Title: Dorian Grayn muotokuva
Author: Wilde, Oscar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Dorian Grayn muotokuva" ***


DORIAN GRAYN MUOTOKUVA

Kirj.

Oscar Wilde



Englannin kielestä suomensi Helmi Setälä



WSOY, Porvoo, 1906.

Malmström'in kirjapaino, Kuopio.



ESIPUHE.


Taiteilija on kauniin luoja.

Taiteen ilmisaattaminen ja taiteilijan salaaminen -- se on taiteen
tarkoitusperä.

Arvostelija on se, joka kykenee siirtämään sen vaikutuksen, minkä kaunis
häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineesen.

Sekä korkein että alhaisin arvostelun muoto on tavallaan itsebiografiaa.

Se, joka huomaa vain ruman tarkoituksen kauniissa, on turmeltunut
olematta viehättävä. Se on vika.

Se, joka huomaa kauniin tarkoituksen kauniissa, on sivistynyt. Hänestä
on toivoa.

Ne ovat valitut, joille kaunis merkitsee vain kauneutta.

Siveellisiä tai siveettömiä kirjoja ei ole olemassa. Kirjat ovat joko
hyvin tai huonosti kirjoitettuja. Siinä kaikki.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys realismia kohtaan on
Calibanin raivoa tämän nähdessä omat kasvonsa kuvastimessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan vastenmielisyys romantiikkaa kohtaan on
Calibanin raivoa, kun tämä ei kohtaa omaa kuvasintaan peilin pinnassa.

Ihmisen moraalinen elämä muodostaa osan taiteilijan aihetta, mutta
taiteen moraali on siinä, että täysin hallitsee epätäydellistä
välikappaletta.

Ei kukaan taiteilija tahdo näyttää mitään toteen. Totuuttakin voi
näyttää toteen.

Taiteilijalla ei ole eetillisiä sympatioja. Taiteilijan eetillinen
sympatia on anteeksiantamatonta tyylin manerimaisuutta.

Taiteilija ei ole koskaan sairaalloinen. Taiteilija voi ilmaista
kaikkea.

Ajatus ja kieli ovat taiteilijan taiteen työkaluja.

Pahe ja hyve ovat taiteilijalle taiteen ainesta.

Muodon kannalta on säveltaide kaikkien taiteiden tyyppinä. Tunteen
kannalta on näyttelijän taide tyyppinä.

Kaikki taide on samalla pintaa ja symbolia.

Se, joka tunkeutuu pinnan alle, tekee sen omalla uhallaan.

Se, joka yrittää symbolia selittää, tekee sen omalla uhallaan.

Todellisuudessa taide kuvastaakin katselijaa eikä elämää.

Erilaiset mielipiteet taideteoksesta osoittavat, että teos on uusi,
monipuolinen ja elävä.

Jos arvostelut käyvät eri suuntiin, niin taiteilija on sopusoinnussa
itsensä kanssa.

Me voimme antaa anteeksi ihmiselle, joka on keksinyt jonkun hyödyllisen
esineen, niin kauan kuin hän ei itse sitä ihaile. Ainoa puolustus
hyödyttömän esineen luomiselle on se, että itse ihailee sitä
rajattomasti.

Kaikki taide on aivan hyödytöntä.

_Oscar Wilde_.



LUKU I.


Atelieri oli täynnä ruusujen tuoksua, ja kun keveä kesätuuli suhahti
puutarhan puissa, niin tunkeutui huumaava sireenien haju tai
punakukkaisen orjantappuran vieno tuoksu avonaisen oven kautta sisään
huoneesen.

Persialaisen sohvansa nurkkauksesta, missä tapansa oli loikoilla ja
poltella paperossi toisensa jälkeen, lordi Henry Wotton saattoi
vilahdukselta nähdä hunajalta tuoksuvan ja hunajanvärisen
kultavihmapensaan, jonka taipuvat oksat vaivoin jaksoivat kantaa
kullanhohteista taakkaansa. Sillointällöin lentävien lintujen
aaveentapaiset varjot kuvastuivat leveitten ikkunoiden silkkiuutimille,
loihtien hetkeksi esiin japanilaisen sävyn, ja johtaen hänen ajatuksensa
noihin Tokion kalpeakasvoisiin taiteilijoihin, jotka liikkumattoman
taiteen välityksellä koettavat saada esille liikkeen ja elon
vaikutuksen. Mehiläiset, piileskellessään pitkässä, niittämättömässä
heinässä tai kierrellessään keltaisten, pölyisten kuusamakukkien
ympärillä, tekivät yksitoikkoisella surinallaan hiljaisuuden vieläkin
painostavammaksi. Ja hillitty humina Lontoosta kuului ikäänkuin
kaukaisten urkujen alimmalta säveleltä.

Keskellä huonetta staflialla oli muotokuva, joka esitti tavattoman
kaunista nuorta miestä koko koossa, ja kuvan edessä, jonkun matkaa
siitä, istui taiteilija itse, Basil Hallward, jonka äkillinen katoaminen
muutamia vuosia sitten herätti yleistä hämmästystä ja antoi aihetta
ihmeellisiin arveluihin.

Kun taiteilija katseli tuota miellyttävää ja komeaa kuvaa, jota hänen
taiteensa niin nerokkaasti kuvasi, niin tyytyväinen hymyily valaisi
hetkeksi hänen kasvojansa. Mutta äkkiä hän hypähti ylös ja suljettuaan
silmänsä painoi sormensa silmäluomiaan vasten, ikäänkuin yrittäen
pidättää ihmeellistä unta, josta hän pelkäsi voivansa herätä.

"Tuo on sinun paras teoksesi, Basil, parasta mitä koskaan olet
maalannut", sanoi lordi Henry vitkalleen. "Sinun pitää lähettää se
Grosvenor-näyttelyyn ensi vuonna. Akademian näyttely on liian suuri ja
kehno. Joka kerta siellä käydessäni on siellä ollut niin paljon ihmisiä,
etten ole voinut nähdä kuvia, ja se oli inhottavaa, tai niin paljon
kuvia, etten ole voinut nähdä ihmisiä, mikä on vieläkin pahempi.
Grosvenor on todellakin ainoa sopiva paikka."

"En luullakseni pane sitä yhtään näytteille", hän vastasi, ja heitti
päätään taaksepäin omituisella tavalla, jolle jo Oxfordissa hänen
ystävänsä olivat nauraneet. "Ei, en minä huoli panna sitä näytteille."

Lordi Henry kohotti kulmakarvojaan ja katsoi häneen ihmeissään hienojen,
sinertävien savurenkaiden läpi, jotka kohosivat kummallisissa
kiemuroissa hänen väkevästä opiumipaperossistaan. "Etkö panisi sitä
laisinkaan näytteille? Mutta, rakas ystävä, minkä vuoksi? Onko sinulla
minkäänlaista syytä siihen? Olettepa te maalarit ihmeellisiä otuksia! Te
teette vaikka mitä saavuttaaksenne mainetta, ja niin pian kuin olette
sen saavuttanut, niin te näytätte haluavan heittää sen luotanne. Siinä
te teette hyvin tyhmästi. Sillä jos kohta on paha jos meistä puhutaan,
niin vielä paljoa pahempi, jollei kukaan meistä puhu. Tällainen
muotokuva kohottaisi sinut Englannissa yläpuolelle kaikkia muita nuoria
miehiä ja saattaisi vanhat kadehtimaan sinua, jos vanhoilla ihmisillä
yleensä voi olla minkäänlaisia tunteita."

"Minä tiedän että naurat minulle", vastasi toinen, "mutta en todellakaan
voi asettaa sitä näytteille. Olen pannut tuohon tauluun liiaksi omaa
itseäni."

Lordi Henry ojentautui pitkäkseen sohvalle ja nauroi.

"Niin, tiesinhän että nauraisit; mutta se on sittenkin aivan totta."

"Liiaksi omaa itseäsi! Totta tosiaan, Basil, en tiennyt että olisit niin
turhamainen. Sitä paitsi en ymmärrä mitä yhtäläisyyttä voisi olla sinun
karkeapiirteisten kasvojesi ja pikimustan tukkasi ja tuon nuoren
Adoniksen välillä, joka näyttää ikäänkuin norsunluusta ja ruusunlehdistä
tehdyltä. Ei, rakas Basil, tuo tuossa on Narcissus ja sinä -- no niin,
sinun kasvoissasi tietysti on nerokas ilme ja niin poispäin. Mutta
kauneus, todellinen kauneus -- se loppuu siinä, missä nerokas ilme
alkaa. Nerokkaisuus on itsessään jonkunlaista liioittelua ja se rikkoo
aina sopusoinnun kasvoissa. Heti kun ihminen rupeaa ajattelemaan, ovat
hänen kasvonsa yksinomaan nenää, tai yksinomaan otsaa tai jotain muuta
hirveää. Tarkastappa vain miehiä, jotka jollakin oppialalla ovat
saavuttaneet menestystä. Kuinka kerrassaan hirvittäviä he ovat. Kirkon
miehet tietysti ovat poikkeuksia. Sillä kirkon piirissä ei ajatella.
Kahdeksankymmenvuotias piispa toistaa sanasta sanaan samaa, kuin mitä
hänelle kahdeksantoista vanhana opetettiin, ja luonnollisena seurauksena
on se, että hän säilyttää miellyttävän ulkomuotonsa. Sinun salaperäinen
ystäväsi, jonka nimeä et ole koskaan minulle maininnut, mutta jonka
muotokuva on minut suorastaan lumonnut, ei koskaan ajattele. Minä olen
siitä aivan varma. Hän on aivoton, kaunis olento, jonka pitäisi aina
talvisin olla täällä meidän katseltavanamme, jolloin meillä ei ole
kukkasia, ja aina kesäisin, jotta meillä olisi jotain, jolla
nerokkuuttamme jäähdyttäisimme. Älä huoli imarrella itseäsi, Basil. Et
ole laisinkaan hänen näköisensä."

"Sinä et ymmärrä minua, Harry", vastasi taiteilija. "Tietystikään en ole
hänen näköisensä. Tiedän sen vallan hyvin. Olisipa se surkeata jos
olisin hänen näköisensä. Sinä kohautat olkapäitäsi? Minä puhun täyttä
totta. Kaikkia ruumiillisia ja henkisiä etuja vainoo kova kohtalo,
sellainen kova onni, joka kautta historian näyttää seuraavan kuninkaiden
hapuilevia askelia. Ei ole hyvä erota liiaksi muista ihmisistä. Rumilla
ja typerillä on paras olo tässä maailmassa. He voivat istua rauhassa ja
katsella maailman menoa. Jos voitto onkin heille vierasta, niin
säästyypä heiltä myös masennuksen tuska. He elävät niinkuin kaikkien
tulisi elää, häiritsemättömässä rauhassa, väliäpitämättöminä ja
huolettomina. He eivät tuota turmiota muille, eivätkä itse turmellu.
Sinä, Harry, saat kärsiä rikkautesi ja asemasi vuoksi, minä kykyni ja
taiteeni vuoksi -- minkä arvoisia ne sitte lienevätkin -- Dorian Gray
kauneutensa vuoksi -- kaikki me saamme kärsiä siitä, minkä jumalat
meille ovat antaneet, hirveästi kärsiä."

"Dorian Gray? Sekö on hänen nimensä?" kysyi lordi Henry, astuen
atelierin poikki Basil Hallwardia kohti.

"Se on hänen nimensä. Minun tarkoitukseni ei ollut ilmaista sitä
sinulle."

"Mutta minkä vuoksi?"

"Ah, en minä voi sitä selittää. Kun olen oikein kiintynyt johonkin
ihmiseen, niin en koskaan mainitse hänen nimeänsä kellekään. Siten
ikäänkuin luovuttaisin osan hänestä muille. Minä olen oppinut
rakastamaan salaperäisyyttä. Sen kautta vain minun luullakseni
nykyaikainen elämä voi tuntua meistä mystilliseltä ja ihmeelliseltä.
Jokapäiväisinkin asia voi olla hurmaava, jos sitä vain pitää salassa.
Kun minä lähden kaupungista, niin en koskaan kerro kellekään, minne
menen. Jos sanoisin, niin koko huvini katoaisi. Se on ehkä paha tapa,
mutta sen johdosta elämä tulee koko joukon huvittavammaksi. Sinun
mielestäsi varmaan minä olen kovin hupsu?"

"Et ensinkään", vastasi lordi Henry, "et ensinkään, rakas Basil. Sinä
näyt unohtavan että minä olen naimisissa, ja avioliiton suurin viehätys
on siinä, että kummankin on pakko teeskennellä. Minä en koskaan tiedä,
missä minun vaimoni on, eikä minun vaimoni tiedä, mitä minä teen. Kun me
tapaamme toisemme -- joskus sattumalta me kohtaamme toisemme,
syödessämme yhdessä ulkona päivällistä tai mennessämme herttuan luo --
niin me kerromme toisillemme aivan vakavasti mitä mahdottomimpia
juttuja. Minun vaimoni on siinä suhteessa hyvin kekseliäs -- paljoa
taitavampi tosiaankin kuin minä. Hän ei koskaan erehdy päivistä, mikä
minulle aina tapahtuu. Mutta kun hän huomaa minun erehtyneen, niin hän
ei koskaan nosta siitä melua. Joskus minä toivoisin hänen sitä tekevän;
mutta hän vain nauraa minulle."

"Minua inhottaa se tapa, millä sinä puhut avioliitostasi, Harry", sanoi
Basil Hallward, astuen puutarhaan johtavaa ovea kohti. "Minä luulen että
sinä olet oikein hyvä aviomies, mutta että sinä häpeät omia hyveitäsi.
Sinä olet merkillinen ihminen. Sinä et koskaan sano mitään siveellistä,
etkä tee koskaan mitään väärää. Sinun kyynillisyytesi on vain
teeskenneltyä."

"Luonnollisuuskin on teeskentelyä, ja ikävintä laadultaan mitä minä
tiedän", huudahti lordi Henry nauraen; ja molemmat nuoret miehet menivät
yhdessä puutarhaan, ja kävivät istumaan pitkälle bambusohvalle, joka oli
korkean laakeripuun varjossa. Auringonsäteet hyväilivät kiiltäviä
lehviä. Ruohikossa valkoiset tuhatkaunot värähtelivät.

Hetken kuluttua lordi Henry veti kellonsa esille.

"Luulenpa, että minun on pakko lähteä, Basil", hän mutisi, "mutta
ennenkuin lähden, tahtoisin mielelläni saada vastauksen siihen
kysymykseen, jonka vastikään sinulle tein."

"Mihinkä kysymykseen?" sanoi maalari, silmät maahan luotuina.

"Sen sinä tiedät varsin hyvin."

"En minä tiedä, Henry."

"No, sanon sen sitten sinulle. Minä tahdon tietää, miksi et tahdo panna
Dorian Grayn muotokuvaa näytteille. Minä tahdon tietää oikean syyn."

"Minä jo sanoin sinulle oikean syyn."

"Et, sinä et sanonut. Sinä sanoit vain että siinä oli liiaksi omaa
itseäsi. No, tuo on lapsekasta."

"Harry", sanoi Basil Hallward katsoen häntä suoraan silmiin, "kaikki
muotokuvat, joissa on tunnetta, kuvaavat maalaria eikä mallia. Malli on
vain vaikutin, sattuma. Taiteilija ei kuvaa mallia, vaan pikemmin
kiinnittää oman itsensä kankaalle. Syy, miksi en tahdo asettaa tätä
kuvaa näytteille on se, että pelkään ilmaisseeni siinä oman sieluni
salaisuuden."

Lordi Henry nauroi. "Ja mikä se on?" hän kysyi.

"Minä kerron sinulle", sanoi Hallward; mutta hänen kasvonsa ilmaisivat
äkillistä hämmennystä.

"Minä olen sulana korvana, Basil", jatkoi hänen toverinsa vilkaisten
häneen.

"Ah, ei siitä ole paljon sanottavaa, Harry", vastasi maalari. "Ja minäpä
pelkään ettet sinä sitä ymmärrä. Ehkäpä et edes sitä uskokkaan."

Lordi Henry hymyili ja kumartuen alas hän taittoi vaaleanpunaisen
tuhatkaunon ja tarkasteli sitä. "Minä luulen aivan varmaan sitä
ymmärtäväni", hän vastasi katsellen tarkasti kukan kultaisia emälehtiä,
"ja mitä uskomiseen tulee, niin voin uskoa mitä hyvänsä, jos se on vain
hiukankin uskottavaa."

Tuuli karisteli muutamia kukkasia puista, ja sireenien raskaat tertut
keinuivat hiljalleen helteisessä ilmassa. Heinäsirkka siritteli
muuriaidan kyljessä ja kevyt sudenkorento lehahti ohitse kuin sininen
nauha harsomaisten siipiensä varassa. Lordi Henry oli kuulevinaan Basil
Hallwardin sydämen sykkivän ja odotti ihmeissään, mitä hän saisi kuulla.

"Juttu on aivan yksinkertaisesti tällainen", sanoi maalari hetken
kuluttua. "Kaksi kuukautta sitten vietin iltaa lady Brandonin luona.
Tiedäthän että meidän taiteilija parkojen täytyy näyttäytyä seuroissa
aika-ajoin, jotta ihmiset eivät luulisi meitä villeiksi. Frakissa ja
valkoisessa kaulahuivissa, niinkuin vastikään sanoit minulle, voi
jokainen, vieläpä pankkihuijarikin, saavuttaa sivistyneen maineen. No
niin, oltuani siellä kymmenen minuuttia, ja keskusteltuani prameilevien
leskien ja ikävien akademikkojen kanssa, minä äkkiä tunsin jonkun
katselevan minua. Minä käännyin puoleksi taakseni ja näin ensi kertaa
Dorian Grayn. Kun meidän katseemme osuivat toisiinsa, niin minä tunsin
kalpenevani. Kummallinen pelon tunne valtasi minut. Minä tiesin
seisovani vastatusten henkilön kanssa, jonka personallisuus oli niin
tenhoava, että jos antautuisin sen valtaan, niin se kokonaan hävittäisi
minun olentoni, koko sieluni, koko taiteeni. En minä halunnut että
mikään ulkonainen voima vaikuttaisi minun elämääni. Tiedäthän itse,
Harry, kuinka itsenäinen minä olen luonteeltani. Olen aina ollut oma
mestarini; olin se ainakin ollut siihen asti, kunnes tapasin Dorian
Grayn. Sitten -- mutta en tiedä miten sitä sinulle selittäisin. Olin
tuntevinani että elämässäni oli tapahtumaisillaan hirvittävä
käännekohta. Minulla oli himmeä aavistus siitä, että kohtalo oli
varannut minulle tavattomia iloja mutta myös tavattomia suruja. Minä
jouduin tuskan valtaan ja aioin lähteä pois huoneesta. Omatunto ei minua
siihen vaatinut, vaan pikemmin jonkunmoinen pelkuruus. En tahdo kieltää,
että koetin päästä pakoon."

"Omatunto ja pelkurimaisuus on oikeastaan aivan samaa, Basil. Omatunto
on vain toiminimi. Siinä kaikki."

"Sitä minä en usko, Harry, enkä usko sinunkaan sitä uskovan. Vaan olkoot
minun vaikuttimeni mitkä hyvänsä -- ehkäpä se oli ylpeyttä, sillä minä
olin ennen hyvin ylpeä -- joka tapauksessa minä pyrin ovea kohti. Siellä
minä tietysti törmäsin vasten lady Brandonia. 'Ette suinkaan aio
livahtaa pois näin varhain, mr. Hallward?' huudahti hän. Tunnethan sinä
hänen kimakan äänensä?"

"Kyllä; hän on riikinkukon kaltainen kaikessa muussa paitsi
kauneudessa", sanoi lordi Henry repien tuhatkaunon palasiksi pitkillä
hermostuneilla sormillaan.

"Minä en päässyt hänestä eroon. Hän esitti minut ruhtinaille ja
kunnianarvoisille herroille, joiden rintoja kunniamerkit ja tähdet
koristivat. Ja hän saattoi minut vanhanpuolisten naisten luo, joilla oli
koukkuiset kotkannenät ja hiuksissa jättiläiskoristeita. Hän puhui
minusta kuin parhaasta ystävästään. Olin tavannut hänet vain kerran
ennen, mutta hän oli saanut päähänsä tehdä minusta illan sankarin.
Luullakseni jokin minun tauluistani oli niihin aikoihin herättänyt
suurta huomiota, ainakin oli sitä jauhettu sanomalehdissä, ja sehän on
kuolemattomuuden todistus yhdeksännellätoista vuosisadalla. Äkkiä
seisoin vastatusten tuon nuoren miehen kanssa, jonka olento oli
saattanut minut niin omituisen kuohun valtaan. Me seisoimme aivan
lähetysten, melkein kiinni toisissamme. Meidän katseemme osuivat jälleen
toisiinsa. Minä olin ajattelematon pyytäessäni lady Brandonia esittämään
itseni hänelle. Ehkäpä se ei sittenkään ollut vain ajattelemattomuutta.
Sitä oli vain mahdoton välttää. Me olisimme puhutelleet toisiamme
esittelyttäkin. Olen siitä aivan varma. Dorian sanoi sen minulle
jäljestäpäin. Hänkin tunsi, että kohtalo oli vienyt meidät yhteen."

"Ja miten lady Brandon esitti tätä ihmeellistä nuorta miestä?" kysyi
hänen toverinsa. "Minä tiedän että hänellä on tapana muutamin sanoin
kuvata kaikkia vieraitaan. Muistan, kuinka hän kerran saattoi minut
erään vanhan, hirveän, punakan herran luo, jonka rinta oli kokonaan
kunniamerkkien ja nauhojen peitossa, ja kuinka hän juhlallisen
intomielisesti kuiskasi minun korvaani mitä ihmeellisimpiä juttuja niin
kovalla äänellä että kaikki huoneessa ne varmaan kuulivat. Minä
suorastaan läksin pakoon. Tahdon itse ottaa selkoa ihmisistä. Mutta lady
Brandon kohtelee vieraitaan aivan samalla tavalla kuin huutokauppias
tavaroitaan. Hän joko kehuu heitä tolkuttomasti tai kertoo heistä
kaikkea muuta kuin mitä haluaisi heistä tietää."

"Lady Brandon parka! Sinä arvostelet häntä kovin ankarasti, Harry!"
sanoi Hallward välinpitämättömästi.

"Rakas ystävä, hän koetti perustaa salongin, mutta siitä syntyikin vain
ravintola. Mitenkä minä voisin ihailla häntä? Mutta kerroppa mitä hän
sanoi mr. Dorian Graystä?"

"Ah, jotakin sentapaista kuin 'erinomainen poika -- hänen äiti parkansa
ja minä olimme aivan eroamattomia. Kerrassaan unohtanut, mikä toimi
hänellä on -- pelkäänpä -- ettei hänellä olekkaan mitään tointa -- ah,
tosiaankin, hän soittaa pianoa -- vai viuluako, rakas mr. Gray?' Meidän
täytyi kummankin nauraa ja meistä tuli heti ystävät."

