, joka tahtoo rauhaa ja omenoita ja muita ja presidentin ja
semmoisen."

"Onkin maailmassa presidenttejä, on", sanoi Jussi.

"On. Mutta kääpiöitä, uskotko, onko olemassa?"

"Ei", sanoi Jussi.

"Eikä jättiläisiä, niitäkään ei ole", kysyi Lassi.

"Ei ole, paitsi aikaihmisiä."

"Jättiläisistä vain kirjoitetaan. Mutta sota on, vaikka sitä ei ole
nähty", sanoi Lassi. "Siitä vain kerrotaan. Mutta voisiko sota olla
satua? Minusta se voisi olla satua vain."

"Ei voisi, koska siitä on kuvia ja kertomuksia sanomalehdissä, ja
sanomalehtiin pannaan vaan tositapahtumia. Ja kun ne niistä lukevat,
jättiläiset, niin ne ovat niin surullisia ja pudistelevat päätään. Ja
siellä kuolee ihmisiä, uskotko, kuolee, vaan ne eivät meille sitä sano.
Kuolee siellä paljonkin, kuolee, mutta ne eivät ilkeä siitä puhua,
näes. Se on häpeätä, se on se synti, tiedätkö, ja synti se on hyvin
pahaa ja rumaa, se on se häpeä."

"Mutta ne eivät sitä sano, että sota on synti, miksikähän", kysyi
Lassi.

"Että me luultaisiin heitä paremmiksi, siksi just!"

"Tahi ettei me tehtäisi samoin, siksi. Ettei me tapettaisi ihmisiä ja
muuta, ryöstettäisi ja nurin maailmaa käännettäisi, sodassa ja muualla,
se olisi suru, uskotko."

"Uskon."

"Mutta minäpä tiedän sodan. Näytänkö, minulla on sotaruno,
viimevuotinen", sanoi Lassi.

"Näytähän", pyysi Jussi.

"Onkos se runo", kysyi Lassi.

"Se on hyvä runo."

"Niin ne isot ihmiset tekevät runon", sanoi Jussi.

"Kysyitkö sinä äidiltä silloin sen", kysyi Lassi.

"Kysyin. Minä kysyin, että sanopas, eikö sodassa varsin tapeta. Ja hän
sanoi, niinkuin tavallista, että valloittaessa voi tulla vahinko, kuula
voi sattua ihmiseen. 'Onko se totta, että vahingossa vain', kysyin
minä. 'Oh, älä kysele, älä kysele', sanoi se ja meni toiseen
huoneeseen. Minä luulen, että hän häpesi silloin juuri, ja sitä minä
tarkoitin. Mutta sitten minä kaduin. Ja minä en kysele siitä enää, en.
Isä sanoi, kun kysyin, 'sattuuko kuula ihmiseen', sanoi, että 'kyllä
sattuu, kyllä sattuu, mutta älä nyt aina samaa kysele'. Ne eivät tahdo
selittää, siinä se", sanoi Jussi.

"Niitä hävettää."

"Mutta ei puhua totta, mitä siitä sanot?"

"Se on valhe, se on synti, se on pahempi."

"Silloinkin kun me kysyttiin tankista, että mitä sillä tehdään, äiti
sanoi vain, että se on kone, kone. 'Mikä kone', minä kysyin. 'Sotakone,
sotakone, en tiedä tarkalleen mikä', sanoi se vain. Vaan minä tavasin
sitten, kun näin sen kuvan lehdessä, tavasin, että se on sotahirviö ja
sillä tehdään murhia ja tapetaankin. Ja ne varsin antavat sen tehdä,
että vain vahinkoa tulisi paljon ja kuolemata. Se on sellainen keksintö
se. Se lakaisee vain ihmisiä, uskotko, kuin heinää. Mutta lapset eivät
saa sitä tietää, ei ampumista eikä muuta heidän häpeäänsä nähdä. Sillä
siellä on lasten isiä, joita ammutaan ja lapsista tulee orpoja. Se on
se häpeä, jota heidän täytyy peittää. Minä keksin sen yhtenä iltana.
Vaan älä sano sitä äidille, ethän", kysyi Jussi.

"En sano", vakuutti Lassi.

"Sinä sanot ehkä."

"Saat ottaa kaikki minun säästöni, jos sanon", sanoi Lassi.

"Jos unohdat."

"Sano 'koululainen' niin muistan pitää salaisuuteni, sillä ensi vuonna
olen koululainen. Tahi ei, minä kirjoitan sinulle sitoumuksen ja annan
sen taskuusi. Saat pitää sitä aina luonasi", sanoi Lassi.

"Kirjoita. Sitten minä sinuun paremmin luotan", sanoi Jussi.

"Tässä on sitoumus", sanoi Lassi.

"Nyt minä sinuun luotan", sanoi Jussi, otti laatikostaan paperin ja
näytti sitä Lassille. "Katsos, näin minä kirjoitin isälle ja panen
tämän nuppineulalla hänen tyynyynsä iltasella."

"Se onkin paras keksintö", sanoi Jussi.

"Se on keksintö", sanoi Jussi ja pannen kätensä Lassin kaulaan supatti
Lassin korvaan: "Näetkös, jos me molemmat ja vaikka kaikki maailman
lapset teemme sitoumuksen, mitä --?"

"Hurraa, hei hurraa vain."

"Rauha, --?"

"Eikä nälkää Saksan lapsilla, ei muilla."

"Rauha, kankelo, rauha!"



V.


"Arvaapas, kuka on maailman parhain kirjailija", kysyi Jussi.

"Parhain kirjailija on Topelius-setä. Ja Andersen ja muut kaikki",
sanoi Lassi.

"Parhain on minusta Finne-setäkin. Kiljuset, näetkö, se on minusta
hauska kirja kuitenkin", sanoi Jussi.

"On sekin paras kirja."

"Minä juoksin äsken hakemassa sen kirjahyllyltä ja panin sen tyynyn
alle. Minä lainaan sinulle Kiljusta iltasilla", sanoi Jussi, "jos tulet
laittamaan tätä tornia, että saan sen ulottumaan kattoon ja pääsen
kiikaroimaan sieltä alas maailmaa ja tähtitaivasta, jos siellä on uusia
pyrstötähtiä näkyvissä."

"Katso alempaa."

"Ei se ole niin jännittävää", sanoi Jussi. "Vaan kun sinulla on siinä
kaksi pöytää ja kaksi tuolia, jos panet vielä jakkaran, putoat", arveli
Lassi.

"Minäkö putoan? Kankelo", kehui Jussi.

