Title: Kun kansa nousee - Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta
Author: Wilkuna, Kyösti
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kun kansa nousee - Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta" ***


KUN KANSA NOUSEE

Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta


Kirj.

KYÖSTI WILKUNA


Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.



SISÄLLYS:

    I. Suojeluskunnat syntyvät
   II. Harjotuksia, aseiden hankintaa, odotusta
  III. Vihdoinkin avonainen sota
   IV. Vangitsemisia -- Muutamia kaameita hetkiä -- Lisää aseita
    V. Kotoisessa esikunnassa
   VI. Sotilaspoika
  VII. Jääkärit tulevat
 VIII. Kuolon mailla
   IX. Eteenpäin nelikertaista ylivoimaa vastaan
    X. Vandalismia
   XI. Yöllisen murhapalon loimottaessa
  XII. Vandaalien jälillä
 XIII. Eräs punainen perhe
  XIV. Punakaartilainen
   XV. Pyhä yksinkertaisuus
  XVI. Kohtalokas pomminheitto
 XVII. Raivotappelijoita
XVIII. Puhe, joka jäi pitämättä
  XIX. Kun kieroon kasvanut oikaistiin
   XX. Sairaita ja vankeja



I.

SUOJELUSKUNNAT SYNTYVÄT.


"Ettäkös tee ymmärrä, että teittien on turha rimpuilla vastaan, kun
kansa vaatii!"

Roskaväen piirittäessä pörssitaloon suljettua Helsingin valtuustoa
kirkui otsatukkansa suojasta yllä olevat sanat kokoussalin ovelle
ilmestynyt leveälahkeinen "sakilaisjolppi". Sekä nuo sanat, että
se tilaisuus, missä ne lausuttiin, ovat minusta erinomaisen
tunnusmerkilliset maamme julkiselle elämälle kesällä 1917.

Kuin katkelmia pahasta painajaisunesta on tajuntaan painunut
vain erinäisiä kohtauksia siitä monikirjavasta näytelmästä, joka
mainitun kesän kuluessa maassamme näyteltiin. Päivän tunnussanana aito
itämainen svaboda (= täydellinen anarkia ja roskaväen mielivalta);
kohtuuton ja väkivaltainen lakko toisensa jälkeen; tavarissi-kiemailua,
ryssänpistimiä, tökötinhajua ja pimeitä kotitarkastuksia
vangitsemisineen; voimellakoita, jolloin Valion puolikypsiä juustoja
kierii pitkin katukiviä ja kirkuvat suutarin Martat esikaupungeista
huitovat ruskean laihoilla nyrkeillään kuin pesukurikoilla; sikahumalaa
kohti nopeasti kehittyvää kansanvallan (oikeammin: roskaväen vallan)
juopumusta; huippuunsa kohonnutta siltasaarelaisröyhkeyttä ja
seitsenkertaisesti kuumennettujen pätsien voimalla huumaansa lietsovat
sosialistilehdet ainoina tietojen tuojina, kun latojain lakkoillessa
sakilaiset ja "flottarit" piirittivät porvarislehtien toimistoja.
Ummehtuneeseen ilmaan ei kajahda mitään vapauttavaa sanaa ja näkyviin ei
kohoa yhtään persoonallisuutta, ainoastaan hikinaamaisia ja suurisuisia
demagoogeja, joita kansainvälisellä aaterihkamalla lastattuina kuin
täyteen puhalletut rakot vilahtelee silmäin ohi ihan loppumattomiin;
raskaasti ähkyen nyhjyttelevät kesäisten salojen halki ränsistyneet
junat, joiden vaunut pitkin penkkejä, käytäviä, hyllyjä ja patjoja
venyvistä ryssänsoltuista ovat kuin lieroilla täytettyjä
jättiläisrasioita; niin, koko maa on kuin ääretön tanssilava, jonka
palkit notkuvat anarkia-polkan jyskeestä. Ja tämän monikirjavan
näyttämön taustassa loistaa Valpas-Hännisen kalvakka naamataulu, tuon
sameiden vesien mestarikalastajan, jota voi negatiivisessa mielessä
katsoa Suomen kansan tähän saakka merkillisimmäksi rotupsykoloogiseksi
tuotteeksi; hän hymyilee tyytyväisenä ja tekee kylmiä laskelmiaan,
pidellen tottuneessa regissöörin kädessään niitä näkymättömiä lankoja,
joiden tempaisuja totellen rahvaanvallan markkinakentällä tekevät
temppujaan Tokoi, Manner, Sirola y.m. nimillä tunnetut lukuisat
marionetit.

Entä vakava ja lainkuuliainen osa väestöstä, ja sehän on kuitenkin
enemmistönä maassa? Niin, se huokailee kuin kahleisiin lyötynä,
läpi tuskastuneena tähyillen joka suunnalle: mistä tulisi pelastus,
mistä vapauttava sana ja mistä se myrskynpuuska, joka kirvottaisi
poveen pakahtuvan siveellisen vihan ja saisi liikkeelle ne raskaat,
voimat, jotka edustavat tämän maan oikeata, todellista kansantahtoa,
kansaa kokonaisuudessaan eikä mitään joukkohulluuden riivaamaa
erikoista luokkaa. Mutta ei, helteisellä taivaalla ei näy pienintäkään
pelastusta lupaavaa pilvenhattaraa, päivästä päivään pysyy ilma hikisen
painostavana ja häiriintymättä saa kansan edesvastuuttomin aines jatkaa
svaboda-orgioitaan.

Eduskunnan porvarillisen aineksen ja hallituksen yritykset
järjestysvallan luomiseksi tyrehtyvät siltasaarelaisten tömistykseen
ja raivokkaihin alashuutoihin, joita toverillisesti säestää pistinten
kilinä ryssänkasarmeista. Puhutaan, kirjoitetaan, jauhetaan, mutta
mitään ei saada aikaan. Viikko viikolta jatkuu hikistä paikallaan
seisontaa ja yhä vaivautuneempi ilme syöpyy lakia ja järjestystä
rakastavain kansalaisten kasvoille.

Tämän avuttoman tilanteen vallitessa ryhdytään niiden alotteesta,
jotka näinä isänmaamme etsikkohetkinä koettavat viimeiseen saakka
olla toimessa, puuhaamaan järjestys- ja suojelusvaltaa yksityistä
tietä. Saapuu tietoja, että Etelä-Pohjanmaalla on palokuntain nimellä
perustettu järjestöjä, joihin on liittynyt lukuisasti miehiä ja jotka
ahkerasti pitävät sotilaallisia harjotuksia.

Päätämme panna sellaisen pystyyn kotipitäjässänikin. Mutta perustavaan
kokoukseen eräänä alkuelokuisena iltana on saapunut harmillisen
vähän miehiä. Ja sitten kokouksen meno: jaarittelua ja sinne tänne
jahnaamista eikä kohottavasta innostuksesta pienintä pihaustakaan.
Muuan jästipääisäntä, jonka puoluekarsina on jossain siellä
maalaisliiton ja sosialismin rajamailla, tahkoaa vastaan kuin raskas
myllynkivi, samalla kuin eräät nuorisoseura-idealistit uhkaavat koko
asian hukuttaa aatehelyjä vilisevään sanatulvaansa.

-- Paitsi ryssien varalta voi tällainen palokunta muutenkin
järjestysvaltana käydä tarpeelliseksi, -- koettaa eräs meistä puuhan
alkupanijoista auttaa asiaa jaloilleen. -- Ajatelkaahan esimerkiksi
sitä seikkaa, että kun pitäjässämme alkavat syksyllä rautatietyöt, niin
silloin kulkeupi paikkakunnalle varmastikin kaikenlaisia hulikaaneja,
viinatrokareita ja korttihuijareita, jotka nykyisen elintarvepulan
vallitessa voivat aikaan saada mitä vallattomuuksia hyvänsä.

Näiden sanojen johdosta lähtee huoneesta joukko työväentalolaisia,
jotka epäluuloisina ja kyräten ovat istuneet oven suussa.

-- Vai rautatietyömiehiä täällä aiotaan ruveta lahtaamaan! -- kuuluu
seläntaitse karkea ääni, samalla kuin ovi rämähtää menijäin jälestä
vihaisesti kiinni.

Kokoukseen oli vartavasten kutsuttu sosialistejakin ja asia oli
alustettu sovinnollisessa ja yhdistävässä hengessä sekä koetettu
terottaa sen tarkotuksena olevan kaikkien kansanluokkien,
koko isänmaan yhteisen edun. Saatiin siis jälleen nähdä että
Siltasaarelta hallittujen sosialistiemme kanssa oli mahdoton yrittää
minkäänlaista yhteistyötä. Sosialistilehtien paloartikkelit porvarien
lahtarikaarteista olivat jo ehtineet tehdä vaikutuksensa.

Kun menivät, niin menkööt, onhan meitä "porvareitakin" pitäjässä mitä
yhden palokunnan perustamiseen tarvitaan. Pannaan siis sanamyllyt
uudestaan käyntiin, jauhetaan, jauhetaan ja lopuksi syntyy kuin
syntyykin "palokunta". Valitaan päälliköt ja muut toimihenkilöt sekä
päätetään panna harjotukset käyntiin. Tulos: seuraavaksi sunnuntaiksi
määrättyihin harjotuksiin saapuvat ainoastaan päälliköt.

Alkuunsa nukahtavat "palokunnat" naapuripitäjissäkin, joissa erään
toverin kanssa olen kierrellyt niitä perustelemassa. Mitäpäs tässä
hätäiltäisiin, kun omia housuja ei kerran tuli uhkaa.

Eletään, torsotetaan päivästä toiseen ja tylsän odotuksen vallassa
kuunnellaan svaboda-polkan jyskettä. Niin päästään marraskuuhun.

Puukko kurkulla on eduskunnalta kiristetty läpi kypsymätön reformi
toisensa jälkeen. Nyt sitä on jälleen kiristettävä. Tosin siihen tällä
kertaa ei ole edes syyn varjoakaan, mutta "kansa" on päästettävä taas
uudemman kerran näyttämään mahtiaan (=venäläinen pistinvalta). On niin
hiivatin lysti nöyryyttää ja kuranssata noita vietävän phörrväreitä.
Niinpä pannaan taaskin "pyörät seisomaan", porvarislehtien suuhun
työnnetään kapula ja maa vaivutetaan viikon mittaiseen pimeyteen, jonka
suojissa ryssiltä saaduilla kivääreillä aseistetut sakilaislaumat
ryhtyvät omalla tavallaan toteuttamaan veljeys-vapaus-tasa-arvo-oppeja.

Eletään siis jälleen suurlakossa. Junat eivät kule eikä saavu postia.
Mielellään sulkisi "työväenneuvosto" täällä kotipitäjässänikin
kauppapuodit sekä ottaisi telefoonin haltuunsa, mutta ei uskalla.
Punaiset tuntevat täällä vanhalla talonpoikaisseudulla itsensä liian
voimattomiksi.

Mutta toisin on naapuripitäjässä. Siellä on asutus vanhempaa ja osaksi
rappeutuneempaa, sen halki kulkee rautatie ja siellä on kaksi sahaa.
Nämä seikat ovat paikkakunnalle luoneet melkoisen jätkälistön. Sen ja
samalla työväenyhdistyksen ydinjoukon muodostaa joukko täydellisiä
roistoja, jotka elelevät kaikenlaisella petkutuksella ja huijauksilla.
Tämän joukon henkinen isä ja johtaja on lihava ja irstas suutari
(tietysti suutari!) Tossava, joka sota-aikana on gulashannut itselleen
melkoisen omaisuuden. Muuten varsin tyypillinen sosialistipomo:
sileänniljakas, moninaamainen, hillitty, mutta sitä vaikuttavampi,
salakiihottaja, joka aina osaa luikerrella vapaaksi edesvastuusta, jos
milloin hänen yllyttämänsä joukot ovat tihutöitä tehneet.

Sellaista väkeä ovat naapuripitäjän ihanneyhteiskunnan luojat ja
sellainen heillä herra ja mestari. Hepä nyt suurlakkopimeydessä
ryhtyvät pitäjää hallitsemaan: kaikki kaupat ja muut liikkeet kiinni,
asemalle ja telefoonisentraaliin vahdit, etteivät porvarit pääse
vastavallankumouksellisia juoniaan levittämään! Ja työväentalolla, joka
kaikenlaisen rivouden, renttutanssien ja salajuonien pyhäkkönä kohoaa
keskellä tiheintä kirkonkylää, istuu suutarigulashi Tossavan johdolla
vallankumouksellinen työväenneuvosto, halliten pitäjää.

Mutta lakko päättyy, junat alkavat kulkea, sanomalehdet pääsevät
pintehistä ja posti saapuu. Kaikkialla muualla on tuo aiheeton ja
järjetön lakko lopussa, mutta ei naapuripitäjässä. Siellä ovat
tossavaisten tahdosta puodit yhä kiinni ja telefooni sulkutilassa.
"Kansa" naapurikunnassa näyttelee vallankumousta päivästä toiseen
senkin jälkeen, kun muualla on jo palattu päiväjärjestykseen.

Jo suutahtavat viimeinkin kaikki kunnan kansalaiset. Miehiä, joukossa
puoleksi vakaita körttiläisiä, kokoontuu satainen lauma. Kellä
on luodikko tai muu metsästyspyssy, tempaa sen olalleen, toisten
varustautuessa seipäillä. Kaksimiehisissä riveissä äänetönnä, vakaana
ja päättäväisenä marssii tuo kunnioitettavan suureksi paisunut joukko
"vallankumouksen näyttämölle".

Puodit avataan ja sentraalista ovat lakkovahdit jo sitä ennen
puikkineet jalkoihinsa.

-- Tossava neuvostoineen tilille!

Valjuna astuu Tossava vapisevan neuvostonsa kera ulos työväentalosta,
jonka eteen "vastavallankumouksellisten" joukko on asettunut, sekä
alkaa tekorauhalliseen tapaansa selitellä ja luikerrella.

-- Eiköhän niille olisi paras panna selkään, että oppisivat vasta
ihmisiksi elämään? -- ehdottaa muuan körtti-isäntä.

Tätä lutherilaista neuvoa ei kuitenkaan noudateta, vaan sen sijaan
vaaditaan Tossavaa tovereineen kirjoittamaan nimensä sitoumuksen
alle, jossa he juhlallisesti lupaavat vasta olla mitään rettelöitä
matkaan saattamatta. Vastaan mukisematta ja helpotuksesta hengähtäen
kirjoittavat "neuvoston" jäsenet, Tossava ensimäisenä, nimensä
lupauksen alle. Annettuaan paperin nimismiehen huostaan palaavat ukot
tyytyväisinä arkitoimiinsa.

Innostava ja kohottava vapautuksen humaus käy läpi kahden pitäjän. On
vihdoinkin uskallettu edes jotain yrittää, on vihdoinkin saatu hieman
tuulta tähän seisovaan ilmaan.

Nyt on ehkä sovelias hetki yrittää palokunta-asiaa uudestaan vireille
panna. Mutta pian ilmestyy sille asialle vieläkin pätevämpi kiihotin.

Tuskin olivat naapuripitäjässä "vastavallankumoukselliset" poistuneet
kirkolta ja tuskin muste sitoumuksessa ehtinyt kuivua, kun jo pari
Tossavan kätyriä oli matkalla Kokkolaan apua hakemaan. Seuraavan
päivän junassa sieltä saapuikin puolisataa ryssää, matkassaan kaksi
kuularuiskua, joukko ylimääräisiä kiväärejä sekä parvi suomalaisia
hulikaaneja.

Mikä taivas nyt aukesikaan paikkakunnan roskaväelle! Nyt päästiin
kostamaan ja näyttämään manttaalipörhöille, että valta sittenkin on
"kansan". Hih!

Aseman virkamiehet vangittiin, samoin nimismies, poliisi ynnä joukko
isäntiä sekä raahattiin käsiraudoissa työväentalolle. Paikkakunnan
omat hulikaanitkin saivat kiväärin käteensä, ja silloin: pois tieltä,
porvarit! Mutta kerrassaan näky jumalille on Knuutilan Nartti,
pahankiskoisuudestaan yli kymmenen pitäjän kuuluisa lentojätkä, kun hän
kävelykeppinään poliisilta anastettu sapeli teikkaroi kylänraitilla,
heitellen silmille valuvan otsatukkansa takaa voitonriemuisia
silmäyksiä, ja häränsarvimaisten viiksien alta välähtävät suuret
torahampaat, kun hän tekee irvistävän eleen vastaan tuleville
herraskaisille.

Miehissä lähdetään nyt kylää kiertämään ja "aseita takavarikoimaan".
Melkoinen joukko vanhoja revolvereja, haulikoita ja muita viattomia
metsästyspyssyjä saadaankin saaliiksi ja kuljetetaan työväentalolle.
Revolveri ohimolla tiukataan vangeiltakin missä heidän aseensa
ovat kätkössä. Varsinkin pidetään lujalla nimismiestä, jonka
hieno gentlemanniolemus omituisella tavalla ärsyttää "kansaa".
Hulikaanilauman keskellä saa hän marssia kotiinsa näyttämään mihin
aseet on kätketty.

-- Ettekö te kerralla usko, kun minä sanon, että minulla ei ole mitään
aseita kätkössä! -- tulistuu lopulta nimismies ja polkee jalkaa.

-- Elä huuda, perrr...!

-- Enkö minä saa omassa talossani tehdä mitä tahdon!

-- Et, jumalaut', saakaan, nyt onkin kansalla valta! -- ja nimismiestä
kohti ojennetaan pari kivääriä, samalla kuin johtaja häristää hänelle
nyrkkiään. --

Se on hieno ja viihtyisä koti anttiikkisine huonekaluineen,
soittokoneineen ja monine tauluineen. Mikä nautinto tarsia huoneesta
huoneeseen, myllertää aseiden etsimisen varjolla kaikki nurin sekä
tyrkkiä pois tieltään hentoa ja säikähtynyttä talon rouvaa. Ja kun
he ovat niin armollisia, että suostuvat tuon rouvan pyyntöön saada
tarjota miehelleen ruokaa ennenkuin raahaavat hänet jälleen pois, niin
mikä nautinto nimismiehen asettuessa ruokasaliin syömään, ryhmittyä
kivääreineen saman pöydän ympärille sekä höystää talon herran
ateriaa naurunhörinällä ja rivoilla huomautuksilla herraskaisten
"pöytäoorningista". Taulun täydentää eräs toveri, joka apteekintippoja
runsaasti nautittuaan on nukahtanut tuolilleen: kivääri on kädestä
heltiämäisillään, kuorsaava pää on painunut rinnalle ja otsatukka
valahtanut riipuksiin.

Illalla pannaan työväentalolla toimeen orgiat. Apteekista
pakkoluovutetaan tenttua, hanuri alkaa räikkyä ja ryssän käsipuolessa
kiikkuvat kevytjalkanaikkoset. Ja että riemu oikein riemulle
remahtaisi, talutetaan sivuhuoneesta kahlehditut vangit tanssisaliin ja
kuljetetaan hitaasti ympäri salia. Nartti on tentusta ja tästä ihanasta
"kansanvallasta" haltioissaan.

-- S--nan sonni! -- kiljasee hän ja karkaa käsirautoihin kytkettyä
nimismiestä kurkusta puristamaan.

"Porin Kalle", laajalti kuuluisa roisto, sekä jotkut muut Kokkolasta
tulleet hulikaanit alkavat vaatia, että juhlatunnelman korotteeksi
muutamia vangeista tapettaisiin. Edes parikaan. Siihen ei ryssäin
johtaja kuitenkaan tällä kertaa anna suostumustaan. Niin jatkaa
"kansa" jubileumiaan ilman, verta, pelkän tentun vuodatuksella.
Kiitollisuutensa osotukseksi luovuttaa Tossava syrjävaimonsa
tavarisseille. Vastalahjaksi tavarisseilta jää inhottava veneerinen
tauti, joka pian leviää paikkakunnan hulikaaniseurakunnassa, niin
että viranomaisten myöhemmin täytyy heitä joukottain passittaa
lääninsairaalaan.

Niin, tässä on selostettu vain monias pieni kohtaus siitä laajasta
näytelmästä, joka proletariaatin voittokulun yhteydessä näyteltiin
Suomen kansalle marraskuulla 1917 ja jota monin verroin ja
värikylläisempänä jatkettiin talvella 1918.

       *       *       *       *       *

Tieto siitä, että naapuripitäjään on tullut ryssiä kahden kuularuiskun
kera, vaikutti kaameasti ihmisten mieliin. Syvemmin kuin koskaan tunsi
lainkuuliainen kansa aseiden, oman sotaväen ja lujan järjestysvallan
puutteen. Melkoinen joukko vakaita isäntämiehiä kerääntyi koolle ja
yksimielisesti päätettiin suojeluskunta -- palokunta-nimeä ei enää
käytetty -- panna uudella vauhdilla pystyyn.

Tämän uudistetun suojeluskunnan päällikkyyden sai allekirjoittanut
kunnian ottaa vastaan.



II.

HARJOTUKSIA, ASEIDEN HANKINTAA, ODOTUSTA.


Kahdeksanmiehisiä ryhmiä, päällikkö yhdeksäntenä, syntyy yhtä menoa
ympäri taajaväkisen pitäjän keskustaa. Harjoituskirjasista saatujen
osviittojen mukaan harjottelevat ryhmät keskuudessaan ja kahdesti
viikossa kokoontuvat kaikki kirkonkylälle nuorisoseuran talolle.

Asia on siis viimeinkin hyvällä jalalla. Kun olisi vain aseita! Se se
vasta vauhtia antaisi, sen tuntevat kaikki.

Mutta tällainen järjestö tarvitsee rahojakin. Panen listat kiertämään
ympäri pitäjää. Suuria en siitä odota, sillä onhan maalla totuttu
listoihin tekemään vain viidenkolmatta ja viidenkymmenenpennin
merkintöjä. Mutta tällä kertaa ovat viiden ja kymmenen markan merkinnät
tavallisimpia, ja kun listat palaavat, on suojeluskunnan kassaan
kertynyt sievonen summa rahaa.

Kova on tiistai- ja perjantai-illoin marssintöminä nuorisoseuran
talolla, kun ryhmäpäälliköt vuorotellen komentavat saapuville tulleita
miehiä. Väliin aina neuvotellaan, miten se ja se harjotuskirjassa
mainittu liike on oikein suoritettava, ja sitten taas: -- Asento!
Käännös oikeaan päin! Käyntiin mars! -- j.n.e. loppumattomiin. Joukossa
on joitakin aikoinaan vakinaisessa väessä palvelleita ja heistä on
minulle suuri apu. Niillä on vielä vuosikymmenten takaa veressään
sotilastottumusta ja kurin tuntoa. Pientä ristiriitaa tuppaa kuitenkin
aiheuttamaan se, että he ovat tottuneet yksinomaan venäläismalliseen
sotilaskomentoon, jota vastoin harjotuskirjat on laadittu täysin
saksalaiselle pohjalle.

Hengähdysaikoina keskustellaan päivän kysymyksistä. Sanomalehtien
tuomat tiedot siitä päivä päivältä yltyvästä ylimielisyydestä ja
röyhkeydestä, millä punaisemme yhdessä ryssän bolshevikien kanssa
pyrkivät järjettömiin tarkotusperiinsä, ovat omiaan lisäämään miesten
sotaista innostusta. Mutta tämä sotaisuus on toistaiseksi, aseiden
puuttuessa vain nyrkin pudistamista taskussa.

-- Kun olisi aseita! Kun olisi aseita! -- päivittelevät miehet.

Lähetän viikottaisin piirihallitukselle raportteja suojeluskunnan
tilasta ja miesmäärästä, muistuttaen joka kerta aseista. Niitä
luvataan, niin pian kuin vain saadaan, mutta toistaiseksi on niistä
kaikkialla ankara puute. Ja minä taas vuorostani viihdyttelen miehistöä
lupauksilla.

-- Odotetaan ja jatketaan harjotuksia, kyllä aseetkin tulevat kun
kerkeävät.

Käännyn asiassa kirjeellisesti erään jääkärin, entisen
Shpalernajatoverini puoleen, joka samoissa suojeluskunta-asioissa
puuhaa kotiseudullaan Varsinais-Suomessa. Asetiedusteluihini vastaa hän:

"Ehdoton surullinen tosiasia on, ettei meillä täällä ole nimeksikään
niitä työaseita, mitä 'hiihtosuomalaisille' haluaisit. Meistä tai
meidän puolestamme on olemassa paljon suurta huutoa ja huhua. On kai
arveltu, että merenrantalaisilla pitäisi olla. Ja niin pitäisikin,
mutta täällä ei ole kyetty hankkimaan. Suuret, etevät lastit ovat
menneet takaisin saamatta vastaanottoa. Niistä eivät ole tienneet
parhaat miehet, vaan semmoiset, jotka eivät ole kyenneet vastaanottoa
järjestämään, semmoiset, jotka esim. tointa haluavien jääkärien ja
heidän tovereittensa sijasta ovat ulkoluodoille asettaneet akkoja,
jotka saadakseen merkkivalon punaiseksi näyttävät jotain lyhtyä --
alushameittensa alta, mutta lakkaavat sitäkin vilkuttamasta, kun
tulee kylmä, menevät kalastusmajaansa ja jättävät Danzigin kapteenin
pimeyteen risteilemään."

[Vasta vapaussodan päätyttyä olen sattumalta saanut harmikseni kuulla,
että meidänkin kohdallamme Pohjanlahden rannikolla on pari vuorokautta
risteillyt aselaiva, odottaen vastaanottoa. Laivan tulosta oli
ilmotettu eräälle suojeluskuntahommissa häärivälle henkilölle, joka
itse ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin vastaanottopuuhiin eikä edes
ilmottaa asiasta sellaisille miehille, jotka ilomielin olisivat asiaan
ryhtyneet. Mutta sehän on niin tavallista meillä, että miltei joka
yrityksessä pyrkivät etunokkaan miehet, joista toden tullen ei ole
muuhun kuin pilaamaan asiaa, jota he tärkeydessään luulevat olevansa
kutsutut edesauttamaan.]

       *       *       *       *       *

On niin harmillista nähdä, kuinka Rahjan veljekset rahjaavat Pietarista
vaununlastittain aseita punakaarteille. Jos sitä _menoa_ saa rauhassa
jatkua, niin pian on joka ainoa hulikaani maassamme hampaisiin saakka
asestettuna, samalla kuin työväentalot ovat muuttuneet linnoituksiksi.
Hyvästi silloin laillisuus ja järjestys ja ennen kaikkea Suomen
itsenäisyys.

Niin, työväentalolla kirkonkylän laidassa tömisevät myöskin
lattiapalkit marssiharjoituksista ja kolahtelevat koivusta veistetyt
harjoituskiväärit. -- _Smirnaa! Ruussa naruu-kup! Napletsoo!_ --
kaikuvat pahoin vääntyneet venäläiset komentosanat, kun muuan pikku
gulashina ja sosialistiagitaattorina kyliä kiertelevä entinen
tarkka-ampuja harjottelee paikkakunnan punakaartilaisia, joilla on jo
oikein kaupungissa painetut suomen ja ryssänkieliset jäsenkortit.

Me suojeluskuntalaiset emme ole heistä ja heidän puuhistaan
tietävinään. Mutta sitä enemmän pitävät _he_ lukua meistä.
Pahankurisella äänekkyydellä huutavat he "lahtarikaartista" ja kuinka
porvarit varustautuvat murhaamaan köyhälistöä. Se on tietysti opittua
heikäläisistä lehdistä, jotka jokaikisessä numerossaan mitä räähkimmin
sanakääntein ulvovat porvarien katalista lahtarihommista -- samalla
kuin itse maan ikivanhan perintövihollisen avulla ja kuumeisella
kiiruulla asestautuvat omaa kansaansa ja isänmaataan vastaan. Niin,
ovathan meikäläiset sosialistit jo vuosikausia viljelleet tuota
alhaisen demagogian koeteltua taistelukeinoa: syyttää häikäilemättä
vastustajaansa siitä konnantyöstä, jonka itse on tehnyt tai jota juuri
varustautuu tekemään.

Paitsi suunsoitantaa kiertelevät punakaartilaiset harjoitusiltoina
nuorisoseurantaloa ja koettavat jäätyneiden ruutujen läpi kurkistella,
että mitä siellä sisällä oikein tapahtuu. Tulevatpa julkeimmat joskus
salin ovensuuhunkin katsomaan, saadakseen sitten tovereilleen kertoa,
minkälaisia temppuja siellä lahtarit tekivät. Ja naapuripitäjän
punakaartin kanssa ollaan vilkkaassa vuorovaikutuksessa. Niillä
miekkosilla kun on aseetkin, oikein ison isänmaan tavarisseilta
saadut kiväärit, sekä lisänä joukko rauhallisilta paikkakuntalaisilta
ryöstettyjä lintupyssyjä. Täytyy oikein asiasta aikain tehdä retkiä
kaupunkiin tavarissien puheille, että jos ne lähtisivät sinne maalle,
puhdistamaan paikkakunnan lahtareista ja varustamaan heidätkin aseilla.
Mutta tavarisseilla ei ole ollenkaan halua lähteä sinne talviseen
maansydämeen, penikulmien taa rautatiestä. Lehdet kirjoittavat niin
paljon lahtarien varustuksista, niillä olemas aseita. Mukavampi ja
turvallisempi olla kaupungissa, siellä "hljeba on, da flikushki on."

Kun ei itämaisista tavarisseista ole apua, täytyy sitä kiinteämmin
turvautua naapuripitäjän punaisiin. Ja nämä tekevätkin parastaan:
käyvät ahkeraan urkinta- ja provokatsionimatkoilla sekä uhkailevat
niin ja niin suurella voimalla tulevansa lahtareita opettamaan. Se
marraskuinen "vastavallankumous", jonka toimeenpanijoista huomattavin
osa oli kotipitäjäläisiäni, harmittaa ja kaivelee heitä yhä.

Näin kasvaa jännitys päivä päivältä ja aseiden kaipuu
suojeluskuntalaisten keskuudessa käy yhä polttavammaksi. Minun täytyy
lopulta lähteä liikkeelle, hankkiakseni niitä vaikka maan raosta.

Tällöin sattuu luokseni poikkeamaan Oulun suojeluskunnan lähetti,
joka on matkalla etelään aseita hankkimaan, liityn häneen ja yhdessä
menemme Vaasaan. Aseita on varastossa Kokkolan saaristossa, mutta
paljon sieltä ei liikene, selittää se hovioikeuden asessori, jonka
antamalla lupalipulla niitä saadaan. Ainoastaan sata kappaletta
luovuttaa hän Oulun suojeluskunnalle, muuta ei mitään. Näistä sadasta
lupaa oululaisten asiamies puolestaan kaksikymmentä kappaletta minulle.
No, onhan siinäkin jo maistiaisiksi miehistölle. Sitäpaitsi lupaa eräs
tuttavani hankkia minulle oston kautta kahdeksan graftonkivääriä ynnä
sata patruunaa kutakin kohti. Ne on hänen määrä lähettää rautateitse
kotiseudulleni.

Vaasasta palatessani lähden parin toverin kanssa hieman
risteilemään Etelä-Pohjanmaan pitäjissä. Kuinka paljon pitemmälle
suojeluskuntahommissa niissä onkaan jo päästy! Mieltä avartavat
vapauden tuulahdukset puhaltelevat jo voimakkaina pitkin vanhojen
sankarihautojen ympärillä leviäviä lakeuksia.

Uudenvuoden aattona pannaan Isonkyrön ja Ylistaron suojeluskuntien
kesken toimeen koehälytys. Niin ja niin monen tunnin sisällä pitää
miesten olla koolla Ylistaron kirkolla. Ja katso: käden käänteessä
kerääntyy, hevosilla täyttä laukkaa ajaen tai suksilla kiitäen, kahden
pitäjän alueelta määräpaikkaan puolisen tuhatta miestä. Ja kuinka pian
ne ovatkaan järjestyksessä ryhmittäin ja joukkuettain. Näkee, että
täällä on tehty työtä. Mutta usealla suojeluskunnalla täällä onkin
päällikkönä ja harjoittajana Saksasta koteutunut jääkäri.

Mieltä ylentävä paraadi siitä syntyy, kun tuo uhkea joukko
nelimiehisissä riveissä marssii ympäri taajan kirkonkylän. Kuinka
uusina ja mahtavina kaikuvatkaan porilaisten marssin sävelet! Ja
kun joukko on pysähtynyt joen jäälle ja jotkut haltioituneet miehet
puhkeavat puheita pitämään, leimahtaa heidän sanoistaan kirkas tuli ja
kilahtaa silkka teräs. Liikutuksen kyyneliin puhkeavat rantatörmälle
kerääntyneet katsojat, kun pitkin joukkoa alkavat voimakkaina vyöryä
isänmaallisen laulun sävelet.

Kuinka suuresti tuo joukko eroaakaan keinotekoisesti kiihotetusta,
valheellisen vallankumoushumalan juovuttamasta, räikein äänin ja
räikein värein esiintyvästä punakaartilaissakista. Siinä on syvää
hartautta, jaloa innostusta ja lujaa päättäväisyyttä. Vihdoinkin
on Suomen kansa, oikea, todellinen kansa, herännyt ja alkanut
liikehtiä. Ällistyvinä, kysyvinä ja neuvottomina seuraavat manööveriä
kasarmeistaan jokitörmälle tulleet ryssät kesiturkkeineen ja
muodottomine huopasaappaineen. Niin, katsokaa ja älytkää, että teidän
hetkenne tässä maassa ovat luetut!

Uudenvuoden aamuna istumme toverini kanssa erään körttiläisisännän
kamarissa. Keskustelu liikkuu tietysti suojeluskunta-asioissa ja
tulossa olevissa tapauksissa. Vimpelissä on harjotuskurssit ja sinne
sanoo isäntäkin näinä päivinä lähtevänsä. Aseista puheen ollen vetää
hän piirongin alta esiin muutamia käsikranaatteja. Sellaisiakin
niillä siis täällä jo on. Ja noin vain paljaaltaan piirongin alla,
vaikka saman katon alla, toisessa päässä rakennusta, majailee joukko
ryssiä. Täällä on kaikki niin avonaista ja rehtiä eikä täällä tyhjästä
kitsastella. Isonkyrön valtuusto esimerkiksi on päättänyt antaa kunnan
varoja suojeluskunnan tarpeiksi aina kahdeksaankymmeneen tuhanteen
saakka!

Illalla istun Lapuan kirkolla erään nuoren isäntämiehen luona, joka
vielä vuosi sitten oli kohtalotoverinani Shpalernajassa. Hän vuorostaan
vetää piironkinsa alta näkyviin erinäisiä kuularuiskun osia. Niitäkin
on siis jo täkäläisillä suojeluskunnilla. Ja jutellessamme soittaa
hänelle Ilmajoen suojeluskunnan päällikkö, nuori jääkäri, joka myöskin
sai käydä Shpalernajaan tutustumassa, ja pyytää lainaksi lapualaisten
kuularuiskua. Siellä Ilmajoella kuuluu nimittäin liikehtivän outoja
hulikaaneja, jotka suunnittelevat osuuskaupan ryöstämistä.

Totisesti, täällä on oikeata miesten meininkiä, niin että ihan kateeksi
käy.

Lapualta jatkan toverini kanssa matkaa Vimpeliin. Eräällä taipaleella
ajaa vastaamme kymmenkunta hevosta, kullakin perässään tyhjä
kirkkoreki ja reen jälessä astelee suitsia pidellen nuori reipas
mies. Hevoset ovat siroja, niiden hännät ovat lyhyiksi leikatut ja
toiset miehistä tervehtivät meitä sotilaallisesti. Ihmettelemme ja
arvailemme, kunnes seuraavassa pysäyspaikassa saamme kuulla, että ne
olivat Saksanniemen poliisikoululaisia, jotka nyt hevosineen olivat
matkalla Lappajärven ratsuväkiharjoituksiin. Niin sitä pitää! Olimmehan
sanomalehdistä nähneet punakaartilaisten siellä ja täällä kaapanneen
saksanniemeläisten hevosia matkalla Pohjanmaalle. Mutta yksi ja toinen
joukkokunta heitä kuitenkin on päässyt pujotelleeksi määräpaikkaansa.

       *       *       *       *       *

-- Seis, tunnussana! -- kajahtaa yhtäkkiä korvissamme, kun
iltahämärässä lähenemme Vimpelin kirkonkylää.

Siinä on tiellä vastassamme kaksimiehinen, kivääreillä varustettu
vahtipatrulli. Lähenemme siis kaikesta päättäen hyvin sotaista tienoota.

-- Porvareita ollaan, -- huudamme tunnussanaksi ja nauraen
päästävät vahdit meidät edelleen. Näkeväthän he, ettemme me mitään
punakaartilaisurkkijoita ole.

Tapaamme vielä toisiakin patrulleja, ja kauppiaan talon portilla, jonne
ajamme ja jossa esikunta majailee, seisoo kivääri kupeellaan vahti
pakkasesta huurtunein kulmakarvoin. Sivuutettuamme vielä ulkoetehisessä
yhden kivääriniekka vartian tapaamme pienehkössä vinttikerroksen
huoneessa joukon nuoria miehiä, sotilaskurssien opettajia sekä
kenraali von Gerichin, joka on äskettäin saapunut tänne sekä pitää
kurssilaisille luentoja strategiasta. Ilo on minulle saada täällä
tavata jälleen yksi Shpalernajan kohtalotovereista, jääkäriluutnantti,
nyttemmin majuri Heiskanen, joka toimii kurssien johtajana. En ole
tavannut häntä sitten kuin viime talvena Pietarista palattaessa
erottiin Viipurin asemalla, jolloin hän Sihvon ja parin muun toverin
kanssa lähti takatietä myöten painamaan takaisin Saksaan. Sieltä on
hän myöhäsyksyllä palannut aselaivan mukana kotimaahan ja ensimäinen
tuttava, jonka kättä hän laivan kajuutassa Pietarsaaren saaristossa
sai puristaa, oli edellämainittu lapualainen shpalernisti, joka oli
saapunut aselastia vastaan ottamaan.

Sotaisen ulkonäön tarjoaa vinttihuone: revolvereja, mauserpistooleja,
parabellumeja, ja jääkäritikareita jos minne silmänsä kääntää, ja
seinustalla korkea kasa metallikoteloihinsa suljettuja kuularuiskun
patruunavöitä sekä laatikoittain kiväärinpatruunia. Innostunut ja
riehakas mieli vallitsee ja tuon tuostakin kajahtaa reipas laulu.
Vapautuneen ja eloisan vaikutuksen tekee koko Vimpelin kirkonkyläkin.

-- Mitäs näistä hommista punaiset tuumivat vai eikö niitä täällä
olekaan? -- tiedustan paikkakuntalaisilta.

-- Kyllä niitä on täälläkin ja aika paljon onkin, mutta nykyään niistä
ei tiedä mitään, ovat kuin maan alle kadonneet, -- kuuluu vastaus.

Niin, sen tuntee jo yksin ilmastakin ja näkee ihmisten kasvonilmeistä,
ettei täällä tiedetä mitään punaisesta tyranniasta.

Vilkasta on elämä täällä aution ja syrjäisen Lappajärven rantamilla.
Harjotuksia, luennoita ja vahtipalvelusta aamuvarhaisesta iltamyöhään.
Ympäri maan saapuu miehiä kaksiviikkoisille kursseille ja toiset,
kurssin läpässeinä, hajaantuvat kotiseuduilleen suojeluskuntia
harjottamaan. Tulipalopakkasessa, yltäpäätä kuurottuneina äkseeraavat
pojat tammikuisen taivaan alla ja joskin kädet kivääriä pidellessä
pyrkivät konttaan, lyö sydän sen sijaan lämpimänä ja innostus on suuri.

Järven toisella rannalla, Lappajärven puolella, liikehtii taasen
pakkashuurun keskellä pitkät rivit harjottelevia ratsumiehiä. Siellä
on tulevan ratsuväkemme kantajoukko. Väkisinkin, luonnon pakosta, on
Suomelle siis nousemassa oma armeija. Sen kehtona ovat saaneet kunnian
olla nämä syrjäiset ja karut Pohjanmaan pitäjät, joissa asuu jykevä,
luonnonraitis ja tervevaistoinen kansa.

Suomen armeija! Millä tuntein olenkaan historiallisia kertomuksia
kirjottaessani niin usein nuo kaksi sanaa paperille merkinnyt!
Ja nyt se on jälkeen syntymässä, Suomen armeija. Mitä on valtio
ilman sotajoukkoa? Kuin hiekalle löyhälle kyhätty huvimaja, jonka
ensimäinen myrskynpuuska hajottaa. Tuon tuostakin on meillä jo
sitten vallankumouksen liputettu ja juhlittu -- jospa me suomalaiset
olisimme yhtä mestareita valtiota rakentamaan kuin juhlapuheita ja
runoja laatimaan! -- Suomen itsenäisyydelle. Tähän saakka en ole
saanut itsessäni juhlamieltä viriämään, sillä kovin on tuntunut
itsenäisyytemme vielä olevan hyllyvällä pohjalla. Ja kuinka naivin
neitseellisiä meistä suurin osa onkaan, luullessaan itsenäisen valtion
syntyvän vain noin, ilman rajua ponnistusta ja kalliita uhreja,
pelkällä politikoimisella ja eduskuntajauhannalla. Merkitystään ei
ole vielä menettänyt suuren valtiomiehen karmea sana: "Valtiota ei
rakenneta puheilla ja äänestyksillä, vaan verellä ja raudalla."

Nyt, saatuani kurkistaa nopeasti varttuvan Suomen armeijan kehtoon,
tunnen juhlamielin, että itsenäisyytemme alkaa pohjautua lujalle
kalliolle. Eläköön nouseva Suomen armeija!

       *       *       *       *       *

Vimpelistä Kauhavan asemalle ajan samassa hevosessa erään kauhavalaisen
jääkärin kanssa. Hän on edellisenä yönä tuonut Pietarsaaren saaristosta
asekuormaston Vimpeliin. Avonaisesti, valtateitä pitkin olivat
vain ajaneet ja hänellä, kuormaston johtajalla, oli ollut reessään
käyttövalmis kuularuisku yllätysten varalta.

Hän on valistunut, jo vakaammassa miesijässä oleva ison talon isäntä.
Hänessä on niin runsaasti reipasta ja tuimaa jääkärimieltä, ja
virkistävää on hänen kanssaan jutella päivän kysymyksistä.

-- Kuuluvat etelänpuolen punahulikaanit uhanneen tulla Vimpelissä
käymään, -- virkkaa hän muun lomassa, -- mutta kyllä ne silloin saavat
ottaa ruumisarkut matkaansa.

Ja sitten kiivaalla kädenliikkeellä:

-- Sen minä sanon, että tässä maassa ei ilma puhdistu eivätkä olot
asetu, ennenkuin me Helsingin ja Tampereen hulikaanien verellä
kastelemme näitä Pohjanmaan lakeuksia:

Yhdyn sydämestäni hänen sanoihinsa, sillä jotakin samansuuntaista on
viime kesästä aikain sielussani liikkunut.

       *       *       *       *       *

Lähtiessäni Kauhavan asemalta kotia kohti hyristämään, on kapsäkissäni
mauserpistooli ja joukko käsikranaatteja, ainoat aseet, mitkä
Etelä-Pohjanmaalta mukaani liikenivät. Suuret eivät mainitussa
maakunnassakaan ole vielä suojeluskuntain varustukset ja Oulun lääni
ei ennen sodan puhkeamista ehtinyt saada muuta kuin edellä mainitut
sata kivääriä, jaettuna Oulun sekä allekirjoittaneen johtamalle
suojeluskunnalle.

Istun ryssistä täpötäydessä vaunussa ja kapsäkkini sisältö vaikuttaa,
että tunnen suhteeni heihin jo koko lailla turvallisemmaksi kuin vielä
äskiaikoina. Katselenpa heitä jo kuin kasken kaadantaan varustautuva
kirvesmies edessään olevaa ryteikköä. Odottakaahan, te itämaisen
barbarian etuvartiat, te isänmaani vuosisataiset tallaajat, teidän
hetkenne ovat luetut!

Laskeutuessani iltapimeässä junasta, vilahtelee ympärilläni kuin
kirjavia kissoja naapuripitäjän hulikaaneja. Ovatkohan haistaneet, mitä
minulla on kapsäkissäni? Joka tapauksessa pitävät ne näihin aikoihin
minua ja matkojani tarkoin silmällä. Öisin kuuluvat kiväärien kanssa
vahtivan teiden risteyksissä -- ja tästä vartioinnista maksetaan
miehille työväenyhdistyksen kassasta palkka, kuten myöhemmin heidän
papereistaan käy selville -- ettei suojeluskunnallemme vain pääsisi
asekuormia tulemaan.

       *       *       *       *       *

Tullessani harjoituspaikkaan ja riisuessani turkin päältäni, paljastuu
sen alta mauserpistooli ja puolikymmentä pitkävartista käsikranaattia,
jotka killuvat vyössäni. Silmät renkaina tuijottavat minuun miehet. Kun
otan mauserpistoolin kotelostaan ja alan selittää sen ominaisuuksia,
kiiluu joka ainoasta silmäparista yksi ainoa himo: olisipa minullakin
tuollainen ase!

Entä nuo perunapulttia muistuttavat esineet? Kun alan selittää niiden
ominaisuuksia sekä osottaa, kuinka ne ladataan ja kuinka laukaistaan,
tunkeutuvat miehet henkeään pidättäen ympärilleni. Ainoastaan pari
vetäytyy varpaillaan hiipien taammas. Vaarallisia aseita käsiteltäessä
näkee usein niin helposti miesten rohkeusmäärän.

Sitten kerron Etelä-Pohjanmaan kuulumiset ja kuinka siellä, ihan
ryssäin nenän edessä, toimitaan avonaisesti ja reilusti. Ja kuinka
siellä ei kuhnita eikä kursailla. Mutta tieto kiväärien saannista on
ennen kaikkea omiaan kohottamaan miesten rintaa. Eri vauhdilla sujuvat
harjotukset sinä iltana.

Kauan ei kestäkään, ennenkuin jääkärin johtama asekuormasto, matkalla
Ouluun, kulkee pitäjämme halki sekä jättää meille luvatut kaksikymmentä
kivääriä ynnä muutamia laatikollisia patruunoita. Silloinkos on elämää
ja innostusta nuorisoseuran talolla, kun aseet ilmestyvät sinne ja
saadaan ruveta, kivääritemppuja harjottelemaan. Kuinka somasti niiden
perät kolahtavatkaan lattiaan! Toista se on kuin äkseerata puukangit
olalla!

Mutta yleisen innostuksen vallitessa ei ole kukaan huomannut,
että tilaisuuteen on taaskin tulla livahtanut muutamia punaisia
kurkistelemaan. Ällistyneinä tuijottavat ne kivääreihimme ja poistuvat
sitten suurten uutisten kera: lahtarit ovat saaneet kivääreitä! Suuri
poru ja meteli nousee siitä punaisten leirissä. Itse työväenyhdistyksen
esimies lähtee liikkeelle ja parkuu pitkin teitä, että nyt ruvetaan
köyhälistöä murhaamaan. Käypä hän tätä hätäänsä eräälle kunnan
johtomiehellekin valittamassa. Oliko tämä teeskentelyä vai olivatko
sosialistilehtien vääristelyt siinä määrin hänen aikoihinsa syöpyneet,
sitä on vaikea sanoa. Että sosialistiemme ajatuselämä on ollut sangen
omituinen ja sekamelskainen, sen tulin kyllin huomaamaan myöhemmin
kapinavankeja tutkittaessa.

Siinä ilmapiirissä, missä silloin elettiin, suurenivat ja monistuivat
helposti kaikki asiat. Niinpä tuo vaatimaton kiväärimäärämme moniaan
päivän kuluessa kasvoi punaistemme kertomuksissa moniksi sadoiksi. Emme
tietysti ryhtyneet asiata oikomaan, sillä olihan harhaluulo omiaan
pitämään heikäläiset terveellisen pelon vallassa. Ehkäpä osaltaan esti
ryssiäkin pitäjään tulemasta, vaikka kotoisten bolshevikien taholta
heidän apuunsa edelleenkin vedottiin. Ja päineen eivät naapuripitäjän
hulikaanit uskaltaneet tulla uhkaamilleen asetarkastuksille, vaan
tyytyivät pelkkään tappotuomioiden julistamiseen sekä kaikenlaiseen
pieneen kiusantekoon. Niinpä kun tammikuun lopulla muutamia
suojeluskuntalaisiani lähti Vöyriin, jonne sotilaskurssit Vimpelistä
oli siirretty, liittyi asemalla heidän matkaansa pari punahulikaania,
jotka Kokkolan asemalla usuttivat joukon ryssiä poikien kimppuun. Sen
pahempaa eivät hulikaanit yrityksellään saaneet aikaan kuin että ryssät
ainoastaan penkoivat läpi poikain matkatavarat.

       *       *       *       *       *

Suojeluskunta kasvaa päivä päivältä ja jatkaa harjoituksiaan. Pannaanpa
eräänä sunnuntaina toimeen ampumaharjoituksetkin, jota varten pojat
ovat lakealle niitynselälle luoneet multavallin.

Eduskunta on koolla Helsingissä ja siellä jankataan totuttuun tapaan.
Siltasaarelaisten yhä yltyvästä vallan janosta tuovat sanomalehdet
joka päivä tietoja. Ja ryssät eivät lupauksistaan eivätkä saamistaan
miljoonista huolimatta tee merkkiäkään todenteolla Suomesta
poistuakseen. Heidän kurittomuutensa ja ilkivaltansa käy päivä päivältä
julkeammaksi. Sosialistien liittymisestä porvarillisten kanssa
yhteiseen rintamaan ryssien maasta häätämiseksi ja itsenäisyytemme
vakaannuttamiseksi ei ole enää toiveitakaan. Päinvastoin kehottelevat
heikäläiset johtajat näitä kurittomia ja likaisia laumoja maassamme
pysymään. Huolimatta yhä kärjistyvästä elintarvepulasta.

Yhä sähköisemmäksi käy ilma. Kunpa jo pian laukeisi, sillä totisesti:
ei tässä pidot parane, ellei vierahat vähene!



III.

VIHDOINKIN AVONAINEN SOTA.


Sunnuntai-iltana, Seitsemäskolmatta päivä tammikuuta, olen asettunut
vuoteeseeni lueskelemaan, kun luokseni ajaa pyrähyttää kolme
herrasmiestä kirkonkylältä.

-- Eiköhän olisi suojeluskunta hälytettävä koolle, sillä tuli tietoja,
että punaiset naapurikylästä hankkiutuvat ryssäin kanssa tänne tulemaan?

Sellainen on asia miehillä. Siinä tuokiossa olen vaatepäällä ja lähden
miesten matkassa kirkolle. Viime aikoina on niin usein tullut tuon
tapaisia viestejä, jotka aina lopulta ovat osottautuneet hätääntyneen
mielikuvituksen luomiksi. Siksi on syytä nytkin ottaa asiasta tarkka
selko, ennenkuin yösydännä ryhdytään suojeluskuntaa liikkeelle
hälyttämään.

Muutamien telefoonikeskustelujen jälkeen pääsenkin selville, että
pätevätä syytä hälytykseen ei tälläkään kertaa ole. Mutta entistä
valppaampana täytyy olla, sillä kaikesta päättäen on maassa jotakin
ratkaisevaa tekeillä.

Seuraavana aamuna olen hyvissä ajoin jalkeilla. Ensi töikseni istun
kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan joukon "liikekannallepanokäskyjä",
lyhyitä määräyksiä suojeluskunnan osastoille heti tämän määräyksen
saatuaan kokoontua muutaman päivän eväillä varustettuna
nuorisoseurantalolle. Viestinviennin olen jo ennen järjestänyt
mahdollisimman nopeaksi.

Tukku eri osastoille osotettuja kirjeitä povitaskussani lähden
kirkolle. Vastaani kiidätetään sanaa, että minua on pyydetty mitä
kiiruimmin soittamaan asemalle.

Riennän telefoonisentraaliin ja pääsen yhteyteen mainitun paikan
kanssa. Langan toisessa päässä on aseman ensimäinen kirjuri.
Hätääntyneellä äänellä alkaa hän puhua, mutta keskeyttää säikähtyneenä
ja kysyy, puhunko ruotsia. Hän on nimittäin muistanut, että heidän
sentraalinsa on epäluotettava paikka ja että siellä siis voi
olla punaisia kuuntelemassa. Vastattuani myöntävästi jatkaa hän
viimemainitulla kielellä.

Kas tällaista huohottaa hän korvaani katkonaisin, hätäisin lausein:

-- Helsingissä on hallitus ja eduskunta vangittu ... useita
senaattoreja murhattu ... rautatieliikenne keskeytyksissä ... Kokkola
ja Pietarsaari palavat... Kannus pyytää apua, Himangalta sinne tulleet
ryssät uhkaavat ryöstää ja polttaa ... etelästäpäin sotilasjuna tulossa
Kannukseen. Voitteko tulla apuun, teillähän on aseita?

-- Minä hälytän suojeluskunnan heti koolle ja tulemme sinne asemalle
niin pian kuin kerkeämme.

Olipa totisesti siinä uutisia näin aamutuimaan! Pannessani kuulotorven
pois ja kääntyessäni huoneeseen päin, kohtaa minua parin saapuvilla
olevan rouvasihmisen kalvenneet kasvot ja säikäyksestä laajenneet
silmät. Kirjurin uutisista on yksi ja toinen sana löytänyt tiensä
heidänkin korviinsa.

-- Mitä, mitä herran nimessä siellä on tekeillä?

-- Sosialistit vain taas rettelöivät. Julistaneet uuden suurlakon ja
vanginneet eduskunnan sekä hallituksen.

-- Mutta eikö se puhunut senaattorimurhista ja tulipaloista?

-- Se on tietysti kaikki liiottelua, -- vastaan ja riennän ulos.

"Hallitus ja eduskunta vangittu, senaattoreja murhattu, Kokkola ja
Pietarsaari palavat, Kannus huutaa apua" -- soi korvissani ja minä
tunnen ihan horjuvani näiden kaameiden uutisten painosta. Tarvitsen
muutaman hetken olla yksinäni ja selvittää ajatuksiani. Raikas
talvi-ilma ja vinha kävely palauttavatkin pian tasapainoni.

Maantiellä kohtaan varapäällikköni ja ilmotan hänelle nuo suuret
kuulumiset, jotka vaikuttavat häneen yhtä järkyttävästi kuin äsken
minuun. Annan hänelle kirjeet ja hänen rientäessään panemaan
viestinviejiä liikkeelle palaan itse kotiin tekemään tarpeellisimmat
matkavalmistukset.

Vaikka kirjelapuissa ei ole mainittukaan hälytyksen syytä, kokoontuu
suojeluskunta laajalta alueeltaan kuitenkin odottamattoman nopeasti.
Kun illan hämärtyessä palaan kotoa nuorisoseuran talolle, on sali
täynnä miehiä, joukossa paljon iäkkäämpiä isäntiä. Suuret uutiset ovat
jo kuiskeina levinneet miehestä mieheen ja kaikkien kasvoilla kuvastuu
levoton odotus.

-- Onko saapuvilla ketään suojeluskuntaan tai sitä kannattaviin
kuulumatonta?

Miehet silmäilevät ympärilleen.

-- Tuo kuuluu punaisiin, -- ja useampi käsi osottaa erästä miestä, joka
koettaa piiloutua toisten selän taa.

-- Ulos.

Ääneti häviää mies huoneesta.

-- Kaksi miestä kiväärien kanssa ulos vartioimaan, ja katsokaa visusti
perään, ettei ketään syrjäisiä pääse tänne kuuristelemaan!

Tämän jälkeen esitän läsnäoleville lyhyessä puheessa tilanteen sekä
tiedustan, onko kenelläkään mitään sitä vastaan, että suojeluskuntamme
rientää kannuslaisten avuksi. Kaikki ovat sitä mieltä, että apuun on
riennettävä.

Mutta kiväärejä on vaan kaksikymmentä kappaletta sekä niiden lisäksi
joukko haulikoita ja muita metsästyspyssyjä. Nekään graftonit, jotka
minun oli määrä oston kautta saada, eivät ehtineet saapua. Näin ollen
en voi retkelle ottaa kovinkaan suurta miesjoukkoa.

Ryhdyn valitsemaan mukaan tulevia miehiä. Miltei kaikki ovat halukkaita
lähtemään. Ei siis muuta kuin valita parhaat, jotka jo ennestään ovat
tottuneet ampuma-asetta käyttämään. Kiväärin saatuaan asettuvat valitut
kahteen riviin salin oikealle seinustalle.

Tarjolle tunkeupi joukosta viistoistavuotias avokatseinen
körttiläispoika.

-- Eiköhän sinun paikkasi ole täällä kotona, olet vielä kovin nuori, --
sanon ja osotan hänet takaisin.

-- Kyllä se saa tulla, -- ilmottaa pojan isä ja työntää hänet uudestaan
eteeni.

-- No, ota sitten herran nimessä, -- ja liikutettuna ojennan minä
hänelle aseen, pojan astuessa paikoilleen riviin.