"Naurulla ei aloiteta huonosti ystävyyttä ja parhaiten sen sillä
lopettaa", sanoi nuori lordi taittaen uuden tuhatkaunon.

Hallward pudisti päätään. "Sinä et ymmärrä mitä ystävyys on, Harry",
mutisi hän -- "etkä myöskään vihamielisyyttä. Sinä pidät kaikista
ihmisistä; se on, sinä et välitä kestään."

"Sinä arvostelet minua hyvin väärin!" huudahti lordi Henry, työntäen
hatun niskaan ja katsellen pilviä, jotka kulkivat ikäänkuin
sotkeentuneet valkoiset silkkivyyhdet kirkkaansinisellä taivaalla. "Niin
tosiaankin, hyvin väärin. Minä teen suuren eron ihmisten välillä. Minä
valitsen ystäväni heidän kauniin ulkomuotonsa, tuttavani heidän hyvien
luonteenominaisuuksiensa ja viholliseni heidän terävän järkensä vuoksi.
Ihminen ei voi kyllin suurella huolella valita vihollisiansa. Minun
vihollisistani ei ole ainoakaan narri. He ovat kaikki lahjakkaita
henkilöitä ja sen vuoksi he kaikki panevat minuun arvoa. Onko tuo hyvin
itserakasta? Luullakseni se on hiukan itserakasta."

"Onpa minunkin mielestäni, Harry. Mutta sinun luokittelusi mukaan minä
olisin vain sinun tuttavasi."

"Rakas, vanha Basil, sinä olet paljoa enemmän kuin tuttava minulle."

"Ja paljoa vähemmän kuin ystävä. Jonkunmoinen veli, luullakseni?"

"Ah, veljet! En minä veljistä välitä. Minun vanhempi veljeni ei tahdo
kuolla, ja minun nuoremmat veljeni eivät näytä koskaan muuta tekevän."

"Harry!" huudahti Hallward rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, en minä puhunut aivan tosissani. Mutta minä en voi sille
mitään, että inhoan sukulaisiani. Luullakseni syy on siinä, ettei kukaan
meistä voi kärsiä muissa samoja vikoja kuin itsellään on. Minä käsitän
erittäin hyvin että Englannin kansanvaltaiset vihaavat yläluokkien
paheita. Kansan suuri joukko tietää, että juoppous, tylsämielisyys ja
siveettömyys ovat heidän erikoisominaisuuksiansa ja että jos joku meistä
tekeytyy narriksi, hän siten tunkeutuu heidän alallensa. Kun Southwark
raukka joutui avioerotuomioistuimen eteen, niin heidän paheksumisensa
oli kerrassaan suurenmoinen. Ja kuitenkaan en minä usko, että edes
kymmenen prosenttia alaluokasta elää moitteettomasti."

"En hyväksy ainoatakaan sanaa mitä sanot, Harry, ja sitä paitsi tiedän
aivan varmaan ettet tarkoita myöskään mitä sanot."

Lordi Henry siveli ruskeaa suippopartaansa ja hakkasi veistellyllä
ebenholtsikepillään kiiltonahkakenkänsä kärkeä. "Kuinka aito
englantilainen sinä olet, Basil! Jo toistamiseen sinä teet tuon huomion.
Jos joku esittää jonkun aatteen jollekin aito englantilaiselle -- se on
aina hyvin ajattelematonta -- niin hänen mieleensä ei koskaan
juolahdakkaan punnita, onko tuo aate oikea vai väärä. Ei mikään muu ole
hänestä tärkeää kuin se, uskooko hän siihen itse. Olkoon menneeksi,
mutta aatteen arvo ei riipu vähintäkään sen ihmisen rehellisyydestä,
joka sen lausuu ilmi. Onpa luultavampaakin että mitä vähemmän rehellinen
ihminen on, sitä henkisempi on itse aate, sillä silloin siinä ei ole
hänen omien tarpeittensa, halujensa ja ennakkoluulojensa väritystä.
Mutta minä en halua väitellä sinun kanssasi valtiollisista,
yhteiskunnallisista enkä metafyysillisistä asioista. Ihmiset ovat
minulle mieluisammat kuin periaatteet ja periaatteettomat ihmiset
paremmat kuin mikään muu maailmassa. Kerro minulle enemmän mr. Dorian
Graystä. Kuinka usein sinä tapaat häntä?"

"Joka päivä. En olisi onnellinen, jollen näkisi häntä joka päivä. Hän on
kerrassaan välttämätön minulle."

"Kuinka merkillistä! Minä luulin ettet koskaan välittäisi mistään muusta
kuin taiteesta."

"Hän on nykyään koko minun taiteeni", sanoi maalari vakavasti. "Minusta
tuntuu joskus, kuin maailman historiassa olisi vain kaksi tärkeätä
ajankohtaa. Ensimäinen kun taiteessa keksitään uusi ilmaisukeino, toinen
kun taiteelle ilmestyy uusi personallisuus. Mitä öljymaalauksen keksintö
merkitsi venetsialaisille ja Antinous-pää vanhoille kreikkalaisille,
sitä Dorian Grayn kasvot kerran tulevat olemaan minulle. Minä en vain
maalaa ja piirusta ja tee luonnoksia hänen mukaansa -- tietysti olen
kaikkea sitäkin tehnyt -- vaan hän on minulle vielä paljoa muutakin kuin
vain malli. En tahdo väittää, etten olisi tyytyväinen niihin kuviin,
joita hänestä olen tehnyt, tai että hänen kauneutensa laatu olisi
sellainen, ettei taide kykenisi sitä kuvaamaan. Ei ole olemassa mitään,
mitä taide ei voisi kuvata, ja minä tiedän että se työ, jota olen tehnyt
tutustuttuani Dorian Grayhin, on hyvää työtä, parasta mitä koskaan olen
tehnyt. Mutta jollakin kummallisella tavalla -- ihmettelen, tokko sinä
voit ymmärtää minua -- hänen personallisuutensa on vaikuttanut aivan
uuden tekotavan minun taiteeseni, aivan uuden tyylin. Minä näen nyt
kaikki toisin, minä käsitän kaikki toisin. Minä voin nyt nauttia
elämästä tavalla, jota ennen en ymmärtänyt. 'Kauneuden unelma aatteiden
maailmassa' -- kuka sen on sanonut? En muista; mutta sitä Dorian Gray on
nyt minulle. Vain tuon pojan läsnäolo -- sillä minun mielestäni hän on
vain poika, joskin hän on jo kolmannellakymmenellä -- vain hänen
läsnäolonsa -- ah! voitkohan sinä ymmärtää, mitä se minulle merkitsee?
Tietämättään hän selvittää minulle uuden koulun suunnan, koulun, jossa
yhtä aikaa vallitsee romantillisen intohimon ja antiikin täydellisyyden
henki. Sielun ja ruumiin sopusointu -- mikä suuruus siinä! Me
lyhytnäköisyydessämme olemme eroittaneet nuo kaksi ja keksineet
realismin, joka on törkeä, ja idealismin, joka on tyhjä. Harry! jospa
tietäisit, mitä Dorian Gray minulle merkitsee! Muistathan tuota minun
maisemaani, josta Agnew tarjosi minulle niin suunnattoman hinnan, mutta
jota en sittenkään tahtonut myödä? Se on minun parhaita taulujani. Ja
minkä vuoksi? Siksi, että minun maalatessani Dorian Gray istui
vieressäni. Salaperäinen voima virtasi hänestä minuun, ja ensi kertaa
eläissäni näin minä tuossa yksinkertaisessa metsämaisemassa sen ihmeen,
jota aina olin etsinyt ja aina kaivannut."

"Basil, se on ihmeellistä! Minun täytyy saada nähdä Dorian Gray."

Hallward nousi ylös paikaltaan ja astui edestakaisin puutarhassa. Hetken
kuluttua hän palasi takaisin. "Harry", hän sanoi, "Dorian Gray ei ole
minulle muuta kuin taiteellinen aihe. Sinä et ehkä näe hänessä mitään.
Minä näen hänessä kaikki. Hän ei ole koskaan enemmän läsnä minun
työssäni, kuin silloin kun ei mitään kuvaa hänestä ole siinä. Niinkuin
jo sanoin hänen vaikutuksestansa olen saanut uuden tyylin. Minä tunnen
hänen vaikutuksensa varsinkin muutamissa kaarevissa viivoissa ja
erityisissä hienoissa ja suloisissa väreissä. Siinä kaikki."

"Miksi et siis aseta hänen kuvaansa näytteille?" kysyi lordi Henry.

"Sentähden, että tahtomattani olen pannut siihen tuota taiteellista
ihanteellisuutta, josta tietysti en koskaan ole huolinut hänelle puhua.
Hän ei tiedä siitä mitään. Eikä hän saa koskaan siitä tietääkkään
mitään. Mutta ihmiset voisivat arvata sen; ja minä en tahdo paljastaa
sieluani heidän yksinkertaisille, uteliaille silmillensä. He eivät saa
tarkastaa minun sydäntäni suurennuslasilla. Tuossa on liiaksi minua
itseäni, Harry -- liiaksi itseäni!"

"Runoilijat eivät ole yhtä arkoja kuin sinä. He tietävät miten
tarpeellista on päästää intohimoja julkisuuteen. Meidän aikanamme
murtunut sydän saavuttaa monta painosta".

"Sen vuoksi minä vihaankin niitä", huudahti Hallward. "Taiteilijan
tulisi luoda kauniita teoksia panematta niihin hituistakaan omaa
elämäänsä. Me elämme aikakaudessa, jossa ihmiset kohtelevat taidetta,
ikäänkuin se olisi aiottu jonkunmoiseksi elämäkerraksi. Me olemme
kadottaneet abstraktisen kauneuden aistin. Kerran minä tahdon näyttää
maailmalle, mitä se on; ja siitä syystä ei maailma koskaan saa nähdä
Dorian Grayn muotokuvaa".

"Minä luulen että erehdyt, Basil, mutta en huoli kiistellä kanssasi.
Ainoastaan se, joka henkisesti on mennyt hukkaan, alituisesti väittelee.
Sanoppa minulle, pitääkö Dorian Gray paljon sinusta?"

Maalari tuumi hetken aikaa. "Hän pitää minusta", hän vastasi sitten;
"minä tiedän että hän on kiintynyt minuun. Tietysti minä imartelen häntä
suuresti. Minä tunnen erityistä huvia, kun sanon hänelle sellaista, jota
tiedän jälkeenpäin katuvani. Tavallisesti hän on hyvin ystävällinen
minulle, ja me istumme atelierissä ja juttelemme, me juttelemme
tuhansista asioista. Kuitenkin silloin-tällöin hän on hirveän
ajattelematon ja näyttää olevan hyvillänsä kun hän voi kiusata minua.
Sillä minä tunnen, Harry, että olen antanut koko sieluni ihmiselle, joka
kohtelee sitä kuin napinläpeä varten aiottua kukkaa, kuin kunniamerkkiä,
jonka tarkoituksena on tyydyttää hänen turhamaisuuttaan, kuin
koristusta, joka kestää vain yhden ainoan kesäisen päivän."

"Kesäpäivät, Basil, ovat pitkiä", mutisi lordi Henry. "Ehkäpä sinä väsyt
pikemmin kuin hän. Se on surullinen kokemus, mutta varmaa on että nero
on pitkäikäisempi kuin kauneus. Se selvittää sen tosiasian, että me
kaikki kiusaamme itseämme liikasivistyksellä. Kovassa olemassa-olon
taistelussa me tarvitsemme jotakin kestävää, ja siksi me täytämme
aivomme turhilla asioilla ja tapahtumilla turhaan toivoen voivamme pitää
paikkamme. Perusteellisesti sivistynyt mies -- kas siinä uuden ajan
ihanne. Ja perusteellisesti sivistyneen miehen sielu on hirveä. Se on
kuin markkinapuoti täynnä huonoa ja ala-arvoista tavaraa. Mutta luulenpa
sittenkin että sinä väsyt ensin. Jonakuna päivänä sinä katselet
ystävääsi, huomaatkin ettet voi häntä piirustaa, hänen värinsä ei
miellytä sinua, tai jotakin muuta sen kaltaista. Sinä moitit häntä ja
arvelet että hän on käyttäytynyt pahasti sinua kohtaan. Seuraavalla
kerralla hänen tullessaan sinun luoksesi, sinä olet aivan kylmä ja
väliäpitämätön. Se on hyvin surullista, sillä sen kautta sinä muutut.
Sinun kertomuksesi on aivan kuin romaani, taiteen romaani, siksi sitä
voisi sanoa. Mutta pahin seuraus kaikista romaaneista on se, että ne
tekevät ihmiset niin epäromantisiksi."

"Harry, älä puhu tuolla tavalla. Niin kauan kuin elän, olen Dorian Grayn
personallisuuden vaikutuksen alainen. Sinä et voi tuntea minun
tunteillani. Sinä olet liian vaihtelevainen."

"Oi, rakas Basil, juuri sen vuoksi voinkin tuntea. Uskolliset sielut
tuntevat vain rakkauden jokapäiväisen puolen. Mutta uskottomat tuntevat
sen murhenäytelmät." Ja lordi Henry sytytti tulitikun siron hopearasian
kyljestä ja alkoi polttaa paperossia itsetietoisen ja tyytyväisen
näköisenä, kuin hän olisi keskittänyt koko maailman tuohon lauseesensa.
Muratin kiiltävän vihreitten lehvien peitosta kuului kuhertavien
varpusten viserrystä ja sinisten pilvien varjot kulkivat kuin joutsenet
ruohikon yli. Miten suloista oli olla puutarhassa! Ja miten huvittava
muitten ihmisten tunnemaailma! -- paljoa hauskempi kuin heidän
ajatuksensa, siltä hänestä ainakin tuntui. Oma sielunelämä, sekä
ystävien intohimot -- kas niissä elämän suurin viehätys. Hän ajatteli
itsekseen salaisesti myhäillen sitä ikävää aamiaista, joka häneltä oli
mennyt hukkaan, sen vuoksi että oli jäänyt niin pitkäksi aikaa Basil
Hallwardin luo. Jos hän olisi mennyt tätinsä luo, niin hän olisi varmaan
tavannut siellä lordi Goodbodyn, ja keskustelu olisi yksinomaan
kosketellut köyhien ruokkimista sekä malliasuinrakennusten
välttämättömyyttä. Kaikki olisivat saarnanneet niiden hyveiden
tärkeydestä, joita heillä omassa elämässään ei ollut tarvetta
harjoittaa. Rikkaat olisivat puhuneet säästäväisyyden hyödystä ja
tyhjäntoimittajat selittäneet kaunopuheisesti työn suurta arvoa. Kuinka
suloista päästä tuota kaikkea pakoon! Muistellessaan tätiä eräs ajatus
näytti juolahtavan hänen mieleensä. Hän kääntyi Hallwardin puoleen ja
sanoi: "Rakas ystävä, nyt minä muistan jotain."

"Mitä sitten, Harry?"

"Missä olen kuullut Dorian Grayn nimen."

"Missä sitten?" kysyi Hallward rypistäen hiukan kulmakarvojaan.

"Älä näytä niin äkäiseltä, Basil. Se oli tätini, lady Agathan luona. Hän
kertoi keksineensä ihmeellisen nuoren miehen, joka oli luvannut olla
hänen apunansa East Endissä, ja että hänen nimensä oli Dorian Gray.
Mutta minun täytyy lisätä, ettei hän koskaan puhunut hänen
kauneudestansa. Naiset eivät pane mitään arvoa kauneuteen, ei ainakaan
hyvät naiset. Hän kertoi että hän oli hyvin vakava ja hyväluontoinen.
Minä näin hänet heti edessäni silmälasit nenällä, ohuttukkaisena, kasvot
täynnä pisamoita ja tallustellen suurin jaloin. Olisin toivonut
tietäneeni että hän oli sinun ystäväsi."

"Olen hyvin mielissäni ettet sitä tiennyt, Harry."

"Minkä tähden?"

"Minä en halua että sinä tutustut häneen."

"Sinä et halua että minä tutustuisin häneen?"

"En."

"Mr. Dorian Gray on atelierissä", ilmoitti palvelija, joka samassa tuli
puutarhaan.

"Sinun on nyt pakko esittää minut hänelle", sanoi lordi Henry nauraen.

Maalari kääntyi palvelijan puoleen, joka seisoi aurinkoa vasten
sirittäen silmiään. "Pyydä että mr. Gray odottaa, Parker. Minä tulen
aivan heti". Palvelija kumarsi ja poistui tietä pitkin.

Sitten hän silmäsi lordi Henryä. "Dorian Gray on minun rakkain
ystäväni", hän sanoi. "Hän on luonteeltaan yksinkertainen ja herttainen.
Sinun tätisi arvosteli häntä aivan oikein. Älä pilaa häntä. Älä koeta
vaikuttaa häneen. Sinun vaikutuksesi ei olisi hyvä. Maailma on avara ja
siinä on monta ihmeellistä olentoa. Älä riistä minulta sitä ainoata
henkilöä, joka antaa minun taiteelleni sen viehätyksen, joka sillä on.
Minun elämäni taiteilijana riippuu hänestä. Muista, Harry, että luotan
sinuun." Hän puhui hyvin hitaasti ja sanat tuntuivat puhkeavan esiin
hänen tahtomattansa.

"Mitä hassutuksia sinä loruat!" sanoi lordi Henry hymyillen, ja tarttuen
Hallwardia käsikynkästä kiinni hän melkein talutti hänet sisään.



LUKU II.


Astuessaan sisään he näkivät Dorian Grayn. Tämä istui pianon ääressä,
selin heihin ja selaili Schumannin lauluja. "Lainaa minulle nämät
laulut, Basil", hän sanoi. "Minä tahtoisin tutustua niihin. Ne ovat
kerrassaan ihastuttavia."

"Se riippuu kokonaan siitä, miten sinä istut tänään, Dorian."

"Ah, minä olen väsynyt istumaan mallina, enkä minä huoli koko kuvaa
itsestäni", vastasi poika, kiertäen ylimielisesti ja kiivaasti
pianotuolin ympäri. Kun hän huomasi lordi Henryn, niin hieno puna kohosi
hetkeksi hänen poskiinsa ja hän nousi ylös. "Suo anteeksi, Basil, mutta
en tiennyt että kukaan oli sinun seurassasi."

"Tämä on lordi Henry Wotton, Dorian, vanha ystäväni Oxfordin ajoilta.
Kerkesin juuri kertoa hänelle, mikä mainio malli sinä olet, ja nyt sinä
pilasit kaikki."

"Ette ainakaan ole pilannut minun iloani saadessani tutustua teihin, mr.
Gray", sanoi lordi Henry, astuen eteenpäin ja ojentaen kätensä. "Tätini
on usein puhunut teistä minulle. Te olette suuresti hänen suosiossansa,
ja pelkäänpä samalla myös yksi hänen monista uhreistansa."

"Nykyään olen lady Agathan mustassa kirjassa", vastasi Dorian näyttäen
hullunkurisen katuvalta. "Lupasin tulla hänen kanssansa viime tiistaina
erääsen klubiin Whitechapelissa, mutta minulta unohtui koko juttu.
Meidän oli määrä soittaa duettoa yhdessä -- kolme duettoa muistaakseni.
En tiedä, mitä hän minulle sanonee. En uskalla käydä häntä
tervehtimässäkään."

"Ah, kyllä minä välitän rauhan teidän välillänne. Hän on hyvin ihastunut
teihin. Enkä todellakaan usko laiminlyöntiänne kovin vaaralliseksi.
Kuulijakunta luuli varmaan kuuntelevansa duettoa. Kun täti Agatha istuu
pianon ääreen, niin hän pitää ääntä aivan kahden verosta."

"Se ei ole imartelevaa hänelle, eikä juuri mikään kohteliaisuus
minullekaan", vastasi Dorian nauraen.

Lordi Henry katsahti häneen. Niin, hän oli todellakin hyvin kaunis,
miten kauniit nuo hienosti kaarevat, punertavat huulet, nuo vilpittömät,
siniset silmät ja kiharaiset, kullankarvaiset hiukset. Hänen kasvoissaan
oli jotakin, joka heti herätti luottamusta. Niissä oli nuoruuden
avomielisyyttä sekä nuoruuden intohimoista puhtautta. Saattoi selvästi
huomata, ettei maailma ollut häntä turmellut. Ei ihme, vaikka Basil
Hallward häntä jumaloikin.

"Te olette aivan liiaksi kaunis uhrautuaksenne hyväntekeväisyydelle, mr.
Gray, aivan liiaksi kaunis." Ja lordi Henry heittäytyi sohvalle ja avasi
sikarikotelonsa.

Maalari oli sekoittanut värejänsä ja laittanut pensselit kuntoon. Hän
näytti alakuloiselta, ja kuullessaan lordi Henryn viimeisen
huomautuksen, hän vilkaisi häneen, ja hetken epäiltyään, sanoi: "Harry,
minä tahtoisin valmistaa tänään tämän kuvan. Olisinko mielestäsi kovin
epäkohtelias, jos pyytäisin sinua lähtemään?"

Lordi Henry hymyili ja katseli Dorian Graytä. "Pitääkö minun lähteä, mr.
Gray?" hän kysyi.

"Ah, älkää lähtekö, lordi Henry. Basil näyttää tänään olevan pahalla
tuulella ja silloin minä en voi sietää häntä. Sitä paitsi tahtoisin
tietää, miksi minun ei pitäisi harjoittaa hyväntekeväisyyttä."

"En minä huoli sanoa sitä teille, mr. Gray. Se on niin ikävä aine, että
siitä pitäisi puhua vakavasti. Mutta en minä lähde pois täältä, koska te
pyysitte minua jäämään. Sinulle se kai on yhdentekevää Basil? Sinä olet
usein sanonut olevasi mielissäsi, jos mallisi on tilaisuudessa
juttelemaan jonkun kanssa."

Hallward puri huuliaan. "Jos Dorian haluaa, niin tietysti sinun täytyy
jäädä. Dorianin oikut ovat lakeja kaikille muille paitsi hänelle
itsellensä."

Lordi Henry tarttui hattuunsa ja hansikkoihinsa.

"Sinun kehoituksesi jäämään on kovin kiihkeä, mutta minun täytynee
sittenkin lähteä. Olen luvannut tavata erästä henkilöä Orleansissa.
Hyvästi, mr. Gray. Tulkaa jonakin iltapuolena tervehtimään minua Curzon
streetin varrelle. Olen melkein aina kello viideltä kotona. Kirjoittakaa
minulle kun tulette. Olisin pahoillani, jos ette tapaisi minua."

"Basil", huudahti Dorian Gray, "jos lordi Henry Wotton lähtee, niin minä
myöskin. Sinä et koskaan maalatessasi avaa huuliasi, ja on niin kauhean
ikävää seisoa tässä ja näyttää iloiselta. Pyydä häntä jäämään. Minä
vaadin sitä."