"Putositpa viime sunnuntainakin, silloin kun kellon särit", sanoi
Lassi.

"Se oli vahinko, toista kertaa ei se vahinko tapahdu. Enkä anna
sitäkään anteeksi itselleni, en. Että se rupesi heilumaan sillä
tavalla."

"Rupesiko sinua pelottamaan", kysyi Lassi.

"Rupesi", tunnusti Jussi.

"Olit vauvi."

"Olin", myönsi Jussi. "Vaan ei minua pelottanut putoaminen, vaan se,
että rojahdus kuuluu yli maailman, se. Vaikka siinä ei ollut tämän
enempää, ei muuta kuin jakkara vain lisäksi, antoi se aika
räjähdyksen."

"Sinäpä olit ihan katon rajassa."

"Pää kävi kattoon. Kun olin siinä vatsallani jakkaralla ja silmäsin
maailmaa ja avaruutta, sinä olit siellä kääpiö vain. Kun silmäsin
sieltä ja muutin vain vähä asentoa, niin kiikari putosi avaruuteen, ja
kun minä koetin sitä tavoittaa, rupesi torni heilumaan. Silloin valtasi
minut pelko, se pelko, että jos se kaatuu, niin rämähdys kuuluu yli
maailman, ja maan asukkaat tulevat sitä ihmetellen katsomaan", kertoi
Jussi.

"Niinkuin, tulivat."

"Ja pelkäsin, että se tuottaa pahaa mieltä jättiläisille taas. Ja kun
näin, ettei siinä mikään muu auttanut, otin vauhtia ja pomppasin itse
sänkyyn. Ja torni tuli perästä alas, että roiskis vain. Pientä pöytää
ei päältäpäin olisi luullut niin huonoksi, että se särkyi, eikä
jakkaraa niin villiksi, että seinäkelloa potkaiseisi. Vaan potkaisipas,
ja se tuli alas, niin että roiskis vain koko komeus. Sehän se oli
häpeä, etten tuota huomannut, ja sellaisestahan jättiläiset tulevat
pahoilleen."

"Eihän ne tulleet pahoilleen, jättiläiset", sanoi Lassi.

"Niin ei ollut aikaa sillä kertaa, kun oli vieraita", sanoi Jussi.
"Äiti sanoi vain 'että oli hyvä, ettet jalkaasi taittanut'. 'Luuleeko
äiti, että minä voisin jalan taittaa ja kun on alla sänky ihan sitä
varten, että ei kuin hypätä', uskalsin silloin sanoa", muisteli Jussi.

"Siksipä sinä uskallat tehdä vielä tornin."

"Isä ei kieltänyt, ja silloin, kun kielletään, lopetan. Kiellettiin
vain kelloja särkemästä. Ja arvaapas, mistä minä olen vielä iloinen?"

"En arvaa", sanoi Lassi.

"Siitä, kun aikaihmisillä ei ole enempää korvia eikä enempää silmiä."

"Eikä kahta päätä", sanoi Lassi.

"Eikä kaksia kasvoja. Sen minä keksin jo silloin, kun kävin Kiljusen
hakemassa kirjahyllyltä. Isä ei minua nähnyt, niin en häirinnyt häntä.
Sillä jos hän olisi nähnyt, ei ole sanottu, olisinko Kiljusen saanut,
se on niin repaleinen jo", sanoi Jussi.

"Mutta arvelitko silloin, että kahdet kasvot olisivat samassa päässä",
kysyi Lassi.

"Niin arvelin."

"Voisi olla eri päätkin."

"Sitten pitäisi heillä olla kaksi hattua. Ja neljässä päässä neljä
hattua. Mutta paljon ne silloin lukisivat, joka silmällä eri kirjaa.
Isällä voisi olla silloin neljä kirjoituspöytää", sanoi Jussi.

"Jos olisi käsiä enemmän", sanoi Lassi.

"Pitäisi olla käsiäkin", tuumi Jussi.

"Se ei kuitenkaan olisi mukavaa. Se olisi liian hökkyrää. Parempi olisi
niinkuin on, uskotko, näissäkin käsissä ja jaloissa on varjelemista. Ja
pitää muistaa, eikö kiltteys ja tyytyväisyys ole parempi kuin ahneus",
sanoi Lassi.

"Kiltteys on parempi kuin ahneus, sen tietää jokainen", sanoi Jussi.

"Ahnehtia jalkoja tahi muuta, appelsiineja tahi käsiä tahi muuta, se ei
ole viisasta", arveli Lassi.

"Mutta ihminen on ahnekin. On tuhma. Näin sota-aikana kuitenkin,
uskotko. Söisi ainakin appelsiineja ja omenoita ja hyvyyksiä, söisi
tämän maailman suuruisia sokeripaloja, uskotko", sanoi Jussi.

"Uskon. Vaikka pyramiidin kokoisia", sanoi Lassi. "Eikä kiltteyttä
silloin ajatteleisi eikä siitä välittäisikään."

"Ei kotona", myönsi Jussi. "Mutta kylässä välittäisi. Siellä ei saa
syödä liikaa. Siellä pitää muistaa sanoa, kun toista kertaa tarjotaan,
'ei kiitos, ei enää!' Vaikka kyllä kylässä aina hyvää on. 'Ei kiitos'
vain sanoa. Se on kankelota."

"Mutta äiti sanoi, että saa joskus ottaa toisenkin kerran", sanoi
Lassi.

"Mutta milloinka, sitä en tiedä. Kysyä ei saa. Muistatko, mitä on
sanottu?"

"Muistan. Ja siellä Mailin luona kun oltiin, sanoi äiti edeltäpäin,
'muistakaa pojat että on sota-aika', 'kyllä' sanottiin. Mutta kaikki
muut saivat suklaata lisää, minä sanoin, 'ei kiitos, en jaksa enää'
valehtelin niinkuin aikaihmiset. Mutta kaikki muut jaksoivat, se oli
kankelota", sanoi Lassi.

"Ja kotona et sitten syönyt illallista, sanoit vain 'ei kiitos, en
jaksa'."

"En tahtonut, niin", sanoi Lassi.

"Mutta äitipä kun kysyi minulta, minä sanoin sen syyn ja äiti sanoi,
että olisit voinut ottaa", sanoi Jussi.

"'En ota sota-aikana, en', sanoin. Kanatkaan eivät sota-aikana muni.
Kankelo. En välitä koko syömisestä", sanoi Lassi.

"Mutta jos ei olisi sota-aika?"