Nelisenkymmentä miestä seisoo siinä matkavalmiina. Ainoastaan
kahdellakymmenellä on sotilaskiväärit, kymmenkunnalla sekalaiset
ampumaneuvot ja loput ihan ilman aseita: toivossa saada niitä matkan
varrella. Ei se siis päälukuunsa ja aseistukseensa nähden ole mikään
loistava joukko, mutta vakaassa hartaudessa ja voiton uskossa sitä ei
jätä varjoon mikään sotajoukko maailmassa. Kelpaa siis sellaisen joukon
etunenässä lähteä taisteluun isänmaan vapauden puolesta.

-- Tässä, toin sinulle turkin, -- sanoo vaimoni, joka hänkin on tullut
saapuville.

-- Mitä minä sillä teen? Enhän minä turkki päällä voi tapella!

Näillä sanoillani on vapauttava vaikutus ympärillä olijoihin, joiden
mieliala pyrkii pingottumaan liian vakavaksi.

Ripustan mauserpistoolin kupeelleni ja pistän vyönäni pari
käsikranaattia sekä olen valmis matkaan. Mutta pitäisiköhän minun
puhua noille kotiin jääville? Ne näyttävät ikäänkuin jotakin sellaista
odottavan. Mutta enpä ole tottunut puhujaksi, jota paitsi nyt ei ole
kauniiden sanojen, vaan ripeän ja päättävän toiminnan aika.

-- Olkaa te täällä kotona huoleti. Nyt on lyönyt viimeinkin hetki,
jolloin hulikaanivalta painetaan suohon ja maahan luodaan järjestys.
Jääkää hyvästi!

Sen pitemmittä puheitta asetun pienen joukkoni etupäähän.

-- Ojennus! Käännös oikeaan -- päin! Kivääri olalle -- vie! Eteenpäin
mars!

Hartaat, liikutetuin mielin huudetut onnentoivotukset kaikuvat
jälkeemme, meidän marssiessamme talviseen yöhön.

-- Pankaapas porilaisten marssi kaikumaan, -- kehotan poikia, joiden
joukossa on useita laulumiehiä.

Pojat yrittävät, mutta parin vaivaloisesti ja särkynein äänin
vedetyn säkeen jälkeen sammuu laulu siihen. Kaikki ovat liiaksi
mielenliikutuksen vallassa kyetäkseen laulamaan.

Ääneti marssimme kirkonkylän läpi. Joskus kilahtavat vain pajunetit
toisiinsa. Osuuskaupan edustalla seisoo virnistelemässä joukko oman
kylän punaisia.

-- Virnistelkäähän nyt vielä, mutta kyllä siitä pian lakkaatte!

Kylän alapäähän on varapäällikkö ollut hankkimassa hevosia meille
lähtijöille. Siellä on jo valmiina lähes parikymmentä kyytimiestä. Ei
siis muuta kuin sijotutaan rekiin ja lähdetään asemaa kohti, jonne on
kolmen peninkulman taival.

On ainoastaan muutaman asteen pakkanen ja keli on mainio. Taivaalla
helottaa täysikuu ja sen salamyhkäisessä valaistuksessa näyttävät
kaikki, lumiset lakeudet, metsät ja talot kaivonvintteineen kuin
odotukseen vaipuneilta. Reenjalakset kolisevat, tiu'ut helisevät
ja miehet istuvat äänettöminä, omiin ajatuksiinsa vaipuneina. Mitä
kätkeneekään helmaansa tämäkin yö ja mitä kauhun kohtauksia etelässä
parastaikaa näyteltäneenkään? Näen niin selvästi, aivankuin yhdellä
kertaa, kaikki lukuisat ystäväni ja tuttavani punaisessa Etelä-Suomessa
ja minusta tuntuu kuin ne kaikki tuskallisen odotuksen vallassa
kääntäisivät katseensa tänne pohjoiseen. Tiu'ut helisevät ja tyynenä
purjehtii korkeudessaan valju kuu eikä kerro mitään näkemistään.

Mutta jo kajahtaa laulu muutamasta reestä:

    Poikia on haudattu Balkanin santaan
    toiselle puolelle Tonavan.
    Oi kallis kotimaa,
    Suomi, sulo Pohjola,
    ei löydy maata sen armaampaa.

Lauluun yhtyy rekikunta toisensa jälkeen ja reippaana, mieliä
vapauttavana kaikuu pian tuo vanhojen, Turkinsodassa olleiden
kaartilaisten laulu. Matkueen mieliala notkistuu, vauhtia lisätään ja
keveästi liukuvat reet halki uinuvan metsän.

Puolitaipaleessa on tiheä taloryhmä. Sinne on ympäröivistä kylistä
kerääntynyt paljon levotonta ja uutisjanoista väkeä. Siellä tapaamme
asemapäällikönkin, joka kertoo punahulikaanien kivääreineen
terrorisoivan kirkonkylää. Telefoonitse on hän yhteydessä molempien
asemalle jääneiden kirjurien kanssa. Mitään erinomaisempaa ei sieltä
tällä haavaa kuitenkaan kuulu.

Jatkamme matkaa. Metsäisellä lopputaipaleella ajaa vastaamme asemalta
palaava heinänviejä.

-- Seis! Mitä kuuluu asemalle?

-- Sekaisin siellä tuntuu kylä olevan, ihmiset kuin päästään pyörällä
ja ammuttiinkin siellä.

-- Kutka siellä ampuivat ja missä?

-- Kukapa siitä pimeässä selvän sai. Mutta juuri kun minä pois
lähtiessäni käänsin hevostani kortteeritalon pihasta maantielle,
pamahti ihan edessäni monta laukausta. Ampujia ei kuitenkaan näkynyt
enkä tiennyt, ketä ne olivat.

Siellä ovat siis hulikaanit sotajalalla. Ovat varmaankin saaneet
tiedon meidän tulostamme, sillä onhan niillä omat sananlennättäjänsä.
Mutta ovatkohan nuo niin röyhkeitä, että käyvät ihan asian aikain
meidän kimppuumme? Varuillaan sietää joka tapauksessa olla. Ja kaipa
sikäläinen suojeluskuntakin -- joka tosin ei ole ehtinyt aseita saada
-- on ryhtynyt joihinkin toimenpiteisiin. Soitinhan päivällä nimismies
S:lle, että hän kutsuisi suojeluskunnan koolle nuorisoseuran talolle
kylän alapäähän sekä lähettäisi sieltä kylän yläpäähän meitä vastaan
jonkun osaston.

Jo aukenee kylän lakeus. Kuutamossa näkyy kirkontorni, sahojen
lautatapulit ja asemarakennukset. Kaikki on hiljaista. Pysähytämme
ensimäisten talojen luo, parin kilometrin päässä asemalta.
Mauserpistooli kädessäni lähenen ensimäistä taloa, jonka
tuvasta loistaa tuli. Ovea raottaissani näen tuvan olevan väkeä
puolillaan. Ensi silmäyksellä huomaan kuitenkin, etteivät ne mitään
punakaartilaisia ole, ja astun reippaasti sisään.

-- Mitä tänne kuuluu? Kuinka ovat kylällä asiat?

-- Ei ole tietoa, kylällä ei ole uskallettu käydä, kun siellä ammutaan.

Päätämme jättää hevoset tänne. Kääntäessämme niitä erään talon pihaan,
juoksee vastaamme solalle vanha äijä avojaloin ja alusvaatteisillaan.

-- Ei saa tulla tänne meidän pihaan, ajakaa muualle! -- hätäilee vaari.

-- Tällä tavoinko te otatte vastaan, kun me tulemme teitä auttamaan? --
tiuskasen vaarille.

-- Joo, joo, mutta kun ne sitten kostavat meille. Menkää herran nimessä
muualle!

Vaari hoippuu alusvaatteissaan kuin kummitus pihalla ja hänen
käytöksessään on jotakin hyvin koomillista. Hänen hädästään
piittaamatta alkavat miehet päästellä hevosia valjaista.

Paikkakunnan suojeluskuntalaisista ei kuulu mitään. Ollessamme
valmiina asemalle lähtemään saapuu kuitenkin suojeluskunnan päällikkö,
entinen aliupseeri, yhden miehen kera. Hän kertoo suojeluskuntalaisia
olleen koolla nuorisoseuran talolla ja että niiden oli määrä sieltä
nimismiehen johdolla lähteä asemalle. Punahulikaanit ovat kaiken iltaa
olleet jalkeella ja ammuskelleet pelotukseksi.

Me jaamme minun tuomani miehistön kahtia. Kun paikalta kulkee
pääkirkonkylään kaksi maantietä, toinen toista puolta jokea,
lähdemme asemalle kahtena joukkona, joista toista johtaa paikallisen
suojeluskunnan päällikkö. Tunnussanasta sovittuamme lähdemme matkaan
kumpikin omalle suunnallemme.

Kylässä on yhä hiljaista. Puolitaipaleeseen päästyä komennan minä
mieheni ketjuun ja siten alamme, tieltä poiketen, yli peltojen
varovasti lähestyä asemaa. Lunta on ainoastaan vähän, joten kulku
peltojen yli ei tuota mitään vaikeuksia.

Siinä on edessämme muutamia riihirakennuksia ja niiden takana, ihan
aseman edustalla, kokonainen rykelmä suuria olkikasoja ja lautapinoja,
joista kuutamossa syntyy hangelle laajat mustat varjot. Entäpä niiden
suojaan olisi kätkeytynyt punaisia kivääreineen ja meitä vastaan
alkaisi sieltä yhtäkkiä laukauksia pamahdella? Vaistossani tunnen
kuitenkin, ettei sieltä mikään vaara meitä uhkaa.

Onnellisesti sivuutamme nuo väijyntäpaikoiksi oivalliset ladot ja
pinot. Olen juuri etummaisten miesten kanssa nousemassa asemasillalle,
kun kylällä pamahtaa joukko laukauksia. Värähdys kulkee pitkin riviä,
mutta kuuluvasti lausumani leikkisana saa heidät heti rauhottumaan.
Hulikaanit ovat luultavasti ampuneet meidän toista joukkoamme.
Pitempään ei sieltä kuitenkaan ammuntaa kuulu, vaan talviyön hiljaisuus
ympäröi jälleen kylää.

Asemarakennus lepää siinä pimeänä ja aution näköisenä. Ainoastaan
konttorista kuultaa ikkunaverhojen läpi hieman tulta. Koputan ruutuun
ja ilmoitan, että täällä on suojeluskuntalaisia. Pian syttyykin
odotussaleihin tulta, ovi avataan ja me työnnymme sisälle. Konttorissa
tapaan, paitsi kirjuria ja asemapäällikön rouvaa tyttärineen, myöskin
nimismies S:n. Hän kertoo suojeluskuntalaisten kanssa lähteneensä
nuorisoseuran talolta, mutta asemalle tullessaan huomasi hän olevansa
yksin. Aseettomat miehet olivat siis tunteneet mielensä noloiksi ja
kaikessa hiljaisuudessa luikkineet kotiinsa.

Pian saapuu asemalle toinenkin joukko. Sillan yli kulkiessa oli heitä
kohti ammuttu joitakin laukauksia. Ulkohuoneiden suojassa piilevistä
ampujista ei kuitenkaan ollut näkynyt jälkiäkään.

Asetamme ulos kaksi kiertävää kulkuvahtia, muun miehistön majottuessa
odotussaleihin. Sähköteitse tiedustelemme pääsymahdollisuutta
Kannukseen. Sieltä vastataan, että vaara on jo ohi. Ryssät ovat
uhkauksiaan täyttämättä poistuneet junalla Kokkolaan.

Kylältä kuuluu jälleen laukauksia ja hetkistä myöhemmin syöksyvät
toisen kulkuvahdin miehet hengästyneinä sisälle.

-- Meitä ammuttiin, -- läähättävät miehet. -- Kun olimme asematien
tuolla päässä, rupesi maantien takana paukkumaan ja kuulat vinkuivat
meidän ympärillämme.

Nimismies S. ja aliupseeri lähtevät kolmen miehen kera ottamaan selkoa
noista päättömistä sala-ampujista.

Tuskin olen ulkoa palanut aseman konttoriin kun jälleen alkavat
laukaukset pamahdella, tällä kertaa paljon lähempää. Niin, ihan aseman
edustalla tuntuu niitä räiskähtelevän ja samalla helähtelee kummassakin
odotussalissa ruutuja rikki, minkä lisäksi ulkoa tullut kuula rikkoo
kattolampun toisen luokan salissa, niin että siellä olleet miehet
jäävät pilkkopimeään. Eväidensä kimpussa rauhallisesti askartelevat
miehet valtaa hurja sekasorto. Toiset, neuvokkaammat, hapuilevat
kiväärejään, mutta osa syöksyy kuin päättömät kanat konttorin kautta
asemapäällikön asuinhuoneisiin, jossa pöydät ja tuolit kaatuilevat ja
lamput sammuvat ja pimeän keskeltä kuuluu naisten kirkunaa.

-- Elkää ampuko, me antaumme! -- kuuluu toisen luokan salista surkea
ulina.

Ne ovat muutamia iäkkäämpiä ja aseettomia paikkakunnan miehiä, joita
on liittynyt meidän joukkoomme. Pistooli kädessä hyökkään ovelle ja
uhkaan ampua jokaisen, joka sellaista ulisee. Mutta äijäpoloiset ovat
säikähdyksestä häyrypäisinä ja sanojani kuulematta tai tajuamatta
jatkavat he parkumistaan.

Pari miehistäni, molemmat metsästäjiä ja taitavia pyssynkäyttäjiä, on
syöksynyt aseman ulkoportaille, josta he kyykkysillään ampuvat tyhjien
tavaravaunujen taa piiloutuneita sala-ampujia, joidenkin toisten
säestäessä heitä odotussalin ikkunoista. Vaikka sala-ampujista ei
näykään muuta kuin joskus vaunun alitse jalka vilahtavan, katkaisi yksi
miesteni kuulista sormen eräältä hulikaanilta, kuten myöhemmin kävi
selville.

Ammunta lakkaa yhtä äkkiä kuin alkoikin ja hulikaanit luikkivat
vaunujen ja makasiinien suojassa matkoihinsa. Tiedustelijat palaavat
matkaltaan. Yksi heistä, omaan miehistööni kuuluva kuustoistavuotias
nuorukainen, ontuu kivääriinsä nojaten. Hän on saanut kuulan sääreensä.
Erään toisen kiväärinperään on sala-ampujain kuula kyntänyt syvän vaon.
Tiedustelijain edetessä viismiehisenä rivinä pitkin aseman tietä, oli
heitä vastaan muutamien rakennusten suojasta alkanut vinkua kuulia.
Miehemme olivat nopeasti heittäytyneet pitkäkseen sekä alkaneet vastata
tuleen. Samaan aikaan on asemarakennukseen alkanut ampua toinen
hulikaanijoukko, joka makasiinien ja ratapihalla seisovien tyhjien
tavaravaunujen suojassa on päässyt hiipimään aivan lähelle.

Vasta nyt saan tietää, että meillä edellä mainittua nuorukaista
lukuunottamatta on toinenkin haavottunut, joka makaa kuolemaisillaan
toisen luokan odotussalissa. Hän on parinkymmenen vuotias
körttiläisnuorukainen. Seinän läpi tullut kuula on lävistänyt hänet
vyötäisiltä. Eikä kylässä ole tällä haavaa lääkäriä! Soitamme
sairashuoneelle, saadaksemme edes hoitajattaren sitomaan haavottuneita.
Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin saamme hoitajattaren hereille,
ja toinen mokoma aikaa kuluu, ennenkuin hän sidetarpeiden kanssa saapuu
asemalle. Silloin on vaikeammin haavoittunut vetänyt jo viimeisen
henkäyksen.

Hän on kahakan alkaessa ollut juuri muuttamassa kuivia sukkia
jalkaansa. Toinen jalka on paljaana ja lahe käärittynä polvia
myöten. Siten maaten selällään lattialla, kädet suorina sivuilla
muistuttaa hän niin suuresti Pilvenveikkoa kuvitetussa vänrikki
Stoolissa. Monenlaisten mietteiden päässäni risteillessä seison lyhty
kädessä nuoren vainajan ääressä. Sitten korjaan hänen asentoaan,
suljen lasittuneet silmät ja lukitsen hänet yksinään toisen luokaan
odotussaliin.

Nyt asetamme vahvan vartioston ympäri asema-aluetta, niin etteivät
hulikaanit pääse toista kertaa meitä yllättämään. Käymme myöskin
tarkastamassa tavaravaunut ja muut kätköpaikat, tapaamatta kuitenkaan
mitään epäiltävää, loppuyö kuluukin rauhallisesti.

Kuin salamanleimaus pimeässä osotti tuo myrskynpuuskana ylitsemme
pyyhkäissyt kahakka, kutka miehistäni mihinkin pystyvät, kenessä on
terästä ja kutka taasen ovat silkkaa mantoa. Jälkimäiset makaavat
aivankuin rampautuneina odotussalin lattialla tai asemapäällikön
yksityishuoneissa. Onpa muuan pitkä mies ryöminyt sängyn allekin,
maaten siellä suullaan, niin että jalat pistävät toiselta ja pää
toiselta puolen näkyviin. Kun tulee vahdinmuutoksen aika on heitä
vaikea saada jaloilleen. Täytyy lopulta polkaista jalkaa ja tiuskaista
tuimasti, saadakseen heihin eloa.

Mutta toisiin on kahakka vaikuttanut suorastaan virkistävästi. On ilo
nähdä varsinkin muutamia viisi- ja kuusitoistavuotiaita, kuinka heillä
silmät loistavat ja posket punottavat kertoessaan omasta osuudestaan
kahakkaan. Näihin viime mainittuihin kuuluu nuori haavottuneemmekin.

Pieni joukkoni on saanut tulikasteensa ja karaistuneempana odottaa se
nyt, mitä tapauksista rikkaat hetket mukanaan tuovat.



IV.

VANGITSEMISIA -- MUUTAMIA KAAMEITA HETKIÄ -- LISÄÄ ASEITA.


Päivän valjettua ovat sala-ampujat tipo tiessään. Ne ovat hävinneet
kuin rotat lokeroihinsa. Työväentalo seisoo autiona ja lukittuna.
Avainten tallettajasta ei kellään ole tietoa, että päästäisiin sinne
tarkastukselle, sillä murtautumalla ei tahdota sinne tunkeutua,
niin täydellistä "ryövärien luolaa" kuin se jo nyttemmin ihmisten
tietoisuudessa edustaakin. Sen sijaan haastetaan työväenneuvosto
asemalle, sen jäseniä kun on kuultu kylällä oleksivan.

Ainoastaan kaksi heistä saapuu, puheenjohtaja ja eräs jäsen.
Päämestari Tossava on jättänyt paikkakunnan jo muutamia päiviä
sitten. Ensin mainittu on ulkoasultaan siisti mies, joka esiintyy
hyvin rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän ei sano tienneensä mitään
yöllisestä hyökkäyksestä ja pahottelee sitä kovin. Ei sano hyväksyvänsä
minkäänlaista aseellista toimintaa. Kun hän viittailee siihen suuntaan,
että aseet olisi kummallakin puolen riisuttava, tulistun minä ja
ilmotan, että sellainen raukkamainen sovinto ei meidän puoleltamme tule
kysymykseenkään. Meidän maassamme on jo liiaksi jauhettu häpeällistä
sovittelua roistojen kanssa. Me olemme aseissa laillisen hallituksen
ja yhteiskuntajärjestyksen puolesta emmekä tule lakkaamaan, ennenkuin
viimeinenkin sala-ampuja ja murhaaja on saatettu tilille töistään.

Kun häntä kehotetaan toimittamaan niin, että yölliset hyökkääjät
tulisivat jättämään aseensa asemalle, ei hän sano kykenevänsä
heihin vaikuttamaan. Kuitenkin käy myöhemmin selville, että hän
itse edellisenä iltana on työväen talolla omin käsin jakanut
aseet sala-ampujina esiintyneille heittiöille. Siis tyypillinen
sosialistijohtaja, joka toden tullen tahtoo päästä edesvastuusta
sekä näytellä viatonta naamaa joukkojensa konnantöihin nähden. Näinä
päivinä selvenee minulle entistä täydellisemmin, mitä niljakasta ja
kenkkuilevaa (kuinka hyvällä itsepsykologialla sosialistilehtemme
ovatkaan keksineet tuon vastustajiinsa joka tilaisuudessa sovittamansa
"kenkku" sanan!) jesuittajoukkiota sosialistimme ovat alusta
loppuun. Kuinka väsyttävää ja toivotonta onkaan esim. kuulustelujen
suorittaminen heidän kanssaan. Se on kuin rämpimistä pohjattomassa
suossa, kaikki vellovaa ja niljakasta, ei sattumaltakaan lujaksi
kiteytynyttä ja velvollisuudentuntoista persoonallisuutta, tai avointa
ja lämmintä, kaikki uskaltavaa uskoa omaan aatteeseensa; kaikkialla
vain pehmeitä, epäkypsiä päitä ja henkisen sairauden leimaamia
luonteita. --

Asemalle kokoontunut väkijoukko on kiihdyksissä ja vaatii
työväenneuvoston puheenjohtajan vangitsemista. Hän saa kuitenkin
poistua, kun hän lupaa hankkia neuvostonsa kokonaisuudessaan koolle
sekä ryhtyä auttamaan meitä asian selvittelyssä. Seuraus: hän livistää
itsekin kylästä.

Koko päivä on siis mennyt hedelmättömiin keskusteluihin ja tyhjän
jauhamiseen (johon me suomalaiset joka asiassa olemme niin mestareita).
Harmistuneena ja suutuksissani vetäydyn miehineni yökortteriin ja jätän
aseman vartioimisen paikkakuntalaisten tehtäväksi.

Varhain aamulla olemme jälleen asemalla lujasti päättäneinä joko ripein
toimenpitein puhdistaa täkäläiset rotanpesät tai sitten koettaa hankkia
ylimääräisen junan, mennäksemme Kokkolaan, missä suojeluskuntalaiset
parastaikaa taistelevat punaryssiä vastaan. Asemalla pyytävät
paikkakunnan miehet (heidän päällikkönsä ei ole saapuvilla) hartaasti
meitä jäämään, sillä itse eivät he aseettomina sano pystyvänsä
paikkakuntaa puhdistamaan.

No hyvä, käydään sitten tositeolla lurjuksia etsimään, vangitsemaan
ja aseista riisumaan. Onhan jo nähty, ettei tässä hyvillä puheilla
mihinkään päästä. Antakaapas kuulua, ketkä täällä ovat pahimpia
junkkareita, joiden suurimmalla syyllä voi otaksua olleen mukana
yöllisessä hyökkäyksessä. Aletaanpas johtomiehistä.

Minä otan muistikirjani esille ja miehet alkavat luetella nimiä. Pian
onkin minulla valmiina melkoinen "proskriptsiolista". Tämän jälkeen
lähetän liikkeelle pieniä joukkueita, kullakin oppaanaan paikkakunnan
mies.

Päivä ei ole ehtinyt vielä valjeta, kun luokseni asemakonttoriin
tuodaan ensimäiset vangit. Hölmistyneinä ja peloissaan vilkuilevat ne
ympärilleen. Jo ensi silmäyksellä huomaa, että he kuuluvat paikkakunnan
pohjasakkaan.

Pieni rippisaarna aluksi ei suinkaan liene pois paikaltaan.

-- Te olette täällä pitkin syksyä näytelleet "kansaa" ja ryssiltä
saaduin asein pitäneet paikkakuntaa pelon vallassa. Mutta nyt on
viimeinkin kansa, oikea todellinen kansa noussut. Sitä ovat nämä
miehet, jotka ympärillämme seisovat. Ne ja niiden isät ovat tämän
paikkakunnan viljelykselle vallottaneet. Mutta mitä te olette? Maata
kiertäviä rakkareita, joista tuskin yksikään on kunniallisella työllä
henkeään elättänyt. Ja siitä huolimatta te olette, kansan tahdosta
kirkuen, tahtoneet hallita paikkakuntaa. Hyvä, nyt te olette loitsineet
esille oikean kansan tahdon ja se on vaativa teiltä ankaran tilinteon
roistontöistänne. Mars vankihuoneeseen!

Toistaiseksi saa toisen luokan odotussali palvella vankihuoneena.
Sinne viedään siis miehet ja oven sekä sisä- että ulkopuolelle asettuu
kiväärillä varustettu vartia.

Lisää vankeja tuovat etsimään lähetetyt miehet pitkin päivää.
Mutta pahimmat pukarit ovat jo livistäneet pois pitäjän alueelta.
Telefooniverkko on kuitenkin täydellisesti meidän vallassamme,
joten pakolaisten jälkiä on verrattain helppo seurata. Paikalliset
suojeluskunnat vangitsevat heitä pyynnöstämme ja toimittavat
vartioituina huostaamme. Kolmenkin pitäjän takaa tuodaan heitä
seuraavien päivien kuluessa vankilaamme. Ja saammepa sattumalta tietää
Tossavankin oleskelupaikan eräässä etäisemmässä pitäjässä, ja yks kaks
on hänkin lukkojen takana.

       *       *       *       *       *

-- Mikä atavistinen hirviö! -- sanon itselleni, nähdessäni ensi kerran
asemakonttorissa käsirautoihin kytketyn Nartti Knuutilan, paikkakunnan
sisukkaimman hulikaanin. Pitkine otsatukkineen, julmine viiksineen ja
kehittyneine torahampaineen tekee hän kammottavan vaikutuksen, kun hän
käsirautojaan helistellen kiroilee ja möyryää. Vangitsijat tietävät
kertoa vangitun vaimon lähettäneen heidän jälkeensä toivomuksen,
että hänen miehensä kerrankin vietäisiin niin, ettei hän koskaan
enää palaisi. Eikä ihmekään, sillä vähän aikaa sitten oli mies
humalapäissään iskenyt lattiaan ainoan lapsensa, kuusvuotiaan tyttösen,
niin että lapsi poloinen jäänee eliniäkseen raajarikoksi.

Nartti on ollut sieluna yöllisessä hyökkäyksessä. Jotkut todistajat
kertovat nähneensä, kuinka hän hyrskyen ja hihkuen jo aikaisemmin
illalla vauhotti kivääreineen ympäri kylää ja ammuskeli ilmaan.
Eikä Nartti kielläkään kantaneensa tuona yönä asetta sekä olleensa
asemaa ampumassa. Pahankiskoisuudessaan on hän siten rehellisin koko
joukossa. Mutta mihinkä hän on aseensa piilottanut, sitä ei hän suostu
ilmottamaan -- muuten kuin vapaaksi pääsyn ehdolla.

Hitaasti irtautuvat aseet toisiltakin vangeilta. Ja aivan syyttömiksi
tekeytyvät he koko hyökkäykseen nähden. Vasta ristikuulustelujen
ja sitovain todistusten pakosta tunnustavat toiset. Sattuu välistä
hassunkurisiakin kohtauksia. Erikseen kuulusteltuina lykkää kaksi
"toveria" syyn toistensa niskoille. Yhtaikaa sisään tuotuina ja kun
pöytäkirjasta on luettu, mitä kumpikin on toisestaan todistanut,
hölmistyvät he aluksi aika lailla, mutta puhkeavat sitten sisukkaasti
toisiansa haukkumaan.

-- Voi s--a, että viittitkin olla noin kenkku!

Tunnustusten jälkeen alkavat aseetkin hellitä. Olen itse parin miehen
kanssa hakemassa yhtä ensiksi hellinneistä kivääreistä. Se on kylän
takalistossa, erään suutarin mökissä kattolautojen väliin kätkettynä,
paikassa, mistä sitä olisi ollut mahdoton löytää. Vähitellen
irtautuvat nekin aseet, joita punaiset ryssien avulla marraskuulla
paikkakuntalaisilta ryöstivät, Mutta niistä on vain osa enää jälellä.
Melkoisen määrän ovat "kansanvallan" vartiat kaupitelleet pois ja
ryypänneet rahat suuhunsa.

Väsyttäviä ovat kuulustelut, kuten olen jo maininnut. Usein vaivun
pitkiksi hetkiksi tarkastelemaan vasta sisään tuotuja vankeja. Kuinka
epäkansallisilta, kuin suorastaan eri rotuun kuuluvilta, niistä
useimmat vaikuttavat. Kaikkien kasvonpiirteisiin ja silmien ilmeeseen
on luonut oman erikoisen leimansa se henkinen sairaus, jona meikäläinen
sosialismi on jo pitkät ajat esiintynyt.

       *       *       *       *       *

Tällä välin ovat sotatapaukset muualla kehittyneet nopeasti. Yhtä
mittaa nakuttaa sähkökone uutisia Etelä-Pohjanmaalta. Vaasassa,
Seinäjoella. Ylistarossa, Lapualla ovat ryssät riisutut aseista. Niin
ja niin paljon on saatu kivääreitä ja vankeja. Sitten seuraavat muut
Etelä-Pohjanmaan rantakaupungit, viimeisenä Kokkola, josta saadaan
suuri sotasaalis, muun joukossa tykistöäkin.

Samanlaisia voitonsanomia saapuu Pohjois-Savosta ja Karjalastakin.
Jokaisen sellaisen saavuttua riennän odotussaliin ja luen siellä
koolla olevalle miehistölle uutisen kuuluvalla äänellä (että
viereisessä huoneessa olevat vangitkin tulisivat siitä osallisiksi)
ja päälle kohotamme aina huikean hurraa-huudon. Mitä pelastuksen
ja voiton toiveita vankien mielessä kyteneekin, kyllä niiden
täytyy uutis-uutiselta masentua. Ja sen kyllä huomaa heidän
kasvonilmeistäänkin.

Sitten saapuu kenraali Mannerheimilta (nyt vasta saamme tietää,
kuka meillä on ylipäällikkönä) suojeluskuntapäälliköille osotettu
sähkösanoma, jossa käsketään riisumaan aseista paikkakunnalla
mahdollisesti löytyvät venäläiset sotilaat. Hyvä, rannikolla, neljän
peninkulman päässä meistä, majailee viisikymmentä ryssää. Niihin nähden
on siis ryhdyttävä pikaisiin toimiin. Soitan heti asiasta eräälle
johtohenkilölle rantapitäjässä, mutta hän ilmoittaa sikäläisten ryssäin
olevan juuri lähdössä Raaheen. Vai niin, ovat ruvenneet pelkäämään ja
tahtovat yhtyä raahelaisten ryssien kanssa. Emme voi ehtiä heiltä enää
tietä katkaisemaan. Soitan Pyhäjoelle että sikäläinen suojeluskunta
ryhtyisi toimiin etelästäpäin Raaheen kulkevaan ryssäjoukkoon nähden.
Mutta siellä ei ole vielä juuri minkäänlaista suojeluskuntaa, aseista
puhumattakaan.

-- Kuinka paljon siellä teillä on ryssiä? -- kysyn Raaheen soitettuani.

-- Mitä heitä lie kolmisenkymmentä.

-- Sen verran vain! Miksi ette ole riisuneet niitä jo aseista?

-- Meillä kun ei itsellämme ole juuri minkäänlaisia aseita.

-- Sulin käsinhän nyt sellaisen joukon riisuu. Tehkää se nyt nopeasti,
sillä etelästä on sinne rantamaantietä myöten tulossa viisikymmentä
Iivanaa. Älkää päästäkö niitä yhtymään, vaan lähettäkää miesjoukko
etelästä tulevia vastaan.

-- Ettekö te voisi tulla meille avuksi?

-- Vieläkö siihen nyt apuja tarvitaan? Meilläkin on ainoastaan
parikymmentä kivääriä, emmekä me voi jättää rautatietä vartioimatta,
kun osa paikkakunnan punaisia piileskelee vielä aseineen metsissä.
Kyllä teidän täytyy tulla omin päin toimeen.

Täydellinen aseiden puute raukasee kuitenkin raahenseutulaisten
toimitarmon ja ryssät pääsevät kaikessa rauhassa yhtymään. Sillä ei
kuitenkaan ole mitään vaarallisempia seurauksia, sillä etelästä Ouluun
rientävän suojelusjunan miehistöstä osa poikkeaa Raaheen ja riisuu
heidät kohta sen jälkeen aseista.

Niin, Oulussa ovat asiat vielä selvittämättä. Sieltäkäsin nakuttaa
sähkökone huolestuttavia tietoja. Sitten lakkaa Oulun asema kokonaan
tietoja antamasta, josta päättäen punaryssät ovat sen vallanneet.
Tiedot saadaan tämän jälkeen Limingan välityksellä. Niiden mukaan on
Oulussa taistelu täydessä käynnissä. Mutta suojeluskunta, joka on
vielä verrattain vähälukuinen ja huonosti aseistettu, on vihollisten
lääninhallitukseen ja lyseoon saartamana ahtaalla. Ryssiä on Oulussa
kosolti ja suuri on myöskin sikäläinen punakaarti. Syrjästä on
oululaisten välttämättä saatava apua. Etelästä käsin ilmotetaankin
suojeluskuntajunan olevan lähdössä oululaisten avuksi.

Mutta sitten, kesken kaiken, tulee pohjoisesta sähkösanoma: suuri
punakaartilaisjuna lähtenyt Oulusta eteläänpäin.

Seisomme kuin puulla päähän lyötyinä. Sitten sähkökone kiiruusti
käymään ja ottamaan selkoa missä asti suojeluskuntajuna on tulossa. Se
on vielä melkoisen matkan Kokkolasta eteläänpäin, vastataan meille.

Miten tässä käykään? Ehtiikö suojeluskuntajuna tänne ennenkuin
punakaartilaiset? Ellei, niin mihin meidän on ryhdyttävä. Tällaisia
ajatuksia risteilee väsyneissä aivoissani. Väsyneissä -- niin, sillä
kahteen yöhön en ole juuri silmiäni ummistanut ja toisinaan tunnen
melkein horjuvani. Osa miehistöstäni on myöskin lopen uupunutta, sillä
paitsi punaisten etsiskelyjä ja jo kiinnisaatujen vartioimista on laaja
asema vaihteineen sekä suuri rautatiesilta suojeltavanamme.

-- Punainen juna sivuuttanut Limingan aseman, -- luemme sähkökoneen
nauhakkeesta.

Ja suojeluskuntajuna seisoo yhä eräällä Kokkolan takaisella asemalla!

Kaamea jännitys asemakonttorissa kasvaa. Päätämme olla miehistölle
ja yleisölle tilanteesta ilmoittamatta. Mutta siitä huolimatta se on
ykskaks kaikkien tiedossa. Jokaisen kasvoilla näkyy vakava pelästynyt
ilme. Yksin vangitkin osottavat levottomuuden oireita.

Nimismies S:n kanssa teemme kumpikin kaikkemme, näyttääksemme
huolettomilta, mutta samalla vältämme visusti toistemme katseita.
Kauppias L., tuo luja ja soliidi mies, seisoo siinä niin synkän ja
neuvottoman näköisenä, että tekee oikein pahaa häntä nähdessä.

-- Punainen juna on sivuuttanut Ruukin.

Se riivattu tuntuu kulkevan ihan lentämällä!

-- Punaiset ovat riemastuksissaan ja työväentalon katolle on ilmestynyt
punainen lippu, -- tuodaan kylältä sana.

Mitä riivattua! Kuinka ne ovat voineet tilanteesta tiedon saada?

-- Niillä on omat urkkijansa ja sananlennättäjänsä.

-- Se lippu on käytävä heti kiskasemassa alas! Kutka haluavat lähteä
työväentalon katolle?

Miehet tirkistelevät saappaankärkiinsä. Yksikään ei liikahda eikä lausu
halaistua sanaa. Ilme kaikilla kasvoilla on käynyt yhä synkemmäksi.
Näyttää kuin jokaisen mielikuvituksen olisi vallannut yksi ainoa kuva:
huimasti ja hihkuen eteenpäin porhaltava, pitkä juna, täynnä kostoa
kipinöiviä, tulipunaisia paholaisia, käsissään senkin seitsemät haarut
ja tulipommit.

Asemasilta on pakkautunut täyteen kaiken karvaista yleisöä. Sen
äänettömyys ja synkkä tuijotus on sietämätöntä. Täytyy ryhtyä edes
johonkin ja karskilla äänellä alan minä jaella käskyjä.

-- Kaikki syrjäiset, jotka eivät kuulu suojeluskuntaan, pois asemalta!
Heti!

Kuin pelästynyt lammaslauma tottelee väkijoukko käskyä.

-- Vahdit, pysykää valppaina, elkääkä laskeko ketään asiattomia
asemalle!

Sitten vankihuoneeseen.

-- Vangit evät saa kurkistella akkunoista! Vartiat, pysykää valppaina
ja jolleivät vangit tottele ensimäistä kieltoanne, ampukaa!

Kolmannen luokan odotussali on täpösen täynnä aseettomia miehiä,
pääasiassa paikallisen suojeluskunnan jäseniä. Nousen penkille ja alan
järjestää niitä riveihin ja ruotuihin. Valmiit rivit marssitan ulos ja
asetan pitkin asemasillan reunaa.

Kas nyt, kuinka se jo tekee keveämmän vaikutuksen, kun on järjestystä
ja liikkumatilaa eikä päätön, pelästynyt ja sikinsokinen väkijoukko ole
yhtä mittaa silmäin edessä.

Mutta mihin me näinollen pystymme, jos punainen juna ensimäiseksi
tulla hurahtaa asemalle? Mielessäni vilahtaa jo hetki, jolloin mieheni
asemalta häviävät kuin akanat ilmaan ja minä yhdessä nimismies S:n
kanssa jään punaista junaa vastaan ottamaan...

Palaan konttoriin.

-- Punaisten juna lähtenyt Lapista etelään!

-- Tuhat tulimmaista, ne ehtivät tänne ennenkuin suojeluskuntajuna!
Meidän on rikottava rata niiden paholaisten edestä. Mitä työkaluja
siihen toimeen tarvitaan? Ensinnäkin kai suuri ruuviavain kiskojen
irrottamista varten, sitten sorkkarautoja, kankia... Missä niitä
säilytetään?

Kukaan ei tiedä mitään.

-- No jumaliste! Tottahan valtion rautatiellä on sellaisia työkaluja.
Kysymys on vain: missä niitä säilytetään?

-- Taitavat olla ratamestarin takana ja se... missä lie, -- mutisee
vihdoin joku.

-- Täytyy sitten kylältä hakea työkalut. Mistä talosta niitä voisi
lähteä noutamaan?

Vastausta ei kuulu, kaikkien aivot ovat kuin jähmettyneet. Kuuluu vain
sähkökoneen heltiämätön nakutus.

-- No missä taloissa on pajoja? Sieltähän täytyy löytyä ainakin
moukareita ja sellaisella aseellahan vankka mies voi iskeä ratakiskoja
väärään. Rautakankeja löytynee joka talossa.

Äärimmilleen pinnistämällä päästään vihdoin niin pitkälle, että saadaan
välttämättömimmät työkalut asemalle. Niillä varustettuna lähtee joukko
miehiä paikkakunnan suojeluskuntapäällikön johdolla rautatiesillan
taakse, rikkoakseen siellä radan jossakin soveliaassa kohdassa.

-- Punainen juna Vihannissa, -- ilmottaa sähkötieto ja samanlainen
etelästäkäsin kertoo, että suojeluskuntajuna on saapumassa Kannukseen.

Alkaa näyttää siltä kuin molemmat junat kohtaisivat toisensa täällä.
Suuri, verinen taistelu häämöttää jo silmäini edessä.

Asemasillalle mennessäni tulee luokseni muuan miehistäni, joka äsken
lähti radansärkijäin matkassa.

-- Siellä sillan takana kykkii aseellisia punaisia pitkin pellon ojia,
-- kuiskuttaa hän minulle.

Hän on kalpea ja silmäterät ovat laajentuneet. Varmaankin
näköhäiriöitä, juolahtaa mieleeni, sillä parin yön valvonnasta on
hänkin lopen uuvuksissa. Kaamealta hänen ilmotuksensa ensi aluksi
kuitenkin vaikuttaa. Aivankuin punaisia alkaisi itse maan sisuksista
ympärillemme kohota.

Hetken kuluttua alkaa rata kumeasti jyristä. Säikäyksen värinä kulkee
pitkin miesrivejä. Punainen junako sieltä jo tulee? Eihän toki, se
tuleekin etelästäpäin, kas sieltähän kuuluu jo vihellyskin. Siis
suojeluskuntajuna? Mutta eihän sekään ole mitenkään voinut vielä tänne
ehtiä. Mikä ihmeen juna se sitten on, eihän sen tulosta ole tänne
mitään ilmotettu? No, olkoon mikä hyvänsä, punainen se ei ainakaan voi
olla.

Samassa porhaltaa se radankäänteestä esiin. Siinä on vain muutamia
vaunuja veturin jälessä. Veturista vilahtaa muutamia valkoisella
nauhalla merkittyjä, asestettuja miehiä. Junan pysähtyessä asemasillan
reunaan kajahtaa voimakas hurraa, johon miesten äärimmilleen
pingottunut, pelon ja toivon sekainen odotuksen jännitys laukeaa.

Junaa lähestyessäni astuu sieltä vastaan hyvä tuttavani,
toimitusjohtaja K. Oulusta. Hän on taistelun puhjetessa ollut
sattumalta Vaasassa sekä joutunut siten olemaan mukana Etelä-Pohjanmaan
suurissa tapauksissa. Nyt on hän matkalla kotikaupunkiaan vallottamaan.
Hän on varmuusjunan päällikkönä lähtenyt suuren suojeluskuntajunan
edellä.

Käymme sisälle asemapäällikön saliin, joka on muutettu esikunnan
kansliaksi. Teen hänelle nopeasti selkoa tilanteesta ja K. sanelee
stafetilleen -- pitkä nuori mies, jolla on kupeella revolverikotelo
sekä vyössä pari käsipommia ja joka seisoo päällikkönsä edessä
moitteettoman sotilaallisessa asennossa -- sähkösanoman toisensa
jälkeen, jotka tämä nopeasti toimittaa matkaan.

Kun mainitsen K:lle, että suurin osa täällä koolla olevasta miehistöstä
on aseetonta, ilmottaa hän, että heillä junassa on jonkun verran
japanilaisia kiväärejä ja että he voivat luovuttaa niistä meille
muutamia kymmeniä kappaleita. Nopeasti muodostetaan ketju asevaunun
edustalta asemakonttoriin ja yhtenä vilinänä alkavat kiväärit kädestä
käteen kulkien siirtyä vaunusta viimemainittuun paikkaan.

Vartiat ovat unohtaneet valppautensa ja vankien naamat ovat jälleen
ilmestyneet akkunaan. Pää pään vieressä tuijottavat ne rengassilmin
asemasillalle. Tuijottakaahan nyt hetkinen kaikessa rauhassa, eihän
tämä kiväärien vilske ole teille kuitenkaan mikään toivoa herättävä
näky.

Käden käänteessä on konttorin nurkkaan siirtynyt kolmekymmentä
uutuuttaan kiiltelevää kivääriä, sama määrä metallitappiin pantuja
pistimiä sekä muutamia patruunalaatikoita. Vilkkaasta puheensorinasta
ja iloisista katseista huomaa, että miehistön ja yleisön mieliala
on vapautunut äskeisestä pinteestä. Vangit sen sijaan tuntuvat kuin
pienemmiksi kutistuneen:

Sähkökone nakuttaa tiedon, että punainen juna on kääntynyt Vihannista
takaisin Oulua kohti. Sitä ennen ne ovat rikkoneet pienen sillan
Vihannin aseman tällä puolen. Me olemme siis suotta särkeneet rataa,
jota saadaan nyt ruveta uudestaan kuntoon panemaan.

Sitten, ensimäisinä hämärän hetkinä, tulla tohahtaa suojelusjuna
asemalle. Pitkä juna ja kaikki vaunut sulloen täynnä aseellisia miehiä.
Huikeat hurraa-huudot vyöryvät pitkin junaa ja asemasiltaa. Matkassa
on muutamia Venäjän palveluksessa aikaisemmin olleita upseereita
jokunen Saksasta kotiutunut jääkäri, kuularuiskuja sekä muutama tykki.
Sitäpaitsi kosolti ylimääräisiä kiväärejä niiden varalta, jotka matkan
varrelta liittyvät joukkoon. Siitä on sähköteitse aikaisemmin ilmotettu
ja minulla on valmiina muutamiin kymmeniin nouseva joukko miehiä, jotka
ovat ilmottautuneet halukkaiksi Oulun retkelle. Nyt nousevat ne junaan
ja saavat aseen käteensä.

Etelästä tulevan apujoukon mukana tapaan odottamatta muutamia omia
suojeluskuntalaisiani. He ovat vähää ennen sodan puhkeamista lähteneet
Vöyrin kursseille ja saaneet olla mukana Etelä-Pohjanmaan rytäköissä.
Pojat ovat kuin kasvaneet. Ja kuinka heillä loistavatkaan silmät.

Kun rata on saatu jälleen kuntoon, lähtee juna jatkamaan matkaansa.
Isänmaalliset laulut ja hurraahuudot kaikuvat, kuularuisku jossain
etummaisista vaunuista on pantu hetkiseksi ratisemaan -- ikäänkuin
julistamaan paikkakunnan punaisille, että heidän on tästä puolin aika
tulla järkiinsä sekä pysyä rauhallisesti alallaan -- ja vaunu vaunun
jälkeen katoaa pitkä juna pimeyteen.

Mutta Oulu on sitkeä paikka. Se ei olekaan niin kädenkäänteessä
vallattu kuin Etelä-Pohjanmaan kaupungit. Ryssien lisäksi siellä on
paljon merkitsevämpi punakaarti kuin esim. Vaasassa. Ja sitten niillä
on ollut hiukan enemmän aikaa varustautua.

-- Oulusta kuuluu tykin jyskettä ja näkyy tulipaloja, -- ilmotetaan
Limingan asemalta.

Etelästä on tulossa uusia apujunia ja sähkösanomitse kehotetaan mukaan
haluavia kokoontumaan valmiiksi asemalle. Panen telefoonin soimaan ja
hälytän lähipitäjistä miehiä koolle. Ja niitä saapuu hevosilla ajaen
ja suksilla porhaltaen. Ja kun junat saapuvat, tulvahtaa niiden kera
asemallemme niin paljon isänmaallista intomieltä ja voitonvarmuutta, ja
kun ne lähtevät matkaansa jatkamaan, kajahtavat laulut ja hurraa-huudot
niin reippaina.

Tulee sitten pitkän, jännittävän odotuksen jälkeen tieto, että Oulu on
vallattu kasarmeja myöten. Paljon sotasaalista ja suuri joukko vankeja,
sekä ryssiä että punakaartilaisia. Eräs myöhempi sähkösanoma ilmottaa,
että yksi minunkin suojeluskunta joukkooni kuuluva nuorukainen on
kaatunut, saanut keskellä katua sala-ampujan kuulan päähänsä. Toinen,
varapäällikköni poika, seitsentoistavuotias nuorukainen on vaikeasti
haavottunut jalkaan. Suojeluskuntamme osalle on siis jo näinä sodan
ensi päivinä sattunut kaksi kaatunutta ja kaksi haavottunutta.

Paitsi miehiä, jotka olin valinnut Oulun retkelle, huomaan ensimäisen
apujunan mentyä, että kaksi omasta vakinaisesta miehistöstäni on
livistänyt mukaan omin lupinsa. Olen siitä hieman kiukuissani ja
päätän antaa heille ankaran muistutuksen. Toinen karkureista on
kuustoistavuotias nuorukainen, toinen iäkkäämpi, jo naimisissa oleva
mies.

Ensimäisen Oulusta tulevan junan mukana he palaavat sotaretkeltään,
astuvat rinnatusten eteeni, tekevät kunniaa ja ilmottautuvat. Kumpikin
on hampaisiin saakka asestettu, retkellä saadut kiväärit, suuri
ratsuväen sapeli, käyrä kaukaasialainen miekka, patruunavöitä ja senkin
seitsemiä koteloita -- kaikki "sotasaalista" Oulun valtauksesta, kuten
pojat silmät loistaen kertovat. Muistutus jää minulta antamatta, minä
puristan kummankin kättä ja annan heille parin päivän loman kotona
pistäytymistä varten.

Oulun valtausta seuraavat pian Kemi, Tornio, ja Rovaniemi. Ja silloin
on koko laaja Pohjanmaa puhdistettu punaryssistä. Samoin enemmät
kuin puolet Savoa ja Karjalaa. Ilma tuntuu niin puhtaalta ja keveältä
hengittää ja päiväkin tuntuu paistavan kirkkaammin. Mutta sitä
mustempana verhoaa pilvi Etelä-Suomen. Se on kuin Manalan valtakunta,
josta ei luoksemme saavu juuri mitään viestejä. Ainoastaan arvailla ja
kuvitella saatamme, mitä kaikkea siellä tapahtuu ja mitä kauhuntöitä
siellä tehdään.

Sinne ovat nyt valkoisen, vapautuneen Suomen katseet suunnatut,
sen vapauttamiseksi tähtäävät kaikki toimemme. Nyt, kun Pohjanmaa
kauttaaltaan on selvänä ja junaliikenne pannaan säännölliseen
käyntiin, saavat sotatoimet järjestetymmän ja täsmällisemmän muodon.
Keskittävästi ja kokoavasti vaikuttaa myöskin yleinen tietoisuus siitä,
että hallituksen valtuuttamana ylipäällikkönä toimii tottunut kenraali.



V.

KOTOISESSA ESIKUNNASSA.


Naapuripitäjä on puhdistettu, aseet riisuttu hulikaaneilta, pahimmat
vangittu ja tutkittu sekä lähetetty pöytäkirjojen kera Kokkolaan
tuomiotaan odottamaan. Rautatien ja aseman vartioinnin on ottanut
huolekseen paikallinen suojeluskunta ja minä joukkoineni olen palannut
kotiin, jossa myöskin on yhtä ja toista pientä puhdistusta pantava
toimeen. Mutta ennen kaikkea odottavat siellä monet järjestely- ja
varustelutoimenpiteet, sillä miehiä rintamalle tarvitaan kiiruusti ja
yhtä mittaa.

Esikunnalle on pantu pystyyn oma kansliansa puhelimineen ja muine
tarpeineen ja siellä on työtä aamusta iltaan, niin että tuskin syömässä
ehtii pistäytyä. Suojeluskunnan esikunta, jonka olemassaolosta ei äsken
vielä mitään tiedetty, on yhtäkkiä muuttunut pitäjän keskeisimmäksi
virastoksi, jonka puoleen miltei joka asiassa käännytään. Kukaan
ei pääse matkustelemaan ilman esikunnan lupatodistusta ja passin
hakijoita käy pitkin päivää, Yksi saa miltei yhtä mittaa merkitä
luetteloon miehiä, joista yhdet lähtevät suoraan rintamalle, toiset
Oulun "lentävään kolonnaan" ja kolmannet tarjoutumaan poliisilaitoksen
palvelukseen. Varsinkin on liike kova niinä päivinä, jolloin
pitäjäläiset annetusta määräyksestä käyvät ilmottamassa ampuma-aseensa
ja tarpeensa. Tunnontarkasti noudattavat kaikki määräystä ja iänikuiset
luodikkorämätkin tulevat luetteloihin merkityiksi.

Telefooni soipi yhtä mittaa. Milloin ilmotetaan asemalta
suojeluskuntain esikunnille osotettuja sähkösanomia tai uutisia
sotatapahtumista, milloin taas piirihallituksesta annetaan määräyksiä
niin ja niin suuren miesjoukon lähettämisestä sinne ja sinne tai
muonavarojen toimittamisesta sotilasten tarpeiksi.

Kaiken tämän kiireen keskellä pannaan toimeen kahden esikoiskaatuneemme
sankarihautajaiset, ensimäiset laatuaan koko tällä tienoolla. Siksi ne
ovatkin yleisen huomion esineenä ja hautajaisvieraita saapuu monesta
pitäjästä. Suuri ja vakava isänmaallinen juhlatilaisuus siitä syntyy
lukuisine seppeleineen, puheineen ja kunnialaukauksineen. Saattajain
lukumäärä nousee puoleenkymmeneen tuhanteen eivätkä läheskään kaikki
sovi avaraan kirkkoon. Kirkkomaan näkyvimmältä paikalta on erotettu
erikoinen alue sankarihaudaksi, jossa vapaussodan vastaisetkin uhrit
saavat leposijansa -- sillä kaikki ovat tietoisia siitä, että sota
tulee vaatimaan vielä lisäksi monta uhria. Mutta kaikki ovat valmiita
melkein mihin uhrauksiin tahansa.

       *       *       *       *       *

Työväentalo on suljettu, yhdistyksen arkisto takavarikoitu ja punaiset
pitäjässä hiiren hiljaa. Eivät sentään ihan kaikki. Siellä ja täällä
löytyy sisukkaita "ihanneyhteiskunnan" esitaistelijoita, jotka eivät
malta olla uhkailematta ja ennustelematta, että "vielä se porvareinkin
veri vuotaa". Pahimmat suunsoittajat saavat tulla esikuntaan tekemään
tiliä puheistaan sekä saamaan varotuksia vastaisen varalle.

Niinpä istuu eräänä päivänä edessäni esikunnan kansliassa
seitsenkymmenvuotias äijä, ammatiltaan värjäri. Iästään huolimatta hän
on paikkakunnan sisukkaimpia "bolshevikeja". Kommunistisia oppeja on
hän saarnannut jo ennen Venäjän vallankumousta ja kylänurkan, missä hän
asuu, on hän talollisineen päivineen käännyttänyt omaan uskoonsa. Nyt
kerrotaan hänen lausuneen kaikenlaisia uhkauksia ja niiden johdosta
olen hänet haetuttanut esikuntaan. Vapaaehtoisesti ei hän ole suostunut
tulemaan, vaan ensimäisen kutsun saadessaan oli nostanut ankaran
metelin ja huutanut, että tässä maassa ei ole mitään hallitusta, jota
hänen tarvitsisi totella.

Hän on vastenmielisyyttä herättävä vanha äijä sisäänpäin taipuneine
polvineen. Suonikas ja ruma kaula kannattaa päätä, josta pistävät
silmään sisään painunut, mutruileva suu, ja pienet, ikäänkuin
talittuneet tihrusilmät, jotka elottomina tuijottavat eteensä. Äijä
kokonaisuudessaan ei kuitenkaan ole eloton ja kaikkea muuta kuin
yksinkertainen. Hän on niitä Matti-Kurikkamaisia maailmanparantajia,
jotka yhden kuperkeikan tehtyään valmistautuvat heti laimentumattomalla
innolla uuteen samanlaiseen. Alkuaan on hän askarrellut uskonnollisella
alalla, mutta jättänyt sen jo aikoja. Sitten on hän puuhannut
osuustoiminta-alalla ja perustanut eräällä toisella paikkakunnalla
jonkun osuustoiminnallisen liikkeenkin, jonka hän hataruudellaan
on kuitenkin ajanut haaksirikkoon. Sen jälkeen on hän heittäytynyt
sosialismin helmoihin, kehittyen lopulta kommunistis-anarkistiseksi
tasajakoapostoliksi. Hän on lukenut yhtä ja toista, josta kuitenkin
Ingersoll ja Työmies-lehden erinäiset kirjotukset ovat häneen
pysyvimmän vaikutuksen jättäneet. Hänen tietämyksessään olevat
ankarat aukot ja luonteessaan piilevä auttamaton hataruus saavat
hänet aina epäonnistumaan, mutta omat vikansa näkee hän aina olevissa
oloissa ja käy yhä uudella innolla maailmaa parantamaan. Sanoin häntä
Matti-Kurikkamaiseksi maailmanparantajaksi. Yhtä hyvin sopii häntä
nimittää aito _suomalaiseksi_ maailmanparantajaksi, sillä meillähän
tällaisia keskenkypsiä, hatarapääpuoskareita on erikoisen runsaasti
-- miehiä, jotka eivät koskaan parane penikkataudista ja jotka siis
eliniäkseen pysähtyvät samalle alkeelliselle kehitysasteelle. Kuta
hajanaisemmat ja alkeellisemmat tällaisten maailmanparantajain tiedot
ovat, sitä suuremmalla varmuudella ja suulaudella ne esiintyvät
yksinpä eduskunnan puhujalavallakin. On muuten sattuman ivaa, että
tämän luontoisia "julkisuuden miehiä" on niin erikoisen runsaasti
juuri meillä, jossa on kokonaisia järjestöjä itsekasvatusta varten --
muuten aito suomalaista sekin, että yhdistyksiä perustetaan sellaisen
abstraktisen asian kuin "itsekasvatuksen" pohjalle.

-- Tekö olette kommunisti? -- kysyn alotteeksi puoli leikilläni äijältä.

-- Niin.

-- No tiedättekö, mitä kommunismi merkitsee?

-- Kommuunihan on kunta ja minä olen siis kuntalainen, -- selittää äijä
ja hänen elottomiin silmiinsä on tullut pikkuviekas ilme.

Kaikki naurahtavat, sillä äijän juonikkuus on kyllä tunnettu.

-- Kuinkas se on, kun te ette sano tunnustavanne maan laillista
hallitusta?

Nyt tekeytyy äijä yksinkertaiseksi eikä sano tietävänsä, onko tällä
haavaa mitään hallitusta olemassakaan. Kun hänet pannaan tiukalle
lausumiensa kapinallisten mielipiteiden ja kostonuhkausten johdosta,
pihahtaa äijän pahasisu yhtäkkiä ilmoille.

