Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Martta
Author: Hahnsson, Theodolinda
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Martta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MARTTA

Kirj.

TH. HAHNSSON



Werner Söderström, Porvoo, 1891.



SISÄLLYS:

  1. Haalmanska.
  2. Jylhämäki.
  3. Palvelustyttö.
  4. Kasvatustuumia.
  5. Rehellisyys maan perii.
  6. Maalle-muutto.
  7. Kirkkomatkalla.
  8. Rakkaita vieraita.
  9. Vihkiäiset.
 10. Martan kodissa.
 11. Onni vaihtelee.
 12. Ristimäellä.
 13. Neuvon-antajat.
 14. Lapsuudenkoti.



HAALMANSKA.


"No hyvänen aika, tuolla tulee Herralan armo meille, koska ajoi pihaan
ja kuuluu kysyvän Haalmanskaa, enkä vielä ole joutunut korjaamaan
päivällistä pöydästä. Severi, joudu pian, vie nämät ruoat
takakammariin; saisin edes pöydän pyyhityksi. Kas niin, tulkoon nyt
vain!"

Herralan paronitar astui sisään.

"Hyvää päivää, Haalmanska!" "Jumal' antakoon! Armo on hyvä ja istuu
keinutuoliin. Severi laittoi sen minulle. --- 'Äidillä, jolla aina käy
hienoja vieraita', sanoi hän, 'täytyy olla hyvä tuoli', ja mukavasti
siinä istuukin; armo on hyvä ja koettaa."

"Tässähän varsin mainiosti keinuu."

"Niin minustakin. Äijäni on timpermanni, eikä joudu tuollaisia
tekemään, mutta Severi poikani, hän kyllä puusta irti saa vaikka mitä."

"Mutta, Haalmanska hyvä, minä nyt taas tahtoisin teitä toimittamaan
minulle taitavaa kyökkipiikaa."

"Jaa, niin kai; kyllähän niitä päästötodistuksia minulla on, jos ne
sitte vain muuten ovat sopivia; ruvetaan niitä tarkastamaan. Tässä nyt
on yksi, Viinu Aaltosen. -- Hän palveli toissa vuonna everstillä ja
viime vuonna herasyörinkillä ja tänä vuonna pappilassa."

"Ai, hän on muuttanut joka vuosi, en häntä uskalla ottaa."

"No kun ei passaa, niin tässä on toinen -- Henriika Simoliin, hän on
Puupakan kartanossa palvellut ja osaa olla sisällä ja kyökissä; ehkä
minä annan armolle hänen, kyllä minä olin päättänyt pitää häntä
everstinnaa varten, sillä heiltä menee köksä pois, kun tuli vääpelin
kanssa naimisiin. -- Severi kuules!"

"Hää".

"Tule tänne, poikani."

Severi, pitkä, kaunis mies, jonka kähäräiset hiukset olivat keltaiset
kuin Längelmäen pellavat, tuli nyt sisälle ja kumarsi, kysyen: "Mitä,
äiti, tahdotte?"

"Onko se Riikan-Kallu jo vääpeli, joka everstin Marin nai?"

"On".

"No saat mennä sitten, pane myöskin ovi kiinni perääsi, minä en kärsi,
että lapset kuulevat, mitä näin kahdenkesken puhutaan."

Severi meni tottelevaisesti kuin lapsi ja Haalmanska lisäsi: "Kyllä
minä sen oikein muistin." --

"Minä nyt siis otan tämän päästötodistuksen, mutta milloinka minä saan
tyttöä puhutella?"

"Kyllä hän pyhänä tulee armon luo, ennen hän ei pääse. Minun täytyy nyt
hankkia everstinnalle toinen, tulee sovittaa aina sillä tapaa, kuin
parahiten sopii."

"Kiitoksia vain, Haalmanska toimittaa nyt sitten, että tyttö tulee. 100
markkaa hän saa vuosipalkaksi."

"Niin, sama määrä hänellä on ennenkin ollut."

"Hyvästi!"

Paronitar meni, vaan samassa toinen rouva astui sisään.

"Hyvää päivää, snälla madam Haalman."

"Jumal' antakoon! Kapteenska Plomroos on hyvä ja istuu. Kapteenska
varmaankin tarvitsee palvelustyttöä."

"Joo, minä tarvitse oikein snälli flikka. Minä tarvitse huusa, snygi,
luotettava ja puhdasmuotoinen. Ei saa springa ulkona yöllä, täytyy olla
hyvä, auttaa aina, kun minä tahto. Minä maksa sata -- sata ja
kymmenenkin markka, mutta pitää olla sievä, nätti, kiltti tyttö. Söta
madam, toimitta nyt."

"Kyllä herasyörinkillä on oikein kelpo tyttö, jahka minä käyn
kysymässä, vieläkö hän sinne jää. Herrasväki pitää paljon hänestä,
mutta kun he eivät anna niin suurta palkkaa kuin kapteenska, niin
ehkäpä tyttö lähtee; tuleehan minun sitten taas toimittaa toinen
heille, mutta mitäs sillä väliä on, koska olen tämän toimen työkseni
ottanut. Juosta sitä täytyy tässä virassa kovasti, mutta enhän minä
vaivojani lue."

"Jaa, kyllä minä maksa madami, ei minä tahto vaivata ilman palkka."

"Kyllä minä sen tiedän, en minä sitä tarkoittanut, mutta en minä mitään
maksua ota, ennenkuin kauppa tehty on; sitten vasta saan kapteenskalta
markan ja tytöltä toisen. Sellaisen taksan olen pitänyt."

"Niin, madam Haalman toimitta kaikki hyvin! Minun täytyy nyt mennä.
Adjö. Adjö, snälla madam!"

Kapteenska meni ja Haalmanska rupesi kiireesti pukemaan yllensä,
mennäksensä tapaamaan herasyörinkin palvelustyttöä. Hän oli jo valmis
lähtemään, mutta huusi vielä miehellensä: "Santeri, kuules, pane avain
porstuan akkunan päälle, kun ulos menet, ja Severin täytyy nyt oitis
lähteä vettä tuomaan rannasta."

"Kyllä häntä huolta pidetään avaimesta", vastasi Haalmanni, ja hänen
muijansa aikoi juuri lähteä ulos, kun ovi kävi ja sisään astui neiti
Viirinen.

"No hyvänen aika! Juuri olin menemäisilläni pois; olipa onni, ett'en
ehtinyt. Röökinä on hyvä ja istuu."

"Kiitoksia! Tulin taas pyytämään teitä hankkimaan meille palkollisia;
sisareni ja minä olemme kovin tyytyväisiä Taavaan. Hänpä jo on pari
vuotta meillä palvellut."

"Sepä on varsin hauskaa, kyllä Taava onkin enemmän vakaanpuolinen
tyttö, ei häntä koskaan asevollien rinnalla näe kävelemässä. Minä
koetan aina sen mukaan heitä sovittaa kuhunkin paikkaan, kuten
parahiten luulen heidän tulevan toimeen. Kapteenska Plomroosi meni
tästä juuri vast'ikään ja hän sanoi: 'Sööta madam, toimittakaa nyt
minulle oikein snälli tyttö', ja minun nyt tietysti hänellekkin tulee
hankkia hyvä palvelia. Hän on kovin hyvä ihminen, tuo kapteenska,
erinomaisen heveli -- 'söta snälla madam', hän aina sanoo minulle.
Mutta mihinkä virkaan röökinä nyt tarvitsisi palveliaa, kyökkiin vaiko
sisälle?"

"Minä tahtoisin tallirengin Impelään. Agaata sisareni kanssa
tuumasimme, että teidän poikanne, joka osaa vähän kaikkia, olisi
erinomaisen sopiva maalla. Eihän siellä aina saa kaikellaisia
ammattimiehiä käsiinsä, ja sitä paitsi hän kuuluu olevan viinaan
menemätön. On erittäin tärkeä, että sinne saamme kelvollista väkeä, kun
itsekkin talvella olemme kaupungissa."

"No niin, kyllähän Severi täälläkin työtä saa, mutta onhan se työ
siellä hakematta. Mitä röökinä palkkaa maksaa?"

"Sataviisikymmentä markkaa. Mutta onko poikanne hevosia tottunut
hoitamaan?"

"No ei vaan, hevosten hännässähän se on juossut pienestä vesasta --
näkeekö röökinä, kun lapset meillä olivat melkein liikaakin karttusia
ja pojat varsinkin, niin nuorempi sisareni, joka on naituna
kototorppaamme, Jylhämäkeen, otti Severin sinne jo pienenä. Heillekkin
sitte myöhemmin tuli noita Jumalan lahjoja; kaksi tytärtä on jo
aikahista ja kolmas kahdentoista-vuotias. Meiltä Herra on korjannut,
ett'ei ole jäänyt muuta kuin kolme poikaa eloon."

"Vanhako Severi on?"

"Niin hän nyt on, että on asevelvollisuutensa suorittanut. Janne
poikani, joka on suutarin opissa, on tulevana kesänä toista vuotta
reservissä. Kallu on aivan kaukana renkipoikana eräällä
herasyörinkillä. Severi hoi, tule tänne." Severi tuli ja hänen äitinsä
tuskin antoi hänen kumartaa, ennenkuin sanoi: "Viirisen röökinät
tahtoisivat sinua tallirengiksi Impelään. Saat oitis pestin, jos menet.
Sataviisikymmentä markkaa on vuosipalkkasi."

"Saahan tästä mennä, kyllä minä rupean."

Kauppa siis tehtiin ja pesti annettiin.

"Mutta minä tahtoisin vielä nuoren tytön myöskin", sanoi neiti
Viirinen, "vaan en täältä kaupungista, ne ovat tähän aikaan kovin
huonoja, maalta me tahtoisimme siivon ja puhtaan tytön. Ei hänessä saa
olla mitään nyppyä eikä näppyä, sillä me tarvitsemme häntä
lapsenhoitajaksi."

"Hei, mistähän röökinät nyt ovat lapsen saaneet?"

"Veljemme, joka kuoli, jätti hoidettavaksemme pienen orpotytön. Lapsen
äiti on jo pari vuotta ollut kuolleena."

"Onhan niitä piikatyttöjä täällä, mutta kuten röökinä sanoo, ovat ne
enemmiten huikentelevaisia. Mutta Lindgrenin hantelsmannilla on hiljan
maalta tullut tyttö, hän on sievä ja osaa, luulen, vähän vaatetten
silitystäkin, ei hän klanssia osaa, mutta tavallisia tärkkivaatteita
varmaankin luulen hänen osaavan silittää."

"Ei, ei, me tahdomme suorastaan maalta, jotta itse saatamme opettaa
häntä mielemme mukaan. Pää-asia se, että hänellä on hyvät tavat, sekä
että hän on virkku heräämään."

"No mutta Manta sisareni, hän nyt aina oli, kuin kukko, niin aikainen
aamusin, jos tyttärensä tulevat häneen, niin kylläpä heidän pitäisi
heräämän. Tietysti he eivät ole niin taitavan taitavia, kuin täällä
moni tyttö on, mutta kyllä he vikkeliä ovat sormistaan olleet. Severi,
kummanko luulet paremmin passaavan, Miinanko vai Martan?"

Severi punastui kovin, mutta vastasi kuitenkin, silmät maahan luotuina:
"kyllä Martta paremmin sopii palvelukseen menemään; täti tarvitsee
Miinaa kotona, hän on tottunut kaikellaisiin miehenkin töihin, mutta
Martta on sukkelampi naisväen toimissa."

"Paras on siis, että kirjoitatte Martalle. Koska luulette vastausta
saavanne?"

"Kyllä siihen vähän pitkästi aikaa kuluu, sillä tästä on koko seitsemän
penikuormaa Jylhämäkeen."

"Saa sieltä vain parissa viikossakin tiedon", vakuutti Severi.

"Toimittakaa siis tyttö meille."

"Kyllä, kun nyt muuten vain hyvin lykästäisi. Severin luulen ainakin
toimeen tulevan, sillä hän osaa mitä tahtoo: hän muuraa, maalaa ja
tekee joka sorttia, vieläpä soittaakin. Asevelvollisena hän oli
musiikissa."

"No niin, asia on siis päätetty. Minun on kiire kotia. Agaata sisareni
varmaankin ihmettelee, missä näin kauan olen viipynyt. Hyvästi,
Haalmanska!"

Neiti Viirinen meni.

"Hohoh, vai ovat he nyt saaneet lapsen hoidettavakseen -- mutta jos
sattuisivat miehen saamaan ja omia kakaroita, --- ei taitaisi orvolle
syntyä hyviä päiviä, Kyllä he hyviä ovat, mutta tokkohan sopinevat
lapsia kasvattamaan; kaiken pitää käymän tahdin mukaan kuin lukkarin
veisu."

Haalmanni, joka oli tullut takakammarista sisälle, otti piippu-nysän
suustaan, sylkäsi ja sanoi: "Agaata röökinä on jo hyvän matkaa
neljännelläkymmenellä ja Kunigunda röökinä -- onhan tuo vähän nuorempi,
mutta mitäpä he enään naimisiin menisivät."

"Severi, kirjoita nyt Martalle, minulta se käy niin kankeasti, ett'ei
siitä tule mitään, kun en ole kansakouluja käynyt kuten sinä."

"En minä, äiti kirjoittaa vain, en minä niitä kaikkia muista, josta
äidille puhuttiin."

"Täytyy kai minun sitten." Ja Haalmanska meni sisarentyttärelleen
kirjoittamaan kirjettä.



2. Jylhämäki.


Mäen rinteeseen, keskelle synkkää korpea oli Jylhämäen torppa
rakennettu; sen vasemmalle puolen pohjoiseen päin kohotti Jylhävuori
kanervaista harjaansa ja etelään päin oli avarat metsät, jotka
monijatkoisina ulottuivat niin etäälle, että katosivat taivaanrannalle
sinertävään raitaan. Torpan itäisellä puolella oli laakso, jossa siellä
täällä näkyi torppia ja välkkyvä metsälampi, joka kostutti ympärillään
olevia niittyjä ja peltoja. Lammen rannalla oli pari ruuhta puoleksi
maalle vedettynä laiturin viereen ja nuori kahdeksantoista-vuotias
tyttö seisoi laiturilla ja huuhtoeli jalkojansa. Hän oli ollut
katiskoita kokemassa eikä saanut soutamalla ruuhta hyvin rantaan. Hän
siis astui suorastaan veteen, ja veti niin ruuhensa maalle, mutta kun
ranta oli rutainen, tulivat hänen jalkansa ihan likaisiksi, vaan tyttö
oli ne nyt puhtaaksi huuhtonut. Hän otti laiturilta koppasen, jossa oli
kaloja ja tarkasteli niitä ikään kuin olisi koetellut tottunein silmin
niitten painoa arvata, sitten hän verkalleen lähti Jylhämäen torppaa
kohti kulkemaan. Samassa varis rääkkyi, kraa, kraa; tyttö katsoi
ympärilleen ja näki koko varisparven istuvan lähellä olevassa puussa.
"Hutsii, hutsii, vai siellä te rääkytte", huudahti tyttö, "kyllä minä
teitä opetan tulemasta tänne, te pahan-ennustajat, te ohransyöjät --
pois vain, täältä pois kaikki mustan-harmaat menkööt, ilolinnut, pienet
sirkut kaikki tänne tulkoot -- hutsii!" Tyttö lauskahutti iloisesti
käsiänsä yhteen, ja varisparvi lensi peljästyksissään puusta pois sekä
asettui kirkuen etäämmälle metsään. "Kas niin vain, täytyihän teidän
mennä, nyt minä vuorostani rääkyn:

    "Minä olen metsän kukka
    Nurmikolla täällä,
    Olen lintu laulavainen
    Vehreen oksan päällä.

    Lapsuuteni kumppani hän
    Lähti kaukomaille,
    Lähti pois ja jätti minun
    Ystävätä vaille.

    Minun jos hän unhottaisi,
    Ei hän mull' oo luotu,
    Mutt' en toista kullaks ota
    Vaikka oiskin suotu."

Nuori poika tuli metsästä päin polkua pitkin ja Martta sanoi: "Hyvää
päivää, Kustu! mitä Kontion töllistä kuuluu?"

"Päivää! Ei mitään erittäin, kävin maantietä korjaamassa. Saitko
paljokin kaloja katiskoista?"

"Ei näitä paljoa ole, ehkä leiviskän verta."

"Onko emäntä kotona?"

"Kyllä kai."

"Toin hänelle kirjeen, sain kartanosta sen, kun kävin kuulustamassa,
oliko Hämeen Sanomia tullut."

"Kirje! Onko se äidille, kah, onhan se! Mitä lieneekään?"

"Kas kun oikein kävit punaiseksi, luulit Severiltä sen olleen --"

"Orpanaltani? En ikään luullutkaan; vaikka saattaisihan se ollakkin --
ehkä hän jotakin tädin asioista kirjoittaa äidille."

"Niin, ja sinusta."

"Mitäs hän minusta? -- Kyllä kaupungissa tyttöjä on, ei siellä joudu
muistamaan kaikkia, joita täällä Jylhämäen rotkoissa kasvaa."

"Mutta sen minä tiedän, että jos minua vietäisiin asevollina vaikka
Lappeenrantaan asti, niin en minä Jylhämäen Marttaa unhottaisi."

"Hm, sepä on vahinko, sillä sinä olet hyvä poika, ja jota sinä muistat,
sen sopisi myöskin sinua ajatella, mutta minä en sinua muista paitsi
silloin, kuin sinun edessäni näen."

"Hyvästi Martta, vie tämä kirje äidillesi."

"Jumalan haltuun Kustu! Älä ole pahoillasi." Martta otti kirjeen ja
meni tupaan, mutta Kustu palasi jälleen Kontioon.

"Tuossahan meidän Marttakin jo tulee", sanoi Martan äiti, "saitko
paljonkin kaloja? Näytäppäs!"

"Tässä!" Martta kurkotti kirjettä äidillensä.

"Hm. -- Onko tämä kala? Etkö kaloja saanutkaan?"

"Niin kaloja, onhan niitä leiviskän verta. Tässä ne ovat." Martta toi
nyt kopan äidillensä.

"Onpa sinulla koko joukko. Mene nyt Maalun kanssa niitä perkaamaan,
Miinalla on muuta työtä. Mikäpä sinunkin hajamieliseksi teki, en
sinussa sitä vikaa ennen ole havainnut."

"Ajattelin, että mitä tuossa kirjeessä lienee?"

"Jaa niin, kirje, lueppas se ensin, en minä näekkään hyvin, lasini ovat
tulleet kovin epäselviksi."

Maalu tuli peräkammarista, uteliaasti kysyen: "Mitähän siinä kirjeessä
on?" Kun sitä nyt oli kaikin puolin tarkastettu, repäsi Martta sen auki
ja luki:

    Rakas sisareni!

    Terveisiä paljon meiltä teille. Kaikin voimme hyvin ja toivomme
    teille sitä samaa. Ja että minä nyt sinulle kirjoitan, vaikka
    kiire on päällä, kun on se tyttöjen pestaus-aika, niin on se
    siihen syynä, että Impelän röökinä kävi minun luonani ja pyysi
    minua toimittamaan heille lapsenhoitajaa -- heillä tietysti ei
    itsellään ole lapsia, mutta heillä on veljentyttö, ja he sanoivat,
    että lapsenhoitajan tulisi olla hyvä ja virkku heräämään, eikä
    sillä saa olla nyppyä eikä näppyä, ett'ei lapseen mitään tarttuisi.
    Minä oitis muistin, että sinä olet aamuvirkku kuten minäkin ja
    arvelin, että tyttäresi luultavasti tulee äitiinsä ja senhän
    Severikin todisti. Severikin menee rengiksi Impelään, mutta Martta
    tulisi olemaan kaupungissa talven, vaan kesällä maalla. Hänen,
    näes, tulisi aina herrasväkeä seurata. Anna tytön tulla
    palvelukseen, maailmalla sitä sentään oppii yhtä ja toista ja jos
    hän Herrassa kiinni pysyy, niin ei hänen missään hätää ole. Pian
    kyllä Miinakin naimiseen menee ja väki lisääntyy torpassa ja ken
    tietää, onko sitten semmoista paikkaa tarjolla Martalle, kuin nyt.
    Halusta tulisin joskus vielä kotipaikkoja katsomaan, mutta eipä
    sitä liikaa rahoja koskaan ole, joita sopisi maantielle ajaa.
    Lähettäkää vastaus niin pian kuin saatatte ja jääkää Jumalan
    haltuun.

                                                Kaisa Haalmanni.

"Kaisa Haalmanni! Kas niin, oikein siinä seisoo allepiirrettynä Kaisa
Haalmanni -- kyllä se kirje sisareltani on. Mutta Martta, mitäpä nyt
vastataan?"

"Paras että lähden, ei liiasta väestä tavaraa kartu."

"Älä, Martta kulta, meitä jätä!" huudahti Maalu.

"Kyllä aika sentään sinultakin kuluu, vaikka lähdenkin", vastasi
Martta, "työ ajanhupia antaa. Tule Maalu, mennään nyt kaloja
perkaamaan."

"Mennään vain; vielähän saamme yhdessä työtä tehdä." Maalu itkeä
nyyhkytti ja Marttakin pyyhkieli silmiään.

Tyttöjen lähdettyä tuli Miina sisälle ja äiti kertoi mitä täti oli
kirjoittanut. "Mitä Martta tuumasi?" kysyi Miina.

"Oli vain valmis menemään."

"No niin, Kontion Kallu tahtoo, että me ennen Köyriä menisimme
kuulutukseen ja sittehän Kallu tulee tänne; eihän Marttaa silloin enään
tarvita. Maalu kohta jo jaksaa tehdä mitä Marttakin."

"Mutta entä jos Martta vietäisiin Kontioon? -- Olen huomannut, että
vanhempi veli on Marttaan silmänsä iskenyt. Kustu on kelpo poika." --

"On niinkin, mutta Kustu sai rukkaset Martalta tänäpäivänä. Tapasin
äsken Kallun, joka kertoi, että Kustu itse oli puhunut hänelle asiasta
sekä sanonut: 'kyllä melkein tiesin näin käyvän, mutta koettaa täytyi
kuitenkin.' Ei Martta koskaan ole kahdella päällä siitä, mitä hänen
tehdä tulee."

"Tyttö raiska, menköön sitte sinne, jonne haluaa."

Jylhämäen torpassa tehtiin nyt ahkerasti työtä koko syksy; pienet
olivat tilukset, mutta työntekijöitä oli myöskin sen mukaan.
Naapuritorpasta, Kontiosta, tuli kuitenkin miesväkeä apuun silloin,
kuin niitä tarvittiin ja Jylhämäen tyttäret menivät taas vuorostaan
Kontioon. Näin oli aina tapahtunut siitä asti, kuin Jylhämäen isäntä
kuoli ja nyt varsinkin, sitte kuin naapurien ystävyys oli muuttunut
hellemmäksi, kun Kontion Kallu oli kihlannut Jylhämäen Miinan. Pian
syksy meni Martankin mielestä, melkeinpä liiankin nopeasti. Jokaista
uutta työtä tehdessä hän aina ajatteli: 'viimeisen kerran tätä nyt
kodissani teen', ja sitten työ kävi hänelle niin rakkaaksi, että olisi
toivonut sen kauemminkin kestävän -- raskaalta ei se ensinkään
tuntunut. Koti, oma koti! -- Onnellinen se, joka sen lämpimässä
suojassa olla saa! Martta sen kyllä tunsi, ja halasi kuitenkin sieltä
pois maailmaa koettelemaan.

Viimeinen syystyö oli nyt tehty, pellavat olivat lihdattuna ja Martta
pani saunan lämpenemään. Tomuisen työn perästä sauna on kuin rasva
narisevan oven saranoissa. Sitten Martta kantoi Maalun kanssa vettä
lammesta. Tyttö itkeä nyyhkytti, sanoen: "Viimeisen kerran sinun
kanssasi vettä kannan, voi voi! Kovin tulee ikävä, en saata katsella,
kun huomenna lähdet, metsään minä menen siksi aikaa."

"Älä ole ikävissäsi, jahka rikastun, tulen oikein kaupungin vuurmanilla
tänne teitä katsomaan, ja tuon sitte sinulle kauniin huivin."

"Niin kai, koska sinä sitte rikkaaksi pääset?"

"No kun olen saanut palkastani säästöä."

Ajatellessaan sitä koreata huivia, jonka Martta lupasi vuosien perästä
hänelle tuoda, kävi Maalu tyytyväisemmäksi ja muitten muassa hän oikein
iloiten illalla nautti saunan suloista lämpöä, ja lämmintä sitä kyllä
riitti, kun Martta viimeisen kerran kodissa kylpöi; niin, silloinhan
varsinkin täytyi olla löylyä, niin että vettä viskattaissa kivet
kiukaassa paukkuivat.

