Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Engelbrekt Engelbrektinpoika II
Author: Starbäck, Carl Georg
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Engelbrekt Engelbrektinpoika II" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ENGELBREKT ENGELBREKTINPOIKA II

Kaksiosainen historiallinen romaani


Kirjoittanut

C. GEORG STARBÄCK


Suomentanut

K. A. PETRELIUS



Werner Söderström, Porvoo, 1898.



JÄLKIMMÄINEN OSA.


    Oi synnyinmaa, sun sankarmuistoissasi
    Mun liikkuu aatokseni ainian.
    Suurtöitäs lemmin, muistan mainettasi
    Ja niihin tunteineni uppoan.
    En pyydä, mailma, loistoa, riemujasi!
    Pois onni, -- elonikin kadotkaan!
    Mut teille, teille, kansani ja maani,
    Ma teille huokaan vielä kuollessani!

                                _E. G. Geijer_.



SISÄLLYS:

III. Vesterås ja Borganäs:

    I. Kutsumattomia vieraita.
   II. Kuninkaankirje.
  III. Kohtaaminen.
   IV. Lupaus.
    V. Tuomio.
   VI. Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.
  VII. Liikkuva saari.
 VIII. Juhannusaatto 1434.
   IX. Borganäs palaa.

IV. Vapauttaja:

    I. Herra Tukholman linnassa.
   II. Göksholman herrat.
  III. Katajapensas.
   IV. Vanki.
    V. Vadstenassa.
   VI. Kiusaaja.
  VII. Toivioretkeläinen.
 VIII. Oppenstenissa.
   IX. Kuka oli kuningas?

V. Valtionhoitaja:

    I. Albrekt herttuan nuolet.
   II. Harmajamunkit.
  III. Drotsi ja Marski.
   IV. Päättyminen.
    V. Hopeavitjat.
   VI. Valtiomarski.
  VII. Valtionhoitajan vaali.
 VIII. Pidot Täljen linnassa.
   IX. Yö ja Päivä.
       Historiallisia selityksiä

Viiteselitykset.



KOLMAS JAOS.

Vesterås ja Borganäs.



I.

Kutsumattomia vieraita.


Oli taas kevät, joka tänä vuonna tuli tavattoman aikaiseen. Talven
kinokset sulivat ja juoksivat vuolaina virtoina järviin ja meriin, ja
ilman siivekkäät joukot palasivat etelästä rakkaisiin koteihinsa,
pohjolan syrjäisiin laaksoihin. Metsikana vaihtoi parhaillaan pukuansa
ja orava kyherteli koivunlatvassa. Päivä päivältä nousi aurinko yhä
ylemmäksi taivaan laelle ja päästi taas luonnon siteistään; vapaus
virkosi taas eloon metsissä ja järvissä, vuorilla ja laaksoissa ja
lauhkeat keväiset tuulet kuiskailivat rauhaa ja sovitusta, samalla kuin
tuhannet riemusävelet soivat vapauden ja rakkauden ylistystä korkealla
ilmassa.

Tälle luonnon riemulle oli Ruotsin rahvaan mieliala selvänä
vastakohtana. Kamala toivottomuus pilkisti jokaisen silmästä, pusersi
huokauksen jokaisen rinnasta. Ja yhä koveni sorto, yhä julmemmaksi kävi
ulkomaalaisten voutien mielivalta. Pyhän Yrjänätarun alkupuoliskoa
elettiin nyt todellisuudessa. Lohikäärme ruiskutti voitonriemuissaan
myrkkyänsä maalle ja kauhuissaan kysyi jokainen, joko Ruotsin
kuolonhetki oli käsissä. Missä tahansa kiinnittikin katseensa Ruotsin
herroihin ja edusmiehiin, jotka linnoissaan ja taloillaan elelivät,
niin turhaan etsi ketään sellaista, joka tahtoi ruveta pitämään kansan
puolta ja saattamaan maan lain ja vanhat hyvät tavat taas voimaan ja
noudatettaviksi.

Taalalaiset olivat kyllä edellisenä syksynä nousseet kapinaan, mutta
olivat taas laskeneet aseensa, kun valtakunnan neuvosto oli luvannut
täyttää heidän toiveensa ja olla apuna heidän hätäänsä poistamassa. He
vannoivat pyhän valan olla enää maksamatta veroa Jösse Eerikinpojalle
ja niine päätöksineen he palasivat kotiinsa ja valtaneuvokset menivät
ilomielin matkoihinsa.

Kaikki näytti siis olevan hukassa. Jösse Eerikinpoika ei tosin itse
ollut uskaltanut mennä Taalainmaahan, mutta hän oli paikoillaan
lujassa Vesteråsin linnassaan ja samoin muutkin voudit kaikkialla
valtakunnassa. Syksyiset tapahtumat v. 1433 olivat vaan olleet yhä
selvemmin näyttämässä sitä toivotonta kurjuutta, johon Ruotsin kansa
oli vajonnut, samalla kuin voudit kävivät sitä varmemmiksi, sitä
rohkeammiksi, kuta helpommalta oli näyttänyt aseellisenkin rahvaan
aisoissa pitäminen.

Kaikista näistä voudeista, jotka kuninkaan nimessä ryöstivät ja
raastoivat Ruotsinmaata, ei sentään kukaan vetänyt vertoja
Vestmanlannin ja Taalainmaan voudille. Tämä näet ei heitä voittanut
ainoastaan viekkaudessa ja rohkeudessa, jott'en sanoisi
hävyttömyydessä, vaan etenkin siinä erinomaisessa julmuudessa ja
kovuudessa, jolla hän osasi panna mielivaltaiset käskynsä täytäntöön,
siinä matelevaisuudessa ja arkamaisuudessa, jolla hän osasi
näennäisesti väistyä tieltä, kun olot niin vaativat. Mutta hän väistyi
vain odottelemaan tilaisuutta, ottaakseen heti takaisin, mitä oli
menettänyt, samoin kuin tiikeri vetää kokoon jäntäreitänsä ja
valmisteleikse voimakkaimpaan hyppäykseensä, silloin kuin se näköjään
säveänä lyykistyy maahan.

Juuri nyt hän oli siinä asennossa. Hänen oli syksyllä täytynyt
peräytyä; nyt hän oli taas eteenpäin menossa. Se mitä hänen oli ollut
pakko kuulla ja sallia syksyllä valtaneuvosten läsnä ollessa, oli
kiihottanut hänen turhamielisyytensä ylimmilleen. Mutta hän osasi
salata vihansa ja vartoa. Nyt hän varustautui laskemaan vihansa liekit
valloilleen, nyt piti noiden talonpoikain oikein oppia tuntemaan hänet.
Voi, voi silloin heitä ja -- Engelbrektiä.

Hän oli menetellyt hyvin varovasti. Leijonanpyytäjä ei turhanpäiten
saalistansa ärsyttele. Hän ei ollut jalkaansa astunut pohjoispuolelle
Dal-jokea ja Juhani Walekin oli pysytellyt hyvin hiljaa syksyn aikana
ja toiselle puolen joulun. Mutta uudenvuoden tienoissa oli Jösse
koettanut Juhani Walen ja hänen palvelijainsa toimella saada kokoon
verot. Se onnistuikin mitään hälinää nostattamatta ja -- joko sitten
mielet todellakin olivat rauhoittuneet, taikka oli huomattu
mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan -- veroja kertyikin joku määrä.
Tämän hän teki kokeiksi vain, ja kun se onnistui, niin hän ei enää
empinytkään jatkaessaan.

Mutta kaikki tämä oli vaan vähäpätöistä siihen verraten, mitä hänellä
nyt oli mielessä. Hänen kostostaan oli tuleva oikein loistava.
Pääsiäisen jälkeen aikoi hän kaikkine väkineen mennä Taalainmaahan. Hän
odotteli vaan kuninkaan kirjettä pannakseen siellä kauheita rankaisuja
toimeen. Ja kaikkein ensimmäiseksi tuli tuon julkean Engelbrektin
kukistua.

Monta kertaa oli tämä jalo vouti huoneessaan Vesteråsin linnassa
nautinnolla ajatellut sitä hetkeä, jona hänen silmänsä saisivat nähdä
Engelbrektin pään pyövelinkirveen iskusta eroavan ruumiista. Ja hänen
silmänsä olivat liekehtineet ja hänen huulensa menneet inhottavaan
hymyyn joka kerta kun hän kuvituksessaan oli hiukkasen lisännyt
kärsimystä taikka ottanut hiukkasen pois tehdäkseen uhrinsa tuskat niin
pirullisen koviksi ja oman nautintonsa niin suunnattoman suureksi kuin
mahdollista. Nyt läheni tuo niin kauvan ja hartaasti odotettu hetki
eikä Jösse Eerikinpoika ollut säästänyt mitään, ei edes omia
kolikoitaankaan, voidakseen toimia kyllin voimakkaasti ja iskeä iskun
sellaisen, että se yhdellä kertaa oli rusentava kaikki.

Näihin valmistuksiin kuului myöskin oikein hyviin väleihin joutuminen
Ruotsin herrain kanssa, ainakin mahtavimpain. Erinomainen tilaisuus
tarjoutuikin siihen vuoden puolipaaston aikoihin. Muuan neuvoston
vanhimpia, iäkäs ritari Krister Niilonpoika (Vaasa) tahtoi ristiäisten
johdosta nähdä lukuisan sukunsa koossa kotonaan Räfvelstadissa
pääsiäisjuhlain aikana, ja koska useoiden herrojen piti matkustaa
Vesteråsin kautta, niin vouti kutsui heidät pitoihin linnaan. Vieläpä
vanha herra Krister Niilonpoika itsekin oli luvannut ratsastaa
sukulaisiansa vastaan Vesteråsiin ja samalla käyttää hyväksensä voudin
vieraanvaraisuutta.

Oltiin pääsemässä puolille päivin maaliskuun 8 p:nä, puolipaaston
sunnuntain jälkeisenä maanantaina. Vouti oli aamulla tapansa mukaisesti
kierrellyt linnassa tarkastamassa, oliko kaikki asianmukaisessa
kunnossa sekä noiden ylhäisten herrain vastaanottamista varten että
myöskin linnan puolustamiseksi, jos jotakin odottamatonta sattuisi.
Paha omatunto saattaa aina mitä tarkimpaan varovaisuuteen. Hänellä ei
ollut kierroksellaan ollut mitään muistuttamista. Tykit olivat
panoksissaan valleilla ja hänen palvelijansa olivat kaikki paikoillaan,
joko määrätyssä työssä taikka vahdinpidossa. Linnantuvassa pidettyjen,
viimeöisten huvien jätteitä ei vouti tavallisuutensa mukaan, viisaasti
kyllä, ollut näkevinäänkään. Hän toivoi miestensä vuorostansa sitä
kernaammin palvelevan häntä, kun tarvittiin.

Hän oli siis jotenkin hyvillä mielin palannut huoneeseensa. Täällä hän
käveli muutamia kertoja edes takaisin katseen harhaillessa milloin
minnekin tuuheiden kulmakarvain alta. Varmaankin hän vielä kerran
ajatteli valmiiksi, kuinka kaikki oli käyvä sekä kuninkaaseen että
Engelbrektiin ja hänen talonpoikiinsa nähden. Vihdoin hän pysähtyi
ikkunan luona olevan ison tammisen pöydän ääreen, jolla oli joukko
papereita ja kirjeitä. Hän otti muutaman kirjeen, avasi sen ikään kuin
ajatuksissaan ja alkoi sitä lukea. Varmaankin hän oli sen jo lukenut
moneen kertaan, sillä hänen huulensa näkyivät toistelevan sen sisältöä,
vaikka silmät katsoivat kirjeen reunan ylitse ulos ikkunasta ja
näyttivät seuraavan pilviä, jotka kummallisen muotoisina kiitivät kovaa
pohjatuulta pakoon.

Silloin aukeni ovi ja vanhanpuolinen nainen astui sisälle. Hänellä oli
tumma puku ja sen päällä kallisarvoisilla turkiksilla sisustettu
viitta, jonka alla iso avainkimppu riippui hopeakirjaisesta vyöstä.
Pään peitti valkoinen huntu, sekin turkiksilla sisustettu. Hänen
kasvojensa juonteet olivat sulavat ja melkeinpä arastellen hän katsoi
voutiin, kun tämä seisoi siinä kirje kädessä.

Se oli vouti Jösse Eerikinpojan vaimo, Birgitta Ulvintytär. Hän oli
mahtavaa ja rikasta norjalaista sukua ja oli muuttanut Ruotsiin asumaan
kuningas Maunu Eerikinpojan aikana. Hänen isänsä oli Ulvi Juhonpoika,
joka asui Ervallan talossa Vestmanlannissa. Tähän aikaan omisti sen
hänen veljensä, Pietari Ulvinpoika.

Vähän aikaa herraansa ja miestänsä katseltuaan Birgitta rouva kysyi:

"Oletteko nyt tarkoin ajatellut asiaa, herrani ja isäntäni?"

Vouti nosti päätänsä ja kääntyi läpitunkevin katsein vaimoonsa päin.

"Elkää vihastuko minuun, rakas mieheni", jatkoi Birgitta rouva
lempeällä ja melkein valittavalla äänellä, "tiedättehän, ett'ei kukaan
parastanne tahdo, niin kuin minä. Saatatte uskoa minua ja olettehan
useammin kuin kerran kokenut, ett'eivät ennustukseni petä."

"Mik' on unta se on lunta, Birgitta", vastasi vouti keskeyttäen.

"Eipä aina, eikä koskaan silloin kun isäni, tuo ankara ritari Ulvi
Juhonpoika minulle näyttäytyy. Minä rukoilen sinua, rakas isäntä, heitä
se mitä on tekeillä. En sitä tosin täydelleen tiedä, mutta nuo suuret
varustukset ja tuo paljo väki osottavat riittävästi, että vakavia
asioita on hankkeissa..."

"Onko sinulla kaikki valmiina ylhäisten vieraittemme vastaanotoksi,
Birgitta?" kysyi vouti vielä kerran emäntäänsä keskeyttäen ja koettaen
kääntää hänen ajatuksensa toisaanne.

Mutta Birgitta rouva ei ottanut hellittääkseen kesken. Hän rakasti
miestänsä ja hänelle olivat nyt muut asiat pääasiana, eivätkä pidot.

"Mennä vuonna tähän aikaan", sanoi hän, "kun varustauduit Hannu kreivin
seurassa menemään Taalainmaahan isäni ensi kertaa näyttäytyi minulle ja
käski minun estää matkasi. Sinä et kuitenkaan totellut. Toisen kerran
hän minulle näyttäytyi, kun neuvoston herrat syksyllä tulivat pitämään
tarkastusta ja sinä aioit kieltää heiltä valtakunnan linnaan pääsyn.
Silloin sentään tottelit varoitustani ja eihän sinulla ole ollut syytä
sitä katua. Nyt viime yönä näin taas isäni seisovan vuoteeni vieressä
ja huolissaan valkoisia kiharoitansa ravistaen osottavan sinua. Rakas,
rakas mieheni, heitä sikseen, mitä sinulla on tekeillä, onni ei kasva
siinä maaperässä, jota väkivalta tallaa..."

Voudin suu meni raukeaan hymyyn ja hänen silmänsä katsoivat tavallista
avomielisemmin lempeään naiseen, joka hänelle puhui rauhan ja
sovinnollisuuden sanoja. Mutta sitä kesti vaan hetkinen; sitten
pyörivät ne taas yhtä epäluuloisina ja kovina kulmakarvain alla kuin
ennenkin.

"Tottelin sinua", virkahti hän, "kun valtakunnan neuvostoon kuuluvat
kunnon herrat olivat täällä syksyllä; niin, niin, siitähän saattaa
näyttää, mutta muut seikat ne pakottivat minut myöntymään, eivätkä
sinun unesi..."

"Olet kerran ennenkin minulle sitä sanonut", keskeytti Birgitta rouva,
"se oli kuninkaan kirje, jonka vuoritilallinen toi neuvostolle ja josta
et tiennyt, oliko se todellakin tullut neuvoston käsiin vai ei..."

"Niin, kuninkaan kirje sen teki, ja kautta Vapahtajan viiden haavan,
jos minulla silloin olisi ollut käsissäni kirjurini kirje ... niin,
kautta Herramme ristinpuun, en olisi yhtään noista herroista päästänyt
kuninkaan linnaan. Ei, Birgitta, saatpa vielä nähdä, millainen on valta
kuninkaan voudilla. Niin totta kuin vaakunakilpeäni kunnialla kannan,
niin totta on tuo jäykkäluontoinen vuoritilallinen ynnä koko hänen
talonsa oleva Jösse Eerikinpojan koston todisteena."

"Ja minä sanon sinulle, herrani ja isäntäni", virkkoi vastaten emäntä,
"sanon sinulle, että juuri sen kautta tuotat rangaistuksen itsellesi.
Sen nuoren miehen, joka tuotiin tänne Gripsholmasta ja joka nyt nääntyy
tuolla tornissa, sanovat olevan Engelbrektin kasvattipojan... Jos niin
on, rakas mieheni, ... niin päästä hänet vapaaksi, se on ensimmäinen
ehto torjuaksesi onnettomuutta itsestäsi ja minusta, ja sitten..."

"Ja sitten?" kysyi vouti ihmetellen, kun hänen vaimonsa empi.
päättäisikö lauseensa.

"Sitten tulee sinun ojentaa Engelbrektille kätesi ja sanoa: minä tahdon
sovittaa, mitä olen rikkonut."

Voudin katseesta näkyi mitä suurinta kummastusta, kun hän kuuli nämä
lempeän vaimonsa sanat, mutta kohta sen jälkeen ilmeni hänen sameista
silmistään hurjaa ivaa, ja sitten kuvastui hänen kasvoillensa mitä
katkerin suuttumus.

"Olet järjiltäsi, Birgitta", virkkoi hän, "päästää vapaaksi tuo nuori
mies ... etkö sitten tiedä, että juuri hän tempasi kirjeen kirjurini
kädestä, kirjeen, joka olisi säästänyt sekä minulta että kuninkaaltani
monta huolta, jos olisi ollut minun käsissäni... Vai päästää hänet
vapaaksi! Niin kuule sitten valani, Birgitta. Ennen on tämä linna
kaikkine päivineen vajoava maahan, kuin tämä Herman Berman pääsevä
tornista, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset minua auttakoot."

Birgitta rouvan kasvot kalpenivat yhä enemmän näistä sanoista ja hän
pani tuskissaan kätensä ristiin.

"Katso tuota", sanoi vouti ja ojensi hänelle kirjeen, joka hänellä oli
kädessään, "lue, vaimo, ja sano sitten, ansaitseeko vanki
armahtamista."

Mieli muualla otti emäntä ojennetun kirjeen, joka oli Kirjuri-Martilta.
Sen sisällyksen panemme tähän jättäen tavanmukaiset alku- ja loppusanat
mainitsematta.

"Päästyäni pitkällisestä vankeudestani, johon minut Tukholmassa oli
pantu, sain sekä omaksi että teidän onneksenne tietää vuoritilallisen
palanneen kuninkaan paheilta ja aikovan ensin mennä arvoisan isän,
Tuomas piispan luokse Tynnelsöhön. Läksin sen tähden sinne ja onnistuin
todellakin saamaan käsiini sen kirjeen, jota hän toi kuninkaalta
valtakunnan neuvostolle. Sieltä suuntasin kiireen kaupassa tieni
Strängnäsiin, josta varman tuojan mukana aioin lähettää kirjeen teille
ja siten tehdä tyhjäksi vuoritilallisen matkan tulokset. Silloin
karkasi yöllä kimppuuni rosvoja ajaen minua takaa lähelle Gripsholmaa,
jossa hän sai minut kiinni. Ett'ei kirje joutuisi hänen haltuunsa,
täytyi minun heittää se käsistäni järveen, joka oli lähellä sitä
paikkaa, missä olimme. Olen menemäisilläni laivaan ja kirjoitan tämän
suurimmassa kiireessä. Mitä kuninkaan kirjeeseen tulee, niin tuskinpa
se kuitenkaan enää joutunee neuvoston käsiin, sillä ranta, jossa minun
kimppuuni käytiin, oli milt'ei autio. Kirjoitin Söderköpingissä j.n.e."

Kirje ei rauhoittanut Birgitta rouvaa; päinvastoin hänen kätensä
vapisi, kun hän sen pani pöydälle, ja hänen silmänsä olivat kyynelistä
kosteina. Hänen miehensä erehtyi kuitenkin luullessaan tätä
mielenliikutusta suuttumukseksi ja vihaksi tuon tärkeän kirjeen
menettämisestä ja siitä aiheutuvasta epätietoisuudesta. Tässä luulossa
hän ojensi hänelle toisen kirjeen, joka oli kirjoitettu syksyllä
Köpenhaminassa ja oli samoin Kirjuri-Martin kirjoittama. Tämän sisällys
oli seuraava:

"Täällä on ollut paljon tekemistä ja monta vaikeutta voitettavana.
Hänen armonsa kuninkaan puheille en pitkään aikaan päässyt, ja kun
viimein pääsin, niin hän ynsein sanoin käski minut luotansa. Cecilia
neiti, joka viime kerran täällä teidän asioillanne käydessäni oli niin
kernas asiatanne edistämään, on nyt aivan myöntymätön. Olin jo joutua
toivottomaksi kohtalostanne, mutta kun tulin ajatelleeksi, ett'eivät
sikäläiset neuvoston herrat voineet mihinkään toimiin ryhtyä ilman
kuninkaan kirjettä, ja kun samalla olen vakuutettu siitä, että olette
pitävä sananne ja muistava köyhää palvelijaanne palkita, niin päätin
odotella sopivampaa tilaisuutta. Muutamat tanskalaiset herrat, etenkin
herra Eerikki Krummedik ja nuori Otto Pogwisch sekä hänen äitinsä
Gladsaxin Ida rouva, joka mielellään käyttää hyväksensä jokaista
tilaisuutta näyttääkseen vaikuttavansa enemmän kuin Cecilia neiti,
antoivat minulle apuansa. Heidän puheistaan muuttuikin sitten
vähitellen kuninkaan mieli, niin että hän ainakin salli minun päästä
puheilleen. Sitten on minun onnistunut yhä varmemmaksi varmentaa hänen
hyvää luuloansa teistä, niin että voitte olla aivan levollinen.
Kuningas, herranne, on aina katsova parastanne. Se tuli näkyviin
silloin, kun tuo hiton Engelbrekt taas viime viikolla tuli tänne.
Kuningas ei tahtonut laskea häntä puheilleen. Kun minä sitten, yhä
teidän asemaanne vahvistaakseni, puhuin hänen puolestansa, niin hän
tosin sai tulla kuninkaan eteen, mutta oli tuskin alkanut puhua teistä
ja menettelystänne, kun kuningas viittasi kädellään ja sanoi: 'Menkää
pois, elkääkä koskaan enää tulko silmieni eteen!' -- Voitte tästä
nähdä, onko minusta ollut teille hyötyä vai ei. Tuo jumalaton
vuoritilallinen uskalsi tosin juuri kuninkaasta kääntyessään ja salista
lähtiessään uhata vielä kerran tulevansa takaisin, mutta jos hän tulee,
niin siitä kai on tuleva hänen viimmeinen matkansa, jollei teidän
kätenne häntä jo sitä ennen ole kouristanut. Voitte nyt pidellä häntä,
niin kuin tahdotte, hän on vallassanne, eikä kuollut koira enää hauku."

Riemuitsevin katsein vouti otti kirjeen vaimonsa kädestä, sitten kuin
tämä oli sen lukenut. Mutta ei tämäkään kirje tehonnut häneen siten,
kuin vouti oli tarkoittanut.

"Jumala ja pyhä Olavi, isänmaani suojeluspyhä", sanoi hän, "muuttakoot
mielesi, Jösse Eerikinpoika, ennen kuin on myöhäistä. Minä olen onneton
vaimo raukka", lisäsi hän hiljaa, ikään kuin itsekseen.

Mies oli jo taas sanomaisillaan hänelle kovia sanoja, kun hänet siitä
esti hovipoika, joka ilmoitti herra Krister Niilonpojan ja herra Kaarlo
Knuutinpojan olevan linnanpihalla. Vouti kiiruhti ottamaan hattuansa
rientääkseen ylhäisiä vieraitansa vastaan, mutta Birgitta rouva painoi
tuskissaan päänsä käsiinsä ja käänsihe pois.

"Pian, vaimo", huusi silloin hänelle vouti, "katso, että kaikki on
hyvässä kunnossa ja ett'ei mitään puutu. Naistenhuoneessa sinun tulee
noille ylhäisille rouville ja neideille näyttää ystävällisen ja iloisen
näköiseltä, säästä sen tähden kyyneleesi siksi kun jäät yksiksesi."

Tätä puhuessaan hän oli sitonut miekkansa vyölleen ja heittänyt
hartioilleen hienon kärpännahalla reunustetun viitan. Hän tarttui
vaimonsa käteen saattaakseen hänet naistenhuoneeseen, kun ovi taas
aukeni ja sisälle astui pitkä kookas palvelija tuoden muassaan vanhan
talonpoikaisissa vaatteissa olevan miehen.

"Mitä nyt?" kysyi vouti mahtavalla äänellä.

"Tärkeitä uutisia", vastasi palvelija, "jollen erehdy."

"Jollet varmemmin asiaasi tiedä, niin saa sanottavasi jäädä toiseen
aikaan."

"Jollei tämä minua petä, niin ovat uutiseni siksi tärkeitä, että nuo
ylhäiset herrat voivat hetkisen teitä odottaa", sanoi palvelija ja veti
takkinsa alta pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti, minkä
vouti heti tunsi kuninkaan sinetiksi.

"Kirje kuninkaalta!" huudahti vouti.

"Niin, ja joka on ollut kummallisilla teillä, sillä oikeastaan kai sen
olisi pitänyt tulla perille jo viime kesänä, sen mukaan kuin tämä mies
sanoo."

"Kuinka olet saanut kirjeen käsiisi, mies?" kysyi vouti kiivaasti.

"Luvallanne sanoen, armollinen vouti, Eskil on nimeni ja olen kalastaja
Gripsholman tienoilta..."

"Pian, mies, mistä olet saanut kirjeen...!"

"Armollinen vouti, olen kalastaja Gripsholman läheisyydestä ja tupani
on Mälarin rannalla. Olin vesillä siimojani kokemassa, noin viime
juhannuksen aikoina, jolloin edellisenä iltana oli ollut kova
rajuilma..."

"Herra Kaarlo Kristerinpoika ja Ebba rouva", ilmoitti hovipoika ovelta.
Vouti kävi yhä malttamattomammaksi. Kirje viehätti häntä paljoa enemmän
kuin nuo ylhäiset herrat, joita nyt alkoi saapua, toinen toisensa
perästä.

"Minä näin kirjeen", alkoi palvelija, joka oli tuonut
kalastajan muassaan ja joka ymmärsi, että tällä hetkellä ennen
kaikkea piti joutua, "minä näin kirjeen tällä miehellä viime
Gripsholman-matkallamme. En osaa kirjoitettua lukea, mutta aavistin
kirjeen olevan tärkeän, etenkin kun mies kertoi kahden herrasmiehen
yöllä taistelleen ja toisen silloin heittäneen kirjeen järveen."

Riemun leimahdus välähti Jösse Eerikinpojan silmistä, ja vaikka olikin
niin kiire, niin ei hän kuitenkaan malttanut olla tarkastamatta
kuninkaallista sinettiä.

"Vie alas mies", sanoi hän vavisten palvelijalle; "ritarien mentyä
matkoihinsa tahdon häntä lähemmin kuulustella."

Hän kiinnitti sen jälkeen kaiken huomionsa kirjeeseen ja nosti jo
kättänsä sinettiä rikkoakseen ja ottaakseen varman tiedon
sisällyksestä, kun kiivaita askelia kuului oven ulkopuolelta. Vouti
niitä innoissaan tuskin huomasikaan.

Mutta ovi lensi auki ja siitä astui sisälle kookas ritari, jonka ryhti
ja kasvot ilmaisivat yhtä paljon arvokkuutta kuin alentuvaisuuttakin.
Hän astui voudin luokse.

"Tärkeitä kirjeitä herraltamme, kuninkaalta", sanoi ritari nähdessään
kirjeen voudin kädessä, "saatoinpa arvata jonkin sellaisen seikan
olleen syynä siihen, että vieraiden niin kauvan täytyi odottaa
saadakseen tervehtiä vieraanvaraista isäntäänsä. -- Ei kai mitään
huonoja sanomia, toivon ma ...?"

"Ei, ei, armollinen herra", änkytti vouti, kohteliaasti kumartaen,
vaikka hänen erittäin vastahakoisesti täytyi panna kirje käsistään,
"sanomat ovat hyviä. Mielet tyyntyvät tyyntymistään. Olin juuri
aikeissa rientää alas tervehtimään niitä ylhäisiä herroja ja miehiä,
jotka minua tänään käynnillään kunnioittavat."

Ritari tuskin kuunteli voudin puolusteluja. Hän oli kääntynyt Birgitta
rouvaan, joka väkisinkin koetti salata levottomuuttaan.

"Terve tultuanne, herra Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän, "tulette
pikemmin, kuin täällä saatoimme luulla. Sen tähden rohkenimme kiintyä
niihin asioihin, joita Tanskasta tulleet tiedot koskevat..."

"Kuninkaan toimet ennen kaikkia muita", sanoi ritari ystävällisesti
tarjoten Birgitta rouvalle kätensä ja taluttaen hänet hänen
kumartelevan miehensä ohitse ja käytävää myöten isoon pitosaliin.

Liehakoiden seurasi vouti, ja kun hän oikein ennätti miettiä ja verrata
toisiinsa kirjurinsa kirjeessä olleita ja äsken saamiansa tietoja, niin
hänelle kävi aivan selväksi, että äskeinen kirje oli se, jonka
Engelbrekt oli tuonut neuvostolle. Ilo oikein hiveli hänen mieltään,
kun hän ajatteli sitä sattuman kaupalla saatua välikappaletta, joka nyt
tarjosi niin hyvän tilaisuuden joutua tekemisiin tuon uppiniskaisen
vuoritilallisen kanssa. Nyt hän saattoi todistaa tämän kulkeneen
valheenkengillä kuninkaan ja neuvoston välillä, nyt ei mikään enää
saattanut estää hänen voittoriemuansa ja Engelbrektin kukistumista.

Hänen huuliensa hymyily, kun hän ritarin ja emäntänsä jälessä astui
isoon saliin, oli sen tähden luonnollisempaa kuin koskaan ennen ja
painoi hänen kasvonpiirteisiinsä ja koko olentoonsa leppeyden leiman,
joka hänelle sopi hyvin.

Niistä monista ritareista, jotka olivat kokoutuneet saliin, oli vanha
kunnianarvoinen Krister Niilonpoika ylhäisin. Paitsi häntä siellä oli
hänen kolme poikaansa Kaarlo, Juhana ja Niilo sekä vielä Ture
Turenpoika (Bjelke) ja Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä). Miestensä
keralla saapuneita naisia olivat ainoastaan Kaarlo herran rouva, Ebba
Krummedik, ja herra Niilo Steninpojan rouva, Margareta Knuutintytär
(Bonde). Viimemainitun muassa oli myöskin nuori kaunis tyttö, Katarina
Kaarlontytär (Gumsehufvud).

Mutta jos kohta vanha herra Krister Niilonpoika valkeine harmaine
hapsineen olikin komea ja kunnianarvoinen, niin ritari Kaarlo
Knuutinpoika se epäilemättä ennen muita kaikkia veti huomion puoleensa.
Koko hänen ulkonaisessa olennossaan oli joka suhteessa jotakin
tavatonta. Hänen pitkä kaunis vartalonsa, hänen uljas-asentoinen
päänsä, hänen säteilevä katseensa, kauniit kasvonpiirteet ja
sen ohessa hänen kohtelias ja miellyttävä esiintymisensä, joka
tahtomattakin voitti sydämiä -- yksistään tämä riitti tekemään hänet
silmäänpistäväksi ja huomattavaksi. Mutta siihen tuli vielä lisäksi
senaikuiseksi tavaton tietomäärä, joka oli osaksi opinnoilla, osaksi
laajoilla matkoilla koottu. Ja kun hän puhui, niin kuului hänen
täyteläinen, sointuisa äänensä niin miellyttävältä, että kuulijain
korvat ikään kuin viehättyivät kuuntelemaan hänen sanojansa.

Hän talutti kohteliaasti Birgitta rouvan molempain toisten rouvain
luokse ja yhtyi sen jälkeen muihin herroihin, jotka olivat piirissä
Krister Niilonpojan ja voudin ympärillä. Tämä koetti parhaan kykynsä
mukaan miellyttää ylhäisiä vieraitaan ja onnistuikin siinä
odottamattoman hyvin. Vanha Krister herra hymyili hänelle
ystävällisintä hymyänsä ja nuoremmat herrat ilmaisivat äänekkäästi
hyväksymisensä voudin kertomuksille, jotka tietysti kaikki koskivat
talonpoikia ja hänen tapaansa kohdella heitä.

Ainoastaan vanhin Krister herran pojista, Kaarlo herra, ei yhtynyt
pilapuheisiin. Inhon varjo peitti päinvastoin hänen jalot kasvonsa.
Kuitenki vaan varjo, sillä hän pysyi äänettömänä eikä koettanutkaan
vaikuttaa keskusteluun ja suunnata sitä toiselle tolalle.

Vähitellen johti sitten tuo viekas vouti puheen viime tapahtumiin ja
aivan herrain huomaamatta olikin jo jouduttu puhumaan siitä, millä
vallalla neuvosto viime syksynä toimi pitäessään tarkastusta voudin
viranhoidosta.

"Minusta näyttää", rohkeni vouti sanoa, "siltä, että teidän, jalot
neuvoston herrat, olisi pitänyt lähemmin tuumia, ennen kuin siihen
asiaan ryhdyitte."

"Lähemminkö tuumia?" virkkoi Krister herra, "enpä tosiaan ymmärrä,
kuinka saatatte tuollaista puhua, Jösse Eerikinpoika. Neuvosto
menetteli mitä varovaisimmin ja itsehän tiedätte, kuinka vähän oli
toivoa saada ärsytetyt talonpojat hillityiksi -- sitä paitsi neuvosto
noudatti kuninkaan kirjettä..."

"Sanoitte, jalo herra Krister Niilonpoika", jatkoi vouti kumartaen
tuolle vanhalle herralle, "sanoitte noudattaneenne kuninkaan kirjettä,
mutta sallikaa minun kysyä, tiedättekö aivan varmaan tämän kirjeen
olleen kuninkaalta...?"

"Kuninkaaltako?" kysyivät kaikki suuresti kummastuen ja odottaen tuolle
oudolle kysymykselle selitystä.

"Kuka jätti kirjeen neuvoston käsiin...?" jatkoi vouti.

"Tukholman linnan vouti, herra Hannu Kröpelin", vastasi Kaarlo
Knuutinpoika, "ja se mies, joka oli tuonut kirjeen kuninkaalta hänelle,
oli itse läsnä. Hän oli vuoritilallinen Vaskivuorelta, nimeltään
Engelbrekt Engelbrektinpoika, pieni, ylevän näköinen mies. -- Mitään
epäilystä siitä, että kirje tosiaankin oli kuninkaalta, ei voi nousta."

"Jalot herrat", sanoi vouti mahtavamman tavoin hymyillen, "teidät on
siinä asiassa petetty. Minä uskallan väittää, ett'ei tätä kirjettä ole
olemassa, sillä se mikä on, on väärä."

"Jos sen voitte todistaa, vouti", sanoi Kaarlo Kristerinpoika, "niin
saakoon se mies, joka on uskaltanut tuoda vääriä sanoja kuninkaalta
valtakunnan neuvostolle, kovan rangaistuksen."

"Siihen ei tarvita muuta, kuin että te, jalot herrat, tarkastutatte
kirjettä ja sen sinettiä, tokko se todellakin on Eerikki kuninkaan
sinetti, joka on hänen kanslerinsa hallussa. Te saatatte kuitenkin
tästä nähdä, millaista on olla tekemisissä näiden talonpoikain ja
vuoritilallisten kanssa. Minä aion nyt pääsiäisjuhlan perästä koko
miehistöineni mennä sinne Taalainmaahan ja kuninkaan, herrani nimessä
olen kurittava tuota Engelbrektiä, joka on rohjennut armollista
kuningastamme ja teitä, jalot valtakunnan neuvoston herrat, tuolla
tavoin vaivata."

Sen pitemmälle vouti ei ennättänyt, ennen kuin ovi aukeni ja kaksi
vanhanpuolista herraa tuli sisälle ja heidän muassansa muuan nuorempi,
joka talutti kädestä nuorta tyttöä. Vouti kiiruhti tulevia vastaan.
Toinen näistä oli piispanpuvussa. Hän oli varsin vanha herra, mutta
ikäisekseen ripeä. Se oli Linköpingin piispa, Knuutti Bonpoika (Yö ja
Päivä), Niilo Steninpojan setä. Toinen vanhemmista herroista oli Hannu,
Ewerstenin kreivi. Hänen takanansa tuli Niilo Steninpojan veljenpoika,
Maunu Pentinpoika, nuori herra, jonka kasvot ilmaisivat hillitöntä ja
rajua luonnetta. Nuori tyttö, jota hän kädestä talutti, oli Agnes,
Ewerstenin kreivin tytär.

Kaikki läsnäolijat, vanha Krister herrakin, tervehtivät kunnioittaen
piispaa, joka myhäillen kumarteli vastaan, vaikka hän sitä tehdessään
näytti seuralaiselleen, kreiville, silmäyksellä ilmoittavan, että hänen
alottamaansa keskustelua oli soveliaammassa tilaisuudessa jatkettava.
Yleinen puhelu virkosi taas kohta sen jälkeen entiselleen. Sen
kestäessä voudin palvelijat kantoivat esiin toisen ruokalajin toisensa
perästä, joita pöytä suorastaan ahdettiin täyteen.

"Ette kai ilman syytä tule näin kauvas pohjoiseen omasta
hiippakunnastanne, hurskas isä?" kysyi Krister herra keskustelun
kestäessä ja kääntyi Knuutti piispaan.

"Kirkollisen alueemme asiat täällä Ruotsissa ovat huolettavalla
kannalla", sanoi piispa päätänsä ravistaen, "kun meillä on kaksi päätä
yhden sijassa..."

"Siitä kai on sentään loppu tuleva", arveli Krister herra; "armollisen
herramme, kuninkaan, täytynee kai lopulta tässä asiassa antaa myöten.
Huolettavaa ja vaikeata on, kuten sanotte, pitää järjestystä, kun
kirkon omat miehet sitä rikkovat. Eipä mahtane Upsalan hiippakunnan
kansa piankaan unhottaa, kuinka Arnold[1] piispa syksyllä Tanskasta
tänne tullessaan väkisin murratti auki ovet, kun kaniikit kieltäytyivät
hänelle antamasta piispantalon avaimia. Tavoiltaan hän tainnee olla
samanlainen kuin Johannes Gerkenpoika..."[2]

Knuutti piispan veret kuohahtivat näistä sanoista. Hänen huhuttiin
olleen kovin läheisissä väleissä 1412 kuolleeseen Vadstenan päänunnaan,
Ingegerd Knuutintyttäreen, joka oli Pyhän Birgitan tyttärentytär.
Kuinka sen asian laita muuten lienee ollutkaan, siitä piispa itse
vastatkoon. Tähän aikaan oli huhu jo ennättänyt hälvetä, mutta
piispaan, joka oli arka sekä kirkon oikeudesta että omasta kunniastaan,
teki aina vastenmielisen vaikutuksen, kun mainittiin jotakin, joka
saattoi tätä asiaa tarkoittaa. Arkkipiispa Johannes oli kuulu
siveettömästä elämästään; kenties oli piispa samoihin aikoihin
ja sen hälyn johdosta, minkä tämän elämä synnytti, jossakin
tilaisuudessa saanut muistutuksia nuoruutensa tapahtumista. Ingegerd
Knuutintyttärestä ei puhuttu hyvää, ei luostariväen kesken eikä
luostarin ulkopuolellakaan, vaikka hän olikin Margareta kuningattaren
kasvatussisar ja ystävä. Tyytymättömyys arkkipiispa Johannekseen toi
kansan mieleen kaikki, mitä samansuuntaista oli tapahtunut, ja silloin
mainittiin Ingegerd abbedissan[3] nimi, ehkäpä piispa Knuutinkin. Sen
tähden ilmaisi tässäkin tilaisuudessa piispan muoto Krister herran
viimeisten sanain johdosta mielipahaa, jota hän varmaankin olisi
tahtonut salata.

Krister herra huomasi tämän ja käänsi hymyillen puheen toiselle
tolalle.

"Nyt", sanoi hän, "kuuluu arkkipiispa Arnoldin tila olevan huono. Hän
on Arnossa ja minä olen kuullut rahvaan sanovan, ett'ei hänellä enää
mahtane olla yhtään tervettä päivää odotettavissa. Mutta surettavalta
tuntuu kuulla rahvaan puhuvan, ett'ei pahempaa konnaa ole koskaan
pappina ollut. Hänen tautinsa kuuluu olevan inhottava..."

"Niin, niin", jatkoi piispa, "häpeällinen tauti. Mutta enemmän aihetta
tänne tulooni antoi kuitenkin pyhän kirkon asia. Luulin täällä
tapaavani arvoisan veljeni, Olavi piispan, mutta hän lienee nyt juuri
lähtenyt Upsalan hiippakuntaan ja, palvelijainsa puheen mukaan, käymään
Arnossa sairaan arkkipiispan luona."

"No niin, hurskas isä", sanoi silloin Krister herra, "minusta näyttää
sopivalta, että nyt tulette vieraakseni Räfvelstadiin, koska aiotte
mennä Olavi piispaa tapaamaan. Minä lähetän sanan hänelle, että hän
palatessaan poikkeaa talooni. Siellä sitten voitte parhaiten pyhistä
asioistanne keskustella. Pitkältä ei ole myöskään Tuomas piispan luokse
Strängnäsiin..."

"Kiitos hyväntahtoisuudestanne, herra Krister Niilonpoika! Jollei Olavi
piispa palaja ennen iltaa, niin lähden huomenna matkalle, ja silloin
pitänen sananne mielessäni."

Pöytä oli jo kaikenlaisia ruokalajeja täynnä ja jo oltiin valmiit
käymään aterialle. Jösse Eerikinpoika ei ollut säästellyt mitään ja
varsinkin Knuutti piispa kehui häntä sangen onnelliseksi, koska hän voi
hankkia sellaista ruokaa loukkaamatta kirkon sääntöjä ja yleistä
paastonaikaista järjestystä.

Nuoremmat herrat lähentelivät naistenpuolta ja kohta syntyi salin sillä
puolella vilkas keskustelu, jota naurunremahdukset tuon tuostakin
keskeyttivät. Parhaiten kunnostivat itsensä herra Juhani Kristerinpoika
ja herra Niilo Steninpoika, mutta myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika
yhtyi siihen vilkkaaseen leikinlaskuun, jota siellä pidettiin. Rouva
Ebba Krummedik oli silloin panevinaan merkille, että hän kernaimmin loi
katseensa kauniiseen Kaarina Kaarlontyttäreen.

Kaarina neiti ja Agnes olivat liittyneet toistensa seuraan, mutta he
olivat kuin yö ja päivä. Edellinen oli valkoverinen pohjan kaunotar,
jonka suuret tummansiniset silmät säihkyivät eloa ja iloa. Agneksen
kauneus oli aivan toista lajia ja tässä tilaisuudessa näytti siltä,
kuin hän olisi ollut läpinäkyvällä suruhunnulla verhottu. Hän tosin
hymyili pilapuheille, mutta hymyily oli väkinäistä ja hänen katseensa
oli uneileva. Jokin tärkeä asia, mutta sellainen, joka oli vieras hänen
ympäristölleen, täytti nähtävästi koko hänen sielunsa.

Hänen edessään seisoi nuori Maunu Pentinpoika. Hänen silmänsä
tähystivät hekkuman ilmeellä Agnesta. Ritarin suu hymyili ja hän oli
väsymätön kokiessaan miellyttää tummasilmäistä impeä. Mutta tämän
tummat silmäripset kohosivat harvoin niin korkealle, että ritari sai
katsoa hänen kauneihin silmiinsä, ja hymy, joka hänen huulensa pani
väreille, oli niin raukea, että ritarin miellyttämisinnon olisi pitänyt
jäähtyä, jolleivät hänen aikeensa tyttöön nähden olisi olleet vakavat.

"Nyt olen ollut ritarinanne, arvoisa neiti, matkalla Göksholmasta
tänne", sanoi vihdoin Maunu herra pakottaakseen harvapuheisen tytön
jotakin varmaa vastaamaan, "mutta te ette kuitenkaan ole minulle
antanut mitään kihlamerkkiä. Onhan kuitenkin tapana, että ritarilla on
jokin merkki sydämensä valitulta..."

"Saattaahan sydämenne valittu, herra Maunu Pentinpoika", vastasi Agnes
koettaen hymyillä, "olla tietämätön valitsemisesta."

"Tietämätön", sanoi ritari kummastustaan peittämättä, "kuinka voitte
sellaista sanoa, arvoisa neiti?"

Nyt kohosi Agneksen katse tungettelevaan ritariin ja siitä näkyi sanoja
selvemmin hänen sydämensä vastaus. Maunu Pentinpoika, joka kuitenkaan
ei sellaista kovin merkille pannut, piti tätä kaikkea vaan tavallisena
pilapuheena ja sanoi samaan tapaan kuin ennenkin:

"Tuossa riippuu hansikkaanne, arvoisa neiti, antakaa minulle se, minä
pidän sitä päässäni kypärinkoristeena; saatte nähdä, kuinka ensi
rengastaistelussa olen heiluttava peitseäni teidän kunniaksenne."

Ja neitosen vastausta odottamatta hän tarttui pieneen kärpännahalla
reunustettuun käsineeseen sekä tempasi sen pois kultahaasta, josta se
riippui helmikoristeisessa vyöllisvyössä.

Kauniin tytön silmät iskivät vihastuksen tulta tästä Maunu Pentinpojan
julkeasta teosta. Hän ojensi kätensä ottamaan takaisin ryöstettyä
käsinettänsä ja sekä katseeltaan että kasvonpiirteiltään kuningattarena
hän sanoi:

"Muistomerkin omin luvin ottamista en tiennyt ritarintavaksi..."

"Hansikas ensin ja käsi sitten, arvoisa neiti", vastasi ritari leikkiä
laskien, vaikka hänen katseensa ikään kuin arasteli sitä neitsyeellistä
majesteettia, joka noista suurista tummista silmistä loisti, "nyt minä
pidän hansikkaan!"

Neitosen kalpeat kasvot punehtuivat närkästyksestä ja hänen sievät
huulensa vapisivat. Mutta mitään sen enempää ei ennätetty puhua, ennen
kuin Hannu kreivi ikään kuin sattumasta seisoi tyttärensä rinnalla.

"Ystäväni Maunu ritari", sanoi hän hymyillen, "te kuljette,
rientoaskelin, näyttää minusta..."

"Rohkean osalle onni lankee, jalo kreivi", sanoi Maunu vastaten.

"Ja jos olette tehnyt itsenne tyttäreni ritariksi, Maunu Pentinpoika,
niin uskon varmaan miekoin ja peitsin osottautuvanne ansiolliseksi
taistelemaan hänen puolestaan ja sen puolesta, mitä hän arvaa
korkeaksi", lisäsi kreivi puolittain piloilla.

"Luottakaa siihen!" vastasi Maunu pistäen pienen hansikkaan vyöhönsä.

Kreivi käänsihe tällöin toisaalle ja kohtasi silloin piispan hymyilevät
kasvot. Tämä viittasi kreiviä tulemaan syrjään muutaman ikkunan luokse.

"Nuo nuoret näyttävät sopivan toisilleen!" sanoi hän puoliääneen.

Kreivi ei vastannut mitään, vaan katseli ajatuksiinsa vaipuneena
linnanikkunasta, josta saattoi nähdä osan kaupunkia ja nostosillan
edustan. Tavatonta liikettä näkyi siellä olevien ihmisten keskellä ja
taajoja väkijoukkoja seisoi kahden puolen linnantietä porttiin päin
katsellen. Tietämättään katseli kreivi näitä piispan puhetta
kuunnellessaan. Tämän kasvot olivat huoneeseen päin eikä hän sen tähden
saattanut nähdä, mitä linnanportin edustalla tapahtui.

"Minun nähdäkseni", jatkoi piispa, "on veljenpoikani, Pentti ritarin
tekemä ehdotus kaikin puolin hyvä. Sukumme on Ruotsin valtakunnan
ylhäisimpiä; tekin olette vanhaa sukuperää. Teidän vaakunanne meidän
vaakunamme rinnalla on varsin hyvästi koristava Göksholman
linnanporttia, arvelen ma, eikä tytärtänne komeampaa linnanrouvaa ole
kävellyt Göksholman ritarisalin siltapalkeilla, sen sanon minä, Knuutti
Bonpoika, niin totta kuin kunnialla kannan _yötä ja päivää_
isiltäperityssä vaakunassani..."

Kova torventoitahdus, jonka ääni kajahti korkeaa linnaa vasten, herätti
kreivin ajatuksista ja sai piispan pysäyttämään sanatulvansa.

Peremmällä salissa, jonne toitahdus kyllä kuului, mutta jossa
kovaääninen puhelu sen sotki, pitkittivät kaikki häiritsemättä pöydän
antimien nauttimista taikka myöskin puhelemistaan naisten kanssa.

Mutta yht'äkkiä temmattiin ovi auki, ja kynnykselle ilmestyi
tomuuntunut ratsumies, jonka keltaiset saappaat olivat aivan lian
vallassa, mikä tiesi kovaa ratsastamista maantiellä, jolta aurinko ja
kevättuuli eivät vielä olleet ennättäneet kuivata talven kosteutta.

Se oli Juhani Wale.

Salissa kaikki vaikenivat ja katsoivat kummastellen rauhanhäiritsijään.
Jösse Eerikinpoika riensi esiin, mutta ennen kuin hän oli sanaakaan
saanut sanotuksi, sanoi Juhani herra kovaäänisesti:

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen on tulossa Vesteråsiin. He
levähtävät vajaan peninkulman päässä täältä, vähän Skultunan tällä
puolen. Ennen iltaa he varmaankin tekevät hyökkäyksen linnaa vastaan."



II.

Kuninkaankirje.


Salissa nousi kova hälinä näistä Borganäsin voudin sanoista. Naiset
vetäytyivät Birgitta rouvan kanssa naistenhuoneeseen, kun taas herrat
kokoutuivat piiriin molempain voutien ympärille.

Sanoma yllätti heidät kuin salama kirkkaalta taivaalta. Yksin Jösse
Eerikinpoikakin, joka omasta puolestaan oli kaikki niin hyvin
järjestänyt, jäi neuvottomana seisomaan raukein silmin ympärilleen
katsellen, ikään kuin hyviä neuvoja anoen. Vihdoin Niilo Steninpoika
rohkaisihe puhumaan.

"Tuomanne sanoma, vouti", sanoi hän, "tulee jokseenkin arvaamatta;
näyttää siltä, kuin moisten tietojen olisi pitänyt joutua perille jo
paljoa ennen, kuin talonpojat olivat kulkeneet joen yli."

Ritarin mieltä olivat nähtävästi kaikki läsnäolevaiset ja tuikeita
katseita suunnattiin tuohon leväperäiseen voutiin. Jösse
Eerikinpoikakin näytti mielessään hautovan jotakin ankaraa vastausta
alavoudilleen. Tämä ei kuitenkaan jäänyt sanattomaksi hänkään.

"Totta puhutte, ankara ritari", sanoi hän, "mutta jätätte huomioon
ottamatta, että valtakunnan neuvosto on sitonut kuninkaan voudeilta
kädet, ja että on vaikea luottaa sellaiseen talonkoiraan, jolta suu on
tukittu. Olisipa saattanut käydä niinkin, ett'ei mitään tietoa olisi
tullut tänne linnaan, ennen kuin talonpojat olisivat olleet sen
porttien edustalla. Kaikkia teitä ja polkuja, joita tänne päästään, on
niin tarkoin vartioitu, ett'ei sanantuojaa ole voitu perille saada.
Siitä että minä olen päässyt lävitse, saatte kiittää sitä asian haaraa,
että talonpojat nyt ovat kulkeneet etelämpään ja yhtyneet pääjoukkoon."

"Meillä ei ole mitään syytä teitä moittia", virkkoi nyt vanha Krister
herra, "meidän on päinvastoin teitä kiittäminen nopeasta ajostanne ja
toimellisuudestanne, mutta tässä näyttää minusta olevan hyviä neuvoja
tarpeen ja onnena pidän, että niin monta valtakunnan neuvosta on täällä
läsnä. Tahdotteko arvoisa isä, Knuutti piispa, ensin lausua
mielipiteenne tästä asiasta, ja miten teistä näyttää tässä olevan
parhaiten ja hyödyllisimmin toimittava."

Piispa mietti kotvasen, ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

"Mikäli näyttää, tuntuvat taalalaiset, jotka näihin asti ovat eläneet
hiljaa ja siivosti vuoristossaan, tahtovan tuoda uusia tapoja Ruotsin
valtakuntaan. Vast'ikäänhän he syksyllä, nyt viime syksynä, myöskin
olivat matkalla tänne etelään päin. Se leikki minusta näyttää olevan
lyhyeen lopetettava ja talonpoikia kovistettava niin, ettei heitä enää
haluta sitä uusia. Tällä hetkellä ei kuitenkaan valtakunnan herroilla
ja miehillä mahtane olla semmoisia voimia käytettävänään, että he
yhdellä iskulla saattaisivat tehdä tämän talonpoikain hankkeen
tyhjäksi. Sen tähden olen sitä mieltä, että valtakunnan neuvokset,
jotka täällä ovat koolla, ratsastavat talonpoikia vastaan ja koettavat
hyvällä saada heidät palaamaan. Sitten saamme aikaa miettiä, kuinka
vastaiseksi teemme heidät haluttomiksi tällä tavoin vaeltamaan Dal-joen
ylitse ja häiritsemään valtakuntaa ja sen muuta rahvasta. Jos kenellä
on parempaa neuvoa, niin hän sen sanokoon."

"En kaikin puolin", virkkoi silloin Ture Turenpoika (Bjelke), "ole
samaa mieltä, arvoisa isä Knuutti piispa. Jos vielä hieromme sopimusta
talonpoikain kanssa, niin teemme heidät vieläkin pöyhkeämmiksi, kuin he
jo ennestään ovat. Minun mieleni on se, että heti nousemme ratsaille ja
lähdemme saatavissa olevan väen ynnä palvelijaimme etunenässä
talonpoikia vastaan. Vannonpa kautta hyvän miekkani, että heitä piankin
enemmän haluttaa vaeltaa pohjoiseen päin, kuin valloittaa Vesteråsin
linna. Sanokaa, vouti, mitä siitä ajattelette?"

Nuoremmat herrat hyväksyivät Ture herran sanat ja käsien kuultiin
tapailevan miekankahvaa.

Jösse Eerikinpoika ei näyttänyt kykenevän vastaamaan tehtyyn
kysymykseen. Hänen vasen kätensä puristi miekankahvaa oikean käden
levottomasti sivellessä partaa, ja hänen ilmeettömät silmänsä osottivat
hänen hautovan jotakin tuumaa, joka ei vielä ollut ennättänyt täysin
mielessä kypsyä. Hänen alavoutinsa vastasi hänen puolestansa.

"Niiden tietojen mukaan, jotka olen voinut saada", sanoi hän, "on
talonpoikaisjoukossa 10,000 miestä ja Engelbrektillä itsellään on 600
ratsumiestä täysissä aseissa."

Tämä tiedonanto näytti koko joukon masentavan nuorten, sodanhimoisten
herrain miehuutta.

"Kuusiko sataa ratsumiestä?" kysyi Kaarlo Knuutinpoika, "kuinka on
mahdollista, että tämä köyhä rajamaa kykenee panemaan sellaisen joukon
liikkeelle? Mistä se mies on saanut nuo ratsumiehet?"

"Ne ovat vuorirälssiä", vastasi vouti.

"Vaikkapa niinkin", virkahti Ture Turenpoika, "niin mitäpä merkitsevät
nämä 600 vuoriknaappia meidän hyvin harjoitettuja miehiämme vastaan.
Minä pysyn lujana mielipiteessäni, että meidän on ensin lyötävä nämä,
sitten saamme kyllä aikaa tuumiaksemme talonpoikain kanssa. Kuinka
suuri on miesvoimanne täällä linnassa, Jösse Eerikinpoika?"

Nyt oli vouti ennättänyt jonkun verran toipua siitä horrostilasta,
johon sanoma talonpoikaisjoukon tulosta oli hänet pannut. Ritarin
voimakas puhe siitä, miten olisi lähdettävä väkivallalla noita
kapinannostajia kukistamaan, herätti hänet taas täysiin tietoihinsa.

"Muutamien tuntien kuluttua saatan lähettää 800 kiiltohaarniskaista
ratsumiestä pohjoiseen päin", sanoi hän.

"Kas, sitäpä kannattaa kuulla", huudahti silloin Ture Turenpoika,
"meillä on ainakin satakunta palvelijoitamme täällä koolla. Yhdeksällä
sadalla miehellä otan tuota kunnon vuoritilallista piirissä
pyörittääkseni niin, että hänen päänsä on menevä pyörälle, jollei hän
kokonaan ole sitä menettänyt. Käskekää miesten nousta ratsaille, vouti,
ja te, jalot herrat, jotka tahdotte minua seurata, laittaukaa
valmiiksi."

Ritari astui jo ovea kohti heti päätöstänsä toimeen pannakseen ja Niilo
Steninpoika ja Maunu Pentinpoika olivat valmiit häntä seuraamaan, kun
vanha Krister herra nousi penkiltä, jolle oli istuutunut, ja huusi
hänet takaisin.

"Seis, Ture ritari", sanoi hän, "ensin kuulustelkaamme niiden herrain
mieltä, jotka eivät vielä ole lausuntoansa antaneet. Omasta puolestani
ja kuultuani, millaisen voiman talonpojat ovat koonneet, yhdyn kaikin
puolin arvoisaan isään, Knuutti piispaan. Rauha saatakoon toimeen verta
vuodattamatta, mikäli on mahdollista, mutta sitten kun talonpojat taas
on saatu toiselle puolelle jokea, silloin valtakunnan neuvokset
tuumikoot, kuinka noita levottomia on rangaistava ja moinen meteli
vastaisuuden varalle ehkäistävä. Jos asianlaita on sellainen, kuin
isäntämme äskettäin väitti, että Engelbrekt Engelbrektinpoika on
valheita kantanut kuninkaan, armollisen herramme, ja valtakunnan
neuvoston välillä ja jättänyt väärennetyn kirjeen neuvoston käsiin,
niin ei tarvita pitkää aikaa sen miehen kukistamiseen ja sillä tavoin,
hyvät herrat ja miehet, minusta kapina näyttää parhaiten päänsä
menettävän. Niinpä on sen tähden nyt minunkin mielipiteeni, että me
kaikki täällä läsnäolevat neuvostonjäsenet lähdemme talonpoikia vastaan
ja koetamme saada heidät hyvällä kääntymään takaisin. Sillä välin
jääköön teidän tehtäväksenne, vouti -- hän kääntyi tällöin Jösse
Eerikinpoikaan -- koota väkenne ja lähettää lentoviesti minun kotona
oleville miehilleni, että heti nouskoot ratsaille ja tulkoot tänne. Jos
tässä olette samaa mieltä, jalot herrat, niin pyydän teitä kiireimmiten
kutsumaan omatkin miehenne tänne Vesteråsiin."

Tuskin oli vanha herra saanut puheensa päätetyksi, ennen kuin ovi taas
aukeni ja ratsumies tuli näkyviin. Se oli muuan Vesteråsin linnan
miehiä, jonka Juhani Wale oli tavannut kiertomatkalla kokoamassa Jösse
Eerikinpojan väkeä, ja jonka hän oli käskenyt viipymättä ratsastaa
pohjoiseen päin ja hankkia tietoja talonpojista.

"Talonpoikaisjoukko on lähtenyt liikkeelle", sanoi hän kiivaasta
ajostaan vielä hengästyneenä. "Engelbrektin ratsumiehineen näin
Hofdestan niityllä, tuskin puolen peninkulman päässä täältä
kaupungista."

Tämä sanoma sai kaikki yhtymään Krister herran ja piispan
mielipiteeseen.

Herrat nousivat sen jälkeen varustautuakseen lähtemään ja muutamien
silmänräpäyksien kuluttua nähtiin palvelijoita täyttä laukkaa
ratsastavan Vesteråsin linnasta kaikkiin suuntiin maaseudulle päin.

       *       *       *       *       *

Ennen pitkää olivat molemmat voudit kahden kesken isossa salissa.

Jösse Eerikinpoika oli nyt toipunut entiselleen. Annettuaan käskyn,
että hänen miestensä, sekä niiden, jotka olivat linnassa, että niiden,
jotka oleskelivat sen ympäristössä, piti olla valmiina, lähetti hän
lentoviestejä läheisimpiin linnoihin ja herraskartanoihin. Nämä toimet
suoritettuaan rupesi hän yhä paremmin ja paremmin käsittämään
asemaansa. Hän huomasi silloin, ett'ei hän ylipäätään ollut mitään
menettänyt. Herrat tahtoivat samaa kuin hänkin ja hänestäpä se
Engelbrektin kukistaja lopullisesti tulisi, sekä sitten kiistämättä
Vestmanlannin ja Taalainmaan herra.

Hän alkoi päälle päätteeksi tuntea jonkinlaista tyytyväisyyttäkin
siitä, että asia oli saanut tällaisen käänteen. Ainoastaan kahdella
tavoin saattoi käydä: joko kääntyivät talonpojat takaisin, taikka
joutui luultavasti linna piiritettäväksi. Mutta kävipä näin tai noin,
niin oli hän, Jösse Eerikinpoika, siitä hyötyvä. Mitään kolmatta puolta
hän ei voinut asialle ajatella.

"Milloin saitte ensin tiedon talonpoikaiskapinasta?" sanoi hän
yht'äkkiä Juhani Walelle, joka koko ajan oli seisonut saman ikkunan
ääressä, josta äskettäin Hannu kreivi oli katsellut linnan portin
edustalla liikkuvia rahvasjoukkoja.

"Viikon päivät takaperin", vastasi hän, "kaikki on käynyt niin
salaisesti. Lähetin heti sanan teille, mutta, niin kuin sanoin, mies
palasi tyhjin toimin, ei mistään päässyt lävitse tänne."

"Ja miksikä ovat nuo kirotut talonpojat nyt lähteneet liikkeelle?"

"Vero, jonka kannatitte...!"

"Ovatko he joutuneet järjiltään nuo petunpurijat? Niinkö sitten
arvelevat, ett'ei kuninkaalle ole tuleva mitään veroa tästä
maanäärestä? Mutta odotas, Engelbrekt ... oletpa kautta Pyhän Knuutin
oppiva pysymään kauniisti kotonasi, vaikk'ei kaikki menekkään sinun
mielesi mukaan!"

Hän alkoi näin sanoen kävellä edes takaisin salissa kädet selän takana.
Juhani Wale oli jo monta kertaa ollut keskeyttämäisillään hänet, mutta
tahtoi ensin odottaa oikein sopivaa tilaisuutta. Kun Jösse Eerikinpoika
kävellessään astui aivan läheltä hänen ohitsensa, laski hän kätensä
tämän olkapäälle ja sanoi puoliääneen:

"Onhan teillä, vouti, tämän arvoituksen selitys käsissänne?"

Vouti nosti päätänsä ja loi silmänsä puhujaan, ikään kuin ei olisi
sanaakaan ymmärtänyt...

"Mitä mies rakastaa", jatkoi Juhani Wale, "se häntä hallitsee..."

Jösse Eerikinpojan harmaat silmäterät kutistuivat. Hänen kasvoilleen
ilmautui katkeruuden ilme ja hän näytti jo puolittain käsittävän
alavoutinsa sanain tarkoituksen, vaikka hän halusi ikään kuin pisara
pisaralta imeä sen tietoonsa, ett'ei hiukkastakaan menisi hukkaan. Se
katse tiesi saituria, joka on kadottanut säkillisen kultaa, mutta jolle
kertomus keinosta, millä saada se takaisin, tuottaa nautintoa.

"Mitä mies rakastaa", toisti hän.

"Se häntä hallitsee", lisäsi Juhani Wale, "ja se, jolla tuo rakas on
vallassaan, hallitsee häntä tämän kautta."

"Jos sanojanne oikein ymmärrän, niin lienee hallussani jotakin, joka
auttaa minua hallitsemaan..."

"Oikein ... jotakin tai joku..."

"Jokuko?"

"Joka on Engelbrektille rakas, ja jonka kautta voitte häntä hallita."

Jösse Eerikinpoika löi otsaansa. Yht'äkkiä hänelle asia selvisi.

"Olette oikeassa, Juhani Wale", virkahti hän ja päästäen
ilonhuudahduksen, joka oli kuin karjuntaa, hän löi kätensä yhteen.
"Olette oikeassa, Juhani Wale, minulla on hallussani se side, joka on
painava Engelbrektin jalkaini juureen. Ha, ha ... Birgitta, mitä nyt
unesi merkitsevät!"

Jösse Eerikinpoika meni heti ovelle ja huusi palvelijaa. Mutta samassa
hänelle ilmoitettiin yhtä ja toista, mikä koski hänen aikaisempaa
käskyänsä koko sotavoiman matkaanlähdöstä, niin että sekä hänen itsensä
että hänen alavoutinsa täytyi pitkäksi aikaa jättää sikseen se, mikä
muutoin heti olisi tätä keskustelua seurannut. Ja yhä uutta asiaa tuli
niin tiheään, ett'eivät voudit huomanneetkaan, kuinka aika liukui
käsistä.

Jo alkoi hämärtää, kun he menivät takaisin isoon vierassaliin, jonka
isolle liedelle palvelijat sillä välin olivat laatineet leimuavan
valkean.

"Nuo jalot neuvostonherrat", sanoi Jösse Eerikinpoika kärtyisästi
heittäen hattunsa keskellä salia olevalle tammiselle pöydälle, "eivät
näy tehtävässään kiirettä pitävän..."

"Onhan", virkkoi Juhani Wale, "saattanut arvaamattomia esteitä sattua,
niin että he tarvitsevat apua. Minusta sen tähden näyttää sopivalta,
jos muuten olette samaa mieltä kuin minä, että heti ryhdytte siihen,
mitä vähän aikaa sitten olitte tekemäisillänne. Saattaisipa ehkä sillä
tavoin melkoinen punnus oikeaan aikaan tulla pannuksi herrain vaakaan
ja siis myöskin omaanne, minä arvelen..."

"Puhukaa suoraan, Juhani Wale! Häpeä tunnustaakseni, mutta kautta
Vapahtajan viiden haavan, tuskin tunnen enää itseäni. Tuntuu siltä kuin
aivot pyrkisivät ulos pääkallostani, niin minua tämä epätietoisuus
kiusaa. Sanokaa sen tähden suoraan ajatuksenne, ajatelkaa ja toimikaa
puolestani, Juhani Wale!"

"Kiitos siitä luottamuksesta, jota nyt minulle osotatte, jalo vouti.
Yksinkertainen tuumani on se, että tuotatte miehen tornista tänne ja
hänellä kirjoitutatte kirjeen Engelbrektille, että tämän on myöntyminen
herrain vaatimuksiin, koska muutoin kasvattipojan henki on vaarassa ...
kirjeen lähetätte sitte varman miehen mukana Engelbrektille, mutta
hänen täytyy saada se kohta, ja hyväpä olisi, jos se jo olisi hänen
käsissään."

Ilosta mielettömänä syöksyi Jösse Eerikinpoika ovea kohti ja huusi
ukkosenäänellä muutamaa palvelijoista; sitten hän kiiruhti syleilemään
hymyilevää Juhani Walea. Samassa tuokiossa ilmautui aseellinen
palvelija kynnykselle.

"Sano Yrjö mestarille", pauhasi Jösse Eerikinpoika tälle, "että hän
heti paikalla saattaa tänne Gripsholmasta tuodun vangin."

"Tännekö saliin?" kysyi palvelija, ikään kuin kummastellen sitä, että
tämä huone sai nähdä ja kuulla vangin kuulustelun.

"Tänne saliin", vastasi Jösse Eerikinpoika ja viittasi malttamattomasti
kädellään, jonka jälkeen palvelija poistui. Juhani Waleen kääntyen hän
lisäsi: "Minusta tämä huone näyttää sopivammalta kuin salakammio, sillä
miehen mieli tavoittelee korkealle ja on jäykkä; tulkitkoot seinätkin
hänelle Jösse Eerikinpojan valtaa ja korkeutta."

Hetkinen kului, sitten kuului ulkopuolelta tapparakeihäiden kalskua,
kun ne koskettivat kivilattiaan, ja niiden ääneen yhtyi raskaiden
viilevien kahleiden kalina. Mutta samalla kertaa kuului käytävän
vastakkaisesta päästä, jossa naistenhuoneen ovi oli, sydäntäsärkevä
huuto, jolla näytti Juhani Waleen olevan merkillinen vaikutusvoima.
Hänen silmänsä välähtivät ja väristys kävi hänen ruumiinsa läpi.

Ovi avattiin samassa ja kaksi kiireestä kantapäähän aseissa oleva
palvelijaa toi odotetun vangin. Mutta ovea avattaessa näkyi takana
olevaa kiviseinää vastaan kahdet kalmankalpeat kasvot, jotka kuitenkin
palvelijain tulisoihduista nouseva savu suurimmaksi osaksi peitti
näkyvistä. Herra Juhani Wale tunsi toisista Birgitta rouvan ja toisista
Agneksen, Ewerstenin kreivin tyttären.

Ovi suljettiin taas ja palvelijain käskettiin poistua, sitten kuin he
ensin Juhani herran käskystä olivat hankkineet paperia ja mustetta.

Herman Berman se nyt kahleissa seisoi kiukkuisinten ja vaarallisimpain
vihollistensa edessä. Häntä saattoi tuskin tuntea; niin oli kova
vankeus, jossa häntä oli pidetty, hänet muuttanut. Mutta hänen päänsä
oli pystyssä ja hänen silmistään välähteli tuli, jota molemmat voudit
tuskin saattoivat sietää.

"Olen tuottanut teidät tornista", alkoi Jösse Eerikinpoika mahtavalla
äänellä, "te voitte nyt pelastaa..."

Hän ei saanut jatketuksi pitemmälle, ennen kuin Juhani Wale hyvin
kiihkoisasti hänet keskeytti.

"Suokaa anteeksi Jösse Eerikinpoika", sanoi hän, "mutta onko tämä tuo
jalo Herman Berman?"

Vouti loi palavat silmänsä puhujaan voimatta ymmärtää, mitä hän tällä
kysymyksellään tarkoitti.

"Onko mahdollista", jatkoi Juhani, "että olette voinut sallia
Engelbrektin kasvattipoikaa tuolla tavalla kohdeltavan... Käsitän
sentään hyvin", lisäsi hän, nähdessään, että Jösse Eerikinpoika aikoi
keskeyttää hänen puheensa, "käsitän sentään hyvin, että teitä on
petetty ja pidän itseäni onnellisena, että olen tullut oikeaan aikaan
lopettamaan vankinne kärsimykset. Varmaankaan ette minua usko, Herman,
mutta yhtä hyvänsuopa olen teitä kohtaan nyt, kuin silloinkin, kun
viimeksi puhelimme lehdossa kasvatusisänne talon edustalla..."

Herman heitti halveksivan katseen puhujaan, jota hän sen verran
paremmin ymmärsi kuin Jösse Eerikinpoikaa, että hän varmasti tiesi
hänen kauniin puheensa olevan pelkkää petosta.

"Paljon on tapahtunut", jatkoi Juhani Wale, "sill'aikaa kuin olette
istunut tornissa, ensin Gripsholmassa, sitten täällä. Semmoisesta
petoksesta ette toki voi minua syyttää, jommoista olette Hannu
kreiviltä saanut kokea. Mainitsen sen vaan sitä varten, että siitä
voitte käsittää, mitä minä nyt toivon saavani Vestmanlannin ja
Taalainmaan voudin hyväksenne tekemään, sitä nimittäin, että voisitte
pelastaa kasvatusisänne, joka on joutumassa saman herran uhriksi!
Engelbrektiä uhkaa vaara, Herman, ja te voitte hänet pelastaa..."

"Elkää puhuko enää sanaakaan minulle", sanoi Herman keskeyttäen Juhani
herran liehakoivan puheen, "se on turhaa vaivaa... Minä en usko hylkiön
sanoja ja joka miehen häväistävä te olette, vouti, ettekä enää voi
saada itseänne häpeästänne puhdistetuksi, sillä minä sanon nyt teille
suoraan, että miekkani tulisi saastutetuksi, jos se maistaisi teidän
vertanne..."

"Vanki!" karjasi tällöin Jösse Eerikinpoika, mutta hänet sai hillityksi
Juhani, joka puhuvin silmin laski kätensä hänen käsivarrelleen.

"Minä toistan mitä viimeksi teille sanoin. Teillä on oikeus puhutella
minua noin, en siitä vihastu ja toivon sen päivän vielä valkenevan,
jolloin olen sopiva teidän kanssanne tavalla, jota kai ette odotakkaan.
Mutta nyt on puhe kasvatusisästänne. Häntä uhkaa häpeällinen kuolema,
nuori mies, ja yksikin sananne voi hänet pelastaa..."

Vouti laati sitten jutun Engelbrektin vangiksi joutumisesta, että
hänelle nyt uhattiin kuolemaa ja että valtakunnan neuvokset nyt
parhaillaan tutkivat häntä aivan lähellä Vesteråsin linnaa. Vallan
varmaan hän muka tuli tuomittavaksi kuolemaan, mutta vähinkin hänen
myönnytyksensä oli ainakin lykkäävä asian ratkaisua. Siten muka
voitettiin aikaa ja sillä välin oli Juhani herra itse ja myöskin Jösse
Eerikinpoika tempaava hänet hänen vainoojiensa käsistä. Tehdäkseen
voutien myötätuntoisuuden Engelbrektiä kohtaan uskottavaksi hän hyvin
räikeästi kuvaili, miten he ja neuvosto olivat joutuneet epäsopuun,
joka oli kokonaan muuttanut heidän mielensä ja tehnyt heidät kansan
ystäviksi.

"Mutta mikä on tehtävä, täytyy tehdä pian... Joutukaa sen tähden,
Herman, ja ottakaa kynä. Teidän tarvitsee vaan kirjoittaa nämä sanat",
vouti pani tätä sanoessaan paperin paikalleen ja kastoi kynää
musteeseen sekä ojensi sen vangille, "teidän tarvitsee vaan kirjoittaa
nämä sanat: 'myöntykää kasvatusisä, siitä on seuraava kaikkea hyvää.
Muistakaa Hermanianne!' Käsitättehän", sanoi hän vakuuttavasti
hymyillen, "ett'ei tällaisissa asioissa saa puhua kovin selvää kieltä."

Tuli hetken äänettömyys, jonka kestäessä voudit tarkoin tarkastivat
jokaista vangin kasvojenilmettä. Tämä näytti tuumivan.

"No niin", sanoi hän vihdoin, "saattaahan olla totta, mitä
kasvatusisästäni sanotte, ja jollei olekkaan, niin eipä haittaakkaan,
että hän saa tietoja hävinneestä kasvattipojastaan... Ottakaa pois nämä
koristukset käsistäni, niin olen valmis kirjoittamaan."

Ilonvälähdys leimahti tällöin kummankin miehen silmistä. Jösse
Eerikinpoika käsitti nyt täydellisesti alavoutinsa tarkoituksen ja hän
arveli itsekseen, että tämä kukaties oli ainoa keino saada vanki aikaa
liiaksi hukkaamatta mukautumaan heidän tahtoonsa. Sydän hypähteli
ilosta hänen rinnassaan.

Yrjö mestari, joka oli kartanonvouti ja jolla oli tornin sekä vangin
kahleiden avaimet, kutsuttiin saapuville. Vähässä ajassa olivat
Hermanin käsiä ympäröivät rautarenkaat irroitetut ja hän istuutui
pöydän ääreen ja otti kynän.

Juhani Wale asettihe aivan pöydän luokse ja valmistihe toistamaan
sanoja, jotka vangin piti paperille kirjoittaa.

"Tarpeetonta, vouti", sanoi Herman silloin, "minä muistan ne..."

"Onpa kuitenkin tärkeätä, että juuri nämä sanat kirjoitetaan eikä
mitään muuta."

"No hyvä, minä kirjoitan aivan nämä sanat, mutta minä tahdon ne
kirjoittaa tarkastamattanne ja sitä paitsi tahdon jotakin lisätä..."

"Ja mitä..."

"Se on salaisuuteni; teille riittää, kun tiedätte, ett'en
pelastamistuumaanne aio estää."

"Elkäämme hukatko aikaa moisilla puheilla, Herman, Berman, jokainen
silmänräpäys on kallisarvoinen... Kenties ratkaistaan juuri nyt
kasvatusisänne kohtalo..."

"Vaikka niinkin, niin panen kuitenkin ehdoksi... Vapaasti ja
tarkastuksetta tahdon kirjoittaa, taikka en ollenkaan. Valitkaa,
vouti...!"

Ilo hävisi kummankin miehen kasvoilta, hymy jähmettyi heidän huulilleen
ja he loivat toisiinsa katseen, jonka he kumpikin varsin hyvin
ymmärsivät. Ei kumpikaan heistä vastannut vangin sanoihin.

"Niinpä täytyy sitten noiden pelastavien sanain jäädä kirjoittamatta",
sanoi Herman ja nousi istualtaan. "Katsokaa, vouti, se on erotuksena
rehellisen miehen ja hylkiön välillä, ett'ei edellistä jälkimmäinen
koskaan usko. Ja huonosti tunnette Herman Bermania, jos hetkeäkään
olette voinut luulla hänen mitään käskystänne tekevän. Kasvatusisäni
kohtalo on Jumalan käsissä, niin kuin omanikin; Hänen tahtonsa
tapahtukoon tässä, niin kuin kaikessa muussakin!"

Mutta juuri sen tähden että Borganäsin vouti niin hyvin oli
vihollisensa mielen oivaltanut, hän oli käyttänytkin tätä keinoa
houkutellakseen hänet kirjoittamaan.

Hän tahtoi näet saada perille kaksi asiaa, Engelbrektin turmion samoin
kuin Herman Bermaninkin. Edellinen oli yhteisenä tarkoitusperänä
hänelle ja ylivoudille, jälkimmäinen taas oli hänen yksityinen asiansa.
Edellinen luiskahti häneltä vangin kieltäytyessä käsistä. Jälkimmäinen
oli sitä vastoin sitä varmempi. Mutta tätä saavuttaakseen hänen ei itse
tarvinnut toimia. Vouti Jösse Eerikinpoika ymmärsi kyllä oivallisesti
ajaa tämän asian perille; hänen (Juhanin) tarvitsi vain enintään olla
apuna kipua koventamassa ja tekemässä kuolonhetken tuskia
tuhatkertaisiksi.

Sen tähden ei Juhani enää hilliten laskenutkaan kättänsä Jösse
Eerikinpojan kädelle, sen tähden hän ei keskeyttänyt hänen puhettansa.

Mutta Jösse Eerikinpoika oli mielettömänä vihasta ja kiukusta. Hänen
silmänsä veristivät ja hänen kätensä vapisi.

"Sinä ilkut, vanki", karjasi hän ja löi nyrkillänsä tätä vasten suuta,
"mutta kautta Pyhän Knuutin, etpä ole hengissä pääsevä tästä huoneesta,
ennen kuin kirje on kirjoitettu. Luulisipa sinua kahleissasi tämän
Vesteråsin linnan herraksi, niin kireälle jännität joustasi."

"Herra on se, joka ei ruumiinkipujen salli itseänsä nöyristää. Tai
millä voit minua uhata, vouti, sinä jolla kaikessa loistossasi on
tuhansien veri vaivaisella omallatunnollasi, millä semmoisella minua
voit uhata, joka ei pääty kuolemaan... Katsokaa, minä olen vankinanne,
olen vallassanne, ottakaa henkeni, mutta käteni ei ole koskaan
kirjoittava mieltänne myöten, niin kauvan kuin sydämeni sykkii, vaikka
minut pala palalta kuoliaaksi silpoisitte."

"Itse sen sanoit, katala kapinoitsija, se on oleva kohtalosi, jollet
tahtoani noudata ... käsi ja jalkaterä ja käsivarsi ja sääri, pala
palalta sinä tulet paloiteltavaksi, ainoastaan oikea käsivartesi ja
kätesi säästetään viimeiseksi, ja jos sittenkin kieltäydyt, niin tämä
käsi paistetaan hiljaisella hiiloksella. Oletko ymmärtänyt minut!"

"Yhtä täydellisesti, kuin toivon teidän ymmärtäneen minut!"

Vouti huusi palvelijoita, jotka seisoivat ulkopuolella ovea, ja ne
tulivat heti. Myöskin Yrjö mestari tuli sisään, sillä hän oli jäänyt
sinne ulkopuolelle odottamaan kohta taas saadakseen lukita kiinni
rautarenkaat vankinsa käsien ympärille.

"Kirves, Yrjö mestari, kirves, missä teillä se on?" huusi vouti
kartanonvoudille, joka välistä oli toiminut pyövelinä ja siitä syystä
saanut tuon arvokkaamman kartanon- eli linnanvoudin toimen. "Täällä on
merkillisiä asioita tekeillä ja sinun tulee näyttää vanhaa taitoasi,
Yrjö."

Yrjö mestari poistui, mutta tuli kohta takaisin kirkkaaksi hiottu
tappara kädessä. Seisoessaan takkutukkaisena, leveäsuisena ja
tihrusilmäisenä herransa rinnalla hän oli kuin tämän jäljennös.

"Nyt, vanki, uudistan kysymykseni, tahdotko mukautua tahtooni?"

Näin sanoen -- sanat olivat pikemmin kähinää kuin puhetta -- loi Jösse
Eerikinpoika petomaisen katseensa Hermaniin.

Tämä ei vastannut, mutta loi majesteetillisesti silmänsä julmaan
mieheen, jonka raivo kiihtyi kiihtymistään, kun hän näki uhrin
epäröimättä laskevan vasemman kätensä pöydälle, ikään kuin poikki
hakattavaksi. Ei ainoakaan lihas värähtänyt hänen kasvoissaan, ei pelon
hiventäkään näkynyt hänen katseessaan, joka vakavasti oli luotuna
voutiin.

"Iske, Yrjö!" sähähti vouti.

Yrjö nosti kirveensä lattiasta, tarttui molemmin käsin varteen ja
kumartui eteenpäin voimiansa kootakseen ja iskulle parempaa vauhtia
antaakseen. Nyt kohosi murha-ase, nyt se teki kaaren taaksepäin,
hetkinen vielä ja...

"Seis, seis!" huudahti Juhani Wale yht'äkkiä, "laske kirveesi, Yrjö,
tässä näyttää tulevan jotakin väliin!"

Hän oli tuskin saanut tämän sanotuksi, ennen kuin ovi aukeni ja Ture
Turenpoika (Bjelke) astui sisään.



III.

Kohtaaminen.


Äänettöminä ratsastivat valtakunnan neuvokset linnasta katua pitkin
kaniikkitalon eli nykyisen piispantalon ja tuomiokirkon ohitse.
Vanhemmilta neuvosherroilta oli, kuten luonnollista, puhelemishalu
kadonnut taalalaisrahvaan kapinasta saadun äkillisen tiedon johdosta,
nuoremmat sitä vastoin olivat ääneti kunnioituksesta vanhempia kohtaan.
Tuomiokirkosta kuului urkujen soittoa ja kellot soivat tornissa.
Juuri ratsastaessaan kirkkotarhan ja kaniikkitalon välillä kohtasivat
ritarit juhlasaatossa kulkevia kaniikkeja ja kuoripappeja, jotka
lauloivat virttä, kuoripoikain kulkiessa edellä ja heiluttaessa
suitsutusastioita. Siinä vietettiin sata vuotta sitten kuolleen ritarin
kuolinpäivää. Pappien tuli laulaa ja rukoilla ritarin ja hänen
jälkeläistensä sielujen puolesta. Sitä varten oli ritari testamentilla
antanut kaksi taloa ja myllyn tuomiokirkolle.

Neuvostonherrat pysähtyivät ja tekivät hartaasti ristinmerkin
juhlasaaton verkalleen kulkiessa ohitse. Sitten he taas jatkoivat
matkaansa ulos kaupunginportista yhä vielä vaieten. Ei se niin paljoa
tuo talonpoikaiskapina itsessään synnyttänyt noita syviä ryppyjä
Knuutti piispan ja Krister herran ankaroihin kasvoihin, vaan milt'ei
enemmän se seikka, että tämä melu nyt jo uudistui, vaikk'ei ollut
puoltakaan vuotta edellisestä. Että mikään todellinen vaara rahvaan
puolelta uhkasi valtakunnan rauhaa, sitä ei kukaan herrasmies tullut
ajatelleeksikaan, mutta kapinan uudistuminen tiesi kuitenkin, että
tämän maakunnan rahvaan mieliala oli sangen kiihtynyt ja saattoi olla
epätietoista, tokko heitä niinkään helposti voi saada heittämään
aseitansa, sen jälkeen kuin oli nähty, ett'ei neuvoston edellinen
esiintyminen viime syksynä ollut sen enempää tehonnut. Saattoi jo
edeltäpäin arvata, että rahvaan vaatimukset olivat entistä suuremmat,
ja niin ollen oli koko asia oikeastaan siinä, ett'ei tarvitsisi tehdä
kovin suuria myönnytyksiä sekä että saataisiin asia niin pian kuin
mahdollista sovituksi, ett'ei levottomuus tarttuisi ja leviäisi muihin
maakuntiin.

Tästä rupesivat piispa ja Krister herra puhelemaan puolen virstaa
ratsastettuansa. Myöskin Hannu kreivi otti vilkkaasti osaa tähän
keskusteluun, vaikka hän ulkomaalaisena oli vähemmin perehtynyt Ruotsin
oloihin ja pikemmin jonkinlaisella ihailulla huomautti tämän rahvaan
tarmokkaisuutta, jonka vertaista hän turhaan haki ulkopuolelta Ruotsin
rajoja. Hänpä ylipäänsä valeluuloista vapaammin saattoi asioita katsoa
ja arvostella. Hänen tietonsa voutien julmasta menettelystä ja hänen
tuttavuutensa Engelbrektin kanssa tekivät hänet myötätuntoiseksi
talonpojille. Nämä olivat seikkoja, joita ruotsalaiset herrat
melkoisella kummastuksella kuuntelivat.

Vallan erilainen oli mieliala tämän ritarikulkueen toisessa rivissä.
Siinä olivat Ture Turenpoika ja Niilo Steninpoika, jotka ratsastivat
kahden puolen Kaarlo Knuutinpoikaa. Heidän perässänsä ratsastavien
Vaasansuvun ritarien, Kaarlon, Juhanin ja Niilon, ainakin kahden
viimemainitun, kasvoista saattoi lukea, että he hyväksyivät mainittujen
herrain puheet. He asettuivat kokonaan voutien puolelle ja monta jopa
kiivastakin sanaa lausuttiin talonpoikia vastaan. Hävyttömimpiä
puheissaan rahvasta ja Engelbrektiä vastaan olivat kuitenkin Ture
Turenpoika ja Niilo Steninpoika. Kaarlo Knuutinpoika oli enemmän
kuulijana, vaikka, kun hän jonkun kerran jotakin lausui, hänestä ei
voinut muuta huomata, kuin että hän oli lankojensa kanssa yhtä mieltä.

"Ei, niin pitää olla", huudahti Niilo Steninpoika, "kuin on
keisarikunnassa ja myöskin Ranskassa ja Englannissa; siellä ei ritarin
tarvitse kuunnella käskyjä alhaalta päin ja tuskinpa ylhäältäkään,
sillä linnassaan on hän itse herrana ja kuninkaana; eikö asianlaita ole
sellainen, rakas Kaarlo lanko...?"

Kaarlo Knuutinpoika nyökäytti myöntäen päätänsä.

"Olette oikeassa, Niilo Steninpoika", liitti Ture Turenpoika lisäksi,
"herrat ja ritarit muodostavat valtakunnan, rahvas on heidän
alapuolellansa ja on heidän alammaisensa. Sama järjestelmä täytyy
meidänkin saada. Sitä kuulin monesti äidinisänne ja kaimanne, Kaarlo
lanko, vanhan herra Kaarlo Ulvinpojan, Toftan haltijan, joka kuten
tekin, kauvan oli oleskellut ulkomailla, sanovan, -- kuulin hänen usein
sanovan, että maan mahtavuus on herrainvallalle rakennettava. Minä olen
samaa mieltä kuin tuo vanha drotsi ja lakimies, ja, kautta
vaakunakilpeni hirrenpään, tahdonpa katsoa silmiin miestä, olipa hän
sitten vaikka itse Ruotsin valtakunnan kuningas, joka tahtoisi ruveta
minulle lakia lukemaan Kråkerumissa, isiltäperityssä talossani."

"On kuitenkin olemassa", virkkoi Kaarlo Knuutinpoika, "oleellinen ero
ulkomaiden ja meidän ritaristomme välillä. Saksanmaan herralla on
lääninsä perinnöllisenä eikä sitä keisarikaan suuritta vaikeuksitta
saa häneltä pois. Siksipä ovatkin nuo ulkomaan herrat paljoa
mahtavammat kuin me täällä Ruotsissa. Sikäläiset talonpojat eivät ole
minkään arvoisia ja mitään sellaista, kuin täällä tapahtui, kun
talonpoikaisjoukko Albrekt kuninkaan aikana marssi Tukholmaa vastaan
vangittua Maunu Eerikinpoikaa vapauttamaan, mitään sellaista ei siellä
voi tapahtua."

"Linna ja lääni", jatkoi taas Ture Turenpoika vihastuneena, "johdattepa
mieleeni asian, joka juuri tällä hetkellä jokaisessa tämän maan
herrasmiehessä vaikuttaa tyytymättömyyttä herraamme kuninkaaseen.
Jolleivät tietoni ole väärät, niin ei nykyään ole yhtään arvokkaampaa
linnaa ruotsalaisen miehen käsissä..."

"Sehän saattaa toki korjautua", sanoi vastaten Niilo Steninpoika. "Kun
nyt sota loppuu ja kuningas tulee tänne, niin kai saamme tässä
muutoksen toimeen. Kuninkaan puolelta näyttää, ainakin minusta, Ruotsin
ritaristolla olevan vähimmin pelkäämistä, mutta..."

"Olisiko meidän siis pelkääminen jotakin muuta?" kysyi Ture herra
kummastuen.

"En sitä sano, mutta rahvas saattaa antaa meille enemmän tekemistä,
kuin haluaisimmekaan."

"Tuotapa puhetta sopii kuulla", huudahti Ture herra nauraen, "taikka
ehkäpä teillä onkin toiset tavat siellä Göksholman seuduilla. Minä
tuumin, että talonpoika kuin talonpoika, vähän parempi kuin juhta, joka
hänen sahrojansa vetää, mutta tuskin enempääkään. Ja nuoko
sarkatakkiset juhdat muka valtakunnan herroja ja miehiä säikähdyttävät.
Laskettepa aika lailla leikkiä, Niilo lanko!"

"Onko teillä Göksholman suvussa jotakin moittimista?" huusi kiihkoisa
ääni noiden kolmen ritarin sivulta, samalla kuin Maunu Pentinpojan
hevonen tunkihe sille puolelle, jolla Ture Turenpoika ratsasti.

"Onpa kyllä", vastasi Ture herra vielä nauraen, "ja olettepa myöntävä
olevani oikeassa, Maunu lanko!"

"Sepä olisi kumma?"

"Vai pelkäättekö antaa sarkatakkia selkään?"

"En, en, lanko", vastasi Maunu Pentinpoika, jonka kiihko lauhtui, kun
hän näki, ett'ei hänen setänsä vähintäkään vihastunut langon
pilapuheesta, "ja siinä asiassa otan sedästänikin vastatakseni!"

"Kas tuolla", huudahti silloin yht'äkkiä Niilo Steninpoika ja kannusti
hevostansa, "tuolla ovat, jollen pety, juhdat, joista puhutte, Ture
lanko!"

"Tuoko yksinäinen ratsumies?" kysyi Maunu Pentinpoika. "Minun
mielestäni näyttää hän ajattelevan vallan toista kuin rupeamista
vastakynteen Ruotsin ritarien kanssa. Onko se talonpoikia?"

Kaukana tien käänteessä näkyi yksinäinen ratsumies tulevan. Hän ajoi
verkalleen tietä pitkin. Hänen hevosensa käveli ja hän itse näkyi
olevan syvissä mietteissä. Suitset riippuivat höllällä satulannupissa
ja käsivarret olivat ristissä ryntäillä. Hänellä oli tumma puku ja
päässä musta leveäreunainen hattu. Vaaleanruskeat polussaappaat
peittivät hänen jalkansa.

"Jolleivät silmäni petä", jatkoi Niilo Steninpoika, "niin se on pieni
vuoritilallinen Engelbrekt Engelbrektinpoika itse. Ylös, jalot herrat,
seuratkaa minua, niin otamme miehen tähän väliimme ja teemme hänet
vangiksemme, jos niin tarvitaan. Sitten on sopimuksen hierominen käyvä
helposti päinsä."

"Tiesinhän, ett'ei rakas lankoni ollut siekaileva ryhtyessään juhtia
kouristelemaan", virkahti Ture herra, ja vanhempain herrain huutoja
kuuntelematta ajoivat molemmat langokset täyttä laukkaa tuota
yksinäistä ratsastajaa vastaan, ja heitä seurasi aivan kintereillä
Maunu Pentinpoika.

Mutta heiltä oli jäänyt huomaamatta, että samassa silmänräpäyksessä,
jona he äkkäsivät tuon yksinäisen ratsastajan, aivan hänen takaansa
pieni, vähäpätöisellä hevosella ratsastava mies oli kääntynyt takaisin
ja hävinnyt kuin nuoli.

Täyttä laukkaa ajavien ritarien tulo herätti Engelbrektin -- sillä hän
se todellakin oli -- mietteistään. Hän tiukensi heti suitset ja
pysäytti hevosensa, luoden terävän katseen läheneviin herroihin, jotka
hän hyvin tunsi. Nämä olivat muutamissa silmänräpäyksissä ajaneet sen
matkan, joka heidät pienestä vuoritilallisesta erotti.

Perille päästyänsä he seisattuivat kahden puolen Engelbrektiä.

Tämä pyörähytti tuossa tuokiossa hevosensa sivulle, joten nuo kolme
herraa joutuivat suoraan hänen eteensä, ja käsi miekankahvassa hän
Niilo Steninpoikaan kääntyen virkkoi:

"Tuotapa ajoa kannattaa kehua, jalo herra Niilo Steninpoika. Nopeammin
ette olisi voinut ratsastaa, vaikkapa olisitte ajanut parasta
ystäväänne tapaamaan."

"Ystävä tai mikä, niin olette nyt meidän miehemme, Engelbrekt", sanoi
ritari kiivaasti ja kannusti hevostansa likelle häntä.

"Siitä kyllä ennätämme puhua; parempi kai olisi, jos sanoisitte, missä
asioissa tulette, sillä ystävälliseltä aikeelta tämä ei näytä.
Muistakaa jalo ritari, mitä viimeksi tavatessamme teille sanoin,
elkääkä luulko täällä mitään väkivallalla voivanne toimittaa."

"Olette oikeassa, Engelbrekt", sanoi vastaten ritari, "tahdommekin vaan
saattaa teidät valtakunnan neuvoksien luokse, joiden tuolla näette
tänne päin ratsastavan. Huomatkaa se, että he ovat lähteneet tänne
teidän tähtenne."

"Silloinpa on tämä kohtaaminen minulle onneksi, en mitään hartaammin
halua kuin päästä valtakunnan neuvoksien puheille... Tahdon tässä
rauhassa odottaa heidän tuloansa."

"Ja moistako puhetta meidän on sietäminen?" virkahti Ture Turenpoika
pilkallisesti. "Joutuun, vuoritilallinen, seuratkaa meitä, taikka,
kautta vaakunakilpeni, henkenne menetätte."

Ritari paljasti miekkansa ja heilahdutti sitä Engelbrektiä kohti, joka
tuossa tuokiossa myöskin oli vetänyt omansa.

"Antakoon Jumala teille anteeksi, ritari, jos pakotatte minut
väkivallan tekoon... Vielä on aikaa, laskekaa miekkanne, ja minä en ole
kiivauttanne muisteleva, mutta ... ettekö kuule kavioiden kopinaa
tuolta metsikön takaa, hetkisen kuluttua on väkeni täällä, ja silloin,
ritari, minä tuskin voin henkeänne suojella, jos teidät tavataan
paljastettu miekka kädessä... Eihän kukaan usko, että valtakunnan
herrat tulevat miekka kädessä karkua ajaen valtakunnan asioita
kuulustelemaan ja tutkimaan."

Ritarit kalpenivat vihasta kuullessaan tuon levollisen miehen sanat,
joiden totuutta he eivät voineet kieltää. Mahtava kavioiden jyminä
kuului aivan läheltä. He huomasivat varsin hyvin, että oikea hetki oli
mennyt käsistä ja että oli parasta antaa asiain mennä menojansa.

Kiroten Ture Turenpoika pisti miekkansa tuppeen ja ikään kuin
sopimuksen mukaan toimien ilmautuivat samassa tien mutkaan Engelbrektin
ratsujoukon etumaiset miehet. Tuo pieni ratsastaja vähäpätöisine
hevoisineen, joka ritarien lähetessä oli kääntynyt takaisin, ratsasti
etumaisten joukossa ja oli tuota pikaa Engelbrektin rinnalla seurassaan
kaksi pitkää, hartiakasta, pitkäpartaista ja tuimasilmäistä miestä,
joilla oli samallainen puku kuin Engelbrektilläkin. He pysähtyivät
kahden puolen tätä, kun taas muu joukko hänen viittauksestaan hajautui
niitylle tien viereen.

"Kas niin, jalot herrat", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ennemmin
ilmaisi surumielisyyttä kuin halua käyttää hyväkseen väkevämmyyttään,
"lähtekäämme nyt neuvostotovereitanne vastaan! Sanon vielä
toistamiseen, ett'en voinut itselleni ja apumiehilleni toivoakkaan
mitään parempaa kuin tämä yhtymisemme."

Näin sanoen hän nykäsi hevostansa ja häntä seurasivat nuo kolme
ritaria, jotka ihmetellen ja harmissaan katselivat niitylle, missä nuo
kuusisataa ratsumiestä olivat. Tuossa tuokiossa he olivat saapuneet
sille paikalle, mihin Knuutti piispa ja Krister Niilonpoika toisten
kanssa olivat pysähtyneet. He eivät olleet tahtoneet ratsastaa
kauvemmas, kun näkivät vuoritilallisten ja heidän palvelijainsa tummien
rivien tulevan metsän takaa, vaan olivat ensin tahtoneet odotella,
miten noiden kolmen virkatoverin hurjapäisyys oli päättyvä.

Kunnioittaen paljastivat Engelbrekt ja hänen kumppalinsa päänsä
herroille. Mutta ikään kuin hänen sävyisyytensä rohkaisemina rupesivat
sekä piispa että Krister herra uhkaavan näköisiksi ja jälkimmäinen
kysyi tuimasti:

"Te tulette suurin sotavoimin vuoriltanne tänne sisämaahan päin,
Engelbrekt Engelbrektinpoika. Mitä tällä kaikella tarkoitatte ja millä
oikeudella näin kuljette?"

"Jalot herrat ja valtakunnan neuvoston miehet", vastasi Engelbrekt,
"tämä kysymys on tarkoitukselleen, jos kohta ei sanoilleen sama, kuin
se, jonka teitte minulle jokseenkin lähellä tätä paikkaa noin puoli
vuotta sitten; vastaukseni on myöskin sama. Minun ja Taalainmaan
miesten tarkoitus ei ole mikään muu kuin se, että tahdomme lain ja
oikeuden mukaisesti elää Ruotsin valtakunnassa. Kun tämä etu meiltä
riistetään, niin tahdomme sitä puolustaa, se on oikeutemme ja
velvollisuutemme, niin kuin jokainen ihminen on velvollinen omaa
henkeänsä puolustamaan."

"Te vuoritilalliset unhotatte kuitenkin", virkkoi Knuutti piispa, "että
se rikkoo lakia, joka oikeuttansa väkivallalla pyytää. Mieli se
tuomarinpöydän edessä puhuu, ei miekka."

"Tosia ovat sananne, armollinen herra, arvoisa piispa isä", vastasi
Engelbrekt. "Me olemmekin henkinemme ja tavaroinemme tarjoutuneet lain
edessä vastaamaan, mutta meidät on pilkaten ja halveksien ajettu pois.
Me yksinkertaiset vuoritilalliset ja talonpojat emme silloin ole
parempaa neuvoa keksineet, kuin väkivallalla itseämme suojella; jos
teillä on parempaa meille antaa, niin sanokaa se, ja me tahdomme sitä
seurata. Sillä ei yksikään meistä, sen te, hyvät herrat, voitte
ymmärtää, ei yksikään meistä tahdo menettää henkeänsä ja omaisuuttansa
tai hukata aikaa sen tavoittamiseksi, jonka voimme kaikessa rauhassa
saavuttaa. Sanokaa meille sen tähden, mitä te asiasta arvelette, ja me
tahdomme kaikki teitä totella, mutta muistakaa, että ennen kaikkea on
puhe siitä, että laki, oikeus ja vanhat hyvät tavat taas pääsevät
voimaan keskuudessamme. Jos ne saamme, seuraa rauha, muuten..."

Engelbrekt ei sanonut lausettaan loppuun, vaan loi kirkkaat silmänsä
piispaan, tämän vastausta odottaen. Mutta piispa jäi vastausta vaille.
Hänellä ei ollut mitään sanomista tähän puheeseen, ei mitään neuvoa
antaa.

"Jos äänettömyytenne oikein ymmärrän, armollinen herra", jatkoi silloin
Engelbrekt, "niin te älyätte, ett'eivät Taalainmaan köyhät miehet ole
voineet toimia toisin, kuin ovat tehneet, ja minä sanon sen teille niin
kuin kuninkaallekin, jos vielä kerran joudun hänen puheilleen, että
minä ja apumieheni kaikki olemme tarttuneet miekkaan lain puolesta
emmekä lakia vastaan. Ja me olemme vannoneet Jumalan edessä ja kirkon
pyhyyksissä: meidän maanääressämme tulee tästälähin lain ja vanhan
hyvän tavan vallita, taikkapa tahdomme panna henkemme alttiiksi."

Vanha Krister herra otti nyt puhevuoron.

"Mikäli minusta näyttää", sanoi hän tuimin äänin ja katsein, "ei toki
tehdä retkeä omien rajojen ulkopuolelle sellaisen miesjoukon kanssa,
jollaista nyt muassanne kuljetatte, lain ja oikeuden ylläpitämisen
nimessä. Tämä ei ole puolustamista, se on hyökkäämistä... Ja tietäkää,
vuoritilallinen, että ainakin yhtä suuren sotajoukon kuin tämä voivat
armollinen kuninkaamme ja valtakunnan herrat ja miehet asettaa
vastaanne, jos tahdotte odottaa. Mutta silloinhan syntyy taistelua ja
verenvuodatusta ja mieshukkaa valtakunnassa, josta Jumala varjelkoon."

"Ei, ei, jalo Krister herra", vastasi Engelbrekt hartaasti, "sellaista
ei voi tapahtua. Silloinhan Ruotsin valtakunnan herrat ja rehelliset
aateliset yhtyisivät kuninkaan vouteihin ja lain vääristelijöihin. Ei,
moinen on mahdotonta, herra! Ja jos sananne toteutuisivat, josta Jumala
varjelkoon, jos ne toteutuisivat, niin silloin syntyisi taistelu
ruotsinmiesten kesken, se on totta, mutta muistakaa ankara herra, että
Jumalan on voitto ja Jumalasta on laki ja oikeus eikä laittomuus ja
vääryys. Muistattehan, ankara ritari ja rehelliset valtakunnan
neuvoston miehet, kun viimein, nyt viime syksynä, täällä seisoimme
vastattain, että me taalalaiset mukauduimme teidän tahtoonne ja
läksimme kotiimme vuorillemme takaisin. Se osottaa parhaiten,
tahdommeko rauhaa vai emmekö. Mutta rauhaa meillä ei ole emmekä sitä
koskaan saa, niin kauvan kuin kuin Jösse Eerikinpoika on kuninkaan
voutina Vesteråsin linnassa. Sen tähden olemme nyt täällä, ja ennen
kuin tämä asia on ajettu perille, me emme käänny kotia päin."

"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoi Knuutti piispa vuorostaan,
"että olette semmoisella miesvoimalla lähtenyt liikkeelle. Asia on
tietääkseni samalla kannalla, kuin silloin kuin te ja miehenne
lupasitte ja vannoitte pysyvänne vast'edes alallanne. Tämä juttu
saattaa käydä teille kalliiksi, Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja kautta
Jumalan äidin vähän siitä koituu hyötyä valtakunnan neuvostolle, jos
sen tällä tavoin joka puolen vuoden päästä täytyy kulkea kapinallista
rahvasta hillitsemään."

"Samaa mieltä olen minäkin", tiuskasi Ture Turenpoika ja kopautti
kädellään miekkaansa, niin että se kilahti hänen kultaiseen
kannukseensa, "siitä on oleva valtakunnan herroille ja miehille ikuista
häpeää, jos me kauvemmin siedämme pöyhkeän talonpojan moisin sanoin
puhella. Ei, menkää takaisin vuorenrotkoihinne ja maakuoppiinne ja
pysykää rauhallisina ja antakaa valtakunnan muiden asukkaiden elää
rauhassa, se on neuvoni, noudattakaa sitä!"

Närkästyksen ilme välähti Engelbrektin kasvoille ja hänen takanansa
olevat tuimat vuoritilalliset nykäisivät malttamattomasti suitsiaan. Ei
kukaan muuten virkkanut sanaakaan. Näytti siltä kuin tuon uskaliaan
ritarin puhe puolittain olisi synnyttänyt hämmästystä, mutta myöskin
siltä kuin sitä puolittain olisi hyväksytty.

"En tiennyt", kuului silloin Engelbrektin sointuva ääni, "kun
valtakunnan neuvokset tulivat vastaani, että jouduin tekemisiin
vähätietoisten miesten kanssa. Jos kaikki olette samaa mieltä kuin
viimeinen ritari, niin on arpa heitetty. Saatattehan toki ymmärtää,
että teillä on miehiä edessänne. He ovat tosiaikeissa lähteneet
matkaan, eivätkä tyhjät sanat saa heidän päätöstänsä muuttumaan.
Sanokaa nyt pian mielipiteenne, jalot herrat, ennen iltaa tahdomme
saada Vesteråsin linnan saarretuksi. Kuulen jo talonpoikaisjoukon
tulevan ... sallinettehan minun viedä teidät tieltä, että se
esteettömästi pääsee matkaansa jatkamaan..."

Hannu kreivi, joka näihin asti oli ollut vaiti, osaksi siitä syystä,
ett'ei hänellä ollut tapana äkkipikaa ajatustansa lausua, osaksi
myöskin koska häntä tässä tilaisuudessa halutti nähdä, kuinka pitkälle
kummaltakin puolelta voitiin mennä, vastasi Engelbrektin viimeiseen
lausuntoon.

"Te olette tosin valtakunnan neuvoston vanhin", sanoi hän hiukkasen
Krister herralle kumartaen, "ja teidän sijanne on kaikkien meidän
edellä, hurskas piispa isä, mutta jos olen oikein ymmärtänyt, mitä
tässä on puhuttu, niin olemme joutuneet ikään kuin syrjään pääasiasta.
Minusta näyttävät valtakunnan neuvokset ja tuo jalo vuoritilallinen
olevan pääasiassa samaa mieltä, kaikki tahdomme rauhaa. Rauhan
säilyttämisehdoista vaan on eri mieliä. Näistä ehdoista olemme
kumminkin vähimmin puhuneet."

"Ja mikä teidän mielenne niistä olisi?" kysyi Niilo Steninpoika
pilkallisesti kreiviä kiireestä kantapäähän silmillään mitellen.

"Ainakaan ei minkään muun kuin senlainen", vastasi kreivi arvokkaan
tyynesti, "että se on yhtäpitävä neuvoston viimesyksyisten
toimenpiteiden kanssa. Muistan vallan hyvin, kuinka silloin rehelliset
taalainmiehet vannoivat pyhän valan, ett'eivät enää nykyiselle voudille
mitään veroa maksa. Siihen valtakunnan neuvokset tyytyivät ja minun
ajatukseni mukaan ja varmaan kaikkien teidän muidenkin, toivoimme
silloin, että armollisen herramme, kuninkaan toimesta mitään sellaista
ei enää vaadittaisikaan. Mutta sama vouti hallitsee yhä linnaa ja kysyn
nyt teiltä, neuvostoon kuuluvat virkatoverit, tokko nyt voimme tehdä
mitättömäksi sitä valaa, jonka silloin äänettöminä kuulimme tämän jalon
vuoritilallisen ja taalainmiesten vannovan. Ennemmin minusta sitten
näyttää neuvosto itse olevan syynä tähän taalalaisten uuteen
oikeudenhakuretkeen, kosk'ei neuvoston puolesta ole tehty mitään itse
pahan juuren poistamiseksi."

Ikään kuin vihoissaan siitä mitä kuuli kreivin sanovan, Ture
herra rajusti käännälti hevosensa, ja ennen kuin kukaan ennätti
ajatellakkaan, hän kiisi täyttä laukkaa kaupunkia kohti. Toiset herrat
kuuntelivat äänettöminä kreivin puhetta ja heidän täytyi itsekseen
tunnustaa, että kreivi puhui totta. Mutta heidän silmänsä tähystivät
jollakin katkeruudella puhujan jaloja kasvoja ja hyvin saattoi niistä
nähdä, ett'ei tuo ulkomaalainen kreivi tästä päivästä lähtien ollut
saava elää montakaan rauhallista hetkeä neuvoston jalojen herrain
parissa. Kreivi loi, puhumasta lakattuaan, silmänsä Engelbrektiin ja
niistä saattoi lukea ikään kuin kysymyksen, eikö hän ollut pitänyt
lupaustaan, jonka heidän ensitutustumisensa päivinä keväällä Säterissä
ja Vaskivuorella oli antanut.

Ja Engelbrekt katsoi vuorostaan kreiviä silmiin ja hänen katseestaan
loisti miehekäs kiitollisuus noista rohkeamielisesti lausutuista
sanoista.

"Olette sanonut sanan, Hannu kreivi", sanoi Engelbrekt äänellä, joka ei
saanut peitetyksi hänen mielenliikutustaan, "olette sanonut sanan,
josta olette saava kiitosta, niin kauvan kuin elätte, ja tuhannet
sydämet ovat puolestanne rukoilevat kaikkivoipaa isää, joka on tuolla
ylhäällä tähtien tuolla puolen."

"Hyvät herrat ja ankarat ritarit", lisäsi Engelbrekt hetkisen perästä,
"olette nyt kuulleet. Toimittakaa pois tuo vääryyttä tekevä vouti ja
rauha ja levollisuus on palajava näihin seutuihin ja Taalainmaan
maanääri on tästälähin niin kuin tähänkin asti tuleva kuuluviin
ainoastaan raudan ja vasken kautta, jota louhitaan sen vuorista ja
levitetään yltäyli koko valtakunnan."

"Se ei kuulu meidän tehtäviimme", virkkoi Knuutti piispa kiihkoisasti,
"sellaista valtaa ei neuvostolla ole, silloinhan se ryhtyisi kuninkaan
tehtäviin. Pyydätte liian paljon, Engelbrekt!"

"Elkää valako öljyä tuleen, joka jo on sammumaisillaan, hurskas
piispa", sanoi vastaten Engelbrekt, "neuvostolla täytyy olla valta
toimia kuninkaan sijassa, silloin kuin hän ei ole saapuvilla... Ainahan
kuningas itse saattaa muutella neuvoston toimenpiteitä, kun hän tulee
saapuville..."

Nyt kuului rumpujen pärrytystä ja sotatorvien toitahduksia sekä yhä
lähenevän, lukemattoman ihmisjoukon hälinää. Kaukaa tieltä näkyi jo
metsä keihäänkärkiä, jotka laskeva aurinko kultasi punaisiksi. Ne
toivat todellisuutta niihin uhkaaviin sanoihin, jotka tuo pieni mies
äsken oli lausunut. Piispa vilkuili neuvottomana Krister herraan ja
tämä istui näplien satulannupista riippuvia hihnoja.

Kaarlo Knuutinpoika, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kaikkea, mitä oli
sanottu, ja tarkoin pitänyt silmällä sekä kaikkia Engelbrektin
liikkeitä että tiellä seisovia ratsumiehiä -- ja näitä kookkaita miehiä
kannattikin ehkä tarkastella sen, joka oli sellaisiin asioihin
perehtynyt -- siirsihe nyt lähemmäksi vanhempia herroja ja heille
kohteliaasti kumartaen sanoi:

"Minusta, joka olenkin vaan neuvoston nuorempia ja jonka siis ennemmin
tulee kuunnella, mitä te, rakas Krister isä, ja te muut viisaina ja
kokeneina miehinä puhutte, minusta näyttää jalon kreivin mielipide
oikealta. Sen verran valtaa lienee toki valtakunnan herroilla ja
miehillä tähän aikaan, että he voivat erottaa vääryyttä harjoittavan
voudin. Jos tällaista melua nostettaisiin, sitten kuin syy semmoiseen
on poistettu, niin silloin pikemmin antaisin itseni palasiksi hakata
kuin sallisin moisen menestyvän..."

"Ja kenen arvelette, rakas Kaarlo poika", kysyi Krister herra empien,
"kenen arvelette neuvoston voivan panna Vesteråsin linnnanvoudiksi
Jösse Eerikinpojan sijaan?"

"Siihen kysymykseen tuo jalo vuoritilallinen paraiten voinee vastata",
huomautti Kaarlo.

"Niinpä sanokaa sitten mielipiteenne, Engelbrekt!" kehotti Krister
herra.

"Meille taalainmiehille ei kukaan olisi niin mieleinen kuin Hannu
kreivi, jos vaan hän itse ottaisi vastaan tämän toimen."

Herrat katsoivat toisiinsa ja kreiviin.

"Ja mitä te siihen sanotte, Hannu kreivi?" kysyi vihdoin Krister herra.

"Jos neuvosto sen niin tahtoo, niin en minä pane vastaan, kunnes
kuningas on tahtonsa ilmaissut."

"Niin olkoon se tehty onnen hetkenä!" sanoi Engelbrekt ja pani kätensä
ristiin. "Sallinette, jalot herrat, minun seurata muassanne kaupunkiin;
siellä voidaan laatia ne kirjat, jotka vahvistavat, mitä täällä meidän
kesken on sovittu ja päätetty."

Sillä oli asia ratkaistu. Herroilla ei ollut mitään Engelbrektin
ehdotusta vastaan väittämistä ja vähän ajan perästä, juuri hämärän
maille ja metsille verhoansa levittäessä ja tähtien alkaessa taivaalla
tuikkaa, läksi joukko liikkeelle kaupunkia kohti.

Engelbrekt ratsasti Ewerstenin kreivin rinnalla ja heidän perässänsä
tulivat vuoritilallisten tummat rivit.

Engelbrektin käskystä jäi talonpoikaisjoukko paikoilleen.



IV.

Lupaus.


Paljoa aikaisemmin oli Ture ritari joutunut kaupunkiin ja linnaan.
Vielä vimmoissaan vihasta hän heitti suitset muutamalle palvelijalle,
hyppäsi vaahtoisen orhinsa selästä ja juoksi linnan portaita ylös.

Hän astui vierassaliin juuri sillä hetkellä, jolloin Yrjö mestarin
kirves oli kohotettuna lyömään poikki vangitun Herman Bermanin vasemman
käden. Kiihtyneenä siitä mitä oli tapahtunut sekä kiivaasta ajostaan
hän kyllä huomasi jotakin tavatonta olevan tekeillä, mutta Jösse
Eerikinpoika piilotti taaksensa Yrjö mestarin, joka parhaiten olisi
ilmaissut, mihin tekoon he olivat ryhtymässä. Jollei näin olisi käynyt,
vaan Ture herra olisi saanut syytä kysyä, mitä linnassa oli tekeillä,
niin on hyvinkin luultavaa, että hän vielä innokkaammin kuin itse Jösse
Eerikinpoika olisi jouduttanut nuorukaisen julmaa murhaamista.

Nyt oli hänen päänsä täynnä kokonaan muita asioita. Hän oli itsekseen
päättänyt yhdessä voudin kanssa puolustaa linnaa, kunnes apua voisi
tulla muilta voudeilta ja kuningas voisi ankarasti rangaista kaikkia
Ruotsin valtakunnan kapinoitsijoita.

"Pari sanaa erikseen, vouti", huusi hän sen tähden, "mutta jokainen
silmänräpäys on kallisarvoinen. Seuratkaa, minua salakammioonne. Te
voitte myöskin tulla mukaan, Juhani Wale, me teemme valtatyön, me
kolme, semmoisen että sen maine on leviävä laajalle halki maitten."

Ritarin sanat eivät sietäneet vastaväitettä, eivätkä Jösse Eerikinpoika
ja Juhani Walekaan helposti ymmärrettävistä syistä olleet erittäin
halukkaita paljastamaan hankkeitaan tuolle ankaralle ritarille, jota he
eivät vielä kylliksi tunteneet.

Jösse Eerikinpoika ilmoitti sen tähden viittauksella, jonka palvelijat
täysin ymmärsivät, tahtonsa mitä vankiin tuli ja poistui sen jälkeen
Juhani Walen seuraamana ritarin kanssa. Tämä kääntyi ovella, ikään kuin
jotakin sanoakseen, mutta ritari huusi häntä samassa ja hänkin hävisi.

"Parasta olisi luullakseni", sanoi Yrjö mestari jäätyään yksinään
vangin ja palvelijain seuraan, "viedä vangittu herra lukkojen ja
telkien taakse torniin, mutta kosk'ei vouti mitään sanonut, niin
jääköön tänne niin kauvaksi. Te vastaatte kuitenkin minulle ja voudille
hänestä, palvelijat. Minullakin on jotakin tärkeätä toimitettavaa",
lisäsi hän itsekseen ovea lähetessään, "sillä paaston ovat hänen
pyhyytensä paavi ja hänen pyhä seurueensa tehneet syntiselle
ihmisparalle liian pitkäksi. Ei sitä kestä puoltakaan, kun on kalaa
vatsassa ja vettä, tietysti, sillä nehän kuuluvat yhteen... Ei,
kunnollinen palanen lihaa ja kipponen olutta nyt täytyy syntisparan
saada. Ja sen minä kyllä paistotuvassa olen oppinut, että kun vaan
sanoo kalaksi, niin saa syödä lihaa minkä haluaa. Asia, näet, ei
merkitse mitään, nimi kaikki ... sen on ystäväni, keittiönisäntä,
minulle ulkoa opettanut."

Näitä hiljaa itsekseen jupisten hän oli joutunut ovelle ja avannut
sen. Hän seisoi kauvan ja mietti, pitikö hänen jättää vanki vai ei.
Mutta vihdoin hän mielikuvituksissaan näki oluthaarikan niin
houkuttelevana ja tunsi käryn nousevan niistä monista herkuista, joita
herraspäivällisiksi oli saatu ja jotka kaikki, vaikka niitä
sanottiinkin kaikenlaisiksi kalalaitoksiksi, kuitenkin kutkuttelivat
haistimia aivan kerrassaan toiseen tapaan -- tätä houkutusta hänen oli
mahdoton voittaa. Hän syöksyi ulos ja sulki oven niin kiivaasti, että
sekä vanki että hänen vartijansa sitä oudoksuivat.

Mutta tuo tunnollinen Yrjö mestari ei huomannut, kun hän innoissaan
sulki oven, että aivan häntä lähellä oli olento, joka tuskaisena
odotteli hänen poistumistaan. Ei hän myöskään voinut kuulla, että kohta
hänen jälkeensä muuan käsi tarttui ovenlukkoon. Huoneessaolijat sitä
tuskin myöskään kuulivat.

Ainoastaan vanki katsoi silmiään kääntämättä ovelle päin ja hänen
kummallisista ilmevaihteluistaan huomasivat oveen selin istuvat
palvelijat, että siellä päin jotakin oli.

He kääntyivät ja näkivät naisolennon hiipivän huoneeseen. Hän oli
hunnulla peitetty; mutta astuttuaan muutamia askelia eteenpäin hän
heitti pois hunnun. Se oli Agnes.