-- Kyllä sitä on tässäkin pitäjässä imetty köyhälistön hikeä ja verta,
niin että siitä on nyt tultu juovuksiin ja ollaan niin mahtavia, että...

Siihen tapaan alkaa sieltä sosialistilehdistä saadun reseptin mukaan
pihahdella, kunnes minä katson parhaaksi keskeyttää sanatulvan.

-- Näkyy kyllä, että te olette läpi häijy ja juonikas äijän käriläs,
ja kaiken sen perusteella, mitä teidän on todistettu lausuneen ja
mitä osaksi olette täälläkin toistanut, meidän velvollisuutemme olisi
lähettää teidät sotaoikeuden tutkittavaksi. Korkeaan ikäänne nähden
emme tahdo sitä kuitenkaan tehdä. Mutta painakaa visusti mieleenne
nämä hallituksen julistukset ja varokaa tarkoin lausumasta ainuttakaan
poikkipuolista sanaa maan hallituksesta tai suojeluskunnista, jotka
tästä puolin edustavat valtion laillista sotajoukkoa. Muistakaa se! Ja
nyt mars kotiinne!

Äijä kuroo suunsa kiinni ja siepaten lakkinsa vihaisella eleellä lähtee
laputtamaan jalkoihinsa. Kaikesta kuitenkin näkee, ettei hän kauvan
malta pitää suutaan kiinni, vaan jo matkan varrella alkaa hänestä
jälleen pihahdella.

       *       *       *       *       *

Penkillä oven pielessä istuu muutamia työväenneuvoston jäseniä, jotka
on haastettu esikuntaan kuulusteltaviksi.

Peloissaan he siinä istuvat ja mitään suuren ja nostavan aatteen
luomaa rohkeutta ja mielenlujuutta ei yhdessäkään heistä huomaa.
Kapinaa ja yleensä aseellista toimintaa eivät sano hyväksyvänsä,
vaikka paikkakunnallakin on harjotettu punakaartia sekä oltu täydessä
toimessa ryssiltä aseita saadakseen. Eivätpä he ole tietävinään
paikallisen punakaartin olemassaolostakaan. Ja kun todistukset käyvät
kovin ilmeisiksi, koettavat he kaikin voimin kätkeytyä joukkojen
seljän taakse. Tulee taas niin puhuvana esille tuo meikäläisen
sosialistiseurakunnan toivoton irratsionaalisuus. Ei mitään
persoonallista vastuuntunnetta, ei mitään miehekästä sanojensa ja
tehojensa takana seisomista, ei yleensä mitään mihin tarttua ja minkä
ottaisi lähtökohdaksi uuden, yhteisen pohjan luomiselle. Pujahtelua
sinne ja tänne, syyn vyöryttämistä nimettömän joukon, epämääräisen
massan niskoille, jesuittamaista luikertelua ja -- kun ei ole voimaa
esiintyä röyhkeästi ja koko kansan nimissä -- siivoa myöntelyä ja
alistuvaisuutta, johon kuitenkaan ei voi hetkeäkään luottaa ja johon he
eivät itsekään usko.

Erästä heistä -- paikallisten sosialistien huomatuin johtomies
-- syytetään siitä, että hän julkisessa puheessaan on käyttänyt
väkivaltaan yllyttäviä sanoja: kuinka muka talollisten vilja-aitat
piakkoin murretaan kankien avulla auki. Asiaan on olemassa pätevät
todistukset. Siitä huolimatta kieltää hän jyrkästi ja lujasti
käyttäneensä sellaisia sanoja. Kun hänen kieltonsa tapahtuu niin
vakuuttavasti, alan lopulta uskoa, että hän todellakaan ei ole
tietoinen omista sanoistaan. Kunnankokouksissa ja yleensä oman
seurakuntansa ulkopuolella esiintyy hän aina tyynesti ja asiallisesti,
mutta omiensa parissa työväentalolla on hän joutunut tavallisen
joukkosuggestionin valtaan sekä käyttänyt hurmiossaan sanoja, joita hän
sitten selvillä päin ei muista eikä voi omikseen tunnustaa.

Valtoimenaan on se henkinen sairaus, joksi meikäläinen sosialismi
epärehellisten ja kääpiösieluisten johtajain vaikutuksesta kääntyi heti
1905 vuoden suurlakon jälkeen, saanut kehittyä ja vallata itselleen
maaperää, kunnes se nyt on kehittynyt suoranaiseksi joukkohulluudeksi,
oikeaksi maata vavistavaksi punaraivoksi.

       *       *       *       *       *

Jos syksyllä, suojeluskuntaa perustettaessa, kaikki oli niin
toivottoman tylsää ja tahkomaista, niin kyllä nyt sen sijaan on
pitäjässä innostusta ja samaan päämäärään tähtäävää toimintaa.
Paitsi esikuntaa ovat muonituskomitea ja naisväestä kokoonpantu
vaatetustoimikunta vilkkaassa ja ahkerassa toiminnassa.
Korttijärjestelmä ei tule nyt kysymykseen. Jauhoja, leipiä, palvattua
lihaa, voita ja perunoita heruu sotilasten tarpeiksi joka puolelta
pitäjää. Edelleen: villoja, lankoja, ja kaikenlaisia vaatetavaroita.
Monen anteliaisuus on vallan liikuttava. Eräskin perin säästäväiseksi
tunnettu körtti-isäntä antoi sodan ensi päivinä suojeluskunnan
tarpeisiin tuhannen markkaa -- mikä hänen varoihinsa nähden oli varsin
kunnioitettava uhraus.

Hauska on iltaisin pistäytyä naiskomitean työmaalla. Osuusmeijerin
avara kokoushuone on täynnä naisia. Kartat käyvät, rukit surraavat ja
ompelukoneet rallittavat. Siellä neulotaan käsin ja konein flanellisia
alusvaatteita sekä kangasrensseleitä ja kudotaan sukkia ja lapasia
sotilaille. Raskas mytty toisensa jälkeen lähtee vasta valmistuneita
vaatekappaleita matkaan, osotettuna pääintendenttuurille Seinäjoella.

Vilkas on liike jokilaakson halki kulkevalla maantiellä. Muona-,
vaate- ja sotilaskuorma toisensa jälkeen liukuu asemalle ja helkkyvin
tiu'uin ajavat vastaan tyhjät kuormat. Päivästä päivään pysyvät
ilmatkin suopeina ja keli mainiona. Kaikki vaikuttaa niin avaralta
ja myötäsukaiselta, kitsastelusta ja pikkumaisesta nahistelusta ei
jälkeäkään.

Kirkonkylällä ei näe enää niitä vastenmielisiä jätkäilijöitä, joita
vielä äskettäin aamusta iltaan seisoskeli puotien ja kahvilain
tienoilla, levittäen ympärilleen apteekin löyhkää, ja paperossin pätkä
tylsästi suupielessä roikkuen. Nyt ne ovat kuin maan alle vajonneet.
Kaikki ovat toimessa ja liikkeessä. Nuorisoseuran talolla majailee
kolmekymmentä suojeluskuntalaista, jotka aamusta iltaan harjottelevat.
Harjotusmestarina on Vöyrin kursseilla ollut nuorukainen. Raikkaat
komennushuudot kaikuvat yhtä menoa joelta, kun pojat jäätiköllä
tekevät temppuja. Väliin kaikuu huikea hurraaminen, kun he ketjuksi
hajaantuneena syöksyvät muka jotakin vihollisen varustusta
vallottamaan. Ja kun he säännöllisenä joukkona, suorin rivein yhtä
jalkaa astuen marssivat ruokapaikkaansa, kaikuu kyläntieltä aina
joku isänmaallinen laulu. Kaksi viikkoa harjoteltuaan lähtevät pojat
rintamalle ja heidän sijalleen harjotuksiin sekä pitäjän varusväeksi
astuu uusi joukko. Tarjolla on miehiä aina enemmän kuin voidaan ottaa.

Voi sanoa, että näinä talvikuukausina hallitsee valkoista Suomea yksi
ainoa tahto, _voiton tahto_. Vaikka taistelun jatkuessa jokaisen
pitäjän osalle lankeaa yhä uusia uhreja ja sankarihautajaiset tulevat
kaikkialla päiväjärjestykseen, ei se lannista kenenkään mieltä.
Harvinainen Suomen kansalle on näiden kuukausien yksimielisyys ja
uhrautuvaisuus. Suuri ja mieliä avartava on innostus, ja silloin
tällöin saapuvat viestit punahurttain harjottamista eläimellisistä
raakuuksista tekevät jokaisen vain yhä tietoisemmaksi siitä, että
tämä ei ole sotaa yksistään isänmaan vapauden puolesta, se on samalla
valon sotaa pimeyttä vastaan, Daavidin sotaa Absalomia vastaan,
niin -- Jumalan sotaa perkelettä vastaan. Ja siitä tietoisena
on vähäpätöisimpäänkin yksilöön valkoisessa Suomessa juurtunut
horjumaton voitonvarmuus. Epäilystä lopullisesta voitosta ja suuresta
puhdistuksesta ei kukaan tunne. Kysymys on vain siitä, kuinka pian
veljet Etelä-Suomessa saadaan pelastetuiksi.

Voivatko ne kääpiösielut, ne Tokoi-, Sirola-, Manner-nimiä kantavat
kansanvallan kiipijät, jotka ryssän pistimien avulla ovat nyt
moniaaksi viikkokaudeksi päässeet Helsingin keltaisessa linnassa
valtikoimaan -- voivatko he ja heidän johtoonsa antautuneet laumat
tuntea sellaista puhdasta innostusta ja paisunutta voiton uskoa kuin
valkoisen Suomen kansalaiset, sekä rintamalla että rintaman takana
työskentelevät? Varmastikaan eivät. Ei ole oikeaa siivekkyyttä
eikä voitontahtoon virittynyttä kaikua niissä kansainvälisissä
proletäärilauluissa, joita vedellen punaisen Suomen keinotekoisesti
kiihotetut joukot marssivat rintamille, ja yhtä vähän kajahtaa oikeaa
voitontahtoa heidän johtajainsa palopuheista ikikuluneine fraaseineen
"kansanvallasta", "taantumuksesta", "verenimijöistä". Keinotekoisen
intomielen ja vallankumoushumalan alla vaanii kolkko epätoivo ja
aavistus nopeasti lähenevästä romahduksesta. Kaikista itsekuvitteluista
ja kaikista kauniista sanoista huolimatta kytee jokaisen mielen
pohjalla tietoisuus, että tämä kaikki on vain ohimenevää ja
tilapäistä, että tässä tosissaan ei ole kysymystäkään minkään
kestävän ihanneyhteiskunnan luomisesta, vaan tarkotus on kerrankin
saada näyttää porvareille, saada edes vähän aikaa pitää vallan ohjia
käsissään. Kääpiöjohtajat saavat apinoida vallankumousta, näytellä
Robespierreä, Dantonia, Leniniä ... sekä pistää ahnaat kätensä valtion
kassaholveihin, ja joukot saavat kerrankin oikein kyllältään riehua
ja mässätä. Turhanpäitenkö heitä olisi vuodesta vuoteen kiihotettu
ja yhä vahvemmalla valheen ja vihan myrkyllä ravittu? Täytyyhän toki
viimeinkin laskea Barrabbas irti...

Myöhemmin rintamalla toimiessani tapasin useilla vangeilla luettelon
-- "kansanvaltuuskunnan" painattamien setelien numeroista. Se puhuu
selvää kieltä siitä, missä määrin punaiset itsekään uskoivat asiaansa
ja luottivat hallituksensa toimenpiteitten pysyväisyyteen.



VI.

SOTILASPOIKA.


Eräänä päivänä, kun tulisella kiiruulla valmistan passeja matkaan
lähteville vapaaehtoisille, ilmestyy esikunnan kansliaan pieni
pojannapero. Pöydän edessä seisoessaan ei hänestä jää näkyviin paljon
muuta kuin rohkeatekoinen, pyöreä pää vilkkaine silmineen.

-- Mitäs pikku miehellä on asiaa?

-- Passia minä olisin vailla.

-- Passia! Mihinkä niin?

-- Rintamalle on aikomus lähteä.

Kaikki purskahtavat nauruun ja poika luo ympärilleen ärtyneen
silmäyksen.

-- Kenenkäs sinä olet poika?

Hän mainitsee kotinsa, josta käy selville, että hän on noin peninkulman
päästä kirkolta.

-- Tietysti sinä olet omin lupisi lähtenyt kotoa?

-- Kyllä ... kyllä minä sain isältä luvan.

Tätä sanoessaan on pojan katse käynyt kuitenkin hieman epävarmaksi.

-- Kyllä sinä kaikesta päättäen olet oikea miehen alku. Mutta nyt sinä
olet vielä liian nuori ja pieni rintamalle lähtemään. Katsopas, ethän
sinä ylety paljon muuta kuin vyötäisille näitä miehiä, jotka ovat sinne
menossa. Niin ollen on parasta, että palaat vielä joksikin aikaa kotiin
kasvamaan.

Vastahakoisesti ja kyräten jättää poika huoneen. Jonkun ajan kuluttua
ilmestyy sinne hänen isänsä.

-- Onkohan täällä näkynyt meidän poikaa? Se on jo monena päivänä
uhkaillut lähtevänsä rintamalle ja kun se tänä aamuna katosi siitä
jäljettömiin, niin ruvettiin epäilemään, etteihän se vain ole lähtenyt
muka passia itselleen ottamaan.

Me kerromme isälle pojan käynnistä ja että hän nyt varmaankin on
jossain tuolla kylällä.

-- Eihän se peeveli vain ole lähtenyt asemalle viilettämään! --
hätääntyy isä ja lakkinsa siepaten lähtee karkulaista tavottamaan.

Tätä seuraavana aamuna se sitten ilmestyi esikunnan kansliaan se
sotilaspoika, josta minun oikeastaan piti tässä hiukan kertoa.

Niitä oli kolme körttiläispoikaa, kaikki siinä viidentoista vaiheilla.
Avosilmäisiä, terhakan näköisiä poikia eikä ollenkaan ujoja. Rohkeasti
esittivät he passiasiansa ja antoivat esikunnan jäsenten leikillisiin
kysymyksiin visapäisiä vastauksia.

-- Mutta onko teillä varmasti vanhemmilta lupa?

-- On, on! -- vakuuttivat pojat silmä kovana. Kaikesta huolimatta
me kuitenkin sitä hiukan epäilimme. Körttiläiset esiintyvät aina
kotiaskareet jätettyään siistissä pyhäasussa, mutta pojilla oli yllään
virttyneet ja paikatut arkitamineet. Ja, mikä vieläkin epäilyttävämpää,
yhdelläkään heistä ei ollut minkäänlaista matkalaukkua, eipä edes
päällystakkiakaan. Kaikki muu paitsi poikien käytös vaikutti siltä
kuin olisivat he työpaikalta lähteneet omin päinsä livistämään. Mutta
kuinka ollakaan, pojat olivat tehneet miellyttävän ja puoleensa
vetävän vaikutuksen esikunnan jäseniin, nämä ummistivat silmänsä pikku
epäilyksilleen ja pojat saivat kuin saivatkin passit, jotka oikeuttivat
heidät vapaaseen rautatiekyytiin Seinäjoelle. Asemalle piti heidän
saada hevoskyyti muonituskomitealta.

Hetken kuluttua palasivat pojat takaisin esikuntaan. Muonituskomitean
miehet eivät olleet välittäneet mitään heidän kyytivaatimuksestaan.

-- Mikä virasto se sellainen on, joka ei täytä tehtäviään! -- sanoi
yksi pojista äkämystyneenä.

Tästä huomautuksesta huvitettuna ehdotti esikunta, että pojat
lykkäisivät matkansa huomiseen, jolloin lähtee useampia hevosia
asemalle.

Ei, siihen eivät pojat mitenkään suostuneet. Tänään piti heidän
välttämättä päästä matkalle.

Vaikka tämä poikien kiire panikin jälleen epäilemään heidän lähteneen
kotoa omin lupinsa sekä pelkäävän mahdollista takaa-ajoa, ummisti
esikunta jälleen silmänsä ja toimitti pojat matkaan.

Illalla, kun runsaasta päivätyöstä uupuneena makaan jo vuoteessa,
ilmotetaan erään körttiläisemännän ja miehen pyrkivän puheilleni.
Päivälliset pojat muistuvat heti mieleeni, ja aivan oikein, emäntä on
heistä yhden, Ville-nimisen äiti, ja mies on toisen isä.

-- Kyllä ne saivat passit Seinäjoelle lähteäkseen, -- ilmotan heidän
tiedustelunsa johdosta. -- Luvattako ne olivat lähteneet?

-- Aivan sananpuhumatta.

-- Ja meille monikertaan vakuuttivat saaneensa vanhemmiltaan luvan, --
koetan minä syyllisyydentunnossani selittää.

Emäntä itkee ja päivittelee, että kun heidänkin Ville aivan
arkitamineissaan lähti, kehnoissa sukissa ja ilman päällysvaatetta. Se
onkin aina ollut sellainen visapää.

-- Sellaiset visapäät ne sodassa parhaiten menestyvät ja henkensä
säilyttävät, -- koetan lohduttaa.

-- Eikö tuosta lie ukkovaariinsa tullutkin, minun isäni kun oli
ruotusotamies, -- sanoo nyt emäntä hiukan ilahtuneempana ja kuivaa
kyyneleensä.

-- No hätäkös sitten, kun se on sellaista sotilassukuakin.

Mutta kumpikin he, isäntä ja emäntä, tahtovat tehdä kaikkensa,
saadakseen poikaviikarinsa kotipiiriin palautetuiksi. He aikovat
lähteä heidän peräänsä, toivoen tapaavansa karkurit huomenna asemalla,
kun ne kerran eivät ole voineet tämän päivän junaan joutua. Sitä
varten he oikeastaan ovat tulleetkin minun puheilleni, että pääseekö
naapuripitäjässä vapaasti kulkemaan vai pitääkö olla passi. Kirjoitan
heille kaiken varalta passit.

-- Mutta ottakaa nyt siltä varalta, ettette saisi poikien päätä
kääntymään, mukaanne alusvaatteita, evästä ja mitä yleensä
tarpeelliseksi katsotte, -- neuvon minä lopuksi, epäillen heidän
onnistumistaan.

       *       *       *       *       *

Asemapäälliköltä kuulin sittemmin Villen ja hänen äitinsä kohtauksesta.

Pojat ovat viettäneet yönsä sotilasten majatalossa lähellä asemaa.
Siellä he ovat levottomina ja hevosilla ajajia tarkoin silmällä pitäen
odotelleet junan lähtöaikaa.

Silloin huomaavat pojat -- ja junanlähtöön on vielä tuntikausia --
pihaan ajavan hevosen, jossa istuu Villen äiti ja erään toisen karkurin
isä. Punaiseksi sävähtäen, mutta uhkamielisesti kyräten siirtyy Ville
vastakkaiselle pihasolalle. Äiti on kuitenkin iskenyt häneen jo
silmänsä ja kehitteleikse kiiruusti vapaaksi saalista ja rekipeitteestä.

Pää hartiain väliin vedettynä kulkee Ville asemaa kohti, noin vain
hiljalleen ja ikäänkuin omia aikojaan, mutta samalla hän silmille
painetun lakkinsa suojasta luimistelee levottomasti sivuilleen. Äiti
valitsee toisen tien ja jouduttaa askeliaan, voidakseen katkaista tien
pojaltaan, mutta Ville huomaa hänen tarkotuksensa ja kaartaa sivulle --
nythän on niin vähän lunta, että pääsee peltojakin pitkin...

Yhtä rintaa, mutta parinkymmenen sylen päässä toisistaan, hitaasti,
askel askeleelta, kaarratellen ja toisiaan visusti silmällä pitäen
lähestyvät äiti ja poika asemaa, kohdatakseen vihdoin toisensa
asemasillalla, lähellä konttorin ikkunaa.

Jurona seisoo poika ja syrjittäin äitiin, joka itkien houkuttelee häntä
palaamaan kotiin.

-- Enkä palaa! -- äsähtää poika, mutta hetken kuluttua turskahtaa
häneltäkin itku ja hän painaa nyrkit silmilleen aivankuin väkisin
pakottaakseen kyyneleet pysymään lähteissään.

Niin jatkuu hetken aikaa, kummankin niiskuttaessa, toiselta puolen
houkuttelua ja toiselta äkäisiä, heltymättömiä vastauksia. Kun
Villen isä on sattumalta Etelä-Pohjanmaalla, lausuu äiti viimeisenä
hätäkeinona:

-- Poikkeaisit edes mennessäsi isäsi luona. Mutta Villellä on tähän
valmiina oma valttinsa.

-- Poikkeankihan minä, -- sanoo hän, -- ja kyllä isä antaa minun mennä,
se ei olekaan ryssänmielinen niinkuin te.

Nyt ei äidillä ole enää muuta neuvona kuin kuivata kyyneleensä, antaa
Villelle kaiken varalta mukaan ottamansa eväät ja vaatteet sekä
varustaa hänet kaikenlaisilla äidillisillä neuvoilla ja varotuksilla.
Ja niinpä Ville, junan porhaltaessa asemalle, nousee mytty kainalossa
vaunuun ja lähtee vierimään kohti sotakenttiä.

       *       *       *       *       *

On kulunut viikon päivät edellisestä. Seison junaa odotellen Seinäjoen
aseman ravintolassa ja tarkastelen niitä tulevien ja lähtevien
monikirjavaa virtaa, joka yhtä mittaa, sydänyölläkin, täyttää avaran
salin. Täällähän on Suomen armeijan keskus, josta johtolangat kulkevat
eri joukko-osastoihin ja eri rintamille. Täällä majailee myöskin paljon
sotilaita, sekä jalka- että ratsumiehiä, jotka harjottelevat aamusta
iltaan. Mielellään pistäytyvät he harjotusten lomassa tänne ravintolaan
tuttuja tapaamaan tai saamaan jotakin suuhunsa.

Eteeni ilmestyy siinä keskenkasvuinen nuorukainen, jolla on päällään
itseään isommalle tarkotettu sarkatakki sekä päässä Suomen vaakunaa
esittävällä metallilaatalla varustettu, korville vedettävä kangaslakki,
jommoisia ovat n.s. lentävissä kolonnissa ottaneet käytäntöön.

Poika tekee minulle kunniaa ja pistää sitten kättä.

-- Mitäs sinne kotipuoleen kuuluu? -- kysyy hän. Katson häntä
tutkistellen, sillä arvaan hänet kotipitäjän pojaksi, mutta en jaksa
muistaa nimeä. Kuluneina päivinä on niin monenlaista ihmistyyppiä
vaeltanut silmieni ohi, että kaikkia on mahdoton muistaa.

-- Sehän minä olen Rantalan Ville, joka silloin karkasin kotoa, --
auttaa poika muistiani ja hänen kasvoilleen leviää tyytyväinen hymy
kuin tahtoisi hän sillä sanoa, että: ähää, ettepä saaneet silloin
selville, että me olimme omin lupimme kotoa lähteneet.

-- Jahaa, kyllä muistan. Vai niin, ja nyt sinä olet täällä sotilaana.

-- Niin, lentävässä kolonnassa, ja ensi viikolla päästään rintamalle.

Hänen takanaan seisoo samanikäinen nuorukainen samanlaisessa asussa,
se vain eroa, että puku on vartavasten hänelle tehty. Katseeni häneen
pysähtyessä tekee hänkin kunniaa ja ottaa pari epävarmaa askelta minua
kohti.

-- Tämä on meidän ryhmäpäällikkö, -- esittelee Ville.

Katson tarkemmin nuorta aliupseeria ja samalla tunnenkin hänet
sekä ojennan käteni. Se on erään tutun rovastin poika täältä
Etelä-Pohjanmaalta. Hän on vielä lyseon keskiluokilla, mutta nyt hän on
monen muun toverinsa kanssa muinaisten Viipurin lukiolaisten esimerkkiä
seuraten vaihettanut kirjansa miekkaan.

Kaunis pari, tuo aliupseeri ja hänen sotilaansa. Mieli oikein heltyy
ja lämpenee heitä katsellessa. Kummankaan leuassa ei näy vielä parran
untuvaakaan, kasvot ovat maidonpuhtaat ja herkkäihoiset ja silmistä
kuvastuu puhdas nuorukaissielu. Ja niin tyytyväisinä toteavat he ensi
viikolla pääsevänsä rintamalle...

-- Onnea matkallenne, pojat, palatkaa terveinä ja vapaudenristit
rinnassa! -- hyvästelen minä erotessa ja puristan lämpimästi heidän
kättään.

       *       *       *       *       *

Sodan melskeessä ja kirjavissa vaiheissa on Ville jälleen häipynyt
mielestäni. Olen voitokasten joukkojemme mukana kulkenut halki Suomen
aina Kymijoen suulle saakka ja nyt olen, sotapalveluksesta juuri
vapautuksen saatuani, matkalla kotiin.

Olen Seinäjoen asemalla laskeutunut juuri junasta, kun eteeni
väentungoksessa pysähtyy nuori sotilas, jolla on siisti viheriä
univormu, kupeella pajunetti, rensseli selässä ja rinnassa
vapaudenristin nauha. Hän tekee kunniaa ja pistää tutunomaisesti kättä.

-- Kuinkas teidän nimenne olikaan? -- koetan minä muistella, arvaten
hänet joksikin kotipuolen pojaksi.

-- Se Villehän minä olen, joka silloin talvella karkasin kotoa, ettekö
muista?

Minun olisi ollut häntä vaikea tuntea, vaikkapa mieleeni ei sitten
viime näkemän olisi kasaantunutkaan niin paljon uusia kuvia kuin mitä
nyt oli laita, sillä siksi tuntuvasti oli hän sitte talven muuttunut:
päivettynyt ja kaikin puolin miehistynyt.

-- Katsohan vain! Ja ehynnäkö sinä olet koko sodan ajan säilynyt?

-- Ei ole tullut naarmuakaan.

-- Vaikka olet ollut kukaties monessakin taistelussa.

-- No niin monessa, etteihän niitä kaikkia muistakaan.

-- Sepä tietty, koska näkyy vapaudenristikin olevan.

-- Sainhan minä sen, -- sanoo Ville tyytyväisenä ikäänkuin muistuttaen
mieleeni, että niinhän se oli puhekin talvella.

-- No olet sinä varmaan jonkun vihollisenkin saanut kaadetuksi?

-- Jonkunko vain! Se teidän varapäällikkönne lupasi leikillään silloin
talvella, kun minä lähdin, kymmenen penniä joka punikista, jonka saan
ammutuksi. Mutta jos minä nyt rupeaisin häntä lupauksestaan tilille
vaatimaan, niin eipä taitaisi miehellä lantit piisata.

-- Kai sinä nyt olet päässyt vapaaksi sotapalveluksesta? -- kysyn
erotessamme.

-- Olisin kai minä alaikäisyyden takia päässyt vapaaksi, mutta en minä
ole välittänyt pyrkiäkään.

Minä otin vain lomaa ja olen nyt menossa rippikouluun.

Hän sipasee kädellä lakinreunaansa, pistää minulle kättä ja juosta
vilistää liikkeellä olevaan junaan, niin että rensseli selässä
heilahtelee.

       *       *       *       *       *

Univormuineen, leveine vöineen ja vapaudenristin nauhoineen on Ville
rippikoulussa toveriensa yleisen huomion ja kateuden esineenä. Vaikka
useimpia heitä nuorempi, on hän kuitenkin kuin päätään pitempi toisia.
Erikoisesti on vanha rovasti häneen mieltynyt, sillä vastauksensa antaa
hän aina raikkaalla äänellä ja lapsenomaisissa silmissä on avonainen ja
totinen katse.

-- Niin raskasta ja vaivaloista kuin vaellus elämän tiellä onkin, --
puhuu vanha rovasti, --, niin aina varaa Herra nääntyvälle vaeltajalle
virkistyskohdan ja lepopaikan. Ja sitä suloisemmalta tuntuu tuollainen
lepo, mitä näännyttävämmän taipaleen on kulkenut. Olettehan sen
huomanneet maallisessa vaelluksessakin. Eikös sen saanut siellä
sotaretkelläkin monesti kokea?

Viimeiset sanansa on rovasti kohdistanut Villeen, joka kavahtaa
seisomaan, lyö kantapäät yhteen, niin että suuret saappaat kolahtavat
ja jännittää kätensä sivuille.

-- Ky-yllä, -- sanoo, hän venyttäen ja ikäänkuin muistellen. Sitten
elostuvat yhtäkkiä hänen kasvonsa jostakin muistosta, hän hengähtää
syvään ja jatkaa vilkkaasti: -- Kerrankin me kovana pakkasyönä, kun
oli koko päivä saatu olla taistelussa, pääsimme muutamaan lämpimään
navettaan. Siellä oli kyllä meidän tullessamme punikkeja, mutta me
otimme ne vangiksi ja sanoimme, että kyllähän tämä navetta kuuluisi
oikeastaan teille, kun te kerran olette punikkeja, mutta nyt me
tarvitsemme sen itse ja te saatte mennä sikolättiin.

Ville on kertonut tämän tavallisella raikkaalla äänellään ja toverit
vilkuilevat ympärilleen, että sopiiko tässä nauraa vai pitääkö pysyä
totisena. Mutta rovasti hymähtää hyväntahtoisesti ja ryhtyy opetustaan
jatkamaan.

       *       *       *       *       *

Rippikoulun päätyttyä kohtaan Villen sattumalta asemalla.

-- Nytkö takaisin palvelukseen? -- kysyn häneltä.

-- Niin, mutta en minä siellä enää montakaan päivää viivy. Minä lähden
Saksaan.

-- Saksaan?

-- Niin, meriväkeen, -- ja Ville kertoo, kuinka sinne otetaan
suomalaisia poikia merisotilaan oppiin. Meille kun itsellekin tulee nyt
meriväki. Hän on jo kirjottanut asiasta pataljoonansa esikuntaan ja
saanut myöntävän vastauksen.

-- Eikö äiti pane enää vastaan?

-- Ei se nyt enää, kun näki että minä sodassakin hyvin pärjäsin.

Niin lähti Ville huristamaan etelää kohti, tällä kertaa matkan määränä
Saksan sotalaivasto. Olen varma, että kun hän ensi kerran tämän jälkeen
ilmestyy eteeni, on hänellä päällään meriväen luutnantin univormu.



VII.

JÄÄKÄRIT TULEVAT.


Kauan, jo aikoja ennen suurta vallankumousta, oli kotimaassa ollut
vilkkaan huomion esineenä se muutamatuhantinen nuorukaisjoukko,
joka vaikeissa oloissa, valtiollisen sorron raskaimmillaan maata
painaessa, oli kaikkensa yhden kortin varaan pannen vaeltanut vieraalle
maalle, saadakseen siellä perusteellisen sotilaskouluutuksen isänmaan
vapautuksen varalle. Kahtalaisin tuntein oli Suomessa tähän joukkoon
suhtauduttu vielä vallankumouksen päivinäkin: toiset tuomiten, mutta
toiset, ja epäilemättä paljon suurempi osa kansasta, hartaalla
myötätunnolla.

Salaisen ilon ja ylpeyden esineenä on tuo joukko ollut niillä,
jotka sen syntymästä asti ovat siihen myönteisesti suhtautuneet ja
huolekkaalla mielenkiinnolla ovat he kaikkia sen vaiheita vieraalla
maalla seuranneet. Monen mielessä häämötti tuo pienoinen joukko
ainoana valonpilkkuna sen pimeyden ja tylsyyden keskellä, mihin maamme
vallankumouksen edellisinä aikoina oli vajonnut. Se oli tulevaisuuden
verhoon kätketyn uuden, itsenäisen Suomen tunnussana.

Kuta räikeämpiin muotoihin vallankumouksen jälkeinen "svaboda" alkaa
pukeutua, sitä useammin kuulee tuskastuneiden ihmisten kysyvän:

-- Mikseivät jääkärimme tule jo kotiin? Missä he viipyvät? Ja samalla
alkaa yhä useampi tuomitsijoistakin hiljaisuudessa ajatella, että ehkä
se yritys lopultakin koituu hyödyksi isänmaalle.

Mutta jääkäreitä ei kuulu kotimaahan. Tiedetään heidän olleen mukana
maailman sodan suurilla näyttämöillä, mutta vallankumouksen jälkeen
on heidät siirretty pois rintamalta. Missä he oikein ovat ja mitä
toimivat, siitä ei suurella yleisöllä ole mitään varmaa tietoa.
Jääkärien elämä on kätkeytynyt romanttisen salaperäisyyden verhoon.

Kun suojeluskuntia aletaan perustaa ja taistelun välttämättömyys käy
yhä ilmeisemmäksi, silloin kaivataan ja odotetaan jääkäreitä entistä
hartaammin. He ovat maailman ensimäisessä sotilasvaltiossa saaneet
perusteellisen kouluutuksen ja heitä tarvittaisiin nyt niin kipeästi
harjoitusmestareiksi täällä kotona, jossa anarkia ja ryssäläisten
sotilaslaumojen kurittomuus kasvaa päivä päivältä.

-- Missä ne viipyvät vai eikö heitä lasketa tulemaan? -- kyselevät
ihmiset ja monet jo sydämessään napisevat ihailemiaan saksalaisia
vastaan.

Edellämainitsemani turkulainen shpalernajatoveri ja jääkäri, jolla on
myöskin veli jääkäripataljoonassa, kirjottaa minulle vuoden lopulla:
"Veljeni on vallankumouksen jälkeen kirjottanut kolme kirjettä: kaikki
erinomaisen reippaita ja optimismia uhkuvia, ei mitään sellaisia
Geijerstamin kuvauksia, joita keväällä oli eräissä Suomen lehdissä."
[Gustaf af Geijerstamin poika, itsekin kirjailija, on jonkun aikaa
ollut vapaaehtoisena suomalaisessa jääkäripataljoonassa. Kokemuksistaan
on hän julkaissut teoksen, jossa hän mitä synkimmin värein kuvaa
suomalaispoikain elämää sekä käyttää joka ainoaa tilaisuutta
saksalaisia mustatakseen. Eräs meikäläinen jääkäriupseeri arvelikin
hänen olleen englantilaisten palkoissa. Tästä Geijerstamin asioita
vääristelevästä teoksesta julkaisivat vallankumouksen jälkiaikoina
otteita Helsingin Sanomat ja ne muut suomalaiset lehdet, joissa vielä
silloin katsottiin jääkäriliikettä kevytmieliseksi yritykseksi.]

Muutamaa viikkoa myöhemmin kirjottaa sama henkilö: "Pojilla olisi
tavaton into tulla kotimaahan ja nostattaa joka mies vallottamaan
Suomea Karjalan ja Aunuksen tuonpuoleisia ääriä myöten. Mutta nykyinen
Ruotsi ei laske heitä kulkemaan kauttansa. Vain, ne pääsevät Suomeen,
jotka jo ennen syyskuuta olivat Ruotsissa. Muitten on tultava Saksasta
suoraan laivalla, jos tulevat, sillä Trelleborgiin eivät saa astua.
Matkalla kotimaahan onkin 30-40 miestä ja yhtä monta konekivääriä,
joita laivamme on lähtenyt hakemaan. Voisivathan nämä muutamat
kymmenetkin 'neulomakoneillaan' järjestää tämmöisiä hulikaanihäiriöitä
(kirjeen alkuosassa on kerrottu Turun mellakoista), niin suuria kuin
ne ovatkin, mutta mitään riittävää aseellista voimaa he eivät muodosta
ryssien ja sosialistien yhteisrintamaa vastaan. He saavatkin sitten
kukin piirikunnan, jossa opettavat muita miehiä. Mutta univormuissaan
se koko joukko ei tulle, ennenkuin ryssät ovat maasta lähteneet."

Nämä salatietä tulleet jääkärit ovat hajaantuneet ympäri maata. Vain
harvat suojeluskunnat ovat päässeet heidän sotilasopetustaan nauttimaan
ja huutava johtajain puute ei ole suurestikaan vähentynyt. Kuin
ihmetapauksena kerrotaan, että siellä ja siellä on jääkäri eikä paljon
puutu, ettei jo niitäkin, jotka ovat noita salaperäisiä jääkäreitä
nähneet, pidetä merkillisinä henkilöinä.

Puhkeaa sitten sota ja kohta kun asema on hiukan selvinnyt, leviää
kulovalkeana ympäri maan tieto: _jääkärit ovat matkalla kotimaahan!_

Koko valkoinen Suomi on odotusta täynnä ja tuhansien ajatukset
seuraavat jääesteiden läpi pohjoista kohti kamppailevaa laivaa,
joka sulkee itseensä Suomen toivon. Nyt ei löydy enää ainuttakaan,
joka uskaltaisi tai tahtoisi tuomita sitä liikettä, jonka tulos
jääkäripataljoona on. Kaikki ovat nyt jääkäriystäviä ja hitaimmatkin
Tuomas-luonteet alkavat aavistaa, että asioita tälle kannalle
johtamassa ovat olleet korkeammat voimat, että itse kohtalo on jälleen
isällisellä huolenpidolla suuntaillut Suomen kansan vaiheet kohti
vapautta ja itsenäisyyttä.

       *       *       *       *       *

Vaasa on äkkiä saanut kunnian esiintyä Suomen väliaikaisena
pääkaupunkina. Sinne kohdistuu kaikki liike koko valkoisen Suomen
alueelta ja talven jääkahleista huolimatta on se suoranaisessa
yhteydessä ulkomaiden kanssa. Elämä tuossa keskikokoisessa kaupungissa
on yhtäkkiä paisunut yli äyräittensä. Siellä on kuin muurahaispesässä.
Joukko tilapäisesti pystyyn pantuja keskusvirastoja, kaikenlaisia
komiteoja ja kaikenkarvaisia lähetystöjä eri osista maata, mutta ennen
kaikkia poliittisia kannunvalajia, ideamaakareita ja toisten tiellä
olijoita.

Entistäänkin muurahaispesämäisemmäksi käy elämä Vaasassa
jääkäriviikkoina. Jo viikkoa ennen laivan saapumista on kaupunkiin
tullut joukottain jääkärien omaisia ja sukulaisia. Kaikki hotellit,
kahvilat, klubit ovat täynnä odottavaa yleisöä ja päivän tunnussanana
ovat jääkärit.

Vihdoin käy humaus läpi muurahaispesän: laiva on saapunut rantaan!
Mutta vieläkin saa yleisö hillitä itseään, sillä jääkärit pysyvät
laivalla siihen saakka kuin paraati pidetään.

Kuinka usein olenkaan näinä harmaina vuosina kuvitellut mielessäni sitä
hetkeä, jolloin jääkäripataljoona porilaisten marssin kaikuessa marssii
sisälle itsenäisen Suomen juhlivaan pääkaupunkiin. Minkä voimakkaan
mielenliikutuksen valtaan se samainen kuvitelma saikaan minut esim.
Pietarin kaduilla Shpalernajasta-vapautumisen päivänä, nähdessäni
venäläisten kaartinjoukkojen marssivan oman pääkaupunkinsa kaduilla.

Nyt tuo unelma on toteutumassa. Toivojemme ja huoliemme esine, täysin
kouliintunut ja suurvaltasodan näyttämöillä karaistunut suomalainen
jääkäripataljoona marssii sisälle, joskaan ei vielä Helsinkiin, niin
kuitenkin väliaikaiseen pääkaupunkiimme.

Liput liehuvat ja harras juhlatunnelma täyttää Vaasan kauppatorille
26 p:nä helmikuuta kokoontuneen yleisön, kun tuo tuhatlukuinen,
siisteihin viheriäisiin univormuihin puettu joukko sotilasmusiikin
kaikuessa reippaasti marssii torille. Kuinka jyrkästi se eroaakaan
niistä likaisen harmaista ja vellovista joukoista, joiden me pitkien
vuosikymmenten kuluessa olemme nähneet kaupunkimme kaduilla marssivan!
Ja kuinka ihanilta, rintaa laajentavilta kaikuvatkaan ne _suomalaiset_
komentosanat, joiden mukaan tuo valiojoukko liikkeensä suorittaa!
Hetki on historiallinen, mielestä lähtemätön, yksi tärkeimpiä Suomen
itsenäisyyden vaikeassa synnytysprosessissa.

Tuhannet palavat silmät harhailevat pitkin noita linjasuoria rivejä,
etsien tuttuja, rakkaita kasvoja. Ja kuinka monen isän, äidin, siskon,
veljen ja morsiamen silmä ilosta kostuukaan, keksiessään rivissä
kaivattunsa tutut piirteet. Kalpeilta, kovan koulun käyneiltä ne
näyttävät, mutta ryhtiä, reippautta ja nuorekasta intomieltä ei puutu.
Pataljoonan liikkeitä seuratessaan tuntevat katsojat, että Suomen
nouseva armeija on tuosta joukosta saanut lujan, suuntaa antavan ytimen.

Entä mitä tuntevat ne punamieliset, joita varmastikin on paljon
katsojain joukossa? Eikö tuon joukon näkeminen ole omiaan tuuleen
häivyttämään ne salaiset voiton toiveet, joita he rinnassaan elättävät?
Ja eikö tuon säännöllisen univormupukuisen joukon näkeminen ole
ennen kaikkea omiaan selvittämään heidän sekaantuneita käsitteitään
ja saamaan heidät älyämään, ettei tässä ole kysymys _puolueiden_
välisestä taistelusta tai luokkasodasta, vaan kapinaan nousseen
joukkion taistelusta maan laillista hallitusvaltaa vastaan? Varmastikin
se on sitä tekevä ja varmasti on tuo joukko jo yksin ulkonaisella
olemuksellaan kohottanut vihollisten silmissä hallituksen voimaa ja
auktoriteettia sekä lisännyt heidän oman perikatonsa tuntoa.

Jääkäripataljoona on siis vihdoinkin avonaisesti ja kokonaisena
kotimaassa. Mutta harvat heistä ehtivät edes pikimmältään pistäytyä
kotona, josta ovat vuosia olleet poissa, sillä hädässä oleva isänmaa
tarvitsee heitä viipymättä.

Nurisematta käyvät he kukin määrätylle paikalleen. Valkoisen armeijan
sotilaat ihailevat heitä ja seuraavat heitä kuolemaa halveksien
voitosta voittoon.

    "Ei ennen uhkamme uupua voi
    kuin vapaa on Suomen kansa."

Jääkärien mukana tulvahtaa tuota tuimaa sotilasmieltä koko valkoiseen
armeijaan ja tästä lähtien on vain päivien kysymys siirtää voitokkaat
lippumme kauniin pääkaupunkimme edustalle sekä puhdistaa se konnista.



VIII.

KUOLON MAILLA.


Vereksiä joukkoja kuljettava sotilasjuna vierii hiljalleen etelää kohti.

Vilppulasta lähdettyä tunkeutuvat miehet uteliaina akkunain ääreen,
sillä radan varsi täältä Tampereelle saakka on ollut yhtämittaisten
taistelujen näyttämönä.

-- Jahah, on siis tultu sartiinipurkkien vyöhykkeeseen, -- lausuu
rauhallisesti joku katselijoista ja koko vaunu tulee hyvälle tuulelle.

Rataväliin kupeella näkyy nimittäin kasa tyhjiä sardiinirasioita. Niitä
esiintyy sitten pitkin matkaa aina Tampereelle saakka. Toteamme että
sanomalehtien jutut punikkien sardiiniherkutteluista eivät siis ole
liioteltuja.

Rataa on monesta paikoin täytynyt korjata ja kulku käy hitaasti.
Yövymme muutamalle pienemmälle asemalle. Sivu mennessään tervehtii
meitä kenraali Mannerheim, tarkastaen joukkomme sekä lausuu
tyytyväisyytensä sen hyvistä varustuksista. Saamme kuulla, että kosken
itäinen puoli Tampereesta on vallattu.

Aamulla matkaan lähtiessämme tulee tieto, että Tampere
kokonaisuudessaan on antautunut. Uutinen aiheuttaa pitkän ja voimakkaan
hurraan.

Jollakin seuraavalla asemalla tulee vastaan pitkä vankijuna. Silmiemme
ohi soluu miltei loputon jono suljettuja tavaravaunuja.

-- Ne ovat täynnä punikkeja! -- huutaa vartioiva valkokaartilainen,
joka kivääreineen seisoo koplinkien varassa kahden vaunun välissä.

Tekisi mieli kurkistaa sisälle, mutta vaunut ovat vahvoilla
munalukoilla suljetut. Katonrajassa olevien himmeiden ruutujen läpi
vilahtelee vain haamumaisia kasvoja.

    "Ollos huoleton, poikas valveill' on"

laulavat vartiasoturit junan vieriessä edelleen pohjoista kohti.

Yhä räikeämmiksi käyvät taistelun jäljet, kuta lähemmäs Tamperetta
saavutaan. Ruhjoutuneita rakennuksia, hiiltyneitä raunioita,
raiskautunutta metsää, syviä kranaatinkuoppia maassa, tyhjiksi
ammuttuja patruunanhylsyjä pitkin radanvartta... Oudostellen ja
silmiään siristellen liikkuvat ihmiset kuin pahasta painajaisesta
päässeinä. Viikkomäärin ovatkin he saaneet elää suoranaisessa
helvetissä. Kaikkivaltiaina riehuvat, ryöstöjä ja murhia harjottavat
roskaväen joukot, nälänhätä sekä loppujen lopuksi päivä päivältä
yltyvä taistelun melske joka puolella. Pitkiä, ahdistuksen ja
kuolemankauhun kyllästämiä maailmanlopun päiviä he ovat kellareihin
hyyristyneinä saaneet elää. Mutta nyt ovat kaameat ja moninaiset
helvetinäänet vaienneet, kalvistuneet ihmiset ovat uskaltautuneet esiin
piilopaikoistaan ja keväinen päivä paistaa niin herttaisesti ja uuteen
elämään kutsuvasti.

Yhä hiljentyvällä vauhdilla vierii juna korkeiden pengermäin välitse.
Tervetuloa liehuttavat meille kymmenet liinat esikaupunkien pienistä
taloista, joiden useimpain ikkunat ovat säpäleinä. Vapautuksen
riemu kuvastuu niin selvästi ihmisten kasvoilla ja tuntuu kuin he
mielihyvin hengittäisivät raikasta ulkoilmaa, jossa ei enää tunnu
taistelun jännitystä. Näkyy että punaisen kauhunvallan loppu merkitsee
huojennusta ja vapautusta useimmille matalain majojen asukkaillekin.

-- Siinä on yksi, tuolla toinen ja tuolla makaa kolmas ... luettelee
eräs akkunan ääressä istuva kaatuneita punakaartilaisia, joita
erilaisiin asentoihin tuupertuneina makaa ratapihalla.

Nytkähtäen seisahtuu juna ja lukemattomien enemmän tai vähemmän
ruhjoutuneiden vaunujen välitse pujottelemme asemalle, josta kohta
riennämme kaupungille havaintoja tekemään. Kaikkialla pistää nenään
vastenmielinen ja kitkerä palaneen käry. Se tuo väkisinkin mieleen
hiiltyneitä ihmisruumiita, mikä saa käryn tuntumaan kaksinverroin
inhottavalta.

Kuolleita hevosia pullottavin vatsoin ja kaatuneita punakaartilaisia
viruu pitkin katuja. Ainoastaan pääkatuja on ehditty hieman siistiä.
Mutta ei kokonaan niitäkään. Hienon myymälän edustalla kaupungin
vilkasliikkeisimmällä kadulla makaa kaatunut "kuoleman pataljoonan"
nainen. Sillä on lyhyeksi leikattu tukka ja puoleksi miehinen puku.
Kasvot on joku ohikulkija peittänyt, mutta vartalon piirteistä näkyy,
että hän on ollut vielä nuori.

-- Tuolla näkyy makaavan vielä se ryssä, jonka minä ammuin, -- kertoo
rinnallani kävelevä jääkärivänrikki ja viittaa muutamaan palosolaan.
Hän oli miehineen siinä lähellä vallottanut erään talon ja tavatessaan
antautuneiden punakaartilaisten joukossa ryssän oli hän sen taluttanut
tuonne palosolaan ja ampunut.

Eräästä toisesta, ahtaasta ja likaisesta palosolasta pistää silmääni
kaamea näky: selällään makaava punakaartilainen, joka näyttää niin
omituisen litistyneeltä. Pää on kuin naamari, jossa lasittuneet silmät
ovat selkosen selällään ja suu tuskallisesti ammollaan. Näkee, että hän
kuolinhetkellään on huutanut kurkun täydeltä.

Muuan pitkä ja laiha mies makaa selällään lyhtytolpan juurella. Hänen
hartiansa ovat pudonneet katuojaan, niin että hänen päänsä taakse on
kokoutunut hiljalleen paisuva vesilammikko. Taampana makaa toinen
samassa katuojassa. Sitä on nähtävästi iskenyt kranaatinsirpale päähän,
sillä toisen silmän sijalla on nyrkin mentävä, verinen kuoppa, jonka
pohjalta aivot kuumottavat. Inhon väristyksiä näkyy ohikulkijain
kasvoilla ja minä nostan vainajan lakin hänen kasvoilleen. Palatessani
samaa tietä ovat hänen kasvonsa jälleen paljastetut. Joku alhainen
vaisto pakottaa monia ihmisiä näkemään sellaista, minkä tietävät
itsessään herättävän inhoa ja kauhua.

Kalevan kankaan yli kulkeva tie on oikea kuoleman tie. Siellä on
taistelu raivonnut kuumimpana -- siellä valkoisia vastaan suunnattua
kivääritulta sanoi eräs nuori jääkäriupseeri aivan helvetilliseksi --
ja kaatuneita punakaartilaisia makaa vielä tien kummallakin puolen.

Erään kaatuneen käsivarressa näkyy valkoinen nauha. Kumarrun toverini
kanssa häntä lähemmin tarkastamaan. Rinnalle koukistunein käsin
makaa hän suorana lumella, joka hänen ruumiinsa kohdalla on säilynyt
sulamatta. Valkoinen karvalakki peittää nuoria, miltei parrattomia
kasvoja, joilla on tyyni ilme kuin olisi hän nukahtanut. Vainajan
taskuja on nähtävästi tutkittu, sillä irtaallaan takin liepeen alla
on joukko papereita. Siinä on ensinnäkin nuoren miehen valokuvalla
varustettu passi, joka ilmottaa hänen olevan tukholmalaisen
ylioppilaan, nimeltä Hans Gustaf Gran. Tiheällä ja huolellisella vanhan
naisen käsialalla kirjotettu kirje, joka on parisen viikkoa sitten
päivätty Tukholmassa, alkaa sanoilla: "Min älskade lilla gosse!"

Mieleeni kuvastuu niin ilmielävänä harmaahapsinen rouva, joka
pitsimyssy päässään istuu käsityönsä ääressä viihdykkäässä
tukholmalaisessa arkihuoneessa ja levotonna odottaa postinkantajaa,
saadakseen tietoja pojaltaan, joka niin intomielisenä ja riehakkana
lähti ruotsalaisen brigaadin mukana itäiseen naapurimaahan.

Epäluulolla ja halveksuen suhtauduin Vaasassa ollessani monen
muun suomalaisen kera niihin ruotsinmaalaisiin upseereihin ja
saniteettihenkilöihin, jotka siellä runsasten pöytien ääressä viipyen
näyttivät koko sodan ottaneen huviretken kannalta eivätkä pitäneet
mitään kiirettä rintamalle lähdöllä. Nyt tulen tuon nuoren vainajan
luona viivähtäessäni ajatelleeksi, että vanhasta emämaastamme on
sentään todellisia sankareitakin rientänyt avuksemme.

       *       *       *       *       *

Hautausmaalle tullessa kohtaamme hautauskappelin edustalla vanhemman
herrasmiehen, joka nenäliinalla kuivaa silmiään. Tuntiessaan meidät
valkoisen armeijan sotilaiksi tervehtii hän meitä sydämellisesti.
Hän palaa poikansa äsken peitetyltä haudalta. Nuorukainen oli ollut
niiden parinkymmenen suojeluskuntalaisen joukossa, jotka sodan alussa
Suinulan asemalla joutuivat punaisten käsiin ja saivat kärsiä julman
kuoleman. Vasta nyt ovat vanhemmat saaneet kätkeä haudan lepoon
vainajan raakamaisesti silvotun ruumiin. Työlästä on harmaatukkaisen
isän kertoessaan pidättää kyyneliään.

Hänestä erottuamme kohtaamme hautauskappelin kulmalla toisen vanhan
herran. Tutustumme häneenkin ja saamme tietää hänen olevan erään koulun
rehtorin. Mustiin puettuna, päässään silkkihattu ja kasvoilla vakava
ilme liikkuu tuo iäkäs pedagoogi täällä vainajain maailmassa kuin
isänmaansa kohtaloa tiedustellen. Hän opastaa meidät hautauskappelin
sakaristoon. Sen kivisellä permannolla makaa kaksi kaatunutta
valkoista. Toinen on jääkäriluutnantti von Essen ja toinen hänen
ordonanssinsa, eteläpohjalainen talonpoikaisnuorukainen. Vierekkäin
olivat he kaatuneet Kalevan kankaalle. Ensinnä oli luutnantti saanut
surmanluodin. Kaatuessaan oli hän huutanut ordonanssiaan, joka paikalle
rientäessään oli saanut myöskin kuolettavan haavan sekä kaatunut
päällikkönsä rinnalle. Ummistetuin silmin ja tyynin ilmein he siinä
lepäävät ja minusta näyttää kuin nuoren luutnantin kasvoille olisi
jäänyt pieni hymyn häivähdys...

Jonkun matkaa kappelista hautausmaan perälle päin kohtaa meitä kaamea
näky. Siellä on kaksi kymmenien metrien pituista pinoa kaatuneita
punakaartilaisia, joita on koottu tänne lähimmästä ympäristöstä. Mikä
paljous mitä moninaisimmin tavoin vääristyneitä kasvoja lasittuneine
silmineen ja sinertävine huulineen! Taikka sitten ruumiita ilman mitään
kasvoja, sillä joiltakin on kranaatinräjähdys kiskaissut pään hartioita
myöten, toisilta taasen ainoastaan puoli päätä, niin että hyytyneet
aivot roikkuvat puoleksi ulos valahtaneina.

On muuten omituista, kuinka erilaiset ylimalkaan ovat kasvonilmeet
valkoisten ja punaisten kaatuneilla. Sitä epätoivon, kauhun tai hyvin
hurjan raivon ilmettä, mikä on niin tavallinen kaatuneiden punaisten
kasvoilla -- se muistuttaa muuten niin suuresti sitä käheäksi
kirkunaksi kiristynyttä säveltä, joka tukehtuneiden sosialistilehtien
viime numeroista soinnahtaa vastaan -- en ole juuri kertaakaan
tavannut kaatuneilla valkokaartilaisilla. Asia, aate, jonka varassa me
elämänvirrassa uiskentelemme, painaa kuollessammekin leimansa meidän
kasvoihimme.

Mielenliikutus ja kauhu kasvoillaan hiiviskelee ruumisröykkiöiden
äärellä väristen joukko eri-ikäisiä naisia. Nähtävästi etsivät ne
hävinneitä omaisiaan.

-- Voi, tuolla on Hannes! -- huudahtaa muuan nuori tyttö ja puhkeaa
hysteeriseen, huutavaan itkuun.

Hän on ruumiskasassa keksinyt viisitoista vuotiaan veljensä.

       *       *       *       *       *

Kaupunkiin palatessa kohtaamme avaralla kauppatorilla moniin
tuhansiin nousevan vankijoukon, jota sotilaat järjestelevät riveihin,
tarkastavat ja laskevat. Siinä on miehiä viisitoistavuotiaista
viisikymmenvuotiaihin saakka, on leveälahkeisia sakilaisia, rivon
näköisiä otsatukkahulikaaneja, ryssän sinelliin ja toppahousuihin
pukeutuneita kulkurijätkiä, mutta on myöskin paljon luisevia, synkän
näköisiä keski-ijän miehiä, jotka normaalioloissa ovat kunnon
työmiehinä elättäneet itseään ja perhettään. Äänettöminä, hartiat
läjässä ja tylsään odotukseen vaipuneina seisovat nämä viimemainitut,
tehden samanlaisen vaikutuksen kuin mies, joka pahimmasta humalasta
juuri selvittyään muistelee tekosiaan ja kyräten tuijottaa vastaan
irvistelevää karua todellisuutta.

Vankijoukossa on myöskin melkoinen määrä naisia, kaikki nuoria.
Kehittymättömät kasvonpiirteet vaihtelevat kevytmielisten kanssa.
Useimpien päällä näkyy kaupoista ryöstettyjä kallisarvoisia puvunosia
ja jaloissa on korkeakantaiset kengät. Toiset niistä ovat palvelleet
punaisessa armeijassa sairaanhoitajattarina, toiset sotureina
ja taas toiset varsinaisina "lemmensisarina". Useat naisvangit
koettavat keikarimaisesti pukeutuneiden nuorten sällien kanssa pitää
juttelulla ja leikinlaskulla yllä iloista mielialaa, mutta hymy tahtoo
huulilta väkisinkin kuoleutua ja silmiin asettuu jäykkä tuijotus.
Talvikuukausien huuma on tipotiessään ja edessä irvistää karu
todellisuus...