"Mutta sitten pitäisi olla oikein, oikein rikas", sanoi Lassi.

"Voisi suklaasta olla talo", arveli Jussi.

"Ja sen piippu voisi olla peparikakuista", jatkoi Lassi.

"Ja meri olisi marmelaadista, tanskalaisesta marmelaadista ja se talo
olisi meressä suurella sokerisaarella, mitä", ihmetteli Jussi.

"Söisitkö sen?"

"En."

"Merta minä vähän maisteleisin."

"Mutta kyllä minä ikkunanpielestä nakertaisin", sanoi Jussi.

"Piipun minä ensin söisin", sanoi Lassi.

"Niin minäkin. Ja sitten oven ja katonräystäät", sanoi Jussi.

"Niin minäkin. Ja sitten taas merta maistelisin ja sitten koko mökin
söisin, ja kaikki", sanoi Lassi.

"Niin minäkin", myönsi Jussi.

"Sokerin antaisin äidille", arveli Lassi.

"Niin minäkin. Silloin ei äiti voisi moittia ahneudesta, vai voisiko,
näin sota-aikana", kysyi Jussi.

"Ei voisi", sanoi Lassi.

"Ja me voisimme antaa osastamme muillekin, köyhille lapsille ja niin",
arveli Jussi.

"Voitaisiin antaa. Sairaille voitaisiin antaa kaikkikin", sanoi Lassi.

"Mutta jos ne eivät anna antaa, jättiläiset. Jos se niistä on taas
tyhmästi, mitä?" kysyi Jussi.

"En tiedä", sanoi Lassi.

"En minäkään, en tiedä", sanoi Jussi.

"Siispä heitä jo leija tornista ulos, älä enää haaveile", sanoi Lassi.

"Minä heitän", sanoi Jussi. "Yhtäkkiä, tiedätkö, kun minä katselen
täältä tornista alas, katselen hiljaa maailmaa, niin tuntuu, kuin se
olisi hyvin, hyvin kaukana, ja siksi minulle tulee ikävä."

"Ikäväkö? Äitihän istuu tuossa toisessa huoneessa", sanoi Lassi.

"Niin istuukin, minä tiedän sen."

"Kurota päätäsi, niin näet äidin selän", sanoi Lassi.

"Minä tiedän sen. Mutta minä en tiedä, mikä se on, on niin outo ikävä,
niinkuin linnulla keskellä talvea, kun se ajattelee, ettei kesää enää
näe, on niin outo maailma ja kaukana, kaukana koti."

"Hyppää jo alas, niin maailma on lähempänä", sanoi Lassi.

"Nyt minä hyppään."

"Roiskis."

"Roiskis."

"Et taittanut yhtään jaloistasi", sanoi Lassi.

"Minäkö? Minä olen jo näin vanha ja olen hyppinyt koko ajan täällä
maailmassa, ja molemmat jalat ovat ehyet, koetapas, ja silmät minulla
on ehyet", kehui Jussi.

"Vaan onpa arpi silmän päällä", sanoi Lassi.

"Äitipä sanoi, että se on miehen merkki", kehui Jussi.

"Niinkuin minulla jalassa kirveen arpi. Luulevat isona, että olen ollut
sodassa", kehui Lassikin.

"Älä vaan anna sitä luulla, se on väärä luulo. Sano vain, että
vanhemman veljeni kanssa raivasin metsää, niinkuin olikin", sanoi
Jussi. "Niin ei äidin tarvitse hävetä sinun tähtesi, että valehtelet.
Ja ei tarvitse hävetä siksi, että olisi sodittu. Me kankelo? Sota on
paha. Siksi ne lopettavat sen ja tekevät rauhan. Ja kun me tullaan
suuriksi, tehdään kaikkien kanssa veljeysliitto."

"Hurraa, eläköön veljeysliitto."

"Ja maailman rauha."

"Ja kansojenliitto."

"Eläköön maailma."

"Eläköön rauha, eläköön Suomi ja Afriikka ja koko maailma."



VI.


"Mitä sinä teet niin ahkeraan", kysyi Jussi Lassilta, joka istui
pöytänsä ääressä pää painuksissa.

"Minä harjoittelen kirjoitusta, ettei koulussa ole niin vaikeata",
vastasi Lassi.

"Sinäpä olet ahne", arveli Jussi.

"Sinä olet suurempi kuin minä."

"Niin olen."

"Sentähden minä tahdon olla parempi kuin sinä."

"Se ei ole oikein, ei", kiivasteli Jussi.

"Miksi ei", kysyi Lassi.

"Koska vanhemman pitää olla aina parempi."

"Eipäs tarvitse", väitti Lassi.

"Pitääpäs."

"Ei ole sellaista lakia missään."

"Mitä äitikään sanoisi, jos vanhempi olisi huonompi, ajattelepas? Ja
mitä Jumala arveleisi? Ei, sinä et saa olla parempi. Ainakaan et saa
harjoitella salaa."

"Enhän minä salaa harjoittele", puolustelihe Lassi. "Näkeehän minut
Jumalakin."

"Jumala näkee, vaan viekkautta ei Jumala hyväksy."

"Sanopa, jos Jumala tahtoo, eikö hän voisi minun käteni tehdä
mustaksi", kysyi Lassi.

"Kyllä voisi", sanoi Jussi.

"Katsopa tätä kättä, mitä näet?"

"Se on valkoinen."

"Se on valkoinen. Ja katso, nyt minä sillä kirjoitan. Se ei tule
mustaksi, vai tuleeko?"

"Ei tule", vakuutti Jussi.

"En siis ole viekas. Minä näin yhä kirjoitan, ja käsi on vain valkea.
Siitä näkee, että se on Jumalalle mieleen. Ja kirjoita pois sinäkin."

"Niinhän minun täytyykin, vaikka olisin muodostellut tästä savesta
hautaristin äidin haudalle. Katsos, panen linnun laulamaan ristin
päälle, se laulaa siinä aina, kun äidillä on ikävä olla siellä."

"Niin, kyllä kai minun pitää kirjoittaa. Ei itseni tähden, vaan äidin
tähden ja Jumalan tähden. Ja vielä oman poikani tähden."

"Mitenkä niin", kysyi Jussi.

"Jos minä olen paha, niin minun pojastanikin tulee paha, siten."

"Niin."

"Tuleeko sinulle monta poikaa", kysyi Lassi.

"Kyllä minulle tulee. Minä menen nuorena naimisiin, niin minä ennätän
kasvattaa paljon poikia."

"Kun on paljon poikia, niin on paljon meteliä."