"Vihdo nyt, vihdo", sanoi Maalu, itku kurkussa, "et suinkaan
kaupungissa tämmöistä löylyä saa." Ja siinä sitten vihdottiin ja
hikoiltiin.

Seuraavana päivänä Miina lähti Marttaa saattamaan. Ruistynnyri ja pari
teurastettua lammasta pantiin mukaan kaupunkiin myytäväksi eikä kuorman
lisäksi ollutkaan sitte muuta, kuin pieni arkkunen, jossa Martan
vähäiset vaatevarat säilyivät sekä eväskoppanen, mutta kuitenkin tytöt
joka mäessä kävelivät, säästääksensä Kailua, joka näkyi olevan hyvissä
voimissa.

Eräässä mäessä ajoi kaksi nuorta miestä tyttöjen ohitse; toinen heistä
hyvin tyhmän näköisenä huusi: "Katsokaas ämmiä, kun ajavat kirjavalla
härällä."

"Ohoh noin heikkosilmäisiä poikia", vastasi Martta. "Ei ole tytöt ämmiä
eikä hevoset härkiä."

"Kas vain, ei Kailu perässään hullumpia tyttöjä vetelekkään", miehet
sanoivat, "ehkä kun rupeaisimme kauppaa tekemään."

Miina oli ääneti, mutta Martta vastasi: "Emme ole hevoshuijareita,
emmekä rupea hevoskauppoihin."

"He ei, mutta naimiskauppaan."

Tytöt eivät olleet kuulevinaan koko puhetta ja toinen miehistä rupesi
laulaa hyräilemään:

    "Istuta kultani akkunas alle se kasvava tikkenperi.
    Näitten poikain taskussa naksaa Saksan silinteri."

Näin laulaessaan ennättivät he jo mäen päälle. Nyt läimähyttivät he
hevostansa sekä lähtivät ajamaan, jättäen tytöt ja Kailun rauhassa
jatkamaan hiljaista kulkuansa.



3. Palvelustyttö.


Kirkontornin-kello pamahutti jo kymmenen, kun Jylhämäen tyttäret
ennättivät Hämeenlinnaan. He ajoivat "kuusiston kulmalle", jossa heidän
tätinsä asui eräässä talossa. Lumiräntää oli satanut koko illan, joten
tytöt aivan märkinä ja viluisina perille pääsivät. Haalmannilla olivat
jo kaikki muut levolla, paitsi Haalmanska, joka vielä myöhään illalla
oli ollut ohjaamassa muutamia palvelustyttöjä palveluspaikkoihinsa. Hän
kuuli nyt, että hevonen tuli pihaan. Kuu pilkoitti pilvien välistä ja
sen himmeässä valossa näki Haalmanska, että joku kuorma oli pihassa
sekä sen vieressä kaksi tyttöä, ja arvasi oitis, että Martta oli
tullut. Hän raotti toisen huoneen ovea ja huusi: "Severi hoi! Jylhämäen
likat ovat varmaankin pihassa, meneppäs ovea aukasemaan."

Severi puki kiireesti yllensä ja lähti ulos. Täällä tytöt katselivat
ympärilleen, epätietoisina mitä ovea koputtaisivat, kun eivät varmaan
tietäneet, mistä portaasta tätinsä asuntoon menisivät.

"No terveeks! Mitä Jylhämäestä kuuluu?" kysyi Severi.

"Terveeksi vain, ei mitään erin-omaista, kaikki siellä on vanhaan
tapaan ja vanhoilla paikoillaan; -- hevoset tallissa, lehmät navetassa,
lampaat karsinassa ja vieläpä Maukekin nokisena uunin päällä kehrää",
sanoi Martta.

"Eläähän Kailukin vielä!"

"Kyllä, ja hyvissä voimissa onkin", kehui Miina, jonka hoitama Kailu
olikin.

"Kaikki on kuin ennen, paitsi ett'ei sinun soittotorvesi ääntä koko
kesänä kuulunut lammelta".

"Hyvänen aika|! Mitä ajattelette, kun siellä kylmässä olette", huudahti
Haalmanska. "Severi, etkö ymmärrä käskeä likkoja sisälle lämpöseen! Vie
hevonen vajaan ja tuo porstuaan, mitä lukon taka pannaan."

"Hyvää iltaa, täti! Terveisiä äidiltä", sanoivat tytöt, kun ensin
olivat kuunnelleet loppuun asti Haalmanskan kiireistä sanatulvaa.

"Kiitoksia, tulkaa sisälle nyt."

Tytöt, jotka ihan unohtivat kylmän, kun tapasivat entisen
kasvattiveljensä, menivät nyt sisälle. Pudistettuaan lumen päältänsä,
ottivat he päällysvaatteet yltään sekä rupesivat konttaantuneita
käsiänsä uunin edessä lämmittämään.

"Kuinka sisareni jaksaa ja mitenkä Kontiossa voidaan? Elääkö Ulla
emäntä vielä, ja ovatko lapset kotosalla?" kysyi Haalmanska.

"Kyllä he hyvin voivat sekä Kontiossa että meillä", vastasi Miina, "ja
kotona ovat Kontion nuoret kaikki."

"Niin ovat vielä, --" sanoi Martta myhähtäen.

"Vai vielä, mitä tarkoitat?"

"Tule, Martta, kantamaan kapineitamme porstuaan", keskeytti Miina
puhetta, sillä hän pelkäsi Martan rupeavan pitkiin selityksiin. He
lähtivät toimeen, mutta Severi olikin jo kantanut jyväsäkit sekä
lampaat ja vieläpä arkunkin porstuaan, muutamia kääröjä ja myttyjä
rattahilla kuitenkin oli jäljellä, joita tytöt menivät noutamaan.

Haalmanska oli sisarensa tyttärille keittänyt maitokeitosta ja kantoi
nyt tuota höyryävää ruokaa kivi-astiassa pöydälle, ajatellen sillä
välin: "Vielä", sanoi Martta, "mitä lienee tarkoittanut? -- Miinakin
kesken vei hänen pois, ett'en saanut vastausta. -- Täytyy kysyä iikalta
tarkemmin. -- Martta näkyy olevan paljon puhuvaisempaa laatua kuin
Miina. Lieneekö heillä minulle pellavasykyrää? -- Olisihan sopinut
tuliaiseksi tuoda." Haalmanska raotti ovea ja huusi: "Tytöt hoi! Tulkaa
illalliselle, ruoka on nyt kuumana."

Severi ja tytöt tulivat Haalmanskan lämpöiseen suojaan ja tytöt
rupesivat illalliselle, mutta heidän tätinsä jatkoi kysymyksiänsä:

"Onko teillä pellavat lihdattuna?"

"On kyllä ja häkylöittynäkin. Äiti lähetti tädillekkin muutaman
sykyrän."

"Mitä se nyt olisi tarpeellista ollut, mutta kiitoksia vain, eipä niitä
pellavia täällä helposti saa. Suutari, jolla nuorin poikamme oppia käy,
on aina ostanut naskoolankansa minulta, mutta nyt olen aivan ollut
pellavien puutteessa, ett'en ole saattanut kehrätä."

Kun tytöt olivat päässeet ruoalta, meni Miina tuomaan tädillensä mytyn,
jossa oli pellavia ja villoja. "Tässä, täti hyvä, on äidin lähettämät
tuliaiset."

"No kiitoksia vain, eihän sillä kiirettä olisi ollut; kyllä huomennakin
nämät olisin ennättänyt saada. -- Sitä Mantaa, kun on lähettänyt
villojakin! Mutta kello on jo yksitoista, pankaa maata, kyllä maar
väsyksissä olette."

"Olemme kyllä. Kai täti sitten huomen-iltana tulee minua saattamaan
Impelän röökinäin luo?"

"Kyllä, tietysti!"

"Hyvää yötä likat", sanoi Severi, "Miina kai torille aamulla menee?"

"Niin menen, ja oikein aikaselta, että ennättäisin kotia asti illalla."

Severi meni viereiseen kammariin ja Haalmanska sanoi: "Kyllä paras
onkin aikaiselta olla liikkeellä, paremmin joutuu asiansa toimittamaan
ja saamme huoneenkin siivottua siksi, kun miehet nousevat. Meillä on
kaksi miestä korttierissa tuolla kammarissa. He kävivät keväällä arpaa
nostamassa ja nyt ovat tulleet väkeen. Huomenna menevät kasarmille jo."

"Kuules Martta, ovatkohan ne samat, jotka meitä pilkkasivat?"

"Miten he teitä pilkkasivat?"

"Sanoivat meidän ajavan lehmällä ja mitä kaikkia puhuivat."

"Mitä vielä", vastasi Martta, "kyllä niitä muitakin väkeen menee.
Nythän ne kaikki kaupunkiin tulevat, jotka keväällä arpaa olivat
nostamassa."

"Ehkä ne ovat samat", sanoi Haalmanska, "sillä vähää ennen teitä he
tulivat. Mutta ei nyt enää puhuta, mennään nyt jo maata."

Haalmanska, joka tavan takaa muistutti, että kello oli paljon ja siis
nukkumisen aika jo käsissä, kyseli taas jotakin asiaa, mikä mieleen
johtui, mutta vihdoin he kuitenkin unen helmoihin väsyneenä vaipuivat.

Seuraavana aamuna kaikki olivat liikkeellä hyvin aikaiselta, "väkeen"
menevätkin astuivat ulos kammarista ja toinen heistä oitis sanoi
Martalle:

"Kas vain, hyvää huomenta! Jopa Kailu on teidän perille tuonut."

"Jo, ja aivan yhtä hyvin kuin teidän vikurinne on teitä tuonut. Vieläpä
samaan paikkaankin."

"No entä jos rupeaisimme nyt kauppaa tekemään?"

"Ei teidän raukkojen sovi kauppoja tehdä, te olette komennon alla.
Laittakaa vain, että ajoissa ehditte kasarmille", vastasi Martta.

"Kuules vain, Aleksi; mutta kyllä me heistä vielä hyviä ystäviä saamme,
jahka harmaa takki päälle pannaan, niistähän tytöt niin heikkarin
lailla tykkäävät."

"Mutta kun lähdemme maalle, niin emme olekkaan teidän, ettekä te meidän
_tykättävissämme_", tokaisi Miina.

"Äläpäs huoli, kyllä tiedän, Severi kertoi Matille, että toinen teistä
jää kaupunkiin palvelemaan."

"Mutta kumpika?"

"Kyllä se nähdään."

"Martta, mennäänpä nyt torille."

Miina ja Martta menivät ja sillä aikaa sotilaaksi aikovatkin läksivät
pois.

Miinan ei kauan tarvinnut torilla olla, sillä hänen tavaransa meni
hyvin kaupaksi. Hän riensi korttieriinsa taas. Martta olikin jo ennen
sinne mennyt.

"Pianpa torilta pääsit", sanoi Haalmanska, kun Miina palasi.

"Pian kyllä. Ruusunperi vei lampaat oitis ja eräs nihdin vaimo rukiit.
Nyt pääsen lähtemään hyvään aikaan."

"Olet kotona jo silloin, kun minä palveluspaikkaani lähden", sanoi
Martta, ja näytti tavallista vakaisemmalta. "Sinun ei tarvitse
kodostasi mennä, vaan omasta tahdostanihan minäkin lähdin, ei minua
kukaan ole pakottanut."

"Niinpä sitä ihmislasten täytyy lähteä sinne tänne maailmaan", huokasi
Haalmanska, "kukapa tietää, mihinkä Miinakin vielä joutuu."

"Kyllä Miina Kontion Kallun kanssa kotikuusen juurelle asumaan jää",
sanoi Martta, jonka suu jo taas hymyili.

"Onko Miina kihloissa? Sitä jo kerran tässä aijoin kysyä, mutta siinä
tulikin muuta väliin, ett'en muistanut."

"On kyllä, kihloissa ja kahleissa."

"Ei minusta kihlat kahleilta tunnu. Mutta tässä vain puhun, enkä muista
syksypäivän lyhyyttä; kyllä minun jo täytyy lähteä, että kotia joudun."

Miina pisti kättä sisarelleen sekä kaikille huoneessa olemille, eikä
siinä sen pitempiä puheita pidetty. Vähän Martan silmät kävivät
kosteiksi, kun hän äidillensä ja Maalulle terveiset lähetti. Kailuakin
vielä kerran täytyi silittää ja sitten hän hetkisen katseli portilla,
kunnes Miina ja Kailu eräässä kadun kulmassa joutuivat näkyvistä.

Hiljakseen Martta palasi takaisin tätinsä huoneeseen ja istui ääneti
tuolille.

"Älä yhtään ikävöitse", sanoi Haalmanska, "kerranko kodista lähdetään."

Severi otti soittotorvensa seinästä ja soitti vähän aikaa, vaan sanoi
sitte: "Saa nähdä, joudunko soittamaan enään, kun palvelukseen menen --
pyhinä kuitenkin ja illoin ehkä."

"Niin, eihän muulloin, ei röökinät soittajaa tarvitse", tokasi
Haalmanska. "Kun nyt isäkin ennättäisi kotia tulla, ennenkuin lähdet."

"Missä setä on?" kysyi Martta.

"Hän on tuolla, tuolla noin Lönnin talossa timpermannin työssä."

"Jaksaako setä vielä tehdä salvumiehen työtä?"

"Kyllä, mutta aikasemmin syksyllä hän oli puistossa puutarhurin kanssa
puita istuttamassa monta päivää."

"Saako sinne puistoon meikäläisetkin mennä?" kysyi Martta.

"Saa, tulevana kesänä minä sinun sinne saatan", sanoi Severi.

"Siitä lupauksestasi jäät pitkään velkaan."

"Kyllä kesä pian tulee, johan syksy loppuu ja kun talvessa ollaan,
silloin sitä jo kevättä odotetaan."

"Hm. -- Pian sinä vuoden läpi pääset", sanoi Martta, joka juuri oli
tuuminut, että aika ehkä kuitenkin pitkäksi kävisi vieraalla.

Päivä kului ja Severin täytyi lähteä, ennättääksensä Impelään ennen
iltaa. Hänestä ei muutto ensinkään ikävältä tuntunut, sillä eipä Impelä
ollut kaukana Hämeenlinnasta ja olihan Viirisen röökinäin aina tarvis
ajella maatalonsa ja kaupungin väliä; siis Severi tiesi pian jälleen
näkevänsä omaisiaan. Äiti kuitenkin antoi hänelle muutamia varoituksia
evääksi ja sitten poika lähti.

Illalla meni Haalmanska saattamaan Marttaa Viirisen neitien luo,
issikalla ajoivat, kun arkkukin oli vietävä. Erittäin mukavalta tuntui
tuo keikkuminen ajurin vaunuissa ja pian päästiin röökinäin talon
kohdalle. Uih, miten komealta se talo näytti! Marttaa oikein vilutti,
kun ajatteli, että hänen, maalaistytön, tuli elää ja olla tuossa
suuressa, valaistussa talossa. Mutta nyt oltiin pihassa, eikä ollut
aikaa miettimisiin. Martta maksoi ajurin, nosti arkkunsa porstuaan sekä
meni sitten tätinsä perässä kyökkiin. Siellä seisoi yksi
palvelustytöistä takan vieressä ja toinen tuli sisähuoneista, jossa hän
oli ollut illallispöytää kattamassa.

"Onko tuo röökinä?" kysyi Martta hiljaa tädiltään.

"Ei ikään, lapsi parka, huusa se on", sanoi Haalmanska aivan ääneen ja
lisäsi vielä: "Luuli sinua röökinäksi, mitä ne maantollikot ymmärtää,
eikä sentään kummakaan -- erehtyis siinä kokeneemmatkin. Hilma onkin
käynyt kovin pulskaksi."

Tyttö hymyili mielihyvissään ja meni röökinöille ilmoittamaan, että
uusi lapsen-tyttö oli tullut sekä että Haalmanska oli hänen muassaan.

"Hyvä, käske heitä sisälle." Palvelustyttö meni ja Kunigunda neiti
sanoi sisarelleen: "Hupaista on nähdä, minkälainen hän on, lieneekö
sopiva?"

"Niin, saapa nähdä. Meidän täytyy vain oitis alkaa hänen
kasvattamistansa", vastasi Agaata.

Haalmanska ja Martta astuivat sisään. Ensin mainittu sanoi: "Tässä tämä
Martta nyt on. Tulin häntä saattamaan, kun ei tyttö olisi löytänyt
muuten, vaan kyllä vosikkakin hänet tänne olisi ohjannut, mutta tyttö
tuli sentään turvallisemmin tädin suojassa".

"Tervetultua, Martta!" sanoi Kunigunda neiti, "toivon, että olet kelpo
tyttö, joten huolella teet, mitä sinua tekemään tahdomme." Sisarelleen
lausui hän ruotsiksi puoli-ääneensä ja vähän nenäänsä puhuen, jotta
Haalmanska ei ymmärtäisi: "Flickan är rätt bra till det yttre, bara hon
nu hinner hyfsa sig."

Haalmanska, jonka tarkka korva kuitenkin sai selkoa neiden
nenä-äänistäkin, vastasi heidän hämmästyksekseen: "Joo, nu pliir ten
praa, väst ten int ä så kunni kunni."

Martta istui ääneti, kun häntä arvosteltiin, mutta samassa pieni
kolmivuotias tyttö juoksi Agaata neiden luo itkeä nyyhkyttäen ja
näyttäen suurta nukkea, jonka käsivarsi oli mennyt poikki: "Molla
kipee!" valitti tyttö ja näytti poikki mennyttä käsivartta.

"Ai, onko Inkeri rikkonut? Sillä tavalla käy, kun ei pitele
varovaisesti", neuvoi neiti Agaata hyvin opettavalla tavalla
pienokaista.

Martta katseli tyttöä hetkisen ja sanoi sitten:

"Inkeri tuo nuken tänne, minä panen käden kiinni".

Inkeri ujosteli vähän aikaa Marttaa, vaan meni sitten hänen luoksensa,
kysyen: "Taidatko parantaa Mollan kättä?"

"Kyllä, Inkeri antaa vain nuken minulle".

"Ei se ole nukke, se on Molla", oikasi tyttö. "Parannatko nyt oitis?"

"Huomiseksi parannan, kun Inkeri herää, on tyttö terve."

"Ei se ole tyttö, se on Molla vain, ja sen täytyy oitis tulla
terveeksi".

"No, no, Inkeri ei saa näristä", sanoi Agaata.

"Älä lasta toru, hän pitää nukestansa ja tietysti tahtoo sitä eheäksi
mitä pikemmin".

"Molla terveeksi mitä pikemmin", matki Inkeri nyyhkyttäen.

"Jos Inkeri panee kiltisti maata illalla, niin Molla sanoo aamulla
terveenä hyvää huomenta, mutta muuten en saata ollenkaan sitä
parantaa", sanoi Martta. "Pienen hiiren minä Inkerille laitan." Ja nyt
hän nenäliinastaan valmisti hiiren, sekä hyppyytti sitä niin, että
Inkeri nauroi oikein sydämmestään, ja unhotti koko Mollansa.

Haalmanska läksi sitten pois ja Martta jäi pikku Inkerin hoitajaksi. Jo
ensi iltana hän tuolla hilpeällä ja kuitenkin lujalla luonnollaan pääsi
lapsen suosioon ja sai hänen aivan helposti tottelemaan. Kun Inkeri oli
nukkunut, otti Martta koivunhalosta tuohen palasen, poltti sitä ja
kokosi siitä hiukkasen tuohentervaa, jolla hän sitten aivan sievästi
paransi Mollan käsivarren. Pieni musta raita näkyi nyt siinä paikassa,
mistä se oli poikki ollut. Tuolla tavalla hän jo kotona Jylhämäessä
monta haljennutta porsliini-astiaa oli kiinni pannut. Agaata neiti tuli
Martan luo sanoen:

"Inkeri oli yksipäinen; älä huoli laittaa hänen nukkeansa, hänen täytyy
saada joku rangaistus ja se on sopivinta, ettei hän saa nukkeansa
eheäksi. Sitä paitsi hän vast'edes muistaa paremmin hoitaa
leikkikalujansa".

"Ajatelkaa, röökinä hyvä, muuta rangaistusta. Minä lupasin laittaa sen,
enkä siis saata olla sitä tekemättä".

"Hm. -- Mitä minä määrään, sitä sopii sinun tehdä."

"Agaata hyvä", sanoi Kunigunda. -- "Inkerin täytyy saada nukkensa,
lapsi on niin helläsydämminen, hän luulee, että Molla on sairas ja
tahtoo sitä terveeksi. Jos nyt Inkeri olisi sairas, niin mekin
hakisimme hänelle lääkäriä. Laita vain, Martta, tuo nukke eheäksi."

"Sinä, Kunigunda, hemmottelet liiaksi Inkeriä", sanoi Agaata ja läksi
pois, mutta Martta oli jo ennen sisarien kiistaa parantanut
tuohentervalla Mollan käsivarren ja vei nyt Kunigundan luvalla nuken
Inkerin viereen, jotta lapsi aamulla herätessään iloksensa heti näkisi
lemmikkinsä. Tällä työllään hän kyllä olikin voittava lapsen sydämmen
puoleensa, sillä lapsi on tarkka huomaamaan, keneenkä hän voi luottaa.

Martta meni levolle; hän oli ensi kerran poissa kodistaan ja tunsi
itsensä yksinäiseksi. Toiset palvelustytöt nukkuivat piankin, mutta
Martta ajatteli kotiansa. Hän muisti äitiä, siskoja, -- hiljainen
lammen pintakin ikään kuin välkkyi hänen silmiensä edessä. Näin
muisteli hän tuota köyhää kotiansa, joka nyt, hänen siitä etäällä
ollessaan, tuntui vielä entistä herttaisemmalta. Hän johdatti
muistiinsa vähäpätöisimmätkin esineet siksi, että katulyhdyn tuikkaava
valo jo sammui. Silloin Martankin silmät vähitellen uneen vaipuivat.



4. Kasvatustuumia.


Joulukuu oli jo alussa. Viirisen neidet istuivat kammarissaan juoden
aamupäivä-kahviansa, joka näyttikin hyvältä maistuvan, koska Agaata jo
kaatoi toisen kupin itsellensä. Pieni Inkeri leikitteli nukkien kanssa
lattialla. Martta oli pesemässä vaatteita ja senpä vuoksi oli Inkeri
nyt tätiensä hoidettavana. Etehisen kello kilisi.

"Joku tulee, Martta! -- Ai hän onkin poissa. Pane lakki pannun päälle,
Agaata", sanoi Kunigunda, "minä menen aukaisemaan ovea".

Kunigunda läksi ja tervetullut olikin tuo vieras, jolle hän oven avasi,
sillä lämpöisempää tervehdystä tuskin sulhanen morsiamelleen antaa.
Siinä nyt syleiltiin ja suudeltiin sekä huudettiin: "Mimmi Visa! Olipa
hauskaa että tulit, -- rakas Mimmi! Täällä on juuri kahvikin kuumana".

Kepeillä askelilla nämät neitoset, jotka päältä päättäen näyttivät
olevan hyvän matkaa neljännelläkymmenellä, riensivät Agaatan luo.
Täällä uudistettiin tuo tervehdysnäytelmä uudestaan. Mimmi Visa oli
opettajatar ja Viirisen neidet viihtyivät erittäin hyvin hänen
parissaan, sillä he kovin harrastivat lasten kasvatusta -- puheessa --
ja nyt viimeisenä vuotena myöskin käytännössä, kun olivat saaneet
veljensä tyttären luokseen. Näitten kolmen neitosen välillä vallitsi
täydellinen sopusointu -- tietysti lukuun ottamatta muutamia pieniä
sanakahakoita, joita aina syntyi, kun neitoset oikein lämpenivät,
selittäessään toisillensa kasvatus-oppia. Kun ystävykset olivat
päässeet tervehdyspuuhistaan ja jälleen istuivat rauhassa kahvipöydän
ääressä, huomasi neiti Visa pikku Inkerin, joka istui lattialla
leikitellen Mollansa kanssa. No, eihän Inkerikään saanut osattomaksi
jäädä -- yks kaks läiskähti suudelma Inkerinkin huulilla -- ei,
poskella, sillä tuo pieni vesa käänsi sukkelaan päänsä toisaalle,
sanoen: "Et saa nuolla!"

"Onko joku vielä yhtä yksipäinen kun ennenkin?" kysyi neiti Visa,
katsellen tarkoittavasti Inkeriin.

"Ei käy päinsä. Hänen täytyy välttämättömästi totella, se on minun
mielipiteeni. Kunigunda häntä välistä liiaksi hemmottelee".

"En ikään, mutta sinä olet liian ankara ja niinpä olet Martallekkin,
vaikka kyllä minä tiedän, että sillä hyvää tarkoitat, mutta menet
kuitenkin toisinaan liian pitkälle".

"Martta? Onko teillä toinenkin kasvatti?"