Vartiaketjujen ulkopuolella liikkuu köyhästi puettuja ikänaisia,
jotka huolestunein ilmein etsivät vankiriveistä miehiään ja poikiaan.
Sääli on vaimopoloisia ja sääli noita luisevia, äänettömiä miehiä,
jotka hartiat kyyryssä odottavat kohtaloaan! Mutta pian vaihtuu
saalini kiristäväksi vihaksi, kun mieleeni muistuvat Tokoit, Mannerit,
Sirolat... sekä se satapäinen joukko puolivillaisella sivistyksellä,
ontuvalla luonteella ja epäkypsällä päällä varustettuja miehiä, jotka
toimittajain, piirisihteerien ja agitaattorien nimellisinä ovat
työväestön hartioilla temmeltäneet, harjottaen kaikessa rauhassa vihan
kylvöään ja kaikkien vanhojen arvojen rienaavaa alasrepimistä --
miehiä, joilla tämä vihan ja eripuraisuuden kylvö on ollut elinkeinona
ja joiden ainoana vaikuttimena on ollut viheriäsilmäinen kateus
herrasluokkaa ja sen elintapoja kohtaan sekä palava halu päästä itse
tuota kadehtimaansa herraselämää viettämään. Onhan meillä muodostunut
erikoiseksi ihmistyypiksi tuo sosialistisena edusmiehenä, toimittajana,
piirisihteerinä ja agitaattorina esiintyvä poliittinen loiseläjä:
punarusettinen suunsoittaja ja totuudesta vähintäkään piittaamaton
kynänkäyttäjä, jolta kiipeämishalu on kuolettanut kaiken halun
todelliseen työhön, mikäli sitä on alkuaankaan ollut.

Kun eräässä pitäjässä vähää ennen sotaa kysyin paikkakunnan
sosialistisesta johtomiehestä ja puhujasta, mikä hän on ammatiltaan,
sain vastauksen: -- Hän on neulojattaren mies. -- Niin, hän elätytti
itseään vaimollaan, järjesteli kokouksia, piti puheita ja vartoi
pääsyä eduskuntaan. Sellaisena oli hän varsin tyypillinen eikä
mikään poikkeus. Laiskuus, kaikenlaisella keinottelulla eleleminen
-- "asioitsijat"! -- ja yleensä halu mitä helpoimmalla tavalla
päästä elämän läpi ovat olleet tunnusmerkillisiä useimmille
sosialistipomoillemme. Heidän luonteensa on hatara, siveellinen tasonsa
alhainen -- sopii vain muistaa sosialistisen puolueemme keskuudessa
tavallisiksi käyneet kassankavallukset -- ja heidän yhteiskunnallinen
tietämyksensä supistuu niihin dogmiuskoksi kangistetun marxilaisuuden
siruihin, joita ovat Työmiehen palstoilta poimineet. Ja entä ylemmät,
perusteellisempaa sivistystä saaneet johtajat? Toiset niistä ovat
heikkoluonteisia kamariteoretikkoja ja todellisuuden tajua vailla
olevia idealisteja, toiset häikäilemättömiä kiipijöitä, jotka
sosialistisen puolueen ovat harkinneet otollisimmaksi astinlaudaksi
valtiollisessa karrieerissaan. Turhaan on sosialistiemme keskuudesta
vuosikausia odotettu esiintyväksi miestä, jonka olisimme tunteneet
siveelliseksi luonteeksi ja jonka sanoista olisi kajahtanut vääjäämätön
totuudenrakkaus. Jos sellaisen nousemisesta on milloin merkkejä
näkynyt, ovat nuo kansanvallan rihkamoitsijat miehissä rientäneet hänen
äänensä tukahuttamaan.

Siinä seisoo nyt vankeina sankat rivit työmiehiä, jotka vuosikausia
ovat kulkeneet noiden johtajain talutusnuorassa. Mutta missä ovat
johtajat itse, jotka kaiken tämän ovat aikaan saaneet? Siveellisesti
ryhdittöminä ovat he aina tottuneet livistämään edesvastuusta. Niin he
ovat tehneet nyt ja tekevät vastakin. Vaaraa vainuten ovat he ajoissa
laittautuneet turvaan ja jättäneet eksyttämänsä joukot kantamaan
seurauksia.

-- Suuri osa heistä on kunnon työmiehiä, joita voi katsoa
syyntakeettomiksi, -- selittää seurassani oleva tamperelainen opettaja,
joka on saanut olla punaisten pakkotöissä. -- He eivät vuosikausiin ole
lukeneet muuta kuin heikäläisiä lehtiä ja se on tehonnut heihin kuin
myrkky. Näkipä nyt punaisen vallan aikana, mitä sellainen yksipuolinen
lukeminen vaikuttaa valistuneempaankin. Kun täällä ei kahteen
kuukauteen saanut tietoja muualta kuin Kansan Lehdestä, alkoi niihin
lopulta väkisinkin uskoa, niin valheiksi kuin ne tiesikin, ja sitä
mukaa kävi mieliala raskaaksi ja synkäksi. Mitä sitten yksinkertaiset
työmiehet, jotka ovat tottuneet ottamaan täydestä joka ainoan sanan,
mitä heikäläiset lehdet kirjottavat. Niinpä on punakaartilaisten
joukossa paljon maalaistyömiehiä ja torppareita, jotka ovat siinä
naivissa uskossa, että he taistelevat kotiensa ja kontujensa puolesta.
Sen ovat vaikuttaneet sosialistilehtien pöyristyttävät jutut lahtarien
muka harjoittamista julmuuksista.

Näin juttelee tamperelainen tuttavani. Hän on kyllä oikeassa,
mitä tulee punakaartiin liittyneiden kunnollisten työmiesten
syyntakeettomuuteen. He ovat sitä samalla tavoin kuin juopunut on
syyntakeeton sikahumalassa tekemiinsä kolttosiin nähden. Mutta eihän
laki silti pidä juopumusta lieventävänä asianhaarana. Niinpä ei
myöskään voi ketään, joka punakaartin riveissä on vapaaehtoisesti
ottanut osaa taisteluun maan laillista hallitusta vastaan, kokonaan
rangaistuksesta vapauttaa. Luonnollisesti on vain rangaistuksen
ankarimpana kohdattava johtajia ja kiihottajia. Sitä paitsi tulee
muistaa, että punakaartiin kuulunut varsinaisesti rikollinen aines
ei suinkaan ole niin vähäinen kuin jotkut hentomieliset hyvänuskojat
valkoistenkin joukossa ovat tahtoneet väittää. [Varsinkin sodan
jälkeen on kuulunut useammaltakin taholta ääniä, jotka punakaartin
rikollista ainesta verrattain vähälukuisena pitäen ovat suurimmalle
osalle kapinavangeista puoltaneet vapautusta. Ensinnä, sodan
syttyessä ja kestäessä, mitä ankarinta menettelyä ja sitten päälle
mitä suopeinta ymmärtämystä ja höllintä suvaitsevaisuutta -- jopa
siihen määrään saakka, että hallitusmuodosta päätettäessä, siis
uuden, kapinan järkyttämän Suomen perustuksia luotaessa, on eräillä
tahoilla kaikin mokomin tahdottu saada mukaan juuri nuo kapinaan
syylliset ainekset! Tuollainen tahditon heilahtelu äärimmäisyydestä
toiseen on hyvin luonteenomaista julkiselle elämällemme ja piilevät
sen syyt varmaankin suomalaisen luonteen särmikkäisyydessä ja
kyräävässä umpikuljuisuudessa.] Parina viime vuosikymmenenä on
sosialidemokraattisen puolueen liepeissä laahautuva, kaikkiin
konnantöihin kypsyneiden sakilaisten ja kulkurijätkäin lauma
pelottavasti kasvanut. Venäläisen hengen kosketus, sota-aikaiset
vallityöt, mutta ennen kaikkea meikäläisen sosialismin anarkistinen
ja kaikkea rienaava henki ovat tuon aineksen kasvannalle luoneet
otollisen ilmapiirin. Ja toisekseen: olisiko aivan vähäinen
rikollisten aines, suurimman osan punakaartia ollessa kunnollista
väkeä, kyennyt panemaan toimeen kaikki ne inhottavat rikokset,
murhat, petomaiset kidutukset, silpomiset, ryöstöt ja murhapoltot,
joita kaikkialla punaisten temmellysalueilla on toimeen pantu?
[Eikö näistä konnantöistä olisi syy julkaista tarkka ja asiallinen
selonteko sekä kääntää se joillekin vieraillekin kielille, etteivät
esim. läntisissä naapurimaissa yksinomaan Sirolan kaltaiset suupaltit
pääsisi luomaan käsitystä asiain menosta Suomessa sekä täällä muka
harjotetusta "valkoisesta terrorista"?] Eipä suinkaan, vaan valtavan
osan punakaartista on täytynyt olla sellaisiin tekoihin kypsynyttä,
siveellisesti kunnotonta ainesta. Ja kunnollisemmatkin ainekset ovat
noista konnantöistä sikäli edesvastuussa, etteivät he päättävästi ja
lujasti ole niitä estäneet, vaan antaneet niille ikäänkuin äänettömän
hyväksymisensä. Samoin kuin tästä järjettömästä ja katalasta kapinasta
on edesvastuussa sosialidemokraattinen puolue kokonaisuudessaan, jopa
nekin johtohenkilöt, jotka ovat kapinasta erillään pysyneet, koska he
aikanaan eivät ole avoimesti ja jyrkästi asettuneet sitä anarkistista
suuntaa vastaan, joka sosialidemokraateista puoluetta hallitsi. --

Mutta seisonhan Tampereen torilla katsellen taajoja vankijoukkoja.
Sääli valtaa mieleni, nähdessäni noita synkkään odotukseen vaipuneita
iäkkäämpiä työmiehiä, joiden vaimot huolestunein kasvoin ja itkettynein
silmin hiiviskelevät vartiaketjun tällä puolen. Harhaan johdettuja
ja kevytmielisten johtajainsa jättämiä miespoloisia, jotka ovat
kuvitelleet käyvänsä taisteluun onnellisempien olosuhteiden puolesta,
mutta ovatkin syösseet vain itsensä ja perheensä onnettomuuteen.
Varmaankin on esivalta suhtautuva heihin niin lempeästi kuin lain
majesteetti sekä viisas huolenpito rauhan ja järjestyksen turvaamisesta
suinkin sallivat. Mutta heidän kiillottajilleen ja johtajilleen sekä
konnantöitä harjoittaneille taistelutovereilleen ei tuomio voi olla
muuta kuin yksi: maan pinnalta pois!

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna herään kadulta kuuluvaan jyrinään. Akkunaan
rientäessäni näen tykistöä olevan matkalla asemalle. Valkolakkiset
tykkimiehet istuvat hevosten seljissä ja aamuauringon säteet leikkivät
noilla mahtavilla aseilla, joita toverini, kenttäpappi, on ruvennut
kutsumaan sodanjumalan uruiksi. Kun avaamme akkunan, kuuluu sävel
nytkin mahtavana jyrinänä eteläiseltä ilmansuunnalta. Rajuilma on
vetäytynyt Lempäälään, jonne tämäkin tykistö on varmaan matkalla.

Tykistön perässä seuraa ratsuväkeä ja sitten jalkamiehiä harmaissa
sarkapuvuissaan ja lakissa kuusenlehvä, jota kaikki Tampereen
vallottajat näinä päivinä ovat käyttäneet tunnusmerkkinään. Komppaniain
ja joukkueiden johtajina marssii jääkäreitä tutuissa vihreissä
univormuissaan.

-- Suomen armeija! -- lausuu toverini juhlallisesti ohi marssivia
joukkoja silmäillessään.

Niin, Suomen armeija, se on nyt tosiasiallisesti olemassa ja siinä
ovat jo edustettuna kaikki aselajit. Kuin maan alta kohoten on se
muutamien ohi kiitävien viikkojen kuluessa syntynyt niistä hajanaisista
miesjoukoista, joita sodan syttyessä ympäri Pohjanmaan riensi yhteistä
vaaraa torjumaan. Kuinka moniäänisenä piipityksenä soikaan vielä
puolisen vuotta sitten niiden huuto, jotka ihmisyyden, kristillisyyden,
rauhanaatteen ja ties minkä kauniilta helähtävien aatteiden nimessä
riensivät vastustamaan kotimaisen sotalaitoksen perustamista. Nyt se on
kaikesta huolimatta ja kuin luonnon pakosta syntynyt ja hentomieliset
idealistimme sekä hatarapäiset maailmanparantajamme ovat taas kerran
saaneet hämmästyksekseen todeta, että elämän rautaiset lait toimivat
kauniista teoriioista vähintäkään piittaamatta ja että ne voimallisesti
viskaavat tieltään jokaisen, joka ristiriidassa niiden kanssa yrittää
toteuttaa omia maailmanparannusoppejaan.

Katu kumahtelee säntillisten askelten alla ja auringon säteet leikkivät
kiväärien piipuissa. Äsken syntynyt Suomen armeija marssii jatkamaan
voittojensa sarjaa sekä puhdistamaan isänmaataan roistoista ja
joukkohulluuden riivaamista häyrypäistä.



IX.

ETEENPÄIN NELIKERTAISTA YLIVOIMAA VASTAAN.


Joukkomme on muutamia päiviä levähdellyt muhkeassa herraskartanossa
ihanan Kuloveden rannalla. Kartano, jossa on kaksikerroksinen tiilinen
päärakennus terasseineen, parkettilattioineen ja suurine peileineen, on
kuin sattuman kautta säästynyt punaisten ryöstöltä, ainoastaan karjaa
ovat jonkun verran verottaneet.

Siellä pitävät pojat hauskaa ja oljentelevat kuin hakkapeliitat
Würzburgin linnassa. Mutta jyrkät käänteet kortteeri- ja
muvakuussuhteisiin nähden ovat olleet niin tavallisia tällä
sotaretkellä ja niinpä tällekin mieluisalle kasteikkoelämälle tulee
äkkiloppu.

On lauantai-ilta, olen juuri kylpenyt kartanon avarassa saunassa
ja varustaudun mielihyvin viettämään rauhallista lauantai-iltaa
jännittävän sotaromaanin ääressä. Mutta silloin tulee yhtäkkiä hälytys.

Puolen tunnin sisällä on joukkomme, kuormastoa lukuunottamatta,
sullottuna lähipysäkillä odottavaan junaan, joka huhtikuisen illan
hämärässä lähtee hiljalleen mennä kolistelemaan Porin suunnalle. Siellä
ovat pitkin päivää tykit harvakseensa jyrähdelleet ja ehkä on matkamme
nyt suoraapäätä taisteluun.

Pimeän tullen pysähdytään muutamalle isommalle asemalle, meidät
komennetaan junasta pois, miehistö järjestyy asemasillalla
ruoturintamaan ja sitten lähdetään marssimaan ylös kylää kohti.
Rapakon litkuessa kuljetaan kapeata kujaa ja pysähdytään korkean,
pimeän ja synkän näköisen työväentalon pihalle. Se on määrätty
yökortteeriksemme, sillä kylän muut talot ovat aikaisemmin tulleiden
joukkokuntien hallussa. Muutamilla kynttilänpätkillä valaistaan kolkot,
lämmittämättömät suojat, joiden lattioita peittävät pehkuuntuneet,
tunkkaiset oljet. Talossa on nimittäin vähäistä aikaisemmin majaillut
punikkeja. Ilman illallista, sillä kenttäkeittiömme ja kokkimme tulee
vasta kuormaston mukana, saamme vaatepäällä ja saappaat jalassa
paneutua oljille, jotka vilisevät syöpäläisistä. Todellakin jyrkkä
muutos lähinnä edellisiin yönviettoihin nähden!

Seuraa pitkä ja ikävä sunnuntaipäivä. Ilma on kolea, tuulinen
taivas pilvessä ja routainen maa likaisen harmaa. Mitään käskyjä
ei anneta ja me saamme nollottaa alallamme pöllyävien pehkujen
keskellä. Ainoana vaihtelunamme on jumalanpalvelus, joka pidetään
kortteeripaikkamme ryönäisessä kokoussalissa. Joukkoomme kuuluu
nimittäin nuori kirkkoherra, joka on osottanut varsin onnistuneeksi
kenttäpapiksi. Hän ei kuulu lainkaan niihin sairaloisiin ja
tunkeileviin diakonaattikristittyihin, jotka kauhistuneina ehättävät
tuomitsemaan, jos sotilaan hampaista sattuu kiukunpuuskassa joku
ärräkäs sana singahtamaan tai jos hän kylmän kourissa keikauttaa
ryypyn taskumatistaan, ja jotka niin sopivissa kuin sopimattomissakin
tilaisuuksissa tarjoilevat imelyyksiään. Hän on raitishenkinen,
teeskentelemätön mies, joka vakavalla ja toverillisella käytöksellään
pitää joukossa yllä hyvää, siveellistä henkeä ja jota kohtaan miehet
tuntevat kunnioitusta. Hän pitää aina sunnuntaiöin jumalanpalveluksia,
milloin sopii. Tänään siihen on erinomainen tilaisuus ja kirkkona
saa palvella työväentalo -- pitäjän kirkko kun sitävastoin on vielä
punikkien huostassa.

Salin lattia on olkien peitossa, keskilattialla on pari kuularuiskua
ja seinustoilla miesten kiväärit. Miehet istuvat hajanaisina tyhminä
lavitsoilla, joukon päällikkö, nuori jääkäriupseeri on sijoittunut
kuularuiskulle ja toisen äärellä seisoo pappi, jonka sarkatakin
helmasta roikkuu pari pitkää olkea.

    "Ota, Jeesus, paimen hyvä,
    laumahasi minua"

alottaa pappi virren ja vakavana yhtyy siihen mies toisensa jälkeen.
Lyhyt, jykeväsanainen saarna, sen päälle vielä pari virrenvärssyä ja
tuo aito lutherilainen sotilasjumalanpalvelus on lopussa.

       *       *       *       *       *

Muutamia kilometrejä kortteeripaikastamme on metsäisen kummun
rinteellä, ihanan Rautaveden länsirannalla, Karkun pitäjän sievä,
kraniittinen kirkko. Sitä pitävät vielä hallussaan punikit, joilla
tuskin on täyttä tietoa Tampereen ja Porin menetyksestä. Heillä on
käytettävänään kanuunoita ja useampia kuularuiskuja, joista yksi on
sijotettu kirkon akkunaan. Kirkkoa ympäröivä kiviaita tarjoaa hyvän
ampumasuojan, jota paitsi he hirsistä, kivistä ja turpeista rakennetuin
ampumasuojin ovat lujasti linnottaneet kirkon lähellä olevan korkean
ja metsäisen kukkulan. Sieltä samoin kuin kirkosta tornineen on heidän
kuularuiskuineen mainio hallita ympäröiviä laaksoja ja kyliä.

Vastapäätä, Rautaveden toisella puolen kohoavalle korkealle
Pirunvuorelle ovat ryssät aikoinaan rakentaneet tähystystornin, jonka
punikit ovat nyt ottaneet palvelukseensa. -- Kokemäen jokialueen koko
eteläinen puoli on vielä punaisten hallussa --, pitäen sieltä tarkoin
silmällä meikäläisten liikkeitä. Kiikarilla saattaa helposti nähdä
tornissa heikäläisen tähystäjän.

Meikäläisten äärimmäiset etuvartiat makailevat jo kilometrin
etäisyydessä punikkien varustuksista ja yhtämittaista, laiskahkoa
laukaustenvaihtoa kuuluu pitkin päivää. Silloin tällöin jyrähtää
tykkikin ja väliin urahtaa kuularuisku lyhyen: ta-ta-ta...
Sunnuntai-iltana saan sattumalta olla mukana panssarijunassa, joka
etenee aivan kirkon alle, punikkien kivääri- ja kuularuiskutulen
piiriin, ja tervehtii vihollista muutamilla järeillä tykinlaukauksilla,
jotka terässeinäisissä vaunuissa synnyttävät valtavan, korvia huumaavan
räminän.

Yksitoikkoista "asemataistelua" jatkuu useampia päiviä ja tulee jo
aika käydä tosityöhön sekä karkottaa punikit asemistaan. Puoliviikon
paikkeissa herätetään meidät eräänä aamuna kello viideltä ja
komennetaan marssiin. Kysymyksessä on kiertoliike ja hyökkäys punaisten
hyvin varustettuja asemia vastaan.

Marssitaan pari kilometriä kirkkoa kohti ja poiketaan sitten maantieltä
oikealle, päästäksemme metsien suojassa punaisten asemia niin lähelle
kuin suinkin. Hyökkäys joukkoon, jota johtaa nuori jääkärikapteeni,
kuuluu kolmisensataa pohjalaista. Punikeita on vastassamme noin
tuhatkaksisataa miestä, kuten taistelun jälkeen saamme vangeilta kuulla.

Kapeaa metsätietä marssivat miehet pitkänä, perättäisenä jonona.
Kuuluu vain askelten kapse routaisella kamaralla. Edessä on kapea
niitynsuikale. Aitovartta pitkin hiivitään sen yli mataliksi
kumartuneina. Sitten loppuu tientapainen kokonaan ja ketjuksi
hajaantuneina kiipeilemme louhuisia kankaita ylös, toisia alas ja
kahlaamme norojen pohjassa lirisevien kevätpurojen yli.

On kirkas päivä, aurinko kiipeää yli puunlatvojen ja alkaa lämmittää.
Metsä on täynnä linnunlaulua ja raikasta pihkantuoksua.

Komennetaan levähdys ja mielihyvin laskevat miehet kiväärinsä
ja selkäreppunsa sekä heittäytyvät pehmeälle sammalelle. Annan
auringon lämmittää selkääni, sytytän paperossin ja otan repustani
saksalaisen sotaromaanin. Hiljaisuutta häiritsee vain lähimpien
miesten matalaääninen haastelu ja lintujen suruton visertely. Saattaa
unhottaa koko sodan ja kuvitella olevansa aholla päivää paistatteleva
paimenpoikanen. Ja kun ketju jälleen lähtee metsää kahlaamaan, muistuu
poikuusajalta mieleeni samanlainen ketjussa vaeltaminen, kun koko kylän
väki oli etsimässä metsään kadonnutta lasta. Kello kymmenen pamahtaa
edessäpäin ensimäinen laukaus. Sitä seuraa hetken kuluttua toinen,
kolmas ... useampia laukauksia. Sitten jyrähtää tykkikin ja jossain
etäämpänä vonkuu ilkeästi shrapnelli ... vai kranaattiko lie, sillä en
ole tottunut niitä vielä äänestä erottamaan. Mutta me kuljemme ääneti
eteenpäin, raivaudumme ryteikköjen halki, kiipeämme kaatuneiden puiden
yli ja kahlaamme vetisten norojen poikki.

-- Ketju nopeammin eteenpäin! -- Ketju enemmän vasemmalle! -- Ketju
seis!

Hiljaisena hyminänä kulkevat käskyt mies mieheltä pitkin ketjua. Kaikki
tapahtuu hiljaisuudessa eikä miehiämme ole myöskään helppo huomata
ennenkuin aivan läheltä, sillä melkein kaikilla on metsän väreihin
hupenevat vihreät puvut.

-- Vo-uu! -- ujeltaa ilmassa kiitävä pommi, mutta sen vaelluksesta
ei kukaan piittaa mitään, sillä sen rata kulkee meistä vielä siksi
loitolla.

Jälleen pysähdys ja mieluisa heittäytyminen sammalmättäälle. Otan
jälleen kirjani esille, mutta hyvä ystäväni varapäällikkö, joka joulun
aikana oli kanssani Vaasasta aseita hankkimassa, nukahtaa viereiselle
mättäälle. Hän on nuori ja reipas mies, siviliammatiltaan maanmittari
ja pohjalaisen suksikomennuskunnan päällikkönä on hän Suodenniemen,
Lavian ja Mouhijärven puolella ollut monessa kuumassa ottelussa. Kun
hän jälleen liikkeelle lähdettäessä havahtuu unestaan, lausuu hän
iloisesti:

-- Kohta tässä päästään taisteluun.

-- Mistä sinä sen päätät?

-- Kun unessani muurahaiset keskustelivat siitä ja sitten herättivät
minut. Hyvä tästä tulee.

Yhä lähempänä vonkuvat kranaatit, kun ketjumme saa käskyn pysähtyä
korkean metsäisen harjun laelle. Puiden välitse pilkottaa vasemmalta
kirkontorni aavan peltolakeuden takaa. Sinne on arviolta noin
kilometrin matka. Päällikkökunta on koolla harjanteen nokalla ketjun
vasemmassa päässä. Kutsuvat minutkin sinne voileipää nauttimaan. Sieltä
näkee paremmin kirkkomäen ja kun kiikarilla katsoo, näkee selvästi
punaisten häärivän kirkkotarhassa. Tornin luukussa seisoo tähystäjä ja
kirkkotarhaa ympäröivälle aidalle on ladottu suuria kivenjärkäleitä,
joiden takaa pistää näkyviin kiväärinpiippuja. Hyvin kantaisivat sinne
jo kiväärimme, mutta laukaukset paljastaisivat ennen aikojaan asemamme,
josta punikeilla ei nähtävästi ole vielä aavistustakaan.

Suoraan edessäpäin laskeutuu harju jyrkkärinteisenä alas kapeaan
laaksoon, jonka pohjalla on muutamia peltoja. Niiden toisella puolen
kohoaa toinen yhtä jyrkkärinteinen metsäharju. Se on jo punaisten
aluetta. Siinä, missä mainittu harju kirkon puoleisessa päässään
laskeutuu vainioille, on näköjään autio herrastalo, mikä on noin
puolitaipaleessa meidän ja kirkon välillä. Tämän kartanon luo saa vasen
sivustamme käskyn kaikessa hiljaisuudessa edetä.

Liike suoritetaan onnellisesti ja olemme juuri harvassa ketjussa
asettuneet mäenrinteeseen kartanon ulkohuoneiden tienoille. Makaan
muutaman sorakuopan reunalla ja varustan mauserpistoolini valmiiksi
perällä. Kirkkomäeltä kuuluu harvantaajaista ammuntaa ja silloin
tällöin viheltää kuula yläpuolellani. Meikäläisten puolelta ei ole
vielä ammuttu laukaustakaan. Muuan miehistämme kiiruhtaa luokseni ja
eteenpäin rientäessään sanoo matalalla äänellä:

-- Käskettiin peräytyä äskeisille asemille. Tuossa riihen luona kaatui
yksi meikäläinen ja varapäällikkö haavottui.

Vai on tässä asiat jo niin vakavasti, ajattelen ja nousen lähteäkseni.
Sieltä tulevat jo toisetkin. Neljä heistä kulettaa palttoon päällä
kaatunutta ja perässä astuu varapäällikkö, takki verisenä ja pään
ympärillä kiireessä kietaistu side. Kuula on kulkenut poskilihaksen
läpi, mennen sisään korvan luota ja poistuen läheltä suupieltä. Sama
kuula on lävistänyt pään kaatuneelta, joka oli seisonut hänen lähellään.

-- Miltä tuntui? -- kysyn varapäälliköltä.

-- Aivan kuin olisin korvapuustin saanut.

Kaatuneemme oli kuollut silmänräpäyksessä, ääntä päästämättä. Hän on
nuori talollisenpoika Oulun puolesta.

Kiiruusti ja matalaksi kumartuneina kulemme savisten peltojen yli
äskeiselle rinteelle. Kukin valitsee itselleen suojavan paikan, asettuu
pitkäkseen ja laittaa kiväärinsä valmiiksi.

Makaan matalan sammaltuneen kiven suojassa rinnan erään nuorukaisen
kanssa. Aseemme ovat edessämme kivellä, ojennettuina vastapäistä
harjannetta kohti. Siellä ynnä kirkkomäellä alkaa ampuminen
kiihtymistään kiihtyä. Punikit ovat jo selvillä meidän asemastamme.

-- Miksei meille anneta jo käskyä ampua? -- kyselevät miehet
kärsimättöminä.

Samalla alkaakin meidän oikealla sivustallamme paukkua. Rätinä siirtyy
nopeasti meitä kohti kuin juoksuvalkea kuivassa katajikossa. Yks kaks
on ketjumme joka ainoa kivääri täydessä työssä. Pauke ja rätinä on
korvia huumaava ja jos tahtoo lähimmälle toverilleen jotakin sanoa,
täytyy huutaa.

Mutta mikä se minua jalkaan tyrkkii? ihmettelen ja käännyn taakseni
katsomaan. Siinä lähellä makaa vain eräs meikäläinen ja ampuu. Hänen
kiväärinsä suu on lähellä minun jalkaani ja joka kerta kun hän
laukasee, heilauttaa ilmanpaine minun jalkaani.

Vaikka viholliset eivät ole meistä kolmea sataa metriä kauempana, on
heitä kummankin harjanteen rinnettä peittävän metsän takia vaikea
nähdä. Ainoastaan silloin tällöin vilahtaa siellä puiden välitse miehen
pää tai hartiat. Täytyy siis ampua jokseenkin umpimähkään.

Yllämme sirisee ja vinkuu yhtä mittaa ja puista lentelee oksia
ja kaarnan palasia. Mutta siellä, tuolla päittemme yläpuolella,
lisäksi räsähtelee ja paukkuu aivankuin puissa olisi miehiä, jotka
paukuttelevat revolverejaan.

-- Mitä hittoa se tuo on? -- kysyn epämieluisan tunteen vallassa
vieruskumppaniltani.

-- Ne ovat punikkien kuulia, jotka puihin sattuessaan räjähtelevät.

Ensikertalaiseen vaikuttaa niiden räiske hyvin hermostuttavasti. Niitä
paukkuu päällä, takana ja molemmilla sivuilla. Ihan nenäni eteen
pirahtaa litistynyt lyijynkappale sellaisesta kuulasta. Korjaan sen
taskuuni muistoksi.

Kivääritulen räiskeestä erottuvat kanuunan jyrähdykset, jotka seuraavat
nyt tiheästi toisiaan. Shrapnellit ulisevat paljon lähempänä kuin
äsken. Niiden yli lentäessä tuntuu kuin joukko helvetinhenkiä kiitäisi
ylhäällä ilmojen halki.

Ta-ta-ta ... ta-ta-ta! yhtyvät kuularuiskut omalla poljennollaan tähän
helvetin konserttiin.

Eiköhän niiden ääneen voisi saada hieman enemmän tunnetta? tulee
mieleeni, samalla kuin hymähdän hassunkuriselle ajatukselleni.
Itse asiassa vaikuttaa kuularuiskun rätinä paljon tylymmältä ja
kuolleemmalta kuin kiväärien pauke. Varsinkin tällä kertaa tuntuu siinä
olevan niin omituisen kolkko kaiku.

Ta-ta-ta! Ta-ta-ta! tykyttää se lyhyin jaksoin. En ole ollenkaan
selvillä, onko se meikäläisten vai vihollisen ruisku. Kuulaassa
kevätilmassa tuntuu sen ta-ta-ta tulevan hyvin korkealta, jostakin
pilvien reunalta. Pysähtyessäni sitä hetkeksi kuuntelemaan tuo se
äkkiä mieleeni poikasena kuulemani tarinan kuoleman kangaspuista.
Tuon tapaisen äänen synnyttävät loimien loppuessa kangaspuiden luvat,
kun niitä heilutetaan. Kun nyt joku henkilö tekee kuolemaa, sanotaan
läheisessä metsässä kuoleman kolistelevan kangaspuita merkiksi siitä,
että elämän kuteet ovat lopussa.

Minulla on mauserpistoolin patruunia verrattain vähän, niitä kun on
yleensä ollut vaikea saada. En huoli sen vuoksi niitä umpimähkään
haaskata, vaan laukaisen ainoastaan tuolloin tällöin, noin vain
vireessä pysyäkseni. Laukausten välissä makaan joutilaana ja --
mietiskelen. Tai seuraan silmilläni vieruskumppanini ammuntaa. Se on
prillinenäinen, kalpea nuorukainen, nähtävästi koulunpenkiltä sotaan
lähtenyt. Kivääriään käyttelee hän tottuneesti ja ampuu yhtä menoa,
niin että tyhjiä hylsyjä on hänen edessään jo melkoinen kasa.

Yhtäkkiä hätkähtää hän ja alkaa neuvottoman näköisenä tunnustella
kasvojaan ja ohimoitaan.

-- Mitä, sattuiko teihin?

-- Kyllä, -- mutta en ole selvillä, mihin kohti.

Kohotan hänen lakkiaan ja huomaan siinä kaksi reikää. Pistän nyt käteni
lakin alle ja saan kourani verta täyteen.

-- Päähän on sattunut, vaikk'ei vaarallisesti, -- sanon, vaikka en
tiedä kuinka paha jälki siellä on. -- Onko teillä sidettä?

Hänellä on sidetarpeita selässään olevassa repussa. Mutta vasta kun
minä ryhdyn sitä auki napuloimaan säikähtää hän tilaansa, kavahtaa ylös
ja juoksee tiheimmässä kuulasateessa rintaman taakse niin että oksat
ratisevat.

Tuli vain kiihtyy kummallakin puolen. Takanani makaava mies, jonka
kivääristä lähtevä ilmanpaine tuntuu joka laukaukselta jaloissani,
huutaa minulle jotakin. Käännyn paremmin kuullakseni.

-- Se kutsuu teitä haavaansa sitomaan, -- ilmottaa hän äskeistä
vieruskumppaniani tarkoittaen.

Kun vihollisen tuli hetken kuluttua heikkenee, nousen ja juoksen
sille suunnalle, mihin näin naapurini äsken menevän. Mutta häntä ei
näy missään. Löydän maasta vain käsipommin, jonka hän juostessaan
nähtävästi on pudottanut. Kuljen metsässä ristiin rastiin ja huhuilen,
mutta häntä ei kuulu eikä näy. Päättelen hänen lähteneen kulkemaan
ambulanssimme luo samoja jälkiä kuin tänne tulimme. Niin huolissani
kuin hänestä olenkin on minun kuitenkin turha lähteä häntä umpimähkään
seurailemaan, minkä vuoksi päätän palata paikalleni ketjussa. Mutta
ammunta kiihtyy taas yhtäkkiä aivan vimmatuksi, ympärilläni surisee ja
viheltää ja ilmassa sinkoilee katkenneita oksia. Painaudun pitkäkseni
leveän ja lattean kiven suojaan.

Ta-ta-ta ... ta-ta-ta, ääntelevät ontosti ja tylysti kuoleman
kangaspuut ylhäällä pilven reunalla ja pirullisesti vonkuen ja ujeltaen
halkovat shrapnellit ilmaa. Pääni kohdalla kiven toisella puolen
poksahtaa kuin vasaranisku, sitten toinen, kolmas ... kaikki samaan
kohtaan. Onkohan minun olinpaikkani keksinyt joku punakaartilainen,
joka räjähtävillä kuulillaan tarkottaa juuri minua?

Pelkäänkö? En myönnä sitä itselleni, mutta kaamealta, hitto soikoon,
tämä sentään tuntuu, kun näkyvissäni ei ole ristinsielua; mutta pauke,
rätinä ja ulina täyttävät ilman niin että korvat huumaantuvat. Hiton
tappeluako tämä tällainen on, kun vihollisesta ei näy vilahdustakaan!
Eihän tässä tällaisessa pääse riehautumaan eikä lämpenemään.

Sillä on tuolla ammunnalla ja taistelun pauhinalla oma vissi rytminsä.
Kun kaikki on kiihkeimmillään, kun yksityiset laukaukset sulavat
yhdeksi ainoaksi, jatkuvaksi jättiläispaukkeeksi, silloin alkaa
se vaimentua, yksityiset laukaukset erottuvat jälleen toisistaan,
harvenevat harvenemistaan ja yhtäkkiä vaikenee kaikki, niin että
jostakin kuuluu pelästyneen pikkulinnun ujo sirkutus. Ihmetellen kohoaa
silloin ryntäilleen, että onko tässä nukahtanut päivänpaisteeseen
ja nähnyt pahaa unta. Mutta samalla pamahtaa jossakin laukaus, sitä
seuraa heti toinen, kolmas ... ja ykskaks kohoaa pauhu äskeiseen
huippukohtaansa.

Entäpä minä olenkin harhaantunut omasta ketjusta ties kuinka kauas
ja löydänkin itseni yhtäkkiä punakaartilaisten keskeltä? tulee äkkiä
mieleeni. [Jälkeenpäin saamme kuulla, että asemamme on ollut hyvin
vaaranalainen ja että jos ylivoimainen vihollinen olisi osottanut
suurempaa rohkeutta ja päättäväisyyttä, olisi se helposti voinut
meidät saartaa ja tuhota koko joukkomme.] Oloni alkaa tuntua kaamealta
ja minä lähtisin etsimään meikäläisiä, mutta tuo ilkeästi hermoja
kutittava surina ja vihellys, johon en vielä ole ehtinyt tottua, on
taas kiihkeimmillään. Painan siis pääni alas, makaan hiljaa alallani ja
annan silmäini seurata muurahaisten liikkeitä sammalistossa.

Silloin kuulen jalankapsetta ja kohotan uteliaana päätäni. Kalle
C. siellä astelee, yksi joukkokuntamme nuorimpia, viiden- tai
kuudentoistavuotias suulas ja vallaton koulupojan vekara. Kuulia
sataa kuin rakeita, mutta se kanalja astelee suorana ja huoletonna ja
luokse ehdittyään istahtaa siihen minun suojanani olleelle kivelle,
selkä viholliseen päin. Hymy silmissään tarkastaa hän sitten minua,
että pelkääkö tuo. Eikähän tässä totisesti auta minunkaan muu kuin
vääntäytyä istumaan, ottaa paperossilaatikko esille ja tupakat
sytyttäen ruveta juttelemaan. Ja nyt, puhekumppanin saatuani, unohtuu
minultakin äskeinen kaameus.

-- Se on merkillistä, kun ne nuo kuulat väistävät minua, -- arvelee
Kalle-poika varhaisvanhan rauhallisuudella. -- Viisi miestä on jo
kaikkiaan kaatunut rinnaltani, mutta itseeni ei ole naarmuakaan tullut.
Sekin äskeinen mies siellä riihen luona kaatui ihan minun jaloilleni.

Hän näyttää saapastaan, jossa näkyy veripilkkuja. Ja kun hän
on polttanut paperossin loppuun, heittää hän pätkän kädestään
huolettomalla liikkeellä, ottaa mauserpistoolinsa kiveltä ja lähtee
astelemaan miestensä luo. Hän on nimittäin joukkuepäällikkö.

Eikö hänellä ole hermoja lainkaan vai onko hän niin järkkymätön
fatalisti? mietin yksin jäätyäni. Niin, rintamaelämä tekee monista
fatalisteja sekä luopi heidän maailmankatsomukseensa uskonnollisia
vivahduksia. Mitäpäs minulle sanoikaan muutamia päiviä sitten
komennuskuntamme entinen päällikkö, jykevä ja miehekäs lääkäri,
käydessäni häntä tervehtimässä sotilassairaalassa, jossa hän potee
kranaatinsirpaleen jalkaansa iskemää haavaa?

-- Monessa asiassa sitä on saanut täällä rintamalla ollessaan tehdä
täyskäännöksen, -- lausui hän. -- Ennen minä esimerkiksi olin varma
ateisti, mutta nyt minä uskon Jumalan olemassaoloon. Ja sen sijaan
että minä ennen aikaan olin melkein sosialisti ja joka tapauksessa
kiivas kuningasvihaaja, niin nyt minusta on kehittynyt monarkisti.
[Hänen lausuntonsa johtui siitä, että olimme edellä vilkkaasti
keskustelleet hallitusmuodosta ja päässeet -- saapuvilla oli
useampia henkilöitä -- yksimieliseen tulokseen lujan kuningasvallan
tarpeellisuudesta meillä. Kun sama asia oli esimerkiksi Vaasassa
jo paljon tätäkin aikaisemmin erinäisissä piireissä ollut vilkkaan
keskustelun alaisena, todistaa se, ettei asia ollut suinkaan
"kellarissa piilleiden Helsingin herrain" vireille panema, kuten
eräillä tahoilla on herjakielisesti väitetty, vaan oli se virinnyt
ikäänkuin itsestään, olojen muutoksen aiheuttamasta luonnonpakosta.
Sotaretkellä tehdyt kokemukset olivat monenkin saaneet katsomaan
asioita toiselta näkökannalta kuin ennen, ja nämä kokemukset olivat
ennen kaikkea omiaan kehittämään monarkistisia mielipiteitä. Ja kun
lisäksi ottaa huomioon kansamme synnynnäiset vaistot, jotka tässä
kysymyksessä eivät voi olla muuta kuin monarkistiset, niin olen
vakuutettu, että kansamme olisi varsin suurella yksimielisyydellä
ja juhlamielin rientänyt käyttämään hyväkseen sen historiallisen
hetken, jonka se aikojen aamuna eripuraisuudellaan oli laiminlyönyt,
mutta jonka kohtalo lähes vuosituhantisen orjuuden jälkeen oli nyt
äkkiä sen eteen avannut: valita itselleen _oma_ kuningas sekä painaa
muiden kansakuntien tietoisuuteen käsite: _Suomen kuningaskunta_. Niin
olisi vakuutukseni mukaan käynyt ja meillä olisi riidan ja kiihkoilun
sijasta vallinnut korkea juhlamieli, elleivät erinäiset puoluepukarit
ja sellaiset epäkypsät valtiolliset kiipijät, jotka katsoen olevansa
itseoikeutettuja maalaiskansan tulkkeja, kylvävät -- ikäänkuin meitä ei
olisi jo ennestään tarpeeksi luokkavihalla onnellistutettu -- mainitun
kansanaineksen mieliin epäluuloa ja vihaa kaupunkilaisia sekä yleensä
maan sivistyneistöä vastaan, olisi rientäneet tasavaltalaisrumpujaan
pärryttämään sekä siten sekottamaan ihmisten käsitteitä.] Ja vaikka
minä olen aina uskonut kuolevani vanhanapoikana, niin taitaa tässä
vielä tulla naimisiin menokin, -- lopetti hän leikillisesti, saaden
noilla viime sanoillaan peitettä oikovan sairaanhoitajattaren
punastumaan.

       *       *       *       *       *

Kun taistelun pauhina jälleen saavuttaa aallonpohjan, lähden
Kalle-pojan jälkiä seuraten etsimään tovereitani. Helposti heidät
löydänkin ja asetun entiselle paikalleni ketjussa -- sammalella kiven
vieressä näkyy vielä veripilkkuja äskeisen kumppanini jäliltä.

Nyt varustautuvat viholliset hyökkäykseen. Vastakkaiselta rinteeltä
kuuluu selvästi komentohuutoja, kirouksia sekä sitten laulun-ujellusta:
"Eespäin, väki voimakas!" Mutta ei tunnu laulu kohoavan siivilleen, se
vaikuttaa ylen väkinäiseltä, ja kun meikäläisten tuli samalla kiihtyy
korkeimpaan tehoonsa, tyrehtyy hyökkäysyritys alkuunsa. Kuulasateemme
vaimentuessa tekevät he vielä toisenkin yrityksen, mutta se päättyy
yhtä nolosti.

Nyt on jo vuoro meidänkin rynnätä. Päällikkömme, jääkärikapteeni,
kulkee nopeasti pitkin linjaa ja sitten kajahtaa hänen huutonsa niin
kuuluvana, että vihollistenkin täytyy se erottaa:

-- Jääkäripataljoona eteenpäin mars! mars!

-- Hurraa! hurraa! -- kajahtaa pitkin linjaa, miehet kavahtavat ylös ja
syöksyvät suinpäin rinnettä alas, poikki notkon ja toista rinnettä ylös.

Punikit ampuvat hätäisesti, umpimähkään, mutta sitten valtaa ne,
suuresta ylivoimastaan huolimatta, pakokauhu ja ne jättävät oivalliset
asemansa.

-- Kun ne p--leet vielä huutavatkin! -- oli heistä muuan paetessaan
harmistuneena kironnut.

Meikäläisten katkeamaton hurraaminen ja kiväärinpauke etenee nopeasti,
yli pensasten ja ryteikköjen käy voitokas kulku. Tuolla ja täällä
putoilee maahan punikkien kiväärejä ja pensasten suojasta kohoaa käsiä
antautumisen merkiksi. Vilahtelee punanauhaisia naissotureitakin,
toiset hurjassa paossa, toiset uhmaavina ja tahtomatta mitenkään
kivääristään luopua. Tuolla juoksee muuan amatsooni pakoon ja hänen
kintereillään, käsi ojona, nuori meikäläinen. Fauni nymfiä tavottamassa!

Erään pensaan takaa löytävät muutamat meikäläiset jalkaan haavottuneen
punikin, jolla on taskussaan -- kokonainen nippu avaimia, tiirikoita
ja muita murtovarkaan työkaluja. -- Pif! ja tämä Kakolasta laskettu
ihanneyhteiskunnan rakentaja saa perusteellisen parannuskuurin.

Kohtaan siinä ystäväni varapäällikönkin, joka silmät loistaen, höltynyt
haavanside sivulla roikkuen ja karpiini kainalossaan rientää eteenpäin.
Saan hänet hillityksi pysymään yhdessä kohti, ettei haavasta alkaisi
jälleen verta vuotaa. Asetumme harjanteen kylänpuoleiselle nokalle ja
alamme kiikarilla tarkata kirkkotarhaa. Sielläkin on jo hätä vallannut
punikit. Juoksujalkaa karkaa heitä ulos kirkosta ja sitten suinpäin
läheiseen metsään. Emme malta olla heille evästykseksi lähettämättä
muutamia karpiinin laukauksia, vaikka onkin syytä varoa, etteivät
kauimmas sille suunnalle edenneet meikäläiset luule laukauksiamme
punikkien ampumiksi.

Hetkisen on kirkkotarha tyhjänä, sitten ilmestyy sinne meikäläisiä
viheriätakkeja. Silloin lähdemme mekin kapuamaan rinnettä alas ja yli
savisten peltojen kirkkoa kohti.

Maantiellä kirkon alla tapaamme päällikkömme järjestämässä siihen juuri
koottua vankijoukkoa.

-- Mitä, onko siellä ryssiäkin joukossa? -- kivahtaa toverini.

-- En minä mikään ryssä ole, -- vastaa meihin kääntyen kaskipäinen,
röyhkeänaamainen mies, jolla on kyläagitaattorin eleet ja päällään
ryssän sinelli.

-- Sitä suurempi häpeä sinulle, että olet suomalainen ja kannat
isänmaasi vihollisille kuuluvaa pukua!

Vankien joukossa on puolikymmentä naistakin. Muutamilla niistä on
sairaanhoitajattaren merkit, lääkärimme totesi myöhemmin eräällä
viimemainituista olevan inhottavan pitkälle kehittyneen veneerisen
taudin. Toisilla on täydellinen miehenpuku. Nuorin näistä, noin
seitsemän- tai kahdeksantoistavuotias, seisoo hajasäärin ja
kädet housuntaskuissa. Täyteläisine muotoineen, tärveltyneine
kasvonpiirteineen ja uhmaaville eleineen vaikuttaa hän aito
sakilaisheilalta.

-- Käännös oikeaan! Käyntiin mars! -- ja kaksi pitkää riviä vankeja
lähtee vartiain saattamina astumaan Karkun asemaa kohti.

Aurinko on laskullaan, metsäiset kukkulat punertavat, taistelu on
päättynyt. Tulokset: toistasataa kaatunutta vihollisen puolella,
seitsemisenkymmentä vankia, neljä kuularuiskua, pari sataa kivääriä
ja kymmenkunta hevosta kuormineen. Tappiomme: kaksi kaatunutta ja
kymmenkunta lievemmin haavottunutta. Huimassa loppuhyökkäyksessä ei
kaatunut eikä haavottunut ainuttakaan meikäläisistä.

Sekasorron vallassa pakenee vihollinen Tyrväätä kohti, osan
meikäläisistä seuratessa yhä heidän kintereillään.

       *       *       *       *       *

Mikä kirjava elämä ja iloinen hälinä vallitseekaan maantiellä
astellessani varapäällikön kanssa kirkon luota kylää kohti. Rämisten
vierii ohitsemme sotasaaliilla täytettyjä kuormia. Tuossa taas mennä
kyhnyttävät rattaat, joissa voihkii muutamia haavottuneita vankeja.
Vastaan tulee höyryävä kenttäkeittiö, jota kuskaa oma kokkimme.

-- Hei Janne, antakaahan jotakin suuhunpantavaa! Meillä on ollut kova
päivätyö eikä kunnon ateriaa ole saatu sitte eilisen.

Janne pysähyttää kojeensa ja ojentaa kummallekin suuren rautakauhan,
täynnä höyryävää kauravelliä. Jälessä seuraavasta kuormasta saamme ison
kämpäleen leipää. Kauha toisessa ja leipä toisessa kädessä jatkamme
matkaa ja annamme tuon yksinkertaisen aterian maistua. Iloisena,
hälisevänä joukkona kulkee meikäläisiä ohitsemme ja toisia tulee
vastaan. Kaikki ovat vielä taistelun jäleltä lämpimiä ja loistavin
silmin hoilaavat ne, sanoja toistensa suusta tempoen, kokemuksistaan ja
töistään taistelun kuluessa.

-- ... oli kahvipannukin tulella muutamassa niiden ampumakotuksessa
ja sekös minua pisteli vihaksi, niin että sivu juostessani porautin
sitä kiväärillä ... että vai vielä teillä rakkareilla tässä
kahvipannutkin... -- tarttuu äänten sorinasta lauseenpätkä korvaani.

Kaikessa tässä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin tämän
saman tunnelman joskus ennenkin elänyt. Ja äkkiä palautuu mieleeni
kotoinen kuva kesäisestä ehtoosta, jolloin väki elonkorjuusta palaa
kotiin päivän ponnistuksista väsähtäneenä, mutta samalla hilpeänä ja
tyytyväisenä siitä, että uhkaavasta sateesta oli saatu voitto. Mutta
mielessäni häämöttää muutakin. Tämä iltaruskon punerrus, taistelusta
palaava, iloisesti hälisevä joukko ... olenhan siitä jossain
lukenutkin. Ja sitten tulevat yhtäkkiä mieleeni Runebergin säkeet:

    "Ja päivä laski, suvinen tul' ilta ihanainen,
    majoille maille valahti jo rusko sammuvainen
    väsynyt päivän vaivoista miesjoukko vaeltaa,
    työn tehtyään se kotihin iloiten palajaa".

Niin juuri. Ja seuraavat pari säettä:

    "Työns' on se tehnyt, niittänyt on viljan kallihimman,
    vihollisjoukon vanginnut tai lyönyt rohkeamman."

Siinähän juuri Runeberg niin sattuvasti kuin olisi sen itse kokenut,
vertaa taistelusta tuloa viljankorjuusta paluuseen kesäisenä ehtoona.
Niin, niin, Vänrikki Stoolia on viime vuosina pyritty syrjäyttämään,
mutta näinä kohtalokkaina kuukausina ovat sen haamut jälleen
ilmielävinä haudoistaan nousseet ja palauttaneet kuolemattomuuden arvon
noille Runebergin isänmaallisen mielen luomille runoille.



X.

VANDALISMIA.


Uskontoa vihaava piirre on meikäläisessä sosialismissa ollut kaiken
aikaa huomattava piirre. Niin vapautta kuin siinäkin suhteessa on
oltu ajavinaan, ovat sosialistilehtemme yhtä mittaa -- paitsi vaalien
edellä -- sisältäneet törkeitä uskonnon solvaisuja. Puhumattakaan
siitä, että valtiokirkko ja papisto ovat olleet pimeyden peikkoja ja
kaiken pahuuden lähteitä -- huolimatta siitä historian todistuksesta,
että Suomen kansa jo varhain saavutetusta lukutaidostaan saa kiittää
yksinomaan papistoaan ja että lutherilaisen papistomme keskuudesta on
kautta aikojen esiintynyt huomattavia edistys- ja valistusmiehiä.

Niinpä kun se osa Suomen kansasta, joka vuodesta vuoteen on kulkenut
sosialistilehtien lumoissa, ryhtyi armon vuonna 1918 uutta paratiisia
maan päälle luomaan, astuivat edellä mainitulle alalle kohdistuneen
kiihotuksen tulokset erittäin räikeinä esiin. Murhattujen ja
kidutettujen luettelossa ottavat papit varsin huomattavan sijan ja
julkisista rakennuksista ovat kirkot ne, joihin punakaarti joukkojen
harjottama vandalismi on kaikkein törkeimpänä kohdistunut.

Olihan niistä saatu lukea kertomuksia jo sodan ensi kuukautena. Mutta
ne olivat tuntuneet melkein uskomattomilta. Että kirkoissa olisi
alttaritauluja käytetty ampumamaalina ja että lehmiä olisi talutettu
alttarin ympärille saamaan ehtoollista ennen kirkossa tapahtuvaa
teurastusta -- sellaiseen törkeyteen kykeneviä aineksia ei olisi
hevillä tahtonut uskoa Suomen kansan keskuudesta löytyvän. Ja entä
sitten ne moninaiset ihmisten kidutukset ja silpomiset? Kauhistuen
niistä oli luettu, mutta mielen pohjalle oli aina jäänyt pieni
turvallinen epäilys, etteiväthän ne nyt sentään voine tosia olla.
Mutta täällä rintamilla haihtuvat sellaiset epäilykset. Olen lukenut
pöytäkirjan, jossa erään punikkien murhaaman henkilön ruumista tutkinut
lääkäri kertoo pöyristyttävästä rääkkäyksestä, jota on harjotettu
ennen kuolemaa. Ja sotatoverieni joukossa on satoja, jotka pohjoisen
Satakunnan taistelumailla ovat omin silmin nähneet vainajia, joilta on
keneltä päänahka nyletty, keneltä silmät kaivettu, keneltä taas vatsa
leikattu irti j.n.e. toinen toistaan julmempia kidutustapoja.

Olemme vanhoissa kertomuksissa pöyristyen lukeneet niistä julmuuksista,
joita kasakat ja kalmukit Isonvihan aikoina ovat maassamme
harjottaneet, sekä samalla ihmetelleet, että siihen aikaan vielä
saattoi löytyä sellaisia raakalaisia. Ja nyt olemme yhtäkkiä saaneet
todeta, että oman kansamme keskuudessa tällä kahdennellakymmenennellä
vuosisadalla löytyy ihmisiä, niin, kokonaisia järjestyneitä joukkioita,
jotka kykenevät, jos mahdollista, vieläkin suurempiin julmuuksiin
ja epäinhimillisyyksiin, vieläpä omia kansalaisiaan vastaan. Mutta
onhan maamme suurimman puolueen johto kahden vuosikymmenen aikana
tehnyt kaikkensa särkeäkseen ja tukahduttaakseen johdettavissaan
joukoissa kaikki perityt uskonnolliset ja siveelliset käsitteet
sekä möyriäkseen pinnalle kaikki pimeät voimat ja alhaiset vietit,
joita uskonto ja sivistys uuraalla työllä ovat koittaneet hävittää.
Niin, me olemme näinä kuukausina saaneet nähdä alkuihmisen kaikkine
raakalaisen vaistoineen riehuvan keskuudessamme -- tuloksena
meikäläisen sosialismin pari vuosikymmentä kestäneestä vaikutuksesta.
Sanon sosialismin, sillä on turhaa kiemurtelua puhua siitä, että
sosialismi ja punakaarti ovat eri asioita. Ne eivät meillä ole eri
asioita, vaan kaikista punakaartin harjottamista konnuuksista on
sosialidemokraattinen puolueemme kokonaisuudessaan vastuussa. Sitä
älköön unhotettako!

       *       *       *       *       *

Jos kirkkojen ja kotien raiskaamiset, mikäli niistä valkoisen Suomen
sanomalehdissä on luettu, ovat tuntuneet uskomattomilta, niin nyt,
täällä kauniin Satakunnan rintamailla, saan yhä uudelleen ja uudelleen
todeta, että kertomukset niistä eivät ole olleet liioteltuja.

Miellyttävimpiä maaseutukirkkoja on se arkkitehti Kallion harmaasta
kraniitista rakennuttama soma temppeli, joka seisoo Karkun
kirkkomäellä hymyilevän kauniissa seudussa. Viikkokaudet on se
ollut punikkijoukkojen kortteeripaikkana ja linnotuksena. Kammon,
uteliaisuuden ja jännityksen sekaisin tuntein astun sen vuoksi
taistelun päättyessä kirkkoon, josta monias hetki sitten kiikarin
avulla näin viimeisten punikkien suinpäin pakoon syöksyvän.

Hämmästyneenä pysähdyn sakaristosta kirkkoon johtavalle ovelle.
Joka puolella kohtaa silmää hävityksen näky. Penkit on kiskottu
irti paikoiltaan ja rikki ruhjottuina viskelty kasaan toiselle
sivuseinustalle. Lattialla ajelehtii kaikenlaista törkyä, likaisia
vaateriekaleita, leivänkannikoita, kaluttuja luita ja -- tietysti! --
tyhjiä sardiinirasioita. Erään rikotun sivuakkunan alle on nostettu
pöytä, jolla on seisonut kuularuisku. Pöydällä ja lattialla sen
jaloissa on kokonainen kasa mustuneita patruunanhylsyjä.

Kirkkoon ei oltu vielä ehditty hankkia alttaritaulua, että punikit
olisivat voineet sitä maalitaulunaan käyttää. Mutta sen sijaan on
alttarin seutua muuten muistettu. Alttariaidan päältä on revitty irti
ja hävitetty sen samettinen peite. Alttarilla on jälellä raamattu
ja kirkkokäsikirja, mutta niitä on viillelty puukolla ja lehtien
väliin syljeksitty. Niiden seuraksi alttarille on viskattu jyrsitty
lihankappale.