"Jää Harry, Dorianille mieliksi, niin olen sinulle kiitollinen", sanoi
Hallward katse kiintyneenä tauluunsa. "Se on aivan totta, etten koskaan
työtä tehdessäni puhu enkä kuuntele myöskään. Ja se on kai hirveän
ikävää onnettomille malleilleni. Minä pyydän sinua jäämään."

"Mutta mitä minä teen tuolle miehelle, joka odottaa minua Orleansissa?"

Maalari nauroi. "En minä usko että siitä seuraa mitään ikävyyksiä. Istu
sinä alas, Harry. Ja nyt, Dorian, nouse tuolle korotukselle, äläkä liiku
liiaksi, älä myöskään pane vähintäkään huomiota siihen mitä lordi Henry
sanoo. Hän vaikuttaa paljon pahaa kaikkiin ystäviinsä, minua yksin
lukuunottamatta."

Dorian Gray nousi korotukselle kasvoissaan nuoren kreikkalaisen
martyyrin ilme ja irvisti hiukan tyytymättömästi lordi Henrylle, joka
oli jo ehtinyt voittaa hänen suosionsa. Lordi Henry oli niin aivan
erilainen kuin Basil. He olivat toistensa täydelliset vastakohdat. Ja
kuinka sointuva ääni hänellä oli. Hetken kuluttua hän sanoi: "Onko
teidän vaikutuksenne todellakin niin paha, lordi Henry? Niin paha kuin
Basil väittää?"

"Ei ole mitään hyvää vaikutusta olemassa, mr. Gray. Kaikki vaikutus on
epäsiveellistä -- epäsiveellistä tieteelliseltä kannalta katsoen."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että jos koettaa vaikuttaa toiseen ihmiseen, niin samalla koettaa
antaa hänelle oman sielunsa. Silloin toinen ei ajattele enää
luonnollisia ajatuksiaan, eikä luonnollinen into lämmitä häntä. Hänen
hyveensä eivät ole enää hänen omiansa. Hänen paheensa, jos sellaista
kuin pahetta on lainkaan olemassa, ovat lainattuja. Hänestä tulee toisen
henkilön sävelten kaiku, hän näyttelee osaa, joka ei ole hänelle aiottu.
Elämän tarkoituksena on itsensä kehitys. Saada ilmi oma luontomme -- kas
siinä kunkin ihmisen tehtävä maailmassa. Nykyaikana ihmiset pelkäävät
omaa itseänsä. He ovat unhoittaneet korkeimman kaikista
velvollisuuksista, sen velvollisuuden, joka on jokaisella ihmisellä
itseänsä kohtaan. Tietysti he ovat armeliaita. Ravitsevat nälkäisiä ja
antavat kerjäläisille vaatteita. Mutta heidän oma sielunsa menee
hukkaan. Rodun rohkeus on kadonnut. Ehkei meillä ole sitä koskaan
ollutkaan. Me pelkäämme yhteiskuntaa, siinä on koko siveellisyyden
perustus, ja me pelkäämme Jumalaa, -- siinä piilee taas uskonnon
salaisuus -- nuo molemmat voimat ne meitä hallitsevat. Ja kuitenkin --"

"Käännä pääsi hiukan enemmän oikealle, Dorian, ole hyvä", sanoi maalari
vaipuneena kokonaan työhönsä ja huomaten vain ilmeen pojan kasvoissa,
jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.

"Ja kuitenkin", jatkoi lordi Henry matalalla, sointuvalla äänellään,
liikuttaen sulavasti kättänsä, mikä liike oli ollut hänelle ominainen
aina Etonin kouluajoilta saakka, "minä luulen, että jos yksikin ihminen
eläisi oikein täydellistä ja kokonaista elämää, päästäisi valloilleen
joka ainoan tunteensa, ilmaisisi jokaisen ajatuksensa, toteuttaisi
kaikki unelmansa -- niin luulen että maailma unohtaisi kaikki
keskiaikuiset tautinsa ja voimakkaan ilon vallassa palaisi takaisin
helleniläiseen ihanteesen. Ehkäpä johonkin vielä hienompaankin ja
rikkaampaankin. Mutta rohkeinkin ihminen meidän parissamme pelkää
itseään. Barbarien itsekidutus jatkuu yhä edelleen meidän aikanamme
kieltäymyksenä, joka katkeroittaa meidän elämämme. Me saamme kärsiä
rangaistuksen omien laiminlyöntiemme vuoksi. Jokainen vietti, jota me
yritämme hillitä, itää meidän sielussamme ja myrkyttää meidät. Ruumis
tekee kerran syntiä, ja on silloin vapaa siitä, sillä teko on
jonkinlainen puhdistus. Jäljelle ei jää muuta kuin muisto nautinnosta,
tai turhat omantunnonvaivat. Ainoa tapa, millä voi vapautua
kiusauksesta, on antautua sille alttiiksi. Vastustakaa sitä, niin teidän
sielunne halajaa sitä, mitä te siltä olette kieltänyt, himoitsee sitä,
minkä teidän suvaitsemattomat lakinne ovat tehneet suvaitsemattomaksi ja
laittomaksi. Sanotaan että suurimmat maailmantapaukset ovat tapahtuneet
aivoissa. Aivoissa, yksinomaan aivoissa, maailman suurimmat synnitkin
ovat tapahtuneet. Te, mr. Gray, te itse, joka olette niin sanomattoman
nuori ja viattoman lapsekas, teillä on ollut intohimoja, jotka ovat
peloittaneet teitä, ajatuksia, jotka ovat täyttäneet teidän mielenne
kauhulla, unia sekä päivällä että yöllä, joiden muistokin vain voipi
nostaa häpeän punan poskillenne."

"Vaietkaa!" änkytti Dorian Gray, "vaietkaa! Te panette pääni pyörälle.
Minä en tiedä, mitä teille vastaisin. Vastaus on olemassa, mutta minä en
voi sitä löytää. Älkää puhuko. Antakaa minun ajatella. Tai mielemmin,
antakaa minun koettaa olla ajattelematta."

Lähes kymmenen minuuttia hän seisoi liikkumatta, huulet avoinna,
silmissä kumma loisto. Hän tunsi himmeästi, että aivan uusi voima alkoi
vaikuttaa hänessä. Mutta samalla hänestä tuntui kuin tuo voima olisi
kohonnut hänen omasta sielustansa. Nuo muutamat sanat, joita Basilin
ystävä oli lausunut hänelle -- epäilemättä aivan satunnaisia sanoja, jos
kohta tahallisia paradokseja -- olivat kosketelleet jotakin salaista
kieltä, joka tähän asti oli pysynyt aivan äänettömänä, mutta joka nyt
värähteli tahdissa hänen valtasuonensa kanssa.

Samalla tavalla soitto saattoi vaikuttaa häneen. Soitto oli usein
saattanut hänet aivan suunniltaan. Mutta soitto ei koskaan puhjennut
sanoiksi. Se ei luonut uutta maailmaa, vaan pikemmin uuden kaaoksen.
Mutta sanat! Yksinomaan sanat! Miten julmia ne olivat! Kuinka eläviä,
selviä ja kauheita! Niitä oli mahdoton päästä pakoon. Ja kuitenkin mikä
viehättävä tenho niissä piili! Ne näyttivät voivan antaa plastillisen
muodon muodottomille esineille, niissä oli omaa musiikkiansa, joka oli
yhtä suloista kuin viulun tai luutun ääni. Vain sanat! Onko mitään niin
todellista kuin sanat?

Niin, poikavuosiltaan hän muisti tapauksia, joita hän ei ollut voinut
ymmärtää. Nyt hän ne ymmärsi. Elämä leimahti äkkiä hehkuvana hänen
edessään. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi kulkenut keskellä liekkejä.
Miksei hän ollut ymmärtänyt sitä ennemmin?

Lordi Henry tarkasteli häntä hieman hymyillen. Hienolla psykologisella
aistillaan hän tiesi milloin olla vaiti. Hän tunsi suurta mielenkiintoa.
Häntä hämmästytti se äkillinen vaikutus, joka oli seurannut hänen
sanojansa. Hänen mieleensä johtui kirja, jonka hän kuudentoista vanhana
oli lukenut, kirja, joka hänelle oli paljastanut paljon uusia, ennen
aavistamattomia asioita, ja hän ihmetteli tokko Dorian Gray tällä
hetkellä koki jotakin samankaltaista. Hän oli vain ampunut nuolen
ilmaan. Oliko se osunut maaliin? Miten ihastuttava tuo poika oli!

Hallward maalasi tuolla ihmeellisellä varmuudellaan, joka oli hänelle
niin ominaista, tuolla rohkeudella ja tosihienoudella, joka taiteessa
aina todistaa suurta voimaa. Hän ei huomannut äkillistä hiljaisuutta.

"Basil, en jaksa seisoa enää", sanoi Dorian Gray äkkiä. "Minä lähden
istumaan ulos puutarhaan. Täällä on tukehduttavan kuuma."

"Rakas ystävä, olen kovin pahoillani. Maalatessani en voi ajatella
mitään muuta. Mutta sinä et ole koskaan ollut niin hyvä kuin tänään.
Seisoit niin ihmeen hiljaa. Minä olen saanut juuri sen ilmeen kuvaan,
jota halusin -- huulet puoleksi auenneina ja silmiin kirkkaan loisteen.
En tiedä mitä Harry on sanonut sinulle, mutta hän on varmaan loihtinut
sinun kasvoihisi tuon ihmeellisen ilmeen. Luultavasti hän on imarrellut
sinua. Älä usko sanaakaan siitä, mitä hän sanoo."

"Ei hän ole imarrellut minua yhtään. Ehkäpä juuri senvuoksi en usko
sitä, mitä hän on sanonut."

"Te tiedätte varsin hyvin että te uskotte", sanoi lordi Henry luoden
häneen haaveelliset, väsähtäneet silmänsä. "Minä tulen teidän kanssanne
puutarhaan. Täällä atelierissa on hirvittävän kuuma. Basil, anna meille
jotakin kylmää juoda, jotakin mansikkamehua."

"Tietysti, Harry. Paina kelloa vain, ja kun Parker tulee, niin sano
hänelle, mitä haluat. Minä maalaan vain tämän taustan, sitten tulen
teidän luoksenne. Älä pidätä Doriania kovin kauan. En koskaan ole ollut
paremmalla maalaustuulella kuin tänään. Tästä tulee minun
mestariteokseni. Tämmöisenäänkin se on minun mestariteokseni."

Lordi Henry meni puutarhaan ja löysi Dorian Grayn, joka oli kätkenyt
kasvonsa viileihin sireenikukkiin ja kuumentapaisesti imi niiden
tuoksua, ikäänkuin ne olisivat olleet viiniä. Lordi Henry astui hänen
luoksensa ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Se on oikein se", hän
sanoi puoliääneen. "Ei mikään muu kuin aistit voi parantaa sielua,
samoinkuin ei mikään muu kuin sielu voi parantaa aisteja."

Nuorukainen säpsähti ja vetäytyi pois. Hän oli avopäin ja lehdet olivat
pörröittäneet hänen kiharansa ja saattaneet vanukkeihin kaikki nuo
kultaiset säikeet. Hänen silmissään ilmeni pelkoa, ikäänkuin hänet olisi
äkkiä unesta herätetty. Hänen hienosti veistetyt sieramensa värähtelivät
ja kätkössä oleva hermo vavahutteli hänen punoittavia huuliaan.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "siinä on yksi elämän suurimpia salaisuuksia
-- parantaa sielu aistin keinoilla ja aistit sielun avulla. Te olette
ihmeellinen olento. Te tiedätte enemmän kuin mitä te luulette
tietävänne, samoin kuin te tiedätte vähemmän kuin mitä te haluaisitte
tietää."

Dorian Gray rypisti kulmakarvojaan ja käänsi päänsä pois. Hän ei voinut
olla pitämättä tuosta kookkaasta, miellyttävästä nuoresta miehestä, joka
seisoi hänen vieressänsä. Hänen romantiset, oliivinväriset kasvonsa ja
elähtänyt ilmeensä huvittivat häntä. Hänen hillitty, pehmeä äänensä oli
tavallaan tenhova. Hänen viileät, valkeat, kukkamaiset kätensä, nekin
olivat ihmeellisen viehättävät. Ne liikkuivat hänen puhuessansa kuin
musiikki ja näyttivät puhuvan omaa kieltänsä. Mutta hän pelkäsi häntä ja
häpesi omaa arkuuttaan. Miksikä vieraan piti tulla herättämään häntä
täyteen tajuntaan? Hän oli tuntenut Basil Hallwardin jo kuukausimääriä,
mutta heidän välinen ystävyytensä ei ollut muuttanut häntä. Äkkiä oli
nyt vieras tullut hänen tielleen, joka näytti paljastavan hänelle elämän
salaperäisyyden. Vaan mitä pelon syytä hänellä oikeastaan oli? Eihän hän
ollut mikään koulupoika eikä nuori tyttö. Tuo pelko oli kerrassaan
mieletöntä.

"Mennään istumaan siimekseen", sanoi lordi Henry. "Parker on tuonut
meille juotavaa, ja jos te seisotte vielä tuossa paahteessa, niin teidän
ihonne pilaantuu aivan, eikä Basil enää koskaan maalaa teitä. Älkää
päivetyttäkö itseänne. Se ei sopisi teille."

"Mitä se tekisi?" sanoi Dorian Gray nauraen, käyden penkille istumaan
puutarhan perällä.

"Se merkitsisi teille paljonkin, mr. Gray."

"Minkä vuoksi?"

"Siksi että teidän nuoruutenne on hurmaava eikä maailmassa mikään muu
ole arvokasta, paitsi nuoruus."

"Ei minun mielestäni, lordi Henry."

"Niin, te ette sitä vielä tunne. Kerran, kun te olette vanha ja
ryppyinen ja ruma, kun ajatukset ovat uurtaneet vakoja teidän otsaanne
ja intohimojen tuli polttanut merkkinsä teidän huuliinne, te tunnette
sen kipeästi. Nyt, minne ikänä te tulette, te hurmaatte maailman.
Kestäneekö sitä aina?... Teillä on ihmeellisen kauniit kasvot, mr. Gray.
Älkää rypistäkö kulmianne. Se on aivan varma. Ja kauneus on yksi neron
ilmaisumuodoista -- se on korkeampikin kuin nero, koskei se kaipaa
mitään selitystä. Se on tosiasia maailmassa, niinkuin auringonpaiste tai
kevät-aika tai kuun hopeanhohde, joka kuvastuu synkän veden pintaan.
Siitä ei voi väitellä. Sillä on jumalallinen hallitsijaoikeutensa. Se
kohottaa prinsseiksi ne, jotka sen omistavat. Te hymyilette? Ah, te ette
hymyile enää kadotettuanne sen... Ihmiset ovat joskus väittäneet, että
kauneus on pintapuolista. Voihan se olla. Mutta ei se ainakaan ole yhtä
pintapuolista kuin ajatus. Minun mielestäni kauneus on ihmeitten ihme.
Vain typerät ihmiset eivät arvostele asioita ulkomuodon mukaan. Maailman
todellinen salaperäisyys piilee näkyvässä, eikä näkymättömässä... Niin,
mr. Gray, jumalat ovat olleet teille armeliaat. Mutta jumalat voivat
nopeasti riistää pois lahjansa. Teille ei ole suotu kuin muutamia
vuosia, joina te voitte elää todellisesti, täydellisesti ja
kokonaisesti. Kun teidän nuoruutenne aika on kadonnut, niin teidän
kauneutennekin on kadonnut, ja silloin te huomaatte, etteivät mitkään
voitot teitä enää odota. Tai te saatte tyytyä noihin vähäisiin
voittoihin, jotka entisyyden muistojen tähden tuntuvat katkerammilta
kuin täydellinen häviö. Jokainen kuukausi vie teidät lähemmäksi julmaa
kohtaloa. Aika kadehtii teitä ja koettaa hävittää teidän liljojanne ja
ruusujanne. Te kellastutte ja laihdutte ja silmienne loisto katoaa. Ja
te kärsitte julmasti... Oi, nauttikaa nuoruudestanne, niin kauan kuin se
on teidän omanne. Älkää tuhlatko päivienne kultaa siihen mikä on
ikävystyttävää, älkää yrittäkö turhaan korjata sitä mikä auttamattomasti
on mennyttä. Älkää kuluttako elämäänne tyhmyydessä, jokapäiväisyydessä
eikä tietämättömyydessä. Ne ovat vain meidän aikamme vääriä ihanteita ja
sairaaloisia pyrintöjä. Eläkää! Eläkää tuota ihmeellistä elämää, joka on
teidän omanne! Älkää olko käyttämättä mitään hyväksenne. Etsikää aina
uusia nautintoja. Älkää pelätkö koskaan mitään... Uutta hedonismia --
sitä juuri meidän vuosisatamme kaipaa. Ehkä te olette aiottu sen
näkyväksi symboliksi. Teidän personallisuudellanne te voitte toteuttaa
vaikka mitä. Maailma on teidän omanne yhden kokonaisen kevään...
Tavatessani teidät minä huomasin, ettei teillä ollut aavistustakaan
omasta todellisesta olemuksestanne, ettette tienneet miksi te voisitte
kelvata. Teissä oli niin paljon viehättävää, että minun täytyi paljastaa
teille hiukan omaa itseänne. Minä ajattelin, mikä vahinko, jos te
menisitte hukkaan. Sillä teidän nuoruutenne aika on niin lyhyt -- niin
kovin lyhyt. Tavalliset metsäkukat kuihtuvat, mutta ne kukkivat jälleen.
Kultavihma on ensi kesänä yhtä keltainen kuin nytkin. Kuukauden kuluttua
on metsäköynnös täynnä purppuraisia tähtiä ja vuosi vuodelta nuo
punoittavat tähdet tuikkivat sen vihreällä lehtitaivaalla. Mutta me emme
saa koskaan nuoruuttamme takaisin. Ilonsuoni, joka tykkii meissä
kahdenkymmenen vuoden vanhoina, menettää kiihkeytensä. Meidän jäsenemme
jäykistyvät, aistimme veltostuvat. Me muutumme julmiksi nukeiksi, joiden
mielissä intohimojen muisto kummittelee, nuo intohimot, joita me liiaksi
pelkäsimme, nuo kiihkeät kiusaukset, joihin me emme uskaltaneet
antautua. Nuoruus! Nuoruus! Elämässä ei ole mitään nuoruuden veroista!"

Dorian Gray kuunteli suurin silmin ihmetyksen vallassa. Sireenioksa
putosi hänen kädestään maahan. Äkäinen mehiläinen surisi hetken sen
ympärillä. Sitten se alkoi kulkea pitkin pienien kukkien puikeata kupua.
Dorian tarkasteli sitä hetken aikaa tuolla tavattomalla mielenkiinnolla,
jota me koetamme osoittaa aivan turhanpäiväisille esineille, kun jokin
tärkeä asia peloittaa meitä, kun jokin uusi, selittämätön tunne saa
meissä vallan, tai kun jokin kauhistuttava ajatus äkkiä ryntää meidän
aivoihimme ja vaatii meitä antautumaan. Hetken kuluttua mehiläinen lensi
pois. Dorian näki, että se kätkeytyi kellokukan kupuun. Kukka näytti
värähtelevän ja keijui sitten hiljalleen edes-takaisin.

Äkkiä maalari ilmestyi atelierin ovelle ja viittasi heitä sisään. He
katsoivat toisiinsa hymyillen.

"Minä odotan teitä", hän huudahti. "Tulkaa sisään. Valo on aivan
erinomainen, ottakaa lasit mukaanne."

He nousivat ja astuivat yhdessä tietä pitkin.

Kaksi vihreän ja valkoisen kirjavaa perhosta lensi heidän ohitsensa, ja
päärynäpuussa puutarhan perällä alkoi rastas laulaa.

"Te olette iloinen, mr. Gray, että olette tavannut minut", sanoi lordi
Henry katsoen häneen.

"Kyllä, nyt minä olen iloinen. Mutta saapa nähdä, iloitsenko siitä
aina."

"Aina! Se on hirveä sana. Minua värisyttää joka kerta kun kuulen tuon
sanan. Naiset niin mielellään sitä käyttävät. He pilaavat jokaisen
romaanin kun he toivovat sen ikuisesti kestävän. Sillä sanalla sitä
paitsi ei ole minkäänlaista tarkoitusta. Ainoa ero oikun ja koko elämän
kestävän intohimon välillä on se, että oikku kestää hiukan kauemmin."

Kun he astuivat sisään atelieriin, niin Dorian Gray laski kätensä lordi
Henryn käsivarrelle. "Siinä tapauksessa olkoon meidän ystävyytemme vain
oikku", hän mutisi punastuen omaa rohkeuttansa ja nousi sitten
korotukselle asettuakseen asentoonsa. Lordi Henry heittäytyi suureen
korituoliin ja katseli häntä. Ei kuulunut muuta ääntä kuin penselin
rapinaa kankaalla, silloin-tällöin vain Hallward astui askeleen taakse
ja katseli työtään etäämmältä. Tomuhiukkaset hyppelivät kullanhohtavissa
auringonsäteissä, jotka viistosti laskeutuivat sisään avonaisesta
ovesta. Ruusujen tukehduttava tuoksu täytti ilman.

Neljännestunnin kuluttua Hallward lopetti työnsä, katseli kauan aikaa
Dorian Graytä ja taas pitkän aikaa taulua, purren suuren pensselin
vartta ja rypistäen kulmakarvojaan. "Se on aivan valmis", huudahti hän
vihdoin ja piirsi punaisilla kirjaimilla nimensä taulun
vasemmanpuoliseen nurkkaan.

Lordi Henry astui hänen luokseen ja tarkasteli taulua. Se oli todellakin
ihmeellinen taideteos ja erinomaisen muotoinen.

"Rakas ystävä, minä onnittelen sinua sydämellisesti", sanoi hän. "Se on
nykyajan hienoimpia tauluja. Mr. Gray, tulkaa tekin sitä katsomaan."

Nuorukainen sätkähti, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt. "Onko se
todellakin valmis?" hän mutisi laskeutuen alas korotukselta.

"Aivan valmis", sanoi maalari. "Ja tänään sinä seisoit aivan
erinomaisesti. Minä olen hyvin kiitollinen sinulle."

"Se on kokonaan minun ansioni", katkaisi lordi Henry puheen. "Eikö
totta, mr. Gray?"