Kauhean kalpeat olivat nuo ihanat kasvot, mutta se ei ollut sitä
kalpeutta, joka tulee pelkuruudesta ja arkamaisuudesta, vaan sitä, joka
yhtä usein ilmaisee taistelua, minkä luja tahto on päähän asti
taistellut ja ratkaissut. Sen näki noiden isojen tummain silmäin
tulesta ja mahtavaa hengen voimaa ikään kuin virtasi koko hänen
olennostaan.

Myöskin noihin raakoihin palvelijoihin se tehosi. He nousivat penkiltä,
jolle olivat käyneet istumaan kahden puolen vankia ja loivat verkalleen
lähestyvään ihanaan tyttöön katseita, joista ilmeni milloin kummastusta
milloin arkuutta.

"Eihän täältä salista ole muuta uloskäytävää kuin tämä", sanoi hän ovea
osottaen, josta oli tullut, ja jatkoi vastausta odottamatta, "voittehan
sen tähden vartioida vankianne yhtä hyvin ulko- kuin sisäpuolellakin
ovea!"

Palvelijat katsoivat toisiinsa. Toinen, muuan saksalainen, joka oli
jonkun aikaa ollut Ewerstenin kreivin palveluksessa, rohkaisi mielensä
ja sanoi mielisteleväisesti hymyillen: "Siinä olette oikeassa, arvoisa
neiti, ja vallan kernaasti minä hetken ajaksi jätän täällä sisällä
vartioimisen teidän huoleksenne. Voitte siitä nähdä, ett'ei Melcher
Höknäbb ole unhottanut entistä herraansa ja hänen tytärtänsä, vaikka
talossa täytyy elää talon tavalla."

Agnes pisti hopearahoja sisältävän kukkaron kumartavan palvelijan
kouraan, kun tämä toverineen meni hänen ohitsensa. Kun ovi palvelijain
perästä sulkeutui, niin hän käänsihe vankiin päin, joka synkkänä ja
kaihokkaana oli katsellut halki salin ja ikään kuin unessa nähnyt
haamujen liikkuvan edes takaisin.

"Pyhä Jumalan äiti, millaisissa oloissa näemme jälleen toisemme!" Näin
huudahtaen keskeytti Agnes vaitiolon.

Herman ei vastannut mitään, vaan painoi kovasti nyrkkiinpuristettua
kättänsä rintaansa vasten, ikään kuin olisi tahtonut hillitä sydämensä
levotonta tykytystä. Mutta hänen katseensa oli synkkä ja hänen
avomieliset, jalot kasvonpiirteensä ilmaisivat tuskaa, joka oli liian
syvä voidakseen pysyä salassa.

"Juhannuksen aattona", sanoi Agnes suloisella, liikutuksesta
vapisevalla äänellä, "näin teidät viimeksi, nuori mies, isäni
puutarhassa Gripsholman läheisyydessä. Kaiketi sen muistatte. Aurinko
oli laskeutumassa länteen vuorien taakse, kun minut tapasitte ison
vaahteran alla. Monta ajatusta olen ajatellut ja monta kysymystä
kysynyt sen illan jälkeen, kuinka ja milloin olitte tuleva takaisin;
mutta en koskaan, en koskaan luullut..."

"Ja kuitenkin on tämä sulaa todellisuutta, arvoisa neiti", vastasi
Herman jotenkin katkerasti. "Te näette minut nyt niissä kahleissa,
joihin isänne on minut pannut... Kyllä muistan sen illan, josta
puhutte, ja mitä teiltä kysyin ... haa, minä mieletön kansan lapsi,
kuinka saatoinkaan luulla kreivintyttären tahtovan kuunnella sydämeni
lemmenkuiskeita. Mutta ... mutta, arvoisa neiti ... vähemmin julmasti
olisitte voinut vastata."

"Herman, Herman!" huudahti Agnes nämä vangin sanat kuultuaan ja riensi
häntä kohti tavottaen hänen kättänsä, "oletko hetkeäkään voinut uskoa,
että minä, että Ewerstenin kreivin tytär ... ei, ei, peräytä sanasi,
katso, polvillani sitä sinulta pyydän!"

Ja hän vaipui mielenliikutuksen valtaamana lattialle, turhaan hapuillen
sitä kättä, joka liian myöhään hänelle ojennettiin. Mutta tuossa
tuokiossa väistyi katkeruus Hermanin kasvoilta ja hän kumartui ja nosti
ylös itkevän tytön.

"Anteeksi, anteeksi", kuiskasi hän hellästi, "mutta pitkien öiden
epätoivo on sieluuni uurtanut sen uskon, että... Ah, elkää katsoko
minuun noin, en sitä enää usko! Suokaa anteeksi, olenhan voinut
pettyä... Elkääkä peljätkö, arvoisa neiti, toistavani kysymystäni...
Ylpeyttä olen perinyt, onneani en koskaan kerjää. Hän oli oikeassa,
kasvatusisäni ystävä, tuo hurskas munkki -- talonpoikaispojan onni ei
kasva herrasmiehen maalla."

Jo hävinneen synkkyyden varjo ilmausi taas hänen otsalleen.

Agnes irroittautui hänestä ja katsoi häneen niin levottomuutta ja
tuskaa ilmaisevin silmin, että synkkyys taas pakeni hänen kasvoiltaan.

"En ymmärrä teitä", sanoi hän, "kun näin teidän iltasella siellä
linnanpuutarhassa tulevan, vielä kalpeana tuskin parantuneesta
haavastanne ja siitä sairaudesta, jonka varomattomuutenne tähden
saitte, kun isäni palvelijat toivat teidät Gripsholmaan ... ah, olin
niin iloinen nähdessäni teidät taas yhtä terveenä ja vahvana kuin sinä
päivänä, jolloin väkevällä miekallanne vapautitte tuon vanhan
vaimoparan Borganäsin luona! Sen tähden hymyilivät huuleni ja sen
tähden kieleni laski leikkiä; kysymyksenne..."

"Vaiti, vaiti, arvoisa neiti, elkää johdattako sitä mieleeni, te olette
syntyänne kreivitär, minä talonpoikaispoika. Vankilassani minulla on
ollut aikaa sitä ajatella... Totta on, että teitä rakastan, mutta
rakkauteni on vangittuna elävä povessani. Teitä olen muisteleva pyhänä
unelmana, lempeänä taivaan enkelinä. Sen lupauksen annoin isällenne,
sen olen antanut itselleni. Kysymystäni en ole koskaan uudistava..."

"Oliko isäni sitten puheemme kuullut?" kysyi Agnes ja suu meni vienoon
hymyyn, joka tuskin kykeni poistamaan silmiin tunkevia kyyneliä.

"Oli, ja hän sanoi minulle: 'Nuori mies, kasvatusisänne on mies, joka
on saavuttanut kunnioitukseni ja ystävyyteni ja minä olen kaikessa
hänen hyväksensä toimiva, mutta yksi kalleus minulla on, josta en edes
hänenkään tähtensä tahdo luopua, se on tyttäreni. Te rakastatte häntä,
mutta muistakaa, että hän on syntyään kreivitär, ja heittäkää moiset
ajatukset mielestänne, nuorukainen!' Näin hän sanoi ja vielä muutakin
kulkiessamme linnaa kohti. Siellä hän tarttui käteeni ja lisäsi:
'Kasvatusisänne on palannut kuninkaan puheilta, menkää hänen luoksensa
ja sanokaa hänelle rakkaat terveiset Hannu kreiviltä. Huomenna olette
varmaankin valmis lähtemään linnastani. Elkää nurjalla mielellä
muistelko Hannu kreiviä siitä, mitä hän nyt on teille sanonut,
erotkaamme ja yhtykäämmekin taas ystävinä!' Niin me erosimme. Minä
menin takaisin puiden varjoon ja ajattelin ja uneksin uudelleen, mitä
olin tuntenut ja kokenut, sen jälkeen kuin ensi kertaa näin teidät
tummaverisellä Jetturnilla. Silloin..."

Hurja tuli leimahteli nuorukaisen silmistä hänen tätä muistellessaan,
ja kun hän ikään kuin sitä välttääkseen astui pari askelta taakse päin,
kalisivat kahleet, kamalalla kalinallaan hänen sielussaan riehuvaa
myrskyä säestäen.

"Silloin ... silloin?" kysyi Agnes.

"Silloin kohosivat isänne palvelijat maasta ympäriltäni. Olin sen ison
vaahteran juurella, jossa teistä erosin, ja aivan eteeni, juuri sille
paikalle, jossa muutamia tuntia sitä ennen näin teidät, siihen asettui
musta haamu. Se oli isänne vouti, Hartvig Flög..."

"Ah, Richissa äiti", keskeytti Agnes ja liitti kätensä ristiin, "olitte
oikeassa, se mies on toinen Juhani Wale!"

"Hän käski minun antamaan miekkani, olin muka Ewerstenin kreivin
vanki!"

"Kaikkivaltias Jumala! Se ei ole mahdollista, ei, ei, Herman, se ei ole
mahdollista!"

"Nämä kahleet eivät valehtele", vastasi nuorukainen surunvoittoisesti,
"ne tuntuivat kuitenkin raskaammilta isänne linnan tornissa kuin
täällä. Synkeät ajatukset ovat siitä lähtien minua vaivanneet ja niiden
vallassa olen ajatellut pahaa teistäkin, arvoisa neiti. Nyt olen taas
taivaassa, pyhimyskuvani on taas puhtaana edessäni ... ah, voi minua,
kun koskaan olen teitä voinut epäillä petoksesta... Isänne..."

"Isäni", jatkoi Agnes vakavasti, "isäni on itse irroittava kahleenne ja
kovasti hän on rankaiseva sitä, joka on uskaltanut hänen vieraalleen
väkivaltaa tehdä. Hän on täällä linnassa, muutaman hetken perästä
olette vapaa ja sitten..."

"Jos on totta, mitä sanotte, ett'ei petos ole isänne, niin suokoon
taivaan Jumala hänelle anteeksi, joka on saattanut minut isänne nimeä
kiroomaan! Ja minä uskon teitä ... niin, minä uskon teitä, Agneksen isä
ei saata tehdä ilkitöitä. Onko hänessä miestä kahleitani irroittamaan,
se riippuu Jumalasta, mutta sanokaa hänelle, että Herman Berman on
lupauksensa pitävä."

"Hyvin puhuttu, nuori mies!" sanoi ääni hänen selkänsä takaa, "sen
lupauksen pitämiseen olen auttava teitä."

Agnes ja Herman kääntyivät päin. He näkivät Juhani Walen.

He eivät olleet huomanneet hänen tuloansa, sillä ovi oli avattu niin
hiljaa ja voudin askeleet olivat olleet niin kuulumattomat, ett'eivät
he olisi huomanneet hänen tuloansa, vaikkapa olisivatkin olleet
vähemmin asiaansa kiintyneet, kuin olivat. Voudin huulien pirullinen
hymy hänen hiipiessään lattian poikki ja hänen silmäinsä kalvava
tuli, jäivät niin ikään huomaamatta, mutta tuskinpa olisi hänen
ilmautumisensa synnyttämä kauhu ja suuttumus niiden kautta voinut enää
tulla suuremmaksi, kuin se tuli ilmankin.

"Näyttää olevan minulle sallittu aina sattua teitä keskeyttämään,
arvoisa neiti, kun jotakin tämän miehen kanssa puhelette. Mutta tämä
kerta on, toivoakseni, viimeinen. Nyt voitte sanoa toisillenne
jäähyväiset ainaiseksi. Ette mahda enää tulla näkemään päivän valoa
Herman Berman -- se on, niin kuin kyllä tiedätte, oma syynne..."

Vangin olkapäälle sivaltama isku sai voudin vaipumaan maahan.

"Tee pian, vouti, mitä sinulla on tekemistä!" sanoi hän. "Ei arvoisa
neiti enkä minä tarvitse neuvojasi!"

Agnes kiiruhti ovea kohti, mutta vouti riensi hänen jälkeensä ja
tarttui hänen käteensä.

"Ymmärrän aikomuksenne, Agnes neiti", huudahti hän kiihkeästi. "Aiotte
rientää isänne luokse. Se on myöhäistä, hän ei enää ole linnassa. Hän
ei voi pelastaa vankia, jota niin rakastatte. Eikä hän ole
pelastettavissakaan... Sen vannon, niin totta kuin olen voutina
Borganäsin linnassa."

"Ei sanaakaan enää, vouti", keskeytti Herman kahleensa lattialta
nostaen ja rientäen voudin luokse, "antakaa arvoisan neidin vapaasti
mennä menojansa, taikka lyön teidät hengiltä omilla kahleillanne!"

Vouti loi pilkallisen katseen vankiin.

"Elkää peljätkö, jalo nuori mies, lemmittynne tie on kyllä auki",
vastasi hän, "tahdon vaan vielä ennen eroamistamme sanoa pari sanaa ja
ne sanat saatte tekin kuulla, ne antavat teille ajattelemisen aihetta
yksinäisessä vankeudessanne. Te rakastatte Ewerstenin kreivin tytärtä,
no niin ... minäkin rakastan häntä. Te olette minua näihin asti
karttanut, Agnes, ja sen olette tehnyt, koska mielettömästi rakastatte
tätä talonpoikaa. Tämä este on väliltämme häviävä... Elä tuskittele
Herman, tämä viereinen käytävä on täynnä minun väkeäni, viittaan vaan,
ja vihallasi et mitään mahda ... elä pakota minua syrjäisten nähden
täyttämään mitä tarkoitan!... Te puhuitte lupauksesta, kun puheenne
keskeytin. Minäkin olen tehnyt lupauksen, joka teidän molempain tulee
kuulla. Ennen ensi juhannusaattoa on Ewerstenin kreivin tytär lepäävä
Juhani Walen sylissä! Elkää koettako karttaa minua, Agnes ...
lupaukseni on tuleva täytetyksi, niin totta kuin minulla nyt on tämän
miehen henki vallassani. Elkää pakottako minua uhraamaan vielä enempää
tarkoitukseni saavuttamiseksi ... ette kuitenkaan koskaan voi päästä
omakseni joutumasta!"

Vimmoissaan syöksähti Herman esiin, nyrkkinsä iskulla rusentaakseen
tuon hävyttömän hylkiön. Mutta tämä lykkäsi Agneksen eteensä ja
Hermanin nyrkkiinpuristettu, voimakas käsi vaipui tehotonna alas.

Agnes oli pikemmin kuollut kuin elävä. Näkemästään kauhistui hän niin,
että tuli aivan tahdottomaksi. Juhani Walen silmissä sitä vastoin paloi
kamala riemun tuli. Hänessä synnyttivät ylenmääräistä iloa ne tuskat,
jotka hänen sanansa tuottivat. Täyttääkseen julmuutensa määrän
kukkuralleen hän vielä lisäsi:

"Ja sekin tietäkää, Agnes, että teidän rakkautenne se vie Herman
Bermanilta hengen, ja että ainoastaan teidän rakkautenne myöskin voi
hänet pelastaa. Ojentakaa minulle kätenne, sanokaa tahtovanne tulla
omakseni, ja Herman Berman päästetään kahleistaan ja hän on oleva vapaa
kuin taivaan lintu!"

Hän piti väliä ja hänen silmänsä kiiluivat kuin käärmeen, kun tämä
leikittelee saaliinsa kanssa, ennen kuin sen nielaisee.

"Saatte runsaasti miettimisaikaa", sanoi hän, "tahdon odottaa
vastaustanne tulevaan juhannusaattoon. Jollen silloin ennen puolta
päivää ole saanut myöntymystänne ja lupaustanne, niin on osavasti kello
kaksitoista Herman Bermanin pää putoava hänen jalkoihinsa. Se on
lupaukseni, niin totta kuin nyt lähden lujaan Borganäsin-linnaani."

"Ja nyt, sallikaa minun saattaa teidät naistenhuoneeseen, Agnes neiti,
olettehan uskollisesti vartioinut vanki parkaa!"

Näin sanoen hän huusi ovelle päin. Palvelijat tulivat joutuin sisään ja
ympäröivät Hermanin, mutta vouti otti Agnesta käsipuolesta ja vei hänet
ulos.

Herman loi poistuviin katseen, joka ilmaisi mitä synkintä epätoivoa ja
sanomatonta tuskaa. Raskaasti huoaten hän sitten antoi päänsä painua
ryntäille ja vastustelematta salli hymyilevän Yrjö mestarin lukita
renkaat ranteiden ympärille.

Juuri kun palvelijat olivat aikeissa viedä pois vangin, tuli Juhani
Wale taas sisään ja kohta hänen jälestänsä pitkä, pulskavartaloinen
mies, joka jotenkin arastellen katseli vankia.

"Satuloitse hevoset, Maunu!" sanoi vouti miehelle. "Tämän vangin viemme
mukaamme. Kierrämme samaa tietä takaisin Borganäsiin. Parasta olla
varovainen, vaikka ratsastammekin 20:llä hevosella täältä."

Palvelija nyökäytti päätänsä ja poistui toisten kanssa.

Heti sen jälkeen tulivat Ture Turenpoika ja Jösse Eerikinpoika.
Jälkimmäinen näytti käyvän kuin unissaan.

"Oletteko valmis nousemaan ratsaille, vouti?" kysyi ritari ja käänsihe
Juhani Waleen.

"Hevoset odottavat minua linnanpihalla, tuossa tuokiossa lähden täältä,
ankara ritari!"

"Hyvä ... ja pysytään siinä, mistä sovittiin. Me pidämme linnat
kuninkaan varalle, kävi miten kävi. Olkaa siitä varma, että palkkanne
on suuri, kun tilinteon päivä tulee. Pitäkää kurissa talonpoikia,
raastakaa ja ruhjokaa heitä pelkäämättä! Olkaa huoleti!"

Juhani Wale läksi salista ja kohta sen jälkeen kuului kavionkopsetta
nostosillalta. Borganäsin vouti se läksi linnasta.

"Ja nyt, vouti", huudahti ritari ja laski kätensä Jösse Eerikinpojan
olkapäälle, "käske nyt nostamaan nostosilta!"



V.

Tuomio.

Vaikka koko Vestmanlannin ja Taalainmaan mahtava vouti tämän päivän
kuluessa olikin kokenut monta mielenvaihdosta: onnen ja mahtavuuden
kukkuloilla olevan miehen röyhkeys oli hänessä muuttunut sellaisen
miehen levottomuudeksi ja mieli karvaudeksi, joka näkee hyväin
päiväinsä rakennuksen olevan kukistumaisillaan, niin oli kuitenkin
hänen mielentilansa pääpiirteenä huolestumus, jota hän ei oikein saanut
selville ja joka synnytti neuvottomuutta ja epäröimistä hämmentäen
häntä itseään. Sekä kuninkaankirje että Herman Berman olivat ikään kuin
jättäneet Engelbrektin hänen käsiinsä, mutta kirjeen löytämisestä
syntyneen ilon hävitti äkillinen tieto Engelbrektin tulosta.
Nuorukaisen luja tahto taas ja kuolonhalveksiminen riistivät häneltä
tilaisuuden vallita hänen kauttaan Engelbrektiä. Vähän väliä
ilmautuivat myöskin hänen riehuvien ajatuksiensa temmellystanterelle
hänen vaimonsa varoitus ja uni, josta heti kehittyi kookas
hopeahapsinen, huolissaan päätänsä ravistava haamu.

Ritarin äkillinen tulo ja hänen voimakkaat ja rohkaisevat sanansa
olivat taas elvyttäneet voutia, ja niin kauvan kuin ritari ja Juhani
Wale puhuivat ja tekivät suunnitelmia, hän olikin osallisena
keskustelussa, mutta niin pian kuin hän jäi yksikseen, näytti siltä
kuin hänen sielunsa jäntevyys olisi hervonnut ja hän taas nähnyt
aaveita keskellä päivää. Hän oli tuottanut viiniä salakammioon, jossa
he kolmisin neuvottelivat, ja pitkin siemauksin hän oli juonut tuota
jaloa nestettä. Se oli osaltaan ylläpitänyt hänen henkensä voimia.
Pitosaliin palattuaan hän levottomana käveli edes takaisin huoneessa
Ture ritarin ja Juhani Walen tehdessä viimeisiä tärkeitä sopimuksiansa
siitä, mitä nyt oli tehtävä. Kun sitten ritari häntä kehotti käskemään
palvelijoita nostosillan nostamiseen, niin tuntui siltä kuin hän ei
olisi kehotusta kuullutkaan.

Hän meni ovelle ja käski muutaman palvelijoista tuomaan viiniä.

"Elkää viivytelkö kovin kauvan, vouti", sanoi silloin ritari, "millä
hetkellä tahansa saattavat valtakunnan neuvokset tulla tänne ja silloin
on liian myöhäistä!"

"Liianko myöhäistä?" huudahti Jösse Eerikinpoika.

"Niin, liian myöhäistä!" vastasi Ture herra. "Jos neuvoani noudatatte,
niin suljemme linnan ja lähetämme neuvoston herroille tiedon aikovamme
puolustaa kuninkaan linnaa, kunnes hän itse tulee saapuville! Jos
herrat tulevat tänne linnaan -- silloin emme saata, ymmärrättehän,
paljastaa miekkaa heitä vastaan eikä silloin voine kuningas eikä kukaan
muukaan valtaanne voimassa pitää."

Vouti istuutui pöydän sivupenkille. Hän nojasi käsiänsä polviinsa ja
katsoa tuijotti vahalla silitettyyn lattiaan, ikään kuin oikein tarkoin
ritarin sanoja aprikoiden.

Siinä hän istui ja ritari survaisi harmissaan kantapäänsä lattiaan,
niin että kultainen ritarinkannus helähti. Samassa toi palvelija viiniä
ja tarjosi sitä molemmille herroille. Vouti otti kuohuvan hopeamaljan.

"Pääsiäisen jälkeen", sanoi hän, aluksi ikään kuin mietteissään, mutta
sittemmin yhä vilkkaammin, "pääsiäisen jälkeen olisin siivonnut tuon
joen pohjoispuolella olevan hornanloukon, niin ett'ei sieltä koiraa
eikä kukkoa olisi kuulunut ja sitten olisin muuttanut tänne muutamia
satoja talonpoikia Selannista ... niin, niin... Se on vanha
mielituumani ja sen minä kautta Pyhän Knuutin panen toimeen.
Engelbrekt, haa ... väisty, kirottu vuoritilallinen, miksi asetut
tielleni?... Minulla on 800 miestä valmiina viittauksen nähtyänsä
ratsastamaan joen toiselle puolen, 800 miestä! Sellaisella voimalla ei
vielä kukaan Ruotsin vouti ole tullut... Ja nyt hän on täällä tuo
vuoritilallinen, täällä linnan edustalla... Jösse Eerikinpojan täytyy
kerran vielä häntä väistyä... Ei", karjasi hän, niin että iso sali
kajahti, "en kuuna päivänä ole sitä tekevä!"

Hän tyhjensi loput maljasta ja hypähti pystyyn.

"Ylös nostosilta, miehet!" huusi hän ovella ja kääntyi sitten ritariin,
joka ihmetellen oli kuunnellut hänen puhettaan ja katsellut hänen
liikkeitään.

"Se on tehty!" sanoi hän, "ja nyt olen taas entiselläni. Elkää
kummastelko horjuvaisuuttani, Ture ritari. Luulenpa, että paha henki on
pitänyt minua vallassaan, mutta nyt saatte nähdä! Toivoisinpa tuon
pienen vuoritilallisen olevan tässä edessäni, se olisi oleva minulle
eduksi, eikä hänelle!"

Muuan palvelija syöksähti sisään.

"Valtakunnan neuvokset ratsastavat nostosillan yli, vouti, ja jollen
ole väärin nähnyt, niin on Engelbrekt Engelbrektinpoika muassa!"

"Engelbrekt!" huudahtivat molemmat herrat yht'aikaa.

"Jos on totta, mitä muuan äsken kaupungista palannut palvelija on
sanonut, että nimittäin vanha herra Krister Niilonpoika on jätetty
panttivangiksi, niin se kyllä saattaa olla tuo pieni vuoritilallinen."

"Onneksi olkoon, vouti", sanoi silloin Ture ritari ja pyörähti
kantapäällään, "minusta näyttää nyt olevan liian myöhäistä panna
sopimustamme voimaan!"

Hän oli tuskin saanut lausettansa loppuun, kun salin ovi aukeni ja
neuvoston herrat, Knuutti piispa etupäässä, astuivat sisään. Viimeisenä
astui pieni vuoritilallinen kynnyksen yli, mutta sen sijaan oli vanha
Krister herra poissa.

Piispa rupesi puhumaan ja selitti, minkälainen sopimus oli tehty
Engelbrektin kanssa rahvaan nimessä ja että nyt heti oli tarpeelliset
asiakirjat laadittava ja allekirjoituksilla vahvistettava. Piispan
pitkän puheen aikana Jösse Eerikinpoika muuttui kummallisesti. Koko tuo
äskeinen epävarmuus oli yht'äkkiä hävinnyt ja sen sijaan ilmeni hänessä
nyt voima, joka kuitenkin sillä hetkellä muuttui hurjuudeksi,
päättelijäisyys, joka yltyi melkein väkivallaksi. Hänen veristävät
silmänsä eivät enää pyörineet kulmakarvain alla, ikään kuin saalista
vaanien; tämä oli löydetty ja katse kaivautui siihen epätoivon
rohkeudella.

"Pitääkö minun heittää valtakunnan ja kuninkaallisen herrani linna?"
kysyi hän, "ja nyt heti, tänä iltana?"

"Sellainen on valtakunnan neuvoston tahto", vastasi piispa, "ja Hannu
kreivi, joka tulee seuraajaksenne, on itse täällä saapuvilla. Huomatkaa
sentään, ainoastaan toistaiseksi, kunnes kuningas, herramme, on
ennättänyt tutkia asian..."

"Ja te, Engelbrekt", pauhasi vouti tälle, "te olette saanut tämän
aikaan. Teidän tahtonne se on neuvostolle määrännyt, mitä se tässä
asiassa on tehnyt! Kunniaton mies, petturi, valmis mihin ilkityöhön
tahansa...! Minä syytän tätä miestä, Engelbrekt Engelbrektinpoikaa,
petoksesta, petollisesta menettelystä kuningasta ja valtakunnan
neuvostoa kohtaan."

Vouti ponnisti viime hetkellä kaiken kykynsä pelastaakseen itsensä.
Näitä hänen sanojansa seurasi äänettömyys ja kaikkien silmät kääntyivät
häneen ja Engelbrektiin. Vouti näytti mahtavalta herrain mielestä
seisoessaan siinä toinen käsi miekankahvassa ja toinen osottamassa
Engelbrektiä. Tämäkin katsoi alussa kummastuneena voutiin, mutta
nähdessään, kuinka vimmoissaan ja melkein kykenemätön itseänsä
hillitsemään hän oli, palasi taas majesteetillinen tyyneys hänen
avomieliselle otsallensa.

"Mihin perustatte tämän syytöksenne, Jösse Eerikinpoika?" kysyi
Engelbrekt kirkkaalla, sointuvalla äänellään.

"Siihen", vastasi vouti, "että olette jättänyt neuvoston käsiin
muutaman kirjeen, jonka väärin olette sanonut saaneenne kuninkaan
kädestä."

Melkein näkymätön hymy ilmautui syytetyn kasvoille.

"Mitä tulee kirjeeseen, jonka olen jättänyt neuvostolle", sanoi hän,
"niin sain sen kuninkaan virkahuoneesta, varustettuna kuninkaan omalla
sinetillä, joka kai vieläkin on siinä ja jota valtakunnan neuvokset
siis helposti voivat tarkastaa. Mutta en tiedä, kuinka te, vouti,
olette joutunut luulemaan väärentäneeni kuninkaan kirjeen, jollei
luulollanne ole yhteyttä erään toisen kirjeen kanssa, jossa myöskin oli
kuninkaan sinetti, mutta joka minulta varastettiin viime juhannuksen
aikoina, kun olin yötä arvoisan isän, Tuomas piispan luona Tynnelsössä.
Kirje oli osotettu yksityiselle miehelle, joka myöskin kärsii
mielivaltaisuutenne uhrina, Jösse Eerikinpoika -- panin sen pöydälle
ikkunan eteen, ja kun aamulla heräsin, oli se hävinnyt. Sitä kirjettä,
joka koski taalainmiesten valitusta, säilytin povessani aina siitä
hetkestä asti, jona sen sain, kunnes annoin sen herra Hannu Kröpelinin
käteen Tukholman linnassa."

Tämä mutkaton selitys oli riittävä, ja jos joku läsnäolevista vieläkin
epäili, niin hänen tarvitsi vaan katsoa voutiin tullakseen täysin
vakuutetuksi. Jösse Eerikinpoika seisoi siinä sanan oikeassa
merkityksessä sortuneena miehenä. Hänen pyöreät kasvonsa olivat
kalmankalpeat ja silmät olivat luotuina lattiaan.

Silloin Niilo Steninpoika meni hänen luoksensa ja kuiskasi hänelle
korvaan:

"Heittäkää sikseen jo, vouti, elkääkä ajako asiaanne pitemmälle!
Jättäkää kaikki kuninkaan huostaan. Hän yksin saattaa antaa teille
Vesteråsin linnan takaisin!"

Ritarin sanat tulkitsivat tarkoin voudin omat sisimmät ajatukset. Hän
ei enää vastustellut. Hän antoi syytöksensä raueta ja Vesteråsin linna
luovutettiin taalalaisrahvaan toivomuksen ja valtakunnan neuvoston
päätöksen mukaan Ewerstenin Hannu kreiville.

Myöhemmin illalla istui Engelbrekt majatalossaan kaupungilla. Liedellä
roihusi takkavalkea ja levitti valoansa huoneeseen ja mieheen.
Engelbrekt istui pää käden nojassa ja katseli liekkien haaveellista
peliä, kun ne lekuttaen nuoleksivat lieden seinämiä; niillä näytti
olevan paljon puuhaamista, ennen kuin kuolivat, jättääkseen uusille
sijaa.

Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vieläpä näyttivät kärsiviltäkin, mutta
sen saattoi kyllä vaikuttaa takkavalkeakin, samoin kuin kalliokin
näyttää pehmenevän iltaruskon sitä loisteellaan kullatessa. Hän otti
esiin ristiinnaulitun kuvan, jota hetken aikaa hartaasti katseli,
samalla kuin huulet kuiskailivat sanoja, joita ei oltu aiottu
kuultaviksi. Sen jälkeen hän pani kätensä pienen kuvan ympärille
ristiin ja vaipui rukoukseen.

Hän ei rukoillessaan huomannut, että ovi aukeni ja pitkävartaloinen
munkki astui sisään. Se oli pater Johannes. Hän pysähtyi ovelle, kun
näki Engelbrektin rukoilevan, mutta kun huomasi hänen päättäneen
rukouksensa, hän astui esiin ja laski kätensä Engelbrektin olkapäälle.

"Jumala sinua siunatkoon, Engelbrekt", sanoi hän. "Joka Jumalan nimessä
alkaa, hän voi myöskin rauhallisin mielin loppua ajatella!"

"Olisiko asia sitten vaan alulla?" kysyi Engelbrekt ja katsoi
surumielisesti hymyillen puhujaan.

"Se on vaan alulla", toisti tämä vakavasti.

"Ja mistä tiedätte sen niin varmaan, Johannes?"

"Tulen nyt linnasta", vastasi munkki, "herrat ovat menneet matkoihinsa
Räfvelstadiin. Vouti läksi Birgitta rouvan kanssa linnasta minun siellä
ollessani. Birgitta rouva aikoo mennä veljensä luokse Ervallan
kartanoon, mutta vouti matkustaa suoraa päätä kuninkaan puheille."

"Siitä ei kuitenkaan tarvitse varmaan päättää, että se, mitä olemme
tehneet, on vielä uudestaan tehtävä."

"Ei, vaan voudin jäähyväissanoista palvelijoilleen."

"Ja minkälaiset ne sitten olivat?"

"Lähden matkoihini", sanoi hän, "mutta voitte pitää varmana, että jo
ennen juhannuksen aikoja olen täällä taas ja silloin alamme sen leikin,
jota olen valmistellut. Tunnen kuninkaani liiankin hyvin voidakseni
hetkeäkään epäillä, mitä hän tälle neuvoston päätökselle on tekevä.
Joko näette minut itseni täällä, taikka toisen, joka on oleva
seitsemästi minua pahempi... Ja siinä", lisäsi munkki, "tuo kunnon mies
epäilemättä puhui totta."

"Hän voi olla oikeassa", toisti Engelbrekt miettivästi. "Ja sen tähden
olisi ollut parempi", jatkoi munkki, "jollette olisi tavanneet noita
jaloja neuvostonherroja. Heidänhän on niin hyvä olla, kuin suinkin
saattavat toivoa, ja sen tähden he vaan tahtovat parsia ja paikata,
kunnes vaan pelkkiä riekaleita on jälellä. Ja tuon he tekevät muka
rauhan tähden. Mutta rauhaa emme saa Ruotsinmaahan, ennen kuin kaikki
ulkomaalaiset voudit ovat poissa ja koko syöpä on juurineen leikattu.
Ne ovat herraintekoja kaikki läpeensä, aina siitä saakka kuin heidän
onnistui lopettaa rehellisen ja hyvän Maunu kuninkaan hallitus ja saada
meklenburgilainen herttua sijaan. Senpä tähden saattekin nähdä, että
näistä hyvistä herroista tulee varsin yhtä paljon vastusta kuin
kuninkaallisista voudeista."

"Siinä olemme yhtä mieltä, Johannes!... Ja jos meitä pakotetaan vielä
pitämään miekkaa paljastettuna, mitä sitten ... minä olen valmis ja
kunnon taalainmiehet eivät ole horjuvat. Mutta jos meidän vielä kerran
täytyy ryhtyä asiaan, niin emme käänny takaisin, ennen kuin maa on
puhdistettu ja kaikki nämä voudinpesät hävitetty maan tasalle,
Borganäsistä alkaen aina Tanskan rajalle saakka, niin totta kuin meitä
auttakoot Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas!"

"Amen!" lisäsi munkki ja katsoi luottavasti Engelbrektiä silmiin.

Ovi temmattiin samassa auki ja keskikasvuinen poika syöksähti sisään.
Se oli Erkki.

"Antakaa minulle kymmenkunta ratsumiestä, Engelbrekt", sanoi hän hyvin
kiihkoissaan, "niin minä yritän jotakin, joka on tuottava teille iloa!"

"Mikä sinun on, Erkki?" kysyi Engelbrekt hymyillen. "Meillähän on
aselepo valtakunnan vihollisten kanssa, kuinka voisimme tehdä
väkirynnäkköä, niin kuin viholliset olisivat kintereillämme."

"Herman!" sanoi Erkki vielä kiivaasta majatalolle-ajostaan huohottaen.

"Herman, poika ... mitä tietoja sinulla on hänestä?"

"Jos silmäni ovat tallella ja korvani kuulevat oikein", vastasi Erkki,
"niin näin hänen ratsastavan ulos eteläportista Borganäsin voudin ja
ainakin parinkymmenen ratsumiehen seurassa."

"Hermanko ja Juhani Wale?"

"Kuulin kahleiden kalisevan hevosta vasten", jatkoi Erkki, "ja he
ajoivat kiiruusti pois."

"Mutta kuinka saatoit heidät tuntea?" kysyi Engelbrekt epäillen.

"Olin sitonut hevoseni sillankaiteisiin joen varrelle, päästäkseni, jos
mahdollista, linnaan ja tarkastaakseni, millaiset olot siellä olivat.
Olin jo kulkenut nostosillan ylitse ja seisoin portilla, kun kuulin
joukon ratsumiehiä tulevan linnanpihalta. Hyppäsin sillan kaidepuun
ylitse ja painauduin muuria vasten. Joku linnanväestä tuli tulisoihtu
kädessä ja asettautui selin minuun ja hänen selkänsä takaa näin kaikki
ratsumiehet. Hyvästi tunsin voudin. Herman istui pitkään viittaan
käärittynä, mutta tuuli puhalsi käänteen hetkiseksi syrjään ja silloin
näin hänen kasvonsa. Miesten joukossa näin myöskin pitkän Maunun.
Herman ajoi hänen ja voudin välissä. Heidän päästyänsä sillan ylitse
kääntyi vouti äkisti ja viittasi luoksensa soihtua kantavan palvelijan.
'Kun Ewerstenin kreivin tytär ratsastaa tästä poikki', sanoi hän, 'niin
voit minulta tervehtien pyytää häntä muistamaan juhannusaattoa, sekä
viimevuotista että tulevaa.' Ja sitten hän hävisi."

"Pian, käske satuloimaan hevoseni", huudahti Engelbrekt, "tahdon itse
nousta ratsaille!"

Hän syöksähti ovea kohti, mutta munkki tarttui hänen käteensä ja
hillitsi häntä.

"Ei, ei, Engelbrekt", sanoi tämä, "jätä tämä pojan ja minun huolekseni.
Saattaisi syntyä tarpeetonta hälinää, jos te läksisitte keskellä
yötä..."

"Olkoon, kuten tahdotte, isä Johannes... Mutta elkää säälikö hevosia ja
Jumala olkoon kanssanne. Kiitos sulle Erkki. Tietosi ovat kullan
arvoiset."

Munkki ja poika läksivät huoneesta ja hetkisen kuluttua kuului ulkoa
etenevää kavionkopinaa.

Engelbrekt käveli levottomasti edes takaisin huoneessaan ajatuksiinsa
vaipuneena.

Vihdoin hän jäi seisomaan loppuun palaneen takkavalkean eteen, josta
ainoastaan joitakuita vaaleansinisiä liekkejä hypähteli kuin henkiä
siintyvällä hiiloksella.

"Herman!" sanoi hän verkalleen, mutta vaikeni taas ja vasta hetken
perästä hän lisäsi: "juhannusaatto!"



VI.

Hannu kreivi ja hänen tyttärensä.


Hiljaisuus vallitsi Vesteråsin linnassa ja utelijaammat kaupungin
asukkaista, jotka myöhään yöhön kävelivät kaduilla ja joen varrella
olevalla avonaisella paikalla nostosillan edustalla ihmetellen ja
kysellen kuluneen päivän tapahtumia, kuulivat vaan vartijan
yksitoikkoisen muurilla kävelemisen. Jokainen kynttilä oli myöskin
sammutettu linnassa, ainoastaan siitä huoneesta, jossa joka mies tiesi
julman voudin itsensä asuneen, ainoastaan siitä loisti valoa, joka
ilmaisi ainakin jonkun vielä olevan valveilla linnassa.

Niinpä olikin. Hannu kreivi oli siellä ylhäällä ja hänkin oli
ajatuksiinsa vaipuneena, niin kuin Engelbrekt vähäpätöisessä
majatalossaan kaupungissa. Hänen silmänsä olivat luotuina milloin
muutamaan pergamenttipalaan, joka hänellä oli kädessä, milloin liinalla
päällystettyyn tammiseen pöytään, jonka ääressä Jösse Eerikinpoika
aamulla niin tyytyväisenä oli katsellut kirjeitään ja luettanut niitä
vaimollaan. Nyt nämä kirjeet olivat poissa ja punaisen pöytäliinan
taitteista ja epäjärjestystä osottavasta tilasta saattoi nähdä, kuinka
kiire sillä kädellä oli ollut, joka oli hamunnut kokoon paperit ja
kirjeet. Löytyi myöskin merkkejä, jotka ilmaisivat sen olleen kuvin
vihoissaan, joka oli lähtenyt huoneesta. Pöydällä oli hajallaan pieniä
pergamenttipalasia, jotka selvästi olivat osia isommasta kirjeestä.
Tätä seikkaa todistivat myöskin muutamat vahasinetin palaset. Mutta
kirjettä ei oltu rikottu repimällä, se oli hakattu palasiksi, ja
liinassa ja pöytälaudassa oli kovien iskujen jälkiä.

Sillä pienellä pergamenttipalalla, jota kreivi piti kädessään ja joka
oli yksi niitä, joita oli pöydällä, oli muuan iskuilta, kumma kyllä,
säilynyt nimi. Siinä oli: "Eerikki Belgsting." Se oli mahtanut
kreivissä herättää kummallisia muistoja. Hän ei voinut sitä heittää
kädestään ja hänen tuijottaessaan noihin mustiin kirjaimiin tunkihe
raskas huokaus hänen rinnastaan.

Hänen edessään lattialla oli palanen tuota isoa rikki hakattua
vahasinettiä. Hän otti senkin ylös ja tarkasti siihen kaiverretun
vaakunakilven tähdettä. Se oli osa Eerikki kuninkaan vaakunaa ja
laidassa seisoi: Ericus R.; muu oli hakattu pois. Kaikki tämä oli
tietysti sitä kuninkaankirjettä, jota vouti oli luullut kuninkaan
valtakunnan neuvostolle lähettämäksi kirjeeksi ja jonka hän oli saanut
haltuunsa, luullen sillä pääsevänsä syyttämään jaloa vastustajaansa
petoksesta. Iskut ilmaisivat ärtynyttä mielentilaa, joka ei enää ollut
hillittävissä, eikä tarvinnutkaan kaukaa hakea sen syitä. Pettyneet
toiveet ja vielä enemmän se seikka, että hänen hallussaan oli löytynyt
kirje, jota ei oltu voitu saada ritarilliselle mielelle arvottomatta
teotta, ja joka Engelbrektin suoran kertomuksen johdosta alensi
omistajansa hylkiöksi -- siinähän oli tarpeeksi panemaan tuon korkean
voudin suunniltaan. Tästä viimemainitusta olisi kai vouti saattanut
puhdistautua, mutta Hannu kreiville ja varmaan useammillekin
tilaisuudessa läsnäolleille kävi asia voudin omasta käyttäytymisestä
selväksi.

Kreivi istui kauvan aatoksissaan, ja kun hän nousi ja rupesi kävelemään
edes takaisin huoneessa, niin hän sen ennemmin teki laskeakseen
ajatuksensa vielä vapaammiksi, kuin niitä seisattaakseen.

Hänet keskeytti vahtitornista tuleva torventoitahdus ja yön
hiljaisuudessa kuuli hän selvästi yksinäisen ratsastajan ajavan
nostosillalla ja tulevan linnanpihalle. Hän kuunteli hetkisen, mutta
jatkoi sitten kävelyänsä, kunnes jonkun huonetta lähenevän askelet taas
saivat hänet pysähtymään. Sydämellisen mielihyvän ilme tuli hänen
kasvoilleen, kun ovi aukeni ja se, jota hän oli odottanut, astui
sisään.

Se oli vanha mies, jonka korkeata ja kaunista otsaa ympäröivät
valkoiset kiharat. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas niin kuin
kreivin, ja hänen silmistään loisti rehellisyyttä ja säyseyttä.
Jonkinlaisella tuttavallisella kunnioituksella tervehti hän kreiviä.

"Joko olet täällä, rakas Melcher?" huudahti kreivi iloisesti ojentaen
kumartavalle miehelle kätensä.

"Niin kuin näette, rakas kreivi", vastasi tämä. "Olen kirjeenne
saatuani ratsastanut yötä päivää, ja kun saavuin Gripsholmaan ja
Hartvig Flög ilmoitti uudelleen käskynne mennä Räfvelstadiin, niin
ratsastin suorinta tietä saarien poikki. Enköpingin läheisyydessä
tapasin iltapäivällä muutaman Krister herran palvelijan, joka kertoi
tuon vanhan herran ratsastaneen vieraitansa vastaan Vesteråsiin, ja
silloin läksin ajajaan tänne."

"Hyvä, että tulit, rakas Melcher Gjordinpoika!" virkkoi kreivi, "juuri
nyt tarvitsen luotettavaa miestä, juuri sinunlaistasi ystävää, sillä
sinuun voin luottaa."

Vanhus hymyili kreivin puhuessa.

"Kun emme nuorina toisistamme eronneet, kreivi", sanoi hän, "niin en
tiedä, miksi sen tekisimme nyt elämän rajaa lähetessämme! Saatoinpa
uskoa tärkeitä asioita täällä tapahtuneen, koska niin kiihkeästi
pyysitte minua keskellä talvea ratsastamaan tämän pitkän matkan
Oppenstenista. Ei se käy niin helposti, kun on seitsemänkymmentä vuotta
hartioilla, mutta sittekään en ole säästänyt itseäni enkä hevostani."

"Kiitos, kiitos, rakas ystävä!" sanoi kreivi ystävällisesti päätänsä
nyökäyttäen.

"Tortunan kirkolla kohtasin ne jalot herrat, jotka tulivat täältä",
jatkoi vanhus, "he menivät yöksi pappilaan ja minäkin pysähdyin siihen
hetkiseksi, koska luulin tapaavani teidät heidän seurassaan. Teitä en
löytänyt, mutta kyllä jotakin muuta teitä koskevaa ja se tulee teidän
tietää."

"Ja mitä?"

"Nuo jalot herrat olivat hyvin vihoissaan, myöskin vanha Krister herra
ja varsinkin Knuutti piispa. He puhuivat vihaisina jostakin, jonka nimi
oli Engelbrekt ja teidänkin nimeänne mainittiin hänen nimensä
yhteydessä..."

"Vai niin ... anna kuulla, Melcher ... minun nimeni ja Engelbrektin,
niinkö sanot?"

"Niin, minä seisoin pappilan portaiden vieressä ja piispa ja Krister
herra olivat jääneet seisomaan portaille. Piispa löi silloin Krister
herraa olkapäälle ja sanoi: 'Sen saatte nähdä, Krister herra, että
Hannu kreivi Vesteråsin linnassa vetää yhtä köyttä talonpoikain kanssa,
Jumala paratkoon, ja Engelbrektin. Heidän tahtoonsa myöntyminen minua
pahoittaa, siitä voi koitua talonpoikaishallitus, joka aina on
voutivaltaa pahempi. Rahvasta täytyy kurittaa ja siihen ei Hannu kreivi
ole oikea mies. Valtakunnan neuvosten täytyy pitää häntä kuumana
Vesteråsin linnassa, ett'ei kuninkaan rankaisu kohtaisi meitä
itseämme.' Tähän tapaan ja paljon muutakin vanha piispa puhui ja
Krister herra nyökäytti vähän väliä päätänsä hänen sanoilleen, niin
että kyllä saatoin kuulla, etteivät he olleet hyviä teille."

"He erehtyvät suuresti, nuo jalot herrat", sanoi kreivi katkerasti
hymyillen, "jos luulevat tämän maanäären levottomuutta voitavan asettaa
muulla tavoin kuin ankarasti lakia ylläpitämällä ja siinä juuri
noudatetaan rahvaan pyyntöä. Nimeni mainitsemista Engelbrektin
rinnalla, sitä olen kaikkina aikoina pitävä kunnianani. Mutta varokaa
hyvät herrat, sillä jos tarkoitusperänne on toinen kuin Engelbrektin,
niin saattaa teidän käydä huonosti."

Kreivi teki selon siitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut ja kertoi
tarkasti ja etuluuloitta kaikki, mitä tiesi tuosta sietämättömästä
voutien sorrosta, joka hänen mielestänsä oli koko tyytymättömyyden
ainoana syynä.

"Olen suuresti ihastunut noihin miehiin, Melcher, jotka suurimmassa
hädässä, mitä vapaa mies voi sietää, kuitenkin menettelyssään ovat
käyttäneet tyyneyttä ja malttia, jommoiseen noilla ankaroilla
ritareilla varmaan ei olisi ollut kykyä. He ovat kerran toisensa
perästä kerjänneet kuninkaalta armoa ja apua hätäänsä, mutta heitä on
vaan pilkattu, ja silloin ... sano, Melcher, mille kannalle on meidän
vapaiden miesten asetuttava sellaisessa tapauksessa? Maa, jota
mielivallan aurankynsi on kyntänyt, on äkkiä kovettunut ja käynyt
lujaksi kuin kallio -- kas siinä, mitä tähän saakka on tapahtunut!
Pitääkö tätä maata nyt vieläkin liekeillä korventaa -- siihen ei Hannu
kreivi tahdo antaa apuansa, siitä saatte, hyvät neuvostonherrat, olla
varmat, samoin kuin siitäkin että, jos niin käy, tästä kovettuneesta
maasta on kohoava kallioseinä niin korkea, että koko valtakunnan täytyy
sen alle alistua."

"Sananne ilahduttavat vanhaa sydäntäni, herra", virkkoi Melcher kreivin
vaiettua, "mutta jos joku herroista ne kuulisi, niin he huomaisivat
epäluulonsa tosiksi. Heidän sanoistaan päättäen he kernaasti olisivat
suoneet, että Jösse Eerikinpoika olisi saanut pitää Vesteråsin linnan
ja voudinvaltansa."

"Siinä he joissakin määrin ovat samaa mieltä kuin minäkin, mutta he
eivät saa unhottaa, että vouti on väkivallalla rikkonut voimassa olevaa
lakia ja sitä paitsi harjoittanut petosta kuninkaan ja kansan väleissä,
ja kuninkaan mies ei saa alentua selvään varkauteen tarkoitusperäänsä
saavuttaakseen; hän on niitä lukuisia renkaita, jotka sitovat
kuninkaankruunun iankaikkiseen vanhurskauteen, ja semmoisen tulee olla
puhdasta kultaa: ruostuva metalli ei kelpaa. Minkä minä olen huomannut
-- ulkomaalaisena olen saattanut erehtyä -- niin tarvitaan vaan
luottamusta kuninkaan ja kansan kesken ja kuninkaan valtaistuin pysyy
lujana kuin kallio. Mutta sellaiset miehet kuin tämä Jösse Eerikinpoika
ja hänen vertaisensa, jommoisia, Jumala paratkoon, toiset voudit ovat,
turmelevat ja murentelevat tätä luottamusta, ja silloin ei mikään voi
pitää Eerikki kuninkaan kruunua pystyssä. Tammen juuri on sama ja pysyy
samana, mutta jos mato latvan syöpi, niin se kuivuu."

"Ja toinen tulee sijaan..."

"Niin kuin sanoit, toinen tulee sijaan. Ja samoin käypi täälläkin,
jollei Eerikki kuningas huomaa sitä verhoa, jolla hänen silmänsä on
peitetty."

"Sitä hän ei kuitenkaan näy huomaavan, sillä vallan toisin nyt eletään
kuin Margareta kuningattaren aikana, Jumala hänen sieluansa
armahtakoon! Eipä hänellä näytä olevan paljoa tallella tuon jalon
rouvan opetuksista..."

"Onneton sota on vieroittanut hänen ajatuksensa ja mielensä hänen
valtakunnistaan", sanoi Hannu kreivi mietteissään kokoillen
pergamenttipalasia pöydältä, "mutta hänet täytyy herättää tuntoihinsa,
Melcher, hänen silmänsä täytyy avata. Minä menen itse Köpenhaminaan..."

"Aiotteko itse, rakas kreivi", huudahti vanha palvelija
kummastuksissaan.

"Aion kyllä, olen kauvan sitä aikonut, ja sen tähden, näetkös,
lähetinkin sinua hakemaan. Kuluneen päivän tapahtumat ovat jouduttaneet
päätökseni toimeen panemista, tahtoisin jo huomenna nousta ratsaille
ja lähteä matkalle. Mutta palatkoon kuitenkin ensin tyttäreni
Räfvelstadista, jonne hän meni neiti Kaarina Kaarlontyttären ja rouva
Ebba Krummedikin seurassa; samoin tahdon ensin nähdä heimolaiseni,
Richissa rouvan. Parin päivän perästä ovat he kuitenkin jo täällä ja
silloin, Melcher, jätän tyttäreni ja maatilani sinun ja Richissa rouvan
huostaan. Tahdothan suojella niitä, niin kuin ennenkin?"

Vanhus ei sanonut mitään. Hän pani vaan kätensä sydämelleen ja
nyökäytti päätänsä.

"Nyt tulee sinun päästä lepäämään, Melcher vanhus, pitkän matkasi
perästä, saatammehan huomenna puhella enemmän."

Molemmat miehet läksivät huoneesta eikä kohta sen jälkeen enää näkynyt
valoa Jösse Eerikinpojan kamarista Vesteråsin linnassa.

Varhain seuraavana aamuna tuli Engelbrekt linnaan kreivin puheille.
Hänet vietiin siihen suureen saliin, jossa edellisenä iltana Herman
Berman oli heikompana ollen taistellut ja jossa Jösse Eerikinpojan
valta oli murrettu. Sekä kreivi että Engelbrekt olivat totiset ja
tärkeitä asioita näytti heillä olevan mielessä. Ei hituistakaan
voitonröyhkeyttä ollut toisessa eikä vallan lisääntymisestä johtuvaa
tyytyväisyyttä toisessa.

"Jo olisin mielelläni matkalla pohjoiseen päin, jalo kreivi", sanoi
Engelbrekt, "mutta muuan tärkeä asia, joka koskee minua itseäni
yksityisesti, on pakottanut minun tulemaan puheillenne, ja koska nyt
näen teidät, niin ennen kaikkia ottakaa vastaan Engelbrektin kiitos
siitä, että niin miehen tavoin olette pitänyt sananne, jonka annoitte
viimeksi puhellessamme Säterin kuninkaankartanossa. Kiitos, Hannu
kreivi! Tuskinpa me talonpoikaiset miehet olisimme asiaamme
väkivallatta ja mieshukatta voittaneet, jollei teitä olisi ollut
sanomassa totuudensanoja. Niitä sanoja ei unhota Engelbrekt eikä kukaan
talonpoikaismies!"

Kreivi puristi lämpimästi Engelbrektin kättä.

"Ja nyt teillä on yksityistä asiaa minulle?" kysyi kreivi tutkivin
katsein.

"Niin minulla on ja se koskee kasvattipoikaani..."

"Kasvattipoikaanne, tuota reipasta nuorukaista!"

Kreivi ei tiennyt, mikä kova kohtalo oli Hermania kohdannut, ja piti
sen tähden varmana, että Engelbrekt nyt tuli nuorukaisen puolesta
pyytämään hänen tytärtänsä. Sen tähden synkistyi hänen katseensa, ja
hän käänsihe syrjittäin päästäkseen kohtaamasta Engelbrektin katsetta.

"Herman Berman", jatkoi Engelbrekt luomatta sen enempää huomiota
kreivin omituiseen käyttäytymiseen, "vietiin eilisiltana vankina pois
Vesteråsin linnasta!"

"Vankina ... Herman Berman, kasvattipoikanne!" huudahti kreivi ja hänen
muotonsa muuttui samalla kertaa, "mitä sanottekaan, Engelbrekt?"

"Borganäsin vouti vei hänet täältä kahleissa, minulla on väkeä
kaikilla poluilla rosvoojaa hakemassa, mutta jollei se onnistuisi..."

"Jollei se onnistuisi?" toisti kreivi.

"Niin pyydän teitä, Hannu kreivi, koska nyt olette kuninkaan puolesta
herrana Vestmanlannissa ja Taalainmaassa, käskemään, että Juhani Walen
on kovan rangaistuksen uhalla jätettävä nuorukainen minulle."

"Sen käskyn laadin jo tänä päivänä ja huomenna se jätetään kirjallisena
voudin käsiin. Ja itse tahtoisin mennä Borganäsiin ja päästää tuon
reippaan miehen hänen kahleistaan, jolleivät tärkeämmät asiat vaatisi
minua toisaanne päin, mutta minä olen asettanut luotettavan miehen
alavoudikseni tähän linnaan poissaoloni ajaksi ja hänen käsken
puolestani ratsastamaan sinne. Sen asian toivon voivani selvittää
mieltänne myöten, jalo vuoritilallinen! Siis on teilläkin surua ja
huolta keskellä iloanne siitä, että tuo suuri työ on hyvin
päättynyt..."

"Kenen olette sitte pannut voudiksi linnaan?" kysyi Engelbrekt.

"Vanhan Melcher Gjordinpojan, voutini Oppenstenistä", vastasi kreivi,
"hän on täyttävä tehtäväni, aivan niin kuin itse olisin läsnä."

Melcher astui samassa sisään ja nämä molemmat miehet tervehtivät
toisiansa nähtävästi molemmin puolin tyytyväisinä.

Vähän aikaa sen jälkeen Engelbrekt läksi linnasta ja myöhemmin
aamupäivällä hän vuoritilallisineen ratsasti ulos Vesteråsista.

Lähinnä seuraavina päivinä saapui ensin Richissa rouva Gripsholmasta ja
sitten tuli Agneskin Räfvelstadista.

Muutamana kauniina aamupäivänä oitis sen jälkeen seisoi kreivin hevonen
satuloituna linnanportaiden edessä ja hänen ratsumiehensä olivat
valmiina lähtöön.

Kohta hän itse ilmautui portaille Melcher Gjordinpojan seurassa ja
hänen takanansa seisoivat Richissa rouva ja Agnes. Kreivi käänsihe
ympäri portailla ja tarttui tyttärensä käteen.

"Kun tulen takaisin, Agnes", sanoi hän, "juhannuksen tienoissa, niin
ollos silloin taas reipas, tyttöseni. Jumala ja kaikki pyhimykset sinua
suojelkoot, rakas lapsi!"

Näin sanoen hän painoi suudelman tyttärensä otsalle, puristi Richissa
rouvan ja Melcherin kättä ja nousi ratsunsa selkään.

Kavioiden kopina kaikui kumeasti porttiholvista. Agnes juoksi alas
portailta nähdäkseen vielä vilahdukselta isäänsä. Kreivikin käänsihe
vielä katsomaan, juuri portista ulos ajaessaan.

Silmäin katse, pään nyökkäys -- ja sitten isä ja tytär hävisivät
toistensa näkyvistä.

       *       *       *       *       *

Päiviä ja viikkoja kului ja kaikki oli entisellään Vesteråsin linnassa.
Agneksen posket vaan kalpenivat kalpenemistaan ja sen ohessa ilmautui
omituinen kiilto hänen silmiinsä. Hän ei ollut enää leikkivä, piloja
puhuva lapsi, hän oli jo kehittynyt nainen, joka jo aikaisin oli saanut
elämän katkeruutta maistaa. Hän oli uneksinut, hän oli haaveillut, hän
oli kutonut tulevaisuutensa kankaan niin valoisaksi ja siniseksi ja
päiväpaisteiseksi... Ah! hän oli kyllä tuleva, tuo nuorukainen, ja
toistava kysymyksensä. Ja hän hymyili uneksiessaan niin suloisesti ja
hän nautti täysin määrin sydämensä, rakkautensa kevättä. Sillä nyt hän
tiesi mitä tahtoi tietää.

Ja tulipa nuorukainen, hänen sydämensä valittu, mutta kahleihin
kytkettynä ja haudan kylmyys katseessaan. Oi! se oli enemmän kuin tuo
sydän parka jaksoi kestää. Se toi poskille lumet, se kummallisen
kiillon silmiin. Talven verho peitti hänen kauniit kukkasensa, eikä
milloinkaan, ei milloinkaan hän saattanut toivoa voivansa sen valtaa
voittaa. Silmää, jonka lämmössä jäät sulaisivat ja elämän kukkaset
uudestaan eloon virkoisivat, sitä silmää hän ei ollut koskaan näkevä...
Näiden viikkojen aikana oli epätoivonhetkiä, joina tyttö parka toivoi
Hermanin kohtalon pikaista ratkaisua, jotta hänkin kohta pääsisi
määränsä päähän ja saisi hänet kohdata siinä maailmassa, jossa ei
mitään esteitä ollut hänen ja hänen rakkautensa välillä.

Kreivi, hänen isänsä, oli huomannut hänen muuttumisensa ja aavisti kai
myöskin, mikä siihen oli syynä, mutta hän piti parhaana olla siihen
asiaan koskematta ja antaa ajan tehdä tehtävänsä. Hän oli ennen
lähtöänsä pitkän aikaa puhellut Richissa rouvan kanssa. Tästäkö sitten
lienee tullut, tai lienevätkö ehkä jotkut muut vaikuttimet kahlinneet
Richissa rouvan kielen, vaan hän ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän
lemmikkinsä pidätettyjä huokauksia tai hänen ujoja kysymyksiänsä, niin
pian kuin ne näyttivät koskevan muutamaa erityistä asiaa.

Sitä enemmän puheli Kaarina emäntänsä kanssa siitä. Kaarina oli
Agneksen pyynnöstä tullut Säterin kuninkaankartanosta mukaan ja
ruvennut hänen kamarineitsyekseen. Ja hänen laulunsa ja puheensa
virkistivät Agneksen mieltä. Metsän raitis lähde se lirisi etäällä ja
houkutteli väsyneen linnun siimekseen ja lepoon. Vielä oli eräs, joka
surumielin katseli kauniin kreivintyttären riutumista. Se oli vanha
Melcher.

"En enää tunne Agnes neitiä", oli hän sanonut Richissa rouvalle samana
aamuna, jona hänen piti lähteä Taalainmaahan herransa käskyä täyttämään
ja pitämään tarkastusta Borganäsissä. "En enää tunne ruusuani. Kuka on
tehnyt hänen poskensa kelmeiksi ja kuka on karkottanut ilon hänen
silmistään?"

"Te kysytte enemmän kuin minä voin vastata, Melcher", oli Richissa
rouva lempeästi hymyillen vastannut. "Mutta ehkäpä saisitte vastauksen
kysymykseenne, jos ajattelisitte, kuinka itsellenne kävisi, jos, siitä
Jumala varjelkoon, kreivi, isäntänne lepäisi haudassa."

"Hän suree, lapsi raukka, hm ... kyllä ymmärrän. Mutta surua seuraa
tavallisesti ilo..."

"Ei tällä kertaa!"

"Nyt laskette minulle ongelmoita, Richissa rouva."

"Kreivi!" oli Richissa rouva vastannut merkitsevästi päätänsä
nyökäyttäen.

"Hän siis tahtoi maistaa kiellettyä hedelmää; ehkä siinä on jotakin
hänen äidillisen heimolaisensa elämäntarun tapaista."

Richissa rouva ei ollut vastannut mitään, vaan oli kätkenyt kasvonsa
käsiinsä. Melcher Gjordinpoika ei myöskään ollut kysynyt sen enempää.
Hän oli vaan hiljaa taputtanut kalpeata rouvaa käsivarrelle ja sanonut:

"Sitten se täytyy jättää Jumalan käsiin!"

Ja sitten hän oli matkustanut Taalainmaahan.

Lienee kulunut noin pari viikkoa tästä, kun muutamana päivänä Kaarina
tuli juosten tornihuoneeseen, jossa Agnes istui kauniita kukkasia
hopealla ja kullalla orvokinsiniselle vaatteelle ommellen.

Kaarina näytti säikähtyneeltä ja pani kokoon taitetun paperin
ompelukselle, juuri kuin neula oli pistettävä alas.

"Mikä se on?" kysyi Agnes.

"Sain sen tänään aamulla, juuri kuin olin teille kukkasia poimimassa,
arvoisa neiti. Muuan herraspalvelija sen minulle antoi ja kuiskasi
korvaani: Agnes neidille! ja kun käännyin, näin hänen häviävän puiden
väliin metsään."

Agnes rikkoi sinetin ja luki:

    "Odotan vastaustanne, Agnes. Päivät kuluvat kulumistaan ja kohta
    on se päivä käsissä, jona lupaukseni tulee täytetyksi. Tahdon
    sanoa teille, että on turhaa tiedustella nuorukaista. Melcher
    Gjordinpoika on antava paremman selon asiasta!"

Nyt seurasi haudanhiljaisuus ja Kaarina näki kauhistuksekseen, mitä
kirje hänen emäntäänsä vaikutti. Hänen silmänsä ilmaisivat kauhua ja
kasvot kävivät kalmankalpeiksi. Hän painoi kätensä sydäntänsä vasten.
Niin hän istui muutamia silmänräpäyksiä liikkumattomana kuin
marmoripatsas. Mutta sitten välähtivät hänen silmänsä ja poskille nousi
puna. Hän nousi pystyyn ja otti neitosta kädestä.

"Kaarina!" huudahti hän, "olen keksinyt keinoa! Jätä minut nyt yksin;
illalla kun kaikki on hiljaista, silloin tahdon puhella kanssasi."

Kaarinan poistuttua seisoi kalpea tyttö vielä kauvan ajatuksiinsa
vaipuneena, mutta taaskin nuo suuret silmät välähtivät ja hän liitti
rukoillen kätensä ristiin. Tuokioisen perästä hän oli polvillaan
rukoilurahilla pyhän neitsyen kuvan edessä.

Muutamien päivien kuluttua palasi sitten Melcher Gjordinpoika linnaan.
Iltasella, päivän puuhat päätettyänsä, hän istui lepäilemässä
takkavalkean ääressä huoneessaan, kun ovi aukeni ja Agnes astui sisään.

Vanhus nousi seisaalleen ja meni häntä vastaan.

"Saattaako kukaan kuulla meitä, Melcher ukko!" sanoi hän vapisevin
äänin. "Minun täytyy keskustella kanssasi tärkeistä asioista."

Melcher katsoi häneen lemmekkäin katsein ja pyysi häntä rauhoittumaan.
Ei kukaan ollut heitä häiritsevä eikä kukaan saattanut heitä kuulla.

"Haen hyviä neuvoja, Melcher", alkoi silloin Agnes, "eikä minulla ole
sinua lukuunottamatta koko avarassa maailmassa ketään, johon voin
kääntyä. Sinua olen rakastanut aina siitä asti, kuin lapsena polvellasi
leikin."

"Alatte niin juhlallisesti, Agnes", virkahti ukko tarttuen tytön käteen
ja ikään kuin koettaen pelkällä äänensä soinnulla häntä rauhoittaa.
"Puhutte niin juhlallisesti, kuin olisi elämästä ja kuolemasta puhe."

"Niin onkin, elämästä ja kuolemasta onkin puhe, Melcher vanhus."

Ja hän kertoi peittelemättä rakkautensa lyhyen tarinan pelastumisestaan
Jetturnilla aina siihen iltaan saakka, jona Borganäsin vouti linnassa
lausui nuo kauheat sanat, jotka siitä lähtien kuin hornanlinnut olivat
pitäneet käheätä kirkunaansa hänen korvissaan.

"Herman täytyy pelastaa", niin hän päätti, "älyättehän kai, Melcher
ukko, hänet täytyy pelastaa..."

"Niin, niin, hänet täytyy pelastaa, sellainen on isäntänikin, isänne
nimenomainen käsky, mutta ... mutta siinä vaan on pula, miten se on
tehtävä. Yksi keino olisi Juhanin itsensä vangitseminen, mutta..."

"Sitä minäkin ajattelen ... vouti täytyy meidän saada vangiksemme."

"Ja kuinka luulette sen käyvän päinsä?" kysyi ukko hymyillen, "ette
muista, että mies on kavala kuin kettu ja mahdoton saada käsiinsä juuri
sen miehen hengen tähden, joka hänellä on vallassaan."

"Viekkaudella", vastasi Agnes.

"Viekkaudellako?"

"Pyydämme häntä puheillemme minun nimessäni, lupaammepa hänelle
myöntösananikin ... ja kun hän tulee, niin hän tapaa teidät ja isäni
palvelijat ja te tuotte hänet tänne torniin. Husaby olkoon
yhtymäpaikkanamme."

Ukko hiveli partaansa ja hänen silmänsä tuijottivat liedellä roihuavaan
tuleen.

"Hyvä", sanoi hän hetkisen vaiettuaan, "tuumanne ei ole huono, Agnes;
mutta sanokaa minulle myöskin, mitä sitten aiotte, jos kaikki
onnistuu?"

"Sitten kuin Herman on vapaana ja jälleen kasvatusisänsä luona",
vastasi hän verkalleen, "sitten aion sanoa hänelle viimeiset
jäähyväiseni ja..."

"Ei, ei ... elkää lausuko tuota sanaa, Agnes", keskeytti ukko
levottomana, "teidän ei pidä mennä luostariin. Mutta luvatkaa minulle
kaksi asiaa, arvoisa neiti, luvatkaa karkoittaa nuorukaisen kuva
sydämestänne, jos voitte, ja jos ette voi, luvatkaa sanoa vanhalle
Melcherille, ennen kuin viimeisen päätöksenne teette."

Agnes puristi liikutettuna vanhan uskollisen palvelijan kättä ja meni.

Ukko jäi vielä hetkiseksi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä, ikään
kuin hän vielä olisi rukoilevana ja luottavaisena seisonut hänen
sielunsa silmien edessä.

Kun hän kääntyi takkavalkeaan päin, niin hänen silmänsä olivat
kyynelten vallassa.



VII.

Liikkuva saari.


Sekavia, raskaita, uhkaavia huhuja oli tullut etelästä päin, kuninkaan
hovista. Jösse Eerikinpoika oli käynyt Köpenhaminassa ja niin
ärsyttänyt kuninkaan, että tämä oli uhannut lähettää paljoa julmemman
voudin Taalainmaahan. Hannu kreivikin oli ollut siellä, mutta häntä
kuningas ei ollut tahtonut kuunnella. Inhottavaa voutia sitä vastoin
oli kuningas ottanut siihen määrään uskoaksensa, että oli heitättänyt
entisen suosikkinsa, jalon kreivin, torniin.

Mutta samoin kuin ilman ollessa täynnä sähköä vähäinenkin voima saa
salaman syntymään, samoin kävi tässäkin. Aika oli täynnä levottomuutta,
tyytymättömyyttä, vihaa -- pettyneiden toiveiden seurauksia. Nämä huhut
riittivät uudestaan lähdättämään joka miehen taisteluun mielivaltaa ja
lainvääristelyä vastaan. Rahvas kokoutui jumalanpalveluksen päätyttyä
kirkkomäelle ja joka pitäjästä tuli sanantuojia Engelbrektiltä
kyselemään ja hänelle ilmoittamaan, mitä mikin oli sanonut.

Oli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli
kokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.
Engelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet
Herran ehtoollisella.

Hiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta.
Kirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen
ympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen
luotuina, niin hän sanoi:

"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli
tätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä
kauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että
koko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille
pääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen
vannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin,
sen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan
edessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan
kaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo
pistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta
kuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot."

"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!" toistivat
miehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää
vasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja
miesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.

Sitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön
ajasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon.
Mutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.

Illallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä
kanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja
kohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä
asioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen
otsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi
selvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.

Aterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan
levottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi
isännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän
viittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella
ylpeydellään isäntänsä tahtoa.

"Nyt on aika tullut, Björn", sanoi Engelbrekt, "ja nyt tahdon sinut
mukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää,
saammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua.
Saat kuitenkin itse valita, vanha ystävä..."

"Valita", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta
kuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään
mielenliikutustaan hillitsemään, "valita, isäntä, tiedäthän kyllä,
mihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu...? miksi
puhetta valitsemisesta?"

"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!"

Ylpeänä kuin kuningas, vaikka kyyneleet silmiä himmensivätkin, käänsihe
vanha mies ympäri ja astui ovea kohti.

Erkki ei jaksanut nyt enää itseänsä hillitä. Hän astui muutamia askelia
poikki lattian suoraan Engelbrektiä kohti.

"Nyt Engelbrekt!" sanoi hän, "nytpä lienen varma asiastani!"

Engelbrekt katsoi poikaan ja mielihyvän hohde levisi hänen kasvoilleen.

"Minä olen hänet löytänyt, Engelbrekt", jatkoi Erkki, "olen hänet
löytänyt ja puhellut hänen kanssansa. Hän odottaa minua ja niin totta
kuin hän on pelastanut äitini hengen, niin totta minä nyt olen
pelastava hänen henkensä, taikkapa näet minua viimeistä kertaa,
Engelbrekt."

Sekä Engelbrekt että munkki tarttuivat pojan käsiin ja hänen täytyi
perusteellisesti kertoa, kuinka hänen oli onnistunut järven puolelta
kiivetä Borganäsin muurin ylitse, ja kuinka hän yön hiljaisuudessa oli
hiipinyt tornin läheisyyteen sekä siellä monen turhan yrityksen perästä
vihdoin saanut Hermanin huomaamaan hänet.

"Mikä on tehtävä", lisäsi hän, "täytyy kuitenkin tehdä pian, sillä
juhannusaatto lienee muuten hänen viimeinen päivänsä."

"Juhannusaattoko?" kysyi Engelbrekt, "oletko sitten saanut vihiä, mitä
sinä päivänä tapahtuu?"

"Ei mitään muuta, kuin että puolipäivän aikaan pyöveli lyö poikki
kasvattipoikasi pään, isä, jollei sitä ennen mitään muuta ole
tapahtunut."

Taas syntyi äänettömyys. Engelbrekt astui raskain askelin edes takaisin
huoneessa, mutta pater Johannes piti yhä edelleen pojan kättä omassaan
ja vähäinen päivänpilkahdus näkyi hänen vakavista, melkein synkistä
silmistään. Sekä Engelbrekt että pateri olivat jo milt'ei herjenneet
toivomasta voivansa pelastaa kadonnutta. Tuo iltasella Vesteråsista
toimeenpantu takaa-ajo oli ollut hyödytön, samoin se Hannu kreivin
käsky Juhani Walelle, jonka Melcher Gjordinpoika oli vienyt perille.
Tämä oli saanut vastaukseksi, ett'ei hän (Juhani Wale) tiennyt mitään
tuosta luullusta vangista, vaan että koko juttu kai oli noita valheita,
joita talonpojat sepittivät tuhansittain kuninkaan vouteja
panetellakseen. Vieläpä oli Juhani Wale antanut kaikki linnan eri ovien
avaimet Melcherille ja pyytänyt hänen pitämään perinpohjaisen
tarkastelun. Mutta kaikki oli ollut turhaa vaivaa.

Yhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja
Engelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli
kohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta
nuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut
toimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen
ystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan
saattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt.
Ja niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää
ihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä
sen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein
yksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä
omanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.

Olipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen
pelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran
edistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja
myöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän
vanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset.
Monena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia
kohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi
takaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen
äitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä
aivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.

Juhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä
hänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta,
mitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti
hänen rumat kasvonpiirteensä.

"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?" kysyi munkki
mielenliikutuksessa vapisevin äänin.

Pojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.

"Mutta kuinka se on suoritettava?" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin
ja pojan eteen seisattuen. "Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa
piirittää linnan, mutta ... tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki
sillä pelastuisi!"

"Ei, ei", keskeytti Erkki vilkkaasti, "ei, siten emme saa Hermania
takaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen..."

"Niin", lisäsi munkki, "saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka
avaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen
sydämen kautta."

"Olen keksinyt keinon", virkkoi Erkki kainosti, "mutta niiden, joiden
tulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin
nuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon
sinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata
viimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan."

"Ja kuinka aiot menetellä?" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen
pojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen
luotettaviin silmiinsä.

"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet
vangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet ...
kahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa.
Saattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä
ei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan
sen puolesta, jota rakastetaan."

Engelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään
päälle.

"Jumala sinua siunatkoon, poika!" sanoi hän, "ja suokoon hankkeellesi
menestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta
miestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla."

Riemuiten poika meni ulos.

Molemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt
virkahti:

"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan."

"Hyvä olisi sentään", sanoi vastaten munkki, "jos isompi joukko häntä
seuraisi ja olisi saapuvilla..."

"Ei, ei", keskeytti Engelbrekt, "poika on oikeassa, meidän täytyy
välttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan
piirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin
maan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta
suunnitelmaa ei saa mikään hämmentää... Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä,
sen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat
Jumalan käsissä, samaten kuin meidänkin."

       *       *       *       *       *

Oli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen
alkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin
syysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.

Maarahvas oli jo mennyt levolle ja vaan poikkeukseksi näki jonkun
talonpojan, jonka jonkin tehtävän takia oli täytynyt tavallista
kauvemmin viipyä ulkosalla, sulkemassa tupansa ovea ennen levolle
menemistään.

Sittekin näkyi niillä poluilla, jotka veivät Håfranin rannalle,
muutamia nuoria talonpojanrenkejä kulkevan. He astuivat varovasti ja
etunenässä kulkija, joka näytti matkuetta johtavan, pysähtyi tuon
tuostakin, kun vähänkin outoa risahdusta kuului. Heillä oli kaikilla
isot lehdeskimput selässään, niin että olisi voinut luulla heidän
tavanmukaisesti koonneen lehdeksiä juhannukseksi. Matkan päästä olisi
heitä saattanut luulla vesakoksi, erittäinkin silloin kun he lähenivät
järveä ja heidät peitti siitä nouseva sumu, vesakoksi, joka yht'äkkiä
oli ruvennut liikkumaan ja siirtynyt eteen päin, jos heitä ollenkaan
saattoi erottaa.

Kenties sitä juuri tarkoittivatkin talonpojanrengit.

Rannassa oli viisi pientä venettä ja niiden viereen pysähtyivät
lehdeskimput ja jokainen renki laski kimppunsa rannalle, jonka jälkeen
he auttoivat toisiansa peittämään veneiden etukeuloja lehdeksillä.
Heitä oli luvultaan kaksikymmentä, niin että kuhunkin veneeseen tuli
neljä. Pian oli tuuhea, mutta eri korkea lehtimaja kunkin veneen
kokassa. Kahden veneen etukeuloihin oli sidottu kokonaiset puut.

Muuan rengeistä oli pysähtynyt etemmäksi ja valvonut toisten työtä. Kun
työ oli saatu valmiiksi, lähestyi häntä muuan toisista rengeistä ja
sanoi puoliääneen:

"Et ole ottanut sumua lukuun, Erkki, sen suojassa pääsemme näkemättä
perille juhannuskoivuittakin."

"Meillä on hyvää aikaa", vastasi se, jota renki puhutteli ja joka ei
ollut kukaan muu kuin Erkki, "ja jos järvellä rupee tuulemaan ja sumu
hälvenee, niin on hyvä että on suojaa."

Sillä välin kokoontuivat rengit Erkin ympärille, toinen toisensa
jälkeen.

"Aika on käsissä", sanoi Erkki ja pyörähti piirissä, "mutta ennen kun
lähdemme vesille, tulee teidän vielä kerta sanoa minulle, tahdotteko
uskaltaa henkenne Herman Bermanin puolesta."

Yhteen ääneen he sanoivat tahtovansa...

"Vielä on aika kääntyä takaisin", jatkoi puhuja kokeneen miehen
vakavuudella ja juhlallisuudella, "joka ei tahdo minua seurata, voipi
vielä peräytyä... Hyvä, hyvä", lisäsi hän, kun kaikki sanoivat
haluavansa uskaltaa kaikki rakkaan Hermanin pelastamiseksi, "mutta
pankaa mieleenne, mitä olen teille sanonut. Ei sanaakaan saa sanoa, ei
aseeseen koskea muuten kuin minun käskystäni, ei edes puolustautumista
varten. Teidän tulee antaa tappaa itsenne valituksenääntä,
huokaustakaan päästämättä, jotta edes joku meistä pääsisi voudin
huoneeseen joko siellä kuollakseen taikka pelastaakseen vangin.
Muistakaa myöskin sovitut merkit, ja jos erityistä käskyä tarvitaan,
niin sen tulee mennä miehestä mieheen! Jumala ja Pyhä Yrjänä olkoot
apunamme!"

"Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot apunamme!" toistivat kaikki ja puristivat
Erkin kättä.

Muutamien silmänräpäyksien kuluttua olivat veneet vesillä. Neljä miestä
oli kussakin, paitsi suurimmassa, johon Erkki itse oli sijoittunut.
Niiden päästyä kappaleen matkaa rannasta ja korkeanpuolisen metsäisen
saaren taakse Erkki antoi lyhyeen viheltämällä merkin. Kaikki veneet
asettuivat rinnakkain ja sidottiin toisiinsa, niin että niistä yhteensä
tuli lautta, jonka etureunassa oli läpinäkymätön lehdesseinä. Koska
keskimmäisissä veneissä oli korkeat puut, niin lehdesseinä aleni
molemmin puolin ja näytti matkan päästä pieneltä laineilla uivalta
saarelta. Äärimmäisiin veneisiin oli lehdeksiä pantu vedenpinnan
tasalle, niin ett'ei etupuolelta airoja ollenkaan näkynyt.

Suunnitelma oli epäilemättä hyvä. Borganäsissä ei aavistettu
Engelbrektillä ja rahvaalla olevan mitään tosituumia tekeillä eikä sen
tähden muurien vartioimista pidetty niin tarkalla. Sitä Erkkikin oli
toivonut ja sen mukaan suunnitelmansa laatinut. Vaikkapa vouti itsekin
voudinkartanosta eli aatelistalosta, joksi sen ajan linnojen parasta
rakennusta sanottiin, olisi katsellut Håfranille tänä valoisana
kesäyönä, niin hän tuskin olisi pannut merkille tuota pientä saarta
taikka huomannut sen kelluvan vedenpinnalla ja siirtyvän eteenpäin. Nyt
tuli sen lisäksi vielä sumu avuksi.

Varovainen Erkki ei kuitenkaan antanut sen vietellä itseänsä tekemään
mitään, joka olisi voinut tulla esteeksi hankkeen onnistumiselle. Uiva
saari liikkui hiljaa eteenpäin ja Erkki suuntasi sen kulkua. Ei
hisahdustakaan kuulunut, ei ainoatakaan airoa nostettu tai laskettu
liian kovaa ja lautta ohjattiin, niin usein kuin mahdollista, järveen
pistävien niemekkeiden ja pienten kannaksien taakse.

Näin oli päästy sen saaren luokse, joka oli linnaa lähimpänä. Oli
ruvennut tuulemaan ja sumu alkoi hälvetä, niin että paikka paikoin
näkyi sininen taivas.

Erkki asetti lauttansa saaren maanpuoliseen reunaan, niin että jos se
muurilta tai linnasta huomattaisiinkin, sitä täytyisi pitää saaren
jatkona. Pari silmänräpäystä se oli tässä aivan liikkumatta ja tuulen
suojassa, niin ett'ei tarkinkaan silmä olisi voinut aavistaa tuon
tuuhean koivumetsikön sisältävän mitään sellaista kuin se sisälsi.
Tuuli kiihtyi kuitenkin kiihtymistään ja sumu ajelehti kummallisten
aaveiden muodoissa saaren ja linnanmuurin välillä, johon oli pari kolme
kivenheittoa matkaa.

Luultavasti käyttääkseen hyväkseen sitä suojaa, jota hänen
satunnaisesta liittolaisestaan vielä saattoi olla, vaikka sumuvaippa jo
oli riekaleina ja kohta kokonaan poissa, Erkki antoi merkin ja lautta
siirtyi huomaamatta eteenpäin niin läheltä rantaa kuin mahdollista. Hän
toivoi yhä vielä, ett'ei tuota pientä lehdikköä yön hämärässä saattaisi
erottaa takana olevasta metsästä.

Kenties hän ei olisi toivossaan pettynytkään, jollei tuuli muutaman
metsään hakatun aukon kohdalla, josta näkyi sivulta päin leveä aukeama,
olisi kiihtynyt kahta tuimemmaksi ja yhdellä kertaa pyyhkäissyt pois
suojaavan sumun viimeisiäkin jätteitä. Tuossa tuokiossa lautta taas oli
liikkumatonna ja vahvat kädet painoivat voimakkaasti airoja ja
sauvoimia järvenpohjaan pitääkseen lauttaa liikkumatonna vasten tuulta,
joka puhalsi järveltä päin.

Linna muureineen ja torneineen oli kuin harsolla verhottuna heidän
edessään ja selvästi saattoi nähdä miehen kävelevän edes takaisin
vallilla. Vasemmalla laidalla olevasta veneestä kuului raksahdus, niin
kuin jousen jännittämisestä. Erkki katsahti sinne ja pari palavaa
silmää näytti vaan odottavan häneltä viittausta poistaakseen tuon
odottamattoman katselijan. Erkki teki kädellään tuiman liikkeen ja
jousi painui taas veneen pohjalle. Samassa alkoi lautta kääntyä
syrjittäin. Tuima tuuli oli täyttänyt lehdespurjeet ja lieneekö
etumainen rengeistä säikähtänyt muurilta näkemäänsä tai lienevätkö
käsivarret hervonneet, mutta hänen aironsa oli myödännyt ja heti
tarttui tuuli lehdeksiin ja uhkasi paljastaa koko yrityksen.

Muurilla kävelevä mies nosti hälyn ja Erkki näki pari muuta miestä
ilmautuvan sinne. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään menettänyt malttiansa.
Ketterästi kuin lintu hän hyppäsi laitimaiseen veneeseen, otti
sauvoimen ja sai hämmästyttävällä voimalla tämän lautankulman
seisattumaan. Samalla viittasi hän toisille, että hiljakseen
kääntäisivät lautan oikealle tolalleen.

Tuskin oli tämä saatu tehdyksi, kun hän näki ensinmainitun miehen
viittovan järvelle lautan suuntaan. Erkki tuumi jo itsekseen,
koettaakko veneiden takaa päästä maalle ja pitkin rantaa hiipiä sille
kohdalle, josta voi kiivetä muurin ylitse.

Silloin hän suureksi kummakseen näki, että se mies, joka oli hälyn
nostanut, vietiin pois muurilta ja että toinen myöhemmin tulleista jäi
hänen sijaansa. Sykkivin sydämin hän antoi kaikille merkin olla aivan
liikkumatta, ja vaikka olikin vaikeata, niin heidän kuitenkin onnistui
pitää veneet paikoillaan.

Uusi mies astui muutamia kertoja edes takaisin muurilla, varjosti
kädellään silmiänsä ja katsoi tuohon pieneen uivaan saareen päin, ikään
kuin hänkin tarkemmin tuumittuansa olisi pitänyt sitä outona, mutta
sitten hän taas astui muutamia kertoja edes takaisin ja istuutui sitten
muurille.

Vielä kotvi Erkki hetkisen. Mutta mies pysyi liikkumattomana istuallaan
ja näyttipä vielä siltäkin, kuin hänen päänsä olisi vaipunut ryntäille.
Silloin Erkki antoi merkin ja lautta läksi liikkeelle. Siihen kapeaan
salmeen, joka erotti Borganäsin manteresta ja jonka poikki nostosilta
vei, kulki jokseenkin kova virta ja tätä Erkki hyvin viisaasti käytti
hyväkseen. Tässä lakattiin soutamasta ja airoja käytettiin vaan
ohjaamiseen.

Kaikki onnistui hyvin, ja juuri kuin Borganäsin tornikello ilmoitti
juhannusaaton ensimmäisen tunnin jo kuluneen loppuun, koskivat veneiden
kokat rantaan. Soutajat nousivat kuin haamut paikoiltaan, ottivat
varalla olevat aseensa ja seurasivat Erkkiä, joka hiipi pitkin
muurinseinämää. Laineiden loiskiminen rantaa vasten esti kenenkään
muurin sisäpuolella olijan kulkijain askelia kuulemasta.

Nyt pysähtyi Erkki. Hiljainen kuiskahdus kulki miehestä mieheen ja
kaikki haamut laskeutuivat pitkälleen muurinseinämää vasten. Ainoastaan
yksi näkyi uskomattomiin menevällä notkeudella ja voimalla kiipeävän
muurinseinämää myöten ylös. Se oli Erkki itse. Paksu, monesta kohden
solmuun vedetty köysi hartioille kiepitettynä hän kapusi muutamaa
muurinulkonemaa ylös, konsa käyttäen hyväksensä kivien saumoja, joista
saviruukki oli karissut, konsa joitakuita rautanauloja, jotka hän
edellisillä käynneillään oli saumoihin lyönyt. Pian oli hän muurin
harjalla ja ryömi sitä pitkin miehen luokse, joka istui entisessä
asennossaan ja yhä vielä näkyi nukkuvan.

Erkki näytti harkinneen kaikki. Hetkeäkään hukkaamatta, ja ennen kuin
mies vielä oikein tiesi, untako hän näki vai oliko valveilla, oli Erkki
pujottanut vahvan köyden hänen polventaipeittensa alle, kiertänyt hänen
kaulansa ympäri ja vetänyt sen niin kireälle, ett'ei hän mitenkään
voinut liikahtaa. Heti kun mies heräsi, kuiskasi Erkki hänen korvaansa,
että vähinkin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mies pysyi vaiti. Vielä
sitoi Erkki hänen käsivartensa yhteen, pani kapulan hänen suuhunsa,
laahasi hänet alas muurilta ja jätti siihen.

Tämän tehtyään hän taas nousi muurille, meni paksun köytensä luokse ja
kiinnitti sen rautakoukulla muurista ulkonevaan pölkynpäähän. Kun hän
sitte nykäsi köyttä niin toinen haamu toisensa perästä ilmautui
muurille ja hävisi, ikään kuin iso käärme olisi matanut ylös Håfranin
syvyyksistä ja hiljakseen luikerrellen noussut muurin ylitse.

Vähän syrjässä tästä paikasta oli sisäpuolella muutamassa
muurinnurkassa röykkiö isoja kiviä, joita luultavasti aiottiin käyttää
puolustuksessa, jos linnaa vastaan tehtäisiin väkirynnäkkö. Tämän
kiviröykkiön taakse hävisivät haamut. Linnassa vallitsi hiljaisuus,
ainoastaan silloin tällöin kuului kamala kahleiden kalina ikään kuin
maan sisästä. Erkkiä pöyristytti, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa,
ja aaveen tavoin hän hiipi pitkin muurinseinämää linnanrakennuksille
päin. Hänellä oli kevyet aseet, lyhyt miekka oli pistetty nahkavyöhön
ja olalla hänellä oli pitkä rautatanko, jonka molemmissa päissä oli
koukut.

Hän oli juuri ennättänyt tornin luokse ja aikoi juuri lähteä avonaisen
pihan poikki linnantuvalle, jossa arvattavasti useimmat palvelijat
makasivat sikeätä untansa, kun yht'äkkiä kova torventoitahdus kuului
portin ulkopuolelta ja kohta toinen porttitornista. Erkki peräytyi
takaisin parin ison oluttynnörin ja torninseinän väliseen soppeen ja
hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi. Se ei ollut pelkoa, se oli
synkkää epätoivoa. Hän ei hetkeäkään ajatellut yritystänsä jättää, sitä
vaan ajatteli kuinka kuolemallaan saattaisi kostaa rakkaan Hermaninsa
puolesta.

Linnantuvasta ei kuitenkaan ketään noussut liikkeelle, mutta
kiertoportaista juoksi muuan palvelija alas; se oli pitkä Maunu. Kohta
sen jälkeen ajoi muuan ratsumies kartanolle. Ratsumies laskeutui
hevosensa selästä ja seurasi Maunua kiertoportaita ylös.



VIII.

Juhannusaatto 1434.


Juhani Wale oli kuumeentapaisella levottomuudella odotellut sen päivän
koittamista, jona saisi nähdä poistuvan tärkeimmän esteen, mikä
haittasi hänen himojensa tarkoitusperän saavuttamista. Yksinomaan
sydämensä asioita mielessään hautoen hän oli antautunut uskomaan,
ett'ei hänellä Engelbrektin ja rahvaan puolelta toistaiseksi ollut
mitään pelkäämistä, ja koska samalla kaikki heitä koskevat asiat nyt
olivat Hannu kreivin ja hänen Vesteråsissa olevan voutinsa, Melcher
Gjordinpojan hoidettavina, niin oli tämäkin seikka osaltansa ollut
lisänä tekemään häntä näihin nähden huolettomaksi ja leväperäiseksi.
Jösse Eerikinpojan ja Ture Turenpojan kanssa tekemänsä sopimuksen
pitämisen hän oli ainakin päältä nähden heittänyt mielestään, mutta
kieltämättä hän oikeastaan piti sen paremmin taikka ainakin säilytti
itselleen sen pitämisen mahdollisuuden sillä, ett'ei julkisesti
ruvennut Hannu kreiviä vastustamaan ja siten tullut pakoitetuksi
ennemmin tai myöhemmin jättämään linnaa, joka ei ollut siinä kunnossa,
että olisi pitkää aikaa voinut kestää.

Hän meni tässä niinkin pitkälle, että sangen alttiisti noudatti Melcher
Gjordinpojan mieltä, ja hänen onnistuikin niin oivallisesti pettää tuo
kunnon ukko, että tämä läksi Borganäsistä puolittain vakuutettuna
siitä, ett'ei Herman Bermania tosiaankaan siellä ollut.

Pirullisesti hymyillen hieroi Juhani herra käsiänsä vastakkain sinä
iltana, jona Melcher Gjordinpoika oli Borganäsistä lähtenyt. Ja monta
kertaa hän sen jälkeen oli heittänyt saatanallisen itsetyytyväisyyden
katseita isoon pimeään torniin ja nauranut voimattomuudelle ja
onnellensa.

Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, joissa Richissa rouva ja Agnes
asuivat edellisenä keväänä muutamia päiviä Borganäsissä oleskellessaan.
Täällä hän mielestään viihtyi paremmin kuin missään muualla. Täällä hän
niin selvästi näki tuon ihanan tytön, joka nyt mielihaikeissaan melkein
oli lumoavampi, kuin silloin pyhän neitsyen kuvan edessä rukoillessaan
tuolla ison tammisen kaapin takana huoneen nurkassa. Täällä hän myöskin
selvemmin kuin muutoin näki koko sen onnen laajuuden, joka hänellä oli
käsissään. Ja taas kääntyi katse sille suunnalle, jossa pimeä torni
oli, ja taaskin pääsi kamala nauru hänen huuliltaan.

Niin oli tultu kesäkuun 22 päivään. Iltasella vouti oli sallinut
palvelijainsa pitää aika juomingit linnantuvassa. Oli, näet, tapana
näillä ulkomaalaisilla onnenonkijoilla, jotka kuninkaallisten voutien
haamussa kiusasivat Ruotsin kansaa, olla hyvissä väleissä sen
hylkyläisväen kanssa, jolla he täyttivät linnat, ja tämä ei voinut
käydä päinsä muulla tavoin kuin tyydyttämällä sen himoja tai
katselemalla niitä sormien lomitse. Sen tähden nytkin oli pidetty
juomingit Borganäsin linnantuvassa iltasella ja myöhään yöhön sitä
päivää vasten, joka oli tuleva Herman Bermanin viimeiseksi. Juhani Wale
oli itse ollut niissä osallisena ja juuri lähtenyt linnantuvasta omiin
huoneisiinsa, kun muurilla vartijana kävelevän miehen huuto kuului
linnantupaan.

Hälinän ja metelin ja juomalaulujen takia kuulivat sen vaan ne, jotka
olivat likinnä ovea; ja jokseenkin vastenmielisesti he läksivät
juomapaikasta ottamaan huudon syystä selvää.

"Piru merrassa", huusi mies muurilta heille, kun he nousivat
vallinrinnettä ylös.

"Sinullahan on liiaksi hiivaa hatussasi, Palne", sanoi toinen
tulleista, "miksi huudat, haluatko torniin yöksi?"

"Jolleivät pahat henget peliänsä pidä", tuumaili Palne tosissaan, "niin
on täällä vaara tarjona ja minä riennän ilmoittamaan voudille..."

Hän osotti pitkin vedenpintaa, jolla tuuli valkoisia utukuvia
tanssitteli.

"Ettekö näe..."

"Mitä meidän pitäisi nähdä muuta kuin saaret ja järvi ja tuuli, joka
ajelee Håfranilta pahoja huuruja pois?"

"Hyvä olisi", tuumaili toinen mies, "jos joku tuulenpuuska ottaisi
tuppuroidakseen ahtaassa pääkopassasi, Palne, ja ajaisi sieltä
oluthöyryt. Silloin et häiritsisi ihmisten ruokarauhaa."

"Katsokaa pitkin tuota rantaa", jatkoi Palne pilapuheista välittämättä,
"ettekö näe pientä saarta, joka näyttää siirtyvän eteenpäin. Mitään
sellaista ei selvällä päivällä näy."

Ja miehet vaivasivat silmiään tuota saarta nähdäkseen. Mutta heidän
oluesta hatarat silmänsä näkivät sen kokonaan sulautuvan rantaan
kiinni. Palnekin huomasi hämmästyksekseen näkemänsä jo muuttuneen, ja
ett'ei sitä, mitä oli nähnyt, taikka luuli nähneensä, enää näkynytkään.
Tosin siinä oli pieni saari, mutta se saattoi varsin hyvin ollakkin
rannasta pistävää nientä, josta metsänhakkaus alkoi ja johon muutamia
koivujakin oli jätetty paikoilleen.

"Mutta sinun täytyy seurata minua pitkän Maunun luokse", tiuskasi
toinen miehistä ja otti Palnea nutunkauluksesta, "jää sinä tänne
vähäksi aikaa, Björn, niin saa kai se, jonka vuoro on lähinnä, tulla
päästämään sinut vahdinpidosta."

Näin he jättivät uuden miehen. Me tiedämme hänen pari kertaa koettaneen
päästä tuosta kummallisesta pienestä saaresta selville, mutta oluen ja
raittiin yötuulen vaikutuksesta nukkuneen sikeään uneen.

Palne vietiin kyllä Maunun luokse, mutta tämä oli parhaallaan juttujaan
latelemassa eikä Borganäsin linnassa mitään ankaraa järjestystä
pidetty.

"Palne", määräsi Maunu, "sinun täytyy juoda meidän kaikkien malja ja
laulaa meille laulu, jolle kaikkien täytyy nauraa, mutta jokaisesta
sanasta, joka ei naurata, olet joka mieheltä saava iskun naamaasi."

Ja tätä näin julistettua määräystä ruvettiin heti panemaan täytäntöön,
mutta voimakas olut teki sekin tehtävänsä. Ennen kuin laulu oli
lopussa, olivat kaikki tupertuneet pöydän alle, yksin Palnekin. Pitkä
Maunu hoiperteli hänen luoksensa ja potkaisi häntä, jonka jälkeen
hänkin poistui linnantuvasta, hilautui luhdinportaita ylös ja hävisi
muutamaan, voudin huoneen vieressä olevaan kamariin. Tornikellon yhtä
lyödessä olivat kaikki Borganäsin asukkaat, paitsi tornissa oleva
vanki, sikeässä unessa.

Torventoitahdus herätti kuitenkin Maunun ja hän riensi alas kartanolle.
Siellä oli Melcher Gjordinpojan ja Agnes neidin sanantuoja, joka heti
paikalla tahtoi puhutella voutia. Maunu otti sanantuojan mukaansa ja
vei hänet ylös voudin huoneeseen.

Juhani Wale oli puolijuovuksissa kuullut torven toitahduksen ja noussut
istumaan vuoteelleen, jolla makasi riisumatonna. Kuultuansa tulijan
askeleet hän nousi ylös ja onnistui suurella vaivalla saamaan tulen
vahasoihtuun, joka oli kiinnitetty seinässä likellä liettä olevaan
vaskirenkaaseen. Ulkona oli jo selvä päivä, mutta tämä huone oli, niin
kuin lukija muistaa, ikkunainsa pienuuden takia jokseenkin pimeä
keskellä päivääkin.

Saatuaan soihdun kunnollisesti syttymään meni vouti avaamaan ja taas
näkyi tuo kamala hymy hänen huulillaan, kun hän näki tulijat.

"Aikaisinpa tulet, mies", arveli hän ja kiinnitti katseensa vieraaseen.

"Tärkeissä asioissa ei auta aikaa katsoa", vastasi mies ja ojensi
voudille kirjeen sekä lisäsi, "Melcher Gjordinpoika käskee sanomaan
terveisiä teille, vouti, ja pyytää varmaa panttia, jos tahdotte nähdä
kreivin tytärtä Borganäsissä."

Vouti ei tähän puheeseen vastannut. Hän oli avannut kirjeen ja lukenut
sen ja hänen sitä tehdessään kuvautui hänen kasvoilleen niin kauhea
vihan ja katkeruuden ilme ja hänen silmänsä säkenöitsivät niin
kamalasti, että vieras palvelija kääntyi pois päin.

Kirjeen sisältö oli seuraava: "Olen jo odottanut teitä täällä Husabyssä
kolmatta viikkoa ja viestejä on kulkenut usein luostarin ja Borganäsin
välillä, mutta ette ole tahtoani noudattanut. Pelastaakseni sen miehen,
jonka henki on minulle omaanikin kalliimpi, tahdon nyt lopuksi tulla
luoksenne Borganäsiin, kun vaan annatte minulle varman pantin ja
sallitte jonkun määrän palvelijoita seurata minua. Antakaa vastaus
sanantuojan mukaan! Agnes Hannuntytär, Ewerstenin kreivitär."

Sanaakaan sanomatta vouti istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan
vastauksen: "Mitä kirjeessänne siitä kirjoitatte, Agnes neiti, että
olette minua odottanut Husabyssä j.n.e., niin tietäkää, ett'en ole
nähnyt itselläni olevan mitään syytä tulla sinne luoksenne. Muistakaa
myöskin, ett'ette vielä ole lausunut sitä sanaa, joka yksinään voi
pelastaa nuorukaisen. Jokaisella lisäyrityksellä häntä pelastaaksenne
lisäätte ainoastaan kuoleman tuskia, voimatta kuitenkaan lupaustani
toteentumasta estää. Sanantuojanne mukana en lähetä mitään vastausta,
vaan sen olette saava samalla tavoin kuin ennenkin, sillä ei kukaan ole
voiva todistaa, että minulla on tuo vangittu mies hallussani, eikä
teidän sananne siinä mitään todista."

Tämän kirjoitettuansa ja taitettuansa paperin kokoon vouti nousi
seisaalleen ja kääntyi sanantuojaan päin, luoden häneen katseen, joka
välähteli kuin teräväksihiotun italialaisen väkipuukon terä.

"Sinä pyydät panttivankia Melcher Gjordinpojan ja Ewerstenin kreivin
tyttären käyntiä varten? Saat hänelle puolestani vastata, ett'en tiedä,
miksi meidän pitäisi vaihtaa panttivankeja voudin taikka arvoisan
neidin täällä linnassa käyntiä varten. Nyt niin kuin ainakin on linna
heille avoinna; minä puolestani en pyri mihinkään keskusteluun en
toisen enkä toisen kanssa."

"Ja tämäkö vastaus minun on vietävä isännälleni?" kysyi mies selvästi
sekä katseellaan että äänellään suuttumusta ilmaisten.

"Tämä vastaus on sinun vietävä muassasi", toisti vouti ja antoi samalla
kirjeen Maunulle, "ja sitä paitsi voit, jos sinua haluttaa, esittää
hänelle kysymyksen, minkä tähden Melcher vanhus niin kauvan viipyy
Husabyssä; minun mielestäni hänellä pitäisi olla jotakin tekemistä
toisellakin puolen jokea!"

Maunu oli sillä välin pistänyt tuon pienen kirjeen takkinsa alle,
jolloin paljastui pari hopeavitjain-rengasta, mutta ne hän
huolellisesti taas peitti. Sen jälkeen hän kääntyi oveen päin, mutta
pysähtyi yht'äkkiä kuuntelemaan. Kuului siltä kuin luhdinkäytävä olisi
narissut jonkun kulkijan askelista. Hän katsahti voutiin ja kääntyi
sitte taas ovea kohti nyt poistuakseen.

Silloin aukeni ovi ja rotevavartaloinen uros, vaikka vielä olikin vaan
poika, ilmautui kynnykselle.

"Ken siellä?" kysäsi vouti ja heitti musertavan katseen tulijaan.

"Saattaahan olla, ett'ette minua nyt tunne", vastasi tämä, "mutta olipa
semmoinenkin kerta, jolloin käskitte palvelijainne ampua kylmän raudan
sydämeeni. Sen teitte kerran, kun kävin isääni tuolla tornissa
tapaamassa; nytkin olen käynyt häntä tapaamassa, vaikka hän nyt onkin
vaan madonsyömä ruumis..."

"Oletko järjiltäsi, poika?" huusi vouti. "Pääset itse isällesi seuraksi
torniin..."

"Sitäpä varten juuri olenkin tänne tullut", sanoi vastaten poika
kokonaan saattaen voudin ja molemmat toiset miehet hämilleen
järkähtämättömällä levollisuudellaan ja sillä kamalalla
uskaliaisuudella, joka ilmeni hänen katseestaan ja koko hänen varmasta
ryhdistään.

"Mutta toinenkin tarvitsee seuraa", jatkoi hän vastausta odottamatta ja
ikään kuin noituen voudin ja pitkän Maunun paikoilleen, "Herman Berman,
vouti, jota pidät vangittuna ja jonka tänään aiot murhata..."

"Mieletön, mitä uskallatkaan sanoa...?"

"Minä uskallan kysyä sinulta, Juhani Wale, mitä sanoisit, jos sinulle
ilmoittaisin viimeisen hetkesi nyt tulleen..."

"Potkaise ulos tuo koira, Maunu", huusi vouti, "ja pidä huoli siitä
että häntä aika tavalla kuritetaan. Sitten hän odotelkoon aikaansa
tornissa, koskapa sanoo sitä haluavansa."

"Seis, vouti, eläkä sinä, pyövelinpalvelija, liikahda paikaltasi... Te
olette molemmat minun vallassani, ei mikään voi teitä pelastaa,
viimeinen hetkesi on tullut, Juhani Wale, lankea polvillesi ja rukoile,
jos voit, rukoile kaikkivaltiaalta armoa ja anteeksiantamusta, sinä
katala salamurhaaja ja naistenryöstäjä, ja sinä, Maunu ... sinä saat
ruveta herrasi seuralaiseksi."

Vouti kalpeni näistä sanoista, sillä ne lausuttiin äänellä, mikä ei
ollenkaan jättänyt sijaa sille luulolle, että ne olivat tuulesta
temmatut. Hän seisoi paikallaan ja tuijotti raivoisan epätoivoisena
nuorukaiseen. Maunu taas, joka oli siirtynyt syrjään, syöksyi
paljastetuin miekoin tuota mahtavaa tuomaria vastaan. Mutta miekka oli
rahissut tupesta vedettäessä ja samassa silmänräpäyksessä löi Erkki
käsiänsä yhteen. Ovi lensi auki ja sen ulkopuolelta näkyi joukko hyvin
varustettuja, kookkaita ja voimakkaita talonpoikaisrenkejä, jotka
seisoivat siinä pää pään vieressä.

Maunu malttoi mielensä ja käsi miekkoineen painui hänen sivulleen.

"Nyt näette", jatkoi Erkki, "mitä mahdollisuutta teillä on päästä
pakoon. Tosin luulin, että tämä olisi käynyt paremmin ilman näin useita
näkijöitä, mutta käyköön niin kuin tahdotte..."

Erkin viittauksesta riensi muutamia lujakouraisia renkejä sisään ja he
ympäröivät voudin ja hänen palvelijansa sekä väänsivät miekan
jälkimmäisen kädestä. Vangittujen kädet sidottiin selän taakse, mutta
rengit asettuivat sentäänkin paljastetuin miekoin heidän ympärillensä.

"Sinä olet vierasta väkeä", sanoi Erkki sanantuojalle, joka ihmetellen
oli katsellut, mitä oli tehty, eikä ollut salannut ilmeistä
mielihyväänsä, "kasvojesi ilmeestä päättäen olet pikemmin ystävämme
kuin vihollisemme."

"Minä olen Melcher Gjordinpojan palvelija Vesteråsista", vastasi tämä,
"ja jolleivät tietoni petä, niin minun lähettitoimeni koski samaa
asiaa, jonka sinä nyt näyt ottaneen toimittaaksesi."

"Hyvä, saat sitten jäädä tänne, jos sinua haluttaa, taikka jos
mieluummin tahdot, niin mene matkoihisi isäntäsi luokse ja sano hänelle
mitä on tapahtunut. Ja nyt siekailematta toimeen." Erkki kääntyi näitä
sanoja sanoessaan taas Juhani Waleen, "sinun tulee nyt viedä meidät
torniin, vouti, ja sinun täytyy päästää Herman Berman kahleista."

Italialaisen mustat silmät välähtivät ja vaikea on sanoa, eiköpä vaan
ilosta. Varmaankin virisi hänen älykkääseen päähänsä joku pelastumisen
ajatus, joka, jos kohta sillä hetkellä näyttikin mahdottomalta,
kuitenkin esti mieltä kokonaan masentumasta. Hän toivoi voivansa
käyttää hyväkseen jotakin hetkeä, jolloin hänen vihollisensa eivät
olisi kylliksi varoillaan. Vastustelematta antoi hän viedä itsensä
luhdinkäytävälle ja luhdinportaita alas.

Erkki kulki edellä ja häntä lähinnä vangit tanakkoine vartijoineen ja
sitten tulivat toiset rengit ja vieras palvelija. Heidän jouduttuansa
linnantuvan edustalle Erkki pysähtyi. Iso ulko-ovi oli salvattu
rautakangella, jonka päät oli taivutettu ja pistetty kahteen vahvaan
rautarenkaaseen, jotka olivat muurissa kahden puolen ovea nähtävästi
tulisoihtujen kiinnittämistä varten juhlatilaisuuksissa. Kaikki oli
Erkki edeltäpäin mitannut ja valmistanut ja sattumakin näytti tahtoneen
häntä suosia yli ennakko-laskujenkin. Jokaisen neljän pienen ikkunan
edessä, jotka olivat linnantuvan seinissä, seisoi neljä renkiä nuoli
viritetyllä jousella. Mutta vielä ei kuulunut mitään tuvasta; edellisen
illan perinpohjainen kestitys sen teki.

"Jos tornin avaimet ovat täällä sisällä", sanoi Erkki voudille, "niin
huuda ulos vanginvartijasi, että hän antaa ne minulle!"

Ja estelemättä huusi Juhani Wale nimen, joka kuului ulkomaalaiselta. Se
kummastutti jonkun verran sekä Erkkiä että toisia, mutta se ei
vaikuttanut muuta, kuin että he vieläkin valppaammin valvoivat kaikkia
vankien liikkeitä.

Mitään vastausta ei kuulunut sisältä, jonka tähden Erkki lyhyen
miekkansa kahvalla muutamia kertoja voimakkaasti jymähytti ovelle, niin
että koko linna kajahteli. Vieras palvelija lähestyi sillä välin Erkkiä
ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Erkki viittasi luoksensa muutaman
rengeistä ja sanoi hänelle:

"Porttiholvi!" Sen jälkeen renki poistui ja vieras palvelija seurasi
häntä.

Nyt alkoi kuulua liikettä linnantuvasta ja ikkunoihin ilmestyi tuon
tuostakin joku puolihumalainen naama, mutta vetäytyi äkisti takaisin
jousimiehet nähtyään. Erkin kehotuksesta huusi nyt taas vouti tuon
vieraskielisen nimen ja muutamien silmänräpäyksien perästä kuului käsi
sisältäpäin tarttuvan ovenlukkoon.

"Heittäkää ulos avaimet ikkunasta!" huusi Erkki. "Olette kaikki
Engelbrektin vankeja!"

Vihaäänistä hälinää kuului huoneen sisältä, mutta vouti käski uudelleen
Erkin kehotuksesta heittämään avaimet ulos ikkunasta. Vanginvartija ja
muut sisällä olevat palvelijat eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan
totella käskyä. Avaimien heittämisen sijaan kuului voimakas ryntäys
ovea vasten, selvästi särkemisen tarkoituksessa. Yritys jäi kuitenkin
onnistumatta.

"Kuulkaa minua, miehet", huusi Erkki silloin oven lävitse, "jollei
tornin ja vankilan avaimia heti heitetä ulos, niin kuin vouti on
käskenyt, niin kohta näette hänet tapettavan tähän silmäinne eteen
ettekä voi sormeannekaan liikuttaa häntä pelastaaksenne."

Sisälläolijat vaikenivat ja taaskin kului hetkinen.

Erkiltä alkoi kärsivällisyys loppua ja hän kääntyi Juhani Waleen.

"Hanki paikalla, vouti, meille avaimet, nyt on henkesi täpärällä. Torni
revitään maahan yksin kivin, eivät mitkään kahleet ole niin vahvat,
ett'ei niitä sahaamalla poikki saada, ei mikään voi nyt enää Hermanin
pelastamista estää. Lyhennät vaan omaa aikaasi, jollet saa
palvelijoitasi tottelemaan."

Ja hän käänsi miekankärjen Juhani Walen rintaa kohti.

Tämän kasvot kävivät lyijynkarvaisiksi, mutta hän uudisti käskynsä
avaimien heittämisestä ja Maunukin huusi sisäänteljetyille
palvelijoille, ett'eivät turhanpäiten pahentaisi voutinsa, hänen ja
omaa kohtaloansa.

Kun palvelijat sittenkin vielä siekailivat, niin Erkki huusi niin
kovaa, että se kuului yli linnantuvassa taas alkavan hälinänkin.

"Juoskaa noutamaan voudin huoneesta se palava tulisoihtu, panemme
tuleen koko linnantuvan ja lämmitämme saunan sellaisen, että muistavat
nuo viisi miestä, jotka he savustivat hengiltä..."

Muuan rengeistä jouduttautui täyttämään käskyä ja tämä näytti tehoavan
paremmin. Raskas avainkimppu viskattiin ulos ikkunasta. Ilosta
säteilevin silmin otti Erkki sen maasta.

"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi hän. "Nyt on vapauden hetki tullut ja
meidän on voitto."

Riemusta huutaen riensi koko joukko tornille. Ainoastaan nuo neljä
jousimiestä jäivät paikoilleen jousi vireissä ja nuoli jousella.

Avainta kierrettiin ruosteisessa lukossa ja rautaportti kitisi
saranoillaan.

Kamala katku löyhkähti tulijoita vastaan, mutta Erkki tempasi
tulisoihdun rengin kädestä ja riensi pimeitä kosteita torninportaita
alas. Toiset, yhä kuljettaen vankeja välissään, seurasivat perässä.

Alhaalla oli vielä toinen rautaovi. Muutamien silmänräpäyksien perästä,
jotka kuluivat oikean avaimen löytämiseen, oli tämäkin ovi auki ja he
tulivat pimeään maanalaiseen tyrmään, johon vieläkin oli muutamia
portaita ovelta laskeuduttava.

Alussa siellä ei mitään voinut erottaa.

Tukehuttava ruumiinhaju täytti huoneen ja raskaiden kahleiden kalinaa
kuului perimmäisestä nurkasta viistoon ovelta. Mikäli tulisoihtu
ennätti pimeää yötä hälventää, näkyi toisella seinämällä, vielä
rautakahleilla siihen kytkettynä, puoleksimädännyt ruumis. Vastapäätä
tätä seisoi seinää vasten miehen haamu, jonka käden liike ilmaisi hänen
vielä olevan hengissä.

Erkki heitti tulisoihdun kädestään ja riensi kohti haamua, joka levitti
kätensä ja sulki hänet syliinsä.

Äkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.

Tulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut
jalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli
rientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja
soihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui
nurin puolimädänneen ruumiin viereen.

Lyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä,
kun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.

"Se on isäni ruumis", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi
voutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan,
surmaniskun.

Mutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella
jäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla
oli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.

"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!" sanoi Erkki juhlallisella
äänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.

Hän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki
ristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä,
sitten hän nousi seisoalleen.

"Nyt", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, "nyt täytyy sinun omakätisesti
irroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja
sitten isäni... Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!...
Päästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä
silmällä!"

Ja miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa
kuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty,
heitti Erkki hänelle avainkimpun.

"Joudu, vouti", sanoi hän, "ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä,
ett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen
kanssa yhdessä mätänemään."

Vouti oli kalmankalpea ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen, mutta ne
hän suuntasi vähemmin noihin paljastettuihin miekkoihin, kuin muutamaan
paksuun, nelisärmäiseen pylvääseen, joka oli lähellä sitä paikkaa,
jossa Herman oli. Hän käänsihe niin, että tämä pylväs jäi sivulle päin
hänestä, ja ottaessaan käteensä pienen avaimen, joka kuului kahleiden
lukkoihin, hän tuon tuostakin vilkaisi pylvääseen päin. Tulisoihdun
valossa välkkyvät kirkkaat miekat näyttivät kuitenkin alinomaa
pakottavan hänen kääntämään silmänsä siitä pois. Nähtävästi hän
kuitenkin toimi hitaammin, kuin olisi tarvinnut. Hän tarttui vangin
toiseen käteen ja irroitti rautarenkaan sen ympäriltä. Sen jälkeen hän
otti toisen käden, mutta avain ei tässä näyttänyt oikein tahtovan tehdä
tehtäväänsä.

Erkki kohotti miekkansa ja vouti vavahti, ikään kuin jo olisi tuntenut
miekan kylmän terän ruumiissaan.

"Elä siekaile, vouti", sanoi Erkki, "petosta pelkään piilevän yksin
vapautustyössäsikin."

"Näytä tänne soihdulla", ähkyi Juhani Wale ja veti vangin muassaan,
pylvästä kohti, jolloin kirkkaat miekat väistyivät syrjään, niin että
hän joutui selkä pylvään kulmaa vasten. Hän iski tällöin silmää
Maunulle, joka huomaamatta koetti lähetä herraansa.

Mutta Erkki, jonka epäluuloisuus voudin käyttäytymisestä kiihtyi,
tarttui häntä vasemmalla kädellään kurkkuun ja piti oikeassa kädessään
miekan iskemään valmiina.

"Pitäkää tarkoin silmällä pitkää Maunua", sanoi hän, "ja sinun henkesi,
vouti, riippuu siitä, tokko onnistut, näitpä tai et!"

Silmänräpäyksessä irtosi raskas kahle Hermanin toisestakin kädestä ja
vouti kumartui maahan jalkarautoja irroittamaan. Erkki ei hellittänyt
ja voimakkaat kädet olivat pakottaneet Maunun pysymään paikallaan ja
luopumaan yrittämästä lähetä voutia.

Hetken perästä nousi vouti seisoalleen.

Herman oli vapaa.

"Ja nyt, Herman!" sanoi Erkki, "tulee sinun ruveta päälliköksemme ja
ensi tehtäväsi on tuomion langettaminen tuolle julmalle murhamiehelle."

Kaikki tornihuoneessaolijat vaikenivat ja odottivat jännityksellä, mitä
vapautettu oli sanova. Renki, joka piti tulisoihtua, kohotti sen
korkealle, niin että sen valo lankesi kaikkien sisälläolijain
kasvoille.

Herman seisoi kauvan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsoi
kalmankalpeaan voutiin.

"Vallan toisenlainen", sanoi hän, "on kohtaamisemme, kuin olitte
odottanut ja luvannut, Juhani Wale. Jollette olisi tehnyt sitä
lupausta, jonka kyllä muistatte, niin sallisinpa teidän vapaasti lähteä
pois Ruotsin valtakunnasta, sillä niin katalaan mieheen ei sovi
rehellisen miehen koskea. Asiain nykyisellä kannalla ollessa pidetään
teidät vangittuna, kunnes Engelbrekt saa langettaa teille tuomion!
Minua olette vainonnut petoksella ja murhalla, mutta olette huonosti
onnistunut. Lybekkiläisen kauppiaan käsi vapisi, eivätkä Hartvig Flögin
kahleet ole voineet saalistaan säilyttää ... mutta ylös täältä, ylös
valoon ja vapaaseen ilmaan! Tuolla ylhäällä tahdon kiittää sinua Erkki,
ja teitä kaikkia, jotka olette henkenne ja verenne alttiiksi panneet
Herman Bermanin takia."

Kauheata melua rupesi kuulumaan linnanpihalta alas vankilaan ja
Hermanin vielä puhuessa kuului joku rientävin askelin tulevan pihalta
torninportaita alas. Se oli renki, joka Erkin käskystä oli mennyt
torniin.

Kaikki katsoivat kummastuneina häneen. "Pian torninoven avaimet", huusi
hän ja muuan rengeistä sieppasi avainkimpun kostealta lattialta ja
heitti sen vankilan ovelle. Renki katosi nopeasti kuin ajatus ja siinä
haudanhiljaisuudessa, joka nyt syntyi, kuului kuinka avainta
kierrettiin torninovessa ja kuinka heti sen jälkeen ankarasti
rynnättiin ulkopuolelta sitä vastaan.

Seuraavassa tuokiossa ilmautui viimeksitullut renki taas
avainkimppuineen vankilan ovelle.

"He ovat särkeneet oven", sanoi hän, "nuo neljä meikäläistä ovat heidän
vankeinansa, ja tuskinpa tiedän kuinka minä olen päässyt tänne teitä
pelastamaan."

"Entä vieras palvelija?" kysyi Erkki.

"Niin pian kuin kuulimme melun ja näimme, mitä oli tapahtunut,
tarjoutui hän ratsastamaan Vaskivuorelle Engelbrektille sanaa viemään
ja minä autoin hänet portista ulos, jonka jälkeen kiiruhdin tänne."

"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen", sanoi sen jälkeen Erkki Hermaniin
kääntyen, "on huomenna joka tapauksessa linnan edustalla. Kenties
onnistuu palvelijan jouduttaa hänen tuloansa, mutta jollei, niin on
meidän kestettävä vaan tämä päivä ja yö..."

"Ylös sitten, miehet", huusi Herman, "ja varustaukaa puolustamaan
tornia. Olettepa toki jo tehneet koko joukon valmista työtä
Engelbrektille!"

Ja itse hän näin sanoen riensi vankilanovea kohti ja toiset seurasivat
perästä.