Urut on tärvelty. Irti kiskottuja piippuja ajelehtii luttuun
poljettuina ympäri lattiaa. Keskikatosta riippuva kynttiläkruunu on
pirstaleina.

Sakaristoon johtava ovi on, tietämättömässä tarkotuksessa, nostettu
kanneksi saarnastuolin päälle. Sakaristossa ovat kaappien ovet
murretut, kirjat ja muut eineet, joita ei ole katsottu ryöstämisen
arvoisiksi, on viskottu ympäri lattiaa. Niiden sijalla hyllyillä
ajelehtii tyhjiä patruunavöitä ja kaikenlaisia likaisia rättejä.

Lehterillä ovat penkit paikoillaan. Mutta useimpiin on puukolla
koverrettu rivoja kuvioita ja ruokottomia lauseita. Vallan viattomilta
vaikuttavat niiden joukossa sellaiset sydämen purkaukset kuin:
"Möhömaha kapitalisti", "Porvarillinen etuilija". Kuinka liikuttavasti
tuossa kaikessa kuvastuvatkaan Valpas-Hännisen äänitorven opetukset ja
sanontatavat!

Istahtaessani muutamaan etummaisista lehterin penkeistä, jonka
kirjalauta on puukolla melkein poikki järsitty, ja vaipuessani hetkeksi
hävityksen jälkiä katsomaan, olen niin elävästi näkevinäni, mimmoista
näiden seinien sisällä on jokapäiväinen elämä viime viikkoina ollut.

Tuolla seinustalla, lattialle levitettyjen ryssänsinellien päällä,
kuorsaa joukko vahdista äsken tulleita "tovereita". Muutamia istuu
syömässä, toisessa kädessä paksu, juustolla katettu voileipä, toisessa
sardiinirasia. Saarnastuolin päälle nostetulla ovella istuu, jalkojaan
heilutellen ja paperossi suupielessä, eräs nuoremmista "tovereista" ja
vetelee hanuria, samalla kuin siinä hänen alapuolellaan joukko toisia
"tovereita" ja "lemmensiskoja" pyörähtelee tanssissa.

Mutta kaski päässään ja yllään ryssänsinelli tulla tuiskahtaa
ulko-ovelle komppanian päällikkö, siviliammatiltaan suutari ja ehdokas
kaikissa eduskuntavaaleissa.

-- Helvetin hopusti kaikki levänneet miehet vahtipaikoille -- huutaa
hän tuohuksissaan. -- Lahtarit p--leet varustelevat hyökkäystä.

Syntyy yleinen kinasteleminen ja noituminen siitä, kenen vuoro on
lähteä. Päällikkö hosuu ja pärmänttää, nukkumassa olleet heräävät
ja istualleen vääntäytyen sekä päätään kynsien yhtyvät yleiseen
kiroilemiseen. Vastahakoisesti, meluten ja kiväärejään kolistellen
lähtee viimein joukko miehiä kirkosta, johon vähitellen palaa
tavallinen arkipäivämeno.

Lepovuorolla olevat sytyttävät paperossin ja paneutuvat jälleen
pitkäkseen. Yksi "lemmensisarista", jolta päällikkö vei tanssitoverin,
on istahtanut alttarikehälle ja alkanut neuloa alusvaatteihinsa
ryöstösaaliina saatua pitsiä. Muuan sakilaistoveri istuu täällä
lehterillä tupakoiden ja kalvaa aikansa kuluksi puukolla penkin
kirjalautaa. Kuinka se onkaan hauskaa! Lastut vain sinkoilevat
ja sydämen kyllyys purkautuu tuollaiseen sisällyksettömään
rekirenkutukseen.

    -- Laija-ti, laija-ti, tillan-lillan...

Sitten päälle räikeän kimeästi viheltäen jotakin tanssinsäveltä, kunnes
hänen huomionsa kiintyy alttarikehällä neulovaan "siskoon", jolle hän
huutaa rivon sukkeluuden.

-- Hi, hi, hii! -- vastaa sisko kaverin mehevyyteen.

He vaihettavat edelleen "sukkeluuksiaan", kunnes seinän vieressä
allapäin kyyröttävä mäkitupalainen, joka side pään ympärillä synkästi
tuijottaa eteensä, äsähtää heille tuskastuneena: -- Olkaa tuossa nyt
jo, senkin...!

       *       *       *       *       *

Pari päivää myöhemmin vierailen sivumennen poltetun kauppalan laiteella
säilyneessä huvilassa. Se on ollut sivistynyt ja hyvin varustettu
koti, jossa eronsaanut iäkäs virkamies on puolisonsa kanssa viettänyt
vanhuutensa päiviä. Mutta missä kunnossa se onkaan nyt, äsken
poistuneiden punikkien jäliltä!

Herran huoneessa on arvokasta kirjotuspöytää käsitelty jollakin
teräaseella, nähtävästi kirveellä. Siten aukimurrettujen laatikkojen
sisällöstä on kaikki mukaan kelpaamaton viskattu lattialle.

Salissa on rikottu huonekalut, suuret peilit ja vaasit. Kukkatelineet
on potkittu kumoon ja kattokruunu hotaistu kiväärinperällä pirstaleiksi.

Ruokasalin lattiaa peittää kokonainen kerros pirstottuja porsliini- ja
lasitavaroita, niin ettei siellä voi askeltakaan ottaa, jalan alla
rauskumatta ja helähtelemättä. Suuresta tammipuisesta kaapista on
viskottu lattiaan koko sen sisältö, rikas ja monipuolinen pöytäkalusto.
Kyökin akkunasta on viskattu hillopurkkeja pihalle ja toisia on
läimitty seiniin, niin että ne ovat kauttaaltaan hyytyneiden marjojen
peitossa.

Kaikki kalleudet, vaatetavarat -- talonherran silkkihattu ei ole
kelvannut, vaan on se luttuun lyötynä jätettynä paikoilleen -- ja
ruokatarpeet on ryöstetty. Ja loppujen lopuksi on seiniä valeltu
bentsiinillä, vaikka sytyttäminen lähtökiiruussa onkin jäänyt
suorittamatta. Huoneissa tuntuukin vielä selvästi bentsiinin haju.

Talon isäntäväki on hävityksen aikana piillyt kellarissa. Punaroistojen
pikainen lähtö on syynä, että kellari on jäänyt nuuskimatta ja he
siten säilyttäneet henkensä. Ihmeellisen iloisina ja keventynein
mielin he liikkuivat hävityksen keskellä, rientäen tarjoamaan minulle
ja toverilleni hilloa ja marjamehua, -- ainoaa, mitä heillä kellarin
kätköissä oli säilynyt. Mutta tuo heidän ilonsa oli sitä laatua,
jossa kyyneleet ovat hyvin lähellä. Juuri samanlaista olin Pietarissa
vallankumouksen päivinä tavannut eräässä vanginvartiaperheessä,
jolta roskaväki oli hävittänyt melkein kaiken vähäisen omaisuuden.
Kummassakin tapauksessa tunnettiin vapautuksen iloa ja kevennystä --
toisessa tapauksessa oli päästy tsaari- ja santarmivallan, toisessa
punaisen kauhuvallan ikeestä --, mikä sai kärsityt aineelliset vahingot
näyttämään vähäisiltä. Paistoihan jälleen vapauden päivä ja kaikki
äsken eletty oli kuin pahaa unta.

       *       *       *       *       *

Edellä kuvatut pari hävityksen näyttämöä eivät ole läheskään puhuvimpia
niiden lukemattomien vandaalitekojen joukossa, joita punahulikaanit
kautta Etelä-Suomen ovat toimittaneet. Itsekin olin vielä saava
tutustua lukuisiin sellaisiin.

Mitähän sanonevat Tokoimme, Mannerimme ja ne muut nahkansa
pelastaneet punahulluuden apostolit, jos he joskus saavat painetuista
todistuskappaleista lukea, millaisia hedelmiä heidän lietsomansa ja
johtamansa liike kasvatti? Ehkä väittävät niitä totunnaisen tylsään
tapaansa vain porvarien keksimiksi valheiksi ja provokatsiooniksi?
Se provokatsiooni-käsitehän on niin mainio joka paikkaan. Tai ellei
se auta, niin onhan toinenkin koeteltu keino: vetäytyä edesvastuusta
kiihottamainsa joukkojen taa suojaan. Ei ole muka voitu hillitä
kiihtyneitä joukkoja eikä ole voitu tietääkään, mitä huonommat ainekset
maaseuduilla ovat tehneet.

Ei kelpaa puolustukseksi! Herrain siltasaarelaisten piti jo pitkin
viime kesää nähdä, mihin kaikkeen heidän kiihottamansa joukot pystyvät.
Elleivät Helsingin, Turun ja muut mellakat avanneet heidän silmiään,
niin olisi sen pitänyt tapahtua niinä marraskuun päivinä, jolloin he
noin vain kokeeksi panivat toimeen suurlakon tapaisen. Jos heidän
punakaartilaisensa muutamanpäiväisen lakon vallitessa ehtivät jo
tehdä suuren joukon tihutöitä ja kataloita murhia, niin mitä niiltä
saattoikaan odottaa jatkuvan, aseellisen taistelun kestäessä? Pitihän
tämän toki olla Siltasaaren herroille selvää -- eikä se kuitenkaan
estänyt heitä alottamasta järjetöntä taistelua ja päästämästä
valloilleen hillittömiä joukkojaan, joiden keskuudessa he tiesivät
hurjimpain ainesten olevan vallassa.

Tuhansien hävitettyjen kotien omistajat, tuhansien murhattujen ja
kidutettujen kansalaisten omaiset ja tuhannet harhaan johdetut
työläiset muodostavat leppymättömän syyttäjäjoukon, jonka kirous
vuodesta vuoteen on raskaana painava ylempäin ja alempain
sosialistijohtajaimme hartioita. Mitkään selittelyt ja kiemurtelut
eivät ole heitä näistä syytöksistä ja näistä kirouksista vapauttava.
Ja Suomen kansan historia on heistä jälkipolville kertova suurimpina
konnina, mitä tässä maassa koskaan on esiintynyt.



XI.

YÖLLISEN MURHAPALON LOIMOTTAESSA.


Suuren sekasorron vallassa pakenevat punikit Karkusta Tyrväälle,
meikäläisten seuratessa heidän kintereillään. Seuraavana päivänä
kulkevat jälkijoukkomme ja kuormastomme samaa tietä, joka osottautuu
oikeaksi kuoleman tieksi: kuolleita, hevosia, rikkoutuneita
kuormarattaita ja kaatuneita punikkeja maantienojissa pitkin matkaa.
Takaa-ajavien meikäläisten kuulat niitä ovat surmanneet ja kukaan ei
luonnollisesti ole vielä ehtinyt niitä korjata, perässä tulevat ovat
vain työntäneet ne maantienojiin, joissa keväinen tulvavesi solisee.

Puolitaipaleessa on erään talon riihessä kolme aikaisemmin
haavoihinsa kuollutta punakaartilaista, jotka on asetettu valmiiksi
siisteihin kirstuihin, mutta joita toverit eivät ole ehtineet hautaan
toimittaa eivätkä pakosekamelskassa mukaansa ottaa. Yksi vainajista
on -- kertovat paikkakuntalaiset -- ollut punakaartipäällikkö ja
kaksi muuta ovat naissotureita. Toinen niistä herättää huomiota
jalopiirteisyydellään.

Illan tullen majotumme muutamaan varakkaaseen taloon noin kolme
kilometriä Tyrvään asemalta ja Vammalan kauppalasta.

Vammala niin -- olen tiennyt maassamme löytyvän sennimisen kauppalan,
mutta sen maantieteellisestä asemasta minulla ei ole ollut mitään
varmaa käsitystä. Kartoista ei sitä nimeä löydä hakemallakaan. Mutta
seuraavana yön seutuna painuu Vammala, tuo ihanan ja viljavan seudun
keskelle kohonnut kukoistava kaupungin alku, lähtemättömästi mieleeni.

Se on Rauta- ja Liekoveden väliin pistävällä kauniilla niemekkeellä,
jonka käressä, pienen torin kauppalasta erottamana, on Tyrvään muhkea,
kaksoistorninen tiilikirkko. Kirkon luota johtaa pitkä ja korkea
kivisiltä vesireitin pohjoisrannalle, jossa heti sillasta alkaen on
taaja kylä sekä Tyrvään rautatieasema.

Kokemäen jokialueen pohjoispuoli oli nyttemmin kokonaan puhdistettu
roistojoukoista. Karkusta paennut punikkiarmeija oli yhdessä
paikkakunnalla ennestään lojuneiden joukkioiden kanssa sulloutunut
kauppalan puolelle, missä he ryöstäen ja raastaen valmistausivat
jatkamaan matkaansa kohti eteläisiä ilmoja ja -- siperialaista
ihanneyhteiskuntaa. Niin kauan kuin he kauppalassa viipyivät
vallitsivat heidän kanuunansa ja kirkkoon sijotetut kuularuiskunsa
siltaa estäen aseman seutuville saakka edenneitä meikäläisiä
seuraamasta heitä sinne. Harvantaajaista laukaustenvaihtoa kuului
sieltä yhtä mittaa ja silloin tällöin antoivat tykitkin kuulua järeän
äänensä.

       *       *       *       *       *

Illan hämärtyessä tulee majataloomme muutamia paikkakunnan isäntiä,
jotka ovat olleet punaisten vankina. Heitä oli uhannut varma kuolema,
mutta punaisten pakokiireen aiheuttamaa sekamelskaa hyväkseen
käyttäen olivat he yhdennellätoista hetkellä pelastuneet, syöksyen
vankihuoneensa akkunasta ulos. Kuulien ympärillään vinkuessa -- yksi
heistä oli haavottunutkin -- olivat he juosseet metsään ja viettäneet
siellä viime yön. Päästyään sitten päivän kuluessa selville, että
tämä puoli vesistöä oli jo kokonaan valkoisten vallassa, olivat he
nyt uskaltaneet ihmisten ilmoille. Voi sanomattakin arvata heidän
ilonsa, kun he metsästä tullessaan heti ensimäisessä talossa kohtasivat
valkoista nauhaa kantavia sotureita.

Kaameita asioita tietävät miehet kertoa punaisten mellastuksista
pitäjässä. Toinen toistaan törkeämpiä murhia epäluku, ryöstöjä,
kiristyksiä, murhapolttoja. Koko viime yönkin oli Karkkuun täältäpäin
kuumottanut valtava tulipalon loimu. Nyt saamme kuulla, että se oli
Tyrvään pappila, yksi Suomen uhkeimpia, jonka punaroistot illalla
olivat sytyttäneet, ryöstettyään sen ensin putipuhtaaksi. Iäkästä
rovastia ovat he koko valtakautensa mitä ilkeimmällä tavalla
kiusanneet, muun muassa kostoksi siitä, että hänen poikansa on --
jääkäri. Miehet ovat hyvin huolissaan Vammalan kohtalosta, sillä
punikit ovat uhanneet sen lähtiessään polttaa. Nyttemmin heiltä voi
odottaa jo mitä hyvänsä. Mitä auttamattomammin he sortuvat oman
hulluutensa kutoman nuotan perukkaan, sitä hillittömämmin laskevat he
perkeleellisen sisunsa riehumaan. "Meidän jälkeemme vedenpaisumus",
näyttää jo alkujaankin olleen heidän tunnuslauseenaan.

       *       *       *       *       *

-- Vammala palaa!

Kaameana viestinä kiertävät nuo sanat huoneesta huoneeseen ja
hälyttävät minut silmänräpäyksessä jalkeille, ehdittyäni juuri
parahiksi asettua vuoteeseen. Kaikki syöksyvät ulos, toiset
puolipukeissaan, muutamat ihka alusillaan.

Valtavana liekkimerenä loimuaa jo kirkon puoleinen pää kauppalaa.
Taivas punottaa laajalti ja täällä kolmen kilometrin päässäkin on niin
valoisa että lukea näkisi. Mutta tulimeri laajenee silmissä, talo
talolta edeten nielee se koko kauppalan. Huomaa niin selvästi, kuinka
punaiset hornanhenget riehuvat siellä sytyttäjinä, vaikka heitä itseään
ei tänne asti voikaan nähdä. Tekee niin kaamean vaikutuksen, että tuli
leviää vastatuuleen. Ja yhä edelleen ovat heidän kuularuiskunsa työssä,
säestäen liekkien huminaa ontolla nakutuksellaan.

Seisomme pienellä kallionnyppylällä tämän kaamean näytelmän
voimattomina katselijoina. Synkeä viha kiiluu miesten silmissä ja kädet
pusertuvat nyrkkiin. Monta sanaa ei puhuta, mutta niistä harvoista,
jotka silloin tällöin lausutaan, saa käsityksen, että näissä miehissä
on kiteytynyt leppymätön viha punahulluutta vastaan. Paljon he ovat
jo nähneet ja kokeneet, mutta tällaista, että kymmenittäin kauniita
taloja ja onnellisia koteja sytytetään syyttä suotta palamaan, eivät he
sentään ole voineet odottaa.

Neuvotonna, mieli kuohuksissa palaan sisälle.

-- Voi niitä viheliäisiä, tuo niiltä nyt vielä oli tekemättä!
-- päivittelee siellä, alusillaan huoneesta huoneeseen kulkien
hyvinvoipa kuormastopäällikkömme, jonka korkean otsan alta katselee
kaksi lapsenomaisen rehellistä ja viatonta silmää. Hän on maailman
hyvänahkaisin mies, jonka ainoana intohimona ovat hevoset, mutta nyt
tuo suunnaton tapaus, kokonaisen kauppalan murhapoltto ihan valkoisen
armeijan silmien edessä, on saanut hänen hyväntahtoisen olemuksensa
rajuun kuohumistilaan.

Päätään kynsien, päivitellen ja jahkaillen kiertää hän huoneesta
toiseen avutonna kuin lapsi, pysähtyen kenen eteen milloinkin ja
naisihmisiä kohdatessaan muistamatta ollenkaan esiintyvänsä alusillaan,
karvainen rinta paljaana. Lopuksi istahtaa hän vuoteensa kulmaan, vetää
jalat alleen ja eteensä tuijottaen jatkaa päivittelyään:

-- Ei, tässä täytyy lähteä liikkeelle! -- huudahtaa hän yhtäkkiä ylös
kimmoten.

Hän katselee etsien ympärilleen ja huomatessaan minut jatkaa:

-- Tule toveriksi, käydään hakemassa ne Karkussa eilen vangiksi saadut
roistot, viedään tuonne Vammalaan katsomaan heikäläisten käsialoja ja
sitten...

Hänen kipinöivistä silmistään näkyy kyllä, mitä hänellä on mielessä.

Omassa sisässäni käy yhtä raju kuohunta, täällä sisällä tukehuttaa eikä
pihallakaan haluta toimetonna katselijana seistä. Siksipä suostunkin
heti hänen ehdotukseensa. Muonitusmestarimme, nuorehko liikemies
Kokkolasta, mies jonka sanoja tuhlaamatta nähdään aina tosi toimessa
häärivän ja jonka toisessa kädessä on side erään aikaisemman taistelun
jäleltä, viskaa mitään puhumatta karpiinin selkäänsä ja liittyy meihin
kolmanneksi. Neljänneksi tulee muuan kuularuiskuväkeen kuuluva nuori
rakennusmestari. Käden käänteessä on neljä hevosta satuloitu, me
hyppäämme selkään ja karahutamme matkaamme. Tarkotuksenamme on löytää
ensinnä komppanian- ja pataljoonanpäällikkömme, jotka koko päivän ovat
toimineet aseman seutuvilla, saadaksemme heidän suostumuksellaan vangit
huostaamme.

Lähtemättömästi painuvat mieleeni tämän yön kuvat. Kauppala loimuaa
nyt yhtenä ainoana tulimerenä, josta luhistuvien rakennusten kohdalta
tavan takaa syöksyy taivasta kohti valtavia liekkejä ja kipunapatsaita.
Kaamean värisinä punottavat pilvet laajalti ympäri ja kukkuloilla
täällä kilometrienkin päässä on valoisaa kuin päivällä. Teillä
liikehtii levottomia ihmisiä ja lepovuorolla olevia sotilaitamme,
joiden ohi me karkuutamme täyttä laukkaa, niin että hevosten kaviot
iskevät säkeniä tien kivistä.

Käymme asemalla ja ratsastelemme ristiin rastiin kylässä, mutta
päälliköitämme emme mistään tapaa. Niin täytyy meidän luopua tuimasta
aikeestamme, jota paitsi huima ratsastusmatkakin on jonkun verran
tyynnyttänyt kuohuvaa mieltämme. Punikit ovat jo jättäneet kauppalan
ja meikäläiset sotilaat toimivat siellä pelastustyössä. Sinnepäin
ratsastaessamme tulee tiellä vastaamme liekkien keskeltä pelastuneita
pakolaisia: avuton, surkuteltava joukko eri-ikäisiä henkilöitä,
kullakin kainalossaan ne vähäiset rihkamat, mitä palavasta kodistaan
ovat ehtineet mukaansa temmata. Vaatemytty kainalossaan astelee siinä
muuan vanha herra käsikkäin iäkkään puolisonsa kanssa. Muuan saaliin
kietoutunut nainen on lähtiessään siepannut käteensä lintuhäkin, jossa
räpistelee pari säikähtynyttä kanarialintua. Vanha kumaraharteinen
muori astelee vaikeasti hengittäen sauvansa nojassa, taluttaen kädestä
kuusivuotiasta tyttöä, joka suurin, säikähtynein silmin tuijottaa
eteensä...

Koko tuo itkevä ja voivotteleva joukko pysähtyy ja kääriytyy pärskivien
hevostemme ympärille. He näkevät nyt vasta ensi kerran valkoisia
sotilaita ja sen vuoksi suhtautuvat he meihin kuin pelastuksen
enkeleihin. He hyväilevät ratsujamme ja eräs nainen koperoi rihkamainsa
joukosta leivänpalasia, joita hän syöttää hevoselleni, samalla kuin
äänettömät kyyneleet hiljalleen vierivät hänen poskiaan pitkin...

Avuttoman pakolaisjoukon näkeminen on saanut kuormastopäällikkömme
uudelleen kuohumistilaan.

-- Petoja ne ovat eikä mitään ihmisiä, -- huutaa hän, nyrkki
ojennettuna, kimeäksi särkyneellä äänellä. -- Kyllä minä olen nähnyt
tällä sotaretkellä jo jos mitä... minä olen omin silmin nähnyt
vainajan, jolta oli päänahka nyletty ja kasvoista raavittu kaikki liha,
toisia, joilta on silmät kaivettu päästä tai jotka pajunetinpistoilla
on hitaasti surmattu ... mutta tämmöistä, että kokonainen kauppala
sytytetään tuleen ja asukkaat teljetään kellareihin, en olisi jaksanut
uskoa. Pahanteolla hekumoivia perkeleitä ne ovat...

Silmät kipinöiden ja nyrkki ojona istuu hän ratsullaan siinä tulipalon
hohteessa ja keskeytymättömänä virtana valuvat kiihkeät sanat hänen
suustaan. Pakolaiset ovat, jos mahdollista, vieläkin kiihtyneemmässä
mielentilassa ja säestävät hänen sanojaan kiivain huudahduksin...

Panemme ratsumme jälleen liikkeelle, mennäksemme kauppalan puolelle,
pakolaisten jatkaessa matkaa päinvastaiselle suunnalle ja etsiessä
tilapäistä kattoa päänsä päälle. Kaamein mielin ajamme korkealle
Vammaskosken sillalle. Vihainen tuuli puhaltaa Rautavedeltä, kumeasti
pauhaa allamme koski ja edessämme humisevat liekit ja ryskyvät alas
sortuvat talot.

Siltaa ovat punikit koettaneet räjäyttää rikki, siinä kuitenkaan
onnistumatta. Hevoseni on vähällä sortua ammottavaan aukkoon, jonka
heidän räjäytysvehkeensä on kaivanut keskelle siltaa. Sen lisäksi on
sillanpermannossa vielä pari kranaattien kaivamaa syvää kuoppaa.

Suunnaton on se rovio, joka edessämme roihuaa. Ennen en ole niin
valtavaa tulipaloa nähnyt. Pelastustyöt ovat turhia ja supistuvatkin ne
vain niiden kauppalan laiteilla olevien talojen varjelemiseen, joita
punikit eivät ole ehtineet sytyttää.

Noihin valtaviin liekkeihin tuijottaessani ja sortuvien talojen
ryskettä kuullessani palautuu mieleeni jälleen se silmitön
alasrepiminen ja hillitön vihankylvö, jota sosialistijohdon taholta
on vuosikaudet harjotettu ja jonka loogillisia, seurauksia tämäkin
suunnaton tihutyö on. Tämä ei ole enää yksistään muutamien kymmenien
talojen palo, vaan se on huippuunsa kehittyneen yhteiskunnallisen
sairauden purkautuma, elementtaarisen sivistysvihan ja pinnalle
möyrittyjen eläimellisten vaistojen riemuvoitto -- niin, se on koko
sen punaisen hulluuden tunnuskuva ja loppusaavutus, jonka kouristukset
kansamme oli vapautuksensa tiellä vielä viimeiseksi kestettävä.

Niin, onkohan se vain pelkkä sattuma, että punaisen liikkeen
pääjohtaja on nimeltään Kullervo, sillä hämmästyttävässä määrin ovat
kuluneet kuukaudet paljastaneet kansamme sielussa yhä vielä piilevää
synkeätä Kullervo-raivoa ja sulamatonta korpirautaa. Olemme uskoneet
liikoja kansastamme ja sen valistuksesta, kunnes sen valtiollinen
kehittymättömyys ja sen luonteen rikkinäisyys ja särmikkäisyys on
taas pelottavan räikeänä eteemme paljastunut. Olemme unhottaneet,
että paitsi viisasta ja malttavaa Väinämöistä sekä hyväntahtoista
ja uutteraa Ilmarista myöskin kaikki tuhoava, jättimäinen
Kullervo on jättänyt omat juonteensa kansallisluonteeseemme. Sitä
odottamattomampana on raivokas Kullervo nyt keskuuteemme ilmestynyt.

Kunpa nämä liekit pohjia myöten valaisisivat kansallisluonteemme
pimeimpiäkin kuiluja. Mutta uskaltaneeko toivoa, että kansamme näiden
kaameiden kokemusten opettamanakaan kävisi yksimielisenä vastaisuuttaan
turvaamaan? Sillä työläästi oppivaa niskurikansaa me olemme, kansaa,
joka näkyy muodostavan erikoisen rehevän maaperän jääräpäisille
puoluepukareille, elämän todellisuutta tajuamattomille idealoogeille,
löyhäpäisille maailmanparantajille ja joukkojen suosiosta eläville
demagoogeille.

Mekö Kullervo-ominaisuuksinemme kykenisimme muodostamaan tasavallan?
Ei vuosisatoihin, ellemme Keski-Amerikan rosvo-tasavaltojen tapaan
halua elää kituuttaa järjestyneen valtion irvikuvana ja sivistyneiden
kansojen naurun esineenä ainaisine riitoinemme ja mullistuksinemme!
Emmekö totisesti ole jo saaneet kylläämme puoluepukari- ja
demagoogivallasta? Lujat valjaat selkäänsä tarvitsee kansamme,
keskitetty, voimakas kuningasvalta on meille elinehto -- se vakaumus
kiteytyy Vammalan palon loisteessa entistä lujemmaksi mielessäni.

Entä porvarilliset puolueemme, kansamme yhteiskuntaa säilyttävä
aines, onko se tämän jälkeen vihdoinkin osottava saaneensa terästä
itseensä? Sillä se on ollut luisuvalla pinnalla aina siitä aikain,
kun koolle haalittujen väkijoukkojen keväällä 1906 säätytaloa
piirittäessä -- piirittäjäjoukkojen johtajana, kuvaavaa kyllä, oli
nykyinen punakaartikenraali Eero Haapalainen -- tehtiin tuo huikea
loikkaus nelijakoisesta edustuslaitoksesta yksikamariseen eduskuntaan
yleisine ja yhtäläisine äänioikeuksineen ja siten kevytmielisesti
lähdettiin elimellisen kehityksen tukevalta pohjalta kokeilujen
epävarmalle tielle. Mikä "edistyksen" kilpajuoksu ja kansanvallan
himphamppu meillä onkaan viimeisten kymmenen vuoden kuluessa vallinnut?
Eduskuntalaitoksen piirityksellä tuo "edistyksen" kausi alkoi ja
samanlaiseen se päättyi: kun viime suvena kiihotetut roskajoukot
yhdessä venäläisten svabodasolttujen kanssa pusersivat eduskunnalta
joukon erinäisiä "lakeja".

Aiotaanko tämänkin jälkeen nuo lakien nimeä kantavat, väkivalloin
läpiajetut ja epäkypsät sakinpäätökset jättää voimaansa? Jos niin käy,
niin täytyy sanoa, että kansamme kypsyneempikään aines ei ole viime
aikojen katkerista kokemuksista mitään oppinut.

Uusi kunnallislaki sekä kahdeksan tunnin työpäivälaki ankaran
tarkistuksen alaisiksi! Samoin yksikamarinen eduskuntamme ja vaalilaki,
laitettakoon ne sellaisiksi, että eduskunnastamme syntyy laitos, jossa
tehdään todellista työtä ja laaditaan viisaita ja käytännöllisiä
lakeja maan ja kansan hyödyksi sen saamatta esiintyä näyttämönä,
jolla kaikenlaiset neulojattaret, leipurinsällit ja senkin seitsemät
piirisihteerit ja toimittajat harjottavat hedelmätöntä suunsoitantoa.

Ja sensuuri arvelematta voimaan! Vai aiotaanko meillä vapauden ja ties
minkä kaikkien kauniilta kajahtavain asiain nimessä sallia, että kutka
hyvänsä edesvastuuttomat ja moraalittomat kynäsankarit saavat painetun
sanan välityksellä vapaasti, kuten tähän saakka, levittää rienaavia
oppejaan sukupuolisesta rivoudesta lähtien aina yhteiskunnalliseen
villiytymiseen saakka? Oman terveytensä nimessä täytyy yhteiskunnan
estää sellainen, ellei muutaman vuosikymmenen kuluttua mielitä joutua
samaan katastroofiin kuin nyt.

-- Taantumusta! taantumusta! -- tullaan eri tahoilla varmastikin
huutamaan, mutta vastattakoon niille, joiden keuhkot ovat aina vireessä
"edistyksestä" huutamaan, että niin juuri, taantumusta se on ja
sellaista meillä _tarvitaan_, se on: palautumista järjen kannalle,
palautumista elimellisen kehityksen laduille, joilta kevytmielisesti,
umpimähkäisessä maailmanparannustouhussa on syrjään syöksytty. Se on
välttämätöntä, huutakoot sitten edistysapostolimme ja demagoogimme
taantumuksesta minkä mielivät. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu.

Meille on välttämätön vahva puolue, joka uskaltaa avonaisesti olla
konservatiivinen, vanhasta ja koetellusta lujasti kiinni pitävä.
Jos meillä olisi jo aikaisemmin ollut sellainen jarrulaitos --
ruotsalainen puolueemme on yksinään ollut siihen liian heikko -- niin
ei yhteiskuntamme olisi tähän allikkoon suistunut.

Totisesti meillä on tämän jälkeen syytä useammin muistaa Solonin
sanoja, kun hän kerran kysyttäessä, oliko hän nyt laatinut parhaan lain
mitä ajatella saattoi, vastasi: -- En mene sanomaan, onko se paras
mahdollinen laki, mutta _Atenan kansalle_ se on tällä haavaa paras
laki. --

Meillä ei ole huolittu välittää siitä, minkälainen laki
kulloinkin vallitsevissa oloissa olisi kansallemme otollisin,
vaan turhamaisessa edelläkävijäkansa-innostuksessa -- todellakin
kaunis edelläkävijäkansa -- rakenneltu lakeja kaikenlaisten ilmassa
häälyväin teoriain varaan. Totisesti on maamme liian köyhä ja karu,
kyetäkseen esiintymään kaikenlaisten maailmaa parantavien puoskarien
koekenttänä. Puoluepukarit, luokkavaistojen kiihottajat, demagoogit ja
yhteiskunnalliset puoskarit kammitsoihin ja vallanohjat lujan monarkin
käsiin!

Näihin muotoihin kiteytyvät riehuvat ajatukseni Vammalan murhapalon
yöllisessä loimotuksessa.



XII.

VANDAALIEN JÄLILLÄ.


Ryöstäen ja polttaen etenevät punikit etelää kohti.

Kapeata, kevätsohjuista, pilalle kulunutta kahden pitäjän välistä
oikotietä liikehtii pohjalainen rykmenttimme tykistön ja kuormaston
seuraamana vaivaloisesti eteenpäin. Öisin loimottavat eri puolilla
taivaanrantaa valtavat tulipalot ja päivisin osottavat synkeät
savupatsaat, millä suunnalla punapaholaiset milloinkin riehuvat.

Jyrkät vastakohdat asutuksessa pistävät täällä silmään ja antavat
aavistaa, että maalaisköyhälistön katkeruuteen täällä on todellisiakin
syitä. Meheviltä peltolakeuksilta, joiden keskellä seisoo komeita
taloja hyvinvoipine ihmisineen, olemme ykskaks joutuneet karulle
metsäkulmalle, jossa louhikkojen keskellä, repaleisten ja laihojen
peltotilkkujen ympäröiminä kyyhöttävät pienet ja harmajat torpat
leipähuolten näivettämine asukkaineen. Täällä on kaikki niin kalseata
ja mieltä masentavaa.

Hiljalleen hämärtyy kolea huhtikuun ilta. Sadat jalat tallaavat
liejuista tietä, pyörät kitisevät ja ilman täyttää hevosten huohotus,
huuto ja piiskanläiske. Tunti toisensa jälkeen nuojutaan eteenpäin
ja yhä on vain ympärillämme sama lohduton sydänmaan maisema. Kuin
pelästynyt silmä tuijottaa tuolla ja täällä pitkää matkuettamme
metsätöllin samea ikkuna ja illan pimetessä alkaa puunlatvojen
yläpuolella kuumottaa taas tuttu eteläisten tulipalojen punerrus.

Väsymys alkaa painaa jäseniä ja mitä pitemmälle ilta kuluu, sitä
pahemmin alkaa vilukin ahdistaa. Soilta nouseva usva tarttuu
vaatteisiin kosteana huuruna ja saa aikaan vilunpuistatuksia. Mutta yhä
vain nuojutaan eteenpäin.

Vihdoinkin, pimeän päässä, saavutaan kurjaan torpparikylään metsien
keskellä ja rykmentti saa pysähtymiskäskyn. Eri komppaniat ja osastot
saavat etsiä itselleen yömajan mistä parhaiten löytävät.

Muutamien kumppanien kera saan minä haltuuni erään aution töllin tien
vieressä.

Se on oikea kurjalistolaismaja, jossa kaikki on rempallaan ja
ruokkoamatta. Navettapahasen ovi kiikkuu toisen saranansa varassa,
heinäladon seinästä roikkuvat laudat irtonaisina ja ihan tuvan
porrasten edessä on suuri rikkatunkio. Kenkärajoja, luita ja likaisia
rääsyjä ajelee kaikkialla.

Asuinrakennus käsittää tuvan ja pienen keittiön. Kummastakin löyhähtää
vastaan inhottava ilma, ummehtunut, kostea ja raaka. Kaluttuja luita,
homehtuneita ruuan tähteitä ja kaikenlaista ryönää ajelehtii joka
nurkassa. Tuvan lattiaa peittävät pehkuuntuneet oljet osottavat, että
ohi vaeltavat punikkijoukot ovat ennen meitä täällä majailleet.

Talon irtaimisto, lukuunottamatta läpi ruostunutta kahvipannua keittiön
seinällä, on korjattu pois. Nahanpalasista ja joistakin työkalujen
jätteistä voi päättää, että mökin asukas on ammatiltaan ollut suutari.
Ohitse vierivä kansainvaellus on kaikesta päättäen huuhtaissut
kirjavaan helmaansa tämän kurjan majan asukkaat.

Olisi luullut tällaisen nälkäperukan säästyneen hävitykseltä. Mutta
eipä sentään. Vastapäätä suutarin mökkiä törröttää hiiltyneiden
raunioiden keskellä paljas uuninpiippu, osottaen siinä tulipalon
riehuneen. Saamme kuulla, että siinä on asunut kylän kauppias,
jonka ohi vaeltavat punikit ovat surmanneet sekä ryöstettyään talon
sytyttäneet sen tuleen.

Näkee hyvin raunioista ja pihatontista, ettei siinä ole mikään
maailmankaato kapitalisti asunut. Asuinrakennus on puotineen
keittiöineen käsittänyt neljä huonetta ja tontti ei kokoonsa paremmin
kuin laatuunsakaan nähden ole mäkitupalaisen maatilkkua kummempi. Se
on arvatenkin ollut paikkakunnan miehiä, joka Amerikassa hiukan varoja
kerättyään on perustanut synnyinkyläänsä kaupan, minkä vaihtotavarana
pääasiallisesti ovat olleet toisaalta ne voinaulat ja munatiut, joita
lähitorppien akat ovat sinne nyytissään kiikuttaneet, toisaalta taasen
kahvineljännekset ja silakkakilot. Mutta päätään pitempi kyläläisiään
on kauppias kuitenkin kaikitenkin ollut ja naapurinsa suutarin silmissä
on hän varmaankin paisunut oikein paatuneeksi verenimijäksi. --

Sytytämme hellaan tulen lämmitelläksemme ja laittaaksemme illallista.
Mutta kylmettynyt pesä ei vedä, vaan lyö kaiken savun sisään.
Kirvelevin silmin täytyy meidän kyyristyä alas. Eikä inhottava löyhkä
haihdu huoneesta, vaikka ovi ja akkuna ovat sepposen selällään. Ähkien
ja silmiään pidellen koettaa kuormastopäällikkö tuhertaa hellan ääressä
puuroa ja saada teevettä kiehumaan. Sitten löydämme jostakin puhtaita
olkia lattialle ja päällystakit yllä, kintaat kädessä ja lakit korvilla
asetumme vieri vierekkäin oljille.

Mutta jäsenet ovat koko päivän kestäneestä marssissa niin puutuneet,
että unta ei ole heti toivominenkaan. Makaan selälläni ja tuijottaen
savupilveen, joka yllämme vaappuilee, seurailen mielikuvituksessani
sitä latua, jota elämä tässä mökki pahaisessa on kaikesta päättäin
kulkenut.

Tuolla tuvan peräikkunan alla on suutari istunut nelikollaan ja
naputellut nauloja saappaan kantaan. Eukko on nyökytellyt itseään pesän
vaiheella ja tupakoiden ja syleksien on sivupenkillä istunut saapasten
omistaja.

-- Se on niin, että se tämä työmiehen olo ja elämä ei tule siitä
siihen, niinkauan kuin porvarit ovat vallassa, teki häntä sitten työtä
vaikka yötä ja päivää, -- on suutari työskennellessään puhunut. Mutta
kun ohi vaeltava posti on jättänyt taloon "Työmiehen" on hän viskannut
keskeneräisen saappaan lattialle ja tarttunut ahnaasti lehteen.

-- Panehan, akka, se pannu tulelle! -- on hän komentanut vaimoaan,
sytyttänyt paperossin ja sänkyyn selälleen kellahtaen alkanut tutkia
lehteä.

Sen lukeminen on hänelle kuin jokapäiväinen päihtymys, jota ilman
hän ei voi olla. Kuta pitemmälle lehden sivuilla hän ehtii, sitä
kiihtyneemmäksi hän käy. Ja kun hän on päässyt loppuun, kavahtaa hän
istumaan ja alkaa tupaan iltapuhteeksi kerääntyneille naapurimökkien
miehille kiroilla olojen nurinkurisuutta ja porvarien keljumaisuutta
sekä esittää tasajakoon perustuvia maailmanparannussuunnitelmiaan.

Hän on vuosi vuodelta käynyt yhä haluttomammaksi työhön, politiikka
on anastanut yhä enemmän ja enemmän hänen aikaansa ja niin ovat hänen
tulonsa pienentymistään pienentyneet. Siitä on taas hänen katkeruutensa
parempiosaisia kohtaan kasvamistaan kasvanut, varsinkaan kun hänen
salainen unelmansa kansanedustajaksi pääsemisestä ei ole toteutunut.
Siten ovat "Työmiehen" yksipuoliset ja vahvasti valheella höystetyt
kirjotukset saaneet hänestä yhä kiitollisemman lukijan.

Mutta hän on tarvinnut yhteiskunnalliselle vihalleen konkreettisen
esineen, jonkun silmin nähtävän ja käsin koeteltavan kohteen.
Sellaiseksi on kuin itsestään tarjoutunut vastapäätä asuva kauppias.

-- Sekin viheliäinen verenimijä! -- on hän monesti kähähtänyt ja
viitannut naskalillaan naapurinsa punaiseksi maalattua rakennusta.

Ja kun hänen eukkonsa kauppiaaseen tekemät kahvi- ynnä muut pikku velat
ovat kasvamistaan kasvaneet ja kun kauppias on jo jonkun kerran niistä
muistuttanut, on hänen vihansa verenimijää kohtaan entisestäänkin
ärtynyt.

Eukkoon on tarttunut miehensä katkera mieli ja haluttomuus työhön.
Pesän ääressä kahvipannun kanssa tuherrellen kuluttaa hän suurimman
osan päivästä, odotellen vallankumousta ja olojen, äkkiparannusta.
Paikat niin ulkona kuin sisälläkin jäävät kohentamatta, likaa ja törkyä
kertyy nurkkiin, vaatteiden saumat irvistelevät ja pesun puutteessa
samentuvat ikkunaruudut. Se kaikki on omiaan lisäämään heidän
katkeruuttaan porvarillista yhteiskuntajärjestystä vastaan.

Sille kannalle ovat olot tässä metsäkulman töllissä kehittyneet, kun
Helsingistä alkaa yhtäkkiä kummia kuulua. Siellä ovat toverit ottaneet
herroilta nyörit pois ja nostaneet köyhälistön valtaan.

Sen kuultuaan ei suutari ole saanut ainuttakaan naulaa saappaanpohjiin
isketyksi. Ja kun hän sitten on saanut kuulla, että kirkonkylän
suutari, räätäli, akitaattori-Kalle ja muutamat muut toverit olivat
muodostaneet "esikunnan" sekä tehneet oman pitäjän pomoille saman
tempun kuin Helsingin herroille, niin silloin ei hän enää olisi pysynyt
nelikkonsa nenässä vaikka itse "Työmies" olisi siihen kehottanut.

-- Nyt se alkaa! -- on hän huutanut muijalleen ja lähtenyt.

Ei hän kuitenkaan kuulumattomiin hävinnyt, vaan tavan takaa on häneltä
eukolle tullut rahalähetyksiä, muonaa, kahvipusseja ja pukukankaita.
Ja onpa hän lopulta itsekin tullut, saapunut satapäisen, kirjavan
lauman ja kukkuroilleen lastattujen kuormien keskellä, saapunut omalla
hevosella ajaen, rattaat täynnä kaiken karvaista hyvyyttä, alkaen
jauhosäkeistä ja sokeritopista aina koreasti soipaan pelivärkkiin
saakka.

-- Nyt, eukko, tavarat kokoon ja liesuun! -- on hän huutanut tupaan
tullessaan, -- Heitetään nämä kivikkokankaat porvarilahtareille
itselleen ja lähdetään Siperiaan. Sinne perustetaan oikea
ihanneyhteiskunta, jossa porvareista ei ole hajuakaan olemassa.
Siellä ei kärsitä minkään sortin pomoja eikä verenimijöitä, vaan
jokainen tekee neljä tuntia päivässä työtä ja muun osan päivästä istuu
kokouksissa ja kuuntelee musiikkia. Joka muijalla on oma ompelukone ja
joka talossa telefooni -- minunkin rattaillani tuolla on yksi aparaatti
-- eikä puutetta ole mistään.

Siunaillen on eukko alkanut sulloa tavaroitaan kokoon ja sijotella
rattaille, joiden perään navetasta on talutettu oudostellen ammuva
Heluna. Mutta verenimijä-naapuriaan muistaen on suutari sillä välin
kuiskannut jotain Porin pojille ja pian sen jälkeen on naapurista
kajahtanut muutamia laukauksia. Ja kun rähisevä kulkue vihdoinkin on
valmistautunut matkaa jatkamaan, ovat puhtaaksi ryöstetystä kauppiaan
talosta liekit loimunneet korkealle...

       *       *       *       *       *

Saatuani suutarin tarinan loppuun kohoaa elävänä mieleeni muuan toinen
köyhälistöläiskoti, jossa muutamia päiviä sitten ohimennen vierailin.
Kuinka vastakkainen se koti asukkaineen olikaan tälle nykyiselle
yöpaikalleni!

Kytevien ja savuavien raunioiden välitse ajoimme Vammalan palon
jälkeisenä aamuna ystäväni varapäällikön kanssa polkupyörillä
etuvartiaimme luo, jotka olivat ketjussa muutamia kilometrejä
kauppalasta Vesilahdelle päin. Ketju kulki pitkin mäen harjannetta,
poikki maantien, jota myöten me ajoimme. Aamu oli kolea ja pojat
olivat kivien kupeille sytyttäneet pieniä nuotioita. He olivat yöllä
kahakoineet vihollisen jälkijoukkojen kanssa, vallottaneet heiltä
muutamia ryöstötavaralla täytettyjä kuormia sekä ottaneet joukon
vankeja. Punikkien päällikkö oli, ollessaan jo heidän keskellään
sekä laskettuaan aseensa, temmannut yhtäkkiä taskustaan venäläisen
käsipommin sekä iskenyt sen kenttään. Pommi ei ollut kuitenkaan
räjähtänyt ja pojat olivat paikalla ampuneet päällikön. Kun he sen
jälkeen olivat koetteeksi viskanneet pommin kauemmas kentälle, oli
se räjähtänyt. Mainittu punikkipäällikkö oli herraskaisesti puettu
porilainen. Hänen papereitaan katsellessamme löysimme niiden joukosta
muutamia inhottavan rivoja valokuvia. Kaunis ihanneyhteiskunnan
esitaistelija sekin.

Harhailevia punikkijoukkoja oli vielä läheisyydessä ja vartiain
oli syytä pysyä valppaina. Siinä nuotiolla lämmitellessämme ja
jutellessamme kiintyi huomiomme pariin vaimoihmiseen, jotka etempänä
maantien varressa olevan mökin pihalla puhelivat keskenään.

-- Nuo tuollaiset mökinakat ne ovat pahimpia sanankuljettajia, --
huomautti yksi etuvartioista.

-- Tosiaankin, ne täytyy estää vapaasti liikkumasta, -- tarttui
varapäällikkö.

Lähdimme yhdessä hänen kanssaan mökkiä kohti. Naiset olivat sillä välin
siirtyneet pihalta sisälle.

Mökki oli keskellä kalliomaisemaa, johon suurella vaivalla oli
purastettu muutamia monilokeroisia ja saarekkaita peltotilkkuja.
Kuvittelin sisällä tapaavamme siivottoman tuvan, olkipahnoja, puoli
alastomia, likaisia lapsia, synkästi tuijottavan punikkimuijan...

Sisäkuva oli kuitenkin kokonaan toinen. Pieni tupa oli mallikelpoisesti
siistitty, kummallakin ikkunankynnyksellä oli kasviruukkuja, niiden
joukossa tuo kotoisa palsami, jota paitsi lattialla suuressa,
viheriäksi maalatussa pytyssä kasvoi kattoon ulottuva fiikus.
Pari makuutilaa olivat huolellisesti kootut ja vanhanaikaisilla
ryijyillä peitetyt. Piirongin päällä raksutti kello rauhallisesti ja
kuvan täydensi kissa, joka sisään astuessamme nousi makuutilaltaan
takkakivellä ja köyristi selkäänsä.

Molemmat vaimot osottausivat ryppykasvoisiksi mummoiksi, joista toinen
istui jakkaralla, toinen seisoi peränurkassa, kädet äidillisesti
ristissä ulkonevan vatsan päällä. Kummankin kasvoilla kuvastui pelko ja
hämmennys.

-- Onko talossa miesväkeä? -- alkoi toverini tiukasti, ottaen
muistikirjansa esiin.

-- O-onhan se ... vaari ja poika, -- ilmotti vapisevalla äänellä se
vanhuksista, joka seisoi.

-- Missä ne ovat?

-- Tuolla ... missä he poloiset lienevät, -- sanoi muori, viitaten
kädellään etelää kohti.

-- Jahah, siis punaisten puolella!

Tärkeän ja tuiman näköisenä merkitsi toverini jotakin muistikirjaansa.

-- Eikä, kun ... pakosalla ... siellä ... -- läähätti muori itku
kurkussa.

Minun huomiotani oli tällävälin kiinnittänyt pieni kirjahylly piirongin
päällä. Siinä oli näin köyhäksi majaksi harvinaisen paljon kirjoja.
Lähenin sitä hiljaa ja annoin katseeni liukua pitkin kirjojen niskoja.
Paitsi raamattua oli siinä pari Foersterin teosta, joitakin Starbäckin
historiallisia romaaneja, joku joulualbumi, Hilda Käkikosken kootut
teokset j.n.e. Joukossa ei ollut yhtään sosialistista teosta eikä
lentokirjasta. Missään ei näkynyt myöskään sosialistisia sanomalehtiä.
Kumpaakin tuvassa olevaa pöytää verhosi tammikuun lopulla ilmestynyt
Aamulehden numero.

Mainitsin huomioistani hiljaa toverilleni, samalla kuin itsekseni
tein johtopäätöksen, että torpan vanhukset ovat uskonnollista väkeä
ja heidän poikansa tuollainen kotona pysyvä vakaa nuorukainen, joka
lueskelee kirjallisuutta ja silloin tällöin pistäytyy jossakin
siistissä iltamassa.

-- Kyllä kai ne ovat kunnon ihmisiä, -- kuiskasi toverinikin
ympärilleen silmäillen.

Istahdimme hetkeksi alas ja rauhottuneena seurasi muori esimerkkiämme.

Siinä jutellessamme huomasin yhtäkkiä pihaseinässä useita
kiväärinkuulan tekemiä reikiä. Vastaavalla kohdalla katossa näkyi
naarmuja ja sälöjä.

-- Milloinka täällä on ammuttu? -- kysyin kummastuneena.

-- Pääsiäisyönähän ne...

-- Pääsiäisyönä! Mikä taistelu täällä silloin olisi ollut?

Ääni jälleen liikutuksesta vapisten ryhtyi muori selittämään.
Kun heidän poikansa ei hyvällä lähtenyt niiden joukkoon, tulivat
pääsiäisyönä hakemaan ja kun vaari ei tahtonut avata niille ovea,
alkoivat ampua seinästä sisään.

-- Niitä kataloita! Ja saivat pojan käsiinsä?

-- Eiväthän ne saaneet, mutta siitä myöten ovat vaari ja poika olleet
metsissä pakosalla. Poika sanoi aina, että hän uskoo lujasti oikean
asian voittavan eikä lähde niiden joukkoon.

Puristimme lähtiessä mummon kättä ja kehotimme häntä pysymään
levollisena, sillä sellainen poika säilyy aina tallella.

       *       *       *       *       *

Punaisten ja valkoisten välinen raja ei suinkaan ole kulkenut ihmisten
yhteiskunnallisen aseman ja varallisuussuhteiden luomia rajoja myöten.
Olivathan tuonkin töllin asukkaat yhteiskunnan kaikista vähäväkisimpiä,
mutta mielipiteiltään valkoisina olivat he joutuneet punaisten raakaa
sortoa ja mielivaltaa kokemaan. "Kaikki, jotka eivät ole meidän
kanssamme, ovat meitä vastaan", sen ovat punaisten vallitsemilla
alueilla saaneet monen monet vähäväkisetkin kokea, kun he eivät
mielisuosiolla ole kapinaliikkeeseen yhtyneet. Entä päinvastoin: kuinka
monta kunnon työmiestä, renkiä ja torpparia on ollut taistelussa
valkoisen armeijan riveissä, ei väkisin vietyinä, vaan vapaaehtoisesti
lähteneinä taistelemaan järjestyksen ja lainalaisen vapauden
puolesta -- miehiä, jotka, kuten tuon viimemainitun torpan asukkaat,
ovat eläneet vanhalla pohjalla ja joiden tervettä järkeä eivät
sosialistilehtien lietsomat myrkkyhuurut ole sokaisseet.

Miltä onnen ja kotoisen viihtymyksen sijalta se toinen tölli tuntuukaan
tähän suutarin majaan verrattuna. Isä poikineen palaa pian kotiin ja
tyynesti ryhtyvät he jatkamaan jokapäiväistä elämäänsä siitä, mihin
punaisten hirmuvalta sen keskeytti.

Suutarin elämä on mennyt hiljalleen alaspäin aina siitä hetkestä
aikain, jolloin ensimäinen "Työmies" hänen kotiinsa saapui. Nyt
vaeltaa hän ryöstösaaliineen villiintyneen lauman keskellä ja turhaan
uskottelee itselleen matkaavansa onnen saarelle, siperialaiseen
ihanneyhteiskuntaan. Jo huomispäivänä voi hän tovereineen olla
läpipääsemättömässä nuotanperukassa ja kotipahaistaan saanee hän tuskin
koskaan enää nähdä.

Elämänehdot kummankin mäkituvan asukkailla ovat olleet jokseenkin
samat. Siitä huolimatta on heidän elämänsä kehittynyt niin tuiki
vastakkaisiin suuntiin. Elämänkatsomus on kummallakin ollut niin tuiki
erilainen.

       *       *       *       *       *

Aamuaurinko punaa mäntyjen runkoja kallioilla, kun rykmentti lähtee
jälleen liikkeelle. Samanlaista koluamista kilometri toisensa jälkeen
kuin eilenkin. Välistä katkaisee matkan muutamaksi tunniksi joki, jonka
yli johtavan sillan punikit ovat hävittäneet. Mutta kun tilapäinen
pölkkysilta on suuressa kiireessä saatu kuntoon, ajaa jyristävät tykit,
muonakuormat ja kuularuiskuvankkurit yli huojuvan sillanpermannon, ja
niin jatkuu taas matka pitkin pilalle syöpynyttä, lokaista tietä.

Mutta jopa vihdoinkin loppuu pitkä ja karu sydänmaan taival ja eteemme
aukenevat Vesilahden rehevät laaksot. Mutta täällä ei silmä kohtaakaan
mehevien peltojen keskellä muhkeita taloja, vaan ainoastaan alastomina
törröttäviä uuninpiippuja. Ja ilman täyttää käry, joka on niin tuttu
sitten Tampereen ja Vammalan päivien ja joka loihtii mielikuvituksen
eteen hiiltyneitä ihmisruumiita.

Niin, heti ensimäisessä kylässä, johon Tyrväältä päin tullen saavumme,
ovat kaikki vähänkin huomattavat talot navettoineen tallineen poltetut
poroksi. Kuin apua huutaen ojentuvat kaljut uuninpiiput taivasta
kohti. Kaikki on kylässä autiota ja kuollutta, ei kuulu lehmän ammuntaa
eikä koiran haukuntaa ja ne harvat ihmiset, joita on näkyvissä,
hiiviskelevät synkkinä ja allapäin kytevien raunioiden ympärillä.
Ankarana on heidän eteensä asettunut kysymys, kuinka saada elämä
jälleen käyntiinsä, sillä karja, siemenviljat, katto pään päältä,
kaikki on tuhottu.

Eikä ainoastaan itsenäiset talot, suuremmat ja pienemmät, vaan
kaikki paremmanpuoleiset torpatkin on täällä poltettu. Ainoastaan
viheliäisimmät töllit, jotka häveliäästi ovat kiivenneet mäkien
rinteille kylän laidoilla, ovat löytäneet armon ohi vaeltavan
vandaalijoukon silmissä. Orvon ja avuttoman näköisinä tuijottavat
niiden pienet akkunat ja useimpien ovella on pönkä osotuksena
siitä, että asukkaat ovat joko metsissä tai matkalla siperialaiseen
ihanneyhteiskuntaan.

Mutta eivät edes kaikki töllitkään ole säästyneet hävitykseltä.
Seuraavassa kylässä on hävitetyn sillan korvalta poltettu pieni,
neliseinäinen mökki. Sen omistaja, isä ja poika, joista jälkimäinenkin
on jo ikämies, istuvat ohi marssiessamme aidalla siinä kotinsa
raunioiden äärellä. Näkee heti miesten ulkoasusta ja kasvonilmeistä,
että he eivät kuulu punaisiin. He ovat aivan toistensa näköiset ja isän
erottaa pojasta ainoastaan useamman rypyn ja kumaraisemman asennon
perustalla. Samalla heissä on jotakin niin tutunomaista kuin olisin
heidät joskus ennenkin nähnyt. Kohta selveneekin minulle asia. Ovathan
ne noita supisuomalaisia Lönnrot-kasvoja, jotka ovat niin tuttuja
esimerkiksi Federleyn piirustuksista. Niin, ne ovat kaksi vanhan kansan
miestä, joiden päähän ei punainen häkä ole mennyt, ja siksi on heidän
vaatimaton kotinsa nyt porona.