Dorian ei vastannut, vaan astui huolettomasti muotokuvan eteen ja
kääntyi sitä kohti. Nähdessään sen hän vetäytyi taaksepäin, ja hänen
poskiinsa kohosi hetkeksi ilon puna. Riemu säteili myös hänen
silmistänsä, ikäänkuin hän olisi nähnyt itsensä ensi kertaa. Hän seisoi
liikkumatta ja ihmeissään, hämärästi aavistaen, että Hallward puhui
hänelle, mutta ymmärtämättä mitä hän sanoi. Hänen oman kauneutensa tunne
valtasi hänet äkkiä kuin ilmestys. Hän ei ollut koskaan ennen sitä
käsittänyt. Basil Hallwardin imartelut olivat tuntuneet hänestä vain
ystävän liioittelulta. Hän oli kuunnellut niitä nauraen ja unohtanut ne
jälleen. Ne eivät olleet jättäneet mitään vaikutusta hänen luonteesensa.
Silloin lordi Henry Wotton tuli veisaten ihmeellisen ylistyslaulun
nuoruudesta ja lausuen julman varoituksen sen katoavaisuudesta. Se
herätti hänet oikeaan aikaan, ja nyt kun hän katseli oman ihanuutensa
varjokuvaa, selvisi hänelle äkkiä tuon kuvauksen todellisuus. Niin,
päivä koittaisi kerran, jolloin hänen kasvonsa olisivat ryppyiset ja
kuihtuneet, hänen silmänsä himmeät ja värittömät, hänen vartalonsa
kumara ja kömpelö. Puna kalpenisi hänen huuliltaan ja kulta katoaisi
hänen hiuksistansa. Sielu murtaisi hänen ruumiinsa. Hän muuttuisi
julmaksi, vastenmieliseksi ja rumaksi.

Ajatellessaan sitä hän tunsi kovaa kipua, ikäänkuin häntä olisi
veitsellä isketty, ja hänen herkät hermonsa värisivät. Hänen silmänsä
synkkenivät tummiksi kuin ametistit ja peittyivät kyynelharsoon. Hänestä
tuntui ikäänkuin jääkylmä käsi olisi laskeutunut hänen sydämelleen.

"Eikö se miellytä sinua?" kysyi vihdoin Hallward, jota nuorukaisen
äänettömyys hiukan loukkasi, voimatta ymmärtää mitä se tarkoitti.

"Tietysti se häntä miellyttää", sanoi lordi Henry. "Kukapa ei siitä
pitäisi? Se on suurinta mitä nykyajan taide on luonut. Minä maksan
sinulle siitä mitä ikänä haluat. Minun täytyy se saada."

"Se ei ole minun omani, Harry."

"Kenenkä sitten?"

"Dorianin tietysti", vastasi maalari.

"Onpa hänellä hyvä onni."

"Kuinka surullista!" mutisi Dorian Gray, silmät yhä kiintyneinä
muotokuvaan. "Miten haikeata! Minä vanhenen, tulen julmaksi, rumaksi.
Mutta tämä kuva pysyy alati nuorena. Se ei koskaan tule tätä kesäpäivää
vanhemmaksi... Jospa olisi päinvastoin! Jospa minä voisin pysyä aina
nuorena ja kuva vanhentuisi! Siitä hyvästä minä antaisin vaikka mitä!
Niin, ei mikään olisi minusta liian korkea hinta! Antaisin siitä vaikka
sieluni!"

"Sellainen vaihtokauppa ei suinkaan olisi sinulle mieleen, Basil", sanoi
lordi Henry nauraen. "Se uurtaisi liian syvät vaot sinun työhösi."

"Minä nousisin kiihkeään vastarintaan, Harry", sanoi Hallward.

Dorian Gray kääntyi häneen. "Sen kyllä uskon, Basil. Sinä rakastat
taidettasi enemmän kuin ystäviäsi. Minä en merkitse sinulle enempää kuin
vihreä bronssikuva. Tuskin niinkään paljon."

Maalari sätkähti hämmästyneenä. Nuo sanat eivät kuulostaneet Dorianin
puheelta. Mitä oli tapahtunut? Hänhän näytti aivan suuttuneelta. Hänen
kasvonsa punoittivat ja hänen poskensa paloivat.

"Niin", jatkoi Dorian, "minä merkitsen sinulle vähemmän kuin sinun
norsunluinen Hermeksesi tai hopeafaunisi. Ne pysyvät sinulle aina
rakkaina. Kuinka kauan sinä välität minusta? Kunnes saan ensimäisen
ryppyni, eikö niin. Minä tiedän nyt, että kun ihmisen kauneus katoaa,
niin on samalla kaikki kadonnut. Sinun taulusi on sen minulle opettanut.
Lordi Henry Wotton on aivan oikeassa. Kauneus yksin maailmassa on jonkun
arvoista. Kun huomaan vanhenevani, niin minä otan itseni hengiltä."

Hallward kääntyi kalpeana hänen puoleensa ja tarttui häntä käteen
kiinni. "Dorian! Dorian!" hän huudahti, "älä puhu tuolla tapaa. Minulla
ei koskaan ennen ole ollut sinun kaltaistasi ystävää, enkä koskaan saa
toista samankaltaista. Ethän sinä kadehti aineellisia esineitä, eikö
totta? -- sinä, joka olet niitä kaikkia kauniimpi!"

"Minä kadehdin kaikkia niitä, joiden kauneus ei katoa. Minä kadehdin
tuota kuvaa, jonka minusta olet maalannut. Miksi se saa pitää sen, mikä
minun on pakko kadottaa? Joka ainoa haihtuva hetki ryöstää minulta
jotakin ja antaa sille. Oi, -- jospa olisi vain päinvastoin! Jospa kuva
voisi muuttua ja minä voisin pysyä alati tällaisena! Miksi sinä sen
maalasit? Vielä kerran se minua pilkkaa -- armottomasti pilkkaa!" Kuumat
kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hän vetäisi kätensä irti ja
heittäytyi sohvalle peittäen kasvonsa tyynyihin, ikäänkuin rukoillen.

"Tämän sinä olet tehnyt, Harry", sanoi maalari katkerasti.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on Dorian Grayn todellinen luonto
-- siinä kaikki."

"Sitä se ei ole."

"Jollei ole, niin mitä minulla on sen kanssa tekemistä?"

"Sinun olisi pitänyt mennä silloin kun minä pyysin", mutisi Basil.

"Minä jäin sinun pyynnöstäsi", vastasi lordi Henry.

"Harry, minä en voi riidellä yhtä aikaa molempien parhaiden ystävieni
kanssa, mutta te saatatte minut vihaamaan parasta teosta, minkä koskaan
olen saanut aikaan, ja siksi minä sen tuhoan. Mitäpä muuta se olisi kuin
kangaspalanen ja väriä? Minä en tahdo, että se pilaa meidän kaikkien
elämän."

Dorian Gray kohotti kultaiset kutrinsa tyynyistä ja katsoi Basiliin
kalpein kasvoin ja kyyneltynein silmin, kun tämä astui ikkunan vieressä
olevan maalipöydän ääreen. Mitä hän aikoi tehdä? Hänen sormensa etsivät
kiihkeästi jotakin tinatuubien ja kuivettuneiden pensselien joukosta.
Niin, hän etsi pitkää palettiveistä, jonka terä oli ohutta, joustavaa
terästä. Vihdoin hän sen löysi. Hän aikoi sillä puhkaista kankaan rikki.

Käheästi huudahtaen nuorukainen hyppäsi ylös sohvalta ja hyökäten
Hallwardin luo hän riisti veitsen hänen kädestään ja heitti sen
atelierin toiseen päähän. "Sinä et saa, Basil!" hän huusi. "Se olisi
murha!"

"Olen iloinen että vihdoinkin annat työlleni arvoa, Dorian", sanoi
maalari kylmästi toinnuttuaan hämmästyksestään. "Minä en luullut sinun
sitä tekevän."

"Enkö panisi sille arvoa? Minähän rakastan sitä, Basil. Se on osa
minusta itsestäni. Sen minä tunnen."

"No hyvä, heti kun olet kuiva, minä vernissaan sinut, panen sinut
kehyksiin ja lähetän sinut kotiin. Sitten voit tehdä itselläsi mitä
ikänä haluat." Ja hän astui lattian yli ja soitti teetä. "Sinä haluat
kai teetä, Dorian? Ja kai sinäkin, Harry? Vai halveksitteko te niin
yksinkertaista nautintoa?"

"Minä ihailen yksinkertaisia nautintoja", sanoi lordi Henry. "Niihin
monimutkaisen ihmisen täytyy lopulta turvautua..Mutta minä en pidä
kohtauksista muualla kuin näyttämöllä. Mitä ihmeellisiä olentoja te
molemmat olette! En muista kuka lie määritellyt ihmistä järkeväksi
eläimeksi. Se ainakin oli liian nopea määritelmä. Ihminen on kaikkea
muuta kuin järkevä, ja siitä minä olenkin hyvilläni. Mutta minä
toivoisin ettette te riitelisi kuvasta. Paljoa parempi jos olisit
antanut sen minulle, Basil. Tuo tyhmä poika ei sitä lainkaan tarvitse.
Mutta minulle se olisi hyvin tarpeen."

"Jos annat sen kelle muulle hyvänsä, Basil, kuin minulle, niin en suo
sitä sinulle koskaan anteeksi!" sanoi Dorian Gray. "Enkä minä salli,
että ihmiset sanovat minua tyhmäksi pojaksi."

"Tiedäthän että kuva on sinun, Dorian. Minä lahjoitin sen sinulle jo
ennenkuin sitä oli olemassakaan."

"Ja te tiedätte aivan hyvin olleenne hiukan tyhmä, mr. Gray, ettekä voi
väittää mitään vastaan, kun teille muistutetaan että olette vielä varsin
nuori."

"Tänä aamuna olisin voinut väittää sitä vastaan hyvinkin kiihkeästi,
lordi Henry."

"Niin, tänä aamuna! Te aloitte vasta silloin elää."

Ovella kuului kolkutus ja palvelija tuli sisään kantaen täyteläistä
teetarjotinta ja laskien sen pienelle japanilaiselle pöydälle. Kuului
kuppien ja lautasten kilinää ja teekeittiön kohinaa. Nuori poika toi
sisään kaksi pyöreää kiinalaista maljaa. Dorian Gray astui pöydän luo ja
kaatoi teetä kuppeihin. Molemmat herrat astuivat hitaasti lähemmäksi ja
tarkastelivat maljojen sisällystä.

"Mennään tänä iltana teatteriin", sanoi lordi Henry. "Varmaan jossakin
teatterissa on jotakin hyvää. Olen tosin luvannut syödä päivällistä
Whitellä, mutta vain yhden vanhan ystävän kanssa. Voinhan lähettää
hänelle sähkösanoman ja sanoa että olen sairas, tai että myöhempi
sopimus estää minua tulemasta. Olisihan se sopiva puolustus, sillä siinä
olisi suoruuden suloutta."

"On niin vaivalloista pukeutua frakkiin", mutisi Hallward. "Ja kun on
saanut sen niskaansa, niin se näyttää niin rumalta."

"Aivan niin", vastasi lordi Henry miettiväisesti, "yhdeksännentoista
vuosisadan seurapuku on inhottava. Se on niin synkkä, niin painostava.
Synti yksin on väririkasta meidän nykyaikaisessa elämässämme."

"Sinun ei pidä puhua tuollaista Dorianin kuullen, Harry."

"Minkä Dorianin? Senkö joka kaataa meille teetä, vai senkö, joka kuvasta
katsoo meihin?"

"Ei kummankaan."

"Minä lähtisin mielelläni teidän kanssanne teatteriin, lordi Henry",
sanoi nuorukainen.

"Sitten te lähdette; ja sinäkin tulet, Basil, eikö totta?"

"En todellakaan voi. Minulla on niin paljon työtä."

"No niin, me menemme sitten kahden, mr. Gray."

"Suurimmalla mielihyvällä."

Maalari puri huultaan ja astui kuppi kädessä taulun luo. "Minä jään
kotiin oikean Dorianin kanssa", hän sanoi surullisesti.

"Tuoko on oikea Dorian?" huudahti muotokuvan originaali hyökäten hänen
luokseen. "Olenko todellakin tuon näköinen?"

"Olet; sinä olet aivan tuon näköinen."

"Kuinka ihmeellistä, Basil!"

"Ainakin sinä ulkomuodoltasi olet tuon näköinen. Mutta kuva ei koskaan
muutu", huokasi Hallward. "Se on sentään jotakin."

"Mitä melua ihmiset pitävät uskollisuudesta!" huudahti lordi Henry.
"Yksin rakkaudessakin se on vain psykologinen kysymys. Se ei ole missään
tekemisessä meidän tahtomme kanssa. Nuoret ihmiset tahtovat olla
uskollisia, mutta eivät kykene. Vanhat ihmiset tahtovat olla uskottomia,
eivätkä voi kuitenkaan. Muuta ei juuri voi sanoa."

"Älä mene teatteriin tänä iltana, Dorian", sanoi Hallward. "Jää minun
luokseni päivällisille."

"Minä en voi, Basil."

"Minkä vuoksi?"

"Sentähden että lupasin mennä lordi Henry Wottonin kanssa."

"Ei hän pane sinuun sen enempää arvoa vaikka pidätkin lupauksesi. Itse
hän aina rikkoo omansa. Minä pyydän ettet menisi."

Dorian Gray nauroi pudistaen päätään. "Minä rukoilen sinua."

Nuorukainen epäili ja silmäsi lordi Henryyn, joka tarkasteli heitä
pilkallisesti hymyillen teepöydän luota.

"Minun täytyy, Basil", hän vastasi.

"No niin", sanoi Hallward ja astui pöydän luo laskien kuppinsa
tarjottimelle. "On jo myöhäistä, ja koska teidän täytyy vielä pukeutua,
niin ei teillä ole enää aikaa hukata. Hyvästi, Harry. Hyvästi, Dorian.
Tule pian käymään. Tule huomenna."

"Tietysti."

"Ethän vain unohda?"

"Tietysti en", sanoi Dorian.

"Kuules ... Harry!"

"Niin, Basil!"

"Pidä mielessäsi mitä minä sanoin sinulle tänä aamuna puutarhassa."

"Minä en muista sitä enää."

"Minä luotan sinuun."

"Minä toivoisin, että voisin itse luottaa itseeni", sanoi lordi Henry
nauraen. "Tulkaa, mr. Gray, minun vaununi odottavat ulkopuolella ja minä
voin saattaa teidät ensin kotiin. Hyvästi, Basil. Tämä iltapuoli on
ollut hyvin hauska."

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, niin maalari heittäytyi sohvalle ja
hänen kasvoillensa kohosi kärsivä ilme.



LUKU III.


Seuraavana päivänä kello puoli yksi lordi Henry Wotton kulki Curzon
streetiltä Albanylle tervehtimään setäänsä lordi Fermoria, joka oli
sukkelasuinen, joskin hiukan karheatapainen vanha poika. Suuri yleisö
arveli häntä itsekkääksi, koskei sillä ollut mitään varsinaista hyötyä
hänestä, mutta oman seurapiirinsä mielestä hän oli hyvinkin aulis, sillä
hän oli vieraanvarainen kaikille niille, jotka häntä huvittivat. Hänen
isänsä oli ollut Englannin lähettiläänä Madridissa Isabellan nuoruuden
aikana, jolloin ei kukaan vielä uneksinutkaan Primistä, mutta hän oli
vetäytynyt pois diplomaatiselta uralta sen vuoksi, ettei häntä kutsuttu
lähettilääksi Parisiin. Omasta mielestään hän olisi kuitenkin ollut
täysin pätevä tuohon paikkaan syntynsä, kylmäverisyytensä, virheettömien
englanninkielisten sähkösanomiensa ja kiihkeän nautintohalunsa vuoksi.
Poika, joka oli ollut isänsä sihteeri, oli seurannut päällikkönsä
esimerkkiä, jota siihen aikaan pidettiin tyhmyytenä. Ja kun hän muutamia
kuukausia myöhemmin peri isänsä arvonimen, niin hän antautui innokkaasti
tutkimaan ylimyssäädyn suurta työttömyyden taitoa. Hän omisti kaksi
suurta kaupungintaloa, mutta asui sittenkin mielemmin vuokrahuoneissa,
sillä niistä oli vähemmän vaivaa, ja aterioitsi klubissaan. Hän seurasi
jonkunmoisella innolla hiilikaivostensa hoitoa Midlandissa ja puolusti
tätä teollisuussivuharrastustaan sillä väitteellä, että se herrasmies,
jolla oli onni omistaa hiilikaivoksia, saattoi lämmittää omaa liettään
puilla. Valtiollisesti hän kuului torypuolueesen, paitsi silloin kuin
puolue oli hallituksessa, sillä silloin hän sätti sen jäseniä
radikaaliseksi roskajoukoksi. Hän oli sankari kamaripalvelijallensa,
joka aina sätti häntä, mutta sitä vastoin hän oli kauhistus
sukulaisillensa, joita hän taas vuorossaan sätti. Hänen kaltaisensa
henkilö ei olisi voinut syntyä missään muualla kuin Englannissa, ja hän
väitti aina että kaikki siellä kävi aivan nurin kurin. Hänen
periaatteensa olivat vanhanaikuisia, mutta ei ollut paljon sanottavaa
hänen ennakkoluulojansa vastaan.

Kun lordi Henry astui huoneesen, niin hän näki setänsä karhea
metsästysfakki yllään polttavan sikaria ja muristen lukevan Timesiä.

"No, Harry", sanoi vanha herra, "mikä saattaa sinut näin varhain
liikkeelle? Minä luulin, että te keikailijat ette nousisi koskaan ennen
kahta, ettekä näyttäytyisi muille ennen viittä."

"Vain sukurakkautta, voin vakuuttaa, setä George. Minä haluaisin
jotakin."

"Tietysti rahaa", sanoi lordi Fermor irvistellen. "No niin, käy istumaan
ja tee minulle asiasta selkoa. Nuoret luulevat nykyään että raha on
pääasia maailmassa."

"Aivan niin", mutisi lordi Henry, näpistellen takkinsa napinläpeä, "ja
kun he tulevat vanhoiksi, niin he sen tietävät. Mutta minä en tarvitse
rahaa. Vaan ne, jotka maksavat laskunsa, tarvitsevat rahaa, setä George,
enkä minä koskaan maksa niitä. Luotto on nuoremman pojan pääoma, ja
sillä on hyvä elää. Sitä paitsi minä teen aina kauppaa Dartmoorin
kauppiaiden luona, eivätkä ne koskaan kiusaa minua laskuilla. Minä
tarvitsen vain tietoja: en hyödyllisiä tietoja tietenkään, vaan aivan
turhanpäiväisiä."

"No niin, minä voin antaa sinulle tietoja kaikesta siitä mitä
englantilaisessa aateliskalenterissa seisoo, vaikka nykyään siinä on
paljon hullutusta. Kun minä olin diplomaattiuralla, niin silloin kaikki
oli paljoa paremmalla kannalla. Mutta minulle on kerrottu, että nykyään
ihmiset voivat päästä aateliskalenteriin tutkinnonkin nojalla. Mitäpä
siis voisit siitä odottaa? Tutkinnot ovat humbugia alusta loppuun. Jos
mies on gentleman, niin hänellä on aivan kylliksi tietoja, ja jos hän ei
ole gentleman, niin kaikki tieto on hänelle turmioksi."

"Onko mr. Dorian Grayn nimi aateliskalenterissa, setä George", sanoi
lordi Henry hitaasti.

"Mr. Dorian Gray? Kuka hän on?" kysyi lordi Fermor rypistäen tuuheita
valkoisia kulmakarvojaan.

"Sitä minä juuri tahtoisin tietää, setä George. Tai oikeastaan, minä
tiedän kuka hän on. Hän on viimeisen lordi Kelson tyttären poika. Hänen
äitinsä nimi oli Devereux -- lady Margaret Devereux. Minä tahtoisin
kuulla hänen äidistänsä. Minkälainen hän oli? Kenen kanssa hän oli
naimisissa? Sinähän tunsit melkein kaikki aikalaisesi, varmaan sinä
tunsit hänetkin. Minä olen nykyään hyvin huvitettu mr. Graystä. Olen
vastikään tutustunut häneen."

"Kelson tyttärenpoika!" toisti vanha herra -- "Kelson tyttärenpoika!...
Tietysti... Minä tunsin hyvin hänen äitinsä. Luullakseni olin läsnä
hänen ristiäisissänsä. Hän oli tavattoman kaunis tyttö, tuo Margaret
Devereux, ja hän suututti kaikki nuoret miehet karkaamalla erään nuoren
köyhän miehen kanssa, joka ei ollut kerrassaan mikään, vain alaupseeri
jossakin jalkaväenrykmentissä, tai jotain muuta sen tapaista. Tietysti.
Minä muistan koko tuon tapauksen, ikäänkuin se olisi eilen sattunut.
Poika parka sai surmansa kaksintaistelussa Spa'ssa pari kuukautta
häittensä jälkeen. Se oli hyvin ruma juttu. Kerrottiin että Kelso oli
lahjonut erään belgialainen lurjuksen, jotta tämä solvaisisi hänen
vävypoikaansa julkisesti -- lahjonut hänet, kuuletkos, lahjonut hänet --
ja että tuo mies pisti hänet kuoliaaksi aivan kuin kyyhkysen. Juttu
saatiin vaikenemaan, mutta saipa myös Kelso hyvän aikaa sen jälkeen
yksinään aterioida klubissansa. Hän kuului ottaneen tyttärensä jälleen
kotiin, mutta tämä ei puhunut koskaan sanaakaan isälle. Niin, olipa se
surullinen juttu. Vuoden kuluttua tytärkin kuoli. Häneltä jäi siis
poika? Sen olin kokonaan unohtanut. Millainen poika hän on? Jos hän on
äitiinsä, niin hän on varmaan kaunis."

"Hän on hyvin kaunis", vakuutti lordi Henry.

"Toivottavasti hän joutuu hyviin käsiin", jatkoi vanhus. "Hänen pitäisi
saada koko joukon rahaa, jos Kelso on noudattanut oikeutta. Hänen
äidilläänkin oli omaisuutta, sillä äiti peri koko Selbyn tilan äitinsä
isän jälkeen. Hänen äitinsä isä vihasi Kelsoa ja sanoi että hän oli
halveksittava ihminen. Ja se hän olikin. Hän tuli Madridiin kerran kun
minä olin siellä. Totisesti, minä häpesin hänen puolestansa.
Kuningatarkin tiedusti minulta sitä englantilaista aatelismiestä, joka
aina kiisteli ajurien kanssa maksusta. He keksivät siitä kokonaisen
jutun. Minä sen johdosta en uskaltanut näyttää naamaanikaan hovissa
kokonaiseen kuukauteen. Toivottavasti hän kohteli tyttärensä poikaa
paremmin kuin ajureita."

"En tiedä", vastasi lordi Henry. "Minun luullakseni poika on hyvissä
varoissa. Hän ei ole vielä täysi-ikäinen. Hän omistaa Selbyn, sen
tiedän. Sen hän on kertonut minulle. Ja ... hänen äitinsä, oliko hän
hyvin kaunis?"