Portaissa käänsihe Herman ympäri ja huusi alaspäin:

"Pitäkää tarkoin silmällä vankeja, kunnes olemme saaneet heidät muuriin
kiinnitetyiksi!"

"Torninovi on suljettu", vastattiin alhaalta.

Mutta Herman löi otsiinsa ja kiiruhti alas. Vankilanovi avattiin, hän
otti käteensä nyt jo melkein loppuun palaneen tulisoihdun ja syöksyi
tornihuoneeseen.

Se oli tyhjä.

Ruumis oli paikoillaan kahleissaan ja ne kahleet, jotka olivat olleet
Hermanilla, riippuivat isosta rautarenkaasta seinässä, mutta vangeista
ei näkynyt jälkeäkään.

Erkki oli rientänyt alas ja oli nyt Hermanin rinnalla.

Hän katseli ympäri huonetta, tarkasteli joka sopen vankeja jostakin
löytääkseen. Mutta turhaan. Vihdoin hän loi kysyvän katseen Hermaniin.

Tämä seisoi kuin kivettyneenä.

"Pylväs!" huudahti hän.

"Pylväs?" toisti Erkki.

"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä,
minua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin.
Varmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille."

"Päässeet pakoon!" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.



IX.

Borganäs palaa.


Juhannusaaton aamuna varhain, päivän vielä vallasta taistellessa yön
kanssa, nousi Engelbrekt vuoteeltaan. Hän silkaisi vaatteet päällensä
ja riensi talonsa edustalla olevaan lehtoon.

Vielä oli hiljaisuus vallalla; pikku lintuset eivät vielä olleet
lähteneet pesistänsä, ainoastaan raitis tuulahdus kiiti puiden
lehtevissä latvoissa ja vihtakoivut tuudittelivat pitkiä oksiaan edes
takaisin, ikään kuin viittaillen luoksensa tuota äänetöntä miestä, joka
heidän viheriäisten lehväkaarroksiensa alla käyskenteli.

Engelbrektin liikkeet ja se kiivaus, millä hän kulki lyhyen mutta
kaartelevan polun taloltansa maantielle johtavalle veräjälle,
ilmaisivat suurta levottomuutta ja se näytti yhä kiihtyvän. Kenties oli
syynä siihen ajatus alkavasta tehtävästä, kenties hän myöskin tänä yönä
entistä enemmän oli ajatellut kasvattipoikaansa ja nuorukaista, joka
häntä pelastaakseen pani alttiiksi kaikki. Vapautustyö ei kuitenkaan
ollut sitä laatua, että se tuota koeteltua miestä millään tavalla
saattoi hämmentää taikka tehdä häiriötä hänen tavoilleen. Kasvattipojan
kohtalo sitä vastoin -- tuon lämminsydämisen, uhrautuvan Hermanin --
hänen kuvansa oli milt'ei yhtämittaa väikkynyt hänen mielessään, siitä
asti kuin Erkki ja toiset miehet edellisenä päivänä olivat lähteneet.
Ja kuta enemmän hän tätä ajatteli, kuta selvemmin hän oli näkevinään
hänet kahleihin kytkettynä ja käsiänsä ojentavana, ikään kuin pikaista
apua anoen, sitä suuremmaksi yltyi hänen sielunsa levottomuus. Ja kun
levottomuus valtaa sydämen, silloin kasvavat vaarat taivaantasallisiksi
levottomuuden esineen ympärille.

Tuo vahva mies ei saanut oltua neljän seinät sisällä makuuhuoneessaan;
hänen täytyi päästä ulos Luojan paljaan taivaan alle. Mutta sielläkin
jatkoivat raskaat ajatukset vaivaamistaan. Hän asteli kapeaa polkua
edes takaisin kaikkia sen mutkia myöten, hän pysähtyi veräjälle ja
katseli edessään olevaa maisemaa voudintalolle päin, hän meni tielle,
josta vapaammin saattoi nähdä koko laakson, hän kuunteli, eikö jo kohta
kuuluisi väkijoukkojen lähestymistä.

Mutta ei kuulunut mitään; aamurusko vaan kultaili metsän latvoja yhä
heleämmiksi ja linnut alkoivat viserrellä puiden latvoissa ja ylhäällä
pilvissä. Kohta oli koko kylä virtoineen ja siltoineen ja monine
taloineen mitä kirkkaimmassa valaistuksessa ja juhannusaurinko näytti
veripunaisen tulipallon näköisenä vierivän idästä vuorten takaa.
Engelbrekt vaipui katselemaan sitä ihmeellistä muutosta, joka niin
vähitellen ja milt'ei huomaamatta tapahtui, aina sitä mukaa kuin
aurinko kohosi metsän takaa. Ja ikään kuin tämä valon voitolle
pääseminen olisi synnyttänyt myötätuntoisuutta hänen sielussaan, levisi
nöyryyden ja luottavaisuuden ilme hänen vakaville ja tuimille
kasvoilleen.

Yht'äkkiä herätti hevosen nelistäminen hänet unelmista. Hän astui vähän
matkaa eteenpäin tietä pitkin ja näkikin kohta ratsumiehen ajavan
etelästä päin. Hän varjosti kädellänsä silmiään paremmin tulijaa
nähdäkseen ja oli kummakseen tuntevinaan hevosen Brandiksi.

Ratsastaja oli pater Johannes. Hänen ruskea viittansa, joka kovaa
ajaessa liehui tuulessa, ilmaisi jo kaukaa, kuka hän oli.

"Brand!" huudahti Engelbrekt ja meni kohti munkkia, joka hyppäsi alas
satulasta.

Munkki nyökäytti päätänsä.

"Ja mistä se on joutunut sinun käsiisi, Johannes?"

"Mieheltä, jolle sinä olet suuressa kiitollisuudenvelassa, Engelbrekt!"

"Ja sen miehen nimi on...?"

"Belgsting!"

"Hm! Hyvin tiedän, että se mies tuomitsee minua väärin", sanoi
Engelbrekt, "mutta enpä luullut, että hän sentään teoissaan osottautuu
ystäväkseni."

"Ja kuitenkin hän on tehnyt sinulle enemmänkin kuin ystäväntyön!"

Engelbrektin suu vetäytyi surunvoittoiseen hymyyn.

"Jumala häntä siitä siunatkoon! -- Kenties ojennamme vielä kerran
toisillemme kätemme ja ystävyksinä puhuttelemme toisiamme, ennen kuin
tuolla ylhäällä yhdymme!"

Munkki kertoi nyt, miten Belgsting oli esiytynyt edellisenä vuonna
metsässä pidetyssä kokouksessa, ja miten hän arvoisuudellaan oli saanut
talonpoikain malttamattoman päätöksen ehkäistyksi.

"Ja että sait asiasi niin hyvin toimeen kuninkaan luona ensi kertaa
siellä käydessäsi, sekin on sen miehen työtä", lisäsi hän laskien
ratsastimet Brandin kaulalle ja seuraten Engelbrektiä veräjästä puiden
alle. Brand kuului kohta sen jälkeen hirnahtelevan kartanolla.

"Kai muistat, Engelbrekt", jatkoi munkki heidän päästyänsä vihtakoivun
alle, jossa Herman kerran haaveillen istui, kun Agnes ja Juhani Wale
yht'äkkiä ilmestyivät hänen eteensä, "kai muistat, mitä vaikeuksia oli
sinua odottamassa, kun täältä ensi kertaa viime vuonna matkalle läksit.
Jösse Eerikinpojalla oli väkeä liikkeellä sinua kiinni ottamassa ja
kirjurinsa hän lähetti samana iltana, jona Hermania onnettomuus
kohtasi, kuninkaan puheille sinua ennen. Kaiken tämän minä sain tietää
enkä tiennyt muuta neuvoa kuin koettaa saada Belgsting käsiini. Minä
läksin täältä, niin pian kuin sain varman tiedon kirjurin lähdöstä,
minä ajoin hevosen hengiltä sinun puolestasi. Ornäsissä sain Brandin,
jota kuten tiesin, Herman ei enää tarvinnut. Brand vei minut nopeasti
ja varmasti matkani päämäärään."

"Ja se oli Belgsting?"

"Niin oli, ja tuskin hän oli saanut kuulla, mistä oli puhe, ennen kuin
oli valmis panemaan kaikki alttiiksi sinun hyväksesi ja sen asian,
jolle tahdot itsesi pyhittää. Annoin hänelle Brandin; hän tarvitsi
voimakkaan ja kestävän hevosen, ja minä tiedän kyllä, mistä Brand
käypi. Hän saavutti Salan läheisyydessä takaa ajettavansa ja vei hänet,
päivällä leväten ja yöllä matkaansa jatkaen, Tukholmaan, jossa hän pani
tuon pienen kirjurin lukkojen ja telkien taakse jonkun ystävänsä
taloon..."

"Ah ... Gellinkin taloon. Minä näin Brandin sen edustalla samana
aamuna, jona läksin purjehtimaan!"

"Tuo saksalainen kauppias oli luotettava, sillä hän piti, mitä oli
Belgstingille luvannut. Kirjuri ei päässyt irti, ennen kuin varmasti
tiedettiin sinun jo palanneen."

"Mutta Brand...?" kysäsi Engelbrekt.

"Brandin piti olla kauppiaan hoidossa sinun palaamiseesi asti..."

"Mutta kun minä Tuomas piispan kanssa tulin Tukholmaan, niin en Brandia
tavannut siellä!"

"Se tulikin takaisin, ennen kuin olin odottanut. Belgsting oli saanut
varmat tiedot ja lähetti sen tänne vuorelle takaisin, jossa sitä
paremmin saatettiin tarvita... Herman ratsasti sillä sitten, kun läksi
sinua pelastamaan, kuten luuli... Nyt matkallani Borganäsiin sain
takaisin Brandin..."

"Ja keneltä?"

"Taaskin Belgstingiltä! Hän oli löytänyt sen laitumelta läheltä
Gripsholmaa. Hänen luonansa se sitten oli ollut, kunnes hän sai kuulla
minun olevan Husabyssä, jolloin lähetti sen minulle."

"Läheltä Gripsholmaa...?" toisti Engelbrekt miettiväisesti.

"Herman on luultavasti Tukholmassa jollakin tavoin saanut kuulla sinun
palanneen, kenties kauppias Gellinkiltä itseltään, ja hän on sitten
jatkanut matkaansa Strängnäsiin. Kuinka hän siellä on joutunut Jösse
Eerikinpojan valtaan, sitä en kykene arvaamaan, mutta ehkäpä kohta
saamme kuulla sen kohdan selitykset häneltä itseltään..."

"Suokoon Jumala, että niin kävisi ... olen ajatellut häntä koko tämän
aamua..."

"Sitä ovat tehneet muutkin kuin sinä, Engelbrekt", keskeytti munkki
kiivaudella, joka vivahti suuttumukseen.

"Joku muukinko kuin sinä itse, Johannes?"

Munkki nyökäytti myöntävästi päätänsä ja synkkyyden ilme kävi vielä
selvemmäksi hänen kasvoillaan.

"Kenties joku, joka ei sinua miellytä?"

"Varhain tänä aamuna lähetti Melcher Gjordinpoika, joka nyt oleskelee
Husabyssä, sanan Borganäsiin, että Ewerstenin kreivin tytär haluaa
puhutella Juhani Walea."

"Ja tätäkö paheksut, Johannes?"

"Kreivintytär rakastaa Hermania..."

"Agnes!"

Engelbrektin kasvonpiirteet kävivät synkiksi, niin kuin munkinkin, ja
heidän katseensa sattuivat yhteen.

"Oletko puhutellut häntä?" kysyi edellinen.

"Olen!" vastasi munkki ja tuo synkkä ilme muuttui milt'ei hurjaksi.
Hänen syvät silmänsä säihkyivät tulta.

"Sinä olet tavannut jonkun muunkin, Johannes!" sanoi Engelbrekt ja otti
munkkia kädestä.

Munkki teki taas myöntävän liikkeen.

"Elä sentään ankarasti tuomitse, Johannes ... raskaat surut ovat hänen
mieltänsä painaneet, sitä todistavat selvästi hänen kalpeat, mutta
lempeät kasvonsa. Kenties ... kenties..."

"Mitä, Engelbrekt!" huudahti munkki ja tarttui Engelbrektin molempiin
olkapäihin häntä suoraan silmiin katsoen, "sinä luulet ... sinä voit
luulla viattoman veren käsiäni tahraavan?"

"Malta mielesi, Johannes... Herran teitä ei pidä ihmisen tukkia.
Kenties tulee vielä sekin päivä, jona nuoruutesi surut näkyvät toisessa
valossa..."

Viluväreet pudistelivat tuota voimakasta miestä; hän päästi
Engelbrektin ja jäi seisomaan käsivarret ristissä ja silmät jäykkinä
tuijottaen maahan, missä pienet kukkaset ilosta värähtelivät
kesäauringon suudelman heitä lämmittäessä.

Niin hän seisoi kauvan eikä Engelbrekt tahtonut häntä häiritä.

Mutta Engelbrektin talon luhdinikkunasta kuului sointuisa ääni
laulavan:

    Raukan mun möi, perintöni vei;
    Luoja vain huoleni tuntee:
    Hautaan mulla siis halua miks'ei!
    Ei oo, kelle surujani valitella voin.

    Syypää itse ollut jos oisin,
    Luoja vain huoleni tuntee!
    Tuskin itkien näin vaikeroisin!
    Ei oo, kelle surujani valitella voin!

Nämä olivat pari säejaksoa tunnetusta kansanlaulusta "Pikku Hillan
valitus", ja tuo vieno surumielinen sävel, samoin kuin sanatkin,
vaikuttivat valtavasti sekä Engelbrektiin että munkkiin. Tuona
hiljaisena kesäaamuna oli siis vielä lisäksi yksi mieli, jota syvä ja
haihtumaton suru painoi, kukkanen, joka värisi kuin munkin jalkain
juuressa olevat siskosensa, joihin tämän silmät tuijottivat.

Hänen ristissäolevat kätensä ja kalpeat kasvonsa tiesivät kovia
taisteluita, joita tällä hetkellä hänen sydämessään riehui. Kun laulu
vaikeni, hän kohotti päätänsä ja loi silmänsä päiväpaisteiseen
maisemaan.

"Kenties!..." kuului hän vapisevin huulin kuiskaavan.

Äänettöminä läksivät molemmat miehet puiden varjosta ja menivät
kartanolle.

Täällä alkoi eloa ja liikettä ja sekä Engelbrekt että munkki ryhtyivät
kohta muihin asioihin.

Hevosia tuotiin esiin ja suittiin, satuloita ja suitsia puhdistettiin
ja kaikenlaisia aseita aljettiin kantaa ulos eri rakennuksista. Joukko
ihmisiä, mikä mitäkin tehden, täytti pihamaan. Engelbrekt ja munkki
pysähtyivät tuvan ovelle ja edellinen huusi luoksensa muutaman lähinnä
olevista miehistä.

"Tunnin perästä, Iivari", sanoi hän, "tulee teillä olla kaikki
järjestyksessä! Lähetä sanoja vuoritilallisille, että he yhtykööt, ja
teidän tulee ajella ympäristössä sanomassa, että lähtekööt matkaan niin
pian kuin voivat. Hedemorassa aiomme odotella pohjoisten pitäjäin
rahvasta..."

"Ennen iltaa eivät nämä kuitenkaan tule", virkkoi munkki.

"Niin kuin on sovittu", sanoi Engelbrekt ja taas renkiin kääntyen hän
lisäsi: "Sano vuoritilallisille, että minä yhdyttyämme teen selon,
miksi näin aikaisin lähdemme."

Renki läksi kartanolle päin eikä kestänyt monta silmänräpäystä, ennen
kuin viisi aseellista miestä ratsasti ulos Engelbrektin portista kukin
suunnilleen.

"Borganäs?" kysyi munkki merkitseväisesti.

"Niin", vastasi Engelbrekt. "Minusta näyttää paremmalta olla linnaa
paria penikulmaa lähempänä; lieneepä reippaan nuorukaisemme yritys
onnistunut tai ei, niin kiirettä täytynee jo kuitenkin pitää, ja
yllätys menee meiltä vaan puolittain hukkaan. Muutamille sadoille
ratsumiehille ei Juhani Wale mahtane lujaa rosvonpesäänsä avata --
talonpoikaisjoukon tehtäväksi jää hänen rohkeutensa lannistaminen."

Molemmat miehet menivät sen jälkeen isoon tupaan, jossa he tapasivat
Björn vanhuksen seisomassa emännän edessä tarkoin kuunnellen, mitä
tällä oli sanottavaa.

"Taidat uskoa minut hänen huostaansa, arvelen ma, vaimo!" sanoi
Engelbrekt leikkiä laskien, vaimonsa luo astuen ja ottaen häntä
kädestä.

"Paljon se unhottaa, jonka hartioilla kaikkien menestys on", vastasi
hurskas emäntä. "Mieluummin itse, jos voisin, mukaasi tulisin."

"Emmepä toki vihollismaahan mene, vaimo!"

"Ettepä paljoa parempaankaan!" vaikeroi vaimo. "Elä synkisty,
Engelbrekt, näethän, että olen nyt vahvempi, kuin viimeksi matkalle
lähtiessäsi, vaikk'ei vaara nyt luultavasti ole ollenkaan pienempi.
Mutta Engelbrektin vaimo ei saa ajatella itseänsä nyt, kun melkein joka
vaimo näissä seuduin olisi valmis verta itkemään."

"Mielellänipä sinun kuulen näin puhuvan, vaimo! Tuonelan ovesta
kuljetaan yksitellen ja siihen ajatukseen tulee jokaisen miehen ja
vaimon perehtyä. Yksi seikka vielä olkoon lohdutuksenasi, tapasimmepa
sitten vielä toisemme tässä maailmassa tai emme -- ei ainoakaan
epäpuhdas teko ole tahraava Engelbrektin muistoa... Ja nyt Jumalan
haltuun, vaimo!"

Hän käänsihe pois, hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Vanha Björn
nyyhki liedennurkassa seisoen ja koettaen mieltänsä malttaa,
kykenemättä kuitenkaan hillitsemään esiin tunkeilevia tunteitaan, joita
vielä jokainen huoneessa oleva esine hellytteli. Puolen ihmisiän
muistot olivat hänellä mielessä ja ikään kuin yhteen paikkaan koottuina
juuri tällä hetkellä. Hän oli kasvanut Engelbrektin kodissa ja kaikki
mikä isäntää koski, oli kasvettunut kiinni hänen sieluunsa ja käynyt
hänelle todelliseksi elämäksi. Hänen rakkautensa, hänen surunsa ja
ilonsa -- ne kohdistuivat kaikki tuohon pieneen mieheen, jota hänen nyt
oli määrä seurata ja josta huolta pitää. Eipä ihme sen tähden, että
hänestä oli katkeraa tuntea, kuinka tällä hetkellä vanhat, rakkaat
siteet katkaistiin.

Ikään kuin muistojen vuolaan virran valtaamana hän rientoaskelin
kiiruhti ulos huoneesta.

Mutta tunti kului ja palvelijain hevoset kuuluivat korskuvan kartanolla
ja kuopivan maata kavioillaan.

"Onko aikomuksesi nyt tällä hetkellä lähteä?" kysyi vaimo, joka ei
muuta tiennyt, kuin että keskipäivä oli määrätty lähtöajaksi.

"Herman", vastasi Engelbrekt. "Herman vetää minut pois muutamia tunteja
ennen, kuin olin aikonut."

Ja hän kertoi lyhyesti kasvattipojan kovan onnen ja että hänen
kohtalonsa kenties juuri nyt heidän puhellessaan oli ratkaistavana.

"Kohta saat tietoja minusta, vaimo ... ja jos en tule kotiin talveksi,
niin pidän kai huolen siitä, että välimatka väliltämme lyhenee..."

Muuan palvelija ilmestyi kynnykselle ja hänen takanaan saattoi nähdä
Engelbrektin hevosen tepastelevan portaiden edessä.

"Jumalan nimessä vaimo! Hänen siunauksensa sinulle ja talolleni!"

Hän syleili vaimoansa ja painoi suudelman hänen otsalleen.

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen ratsasti Engelbrekt ulos
kartanoltansa ja munkki ratsasti Brandilla hänen rinnallaan.

Vaskivuoren vuoritilalliset yhtyivät sitten vähitellen ja sitä mukaa
kuin hän kulki eteenpäin, tuli yhä useampia joukkoja lähiseuduista,
niin että heitä keskipäivän tienoilla, jolloin Hedemoran kylässä
levähtivät, oli noin kolmesataa miestä.

Engelbrekt ja vuoritilallisista mahtavimmat istuivat päivällispöydässä
kirkkoherran tykönä, joka samalla oli kaniikkina Vesteråsissa, kun
muuan Vesteråsin voudin palvelija tuotiin sisälle.

Se oli Melcher Gjordinpojan palvelija, joka aamulla varhain oli ollut
Borganäsissä ja nyt tuli kertomaan, mitä siellä oli tapahtunut.

Yleinen ihmettely kuvastui miesten parrakkaille kasvoille heidän
kuullessaan, miten uskaliaasti ja reippaasti rengit olivat toimineet,
mutta kun sitten saivat tietää voudin palvelijain murtautuneen ulos
linnantuvasta ja rynnänneen tornia vastaan, niin jopa he kavahtivat
pystyyn ja tapailivat miekkojansa.

Kaikki olivat sitä mieltä, että heti paikalla oli noustava ratsaille ja
täyttä karkua ajettava Borganäsiin.

Engelbrektkin oli kavahtanut pystyyn ja selvästi näkyi, kuinka kovin
miehen kertomus oli häneen koskenut. Mutta hän ei virkkanut mitään,
ennen kuin yleinen hälinä oli tauonnut, jonka kestäessä hän myöskin oli
saanut aikaa sydämessään riehuvan myrskyn hillitsemiseen.

"Kahta seikkaa", sanoi hän sitten, "on meidän tässä silmällä pidettävä:
miestemme pelastaminen on toinen, linnan valtoihimme saaminen toinen,
mutta näistä on jälkimmäinen edellistä tärkeämpi. Saattaahan käydä
niin, että meikäläisten onnistuu pysytteleidä tornissa, kunnes
talonpoikien sotajoukko on koossa, ja silloin he ovat pelastetut ja
linna meidän. Jolleivät he sitä voi, niin armahtakoon heitä Herra
Jumala, mutta me, jotka nyt olemme täällä koolla, tuskin voimme
valloittaa Borganäsiä väkirynnäköllä. Sen tähden minusta näyttää siltä,
ett'ei meillä, kummassakin onnistuaksemme, ole muuta neuvoa kuin
viisaan pakkosopimuksen hierominen. Se meistä, jolla on nopein hevonen,
lähteköön sen tähden matkalle ja koettakoon päästä Borganäsin
voudinsotamiesten puheille."

Kilvan halusivat kaikki nousta ratsaille ja ajaa linnalle. Engelbrekt
valitsi muutaman nuorimpia ja kohta hänen kuultiinkin ratsastavan
matkaan tielle päin.

"Mutta nouskaamme mekin", sanoi Engelbrekt sen jälkeen, "heti paikalla
ratsaille ja lähtekäämme matkaan, jott'en minä ettekä tekään mitään
laiminlöisi, jos meillä pakkosopimuksella on mitään voitettavissa."

Kaikki olivat kohta hevosen selässä ja vajaan tunnin kuluttua he
pysähtyivät Borganäsin läheisyyteen, mutta metsän taakse, niin ett'ei
heitä linnasta voitu nähdä. Pater Johannes, joka yhä edelleenkin oli
ollut mukana, mutta oli pysytellyt jonkun verran toisten jälessä, tuli
nyt käyden Engelbrektin luokse.

"Minusta on ruvennut tuntumaan siltä", sanoi hän, "kuin vouti olisi
meikäläisten käsissä tornissa, ja jos niin on asian laita, niin he
mahtanevat hyvin tulla toimeen siellä. Siitä voinee vuoritilallinen
antaa selon, kun hän tulee takaisin. Jos nyt niin on asian laita, niin
minun mielestäni sinun pitäisi rynnätä esiin koko voimallasi. Se panisi
Borganäsin miehet kahdelle päälle ja meikäläiset saisivat aikaa
hengähtääkseen..."

Munkki puhui puoliääneen, niin ett'eivät hänen sanojansa kuulleet
toiset miehet, jotka kaikki katselivat linnaan ja tielle päin
nähdäkseen, eikö vuoritilallinen, joka oli mennyt edeltä pakkosopimusta
hieromaan, jo kohta palaisi. Engelbrekt näytti tarkoin punnitsevan
munkin sanoja.

"Tarkasti on meidän tässä tuumittava, Johannes", vastasi hän, "sillä
varomaton teko saattaisi helposti tehdä kaikki tyhjäksi ja päästää
voudinpalvelijat omien miestemme henkeä uhkaamalla määräjiksemme, enkä
sitä koetusta soisi sinulle, Johannes, enkä itselleni."

"Mutta jos heillä on vouti vallassaan..."

"Sitähän emme tiedä..."

Engelbrekt ei ennättänyt lopettaa lausettansa, ennen kuin munkki äkisti
käänsihe ympäri.

"Täällä tulee ratsumiehiä perästämme", sanoi hän, "mutta tietääkseni ei
ketään jätetty Hedemoraan; ja ne, joiden piti yhtyä Norbergin
vuorikunnasta, eivät mahtane tulla pohjoisesta päin, jos vaan ovat
sanasi saaneet oikeaan aikaan."

Hänen puhuessaan alkoi Engelbrektinkin korviin kuulua nelistävien
hevosten kopinaa. Ne olivat kuitenkin vielä niin kaukana, ett'eivät
toiset vuoritilalliset olleet mitään kuulleet, eikä edes Engelbrektkään
olisi sitä huomannut, jollei se olisi tunkenut munkin tarkkoihin
korviin. Kohta saattoi kuulla tulijoita olevan kaksi ja muutamien
silmänräpäyksien kuluttua tulivatkin ne näkösälle muutamassa tien
mutkassa, parin harvassa seisovan puun välistä.

Munkki tarttui kiivaasti Engelbrektin käteen.

"Se on Juhani Wale!" huudahti hän.

"Kautta Pyhän Yrjänän, Juhani Wale ja Maunu!" huudahti Engelbrektkin.

Engelbrekt silmäili lähimmäisiä miehiä ja hänen silmänsä pysähtyivät
kahteen nuoreen, reippaaseen vuoritilalliseen, joilla oli erittäin
vilkkaat hevoset. Hän viittasi heidät luoksensa ja osotti sitä paikkaa,
jossa nuo kaksi ratsumiestä olivat olleet näkyvissä.

Nämä olivat todellakin Borganäsin vouti ja pitkä Maunu. Heidän oli tuon
ontelon pylvään kautta ja siitä alkavaa maanalaista käytävää pitkin
onnistunut pelastautua kaukaiseen taloon, pohjoispuolelle Håfrania.
Täältä he anastivat pari hevosta, joilla aikoivat jatkaa pakoansa
etelään päin. Erkin tiedonanto talonpoikaisjoukon tulosta oli tehnyt
voudin toivottomaksi linnan puolustamisesta. Mutta hän aikoi myöskin
vielä kerran palata Borganäsiin palvelijainsa avulla korjaamaan Herman
Bermanin haltuunsa. Mutta ratsumiesjoukon näkemisestä hän hämmästyi. Se
katkaisi kerrassaan hänen ilkeät tuumansa ja nyt oli kysymys vaan
pelastautumisesta. Jos ratsumiesjoukko vaan oli hänet huomannut, niin
ei ollut suuria pakoonpääsemisen toiveita.

"Me eroamme, Maunu", kuiskasi hän, "ja jos pakomme onnistuu, niin
yhdymme taas Köpingshusissa! Poikkea sinä oikealle kädelle, niitylle
päin, minä taas ajan takaisin tietä pitkin!"

Tämä oli tapahtunut sill'aikaa kuin Engelbrekt kutsui luoksensa nuo
kaksi vuoritilallista. Kun hän taas kääntyi osottamaan noita kahta
ratsumiestä, olivat nämä hävinneet. Hän kertoi kuitenkin, mitä oli
nähnyt ja käski heidän, jos mahdollista, tuomaan sinne voudin, joka ei
saattanut olla kaukana. Molemmat ratsumiehet syöksähtivät matkaan ja
kohta nähtiin heidän häviävän harjun vasempaa rinnettä alas.

"Jos kettu kulkee maita metsiä", tuumaili Engelbrekt sen jälkeen
hiljakseen munkille, joka yhä vielä seisoi hänen rinnallaan, "niin
mahtanee metsästäjä olla isäntänä luolassa, mutta odottakaamme vielä
kuitenkin lähettiäni."

Jonkun aikaa sen jälkeen tulikin vuoritilallinen, joka oli ratsastanut
Borganäsiin.

"Nyt ei mielestäni ole Borganäsissä kaikki kannallaan", sanoi hän.
"Nostosilta on hyvästi nostettuna, mutta palvelijaa ei ollut
porttitornissa huutooni vastaamassa, ja kun torveen puhallutin, niin
näin toki pari päätä pilkistävän muurin yli, mutta ne vilahtivat
tiehensä kuin raivot."

Miehen sanat synnyttivät sekä hämmästystä että vihaa. Engelbrekt päätti
itse ratsastaa nostosillan päähän ja antoi koko ratsumiesjoukon siirtyä
metsikön etupuolelle, niin että sen helposti saattoi linnasta nähdä.
Kuitenkin oli kaikkien pysyttävä siinä paikoillaan, kunnes toisin
käskettiin.

Muutamien miesten ynnä torvensoittajan seuraamana ratsasti Engelbrekt
tuon lyhyen matkan joelle ja sillalle, joka aivan oikein huomattiin
nostetuksi. Hän käski heti puhaltamaan torveen, mutta seuraus siitä oli
sama, kuin edellisenkin vuoritilallisen merkkipuhalluksesta.

Linnanpihalta saattoi selvästi kuulla ikään kuin taistelevien ääniä ja
huutoja, ja miehet, jotka istuivat ratsailla Engelbrektin ympärillä,
katsoivat kysyväisinä häneen.

Hän ei tuumaillut kauvan.

"Ajakaa takaisin", sanoi hän, "ja hankkikaa tänne metsästä muutamia
puunrunkoja, meidän täytyy saada nostosilta lasketuksi!"

Muuan ratsumies kiisi kuin tuuliaispää tietä ylöspäin ja kohta
kuuluikin kirveeniskuja metsästä. Engelbrekt antoi sillä välin taas
puhaltaa torveen, mutta turhaan. Huudot vain tuntuivat sisällä yltyvän.
Tässä kului aika ja alkoi jo olla ilta käsissä. Taivas oli aivan
selkeä, mutta kova tuuli alkoi puhaltaa pohjoisesta.

Kun puunrungot oli tuotu, nostatti Engelbrekt ne pystyyn nostosiltaa
vasten ja kirveet käsissä kiipesi muutamia miehiä ylös niitä myöten ja
alkoi hakkaamalla särkeä isoja rautarenkaita, joihin nostosillan ketjut
oli kiinnitetty. Kun tämä työ oli likipitäen valmiina, hyppäsivät
miehet alas toiselle puolelle. Ainoastaan kaksi tarttui ketjuihin
antaakseen niille viimeiset iskut.

Kirveet putosivat koholta ja ankaralla ryskeellä laskeutui nostosilta
Engelbrektin ynnä muiden esteettömästi ylimennä. Ne kaksi miestä, jotka
olivat riippuneet ketjuissa kiinni, hyppäsivät alas.

"Nytpä saadaan nähdä, päästäänkö tässä lähemmäksi toisiamme!" huudahti
Engelbrekt lähettäen koko ratsumiesjoukolle käskyn rientää paikalle.

Rannalla tuli kaikkien, niin käski Engelbrekt, astua ratsuiltaan.

"Meidän täytyy valloittaa linna väkirynnäköllä!" sanoi hän. "Laittakaa
sen tähden itsenne valmiiksi!"

Portti oli suljettu, ja sill'aikaa kuin tuotuja puunrunkoja nostettiin
muuria vasten pystyyn kahden puolen porttitornia tikapuina
käytettäviksi, saivat muutamat käskyn koettaa hakata rikki
linnanportin. Muureilla ei näkynyt ketään, niin että työ näytti käyvän
erittäin helpoksi.

Silloin kohosi yht'äkkiä paksu musta savupilvi muurin sisäpuolelta. Se
kiemurteli isoissa pyörylöissä ylös ja sivuille päin ja muuan näistä
kierteli muuria ja peitti porttitornin edessä olijat.

"Linna palaa! -- He ovat sytyttäneet linnan tuleen!" kuului
vuoritilallisten taajoista riveistä.

Ja mahtavia liekkejä leimahteli savupilvestä. Paksu savupatsas oli
noussut toiselta puolen isoa tornia, joka oli linnan keskustana.
Luultavasti oli tuli sinne sytytetty torniin suljettujen nöyristämistä
varten. Mutta tuuli, joka puhalsi pohjoisesta ja näytti kiihtyvän
kilpaa liekkien kanssa, heitti nämä torninseinän ympäri porttitornin
vieressä oleviin puurakennuksiin. Hiukan etäämpänä olijat saattoivat
nähdä liekkien täällä lentelevän pitkin katonharjaa, pureutuvan siihen
kiinni ja tuhansia kipunoita tuossa tuokiossa kohoavan pilviä kohti,
sill'aikaa kuin vanhoista hirsistä kuului räiskettä ja huokauksia,
ikään kuin henkiolentoja olisi niissä asunut ja ne nyt olisivat
päässeet irralleen.

Samassa ilmautui joukko aseellisia palvelijoita muurin harjalle. Nuolia
tuli sateena ja isoja kiviä vieritettiin niitä kohti, jotka
työskentelivät portin edustalla.

Mutta keskeltä pauhinaa ja ryskettä ja läpi savupilvien kuului
Engelbrektin voimakas ääni miehiänsä rohkaisemassa. Ja ikään kuin
voimat vastustuksesta olisivat kasvaneet kahta suuremmiksi, niin nuo
terävät kirveet pirstoivat tammiportteja. "Liian myöhään!" kuului ääni
huutavan muurilta, "te ette voi pelastaa miehiänne. Savu tunkee ulos
kaikista tornin aukoista!"

Äänen vielä puhuessa iskettiin viimeiset voimakkaat iskut
linnanporttiin, jonka pirstaleet peittivät porttikäytävän kivityksen.

"Eteenpäin, eteenpäin ystävät", huusi Engelbrekt ja syöksyi portista
sisälle.

Ja mies seurasi miestä ja joukko joukkoa. Samalla alkoivat miehet
hävitä muurilta ja aseiden kalsketta kuului linnanpihalta.

Mutta liekit leimusivat taivasta kohti taistelevien päiden päällä ja
mustaa savupilveä vasten tuikahti aina jokunen tähti vaaleansiniseltä
taivaanlaelta.

Yksinäisen puun juurella lähellä rantaäyrästä oli yksinäinen mies. Hän
oli polvillaan ja rukoili. Mutta ristissä olevien käsien tutisemisesta,
rajusti kohoilevasta rinnasta ja tummain silmäin tulesta, kun hän ne
kohotti taivasta kohti, saattoi päättää, että hänen rukouksensa koski
jotakin hänelle hyvin rakasta ja kallista. Se oli pater Johannes. Ja
sitä mukaa kuin miekan mittely yltyi ja melu ja huudot kiihtyivät,
kävivät sanat, joita hänen huulensa kuiskailivat, innokkaammiksi, hänen
silmäinsä katse hartaammaksi, hellemmäksi.

Ja hänen rukoillessaan alkoi järeitä, väräjäviä ääniä leijailla
avaruudessa.

Likimmäisten kirkkojen kellot ne, niin kuin tavallisesti vaaran
hetkellä, kutsuivat väkeä kokoon ja tuuli kannatteli niiden ääniä
kauvas. Siten ne saapuivat myöskin tuon rukoilevan munkin korviin,
ilmoittaen kaikilta suunnilta aseellisia joukkoja olevan tulossa
etelään päin.

Juhlallisesti ja määrättyä väliä pitäen seurasivat äänet toinen
toistansa. Kuului siltä kuin mahtavat, näkymättömät äänet olisivat
ylhäällä avaruudessa laulaneet aamulauluansa, äänet sellaiset, jotka
toivat rauhaa ja lohdutusta taistelevalle ihmissydämelle. Munkille ne
toivat ikään kuin vastauksen hänen rukouksiinsa, ne olivat ikään kuin
hänen esiinloihtimiansa -- ne olivat havaittavina olevia henkisiä
sotajoukkoja, jotka riensivät sorrettujen ja kärsiväisten avuksi.

Säteilevin silmin kavahti rukoileva munkki seisoalleen. Hän kiiruhti
muutamalle mäelle, josta saattoi nähdä laajalti joka suunnalle.

Heikkoa rummunpärrytystä kuului kaukaa ja tuhansien maata polkevien
jalkain kumeaa ääntä.

Jo alkoi metsänreunassa kimallella, ikään kuin jokaisesta puunlatvasta,
jokaisesta pensaasta olisi noussut keihäänkärki.

Talonpoikain sotajoukko se oli tulossa.

Itäiseltä taivaanrannalta nouseva häikäisevä valojuova kimalteli
kirkkaita keihäänkärkiä vasten, niin että ne näyttivät siltä kuin
olisivat olleet tulessa. Jokainen sellainen pieni liekki sytytti toivoa
ja luottamusta miehen silmiin ja hänen sydämensä sykähteli
ihastuksesta.

Nämä tuhannen tuhannet pienet liekit, jotka kimaltelivat nousevan
aamuauringon heijastuksesta, olivat esikuvana Ruotsinmaan koittavalle
aamulle; ja ikään kuin niille oikeata merkitystänsä antamassa oli niitä
vastapäätä tuo palava voudinlinna. Torneineen, synkkine vankiloineen ja
mielivaltaa ja sortoa, kahleita ja kirouksia, huokauksia ja tuskia
mieleen tuovine muistoineen näytti tuo palava linna mustalta aaveelta,
joka verhoutui pilviviittaansa ja oli lähtemäisillään valoa pakoon --
tuota ääretöntä häikäisevän valon paljoutta, joka verkalleen mutta
vastuksista huolimatta kulki eteenpäin metsästä, poikki kedon.

Mutta siinä seisoessaan, kokonaan lähenevän sotajoukon katselemiseen
vajonneena, ja antautuneena niiden iloisten tulevaisuuden-toiveiden
valtaan, joita se synnytti, ei hän kuullut, kuinka taistelun pauhina
hänen takanansa muuttui voitonhuudoiksi ja riemuksi.

"Johannes!" kuului silloin ääni huutavan mäen juurelta.

Hän käänsihe sinne päin ja kas -- siellä tuli joukko mustia haamuja
tuosta palavasta pesästä ja etumaisena näkyi pieni mies, joka toisten
edellä näytti rientävän häntä vastaan. Aivan pikku miehen rinnalla
kuvautui mäen rinteellä kesätaivasta vasten pitkä ja hoikka vartalo.

"Engelbrekt ... Herman!" huudahti munkki ja riensi tulijoita vastaan,
tuskin voiden hillitä sydämessään kuohuilevaa iloa.

Jonkun matkan päässä näkyi Erkki, mustana ja verisenä, mutta
autuaallisen ihastuksen ilme kasvoillaan.

Mutta Otavan pyrstö osotti silloin vuoden 1434 juhannuspäivän alkaneen.



NELJÄS JAOS.


Vapauttaja.



I.

Herrat Tukholman linnassa.


"Olen odottanut sinua, Bernard!" sanoi vanha herra Hannu Kröpelin
lykäten ison selkätuolinsa takaperin työpöytänsä äärestä ja nousten
seisomaan, "olen odottanut sinua jo kauvan enkä kuitenkaan ennätä
puhella kanssasi kuin lyhykäisen hetken vain. Olen tässä laatinut
kertomuksen kuninkaalle viime tapahtumista ja pakkosopimuksestani
Engelbrektin kanssa ... ja minä odotan joka hetki lankoani Pentti
ritaria ja hänen appeansa, herra Krister Niilonpoika vanhusta."

"Kestäkööt voimanne elköönkä kärsivällisyytenne väsykö näinä
levottomuuden ja sekasorron aikoina, armollinen herra... Minua
kummastuttaa, että vielä voitte muistaa niinkin vähäpätöistä miestä
kuin minua."

Puhuja, jonka nimi oli Bernard Osenbrügge, oli Hannu Kröpelinin miehiä
ja tämän uskottu sekä osasi kirjoittaa, mikä taito näinä aikoina oli
jokseenkin harvinainen. Sen tähden käyttikin Kröpelin häntä laatimaan
kirjeitä ja kirjelmiä. Ritari nyökäytti miehelle ystävällisesti
päätänsä ja kysyi äänellä, joka ilmaisi pelkkää hyväntahtoisuutta:

"Ja ovatko puuhasi onnistuneet?"

"Eivät ole, armollinen herra ... tiedusteluni ovat olleet turhat. Ei
kukaan voi antaa hänestä mitään tietoa. Husabystä hän läksi vanhan
Melcher Gjordinpojan kanssa juhannusaattona. Olen voinut seurata hänen
jälkiänsä Borganäsiin ja seudun väestö näytti minulle palaneen linnan
läheisyydessä olevaa kukkulaa, josta ihmeen ihana neitonen oli kauheaa
tulipaloa katsellut. Hän kuuluu silloin väännelleen käsiänsä ja kaikin
tavoin osottaneen valtavaa surua."

"Eikä kukaan tiedä, minne hän sitten on mennyt?"

"Ei, kaikki hänen jälkensä tuolta mainitulta kukkulalta alkaen ovat
ikään kuin siivellä pyyhityt. Hän oli Melcher vanhuksen kanssa
ratsastanut sieltä pois, juuri kuin rummunpärrytystä alkoi kuulua ja
talonpoikaisjoukko läheni."

"Entä vanha Melcher?"

"Melcher Gjordinpoikaa ei ole kukaan nähnyt sen jälkeen kuin hän jätti
Vesteråsin linnan Engelbrektin käsiin. Luultavasti hän tietää kaikki ja
on mennyt kreivin luokse Köpenhaminaan, niin..."

"Niin, niin, Hannu kreivi parka!" jatkoi ritari huoaten. "Kernaasti
olisin sinulle tehnyt sen ystäväntyön, jota minulta pyysit, mutta mitä
nyt on tehtävä...?"

Ritarin otsa laskeutui syville rypyille. "Emme kuitenkaan saa jättää
asiaa käsistämme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "vaikkapa tällä kertaa
johtolangat ovat menneetkin poikki. Nyt minulla on sinulle muuta
tekemistä, Bernard. Sinun tulee minulle kirjoittaa valmiiksi tämä
kuninkaalle laadittu kertomus. Aika rientää, käy sen tähden
kirjoittamaan, eläkä anna vieraitteni häiritä sinua, jos vähän aikaa
puhelisimmekin täällä."

"Sallikaa minun sitä ennen kysyä", sanoi Bernard nöyrällä äänellä,
"oletteko ollenkaan muistanut minun asioitani Danzigissa?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä neuvotte minua tekemään?"

"Sinun tulee myydä talo-osuutesi, Bernard! -- Saatuasi valmiiksi
kuninkaalle menevän kirjelmän sinun tulee kirjoittaa kirje Danzigin
pormestarille ja neuvostolle ja valtuuttaa Everd Schilling myymään
talo-osuutesi. Sitä paitsi sinun tulee taata neuvostolle meidän
molempien avuliaisuutemme kaupunkia ja ritarikunnan herroja kohtaan!"

Bernard kumarsi ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hetken ajan oli
kaikki hiljaa, ainoastaan kynä kuului rapisevan paperia vasten, mutta
sitten avasi palvelija oven ja ilmoitti ritarit Krister Niilonpajan ja
Pentti Jönsinpojan sekä tämän pojan, Jöns Pentinpojan.

"Tuoreita terveisiä Krister pojaltani ja tyttäreltäni, Märta rouvalta!"
sanoi Pentti ritari ystävällisesti tervehtiessään Tukholman linnan
isäntää.

Molemminpuolisesti tervehdittyä alkoi herra Krister Niilonpoika:

"Jos valtakunnan asiat olisivat niin hyvällä kannalla kuin sukumme,
niin ilomielinpä saattaisimme huomispäivää odottaa. Mutta täällähän
tapahtuu aivan silmäimme edessä seikkoja, joita ei kukaan ole saattanut
aavistaakkaan. Täällä nousee rahvas kapinaan ja tarttuu aseisiin miehen
johdolla, josta ei kukaan ole kuullut puhuttavankaan, ja linnoja
valloitetaan ja hajotetaan ja kaupungit ja kunnat lankeavat hänen
jalkainsa juureen, ikään kuin hän olisi kruunattu kuningas. Kuka hän
on, tuo Engelbrekt, joka tuolla tavoin ratsastaa halki Ruotsinmaan?"

Vanha ritari oikein kiivastui puhuessaan ja löi voimakkaasti kättänsä
miekankahvaan.

"Ja ritaristo ja aateli näyttävät esimerkkiä!" jatkoi Pentti ritari.
"Kautta vaakunakilvessäni olevan häränotsan, minä olin valmis käymään
tuota mahtavaa vuoritilallista vastaan miekka kädessä, kun hänen
kirjeensä saapui minulle Upsalasta. Mutta silloin minulle kerrottiin
itse Upsalan laamannin, herra Niilo Kustavinpojan[4] (Stjernbåt)
yhdistyneen kapinoitsijaan ja häneltä saaneen Vesteråsin linnan
läänitykseksi. Kautta Kristuksen ristin, toisin minä toki luulin!"

"Rahvas on ottanut miekan ritarien kädestä ja käyttää sitä heidän
sijastansa", virkkoi tähän saakka vaiti ollut Jöns Pentinpoika
hymyillen. "Ettekö ole kuullut, isäni, niitä sanomia, jotka paria
miestä myöten tulivat Ahvenanmaalta tänä aamuna?"

"Ahvenanmaaltako?" huudahti Hannu Kröpelin ja molemmat toiset herrat
toistivat kysymyksen.

"Pari miestä tuli sieltä Salestadiin, ennen kuin me sieltä aamulla
läksimme", vastasi Jöns herra ja pyyhkäisi kädellään pois pari
tomuhiukkasta mustasta papinpuvustaan.

"He tulivat Kastelholmasta ja herra Otto Pogwischin tyköä."

"Entä Kastelholma ... sano pian, rakas poikani, mitä sinulla on
kertomista!" hoputti kiivas Pentti ritari. "Kastelholma on rahvaan
käsissä...!"

"Mutta Otto herrahan, niin on minulle sanottu", virkkoi Hannu Kröpelin,
"Otto herrahan kuuluu olevan urhoollinen mies?"

"Kenties äitinsä, Ida rouvan, mielestä ja luultavasti myöskin
armollisen herramme kuninkaan, mutta luonnollisesti ei talonpoikain,
tuskinpa omain miestensäkään. He kertoivat melkein pilkaten nuoren
ritarin kulkeneen ympäri Kiinanmuuria ja jutelleen, mitenkä hän ase
kädessä oli kurittanut kuninkaan hovin jaloja herroja, niin että heidän
kaikkien oli täytynyt langeta hänen jalkainsa juureen."

"Jollen ole saanut vääriä tietoja", virkahti Hannu herra hymyillen,
"niin juuri hän taisteli Eerikki Akselinpojan kanssa linnanpuutarhassa
ja kellistyi, niin että hänet täytyi viedä salmen toiselle puolen
Skåneen. Siellä oleskeli hän kauvan aikaa, ennen kuin saamansa
muistomarja ennätti parantua."

"Useammankin muistomarjan lienee hän kai saanut", sanoi Jöns herra,
"mutta hän ei semmoisesta opetuksesta parane. Hän kuuluu alinomaa
hokevan: 'kolmen tieltä en väisty!' ja sillä hän kuuluu rauhoittaneen
miehiänsäkin Kastelholmassa. Mutta tuskin olivat talonpojat tulleet
näkyviin ja tuskin hän oli kuullut heidän nuoliensa vinkuvan korviensa
ympäri, kun hän jo rukoili talonpoikain päällikköä säästämään hänen
henkeänsä ja jätti linnan hänen haltuunsa."

"Ja kuka oli päällikkö?"

"Hänen nimensä oli Juhani Folkenpoika ja hän on herra Eerikki Puken
miehiä."

"Nuori Eerikki Puke on urhoollinen ritari ja vetää aina miekkansa
ilolla", lisäsi Hannu herra, ikään kuin herrojen mieliä
lauhduttaakseen.

"Mutta hän on yhdistynyt talonpoikain päällikköön!" huudahti Krister
herra.

"Samanhan olemme kaikki tehneet", sanoi vastaten Kröpelin. "Minunkin
täytyi tehdä välirauha tuon mahtavan miehen kanssa. Nyt hän oleksii
Örebron linnan edustalla ja on, kuten minulle on kerrottu,
väkirynnäköllä valloittanut etuvarustukset. En pane kummakseni, jos
voudin täytyy seurata minun esimerkkiäni!"

"Te puhutte, jalo herra Hannu Kröpelin", keskeytti Krister Niilonpoika,
"te puhutte, kuin pitäisitte tuon roskajoukon puolta!"

"Hiljaa, Krister herra", vastasi Tukholman linnanherra arvokkaasti,
"minä tahdon pysyä kuninkaalleni uskollisena, niin kauvan kuin sydän
povessani tykkii. Mutta mikä on olemassa, se on olemassa ja minä
tunnustan sen. Tuo pieni mies, jota halveksitte, on tällä hetkellä
kaikkia meitä mahtavampi, ja jos näin jatkuu, on hän ennen vuoden
loppua Ruotsin valtakunnan mahtavin mies."

"Jumala paratkoon, Hannu herra, kai valtakunnan neuvoksetkin jotakin
merkitsevät!" huudahti Pentti ritari.

"Kyllä", vastasi linnanherra, "jos neuvosto vetää samaa köyttä hänen
kanssaan, on se oleva kaikki kaikessa, jos se on häntä vastaan, ei
sillä ole mitään merkitystä!"

"Entä kuningas?" kysyi Jöns herra pisteliäästi myhähtäen.

"Kuningas", vastasi Hannu, "sama on kuninkaankin laita. Se valta, joka
näinä päivinä on pulpahtanut esiin Ruotsinmaassa, ja joka esitteleikse
tänä Engelbrektinä ... se on kuningas, jalot herrat!"

Herrat katsoivat toisiinsa ja Hannu herraan, ikään kuin eivät olisi
ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan.

"Eerikki kuninkaan täytyy samoin kuin teidänkin, jalot herrat", jatkoi
ritari, "taipua tämän rahvaan tahdon mukaan. Hänen valtansa ei ole
kylliksi suuri musertamaan, ja sen tähden hänen täytyy väistyä tieltä.
Se on voimakas vuorivirta, jota kauvan on patoja rakentamalla pidetty
salvattuna. Nyt ovat nämä murretut ja virta kiitää eteenpäin
majesteetillisesti pauhaten ... valitettavasti, minun täytyy se
tunnustaa, on tuo tavaton luonnonvoima pakotettu murtamaan
kahleensa ... ei saata sanoa sen itsestään murtautuneen..."

"Puette puheenne yhä edelleenkin arvoituksiin, ritari!" virkahti Pentti
herra kiukkuisesti.

"Minä osotan teille vaan, niin kuin Engelbrektkin ja hänen auttajansa
ovat tehneet, Ruotsin lakia ja vanhoja yleisiä tapoja -- siinä on pato,
josta puhun. Tämä laki on rikottu, kuninkaan, oman herrani voudit ovat
sen rikkoneet. Nämä talonpojat eivät mitään muuta tahdo kuin rakentaa
sen taas eheäksi. Jos kuningas rupee tämän mahtavan tahdon johtajaksi,
niin silloin hän on mahtavampi kuin mikään kuningas kristikunnassa --
ja minä toivoisin, että hän sen tekisi -- muuten ... niin, minun
henkeni on vähäpätöinen asia eikä se kykene pelastamaan Eerikki
kuninkaan kruunua."

Herrat kuuntelivat tarkkaavasti tuon jalon ritarin sanoja ja
äänettömän, umpimielisen Jöns Pentinpojan silmissä välähti leimaus
toisensa perästä, vaikk'ei kukaan muutoin olisi voinut sanoa, mitä
hänen mielessään liikkui. Vanhemmat herrat sitä vastoin osottivat
selvästi paheksuvansa sitä, mitä kuulivat. Näyttivätpä vielä
pettyneensäkin siinä, mitä olivat luulleet kuninkaan voudilta saavansa
kuulla.

Eikä ollutkaan vähäpätöisiä asioita tapahtunut heidän silmäinsä edessä.
Kaikkia hämmästyttävällä menestyksellä olivat Engelbrekt ja hänen
apumiehensä, joiksi hän talonpoikiansa sanoi, lähteneet liikkeelle
kotiseutunsa laaksoista ja vuorilta ja voittaneet linnoja ja kaupunkeja
sekä pakottaneet valtakunnan herrat itseänsä seuraamaan. Borganäsistä
hän oli mennyt Köpingiä vastaan, joka linna, samoin kuin edellinenkin,
paloi tuhkaksi; sieltä hän oli mennyt Vesteråsiin, jossa Melcher
Gjordinpoika sovinnolla oli jättänyt linnan hänen käsiinsä. Sen jälkeen
hän oli kääntynyt Upsalaa kohti ja puhunut sen rahvaalle; siellä hänet
oli vastaan otettu myrskyisällä riemastuksella. Sitten hän oli
marssinut Tukholmaa vastaan, jossa Hannu Kröpelin oli tehnyt hänen
kanssansa välirauhan marraskuun 11 päivään saakka. Nyt hän oleskeli
Örebron edustalla, jonka vouti, Matti Kettilberg, koetti tehdä
vastarintaa ja puolustaa linnaansa.

Kaikkialla oli sankari suoraan sanonut, minkä tähden hän ja hänen
taalalaisensa olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet retkelle miekka ja
jousi kädessä. "Te kysytte, mitä me tahdomme" -- oli hän sanonut
aatelisherroille, jotka hän oli kutsunut puheilleen vielä Vesteråsissa
ollessaan -- "te kysytte, mitä me tahdomme, minä ja kaikki apumieheni!
Me tahdomme nauttia valtakunnan lakia ja oikeutta taikkapa panna
henkemme alttiiksi. Nyt on jouduttu niin pitkälle, että asia on
miekalla ratkaistava ja se joka nyt minua ja Ruotsin rahvasta
vastustaa, hän on valtakunnan vihollinen ja häntä täytyy sellaisena
kohdella; hänen omaisuutensa on hävitettävä ja hänet itsensä
surmattava, jollei hän valtakunnasta pakene. Meitä vastaan taikka
meidän kanssamme -- se on lakina, mitään väliehtoa ei ole olemassa.
Valitkaa itse, hyvät herrat, minkä tahdotte!"

Sellaista oli hänen puheensa kaikkialla, niin Uplannissa kuin
Vestmanlannissakin ja joka paikassa tulvaili rahvasta hänen luoksensa
ja sitä vaikeammaksi kävi herrain asema. Heidän ensimmäisenä
tunteenansa oli ihmettely ja hämmästys. Niin kuin Krister Niilonpoika
sanoi, he eivät olleet voineet aavistaakkaan, mitä nyt tapahtui. Mutta
sitten vähitellen oli ensimmäinen hämmästys asettunut, se muuttui
suuttumukseksi ja vihaksi, aljettiin peljätä omaa henkeä, kun ei
tahdottu taipua talonpoikaispäällikköä tottelemaan. Joitakuita löytyi
tosin ylhäisempäinkin herrain joukossa sellaisia, jotka oivalsivat
rahvaan menettelevän oikein, jotka sydämensä pohjasta uskoivat ja
ihastelivat tämän ilmiön suurenmoisuutta, rohkeamielisyyttä ja
mahtavuutta, tämän ilmiön, joka näennäisesti rikkoi rauhan, mutta jolla
todellisuudessa oli rauha ainoana tarkoitusperänänsä ja joka sen tähden
loisti vapautustyön ihanassa valossa. Näitä oli herrain mainitsema
Uplannin laamanni ja ritari Niilo Kustavinpoika, samoin kuin kiivas ja
sotaisa Eerikki Pukekin. Heihin tuli myöskin kuulumaan Strängnäsin
piispa Tuomas. Kaikki nämä eivät tosin yhtä selvästi kuin Engelbrekt
itse käsittäneet silloisia välttämättömiä tapahtumia ohitsemeneväksi
myrskyksi vain, jonka jäljistä rauhan kukkaiset kupujansa nostaisivat,
jäidenlähdöksi, jonka täytyi käydä kevään edellä, mutta he tunsivat
ainakin sen, että se, mikä heitä viehätti, oli jotakin suurta ja
ihanaa, jota rehellinen ritari saattoi ja jota hänen tulikin nousta
puolustamaan.

Mutta sellaisia miehiä oli noissa vanhoissa, korkeasukuisissa ja
rikkaissa suvuissa harvoja. Useimmat väistyivät, jos mahdollista,
aluksi syrjään, ja kun eivät enää sitä voineet tehdä, niin he joko
pakosta seurasivat vapauttajaa taikka asettuivat julkisesti häntä
vastustamaan. Eikä siinä mitään ihmeteltävää olekkaan. Halliten
muistorikkaita talojansa ja linnojansa, joita suuruuden ja vallan ja
rikkauden tuntomerkit kaunistivat, olivat nämät herrat jo syntymässään
perineet mielipiteitä, jotka olivat perinpohjin vastakkaisia niille,
jotka nyt Engelbrektin toimesta joutuivat päivän tunnussanoiksi.
Vaasa-, Oxenstjerna-, Bonde-, Bjelke-, Yö ja Päivä-suvut -- kaikki nämä
olivat Ruotsin ylhäisimpiä ja niiden jäsenet, erittäinkin vanhemmat,
jotka itse muistivat Maunu Eerikinpojan ja Albrektin ajat, olivat
lapsuudestaan perehtyneet siihen oppiin, että valta oli heidän
omaisuuttansa. Tämä oppi oli siinnyt edellisistä taisteluista
kuningasta vastaan, hän kun oli ainoa, jota ylimysvallan tarvitsi
peljätä, ja joka myöskin täydellisesti taistelussa kukistui. Nyt oli
uusi vaihe tullut tähän taisteluun. Valta, jota ei kukaan näihin asti
ollut ajatellutkaan, kohottautui heidän jalkainsa alta ja esiintyi niin
varmana ja valtiaan tapaisena, kuin olisi noussut kuninkaan sijalle.
Tosin he olivat kuulleet valitushuudot, mutta niihin heidän korvansa
olivat tottuneet; he eivät koskaan saattaneet uskoa, että sen pienen
aran linnun sijaan, joka metsän peitossa vaikerteli, sieltä oli lentävä
kotka, jonka siivet peittäisivät koko valtakunnan varjoonsa.

Tällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko
majesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin.
Toisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se,
niin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja
varmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät,
tosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää
yhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan
miehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka
Kaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat
vääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren
Albrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti
Bonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki
nämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan
Kaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan
(Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka
tosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta
puhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät
kuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he
saisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli
Engelbrekt Engelbrektinpoika.

Parhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa
kansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan
taikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten
etujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan
olosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen
niitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi
Hannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin.
Ollen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja
jälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa
pitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet
huomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla
häntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin
valtakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle
maan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen
tyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla
(Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister
Niilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis
oli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin
muutoin olisi puhunut.

"Te sanotte lakia rikotun", näin keskeytti Krister herra sen pitkän
vaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, "ja että
kuninkaan voudit ovat sen rikkoneet... Minusta näyttää asia vähän
toisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun
on laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet
hoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on
siinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole
antanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt..."

"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston
ratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa", virkahti
Jöns Pentinpoika.

"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu
ruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla
ehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt
istuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi
ruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua,
tahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että
meilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä
valittaa ... mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta
hakeaksemme... Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että
kuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on
tuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme
ensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän
talonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen..."

"Hyvin puhuitte, appi", lisäsi Pentti Jönsinpoika, "meidän täytyy
soukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa
hyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän
minusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa
kaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit
voi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan
määrätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle
asialle jonkunlainen loppu."

"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on", jatkoi
Krister herra, "yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain
käytös. He nurkuvat verojansa ... no niin, tahtovatko he päästä
verottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he
pääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat
palauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään
veroja ja rasituksia ollut ... ja siitä varjele meitä laupias Herra
Jumala!"

"Amen! äidinisä", lisäsi Jöns Pentinpoika. "Jos talonpojat pääsisivät
hallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla..."

"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on
kukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!"

"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta
ajatellaksemme", virkahti Jöns herra.

"Ja mitä, rakas poikani?" kysyi Pentti ritari.

"Arvelen vaan, ett'ei kokousta pidetä ennen kuin elokuun 16 päivän
tienoilla ja siksi saattaa paljon tapahtua..."

"Tapahtukoonpa mitä tahansa", huudahti Pentti ritari tulipunaisena,
"mutta tahdonpa nähdä, kuka on estävä valtakunnan neuvoksia menemästä
kuninkaan kuuluttamaan kokoukseen."

Vanha Krister herra lennähytti tuiman silmäyksen tyttärenpojalle, mutta
kääntyi sen jälkeen Hannu Kröpeliniin.

"Olin odottanut täällä tapaavani jonkun Göksholman suvusta ja tiedätte
kai, lanko, tulleemme tuumimaan, kuinka parhaiten voisimme olla
herrallemme kuninkaalle apuna..."

"Herra Pentti Steninpoikaa odotan tänne", sanoi vastaten Kröpelin,
"ynnä hänen poikaansa, herra Maunu Pentinpoikaa Göksholmasta..."

"Sittenpä voimme puhella yhdessä niin kauvan kuin on vielä aikaa",
jatkoi Krister herra, "ennen kuin Engelbrekt on päässyt liiaksi
voitolle."

Katkeruus, jolla vanhus puhui, ilmaisi kylliksi, mitä hänessä kyti, ja
ett'ei hän kovin tarkoin tulisi punnitsemaan niitä neuvoja, joita oli
pidettävä tuota peljättyä ja vihattua Engelbrektiä vastaan. Hannu
Kröpelin ymmärsi sen hyvin, mutta hän halusi johtaa keskustelun
rauhallisemmalle alalle ja se onnistuikin hänelle joissakin määrin,
kunnes odotetut herrat saapuivat.

"Uutisia Örebrosta", huudahti nuori Maunu Pentinpoika tuskin malttaen
tervehtiä sisälläolijoita. Ja nämä taas olivat yhtä innokkaita
kuuntelemaan, kuin hän kertomaan, niin että selvästi tuli ilmi, miten
kaikkien ajatukset pyörivät vaan tuossa pienessä miehessä.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen", sanoi Maunu lyhyesti.

Tieto sai kaikki hämmästymään. Örebron linna oli valtakunnan vahvimpia.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen!" huudahtivat kaikki yhteen
ääneen.

"Jollei hän saa kuninkaalta apua kuuteen viikkoon", lisäsi Maunu, "niin
hän jättää linnan Engelbrektin käsiin, sellaiset ovat pakkosopimuksen
ehdot."

"Onko tuo mies sitten ihmistä enempi!" huudahti Pentti ritari.

"Hän on verrattoman uskalias", virkkoi herra Pentti Steninpoika (Yö ja
Päivä) "ja Örebron vouti on käyttäytynyt aivan päättömästi. Engelbrekt
otti etuvarustukset ilman taistelua ja sitten täytyi Matti Kettilbergin
suostua niihin ehtoihin, mitkä tarjottiin."

"Ja minne tuo pieni mies nyt aikoo?" kysyi Krister herra pilkallisesti.

"Hän on mennyt Södermanlantiin", vastasi Pentti Steninpoika, "ja että
tietäisitte, mitä voivat osallensa odottaa myöskin ne herrat ja miehet,
jotka ovat valtakunnan synnynnäisiä, niin tahdon kertoa, että itse
Strängnäsin Tuomas piispalta on ryöstetty kippunta silavaa Nontunan
kirkosta."

"Se mitä sanotte, Pentti Steninpoika, kummastuttaa minua suuresti",
sanoi nyt ritari Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna). "Useimmissa
tilaisuuksissa, missä minä olen ollut Tuomas piispan puheilla, sen
jälkeen kuin meteli alkoi Taalainmaassa, on hän osottautunut tuon
pienen miehen ystäväksi, ja mitä Södermanlantiin tulee, niin ovathan he
jo karkoittaneet Hartvig Flögin Gripsholmasta."

"Mutta Nyköpingissä on vielä Albrekt Styke ja tuskinpa hänkään voinee
välttää Matti Kettilbergin kohtaloa. Meneehän tuo sentään mukiin vielä
niin kauvan kuin on vaan noista ulkomaalaisista puhe, mutta uskokaa
pois, jalot herrat, kohta on meidänkin vuoromme tuleva!"

"Ja sen tähden, Pentti ritari", sanoi Krister herra merkitsevästi
silmää iskien, "sen tähden näyttää meistä täällä olijoista olevan aika
yhdessä tuumia, kuinka voisimme elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa,
etenkin nyt kun herrainkokous kohta pidetään Vadstenassa..."

"Jos talonpojat Nyköpingistä vaeltavat Itägötanmaahan, niin kuin on
luultavaa", sanoi vastaten Pentti Steninpoika, "niin mahtanee käydä
meille metsän pohjoispuolella oleville vaikeaksi päästä Kolmårdenin
eteläpuolelle. Bo veljeni oleskelee kuitenkin siellä Kaarlo
Knuutinpojan tykönä Fågelvikissä."

"Puhutteko tekin sillä suulla?" mutisi Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna)
kalveten, mutta lisäsi ääneen, "mitä sitten tapahtuneekin, niin
lienemme me neuvoston jäsenet yhtä mieltä, ja helpompi minusta näyttää
puro olevan tukkia kuin virta."

Palvelija tuli sisään ja kuiskasi muutamia sanoja linnanherralle, jonka
jälkeen tämä kääntyi herroihin, kehottaen, ennen kuin vakaviin
keskusteluihin ryhtyivät, virkistämään itseänsä maljallisella viiniä.

Herrat nousivat sen tähden liikkeelle ja läksivät huoneesta. Ainoastaan
ritari Pentti Steninpoika Göksholmasta jäi.

"Pari sanaa, jalo Hannu herra", sanoi hän.

"Olen käskettävänänne, Pentti ritari!"

Ei kumpikaan heistä huomannut, että pieni mustapukuinen olento
kuulumattomin askelin oli tullut huoneeseen ja jäänyt oven suuhun
seisomaan. Oli jo iltapäivää kulunut aika pitkälti, ja vaikka oli
keskikesä, niin oli kuitenkin valo syvässä pimeässä huoneessa niin
heikko, että tuota pientä mustaa olentoa saattoi pitää varjona, etenkin
kuin hän osasi vähitellen hakea itsellensä oivallisen sijan oven
poskesta ulkonevan ison tulisijan synkkään varjoon.

"Asiani koskee ystäväänne, Hannu kreiviä!" alkoi Pentti ritari.

"Ja naimaliittoa, jonka pitäisi yhdistää teidän sukunne kreivin
sukuun", jatkoi Kröpelin.

"Oikein ... mutta nyt en tiedä, miten minun on asiaa aprikoiminen, kun
onnettomuus niin yht'äkkiä on Hannu kreiviä kohdannut."

"Se onnettomuus elköön teitä ollenkaan huolettako, Pentti ritari!"
vastasi Kröpelin. "Minä takaan, että kreivi ennen pitkää saa vapautensa
jälleen, mutta..."

"Mitä, Hannu ritari, mikäpä teitä enemmän huolettaisi?"

"Hänen tyttärensä!"

"Agnes neiti ... en ymmärrä teitä."

"Hannu kreivi on minulle kirjoittanut ja pyytänyt minua ottamaan hänen
tyttärensä turviini hänen poissaolo-ajakseen ja sallimaan hänen päästä
tyttäreni Märta rouvan luokse. Tämän pyynnön olisin mielelläni tahtonut
täyttää, mutta sitä ei näy olevan minulle suotu..."

"Ja miks'ei, miks'ei, Hannu ritari?"

"Koska kreivin tytär on jäljettömiin kadonnut."

"Tuhat tulimmaista, mitä sanottekaan?"

Asia näkyi hyvin läheltä koskevan ritariin; hän oikein tuskaili tuon
odottamattoman tiedon saatuaan. Varmaankin hän oli paljon tälle
naimiskaupalle perustanut, enemmän kuin oli antanut päältä päin näkyä.
Kokenut Hannu Kröpelin huomasi sen myöskin, mutta hän ei pitänyt sillä
hetkellä sopivana enempää asiaan sekaantumista ja odottamaton tulisijan
nurkasta kuuluva liikahdus kiinnitti myöskin hänen huomiotansa, niin
että hänen ajatuksensa joutuivat aivan toiselle tolalle.

"Onko siellä ketä?" huudahti hän ja meni lähemmäksi nurkkaa.

Silloin astui mustapukuinen esiin ja kumarsi nöyrästi.

"Armollinen herra", sanoi hän, "minä olen halpa, onneton mies, minä
pyysin palvelijan itseäni ilmoittamaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja
kun välttämättömästi tahdoin teitä puhutella, niin tulin sisään..."

"Ken olet, joka siten uskallat hiipiä sisään?" kysyi linnanherra
kiivastuen.

"Elkää kiivastuko, armollinen herra", jatkoi mies nöyrästi, "minä en
uskaltanut keskusteluanne keskeyttää, jalot herrat...! Minä olen, se
on, minä olen ollut kirjurina Vesteråsin voudilla, Jösse
Eerikinpojalla."

Hannu Kröpelin tarkasteli tuikeasti pientä miestä ja muistutteli, missä
hän ennen oli samat kasvot nähnyt.

"Ja miksi olet herrastasi luopunut?" kysyi sillä välin Pentti ritari.

"Hän ei enää palvelustani tarvitse!"

"Aiot kai sitten ruveta Tukholman linnanvoudin palvelukseen?"

"Aikomukseni oli tarjota vähäpätöistä palvelustani Hannu ritarille",
vastasi mies.

"Kuuleppa, mies", virkahti yht'äkkiä linnanherra otsa rypyssä, "sinähän
viime vuonna juhannuksen aikaan veit minulta muutaman kuninkaankirjeen
Tuomas piispalle Tynnelsöhön?"

"Minä vein, armollinen herra, ja annoin sen piispan omaan käteen!"

"Niinpä niin, mutta kun linnasta läksit, jätit jälkeesi varjon, josta
piispakin on kärsiä saanut. Siltä vieraalta, joka piispalla silloin
oli, varastettiin yöllä ... tunnetko varasta, mies?"

"Ah, armollinen herra, näinä aikoina, kuka voi tuntea kaiken pahan ja
kaikki pahat ihmiset?... Onko sitten minua, mies parkaa, silläkin
tavalla poissa ollessani paneteltu! Sitä josta minua nyt syytätte, ette
voi milloinkaan toteen näyttää."

"Siitä puhumme toiste, mutta yhden asian sanon sinulle: elä koskaan
enää tule silmieni eteen, jos elää mielit, ja vielä toisenkin, käännä
pian suuntasi, sillä minusta näyttää, että olet jo pitkälle kulkenut
tietä, joka ei ole hyvä."

Mies kumarteli ja kuului siltä kuin hän olisi itkeä nyyhkyttänyt
mielenliikutuksesta. Mutta hän näki kuitenkin olevan syytä kiireesti
lähteä huoneesta.

Myöskin molemmat ritarit läksivät toisten herrain luokse, niin että
Bernard Osenbrügge jäi yksinään huoneeseen.

Hän oli kirjoittanut valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän[5] ja
pannut sen syrjään. Hän oli myöskin kirjoittanut kirjeen
valtakirjoineen Danzigin neuvostolle, ja hän istui edes takaisin
hoippuillen tuolillaan, ikään kuin olisi itsekseen tuumaillut niitä
merkillisiä tapahtumia, joita nuo ylhäiset herrat olivat puhuneet.
Kirje oli hänen edessään pöydällä ja vähän väliä loi hän silmänsä
siihen. Vihdoin hän otti kynän ja kirjoitti nimikirjoituksen alle
seuraavaa:

"Täällä on mies, jonka nimi on Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja joka on
syntynyt Taalainmaassa, josta vaskea ja rautaa saadaan. Hän on koonnut
ympärillensä 40- tai 50,000 miestä ja voisi kai saada useampiakin, jos
tahtoisi. Hän on polttanut poroksi monta linnaa, kaupunkia ja kylää, ja
hänen sotajoukkonsa, jota sanotaan taalalaisiksi, on tullut Tukholmaan
aivan niin kuin kerettiläiset Danzigiin ja leiriytynyt yhdelle laidalle
kaupunkia, niin että odotettiin hyökkäystä, jonka kuitenkin Kröpelin on
saanut estetyksi tekemällä aselevon Engelbrektin kanssa marraskuun 11
päivään asti. Taalalaisten tarkoituksena on saada oma kuningas Ruotsiin
ja karkottaa Eerikki kaikista kolmesta valtakunnasta. He tahtovat itse
päästä herroiksi ja he toivovat saavansa kaikki asiat sille kannalle,
jolla olivat olleet tässä maassa paljon kunnioitetun Eerikki pyhän
aikana, jolloin ei mitään veroja, rasituksia tai tulleja ollut
olemassa".[6]

Nämä rivit kirjoitettuansa hän nousi istualtaan ja läksi huoneesta.



II.

Göksholman herrat.


Elokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman
linnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies
sitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli
pieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen
olevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen
raukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan
kaukaa puiden latvojen välistä.

Pian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän
tarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa,
mutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa
kiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä
piilopaikan kahden korkean kuusen välistä.

Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten
välitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella
ylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt
matkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti
kokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta
itseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin
konnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea
päättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon
tuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli
näyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.

Pienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle,
jolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi
kuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä
palavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt
vasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä
näyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät
pikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin
saman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan.
Omituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti
välttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin
pyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen
pääsykirja paholaisen pitoihin.

Miehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen
tietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä
ja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat
messun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät
ristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti
silmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset
osottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.

Herrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja
toiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki
tarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse
häntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta
pysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli
asettunut.

"Näin myöhään iltasella", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku
selvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, "ette
arvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta,
jollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää."

"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika", vastasi vanhempi herroista, "me
tulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan."

"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi
Pentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa
kaksinkerroin tervetulleet!"

Sitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot
vähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti
verhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran,
joka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä
kohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi
kulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa
olivat menneet.

Lagmansön kartanossa oli silloin isäntänä herra Ulvi Pentinpoika
(Sparre), jo vanha mies, jonka kolmesta pojasta vanhin, Fader
Ulvinpoika, oli naimisissa Elin Niilontyttären kanssa, joka oli Pentti
Steninpojan sisarenlapsi isänpuolelta. Nuorin, Sigge Ulvinpoika, oli
ruvennut kirkon palvelukseen ja toivoi näihin aikoihin pääsevänsä
päädiakooniksi Strängnäsiin. Se suku, johon hän kuului, oli valtakunnan
vanhimpia ja mahtavimpia, vaikk'ei kellään sen jäsenistä tähän aikaan
ollut mitään erittäin huomattavaa asemaa. Mutta valtakunnandrotsi
Kaarlo Ulvinpojan, Toftan herran, muisto loi jonkinlaista loistoa
suvulle. Vanha Ulvi kuului erityiseen haaraan tätä sukua ja oli
järjestyksessä viides kantaisästä lukien, kun sitä vastoin Kaarlo
Ulvinpoika oli kuudes kantaisästä ja kuului vanhempaan haaraan, joka
loppui hänen poikaansa, Knuutti Kaarlonpoikaan. Tämä viimeksi mainittu
kuoli ennen isäänsä.

Suuren ilon tuotti herrain ja pojan tulo vanhalle herralle, joka istui
kartanonsa isossa yksinäisessä salissa. Paljon kyseltiin ja paljon
puheltiin iltasella ja monta entisajan muistoa verestettiin ja
asetettiin kaiken sekä julkisen että yksityisen elämän esikuvaksi.
Mieluimmin hän kuitenkin puhui sukulaisestaan ja Margareta
kuningattaresta, jonka innokkaaksi puoluelaiseksi Kaarlo Ulvinpoika
lopulta tuli, vaikka kuningatar voimakkaammin kuin kukaan niistä
kuninkaista, joiden kanssa hän aikoinaan oli valtikasta otellut, kävi
herrain vallan kimppuun.

Sitä mikä nyt tapahtui, kun talonpojat läksivät liikkeelle ottaakseen
valtakunnan ja sen linnat huostaansa, sitä ei kuluneen vuosisadan mies
jaksanut käsittää. Hän oli aikoja sitten vetäytynyt pois maatiloilleen
ja Margareta kuningattaren jälkeisiä tapahtumia hänen mielestään tuskin
kannatti vakavasti muistellakkaan. Niitä mielipiteitä pitemmälle
kehittämään, jotka innostuttivat herroja Tukholman linnassa, oli siis
Langmansössä käynti varsin omiansa.

Kohta erosivat herrat ja molemmat vieraat vietiin makuuhuoneeseensa,
jonne ainoa kotona oleva poika, Sigge Ulvinpoika, heitä oli johtamassa.

"Teillä on", sanoi tämä vanhemmalle vieraistansa ystävällisesti,
saattoipa sanoa mielistelevästi hymyillen, "teillä on jotakin mieltänne
synkistyttämässä, ritari Pentti Steninpoika, muutakin kuin mistä tänä
iltana olemme isäni kanssa puhelleet!"

"Ja jospa minulla onkin jotakin mieltäni painamassa", vastasi ritari,
"niin tuskinpa se puhumisesta paranee!"

"Ehkäpä kuitenkin", virkkoi tuleva päädiakooni, "puhukaa suoraan, minä
tahdon kernaasti puhua puolestanne isälleni, jos vaan hän voipi auttaa,
ja tahtovan minä hänen tiedän sukulaisuuden tähden."

"Jos isänne voi minulle lainata rahasumman,§[7] minkä tarvitsen",
vastasi Pentti ritari, "niin olen siunaava sitä hetkeä, jona teidät
tapasin ja te toitte minut tänne."

"Luulenpa hänen voivan, ja jos tahdotte, niin otan toimittaakseni sen
asian teille..."

"Vilpittömästi kiitän teitä ja voitte aina luottaa sekä minuun että
poikaani, jos jonkun kerran vuorostanne tarvitsette ystäväntyötä."

"Sitäpä saattaisin hyvinkin pian tarvita", virkkoi Sigge Ulvinpoika,
"ja voittehan kyllä puhua puolestani sedällenne, Linköpingin Knuutti
piispalle, Strängnäsin päädiakooninvirkaan nähden, jonka hänen
veljensä, teidän setänne, Niilo Bonpoika on perustanut, ja joka nyt
tulee täytettäväksi. Hän on lähin sukulainen ja hänellä on suuri
vaikutusvalta Tuomas piispaan, ja jos on totta, mitä kerrotaan, että
arvoisa isä Tuomas piispa kuuluu olevan Engelbrektin ystävä enemmän
kuin toivottavaa on, niin mahtaisipa teille herroille olla hyvinkin
sovelijasta, että piispan omassa tuomiokapitulissa olisi olemassa
talonpoikaispäällikölle vastapaino."

"Tuossa käteni, herra Sigge Ulvinpoika, minkä voin, sen sydämestäni
olen puolestanne tekevä."

Sigge herra poistui ja vieraat jäivät kahden kesken. Heidän
mielentilansa oli kuitenkin sellainen, ett'eivät he voineet antautua
levon valtaan. Vanhempi herra astui raskain askelin edes takaisin
huoneessa, kun taas nuorempi istui jalat ojennettuina ja pää kumarassa
suotta aikojaan palasiksi nyppien kaunista kukkaa, jonka oli taittanut
pihamaalla kasvavasta ruusupensaasta tullessaan ritarisalista siihen
luhtiin, jossa heidän makuuhuoneensa oli.

"Miten hyvänsä aprikoinkin asioita ja asemaamme, poika", sanoi Pentti
ritari ja seisattui poikansa eteen, "niin jää ainoaksi pelastukseksemme
naimisesi toteutuminen kreivintyttären kanssa."

"Olisipa toki olemassa toinenkin keino, arvelen ma", vastasi poika.

"Ja mikä, Maunu?"

"Joku paremmanpuolinen lääni, esimerkiksi Örebro."

"Örebro...!"

"Se sopisi mielestäni Göksholman herralle!"

"Niinpä niin, Maunu, Örebro lääneineen, se pelastaisi meidät... Mutta
kuinka luulet sen linnan olevan saatavissa; kuningas ei mahtane luopua
tavastaan eikä mahtane antaa sitä syntyperäiselle ruotsalaiselle."

"Ja miksi se sitten olisi saatava juuri Eerikki kuninkaalta, isä?"

"Kautta viiden haavan, Maunu, kuuliko korvani oikein?... Keneltä
Göksholman Pentti Steninpoika ottaisi läänin, jollei Ruotsin
kuninkaalta?"

"Engelbrektiltä!" vastasi poika ja nousi seisoalleen.

"Kautta elävän Jumalan veren, Maunu poikani, muista mihin sukuun
kuulut! Tahraisinko minä, tahraisiko Pentti Steninpoika vanhan
kunniallisen vaakunakilpensä ottamalla linnan talonpojan kädestä? Tuhat
tulimmaista, poika, mitä uskallatkaan ehdottaa!"

"Ottihan Niilo Kustavinpoika Vesteråsin saman talonpojan kädestä!"

"Elä minulle mainitse tuota Niiloa... Ennen jätän maat ja mannut, ennen
täytyy meidän, sekä sinun että minun, syödä leipämme jonkun
sukulaisemme turvissa, kuin minä otan Örebron linnan tai mitään muuta
kenenkään muun kuin kuninkaan kädestä, niin totta kuin Jumala ja pyhä
Eerikki kuningas valani kuulkoot!"

"Saattaapa kuitenkin kestää, ennen kuin Eerikki kuningas tulee Ruotsiin
ja sitä ennen..."

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pentti herra ja iski raskaan nyrkkinsä
tammipöytään, "tuhat tulimmaista, että tämän Engelbrektin ja hänen
talonpoikainsa piti tulla sotkemaan kaunis suunnitelmani, joka oli
milt'ei valmis... Hannu kreivi vankina, hänen tyttärensä kateissa... Ja
kaikki tämä on tuon Engelbrektin työtä!"

Hiljainen kolkutus ovelle herätti molempain sisälläolijain huomion.

"Ken siellä", karjaisi Pentti ritari ja katsoi ovea kohti.

Tämä aukeni aivan hiljaa ja pieni hinterä mies, sama jonka ritari oli
nähnyt Hannu Kröpelinin luona Tukholman linnassa, seisoi nöyrästi
kumarrellen hänen edessään.

"Elkää vihastuko, armollinen herra", alotteli pieni mies, mutta ei
ennättänyt sanoa enempää, ennen kuin Pentti herra syöksähti häntä
kohti.

"Katala mies!" huudahti hän, "pitääkö minunkin toistaa sinulle, mitä
Tukholman linnassa kuulit?"

"Tehkää vaan se armollinen herra", sanoi pieni mies ritarin vihaa
säikähtämättä, "tehkää vaan se, niin käy teille, niin kuin on käynyt
monelle muulle, että tietämättänne lykkäätte onnen luotanne."

Ritari kiinnitti kummastuneena silmänsä mieheen; hän oli nähtävästi
kahden vaiheilla, heittäisikö ulos tuon julkean vai kuuntelisiko vielä
mitä hänellä saattoi olla sanomista. Äkillinen käden liike osotti
kuitenkin kohta edellisen tuuman pääsevän voitolle. Mutta pieni mies
sai yhdellä ainoalla sanalla nostetun käden jännittyneet lihakset
herpoamaan.

"Hannu kreivi!" sanoi hän.

Ritarin muoto kehotti häntä jatkamaan.

"Kenties voisin minä, köyhä mies, olla teille apuna sen päämäärän
saavuttamisessa, josta puhuitte Tukholman linnan jalon voudin
kanssa..."

"Mistä puhut mies?" kysyi ritari vihan jälkiä vielä katseessa ja
äänessä.

"Siitä asiasta, jota sydämestänne toivotte -- poikanne ja tuon rikkaan
kreivin tyttären naimisesta...! En tahdo salata kuulleeni teidän ja
Hannu ritarin siitä puhuvan, ja jos se oli väärin, niin minä sen voin
sovittaa tarjoamalla teille saman palveluksen, jonka ylpeä linnanvouti
hylkäsi."

"Puhu selvästi ja kiertelemättä, mies, kuka olet ja miten voit minua
palvella?"

"Nimeni on Martti", vastasi mies, "ja olen ollut kirjurina Jösse
Eerikinpojalla, mutta nyt en enää ole hänen miehiänsä, vaan voin
tarjota palvelustani kenelle hyvänsä, joka vaan tahtoo vaivani palkita.
Teillä, ritari, on vaikea tehtävä..."

"Jos sinulla on mitään vihiä kreivintyttärestä, niin sano se suoraan",
huusi Maunu Pentinpoika ja hypähti pystyyn.

"Kyllä minulla on!"

Molemmat herrat katsahtivat toisiansa silmiin ja viimeinenkin vihanilme
hävisi Pentti ritarin kasvoista.

"Sano pian", kiirehti Maunu, "missä hän on?"

"Minkä tiedän, sen tahdon sanoa", alkoi mies aivan tyynesti. "Viime
vuoden juhannuksesta asti olen oleskellut Kööpenhaminassa ja usein
ollut kuninkaan puheilla; olin siellä silloinkin, kun entinen herrani,
Jösse Eerikinpoika tuli sinne, ja kun hänen seuraajansa Vesteråsin
voudinvirassa, Hannu kreivi, tuli. Jo tiedätte, että kreivi pantiin
vankeuteen ja minä hankin luvan päästä kreivin puheille ja tarjosin
hänelle palvelustani, niin kuin olen sitä teille tarjonnut, mutta hän
käski minut pois. Juuri kun läksin hänen luotansa, tuli Melcher
Gjordinpoika ja minä kuulin vankilanoven raosta osan ja varsin tärkeän
osan heidän keskustelustaan. Kreivi kysyi tytärtään ja hänen vanha
voutinsa kertoi kummallisia asioita..."

Göksholman herrat näyttivät jotenkin vastenmielisesti kuuntelevan
miehen kertomusta, ja jos saapuvilla olisi ollut joku, niin he varmaan
olisivat inholla ajaneet urkkijan luotansa, vaikka panivatkin suurta
arvoa niihin tietoihin, joita häneltä voivat saada. Kiusaus oli
kuitenkin liian voimakas ja he tyydyttivät omantuntonsa vaatimuksia
ottamalla näköjään vastenmielisesti vastaan, mitä heille tarjottiin.
Viekas kertoja, joka luultavasti sen huomasi, keskeytti vähäksi aikaa
kertomuksensa, tutkiakseen, missä määrin ritarit nyt olivat hänen
vallassaan.

"Kuulitko kummallisia asioita?" kysyi vihdoin Maunu malttamattomana.

"Kuulin!"

"Kautta Vapahtajan ristinpuun! Elä siinä turhaan meitä viivyttele,
mies!" karjasi taas Maunu.

Pieni mies otti pari askelta eteenpäin ja sanoi enemmän kuiskaten kuin
puhuen:

"Kreivin tytär rakastaa toista..."

"Rakastaako toista?"

"Ja hän menee ennen luostariin ja itkee pilalle kauneutensa ja
rikkautensa, kuin suostuu menemään kenellekään muulle kuin sille, jonka
on valinnut..."

"Valehtelet!" karjaisi tällöin Maunu ja löi pienen miehen lattiaan,
aivan vimmoissaan siitä häväistyksestä, jonka alaiseksi hänet teki jo
pelkkä ajatus siitä, että ketään voitiin pitää häntä parempana.

Pieni mies nousi ylös, vähemmin ruhjoutuneena, kuin niin voimakkaan
iskun saatua olisi voinut luulla, ja se viisasteleva hymy, johon hänen
huulensa vetäytyivät, osotti iskun pikemmin lähentäneen päämäärää
hänelle kuin edentäneen häntä siitä.

"Ette tahtone kuulla enempää, jalot herrat?" kysyi hän ja oli
lähtevinään pois.

"Kenen on arvoisa neiti valinnut?" kysyi Pentti ritari verkalleen.

"Herman Bermanin!" kuiskasi mies taas herroja lähennellen.

"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma", virkkoi ritari. "Hänen
kasvattipoikansa!"

"Entä kreivi...?"

"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut,
mitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli
vienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan."

"Ja minne...?"

"Ettekö saata arvata, jalo ritari?"

"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin
linnan Engelbrektille."

"Olisiko se sitten...?"

"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää", lisäsi mies
luotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten
hänen poikaansa, "niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin
kuin minuun, jalo herra."

Maunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä
kiivaimman suuttumuksen vallassa.

"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä", jatkoi
kertoja, "ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa
teidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat
Engelbrektin ympärillä ja..."

"Jos hankit minulle kreivintyttären ja saatat hänet Hannu Kröpelinin
haltuun", keskeytti Pentti ritari ja nojasi nyrkkiin puristettua
kättänsä pöytään, "niin lupaan sinulle suojaa ja apua..."

"Liian vähän, jalo herra, liian vähän!" keskeytti vuorostaan pieni
mies.

Ritari katsoi häneen silmät suurina.

"Kenties uskallan henkeni puolestanne, herra...!"

"No olkoon, pääset kirjurikseni, niin kuin olit Jösse
Eerikinpojallakin."

"Vieläkin liian vähän, armollinen herra... Joku talojanne tulee teidän
siitä uhkayrityksestä tarjota palkakseni ja vakuudeksi antaa omanne,
poikanne ja sukulaistenne kirjallinen sitoumus..."

"Paljon pyydät, mies", sanoi ritari ja aikaili kauvan, ennen kuin
mitään lisäsi, ja hänen poskensa kalpenivat ja käsi vapisi
huomattavasti miekankahvassa, "mutta kyllä saat mitä pyydät..."

"Hyvä, olen siis miehenne, ritari, niin pian kuin annatte sitoumuksen
käsiini."

"Vadstenan herrainpäiväin jälkeen sen saat...!"

"Parempikin ehdotus minulla on, armollinen herra... Minä seuraan teitä
Göksholmaan ja siellä te laaditte sitoumuksen ynnä erityiset kirjelmät
veljillenne. Minä aion nyt itse matkustaa etelään Kolmårdenin kautta ja
saattaisin kai silloin tavata Knuutti piispan Linköpingissä..."

Ritari tuumaili hetkisen.

"Juuri nyt", lisäsi Kirjuri-Martti, "on sopivin aika päästä Kolmårdenin
lävitse, ennen kuin Engelbrekt ja talonpoikaissotajoukko ovat
ennättäneet sinne Nyköpingistä. Minä läksin Albrekt Styken luota
Nyköpingin linnasta, juuri kun Engelbrekt tuli sinne, ja töin tuskin
olen nyt metsien kautta päässyt tänne."

"Kuinka aikoi Nyköpingin vouti ottaa vastaan talonpojat?" kysyi ritari.

"Samoin kuin kaikki muutkin, rupeamalla pakkosopimukseen niin
suvaittavilla ehdoilla kuin suinkin, jollei hän voi saada apua. Minä
vien kirjettä häneltä hänen veljellensä Henrikki Stykelle
Ringstaholmaan."

"Ja tahdoit kuitenkin hukata aikaa tullaksesi Göksholmaan...?"

"Arvelin teidän antavan minulle jonkun palvelijainne hevosia, ritari,
ja silloinhan helposti voinen voittaa takaisin hukkaamani ajan. Mitään
apua ei sitä paitsi Albrekt veljeltään odota, hän tahtoo vaan varoittaa
häntä varustamaan linnaan kaikkea mitä tarvitaan talonpoikain
vastustamiseksi."

Ritari näytti nyt täysin varmasti päättäneen, mitä aikoi tehdä, ja
siihen päättyi illan keskustelu.

Seuraavana aamuna varhain toi Sigge Ulvinpoika sen iloisen tiedon, että
asiat isään nähden olivat käyneet Pentti herran toivomuksien mukaan;
kun ritari vaan antoi panttikirjansa, niin olivat rahat nostettavissa.

Myöhemmin aamupäivällä läksivät Göksholman herrat Lagmansöstä ja
Kirjuri-Martti seurasi heitä toisen palvelijan sijassa, jonka oli
kuljettava jalkaisin.



III.

Katajapensas.


Kesti kauvemmin kuin oli arveltu, ennen kuin Kirjuri-Martti läksi
Göksholmasta. Monta kirjelmää oli laadittava ja Pentti ritari tahtoi
välttämättömästi odotella veljeänsä, Niilo Steninpoikaa, joka oli
luvannut olla häntä vastassa ja jota odotettiin tulevaksi joka hetki.
Niin kului neljä päivää ja neljännen päivän iltana tuli sana Niilo
herralta, että hän oli Södertäljessä ja aikoi vesitietä matkustaa
lankonsa Kaarlo Knuutinpojan luokse Fågelvikiin ja sieltä yhdessä hänen
ja veljensä, herra Bo Steninpojan kanssa mennä Vadstenan kokoukseen.
Vielä yhden päivän hän aikoi viipyä siellä ja odotella Penttiä, mutta
sen jälkeen lähteä matkalle.

"Tärkeitä asioita mahtaa veljelläni olla, koska hän niin jouduttaa
matkaansa", virkkoi silloin Pentti herra, mutta nousi varhain
seuraavana päivänä ratsaille ja läksi niin joutuisasti kuin suinkin
Kirjuri-Martin ynnä yhden palvelijan seuraamana ajamaan Göksholmasta.

Illan tullessa olivat he ennättäneet noin Strängnäsin paikoille ja
kannustivat hevosiansa saadakseen matkansa loppumaan. Siinä tuli heitä
vastaan nuori herrasmies, joka ratsasti tulisella päistäriköllä.

Nuori ratsastaja oli tuskin huomannut Pentti herran, ennen kuin ajaa
karautti häntä vastaan.

"Jumalan rauhaa, setä", huusi hän jo kaukaa.

"Sinähän ajat, kuin tahtoisit hevosesi pakahduttaa, veljenpoika",
vastasi ritari, "mihinkä semmoinen kiire?"

"Tuomas piispa oli Tynnelsöstä lähtiessään unhottanut muutaman kirjansa
ja minä menen sitä hakemaan. Mutta minne teidän matkanne pitää, setä,
tekään ette näy hevostanne säälivän!"

"Täljeen, Niilo, veljeäni tapaamaan..."

"Sitten tulette liian myöhään, setä, sillä Niilo Steninpoika meni
tuskin tuntia sitten piispan kanssa laivaan, joka näin hyvässä tuulessa
läksi aimo vauhtia."

"Liian myöhään!" mutisi Pentti ritari ja iski nyrkkinsä satulannuppiin.

"Jos asianne on tärkeä, niin voitte sen uskoa minulle ... toivon
muutamien päivien kuluttua tapaavani herrani, setä Niilon
Fågelvikissä!"

"Ei, rakas veljenpoika, sitä et voi! Elä viivyttele minun tähteni,
tottapahan toiste veljeni tapaan..."

Näin puhein erosivat Niilo Bonpoika ja Pentti ritari. Tämä pysyi
paikallaan tiellä ja kääntyi hetken perästä Kirjuri-Marttiin ottaen
ritariviittansa alta nahkalaukun, jossa oli joukko kirjeitä.

"Ota sitten sinä kirjeet, mies", sanoi hän, "ja hanki tarvittavat
nimikirjoitukset. Kun olet ne saanut, niin toivon kohta saavani sinulta
tietoja, ja jollet nimikirjoituksia saakkaan, niin täytän niittäkin
lupaukseni, jos vaan sinä täytät, ja kuule, kuta pikemmin työsi saat
tehdyksi, sitä paremman palkan olet saava."

Pieni kirjuri otti laukun ja kätki sen huolellisesti takkinsa alle,
kehotti ritaria elämään hyvissä toiveissa ja sitten he erosivat. Ritari
ajoi verkalleen samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Kirjuri läksi
etelään päin, ja jollei hän kyllin kiireesti joutunut, niin ei siinä
hänen vikaansa ollut. Hänen hevosensa tarvitsi lepoa ja myöskin hän
itse ja pari peninkulmaa ratsastettuansa täytyi hänen pysähtyä,
vaikkakin hän mieluimmin olisi tahtonut yötä myöten jatkaa matkaansa.

Muutaman tunnin nukuttuansa hän taas nousi hevosen selkään, mutta kuta
korkeammalle aurinko nousi taivaan laelle, sitä pitempiä teitä hän
kierteli. Kernaimmin hän poikkesi yksinäisille metsäpoluille, ja jos
hän kaukaakin kuuli jotakin outoa melua, niin hän pysähtyi, kunnes taas
ei kuulunut mitään. Tällä tavoin hän ei päivän kuluessa pitkälle
ennättänyt ja keskipäivän tienoilla, kun päivä kuumimmillaan paahtoi,
poikkesi hän muutamaan yksinäiseen autioon metsämökkiin, jossa päätti
odotella iltaa.

Silloin hän taas nousi ratsaille ja sitä mukaa kuin aurinko taivaalta
aleni ja hämärä sakeni, tuli hän taas valtatietä lähemmäksi, jossa
koetti voittaa takaisin sen ajan, minkä päivän kuluessa oli hukannut.
Aamun koittaessa hän oli ennättänyt Kolmårdeniin ja Itägötanmaan
rajalle. Mutta nyt hänen taas täytyi pyrkiä syrjäisemmille poluille,
erittäinkin kun hän pitkin päivää oli vähän matkan päästä toiselta
puoleltansa kuullut rumpujen pärinää ja torvien toitotusta ja satoja
ääniä, jotka lauloivat. Hän piti varmana, että talonpoikaissotajoukko
se siellä kulki Nyköpingistä Krokeksin luostarin ohitse Itägötanmaalle.

Siellä kulkeminen oli hyvin vaivaloista ja vaarallista, mutta vaara
näytti rohkaisevan hänen mieltänsä. Kun aurinko laski ja elokuun kuu
kohosi taivaalle ja valoi hopeahohdettaan vesille ja maille, silloin
hän oli päässyt ylängölle, josta saattoi nähdä laajalta alempana olevaa
tasankoa.

Se oli Kolmårdenin ja Norrköpingin välinen tasankoseutu. Vasemmalla
puolen siinteli Brävikin peilipinta, oikealta näkyi Glan ja
taivaanrannalta kohotti Ringstaholman linna torninsa korkeutta kohti.

Kirjuri-Martin mieli ei kuitenkaan tänäkään iltana enempää kuin
Vadsbron kappelinkaan luona viettynyt luonnon ihailemiseen. Hänen
silmänsä tarkastelivat maantietä, joka pujahtelihe esiin metsästä
vasemmalta puolen ja kulki jonkun verran sen mäen alapuolitse, jolla
hän oli. Tiellä näkyi vilkasta liikettä; joukko toisensa perästä
aseellista rahvasta kulki sitä pitkin. Martti oli laskeutunut hevosensa
selästä ja sitonut sen puuhun; itse hän meni niin pitkälle kuin taisi,
voidakseen oikein hyvin nähdä marssivan talonpoikaisjoukon. Muutamia
tuhansia talonpoikia oli mahtanut kulkea sivuitse, kun liike tieltä
yht'äkkiä taukosi ja ainoastaan yhä etenevien askelien töminä oli enää
illan hiljaisuutta häiritsemässä.

Mutta liikkeen lakattua tieltä alkoi metsästä kuulua rapsetta ja hän
kuuli selvästi jonkun lähenevän. Hän pistäytyi varovasti muutaman
puunrungon taakse, joka hätätilassa saattoi hänet piiloittaa ja auttaa
häntä pakenemaan, jos todellista vaaraa ilmautuisi. Mutta tuon metsissä
liikkujan ei olisi sentään pitänyt olla hänen vihollisiansakaan ja tämä
ajatus, joka näkyi häntä rauhoittavan, muuttui varmuudeksi, kun hän
pilviäpitävän kuusen varjosta näki pitkän rotevavartaloisen miehen
astuvan esiin.

Hän ei kuitenkaan heti ilmaissut itseänsä. Mies oli keveissä aseissa,
paitsi miekkaa oli hänellä vaan jousi. Hän näytti täällä tahtovan
hetkisen levähtää, asetti jousensa puuta vasten ja meni sille paikalle,
josta parhaiten saattoi nähdä tien, sekä tarkasteli siitä jokaista
pensasta, jokaista kiveä erikseen. Se vuorenpenger, jolla he olivat,
oli tässä kohden aivan äkkijyrkkä ja hiekkamaata. Sillä kasvoi
hirrenkorkuista metsää, mutta yksi paikka oli puuton ja siitä saattoi
selvästi nähdä maantien. Juuri äyräällä kasvoi tuuhea katajapensas ja
sitä näytti mies erityisellä mielihyvällä katselevan.

Silloin astui Kirjuri-Martti esiin.

"Maunu!" huudahti hän puoliääneen.

Mies kääntyi ja astui muutamia askelia takaisin pientä kirjuria kohti.

"Hyvä ystävä!" jatkoi pieni mies, "ethän liene minua unhottanut, Maunu,
vaikka olen koko kauvan ollut poissa."

"Ennen luulin saavani aaveen nähdä kuin sinut, kirjuri", vastasi mies,
"ja mitä sinä täällä asioit?"

"Aivan samaa saattaisin sinulta kysyä ... minä olen matkalla
Stegeborgiin...!"

"Voudinko luokse?"

"Niin, arvelenpa Juhani Walella olevan yhtä ja toista minulta
kysyttävää. Mutta nyt minua haluttaisi tietää sinunkin asiasi, mies ...
Näyttää siltä, että olet sopinut täällä yhtyäksesi jonkun kanssa..."

"Oikein arvasit! -- minä olen sopinut yhtyäkseni jonkun kanssa."

"Rakkaudenasioissa et kulje, koskapa tulet miekalla ja jousella
varustettuna... Mutta toisen seikan tahtoisin tietää, omiako asioitasi
vai muiden täällä hoitelet?"

"Omiani!" vastasi Maunu verkalleen. "Nuoli on jo kauvan ollut hiottuna
saalistansa varten."

"Eipä ole vaikea arvata, kenen verta nuolesi himoitsee", virkkoi
kirjuri, "kun tietää, kenen miehiä olet; ja hyvin typerä näytät minusta
olevan, jos sen asian omaksesi teet, Maunu. Laukauksesi palkittaisiin
kullalla..."

"Kuinkas sinä sitten tiedät, ett'ei se tule kullalla palkittavaksi..."

"Ainakaan ei sitä Juhani Wale tee... Hänen aikansa samoin kuin
toistenkin voutien on kohta mennyttä."

"Ja kukapa muu kuin hän minua palkitsisi ansion mukaan?"

"Valtakunnan herrat!" kuiskasi kirjuri, "samaa otusta, jota sinä ajat,
ajavat myöskin he... Jos tahdot, niin hankin sinulle kirjallisen
sitoumuksen sen palkinnon maksamiseen, jota haluat, mutta oikea aika ei
vielä ole käsissä..."

"Ei, ei!" vastasi mies hyvin päättävästi, "se kulta, jota odotan, ei
saa olla edeltäpäin punnittua... Sellainen on laukaukseni voima, että
palkintoni lankee itsestään, kun otukseni kaatuu."

"Ah! -- Belgstingin jousi ja nuolet ... mutta ole varoillasi, Maunu, se
aika ei vielä ole käsissä!"

Hiljaisen liikkeen kuusien keskeltä, jotka kasvoivat jyrkänteen
juurella ja joiden latvat ylettyivät puhelevien jalkoihin, olisi
pitänyt herättää heidän huomiotansa, mutta he olivat niin kiintyneet
siihen asiaan, josta puhelivat, ett'eivät liikettä ollenkaan
huomanneet. Eivät he myöskään kuulleet, kuinka ikään kuin oksia
napsahteli poikki ja silloin tällöin kivi kumisten vieri syvyyteen.
Pitkä mies näytti toimivan ja puhuvan jonkun voiman vallassa, jota hän
ei hetkeäkään halunnut pudistaa itsestään pois. Hänen silmissään paloi
omituinen tuli ja hänen äänensä oli järeä ja juhlallinen. Koko hänen
olennossaan oli jotakin kamalaa ja selittämätöntä, joka tehosi
kirjuriinkin.

"Minä tunnen noiden esineiden tarinan", jatkoi kirjuri, "ne sekä
hankkivat että hävittävät kruunun, mutta ehdot, ehdot, tiedätkö nekin
Maunu?"

Mies nyökäytti päätänsä.

"Ja vitjat ... ovatko sinulla vitjatkin hallussasi?"

Mies nyökäytti taas päätänsä ja hipasi kädellään rintaansa, ikään kuin
tullakseen vakuutetuksi, että vitjat olivat tavallisella paikallaan
hänen kaulansa ympärillä.

"Ne olivat Belgstingin kallisarvoisin omaisuus lähinnä hänen
tyttäriänsä", sanoi kirjuri hiljaa ja ikään kuin itsekseen,
huomaamatta, kuinka miestä pöyristi, kun hän mainitsi Belgstingin
tyttäret.

Sekä kirjuri että pitkä mies seisoivat ääneti ja katselivat tielle,
joka näytti niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuutamossa. Kaksi
ratsumiestä ratsasti ohitse. He olivat pitkävartaloisia miehiä ja
heidän hevosensa karkeloivat pitkin tietä.

"Toinen oli Herman Berman", kuiskasi kirjuri, "mutta kuka oli toinen?"

"Eerikki Puke!"

"Silloin ei nuolesi kruunu liene kovin kaukana!"

Mies riensi joustansa hakemaan, veti sen pari kertaa jänteeseen kaaren
voimaa koetellakseen ja tarkasti nuolta.

"Ratsastaako hän aina näin yksinään?" kysyi kirjuri.

"Useimmiten, erittäinkin yön lähetessä ... olen seurannut häntä
Örebrosta asti, mutta ainoastaan kerran päässyt näin lähelle."

Nyt kuului yksinäinen ratsumies lähenevän ja miehet kyyristyivät
katajapensaan taakse silmät luotuina maantielle ja kuulematta muuta
kuin tuon verkalleen lähenevän hevosen kavionkopsetta. Tällöin he eivät
huomanneet, kuinka vähän matkaa heistä oikealle pari säkenöivää silmää
näytti heitä tarkastavan, kuinka muuan käsi tarttui paljaana olevaan
puunjuureen ja muutaman korkean kuusen latva notkuen taipui raskaasta
painosta. Käsi, joka piti juuresta kiinni, mahtoi olla voimakas kuin
jättiläisen, taikkapa mahtoi saataviin sattua joku muu tuki notkuvan
kuusen sijaan, sillä vähän ajan perästä ei kuulunut mitään eivätkä nuo
säkenöivät silmät mitään melua tehneet.

Nyt kuului kavionkopina aivan läheltä ja mies nosti kiiltävän
teräsjousensa tähtäysasentoon.

Engelbrekt se tapansa mukaan ratsasti yksinään ajatuksineen. Ohjakset
riippuivat höllällä satulannupissa ja hänen käsivartensa olivat
ristissä ryntäillä, mutta kasvot ylöspäin, ikään kuin hän olisi
tahtonut vetää henkeensä lauhkean elokuunyön tuoksuja taikka tunkea
taivaan salaisuuksiin, missä tähdet piirsivät hämäriä tietojansa
tulevista ajoista ja syntymättömistä suvuista.

Mäen kukkulalla oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla sydämen
sykkivän miehen povessa, kun hän nojautui eteenpäin voidakseen
varmemmin osata maaliinsa.

Nyt helähti jousi ja viuhina ilmaisi kaaren voimaa ja nuolen lentoa.

Mutta mies, joka oli ampunut, kaatui syrjään hyvinsuunnatun kiven
iskemänä. Pää säihkyvine silmineen kohosi samassa äyrään ylitse ja
jättiläisruumis vierittelihe penkerelle, jolla miehet olivat.

Kirjuri oli seisonut pitkän miehen oikealla puolen ja hänen mielensä
oli niin kiintynyt kaikkeen, mikä koski laukausta, että hän tuskin
huomasi, kuinka mies heti lauaistuansa kaatui.

Jättiläiskäsi, joka tarttui hänen kaulaansa, toi hänet taas tajuunsa.
Hän koetti nousta pystyyn mutta turhaan. Hänet heitettiin kumoon ja
kädet sidottiin selän taakse. Tätä tehtäessä hänen kuitenkin onnistui
kääntyä sen verran syrjälleen, että saattoi nähdä paikan, jossa ampuja
äsken oli seisonut jousella tähtäämässä.

Maunu oli verissään pitkällään maassa ja kuun valossa näytti hän
ruumiilta.

Mutta penkeren äyräällä, jossa jättiläinen oli kirjuria sitomassa, ei
maa ollut niin varmaa, että se olisi voinut kestää sekä hänen että
vastustelevan pienen kirjurin painon. Katajapensas kasvoi aivan
reunalla ja osa sen juuria oli paljaana, niin että sen alla oli ikään
kuin koverrus soraseinämässä. Se juuri, johon jättiläinen oli tarttunut
ja joka oli antanut hänen kädelleen tukea, kuului katajapensaaseen ja
siihen tarttuminen oli osaltansa irroittanut toisia juurenhaaroja,
jotka olivat kiinni penkeressä.

Yht'äkkiä sortui maa jättiläisen jalkain alta ja ikään kuin
katajapensaalla leväten vierivät sekä hän että sidottu kirjuri
jyrkänteestä alas.

Laukauksen helähdys herätti Engelbrektin unelmista. Hän vavahti siinä
hevosen selässä istuessaan ja nuoli lensi kaukaa hänen sivuitsensa
puuhun toiselle puolen tietä. Puuhun upotessaan synnytti nuolen kärki
äänen ja se sai Engelbrektin katsomaan sinne päin. Tienvieressä kasvava
iso puu näytti hetkisen tärisevän. Engelbrekt laskeutui hevosen selästä
ja meni puun luokse, jossa nuoli vielä värisi nopeaa vauhtiansa. Hän
tempasi sen irti ja meni keskelle tietä kuun valoon sitä paremmin
tarkastamaan. Se oli teräskärkinen vaskinuoli, jonka varteen oli
kaiverrettu eriskummaisia merkkejä ja kiinnitetty hopeaisia kirjaimia.

Surunvoittoinen hymy ilmautui hänen kasvoilleen, kun hän nuolta
tarkasteli.

Katajapensaan kahiseminen ja sortuvan maakaistaleen rapina sai hänet
nostamaan päätänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Korkeat puut
seisoivat siinä ikimuistoisten aikain suurten sankarien näköisinä eikä
mikään häirinnyt juhlallista hiljaisuutta. Muuan säikähtynyt pöllö vaan
lensi raskaasti tien poikki.

Matkan päästä kuului kavionkopinaa ja hetkisen kuluttua ilmaantui
joukko ratsumiehiä kauvaksi tielle. He kannustivat hevosiansa
Engelbrektin nähtyään ja olivat kohta hänen rinnallaan.

"Tarkastakaa metsä, ystävät!" sanoi hän heille ja kätki huolellisesti
nuolen, "täällä läheisyydessä täytyy olla miehiä, jotka eivät ole
meille hyviä!"

Miehet laskeutuivat hevosiltaan ja kohta saattoi kuulla heidän pyrkivän
eteenpäin tiheässä metsässä.

Mutta Engelbrekt nousi taas hevosensa selkään ja jatkoi verkalleen
matkaansa. Pitkälle ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt, ennen kuin
hänen hevosensa vavahti ja oikealta puolen tietä tuli isovartaloinen
mies esiin metsästä.

Engelbrekt seisatti hevosensa ja varjosti kädellään silmiänsä tarkemmin
nähdäkseen. Ja kuta selvemmin hän näki, sitä synkemmiksi kävivät hänen
kasvonsa, ja käsi otsalla vapisi, ikään kuin metsänkulkijan näkeminen
olisi häneen varsin omituisesti vaikuttanut.

Jättiläinenkin seisoi liikkumatta ja ikään kuin kivettyneenä.

Hetkinen kului eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan.

"Kyllähän minä tiesin, Eerikki", sanoi vihdoin Engelbrekt äänellä,
josta ilmeni mitä syvin mielenliikutus, "olevasi vihamieheni, mutta en
koskaan luullut tapaavani sinua sellaisilla teillä, joita tänä yönä olet
kulkenut."

Jättiläinen seisoi liikkumatta, mutta hän ei karttanut Engelbrektin
katsetta, niin kuin edellisellä kerralla, kun he tapasivat toisensa
Skedvin kirkossa. Hän ojensi tosin kätensä, mutta ei muuta varten kuin
ikään kuin torjuakseen ne synkät sanat, jotka Engelbrekt lausui.

"Meidän välimme ratkaiskoon taivaan Jumala!" jatkoi Engelbrekt. "Minä
en voi kohottaa kättäni lapsuudenystävääni vastaan, ja jos minun on
sinun kätesi iskemänä kaatuminen, niin lienee kaikkivaltias Jumala
sallinut minun toimittaa, mitä hän on osalleni tahtonut panna, ja
aikani lienee silloin lopussa..."

Ääni ei tahtonut tehdä tehtäväänsä. Hän kannusti hevostansa ja oli
kohta hävinnyt jättiläisen näkyvistä.

Tämä seisoi kädet ristissä katsoa tuijottaen maahan ja puoleksi
pidätettyjä huokauksia tunkihe tuon tuostakin hänen yhteen
puristettujen huuliensa välistä. Valtava taistelu riehui epäilemättä
hänen sydämessään.

Vihdoin läksi hänkin verkkaisin askelin astumaan tietä pitkin.



IV.

Vanki.


Synkempänä kuin häntä oli totuttu näkemään lähestyi Engelbrekt
talonpoikain leiriä ja ratsasti ketään puhuttelematta pitkien rivien
lävitse Ringstaholmaa kohti.

Vähän matkan päässä pohjoispuolella linnaa oli siihen kuuluva
Ringstadin kartano. Vouti oli polttanut talon, mutta pieni tupa oli
vielä jälellä ja siihen meni Engelbrekt muutamiksi tunneiksi lepäämään.

Herman Berman ja Eerikki Puke seisoivat sen edustalla hänen
laskeutuessaan hevosen selästä; mutta hän tervehti vaan ystävällisesti
ritaria ja taputti Hermania olkapäälle. Sen jälkeen hän hävisi
kenenkään kuulematta hänen sanaakaan sanovan. Ainoastaan vanha Ulvi
meni hänen luoksensa tupaan.

Yön kuluessa tuli joukko toisensa perästä aseellista rahvasta ja
myöskin joukoittain ratsumiehiä saapui. Puoliyön aikaan oli koko
sotajoukko koolla ja lepäsi päivän vaivoista. Ainoastaan vartijam
keihäänkärjet välkkyivät siellä täällä kuutamossa ja virran kohina
kuului jonkun matkan päästä.

Mutta varhain aamulla alkoi elämä ja liike talonpoikain leirissä, aseet
kirkastettiin ja hevoset vietiin virralle ja Glan-järvelle
juotettaviksi. Siellä täällä viritettiin valkea sotaevään
valmistelemista varten.

Kohta tuli myöskin Engelbrekt näkösälle ja Herman Bermanin ja Eerikki
Puken ja muutamien vuoritilallisten seurassa, joiden joukossa oli
Piispanvuoren Kettil, käveli hän eri joukkojen luona puhellen ja
kysellen, niin kuin veli puhelee veljiensä kanssa ja kyselee
veljiltään. Ja minne hän vaan meni ja minne silmänsä loi, siellä häntä
katseltiin vilpittömin, rehellisin ja iloisin silmin, siellä häntä
tervehdittiin järein mutta hyvänsuovin äänin.

Hetkisen kuluttua hän nousi ratsaille ja ratsasti parinsadan
ratsumiehen kanssa linnaa kohti, ensin käskettyään muun sotajoukon
marssia perästä.

Ringstaholman linna oli Motalan virrassa olevalla saarella ja maan
puolelta siihen pääsi ainoastaan virran yli vievää siltaa myöten.
Sekä tämän asemansa että lujien ja korkeitten muuriensa ja
torniensa puolesta se oli valtakunnan lujimpia eikä sen tähden käy
ihmetteleminen, että Margareta kuningatar ei saanut rauhaa, ennen kuin
hän oli Bo Juhonpoika Gripin pojalta saanut tämän linnan lääneineen
lunastetuksi kruunun ikuiseksi omaisuudeksi.

Päästyään linnan kohdalle Engelbrekt ratsumiehineen pysähtyi virran
penkerelle ja lähetti torvensoittajan sillalle ynnä pari miestä, joiden
oli määrä pyytää voutia puheille. Jonkun aikaa kesti, ennen kuin
linnanportti avattiin ja vouti oli päätöksensä tehnyt, mutta sitten hän
tuli sillan ylitse muutamien aseellisten miesten saattamana ja
Engelbrekt ratsasti häntä vastaan penkereltä alas. Kahden puolen häntä
olivat Herman Berman ja Eerikki Puke ja takana penkerellä ratsumiesten
tummat rivit, kun taas etempää kuuluva rummunpärrytys tiesi
talonpoikaissotajoukon lähenemistä.

Henrikki Styke oli pitkä, roteva mies, mutta kasvot hänellä oli
sellaiset, että ne synnyttivät vastenmielisyyttä. Pitkä könönenä ja
pienet silmät ynnä joku itsehyväisyydenpiirre suun ympärillä muutenkin
jäykän käytöksen lisänä -- kaikki hänessä yhtyi kuvaamaan röyhkeätä ja
kopeata saksalaista onnenonkijaa. Kun hän pysähtyi Engelbrektin eteen,
kävivät hänen kasvonsa melkein ivallisiksi ja samalla hän ylpeästi
katsoi taaksensa lujaa linnaansa ja miehiä, jotka aamuauringon valossa
kävelivät muurilla edes takaisin.

"Varmaankin tiedätte jo, Henrikki Styke", sanoi Engelbrekt, "miten
Nyköpingissä on käynyt ja että veljenne on ruvennut pakkosopimukseen.
Minä kysyn nyt saman kysymyksen teiltä kuin häneltäkin: tahdotteko
sovinnolla ja viivyttelemättä luopua linnasta?"

Vouti oli hetkisen ääneti, ja kun hän sen jälkeen katsoi Engelbrektiin,
niin näytti hän tuskin pitävän tätä katsomisen arvoisena. Halveksivasti
hymyillen hän nosti päätänsä, niin että hänen hattunsa sulkatöyhtö,
vaikka olikin kepeä, näytti painollaan voittavan ja nostavan nenän,
joka sijaitsi sulkatöyhdöstä jatketun viivan vastakkaisessa päässä,
suoraan ilmaan.

"Tosin olen kuullut mainittavan jotakin Engelbrektiä", sanoi hän, "joka
muutamien tuhansien hullujen talonpoikain kanssa vaeltaa ympäri maata
ja valtakuntaa ja houkuttelee kuninkaan miehet lähtemään linnoistaan,
mutta en koskaan toki voinut kuvitella häntä niin yksinkertaiseksi,
että hän kysyisi Henrikki Stykeltä, tokko hän sovinnolla tahtoo luopua
Ringstaholmasta. Katsele linnaa ja sano, luuletko sen olevan niin
helposti otettavissa. Kautta hyvän miekkani, et, Engelbrekt, ole
koskaan tätä linnaa valloittava!"

Tällainen puhe ja tällainen ääni synnytti yleistä suuttumusta. Tosin
oli moni vouti tehnyt vastaväitteitä ja koettanut voittaa aikaa, mutta
näin ivallisena ja röyhkeänä ei vielä kukaan ollut uskaltanut esiytyä
Engelbrektille ja talonpoikaisjoukolle. Eerikki Puke painalti
kannuksensa harmaan päistärikkönsä kylkiin, niin että se oli lentää
tuon pöyhkeilevän voudin ylitse, ja suuttumuksen murinaa kuului
ratsumiesten riveistä Engelbrektin takaa. Hän itsekin näytti vihaisin
silmin katsovan viholliseensa ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.

"Monta sanaa en tähän asiaan tahdo tuhlata", virkkoi Engelbrekt, "mutta
Jumala minua auttakoon, jollen seitsemässä päivässä ole sinua sieltä
vetänyt ulos tukasta."

Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa takaisin ja ratsasti täyttä laukkaa
talonpoikaisjoukkoa vastaan sekä jatkoi retkeänsä linnaa kohti.

Vouti kääntyi vähän nolona takaisin linnaan, mutta oli tuskin
ennättänyt herjetä ihmettelemästä Engelbrektin uskaliaisuutta, ennen
kuin näki linnansillan päähän jo rakennettavan niin sanottua
"ryntäyskattoa." Se oli varustus, jonka rakennettuaan Engelbrekt sai
kokonaan valtaansa sillan ja pääsytien linnaan.