"Melkeinpä kyllä", vastasi Agaata, "Martta on Inkerin hoitaja; hän on
maalta tullut ja on siivo ja kaikkiin tehtäviinsä hyvin oppivainen,
mutta opetusta hän tietysti tarvitsee -- me tahdoimmekin sellaisen
tytön, jota mielemme mukaan saatamme kasvattaa".

"Jaa, kasvatuksen puutteellisuutta näkyy niin ylhäisissä kuin
alhaisissa", sanoi Mimmi. "Naisellisuutta, sellaista vanhan-aikuista
naisellisuutta on meihin tyrkytetty, joka on pelkkää velttoisuutta
vain; mitäpä naisen tarvitsee olla nöyrempi kuin miehenkään? -- Jos
minä olisin mies, niin halveksisin tuollaista tahdotonta naista ja
niinhän ne miehet tekevätkin, nukkinaan heitä vain pitävät. Kasvata
sinä luja tyttö Inkeristä, joka voi puoltansa pitää miesten rinnalla
niin työssä kuin toimessa."

Inkeri leikitteli lattialla, nukkensa kanssa jutellen, hän ei
kuunnellut tätien puhetta, toimessaan kun oli, mutta joku sana aina
sentään ennätti hänen korvillensa, sillä nyt hän nukelleen tavan-takaa
sanoi: "Mollan pitää olla miesten rinnalla työssä ja toimessa."

Inkeri tietysti ei ymmärtänyt näitten sanojen merkitystä, mutta kyllä
kai se oli tuo urhea ääni, millä neiti Visa puhui, joka kaikui lapsen
korvissa, sillä sitä hän kuitenkin aivan matki ja hänen onnistui
todellakin saada äänensä niin mahtavaksi, että neitien täytyi häntä
nauraa.

"Missä hänen hoitajansa nyt on?" kysyi neiti Visa.

"Pesemässä vaatteita", vastasi Agaata. Samassa Hilma tuli viemään
kahvi-asettimet pois.

"Onko Hilmakin teillä vielä?" kysyi Mimmi.

"On. Hän on täällä nyt vielä jonkun viikon, kun on ollut vähän yhtä ja
toista tehtävää, mutta kyllä hän sitten, jahka Martta nyt vielä vähän
edistyy, lähtee ompelukouluun. Me olemmekin hyvin tyytyväiset siihen,
että hän lähtee, sillä hän on ruvennut liiaksi kulkemaan tuttaviensa
luona ja tahtoo vähän laiminlyödä tehtäviänsä."

"Mutta ettekö hänestä maalla ollessanne pitäneet?"

"Kyllä, sillä hän oli hyvä kankaita kutomaan", sanoi Kunigunda, "mutta
lapsia hän ei kärsi. Vaan kentiesi Marttakin osaa kangasta kutoa?"

"Mutta hän hoitaa erittäin huolellisesti Inkeriä ja on hyvin
oppivainen", sanoi Kunigunda.

Samassa Martta, joka nyt oli päässyt pesostaan, tuli sisälle. Raitis
puna hehkui hänen poskillaan ja hänen kirkkaissa silmissään kuvastui
tyytyväisyys ja pieni veitikkamaisuus. "Ainako Inkeri Mollan kanssa
leikittelee? Ruvetaanpa nyt yhdessä leikkimään, kun olen ollut koko
päivän poissa", sanoi Martta.

Inkeri ei vastanut mitään Martan puheeseen vaan kysyi: "Kuules Martta,
etkö sinä mitään osaa? Täti sanoi ettet sinä osaa mitään, et
kankaitakaan kutoa."

"Kyllä minä osaan, kudonpa vaikka Inkerillekkin, vieläpä Mollallekkin
kaunista hamekangasta."

"Täti! Martta osaa kutoa Inkerille kauniin hameen."

"Vai niin; osaatko kutoa?"

"Osaan minä nastaraitaista ja parkkumiraitaista ja tirkkua ja
ohranpäistä, ja kaikellaista mitä tavallisesti kudotaan."

"Sepä hyvä", sanoi Agaata, "Kun maalle mennään, tulet sinä olemaan
kotona ja silloin on sinulla aikaa kutoa. Mutta sinä saat nyt mennä
Inkerin kanssa ruokasaaliin."

Martta ja Inkeri menivät ja neiti Visa virkkoi: "Katsokaapas, miten
tarkka lapsen korva on. Ei ole sopiva puhua lasten kuullen, mitä ei
tahdo ilmaista jokaiselle."

"Kyllä sinä olet oikeassa, me teimme väärin, mutta minun täytyy
kuitenkin lujasti kieltää Inkeriä puhumasta Martalle kaikkea, mitä
kuulee", sanoi Agaata.

"Kolmen vuoden vanha lapsi, ei hän vielä ymmärrä, mitä hän puhuu, mitä
puhumatta jättää", vastusti Kunigunda.

"Mutta meidän täytyy se opettaa hänelle. Hänen tulee vähitellen
ymmärtää, ett'ei hänen sovi Martalle puhua, mitä me täällä juttelemme,
sekä että me olemme hänelle läheisempiä kuin Martta. Sen totuuden on
moni vanha lausunut, että kolmen vuoden vanhasta lapsi jo saa
pysyväisen vaikutuksen kasvatuksestaan."

"Se on varma -- aivan varma!" todisti neiti Visa; ja kylläkai hänen
todistuksessaan oli perää, koska hän sen noin varmasti tiesi. --

Neidet olivat niin innokkaasti jutelleet, ett'eivät huomanneet, miten
ilma yht'äkkiä oli käynyt sameaksi, ennenkuin kuulivat Inkerin
iloisesti huutavan ruokasalissa: "Lumilintuja lentää! Katso, Martta,
pian, pian, kuinka paljo lumilintuja!"

"Todellakin! Nyt saamme hyvän rekikelin", sanoi Kunigunda. "Lähtekäämme
huomenna Impelään. Sinä, Mimmi, tulet kaiketi mukaamme. Pieni huviretki
kyllä sinuakin virkistää."

"Tulen aivan mielelläni, koulullakin on luistinlupaa."

"Martta, kuules!"

"Mitä röökinä tahtoo?"

"Sinun täytyy sanoa maitopojalle, että hän käskee Severin
huomen-aamulla maitoa tuomaan, sekä että hän ottaa hyvän reen, sillä me
olemme päättäneet lähteä Impelään huomenna."

Tätä asiaa ei Martta unhottanut.

Neiti Visa lähti pois ja lupasi seuraavana päivänä tulla takaisin,
lähteäksensä ystäviensä kanssa Impelään.

Aamulla tuli Severi jo hyvissä ajoissa maitokuormansa kanssa. Hän oli
komea poika, sen huomasi Hilma heti ja tuumasi, että Severin pitäisi
saada kahvia. Hän meni Kunigunda neidin luo ja kysyi: "Eiköhän Severi
tarvitse kahvia?"

"Anna vain, jos pannu vielä on kuumana."

"Kyllä minä luulen", sanoi Hilma, ja meni kyökkiin, jossa hän tiesi
pannun olevan kylmänä. Hän pani sen kiireesti tulelle ja toimitti
Severille kahvikupin.

Marttakin tuli kyökkiin ja Severi tarttui iloisesti hänen käteensä,
sanoen:

"Terveeks! Mitenkä sinä olet voinut!"

"Hyvin vain, mitenkä sinun sitten on laitasi, viihdytkö maalla?"

"Kyllä sentään. Tuletko sinä kesällä maalle?"

"Kai maar."

"Kuinka äiti nyt voinee?"

"En tiedä, ei häntä ole näkynyt vähään aikaan, enkä minäkään ole
missään käynyt."

"Jahka tulee kevät, niin sitten minä vien Martan kaupungin ympäristöön
katsomaan kauniita paikkoja", sanoi Hilma. "Kun rupean ompeliaksi, on
minulla paremmin vapaata aikaa. Tulkaa tekin, Severi, sitte tänne
jonakin pyhänä, niin pidämme oikein hauskaa, esimerkiksi silloin, kun
prankomennon juhla on, silloin puistossa tanssitaankin. Et usko,
Martta, kuinka prankomentolaiset silloin meitä tuttaviansa fiiraavat."

Hilma keikkui ja kiikkui sekä tarjosi makeasti hymyillen kahvia
Severille.

Etehisen ovi-kelloa kilistettiin ja Martta juoksi aukaisemaan. Neiti
Visa tuli, ja muutaman hetken kuluttua Viirisen neitoset ystävänsä
kanssa istuivat reessä. Martta pani tarkkaan rekivällyt neitien
jalkojen ympäri ja sai Severiltä ystävällisen katseen. Hilma seisoi
keittiön porstuassa ja huusi sieltä: "Älkää nyt vain, Severi, kaatako
röökinöitä."

"Ei ole pelkoa", vastasi Severi, huimasi piiskallaan hevostaan ja sitte
mentiin.



5. Rehellisyys maan perii.


"Kuules Martta", sanoi Hilma, "menkäämme pitkälle sillalle kävelemään,
ulkona on kaunis kuuvalo ja kun röökinätkin ovat poissa, niin meillä on
hyvää aikaa."

"En ikään tulekkaan, mihinkä Inkerin jättäisin? Mitä röökinät
sanoisivat, jos tietäsivät, että minä lapsen olin jättänyt mennäkseni
ulos kaupungin katuja mittaamaan."

"Kuka hupsu sitä röökinöille sanoisi? Ja onhan köksä-Taava kotona.
Kyllä maar hän Inkerin katsoo yhtä kuin sinäkin."

"Ei Martta saa mennä pois, en minä jää Taavan kanssa."

"Miksikä ei? Inkeri panee maata ja minä tuon konvehtia huomenna, jos
Inkeri on kiltti ja antaa Martan mennä", sanoi Hilma. "Mutta Inkeri ei
saa puhua tädille mitään."

"Ei Martta saa mennä, en minä jää Taavan kanssa."

"En minä mene mihinkään, täällä leikittelen vain pikku Inkerin kanssa.
Nyt Martta menee piiloon ja Inkeri tulee hakemaan."

"Hoh, viitsit teeskennellä -- mielesi kyllä sinunkin tekee."

"Mitä minä sillalle haluaisin, ei minulla ole edes tuttaviakaan ja
sitäpaitsi ei palvelian tulekkaan omaa mieltään noudattaa, vaan
haltiansa."

"Soo, soo, vai niin. Kyllä sen saarnan jo olen kuullut ennenkin",
harmitteli Hilma ja lähti pois.

Kun Inkeri oli leikitellyt vähän aikaa, antoi Martta hänelle illallista
ja sitten lapsi pani maata. Hilma, jonka yhä teki mieli ulos, keksi nyt
hyvän keinon, millä saisi Martan mukaansa. Hän tuli Martan luo, sanoen:
"Minun täytyy vähän pestä vaatteita aamulla, tule vettä noutamaan
kelkalla."

"Missä Taava on? Eikö hänellä ole aikaa?"

"Ei, hän siivoo kyökkiä, ja kylläpä sinäkin pääset, koska Inkeri makaa,
ei sinun alvaria tarvitse kammarissa istua, ikään kuin ei sinulla muuta
tehtävää olisikkaan."

"Niin, kun röökinät ovat poissa, silloin tyttöä paremmin vielä pelkään
jättää, vaan koska täytyy, -- tulen sitten vain, mutta jätetään kyökin
ovi auki, että Taava kuulee, jos Inkeri herää, sillä tyttö kovin
pelkäsi, että minä hänen jättäisin."

"Semmoiseksi hän tulee, kun kaikki hemmottelevat häntä. Kyllä käskis
vesojaan sellaisiksi kasvattaa."

Kyökin ja kammarin välinen ovi jätettiin auki, ja Martta meni Hilman
kanssa vettä noutamaan. Rannalle kun ehtivät, havaitsi Hilma heti, että
pitkällä sillalla kulki paljon väkeä. "Katsoppas, Martta, kuinka paljo
ihmisiä sillalla on. Mennään mekin!"

"En maar tulekkaan, mene sinä jos tahdot, kyllä minä yksinkin vettä
saan."

"Hyvä että menenkin talosta pois, en minä vain sinun kanssasi viitsisi
palvella. Olet juuri kuin mikä puujunkkari. Kuules kuinka noilla tuolla
on hauskaa! Minäpä viskaan lumipallon!"

"Älä nyt, voi, voi, jospa olisin maalla! Kyllä minäkin siellä
viskaisin, se on kovin hauskaa, mutta en minä täällä uskalla -- vallan
on vieraita ihmisiä. Älä tee sitä, Hilma!"

Mutta Hilman lumipallot lentelivät jo. Sillalta tuli muutamia ihmisiä
alas jäälle, jossa tytöt avannolla seisoivat. "Tekö täällä lumipalloja
lennätätte?" kysyi eräs poika, joka asevelvollisen parissa kulki.

"Kah sinäkö Janne se olitkin! Severi veljesi oli meillä, mutta hän ei
ennättänyt teille, sillä hänen täytyi mennä viemään röökinöitä
Impelään. He lähtivät tänä aamuna."

"Noh, tuttaviahan täällä on", sanoi asevelvollinen, "enhän ole tätä
tyttöä nähnytkään, sitte kuin Haalmannilla yhdessä yökorttierissa
kävimme."

"Hilma, mennään kotia nyt kiireesti", muistutti Martta.

"Tulkaa sillalle kävelemään ja jättäkää kelkkanne tänne siksi aikaa",
kehotti sotilas.

"Kiitoksia hyvästä neuvosta, mutta minä tällä kertaa, kuten ennenkin,
teen oman pääni mukaan", vastasi Martta ja rupesi kelkkaa vetämään.

"Hän on niin lapsellinen vielä tuo Martta, pelkää kaikkea, ei hän ole
vielä tottunut kaupungin oloihin, ei osaa oikein föörata itseään."

"Kyllä se likka itse puolestaan puhuu sekä maalla että kaupungissa, ei
se puolustajaa tarvitse", sanoi sotilas. "Antakaa, Martta, minun vetää
kelkkaa, kyllä Haalmannin Janne lykkää. Sitte pääsette pian kotia."

Martta antoi sotilaan vetää kelkkaa ja kulki itse perässä. Pian
ennättivät kotiportille, jossa tytöt kiittivät ja sanoivat hyvästi.
Martta käski vielä Jannea viemään terveisiä Haalmanskalle.

Hilma ei ollut hyvällä tuulella, häntä harmitti, kun ei Martta tullut
sillalle ja vielä enemmän se, että sotilas osotti suurempaa
kohteliaisuutta Martalle, kuin hänelle, hän, joka kuitenkin oli
kaupungissa palvellut jo monta vuotta, ja osasi mielestään paremmin
käyttää itseänsä kuin Martta.

Seuraavana päivänä Inkeri odotteli tätiänsä kotia ja kävi odottaessaan
malttamattomaksi. Martta koetti häntä huvitella kaikin tavoin. Hän
puhui satuja ja sitten kun hän ei enään muistanut uusia kertoa, alkoi
hän alusta taas, mutta Inkeri sanoi: "Ei Martta sitä satua taas puhu,
Inkeri sen jo kuuli."

"Noh, joko senkin kerroin, -- mitä nyt sitte puhun? Kerronko
kodistani?"

"Kerro vain."

"No kuuleppas sitten. Minun kodissani on vanha akka, joka istuu
mustassa, sauhuttuneessa tuvassa ja kehrää lankaa, josta minä saan
liinavaatteita."

"Kuka se akka on?"

"Minun äitini, ja hän on niin hyvä akka, että minä pidän hänestä yhtä
paljo, kuin Inkerikin Kunigunda tädistä."

"Eipä". --

"Kyllä varmaan. Ja sitten siellä on Miina ja Maalu, jotka ovat
sisariani, ja ne kalastavat --"

"Kuinka ne kalastavat?"

"Menevät veneellä laskemaan verkkoja lampeen sekä jättävät ne sinne
yöksi ja ottavat aamulla taas ylös ne lammesta ja silloin niissä on
paljon kiiltäviä kaloja."

"Syödäänkö niitä kaloja sitten?"

"Syödään".

"Mutta niissä on ruotoja, ja ne menevät kurkkuun ja pistävät."

"Ei, ruodot perataan pois. Sitten siellä kodissani on vähäisiä
lampaita --"

"Pureeko ne?"

"Ei ne pure. Ja niittuha'assa juoksee kolme vasikkaa, yhden nimi on
Kukkanen, toisen Herttike ja kolmas on Riimuke."

"Eikö niitä saa kiinni?"

"Kyllä, kun niille viedään juomaa, tulevat ne heti juomaan."

"Onko niitten jano kovasti?"

"Ei järki, niin jano vain, kuin Inkerinkin on silloin kun juoda
tahtoo."

"Inkerin on nyt jano."

"Minä tuon juotavaa."

"Martta, Martta, tädit tulevat jo, tule katsomaan."

"Tuon vettä ensin."

"Ei, ei Inkerin enään ole jano."

Martta meni aukaisemaan ovea, ja pikku Inkeri iloitsi, kun sai tädit
jälleen kotia.

Kun neidet olivat tulleet sisään, hyppäsi Inkeri Kunigunda tätinsä
syliin ja sanoi: "On taas lystiä niin että, kun täti tuli kotia, täti
oli kovasti kauan poissa."

"Olinko? Mutta sinullapa oli Martta, eikö hän ollut kiltti?"

"Oli, ja Martta sanoi, että hänen kodissaan on lampaita, mutta ei ne
pure, ja vasikoita, ja ne juoksevat niin, niin kovasti että, ja ne
saavat aina juoda, kun niitten on jano."

"No olihan Martta sitten oikein kiltti, joka tuollaisia jutteli!"

"Oli, mutta Hilma oli paha."

"Mitä varten?"

"Tahtoi jättää Taavan kanssa Inkerin tänne yksin ja aikoi viedä Martan
pitkälle sillalle, mutta Inkeri ei vain jäänyt Taavan kanssa."

Hilma tuli samassa sisälle ja Agaata neiti sanoi: "Olitko ulkona eilen
illalla?"

"En".

"Inkeri sanoo, että Hilma tahtoi viekotella Marttaa mukaansa sillalle,
mutta ett'ei hän jäänyt Taavan kanssa yksin. Se ei ole sopivaa, että
Hilma opettaa Marttaa tuollaisiin."

"Kas nyt tuota Inkeriä, mitä hän narraa. Minä en ollut koko päivänä
ikään missään. Täällä vähän kiusottelimme Inkeriä, ja minä lupasin
viedä Martan ulos. -- Mitä minä hänen kanssaan minnekkään olisin
mennyt, ihmiset vain olisivat nauraneet, hän kuin ei ensinkään osaa
föörata itseään."

"Hilma on paha, mutta Martta on kiltti", mutisi Inkeri, ja katsoi hyvin
vakaasti Hilmaan.

"Olkoon vain minun puolestani", sanoi Hilma. Martta toi kahvia, ja
Kunigunda kysyi: "Oliko Martta kotona eilen illalla?"

"Kyllä minä olin muuten, mutta vettä olimme tuomassa rannasta Hilman
kanssa."

"En minä laskenut sinua menemään", huudahti Inkeri.

"Niin, silloin ei Inkeri laskenut, kun Hilma tahtoi minua kävelemään
sillalle, enkä minä sinne olisi mennytkään, mutta sitte kun Inkeri jo
oli nukkunut, tahtoi Hilma minua vettä noutamaan rannasta ja minä
menin, kun hän sanoi aamulla pesevänsä vaatteita."

"Niin, puhu nyt kaikki. Kun oletkin olevinasi. Puhu sitten sekin, että
sinulla oli pari kavaljeeria kelkkaasi vetämässä."

"Vaikka vain, mutta eihän se röökinöitä huvita, semmoinen. Tapasin
orpanani, Haalmannin Jannen sekä erään asevelvollisen, jonka tunsin
vähän, ja he tahtoivat minua kävelemään, mutta minä en mennyt, vaan
kiirehdin kotia, ja he seurasivat meitä sekä vetivät kelkkaamme
portille asti."

"Martta on puhunut suoraa totuutta", sanoi Agaata, "sen huomaa heti, ja
hän voittaa siten luottamuksemme, mutta Hilma on kierrellyt sinne ja
tänne sekä vielä tahtonut syyttää Inkeriä valheesta. Sellainen käytös
ei hyvin pääty."

Hilma meni kyökkiin, vaan Martta ruokasaliin ompelemaan, jonne
Inkerikin häntä seurasi.

"Ikävät nämä tämänlaiset palveliakäräjät", sanoi Agaata. "Kun Hilma nyt
on pesuvaatteet silittänyt, niin annamme hänen mennä. Hän kentiesi
vielä Martan rehellisen luonnon pahentaa, huono esimerkki vaikuttaa
paljon pahaa."

Kunigunda oli aivan samaa mieltä.

Muutama päivä tämän jälkeen tiesi Hilma, ett'eivät neidet häntä enään
tarvinneet, hän kun heille olikin vain epämääräiseksi aikaa pyydetty.
Ennen kuin Hilma muutti, kävi Haalmanska tavan takaa Viirisen neitien
kyökissä. Hän koetti saada tyttöä palvelukseen, mutta Hilma selitti,
että hän aikoi mennä "itsellensä" ja ruveta ompeliaksi.

"Mitä suotta", sanoi Haalmanska, "kyllä suruttomampana toisen leivässä
on. Minulla olisi sinulle oikein sievä paikka maalla, tulisit huusaksi.
Siellä kartanossa, johon sinun toimittaisin, pidetään välipiikaa, joka,
kun vieraita tulee, on sinun käskettävänäsi. Siellä käy paljon vieraita
ja onhan siinä silloin aina juomarahatkin tiedossa, jos vähän vaivaakin
on enemmän."

"En minä maalle mene."

"Vai et tykkää olla maalla, no mikä siinä on? Kyllä minulla toinenkin
paikka on sentään täällä kaupungissa. Ei uskos, kun tuo likka, jonka
minä syksyllä everstille toimitin, olikin kihloissa, eikä hän minulle
sanaakaan hiiskunut, ja nyt tahtoo sulhanen jouluksi muijan itsellensä
eikä siinä auta mikään, herrasväen täytyy antaa hänen mennä. Mutta tule
sinä nyt everstille, siellä on tietty hyvä paikka. -- Teetä saat joka
ilta ja aina sitä sellaisissa paikoissa on hyvä kaikin tavoin
semmoiselle oppineelle tytölle, kuin sinä olet."

Miten Haalmanska siinä puhui, niin onnistui hän kaupassaan, sai Hilman
päästötodistuksen ja markan vielä lisäksi. Sitten meni hän suoraa tietä
everstille, toimitti hyvin asiansa siellä ja sai toisen markan.

Muutama päivä tämän jälkeen lähti Hilma Viiriseltä, mutta Martta voitti
rehellisyydellään yhä enemmän emäntiensä suosion.



6. Maallemuutto.


Toukokuu oli jo loppumaisillaan ja Viirisen neidet rupesivat muuttoa
valmistamaan Impelään. Kunigunda neiti täytti arkkua ja Agaata
kapsäkkiä. Martta kantoi tavaroita.

"Kunigunda, oletko pannut kultakukilliset kahvikupit mukaan?" kysyi
Agaata.

"Mitä niillä teemme maalla?"

"Kyllä ne ovat hyvät olemassa. Jos kapteeni ja hänen sisarensa tulevat
meille niin --."

"Eihän kapteeni ennenkään ole ollut ja nyt kun hän on leskenä,
niin --."

"Se nyt on sama, mutta pane kuitenkin kupit mukaan. Martta, mene
tuomaan kultakukilliset kupit Kunigunda röökinälle. -- Kapteeni ei ole
ollut, sanoit sinä, mutta hänen sisarensa on tuttu meille ja hän on nyt
veljensä luona."

"Jaa, Miila on hänen luonansa. Mutta Agaata, oletko kapsäkkiin pannut
pöytälampun purpuranpunaisen silkkihunnun?"

"Mitä sillä tekisimme? Kesähän nyt on."

"On niin, mutta syksypuoleen tarvitsee jo sytyttää lamppua ja silloin
on erittäin hauskaa istua tuossa purppurahohteessa, jota lampunhuntu
levittää huoneeseen."

"Jaa, todellakin. -- Martta, tuo piironkini ylimmäisestä laatikosta se
punainen lampunhuntu, joka siellä on oikeanpuolisessa etunurkassa."

Martta riensi taas ja Inkeri perässä, ikään kuin hänelläkin olisi ollut
kova kiire.

Hetken perästä tuli Martta takaisin ja sanoi, että Severi ja Impelän
toiset rengit olivat tulleet kuormia ottamaan. Hevoset olivat jo
pihassa.

"Vai ovat, no hyvä, Kunigundan arkku näkyykin jo kohta olevan täysi.
Kysy Taavalta, onko hän muistanut panna munkki- ja lättypannut mukaan.
Ai, lääkepotit myöskin vielä ovat paperiin käärittävät. Kunigunda, mitä
lääkkeitä me otamme mukaamme?"