"Margaret Devereux oli suloisimpia olentoja mitä koskaan olen nähnyt.
Mikä ihme sai hänet tuohon tekoon, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää.
Olisihan hän voinut mennä naimisiin kenen kanssa hyvänsä. Carlington oli
aivan hulluna hänen tähtensä. Ja hän oli myös luonteeltaan romantinen,
niinkuin kaikki sen perheen naiset. Miehet olivat kehnoja, mutta naiset
kerrassaan ihmeellisiä. Carlington mateli polvillaan hänen edessänsä.
Sen hän itse sanoi minulle. Mutta hän teki vain pilkkaa Carlingtonista.
Ja siihen aikaan ei Lontoossa ollut ainoatakaan tyttöä, joka ei olisi
hänen jäljessään juossut. Mutta naimakaupoista puhuessa, Harry, mitä
päättömyyksiä sinun isäsi kertoi minulle Dartmoorista, että hän muka
aikoo naida jonkun amerikkalaisen? Eivätkö englantilaiset tytöt hänelle
kelpaa?"

"Nykyään avioliitot amerikkalaisten kanssa ovat hyvin muodissa, setä
George."

"Mutta minä asetan englantilaiset naiset koko maailman naisten edelle,
Harry", sanoi lordi Fermor, iskien nyrkillä pöytään.

"Amerikkalaiset ovat parhaassa kurssissa."

"Mutta ne eivät ole kestäviä, olen kuullut sanottavan", mutisi hänen
setänsä.

"Pitkä juoksu uuvuttaa heidät, mutta estejuoksussa he ovat kerrassaan
mainioita. Kaikki käy heiltä lennossa. En usko että Dartmoorilla on
hyvää onnea."

"Minkälainen on tytön perhe?" mutisi vanha herra. "Onko hänellä
minkäänlaista perhettä?"

Lordi Henry pudisti päätään. "Amerikkalaiset tytöt salaavat yhtä
taitavasti vanhempansa kun englantilaiset entisyytensä", sanoi hän
nousten mennäkseen.

"He ovat kai sikakauppiaita?"

"Toivottavasti, setä George, Dartmoorin tähden. Olen kuullut sanottavan
että sikakauppa politiikan jälkeen on kaikkein tuottavin liike."

"Onko hän kaunis?"

"Hän käyttäytyy ikäänkuin hän olisi kaunis. Sen tekevät useimmat
amerikkalaiset. Siinä on heidän viehätyksensä salaisuus."

"Miksi nuo amerikkalaiset naiset eivät voi pysyä omassa maassaan? He
vakuuttavat aina että Amerikka on naisten paradiisi."

"Niin se onkin. Sen vuoksi he niin halukkaasti pyrkivätkin sieltä pois,
aivan kuin Eevakin", sanoi lordi Henry. "Hyvästi, setä George. Minä
tulen myöhään aamiaisille, jos vielä viivyn. Kiitos siitä tiedonannosta,
jonka olen saanut. Minä haluan aina saada tarkat tiedot uusista
ystävistäni, mutta vanhoista en tahdo tietää mitään."

"Missä sinä syöt aamiaista, Harry?"

"Täti Agathan luona. Olen tarjoutunut sinne aamiaisille yhdessä mr.
Grayn kanssa. Hän on tädin viimeinen suojatti".

"Hm! Sano täti Agathalle, Harry, ettei hän vaivaisi minua enää
hyväntekeväisyysjutuillaan. Minä olen kyllästynyt niihin. Tuo kelpo
nainen luulee, ettei minulla ole muuta tekemistä kuin kirjoittaa
shekkejä hänen typeriä tuumiansa varten."

"Hyvä, setä George. Kyllä minä sanon, mutta ei siitä ole apua.
Hyväntekijät kadottavat kaiken ihmisyystunteen. Se on heidän
luonteelleen ominaista."

Vanha herra nyökkäsi myöntävästi päätään ja soitti palvelijaa.

Lordi Henry kulki Burlington Streetin matalan pylvähikön läpi ja käänsi
askeleensa Berkeley squariä kohti.

Sellainen oli siis Dorian Grayn perhetarina. Semmoisenakin kuin hän oli
sen kuullut, vailla minkäänlaisia kaunisteluja, se oli liikuttanut
häntä, muistuttaen ihmeellistä, melkein uudenaikaista romaania. Kaunis
nainen panee alttiksi kaikki hullun intohimon vuoksi. Muutamia hurjan
surullisia viikkoja, jotka keskeytyvät äkkiä hirveän, salakavalan
rikoksen vuoksi. Kuukausmääriä äänetöntä epätoivoa, sitten lapsi, joka
syntyy tuskalla. Kuolema korjaa äidin, poika jää yksin vanhan ja kovan
miehen valtaan. Niin; se oli mieltäkiinnittävä tausta, josta pojan kuva
kohosi vieläkin täydellisempänä kuin mitä se todellisuudessa oli.
Kaikissa harvinaisissa olosuhteista oli jotakin traagillista. Maailman
täytyi kärsiä synnytystuskia, jotta pieninkin kukka voisi puhjeta...
Miten ihastuttava Dorian olikaan ollut edellisenä päivänä päivällisillä,
kun hän istui klubissa häntä vastapäätä silmissä hämmästynyt kiilto, suu
hiukan auki pelonsekaisen ilon vallassa ja heräävä ihmetyksen ilme
kasvoilla, joiden lämpöistä väriä vahakynttilöiden punertava valo
lisäsi. Puhuminen hänen kanssaan oli kuin soittamista mainiolla
viululla. Joka ainoa jousen kosketus ja väräys sai hänetkin
väräjämään... Mikä tavaton nautinto tuossa tunteessa, kun saattoi
vaikuttaa toiseen ihmiseen. Ei mikään muu tunne ollut sen kaltaista.
Mikä ääretön ilo siinä, kun sai siirtää oman sielunsa ihanaan kuoreen ja
antaa sen viivähtää siellä jonkun aikaa; kun sai kuulla oman henkisen
katsantokantansa kaikuvan nuoruuden ja intohimon sävelissä ja vuodattaa
toiseen oman luonnonlaatunsa ikäänkuin se olisi salaperäistä nestettä
tai harvinaista tuoksua. Se oli ehkä suurinta iloa, mitä saattoi tuntea
meidän ahtaana ja alhaisena aikanamme, jonka huvit olivat niin
aistillisen ruumiillisia ja tarkoitukseltaan halpoja... Hän oli
tyypiltäänkin merkillinen, tuo poika, jonka hän aivan sattumalta oli
tavannut Basilin atelierissä, tai ainakin hän voisi siksi tulla. Hänessä
oli suloutta ja nuorukaisen puhtautta, sekä sellaista kauneutta, jota
näemme vanhojen kreikkalaisten marmorikuvissa. Hän kelpaisi sekä
titaniksi että narriksi. Kuinka sääli, että tuollaisen kauneuden oli
määrä kuihtua... Entä Basil! Miten huvittava hän oli psykologiselta
kannalta katsoen! Uusi taidesuunta, uusi tapa nähdä elämää, jonka toinen
oli vain läsnäolonsa kautta, aivan tietämättään herättänyt hänessä;
synkän metsän hiljainen henki, joka näkymättömänä kulkee aavojen
kenttien yli, oli äkkiä näyttäytynyt hänelle dryadin kaltaisena,
pelottomana, sen vuoksi että hänen omassa sielussaan, joka tuota henkeä
etsi, oli herännyt ihmeellinen näkemys, jolle yksinään ihmeelliset asiat
näyttäytyvät; itse muodot ja rajaviivat ikäänkuin hienonivat, ja
saavuttivat jonkunmoisen symbolisen arvon, ikäänkuin ne itse olisivat
jonkun muun ja täydellisemmän kauneuden kuvastusta, jonka varjoon ne
loivat todellisuutta. Miten ihmeellistä se olikaan! Jotakin
samankaltaista juolahti hänen mieleensä historiasta. Eikö Plato, tuo
ajatusten taiteilija, ollut kaikkein ensiksi sitä selvittänyt? Eikö
Buonarotti ollut veistänyt sitä sonettisikermän kirjavaan marmoriin?
Mutta meidän aikakaudellemme se oli vierasta... Niin, hän tahtoi koettaa
olla Dorian Graylle sitä mitä tämä itsetiedottomasti oli taiteilijalle,
joka oli luonut tuon ihmeellisen muotokuvan. Hän koettaisi hallita
häntä, -- sitä hän tosiaankin oli jo puolittain tehnytkin. Hän tahtoi
voittaa tuon merkillisen sielun omakseen.

Tuossa rakkauden ja kuoleman lapsessa oli tosiaankin jotakin tenhoavaa.

Hän pysähtyi äkkiä ja silmäsi ylös taloihin. Hän huomasi sivuttaneensa
tätinsä oven ja hymyillen itsekseen hän kääntyi takaisin. Kun hän astui
hiukan hämärään eteiseen, niin palvelija sanoi aamullisen olevan jo
alulla. Hän antoi hattunsa ja keppinsä hänelle ja meni ruokasaliin.

"Myöhään niinkuin ainakin, Harry", huudahti hänen tätinsä pudistaen
päätänsä.

Hän sanoi jotakin puolustukseksensa ja istuttuaan tyhjälle sijalle tädin
viereen, hän katsoi ympärilleen nähdäkseen keitä oli läsnä. Dorian
nyökkäsi hänelle arasti päätään pöydän päästä, samalla kuin ilonpuna
kohosi hänen poskilleen. Vastapäätä häntä istui Harleyn herttuatar,
erittäin hyväluontoinen ja lempeä nainen, jota kaikki rakastivat. Hän
oli niin muodottoman suuri ruumiltaan, että kaikki hänen aikuisensa
historiankirjoittajat olisivat sanoneet sitä lihavuudeksi kaikissa
muissa naisissa, jotka eivät olleet herttuattaria. Hänen vieressään
oikealla puolella, istui sir Thomas Burdon, radikaali parlamentin jäsen,
joka julkisessa elämässä seurasi puolueen johtajaa, mutta
yksityiselämässään parasta kokkia, toteuttaen sen viisaan ja tunnetun
säännön, että tulee syödä päivällistä vanhoillisten ja ajatella
vapaamielisten kanssa. Herttuattaren vasemmalla puolella istui mr.
Erskine of Treadley, vanha, miellyttävä ja hyvin sivistynyt herra, joka
oli piintynyt siihen pahaan tapaan, että hän aina oli vaiti, sen vuoksi,
niinkuin hän kerran oli selittänyt lady Agathalle, että hän oli jo
sanonut kaikki sanottavansa ennenkuin hän oli täyttänyt
kolmeakymmentäkään vuotta. Hänen naapurinaan oli mrs. Vandeleur, lady
Agathan vanha ystävä, täysi pyhimys naisten parissa, mutta kovin
huolimaton puvussansa, aivan kuin huonosti sidottu rukouskirja. Onneksi
oli mrs. Vandeleurin toisella puolella lordi Faudel, hyvin nerokas,
keski-ikäinen ja keskinkertainen kyky, yhtä kalju kuin ministerin puhe
alahuoneessa, ja hänen kanssaan mrs. Vandeleur puheli innokkaalla ja
vakavalla tavalla. Mutta tuo tapa oli lordi Henryn mielestä anteeksi
antamaton erehdys, johon kaikki hyvät ihmiset tekivät itsensä syypääksi,
ja josta he eivät koskaan voineet päästä.

"Me keskustelemme Dartmoor raukasta, lordi Henry", sanoi herttuatar ja
nyökkäsi hänelle ystävällisesti päätään pöydän yli. "Luuletteko, että
hän todellakin nai tuon nuoren, ihastuttavan tytön?"

"Minä luulen, että tyttö on päättänyt kosia häntä, herttuatar."

"Kuinka julmaa!" huudahti lady Agatha. "Se olisi todellakin estettävä."

"Olen kuullut luotettavalta taholta, että hänen isänsä tekee kauppaa
amerikkalaisilla rihkamatavaroilla", sanoi sir Thomas Burdon
ylimielisesti.

"Minun setäni luuli että hän harjoitti sikakauppaa, sir Thomas."

"Rihkamatavaraa! Mikä on amerikkalaista rihkamatavaraa?" kysyi
herttuatar, kohottaen ylös suuret kätensä ja pannen erityistä painoa
sanoihinsa.

"Amerikkalaisia romaaneja", vastasi lordi Henry ottaen eteensä
peltopyytä.

Herttuatar joutui hämilleen.

"Älkää välittäkö hänestä, rakas ystävä", kuiskasi lady Agatha. "Hän ei
koskaan puhu täyttä totta."

"Kun Amerikka löydettiin", sanoi radikaali herra ja alkoi kertoa ikävää
juttua. Samoinkuin kaikki, jotka koettavat perinpohjaisesti selvittää
aihettansa, hän ikävystytti kuulijoitansa. Herttuatar huokasi ja käytti
hyväkseen keskeyttämisoikeuttansa, "Jumala suokoon, ettei sitä koskaan
olisi löydetty!" huudahti hän. "Tosiaankin, meidän nuorilla tytöillämme
ei ole nykyään minkäänlaisia toiveita. Se on hyvin väärin."

"Ehkäpä Amerikkaa ei olekkaan löydetty", sanoi mr. Erskine. "Minä
tahtoisin sanoa, että se on vain paljastettu."

"Mutta minä olen nähnyt näytteitä alkuasukkaista", vastasi herttuatar
epävarmalla äänellä. "Minun täytyy tunnustaa, että suurin osa heistä on
varsin kauniita. Ja he käyvät myös hyvin puettuina. He tilaavat kaikki
pukunsa Parisista. Minäkin soisin, että minulla olisi varaa tehdä
samoin."

"Sanotaan, että kun hyvät amerikkalaiset kuolevat, niin he joutuvat
Parisiin", naureskeli Sir Thomas, jolla oli koko varasto kuluneita
sukkeluuksia.

"Todella! Ja minne joutuvat pahat amerikkalaiset kuoltuansa?" kysyi
herttuatar.

"He matkustavat Amerikkaan", mutisi lordi Henry.

Sir Thomas rypisti kulmiaan. "Minäpä luulen, että teidän veljenne
pojalla on ennakkoluuloja tuota suurta maata kohtaan", hän sanoi lady
Agathalle. "Minä olen matkustanut siellä ristin ja rastin, vieläpä
tirehtöörien omissa yksityisvaunuissa, sillä tirehtöörit tuollaisissa
tapauksissa ovat tavattoman kohteliaita. Minä vakuutan teille, että
matkustaminen siellä on hyvin sivistävää."

"Mutta pitääkö meidän nähdä Chicago ollaksemme sivistyneitä?" kysyi mr.
Erskine valittavalla äänellä. "Ei minulla ole enää halua sellaiseen
matkaan."

Sir Thomas liikutti kättään. "Mr. Erskine of Treadley haluaa pitää
maailman kirjahyllyllään. Me käytännön miehet tahdomme mieluummin itse
nähdä kuin lukea kirjoja. Amerikkalaiset ovat hyvin hauskoja ihmisiä. He
ovat niin tavattoman järkeviä. Minun luullakseni se on heidän
luonteenomaisin piirteensä. Niin, mr. Erskine, tavattoman järkevää
väkeä. Minä vakuutan teille, etteivät amerikkalaiset ole lainkaan
turhanpäiväisiä."

"Kuinka hirveää!" huudahti lordi Henry. "Minä voin sietää raakaa voimaa,
mutta raaka järki on kerrassaan sietämätöntä. Se on alhaista. Se on
paljoa alempana ymmärrystä."

"Minä en käsitä teitä oikein", sanoi sir Thomas punastuen.

"Minä kyllä ymmärrän, lordi Henry", mutisi mr. Erskine hymyillen.

"Paradoksit ovat tavallaan kyllä hyviä..." toisti parooni.

"Oliko se paradoksi?" kysyi mr. Erskine. "En minä sitä luule. Ehkäpä
kyllä. No niin, paradoksit johtavat totuuteen. Voidaksemme tutkia
todellisuutta täytyy meidän antaa sen tanssia nuoralla. Kun totuudet
muuttuvat konstintekijöiksi, niin me voimme arvostella niitä."

"Hyvä Jumala!" sanoi lady Agatha, "kylläpä te miehet osaatte todistaa!
Minä en koskaan voi päästä teidän puheistanne selville. Kuules, Harry,
sinuun minä olen aivan suuttunut. Miksikä sinä olet kehoittanut meidän
rakasta mr. Dorian Graytämme luopumaan köyhistämme? Minä vakuutan, että
hän olisi oikea aarre meille. Me pitäisimme niin paljon hänen
soitostansa."

"Minä tahdon, että hän soittaa minulle", sanoi lordi Henry nauraen ja
katsoi pöydän alapäähän, josta häntä kohtasi kirkas katse.

"Mutta nuo ihmisraukat Whitechapelissa ovat niin onnettomia", jatkoi
lady Agatha.

"Minä tunnen myötätuntoisuutta kaikkea muuta paitsi kärsimystä kohtaan",
sanoi lordi Henry pudistaen olkapäitään. "Se ei herätä minun
myötätuntoani. Se on liian rumaa; liian hirveää ja liian surkeata. Tuo
nykyajan myötätuntoisuus kärsiviä kohtaan on suorastaan sairaalloista.
Paljoa parempi, jos ihmisten myötätuntoisuus kohdistuisi kauneuteen,
väreihin ja elämän iloihin. Mitä vähemmän elämän varjopuolista puhutaan,
sitä parempi."

"Mutta täytyyhän myöntää, että East Endin köyhälistön tila on hyvin
tärkeä kysymys", huomautti sir Thomas vakavasti päätään pudistaen.

"Aivan niin", vastasi nuori lordi. "Se on orjakysymys, ja me koetamme
ratkaista sen hankkimalla orjille huvitusta."

Politikoitsija katsoi häneen ankarasti. "Mitä muutoksia te sitten
ehdottaisitte?" hän kysyi.

Lordi Henry naurahti. "Minä en tahdo muuttaa mitään Englannissa paitsi
ilmaa", hän vastasi. "Minä tyydyn kerrassaan filosofisiin huomioihin.
Mutta koska yhdeksästoista vuosisata on tehnyt vararikon kuluttamalla
liiaksi myötätuntoisuutta, niin ehdotan, että kääntyisimme tieteen
puoleen päästäksemme entiseen tasapainoomme. Tunteista on se etu, että
ne johtavat meitä harhaan, ja tieteestä se, että se on tunteeton."

"Mutta meidän edesvastuumme on hyvin raskas", sanoi mrs. Vandeleur
arasti.

"Äärettömän raskas", toisti lady Agatha.

Lordi Henry katsoi mr. Erskineen. "Ihmiskunta katsoo kaikkea liian
vakavalta kannalta. Siinä on maailman ensimäinen synti. Jos luolaihminen
olisi tuntenut naurua, niin historia varmaan olisi muuttunut aivan
toiseksi."

"Sepä vasta oli lohduttavaa", liverteli herttuatar. "Joka kerta kun käyn
teidän tätiänne tervehtimässä, tunnen minä omantunnon vaivoja, sillä
minä en ole yhtään huvitettu East Endin asukkaista. Tästä lähin minä
voin punastumatta katsoa häntä silmiin."

"Punastuminen kaunistaa suuresti, herttuatar", huomautti lordi Henry.

"Vain nuoria ihmisiä", vastasi herttuatar. "Kun minun ikäiseni vanha
nainen punastuu, niin on se paha merkki. Oi! lordi Henry, jospa voisitte
sanoa minulle, miten voi tulla uudestaan nuoreksi."

Lordi Henry mietti hetken aikaa. "Voitteko palauttaa mieleenne jotakin
suurta erehdystä, johon nuoruudessa olette tehnyt itsenne syypääksi,
herttuatar?" hän kysyi, luoden pöydän yli katseensa häneen.

"Pelkäänpä useitakin", hän vastasi.

"Tehkää ne sitten uudestaan", lordi Henry sanoi vakavasti. "Voi saada
nuoruutensa takaisin uudistamalla vain kaikki entiset hulluutensa."

"Ihana periaate!" huudahti herttuatar. "Minäpä koetan toteuttaa sen
käytännössä."

"Vaarallinen periaate!" kuului ääni sir Thomasin huulilta. Lady Agatha
pudisti päätään, mutta oli samalla varsin huvitettu. Mr. Erskine
kuunteli.

"Niin", jatkoi lordi Henry, "se on elämän suurimpia salaisuuksia.
Nykyään useimmat ihmiset kuolevat jonkunmoisen kiduttavan terveen järjen
seurauksista ja huomaavat liian myöhään, että ihminen katuu kaikkea
muuta maailmassa paitsi omia erehdyksiään."

Nauru kajahti ympäri pöytää.

Lordi Henry alkoi vallattomasti leikitellä tuolla ajatuksella. Hän
heitteli sitä ilmassa ja käänteli sitä. Hän päästi sen käsistään ja
tarttui siihen jälleen kiinni, väritti sitä mielikuvituksellaan ja antoi
sille paradoksin siivet. Hänen puhuessaan mielettömyyden ylistys kohosi
filosofiaksi, ja filosofia itse nuoreni, jäi kuuntelemaan nautinnon
hurjaa musiikkia ja pukeutui viinintahraamaan pukuun ja
murattiköynnöksiin. Se tanssi kuin bakhantitar yli elämän kukkuloiden ja
pilkkasi hidasta Silenusta hänen järkevyydestänsä. Todellisuus pakeni
sen tieltä kuin pelästynyt metsän eläin. Sen valkeat jalat tallasivat
jättiläispuserrinta, jonka ääressä viisas Omar istuu, kunnes kuohuva
rypäleneste kohosi purppuranpunaisena vaahtona hänen paljasten
jäsentensä ympärillä tai vuoti punaisena kuohuna pitkin astian mustia,
niljakkaisia, kosteita kylkiä. Se oli ihmeellinen sepitelmä. Hän tunsi
että Dorian Grayn silmät olivat kiintyneet häneen, ja se tieto, että
hänen kuulijoidensa joukossa oli yksi, jota hän halusi tenhota, teroitti
hänen sukkeluuttansa ja väritti hänen mielikuvitustansa. Hän oli
loistava, tenhova, vastustamaton. Hän sai kuulijat unohtamaan itsensä ja
he seurasivat hymyillen hänen pillinsä ääntä. Dorian Gray ei voinut
irroittaa katsettaan hänestä, vaan istui kuin lumouksen vallassa
hymyhuulin ja silmät ihmetyksestä synkkinä.

Äkkiä todellisuus astui koreaan puetun palvelijan haamussa huoneesen, ja
tämä ilmoitti herttuattarelle, että hänen vaununsa odottivat ulkona.
Herttuatar väänsi käsiään naurettavan epätoivoisena. "Miten ikävää!"
huudahti hän. "Minun täytyy mennä hakemaan miestäni klubista ja lähteä
hänen kanssansa johonkin mielettömään kokoukseen, jossa hänen tulee
johtaa puhetta. Jos minä viivyn, niin hän suuttuu, enkä minä siedä
kohtauksia kun minulla on tämä päähine päässä. Se on siihen aivan liian
hento. Kova sana voisi pilata sen. Minun täytyy lähteä, rakas Agatha.
Hyvästi, lordi Henry, te olette ihastuttava ja hirveän epäsiveellinen.
En todellakaan tiedä mitä sanoisin teidän mielipiteistänne. Teidän pitää
tulla meille päivällisille jonakuna iltana. Esimerkiksi tiistaina.
Oletteko vapaa tiistaina?"