Tähän työhön ryhdyttiin heti, niin pian kuin talonpoikaisjoukko oli
saapunut. Mutta tuskin oli Engelbrekt määrännyt ryntäyskaton
rakentamisen, ennen kuin hän viittasi luoksensa vanhan miehen, joka
istui hevosensa selässä vähän matkan päässä hänestä.

"Sinä, Björn, olet nyt se mies, jota enimmin tarvitsemme..."

Miehen vakavissa kasvoissa ei muuttunut yhtään piirrettä.

"Olen kuullut mainittavan", sanoi Engelbrekt, "että tuolla Itämeren
tuolla puolen, Saksassa ja Ranskanmaassa, jossa herrat ovat ottaneet
vallan käsiinsä ja kerrassaan sortaneet kansan, siellä on ollut tapana
suojella itseänsä mahtavalta linnanherralta rakentamalla torni[8]
vastapäätä hänen linnaansa. Sellainen on meidän rakennettava tähän."

Kaikki katsoivat kummastellen Engelbrektiin, ikään kuin eivät olisi
oikein uskoneet hänen todella tarkoittaneen mitä sanoi. Hän huomasi sen
ja lisäsi niin kuin tavallisesti suopeasti hymyillen.

"Me teemme kuitenkin sen muutoksen torniimme, että rakennamme sen
siirrettävän. Sinun tulee rakennuttaa lautta, Björn, ja sille me
rakennamme tornin, viisinkertaisen, jokaisen tornin omine
rintavarustuksineen, toinen toisensa päälle! Käy ripeästi puuhaan,
vanha Björn! Tuon uppiniskaisen voudin miehuus mahtaa kyllä kitistyä
sitä mukaa kuin torni kohoo."

"Te, herra Eerikki Puke, ottanette viedäksenne osan sotajoukkoa
vastakkaiselle rannalle, että saisimme linnan oikein saarretuksi."

Näin sanoen Engelbrekt kääntyi Eerikki Pukeen ja tämä syöksähti
menemään, kun taas vakava Björn mahtavammin läksi ajamaan toista
rannemmalla kulkevaa tietä linnalle päin valitakseen paikan tornin
rakentamista varten.

Engelbrekt ratsasti takaisin Ringstadiin, jossa vielä vanha Ulvi oli
jälellä. Herman Berman ratsasti kasvatusisänsä rinnalla. Heidän
saapuessaan pienelle tuvalle myhäili vanha Ulvi mielissään ja sanoi:

"Tuolla sisällä on mieluinen vieras, Engelbrekt."

Tämä laskeutui hevosensa selästä ja riensi tupaan, mutta ovessa tuli
pater Johannes vastaan.

Jos mies olikin mieluinen vieras, niin olivat hänen kasvonsa kuitenkin
synkät ja onnettomuutta ennustavat. He menivät tupaan ja heidän
käytyänsä istumaan alkoi munkki tehdä selkoa puuhistaan, siitä lähtien
kuin he erosivat Borganäsin luona.

"Voinet kai, Engelbrekt", niin päätti hän puheensa, "yhtä hyvin itse
huomata kuin minä voin sanoa, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet
mahtane olla sinulle suosiollisia. Jotakin heillä lienee tekeillä,
jonka tähden he eivät vielä ole esiytyneet sinun ja valtakunnan rahvaan
vihollisina ... mutta nyt lienee se aika jo käsissä, jolleivät saamani
tiedot pahoin petä."

"Ovatko nuo hyvät herrat sitten koonneet väkeä ja aikovatko he marssia
minua vastaan...?"

"Eivät, sitä he tuskin kyennevät tekemään, siihen on heidän voimansa
liian vähäinen ja kuningas liian kaukana. Ei, nyt muutamien päivien
perästä pidetään Vadstenassa herrainpäivät. Kuningas on itse heidän
kehotuksestaan kuuluttanut kokouksen. Elokuun 16 pnä, niin on minulle
sanottu, pidetään kokous."

"Herrainpäivät!... Ja siellä aikovat nuo jalot herrat päättää minusta
ja Ruotsin valtakunnasta?"

"Niin kuin sanoit... He aikovat haastaa sinut tuomioistuimensa eteen ja
tuomita sinut kapinoitsijana, sellaisena, joka on tarttunut aseihin
isänmaata vastaan."

"Toisin sanoen, he pitävät Engelbrektiä valtakunnankavaltajana."

"Niin pitävät."

Engelbrektin otsa painui syviin kureisiin ja hän laski päänsä kättensä
nojaan. Niin kului hetkinen, mutta yht'äkkiä hän kavahti pystyyn ja
hänen otsansa oli kirkas ja katseensa säteili.

Munkki ja Herman odottivat iloisina mitä hän sanoisi. Hän oli
nähtävästi keksinyt keinon miten selvitä siitä tietystikin vaikeasta
pulmasta, johon munkin kertomus oli hänet saattanut.

Silloin aukeni ovi ja muuan lyhyen vanttera vuoritilallinen toi sisään
pienen hinterän olennon, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tuo
pieni mies oli hyvin surkean näköinen. Hänen vaatteensa olivat revityt
samoin kuin hänen kasvonsakin ja veri, johon multaa ja havunneulasia
oli tarttunut, oli hyytynyt haavojen päälle. Naama oli kalpea ja silmät
harhailivat arasti ympäri huonetta. Ruumis taas oli niin heikko, että
hän varmaan olisi tupertunut lattialle, jollei vahva vuoritilallinen
olisi pitänyt häntä pystyssä.

"Tämän löysimme metsästä", sanoi vuoritilallinen, "mutta aivan
pensaihin peitettynä, verisenä ja sidottuna, sellaisena kuin hän nyt
seisoo edessäsi. Aamupuolella päivän valjetessa kuului sakeasta
pensaikosta liikettä ja me luulimme jonkun pedon sinne kätkeytyneen,
kun kummaksemme vedimme esiin tämän ... Kirjuri-Martin arvellakseni,
jollen pety. Ja tämä", lisäsi hän, "tämä hänellä oli kätkettynä
takkinsa alle."

Vuoritilallinen näytti nahkalaukkua, joka oli täynnä kirjeitä.

"Säästä minua, Engelbrekt, isäni tähden, jonka tunsit", voihki pikku
kirjuri.

Miehen esiytyminen teki Engelbrektiin varsin ikävän vaikutuksen.

"Kuinka tulet eteeni tuossa kunnossa, Martti?" kysyi hän. "Isäni
vihamies on minunkin vihamieheni!"

"Isäsi...?"

"Tunnethan kai isäni murhamiehen, Engelbrekt...? Hän ei pidä minua
rakkaampana kuin isäänikään!"

"Ja kuinka yhdyit häneen?" kysyi Engelbrekt ikään kuin tahtoen välttää
tätä kysymystä, vaikkei sitä voinut.

Pieni kirjuri näytti näin lopen kurjanakin arvaavan hänen ajatuksensa
ja vastasi:

"Muistat kai mitä maantiellä viime yönä tapahtui... Belgsting ei
halunnut näkijöitä. Sen tähden hän sitoi minut ja heitti vuorelta alas!
Mistä hän tuli, sitä en tiedä, mutta hänet nähdessäni minä pysähdyin
ja, uskoppa tai elä, mutta henkesi ei olisi ollut paljon arvoinen,
jollen..."

"Mistä sitten tulit itse, Martti?"

"Olen Göksholman herran Pentti Steninpojan palveluksessa ja matkustan
hänen asioissaan."

"Oletko sinä Pentti ritarin palveluksessa?" huudahti Engelbrekt ja
hänen äänensä ilmaisi sekä kummastusta että harmia. "Ja minne matkasi
pitää, koskapa ajoit sellaisia teitä, että yhdyit Belgstingiin?"

"Jösse Eerikinpojan palvelijan täytyy kulkea salateitä ... mutta
muutoin olin matkalla ritari Bo Steninpojan luokse, joka nyt kyläilee
herra Kaarlo Knuutinpojalla Fågelvikissä, ja hänen luotansa minun piti
ajaa Knuutti piispan luokse Linköpinkiin, niin kuin voit laukussa
olevista kirjeistä nähdä."

Engelbrekt otti ulos kirjeet ja silmäili päällekirjoituksia, jotka
osottivat kirjurin sanat tosiksi. Muiden joukossa oli myöskin muuan,
joka ei ollut lukittu, mutta oli varustettu Pentti ritarin ja hänen
poikansa allekirjoituksilla ja sineteillä.

"Tuo avonainen kirje", sanoi silloin vanki, "on osotettu minulle ja
todistaa, että olen Göksholman ritarin uskollinen palvelija. Se
sisältää palkanlupauksen minulle niistä palveluksista, jotka olen
hänelle tehnyt, ja niistä, jotka vast'edes vielä olen tekevä..."

"Tärkeitä toimia ne mahtavat olla, joissa jalo ritari käyttää sinua
sananviejänä, Martti... Minä ja ystäväni tuskin uskoisimme mitään sinun
käsiisi."

Oli selvää, että Engelbrekt halveksi vangin tiedonantoja, joita hän
tuskin ollenkaan uskoi. Ainoastaan yhteen hän kiinnitti huomionsa, se
kun oli vakuutuksena sille mitä yö oli hänelle todistanut, että näet
hänen lapsuudenystävänsä salaisesti väijyi hänen henkeänsä. Ja siitä
tuli tuo hänen kulmillaan näkyvä synkkä ilme, tuo syvä surumielisyys,
jonka hänen seuralaisensa olivat huomanneet jo kohta Ringstaholmaan
saavuttua. Vangin näkeminen ja tämän tuomat tiedot, vaikkakin ne
antoivat ainoastaan aavistuksen siitä, että vehkeiden paja oli
käynnissä, jonka seikan aina ensiksi täytyi tulla mieleen, kun kuuli
Jösse Eerikinpojan entisen kirjurin olevan asioissa valtakunnan herrain
kanssa; vangin näkeminen herätti nuo synkät ajatukset taas uuteen
eloon.

Vanki taas puolestaan älysi sangen hyvin, että hänellä oli varsin vähän
pelastumisen toivoa. Ainoastaan aikaa voittamalla saattoi hän jotakin
toivoa, ja joka tapauksessa ainoastaan sillä ehdolla, että tavalla tai
toisella sai hätänsä uusien herrainsa tietoon. Mutta saadakseen heidät
oikein ponteviin toimiin hänen hyväksensä oli hänen myöskin voitava
antaa heille joitakin tietoja heidän tärkeimmästä asiastaan,
kreivintyttärestä. Itse hän oli täysin vakuutettu arvoisan neidin
paenneen Engelbrektin turviin. Koko asia riippui nyt siitä, saattoiko
hän jollakin tavoin käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada
jonkinlaista johtoa tiedusteluilleen, mihin turvapaikkaan Engelbrekt
oli hänet kätkenyt. Kaiken tämän hän sai silmänräpäyksen ajalla
ajatelleeksi, vaikka näköjään olikin niin uupunut ja voimaton, että
vuoritilallisen pari kertaa täytyi oikein pontevasti huomauttaa, että
hänen välttämättömästi oli pidettävä lihaksensa jännitettyinä.

"Kummalliselta minusta tuntuu", arveli munkki, "että nuo jalot herrat
lähettävät sinut sanoja ja kirjeitä tuomaan tänne Itägötinmaalle,
vaikka he itse kai saapunevat Vadstenan kokoukseen."

"Metsän pohjoispuolen herroista mahtanee harvoja tulla tänne alas",
vastasi vanki typeränsekaista säveyttä oivallisesti teeskennellen,
"koskapa talonpoikaissotajoukko sulkee heiltä tien."

"Näytät olevan sangen hyvin perehtynyt herrain tuumiin, Martti", jatkoi
munkki, mutta hänet keskeytti Engelbrekt, joka nämä viimeiset sanat
kuultuaan heräsi ajatuksistaan.

"Tietänet kai, Martti", sanoi hän, "henkesi olevan vaarassa, mutta laki
sinut kuitenkin tuomitkoon. Mutta tuumi nyt, voitko minulle ja
valtakunnalle tehdä hyviä palveluksia, -- silloin voitaneen ehkä
tuomiotasi lieventää!"

"Säästä minua, mies parkaa", rukoili vanki, "tahdon tehdä kaikki mitä
pyydät, Engelbrekt."

"Lakia seuraamatta en voi enkä tahdo mitään tehdä hyväksesi, mutta jos
voit antaa minulle sellaisia tietoja, jotka ovat valtakunnalle
hyödyksi, niin olen puhuva puolestasi."

Ilonilme välähti kirjurin viekkailla kasvoilla, kun hän kuuli nämä
sanat, mutta niin nopeasti, niin pian ohi mennen, ett'ei kukaan sitä
huomannut.

"Kysele minulta, Engelbrekt, ja kaikki mitä tiedän, tahdon sinulle
sanoa!"

"Olet oleskellut Göksholmassa, Martti", jatkoi Engelbrekt, "ja sinä
ajelet Pentti herran asioilla, niin kuin itse sanot ja niin kuin
hallussasi olevat kirjeet osottavat, mutta jos nämä ovat tärkeitä, niin
miks'ei ritari itse matkusta tänne alas, erittäinkin kun hän samalla
voisi saapua kuninkaan kokoonkutsumille herrainpäiville Vadstenaan!
Sano minulle mitä siitä tiedät!"

"Minkä tiedän, sen olen sanova, koska pyydät, mutta varmaankaan et
asian kuultuasi minua hyvin silmin katsele. Siitä kuitenkin saat nähdä,
että minulla on aikomus palvella sinua ja isäini valtakuntaa. Herrat
ovat kovin vihoissaan sinulle ja ne, jotka eivät ole lupautuneet
uskolliseen yhteistoimintaan kanssasi, ovat kiukkuisempia vihamiehiäsi
kuin Eerikki kuningas itse. Nämä eivät uskalla tulla tänne alas
sotajoukkosi keskitse, mutta ne, jotka ennestään ovat täällä, aikovat
nyt Vadstenan herrainpäivillä haastaa sinut valtakunnan neuvoston eteen
ja tuomita sinut valtakunnan kavaltajana..."

"Ja näissäkö asioissa ratsastat Pentti ritarin puolesta
Itägötinmaalle?"

"En, minun asiani oli toinen ... mutta monta salaista sanaa on metsäin
kautta kulkenut tänne sinun ja sotajoukon ohitse, Engelbrekt!"

"Ja mikä sitten oli sinun asianasi?"

"Minun asiani on toinen eikä se ole sinulle eikä valtakunnalle minkään
arvoinen", vastasi vanki siekaillen, mutta yhtä nöyrän ja sävyisän
näköisenä, kuin oli ollut koko ajan.

Ja viekas kirjuri alkoi sitä paremmin kyetä hallitsemaan ajatuksiansa
ja sanojansa, kuta enemmän huomasi salaisten toiveittensa rupeavan
toteutumaan. Se minkä hän oli sanonut ei oikeastaan ollut mitään muuta,
kuin mitä Engelbrektin piti jo ennestään tietää, ja vaikka se olikin
tosiolojen mukaista, niin ei se kuitenkaan voinut Göksholman herrain
silmissä häntä pahentaa, mutta täällä se sitä vastoin saattoi hankkia
hänelle luotettavaisuutta, joka oli omiansa hyödyttämään sitä asiaa,
jota hän nyt pyrki yhä lähemmäksi.

"Olipa asiasi arvokas tai arvoton", vastasi Engelbrekt, "niin tahdon
sen kuitenkin tietää. Minkä palveluksen olet Pentti ritarille ottanut
tehdäksesi, jonka hän tahtoo palkita niin runsaasti, että siitä
lahjoittaa sinulle yhden kartanoistansa?"

"Suokoot Jumala ja kaikki pyhimykset minulle anteeksi, että ilmaisen
ritarin salaisuuden, koskapa et minua usko, kun sanon, ett'ei toimeni
ole valtakunnalle minkään arvoinen ... minä ajelen rakkaudenasioissa!"

"Rakkaudenasioissa ritarin...?"

"Pentti ritarin pojan puolesta", täydensi vanki, "herra Maunu
Pentinpojan puolesta."

"Erittäin tärkeänä pitänee sitten Pentti ritari sen asian menestymistä
luvatusta palkinnosta päättäen." Engelbrektiä ei haluttanut pitemmältä
kysellä asiaa, joka oli niin yksityistä laatua. Hän lisäsi, "sepä asia
ei minuun kuulu."

"Mutta minä pyrin siinä asiassa sinun puheillesi, Engelbrekt", jatkoi
vanki. "Tahdoin ensin saada allekirjoitukset ritarin sukulaisilta,
koskapa hänen minulle lupaamansa talo on perintötalo, ja sitten piti
matkani sinun luoksesi."

"Minunko luokseni?" huudahti Engelbrekt, "olitko kosintaretkellä minun
luokseni...?"

"Koska sinä olet ruvennut neitikammion vartijaksi, niin tahdoin tietää,
mistä olin Maunu herran morsiamen löytävä."

Engelbrekt katsoi mieheen, ikään kuin tämä olisi järjettömiä puhunut.
Kirjuri näytti epäröivän, pitikö hänen kyselyjänsä jatkaa, ja hän alkoi
hiukan epäillä ennakolta tehtyä tuumaansa. Mutta hän hylkäsi tämän
ajatuksen mahdottomana ja jatkoi:

"Ewerstenin kreivin tytärtä se herra Maunu Pentinpoika kosii ja
tietänet kai kreivin antaneen suostumuksensa..."

Keneenkään läsnäolevista eivät nämä sanat koskeneet siten kuin Herman
Bermaniin. Hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi ja hänen katseensa
näytti tahtovan lävistää kirjurin. Tyynenä pysyi ainoastaan munkki,
jonka läpitunkeva katse oli luotuna Hermaniin. Engelbrekt loi myöskin
hellän katseen kasvattipoikaansa sen enempää vangista ja hänen
sanoistaan välittämättä...

"Valitse itsellesi muutamia miehiä ja vie tämä vanki Vesteråsin linnaan
herra Niilo Kustavinpojalle", sanoi hän vuorimieheen kääntyen...
"Siellä on häntä säilytettävä, kunnes olemme hankkineet valtakunnalle
rauhan ja hänen asiastansa voidaan langettaa puolueeton tuomio. Mikäli
tiedän", sanoi hän vankiin kääntyen, "olet herrainpäivistä puhunut
totta..."

"Minähän olen tänä yönä pelastanut henkesi, Engelbrekt", huokaili vanki
polvilleen langeten.

"Nouse ylös, nouse ylös", huudahti tällöin Engelbrekt kiireesti, "siitä
on pidettävä tarkka tutkinto ja laki on tuomitseva."

Sen jälkeen hän antoi kädellään merkin ja vuoritilallinen vei ulos
kirjurin.

Alullepantu piiritys ja kaikki mikä siihen kuului, niin kuin sotajoukon
järjestäminen osastoihin sekä suojakattoa varten linnansillan edustalle
että muita tekeillä olevia piiritystarpeita varten ja etupäässä tuon
ison lautan rakentamista ja sille pystytettävää tornia varten -- kaikki
tämä piti sekä Engelbrektiä että Hermania päivän ajalla täydessä
toimessa. Ja näyttipä vielä siltä, kuin edellinen tahallaan olisi
valinnut vaikeimman työn jälkimmäiselle, vaikka hän aina leppeästi
hymyillen katseli, millä innolla ja reippaudella nuorukainen täytti
jokaisen saamansa käskyn.

Pater Johannes jäi itsekseen ja vanhan Uivin seuraan, joka tällä kertaa
näki olevansa velvollinen luopumaan vanhoista tavoistaan; hän näet teki
paterille kokonaista kolme kysymystä: 1:ksi kuinka hänen emäntänsä
jaksoi, 2:ksi oliko halla pannut rukiin isännän vainioilta, ja 3:ksi
vieläkö Belgstingin tytär lauleli laulujansa luhtihuoneessa. Viimeksi
mainittu näkyi olevan ukolla erityisenä huolena. Pateri teki selon
kaikesta ja niin kului aika. Iltapäivällä munkki käveli piiritysjoukkoa
katselemassa ja tarkasteli alullepantuja toimenpiteitä sekä nyökäytteli
tuon tuostakin hyväksyen päätänsä. Erittäinkin hän tarkkasi hirsilautan
ja tornin rakennustöitä ja iltasilla kun hän palasi Ringstadiin,
ilmaisivat hänen kasvonsa pelkkää tyytyväisyyttä.

Kun Engelbrekt myöhään illalla tuli, niin toivotti munkki hänelle onnea
piirityksen hyvästi päättymiseen.

"Tahdot kai sanoa pikaiseen päättymiseen", sanoi vastaten Engelbrekt,
"sillä ajasta meillä riippuu kaikki ja monta on vielä linnaa meitä
odottamassa. Jos Jumala tahtoo, niin aion täältä lähteä rannikolle
päin. Söderköpingissä tahdon puhutella itägötiläisiä ja sitten menen
Smålantiin."

"Jumala ja Pyhä Eerikki auttakoot ja suojelkoot sinua, Engelbrekt",
sanoi siihen munkki, "mutta ensin pitää sinun päästä selville
valtakunnan herroista. He voivat ehkä tehdä pikaisen lopun koko
vapautustyöstä, jos saavat pitkittää. Pelkäänpä pahoin heidän luottavan
lainkuuliaisuuteesi, Engelbrekt; he arvelevat, että et sinä, olitpa
kuinka mahtava hyvänsä talonpoikaisi etunenässä, kuitenkaan ole
kieltäytyvä tottelemasta neuvoston käskyä..."

"Minä tahdonkin puhua pari suoraa sanaa noille jaloille herroille",
lausui Engelbrekt. "Elkööt unhottako, että heidän itsensä on
noudattaminen lakia, jos he aikovat käskeä lain nimessä. He ovat
tarpeeksi kauvan eläneet, ikään kuin ei lakia eikä oikeutta olisi
olemassakaan, taikka ikään kuin se olisi ollut olemassa vaan
valtakunnan rahvaan sortamista varten. Onpa jo aika luovuttaa heidät
siitä uskosta ja johdattaa heille mieleen, että jos olisivat
velvollisuutensa tehneet, niin olisimme sekä minä että apumieheni
kaikki rauhassa ja levossa saaneet hoitaa tehtäviämme, saaneet kyntää
sarkojamme ja louhia vuoriamme... Minä menen Vadstenaan, Johannes,
herrainpäiville!"

"Oikein teet mennessäsi, Engelbrekt, mutta elä luota, että nuo jalot
herrat sinua katselevat sellaisin silmin kuin kunnon isänmaanystäväin
tulee; mene siten heidän luoksensa, ett'et tarvitse panttivankia...
Minä lähden sinne edeltäkäsin ja mitä tärkeätä siellä tapahtuu, siitä
olet saava tarkat tiedot."

"Menetkö sinä Vadstenaan, Johannes?" kysyi Engelbrekt selvästi
kummastuksissaan.

"Sinun tähtesi, Engelbrekt, toisin sanoen isänmaani tähden, rauetkoot
nuoruuden erhetykset... Valasta, jonka vannoin siihen aikaan, kun
nuoruudenveri suonissani kiehui, päästäköön minut kaikkivoipa Jumala.
Minä luotan ennemmin häneen kuin Roomassa olevaan pyhään isään, joka
useammin käyttää pidätys- ja päästöavaintaan pahaan kuin hyvään."

"Ja jos sen valan annat raueta, Johannes, niin minusta paljon muun
pitäisi mennä samaa tietä..."

Molemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.

"Kenties olet oikeassa, Engelbrekt... Viime päivät ovat paljon
muuttaneet mieltäni tässä asiassa."

"Ja siitä olkoon Jumalalle ja hänen pyhimyksillensä kiitos... Suru
sitoo niin kuin onnikin, mutta surun siteet ovat kovemmat, lujemmat...
Varmaa vaan on, että sielusi on saava rauhan, jos jotakin muutosta
siihen asiaan voidaan saada."

"Sinun tähtesi ja Ruotsin valtakunnan tähden menen Vadstenaan ...
muutoin ei jalkani koskaan polkisi Vadstenan katuja. Kaikista valoista,
jotka mies vannoo, ei yhtä koskaan saa rikkoa, sitä, kun hän
syntymähetkellään vannoo rakastavansa isänsä ja äitinsä maata."

Molemmat miehet puristivat toistensa käsiä ja illemmalla nähtiin munkin
kookkaan vartalon poistuvan puiden lomitse etelään päin. Lähempänä
virtaa olevalle kukkulalle hän pysähtyi ja kuunteli.

Vähän matkan päästä aivan virran partaalta kuului laulu, joka näytti
munkkiin erikoisesti koskevan. Se kertoi kuinka Elisif neiti
ryöstettiin Risebergan luostarista. Laulajan ääni oli viehkeä ja
täyteläinen, ja kosken kohistessa sekä kuun salaperäisellä loisteellaan
valaistessa maita metsiä, samalla kun tuulen pitkin taivaan kantta
kiidättämät pilvet loivat pitkiä varjoja kentälle, oli vilkkaan
mielikuvituksen helppo varjoissa nähdä tuon saksalaisen kuninkaan
ritareineen kiitävän vaahtoisten hevosten selässä virran vartta pitkin.
Ja ikään kuin katselijalle ilvehtiäkseen hiipi aivan metsän reunassa
pitkä ritarihaamu, vaipuneena niin kuin munkkikin laulun kummallisten
sävelten synnyttämiin haaveiluihin.

    Albrekti kuningas ratsaille nous.
    Kannukset, satulat on uudet;
    Varhain kun kansa jo kirkkohon käy
    Kylähän Risebergan saapui jo hän.
    Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!

    Albrekt ja Bernhard he ajavat joutuin
    Korpea synkkää ja suurta;
    Ladhärdan portille tullessa heidän
    Riemuiten sydämensä löi.
    Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!

    "Bernhardin omaksi Elisif ei
    Konsana joutua saata;
    Lupauksen lasna jo Luojalle vei
    Luostarin mullassa maata."

    "Syntynyt hän tähän maailmaan
    Suvusta suurest' on, mahtavasta;
    Bernhardin ottais' jos miehekseen,
    Säätyä loukkais se meidän!"
    Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!

Metsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe
kokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat
ihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.

Munkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä
metsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo
näytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä
säe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen
alkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki
siitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui
yhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka
mitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.

Se oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä
istuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan
metsästä pölkkyjä kaatamasta.

       *       *       *       *       *

Seuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä
alkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti.
Herman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja
olivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa
kuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut
se seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin
rohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.

Linnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti
oli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan
muuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi.
Jos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta
vielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja
sattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin
herrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama
mietintäaika.

Kovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin
rakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ
ollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa
juhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä.
Se kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä
Vadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen
käsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli
käytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja
punnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi,
Hermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa
edustalle ja jätti suitset Uiville.

Silloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille
paikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin
korviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:

"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!"

Vähän aikaa sen jälkeen kohtasivat Engelbrekt ja vouti toisensa. Tämä
näytti nyt kokonaan toisenlaiselta kuin noita röyhkeitä sanoja
linnansillan luona lausuessaan. Hänen nenänsä, joka nyt kerta kaikkiaan
oli ulkonevin osa hänen naamassaan, riippui pitkänä ja raskaana
huulella ja koko hänen käytöksensä toi mieleen kalkkunan, joka
häpeissään lyö kokoon laajan pyrstökoristeensa ja kalpenee nokaltaan.
Engelbrektin ennustus oli käynyt toteen. Sitä mukaa kuin uusi
hirsikerta oli korottanut tornia oli Henrikki Styken rohkeus
lannistunut, ja kun hän nyt pää kumarassa seisoi Engelbrektin edessä,
niin jopa melkein näyttivät Engelbrektin sanat toteutuneen; hän kun oli
uhannut vetää voudin tukkapäästä ulos.

Pakkosopimuksen ehtoja ei kuitenkaan ennätetty määrätä. Engelbrekt
tyytyi voudin myöntymiseen ja he tekivät välirauhan Engelbrektin
Vadstenasta palaamiseen asti.

Kohta puoliyön jälkeen ratsasti Engelbrekt 1000 ratsumiehen etunenässä
leiristä, johon Eerikki Puke pantiin päälliköksi hänen poissaolonsa
ajaksi.



V.

Vadstenassa.


Vadstena[10] oli tähän aikaan Itägötinmaan tärkeimpiä paikkakuntia.
Alkujaan oli se folkungien omaisuutta, mutta kuningas Maunu
Eerikinpoika ja hänen kuningattarensa lahjoittivat sen pyhän Birgitan,
kuninkaan heimolaisen, äsken perustamalle luostarikunnalle, jonka
sääntöjen mukaan munkkeja ja nunnia piti asuman yhdessä rukoillen ja
maailmasta luopuen samain muurien sisällä. Jokaisella ajalla on tapansa
ja niinpä pidettiin Ruotsissakin, kohta luostarin rakentamisen perästä,
hyvään tapaan kuuluvana kaikin tavoin pitää siitä huolta ja sekä
jälkisäännöksillä että lahjoilla osottaa kunnioitusta ja rakkautta
tälle ruotsalaiselle pyhimykselle ja hänen laitokselleen. Suurimpana
kunniana pidettiin leposijan saamista luostarin pyhitettyjen muurien
sisään.

Luostarin päänunnat otettiin maan ylhäisimmistä suvuista. Ensimmäinen
luostarin perustamisen jälkeen oli Ingegerd, Margareta kuningattaren
kasvattisisar, joka, kuten pahat kielet kuiskailivat, oli ollut
joissakin luvattomissa suhteissa Linköpingin piispaan Knuutti
Bonpoikaan. Hän kuoli vähää ennen kasvattisisartansa. Margareta
kuningatar oli itse ruvennyt "ulkosisareksi"[9] ja hän oli sinne
asettanut Holsteinin kreivin Gerhardin tyttären, Ingeborgin, nunnaksi.
Vadstena oli ollut Margareta kuningattaren mieluisimpana olinpaikkana
hänen Ruotsissa oleskellessaan ja seuraava kuningatar, tuo jalo, hyvä
ja lujatahtoinen Filippa, Eerikki kuninkaan puoliso, piti luostaria
yhtä rakkaana kuin Margaretakin. Hänet olikin sinne haudattu ja Eerikki
kuningas oli määrännyt pidettäväksi kallisarvoisia messuja hänen
muistonsa kunnioittamiseksi ja hänen sielunrauhansa takia.

Kaikki tämä teki Vadstenan hyvin suosituksi paikkakunnaksi, jossa tuon
tuostakin joukoittain herroja ja niiden palvelijoita oleskeli, joko,
kuten nyt, kokoutuakseen neuvottelemaan valtakunnalle tärkeistä
asioista, taikka viettääkseen jotakin juhlaa, tavallisesti
hautajaisia. Siitä elostuikin Vadstena ja saavutti alussa 1400-lukua
kaupunginoikeudet sekä voitti kohta Skeningen, joka ennen P. Birgitan
aikoja yhdessä Söderköpingin kanssa oli Itägötinmaan etevin kaupunki.

Oli myöhäinen sunnuntai-ilta elokuun 15 p:nä. Joukoittain ihmisiä oli
liikkeellä noilla mutkaisilla kaduilla katselemassa ja ihmettelemässä
niitä monia komeita herroja, jotka asemiestensä seuraamina ratsastivat
kaupunkiin toinen toisensa perästä. Monta oli jo tullut, mutta vielä
odotettiin useita, erittäinkin Linköpingin piispaa. Kaunis ilta
houkutteli myöskin useita ulkopuolelle kaupunkia, niin että pohjoiseen
ja itään päin vievillä teillä oli vilkasta liikettä.

Kävelevistä varsinkin eräs pitkä mustamunkki herätti huomiota
kookkaalla vartalollaan ja voimakkaalla käynnillään, vaikka harmahtava
parta, joka aallokkaana valui ylösvedetyn päähineen alapuolelle,
ilmaisi hänen jo parhaat vuotensa eläneen. Hän oli viimeisten joukossa
lähtenyt kaupungista, niin että huvikävelijät tulivat häntä vastaan ja
jotkut muistelivat nähneensä tämän mustamunkin Pyhän Yrjänän
ammattikunnan kokoushuoneen edustalla, johon joukko jo saapuneita
herroja oli kokoutunut neuvottelemaan. Varmaankin hän kuului jonkun
piispan seurueeseen, sillä olihan hänen nähty hetkiseksi menevän
kokoushuoneeseenkin.

Munkki ei kuitenkaan välittänyt noista ihmettelevistä ja huolettomista
väkijoukoista, hän kulki verkalleen eteenpäin, ja kun vaimoineen ja
tyttärineen kulkevia porvareita ei enää kuulunut, meni hän muutamalle
tien vieressä olevalle mäelle, josta saattoi nähdä isolle tasangolle.
Täällä hän viipyi kauvan alinomaa tähystellen pohjoiseen päin, ikään
kuin olisi odottanut saavansa siltä suunnalta nähdä jonkun tulevan
tietä pitkin. Linköpingin puolelta tulevan ison ratsumiesjoukon melu ei
ollenkaan herättänyt hänen huomiotansa. Mutta pohjoispuolelta ei
kuulunut mitään ja vihdoin hänkin nousi pystyyn ja läksi kulkemaan
takaisin kaupunkiin päin. Vähän väliä hän kuitenkin käänsihe takaisin
päin ja pysähtyi vähintäkin ääntä kuuntelemaan.

Tällä tavoin hän oli joutunut kaupunkiin, jossa hän kulki muutamaa
niistä kaduista, jotka veivät luostarille päin. Silloin ajoi ratsumies
vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa katua pitkin, mutta pysähtyi
munkin eteen ja kysyi:

"Oletko nähnyt, hurskas isä, onko Linköpingin piispa Knuutti
ratsastanut tänne sisälle?"

Se oli pieni mutta kaunisvartaloinen mies. Hän istui kääriytyneenä
pitkään viittaan, joka ulottui jalkoihin asti, ja hänen hattunsa
punainen sulkatöyhtö riippui pitkin selkää. Munkki säpsähti hänen
puhutellessaan, ikään kuin olisi hämärästä huolimatta tuntenut hänet
pystyyn nostetun viitankauluksenkin läpi.

Munkki vastasi hänen kysymyksiinsä kieltävästi ja ratsumies ajoi katua
edelleen, kunnes luostarin puutarhan kulmassa taas tapasi miehen, jolle
hän luultavasti toisti saman kysymyksen. Saamansa vastauksen johdosta
hän silloin kääntyi kulmasta ja ajoi luostarin kartanolle. Täällä hän
pysähtyi ja laskeutui hevosensa selästä, jonka hän jätti muutamalle
ympärillä seisovista katsojista sekä lähestyi sitten luostarin porttia.
Hänen vähän aikaa odotettuansa avattiin portti ja mies meni siitä
sisälle.

Mutta munkki ei ollut päästänyt häntä näkyvistään, vaan seisoi myöskin
kohta luostarin portilla.

"Arvoisa veli, onko Knuutti piispa täällä?" kysyi hän, kun muutaman
birgittiläismunkin pää näyttäytyi portin kupeella olevasta pienestä
aukosta.

"On, veli!" vastasi munkinpää.

"Minulla on hänelle tärkeitä asioita, jotka eivät siedä viivytystä!"

Munkinpää hävisi ja kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka näyttivät
dominikaanimunkille olevan hyvin sietämättömiä, päättäen siitä, että
hän tuon tuostakin levottomasti katsahti portinaukkoon.

Vähän ajan perästä kuului salpa vedettävän portista ja
birgittiläismunkki avasi sen dominikaanille.

"Arvoisa isä Knuutti piispa on veljien rukoushuoneessa", sanoi
edellinen, "mutta ruokasalissa voinet häntä odotella, veli!"

Dominikaanimunkki nyökäytti päätänsä ja astui munkkiluostariin päin,
joka nyt oli erityisenä rakennuksena nunnaluostarista erillään, samoin
kuin munkkien puutarha oli korkealla muurilla erotettu nunnien
puutarhasta. Tällainen ei ollut alkuperäinen perustajan tarkoitus
ollut, mutta alituisesta yhdessäolosta juurtuneen siveettömyyden takia
oli Filippa kuningattaren tahdosta tällainen määräys tehty. Ne olivat
isoja, komeita rakennuksia, jotka jo ulkomuodollaan ilmaisivat, että
niissä asui sekä koti- että ulkomaisten ylhäissukujen jäseniä. Etenkin
oli hakatusta vuolukivestä rakennettu luostarinkirkko iso ja komea.
Koko luostari oli milt'ei uudelleen rakennettu Margareta kuningattaren
aikana, sen jälkeen kuin suurin osa siitä vuotta ennen Albrekt
kuninkaan tappiota Falköpingin luona oli palanut poroksi.

Munkki jätettiin aivan itsekseen eikä kukaan ihmetellyt, että hän
mieluummin valitsi varjoisan puutarhan odotellakseen piispan kirkosta
palaamista kuin helteisen ruokahuoneen. Mutta kohta puitten varjoon
päästyänsä kääntyi munkki luostarinkirkolle päin, jonka holvien alle
hän kohta astui. Kirkko oli tällä hetkellä aivan tyhjä; joku kynttilä
paloi pyhimyskuvain edessä ja noilla lukuisilla alttareilla, joita
kaikkiaan oli kokonaista 62; mutta niistä leviävä valo oli kerrassaan
riittämätön valaisemaan kirkon korkeita holveja ja kuutamo, joka
värillisistä ikkunoista loi hämärää valoansa patsasrivien väliin, teki
myöskin osaltansa hämärän tuntuvammaksi.

Vähän matkan päässä itäisen päätyseinän keskustasta oli "Veljien kuori"
rauta-aidalla kirkosta erotettuna. Aivan tämän viereen asettautui
dominikaanimunkki. Hän kuuli, miten kaksi miestä puheli sen sisällä.

"Sellainen on hänen ja talonpoikain menettely ollut, arvoisa herra
piispa", kuului nuorehko ääni lausuvan juuri kun munkki pysähtyi, "ja
varmaan teette te ja muut valtakunnan neuvoston herrat kuninkaalle,
itsellenne ja valtakunnalle kelpo työn, jos lopetatte tämän
vallattomuuden. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta teille alusta
alkaen esittää tätä pitkää kertomusta, mutta varmaan teillä on siitä
oleva hyötyä, kun nyt aiotte kokoutuneiden herrain puhetta johtaa!"

"Kiitos, Juhani Wale", sanoi nyt toinen ääni, josta munkki tunsi
Knuutti piispan, "kiitos vaivoistanne; monessa kohden en tuntenut asiaa
siten, kuin te nyt olette minulle selvittänyt ja kertonut. Mutta
sallikaa minun nyt saada kuulla, miten Ringstaholman-matkanne päättyi."

"Sieltä ei teillä ole mitään peljättävänä, arvoisa herra! -- Engelbrekt
ei muuta ajatellut kuin linnan rynnäköllä valloittamista ja mikäli
tiedän, mahtanee hän siinä purra hampaansa poikki, jos vaan asia niin
pitkälle menee... Sillä jos tahdotte punnita niitä neuvoja, jotka
uskallan teille esittää, niin varmaankin saatte niistä paljon hyötyä."

"Sallikaa minun kuulla neuvonne, Juhani Wale! Te tunnette asian ja
puheenalaisen henkilön ... kuuntelen teitä sen tähden mielelläni..."

"Teidän tulee sitten pitää mielessänne kapinoitsijan omat sanat laista,
jota hän sanoo tahtovansa puolustaa... Valtakunnan neuvosto voi kutsua
hänet eteensä ja hän on tuleva, koskapa hän ei saata rikkoa vanhaa
tapaa, kuten itse sanoo... Jos hän tulee, niin hän on vallassanne..."

"Ja jollei hän tule", kuului piispa keskeyttävän.

"Tarjotkaa hänelle kuninkaan nimessä valtakunnan linnoista, minkä hän
itse tahtoo valita, tarjotkaa ja asettakaa niin, että on päteviä
todistajia hänen vastaustansa kuulemassa, niin kyllä hän tulee ja te
voitte tehdä hänelle, mitä kapinoitsija ansaitsee."

"Luuletteko sitten hänen suostuvan tarjoukseen?"

"Olen siitä varma ja silloin teillä on se todistuksena, että hän
itsekkäistä pyyteistä on yllyttänyt valtakunnan rahvaan aseihin oikeata
herraansa ja kuningastaan vastaan. Sigge piispalle olen asiasta
puhunut, samoin herra Birger Trollelle, ja he ovat hyväksyneet
neuvoni..."

"Valtakunnan ja rauhan tähden ovat ne tosiaankin hyviä neuvoja, Juhani
Wale."

Vastapäiseen kuoriin saatossa kulkevien nunnain juhlallinen laulu
hämmensi puhelevien äänet ja munkki vetäytyi äkisti takaisin ja hävisi
muutaman patsaan synkkään varjoon. Kun laulu oli tauonnut ja nunnat
lähteneet kirkosta, avautui munkkien rukoushuoneen aitaus ja piispa
ynnä Juhani Wale, joka vielä oli viittaansa kääriytynyt, läksivät
astumaan halki kirkon. Ison käytävän kohdalla, johon pääalttarin luona
oleva pyhimysarkku näkyi, sekä piispa että vouti tekivät ristinmerkin
ja menivät sitten joutuisin askelin ulos kirkosta.

Yht'äkkiä oli kirkossa hiljaista ja juhlallista. Tuntui siltä kuin
sisarten laulun sävelet olisivat pysähtyneet holvien alle vihkimään
rauhaan lepokammioissaan lepääviä vainajia. Ja kuun säteet kisailivat
alttarien ja lukuisten pyhimyskuvain ympärillä ja hautakivien päällä ja
muodostelivat kehiä toistensa viereen, mutta lakkaamatta vaihettaen
paikkaa, ikään kuin täällä olisi henkiolentoja liikkunut.

Sieluun viriää aina omituinen tunne, kun ihminen on yksinään kirkossa,
etenkin kun yön varjot peittävät maan. Korkeat ja pyhät tunteet
valtaavat ehdottomasti sydämen, näkymätön mutta mahtava käsi
koskettelee sen hienoja kieliä ja ajatuksia syntyy, joita tuskin voi
ymmärtää, mutta jotka täyttävät sielun ja ikään kuin vievät sen pois
avaruuksiin, ennen näkemättömiin taikka jo aikoja sitten unhotettuihin.
Sielusta itsestään riippuu, tulevatko nämä ajatukset valkoisin
kyyhkysensiivin, lempeinä ja suloisina kuin auringonsäde lehdon
kukkaisia suudellessaan, vai mustina ja synkeinä kuin jyrisevä ukkonen
ja turvattoman omantunnon murskaksi rusentaen.

Pitkävartaloiseen munkkiinkin vaikutti se voima, mikä tällä pyhällä
paikalla oli. Hän seisoi kauvan liikkumatta patsaan varjossa ja katseli
kirkkoa ja hänen silmänsä paloivat, ikään kuin hän pimeän halki olisi
nähnyt kokonaisen maailman täynnä kummallisia olentoja. Engelbrekt se
ensinnä kulki hänen mielikuvituksensa näyttämöllä -- Engelbrekt ja ne,
jotka kavalasti hiiviskelivät hänen jälkiänsä, koettaen, tokko tuon
jalon miehen sydäntä voisi turmella, myrkyttää, niin kuin käärme
kukkaisen paratiisin yrttitarhassa.

Engelbrekt rukoili -- siltä hänestä tuntui -- rukoili Jumalaa
aamuauringon loisteessa ja kirkastunut hymy, ylenluonnollinen rauha
loisti hänen silmistään, vallitsi hänen avomielisellä miehekkäällä
otsallaan, kun taas huulet kuiskailivat puhtaimman alttiiksi
antaumuksen pyhiä lupauksia. Mutta sankarin rakkaan kuvan takaa nousi
mustia haamuja, jotka milloin lähenivät, milloin hävisivät, kunnes
yht'kkiä muutama heistä takaapäin työnsi miekan sankarin poveen.

Joku näkykö, vaiko vain rakastavan sydämen levottomuus se oli
kiihottanut mielikuvitusta ja loihtinut näyn aivojen hermosyihin?

Munkki painoi kädellä otsaansa, joka oli märkänä kylmästä hiestä. Hän
heitti päähineen alas päälaeltaan ja henkäsi syvään.

Hänen edessään kohosivat kirkonholvit korkeina ja majesteetillisina ja
kuun säteet pitivät äänetöntä kisaansa lattialla, patsailla ja
pyhimyskuvilla. Kaikki oli entisellään, mutta vapaudensankarin kuva oli
hävinnyt.

Kuulumattomin askelin munkki astui kuoriin alttaripiiriä kohti. Toiset
ajatukset valtasivat hänen mielensä täällä. Hän oli taas näkevinään
näyn. Hän pysähtyi ja ojensi kätensä ja vihanliekki hehkui hänen
tummissa silmissään. Mutta kohta muuttui kasvojen ilme. Leppeä hymy
ilmautui huulille ja hän nousi porrasaskelmia myöten alttarin eteen.

Täällä hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta aivan seinän vieressä,
missä varjo oli synkin. Päätänsä hän nojasi ylintä askelmaa vasten.
Hänen rukouksensa oli harras ja sydämestä lähtevä ja kivi, johon hän
päätänsä nojasi, oli kyynelistä kosteana, kun hän jonkun kerran kohotti
päätänsä ja ojensi kätensä korkeutta kohti.

Tällä välin aukeni hiljaa muuan syrjäovi ja kaksi naisolentoa astui
kirkkoon. Toinen oli korkea ja majesteetillinen, toinen kulki
kumarassa. Jälkimmäinen nojasi edelliseen, joka melkein kantoi hänet
alttarin eteen, johon hän vaipui polvilleen kädet pään yli ristissä.

Kului hetkinen, jonka ajalla myöskin nunnapukuinen nainen oli tehnyt
ristinmerkin ja rukousnauhaansa nyplien kuiskannut rukouksen. Alttarin
eteen polvistunut kantoi samallaista pukua kuin ylhäiset ritarinrouvat,
vaan yksinkertaisempaa ja vakavampaa. Näköjään hän oli hyvin heikko ja
ainoastaan nunnan avulla hän kykeni nousemaan rukousrahilta.

"Kiitos, hurskas äiti!" kuiskasi hän ja tarttui nunnan käteen, jota
suuteli, "kiitos hyvyydestänne köyhää, onnetonta vaimoa kohtaan. Ah
paljon, paljon ovat elämäni vaiheet vaihdelleet siitä kuin viimeksi
olin täällä..."

"Herra on heikkojen ja onnettomain ystävä. Elkää surko, jalo rouva!
Olette turvautunut häneen, joka yksin taitaa auttaa... Ja täällä
temppelinholvien rauhallisuudessa, täällä Jumalan kasvojen edessä
tahdon pitää lupaukseni ja kuunnella rippiänne."

"Monta vuotta takaperin", jatkoi ripitettävä, "silloin kuin poskeni
vielä punottivat nuoruutta ja terveyttä, rakastin hehkuvin sydämin
miestä, jota ylpeä isäni ei sallinut minun saada puolisokseni; mutta
rakkauteni oli voimakkaampi kuin kuuliaisuuteni isäni käskyille -- minä
pakenin sydämeni rakastetun kanssa ja rupesin hänen morsiameksensa.
Pari vuotta kului ja..."

Hän keskeytti puheensa ja pyyhkieli tulvivia kyyneleitään. Hän
ponnisteli nähtävästi voimiansa pysyäkseen pystyssä, ja tuskinpa hän
olisi pysynytkään, jollei nunna olisi häntä tukenut.

"Ja sitten hävisi onni?" täytti nunna.

"Isäni löysi syrjäisen kotimme ja riisti minut sieltä. Olin yksin
kotona ja istuin lapseni kehdolla, kun miehet tulivat ja sitoivat minut
ja panivat hevosen selkään sekä veivät minut pois, kauvas isäni linnaan
Meklenburgiin, ja siellä minua pidettiin edelleen vankina. Silloin
astui muutamana päivänä isäni vankilaani. 'Kaksi ehtoa', sanoi hän, 'on
sinulla valittavana: kuolema tai se mies jonka olen sinulle valinnut!'
Tuhannesti mieluummin tahdoin kuolla kuin pettää lapseni isän ja sen
sanoinkin hänelle. Sitten kului taas vuosi ja taas astui isäni eteeni.
'Olen vaan koetellut sinua, tyttäreni', sanoi hän, 'en sinua enää
pakota, saat kuulua tuolla tuntureilla eleskelevälle talonpojallesi,
mutta vielä kerran tahdon panna rakkautesi koetukselle'. Voitte
käsittää iloni, hurskas abbedissa äiti! Olin ilosta mielettömänä eikä
mikään isäni pyyntö ollut liian vaikea täytettäväkseni, niin oli
sydämeni kiitollinen ja onnellinen. 'Laita itsesi valmiiksi', sanoi
hän, 'menemme Ruotsiin. Vadstenassa olen sopinut yhtyäkseni Juhanin
kanssa, luostarissa toimittaa vihkimisenne valtakunnan herrain ja
aatelismiesten läsnä ollessa Linköpingin piispa Knuutti'."

Seinän varjosta, vastapäätä sitä paikkaa, missä naiset seisoivat,
kuului rahinaa, ikään kuin joku olisi noussut pystyyn lattialta ja
silloin pyyhkäissyt seinää. Sairasta näytti pöyristyttävän, mutta
abbedissan kehotuksesta hän rohkaisi mielensä ja jatkoi keskeytynyttä
kertomustaan.

"Tulimme Ruotsiin, tulimme Vadstenaan, tulimme tänne alttarin eteen,
mutta juuri kuin astuimme kynnyksen ylitse, heitti isäni päälleni
valkoisen hunnun ja kuiskasi korvaani: 'ole huoleti ... vihkimisen
jälkeen!' Hunnun lävitse näin pitkän miehen ojentavan minulle kätensä
alttarin edessä ja sydämeni sykki ilosta, olin tuntevinani hänet, jota
silmäni halusi nähdä, ja minusta tuntui siltä kuin eivät vihkijäiset
koskaan olisi ottaneet loppuakseen. Mutta sitten vaikeni piispa, huntu
nostettiin päästäni ... ja edessäni seisoi se, jonka isäni oli valinnut
herrakseni ja isännäkseni... Päätäni pyörrytti, yhtä seikkaa vaan
kykenin selvästi ajattelemaan, sitä että halusin kuolla, ja vaivuin
maahan juuri tähän ... juuri tähän."

Vanha rouva heltyi itkuun; kesti kauvan ennen kuin hän kykeni
jatkamaan.

"Kaikessa siinä mitä nyt olette sanonut en kuitenkaan huomaa mitään
tuomittavaa", virkkoi päänunna lempeällä äänellään.

"Ei, ei... Mutta sitten kuninkaan hovissa, jonne minut vietiin ja jossa
minut pakotettiin hymyilemään, vaikka suru sydäntäni kalvoi -- siellä
näin kerran oikean puolisoni ja yöllä kaatui tuo toinen hänen miekkansa
iskusta. Minä kiitin Jumalan äitiä siitä... Katso, se on rikokseni ja
sitä olen tahtonut rukoilla anteeksi, juuri tässä... Minä toivoin ja
iloitsin toivoessani nyt saavani palata oikeaan kotiini ja lapseni
luokse; mutta toivoni minut petti ... ja pitkät, pitkät vuodet olen
itkenyt sydämeni julmaa iloa ja toivonut päästöä..."

"Nyt olen jälleen nähnyt hänet", jatkoi hän hetken kuluttua, "jota en
koskaan ole lakannut rakastamasta, nyt olen nähnyt poikani ... mutta
molemmat ovat minulle vieraita ja toisen silmissä olen vaan
avionrikkoja..."

Kyynelet ja huokaukset tukahduttivat hänen äänensä ja hän olisi
vaipunut lattialle, jollei abbedissa olisi ottanut häntä syliinsä.
Seinän varjosta kuului taas rahinaa, ikään kuin joku olisi koettanut
sieltä tulla esiin, mutta olisi kaatunut takaisin muuria vasten.

"Toivoin", jatkoi syntejänsä tunnustava, "toivoin, kun seurasin
sukulaistani, Ewerstenin Hannu kreiviä, tänne saavani tavata sekä
miestäni että poikaani ja kertoa heille kaikki ... ja minä olen
tavannut heidät, mutta ... kenties jo tätä toivoessani tein syntiä,
kenties on Jumalan äiti tahtonut rangaista minua jo pelkistä
rukouksistani... Nyt tiedätte kaikki, äiti ... jos voitte antaa
sydämelleni lohdutusta, niin sitä rukoilen..."

Näin sanoen hän vaipui polvilleen abbedissan eteen, joka lempeän
vakavasti ojensi kätensä hänen päänsä ylitse ja juhlallisella äänellä
lausui:

"Sen vallan nojalla, jonka Rooman pyhä isä on antanut minulle tämän
pyhän sisar- ja veljes-yhteyden johtajana, nostan pois kaikki synnin
sumut sydämeltäsi ja rukoilen sinulle Jumalan äidin ja kaikkien
pyhimysten siunausta! Nouskaa, tyttäreni", jatkoi hän sen jälkeen ja
tarttui polvistuneen käteen, "nouskaa tyttäreni, elkääkä surko. Teitä
on paljon koeteltu tässä maailmassa... Jumalan äiti ja pyhä Birgitta
ovat jo täällä panneet alulle tehtävänsä pestä teidät puhtaaksi tämän
maailman pahuudesta: vaelluksenne kiirastulen lävitse ei tule kestämään
kauvan."

Näin sanoen hän nosti polvistuneen pystyyn ja painoi suudelman hänen
otsallensa, jonka jälkeen hän kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen
ja vei hänet hiljaa ulos kirkosta.

Mutta muutaman patsaan juurella oli munkki pitkänänsä, ikään kuin olisi
kaatunut aikoessaan rientää esiin varjosta, jossa oli ollut. Hänen
oikea kätensä oli kovasti painettuna sydäntä vasten ja vasen oli
ojennettuna, ikään kuin hän kaatuessaan olisi tahtonut jotakuta
tavottaa.

Luostarin kello ilmoitti keskiyön tulleen ja samalla astui muutamasta
kirkon ovesta sisälle vähäinen joukko munkkeja, palavat vahakynttilät
käsissä, toimittamaan messua jonkun vainajan haudalla.

Maanantaiaamuna elokuun 16 p:nä pidettiin Knuutti piispan asunnossa
kokous, ja kun herrainkokouksen avaamisen aika oli tullut, niin nähtiin
paitsi Knuutti piispaa itseänsä myöskin Skaran Sigge piispan ja Birger
Trollen sekä vielä parin valtaneuvoksen kulkevan sieltä yhdessä sille
talolle, jossa kokousta oli määrä pitää.

Tavallisesti pidettiin neuvoston kokoukset isossa keskusteluhuoneessa
-- locutorium seculare -- joka oli veljien kokoushuoneustossa. Mutta
tällä kertaa oli valittu talo kaupungin lounaiselta kulmalta.[11]

Piispan asunnossa pidetty neuvottelu oli tehnyt vähän viivykkiä, niin
että toiset herrat olivat jo olleet koossa hetkisen, kun piispa ja
hänen seuralaisensa saapuivat. Vanhimpana läsnä olevista piispoista,
koskapa ei ainoatakaan arkkipiispaa ollut saapuvilla, kävi Knuutti
piispa istumaan kunniaistuimelle pitkän pöydän päähän, jonka ympärille
muut herrat asettuivat iän mukaan, kuitenkin siten, että Tuomas piispa
istui Knuutti piispan oikealla puolella ja Sigge piispa vasemmalla.
Ritarit, joita oli saapuvilla neljä, istuivat Tuomas piispan sivulla ja
sitten muut kaksitoista herraa, jotka eivät vielä olleet saaneet
ritarinarvoa, vaan olivat ainoastaan aseenkantajia eli asemiehiä, kuten
sanottiin. Nuo neljä ritaria olivat Maunu Birgerinpoika, Niilo
Erengislenpoika, Kustaa Algotinpoika (Sture) ja Bo Steninpoika (Yö ja
Päivä). Asemiesten joukossa istui Kaarlo Orminpoika, jolla vaakunassaan
oli oinaanpää (Gumsehufvud) ja hänen jälkeensä Birger Trolle,
yksi niitä harvoja, joiden tähän aikaan huomataan käyttävän
vaakunamerkkiänsä liikanimenään. Muista oli huomattavin Filip
Pietarinpoika (Bonde), Kaarlo Knuutinpojan orpana.

Se pitkä pöytä, jonka ääressä neuvosherrat istuivat, täytti huoneen
keskustan, niin että toinen pää ylettyi lähelle pääseinää ja toinen
ovelle, joka oli huoneen pitkällä puolella. Ulkopuolella ovea oli
luhdin eteinen, josta kiertoportaat veivät alas torille. Alhaalla
seisoivat ritarien palvelijat ja paljon kansaa käveli siitä ohitse edes
vilahdukselta nähdäkseen ritarien viittoja taikka heidän kultaisia
ritarinvitjojansa.

Niin pian kuin kaikki olivat käyneet paikoilleen, nousi Knuutti piispa
seisomaan ja julisti kuninkaan nimessä ja hänen puolestansa kokouksen
avatuksi. Äänettömyyden synnyttyä piispa lausui:

"Tärkeän asian on meille täällä oleville armollinen herramme kuningas
määrännyt neuvoteltavaksi, sen näet, kuinka meidän on saatava autetuksi
se niskoittelevaisuus, jota muutamat ilkeämieliset ovat osottaneet
ryhtyessään yllyttämään valtakunnan rahvasta kapinaan oikeata herraansa
ja kuningastansa vastaan. Se teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät
miehet, jolla on jotakin asiasta lausuttavaa, lausukoon ajatuksensa
julki!"

Piispa istuutui ja useita nousi puhumaan, toinen toisensa perästä.
Useimmat vaativat valtakunnan herroja ja miehiä tarttumaan aseihin ja
kehottamaan kuningasta saapumaan valtakuntaan.

"Minusta näyttää", sanoi Filip Bonde, vanhanpuolinen herra, jolla oli
avomieliset ja jalot kasvonpiirteet, "Eerikki kuningas itse aiheuttavan
kaiken nykyään tapahtuvan pahan, jos sen juuria kerran haetaan. Minun
tietääkseni hän ei ole käynyt Ruotsin valtakunnassa sen jälkeen kuin
kuningatar Filippa vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, erosi
tästä elämästä. Siitä on jo kohta viisi vuotta eivätkä ne valtakunnan
neuvokset, jotka silloin olivat koolla hänen luonansa täällä
Vadstenassa, neuvotelleet mistään valtakunnan hoitoa koskevista
toimista, vaan sielumessujen perustamisesta kuningattaren muistoksi.
Tämä ei ole valtakunnan hallitsemista lakien ja vanhain hyväin tapain
mukaan. Kuningatar Margareta Valdemarintyttären kuolemaa seuraavan
vuoden jälkeen en tiedä valtakunnan neuvoskunnan olleen koolla
kuninkaan luona valtakunnan rajojen sisällä, mutta meitä on kyllä
rasitettu matkustuksilla täältä Tanskaan. Ja nyt viimeksi on kuningas
lykännyt muutaman vedotun ruotsalaisen oikeusasian[12] tanskalaisen
neuvoston ratkaistavaksi... Kautta ritarisvaakunani, tämäpä näyttää.
minusta siltä kuin isänmaamme olisi Tanskan alainen valtio eivätkä
valtakunnan herrat ja miehet toki sellaisilla ehdoilla liene valinneet
Eerikki kuningasta!"

Ritari istuutui ja herrain vihaiset katseet heidän kuunnellessaan hänen
lausuntoansa osottivat selvästi, että he olivat yhtä närkästyksissään
kuin Filip ritarikin siitä halveksimisesta, jolla kuningas oli heitä
kohdellut. Knuutti piispa, joka pelkäsi keskustelun kääntyvän aivan
omituiseen suuntaan, jos useampia samanhenkisiä ääniä alkaisi kuulua,
kiiruhti ohjaamaan huomiota takaisin keskustelun pääasiaan.

"Täysin oikeutetulta", sanoi hän, "minusta näyttää se valitus, jonka te
Filip herra, nyt olette lausunut, ja varmaankin olemme samaa mieltä me
kaikki, jotka nyt olemme täällä koolla. Minusta näyttää kuitenkin
pienemmältä se vaara, joka saattaa uhata kuninkaan puolelta, koska kai
vähin itse kukin muistanemme mitä tapahtui joku aika sitten, jolloin
näet valtakunnan herrat ja miehet erottivat sekä kuningas Maunu
Eerikinpojan että Albrekt kuninkaan, ja varsin hyvin vielä toistekin
voipi tapahtua. Mitä kuninkaaseen tulee, niin hän on yhtä paljon meistä
riippuva kuin me hänestä, mutta toinen on sen vaaran laita, joka nyt
uhkaa ja joka on yhteinen sekä kuninkaalle että meille. Katsokaamme sen
tähden ensiksi, jalot herrat ja kunnon miehet, kuinka pääsisimme
erillemme tästä Engelbrektistä, sitten vasta on aika puhella kuninkaan
kanssa. Monta mielipidettä on tästä asiasta lausuttu, muiden muassa
sekin, että meidän on käytävä ase kädessä tuota häjyä talonpoikain
yllyttäjää vastaan. Tämä neuvo on hyvä ja on lähtenyt urhokkaista
sydämistä, mutta minusta rauhan miehenä se ei kuitenkaan näytä olevan
paras. Talonpoikain päällikkö on jo kyllin voimakas vastustamaan
kaikkia valtakunnan herroja ja sitä paitsi seuraa häntä jo, Jumala
paratkoon, moni meidänkin keskuuteemme kuuluva mies. Mutta varmaa on,
ett'ei hän enää saa tulla voimakkaammaksi kuin nyt on, jos mieli meidän
elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa!"

Piispa istuutui ja taas pääsi äänettömyys vallalle salissa. Silloin
nousi Birger Trolle paikaltaan ja pyysi puheenvuoroa.

"Tarkoin olen ajatellut, mitä täällä on lausuttu", sanoi hän, "ja
erittäinkin viimeisiä sanojanne, arvoisa isä Knuutti piispa! Ja minä
olen samaa mieltä kuin tekin, että etupäässä on talonpoikain yllyttäjä
saatettava pysymään alallansa, sillä talonpoikaiskapina koskee aivan
varmaan valtakunnan herroja ja miehiä yhtä paljon kuin kuninkaan
vouteja, jollemme lankea Engelbrektin jalkain juureen, niin kuin,
Jumala paratkoon, monet jo ovat tehneet. Minä neuvon sen tähden, että
lähetämme sanan tälle miehelle ja haastamme hänet tänne eteemme. Jos
hän on, niin kuin sanoo olevansa, lain ja järjestyksen voimassapitäjä,
niin hän saapuu ja silloin hän on meidän käsissämme ja me annamme lain
tuomita. Jollei hän tule, niin hän sillä osottaa olevansa kapinoitsija
ja on isänmaansa vihollisena tuomittava."

Nämä Birger herran sanat saivat aikaan vilkkaan keskustelun, jossa
monta eri mielipidettä lausuttiin. Kiivaimmin niitä vastusti Tuomas
piispa, kenties ainoa mies koko joukosta, joka kykeni oikein tajuamaan,
mitä suurenmoista näytelmää Engelbrekt ja valtakunnan rahvas
näyttelivät.

"Niistä mielipiteistä, jotka tähän saakka on lausuttu", sanoi hän
arvokkaisuudella, joka hyvin sopi hänen kauniisiin kasvoihinsa,
"näyttää minusta valtakunnan neuvoksille vähimmin sopivan se, joka
tahtoo hyväksensä käyttää miehen lainkuuliaisuutta ikään kuin
houkutellaksensa hänet satimeen. En tahdo myöskään yhtyä niiden
mielipiteeseen, jotka tahtovat tarttua miekkaan ja vuodattaa
kansalaisten verta. Ainoana tehtävänä mielestäni on valtakunnan
neuvostolla vaatia Eerikki kuningas viipymättä tulemaan tänne
Ruotsiin itse kitkemään pois ne rikkaruohot, joiden kitkemiseen
talonpoikaissotajoukko nyt on ryhtynyt."

Mutta hänen sanansa eivät miellyttäneet joukkoa ja Knuutti piispa ja
Sigge piispa puhuivat laajasti ja leveästi kapinasta, ja ett'ei
kansanyllyttäjää kohtaan tarvinnut olla vilpitön. Lopuksi voittikin
heidän mielipiteensä ja Birger herran ehdotuksen mukaisesti
päätettiinkin laatia kirjelmä Engelbrektille ja haastaa hänet 24 tunnin
kuluessa saapumaan neuvoston eteen.

Tämä päätös pantiin heti täytäntöön, kirjelmä laadittiin ja
allekirjoitettiin ja kutsuttiin sisälle palvelija, jonka piti viedä se
Engelbrektille Ringstaholmaan. Sillä oli nyt neuvottelu täksi päiväksi
päätetty ja äänettömyys pääsi vähäksi aikaa vallalle salissa, ikään
kuin jokainen olisi odottanut, että Knuutti piispa lopettaisi
kokouksen. Silloin kuului yht'äkkiä satojen hevoskavioiden kopinaa,
jotka joka taholta lähenivät toria ja sitä taloa, jossa herrat olivat.
Birger Trolle, joka istui lähellä muuatta torille antavaa ikkunaa,
nousi katsomaan ikkunasta. Toisten katseet seurasivat häntä ja näkivät
hänen kalpenevan.

"Mikä nyt, Birger herra?" kysyi Knuutti piispa.

"Tori tulee täyteen aseellisia", vastasi ritari, "jolleivät silmäni
petä, ovat ne kaikki talonpoikia!"

Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja kuulivat samassa kiivaiden
askelien luhdinsalin kautta lähestyvän ovea. Ennen kuin he olivat
ennättäneet hämmästyksestään tointua, avautui ovi ja Engelbrekt astui
huoneeseen.

Voimme helpommin mielessämme kuvitella kuin kertoa, mitä hänen
esiintymisensä vaikutti pöydän ympärillä istuviin herroihin. Enimmin
hämmensi heitä ja esti toimimasta se seikka, ett'ei noista levollisista
ja vakavista silmistä, jotka niin pelkäämättä katsoivat heihin,
ollenkaan näkynyt röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä. Päinvastoin ilmeni
kasvoista surumielisyyttä, kun mies astui pöydän eteen ja tervehti
valtakunnan neuvoksia.

"Tuskinpa lienette odottaneet",[13] alkoi hän sen jälkeen, "näkevänne
minun tulevan tänne joukkoonne, mutta Jumalan ja kaikkien valtakunnan
suojeluspyhäin nimessä toivon tulevani ystävänä ystävien pariin, vaikka
tosin moni teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät miehet, ei ennalta
tunne minua, muuten kuin kulkupuheista."

Voimakkain ja arvokkain sanoin, mutta samalla elävän vakuutuksen koko
lämmöllä hän sen jälkeen teki selkoa omastansa ja rahvaan hankkeesta.

"Aina siitä saakka kuin Maunu Eerikinpoika erosi valtakunnasta", niin
hän lopetti, "ei täällä ole hallinnut kuninkaita, vaan tyranneja, jotka
eivät ole pyytäneet muuta kuin valtakunnan vahinkoa ja turmiota. He
ovat olleet herroina omaksi edukseen, mutta eivät suinkaan maan ja
rahvaan parhaaksi, niin kuin kuninkaan virka vaatii ja niin kuin ovat
vannoneet. Valtakunnan linnoissa ja varustuksissa on hoitajina
muukalaisia, jotka vuosikausia ovat kiusanneet rahvasta ja
köyhdyttäneet sen laittomilla toimenpiteillä ja kohtuuttomilla
rasituksilla. Ja minä pyydän nyt sen tähden teitä, valtakunnan koolla
olevat herrat ja miehet, kääntämään mielenne ja neuvottelunne siihen
suuntaan, että Ruotsin valtakunta saisi jälleen entisen vapautensa ja
pääsisi siitä sietämättömästä orjuudesta, jossa se nyt huokailee, niin
että jokainen voisi elää turvallisena lain suojassa!"

Erilaisia mielenilmauksia vivahteli neuvosherrain kasvoilla
Engelbrektin puhuessa. Moni painoi kovasti kättänsä tammista pöytää
vasten, moni tapaili myöskin miekkaansa, mutta merkillisimmät olivat
piispat nähdä, Knuutti piispa ja Tuomas piispa. Jälkimmäisessä sytytti
jokainen sana ikään kuin liekin palamaan, mutta hyväksymyksen ja
innostuksen liekin, kun taas edellisen kasvoista näkyi vaan kylmyyttä
ja kovuutta, ikään kuin ei hänen povessaan olisi ollenkaan ollut
sydäntä sykkimässä.

Knuutti piispa nousi puhumaan ja vastasi neuvoston nimessä.

"Kaksi eri asiaa", sanoi hän, "olette tässä esittänyt, Engelbrekt
Engelbrektinpoika. Ensiksi olette esittänyt mikä teidän mielestänne on
oikeuttanut valtakunnan rahvaan tarttumaan aseisiin valtakunnan oikeata
herraa ja kuningasta vastaan, ja juuri siitä asiasta ovat nyt
valtakunnan neuvokset koolla neuvottelemassa. Mutta se mitä sitten
olette puhunut kuuluu minun korvistani käskyltä ja semmoista emme
olleet odottaneet teidän suustanne kuulevamme. Ja tietäkää, eteemme me
saata luopua herrastamme ja kuninkaastamme, jolle olemme uskollisuutta
vannoneet; me tahdomme pitää valamme!"

Herrat rohkaisivat näiden piispan sanain johdosta mielensä ja uhkaavia
silmäyksiä heitettiin Engelbrektiin. Mutta häneen eivät sanat eivätkä
katseet ollenkaan tehonneet; ainoastaan pian ohitse menevä kulmain
rypistys näkyi ilmaisevan hänen muuta vastausta tuskin odottaneenkaan.

"Merkilliset ovat sananne, Knuutti piispa", sanoi hän, "ja tuskinpa
niissä todenteolla aikonette pysyäkkään. Sillä jos asianlaita olisi
sellainen, kuin nyt sanotte, niin voisi kuningas saattaa valtakunnan
perikatoon yhdenkään käden voimatta kohota sitä pelastamaan. Ei, pyhän
kolmiyhteyden nimessä, sellainen ei ole asianlaita! Kuningas on
vannonut monta valaa eikä ole yhtään pitänyt; sen tähden ette te ole
velvolliset täyttämään hänelle, mitä olette vannoneet. Valtakunta,
isäimme maa ennen kaikkea muuta, sen puolesta tulee kuninkaan niin kuin
jokaisen muunkin miehen uhrata henkensä ja verensä, vaikk'ei mitään
valaa olisi vannottukaan. Nyt on kuningas rikkonut valtakuntaa vastaan
ja rikkonut valansa ja tästä teidän valanne riippuvat. Kun hän ei pidä
valaansa, niin ovat teidänkin valanne mitättömät!"

Kenties pettyi Knuutti piispa sen mielenliikutuksen laadusta, jota
Engelbrektin puheesta ilmeni. Ehkä hän luuli sen ilmaisevan, että
Engelbrekt pelkäsi sitä valtaa, jonka edessä hän nyt ensi kertaa
esiytyi. Sillä eihän niitä herrajoukkoja, jotka tuon pienen
vuoritilallisen kutsumina olivat kokoontuneet sekä Vesteråsiin että
Upsalaan, käynyt asettaminen näiden herrain rinnalle, jotka hän täällä
kohtasi itse kuninkaan kuuluttamassa kokouksessa. Tällaisen kokouksen
piti muka tehota häneen, niin kuin herrasmies ylimalkaan vieläkin
tehosi jokaiseen yksityiseen talonpoikaan, vaikka heidän välinsä jo
olivatkin aivan toisellaiset, kuin muinoin olivat olleet, ja vaikka
talonpoika yhä enemmän alkoi älytä, että herra oli hänen vihollisensa,
jos kohta hän vielä lauloikin hänestä ja ylisteli häntä samoin kuin
siihen aikaan, jolloin ritari kuului rahvaaseen ja oli tämän
kaunistuksena ja kukkana. Siltä kannalta tahtoi vanha piispa arvostella
Engelbrektin esiytymistä pitäen hänen lausuntoansa, niin jyrkkä kuin se
olikin, sisällisen arkuuden todisteena, jota rohkeain sanain oli määrä
peittää. Voimakas sana vaan, joka ilmaisisi todellista valtaa, ja jota
seuraisi vetoaminen miehen oikeudentuntoon, niin olisi hänen asiansa
kohta ja hän itsekin neuvoston tuomion alaisena ja samalla tuo jo tehty
päätös voimassaan. Voittamisen kiihkossa piispa kokonaan unhotti
ulkopuolella seisovan aseellisen joukon, joka olisi rynnäköllä
valloittanut rakennuksen, jos ainoatakaan hiuskarvaa sankarin päästä
olisi kosketettu. Kenties hän myöskin luuli tuon joukon antavan mielin
määrin kohdella itseänsä, niin pian kuin pää oli poissa.

"Ei!" huudahti hän terävin äänin ja nuhtelevin katsein, "ei, me
tahdomme pitää valamme. Ei ole heti luvallista nousta herraansa ja
kuningastansa vastaan sen tähden että hän joissakin määrin on
hairahtunut. Niin ollen ei pysyväistä vallasväkeä tulisi löytymään. Ei
joka miehestä ole kuninkaan tuomariksi eikä joka mies kykene
päättämään, milloin kuningas on erotettava, milloin ei! Eivät mitkään
ihmiset -- jatkoi hän sen jälkeen lempeämmin -- voi pitää keskuutta
muuten kuin että toisen täytyy kärsiä ja suvaita toista. Jos nyt
vertaiseltaan täytyy paljon kärsiä, niin paljoa enemmän täytyy suvaita
ja kärsiä herraltansa ja kuninkaaltansa, jos ollenkaan haluaa
pysyväistä hallitusta. Joskus täytyy totella yhtä tyrannia välttääkseen
useampia. Missä ei mitään vallasväkeä ole, siellä tekee jokainen oman
mielensä mukaan ja siten on olemassa monta tyrannia. Sen tähden on
parempi kärsiä ja sietää oikeata herraansa ja kuningastansa kuin joutua
monen vallan alle."

Mutta piispan pitkä puhe ei ollenkaan pystynyt talonpoikaispäällikköön.
Hän ei luonut silmiänsä maahan, hän näytti tahtovan tarkastaa sydämen
jokaisen sopen siltä mieheltä, joka hänelle saattoi puhua näin. Mitään
sanoilla kumoamista ei piispan lausunto ansainnut; se ei ollut minkään
arvoinen sen miehen mielestä, joka omin silmin oli nähnyt, kuinka nöyrä
talonpoika oli ollut kärsimään ja sietämään herraansa ja kuningastansa
-- sen mielestä, joka itse kuninkaan edessä oli tarjonnut henkensä
saadakseen kurjuutta parannetuksi. Katkeruutta vaan ei pelkoa ilmeni
hänen jaloista miehekkäistä kasvonpiirteistään.

"Ja minulle saatatte puhua nuo sanat, arvoisa herra, Knuutti piispa!
Surukseni huomaan, ett'ette tahdo vetää yhtä köyttä minun ja rahvaan
kanssa, jota sentään kokoukseenne tullessani toivoin. Mutta elkää
luulko, te valtakunnan neuvoston herrat, että minä ja apumieheni olemme
lähteneet rauhallisista majoistamme ja jättäneet rauhaisat askareemme
nähdäksemme alullepantua työtämme turmelemassa ruotsalaisia miehiä,
joita omat edut enemmän johtavat kuin rakkaus isänmaahan. Ja sen
tähden, hyvät herrat, jollette tahdo yhdistää etujanne valtakunnan
etuihin, jollette tahdo antaa apuanne sen pelastamiseen, vaan
mieluummin tahdotte pitää valapattoisen kuninkaan kuin isänmaan puolta,
niin on henkenne ja omaisuutenne mennyttä!"

Viha leimahti näitä sanoja lausuessa hänen silmistään ja varmoin
askelin hän astui kunniaistuimen eteen, jossa Knuutti piispa istui
katsellen ihmeissään rohkeamielistä miestä. Mutta kummastus muuttui
hätääntymiseksi, kun mies tarttui hänen piispankaapunsa kaulukseen ja
veti hänet ikkunan eteen.

"Te tahdotte uhata sanoilla, herra piispa", sanoi hän, "mutta tuolla
voitte nähdä ne miehet, jotka vähemmin kuin minä sietävät semmoista
leikkiä. Ne, jotka sanomattomissa tuskissa ovat katsoneet kuolemaa
silmiin, ne, jotka ovat nähneet vaimojensa ja lastensa kärsivän mitä
julminta hätää, ne eivät ymmärrä sellaista puhetta kuin teidän, että on
toteltava kuningasta, joka itse on hyljännyt heidän valituksensa.
Käteni viittaus vain ja te olette näiden miesten käsissä. Eivät he
siekaile, uskokaa minua, tuomitessaan sitä, joka on yhtä mieltä
valtakunnan vihollisten kanssa."

Vanha piispa vapisi kuin haavanlehti ja uskalsi tuskin katsoa ulos
ikkunasta. Engelbrekt päästi hänet irti ja tarttui Sigge piispaa käteen
-- sekä vei hänet ikkunan eteen.

"Joutuin, jalot herrat", sanoi hän sen jälkeen kääntyen herroihin,
jotka vielä istuivat pöydän ääressä, "sanokaa joutuin mitä tahdotte! Ei
yksikään teistä pääse täältä ulos, ennen kuin on ratkaistu, oletteko
valtakunnan ystäviä vai vihollisia?"

Syntyi hälinää herrain kesken. Kaikki nousivat paikoiltaan. Useat
ritareista paljastivat puoleksi miekkansa, ikään kuin olisivat
tahtoneet syöksyä tuon uskaliaan miehen päälle, joka seisoi siinä
niin tyynenä ja kuitenkin niin majesteetillisena kaikessa
vilpittömyydessään. Vihdoin Tuomas piispa nousi puhumaan.

"Jalosukuiset herrat ja hyvät miehet", sanoi hän, "ei kukaan tuntene
paremmin sydäntenne ajatuksia kuin minä ... pistäkää miekkanne
tuppeensa, Filip herra, ja te, herra Kaarlo Orminpoika, malttakaa
mielenne! Mitä tahdotte?... Ettekö ole rehellisiä ruotsalaisia
miehiä?... Ja mitä tahtoo tuo jalo vuoritilallinen?... Eikö hän ole
kansan mies, joka tahtoo elää ja kuolla vanhan valtakuntamme ynnä
isiltäperityn lakimme ja oikeutemme puolesta? Jättäkää nuorukaisten
tehtäväksi musertaa päänsä kallioon... Jos miehen sanoissa on totuutta,
niin miksi viivyttelemme? Minä liityn pakottamatta ja vapaasti tähän
mieheen ja Ruotsin rahvaaseen!"

Piispan sanat mutta myöskin Engelbrektin arvokas ryhti saivat nuo
myrskyiset mielet melkoisesti tyyntymään. Itse Knuutti piispakin alkoi
huomata mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan. Nähtävällä vaivalla hän
koetti tyytymättömänäkin näyttää tyytyväiseltä. Sama oli Sigge
piispankin laita. Muut yhtyivät toinen toisensa perästä Tuomas
piispaan. Lopuksi kysyi Engelbrekt vielä kerran molemmilta piispoilta,
tahtoivatko he yhtyä toisiin herroihin.

"Tahdomme", vastasivat he melkein äänettömästi.

"Silloin tulee teidän tässä paikalla laatia luopumiskirjelmä
kuninkaalle!" käski Engelbrekt.

Ja niin kävi kuin hän tahtoi. Kirjelmä laadittiin, varustettiin herrain
nimikirjoituksilla ja jätettiin Engelbrektille, joka itse tahtoi pitää
huolen sen lähettämisestä kuninkaalle.

Vähän myöhemmin iltapäivällä oli Engelbrekt majatalossaan
kirjoittamassa valmiiksi ja allekirjoittamassa joukoittain avonaisia
kirjelmiä Itägötinmaan eri kihlakunnille.

Hän oli juuri saanut työnsä tehdyksi, kun vanha Ulvi tuli sisälle ja
sanoi:

"Jolleivät silmäni petä, niin tulee yksi piispoista tänne päin,
Engelbrekt!"

"Anna hänen tulla, Ulvi", vastasi Engelbrekt ja heti sen jälkeen
aukenikin ovi ja Tuomas piispa astui sisään.

Piispa näytti heltyneeltä kynnyksen ylitse astuessaan ja hänen isot
mielenilmeiset silmänsä loistivat iloa ja ihailua.

Hän astui muitta mutkitta suoraan Engelbrektiä kohti ja tarttui hänen
käteensä.

"Kiitos, jalo mies", sanoi hän, "sydämen kiitos! Olen tähän hetkeen
asti epäröinyt, tokko teillä on ollut oikeus puolellanne, Engelbrekt,
ja olen aina pitänyt valtakunnan herroja niinä, joiden piti toimittaa
se tehtävä, johon te olette ryhtynyt. Mutta tästä päivästä voitte
luottaa Tuomas piispaan, niin kuin todelliseen ystäväänne. Niin kauvan
kuin elän, tahdon olla teille uskollinen ja sille suurelle, jalolle
asialle, jolle olette itsenne pyhittänyt."

"Sitä mieltä olette jo tänä päivänä miehen tavoin osottanut", vastasi
Engelbrekt ja puristi lämpimästi piispan kättä, "ja minä olen
sydämessäni teitä siitä kiittänyt... Nyt olen iloinen voidessani sanoa
sen teille itsellenne. Sellaisia miehiä kuin te, Tuomas piispa, ja
muutamat muut, me talonpojat kyllä tarvitsemme, koskapa, Jumala
paratkoon, suurin osa valtakunnan herroista näkyy unhottaneen
syntyneensä maassa, jossa miehen vapaudella on yhtä vanhat juuret kuin
heidän herruudellaan!"

"Niin, niin, Jumala paratkoon!" lisäsi piispa, "ja minun nykyinen
asiani koskee juuri osaksi näitä herroja. Olkaa tarkoin varoillanne,
Engelbrekt, teillä ei ole mitään hyvää odotettavana..."

"Mitä minuun itseeni tulee, tahtoisin mielelläni noudattaa neuvoanne",
sanoi siihen Engelbrekt ja kävi sangen totiseksi, "mutta kauvas ei
kanna miehen silmä pimeässä. Siinä Herran käsi minua johtakoon, niin
kuin se on johtanut isiämme."

"Amen!" päätti piispa ja ojensi heltyneenä siunaten kätensä
Engelbrektiä kohti.

Hetken ajan olivat sisälläolijat vaiti, mutta kun hetken juhlallisuus
oli haihtunut, alkoi keskustelu kääntyä lähimpiin tapahtumiin. Piispa
kysyi sen kestäessä, minne Engelbrekt aikoi marssia Ringstaholmasta.

"Tiedätte hyvin", sanoi hän, "että näiden seutujen köyhällä kansalla on
noiden monien suurten tyrannien joukossa monta pientäkin. Täällä pitkin
järven rantaa on linna toisensa vieressä ja muutamassa suurimmista on
eräs vanhimpia vihollisianne..."

"Juhani Wale, Stegeborgissa!" keskeytti Engelbrekt. "Se mies on
karannut käsistäni Borganäsistä ja Köpingistä aina näille seuduille
asti, mutta haluttaapa minua nähdä, emmekö lopulla saa häntä
kierretyksi. Marssin Ringstaholmasta pitkin järven rantaa ja aion
silloin, jos Jumala tahtoo, käydä myöskin Stegeborgissa, ennen kuin
tapaan itägötiläiset, jotka olen kutsunut tulemaan vastaani
Söderköpinkiin."

"Sitä miestä ei ole helppo saada kiinni ja hänellä on paljon ja
mahtavia ystäviä", huomautti piispa. "Hänet on myöskin nähty täällä
näinä päivinä, niin on minulle sanottu."

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu ja hetken kuluttua poistui piispa.

Engelbrekt läksi varhain seuraavana aamuna liikkeelle ja palasi
Ringstaholmaan.



VI.

Kiusaaja.


Joitakuita päiviä äsken kertomamme Vadstenassa pidetyn kokouksen
jälkeen seisoi Juhani Wale muutamassa Stegeborgin linnantornin
ikkunassa. Hänen edessänsä oli ihana lahti metsien ja niittyjen
reunustamana elokuunauringon täydessä paisteessa. Mutta kuitenkin oli
hänen silmänsä synkeänä ja hänen otsansa, jota hän ikkunanlaudoitukseen
nojasi, oli syvissä kureissa. Äsken avattu kirje oli hänen edessään
leveällä ikkunanlaudalla ja hänen vasen kätensä sen päällä.

Muuan palvelija seisoi jokseenkin huolimattomassa asennossa huoneen
toisen ikkunan ääressä ja hänkin katseli silmiänsä pois kääntämättä
maisemaa taikka oikeammin mitä sen kauniin näkyalan kehyksien sisällä
tapahtui, joka aukeni linnantornista katselijan silmien eteen.

Tuolla alhaalla Vikbomaan rannalla tulvi esiin metsästä ja poikki
niityn summaton määrä aseellista väkeä, parvittain, joukoittain, ja
auringon säteet heijastuivat takaisin tuhansista kiiltävistä
keihäänkärjistä, niin että kamalia salamoita välähteli tummaa
honkametsää vasten.

"Tuo koskee silmiin", sanoi palvelija ja käänsihe pois ikkunasta
voutiin päin. "Tuo näyttää siltä kuin kummituksia lähtisi joka puusta.
Mitä aiotte nyt tehdä, vouti?"

Vouti kääntyi ympäri ja tuijotti palvelijaan.

"Linna on hukassa", sanoi hän sen jälkeen aivan tyynesti.

"Ja Juhani Wale myöskin", jatkoi palvelija pirullisesti hymyillen.
"Olette viipynyt liian kauvan, vouti! Katsokaa ... katsokaa", palvelija
riensi sen ikkunan eteen, jonka luona vouti seisoi, ja osotti
oikeanpuolista rantaa, jolla näkyi jono ratsumiehiä ja etunenässä tuo
helposti tunnettava Engelbrekt sekä hänen rinnallaan Herman Bermanin
pitkä, hoikka vartalo, "katsokaa ... tuollahan ratsastaa nyt
nuorukainen, jonka sydänveren te kerran halusitte juoda. Ha-ha-ha,
vouti ... osat ovat vaihtuneet. Näyttääpä siltä kuin viimeinen hetkenne
nyt olisi tullut."

"Ei, kautta pyhän Tapanin, suojeluspyhäni!" huudahti Juhani Wale ja
koetti näyttää lannistumattoman rohkealta, vaikka hänen poskensa olivat
kalpeat ja koko ruumista värisytti, "ei vielä, ei vielä, Maunu."

"Aiotte ehkä puolustaa linnaa ja kuolla miekka kädessä, niin kuin
ritarin tulee ja sopii! Ja sitten on arvoisa neiti sureva kuolemaanne
ojentamalla voitonseppeleen tuolle nuorukaiselle, joka..."

"Ei ikinä, Maunu!" puhkesi vouti sanomaan. "Näetkö tätä kirjettä... Ei
ole vielä lautapelimme viimeistä nappulaa siirretty. Sinä autat minua,
Maunu, ja sitten jaamme tasan... Näetkös, kreivi on palannut ja kohtaa
tyttärensä, luultavasti Vadstenassa... Sinne aion itse mennä, mutta
sinun tulee saada kreivi käsiisi. Hän on karannut vankilastaan
Köpenhaminasta, hän tulee pyhiinvaeltajana tänne valtakuntaan ... sinun
tulee mennä Smålantiin ja suurta vaivaa ei tuota sinulle tuon vanhan
miehen valtaasi saaminen. Vapautensa ja henkensä lunnaiksi on hän
antava arvoisan neidin ja sitten..."

Kova räikähdys pani tornin ikkunanruudut rämisemään. Se ääni tuli
torvista, joilla linnan puolustajia herätettiin toimimaan.

"Te puhutte, ikään kuin vielä olisimme vapaat toimimaan", virkkoi
Maunu.

"Se jää minun asiakseni... Kun myrsky riehuu, niin taipuu kaisla ja
nousee jälleen tammen taittuessa. Nyt seuraa menestys tuota miestä
tuolla alhaalla, mutta hänen päivänsä ovat luetut... Me emme häntä
unhota!"

Taas kuului räikähdys linnanportin edustalta.

"Ymmärrämmekö toisemme?" kysyi vouti.

Palvelija nyökäytti päätänsä kamalan totisena.

Tuossa tuokiossa avattiin linnanportti ja Juhani Wale astui nöyrän
näköisenä sillan ylitse rannalle, johon Engelbrekt oli hevosensa
seisattanut.

"Sinun pitää heti antaa minulle linna!" sanoi Engelbrekt hänelle.

"Linnaa jättämään olenkin tullut tänne!" vastasi vouti.

Engelbrekt katsoi kummastellen häneen.

"Ja linnasta, jonka viivyttelemättä ja ilman hyökkäystä jätän käsiinne,
minä vaadin vapaan lähdön."

"Paljoapa vaadittekin, Juhani Wale!"

"Mutta en enempää kuin te olette antava, Engelbrekt! Arvelenpa, että
aika on teille kallista, ja neljätoista päivää voin pitää linnaa
kuninkaan varalla koko sitä isoa sotajoukkoa vastaan, joka teitä
seuraa. Sillä ajalla saattaa paljon tapahtua ja te saatatte paljon
menettää... Olette nyt tullut eteläpuolelle metsää, Engelbrekt, ja
tiedätte paremmin kuin voin sanoakkaan, minkämielisiä herrat täällä
ovat."

"Sen vaan tiedän", keskeytti Engelbrekt, "ett'ei hävyttömämpää konnaa
kuin te, Juhani Wale, ole koskaan ollut tämän maan päällä, ja jollette
vilpittömyyteeni luottaen olisi tullut tänne, niin pitäisin nyt
teidät vankinani ja maksattaisin paikalla kaiken sen pahan, mitä
kotiseudulleni olette tehnyt ja viimeksi Borganäsissä minulle
itselleni. Mitäpä sanoisitte, vouti, jos jättäisin teidät tuon miehen
käsiin?"

Engelbrekt osotti Herman Bermania, joka synkkänä ja umpimielisenä istui
hänen rinnallansa.

"Sitäpä ette toki tee... Engelbrekt ei voi tahrata nimeänsä sellaisella
teolla!"

"Palaja takaisin linnaan, Juhani Wale, ja sulje portti ... tahdon ottaa
sekä linnan että sinut asevoimalla...!"

Herman Berman ratsasti esiin kuullessaan nämä vihaisella äänellä ja
säihkyvin silmin lausutut sanat. Hän laski kätensä kasvatusisän
käsivarrelle ja sanoi:

"Minusta näytät tällä kertaa ajattelevan enemmän minua, kasvatusisä,
kuin valtakuntaa, joka kuitenkin tähän saakka on ollut etusijassa...
Ota linna tämän miehen kädestä ja anna hänen mennä matkoihinsa -- sen
neuvon annan sinulle. Sillä isiemme laissa ei ole yhtään tämän miehen
rikokseen sovitettavaa riviä eikä rangaistustakaan. Rehellinen mies ei
tahdo vaihtaa sanoja hänen kanssansa... Pane hänet venheeseen ja salli
hänen ottaa mukaansa, mitä omaisuudestaan saa siihen mahtumaan...
Jumala ja Pyhä Eerikki tuomitkoot hänet."

Engelbrekt istui kauvan ja punnitsi Hermanin sanoja.

"Jääköön siihen, mitä olet sanonut, Herman..." sanoi hän viimein.
"Lähtekää täältä, vouti, mutta pankaa merkille sanani ... sillä
hetkellä, jolloin tämän päivän jälkeen astutte jalkanne ruotsalaiselle
alueelle ja joudutte minun käsiini, ette ole enää näkevä päivän valoa."

Vouti tahtoi yhä vielä puhua asiansa hyväksi, mutta Engelbrekt antoi
merkin kädellään ja Herman Berman ynnä joukko ratsumiehiä ottivat
voudin keskeensä ja ratsastivat sillan ylitse.

Vähän sen jälkeen oli linna Engelbrektin hallussa. Juhani Wale nousi
parin miehen kanssa linnansillan luona veneeseen ja heidän nähtiin
kohta häviävän saarien taakse itään päin.

       *       *       *       *       *

Myöhemmin illalla tuli Engelbrekt ratsain Söderköpinkiin. Hänellä oli
ainoastaan Herman Berman ja muutamia vuoritilallisia mukanansa. Joukko
kansaa oli jo kokoutunut kaupunkiin ja monta herraakin nähtiin
ratsastavan sen kaduilla. Seuraavana päivänä oli näet määrä pitää tuo
kuulutettu kokous itägötiläisrahvaan kanssa.

Engelbrekt meni erääseen vaatimattomaan majataloon, jossa hän aikoi
levähtää muutamia tunteja Vadstenan kokouksen jälkeisten vaivaloisten
päiväin perästä. Hän oli sen jälkeen kuin Ringstaholma oli jätetty
hänen käsiinsä tehnyt kiertomatkan pitkin rannikkoa ja valloittanut
kaikki ne pienet linnat, joita sinne oli rakennettu ja joista Rönö oli
tärkein. Useimmat oli hajotettu maahan. Ainoastaan sellaiset linnat
jätettiin hajottamatta, jotka saattoivat kelvata maan puolustukseen.
Sen tähden sai myöskin Stegeborg jäädä paikoilleen korkeine
torneineen ja vankkoine muureineen, jäädä Itägötinmaan saariston
jättiläisvartijaksi.

Mutta se tavaton menestys, joka aina näihin asti oli seurannut
vapaudensankaria, siitti kateutta monen mieleen ja se valta, joka
hänellä oli, ei minkäänlaisista anastuksista saatuna vaan seurauksena
itse hänen asemastaan, hän kun oli koko kansan pyhimpäin toiveiden ja
harrastusten elävänä ilmauksena -- tämä valta peljästytti kaikkia
niitä, jotka olivat unhottaneet, että oli olemassa rahvas, jolla oli
oikeudet yhtä vanhat kuin Ruotsin laki.

Useimmat niistä herroista, joiden äsken Vadstenassa täytyi taivuttaa
kopeat päänsä tämän rahvaantahdon ja sen edustajan edessä, olivat
mieleltään tällaisia. Suuttumus ja kateus, viha ja pelko ja vielä
lisäksi kostonhimo, -- siinä ne tunteet, jotka heidän sydämissään
riehuivat soentaen heidät niin kokonaan, että he eivät toivoneet mitään
muuta kuin tuon uskaliaan talonpoikaispäällikön kukistamista.
Huolenpitoa valtakunnasta, Ruotsista, yhteisenä isänmaana, jonka
hyväksi jokaisen piti uhrata kaikki, -- mitään sellaista ei heidän
aivoihinsa mahtunut.

Heidän oma valtansa, heidän omat rikkautensa, heidän oma persoonansa --
tämä oli heillä isänmaana. Kaksi vihollista oli heillä ja heidän
harrastuksillaan, toinen oli kuninkaanvalta, toinen kansanvalta.
Edellinen oli jo voitettu, jälkimmäinen nousi juuri nyt toimimaan ikään
kuin vuosisataisesta unesta heräten.

Kauvan kesti, ennen kuin valtakunnan herrat ja mahtimiehet kykenivät
käsittämään mitä oli tekeillä, ja että rahvas todellakin oli
yhteiskunnallinen valta, jolla oli voimansa itsessään. He halusivat
niin kauvan kuin suinkin pitää kaikkea tätä kapinana, erhetyksenä,
jonka alkuunpanija oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hänen
kukistuessaan oli kaikki taas palaava entiselleen, niin kuin kevättulva
katoaa peittämiltään kedoilta, sitten kuin lumi on tunturin huipulta
sulanut pois.

Erittäinkin olivat ne, jotka olivat jousensa kireimmälle jännittäneet
ja sen tähden kireimmin saaneet tuntea Engelbrektin esiintymisen
pakottavaa voimaa, taipuisat toimimaan tähän suuntaan. Knuutti piispa
ja herra Birger Trolle olivat uutterasti neuvotelleet keskenään aina
siitä saakka kuin läksivät Vadstenasta, ja se neuvo, jonka piispa
Juhani Walelta luostarinkirkossa sai, pistihe näissä neuvotteluissa
tuon tuostakin esiin siinä juonien vyyhdessä, jonka lopputarkoituksena
oli Engelbrektin kukistaminen. Kannattihan ainakin koettaa.

Siinä tarkoituksessa oli piispa tänään saapunut Söderköpinkiin ja hänen
seurassaan olivat Birger Trolle ja veljenpoika Bo Steninpoika.

Myöhään illalla he läksivät siitä komeasta rakennuksesta -- nykyään sitä
sanotaan Bonkartanoksi -- joka kuului rikkaalle Kaarlo Knuutinpojalle
(Bonde) ja jossa he majailivat. Kun he olivat saapuneet sille
vaatimattomalle talolle, jossa Engelbrekt asui, vietiin heidät heti
huoneeseen. Engelbrektin luona oli Herman Berman ja muuan toinen komea
mies, nimeltä Jösse Niilonpoika. He olivat parhaillaan neuvottelemassa
huomispäivän kokouksesta, kun nuo kolme herraa saatettiin tupaan.

"Oudoksutte varmaankin tuloamme", alkoi piispa, "mutta kun olemme
saaneet asiamme selvitetyksi, niin toivon, että olette huomaava tulomme
olevan eduksenne."

"Niin luulen minäkin", vastasi Engelbrekt, "sillä tuskinpa muu kuin
valtakunnan etu lienee syynä tuloonne!"

"Niinkö luulette?" kysyi piispa koettaen tekeytyä leppeän näköiseksi.

"Mikäpä muukaan?"

"Jospa asiani koskisikin sanasta sanaan niin kuin sanoin -- teidän
etuanne."

"Minunko etuani...?"

"Niin ... epäilettekö sitä?"

"En sitä epäile, koskapa te sen sanotte, arvoisa herra Knuutti
piispa... Haluttaisi minua kuitenkin tietää, mitä teillä saattaa olla
minulle sanomista, sellaista, joka olisi minulle eduksi olematta eduksi
myöskin valtakunnalle."

"Minä ja muutamat neuvoston herroista olemme tarkoin harkinneet niitä
sanoja, jotka nyt äsken Vadstenassa koolla ollessamme lausuitte, ja
olemme ajatelleet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka olette valtakunnan
hyväksi ottanut huoleksenne... Sanokaa minulle, Engelbrekt, olisiko
teille vastenmielistä, jos teille kaikesta tästä toimittaisimme
palkinnon...?"

Engelbrekt katsahti piispaan ikään kuin luullen väärin kuulleensa.

"Yhdessä suhteessa ilahdutatte minua suuresti näillä sanoillanne,
arvoisa herra", sanoi hän, "siinä nimittäin, että niillä osotatte
täyttä totta harrastavanne minun ja rahvaan asiaa, ja jo siinä on
minulle palkintoa kyllin."

"Toisenlaista olemme kuitenkin ajatelleet", jatkoi siitä huolimatta
piispa hymyillen.

"Olettepa sitten paljon minua muistaneet näinä päivinä!"

"Teistä mahtanevat kai nyt kaikki puhua ja teitä kaikki ajatella
Ruotsin valtakunnassa!"

"Mutta tuskinpa lienee kukaan ajatellut palkintoa tai puhunut
sellaisesta, kun työ on tuskin vielä puolitiehen tehty!"

"Puoleksi tehty työ on päätöstänsä lähellä", sanoi piispa, "sitä voi
arvostella. Ja sen tähden ... mitä sanoisitte, jos valtakunnan
neuvokset tarjoaisivat teille jonkun niistä linnoista, jotka nyt olette
ottanut noiden julmien voutien käsistä?"

"Linna... Minä, Engelbrekt ... mitä sanotte, arvoisa herra?"

Huomattava hymy värähteli piispan suupielissä ja hän hieroi nähtävän
tyytyväisenä käsiänsä vastakkain.

"Voitte itse valita, Engelbrekt", lisäsi hän, "valtakunnan neuvokset
näkisivät mielellään jonkun parhaimmista teidän käsissänne!"

Engelbrektin silmät tuijottivat hetkisen elottomina, mutta sitten
niihin taas ilmautui eloa ja tulta ja hän katsoi tuimasti piispaan.

"Kummallista on puheenne, arvoisa herra", sanoi hän, "ja tuskinpa voin
ymmärtää tarkoitustanne..."

"Ymmärtäkää se sanojeni mukaisesti! Elkää arvelko kauvan ... Nyköping,
Ringstaholma ... lausukaa suoraan toivomuksenne!"

"No niin, arvoisa herra, tahdon lausua julki sydämeni ajatuksen enkä
siihen tarvitse pitkää arvelunaikaa. Ainoastaan yksi seikka voi saada
minut vastaan ottamaan linnan ja se on..."

"Olkaa huoleti, Engelbrekt, kaikki ehdot täytetään!"

"Sitä ehtoa te tuskin kykenette täyttämään", virkkoi Engelbrekt
hymyillen, "se ehto on vaan Ruotsin rahvaan täytettävissä, herra
piispa. Ainoastaan jos rahvaan etu sitä vaatii ... silloin en tahdo
arvella. Mutta vielä, arvoisa Knuutti piispa, vielä ei se aika ole
tullut. Sydämen kiitos hyvästä tarkoituksestanne!"

"Te siis kieltäydytte... Te siis toden totta hylkäätte tarjoukseni?"

"Niin, minä kieltäydyn toden teolla!... Mutta", lisäsi hän heti sen
jälkeen, "täällä läheisyydessä on yksi linna hoitajatta ja se tarvitsee
linnanherran, joka kykenee pitämään sitä Ruotsin valtakunnan varalla.
Mitäpä sanoisitte te, Knuutti piispa, jos minä Ruotsin rahvaan puolesta
pyytäisin teitä ottamaan sen haltuunne..."

Piispa joutui nyt vuorostaan aivan ihmeisiinsä ja hän tunsi, miten
kaikkien silmät kääntyivät häneen.

"Mitä linnaa tarkoitatte, Engelbrekt?" änkytti hän ikään kuin aikaa
voittaakseen.

"Saatuani Ringstaholman, josta äsken puhuitte, herra Niilo
Erengislenpojan huostaan, on teidän hippakunnassanne jälellä Stegeborg
tuolla lahdelmassa."

"Se on koko Linköpingin hippakunnan parhaimpia!" sanoi piispa kätensä
pullealle vatsallensa ristiin pannen.

"Mutta teidänkin tulee päättää pian, arvoisa herra", lisäsi Engelbrekt.
"Sillä helposti voinette huomata, ett'ei tämän linnan kauvan tarvinne
haltijaansa hakea. Olenhan tosin vaan halpa vuoritilallinen, mutta
linna on siltä yhtä komea ja monta linnaa on tämä käsi näinä päivinä
luovuttanut."

Piispa oli nähtävästi pulassa. Linnaa siihen kuuluvine lääneineen hän
ei millään ehdolla tahtonut päästää menemään läpi käsiensä, mutta
toiselta puolen tuntui myöskin jokseenkin vaikealta joutua
alakynteen, niin kuin kävisi, jos hän heti ottaisi vastaan linnan
talonpoikaispäälliköltä.

"Asia on sangen tärkeä", änkytti hän, "ja sen tähden täytyy minun
tuumia huomiseen."

"Ei, ei, arvoisa Knuutti piispa", myhäili Engelbrekt, "juuri tällä
hetkellä teidän tulee sanoa, kumpaako tahdotte. Huomenna on jo toinen
linnanherrana Stegeborgissa, jos te kieltäydytte."

Piispa tuumi hetkisen.

"No hyvä", sanoi hän, "minä olen pitävä Stegeborgin Ruotsin valtakunnan
varalla."

Vähän sen jälkeen oli Engelbrekt taas yksin omiensa kanssa. Mutta hymy
väreili vielä hänen huulillaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä oli tuo suuri kokous. Engelbrekt astui koolla
olevan itägötiläisrahvaan eteen, selitti suoralla, voimakkaalla
kaunopuheliaisuudellaan syyn, miksi hän ja taalainmiehet olivat
lähteneet kotiseuduiltaan vapauttamaan isänmaata ulkomaalaisten
mielivaltaisesta ja julmasta hallituksenpidosta ja kysyi, tahtoivatko
itägötiläiset yhtyä häneen ja valtakunnan muuhun rahvaaseen.

Myrskyisä myöntymyshuuto kajahti vastaukseksi hänen kysymykseensä
täällä niin kuin kaikkialla, missä hän oli kulkenut ja kysynyt samaa
asiaa. Sorto oli samanlainen kautta koko valtakunnan, vaikk'ei missään
muualla kuin Taalainmaassa ollut uskallusta ryhtyä vastarintaan. Ja se
lisä, jonka sotajoukko nyt itägötiläisten yhtymisestä sai, teki
Engelbrektille mahdolliseksi panna toimeen tuuman, jota hän jo kauvan
vapautustyötä jouduttaakseen oli miettinyt. Hän jakoi näet tuon ison
sotajoukon kolmeen osastoon, joista jokaisen tuli toimia itsekseen ja
sitten yhtyä läntisellä rajalla.

Tästä tuumasta hän oli useissa tilaisuuksissa puhunut ja oli myöskin
ylimalkaisesti viitoittanut sen tien, jota kunkin osaston tuli kulkea,
mutta hän ei ollut koskaan maininnut, kutka aikoi asettaa näiden
joukkojen päälliköiksi. Siitä olivat sotajoukon etevimmät miehet joskus
puhelleet, ne, jotka olivat Engelbrektiä lähinnä, ja aina oli pidetty
varmana, että Eerikki Puke oli tuleva toista osastoa johtamaan ja
mahdollisesti Jösse Niilonpoika toista. Engelbrekt ei itse ollut
koskaan tahtonut siitä mitään sanoa.

Nyt oli Eerikki Puke toisella taholla ja sen vuoksi aljettiin
päälliköksi arvailla nuorta, reipasta Herman Bermania, joka oli koko
sotajoukon lemmikki. Mutta moni piti häntä liian nuorena niin tärkeään
tehtävään. Itse hän tuskin sitä ajatteli, vaikka hänen sydämensä paisui
uljaista urotöiden ja kunnian unelmista, joka kerta kuin päällikkyys
tuli puheeksi. Kenties oli hänellä myöskin näiden unelmien rinnalla
mielessä joku, joka lupaili suloisempaa palkintoa -- palkintoa, jonka
voittamiseen urotyöt raivaisivat hänelle tien. Toivo on nuoruuden paras
omaisuus ja missä hyvänsä sitä vähänkin pilvien raosta pilkottaa,
siellä se jo sille häikäisevänä aurinkona paistaa.

Kenties se juuri tällainen tila saattoi Hermanin kalpeat posket
punottamaan hänen kainosti asettuessaan Engelbrektin selän taakse
niiden vakavien miesten piiriin, jotka olivat kokoontuneet asiasta
neuvottelemaan, taikka pikemmin kuulemaan Engelbrektin päätöstä. Ei
näet ollut ketään koko suuressa sotajoukossa, joka ei luottanut
Engelbrektiin kuin johonkin yli-inhimilliseen olentoon. Ja sen tähden
oli hänen tahtonsa kaikille lakina, sen tähden olivat neuvottelut
tuskin muuta kuin hänen ehdotustensa vahvistamista. Mutta ne olivat
kuitenkin välttämättömät, koska ne olivat luonteenmukaisia tälle
kapinalle, jonka ehtona ja päämääränä oli joka miehen vapauden ja
päätösvallan säilyttäminen.

"Nyt on sotajoukko jaettu", sanoi Engelbrekt muutamista asioista selon
tehtyään, "ja mikäli minusta näyttää, tulee yhden osaston kulkea pitkin
järvenrantaa. Tjustiin ja Stäkeholmaan. Toisen joukon tulee mielestäni
suunnata kulkunsa Smålantiin ja alkaa tehtävänsä Rumlaborgin voutia
ahdistamalla ja päättää se Hallannin rajan puolella. Siellä aion, jos
Jumala meitä auttaa ja kaikki hyvin käy, olla vastassa kolmansine
osastoineni. Tämän vien täältä pohjoista kohti Örebrohon, jossa, kuten
tiedätte, Matti Kettilberg meitä odottaa. Kun kerran se linna on
hallussamme, niin saatamme lähteä länsigötien luokse. Sellaiset ovat
aikeeni, jos ne hyväksytte!"

"Viisaasti olet puhunut, Engelbrekt", sanoi muuan vanha
vuoritilallinen, "ja kolmella haravalla joutuu työ paremmin kuin
yhdellä, vaikka se olisikin iso. Jospa Jumala ja Pyhä Eerikki meitä
auttaisivat, että voisimme kääntyä kotiin päin jo Mikkelin aikoihin."

"Sitten on vielä asetettava päälliköt sotajoukolle", jatkoi Engelbrekt,
"mitä arvelette...?"

"Sen asian voinet sinä, Engelbrekt, ratkaista, niin kuin hyväksi näet,
arvelen ma!" virkkoi muuan läsnäolijoista, rotevakasvuinen, iso- ja
harmaapartainen talonpoika.

Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät häneen. Engelbrekt arveli hetkisen,
ennen kuin uudelleen ryhtyi puhumaan, ja loi ikään kuin tarkastelevia
katseita koollaoleviin.

"Jos olette samaa mieltä kuin minä", sanoi hän, "niin asetamme Jösse
Niilonpojan, jonka kaikki tunnemme rehelliseksi ja pelkäämättömäksi
mieheksi, toisen joukon päälliköksi. Hänen tulee mielestäni kulkea
tästä järvenrantaa etelään päin. Sille joukolle taas, jonka on
marssiminen halki Smålannin, ehdottelen pantavaksi Herman Bermanin...!"

Herman säpsähti nämä sanat kuullessaan. Veri syöksähti hänen poskiinsa
ja niistä taas sydämeen. Tuntui siltä kuin tenholaulu olisi hivellyt
hänen korviansa.

Kasvatusisän sanat antoivat semmoisen tunnustuksen hänen arvolleen,
ett'ei hän moista ollut voinut uneksiakkaan, ja se synnytti voiman,
joka sai synkkyyden hänen otsaltaan poistumaan ja sytytti rohkeutta ja
toivoa hänen säteileviin silmiinsä. Nuo vakavat uroot näkivät
ihmeekseen, minkä vaikutuksen tämä näin myönnetty merkitys teki nuoren
miehen mieleen ja hyväksyvä hymy näkyi heidän kasvoiltaan. Miehuullisen
ryhdikkäästi hän astui Engelbrektin eteen.

"En tiedä", sanoi hän, "annatko minulle suurempaa arvoa, kuin voin
ansaita, Engelbrekt! Sen vaan tiedän, että mieluummin panen henkeni
alttiiksi kuin petän sinun ja miesten luottamuksen. Olen kuitenkin
vielä nuori ja tuskin moiseen toimeen pystyvä, varsinkin kun tupa on
täynnä vanhoja, kokeneita miehiä. Minä sanon suoraan, sydämeni halajaa
kiihkeästi ratsastaa sotajoukon etunenässä, mutta en siihen pyri, jos
joku muu sitä paikkaa haluaa. Täällä ovat koolla koko sotajoukon
etevimmät miehet... Jos tahdotte vahvistaa Engelbrektin ehdotuksen,
niin silloin olen haluten ja iloiten ryhtyvä toimeen!"

Hän pyörähti viimeisiä sanoja sanoessaan ympäri piirissä, mutta joka
taholta näki hän lempeitä, hyvänsuopia kasvoja.

"Tosin olet nuori, Herman!" virkkoi se vanha vuoritilallinen, joka
äsken oli puhunut, "ja kyllä saattaa tehtäväksesi pantu toimi näyttää
vaikealta, mutta sinä olet kasvanut mieheksi Engelbrektin silmäin alla.
Vapaasti ja pakotta vahvistan hänen vaalinsa. Jumala olkoon kanssasi,
nuori mies!"

Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät näihin sanoihin ja voimakkailla
kädenlyönneillä vahvistettiin nimitys.

"Ja jo tänään lähdemme liikkeelle", lisäsi Engelbrekt, "jokainen
tahollensa."

Miehet poistuivat sitten vähitellen. Herman Bermanilla ja Jösse
Niilonpojalla oli paljon puuhaa matkaanlähdön järjestämisestä.
Myöhemmin iltapäivällä oli sentään Herman Berman valmiina ja muutamat
osastot hänen sotajoukkoansa olivat jo matkalla. Kohta sen jälkeen
nähtiin myöskin Jösse Niilonpojan osaston alkavan lähteä liikkeelle.
Molemmat päälliköt itse tulivat Engelbrektin luokse sanomaan
jäähyväisiä ennen lähtöänsä.

Erkki piteli Brandia, sill'aikaa kuin Herman meni majataloon.
Engelbrekt oli yksin.

"Kiitos, kasvatusisä!" sanoi Herman ja tarttui Engelbrektiä käteen.

Engelbrekt piti kauvan hänen kättänsä omassaan ja katseli hänen
avomielisiä, rehellisiä kasvojansa, joille ilo ja toivo olivat valaneet
hetkellistä valoansa.

"Usein olet minulta kysynyt, Herman", sanoi hän, "enkä minä ole
vastannut. Mutta lähde rohkein mielin matkaan... Kenties olet työsi
toimitettuasi saava vastauksen minulta tai ... joltakin toiselta."

Näin sanoen Engelbrekt lempeän pakottavasti työnsi kasvattipoikansa
käden irti omastaan. Herman viipyi vielä ja kysymys pyrki esiin hänen
huuliltansa. Mutta Engelbrekt viittasi kädellään.

"Nouse ratsaille ja ratsasta joutuun Rumlaborgiin, Herman!
Länsigötinmaassa näemme toisemme jälleen."

Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen vei Brand huimasti nelistäen
isäntänsä ulos kaupungista.

Engelbrekt itse viipyi viimeiseksi. Vielä sen jälkeen kuin hänen oma
joukkonsa oli lähtenyt matkaan valmistelihe hän jalkaisin lähtemään
majatalosta ja siis vielä jonkun aikaa viipymään tuossa kaupungissa.

"Nyt lyö kello seitsemää Pyhässä Aegidiuksessa!" sanoi Ulvi
puoliavonaisesta ovesta ja Engelbrekt meni ulos kartanolle.

Hän näytti vakavalta ja juhlalliselta.

"Kaikkien sielujen kappelissako?" virkkoi hän kysyen Uiville.

Tämä nyökäytti päätänsä, mutta hänkin oli tavallistansa vakavampi ja
äreämpi.

"Saat uskoa, Engelbrekt, että joko on onnettomuus tapahtunut taikka
sattunut onni, jota hän ei jaksa kantaa!"

Engelbrekt kiiruhti rientävin askelin katuja myöten, joille jo laskihe
tuo epäselvä, hämärää ennustava valo.

Kaupungin päässä melkein sen ulkopuolella oli se pieni kappeli, jota
sanottiin "kaikkien sielujen kappeliksi." Äänettömyys vallitsi
ylt'ympäri ja korkeissa puissa suhisivat illan tuulet.

Engelbrekt astui sisälle temppelin ovesta. Sisällä vallitsi sama
äänettömyys kuin ulkopuolellakin. Ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä.
Pitkät puut, jotka loivat varjonsa kappelin ikkunoista sisään,
lisäsivät myöskin sisällä vallitsevaa hämärää. Engelbrekt astui
hiljakseen kuoria kohti.

Siellä näki hän vihdoin miehen rukoukseen vaipuneena. Mutta askelten
kaiku herätti tämän ja hän tuli Engelbrektiä vastaan. Se oli pater
Johannes.

"Terve, Engelbrekt!" sanoi hän syvällä äänellä, joka Engelbrektiin
valtavasti vaikutti.

"Sinä kysyt, mistä tulen ja minne menen", jatkoi hän antamatta
Engelbrektille sanan sijaa. "Saat tietää kaikki."

Pateri kertoi kaikki, mitä hänelle Vadstenassa oli tapahtunut.

"Johan sanoin sen sinulle, sanoinhan, Johannes!" sanoi Engelbrekt
lämpimästi ystävänsä kättä puristaen.

"Nyt tahdon hänen jalkainsa juuressa kerjätä anteeksiantoa", jatkoi
pateri, "ja sitten..."

"Sitten?" toisti Engelbrekt, kun pateri viivytteli.

"Sitten käy tieni pyhälle maalle ... siellä tahdon etsiä sitä rauhaa,
jota en täällä osakseni saanut. Mutta me emme näe toisiamme enää, ennen
kuin tuolla pyhässä maassa ... tuolla ylhäällä, tarkoitan."

"Entä Herman?" kysyi Engelbrekt.

"Hänestä juuri nyt aionkin puhua."

Hän pisti kätensä munkinviittansa sisälle ja veti esiin kultavitjat.
Niissä riippui sormus, jonka kivi kimalteli kuin tähti pimeässä
kuorissa, jonne ainoastaan muutama kuunsäde pääsi tunkemaan.

"Tämä sinun tulee antaa Hermanille", sanoi hän ja hänen äänensä vapisi,
"ja kun olen täältä lähtenyt, silloin elköön mikään enää kieltäsi
pidättäkö. Puhu ja toimi kaikessa, niin kuin tahdot, että minä olisin
puhunut ja toiminut. Ja hyvästi nyt... Tuon suuren kuninkaan tykönä
tapaamme toisemme! Siellä tahdon rukoilla puolestasi ja Ruotsin
valtakunnan puolesta, kunnes sinäkin tulet ja rukouksiini yhdistät omat
rukouksesi, niin kuin rukoilimme yhdessä lapsina isäsi talossa...
Kiitos Engelbrekt! Kotisi on ollut henkipaton kotina, sydämesi on ollut
synnintekijän ystävänä... Jumala sinua siitä palkitkoon ja hänen
siunauksensa seuratkoon sinua!..."

Yön varjot sakenivat yhä synkemmiksi pienen kappelin ympärille ja tuuli
huojutteli puita sen edustalla, mutta taivas kohosi korkeana ja
sinisenä ja tähtiä täyteen siroteltuna kupuna maan ylitse.



VII.

Toivioretkeläinen.


Täysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa
ihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa
kaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin
toinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus
samoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin
mielenlaadun mukaan; -- kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin
heikon.

Mies, jonka olemme oppineet tuntemaan "pater Johanneksen" nimellä, oli
noita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa,
taivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan
uskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä
kertovan -- ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa.
Kovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen
sydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin
jälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä
paratiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean
tiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt
häntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka
kaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo
rehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja
tämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet
ja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne
tapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.

Nuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa
herättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan
luostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut
omain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi,
oli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut
täydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa -- näitä hänen
sydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.

Saatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen
jälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka
oli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet
kirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen
oli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa
tiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta
matkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei
abbedissa ollut voinut antaa.

Raskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki
tietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin
saavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja
hänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.

Täten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa,
jonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka
näkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä
kieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa,
jonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin
hänen.

Ja missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen
poikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa.
Mutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen
tietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu
kreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut
kuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa
kääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että
ainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä
tahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.

Kun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla
puhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka
synnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti,
mainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi
sitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti.
Hän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset,
joita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki
pitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän
pohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei
Jönköpinkiin.

Tälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin
muuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi
pistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli
hoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan
elukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen
jälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä
harhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä
asennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää,
hevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan,
niin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut
sivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.

"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?"
kysyi ukko.

"Kysymyksesi, vanhus", vastasi munkki surun voittoisesti, "ilmaisee,
että tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu
muutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla
on yhteyttä tämän hevosen kanssa ... tiedätkö jotakin siitä, ukko?"

"Josko tiedän?" alkoi ukko. "Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä
hän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja
omalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee
paljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla.
En ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille
pyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja."

Ukko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. "Tuolla Hakarpin
kirkonmaassa lepää ainoa poikani", jatkoi hän, "vouti löi hänet
kuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa ... ja hän, tyttäreni, kuoli
kunniattoman kuoleman Rumlaborgissa... Mutta kaukana ovat jo ne ajat,
vanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus
kuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet
vanhat eloon..."

"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?"

"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden,
että minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta
ryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta..."

"Ja mitä kirkkoherrasta?... Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa
kätensä pyhää kirkkoakin vastaan? -- Minullehan kerrottiin, että..."

"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt... Joku aika sitten tuli muuan
jalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä
hevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse
majailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut
valvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan
päädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat
ennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita
tulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin
arvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin
juuri nyt tapahtumassa."

"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te
olette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee
näyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä
ei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi
teidän... Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'"

"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon
palvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte,
vaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän
kirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'"

"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta
vouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet
itsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen... Tuossa
näette vielä veren." Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa
kiveä. "Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui
hänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja
voudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen
rintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen
pyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli."

Pateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että
tämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.