"Koinruohon ja Tiilemannin tippoja. Jos Inkerin vatsa kipeäksi tulisi,
niin kyllä niitä tarvitaan. -- Mutta oletko pannut vaksinahkaa mukaan
kylmiä kääreitä varten?"

"En ole. Martta, piironkini vasemmanpuolisessa laatikossa on
vaksinahka-käärö, tuo se tänne. -- Älä vielä mene, kuule, siellä on
myöskin isävainajani pitkä harmaa sukka, tuo sekin tänne."

Tuokion kuluttua toi Martta sekä nahkakäärön että sukan.

"Kas niin, nyt minä menen panemaan potit tähän sukkaan", sanoi
Kunigunda. "Mitä siihen nyt panisinkaan? Täytyy kirjoittaa lapulle
ensin, että muistan kaikki."

"Saahan niitä jäljestäpäinkin, jos unohtuisi jotakin, mutta Kiinan
pulveria kuitenkin täytyy ottaa ja puhdistettua tärpättiä sekä
terveydensuolaa", tuumi Agaata.

"Prinssintippoja myöskin tarvitaan; jos Inkeri sattuisi peljästymään,
niin silloin ne ovat suuresta tarpeesta."

"Niin, ja Valleriaana tippoja täytyy myöskin ottaa -- jos sattuisi
saamaan kohtausta, niin 15 tahi 20 tippaa tekisi hyvän vaikutuksen ensi
hädässä."

Kunigunda neiti rupesi nyt etsimään apteekistansa kaikkia näitä mukaan
otettavia potteja ja kun hän oli ne paperiin käärinyt ja pistänyt
sukkaan, oli siinä vieläkin hyvää tilaa.

"Vielä tähän mahtuu muutama pullo Maria Farinaa. Tuo, Martta, ne ovat
piironkini päällä ja Amykos-potti myöskin."

"Mutta välttämättömästi täytyy Martan sitte mennä apteekiin tuomaan
lyijyvedellä sekotettua ruusuvettä; sattuu usein maalla olemaan vetoa,
että silmät tulevat kipeiksi, mutta tuollaisella ruusuvedellä kun
hautoo, niin tulevat terveiksi."

"Niin, lähde vain oitis apteekiin, että tämä sukka saadaan täyteen ja
sitte kiinni", sanoi Kunigunda.

Martta läksi. Pihalla seisoi Severi kuormien vieressä, mutta Martan oli
niin kiire, ett'ei hän orpanaansa huomannutkaan.

"Hei kuinka ylpeä", sanoi Severi, "eikö enään hyvää huomentakaan
mainita maalaiselle?"

"Hyvää päivää, en huomannutkaan sinua, kun on kova kiire apteekiin.
Kyllä sitten maalla sanon sinulle vaikka hyvää päivää ja iltaa, kun
sinne vain kerran taas pääsisin." Martta kiirehti apteekiin eikä kauan
siellä viipynytkään.

Raitis kevättuuli suhahteli ilmassa ja kaupungin puutarhoissa linnut
livertelivät. -- "Oi, miten kaunista on kaikkialla!" ajatteli Martta,
Hän muisti kotilampea, jossa hän näin keväällä oli käynyt verkkoja
laskemassa, kotirantaa, jossa hän monesti oli jalkojansa huuhdellut. --
Paljon muistoja johtui hänen mieleensä, mutta kiire, kiire oli, ei
Martta joutunut uneksimaan. "Olen toisen palkkalainen, täytyy kiirehtiä
kotia", tuumi hän. Hetkeksi nousi raskas tunne Martan sydämmeen, vaan
samassa tämä raitismielinen tyttö taas ajatteli: "Kukapa ei ole toisen
palkkalainen? -- sitähän kaikki ihmiset ovat -- sekä ylhäiset että
alhaiset, ja kaikilla on velvollisuuksia täytettävänä; mitäpä minä
nureksisin." Impelän miehet ja kyökki-Taava olivat sillä aikaa saaneet
kuormat valmiiksi ja Severi ajoi Impelän vaunut esiin.

"Joko nyt lähdette? Odottakaa vähän, että kuulen, mihinkä minä asetun",
sanoi Martta.

"Vaunuissa sinä menet, kuten röökinä vain", pilkkasi Taava.

"Jahka kysyn; olisihan hauskaa kerran koettaa, millaiselta vaunuissa
ajaminen tuntuu." Martta meni sisälle ja Kunigunda neiti otti häneltä
pullon, joka vielä sai tilansa tuohon pitkään sukkaan.

"Menenkö minä kuormien muassa, miehet ovat jo lähdössä?"

"Et, sinä istut kuskipenkille Severin kanssa, ja Inkerin me pidämme
sylissämme. Rupea nyt vain panemaan vaatteita tytön päälle, sillä nyt
mennään."

"Nyt mennään", huudahti Inkeri ja hyppi iloissaan niin, että Martan oli
vaikea saada päällysvaatteita hänen yllensä.

"Inkeri pääsee maalle", sanoi Martta, "ja siellä Impelässä on suuri,
suuri piha, jossa Inkeri saa juosta niin paljo kuin haluttaa."

"Niinkö kovaa, että oikein? Eikö Martan yhtään tarvitse huutaa, että
Inkeri lankee?"

"Ei yhtään."

"Kovasti on lystiä!"

Martta sai vaatteet lapsen ylle, ja sitte mentiin ulos. Kaikki istuivat
he jo vaunuissa. Severi tarttui ohjin, Martta hyppäsi kuskipenkille
Severin rinnalle ja sitte lähdettiin kaupungista.

Nyt Martastakin tuntui hauskalta, kun kaupungista maalle ajettiin,
vasta nyt hän oikein tiesi, että kesä tuloaan teki, sillä niityt ja
pellot olivat vehmasta kasvia täynnänsä, ja leivot liitelivät livertäen
ilmassa. Hänen ajatuksensa lentelivät kotia ja hän kysyi Severiltä:
"Muistatko tuota Jylhämäen vuorenloukeroa, jota me kammarina pidimme
lapsena ollessamme?"

"Muistan minä, mutta lammella minusta hauskinta oli."

"Niin, kun kalassa oltiin. Ovatkohan Miina ja Maalu nyt saaneet kaloja?
Mitähän siellä nyt tehnevät?"

"Eikö ole heistä mitään tietoja ollut?"

"Ei ole. Eivät käy kaupungissa, kun on pitkä matka. Mutta katso, tuolla
tulee kyyti, kun ajaa noin kovasti, väistyppäs aikoinaan."

"Kyllä sitä vielä ennättää, ei ole kiirettä", vastasi Severi.

Vastaan tulia ajoi aika vauhtia, ja juuri kuin Severi aikoi väistää,
ajoi hän niin läheltä tuliaa, että vaunun pyörät sattuivat
vastaantulian rattaisiin.

"Hyvää päivää, Miila", sanoi Kunigunda.

"Aih, kah, kapteeni ja Miila!" huudahti Agaata.

"Nöyrin palvelianne!"

"Hyvää päivää! Menikö mitään rikki?"

"Ei vaaraa mitään. Polleni pysähtyi kuin naulattu. Tuo kuski lurjus ei
osannut väistyä aikoinaan."

"Jaa, se oli aivan hänen syynsä", myönsi Kunigunda.

Muutamia sanoja vaihetettiin ja sitte sanottiin hyvästi. Agaata vielä
huusi, että Miila vain kaikella muotoa pian kävisi Impelässä. Sitten he
taas ajoivat kukin eri suunnallensa, ja olivat pian ehtineet toistensa
näkyvistä.

"Miksikä ei Severi väistynyt aikoinaan, kun Martta juuri huomautti?"
kysyi Agaata vähän terävästi.

"Mitä hekin ajoivat niin hurjasti", vastasi Severi aivan levollisesti.

"Parempi on aikoinaan varoa, ett'ei vaaraan joudu, se on paras kaikissa
asioissa", neuvoi Agaata. "Severi panee vain sen toistaiseksi
mieleensä. Hyvä, ettei sentään mitään vahinkoa tullut."

He ajoivat eteenpäin ilman mitään muuta tapahtumaa ja puolen tunnin
kuluttua joutuivat Impelään.

Tämän kartanon asuinrakennus oli puusta ja vanhan-aikuinen. Sen
ylikerrassa oli kaksi kammaria ja näitten akkunoista oli näkö-ala
erittäin kaunis: saarikas järvi, jota koivujen ja kuusien koristamat
niemekkeet ympäröivät, tekivät sen mitä viehättävimmäksi. Alikerrasta
ei näkö-ala ollut yhtä kaunis, sillä puutarha oli niin tuuhea, että
esti järveä näkymästä. Puutarhan käytävät olivat, kuten vanhaan aikaan
oli tapana, suorat, ja niitten molemmilla puolin kasvoi kaikellaisia
harvinaisia, vanhoja lehtipuita, joittenka latvakset muodostivat
katoksia noihin käytäviin. Piha oli tasainen ja ruohokas, siellä oli
ainoastaan yksi puu, vanha lehmus, mutta se oli niin suuri, että
lukuisakin seura sen alla olisi mahtunut istumaan. Tämän suojassa
Viirisen neidet tavallisesti istuivatkin kahvia juomassa sekä yksin
ollessaan että vieraittensa seurassa.

Martan mielestä Impelä oli niin kaunis paikka, että hän sanoi: "Mitä
sitten taivaassa, kun täälläkin jo on näin ihanaa." Ja vaikea on sanoa,
kumpika täällä oli onnellisempi, Inkerikö vai hänen hoitajansa.

Talon rengit ja piiat katselivat uteliaasti uutta tulokasta ja kylläpä
Marttaa sopi katsella, ei suinkaan muodossa eikä käytöksessä ollut
moitteen sijaa. Renki Matti, kun päivälliselle tuli, sanoi: "Ai
sentään, kun toimme tänne nätin tytön, sitä nyt taas kelpaa tämän kesän
katsella."

"Hm, kaupungin tyttö, tietäneekö paremmin kuin Kiven Eeva, kasvaako
'nakriit puussa vai maassa,'" ivaili vouti.

"Kyllä se tyttö tietääkin vähän enemmän, kuin moni muu", vakuutti
Severi.

"Muutenko Severinkin on aina tehnyt mieli kaupunkiin, kun vain vähänkin
asiaa on ollut", sanoi Impelän karjakko, Anna-Maija.

"Mitäpä muuten", sanoi Severi. "Ehkä et muista, että kotini on
kaupungissa."

"No kyllä sinne vain Martankin vuoksi sopii mennä", vakuutti Matti, "se
on niin heikkarin sievä tyttö, että voi veikkonen sentään. Ruvetaanpa
tytöstä kilpailemaan, Severi!"

"Kaikki räppänät tässä, tuskin reserviin kelpasit."

"Mutta kun kelpasin hyvinkin, sitte kun kerran sinne otettiin, ja
ampuminen kävi kuin pästä pojilta vain."

"Kas noin, kyllä Matti itseänsä kiittää osaa."

"Totta kai, eihän sitä muutkaan tee", vastasi Matti ja nousi ruoalta
sekä läksi iloisena taas ulos toimiinsa. Mutta Martta asetteli Viirisen
neitojen kanssa kapineita paikoilleen eikä tietänyt ensinkään, minkä
leikkipuheen esineenä hän ruokatuvassa oli.



7. Kirkkomatkalla.


Päivä paistoi paahtavan kuumana ja taivas oli kirkas, ainoastaan
muutama vaalea hattara näkyi siellä täällä sen sinisellä laella. Martta
istui kangaspuissa ja kutoi, että jyskyi. Posket punottivat ja otsa
hikoili, mutta samaa vauhtia sukkula yhä lenteli. Kun kuumuus kävi
liian polttavaksi, aukaisi hän akkunan ja alkoi sitten taas yhä
raittiimmasti työtään jatkaa. Samassa viskattiin akkunasta sisään
kimppunen mustikanvarsia, jotka olivat täynnänsä kypsiä mustikoita,
"Kah, hyvänen aika, kankaani likauntuu", huudahti Martta äänellä, joka
oli nuhtelevainen olevinaan, mutta hän hymyili kuitenkin katsellessaan
päin akkunaa, jonka ääressä Severi seisoi.

"Sinä vain täällä kudot, etkä ollenkaan tule niitylle! Tänään saamme
hyvästi kuivia heiniä, väkeä vain tarvittaisiin lisää."

"Kai maar teitä siellä tarpeeksi on, vaan kyllä sentään halusta
tulisinkin; ulkotyö olisi taas muutteesta hyvin hauskaa."

"Kas vain Severiä, kun olikin niin kova nälkä, että kiirehti ennen
meitä ruoalle", ivaili Matti, joka voudin ja muun heinäväen parissa
meni akkunan sivutse ruokatupaan. "Hyvästi nyt, Severi, teemme sinulle
lepästä lusikan."

Mutta nytkös Severi yhdellä hyppäyksellä astui akkunasta kammariin,
josta ovi kävi ruokatupaan. Silmänräpäyksessä oli hän rientänyt pöydän
ääreen ja kun Matti astui sisään, istui Severi syömässä kaikessa
rauhassa, ikään kuin hän siinä olisi jo kauan istunut.

"Hyvä että kuitenkin ennätit päästä ruoalle, minun tulikin sinua jo
sääli, kun noin kovasti sinua säikähytin tuolla leppäisellä lusikalla."

"Kas vain, mikä erinomainen yhtäläisyys meissä vallitsee, minäkin niin
kovin säälin sinua tuon pitkän nenäsi takia, jonka sinulle toimitin."

Martta meni nyt myöskin ruokatupaan. Vouti loi häneen vähän
veitikkamaisen katseen ja sanoi: "Paras on, Martta, että pyydät
röökinäin laskemaan sinua niitylle, että pikemmin saamme kuivat heinät
kokoon, sillä nyt tulee varmaankin roska-ilma, koska kukonpojat
tappelevat".

"Eihän niitä meillä olekkaan".

"Onpa vain, tässä kaksi hyvää veitikkaa, jotka kielillään toisiansa
pieksivät. Mutta totta puhuen, mene sinä sanomaan Agaata röökinälle,
että minä tahdon sinunkin niitylle. Eihän ne kangaspuut perässä kulje."

Martta läksi Agaata neiden luo ja kysyi, pääsisikö hän heinäniitylle,
kun vouti oli käskenyt.

"Kyllä, koska heinänteolla kuuluu olevan kiirettä, mutta jos vieraita
tulee, pitää sinun palata kotia".

"Niin, tietysti, kyllä sitten tulen. Odottavatko röökinät vieraita?"

"Kapteeni tässä tuonaan lupasi sisarineen kohdakkoin tulla meille, ja
neiti Visaa myöskin olemme odottaneet. Mutta tuskin he tänään tulevat,
mene sinä nyt vain".

"Kiitoksia, kyllä on kovin hauskaa mennä vähän ulkotyöhönkin". Martta
lähti ulos ja hetken perästä hän harava olalla meni heinäväen parissa
niitylle. Severi ja Matti kulkivat taas rinnakkain, kuten hyvät ystävät
ainakin, ja Matti kehui ampumistaitoaan. "Niin me ammuimme vain, että
joka laakilta meni pilkkuun".

"Tokkohan?"

"Meni kun menikin ja kotia päästyämme sitten laulettiin ja pidettiin
hauskaa". Muistellessaan reservi-aikaa Matti rupesi laulamaan että koko
seutu kaikui:

    "Sinisilmän lammen rannalla
    On mua kasvatettu,
    Suomen saaren vartiaksi
    Koht' olen koulutettu".

Mutta nyt ennätettiin niitylle, jossa sitten ahkera työ alkoi. Martta,
joka oli sisätyössä koko kesän ollut, paistoi niin hohtavan valkoiselta
toisten rinnalla, että oli ikäänkuin joku hienompi olento, mutta työ
sujui niin hyvin, että kyllä piankin huomasi hänen ulkotyössä olevan
paikallaan yhtä hyvin, kuin kangaspuissakin. Ahkeraan tehtiin työtä, ei
Mattikaan joutunut laulamaan. Päivällisen jälkeen vasta pieni ruokalepo
suotiin heinäväelle ja silloin Matti kiirehti Martan lähelle. Hän
koetti saada kaikellaista puhetta alkuun, mutta Martta ei paljoa
viitsinyt häntä kuunnella. "Ruvetaanpa aprikoimis-arvoituksia
arvottelemaan, Martta", sanoi hän vihdoin, koettaaksensa tällä tyttöä
huvitella.

"Ruvetaan vain".

"Kuka alkaa? Martta, ala sinä".

"En minä, mutta kyllä jatkan".

"Entäs jos minä sen teen, mutta kuka arvaa? Jos alan k:lla, olen
piikkejä täynnä, vaan jos alan M:llä, olen kaunis tyttö".

"Se on kartta ja Martta", sanoi Anna-Maija karjakko.

"Tiedän minä sopivammankin arvoituksen: Jos alan K:lla, olen liukas
eläin, jos alan M:llä, olen viekas poika, ja sen saa Matti
arvatakseen".

"En minä vain sitä arvaa, huomaan sen liika vaikeaksi".

"Tulenpa avuksesi sitten, se on Katti ja Matti".

"Siinä sait Matti. Niinpä kärpänenkin siipensä polttaa, kun hän valkean
ympäri lentelee", sanoi vouti. "Mutta arvoitukset jääkööt sikseen,
tässä on nyt jo taas työhön ryhtyminen, että saamme aikoinaan heinät
korjuun, kuu on lauantai-ilta".

Heinäväki, voutia totellen, ryhtyi heti ahkeraan työhön. Heinät saatiin
kokoon ennen iltaa, ja väki läksi kotia. Anna-Maija pani saunan
lämpiämään ja sitten heinäväki, joka päivän oli työtä tehdessä
hikoillut, otti saunassa vielä aika löylyn, jonka jälkeen heidän
väsyneet jäsenensä tuntuivat niin nuorteilta ja virkistyneiltä,
etteivät he päivän uuvuttavaa hellettä enää muistaneetkaan.

Seuraavana päivänä eli pyhänä, pääsi Martta kirkkoon, sillä Viirisen
neidet olivat molemmat kotona. Jalkaisin hän meni, koska kirkolle oli
ainoastaan vähän toista virstaa. Kirkolle Severikin lähti, mutta hän
meni jo aikaisemmin kuin Martta. Kotomatkalla he sentään tapasivat
toisensa, vaikka oli siinä paljon muitakin, jotka kirkosta palasivat,
ja pari muijaa sekä kolme lasta tuli heitä vastaan. "Vastako nyt
kirkolle aiotte?" kysyi eräs muija tulioilta.

"Emme ikään, mansikkaan vain mennään. Ajattelin että Impelässä ehkä
ostaisivat. Jaa niin, siinähän Impelän kuski onkin, tunnen vielä, kun
tässä tuonaan olitte meidän miehen kanssa yhdessä muurarin työssä
Impelässä, ja kun vein päivällistä äijälleni, niin näin teidän siellä.
Tiedättekö, ottavatko röökinät marjoja?"

"Kyllä maar".

Eräs tyttö, joka kirkolta tuli, saapui nyt myöskin näitten puhuvien
joukkoon.

"Kah, naapurin Viinu! Hyvää päivää!" sanoi marjamuija. "Mitä kirkolta
kuuluu?"

"Anttilan Santra kuulutettiin jo!"

"Vai niin, soo, soo! Koskahan nyt häät tulee? No kylläpä se paras
olikin. Mitäpä he siinä suotta nuoruuttaan olisivat kuluttaneet
odottaen. Onhan nikkari-Kallu kelpo työmies, ei Anttilan yhtään
tarvinnut estellä tytärtään Kallua ottamasta, kyllä siinä vain miestä
on. Vai kuulutettiin nyt".

Muija läksi seuroineen ja kirkolta tuliat jatkoivat matkaansa. Tultiin
Impelään vievälle tienhaaralle, jonnekka Severi ja Martta poikkesivat.
Kun kahdenkesken jäivät, sanoi Severi: "Martta, mitäs tässä mekään
suotta nuoruuttamme kulutamme".

"Eihän se suotta kulukkaan, työhön kuin hyvin kelpaamme kumpikin".

"Mutta kulutamme itseämme toisten työssä, kun omaammekin voisimme
tehdä".

"Siitähän palkan saamme".

"Mutta minä haluaisin omaan olooni jo, etkö sinä suostu tulemaan
kumppanikseni?"

"Kyllä kai sitten, enhän minä kestään muusta huoli kuin sinusta".

"Ja syksyllä mennään kuulutukseen, minä aion ruveta muurariksi
kaupungissa".

"Ja minä muurarin vaimoksi. Minä autan sinua sekoittamalla vettä, savea
ja soraa; siten olemme taas yhdessä työssä, kuten ennen lapsena
ollessamme".

"Niin ollaan, ja toivon että hyvin toimeen tullaan".

"Eiköhän sentään maalla olisi parempi oltava, kaupungissa sanotaan
miesten joutuvan moniin kiusauksiin".

"Enhän ole viinaan menevä, kyllä siellä pysyn sellaisena kuin
ennenkin".

Näin jutellessaan olivat jo ennättäneet Impelään. Muutamilla
yksinkertaisilla sanoilla olivat he elämäänsä koskevan tärkeän
päätöksen tehneet.

Iltapäivällä Martta käveli Inkerin kanssa puutarhassa, hän oli iloinen
kuten ennenkin ja jutteli lapselle kaikenmoisia kukista ja linnuista,
mutta sydämmensä tuntui niin täydeltä, että hän kaipaili omaisia,
joille olisi saattanut puhua kaikki. -- "Jospa Miina olisi täällä, ei,
äiti -- voi jos saisin nähdä äitini", huokasi Martta, ja hän, jonka
heleää ääntä ei kukaan ollut kuullut, siitä asti kuin hän palvelukseen
tuli, hän nyt huojensi sydämmensä laulamalla Jylhämäessä sepitettyjä
laulujansa:

    Minun jos hän unhottaisi, ei hän mull' oo luotu.
    Mutt' en toista kullaks ota, vaikka oiskin suotu.

"Mitä Martta huutaa?" kysyi Inkeri ihmeissään, hän kun ei koskaan ennen
ollut Martan lauluääntä kuullut, eikä täditkään milloinkaan hänelle
laulaneet.

"Minä vain laulan", vastasi Martta,

"Laula vielä, Martta laulaa nyt Inkerille!"

Martta otti tytön syliinsä ja rupesi hänelle laulamaan kaikellaisia
kansanlauluja, joita hän ennen oli laulanut kotilammella kalassa
ollessaan. Lapsi kuunteli noita yksitoikkoisia, surunsekaisia ääniä
siksi, että hän uneen vaipui. Martta nousi, viedäkseen Inkeriä sisään,
ja samassa häntä jo huudettiinkin. Haalmanska ja Hilma olivat tulleet
häntä katsomaan. Martta vei Inkerin sisälle ja pani vuoteelle lapsen
lepäämään sekä meni sitten Haalmanskaa ja Hilmaa tapaamaan.

"Hyvää päivää, Martta", sanoi Hilma, "mitenkä sinä täällä maalla nyt
olet voinut? Tulin Haalmanskan kanssa sinua helssaamaan. Kun
Haalmanskan teki mieli poikaansa katsomaan, niin minä heti lupasin
tulla mukaan, on hauskaa nähdä Severiäkin, hänpä oli aina niin kovin
snälli poika, että minä oikein tykkäsin hänestä."

"Missä Severi on? Vieläkö tänne jäätte?" kysyi Haalmanska.

"En tiedä, minnekkä lienee mennyt", vastasi Martta, ja jätti viimeisen
kysymyksen ilman vastausta. "Ehkä on mennyt levolle tallinparveen."

"Ai, häntä täytyy herättää. Mennään ulos häntä hakemaan." Mutta ulos
kun tulivat, näkivätkin Severin voudin keralla istuvan tallin
kynnyksellä. "Päivää, Severi, nyt minä tulin tänne teitä helssaamaan,
mutta tulevana pyhänä täytyy teidän tulla vastavuoroa Hämeenlinnaan,
siellä tulee kovasti hauskaa. Prankoori pitää silloin juhlaa parkissa.
Sinne laitetaan lava, jossa tanssitaan ja prankoorin oma musiikki
soittaa. Tulkaa oikein varmaan."

"Tokkohan sopii päästäkkään; en nyt vielä tiedä", vastasi Severi.

"Juu, juu, kyllä maar, sanokaa vain, että tahdotte mennä. Minun
luokseni teidän sopii tulla kortteeriin ja sitte pidetään oikein
hauskaa."

"Kiitos vain, mutta äidin luo me kortteeriin menisimme."

"Tietysti, mitähän everstin herrasväki siitä sanoisi, jos me heidän
kyökkiinsä tulisimme", sanoi Martta.