"Minä asun tornirakennuksessa yksinäni ja teen työtä."

"Ne syövät paljon."

"Kyllä ne syövät paljon."

"Jaksatko sinä tehdä työtä niin paljon?"
"Isänmaa antaa voimia."
"Mitenkä isänmaa", kysyi Lassi.

"Siten isänmaa", sanoi Jussi, "koska isänmaan tähden minulla niitä on
niin paljon. Koska isänmaa tarvitsee poikia, niinhän ne sanovat
aikaihmisetkin. Sodassa kaatuu ja työssä tarvitaan poikia. Työhön minä
ne opetan. Mitenkä sinä?"

"Minä en ole vielä ajatellut enkä päättänyt, tuleeko minulle poikia vai
tyttöjä, eihän sitä tiedä, ennenkuin on ristitty, kummaksiko ne tahtoo.
Minä kai otan tyttöjä, ne ovat siivompia."

"Ota sinä tyttöjä", sanoi Jussi. "Mutta ethän sinä enää kirjoitakaan."

"Kirjoita sinä nyt vain. Minä viskelen paperipaloja ikkunaan. Se on
itsekasvatusta."

"Mitenkä niin?"

"Koska sinä kielsit kirjoittamasta, ja minä tottelen sinua ja kasvatan
siten itseäni."

"Sinunpa ei olisi pitänyt totella", sanoi Jussi. "Olisit itsepäisesti
voinut vain jatkaa. Minä olin sinun vihollisesi, koska väärin neuvoin,
ja vihollistaan ei kansalainen saa kuunnella. Jos kuuntelee
vihollistaan, pettää isänmaataan."

"Valhe, valhe, ei ole mistään isänmaasta kysymys", huusi Lassi.

"Vai ei ole isänmaasta? Eikö ole opittava isänmaan tähden, eikö?"

"Ei lasten."

"Vai ei lasten! No, sinä olet sitten lapsi vielä. Hyvä. Älä unohda,
mitä olet sanonut, että olet lapsi. Minä säälin sinua."

"Et tarvitse."

"Jos et tiedä, mitä on isänmaa, säälin sinua. Muinaisaikakin sen
tiesi."

"En ole mikään muinaisaikalainen enkä mikään metsäläinen. Vaan isänmaan
tiedän. Se on Suomi. Se on pohjoisessa. Se on kylmä maa. Vaan se on
kaunis maa. Ja sen ympärillä ovat Venäjä ja Ruotsi ja Viro eikä kaukana
Saksa."

"Niin ovat", sanoi Jussi. "Siellä on koko maailma kaikkine elukoineen
ja ihmisineen. Niistä saa lukea, kun oppii lukemaan nyt ensin."

"Ja niistä voi kirjoittaa kirjan, elukoista näet."

"Voi. Ja voi ihmisistäkin ja heidän asioistaan."

"Mutta mitä sinä ajattelet, kun vielä kirjoitat", kysyi Lassi.

"En mitään muuta kuin että olen eläintenkesyttäjä. On hauska nähdä,
miten elukat rivissä rauhallisina maleksivat."

"Mitenkä niin", kysyi Lassi.

"Näes, jokainen kirjain on elukka. L on sirahvi, m on maakarhu, n on
jääkarhu, h on elefantti, o on siili, j on vesilintu. Ne ovat villejä
kaikki. Vaan minä olen niiden kesyttäjä, minä panen ne rivissä
maleksimaan, siinä ne kulkevat rauhassa pitkin ruohokenttiä ja
haukkaisevat suuhunsa mikä mitäkin ja mörisevät tyytyväisinä. Sivistys
on niistäkin jonkin verran hauskaa."

"On se", myönsi Lassi.

"Vaikka kankeloa ja työlästä, on se komeata elukasta ainakin."

"On, on se."



VII.


"'Kärpänen, kärpänen maaksi muutut sä' -- tämän minä kirjoitin nyt
kärpäsille, näille kuolleille kärpäsille seppeleeseen, sopiiko se",
kysyi Lassi.

"Se sopii hyvästi."

"No, tule kaivamaan pihalle kuoppaa, haudataan nämä, ne ovat
paleltuneet ikkunalle", sanoi Lassi.

"Montako niitä on", kysyi Jussi.

"Kaksi. Ne ovat kuolleet. Nyt ne eivät enää voi lentää. Nyt ne eivät
voi enää tuntea kukkien hajua. Lähde ulos, pannaan ne maahan, koska ne
ovat maasta tulleetkin", sanoi Lassi.

"Minä en nyt jouda, mennään tuonnempana", ehdotti Jussi..

"Mitä sinä siitä teet", kysyi Lassi.

"Minä laitan lentokoneen, minä panen nuppineulan tähän kärjeksi ja
toisen nuppineulan tähän pyrstöksi. Se on uudenaikainen
torpeedolentokone", selitti Jussi.

"Piirustusvihkon lehdestä", sanoi Lassi.

"Sano sinä sitä niin, minä sanon, että se on maailman parhainta
lentokonekangasta, tehty oikeasta kumista. Ja tämä kone kun lentää
vihollisjoukkojen läpi, eivät siihen kuulat satu. Ja se vie
elintarpeita piiritettyyn maahan", sanoi Jussi.

"Jos se on vihollismaa", sanoi Lassi.

"Antaa olla", sanoi Jussi. "Se on kuitenkin piiritetty maa. Siellä on
pula. Kun on pula, ei kukaan katso, onko vihollismaa vai ystävämaa.
Ihmisen velvollisuus on auttaa toisia. Tämä lentokone auttaa just.
Sillä on velvollisuus just. Siinä on lastina leipää, ja se pudottelee
leipiä maahan, joka paikkaan, missä sitä tarvitaan. On niin paljon
kerjäläisiäkin, ja siksi sillä on paljon työtä. Ja sitten se pompahtaa
taivaalle ja menee ja hakee uuden lastin. Katsohan", sanoi Jussi.

"Viholliset sitä ampuvat", sanoi Lassi.

"Jos ampuvat, se ampuu vastaan. Sillä on torpeedot sitä varten just.
Jos ilkeävät ampua, kun minä vien leipää, hävitän minä heidän
tykistönsä, niin teen", sanoi Jussi.

"Silloin kuolee ihmisiä", sanoi Lassi.

"En minä ammu ihmisiä, minä ammun tykkejä. Minä hävitän vain aseet",
sanoi Jussi.

"Se onkin oikein", sanoi Lassi.

"Että kun ne rynnistävät linnoitukseen, saavat ilman aseitakin
rynnistää", sanoi Jussi.