"Entä vanha rouva?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi
vastauksesta riippunut, "tuo vanha vaimo?"

"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla
Skurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan
ritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään
Rumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin
kuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa
pilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä
miekka kädessään..."

"Hän tuli... Hän tuli ... ukko ... ja tuo vanha vaimo... Sano pian,
sano pian, kuinka arpa lankesi!"

"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta
saalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat
vapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi
pilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa
hän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat
palvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö
ryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen
käsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja
puri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja
hänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua
kunnialla... Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä
pystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän
kuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa... Minä luulin hänen
heittävän henkensä..."

"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!" pääsi paterin kalpeilta huulilta.
Ja taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti
kuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli
synnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.

"Kun taas katsahdin taisteleviin", jatkoi vanhus, "oli kaksi palvelijaa
kaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi
palvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva
parka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui
lempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle ... mutta päällikön
puhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti
kirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä.
Samassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat
talonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä
nostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin.
Sitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan."

"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa
rouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän
rinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa
kiitollisuuttani...'"

"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen
kyyneleensä valuivat virtanaan."

"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö."

"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja
tulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni.
Sairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani ... ja nyt olen
yksinäni...'"

"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni,
vuodatin runsaita kyyneliä."

"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja
hyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin
silmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko.
Aivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän
karhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät
arvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen."

"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi
kymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan
kunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria
reippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:"

"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin
karitsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä
kunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin
rukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'"

"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon
rouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt,
mutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin
äidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä
kiilsivät kyyneleet ja minä ... niin, niin ... te itkette, tekin, ja
häpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai
lienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!"

Vaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai
Richissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen
viluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi
paikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana
jäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi,
niin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä
edessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa
pitkin.

Vihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet
tippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan
tuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen
mieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta
ajoilta.

"Lapio, vanha mies!" huudahti hän. "Tämä elukka ei saa jäädä tähän
petojen raadeltavaksi."

Ja ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä
vauhdissa.

"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?" kysyi vanhus sillä välin.

"Kyllä ... kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse
kasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään
ketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä
Oppenstenin linnassa."

"Siellä hän jo on", jatkoi vanha talonpoika, "ja hänen saattajansa ovat
jo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä
iltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia
tuomiolle... Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja
sotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!"

He lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas
työhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan
hautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät
olleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan
punottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta
saattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he
näkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla
he kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään
melkein voittivat liekkien räiskinän.

"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä", sanoi
tällöin talonpoika, "mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja
kaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota
löylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon
päällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa
alttiiksi... Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin
tahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen."

Vanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka
ryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat
vankeja välissänsä.

Yhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän
suuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat
olivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen
sai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi
joukko miehiä ajamaan häntä takaa.

He saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli
liekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki
käsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä
vertansa.

Vouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen
olisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja
hänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa
näytelmää.

Silloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä
kaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan
ratsumiehen.

"Muistakaa, talonpojat!" huusi hän, "ett'emme ole maantierosvoja emmekä
sodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.

"Te olette urhoollinen soturi, vouti", sanoi hän tälle, "ja sen tähden
tahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te
olette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta
kunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on
langetettu."

Vouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta
vieri taas kukkulalta alas.

Mitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies
tiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä
kohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten
yht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse
polvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.

Paljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta,
tuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista,
joka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin
miesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan
ruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten
jäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.

Rumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa
Trolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta
vastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä
vapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi
Bolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.

Täältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä
oli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen
vastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin
Trolleborgista.

Muutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon
edelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä.
Sotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat
jääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka
näyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon
helmassa.

Yht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin
seinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin
säkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä
hänelle oli tullut.

"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta
päivää kuljeskele kiusaa tekemässä", vastasi Erkki, "niin meillä on
täällä vaara tarjona!"

"Mikäli tiedän, ei näillä seuduin löydy yhtään voudinpesää..."

"Ei, mutta saattavat kai voudit täällä sentään vehkeillä ja uskallan
panna pääni panttiin, että näin Juhani Walen ja pitkän Maunun hiipivän
tuosta tien poikitse."

"Niinpä lienet näkyjä nähnyt, Erkki, sillä missä muuten Juhani Wale
oleskelleekin, niin näillä seuduin hän ei ainakaan liene..."

"Hiljaa", keskeytti Erkki, "ettekö kuullut hevosten jalkain kopinaa?"

He kuuntelivat ja kuulivatkin todella kavioiden kapsetta, joka hiljaa
lähestyi rotkotietä toisesta päästä. Mutta yhtäkkiä kiihtyi hevosten
käynti kapseesta päättäen neliseksi ja samalla kertaa lisäytyi heidän
lukunsa. Kuului siltä kuin kokonainen ratsumiesjoukko olisi täyttä
laukkaa kiitänyt pitkin tietä.

"Tuossa ne ovat!" huudahti Erkki.

"Kaksi toivioretkeläistä!" lisäsi Herman ihmetellen, mutta hän ei
saanut sanotuksi enempää, ennen kuin heidän nopean ratsastuksensa syy
tuli ilmi.

Molemmat toivioretkeläiset olivat tuskin ennättäneet näkyviin rotkotien
mutkasta, kun jo tie alkoi tulla täyteen ratsumiehiä, jotka kaikki
täyttä laukkaa ajoivat edellisiä takaa. Nämä näyttivät olevan vanhoja
miehiä, vaikka he istuivat varmasti hevosen selässä ja osottautuivat
sangen voimakkaiksi siinä kiivaassa ajossa, johon heidän nyt täytyi
antautua.

Nähdessään Hermanin ja Erkin rotkotien suulla he säpsähtivät, ikään
kuin luullen joutaneensa kierroksiin, mutta Herman viittasi kädellään
ja kohta he olivat hänen rinnallaan.

"Ajakaa joutuisasti pakoon, hurskaat miehet, teitä ajetaan takaa!"
huusi hän heille.

Ja toivioretkeläiset ajoivat, mutta olivat tuskin kulkeneet kivenheiton
matkan, ennen kuin kääntyivät takaisin ja jättäytyivät vapaaehtoisesti
niiden ratsumiesten valtoihin, joita pariin sataan vyöryi esiin
rotkotieltä. Heidän etunenässään ratsasti roteva ritari. Hänen kasvonsa
olivat ison kypärinsilmikon peitossa, mutta hänen vaakunamerkkinsä
ilmaisi kuitenkin selvästi hänen sukunsa. Hän pysähtyi noiden neljän
eteen, joita hän nyt piti saaliinaan.

"Antautukaa vangiksi Eerikki kuninkaan nimessä!'" huusi hän käskevällä
äänellä.

"Mikäli vaakunamerkkiänne tunnen", vastasi Herman Berman, "olette
Totteja, jalo ritari, ja varmaankin olette herra Aksel Pietarinpoika,
Varbergin haltija. Minä kysyn teiltä sen tähden, millä oikeudella te
käskette täällä ruotsalaisella maaperällä?"

"Kuka olet sinä, uskalias mies, joka rohkenet kysyä, kun Aksel
Pietarinpoika käskee?"

"Nimeni on Herman Berman ja tietäkää, ritari, että täällä ainoastaan
minä jakelen käskyjä."

Ritari näytti ihmettelevän sitä rohkeutta, millä komea ratsumies häntä
puhutteli. Ainakaan ei hänen äänestään suuttumus ilmennyt, kun hän
parin silmänräpäyksen kuluttua vastasi.

"Urheata on puheesi, nuori mies", sanoi hän, "ja sen tähden tahdon
sanoa sinulle, että nämä miehet, jotka ovat rinnallasi, ovat kuninkaan
vankeja ja ovat karanneet Köpenhaminan tornista. Laskekaa alas
päähineenne, Hannu kreivi, ja jos olen erehtynyt, niin tahdon
ritarikunniani nimessä antaa teille hyvityksen siitä, että olen ajanut
teitä takaa."

Puhuteltu laski alas päähineensä ja Ewerstenin kreivin jalot
kasvonpiirteet olivat helpot tuntea. Tuskin keneenkään tehosivat
sentään nämä kasvonpiirteet niin valtavasti kuin Hermaniin. Hänen
silmänsä paloivat ja poskensa hehkuivat ja selvästi levottomana hän
odotti, mitä kreivi oli sanova.

"Minä olen, kuten näette, Aksel ritari", virkkoi tämä, "se mies, jota
ajatte takaa, mutta minä sanon teille ritarisanallani, ett'en enää ole
Eerikki kuninkaan vanki. Kuningas on itse päästänyt minut vankeudestani
ja antanut minulle Trankärrin pikaisuutensa hyvitykseksi."

Ratsumiesten joukossa syntyi liikettä Aksel ritarin takana ja muuan
mies ratsasti hänen rinnallensa ja kuiskasi jotakin, jota ei voinut
kuulla. Herman kalpeni vihasta, kun näki miehen. Se oli Juhani Wale.

"Täällä sanotaan minulle, ett'ette voi todistaa sanojanne. Hannu
kreivi..."

"Tuopa ei ollut ritarillisen herra Aksel Pietarinpojan puhetta",
virkkoi arvokkaasti Hannu kreivi ja Herman Berman tarttui miekkansa
kahvaan.

"Mutta kyllä kuninkaan ystävän!" vastasi ritari. "Näinä aikoina täytyy
olla varuillaan, ja sen tähden, Hannu kreivi, on teidän nyt tuleminen
minun mukaani Varbergiin. Sieltä voitte helposti palata Köpenhaminaan
ja hankkia itsellenne kuninkaalta todistuksen, joka teiltä nyt
puuttuu."

"Ei, Aksel ritari!" huusi nyt Herman, "niin ei ole koskaan käyvä!
Täällä Ruotsin valtakunnassa löytyy satoja, jotka tahtovat taata Hannu
kreivin."

"Missä ne ovat?" kysyi ritari kylmästi.

"Minä olen ensimmäinen, ja miekka kädessä aion odottaa, kuka tähän
mieheen uskaltaa koskea. Uskokaa minua, ritari, se mies ei ole mikään
kuninkaan ystävä, joka neuvoo rikkomaan ritarintapoja!"

Roteva ritari näytti epäröivän, mutta silloin sanoi Juhani Wale kovaa,
niin että sen kaikki kuulivat:

"Julkeasti puhut, Herman, kun sinä, joka olet kunniaton mies,
kapinoitsija ja lainrikkoja, ja joka olet kuninkaan julkisia
vihollisia, uskallat tarjoutua takausmieheksi sellaisen miehen kuin
Hannu kreivin puolesta."

Sanat olivat hyvin harkitut ja ritarilta haihtui kaikki epäröiminen.
Hän antoi merkin kädellään ja hänen ratsumiehensä tulivat esiin
noita neljää vankia kiinni ottamaan. Mutta Herman veti samassa
silmänräpäyksessä miekkansa ja saman tekivät toivioretkeläisetkin.

"Minä sanon teille, Aksel ritari", huudahti Herman, "elkää alkako tätä
leikkiä; se voi päättyä toisin kuin luulettekaan."

Ylt'ympäri välähtelivät nyt miekat ja ritari näytti vielä arvelevan,
ikään kuin olisi ihaillut miehen rohkeutta. Mutta tällä välin oli Erkki
laskeutunut hevosensa selästä ja milt'ei huomaamatta raivannut
itselleen tien ratsumiesten välitse, ja juuri kun he tunkivat eteenpäin
herransa käskyä täyttämään, syöksyi hän muutamalta kiveltä perimmäisen
palvelijan päälle ja heitti hänet pois satulasta. Ennen kuin kukaan
ennätti hämmästyksestään tointua, oli hän heittäinyt hevosen selkään ja
kiisi tuulen nopeudella pois päin tietä pitkin.

Sillä välin kuului ritari toistavan käskynsä ja hänen miehensä
ryntäsivät esiin, mutta Herman huimautteli miekallansa niin tottuneesti
ja sai niin tehokasta apua molemmilta toivioretkeläisiltä, että miehet
peräytyivät. Toisella puolen tietä kohosi korkea kallioseinä ja tätä
vasten käänsivät ahdistetut selkänsä. Aksel ritarin miehet tekivät
uuden hyökkäyksen ja tämä näytti onnistuvan paremmin. Hannu kreivi oli
laitimaisena oikealla puolen ja häntä lähinnä Herman. Kaksi palvelijaa
tuli nyt aivan lähelle kreiviä ja toinen heittäytyi hänen vyötäisilleen
ja otti kiinni hänen kätensä, niin että miekkaa pitävä käsi joutui
voimattomaksi. Tällöin iski toinen palvelija nähtävästi lyödäkseen
miekan hänen nostetusta kädestään, mutta heilauttaessa sattui miekka
kreivin takaraivoon ja olisi epäilemättä musertanut pääkallon, jollei
Hermanin oikeaan aikaan tähtäämä voimakas isku olisi erottanut
palvelijan käsivartta ruumiista. Toisen palvelijan pakotti kreivi
äkillisellä ponnistuksella hellittämään.

Mutta palvelijat tunkivat yhä lähemmäksi ja haavoittuneiden huudot ja
muutamat taistelussa surmansa saaneet kiihottivat toisia raivoon.

"Säästäkää kreivin henki!" kuului ritari tällöin huutavan palvelijain
takaa. "Toisista ei ole väliä."

Oudosti kajahteli metsä, kun miekat kalskahtelivat vastakkain ja maa
tuntui huokailevan raskaitten hevosien kavioiden alla.

Silloin kuului yht'äkkiä jonkun matkan päästä mahtava sotahuuto ja
tumma monisatainen ratsumiesjoukko syöksyi täyttä laukkaa taistelevia
vastaan.

"Lakatkaa, Aksel ritari", huusi silloin Herman, "taikka tästä tulee
suuri mieshukka!"

Ritari näki ryntäävät ratsumiehet ja käsittäen mahdottomaksi taistella
niin monta vastaan, koska nämä kolmekin olivat antaneet hänen
miehilleen niin paljon tekemistä, hän antoi käskyn peräytyä.

"Nyt, Aksel ritari!" huudahti Herman ja ratsasti ritaria kohti, "jos
teitä nyt haluttaa jatkaa miekan mittelyä, niin otan miehistäni niin
monta, että tulemme tasaväkisiksi. Ja koska olette puhunut ritarin
tavoin, niin tarjoan teille vielä sen ehdon, että, jos sitä kernaammin
tahdotte, saatte vapaasti lähteä täältä palvelijoinenne. Yksi ehto
teidän kuitenkin on täytettävä, se nimittäin, että minulle heti
paikalla luovutatte Juhani Walen ja vielä muutaman, jonka täytyy löytyä
palvelijainne joukossa ja joka meillä kulkee Maunun nimellä."

Ritari istui kauvan vaiti. Selvästi saattoi nähdä, kuinka hänen
silmänsä leimahtelivat rautaristikon takana.

"Kuka lienetkin, Herman Berman", sanoi hän vihdoin ja avasi kypärinsä,
"maantierosvon tavoin et vaan toimi etkä puhu, vaan kyllä ritarin
tavoin, ja sen tähden on vanha Aksel Pietarinpoika aina nimeäsi
kunnioituksella mainitseva. Te, Hannu kreivi, saatte nyt vastata
kuninkaalle itselleen, kun hän ennen pitkää tulee Tukholmaan. Ehtosi
tahdon täyttää, Herman. -- Se mies, joka voi herjata niin kauvan kun
luulee onnen ja ylivoiman olevan hänen puolellansa, mutta sitten
kääntää selkänsä ja lankee jalkain juureen, hän ei ole minun miehiäni.
Missä olette, vouti, joka olitte niin urhoollinen, kun oli vastassanne
pari turvatonta toivioretkeläistä ja yksinäinen mies, mutta kalpenitte
kuin nainen, kun osat vaihtuivat...?"

Ritari katseli ympärillensä, mutta voutia ei löytynyt mistään. Muuan
palvelijoista ilmoitti vieraan voudin ja hänen palvelijansa
ratsastaneen pois, kun ruotsalaiset miehet tulivat.

"Parempaa todistusta en sitten tarvitsekkaan", virkkoi silloin Aksel
ritari, "ja hyvin luultavaa on, että olen loukannut teitä, Hannu
kreivi, mutta tiedättehän, mistä minut löydätte, ja ett'en ole
kieltäytyvä hyvitystä antamasta, missä ja milloin vaan tahdotte."

"Rehellisen kuninkaan ritarin tavoin olette käyttäytynyt, sen tahdon
todistaa koko Ruotsin ja Tanskan ritaristolle!" huudahti Hannu kreivi
ja ojensi kätensä ritarille, joka siihen tarttuikin.

Sen jälkeen tämä miehineen ratsasti pois rotkotietä myöten.

Heidän jäätyään yksinään kääntyi kreivi Hermaniin ja tarttui hänen
käteensä.

"Paljon näkyy muuttuneen siitä kun viimeksi toisemme tapasimme
Gripsholman puutarhassa! Minä tulen melkein köyhänä miehenä Ruotsin
valtakuntaan ja te olette voittanut semmoisen arvon, Herman Berman."

"Onnellisimmaksi ylistän sentään sitä päivää, jona sain olla teille
joksikin hyödyksi, Hannu kreivi."

"Siitäpä mahtanen ainaiseksi jäädä teille velkaan", sanoi kreivi
ystävällisesti hymyillen ja painaen viittansa päähinettä verta vuotavaa
päätänsä vasten.

Herman huusi esiin muutaman miehiänsä, erään, joka oli taitava lääkärin
ammatissa ja pyysi tämän sitomaan kreivin haavan. Mutta kun Herman
tahtoi saatattaa häntä matkalle, niin hän jäykästi epäsi.

"Ei, ei", sanoi hän, "ennen kuin Juhani Wale toiste voi saada jonkun
linnanherran uskaltamaan retkelle rajan ylitse, olen jo saapunut
Oppensteniin, jonne olen menossa. Ja Juhani Walea ja Jösse
Eerikinpoikaa lukuun ottamatta ei minulla pitäisi olla yhtään
vihollista Ruotsinmaassa. Minä ja Melcher tässä, me tulemme kyllä
aikaan loppuosan matkaa. Kiitos, Herman! Toivoakseni näemme vast'edes
vielä toisemme!"

Kreivin ääni ja katse ilmaisivat sellaista sydämellisyyttä, että
Hermanin sydäntä oikein ahdisti, niin kuin joskus tekee, kun luulee
toiveittensa olevan toteutumaisillaan.

Kreivi ja Melcher Gjordinpoika, joka hänellä oli mukanansa, läksivät
matkoihinsa ja Herman jäi yksin. Mutta nyt oli hänen sydämensä niin
täynnä iloa ja uhkuvia toiveita, että hän jätti miehensä ja ratsasti
salaman nopeudella ketoa pitkin. Vasta myöhään illalla hän palasi
takaisin.

Silloin annettiin hänelle Engelbrektiltä tullut kirje.

"Minä tapasin hänet Axevallassa", sanoi kirjeentuoja, "ja siellä hän
kirjoitti kirjeen. Hän oli parhaillaan allekirjoittamassa useita
kirjeitä, joiden piti mennä pohjoiseen päin."

Herman avasi kirjeen ja luki:

    "Herran terveeksi, rakas kasvattipoika. Tiedä, että kaikki on
    onnistunut minulle hyvin, sen jälkeen kuin erosimme. Örebron
    linnan luovutti Matti Kettilberg minulle ja minä olen sen jättänyt
    veljeni huostaan. Itse läksin sitten Länsigötinmaahan ja tulin
    tänne Axevallan edustalle, jossa vouti on antanut minulle paljon
    tekemistä. Mutta länsigötit ovat yhtyneet meihin. Kun nyt sinä
    olet raivannut Smålannin linnat, sen mukaan kuin sanantuojasi
    kertoo ja kirjeestäsi näkyy, niin toivon Jumalan avulla kohta
    voivamme ahdistaa Eerikki kuningasta lähempää. Minä jätän Eerikki
    Puken tänne Axevallan edustalle ja lähden alas Öresteniin ja
    Oppensteniin päin. Tämä linna on Hannu kreivin hallussa ja siellä
    tahdon sinua tavata, ennen kuin kuljemme etemmäksi."

Tuskin on mitään kirjettä otettu vastaan ja luettu suuremmalla ilolla,
kuin Herman tämän luki. Koko hänen mielensä paloi sille suunnalle,
kaikki hänen ajatuksensa olivat Hannu kreivissä tämän ollessa Melcher
Gjordinpojan kanssa matkalla Oppenstenia kohti.

Kun hän sotajoukon saavuttua oli kertonut päälliköille Engelbrektin
kirjeen sisällyksen, tehtiin se päätös, että oli kuljettava hiukan
joutuisammin Hallannin rajaa kohti |a siellä odotettava Hermanin
palaamista.

Varhain seuraavana aamuna ratsasti Herman Berman Erkin seuraamana tietä
pitkin Oppensteniin päin.



VIII.

Oppenstenissa.


Oppenstenin linnassa oli Martti Gråbo voutina. Oli iltamyöhä syyskuun
14 p:nä. Hannu kreivi oli tullut ja paljon oli siitä syystä ollut
puuhaamista päivän kuluessa. Nyt istui vouti muutamassa syrjähuoneessa
pää käden nojassa ajatellen viimeaikaisia tapahtumia, ihmetellen
talonpoikia, joista oli kuullut niin kummallisia asioita kerrottavan,
mutta samalla heitä ihaillen. Sillä hän samoin kuin useimmat niistä
miehistä, jotka palvelivat Ewerstenin kreiviä, ei missään kohdin
ollut maanmiestensä, toisten linnanvoutien kaltainen. Hän heräsi
ajatuksistaan, kun muuan kaksitoistavuotias tyttö tuli sisään. Tytöllä
oli kädessään äsken puhjennut kukka, jota hän katseli lapsellisella
ihastuksella, vaikka silminnähtävä surumielisyys ilmeni hänen
kasvoistaan.

"Sinä näytät surulliselta, Kerttu tyttöseni", sanoi vouti ja nosti
päätänsä, "kuinka on tuon jalon rouvan laita?"

"Hän on heikko ja hyvin sairas eikä hän koskaan sano sanaakaan, vaikka
selvästi näen hänen surevan. Ja hän säälittää minua, tahtoisin niin
kernaasti sanoa hänelle jonkun lohduttavan sanan, mutta en voi."

"Puhu vaan mitä sydämesi käskee, tyttöseni, Richissa rouva on kyllä
mielihyvällä sinua kuunteleva. Surun syytä hänellä lieneekin tuolla
vanhalla rouvalla, en tunne paljoa hänen elämäntarinastaan, mutta
siinäkin vähässä minkä tunnen on ihmiselle kylliksi kestämistä. Jos hän
toivoo erityisesti jotakin, joka on meidän täytettävissämme, niin
tahdon tehdä kaikki voitavani... Minun on joissakin määrin häntä
kiittäminen voudintoimestani tässä linnassa."

"Hän halusi puhutella pappia, mutta muutoin hän ei ole mitään
pyytänyt... Nyt hän pyysi minun jättämään hänet, koska muka en saanut
kuluttaa aikaani sairasvuoteen ääressä. Ja nyt aion poimia muutamia
kauniita kukkasia ja sitoa hänelle seppeleen. Se on varmaan ilahduttava
häntä. Ja kiitos olkoon Jumalan äidille, joka on antanut sadetta ja
päiväpaistetta kukkasilleni!..."

"Tee se, lapseni!" lisäsi vouti isän ilolla katsellen rakastettavaa
tyttöstä.

"Mutta yksi seikka tekee minut tänään oikein sydämestäni iloiseksi,
isä ... tuo pitkä munkki!"

"Pitkä munkki ... mitä sanot, lapseni!"

"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja
pysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en
koskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan
vastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin
erityistä lupaa... Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi
hänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen... Mutta
iloinen hän ei ole ... sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla
tekemistä täällä linnassa?..."

"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut
rukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta,
niin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee
pyhä Jumalan mies."

"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä..."

"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!"

Kerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota
nyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin
tuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla
hät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen
linnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta
kuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja
pitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.

Kerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle.
Mutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen
pelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko
ulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen
sydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut
sitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti
surunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen
ohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin
ollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut
sijaan.

Tyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.

"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?" kysyi surullinen mies ja pian
haihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.

"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut
iloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman
lahjan."

"Kiitos, kiitos", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän,
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!"

Tyttö juoksi pois, ikään kuin olisi hävennyt itseänsä ja kukkaansa,
mutta munkki astui verkalleen linnanportaita kohti. Täällä hän kohtasi
palvelijan, jonka pyysi näyttämään tietä Hannu kreivin luokse, ja
hetkisen kuluttua hän seisoi tämän edessä. Kreivi oli keskustelussa
uskottunsa, Melcher Gjordinpojan kanssa, joka kohta munkin tultua nousi
ja läksi huoneesta.

"Teidät olin unhottanut, hurskas isä!" sanoi kreivi ja nyökäytti
ystävällisesti päätänsä munkille. "En ole nähnyt teitä sen jälkeen kuin
tulimme linnaan aamulla. Mutta kun nyt lähemmin katson, niin luulenpa
nähneeni teidät ennen Vaskivuorella Taalainmaassa, sinä onnettomana
iltana, jona Herman Bermania yritettiin murhata."

"Me olemme nähneet toisemme sitäkin ennen, Hannu kreivi..."

"Sitäkö ennen?"

"Muistatteko Rafn von Barnekowin, kreivi?"

"Miks'en muistaisi häntä, sukulaistani...!"

"No hyvä, silloinpa muistatte senkin miehen, joka nai hänen
tyttärensä..."

"Juhani ... Juhani..."

Munkki heitti kaavun yltään ja sen alta sukesi nähtäviin hänen
sankarimainen vartalonsa puvussa, joka oli omiansa suuresti lisäämään
hänen jäseniensä sopusuhtaisuutta. Lyhyt mustasta verasta tehty
halkohihainen nuttu, leveä vyö vyötäisillä ja housunlahkeet
tummanruskeasta nahasta tehtyjen saappaiden pitkissä varsissa; --
sellainen oli hänen pukunsa. Jos hänellä vielä olisi ollut miekka, niin
hän olisi ollut täydellinen herrasmies.

Kreivi loi häneen katseen, joka ilmaisi mitä suurinta kummastusta,
milt'ei hämmästystä. Hän ojensi molemmat kätensä ja meni häntä vastaan
ikään kuin aikoakseen koskettaa häntä ja siten tullakseen vakuutetuksi,
ett'ei nähnyt unta.

"Ei, ei", sanoi mies, "teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka
sukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että
muistatte minua."

"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani", virkahti kreivi ja tarttui
heltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, "voisinko unhottaa sen
lupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala
hänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von
Barnekow menetellyt."

"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä,
koskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta
elämäni ilo... Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi ... ehkäpä kohta
tapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!... Nyt
olen tullut vaimoani etsimään... Hän on täällä linnassa, hän on tullut
teitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen
sydäntänsä... Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen
puhuttelevan minua ... sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä
maailmassa."

"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani ... ja kova onni on ankarasti
kolhinut sinua..."

"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt
enemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt
rukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen... Kenties
murtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin."

"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii
papille kuin minulle ... mutta tahdon kuitenkin ottaa sen
toimittaakseni..."

Ja kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun
päällensä ja seurasi.

Siinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella,
niin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli
täydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat
peitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki
jäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.

Huoneen nurkassa, aivan muutaman Kristuksen kuvan alla, istui vanha
rouva mukavassa nojatuolissa. Aurinko loi häneen niin omituisen valon,
että kun näki hänen kuihtuneet mutta vielä lempeät kasvonsa, joilla
hillitty tuska ja pettyneet toiveet viihtyivät toistensa rinnalla,
mutta joilla samalla vallitsi rauha, joka todisti sydämen heittäneen
maailman surut syrjään, niin valtasivat ihailu ja kunnioitus väkisinkin
mielen. Hän istui kädet ristissä ja katse luotuna sinistä taivasta
kohti, mutta niin uinailevana, että näytti siltä kuin tuo suloinen
olento pelkän tuulahduksen voimasta olisi voinut muuttua henkiseksi ja
haihtua.

Kreivi pysähtyi ovelle. Hän uskalsi tuskin liikahtaa ja hänen sydämensä
tykytti rajusti. Mutta vihdoin Richissa loi silmänsä häneen ja lempeä
hymy väreili hänen huulillaan.

"Tervetuloa, lanko!" sanoi hän raukealla äänellä. "Onko teillä vielä
mitä minulta kysyttävää?"

"Anteeksi, jalo käly", alotti kreivi ja astui esiin laskien kätensä
hänen päällensä, "minulla on vielä muuan seikka, josta tahtoisin teille
puhua... Kunpa vaan kestäisitte!"

"Puhukaa, puhukaa, Hannu kreivi... Tunnun paremmalta, kuin olen ollut
pitkään aikaan... Jos asianne koskee Agnesta, tytärtänne, niin enpä
tiedä toki mitään unhottaneeni..."

"Niin ... mainitsette tytärtäni, rakasta Agnestani, Richissa... Minä
kuvittelen, tiedättekös, mielessäni, että jos tyttäreni olisi
vihastuttanut minut itseensä, josta Jumala varjelkoon, ja siten
riistänyt minulta ilon nähdä häntä moneen pitkään vuoteen..."

"Kavahtakaa, lanko!" keskeytti hänet Richissan lempeä ääni, "sellaista
voi tapahtua ainoastaan, jos itse annatte siihen aihetta ... ja silloin
olette itse hankkinut rangaistuksenne... Teillä ei ole niin kovaa
sydäntä, kuin monella muulla, että jaksaisitte semmoista surua
kestää..."

"Kaikkivaltias torjukoon minusta semmoisen onnettomuuden, Richissa ...
mutta jos niin kävisi ja minä olisin sairaana ja heikkona, niin kuin te
nyt olette, ja tultaisiin minulle sanomaan: tyttäresi on tullut ja
haluaa sovintoa... Mitä minun pitäisi tehdä?..."

Surunvoittoinen hymy ilmautui Richissa rouvan kasvoille, vaikka silmät
olivat totiset. Näytti siltä kuin hän olisi käsittänyt lankoansa
sanojen mukaan, mutta ennen kuin hän ennätti vastata, kysyi kreivi
taas:

"Mitä te tekisitte sellaisessa tapauksessa, kälyni?"

"Mitäkö tekisin...? Saman mitä sydämeni sanoo, että teidänkin pitäisi
tehdä, Hannu kreivi, oi ... unhottaa ja antaa anteeksi!"

"Mutta jos vaimoni olisi näin menetellyt?"

"Unhottaa ja antaa anteeksi!" toisti lempeä ääni, mutta katse ei enää
ollut niin kirkas ja vieno vavistus näytti värisyttävän häntä. Hän
lisäsi: "Te johdatte minut sillä omaan elämänjuoksuuni, lankoni ...
minäkin olen halunnut ja huokaillen hakenut sovitusta, mutta oi ... se
ilo on kauvaksi kaikonnut... Teillä on kenties oikeus johdattaa minun
mieleeni tämä asia, mutta olkaa huoleti, lankoni .... se on yöt päivät
mielessäni...!"

"Ja jos hän, jota olette ikävöinyt ... jos hän nyt tulisi..."

Kreivi ei ennättänyt puhua loppuun. Leimaus välähti Richissan silmissä
ja hän vaipui tuolia vasten, ikään kuin juuri nyt olisi lausuttu ne
sanat, joilla oli voima irroittaa hänen henkensä ruumiista.

Hänen edessään oli Juhani polvistuneena ja painoi kiihkeästi hänen
hameenhelmaansa kasvojansa vasten.

Mutta niin kuin talviyönä revontulien liekit näyttävät vaalenevan ja
kuolevan ja häviävän ja sitten uusin voimin palaavat ja hämmästyttävät
ihmettelevää katselijaa turmeltumattomalla loisteellaan, niin virkosi
taas noiden sammuvain silmäin katse ja hymyili niin eloisana, niin
rikkaana ja lempeä henkivänä.

Hän ojensi molemmat kätensä, tarttui kumartuneeseen päähän ja nosti sen
hiljaa ylös, niin että hän voi katsoa noihin silmiin, joiden säteet
siihen saakka niin monta vuotta olivat seuranneet häntä rankaisevan
kostajan leimauksenkatseena, mutta jotka nyt kosteudesta loistavina
saattoivat hänen sydämensä takaisin temppelinrauhaan myrskyä pakoon.

Hannu kreivi ei voinut pidättää kyyneltä herahtamasta, mutta hän läksi
samalla pois huoneesta. Hän oli kovin heltynyt. Kenties oli hänen
edessään oleva näytelmä sellainen, että se johdatti hänen ajatuksensa
oloihin, joita saattoi ilmaantua ja jotka saattoivat koskea häneen
paljoa lähemmin kuin nämä. Pää kumarassa hän meni huoneeseensa ja
käydessään akkunalaudalle istumaan hän kuiskasi tyttärensä nimen.

Yht'äkkiä hänet keskeytti vanha Melcher Gjordinpoika, joka muutaman
palvelijan seuraamana syöksyi sisälle.

"Engelbrekt marssii Oppenstenia vastaan, kreivi!" huudahti vouti.

"Engelbrektkö?" kysyi kreivi tuskin kyeten käsittämään sen sanoman
merkitystä, jonka Melcher oli tuonut.

"Engelbrekt itse", toisti tämä, "tämä mies on puhutellut häntä..."

Kreivi silmäsi palvelijaa ja antoi hänelle viittauksella käskyn puhua.

"Engelbrekt pysähtyi Sembin tienoilla", kertoi mies, "ja kun minä
ratsastin siitä, vietiin minut hänen luoksensa. Hän kysyi minulta,
mistä olin ja minne olin menossa. Minä sanoin hänelle sen ja silloin
hän pyysi minun kiiruhtamaan tänne linnaan sanomaan, että hän kohta
aikoi tulla perästä. Minä sanoin hänelle teidän itsenne, Hannu kreivi,
olevan täällä linnassa, mutta silloin hän sanoi: sitä parempi, silloin
tulee asia helposti sovituksi!"

Kreivi näytti tarkoin miettivän miehen sanoja, mutta käski sitten
kutsua Martti Gråbon luoksensa. Palvelija meni ja kohta sen jälkeen
tuli vouti.

"Tahtoisin kernaasti uskoa", sanoi kreivi tälle, "että käskyjäni on
tarkoin noudatettu täällä linnassa ja linnanläänissä?"

"Parhaan ymmärryksen ja kyvyn mukaan!" vastasi vouti kumartaen, mutta
rehellisesti katsoen isäntäänsä silmiin.

"Teillä ei siis ole omallatunnollanne, Martti, mitään, josta teitä
voitaisiin syyttää...?"

"Ei ole!"

"No hyvä!" jatkoi kreivi vakavalla äänellä, "käske satuloimaan hevoseni
ja muutamain palvelijain nousemaan ratsaille."

Hetken kuluttua kreivi ratsasti ulos linnasta ja ajoi pohjoista kohti
Sembiin päin.

Vähän enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut kreivin lähdöstä, kun
vahtitornista kuului torventörähdys ja muuan palvelija riensi voudille
ilmoittamaan Herman Bermania, joka pyysi päästä linnaan. Vouti näytti
epäröivän, mutta Melcher Gjordinpoika, joka oli saapuvilla, poisti
kaikki arvelut ja nostosilta laskettiin ja Herman ja Erkki ratsastivat
Oppenstenin linnaan.

"Onko teillä ollut tietoja pohjoisesta päin, vouti?" kysyi Herman
laskeuduttuaan hevosensa selästä ja jätettyään sen Erkin huostaan.

"Tänään saimme", vastasi Martti Gråbo, "Engelbrekt marssii linnaa
vastaan, hän on varmaankin täällä ennen puoliyötä, jollei..."

"Jollei...?"

"Hannu kreivi on ratsastanut hänen puheilleen ja minä toivon hänen
kykenevän torjumaan sen vaaran, joka uhkaa Oppenstenia..."

"Oppenstenin linnasta voi kuitenkin tulla talonpoikain kiusa, niin kuin
noista muistakin linnoista, jotka sijaitsevat näin sisämaassa, eikä
lempeä Hannu kreivi aina ole oleva linnanherrana. Sen tähden minusta
näyttää siltä kuin kreivi olisi turhaan lähtenyt sille matkalle."

"Arveletteko sitten, että Oppenstenin linna jaotetaan maan tasalle,
niin kuin on käynyt Smålannin linnain...?"

"Niin arvelen!"

"Mutta onhan kreivi aina ollut Engelbrektin ystävä ja on tämän
ystävyyden takia saanut olla vankeudessakin...!"

"Mutta yksi seikka on asetettava miesten ystävyyttä korkeammalle ... se
on isänmaamme, ja Engelbrektin ystävän täytyy olla Ruotsinkin ystävän
eikä hän silloin ole itkevä Oppenstenin raunioiksi murskattuja
muureja."

"Ja jos niin käy kuin sanotte, jos Engelbrektin tuomio on sama kuin
teidänkin ja herrani, kreivi, luovuttaa Oppenstenin linnan
Engelbrektille ... niin kuinka kauvan odotatte, ennen kuin alatte
hävitystyönne?"

"Kummallinen kysymys, vouti... Mikäli tiedän on se heti alkava!"

Vouti löi kätensä yhteen ja hämmästystä ja surua kuvautui hänen
kasvoilleen.

"Eerikki kuninkaan", jatkoi Herman, "sanotaan kulkevan Skånessa suuren
sotajoukon kanssa ja minä luulen Engelbrektin aikovan mennä häntä
vastaan. Sen tähden täytyy selän olla vapaana ja ennen kaikkea täytyy
kiirehtiä."

"Richissa rouva parka!" huokasi hyväsydäminen Martti Gråbo.

Melcher Gjordinpoika, joka tähän saakka oli ollut vaiti, lisäsi:

"Tietäkää, Herman, että Richissa rouva sairastaa kuolintautiansa täällä
linnassa. Tuskin häntä voidaan täältä siirtää eikä tietääkseni
Engelbrekt ole niin julma mies, että hän linnan takia ottaisi tuon
hurskaan rouvan kuoleman omaksi syyksensä."

"Richissa rouva on minulle rakas", sanoi Herman, "ja mitä
Engelbrektistä sanotte, Melcher Gjordinpoika, on totta, mutta sekin on
totta, että valtakunta on vaarassa ja aika kiirehtii. Yksityisen miehen
täytyy väistyä valtakunnan tarpeen edestä. Ei isä eikä äiti ... ei
mikään saa estää miestä velvollisuuttansa täyttämästä..."

"Te ette kuitenkaan vielä ole sitä kokenut, Herman", sanoi Melcher
Gjordinpoika vakavasti. "Jos oma isänne tai äitinne sairastaisi
kuolintautiansa täällä linnassa, niin tahtoisinpa nähdä, ettekö
viivyttelisi, ennen kuin käskisitte suuntaamaan muurinsärkijän sen
huoneen seinää kohti, jossa kuolema parhaillaan olisi työssä... Hyvin
vaikeata on sentään ruveta isän tai äidin pyöveliksi ja nähdä rakkaiden
kasvojen riutunein silmin katselevan muurin halkeamista nuhtelevina ja
syyttävinä..."

Vanhan miehen sanat näyttivät kovin koskevan Hermaniin. Ehdottomasti
tulivat hänen mieleensä halu ja kaipuu, millä hän nuoruudessaan oli
ajatellut isää ja äitiä, ja voimatta ajatuksiansa hillitä tai edes
uskomatta niiden kuvauksien todellisuutta, jotka voudin sanat saivat
hänen sydämensä pohjassa kangastamaan, hän kuitenkin joutui itseltään
kysymään: "jos täältä löytäisit, jota niin kauvan ja niin kiihkeästi
olet etsinyt, mitä silloin tekisit?"

"En tahdo liioitella", sanoi hän puoleksi surunvoittoisesti, "mutta
mielin uskoa, ett'ei isäni tai äitini, jos jompikumpi heistä olisi
täällä lähtöä tekemässä, syyttäisi minua teosta, johon minua kuitenkin
velvoittaisi voima, joka on korkeampi kuin sekä he että minä. Tahdon
kuitenkin", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tahdon puhutella Richissa
rouvaa, ehkäpä hänen voimansa sallivat hänen lähteä linnasta ... ja sen
on kyllä Engelbrekt mieluimmin näkevä."

Molemmat vanhukset kuuntelivat surullisesti hymyillen tuon nuoren
miehen puhetta, ja kun vielä hänen lähdettyään kuulivat hänen
askeltensa käytävää pitkin poistuvan, katsoivat he hänen jälkeensä,
ikään kuin hän vielä olisi seisonut heidän edessänsä.

Mutta Herman astui pitkin luhdineteistä sen päähän saakka ja avasi
siellä oven löytääkseen jonkun naispalvelijan, joka voisi viedä hänet
Richissa rouvan luokse. Huone oli kuitenkin tyhjä. Muutamasta
sisähuoneesta hän sitä vastoin kuuli ääniä ja jatkoi sen tähden
kulkuansa sisäovelle, avaten sen. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta vielä
tämän takana olevan huoneen ovi oli auki ja sieltä hän selvästi kuuli
sekä puhelua että vielä jotakin, joka sai hänet pysähtymään ja
painamaan käden sydämelle.

"Hän on poikasi, Richissa", sanoi miehen ääni, "Engelbrekt on
kasvattanut hänestä miehen, joka voi ilahduttaa äidin sydäntä, mutta
jonka myöskin ... on täytynyt katkeroittaa rakkauttasi... Oi Richissa,
Richissa, sinä lempeä Jumalan enkeli, joka olet kärsinyt niin paljon,
niin sanomattomasti, ... oi, jospa voisin ohjata ajan takaisin
entisille jälilleen ... oi, jospa sydämelläni olisi ollut edes vähäinen
osa sinun sydämesi kärsivällisyyden runsautta, voimaa taipumaan
välttämättömyyden alle!"

"Elä puhu noin ankaria sanoja, Juhani", kuului lempeä ääni puoleksi
kuiskaavan, "eläkä lue omaksi syyksesi sitä, mihin nurjat voimat ovat
olleet syynä... Katso, minä kuolen tyytyväisenä! Jumalan äiti on
kuullut hartaimman rukoukseni, jolla pyysin päästä puhtaaksi sinun
silmissäsi, ennen kuin täältä lähden. Ja elämän rajalla, kuoleman
portilla ... siellä muuttuvat elämän muodot vallan toisiksi. Oi,
kiitos, sinä pyhä Jumalan äiti, eläkä vihastu minuun, jos olen vaatinut
liian paljon ... jos vielä tällä hetkellä rukouksenkuulemisen runsaus
sydämessäni halajan vielä ... halajan sulkea poikani syliini, siunaten
nähdä hänet, ennen kuin silmäni viimeisellä hetkellä sammuvat."

Herman jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän
ei tiennyt, kuuliko hän todellakin mitä kuuli, vai oliko kaikki ollut
vaan unta, voudin puheesta kiihtyneen mielikuvituksen pilaa. Mutta joku
vastustamaton voima ajoi häntä eteenpäin.

Hän ilmautui kynnykselle, hän syöksyi esiin ja laski runsaita kyyneliä
vuodattaen seuraavassa tuokiossa päänsä äitinsä syliin.

Tämä ei vaikuttanut sairaaseen, niin kuin olisi odottanut. Hän oli niin
tottunut ajattelemaan poikaansa, jonka hän niin monasti oli nähnyt ja
josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, vaikka hän rakkaudesta
häneen ja mieheensä oli kukistanut äidinylpeytensä ja luonnollisen
halunsa taikka tarpeensa ilmaista itsensä ja saada nauttia pojan
rakkauden ja mieltymyksen helliä osotuksia; hän oli nyt samalla niin
kokonaan yläpuolella asiain tavallista menoa, että hänestä poikansa
näkeminen tuntui aivan yksinkertaisesti pyhän neitsyen vastaukselta,
rukouksenkuulemisen todistukselta. Tosin kostuivat hänen kalpeat
kasvonsa kuumista kyyneleistä, tosin vapisi koko hänen olentonsa, mutta
se ei ollut musertavan hämmästyksen vaikutusta keskellä mitä puhtainta
onnellisuutta. Se oli auringonsäde, joka pilkotti keskeltä niitä mustia
pilviä, jotka olivat peittäneet hänen elämänsä taivaan, ja joka nyt
elämän ehtoona valoi hänen ympärilleen toteutuneiden toiveiden
lämpöistä rauhaa.

Niin kului hetki toisensa jälkeen kenenkään sanomatta sanaakaan. Sairas
laski kätensä poikansa päähän, samoin kuin vähää ennen isän, ja nosti
sitä, niin että saattoi painaa suudelman hänen vapaalle, miehekkäälle
otsalleen. Sitä tehdessään hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja
laski päänsä hänen olkapäätänsä vasten. Isä, tuo elämän koettelemuksien
karkaisema mies, itki kuin lapsi.

Mutta semmoisen mielenliikutuksen täytyi kuitenkin vaikuttaa sairaan
heikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Herman tunsi käsivarsien vähitellen
ikään kuin herpoavan ja varovasti hän laski kokoon painuvan vaimon
takaisin tuolin pieluksia vasten.

"Äiti, äiti!" kuiskasi hän, "pitääkö meidän tavata toisemme
ainoastaan ... ainoastaan samassa silmänräpäyksessä erotaksemme?"

Vanhus avasi silmänsä ja laski vielä kerran kätensä pojan päähän.

"Jumala siunatkoon sinua, poika!" sanoi hän raukealla äänellä, mutta
osotti toisella kädellään isää ja lisäsi: "ellös enempää kuin hänkään
nurkuko niitä kohtaloita, jotka Herra jakaa!"

Ja näin sanoen hän taas tarttui miehensä käteen ja katsoi niin
lempeästi ja ystävällisesti häneen, kuin tämä katse olisi sisältänyt
koko hänen elämänsä rakkauden. Herman lankesi polvilleen äitinsä
sivulle ja tunsi, kuinka äidin käsi hiljaa painui hänen päähänsä.

Mutta ei sanaakaan sanottu enää. Kun Herman nosti päätänsä, niin hän
näki äitinsä katseen vielä yhtä lempeästi luotuna isään, mutta
kasvonpiirteet olivat jäykistyneet ja käsi, johon hän tarttui, oli
kylmä.

Hän hypähti pystyyn, mutta vanha, sankarinvoimainen mies ojensi kätensä
ja sulki hänet syliinsä.

"Äitisi, poikani, on mennyt meiltä pois", sanoi hän, "ja hänen henkensä
liitelee vapautettuna aistillisten yläpuolella ja hän rukoilee nyt
Jumalan valtaistuimen edessä sinun ja minun puolestani. Jumala
siunatkoon sinua, poikani, kaikesta siitä ilosta, mitä olet tuottanut
synkälle isällesi ja tuolle tuossa, armaalle äidillesi! Kaikkivaltias
Jumala suojelkoon sinua kaitsevalla kädellään nyt ja iankaikkisesti!"

Kovin liikutettuna syleili vanhus poikaansa.

"Elä kysy minulta mitään, poikani", lisäsi hän sen jälkeen. "Engelbrekt
on kertova sinulle kaikki. Rukoile, rukoile äitisi tomun ääressä --
minä pyydän sytyttämään vahakynttilät kuolleen ympärille."

Näin sanoen vanhus syöksyi ulos ja Herman vaipui taas polvilleen
äitinsä viereen. Hän rukoili kauvan ja hartaasti. Kun hän nosti
päätänsä, oli jo yö ja kuu kumotti tähtitaivaalta ja valaisi kuollutta,
joka vielä kuolemassaan hymyili pojalleen.

Hänen päässänsä oli tuoreista kukkasista sidottu seppele.

Kerttu oli hiljaa tullut huoneeseen ja aavistamatta, mikä todella oli
syynä siellä vallitsevaan kuolonhiljaisuuteen, hiipinyt kuolleen luokse
ja laskenut seppeleen hänen päähänsä, mutta huomattuaan nuoren miehen
rukoilevan hänen sivullansa, yhtä hiljaa taas poistunut.

Herman näki kukkaset ja suuteli vielä kerran hänen kylmää otsaansa.
Hänestä tuntui siltä kuin seppele olisi siihen pantu häntä varten,
johtamaan hänen katsettansa katoovaisista elämään takaisin, jonka
vertauskuvia nuo tuoreet kukkaset olivat.

Hiljaa läksi hän sen jälkeen huoneesta ja samalla hetkellä kuului
kaukaa heikkoa rummunpärrytystä Engelbrektin tuloa ennustaen.



IX. Kuka oli kuningas?


Hermanin ensimmäinen ajatus oli tavata isäänsä. Mutta tämä ei ollut
mistään löydettävissä ja Martti Gråbo, joka kummastuen tapasi Hermanin
ja kävi kovin surulliseksi saatuaan tiedon Richissa rouvan kuolemasta,
tiesi ainoastaan ilmoittaa nähneensä tuon kookkaan munkin kiireesti
tulevan ulos rukoushuoneesta ja siellä tavanneen hänen pienen
tyttärensä Kertun, jolla oli ollut kukkaisseppele kädessä. Munkki oli
puhutellut tyttöä ja kysynyt häneltä, kuka seppeleen oli saava, jonka
jälkeen hän oli suudellut tätä ja taputtanut tyttöä päähän sekä
pyytänyt hänen kiiruhtamaan. Sen jälkeen hän oli lähtenyt linnasta.

Herman meni rukoushuoneeseen ja vouti riensi puuhaamaan vahakynttilöitä
ja mitä muuta kuolemantapauksen tähden tarvittiin. Mutta juuri hänen
näissä puuhissa ollessaan kuului torventörähdyksiä nostosillan
edustalta ja Hannu kreivi ynnä Engelbrekt ratsastivat linnaan.

Kumpaankin koski tieto Richissa rouvan kuolemasta. Kreivi riensi ylös
ruumishuoneeseen, mutta Engelbrekt meni rukoushuoneeseen, jossa vouti
oli sanonut Hermanin olevan. Siellä oli hämärä, mutta Engelbrekt
mainitsi kasvattipoikansa nimen ja tämä lepäsi kohta hänen sylissään.

"Rohkeutta, rohkeutta, poikani!" sanoi hän, "sinun koettelemuksesi on
sentään vähäinen siihen verraten, mikä hänellä, hurskaalla äidilläsi on
ollut; ei sitä myöskään voi verrata isäsi koettelemuksiin..."

"Niin on kuin sanotte, kasvatusisä. Kaikkivaltias Jumala olkoon heille
armollinen!"

Paljon he puhelivat sitten siitä, mitä linnassa oli tapahtunut, ja
Herman kertoi kaikki juurta jaksain.

"Siis tiedät", sanoi vihdoin Engelbrekt, "mitä minulla nyt on oikeus
sinulle ilmaista, mutta isäsi on myöskin antanut minulle muiston
sinulle jätettäväksi." Hän otti esiin vitjat, joista riippui pimeässä
välähtelevä sormus.

Kunnioittaen otti Herman tuon kallisarvoisen kalun.

"Pidä niitä", jatkoi Engelbrekt juhlallisesti, "pidä niitä isäsi
muistona! Ole jalo ja luja kuin hän ... mutta tule sinä häntä
onnellisemmaksi!"

"Ja nyt", lisäsi hän, "nyt meidän täytyy nousta ratsaille ja tarttua
miekkaan taas, Herman! Vielä on meillä tekemistä, ennen kuin saamme
lähteä kotiin takaisin? -- --"

Oppenstenissa ei oleskeltu kauvan. Richissa rouvan ruumis vietiin jo
seuraavana päivänä aamupäivällä Asarpin kirkkoon ja sekä Hannu kreivi
että Engelbrekt ynnä Herman ja sotajoukon etevimmät päälliköt
seurasivat juhlallisessa saattokulkueessa.

Mutta Oppenstenin linna täytyi repiä ja Hannu kreivi, joka ei voinut
kumota Engelbrektin esiintuomia, tähän toimenpiteeseen pakottavia
syitä, suostui hakemaan korvausta kuninkaalta. Sen jälkeen pidettiin
neuvottelu ja Hannu kreivi väkineen läksi Tukholmaan päin, mutta
Engelbrekt jatkoi kulkuansa Öresteniä, erästä toista lounaisen
Länsigötinmaan linnaa vastaan. Sen vouti poltti itse linnan ja meni
matkoihinsa, jonka jälkeen Engelbrekt meni valtakunnan rajan poikki ja
hyökkäsi Hallantiin, suoraan Varbergin linnaa vastaan, jossa ritari
Aksel Pietarinpoika oli linnanherrana. Hallannin talonpojat yhtyivät
mielellään Engelbrektiin ja Ruotsiin, samoin Varbergin kaupungin
asukkaatkin, mutta Aksel Pietarinpoika sai pitää Varbergin linnan,
kuitenkin sillä ehdolla että sai kantaa vaan puolet veroista, jotka
hänelle oli jättävä Engelbrektin nimittämä vouti. Varbergista
Engelbrekt kulki etelää kohti Falkenbergiin. Täällä hän tapasi Herman
Bermanin.

Tämä oli rientänyt Oppenstenista Hallannin rajalle jättämänsä
sotajoukon luokse ja hyökännyt sillä niin ikään Hallantiin, mutta
etelämmäksi kuin Engelbrekt, niin että hän oli käynyt Falkenbergin
kimppuun samaan aikaan kuin Engelbrekt oli marssinut Varbergia vastaan.
Falkenbergin vouti oli tehnyt urhoollista vastarintaa ja torjunut yhden
talonpoikaissotajoukon tekemän hyökkäyksen. Mutta talonpojat olivat
taistelleet niin urhoollisesti ja siihen määrään kuolemaa pelkäämättä,
ett'ei vouti ollut uskaltanut odottaa uutta hyökkäystä, vaan itse
sytyttänyt linnan tuleen ja hyvyyksineen päivineen noussut miestensä
kera laivoihin ja purjehtinut matkoihinsa. Engelbrektin tullessa oli
Falkenberg soraläjänä.

Nyt yhdistettiin molemmat sotajoukot ja Engelbrekt läksi Halmstadia
vastaan, joka vapaaehtoisesti avasi porttinsa. Sen jälkeen hän riensi
alas Skånen rajalle. Saapuessaan Lagajoen rannalle, vähän matkan päähän
lujasta Laholman linnasta, näki hän toisella rannalla suuren leirin,
joka oli laadittu vasta päätä linnaa.

Herman ratsasti Engelbrektin rinnalla ja huomasi tyytyväisyyden
seijastuksen hänen kasvoillaan.

"Jos saan kasvojesi ilmeestä, Engelbrekt", sanoi Herman, "arvata
ajatuksiasi, niin tulemme täällä taistelemaan avonaisella kentällä?"

"Niin totta kuin Eerikki kuningas itse on tuolla", vastasi Engelbrekt
ja osotti vihollisten leiriä, "niin tahdomme täällä Jumalan nimessä
ryhtyä taisteluun."

"Ja mistä tiedät kuninkaan olevan siellä?"

"Jo Axevallan edustalla ollessani", vastasi Engelbrekt, "sain sanan ja
kirjeen tuolta jalolta ritarilta Broder Sveninpojalta, joka ilmoitti
kuninkaan kokoovan joukkoja Skåneen, ja sen tähden olen rientänyt
tänne. Luulin kuitenkin kuninkaan ennemmin tulevan meitä vastaan omien
rajaimme sisällä, kuin odottavan meitä täällä. Mutta tehköön kuin
tahtoo! Nyt on meidän vaan löytäminen ylimenopaikka joesta, sitten
koettelemme kalpoja ja sanoppa silloin, Eerikki kuningas, että söin
sanani, kun vakuutin vielä kerran kohtaavamme."

Syntyi hetken äänettömyys. Sen jälkeen Engelbrekt käski Hermanin
ratsastamaan pitkin joenrantaa ja etsimään sopivaa ylimenopaikkaa. Tämä
kiiruhti heti käskyä täyttämään. Engelbrekt antoi sitten sotajoukon
asettua leiriin aina sitä myöten kuin eri osastot saapuivat perille.
Asiansa toimitettuaan palasi Herman ja toi vihollisen asemasta
semmoiset tiedot, että ne saivat Engelbrektin päättämään jo seuraavana
päivänä mennä yli joen ja marssia kuninkaan leiriä vastaan. Kaikki
järjestettiin, sotajoukon päälliköt kokoutuivat neuvottelemaan ja
määrättiin tarkoin, kuinka sotajoukon oli mentävä joen ylitse ja kuinka
hyökkäys oli tehtävä. Kun Engelbrekt neuvottelun päätyttyä taas oli
yksinään, käski hän satuloimaan hevosensa itse ratsastaakseen
ylimenopaikkaa ja sen ympäristöä tarkastamaan.

Hän oli jo valmiina nousemaan ratsaille, kun vanha Ulvi tuli hänen
luoksensa ja sanoi vieraan ritarin lähestyvän.

Pari silmänräpäystä sen jälkeen näkyikin ratsumies täyttä laukkaa
rientävän leiriä kohti. Hän pysähtyi Engelbrektin eteen. Se oli Broder
Sveninpoika.

"Tervetuloa, ritari!" sanoi Engelbrekt ja meni vierasta vastaan; "enpä
odottanut tapaavani teitä täällä."

"Ettepä olisi tavannutkaan, Engelbrekt", vastasi ritari, "jolleivät
tärkeät sanomat olisi tuoneet minua tänne."

"Mutta olettehan toki nyt vapaa vankeudestanne ja voitte kulkea sitä
tietä, minkä itse valitsette?"

"Vapaa olen ja olen jo puolestani valinnut... Minä seuraan teitä,
Engelbrekt, sillä tuolla pimeässä vankilassa on minulle selvinnyt, että
herrainvaltaa meidän maassa on aina seurannut kuninkaanvalta, ja
minusta näyttää, minkä verran olen kuullut teistä ja siitä valtatyöstä,
jonka olette alottanut, ett'ei kuninkaanvaltaa täällä voida erottaa
Ruotsin rahvaasta. Sen tähden tahdon olla teidän miehiänne, niin kauvan
kuin käsivarteni kykenee miekkaa käyttämään."

"Tuo puhe kuuluu hyvältä korvaan, ritari... Mutta minun tieni ei ole
ruusuilla kukitettu eikä mahtane sellaiseksi teidänkään tulla!"

"Se seikka jääköön Jumalan tahdosta riippumaan... Vastoinkäymiset eivät
lannista Broder Sveninpojan mieltä tai erota häntä teistä ja Ruotsista.
Kummalliselta minusta kuitenkin tuntuu", lisäsi hän hetken vaiettuansa,
"että ensimmäinen sanani teille on oleva varoitus."

"Kenestä tai mistä, aiotte sitten minua varoittaa ritari? Minä arvelen,
että nyt halustakin mittelemme miekkojamme Eerikki kuninkaan kanssa!"

"Eerikki kuningas on nyt parhaillaan matkalla Tukholmaan!" sanoi
ritari. "Olen rientänyt yötä päivää ilmoittamaan teille sitä.
Kymmenellä laivalla hän on lähtenyt Köpenhaminasta; itse hän on
Rosenkransen-laivalla."

"Eerikki kuningas matkalla Tukholmaan", sanoi Engelbrekt
miettiväisesti, mutta lisäsi sitten: "no hyvä, me olemme siis täällä
Laga-joella löytäneet matkamme määrän, jolleivät nuo vihollisleirin
herrat aio lähteä pohjoista kohti. Siinä tapauksessa saanemme kai vielä
täällä hiukan viipyä."

"Mitä tulee skånelaisiin herroihin, jotka ovat kokoutuneet tänne",
virkkoi Broder Sveninpoika, "niin halunnevat he kyllä käydä
pakkosopimukseen, jos muuten saamani tiedot ovat tosia."

"Sen saamme kohta nähdä!" arveli Engelbrekt. "Tarjoamme heille mitä
voimme."

Skånelaiset herrat eivät kuitenkaan mitään niin halunneet kuin
pakkosopimusta ja tämä halu kävi yhä hartaammaksi, mikäli he saivat
tietoja ruotsalaisen sotajoukon voimasta. Parin päivän perästä tehtiin
välirauha ja Engelbrekt läksi talonpoikaissotajoukkoineen taas
marssimaan pohjoiseen päin. Ruotsin valtakunta oli vapaa, julmat voudit
karkoitetut taikka vahingottomiksi tehdyt, heidän linnansa elikkä
"pesänsä", joiksi riimikronikka niitä sanoo, olivat joko maahan
hajotetut taikka poltetut taikka, jos ne asemansa taikka lujuutensa
vuoksi olivat maan puolustukselle välttämättömät, jätetyt
syntyperäisten ruotsalaisten miesten haltuun.

Arbogassa laski Engelbrekt sotajoukon kotiin; se tapahtui syyskuun
lopulla. Se kuuluu lopulla nousseen 100,000 mieheen ja sellaista
sotakuria pidettiin tässä sotajoukossa -- sanotaan -- ett'ei yksikään
talonpoika kadottanut mitään edes kanankaan arvoista. Ennen kuin
erottiin, pidettiin Engelbrektin luona neuvottelu ja moni oli sitä
mieltä, että sotajoukko oli pidettävä koossa, kunnes saataisiin varma
tieto kuninkaan tulosta. Mutta toiselta puolen oli sotajoukon
koossapitäminen hyvin rasittavaa, eikä tarvinnut pahoin pelätä
sitäkään, että sen kokoonsaaminen kuninkaan tullessa veisi paljon
aikaa. Ja voitiinhan sitä paitse täydellisesti luottaa Hannu
Kröpeliniin ja hänen kanssansa tehtyyn välirauhaan.

Mutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään
noiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut
Engelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa
hänen puolestansa -- hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja
levon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä,
puhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut
retkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista
mainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa
vapaudensankarin suuruutta.

Engelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat
puolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä
norjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen --
saksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille -- mitä
oli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat
kaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun
kuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo
Niilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi
toimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli
kansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat
tunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana
ottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet
Knuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti
Steninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian
voimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin
vastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika,
pysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen
Tukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu
Kröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää
noita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista,
käyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.

Tämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin
Vadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa
ja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa
perästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois
syrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään
saadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.

Sellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen
purjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan
syyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita
ja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat
Hannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja
muutamia muita ruotsalaisia herroja.

Eerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa
tilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä
mukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti
tosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui
luoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä
harvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka
sekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi
ankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman
kaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin
lannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä
uskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu
Kröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut
Ruotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle
silloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja
Tanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä
vapaasyntyisenä miehenä.

Eräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien
muiden herrain kanssa -- niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin
-- Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas
ruotsalaiset talonpojat.

"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista", sanoi hän ja loi
musertavan katseen Kröpeliniin, "mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään
heistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan
tehdä valtiasmatkani ... ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa
kättänsä kuningastansa vastaan!"

"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra", vastasi
Kröpelin, "katsokaa tuonne ... jollen pety, niin he nyt ovat täällä
Tukholman porteilla."

Kuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja
Pitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia
miehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän
säpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.

"Pelkäävätkö he", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, "vai mitä he tuon
saaren miehittämisellä tarkoittavat?"

"Luultavasti he aikovat piirittää koko kaupungin", vastasi Kröpelin ja
oli tuskin saanut sen sanotuksi, ennen kuin muuan mies tuli ratsastaen
ja laskeutui hevosensa selästä sekä riensi muurille.

Mies kertoi koko Brunkebergin ja samoin Södermalmin olevan täynnä
aseellista rahvasta.

Kuningas kalpeni vihasta tämän kuullessaan ja läksi kiiruusti pois
muurilta sekä meni linnaan. Hänen täytyi kuitenkin kohta muuttaa
käytöstänsä ja noudattaa voutiensa esimerkkiä sekä ruveta
keskustelemaan Engelbrektin kanssa. Tämä päättyi niin, että seuraavan
vuoden syyskuun 8 päivään oli oleva välirauha ja että silloin neljä
herraa kustakin kolmesta valtakunnasta oli kokoutuva Tukholmaan
selvittämään ja ratkaisemaan kaikkia niitä kanteita ja valituksia,
joita toisella riitapuolella saattoi olla toista vastaan. Kuningas
valitsi itse ne neljä ruotsalaista herraa, joiden piti kuulua
lautakuntaan, nimittäin Skaran Sigge piispan, Turun piispan Maunu
Tavastin, Krister Niilonpojan (Vaasa) ja Hannu Kröpelinin.
Yhdeksänkolmatta ylhäistä herraa takasi kuninkaan ja niiden joukossa
Vesteråsin Olavi piispa, Ewerstenin Hannu kreivi ja kreivi Witzlau.
Tämä sopimus tehtiin marraskuun 15 päivänä.

Suuresti Ruotsissa-oleskeluunsa tyytymättömänä matkusti kuningas heti
kohta sen jälkeen takaisin Tanskaan.

Mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua siitä valittiin Engelbrekt
Engelbrektinpoika Arbogan valtakokouksessa Ruotsin valtakunnan
päämieheksi.

"Kuka nyt on Ruotsin valtakunnan kuningas?" kysyi sen kuullessaan Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) pistävästi hymyillen äidinisältään, Krister
Niilonpojalta.



VIIDES JAOS.

Valtionhoitaja.



I.

Albrekt herttuan nuolet.


Muutaman ikkunan ääressä Örebron linnan naistenhuoneessa istui vaimo,
jonka lempeillä kasvoilla rauha ja tyvenyys vallitsivat. Hän hyräili
jotakin laulua ahkerain käsiensä kerratessa lankaa pyörivältä
kehrävarrelta. Vähän matkan päässä hänestä istui toinen vanhanpuoleinen
vaimo myöskin kehruupuuhissa ja rauhan ilme ryppyisillä kasvoillaan.
Tuoreilla lehdeksillä koristetun tulisijain edessä seisoi pitkä,
hartiakas, harmaahapsinen mies kädet selän takana. Hän näytti jurolta
ja töykeältä, mutta hänen rehelliset harmaat silmänsä tirkistelivät
hyvin pahajuonisesti tuuheiden kulmakarvain alta, samalla aikaa kuin
tyytyväinen hymy veti huulet väreille ja sai hänen jääharmaan partansa
liikkumaan.

"Tuopa maistoi, luulen ma, Märta vanhus!" virkkoi mies aivan
äänettömästä päästä, "no, no, riittäisi tuo vähempikin, elä tule
ylpeydenhulluksi siltä, vanha muori."

"Hän se lörpöttelee, tuo Ulvi, eikä ajattele nenäänsä pitemmälle",
vastasi vanhus, "luuletko täällä linnassa sopivan puhua niin kuin
tuvassa siellä Vaskivuorella. Jumalan äidille kiitos pojasta ... mutta
hillitse sinä kielesi, Ulvi."

"Kuulkaapa, emäntä", jatkoi siitä huolimatta Ulvi, "Märta muori on
tullut rutihulluksi, sitten kuin tuli tänne linnaan."

"Sinähän itse, Ulvi", virkkoi emäntä lempeällä äänellä, "et osaa pitää
kieltäsi kurissa pelkästä ilosta, sitten kun Herra ja kaikki hänen
pyhimyksensä ovat antaneet siunauksensa miesten työlle. Mutta niin on
meidän itse kunkin laitamme. Minäkään en tahdo oikein perehtyä näihin
suuriin linnanhuoneisiin ja tuntuupa välistä siltä, kuin ikävöisin
takaisin tupaamme vuorelle... Jos Jumala niin tahtoo ja pyhä neitsyt,
niin ehkäpä kohta saamme palata sinne! Mutta jatka kertomuksiasi, Ulvi",
lisäsi hän vähän vaiettuansa, "joskin panet liikoja, niin tiedänhän
minä, että sen teet hyvässä tarkoituksessa."

"Ei haittaa, emäntä! Mutta talo ei ole sillä rakennettu, että puut on
kaadettu. Emme mahtane mennä kotiin takaisin, ennen kuin harjahirsi on
nostettu, Pyhä Eerikki Engelbrektiä suojelkoon!"

Molemmat vaimot tekivät näitä sanoja sanottaessa ristinmerkin. Sen
jälkeen tuo vanha uskollinen palvelija alkoi kertoa vapautussodan
tapahtumia, toisen toistaan kummallisemman. Herman Bermanin nimeä näkyi
hän silloin erityisellä mielihyvällä mainitsevan, ja kun hän ei voinut
olla Erkkiäkään mainitsematta, tirkisteli hän erittäin tyytyväisenä
Märta muoriin, joka usein hartaudella pani kätensä ristiin.

"Olet nyt puhunut itäisestä ja eteläisestä Ruotsista", sanoi
linnanemäntä, kun Ulvi oli päättänyt kertomuksensa siitä, miten
Halmstad avasi porttinsa, "ja olet myöskin kertonut, että olemme
saaneet takaisin yhden niitä maakuntia, jotka tuon hyvän herran Maunu
Eerikinpojan päivinä kuuluivat valtakuntaan -- mutta et ole maininnut
mitään Agneholman julmasta voudista ja Herman Gisebarista Edsholmalla
ja Palne Jönsinpojasta Taalainmaan Dalaborgissa."

"Nuo pesät, emäntä! -- niin, nyt on niiden laita sama kuin toistenkin.
Kuinka hän sanoikaan, tuo pappi, joka seurasi arvoisaa herraa, Tuomas
piispaa, nyt ennen juhannusta, kun hän ja Engelbrekt ratsastivat
Upsalaan arkkipiispan puheille?... Ruotsi sanoi hän, on ruusutarhan
näköinen, joka kehnon puutarhurin hoitamana on päässyt mätästymään...
Paljoa, nähkääs, en minä papillisia asioita ymmärrä, mutta sen kyllä
Märta muorikin ymmärtää, että hän mättäillä tarkoitti voudinpesiä ja
kehnolla puutarhurilla Eerikki kuningasta..."

"Ymmärtää ja ymmärtää", tiuskasi Märta muori nähtävästi koettaen
näyttää vihaiselta. "Uivin kielen kantimet ovat vallan höltineet,
sitten kun hän tuli kotiin sodasta. Eikö hän nyt tuossakin saarnaa ja
selittele, niin kuin puoli pappi ikään, kenenkään siitä sen
viisaammaksi tulematta..."

"Nyt sitä poiketaan kauvas Erkistä, muka... No, no, olkoon menneeksi,
niin kauvan kuin meillä on sellaisia miehiä saatavissa raivaamaan
mättäitä ruusutarhasta! -- Niin, kuten sanoin, Vermlantiin ja
Taalainmaahan Engelbrekt pani Pietari Ulvinpojan päälliköksi, hänet,
joka oli Ornäsissä, kun Engelbrekt ensi kertaa meni kuninkaihin."

"Hänhän oli Hannu Djäknin vieraana Ornäsissä ja auttoi häntä
vapauttamaan vaimo parkoja Torsångin kirkolla?" kysyi linnanemäntä.

"Hän juuri, niin, oikein aika mies, hänkin! Edsholmasta ja Angeholmasta
ei löydy jälellä kiveä kiven päällä, ainoastaan Gullspång-joen
nälkäkivet tulevat myöhäisiin aikoihin säilyttämään voudin julmuuden
muistot. Dalaborgissa oli pelkäämätön vouti, mutta hän ärsytti
talonpojat vimmoihinsa, niin ett'ei häntä mikään urhoollisuus
auttanut ... linna valloitettiin miekalla ja silloin olisi Palne
Jönsinpoika heti paikalla tullut maahan hakatuksi, vaikka hän armoille
antautuen ryntäsi ulos keskeltä liekkejä... 'Eläpäs, nyt on sydänveresi
vuotava', huusivat talonpojat, eikä vouti parka silloin ollut paljon
arvoinen, se täytyy sanoa!"

Molemmat naiset kuuntelivat suurimmalla mielenkiinnolla ja ukko myhäili
niin makeasti sille. Hän oli ylpeä voidessaan rakkaalle emännälleen
tehdä selon kaikesta, mitä viime vuonna juhannuksen ja mikkelin
välisinä runsastapauksisina kuukausina oli tapahtunut, ja vaikka hän
muuten oli harvapuheinen, niin hän tästä asiasta puhuessaan oli oikein
kaunopuhelias, johdattaen mieleen vanhat runosepät, vaikk'ei hän
käyttänytkään heidän taiteenmukaisia sananparsiansa ja kuvauksiansa.
Mutta niinpä loistavatkin hänen harmaat silmänsä niin perin
tyytyväisinä, kun hänen kuten nyt onnistui saada kuulijansa
kauhistumaan.

"Nytpä olen taas ajanut sydämen kurkkuun", irvisteli hän ja katsoi
Märta muoriin, joka aina sai olla pilkkana, sillä vaikka hän olikin
suorasukainen ja julkipuheinen, niin hän kuitenkin jonkun verran kaihti
Engelbrektin vaimoa.

"Joutaisit istua nälkäkivellä Gullspång-joessa, niin julma olet,
Ulvi!... Kuinka kävi voudin?"

"Niin nähkääs, Pietari Ulvinpoika juoksi talonpoikain joukkoon ja
kantoi pois Palne Jönsinpojan liekkien keskeltä, aivan niin kuin Herman
Rumlaborgin voudin, sillä nähkääs, miesten miehiä he ovat molemmat."

"Onko suu taas käynnissä, vanha jääkarhu?" kuului ystävällinen ääni
ritarisalin ovelta ja Engelbrekt tuli naistenhuoneeseen.

"Jumala varjelkoon sinua, Engelbrekt", vastasi Ulvi, "mutta aika on
tuleva, jolloin jokainen sanani maksettaisiin kullalla, jos se silloin
kävisi päinsä."

"Hyvä toki, että lörpöttelet naisille ... mutta elkää uskoko puoliakaan
siitä, mitä hän teille kertoo!"

"Hm! sanotpa jotakin, Engelbrekt ... niin, eipä löytyne sitä ihmistä,
joka voi syyttää minun omiani lasketelleen, mutta varmaa on, että on
itse täytynyt olla mukana voidakseen uskoa todeksi, mitä me talonpojat
olemme sinun kanssasi toimittaneet."

"Kas niin, pidä nyt suusi kiinni, jääkarhu", murahti Engelbrekt
puoleksi hymyillen. "Nyt saat muuta tekemistä kuin satujen syöttämistä
naisille... Me ratsastamme kohta Tukholmaan päin, hoida sen tähden
hyvästi hevosia."

Ukko suoriutui heti lähtemään ulos, mutta katsoi levottomana
Engelbrektiin, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen jäädä kotiin. Ja
Engelbrekt arvasi ukon ajatukset ja lisäsi:

"Elä unhota omaa ratsuasi ... me kaksi emme kuitenkaan voine erota
toisistamme!... Sinäkin, Märta muori", jatkoi hän kääntyen vanhukseen
ja vaimoonsa, "sinäkin saat tekemistä tänään. Arvoisa herra Tuomas
piispa tulee vieraaksemme tänä iltana ja viipyy kai täällä pari päivää.
Elä säästä mesijuomaa, rakas vaimo, ja tuo esiin parasta oluttasi!"

Märta muori nousi näiden isännän sanain johdosta ja Engelbrekt jäi
kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän meni vaimonsa viereen istumaan,
hänen otsansa oli kirkas ja sisäisen tyytyväisyyden ilme loisti hänen
kasvoiltaan.

"Hauskoja tietoja olet varmaan saanut tänään", sanoi emäntä, "enpä
tiedä pitkään aikaan nähneeni kasvojasi niin huolettomina, kuin nyt..."

"En ole saanut hauskoja tietoja, vaimo ... mutta näetkös, minä toivon
kohta saavamme hyvään päätökseen sen työn, jonka olemme alulle panneet.
Kuningas kuuluu nyt sen pakkosopimuksen mukaan, jonka valtuutettumme
viime toukokuussa tekivät tanskalaisten kanssa Halmstadissa, kohta
tulevan Tukholmaan ja siellä kai saamme kaiken tämän päättymään."

"Jumalan äiti suokoon, että niin kävisi!" lisäsi emäntä keveästi
huoaten. "Sinä siis luulet, että asia on päättyvä hyvästi, niin että
kuningas saa takaisin valtakuntansa ja että hän sitten on sitä
hallitseva lain mukaan?"

"Niin luulen... Lieneehän Eerikki kuningas nyt nähnyt, ett'eivät
Ruotsin miehet salli lakia ja oikeutta jalkain alle poljettavan.
Hänellä ei sitä paitsi ole ollut mitään moittimista Halmstadin
pakkosopimuksen johdosta, ja kun se lisätään, mitä me nyt toisena
helluntaipäivänä Upsalassa päätimme, niin toivon tästälähin saavamme
laillisen kuningasvallan. Omassa vallassaan on Eerikki kuninkaalla
hyväksyä tai hyljätä -- kummassakin tapauksessa toivon Ruotsin
valtakunnan tulevan olemaan turvatun!"

"Vanha herra Krister Niilonpoika ei kuitenkaan ollut siellä
joukossanne, mikäli olet minulle sanonut. Ja luuletko sitä paitsi
noihin herroihin olevan luottamista? He ovat niin kauvan rauhassa
kartanoissaan eläen sallineet kaiken tämän kurjuuden rehottaa kättä tai
jalkaa liikuttamatta ... nyt he tahtovat suostua kaikkeen ja
päätökseksi saattaisi tulla, että ..."

"Sano suoraan, vaimo, mitä tarkoitat...?"

"He saattaisivat yhtyä kuninkaaseen ja hänen ystäviinsä ja vapautua
sinusta, ja sitten ... sitten saattaisivat entiset ajat palata takaisin
ja kaikki, mitä on tehty, raueta mitättömiin."

"Niinhän voisi käydä ja onhan kai valtakunnan herrain joukossa minulle
vihamielisiä ... mutta luulenpa heidänkin nyt tarkoin huomanneen,
ett'ei yksikään talonpoika ole tahtonut loukata heidän laillisia
oikeuksiaan, ja että vaara uhkaa heitä itseään yhtä paljon kuin
rahvasta. Vanha Krister herra ei ollut mukana Upsalassa, mutta hänen
poikansa, Kaarlo herra, oli siellä, samoin kuin herra Kaarlo Orminpoika
ja Krister herran vävy, Pentti Jönsinpoika sekä tämän veli, Niilo
herra. Eerikki kuninkaaseen yhtyminen minua ja Ruotsin rahvasta
vastaan..."

Engelbrekt keskeytti puheensa ja hiveli kädellään otsaansa.

"Se olisi samaa", jatkoi hän, "kuin kuninkaan erottaminen Ruotsin
valtakunnasta ainaiseksi, ja onpa lupa kysyä, kuinka sitten voisi käydä
heidän itsensä."

"Mutta ajattele niitä juonia, joita salassa sommitellaan..."

"Ei, ei, vaimo ... niitä emme tahdo ajatella. Ruotsin herrat voivat
olla minulle vihamielisiä, ne voivat nousukasta vihatakkin, mutta petos
on heille vieras!"

Ritarisalin ovi oli avautunut Engelbrektin näitä sanoja lausuessa ja
Tuomas piispa ilmautui kynnykselle sekä aivan hänen taaksensa Herman
Berman. Piispa loi ihailevan ja palavan katseen tuohon suoraan ja
teeskentelemättömään mieheen ja säveään linnanrouvaan.

"Terve teille, Engelbrekt, ja säveälle vaimollenne!" sanoi hän
huoneeseen astuen. "Minä tulen milt'en itseäni ilmoittamatta, mutta
ette saa pitää siitä niin suurta lukua näin ystäväin kesken!"

"Kiitos, arvoisa piispa!" sanoi Engelbrekt piispan tervehdykseen
vastaten. "Me noudatamme vanhoja tapoja eikä meillä ole koskaan ystävän
tarvinnut tuloansa ilmoittaa."

"Saattaisihan vihamieskin astua ovesta ystävän haamussa! Muistatteko
mitä vanha laulaja sanoo:

    "Niin käv' hänen,[17]
    Sorlen jalon,
    Vigolfin kun
    Valtaan joutui.
    Murhamieheen
    Veljen luotti;
    Mut pettur' oli se."

"Ja ketä tahdotte tääll' sanoa velisurmaajaksi?" kysyi Engelbrekt.

"Velisurmaajaksi sanon sitä, joka pettää isänmaansa, ja itse tiedätte,
Engelbrekt, ett'eivät kaikki nämä herrat, joiden kanssa nyt valtakunnan
päämiehenä olette ollut tekemisissä, ole teitä vapaaehtoisesti
seuranneet..."

"Tosin eivät vapaaehtoisesti ... mutta sentään vilpittä."

"Onhan kateus ensimmäinen askel sinne päin... Minä neuvon teitä
ystävänä isänmaamme nimessä olemaan varoillanne. Tosin en tahdo sanoa
Ruotsin miehen voivan olla kavalan, mutta intohimo saattaa sokaista.
Muistakaa, että nämä herrat tulevat aina pitämään valtaanne pakkona,
jonka alta he ennen kaikkea tahtovat päästä."

"Puheenne on veljen puhetta, piispa, ja ottakaa vastaan sydämeni kiitos
siitä rakkaudesta, jota olette minulle osottanut sekä nyt että ennen --
mutta sen sanon ... sitä vihollista vastaan, joka salassa toimii,
minulla ei ole mitään aseita. Ja siitä hetkestä saakka, jona tähän
vapautustyöhön ryhdyin, on joka tilaisuudessa se ajatus ollut minulle
selvänä, että olen suorastansa Jumalan silmäin alla toiminut. Jos olen
mitä hyvää kyennyt toimittamaan, niin se on ollut hänen tekoansa, ja
kun minua ei enää tarvita, niin kernaasti suljen silmäni umpeen,
vaikkapa salaisten juonien uhrina... Mutta ketään en tahdo epäillä...
Missä hyvänsä kaatunenkin, niin voitakoon minusta laulaa niin kuin
vanhassa laulussa sanotaan:

    "Herra katsoi
    Taivahastaan.
    Ilohonsa
    Sielun mennä
    Käski Luoja!"

Syntyi hetkisen äänettömyys näiden Engelbrektin sanain jälkeen. Mutta
kaikkien läsnäolijain mieleen ne koskivat kovasti. Hurskas emäntä pani
hartaasti kätensä ristiin ja piispa astui esiin ja nosti siunaten
kätensä Engelbrektin pään päälle.

"Kaukana, kaukana", sanoi hän heltynein äänin, "pitäköön kolmiyhteinen
Jumala sitä hetkeä Ruotsinmaasta, jona hän on kutsuva sinut täältä ...
ja ennen kaikkea, elköön Ruotsin mies joutuko syypääksi kuolemaasi!"

"Amen! hurskas isä!" jatkoi Engelbrekt ja puristi piispan kättä.
"Jättäkäämme ainaiseksi tuo ajatus syrjään. Onhan meillä luullakseni
kyllin ajattelemista siinä, minkä täytyy tapahtua joka miehen silmien
edessä, ollaksemme tuhlaamatta aikaa ja ajatuksia siihen, minkä täytyy
riippua yksistään Jumalasta!"

Engelbrekt vei sen jälkeen vieraansa ritarisaliin, mutta piispan
annettua Engelbrektin ymmärtää, että hänellä oli tärkeistä asioista
puhumista hänen kanssansa, menivät molemmat miehet siihen huoneeseen,
joka oli Engelbrektin yksityinen ja jota sanottiin linnan
salahuoneeksi. Täällä piispa toimitti asiansa, joka koski useampien
allekirjoittajien hankkimista sille päätökselle, joka oli tehty
Upsalassa helluntain aikana, ja selitti myöskin syyt siihen.

Mainittu kokous johtui siitä Halmstadissa pidetystä kokouksesta, joka
Hannu Kröpelinin puuhaamana oli saatu aikaan. Tämä oli jo sen vuoden
tammikuussa, jona Arbogan valtiokokous oli ja Engelbrekt valittiin
valtakunnan päämieheksi, pyytänyt kokoutuneilta herroilta kokousta,
jossa piti ottaa neuvoteltavaksi joutuisampi ratkaisu, kuin mitä
edellisenä syksynä oli Tukholmassa päätetty. Tähän suostuttiin ja
Engelbrekt läksi yhdessä useiden valtaneuvoksien kanssa Hannu herraa
vastaan Sigtunaan, jonne tämä saapuikin seurassaan saksalaisen
ritariston jäsen, Henrik Rowerdere, jonka ritariston suurimestari
kuninkaan pyynnöstä oli lähettänyt Ruotsiin ja joka siellä oli
viettänyt talven yhdessä Kröpelinin kanssa koettaakseen toimia
kuninkaan hyväksi. Kröpelin tahtoi nyt lähteä kuninkaan puheille
koettamaan saada häntä sopimaan asiasta hyvällä, vetämättä sitä
oikeuden eteen. Ei kukaan toivonut sellaista suoritusta hartaammin
kuin Engelbrekt itse. Hannu herra tarjoutui itse saksalaisen
ritaristonjäsenen kanssa yhdessä ratsastamaan kuninkaan puheille.

Niin kävikin, mutta heidän ahkeroitsemisensa eivät ottaneet
menestyäkseen ja se viivytti heidän oleskeluaan Köpenhaminassa. Lopuksi
onnistui heidän kuitenkin, vielä yhden Preussista sinne suoraan tulleen
ritaristonjäsenen avustamina saada kuningas suostumaan kokouksen
pitämiseen Halmstadissa. Tämä pidettiin toukokuussa ja siellä oli
suostuttu muutamiin pääehtoihin sovinnon saamiseksi kuninkaan kanssa,
mutta niistä piti lähemmin sovittaman uudessa kokouksessa Tukholmassa
heinäkuun 29 p:nä, jolloin myöskin Eerikki kuninkaan itsensä oli määrä
olla saapuvilla. Samaisessa Halmstadin kokouksessa tehtiin sekin
päätös, että Engelbrektille oli annettava lääniksi Örebron linna
lääneineen. Samalla päätettiin täällä, että oli asetettava drotsi ja
marski.

Halmstadissa läsnä olleet ruotsalaiset herrat eivät kuitenkaan olleet
pitäneet huolta valtakunnan edusta siinä määrin, kuin Engelbrekt ja
hänen ystävänsä pitivät välttämättömänä, ja sen tähden oli heidän
kotiin tultuansa pidetty Upsalassa kokous, jossa arkkipiispa Olavin ja
Engelbrektin johdolla oli tehty se päätös, että Halmstadin pakkosopimus
oli pidettävä ainoastaan sillä ehdolla, että kuningas neuvoston neuvon
mukaan läänitti kaikki linnat syntyperäisille ruotsalaisille ja lupasi
vaatia alamaisiaan pitämään lakia ja oikeutta pyhänä. Siellä oli
kuitenkin vaan 22 herraa ollut läsnä ja allekirjoitusten joukosta
puuttui monta mahtavata nimeä, kuten Krister Niilonpojan, ja sitä
paitsi oli Tuomas piispa sitä mieltä, että piti saada itse Halmstadin
valtuutetut ja heidän todistajansa yhtymään Upsalassa liittoutuneihin.
Se oli sitä tärkeämpää -- arveli piispa -- koska ei ollut luottamista
muutamiin jälkimmäisistä.

Engelbrekt katsoi tuimasti piispaan, kun kuuli nämä sanat.

"Ja ketä", sanoi hän, "tahtoisitte sanoa epäluotettavaksi tässä
herrainkokouksessa olleista, arvoisa isä piispa?"

"Teillä on niin paljon puuhaa valtakunnan hoitamisesta, Engelbrekt",
virkkoi piispa, "ett'ette katso taaksenne."

"Mikäli ihmisvoima riittää, arvoisa herra, arvelen pitäneeni ja
pitäväni silmäni auki joka taholle..."

"Oletteko myöskin ajatellut sitä paikkaa, jossa nyt olemme?"

"Örebron linnaa, piispa ... mitä sillä tarkoitatte? Muistatte kai, kuka
minua innokkaimmin kehotti ottamaan tämän linnan ja läänin, joka
minulla Halmstadin pakkosopimuksesta saakka on ollut huostassani, sekä
myöskin mikä minut siinä sai seuraamaan teidän neuvoanne?"

"Hyvin sen muistan", vastasi piispa hymyillen, "ja vielä tällä hetkellä
antaisin teille saman neuvon, koska olen samaa mieltä kuin tekin, että
linnanherran valta on välttämätön sille, jonka tulee voida valvoa
kansan parasta kaikkien näiden herrastahtojen keskellä."

"Aivan niin, arvoisa isä! Ja niin vähän minä tätä kunniaa haluan, että
niin pian kuin näen valtakunnan olevan turvattuna, kernaasti tahdon
jättää linnan hallustani ja lähteä omaan kotiini. Tuonne vuorille ja
vaskensavulle ikävöimme me kaikki Örebron linnan nykyiset asukkaat."

"Ruotsinmaassa on kuitenkin monta herrasmiestä", sanoi piispa
heltyneenä, "jotka vihaisin silmin ovat nähneet teidän tulevan tähän
linnaan eivätkä he varmaankaan ollenkaan usko tuota puhettanne, sillä
he arvostelevat teitä itsensä mukaan... Siitä syystä, katsokaas, tulee
teidän, Engelbrekt, olla varoillanne, valtakunnan tähden, jollei
itsenne. Ei asu kaukana se mies, joka mielellään tahtoisi ottaa Örebron
linnan ja läänin ... herra Pentti Steninpoika Göksholmasta!"

"Pentti Steninpoika", toisti Engelbrekt miettiväisenä, "olihan Pentti
herra mukana Upsalassa ja pani niin kuin me muutkin nimensä päätöksien
alle. Samoin teki myöskin hänen poikansa, Maunu herra ... miksi minä
sitten heitä epäilisin? Kun vaan saamme rauhan oikein palautetuksi
valtakuntaan, niin tahdonpa olla ensimmäisenä auttamassa tuota ankaraa
herraa tämän linnan haltijaksi."

"Sellainen ajatus ei mahdu näiden herrojen aivoihin ... minä tunnen
heidät vanhoista ajoista asti ja te voitte sen tähden uskoa minua. He
tulevat hakemaan aihetta riitaantuakseen kanssanne ja saadakseen
vahingoittaa teitä niin paljon kuin suinkin, Engelbrekt!"

"Niinä kertoina, joina olen kohdannut Yö- ja Päivä-suvun herroja, eivät
he ole osottaneet harrastavansa rahvaan ja valtakunnan asiaa, mutta
ovathan he ritarismiehiä, herra piispa, eivätkä voine kieltää omia
tekojansa, jotka viimeiseltä ovat olleet minun ja apumiesteni toiveiden
mukaiset. Kuitenkin olen samaa mieltä kuin tekin, että meidän tulee
vahvistaa voimiamme ja hankkia herrain joukosta useampia asiamme
suosijoita. Ja se on kohta pantava toimeen, jos mieli meillä olla
kaikki valmiina kuninkaan tuloa varten."

"Ne tiedot, jotka olen nyt näinä päivinä saanut käsiini", jatkoi
piispa, "ja jotka saivat minut tätä asiaa ajattelemaan, ovat saatuja
lähteestä, jota en alussa pitänyt soveliaana käyttää hyväkseni, mutta
kun pari päivää takaperin satuin yhteen herra Pentti Steninpojan kanssa
vanhan Ulvi Pentinpojan luona Lagmansössä, tuli hän sanoneeksi muutamia
sanoja, jotka hyvin sopivat yhteen kuulemaini puheiden kanssa ja saivat
minut ottamaan varteen saamani varoituksen. Silloin toin tietoni teille
ja laadin myöskin arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville kirjelmän,
jonka toin tänne mukaani siinä toivossa, että tahtoisitte pitää huolen
sen lähettämisestä. Luotettavimman palvelijani olin jo silloin
lähettänyt Tukholmaan itselleni ja väelleni asuntoa valmistamaan
herrainkokouksen ajaksi."

"Kirjeestä olen pitävä huolen", vastasi Engelbrekt, "minä tuumin panna
Herman Bermanin viemään sen Upsalaan, herra arkkipiispa Olavin käteen,
ja silloinpa se tullee varmasti perille."

Keskustelun aikana oli piispa tuon tuostakin luonut silmänsä kahteen
nuoleen, jotka yhteen sidottuina riippuivat seinällä ikkunan vieressä.
Ne olivat omituisen näköiset ja vähän ruosteensyömät, mutta kuitenkin
ne kiilsivät auringonpaisteessa, ikään kuin se etupäässä olisi tahtonut
juuri niitä valaista. Keskustelu oli kuitenkin tähän asti estänyt
piispaa tyydyttämästä uteliaisuuttaan näihin nuoliin nähden, mutta nyt
hän nousi penkiltä ja otti ne alas seinältä.

Ovi avautui samassa ja Engelbrekt meni tulijaa vastaan, niin että
piispa sai olla häiritsemättä. Uusi vieras oli Hannu kreivi ja
Engelbrekt tervehti hänet tervetulleeksi.

Vasta sen jälkeen hän huomasi piispan, joka oli niin kiintynyt nuolien
tarkastukseen, ett'ei ollut pitänyt silmällä, mitä hänen takanansa oli
tapahtunut. Engelbrektin mainitessa kreivin nimeä hän kääntyi ympäri.
Silloin sattuivat myöskin Engelbrektin ja kreivin silmät nuoliin ja
kummankin mieleen näkyi niiden näkeminen jotenkin koskevan, enemmän
kuitenkin kreivin. Hän riensi esiin ja otti molemmat nuolet kiihkeästi
käsiinsä sekä silmäili niitä tarkoin.

"Tunnetteko nämä nuolet, kreivi?" kysyi Engelbrekt.

"Tunnen!" vastasi kreivi kääntämättä silmiänsä niiden kultakoristeista,
joihin päivä paistoi omituisella loisteella.

"Ne ovat omituiset laatujaan", virkkoi Tuomas piispa, "ja jollen pety,
niin ne ovat kaukaa peräisin ja ovat luultavasti tuodut saaliina
pyhästä maasta. Kultakoristeet ovat kirjaimia ja ovat niiden näköisiä,
jotka olen nähnyt muutamissa uskottomain käsistä tulleissa
kultarahoissa."

"Niin kuin sanotte, arvoisa herra Tuomas piispa", alkoi nyt Hannu
kreivi, "ne ovat tosiaankin niiltä kaukaisilta seuduilta peräisin ja
ovat kerran kuuluneet Meklenburgin Albrekt herttualle, entisen Ruotsin
kuninkaan isälle. Niitä kaupattiin kerta isälleni, mutta hän muisteli
nähneensä ne Schwerinin linnassa ja aavisti niiden väärää tietä
joutuneen myöjän käsiin. Kauppiaan nimi oli Lydeke Rosenbrygge..."

"Rosenbrygge!" keskeytti Engelbrekt. "Senhän niminen oli tuo häijy
murhaaja Pyhän Yrjänän ammattikunnassa!"

"Lydert Rosenbrygge oli nyt puheena olevan miehen poika", jatkoi
kreivi. "Isäni oleskeli silloin linnassaan Nowgartenissa itäisessä
Pommerissa ja Lydeke kävi muutamalla kauppamatkallaan hänen luonansa
siellä. Hän koetti kaikin tavoin saada isääni ostamaan nuo
kallisarvoiset nuolet ja luuli niin varmaan puhuvansa sellaiselle, joka
ei niitä tuntenut, että hän vielä mainitsi sen taikavoimankin, joka
niillä sanottiin olevan ja jota seikkaa isäni muisteli kuulleensa
Albrekt herttuan maininneen. Ja vihdoin yritti isäni ottaa haltuunsa
sekä saksan että hänen nuolensa ja lähettää ne Meklenburgiin, mutta
tuon ovelan miehen onnistui päästä pakoon. Silloin oli kuitenkin
herttua tavallaan saavuttanut sen, mitä nämä nuolet lupaavat."

"Ja mitä ne lupaavat?" kysyi Tuomas piispa.

"Nämä kultasydämet kuuluvat olevan kirjaimia ja sisältävän lupauksen,
että nuolien omistaja on saavuttava kruunun; mutta ne kuuluvat myöskin
sisältävän varoituksen olemaan turmelematta omaa onneansa, sillä ehtona
on puhdas sydän."

"Niinpä ennustus toteutuikin Albrekt herttuan pojassa", huomautti
piispa. "Mutta teillä on hyvä muisti, kreivi, kun voitte tuntea nämä
nuolet niin monen vuoden perästä..."

"Ne ovat yhteydessä toisen elämässäni sattuneen tapahtuman kanssa, jota
en koskaan ole unhottava. Isäni oli kuollut ja Albrekt kuningas oli
menettänyt Ruotsin kruunun ja oli vankina Skånessa ja hänen miehensä
palasivat Saksaan toinen toisensa perästä. Heidän joukossaan oli
myöskin sukulaiseni, Rafn von Barnekow, varmaankin hänet muistatte..."

"Hän oli jäykkä ja julma mies", sanoi Tuomas piispa, "ja muistaakseni
oli hänellä tytär, jonka hän ryösti pois mieheltä ja lapselta, mikäli
huhu kertoi ... minä olin silloin kaniikkina Strängnäsin
tuomiokapitulissa."

"Oikein muistatte", jatkoi kreivi, "se oli kälyni Richissa von
Barnekow. Vanha ritari Rafn väitti itse, ett'ei hänellä ollut sydäntä
rinnassaan, ja minun täytyi myöntää hänen toimineen niin kuin hänellä
olisi ollut kivinen sydän. Richissa parka oleskeli hänen linnassaan,
mutta hän eli kuin hautaansa suljettuna. Niin kului pari vuotta ja Rafn
matkusti tyttärineen tänne Ruotsiin, ja kun hän tuli takaisin, niin
Richissa oli naimisissa muutaman hänen ystävänsä, rikkaan mutta vähän
arvossa pidetyn miehen kanssa, jonka linna ei ollut kaukana hänen
linnastaan. Minä oleskelin silloin jonkun aikaa sukulaiseni luona,
mutta sitten kului muutamia vuosia, ennen kuin tapasin hänet ja hänen
onnettoman tyttärensä. Hän kertoi silloin minulle onnettomuutensa ja
pyysi minua itseänsä pelastamaan, jos suinkin voin. Minä lupasin, sillä
minusta oli jokainen ritari velvollinen tekemään kaikki hänen
pelastamisekseen siitä kauheasta tilasta, jossa hän oli."

Piispa ja Engelbrekt kuuntelivat kertomusta mitä jännittyneimmin mielin
ja jälkimmäinen osotti selvästi kasvojensa vaihtelevilla ilmeillä,
kuinka läheltä kertomuksen päähenkilö häneen koski.

"Kohta kun Albrekt kuningas oli vankeudestaan palannut, pidettiin
huveja vähän väliä ja onnettoman kälyni täytyi olla saapuvilla
kaikissa. Muutamain sellaisten jälkeen, jotka oli pidetty Schwerinin
linnassa, oli minun määrä panna pelastustuumani toimeen. Ainoa
uskottuni oli muuan mies, johon täydellisesti luotin. Hän kuului
muutamaan kauppiassukuun, jonka kanssa isäni oli ollut paljon asioissa.
Hänen nimensä oli Eerikki Bildstein..."

"Eerikki Bildstein!" keskeytti Engelbrekt. "Niin ... tunnetteko hänet?"
"Hän oli nuoruudenystäväni..."

"Ja nyt ... onko hän kenties kuollut, tuo jalo mies?"

"Ei ... ei, hän elää vielä, mutta täällä meidän seuduissamme on hänellä
toinen nimi."

"Mikä sitten?"

"Belgsting!... Mutta jatkakaa kertomustanne, kreivi ... minä tiedän,
että mies niihin aikoihin oleskeli siellä ulkomailla, mutta en tiennyt
hänen olleen missään tekemisissä teidän kanssanne taikka..."

"Juhanin kanssa tahdotte sanoa... Hänen kanssansa hänellä ei ollutkaan
mitään tekemistä. No niin, kaikki kävi sopimuksen mukaan ja me
ratsastimme minkä vaan hevoset jaksoivat juosta pois Schwerinin
linnasta. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kauvas, ennen kuin
huomasimme, että meitä ajettiin takaa, ja minä tunsin selvästi vanhan
Rafnin ja hänen vävynsä Balzar ritarin. Pelastumista toivomaan sai
minut enää vaan synkkä metsä, jota lähenimme; siellä, arvelin minä,
pitäisi meidän voida eksyttää vainoojamme. Mutta täällä kohtasi uusi
vaara. Metsään oli kätkeytynyt joukko aseellisia miehiä, jotka meidän
tullessamme karkasivat esiin. Kuutamon valossa tunsinkin Lydeke
Rosenbryggen ja hänen poikansa Lydertin. Mutta he eivät yrittäneetkään
meitä pidättämään, vanhus viittasi päinvastoin kädellään ja me ajoimme
metsään. Me poikkesimme heti syrjätielle mitä pikemmin päästäksemme
lävitse, mutta kohta kuulimme miekkain kalskahtelevan vastakkain ja
huutojen kaikuvan. Minä olin aluksi kahden vaiheella, kääntyäkkö
takaisin vai jatkaa matkaa, mutta ennen kaikkea tahdoin, ett'ei mikään
arvaamaton tapahtuma kohtaisi sukulaistani, ja vihdoin en enää
malttanut olla rientämättä takaisin häntä auttamaan. Minä olin näet
vakuutettu siitä, että hänen päällensä oli hyökätty ja sen takia
taisteltiin."

"Se oli joku hansalaisten tekemä äkkikarkaus", huomautti piispa, "mutta
minua ihmetyttää, että te saitte kulkea hätyyttämättä, kreivi."

"Kaikki oli Lydeken vehkeitä. Oliko hän saanut minun hankkeistani
mitään tietoa, sitä en tiedä, mutta että hän oli lähettänyt Rafn von
Barnekowille sellaisen viestin ainoastaan vietelläkseen hänet satimeen,
sen sain sitten tietää."

"Te siis jätitte kälynne ja menitte taistelupaikalle?"

"Minä pyysin Eerikki Bildsteinin ratsastamaan edeltäpäin muutamaan
läheiseen luostariin ja siellä odottamaan minua. Sitten riensin
taistelupaikalle. Siellä näin ensin kälyni oikean puolison ja se oli
näky, jota kerran nähtyään ei unhota. Tuo kookas mies seisoi siellä
molempien ritarien välissä ja heilautteli leveätä miekkaansa, niin että
kauppiaan joukosta kaatui mies toisensa perästä. Juuri kun tulin, näin
hänen voimakkaalla käsivarrellaan raivaavan leveän tien lehdon lävitse
ja kuulin huutavan ritareille, että he ryntäisivät lävitse. Nämä
noudattivat neuvoa, mutta Lydeke heittihe tuossa tuokiossa hevosen
selkään ajaakseen saalistansa takaa. Silloin tarttui tuo väkevä urho
kauppiaan selässä olevaan jouseen ja olisi epäilemättä temmannut hänet
alas hevosen selästä, jollei jousta pitävä nauha olisi irronnut ja hän
siten päässyt irti."

"Entä nuoli?" kysyi Tuomas piispa.

"Vanhan Rafn ritarin, joka oli saanut monta vuotavaa haavaa, kauppias
kohta saavutti... Ritari melkein putosi hevosen selästä minun luokseni
saapuessaan ja minä pitelin häntä sylissäni, kun hurja kauppias tuli.
Jo kohotti tämä miekkaansa ja jo olisi ritari Rafn von Barnekow ollut
mennyttä miestä, ennen kuin minä olisin ennättänyt heittää hänet
sylistäni ja saada miekkani tupesta, jollei..."

"Häneen sattui nuoli, vai kuinka?"

"Häneen sattui varmasti tähdätty nuoli, niin että nuolenkärki, joka oli
tunkenut sisään selkäpuolelta, tuli näkyviin sydämen alapuolelta. Se
nuoli oli aivan tämän näköinen"; kreivi kohotti nuolia ja käänteli
niitä auringonpaisteessa.

"Entä Juhani?"

"Hän seisoi kohta sen jälkeen edessämme ja myöskin Balzar ritari, joka
aluksi oli poikennut metsään, saapui paikalle. Molemmat tunsivat
Juhanin ja loivat vihamielisiä katseita häneen, vaikka hän oli heidän
henkensä pelastanut. Sukulaiseni nousi pystyyn ja huusi: 'sinä olet
vankini!' ja kehotti minua ja Balzaria riistämään häneltä aseet. Mies
kalpeni, mutta nosti päänsä pystyyn ja heitti sekä halveksivan että
surkuttelevan katseen molempiin ritareihin. 'Toista olin odottanut
teiltä, Rafn ritari', sanoi hän, 'yhtä varmasti kuin te, Balzar ritari,
olitte odottanut minulta muuta, kuin että pelastaisin henkenne! Mutta
nyt, vetäkää miekkanne, sillä toisen meistä täytyy kuolla!' -- Balzar
ritari kalpeni vuorostaan ja sukulaiseni kuohui vihaa. Balzar oli
kuitenkin kelvoton ritariston jäsen, niin kuin hän oli kelvoton
Richissan puolisoksikin. Ennen kuin kukaan saattoi arvatakkaan, oli hän
hävinnyt. Useita miehiä oli sillä välin tullut lisää, metsässä ollut
väijytys oli poissa ja he veivät Rafn von Barnekowin takaisin
Schwerinin linnaan. Juhani ja minä jäimme kahden kesken. Se mitä olin
kuullut ja nähnyt koski kovasti mieleeni ja koko sydämestäni hellyin
surkuttelemaan tuota onnetonta ja epätoivoista miestä."

"Kiitän teitä vilpittömästi siitä myötätuntoisuudesta, jota silloin
osotitte onnettomalle ystävälleni", sanoi Engelbrekt, "monta kertaa hän
on siitä minulle puhunut!"

"Minuapa haluttaa kuulla kertomuksenne loppuun asti, kreivi", virkkoi
Tuomas piispa.

"Sen enempää ei minulla juuri ole sanomista", vastasi kreivi. "Eerikki
Bildstein tuli luostarista. Hän antoi hevosensa miehelle, jonka hän
tunsi, ja samana yönä kaatoi tuon epätoivoihinsa joutuneen miekka
Balzar ritarin. Mutta jousi ja nuolet olivat kuolleen kauppiaan
vieressä tiellä ja ne otti Eerikki ynnä eräät hopeavitjat, jotka olivat
kuolleen kaulassa. Hänen isänsä oli ostanut kumpaisetkin vainajalta,
joka petoksella oli ne pidättänyt itselleen."

"Ja Eerikki Bildstein eli Belgsting ... hän piti ne myöskin ominaan?"
kysyi taas piispa.

"Piti kyllä, mutta hän tarjosi ne ensin lunastettaviksi Albrekt
kuninkaalle ja tämä antoi ne hänelle muistoksi itseltään."

"Belgstingiltä siis olette saanut nämä nuolet, Engelbrekt?" sanoi
piispa tähän kääntyen.

"Niin ... niin, Belgstingiltä", vastasi Engelbrekt selvästi koettaen
pysyä tyynenä ja kääntää puhetta muuanne, joka tehtävä kenties olisi
käynyt vaikeaksi, jollei Herman Berman olisi tullut huoneeseen.

Tämä suostui ilolla ratsastamaan arkkipiispa Olavin luokse. Sen jälkeen
menivät kaikki ruokahuoneeseen, missä odotteli ateria, josta Märta
muorille oli kunniaa.

Aterian jälkeen saatettiin ylhäiset vieraat huoneihinsa, mutta piispa
otti Herman Bermanin mukaansa ja puheli kauvan aikaa hänen kanssansa
arkkipiispa Olaville toimitettavasta asiasta.

"Hän on vakava herra", sanoi piispa, "ja paljon elämän koulua käynyt,
etenkin pitkän riitansa jälkeen Eerikki kuninkaan kanssa, mutta hän on
samalla jalomielinen mies, niin että halpa kosto on hänestä kaukana
samoin kuin sellaiset teot, jotka eivät siedä päivän valoa. Että hän on
Engelbrektin ja meidän puolellamme, ei ollenkaan tule siitä, että hän
joissakin määrin Engelbrektin avulla on päässyt arkkipiispaksi, vaan
siitä että hän sydämestään ja sielustaan on samaa mieltä kuin mekin.
Hän vihaa väkivaltaa ja mieskohtaista puolueellisuutta, niin kuin
mekin, ja pyhä kirkko on, Jumala paratkoon, viime vuosina ollut yhtä
suuren rasituksen alaisena kuin Ruotsin rahvas."

"Ymmärrän tarkoituksenne, arvoisa herra", sanoi Herman. "Minun ei pidä
arkkipiispa Olaville puhua salaisista vehkeistä ... hän on
samanluontoinen kuin Engelbrekt..."

"Aivan niin... Mutta esitä sitä vastoin välttämättömäksi, että
epäröivät tulee sitoa nimellä ja sinetillä... Vehkeitä", lisäsi piispa
ikään kuin itsekseen, mutta nosti äkisti silmänsä Hermaniin ja katsoi
häneen kauran -- "tiedän teidät kunnian mieheksi, rakas poika ... sinä
ja minä, me tahdomme valvoa tuolla huoneessa olevan sankarin parasta!"

Herman tarttui tulisesti piispan ojennettuun käteen ja suuteli sitä.

"Täällä on salakareja purjehdusvesissä, poika ... ja niihin ne suuret
laivat särkyvät eivätkä näkyviin kallioihin, tyrskyköötpä aallot kuinka
korkealle hyvänsä näitä vasten. Kuningas kevytmielisyyksineen on
tuollainen julkinen vihollinen, mutta salakarit ... ne ovat valtakunnan
herrain joukosta haettavat. Ole sen tähden varoillasi, rakas poika,
minun aseeni on rukous, sinä olet toiminnan mies, ja nyt Jumalan
haltuun!"

Herman meni pois ja piispa vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli itsekseen,
mitä oli kuullut Hannu kreivin kertovan, ja oli näkevinänsä edessään
tuon eriskummaisen nuolen, joka niin suuressa määrin oli hänen
huomiotansa herättänyt. Hän astuskeli edes takaisin huoneessa ajatusten
jatkaessa äänetöntä työtänsä. Siinä tuli hän seisattuneeksi ikkunan
eteen ja katseli siitä linnanmuuria ja kaupunkia. Taivas oli pilvetön
ja täysikuu valaisi kirkkaalla paisteellaan kaupungin aivan valoisaksi.

Linnan ympärillä oli vapaa paikka toisella puolen vallihautaa, jossa
vesi kimalteli kuun valossa. Ei yhtään ihmistä näkynyt, mutta juuri
piispan katsellessa näytti muuan puunrunko ikään kuin jakautuvan.
Piispa rupesi sitä tarkkaamaan saadakseen selville asian oikean laidan
ja näki silloin aivan puunrungon vieressä taikka sen takana tavallista
pitemmän miehen, joka vähän väliä sieltä kumartui esiin. Välistä
välähti jotakin miehen hartioilla, ikään kuin hänellä olisi siellä
ollut joku metallinen koriste. Mutta hän oli niin tarkoin tuuheiden
oksain varjossa, että tuo kiiltävä pilkku näkyi ainoastaan silloin, kun
tuuli hajotteli lehviä kuutamon tieltä.

Vihdoin tuli pari ratsumiestä linnaa kohti. Mies astui silloin syrjään
ja heitti hartioilleen viitan, mutta piispa näki kuitenkin aivan
selvään, että hänellä oli jousi selässä ja että tuo kiiltävä pilkku
näkyi tästä.

Ilmiö soveltui niin täydellisesti siihen kertomukseen, jonka hän
illalla oli kuullut ja joka hänellä nyt oli ajatuksien esineenä, että
nämä heti olivat valmiit pitämään jousta Albrekt herttuan jousena ja
viinessä näkemään nuo loihditut nuolet. Hän katsoi useita kertoja ulos
ikkunasta, mutta miestä ei enää näkynyt.

Suorastaan johtuivat hänen ajatuksensa nuolesta Engelbrektiin ja ihmeen
ihanoissa kuvissa näyttäytyi nyt tuo rakas ystävä hänelle, milloin
yksinään metsässä ratsastaen, tuntemattomana ja huomaamattomana vieläpä
pilkattunakin, niin kuin silloin kun hän ensi kerran kohtasi hänet
Piispan-Arnön tiellä, milloin vaatimattomassa suuruudessaan seisoen
eksytetyn kuninkaan edessä, milloin talonpoikaissotajoukon etunenässä
taikka valtakunnan herrain edessä, kuten Vadstenassa. Nyt hän oli
Ruotsin valtakunnan mahtavin mies. Piispan mielikuvituksessa esiintyi
hän niin ihmeellisen suurena ja jalona kaikessa vaatimattomuudessaan ja
lujassa uskossaan Jumalan apuun, ja päiväpaisteisena ja voimakkaana ja
mahtavana oli valtakunta hänen jalkainsa juuressa, mutta varjoja kulki
pitkin maata, niitä tuli yhä useampia, ne muuttuivat ihmisen
muotoisiksi ... piispa oli tuntevinaan monta niistä ... mutta joka
miehellä oli yksi Albrekt herttuan nuolista kädessään. Se oli viimeinen
näky, mikä näyttihe hänen sielunsa silmälle. Kuvat muuttuivat
epäselviksi ja sulautuivat muodottomiksi utuhaahmuiksi.
Kultakoristeinen nuoli oli viimeinen selvä kuva.



II.

Harmajamunkit.


Seuraavana aamuna kokoonnuttiin taas ruokahuoneeseen. Tuomas piispa
tuli viimeiseksi ja tullessaan hänellä oli paperi kädessä.

"Heureeka!"[18] sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.
"Olen usein itseltäni kysynyt, mikä on ollut syynä siihen, että kaunis,
ihana isänmaamme on huokaillut ja ollut tuskissaan kuin ruusulehto
syysmyrskyn karistellessa kukkaisia ja lehtiä kankaalle... Te olette
auttanut minua arvoitusta selittämään, Engelbrekt, ja sen tähden tulee
teidän ensiksi lukea se."

Näin sanoen ojensi piispa paperin Engelbrektille ja lisäsi:

"Tänä aamuna valtasi minut hengeninnostus ja minä näin selvemmin kuin
koskaan ennen, mitä meiltä on puuttunut... Lukekaa, lukekaa,
Engelbrekt, teissä on miestä miekka kädessä vastaamaan siitä, mitä
vanha piispa on kirjoittanut."

Engelbrekt luki ja sanat tuntuivat olevan kirjoitetut erittäin hänelle.
Hänet hurmasikin kokonaan niiden syvä, voisipa melkein sanoa pyhä
merkitys. Se oli tuo tunnettu laulu "vapaudesta." Kun Engelbrekt luki
viimeisiä säkeitä, värähteli hänen äänensä mielenliikutuksesta.

    Valkama voiton on vapaus;
    Nimessä sen jo on takaus,
    Kelle vaan tämä kallis on.
    Valkama myrskyssä turvan tarjoo,
    Vapaus rikkaan ja köyhänkin varjoo;
    Siksipä kallis on vapaus.

Monta kaunista ja pontevaa sanaa puhui Tuomas piispa sitä paitsi tuona
aamuna ja mieliala sai iloisen juhlallisuuden luonteen, kun jokainen
ajatteli Herran armoa, joka oli auttanut Ruotsin kansan niin suuresta
hädästä ja niin suuresta kurjuudesta.

Vajaan tunnin kuluttua siitä ratsasti Herraan Berman Erkin seuraamana
ulos Örebron linnasta ja kohta sen jälkeen läksi myöskin Hannu kreivi
miehineen. Hän ratsasti samalle suunnalle kuin Hermankin, mutta kulki
hitaammin ja aikoi suoraa päätä Tukholmaan.

Herman ja Erkki ratsastivat verkalleen. Juuri päästessään kaupungista
ja joutuessaan maantielle kiintyi heidän huomionsa muutamaan mieheen,
jonka pitkä ja kookas vartalo heti pisti silmään. Hän oli rihkamasaksan
puvussa ja kantoi vaatekääryä olallaan. Herman katsahti häneen vaan
sivumennen, mutta Erkki piti tarkkaan silmällä kaikkia hänen
liikkeitään ja jäi sitä tehdessään vähän matkaa isännästään jälelle.
Mies ei näyttänyt huomaavan, että häntä tarkastettiin, vaan jatkoi
tyynesti kulkuansa jotakin laulunpätkää hyräillen ja hävisi muutamaan
kaupungin ulkoreunassa sijaitsevaan pieneen taloon.

Erkki kannusti samalla hevostansa ja oli kohta Hermanin rinnalla. Aamu
oli kaunis ja vilvoittava tuuli puhalsi hiljakseen metsän lävitse ja
pitkin suurta tasankoa. Erkki oli erinomaisen hyvällä tuulella ja
kysäsi vähän väliä jos jotakin, mutta sai lyhyitä vastauksia tai ei
saanut ollenkaan. Siitä hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan
millänsäkään. Hänen leveä suunsa vetäytyi veitikkamaiseen hymyyn ja hän
alkoi laulaa lempilauluansa Elisifistä, jonka Bernhard pitkä ryösti
Risebergan luostarista.

Kun ei tämäkään näyttänyt herättävän hänen isäntäänsä, niistä
unelmista, joiden vallassa hän oli, alkoi Erkki, joka nyt näkyi saaneen
päähänsä huvittaa isäntäänsä, tahtoipa tämä tai oli tahtomatta, puhella
itsekseen.

"Se nyt on varma", sanoi hän ja näpsähytti hevostansa notkealla
pajunoksalla, jonka oli tiepuolesta siepannut, "se nyt on varma, että
jossakin tässä maailmassa tytön täytyy olla, ja jospa vaan tietäisin
missä, niin kylläpä sitten näyttäisimme, että hänet saisimme ...
nii-in, tuo ankara Bernhard herra oli kyllä samaa maata kuin kaikki nuo
ulkomaalaiset, mutta hän sai kuitenkin tahtonsa perille ja perille se
täytyy minunkin saada, niin totta kuin nimesi on Lakka!" jolloin hän
taas näpsähytti vitsallaan.

Herman katsoi kummastellen nuorukaiseen ja tämä hymyili hänelle niin
veitikkamaisesti.

"Nii-in, sen sanon minä, niin totta kuin nimeni on Erkki Laurinpoika!"

"Kenestä ja mistä puhut, Erkki?"

"Hm ... sepä kysymys. Ritarismiehestä, joka rakastaa erästä arvoisaa
neitiä", sanoi hän, "ja joka on hänet saava, vaikka kuinkakin pimeältä
näyttäisi."

"Niinpä luvannet tällä kertaa enemmän kuin kykenet täyttämään, Erkki!"

"Niinkö luulet, Herman! Arvelinpa vaan, että kun arvoisalla neidillä ja
ritarilla asiat ovat selvillä, niin ei pitäisi paljoa puuttua. Jos nyt
olisi asianlaita sellainen, että sinä rakastaisit Agnes neitiä,
kreivintytärtä, niin kuin tiedän hänen rakastavan sinua, niin en voi
käsittää, miks'et ottaisi häntä vaimoksesi, Engelbrektille ja meille
kaikille suureksi mielihyväksi."

"Moiset asiat eivät niin helposti selviä, kuin luulet", vastasi Herman
puolittain hymyillen. Erkki vastasi siihen laulamalla säkeen toisesta
kansanlaulusta, jossa kerrotaan, kuinka herra Sune Folkesson otti
Sverker kuninkaan tyttären Vretan luostarista.

    "Sanoi Sune Folkesson
    Knuutti veljellensä!
    Vapaaks' Vretan luostarista
    Elin hankkikaamme!
    Nyt kumpujen kätköss' on urhot."

"Elina neiti", lisäsi hän, "oli sentään kuninkaantytär ja kaikki kävi
hyvin... Agnes neiti on vaan kreivintytär -- ja haluttaisipa minua
nähdä, eikö tuo ankara kreivi myöntyisi, kun asiaa ei kävisi
peruuttaminen. Muuta ei mielestäni näin ollen tarvita, kuin tieto
siitä, missä hän nyt on, tuo arvoisa neiti. Sitten minä ennemmin
antaisin henkeni, kuin sallisin kahden ihmisen suruun kuolla. Niin, sen
minä sanon, ja koska kerran sinä olet totuttanut minut palvelemaan
itseäsi, Herman, niin sanon minä: tuhat kertaa ennen tahdon kuolla,
kuin sallia moisen käyvän päinsä."

"Voitaisiinhan kaikki tämä kenties saada autetuksi ja voisihan onni
käydä myötäisemmäksi minulle kuin isälleni, mutta vaikkapa arvoisa
neiti ratsastaisikin tässä rinnallani, niin veisin hänet, sen sanon
sinulle, Erkki, suoraa tietä isänsä luokse! Hannu kreiville olen
lupaukseni antanut ja Herman Berman pysyy sanassaan, niin kauvan kuin
hänen sydämensä sykkii ja hän itse teoistansa vastaa. Puheesi on sen
tähden hyödytöntä, Erkki. Käyköön sitten miten tahansa, mutta omani ja
arvoisan neidin kohtalo ovat Jumalan käsissä."