"En minä enään everstillä olekkaan, olen omassa olossani. Tykkäsin että
oma priiheeti sentään on parempi, kuin vieraita palvella."

"Miten sinä nyt toimeen tulet?" kysyi Martta.

Vouti, joka ääneti oli kuunnellut Hilman puhetta, sanoi nyt varsin
vakavasti: "No näes, se priiheeti kai niitä kaupungin likkoja elättää."

Hilma ei ollut tuota kuulevinaan, vaan vastasi: "Minä stryykään ja
ompelen."

"Mennään nyt sisälle, täti jo odottaa", sanoi Martta.

"Onko äiti täällä?"

"On hän. Hyvänen aika, emmekö siitä puhuneetkaan!" huudahti Martta.

"Ette ikään, menkää nyt sitte edellä, minä tulen kohta."

Kun tytöt olivat menneet, sanoi vouti: "Tuo Hilma on aika tytön
kekkuli, kyllä hänen näin ennen, kun hän röökinöillä palveli; keikkui
ja kieppui, että harmitti. Varo itseäsi vain, Severi, nyt hän sinua
mielittelee."

"Ei ole hätää."

"No niin -- kyllä ymmärrän, pysy sinä vain paremmassa kiinni."

Severi meni äitiänsä tervehtimään. Hilma oli neitien luona ja Martta
keitti kahvia vieraillensa.

"Mitä nyt tuumaatte, jäättekö tänne tulevaksi vuodeksi?" kysyi
Haalmanska.

"Emme", vastasi Severi. "Ajattelin juuri, että osui hyvin, kun tänne
nyt tulitte, sillä pyytäisin teitä katselemaan minulle sopivaa huonetta
tulevaksi vuotta, minä kun aion omaan olooni ruveta, aion kaupunkiin
muurariksi."

"Mikähän sinun päähäsi nyt on pistänyt, täytyy kai sinulle sitten
katsoa muijaakin, et suinkaan sinä itse rupea keittämään?"

"Se on katsottuna jo",

"Ethän vain tuota Hilma häiläkkää aikone ottaa?"

"Hui hai, arvatkaa paremmin vain."

"Täti, kelpaanko minä miniäksenne?" sanoi Martta ja tarttui
ystävällisesti tätinsä käteen.

"Hyvä lapsi, kyllähän se käy päinsä näinkin, vaikka olettekin
sisarusten lapsia. -- Olisittehan saattaneet mennä suvusta edemmäksi,
-- mutta onpa niitä ennenkin tapahtunut liittoja orpanien välillä. Hm
-- vai niin, te ette siis enään jää tänne, enkä teitä muuallekaan saa
toimittaa, Röökinäthän tarvitsevat nyt toiset palkolliset teidän
sijaanne. Jahka nyt Hilma tulee pois tuolta sisältä, niin minun täytyy
mennä asiasta puhumaan röökinöille. Se on varsin välttämätöntä, sillä
parhaat palkolliset jo ottavat paikat itselleen. Tietävätkö täällä jo
liitostanne?"

"Ei kukaan", vastasi Severi, "vasta tänään se tapahtuikin."

"Vai niin, antakaas kun minä sitten puhun röökinöille."

"Juokaa nyt ensin kahvia ja menkää sitten vasta."

"No niin, paras ehkä on, sopiihan minun käskeä Hilmaa sitten tänne
kahvia juomaan, niin saan röökinäin kanssa kahdenkesken jutella."

Haalmanska joi kahvinsa ja meni sitten Viirisen neitien luo kammariin.
"Suokaa anteeksi, että tulin näin rohkeasti oikoiseen tänne vain,
vaikka olen tämmöinen ämmän-kakkula kuin olenkin -- mutta röökinäthän
aina ovat olleet niin erinomaisen heveliä minulle. Hilma, mene sinä
kyökkiin, Martta odottaa sinua kahvia juomaan." Hilma meni ja
Haalmanska jatkoi: "Niin maar, niin maar, on se kumma, miten kaikki
ihmiset ovat hyviä, kapteenska Plomroosikin aina minulle sanoo: 'sööta
snälla madam', niin hän sanoo."

"Istukaa, Haalmanska", kehotti Agaata neiti.

"Kiitoksia, hyvää se tekeekin, istuminen, kun on kulkenut pitkän
matkan. Tulin kuulemaan, kuinka täällä poikani on toimeen tullut.
Ajattelin, että ottaisin samalla selkoa, vieläkö herrasväki pitää
häntä, mutta kuulin tuolla kyökissä, että poika paha ei enään aiokkaan
palvella."

"Eikö, siitä ei meillä ole ollut aavistustakaan. Mitä hän aikoo?"

"Hm -- hankkii kaupunkiin omaan oloonsa, on näette oman pesän
toimeenpano tullut mieleen; poika on Martan kihlannut, heidän on ollut
hyvä väli jo lapsuudesta."

"Martan!" huudahti Kunigunda, "no enpä minä halusta olisi Marttaa
antanut pois. -- Vai vie Severi Martan meiltä!"

"Kai maar sitten, koska käski minun toimittaa huonetta kaupungista
itselleen. Hän aikoo muurariksi ruveta."

Inkeri, joka tätinsä huudahdukseen oli herännyt ja kuullut, kun täti
sanoi, että Severi vie Martan, seisoi nyt aivan suorana vuoteellaan ja
kysyi pelästyneen näköisenä: "Mihinkä Severi Martan vie?"

Tädit joutuivat vähän hämilleen, eivätkä tietäneet heti, mitä vastata,
mutta Haalmanska sanoi aivan iloisesti: "Severi vie syksyllä Martan
omaan kotiinsa kaupunkiin ja pikku Inkeri tulee sitten häntä
katsomaan."

"Ei saa viedä", sanoi lapsi ja juoksi oikopäätä kyökkiin. Siellä kun
näki Severin, meni hänen eteensä ja löi jalkaansa lattiaan, huutaen:
"Ei Severi saa! Ei Severi saa!"

"Mitä en saa? Enkö saa juoda kahvia?" kysyi Severi, joka juuri joi
Martan tarjoamaa kahvia.

"Ei saa viedä Marttaa", sanoi lapsi, jonka silmistä kyyneleet rupesivat
tipahtelemaan.

Severi ja Martta punastuivat, mutta Hilma rupesi nauramaan ja kysyi:

"Kuka niin on sanonut, että Severi Martan vie?"

"Ämmä sanoi", nyyhkytti Inkeri.

"Vai niin, katsoppas vain! Kratulus sitten", lausui Hilma.

"Niitä lapsia", sanoi Martta itsekseen, vaan samassa osui hän katsomaan
ulos ja huudahti:

"Vieraita tulee, Inkeri menee röökinöille sanomaan."

Inkeri juoksi, unhottaen surunsa, tätiensä luo ilmoittamaan, että
vieraita tulee.

"Ai, vai tulee, minunkin täytyy mennä kyökkiin sitten", sanoi
Haalmanska ja lähti, mutta neidet riensivät vieraitansa vastaan.



8. Rakkaita vieraita.


"Näkyy olevan Ristimäen kapteeni sekä Miila ja Mimmi Visa! Hyvänen
aika, hänkin sattui tulemaan, sepä hauskaa!" huudahti Kunigunda.

Etehisessä nyt sanottiin mitä lämpimimmät tervetuliaiset ja mentiin
sitte sisälle.

"Tämäpä on ihana paikka, olen jo aikoja sitten Miilan kanssa tuumannut
tulla tänne, mutta yksinäisellä miehellä, kuin minäkin olen, on aina
niitä esteitä."

"Yksinäisellähän sitä aikaa pitäisi ollakkin", sanoi Agaata.

"Pannahinen kanssa, suokaa anteeksi, tuollaiset sanat eivät juuri sovi
hienojen naisten parissa eikä kenenkään muittenkaan, vaan pahoista
tavoista on vaikea päästä. -- Mutta mistä tässä puhuimmekaan --
kiireestä ajasta -- niin tosiaankin, maanviljelijällä sitä on niin
paljo puuhaa, että vaikka sisareni kyllä on ollut uskollinen auttajani,
niin kyllä meillä työtä riittää molemmille, vähän liikaakin. Vaan,
Jumalan kiitos, terveinä olemme saaneet olla."

"Jaa, minä luulen, että maanviljelyksen hoitaminen on hyvin
terveellistä", lausui Agaata. "Siihen toimeen tarvitsisi vain olla
enemmän pyrkijöitä, mutta kaikki nyt vain tahtovat virkamiehiksi."

"Aivan oikein, vieläpä naisetkin."

"Niin, miksikä ei naiset, kuten miehetkin", sanoi neiti Visa.

"Vai niin, onko neiti noita tasa-arvon saarnaajoita, ei, suokaa
anteeksi, sitä minäkin puolustan, naisella on miltei suuri-arvoisempi
tehtävä, hän kun kasvattaa nuorisoa nousevata, mutta te olette noita
yhtäläisyyden puolustajoita."

"Olen aivan, nainen siinä, missä mieskin!"

"Ilman poikkeuksettako? -- pysykää kiinni sitten siinä, mitä sanotte.
-- Nainen asevelvollisena, pappina y.m."

"Ei asevelvollisena, se ei hänelle sovi." --

"No niin, älkää sitten puhuko yhtäläisyyksistä, kun yhtäläisyys ei ole
mahdollinen. Eihän nainut vaimokaan voi samati hoitaa virkaa kuin mies,
ja jos hän sitä hoitaa, niin jää se, mikä on paljon suuri-arvoisempaa,
hänen lapsensa hoitaminen, laimiinlyödyksi."

"Kyllähän naisilla nyt jo on oikeuksia, mutta myöntää täytyy, että
heitä ennen on liiaksi sorrettu", sanoi Kunigunda.

"Aivan oikein, neiti Kunigunda", lausui kapteeni, ja loi häneen
ystävällisen katseen.

"Kunigunda on vielä tuollainen vanhoillaan olia", sanoi Agaata.

"En maar, kyllä se on hyvä minun mielestäni, että muutoksia parempaan
on tullut, ja aivan välttämättömän tarpeellistakin, mutta jos mennään
yhdestä liiallisuudesta toiseen, niin ei sekään ole hyvä."

Martta toi kahvia vieraille ja kun hän meni pois, juoksi Inkeri, joka
aina vielä pelkäsi Severin vievän Martan, hänen perässään, pitäen
kiinni hänen hameestansa.

"Katsokaapas, miten tyttö pitää hoitajastansa", sanoi neiti Visa.
"Oletteko aina vielä yhtä tyytyväisiä Marttaan?"

"Olemme", vastasi Agaata, "mutta niin harmillista, me emme saakkaan
häntä pitää tulevana vuonna enään -- tyttö raukka menee naimisiin."

"Sepä vahinko, ja hän kun on ollut niin hauska ja kelvollinen teidän
mielestänne."

"Saako tyttö kelvottoman miehen, koska häntä noin surkuttelette?" kysyi
Miila neiti, joka hiljaisena ja ääneti tähän asti oli kuunnellut
veljensä ja tuttaviensa keskustelua.

"Ei, hän on hyvä työmies ja hänen äitinsä kertoi, että poika aikoo
kaupunkiin muurariksi. Muuten hän tätä nykyä on meillä tallirenkinä."

"Hah, hah, todellakin raukka tuo tyttö", nauroi kapteeni. "Mutta
myöntäkää toki, hyvät naiset, että liioittelette. Emmehän me miehet
sentään metsänpetoja liene."

"Ei suinkaan, eihän sitä ole tarkoitettu", sanoi Kunigunda, "mutta
köyhät vaimot usein haluaisivat takaisin onnellista palvelus-aikaansa,
ja siitähän näkyy, että se aika on heille onnellisin ja suruttomin
ollut."

"Jaa, Kunigunda neiti, se on tosi kyllä, sillä heidän palvelus-aikansa
on heidän nuoruutensa aika, ja kenpä meistä, vaikka kuinka onnellisia
olisimme, ei tahtoisi takaisin parhaan nuoruutensa aikaa? Mutta kysykää
tuollaiselta vaimolta, haluaako hän tulla palvelukseenne, tahi olla
omassa köyhässä kodissaan, niin varmaan koti on hänelle kultala, vaikka
onkin köyhä ja matala, ja niin rakas, ettei hän halua ruualla täytetyn
pöytänne ääreen, niin kauan, kuin hänelle kehnoinkin ruoka omassa
kodissa on riittävä."

Näin ajatuksiaan vaihetellen ja jutellen vieraissa-olijat hauskasti
iltansa viettivät. Kapteeni ja Miila jäivät vielä illallisellekkin,
jota syötiin lampunvalossa. Lampun punainen silkkihuntu levitti
ympärilleen hienon purppurahohteensa ja lieneekö se ollut tuo hohde,
joka vielä heijasti Kunigundan silmissä, kun hän maata pantuaan ei unta
saanut, vaan ajatteli, että kyllä hän halusta jättäisi kaikki
ulkonaiset huolet ja murheet miehelle, kun se mies esimerkiksi olisi
kapteeni, ja kyllä hän vain halusta hoitaisi ja sulostuttaisi kotia,
jotta se olisi lämmin, herttainen ja hauska, kun tuo mies, kapteeni,
kotiin palaisi. --

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä Haalmanska ja Hilma menivät hyvästi sanomaan
Viirisen neideille. "Kiitoksia paljon nyt, kun olemme täällä saaneet
yösijan, ruoat ja kahvit ja kaikki", sanoi Haalmanska. "Kyllä kai minä
sitten taas toimitan röökinöille Martan ja Severin sijaan toiset
palkolliset".

"Meneekö Martta nyt todellakin naimisiin?"

"Kyllä, mitä siitä viivyttämisestäkään on, turhaahan se olisi."

"Martta rukka, kyllä hän vielä olisi joutanut palvella", sanoi Agaata.

"Mikä rukka, kun miehen saa. -- Kyllä Severiä vain ottaa kelpaa, vaikka
en minä sen puolesta yllyttää pyydä, tehkööt miten hyvään, mutta en
minä näe tässä mitään surkuttelemisen syytä."

"No hyvänen aika, hauskaahan se on, kun kelpo miehen saa", virkkoi
Hilma.

"Niin, ottas maarin röökinäkin miehen, kun niin vain soveltuisi." --

"Ei, Haalmanska hyvä, en minä hyviä päiviäni huonoihin vaihettaisi.
Miehet ovat itsekästä joukkoa."

"Käyhän sitä niinkin sanominen, ja kai siinä röökinä jo vanhana piikana
pysyykin, mutta Kunigunda röökinä nyt saattaisi vielä naimiseen mennä,
eihän tämä vielä järki vanha ole."

"Kyllä maar minä olen samaa mieltä kuin sisareni", sanoi Kunigunda,
mutta punaiseksi kävi kuitenkin, sillä hän muisti, miten ystävällisesti
kapteeni oli häntä kehottanut tulemaan Ristimäkeen ja ajatteli, ettei
hän suinkaan luulisi sitä onnettomaksi, joka kapteenin saisi, vaikka se
nainen olisikin -- -- hän itse.

Haalmanska ja Hilma sanoivat nyt hyvästi ja läksivät kyökkiin
mennäksensä pois. Väki oli juuri päässyt ruoalta.

"Tuleeko Matti tulevana pyhänä Hämeenlinnaan?" kysyi Hilma.

"En, mitä minä sinne tulisin, kun ei Marttaakaan haluta. Eikä minulla
sitä paitsi hänestä mitään hauskuutta ole, vaikka tulisikin, kun jo on
toisen morsian."

Nyt läksivät ulos kaikin ja Hilma rupesi taas kehottamaan Marttaa ja
Severiä sekä varsinkin Mattia tulemaan Hämeenlinnaan, vaikka turhaan.
Matti sanoi vain: "En viitsi, kun ei ole henttuakaan enään, jonka
kanssa kulkisi." Ja sitten rupesi hän laulamaan:

    Nätin tytön aioin minä kullakseni ottaa,
    Mutta sen jo toinen kohta omaksensa noppaa.

"Mitä annoit ottaa", sanoi Hilma.

"Ei sillä väliä ole", vastasi Matti ja jatkoi lauluaan:

    Kyllä noita likkoja on, saanhan vaikka kuusi,
    Tulevana kesänä jo mull' on kulta uusi.

"Kyllä Matti pian itsensä lohduttaa", virkkoi vouti, "laulaa vähän ja
on yhtä tyytyväinen taas."

"Mitä hän suotta hentusta puhuu, kun sitä ei ole ollutkaan", lausui
Martta vähän harmistuneena.

"No tykkäsinhän vähän sentään", väitti Matti. "Mutta, Haalmanska,
toimittakaa vain sievä tyttö Martan sijaan, jotta hän minulle hentuksi
sopisi tulevaksi kesää."

"Kyllä, kyllä. Hyvästi vain!"



9. Vihkiäiset.


Syksy oli tullut ja Viirisen röökinätkin jo olivat muuttaneet
kaupunkiin maalta. Kaikki hillo- ja marjanmehu-pullot ja pöntöt olivat
täysinäisinä talvenvaraksi varustettuina kellarissa. Martta oli ollut
neitien ahkerana apulaisena noitten säälimisessä, nyt hän taas pesi,
paikkasi ja parsi, jotta kaikki kunnossa jättäisi toisen käteen talosta
lähtiessään.

Näitä toimia tehdessään Martan iloinen luonto oli käynyt vähän
alakuloiseksi. Tulevaisuus oli hämäränä, tietämättömänä hänen edessään
-- no niinhän se ainakin oli ollut, mutta ennen ei hän sitä
ajatellutkaan -- päivä tuli ja meni ja hän otti sen vastaan raittiilla
mielellä semmoisenaan kuin se oli. Nyt hänen tuli tuumia monta asiaa,
joista ei hänellä ennen ollut mitään huolta ja elämä muuttui paljon
vakaammaksi. Jospa Severi olisi jäänyt maalle, mutta kun tahtoi
kaupunkiin ja se kaupungin elämä oli aivan outoa Martalle, ei hän
tietänyt, miten köyhät alkavaiset kaupungissa toimeen tulevat. Äitiään
hän kovin kaipasi, äiti olisi tietänyt antaa monta hyvää neuvoa. Mutta
ei nyt kotiinkaan sopinut lähteä, sillä se olisi maksanut liian paljon.
Martan vähät varat kyllä tarvittiin kodin perustamiseen. Martta meni
etsimään Inkerin vaatteita pestäksensä niitä sadevedellä, jota hän
äsken oli koonnut, kun satoi. Puuvajan eteen hän sitte asetti
pesin-astian ja rupesi vaatteita siinä huuhtomaan. Inkeri juoksenteli
pihalla ja huusi: "Martta!"

"Täällä olen", vastasi Martta.

"Mitä Martta tekee? Pesetkö sinä?"

"Pesen minä Inkerin vaatteet puhtaiksi."

"Minä autan Marttaa", sanoi Inkeri ja pyysi astiaa, missä saisi
vaatteita huuhtoa. Lapsi tietysti häiritsi Marttaa, mutta tämä
hyväsydämminen tyttö ymmärsi lapsen hyvän tarkoituksen ja riensi
hakemaan hänelle sopivaa astiaa ja asetti vyöliinan hänen eteensä sekä
saippuaa hänen käteensä ja nytkös Inkerin oli hauska pulikoida
käsillään vedessä.

Hilma, joka sattui kadulla kulkemaan, näki Martan vaatteita hieromassa
ja pistäysi pihaan häntä tervehtimään.

"Vieläkö sinä nyt vaatteita peset täällä, vaikka jo lauantaina pois
lähdet, viitsis häntä nyt enään touhua toisen työssä. Olisi sitä
itselleenkin laittamista."

"Tietysti tahdon jättää puhtaana kaikki, kun lähden."

"Kyllä lapset aina uudestaan likaiseksi saa, peskööt nyt muut vain."

"Mutta minä autan kanssa Marttaa, ei hänen tarvitse niin kovin paljon
tehdä", vakuutti pikku Inkeri.

"Kutsu vain minuakin häihisi tanssimaan."

"Ei minun häissäni tanssita, emmekä me häitä pidäkkään, tädin luona
vain vihitään."

"Kuules, Hilma, minä autan Marttaa, kuules, etkö näe, minä niin kovasti
pesen puhtaaksi", puhui Inkeri ja nyki Hilmaa hänen äsken silitetystä
hameestansa, joten siihen tuli suuri märkä paikka hänen saippuaisista
käsistään.

"Soo, soo; no hyi kuinka se Inkeri klottaa, hameeni ihan pilaantuu",
harmitteli Hilma.

"Inkeri niin pesee puhtaaksi", toisti tyttö vain, eikä hänkään
vuorostaan taas kuunnellut Hilman äkäistä puhetta, toimessaan kun oli.

"Etkö sinä sitten koreillakaan anna itseäsi?" kysyi Hilma taas vähän
ivallisesti.

"Tietysti, Kunigunda röökinä on luvannut minua vaatettaa."

"Kyllä te vain joutavan tyystät olette, kun ette häissänne tanssia
anna. Vaikka rahat lainaisin, niin tanssittaman sitä pitäisi. Ethän
sinä sitäpaitsi mikään köyhä ole, torpan tyttö."

"Voi, voi, Hilma, sinun puheitasi! Vaikka meillä varojakin olisi, en
minä sittenkään tanssista huolisi, kun ei se ole minua milloinkaan
huvittanut, mutta vallan hurjaahan olisi lainata, saadaksensa tanssia."

"Jotakin sitä kumppaniensakin huviksi tekee -- eikä sinun lainata
tarvitsekkaan, kai maar sinä kodistasi tavaroita saat."

"Mitä minä sieltä saan, kyllä äitini omansa tarvitsee, niin kauan kuin
hän elää, ja Miina, joka torppaan jää ja siinä työtä tekee, tarvitsee
myöskin. Lehmän ja porsaan Miina meille tuo, kun hän tulee tänne."

"Tulee kai nyt häihinne."

"Tulee. Äitiäni olisin tahtonut nähdä, mutta hän on jo niin vanha, ei
hän enään liikkeelle lähde."

"Aiotko sinä lehmää pitää kaupungissa?"

"Aion, sen olen itse vasikasta kasvattanut. Etpä usko, miten hauska
elukka se on. Kun vain huusin: Herttike hoi! niin oikein juoksemalla se
tuli luokseni. Raukka saa vain kulkea pitkän matkan."

"Martta, väsyykö se Herttike kovasti? Eikö se saa maata ollenkaan?"
kysyi Inkeri.

"Kyllä se maata saa."

"Miksi Martta sitten sanoi, että se on raukka?"

"No kun sillä sentään on koko matka kulkea, ennenkuin pääsee tänne,
ennenkuin pääsee Marttaa katsomaan." Inkeri tuli lohdutetuksi, mutta
Hilma kysyi vielä kerran, eikö sentään tanssittaisi Martan häissä,
mutta kun Martta varsin varmasti vakuutti, ett'ei sitä tehdä, sanoi
Hilma: "Minäkin tässä suotta taas aikaani kulutan, täytyy tästä mennä.
Hyvästi nyt!"

Inkeri oli vettä puolikoidessaan kastanut itsensä niin läpimäräksi,
että Martan täytyi viedä hänen sisälle sekä pukea kuivat vaatteet hänen
yllensä. Sen tehtyä jätti hän tytön neitien huostaan ja aikoi lähteä
pesoansa jatkamaan, mutta Inkeri huusi hänen peräänsä:

"Koska Herttike tulee?"

"Tuota lasta", Martta hymyili, "lauantaina varmaan." Hän lähti taas
työhönsä.

Loppuviikko Martalta kului kaikenlaisissa toimissa.

Lauantai-aamuna tuli Taava torilta ja sanoi Martalle: "Luulen, että
Jylhämäestä tultiin kaupunkiin, sillä kaksi naishenkilöä ajoi Kaihilla
Haalmanskan portista sisään ja kyllä se vain oli teidän Kailunne."

"Kaksi naishenkilöä? -- Kulkiko ratasten perässä lehmä?"

"Kulki niinkin."

"Mutta kuka se toinen nainen oli? Entä jos Maalu? -- Kentiesi Kontiosta
joku?" --

"Vanha muija siinä istui rattahilla nuoremman rinnalla."

"Vanhako? -- Hyvänen aika, entä jos äiti sentään olisi tullut! --
Tekisipä mieleni juosta katsomaan. Täytyy mennä röökinöiltä kysymään,
saanko mennä tätini luo."

Martta riensi Agaata neideltä pyytämään lupaa mennäksensä katsomaan,
oliko hänen omaisiaan Haalmanskalla.

"Kyllä saat mennä", sanoi Agaata. "Kai se olisi hyvin hauskaa, jos
äitisi olisi tullut!"

"Olisi oikein kovasti. Kuitenkin pelkään sitä vähän, kun ajattelen,
että hän on jo vanha ja saattaisi matkasta rasittua liiaksi, mutta voi
toki, kuinka hauskaa sentään olisi häntä nähdä!"