"Rynnistys voi olla hauskaa", sanoi Lassi.

"Rynnistys on hauskaa", sanoi Jussi.

"Niinkuin meistäkin. Mutta on työkin, on keksiminenkin. Kun tietäisi
vain, mitä keksisi, se olisi hyvä", sanoi Lassi.

"Keksisi uusia merenkulkijoita ja muita kummallisia otuksia. Kaikkia,
jotka kulkevat maalla ja merellä ja ilmassa", sanoi Jussi.

"Tahi keksisi sen, miten saadaan kivestä leipää", sanoi Lassi.

"Ja leipää hiekasta", sanoi Jussi.

"Niin. Ja puuroa pilvistä", sanoi Lassi.

"Ja jälkiruokaa auringonpaisteesta", sanoi Jussi.

"Ja miten saadaan kesä silloin, kuin sitä tahdotaan", jatkoi Lassi.

"Sitä kai ei voi keksiä", arveli Jussi.

"Miksi ei voisi? Laittaisi suuria, suuria suurennuslaseja taivaalle,
sellaisia, jotka kokoavat auringonsäteitä paljon. Ja siitä tulisi niin
lämmin, että vaikka appelsiini siinä kypsyisi. Kyllähän kesän kai
saisi, mutta siinä olisi niin paljon puuhaa, etteivät ole viitsineet
ruveta sitä tekemään", arveli Lassi.

"Eivät ole kerinneet, kun on ollut sodat ja rynnistykset", sanoi Jussi.

"Eivät sitäkään ole keksineet, miten saada kaupunkeja lentokoneista ja
miten saada ilmoihin toisia maailmoita", sanoi Lassi.

"Jos olisikin lentotaloja, ei tarvitsisi kesäasuntoja, voisi vaikka
Afriikkaan mennä kesäksi", sanoi Jussi. "Ja siellä kyntäisi Saharan
hiekan syvältä, koska siellä on multaa hiekan alla, kyntäisi sen
isoilla, isoilla auroilla, mitä?"

"Sen voisi kyntää", myönsi Lassi, "ja kasvattaisi siellä hedelmiä ja
kaikkea, koko maapalloa varten. Ja hedelmät pantaisiin lentokoneisiin
ja jaettaisiin kaikkiin lentokaupunkeihin."

"Ja kaikille siivettömille kököttäjille, maanmyyrille, näille
ihmisille", sanoi Jussi.

"Maakaupungeille, niinkö", kysyi Lassi.

"Niin", sanoi Jussi.

"Ja niin saataisiin kesä ja hedelmät sinne, minne tahdottaisiin", sanoi
Lassi.

"Pohjoismaalle ei saa laittaa. Jää sulaisi ja silloin ei olisi jäätä.
Ja sitä tarvitaan, mehuihin ja sellaisiin, Afriikassa ja muualla."

"Ja sairaille tarvitaan jäätä, jos heissä on kuume. Ei, pohjoisnapaa ei
saakaan koskaan hävittää, se on maan apteekkipaikka", sanoi Lassi.

"Ja karhujen kökötyspaikka", sanoi Jussi.

"Ja karhun ja hylkeen ja mursun isänmaa. Eläköön pohjoisnapa", innostui
Lassi.

"Eläköön pohjoisnapa ja Suomi ja Afriikka!"

"Ja antaa samalla elää koko maailman ja Euroopan ja muiden maiden,
siinä kansainliitossa ja muussa hyvässä, mitä", kysyi Lassi.

"Antaa elää", sanoi Jussi. "Kyllä ne kiltisti elävät. Jospa olisivat
niin kilttejä kuin nämä kuolleet kärpäset."

"Nehän eivät enää elä, ne ovat molekyylejä eli ainehiukkasia nyt",
sanoi Lassi.

"Mutta ne olivat kilttejä koneita äsken, eläviä lentokoneita. Siinä se
onkin se ihme", sanoi Jussi.

"Niin onkin. On, on."

"Ja se onkin kärpänen parempi kuin lentokone, uskotko", sanoi Jussi.

"En usko, en. Eivät ole parempia."

"Pienempiä kyllä, mutta parempia. Ne ajattelivat, sitä ei lentokone
tee. Ja mitä ajattelivat? Sitäpä sinä et tiedä", sanoi Jussi.

"Et sinäkään", sanoi Lassi.

"En, siinäpä se. Voi olla viisas, mutta eipä tiedä, mitä kärpänen
ajattelee. Ja tokkopa tiedät, miksi kaikki muuttuu", kysyi Jussi.

"Maaksi, se on tietty", sanoi Lassi, "tämäkin kärpänen."

"Vaan kasvaako se nyt kukaksi, mitä luulet?"

"Ei kasva maa ilman kukan siementä", sanoi Lassi.

"Mutta siemenestä kasvaa ja tulee kukaksi", sanoi Jussi. "Ja mitähän
ajattelee se kukkana, tiedätkö? Ja muistaako kukkana, että oli
kärpäsenä kerran? Ei kai muista, luuletko?"

"Ei kai muistakaan", sanoi Lassi.

"Ei muista", sanoi Jussi. "Ja jos tulee kukka siemeneksi tahi
hedelmäksi tahi jyväksi, vaikka, ja ihminen syö sen, ja se aina tulee
ihmiseksi, ei kai muista ihminen, että hän oli kärpänen kerta ja lensi
ja hyrräsi onnellisena täällä maailmassa."

"Ei se sitä muista."

"Mutta jos muistaisi. Mitä? Eikö kuitenkin voisi muistaa", kysyi Jussi.
"Kun minä panen silmäni kiinni, muistan selvästi, että lensin
auringonpaisteessa, olin perho ja minä pelkäsin ihmistä, pelkään
vieläkin, kun avaan näin silmäni. Ihminen on julma meistä hyönteisistä,
tiedätkö?"

"On se julma meistä ihmisistäkin. Eihän se ihmisestäkään välitä", sanoi
Lassi.

"Ja vaikka nyt olen ihminen, on minulla joskus perhosen sydän, kun näen
auringonpaisteen ja on kesä, näet. Minä hyrrään onnellisena ja juoksen
ja lennän. Ja silloin minä en ihmistä tajuakaan. Minä ehkä olen ollut
perho, sano", kysyi Jussi.

"En usko", sanoi Lassi.

"Äitipä uskoisi. Hän sanoi kerran, että me kaikki kuulumme yhteen. Että
samaa perhettä -- että usko, eikö hän niin ajatellut? Ja siksi ei saa
kärpäsellekään olla paha", muisteli Jussi.