He olivat nyt ehtineet melkein Ringkarlebyn kirkon kohdalle ja Erkki
näytti tuumivan, mitä hän viimeiseen väitteeseen vastaisi, kun sekä
hänen että Hermanin huomio kiintyi muutamaan ratsumieheen, joka
täyttä laukkaa läheni heitä. He kääntyivät ja näkivät pitkän,
kaunisvartaloisen rihkamakauppiaan, joka istui paremmin ja varmemmin
satulassa kuin sellaisesta olisi luullut. Herman pidätti hevostansa
odotellakseen tuota kiireellistä ratsumiestä, mutta tämä oli tuskin
huomannut nämä molemmat miehet, ennen kuin hän poikkesi oikealle
Ringkarlebyhyn päin, missä ratsastie kulki Hjalmarin pohjoispuolitse ja
lähempänä rantaa, kuin se, joka vei Arbogaan, jolle suunnalle Herman
oli menossa.

Samoin kuin Herman pidätti Erkkikin hevostansa, mutta kun hän oikein
oli saanut rihkamasaksan näkyviinsä ja huomannut tämän puikahtavan
syrjätielle, painoi hän kannukset hevosensa kylkiin ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä näkymättömissä. Herman huusi hänen jälkeensä, mutta
ei saanut vastausta; ainoastaan nelistävien hevosien etenevä
kavionkopina kuului hänen korviinsa.

Illalla heinäkuun 27 päivänä, joka vuonna 1435 sattui tiistaipäivälle,
ratsasti Herman Berman Brunkebergin-harjulla, jota pitkin tie kulki
Norrbrohon ja Tukholmaan. Hän tuli Upsalasta etsittyään siellä turhaan
arkkipiispa Olavia, joka jo oli matkustanut Tukholmaan ja jonka
tiistaina piti olla tavattavissa P. Klaaran luostarissa,[19] missä
hänellä oli joku asia ratkaistavana päänunnan, sisar Birgitta
Maununtyttären kanssa. Herman oli ennättänyt niille paikoin, jossa
nykyinen Kungsbacken on. Oikealla kädellä oli suo, joka vähitellen
kohosi sitä ylänköä kohti, jolle luostarirakennukset oli rakennettu.
Näiden valkeat seinät ja lyijypeitteiset katot ja tornit kohosivat
pohjoispuolella olevan metsikön keskestä. Vasemmalla kädellä hänestä
oli korkea metsä, mutta siellä täällä oli taloja, erittäinkin luostarin
puolella, jolle suuri osa tätä maata kuului. Joukko puutarhoja tai
kartanomaita oli täältä vuokrattu Tukholman porvareille taikka
aatelismiehille. Useimmat sinne rakennetut talot olivat olleet
vuokraajien omia, mutta olivat heidän kuoltuansa joutuneet luostarille
laillisten välikirjain mukaan, jotka vielä ovat tallella. Koska
luostarin omistamia maatiloja ja kartanoita sekä täällä lähimmässä
ympäristössä että myöskin laajalla ympäri valtakuntaa oli sangen
paljon, oli toimitsijan tehtävä sekä laajaperäinen että vaikea.

P. Klaaran luostari oli Ruotsin rikkaimpia ja kuului siihen
luostarikuntaan, jota valtio etupäässä kannatti, nimittäin
Fransiskaanien luostarikuntaan. Sellainen luostarikunta oli myöskin
Dominikaanien luostaristo ja molemmat tulee erottaa vanhemmista
maalaisluostareista, jotka parhaastansa kuuluivat Benediktiiniläisille
ja Cistersiläisille eli Bernhardilaisille. Täällä Tukholmassa oli
Fransiskaaneilla kaksi luostaria, veljesluostari nykyisellä
Riddarholmalla ja sisarluostari Norrmalmilla. Pukunsa mukaan sanottiin
Fransiskaaneja tavallisesti "harmajaveljiksi" eli "harmajamunkeiksi",
josta nimestä vielä tänäkin päivänä "Harmajaveljesten katu" on
muistona. Molempien näiden luostarien on kiittäminen kuningas Maunu
Latolukkoa synnystään ja suureksi osaksi myöskin rikkaudestaan. Mutta
rikkaudella oli ollut tavalliset vaikutuksensa näiden luostarikuntien
piirissä, niin kuin kaikkialla muuallakin, missä sitä ei käytetä
puhtaalla mielellä. Ylellisyys ja hekumallisuus rehottivat luostareissa
niin suuressa määrin, ett'ei monen ritarin asunto kyennyt niille
vertoja vetämään. Tosin kantoi harmajamunkki vieläkin säkkimäistä,
nuoralla vyötäisiltä köytettyä viittaansa eikä pitänyt arvoansa
alentavana säkki selässä kolkuttaa niin hyvin ritarin kuin
talonpojankin ovea, mutta luostarinmuurien sisällä katosi nöyryys ja
sijaan tuli nautinnon himo peittelemättömänä, vaatelijaana ja vaikeana
tyydyttää. Näköala selänteen harjalta, jolla Herman oli ajettuaan sen
verran eteenpäin, että vasemmalta puolelta näkyi P. Yrjänän nyt
uudelleen[20] rakennetun hospitaalin torninhuippu, hurmasi silmää mitä
viehättävimmin ja hän pysähtyi ehdottomasti hetkiseksi nauttimaan sen
kauneutta.

Silloin hän kuuli askelia sivultansa ja näki harmajamunkin, joka näytti
tulevan P. Yrjänän hospitaalista, kulkevan poikki tien luostarille
päin. Tässä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä olihan luostareilla,
koska ne kuuluivat samaan luostarikuntaan, paljon tekemistä toistensa
kanssa, eikä Herman luultavasti olisi tullutkaan munkkia sen enempää
ajatelleeksi, jollei hän kohta sen jälkeen olisi nähnyt vielä kahden
harmajamunkin suuntaavan kulkuansa alhaalla mäenrinteellä samanne päin,
jonne äskenmainittukin.

Hän käänsi nyt hevosensa ja läksi ratsastamaan mäkeä alas, mutta
huomasi silloin vieläkin yhden harmajaveljen, joka tuli mutkittelevaa
polkua pohjoisesta päin pitkin suon reunaa ja lähestyi luostarin
vieressä olevaa metsikköä. Tämä munkkien kokoontuminen synnytti hänessä
epäluuloa ja hän päätti, mikäli hänen vallassansa oli, vakoilla heitä,
kiittäen samalla onneansa, että arkkipiispa Olavi juuri nyt oli
luostarissa. Ja ett'ei tämä ole kutsunut munkkeja sinne, siitä hän oli
vallan varma, koska tiedettiin arkkipiispan vastahakoisesti sietävän
näitä ulkokullatulta veljeskunnan jäseniä.

Näitä ajatellessaan ja mitenkä hän viisaimmin järjestäisi
toimenpiteensä hän kuuli takaa päin nimeänsä mainittavan. Hän käänsihe
ympäri ja näki hämmästyksekseen Erkin tulevan juoksujalkaa. Hän oli jo
ruveta nuhtelemaan, mutta Erkki pani kätensä suulleen ja osotti
muutaman korkean puurakennuksen takana olevaan tiheään metsikköön päin.
Kainalossa hänellä oli mytty, joka näytti kääröllepannulta puvulta, ja
mitään vastausta Hermanilta odottamatta hän astui mainitulle
rakennukselle päin. Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän laskeutui
hevosensa selästä ja sitoi sen muutaman tuuhean puun juurelle sekä
läksi Erkin perästä.

Tämä oli pysähtynyt vähän matkan päähän rakennuksesta, muutamalle
paikalle, jossa tuuheat kuuset hänet kokonaan peittivät kaikkien
syrjäisten näkyvistä. Nähdessään Hermanin hän viittoi kiihkeästi
kädellään.

"Täällä on tärkeitä tekeillä", kuiskasi hän, "ja aika on kallista. Asia
koskee Engelbrektiä ja Ruotsin valtakuntaa ja sinua itseäsi ja
lemmittyäsi, Herman. Kaikki riippuu siitä, voittaako vai menettää
kuningas nyt kokouksessa. Saat tietää kaikki tuolla luostarissa.
Minulla on muassani kaapu ja tunnussana... Ei, ei, elä kysy mitään,
jollet sinä tahdo mennä, niin minä menen ... verkot täytyy tuntea
perinpohjin voidakseen perin pohjin ne ratkoa. Sitten kerron sinulle
kaikki. Rihkamakauppias ei ollut kukaan muu kuin pitkä Maunu.
Kirjuri-Martti on täällä... Luostariin kokoutuvat nyt valtakunnan
herrat ... tunnussana on: Fransiskus ja pyhä Klaara! -- Minä otan
Brandin ja vien sen Henrikki Kalusepälle."

Puhuessaan oli Erkki purkanut myttynsä ja heittänyt Hermanin hartioille
harmajamunkin viitan. Herman oli hetkisen epätietoinen siitä, mitä
hänen tässä oli tekeminen. Tuntui vastenmieliseltä valepuvussa ikään
kuin salaa luikahtaa vieraaseen taloon, mutta olihan kysymyksessä
vihollisia, Engelbrekt ja isänmaa, ja tämä sai hänet suostumaan.

Pienen kierroksen tehtyään hän pääsi suolle ja kulki sieltä polkua
myöten luostarille, johon hänet vastustelematta laskettiin. Hänen
onnekseen oli muuan harmajaveli laskettu sisälle juuri hänen edellänsä
ja hän meni samanne päin kuin tämä; muuten hän luultavasti olisi
ilmaissut itsensä sillä, ett'ei tiennyt tämän munkkikokouksen
kokouspaikkaa.

Munkki hävisi muutamaan eteläpuolella olevaan rakennukseen. Herman
pääsi myöskin helposti sisälle, mutta täällä oli hänen oppaansa päässyt
liian paljon edelle. Herman riensi pitkin pitkää käytävää, josta toisia
holvikäytäviä läksi sekä oikeaan että vasempaan, mutta munkkia ei
näkynyt eikä kuulunut. Kaikki ulospääsyt olivat myöskin suljetut eikä
yhtään ääntä kuulunut koko isossa rakennuksessa, niin että vieraaseen
apuun turvautumisen toivo näytti turhalta, vaikkapa hätä olisikin
pakottanut käyttämään apua ja kysymään tietä. Äänettömyys,
epätietoisuus ja levottomuus saivat vihdoin Hermanin uskaltamaan mitä
tahansa. Hän meni muutamaan syrjäkäytävään ja päätti kysyä.

Jo nosti hän kätensä kolkuttaakseen pientä ovea, kun hän kuuli toisen
oven takanansa avautuvan ja sulkeutuvan, mutta niin hiljaa, että se
tuntui pikemmin vastaukselta hänen hartaimpaan toivomukseensa kuin
todellisuudelta, koskapa ihmisen aistimet useinkin näyttävät valekuvia
siitä, mikä täyttää mielen. Herman käännähti ympäri.

Häntä kohti liikkui keveästi kuin haamu naisolento. Tämän vartalo oli
verhottu pitkällä harmaalla viitalla, mutta kasvot olivat paljaina.
Hermanin, tuon voimakkaan miehen, täytyi nojautua muuria vasten, --
niin valtaavan vaikutuksen teki näiden kasvojen näkeminen häneen. Hän
tahtoi juosta esiin, hän tahtoi puhua, mutta sekä jalka että kieli
olivat ikään kuin noidutut. Silmä vaan näki ja ikään kuin huumaantui
noiden hienojen mutta kalpeiden ja surullisten kasvojen kauniista
piirteistä.

Munkinviitta ja hyvin alas vedetty päähine estivät häntä itseä
tulemasta tunnetuksi. Tuo ihana ilmiö hävisi äkkiä kuin unelma. Se
nosti viittaan kiinnitetyn päähineen päähänsä ja pyörähti kulmasta
suureen käytävään, joka kulki halki koko rakennuksen. Melkein
kykenemättömänä enää hillitsemään itseänsä syöksähti Herman esiin,
mutta haamu katosi eräästä luostarin puutarhaan vievästä ovesta.

"Agnes!" kuiskasi Herman ja ojensi kätensä sitä paikkaa kohti, jossa
äsken tuo ihana näky oli näyttäytynyt.

Kannusten kilinä saattoi hänen taas malttamaan mielensä. Hän pani
käsivartensa ristiin ryntäillensä, ikään kuin hänelle yht'äkkiä olisi
juolahtanut mieleen joku tuuma, ja jäi niin seisomaan.

"Tänne päin, veli", kuuli hän silloin takaansa syrjäkäytävästä
sanottavan, "kannuksilla varustetulla munkilla on ainoastaan yksi tie
mitä kulkea, ja jos joku sisar on sinut lumonnut, niin lienee kai hän
löydettävissä huomenna yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä."

Näin sanoen astui puhuja syrjäkäytävän päähän ja pysähtyi muutamalle
ovelle, jota hän kolkahutti kolmasti. Herman oli kääntynyt ympäri ja
seisoi aivan hänen takanansa. Kun ovi avattiin, menivät he yhdessä
kiviportaita myöten alas puutarhaan.

Eteläpuolella luostaria oli kaksi laajaa puutarhaa, jotka ulottuivat
aina Mälariin asti, joka tässä laajeni aavaksi seläksi Norrmalmin ja
nykyisen Kungsholman välille. Aivan rannalle oli rakennettu pienehkö
rakennus kivestä tuuheain puiden suojaan ja tätä kohti, aivan pitkin
harvinaisista puista tehdyn siimeksisen pensasaidan vierustaa kulki
harmajaveli, joka oli puhutellut Hermania ja jolla oli kannukset, niin
kuin hänelläkin, vaikka ne olivat kultaiset. Jouduttuaan pienelle
rakennukselle löi kannusjalkamunkki kolmasti oveen ja se avautui. Sen
jälkeen hän kuiskasi jotakin avaajan korvaan ja katosi rakennukseen.
Herman seisoi hetkisen epäröiden. Hän silmäili tuon tuostakin laajan
puutarhan kukkaisia ja pientaria ja joka hetki luuli hän saavansa nähdä
nunnan hiipivän pitkin pehmeätä nurmikkoa. Vihdoin hän keksikin taas
tuon ihanan naisen aivan rannalta ruusupensasten keskeltä istumassa pää
käden nojassa ja katselemassa Mälarin välkkyviä laineita. Päähinettä
oli hän sen verran kohottanut, että osa kasvoista näkyi. Herman ei
voinut kääntää silmiänsä hänestä. Hänet valtasi äkillinen väristys ja
hän astui askelen, ikään kuin rientääkseen rannalla haaveksivan luokse.

Mutta samassa hän malttoi mielensä. Hän painoi käden otsalleen ja kohta
sen jälkeen hän kääntyi verkalleen rakennusta kohti, johon harmajaveli
oli kadonnut ja jossa siis herrainkokouksen piti olla. Hän löi
vuorostaan kolmasti oveen ja se avautui. Eräs munkki kurkisti sieltä ja
kuiskasi:

"Fransiskus!"

"Pyhä Klaara!" kuiskasi Herman vastaan ja pääsi sisään.

Tuossa pienessä rakennuksessa oli yksi ainoa huone, joka näytti
isommalta kuin ulkoa katsoen saattoi luulla. Kattoa kannatti kuusi
muurattua pylvästä. Pitkin seiniä oli penkki, jolla istui pelkkiä
harmajamunkkeja, äänettömiä, juhlallisia miehiä, jotka Hermaniin
vaikuttivat kammottavasti. Ne olivat öisiä varjoja, jotka kylminä ja
synkkinä pimittivät auringonsäteen, mikä vielä värähteli hänen
sydämessään ihanan, ruusupensaan vieressä näkemänsä tytönpään
muotoisena.

Herman kävi istumaan oikealle ovesta, jossa vielä oli sijaa erään
pylvään takana olevalla penkillä. Tuskin hän oli istuutunut, ennen kuin
muuan harmajaveli astui keskelle huonetta ja näytti lukevan
läsnäolijat.

"Meitä on neljätoista", sanoi hän sen jälkeen ja ääni tiesi
vanhanpuoleista miestä, "kaksi on poissa, mutta me voimme kuitenkin
luottaa heihin. Alkakaamme siis, veljet ja Ruotsin miehet. Ei, ei,
veli", lisäsi hän kiihkeästi kääntyen erääseen munkkiin, joka oli
nostanut päähineensä ja paljastanut Ture Turenpojan (Bjelke) kasvot,
"ei, ei ... me läsnäolijat tunnemme kaikki toisemme ja meidän täytyy
olla hyvin varovaisia; ikkunoilla ja seinillä saattaa olla sekä silmät
että korvat ... pysykäämme sen tähden peitettyinä!"

"Kaikki tiedätte, mikä meidät on saanut koolle", jatkoi hän sen jälkeen
hiljaa, melkein kuiskaten, "kuninkaan tulo näet ja pakko hakea
itsellemme suojaa sitä vihollista vastaan, joka uhkaa meitä yhtä paljon
kuin armollista kuningasta. Sopimuksemme mukaan kehotan teitä
lausumaan, mitä kukin tarkoin harkittuansa pitää meille parhaana ja
hyödyllisimpänä."

Vanhus, jonka Herman käynnistä ja liikkeistä oli tuntevinaan siksi,
joka oli kulkenut tien poikki hänen ohitsensa P. Yrjänän hospitaalista,
peräytyi mukavaan nojatuoliin, joka oli vähän keskempänä lattiaa
vastapäätä ovea.

Hilliten ääntänsä, mutta noudattamatta yhtä suurta varovaisuutta kuin
nojatuolissa istuva mies, alkoi silloin toinen harmajaveli nousten
penkiltään, astuen keskemmälle ja nojautuen muutamaan pylvääseen.

"Paljon olen", sanoi hän, "arvoisain herrain palattua Halmstadista ja
vielä enemmän nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa pidetyn kokouksen
jälkeen miettinyt nykyisiä olojamme ja minusta on selvää, että jos
kohta valtakunnan herrat ovat saaneetkin kärsiä paljon pahaa Eerikki
kuninkaalta, niin on meillä enemmän odotettavissa Ruotsin talonpojilta
ja heidän päälliköltään, Engelbrekt Engelbrektinpojalta, joka nyt
samalla istuu rinnallamme neuvostossa ja jo vuoden päivät on pitänyt
Ruotsinmaan hallitusohjia käsissään. Parempi mielestäni on kärsiä ja
sietää pahaa herramme ja kuninkaamme vallan alaisina, kuin
talonpoikaishallituksen alaisina, joka ei anna mitään arvoa valtakunnan
herroille. Sen tähden olen sitä mieltä, että meidän on ennen kaikkea
koetettava pelastaa kuningas ja sitten toimitettava Engelbrekt tieltä
pois."

"Kaksi seikkaa tuossa mainitset, veli Pentti", virkkoi toinen, "joista
kumpikin on vaikea ja vaatii suurta älyä ja yksimielisyyttä.
Jälkimmäinen näyttää minusta kuitenkin vaikeammalta kuin edellinen.
Kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen voinee jo
edeltäpäin arvata, jos kohta joitakuita myönnytyksiä täytyneekin tehdä,
joihin minä kehotan, juuri sen tähden että me itse nyt, Jumala
paratkoon, tarvitsemme voimakasta kuninkaanvaltaa Engelbrektiä vastaan.
Että taas tuo mies on toimitettava tieltä pois, siitä olemme yhtä
mieltä. Mutta tämä on tehtävä niin, ett'ei hänellä enää vast'edes ole
halua esiintyä valtakunnan herrain joukossa. Minusta ei näytä
uskomattomalta, että saamme tuon kunnon vuoritilallisen valtakunnan
marskiksi, ja silloin on viimeinen hämmennys yhtä paha kuin
ensimmäinenkin!"

Suuttumuksen hälinää kuului istuvain harmajaveljien penkiltä näiden
sanain johdosta ja useat hypähtivät pystyyn harmiansa sanoin
ilmaistakseen, mutta nojatuolissa istuva vanhus viittasi kädellään ja
he istuutuivat jälleen.

"Te vahvistatte sanani tosiksi", jatkoi puhuja ja katsoi ympärilleen,
"sillä mielestäni osotatte koettavanne kaikin voimin estää moista
tapahtumasta. Kyllin kauvan on valtakunnan etevimpiin sukuihin
kuuluvien herrain täytynyt nöyrtyä tuon pöyhkeän vuoritilallisen
edessä. Tosin en luule kuninkaan omaan nojaansa jätettynä valitsevan
tätä miestä drotsin- tai marskinvirkaan, mutta saattaisi kyllä käydä
niin, että hän sallii olojen ja tuon miehen monien ystäväin vaikuttaa
itseensä, taikka myöskin, että hän valitsee jonkun näistä, joka seikka
olisi yhtä paha. Minusta näyttää sen tähden olevan asiallemme sangen
tärkeätä, että jo nyt sovimme siitä, ketkä näihin virkoihin haluamme."

"Se on minunkin mielipiteeni", sanoi nyt nuorekas ääni, josta Herman
tunsi Ture Turenpojan, "ja tuskinpa lienemme erimielisiä niistä
miehistä, joiden tulee joutua näihin virkoihin. Minä arvelen ette te,
Krister Niilonpoika vanhus, olette itseoikeutettu drotsinvirkaan ja
marskiksi tahdon..."

"Göksholman herran, Pentti Steninpojan", virkahti pari ääntä yhdellä
kertaa.

"Niin kyllä, Pentti Steninpojan", jatkoi Ture herra, "hän on vakava
mies ja kannattaa aatelistoa sydämensä pohjasta. Mikäli tiedän, on
hänellä myöskin yksityistä syytä olla tyytymätön nousukkaaseen ...
tarkoitan Örebron linnan menettämistä ja sen lisäksi vielä sitä, että
Engelbrekt on vangituttanut muutaman hänen palvelijansa tämän ollessa
Pentti herran asioilla. Jos nyt olen lausunut yleisen mielipiteen, niin
ovat molemmat nämä herrat saapuvilla ja voivat ilmituoda ajatuksensa
tästä asiasta."

Ritarin sanat synnyttivät yleisen äänettömyyden, joka todisti, että
läsnäolijat tosiaankin pitivät molempia mainittuja puheenalaisiin
virkoihin sopivina, ja nojatuolissa istuva vanhus ja se, joka oli
puhunut heti hänen jälkeensä, nousivat ja astuivat keskelle huonetta.

Edellinen nyökäytteli päätänsä joka taholle ja kuiskaili tuskin
kuultavasti:

"Kiitos, ystävät, voitte luottaa minuun!"

Mutta toinen, herra Pentti Steninpoika, katseli ylpeästi ympärillensä
ja näytti kernaasti sallivan, että päähine sitä tehdessä vähäsen
laskeutui taaksepäin.

"Minuunkin saatte luottaa, hyvät herrat! Mutta jos mieli saada tämä
päätöksemme toteutumaan -- ja vasta silloin, siitä voitte olla varmat,
voidaan todenteolla nostaa oikeudenkäynti kansankiihottajaa vastaan ja
hänet langettaa -- jos mieli saada päätöksemme toteutumaan, niin
tuumikaamme myöskin, miten sen panemme toimeen. Ensiksikin, kuka
puhuttelee kuningasta ... minä en tietysti voi eikä myöskään
sukulaiseni, Krister herra!"

Ritari silmäili ympärilleen. Muuan horjuva haamu nousi toisesta
nojatuolista, vähän sen tuolin takapuolelta, jossa Krister Niilonpoika
istui.

"Jalot herrat", kuului heikko, vapiseva ääni sanovan. "Minä luulen
voivani vaikuttaa jotakin tässä asiassa, minä ja veljeni, Linköpingin
Knuutti piispa. Tosin kyllä hänen armonsa, Eerikki kuningas, ehkä
mieluimmin tahtoisi olla kuulematta minun sanojani, sen jälkeen kuin
hän pakottamalla pakotti minun ja virkaveljeni kirjoittamaan kirjeen
paaville perintövaltakunnasta[21] ja arvoisasta isästä, arkkipiispa
Olavista, jonka kirjeen, jos muistatte, me Köpenhaminasta palattuamme
kumosimme uudella kirjeellä. Mutta kun nyt kuningas yhtä vähän
saattanee luottaa arvoisaan isään, herra arkkipiispaan, kuin veljeeni
Tuomas piispaankin, niin luulisinpa hänen sentään kuuntelevan Knuutti
piispan ja minun neuvojani."

"Kiitos, hurskas isä, Sigge piispa", sanoi Pentti Steninpoika ja
kumarsi vanhalle, ruumiiltaan heikolle piispalle. "En ollenkaan epäile
teidän ja setäni, Knuutti piispan, voivan vaikuttaa kuninkaaseen."

"Mutta tepä unhotatte", virkahti ritari Ture Turenpoika, "että myöskin
arvoisa isä, Linköpingin Knuutti piispa, on ottanut vastaan linnan ja
läänin talonpoikaispäälliköltä."

"Takaa ajavaa sutta väistää mielellään", kuului piispan vieno ääni
vastaavan. "Parempi on ottaa oksa, joka suden tiellä taittuu, kuin
jättäytyä sen revittäväksi."

Nyt nousi Krister herran toiselta puolen mies, joka oli päätänsä
lyhempi muita, mutta joka kumarsi sitä syvempään saadakseen
sananvuoroa. Krister herra nyökäytti päätänsä ja mies astui esiin
kookkaan Pentti ritarin eteen, joka vielä seisoi patsaan vieressä.

"Ei ole viisasta minun", sanoi hän, "joka nyt olen hyljännyt maailman
ja heittäytynyt pyhän Fransiskuksen syliin, ryhtyä maallisiin asioihin,
mutta kun paljon kokeneena voin olla kunnon miehille hyödyksi, tarjoan
empimättä apuni ja antaun sitten veljeskunnassani kaksinkertaisten
rangaistusten alaiseksi omaatuntoani puhdistaakseni."

Herman säpsähti munkin sanat kuultuaan, ikään kuin häntä olisi kylkeen
pistetty. Hän nousi seisomaan ja kurottihe esiin patsaan takaa
voidakseen paremmin tarkastaa puhujaa. Kun hän sitten taas istuutui,
näytti koko hänen ruumiinsa vapisevan. Lähimmät valepukuisista
herroista näkivät, minkä kiivaan mielenliikutuksen munkin esiytyminen
synnytti, mutta he pitivät luultavasti sitä varsin luonnollisena,
vaikka he erehtyivät sen laadusta ja surkuttelivat luullun veljensä
kovin suurta hermoarkuutta.

"En ollenkaan epäile", jatkoi munkki, "arvoisain piispain ja toisten
korkeiden herrain paljon vaikuttavan sekä meidän kaikkien armolliseen
herraamme, kuninkaaseen, että myöskin ylimalkaan niihin asioihin, jotka
lähenevässä kokouksessa joutuvat ratkaistaviksi, mutta kuitenkin
minusta näyttää tärkeältä otaksua ... ainoastaan otaksua, että tuumanne
voi rauveta tyhjiin, ja miettiä mitä silloin olisi tehtävä.
Engelbrektillä on monta mahtavaa ystävää valtakunnan ylhäisintenkin
miesten joukossa... Minun ymmärrykseni mukaan ei valtakunta koskaan
pääse tästä miehestä, jollei hän istu syvällä Kärnan-tornin komerossa
täällä Tukholman linnassa taikka myöskin -- mikä ehkä olisi paljoa
parempi -- lepää turpeen alla. Vai ettekö ole tulleet ajatelleeksi,
jalot herrat, että tämä mies voipi kädenviittauksella tehdä tyhjäksi
kaikki, mitä ikänä te päätättekin ja mitä kuningas sanoo ja tekee...
Ei, jalot herrat ja aatelismiehet, nouskaa ratsaille ja ottakaa
Engelbrekt säilyyn ... tehkää uskalias teko ja teillä on valta!
Sellaista on tehty ennenkin sekä tässä valtakunnassa että muualla
maailmassa!"

Munkin puhe sai kaikki vaikenemaan; ei kättä liikutettu, ei henkäystä
kuulunut. Kaikki istuivat mykkinä ja tuijottivat eteensä taikka tuohon
uskaliaaseen munkkiin. Kenties oli tämä lausunut julki monen
läsnäolevan sisimmän ajatuksen, vaikka ei kukaan uskaltanut sitä ääneen
lausua, varsinkin kun näytti olevan varmaa toivoa tarkoituksen
saavuttamisesta toista tietä.

Tämän haudanhiljaisuuden keskeytti yht'äkkiä kolme lyömää ovelle. Muuan
sisälläolijoista riensi heti avaamaan ja kynnykselle ilmautui nunna.
Tämä meni suoraan Krister Niilonpojan luo ja kuiskasi jotakin hänen
korvaansa. Toiset herrat kokoutuivat heidän ympärilleen, niin että
Hermanin oli mahdotonta kuulla sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Mutta
hän näki herrain kiihkeästi kuiskailevan toisilleen ja joutuneen sangen
levottomiksi, ikään kuin jotakin aivan odottamatonta olisi tapahtunut.
Kohta sen jälkeen siirrettiin nojatuolit syrjään ja tuo pieni munkki
nosti paria lattiakiveä, jotka olivat kiinnitetyt rautaiseen
luukkuun.[22] Nunna oli tuonut useita vahakynttilöitä, jotka
sytytettiin, ja herrat katosivat toinen toisensa jälkeen kuin varjot
lattianaukosta. Viimeksi laskeutui siitä munkkikin, jonka jälkeen nunna
sulki aukon ja riensi pois. Herman kavahti pystyyn penkiltä, mieli
kovin kuohuissaan siitä mitä oli kuullut. Tosin hän tiesi, ett'ei
monikaan noista ylhäisistä herroista hyvin silmin katsellut
Engelbrektiä, mutta ei hän koskaan ollut voinut kuvitella heidän
semmoisia lauseita laskettelevan puhuessaan miehestä, joka joka hetki
oli altis uhraamaan henkensä vaikkapa heidänkin puolestaan. Hän kärsi
katkerammin ajatellessaan herrain sokeutta ja heidän kamalia
salahankkeitaan, kuin olisi kärsinyt, jos hänen vapiseva sydämensä
olisi kiskottu ruumiista ja heitetty äsken kadonneiden jalkain
tallattavaksi. Hän muisteli aivan tarkalleen kaikki mitä oli kuullut ja
mietti, mitä hänen oli tehtävä, mutta mielikarvaus kumosi jokaisen
suunnitelman ja ajoi hänet uutta miettimään. Näin hän käveli edes
takaisin omien ajatuksiensa raadeltavana.

Iltarukoukseen kutsuvan luostarinkellon ääni sai hänet kiihkeästä
kävelystään pysähtymään. Hän nosti päätänsä. Toisella sivuseinällä,
muutaman patsaan takana riippui ristiinnaulitunkuva. Hän riensi sen luo
ja lankesi polvilleen sekä rukoili hartaan rukouksen Engelbrektin ja
Ruotsin valtakunnan puolesta. Kun kellon ääni raukeni avaruuteen, hän
nousi pystyyn. Nyt hän oli levollisempi ja päätti lähteä pois tuosta
pienestä rakennuksesta ja koko luostarista.

Silloin hän kuuli läheneviä varovaisia askelia, ja kun hän katsoi
taaksensa, alkoivat lattiakivet, jotka olivat luukulla, kohota. Hän
rupesi tarkkaamaan ja vetäytyi huoneen lähimpään nurkkaan, jossa jo
alkoi olla hämärä ja josta siis nousija luultavasti ei tulisi
erottamaan hänen harmaata munkinpukuaan. Hän oli tuskin asettunut
piilopaikkaansa, kun luukusta kohosi tuon pienen munkin pää.

Munkki katseli varovasti ympärilleen ja läheni sitten ovea mennäkseen
puutarhaan. Mutta juuri ovessa tuli häntä vastaan haamu, jota Herman
nurkastaan ei heti voinut erottaa, mutta joka ehdittyään laitimaisten
patsaitten ohitse ja jouduttuaan näköisämmälle paikalle sai veren hänen
suonissaan jähmettymään.

Se oli ruusupensaan luona haaveilija, se oli Agnes.

"Kas tässä, arvoisa neiti", sanoi munkki sammaltavalla äänellä, "kas
tässä se tie, joka viepi rakkauteen. Ylistetty olkoon pyhä Fransiskus,
joka on teitä johdattanut luottamaan minuun ... saatte nähdä, millä
ilolla olen rientänyt toteuttamaan toiveitanne."

"Kirje ... kirje!" huudahti Agnes malttamattomasti ja hänen
marmorivalkeat poskensa kävivät heleän punaisiksi.

"Tässä on", vastasi munkki ottaen viittansa alta sinetillä suljetun
kirjeen, "hän odottaa Kedjeskärissä..."

Agnes avasi kirjeen ja luki sen. Sekä hän että munkki seisoivat selin
oveen, jonka tähden ei kumpikaan huomannut mustaa haamua, joka oli
lähestynyt rakennusta ja jo seisoi toinen jalka kynnyksellä. Mies, joka
oli kuullut heidän puhelunsa, tahtoi kuitenkin jostakin syystä yhä
edelleenkin jäädä huomaamatta. Hän peräytyi sukkelasti ovelta.

"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Agnes luettuansa kirjeen ja painettuansa
sen sydämelleen, "neuvo minua, sano minulle, anna minulle merkki
taivaastasi... Sydämeni on hänen aina ja iäti, mutta salateitäkö hänen
on minut omaksensa saatava... Onko se tie, joka vie hänen luoksensa,
sellainen, että sinä sen hyväksyt...! Taistelu ei saata poskiani
kalpenemaan, mutta pimeät salatiet pelottavat sydäntäni..."

"Elkää viivytelkö, arvoisa neiti", kiirehti munkki, "aika rientää ja
matkanne on pitkä. Jos tahdotte, ett'ei teitä huomata, niin teidän
täytyy lähteä, ennen kuin se aika on kulunut, jonka maanalainen käytävä
on minun hallussani. Muistakaa kuitenkin, että minä ennen epään kuin
kehotan, ja Jumala ja pyhä Fransiskus suokoot minulle anteeksi, jos
hyvä sydämeni on minut vietellyt liian auliisti suostumaan nuorukaisen
pyyntöön... Mutta jos te olisitte nähnyt hänen ilonsa kuullessaan
teidän olevan elossa ja hänen surunsa, kun sitten kerroin päättäneenne
pukeutua huntuun ja ruveta nunnaksi jäädäksenne ainaiseksi tähän
nunnaluostariin, niin ette olisi raskinut hetkeäkään viivyttää häneltä
ettekä itseltänne jälleen-näkemisen iloa."

Munkin puhuessa Agnes oli polvistunut neitsyt Maarian kuvan eteen. Hän
rukoili lyhyen rukouksen, ja kun hän nousi, leimahteli päättäväisyyden
liekki hänen suurista säkenöivistä silmistään.

"Herman, Herman", sanoi hän ja liitti kätensä ristiin vielä
Maariankuvan edessä seisoen, "elköön koskaan rakkautesi minuun kylmetkö
siitä, että nyt noudatan sydämesi rukousta..."

Kuului rasahdus semmoinen kuin miekkaa tupesta temmattaessa, ja kun
Agnes nosti päätänsä, näki hän Hermanin kookkaan vartalon rientämässä
munkkia kohti.

"Pitipähän sittenkin säiläni särpiä mustaa vertasi, kavala petturi!"
huudahti hän syösten esiin ja tavoittaen miekallaan munkkia.

Tämä joka seisoi muutaman patsaan vieressä, oli aluksi kokonaan
tyrmistyä Herman Bermanin äkillisestä ilmestymisestä, mutta toipui
parahiksi sen verran hämmästyksestään, että voi hypätä syrjään ja sai
siten väistetyksi tuon surmaavan iskun.

"Armoa, armoa, jalo Herman Berman", ähkyi munkki patsaan takana, "minä
olen nyt pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsen ja sinä saatat itsesi
kirkon kovimman rangaistustuomion alaiseksi, jos kosket kädelläsi
minuun..."

"Niin totta kuin elän", vastasi Herman, "et täältä hengissä pääse,
vaikkapa verhoisit kurjan ruumiisi pääenkeli Mikaelin viittaan."

Aseman toivottomuus kasvatti miehen voimat tavattomiksi. Hän juoksi
patsaalta toiselle ja pääsi siten aivan sen luokse, joka oli luukkua
lähinnä. Mutta Hermankin oli samassa tuokiossa hänen sivullaan ja
älyten munkin aikovan paeta luukusta hän koetti jalallaan sulkea tämän,
koko ajan kuitenkin pitäen munkkia silmällä. Munkki oli silloin
pakenevinaan puutarhaan päin, mutta tuskin oli hän sillä teollaan
houkutellut Hermanin luukulta, ennen kuin hän nuolen nopeudella
pyörähti laitimaisen patsaan ympäri ja riensi takaisin. Verrattoman
ketterästi ja notkeasti ponnahti hän yhdellä hyppäyksellä patsaalta
luukkuun. Herman juoksi esiin ja iski miekallaan munkkia kylkeen juuri
tämän soluessa alas aukkoon.

Herman oli jo laskeutumaisillaan alas täyttääkseen verituomionsa, kun
joku tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. Se oli Agnes, joka
ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan oli väkisinkin rohkaissut
mielensä.

"Herman, Herman", huudahti hän, "jätä tuo kurja Jumalan tai lain
tuomittavaksi ... sinä et saa tahrata käsiäsi hänen verellään..."

"Sano minulle", jatkoi hän, sitten kuin Herman oli ottanut häntä
käsistä ja saattanut hänet ovelle, jossa auringonvalo koko loistollaan
pääsi lankeamaan noille tavattoman kauniille kasvoille, "sano minulle,
onko tämä, mikä nyt tässä silmäini edessä on tapahtunut, onko se unta,
vai onko se käsi, jota pitelen, todellakin Hermanin käsi... Onpa
tosiaankin Jumalan äiti vielä kerran lähettänyt sinut minua
suojelemaan!"

"Jumalalle ja hänen pyhimyksilleen", keskeytti Herman, "olkoon ikuinen
kiitos, kun johdattivat askeleeni tähän puutarhataloon... Kaikkein
vähimmin odotin tapaavani täällä sinut, Agnes, vaikk'ei päivääkään ole
kulunut, jona ei kuvasi olisi ollut mielessäni antamassa voimia
taistelussa ja kehottamassa vakavuuteen elämässä... Mutta minä puhun
sopimattomia ... minä..."

"Ah et, sinä et puhu sopimattomia, puhu arastelematta, mitä sydämesi
käskee puhumaan... Täällä ei voi tapahtua mitään, jota ei Jumalan äiti
voi nähdä ja kuulla." Hän laski näin sanoen kätensä Hermanin sydämelle
ja hänen silmiinsä herahti kyynel todistamaan tunteiden kuohua. "Sinä
aioit puhua rakkaudestamme ja sinun lupauksesi sitoo kieltäsi ...
näetkö, minä arvaan ajatuksesi..."

Herman pusersi hänen kättänsä.

"Niin, niin", sanoi hän, "totta puhut, Agnes, mistäpä muusta puhuisin
kuin rakkaudestani, mutta ei koskaan ... ei koskaan, Agnes, tahdo
Herman Berman ottaa morsiantaan varkain... Miekka kädessä,
väkivallalla, jos niin vaaditaan, voisin sen tehdä, mutta isällesi
antamani lupaus sitoo sekä käteni että kieleni... Katso sen tähden,
Agnes ... sen tähden meidän täytyy yhtyä vaan erotaksemme... Minä
toistan mitä sanoin, kun viimeksi näimme toisemme Vesteråsin linnan
ritarisalissa ... te olette minulle oleva pyhä unelma, suloinen tunne
siitä mitä hyvä Jumala on antanut miehelle onnellisuudeksi ja
mielenrauhaksi ... mutta ette mitään sen enempää. Kuitenkaan ei mies
aina voi tunteitaan hallita... Meidän täytyy sen tähden erota, Agnes!
Rukoile Hermanin puolesta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä ... tuolla
ylhäällä taivaan valtakunnassa, jossa ei mitään kreivinkruunuja ole
loistamassa, siellä on varmaan ankara isäsi liittävä kätemme yhteen."

Agnes nojasi päänsä Hermanin rintaa vasten, ikään kuin olisi tahtonut
kuunnella hänen sydämensä tykkimistä tai hakea voimaa tyynnyttämään
oman sydämensä kalvavaa levottomuutta. Kuumeentapaisella kiireellä hän
sen jälkeen tarttui Hermanin käteen ja katsoi häntä silmiin.

"Jos niin on käyvä, Herman", virkahti hän kiihkeästi, "niin kuule,
Jumalan äiti, valani ... sinut tahdon puhtaana ja vapaana kohdata
Jumalan äidin asunnossa, vaikkapa tuhannesti kuolisin!"

"Agnes, Agnes", keskeytti Herman, "voitko toistaa nuo sanasi isäsi
kuullen?"

"Isäni ... kyllä, kyllä, koko maailman kuullen tahdon ne toistaa."

"Isäsi oli minun isäni ja äitini ystävä", jatkoi Herman juhlallisesti,
"en elämässäni tahdo tuottaa surua isäni ja äitini hyväntekijälle, ja
he saivat ainoastaan ... maistaa maailman katkeruutta..."

"Kuitenkin pysyn sanassani ... en olisi isäni tytär, jos uskollisuuteni
horjuisi, vaikkapa ei ihmiskorva ole kuullutkaan valaani."

"Mutta isäsihän on luvannut sinut nuorelle Maunu Pentinpojalle...
Hänenkin täytyy pitää lupauksensa!"

"Luostarin pyhää rauhaa hän ei kuitenkaan ole rikkova!"

"Agnes!"

"Sen lupauksen olen tehnyt, että jollen tässä maailmassa saa sinun
rinnallasi vaeltaa, niin on vaellukseni käyvä luostarin kammiosta
luostarinkirkon hautaan."

Omituinen kahina, aivan kuin vihuri olisi ravistanut tuuheinta oven
edustalla kasvavista puista, kuului kreivintyttären lausuttua nämä
rohkeat sanansa. Mutta sitä eivät hän eikä Herman huomanneet. He
seisoivat äänettöminä, toisiansa katselemaan vajonneina, elävänä
pyhäkkönä seinällä olevan Jumalan äidin kuvan edessä.

"Agnes ... Agnes", kuului silloin ääni huutavan kaukaa.

Molemmat nuoret heräsivät unelmastaan.

"Sinua huudetaan, Agnes!"

"Se on Kaarlo Orminpojan tytär..."

Hän puristi vielä kerran tuota rakasta kättä ja katsoi luottavaisesti
Hermania silmiin.

"Jumala ja Jumalan äiti suojelkoot sekä minua että sinua", kuiskasi
hän, "joskaan emme koskaan enää saane nähdä toisiamme tässä
maailmassa!"

Agnes vaipui hänen rinnoilleen ja Herman sulki hänet syliinsä.

"Kuulkoon Jumala rukouksesi!" kuiskasi hän.

Mutta taas huudettiin arvoisan neidin nimeä ja herra Kaarlo Orminpojan
tyttären joutuisat askelet lähenivät.

Agnes säpsähti ja riensi ulos. Vielä kynnyksellä hän kääntyi ja loi
pitkän, paljon sisältävän katseen Hermaniin.

Sen jälkeen hän katosi.

Herman lankesi polvilleen pyhän neitsyen kuvan eteen ja rukoili kauvan
ja hartaasti. Sitten hänkin läksi tuosta pienestä rakennuksesta ja
astui vakavin askelin luostariin päin.

Mutta tuuheiden lehmuksien varjosta astui Hannu kreivi esiin. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja katse oli sameana kyynelistä. Hän kohotti
ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti ja rukoili, vuoroonsa hänkin.



IIT.

Drotsi ja Marski.


Engelbrekt oli saapunut luostariin yhdessä Tuomas piispan kanssa.
Tämän seikan se päänunna oli muutamalla uskotulla sisarella
ilmoituttanut kokoutuneille herroille ja tämä se oli ollut syynä heidän
häviämiseensä. Arkkipiispa Olavi, joka oli koko iltapäivän yhdessä
kanslerinsa kanssa työskennellyt muutamassa luostarinsaleista, oli
herrain tultua ehdottamat, että he vaihtaisivat tämän helteisen huoneen
avonaisempaan ja raittiimpaan puutarhasaliin, ja kun Birgitta sisar
turhaan oli tehnyt niin monta vastaväitettä, kuin oli voinut, mutta ei
uskaltanut loukata koko ruotsalaisen kirkkoprovinsin mahtavaa
päämiestä, kiiruhti hän lähettämään tuon uskotun luostarisisaren
herrain luokse, niin kuin on kerrottu.

Muuan kirje, jonka arkkipiispa samana päivänä oli saanut arkkipiispa
Pietari Lyckeltä Lundista ja jossa varmana asiana mainittiin, ett'ei
kuningas tulisikaan Tukholmaan määrätyksi ajaksi, viivytti kuitenkin
herroja kotvan aikaa, niin että sekä harmajamunkit että myöskin Herman
ja Agnes ennättivät poistua mainitusta puutarhahuoneesta.

Tultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja
molemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan,
niin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa
arkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän
erosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo
puitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet
henkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät
hauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt
olivat koolla.

Arkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen
melkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta
näyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian
varmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli
hyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä,
varsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja
norjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden
ruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan
nostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi
odottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa
paljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin
tavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle.
Mutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden
puheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa,
että edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä
oli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan
omista yksityisistä eduistaan.

Esiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin
valtakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli
ruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja
parhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla
paras edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä.
Mutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin
puolueista riippumaton.

Täysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin
lähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät
jo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli
hajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan
osottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue
tekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen
pakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna
oli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika
(Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo
Knuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja
Krister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen
ylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen
valtansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika
yhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan
nojautumaan Ruotsin kansaan.

Kaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut
koskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat
puolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen
sen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva
valtikka oli toisissa käsissä.

Noiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua
kaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki
Kalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli
mustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt
sinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena
heidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä
veljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla.
Piispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko
siellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän
vastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että
Birgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä
saadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa
keskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian
oikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet
siitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli
mahdotonta saada väitöstään todistetuksi.

Sillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä
ollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa
koetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään
kieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen
takia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin
tärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun
7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset
herrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin
pakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä
paitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen
jälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he
yhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä
ilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä
vältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister
Niilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde).
Kaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä
taivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan
"hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä
koskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut
hallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat
tuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin
petturin ainakin."

Taas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton
Engelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen
yhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he
oppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja
Uplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti
kiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä
vahvistamaan.

Mutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja
lakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon
uskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli
luonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema
pääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui
sen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka
päivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka
kohosivat häntä petoksesta syyttämään.

Me tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti
ritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa.
Senkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan
Ewerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä
pälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista
herrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten
ulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman
Engelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu
kreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen
ystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli
Pentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi.
Useita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu
Kröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli
tällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri
luonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa,
mutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia
pitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen
tyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa
saaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä
isästä että tyttärestä.

Sitä tärkeämpää oli, että ainakin marskinvirka joutuisi Pentti herran
käsiin. Siihen hän nyt perusti kaiken toivonsa. Valtakunnan toisen
virkamiehen oli tietenkin helppo sekä saada naimaliitto toimeen että
tyydyttää kostonhimonsa. Hänelle, samoin kuin muillekin hänen
puoluelaisilleen, oli ensimmäinen kuninkaan tapaaminen sangen tärkeä.
He luottivat siihen, että Engelbrekt heti ensi esiytymisellään
loukkaisi kuningasta ja synnyttäisi riidan, jota he toivoivat helposti
voivansa käyttää edukseen, etenkin noita molempia tärkeitä virkoja
täytettäessä.

Senpä tähden syntyikin salainen ilo, jota monenkin oli vaikea
täydellisesti peittää, kun syyskuun loppupäivinä Tukholmaan tuli tieto
kuninkaallisen laivaston lähenemisestä ja kun nähtiin Engelbrektin ynnä
muiden herrain ratsastavan Jungfruhamniin, jossa varustauduttiin
ottamaan vastaan kuningasta.

Täällä kului vieläkin muutamia päiviä, joiden aikana monta
hallitusasiaa ratkaistiin ja monta kirjettä laadittiin ja lähetettiin
Engelbrektin johdolla ja ollessa valtakunnan päämiehenä.[23] Yksi näitä
kirjeitä on päivätty lokakuun 7 p. 1435.

Valtakunnan neuvokset olivat pitäneet kokouksensa taivasalla lähellä
rantaa ja suuri joukko ihmisiä sekä Tukholmasta että lähiseuduista oli
tulvannut sinne. Sillä kohta oli levinnyt huhu, että kuningas saapuisi
näinä päivinä.

Oli ihana päivä. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta vuoriin ja
metsään ja neuvotteleviin herroihin ja väkijoukkoon, kun taas järvellä
puhalteli navakka itäinen vihuri ja täytti kaupunkiin aikovain veneiden
purjeet.

Aurinko oli jo kohonnut keskitaivaalle, kun syntyi liikettä herrain
joukossa heidän noustessaan seisomaan ja keräytyessään valtakunnan
päämiehen ympärille, joka kädenviittauksella oli ilmoittanut, että
hänellä vielä oli jotakin heille sanomista. Väkikin tunkeutui niin
lähelle, kuin ylhäisten herrain kunnioittaminen suinkin salli, mutta
ne, jotka eivät tyytyneet pelkkään kuulemiseen, kiipesivät lähimpiin
puihin taikka herrainkokouksen takana olevan kallion penkerille.

Tämän kallion kukkulalla seisoi pilviäpitävän kuusen vieressä
jättiläismäinen haamu. Edessä kasvavain puiden latvat estivät hänet
näkymästä alhaalle, mutta idän puolelta hän oli kokonaan näkyvissä,
koska tämä puoli kallioa oli aivan puuton. Hän seisoi paljastetuin
päin, mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat jäykät ja liikkumattomat,
ikään kuin mies olisi ollut graniittipaadesta hakattu kuvapatsas.
Ainoastaan silmä, joka herkeämättä tuijotti alhaalla olevaan
herrainkokoukseen, ilmaisi tuon tuostakin räväyksellään, että
jättiläinen otti innokkaasti osaa siihen, mitä hänen edessään tapahtui.

"Jalot herrat ja Ruotsin miehet", kuului silloin Engelbrektin syvä ja
heleä ääni, "hetki on tullut, jolloin Ruotsin valtakunta ottaa vastaan
kuninkaansa. Hyvät ajat palaavat toivoaksemme hänen kanssansa, koskapa
hänellä nyt lienee mielessä vilpittömästi pitää vannomansa valat ja
antamansa lupaukset. Minä johdatan myöskin pyhän kolminaisuuden nimessä
teidän mieleenne omat valanne ja lupauksenne, te valtakunnan neuvoston
herrat ja te muut valtakunnan herrat ja miehet! Kuninkaan olemme
itsellemme ottaneet lakia voimassa pitämään ja rauhaa säilyttämään
emmekä lakia ja rauhaa rikkomaan, sen lienemme nyt osottaneet Eerikki
kuninkaalle, minä, Engelbrekt ja kaikki apumieheni. Sillä lieneekin
tehtäväni täytetty ja ihmisjärjellä päättäen voinen nyt teidän
käsiinne, arvoisat isät ja hyvät herrat, heittää sen vallan, jonka
minulle annoitte Arbogan kokouksessa viime tammikuussa."

Kummastuksen hälinää kuului tarkkaavasti kuuntelevien herrain joukosta
ja samalla ilmaisivat muutamain kasvot, kuten Niilo Kustavinpojan,
Ewerstenin kreivin ja Tuomas piispan, vilpitöntä ihailua.

"Olisin tosin sanonut nämä sanat Eerikki kuninkaalle itselleen", jatkoi
Engelbrekt, "mutta minun mielestäni on sovinnon tie tasoitettava niin
tasaiseksi kuin mahdollista eikä Eerikki kuningas nyt tulekkaan
luoksemme vihollisena, vaan korjaamaan kaikki entiselleen. Kenties
häiritsisi minun läsnäoloni keskusteluja, koskapa kuninkaiden tapa on
sellainen, ett'eivät he kernaasti kuuntele sen puhetta, jonka tahdon
alle heidän on täytynyt taipua; ja minä ynnä apulaiseni luotamme
valtakunnan herroihin ja miehiin ollen vakuutettuina siitä, että he
etupäässä ajattelevat valtakunnan vapautta ja lakikirjaa. Sen tähden
aion vetäytyä takaisin Örebrohoni, jonka pitänen hallussani rahvaan
tähden. Sitten kuin kaikki on Eerikki kuninkaan ja Ruotsin valtakunnan
kesken sovittu, silloin saapunen minäkin hänen puheilleen ja saanen
jättää hänen haltuunsa Örebron linnan ja läänin sekä lähteä takaisin
vuorelleni ja vaskisulatolleni Taalainmaahan. Suokoot Jumalan äiti ja
kaikki pyhimykset minulle aivan kohta sen ilon, niin totta kuin Jumala
ja Pyhä Eerikki kuningas rukoukseni kuulkoot!"

Niistä herroista, jotka sommittelivat vehkeitään salassa, tuntui tämä
puhe aivan käsittämättömältä. Että vallan kukkulalla oleva mies
vapaaehtoisesti luopuu siitä ja hylkää arvottomana juuri sen, mitä
maailma pitää arvokkaimpana ja ihanimpana -- sitä heidän oli yhtä
mahdoton käsittää kuin omanvoitonpyynnön vastakohtaansa. Se ainoa
seikka vaan oli heille täysin selvä, ett'ei Engelbrekt enää ollut
esteenä heidän tuumiensa toteutumiselle, vaikka muutamat, kuten viekas
Krister Niilonpoika ja hänen lähimpänsä -- Oxenstjernat -- heti
luulivat tässä teossa huomaavansa jonkun syvälle tähtäävän salaisen
tuuman.

Useimmat ja etupäässä tuo jalo herra Hannu Kröpelin ihastuivat
Engelbrektin teon suurenmoisuutta ja ylevämielisyyttä. Kyyneliäkin
nähtiin tuon jalon linnanherran silmissä. Muiden kuulijain joukko,
Tukholman kauppamiehet ja ympäristön talonpojat, -- he käsittivät
Engelbrektin parhaiten, he kun uskoivat hänen tarkoittavan juuri sitä
mitä sanoi. Niin hän oli puhunut heille monta kertaa, niin olisi
myöskin jokainen heistä tehnyt. Vallan selväähän oli, että miekka
ripustettiin seinälle, kun susi tai karhu oli tapettu. Ja että
taistelun ja levottomuuden ja surun ja kurjuuden päivät nyt olivat
loppuneet -- sitä toivoi, sen uskoi tällä hetkellä koko Ruotsin kansa.

Sadoilta huulilta kajahtava huuto ilmaisi ympärillä seisovien riemun ja
heidän rakkautensa häneen, joka oli tehnyt rauhan päivän mahdolliseksi
Ruotsinmaalle.

Puhtaan omantunnon tyyneys ja ylevyys otsallaan ja katseessaan läksi
Engelbrekt herrain ryhmästä ja astui väkijoukon halki hevosensa luokse,
joka seisoi satuloituna vähän matkan päässä siitä. Niilo Kustavinpoika
ja Eerikki Puke seurasivat häntä. Kaikki kolme nousivat ratsaille ja
ratsastivat pois. Kohta sen jälkeen erosivat muutkin herrat ja
väkijoukko hajautui ja rantaniitty jäi tuota pikaa autioksi ja
hiljaiseksi.

Mutta ylhäällä kalliolla seisoi vielä jättiläinen paikallaan ja
kuunteli, ikään kuin yhä vieläkin olisi kuullut tuon kirkkaan äänen,
joka äsken oli puhunut alhaalla niityllä. Toisessa kädessä hänellä oli
pitkä sauva, toista painoi hän tuon tuostakin silmiänsä vasten. Hänen
jalkainsa juuressa istui nainen hajalla hapsin. Hän oli koristanut
päänsä katajanhavuseppeleellä ja hänen katseensa oli eloton. Juuri kun
Engelbrekt läksi herrain joukosta ja nousi ratsaille, oli nainen
noussut seisomaan ja syöksynyt vähän syrjään siitä paikasta, jossa hän
ja jättiläinen olivat; hän oli kiitänyt tiheässä kasvavien puiden
välitse niin notkeasti ja voimakkaasti, että se näytti hänen teokseen
uskomattomalta. Siellä hän oli parkaissut ytimiä vihlovasti ja
jättiläinen oli liikahtanut puun luota harpaten pari askelta sivulle,
niin että, jos joku olisi niityltä kuullut huudon ja katsonut ylös,
olisi puun vierusta ollut tyhjänä. Mutta silloin oli tuo
katajaseppeleellä koristettu nainen taas tullut näkyviin.

"Hän oli tuolla", oli nainen sanonut, "nuoli oli jo jousella... Mutta
hän pakeni ... hetki ei ole vielä tullut ... odota, odota ... se tulee
kerran vielä..."

Ja näin sanoen hän oli käynyt entiselle paikalleen ja jättiläinen oli
asettainut puun viereen yhtä liikkumattomaksi kuin ennenkin. Nähdessään
niityn tyhjänä hän kohotti katseensa ja silmäili laajaa näköpiiriä,
missä purje toisensa jälkeen viiletteli monilukuisten saarien välillä
olevia selkiä. Saarten metsiköissä alkoivat puiden lehvälatvat jo
vivahdella syysväreissään. Yht'äkkiä hänen silmänsä pysähtyi muutamaan
purjealukseen, joka leijui laineilla sitä rantaa kohti, jolla hän oli.
Se oli muita komeampi jahtialus ja sen purjeet erosivat muista
punaisten juovainsa puolesta.

Se läheni nopeaan viiltäen miellyttävästi laineita terävällä
keulallaan. Tuossa se kiersi lähimmän niemen, nyt se kiisi pitkin
rantaa aivan likeltä, niin että voi nähdä ja tuntea joka hengen
laivasta. Jättiläinen näkyikin sekä näkevän että tuntevan. Hän varjosti
silmiä kädellään ja tuijotti tuohon pieneen alukseen. Sen peräkannella
oli kaksi naista. Molemmilla oli sopulinnahkalla reunustetut tummat
viitat, mutta heidän kasvonsa olivat peittämättömät. Toisista kasvoista
näki vanhanpuolisen naisen, toiset olivat verrattoman kauniit, ja
kun tuuli jonkun kerran kohotti viittaa, näkyi sen alta komea
vaaleanpunainen puku.

Nuo molemmat naiset näkyivät puolestaan luoneen huomionsa tähän karuun
kallioon ja sen kärellä seisovaan isoon mieheen. Nuorempi viittasi
kädellään ja kohta laskettiin purjeet. Hänkin varjosti silmiä kädellään
ja näytti koettavan oikein tyystin tarkastella kalliolla seisovaa
miestä.

Samassa päästi jättiläisen jalkain juuressa istuva nainen
sydäntäsärkevän huudon. Äänettömin askelin oli muutamia aseellisia
miehiä hiipinyt vuoren kuvetta ylös. Heitä oli johtamassa pieni,
hinterä mies; hän osotti mitään pahaa aavistamatonta jättiläistä.
Miehet syöksähtivät esiin, ja juuri kun huuto kuului, tunsi jättiläinen
jäseniensä ympärillä lujat kahleet, jotka tiukkenivat, kuta enemmän hän
ponnisteli päästäkseen vihollisistaan erilleen. Myöskin hänen
rinnallaan olevalle naiselle näytti samaa kohtaloa aiotun, mutta hän
oli hyvissä ajoin huomannut vaaran, kavahti pystyyn ja hävisi metsän,
peittoon kallion toiselle puolen.

Jahdin kannella seisova komeapukuinen nainen näytti, tämän nähdessään
joutuvan epätoivoihinsa ja kalliolla olevat miehet kuulivat selvään,
kuinka hän käski laivaväen nostamaan purjeet ja laskemaan rantaa kohti.
Tuskin oli tämä käsky pantu toimeen ja tuskin oli vene päässyt rantaan,
kun hän jo heitti hartioiltaan turkissisusteisen viittansa ja riensi
maalle, innokkaasti kehottaen laivamiehiänsä ottamaan kiinni
väkivallantekijät.

Nämä riensivät käskyä täyttämään, mutta palasivat kohta ilmoittaen,
että miehet olivat hypänneet ratsaille ja ajaneet täyttä laukkaa
pakoon.

"Kymmenen kultarahaa sille, joka minulle hankkii tiedon siitä, minne
vangittu on viety!" huudahti silloin ylhäinen neiti luoden silmänsä
ympärillä oleviin miehiin.

Nämä seisoivat epäröiden, mutta sitten astui muuan nuori, reipas mies
esiin.

"Minä tahdon koettaa", sanoi hän, "mutta antakaa minulle rahaa, sillä
ainoastaan hyvällä hevosella voin mahdollisesti saavuttaa miehet."

"Kas tässä, Rasmus!" sanoi neiti innoissaan ja ojensi miehelle
rahakukkaron. "Joudu, joudu, ja Jumalan äiti olkoon apunasi."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä, lokakuun 8 p:nä 1435, saapui vihdoin Eerikki
kuningas. Hän loi tutkivan katseen kumartelevaan herrajoukkoon, mutta
tämä katse ei ollut ankara, jos ei lempeäkään. Hän puhutteli muutamia
tanskalaisia ja norjalaisia herroja, samoin myöskin vanhaa Krister
herraa, jonka seikan tämän puoluelaiset selittivät merkitsevän suurta
menestystä. Mutta hän nousi kohta ratsaille ja ajoi Tukholmaan, jossa
kokous viivyttelemättä avattiin Klaaran luostarissa.

Täällä ryhdyttiin kuitenkin vaan alustaviin toimiin. Pyhänhengentalossa
samannimisellä saarella pidettiin ensimmäinen yleinen istunto
kuninkaan läsnä ollessa. Täällä annettiin kuninkaalle rahvaan
kirjallisesti laaditut valitukset, kirjelmä, joka yksinkertaisin ja
kaunistelemattomin sanoin kuvaa koko sen kurjuuden, jossa Ruotsin
talonpoika vuosikausia oli huokaillut. Emme tahdo väsyttää lukijaa
tässä toistamalla näitä valituksia, vaikka jo ne yksinään mitä
selvimmin kuvaavatkin tätä aikaa.[24] Keskustelut kuninkaan kanssa,
joka tietysti vastenmielisesti otti nämä valitukset korviinsa, kävivät
sitä vaikeammiksi kuta vastahakoisemmin kuningas myöntyi. Mutta
Engelbrektin liikkeelle paneman voiman paino oli siksi suuri, hänen
tekonsa totuus siksi julkinen ja Ruotsin neuvostossa olevien kuninkaan
ystävien vaikutusvalta -- sillä ystäviä hänellä kyllä oli -- siksi
rajoitettu, ett'ei kuningas ajan pitkään olisi voinut toivoa
mielivaltaisen hallituksensa voimassa pysyvän taikka saattavansa sortaa
sitä vapautta, jonka Ruotsin laki tunnusti jokaiselle ruotsalaiselle
miehelle, eikä vaan ylimyksille.

Kahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen tuloksena oli, että Eerikki
kuningas sai pitää Ruotsin kruunun pääasiallisesti Halmstadissa
laadituilla ehdoilla. Hän sai neuvoston suostumuksella lahjoittaa
linnoja ja läänejä, mutta Tukholman, Nyköpingin ja Kalmarin linnat sai
hän antaa, kenelle tahtoi. Drotsi ja marski oli asetettava. Muutamat
yksityiskohdat, semmoiset kuin Gotlantia ja Engelbrektin valloittamaa
Hallantia sekä Örebron Engelbrektille lääniksi antamista koskevat,
jätettiin ratkaistaviksi erityiselle lautakunnalle, johon piti kuulua
12 miestä,[25] 4 kustakin valtakunnasta. Ruotsalaisista valittiin tähän
Skaran Sigge piispa, Turun piispa Maunu Tavast, herra Krister
Niilonpoika ja herra Hannu Kröpelin.

On helppo arvata mitä voimia lähinnä seuraavina päivinä muutamalta
taholta pantiin liikkeelle vaikuttamaan näihin 12 herraan.
Herrainpuolueella oli siinä kaksi omaa miestänsä, Sigge piispa ja
Krister herra. Turun piispaa siis pääasiallisesti ja herra Hannu
Kröpeliniä tarvitsi taivutella, ja koska viimemainittuunkin, niin
luultiin, saattoi luottaa, tämä kun oli kuninkaan uskollisin virkamies,
niin voitiin heidän mielestään jo edeltäkäsin olla jokseenkin varmat
asian päättymisestä. Niinpä herra Pentti Steninpoika osottikin mitä
vilpittömintä ihastusta, kun nämä miehet oli valittu. Hän ei olisi
voinut valita paremmin, vaikka olisi yksinään saanut ratkaista asian.
Hän piti jo itseään Örebron linnan haltijana ja hän odotti ikävällä
sitä päivää, jona noiden kahdentoista oli määrä panna päätöksensä
paperille.

Tämän kokouksen edellisinä päivinä pidettiin toinen herrainkokous
noiden kahden tärkeän viran, drotsin- ja marskinviran, täyttämistä
varten. Kuningas jätti ruotsalaisten herrain tehtäväksi panna kolme
miestä ehdolle. Arkkipiispa Olavi johti tämän kokouksen keskusteluja ja
ehdotti, että jokainen salaisesti sanoisi hänelle, ketä tahtoi
äänestää, ja hän sitten ilmoittaisi kuninkaalle, kutka olivat saaneet
useimmat äänet. Herroista oli tämä menettelytapa hyvä ja he hyväksyivät
täydellisesti tuon viekkaan papin tarkoituksen, "että siten päästäisiin
riidatta asiasta." Tämänkään asian päättymisestä ei Pentti herra eikä
myöskään koko se puolue, johon hän kuului, ollut erittäin levoton.

Lokakuun 18 p:nä kokoutuivat nuo kaksitoista. Samana päivänä
iltapäivällä oli herra Pentti Steninpoika juuri lähtemässä linnaan
kuninkaan puheille, kun ovi aukeni ja Kirjuri-Martti astui sisään. Tuo
hinterä mies oli hyvin kiireissään ja hänellä näytti olevan jotakin
sangen tärkeätä kerrottavaa.

"Kiittäkää onneanne, Pentti herra", alkoi hän, "nyt olette sitä
lähempänä kuin koskaan!"

"Tunnetko siis, miten vaali on päättynyt ... tai ovatko herrat jo
päättäneet istuntonsa, tai oletko minulle voittanut linnan kauppias
Gellingkin talon sijasta?" kysyi ritari tarkastaen Marttia kiireestä
kantapäähän.

"En mitään näistä!" vastasi tämä, "mutta jotakin yhtä hyvää, ehkä
parempaakin... Cecilia neiti haluaa puhua kanssanne, Pentti herra ...
hänellä on teiltä jotakin pyydettävää ja te voitte vaatia minkä palkan
tahdotte ... hänen lähettinsä on käynyt täällä kahdesti ja koettanut
sekoittaa minua kysymyksillään, mutta petettävä petti pettäjänsä ...
hän meni yhtä viisaana takaisin, mutta minä olen saanut tietooni yhtä
ja toista..."

"Mutta sinä et tiedä, mitä arvoisa neiti minusta tahtoo?"

"Hän on jollakin tavoin saanut tietoa vangistanne...!"

"Minun vangistani..."

"Suokaa anteeksi, jalo herra... Tiedättehän varsin hyvin ketä tarkoitan
ja ettehän voi kieltää, että hänen vapaanaolemisestaan on yhtä paljon
teille vahinkoa kuin minulle kiusaa."

"Sinun asioihisi ei Göksholman Pentti Steninpoika puutu", pauhasi
ritari synkän näköisenä.

"No niin ... sitten saa mies vapautensa takaisin muutaman hetkisen
kuluttua, minun kostoni on oppinut malttamaan, minä voin odottaa ...
luulinpa sentään teidän tunnustavan vaivani ja toimellisuuteni
palveluksessanne..."

"Kas niin, kas niin, Martti ... sinä olet taas oikeassa. Mies täytyy
tehdä vahingottomaksi ... ja tästäkö Cecilia neiti aikoo minulta
kysellä?"

"Niin ... ja voitte kernaasti luvata kaikki mitä hän pyytää ... te
voitte auttaa häntä pakenemaan ... sitten voimme laittaa niin, ett'ei
hän pääse pitemmälle kuin toisesta vankilasta toiseen... Jos nyt
noudatatte neuvoani, niin suostutte hetkisen puhelemaan arvoisan neidin
kanssa, ennen kuin menette kuninkaan puheille."

"Ja missä hän on tavattavissa?"

"Ludbert Roggen talossa ... tiedättehän missä se on?"

Ritari nyökäytti päätänsä ja Martti auttoi lyhyen, runsaasti kirjaillun
levätin hänen hartioilleen. Pentti herra asui tämän pitkällisen
kokouksen aikana niin kuin useimmat muutkin herrat, sekä kotimaiset
että ulkomaiset, ulkopuolella varsinaista kaupunkia ja oli majoittunut
muutamaan rakennukseen aivan lähelle Klaaran luostaria.

Reippain askelin ja pää pystyssä astui hän Norrbrolle ja halki
kaupungin sekä saapui tuskin puoli tuntia äsken kerrotun keskustelun
jälkeen Ludbert Roggen talon edustalle. Portailla seisoi tuo
tummaverinen herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna).

"Te aiotte kuninkaan puheille?" kysyi Pentti ritari.

"Niin kuin tekin", vastasi pappi. "Vaikka tämä tie ei liene teille
suorin!"

"Minä haen Ludbert Roggea!"

Herra Jöns Pentinpoika nyökäytti päätänsä ja astui alas portailta,
joille Pentti ritari nousi. Tämä ei ollut kulkenut montakaan askelta
tammiselta ovelta sisään päin, ennen kuin hän kohtasi nuoren
palvelustytön. Tämä vei hänet isoon saliin, jossa hän joutui silmäkkäin
Cecilia neidin kanssa.

"Te olette halunnut puhella kanssani, arvoisa neiti", alkoi ritari,
mutta hänet keskeytti Cecilia, joka surullisesti hymyillen pyysi häntä
istumaan.

"Te olette kunniallinen ja uskollinen ritari, Pentti herra", sanoi hän,
"sen tähden tahdon puhua suoraan ja verukkeitta kanssanne. Te voitte
hankkia minulle suuren onnen ... kenties voinen minäkin olla teille
joksikin hyödyksi ... tahdotteko antaa lahjan lahjasta, ritari?"

Pentti herra kumarsi kohteliaasti ja hymyili niin kuin ritareilla on
tapana, silloin kuin he tahtovat osottaa avuliaisuuttaan.

"Teillä on hallussanne mies, joka on minulle kallisarvoisempi kuin voin
sanoakkaan", jatkoi Cecilia, "teidän annettavallanne lahjalla on
yhteyttä tämän miehen kanssa."

"Verukkeitta ette nyt puhu", vastasi ritari hymyillen.

"Kuitenkin kyllin selvästi voidaksenne ymmärtää, kenestä puhun ... minä
tiedän sen miehen, joka vangittiin Jungfruhamnissa päivää ennen
kuninkaan tuloa, olevan teidän vallassanne."

"Minun vallassani... Te erehdytte suuresti, Cecilia neiti! Se mies
istuu täällä kuninkaan linnan tornissa..."

Cecilian katse vaihtoi ilmettä tämän vastauksen johdosta ja kävi
tuimaksi ja teräväksi.

"Tiedättekö sen varmaan, Pentti ritari?"

"Aivan varmaan", vastasi tämä, "sillä yksi miehiäni oli sattumalta
saapuvilla, kun mies vangittiin."

"Silloinpa voinee paljon tapahtua Tukholman linnassa linnanherran
tietämättä?" kysyi Cecilia.

"Vanki jätettiin linnanvoudin huostaan ... luultavasti hän ei vielä
tässä herrainkokouksen hälinässä ole ennättänyt ilmoittaa tätä
asiaa..."

"Jos asianlaita on sellainen kuin sanotte, jalo ritari, olen
turhanpäiten aikaanne hukannut ... minä tahdon sitten vaan pyytää
teitä", jatkoi hän vienosti hymyillen, "puhumaan puolestani
linnanvoudille, että saisin puhutella vankia."

"Linnanvoudille en minä mitään voine", vastasi ritari hymyillen.

"Te pidätte siis itseänne huonompana kuin olettekaan, Pentti herra ...
mutta valtakunnan marski..."

"Valtakunnan marskiko?" toisti ritari sävähtäen punaiseksi ja mieli
kovin kiihkeänä.

"Drotsilla tai marskilla on, luullakseni, oikeus määräillä kuninkaan
eli valtakunnan linnassa."

"On kyllä, mutta Ruotsin valtakunnalla ei ole vielä drotsia eikä
marskia..."

"Mutta huomenna nimitetään sekä toinen että toinen... Minua haluttaisi
nähdä, miltä te näyttäisitte valtakunnan marskina ... ettehän te,
luullakseni, pane vastaan?"

"Te laskette leikkiä tärkeistä asioista, arvoisa neiti!"

"En, ankara ritari, se on täyttä totta ... se on vastalahjani, jos saan
tahtoni täytetyksi vankiinne nähden ... suokaa anteeksi, tornissa
olevaan vankiin nähden tahdoin sanoa. Vai ettekö ehkä tahdo ottaa
vastaan tuota vastalahjaa minulta..."

"Kauniimpi käsi kuin teidän ei voi antaa kuninkaallista virkaa!"

"No hyvä, niinpä saatte nyt suorittaa näytteenne tässä silmäini
edessä."

Cecilia soitti pöydällä olevaa hopeakelloa ja heti sen jälkeen tuli
kunnioittavasti kumarteleva palvelija.

"Lähetä sana linnaan ja sanota linnanvoudille, että täällä on ritari,
joka heti tahtoo puhutella häntä."

"Linnanvouti on täällä", ilmoitti palvelija, "hän tuli juuri äsken..."

"... Tuon kunnon Ludbert Roggen luokse", kiiruhti Cecilia
keskeyttämään, "sitä parempi, käske hänen sitten tulla tänne!"

Palvelija meni ja linnanvouti tuli kohta sen jälkeen. Se oli harteikas
mies, jonka kasvoista ilmeni sekä raakuutta että viekkautta. Hän
kumarsi Cecilialle, mutta iski samalla salaisesti silmää ritarille.
Cecilia antoi kädellään tälle merkin, että hänen nyt oli puhuttava.

"Teillä on tornissa vanki, vouti", alkoi tämä, "vanki, jota ette vielä
ole ilmoittanut herra Hannu Kröpelinille!"

Vouti siristi pieniä silmiänsä ja hänen suunsa vetäytyi viisastelevaan
hymyyn.

"Arvoisa neiti haluaa puhella vangin kanssa..."

"Viisi vankia istuu Kärnan tornin alla", murisi vouti, "ja vaikeaksi
käynee arvoisalle neidille käydä kaikkien luona..."

"Se ei ole tarkoituskaan ... kenen otit viimeksi vastaan?"

"Jättiläisen."

"Kuninkaan tulon edellisenä päivänä", puuttui Cecilia puheeseen.

"Niin, sen päivän ja P. Dionysiuksen[26] välisenä yönä", todisti vouti,
"hän ei ole torniin jouduttuaan virkkanut sanaakaan, niin ett'ei
puhelusta paljoa tulle, jos tätä vankia haette, arvoisa neiti."

"Sinä vastaat hengelläsi vangista, vouti", sanoi Cecilia vapisevin
äänin ja säkenöivin katsein, "jos häntä mikään paha kohtaa, voit lukea
viimeisen rukouksesi!" Hän kääntyi sen jälkeen ritariin ja lisäsi,
"vakuuttakaa sanani tosiksi, Pentti ritari, minä pidän sitä sangen
tärkeänä...!"

"Minä noudatan ilomielin tahtoanne", vastasi ritari, "ja yhdyn teidän
sanoihinne. Jos suosioni on teistä minkään arvoinen, vouti, niin
noudattakaa arvoisan neidin käskyä."

Vouti keikautti päätänsä, mutta vilkui salaa ritariin kääntyessään
menemään.

"Odota minua täällä eteisessä, minä aion itse nyt heti käydä katsomassa
vankia", sanoi tällöin Cecilia, joka näytti kiihtyvän kiihtymistään,
kuta pitemmälle keskustelu jatkui. Hän lisäsi sen jälkeen Pentti
herraan kääntyen, sitten kuin vouti oli lähtenyt huoneesta, "teille,
arvoisa ritari, toivon menestystä kuninkaan luona käynnistänne, kun nyt
aiotte sinne mennä ... ja uskokaa varmasti, että marskinarvonne ja
vangin vapaus ovat yhtä läheisiä kuin päivä ja aurinko..."

"Vapaus ... vangin vapaus, kuinka on minun selitettävä sananne...? Hän
on henkipatto, julkinen murhaaja, kuinka voi Pentti Steninpojalla olla
mitään yhteyttä hänen kanssansa. Hänet saa kostamatta tappaa, missä
vaan tapaa, ... että hän nyt on vankina eikä kuollut, tulee vaan siitä,
että minun palvelijani oli voudin väen mukana, silloin kun hänet
otettiin kiinni."

"Selitelkää vaan tätä asiaa miten parhaiten taidatte, Pentti ritari",
jatkoi Cecilia kuningattaren tapaisin katsein ja liikkein, "mutta
vapaana ja vahingotonna tulee miehen tänä yönä päästä Tukholman
linnasta, muutoin ei teistä koskaan tule Ruotsin valtakunnan marskia!"

"Sitä mitä nyt puhutte, arvoisa neiti, ei ole minulla valta tehdä ...
kuningas voi armahtaa..."

"Niin, ja kuningas on armahtava ... mutta teidän tulee se ilmoittaa
vangille ja päästää hänet vapaaksi ja", jatkoi hän hetkisen
vaiettuansa, "se on tehtävä minun läsnä ollessani ... ei, ei ... teidän
ei tarvitse minulle mitään takailla ... te kuulette sanani, omassa
vallassanne on joko myöntyä tai olla myöntymättä. Ennen puoliyötä tulee
vangin olla vapaana, taikka jää marskinvirkanne vaan pelkäksi
unelmaksi. Sanokaa pian, kumman tahdotte!"

Tuo kaunis nainen oli kovin kuohuissaan, mutta koko hänen olennostaan
ilmeni sellaista ylevyyttä ja majesteetillisuutta, että ritari tuskin
voi sietää hänen katsettansa. Hän viivytteli hetkisen vastaustaan,
mutta sitten hän sanoi:

"Minä antaun käskettäväksenne, arvoisa neiti!"

"No hyvä ... olkaa sitten vastassani vankilatornissa, kun kello lyöpi
yksitoista pääkirkon tornissa."

Ritari läksi. Niin pian kuin hän oli sulkenut oven, tuli muutamasta
viereisestä huoneesta Eerikki kuningas.

"Kautta kasvatusäitini sielun, Cecilia", sanoi hän, "sinä sovit
paremmin näiden ruotsalaisten ritarien kuninkaaksi kuin minä!"

"Ei kaikkia ruotsalaisia ritareja ole tämän mukaan arvosteltava, herra
kuningas", vastasi Cecilia.

"Mutta monta hänen vertaistaan löytyy ... kuulkaapa, herra Eerikki
Krummedik", hän kääntyi tällöin viereiseen huoneeseen päin, "kuulkaapa
ja luetelkaa, keitä teillä on Krister herran luettelossa..."

Vanha Eerikki Krummedik astui tällöin huoneeseen.

"Pentti ritari on yksi, sen tiedän, mutta teillä on täysi tusina ...
tuo vanha kettu on saanut heidät tuumiinsa tuon Borganäsin italialaisen
avulla, Jumala armahtakoon sitä koiraa ... eikö asian laita ollut niin,
Eerikki herra, mikä oli tuon miehen nimi?"

"Juhani Wale, armollinen herra!"

"Ja nyt on tuo syntisraiska ruvennut harmajaveljeksi ja on henkeänsä
haukkomassa Brita sisaren luona Klaaran luostarissa, niin, niin,
kaikessa salaisuudessa tietysti. Ha-ha-ha, te jalot herrat, te olette
keittäneet keitoksen, mutta itse saatte sitä särpiäkkin. Olette
oikeassa, Eerikki herra, he tahtovat itse hallita, siinä koko juttu,
mutta minä olen näyttävä heille, ett'en minä ole heille mikään Maunu
Eerikinpoika! Jollen häpeäisi koko maailman kuninkaita ja ruhtinaita ja
ritaristoja, niin kernaasti yhtyisin noihin talonpoikiin ja
Engelbrektiin!... Kautta Vapahtajan viiden haavan, luulenpa, ett'ei
noiden herrain hallitsemisesta suuriakaan sukeutuisi! Vai mitä
arvelette, Eerikki herra?"

"Minusta näytätte menevän liikoihin, herra kuningas", vastasi tuo
varovainen vanha herra, "raajarikkoisesta palvelijasta ei teillä toki
ole suurtakaan iloa ja raajarikkoinen on se yhteiskuntaruumis, jossa ei
ole herrasväkeä. Valtamiehet ovat yhteiskunnan silmä, korva ja suu ...
ilman niitä on yhteiskunta mykkä. Sen tähden olkoot he olemassa ison
rakennuksen harjana, mutta he eivät saa kiistellä kuninkaan kanssa
valtikasta ... Engelbrektin ja ruotsalaisten talonpoikain mieleisestä
kuninkaasta, -- hänestä tulisi ruotsalainen kuningas, epäilemättä
voimakas ja mahtava kuningas, sillä rahvaan valta on nyt tässä maassa
herrain valtaa mahtavampi, mutta hänestä ei tulisi unioonikuningasta,
jommoista kuningatarvainaja Margareta Valdemarintytär, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon, tahtoi..."

"Jompikumpi on kuitenkin valittava, Eerikki herra", keskeytti kuningas,
"ja minä olen mieluummin mahtavana rahvaan johtajana kuin saamattomana
kaluna herrain käsissä!"

"Olette oikeassa, herra kuningas, jompikumpi on valittava ja teidän on
valittava herrat, mutta niiden on joutuminen välikappaleeksi teidän
käsiinne eikä päinvastoin..."

"Ja kuinka aiotte sen saada aikaan?"

"Divide et impera on vanha hyvä ohje, armollinen herra ... tehkää
heidät erimielisiksi keskenään, sitten on valta teidän."

"Mutta jos he nyt saavat drotsin ja marskin, niin saattaa käydä niin
kuin Maunu Eerikinpojan ja Albrektin aikoina..."

"Ei, armollinen herra!"

"Ja minkä tähden ei?"

"Sen tähden että silloin oli toinen puolue kuningasta vastaan toinen
hänen puolellaan; nyt on myöskin kaksi puoluetta, mutta riidassa
keskenään ... toisesta saatte drotsin, toisesta marskin. Saatte nähdä,
että ne nimet, jotka arkkipiispa Olavi tänään teille mainitsee,
kuuluvat joko Krister Niilonpojan puolueeseen taikka hänen
vastapuolueeseensa..."

"Siinäpä se on! Silloinhan he pääsevät tahtonsa perille ja käyvät
vaikeammiksi hallita kuin koskaan ennen. Krister herra ja herra Pentti
Steninpoika, nuo nimet on Sigge piispa niin usein korviini kuiskannut,
että olen jo niihin kyllästynyt..."

"Jompikumpi heistä tuleekin teidän nimittää jompaankumpaan virkaan ...
sepä ei käyne kovin vaikeaksi; pääsipä kumpi puolue hyvänsä voitolle
tämänpäiväisessä vaalissa, niin on teidän hyljättävä sen tekemä
ehdotus..."

"Oletteko järjiltänne, Eerikki Krummedik?"

"Kuunnelkaa minua loppuun asti, armollinen herra... Teidän tulee
samalla itse ehdotella kolme muuta ja sallia heidän itsensä valita yksi
niistä, siihen kaikki mielellään suostuvat ... mutta teidän on silloin
ehdotettava ainoastaan vastapuolueen miehiä. Yksi tämän puolueen miehiä
tulee silloin drotsiksi. Sitten voitte pitää aivan varmana, armollinen
herra, että joku toisen puolueen miehistä kernaasti hyväksytään
marskiksi, vaikka itse hänet nimitättekin ensimmäisistä hylkäämistänne
ehdokkaista!"

Kuningas harkitsi hetkisen tuon vanhan viekkaan herran sanoja. Sen
jälkeen hän äkkiä pyörähti toisella jalallaan ja löi kätensä yhteen.

"Te olette ollut ahkera ja tarkkaavainen oppilas kasvatusäitivainajani
koulussa, Eerikki herra ... ha-ha-ha, tahtonne saatte täytetyksi ... ja
sinä, Cecilia, saat nimittää toisen...! Mutta nyt on jo aika saada
tietää miten on ratkaistu kysymys Engelbrektin linnanläänistä ja
millainen on tulos herrain vaalista."

Näin sanoen kuningas poistui ja vanha herra Eerikki Krummedik seurasi
häntä.



IV.

Päättyminen.


Linnassa oli iso joukko herroja koolla. Monta huonetta oli täynnä
pitkäkaapuisia pappeja ja ritareja ja aseenkantajia, joilla oli
punaiset viitat hartioilla. Ulko-ovilla oli kuninkaan palvelijoita
vahdissa ja samoin kuninkaan henkivartijoita sillä ovella, josta joka
silmänräpäys odotettiin kuninkaan tulevan.

Kaikkien katseista näki että täällä odoteltiin kiihkeästi, vaikka
jakauduttiinkin, kuten tällaisissa oloissa on tavallista, pienempiin
ryhmiin, joissa puheltiin, missä kiihkeämmin, missä laimeammin.
Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Pentti Steninpoika ja
hänen poikansa, Maunu herra, sekä tuo oppinut herra Jöns Pentinpoika
(Oxenstjerna) ynnä pari norjalaista herraa. Näiden niin kuin kaikkien
muidenkin puhelu koski yksinomaan noiden kahdentoista herran istunnon
tulosta ja tehtyä drotsin ja marskin vaaliehdotusta. Eivätpä ainoastaan
lähinnäolijain katseet tällöin kääntyneet herra Pentti Steninpoikaan,
vaan vieläpä etempääkin osotettiin silloin tällöin häntä, ikään kuin
olisi tahdottu sanoa: "tuossa on toinen niistä, joita luullaan onnen
potkaisevan!" Itse kantoi hän tätä huomionalaisuuttaan ryhdikkäänä,
jäykkänä ja kopeana kuten tavallisesti, kenties vaan hiukan
hajamielisenä.

"Keskustelunne Ludbert Roggen kanssa on antanut teille paljon
ajattelemisen aihetta, lanko", kuiskasi sen tähden aivan huomaamatta
hänelle tuo viisasteleva Jöns Pentinpoika.

Ritari katsahti Jöns herraan ja vastaus oli jo valmiina hänen
huulillaan, kun hovimestari avasi kuninkaan huoneen ovet ja ilmoitti:

"Hänen armonsa kuningas!"

Kuningas astui sisään pää pystyssä Hannu kreivin ja herra Eerikki
Krummedikin sekä herra Aksel Pietarinpojan (Tott) seuraamana. Salin
vastakkaiseen päähän oli kuninkaan valtaistuin asetettu korotteelle,
jolle pääsi muutamia astimia nousten. Kuningas suuntasi kulkunsa tähän
osaan huonetta lausuen kulkiessaan muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja
joillekuille lähinnä seisoville herroille.

Tässä kului vähän aikaa ja kuningas oli parhaiksi ennättänyt
valtaistuimen astimille, kun hovimestari ilmoitti nuo kaksitoista
herraa, jotka tulivat harmajamunkkiluostarista, missä he olivat
pitäneet istuntonsa.

Kuningas astui silloin sijallensa ja antoi merkin kädellään, jonka
jälkeen nuo kaksitoista Roeskilden Jöns piispan johtamina astuivat
sisään. He asettuivat valtaistuimen oikealle puolelle ja heitä
vastapäätä seisoivat odottelevat herrat tuomarien katseista ja
kasvoista udellen, eikö niiden ilmeistä jo voisi päätöstä arvata.
Kuninkaan uudelleen viitattua nousi Jöns piispa puhumaan ja avaten
kääröstä kahdellatoista sinetillä varustetun pergamenttilehden ilmoitti
lyhykäisesti, että oli tehty se päätös, jonka hän mukana olevasta
pergamenttilehdestä oli lukeva.

"Me Jöns, Jumalan armosta Roeskilden piispa, Sigge Skaran, Maunu Turun,
Olavi Bergenin, kaikki piispoja samasta armosta" -- ja sitten
seurasivat maallikkoherrain nimet -- "julistamme kaikille
läsnäolijoille ja vasta tuleville, että jalosukuinen ruhtinas,
armollinen herramme, herra Eerikki, Tanskan, Ruotsin, Norjan, Vendein,
Götinmaan kuningas ja Pommerin herttua, toiselta puolen ja valtakunnan
neuvosto ja kaikki Ruotsin asukkaat toiselta olivat jättäneet meidän
ratkaistaviksemme heidän tähän päivään asti kestäneet keskinäiset
riitaiset välinsä, jotka he nyt rakkaudessa ovat sopineet antamalla
molemmin puolin vahvikkeeksi julkiset sinetillä vahvistetut kirjelmät,
lukuunottamatta muutamia kohtia, jotka samoissa kirjeissä mainitaan,
joissa vielä sanotaan, että meillä kahdellatoista määrätyllä on oleva
valta niistä sanoa ja säätää, ja mitä me niistä määräämme ja niiden
johdosta teemme ja niistä molemmille puolille annamme sineteillä
vahvistetut kirjelmät, sitä he tahtovat ja heidän tulee niin säädettynä
pitää."

Niin kuului päätöksen alku, sanasta sanaan Hadorphin mukaan esitettynä.
Erityiskohdista mainitsemme ainoastaan, että Hallanti oli heti
jätettävä takaisin kuninkaalle ja että Engelbrekt ja Eerikki Puke
saisivat pitää Halmstadin pakkosopimuksessa saamansa läänit sekä että
Norjasta kutsuttujen neuvosherrain oli ratkaistava Gotlantia koskeva
asia ruotsalaisten ja tanskalaisten miesten esiintuomien todisteiden
mukaan.

"Kaikki nämä määrätyt kohdat" -- näin päättyi tuo pitkä kirjelmä -- "ja
jokaisen erikseen olemme me kaikki tutkineet ja yksimielisesti
päättäneet omantuntomme mukaisesti, jonka Jumala on meille antanut,
emmekä voi paremmin tuomita. Kehotamme sen tähden teitä molemmin puolin
näitä määräyksiä noudattamaan. Me vahvistamme nyt sinetillämme kaksi
samanlaista kirjelmää, joista toisen saa armollinen herramme kuningas,
toisen Ruotsin valtakunnan neuvosto."

Jos vaitiolo tietää suostumusta, niin lienee tämä tuomio ilmoittanut
kaikkien läsnäolijain salaiset mielipiteet puheenalaisista asioista.
Mutta vaikk'ei salissa mitään sanottukaan, osotti kuitenkin moni
rypistetty otsa, ett'ei päätös miellyttänyt kaikkia. Kuningas itse
istui pari silmänräpäystä mietteissään ja silmäili herroja. Tahallaanko
vai sattumalta hän sitä tehdessään lienee kiinnittänyt katseensa herra
Pentti Steninpoikaan, sitä emme tiedä, mutta tämä nykäsi niin rajusti
kaulassaan olevia kultavitjoja, että yksi rengas katkesi ja
poikkinaiset vitjat jäivät riippumaan hänen sormelleen. Tällä hän
selvää selvemmin osotti, kuinka läheltä tuo julkiluettu päätös häntä
koski ja kuinka syvän jäljen se jätti hänen mieleensä. Kuninkaan suu
vetihe raukeaan hymyyn. Varmaankin olisivat useammatkin huomanneet
ritarin mielikarvauden, jollei samassa hovimestari olisi ilmoittanut
arkkipiispa Olavin tuloa.

Kuningas säpsähti valtaistuimella, kun kuuli tämän nimen, ja selvää
vastenmielisyyttä ilmeni hänen katseestaan, kun tuo vakava arkkipiispa
astui hänen eteensä.

"Tahtoanne noudattaen, herra kuningas", alkoi arkkipiispa, "tulen
teille ilmoittamaan, ketkä valtakunnan koolla olevat herrat ja miehet
ovat panneet ehdolle noihin tärkeihin drotsin- ja marskinvirkoihin.
Äänet on salaisesti minulle ilmoitettu ja minä olen uskollisesti
pitänyt salassa jokaisen ilmoituksen. Ainoastaan kolme enimmät äänet
saanutta tahdon tässä mainita. Ne ovat..."

Salissa syntyi liikettä, kun pari nuorempaa herraa koetti tunkeutua
esiin, mutta kuninkaan viitattua kädellään palasi taas hiljaisuus.

"Ne ovat", kuultiin silloin piispan sanovan, "herra Kaarlo Knuutinpoika
(Bonde), herra Bo Knuutinpoika (Grip) ja herra Niilo Steninpoika (Yö ja
Päivä)."

"Ei kelpaa", sanoi kuningas kuohahtaen, "nuo kolmehan ovat pelkkiä
nuoria ja kokemattomia miehiä. Te olette erehtyneet mitä nuoriin tulee.
Minä ehdotan teille kolme vanhaa, joita ei nuoruudenhulluus enää
haittaa!"

Hän silmäili koollaolijain joukkoa, ikään kuin hän heidän katseistaan
olisi hakenut kannatusta sanoilleen, mutta sitten hän lisäsi:

"Miks'ette mieluummin ota vanhempaa miestä? Tahdon panna ehdolle kolme.
Herra Krister Niilonpoika ja herra Pentti Steninpoika kelpaavat kai
molemmat, herra Erengisle Niilonpoika on myöskin pätevä mies, luulen
ma! Yhden näistä herroista tahdon kernaasti antaa teille drotsiksi.
Kokoonnumme taas tänne huomenna, tiedustelkaa siksi, arkkipiispa Olavi,
kenen viimeksimainituista herroista te tahdotte. Minä olen sill'aikaa
tuumiva pätevää miestä marskiksi."

Sen jälkeen kuningas nousi ja laskeutui alas korotteelta, jolla
valtaistuin oli, sekä astui taas halki salin sisähuoneittensa ovea
kohti. Nytkin hän vaihtoi muutamia sanoja joidenkuiden herrain kanssa.
Astuessaan Jöns piispan ohitse hän sanoi:

"Enpä olisi luullut, piispa, että Engelbrekt sai pitää Örebron linnan."

"Tuskinpa sitä kukaan luuli", vastasi piispa ujostelematta, "mutta
hänellä oli monta mahtavaa puolustajaa. Sitäkin kuuli sanottavan, että
pahempaakin olisi voinut tapahtua, jollei tätä olisi päätökseen
otettu."

"Ja mitäpä pahempaa voisikaan tapahtua?"

"Voisitte menettää Ruotsin valtakunnan!"

Kuningas kalpeni ja käännähti äkisti pois, mutta kun hän tuli huoneen
toiseen päähän, näki hän siellä herra Eerikki Krummedikin.
Viittauksella käskettyään tätä seuraamaan hän poistui huoneisiinsa.

Vähitellen läksivät herrat linnasta ja tuo suuri sali alkoi tyhjentyä.
Viimeisiä oli herra Pentti Steninpoika. Hän seisoi kauvan paikallaan
pää pystyssä ja murtuneet kultavitjat vielä toisen käden ympärillä.
Oloja lähemmin tuntevasta, samoin kuin hänestä itsestäänkin tuntui
hänen kohtalonsa semmoisena, jommoiseksi se päivän kuluessa oli
muodostunut, puunrungolta, jonka oksista lehdet yksitellen oli nypitty
pois. Yksi lehti oli vielä paljaassa latvassa jälellä: ehto, joka hänen
piti täyttää ennen puoliyötä. Tästä riippui nyt kaikki. Raskain askelin
poistui hänkin kuninkaanlinnasta.

Melkein samaan aikaan kuin herrat läksivät linnasta ja menivät kukin
omille askareilleen, oli kaksi miestä sillalla, joka yhdistää
Kedjeskärin vanhan kaupunginmuurin ulkopuolella olevaan kaupunginosaan,
missä nyt ovat Ritaritalontori ja Uuskadut. He olivat menossa
harmajamunkkiluostarille päin. Toinen oli Herman Berman, toisena muuan
harmajamunkki. He kulkivat ääneti rinnakkain, kunnes olivat päässeet
melkein luostarinportin edustalle, jolloin Herman lausui:

"Aiotte siis lähteä täältä varhain huomisaamuna?"

"Varhain aamulla, poikani! Tuota vene tähän luostarinportaiden eteen,
mutta sano portinsulkijalle, että lähtö on vapaa. Jumalan ja pyhän
Fransiskuksen avulla toivon sitten joutuvani ajoissa Engelbrektin
luokse."

"Hän ikävöipikin suuresti teitä, hurskas isä ... viettekö itse kaikki
tarvittavanne veneessä vai tahdotteko, että minäkin otan jotakin...
Minäkin lähden varhain aamulla ratsain täältä ja joutunen perille ennen
teitä."

"Kiitos, rakas poikani, mutta koneistani en kernaasti luovu eikä niitä
niin paljoa ole, ett'en niitä voisi veneessä viedä."

Miehet erosivat. Munkki meni luostarinportista sisälle. Herman taas
palasi samaa tietä sillan poikki pitkin Harmajamunkkikatua
keskikaupungille kääntyen kohta Mustamunkkikadun poikitse
Själagårdinkadulle. Täällä hän tuota pikaa joutui Henrikki Kalusepän
talon edustalle. Gellinkin talon edustalla hän tapasi kauppias
Gellinkin itsensä, joka matkavaatteisiin puettuna jakeli käskyjä
muutamille palvelijoilleen, joilla oli suuret kannalmukset selässä.

"Joutukaa", sanoi hän, "ja sanokaa Didrik laivurille, ett'ei hänen
kauvan tarvitse minua odottaa?"

Samassa hän huomasi Hermanin ja tervehti häntä ystävällisesti.

"Näyttää siltä, kuin olisitte matkalle lähdössä?" kysyi Herman
tervehdykseen vastaten.

"Niin olenkin", vastasi kauppias, "olen juuri tänään antanut vuokralle
koko taloni ... aina onni seurassani, aina onni..."

"Ilahduttavaa kuulla, kauppias Gellink ... ehkäpä onni on taloonnekin
kotiintunut ja voi siten tulla muidenkin osaksi, koskapa minä tässä
puotinne ovella kerran olen aivan arvaamatta saanut tärkeän uutisen."

"Kas vaan, kas vaan ... niin voihan se olla mahdollista,
pyhimyksenluita kuuluu olevan seinän sisään muurattuna, niin paljon
onnea ... ja minkä tiedon saitte täällä, Herman Berman?"

"Kun juhannuksen aikaan kaksi vuotta sitten tulin kaupunkiin kyselemään
laivaa päästäkseni Köpenhaminaan, niin pysähdyin tähän puotinne
kynnykselle ... olin aikeissa kysyä teiltä, sillä naapurinne Henrikki
Seppä oli neuvonut minut tänne ... mutta minä näin teidät niin
vilkkaassa keskustelussa muutaman kaupustelijan kanssa, ett'en heti
tahtonut tulla sisälle..."

"Maltas, maltas ... juhannuksena kaksi vuotta sitten ... niin, minulla
oli väkinäinen vieras tuolla ylhäällä päätypuolen häkkihuoneessa,
muistan sen vallan hyvin ... hänen oli määrä istua siellä, kunnes
Engelbrekt palaisi Köpenhaminasta, autoin ystävää, niin teinkin ...
vanha ystäväni, Eerikki Bildstein, tuli muutamana yönä vihurin
kiireellä ja toi hänet mukanansa, hyvin tärkeistä asioista oli puhe, ne
koskivat Engelbrektiä, nyt muistan, ja samana päivänä, jona sain
varmasti kuulla Engelbrektin palanneen, avasin oven väkinäiselle
vieraalleni ... muutamana aamuna, hän ei näyttänyt iloiselta, tuo
hinterä, pieni mies, ei, eipä näyttänytkään..."

"Kerrottepa tärkeitä uutisia, kauppias Gellink ... kuka on tuo
Bildstein, josta olette puhunut ja joka on tehnyt Engelbrektille ja
Ruotsin valtakunnalle niin suuren palveluksen...?"

"Eerikki Bildstein ... ettekö tunne häntä, Taalainmaan rikkainta
vuoritilallista, joka ratsasti kirkolle hopeakenkäisellä hevosella ja
olisi voinut raskailla hopeaharkoilla peittää tien talostaan kirkolle?"

"Olisiko se...?"

"Eerikki Bildstein, ystäväni, hän juuri ... me olemme molemmat
Lybekistä kotoisin, muutoin en häntä paljoa tunne, mutta hän on tehnyt
minulle monta palvelusta, siihen aikaan, jolloin otin osan vaskesta
myytäväkseni kuningatar Margareta vainajan aikana, sillä hänen omansa
oli koko Taalainmaa koko hänen elinaikansa, niinpä olikin... Mutta
miten sanoittekaan, minultako vai tuolta vieraalta kaupustelijalta
saitte tuon tärkeän tiedon...?"

"Teiltä molemmilta... Kaupustelija kertoi Engelbrektin olleen
muutamassa laivassa, joka oli laskenut Söderköpinkiin, ja hänen siellä
menneen maihin matkustaakseen Strängnäsin Tuomas piispan palvelijain
seurassa Tynnelsöhön. Koska laiva oli teidän, oli laivuri lähettänyt
teille kaupustelijan mukana kirjeen, jossa myöskin mainittiin
Engelbrektin olleen laivassa... Enempää ei minun tarvinnutkaan tietää
ja tämä tieto oli mielestäni arvokkaampi kuin koko maailma..."

"Niin on, niin on, Herman Berman, arvot ovat erilaisia, hyvin
erilaisia, ovat kyllä ... ja onni on sokea, sokea se on... Minä
odottelen Pentti herran palvelijaa jättääkseni hänelle avaimet ...
mutta hän viipyy... Herra Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, on
vuokrannut talon, hän haluaa mukavampaa asuntoa, tuolla kankaalla ei
ole mukavaa, sitä hän haluaa..."

Tämä tieto tuntui Hermanista vastenmieliseltä; hän ei saanut
ajatuksistaan tuota ylpeätä ritaria, jonka salaiset sotajuonet hän
tunsi paremmin kuin kukaan muu.

"Talonne avaimet", sanoi hän kuitenkaan ilmoittamatta kauppiaalle
sisällistä levottomuuttaan, "avaimet voinette kai jättää Henrikki
Sepälle; kun ritarin palvelija tulee ja huomaa talon suljetuksi,
kysynee kai hän naapurilta..."

"Ystävälleni, Henrikki Sepälle ... niinpä kyllä, niin kuin sanotte ...
sen palveluksen hän voi tehdä minulle..."

Henrikki Seppä teki mielellään naapurilleen tuon vähäisen palveluksen
ja tämä riensi kiirettä pitäen kujaa myöten muutamalle rantaportille.
Herman meni talliin hoitamaan Brandia, joka ystävällisesti hirnahteli
häntä vastaan pilttuusta. Hetkisen kuluttua hän oli siinä huoneessa,
joka sepän talon yläkerrasta oli hänelle neuvottu asunnoksi.

Täällä hän loikoi kauvan voimatta päästä uneen. Kauppiaan tapaaminen ja
tämän puhe Eerikki Bildsteinistä ja Pentti Steninpojasta antoivat
hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen tahtomattaankin loi
mielikuvitus sarjan näkyjä, joiden sisällyksestä hänen levottomuutensa
pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi.

Aika kului hitaasti ja hän kuuli, kuinka sekä Kylänkirkon että läheisen
mustamunkkiluostarin kellot kumisevasti ja verkalleen lyöden
ilmoittivat jokaisen täysitunnin. Kohta puoliyön jälkeen oli hän
kuulevinaan tavatonta töminää, joka yht'äkkiä sai hänet heräämään
ajatuksista. Hän oli kuulevinaan askelia, raskaita askelia huoneensa
ikkunan edustalla olevalta narisevalta puusillalta. Hän nousi istumaan
vuoteelleen ja kuunteli. Askelien ääni selveni selvenemistään. Hän
hypähti ylös ja riensi ikkunaan.

       *       *       *       *       *

Kohta kuninkaan lähdettyä Ludbert Roggen talosta, astui kaksi tummiin
viittoihin kääriytynyttä naista sen portaita alas. Hekin suuntasivat
kulkunsa linnalle ja heitä seurasi jonkun matkan päässä linnanvouti. He
astuivat joutuisasti ja moni vastaan tuleva porvari kääntyi katsomaan,
minne naiset pitivät kiirutta.

He katosivat kohta linnan porttiholviin ja odottelivat siellä
linnanvoutia, joka nyt siirtyi edelle tietä näyttämään. Astuessaan
sisälle isoon torniin hankki vouti tulisoihdun. Kuljettuaan sitten
pitkät matkat holvikäytäviä ja monista portaista alas, jotka näyttivät
vievän syvälle maan alle, hän pysähtyi pienelle rautaovelle, joka
soihdunvalossa näytti niin kamalalta, että se noita molempia naisia
kovasti pöyristytti. Vähän väkinäisesti aukeni ovi ja vouti astui
sisään. Pistettyään soihdun oven poskessa olevaan rautarenkaaseen hän
siirtyi molempain seuralaistensa tieltä.

Alussa ei voinut nähdä juuri muuta kuin keskeltä vankilahuonetta
kohoavan patsaan isot kivilohkareet, niin pimeä siellä oli. Kylmä
ilmavirta, joka ennen oven sulkemista uhkasi sammuttaa tulisoihdun, toi
mukanansa äänen vankilatornin juurta pieksävien aaltojen loiskeesta.

"Eerikki!" kuiskasi silloin toinen nainen vapisevin äänin, mutta kun ei
vastausta kuulunut, toisti hän nimen.

"Kuka kuiskaa nimeäni?" kuului järeä ääni sanovan patsaan takaa.

Nimen kuiskaaja avasi silloin viittansa ja astui esiin patsaan takaa.
Soihdunvalo lankesi häneen ja valaisi hänet kokonaan. Se oli vanha
nainen, jonka lempeät kasvot kerran olivat olleet kauniit.

"Eerikki, Eerikki", huudahti hän ja ojensi kätensä vangittua
jättiläistä kohti, joka verkalleen nousi pystyyn, "näenhän sinut toki
vielä, vaikka aivan toisissa oloissa kuin viimeksi tavatessamme omassa
kodissasi..."

Vanki ojensi suurella vaivalla tavattoman raskailla rautavitjoilla
kahlehditut kätensä ja tuo vanha vaimo painoi heti kohta päänsä hänen
povelleen.

Syntyi pitkä vaitiolo, jonka vihdoin vanki keskeytti.

"Elä johdata mieleeni menneitä aikoja, sisko", sanoi hän, "ne eivät
koskaan palaja ... olen jo ennättänyt tottua pahoihinkin aikoihin,
sillä niitä on kestänyt kauvan eivätkä ne enää muutu hyviksi tällä
puolen haudan."

"Elä puhu sellaista, rakas veli", sanoi sisar nyyhkien, "mahdotonta se
ei ole ... vapaus voidaan sinulle antaa takaisin, talot ja tavarat
myöskin ... ja silloin palaavat kyllä, vaikka myöhäänkin, hyvät ajat
sinulle..."

"Ei, ei ... tehtyä ei voi tekemättömäksi saada ... yksi ainoa seikka on
enää elämässä tuottanut minulle iloa, vaikka sekin on ollut sapelia
sekoitettua: olenhan nähnyt sen miehen suuruuden ja voiman, joka kerran
oli ystäväni ja jonka nimi on säilyvä tuleviin miespolviin ja tuleva
siunatuksi, kun taas minun on kuoleva, ikään kuin ei minua koskaan
olisi ollutkaan ... niin, hänen tähtensä ainoastaan tahtoisin vielä
saada takaisin vapauteni, hänen ja kurjan Kirsti parkani tähden!"

Raskas huokaus tunkihe vangin rinnasta. Hän pani kätensä ristiin ja loi
tuijottavan katseensa kosteihin lattiakiviin.

"Etkö sitten ollenkaan huoli toisesta lapsestasi, Eerikki?"

"Toisesta lapsestani...?"

"Ceciliasta!"

"Elä mainitse sitä nimeä, Kirsti, jos vielä rakastat minua. Eerikki
Bildsteinin Ceciliaa ei ole enää olemassa enkä koskaan ole hänen
nimeänsä maininnut sen jälkeen kuin hänet kirosin."

"Ankara, kova, onneton veljeni!... Mutta jos hän armoa ja
anteeksiantamusta kerjäten polvistuisi tähän jalkaisi juureen -- sano,
veli, sano ... sallisiko sydämesi käskeä hänet pois?"

"Sydämeni!... Jospa ei sydän olisi koskaan sykkinyt tässä povessa ...
armoa, sanot ... anteeksiantamusta! Vadstenan luostarissa Jumalan äidin
kasvojen edessä rukoillessa kuiskataan isän anteeksiantamus hänen
tyttärensä sydämeen, siellä ja ainoastaan siellä!"

Puoleksi pidätettyjä nyyhkytyksiensekaisia huokauksia kuului patsaan
takaa ja Cecilian kalpeat, surulliset kasvot ilmautuivat soihdun
valaisemalle paikalle. Hän hiipi varjon tavoin kahleiden rasittaman
isänsä luokse ja vaipui hänen jalkainsa juureen. Tuo voimakas mies
vavahteli nähdessään tyttärensä ja hetken aikaa hän seisoi jäykistynein
katsein ja vapisevin huulin kykenemättä tajuamaan, mitä hänen edessään
tapahtui.

Tytär syleili hänen polviansa ja nojasi päänsä niitä vasten.

"Jos olenkin rikkonut, isä", huokasi hän ja loi kyyneltyneet silmänsä
isään, "niin olenhan runsaissa määrin kärsinytkin rikoksen
seurauksista. Tuomitse minua, mutta elä kiroo..."

Sanat elvyttivät vanhuksen katseen; hän nosti verkalleen käsivartensa
ristiin ryntäilleen ja otsa painui syville kureille.

"Nouse, Cecilia", sanoi hän äänellä, joka selvästi ilmaisi myrskyn
riehuvan sydämessä, mutta myöskin löytyvän tahdonvoimaa sen
hillitsemiseksi, "sanoilla et voi voittaa takaisin sijaa isäsi
sydämessä, mutta teolla ... kuninkaan jalkavaimo ei saata olla Eerikki
Bildsteinin tytär. Jätä tuo mies, murra poikki nuo kultaiset kahleet,
jotka pitävät sinua häpeällisemmässä vankeudessa kuin nämä minua, toimi
niin kuin vapaasyntyisen naisen tulee toimia..."

"Herkeä, herkeä, isä, pyyntösi on mahdoton täyttää..."

"Niinpä julistat oman tuomiosi... Mene pois silmieni edestä, tyttö ...
elinpä tai kuolin, vasta kun Vadstenassa huntuun puettuna rukoillen
polvistut Jumalan äidin kasvojen eteen, vasta silloin olet kuuleva
anteeksiantamuksen ja siunauksen sanat isäsi huulilta. Ennen sitä en
tahdo olla missään väleissä kanssasi!"

Mies käännähti äkisti ja kallisti päänsä kättänsä vasten; toisella
kädellään hän viittasi tyttärelleen, että tämä jättäisi hänet rauhaan.
Tytär tarttui tähän käteen ja suuteli sitä.

"Kovempia saattaisivat sanasi olla, isä", huokasi hän, "auta minua
rukoilemaan Jumalan äitiä, että hän katkaisisi kahleen, joka minut
sitoo, mutta sitten siitä seuraakin kuolema..."

Hän nousi äkisti pystyyn ja läksi kasvot käsiinsä kätkien horjuen
huoneesta. Hänen seuralaisensa lähestyi hiljaa vankia ja tarttui hänen
käteensä sekä piti sitä kauvan omassaan.

"Veljeni", sanoi hän vihdoin kuiskaten, "ehkäpä onkin mielen
taipumattomuus sinä kirouksena, joka sukuamme painaa." Sitten hän taas
hetkisen vaitioltuansa lisäsi: "Jos sinulla on mielessäsi jotakin
minulle sanottavaa, ennen kuin lähden täältä, niin tapaat minut Ludbert
Roggen talossa!"

Mies seisoi liikkumatonna. Näytti siltä kuin hän ei olisi enää nähnyt
eikä kuullut mitään. Kun hän vihdoin käänsihe ympäri, oli vankila
jälleen aivan pimeä.

Hän istuutui kivipenkille. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten ja
huulilta tunkihe tuon tuostakin: Cecilia, Cecilia. Kuului siltä kuin
hameenlieve olisi kahissut ruostunutta rautaovea vasten ja kuin joku
kevein askelin olisi poistunut, mutta hän ei sitä huomannut.

Vanginvartija, joka hetken kuluttua toi vanginruoan, tapasi hänet
istumassa jäykkänä ja liikkumattomana penkillä patsaan vieressä, johon
hänet oli kahleilla kiinnitetty. Kuluivat sitten illan ja iltayön
pitkät hetket.

Kello löi 11. Kohta sen jälkeen kuului taas askelia käytävästä ja
pitkistä kiertoportaista ja heikko valojuova pistihe oven reiästä
sisälle. Ovi aukeni heti sen jälkeen ja linnanvouti astui kahden
palvelijan seuraamana vankilaan. Palvelijoilla oli tulisoihdut kädessä
ja he kohottivat ne lähelle holvia, niin että tuosta synkästä
vankilasta saattoi nähdä joka sopen. Linnanvouti antoi merkin ja
vanginvartija astui esiin ja irroitti vangin kahleet.

Sen jälkeen astui sisälle kookas ritari, meni vapautetun luokse ja
ojensi hänelle pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti.

"Armollisen herramme, Eerikki kuninkaan nimessä annan teille vapautenne
takaisin", sanoi ritari, "ja tällä avoimella kirjeellä asettaa kuningas
teidät kaikkiin oikeuksiinne ja antaa teille takaisin menetetyiksi
tuomitut tilanne ja talonne."

Kummallisesti vaihtelivat vapautetun kasvojen ilmeet sitä mukaa
kuin hänen mielensä kirkastui. Luoden ritariin syntyperäistä
hallitsijavoimaa tietävän katseen työnsi hän vihdoin kuninkaankirjeen
etemmäksi.

"Sanokaa Eerikki kuninkaalle, armolliselle herrallenne, ritari, ett'en
ota vastaan toista enkä toista hänen armoltansa. Vapaus on oikeuteni,
sen tähden lähden täältä ulos, mutta tilani ja taloni otan sitten vasta
haltuuni, kun laillinen tuomari on asiani tutkinut. Antakaa sen tähden
kirje kuninkaalle takaisin."

Ryhdiltään ja liikkeiltään ylpeämpänä kuin ritari, joka seisoi hänen
edessään kirjettä kädessään pitäen, hän viittasi soihdunkantajaa
kulkemaan edellä ja läksi vankilasta hämmästyneen Pentti ritarin ja
linnanvoudin ynnä vanginvartijan seuraamana.

Ylimmällä portaalla seisoi tornin ympyrähuoneessa naisenhaamu, joka
kuitenkin heti hävisi, kun soihdun ensi säde sinne saapui. Jättiläinen
ei häntä nähnyt, mutta juuri hänen astuessaan ulos linnanpihalle löi
läheisen Kylänkirkon tornikello kaksitoista. Hän astui edelleen
aatelistalon linnanportille tarkkaamatta ritaria, joka vähän matkan
päässä häntä seurasi. Linnanportilla tuli muuan palvelija häntä
vastaan.

"Olettehan vuoritilallinen Eerikki Bildstein!" sanoi palvelija
kunnioittavasti, "eräs vanha ystävänne, joka tänä aamuna aikoo
matkustaa ulkomaille, haluaa tavata teitä."

"Ja kuinka sinä tunnet, kuka olen?" kysyi jättiläinen.

"Kysykää ennemmin, kuka Tukholman linnan asukas tänään ei teitä tunne",
vastasi mies samalla kunnioittavalla äänellä. "Te ette kenties minua
tunne, mutta minä näin teidät, kun kaksi vuotta sitten veitte muutaman
vangin kauppias Gellinkille, minä olen hänen palvelijansa ja isäntäni
se haluaa teitä tavata. Mainitse vaan, sanoi hän, että asia koskee
Engelbrektiä, niin ei ystäväni ole empivä."

Tuo kookas mies näytti hetkisen epäröivän, mutta nyökäytti sitten
myöntävästi päätänsä palvelijalle, joka seurasi häntä porttiholviin. Ei
kumpikaan heistä ollut nähnyt, kuinka vähän matkan päässä heidän
takanaan pieni hinterä haamu oli hiipinyt ritarin luokse ja kuiskannut
hänelle muutamia sanoja, eikä myöskään kuinka vähän kauvempana muuan
naisenhaamu seisoi aikaillen ja ikään kuin vakoillen ympäri
linnanpihaa. Hänen rinnallaan seisoi muuan palvelija.

"Mene mukaan, Rasmus", kuiskasi naisenhaamu tälle, "mene mukaan ja
katso tarkasti, että tuo vapautettu mies pääsee vapauttansa
nauttimaan."

Palvelija riensi porttiholviin, josta sekä vapautettu että ritari
olivat kadonneet. Kesti vähän aikaa, ennen kuin portti avattiin
palvelijalle, ja kun hän viimein pääsi linnan edustalla olevalle
aukealle, jäi hän epäröimään, minne päin mennä, kunnes vihdoin näki
kaksi haamua katoavan Kylänkirkon ulkonevan nurkan taakse.

Haamut olivat palvelija ja Eerikki Bildstein eli Belgsting, joksi häntä
sanottiin Taalainmaassa ja vieläkin kansantarussa sanotaan. He astuivat
rientävin askelin poikki torin, poikkesivat Kauppiaskadulle ja tulivat
sitten Själagårdinkadulle. Täällä he kohta pysähtyivät kauppias
Gellinkin talon edustalle. Palvelija tarttui isoon portinkolkuttimeen
ja tammiportti avattiin sisäpuolelta. Hänen jättiläismäinen
seuralaisensa meni perästä ja sitten suljettiin portti heidän
jälkeensä. He eivät kuitenkaan olleet astuneet montakaan askelta, ennen
kuin joka taholta, sekä alhaalta että ylhäältä ynnä sivuhuoneista
ryntäsi esiin aseellisia miehiä, jotka yht'äkkiä taas vangitsivat tuon
sankarivoimaisen miehen. Pieni hinterä mies tuli esiin palava
tulisoihtu kädessä ja valaisi hänen kasvonsa.

"Olkoon onneksesi, Belgsting", sanoi hän pehmeällä äänellä, "heikolla
ja halveksitullakin voi joskus olla puolta. Nyt minä paremmin kuin
Jungfruhamnissa aion johdattaa mieleenne Väsbyn niityn ja sen pienen
kodikkaan huoneen, jossa pari vuotta takaperin annoitte hyvän ystävänne
istua viikkokausia, kokonaista viisi viikkoa, ja ajatella kaikkea mitä
ennen oli tapahtunut ja mikä hänelle oli tuhon tuonut... Käykää
ujostelematta sisälle, rikas Belgsting, käykää ujostelematta
sisälle ... samaan huoneeseen saatte tekin nyt astua."

Ilkastellen näin lausuttuansa nousi pieni mies kevein askelin portaita
ylös ja aseelliset palvelijat pakottivat Belgstingin seuraamaan.
Ullakolla vasta pysähdyttiin. Täällä lykkäsi pieni soihdunkantaja auki
muutaman oven ja siitä tuli näkyviin kapea puinen porrassilta. Tämä
johti päätyseinän ulkopuolelle pieneen ristikko-ikkunaiseen huoneeseen,
joka oli aivan katonrajassa. Tätä siltaa myöten vietiin vanki uuteen
vankilaansa.

Tämän kaiken näkijäksi joutui Herman Berman pysähtyessään huoneensa
ikkunan eteen. Huone näet oli vähän alempana, vajaan sylen päässä
Gellinkin talosta, jonka päätyseinää pitemmälle Henrikki Kalusepän talo
pistihe sen verran, että sen laitimaiseen ikkunaan näkyi naapurin
päätyseinä.

Herman tunsi heti Belgstingin. Kaikkein ensiksi hän ryhtyi avaamaan
ikkunaa, mutta luopui samalla siitä tuumasta, kun huomasi mahdottomaksi
tällä tavoin mitään toimittaa, koska ikkunasta ei millään tavoin
näyttänyt voivan päästä porrassillalle. Hän kiiruhti sen sijaan alas
päästäkseen kadulle ja tätä tietä naapurin taloon. Talonväkeä hereille
saadessa kului kuitenkin muutamia kalliita hetkiä, ja kun hän sitten
pääsi kadulle, vallitsi Gellinkin talossa täydellinen äänettömyys ja
hiljaisuus, ikään kuin siellä ei olisi mitään tapahtunut.

Siinä itsekseen tuumiessaan mitä nyt oli tehtävä, kuuli hän reippaita
askelia lähestyvän.