Ja Martan silmistä loisti iloinen toivo. Hän läksi nyt menemään
Haalmanskalle, joka ei kaukana asunutkaan. Sielläpä tallinkujassa Kailu
kaikessa rauhassa apettaan pureskeli sekä näytti niin tutulta ja
hyvältä, että Martan oikein teki mieli mennä sitä hyväilemään, mutta
ei, sitä ei hän nyt joutanut, sillä mahdollistapa oli, että äiti, rakas
vanha äiti istui Haalmanskalla, ja häntä Martta nyt hartaasti toivoi
näkevänsä. Tyttö siis vain kiirehti eikä hän toivossaan pettynytkään.
Äiti, Jylhämäen vanha muori, istui Haalmanskan huoneessa ja joi kahvia
par'aikaa. Kun hän tyttärensä Martan näki, rupesi tassilta kahvi maahan
läikkymään ja hänen täytyi laskea se pöydälle. Sitte pisti hän kättä
tyttärelleen sanoen: "Terveisiä Maalulta", mutta hihaansa pyyhki hän
silmistään kyyneleitä, joita ei hän voinut estää vierimästä. Martta
vuoron itki ja nauroi ilosta tavatessaan omaisiansa sekä kysyi, miten
äiti oli jaksanut tulla tuon pitkän matkan Jylhämäestä tänne. "Eikö
teitä nyt kovin väsytä?"

"Ei sentään, täytyihän minun tulla teitä katsomaan, ei tiedä olisiko
toisten enään ollut voimia senkään vertaa, mitä nyt on."

"Mitenkä Severi jaksaa?" kysyi Miina.

"Hyvin vain, hän meni jo eilen uuteen kotiimme, mutta täällä tädin
luona hän sentään on syömässä käynyt. Meidän kammarin muurissa on pieni
hella, joten mukavasti saatamme siinä keittää."

"Miina, tuo se säkki tänne, jonka Martalle toimme." Miina läksi
konttoorista tuomaan säkin, joka oli niin täynnä, että tuskin sen suu
siteessä pysyi.

"Mitä kaikkia siinä nyt sitten on?" uteli Martta.

"Tässä on 40 kyynärää palttinaa, jota Maalu kehräsi ja kutoi itseänsä
varten, mutta kun kuuli sinun naimisiin meneväsi, päätti hän antaa
tämän sinulle morsiuslahjaksi", sanoi Miina, "ja tässä", lisäsi hän,
"on puolivillainen hamekangas, jonka olen sinulle kutonut; saat itse
viedä sen värjärille rassattavaksi. Nämät loput ovat äidin antamia:
kuusi täysvarttista raitia sekä peitto, jonka äiti ompelutti räätälin
Annilla, ja tässä on vaippa sekä patjojen päällisiä, saat itse täyttää
ne heinillä tahi oljilla. Pohjalla on vielä puulusikoita ja kauhoja
sekä voipytty."

"Toinen säkki on vielä, johon panin kaikellaista ruokatavaraa, jotta
teillä olisi vähän, millä alatte", sanoi äiti.

"Kiitoksia paljon, enhän nyt tyhjänä pesääni mene. Sitä äitiä, kun
muisti puulusikatkin, kyllä täällä vain kaikki hyvästä tarpeesta on. En
yhtään olisi muistanut, että niitäkin puuttui. Miinan ei tarvinnutkaan
tuollaisia ajatella naimisiin mennessään, hänellä kun oli kaikkia
kotona."

"Siksipä minun täytyi tulla katsomaan tänne, millä lailla sinä, joka et
mitään mukaasi vienyt, alkaisit pesääsi rakentaa", sanoi äiti.
"Rupesimme kokoon haalimaan kukin, mitä mielestämme tärkeintä oli,
jotta alkuun pääsisitte."

"Maalukin jo on osannut noin kaunista palttinaa valmistaa."

"Maalu saa aikaan jo mitä hyvään", kerskaili Miina.

"Vanhako se tyttö nyt on?" kysyi Haalmanska.

"Täyttää Anttina 14 vuotta", sanoi Jylhämäen muori.

"Niin, silloin kuin Martta kotoa lähti, oli hän kahdentoista", lisäsi
Miina, "täytti sitte Anttina kolmetoista, nyt olet sinä vuoden ollut
poissa ja hän siis tulee nyt taas Anttina neljäntoista vanhaksi. --
Mutta ei uskos, kuinka suureksi se likka on kasvanut, ei Martta
mihinkään hänen rinnallaan riitä, ja oikein on lihonutkin niin
pulskaksi että oikein, aivan on täysi ihminen, hyvin minun mittaisen!"

"Voi, voi, kuinka hauskaa olisi nähdä häntäkin, vaan enhän minä sentään
mitään tahdo toivoa, kun sain äidinkin tänne, olihan se jo aivan
odottamaton ilo."

"Kuules, lapsi parka, eikö sinun jo tarvitse mennä kotia?" muistutti
äiti.

"Oi täytyy kyllä mennä ja huomenna tulen sitte valmiiksi puettuna
tänne. Kunigunda neiti on luvannut minua koreilla."

"Kirkosta kai pappi tulee teidät vihkimään?"

"Niin, kirkosta tulee. Hyvästi nyt sitte."

Martta lähti kotia.

Seuraavana päivänä eli Pyhäinmiesten päivänä puki Kunigunda neiti
Marttaa morsiuspukuun. Tyttö oli ihmeen sievän ja suloisen näköinen;
muotonsa oli tavallista vakavampi, juhlallinen tyyneys vallitsi koko
hänen olennossaan. Pikku Inkeri katseli häntä tarkasti koko pukemisen
aikana, vaan kun Martta oli täydessä morsiushankkinassaan, niin Inkeri
ihastuneena huudahti: "Martta on kovasti kaunis nyt! Täti, puetko
Inkerinkin yhtä kauniiksi morsiameksi, kun tulen isoksi?"

"Mutta joll'ei Inkeri tulekkaan morsiameksi", sanoi Kunigunda.

"Tulen minä vissiin, kun täti vain pukee."

"No kyllä puen."

"Ja sitte Inkeri syö paljo konvehtia ja Martta saa myöskin."

"Saako Marttakin? Kiitoksia vain, mutta ei minulla olekkaan antaa
Inkerille konvehtia."

"Eikö ole? Syökö Martta itse kaikki?"

"Ei minulla ole ollenkaan konvehtia. Martta on köyhä tyttö vain, eikä
sellaisten häissä sokerileivoksia syödä."

"Ja Martta syö itse koko rasiallisen."

"Minkä rasiallisen?" --

"Täti sanoi, että ne ovat Martan, ne konvehdit tuolla rasiassa, tuolla
pöydällä."

"No niitä lapsia! Me ostimme sinulle vähän hääkonvehtia", sanoi Agaata,
"ja aioimme lähettää ne Haalmanskalle tietämättäsi, mutta Inkeri sai
niistä vihiä ja ilmoitti taas koko asian; vaan samahan se on."

"Hyvänen aika, kiitoksia paljon! Röökinät ovat kovin hyviä, mutta
antakaa nyt Inkerillekkin."

Lapsi sai toivottuja makeisiansa ja oli sitte tyytyväinen taas.

Taava tuli ilmoittamaan, että Severi oli tullut morsiantansa noutamaan
issikalla, ja Martta kiiruhti sanomaan hyvästi. Oikein sydämmellisesti
hän haltijoitansa kiittikin, sillä heidän ja hänen välinsä oli ollut
erittäin hyvä, mutta pikku Inkerin hän syliinsä sulki ja näyttipä hänen
olevan oikein ikävä erota tuosta lapsesta, joka vuoden kuluessa oli
käynyt hänelle kovin rakkaaksi. Vaan hetket riensivät ja Martan täytyi
lähteä. Severikin oli oikein siistinnäköinen mustissa vaatteissaan.
Martta pani päällystakin ylleen, mutta päässä ei ollut mitään muuta,
paitsi ruunu huntuineen. Melkein kohta sen jälkeen, kuin Haalmannille
olivat joutuneet, oli kirkonmenot loppuneet ja pappi tuli heitä
vihkimään. Juhlallisilta vihkisanat kuuluivat. Jylhämäen muori
pyyhkieli silmiään, siinä kun seisoi ikkunan pielessä kädet ristissä.
Haalmanska kutsui vihkimiseen jälkeen häävieraat päivälliselle. Sitten
kun päivällistä oli syöty, annettiin kahvia ja sitte konvehtia.
Vihkiäiset olivat nyt päättyneet ja vieraat läksivät pois. Näitten
joukossa oli Hilmakin, mutta ei hän sellaisista juhlallisista häistä
pitänyt. Nyt olivat vain sukulaiset yhdessä ja he menivät kaikin
saattamaan Severiä ja Marttaa heidän omaan kotiinsa.

"Jumala huoneenne siunatkoon", lausui Martan äiti sisään tullessaan.
Haalmanska oli tavallista äänettömämpi, mutta puuhasi ja toimieli sitä
enemmän. Ei vieraat monta hetkeä ennättäneet olla Severin ja Martan
kodissa, ennenkuin iloinen tuli paloi pesässä ja kahvi kiehua porisi,
ja se oli Haalmanska, joka tätä toimitti. Pian siinä tuo mieluisa neste
olikin valmista ja sitte juotiin tervetuliaiskahvia taas. Hauskasti
kului ilta, mutta täytyihän senkin loppua. Jylhämäen muori sanoi
Martalle hyvästijättäessään, kun Martta itki:

"Lapsi, tee aina velvollisuutesi ja pysy nöyränä Jumalassa."

Seuraavana aamuna Jylhämäkeläiset lähtivät kotia. Martta katseli
portilla siksi, että Kailu ennätti kadun ristiykseen. Silloin äitikin
vielä kerran katsoi taaksensa, vaan sitte he poikkesivat toiselle
kadulle ja joutuivat näkyvistä, jättäen Martan ja Severin oman onnensa
nojaan, koettelemaan elämän monivaiheellisuutta!



10. Martan kodissa.


Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein Martan näimme; silloin
näimme hänen hääpäivänänsä elämänsä käännekohdassa, ikäänkuin uutta
elonrataa alkamassa. Samassa huoneessa hän asuu kuin silloinkin,
huonekalutkin ovat samat: ikkunan alla kaappi, jonka päällystä
muodostaa pöydän, sivulta ulos päin vedettävä sänky jonka päällä on
mustan- ja punaisenkirjava peitto; vielä löytyy huoneessa piironki,
muutamia tuoleja sekä yksi huonekalu, jonka kuitenkin ovat saaneet
lisää; pieni soma kätky, ja sillä on jo omistajansa. Pieni poika
veitikka siinä potkielee.

"Oma kultani, tui, tui!" sanoi Martta, mennessään takan luo, jossa
perunapata kiehui, ja rupesi sitte laittamaan pannussa perunankastetta.
Poika närähteli. "Ole kiltti, että saan isälle ruokaa laittaa, isä
tulee kohta! Tui, tui, pikku Toppo!" Lapsi vaikeni tytyväisenä, kun
kuuli äitinsä äänen. Vähän aikaa tätä tyytyväisyyttä kesti, mutta kun
äiti yhä vain puuhaili, alkoi lapsi uudestaan narinaansa ja Martta
samati uudestaan lohdutustaan, mutta tällä välin olikin ruoka
valmistunut ja vahvoja askeleita kuului porstuasta. Severi astui
sisään. Hän oli iloisen ja reippaan näköinen, vaatteet olivat vähän
savessa, mutta sehän oli luonnollista, sillä hän oli ollut muurarin
työssä.

Kätkyessä oleva lapsi kävi malttamattomaksi ja rupesi katkerasti
itkemään, osottaen sillä, ettei hän enään aikonut tyhjiin lohdutuksiin
tyytyä.

"Mikäpä pikkua vaivaa? Isä ottaa lapsen", sanoi Severi.

"Älä nyt, ennenkuin asetan hänet syliisi. Pidä häntä siksi, että saan
ruoan pöytään asetetuksi. Sitte otan oman poikani."

"Eipä ole hätää isänkään sylissä."

"Soh, nyt on ruoka pöydällä; äiti ottaa poikansa."

Pariskunta rupesi ruoalle ja Severi kertoi, että hänelle riitti
pitkäksi aikaa työtä polttimossa. "Sinä aina pelkäsit kaupungin
elämää", sanoi hän, "mutta kyllä täällä sentään toista on työtä tehdä
kuin maalla, mitä siellä voi kokoon saada?"

"Niin, minä vain pelkäsin, että kaupungissa paremmin joutuisi
kiusauksiin. Mutta ehkä niistä päästään Jumalan avulla."

"Mitä niistä tarvitsee huolia, on heistä erillään vain. Ei täällä
mitään hätää ole."

"Kentiesi ei. 'Älä ota koskaan ensimmäistä ryyppyä', sanoi Kontion
muori pojalleen, ja siinä hän kyllä hyvän neuvon antoikin."

Severi punastui vähän. Muuraustyössä kun oli ollut polttimossa, oli
hänelle viinaa tarjottu ja hän oli maistanut vähän vain, mutta kun
tarjooja oli sanonut: "kyllä tuollaisen miehen ruumis vain pienen
lasillisen sietää", niin täytyihän se pohjaan juoda, eikä se hullumpaa
ollutkaan, oikein se lämmitti, vaikka vähän karvaalta maistui. Ei hän
tästä vaimolleen sentään mitään maininnut, sanoi vain: "Mitäpä sillä
väliä on, vaikka vähän maistaisikin, kun tarjotaan, ei siihen sen
vuoksi opi, kun ei itse ostamaan rupea."

"Ei tiedä, mitä tekisit. En vain uskokkaan -- makeisista sinä enemmän
pidät kuin viinasta. Nisusia sinä ostit, silloin kuin muut ikäisesi
poikanulikat tupakkaan rahansa panivat. Se minusta hauskaa on, kun
miehet makeisista pitävät, silloin eivät karvaista huoli."

Heidän tässä keskustellessa kuului vilkkaita askeleita ja Haalmanska
astui sisälle.

"Hyvää päivää, eipä äiti ole täällä käynyt moneen aikaan, kun ette ole
tullut Toppoakaan katsomaan."

"Päivää. En ole joutunut, kun on sitä työtä ja tointa aina niin
yltäkylläisesti, ja kiirettä nytkin olisi ollut, kun täytyy noita
likkoja asetella kullekkin sopivaan paikkaan."

"Mitäs nyt muuten kuuluu?" kysyi Severi.

"En minä juuri mitään tiedä. -- He noh, kun olin unhottamaisillani --
sitähän tulin puhumaankin, että Viirisen Kunigunda röökinä nyt on
kihloissa. Jaa, ei nyt uskos! Sanoinhan minä, että kyllä miehen
ottaisivat, kun saisivat vain -- ja sanoin Agaata röökinälle suoraan,
ettei hänen enään tarvinnut toivoakkaan miestä, vaan Kunigunda
röökinällä saattoi vielä olla toivoa, mutta kuka olisi uskonut
sentään --"

"Vai niin. Kenenkä kanssa menee naimisiin?"

"No kapteenin kanssa, Ristimäen kapteenin."

"Kyllä hän vain hyvän rouvan Kunigunda röökinästä saa, se on varma,
mutta mitenkä Inkeri raasun sitte käy? Sitä lasta minun tulee säälini."

"Kunigunda röökinä ottaa hänen luoksensa, ja sitte kun tyttö koulua
rupeaa käymään, tulee hän taas Agaata röökinän luo, minä kysyin
röökinältä itseltä ja kyllä hän minulle puhui kaikki meiningit."

"Koska häitä pitävät?" kysyi Severi.

"Ennen joulua jo. Nähkääs, kapteeni tietysti jouluksi tahtoo emännän
taloonsa, ja mitäpä he vanhat ihmiset odottamaan rupeaisivat? Kylläpä
Kunigunda röökinällä on ollut aikaa sitten kapiot valmiina. Mukamat
mitat kun sinäkin heille kudoit. Hyvä on vain, että nyt tulevat
käytetyksi, etteivät murtumaan jää."

"Katsokaa, äiti, miten Toppo osaa seisoa jo, kun vain pikkuisen
sormesta kiinni pitää."

"Kyllä siitä jo miestä paisuu, kohta rupeaa isälle kiviä kantamaan",
virkkoi Haalmanska.

"Ja tulee aina enemmän isänsä näköiseksi."

"Ole vaiti, te äidit näette kummilla silmillä, sinun näköisesipä Toppo
on, ja se onkin hyvä, sillä poika, joka tulee äitiin, on onnelliseksi
tuleva."

"Rikkaaksi, minä olen kuullut", sanoi Martta.

"No niin, sehän sama, kun on rikas, niin on onnellinen."

"Onkohan se niin? -- Me olemme niin kovin onnellisia, vaikka emme
rikkaita olekkaan. Jos meillä olisi puutetta, niin eihän silloin olisi
hyvä oltava, mutta kun on terve, että jaksaa työtä tehdä, niin kyllä
silloin on onnellinen."

"Hm, tyytyväinen mieli on hyvä kyllä, enkä minäkään ole tyytymätön
ollut, mutta kun vanhuus tulee ja voimat pettävät, ajattelen välistä,
että rikkaat ovat toki onnellisia, joitten ei tarvitse niin paljo
juosta leipää haaliakseen."

"Emme me, Toppo parka, vain mistään rikkauksia saa, hyvä vain, kun
olisi meillä aina suruti jokapäiväinen leipä", sanoi Martta, katsellen
hellästi pienokaista, joka hymyili hänelle vastaukseksi.

"Jahka tästä kesään ennätetään, pääsee Toppo isän ja äidin kanssa
Jylhämäkeen, muoria katsomaan ja tätejä. Olen luvannut äidille, että
silloin lähdetään."

"Niin, olen Maalulle vielä velkaa kauniin huivin, jonka hänelle lupasin
kotoa lähtiessäni; lupasin tuoda, jahka rikkaaksi tulen, ja onhan
minulla nyt sentään varoja sen verta. Kovin hauskaa lähteä sinne, mutta
pitkä on kesään, kun vasta syksyn lopussa ollaan. Silloin Toppo jo osaa
kävellä ja puhua. Kuules Toppo, kesällä lähdetään mummoa katsomaan, ai,
ai sitä poikaa, kun pääsee hummalla ajamaan pitkän matkan."

Poika liverteli vastaukseksi jotakin ääniä, näki äidin silmäin ilosta
säteilevän ja katsoi siis tarpeelliseksi, että hänkin pienellä hymyllä
otti osaa äitinsä iloon.

Severi lähti jälleen polttimoon työhönsä ja Haalmanska kotiansa.



11. Onni vaihtelee.


Välistä aika rientää niin tasaisesti, että muutamassa vuodessa tuskin
mitään tapahtuu. Kun luomme taakse päin katseen, tuntuu melkein siltä,
kuin aika olisi seisonut paikallaan, menemättä askeltakaan eteen päin.
Toisinaan neljässä vuodessa on saattanut tapahtua kokonaisia elämän
muutoksia ja ihmisluonnon vaihdoksia. Nuot viimemainitut ne kyllä usein
elämänmuutoksia vaikuttavat, mutta useimmiten juuri elämänmuutokset
tehokkaasti luontoon vaikuttavat.

Haalmannin Severi oli muurariksi tultuaan joutunut, kuten olemme
nähneet, viinapolttimoon työhön, ja heikkoluontoinen kun oli, kävi hän
vähitellen viinapaholaisen orjaksi. Hänellä ei enään ole kaupungissa
siistiä asuntoa, nyt on hän muuttanut Myllymäkeen, Hämeenlinnan
etukaupunkiin. Täällä on hän nyt asunut huonossa hökkelissä neljä
vuotta.

Martta kutoo kangasta että jyskyy, oikein kuumeen tapaisesti hän
sukkulaa heittää, kun tuon kankaan murun saisi valmiiksi ja myydyksi,
niin vuokraisi hevosen ja lähtisi Jylhämäkeen. Jos saisi Severin
tulemaan mukaan, sitte hän voisi lähteä ja saisi kerran nähdä vanhan
äitinsä, joka vielä elää, ja näyttää hänelle lapsensa -- äiti ei enään
jaksa kaupunkiin tulla. Tätä ajatellessaan sukkula yhä kiivaammin
kulkee. Martan ennen täyteläiset posket ovat käyneet kapeiksi ja nenä
ohueksi, mutta silmät ovat kauniit ja lempeät, näyttävät kentiesi vähän
suuremmilta kuin ennen.

Vanhat irtaantuneet porstuanpalkit kolahtivat ja Mäkipään Leena-Kaisa
astui sisään.

"Hyvää päivää!" lausui eukko.

"Jumal' antakoon! Mitä Leena-Kaisalle kuuluu?"

"Ei mitään erittäin, olin yksin tuvassani, ja tuumin, että tarvitsisi
tästä lähteä Marttaa katsomaan. Otin sukankutimeni mukaani, mutta
kentiesi tarvitsisit puolia. Niin, kyllä sinun käskee toimeen tulla
kolmen lapsesi kanssa, kun Severi vain vie kapakkaan kaikki, mitä itse
kokoon saa -- kentiesi enemmänkin..."

Martta ei puhunut mitään, mutta kyyneleet tipahtelivat kankaalle.

"Semmoinen mies-juntti ei olisi kelpo vaimoa ansainnut", jatkoi
Leena-Kaisa.

"Kyllä Severi oli hyvä ja kelpo mies, silloin kun naimisiin menimme,
kykeni työtäkin tekemään mitä lajia vain halusi, mutta kun viina
villitsee, niin -- niin sitte eivät enään mistään huoli."

"On se Hilmakin sentään kumma, kun on viitsinyt ruveta kapakkaa
pitämään, sinne Severikin aina menee ja tiesi minkälaista elämää siellä
pidetään..."

Martta punastui; taaskin sukkula lensi kiivaasti, mutta silmät eivät
enään olleet kyynelissä. Hänen muuten lempeä muotonsa kävi jäykäksi ja
hän vastasi: "Kyllä sen tietää, minkälaista elämää juomari pitää, juo
niin kauan kuin pennikin kukkarossa kilisee ja laahustaa kotia sitte,
miten jaksaa, ja ellei jaksa, niin kaatuu jonnekkin tien syrjään."

"Hm, niin kai, niin, mitäs muuta, vaan puhutaanhan sitä kaikellaista.
Uh, uh, kun se yskä pahakin vaivaa. Olin pellavia likoon panemassa ja
kylmetytin jalkani. Minulla oli Kankaantaustassa pellavansiemeniä pari
kappaa kylvössä, otin Kostukselta maata päivätöistä. Pellavista sitte
taas saan työtä talveksi. Se everstinna, joka rouvasseuran päänä on,
ostaa minulta langat, hän kun tietää, ett'en mitään vilunkkia tee, vaan
aina säntillistä työtä."

Martta oli käynyt vakavaksi, hän, joka aina ennen puhui iloisesti
kaikkien kanssa, oli nyt tullut harvapuheiseksi ja umpimieliseksi;
vaivojaan ei hän kenellekkään valittanut, miehensä, juomarin,
häpeällinen tila, oli ikään kuin hänen omansa, sillä he kaksi olivat
yksi. Leena-Kaisa oli kyllä hyvä ja avulias, mutta hän morkkasi aina
Severiä eikä Martta siitä pitänyt, se koski häneen kovasti.

Toppo ja pikku Riitta leikkivät lattialla, vaan samassa nousi Toppo
kulkemaan hoiperrellen pitkin huonetta ja Riitta nauroi; sanoen: "Noin
isä menee, tun juossissa on."

Martta punastui ja hänen muuten lempeät silmänsä katsoivat ankarasti
lapsiin:

"Toppo, kävele oitis kauniisti, jos kerrankin tuolla tavalla teet, niin
Jumala rankaisee, entä jos vielä jalkasi poikki menisivät!... Leikkikää
siivosti!"

"Mitäs lapset ymmärtää..."

"Leena-Kaisa, mitä eivät ymmärrä, koetan Jumalan avulla saada heitä
ymmärtämään."

Martta astui pois kangaspuistaan, meni ulkoa tuomaan pieniä kiviä,
neuvoi lapsiansa rakentamaan kivinavettaa lattialle, ja nämät, jotka
äidin ankarista sanoista olivat käyneet ihan vakaviksi, rupesivat nyt
iloisesti leikkimään. Kun olivat kivien kanssa hommissa, jatkoi Martta
jälleen kutomistaan.

"Sievää kangasta tuo, siitä karttuu koko joukko rahaa, jahka se
myydyksi tulee."

"Kyllä. Lähden sitte vielä tänä syksynä Jylhämäkeen, kun kankaani
myytyä saan. Äitikin vielä elää."

"Niin kyllä sopisikin, jätä Severi oman onnensa nojaan tänne; hyvä
vain, kun saa sinua kaivata vähäsen."