"Teidän tähtenne minä syrjäyttäisin kaikki muut kutsut, herttuatar",
sanoi lordi Henry kumartaen.

"Se on hyvin kaunista, mutta myös hyvin väärin", sanoi hän. "Muistakaa
siis tulla", ja hän lehahti pois huoneesta lady Agathan sekä toisten
naisten seuratessa häntä.

Kun lordi Henry oli istunut jälleen paikalleen, niin mr. Erskine kiersi
pöydän ympäri ja istuutuen hänen viereensä laski kätensä hänen
käsivarrelleen.

"Te puhutte kuin kirjasta", hän sanoi, "miksi te ette kirjoita kirjoja?"

"Minä luen liian suurella halulla kirjoja, jotta viitsisin niitä
kirjoittaa, mr. Erskine. Tahtoisin kerran kirjoittaa romaanin, romaanin,
joka olisi yhtä kaunis kuin persialainen matto, mutta myös yhtä
väärennetty. Mutta Englannissa ei ole muuta kirjallista yleisöä, kuin
se, joka lukee sanomalehtiä, rukouskirjoja ja tietosanakirjoja. Kaikista
maailman kansoista englantilaiset vähimmin käsittävät kirjallisuuden
kauneutta."

"Pelkään teidän olevan oikeassa", vastasi mr. Erskine. "Minullakin oli
ennen kirjallista kunnianhimoa, mutta luovuin siitä aikoja sitten. Ja
nyt, rakas nuori ystäväni, jos sallitte että nimitän teitä siksi,
tahtoisin kysyä teiltä, tokko te todellakin tarkoititte kaikkea sitä
mitä te äsken sanoitte meille?"

"Minä en muista enää mitä minä sanoin", naureskeli lordi Henry. "Oliko
se kovin pahaa?"

"Hyvin pahaa tosiaankin. Minun täytyy tunnustaa, että te olette hyvin
vaarallinen, ja jos jotakin sattuisi tapahtumaan meidän rakkaalle
herttuattarellemme, niin teillä on siitä suurin edesvastaus. Mutta minä
tahtoisin puhua teidän kanssanne elämästä. Se sukupolvi, johon minä
synnyin, oli ikävä. Jonkun kerran kun olette väsynyt Lontoosen, tulkaa
Treadleyhin ja selittäkää minulle nautinnon filosofiaanne burgundiviinin
ääressä, jota minulla on onni omistaa."

"Suurimmalla mielihyvällä. Kutsu Treadleyhin on suuri kunnia. Siellä on
täydellinen isäntä ja täydellinen kirjasto."

"Te sen vasta täydentäisitte", vastasi vanha herra kohteliaasti
kumartaen. "Ja nyt minun täytyy sanoa jäähyväiset rakkaalle tädillenne.
Minun on mentävä Athenaeumiin. Tähän aikaan me siellä nukumme."

"Kaikkiko, mr. Erskine?"

"Kaikki neljäkymmentä neljässäkymmenessä nojatuolissa. Me harjoittelemme
tulevaa englantilaista kirjallisuusakatemiaa varten."

Lordi Henry nousi ylös nauraen. "Minä lähden Hyde Parkiin", hän sanoi.

Astuessaan ulos ovesta Dorian Gray kosketti häntä käsivarteen. "Saanko
minä seurata teitä", hän mutisi.

"Minä luulin, että olitte luvannut mennä Basil Hallwardin luo", vastasi
lordi Henry.

"Minä tulen mielemmin teidän kanssanne; niin, minun täytyy saada olla
teidän kanssanne. Sallikaa minun tulla. Ja lupaattehan puhua minulle
koko ajan? Ei kukaan osaa puhua sillä tavalla kuin te."

"Ah, tänään minä olen kylliksi puhunut", sanoi lordi Henry hymyillen.
"Nyt minä tahdon vain katsella elämää. Tehkää minulle seuraa, jos
haluatte."



LUKU IV.


Eräänä iltapäivänä kuukautta myöhemmin Dorian Gray loikoili komeassa
nojatuolissa lordi Henryn pienessä kirjastohuoneessa Mayfairissa. Se oli
tavallansa ihastuttava huone, jossa seiniä myöten kulki korkea
oliivivärinen tammilaudoitus. Kattolista oli kellertävä ja katossa oli
kipsikoristeita. Tiilinpunertavalle huopamatolle oli siroteltu useita
pitkäripsisiä persialaisia pikkumattoja. Pienellä atlaspuisella pöydällä
seisoi Clodionin pieni pystykuva ja sen vieressä kappale Clovis Even
kirjaa "Les Cent Nouvelles", joka oli omistettu Margareta
Valoisilaiselle ja jonka kannella oli kullattuja tuhatkaunoja,
kuningattaren symbolikukkia. Uunin reunustalla oli kirjavia tulpaneja
suurissa, sinisissä, kiinalaisissa maljoissa, ja pienten
lyijykehyksisten ikkunaruutujen kautta virtasi Lontoon kesäisen päivän
aprikosivärinen valo huoneesen.

Lordi Henry ei ollut vielä kotona, Hän tuli säännöllisesti liian
myöhään, hänen periaatteittensa mukaan säännöllisyys oli ajanhukkaa.
Nuorukainen näytti hiukan ikävystyneeltä selaillessaan haluttomasti
hienoa kuvallista "Manon Lescaut" teosta, jonka hän oli löytänyt
kirjahyllyltä. Ludvig XIV:nnen aikuisen kellon yksitoikkoinen tikutus
kiusoitti häntä. Pari kertaa hän oli lähtemässä.

Vihdoin hän kuuli askelia ulkoapäin ja ovi avautui. "Kuinka myöhään sinä
tulet, Harry!" hän mutisi.

"Paha kyllä se ei ole Harry, mr. Gray", vastasi terävä ääni.

Dorian Gray katsoi äkkiä taakseen ja nousi pystyyn. "Suokaa anteeksi.
Minä luulin --"

"Te luulitte minun mieheni tulevan. Se on vain hänen vaimonsa. Sallikaa
minun esittää itseni teille. Minä tunnen teidät varsin hyvin
valokuvienne mukaan. Luullakseni minun miehelläni on niitä
seitsemäntoista eri lajia."

"Seitsemäntoistako, lady Henry?"

"No, kahdeksantoista sitten. Ja minä näin teidät vastikään ooperassa
hänen kanssaan." Hän nauroi hermostuneesti puhuessaan ja katseli häntä
haparoivilla lemmikki-silmillään. Hän oli merkillinen nainen. Hänen
pukunsa teki sen vaikutuksen ikäänkuin hän olisi valmistanut sen
suuttumuksen vallassa ja pukenut sen myrskyssä ylleen. Tavallisesti hän
oli aina rakastunut johonkuhun, ja kun hän ei koskaan voittanut
vastarakkautta, niin kaikki hänen illusioninsa olivat tallella. Hän
koetti näyttää taiteelliselta, mutta hänen ulkomuotonsa teki vain
huolimattoman vaikutuksen. Hänen nimensä oli Viktoria, ja kirkossa
käynti oli muuttunut hänelle suorastaan kiihkoksi.

"Näyteltiin kai 'Lohengrinia', lady Henry, vai kuinka?"

"Aivan niin; minun rakasta 'Lohengriniäni'. Minä pidän Wagnerin
musiikista enemmän kuin mistään muusta. Se on niin äänekästä, että koko
ajan voi puhua muiden kuulematta. Ja se on suuri etu, eikö totta, mr.
Gray?"

Sama hermostunut, katkonainen nauru kajahti jälleen hänen huuliltaan ja
hänen sormensa alkoivat leikitellä pitkällä kilpikonnanluisella
paperiveitsellä.

Dorian pudisti nauraen päätään. "En usko olevani aivan samaa mieltä kuin
te, lady Henry. Minä en koskaan puhu musiikin aikana -- en ainakaan
hyvän musiikin aikana. Ainoastaan huonoa musiikkia tulee tappaa
keskustelulla."

"Niin, se on Harryn mielipide, eikö totta, mr. Gray? Minä saan aina
kuulla Harryn mielipiteitä hänen ystäviltänsä. Se onkin ainoa keino,
jolla pääsen niiden perille. Mutta älkää luulko etten minä pitäisi
hyvästä musiikista. Minä ihailen sitä, mutta minä pelkään sitä myöskin.
Se tekee minut liian romantiseksi. Minä olen suorastaan jumaloinut
pianotaiteilijoita -- välistä kahta samalla haavaa, niinkuin Harry
väittää. En tiedä, mikä heissä on. Ehkäpä syy on siinä, että he ovat
ulkomaalaisia. He ovat kaikki ulkomaalaisia, eikö totta? Nekin, jotka
ovat Englannissa syntyneet, muuttuvat ulkomaalaisiksi jonkun ajan
kuluttua, eikö totta? Siinä he tekevät hyvin viisaasti, ja samalla se on
hyvin imartelevaa taiteelle. Siten taide muuttuu kokonaan
kosmopoliitiseksi, eikö totta? Te ette ole koskaan ollut minun
vastaanotoissani, vai kuinka, mr. Gray? Teidän täytyy tulla. Minä en voi
tarjota orkideoja, mutta minä en säästä vaivojani saadakseni luokseni
ulkomaalaisia. He tekevät huoneet niin taiteellisiksi. Mutta tuossahan
on Harry! Harry, minä etsin sinua, aioin kysyä jotakin sinulta -- en
enää muista mitä -- ja minä löysin mr. Grayn täältä. Meillä on ollut
niin hauska keskustelu musiikista. Meillä on aivan samat mielipiteet.
Ei; ne taisivatkin olla aivan vastakkaiset. Mutta hän on hyvin
huvittava. Olen kovin mielissäni hänen tuttavuudestaan."

"Sepä hauskaa, kultaseni", sanoi lordi Henry kohottaen tummia, kaarevia
kulmakarvojaan ja katsellen naureskellen kumpaistakin. "Olen pahoillani,
Dorian, että satuin viipymään. Kävin katsomassa erästä vanhaa brokadia
Wardour Streetin varrella, ja minä tingin sitä tuntikausia. Nykyään
ihmiset osaavat antaa hinnan kaikelle, mutta ei arvoa millekään."

"Minun täytyy, paha kyllä lähteä", huudahti lady Henry, katkaisten
äänettömyyden äkillisellä naurullaan. "Olen luvannut mennä herttuattaren
kanssa ajamaan. Hyvästi, mr. Gray. Hyvästi, Harry. Sinä syöt kai
päivällistä ulkona, vai kuinka? Niin minäkin. Ehkä näen sinut lady
Thornburyn luona."

"Mahdollisesti, kultaseni", sanoi lordi Henry sulkien oven hänen
jälkeensä, hänen livahtaessaan ulos huoneesta aivan kuin paradiisilintu,
joka kaiken yötä on ollut ulkona sateessa, jättäen heikon jasmiinihajun
jälkeensä. Sitten lordi Henry sytytti paperossin ja heittäytyi sohvalle.

"Älä koskaan nai naista, jolla on oljenkeltainen tukka, Dorian", hän
sanoi vedettyään pari sauhua.

"Miksikä, Harry?"

"Siksi, että ne ovat niin hempeämielisiä."

"Mutta minä pidän hempeämielisistä ihmisistä."

"Älä koskaan mene naimisiin, Dorian. Miehet naivat siksi, että he ovat
väsyneet; naiset siksi, että he ovat uteliaat: kumpaisetkin pettyvät."

"En minä luule meneväni koskaan naimisiin, Harry. Minä olen liiaksi
rakastunut. Se on sinun aforismejasi. Minä toteutan sen käytännössä,
niinkuin kaiken muunkin, minkä sinä sanot."

"Keneenkä sinä olet rakastunut?" kysyi lordi Henry hetken kuluttua.

"Erääseen näyttelijättäreen", sanoi Dorian Gray punastuen.

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Se on liian tavallinen alku."

"Et sanoisi sitä, jos näkisit hänet, Harry."

"Kuka hän on?"

"Hänen nimensä on Sibyl Vane."

"En ole koskaan kuullut hänestä."

"Ei kukaan tunnekkaan häntä. Mutta kerran vielä hän tulee tunnetuksi.
Hän on nero."

"Rakas ystävä, ei kukaan nainen ole nero. Naiset ovat vain kauniita. Ei
heillä ole koskaan mitään sanottavaa, mutta he sanovat sen niin
ihastuttavalla tavalla. Naiset edustavat aineen voittoa järjen yli,
samoinkuin miehet järjen voittoa siveyden yli."

"Harry, kuinka sinä voit tuolla tavalla?"

"Rakas Dorian, se on aivan totta. Minä parasta aikaa analyseeraan
naista, jotta täytyyhän minun se tietää. Aine ei ole niin monimutkainen
kuin minä luulin. Olen tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa
vain kahta lajia naisia, rumia ja maalattuja. Rumat naiset ovat hyvin
hyödyllisiä. Jos tahdot saavuttaa hyvän maineen, niin sinun ei tarvitse
muuta kuin mennä heidän kanssaan päivällistä syömään. Tuo toinen laji
naisia on hurmaava. Mutta heillä on yksi vika kuitenkin. He maalaavat
itseään näyttääkseen nuorilta. Meidän esi-äitimme maalasivat itseään
voidakseen keskustella loistavasti. Punaväri ja sukkeluus kävivät
tavallisesti käsikädessä. Tuo aika on ollut ja mennyt. Niin kauan kuin
nainen voi näyttää tytärtään kymmentä vuotta nuoremmalta, on hän täysin
tyytyväinen. Mitä keskusteluun tulee, niin Lontoossa on vain viisi
naista, joiden kanssa maksaa vaivaa jutella, ja kaksi niistä ei voi
esiintyä siivossa seurassa. Vaan kerroppa minulle kuitenkin tuosta
nerosta. Kauanko olet tuntenut hänet?"

"Oi, Harry, sinun mielipiteesi saattavat minut kauhistumaan."

"Älä siitä huoli. Kauanko olet tuntenut hänet?"

"Noin kolme viikkoa."

"Ja missä sinä hänet tapasit?"

"Minä kerron sinulle, Harry; mutta sinä et saa pilkata minua. Joka
tapauksessa, se ei koskaan olisi voinut tapahtua, jollen olisi kohdannut
sinua. Sinä herätit minussa halun tutustua elämän eri puoliin.
Päiväkausia sen jälkeen kuin tutustuin sinuun, kuohui veri minun
suonissani. Jos kuljeskelin Hyde Parkissa tai käyskentelin pitkin
Piccadillyä, niin tarkastelin joka ainoaa, joka kulki ohitseni ja
ihmettelin itsekseni hurjan uteliaisuuden vallassa millaistahan elämää
he viettivät. Muutamat herättivät ihastustani. Toiset täyttivät minut
kauhulla. Ilma oli täynnä hienoa myrkkyä. Minä etsin innokkaasti
kiihoituksia... No niin, eräänä iltana kello seitsemän tienoissa minä
päätin lähteä etsimään jotakin seikkailua. Minä tunsin, että meidän
harmaassa, jättiläis-Lontoossamme, jossa oli niin suunnattoman paljon
ihmisiä ja likaisia syntisiä ja suloisia syntejä, niinkuin sinä kerran
sanoit, että tuossa jättiläiskaupungissa täytyi olla myös jotakin minun
varaltani. Minä kuvailin mielessäni tuhansia eri asioita. Vaara
sellaisenaan hurmasi minua. Minun mieleeni muistui mitä sinä olit
sanonut minulle tuona ihanana iltana, jolloin me ensi kertaa söimme
yhdessä päivällistä, ja jolloin sinä väitit että kauneuden etsintä oli
elämän todellinen salaisuus. En tiedä mitä minä odotin, mutta minä
läksin käymään kaupungin itä-osaa kohti, ja eksyin keskelle likaisten
katujen ja synkkien, ruokottomien torien labyrinttiä. Puoli yhdeksän
aikana kuljin lystillisen, pienen teatterin ohi, jonka edustalla suuret
kaasuliekit leimuilivat ja räikeät ilmoituslehdet prameilivat. Inhottava
juutalainen hullunkurisessa takissaan, jommoista en ennen eläissäni ole
nähnyt, seisoi oven edustalla polttaen pahanhajuista sikariaan. Hänellä
oli rasvankiiltävät kiharat ja suuri timantti likaisessa paidanrinnassa.
'Tahdotteko aition, my lord?' kysyi hän nähdessään minut ja nosti
hattuaan matelevalla kohteliaisuuvella. Hän huvitti minua, Harry. Hän
oli niin hirvittävä. Sinä naurat minulle, sen tiedän, mutta minä menin
todellakin sisään ja maksoin kokonaisen guinean aitiosta. En vielä
tänäänkään voi selittää minkä vuoksi sen tein. Ja jollen olisi sitä
tehnyt -- rakas Harry, jollen olisi sitä tehnyt, niin minulta olisi
mennyt elämäni onnellisin seikkailu hukkaan. Minä näen, että naurat.
Sinä olet julma!"

"En minä naura, Dorian; en ainakaan naura sinulle. Mutta sinun ei
pitäisi sanoa elämäsi onnellisin seikkailu. Sanoisit mielemmin elämäsi
ensimäinen seikkailu. Sinä saat aina osaksesi rakkautta. Ne ihmiset ovat
etuoikeudetut kokemaan suuria intohimoja, joilla ei ole mitään
tekemistä. Se on tyhjäntoimittajien ainoa etu. Älä pelästy. Sinun
varaltasi on vielä paljon ihmeellistä elämässä. Tämä on vain ensimäinen
alku."

"Arveletko että minä olen niin pintapuolinen luonteeltani?" huudahti
Dorian Gray pahoillaan.

"En; päinvastoin sinä olet syvä luonne."

"Mitenkä sinä tarkoitat?"

"Rakas ystävä, ne ihmiset, jotka rakastavat vain kerran elämässään, ne
ovat pintapuolisia. Sitä, mitä he sanovat uskollisuudeksi, sitä minä
nimitän joko jörömäisyydeksi tai mielikuvituksen puutteeksi. Uskollisuus
tunne-elämässä on samaa kuin johdonmukaisuus henkisessä elämässä --
aivan yksinkertaisesti vain vararikon tunnustus. Uskollisuus! Minä
selitän sinulle jonakuna päivänä sen käsitteen. Siihen sisältyy
omistamishalu. On paljon maailmassa, jota me halusta heittäisimme
luotamme, jollemme pelkäisi, että muut sen omistaisivat. Mutta minä en
tahdo keskeyttää sinua. Jatka kertomustasi."

"No niin, minä jouduin hirveään, pieneen yksityisaitioon ja nenäni
edessä oli aistiton esirippu. Minä tarkastelin salia aition verhojen
takaa. Se oli surkea laitos, täynnä lemmen jumalia ja runsaudensarvia,
aivan kuin jokin kolmannen luokan hääkakku. Galleria ja takapermanto
olivat täpösen täynnä, mutta sitä vastoin parhaat paikat perällä olivat
tyhjät ja tuskin ainoatakaan henkeä etuparvella. Naiset tarjoilivat
appelsiinejä ja sokerijuomaa, ja kaikkialta kuului pähkinöiden
puremista."

"Siellä lienee ollut samantapaista kuin englantilaisen draaman
kukoistusaikana."

"Aivan sellaista, luullakseni, ja hyvin tuskastuttavaa. Minä aloin jo
tuumia mitä minun pitäisi tehdä, kun silmäni osuivat ohjelmaan. Mitä
sinä luulet että siellä näyteltiin, Harry?"

"Varmaan 'Hullu poika eli Mykkä vaikka viaton' kappaletta. Meidän
esi-isämme olivat ihastuneet senkaltaisiin kappaleihin, jollen erehdy.
Mitä kauemmin minä elän, Dorian, sitä selvemmin minä huomaan, että se
mikä oli hyvää meidän esi-isillemme, se ei ole hyvää meille. Taiteessa,
samoin kuin politiikassa _les grandpères ont toujours tort_." [Iso-isät
ovat aina väärässä.]

"Mutta tämä kappale oli kylliksi hyvä meillekin, Harry. He näyttelivät
'Romeota ja Juliaa'. Minun täytyy myöntää että minua harmitti, kun
huomasin Shakespearea näyteltävän tuollaisessa pesässä. Mutta samalla se
minua jollakin tavalla huvittikin. Joka tapauksessa minä päätin odottaa
ensimäistä näytöstä. Orkesteri oli hirvittävä. Sitä johti nuori
juutalainen, joka istui kurjan pianon ääressä, ja yksin jo sekin oli
karkoittaa minut pois. Mutta vihdoin esirippu kohosi ja näytäntö alkoi.
Romeota näytteli lihava, vanhemmanpuolinen herra, jonka kulmakarvat
olivat korkilla noetut. Hän puhui hyvin traagillisella, aivan
sortuneella äänellä ja hänen vartalonsa oli kuin oluttynnyri. Mercutio
oli yhtä huono. Hänen osaansa näytteli koomiko, joka vähä-väliä pisti
omiaan väliin ja oli erinomaisissa väleissä takapermannon yleisön
kanssa. He olivat molemmat yhtä kehnot kuin itse näyttämöllepanokin,
joka näytti olevan markkinapaikalta kotoisin. Mutta Julia! Harry,
kuvaile mielessäsi tyttöä, joka on tuskin seitsentoistavuotias,
tuollaisia pieniä kukkamaisia kasvoja, pientä kreikkalaista päätä, jota
ympäröi tumman-ruskeat palmikot, silmiä, joiden tummansinisestä
syvyydestä intohimo läikehtii, ja huulia, jotka punoittavat kuin ruusun
lehdet. Hän oli suloisin olento mitä ikänä olen nähnyt. Sinä sanoit
kerran, ettei paatos tee sinuun mitään vaikutusta, mutta että kauneus,
vain pelkkä kauneus saattoi nostaa kyyneleet silmiisi. Minä sanon
sinulle, Harry, minun oli vaikea nähdä tuota tyttöä kyynelsumulta, joka
kohosi silmieni eteen. Ja hänen äänensä -- en ole koskaan sellaista
ääntä kuullut. Aluksi se oli hyvin hiljainen, täynnä syvää, pehmeää
sointua, joka siveli korvia. Sitten se hiukan kohosi ja soi kuin huilun
tai kaukaisen ooboen ääni. Puutarhakohtauksessa oli samaa väräjävää
kiihkoa, kuin satakielen laulussa juuri ennen aamun sarastusta. Ja
myöhemmin siinä hetkittäin oli viulun hurjaa intohimoa. Sinä tiedät
miten ääni voi kiihoittaa mieltä. Sinun ja Sibyl Vanen ääntä en voisi
koskaan unohtaa. Sulkiessani silmänikin minä ne kuulen, ja
kumpaisellakin on eri sävynsä. En tiedä, kumpaako minun tulee seurata.
Miksi en rakastaisi häntä? Harry, minä rakastan häntä. Hän on minulle
kaikki kaikessa. Joka ilta minä käyn häntä katsomassa. Milloin hän on
Rosalinda, milloin Imogen. Olen nähnyt hänen kuolevan synkässä
italialaisessa haudassa, imien myrkkyä rakastettunsa huulilta. Olen
seurannut häntä halki Ardenin metsien, joissa hän harhaili somana
poikana, housut ja takki yllä ja lakki päässä. Hän on astunut
mielipuolena rikoksellisen kuninkaan eteen, antanut hänen kantaa
katumuksen taakkaa ja maistaa katkeria yrttejä. Hän on ollut viaton ja
kateuden mustat kourat ovat kuristaneet hänen hienoa kurkkuansa. Olen
nähnyt hänet kaikenikäisenä ja kaikissa puvuissa. Tavalliset naiset
eivät koskaan vetoa mielikuvitukseemme. He eivät koskaan voi kohota
ympäristönsä yli. Ei mikään valo voi muuttaa heitä. On yhtä helppoa
tuntea heidän sielujaan kuin heidän hattujaan. Niiden perille voi aina
päästä. Ei niissä piile minkäänlaista salaperäisyyttä. He rakastavat
aamulla Hyde Parkissa ja juttelevat teepöydän ääressä iltapuolella.
Heillä on stereotyypinen hymyilynsä ja hieno käytöksensä. He ovat aivan
läpinäkyviä. Mutta näyttelijä! Kuinka erilainen näyttelijä voi olla!
Harry! Miksi sinä et sanonut minulle että näyttelijä on ainoa, jota
maksaa vaivaa rakastaa?"