"Ken siellä?" kysyi Herman.

"Muuan kuninkaan palvelijoita", vastasi nuorekas ääni
tanskanvoittoisesti. "Rasmus olen muuten nimeltäni. Jos voitte auttaa
minua pääsemään tähän taloon, on onneni suuri ja kiitollisuuteni yhtä
suuri."

Herman ei kuitenkaan voinut auttaa, mutta hän sai sitä vastoin
täydellisen selon siitä, mitä linnassa oli kello yhdentoista jälkeen
tapahtunut ja kertoi vuorostaan palvelijalle, mikä kohtalo oli tullut
vainotun osaksi Gellinkin talossa, samalla paheksuen ilkitekoa.

"Olkaa huoleti", sanoi silloin palvelija, "ennen tunnin kuluttua on
teko korjattu...!"

Hän poistui sen jälkeen joutuisin askelin linnalle päin. Herman käveli
edes takaisin talon edustalla odotellen palvelijan palaamista. Kovin
kauvan ei kestänytkään, ennen kuin tämä palasi melkoisen aseellisen
palvelijajoukon seuraamana. Hän pysähtyi talon edustalle, kolkutti
porttia ja vaati kuninkaan nimessä sitä avattavaksi.

Pari kertaa hän sai toistaa käskynsä, ennen kuin sisäpuolelta eteisestä
kuului verkkaisia askelia ja portti avattiin. Avaaja oli vanha mies.
Hän kummasteli ja harmitteli unisena sitä, että hänet oli herätetty
keskellä yötä, mutta kuninkaanpalvelija ja Herman eivät ottaneet hänen
puhettansa kuuleviin korviinsa, vaan käskivät hänen hankkimaan
tulisoihdun, jonka saatuaan kaikki Hermanin johtamina nousivat portaita
ylös. Herman löysi helposti ullakolta porrassillalle vievän oven ja
kohta he olivatkin tuon pienen katonrajassa olevan huoneen ovella. Ovi
oli lukitsematta ja he astuivat esteettä sisälle.

Huone oli tyhjä ja hävinneen hakeminen oli turhaa työtä. He tarkastivat
koko talon. Siellä löytyi kyllä joukko Pentti Steninpojan palvelijoita,
vaikka ritarin itsensä vasta seuraavana päivänä oli määrä ottaa talo
haltuunsa, mutta vangista ei näkynyt jälkeäkään.

Pari tuntia sen jälkeen Herman nousi ratsaille lähteäkseen
pääkaupungista. Portissa tuli häntä vastaan muuan Henrikki mestarin
kisälli, pitkä ja typerännäköinen mies. Hänen väitettiin ymmärtävän ja
tietävän enemmän kuin tavallisten ihmisten. Aivan ehdottomasti Herman
joutui tältä kysymään, tokko hän tiesi, minne tuo onneton vanki oli
joutunut, josta jo koko naapuristo puhui.

"Josko mitään tiedän", vastasi tuo säikähtynyt mies, "tiedän kyllä
jotakin, sillä päivän ensimmäinen tunti ei ollut vielä lopussa, kun
näin... Juoksin teidän huoneeseenne, mutta en teitä löytänyt ... ja
näin kolme ratsumiestä ratsastavan ulos naapuritalon takaportista ...
minä tein ristinmerkin ja luin rukoukseni ... sillä kun kuolleet
ratsastavat, on hyvä olla varuillaan..."

"Ja mistä sinä tiedät, että ne olivat kuolleita?"

"Hevosten kaviot eivät ollenkaan kapsahdelleet maahan koskiessaan ...
varmaankin ne olivat Torkel marski ja Maunu herra taikka ehkä pikemmin
Eerikki ja Valdemar herttuat jotka olivat tulleet noutamaan häjyä
Brunke drotsia, joka ennen muinoin kuuluu asuneen tuossa talossa."

Herman, joka tuon herkkä- ja taikauskoisen miehen puheesta selvästi
huomasi, että ahdistajat ajoissa olivat aavistaneet pahaa ja
kiiruhtaneet vankeineen pakoon, ei malttanut kuunnella loppuun kertojan
omasta mielestään hyvinkin viisasta yöllisen näkemänsä selitystä, vaan
kannusti hevostansa ja ajoi katua pitkin etelään päin.

Puolipäivän rinnassa kokoontuivat taas herrat Tukholman linnan isoon
saliin. Kuningas viivytteli ja samoin kuin edellisenäkin päivänä
ryhmittyivät herrat isompiin ja pienempiin joukkoihin keskustelemaan.
Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Krister Niilonpoika ja
Pentti Steninpoika sekä Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti,
joka nyt kuninkaan kanssa oli palannut Ruotsiin. Näitä kolmea lähestyi
Linköpingin Knuutti piispa Ewerstenin Hannu kreivin kanssa innokkaasti
puhellen. Nämä jälkimmäiset keskustelivat kreivintyttären ja nuoren
Maunu Pentinpojan naimaliitosta, josta puheenaineesta piispa ei
tahtonut luopua, vaikka kreivi selvästi osotti haluttomuutta siihen.

"Kunnian miehenä", sanoi tuo parantumaton piispa ja pysähtyi, juuri kun
he tulivat äskenmainittujen kolmen herran luokse, "ei Ewerstenin ja
Nowgartenin kreivi tahdo peruuttaa antamaansa sanaa ja lupausta...
Kuulkaa, Pentti nepaani, minusta näyttää jo olevan aika todenteolla
tuumia häitä; tulipa teistä hetken kuluttua Ruotsin valtakunnan drotsi
tai marski, se ei muuta asiaa, sillä joka tapauksessa on tulossa
tilaisuus, joka on lisäävä loistoa meidän ja kreivin sukujen väliselle
liitolle..."

Kreivin ylpeät ja jalot kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen
sinipunervan samettiviittansa kärpännahkapuuhka ja hänen huulensa
vapisivat, kun hän näki Pentti ritarin silmäin hurjan intohimoisen
hohteen. Vanha Krister herra vapautti hänet ainakin tällä kertaa
antamasta varmaa vastausta, kun hän sanoi:

"Kovin riemuitsee vanha sydämeni tätä liittoa ajatellessani, sillä me
ymmärrämme, arvelen ma, perinpohjin toisemme, ja jos yksityiset edut
voidaan yhdistää yhteisiin, niin sitähän on aina toivottava. Te, Jöns
Eerikinpoika", lisäsi hän sitten tähän kääntyen ja ikään kuin jatkaen
piispan keskeyttämää puhettaan, "te olette siis puhunut armolliselle
herrallemme tästä asiasta?"

"Olen kyllä", vastasi entinen vouti hymysuin kuten tavallisesti, vaikka
ei aivan yhtä julkean näköisenä kuin ennen, "olenpa kyllä ja olenpa
aivan samaa mieltä kuin armollinen herramme siitä, että tästälähin jää
Ruotsin valtakunnan herroista ja miehistä riippumaan talonpojatko
maassa tulevat hallitsemaan vai he itse."

"Jollei teillä siitä ole varmempia tietoja kuin viime syksynä, jolloin
valheellisesti ilmoititte kuninkaan tahdon", kuului tuima ääni aivan
Jösse Eerikinpojan viereltä, "niin ei liene sanomiinne paljon
luottamista."

Vanha, komea herra Aksel Pietarinpoika (Tott) se yhdessä Olavi poikansa
kanssa vasta nyt oli tullut saliin ja halki huoneen astuessaan
tullut pysähtyneeksi juuri näiden herrain sivulle ja niin lähelle,
että Jösse Eerikinpojan sanat siihen selvään kuuluivat. Puhelevat
herrat säpsähtivät kuullessaan ritarin sanat, jotka kajahtivat
taisteluunhaastolta, ja Jösse Eerikinpoika lyyhistyi kokoon, ikäänkuin
koettaen välttää tuon uhkean uroon säihkyvää katsetta.

"Siinä on sanani, Jösse Eerikinpoika", jatkoi kuumaverinen ritari, "ja
siitä että piditte harmaita hapsiani pilkkananne, saatte vastata miekka
kädessä, missä mieluummin haluatte, jollette tahdo, että joka mies
teitä konnaksi kutsuu!"

Hän ei odotellut voudin vastausta, vaan otti kohteliaasti Hannu
kreivin käden kainaloonsa ja astui kuninkaan huoneesta tulevaa Hannu
Kröpeliniä kohti, jonka tyynet, jalot kasvonpiirteet näyttivät
päivänpilkahdukselta kaikkien näiden mitä kiihkeintä levottomuutta ja
mielenjännitystä tietävien katseiden joukossa.

Heti sen jälkeen tuli kuningas saliin ja siten pääsi Jösse Eerikinpoika
kokemasta sitä nöyryytystä, että olisi saanut nähdä herrain, jotka
siihen asti mitä vilkkaimmin olivat hänen kanssansa keskustelleet,
luopuvan hänestä. Hän käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin kaikkien
katseet olivat kuninkaaseen luotuina, ja läksi huoneesta. Seuraavana
päivänä hän oli jo hävinnyt kaupungistakin.

Samoin kuin edellisenä päivänä meni kuningas nytkin valtaistuimelleen.
Kun hän oli istuutunut ja äänettömyys päässyt vallalle salissa, astui
arkkipiispa Olavi esiin ja ilmoitti, että koolla olevat herrat
kuninkaan tahtoa noudattaen olivat valinneet yhden niistä herroista,
jotka kuningas itse oli ehdolle pannut, nimittäin herra Krister
Niilonpojan.

"Sen lisäksi pyytävät nuo kunnon herrat ja kelpo miehet nöyrästi",
päätti arkkipiispa esityksensä, "teitä, Eerikki kuningas, nimittämään
yhden ennen ehdolle pannuista valtakunnan marskiksi."

Kuningas ei vastannut mitään ja Krister Niilonpojan puolueeseen
kuuluvat herrat pitivät aivan varmana, että hän oli vaiti siitä syystä
ett'ei tahtonut yht'äkkiä loukata toisia herroja. Mutta kuningas kutsui
Krister herran valtaistuimen eteen asettaakseen hänet virkaan.

Vanhus astui esiin ja kumarsi kuninkaalle.

"Kummalliselta mahtanee näyttää, armollinen herra kuningas", sanoi hän,
"että minä tässä astun eteenne pyytämään, että tämän korkean arvon
uskoisitte jollekin toiselle täällä koolla olevista monista herroista
ja miehistä. Varmaankin on monta siihen ansiollisempaa kuin minä, joka
sitä paitsi olen kovin iäkäs. Samalla kuin pyydän teitä Jumalan tähden
päästämään minut tästä tärkeästä virasta, suotanee minun siihen
ehdottaa nuori sukulaiseni, herra Kaarlo Knuutinpoika, Fågelvikin
haltija!"

Jos Eerikki kuningas kaikissa asioissa olisi ollut yhtä selvänäköinen
kuin tässä, olisi varmaan hänen hallituksensa monessa kohden
toisellaiseksi muodostunut. Hän ei pitänyt ollenkaan väliä
vanhan herran pyynnöstä, vaan kutsui hänet esiin ja toimitti
virkaanvihkimismenot, s.o. antoi nimitetylle lyhyen miekan.

"Olemme siis nyt antanut Ruotsin-valtakunnallemme drotsin, niin kuin on
säädetty", sanoi kuningas sen jälkeen, "ja nyt on vielä marski
nimitettävä."

Kuningas aikaili hetken ja tämä aikaileminen -- lieneekö sitten ollut
harkittua vai ei -- kiihdytti läsnäolijain mielet kiihkeimmilleen.

"Tähän virkaan olisin, jos olisin omaa mieltäni noudattanut, valinnut
toisen kuin sen, jonka nyt olen nimittävä, mutta olen päättänyt
noudattaa valtakunnan herrain ja miesten julkilausumaa toivomusta ja
nimitän sen tähden tähän virkaan herra Kaarlo Knuutinpojan, Fågelvikin
haltijan."

Tyytyväisyyttään hälisivät useimmat, suuttumustaan vaan muutamat
harvat, ja tuo kookas, komea Kaarlo herra astui valtaistuimen eteen.
Hänkin estelihe samoin kuin vanha Krister herra ja pyysi päästä tuosta
kunniasta, mutta kuningas ei ottanut hänen sanojansa korviinsa, vaan
kääntyi herra Eerikki Krummedikiin, joka seisoi vähän syrjemmällä
hänestä ja pyysi hänen paljon kokeneena sanomaan, millaisilla menoilla
marski muualla asetetaan virkaansa.

"Semmoinen on menettely", vastasi Eerikki herra, "että te annatte
hänelle sauvan kultarenkaineen ja sanotte hänelle, kuinka hänen tulee
virkaansa hoitaa."

"Sauvan hän on heti saava", virkkoi kuningas, "mutta rengasta hän ei
nyt voi saada."

Pieni valkoinen sauva vietiin nyt kuninkaalle, joka ojensi sen Kaarlo
herralle. Polvistuen otti tämä sen vastaan. Mutta hän viipyi
valtaistuimen edessä ikään kuin jotakin vielä odotellen. Kuningas loi
häneen kysyvän katseen.

"Muinoin oli tapana", sanoi silloin Kaarlo herra, "että kuningas antoi
valtakunnan drotsille ja marskille linnan ja läänin heidän tärkeiden
virkainsa ylläpitämisen avuksi."

"Elkää muistuttako minulle niitä aikoja, herra Kaarlo Knuutinpoika",
keskeytti kuningas vilkkaasti, "meitä ei haluta tehdä uutta Bo
Juhonpoikaa kokeaksemme samaa, mitä äitimme setä Albrekt kuningas sai
kokea."

"Ja kuinka luulette sitten, herra kuningas, drotsin ja marskin voivan
käyttää sitä valtaa, jonka olette heille antanut ja jota heidän
virkansa vaatii?"

"Tahdon antaa teille neuvon, herra marski", sanoi kuningas luoden
häneen sekä ivaa että ylenkatsetta ilmaisevan katseen, "elkää ojentako
jalkojanne kauvemmaksi kuin nahkapeitto ulettuu!"

Näistä kuninkaan sanoista maseni yleinen mieliala. Mutta Kaarlo herran
silmästä leimahti salama, joka sai herra Eerikki Krummedikin
kalpenemaan ja hymyn haihtumaan kuninkaankin huulilta. Tästä katseesta
ilmeni jotakin, joka muistutti Engelbrektin uhkausta, silloin kuin
kuningas kielsi häntä enää tulemasta silmäinsä eteen.

Heti sen jälkeen kuningas nousi ja läksi salista. Herrat taas läksivät
kukin omille asioilleen, mutta eivät sillä mielellä kuin olisi luullut,
kun he nyt olivat saaneet toivonsa täytetyksi siihen nähden, että
Engelbrekt oli erotettu valtakunnan hallinnosta ja se jätetty heidän
omiin käsiinsä. Kuninkaan heille antama valta oli näet vaan puoleksi
annettu. Koko nimitys tapahtui vaan näön vuoksi ja siltä puuttui
todellista merkitystä. Ne herrat, jotka asioita syvemmältä ajattelivat,
älysivätkin kohta, mitä jo vanha herra Eerikki Krummedik oli ennustanut
ja mitä kuningas oikeastaan koko tällä näytelmällä tarkoitti, että nuo
molemmat nimitetyt virkamiehet tulisivat, kumpikin puolueensa
etunenässä, kokoamaan voimansa toisiansa vastaan. Lyhytnäköisempiä taas
harmitti itse nimittämistapa, ja kohta kuultiin yleisesti puhuttavan
siitä, miten halveksivasti kuningas oli kohdellut Ruotsin herroja.

Kuningas itse luuli toimineensa varsin viisaasti käyttäessään hyväkseen
herrain ja rahvaan eli, yksiinhän se kävi, Engelbrektin kireitä välejä
masentaakseen edelliset tekemättä jälkimmäisillekään muita
myönnytyksiä, kuin että Örebron linna jäi Engelbrektille läänitykseksi.
Mutta Eerikki kuningas ei sitä tehdessään ajatellut, että hän näihin
molempiin nähden oli ryhtynyt vaan puolinaisiin toimiin, ja että
tyytymättömyys tämän jälkeen oli tuleva juurtumaan syvälle molempiin
kansalaisluokkiin, sekä herroihin että talonpoikiin. Parasta olisi
hänelle ollut todelliseen rahvaaseen liittyminen, mutta kun hän ei
voinut tai ei tahtonut sitä tehdä -- sillä niin vapaa talonpoikaissääty
kuin ruotsalainen oli, oli saksalaisen ruhtinaan samoin kuin ylimalkaan
saksalaisen aatelismiehen mielestä sula mahdottomuus -- olisi hänen
julkisesti ja vilpittömästi pitänyt liittyä Ruotsin herroihin. Nyt hän
oli kuin mies, joka oli talonsa rakentanut korkean vuoren juurelle ja
sitten paljastanut talon takana kasvavan puun juuret, tosin ei sitä
hävittääkseen, vaan heikontaakseen sen voimaa ja samalla sen tuuheata
latvusta harventaakseen; -- hän saavutti tarkoituksensa, mutta kun lumi
suli vuorelta ja myrsky tuli, vyöryi ylhäältä tulvavesi, jonka voimaa
heikontunut puu ei kyennyt vastustamaan. Se kukistui kohta yhdessä
talon kanssa, jota sen oli määrä suojella, ja omistaja sortui samalla.
Viisaan Eerikki Krummedikin tuuma oli hyvä, mutta hän arvosteli Ruotsin
oloja Tanskan olojen kannalta, jossa rahvas jo oli milt'ei herrojen
maaorjana. Hän tunnusti tosin, kuten kuulimme hänen sanovan, rahvaan
voiman ja merkityksen, mutta hän piti sitä ohitsemenevänä ja
satunnaisena. Hän ei tiennyt, että tästä voimasta saattoi kasvaa
lumivyöry, joka oli kukistava sekä Eerikki kuninkaan valtaistuimen että
myöskin koko sen uhkean rakennuksen, jonka kuningatar Margareta
Valdemarintytär vainaja oli rakentanut ja jota sanottiin uniooniksi.

Itse oli Eerikki kuningas, jolta ei myöskään hyviä ominaisuuksia
puuttunut, liiaksi aikansa lapsi, sekä liian kevytmielinen että
liian itsepäinen kyetäkseen täysin oivaltamaan olevia oloja tai
sovelluttamaan menettelytapaansa niiden mukaan. Hän kuunteli tosin,
samoin kuin kaikki muutkin, Ruotsin metsissä ja vuorilla heränneen
mahtavan hengen lentokokeita, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään.
Vielä vähemmin hän ymmärsi, että mahtavampi käsi oli hänet itsensä
asettanut ikään kuin meren kallioksi, tuon äsken heränneen voiman
tyrskyjen tielle, jotta tämä voima vahvistuisi, varmistuisi ja
virittäisi itsenäisen ruotsalaisen elämän. Siinäpä se oikeastaan olikin
Eerikki kuninkaan, samoin kuin seuraavienkin unioonikuninkaiden ainoa
merkitys.

Päältä katsoen oli Eerikki kuningas voittanut täydellisen voiton ja hän
ajatteli, katseli oloja ja toimi voittajan tavoin. Siihen kuului
Ruotsin herrain nöyristäminen, siihen sekin, että hän neuvostoa
kuulematta, vastoin sovinnonteossa antamiansa lupauksia, lahjoitteli
useita linnoja ja läänejä. Tämä jälkimmäinen teko kiihdytti heti
herrain tyytymättömyyttä ja he huomauttivat kokouksessa olleiden
tanskalaisten herrain kautta kuninkaalle, että hän tässä menetteli
vastoin lupauksiansa ja että oli välttämätöntä antaa drotsille ja
marskille riittävä valta. Näihin huomautuksiin ei kuningas vastannut
mitään ja sitten menivät Ruotsin herrat itse hänen puheilleen. Mutta
kuningas otti heidät vastaan selvästi tyytymättömyyttä osottaen.

"Minua ei haluta ruveta liemilaukuksenne", sanoi hän jyrkästi ja
äreästi, "miten on, niin saa olla... Tietäkää, ett'ei Engelbrekt olisi
tehnyt minulle niin suurta vahinkoa, jollei teitä ja sukulaisianne
olisi ollut!"

Näin sanoen kuningas kääntyi heihin selin. Hän oli nyt tehnyt heille
selvästi ymmärrettäväksi, että he olivat pettyneet luullessaan hänestä
saavansa myötenantavan herran. Vielä selvemmin hän sen osotti, kun hän,
älyttömästi kyllä, otti pois Tukholman linnan tuolta jalolta ja
yleisesti arvossapidetyltä Hannu Kröpeliniltä. Linna annettiin
muutamalle tanskalaiselle herralle, Eerikki Niilonpojalle
(Gyllenstjerna), ja kuningas lisäsi sen varustusväkeä mukana tuomallaan
sotaväellä, niin että se nousi 500 mieheen. Ruotsin herrat olivat vaiti
ja sietivät, mutta osottivat välillisesti paheksumisensa jäähyväisiksi
ylistäessään tuota vanhaa, kokenutta miestä. Tämä tapahtui
keskiviikkona lokakuun 26 p:nä 1435.

Viikkoa jälemmin läksi Eerikki kuningas Tukholmasta.



V.

Hopeavitjat.


Pää täynnä kummallisia ajatuksia ratsasti Herman Berman ulos
eteläportista, juuri kuin kaupungin kellot löivät kolme sen päivän
aamuna, jonka oli määrä ratkaista ja joka ratkaisikin Pentti herran
kohtalon. Hän ei voinut aavistaakkaan, että hän, pelastamalla
Belgstingin, olisi kenties auttanut herra Pentti Steninpojan Ruotsin
valtakunnan drotsiksi tai marskiksi ja samalla hankkinut vielä uuden
esteen itsensä ja Agneksen välille. Mutta kuitenkin ilmaantui hänen
ajatuksiinsa, kun ne armaan luokse retkeilivät, synkkiä Pentti herran
ja hänen poikansa muotoisia varjoja, jotka viipyivät siellä vielä
silloinkin, kun Engelbrektin vakava kuva asettui arvoisan neidin
rinnalle.

Oli kylmä aamu, raitis tuuli puhalsi järveltä ja hajotti laaksoihin ja
soille laskeutuneen sankan sumun. Tämä rauhoitti hänen mielialaansa.
Synkät ajatukset haihtuivat, mieli keveni ja toivo virkistyi. Elämän
kylmät sumut voi sama voima hajottaakkin, joka ne synnyttää, ja
maailman pimeimpäänkin soppeen pääsee aina joku auringonsäde
pilkistämään.

Herman oli joutunut ylängölle; sen viereisestä laaksosta ne sumukuvat
olivat pakosalle lähdössä. Notko ei kuitenkaan vielä ollut puhdas, vaan
näytti pilvimereltä, jonka aallot olivat joutuneet kovaan liikkeeseen.
Sen toisellakin puolella oli ylänkö ja sielläkin näkyi joku kulkevan
tietä pitkin tänä varhaisena aamuhetkenä. Herman ei kuitenkaan voinut
erottaa, mieskö se oli vai nainen. Hän ei sitä erittäin tarkannutkaan,
vaan ratsasti edelleen alas laaksoon. Toiselle puolen jouduttuaan hän
näki haamun lähempää. Nainen se oli ja se oli nyt istuutunut tien
viereen kivelle. Kun Herman tuli lähemmäksi, hypähti nainen seisaalleen
ja tuijotti häneen, hurjin ja kamalin katsein. Se oli Kirsti,
Belgstingin tytär.

"Kirsti", sanoi Herman häntä vienolla äänellä puhutellen, "mitä sinä
täältä kanervikosta näin varhain aamulla etsit?"

"Vitjoja ... Herman, hopeavitjoja, jotka sitoivat onnen ja rakkauden
Kirstin sydämeen ... huu, etkö näe verijälkiä tiellä, etkö niitä
näe!... Ole varoillasi, Herman, tästä on susi kulkenut tänä yönä,
hänellä oli vitjat kaulassa ja Belgstingin nuolikontti välkkyi
kuutamossa ... huu, kettu oli mukana ... he kuljettivat Kirstin isää
välissään... Mutta vaiti, Herman, vaiti. He eivät tiedä, että Kirsti on
seurannut heidän jälkiään aina Jungfruhamnista asti."

"Tyttö raukka", keskeytti hänet Herman, "nouse Brandin selkään, niin
vien sinut hyvien ystäväin luokse."

"Ha-ha-ha ... sinä tahdot minua rangaista, kun päästin ketun
menemään ... huu, voi minua rikoksellista tyttö parkaa ... isäni olen
pettänyt ... isäni ystävän olen myöskin pettänyt ... mutta sen tähden
täytyykin minun juosta verisillä poluilla ... kohtapa sentään, kohta on
tämä päättyvä!"

"Martistako puhut, Kirsti? Olen näet kuullut, että päästit hänet
pakenemaan Vesteråsin linnasta."

"Martista, niin, hän on kettu ... hän auttaa minua sutta saavuttamaan
ja nyt ovat molemmat käsissäni ... nyt ne eivät pääse pakenemaan."

"Ja missä on susi?"

"Susi ja kettu ratsastavat metsässä, ei heitä saavuta metsästäjän
keihäs ... mutta Kirsti on heidät saavuttava..."

Näin sanoen hän hypähti takaperin ja katosi metsään.

    Ja susi se sarven esille toi.
    Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
    "Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
    Salaisen surusi poistavi tuo.

Laulu kajahti niin kamalalta synkästä metsästä. Hermania pöyristi siinä
Brandin selässä istuessa ja kadonneen jälkeen katsoessa. Sävelet
heikkenivät, kuta kauvemmaksi tyttö eteni.

"Hänellä on salainen suru", toisti hän ajatuksissaan. "Voi, voi häntä,
joka sai sinun juomaan unhotuksen sarvesta ... sudeksi häntä hyvin voit
nimittää, kurja Kirsti parka!"

"Jumalan rauhaa, Herman!" kuului silloin järeä ääni takaa ja metsästä
astui esiin mies.

"Eelovi ukko, sinäkö?" huudahti Herman ojentaen miehelle kätensä.

"Niin, minä", vastasi mies, "enkä nyt enempää kuin ennenkään voi erota
Belgstingistä. He ovat vieneet hänet tätä tietä viime yönä ... minä ja
Kirsti olemme sentään konnien jälillä."

"Jos he ovat kulkeneet tätä tietä, niin vienevät he hänet Täljen
linnaan,[27] koskapa herra Pentti Steninpoika on osallisena tässä
asiassa."

"Täljenkö linnaan?"

"Pentti herra on siellä linnanherrana..."

"Onpa sitten hyvä, että Engelbrekt on seuduilla ... hän voinee kai
pakottaa Pentti herran avaamaan torninoven."

"Et muista, Eelovi, että Eerikki kuninkaan juuri tänään on määrä
nimittää drotsi ja marski ... ja sitten ei Engelbrektillämme ole paljoa
sanomista."

"Engelbrektilläkö", huudahti ukko ja iski sauvaansa maahan niin että
jymähti, "Engelbrektilläkö ei mitään sanomista!... Mihin kykenevät
sitten drotsi ja marski ilman Engelbrektiä, jollei kuningas häntä
itseänsä nimitä jommaksikummaksi...?"

"Tulipa hän nimitetyksi tai ei, niin muista aina, Eelovi ukko, ett'ei
Engelbrekt koskaan ilman varsinaista pakkoa nouse laillista valtaa
vastaan. Ruotsin valtakunnan lakikirja on hänen suurin kalleutensa ja
lain sanat hänen korkeimmat kuninkaansanansa."

Taas kuului Kirstin laulu metsästä ja kohta sen jälkeen huusi hän
Eelovia.

"Mutta vaikkapa linnan portteja ei avatakkaan Engelbrektille", jatkoi
Herman, "keksinemme kuitenkin keinoja. Kauvan ei Belgsting saa kitua
Pentti ritarin tornissa."

"Tyttö ja minä, me sen kyllä toimitamme", sanoi ukko merkitsevästi
nyökäyttäen päätänsä ja poistui hänkin metsään päin.

Ravakammin ratsasti Herman sen jälkeen edelleen ja juuri päivän
koittaessa hän ajoi Täljen linnan ohitse. Tämä sijaitsi vähän Täljen
kaupungin ulkopuolella, sinne vievän tien varrella. Linnan näkeminen
herätti taas Hermanin mieleen Maunu Pentinpojan ja hänen synkän isänsä
synkeät kuvat ja oli kuin kaikki toiveet silloin olisivat tukehtuneet,
samoin kuin kukkaisetkin olivat kuihtuneet linnan pimeiden varjojen
tieltä.

Mutta hän jatkoi matkaansa ja poikkesi muutamalle etelää kohti vievälle
polulle. Täällä hän kohta sai nähdä mitä vilkkainta elämää. Monta sataa
miestä oli jo täydessä työn touhussa. Muutamat kuokkivat maata, toiset
loivat sitä raskailla lapioilla syrjään, kolmannet taas veivät sen
tykkänään pois.

Vähän syrjässä muista työmiehistä seisoi Engelbrekt iloisen
tyytyväisenä katsellen, millä voimalla ja vauhdilla työ edistyi.
Hänellä oli lapio kädessä ja pari vanhaa, harmaapartaista miestä seisoi
hänen edessään. Loitompana tuli muuan harmajamunkki häntä kohti ja
aivan munkin jälessä astui vanha Ulvi varovasti kantaen laatikkoa
käsivarrellaan. Herman astui alas Brandin selästä ja jättäen
ratsastimet esiinrientävälle Erkille meni hänkin Engelbrektin luokse.

"Näettekö, ystävät", kuului Engelbrekt sanovan, juuri kuin Herman
lähestyi, "tällaista on työmme eikä se niin vaikeata ole, ett'emme
saisi sitä toimeen, jos Jumala tahtoo. Kerran muistellaan meitä vielä
kiitollisin mielin, kun olemme olleet tällaisissa hankkeissa. Hyvä
olisi ollut, jos laivat hattuveljien sodan aikana olisivat päässeet
tästä kulkemaan ja sitten Mälaria pitkin käyneet kolmen maakunnan
satamissa, uskokaa pois. Annas kun sellaiset ajat tulevat, annas kun
Tukholma saarretaan meren puolelta, -- kun on tällainen tuontitie,
saavat vihollisten laivat kernaasti venyä meressä niin kauvan kuin
jaksavat... Mutta luja linna tulee meidän saada tähän merenpuoliseen
suuhun ja se hyviin Ruotsin miesten käsiin... Hyvää huomenta, Herman!
Näetkös, me olemme saaneet koko joukon työtä tehdyksi, sill'aikaa kuin
sinä olit Tukholmassa ... onko pater Ragvald mukanasi...?"

"Pateri tahtoi mieluummin tulla tänne meritse, ja jolleivät silmäni
pettäneet, tuli hän tuolla kaupungista Ulvi vanhuksen kanssa."

Munkki tuli samassa esiin ja Engelbrekt meni ystävällisesti tervehtien
häntä vastaan.

"Tervetuloa tänne, hurskas Ragvald isä", sanoi hän, "ilokseni näen,
ett'ette te kannata sitä yleistä luuloa, että tämä työ, johon
apulaisineni olen ryhtynyt, on mahdoton suorittaa."

"Rauha olkoon sinulle, Engelbrekt, ja teille kaikille", vastasi munkki
ja loi Engelbrektiin vilpittömän ja hartaan katseen, "mahdotonta ei ole
mikään, mitä miehet tahtovat, ja varmaan on tämä työ onnistuva, jos
vaan korkein Jumala suopi rauhan ja levollisuuden vallita maassa.
Sellainen kaivanto,[28] jommoista te tähän aiotte tehdä, ei ole mikään
uusi keksintö ... sellaisia oli vanhan ajan ihmisillä paljon. Kun
minun, ollessani toivoretkellä pyhään maahan, monen muun kanssa täytyi
mennä maihin vanhassa Egyptissä, näin itse sellaisten töiden jätteitä.
Antaa vähätietoisten loruta, viisaammat tulevat suopein silmin
katselemaan tätä yritystä, ja kun työ on valmis, luovat edelliset
häveten silmänsä maahan."

"Niin minäkin luulen, isä Ragvald, ja niin luulemme me kaikki ...
mutta tulkaa nyt katsomaan, kuinka olemme seuranneet tekemäänne
kaivannonviitoitusta, ja sitten tulee teidän, joka tunnette vanhain
tieteen, mitata ja punnita ja oikaista ja korjata kaikki. Olkaa täällä
päärakennusmestarina, isä Ragvald ... ottakaa nyt koneenne mukaan ...
aivan niin, Ulvi, kanna sinä isä Ragvaldin laatikkoa ... lähtekäämme
nyt!"

Kaikki kulkivat yhdessä pitkin aiotun kaivannon eli kanavan seipäillä
merkittyä linjaa ja tuo oppinut munkki koetti parhaan mukaan katsoa,
että kanavan suunta oli paras mahdollinen. Engelbrekt kuunteli sangen
tarkkaavaisesti kaikkia hänen lausuntojaan ja selityksiään eikä
näyttänyt välittävän muusta kuin kaivamisesta ja kuokkimisesta. Tällä
tavoin kului koko aamupäivä ja iltapäivääkin oli jo koko joukko
kulunut, kun talutettiin esiin hevosia, joilla sitten Engelbrekt ynnä
munkki ja Herman sekä pari läsnäolevaa vuoritilallista ratsastivat
Täljeen. Heidän täällä päivällistä syödessä tuli lentolähetti
Tukholmasta. Se oli Niilo Bonpoika, Tuomas piispan aseenkantaja. Hän
oli matkalla Tynnelsöhön ilmoittamaan herralleen, joka samoin kuin
Niilo Kustavinpoikakin (Stjernbåt) oli lähtenyt Tukholmasta kohta
Engelbrektin lähdettyä, miten päivän tärkeä tapahtuma Tukholmassa oli
päättynyt.

"Olkoon se tehty onnellisella hetkellä!" sanoi Engelbrekt sanantuojan
kertomuksen kuultuaan. "Vanha herra Krister Niilonpoika on iäkäs ja
kokenut mies; herra Kaarlo Knuutinpojalla on tosin vielä paljon
nuoruudenhulluutta jälellä, niin kuin, puheenne mukaan, Eerikki
kuningas suvaitsi sanoa, mutta vähemmin minulla ja apumiehilläni
tuonoisina vuosina oli hänestä haittaa, kuin monesta noita vanhempia
herroja."

"Mutta sauva, Engelbrekt, ja tuo lyhyt miekka?" kysyi munkki, "minusta
näyttää siltä kuin Eerikki kuningas olisi huvikseen pitänyt valtakunnan
korkeutta pilkkanaan ... mitähän muinoset mahtavat herrat, semmoiset
kuin Niilo Ambjörninpoika, Bo Juhonpoika, Kaarlo Ulvinpoika, Toftan
haltija, olisivat sanoneet moisesta drotsin- tai marskinvirasta!"

"Vaikea on sanoa, mitä Eerikki kuningas tällä tarkoittaa", jatkoi
Engelbrekt, "ja pahasti hän siinä näyttää menetelleen, sillä vanhan
tavan mukaista se ei ole. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella,
sitä eivät Ruotsin kuninkaat ole tapanaan pitäneet... Kai hän on
toimivinaan Margareta kuningattaren viittaamaan suuntaan ...
valitettavasti kompastelee Eerikki kuningas vielä eikä osaa käydä ...
sillä sitä hän ei näytä koskaan tahtoneen oppiakkaan... Mutta oli miten
oli, Ruotsin valtakunnan lakia ei Margareta kuningatar ole tehnyt
mitättömäksi ja vielä vähemmin on Eerikki kuningas sitä sellaiseksi
tekevä!"

"Mutta herrain avulla...?" uskalsi munkki kysyä.

"Ei, isä Ragvald", huudahti Engelbrekt pöydästä nousten, "ei, sitä ei
ole koskaan tapahtuva!"

"Ei niin kauvan kuin sinä elät, Engelbrekt, mutta sitten..."

"Ei, ei ... siinä erehdytte, pateri! Merkitseekö Engelbrekt enemmän
kuin kukaan muu, jonka povessa vaan sykkii lämmin ja epäitsekäs sydän?
Uskokaa minua, Ruotsin valtakunnalta ei ole puuttuva rehellisiä miehiä
puolustuksekseen eikä Ruotsin rahvaalta koskaan johtajaa ... silmäile
menneitä aikoja, isä Ragvald, minkä joukon mahtavia, suuria henkiä
näetkään, kaikilla heillä on miekka paljastettuna kolmikruunuisen
kilven puolesta ... tämähän on Pyhän Eerikin rukouksien vaikutusta ja
yhtä voimakkaina, yhtä hartaina lähtevät ne pyhimyksen huulilta
tästälähin kuin tähänkin asti."

Vanha munkki katsoi vilpittömästi ihastuneena Engelbrektiin, jonka
kasvonpiirteet puhuessa oikein kaunistuivat innostuksesta. Mutta jos
hänen sanansa näin hurmasivat munkkia, niin vielä enemmän ne hurmasivat
molempia kuuntelevia nuorukaisia. Hermanin silmä paloi ja Niilo
Bonpojan posket hehkuivat ja hän tuskin uskalsi hengittää, ett'ei vaan
sanaakaan menisi hukkaan.

"Vai mitä sanotte siihen, Niilo Bonpoika?" jatkoi Engelbrekt hymyillen
ja kätensä nuorukaisen olalle laskien. "Varmaan te olette oleva
viimeinen herrasmies unohtamaan Ruotsin rahvasta?"

"Niilo Bonpoika ei unohda kerran antamaansa lupausta!" vastasi
nuorukainen luoden Engelbrektiin vakaan katseen.

"Vie nyt herrallesi, jalolle Tuomas piispalle, terveisiä minulta ja
sano hänelle, että niin kauvan kuin ei talvi tule tätä kaivantotyötämme
keskeyttämään, minä oleskelen täällä. Kotia Örebrohon mennessäni aion
käydä herrasi luona Tynnelsössä."

Näin sanoen hän lähetti piispan aseenkantajan luotaan.

Illalla päivän työn päätyttyä ja kaikkien mentyä levolle, astui Herman
Berman halki metsän linnaa kohti. Hän pysähtyi muutamalle paikalle,
josta saattoi nähdä laajalti yli Mälarin. Oli mitä kauniin syysilta,
kuu valoi hopeataan vesille ja maille ja kaukaa kuului kotiinpalaavien
onnellisten työmiesten iloisia ääniä. Syrjästä metsän takaa kohotti
Täljen linnantorni huippuansa sinitaivasta kohti -- sen synkän varjon
synkkänä kuvana, johon todellisuus oli hänen valoisat toiveensa
verhonnut. Rantaa vasten loiskiva laine, metsästä huokuva tuuli -- koko
luonto kuiskaili elämän suloisimpia lupauksia. Hän näki edessään
sydämensä lemmityn; hän oli kuulevinaan armahansa äänen ja hän tunsi
itsensä vahvaksi hillitsemään kaipuunsa, vahvaksi kieltäytymään,
vahvaksi elämään ja kuolemaan sen miehen tavoin, joka aina oli ollut
hänen sydämensä ensimmäisellä sijalla ja joka nyt tuntui sulautuvan
siihen henkilöön, joka samalle sijalle niin voimakkaasti oli pyrkinyt.

"Tuossahan on, niin totta kuin nimeni on Maunu, yksi turpeen
tonkijoista", kuului ääni hänen takaansa sanovan. Herman käännähti
sinne päin ja näki edessään tiellä kaksi ratsumiestä, jotka hän heti
tunsi Maunu Pentinpojaksi (Yö ja päivä) ja Ture Turenpojaksi (Bjelke).

"Hoi, sinä haaveileva nuorukainen", jatkoi sama ääni pilkallisesti ja
ilkkuen, "onko lapiosi pudonnut järveen vai oletko nähnyt merenneidon?"

"Erehdytte, Maunu Pentinpoika, jos luulette minua joksikuksi
tovereistanne, kuten näyttää, koskapa voitte tuollaista puhua."

"Pitäkää hyvänänne, Herman Berman, sanojani en peruuta ja luulenpa ne
uhkarohkeudellasi ansainneesi ... ajatelkaas, herra Ture Turenpoika,
tuo mies kilpailee kanssani Ewerstenin Hannu kreivin tyttärestä."

"Sehän sopii mainiosti", vastasi Ture herra, "Engelbrekt kosii Ruotsin
valtakuntaa, miks'ei sitten hänen aseenkantajansa kosiskelisi
kreivintytärtä!"

Molemmat nuoret herrat nauroivat, niin että metsä kajahteli, ja heidän
taaksensa kokoutui taaja joukko palvelijoita, jotka ratsastaessa olivat
jääneet jälelle.

"Teidän sijassanne, Maunu", jatkoi Ture herra, "jouduttaisin häitä.
Morsian saattaisi mennä menojansa, ennen kuin hänen käsineensä on
ennättänyt oikein kotiutua päähineenne koristukseksi."

Hän tarkoitti kärpännahkalla reunustettua hansikasta, jonka Maunu herra
oli temmannut kreivintyttären vyöstä Jösse Eerikinpojan pidoissa
Vesteråsin linnassa.

"Ennen kuin se on vuotta siinä ollut, on hääni jo pidetty..."

"Sitä ennen ja nyt tällä hetkellä on velvollisuutenne antaa minulle
vastaus, Maunu Pentinpoika", huudahti Herman ja tarttui hänen hevosensa
ratsastimiin.

Ritari tuijotti Hermanin kalpeihin kasvoihin ja näytti aikovan lyödä
syrjään tuon uskaliaan käden, joka oli uskaltanut seisattaa hänen
ratsunsa.

"Jos taimotahallanne tahdotte solvata, niin täytynee teitä ojentaa...
Moinen puhe sovitetaan ritarien kesken verellä ja minä vaadin
hyvitystä..."

"Tuosta saat mitä haluat", huusi Maunu herra vihan vimmassa ja paljasti
miekkansa läimäyttääkseen Hermania sen lappeella.

Mutta tämä oli tuskin nähnyt miekan välähtävän päänsä päällä, ennen
kuin hän tarttui ritarin vyötäisiin ja rohkeasti heittihe hänen
taaksensa hevosen selkään. Jättiläisvoimalla hän sitten puristi ritarin
käsivarret sivuja vasten, kannusti hevosta ja katosi hämmästyneiden
katselijain näkyvistä. Herra Ture Turenpoika läksi heti sen jälkeen
täyttä laukkaa samanne päin ja palvelijat seurasivat häntä.

Metsän alapuolella oli aukea niitty ja sille olivat nuo hurjat ajajat
pysähtyneet. Maunu herra oli raivoisasti rynnistäen heittäytynyt
satulasta, mutta Herman ei ollut kuitenkaan hellittänyt. Ture herran
täyttä karkua tullessa loikoi Maunu maassa sidottuna ratsastimilla,
jotka Herman oli temmannut hevosen päästä.

"Tuosta saatte lyönnin", kuulivat tulijat tuon vihastuneen miehen
sanovan samalla kun hän voimakkaasti läimäytti pudonnutta miekkansa
lappeella, "tuosta saatte lyönnin, jonka aioitte minulle antaa. Jos
tahdotte rehellisen ritarin tavoin sovittaa tämän solvauksen, niin
olkoon teillä siihen valta, mutta päähineessänne olevan hansikkaan minä
otan päällisiksi... Saatte sen takaisin arvoisan neidin kädestä taikka
ette saa koskaan."

"Hyvä että tulette tänne, herra Ture Turenpoika", sanoi hän sitten
tälle, "tuo suurisuinen Maunu herra näkyy tällä hetkellä tarvitsevan
ystävän hoitoa ... mutta minä otan teidät sanojeni todistajaksi."

Ture herra laskihe hevosen selästä ja riensi Maunun luokse, joka loikoi
verissään maassa. Hän oli pudotessaan loukannut päänsä kiveen, mutta
hän tiesi kuitenkin täydellisesti kaikki mitä oli tapahtunut, vaikka
verenvuoto teki hänet raukeaksi ja voimattomaksi. Olkavyöllä sidottiin
pudonneen pää, niin hyvin kuin voitiin, ja sen tehtyä nostettiin hänet
hevosen selkään. Sitten ratsastettiin hiljakseen linnaa kohti.

Herman jäi paikalleen katselemaan poistuvia, mutta hänen mietteitään
tuli häiritsemään hänen takanaan kaukana metsässä laulava ääni. Se oli
Belgstingin tytär, joka siis myöskin lähestyi Pentti ritarin linnaa.
Tuskan ilme vavahti Hermanin kauniille kasvoille ja muuttui
suruvoittoiseksi, kun hän loi silmänsä pieneen kultakirjaiseen
hansikkaaseen, joka hänellä oli kädessä. Kun hän nosti päätänsä, näki
hän vanhan miehen tieltä päin ratsastavan häntä kohti.

"Onneksi olkoon, Herman Berman", sanoi vanhus haaveilijan eteen
seisattuen, "silmäni ovat tänään nähneet toisen miehuudennäytteenne!"

"Jumal' antakoon Melcher Gjordinpoika! kulkeeko tienne näille seuduin?"

"Olen tärkeillä asioilla herrani, Hannu kreivin ja hänen tyttärensä
puolesta ja tulen nyt Täljen linnasta hakemasta Maunu herraa, joka
läksi Tukholmasta aikaiseen aamupäivällä heti kuninkaan pitämän
kokouksen päätyttyä. Hän ei liene kulkenut suorinta tietä, sillä kun
tulin linnaan, ei hän vielä ollut saapunut. Minä ratsastin silloin
häntä vastaan ja tapasinkin..."

"Oletteko myöskin saanut asianne toimitetuksi?"

"En ... te olette sen toimittanut minun puolestani!"

"Minä...!"

"Se koski arvoisan neidin hansikasta, jonka Maunu herra
epäritarillisella tavalla oli anastanut... Minä kuulin ja näin kaikki,
mitä teidän välillänne tapahtui ... nyt teidän kuitenkin pitää olla
tarkoin varoillanne, Herman Berman, sillä Maunu herran kanssa ei ole
leikkimistä eikä hän aina kulje suoria teitä ... mutta nämähän asiat
eivät koske minua ... minä kysyn nyt vaan teiltä, tahdotteko antaa
minulle arvoisan neidin hansikkaan?"

Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän nopeasti ja päättäväisesti
ojensi hänelle hansikkaan.

"Tosin olin aikonut jättää sen Hannu kreivin omiin käsiin", sanoi hän,
"mutta näin on parempi, ylpeä kreivi ei mahtaisi kernaasti ottaa sitä
minulta."

Lempeästi hymyillen ukko otti hansikkaan ja kääri sen huolellisesti
liinaan, jonka otti nuttunsa alta.

"Väärin arvostelette häntä, jonka hengen olette pelastanut, Herman ...
kiitos kuitenkin tämäniltaisesta teostanne!"

Ukko nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja ratsasti verkalleen tiehensä.

Muutamia päiviä tämän jälkeen -- marraskuun 2 p:nä -- tuli herra Pentti
Steninpoika ratsain linnaan. Hän oli synkällä päällä ja kutsutti heti
linnanvoudin luoksensa. Tämän täytyi tehdä tarkka selko kaikesta, mitä
oli tapahtunut sekä linnassa että sen ulkopuolella, ja vielä
synkemmäksi kävi ritari saadessaan kuulla, miten onnettomasti hänen
poikansa oli käynyt. Maunu herra oli kuitenkin jo paria päivää
aikaisemmin lähtenyt linnasta ja ratsastanut Göksholmaan.

"Entä vanki?" kysyi vihdoin ritari sangen kiivaasti.

"Vanki istuu täällä tornissa, mutta Maunu herra otti Kirjuri-Martin
mukaansa, niin että ainoastaan tuo pitkä palvelija on jälellä täällä
linnassa."

"Tuokaa tänne vanki", huusi Pentti herra kiivaasti, "palvelijaa, joka
toi hänet tänne, tahdon kuitenkin ensin kuulustella!"

Linnanvouti meni ja hetkisen kuluttua tuli tuo pitkä, komeavartaloinen
palvelija, joka vähän aikaa sitten oli tullut Pentti herran
palvelukseen. Hän käyttäytyi jokseenkin ylimielisesti ja raa'asti eikä
näyttänyt huolivan luopua entisistä tavoistaan uudenkaan herransa
edessä. Tämä uteli häneltä Gellinkin talon tapahtumia, kuinka heidän
oli onnistunut päästä sieltä pakoon, ja palvelija teki täydellisen
selon sekä omistaan että Martin toimista. Sitten ritari kyseli
palvelijan aikaisempia oloja ja näytti joka vastaukselta tulevan yhä
tyytyväisemmäksi. Tämä oli ensin ollut arkkipiispa Juhani Gerkenpojan
ja sitten Juhani Walen palveluksessa sekä Borganäsissä että
Stegeborgissa. Juhani Walen paettua hän oli harhaillut siellä täällä ja
vihdoin tavannut vanhan ystävänsä, Kirjuri-Martin, joka oli saattanut
hänet Pentti herran luokse.

Palvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avattiin. Linnanvouti astui
sisälle tuoden vangin. Tuo roteva, komea mies oli kalpea, mutta hän loi
ritariin uljaan silmäyksen, ja jolleivät kahleet olisi kalisseet hänen
jaloissaan, olisi ken hyvänsä nähdessään nuo molemmat miehet vastakkain
luullut vankia herraksi ja ritaria hänen seurueeseensa kuuluvaksi. Kun
vangin katse sattui syrjässä seisovaan palvelijaan, näytti siltä kuin
hän olisi muuttunut kasvoiltaan, ja hänen huulensa vapisivat. Ritari
puhutteli vankiansa tavalla, josta selvästi huomasi, että hän tahtoi
saavuttaa luottamusta.

"Minun väkeni se on riistänyt teiltä vapauden", sanoi hän, "ja minä
olen rientänyt antamaan teille sen takaisin ... meillä on,
arvellakseni, teillä ja minulla, sama vihollinen ja sen tähden voinemme
tehdä toveriliiton ja toimia molemminpuoliseksi hyväksi. Yhteinen
vihollisemme on mahtava, s.o., häntä ei voi tällä kertaa saavuttaa
tavallisella tavalla, mutta teillä on, mikäli tiedän, laillinen syy
valittaa häntä vastaan. Sanokaa sen tähden suoraan, tahdotteko yhtyä
kanssani elämän ja kuoleman uhalla taistelemaan..."

Vanki ei ollut koko ritarin pitkän puheen aikana huolinut luoda
silmäystäkään häneen. Mutta nyt hän suuntasi suuret säihkyvät silmänsä
puhujaan niin järkähtämättömästi ja tuimasti, kuin olisi tahtonut
ahmaista seuraavan sanan.

"Engelbrektiä vastaan", sanoi ritari seuraten tarkasti jokaista
vankinsa henkevien kasvojen ilmettä.

Muuta vastausta kuin minkä saattoi lukea vangin kasvojenilmeestä ritari
ei kuitenkaan saanut, sillä ovi avautui ja muuan palvelija astui sisään
hyvin hätäisesti ilmoittaen, että eräs vieras ritari halusi puhutella
linnanherraa. Asia koski Nyköpingin linnan läänitystä, jonne kuningas
Tukholmasta aikoi mennä. Palvelijan ilmoitus näytti Pentti herran
mielestä olevan sangen tärkeä ja vetävän vertoja esillä olevalle
asialle. Hän käski palvelijan kiiruusti viemään vieraan ritarin
linnansaliin, huomautti viittauksella Maunua pitämään vankia silmällä
ja riensi ulos.

Maunu jäi siten kahden kesken Belgstingin kanssa. Hetken aikaan ei
kumpikaan virkkanut sanaakaan, mutta jälkimmäinen katseli tarkastaen
palvelijaa.

"Harvoin olen sinua nähnyt, Maunu, sen illan jälkeen, jona käskin sinut
pois talostani", kalvava tuli syttyi tätä muistellessa hänen
katseeseensa, mutta pian hillitsi hän sen, "ja kunnottomia teitä olen
nähnyt sinun kulkevan."

"Ha -- ha", irvisteli palvelija. "Teidän olisi nyt pitänyt unhottaa
olleenne kerran rikas Belgsting ... tuolla äänellä ei vangitun miehen
sovi puhua."

"Puheesi, Maunu, näyttää vahvistavan luuloani, että olet häpeällisillä
teillä."

"Mitä sitten ... en ole koskaan välittänyt siitä, mitä minusta olette
luullut!" vastasi palvelija julkeudella, joka kovemmin kuin kahleet
näytti kiusaavan vankia.

Molemmat olivat kauvan aikaa vaiti ja Belgstingin läpitunkeva katse
näytti sill'aikaa tarkastelevan jokaista palvelijan sielussa löytyvää
sopukkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, jollei ehkä se
hätäilevä puhe, jolla hän koetti helpottaa tarkastajan työtä,
osottanut, että joku salainen kieli tunteitten soittimessa oli joutunut
väräjämään. Mutta sitä mukaa kuin mies puhui vaihtui Belgstingin
uljaiden, säännöllisten kasvonpiirteiden ilme nopeasti mitä
tuskallisimmasta kauhistuvaksi, karvasmieliseksi ja epätoivoiseksi.

"Miksi puhut niin suurellisesti menneistä ja enää palajamattomista
asioista", kuuluivat palvelijan sanat, "ethän liene koskaan todella
luullut aikoneeni naida hullua tytärtäsi ... enhän toki, korkeammalle
pyrin ja parempia tavottelin, ja tyttäresipä, Kirstihän minulle tämän
neuvoi, hänhän minulle kertoi, mikä sinulle ja suvullesi onnea
tuotti ... ja hänpä se minulle antoi jousen ja vaskinuolesi, ja kun hän
itse tahtoi pitää vitjat ... ha -- ha -- ha", hän nauroi ikään kuin
mielipuolisesti houraillen, "silloin otin ne ... sinä yönä, jonka
edellisenä iltana ajoit minut pois."

Tuo voimakas mies vapisi ja väänteli suonenvedontapaisesti käsiään,
niin että kahleet kalisivat.

"Kalistele vaan kahleitasi, Belgsting", jatkoi mies, "saat olla
hyvilläsi siitä, että ne tulevat ruostumaan ruumiisi ympärille, sillä
ei Pentti ritari ole päästävä sinua vapaaksi eikä Martti enkä minäkään.
Niin Martti, Hovin-Svenin poika, hänkin tiesi onnesi ja rikkautesi
salaisen perustuksen. Minä kosin tytärtäsi, niin, sen minä tein ... ja
sinä kielsit..."

Mies ei ennättänyt pitemmälle. Vanki oli syöksynyt hänen päällensä ja
paiskasi nyt raskaista kahleistaan huolimatta hänet maahan sekä painoi
polvensa hänen rintaansa vasten. Mies, joka myöskin oli notkea ja
voimakas, vaikk'ei voinutkaan Belgstingille vertoja vetää, oli tuossa
tuokiossa vetäissyt esiin tikarin, mutta sen tempasi Belgsting heti
hänen kädestään. Mitä tuskaisimmin katsein hän käänsi tikarin voitetun
rintaa kohti.

"Viimeinen hetkesi on käsissä, halpamielinen rosvo ... rukoile, jos
voit, sielu parkasi puolesta..."

Tuo ilkkuva mies muuttui yht'äkkiä. Nämä kasvot, joilla tuskin koskaan
lienee näkynyt pelon ilmettä, paitsi silloin kuin hän luuli näkevänsä
aaveen tuon ison kiven luona, voudin talon ja Vaskivuorella olevan
Engelbrektin talon välisen tien varrella, olivat nyt kalpeat kuin
hengenlähdössä, ja nuo äsken niin julkeat silmät näyttivät olevan
pullistumaisillaan ulos kuopistaan.

"Mutta sano minulle, ennen kuin astut rankaisevan Jumalan tuomiopöydän
eteen, sano minulle, mitä aioit tehdä tyttärelläni, koskapa et aikonut
häntä naida..."

"Minut oli lähettänyt arkkipiispa Johannes Gerkenpoika",[29] ähkyi
mies.

"Arkkipiispa Johannes", änkytti Belgsting, hänkin ikään kuin
kuolemantuskan valtaamana.

"Arkkipiispa", jatkoi mies, joka sai pelastuksentoivoa Belgstingin
mielenliikutuksesta, "oli kerran Nafno piispan luona käydessään
Vesteråsissa nähnyt hänet ja himoitsi häntä omakseen. Minun oli määrä
naida hänet vaan näön vuoksi..."

Miehen kuolontuskissa ähkymät sanat tekivät Belgstingiin merkillisen
vaikutuksen. Tikaria pitävä käsi herposi, hän nousi seisoalleen ja
painoi kätensä otsaansa vasten selvästi mitä haikeimmissa
tunnonvaivoissa.

"Engelbrekt, Engelbrekt!" huudahti hän kerran toisensa perään pitämättä
vaaria miehestä, joka nuolen nopeudella hypähti pystyyn ja sieppasi
lattialle pudonneen tikarin.

"Tuon olisit voinut saada tietää henkeäni uhkaamattakin, Belgsting",
sanoi mies taas täydelleen toinnuttuaan, "tyttäresi ei ollut
ensimmäinen, jota arkkipiispa Johannes itselleen himosi ... voinhan
kernaasti kertoa sinulle kaikki, sillä minulle on nyt asia yhdentekevä
ja minä pääsen kuitenkin rikkautesi omistajaksi ... elä liikahda,
Belgsting, nyt et enää arvaamatta kimppuuni pääse... Kun tyttäresi,
näes, oli kertonut minulle jousesta ja vitjoista ja antanut minulle
edellisen, ja sitten kuin sinä olit hyljännyt kosintani, tuli hän
kaivoksellesi minua tapaamaan ... siellä otin vitjat hänen kaulastaan
ja silloin hän luiskahti kaivokseen ja silloin ... sinä olit itse
kulkenut ohitsemme muutamien satojen askelten päässä ja minä kuulin
Martin etäältä antavan sovitun merkin ... silloin alkoi vesi nousta ja
Hillen[30] kuohutti laineensa torninkorkuisiksi ja taivaasta lankesi
rankkasade ja kuului ryske, ikään kuin maa olisi haljennut ... sinun
talosi se vajosi Hillenin syvyyteen ... sinä ja minä, me pelastuimme,
sinä Martin avulla ja minä ... taikka pikemmin tyttäresi minun
avullani, sillä hän pelastui alhaalla kaivoksen pohjalla."

Miehen katseet ilmaisivat sekä pelkoa että ivaa, mutta myöskin
jonkinlaista mielenkiihtymystä, huumausta, joka hillittömästi ajoi sitä
päämäärää kohti, johon hän kuten moni muukin pyrki ... rikkauteen ja
kunniaan, jotka hän nyt varmasti uskoi saavuttavansa, koska hänellä
oli Belgstingin noidutut kalleudet. Ja niiden voimaa oli niin
päivänselvästi todistanut onnettomuus, joka kohtasi Belgstingiä samalla
hetkellä, jolloin hän ne kadotti, että usko niiden salaiseen voimaan
oli tullut pitkälle Maunulle hänen ainoaksi uskokseen. Tämä ynnä hänen
luonnonomainen raakuutensa ja hillitön julmuutensa, jotka vielä olivat
kehittyneet sellaisten miesten parissa oleskellessa, kuin olivat
mainittu arkkipiispa, Jösse Eerikinpoika ja herra Juhani Wale, --
kaikki tämä sai hänet pitämään kokonaan arvottomana kaikkea, mikä ei
koskenut hänen himoitsemansa rikkauden voittamiskeinoja. Siitä johtui
hänen arkuutensa, siitä myöskin hänen kylmäverinen julmuutensa.

Mutta mies, joka seisoi hänen edessään kahleissa ja taisteli
tärisyttävää sieluntaisteluansa, jolloin nuo julmat sanat ikään kuin
myrkkypisaroina vähitellen valuivat ammottaviin haavoihin taikka
suoloina kirvelsivät selkään piirretyssä aukeamassa, -- hän seisoi
kalpeana, jäykkänä ja liikkumattomana, vaan yhä ylemmäksi kohottaen
uljasta päätänsä, kunnes katse salaman lailla leimahtaen yläpuolelta
sivuutti tuon kurjan orjan.

Samassa ovi aukeni ja Pentti ritari astui huoneeseen. Hän oli synkemmän
näköinen kuin lähtiessään ja hän käski jyrkästi palvelijan kutsumaan
linnanvoutia ja viemään vangin torniin vastaiseksi.

Ja hetkisen kuluttua lukittiin portti Belgstingin jälkeen ja hän oli
ahtaassa vankilassaan, yksin muistoineen, yksin sieluntuskineen. Päivät
vierivät vierimistään, mutta sitä päivää ei tullut koskaan, jona ritari
olisi antanut hänelle vapauden takaisin. Jo oli mennyt kuukausi, mutta
monen monta meni vielä eikä vankilan portteja vaan avattu. Hän sai
kyllin aikaa miettiäkseen menneiden aikojen tekoja.



VI.

Valtiomarski.



Tammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä
ajoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen
kauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä
ja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan
hevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.

Mies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta
hänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän
oli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli
kokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta,
vaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen
pohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi
vauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta
jouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan
selvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi
isolle kartanolle.

"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?" kysyi hän reestä nousten ja
ojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta
oli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.

"Jumalan rauhaa! on kyllä", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa
hän viipyi jonkun aikaa.

Renki vei sillä välin hevosen takapihalle ja pani talliin sekä veti
reen katokseen. Hän oli juuri saanut tämän kaiken tehdyksi, kun vieras
ynnä kauppias Greger tulivat portaille ja jälkimmäinen huusi rengille:

"Eikös Engelbrekt majaile Sigfrid Kultasepän talossa, Pekka?"

"Majailee kyllä, isäntä, ja hän meni tunti sitten sinne, sillä silloin
päättyi kokous harmajamunkkiluostarissa. Hänen mukanaan oli monta
herraa, minä olin juuri puhelemassa Ulvi vanhuksen kanssa, kun he
tulivat."

"Saata sitten vieras mestari Sigfridin talolle, Pekka", sanoi kauppias
ja erosi kättä lyöden vieraasta, joka Pekan seuraamana joutuisin
askelin läksi kartanolta.

He eivät olleet käyneet kovin pitkälle, ennen kuin jo Pekka voi
näyttää, missä Kultasepän talo sijaitsi.

"Ulvi vanhus seisoo vielä portilla", sanoi hän, "ja tuo pitkä mies
hänen rinnallaan on Herman Berman."

"Hyvä, hyvä, jo näen ... kiitos, hyvä ystävä, nyt jo osaan omin
neuvoin ... hoida hyvästi hevosta, sille on leipää reenlaatikossa; itse
sitten palattuani hoitelen paremmin..."

Näin sanoen hän erosi ystävällisesti päätään nyökyttelevästä Pekasta,
joka jäi vähäksi aikaa katsomaan tuota vanhaa miestä, jolla oli kiire
ja jolla siis lienee ollut tärkeitä sanomia Engelbrektille..

Sillä välin vieras lähestyi porttia, jolla Ulvi vanhus ja Herman Berman
olivat. Jälkimmäinen riensi häntä vastaan.

"Mikä nyt on hätänä, Henrikki mestari, koskapa olette tullut niin
pitkän matkan eikä ole kolmea päivää siitä kun teistä erosin
Tukholmassa?"

"Saatte kohta kuulla", vastasi Henrikki Seppä hengästyksissään,
"Engelbrekt ei ole lähtenyt kaupungista sen tiedän ... entä muut
herrat?"

"Vielä ei ole kukaan lähtenyt, mutta tänään laadittiin ja
allekirjoitettiin kuninkaalle menevä kirje, niin että keskustelut on
päätetty."

"Tulen siis aivan liian myöhään ... mitä he ovat kuninkaalle
kirjoittaneet?"

"Erottamiskirjeen! Sitä, että hän on rikkonut Tukholmassa tehdyn
sopimuksen, paheksivat yhtä paljon herrat kuin talonpojat ja
kauppakaupunkilaisetkin. Ensinmainitut ovat tyytymättömät sen tähden
että hän palatessaan antoi linnat hylkiöille, kirkonvarkaille ja
naistenraiskaajille..."

"Niin, niin, Nyköpingin Juhani Jönsinpojan ja Stegeborgin Juhani
Flemingin sekä Stegeholman Olavi Finnen tunnemme kyllä joka mies;
suuria veijareita kaikki tyyni, suurin kuitenkin Juhani Fleming. Eipä
syyttä sanotakkaan hänestä pilkkalaulussa:[31]

    "'kuin koira vailla kunniaa,
    hän pettää vain ja uskottaa!'

"Jumala armahtakoon sikäläisen kansan kurjuutta. Nyt joulunpyhinä hän
väkisin turmeli muutaman naisen Mörkön kirkossa ja panetti hänet sitten
savuun roikkumaan, kunnes hän heitti henkensä, ja pyhän kirkon hän on
ryöstänyt paljaaksi... Syystä sureekin joka mies moista menettelyä, ja
mitä on drotsin ja marskin tekeminen? Mutta sehän oli herrain puuhaa ja
sen tähden pitäkööt hyvänään; Eerikki kuningas veti heitä tällä kertaa
aika lailla nenästä ... vanha herra Krister Niilonpoika onkin paennut
Suomeen..."

"Mutta marski on täällä ja toimii kummankin puolesta nuoruudestaan
huolimatta..."

"Niinkö arvelette, Herman..."

"Jos oikein ymmärrän, mitä täällä on hankittu, niin marski pyytää
päästä valtakunnan päämieheksi, jona Engelbrekt oli viime vuonna, ennen
kuin kuningas tuli ja herrat saivat tahtonsa perille drotsin ja marskin
suhteen..."

"Jos valtakunnalle on päämies valittava", keskeytti Henrikki Seppä
varsin vakavan näköisenä, "niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee
useampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"

"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain
kesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili
ystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä.
Mutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin
saivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin
kesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri
maata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta."

"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen", virkahti
Henrikki Seppä varsin mielihyvillään, "siten hän ei viety ojentamaan
jalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!"

"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa
kuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä
suurempaa valtaa sekä drotsille että marskille."

Puhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan
syrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi
puhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä.
Muutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo
Kustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä
vaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.

Hän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat.
He keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston
kokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä
tähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa
oli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä.
Aiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän
vast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän
puolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi
vahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden
tultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa,
tunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta
onnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava
Tukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata
ruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta
kaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi
lujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan
valtakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät
Tukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten
hankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.

"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan", näin Engelbrekt päätti,
"he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä
saa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on
oleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava
ratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin
tiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta
suurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty."

Kaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua
kyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja
varoitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän
arveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä
puhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan.
Hän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi
ennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina
sanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja
allekirjoituksillaan vahvistaneet.

"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti",[32]
sanoi hän, "jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt
olisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme
kirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni
voi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä."

"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia", lausui silloin Engelbrekt,
"mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä
katson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on
kallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut,
niin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä
pois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja
parantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin
huolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on
ennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan.
Ylös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee
teidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo
olla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma
voidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy
Tukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään."

Tuomas piispa ja Niilo Kustavinpoika puhuivat samaan suuntaan kuin
Engelbrekt. Samoin myöskin arkkipiispa Olavi ja vieläpä herra Niilo
Steninpoikakin (Yö ja päivä), hän, joka niin monessa tilaisuudessa oli
mitä kiivaimmin vastustanut Engelbrektiä, vieläpä loukannutkin häntä.
Mutta näytti siltä, kuin hän olisi muuttanut mieltänsä tuosta "pikku
miehestä." Ylpeä uhkamielisyys oli tosin jälellä, mutta se oli sama
kaikkia kohtaan, eikä hän sitä paitsi nyt ensi kertaa kannattanutkaan
Engelbrektin mielipidettä. Viimein myöntyi marskikin. Päätettiin heti
lähteä Tukholmaan.

Toisena päivänä lähenivät kaikki herrat ratsain Tukholmaa ja
palvelijoita heillä oli mukanaan iso joukko. He tulivat eteläpuolelta.
Saavuttuaan "Asöna"-kukkulalle, joksi nykyistä Södermalmia sanottiin,
he näkivät kaupungin portteja suljettavan ja nostosiltaa nostettavan.
He kävivät neuvottelemaan ja kohta sen jälkeen ratsastivat Engelbrekt,
Kaarlo Knuutinpoika, Gotskalk Pentinpoika (Ulf) ja Juhani Kaarlonpoika
(Färla) nostosillan edustalle sekä panettivat hatun riu'un päähän
merkiksi, että he tulivat rauhallisissa aikeissa. Heidän huutonsa
johdosta tuli kotvasen perästä ulos kaksi hyvin hämmästyneen näköistä
pormestaria, molemmat saksalaisia. Kun marski kysyi, miksi he estivät
valtakunnan miehiä pääsemästä valtakunnan kaupunkiin, he sanoivat
"kysyvänsä linnanherralta, herra Eerikki Niilonpojalta."

On tunnettu asia, kuinka herroja viivytettiin melkoinen osa päivästä
nostetun nostosillan edustalla.[34] Oli pilvinen ja purevan kylmä
lokakuun päivä ja vinha merituuli toi mukanaan paksuja lumipilviä,
jotka satoivat lumensa kaupungin ja lähiseudun kohdalla. Vihdoin nuo
neljä herraa tuskastuivat pahan päiväisiksi ja yksin Engelbrektinkin
mielestä tämä meni pitemmälle kuin hän oli odottanut.

"Näette, nyt, herra marski, oliko pelko liioiteltu."

"Vastedes, kun nuo kunnon pormestarit suvaitsevat tulla ulos,
puhummekin heille toisenlaista kieltä."

Tämä oli heidän toisen ilmestymisensä jälkeen, jolloin he olivat
sanoneet herra Eerikki Niilonpojan odottelevan herra Kröpeliniä
keskustellakseen hänen läsnä ollessaan ruotsalaisten herrain kanssa.
Engelbrekt ratsasti vähän matkaa takaisin päin palvelijainsa luokse,
jotka seisoivat herrain palvelijain rinnalla, vähän sen rakennuksen
takapuolella, jossa toiset neuvosherrat olivat. Täällä hän vaihtoi
muutamia sanoja Herman Bermanin kanssa ja kiiruhti sitten takaisin
marskin luokse nostosillan edustalle. Täällä he vielä saivat odottaa
pitkän aikaa. Vihdoin pormestarit tulivat ja toinen heistä piti
saksanvoittoisella ruotsinkielellä pitkän puheen, jonka pääsisältönä
oli, ett'eivät he aikoneet avata. Mutta paljoa ennen kuin tuo arvoisa
pormestari oli ennättänyt lopettaa, keskeytti marski hänet ukkosen
äänellä huudahtaen:

"Lyhykäisesti, pormestari, te siis epäätte pyyntömme?"

"Niin", vastasi pormestari kumartaen, "kuningas ei ole käskenyt..."

"Olipa kuningas käskenyt mitä tahansa", huudahti marski ratsastaen tuon
hämmästyneen saksalaisen eteen, "niin on valtakunta minua käskenyt
tekemään näin!" Hän otti miestä nutunkauluksesta ja ratsasti vieden
hänet mukaansa mäkeä ylös.

Toinen pormestari koetti nopeasti paeta nostosillalle, joka nyt oli
alhaalla, mutta Engelbrekt arvasi hänen aikeensa ja otti hänet kiinni,
juuri kuin hän aikoi lähteä käpälämäkeen. Samassa saapui Herman Berman
Engelbrektin miesten kanssa ja molemmat pormestarit uskottiin parille
näistä.

Käännyttyään sitte taas sillalle päin Engelbrekt ja Kaarlo Knuutinpoika
näkivät, kuinka portit joutuisasti suljettiin ja kuinka tanskalaiset
sotamiehet työnsivät tieltään muutamia muurille tulleita ruotsalaisia
porvareita. Kohta sen jälkeen nähtiin haarniskoittu herra porttitornin
luona. Pilvet olivat alkaneet hajaantua ja niiden raosta pilkistävän
auringon himmeä hohde valaisi muurin ja ritarin. Tämä seisoi
paljastettu miekka kädessä ja hänen kilvestään säteili punaiselle
pohjalle kiinnitetty kultainen tähti. Se oli herra Eerikki Niilonpoika,
linnanpäällikkö. Kypärinsilmikko oli avattu, niin että hänen tuimat,
pahaa ennustavat katseensa näkyivät.

"Koska asiat ovat tällä kannalla", sanoi marski silloin Engelbrektille,
"täytyy kaupungin olla hallussamme ennen iltaa, muutoin saanevat
maamiehemme tulisen saunan tuolla sisällä."

"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi Engelbrekt.

Kova jyrinä kuului portin sisäpuolelta, mutta oli epätietoista,
syntyikö se kahakasta ruotsalaisten porvarien kanssa, jotka aikoivat
sitä avata, vai koettivatko he ehkä estää Eerikki herraa nostattamasta
siltaa ylös. Sekä Engelbrekt että marski älysivät nyt, ett'ei
silmänräpäystäkään joutanut hukkaan, jos mieli saada silta valtaan. Se
ei kuitenkaan ollut niinkään helppo tehtävä, sillä porttitorni oli
täynnä aseellisia ja varma kuolema oli tarjona sille, joka uskalsi
lähestyä. Joukko marskin palvelijoita oli ratsastanut esiin kohta
Herman Bermanin jälessä ja he olivat aivan herrain takana. Marski käski
joukon johtajan hyökätä esiin eikä tämä tosin estellytkään, mutta hän
näytti olevan turhan tarkka järjestämään pikkuasioita ja siinä kului
aika. Marski kalpeni vihasta ja malttamattomuudesta ja Engelbrekt aikoi
juuri huutaa miehilleen, kun Herman Bermanin yht'äkkiä kuultiin
komentavan heitä alas hevosen selästä. Uhkarohkeudella, joka
silminnähtävästi saattoi marskin ihastuksiinsa, hän miestensä
etunenässä syöksyi nostosillalle. Sateena tuli nuolia ja kiviä heitä
vastaan, mutta ne eivät saaneet heitä pysähtymään. Kohta he olivat
sillan toisessa päässä ja kaupunginportilla.

Tällä välin jyry kasvoi kasvamistaan portin sisäpuolella ja selvään
kumahtelivat voimakkaat kirveeniskut noita paksuja portteja vastaan,
joista lukot kuuluivat murtuvan. Samassa ratsastivat marskinkin miehet
mäkeä alas ja heidän takanaan näkyi vähän matkan päässä muukin
palvelijajoukko. Kovasti ryskyen lensivät nyt portit auki ja Herman
Berman valloitti Engelbrektin miesten kanssa tornin. Tämän tehtyään
Herman riensi Engelbrektin luokse.

"Nyt on tämä torni hallussamme", sanoi hän, "mutta vielä ovat toiset
osaksi saksalaisten porvarien osaksi linnasta tuodun varustusväen
miehittäminä. Jos annat minun miehinesi puhdistaa ne, niin enpä luule
sen työn kauvan kestävän."

"Kiitos, vilpitön kiitos", kiiruhti Kaarlo Knuutinpoika sanomaan, ennen
kuin Engelbrekt ennätti vastata. "Olette toiminut kunnon miehen tavoin,
Herman Berman... Jos tahdotte minun miehieni kanssa rientää toisille
torneille, niin olettepa tänään tehnyt minulle ja valtakunnalle kelpo
työn. Nouskaa rohkeasti ratsaille ja antakaa mennä, Herman,
raatihuoneella sitten tavataan."

Sanoista ilmeni vilpitön hyväntahtoisuus ja Hermanin kauniista
kasvoista heijastui tyytyväisyyden hohde, kun taas Engelbrektin huulet
vetäytyivät sydämelliseen hymyyn.

"Ratsastakaamme me toisten herrain kanssa sitten verkalleen perästä",
sanoi sen jälkeen marski Engelbrektiin kääntyen. Kaikkien neuvosherrain
kokoonnuttua lähdettiinkin liikkeelle.

Marskin liehuva lippu edellä ratsastivat valtakunnan neuvokset
kaupunkiin, ja missä hyvänsä he kulkivat, tervehtivät heitä
ruotsalaiset porvarit myrskyisellä riemulla. Joukko pysähtyi
Ohrasatamatorille ja marski kehotti jokaista, joka tahtoi olla Ruotsin
valtakunnan puolella, rientämään lipun ympärille; sen turviin tulijalle
ei tapahtuisi mitään pahaa. Sen jälkeen herrat ratsastivat päätorille,
jossa he laskeutuivat hevostensa selästä ja menivät raatihuoneeseen.

Tämän torille antavalla pitkällä puolella oli lisärakennus, josta oli
tapana puhua rahvasjoukolle. Tästä marski nyt uudelleen puhui rahvaalle
ja kysyi, tahtoivatko Tukholman porvarit pitää yhtä valtakunnan kanssa.
Rahvas vastasi myrskyisellä myöntymyshuudolla. Pauhaava, joltakin
kaukaiselta tornilta kuuluva sotahuuto kuulutti samalla, että kaupungin
vapauttamistyötä jatkettiin herkeämättä.

Joutuisasti laadittiin sen jälkeen kirje herra Eerikki Niilonpojalle.
Muutaman palvelijan lähdettyä sitä viemään ja vastausta odotellessa
neuvottelivat herrat keskenään tuon tuostakin saaden Herman Bermanilta
tietoja. Kirjeenviejä viipyi kauvan. Tunti oli melkein kulunut, ennen
kuin palvelija palasi, tuoden Eerikki herralta vastauksen. Siinä hän
sanoi pitävänsä heidän kaupunkiintuloansa rauhanrikkomisena ja
lähettävänsä heille sen tähden sodanjulistuksen: hän oli koettava
vahingoittaa heitä, missä ja milloin vaan voi.

Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut olikin tällainen vastaus
odotettavissa. Selvän selvää oli, että tuo äkillinen kaupunkiintulo
sotki linnanherran aikeet, mikä seikka taas oli omiaan häntä
katkeroittamaan.

"Niin saakoon Eerikki herra tahtonsa täytetyksi", sanoi marski
rauhallisesti, "ja alkakoon sota!"

Samassa astui Herman Berman sisään ja ilmoitti, että kaupungin muurien
tornit oli valloitettu ja miehitetty marskin miehillä.

Todellisen hyväntahtoisuuden ilme loisti marskin silmistä, kun hän näki
tuon komean miehen voimakkaat ja vakavat vaikka vähän kalpeat kasvot.
Hän astui ovelle ja tarttui Hermanin käteen.

"Jollei hän olisi teille niin rakas, Engelbrekt, kuin tiedän hänen
olevan", sanoi hän, "niin en päästäisi häntä enkä teitä rauhaan, ennen
kuin olisin saanut hänet väkeni päälliköksi. Mutta tänään osottamaanne
reippautta, Herman Berman, en ole unhottava. Ottakaa tämä sen ja Kaarlo
Knuutinpojan muistoksi!"

Näin sanoen hän otti kaulastaan kallisarvoiset vitjat ja pani ne
Hermanin kaulaan.

Seuraavana päivänä herrat pitivät neuvottelun Själagårdinkadun varrella
sijaitsevassa "Neitsyt Maarian ammattitalossa" ja olivat sitä mieltä,
että Arbogassa tehty päätös oli pantava täytäntöön, siten että marski
jäisi Tukholmaan, mutta Engelbrekt lähtisi maan eteläosiin
valloittamaan takaisin linnoja kuninkaalta. Engelbrekt läksikin heti
Tukholmasta ja marssi Nyköpingiä vastaan. Marski taas alkoi todenteolla
piirittää Tukholman linnaa kaikilta puolin. Sillä välin saapui yhä
useampia herroja Tukholmaan lisäväkeä tuoden, kuten veljekset Niilo ja
Pentti Jönsinpojat (Oxenstjerna), Eerikki Puke y.m.m. Upsalasta tuli
arkkipiispa Olavilta 300 kiiltäviin haarniskoihin puettua miestä.

Piiritysjoukko järjestettiin nyt siten, että Oxenstjerna veljekset
asettivat leirinsä Pyhänhengensaarelle, linnan pohjoispuolelle, marski
itse asetti väkensä läntisen linnanportin eteen Norrströmiltä
Kylänkirkolle asti Kirkkotarhaan ja sen läheisyydessä sijaitseviin
lihamyymälöihin asettuivat Tukholman porvarit ja linnan eteläiselle
puolelle, kirkkotarhasta rantaan asti, sijoittui Eerikki Puke
joukkoineen. Marski, joka ulkomailla oleskellessaan oli hankkinut
tietoja uusista keksinnöistä piiritystaidon alalla ja jota myöskin
mainittiin varsin eteväksi sota-asioissa, osotti heti ansaitsevansa
tuon maineen rakennuttamalla vahvan varustuksen. Se salvettiin
valmiiksi syrjässä, pantiin muutamana pimeänä yönä paikoilleen ja
täytettiin joutuisasti mullalla ja kivillä. Siihen oli tehty
ampumareikiä ja syvennyksiä, niin että miehet saattoivat olla aivan
turvassa vihollisen ammunnalta ja nuolilta. Tanskalaiset ällistyivät
aamulla, kun varustus oli valmis, ja koettivat ankaralla ryntäyksellä
hävittää sitä, mutta heidän täytyi peräytyä.

Porvarit eivät olleet yhtä varovaisia. Kun tanskalaiset kynttilänpäivän
aattona, tammikuun 31 p:nä, hyökkäsivät ulos linnasta, yllättivät
he nämä aterioimasta ja surmasivat heistä suuren osan. Lihamyymälät
he sytyttivät tuleen ja ankara pohjoismyrsky painoi liekkejä
keskikaupungille päin, niin että vaara oli tulemassa sangen suureksi.
Yht'äkkiä tuuli silloin kääntyi, joten kävi mahdolliseksi sammuttaa
liekit, vaikka tanskalaiset panivat parastansa estääkseen
sammutustyötä.

Sen jälkeen porvarit tulivat valppaammiksi, mutta pian tuli yhä
yleisemmäksi puheenaineeksi, että pitäisi olla valtakunnan päämies
kaikkia toimia johtamassa, sillä kun, kuten nyt, jokainen ainoastaan
hoiti omia asioitaan, ei ollut suurta toivoa varovaisen Eerikki herran
ja linnan miehistön voittamisesta. Tämä mielipide levisi leviämistään
ja mihin vaan tuli, kuuli sekä herran että porvarin olevan samaa
mieltä. Marskikin sai kuulla siitä, vieläpä saapui muutamia porvareita
hänen luoksensakin asiasta keskustelemaan. Hän vastaan otti heidät
ystävällisesti kuten tavallista ja sanoi itsekin älyävänsä yhteisen
päämiehen tarpeellisuuden.

"Niin monta valtakunnan herraa ja miestä onkin täällä koolla, että
kyllä voimme valita; lähetän vielä tänä päivänä sanan arvoisalle
isälle, arkkipiispa Olaville! Asianhaarat estävät kuitenkin
kokoonkutsumasta yleistä valtakunnan kokousta."

Tämä oli porvarien mielestä oikeata puhetta ja he iloitsivat jo
edeltäkäsin kokouksen päätöksestä, sillä heille oli päivän selvää, kuka
valittaisiin. Engelbrekt oli tietysti valittava ja siitä puhuttiin koko
se päivä ja vielä seuraavakin. Ainoastaan yksi oli yleisen ilon
vallitessa nurpeissaan. Se oli Henrikki Seppä. Hän aavisti
salahankkeita, kun marski niin ystävällisesti ja kernaasti noudatti
kaikkien mieltä. Kun hän vielä muisti, kuinka asia Arbogassa juuri
marskin toimesta oli lykätty, selvisi hänelle, ett'eivät herrat
ainakaan Engelbrektiä aikoneet valita.

Hän ilmaisi epäilyksensä muutamille vanhemmille, luotettaville
porvareille, jotka heti oivalsivatkin, jos kohta eivät samaa mitä
Henrikki, niin ainakin sen, että oli tekeillä jotakin, joka tahdottiin
saada toimeen Engelbrektin poissa ollessa. He päättivät sen tähden,
että oli lähetettävä noutamaan Engelbrektiä. Mutta tämä oli tehtävä
mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Jos joku syrjäinen -- kaikki
näet olivat varmaan tietävinään, että Engelbrekt tulisi valituksi --
jos joku syrjäinen olisi saanut vihiä heidän epäilyksistään, olisi se
varmaan herättänyt sellaisen melun, että se olisi kuulunut herrainkin
korviin, ja silloin olisi siitä saattanut paljon pahaa seurata. Sen
tähden Henrikki Seppä itse päätti jo samana yönä lähteä Nyköpingiin
Engelbrektin puheille.

Niin tapahtuikin. Mutta samaan aikaan kun tuo kunnon porvari ratsasti
ulos eteläportista, saapui joukko ratsumiehiä pohjoisportille ja ajoi
kaupunkiin. Siinä tuli arkkipiispa Olavi seurueineen.



VII.

Valtionhoitajanvaali.


Varhain seuraavana aamuna riensi muuan palvelijapoika keskikaupungilta
sitä Norrströmin läheisyydessä sijaitsevaa taloa kohti, jossa marski
asui. Hänet vietiin heti marskin puheille, joka hetkisen kuluttua pojan
seuraamana poistui kaupungille päin. He pysähtyivät Mustamunkkikadulla
dominikaaniluostarin edustalle, soittivat porttikelloa ja pääsivät
sisälle. Palvelija johti marskin edelleen monia käytäviä ja portaita
pitkin pieneen huoneeseen, jossa arkkipiispa Olavi kaupungissa
ollessaan tavallisesti majaili.

Marskin astuessa huoneeseen istui arkkipiispa takkavalkean ääressä
nahoilla sisustettuun viittaan käärittynä. Joutuisasti hän oli
ratsastanut Upsalasta ja se oli tehnyt hänet pahoinvointiseksi. Marski
tervehti kunnioittavasti ja arkkipiispa pyysi kohteliaalla
kädenviittauksella häntä istumaan.

"Luuletteko siis", sanoi arkkipiispa, sitten kuin ensimmäiset
kohteliaisuudenosotukset oli molemmin puolin toimitettu, "luuletteko
siis, että asia saadaan toimeen yksimielisyyttä ja sopua rikkomatta?"

"Niin luulen, ja jollette pane ehdotustani vastaan, niin saatanee
turhat viivykit vältetyksi", vastasi marski ja lisäsi, kun arkkipiispa
näytti aikovan kysyä marskin ehdotusta, "vaali voitanee mielestäni
toimittaa samaan tapaan kuin drotsin ja marskin ehdokkaita
asetettaessa. Mutta pääasia on, että valitsijain lukumäärää
vähennetään, ja se käy mielestäni päinsä siten, että me täällä
läsnäolevat piispat, ritarit ja miehet valitsemme kolmekymmentä miestä,
jotka sitten vuorostaan valitsevat valtionhoitajan."

"Ehdotuksenne tuntuu hyvältä!" sanoi siihen arkkipiispa älykkäillä
silmillään marskin leppyisiä kasvonpiirteitä tarkastellen. "Siten käy
kaikki hyvin ja onpa syytä uskoa, että valtakunnan herrat ja miehet
siihen suostuvat yhtä kernaasti kuin minäkin. Yksi seikka minua
kuitenkin vähän huolettaa, se näet, ett'ei drotsi ole täällä eikä
Engelbrektkään..."

"Mitä rakkaaseen sukulaiseeni, vanhaan Krister herraan tulee", vastasi
marski, katseellaan selvästi ilmaisten, että hän enemmäksi kuin
puoleksi puhui ulkopuolelta hampaittensa, "olen minäkin samaa mieltä,
hänen neuvonsa ja kokemuksensa olisivat tässä tilaisuudessa
suurenarvoiset... Samaa sanon Engelbrektistäkin, mutta on kuitenkin
epätietoista, tokko valitsijamiehet toimivat yhtä vapaasti hänen läsnä
ollessaan kuin hänen poissa ollessaan... Nykyiset olosuhteet eivät
kuitenkaan siedä viivyttelemistä. Kauppakaupunkilaiset vaatimalla
vaativat valtionhoitajaa, ja jolleivät he saa tahtoansa täytetyksi, on,
ennen kuin arvaammekaan, Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen
niskassamme."

"Olen samaa mieltä, herra marski..." lisäsi arkkipiispa vielä marskia
tarkastaen, "ja mitä viimemainittuun tulee, voikin olla yhdentekevää,
onko hän läsnä tai ei, sillä ketään muuta kuin häntä tuskin voitanee
valita!"

"Aivan niin, arvoisa isä arkkipiispa", virkahti marski vilkkaasti,
"samaa mieltä olen minäkin. Kuitenkin..."

"Kuitenkin!... Mitä tarkoitatte?"

"Valtionhoitaja tulee olemaan sekä drotsia että marskia ylhäisempi ...
no niin, minä siitä en välitä, mutta sukulaiseni, vanha Krister herra,
voisi panna pahakseen, jos hänet sivuutetaan..."

"Ei kai enempää kuin viimekään vuonna?"

"Silloin hän ei ollut drotsi."

Arkkipiispa ei vastannut mitään tähän väliväitteeseen ja vähään aikaan
ei kumpikaan sitten puhunut mitään.

"Varjelkoot Jumala ja pyhä Eerikki Ruotsinmaata", keskeytti sen jälkeen
arkkipiispa yht'äkkiä äänettömyyden, "kuka hyvänsä valittaneekin
valtakuntaa hoitamaan!"

"Siihen rukoukseen minäkin yhdyn, arvoisa isä arkkipiispa! Mutta ennen
kaikkea tulee kuitenkin toimia joutuun!"

"Tänään ei kuitenkaan voitane mitään toimittaa, herra marski, minun
sairauteni takia, ja tuskin huomennakaan."

Marski ällistyi ja huomautti vielä kerran joutuisuuden tärkeyttä,
samalla kuin hän kohteliaasti hymyillen sanoi toivovansa arkkipiispan
pian paranevan.

"Valmistuspuuhat", lisäsi hän, "voidaan sitä paitsi toimittaa tänään ja
täällä mustamunkkien luostarinsalissa. Jollette huomenna kykene vaalia
johtamaan, niin lykättäköön se sitten."

Tähän oli arkkipiispan mielestään pakko suostua ja sitten marski läksi
hänen luotansa.

Henrikki Seppä jatkoi matkaansa niin joutuisasti kuin hänen voimansa ja
tottumattomuutensa ratsastamiseen sallivat. Mutta jo Täljen paikoille
jouduttuansa hän alkoi vakavasti tuumia reen hankkimista. Keli oli hyvä
ja hyvällä hevosellaan hän arveli joutuvansa määräpaikkaan jo varhain
seuraavan päivän aamupuolella. Näitä ajatellen hän ratsasti Täljen
linnan ohitse kaupunkiin. Täällä olivat kaikki levolla ja hän koetti
muistutella jotakin hyvää ystävää, jonka ovea voisi kolkuttaa
saadakseen halunsa täytetyksi. Mutta muisti petti, ja kun hän ei
tahtonut kääntyä tuntemattomiin kaikkien sikeimmillään nukkuessa,
rohkaisi hän mielensä ja ratsasti ulos kaupungista päättäen olla matkan
vaivoista ja vastuksista välittämättä.

Silloin hän mielikseen yht'äkkiä kuuli reen jalasten äänen. Se tuli
kaupungista ja läheni häntä nopeasti.

"Hoi, mies", huusi hän juuri reen kohdalla, "minne sellainen kiire
keskellä yötä?"

"Nyköpingiin!" vastasi lempeä ja vieno ääni.

"Silloinhan voin ajaa sinun reessäsi ja antaa hevoseni juosta
irrallaan ... minäkin olen sinne menossa!"

"Kukas olette?"

Kysymys kummastutti vähän Henrikki mestaria, sillä siihen aikaan ei
ollut tapana, että se, joka voi auttaa, kysyi avuntarvitsijan nimeä,
mutta hän vastasi tyynesti:

"Nimeni on Henrikki Folkvidenpoika, olen tukholmalainen seppä."

"Kernaasti", vastasi silloin ajaja, "kernaasti saatte istua vieressäni,
ei se matkaa viivytä."

Ja Henrikki Seppä sitoi hevosensa reen perään ja istuutui miehen
viereen. Sitten jatkettiin matkaa hyvää vauhtia. Tämä keventi vanhan
porvarin mieltä ja hän vastasi mielellään ajajansa moniin kysymyksiin,
joilla hänen huomaamattaan oli yksinomaisena tarkoituksena saada
selville, mitä asiaa hänellä oli Nyköpingiin. Kohta mies saikin tietää,
että asia koski Engelbrektiä ja että häntä tahdottiin saada takaisin
Tukholmaan. Mutta saatuaan tämän täydellisesti selville mies alkoi
varsin vilkkaasti puhua sellaisista asioista, jotka olivat omiaan
Engelbrektin puoluelaista miellyttämään. Henrikki Seppä ei huomannut,
kuinka mies sillä välin veti esiin pienen veitsen ja leikkasi poikki
ohjakset, joilla hevonen oli rekeen sidottu. Hetkisen kuluttua mies
kääntyi katsomaan taaksensa.

"Tuhat tulimmaista, Henrikki Seppä", huudahti hän varsin hämmästyneenä,
"hevosenne on kiskaltautunut irti!"

Metsässä oli pilkkopimeä, niin että tuskin kättä edestään erotti.
Henrikki Seppä nousi reestä ja katseli ympärilleen ja kuunteli joka
taholle, mutta hevosta ei kuulunut missään. Samassa mies nykäisi
ohjaksia ja ajoi nuolen nopeudella tiehensä.

Siinä seisoi vanha mies ja huomasi nyt vielä myöhemmin joutuvansa
Nyköpingiin, kuin jos olisi jatkanut matkaansa ratsain. Hän käsitti
joutuneensa semmoisen pariin, joka ei suinkaan olisi päästänyt häntä
Engelbrektin puheille, ja tämä ajatus teki hänet tuskastuttavan
levottomaksi. Turhaan hän kuunteli hevosen juoksua; hevosen
irroitettuaan oli tuo viekas mies ajanut vielä pitkän matkan. Ja
älytäkseen, ett'ei hevonen itse ollut kiskaltaunut irralleen, hänen ei
tarvinnut päätänsä vaivata. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa
matkaansa jalkaisin. Kun hän oli kulkenut noin puolen virstan verran,
alkoi metsä harveta ja hän näki vähän matkan päässä tien vasemmalla
puolen roihuavan takkavalkean loisteen. Hän päätti mennä tuohon pieneen
mökkiin toivoen sieltä ehkä saavansa hevosen.

Syvä lumi teki matkan mökille kuitenkin vaivaloisemmaksi kuin hän oli
saattanut aavistaakkaan, ja juuri kuin hän luuli pääsevänsä mökin
edessä olevalle aukealle, tuli esteeksi iso kaatunut puu, jota hänen
täytyi kiertää. Silloin hän kuuli askelia mökin ovelta ja näki kaksi
miestä tulevan ulos.

"Eipäs se onnistunutkaan sinulle, Eelovi!" kuuli hän toisen, pitkän
rotevan miehen, sanovan, "sen olisin voinut jo edeltäkäsin sanoa. Sen
saaliin pyytämiseen eivät sinun neuvosi riitä..."

"Eivät riitä, niin", vastasi toinen, "niin, kuten sanot, Maunu, neuvoni
eivät riittäneet."

"Voinpa sanoa sinulle, koska mielelläni tahdon pysyä hyvissä väleissä
kanssasi", jatkoi edellinen, "että tuskinpa Pentti herra muuta
odottikaan sinut tälle retkelle lähettäessään, hän tahtoi vaan koetella
sinua."

"Hm...", kuului Eelovi vastaavan, "ja sen tähden hän lähetti sinut
minua vakoilemaan ... ethän voine puhua minusta muuta kuin hyvää tuolle
ankaralle ritarille?"

"Luota minuun ... ja kun kerran saan maat ja mannut, pääset sinä
voudikseni, Eelovi!"

"Varma tunnut olevan asiastasi, Maunu, koskapa ja'at karhunnahkan,
ennen kuin olet kaatanut karhun."

"Sen kaadan kohta..."

"Eivätpä ne sinunkaan sormesi taida Engelbrektiin ulettua."

"Jääköön se minun asiakseni ... mutta nyt koittaa aamu ja Martti
odottelee meitä rekineen herra Jöns Finkenoghin luona Närlundassa."

Näitä haastellen miehet kulkivat pitkin kapeaa polkua kaatuneen hongan
sivuitse ja poistuivat metsään. Vanha seppä oli hiljaa, kunnes heidän
askeliansa ei enää kuulunut. Silloin hän astui esiin tuon ison
puunjuuren takaa, missä oli ollut piilossa, ja meni tupaan.

Täällä hän sai kuulla olevansa kappaleen matkaa Nyköpingiin vievästä
tiestä syrjässä. Tuvassa asui lampuoti, Närlungan kartanon
alustalaisia, joka on Gåsingen pitäjässä, Isojärven toisella puolella.
Hevosen hän voi saada muutamien tuntien kuluttua ja Nyköpingiin hän
saattoi päästä iltasella -- sanoi lieden edessä istuva nuori reipas
talonpoika. Tuo nuori mies meni heti hevosta hankkimaan, mutta vasta
puolipäivän tienoissa istui Henrikki Seppä taas reessä Nyköpingiin
menossa.

Illan suussa hän saapui kaupungin edustalla olevaan leiriin ja tapasi
Engelbrektin rakentamassa varustusta linnan edustalle. Engelbrekt
tervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, mutta kummasteli sitä,
että hän oli niin kaukana sieltä, missä tiesi häntä kyllä tarvittavan.
Henrikki mestari teki selon kaikesta, mitä Tukholmassa oli tapahtunut,
linnan piirityksestä, porvarien pahoista päivistä, heidän
vaatimuksistaan, että valtion päämies oli valittava. Hän sanoi heidän
toivovan, että Engelbrekt siksi valittaisiin, mutta monen vanhemman
miehen pelkäävän, että herrat käyttävät hyväksensä Engelbrektin
poissaoloa ja valitsevat jonkun, joka voi vehkeillä valtakunnan Eerikki
kuninkaan käsiin taikka itse tulla viittä vertaa häntä pahemmaksi
herraksi.

Kertomus vaikutti valtavasti Engelbrektin mieleen ja hän pysyi vaiti ja
harvapuheisena koko illan. Mutta kun he olivat syöneet illallisensa
tuvassa, jossa Engelbrekt asui, ja Henrikki Seppä lähtöä tehden
pysähtyi ovelle ikään kuin odottamaan mitä Engelbrekt päätti, sanoi
tämä:

"Tärkeitä ovat tuomasi tiedot, vaikk'eivät ne minulle olekkaan mitään
uutisia, sillä sitä, mikä huomenna tai ylihuomenna on tapahtuva, olen
jo kauvan odottanut... Kuitenkin tahdon rahvaan tähden olla mukana sitä
tehdessä ... ja sen tähden nousemme varhain huomisaamuna ratsaille ja
riennämme Tukholmaan."

Seppä sanoi iloitsevansa näistä sanoista, ja kun Engelbrekt päätöksen
tehtyään ja sen lausuttuaan näytti rauhoittuneen ja vakaantuneen
entiselleen, arveli Henrikki mestari olevan sopivan ajan ilmaista, mitä
hän yöllisellä matkallaan niin arvaamatta oli saanut kuulla, nimittäin
nuo Engelbrektiä väijyvät salaiset vaarat. Ja hän kertoi suoraan,
kuinka hänen oli käynyt matkalla sekä mitä hän oli kuullut Närlundan
herran, Jöns Finkenoghin, lampuodin mökillä.

Mutta kummastuksekseen Seppä huomasi rakkaan ystävänsä pitävän tätä
tietoa vähäarvoisena tai kokonaan arvottomana. Engelbrektin suu vetihe
vaan surunvoittoiseen hymyyn ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat
hetkisen kertojaan, mutta mitään levottomuuden tai vihan merkkiä
hänessä ei näkynyt.

"Kiitos, Henrikki ystävä, hyvänsuonnistasi", sanoi hän ainoastaan, "kun
kasvi on täysikasvuinen, kuihtuu se ja kuolee, se on elämän laki, se on
Jumalan tahto ja siihen saamme tyytyä ... leikkasipa sen säädetyssä
järjestyksessä puutarhurin veitsi tai kaatoi tuuli, jonka tulo- ja
menopaikkaa ei kukaan tiedä, samapa se. Herran tuulihan se kuitenkin
on ... se on minun mielipiteeni, ja tärkeämpää on, että osaa oikein
tehtävänsä tehdä, kuin että huolehtii sellaista, jolle ei mitään
taida."

Näin sanoen hän ojensi Henrikki Sepälle kätensä ja meni Ulvi vanhuksen
seuraamana sisähuoneeseen.

Seppä läksi mietiskellen pois. Jonkun matkan päässä tuvasta, jossa
Engelbrekt asui, hän tapasi taas lampuodin ja sopi hänen kanssansa,
että tämä kyyditsisi hänet takaisin, johon mies mielellään suostuikin,
kun vaan hevonen sai pari tuntia levätä. Lepoa tarvitsi Henrikki Seppä
itsekin ja painautui heinäsäkille rekeen. Vähää ennen keskiyötä herätti
talonpoika hänet ja sitten hän läksi leiristä. Onni oli paluumatkalla
suotuisampi. Vårdingen kirkolta hän löysi hevosensa, jonka kirkkoherran
renki oli ottanut kiinni tieltä. Tässä hän sen tähden erosi lampuodista
ja nousi hevosen selkään sekä ratsasti verkalleen edelleen toivoen
Engelbrektin kohta saavuttavan hänet.

Tämä tapahtuikin Täljen läheisyydessä, jonne Engelbrekt tuli Broder
Sveninpojan ja muutamien palvelijain seuraamana. Herman Bermanin hän
oli jättänyt päälliköksi Nyköpingin edustalle. Yhdessä he nyt
ratsastivat Tukholmaan. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä he
ratsastivat eteläportista kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Tukholmassa oli sill'aikaa kaikki käynyt marskin tahdon mukaisesti.
Vaalin julkiset valmistukset oli tehty edellisenä päivänä.
Kolmekymmentä herraa oli valittu, nämä olivat tänään aamupäivällä
mustamunkkiluostarissa pitäneet kokouksen ja siinä arkkipiispa Olavin
johdolla toimittaneet vaalin. Kaarlo Knuutinpoika oli saanut 25 ääntä,
Engelbrekt 3 ja Eerikki Puke 2. Pää pystyssä, komeana ja sopivasti
käyttäytyen, kuten aina, tuo äsken valittu oli ottanut vastaan
kuuliaisuudenlupauksen läsnäolleilta papeilta ja ritareilta ja
ystävällisesti joka taholle tervehtien kulkenut mustamunkkiluostarista
neitsyt Maarian ammattitalolle, jossa oli pitänyt kokouksen muutamain
neuvostonjäsenten kanssa.

Nämä olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan ja ystäviään, joiden
väsymättömillä toimenpiteillä vaali oli saatu aikaan. Mutta Tukholman
porvarit olivat aivan toista mieltä kuin herrat ja he huomasivat
pettyneensä hartaimmissa toiveissaan. Kolkko äänettömyys kohtasi vasta
valittua näiden puolelta ja hänelle kohotetut tervehtimishuudot olivat
kajahdelleet hänen omainsa ja toisten herrain palvelijain suusta
eivätkä kauppakaupunkilaisten. Heidän katseensa olivat päinvastoin
käyneet sitä tuimemnaksi ja uhkaavammiksi kuta kovemmin oli huudettu.
Tämän oli Kaarlo herra kyllä huomannut, vaikk'ei ollut siitä mitään
virkkanut, vaan oli levollisen näköisenä ottanut vastaan herrain
onnentoivotukset.

Ammattitaloon kokoutuneiden joukossa oli myöskin herra Pentti
Steninpoika. Hän oli ottanut osaa vaaliin ja antanut äänensä marskille.
Tämän puolueeseen hän ei kuulunut, mutta asianhaarat olivat sillä
kertaa sellaiset, että joko Kaarlo Knuutinpoika tai Engelbrekt oli
voittava, ja sen tähden hän niin kuin moni muukin oli antanut äänensä
edelliselle. Mutta synkkä hän oli mieleltään ja veri kiehui hänen
suonissaan. Kaikki oli häneltä hukassa, yksi toivo vaan oli vielä
jälellä -- hänen poikansa ja Ewerstenin kreivin tyttären naimaliitto.
Tämä seikka olikin ollut taivuttamassa hänen ylpeätä mieltänsä
myönnytyksiin Kaarlo Knuutinpojan hyväksi, koska hän tämän avulla
toivoi pääsevänsä pyyteitänsä lähemmäksi. Nyt olikin Kaarlo
Knuutinpoika luvannut tehdä vieraissakäynnin Täljen linnaan, jonne
Hannu kreivikin oli luvannut tulla ja jossa asia oli päätettävä.

Näitä parhaillaan keskusteltaessa ja Kaarlo herran sukulaiselleen mitä
ystävällisimmin hymyillessä aukeni, ovi yhtäkkiä ja muuan Kaarlo herran
päällikkö astui sisään. Hän kertoi kaupunkilaisten mielten olevan hyvin
ärryksissä ja että mihin hyvänsä tuli, kuuli porvarien aikovan lähettää
noutamaan Engelbrektiä, joka sitten tuhansien talonpoikain kanssa
tullen oli ainaiseksi lopettava herrain vallan. Mies puhui hyvin
peljästyneenä ja tämä tunne tarttui muihinkin. Herrat katsoivat
hämmästyneinä toisiinsa ja Kaarlo herra itse käveli levottomana edes
takaisin salissa. Porvarien ja talonpoikain tahto olikin tähän aikaan
paljon merkitsevä; kaikki herrat sen myönsivät. Se oli Engelbrektin
esiintymisen tekoa. Mutta ei kukaan heistä ollut luullut näiden
kansanluokkien uskaltavan esiintyä ja toimia vastoin herrainkokousta,
joka oli noudattanut heidän mieltänsä siinä, että valtionhoitaja oli
valittu.

Ennen kuin he vielä olivat ennättäneet miettiä miehen sanoja, kuului
kaukaa satoja, jopa tuhansia ääniä, joiden melu laajeni ja kasvoi joka
hetki; se tiesi, että joukko läheni ammattikunnantaloa. Herrat
kiiruhtivat himmeille ikkuna-aukoille silmätäkseen, jos mahdollista,
kadulle ja nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Maunu Pentinpoika juoksi ulos
ovesta ja palasi hetkisen kuluttua kertoen, että porvarit ne yhtä
haavaa huusivat tahtovansa Engelbrektiä valtionhoitajaksi, ja että
toimitettu vaali oli laiton.

"Heidän keskellään", sanoi hän, "näin herra Eerikki Puken ... nyt
puuttuu vaan, että Engelbrektkin tulee saapuville, niin olemme
hukassa."

Herra Kaarlo Knuutinpoika oli hyvin kalpea, mutta hän käyttihe
kuitenkin toisia rauhoittavasti.

"Puhutelkaamme pormestareita ja neuvosmiehiä", sanoi hän, "kysykäämme
heiltä, tahtovatko he yhtyä valtakunnan viholliseen."

"Olkaa vaan varoillanne, jalo Kaarlo herra, ett'eivät he heitä samaa
syytöstä vasten omia kasvojanne", sanoi herra Niilo Jönsinpoika
(Oxenstjerna), mutta hänet keskeytti Pentti Steninpoika, joka
nähtävästi koetti osottaa auliutta, kun Kaarlo herran tehtävien
toimittamisesta oli kysymys.

"Minä otan sen tehdäkseni, lanko", sanoi hän ja lähestyi ovea, sitten
kuin herra Kaarlo Knuutinpoika oli myöntävästi päätänsä nyökäyttänyt.

Samassa aukenivat ovet ja Engelbrekt astui Eerikki Puken, Broder
Sveninpojan ja muutamien vanhempain porvarien seuraamana sisälle.
Ulkona kuultiin tuhansien äänien huutavan Engelbrektin nimeä, mutta
sisällä salissa oli niin hiljaista, kuin olisi aave näyttäytynyt.
Engelbrekt itse oli vakava, melkein juhlallinen; hänen seuralaisensa
heittivät vihaisia katseita koolla oleviin herroihin. Ensinnä sattui
Engelbrektin katse Pentti Steninpoikaan, joka oli äkkiä pysähtynyt ja
kiukuissaan polkaissut jalkaansa kivilattiaan, niin että kannus
helähti. Muuta ääntä ei huoneessa kuulunutkaan.

Engelbrekt astui rauhallisena tuon rajun ritarin ohitse toisia herroja
kohti.

"Tärkeitä asioita on tapahtunut täällä Tukholmassa", sanoi hän Kaarlo
Knuutinpoikaan kääntyen, "sen jälkeen kuin erosimme, herra marski, ja
tavallista pitempi lienee tie ollut täältä Nyköpingiin, koskapa ei
minulle mitään sanaa ole ennättänyt."

"Ruotsin valtakunnan herrat ja miehet", vastasi marski valtijaan äänin
ja viittein, "ovat valinneet valtakunnalle valtionhoitajan ... mitä
teillä on siihen sanomista, vai arveletteko, että heidän olisi pitänyt
lähettää teiltä kysymään lupaa...?"

"Koska valtakunnassa on muitakin kuin vaan herroja, vastaan
kysymykseenne myöntämällä, herra marski!"

"Tietäkää sitten, Engelbrekt, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet
enää aio teidän röyhkeyttänne sietää", vastasi marski kiivaasti, sitä
kiivaampana kuta tyynempi Engelbrekt oli.

Toiset herrat keräytyivät marskin ympärille tarkkaan jäljitellen hänen
kalpeiden kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.

"Kuka tässä on röyhkeästi toiminut", vastasi Engelbrekt, "sen
tulevaisuus näyttänee, ja pankaa mieleenne, jalot herrat, ett'ette
jännitä jousta kireämmälle kuin se sietää. Valtionhoitajan valitseminen
on valtakunnan tehtävä eikä valtakuntaan kuulu ainoastaan korkeita
herroja ja pappeja, vaan myöskin kauppakaupunkilaiset ja rahvas.
Kuulkaa minua tyynesti, jalot herrat, ja vastatkaa, luuletteko voivanne
pitää valtakuntaa pystyssä ilman kaikkia näitä tuhansia, joiden
myöntymystä halveksitte. Ilman heitä ei päämiehyytenne ole minkään
arvoinen."

"Ajatelkaa, kenelle puhutte", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui
askelen lähemmäksi, "minulla on valta teidät heti paikalla vangita..."

Nämä marskin sanat kuullessaan Eerikki Puke vetäisi miekkansa puoleksi
tupesta ja riensi esiin, vaikka Broder Sveninpoika koettikin häntä
hillitä. Engelbrekt kääntyi häneen päin ja viittasi kädellään ritarin
kuumaa verta tyynnyttääkseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli aivan
vimmoissaan ja kohotti jo kätensä ikään kuin ottaakseen Engelbrektiä
kauluksesta, kun salin ovet taas aukenivat ja joukko porvareita astui
sisään. Näiden etupäässä oli kolme harmaapäätä miestä: kaksi
pormestaria ja Henrikki Seppä.

He astuivat vakavina ja melkeinpä juhlallisina halki salin ja
seisattuivat Engelbrektin eteen.

"Me Tukholman pormestarit ja raati ynnä kaikki rahvas olemme
neuvotelleet ja päättäneet", sanoi pormestareista toinen, "että
valtionhoitajan vaali, jonka herrat Ruotsin rahvasta kuulematta ovat
toimittaneet, on laiton. Ruotsin kuningasta ei voida valita eri
maakuntain rahvaatta, samoin ei voitane sitäkään, joka on valittava
kuninkaan sijaan valtakuntaa hoitamaan. Sen tähden tahdomme ja pyydämme
sinua, Engelbrekt, yhdessä meidän kanssamme kutsumaan kokoon
valtiokokouksen, jossa valtionhoitaja valitaan, ja siten vapauttamaan
meidät kotimaisesta vihollisesta, samoin kuin olet vapauttanut
ulkomaisestakin."

Herrain hämmästys näiden sanain johdosta on helpommin ajateltavissa
kuin kerrottavissa. Moni aikoi kyllä heti rientää ulos ja palvelijainsa
etunenässä tehdä hyökkäyksen tuhotakseen nuo niskoittelevat porvarit,
jotka uskalsivat tehdä päätöksiä ja käyttää moista puhetta valtakunnan
herrain ja miesten edessä. Useimmat katsoivat kuitenkin asiaa toiselta
kannalta ja huomasivat vastustuksen mahdottomaksi. Engelbrektillä,
tuolla niin katkerasti vihatulla Engelbrektillä yksin oli ratkaisuvalta
käsissä. Jos hän olisi sanankin sanonut, olisi kaikki tehty purettu,
herrain vaali hyljätty ja epäilemättä hänet itsensä asetettu
valtakunnan etupäähän.

Engelbrekt seisoi miettivän näköisenä kaikkien katseiden tähtäämällä,
pelastuksen tai turmion enkelinä itsekunkin erilaisen aseman mukaan.

"Niin kuin te, Tukholman kaupungin kunnon miehet, pormestarit ja raati
olette arvelleet", sanoi hän vihdoin ja hänen äänensä kajahteli tyynenä
ja lämpimänä, "samoin olen minäkin arvellut, että valtakunnan herrat ja
miehet ovat menetelleet väärin omin päin valitessaan valtakunnalle
päämiehen ... olen kuitenkin sitä mieltä, että yksimielisyys
valtakunnan miesten kesken on liian suuriarvoinen pantavaksi alttiiksi
sille hetken ilolle, että jo miesmuistin ajan unhotuksissa olleen
lainsäännöksen rikkojat olisi vaadittu tilille, etenkin kun he ovat
tehneet sen hyvässä tarkoituksessa. Sen tähden minä olen sitä mieltä,
ja neuvon teitäkin siihen, että toimitettu vaali pysytettäköön
voimassa; minä uskon varmaan, että valtakunnan neuvokset olisivat
kokoon kutsuneet yleisen valtiokokouksen, jos olosuhteet olisivat
sallineet, ja tämä vaali voidaan jossakin vastaisessa kokouksessa
vahvistaa."

Puoleksi kummastunein, puoleksi ihastunein katsein herrat kuuntelivat
tuon jalon, ylevämielisen miehen puhetta. Eloisimmat olivat Kaarlo
Knuutinpojan kasvot. Hän astui ehdottomasti askelen takaperin ikään
kuin itse antaakseen sijaa suuruudelle, jonka alle hän innostuksen ensi
hetkenä ensimmäisenä mieli alistua. Mutta ei hän eikä kukaan muu
herroista eivätkä myöskään porvariston lähettiläät voineet pitkään
aikaan saada sanaakaan suustaan.

"Tosia ovat sanasi, Engelbrekt", alkoi vihdoin se pormestari, joka oli
äsken puhunut, vanha mies, jonka luontevia kasvoja ympäröivät
hopeanvalkoiset suortuvat, "mutta sitä mieltä olemme me tukholmalaiset
ja luulemme kaiken valtakunnan rahvaan myöskin tahtovan, että sinun,
Engelbrekt, tulee olla valtakunnan päämies. Sinut me tunnemme, sinun
kanssasi olemme kerran karkottaneet julmat voudit valtakunnasta, sinun
kanssasi tahdomme elää ja kuolla. Eikö muutamia viikkoja sitten pidetty
kokousta Arbogassa, jossa vaali olisi voitu toimittaa rehellisesti?
Silloin olisimme panneet sinut valtakuntaa hoitamaan, sinut, jota me
kaikki rakastamme ja jonka puolesta kernaasti henkemme ja veremme
uskallamme. Jos herrain tahto voittaa ja heidän toimittamansa vaali
pysyy voimassa, kuka meille silloin takaa, että laki ja oikeus on
vallitseva eikä herrainarmot ja mielivalta?"

"Sen minä takaan", huudahti Engelbrekt hehkuvin katsein ja ojennetuin
käsin, "Ruotsin valtakunnan puolesta tahdon elää ja kuolla, niin totta
kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"

Taas syntyi äänettömyys, mutta nyt Kaarlo Knuutinpoika nousi puhumaan.

"Kun tuon jalon miehen sanat ovat teidät rauhoittaneet", sanoi hän,
"niin kuulkaa vielä sana minultakin. Tahdon johdattaa mieleenne
Arbogassa tehdyn päätöksen, jolla toinen puoli valtaa annettiin tälle
miehelle. Saattaa näyttää teistä siltä, kuin valtionpäämiehen vaali
olisi kumonnut tämän päätöksen, mutta sellainen ei ole minun
tarkoitukseni, vaan minä tahdon, että tämä päätös on pysyvä lujana, ja
jo huomenna olen kutsuva neuvoston kokoon siitä neuvottelemaan ja
päättämään."

Nämä marskin ja Engelbrektin sanat rauhoittivat joissakin määrin
rahvaan kiihtyneitä mieliä. Porvarit läksivät salista vielä uudelleen
ja hillittömällä ilolla tervehdittyään Engelbrektiä, ja jäi tämä taas
yksin äsken valitun valtionpäämiehen ja herrain pariin. Marski astui
esiin ja ojensi hänelle kätensä.

"Te kykenette voittamaan miesten sydämet, Engelbrekt", sanoi hän,
"Kaarlo Knuutinpoika ei ole koskaan unhottava tätä hetkeä!"

Mutta ritari Pentti Steninpoika seisoi synkkänä ja umpimielisenä
muutaman patsaan kupeella salissa. Engelbrekt meni hänen luoksensa ja
sanoi:

"Hyvä että tapaan teidät itsenne, Pentti ritari! -- Olen turhaan
tiedustellut teidän miehiänne Nyköpingin edustalla!"

"Minä ja mieheni emme ole kenenkään muun kuin valtakunnan päämiehen
käskettävissä", vastasi ritari jyrkästi ja hampaitaan purren.

"Ei, ei, Pentti ritari", virkahti Kaarlo Knuutinpoika, "sen käskyn
saatte; mitä Tukholman kaupungin kunnon miehille sanoin, sen aion
pitää, ja ylihuomenna juomme iloiten poikanne ja hänen lemmittynsä
maljan Täljen linnassa!"

"Käskipä valtionpäämies tai ei", jatkoi Engelbrekt luoden Pentti
herraan tuikean katseen, "minun käskyni on kahdeksan päivän vanha,
ritari, ja miehenne teidän täytyy minulle lähettää, jollette tahdo,
että pidän teitä valtakunnan vihollisena!"

Näin sanoen Engelbrekt kääntyi synkkään ritariin selin, puristi Kaarlo
Knuutinpojan kättä ja poistui seuralaisineen.



VIII.

Pidot Täljen linnassa.


Pimeänä helmikuunyönä yksinäinen matkamies lähestyi Täljen linnaa. Mies
oli iso ja vahva ja kantoi selässään raskasta taakkaa, mutta siitä
huolimatta hän astui reippaasti. Ehdittyään nostosillan luokse hän
pysähtyi ja silmäili varovasti ympärilleen. Linna oli aivan pimeä,
ainoastaan porttitornista näkyi heikko valo. Nostosiltaa ei ollut
vedetty ylös, luultavasti oli joku äskettäin siitä ajanut. Mies laski
joutuisasti taakkansa alas, heittihe pitkälleen maahan sekä ryömi
muurin seinustaa pitkin sillan alle. Siellä hän pysähtyi ja kuului
jollakin terävällä aseella kihnuttavan siltahirsiä. Hetken kuluttua hän
taas tuli näkyviin ja tempoi tutkien vitjoja, joilla silta nostettiin.
Huomattuaan näiden antavan myötä hän ne heti päästi käsistään ja
tarkasti siltahirsiä kädellään, ett'ei niissä vaan näkyisi mitään
rakoa.

Sitten hän taas nosti taakan selkäänsä ja astui sillan yli päästäen
jonkunlaisen vihellyksen. Hetkisen kuluttua avattiin linnan portti ja
mies meni torniin.

"Pianpa palasitkin, Eelovi", sanoi järeä ääni hänelle portin
sulkeutuessa, "tuo iso avain on kuitenkin polttanut sormiani ja joka
hetki olen odottanut linnanvoudin tulevan ja lyövän minut kuoliaaksi.
Oletpa uskalias veitikka, Eelovi."

"Turha pelko, Mikko", vastasi Eelovi, "minulla on ritarin lupa kulkea
ulos ja sisälle milloin vaan haluttaa, ja sen tähden näetkös, on
linnanvouti uskonut minulle avaimen tänä yönä. Kiitos nyt hyvästä
vahdinpidosta. Luulenpa, että voimme juoda siemauksen tai parikin tätä
juomaa, jonka vouti minulla tuotti kaupungista ... riittää sitä kyllä
vielä hänellekin ja tänään hän saanee sitä tarpeekseen, kun ankaralla
ritarilla on suuret pidot... Onko Kirjuri-Martti vielä linnassa?"