"Kyllä hän minua kaipaa aina kun selkeänä on, jos poissa vähänkin olen;
juopuneelta ei mitään vaatiakkaan voi, se on mieletön. Jos minä
lähtisin lasten kanssa pois, tulisi hänen aikansa niin pitkäksi, että
hän oitis lähtisi kapakkaan huvitusta hakemaan. Paras on, että tulee
mukaan."

"Sitte vasta kovat koettaa saat, jos hänen kanssaan matkalle lähdet,
hän juo itsensä viinaan tiellä ja miten sitte pelailet, kun on
lapsijoukkokin vielä muassa? Monta juonta juopuneella, eikä yhtään
hyvää."

"Saa sitte nähdä, mitä tehdään."

Martan sydän oli huolia täynnä, viisi vuotta oli hän tuuminut
Jylhämäen matkaa, mutta kun sai tuota matkaa varten kootut rahat
käteensä, oli niin monta tärkeämpää tarvetta taas, etteivät rahat
siihen riittäneetkään. Ja nytkin Leena-Kaisan puhe häneltä vei
viimeisenkin toivon. Hän tunsi itsensä nyt niin uupuneeksi ja olisi
halusta itkenyt, mutta kun Leena-Kaisa oli siinä, koetti hän vain estää
itkuansa. Kuului jalan astuntaa -- Martan katse lensi kelloon, se kävi
yhdeksättä. Aika oli kuitenkin joutunut Leena-Kaisan jutellessa niin
pian, ettei Martta huomannutkaan sen näin pitkälle kuluneen, ennenkuin
kuuli nuot haparoivat askeleet porstuasta. Severi astui sisälle. Toppo
katsoi isäänsä ja sitte taas äitiinsä, ikäänkuin olisi ajatellut:
'käveleepä isä sillä tavalla, kuin minä näytin'. Mutta äidin vakaa
muoto vaikutti, että poika siirtyi ääneti nurkkaan istumaan.
Leena-Kaisa otti lattialla konttaavan Jaakon syliinsä.

"Onhan täällä ämmiäkin, kuuleppas, ämmä, onko täällä ruokaa, vai ovatko
ämmät kaikki syöneet?"

"Ei ole ämmät mitään syöneet, mutta äijät ovat juoneet, näemmä",
vastasi Leena-Kaisa äkäisesti, hän kun ei voinut kärsiä tuota juoppoa
Severiä, mutta Severi, joka selkeänä oli hiljainen ja hyvänluontoinen,
oli juovuksissa ihan kuin toinen mies.

"Vai juovuksissa, olenko minä juovuksissa? Kuka sitä sanoo? Häh?"

Pikku Riitta istui levollisena lattialla ja sanoi aivan ääneensä taas:
"Isä on juossissa."

Severi, joka ei koskaan ollut lapsiin koskenut, oli nyt niin ärtynyt
Leena-Kaisan puheesta, että hän, kuultuaan nuot lapsen sanat, vimmastui
ja otti lattialta siinä sattumuksesta olevan köyden pätkän ja aikoi
lyödä Riittaa sillä, mutta niin nopeaan, kuin ainoastaan äidin rakkaus
voi ihmistä jouduttaa, riensi Martta väliin, pitäen kätensä edessään,
joten raivoisan miehen nuora teki syvät naarmut hänen käsivarsiinsa.
Martta kiljahti vain kerran, mutta seisoi siinä vaaleana ja jäykkänä
aivan ääneti katsellen miestään.

"Hänen syynsä, tuon tuossa", sanoi Severi, joka näytti nyt kammoavan
omaa työtään ja pelästyksestä rupeavan selkenemään.

"Oma on syysi, voro, viinaratti!" huusi Leena-Kaisa harmissaan. Mutta
Martta sanoi sävyisästi: "Menkää nyt kotia, Leena-Kaisa. Kiitoksia
puolista." Hän otti Jaakon syliinsä ja pani miehellensä ruokaa pöytään,
sitä mitä löytyi. Hiljakseen hän toimieli. Lampaanrasvalla hän voiteli
kivistävät kätensä eikä vaihtanut sanaakaan päihtyneen miehensä kanssa.
Aina kun Severi oli juonut, oli Martta ääneti, hän oli sillä tavoin
parahiten voinut hillitä miehensä luonnon.

Leena-Kaisa lähti, mutta kumman pian levisi sen perästä kaupunkiin
huhu, että Severi lyö vaimoansa, ja tämä huhu ennätti Viiriselle,
Agaata röökinänkin korville.



12. Ristimäellä.


"Et usko, täti, kuinka suloisia poikasia valkoisella kanallani on, ja
niin kesyjä että..."

"Oi kulta Inkeri, minkälaiselta näytät, oikea sutikkohan olet! Kaksi
tuntia kotona ollut ja nyt jo on vyöliinasi täynnä maitotäpliä, ryyniä,
multaa ja tiesi mitä."

"Niin... Otetaan vyöliina pois. Kas täti, se kävi sillä tavalla: kun
minä annoin maitoa ja jyväsiä kananpojille, tulivat ne aivan lähelleni
syömään ja sitte otin jyvät käteeni ja kananpojat hyppäsivät kädelleni
niitä nokkimaan ja sitten ... niin, sitten riputin ruokaa vyöliinalleni
ja ne hyppäsivät suoraan syliini, etkä usko, täti, kuinka hirmuisen
hauskaa se oli, en minä ollenkaan muistanut vyöliinaani -- mutta ethän
sinä suutu, täti kulta?"

"En, pikku hamsukkani. Noh, sitä Mattia, kun jätti vaunut tuohon, juuri
lehtimajan eteen, mene sanomaan, että hän vetää ne vaunuhuoneeseen."

Ristimäen kapteenska meni sisälle, hänellä oli vieraita, Agaata sisar
ja neiti Visa, jotka olivat tulleet Inkeriä saattamaan kotia
koululomalle.

"Tulkaa lehtimajaan istumaan, siellä on vähän viileämpi", sanoi
Kunigunda vierailleen, "minä menen vain ukkoani etsimään ja tulen oitis
perässä."

Agaata ja neiti Visa läksivät lehtimajaan, jossa pöydällä oleva
lumivalkoinen liina ja kukkamaljakko ilmoittivat, että siihen
vieraanvaroja tuotaisiin. Hetken perästä tuli kapteeni Kunigunda rouvan
ja Inkerin parissa. Päivä oli lämmin, selkeä ja niin kaunis, kuin se
saattaa olla ainoastaan kesäkuun alussa, vuoden kauneimpana aikana,
jolloin koko luonto on nuoruuden ihanimmassa verhossa. Pajukerttu ja
peipponen visertelivät kilvan koivikossa ja käki kukahteli etäämpänä
metsässä.

"Mutta kylläpä teillä täällä on hauskaa", sanoi neiti Visa, "oikein
kadehdittavan hauskalta tuntuu, kun kaupungista pääsee tällaista
virkistyttävää maan elämää nauttimaan."

"No niin, ei taida olla hullumpaa olla naimisissa maalla", sanoi
kapteeni ja lisäsi, rouvansa puoleen katsahtaen: "vai mitä sinä
tuumaat?"

Rouva hymyili kauniisti ja vastasi: "Jos kaikki onnistuisivat niin
hyvin kuin minä, niin kyllä silloin onnellisia aviopareja maailma
täynnä olisi."

"No, siinäpä sen nyt kuulette; muistan vielä, kun te, neiti Visa,
surkuttelitte naista, joka naimisiin menee."

"En muista sitä tehneeni. Siinä kai oli joku erityinen syy..."

"Niin, mahdollista", keskeytti kapteeni, "että _teillä_ oli joku
erityinen syy sitä vastustaa, mutta silloin puhuimme naimisista
yleensä."

"Minä muistan aivan hyvin tuon asian", virkkoi Agaata. "Meillä oli
erittäin kelvollinen palvelustyttö, joka tahtoi mennä naimisiin ja minä
surkuttelin häntä, sillä useinpa he saavat kärsiä köyhyyttä ja huonoja
päiviä, ja sinä nauroit meitä, Mimmiä ja minua, kun tunsimme sääliä
tuota tyttöä kohtaan. Mutta nyt on hän mitä onnettomimmassa tilassa,
juuri tuo sama tyttö. Hänen miehensä juo ja päissään ollessaan lyö hän
vaimoansa."

"Kurjia ihmisiä löytyy aina, mutta eivät toki kaikki naimiset
alhaisossa noin huonosti menesty, ja kentiesi heidänkin olonsa vielä
muuttuu."

"Se on kummallista, ettei hän ota eroa miehestänsä, sen minä tekisin",
vakuutti neiti Visa.

"Ettekö luule vaimolla olevan perhettänsä kohtaan mitään
velvollisuuksia?"

"Mies on käytöksellään kaikki siteet rikkonut."

"Mimmi hyvä, tuollaisessa tilaisuudessa on vaimolla suuri tehtävä,
hänellä on lapsista vielä suurempi edesvastaus, kun hän yksin on
mahdollinen hoitamaan heitä ja vieläpä hänen tulee koettaa parantaa
miestänsä hänen turmiollisesta tilastaan."

"Kaunista puhetta, Kunigunda sisareni, mutta tähän aikaan eivät naiset
enään ole noin turhan alttiiksi antavia. Sellainen mies, joka
kelvollista vaimoansa lyö 'kuten pyykkiä', ajatteleppas, aivan kuten
pyykkiä, ei ansaitse vaimoa. Eräs Myllymäen muija kertoi itse
nähneensä, kuinka tuo hurja mies löi kelvollista vaimoansa. Mitenkä
tuollainen pehmeä, naisellinen olento voisi sellaista ruojaa parantaa?"

"Ei omalla voimalla, mutta Jumalan avulla", sanoi Kunigunda hiljaa.

Kapteeni loi lempeän ja hyväksyvän katseen vaimoonsa.

"Älkää vaatiko naiselta mahdottomuuksia; sitä varten miehet kohtelevat
häntä niin huonosti, kun nainen aina on heidän orjanansa. Lähteköön
vaimo pois vain sellaisesta kodista, jossa häntä lyödään."

"Täti, mihinkä Martan pikku lapset jäisivät, jos hän lähtee pois? Kuka
niille antaa vaatteita ja ruokaa?"

"Inkeri hyvä, ei mikään äiti jätä lapsiansa --" vastasi Kunigunda.
"Mene nyt katsomaan kananpoikiasi taas, siellä näet kuinka niittenkin
äiti hoitaa pienokaisiansa. Maija antaa sinulle jyviä, joita saat
niille heittää."

"Tuossa Maija tulee. Ai, täti, mitä me saamme!"

Palvelustyttö toi pöydälle tarjottimen jossa lasiastiassa oli mitä
kauniimman kellertävää jäätelöä ja tämän nauttimista varten
tarpeelliset astiat.

Kaikki eri mielipiteet haihtuivat tuohon jäähdyttävään herkkuun ja
oltiin yksimielisiä siitä, että jäätelö kesähelteessä maistui erittäin
hyvältä.

"Mutta myöntäkää", sanoi neiti Visa kapteenille, "että tällaiset
vieraanvarat ovat paljoa paremmat kun kaikki viinit ja muut väkevät
aineet."

"Myönnän, aivan halusta. En tahdo vakuuttaa, että tämäkään,
varomattomasti nautittuna, on aivan terveellistä, mutta ei se ainakaan
tee ihmistä hurjaksi. Kyllä minä olen raittiuden puolustaja, siinä
ainakin olen yksimielinen neiti Visan kanssa."

"Kahden viikon päästä tulee kaupungin puistoon eräs etevä
raittius-esitelmän pitäjä", sanoi Agaata, "menkäämme silloin sinne
häntä kuulemaan. Lähdemme kaikin yhdessä, Mimmin täytyy olla meillä
siksi."

"Aivan halusta."

"Mennään vain."

"Noh, koska lankonikin suostuu, niin asia siis on päätetty."

Lehtimajassa hetken keskusteltuaan läksivät puutarhaan kävelemään.
Siellä oli kaikki kauniilla taimilla ja käytävät puhtaat, haravoidut.
Narsissat ja pioonit kukkivat; niitä katseltiin ja kiitettiin
erinomaisen kauniiksi, neiti Visa oli kuitenkin nähnyt vielä kauniimpia
eräässä paikassa, ne olivat olleet oikein ihmeen kauniita. Georgiinit
olivat suurilla nupuilla, niitäkin täytyi tarkastaa, tulisiko tuosta
vaalean punainen vai tumman punainen ja tuosta keltainen vai valkoinen.
Inkerillä ei ollut malttamusta olla näillä tarkastuksilla, hän oli
niihin jo aikaa väsynyt, ja lähti juoksemaan pitkin mäkiä. Vihdoin
läksivät kaikin sisälle. Täällä istuivat saliin ja tuli keskusteltaissa
Inkeristä puhe. Neiti Visa sanoi:

"Kummallista, miten asiat voivat hyvin muodostua, muistin tässä
Inkeriä, oli mielestäni kovin surkeata, kun lapsi jäi ihan orvoksi ja
nyt ei hänen tarvitse ensinkään mitään siitä tietää, täällä hänellä on
isä ja äiti, ei hän tiedä omia vanhempiansa kaivata ensinkään."

"Se juuri on hänen onnensa, ettei hän heitä muista", sanoi Kunigunda,
"siksi hän ei tiedä heitä kaivata."

Kesken tätä puhetta kuului: "bä--ää, bä--ää", ja kummallista melua.
Samassa ovi aukaistiin ja Inkeri tuli sisälle silmät loistavina;
muutamia lampaita juoksi hänen perässään.

"Hyvä lapsi, mitä nyt tuumaat?"

"Niin, täti katsoo, kun annoin lampaille leipää, juoksivat nämät
perässäni, mihinkä vain menin. Katsokaa tätä mustaa karitsaa, se on
oikein silkinhienoinen."

"Kyllä se on kovin sievä, mutta vie ne nyt kuitenkin pian pois, ei
niistä ole salonkivieraiksi."

Inkeri lähti ja lampaat perässä.

"Tuolla tapaa hän tekee ilon itsellensä ja meille. Lakkaamatta hänellä
on tuollaisia viattomia temppuja, joita saamme nauraa", virkkoi
kapteeni.

"Kun hän oppii soittamaan, sitte vasta teille hauskuutta hänestä
tulee", sanoi Agaata. "Hänellä on vähäinen sievä äänen alku, olen
antanut hänen laulaa ja säestää pieniä lauluja."

Inkeri tuli jälleen sisälle ja Agaata neiti käski häntä soittamaan ja
laulamaan jonkun niistä pienistä lauluista, joita hän oli oppinut.

Inkeri ei ollut ujo eikä myöskään ymmärtänyt suuren maailman
kursailevia temppuja, vaan istui heti tottelevaisesti pianon ääreen ja
alkoi laulaa:

    "En oo liian pieni
    Lapseks Jumalan,
    Hänen käskyjänsä
    Riemuin noudatan.

    En oo liian pieni
    Kodin valoksi,
    Joka Jesuksesta
    Riemuin kertovi."

Tämän laulettuaan läksi hän jälleen pois omiin toimiinsa.

Päivä joutui ja vieraat rupesivat hankkimaan pois.

Agaata neiti muistutti vielä, että kapteenilaiset vain tulisivat
pyhä-aamuna kaupunkiin, hän ja neiti Visa lähtisivät lauantaina, jotta
olisivat heitä vastaan ottamassa. Tähän suostuttiin ja sitte vieraat
läksivät.



13. Neuvon-antajat.


Miettiväisenä istui Martta huoneessaan, vanhemmat lapset olivat ulkona.
Mummo eli Haalmanska nukutti sylissään Jaakkoa, jonka silmät jo
olivatkin kiinni vaipuneet.

Vuoteella kuorsasi päihtynyt mies; se oli Severi. Hänen pöhöttyneet
kasvonsa ilmaisivat, että viina oli hänen ainaisena ystävänänsä ollut.

Haalmanska vei pieneen peräkammioon Jaakon ja laski hänen siinä
olevalle vuoteelle. Martta meni hänen jäljessään, hän huokasi syvään ja
sanoi:

"Olen koko illan tuumannut sitä, mitä minä nyt voisin tehdä, jotta
saattaisin elättää näitä lapsia, nyt kun Severi ei enään saa
polttimossakaan työtä. Sai häneltä silloin joskus vähän rahaa, vaikka
hän enemmiten ne kapakkaan vei. Olen kovin rukoillut Jumalaa
parantamaan häntä, kyllä Herra tien tietäisi, mutta eivät rukoukseni
kai vielä ole olleet Hänelle otolliset, koska hän ei ole kuullut
minua."

"Niin, niin, kukapa olisi uskonut Severistä sitä, että hän olisi noin
rappiolle joutunut."

"Ei kukaan, mutta tuo kaupungin elämä, se ei ole nuorille työmiehille
hyvä. Kun ensimmäistä vuotta ajattelen, jolloin naimisissa olimme, ja
sitä aikaa, jolloin Viirisellä palvelimme, niin tuntuu ikään kuin emme
olisi samoja ihmisiäkään enään. Monta kertaa on minua niin kovin
haluttanut mennä Inkeriä katsomaan, joka nyt jo on tyttökoulussa, mutta
en kehtaa mennä mihinkään. Olisi hauska tietää, miten hän nyt
koulussakin menestyy; hän oli erittäin viisas lapsi."

"Hyvinhän se tyttö menestyy. Minä kävin siellä vast'ikään, juuri kun
Inkeri oli tutkinnosta päässyt, ja Agaata röökinä sanoi hänen saaneen
hyvän todistuksen. Eikä uskois kuinka viisas se lapsi on, ellei omin
silmin olisi nähnyt. Tuommoinen kymmenvuotias tyttö tietää ja tuntee
koko maailman paikat. Toi vain kartan eteeni ja sanoi: 'Tuossa on
Eurooppa, tuossa Aasia, tuossa Ahrika, tuossa Ameriikka ja Aistraliia,
taikka mikä nimi se semmoinen oli -- ja Välimeret ja Itämeret ja mitkä
ne kaikki olivat -- ja näytti vielä joka paikan täällä Suomessakin, ei
uskoisi niitä niin montaa paikkaa löytyvänkään. En minä vain, vaikka
koko elämäni niitä katselisin, ymmärtäisi noita tuommoisia. Pränttikin
oli niin pientä, että miten silmätkin kestivät. Tyttö pääsi nyt taas
maalle Ristimäkeen Kunigunda tätinsä luo, ja Agaata röökinä muutti
Impelään ja vei opettaja Visan mukanaan. Opettaja viipyy siellä Agaata
röökinän luona koko kesäkuun." Lattiapalkit kopisivat porstuassa. "Kuka
tulee", sanoi Haalmanska, "sais tuo poika raasu nyt maata rauhassa,
ettei rupeisi elämöitsemään."

Martta läksi etuhuoneeseen. Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat
neidet Visa ja Viirinen.

"Hyvää päivää! Ei Agaata röökinä vielä tänä vuonna kuole, koska tulitte
juuri kun tässä Haalmanskan kanssa teistä puhuimme."

"Mitä Martalle kuuluu? Huonot ovat asiat kai. Tahdoin omin silmin
nähdä, onko tosi, mitä puhutaan."

Martta ei vastannut mitään, vaan rupesi itkemään.

"Kuules, Martta, olen tuuminut, että tahtoisin sinua auttaa, mutta niin
kauan on apu turha, kun sinä juopon miehesi kanssa yhdessä asut. Minun
mielestäni olisi paras sekä lapsillesi että itsellesi, että sinä
eroaisit tuollaisesta miehestä; sinä osaat kutoa hyvin, ja minä
toimitan sinulle työtä."

"Minäkö eroaisin -- ei, röökinä hyvä, saattaisihan sitä niinkin tehdä,
ellei mitään olisi lukenut, mutta Jumalan sana neuvoo toisin."

"Hm -- tuohan taas on tuollaista hurskasta yksinkertaisuutta!"

Nyt Haalmanska tuli takakammarista ja sanoi harmistuneena: "Hurskas
yksinkertaisuus on paljo parempi, kuin teidän neuvonne, hyvät röökinät.
Tiedättekö, mitä virkaa te tällä haavaa teette? On vähän paha sanoa,
mutta pariskunnan perkeleiksi te rupeatte, muuksi ei sellaisia voi
nimitellä, jotka kehoittavat vaimoa eroamaan miehestänsä, johon hänen
pitää sidottu oleman."

"No noh, Haalmanska, ajatelkaa vähän mitä puhutte."

"Kyllä minä ajattelen, ja tiedän minä senkin sentään, että röökinä
hyvää tarkoittaa, mutta väärät keinot teillä on, se on oikein varma."

"Mutta millä tavalla te aiotte tuota miestä parantaa?" kysyi neiti
Visa. "Varmaan olisi hyvä, että hän saisi koettaa tulla yksin toimeen,
tietäisi sitten paremmin panna arvoa vaimoonsa."

"Kyllä hän minua arvossa pitää, röökinä hyvä, paitsi silloin, kun on
mieltä vailla, jolloin viina on hänen villinnyt."

"No, jollet eroa ota, niin tule kuitenkin meille kutomaan kankaita."

"En minä jätä lapsiani."

"Haalmanska ottaa lapset luoksensa, ja me autamme ruoan avulla."

"Kiitoksia vain, röökinät ovat kovin hyviä, mutta täällä on minun
paikkani. Jättäisinkö mieheni silloin, kun hän minua parahiten
tarvitsee?"

Severi oli herännyt neitien puhuessa ja kuullut heidän neuvonsa. Hän
oli nyt jokseenkin selvä, mutta sen verta pöhnää hänessä vielä oli
kuitenkin, että se hiukan rohkaisi hänen mieltänsä. Hän nousi istualle
vuoteellensa, sanoen:

"Martta, sinä et mene kutomaan."

"En minä kodistani mihinkään mene, kyllä se on varma."

"Siis minäkään en voi puolestasi mitään tehdä", sanoi Agaata, ja neidet
läksivät pois.

Neitien mentyä ei kukaan virkannut mitään heistä, Martta vain rupesi
huonetta siistimään, sillä seuraava päivä oli pyhä. Haalmanska oli
tuonut miniällensä vähän ruokavaroja, joista Martta pian valmisti
illallisen, ja sitten huusi hän lapset syömään. Illallista syödessä
sanoi Haalmanska:

"Huomenna kuuluu tulevan puistoon raittiuden esitelmän pitäjä;
menettekö häntä kuulemaan?"

Severi ei puhunut sanaakaan, söi vain.

"Entä jos menisimme, Severi hyvä, mennään kerran yhdessä, tämän kerran
vain, äiti jää pienempien lasten kanssa kotia, ja me otamme Topon
mukaamme."

"Mitä minä siellä väkijoukossa tekisin, ei minulla ole vaatteitakaan."

"Mitä sinun vaatteillasi niin väliä on, ei sinua väkijoukossa kukaan
huomaa."

"En minä tule."

"Severi, tee toki kerran, kuten vaimosi pyytää, kyllä hän sen
ansaitsee."

"Menköön hän vain, en minä kiellä."

"Vieläkö pitäisi kieltämän. Mene toki!"

"Älkäämme puhuko tästä enään mitään", sanoi Martta, "huomenna on toinen
päivä, tuumitaan sitte mitä tehdään."

Illalla maata pannessaan sanoi hän miehellensä: "Muistatko, Severi,
kuinka onnellisia ennen olimme, oletko sen ajan varsin unohtanut? Entä
jos tuo saarnaaja voisi mielesi muuttaa niin, että voisit viinaa
vastustaa, eikö se olisi onnellista? Ethän sinä nyt ole onnellinen
milloinkaan, täytyypä sinun olla paha oltava, ja ajattele lapsiasi,
noita raukkoja, mimmoinenka esimerkki olet heille?"

"Kyllä tuon tiedän, sitähän minulle on saarnattu jo monta kertaa; olen
päättänyt muuttua, mutta en ole voinut."

"Mutta voithan tulla esitelmää kuulemaan?"

"En mene sinne puistoon."

"Voi, voi", huokasi Martta.

Kauan oli hän sinä yönä hereillä, hän rukoili Jumalaa hartaasti
miehensä puolesta, rukous oli todellisen nöyrä ja luottamusta
täynnä...

Seuraavana päivänä oli pyhä. Ristimäen kapteeni rouvineen ja
kasvattineen oli Viirisellä. Juotiin kahvia aamiaispöydän ääressä ja
siinä sitte tuli puheeksi Severin ja Martan olot. Agaata kertoi,
mitenkä hän oli käynyt Myllymäessä heidän luonaan ja mitenkä hän oli
koettanut saada Marttaa pois kodistaan ja luvannut antaa hänelle työtä;
lapset olisi hän asettanut iso-äidin luo ja auttanut heitä ruoan
avulla, mutta ikään kuin tuuleen oli hän puhunut. Martta oli vain
väittänyt, että hänen paikkansa oli siellä, missä hänen miehensä ja
lapsensa olivat sekä luvannut pysyä kotona.