"Ei siksi. Vaan siksi, että se on elävä. Se tuntee ja ajattelee", sanoi
Lassi.

"Sinä olet poika vain, sinä et tajua."

"Poika just. Tajuaa poikakin jotain. Tajuaa sen, minkä jokainen
lapsikin tajuaa", sanoi Lassi.

"Ei mitään, leikkikalujaan vain", sanoi Jussi.

"Paljon, paljon muutakin", sanoi Lassi.

"Sivistystä ja isänmaata vain vähän", sanoi Jussi.

"Niitäkin", sanoi Lassi.

"Tajuaa niitä apinakin", sanoi Jussi.

"Mutta minä en ole apina", sanoi Lassi.

"Et olekaan. Sillä apinalla ei ole kuitenkaan isänmaata", sanoi Jussi.

"Minulla on isänmaa, Suomi", sanoi Lassi.

"Minullakin on isänmaa, Suomi, mutta minä olen melkein apina. Minulla
on hyvä kiipeämisjalka. Minun jalkani taipuu puuta vasten. Ja minulla
on liikkuva isovarvas", kehui Jussi.

"Siitä sinä olet ylpeä", kadehti hiukan Lassi.

"Siitä olen ylpeä. Se todistaa, tiedätkö, että olen ollut
entisvanhaisuudessa myös apinana. Ajattelehan, minä olen kiivennyt
aarniometsän puissa, syönyt pähkinöitä. Ja minulla on ollut häntä",
sanoi Jussi.

"Kankelo."

"Tosihäntä. Arvaapas, minkä näköinen olen ollut", kysyi Jussi.

"Tosiapinan", sanoi Lassi.

"Ja olen juossut äidin perässä ja vikissyt niinkuin apinapennut
tekevät. Ja äiti on suojellut minua vihollisilta, uskotko? Ja arvaapas,
onko meillä ollut pesä", kysyi Jussi.

"On kai ollut pesä."

"On ollut pesä. Puussako, luulet", kysyi Jussi.

"Tahi luolassa?"

"Niin olikin. Aarniometsän luolassa se oli", muisteli Jussi.
"Pähkinäpuita kasvoi siinä paljon, muistatko, ja lähde oli siinä ja me
hiivimme aina yöksi luolaan."

"Se oli toista."

"Se oli toista. Niin onnellinen kuin silloin, en ole ollut vielä tässä
elämässä", sanoi Jussi.

"En minäkään. Kankelo", sanoi Lassi.

"Saa nyt olla kiipeämättä, tämän elämän."

"Saa. Se on apinasta pahin suru", sanoi Lassi.

"Saa olla hännättä, saa asua huoneissa vain", sanoi Jussi.

"Saa", sanoi Lassikin alakuloisena.

"Mutta jos olisi oikea apinamieli, karkaisi kotoa --", innostui Jussi.

"Ne löytävät, niillä on keinot, poliisit ja muut", sanoi Lassi.

"Niinkuin ne silloin kerran, muistathan. Lähdettiin vain vähän
katselemaan maailmaa, niin ne etsittivät meidät. Ja poliisi toi meidät
kotiin", sanoi Jussi.

"Ei olisi silloin itse kotia osattukaan. Vaan sitten ne lupasivat, että
kun tullaan aikaihmisiksi ja ollaan kilttejä, päästään ihan sinne,
minne tahdotaan. Niin ne sanoivat, muistatko", kysyi Lassi.

"Sitten päästään", arveli Jussi.

"Sitten lähdettiin ja laivalla", sanoi Lassi.

"Mutta minä luulen, että sitten voi unohtaakin, että tahtoi. Ei isä
eikä äitikään minnekään lähde, vaikka pääsisivät. Mutta ne eivät
tahdo", sanoi Jussi.

"Niillä on velvollisuuksia. Sinäpä et oikein tiedä vielä, mikä on
velvollisuus", kysyi Lassi.

"Etpä sinäkään", arveli Jussi.

"Kylläpä tiedän, uskotko? Kaikki on velvollisuutta. Tekeminen ja muu,
kaikki, kaikki, telmiminen vain ei", sanoi Lassi.

"Isänmaa ja sillä tavalla", kysyi Jussi.

"Niin. Ja lukeminen ja sukanparsiminen ja kasvojen peseminen", sanoi
Lassi.

"Niin onkin. Kaikki, mikä nukuttaa, niinkuin iltasella, kun tekevät
velvollisuuksiansa, kun isä lukee ja äiti parsii sukkaa", sanoi Jussi.

"Tahi kun puhuvat isänmaasta tahi edistyksestä", sanoi Lassi.

"Ja yhteiskunnista", lisäsi Jussi.

"Ei, yhteiskunnallisista uudistuksista. Ne kuuluvat velvollisuuksiin",
muisteli Lassi.

"Ja meidän velvollisuuksiin kuuluu mennä sänkyyn", sanoi Jussi.

"Se onkin velvollisuus", sanoi Lassi.

"Ajatella, me voidaan tehdä jo velvollisuus. Sitäpä en olisi uskonut",
keksi Jussi.

"Syödähän on velvollisuus ja pestä itsensä se on aina velvollisuus",
sanoi Lassi.

"Ja käydä sotaa on velvollisuus ja isänmaan edestä on velvollisuus",
sanoi Jussi.

"Mutta tietää sota jo lopettaa on velvollisuus. Presidentillä se on
suuri velvollisuus", sanoi Lassi.

"Ja suuri edesvastuu. Ja porvareilla on suuri edesvastuu. Ja kiire.
Että saavat maailman tyydyttävään järjestykseen, muuten se järjestyy
itsestänsä", sanoi Jussi.

"Eipäs. 'Muuten nousevat maasta ne voimat, jotka sen järjestävät', niin
se oli", muisteli Lassi.

"Siksi on kaikilla paljon työtä", sanoi Jussi.

"On", myönsi Lassi.

"Ja valtion pitää etsiä nyt kaikki orvot, laittaa niille koti ja
vaatteet ja muut", sanoi Jussi.

"Ja opettaa niitä", sanoi Lassi.

"Sillä ensimmäinen velvollisuus on huolehtia niistä", sanoi Jussi.

"Niin on", myönsi Lassi.

"On velvollisuus ja edesvastuu koko maailmalla eikä vain Suomella. On
velvollisuus ja edesvastuu kaikilla maailman kansoilla kaikesta,
kaikesta. Kaikki on yhtä, kaikki", sanoi Jussi.