"Kuten sanot, toveri, yö on kylmä ja tuuli tunkee läpi luitten täällä
tornissa, siemaus simaa ei vie suuta väärään!" Eelovi oli nostanut tuon
ison sima-astian huulilleen ja näytti juovan oikein kylläkseen, josta
taas Mikon jano yltyi tavattoman pian. Mutta ett'ei toinen sitä
huomaisi, jatkoi hän: "Martti niin, hän ratsasti täältä vähän ennen
sinun lähtöäsi, hän sanoi aikovansa Tukholmaan, en tiedä, onko pitkä
Maunu siellä vai kulkeeko hän omia teitään ... hänpä on viime aikoina
käyttäytynyt kuin riivattu ... nuo miehet saavat nyt tehdä mitä
tahtovat; toista oli Hannu kreivin palveluksessa!"

Nyt Eelovi oli juonut kylläkseen ja antoi astian Mikolle. Tämä joikin
niin ahneesti, että näytti tyhjentävän tuon ison astian, ja kauvan
kesti, ennen kuin hänen tarvitsi vetää henkeä. Sitten hän taas
uudelleen nosti astian huulilleen.

"Hannu kreivin palveluksessa", sanoi Mikko toista kertaa huoahtaessaan,
"Hannu kreivin palveluksessa olisi maksanut ... mutta katso, Pentti
ritari ja hänen voutinsa..."

Sima lienee ollut tavattoman voimakasta, sillä miehen kieli näytti jo
alkavan kangertaa.

"Hae tänne kipponen tornihuoneesta", sanoi Eelovi, "niin täytän sen
sinulle. Tällaista simaa ei juoda kahdesti vuodessa, eipä koko
elämässäkään. Joudu, minä tulen kohta takaisin..."

Mikko hoiperteli kipposta noutamaan, mutta Eelovin täytyi mennä
perästä, sillä hän kuuli miehen heti huoneeseen päästyä tupertuvan
pöydän viereen. Hän täytti pian pöydällä olevan kipposen ja riensi
ulos.

"Ramfrid muori lienee tehnyt tehtävänsä paremmin kuin luulinkaan",
mutisi hän itsekseen joutuisasti hiipiessään poikki linnanpihan isoa
tornia kohti, joka oli linnan keskustassa ja jonka pohjalla vanginhuone
oli.

"Minne matka?" kysyi täällä jyrkkä ääni.

"Se on Eelovi", vastasi tämä, "hiljaa, hiljaa, Lambrekt, minä käyn
voudin asioilla..."

"Mutta etkö sinä ole tornivahtina tänä yönä?"

"Olen, ja senpä tähden vouti minut lähettikin tälle asialle, ett'ei
kukaan tietäisi, ymmärrätkös, mutta Mikon kanssa olemme maistelleet, se
on hyvää tavaraa... Mikko pitää vahtia puolestani, sill'aikaa kuin vien
voudille tämän kalliin siman ... tämä peijakas vuotaa, että käteni on
märkänä, puolet on kai jo maassa, ennen kuin vouti herää..."

"Sittenpä minäkin yhtä hyvin kuin Mikko voin auttaa voutia tuon herkun
juomisessa ... annahan tänne, Eelovi, vuotipa sitä nyt hiukan enemmän
tai vähemmän, ennen kuin vouti herää, vähät siitä."

Ja Lambrektkin virkisteli itseään aika lailla ja joi sitä uhemmin, kuta
enemmän Eelovi pyysi, ett'ei hän liian paljoa kuluttaisi. Ja siman
salainen voima tehoi Lambrektiinkin, sillä tuskin oli Eelovi poistunut
kymmentä askelta, ennen kuin hän ölisten kaatui kivilattialle. Eelovi
avasi samassa voudin huoneeseen vievän oven. Täällä hän jokseenkin
raskaasti laski lattialle tuon ison sima-astian, jossa enää oli vaan
neljännes jälellä. Heti sen jälkeen kuului huoneen toisesta päästä
voudin ääni.

"Ken siellä?"

"Eelovi!"

"Tuhat tulimmaista, kuinka olet viipynyt kauvan, sinä vanha koira ...
voisihan ankara ritari tulla millä hetkellä tahansa!"

"Eihän hän tiedä, kenen on oltava tornivahtina, ja Mikko on
paikallaan... Saatte uskoa, vouti, että tässä on ollut kova työ, ja
tavara lienee hyvää, sillä se on raskasta kuin lyijy ... astia
kuitenkin vuotaa. Tyhjentäkää se kohta toiseen astiaan!"

"Anna tänne, koira!" karjasi vouti eikä Eelovi siekaillutkaan
kantaessaan esiin tuota kehumaansa juomaa.

Vouti piti puolensa yhtä hyvin kuin palvelijatkin, ja lieneekö hän jo
ennen maistanut enemmän kuin nämä vai lieneekö vähemmin sietänyt, mutta
häneen sima vaikutti paljoa nopeammin. Eelovi viipyi hetkisen voudin
vuoteen vieressä, ja kun hän syvistä henkäyksistä kuuli tämän jo olevan
sikeässä unessa, kopeloi hän kädellään pitkin makaajan vyötä ja
irroitti siitä rautarenkaan, jossa useita raskaita avaimia riippui.
Nämä kalisivat vähän ottaessa, mutta Ramfrid muorin sima oli
vaikuttanut sen, ett'ei makaaja niiden kalinasta herännyt.

Rientävin askelin nyt Eelovi kiiruhti ulos. Voudin ovea vastapäätä oli
toinen, jonka Eelovi avainkimpun avulla avasi, tultuaan ensin käytävän
perältä kuuluvista kuorsauksista vakuutetuksi, että vartijamies yhä
edelleen oli nukuksissa. Avatulta ovelta läksivät kapeat kiertoportaat
alaspäin. Eelovi meni niitä myöten alas ja saapui taas kohta ovelle,
jonka hän myöskin avasi toisella kimpusta valitsemallaan avaimella..

"Belgsting", kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta ei saanut vastausta.

Hän kuunteli ja kuulikin makaavan rauhallista hengitystä. Sitä kohti
kähmien hän saapui seinän viereen, josta kohta löysikin haettavansa.
Avainkimpun monista erilaisista avaimista hän valitsi nyt yhden niin
varmasti, että saattoi päättää hänen jo edeltäkäsin panneen ne
merkille. Tällä avaimella hän irroitti raskaat kahleet, jotka
kiinnittivät makaajan seinään ja ympäröivät sekä hänen vyötäisensä että
kätensä ja jalkansa.

Hänen tätä tehdessään vanki heräsi ja nousi seisaalleen.

"Belgsting", kuiskasi Eelovi ja otti vankia kädestä, "kun viimein olin
varustanut kaikki sinun pakoasi varten, kieltäydyit sinä ja minä sain
häpeää hyvänsuonnistani. Nyt olen toiminut paremmin. Minun on
onnistunut päästä Pentti ritarin suosioon ja hän on luvannut ottaa
minut sijaasi pantiksi siksi aikaa kuin sinä pääset Engelbrektin
pateille ... sinä et usko minua, mutta tässä ovat avaimet, joilla olen
irroittanut kahleesi, vouti antoi ne minulle ritarin käskystä, joudu
kuitenkin, voisihan hän katua ... nyt olet vapaa ja saat vapaana lähteä
linnasta, varma hevonen on muutaman kivenheiton päässä nostosillasta,
ritari on poissa, mutta häntä odotetaan kotiin joka hetki, joudu sen
tähden, ennen kuin hän ennättää peruuttaa sanansa."

Belgsting seisoi liikkumatta ja kuunteli miehen puhetta, mutta ei
osottanut merkkiäkään siitä, että aikoi käyttää hyväksensä Eelovin
tarjoamaa tilaisuutta.

"Engelbrekt on leirissä Nyköpingin edustalla", jatkoi Eelovi.
"Hankkimallani hevosella ehdit sinne 8 tunnissa ja nyt on kohta
puoliyö ... kun olet puhutellut Engelbrektiä -- sehän on omien sanojesi
mukaan ainoa toivosi enää ennen kuolemaasi -- niin ratsastat tänne
takaisin, jos haluttaa, ja sitten vaihdamme taas sijoja. Mutta joudu
ennen kaikkea, sillä ritarin mieli on huikenteleva ... nyt käy kaikki
helposti ja hyvästi, mutta hetkisen kuluttua saattaa jo olla myöhäistä.
Vouti on viettänyt iltansa iloisesti, ja kun hänen piti täyttää ritarin
käsky ja irroittaa sinun kahleesi, antoi hän avaimet minulle! 'Tunnen
sinut kunnon mieheksi, Eelovi', sanoi hän. Sen tähden sinun nyt tulee
auttaa minua kiinnittämään nämä kahlekalistimet päälleni ja sitten
sinun tulee lukita tarkoin ovet, ja kun tulet ylös tornikerrokseen, on
voudin ovi vastapäätä portaiden ovea. Mene sisään ja pane avaimet
ovenpieleen. Portinvartijaa sinun ei tarvitse herättää, sillä avain on
ovella..."

Puhuessaan hän kiinnitti ympärilleen nuo raskaat kahleet ja ojensi
sitten avainkimpun vielä epäröivälle Belgstingille. "Ystäväntekoa tässä
teet, Eelovi", sanoi tämä verkalleen.

"Sinun täytyy puhua Engelbrektin kanssa ja keventää sekä oma sydämesi
että hänen ... kun muutamana yönä seisoin hänen majatalonsa ikkunan
edustalla, näin hänen istuvan käsi poskella lieden hiiloksen edessä ja
kuulin hänen kuiskaavan nimeäsi."

"Ja millä asioilla olit Engelbrektin luona sinä yönä, Eelovi?" kysyi
Belgsting.

"Samoilla millä aina, samoilla kuin nyt sinun luonasi ... vaikka kyllä
tiet ovat olleet mutkalliset ja täynnä ohdakkeita ja orjantappuroita,
niin että rehellinen mies tuskin tästälähin tahtoo kättä antaa ...
sanottiin, näet, minun pyytävän murhata Engelbrektiä, sen tähden on
minuun ruvettu luottamaan täällä linnassa ja palkaksi on Pentti ritari
luvannut ottaa minut pantiksi sinun sijaasi päivän tai parin ajaksi..."

"Kauvan ei sinun tarvitse minua odottaa, Eelovi", sanoi nyt Belgsting
päättävästi isoon avainkimppuun tarttuen, "jos vaan hevonen on niin
hyvä juoksija kuin sanot, ja kun tulen takaisin, en tuo mukanani
ainoastaan omia kiitoksiani, vaan myöskin Engelbrektin."

Näin sanoen hän riensi ulos vankilasta, lukitsi oven ja astui portaista
ylös. Täälläkin olevan oven hän sulki ja hamuili sitten vastapäätä
olevalle ovelle, jonka avasi. Huoneesta kuului sikeätä kuorsaamista
ja hän meni vuoteelle sekä pani avainkimpun makaajan päälle.
Torninkäytävässä hän oli kompastua palvelijaan, joka jalat ojossa
kuorsasi istuallaan. Hän ihmetteli tätä tavatonta vahdinpitoa, mutta
hän ei malttanut ottaa siitä tarkempaa selkoa, vaan lähestyi porttia.
Täälläkin kaikki kävi onnellisesti ja kohta hän oli astumassa
metsätietä, jonka varrelta pian löysi Eelovin puuhun sitoman hevosen.

Suomatta itselleen lepoa tuo sankarinvoimainen mies kiisi eteenpäin ja
hevonen kestikin varsin hyvin. Neljä tuntia ajettuaan hän levähti
tunnin Torsåkerin kirkolla ja toiset neljä tuntia ratsastettuansa hän
jo läheni Nyköpingin edustalla sijaitsevaa leiriä.

"Neuvo minut Engelbrektin luokse", sanoi hän muutamalle nuorukaiselle,
joka näytti tulevan eräältä sammuneelta leiritulelta.

Nuorukainen kääntyi päin kummastellen ratsastajan kiivautta ja saatuaan
tämän oikein silmiinsä hän yht'äkkiä pysähtyi huudahtaen: "Belgsting!"

"Ken lienetkin, mies, näytä minulle joutuun tie Engelbrektin luokse,
asiani on tärkeä..."

"Kyllähän sinä Erkin tunnet, Belgsting, vaikka lienenkin ennättänyt
muuttua siitä kun viimeksi tavattiin... Engelbrekt ratsasti täältä
eilen aamupäivällä pantuaan väelle toisia päälliköitä Herman Bermanin
sijaan..."

"Ja minne Engelbrekt meni?" keskeytti Belgsting seisattaen hevosensa ja
luoden Erkkiin katseen, ikään kuin elämä ja kuolema olisi vastauksesta
riippunut.

"Engelbrekt ratsasti Söderköpingiin keskustelemaan itägötien kanssa ja
sieltä hän kulkenee pitkin rannikkoa aina Kalmariin saakka..."

"Liian myöhään, liian myöhään!" virkahti hän raskaasti huoaten.

"Puhuttele Hermania, Belgsting, häneltä saat varmemmat tiedot", jatkoi
Erkki rohkaisten, "nyt hän jo on koko joukon paranemaan päin tuosta
kirotusta keihäänpistosta, jonka hän sai kylkeensä ... täällä linnassa
on sotakelpoista väkeä, vaikka vouti on hassu ... katso, tuolla on
tupa, jossa Engelbrekt asui, nyt makaa Herman siinä, mutta tänään hän
aikoo nousta ratsaille, hän on näet oppinut parannustaidon pater
Johannekselta, ja heti tultuaan tuntoihinsa ja nähtyään, miten oli
laita, on hän itse parantanut itsensä ... mutta se oli koko vaarallinen
haava."

Näin puhellen hän kulki edellä ja Belgsting seurasi perässä
ajatuksiinsa vaipuneena ja tuskin kuullen mitä kaikkea Erkillä oli
kertomista. Mutta tämä jatkoi:

"Herman koetti, näet, Engelbrektin Tukholmassa ollessa rynnätä
linnaan ... olisitpahan nähnyt, Belgsting, kuinka nuolet sinkoilivat ja
kuinka muureilta ja torneista ammuttiin; mutta meikäläiset ryntäsivät
eteenpäin ja Herman oli itse etunenässä, niin kuin hän aina on, ja
kauvas kuului hänen äänensä, kun hän kehotti väkeä joutumaan. Itse hän
oli ensimmäisenä muurilla ja silloin hän sai keihäänpiston...
Tanskalainen seisoi aivan hänen edessään, mutta enpä luule hänen enää
sen hetken jälkeen näkevän päivännousua. Herman syöksyi takaperin alas
muurilta... Haava ei ollut niin vaarallinen kuin putoaminen, mutta nyt
on toki jo vaara ohitse; saat itse nähdä, Belgsting!"

Niin oli käynyt kuin nuorukainen kertoikin. Sen hän vaan olisi voinut
lisätä, että jollei hän itse olisi ollut aivan Hermanin takana
vihollisen miehelle surmaniskua antamassa, olisi epäilemättä tämä ollut
Herman Bermanin viimeinen taistelu. Herman vietiin pois taistelun
melskeestä ja ryntäys taukosi sitten itsestään. Seuraavana päivänä
Engelbrekt palasi Tukholmasta, jossa neuvosto oli hänelle vahvistanut
päällikkyysvallan linnoja vastaan. Mielipahakseen hän nyt sai tietää,
miten Hermanin oli käynyt, mutta hänen täytyi rientää edelleen.
Määrättyään piiritysjoukolle uudet päälliköt hän käski Hermanin heti
parattuansa joutua hänen jälkeensä valtakunnan eteläosiin.

Erkin ja Belgstingin astuessa huoneeseen istui Herman puettuna
vuoteella, vaikka vyötäisille oli sidottu leveä vyö ja vasen käsi oli
kannattimessa. Iloinen hämmästys valtasi hänet, kun hän näki
Belgstingin. Tämä astui esiin ja tarttui hänen käteensä. Molemmin
puolin tervehdittyä Belgsting selitti asiansa. Hän puhui kauvan eikä
Herman häntä keskeyttänyt, mutta hänen lopetettuansa puristi Herman
liikutettuna hänen kättänsä ja puhkesi sanomaan:

"Ei, ei, Belgsting, tämä asia tulee sinun itsesi toimittaa ja vankilaan
et sinä saa palata, niin totta kuin nimeni on Herman!"

"Nyt nousen hevosen selkään ja ratsastan sinne", vastasi Belgsting ja
nousi seisoalleen.

"Olkoon niin, mutta minä tulen mukaan", lisäsi Herman yhtä päättävin
äänin ja katsein kuin Belgstingkin.

Vouti oli ensimmäinen, joka Täljen linnassa heräsi. Hän katsoi
peljästyneenä ympärilleen, kun avainkimppu, joka tavallisesti riippui
vakavasti hänen vyöstään, hänen noustessaan putosi lattialle. Hänen
silmänsä sattuivat silloin sima-astiaan ja kääntyivät siitä taas
avainkimppuun. Karkeasti kiroten hän vihdoin kumartui ja otti avaimet
lattialta sekä syöksyi ulos. Käytävässä palvelija vielä kuorsasi, mutta
heräsi saatuaan aika potkun voudilta, joka pää vielä sekavana riensi
katsomaan vankiansa. Tämä oli kuitenkin paikallaan; vouti ei tosin
nähnyt hänen kasvojaan, vanki kun makasi pää seinään päin käännettynä,
mutta hän näki tarpeeksi rauhoittuakseen. Ja että joku vapaaehtoisesti
olisi tahtonut käydä vangin sijalle, sellainen ajatus ei voinut
pälkähtää hänen päähänsäkään.

Nyt alkoi ilmautua eloa linnaan, palvelijat tulivat ulos linnantuvasta
ja kohta olivat kaikki liikkeellä, erittäinkin keittiössä. Puolipäivän
rinnassa ilmaisi tornista kajahtava torventoitahdus Pentti ritarin
tulevan. Hänen seurassaan olivat Hannu kreivi ja tuo surullinen Agnes.
Ritari hymyili niin makeasti nostosillan yli ratsastettaessa ja
kiiruhti erittäin kohteliaasti auttamaan arvoisaa neitiä reestä.

Hannu kreivi seurasi levottomana kaikkia tyttärensä liikkeitä ja hänen
kasvojensa juhlallinen vakavuus muuttui suruvoittoiseksi, joka kerta
kun hän näki tyttärensä suurten silmien oudosti hehkuvan hohteen.
Samanlaisena hän oli nähnyt tyttärensä kerran ennenkin, tuona
muistettavana Eerikinjuhlapäivänä Vaskivuorella, jolloin hän pani
epätoivonpäätöksensä toimeen. Sen tähden hänen luja katseensa ja
kalpeat poskensa tekivät kreivin levottomaksi. Oli kuin eloa ja tulta
yht'äkkiä olisi syttynyt marmoripatsaan silmiin, oli kuin salama olisi
välähtänyt talvisella kedolla.

Puolenpäivän aikaan tuli yhä useampia vieraita, sekä naisia että
miehiä, ynnä valtionpäämies Kaarlo Knuutinpoika monen ritarin ja muiden
muassa myöskin herra Maunu Pentinpojan seuraamana. Strängnäsin
Tuomas piispa oli myöskin saapunut ja hänellekin, niin julkinen
engelbrektiläinen kuin hän olikin, osotti Pentti ritari palvelevaista
kohteliaisuutta.

"Te lähdette pois valtakunnasta, mikäli minulle on kerrottu", virkkoi
piispa kerran Hannu kreiville.

"Niin", vastasi kreivi lyhyeen.

"Ettehän toki lähtene ainaiseksi?"

"En, en ... minä tulen kyllä takaisin, mutta minulla on paljon
järjestämistä heimolaiseni, Richissa rouvan, jälkeen, joka kuoli viime
syksynä..."

"Te ette siis itsekään ole täysin selvillä tästä asiasta", virkahti
piispa.

"Voinenhan sanoa sen", vastasi kreivi luoden yht'äkkiä silmänsä huoneen
toisessa päässä oleviin naisiin, "voinenhan sanoa sen teille, Tuomas
piispa ... minä en luovu Eerikki kuninkaasta, hänen kanssansa tulen,
taikka en ollenkaan."

Toisella puolen oli naisten joukossa useita nuorempia herroja ja itse
marskikin, mutta kreivin huomio kääntyi Maunu herraan, joka oli
lähestynyt hänen tytärtänsä ja piittaamatta neidin hehkuvan katseen ja
vapisevain huulten ilmaisemasta välinpitämättömyydestä taikka ehkä
pikemmin inhosta näytti aikovan tukehduttaa hänet jokseenkin
keskinkertaisella pilapuhetulvallaan. Pentti ritari lähestyi sillä
välin ja näytti huomaamatta antavan merkin marskille, joksi Kaarlo
Knuutinpoikaa edelleen sanottiin, senkin jälkeen kuin hänet oli valittu
valtionpäämieheksi. Sen jälkeen nähtiinkin jälkimmäisen vähitellen
lähtevän tältä puolen huonetta ja lähestyvän Hannu kreiviä, jonka
kanssa hän alotti vilkkaan keskustelun. Myöskin Tuomas piispa otti
siihen osaa ja kohta, ikään kuin sattumalta, yhtyi Pentti ritarikin.

"Iloisemmissa pidoissa en tiedä olleeni pitkiin aikoihin, Pentti
ritari", sanoi Kaarlo herra ilosta säteilevälle isännälle, luoden
häneen ystävällisen katseen, "niin tyytyväisiä näyttävät kaikki olevan
ja naistenhuoneesta kuuluvat pilapuheet ja nauru vahvistavat parhaiten
sanani tosiksi."

Maunu herran naurunremahdus, joka kajahti yli koko salin, näytti
aiheuttavan viimeiset sanat.

"Minulla onkin, tietääkseni, paljon syytä iloita", vastasi ritari,
"arvelenpa teidän, Hannu kreivi, tänä iltana täyttävän lupauksenne ja
saavamme juoda maljan minun poikani ja teidän tyttärenne onneksi."

Kreivin uljaat ja jalot kasvot kävivät kalmankalpeiksi.

"Se seikka lisää iloa", virkkoi Kaarlo herra lyöden kätensä yhteen, "ja
minä lupaan teille, Pentti lanko, että poikanne saa ensimmäisen avoimen
linnanläänin, jos vaan minulla on mitään valtaa Ruotsinmaassa."

Tämä lausunto pahensi asiaa vielä enemmän. Marski harrasteli
huomattavasti asian onnistumista sukulaisilleen ja kreivi, joka viime
aikoina näytti muuttaneen mieltä, horjui myöntävän ja kieltävän
välillä, pätevää keskisuuntaa hakien.

Juuri kun hän aikoi vastata, päästi hänet pulasta esiin rientävä
palvelijapoika ilmoittaen, että Herman Berman halusi puhutella Pentti
ritaria.

Ritari pyörähti äkisti ja aikoi rientää ulos, mutta Kaarlo herra otti
häntä käsivarresta ja sanoi:

"Varmaankin hän tuo tärkeitä uutisia Nyköpingistä, anna hänen tulla
meidän kaikkien eteemme, lanko, ja sitten, jos hänellä on aikaa, ottaa
osaa iloomme. Vähän on sellaisia, sanon sen suoraan, joita pidän
suuremmassa arvossa kuin tätä miestä."

Yhä synkemmäksi synkistyi Pentti ritarin kasvojenilme, mutta hän ei
sillä hetkellä keksinyt mitään syytä vastustaakseen mahtavan
sukulaisensa toivomusta; ehkäpä hän vielä toivoikin täällä keskellä
loistavaa ritari- ja mahtimiesjoukkoa saavansa tilaisuuden perinpohjin
nöyryyttää ja kukistaa tuon miehen, joka oli hänen tiellänsä ja jota
hän lähinnä Engelbrektiä vihasi kaikista enimmin. Hän nyökäytti sen
tähden myöntävästi päätänsä palvelijapojalle, joka riensi ulos.

Kohta sen jälkeen astui Herman Berman sisään. Hänen kalpeat
vakavapiirteiset kasvonsa ja pitkä, kookas vartalonsa, jonka
yksinkertainen puku niin jyrkästi erosi ritarin silkeistä ja
sameteista, käänsivät huomion häneen. Hiljaisuus ja äänettömyys
pääsivät yht'äkkiä vallalle salissa. Kaikki tähystivät silmiänsä pois
kääntämättä tuota nuorta soturia, jonka ulkomuoto jo ilmaisi hänen
äskettäin kestäneen verisen leikin. Herman astui salin poikki Pentti
ritaria kohti, mutta aivan hänen taaksensa ilmautui salin ovelle pitkä
ja synkkä haamu, joka kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan.

"Elkää panko pahaksenne, Pentti ritari", sanoi Herman kohteliaasti
kumartaen mainitulle ja häntä ympäröiville herroille, "että kutsumatta
tulen pitoihinne, mutta siitä saatte kiittää itseänne, kuitenkin
tietämättänne, toivoakseni, ja sen tähden ei ilonne kauvaksi
keskeytyne."

"Sanokaa sitten pian asianne", kehotti Pentti ritari lyhyeen, "minä
puolestani en tahdo turhanpäiten pitkittää pitoilojen häiritsemistä."

"Teidän tornissanne on vanki", jatkoi Herman, "mutta vanki, jolta
petoksella on riistetty vapaus, tämä vanki teidän tulee jälleen
vapauttaa."

"Vanki minun tornissani", huudahti ritari kalveten. "Voisin kysyä,
kuinka vieras mies voi tietää vankini, ja myöskin millä oikeudella hän
ryhtyy minun asioihini."

"Vanki on itse kertonut asian minulle ja oikeuteni on vapaasyntyisen
miehen oikeus suojella viatonta. Tulkaa esiin, tulkaa esiin!" hän
kääntyi näin sanoen salinovella viipyvään synkkään haamuun, "ja puhukaa
itse asianne."

Kuninkaallinen oli Belgstingin ryhti ja katsanto, kun hän astui saliin.
Jos huomio ennestään oli hereillä, niin nyt se kiihtyi huippuunsa.
Vieraat tulivat yhä lähemmäksi ja kävivät puolipiiriin päähenkilöiden
ympärille. Pentti ritaria lukuun ottamatta ei miehen esiintyminen
keneenkään niin vaikuttanut kuin Hannu kreiviin. Koko sielunsa hän
näytti kokoovan katseeseen, jonka loi mieheen, ja ympärillä olijoista
välittämättä hän astui kiivaasti askelen eteenpäin ja huudahti:

"Eerikki Bildstein!"

Tämä nosti päätänsä ja loi kummastuneen ja kysyvän katseen kreiviin,
mutta sitä seuraava hetkellinen hymy ilmaisi, että hänkin tunsi Hannu
kreivin. Näin kului muutamia silmänräpäyksiä, joll'aikaa Pentti ritari
jonkun verran ennätti tointua hämmästyksestään. Salamansukkelasti hän
käsitti asemansa ja huomasi selvästi, että jos olisikin voinut ja
uskaltanut uhoitella Engelbrektille ja tämän miehelle, Herman
Bermanille, niin hän itse olisi katkonut onnensa viimeisetkin rihmat,
jos olisi nyt riitautunut Hannu kreivin kanssa.

"Tätä miestä", sanoi hän sen tähden ja rupesi kummastuneen näköiseksi
ja hänen viattomaksi tekeytymistään kaunisti vielä viha, jota hänen ei
onnistunut täydellisesti hillitä, "tätä miestä en tunne ... hän ei ole
vankini!"

"Ettekö tunne minua, Pentti ritari?" kysyi Belgsting selvästi ilmaisten
mitä suurinta ja musertavinta halveksimista. "Eikä kumminkaan ole
kauvan siitä kun puhelimme juuri tässä salissa, vaikka silloin seisoin
edessänne kahleissa."

"Te erehdytte", karjasi ritari säihkyvin katsein, "jos jotakin
sellaista on tapahtunut, niin on joku palvelijoistani sen tehnyt, ja
hän on siitä saava kovan rangaistuksen."

"Olipa niin tai näin, niin tulen tänne", jatkoi Belgsting, "ottaakseni
jälleen kahleeni tuolla tornissa. Minua ei juuri mikään enää houkuttele
maailmalle, yhden tarkoitusperän tahdon vielä saavuttaa ja sitten
kuolla ... senhän tähden käytin hyväkseni tarjoustanne taikka
palvelijanne tarjousta, jos mieluummin niin tahdotte, ja otin muutaman
ystäväni sijaani panttivangiksi, kunnes palaisin ... se mies ei saa
kauvemmin minun tähteni virua teidän tornissanne."

"Panttivanki!" huudahti Pentti ritari tarvitsematta enää kummastustaan
teeskennellä, "te laskette ongelmoita ... koska te minun puolestani
olette vapaa, ei minulla liene oikeutta ottaa panttivankia teidän
sijastanne ... kuule", huusi hän muutamaan läheiseen huoneeseen päin ja
sieltä tulikin palvelijapoika, "sano voudilleni, että hän heti tuokoon
tänne ylös vangin, joka kuuluu olevan tornissa, mutta kahleet jääkööt
sinne."

Palvelijapoika poistui ja nyt seuraavalla odotusajalla Hannu kreivi
veti Belgstingin syrjään ja rupesi hänen kanssansa vilkkaaseen
keskusteluun. Toisella puolen näki Herman Berman, jonka kanssa herra
Kaarlo Knuutinpoika samoin vilkkaasti puheli, kreivin tyttären ja hänen
rinnallaan ylpeän, hillittömän Maunu Pentinpojan. Marski huomasi
ihmeekseen nuoren miehen käyneen hajamieliseksi, mutta seuraten hänen
katseensa suuntaa hän heti näki ja arvasi syyn. Hänen kasvonilmeistään
ei kuitenkaan käynyt selville, lisäsikö tämä seikka vai vähensi sitä
hyvää, mitä hän tuosta nuoresta miehestä oli luullut. Ainoastaan kerran
kun kauniin kreivintyttären silmä näytti hakevan Hermania, mutta
yht'äkkiä kääntyi pois, kun kohtasi marskin katseen, synkistyivät tämän
kasvonpiirteet. Myöskin Maunu Pentinpoika näkyi huomaavan, kuinka
kreivintyttären silmä nyt hehkui tavatonta hohdetta, ja hän sinkautti
julmistuneen, miekkasille vaativan katseen Herman Bermania kohti, joka
kyllä sen huomasi, mutta ei näyttänyt sitä tarkkaavan.

Silloin astui linnanvouti sisälle ja aivan hänen perässään kookas,
roteva talonpoika. Kaikkien katseet kääntyivät taas Pentti ritariin.

"Tässä on vanki, ankara ritari", änkytti pöhnäinen vouti tuskin
uskaltaen katsettaan lattiasta kohottaa, "kuinka hän on joutunut tuon
toisen sijaan, siitä tehköön itse selvän."

"Eelovi", huudahti ritari, "sinä, uskollinen palvelijani."

"Uskollinen olen kai ollut", vastasi Eelovi, "mutta ainoastaan siinä,
että olen pitänyt sanani Belgstingille ja Engelbrektille."

Hän aikoi sen jälkeen ruveta selvittämään, mitä hän oli ritarin
vangille tehnyt, mutta hänet keskeytti ritari, joka ei helposti
ymmärrettävistä syistä tahtonut tähän asiaan koskettavan enempää kuin
jo oli tapahtunut. Hän kysyi sen tähden jyrkästi:

"Sano minulle, Eelovi, jos tiedät, kuka tuon pelastamasi miehen on
torniini tuonut?"

"Sen kyllä tiedän", vastasi Eelovi arvelematta, "kirjurisi Martti ja
pitkä Maunu sen ovat tehneet!"

"No hyvä", karjaisi ritari, "heitä rankaisen ansion mukaan. Vie heidät
heti torniin, vouti, huomenna tuomitsen heidät."

"Vielä sana, ritari", keskeytti tällöin Herman Berman, "Engelbrektin
nimessä vaadin haltuuni nämä miehet. Kirjuri-Martti on karannut
Engelbrektin vankilasta ja pitkä Maunu on seurannut Borganäsin voutia,
Juhani Walea, ja auttanut häntä rikkomaan Stegeborgin pakkosovintoa."

Ritari näytti näiden tyynesti ja päättävästi lausuttujen sanain
johdosta joutuvan aivan suunniltaan. Mutta Herman Berman jatkoi:

"Vielä tuon teille käskyn Engelbrektiltä. Se koskee miehiänne, joita
hän on turhaan odotellut Nyköpingin edustalle leiriin. Hän käskee
sanomaan, että jolleivät miehenne neljänkolmatta tunnin kuluttua ole
määräpaikassa, te pakotatte hänet pitämään teitä valtakunnan
vihollisena. Mielestäni teette oikein, jos nyt käskette miehenne
ratsaille ja matkalle minun kanssani sekä annatte nuo karkulaiset
vietäviksemme."

"Mitä rikollisiin tulee", änkytti Pentti ritari kurkkuun
takertelevalla äänellä, "jätän ne Engelbrektille, sitten kuin he ensin
ovat kärsineet sen rangaistuksen, jonka aion heille määrätä; toisista
miehistä taas tahdon itse vastata Engelbrektille. Ja nyt", lisäsi hän
vähän vaiti oltuaan, "palatkoon ilo saliini ... tanssimaan, tanssimaan,
arvoisat ritarit ja neidit; liian kauvan on jo tätä väliaikaa
kestänyt!"

Tämän sanottuaan Pentti herra kääntyi Hermaniin selin ja poistui
viereiseen huoneeseen samalla viitaten muutamassa salin nurkassa
oleville soittajille, että heidän piti ruveta soittamaan. He
tottelivatkin heti käskyä ja salissa syntyi liikettä, joka
erinomaisesti auttoi tyynnyttämään kiihtyneitä mieliä ja palauttamaan
tasapainoa. Kohta nähtiinkin joukon nuoria herroja ja arvoisia neitejä
parittain astuvan saliin käydäkseen karkeloon.

Tällä välin oli Maunu Pentinpoika lähestynyt Hermania ja juuri tanssin
alkaessa sanoi kähisten tämän korvaan:

"Puutarhassa tanssin loputtua!"

Sen jälkeen hän kiiruhti pois ja alkoi tanssia oikein mielihalulla tai
kenties oikeammin epätoivoissaan. Herman seisoi hetkisen katselemassa,
mutta turhaan hänen silmänsä hakivat sitä vierasta, jota ne mieluimmin
olisivat tahtoneet katsella. Hän oli naistenhuoneessa ja oli sekä Maunu
herran että kaikkien muiden pyytäessä kieltäytynyt lähtemästä tanssiin.
Mutta vihdoin kävi Hermanista huone liian helteiseksi ja sisällä
vallitseva ilo kovin tuskastuttavaksi hänen mielelleen. Hän riensi ulos
ja kiiruhti puutarhaan.

Hannu kreivi, joka koko ajan oli puhellut Belgstingin kanssa, lähestyi
myöskin ovea ja veti hänet mukaansa. Aivan oven takana seisoi Eelovi.
Tämä seurasi heti Belgstingiä ja kerran kun ei yhtään Pentti ritarin
palvelijaa näkynyt käytävässä, kuiskasi tälle:

"Elä eroa kreivistä, Belgsting ... täällä on väijytyksiä kaikkialla!"

Näin sanoen hän meni tyynenä ja ajattelemattoman näköisenä alas
kartanolle. Siellä oli muutamia palvelijoita hevosten selässä ja Erkki,
jonka hän hyvin tunsi, piteli Brandia ohjaksista, kun taas sitä
hevosta, jolla Belgsting oli ratsastanut, muuan palvelijoista piteli.

"Pidä tarkka huoli hevosista, Erkki", kuiskasi hän tälle, "eläkä salli
kenenkään vieraan lähestyä niitä! En tiedä, mutta minä pelkään täällä
jokaista tuulenpuuskaakin."

Hannu kreivi ja Belgsting ilmautuivat nyt linnanportaille. He astuivat
ääneti ratsumiesten ohitse puutarhaan vievälle häkkiportille. Kohta sen
jälkeen nähtiin herra Maunu Pentinpojankin rientoaskelin kiiruhtavan
portaita alas ja poikki pihamaan sekä katoavan tuosta pienestä
häkkiportista.

Puutarha ei ollut iso, mutta sillä oli kaunis asema linnan ja rannan
välillä. Häkkiportti vei muutamaan muurikäytävään, jonka ulkopuolisen
aukon saattoi tarpeen tullen sulkea. Joutuisasti Maunu herra riensi
paljaitten puiden välitse ja löysikin muutamalta rannan aukeamalta
haettavansa. Herman seisoi katselemassa aavaa Mälaria peittävää
lumikenttää, jonka pinnalla kuu kimalteli honkametsän takaa
noustessaan. Soiton sävelet kuuluivat rannalle asti ja oli kuin kuun
säteet olisivat ilosta hyppineet ne tavatessaan. Mutta kaikki oli
sentään niin kylmää ja autiota, kaikki tämä kuvasi hänen omaa
kohtaloansa, peitti kuin hautaan hänen nuoren sydämensä runsaat
onnenunelmat.

"Paljasta miekkasi, Herman", sähähti ääni hänen korvaansa, "ja kiitä
kaikkia hyvänsuovia pyhimyksiä siitä, että annan sinulle siihen aikaa,
sillä päätäni kuumentaa ja minun olisi ehkä pikemmin pitänyt pistää
sinut kuoliaaksi kuin koiran."

Herman hypähti syrjään ja ennätti töin tuskin saada miekkansa tupesta
puolustaakseen itseään. Hän käytteli kuitenkin mainiosti miekkaa,
niin että hänelle harva vertoja veti, ja tuotti siinä kunniaa
kasvattajilleen, sekä Engelbrektille että Johannekselle. Tosin hän
vielä oli vähän heikko haavansa takia eikäpä oikein ritarillinen mieli
olisikaan tahtonut vaatia kaksintaisteluun näin erilaisissa oloissa,
jolloin taistelu oli tuleva epätasaiseksi ja kaikkien ihmislaskujen
mukaan päättyvä vahvemman eduksi, mutta hänen taitavuutensa korvasi
puuttuvan voiman, joka seikka suuresti suututti hyökkääjää ehkä
useammastakin kuin yhdestä syystä.

"Ritarin tavoin ette puhu nyt enempää kuin viimeksi tavatessammekaan,
Maunu Pentinpoika, kuitenkin olette saava tahtonne täytetyksi", sanoi
Herman ja vastasi ritarin tuimiin ja painaviin iskuihin, jotka
kuitenkaan eivät kyenneet tekemään mitään vahinkoa.

Nähtävästi koetti Herman jollakin taitavalla käänteellä saada lyödyksi
miekan vastustajansa kädestä ja siten hänet aseettomaksi, mutta tämä ei
onnistunut. Sen sijaan hän puolestaan rupesi käymään ryntäyksiin ja
pakotti Maunua peräytymään askel askeleelta, kunnes hän vihdoin lankesi
kannuksen tartuttua kiinni tuulen taittamaan ja maahan jäätyneeseen
puunoksaan. Herman laski heti miekkansa ja odotteli taistelun
jatkamista, sitten kuin ritari olisi ennättänyt nousta pystyyn, ja
hänen ajatuksensa olivat niin kiinni taistelun päämäärässä, sekä
lähemmässä että etäisemmässä, ett'ei hän huomannut, kuinka kaksi
liikkuvaa varjoa siirtyi hänen jalkainsa editse täyttäen puitten
latvain muodostamain varjoristikkojen välipaikat.

"Auta minut pystyyn", huusi silloin Maunu, ja Herman riensi esiin ja
aivan hänen perässään nuo molemmat varjot.

Paikka, johon Maunu oli langennut, oli äkkivieru aina järveen asti. Oli
sen tähden hänelle onneksi, että kannus oli tarttunut niin kovasti
oksaan ja että tämä oli niin kovaan jäätynyt, sillä muutoin hän
epäilemättä olisi keikahtanut nurin niskoin alas syvyyteen. Turpeen
reunasta lähtien oli kallio jääkuoren peitossa, niin että se oli
lasivuoren näköinen. Senpä tähden Maunun olikin mahdoton auttaa
itseänsä.

Herman otti miekan vasempaan käteensä ja riensi esiin sekä ojensi
hänelle oikean kätensä, johon Maunu suonenvedontapaisesti tarttui
vasemmuksellaan. Oikea käsi puristi kovasti tikarin vartta, jonka hän
äkisti oli temmannut vyöstään ja jonka terä kimalteli hänen sivullaan
kuutamossa kuin käärmeen pistin.

"Oletteko loukannut oikean kätenne, Maunu, koska jätätte miekkanne
maahan", kysyi Herman vetäen hänet ylös.

Maunu ei vastannut, mutta juuri kun hän tunsi olevansa sellaisessa
asennossa, että hän itse voi päästä ylös, ja Hermanin kumartuessa
ottamaan hänen miekkaansa välähti tikarinterä ja painui Hermanin
rintaan. Tämä kaatui syrjään ja Maunu hyppäsi ylös.

"Nyt et enää hione hampaitasi, koira, vielä vähemmin mahtanet haukkua",
ölisi julmuri päästäen kamalan riemuhuudon.

"Ja te olette kaikiksi ajoiksi tehnyt itsenne arvottomaksi
ritarinvitjoja kantamaan, Maunu Pentinpoika", sanoi järeä ääni hänen
takanaan.

Maunu vavahti. Hannu kreivi se oli häntä puhutellut. Hän aikoi paeta,
mutta rautakoura tarttui hänen käteensä ja piti häntä kuin
ruuvipenkissä. Hannu kreivi oli nuo surmaavat sanat lausuessaan
syöksynyt Hermanin luokse ja saapuikin viime hetkellä pelastamaan hänet
liukahtamasta alas järveen, joka oli maan rajasta sulana. Kreivi
tarttui häntä jalkaan ja veti häntä varovasti ylöspäin, kunnes yletti
kiinni hänen vyötäisiinsä, jolloin hän suureksi ilokseen huomasi
Hermanin oikeaan käteensä nojaten nousevan polvilleen.

Seuraavassa tuokiossa hän seisoi pystyssä kreivin ja molempien toisten
edessä. Hän oli kalpea ja tikari oli vielä hänen rinnassaan, mutta
aivan tikarinvarren vieressä riippui kultavitjoissa sormus, jonka
kallisarvoinen kivi välähti kreivin silmiin. Tikarinkärki oli viiltänyt
halki vaatteen, ennen kuin upposi kovempiin osiin.

Oli vaikea sanoa, sormusko vai tikarinvarsi se enemmän herätti kreivin
huomiota. Mutta Herman tarttui varmalla kädellä jälkimmäiseen ja
tempasi ulos tikarin sekä viskasi sen tuon hämmästyneen murhaajan
jalkain eteen.

"Tuossa on murha-aseenne, Maunu Pentinpoika", sanoi hän, "ja kiittäkää
Jumalan äitiä siitä, että minä sain niin pahan haavan muurilla
Nyköpingin edustalla, että minun vielä täytyy pitää nahkavyötä ihotakin
alla!"

Mutta sormuksella, joka vielä välkkyi Hermanin ryntäillä, näytti olevan
salainen voima, koska se niin valtavasti Hannu kreiviin vaikutti. Hän
veti Hermanin vähän syrjään ja kiihkoisesti hänen käteensä tarttuen
kysyi:

"Sanokaa minulle, Herman, mistä olette saanut tuon sormuksen?"

"Isältäni", vastasi Herman ja koetti taas piiloittaa tuon
kallisarvoisen kapineen, mutta pidättyi siitä, kun kreivi kummallisin
liikkein painoi päänsä käsiinsä ja seisoi hetken ajan sanaakaan
sanomatta.

"Richissa, Richissa parka!" kuiskasi hän sen jälkeen kovan
mielenliikutuksen valtaamana, "kuinka sydämesi lieneekään kärsinyt ...
te olette siis Juhanin ja Richissan poika, Herman?"

"Niin olen", vastasi Herman käyden myöskin surulliseksi muistellessaan
isäänsä ja äitiänsä ynnä sitä kauheata taistelua, mikä heillä oli
elämässä kestettävänä. "Kun isäni läksi matkalle pyhään maahan, jätti
hän tämän sormuksen Engelbrektille pyytäen häntä sitä minulle
antamaan!"

"Sormus on minun sukuni kalleuksia", jatkoi kreivi, "eikä sitä kukaan
siihen kuulumaton voi kantaa surmaansa saamatta, sellainen on tarina.
Se on ollut minun kädessäni ja minä annoin sen isällesi kerran, kun hän
muutamalla teollaan teki itsensä sukulaisen arvoiseksi, jommoiseksi hän
sitä paitsi tuli naidessaan Richissan. Siis olemme mekin sukulaisia,
Herman...!"

Voimatta mielenliikutustaan hillitä levitti kreivi kätensä ja painoi
Hermanin rintaansa vasten.

"Ja Hannu kreivi tahtoo koko maailman kuullen sinut sukulaisekseen
tunnustaa, sillä sen sinä olet ansainnut", lisäsi kreivi vakaasti.

"Niinpä on teillä siihen erinomainen tilaisuus tänä iltana, kreivi",
kähisi Maunu Pentinpoika, joka ei enää voinut hillitä vihaansa sen
johdosta, mitä Hannu kreivi hänen silmäinsä edessä oli sanonut ja
tehnyt ikään kuin häntä nimenomaan pilkatakseen ja repiäkseen rikki
hänen sydämensä aikeet.

Samassa kuului joutuisia askeleita lähestyvän puutarhan puolelta ja
kohta tulivatkin Pentti ritari ja herra Kaarlo Knuutinpoika näkyviin.

"Täällähän teidät tapaan, Hannu kreivi", huudahti edellinen yht'äkkiä
pysähtyen, kun niin odottamatta näki poikansa ja Hermanin sekä entisen
vankinsa yhdessä; mutta hän lisäsi varsin ujostelematta, "nyt ryhdytään
parhaillaan tanssimaan luhdinkäytävällä enkä minä hellitä, kreivi,
ennen kuin yhdytte juomaan tyttärenne ja poikani kihlajaiskarkelon
maljan..."

"Kiitos vaan", vastasi kreivi juhlallisesti, "mutta siitä karkelosta ei
koskaan tulle mitään!"

"Mitä sanotte, kreivi", keskeytti ritari äänellä, joka osotti kreivin
vastauksen koskeneen kovasti. "Ettehän toki aikone rikkoa juhlallisesti
antamaanne lupausta."

"Mitä lupaan rehelliselle miehelle, olipa hän ritari tai muu, sitä en
koskaan riko, vaikka henkeni menköön", sanoi Hannu kreivi ja loi
hämmästyneeseen ritariin uljaan katseen, "mutta häpeä olisi pitää
sanaansa maantierosvolle eli sen vertaiselle, joka ritarin haamussa on
lupauksen saanut. Te tiedätte parhaiten itse, Pentti ritari, kuinka
sanani ovat selitettävät, ja poikanne tietää sen vielä paremmin."

Kreivi otti Hermanin käden kainaloonsa ja poistui kiireesti. Heitä
seurasi Belgsting ja myöskin Kaarlo Knuutinpoika, joka niin pian kuin
mahdollista tahtoi päästä näkemästä sukulaistensa häpeää. Pentti ritari
oli aivan typertynyt. Jos myrkyllinen nuoli olisi sattunut keskelle
hänen sydäntänsä, niin tuskinpa olisi sen haava niin valtavasti
vaikuttanut.

Poikakin oli hetkisen puhumatonna, mutta kohta hän irvisti kamalasti ja
isäänsä lähestyen kuiskasi:

"Se on Engelbrektin tekoa!"

Vanhus säpsähti ja löi otsaansa.

"Niin alkakoon sitten vaino toden teolla minun ja tuon kirotun miehen
välillä!"

"Ja kaikki pyhimykset kuulkoot valani ja kalvetkoot siitä", lisäsi
Maunu Pentinpoika, "en aio levätä, ennen kuin olen nähnyt tuon pienen
miehen sydänveren vuotavan!"

Hurjan rajusti hän sen jälkeen otti isäänsä kädestä ja veti hänet
linnaan.

"Nyt pitoihin ja tanssiin, isä, viekkaasti tässä on meneteltävä, sillä
muutoin olisi taistelu liian epätasainen. Ennen kaikkea tulee meidän
estää noita vapautettuja vankeja käyttämästä hyväkseen vapauttaan!"

"Siitä on jo huolta pidetty", vastasi Pentti herra jääkylmästi.

He astuivat kohta sen jälkeen linnan ja muurin väliselle aukealle ja
häkkiporttia jälestään sulkiessaan he näkivät kaksi haamua rientävän
porttitornia kohti.

Maunu näki ja tunsi toisen heti -- se oli Belgsting, toinen oli naisen
haamu -- ja hän huusi äänellä, joka tuntui voivan tunkea linnan
kaikkien muurien lävitse:

"Vetäkää ylös nostosilta!"

"Vetäkää ylös nostosilta!" huusivat samalla kertaa useat muut äänet ja
pitkä Maunu ynnä Kirjuri-Martti näkyivät palvelijajoukon seuraamina
syöksyvän porttitornia kohti.

Porttiholviin saavuttuaan sekä Maunu herra että nuo molemmat toiset
näkivät kaksi palvelijaa seisovan irti kiskaistut sillanvitjat kädessä
ja kaukana metsänrinnassa näkyivät vielä molemmat pakolaiset.

Linnanportailla sitten isä ja poika saivat tietää, että Hannu kreivi
tyttärineen heti puutarhasta palattuaan oli lähtenyt linnasta, vieläpä
niin kiireesti, ett'ei ollut malttanut odottaa tyttärensä rekeä, vaan
pannut hänet istumaan sen hevosen selkään, jolla Belgsting Herman
Bermanin kanssa linnaan tullessaan oli ratsastanut.



IX.

Yö ja Päivä.


Belgsting oli tavannut Eelovin häkkiportilla Hannu kreivin ja toisten
kanssa puutarhasta palatessaan ja Eelovi oli uudelleen kuiskaten
kehottanut häntä olemaan varoillaan ja pysytteleimään tuolla aukealla
paikalla. Sen jälkeen Eelovi oli kadonnut tallin puolelle. Sitten Hannu
kreivi ja Herman Berman olivat poistuneet ja Belgsting oli saanut
vilahdukselta nähdä tytärtään. Hän oli huutanut tätä ja tämä oli
pysähtynyt, mutta heti taas jatkanut hiipimistään synkimpään
varjopaikkaan. Belgsting oli silloin mennyt perässä ja nähnyt Kirstin
hiipivän talliin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Tultuaan sinne ja turhaan koeteltuaan temmata auki ovea hän riensi
viereiselle ovelle siitä päästäkseen sisään ja kuuli silloin äänen,
josta tunsi Kirjuri-Martin, huutavan: "ota kiinni tyttö, hänen avullaan
saamme parhaiten kiinni isän", ja kuuli sitten Eelovin äänen ja hevosen
potkimista. Yht'äkkiä tallinovi taas kimmahti auki ja Kirsti pakeni
kartanolle päin. Belgsting riensi hänen perästään eikä huomannut, että
pitkä Maunu ja pari palvelijaa olivat vanginneet Eelovin. Hän ei
myöskään tarkannut, että joukko palvelijoita ryntäsi ulos muutamasta
linnantornin huoneesta ja ajoi häntä takaa. Hän ei välittänyt muusta
kuin tyttärestään. Eelovin huolenpidon takia ei porttitornin
palvelijainkaan onnistunut täyttää Pentti ritarin jo edeltäkäsin
antamaa käskyä nostosillan ylösvetämisestä.

Kohta Belgsting saavutti tyttärensä, joka voimatonna oli vaipunut
muutaman kiven juurelle metsään, ja hoiteli häntä niin hyvin kuin voi.
Sitten he levähtämättä taas jatkoivat kulkuansa etelään päin. Vasta
aamun valjettua hän meni muutamaan syrjäiseen mökkiin lepäämään, mutta
illan tullen hän taas alkoi vaelluksensa.

"Engelbrektin luokse, Engelbrektin luokse", kuiskasi hän rohkaisten
tyttärelleen, joka merkillistä kyllä ei enää häntä niin kovin
arastellut. "Hänen luonansa tulet sinä taas terveeksi ja isäsikin on
saava rauhan!"

Ja sitten he astuivat. Ja olipa yö kuinka pimeä ja tuuli kuinka kylmä
tahansa, yhä tuo voimakas mies varmoin askelin polki kovaa polkua,
usein kantaen tytärtään ikään kuin pientä lasta.

Varhain aamulla hän lähestyi Stegeborgin edustalla olevaa
talonpoikaisleiriä. Täällä oli Erengisle Niilonpoika päällikkönä. Hän
oli sen Niilo Erengislenpojan poika, joka 1434 sai Ringstaholman
Engelbrektiltä, ja oli nyt naimisissa Olavi Akselinpojan (Tott)
tyttären, Brita Olavintyttären kanssa.

"Täällä olemme oleksineet pari viikkoa", selitti vanhanpuolinen
talonpoika, jolta Belgsting kyseli. "Engelbrekt oli kutsunut meidät
itägötit vastaansa Söderköpingiin, mutta panikin Ringstaholman
Erengisle herran päälliköksemme ja vaelsi Tjustia kohti puhutellakseen
siellä talonpoikia. Joukko herroja oli nyt hänen muassaan, herra Bo
Knuutinpoika (Grip), herra Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä), herra
Gottskalk Pentinpoika (Ulf) ja herra Kustavi Laurinpoika (Snakenborg),
niin että näkyy herrain täytyneen langeta hänen jalkainsa juureen."

"Entä vuoritilalliset", kysyi Belgsting, "kutka heistä olivat häntä
lähinnä?"

"Samat, luullakseni, jotka hänen ensi kertaa vaeltaessaan ympäri
valtakunnan; erittäin huomasin Juhani Antinpojan ja Kettilin!"

"Kettilin?" toisti Belgsting, "sotajoukossa on monta sen nimistä..."

"Piispanvuoren Kettilin", selitti talonpoika.

Päivällä levättyään leirissä Belgsting taas yön lähetessä tarttui
matkasauvaansa ja kulki edelleen.

Hänen Tjustissa saamainsa tietojen mukaan oli rahvas sieltä marssinut
Stegeborgiin Bo Knuutinpojan johdolla, jonka Engelbrekt oli asettanut
päälliköksi, mutta Engelbrekt itse oli lähtenyt Kalmariin päin.

Belgsting jatkoi kulkuansa varmaan toivoen vihdoinkin saavuttavansa
Engelbrektin, vaikka näyttikin hämärältä. Kernaasti hän olisi noussut
ratsaille; mutta siitä häntä esti osaksi rahanpuute, osaksi myöskin
hänen tyttärensä, jota hän ei millään ehdolla tahtonut jättää, osaksi
ja pääasiallisesti vihdoin se seikka, että hän piti kulkuansa
toivioretkenä, katumustyönä, joka vaati ruumiillista vaivaa ja
kieltäymistä.

Kalmarissa kävi kuitenkin samalla tavalla. Kaupungista luoteiseen
sijaitsevan Kläckebergan luona hän tapasi muutaman ruotsalaisen
leirinosaston. Koko kaupunkia piiritti talonpoikaissotajoukko ynnä
muutamat Gottskalk Pentinpojan ja Kustavi Laurinpojan ratsujoukot. Nämä
miehet oli Engelbrekt tänne määrännyt päälliköiksi. Itse oli hän Niilo
Steninpojan kanssa vaeltanut Blekingeen päin. Ja Belgsting läksi sinne.
Blekingeläiset olivat tehneet Engelbrektille kuuliaisuudenvalan ja tämä
oli sieltä lähtenyt Hallantiin, jonne oli kutsunut Smålännin ja
Länsigötinmaan rahvasta vastaansa Laholman tienoille. Belgsting läksi
sieltä Smålannin metsiin.

Mutta kun hän ei tuntenut näitä seutuja, eksyi hän tuon tuostakin
noihin suuriin, yksinäisiin metsiin, niin että hän Laholmaan
saapuessaan kyllä tapasi sen ruotsalaisten käsissä -- Engelbrekt oli
jättänyt sen Smålannin laamannin, Arvid Svanin, haltuun, joka oli ollut
piiritysjoukon päällikkönä, sill'aikaa kun Engelbrekt oli kulkenut
Skåneen ja tehnyt Skånen herrain kanssa välirauhan samoilla ehdoilla
kuin syksyllä v. 1434. Palattuaan Skånestä ja jätettyään linnan
mainitun laamannin haltuun oli Engelbrekt lähtenyt pohjoiseen päin.
Myöskin Belgsting läksi pohjoiseen ja tapasi sekä Halmstadin että
Varbergin ruotsalaisten käsissä.

Muutamana iltahetkenä Belgsting lähestyi Varbergia. Hän oli nyt, kun
hänen ei tarvinnut peljätä Pentti Steninpoikaa ja hänen lähettejään,
lakannut kulkemasta öillä. Päivän vaelluksesta väsyneenä hän asettautui
erään kiven kylkeen ja hänen tyttärensä istui hänen jalkainsa juuressa
nojaten päätänsä hänen polviinsa. Lauhkeat tuulet tulivat maalta ja
puhalsivat metsän lävitse merelle, joka ilta-auringon valossa levittihe
hänen silmäinsä eteen. Tätä katselemaan vaipuneena, sydämeltään aivan
toisena kuin ennen oli, jolloin voiman ylenmääräisyys tuskin salli
hänen intohimojaan hillitä, hän näki ratsumiehen tulevan pitkin sen
mäen juurta kiertelevää tietä, jolle hän oli asettunut. Ratsumies
näytti myöskin huomanneen hänet ja ajaa karautti mäelle. Se oli Herman
Berman.

He tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Herman huomasi heti, kuinka
Belgsting oli muuttunut, ja kyseli syytä siihen.

"Kulkuni on toivioretki", vastasi hän, "ja Jumala ja Pyhä Eerikki
suokoot, että voisin kulkea oikein toivoretkeläisen mielellä. Olen
seurannut Engelbrektin jälkiä Söderköpingistä asti tänne, mutta en ole
häntä saavuttanut. En kuitenkaan aio lakata, ennen kuin tapaan hänet,
ja sitten menen pyhälle maalle, niin kuin isäsi on mennyt, Herman!"

Herman tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vakaasti silmiin.

"Te saatte kyllä tavata Engelbrektin", sanoi hän, "jollette ennen, niin
ainakin Örebron linnassa, jonne minäkin jonkun ajan kuluttua aion
mennä. Kernaasti sen tähden soisin, että te tekisitte matkaa minun
seurassani, Belgsting ... arvelen kulkunne käyvän vaikeaksi, kun
lähenette Göksholmaa. Olen lähettänyt vakoojia tiedustelemaan, mitä
Eerikki kuninkaalla nyt lienee mielessä, ja tiedot saatuani lähden
pohjoiseen Engelbrektin luokse. Sitä ennen en saa lähteä Varbergin
linnasta, jonka hän on jättänyt minun ja ritari Broder Sveninpojan
haltuun."

Myöskin Herman oli paljon muuttunut siitä kun Belgsting hänet viimeksi
näki Täljen linnan puutarhassa. Silmä hehkui miehuutta ja elämänhalua,
ja posket säteilivät terveyttä ja voimaa. Belgsting huomasi sen kyllä
ja evättyään kulkemasta hänen seurassaan Örebrohon, kuten Herman oli
ehdottanut, hän raukeasti hymyillen sanoi:

"Onko Hannu kreivi jo matkustanut kuninkaan luokse?"

"Ei", vastasi Herman ja pyöräytti Brandia sävähtäen punaiseksi
poskiltaan, "-- hän on vielä Tukholmassa ja lähtenee sieltä meritse
Stralsundiin."

"Tunnenpa nuorukaisen, joka mielellään olisi sillä matkalla mukana ...
niin, niin, elä julmistu noin", lisäsi hän yht'äkkiä käyden juhlallisen
vakavaksi, "Belgsting kiittää sinua monesta reippaasta teosta, ja
vaikk'eivät onnentoivotukseni paljoa maksakkaan, eivät täällä alhaalla
eivätkä tuolla ylhäällä, sillä Belgstingin sydän on ollut kova, niin
tulee niitä kuitenkin sinulle mitä runsaimmassa määrin."

Kirsti, joka sillä välin oli jalkainsa juuresta poiminut muutamia
kevätauringon esiin houkuttelemia kukkia, nousi äkisti ylös ja ojensi
ne Hermanille.

"Agnekselle", sanoi hän, "piiloita ne hyvin, ne Kirsti antaa
morsiuslahjaksi!"

Ja sitten hän hävisi puiden sekaan mäen taakse. Herman puristi
mielenliikutuksen valtaamana Belgstingin kättä.

"Se asia, jota nyt olet tarkoittannt, Belgsting", sanoi hän, "on vielä
tietymättömissä."

Sen enempää ei tästä asiasta puhuttu. Sitten kuin Belgsting oli
kieltäytynyt hakemasta majaa kaupungista, erosivat he toisistaan.
Belgsting jatkoi kulkuansa pohjoiseen päin, ensin Alfsborgiin -- jossa
Mattis von Kolen oli pakotettu luopumaan läänistä, vaikka olikin saanut
pitää linnan -- ja sieltä Axevallaan. Täällä hän kuuli surusanoman,
että Engelbrektiä yht'äkkiä oli kohdannut tauti, mutta että hän pari
päivää sitten oli sen verran parantunut, että oli matkustanut
Örebrohon, vaikka hän vielä silloin oli niin heikko, että tuskin voi
istua hevosen selässä.

Raskailla mielin Belgsting läksi Axevallasta ja kulki Tivedenille päin.
Päästyään tämän metsäisen vuoren ylitse ja tultuaan taas Nerikeen hänen
täytyi pyrkiä yksinäisemmille metsäpoluille, koska hän pelkäsi
joutuvansa jonkun Yö ja Päivä-suvun herrain lähettilään käsiin; suvun
perintökartano, Göksholma, sijaitsi täällä Hjalmarin etelärannalla,
ainoastaan parin peninkulman päässä Örebrosta. Jos hän vaan sai
vältetyksi tältä puolen epäilemättä uhkaavan vaaran, tiesi hän nyt
varmaan lähestyvänsä toivioretkensä määräpaikkaa, ja tämä tieto
kartutti hänen voimiaan.

Auringon noustessa toukokuun 3 p:nä hän astui aukealle Ekebyn suon
eteläpuolella ja kulki sitä harjua kohti, joka suon itäpuolitse jatkuu
pohjoiseen päin Kumlasta aina Örebrohon saakka. Tällä harjulla kulki
tie pohjoista kohti ja tuona varhaisena aamuhetkenä Belgsting uskalsi
seurata sitä, koska siltä näki laajalti ympäristöä. Pohjoisesta näkyi
Mo-harjun kirkko ja idästä Mo-järvi. Hän meni tämän rannalle etsiäkseen
sieltä venettä, koska hänen muutoin täytyi joko yhä edelleen kulkea
tätä vaarallista harjutietä taikka kiertää Ekebyn suo ja sen
länsipuolitse lähestyä Örebrota.

Rannalle tultuaan hän istuutui tuuhean kuusen juurelle. Hänen
ympärillään oli niin tyyntä ja rauhaisaa ja juhlarauha täytti hänen
sydämensäkin. Hän näki selvemmin kuin koskaan kuluneen elämänsä
kaikkine synkkine varjoineen ja huokaus pääsi hänen rinnastaan. Silloin
hän ikään kuin yhdistämässä menneisyyden kangastusta todellisuuteen
näki Engelbrektin kasvot järvellä. Ne olivat kalpeat ja riutuneet,
mutta niiden vakavat piirteet olivat niin rauhalliset ja lempeät.
Katselijasta tuntui siltä, kuin aurinko olisi astunut esiin ja
hajottanut varjot taikka tunkenut ne näkyalan takareunaan, kun taas
lähinnä kuluneet vuodet kieltäymyksineen, vaivoineen ja taisteluineen
ja ihanine satoineen olivat tässä kultaisena viljapeltona tuulen
päiväpaisteisena kesäiltana kulkiessa sen ylitse ja tuuditellessa sen
täysikypsiä tähkiä. Tuo rakas pää nojasi harmaapartaisen vanhan miehen
polveen pienen veneen peräkeulassa. Venettä kiidättivät voimakkaat
aironvedot pitkin peilikirkkaan järven pintaa.

Belgsting hypähti pystyyn ja varjosti kädellä silmiään. Näky vaikutti
häneen valtaavasti. Hän koetti huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun,
hän koetti heittäytyä järveen ja uiden saavuttaa tuon ohitsekulkevan
aluksen, mutta hän oli kuin kivettynyt. Joku sekava ääni vaan pääsi
hänen huuliltaan ja heleitä kyyneliä helmeili hänen ahavoituneille
kasvoilleen. Tätä näkyä katselemaan vajonneena hän ei kuullut, kuinka
puut rasahtelivat hänen takanaan, eikä huomannut, että hänen tyttärensä
sen johdosta hypähti pystyyn, ikään kuin häneen olisi vaikuttanut joku
salainen voima, jonka mahtisanaa hänen, tahtoipa tai oli tahtomatta,
täytyi totella. Vasta useiden täyttä laukkaa tulevien ratsumiesten
synnyttämä töminä herätti hänet horroksista.

Hän käänsihe äkisti ääntä kohti ja silmäsi harjulle. Siellä oli pieni
joukko ratsumiehiä, mutta hän näki selvästi, että muuan mies talutti
rinnallaan Engelbrektin tuttua hevosta ja tunsi myöskin kaksi
ratsumiestä Juhani Antinpojaksi ja Piispanvuoren Kettiliksi. Hänelle
selvisi nyt, että Engelbrekt voimia säästääkseen oli valinnut vesitien,
kun taas hänen väkensä oli määrä ratsastaa ympäri järven ja kohdata
hänet pohjoisrannalla. Hän päätti nyt vaarankin uhalla, jolle hän siten
antautui alttiiksi, kulkea pitkin harjua.

Silloin hän melkoisen pitkän matkan päästä pitkin rantaa pohjoiseen
päin katsoen näki vilahdukselta tyttärensä ja astuttuaan muutaman
askelen sinne päin vähän matkan päässä tyttärensä edessä toiset kasvot,
jotka hän varsin hyvin tunsi; hän peräytyi äsken astumansa askelen.
Kasvot olivat pitkän Maunun. Kavaluus oli siis täyttä vauhtia ansojaan
virittelemässä. Engelbrektiä ei tällä kertaa mikään vaara uhannut,
sillä hänen väkensä, joka selänteen harjalta koko ajan näki
Engelbrektin, riitti kyllä häntä suojelemaan, mutta häneltä itseltään
voi kyllä, jos hän kävi kovin uskaliaaksi, jäädä pääsemättä
määräpaikkaan, juuri kuin hän oli sinne joutumaisillaan. Hän päätti sen
tähden kulkea Ekebyn suon länsipuolitse. Kirstin hän jätti kulkemaan
omia teitään tietäen varsin hyvin mahdottomaksi saada häntä kääntymään
takaisin, kun hän oli joutunut sen mielialan valtaan, joka nyt näytti
hänet vallanneen.

Vakavin askelin hän astui taas harjun yli ja alas Ekebyhyn päin sieltä
Täbyn kautta päästäkseen Örebrohon.

Aikaisin iltapäivällä Engelbrekt saapui Örebrohon, jossa hänet ottivat
vastaan hänen emäntänsä ja veljensä, Niilo Engelbrektinpoika,[35] jolla
hänen poissa ollessaan oli ollut linnan isännyys. Hän tunsi itsensä
terveemmäksi, kuin oli uskaltanut toivoakkaan, ja astui kahden
kainalosauvan avulla ilman nähtävää vaikeutta linnanportaita ylös, --
mikä teko suuresti ilahdutti Ulvi vanhusta, joka tuon tuostakin väitti,
että isäntä kyllä kohta voimistui entiselleen. Mutta kotiväki, joka ei
ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tammikuussa terveenä ja
voimakkaana oli lähtenyt Arbogaan, jaksoi tuskin pidättää kyyneliään.
Tuo lempeä emäntä koetti kaikin voimin pysyä levollisen näköisenä,
ett'ei haikeuttaisi herransa ja miehensä mieltä, hän kun halusi nähdä
iloisia ja voimakkaita kasvoja ympärillään.

Linnansalissa hän antoi Engelbrektille saman päivän aamuna tulleen
kirjeen. Se oli neuvostolta. Sana ja kirje oli tullut Hannu
Kröpeliniltä -- joka vielä senkin jälkeen kuin kuningas oli häneltä
ottanut Tukholman linnan edelleen uskollisesti palveli häntä -- että
hän muutaman toisen tanskalaisen ritarin kanssa halusi kohdata Ruotsin
neuvostoa Vadstenassa helluntain tienoissa (joka tänä vuonna oli
toukokuun 27 p:nä), ja tästä neuvosto tahtoi Engelbrektin kanssa
keskustella.

"Etpä kauvan saa pitää minua luonasi, vaimo", sanoi Engelbrekt
hymyillen ja pani luetun kirjeen syrjään, "jo huomenna minun täytyy
lähteä Tukholmaan."

"Niinpä minä lähden mukaasi", vastasi vaimo luoden päättävän katseen
mieheensä, "nyt sinä tarvitset naisenhoitoa enkä minä sinua jätä, ennen
kuin taas olet päässyt täysiin voimiisi."

"Silloinpa uskon sairauden kohta pötkivän pakosalle ... etkö näe,
vaimo, että jo olen paljoa parempi sinun läheisyyteesi tultuani. Luulen
kuitenkin Ulvin tekevän tehtävänsä tästälähin yhtä hyvin kuin tähänkin
asti."

"Elä sano mitään, rakas mies, tällä kertaa tahdon minä määrätä!"

Engelbrekt ei vastannut mitään, hän otti vaan vaimoaan kädestä ja veti
hänet luoksensa sekä painalsi suudelman hänen otsalleen.

Torventoitahdus kuului samassa tornista ja kohta sen jälkeen tuli muuan
Engelbrektin miehiä ilmoittamaan Göksholman herra Pentti Steninpojan
palvelijan tuloa. Tämä pyysi Engelbrektiltä suojeluslupaa herralleen,
joka aikoi käydä vierailemassa hänen luonaan.

Engelbrekt katsoi hämmästyneenä palvelijaan.

"Enpä luullut", sanoi hän, "herrasi tahtovan suosiolla käydä
pakkosopimukseen kanssani. Mutta minä noudatan kernaasti hänen
mieltänsä ... parantaakseni mitä on rikottu, tahdon tehdä kaikki, ja
yksimielisyys Ruotsin miesten kesken on nyt enemmän tarpeen kuin
milloinkaan."

Palvelija sai pyytämänsä suojeluskirjeen ja meni matkoihinsa.

"Luulenpa kirkkaampia ja valoisampia aikoja olevan tulossa", sanoi hän
hetkisen kuluttua ollessaan vaimonsa ja vuoritilallisten Juhani
Antinpojan ja Piispanvuoren Kettilin seurassa. "Jos kerran sellaiset
miehet kuin Göksholman Pentti herra tahtovat nöyrtyä, niin lienee
asiamme, ystävät, varmalla pohjalla."

"Minä vedän vanhaa virttäni", vastasi Kettil, "niin kauvan kuin saamme
pitää sinut, Engelbrekt, käy kaikki hyvin, mutta jos herramme yksin
pääsevät hallitsemaan, silloin he turmelevat kaikki, ja voi silloin
meitä, talonpoikia!"

"Mutta siinä erehdytte sekä sinä että kaikki muut", tarttui Engelbrekt
lämpimästi puheeseen, "minäkin vedän vanhaa virttäni, että isäimme
Jumala on varjeleva maatamme, ja keitä hän on aseikseen valitseva, sitä
ei voi kukaan meistä tietää, koska emme voi tutkia hänen neuvojansa. Ja
uskokaa minua, hän käyttää asettaan, niin kauvan kuin hyväksi näkee, ja
sitten hän ottaa sen pois ja valitsee toisen. Jos olen teidän ja
rahvaan avulla kyennyt jotakin toimittamaan, ei se ole meidän työtämme,
vaan Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan, ja sen tähden saatte te ja
meidän jälkeisemme nähdä, että jokaisella ajalla on oleva oma
miehensä!"

Keskustelu muuttui juhlallisentapaiseksi eikä sitä juhlallisuutta
kukaan läsnäolevista koettanutkaan poistaa. Kuta enemmän Engelbrekt
puhui ja selitteli, mitä hän oli aikonut ja mitä hänen mielestänsä piti
tehtämän, että heidän yhteisesti alottamansa työ joutuisi suotavaan
päätökseen, sitä enemmän kaikki innostuivat hänen sanoistaan. Ja kun
sitten tämä mies, jonka valtansa puolesta voi vetää kuninkaan
verroille, lausui hurskaana toivomuksenaan, että kohta saisi luopua
korkeasta asemastaan ja palata syrjäiselle vuorelleen ja sulattonsa
vaskensavulle, silloin olivat nuo vanhat miehet vähällä langeta hänen
jalkainsa juureen.

Näin kului iltapäivä ja kynttilöitä sytytettiin saliin. Silloin
räikähtelivät taas torvet porttitornin luona ja hetkistä myöhemmin
astui tuo pitkä ja synkkä ritari Pentti Steninpoika, Göksholman
haltija, sisään. Ritarin katse oli hämärä eikä voinut oikein tietää,
vihaako vai vilpillisyyttä siinä hehkui, -- ett'ei hän vilpittömänä
ystävänä tullut, sen luuli jokainen voivansa nähdä.

"Suojeluslupaanne turvaten tulen, Engelbrekt", sanoi hän, "kysymään,
saanko teiltä rauhaa valtakunnassa?"

"Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata", virkkoi Engelbrekt vaivoin
nousten seisomaan, "jokainen rehellinen Ruotsin mies eläköön rauhassa
Ruotsin valtakunnassa!"

"Tiedättehän, että minä ja te olemme sotakannalla!"

"Sen tiedän ... ja tahdonpa sanoa, ett'ei ole minun vikani, jollei tämä
kanta lakkaa!"

Ritari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä
oli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se
olikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin
luonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin
mieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa
syistä, sanoi ritari vihdoin:

"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista,
vaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!"

"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra", puhkesi Engelbrekt sanomaan
selvästi ilonhämmästyksen valtaamana, "menettelette rehellisen
ruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa
kokea!"

Kaksi kirjelmää laadittiin nyt heidän tekemästään sovinnosta ja ehdoksi
pantiin, että molemminpuolinen rauha vallitsisi eikä kumpikaan toistaan
vahingoittaisi, kunnes asia helluntain seuduissa saataisiin valtakunnan
neuvoston ratkaistavaksi. Kirjelmässä mainittiin nimenomaan, että
Pentti herra oli tehnyt sopimuksen omasta ja poikansa puolesta. Pentti
herran takausmiehiksi rupesi kaksi hänen seuralaistaan ja nuo kaksi
läsnäolevaa vuoritilallista[36] kirjoittivat nimensä Engelbrektin nimen
alle.

"Ja nyt, Pentti ritari, jääkää vieraakseni linnaan täksi iltaa", sanoi
Engelbrek ystävällisesti ojentaen ritarille kätensä, sitten kuin
kirjelmät oli allekirjoitettu ja sineteillä varustettu. Ritari suostui
pyyntöön ja oikein oudolta näytti, kuinka hän maljan ääressä hymyili
Engelbrektille ja iloitsi siitä, että heidän välinen riitansa kerran
oli loppuva. Pöydässä puhuttiin myöskin yleisistä asioista ja
Engelbrektin kutsumisesta neuvoston puheille.

"Mutta oletteko niin terve, että voitte noudattaa neuvoston kutsua?"
kysyi ritari myötätuntoisuutta osottaen.

"Luulenpa olevani", vastasi Engelbrekt.

"Niinpä neuvon teitä matkustamaan vesitse", lisäsi ritari, "ensin
Hjalmarin ja sitten Mälarin poikki; silloin teidän tarvitsee vaan lyhyt
matka ajaa hevosen selässä."

Engelbrekt nyökäytti ystävällisesti päätänsä ritarin hyvänsuonnille.

"Jos tahdotte huomenna tulla vieraakseni Göksholmaan, on malja hyvää
viiniä ja lämmin vuode teitä odottava."

Ritari kohotti näin sanoen maljansa, mutta ei ennättänyt saada
Engelbrektiltä vastausta. Engelbrektin veli, Niilo, tuli rientävin
askelin sisään ja kertoi, että mielipuoli Kirsti jollakin
selittämättömällä tavalla oli tullut linnaan ja istui nyt muurin
vierellä tahtomatta liikkua paikaltaan.

"Olisin tuonut hänet tänne", sanoi hän, "sillä hän tarvitsee hoitoa,
tyttö raukka, mutta hän lykkää minut luotaan ja kuiskaa vaan sinun
nimeäsi, Engelbrekt."

Engelbrekt nousi vakavan näköisenä pöydästä. "Belgstingin tytär ei saa
jäädä yön selkään Engelbrektin oven ulkopuolelle!" virkkoi hän
kainalosauvansa ottaen, "minä puhuttelen itse häntä."

Hän läksi salista ja laskeutui linnanportaista; veli seurasi häntä.
Alhaalla paistoi kuu pilvettömältä taivaalta ja Engelbrekt meni
veljensä neuvoa seuraten linnanportin pielessä sijaitsevan
pienenpuoleisen rakennuksen taakse sille paikalle, jossa Kirsti oli.
Juuri veljesten erotessa kuului taas torventoitahdus ja Niilo riensi
tiedustamaan, kuka nyt pyrki linnaan.

Engelbrekt löysi kohta haettavansa ja laskien kätensä hänen päähänsä
sanoi lempeällä ja isällisellä äänellä: "Kirsti, lapseni, tunnetko
minut?"

Tyttö nosti päätänsä ja oli kuin mielipuolisuuden sumu olisi hänen
katseestaan kaikonnut.

"Tunnen, tunnen, ja Kirsti on täällä sinun tähtesi", kuiskasi tyttö,
"sinun tähtesi ja suden tähden, hiljaa, hiljaa, hän vainuaa
saalista ... katso, tuolla ... tuolla!"

Kirsti nousi hiljaa mutta vastustamatta ja hänen silmänsä tuijottivat
yli ympärysmuurin sisäpuolella olevan suuren aukean kohdistuen johonkin
esineeseen vastakkaisella puolella. Noustuaan pystyyn hän kumartui
eteenpäin ja ojensi kätensä, ikään kuin joku vastustamaton voima olisi
häntä vetänyt. Engelbrekt katsoi myöskin samanne päin, mutta ei nähnyt
mitään. Kirsti hiipi hiljaa ja äänettömästi muurin varjoon. Häntä olisi
luullut henkiolennoksi, niin hän näytti häviävän pimeään.

"Veli", kuului silloin Niilon ääni Engelbrektin takaa, "sinua tapaamaan
on tullut mies, jota varmaan kaikista vähimmin olet odottanut ...
neuvoin häntä menemään linnansaliin..."

"Ja kuka on se vieras?"

"Belgsting!"

"Belgsting", virkahti Engelbrekt ja outo vavistus valtasi hänet.

"Katso tuonne, käänny ympäri, Engelbrekt, niin voit itse nähdä, hän
nousee nyt portaille. Minä hämmästyin itse, kun hän sanoi nimensä, että
tuskin sain vastatuksi hänen kysymykseensä."

Miehen vielä puhuessa kuului raksahdus jousenjänteestä, jolta nuoli
äsken juuri oli lentänyt, ja käännyttyään Engelbrekt näki tuon kookkaan
tuttavan sankarihaamun kaatuvan syrjään portailta. Toinen pitkä haamu
juoksi samassa synkimmästä varjosta aukean yli ja riemuitseva ääni
huusi:

"Nyt, Engelbrekt, kaadoin sinut kuitenkin!"

Aivan ampujan jälessä juoksi Kirsti ja juuri kun edellinen oli aivan
kaatuneen luona, heittihe hän luonnottomalta näyttävällä voimalla ja
notkeudella hänen päällensä ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa.
Niilo Engelbrektinpoika oli heti tytön rinnalla ja sai töin tuskin
hänet temmatuksi irti ampujasta. Tämä oli milt'ei hengiltä kuristunut
ja hänen silmänsä tuijottivat hurjasti ympärilleen. Mutta Kirsti kiskoi
auki hänen takkinsa ja kuutamossa näkyivät hopeavitjat välkkyvän
ampujan kaulassa. Ennen kuin Niilo sai estetyksi, oli hän temmannut
vitjat mieheltä.

Nyt oli Engelbrekt kainalosauvojensa varassa päässyt perille. Hän näki
tytön olevan polvillaan ja käsillään kohottavan ylös noita välkkyviä
vitjoja, ikään kuin kiittäen korkeinta siitä, että oli voittanut.
Engelbrekt voi kuitenkin vaan katsahtaa häneen. Koko hänen sielunsa oli
kiintynyt tuohon kookkaaseen, vahvaan mieheen, joka kädellään portaiden
patsaasta pidellen ja päätä rintaansa vasten nojaten istui tai puoleksi
makasi hänen asuntonsa kynnyksellä. Hän kumartui katsomaan, mutta
ponnahti äkkiä takaisin, kun näki miehen vasemmassa kyljessä vielä
väräjävän nuolenvarren. Se oli vaskinen ja hopealla kirjailtu. Käsi
otsalla hän suuntasi katseensa korkeuteen.

"Haa, Eerikki, Eerikki", hän puhkesi sanomaan, "olen siis tehnyt
sinulle väärin ... ja sinun täytyi hengelläsi todistaa viattomuutesi."
Jättiläinen nosti päätänsä, kun kuuli Engelbrektin äänen eivätkä
koskaan olleet nämä säännölliset loistaneet niin kauniina kuin nyt.
Raukea hymy ilmautui hänen huulilleen ja hän ojensi kätensä.

"Milloin teit Belgstingille väärin, Engelbrekt?" sanoi hän, "minähän
olen kulkenut jälkiäsi Nyköpingistä tänne saakka parantaakseni kovaa
sydäntäni ja sopiakseni sinun kanssasi... Minun toivioretkeni ei ollut
pitkä eikä vaikea, sillä minä olen kulkenut alla tuulen ja ilma on
ollut täynnä sinun ylistystäsi ... täällä oli matkani määrä eikä kuolo
voinut kohdata minua onnellisemmalla hetkellä kuin täällä!...
Engelbrekt ... olen tehnyt sinulle väärin ja kova sydämeni oli soaistu,
kunnes ilkiö itse tunnusti katalan tekonsa... Voi minua, voi minua!
ystävän neuvoja halveksuin ja sen tähden olen tässä niin kurjana, niin
kurjana ... minulla on kaksi lasta ja kuitenkin olen lapseton."

"Ole huoleti, Eerikki", sanoi Engelbrekt ja kumartui kuolevaa
lähemmäksi, "sydämissämme olemme aina olleet ystäviä ja sen tähden
olemme suoneet toisillemme hyvää sittenkin kun nurjat voimat erottivat
meidät. Sentään kiitän Jumalaa ja hänen pyhimyksiään siitä, että
erhetys haihtui, niin että taas voimme ojentaa toisillemme käden! Mitä
Kirstiä uhkaavasta kohtalosta tiesin, sen olin saanut kuulla kuolevalta
enkä saanut sitä ilmaista. En voinut tehdä muuta kuin ystävyyteni
nimessä pyytää sinua ajamaan pois hänen häijyn kosijansa."

"Sen tiedän, sen tiedän", änkytti ystävä, "ja miksi valitankaan
kurjuutta, kun minulla on ollut sellainen ystävä kuin sinä... Kiitos,
Engelbrekt ... Ei, ei ... elä sano mitään, elä toivo mitään, aikani on
lopussa, nuoli on syvällä lähellä sydäntä! Mutta minä kiitän Jumalaa ja
Pyhää Eerikkiä tästä onnenhetkestä, juuri haudan partaalla... Kenties
ennen pitkää näemme toisemme emmekä sitten koskaan enää eroa..."

Nyt Kirsti nousi pystyyn ja suuteli kiihkoisesti hopeavitjoja. Mutta
hänen otsansa oli kirkas ja vapaa ja hänen katseensa säteili valoisana.
Hän hiipi hiljaa isänsä luokse ja pani keveästi vitjat hänen kaulaansa.

"Nyt olemme voittaneet, isä", sanoi hän ja lankesi polvilleen hänen
eteensä, "nyt olet saanut takaisin tyttäresi, Kirstin; suo anteeksi,
suo anteeksi, että olen ollut niin kauvan poissa luotasi, mutta minä
olen etsinyt vitjojasi ja joustasi, jotka kerran kauvan, kauvan sitten
otin sinulta ... nyt onni taas palaa, isä, ja sinusta tulee tuo rikas
Belgsting ja miehet kunnioittavat sinua niin kuin ennen."

"Niin, niin, olet oikeassa, Kirsti", änkytti isä sekä katoavasta
elinvoimasta että valtaavasta mielenliikutuksesta heikontuneella
äänellä, "niin, onni on palannut Engelbrektin ja sinun kanssasi...
Jumala minua armahtakoon!"

"Cecilia!" kuiskasi Kirsti hiljaa hänen korvaansa ja Engelbrekt toisti
sanan.

Mies vavahti suonenvedontapaisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.
Hetken aikaa oli niin hiljaista, että olisi voinut luulla hänen
sielunsa jo eronneen ruumiista. Mutta sitten hän taas avasi silmänsä ja
kirkastunut loiste säteili hänen kasvoistaan.

"Sano Cecilialle, että olen antanut hänelle anteeksi!" sanoi hän
selvällä äänellä.

Sitten hän vakavalla kädellä veti ulos nuolen ja katseli sen terävää
veristä kärkeä, heitti sen sitten luotansa ja tarttui toisella
kädellään Engelbrektin, toisella Kirstin käteen.

"Jumala ottakoon henkeni!" kuiskasi hän ja laski päänsä kallistumaan
Engelbrektin olkapäätä vasten.

Kaikki olivat hiljaa. Palvelijatkin, jotka olivat rientäneet esiin ja
vanginneet aseettoman murhaajan, seisoivat pää kumarassa. Murhaajan
silmä hehkui mielipuolisuuden kiillotonta tulta. Yht'äkkiä kuului
askelia linnanportaista ja kannusten kilinää kiviä vasten. Pentti
ritarin kookas vartalo ilmautui alaportaalle.

Kun ritarin katse sattui kuolevaan, hypähti hän syrjään, ikään kuin
käärme olisi pistänyt. Mutta vanki päästi pilkkanaurun.

"Erehdyin, ritari", rääkyi hän, "nuoli ei ollut Engelbrektin pään
varalle taottu!"

Ritari riensi pois ja vähän sen jälkeen kuultiin hänen palvelijoineen
ratsastavan nostosillan poikki ja lähtevän Örebron linnasta.

Mutta vielä kerran kuoleva kohotti katseensa. Se haki Engelbrektiä, ja
kun se löysi tämän jalot, mutta surulliset kasvonpiirteet, imeytyi se
ikään kuin kiinni niihin ja raukesi suun vetäytyessä hymyyn.

       *       *       *       *       *

Örebron linnan asukkaille tuli kolkko yö. Aamun sarastaessa Engelbrekt
seisoi ystävänsä ruumispaarien ääressä. Hänellä oli kädessä kaksi
nuolta. Huomattuaan että ne olivat lähteneet samasta viinestä, josta
sekin, mikä Belgstingin surmasi, hän pani ne toisten joukkoon, jotka
yhdessä jousen kanssa oli pantu kuolleen jalkoihin. Hänen kaulassaan
välkkyivät hopeavitjat ja ympärillä palavat vahakynttilät loivat
lekuttavaa valoansa sekä vitjoihin että nuoliin. Molempien näiden
kalleuksien piti seurata häntä hautaan, se oli Engelbrektin tahto.

Engelbrekt viipyi kauvan ruumiin ääressä ja näytti tarkastelevan noita
vielä kuolemassakin kauniita kasvoja, joiden hymyilevä suu toi mieleen
onnellisen kuolinhetken. Vasta takaa kuuluvien raskaiden askelien ääni
herätti Engelbrektin aatoksistaan. Se oli Ulvi. Hänellä oli pää
siteissä ja jääharmaassa parrassa näkyi vielä veripisaroita.

"Tulen veneiltä", sanoi hän, "ne ovat valmiina venevalkamassa ja sinun
hevosesi odottelee linnanovella!"

"Hyvä", vastasi Engelbrekt, "mutta kuinka on laitasi?"

"Pyhä Yrjänä sen tiesi, isäntä, mutta kun onnettomuus sattuu, niin se
sattuu ... mutta kun menin talliin, raivosi vanha Valko kuin riivattu
pilttuussa, ja vaikka meidän pitäisi olla ja olemmekin vanhoja ystäviä,
niin potkaisi se minua päähän, juuri kun sinun hevosesi kavioita
katsottuani oikaisin itseni ... minä tuperruin nurin vielä vanhoillani
ja vieläkin tuntuu päätäni pyörryttävän..."

"Sinun täytyy saada hyvän lääkärin hoitoa, Ulvi ... minä en voi
odotella, mutta kun pater Gislo, jota heti lähetämme noutamaan, sallii,
pitää sinun tulla perästä Tukholmaan..."

"Engelbrekt", huudahti vanhus temmaten pois siteen, "mitä tästä
naarmusta!"

Kohta tuli kuitenkin selville, että haava oli paljoa pahempi, kuin minä
vanhus sitä piti. Veritulva peitti hänen kasvonsa ja hän olisi kaatunut
lattialle, jollei Engelbrekt olisi ennättänyt toisella kädellään
tarttua hänen vyötäisiinsä. Hän käski muutaman ohitse kulkevan
palvelijan heti kutsua veljeä sekä viipymättä mennä kaupungin
luostarista noutamaan pater Gisloa, erästä lääkitsemistaidostaan
tunnettua munkkia. Niilo Engelbrektinpoika tuli heti sen jälkeen ja
sulki veritulvan panemalla paikalleen pois heitetyn siteen.

Sitten Engelbrekt riensi ulos uskottuaan vanhan palvelijansa veljensä
hoitoon.

"Varo Albrektia, isäntä", huusi Ulvi perästä, juuri kun Engelbrekt
astui kynnyksen yli.

Alakuloisena Engelbrekt seisattui hevosensa eteen, jonka selkään nuo
molemmat vuoritilalliset hänet varovasti nostivat. Takana odotti kaksi
vanhanpuolista palvelijaa, joiden oli määrä seurata venevalkamaan ja
sitten ottaa Engelbrektin hevonen mukaansa sekä ratsastaa toisten
palvelijain perästä. Nämä olivat jo lähteneet linnasta ratsastaakseen
Hjalmarin pohjoispuolitse sen itäisessä päässä sijaitsevaan Rosvikiin,
joka kuului Engelbrektin luotettavalle ystävälle, Uplannin laamanni
Niilo Kustavinpojalle. Engelbrektin vaimo istui jo myöskin hevosen
selässä.

"Minä luulen Herman Bermanin tänään tulevan tänne linnaan Varbergista",
sanoi Engelbrekt päästyään paikoilleen satulaan. "Sanokaa hänelle
terveisiä minulta ja sanokaa, että hän tavannee minut Tukholmassa. Jos
te menette kotiseuduillenne, niin kuin tehnette, ennen minun
palaamistani, niin viekää minulta Vaskivuorelle terveisiä ja muistakaa,
mitä eilen puhelimme. Jos Jumala tahtoo, tulen luultavasti itse kohta
perästä!"

Miehet puristivat toistensa käsiä ja sitten läksi matkue liikkeelle,
ajaen hiljakseen. Kun nostosilta vedettiin ylös, kääntyi Engelbrekt
katselemaan linnaa. Edellinen ilta oli ollut niin monivaiheinen, että
hän tunsi olevansa oudoilla mielin, tunsi sekä rikkautta että
köyhyyttä, sekä iloa että tuskaa. Mutta hetkisen vaan hän salli
muistojen vallita. Äänettömänä hän kuitenkin jatkoi matkaansa rannalle.

Täällä hänet taas nostettiin hevosen selästä ja kannettiin toiseen
veneistä, johon hänen vaimonsa oli teettänyt pehmeän vuoteen
peräkeulaan. Päästyään veneeseen hän silmäsi soutajiaan. Niitä oli
kaksi kumpaakin venettä varten.

"Sinut, Albrekt", sanoi hän toiselle niistä, joiden oli määrä soutaa
hänen omaa venettään, "sinut arvelin jättää linnaan."

"Kun Ulville sattui onnettomuus", vastasi mies uskaltamatta oikein
katsoa Engelbrektiä silmiin, "olin minä käsillä ja veljesi käski minun
lähteä Ulvin sijaan."

Engelbrekt antoi asian jäädä sikseen, mutta loi tuon tuostakin
tarkastelevan katseen synkkään soutajaansa.

Matka kävi onnellisesti ja illan suussa oli ennätetty Göksholman
kohdalle. Aivan lähellä sitä nientä, jolla Göksholman linna kohotti
torniansa taivasta kohti, oli pieni saari, jonka kapea salmi erotti
mainitusta niemestä. Engelbrekt ei uskaltanut yökylmän takia jatkaa
matkaa, vaan päätti laskea tälle saarelle siellä valkean ääressä
odotellakseen aamua.

Veneet laskettiin rantaan ja kohta roihusi saarella tuli, jonka ääreen
Engelbrekt istuutui. Hänen vaimonsa istuutui viereen levottomasti
tarkastaen hänen kasvojaan niiden ilmeistä nähdäkseen, mitä matka oli
häneen vaikuttanut.

"Hyvin vaimo", sanoi Engelbrekt tarttuen hänen käteensä ja arvaten
hänen ajatuksensa, "meri-ilma on tehnyt minulle hyvää; mutta ajatukseni
liitelevät tuonne ylös, jonne jo niin moni ystävä on mennyt ennen
minua."

Ja ylhäällä tähdet tuikkivat niin tarkoittavasti ja laineet loiskivat
rantaa vasten ikään kuin kertoillen katoavaisuuden tarinaa alkuna tai
vastakohtana ijankaikkiselle elämälle, jota taivaan kultaiset merkit
julistivat.

Kului hetkinen äänettömyydessä.

Silloin kuului kaukaa aironloisketta ja muuan palvelija tuli kertomaan,
että vene näkyi tulevan Göksholmasta päin.

"Siinä tulee Pentti herran lähetti", sanoi Engelbrekt ystävällisesti
hymyillen, "hän tahtoo osottaa ystävyyttään ja hakea minut Göksholmaan
yöksi. Sairauteni tähden en kuitenkaan voi suostua hänen pyyntöönsä.
Mene kuitenkin rantaan ja näytä heille paras valkama."

Palvelija meni ja Engelbrekt autatti itsensä seisomaan sekä astui
kainalosauvojensa varassa rantaa kohti. Sinne päästyään hän näki veneen
jo niin lähellä, että hän selvästi saattoi erottaa Maunu Pentinpojan
seisovan etukeulassa. Tästä hän yhä varmemmin päätti tulijain kutsuvan
häntä Göksholmaan.

Samassa vene törmäsi rantaa vasten ja Maunu Pentinpoika juoksi
Engelbrektiä kohti. Mutta hän heilautteli kirvestä kädessään ja hänen
silmänsä hehkuivat.

"Saanko rauhaa sinulta valtakunnassa?" kysyi hän vimmoissaan.

"Isäsi oli eilen luonani", vastasi Engelbrekt, "ja luulenpa hänen
sinulle kertoneen, että olemme tehneet rauhan keskenämme."

Tuo hurja Maunu vastasi iskien kirveellään, mutta Engelbrekt kohotti
toista kainalosauvaansa, niin että isku sattui tähän; kuitenkin katkesi
Engelbrektiltä kolme sormea.

Mutta koko Engelbrektin olennossa vallitsi tällä hetkellä niin
juhlallinen tyyneys ja hänen silmistään ilmeni sellainen ylevyys, että
murhaaja joutui hetkeksi hämilleen ja arveli, ennen kuin kohotti
kirveensä toiseen iskuun.

Silloin Engelbrekt kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta ei niitä
nähnyt; ainoastaan kalpean vaimonsa hän näki loitompana. Tämä oli
vaipunut maahan kauhun ja kuolemantuskan musertamana. Tämä oli hänen
viimeinen näkemänsä. Sankarin katseen lumouksesta päästyään Maunu
kohotti uudelleen kirveensä ja isku sattui takaa Engelbrektiä kaulaan.
Kolmas isku rikkoi sankarin pääkallon, niin että aivot valuivat ulos.

Engelbrekt kaatui ja pedontapaisella julmuudella tuo hurja Maunu sitten
musersi hänen raadellun päänsä, joka kaatuessa oli sattunut kiveen. Sen
jälkeen hän nuolilla lävisti tuon hengettömän ruumiin. Se tyydytti
ritarin kostoa tuo hänen onnensa vastustajan paloitteleminen.

Mutta laine loiski rantaa vasten ja tähdet vilkkuivat taivaalla ja tuo
vapaaksi päässyt henki kuvaili nyt oikeassa olopaikassaan elämän tarua
ja nautti kyllikseen vapauden elävää vettä.

Työn tehtyään astui nyt Maunu Pentinpoika uhmaillen rannalle.
Engelbrektin palvelijat oli sidottu ja viety yhdessä hänen vaimonsa
kanssa ritarin veneeseen.

"Nyt Örebrohon", huudahti Maunu ilosta huumauksissaan, "ja jos sinä,
Albrekt, pidät sanasi, niin lienee linna vallassamme ennen päivän
nousua."

       *       *       *       *       *

Illalla oli Herman Berman tullut Örebrohon ja oli pitkästä
ratsastuksesta väsyneenä nukkunut sikeään uneen. Aamupuolella herätti
hänet yht'äkkiä muuan palvelija.

"Engelbrektiltä on saapunut sanantuoja", sanoi mies, "ja Niilo,
Engelbrektin veli, joka on linnanvoutina, käski minun herättää teidät."

Joutuisasti Herman puki päällensä ja meni linnanpihalle. Tänne tultuaan
hän näki Niilo Engelbrektinpojan seisovan muurilla ja riensi tämän
rinnalle. Linnankaivannon toisella puolen oli kaksi miestä, joista
Herman toisen heti tunsi Maunu Pentinpojaksi. Toinen oli Albert
Piccatel, Engelbrektin palvelijoita, selitti Niilo.

"Hän sanoo tuovansa sanaa Engelbrektiltä", sanoi Niilo, "mutta minusta
tuntuu kummalliselta, että hänellä on göksholmalainen seurassaan."

"Ei, ei, kautta Vapahtajan ristinpuun, elä avaa, Niilo
Engelbrektinpoika!" huudahti Herman vilkkaasti, "tässä piilee ilkeää
petosta! Tätä Albrektiahan varomaan Ulvi vanhus kehotti kasvatusisääni
ja tämänhän hän oli nähnyt tallissa hevosensa luona vähää ennen kuin
hevonen oli satuloitava."

Tämän nojalla ei Albrektia päästetty linnaan ja hetken kuluttua
kuultiinkin meteliä kaupungista. Maunu Pentinpoika ja hänen
palvelijansa, saatiin sitten kuulla, ne siellä ryöstivät kaupungissa
olevaa linnanväen omaisuutta.

Mutta Herman heittihe kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ajoi
täyttä laukkaa Göksholmaan päin.

Lähestyessään sille niemekkeelle poikkeavaa, pohjoiseen päin vievää
tietä, jolla Göksholman linna sijaitsi, tuli häntä vastaan joukko
talonpoikia, jotka runsaita kyyneliä vuodattaen kantoivat verholla
peitettyä ruumista.

Herman pysähtyi ja teki ristinmerkin päästääkseen kulkueen ohitse.
Silloin muuan vanhanpuoleinen talonpoika tuli hänen luoksensa ja
tervehti.

"Olettehan Herman Berman", sanoi hän, "tunnen teidät siltä ajalta,
jolloin oleksimme Nyköpingin linnan edustalla ja minä tiedän, kuinka
kallis hän teille oli..."

"Jumalani ... mitä sanotte", huudahti Herman yhtäkkiä kauhean
aavistuksen valtaamana.

"Me kannamme Engelbrektin ruumista Mellösan kirkkoon", jatkoi
talonpoika pyyhkien kädenselkämällään silmiin tunkevia kyyneliä.

Herman kyseli tarkoin kaikki saattaen tuskin uskoa mitä kuuli, mutta
talonpoika kertoi, kuinka hän muutaman sukulaisensa kanssa yöllä oli
kulkenut Göksholman ohitse aikoen veneellä mennä poikki Hjalmarin sen
pohjoisrannalle. Silloin he olivat kohdanneet Maunu herran, joka
vankijoukkoa kuljettaen oli mennyt linnaan. Parista kuulemastaan
sanasta he olivat aavistaneet pahaa ja soutaneet tuolle pienelle
saarelle ja siellä löytäneet Engelbrektin ruumiin. He olivat silloin
kiireesti lähteneet pitäjälle ja lähettäneet sanan kirkkoon, jonka
kelloja alettiin soittaa, ja silloin oli rahvasta kokoutunut ja he
olivat noutaneet ruumiin.

Tie oli täpötäynnä talonpoikia ja Herman ratsasti hiljakseen kulkueen
jälessä tuon vanhan talonpojan rinnalla.

Mellösan kirkossa laskettiin ruumis maahan. Ja täällä Herman astui
esiin ja kohotti paarivaatetta ja näki nuo monet nuolenhaavat ja tuon
muserretun pään.

Emme uskalla koettaakkaan kuvailla hänen tuskaansa. Epätoivosta mykkänä
ja kyynelettömin silmin hän seisoi kauvan tuijottaen tuohon
hengettömään ruumiiseen voimatta selvittää itselleen, untako vai
todellisuutta tämä näkemänsä oli.

Silloin hän kuuli ystävällisen äänen, joka mainitsi hänen nimeänsä, ja
kääntyi päin.

Tuomas piispa seisoi hänen edessään.

"Rohkeutta, nuori mies!" sanoi piispa kyynelsilmin, "semmoisen miehen
ruumiin ääressä, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin maansa hyvää,
semmoisen miehen ruumiin ääressä emme saa vajota toimettomaan suruun.
Ylös, ylös, Herman, taisteluun. Nyt jos milloinkaan tarvitaan miehiä!"

Ja tuo hurskas piispa levitti takaisin vaatteen rakkaan vainajan päälle
ja hänen kyyneleensä kimaltelivat kuin helmet tuolla mustalla
vaatteella.

Piispan sanat herättivät Hermanin taas tajuihinsa. Hän polvistui
ruumiin viereen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.

Kun hän sitten astui ulos kirkosta, tuli Hannu kreivi vastaan ja sulki
hänet syliinsä.

"Rakas, rakas poika", huudahti hän ja lisäsi hetken kuluttua koettaen
väkisinkin pysyä tyynenä, "seuraa minua ja Tuomas piispaa Sigarsöhön,
siellä neuvotelkaamme mitä nyt on tehtävä."

Sigarsö oli Hjalmarin rannalla sijaitseva piispankartano, vajaan
peninkulman päässä Göksholmasta.

Sigarsön puutarhassa Hannu kreivi liitti tyttärensä ja Hermanin kädet
yhteen ja Tuomas piispa sulki molemmat syliinsä rukoillen heille
Jumalan ja pyhimyksien armoa ja siunausta.

Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Herman Mellösan talonpoikain ja
naapuripitäjäin rahvaan johtajana piirittää Göksholmaa. Linna oli
kuitenkin milt'ei mahdoton valloittaa ja vaati aivan toisenlaisia
piiritysaseita, kuin talonpojat kiireessä voivat hankkia. He ampuivat
kuitenkin palavia nuolia linnaan ja kaikki mitä siellä oli puusta
syttyi palamaan.

Ja tämän rovion valossa pakeni muutamana pimeänä yönä kaksi ratsumiestä
Göksholman linnasta.

Ne olivat Pentti ritari ja hänen poikansa Maunu Pentinpoika.



VIITESELITYKSET:


[1] _Arnold_ piispa pantiin sitten väkisin arkkipiispaksi eikä kuningas
millään ehdolla tahtonut tunnustaa tuomiokapitulin valitsemaa Olavi
Laurinpoikaa. Kertomus Arnoldin väkisin murtautumisesta arkkipiispan
taloon on muutamassa katselmuskirjassa, jonka tuomiokapitulin herrat
laadittivat lokakuun 5 p:nä 1433. (Peringsköld: Monum. Ullerakerensia,
s. 157). Tässä mainitun taudin, johon hän kuolikin, sanottiin olleen
iljettävän. (Reuterdahl: Sv. kyrkans hist., III, 11, s. 18.) Hän kuoli
huhtikuussa 1434 ja ruumis vietiin Tanskaan.

[2] _Juhani Gerkenpoika eli Johannes Gerechini_, muuan Eerikki
kuninkaan Upsalan tuomiokapitulille tyrkyttämiä arkkipiispoja, on
jättänyt jälkeensä surullisen muiston. Sekä Ericus Olai että Johannes
Magnus mainitsevat asioita, jotka täysin selittävät, miksi häntä
vihattiin ja halveksittiin. Hän halveksi tuomiokapitulinsa herroja sekä
neuvotteluissa että yksityisessä elämässä ja oli tuttavallisissa,
vieläpä usein luvattomissakin väleissä ylhäisten naisten kanssa (Er.
Olai, s. 145; Joh. Magn. Hist. Metrop., s. 90), eikä ottanut mistään
varoituksista ojentuakseen. Örnhjelmin diplomatariumissa löytyy
muutaman kirjeen jäljennös, joka todistaa arkkipiispan eläneen
haureellisesti. Tässä muuan nainen todistaa Sigtunan pormestarille v.
1421, että hän monta vuotta takaperin oli ollut kihloissa muutaman
suutarin kanssa ja että hänet sitten petoksella oli vihitty toiseen,
mutta ei ollut tämänkään kanssa pitänyt yhteyttä, vaan yhä edelleen
pitänyt yhdyselämää arkkipiispa Juhanin kanssa ja hänelle synnyttänyt
kaksi lasta. (Kts. hänestä enemmän Ber. ur Sv. Hist., s. 59 seur.)

[3] Piispa Knuutti Bonpojan ja Ingegerd abbedissan välejä koskeva
kertomus on saatu muutamasta jälkimmäistä vastaan laaditusta
vastalauseesta, joka on päivätty jouluk. 18 p:lle 1402. (Lagerbring,
IV, s. 341, 42.)

[4] _Niilo Kustavinpojan_ (Stjernbåt) arvellaan tavallisesti olleen
Pukeja, sanotaan myöskin (Uggla: Svea Rikes råds längd, s. 44, muist.
m) olleen nuorempia Pukeja, joitten vaakunassa oli punainen vene
kultapohjalla kahden tähden välissä. Tämän pojaksi sanotaan Eerikki
Pukea (s. 50). C.G. Styffen teoksesta: Skandinavien under medeltiden,
s. 165, muist. 3 näkyy kuitenkin jälkimmäisen isä olleen nimeltään
Pietari.

[5] _Bernard Osenbrüggeu kirje_ kummallisine jälkilisäyksineen löytyy
teoksessa: C.G. Styffe, Handl. till Skand. hist. under medeltiden, 11,
s. 259.

[6] Kirje on vielä tallella Danzigin arkistossa ja on merkillinen sen
puolesta, että se sisältää ensimmäiset samanaikaiset tiedot
Engelbrektistä ja siitä valtatyöstä, jonka hän silloin oli alkanut.

[7] _Herra Pentti Steninpojan rahapula_. Yö ja Päivä-suku oli ennen
niitä aikoja, jolloin Engelbrekt taalalaisineen esiytyi, Ruotsin maista
ja taloista rikkaimpia. Että meidän kuitenkin on ollut oikeus otaksua
Pentti herran ja hänen poikansa olleen huonoissa varoissa, näkyy sekä
siitä, että useat tämänaikuiset kirjeet osottavat sellaisen olleen
hyvinkin tavallista Ruotsin herroissa ylimalkaan, että myöskin siitä,
että nimenomaan tiedetään tämän Yö ja Päivä-suvun haaran olleen sangen
kovassa puutteessa. Sekä Niilo että Sten Bonpoikain sanotaan paljon
turvautuneen setänsä, Linköpingin piispa Knuutti Bonpojan, apuun, ja
hänen sanotaankin (Benzelius, riimikronikka, s. 126, 127) niin
runsaasti auttaneen heitä, että sekä hän itse että hänen kirkkonsa sen
kautta olivat joutuneet pulaan (vrt. Reuterdahl, Sv. kyrkans hist.,
III, 11, 77).

[8] _Torni_ (alkup.) _Barfrid_. Tämä sana tulee muinaissaksalaisesta
_bercvrit_ (lue: berk-frit), jonka edellinen osa on sukua
ruotsalaiselle "att bärga" (pelastaa) ja toinen -- ruots. "fred"
(rauha). Frankit käyttivät muotoja berfroit, beffroit, belfroit. Se oli
torni, jolla frankkilainen linnanherra piti valloittamaansa ympäristöä
aisoissa. Tämän johdosta sorretut ympäristöläisetkin vähitellen
rakensivat samannimisen tornin, jonka jälkeen tätä nimeä vähitellen
ruvettiin käyttämään yksinomaan tästä vapaudenhaluisten kaupunkilaisten
hätäkellolla varustetusta tornista. Ja sitten tuli tavaksi, että jonkun
kaupungin päästyä vapaaksi linnanherrasta rakennettiin sellainen
beffroit, jonka johdosta sitten saattoi syntyä pitkällisiä sotia.
_Gentin_ kaupunki alkoi beffroinsa rakentamista v. 1183, mutta
Flanderin kreivejä vastaan käytävät veriset sodat viivyttivät sen
valmistumista vuoteen 1324. Silloin ripustettiin siihen tuo kuuluisa
kello _Roland_, johon oli kirjoitettu:

    Roland, Roland, paukkeen tietää tulenvaaraa,
    Sointin sotaa Flanderille ennustaa.

Vasta v. 1380 tuli tämä vapaudentorni täysin valmiiksi. Se on vielä
jälellä ja on lähes 400 jalkaa korkea. Sellaisia torneja löytyy sekä
Italiassa että Englannissa. Italiassa niillä on nimenä "battifredo" ja
Englannissa "belfry". Jälkimmäisessä maassa merkitsi nimi paitsi
vahtitornia kelloineen myöskin laivan etukeulassa olevaa pientä
suojusta, jossa laivankello riippui. Tämä tapa levisi myöskin Tanskaan,
Ruotsiin ja Norjaan, joissa käytettiin nimeä "barfred", "barfrø."
(Barfridin on Ellert Sundt selittänyt norjalaisessa aikakauskirjassa
"Folkvennen", 10 vuosik., s. 217 ja seur. löytyvässä oivallisessa
norjalaisen "Bygde-Skikke'n" tutkimuksessaan.)

[9] Ad extra.

[10] _Vadstenan luostari_. Tätä koskevat tiedot on otettu osaksi
Diarium Vadstenensestä, osaksi C.G. Bruniuksen teoksesta "Anteckningar
under en konstresa år 1849."

[11] Olemme tässä samoin kuin muissakin paikoin, mihin ei löydy varmoja
historiallisia muistiinpanoja, seuranneet tarinaa. Puheenaolevan talon
sanotaan sijainneen nykyisen raastuvantorin varrella ja olevan saman
kulmatalon, jossa noin 30 vuotta takaperin oli reivastehdas.

[12] _Vedottu ruotsalainen oikeusjuttu_. Upsalan kirjastossa löytyy
alkuperäisenä Helsingborgissa lokakuun 31 p:nä 1433 tehty kirjallinen
tuomio. Se koskee muutamaa kuninkaan tutkittavaksi vedottua
ruotsalaista oikeusjuttua, jota ratkaisemaan kuningas oli valinnut 10
tanskalaista neuvosherraa ynnä 2 ruotsalaista piispaa. Kts. Styffe:
Bidr. tili Skand. hist., II, s. XCVII ja muist.

[13] _Engelbrektin esiytyminen Vadstenassa_ on kerrottu Ison
Riimikronikan ja Olaus Petrin mukaan. Olaus Petri kertoo sekä
Engelbrektin että Knuutti piispan lausunnot pääasiallisesti samoin
sanoin, kuin me ne olemme esittäneet.

[14] _Skurun katu_ on kummallinen luonnonmuodostuma vajaan peninkulman
päässä Eksjön kaupungista ja on rajana Hultin pitäjässä sijaitsevan
Paslemålentilan tiluksien ja Ekesjön pitäjään kuuluvan Bjässarpin kylän
välillä. Kaduksi sanotaan tavatonta vuorenhalkeamaa, joka on kuin pitkä
ja leveä tie. Se on 64 kyynärää syvä ja 10 kyynärää leveä. Kadun päällä
riippuu iso kivilohkare, jota sanotaan "Skurun hatuksi", ja vieressä on
iso "Sakaristoksi" sanottu aukko, jossa pakanain muinoin sanotaan
uhranneen. Skurun katu on kuvattuna Dahlbergin teoksessa: "Svecia
Antiqua et Hodierna."

[15] _Oppenstenin linna_ oli kalliolla, jonka nimi nykyään on
"Husberget" Asarpin pitäjässä. Se oli C.G. Styffen mukaan (Skand. under
medelt., s. 104, 105) nuorenpuolinen linna ja luultavasti rakennettu
vuosien 1362 ja 1367 välillä. Muutamalla linnan alustaan kuuluneella
talolla on vielä nimenä "Ladugården." Voudin nimi oli Marten Grabow,
josta Riimikronikka on tehnyt "Martti Gråbon."

[16] Riddarholman.

[17] Säkeet: "Niin käv' hänen j.n.e." on otettu runosta Solsången (kts.
tekijän Ber. ur Sv. Hist., I, s. 288 ja seur.); samoin kirjan lopulla
olevat.

[18] Olen keksinyt.

[19] Norrmalmin ja Klaaran luostarin kuvaus on otettu G. Nordbergin
teoksesta "S:t Clarae minne."

[20] Sen oli, samoin kuin molemmat mainitut luostaritkin, perustanut
kuningas Maunu Latolukko, kartanomaalle, jonka hän oli vaihtamalla
hankkinut arkkipiispa Maunulta ja Upsalan tuomiokirkolta 1286. Se
sijaitsi melkein nykyisen Johanneksen kirkon paikalla.

[21] _Perintövaltakuntaa koskeva kirje_. Eerikki kuninkaan
tyytymättömyyttä arkkipiispa Olaviin lisäsi vielä tämän paaville tekemä
väite, ett'ei muka Eerikki kuningas ollut perintökuningas, vaan
ainoastaan vaalikuningas Ruotsissa. Sekä tämän että tuon riidanalaisen
arkkipiispan vaalin johdosta se kuningas Lundin arkkipiispalla ynnä
muutamalla tanskalaisella ja norjalaisella piispalla yhdessä Vexiön
Niilo piispan, Skaran Sigge piispan ja Strängnäsin Tuomas piispan
kanssa laaditti ja allekirjoitutti kirjeen, jossa nämä todistivat, että
hänet sekä syntymä- että perimäoikeuden nojalla oli valittu noiden
kolmen valtakunnan kuninkaaksi. Köpenhaminasta palattuaan nuo
ruotsalaiset piispat laativat elokuun 4 p:nä 1433 kirjelmän, jossa he
selittivät kuninkaan pakottamina -- propter graves minas ejusdem regis
nobis illatas, vi et metu ducti -- kirjoittaneensa yllämainitun
kirjeen. (Hadorph, Rimkrönikan, s. 71; tekijän Ber. ur Sv. Hist., II,
s. 77 ja 109). Tällä kirjelmällä oli sellainen vaikutus Roomassa, että
se tekee käännekohdan tuon pitkän, kuninkaan ja arkkipiispa Olavin
välisen, riidan historiassa.

[22] Monessa vanhassa luostarissa ja linnassa löytyy taruja
maanalaisista käytävistä ja Tukholmassa kerrotaan maanalaisen
käytävän kulkeneen Fransiskaani-nunnien luostarista Norrmalmilta
Fransiskaani-munkkien luostariin Riddarholmaan Mälarin alitse. Samate
kertoo taru maanalaisen käytävän kulkeneen Strängnäsin tuomiokirkosta
tai piispantalosta Mälarissa olevaan Tynnelsöhön.

[23] Kaksi näitä on vielä tallella: verovapauskirja "Gulstadin
Lassille" ja kirje Tjällmon ja Kristbergin pitäjille Itägötinmaassa.
Viimemainitusta katso tekijän kertomuksia Ruotsin historiasta, osa V,
sivut 133 ja 184 sekä heti sisällysluettelon jälkeen seuraavaa oikaisua
sivuun 133.

[24] Kts. tekijän kertomuksia Ruotsin historiasta. Osa V, sivv. 184--
186.

[25] _Kahdentoista herran sovitustuomio_ löytyy Hadorphin teoksessa:
Till Rimkrönikan, s. 99.

[26] Lokakuun 9. p.

[27] _Täljen linna_, Taelghia hus, perustettiin uniooniajan alussa
samanimisen kaupungin suojaksi ja oli Engelbrektin aikoina läänityksenä
Pentti Steninpojalla (Yö ja Päivä). Styffe: Skand., s. 217.

[28] _Engelbrektin kanavatyö_ on kaikille tuttu asia.

[29] _Arkkipiispa Johannes_. Tämän haureellisesta elämästä
olemme edellä muistutuksessa [1] esittäneet päteviä todistuksia.
Vieläkin voisimme esittää muutaman valtioarkistossa löytyvän
notaarion-asiakirjan mukaan, jota Reuterdahl on käyttänyt teoksessaan:
Sv. kyrkans hist., III, 11, s. 358, muist. 7. Muuan avioerojuttu oli
alistettu piispan ratkaistavaksi, mutta tuomitsemisen sijasta hän itse
valtasi vaimon ja taivutti sitten muutaman vallanalaisensa naimaan
hänet. Vaimon entinen kihlattu veti asian Eerikki kuninkaan ja neuvoston
eteen, ja arkkipiispa tuomittiin syylliseksi.

[30] _Hillen-järvi_. Tämä järvi eli ne kaksi järveä, joita sanotaan
"ylä"- ja "ala-Hilleniksi" ovat Norrbärken pitäjässä. Näistä toisen
järven rannalla, "mutta piilotettuna", on kaivos, jonka nimi on
"Norrgrufvan" ja jota Belgstingiä koskeva tarina pitää hänelle
kuuluvana (kts. Hülpher: Resa i Dalarne, s. 614). Siitä on jouduttu
sekottamaan Hillen ja Plogen. Me olemme seuranneet tarua, että
Belgsting oli asunut läntisessä Silfbergin kartanossa ja että siis
Plogen-järvi tämän hukutti, jonka tähden Hillen tässä on vaihdettava
Plogeniin.

[31] _Pilkkalaulu Juhani Flemingistä_. Molemmat säkeet on otettu Isosta
Riimikronikasta, Script. R. Sv. I, 11, s. 77.

[32] Helmikuun 5 päivään.

[33] _Tukholman linnan piiritys_. Kertomus on otettu osaksi Isosta
Riimikronikasta (ed. paik. s. 79), osaksi Olaus Petriltä (ed. p. s.
291). Marskin piirityksestä sanotaan Riimikronikassa:

    Starck Bolvärcka lot han ther göra
    Ok om nattetijdh them uthföra:
    The Danske thet ey trodde,
    För än Bolvärken reda stode.
    Sva snart thet mörckte vordo the framsatt,
    The Hoffmän fyllte them med jord fullbratt,
    The haffde ther skytte hool uppa.
    Nedan under kulor, som män i staa etc.

[34] Katso tekijän Kertomuksia Ruotsin hist.

[35] _Niilo Engelbrektinpoika_. Tästä ei paljoa tiedetä. Lokakuun 15
p:nä 1436 tehty kirjallinen tuomio osottaa hänen silloin olleen
tuomarina Norrbon kihlakunnassa. Että hän veljensä eläessä piti tämän
puolesta hallussaan Örebron linnaa, näkyy muutamasta Engelbrektin
syysk. 9 p. 1434 Tuomas piispalle kirjoittamasta kirjeestä (Handl. tili
Skand. hist. VIII, 3, jossa kirjeellä kuitenkaan ei ole päivämäärää.
C.G. Styffe lukee sen vuoteen 1435; Reuterdahl vuoteen 1434.
Linköpingin kimnaasinkirjastossa säilytetään erästä jäljennöstä, jossa
on vuosiluku 1434. Tätä jäljennöstä olemme seuranneet teoksessamme:
Ber. ur Sv. Hist., II, s. 103, 4). Edelliseltä ajalta on helmikuun 15
p:nä 1426 päivätty kirje, jossa Niilo Engelbrektinpoika Engelbrekt
veljensä neuvosta myöpi maata Stenkvistan pitäjästä Eskilstunan
luostarille (Dipl. Dalec., I, 263). Engelbrektin vaakunakilvessä oli 3
liljanpuolikasta kolmion ympärillä ja se oli erilainen kuin sekä isän
että veljen. Edellisen on jaettu kahtia ja sen toisella pohjalla on
heraldinen liljanpuolikas, toisella riippuva siipi.

[36] _Molemmat läsnäolleet vuoritilalliset_, jotka allekirjoittivat
sovintokirjan, mainitaan Isossa Riimikronikassa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Engelbrekt Engelbrektinpoika II" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home