"Martta teki aivan oikein", sanoi kapteeni.

"Mutta meidän tarvitsisi saada tuo pappi, joka tänään tulee
raittius-esitelmää pitämään, menemään Myllymäkeen", ehdotti Kunigunda.

"Kyllä se olisi hyvä, mutta minä en häntä tunne, enkä siis saata mennä
sitä ehdottamaan."

"Minä tunnen, mutta ehkä ei sentään sovi häntä vaivata; puistoon häntä
on erittäin pyydetty."

"Täti kulta, lähde nyt pyytämään häntä, ja jos hän menee, niin ajamme
Martan luo ja sitten pakotamme hänen miestänsä raittiusseuran jäseneksi
tulemaan, taikka ensin kuitenkin esitelmää kuulemaan."

"Jospa tuollainen esitelmä mitään auttaisi..." sanoi Agaata.

"Mutta koetetaan. Minä menen yksin hakemaan sitä pastoria, elleivät
muut tule."

"Et sinä häntä löydä", sanoi kapteeni, joka jo lähtöänsä varten vähän
siisti pukuansa, "emmekä me sano, missä hän asuu."

"Menen talosta taloon ja kysyn, missä tämän päiväinen esitelmän pitäjä
asuu", selitti Inkeri.

"Pikku västäräkki, kyllä minä lähden toimeen."

Kapteeni läksi ja oltuansa vähän aikaa poissa palasi hän jälleen,
tuoden sen tiedon, että pappi jo ennen oli päättänyt neljän aikaan
lähteä Myllymäkeen esitelmää pitämään sekä vasta puoli seitsemän aikaan
puistoon.

"Kunigunda täti, ajetaan Martan luo ja pyydetään Haalmannia menemään
raittiuskokoukseen."

"Mutta hän ei mene kuitenkaan", vakuutti neiti Visa.

"Hänen täytyy, saa nähdä että hän menee. Tule, täti kulta! Setä, eikö
täti tule?"

"Mistä minä tiedän, mitä hän tekee?"

"Kyllä täti tulee, jos setäkin käskisi..."

"No, Kunigunda, lähdetään nyt sitte, minä tulen mukaan."

Kapteenska nauroi, sanoen: "Kyllä sinä, Inkeri, saat asiasi toimeen;
siltä näyttää kai."

Hevonen valjastettiin ja kapteeni läksi ajamaan Myllymäkeen, rouva ja
Inkeri olivat muassa, Haalmannin Severin asunto oli siisti, vaikka
köyhyys kurkisti esiin joka paikasta: miehen paikatuista vaatteista,
lasten puvuista, särössä olevista akkunaruuduista sekä keinuvista
lattiapalkeista.

Martta hämmästyi, kun kapteeni astui sisään, ja Severin muoto
synkistyi; hän luuli, että nyt oikein väkivallalla tultiin hänen
vaimoansa pois viemään. Mutta muotonsa kirkastui, kun Kunigunda
rouva sanoi: "Ajelimme tänne päin ilmoittaaksemme teille, että
erittäin etevä mies tulee pitämään täällä Myllymäessä tänään kello 4
raittius-esitelmää. Totta Haalmanni sinne menee? Meillä on kaikilla
paljon hyvää opittavaa sellaisen miehen esitelmästä, ja mielestäni
Haalmanninkin tarvitsisi nyt mennä, kun tilaisuudessa olette."

"Niin, menkää nyt, minäkin niin kovasti pyydän!" sanoi Inkeri.

Severin suu meni hymyyn, hän katsoi Marttaan ja vastasi sitten: "Kyllä
minä menen; täällä oli jo Martankin kanssa puhetta samasta asiasta.
Minä en tahtonut lähteä kaupunkiin, kun on vaatteenikin kovin huonot."

"Ai, ai, mies parhaassa iässä", sanoi kapteeni, "eikä ole parempia
vaatteita. No, noh, ihminen saattaa langeta, mutta myöskin jälleen
nousta. Helppo on langeta, nousemiseen tarvitaan kova tahdon voima."

"Niin tarvitaan", myönsi Severi.

Sillä välin kuin kapteeni puhui Severin kanssa, sanoi Martta
Kunigundalle: "Agaata röökinä kävi täällä ja tahtoi minua heille
kutomaan ja jättämään kotini, mutta sitä en voinut tehdä." Tässä Martta
rupesi pyyhkimään silmiänsä ja lisäsi vapisevin äänin: "Ei herrasväki
vain ole minulle suutuksissa, en voinut sitä tehdä, kun omatuntoni
kielsi."

Kapteeni, joka kuuli Martan puheen, vastasi: "Sinä teit aivan oikein.
Tulisiko meidän heittää alusta, joka on tuulessa, peräsintä ja airoja
vaille?... Ei suinkaan. Souda, Martta, kuten olet alkanut, kyllä
vastatuuli voimia koettaa, mutta kentiesi Herra satamaan johtaa.
Lähtekäämme nyt, koska asiamme olemme toimittaneet."

Inkeri oli jaellut makeisia lapsille ja käski heitä antamaan kättä.

"Sanokaa nyt kauniisti tattis ja kumartakaa", neuvoi Martta, ja vanhin
teki kuten äiti käski, mutta Riitta pani pienet kätensä silmiensä eteen
ja kurkisteli sormiensa välistä vieraita, jotka nyt sanoivat
jäähyväiset ja läksivät pois.

Neljän aikaan kokoontui runsaasti väkeä tupaan, jossa raittius-esitelmä
oli pidettävä. Haalmannilta menivät kaikin. Jaakko istui äitinsä
sylissä sekä Toppo ja Riitta äitinsä ja mummonsa välissä. Hetken
perästä tuli esitelmän pitäjä, hän puhui pontevasti ankaria sanoja,
jotka tunkivat syvälle ihmis-sieluun. Yht'äkkiä rupesi Topon silmistä
kyyneleitä vuotamaan, hän koetti itkuansa hillitä, mutta ei saattanut,
ja kun esitelmä loppui, parkasi hän ääneensä itkemään, ja itki niin,
että hänen pieni ruumiinsa oikein vapisi ja vanhempien täytyi kiirehtiä
pois.

Kotia tultuaan kysyi äiti, mitä varten hän itki ja silloin poika ei
ensin saanut selvää sanaa suustaan, mutta vihdoin hän änkötti: "Kun pa
-- pappi sa -- sanoi ettei isä pä -- pääse taivaaseen."

"Ei hän isästä mitään puhunut."

"Sanoi se -- se ettei juo -- juomari pääse taivaaseen ja Leena-Kaisa
sanoi, että isä on juomari."

"Mutta isä lakkaa juomasta, en koske viinalasiin enään. Toppo parka, ei
sinun isäsi tähden enään itkeä tarvitse."

Martan silmistä loisti autuaallinen väike. Oliko Jumala vihdoinkin
kuullut hänen hartaat rukouksensa?

Sinä iltana varmaankin enkelit olivat liikkeellä ja hiipivät hiljaa
katselemaan, miten kurjuuden majassa rauha jälleen oli saanut sijansa.



14. lapsuudenkoti.


"Äiti, mihinkä uusi lakkini joutui, en löydä sitä mistään ja hevonen on
jo valjahissa, istutko, Riitta, sen päällä?"

"Äiti, Toppo tuuppasi minua."

"Olkaa nyt kauniisti, kun matkalle pääsette. Tässä, Toppo, on lakkisi,
taluta kauniisti Riittaa ulos, minä tulen oitis Jaakon kanssa." Martta
oli pukenut nuoremman poikansa Jaakon valmiiksi ja pani nyt kiinni oman
sadetakkinsa. Puvusta ja koko komennosta näkyi, että perhe nyt oli
hyvissä voimissa. Severistä oli tullut raittiuden harrastaja ja
Sairiossa oli hänellä pieni punaiseksi maalattu asunto, sekä vieressä
oleva perunamaa. "Kaarperissa" hän kävi työssä. Siellä maksettiin hyvä
päiväpalkka eikä sallittu viinaan meneviä.

"Tulkaa nyt jo, että ennätämme ajoissa perille", huusi Severi.

"Tuossa paikassa." Eväskoppa ja tuliais-mytty siepattiin kainaloon
vielä, ja sitte Martta läksi Jaakon kanssa ulos, lukitsi ovensa, antoi
avaimen Severille sekä hyppäsi rattahille. Severi nosti Jaakon äidin
syliin, Topon ja Riitan taka-istuimelle, ja käski Topon pitää kiinni
sisarestaan. Itse tarttui hän ohjaksiin ja sitte lähdettiin ajamaan
Jylhämäkeä kohti, tuolle matkalle, jolle Martta 9 vuotta oli toivonut,
jota varten hän oli säästänyt ja koonnut rahoja, jotka eivät
milloinkaan riittäneet tähän tarkoitukseen. Hänen mieleensä johtui se
aika, jolloin hän 18-vuotiaana tyttönä tätä tietä ensi kerran läksi
maailmaa koettelemaan; silloin oli tulevaisuus hämäränä hänen
edessään, nyt oli hän jo paljon kokenut, ja tiesi paremmin kuin ennen,
että kun hätä on suurin, on apukin lähellä. Iloisella mielellä katsoi
hän tulevaisuutta kohti, olipa hän kovin nuori vielä, vasta
seitsemänkolmatta-vuotinen, -- kyllä sillä iällä toivovalla mielellä
eteen päin katselee.

Vähän matkaa olivat ennättäneet kaupungista, kun lapset, jotka eivät
kotona jaksaneet syödä, rupesivat taka-istuimelta hiljaa sipisemään:
"Äiti, meidän on nälkä." Äiti ei ollut tuota ensin kuulevinaan,
ajatteli vain, että mennäänhän lähemmäksi syöttöpaikkaa, sillä välin
kuin odottavat. Mutta nyt rupesivat kilvan laulamaan: "Äitii, on
nälkää, äitii, on nälkää -- ää -- ää."

"Noita lapsia, täytyyhän niille taittaa vähän ohrakaakkua." Martta
antoi kumpaisellekkin palasen ja lapset olivat tyydytetyt. Nyt he vain
katselivat kauniita kartanoita, niityillä olevia suuria heinäkekoja ja
jos jonkinlaisia esineitä. Äiti ei ennättänyt vastata heidän
kysymyksiinsä, sillä niin taajaan niitä tuli, ja esineitten ohi
ajettiin, ennen kuin hänelle selveni, mistä kysymys oli.

Tunnin aika kului syöttöpaikalla ja sitte matkaa jatkettiin taas. Nyt
oli jo poikettu metsätielle eikä siis näkynyt paljon uusia esineitä
enään, lapset kävivät unisiksi ja haukottelivat tavan takaa, mutta
Martan sydän sykähteli kummanlailla, kun hän kotipaikkoja läheni, noita
kauan kaivattuja eikä koskaan unohdettuja. Mikä lieneekään vaikuttanut,
että häntä oikein vavistutti, jota lähemmäksi tuli. Jo näkyi
Jylhävuori; juhlallisen synkkänä sen kanervainen harja kohosi salosta.
Jo pilkoitti sivulta päin, vienossa tuulessa väreilevä lammen pinta.
Metsän pihkainen tuoksu oli niin tuttu ja raitis... "Oi Severi, jospa
sentään tänne voisimme asettua", sanoi Martta, "metsämaan elämä on kuin
pyhäpäivän rauha. Täällä voisimme lapsinemme paremmin säilyä maailman
kiusauksista."

"Kyllä kiusauksia aina tapaamme, mutta kentiesi täällä paremmin
saattaisimme opettaa lapsillemme, _kenen_ avulla kiusaukset voitetaan."

Nyt ajettiin Jylhävuoren mäkeä ylös, jo oltiin mäen päällä ja tuolla
laaksossa lammen rannalla oli Jylhämäen torppa. Joka vain on ollut
vuosia poissa kodistaan, johon hän ensi kerran palajaa, käsittää Martan
tunteet. Jokainen vanha puu, jonka hän muisti, jokainen kivi, kaikki
olivat hänelle rakkaita, vanhoja tuttavia. Eräs suuri petäjä, jonka
tuuli entis-syksynä oli kaatanut, oli poissa, ja sitä hän kaipasi,
ikään kuin tuoni olisi häneltä ystävän riistänyt.

Pihaan tultiin, hevonen seisahtui, Severi katsoi ympärilleen, mutta ei
näkynyt ketään. Hän nosti puoli-uniset lapsensa maahan ja otti Jaakon
syliinsä, jotta Marttakin alas pääsisi; riisui hevosensa ja meni sitä
kaivolle juottamaan. Pihassa ei ollut muuta elävää olentoa, paitsi
kaksi porsasta, jotka tulivat vieraitten eteen ja ikään kuin kuunnellen
katselivat heitä, mutta kun lapset kurkottivat kätensä koskeaksensa
niitä, röhähtivät ne ja juoksivat hännät sikkarassa hakaan päin.

"Missä väki lienee?" sanoi Martta. "Eivät he ainakaan kaikki saata
kaukana olla." Samassa tuvan ovi kävi, vanha mummo tuli portahille.

"Mistä kaukaa ollaan?" kysyi muori.

"Hämeenlinnasta."

"Hää, kuuloni on käynyt huonoksi."

"Hämeenlinnasta ollaan", vastasi Severi lujemmin.

"Hämeenlinnasta! -- Ettehän vain ole..."

"Äiti, tässä nyt olemme, Severi ja minä joukkoinemme." Siinäkös riemu
syntyi ja lapsen lapset, ne nyt muorin silmien ilona olivat.

Muori kertoi, että lapset ja lasten lapset olivat heinää tekemässä
takaniityllä. "Mutta kyllä he sieltä pian tulevat", lisäsi hän. "Maalun
täytyy ainakin tulla illallista valmistamaan."

"Ei sanota Maalulle, keitä ollaan, saa nähdä, tunteeko hän?" sanoi
Martta, jonka leikkisä luonto jälleen pääsi valloilleen.

"Ei maarin Maalu teitä tunne, hän oli sentään hyvinkin lapsi,
12-vuotias vain, kun lähdit."

Severi pisti tupakkaa piippuunsa ja muori toi voita, juustoa ja
viilipiimää pöydälle; kalaa ja leipää siinä oli entiseltään jo. "Syökää
nyt, kyllä maar teidän nälkä on. Jahka Maalu tulee, niin hän panee
olkia lattialle ja tuo vaipat ja raidit lutista, että lapset pääsevät
maata."

Siinä kun syötiin, tulivat entiset naapuritkin puheeksi. Pieniä
muutoksia oli tapahtunut, torpista oli jostakusta mennyt henkilöitä
naimisiin, toisista muuanne muuttanut, ja Kontiosta olivat vanhukset
kuolleet.

"Vai ovat kuolleet, no Kustu on sitte yksin tiemmä", virkkoi Severi.

"Yksin on. Hm, onhan tämä ikään kuin Jumalan sallima, että tänne
tulitte. Kas, se nyt on sillä tavalla, että Kustun tarvitsisi lähteä
naimaan, mutta sitä hän ei tahdo tehdä, sanoo vain, että Kallu tulkoon
Miinan kanssa Kontioa hoitamaan, ja ottakoon Maalu miehen tänne, mutta
kun totta puhuu, on Maalusta paisunut komea likka ja eräs lampuodin
poika on nyt häneen silmänsä iskenyt, hän on vanhempiensa ainoa poika
ja tahtoo Maalua emännäksi taloonsa. Tässä sitte sanoimme juuri
tuonaan, että tarvitsis kirjoittaa Martalle ja Severille, että
tulisitte ottamaan tätä torppaa haltuunne, kontrahdit käyvät vielä
minun nimessäni, ei teidän tarvitsisi muuta kuin tulla vain tänne ja
myydä kampsunne kaupungissa. Kontiossa on Kallulla kaikki valmista,
ettei täältä mitään tavaroita suuriakaan sinne muuteta. Tästä aioimme
jo aikaa teille kirjoittaa, sillä ovathan ne vanhukset jo puoli vuotta
olleet kuolleena. Ukko kuoli jo tuossa joulun edellisellä viikolla ja
Ulla sitte Kynttilänä, mutta ei kirjettä saatu toimeen, kun ei täällä
kukaan oikein osaa panna asioita paperille, sikseen se jäi. Olihan
Kustu kaupungissa, mutta ei hän saanut selkoa asunnostanne ja tuli
sitte kiire kotiakkin, työn-aika kun oli parhaallaan juuri, ja sillä
tapaa se sitte on jäänyt. Yhdessä viljelyksessä ovat nyt vain molemmat
torpat olleet."

Severi ja Martta katsoivat toisiinsa. He eivät puhuneet tähän mitään,
mutta molemmat ajattelivat: "Meillä on edessä Jumalan viittaama tie."

Muorin puhuessa tuli Maalu kotia, hän tervehti, katsellen etsivästi
ympärilleen. Martta virkkoi: "Olemme täällä pyytäneet yösijaa ja ruokaa
muorilta, kun lapset olivat unissaan, ja itsekkin olimme väsyneet,
ettemme jaksaneet ajaa kauemmaksi; jos nyt saisimme olkia lattialle,
että lapset pääsisivät maata."

"Kyllä sitä saatte", sanoi Maalu, jonka toivova katse nyt muuttui
melkein alakuloiseksi, kun hän virkkoi: "Näin hevosen ja rattaat
pihalla ja ajattelin itsekseni: 'entä jos sisareni, joka on ollut
yhdeksän vuotta poissa Hämeenlinnassa, nyt olisi tullut;' mutta eipä
ollutkaan."

"Mutta entä jos sentään olisi tullut... Katsoppas, Maalu, nyt oikein
tarkasti, kyllä vielä verkkoja lammesta yhdessä pääsemme kokemaan."

"Hyvänen aika! Sinähän se oletkin, aivan varmaan, mitenkä en sinua heti
tuntenut?"

"Muistatko, kun lupasin tuoda sinulle kauniin huivin, jahka
rikastuisin? Kauan olet sitä saanut odottaa. Katso, tässä on minulla
mies ja kolme lasta, eikö siinä ole rikkautta kyllin? -- Ja kas tässä
on huivi, jonka olen ollut sinulle velkaa."

"Kiitoksia! Oikeinpa se on puolisilkkiä. Mutta juoksenpa puhumaan
Kallulle ja Miinalle myöskin, että olette täällä."

Maalu läksi ja hetken perästä oli koko perhe koossa. Miinallakin oli
kaksi tyttöä. Ensi iltana orpanukset katsoa tuijottivat toisiinsa ja
kun pikku Miina koski kaupungin tytön vyöliinaan, joka hänen mielestään
paistoi kumman hienolta, niin Riitta huusi: "ääh", ja veti vyöliinansa
niin äkkiä pois, että reunusta repesi. Siitä syntyi suru ja äiti käski
hänen olla kiitti sekä riisui sitte lapsensa maata.

Ei torpan vanhempi väkikään kauaa valvonut, heidän kun aamulla jälleen
aikaisin täytyi olla työssään, mutta suuruksen jälkeen juotiin
korppukahvia, kun Haalmannin olivat tuoneet kaupungin-nisusia, sekä
muutaman naulan sokuria ja kahvia tuliaisiksi.

Siinä sitte taas kun juttelivat, kehoittivat Severiä muuttamaan
Jylhämäkeen, ja tähän Severi suostui. Päätettiin, että mummolle
jättäisivät vanhemmat lapset ja lähtisivät itse kaupunkiin myymään,
mitä heillä siellä oli myytävää. Viikon viipyivät he Jylhämäessä, ja
ulkotyössä kävivät koko ajan, Martan mielestä se oli kovin hauskaa.
Sisarusten lapset olivat jo ihan tuttuja keskenään. Toppo ja Riitta
jäivät halusta muorin luo, mutta Jaakon Martta otti mukaansa. Ei nyt
ensinkään ollut ikävä lähteä, kun tiesivät pian palaavansa takaisin.

Syksyllä sitte muuttivat kotitorppaan, jossa Martta onnellisena rupesi
emännöitsemään. Severi osti jälleen torven entisen sijaan, jonka hän
ennen rappiotilassa ollessaan oli hukannut. Nyt hän jälleen saattoi
vaimonsa, lastensa ja koko ympäristönsä huviksi sitä soittaa, kun hän
pyhä-iltoina perheensä parissa lammella souteli. Neljä vuotta jatkui
tämän perheen onnellinen elämä, mutta sitte synkistyi jälleen taivas.
Soitto taukosi lammelta ja kirkkopihaan nousi uusi kumpu, jonka luona
Martta aina viipyi lastensa kanssa, kun hän pyhänä kirkkoon meni. Sen
kummun alla makasi Severi, hän oli terveytensä pilannut eikä jaksanut
enään entiselleen päästä; mutta vähätpä siitä, hän oli löytänyt
sielullensa pohjan.

       *       *       *       *       *

Monet talvet ovat lumea tuiskanneet Jylhämäen torpan maille ja kevään
aurinko monasti sulattanut jään lammelta sitte kuin Martta
kotitorppansa muutti. Lapset ovat kasvaneet, Toppo on jo 14-vuotias ja
osaa hyvinkin äitiänsä auttaa.

On lauantai-ilta, Martta ja lapset ovat tulleet saunasta ja istuvat
tuvan portailla. Mummo veisaa tuvassa tärisevällä äänellä. Kontion
Kustu tuli rannasta päin, hän oli ollut kalassa. Kustu läheni Marttaa
ja sanoi:

"Tässä tuon sinulle kaloja pyhäksi -- tuoreita kaloja --"

"Kiitoksia! Tuleppa sisälle, että kahvia keitän."

Kustu katsoi ympärilleen ja meni sisään, mutta sanoi tupaan tultuansa:
"En minä kahville tullut, tahdoin vain kysyä, josko sinulle nyt
kelpaisin?..."

"Kustu hyvä, en minä enään naimisiin mene, rakkauteni hautasin turpeen
alle."

"Kyllä minä sen melkein arvasin, mutta ajattelin, että ehkä olisit
tarvinnut apua toimissasi..."

"Kyllä Toposta jo apua karttuu."

"Kyllä niinkin. Hyvästi nyt, Martta, jos apua tarvitset, niin kyllä
tullaan." Kustu lähti menemään kotia päin, ja Martta istui jälleen
portahille. Aurinko läheni läntistä taivaanrantaa ja loi kultaiset
säteensä laaksoon ja Jylhävuoren harjalle.

"Äiti, katsoppas pian, tuolla vuoren harjalla on kovin paljon
röökinöitä ja herroja, katsoppas kuinka kauniita!"

Äiti katsoi vuorelle päin, ja siellä niitä todellakin oli kaunis joukko
nuoria, muutamilla oli tähystimet kädessä.

Hetken perästä tuli koko joukko alas laaksoon, tulivat torpan pihaan ja
kysyivät, saisivatko ruokaa ostaa. Martta lupasi. Samalla juoksi
joukosta esiin solakka, kirkas-silmäinen tyttö, laski toisen
käsivartensa Martan kaulan ympäri ja sanoi: "Martta, tunnetteko minua?"

Martta katseli hetkisen ja sanoi epävarmana:

"Inkeri?" Mutta samassa hän tunsi selvästi ja huudahti: "Hyvänen aika,
kuinka röökinä on kasvanut, olette ihan aikaihmiseksi tullut. Niinpä ne
vuodet menevät."

"Niin menevät", sanoi Inkeri ja loi veitikkamaisen silmäyksen
lähimmäiseen kumppaniinsa, erääseen nuoreen herraan, joka hymyillen
viiksiään väänteli, kuka lienee ollut, kentiesi joku sukulainen --
tuttavalta näytti...

Martta läksi asettamaan pöydälle ruokaa, joka nuorisolle hyvältä
maistui. Ruoalta päästyä kiirehtivät jälleen matkalle. Inkeri kuitenkin
ensin jakeli sokerileivoksia lapsille ja sanoi sitte jäähyväiset.

Martta katsoi hänen jälkeensä, kun tyttö kiipesi kevein askelin ylös
mäkeä, ja ajatteli: "Mimmoiseksika hänenkin elämänsä muodostunee..."

Ajatuksiinsa vaipuneena läksi hän hitaasti sisälle. Vanhat muistot
olivat heränneet, kun hän näki Inkerin. Hän istahti ääneti akkunan
ääreen, muutama kyynel vieri hiljaa hänen ahavoittuneille kasvoillensa.
Lapset panivat maata, mutta Martta istui vielä kauan yksin valveella,
mitä lienee ajatellut... Kun taivaanrannalta katosi viimeinen rusotus
ja lasten tasainen hengitys ilmaisi, että olivat uneen vaipuneet,
silloin Marttakin vihdoin meni levolle.

Kotitorpassaan, Jylhämäessä, elää Martta vieläkin, kasvattaen
lapsistaan kelpo kansalaisia.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Martta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home