"Sentähden että olen rakastanut niin monta näyttelijää, Dorian."

"Niin, hirveitä olentoja, joiden hiukset ovat värjätyt ja kasvot
maalatut."

"Älä tuomitse värjättyjä hiuksia ja maalattuja kasvoja. Joskus ne voivat
olla hyvinkin hurmaavia", sanoi lordi Henry.

"Olen pahoillani että puhuin sinulle Sibyl Vanestä."

"Sinä et olisi voinut olla puhumatta, Dorian. Niinkauan kuin elät, sinä
kerrot minulle kaikki mitä sinä teet."

"Niin Harry, minä luulen että olet oikeassa. En voi salata sinulta
mitään. Sinulla on niin suuri vaikutus minuun. Jos minä tekisin joskus
jonkun rikoksen, niin minä tunnustaisin sen sinulle. Sinä ymmärtäisit
minua."

"Sellaiset ihmiset kuin sinä -- elämän hemmoitellut lempilapset -- eivät
tee rikoksia, Dorian. Mutta minä olen sittenkin hyvin kiitollinen
sinulle kohteliaisuudestasi. Ja kerro nyt minulle -- ojennappa nuo
tulitikut, kiitos -- missä suhteissa sinä oikeastaan olet Sibyl Vaneen?"

Dorian Gray hyppäsi pystyyn punoittavin poskin ja polttavin silmin.
"Harry! Sibyl Vane on pyhä!"

"Vain pyhiä olentoja maksaa vaivaa kosketella, Dorian", sanoi lordi
Henry, jonka äänessä värähteli hiukan paatosta. "Mutta miksi olisit
pahoillasi? Minä toivon että kerran saat hänet omaksesi. Kun ihminen on
rakastunut, niin aluksi pettää aina itsensä ja lopuksi pettää muita.
Sitä maailma nimittää romantillisuudeksi. Sinä kai ainakin olet tehnyt
hänen tuttavuuttansa?"

"Tietysti minä tunnen hänet. Ensi iltana kun olin teatterissa, tuo
inhottava, vanha juutalainen tuli näytännön jälkeen minun aitiooni ja
tarjoutui ohjaamaan minua kulissien taakse ja esittämään minut tytölle.
Minä raivostuin ja sanoin hänelle, että Julia oli kuollut satoja vuosia
sitten, ja että hänen ruumiinsa lepäsi marmorihaudassa Veronassa. Hän
näytti niin ällistyneeltä, että hän varmaan luuli minun juoneen liiaksi
shampanjaa."

"Se ei minua ihmetytä."

"Sitten hän kysyi, kirjoitinko minä johonkin sanomalehteen. Minä
vastasin etten edes lue niitä. Hän näytti tulevan siitä kovin
pahoillensa, ja sanoi että kaikki teatteriarvostelijat olivat
liittoutuneet häntä vastaan ja että kaikki arvostelijat olivat
ostettavissa."

"En luule, että hän oli väärässä. Mutta toiselta puolen, päättäen heidän
ulkomuodostansa, useimmat eivät ole kovin kalliita."

"No niin, hän näytti luulevan, että ne olisivat hänen varojensa
yläpuolella", naureskeli Dorian. "Mutta tulia aljettiin jo sammuttaa
teatterissa ja minun täytyi lähteä. Hän tarjosi minulle sikarin, jota
hän kehui erinomaisen hyväksi, mutta minä kieltäydyin. Seuraavana iltana
minä tietysti menin sinne uudestaan. Nähdessään minut, ukko kumarsi
minulle syvästi ja vakuutti, että olin aulis taiteen suosija. Hän on
hyvin ikävä mies, vaikka hän niin suuresti ihaileekin Shakespearea. Hän
kertoi kerran hyvin kopeana minulle että 'runoilija', niinkuin hän aina
Shakespearea nimitti, oli yksin syypää hänen viiteen vararikkoonsa. Hän
piti sitä jonkinlaisena kunniana."

"Se oli todellakin kunnia, rakas Dorian -- suuri kunnia. Useimmat
ihmiset tekevät vararikon sen vuoksi, että he ovat liian syvästi
uponneet elämän proosaan. Mutta on kunniakasta joutua vararikkoon
runouden vuoksi. Milloin sinä ensi kerran puhuttelit miss Sibyl Vaneä?"

"Kolmantena iltana. Hän oli näytellyt Rosalindan osaa. Minä en voinut
olla menemättä kulissien taakse. Olin heittänyt hänelle kukkia ja hän
oli katsonut minuun. Ainakin minä oletin sitä. Vanha juutalainen ei
antanut minulle rauhaa. Hän näytti päättäneen, että hän veisi minut
näyttämölle ja minä suostuin. Eikö se ollut lystikästä, etten minä
tahtonut tutustua häneen?"

"Ei; en minä sitä arvele."

"No, mutta miksikä ei, rakas Harry?"

"Sen minä sanon sinulle toisten. Nyt minä tahdon kuulla tytöstä."

"Sibylistäkö? Oi, hän oli niin arka ja niin suloinen. Hänessä on jotakin
niin lapsekasta. Hän katsoi minuun suurin, hämmästynein silmin kun
sanoin mielipiteeni hänen esiintymisestänsä, ja hän näytti olevan aivan
tiedoton omasta kyvystänsä. Luulen että me olimme kumpikin hyvin
hermostuneet. Vanha juutalainen irvisteli tomuisen lämpiön oven suussa
ja kehui meitä molempia sillä aikaa kuin me katselimme toisiamme kuin
kaksi lasta. Juutalainen tahtoi kaiken mokommin kutsua minua my
lordiksi, jotta minun täytyi vakuuttaa Sibylille, etten ollut mitään sen
kaltaista. Sibyl sanoi aivan yksinkertaisesti minulle: 'te näytätte
pikemmin prinssiltä. Minä kutsun teitä satuprinssiksi'."

"Totta tosiaan, Dorian, miss Sibyl osaa sanoa kohteliaisuuksia."

"Sinä et ymmärrä häntä, Harry. Hänen mielestään minä olin vain joku
näytelmäkappaleessa esiintyvä henkilö. Hän ei tunne elämää yhtään. Hän
elää äitinsä kanssa, kuihtuneen, väsähtäneen olennon, joka ensi iltana
näytteli lady Capuletin osaa jonkinlaisessa kuluneessa aamupuvussa, ja
näyttää ennen viettäneen parempia päiviä".

"Minä tunnen tuollaisen ulkomuodon. Se painostaa aina minun mieltäni",
mutisi lordi Henry, tarkastellen sormuksiaan.

"Juutalainen tahtoi kertoa minulle hänen elämäntarinansa, vaan minä
sanoin, ettei se minua huvittanut."

"Siinä teit oikein. Muitten ihmisten kokemukset ovat aina hyvin ikäviä."

"Minä en välitä kenestäkään muusta kuin Sibylistä. Mitä minua hänen
alkuperänsä liikuttaa? Kiireestä kantapäähän asti hän on kerrassaan
jumalallinen. Joka ilta minä käyn häntä teatterissa katsomassa, ja ilta
illalta hän on yhä ihanampi".

"Siinäpä siis syy, miksi et enää koskaan syö päivällistä minun kanssani.
Minä arvasin että olit joutunut johonkin rakkausseikkailuun. Ja niinpä
niinkin, vaikket aivan sellaiseen kuin olin luullut."

"Rakas Harry, syömmehän me joka päivä joko aamiaista tai päivällistä
yhdessä, ja olenhan ollut useita kertoja sinun kanssasi ooperassa",
sanoi Dorian ihmettelevä katse sinisissä silmissään.

"Sinä tulet aina niin hirveän myöhään."

"No niin, en voi olla menemättä Sibyliä katsomaan", hän sanoi, "vaikka
vain yhden näytännön ajaksi. Minä himoitsen hänen läsnäoloansa. Ja kun
ajattelen sitä ihmeellistä sielua, joka on kätkettynä tuohon pieneen,
norsunluiseen ruumiisen, niin tunnen hartautta."

"Tänään sinä varmaan voit tulla päivällisille minun kanssani, Dorian?"

Hän pudisti päätään. "Tänä iltana hän on Imogen", hän vastasi, "ja
huomenna Julia."

"Milloin hän on Sibyl Vane?"

"Ei koskaan."

"Onnittelen sinua."

"Kuinka julma sinä olet! Hän on kaikki maailman sankarittaret yhdessä
personassa. Hän on enemmän kuin yksilö. Sinä naurat, mutta minä vakuutan
sinulle että hän on nero. Minä rakastan häntä ja minun täytyy voittaa
hänen vastarakkautensa. Sinä, joka tunnet kaikki elämän salaisuudet,
sano miten voisin lumota Sibyl Vanen, jotta hän rakastaisi minua! Minä
tahdon tehdä Romeon mustasukkaiseksi. Minä tahtoisin, että kaikki, jotka
ovat kuolleet rakkaudesta, kuuntelisivat katein mielin meidän nauruamme.
Minä tahtoisin, että meidän intohimomme puhaltaisi eloon heidän tuhkansa
ja herättäisi heidät kärsimään. Hyvä Jumala, Harry, kuinka minä häntä
jumaloin!" Hän kulki puhuessaan edes-takaisin huoneen permannolla.
Kiihkeä puna hohti hänen poskillansa. Hän oli äärettömän kiihkoissaan.

Lordi Henry katseli häntä hyvin huvitettuna. Kuinka toisenlainen hän oli
nyt, tuo arka, pelästynyt poika, jonka hän oli tavannut Basil Hallwardin
atelierissa! Hänen luonteensa oli kehittynyt kuin kukka, oli kantanut
tulipunaisia kukkia. Salaisesta piilopaikastaan hänen sielunsa oli
sukeltanut esiin ja kohdannut himon tiellään.

"Ja mitä sinä aiot tehdä?" kysyi lordi Henry vihdoin.

"Minä tahdon että sinä ja Basil tulette jonakuna iltana minun kanssani
teatteriin häntä katsomaan. Minä en pelkää vähintäkään seurauksia. Te
varmaan tunnustatte hänen nerollisuutensa. Sitten meidän täytyy koettaa
saada hänet juutalaisen käsistä. Hän on sitoutunut hänelle kolmeksi
vuodeksi -- vähintäin kahdeksi vuodeksi ja kahdeksaksi kuukaudeksi --
tästä ajasta eteenpäin. Tietysti minun täytyy maksaa miehelle jotakin.
Kun kaikki tuo on järjestetty, niin minä hankin jonkun teatterin West
Endissä, ja annan hänen esiintyä kunnollisessa ympäristössä. Hän
ihastuttaa vielä maailman yhtä paljon kuin jo minutkin."

"Se on mahdotonta, hyvä ystävä."

"Se onnistuu varmaan. Hänellä ei ole yksin kykyä, täydellistä
taiteilija-vaistoa, vaan myöskin personallisuutta. Ja sinä olet usein
sanonut minulle, etteivät mielipiteet pane maailmaa liikkeelle, vaan
personallisuudet."

"No niin, milloin me menemme?"

"Odotahan. Tänään on tiistai. Määrätkäämme huomisilta. Huomenna hän
esiintyy Juliana".

"Hyvä on. Tavataan Bristolissa kello kahdeksan. Minä annan sanaa
Basilille."

"Ei kello kahdeksan, Harry. Puoliseitsemältä. Meidän täytyy olla siellä
ennen näytännön alkua. Teidän täytyy nähdä hänet ensi näytöksessä, jossa
hän kohtaa Romeon."

"Puoliseitsemän! Millaiseen aikaan! Aivan kuin söisi lihalientä tai
lukisi englantilaista romaania. Vasta seitsemältä. Ei kukaan gentleman
syö päivällistä ennen seitsemää. Tapaatko sinä Basilia sitä ennen? Vai
kirjoitanko minä hänelle?"

"Tuo hyvä Basil! En ole nähnyt häntä kokonaiseen viikkoon. Se on julmaa
minun puoleltani, sillä hän lähetti minulle muotokuvani erinomaisen
kauniissa puitteissa, joihin hän itse oli tehnyt piirustuksen, ja vaikka
kadehdinkin kuvaa hiukan sen vuoksi että se on minua kuukautta nuorempi,
niin minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin ihastunut siihen. Ehkä sinä
mielemmin kirjoitat Basilille. Minä en tahtoisi tavata häntä yksin. Hän
sanoo minulle aina ikäviä asioita. Hän antaa minulle aina hyviä
neuvoja."

Lordi Henry hymyili. "Ihmiset antavat mielellään toisille sitä mitä he
itse tarvitsisivat. Sitä minä nimitän anteliaisuuden huipuksi."

"Oi, Basil on paras ihminen maailmassa, mutta hän on hiukan
poroporvarillinen. Sen minä olen huomannut sen jälkeen kuin tutustuin
sinuun, Harry."

"Basil, rakas ystävä, panee taiteesensa kaiken sen mikä on jaloa
hänessä. Siitä seuraa, ettei häneltä elämän varalle jää muuta kuin omat
ennakkoluulonsa, mielipiteensä ja terve järkensä. Kaikki taiteilijat,
jotka luonteeltaan ovat miellyttäviä, ovat huonoja taiteilijoita. Hyvät
taiteilijat elävät vain teoksissansa ja sen vuoksi ovat he luonteeltaan
ikäviä. Suuri runoilija, todellisesti suuri runoilija, on kaikkein
epärunollisin kaikista elävistä olennoista. Mutta huonot runoilijat ovat
suorastaan ihastuttavia. Mitä huonommat heidän loppusointunsa ovat, sitä
kauniimmat he ovat katsella. Vain se seikka, että on julkaissut kehnoja
sonetteja, tekee miehen vastustamattomaksi. Hän elää itse sitä runoutta,
jota hän ei osaa kirjoittaa. Toiset kirjoittavat runoutta, jota he eivät
uskalla toteuttaa."

"Minä epäilen, tokko tuo todellakin pitää paikkansa, Harry?" sanoi
Dorian Gray pirskoittaen nenäliinaansa hajuvettä suuresta
kultakorkkisesta pullosta, joka seisoi pöydällä. "Se on kai totta, koska
sinä sen sanot. Ja nyt minun täytyy lähteä. Imogen odottaa minua. Älä
unohda huomista päivää. Hyvästi."

Kun hän poistui huoneesta, niin lordi Henryn silmäluomet painuivat
kiinni ja hän alkoi ajatella. Harva ihminen oli herättänyt hänen
mielenkiintoaan samassa määrin kuin Dorian Gray, ja kuitenkaan ei
nuorukaisen silmitön ihastus johonkin toiseen olentoon herättänyt
hänessä vähintäkään kateutta tai ikävyyden tunnetta. Se häntä vain
huvitti. Se teki Dorianin luonteen tutkimisen vain sitä
mieltäkiinnittävämmäksi. Luonnontieteelliset kokeet olivat aina
huvittaneet häntä enemmän kuin niiden tulokset, jotka tuntuivat hänestä
ikäviltä ja arvottomilta. Ja niinpä hän oli alkanut ensin tutkia
itseänsä ja sitten toisia. Inhimillinen elämä -- se yksin hänen
mielestään kannatti tutkimista. Siihen verrattuna ei mikään muu ollut
minkään arvoista. Kun tutkii elämän valinkattilaa, jossa surut ja ilot
sekaantuvat toisiinsa, niin eipä totta tosiaankaan voi pitää
lasinaamaria silmillään tai pysytellä loitolla rikkihöyryistä, jotka
julmilla haaveilla ja kieroilla unilla saattavat aivot sekaviksi, ja
mielikuvituksen sairaaksi. Oli olemassa niin hienoja myrkkyjä, ettei
voinut päästä niiden ominaisuuksien perille muulla tavalla kuin itse
nauttimalla niitä. Oli niin ihmeellisiä tauteja, että vain potemalla
itse niitä saattoi oppia ymmärtämään niiden luonnetta. Mutta palkinto
olikin sitten sitä suurempi! Kuinka ihmeelliseksi koko maailma silloin
vasta muuttui! Mikä nautinto tehdä huomioita himojen kovasta
johdonmukaisuudesta ja neron värivivahteisesta elämästä -- huomata,
milloin ne yhtyivät ja milloin ne erosivat, missä kohdassa ne olivat
sopusoinnussa ja missä sorahtelivat. Mitäpä väliä hinnasta! Tunteista ei
voinut koskaan maksaa liian korkeaa hintaa.

Hän tiesi varmasti -- ja tuo ajatus nosti ilon välkkeen hänen ruskeihin
agaattisilmiinsä -- että hänen sanansa, muutamat musikaaliset sanat,
jotka hän oli lausunut musikaalisessa sävyssä, olivat johdattaneet
Dorian Grayn sielun tuon valkean tytön luo, jota hän kunnioittaen
jumaloi. Tavallaan nuorukainen oli hänen luomansa. Hän oli saattanut
hänet ennenaikuiseen kypsyyteen. Se oli jo jotakin. Tavalliset ihmiset
odottivat kunnes elämä paljasti heille salaisuutensa, mutta muutamille
valituille elämän ihmeet ilmestyvät jo ennenkuin harso oli
syrjäytettykään. Tavallisesti taide sen vaikutti, ja varsinkin se laji
kirjallisuutta, joka suorastaan koskettelee himoja ja järkeä. Mutta
joskus rikas personallisuus saattoi täyttää taiteen paikan ja tehtävän,
ja luoda silloin tavallansa todellisen taideteoksen; sillä elämäkin luo
eteviä taideteoksia aivan kuin runouskin, kuvanveisto- tai maalaustaide.

Niin, nuorukainen oli ennenaikuisesti kypsynyt. Hän korjasi viljan jo
keväällä. Hänessä oli nuorukaisen voimaa ja himoa, mutta samalla myös
miehen itsetietoisuutta. Mikä nautinto seurata hänen kehitystään. Hänen
kauniit kasvonsa ja kaunis sielunsa herättivät ihastusta. Mitä sillä
väliä miten kaikki päättyisi. Hän oli tuollainen viehkeä olento jossakin
juhlasaatossa tai näytelmässä, jonka ilo tuntuu meistä vieraalta, mutta
jonka suru kiihoittaa meidän kauneusaistiamme ja jonka haavat ovat kuin
punertavia ruusuja.

Sielu ja ruumis, ruumis ja sielu -- miten salaperäisiä ne olivat!
Sielussa oli jotakin eläimellistä ja ruumiilla oli sielukkaat hetkensä.
Aistit saattoivat hienostua ja järki alentua. Kukapa voi sanoa, missä
lihalliset halut loppuivat ja henkiset alkoivat? Miten pintapuolisia
olivat tavallisten sielutieteilijöiden omavaltaiset määritelmät! Ja
miten vaikeata ratkaista eri koulujen käsitysten välillä! Oliko sielu
varjo, joka eleli synnin majassa? Vai elikö ruumis sielussa, niinkuin
Giordano Bruno oletti? Hengen eroaminen aineesta oli salaperäisyys,
samoinkuin hengen yhtyminenkin aineesen.

Hän rupesi ajattelemaan voisiko sielutiede koskaan kehittyä niin
täydelliseksi tieteeksi, että se voisi selvittää elämän pienimmänkin
lähteen. Nyt me aina ymmärsimme väärin itseämme ja vain harvoin
ymmärsimme toisia. Kokemuksella ei ollut mitään eetillistä arvoa.
Ihmiset antoivat vain tuollaisen nimen omille erehdyksilleen.
Moralistien mielestä kokemus tavallisesti oli vain jonkunmoinen
varoitus, jolla oli eetillinen voima luonteen kehittämisessä, joka
opetti meille mitä meidän tuli seurata ja mitä välttää. Mutta
kokemuksella ei ollut mitään käyttövoimaa. Sillä oli yhtä vähän
itsetoimivaa vaikutusta kuin omallatunnollakaan. Se todisti meille vain,
että meidän tulevaisuutemme tulisi olemaan kerrassaan samanlainen kuin
menneisyytemmekin, ja että me yhä uudestaan, vieläpä kevyelläkin
mielellä, vajoisimme niihin samoihin synteihin, joihin me ennen olimme
tehneet itsemme syypäiksi, ja joita tehdessämme me olimme tunteneet
inhoa.

Hän oli aivan selvillä siitä, että vain kokeellisen järjestelmän kautta
voisi tieteellisesti analyserata himoja; ja Dorian Gray oli ikäänkuin
varta vasten luotu hänen kokeiluesineeksensä, joka näytti lupaavan
runsaita ja hedelmällisiä tuloksia. Hänen äkillinen, kiihkeä rakkautensa
Sibyl Vanea kohtaan oli varsin mieltäkiinnittävä sielullinen ilmiö.
Epäilemättä uteliaisuudella oli myös osansa siinä, uteliaisuudella ja
halulla saada kokea jotakin uutta. Mutta se ei ollut mikään
yksinkertainen, vaan pikemmin hyvin monimutkainen intohimo. Nuoruuden
puhtaasti aistillinen vaisto oli mielikuvituksen välityksellä kehittynyt
ja muuttunut tunteeksi, joka nuorukaisen omasta mielestä oli kokonaan
aistillisuudesta vapaata ja sen vuoksi juuri sitä vaarallisempi. Se oli
noita intohimoja, joiden alkuperän suhteen me niin helposti erehdymme ja
jotka meitä sitä enemmän sortavat. Heikommat vaikutteet ovat ne, joiden
luonteen me tunnemme. Sattuu useasti kun me luulemme tekevämme kokeita
toisilla ihmisillä, että me itse asiassa kokeilemmekin itsellämme.