"Minä tiedän sen. Muistatko Aleksanteri Suurta, sitä, josta isä
kertoi", kysyi Lassi.

"En muista nyt", sanoi Jussi.

"Kun sotajoukko oli kuolla janoon ja yksi sotilas oli kaukaa jostakin
erämaasta löytänyt vettä ja toi sitä kypärissään Aleksanteri Suurelle,
niin Aleksanteri Suuri kaatoi veden maahan, kun sitä ei olisi ollut
kaikille kuitenkaan. Sano, eikö se ollut oikein", kysyi Lassi.

"Oli", sanoi Jussi.

"Se oli päällikkö sellainen", sanoi Lassi.

"Se oli", ihaili Jussi.

"Ja se on sankari se, joka toisia ajattelee ja joka itseltänsä voi
jotakin kieltää, uskotko", kysyi Lassi.

"Uskon", vakuutti Jussi.

"Niin että joka ei isälle eikä äidille surua tuota", sanoi Lassi.

"Eikä toisen isälle eikä äidille", sanoi Jussi.

"Eikä aina suurinta osaa itselleen etsi", sanoi Lassi.

"Se onkin raukka, joka vaan itseään ajattelee", sanoi Jussi.

"Minä otankin aina pienemmän palan ja pienemmän leivoksen", sanoi
Lassi.

"Niin minäkin", sanoi Jussi.

"Vaikka äiti sanoi, että se voi tulla teeskentelyksi", sanoi Lassi.

"Siksipä voi joskus ottaa suurimmankin, ottaa miten sattuu", sanoi
Jussi.

"Parasta on panna silmät kiinni eikä ajatella, minkälaisen saa.
Ajatella vain velvollisuuksia ja muuta, vaikka Jeesuksen syntymää tahi
muuta, eikä maistella syödessään. Niin ne aikaihmiset tekevät", sanoi
Lassi.

"Mutta aina kuitenkin, teki miten teki, tekee virheen, uskotko", kysyi
Jussi.

"Et tee sinä. Minä sen aina teen", vakuutti Lassi.

"Vaan koulussa oppii, niin minä luulen ja siihen minä luotan", sanoi
Jussi.

"Näytäpäs, luepas se, mitä eilen kirjoitit koulusta vihkoosi", pyysi
Lassi.

"Oppimisesta siitä koulurynnistyksestä. Sivistyä kun pitäisi", sanoi
Jussi.

"Niin on yritettävä."

"Suomen puolesta", vakuutti Jussi.

"Se oli hyvä se runo. Ja kun sinusta tulee keksijä, se on parempi
vielä, keksijä on parempi kuin ajuri", sanoi Lassi.

"Ajuri on parempi", sanoi Jussi. "Se saa enemmän rahaakin. Sinä tuot
rahat äidille, se tulee niistä niin iloiseksi. Uskotko?"

"Niin teenkin", sanoi Lassi.

"Ja sinä autat ihmisiä. Sinä viet sairaita sairashuoneelle ja köyhiä ja
kerjäläisiä lapsia viet iltasilla kotiinsa, kun ne ovat väsyneet ja
eksyneet", sanoi Jussi.

"Niin vienkin", sanoi Lassi.

"Mutta minä istun vain tornissa ja kun katselen vaan maailmaa, en saa
rahaa mistään. En eläisi, jos ei äitiä eikä isää olisi", sanoi Jussi.

"Vaan kun isä ja äiti kuolevat", arveli Lassi.

"Sitten minä en tiedä, mitä teen", sanoi Jussi. "Mutta kun äiti kuolee,
ostan minä sille valkean arkun, siitä hän pitää. Ja kukkia paljon. Ja
minä vien äidin itse haudalle ja kaivan itse haudan. Ja minä sanon
äidille, ettei äidin pidä peljätä nyt, minä jätän äidin vain vähäksi
aikaa, kohta minä tulen sinne itsekin, äiti odottaa minua vähän. Ja
minä menen rannalle ja itken siellä. Sillä jos minä voisin, kuolisin
samalla, ja olisin äidin luona, mutta minä en voi."

"Et voi", myönsi Lassi.

"Sillä minun on lopetettava keksintöni, tietysti se on minun
velvollisuuteni, uskotko?"

"Uskon."

"Ja mentävä syksyllä kouluun. Ja on tultava suureksi", sanoi Jussi.
"On, ja kaikki minä tahdon, jos äiti elää vielä. Olla kauan pieni, niin
minä tahtoisin."

"Sinä olet melkein liian iso poika jo, seitsenvuotiaaksi sanoivat",
muisteli Lassi.

"Vaikka olenkin. Vaan äidille minä olen pieni, uskotko, pieni. Kun minä
olen äidin sylissä ja äiti hyräilee minulle, niin tiedätkö, koko
maailmasta en välittäisi, en isoksi tulosta, en muusta. Vaikka näkyisi
kuu ja tähdet ikkunasta, vaikka koko avaruus siellä kiertäisi, niin
minä panen silmäni kiinni ja kuuntelen vain äitiäni."

"Eikä ole häpeä --"

"Mikä?"

"Rakastaa häntä suurenakin?"

"Ei."

"Ja vaikka kaikkiakin?"

"Rakastaa kaikkia? Ei, ei ole häpeä. Rakastaa olisi helppo, jos eivät
tekisi sitä tässä maailmassa niin vaikeaksi."



VIII.


"Katsos, näin minä syön kuin ylimys", sanoi Jussi ja röyhisti
ryhtiänsä. "Kun isä ja äiti eivät ole pöydässä, voi kuvitella olevansa
vaikka mikä."

"Niin minäkin", sanoi Lassi, "perunan pistän kokonaan suuhuni, katso."

"Sinä tukehdut, älä, se ei ole terveellistä, ravintoyksiköt menevät
hukkaan, et kasvakaan, jos ahnehdit."

"En minä ahnehdi", sanoi Lassi, "muuten vain näytin, miten voisi tehdä,
kun vanhemmat eivät ole pöydässä."

"Tietysti voi, mutta kaikkea ei viitsi, vaikka voikin", sanoi Jussi.
"On jo siksi kehittynytkin, kun kohta koulukin alkaa."

"On kehittynyt, on", sanoi Lassi. "Minä olen hyvin kehittynyt viime
aikoina."