Äänettöminä, allapäin he istuvat aidalla, selkänsä takana kotinsa
kytevät rauniot, ja tirkistelevät eteensä kuin jotakin vaikeata
arvotusta ratkaisten. Olisi sangen terveellistä sille roistojoukolle,
jolle kansanhuumori on vääntänyt nimen "kansankavalluskunta", tulla
asetetuksi näiden köyhien työmiesten eteen sekä saada lukea tuomionsa
niiden paljon puhuvasta katseesta.

       *       *       *       *       *

Koko loppuosan päivää vaellamme kylien halki, joissa ilman täyttää
palaneen käry ja joissa alastomat uuninpiiput raunioiden keskeltä
ojentuvat taivasta kohti.

Jalkani on kipeytynyt ja sen vuoksi olen asettunut kuormastoon.
Mutta kun illan hämärtyessä edellä kulkevassa tykistössä on jotakin
joutunut epäkuntoon ja ne pitkäksi aikaa tukkivat tien kuormastolta,
kiipeän minä alas korkealta tavarakirstulta, jonka päällä epämukavassa
asennossa olen kiikkunut ja heilahdellut, sekä lähden yksinäni edelle
pyrkimään.

Tykkiväen ohi päästyäni on tie edessäni avoin ja tyhjä. Jalkaväki on
pysähtymättä jatkanut matkaansa ja nyt ovat he jo kuulumattomissa.
Lähden taivaltamaan heidän jälkiään, uskoen saavuttavani heidät
yöpaikaksi määrätyssä kylässä.

Ensimäisessä tienkäänteessä on tiheä kyläpuska. Taas vastassa tuttu
käry. Puolet taloista ovat raunioina. Muutaman isomman rakennuksen
raunioilla ihan tien vieressä kuukkii hämärän keskellä mieshenkilö.
Nousen kivijalalle puhutellakseni häntä. Se on talon omistaja, vanha
mies, ja sanoo hän sammuttelevansa liekkejä, jotka eivät vieläkään
ole lopen talttuneet. Nokisena ja raskasmielisenä liikkuu hän kotinsa
raunioilla ja aina kun salakavala liekki tuhkan alta nostaa päänsä,
rientää hän vesisankoineen sitä tukahuttamaan. Sen tehtyään istahtaa
hän hiiltyneelle seinähirrelle, nojaa kädet polviinsa ja tuijottaa
eteensä...

Tie painuu laajalle, talottomalle peltolakeudella. Pimeys tihenee
ja sen vaikutusta lisäävät kahden puolen mustina pohottavat pellot.
Vaaleana nauhakkeena kiemurtelee edessäni maantie, häviten etempänä
pimeän helmaan. Taivas on puolipilvessä ja ilma lauha. Palaneen käry
jää jälkeen ja sen sijaan tuntuu täällä voimakkaana mullan tuoksu.
Hiljaisuutta rikkoo ainoastaan etäinen puron solina ja sammakkojen
kurnutus. Maa ympärilläni tuntuu kuin elävän. Kahdella suunnalla,
etelässä ja kaakossa, punertaa taivaanranta tulipaloista. Sieltäpäin
kuuluu myöskin silloin tällöin, kuin aavistuksena, etäinen tykin jymäys.

Peltolakeus tuntuu ulottuvan joka suunnalle äärettömiin. Sammakkojen
kurnutusta lukuun ottamatta ei korviini miltään suunnalta kantau
elollista ääntä. Kaikki on niin aavistelevaa, herkkää ja väreilevää,
että joka kerta kuin tykinlaukaus etäisyydestä jymähtää, on kuin
tuntisin ohimoillani siitä aiheutuneen ilmanpaineen.

Ihmeellinen yö! Se saa minut lopulta tuntemaan kuin liikkuisin ypö
yksinäni luomistoimintaan juuri heräävän maan pinnalla. Ja eikö
tämä olekin luomisen aikaa? Hetki hetkeltä kirvottuu yön kahleista
uusi, vapautunut Suomi. Punainen peto on saarrettuna joka puolelta
ja sätkyttelee viimeisissä raivonpuuskissaan. Vaarallinen henkinen
ruttotauti on voitettu ja ilma puhdistuu puhdistumistaan. Ja samalla
on maamme vapautunut venäläisestä saastasta. Eikö suomalainen kamara
ympärilläni silloin heräisi uuteen luomispäivään?

Joskin roistomaisten johtajain eksyttämät ja joukkohulluuden riivaamat
laumat ovat tahranneet kansamme häpeällä, niin onhan toinen puoli
kansastamme näinä kuukausina osottanut kuntoa ja tervettä voimaa ja
suurta tulevaisuuden uskoa, jolle voidaan paljon rakentaa. Joskin
kansallisluonteemme kuiluissa piilevät Kullervo-ominaisuudet ovat
hetkeksi päässeet raivoamaan, niin ovathan takavaranamme Väinämöinen ja
Ilmarinen, joiden kunto ja terve järki taas kaiken tuhkasta kohottaa...

Kilometrin kilometrin jälkeen astelen tällä sydänsuomalaisella
peltolakeudella, jolla ei tunnu ääriä olevankaan. Yhä punottaa
taivaanranta etelässä ja kaakossa ja tämä ihmeellinen, laulava
hiljaisuus alkaa minua melkein kammottaa. Mutta samalla siinä on
jotakin kiehtovaa ja puoleensa vetävää, ja tunnin toisensa jälkeen
astuessani eteenpäin ja hengittäessäni väkevätä mullan tuoksua
varmistuu ja lujittuu minussa jälleen usko kansamme luoviin voimiin,
sen luonteessa löytyviin hyviin, rakentaviin ja säilyttäviin
ominaisuuksiin. Kaiken tämän surun ja häpeän, kyynelten ja raunioiden
keskeltä on sittenkin nouseva uusi Suomi puhdistuneena, sisään- ja
ylöspäin vapautuneena ... siis todellisesti itsenäinen Suomi -- Suomen
kuningaskunta.



XIII.

ERÄS PUNAINEN PERHE.


Kylän talot olivat järvestä kohoavalla rinteellä toinen toistaan
ylempänä. Alinna oli rautatienasema ja ylinnä, siellä missä maa oli jo
kivistä ja katajaista, seisoi työväentalo. Se oli muhkea rakennus ja
lipputankoineen kohosi se kylän yläpuolella kuin sitä ja koko laaksoa
hallitseva linna.

Ja paikkakuntaa hallitsevana linnana se tavallaan oli esiintynytkin
aina siitä lähtien, kun seudulla Venäjän vallankumouksen jälkeisenä
kevännä puhkesi kiivaita maatyöläislakkoja. Kuin tulenliekki liehui
tangossa pitkin kesää punainen lippu ja sisällä räikkyi läpi yön
hanuri, lakkolaisten pyöriessä tanssissa. Läpiuupuneina vetäytyivät
talojen palkollisväet vasta aamuauringon sarastaessa kotiinsa ja
nukkuivat lähelle puolta päivää, sillä aikaa kuin isännät ja emännät
lapsineen saivat pitää karjasta huolta miten parhaiten taisivat.
Herättelemisyrityksistä saivat he vain kiukkuisia vastauksia, ja kun
palvelusväki taas iltapuoleen lähti työväentalolle, tunsivat he siitä
vain huojennusta, sillä vihdoinkin noustuaan olivat nämä yhtä mittaa
juonitelleet ja kyränneet.

Lakkoilevat ja tanssin humussa aikaansa kuluttavat työläiset olivat
siis tuon kylän yläpuolella kohoavan linnan varusväkenä. Ylivallastaan
muistuttaakseen teki se tavan takaa hyökkäysretkiä ympäristöön. Kun
nimittäin talolliset poikineen ja tyttärineen uskalsivat olla niin
julkeita, että menivät omin lupinsa peltojaan kylvämään, järjestyivät
joukot kohta työväentalon pihalla riveihin ja vetäen laulua: "Eespäin,
väki voimakas!" tai: "Työn orjat, sorron yöstä nouskaa"! (mikä ei
kuitenkaan ollut tarkotettu noille pelloillaan raataville orjille)
marssivat he paikalle. Hevoset päästettiin valjaista, isännät poikineen
ja tyttärineen kannettiin pois pelloiltaan ja parhaassa tapauksessa
mukiloitiin ja rusikoitiin hyvänpäiväisiksi. Sitten palattiin
tyytyväisinä linnalle ja pantiin tanssi uuteen käyntiin. Sellaista
oli elämä kylässä tuona keväänä eikä se muuttunut paljon kummemmaksi
sittekään, kun lakot virallisesti julistettiin päättyneiksi. Linnassa
oli päästy vallan makuun eikä ohjaksia tahdottu niin vain käsistä
jättää. Rettelöihinhän aina syytä löysi ja milloin omat voimat eivät
tuntuneet riittävän, niin tarvitsi vain lähikaupungista kutsua
vierasmaalaisia pistinniekkoja, jotka olivat aina niin alttiita avuksi
rientämään.

       *       *       *       *       *

Samalla tontilla ja melkein nurkitusten työväentalon kanssa oli
pienempi ja vanhempi rakennus, johon kuului vain keittiö ja kamari.
Siinä asui suutari Komulainen, joka varsinaisen ammattinsa ohella toimi
työväentalon vahtimestarina.

Komulaisen perhe käsitti paitsi häntä itseään ja vaimoaan kaksi
tytärtä, joista toinen kahdeksantoista, toinen viisitoistavuotias, sekä
viisivuotiaan Janne-pojan, jota isä lellinimellä kutsui Jeskuksi.

Nimet laskevat usein häijyä pilaa, jos vanhemmat vain niiden avulla
ovat mielineet antaa suuntaa lastensa luonteen kehitykselle. Niinpä tuo
Komulaisen vanhempi tytär, joka oli saanut nimen Kaino, oli kaikkea
muuta kuin kaino. Ainakin hän noissa jokailtaisissa tansseissa ehti
riippua joka ainoan pojan käsikynkässä ja kemujen päätyttyä oli hän
aina niin väsyksissä, että hädin tuskin jaksoi kotiinsa laahautua, niin
lähellä kuin se olikin. Ja suulas hän oli, niin että hän sanasotasilla
piti puolensa vaikka mustalaista vastaan. Sanoivat hänestä äitiinsä
tulleen pahankurisen. Mutta kaunis hän oli, oikea tummatukka kaunotar.
Hipiä oli hieno ja pehmoinen, kasvot kapeat ja säännölliset ja
tummansinisten silmien suojana tummat, kaarevat kulmakarvat. Sitäpaitsi
kävi hän aina arkinakin sievästi ja hyvin puettuna. Hän oli nimittäin
ollut kaupungissa neulojattaren opissa ja osasi ainakin itselleen
sommitella pukuja. Mutta syrjäisille ei hän viitsinyt neuloa. Eikä
yleensä tehdä mitään työtä -- seikka joka päivittäin aiheutti monta
kiivasta kohtausta hänen ja tiuskean, nuuskanenäisen äidin välillä.

-- Menisit edes piiaksi tästä jouten laiskistelemasta, senkin hepene,
-- tapasi äiti torailunsa lopettaa.

Mutta silloin tarttui asiaan aina isä, joka työkapineitaan kolistellen
sanoi äreästi:

-- Meidän tyttöä ei panna porvarien orjaksi. Tehkööt itse työnsä,
mokomat verenimijät!

Se ratkasi aina asian ja Kaino sai rauhassa tehdä sitä, mikä häntä
enimmän miellytti, nimittäin juosta kylillä, tanssia ja olla mukana
työväentalon näytelmissä.

Nuoremman siskon nimi, Helli, saattoi olla paremmassa sopusoinnussa
omistajansa luonteen kanssa, vaikka hänestä ei vielä voinutkaan mitään
erikoisempaa sanoa. Hän oli vielä keskeneräisellä kehityskannalla niin
luonteensa kuin ulkomuotonsakin puolesta ja näytti muuten kaikessa,
paitsi suulaudessa, seuraavan vanhemman siskonsa jälkiä.

Jesku otti myöskin omalla tavallaan vilkkaasti osaa työväentalon
elämään. Että se viha, mitä siellä tunnettiin niskottelevia porvareita
kohtaan, oli Jeskussakin tavannut vastakaikua, sen tuli eräänä päivänä
kylän kansakoulunopettajatar hyvin huomaamaan. Kun hän työväentalon ohi
kulkevaa kujaa kävellessään näki kotinsa portailla seisovan Jeskun,
huusi hän leikillisen suopeasti: -- No päivää, poju! mihin Jesku kädet
housuntaskuissa ja kulmainsa alta tuikeasti katsoen vastasi: -- Pelkele!

       *       *       *       *       *

Jos kevät ja kesä oli ollut Komulaisen tytärten mielen mukainen,
niin vielä parempaa seurasi talvella. Silloin nosti "kansa" sodan
"lahtareita" vastaan ja työväentalo muuttui nyt todelliseksi linnaksi
vakinaisine, kivääreillä ja pistimillä varustettuine varusväkineen.
Sinne asettui pitäjää hallitseva "esikuntakin" vakinaisesti
majailemaan. Sitä varten laitettiin kuntoon lainakirjastolle tarkotettu
huone, joka kalustettiin ja varustettiin erikoisilla makuutiloilla.
Miehistö majaili suuressa kokoussalissa.

Esikunnan päälliköksi tuli lähikaupungista muuan nuorenpuoleinen,
herraskaisesti puettu mies, oikein hieno ja mukava hessu, kuten Kaino
illalla siskolleen vakuutti. Tämä "hessu" joka käytti hajuvesiä
vaatteissaan ja taskupeilin avulla piti hellää huolta kiharaisesta
tukastaan, kiinnitti heti ensi päivänä huomionsa Kainoon ja pyysi häntä
esikunnalle emännäksi. Tietysti Kaino siihen heti suostui ja pyysi
vuorostaan Helliä apulaisekseen.

Emännän toimiin kuului pääasiallisesti ruuan ja kahvin valmistaminen
esikuntatovereille. Se ei ollut mitään vaikeaa, varsinkin kun Kaino
jätti keittämiset äidin huoleksi, mihin tämä mielellään suostuikin,
huomaten sen varsin edulliseksi omalle taloudelleen. Ja aineksista
ei ollut puutetta. Jestas sentään sitä hyvyyden paljoutta! Oikein
pystyyn lensivät Komulaisen muorin silmät, kun hän kävi katsomassa
ruokavarastoja sen jälkeen kuin kaartilaistoverit olivat ehtineet niitä
eri suunnilta kokoon haalia. Esikunnan huoneen nurkassa oli ensinnäkin
kokonainen siirappitynnyri, josta ei muuta kuin kauhalla lappaa
soppapataan. Sitten siellä oli kokonainen kahvisäkki, nisujauhoja
parikin säkkiä, sokeritoppia, juustoja suuria kuin myllynkivi,
kinkkuja, voidritteleitä, sardiinirasioita kokonainen röykkiö...

Tuohuksissaan palasi muori omalle puolelleen, löi reiteensä ja huudahti:

-- No enkös minä ole aina sanonut, että on niillä piruilla herkkuja
kätkössä, vaikka ne nälänhädästä huutavat!

-- Kyllähän minäkin olen sen aina tiennyt ja sanonut, että osaa ne oman
nokkansa edustan katsoa, -- sanoi siihen naapuritöllin emäntä, joka
oli kateudella huomannut, että kaartin ruokahomma joutui yksinomaan
Komulaisen akkaväen huostaan ja jonka sanat sen vuoksi saattoi tulkita
kahdella tavalla. Sitä ei Komulaisen eukko touhussaan kuitenkaan
huomannut.

-- Joo, mutta nyt ne kätköt vedetään päivän valoon, -- yhtyi
Komulainenkin eukkojen jutteluun. -- Se Manneri kirjotti sen
syksyllisen lakon jälkeen, että porvarit eivät ole vielä polvillaan
työväen edessä, mutta eivätköhän kohta ole, thi!

-- Pian aikaa selälläänkin, -- arveli siihen naapuritar. -- Ja joutavat
hyvin ollakin, syöttiläät.

-- Oli se keikaus, tämä, -- hymähteli Komulainen. -- Nyt sitä kannattaa
työmiehenkin tuota työtä tehdä, kun saa kunnollisen palkan.

Hän teki suutarintyötä punakaartin eli toisin sanoen "valtion" laskuun.
Aluksi oli hänkin kuulunut esikuntaan, mutta maalari-Janne, jonka
teki itseksensä mieli esikunnan jäseneksi, juonitteli hänet vaimonsa
usutuksesta pois sillä syyllä, että Komulainen elintarvelautakunnassa
oli pitänyt porvarien puolta.

-- Itse se jumaliste on paljon pahempi porvarein hännystelijä kuin minä
milloinkaan, -- oli Komulainen kiukuissaan sanonut. -- Mutta kyllä minä
sille keljulle vielä näytän!

Hän ei kuitenkaan jäänyt osattomaksi, sillä hänestä tehtiin kaartin
vakinainen jalkinemestari ja palkkaa sai hän hommatuksi itselleen
kokonaista viisikymmentä markkaa päivältä. Ja sitä ansaitakseen ei
hänen tarvinnut istua nelikollaan naputtelemassa kuin kahdeksan tuntia
päivässä. Kannattihan se. Ja syötävänä aina voit, läskit, juustot
ja siirappisopat. Oliko siis ihme, että hän sydämessään siunasi
tapahtunutta keikausta.

Tosin muija kaikesta tästä yltäkylläisyydestä huolimatta sai toisinaan
tavallisen pahantuulensa. Nuuskaa äkäisesti nenäänsä vetäen saattoi hän
silloin marmattaa:

-- Ikänsäköhän ne nyt luulevat tätä komeutta kestävän. Ei niistä
mitään! Kyllä niille sinunkin päiväpalkoillesi tulee vielä äkkiloppu,
se on vissi se. Katsoisit ajoissa eteesi. Mutta näkeekös nämä
nenänpäätään pitemmälle.

-- Elä sinä, akka, aina tyhjää pärpätä! -- murahti siihen Komulainen.
-- Se kun on nyt valta kerran kansalla, niin se pysyy kansalla. Mitäs
ihmeessä sinä luulet lahtarien voivan tämmöisille varustuksille kuin
nämä meidän. Ja jos hätä tulisi, niin kyllä Venäjältä riittää miestä
apuun.

       *       *       *       *       *

Kaino emännöitsi siis esikunnassa. Oikeastaan hänellä ei siitä ollut
muuta vaivaa kuin kattaa pöytä kolmasti päivässä ja kantaa äidin ja
Hellin valmistamat ruuat esiin. Niin ollen saattoi hän aina esiintyä
parhaissa pukeissaan. Siinä suhteessa oli hän jo ennestäänkin hyvin
varustettu, mutta nyt hän sai ylleen vieläkin paremmat, kun se
esikunnan päällikkö kaupunkireissultaan toi hänelle uudet ja hienot
kengät, hameet ja puserot.

-- Onpas sillä nyt hepeneet... arkipäivänä! -- murisi äiti hänen uudet
tamineet nähdessään.

-- Miksei tässä yksi saisi pukea itseään yhtä hyvin kuin toinenkin, --
tarttui isä taas asiaan, -- vai ovatko sinusta nuo joutilaat tuolla
kylässä parempia kuin meidän tytöt?

Oli Kainolla alussa harmejakin emännän toimessaan. Noin viikon
päivät sen jälkeen kuin sota oli alkanut, ilmestyi talolle muuan
korkeakorkoisiin kenkiin ja kallisarvoiseen puuhkaan puettu
kaupunkilaisnaikkonen, joka tahtoi ottaa emännyyden ohjat käsiinsä,
hänellä kun tuntui olevan joitakin aikaisempia oikeuksia esikunnan
päällikköön. Kun hän suulaudessa kykeni vetämään vertoja Kainolle,
syntyi heidän välillään kiljuva tora, huuto ja itkeminen. Mutta
silloin riensi päällikkö hätään ja se kun oli aina semmoinen soma ja
mukava hessu, sai se heidät ei ainoastaan tyynnytetyksi, vaan vieläpä
jonkinlaiseen sovintoonkin, niin että he sen jälkeen toimivat yhdessä
emäntinä ja pitivät päällikköä yhteisenä hessunaan.

Oli se nyt vilkasta elämää työväentalolla ja niin joka suhteessa
Kainon mielen mukaista. Tavan takaa lähti kivääreillä varustettuja
miesjoukkoja pitäjälle samoilemaan ja palatessaan ne toivat lehmiä
ja lampaita, jotka teurastettiin, milloin tuoretta lihaa teki mieli,
voita, jauhoja ja -- vankeja. Ja mitä ei taloista löytynyt, sitä
saatiin kylän kaupoista, ei muuta kuin otettiin "kruunun laskuun".
Kyllä Manneri maksusta huolen pitää!

Ne miehistä, jotka eivät olleet liikkeellä tai vahdissa asemalla
ja kylän teillä, lepäilivät talolla ja vahvistelivat itseään,
väänsivät välipalaksi voileipiä, joissa paksun voikerroksen päällä
oli juustonviipale, sitten kinkkua ja päällimmäisenä sardiineja.
Sitä kun haukkasi niin että liika suupielistä pursui, niin tiesi
jaksavansa. Mikä ei maittanut, se viskattiin hampaanjälillä merkattuna
nurkkaan. Olihan tuota ruuan roskaa ja lisää sai, kun viitsi vain käydä
porvareita kurkusta kiristämässä.

Ja kun oli syöty ja röyhtäilty ja pistetty paperossit palamaan,
alkoi hanuri räikkyä ja tanssi käydä. Kuin lennossa tulivat silloin
saapuville Komulaisen tytöt ja se kaupunkilaisnaikkonen ja paljon
muita tyttöjä kylästä. Oli siinä heiloja valita jos oli hessujakin.
Pyörittiin niin että hameenhelmat ilmassa viilsivät ja jyske kuului
alas kylälle saakka.

Esikunnalle antoivat kotitarkastukset, pakkoluovutukset ja
kaikenlaisten reklementtien jakelemiset alituista puuhaa.
Lahtarihenkisistä porvareista ja vastavallankumouksellisista oli
myöskin paljon vastusta. Ilmiantoja tuli esikuntaan tulvimalla ja niitä
vietävän kornilohvilaisia täytyi yhtämittaa vangituttaa ja toimittaa
kuulusteluja välistä pitkin päivää.

-- Kylläpä Alarantalan mötykselläkin housut vapisivat, kun se oli
siellä kuulusteltavana, -- saattoi Kaino mainita, pistäytyessään
hakemaan äidin valmistamia ruokia esikuntaan.

-- Vai jo tuli hätä sillekin mötykselle, -- sanoi siihen isä
mielihyvissään. -- Mitähän nuo mötykselle tuomitsevat?

-- Eikö nuo tuon ampune, -- arveli Kaino olkansa yli, työnsi jalallaan
oven auki ja katosi ulos ruokakantamuksineen.

-- No omiaanpa on, kyllä on sekin mies köyhälistön hikeä tarpeekseen
imenyt.

-- Kunhan siinä ei vielä itseännekin ammuttaisi, -- murahti siihen äiti
karsinaloukosta.

       *       *       *       *       *

Niin kuluivat talviset kuukaudet yhdessä humussa ja keväässä oltiin
ennenkuin huomattiinkaan. Silloin alkoi esiintyä kaikenlaisia
huolestuttavia merkkejä. Lähikaupungissa ilmestyvä sosialistilehti
lakkasi tulemasta. Esikuntatoverit kyllä selittivät, että sen
ilmestymiselle on tullut vain joku satunnainen este, mutta heidän
silmänsä pohjalla väreili rauhattomuus. Sitten lakkasi itse
"Työmieskin" tulemasta. Toverit työväentalolla koettivat olla niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut, mutta Komulaisen muorin tarkalta silmältä
ei jäänyt huomaamatta, että heidän rauhattomuutensa kasvoi päivä
päivältä ja että alhaalla kylässä oli porvarien katseisiin virinnyt
päinvastainen, odottava ja toivova ilme.

-- Kerrassaan nyt eivät asiat ole oikealla tolalla, -- sanoi hän, --
vaan lahtarit ovat varmasti tänne tulossa.

-- Mitä tuota joutavia, -- pisti siihen Komulainen, joka turhaan koetti
salata omaa huolestuneisuuttaan.

Kului pari päivää ja silloin alkoi naapuripitäjästä kuulua tykinjyrinää.

-- Siinä sen nyt kuulet! -- huusi Komulaisen muori, valmiiksi avattu
nuuskarasia kourassaan, ja koetti turhaan tavata miehensä katsetta.

-- Harjottelevat vain ... naapurikylän kaartilaiset.

-- Harjottelevat!

Pitemmälle ei muori voinut jatkaa, sillä Komulainen oli viskannut
työkalut käsistään ja lähti miesten puolelle. Kun hän sieltä moniaan
hetken kuluttua palasi, liikuskeli hän kuin tulisilla hiilillä,
kynsi päätään ja syleskeli. Tummat kulmansa rypyssä tuijotti muori
hellaloukostaan häntä koko ajan ääneti ja kysyvänä.

-- Tuota ... tässä taitaa tulla matkalle lähtö, -- alotti Komulainen
vihdoin.

-- Mikä matkalle lähtö?

Se tuli tuikeasti ja uhkaavana.

-- Esikunta ja koko tämä saki muuttaa toiseen paikkaan ja ... vaativat
minua mukaan, kun on noita keskeneräisiä töitä.

-- Kas sitä, ovatpahan lahtarit tulossa, kyllähän minä olen sen
kaikesta nähnyt. Mutta sinä et lähde mihinkään, se on vissi se!

-- Mitä tuossa nyt tyhjää! Se on lähteminen.

Itse asiassa ei Komulaisella ollut mitään halua lähteä matkaan, mutta
hän pelkäsi jäädä kotiinsa. Ryhtymättä enempää kiistelemään palasi hän
työväentalon puolelle. Sillä välin asettui muori ikkunan pieleen ja
näki, että pihalla kuormitettiin vankkureita suurella kiiruulla. Siellä
näkyi Helli ja Jeskukin hääräävän, mutta Kaino tuli hyvin myrryisen
näköisenä omalle puolelle.

-- No? -- sanoi äiti. -- Etköhän sinäkin ala pyrkiä niiden matkaan?

-- Kissa heidän sakkiinsa tukkeukoon! -- tuiskahti Kaino ja
istahti hellanloukkoon, piittaamatta mitään pihalla tapahtuvista
lähtövalmistuksista.

Kuultuaan muutosta oli hän ehdottanut päällikölle lähtevänsä mukaan.

-- Tule pois, kullannuppuni, -- oli päällikkö sanonut hajamielisesti.

Hänen ykskaikkinen hajamielisyytensä oli loukannut Kainoa ja vieläkin
enemmän oli häntä suututtanut nähdessään, kuinka loistavin silmin ja
voitonvarmana se kaupunkilaisnaikkonen hääri päällikön ympärillä.
Hän oli puuhannut lähtövalmistuksissa ja odottanut, että päällikkö
kehottaisi häntä jouduttamaan omia matkavalmistuksiaan. Mutta kun se
ei ollut puhunut mitään, tuskin ehtinyt häntä huomaamaan, oli hän
kiukuissaan jättänyt yhtäkkiä kaikkia silleen ja lähtenyt omalle
puolelleen. Kun ei kelpaa, niin ei hänkään halua itseään tyrkyttää!

Isä palasi taas omalle puolelle, sylissään kaikenlaisia myttyjä.

-- Tässä olisi kahvia ja sokeria ja vähän muutakin hyvyyttä, -- sanoi
hän. -- Kätke ne vaikka vintille, etteivät lahtarit pääse niihin
käsiksi. Leipävärkkiä, lihaa ja voita on myös, niin että teidän pitäisi
hyvin tulla toimeen sen aikaa kun minä olen poissa.

Hänen ihmeekseen ei muori puhunut halaistua sanaa. Itse asiassa
oli tämäkin sillä välin harkinnut parhaaksi, että hänen miehensä
toistaiseksi siirtyy kotoa pois. Olihan se ollut punakaartin hommissa
ja lahtarit saattaisivat ties vaikka ampua hänet.

Kaino istui loukossaan ja ärtyi ärtymistään, kun päällikkö ei tullut
häntä mukaan houkuttelemaan, kuten hän salaa oli odottanut. Sen sijaan
tuli miehistöstä yksi ja toinen kysymään, eikö hän lähde mukaan.
Siellä suuressa sakissahan olisi reilu elää. Lahtarien uhallakin
pyörähdettäisiin vielä monessa hauskassa tanssissa.

-- Kyllä ne tanssit saavat täksi kertaa jo piisata, -- vastasi äiti,
Kainon nyppiessä ääneti esiliinaansa.

-- Ethän sinä nyt toki jää tänne lahtarien kanssa tanssimaan, --
puhelivat pojat Kainolle.

-- Elkää pelätkö, minä en edes niiden hurttain päälle katso, -- sanoi
Kaino.

Helli puolestaan oli ollut kovassa lähtötouhussa, mutta isä oli sen
odottamattoman jyrkästi kieltänyt. Sen vuoksi tuli hän nyt sisälle
vetistellen ja pahantuulisena.

Kuormarattaat toisensa jälkeen vierivät kolisten pihasta tielle.
Päällikkö ei näyttäytynyt Komulaisen puolella, huudot ja melu pihalla
vaikenivat ja outo hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Mielihaikea,
pettymys ja katkeruus kuohuivat Kainon rinnassa ja saivat hänet lopulta
itkuun tyrskähtämään.

-- On siinä nyt syytä tursutakin, kun tanssit loppuivat, -- tuiskahti
äiti ja lähti työväentalon puolelle katselemaan, eikö sinne olisi
jäänyt mitään korjaamisen arvoista.

Kuinka kolkolta ja autiolta siellä tuntuikaan. Kaikki ovet olivat
jääneet sepposen selälleen, lattiat olivat täynnä olkipahnoja,
paperossin pätkiä, rasvaisia paperitukkoja, pois viskattuja vaatteen
kappaleita ja muuta törkyä. Happamen näköisenä ja päätään kallistellen
kulki muori huoneesta toiseen, ajatellen että kun olisi edes sika,
jolle voisi syöttää ne voileivän kannikat ja muut ruuan tähteet, joita
ajeli miltei joka nurkassa. Muuta ottamisen arvoista siellä ei juuri
ollutkaan.

Äkeänä ja mitään puhumatta, kukin omassa nurkassaan, kulutti Komulaisen
perhe pitkää iltapäivää. Jeskukin oli alakuloinen eikä sohonut
luudanvarrellaan lahtareita, kuten tavallisesti. Äidin sukkapuikot vain
silloin tällöin kilahtivat toisiinsa.

Illalla kun sisarukset olivat asettuneet vuoteeseen, sanoi Helli
nyyhkyttävällä äänellä:

-- Minä vain en rupea lahtarien kanssa tanssimaan ... enkä tanssi
muutenkaan, ennenkuin punakaartilaiset voittavat ja tulevat takaisin.

-- Kaikkia sinä puhutkin, kuka semmoista nyt ajattelisikaan, -- vastaa
siihen Kaino.

       *       *       *       *       *

Seuraava päivä alkoi samoissa merkeissä, mutta puolenpäivän tienoissa
juoksi Jesku ulkoa sisälle ja huusi:

-- Lahtaleita tulee niin että... voi kun niitä onkin paljon.

Äiti kurkisti ikkunasta ja näki kylän läpi kulkevalla tiellä marssivan
pitkät jonot miehiä, joilla oli valkoiset nauhat käsivarressa. Tytöistä
ei kumpikaan liikkunut paikaltaan. Kylässä vallitsi sinä iltapäivänä
vilkas elämä, mutta ylhäällä työväentalon tienoilla oli hiljaista ja
autiota.

Seuraavana päivänä alkoi pihalta yhtäkkiä kuulua äänten sorinaa ja
rattaiden kolinaa.

-- No nyt niitä sen kappaleita tulee tännekin! -- sanoi äiti ikkunasta
katsoessaan.

Nyt ei Hellikään malttanut enää pysyä paikoillaan, vaan tuli ikkunan
ääreen huomioita tekemään.

-- Kaikkia tässä nyt kurkistellaankin, -- sanoi Kaino, joka ei ollut
paikaltaan liikkunut.

Kokonainen valkokaartilaiskomppania majottui työväentalolle. Ulkoa
kaikuivat taas monenlaiset äänet, mutta Komulaisen väki pysyi tarkoin
sisällä ja vietti päiväänsä tympeässä äänettömyydessä.

Iltapuolella astui tupaan keski-ikäinen valkokaartilainen, tervehti
kohteliaasti ja tiedusteli, suostuisiko talon emäntä keittämään kahvia
hänelle ja parille hänen toverilleen. Kahvit ja sokerit hänellä oli
matkassaan.

-- Saattaa kai tuota keittää, -- vastasi äiti pitkän äänettömyyden
jälkeen ja ryhtyi laittamaan tulta pesään.

Kahvin valmistuessa tulivat toisetkin sisälle. Ne olivat nuoria,
nähtävästi herrasmiehiä, kuten ensiksi tullutkin, ja kaikilla oli
viheriä univormu. Viimeksi tullut tervehti kohteliaasti kädestä
pitäin, kaikkia talon ihmisiä. Sitten istahti hän lähelle tyttöjä ja
alkoi vilkkaasti haastella. Tytöt olivat aluksi hölmistyneitä, mutta
eivät voineet olla vastailematta ja ykskaks alkoivat he jutella aivan
tavalliseen tapaan.

Sinä iltana virkkoi Helli, tyttöjen asettuessa yhteiseen vuoteeseensa:

-- Komea ja hupainen poika se ... se jolla oli musta näppy toisessa
poskessa.

-- Niinkuin noita nyt ei olisi komeampiakin nähty, -- vastasi Kaino.

Aamulla pukeutui Kaino huolellisesti ja laittaessaan tukkaansa kamarin
peilin edessä hyräili hän iloisesti.

-- Hm! -- ynähti äiti sitä kuullessaan ja veti tavallista äänekkäämmin
nuuskaa nenäänsä.

Kun Helli päivemmällä katosi huoneesta, asettui Kaino häntä etsiessään
akkunan ääreen. Hellin näki hän valkokaartilaisten joukossa
työväentalon pihalla. Siellä savusi kenttäkeittiö, jonka ääressä
hääri pieni, vikkelä mies, edessään valkoinen esiliina. Helli virutti
sankossa astioita ja jutteli lähellä seisoskelevien sotilasten kanssa.

Kaino ei ollut selvillä, pitikö hänen näkemästään harmistua vai mitä.
Päivä paistoi täydeltä terää ja ilma oli keväisen herttainen. Häntä
veti väkisinkin ulos.

Hän pysähtyi portaille, hyräili ja oli tähystävinään alas kylään.

-- Tulkaapas tekin, neiti, tänne meitä auttamaan, -- huusi hänelle
kokki.

Kaino laskeusi portailta ja alkoi touhuta yhdessä sisarensa kanssa.
Kun päivällinen oli valmis, söivät he soppaa sotilasten seurassa ja
nauroivat näiden leikinlaskuille.

Aterian loputtua istahti muuan sotilaista kivelle, otti taskustaan
huuliharpun ja alkoi soittaa. Se oli kevyt tanssisävel. Kainon silmissä
leimahti ja hänen jalkateränsä alkoi kuin itsestään hakata tahtia.

Silloin ilmestyi siihen sisältä se mustanäppyinen, liukas ja komea
poika.

-- Tässäpä sopisi pyörähtääkin, -- sanoi se iloisesti ja kumarsi
Kainolle.

Kaino ponnahti ylös kärrynaisalta, jossa hän oli istunut, nojautui
poikaan ja tanssi alkoi. Pian oli Helli mukana erään toisen sotilaan
parina.

Huuliharpun säveleet kuullessaan siirtyi äiti tavalliselta paikaltaan
hellan äärestä ikkunan pieleen. Hän näki kummankin tyttärensä,
kasvoilla onnellinen hymy, pyörivän niin että hameenhelmat siipenä
ilmaa lakaisivat. Ja suu leveässä hymyssä istui Jesku kivellä ja
haukkasi suurta voileipää.

Silloin alkoi äidin rinnassa niin oudosti liikahdella. Muistellessaan
kaikkea kulunutta sekä ajatellessaan miestään, joka harhaili kohti
tuntemattomia kohtaloita, herahti hänen silmistään pari katkeraa
kyyneltä, jotka vierivät hiljalleen poskea alas ja muodostivat pari
vakoa ylähuulelle tuhraantuneeseen nuuskaan.



XIV.

PUNAKAARTILAINEN.


"Ei, sittenkin minä otan sen tienvierivainion ja niityn sen takaa...
Ja siihen riihimäelle laitan tupakantin ja navettakartanon. Ne pellot,
ne..."

Antti Syöperin pää nyykähti alas ja ajatus katkesi kesken. Unissaan
oli hän kuitenkin rakentavinaan tupaa siihen riihimäelle, hekumoiden
tietoisuudella, että siinä ympärillä levenevät saviset ja mehevät
pellot olivat hänen omiaan, joista hänen ei tarvinnut tehdä päivätöitä
penninkään edestä.

Antti Sjöberg eli Syöperi, kuten häntä kaikki nimittivät, oli jo
yli viidenkymmenen miehiä. Hänellä oli erään Keski-Hämeen pitäjän
metsäkulmalla pieni torppa, jossa hän muorinsa kanssa kahden oli
nuoruudestaan saakka elää kituuttanut. Pari tytärtä oli palveluksessa
ja poika oli ollut töissä kaupungissa, jossa hän äskettäin oli
akottunut. Oliko hänkin mukana punakaartissa vai ei, siitä ei
Syöperillä ollut tietoa.

Se oli kurja ja karu sydänmaan sopukka, jossa hänellä oli mökkinsä.
Suurella vaivalla oli hän vuosikymmenten kuluessa saanut kivien ja
louhien keskelle purastetuksi sen verran peltoa, että hyvinä vuosina
tuli vapunpäivään asti omillaan toimeen. Kahta lehmää useampaa ei ollut
koskaan voinut pitää. Ja ulostekoja tästä viheliäisestä torpasta oli
kuitenkin sataviisi markkaa rahaa sekä päivätöinä yksi viikko hevosen
kanssa ja yksi ilman hevosta. Siihen se hupenikin kaikki, mitä omilta
töiltä liikeni, eikä vanhan päivän varaa kertynyt, vaikka kuinka olisi
ahertanut ja säästänyt.

Tyytyväisenä ja sitkeänä vanhan kansan miehenä oli Syöperi kuitenkin
elellyt vuodesta vuoteen epäkiitollisella konnullaan. Sosialisti oli
hän ollut vasta muutamia vuosia. Se oli käynyt sillä tavoin, että hänen
isäntänsä, paksu, punanaamainen ja itara mies, oli uhannut korottaa
hänen torpanvuokraansa, minkä johdosta heidän välilleen oli kehittynyt
tuima riita. Silloin oli Syöperi mennyt ensi kerran työväenyhdistyksen
kokoukseen ja sen jälkeen oli hän alkanut säännöllisesti tilata
"Työmiestä". Se oli vähitellen saanut hänet näkemään asiat kokonaan
toisessa valossa. Häneen oli syöpynyt yhä syvempi katkeruus
talollisluokkaa ja yleensä varakkaita kohtaan. Ja jos katkeruus
milloin hetkeksi hellitti, tarvitsi vain hänen nähdä isäntänsä ja se
leimahti kohta uuteen liekkiin. Maatyölakkoihin oli hän viime keväänä
ottanut lujasti osaa ja ulostekojaan ei hän ollut koko viime vuodelta
suorittanut. Isäntä oli sen johdosta hakenut hänelle häätötuomion,
mutta juttu oli vielä kesken ja Syöperi asui edelleenkin torpassaan.

Sille kannalle olivat asiat kehittyneet, kun puhkesi yhtäkkiä
sota. Syöperi pysyi aluksi kotimökillään, sillä hän piti itseään
liian vanhana mukaan lähteäkseen. Mutta kun "Työmies" sisälsi yhä
pöyristyttävämpiä juttuja lahtarien julmuuksista ja kuinka ne surmaavat
järkiään köyhän kansan sekä hävittävät heidän asuntonsa maan tasalle,
kävi hän todella levottomaksi eikä voinut pysyä enää alallaan. Kysymys
oli kotikonnun puolustamisesta.

-- Ei, kyllä tässä täytyy joka miehen olla mukana, -- sanoi hän ja
alkoi hankkiutua matkaan.

-- Sinua siellä nyt tarvitaan! -- torui muori. -- Pysyisit kiltisti
kotona ja antaisit heidän keskenään tapella tappelemisensa. Ei se
maailma kuitenkaan siitä siihen kummene.

Muori oli vielä läpeensä vanhan kansan ihminen, sillä hän ei viitsinyt
milloinkaan "Työmiestä" lukea. Mutta Syöperi ei piitannut hänen
pauhaamisestaan, vaan lähti taipaleelle.

Jo kotona ollessaan oli hän saanut "Työmiehestä" lukea, että
torpat ja mäkituvat on julistettu itsenäisiksi. Rintamalla sai hän
tovereilta kuulla, ettei sitä siihen vain pysähdytä, vaan lisäksi
jaetaan talollisten maat köyhän kansan kesken. Silloin alkoi hän
itsekseen pohtia, mitkä isäntänsä pelloista hän erotuttaa itselleen
ja aina joutohetkinä hän hekumoitsi näiden peltojen omistuksella.
Mutta toisinaan häneen takertui epäusko ja alkoi tuntua, etteivät
ne pellot taida olla niinkään vain otettavissa, hyvä jos niistä
torpanvuokristaankaan pääsee. Sitäkään ei hän kaikiste jaksanut
uskoa. Sellaisina hetkinä tuntui koko tämä sodankäynti järjettömältä
ja turhanaikaiselta, suorastaan rosvoretkeltä, jota välttämättömästi
seuraa kosto.

Hänessä oli vielä tuntuvasti jälellä vanhaa Anttia, joka epäili ja
harasi vastaan.

       *       *       *       *       *

-- Fi-uu-srrr!

Kuula vihelsi ihan korvan juuressa, hänen ollessaan liikkuvinaan
uusilla pelloillaan. Hän havahtui ja kohotti päätään. Kaikki oli
hiljaista ja kuu valaisi edessä leviävää niittymaisemaa. Vastapäisellä
kummulla, josta lahtarit olivat päivällä ampuneet, ei näkynyt
minkäänlaista liikettä eikä kuulunut risahustakaan.

-- Ovatkohan ne lahtarit menneet matkoihinsa vai?

Nämä sanat tarkotti Syöperi vieruskumppanilleen ketjussa. Mutta kun
hän ei saanut mitään vastausta, nousi hän polvilleen ja kurkisteli
ympärilleen. Vieruskumppanin havuvuode kiven takana oli tyhjä.

-- No mihinkäs se...? -- mutisi hän hiukan levottomana ja lähti
hiipimään pitkin ketjua.

Kaikkien muidenkin sijat olivat tyhjänä. Hän ei löytänyt ristinsielua
koko harjanteen laelta. Mutta hänen liikkeensä huomattiin kai toisella
puolen, sillä siellä pamahti pari laukausta ja kuulat vihelsivät
korkealla puiden latvoissa.

-- Vai niin. Näytetäänpä, että täälläkin ollaan valveilla, -- mutisi
Syöperi, paneusi pitkäkseen tyhjälle tilalle ja ampui umpimähkään
muutamia laukauksia vastapäistä kumpua kohti.

Sitte oli kaikki taas hiljaista ja liikkumatonta. Syöperi makasi
alallaan, puhalteli kohmettuneisiin kouriinsa ja ihmetteli, mihin hänen
toverinsa olivat joutuneet. Ja miksei tullut uusia miehiä tilalle?
Hänkin oli ollut täällä etuketjussa jo lähes kaksitoista tuntia,
saamatta koko aikana juuri ruuan palaa suuhunsa. Nälkä oli niin että
naukui ja jalat olivat kylmästä turrana. Vahdinmuutot olivat aina
olleet jokseenkin säännöttömiä ja yhdet tulivat rasitetuiksi paljon
enemmän kuin toiset.

-- Ei se näy täälläkään veljeys ja tasa-arvo kukoistavan, -- oli
Syöperi ehtinyt jo panna merkille.

Miehet olivat illalla kiroilleet ja uhanneet omin päinsä lähteä
kortteeriin, ellei uusia miehiä pian ala kuulua. Nähtävästi he nyt
Syöperin nukahtaessa olivat toteuttaneet päätöksensä.

-- Minunko tässä sitten pitää koko harju yksinäni vartioida? -- mutisi
Syöperi tyytymättömänä.

Hän puhalteli käsiinsä ja koetti pysyä paikallaan. Mutta yhä pahemmin
alkoi vilu ja nälkä ahdistaa. Ja sitten rupesi häntä huolettamaan, että
jos heikäläiset ovatkin jättäneet koko paikkakunnan ja heittäneet hänet
yksin tänne surmansuuhun. Valju kuudan ja raskas yön hiljaisuus alkoi
häntä niin oudosti painaa. Vielä hetkisen paikallaan hytisteltyään
lähti hän ryömimään alas harjulta ja tavattuaan alhaalla metsässä
heikäläisten tallaamia polkuja alkoi yhtä pitkin astella takana olevaa
kylää kohti.

Punakaarti ei ollut jättänyt paikkakuntaa, sillä kylää lähestyessään
tapasi hän heikäläisiä kulkuvahteja. Kortteeritalossa, jossa myöskin
esikunta majaili, kohtasi hän ketjutoverinsa. Siellä oli parhaillaan
käynnissä kova riita ja mekastus. Päällikkö noitui ja menosi miehille,
jotka omin lupinsa olivat vartiopaikkansa jättäneet.

-- Miksei sinne sitten aikanaan toimiteta uusia miehiä, -- huusivat
syytetyt vastaan. -- Mitä huonompia me olemme kylmää ja nälkää
kärsimään kuin muutkaan. Menköön esikuntakin kerran vuorostaan, kyllä
mekin täällä lämpimäin seinäin sisällä osaamme sen aikaa herkutella.

-- Suu poikki ja äkkiä! -- koveni päällikkö. -- Toisen komppanian
miehet lähtevät nyt heti sinne harjulle, sillä eihän helevetissä sitä
nyt sovi näin pitkäksi aikaa jättää ilman vartioita. Jos lahtarit
sattuvat hyökkäämään, niin ottavat koko kylän.

Mutta toisen komppanian miehet nostivat aluksi kovan mökän. He eivät
olleet vielä muka tarpeeksi levänneet edellisen vahtivuoron jäleltä.
Kun Syöperi juuri tällöin astui sisään, kohdistivat he äkänsä häneen.

-- Siinäkin yksi, joka lähtee vahdista omin päinsä Nuo maanjussithan ne
joutaisivat täällä omissa kotinurkissaan vahtia yötä ja päivää siitä
hyvästä, että me olemme heille torpat ilmaiseksi toimittaneet.

Puhuja oli kaupunkilainen ja sellaiset antoivat maalaiskaartilaisten
usein tuntea ylemmyytensä.

-- Kylläpä siellä olen minäkin osaltani kyyristellyt, -- vastasi
Syöperi katkerana. -- Jos jokainen teistä pitää yhtä pitkät rupeamat
kuin minä ikäisekseni, niin tässä ei ole hätääkään eikä kenenkään
tarvitse vahtivuoroista riidellä.

Tämä oli kylmää vettä miesten niskaan. Rähinä laimentui ja toisen
komppanian miehet hankkiusivat lopultakin harjulle lähteinään.

Täällä esikunnassa oli melkoinen joukko naisiakin, joista toiset
toimivat emäntinä, toiset sairaanhoitajattarina, mutta useimmat vain
jonkunlaisina seuranpitäjinä esikunnan miehille. Muutaman emäntänä
toimivan puoleen kääntyi Syöperi.

-- Onkohan täällä vielä lämpimiä sapuskoita? Tarttis saada tässä vähän
haukattavaa ... ensi kerran tänä päivänä.

-- Kuka tässä pitkin päivää osaa ruokia lämpimänä pitää, -- tuiskahti
olkansa yli emäntäsisko, joka juuri oli syventynyt hauskaan
keskusteluun muutamain lepovuorolla olevain toverien kanssa. -- Mitä
lie siellä padassa kuoriperunoita jälellä.

Syöperi kokoili kylmiä perunoita lakkiinsa, sai jostakin
leivänpuolikkaan ja sillin sekä istui penkille aterioimaan. Kun suuri
pala hitaasti liikehti posken alla, seurasi hän tympein ilmein nuorten
toverein joutilasta kisailua naisten kanssa. "Mitähän noillakin
miehillä on täällä virkaa?" ajatteli hän. "Lienevätkö tänäänkään koko
päivänä vahdissa olleet. Mutta se näkyy tässä maailmassa olevan aina
niin, että toiset saavat tehdä työn sillä aikaa kun toiset elävät
herroiksi."

Kun hän oli lopettanut ateriansa, toivat kulkuvahdit kaksi vankia.

-- Lahtareita! Tulkaas, flikat kattomaan lahtareita! -- huusi muuan
nuorista miehistä ja sai kaikki jalkeille.

-- Mitäs noista tänne venytitte, olisitte ampuneet heti sinne metsään,
-- huomautti yksi naisista.

-- Ei niin kiirettä. Eihän kissakaan paistamatta hiirtä syö.

-- Toimme ne tänne teidän hellusteltavaksenne.

-- Kissa tuommoisia hellustelkoon!

Kaikki olivat kerääntyneet vankien ympärille. Joku nuorista miehistä
tyrkkäsi heidät takaapäin naisten keskelle.

-- Hyi, senkin lahtareita! -- olivat nämä olevinaan ja tyrkkäsivät
heidät takaisin.

Siitä sukeutui hauska leikki ja vankeja alettiin tyrkkiä mies mieheltä,
huoneen laidasta toiseen.

-- Joutavaahan tuo nyt tuollainenkin on ... joukolla kiusata kahta
aseetonta miestä! -- murahti viimein Syöperi ja otti piipun suustaan.

-- Mikä se sinä luulet olevasi, että sinun pitää aina tuppautua toisia
komentelemaan! -- kivahti hänelle muuan nuorista miehistä. -- Et yhtään
parempi pomo kuin muutkaan.

-- Taitaakin salassa vetää yhtä köyttä lahtarein kanssa, -- lisäsi
toinen.

-- On sullakin suuvärkkiä, mutta eipä silloin miestä näy, kun lahtarit
hyökkäävät, -- sanoi Syöperi.

Siitä yritti nousta ankara metakka, mutta Syöperi ei piitannut heistä
sen enempää, vaan laskeusi olille pitkäkseen ja käänsi koko joukolle
selkänsä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saivat lahtarit lisävoimia ja ryhtyivät jälleen
hyökkäämään. Syöperi oli koko päivän tulilinjalla ja iltapuoleen hän
haavottui, sai kuulan päähänsä. Hengenvaarallista se ei kuitenkaan
ollut, kuula oli ainoastaan kyntänyt vaon hänen päälakeensa. Mutta
verta siitä vuoti pelottavan runsaasti niin että päätä alkoi pian
huimata. Hoippuen kulki hän kortteeritaloon, saadakseen siteen haavaan.

Perille tultuaan hän löysi talon autiona. Esikunta päällikköineen,
naisineen ja tavarakuormineen oli jo aikoja sitten lähtenyt
turvallisemmille maille. Joukkojenkin oli käsketty perääntyä uusiin
asemiin, vaikka tätä määräystä ei lähtökiireessä ollut kukaan
etulinjalle toimittanut.

Sidottuaan mitenkuten haavansa lähti Syöperi jälkijoukkojen mukana
Jalkasin hoippumaan eteenpäin. Hän oli verenvuodosta niin heikontunut,
että tuskin jaksoi raahautua yöpaikkaan.

Aamulla, kun ryhdyttiin matkaa jatkamaan, huomasi hän muutamien
toveriensa ryöstävän talossa, jossa he olivat yötä viettäneet. He
murtivat piirongit ja kirstut auki ja syytivät sisällyksen lattialle,
etsien joukosta mukaan kelpaavaa. Kyllästys mielessään katsoi Syöperi
heidän puuhaansa, mutta hän tunsi itsensä liian heikoksi ryhtyäkseen
heidän kanssaan käräjöimään. Sitä paitsi tiesi hän sen aivan turhaksi.

Parin viikon ajan täytyi Syöperin pysyä erillään sotatoimista. Hän
olisi saanut lähteä kotonaankin käymään, mutta hän ei halunnut.
Tällä aikaa tapahtui, että heidän päällikkönsä, joka oli levyseppä
ammatiltaan, tavattiin metsässä ammuttuna. Siitä nousi esikunnassa suuri
käräjän käynti, kun jotkut väittivät sitä omain miesten tekemäksi.
Muutamat sakilaispojat olivat nimittäin uhanneet hänelle erään
naisasian takia kostaa. Nämä puolestaan väittivät tietysti kivenkovaan,
että hän oli saanut surmansa lahtarein kuulasta. Asiaan ei saatu mitään
selvyyttä ja joukolle hankittiin uusi päällikkö.

Yhä tympeämmäksi tunsi Syöperi mielensä.

-- On tämä yhtä mustalaissakkia, -- ei hän kerran voinut olla sanomatta
muutamalle vanhemmalle toverilleen, jonka kanssa hän uskalsi vapaammin
jutella. -- Ei ikinä tälle sodalle tule kunnon loppua.

Mutta kotiin hän ei tahtonut vieläkään lähteä. Häntä pidätti siitä
jonkunlainen häveliäisyys, ikäänkuin tunne siitä, että lähtee kesken
päivin työstä.

Oli jälleen peräydytty "uusiin asemiin", kun hän uudelleen ryhtyi
vahtipalvelukseen. Siellä sai hän parina päivänä olla tulessa, mutta
sitten peräydyttiin taaskin. Sitä mukaa, kuin kevät edistyi, siirtyi
punainen rintama etelää kohti.

-- Valehtelevat ne, piru vieköön, nuokin! -- murahti Syöperi eräänä
iltana sille toverilleen, jonka kanssa hänellä oli tapana puhua
avonaisemmin, sekä viskasi kädestään "Kansan Lehden". -- Ne puhuvat
vain meikäläisten voitoista, mutta mitä hiton voittoja nämä tällaiset
ovat! Taaksepäinhän tässä on kulettu yhtä mittaa.

-- Kyllä sen jo kaikesta näkee, että hullusti meille lopulta käy,
-- myönsi toveri. -- Kaduttaa minua, että tuli ollenkaan sotketuksi
itsensä koko juttuun. Jahka tilaisuutta aukenee, niin hiiteen minä
nakkaan kiväärini ja lähden kotimökille.

Moniaan päivän kuluttua toveri panikin uhkauksensa täytäntöön ja
hävisi teille tietämättömille. Samanlaisia tapauksia alkoi sattua yhä
useammin. Esikunnan miehet olivat hädissään, he puhuivat toisinaan
hyvällä ja maalailivat kauniin värein edessä olevaa ihanneyhteiskuntaa,
toisinaan kiroilivat ja uhkailivat sekä naulasivat julkisille paikoille
julistuksia, joissa karkaamiset ampumisen uhalla kiellettiin. Mutta
siitä huolimatta jatkui niitä melkein joka päivä. Se oli muuttunut kuin
taudiksi, joka haaskasi punaista armeijaa yhtä pahasti kuin valkoisten
kuulat. Tampereen menetyksestä ja saksalaisten maahan tulosta liikkui
joukkojen keskuudessa mitä moninaisimpia ja suurenneltuja huhuja ja ne
olivat omiaan jouduttamaan punaisen armeijan hajoamisprosessia.

       *       *       *       *       *

Syöperi oli yhä joukon mukana, vaikka hän usein itsekseen ihmettelikin,
että mikä se häntä siellä oikein pidätti. Mutta tarkkaan ajatellessaan
täytyi hänen myöntää, että häntä hävetti muorinsa. Tulla sillä lailla
kotiin, aivankuin kesken rupeaman työstä! Tiesihän hän kyllä, ettei
muori hänelle ilkkuisi, mutta sittenkin tuntui kotiin paluu niin
ilkeältä. Kerran sinne oli kuitenkin lähdettävä, sen hän tunsi, mutta
hän tahtoi lähteä avonaisesti eikä karkaamalla.

Muutamana huhtikuisena lauantaina se sitten täyttyi hänen mittansa ja
hän jätti paikkansa punaisessa armeijassa.

Hän oli nähnyt kurittomuuden, ryöstönhimon ja kaikenlaisen
vallattomuuden päivä päivältä kasvavan. Jonkunlaisella tympeämielisellä
tylsyydellä oli hän syrjästä seurannut tapahtumain kulkua ja tehtävänsä
koneellisesti toimittaen vetäytynyt yhä kiinteämmin kuoreensa.

Oli asetuttu varustuksiin muutaman suuren rautatieaseman ympäristölle.
Sinne oli kerääntynyt eri suunnilta joukkoja pariin tuhanteen mieheen.
Aseetonta väkeä oli miltei toinen mokoma. Öisin punotti taivaanranta
eri suunnilla, kun työstämään hajaantuneet joukkokunnat polttivat
taloja. Ja asemalle kertyi yhä suuremmat määrät ryöstettyä tavaraa.

-- No on tämä peliä! -- mutisi Syöperi ja häntä melkein itketti sulasta
harmista.

Kerran tapasi hän muutaman vakavamman ja iäkkäämmän maalaistoverinsa
ryöstämässä eräässä torpassa, jonka asukkaat olivat jättäneet autioksi.

-- Kehtaatkin! -- ei Syöperi voinut olla sanomatta. -- Ja vielä
tällaisesta paikasta! Näethän sen nyt kaikesta, että tämä on torppa!

-- Joo, joo, kyllä tätä ei anna Jumala eikä ihmiset anteeksi, --
vastasi toveri itkevällä äänellä, mutta kantoi siitä huolimatta pois
ryöstämiään tavaroita. [Tällaisen tapauksen kertoi minulle Vammalassa
eräs iäkäs nainen.]

Ryöstön, hävittämisen ja tärvelemisen himo oli syöpynyt kuin tauti
joukkoihin ja harvat säilyivät siitä puhtaina.

Mainittuna lauantaipäivänä sattui Syöperi joutilaana seisoskelemaan
aseman luona. Siinä hänen lähellään neuvotteli joukko päälliköitä
aseman puolustamisesta, sillä juuri oli saatu tietoja lahtarien
lähenemisestä. Naapurikylästä oli jo eilen kuultu tykin jyrinää.
Asemarakennuksen katolle oli kiireessä rakennettu ampumalava ja
muutamat miehet sijottivat sinne parhaillaan kuularuiskua.

-- Tuo sepän tölli tuolla maantien vieressä on ihan ampumalinjalla, --
huusi yksi katolla askartelevista miehistä. -- Kuularuiskusta ei sille
suunnalle ole mitään apua, jos se saa paikoilleen jäädä.

-- Minkä henkinen mies se seppä on? -- kysyi yksi päälliköistä.

-- Liekö tuo seppä itse minkään henkinen, -- vastasi katolla oleva
mies, -- mutta sen pojan sanovat kuuluneen lahtarikaartiin.

-- Mitäs siinä sitten muuta on kuin polttaa sen töllin pois tieltä, --
sanoi päällikkö.

He neuvottelivat vielä hetkisen keskenään ja sitten kääntyi äskeinen
päällikkö Syöperin puoleen.

-- Kuulkaas, menkää ja sytyttäkää tuo tölli tuolla maantien vieressä
palamaan.

-- Niin minäkö? -- sanoi Syöperi hitaasti ja otti piipun hampaistaan.
-- Siitä ei tule mitään, että minä rupeisin köyhän miehen asuntoa
polttamaan. Enkä polttaisi rikkaankaan taloa. Ei se meidän asiaamme
eteenpäin vie.

-- Suu kiinni ja tee niinkuin käsketään! -- ärähti päällikkö.

-- Pidä itse suusi kiinni! Kyllä minä olen jo tarpeekseni totellut tätä
rosvokomentoa, mutta nyt se saa piisata.

Kerta alkuun päästyään tunsi Syöperi suuttumistaan suuttuvansa.

-- Tuommoisia päälliköitä, jotka ovat aina olleet ensimäisiä pakoon
pötkimässä. Kyllä sitä kortteeripaikoissa osataan komennella ja
herrastella, mutta toiset ne on, jotka rintamalla ovat saaneet työn
tehdä. On piru vie tämä ollut taistelua ihanneyhteiskunnan puolesta:
yhtä rosvoamista ja polttamista. Sitä vain kadun, että lähdinkään
mokomaan rosvosakkiin. Mutta nyt minun onkin viimein mittani täysi ja
minä lähden kotiin. Tuoss'on kiväärinne!

Syöperi iski kiväärinsä asemasillan kivitykseen, niin että perä
halkesi, ja lähti enempää puhumatta kävelemään pois.

-- Ottakaa kiinni se hullu! Ampukaa sitä pirua koiville! -- kuului
päällikköjoukosta huutoja.

Mutta kukaan ei tehnyt liikettäkään lähteäkseen Syöperin perään.
Päätään kääntämättä, hartiat kumarassa ja pitkät kädet sivulla heiluen
kulki tämä eteenpäin laahustavin askelin aivankuin olisi kyntöpellolta
palannut. Hänen olemuksessaan oli jotakin noli-me-tangere-varotusta ja
sen vuoksi ei kukaan totellut päällikköjen käskyä ottaa hänet kiinni.

Vasta kun hän oli ehtinyt etemmäs, pamahti aseman luona muutamia
laukauksia. Mutta Syöperi ei ollut niistä millänsäkään, vaan jatkoi
päätään kääntämättä matkaansa ja hävisi hetken kuluttua metsän suojaan.

       *       *       *       *       *

Metsätietä ja polkuja kulkien pääsi Syöperi onnellisesti kotiinsa.

Hän pysähtyi pihalle ja silmäili ympärilleen. Kaikki oli ennallaan. Hän
nosti kohdalleen sahrat, jotka katoksessa olivat kaatuneet kylelleen
ja astui sitten talliin. Ruuna nosti päänsä parren yli ja hörhötti.
Hän silitti sen turpaa, taputti lautasille ja heitti heinätukon eteen.
Vasta sen tehtyään astui hän sisälle.

Muori istui karsinaloukossa ja kirnusi vanhalla mäntäkirnullaan. Hän ei
ollut ulottunut ikkunasta näkemään miehensä pihalla liikkuvan.

-- No? -- sanoi hän ja kirnu pysähtyi oitis.

Tuohon yhteen pikku sanaan sulkeutui kaikki se hämmästys ja
uteliaisuus, jota miehen odottamaton kotiin ilmestyminen hänessä
herätti.

-- Mitä no? -- ärähti Syöperi. -- Turuuta vain sitä kirnuasi eläkä
tyhjää töllötä. Enhän minä mikä ulkomaan elävä ole.

-- Niin mutta ... mistä sinä siihen nyt sitte niin äkkiä ilmestyit?

-- Mistä? Tietä pitkin vissiinkin.

Syöperi istahti lavitsalle pöydän eteen ja ryhtyi laittamaan piippuaan
kuntoon. Muori alkoi jälleen turuuttaa kirnuaan, mutta koko ajan piti
hän huolestuneena miestään silmällä. Enempää ei hän ruvennut utelemaan,
sillä hän näki heti miehensä päältä, ettei siltä saa kunnon vastausta.

"Ei ikinä niillä ole hyvin asiat", päätteli hän itsekseen. "Mutta enkö
minä jo lähtiessä sitä varottanut."

Kun Syöperi oli polttanut piipun pohjaan, kiintyi hänen huomionsa
"Työmies"-lehtiin, joita siistissä nipussa riippui naulassa
sivuseinällä. Hän nousi hitaasti, tempasi nipun alas, kääri sen kokoon
ja työnsi padan alle pesään.

-- Yhyh! -- pääsi silloin muorilta vasten tahtoaan ja sillä tahtoi hän
arvatenkin tulkita, että olisit sen saanut jo ennenkin tehdä, niin
olisi nuokin reisut jääneet tekemättä.

Sen puheliaammaksi ei tapaus Syöperiä kuitenkaan saanut. Eikä hänen
kielensä kannin hellittänyt seuraavinakaan päivinä. Äänetönnä ja
jurona liikuskeli hän kotiaskareissa ja pysähtyi välistä pitkiin
mietteisiin. Naapureista sai muori sen vähän tietoja, minkä hän
pahimman uteliaisuutensa tyydykkeeksi tarvitsi. Niinpä sai hän eräänä
päivänä kuulla, että sota oli lopussa ja punakaartilaiset olivat
miltei kaikkialla joutuneet vangiksi. Silloin alkoi häntä todenteolla
huolestuttaa miehensä turvallisuus, mutta mitään ei hän kuitenkaan
uskaltanut tälle asiasta puhua, hän kun arvasi jo edeltäpäin,
minkälaisen vastauksen saisi.

Eräänä päivänä, parsiessaan miehensä sukkia karsinaikkunan alla,
huomasi hän, että Syöperissä, joka istui tavallisella paikallaan
pöytälavitsalla, oli syntymässä joku tärkeä päätös. Jännityksellä
odotti hän asian kehitystä ja silmäsi aina väliin salavihkaa miestään.
Vihdoin tempasi tämä housuntaskustaan piipun hyvin rajulla liikkeellä
ja upotti sen tupakkamassiin.

"Nyt se on valmis, annahan olla, kun se heltiää sen hampaista", sanoi
muori itsekseen.

Kun Syöperi oli saanut piipun palamaan, veti hän takin päälleen, läheni
ovea ja vasta lukkoon taittuessaan sanoi selkänsä taakse:

-- Katsohan ruunan perään.

-- Mihinkä sinä sitten?

-- Menenpähän kirkolle ... esikuntaan.

-- Esikuntaan! Luuletko siellä olevan enää teidän esikuntianne. Aikaa
kuuluvat olleen jo vankina.

-- Jollei ole meidän, niin tottapahan lie muita esikuntia. Sinne tässä
nyt vain mennään.

-- Mutta etkö sinä hyvä ihminen älyä, että ne vangitsevat sinut, --
hätääntyi muori, -- ja vielä hyvässä lykyssä ampuvatkin.

-- Jos ampuvat, niin ampukoot. Ammuttavana minä olen tässä koko
talvenkin ollut.

Hän astui ulos ja painoi oven jälessään kiinni. Hetken kuluttua pisti
hän kuitenkin päänsä vielä sisälle ja sanoi:

-- Muistakin katsoa ruunan perään!

-- Sen ruunansa kanssa se, -- pääsi muorilta itkun sekaisella äänellä.
-- Voi viheliäistä, minkälainen juurikka se on!

Silmiään pyyhkien asettui hän piha-akkunan ääreen ja katsoi miehensä
jälkeen, joka hartiat kumarassa, pitkät kädet sivuilla heiluen, kulki
laahustavin askelin ja päätään kääntämättä eteenpäin.



XV.

PYHÄ YKSINKERTAISUUS.


Kumarana ja hoippuen, vanha rikkinäinen saali tiukasti ympärille
kiedottuna, kulki Paakkumummo tietä kaupunkiin, vetäen perässään pientä
kelkkaa. Kaunaili lunta ja telefoonilangat vonkuivat niin surullisesti.

-- Päivää, päivää! Että teidänkin pitää aina ulkona liikkua,
oli sää minkälainen tahansa, -- puheli hän vastaan tulevalle
punakaartilaispatrullille.

-- Mitäpäs tuota meidän, nuorten miesten, on niin väliä, mutta teitähän
on enempi sääli, -- vastasi yksi puhutelluista. -- Kyllä teistäkin
olisi jo aika pitää valtion huoli.

-- Hih, hi, mitäpäs minusta, hautaan kaatuvasta lahosta. Kunhan te
nuoret vain päänne pärjäisitte. Jumalapa teitä varjelkoon ja auttakoon
voittoon.

-- Onhan niitä näemmä uskovaisiakin meidän puolella ja minä kun olen
luullut, että ne ovat kaikki lahtareita, -- virkkoi yksi miehistä
tovereilleen ja nauraen jatkoivat he matkaansa.

Muori taas lähti vetämään kelkkaansa päinvastaiselle suunnalle. Hän
asui yksinään pienessä, kallelleen painuneessa mökin tönössä pari
kilometriä kaupungista. Nimen Paakkumummo oli hän saanut siitä, että
hän valmisti paakkuluutia ja varpuisia kynnyksenalusmattoja, joita
hän kaupitsi kaupungissa. Melkein kaikki tunsivat hänet pienessä
kaupungissa ja monena vuosikymmenenä oli hänet joka päivä nähty
kelkkoineen kaupunkiin johtavalla tiellä.

Hän oli jo kauan ollut leskenä ja hänellä oli yksi ainoa tytär, joka
oli naimisissa Helsingissä. Sodan puhjettua oli tytär kirjottanut
äidilleen seuraavan kirjeen:

"Rakas äiti! Nyt on kansa noussut sotaan lahtareita vastaan ja täällä
Helsingissäkin on semmoinen touhu ja kiire, ettei tahdo tietää mihin
tässä repeää. Alfreedikin on päällikkönä järjestyskaartissa ja minä
olen ruvennut niille ruuanlaittajaksi, mutta kyllä siitä on hommaakin.
Kyllä ovat nyt lahtarit nenälle lyötyinä eivätkä ne paljon kitvahakaan,
meidän pojat ne vain pitävät jöötä joka paikassa. Ja kyllä se onkin
jo aika että köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, muutenhan ne olisivat
meidät nälkään tappaneet. Pohjanmaalla ne kuuluvat lahtarit vastarintaa
hangottelevan, mutta ei kestä sielläkään kauan, jahka meidän pojat
joutuvat täältä yhdessä venäläisten toverien kanssa. Pysykää te äiti
vain levollisena ja rukoilkaa Jumalaa asian puolesta. Sitte kun
valta on kokonaan meidän käsissä niin ei teidänkään tarvitse enää
luutakelkkoja porvareille vetää vaan saatte huolettomat vanhuuden
päivät. Niin sanoo Alfreedikin että kyllä valtio teistäkin sitten
huolen pitää. Ja nyt minun vain piti kysyä teiltä että onko teillä
kaffen puute ja jos on niin ilmottakaa vain minulle, minä lähetän,
minun huostassani kun täällä on runsaasti kaffea ja sokeria -- -- --"

Kuinka se Eveliina pitikin huolta vanhasta äidistään! Oikein oli äidin
täytynyt itkeä pihauttaa ja sitten oli hän ottanut käsille suuren
virsikirjansa ja nenäänsä turistellen veisannut siitä virren sekä
lopuksi hartaasti rukoillut voittoa sille asialle, jonka puolesta
Eveliinakin miehineen oli taistelussa. Eikä hän sen jälkeen ollut
yhtenäkään päivänä lyönyt laimin rukoilla voittoa köyhän kansan asialle.

       *       *       *       *       *

Kaupungintulliin päästyään pysähtyi hän huoahtamaan samalle kohtaa,
jossa hän oli aina ennenkin pysähtynyt, sekä pyyhkäsi pois nenän
päähän valuneen vesinolpun. Samalla hän mietti, minne hän ensiksi
menisi luutiaan tarjoamaan. Sitten muisti hän Ringbomin kamreerskan,
joka asui siinä lähellä torin kulmalla ja jonka luona hän joulun
jälkeen ei ollut kertaakaan käynyt. Se oli niin ystävällinen rouva ja
kristillismielinen. Rukoushuoneellakin tuli se aina kädestä pitäin
tervehtimään ja puhuttelemaan.

Ringbomin kyökissä oli aina niin siistiä ja lämmintä ja kupariastiat
kiiltelivät seinällä niin että kuvansa näki niiden kyljessä. Mutta ne
moninaiset ja suloiset tuoksut, jotka kyökistä heti oven avattua olivat
aina ennen vastaan lehahtaneet, kuuluivat nyt menneisyyteen. Eikä
kyökki-Marin kasvotkaan loistaneet niinkuin ennen ja rouva oli aina
hiukan huolestuneen näköinen.

Kun Mari oli siirtänyt tuolin Paakkumummolle ja tämä parahiksi ehtinyt
istuutua, tuli kamreerskakin kyökkiin, pisti tapansa mukaan kättä ja
kysyi kuulumisia.

-- Mitäpä tuota tähän maailman aikaan kuuluisi muuta kuin sotaa ja
levottomuutta, -- vastasi Paakkumummo huoaten. -- Kun nyt Jumala vain
pian antaisi oikean asian voittaa ja niiden lahtarien sortua omaan
pahuuteensa, että tässä jälleen päästäisiin rauhassa elämään. Kyllä
minä olen koettanut Jumalaa rukoilla, että kaikki hyvin päättyisi ja
paha saisi palkkansa...

Kamreerinrouva näytti Paakkumummon puhuessa ikäänkuin jäykistyvän.
Hän katsoi terävästi ja pitkään mummoa, pyörähti sitten vihaisesti
ympäri ja meni mitään puhumatta sisälle, samalla kuin Mari hellan luona
askarrellessaan niin omituisesti tirskahteli. Mutta Paakkumummolla
olivat sekä kuulo että näkö jo koko lailla heikontuneet, niin ettei
hän huomannut mitään erikoista, jatkoi vain puheluaan ja huokasi
aina väliin. Mutta kun rouvaa ei kuulunut takaisin, alkoi hän udella
Marilta, että minnekä se kamreerska, hänellä kun olisi ollut taas
luutia tarjolla.

-- Eipä se taida teidän luudistanne tykätä, -- vastasi Mari.

-- Häh, etteikö tykkää? Miksei, onhan se aina ennenkin ottanut ja yhtä
hyviä minulla on luudat nyt kuin ennenkin.

Hän odotteli kamreerskaa kyökkiin palaavaksi, mutta sitä ei kuulunut.

-- Ei suinkaan se nyt vain jostakin loukkaantunut minuun? -- alkoi hän
huolestuneena Marilta udella.

-- Ties vaikkapa oiskin, -- nauroi Mari. -- Ei se ainakaan nyt luutia
osta.

-- No jopa nyt jotakin, -- päivitteli Paakku-mummo kokonaan ymmällä ja
hankkiusi pois lähtemään.

Vielä kadullakin vaivasi hän päätään, että millä ihmeellä hän oli
saattanut kamreerskaa loukata. Hänhän oli sanonut vain niin ja niin
eikä hän kuolemakseenkaan voinut käsittää siinä mitään pahaa olleen.
Eihän kamreerska nyt toki siitä ollut pahastunut, että hän oli sanonut
rukoilevansa Jumalaa työväen kaartilaisten puolesta. Olihan kamreerska
niin ystävällinen ihminen ja lisäksi kristitty, niin ettei hän kai
voinut toki lahtarien puolta pitää.

Parissa muussa paikassa kävi hänen aivan samalla tavoin. Kun hän
kuulumisista juteltaessa puheli samaan tapaan kuin Ringbomin
kyökissäkin, jäykistyivät rouvat yhtäkkiä ja luutia kyselemättä
katosivat sanan puhumatta sisähuoneisiin. Epävarmana ja alakuloisena
palasi hän sinä päivänä kaupungista ja kelkassa oli osa luutia myymättä.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä sai Paakkumummo mökkiinsä asukkaita. Joukko nuoria
punakaartilaisia, joiden tehtävänä oli vartioida siinä lähellä
olevaa tienristeystä, asettui mummon tupaan. Siellä he aterioivat ja
lepovuorolla olevat tulivat aina sinne loikoilemaan tai muuten aikaansa
kuluttamaan.

Mielelläänhän mummo otti heidät suojiinsa, valmistipa vähistä
vaatevaroistaan heille kunnolliset vuoteetkin lattialle.

-- Kunpa nyt Jumala auttaisi teidät voittoon, -- puheli hän
vierailleen. -- Ja mikseikäs hän auttaisi, kun me jaksamme olla
kärsivällisiä ja luottaa häneen.

Pojat vilkuilivat toisiaan ja tirskahtelivat. Ja vieläkin enemmän
huvitti heitä, kun muori iltasella otti virsikirjan ja alkoi siitä
säröisellä äänellään veisata sekä sitten vuoteeseen asettuessaan
ääneensä rukoili heille Jumalan varjelusta ja siunausta.

-- Hätäkös tässä on kelliä, kun on oikein esirukoilijatkin, -- arveli
muuan pojista.

Mutta sunnuntaina he joutuivat hieman pulaan, kun muori kirkkoon
hankkiutuessaan alkoi heitäkin sinne hätistellä.

-- Teidän varsinkaan, jotka elätte alituisessa vaarassa, ei pitäisi
unohuttaa herranhuonetta, -- puheli hän hoidokeilleen.

Nämä pääsivät kuitenkin pälkähästä selittämällä, etteivät he
vahdinpidoltaan pääse.

Kirkosta palattuaan kuuli mummo pihalle soiton remputusta ja töminää
ja kun hän avasi oven, oli lattialla useampia pareja pyörimässä. Ne
hajaantuivat kuitenkin heti eikä muori ollut oikein selvillä, pitikö
hänen torua vai ei.

-- Täällä on näemmä vieraitakin, -- sanoi hän tyttöjä silmäillen.

-- On, ne kuuluvat kans meidän kaartiin, -- selitti yksi pojista.

-- Tytötkö?

-- Niin, ne ovat semmoisia laupeudensiskoja, jotka hoitavat
haavottuneita.

-- Ja lemmensiskoja, -- lisäsi yksi pojista niin hiljaa, ettei muori
sitä kuullut.

-- Vai niin, no onkin teillä kaikki varustukset, -- ihmetteli muori ja
muuttui heti suopeammaksi tytöille.

Kun hän ryhtyi päivällistä puuhaamaan, saattoivat nuoret hänen selkänsä
takana jatkaa kisailuaan. Heidän nurkastaan kuului yhtämittainen
hihitys ja sissutus, kun pojat istuttivat tyttöjä polvillaan, ja kaikki
tuntui heistä kahta hauskemmalta, kun muori ei tiennyt mitään heidän
hommistaan, vaan virttä hyräillen puuhaili totisena pesän ääressä.
Sellainen salakähmäisyys lisäsi päivittäin suuresti jännitystä poikain
kortinpeluuseenkin. Ei silti, etteivät he olisi sitä hennonneet
julkisestikin tehdä, mutta kun he nyt alussa jostakin omituisesta
syystä olivat ottaneet tavakseen muoria väistää, niin tekivät he
edelleenkin sillä tavoin.

Tällä kertaa lisäsi heidän hauskuuttaan tavattomasti se, että illalla
toisten tyttöjen lähdettyä kaksi heistä jäi pimeään oviloukkoon sekä
pujahti sieltä poikain vuoteelle. Muori ei huomannut mitään, vaan
tapansa mukaan veisata hyrrytteli ehtoovirttään.

Muori oli ottanut toimekseen keittää pojille lämmintä ruokaa. Aineista
ei ollut puutetta: voita, leipää, lihaa, läskiä, juustoa, nisujauhoja
kulettivat pojat runsain määrin kortteeripaikkaansa.

-- No onhan sitä maailmassa vielä tuota ruokaa, -- ihmetteli
Paakkumummo.

-- Kyllä sitä lahtarien kassoista löytyy vaikka kuin, -- kehuivat pojat.

-- No on ne julmettuneita, kun kätketään ruokavarat ja tapettaisiin
lähimmäisensä nälkään, -- päivitteli mummo päätään kallistellen.

Nykyään hänen ei olisi toimeentulonsa takia tarvinnut kulkea luutia
kauppaamassa, mutta vanhasta tottumuksestaan täytyi hänen kuitenkin
aina tavan takaa käydä kelkkoineen kaupungilla. Muutamia viikkoja
edellä kerrotun käyntinsä jälkeen pistäysi hän jälleen Ringbomin
kyökissä. Rouvan käytös oli koko ajan vaivannut hänen mieltään ja hän
oli päättänyt tiedustaa syytä tämän loukkaantumiseen. Mutta hän ei
saanut rouvaa puhutella. Ainoastaan vilahdukselta näki hän hänet kyökin
viereisessä huoneessa, mutta kyökkiin ei rouva tullut. Mari selitti
vain, ettei rouva osta luutia ja niine hyvineen, mieli raskaana, sai
Paakkumummo lähteä matkoihinsa.

Eräässä toisessa kyökissä joutui hän sen sijaan puheisiin talon rouvan
kanssa ja kun hän avomieliseen tapaansa lausui ajatuksensa päivän
kysymyksistä, suutahti rouva siitä, että hän nimitti lahtareiksi
niitä, jotka taistelivat laillisen yhteiskuntajärjestyksen puolesta.
Eikö muori tiennyt, minkälaisia roistoja punakaartilaiset olivat ja
mitä konnantöitä ne olivat ympäri maan tehneet? Että muori kristittynä
ihmisenä saattoikin sellaisia puolustaa, vieläpä rukoillakin niiden
edestä!

Pää pyörällä, huokaillen ja onnettomana palasi Paakkumummo kotiinsa.
Eikä hän voinut olla purkamatta sydäntään pojille. Että olivatko asiat
todellakin niinkuin se rouva oli sanonut?

-- Ohoh, jopa ovat porvarit syöttäneet muorille pajunköyttä! --
huusivat pojat kuin yhdestä suusta.

He ottivat käsille "Työmiehen" ja muiden sosialistilehtien numeroita
ja alkoivat pauhaavalla äänellä lukea muorille juttuja lahtarien
konnamaisuudesta ja julmuuksista. Päätään nyökytellen kuunteli muori ja
puhkesi aina väliin sanomaan, että tuolla tavalla justiisa hänkin on
ajatellut ja tuollaisiksi juuri hän on lahtarit kuvitellut. Tottahan
Eveliinakin sen tiesi eikä hän suinkaan olisi miehineen suotta aikojaan
niitä vastaan ryhtynyt. Siten pääsi hän vähitellen rauhottumaan, hänen
järkytetty käsityskantansa palasi entiselle sijalleen ja hän saattoi
jälleen rukoilla köyhäin kaartille, kuten hän punaisia nimitti, voittoa
samalla hartaudella kuin ennenkin.

       *       *       *       *       *

Saapui kevät.

Sen mukana ilmestyi punakaartilaisjoukkoihin omituista levottomuutta ja
epävarmuutta. Paakkumummo sitä ei kuitenkaan pitkään aikaan huomannut,
vaan toimitti virsiä hyräillen askareitaan kuten ennenkin. Mutta
eräässä naapurimökissä sai hän kuulla sellaisen pelottavan uutisen,
että Tampere on vallotettu ja lahtarit ovat tulossa tänne. Hänen
käsityskantansa uhkasi taas suistua sijoiltaan ja pois suunniltaan
palasi hän omaan tölliinsä.

-- Jopa taas ovat valehdelleet muorille, -- sanoivat pojat
huolettomasti. -- Kohtahan niitä lahtareita ei ole enää olemassakaan,
vielä ne sitten tänne tulisivat.

-- No sitähän minäkin, -- huojentui muori, -- eihän nyt toki Jumalakaan
salline sellaista tapahtua.

Mutta kun pojat eräänä päivänä alkoivat suurella kiiruulla panna
kapineitaan kokoon sekä hankkiutua poislähtöön, valtasi muorin uusi
levottomuus.

Eiväthän lahtarit vain sittekin olleet tulossa?

-- Mitäs vielä! Lahtarit on ajettu pohjoisnavalle. Meidät on vain
komennettu toiseen paikkaan. Olkaa te, muori vain huoleti, kyllä tänne
toisia tulee, jos me menemmekin.

Entistä hartaammin rukoili ja veisasi Paakkumummo yksin jäätyään.

Oli pari päivää niin kumman hiljaista ja outoa. Mutta sitten tuli
taas liikettä ja huminaa pikku kaupungin ympäristöön. Kuormia ja
tykkivankkureita jyrisi teillä ja sotilasosastoja marssi edestakaisin.

Luutanippu olallaan, sillä kelkkaa ei voinut enää käyttää, asteli
Paakkumummo kaupunkiin. Maantien vieressä oluttehtaan edustalla höyrysi
kenttäkeittiö ja sen ympärillä istuskeli joukko miehiä. Niillä oli
valkoiset nauhat käsivarsissa, mutta siihen ei Paakkumummo osannut
mittaan huomiota kiinnittää.

-- No tulipahan, Jumalan kiitos, uudet miehet tilalle, vaikka ne jo
pelottelivat, että tänne lahtareita tulee, -- puhkesi hän hyvillään
sanomaan ja pysähtyi miesten luo.

Miehet silmäilivät ällistyneinä toisiaan ja purskahtivat sitten
nauramaan.

-- No emmekös me näytä lahtareilta? -- kysyi yksi miehistä.

-- Hi, hi, noin siivon ja kunniallisen näköisiä miehiä! Kyllä minä
tiedän, miltä ne lahtarit näyttävät.

Miehiä huvitti se asia yhä enemmän. He alkoivat jutella mummon kanssa
ja tarjosivat hänelle kenttäkeittiöstä soppaa. Sitä maistellessaan
kertoi hän luonaan asuneen kaartilaispoikia ja kuinka hän on heidän
kaikkien puolesta lakkaamatta rukoillut Jumalaa. Ja kun miehet
vakuuttivat olevansa lahtareita, nauroi hän heille hyväntuulisesti ja
sanoi kyllä leikin ymmärtävänsä, ei hän vielä niin vanha ollut.

Kiitellen ja siunaillen erosi hän miehistä ja jatkoi luutineen
matkaansa kaupunkiin.

Torilla kohtasi hän Ringbomin kamreerskan. Se näytti olevan niin
päiväpaisteisella tuulella ja kun Paakkumummo niiasi hänelle kankeilla
säärillään, pysähtyi se ja pisti kättä vanhaan tapaan.

-- No, mitäs Paakkumummo nyt sanoo? -- kysyi hän hiukan merkitsevästi.

-- Mitäpä tuota entistä kummempaa, -- vastasi mummo. -- Pelottelivat
tässä jo, että lahtarit tulevat tännekin, mutta eipä siinä, Jumalan
kiitos, ollut mitään perää. Kyllä minä olenkin sen asian takia
rukoillut Jumalaa ja nyt minä olen omin silmin nähnyt, että hän on
kuullut rukoukseni.

Kamreerinrouva katsoi häntä jälleen pitkistään, heilutti päätään
ja vihelsi hiljaa. Mutta sitten saivat hänen kasvonsa äskeisen
päivänpaisteisen ilmeen ja hän sanoi ystävällisesti:

-- Niin, kyllä näinä aikoina on moni ahdistettu rukoillut Jumalaa ja
merkillisesti hän on kuullut onnettomien avunhuudot. Mutta tuokaa nyt
se luutataakkanne meille, niin saatte siellä jotain lämmintä suuhunne.

-- Voi kuinka se tuo kamreerska on aina ystävällinen, -- ja
hoippuessaan taakkoineen rouvan perässä kuivasi Paakkumummo
huivinnurkalla silmiään, jotka olivat kostuneet siitä hyvästä mielestä,
kun kamreerska ei enää ollutkaan häneen loukkaantunut.



XVI.

KOHTALOKAS POMMINHEITTO.


Olimme vaeltaneet lokaisia metsäteitä, halki laajojen peltolakeuksien
ja ohi poltettujen kylien ja olimme härkävaunuissa olilla uisakoiden
kolunneet halki puolen Suomen maata, mutta punaisista emme -- vankeja
lukuunottamatta -- olleet sitten Vammalasta lähdettyä nähneet
vilahdustakaan. Heidän tappioistaan ja suurista joukkoantautumisista
tuli tuon tuostakin tietoja ja sota näytti kuin näyttikin päättyvän
vapuksi, kuten talvella olin jonkun kerran ennustanut.

Olimme tulleet Toijalaan saakka ja toivoimme pääsevämme sieltä
rautateitse Helsinkiin, jonka saksalaiset olivat ehtineet jo puhdistaa.
Mutta yön Toijalassa vietettyämme komennettiin meidät aamulla aikaiseen
takaisin Viialaan, jossa rykmenttiä ryhdyttiin heti junaan lastaamaan.
-- Minnekä nyt? utelivat miehet, mutta kukaan ei tiennyt matkan määrää.
Toiset arvelivat meitä vietävän Karjalan rintamalle, jossa oli vielä
ankara taistelu käynnissä, toiset taasen puhuivat Vienan Karjalasta.

Illan tullen lähti täyteen sullottu, pitkä junamme liikkeelle pohjoista
kohti. Haapamäellä käännyttiin Jyväskylän radalle ja mainitun
kaupungin sivuuttaessamme saimme kuulla Viipurin antautuneen. Emme
siis ehtisi Karjalassakaan taisteluihin, sillä Viipurin menetettyään
oli punikkivalta sielläkin varmaan sortunut. Mutta sinne meitä ei
nähtävästi oltu tarkotettukaan, sillä Pieksämäeltä lähdimme koluamaan
Savonrataa alaspäin.

Varpasen pysäkillä Mäntyharjun pitäjässä tyhjensimme junamme ja
sitten lähdettiin pikamarssissa karujen mutta kauniiden maisemain
halki painamaan etelää kohti. Tuohikotin kylässä, Valkealan pitäjän
pohjoiskulmalla, sanottiin olevan käynnissä ankaran taistelun ja
mekin aloimme uskoa vielä kerran tuleen pääsevämme. Mutta mainittuun
kylään ehdittyämme oli taistelu jo ratkaistu. Siitä todistivat enää
vain kuulien sorvaamat petäjät kankailla kylän pohjoispuolella sekä
kaatuneet punikit, joita kyläläiset juuri vankkureilla korjasivat
hautaan.

Marssimme jatkui etelään ja rauhassa sivuutimme Viipurin radan
Kaipiaisten aseman kohdalla. Kouvolakin oli jo antautunut ja taistelua
saattoi odottaa enää ainoastaan Kotkassa, jonne melkoinen määrä
punikkeja oli Kouvolasta suurine ryöstösaaliineen vetäytynyt. Mutta
leiriytyessämme Vehkalahden Metsäkylään, peninkulman päähän Haminasta,
saimme kuulla Kotkankin antautuneen ja niin oli sota päättynyt.

       *       *       *       *       *

Meitä oli muutamia hyviä tovereita mainitussa Metsäkylässä
kerääntynyt viettämään lauantai-iltaa. Muutamat pojista olivat
kaupunkiretkellään saaneet hankituksi bolssia, oikeata vanhan ajan
viheriäistä bolssia saviruukuissa, ja sitä maistellessa kertoili
itsekukin sotakokemuksiaan. Erikoisesti painui näistä kertomuksista
mieleeni kaksi. Toisen kertoi nuori jääkäriupseeri, joka oli äsken
pataljoonaamme siirretty, toisen taas entisen vapaaehtoisen joukkomme
-- nyt oli kaikki joukot järjestetty uudelle, vakinaiselle kannalle --
varapäällikkö, hän, joka Karkun taistelussa sai kuulan poskensa läpi.

-- Sota oli vasta alussa, -- kertoi viimemainittu, -- ja vapaaehtoinen
komennuskuntamme oli ensi viikkoja rintamalla. Olimme jo jonkun
verran saaneet olla tulessa, kun saimme tehtäväksemme vallottaa
erään suuremman saaren, joka oli lukuisain pienempien saarten ja
karien keskellä noin puolen peninkulman päässä mantereesta sekä saman
matkan Reposaaresta pohjoiseen. Punikeilla oli kallioilla saaren
pohjoispäässä erinomaiset asemat ja kun he kuularuiskuillaan saattoivat
pyyhkiä, aukeata ympäristöä, oli saarta hyvin työläs lähestyä. Erään
hukkaan menneen yrityksen jälkeen päätettiin uusi hyökkäys tehdä
yöllä. Minä olin silloin hiihtokomennuskunnan päällikkönä ja minut
määrättiin meren puolitse kiertämään saaren etelänokkaan, jossa
tiedettiin punikkivartioston majailevan ainoassa siellä löytyvässä
kalastajatorpassa. Vangittuani tai tuhottuani vartioston piti minun
miehineni hyökätä saaren pohjoispäässä olevien punikkien selkään
samalla kuin pääjoukkomme alkaisi heitä edestäpäin ahdistaa.

Valkoiset paidat pukujemme päällä ja karpiinit selässä lähdimme yön
tullen retkellemme. Taivaalla helotti kuun puolikas, jonka ohitse
vinhaa vauhtia purjehti vaaleita pilviä, mitkä ennustivat lumipyryä.
Suksikeli oli joltinenkin ja matka sujui hyvin. Valkeissa tamineissamme
me olimme kuin aavejoukko, joka kirmasi eteenpäin läpi lumisen
aavikon. Kuului vain suksensuihke. Kaarsimme hyvän matkaa saaren
pohjoispäitse. Punaisilla ei voinut olla aavistustakaan meistä, siksi
hyvin meitä tamineemme suojasivat. Ainuttakaan laukausta ei saarelta
kajahtanut, vaikka punikit varmasti väijyivätkin siellä kuin ilvekset
kallionkoloissa.

Saari oli useita kilometrejä pitkä ja meillä oli aikamoinen urakka
hiihtäessämme saaren eteläpäähän, kun täytyi kaartaa siksi kauatse,
etteivät saarella olevat punikit saaneet meistä vihiä. Täyden lämpimän
oli meistä jokainen saanut, ehtiessämme puolenyön lähetessä saaren
etelänokan kohdalle.

Aloimme nyt varovasti lähestyä maata. Punikeilla ei nähtävästi ollut
ulkona vartioita, sillä ilman mitään häivytystä pääsimme rannalle.
Sukset otettiin nyt kainaloon ja varovasti etenimme ketjussa louhuisen
metsän halki, etsien torppaa, jossa punikkijoukon varman tiedon mukaan
piti majailla.

Tuskin kymmentä minuuttia olimme hiiviskelleet metsässä, kun puiden
välistä pilkahti tuli. Siinä oli siis torppa ihan edessämme. Vahteja
ei näkynyt missään eikä muuten kuulunut risahdustakaan. Mutta tuvan
akkunasta loistava tuli osotti, että sisällä oli asukkaita. Eivät
punikit nähtävästi odottaneet tältä suunnalta mitään yllätystä.

Annoin mies mieheltä hiljaa kulkevan määräyksen ja muutamassa
minuutissa saarsi ketjumme torpan. Karpiinit valmiina pysyivät miehet
suojassa puiden ja paasien takana.

Itse etenin pihan keskellä kasvavan koivun juurelle ja otin vyöstäni
käsipommin. Koetin, oliko varsi asianmukaisesti paikoillaan, nykäisin
sitten sytytysraksista ja viskasin pommin akkunasta sisälle.

Koivun juurelle kyyristyessäni kuulin akkunan helähtävän ja odotin
jännityksellä räjähdystä. Mutta sitä ei kuulunutkaan. Odotin minuutin,
kaksi -- viisi minuuttia, mutta hiljaisuutta ympärilläni ei rikkonut
pieninkään risahdus. Tuvassa ei näkynyt ketään liikkuvaa, valkea vain
oli ruvennut lepattamaan särkyneestä ruudusta käyvän vedon johdosta.

-- Tämäpä nyt merkillistä! -- sanoin itsekseni, nousin seisomaan ja
tempasin kiukuissani toisen pommin vyöltäni. Muistin elävästi, kuinka
lähtiessäni olin ladannut molemmat pommit, mutta siitä huolimatta
ruuvasin varren irti ja katsoin, oliko nalli oikeinpäin paikoillaan.

Olihan se ja minä ruuvasin varren huolellisesti paikoilleen, sytytin
ja viskasin akkunasta sisälle. Kuului jälleen helähdys, josta päättäin
pommi meni sisälle toisesta ruudusta kuin äskeinen. Koivun juurelle
kyyristyneenä odotin kuten äskenkin -- mutta räjähdystä ei nytkään
seurannut. Oli niin hiljaista, että kuulin oman sydämeni lyönnit.
Kuuntelin miltei hengähtämättä, sekunnit kasvoivat minuuteiksi ja
minuutit liittyivät toisiinsa -- kuinka monta liekään jo liittynyt.
Lopulta kävi tämä painostava hiljaisuus sietämättömäksi, kiukustuneena
kavahdin seisaalleni, tempasin mauserpistoolini ja hana vireessä
loikkasin etehiseen sekä tempasin tuvanoven auki.

Kaapin nurkalla palaa lepatti pieni lamppu. Sen valossa näin lattialle
tehdyillä makuutiloilla pitkänään tai istumassa kolme vanhaa
miestä, jotka kasvoista ja partahoidosta huomasi heti kalastajiksi,
puolenkymmentä eri-ikäistä naista sekä joukon lapsia. Kaikkien
kasvoilla kuvastui tuskallinen odotus ja kauhu. Erikoisesti on mieleeni
painunut muuan nelivuotias poika, joka istui polvet peitteen alla ja
silmät korkean otsan alla laajentuneina sekä suu puoliavoinna tuijotti
etehiseen, jossa minä seisoin oven luomassa varjossa. Toinen pommeista
oli pojan edessä peitteellä, toinen taas oli erään vanhan miehen
jaloissa.

Hetkeäkään hukkaamatta astuin tupaan, sieppaisin käteeni molemmat
pommit ja viskasin ne niin kauas mökistä kuin ikinä jaksoin. Olin
paljon käsitellyt saksalaisia käsikranaatteja, mutta tämä oli ainoa
kerta, jolloin olen tavannut niiden joukossa tehottomia.

Tuvassa kyyröttävät ihmiset pääsivät vähitellen kauhun lumouksista
ja saattoivat ruveta kieltään käyttämään. Torpan omia asukkaita
lukuunottamatta olivat ne pakolaisia saaren toisesta päästä, jossa
punikit isännöivät. Oli täälläkin päivän kuluessa majaillut pienempi
joukko punaisia, mutta hämärän tullen ne olivat lähteneet tiehensä.

Tällä välin oli saaren toisesta päästä alkanut kuulua kiivasta
ammuntaa. Meikäläisten pääjoukko oli nähtävästi alottanut
hyökkäyksensä. Nyt tuli meidän määräysten mukaan rientää saaren halki
punikkien selkään. Mutta ulos tullessani sain käsiini ainoastaan
muutamia miehistäni. Oli syntynyt sekaannusta. Jostakin merkillisestä
lähteestä olivat miehet saaneet päähänsä, että on käsketty palaamaan
samaa tietä kuin oli tultukin. Useimmat olivat sen vuoksi hiihtäneet jo
jäälle.

Inahdin kiiruusti jälellä olevain miesten kanssa heitä pysähyttämään.
Mutta tällä välin oli alkanut lumipyry ja se sakeni sakenemistaan.
Edelle ehtineitä miehiä oli vaikea löytää ja me jouduimme tuon
tuostakin harhaan. Hiihdimme hartiavoimin pitkin meren selkää, kompassi
ainoana oppaanamme, ja huutelimme tovereitamme. Vihdoinkin saimme
heistä suurimman osan koolle.

Mutta me olimme pyryssä painuneet verrattain lähelle saarta ja huutomme
olivat herättäneet punikkien huomiota. Oikealta kyleltämme alkoi sataa
kuulia keskellemme. Kaikesta päättäen oli meikäläisten pääjoukko
vetäytynyt takaisin ja punaisten tuliluikut joutivat nyt suuntautumaan
yksinomaan meitä vastaan. Kuulia vihelsi ja surisi joka puolella kuin
äkäisiä paarmoja. Meidän oli turha ruveta vastaan ampumaan, vaan ääneti
painoimme saaresta poispäin minkä miehistä lähti.

Kerran kuulin takaani lumipyrystä surkean huudon: -- Toverit, auttakaa!
-- mutta meidän oli mahdoton ryhtyä mihinkään, täytyi vain henkensä
edestä painaa eteenpäin ja katsoa samalla, että miehet pysyivät koolla.

Läpi nääntyneinä ja likomärkinä saavuimme aamuyöstä majapaikkaamme.
Yksi joukostamme puuttui. Oliko hän saanut surmaavan luodin huutaessaan
meitä avukseen vai oliko hän haavottuneena joutunut punikkien käsiin,
sitä emme saaneet koskaan tietää.

Heti olille heittäytyessäni vaivuin uneen. Mutta aina tavan takaa
hätkähdin hereille. Olin tuulen tohinan keskeltä ollut kuulevinani
huudon: -- Toverit, auttakaa! -- tai sitten näkevinäni korkeaotsaisen
pikku pojan, joka silmät laajentuneina tuijotti pimeään ja jonka edessä
peitteellä lepäsi käsipommi.



XVII.

RAIVOTAPPELIJOITA.


-- Minä sain Vaasassa harjotellakseni komppanian, jonka miehet
olivat vasta toimeenpannun asevelvollisuuskutsunnan kautta otettuja
peräpohjalaisia, -- kertoi nuori jääkäriupseeri. -- Ne olivat aika
junnuja, tukkilaisia, porohiihtäjiä ja mitä kaikkia lienevät olleet.
Hartiakkaita, lenkosäärisiä ja kulmikkaita rähisijöitä ja tappelijoita,
jotka olivat kasvaneet ja eläneet kiveliöiden rajattomassa vapaudessa.
Muuankin heistä, jota toiset nimittivät Iso-Villeksi, oli tappelusta
tuomittuna istunut kolme eri kertaa vankilassa.

Minkäänlaista yhtenäistä pukua heille ei tietysti ehditty hankkia, vaan
esiintyivät he omissa sarkatakeissaan, naapukkalakeissaan, pieksuissaan
ja poron koipikengissään. Ainoana yhdistävänä merkkinä oli valkoinen
nauha vasemmassa käsivarressa.

Kyllä totisesti siinä kävi rähinä, kun minä ensi kertaa asetin niitä
riviin. Vaikka minä koetin ärjyä kaikista tuimimmalla äänelläni, hukkui
huutoni kuin lapsen huhuilu kosken kohinaan. Ja lapsena he minua
tuntuivat pitävänkin, mikä minua aluksi kovin harmitti. He suhtautuivat
minuun suopean alentuvasti ja upseerinimeäni eivät he puhutellessa
juuri vahingossakaan käyttäneet, vaan kutsuivat minua aina "nuoreksi
herraksi".

Sanoivat niitä punaisiksi ja monet pelottelivat minua, että ne
varmasti vielä ampuvat minut, kun lähdetään rintamalle. Sitä en
kuitenkaan osannut pelätä, niin vastenmielisen vaikutuksen kuin
komppaniani minuun aluksi tekikin. Saattoivat olla punaisia, mutta
varmastikin olivat he sitä vain nimellisesti. Tappelu oli heille
pääasia, sama sitten ketä vastaan saivat tapella. Iso-Ville kysyikin
minulta, kun ensi kertaa taisteluun mentiin, että "miten se on, nuori
herra, saako sitä nyt tapella mielin määrin ilman ettei nimismies
tule käräjille könistämään?" Ja kun minä vakuutin heillä nyt olevan
rajattoman tappeluvapauden, ei Iso-Ville näyttänyt mitään parempaa
kaipaavan. Hänelle samoinkuin useimmille tovereilleenkin tuntui olevan
suuri uutuuden viehätys siinä, että esivalta tällä kertaa suhtautui
suorastaan myötätuntoisesti heidän tappeluhaluunsa.

Niinä kahtena viikkona, jotka meille jäi harjotteluaikaa, eivät he
oppineet juuri mitään, vaikka työtä tehtiin aamusta iltaan. Heidän
näytti olevan suunnattoman työlästä perehtyä yksinkertaisimpiinkaan
sotilastemppuihin. Ei silti, että he olisivat olleet tyhmiä tai
erikoisen kovapäisiä, vaan heidän "luontonsa pani kaikkea sellaista
vastaan", kuten Iso-Ville kerran selitti. Kun komennettiin esimerkiksi
käännös oikealle, teki osa riviä tuon tempun kuin sattumalta oikein,
toinen osa kääntyi vasemmalle ja kolmannet ympäri. Ja jokainen suoritti
liikkeensä eri aikaa tyrkkien samalla lähimpiä tovereitaan pois
tieltä. Ärjymisistä siinä ei ollut mitään apua. Kivääriä he kuitenkin
jossakin määrin oppivat viljelemään ja sehän se kuitenkin on tärkeintä
rintamalla.

Tuon lyhyen harjoitusajan päätyttyä meidät määrättiin Karjalan
rintamalle. Siellä oli niihin aikoihin kuumat paikat, sillä Pietarista
painui junan täysi toisensa jälkeen ryssän punikkeja meikäläisten
aateveljiensä avuksi. Melkein heti perille tultua jouduimme mekin
tuleen.

-- Näin heti alussa, että mistä kaikesta miehiäni saattoi moittiakin,
pelkureita he eivät ainakaan olleet. Kuin magneetin vetäminä marssivat
he epäröimättä sinne, missä tiesivät viholliseen käsiksi pääsevänsä.
Niin tavattoman paljon kuin he kuriin nähden jättivätkin toivomisen
varaa, niin ainakin taistelun aikana vallitsi heidän keskuudessaan
eräänlainen terveellinen toverikuri, mikä tuntuvasti helpotti minun
toimintaani. Niinpä huomasin ensimäisessä taistelussamme, että kun
meidän ketjussa edetessä läpi metsän ja vihollisen kuulien alkaessa
vinkua korvissamme muutamat, nähtävästi vähemmän rohkeat, jättäysivät
jälkeen ja etsivät itselleen suojapaikkoja, niin joukko etummaisia
miehiä, Iso-Ville tietysti yhtenä, palasi heitä mukaan könistämään.
Eikä se suinkaan tapahtunut hellävaroin ja houkuttelemalla. Potkien
ja kiväärinperällä kolhien kiroilivat he, että mitäs te täällä
piileksitte, vai aiotteko ruveta sakin pettäjiksi, mars vain muiden
joukkoon. Ja aina vastakin huomasin heidän pitävän tarkan huolen siitä,
että ketju eteni yhtä rintaa ja ettei kukaan saanut jäädä jälkeen
kuhnailemaan. Sitä vaati heidän mielestään sakin kunnia.

Eräs toinenkin tapaus tuosta ensi taistelustamme on painunut mieleeni.
Kun olimme edentyneet metsän reunaan, jonka takana olevan kapean niityn
laidassa oli punikkien miehittämä matala harjanne, komensin minä miehet
ottamaan nopeasti hyvät ampumasuojat sekä vastaamaan vihollisen tuleen.
Kaikki noudattivatkin siekailematta käskyä, paitsi yhtä, joka keskellä
sakeinta kuulatuiskua ryhtyi hyvin perusteellisesti laatimaan itselleen
makuutilaa. Hän polki ensin lumeen kuopan ja alkoi sitten taitella
oksia vieressä olevasta kuusesta.

-- Pitkäksesi, senkin hullu! -- huusin minä hänelle ja lähimmät
miehet toistivat käskyni, mutta joko hän ei siinä pauhinassa kuullut
tai ollut kuulevinaan, vaan vihaisesti malliaan purren jatkoi oksien
taittelemista.

-- S--na, kun ampuvat! -- äsähti hän kerran hammastensa välitse ja
veti päätään hartiain väliin aivankuin ampiaisilta korvallisiaan
suojatakseen. Ja kyllä kuulat pitivätkin häntä läheltä. Yksi
oli lävistänyt lakin, toinen villavanttuun ja kolmas viiltänyt
takinliepeeseen pitkän repeämän. Mutta nahkaansa se junkkari,
ihmeellistä kyllä, ei saanut naarmuakaan.

Vasta kun hän oli saanut mielestään riittävän määrän oksia taitelluksi
sekä levitetyksi ne kuoppaan, paneusi hän niiden päälle pitkälleen,
asetti kiväärin eteensä, ruiskautti viereensä hangelle pitkän
tupakkasyljen ja alkoi ampua. Ja kyllä hän nyt päästelikin, niin että
kivääri ennen pitkää alkoi savuta. --

Tämän ensi taistelun jälkeen pääsin paljon lähemmäs miehiäni ja
molemmin puolinen luottamus kasvoi tuntuvasti. Minä opin vähitellen
pitämään heistä ja samoin huomasin heidänkin omalla tavallaan alkavan
pitää minusta, vaikka he edelleenkin kutsuivat minua nuoreksi herraksi
ja suhtautuivat minuun eräänlaisella suopealla alentuvaisuudella.
Toverieni aikaisemmat pelottelut, että henkeni olisi muka vaarassa
heidän keskellään, huomasin piankin aivan perusteettomiksi. He
olivat pohjaltaan kunnon miehiä, kun vain osasi heihin oikealla
tavalla suhtautua. Sellainen menettely, millä saksalaiset vääpelit
Lockstedtissä meihin jääkäreihin disipliiniä ajoivat, olisi näiden
keskuudessa kantanut sangen karvaita hedelmiä. Usein täytyi minun
itsekseni hymyillä kuvitellessani, miten kunnon saksalaiset vääpelimme
olisivat näitä jässäköitä harjoittaessaan hikoilleet. Varmaankin he
olisivat epätoivosta ja raivosta lopulta pakahtuneet.

Jos mieheni sotaväkeen tullessaan olivat mieleltään punaisia, niin
rintamalle jouduttuamme punaisuus lähti heistä varsin pian. Ainakin he
punikkien tihutöitä nähdessään vilpittömästi kiroilivat ja huhtoivat
sen jälkeen taisteluissa kahta vimmatummin. Noin kuukauden päivät
rintamalla oltuamme ja otettuamme osaa senkin seitsemään taisteluun,
saivat mieheni viimeinkin tilaisuuden riehua oikein käsikähmätappelussa
-- seikka, jota he olivat koko ajan hartaasti ikävöineet.

Olimme melkein yhdellä syönnillä ja silmää ummistamatta sekä yhtä
mittaa kahakoiden toista vuorokautta seuranneet perääntyvää vihollista.
Viho viimeiseksi asettuivat nämä eteen sattuneen rataväliin suojaan
ja pitivät sieltä yllä kiivasta tulta. Siitä huolimatta etenimme me
hiljalleen avonaisten peltojen yli ja lopulta olimme niin lähellä
vihollista, että meitä erotti toisistamme vain tuo korkea ratavalli.
Ampuminen ei käynyt enää laatuun kummaltakaan puolen ja siinä täytyi
käsirysyn ratkaista.

Vihollisia oli eri joukkueina ryhmittynyt rataväliin taakse
noin parin kilometrin pituudelta. Minun komppaniani osalle tuli
satakaksikymmentä miestä käsittävä joukko; Ne olivat yksinomaan ryssiä,
osaksi matruuseja, osaksi maasolttuja ja Pietarin punakaartilaisia.
Oma komppaniani oli kuluneen kuukauden taisteluissa sulanut
yhdeksäksikymmeneksi mieheksi.

Kuinka minä rataväliin juurelle päästyämme harmittelinkaan, että
komppaniallani ei tällä kertaa ollut ainuttakaan käsikranaattia.
Silloin olisi asia ollut piankin selvä. Mutta onneksi ei niitä ollut
vihollisillakaan, joiden keskuudessa kaikesta päättäen vallitsi hyvin
hermostunut mieliala.

Komensin miehiäni kiinnittämään pajunetit kivääreihin. Yksikään ei
noudattanut käskyäni, vaikka melkein kaikilla oli pajunetit vyöllään.
Eivätkä he totelleet uudistettua käskyänikään, jotkut lähinnä seisovat
vain mutisivat, että sehän on pajunetti lyödessä vain tiellä. Iso-Ville
sen sijaan riuhtasi takin päältään, sylkäsi kämmeniinsä ja sanoi, että
nyt sitä pojat reistataan. Useimmat seurasivat hänen esimerkkiään ja
viskasivat takkinsa maahan.

Kun venäläiset sotilaat ovat tunnetut eteviksi pistintaistelijoiksi,
epäilin miten tässä käyneekään, kun mieheni eivät päälle päätteeksi
totelleet määräystäni Mutta aikaa ei käynyt hukkaaminen epäröimisiin,
minä viritin browninkini ja annoin hyökkäyskäskyn, syöksyen itse
ensimäisenä ratavallille. Yhtenä miehenä seurasi komppania esimerkkiäni
ja tasakäpälässä, intohimoisesti hihkaisten, näin Ison-Villen hyppäävän
vallille.

Meitä vastaan räiskähti yhteislaukaus ja neljätoista miehistäni sortui
ratavallille. Mutta se olikin ainoa tuho, minkä vihollinen ehti
meille tuottaa. Mieheni kahmaisivat kivääriensä piipunsuusta kiinni
ja hurjalla raivolla vallilta alas syöksyen alkoivat huhtoa ryssien
keskellä kuin kuokkamiehet. Ainoastaan muutaman laukauksen ehdin ampua
browningillani, kun jäin kuin lumottuna katsomaan miesteni riehuntaa.
Kerrassaan pelottavalta näytti Iso-Ville, kun hän, silmät pakarallaan
ja kieli poskea vasten pöngällään, huitoi ympärilleen. Verinen
kiväärinperä nousi ja laski, kun hän löi eteensä ja löi molemmille
sivuilleen. Uh! Vielä nytkin kuulen korvissani, kuinka kiväärien
rautaiset lukko-osat mäjähtelivät ryssäparkain otsiin ja korvuksille.

Kauan sitä rytäkkää ei kestänyt. Tosin en katsonut kellooni, mutta
minusta tuntuu, ettei siinä kulunut neljännestuntia enempää, kun
kaikki satakaksikymmentä ryssää makasivat hengetönnä maassa. Yksikään
ainut heistä ei päässyt pakoon. Taisipa heistä yksi ja toinen heittää
aseensa ja huutaa pardonia, mutta armonaikansa he olivat jo monikertaan
menettäneet eikä se sellaisessa tiimellyksessä olisi muutenkaan tullut
kysymykseen.

Lopen uuvuksissa olivat mieheni rytäkän päättyessä. Iso-Villekin
istahti maahan kaatamainsa vihollisten keskelle ja hikeä kasvoiltaan
pyyhkien tuumi, naama leveässä hymyssä, että olipa sitä nyt kerrakseen
saatu tapella ja että kylläpä nyt unikin maistuisi.

Kun taistelu pitkin linjaa oli päättynyt meikäläisten täydelliseen
voittoon, komensin minä komppaniani, joka kauimman aikaa koko
pataljoonasta oli yhtä menoa ollut jalkeilla ja tulessa, lepäämään
lähellä olevaan, autioksi jätettyyn ratavartian torppaan.

Kun minä miesten levolle asetuttua palasin taistelupaikalle, saapui
siihen pataljoonan päällikkö.