"Niin minäkin. Minä voin ajatella, etten ole enää mikään pikkupoika,
jota istutetaan sänkyarestissa, vaan oikea koulupoika tahi vaikka
ylimys, jolla ei ole käskijöitä ketään. Äskenkin kun kastiketta
läikähti tuohon liinalle, eikä kukaan mitään sanonut, minä katselin
ympärilleni, eikä jättiläisiä missään näkynyt, niin kuvittelin, että
minä ehkä itse olen jo jättiläinen, ehkä jokin ylimys tahi sellainen.
Kukaan ei voi minua torua. Torumista kuitenkin pelkää."

"Minä en pelkää", sanoi Lassi. "Eivät ne pahaa tarkoita, siksi minä en
välitä."

"Minä välitän", sanoi Jussi. "Ja iltasilla minä tulen pahoilleni, jos
valvon."

"Nuku silloin."

"Voihan sen unissaankin tuntea. Ei pahaa mieltä pääse pakoon, ei."

"Pääsen minä aina. En välitä."

"En minä pääse. Muistatko illalla kun toruttiin ja sinä nukuit kohta ja
minä jäin yksin, olisin tahtonut itkeä, mutta minä en voinut. Minun
sielullani oli ahdasta ja ilmakin minun päälläni painoi niin paljon.
Mutta sitten läksi minun sieluni liikkeelle."

"Älä, eihän se voi liikkua, jos totta puhutaan", sanoi Lassi.

"Se voi, kun sitä ahdistaa ja on yksinäistä ja hyvin, hyvin hiljaista,
hiipii se ulos ruumiista."

"Minne se läksi?"

"Se kohosi ylös, se lensi toisiin aineisiin. Minun ruumiini kutistui
pieneksi ja jäi siihen ja siihen minä sen unohdin, mutta minun sieluni
lensi ylös, se meni Jumalan luo taivaaseen."

"Sinä näit unta."

"Ei se ollut unta, koska en nukkunut."

"Sinä kuvittelit vaan."

"Minä kuvittelin."

"Vaan minkälaista siellä oli, kerro", kysyi Lassi henkeään pidättäen.

"Ainetta siellä oli, vaan hyvin läpikuultavaa ja kirkasta. Ja sielut
siellä lentelivät. Ja siellä oli niillä hyvä olla."

"Eikö pahoilla ollut paha?"

"Pahoilla oli vaikea olo. Mutta pahoja ei siellä rangaistu. Pahoilla
oli vaikea siksi, että niiden täytyi pinnistää voimiansa tullakseen
hyviksi. Pienillä lapsilla oli paras olla ja helppoa oli niillä, jotka
olivat osanneet hyvää tehdä, niiden ei tarvinnut niin kovasti
pinnistää. Vaan jokaisen täytyy tulla hyväksi, hyvienkin yhä
paremmiksi, sitten voi vapaana kiidellä läpi aineiden."

"Näitkö Jumalan", kuiskasi Lassi.

"En nähnyt. Minulla olisi ollut asiaa hänelle, kaikista erehdyksistä ja
synnistä olisi ollut sanottavaa, mutta en nähnyt, ja siellä unohtui
kaikki, tämä elämä maan päällä tuntui vähäpätöiseltä, uskotko, kaikkine
synteineen ja ikävineen. Ja riemu oli kiidellä läpi avaruuden ja
aineen, josta oli kotoisin. Tiedätkö, siellä on hyvä olla."

"En tiedä."

"On. En minäkään sitä ennen tiennyt."

"Ja luuletko sinä, että se on totta, kaikki mitä nyt kerrot?"

"Minä en luule mitään."

"Vaan onko se totta?"

"Sitäpä en tiedä, en minä tiedä, mikä on totta."

"Mitenkä sen saat tulemaan?"

"Minä kuvittelen vain. Ja minulle se on totta. Älä sinä usko sitä."

"Ja että sielu voi lentää läpi aineen?"

"Voi lentää, voi läpi aineen, läpi maan, läpi kaiken."

"Sepä ei ole mahdollista, ei aine mene läpi aineen."

"Vai ei! Jos maitopisara suurella vauhdilla lennätetään läpi suuren
maidon, voi toisella puolen suurta maitoa sama pisara tulla ulos. Näes,
jos vauhti on hyvin, hyvin suuri."

"Ei voi."

"Voi."

"Se sotkeutuu."

"Ei sotkeudu, jos vauhti on hyvin, hyvin suuri. Niin sielu, jos se on
irti ruumiista, voi aineen läpäistä, voi."

"Ei voi."

"Minäpä tiedän, että voi."

"Sinä kuvittelet."

"Enpä kuvittele. Jo senkintähden, että aine on täynnä rakoja ja sielu
on aineeton. Jos se olisi kevyttä ainetta, voisi se kulkea rakojakin
myöten, mutta kun se on aineeton, ei aine sitä estä, ei."

"Se ryömii rakoja myöten?"

"Eipä tarvitse ryömiä, se läpäisee kaiken vaivattomasti. Se menee
tanssien kaiken läpi. Ja kun ihminen ruumiinsa jättää tahi unohtaa,
tanssii sen henki kaikkialla, leijaa läpi taivaan ja avaruuden, sen
olen jo nähnyt."

"Niin, unessa."

"Ei unessa."

"Unessa."

"Niin, sano sinä sitä uneksi, sama se, minä sanon sitä juuri
hereilläoloksi, minä."

"Taivas kuitenkin on toisenlainen, siellä ovat enkelit ja Jumala",
sanoi Lassi.

"On kyllä", sanoi Jussi. "Mutta minä olin kauempana taivasta, kaukana,
kaukana maapallosta ja tähdistä. Taivas on lähempänä maata ja enkelit
ovat ilmassa maapallon ympärillä. Siinä on taivas. Avaruus on taivaan
tuolla puolen ja avaruus on sielujen oikea asunto."

"Vaan Jumala?"

"Jumala on ilmassa, mutta jumaluus se on äärettömyys, ymmärräthän. Ja
siinä kun sielu kulkee, sillä on hyvä olla, se riemuitsee. Sielun
täytyy olla hyvä. Sen minä ensi kertaa ymmärsin. Ruumis ei ole mitään,
sen olo on yhtä pinnistystä vaan, pahantekoa ja katumista. Vaan
pinnistää kannattaa, ymmärrätkö, sielun tähden, sen helpommin sitten
liikkeelle pääsee, avaruudessa näetkö --. Ensi kertaa minä sen eilen
ymmärsin. Ja ensi kertaa minä eilen tunsin, että muutakin kun äitiä
kaipaa, kaipaa. Maailma on hyvin suuri, eikä elämä tässä kaikki ole,
ei. Elämä -- se on ääretön, ääretön."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Jussi ja Lassi" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home