-- Mitä merkillisen aseita te olette käyttäneet? -- kysyi hän
kummastuneena, katsellen kaatuneiden venäläisten muodostamia
ruumiskasoja.

Ja tosiaankin, olipa siinä taulu, joka sodan näkyihin tottumattoman
olisi saanut pyörtymään tai ainakin pahoin voimaan. Melkein jokaiselta
kaatuneelta olivat aivot näkösällä, toisilla melkein kokonaan ulkona ja
irti lohjenneita päälakia ajelehti kuin rasiankansia ruumisten välissä.

Selitin majurille, miten mieheni olivat taistelussa riehuneet.

-- Haluaisinpa nähdä niitä ja puhutella, -- lausui hän.

Riensin ratavartian torpalle ja huusin ovelta, että majuri haluaa
heitä puhutella, joutuin ulos ja riviin. Muristen vääntäysivät miehet
jalkeille ja tulivat ulos. Riviin asettuminen kävi vanhaan tapaan,
suurella rähinällä ja toisiaan tyrkkien, kun jokainen olisi vaatinut
itselleen ainakin sylen verran tilaa.

Lopulta seisoivat he jonkunlaisessa rivissä, hartiat kyyryssä ja
kouristaen kaksin käsin kivääriä. Huuto: asento! ei aiheuttanut
minkäänlaisia muutoksia tässä rivissä, joka saksalaisen upseerin olisi
saanut epätoivosta pakahtumaan, lisäksi olivat toiset tulleet ulos
hihasillaan ja toisilla reuhottivat sarkatakit auki. Naapukat olivat
kellä takaraivolle työnnettynä, kellä toisella korvallisella. Valkoiset
nauhat olivat meikein mustiksi likaantuneet ja painuneet sylttyyn,
toisilla ne roikkuivat puolittain irti ratkenneina. Saappaat olivat
alituisilla marsseilla läpi kuluneet ja useimmilla pistivät olkitukot
näkyviin kenkien niin kärjistä kuin kantapäistäkin.

Ja entä kiväärit! Vasta heitä riviin asetellessani huomasin harmikseni,
että ne olivat vielä aivan siivoamattomat, perät yltäänsä veressä
ja toisten lukkoraudoissa näkyi kiinni hyytyneitä hiustukkoja ja
luunsiruja.

-- Ettette nyt edes kiväärejänne puhdistaneet! -- kivahdin heille niin
ettei majuri kuullut.

-- Kerkiääpä nuo semmoiset pikku asiat, -- tuumaili siihen vain joku
leveästi.

Majuri hymyili heitä katsellessaan ja arveli minulle, etteiväthän ne
juuri ole mitään paraativäkeä, mutta tappelussa näkyvät olevan koko
paholaisia. Sitten kiitti hän miehiä julkisesti, haetti kuormastosta
sotasaaliiksi saatuja hyviä havannasikaareja ja jakoi niistä joka
miehelle.

-- Tuntuipa majuri älyävän, että meillä osataan tapella, -- arveli
Iso-Ville, nuollen tyytyväisenä herrassikaariaan ja liimaten sylellä
kiinni irtautuneita kuorilehtiä.

Kun majuri lähtiessään käski heti korjata kaatuneet pois, etteivät
jäisi siihen siviili-ihmisten kamaotteena virumaan, pani se minut
miettimään, kuinka saada nihki väsyneet mieheni vielä työhön
pinnistetyksi. Mutta kun samalla muistin, että meillä sotasaaliin
joukossa oli myöskin riisiryyniä, lupasin minä toimittaa heille
riisiryynipuuroa, jos ryhtyvät heti kaatuneita korjaamaan. Silloin
kävivät he nurisematta työhön ja kun puuro oli valmis, olivat he jo
ehtineet korjata näkyvistä töykeän raivauksensa jäljet.

-- No nythän tuo puurokin maistuu, -- tuumi Iso-Ville ja pyyhki syömään
ryhtyessään kätensä housunlahkeisiinsa.



XVIII.

PUHE, JOKA JÄI PITÄMÄTTÄ.


Helsingissä pidettävää Mannerheimin suurta paraatia odoteltaessa
kehotti pataljoonanpäällikkömme minua eräänä päivänä pitämään puheen
pataljoonalle sekä terottamaan miehistölle kurin ja järjestyksen
tarpeellisuutta. Mutta kun pataljoonassa siihen aikaan oli alituinen
kiire ja kun minä pian sen jälkeen sain vapautuksen sotapalveluksesta,
jäi puhe pitämättä. Erotessani lupasin majurille myöhemmin julkaista
tuon aijotun puheeni, joten se voisi tulla vieläkin useampain
sotilasten kuuluville. Tässä se aiottu puhe nyt on.

       *       *       *       *       *

Arvoisat taistelutoverit! Suuri puhdistus on näinä kuukausina
maassamme suoritettu ja me tunnemme vaistoissamme, että vasta nyt on
itsenäisyytemme saatettu lujalle pohjalle, vasta nyt olemme sen itse,
omilla ponnistuksillamme ja omalla verellämme ansainneet. Ja nyt meillä
on vapautemme turvana oma, kansallinen sotajoukko, jonka puutteen
me vielä puoli vuotta sitten niin kipeästi tunsimme ja jota ilman
itsenäisyytemmekin tuntui utukuvalta, jonka todellisuuteen ei oikein
jaksettu uskoa. Kuin maasta kohoten, kuin ihmeen kautta on armeijamme
syntynyt, voi sanoa, tyhjästä. Historiallinen välttämättömyys sen
on suurimpana koettelemuksen hetkenämme esiin pusertanut ja sen
olemassaolosta tietoisina me suomalaiset vihdoinkin tunnemme seisovamme
omilla jaloillamme.

Muutamien päivien kuluttua on pääkaupungissamme historiallinen
hetki: suuri osa nuorta armeijaamme panee siellä ylipäällikkömme
johdolla toimeen paraadin. Pääkaupunkimme kaduilla, joilla me
kuluneiden vuosikymmenten aikana olemme katkerin mielin nähneet
sortajaimme marssivan ja omia vieraita laulujaan ujeltavan, marssivat
silloin omat suomalaiset sotilaat omien upseerien johdossa, oman
suomalaisen musiikin soidessa ja omien kansallisten lippujen
liehuessa. Taistelutanterilla ensimäisen kouluutuksensa saanut
armeijamme asetetaan silloin ikäänkuin näytteille: ei ainoastaan
pääkaupunkimme ja koko isänmaamme, vaan koko Europan katseet ovat
silloin meihin suunnatut. Meissä, armeijassamme, näkee silloin
Europa vertauskuvallisesti koko kansamme, sen marssiessa paikoilleen
itsenäisten kansakuntien joukkoon.

Hetki on siis historiallinen ja asettaa meille suuria velvoituksia.
Eikä ainoastaan tuoksi hetkeksi, vaan vastedeskin ja ainaisesti.
Armeijamme on oltava kuin peili, johon katsomalla muukalainen näkee,
että me olemme sivistynyt, järjestykseen ja itsekuriin tottunut,
vapauden ansainnut kansa.

Kukaan ei epäile nuoren armeijamme urhoollisuutta ja
taistelukelpoisuutta. Viime kuukausien lukuisat ja voitokkaat taistelut
ovat mainittujen avujen pätevät todistajat. Mutta armeijalta vaaditaan
muutakin kuin taistelukuntoa: siltä vaaditaan kuria ja järjestystä.
Kuinka tärkeitä tekijöitä nämä ovat, siitä on puhuvana esimerkkinä
Saksan sotajoukko. Ilman kuuluisaksi käynyttä kuriaan ja pitkälle
kehitettyä järjestystään ei se niin loistavasti olisi kyennyt kestämään
sitä ääretöntä painostusta, jonka alaisena se vuosikaudet on ollut.
Entä katsokaamme toisaalla Venäjän armeijaa: heti kun kuri ja järjestys
lakkasivat, kävi se mihinkään kykenemättömäksi.

Emme voi sanoa kurin ja järjestyksen puutteen armeijaamme tähän saakka
huomattavammin vaivanneen. Sen toimintaa on ohjannut se valtava
innostus, millä vapaaehtoiset joukot sodan puhjetessa liikkeelle
läksivät ja tuo innostus on riittänyt korvaamaan sen, mitä meiltä
siinä suhteessa puuttui. Mutta nyt on sota saatettu loppuun, innostus
on lauennut tai pian laukeamassa ja päivä päivältä on tästä puolin
tuleva yhä enemmän näkyviin se, mistä jo taistelun kestäessäkin saattoi
merkkejä havaita, että armeijamme nimittäin on paljoa vailla, mitä
kuriin ja järjestykseen tulee.

Me olemme taistelleet idästä tullutta bolshevistista tartuntaa vastaan
ja puhdistaneet siitä isänmaamme. Mutta meidän omassa keskuudessammekin
on eräänlaista bolshevismia. Se on tuota kansallisluonteessamme
piilevää anarkismia, epäluuloista kyräileväisyyttä ja ikivanhaa
korpiroutaa, joka ei sallisi alistua mihinkään sääntöihin eikä
tunnustaa ketään käskijäkseen -- ominaisuus, joka aikojen aamuna
on estänyt meitä seuraamasta naapurikansojen esimerkkiä ja yhden
johtajan ympärille kokoontuen muodostamasta omaa valtiota. Että tuota
turmiollista routaa piilee vielä hyvä määrä luonteessamme, siitä saamme
täällä leirielämässä miltei joka päivä nähdä esimerkkejä.

Lisäksi ovat viime vuosikymmeninä vallinneet olosuhteet olleet omiaan
laimentamaan kurintuntoa kansassamme. Meillähän ei pitkiin aikoihin
ole ollut esivaltaa, jonka olisimme voineet omaksemme tuntea ja joka
olisi velvottanut meitä kuriin ja tottelevaisuuteen. Samalla aikaa on
kaikkea alasrepivä anarkiasosialismimme levittänyt yhä laajemmalle
tapainturmelusta. Keskuuteemme on ilmestynyt röyhkeä, otsatukkainen
olio, joka on saanut kasvatuksensa työväentalojen rynttybaaleissa.
Tämä olio on ollut vallitsevana aineksena punaisessa armeijassa. Mutta
niitä on paljon meidänkin riveissämme, nuorukaisia, jotka erinäisistä
syistä lukeutuvat meihin kuuluviksi, mutta jotka luonteeltaan ja
käytökseltään ovat täysiä bolshevikeja: kaikkea käskyvaltaa vierovia,
röyhkeitä öykkäreitä. Olen nähnyt ja varmaan on usea teistäkin nähnyt
rintamaelämämme aikana valkoista nauhaa kantavien sotilasten tekevän
tekoja, joita ei enää voi katsoa urheuden ja sotilaskunnon ilmauksiksi,
vaan jotka täytyy merkitä raakuudeksi ja luonteen kurittomuudeksi.

Tästä kaikesta meidän on päästävä. Meidän on saatava armeijamme
sellaiseksi, että meidän ei tarvitse hävetä muukalaistenkaan edessä.
Siinä suhteessa on meillä itsekullakin velvollisuutemme.

Kuri ei ole sotajoukkoon päivässä luotu. Se vaatii pitempiaikaista,
asteettain tapahtuvaa kasarmikasvatusta. Sitä ei äskensyntynyt
armeijamme ole ehtinyt saada.

Pystyykö se sitten nyt, kun vapaustaistelun virittämä innostus on
lauennut, itse luomaan keskuuteensa kuria? Sillä sen syntyminen on
välttämätön, jos armeijamme mieli kansallisen armeijan nimeä kantaa.

Onhan meillä ainakin ennen pystytty. Onhan kotimainen sotaväkemme niin
Ruotsin kuin Venäjän vallankin aikana ollut hyvässä maineessa. Onhan
keskuudessamme vielä nytkin miehiä, jotka aikoinaan ovat palvelleet
kotimaisessa sotaväessä ja joiden olemuksesta näkee, että heillä on
veressään vielä nytkin, vuosikymmenten takaa, sotilaskuri.

Vai olisiko niin, että me alistumme kuriin ja järjestykseen ainoastaan
silloin kuin käskijänä on vieras? On paljon niitä, jotka uskovat
siten ja aihetta heillä valitettavasti tähän uskoonsa onkin. Mutta se
on turmiollinen usko emmekä me saa antaa sille sijaa sydämissämme.
Meidän on säilytettävä usko kykyymme luoda kuri ja järjestys omaan
keskuuteemme. Ilman sitä kykyä ei valtiollinen itsenäisyytemmekään ole
muuta kuin korea sana.

Niin kauan kuin armeijamme on vailla säännöllistä kuria juurruttavaa
sotilaskasvatusta, pankaamme voimaan ankara toverikuri. Jokaisessa
pataljoonassa, joka komppaniassa ja jokaisessa joukkueessa on parempia,
valistuneempia ja velvollisuudentuntoisia aineksia. Niiden on
vaalittava rajumpia tovereitaan, kiihotettava heidän kunniantuntoaan,
saatava joka ainoassa joukko-osastossa vallitsevaksi sellainen henki,
joka velvottaa itsekuriin ja hyvään käytökseen.

Sotilastoverit! Me olemme asein taistellen puhdistaneet isänmaamme
idän bolshevistisesta saastasta. Jatkakaamme nyt, aseellisen taistelun
lakattua, yhtä sitkeästi ja uuraasti aseetonta valistustaistelua,
sulattakaamme luonteessamme piilevä korpirouta ja hävittäkäämme
keskuudestamme tuo kuriton otsatukkaolio. Luokaamme sen tilalle reipas,
avokatseinen, kuriin ja järjestykseen altis suomalainen sotilas, jonka
takia kansalaistemme ei tarvitse muukalaistenkaan edessä hävetä.

Ja vielä yksi asia. Niin jöröä ja harvasanaista kansaa kuin meidän
sanotaan olevankin, olemme me sentään, ainakin silloin kuin ei
tarvittaisi, suuria lavertelijoita ja ylen taipuvaisia poliittiseen
kannunvalantaan ja suunpieksäntään. Tämä tauti vaivaa sangen tuntuvasti
sotilaitammekin. Nyt taistelujen lakattua on joutava politikoiminen ja
suunpieksäntä saanut yhä enemmän sijaa armeijassa. Se on vahingollista
ja se on omiaan höllentämään kurin siteitä. Siinäkin suhteessa on
hunningolle joutunut Venäjän armeija varottavana esimerkkinä.

Ottakaamme tämäkin asia keskinäiseen kasvatusohjelmaamme. Olkaamme
aina valmiit antamaan säälimätön potku sellaisille politikoitsijoille,
jotka pyrkivät meidän armeijalaisten keskuudessa kiihotustyötään
harjottamaan. Politikoiminen pois, se ei kuulu sotilaalle, hänen
tehtävänänsä on yksinomaan isänmaan vartioiminen.

Pois myöskin turhanaikainen ja vahingollinen päällikköjen ja heidän
toimenpiteidensä arvosteleminen, mihin me olemme niin kärkkäitä.
Muistakaamme ja terottakaamme toisillemme, että sotilaan velvollisuus
on totella päälliköltään, totella vastaan mukisematta ja kaikissa
oloissa.

Sotilastoverit! Armeijaton valtio on kuin mies ilman selkärankaa.
Kuinka katkerasti me sen vielä puoli vuotta sitten tunsimmekaan.
Nyt meillä on tuo puuttuva selkäranka ja sen vuoksi tunnemme
itsenäisyytemme olevan toisenlaisella pohjalla kuin puoli vuotta
sitten. Mutta laittakaamme niin, että tämä selkäranka on ja pysyy
sellaisena, että kansamme voi siihen turvallisena nojata. Tehkäämme
itsekukin voitavamme, luodaksemme suomalaisesta sotilaasta sellaisen,
että isänmaamme kansalaiset, nähdessään heitä harjoituskentällä
marssimassa, paraadissa tai vartiopaikoilla, tuntevat iloa ja ylpeyttä
ja mielen turvallisuutta ja että heidän rinnassaan helähtävät laulun
sanat:

"Ollos huoleton, poikas valveill' on."



XIX.

KUN KIEROON KASVANUT OIKAISTIIN.


Jokelan Antti makasi selällään, lakki silmillä tuvan ovisängyssä. Isä
varustausi työpaikalleen lähtemään, kaivoi piippuaan ja heitti aina
väliin happamen katseen ovisänkyyn.

-- Kehtaakin siinä aikamies lojottaa, -- sanoi hän viimein. -- Ja
äläpäs tässä pätöasia, josta mies sairaaksi heittäytyy. Olihan tuo
ennen miehillä, minkä minullakin, kolmen vuoden reissu edessä eikä
siitä oltu millänsäkään. Nyt kun pitäisi kahdeksi vuodeksi sotaväkeen,
niin mies on aivan rujona. Mutta kyllä se sinulle hyvää tekee. Kun ei
sinusta kuitenkaan kotona näy miestä tulevan, niin katsotaan, mitä ne
kasarmissa saavat sinusta aikaan. Ainakin ne tuon hulikaanimerkin,
otsatukan, sinulta siellä leikkaavat.

Isä kopisti piipunperät suuhunsa ja painui ulos. Antti kirosi lakkinsa
alta ja sanoi, että hän ei huoli päälleen kruunun takkia.

-- Minkäpäs sille nyt enää mahtaa, mentävä kai sinne on, -- huokasi
neuvotonna äiti, joka koko aamun oli hoidellut poikaansa.

-- Enkä mene! -- äsähti Antti. -- Minä karkaan Ruotsiin ja sieltä
Ameriikaan.

Hän oli todellakin sairas. Eilen oli hän ollut
asevelvollisuuskutsunnassa ja sinne oli hän valmistautunut siten, että
oli laittanut kylkeensä keinotekoisen paiseen ja pitänyt sitä viikon
päivät ärtyneenä, että se näyttäisi hyvin pahalta. Aikaisemmin oli
hän suunnitellut lyödä kirveellä jalkaansa, mutta siihen ei hänellä
ollut kuitenkaan ollut luontoa ja niin oli hän turvautunut tuohon
paisekeinoon. Lisäksi oli hän eilen kutsuntaan mennessään niellyt
puolen sikaaria, mikä oli aiheuttanut ylenannatuksen sekä saanut
hänet näyttämään hyvin kalpealta. Mutta lääkäri oli vain nauranut
hänen paiseelleen ja kalpeudelleen sekä hyväksynyt hänet sotilaaksi.
Arvannostossa oli hän sitten joutunut vakinaiseen palvelukseen ja sinne
oli lähdettävä alkusyksystä.

Itkua tehden ja hammasta purren oli hän poistunut kutsuntapaikalta,
hankkinut itselleen tenttua, ryypännyt itsensä sikahumalaan ja joutunut
illalla tappeluun. Nyt oli hänellä surkea kohmelo ja ruumis täynnä
mustelmia.

Monta harmia oli hän ehtinyt jo isälleen tuottaa. Opittuaan jo tupen
pituisena tupakkaa viljelemään oli se johtanut hänet kotivarkauteen,
sillä paperossien ostoon piti olla rahaa. Ja menot suurenivat
sitä mukaa kuin hän varttui isommaksi. Rippikouluiässä oli hän jo
työväentalon tanssi- ja tappelutilaisuuksissa parhaita pukareita.
Oikeudessakin oli hän jo ehtinyt olla, saaden sakkoja juopumuksesta
ja rähinästä. Ja olipa hän kerran ollut vähällä vankilaankin joutua.
Muutamain samanhenkisten toverien kanssa liittoutuen oli hän eräänä
syksy-yönä varastanut jyviä naapuritalon aitasta. Asia oli tullut ilmi
ja ainoastaan isän väliintulo oli Antin pelastanut vankilaan joutumasta.

Antin uhkaus karkaamalla välttää sotapalvelus ei jäänyt pelkäksi
uhkaukseksi. Pari viikkoa ennen palvelukseen lähtöä hävisi hän kotoa.
Hän oli varkain myönyt kotoaan jyviä gulashille ja saanut siten
matkarahaa. Passi hänellä oli tietysti väärä. Mutta matka päättyi
nolosti. Ruotsin rajalla joutui hän rajavartiain käsiin, passi
huomattiin vääräksi ja vankikyydillä tuotiin hänet kotipitäjään. Mutta
sielläkään ei häntä laskettu vapaalle jalalle, vaan kun palvelusaika
oli juuri alkamassa, vietiin hänet edelleen vankikyydillä kaupunkiin,
jossa palvelus oli määrätty suoritettavaksi.

Niin joutui Antti kuin joutuikin pelkäämäänsä kasarmiin. Ja isän
ennustus toteutui: hän menetti rakkaan otsatukkansa, jonka suojasta hän
oli tottunut kyräämään, sillä ensimäiseksi työksi leikattiin kaikilta
tukka lyhyeksi. Parransänki, joka karkumatkalla oli kasvanut pitkäksi,
täytyi raakata pois. Sitten seurasivat saunat ja lääkärintarkastukset.
Ihan sormen ja varpaan kynnetkin ne nuuskivat ja pakottivat leikkaamaan
ne säännönmukaisiksi. Aivan se tuppasi vihaksi pistelemään eikä Antti
sanonut vanginkaan elämää tällaiseksi kuvitelleensa.

Mutta vielä pahempaa oli edessä. Kun kello seuraavana aamuna oli
käytävän seinässä lyönyt kuusi, kajahti armoton huuto: ylös! Antti ei
ollut siitä aluksi millänsäkään, vaan käänsi kylkeä ja aikoi jatkaa
untaan. Mutta siinä tuokiossa oli päivystäjä hänen vuoteensa vieressä,
tempasi peitteen päältä ja huusi ihan korvan juuressa: -- ylös! ylös!
Kiroten vääntäysi Antti istualleen ja alkoi vetää housuja jalkaansa.
Mutta ennenkuin hän ehti kovinkaan pitkälle pukeutumishommassaan, siinä
kun täytyi aina väliin pysähtyä ja haukotella, oli korpraali hänen
kimpussaan. -- Joutuin, joutuin pesemään! Eikä sinne niin vain saanut
mennä, vaan koko yläruumis täytyi riisua alasti ja sitten kylmällä
vedellä huuhtoa kasvot, kaula, rinta ja hartiat. Ja taas oli siinä
korpraali torumassa ja neuvomassa. -- Mitä pesemistä tuo nyt oli? Kas
niin sen piti tapahtua! Antilla pyöri jälleen äkäinen kirous huulilla,
mutta hän sai sen vielä alas niellyksi.

Heti pesun jälkeen oli tehtävä vuoteensa. Korpraali, joka oli heidän
tupakuntansa peräänkatsoja, antoi uusille miehille ohjeet, miten
sänkyvaatteet oli päiväksi asetettava. Kun nämä olivat täyttäneet
käskyn, kiersi hän sänky sängyltä tarkastamassa. Antin vuodetta
silmätessään lensi hän kuin haukka sänkyvaatteisiin käsiksi, riuhtasi
viltin, lakanan ja tyynyn paikoiltaan ja viskasi jakkaralle.

-- Mikä ihmisen vuode tuo nyt on, -- huusi hän. -- Tekee paikalla
uudestaan ja sen mukaan kuin minä neuvoin.

-- Tee itse, p--le! -- pääsi jo Antilta.

-- Jaha, vai sillä tavalla, -- sanoi korpraali tyynesti ja lähti
vääpelin puheille.

Antti sai vorokauden arestia ja sinne oli hänen kahden miehen välissä
lähdettävä ennenkuin oli aamiaistakaan suuhunsa saanut. Se oli kolkko
ja kolea huone, jossa ei ollut minkäänlaista huonekalua, katonrajassa
vain pieni ristikkoikkuna. Hän kyyrötti nurkassa lattialla, kärsi
tupakanpuutteesta, itki harmissaan, puri hammasta ja kiroili ja teki
karkaamispäätöksiä.

Kun hän seuraavana aamuna pääsi sieltä takaisin, tuntui hänen
ryhmälleen kuuluva asuinhuone niin valoisalta ja kodikkaalta ja
hiljaisessa mielessään täytyi hänen myöntää, että vankinaolo oli
sentään toista kuin kasarmissa eläminen. Mutta ensimäisenä työnä oli
hänellä edessään se vuoteen laittaminen. Mutisematta, joskin kyräten,
hän sen teki niin, että korpraali oli siihen tyytyväinen.

Sitten alkoivat voimisteluharjotukset. Kuinka työlästä hänen olikaan
seisoa asennossa, rinta ulos pullistettuna ja kädet sivuille
pingotettuna. Ei mitenkään hän tahtonut siihen taipua, vaan vartalo
valahti väkisinkin siihen velttoon ja ryhdittömään asentoon, johon
hän kotoisessa nuorten miesten elämässä oli tottunut. Mutta siitäkös
äityi kersantti, joka harjotuksia johti. Hän komensi Antin rivin eteen,
vastapäätä toisia, osotti häntä miehille ja näytti sitten karrikeeratun
liiotellusti, miten hän rivissä seisoi. Kersantin asento oli niin
hullunkurinen, että miehet purskahtivat täyttä kurkkua nauramaan. Antti
karahti tulipunaiseksi ja puri hammasta. Mutta sen jälkeen ei hänen
tehnyt mieli enää rivissä läjään painua, vaan koetti hän pingottaa
ryhtiään. Seuraavana aamuna olivat kaikki jäsenet hellänä, mutta
moniaan päivän kuluttua se katosi ja hän tunsi itsensä vetreämmäksi
kuin koskaan ennen.

Vaikea oli hänen myöskin tottua päälliköitä puhuttelemaan, kun
täytyi katsoa puhuteltavaa suoraa silmiin ja antaa lyhyet ja selvät
vastaukset. Ja hän kun oli tottunut puhumaan umpikuljuisesti ja
mutisten sekä katsella muikistelemaan kaikkialle muualle, vaan ei
puhuteltavaa silmiin. Kunnianteon oppiminen ei myöskään ollut helppoa,
sillä hänen tapoihinsa ei ollut kuulunut vastaantulevain, tuttujenkaan,
tervehtiminen. Sai riittää, kunhan lakinlipun alta muljautti
häränsilmää sinnepäin.

Kun hän ensi kerran oltuaan puolen päivän lomalla kaupungilla palasi
kasarmiin, tuli tiellä vastaan oman komppanian kapteeni. Kädet sinellin
taskuissa ja paperossi suupielessä roikkuen kävellä jumppaili Antti
hänen ohitseen, kohdalla ollessaan vain kerran katsoa muljauttaen.
Mutta kapteeni pysäytti hänet kuin leimaus ja kysyi, että mikäs kuvatus
sotamieheksi hän olikaan sekä tiedusteli nimeä. Seuraavana aamuna luki
vääpeli hänelle kahden vuorokauden arestituomion.

Seurasi uusi kiroilu ja hammasten kiristys ja karkauspäätösten teko
nurkassa arestihuoneen lattialla. Rangaistus tuntui tällä kertaa
sitäkin katkerammalta, kun hän ei oikeastaan millään tarkotuksella
ollut kunniantekoa laiminlyönyt. Se oli tapahtunut vain vanhasta
tottumuksesta. Mutta rangaistus oli nyt kerta kaikkiaan kärsittävä,
siitä ei päässyt minnekään, ja kyllä hän sen jälkeen oppi väkisinkin
pitämään huolen tervehtimisestä. Karkauspäätösten toimeenpanostakaan
ei tullut mitään, sillä ensimäinen yritys vankikyytineen oli vielä
tuoreessa muistissa. Sitäpaitsi oli varottavana esimerkkinä muuan
tapaus eräästä toisesta komppaniasta, josta pari sotilasta yritti
karkuun, mutta joutuivat melkein heti kiinni ja saivat sotaoikeudessa
puoli vuotta vankeutta.

Mutta kapteenille kantoi hän tuon viimeisen arestirangaistuksen
johdosta kaunaa. Niinpä kun kapteeni oli vähän sen jälkeen saapuvilla
komppanian yhteisharjotuksissa, teki hän tämän uhalla kaikki temput
huolettomasti ja nurinpäin. Aliupseerit hermostuivat, se tarttui
miehistöönkin, ja koko komppania joutui häiriön valtaan. Ärtyneenä
määräsi kapteeni sille kahden tunnin ylimääräisen harjotuksen.
Kun komppania palasi harjotuksista, kerääntyi Antin ryhmän tupaan
äkämystyneitä miehiä. Ne supattivat keskenään ja heittivät vihaisia
katseita Anttiin. Tästä alkoi ilma tuntua yhtä painostavalta
kuin Jukolan Eerosta silloin, kun veljet hänen ilveilystään
kyllästyneinä keskeyttivät aapeluksen tankkaamisen ja pistäysivät ulos
neuvottelemaan. Hän yritti lähteä käytävään, mutta äkäinen: -- äläpäs
mene! keskeytti hänen matkansa. Samassa tarttui muutamia miehiä häneen
lujin kourin, he asettivat hänet suulleen omalle vuoteelleen, nostivat
takin helmat ylös, irrottivat vyönsä ja alkoivat leipoa. Kun hän yritti
huutaa, alkoivat kaikki ympärillä seisovat miehet laulaa: "Poijat
kansan urhokkaan", ja sitä tehdessään jatkoivat he leipomistaan.

-- Äläpäs saata komppanialle toista kertaa sitä harmia! -- varottivat
he lopuksi.

Nyt oli Antti siis päällikköjen lisäksi saanut toveritkin vastaansa.
Hän oli täydellisessä umpikujassa, jossa ei auttanut muu kuin
alistuminen ja mukautuminen.

Mutta monta työlästä asiaa hänen oli vielä sulatettava. Mitä
kaikkea siellä kasarmilla päntättiinkään ihmisen päähän! Kun
kenttäharjotuksista pääsi, joutui valistusupseerin kouriin.
Sai istua kuin koulupoika penkillä. Siellä opetettiin isänmaan
historiaa, maantietoa, yhteiskuntaoppia ja ties mitä kaikkea. Yksinpä
puutarhanhoitoakin. Kasarmin viereen oli raivattu laaja puutarha-ala,
joka oli jaettu pieniin ruutuihin. Kukin mies sai hoidettavakseen yhden
ruudun ja työssä opasti heitä erityinen puutarha-aliupseeri. Kunkin
tuotteet asetettiin syksyisin näytteille ja parhaimmin onnistuneet
saivat palkintoja. Tuotteensa sai itsekukin myödä pataljoonan
muonitusmestarille.

Valistusupseeri oli taitava mies ja osasi kiihottaa miesten
opiskeluhalua. Kasarmin suurta kirjastoa ja lukusaleja käytettiinkin
ahkerasti. Edistyneimmät saivat julkisia kiitoksia ja palveluksesta
päästessään sai jokainen todistuksen, jossa oli mainittu hänen
edistyksensä kaikissa aineissa, mitä kasarmilla opetettiin.

Lopulta heräsi Antissakin oppimisen halu. Ja kun hän luonnostaan ei
ollut mikään huonopäinen eikä lahjaton, alkoi hän ennen pitkää edistyä
hyvin. Sitä mukaa kuin hänen tapansa muuttuivat, huomasi hän toverien
ja vallankin esimiesten käyvän itselleen suopeammiksi. Ympäristö ei
sentään ollutkaan niin paha kuin hän aluksi oli luulotellut. Se oli
aivan sen mukaan, miten siihen itse suhtautui.

Kun uusia miehiä ensi kerran laskettiin kotona käymään, ei Antti
päässyt niiden mukana. Hänen syntirekisterinsä oli ehtinyt paisua
siksi huomattavaksi. Hän nieli hiljaisuudessa katkeruutensa ja jatkoi
ponnistuksiaan, voittaakseen esimiestensä suosion. Hän ponnisteli
rehellisesti ja hikoili itsestään ulos hulikaanitartunnan.

Kun hän viimeisten mukana pääsi lomalle ja tuli kotiin, tarkasteli isä
syrjästä hänen käytöstään ja olemustaan, lausuen illalla tyytyväisenä
äidille:

-- Näkyypä pojassa tapahtuneen muutos. Oli se siunattu asia, että se
joutui sinne sotaväkeen. Kyllä siellä ennenkin tehtiin melko värkistä
mies.

Ja silmiin pistävä muutos Antissa oli tapahtunutkin. Hänen puhetapansa
oli muuttunut toisenlaiseksi, kasvojen ilme oli käynyt avonaisemmaksi
ja tuttavia tervehtiessä kolahtivat kantapäät kuin itsestään yhteen.
Koko miehen ryhti oli oijennut ja käynti somistunut.

Kun entiset toverit tulivat häntä tapaamaan ja tahtoivat niihin
tavallisiin rynttytansseihin, ei hän lähtenyt. Hänestä tuntui kuin
olisi hän arvossa noussut, joten hänen ei sopinut enää sellaisiin ottaa
osaa. Ja muutenkin osotti hän vierovansa entisiä tovereitaan, mistä
nämä saivat aiheen moittia häntä ylpistyneeksi.

Lomalta lähtiessä antoi isä hänelle hyväsesti taskurahoja ja äiti
varusti hänet oivallisilla eväillä. Sen johdosta tunsi hän mielensä
liikutetuksi ja lämpimäksi ja täynnä hyviä päätöksiä palasi hän
kasarmille.

Sinne meno ei tuntunut enää vastenmieliseltä ja pelottavalta. Olipa
hänellä hieman ikäväkin tovereitaan ja muutamia päälliköitään.

Nopeasti kului kaksivuotinen palvelusaika loppuun. Ja kun hän, pätevä
kansalaistodistus taskussaan, palasi kotiin, tunsi hän ruumiillisesti
vaurastuneensa ja henkisesti rikastuneensa. Ennen kaikkea hän
oli oppinut tekemään työtä, noudattamaan järjestystä ja olemaan
täsmällinen. Tyytyväisenä pani sen isä joka päivä merkille ja Jokelan
talon työpaikat todistivat ennen pitkää, mikä muutos nuoressa isännässä
oli tapahtunut.

Kun Antin nuorempi veli jonkun ajan kuluttua joutui myöskin
vakinaiseen palvelukseen ja sen johdosta palasi nenä nyrpöllään
kutsuntatilaisuudesta, sanoi Antti hänelle:

-- Elä veikkonen sure omaa hyvääsi. Sotapalvelus se on minustakin
miehen tehnyt, ilman sitä minä olisin varmastikin jo vankilan asukas.

       *       *       *       *       *

Tuollaiseksi pääpiirteissään kuvittelen uuden suomalaisen sotaväen
tulevat kasarmit. Ne olisivat pakollisia kansalaisopistoja, joissa
saatu opetus olisi monipuolisempi ja lujempi kuin mitä esim.
kansanopistoissa ehditään antaa.

Miksi sotapalvelus ja kasarmielämä väkisinkin tahdotaan kuvitella
synkäksi, ilottomaksi ja kuolettavaksi? Kun viime kesänä julkisuudessa
keskusteltiin kotimaisen sotalaitoksen uudelleen luomisesta, kävi
muutamankin Uuteen Suomettareen kirjottajan ajatuksen juoksusta
selville, että hänen mielessään häämötti jonkunlainen Nikolai
ensimäisen aikainen tai vielä sitäkin vanhempi kasarmimuoto, jossa
pamppu ja raa'at tavat olivat vallalla. Se on samanlaista ennakkoluuloa
kuin mitä monetkin monarkian vastustajat ovat osottaneet, heidän
mielikuvituksessaan kun ovat selvästikin häämöttäneet keskiaikaiset
hallitusmuodot mielivaltaisine ruhtinaineen, joiden toimintaa eivät
juuri minkäänlaiset perustuslait rajottaneet.

Muistan hyvin entisen kotimaisen sotaväen kasarmit, sillä
koulupoika-aikana oleilin usein sunnuntaisin kasarmilla tuttuja
kotipuolen sotilaita tapaamassa. Kasarmi ei tehnyt lainkaan kolkkoa
vankilavaikutusta. Joukko siistejä rakennuksia istutusten keskellä ja
sotilaiden asuinhuoneet avarat, valoisat ja ilmavat. Lainakirjastot oli
olemassa ja sotilaat saivat melkoisessa määrin henkistäkin opetusta.
Moni on sotapalveluksessa ollessaan oppinut kirjottamaan sekä saanut
laskutaidon alkeet. Entä ruumiillinen harjotus ja kurin juurruttaminen?
Vielä nytkin tuntee ryhdistä ja käytöksestä ne, jotka aikoinaan ovat
suorittaneet vakinaisen sotapalveluksen. Useimpien heistä olen kuullut
siunaavan sitä aikaa, niin vastenmieliseltä kuin meno sinne tuntuikin.
Yhden ja toisen olen kuullut myöskin sanovan, että sotapalveluksessa
heistä vasta mies tehtiin, muutoin olisi vankila heidät perinyt.

Jos jo entisissä, Venäjän vallan aikuisissa kasarmeissamme annettiin
henkistäkin opetusta, niin mikä estää tätä puolta tulevissa
kasarmeissamme suuresti laajentamasta? Niin että ne ovat todellisia
kasvatuslaitoksia, kansalaisopistoja, joissa nuoriin miehiimme
juurrutetaan kuri ja järjestys ja joista he lähtevät avokatseisina,
suoraryhtisinä, ruumiillisesti ja henkisesti vaurastuneina
kansalaisina. Entä mitä merkitsee rikkinäistä kansaamme jakavien
kuilujen poistamisessa se seikka, että sotapalveluksessa joutuvat
eri yhteiskuntakerroksista ja erilaisilta sivistystasoilta lähteneet
nuorukaiset jokapäiväiseen kosketukseen toistensa kanssa, elämään
muutaman vuoden samoissa oloissa, saman pakon alaisina? Eikö se
ole omiaan hälventämään kansalaisryhmiä toisistaan erottavia
ennakkoluuloja, laajentamaan elämänkäsitystä niin puolella kuin
toisellakin ja hiomaan suomalaisen luonteen haitallista särmikkäisyyttä?

Kurin on oltava luja ja tinkimätön ja ruumiillisten harjotusten
ankarat, hikeä vaativat. Muutoin ei norjene se könsikkämäisyys eikä
häviä se käytöksen epämiellyttävyys, mikä on niin yleistä nykyisessä
maalaisnuorisossamme. Katsokaahan vain sitä tyyppiä, joka viime
vuosina on ilmestynyt kyliemme teille ja julkisille paikoille. Vanha
kansallinen naapukka samoinkuin hattukin ovat hävinneet käytännöstä
ja otsatukkaista päätä verhoo nyt niin kesällä kuin talvellakin
epäjalo automobiililakki. Liivin aukeamasta paistaa rinta paljaana
-- svabodakesänä käytäntöön tullut muoti -- ja puukko on entisellä
sijaltaan kupeella ylennetty liivin ylätaskun reunassa roikkumaan.
Siinähän se on näkyvällä paikalla ja ikäänkuin sanomassa: -- Elä tule
liian lähelle, perrr... Kun nyt kolmekin tällaista sankaria, hartiat
kyyryssä, paperossit suunpielessä ja kädet housuntaskuissa kävelee
rinnan maantietä, ottavat he huostaansa koko tien leveyden, niin että
vastaantulijan, olkoonpa vaikka vanha, sauvaan nojaava mummo, täytyy
siirtyä äärimmäiselle tiensyrjälle, ellei kokonaan tieltä pois.

Kun vapaussota puhkesi, katosi tämä tyyppi hetkeksi näkyvistä. Mutta
nyt se on palannut takaisin ja rehenteleikse teillä, kahviloissa ja
pensaikoissa korttipakan ja tenttupullon seurassa aivankuin ennenkin.
Kirjottaessani tätä myöhäisenä sunnuntaiehtoona kuuluu ulkoa kiljuntaa,
räähkää laulunrenkutusta ja portinpauketta -- vääntävät luultavasti
taas koko portin sijoiltaan, kuten monesti ennenkin. Ne ovat tansseista
palaajia. Siellä on tuolla parin kilometrin päässä metsässä kenttä,
jonne joka ikinen sunnuntai vaeltaa sankat joukot nuorisoa. Hanurin
räikkyessä siellä tanssitaan, maistellaan väkeviä ja pelataan korttia.
Ja kun sieltä sitten puoliyön lähetessä palataan, muistuttaa se
taisteluun hyökkäävän intiaanilauman vaellusta.

Kykeneekö nuorisoseuraliike tässä suhteessa parannusta aikaan saamaan?
Abstraktisine ohjelmineen ja vetisine aatteellisuuksineen on se siihen
aivan liian häiveröinen. Ja on jo alun pitäin ollut sitä.

-- Jos meillä olisi koko ajan ollut kotimainen sotapalvelus
käytännössä, niin ei noita hulikaaneja olisi niin paljon, -- olen
kuullut monen vanhemman ihmisen sanovan. Ja siinä on varmaankin paljon
totta. Ainoastaan pakollinen sotapalvelus, tai sanokaamme, ettei rauhan
ystäväin tarvitse sanaan "sotapalvelus" kompastua: pakollinen kasvatus
voi kieroon kasvaneet oikaista ja tehdä villiintyneistä nuorukaisista
kunnollisia yhteiskunnan jäseniä.



XX.

SAIRAITA JA VANKEJA.


Helatorstaina siirrettiin pataljoonamme Metsäkylästä Kotkaan, joten
pohjalainen joukkomme, halki maan vaellettuaan, päätyi lopuksi
Suomenlahden rannalle.

Paljon on kaupungissa vankeja ja niiden takia on täytynyt varusväkeä
lisätä. Suuri ja aistikas työväentalo -- Suomen komeimpia -- on sulloen
täynnä vankeja, samoin useimmat kaupungin julkisista rakennuksista.
Niitä on miehiä ja naisia, joukossa joku määrä venäläisiäkin.
Vartioiminen on tähän saakka ollut etupäässä paikallisten
suojeluskuntalaisten huostassa. Ne eivät ole saaneet olla leikissä
mukana, niiltä puuttuu kuraasia ja järjestys vankiloissa on huono.
Vangit pelaavat korttia ja pelissä leiskuvat satamarkkaset, kiroilevat
vartioilleen vasten silmiä ja elävät yleensä miten itse haluavat. Mutta
kaupunkiin tultuamme ryhdymme me pohjalaiset asiaan ja pian huomaavat
vangit, että kurssi on muuttunut.

Minkä augias-tallin muodostaakaan työväentalo! Suunnattoman törky- ja
likapaljouden keskellä oljentelee siellä tuhantinen vankijoukko.
Suuri juhlasali, näyttämö ja lukuisat syrjähuoneet ovat heitä täynnä.
Mikä kirjava, hölmistynyt, tylsään välinpitämättömyyteen vajonnut
joukko! Näkee mitä roistomaisimpia kasvontyyppejä, mutta joukossa on
myöskin vallan siistejä, kunnollisen vaikutuksen jättäviä työmiehiä.
Eräskin Helsinginpitäjäläinen on juuri lyijykynällä kirjottanut
kirjeen vaimolleen, joka ei tiedä mitään hänen kohtalostaan. Kirje
yksinkertaisuudessaan on varsin liikuttava. Olematta omain sanainsa
mukaan mikään aktiivinen punainen on mies parka, joka tekee rehdin ja
uskottavan vaikutuksen, virran mukana solunut tähän nuotanperukkaan.
Kaiken kurjuuden lisäksi on hänen kaartilaispalkkansa täällä vankilassa
varastettu takin povitaskusta. Nyt hänellä ei ole niin paljoa, että
kirjeensä saisi postiin.

Vanhojen, ryssän sinelliä kantavain maankiertäjäin rinnalla tapaa
alaikäisiä poikasia, jotka elävistä kuvista saadun seikkailunakin
kiihottamina ovat varmaankin mukaan lähteneet -- poikia, jotka
ansaitsisivat vain hyvänlaisesti piiskoja ja sitten kunnon perheeseen
kasvatettaviksi.

Työskentelemme useampina osastoina, merkiten kirjoihin vangit ja
heidän omaisuutensa, takavarikoiden samalla kaiken sellaisen, mitä
vankien ei ole sovelias pitää. Samalla merkitsemme pöytäkirjaan
lyhyesti muutkin heidän osuuttaan kapinaan koskevat seikat. Varsinkin
päälliköistä koetamme saada tarkan selon. Näitä viime mainittuja ei
ole paljon nimeksikään vankien joukossa. Ne ovat ajoissa livistäneet
turvallisemmille maille. Harmistuneina kertovatkin monet vangit, kuinka
lopputingassa, kun perikato alkoi olla jo aivan ilmeinen, johtajia ei
löytynyt mistään. Sellaisia sankareita ne ovat sosialistipomomme olleet
miltei järkiään. Varsinaisten rivimiesten joukossa on sen sijaan ollut
varsin runsaasti oikeata sankariainestakin. Vahinko vain, että he ovat
uhranneet verensä niin kurjan asian palveluksessa, saaden palkakseen
vain maankavaltajan nimen.

Ryöstösaalista on työväentalollekin kertynyt mitä kirjavin paljous.
Lähtien sillitynnyreistä aina hienoihin pitsikääryihin saakka.
Ryhtyessämme inventoimaan meitä ihan painostaa edessä oleva työn
paljous. Sitten siellä on kaikenlaista ryssiltä saatua kamaa suuret
kasat: selkäreppuja, sääryksiä, patruunavöitä ja -koteloita, kaskia,
kaasunaamareita...

Pölyä ja likaa on kaikkialla niin että hirvittää. Sitä on ihan luokoina
lattialla ja ilma on sakeata ja raskasta. Kun on tunninverran siellä
työskennellyt, tuntee itsensä pölyiseksi kuin riihimies. Tärkeimmistä
järjestelytöistä päästyämme panemmekin toimeen suursiivouksen. Mutta
vastenmielisesti ja kyräten suostuvat vangit huoneita siivoamaan
ja tuulettamaan. Ja onhan se psykologisesti ymmärrettävääkin, että
ihminen siinä mielentilassa, missä kapinavangit elävät, on kokonaan
välinpitämätön sellaisiin asioihin kuin puhtauteen nähden ja haluaa
mieluummin painua likakerrosten alle ikäänkuin piiloon koko maailmalta.

Tämä seikka on jäänyt kokonaan huomioon ottamatta niiltä
"oikeistososialisteilta", jotka ovat pitäneet ääntä kapinavankien
terveydellisistä oloista. Että vangit muuallakin on saatu vain
väkipakolla siivoamaan huoneensa ja ottamaan kylpyjä, siitä olen
myöhemmin kuullut monenkin vankileirissä toimineen sotilaan kertovan.
Ja ihan samaahan kertoi eräs Suomenlinnasta vapautettu kapinavankikin,
joka hra Hakkilan "paljastusten" johdosta kirjotti asiasta Helsingin
Sanomiin. Hrat Hakkila, Tanner, Ryömä y.m. "oikeistososialistit"
olisivat onnettomille aatetovereilleen tehneet paljon suuremman
palveluksen, nousemalla ajoissa miehekkäästi ja kuuluvasti vastustamaan
sitä suuntaa, joka työväestömme on turmioon syössyt. Muutoin,
jos sosialistiherrat tahtovat väittää, että he ovat puhtaista
ihmisyyssyistä nousseet kapinavankien puolesta puhumaan, on täysi syy
kysyä, mikseivät he kapinan aikana pitäneet ääntä valkoisten vankien
puolesta? -- Mutta onhan "oikeistososialistiemme" ryhdyttävä jo ajoissa
keräämään laumaa, jonka harteille ryömien sopii taas tilaisuuden tullen
kiivetä valtasijoille.

       *       *       *       *       *

Pölyisen päivätyön jälkeen istumme seurahuoneella kahvikupin ääressä.
Puoliyön lähetessä ilmottaa vahtipäällikkönä toimiva upseeri, että
hänen on lähdettävä tarkastuskierrolle kaupungille ja kutsuu meitä
toisia mukaan pienelle automobiiliajelulle. Lähden rykmentin lääkärin
kanssa hänen matkaansa.

-- Töf-töf-töf! Auto kiitää keväisessä yössä pitkin autioita katuja,
joilla kumahtelevat vain vahtisotilasten raskaat askeleet.

Kaarramme parin nurkan ympäri ja auto pysähtyy venäläisen kansakoulun
portille. Se on ollut punaisten sairaalana ja on edelleenkin. Sairaita
vaalivat heidän omat hoitajattarensa, joilta on pääsy sairaalan
piiristä kielletty ja jotka siis toistaiseksi ovat vankeja. Pihalla
seisova vartia ilmottaa, että mitään erinomaista ei ole tapahtunut.

Poikkeamme ensin muutamaan siipirakennukseen. Ensimäisessä huoneessa,
johon tulemme, on levolle asettuneena pari punaisten sanitääriä.
Ne kavahtavat ylös ja osottavat palvelushaluaan. Emme heitä
kuitenkaan tarvitse, vaan jatkamme matkaa seuraavaan huoneeseen.
Siellä on yksi ainoa potilas. Se on nuori nainen, joka on kadottanut
järkensä, tullut aivan raivohulluksi. Nyt makaa se jonkunlaiseen
unenhoureeseen vaipuneena ja vuoteen vieressä istuva sisar pitelee
hänen käsiään omissaan. Vallitsee kolkko hiljaisuus, jota häiritsee
vain sairaan levoton hengitys ja himmeästi palavan lampun sillinä.
Kuiskatessamme muutaman sanan hoitajattaren kanssa havahtuu sairas.
Nähdessään lattialla seisomassa joukon outoja miehiä, parkasee hän
niin sydäntä viiltävästi, että jokainen meistä hätkähtää, parkasee ja
takertuu samalla suonenvetoisesti hoitajattareensa. Kietoen kätensä
hänen ympärilleen ja hellästi puhellen saa tämä sairaan vähitellen
tyyntymään. Hiljaa poistuessamme tuijottaa hoitajattaren käsivarren
alatse jälkeemme kaksi laajentunutta, kuumeisesti kiiluvaa, rajatonta
kauhua kuvastavaa silmää...

Mitä kauhunnäytöksiä lieneekään kokenut tyttöparka, joka näytti
vielä niin nuorelta ja jonka kasvoilla ei huomannut vielä syvemmän
turmeltuneisuuden jälkiä? Ryöstöjä, murhia, yöllisiä tulipaloja,
raakain miesten alituisia lähentelyjä... sitä kaikkea hän punakaartin
matkassa kulkiessaan on varmastikin saanut nähdä ja kokea. Sitten hurja
pako hajoamistilassa olevan, huutavan ja kiroilevan lauman keskellä, ei
lepoa päivällä eikä yöllä, tilanne hetki hetkeltä yhä epätoivoisempi,
kurjempi, ja niin on hennolta tyttöpoloiselta järjenvalo yhtäkkiä
sammunut. Ylenmäärin ärtyneissä hermoissaan elää hän nyt yhä uudelleen
kuluneiden viikkojen kauhunnäytökset ja näkee silmissään verisiä
näkyjä...

Päärakennuksen puolella on vastassamme kaksi hoitajatarta. Toinen
heistä, vaikka supisuomalainen nainen, on venäläisen (tietysti!)
sairaanhoitajattaren asussa. Kummankin katse on arka ja kaihtiva.
Toisen harvinaisen jalopiirteiset kasvot kiinnittävät huomiotani.
Puhetavastaan päättäen on hän sivistynyt nainen. Vahtipäällikön
tiedusteluun vastaa hän lähteneensä mukaan sairaanhoitajattareksi
vapaaehtoisesti, ilman kenenkään pakotusta. Sitä sanoessaan koettaa hän
pakottaa katseensa rohkeaksi ja katsoa meitä suoraan silmiin. Kaikesta
päättäen yksi niitä rehellisiä, naivin ihanteellisia sieluja, jotka
kaiken ikänsä pysyvät vieraina elämän todellisuudelle ja jommoisia
punaisten joukossa on toiminut paljonkin.

Hän opastaa meitä läpi koulusalien, joissa kaikissa makaa kymmenittäin
potilaita. Mikä kolkko, raskas inferno-tunnelma lyökään meitä vastaan
jokaisesta huoneesta. Tämä ei ole mikään tavallinen sairaala, vaan
täällä makaa joukko epätoivoisia, kaikkensa menettäneitä miehiä.
Tilapäisillä lavereilla ja pitkin lattioita, vieri vierekkäin heitä
makaa, kellä pää kääreessä, kellä taas käsi tai jalka siteissä.
Hiljaista valittelua, ähkynää ja huokauksia kuuluu tuolta ja täältä.
Ilma on raskas ja ummehtunut. Kuumeisesti kiiluvat silmäparit
tuijottavat unettomina kattoon, hitaasti kuluvat yön hetket ja
turtuneet aivot hapuilevat turhaan vastausta kysymykseen, miksi näin
on käynyt. Lähdettiinhän liikkeelle niin voitonvarmoina ja sittenkin
sorruttiin tähän epätoivon kuiluun...

Toiset ovat vaipuneet unenhorrokseen, mutta liikahtelevat levottomasti
ja havahtuvat pienimmästäkin risahduksesta. Päät kääntyvät kuumenneilla
tyynyillä ja epätoivoisia, anovia katseita takertuu meihin joka
puolelta. Annan katseeni solua pitkin makaavia miesrivejä ja jälleen
valtaa minut sama hämmästys kuin aina ennenkin, nähdessäni edessäni
suuremman joukon punakaartilaisia: ovatko nämä todellakin suomalaisia
vai enkö minä yhtäkkiä ole joutunut vieraan kansan, vieraan rodun
keskelle? Siihen määrään on se henkinen sairaus, jonka vallassa he
ovat taistelleet omaa isänmaataan vastaan, painanut leimansa heidän
kasvoihinsa.

-- Täällä te poloiset makaatte, -- virkkaa meistä joku, -- mutta
johtajat, jotka teidät ovat näille jälille usuttaneet, ne ovat nyt
turvassa Venäjällä ja viettävät hyviä päiviä niiden suurten rahasummain
avulla, jotka he Suomen valtiolta ovat rosvonneet.

Suuttumuksen ja katkeran vihan murinaa entisiä johtajia kohtaan kuuluu
joka puolelta ja joskin se toisilla on ehkä teeskenneltyä, on se
useimmilla selvästikin vilpitöntä.

-- Maatkaa nyt vain kaikessa rauhassa ja tulkaa terveiksi, sitte taas
jatketaan taistelua, mutta rauhan aseilla ja pannaan elämä uuteen
käyntiin, -- puhelee vahtipäällikkö sairaille.

Monet kolkosti tuijottavat silmät saavat hetkeksi eloa ja tavassa,
millä he asentojaan kohentavat, välähtää toivonsäde. Suuria,
herkkämielisiä luonnonlapsia heistä useimmat ovat.

Inferno, manala! jylähtää täällä mieleen joka askeleella. Pimeään
infernon kuiluun on suuri osa Suomen työväestöä syöksynyt. Kuka
taluttaa sen sieltä jälleen esiin, päivänpaisteeseen, yhteiseen
työhön yhteisen isänmaan kamaralla? "Oikeistososialistimmeko?" En ole
huomannut heidän joukossaan ainuttakaan, joka olisi mies ja luonne
yhtään suuremmassa määrin kuin Venäjälle paenneet johtajatkaan.
Meidän sosialidemokraattiemme keskuudesta ei ole vielä esiin astunut
ainuttakaan, josta voisi sanoa, kuten saksalaisten sosialistien
johtajasta Bebelistä, että hän on "totuuden kiivailija" ja "itse
rehellisyys". Liiaksi näyttävät ne, jotka meillä nyt yrittelevät
hajalleen lyötyjä laumoja uudelleen kerätä, perehtyneen vanhaan
siltasaarelaisreseptiin: kaksimielinen sanontatapa ja luihu
salakiihotus näkyvät "Työmiehestä" periytyneen sen seuraajaan.
Avoimiksi joutuneille johtajanpaikoille pyrkijät näyttävät olevan
liiaksi kääpiöitä, päästäkseen Valpas-Hännisen lumoista. Astukoon
tuntemattomuudesta, jossa hän vielä elää, esille se mies, joka vie
sosialidemokratiamme kokonaan uudelle pohjalle, joka kirkastaa
puoluelaisilleen hämmentyneen isänmaa-käsitteen ja joka opastaa heidät
sovinnolliseen, rakentavaan työhön yhdessä toisten kansanluokkien
kanssa! Sellaisen miehen on löydyttävä ja astuttava esiin.

Siihen saakka: _caveant consules!_ Valtiovallan on pidettävä lujin
käsin huoli siitä, että uusi myrkytys ei pääse yhteiskuntaruumistamme
saastuttamaan. Puhdistus on tapahtunut, konnat on syösty
vaikutusvaltaisilta sijoiltaan. Estettäköön uusia samanlaisia esiin
kiipeämästä.

Työhön, työhön, työhön! kutsuu tämä aika kaikkia kansalaisia. Pois
saastainen mammonanpalvelus ja kaikki epäitsekkääseen työhön, että
myrkytys kaikkoaisi kansaruumiistamme, että yhteiskuntaluokkia
erottavat kuilut täyttyisivät, että taistelun jäljet painuisivat unhoon
ja että parhaillaan sarastava rauhanpäivä tapaisi vasta luodun Suomen
kuningaskunnan kansalaiset todellisen työilon elähyttäminä korjaamassa
ja rakentamassa yhteistä pesäänsä, jota niin monet vihurit ovat
repelöineet, mutta joka silti on lopullisesta tuhosta säästynyt uutta
aikakautta varten.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kun kansa nousee - Muistelmia ja kokemuksia Suomen vapaussodasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.