Lordi Henryn ollessa näissä mietteissänsä kuului ovelta kolkutus ja
palvelija astui sisään muistuttaen hänelle että oli jo aika pukeutua
päivällisille. Hän nousi ylös ja katsoi ulos kadulle. Laskevan auringon
säteet kuvastuivat punoittavan kultaisina vastakkaisen talon ikkunoissa.
Ruudut hohtivat kuin tulikuumat metallilevyt. Taivas oli väriltään kuin
lakastunut ruusu. Hän ajatteli nuoren ystävänsä väririkasta elämää ja
ihmetteli mitenkä se vihdoin päättyisi.

Kun hän palasi kotiin kello puoliyhden tienoissa, niin hän näki
sähkösanoman eteisen pöydällä. Hän avasi sen, se oli Dorian Grayltä.
Tämä ilmoitti olevansa kihloissa Sibyl Vanen kanssa.



LUKU V.


"Äiti, äiti, minä olen niin onnellinen!" kuiskasi tyttö piiloittaen
kasvonsa kuihtuneen, väsähtäneen naisen syliin, joka istui
yksinkertaisen huoneen ainoassa nojatuolissa selin häikäisevää valoa
kohti. "Minä olen niin onnellinen!" hän toisti, "ja sinunkin pitää olla
onnellinen!"

Mrs. Vane sätkähti ja laski laihan, valkean kätensä tyttärensä pään
päälle. "Onnellinen!" hän sanoi, "minä olen vain onnellinen silloin kuin
näen sinun näyttelevän. Mr. Isaacs on ollut kovin hyvä meille ja me
olemme hänelle velassa."

Tyttö katsoi nyreissään ylös. "Rahaako, äiti?" hän sanoi, "mitä raha
meitä liikuttaa? Rakkaus on paljon tärkeämpää kuin raha."

"Mr. Isaacs on antanut meille edeltäpäin viisikymmentä puntaa
voidaksemme maksaa velkamme ja varustaa kunnollisesti Jamesia. Älä sitä
unohda, Sibyl. Viisikymmentä puntaa on suuri summa. Mr. Isaacs on ollut
erittäin ystävällinen."

"Ei hän ole mikään gentleman, äiti, ja minä en voi kärsiä sitä tapaa,
millä hän minua puhuttelee", sanoi tyttö nousten pystyyn ja astuen
ikkunan luo.

"En ymmärrä, miten me tulisimme toimeen ilman häntä", vastasi
vanhanpuoleinen nainen valittaen.

Sibyl Vane heitteli päätään ja nauroi. "Me emme tarvitse häntä enää,
äiti. Satuprinssi pitää nyt huolta meistä." Sitten hän vaikeni. Veri
kohosi hänen poskipäihinsä. Kiihkeä hengitys kulki hänen avonaisten
huuliensa yli ja saattoi ne vapisemaan. Etelämainen intohimon tuulahdus
lehahti hänen lävitsensä ja sai hänen pukunsa hienot laskokset
värähtämään. "Minä rakastan häntä", sanoi hän yksinkertaisesti.

"Hullu lapsi! Hullu lapsi!" kuului papukaijamainen vastaus. Ja väärillä
hohtokivillä koristettujen, koukkuisten sormien liikkeet tekivät
vastauksen luonnottoman kummalliseksi.

Tyttö nauroi jälleen. Hänen äänessään oli häkkilinnun iloa. Tuo sävel
kuvastui hänen silmissään kirkkaana loisteena. Sitten hän sulki hetkeksi
silmänsä, ikäänkuin salatakseen salaisuuttaan. Kun ne avautuivat
jälleen, olivat ne unelman harson peitossa.

Ohuthuulinen viisaus puhui hänelle kuluneesta tuolista, neuvoi
varovaisuutta ja saneli hänelle otteita pelkuruuden kirjasta, jonka
tekijä on omistanut itselleen terveen järjen nimen. Tyttö ei kuunnellut.
Hän oli vapaa intohimonsa vankilassa. Hänen prinssinsä, satuprinssi, oli
hänen mukanansa. Ajatuksissaan hän oli kutsunut hänet luokseen. Hän oli
lähettänyt sielunsa häntä etsimään ja se oli tuonut hänet takaisin.
Hänen suutelonsa poltti jälleen tytön huulilla ja hänen lämmin
hengityksensä tuntui hänen silmäluomillansa. Sitten viisaus muutti
suunnitelmansa ja puhui tiedusteluista ja selonotoista. Ehkäpä tuo nuori
mies oli rikas. Siinä tapauksessa saattoi naimista ajatella. Sibyl kuuli
korvissaan aineellisten etujen aaltojen kuohua. Oveluuden nuolet
tähtäytyivät häneen. Hän näki ohuitten huulten liikkuvan ja hän hymyili.

Äkkiä hän tunsi tarpeen puhua. Tuo monisanainen hiljaisuus häiritsi
häntä. "Äiti, äiti", hän huudahti, "miksi hän rakastaa minua niin
suuresti? Minä tiedän miksi minä häntä rakastan. Rakastan häntä siksi,
että hän on aivan kuin rakkaus itse. Vaan mitä hän näkee minussa? En ole
hänen arvoisensa. Ja kuitenkin -- en tiedä miksi -- vaikka tiedänkin
olevani niin paljon huonompi häntä, niin en tunne nöyryyttä. Olen ylpeä,
äärettömän ylpeä. Äiti, rakastitko sinä isää samalla tavalla kuin minä
satuprinssiä?"

Vanhanpuoleisen naisen posket kalpenivat ihomaalin alla ja hänen kuivat
huulensa värähtelivät tuskasta. Sibyl hyökkäsi hänen luokseen, kiersi
käsivarret hänen kaulaansa ja suuteli häntä. "Anna anteeksi, äiti.
Tiedän ettet mielelläsi puhu isästä. Mutta se tuottaa sinulle tuskaa
vain siksi, että rakastit häntä niin paljon. Älä näytä noin
surulliselta. Minä olen yhtä onnellinen tänään kuin sinä kaksikymmentä
vuotta sitten. Ah, anna minun olla aina onnellinen!"

"Lapseni, sinä olet aivan liian nuori ajatellaksesi rakkautta. Sitä
paitsi, mitä sinä tiedät tuosta nuoresta miehestä? Et tunne edes hänen
nimeänsä. Koko juttu tulee kovin sopimattomaan aikaan, juuri kun James
lähtee Australiaan ja minulla on niin paljon puuhaa, sinun olisi
todellakin pitänyt olla hiukan hienotunteisempi. Mutta, niinkuin jo
sanoin, jos hän on rikas..."

"Oi, äiti, äiti, anna minun olla onnellinen!"

Mrs. Vane silmäsi häneen ja painoi hänet rintaansa vasten tuollaisella
teeskennellyllä teatterimaisella liikkeellä, joka niin helposti voi
tulla näyttelijän toiseksi luonnoksi. Samassa ovi avautui ja nuori
ruskeatukkainen poika tuli huoneesen. Ruumiiltaan hän oli
lihavanpuoleinen, hänen kätensä ja jalkansa olivat kovin suuria ja hänen
liikkeensä kömpelöitä. Hän ei ollut yhtä hienotekoinen kuin hänen
sisarensa. Tuskinpa olisi voinut uskoakkaan, että heidän välillään oli
olemassa niin läheistä sukulaisuussidettä. Mrs. Vane katsoi poikaansa ja
lisäsi hymyilyänsä. Ajatuksissaan hän kohotti poikansa yleisöksi, ja hän
oli varma siitä, että _kuvaelma_ oli varsin onnistunut.

"Voisit säästää muutamia suudelmia minullekin, Sibyl", sanoi poika
hyväntahtoisesti.

"Mutta sinähän et pidä suuteloista, Jim", hän huudahti. "Sinä olet
hirveä vanha karhu." Ja hän juoksi huoneen poikki syleilemään veljeään.

James Vane katsoi hellästi sisareensa. "Tule minun kanssani ulos
kävelemään, Sibyl. Minä en suinkaan enää koskaan näe tätä julmaa
Lontoota. Minä olen varma, ettei minun tarvitse sitä nähdä."

"Poikani, älä puhu noin julmasti", mutisi mrs. Vane ja otti huoaten
käteensä kimaltelevan teatteripuvun ja alkoi paikata sitä. Hän oli
hiukan pahoillaan siitä, ettei poika ollut yhtynyt heidän somaan
ryhmäänsä. Hän olisi lisännyt kohtauksen näyttämöllistä vaikutusta.

"Miksikä en, äiti? Minä tarkoitan täyttä totta."

"Sinä vaivaat minua, poikani. Minä luotan varmasti, että palaat kotiin
Australiasta hyvissä varoissa. En usko että siirtomaissa on
minkäänlaista seurapiiriä, ei ainakaan mitään, mitä minä seurapiiriksi
nimittäisin. Ja sen vuoksi ansaittuasi itsellesi omaisuuden, sinun pitää
tulla takaisin ja asettua Lontoosen."

"Seurapiiri!" mutisi poika. "En minä siitä yhtään välitä. Minä tahtoisin
ansaita rahaa, jotta sinä ja Sibyl voisitte jättää teatterin. Minä
vihaan teatteria."

"Oi, Jim!" sanoi Sibyl nauraen, "kuinka pahasti sinä puhut! Mutta
tahdotko todellakin lähteä minun kanssani kävelemään? Sepä olisi
hauskaa! Minä pelkäsin, että menisit sanomaan jäähyväisiä jollekin
ystävällesi -- joko Tom Hardylle, joka antoi sinulle tuon hirveän
piipun, tai Ned Langtonille, joka pilkkaa sinua sen vuoksi että poltat
sitä. Sinä olet kovin herttainen, kun uhraat minulle viimeisen
iltapuolesi. Minnekä me menemme? Lähdetään Hyde Parkiin."

"Minä olen liian huonosti puettu", vastasi poika rypistäen kulmiaan.
"Ainoastaan hieno maailma menee sinne."

"Tyhmyyksiä, Jim", kuiskasi tyttö silitellen hänen takkinsa hihaa.

Hän epäröi hetken aikaa. "Olkoon menneeksi", sanoi hän vihdoin, "mutta
älä pukeudu kovin vitkalleen."

Tyttö hyppi ulos huoneesta. Hän juoksi laulaen ylös portaita. Hänen
pienten jalkojensa sipsutus kuului ylhäältä.

James kulki pari kolme kertaa yli huoneen lattian. Sitten hän kääntyi
äidin puoleen, joka istui ääneti tuolillaan. "Äiti, ovatko minun
tavarani kunnossa?" hän kysyi.

"Ovat kyllä, James", hän vastasi silmät työhön kiintyneinä. Viime
kuukausien kuluessa hänen mieltänsä ahdisti joka kerta, kun hän jäi
yksin tuon jykevän, vakavan poikansa kanssa. Pojan katse teki hänen
pintapuolisen, viekkaan luonteensa epävarmaksi. Hän pelkäsi että poika
epäili jotakin. Hänen äänettömyytensä, sillä hän ei tehnyt minkäänlaisia
huomautuksia, oli kerrassaan sietämätöntä. Hän alkoi valittaa. Naiset
puolustavat itseään hyökkäämällä toisten kimppuun, samoinkuin he
hätyyttävät toisia myöntymällä aivan äkkiä ja odottamatta. "Minä toivon,
että tulet olemaan tyytyväinen merimieselämääsi, James", hän sanoi.
"Pidä mielessäsi, että itse olet valinnut sen uran. Olisit voinut päästä
asianajokonttoriin. Asianajajia pidetään suuressa arvossa ja maaseudulla
parhaimmat perheet lähettävät heille päivälliskutsuja."

"Minä vihaan konttorityötä ja minä vihaan kirjureita", vastasi poika.
"Mutta sinä olet aivan oikeassa. Olen itse valinnut elämänurani. En
sanokkaan mitään muuta, kuin pidä huolta Sibylistä. Älä anna hänen
vahingoittua. Äiti, sinun täytyy pitää huolta hänestä."

"James, kylläpä sinä käytät kummaa kieltä. Tietysti minä pidän Sibylistä
huolta."

"Olen kuullut, että eräs herra käy joka ilta teatterissa ja puhuttelee
häntä näyttämöllä. Onko se hyvä? Mitä sinä siihen sanot?"

"Sinä puhut asioista, joita et ymmärrä, James. Meidän ammatissamme me
olemme tottuneet vastaanottamaan koko lailla mieluista huomiota. Minäkin
yhteen aikaan sain paljon kukkia. Se oli siihen aikaan, jolloin
näyttelemiseen pantiin todellista arvoa. Mitä Sibyliin tulee niin en
tiedä onko hänen tunteensa vakava vai ei. Mutta siitä ei ole
epäilystäkään, ettei tuo nuori herra olisi oikea gentleman. Hän kohtelee
minua mitä suurimmalla huomaavaisuudella. Sitä paitsi hän näyttää olevan
rikas ja hänen kukkansa ovat suloisia."

"Sinä et tiedä edes hänen nimeänsä", sanoi poika tuimasti.

"En", vastasi äiti levollisesti. "Hän ei ole vielä ilmoittanut oikeaa
nimeään. Minun mielestäni se on hyvin romantillista. Hän on varmaan
aatelismies."

James Vane puri huuliaan. "Pidä Sibyliä silmällä, äiti", hän huudahti,
"pidä häntä silmällä."

"Poikani, sinä pahoitat suuresti mieltäni. Minä pidän Sibyliä aina
silmällä. Tietysti, jos tuo herra on rikas, niin ei ole mitään syytä
vastustaa avioliittoa hänen kanssansa. Minä luulen varmaan, että hän on
aatelismies. Hän tekee aivan sen vaikutuksen, sen voin vakuuttaa. Siitä
voi tulla kerrassaan loistava avioliitto Sibylille. Kuinka kaunis pari
se olisi. Hän on todellakin harvinaisen kaunis. Kaikki sen huomaavat."

Poika mutisi jotain itseksensä ja rummutti ikkunaruutua kömpelöin
sormin. Hän käännähti juuri ympäri sanoaksensa jotakin, kun ovi avautui
ja Sibyl tuli sisään.

"Miten vakavilta te molemmat näytätte!" huudahti hän. "Mikä siihen on
syynä?"

"Ei mikään", vastasi James. "Pitäähän ihmisen joskus olla vakavakin.
Hyvästi, äiti. Tahtoisin saada päivällistä kello viideltä. Kaikki muu on
pakattuna, paitsi paitani, jotta voit olla aivan huoleton."

"Hyvästi, poikani", vastasi äiti kumartaen hiukan kopeasti.

Häntä suututti se tapa, millä James oli ruvennut häntä puhuttelemaan ja
pojan katseessa oli myös jotakin, joka peloitti häntä.

"Suutele minua, äiti", sanoi tyttö. Hänen kukkamaiset huulensa
koskettivat kuihtunutta poskea ja sulattivat niiden jään.

"Lapseni, lapseni!" huudahti mrs. Vane katsoen kattoa kohti ikäänkuin
etsien olematonta parvea.

"Tule, Sibyl", sanoi veli kärsimättömästi. Hän vihasi äitinsä
teeskentelyä.

He läksivät ulos ihanaan, kimmeltelevään auringonpaisteesen ja kulkivat
pitkin autiota Euston roadia. Ohikulkijat katsoivat ihmeissään
synkkämielistä, vakavaa nuorukaista, joka kulki karheissa, huonoissa
vaatteissaan kauniin, hienon tytön seurassa. Hän näytti yksinkertaiselta
puutarhurilta ruusun rinnalla. Jim rypisti kulmakarvojaan joka kerta,
kun hän kohtasi jonkun vieraan uteliaan katseen. Huomatessaan
herättävänsä huomiota hän tunsi tuota vastenmielisyyttä, joka valtaa
neron vasta myöhään elämässä, mutta josta ei koskaan tavallinen ihminen
voi vapautua. Mutta Sibyl oli aivan tiedoton siitä huomiosta, jota hän
herätti. Hänen rakkautensa värähteli hänen huuliensa hymyilyssä. Hän
ajatteli satuprinssiä, ja jotta hän voisi oikein rauhassa ajatella
häntä, hän puhui vain laivasta, jossa Jimin oli määrä purjehtia,
kullasta, jota hän tällä matkallaan löytäisi, ja siitä ihmeellisestä
rikkaasta neitosesta, jonka hän pelastaisi ilkeitten, punapaitaisten
rosvojen käsistä. Sillä Jim ei jäisi merimieheksi koko iäksensä. Kaikkea
vielä! Merimiehen elämä oli hirveää. Olla vankina ilkeässä laivassa kun
suuret, kyhmyniskaiset aallot yrittäisivät tunkeutua sisään ja musta
myrsky kaataisi mastot ja repisi purjeet pitkiksi, vinkuviksi
riekaleiksi! Hänen pitäisi lähteä laivasta Melbournessa, ottaa
ystävälliset jäähyväiset kapteenilta ja mennä suoraa tietä kultamaille.
Viikon kuluttua hän löytäisi suuren kultamöhkäleen, suurimman mitä
koskaan on nähty ja toisi sen rannikolle vaunuissa, joita kuusi
ratsastavaa polisia vartioisi. Rosvot hyökkäisivät kolme kertaa heidän
kimppuunsa, mutta he karkoittaisivat ne joka kerta ja tappaisivat
useita. Tai ei -- hän ei menisikään kultamaille. Siellä oli julmia
paikkoja, jossa ihmiset juopuivat, ampuivat toisiaan kapakoissa ja
käyttivät rumaa kieltä. Hänestä tulisi kelpo maanviljelijä, jolla olisi
paljon lampaita, ja jonakin iltana ratsastaessaan kotiin hän näkisi tuon
kauniin, rikkaan tytön rosvojen käsissä, mustan hevosen selässä, ja hän
ajaisi heitä takaa ja pelastaisi tytön. Tietysti tyttö rakastuisi häneen
ja hän tyttöön, ja he menisivät naimisiin, palaisivat kotiin ja
asuisivat suuressa talossa Lontoossa. Niin, paljon ihanaa hän saisi
kokea! Mutta hänen pitäisi olla hyvin hyvä, ei kadottaa rohkeuttansa
eikä kuluttaa turhaan rahojaan. Sibyl oli häntä vain vuotta vanhempi,
mutta hän tunsi elämää paljoa paremmin kuin hän. Joka postissa hänen
piti myös kirjoittaa hänelle ja lukea iltarukouksensa joka ilta ennen
maatapanoa. Jumala oli hyvä ja oli varjeleva häntä. Sibyl tahtoi myös
rukoilla hänen puolestansa, ja muutaman vuoden kuluttua hän palaisi
kotiin rikkaana ja onnellisena.

Poika kuunteli apealla mielellä hänen puhettaan eikä vastannut mitään.
Kotoalähtö tuntui niin tuskalliselta.

Mutta eipä se yksin tehnyt hänen mieltänsä synkäksi ja raskaaksi. Vaikka
hän olikin hyvin kokematon, niin hän sittenkin tunsi selvästi, että joku
vaara uhkasi Sibyliä. Tuolla nuorella herralla, joka oli rakastunut
häneen, ei voinut olla hyvä tarkoitus. Hän oli hieno herrasmies ja sen
vuoksi Jim vihasi häntä, tunsi tuota merkillistä säätyvihaa häntä
kohtaan, jota hän ei voinut tarkemmin selittää, ja joka sen vuoksi oli
sitä voimakkaampi hänessä. Hän tiesi myös, miten pintapuolinen ja
turhamainen hänen äitinsä luonteeltaan oli ja aavisti, että nuo
ominaisuudet voisivat viedä perikatoon Sibylin ja hänen onnensa. Lapset
alkavat rakastamalla vanhempiansa; kun he tulevat suuremmiksi, niin he
tuomitsevat heitä; joskus he antavat heille anteeksi.

Hänen äitinsä! Hän oli aikonut kysyä häneltä jotakin, jotakin jota hän
kuukausimääriä oli mielessään hautonut. Satunnainen lause, jonka hän oli
kuullut teatterissa, pilkallinen kuiskaus, joka eräänä iltana oli osunut
hänen korvaansa odottaessaan näyttämöovella, oli herättänyt hänessä
suuren joukon kauheita ajatuksia. Hänen mieleensä oli jäänyt muisto
noista sanoista ikäänkuin piiskaniskusta, jonka hän olisi saanut vasten
kasvoja. Hänen kulmakarvansa rypistyivät kokoon syväksi vaoksi ja hän
puri huultaan tuskan vallassa.

"Sinä et kuuntele mitään mitä minä sinulle sanon, Jim", sanoi Sibyl, "ja
minä suunnittelen niin paljon kaunista sinun tulevaisuutesi varalta.
Sano nyt jotakin."

"Mitä sinä tahdot, että minä sanoisin?"

"Että tahdot olla hyvä poika, etkä unohda meitä", hän vastasi hymyillen.

Hän kohautti olkapäitään. "Ennemmin sinä unohdat minut kuin minä sinut,
Sibyl."

Sibyl punastui. "Mitä sinä tarkoitat, Jim", hän kysyi.

"Sinulla on uusi ystävä, olen kuullut. Kuka hän on? Miksi et ole puhunut
hänestä minulle? Hän ei tarkoita sinulle mitään hyvää."

"Ole vaiti, Jim!" Sibyl huudahti. "Älä sano mitään häntä vastaan. Minä
rakastan häntä."

"Mutta ethän sinä edes tunne hänen nimeänsä", vastasi poika. "Kuka hän
on? Minulla on oikeus saada tietää sitä."

"Hänen nimensä on satuprinssi. Eikö se ole kaunis nimi. Voi, sinua pahaa
poikaa! Sinä et sitä koskaan unohtaisi. Jos vain näkisit hänet, niin hän
olisi sinun mielestäsi kaikkein suloisin ihminen koko maailmassa. Joskus
sinä tapaat hänet. Sitten kun palaat takaisin Australiasta. Sinä pidät
hänestä sitten hyvin paljon. Kaikki pitävät hänestä ja minä ... rakastan
häntä. Jospa voisit tulla teatteriin tänä iltana. Hän tulee sinne, ja
minä näyttelen Juliaa. Oi! kuinka minä sitä näyttelen! Ajatteles, Jim,
olla rakastunut ja näytellä Juliaa! Nähdä hänet katsomolla! Näytellä
hänen iloksensa! Minä pelkään pelästyttäväni koko seurueen,
pelästyttäväni tahi lumoavani heidät. Kun on rakastunut, niin silloin
voittaa oman itsensäkin. Tuo hirveä mr. Isaacs raukka huutaa varmaan
kapakkatovereilleen: hän on nero! Hän on jo saarnannut minusta kuin
uskonkappaleesta, tänä iltana hän julistaa minut ilmestykseksi. Minä
tunnen sen. Ja siihen on syynä vain hän, hän yksin, satuprinssi, minun
ihmeellinen rakastajani, minun armias jumalani. Minä olen köyhä hänen
rinnallansa. Köyhäkö? Mutta mitä se haittaa? Kun köyhyys ryömii ovesta
sisään, niin rakkaus lentää ikkunasta ulos. Meidän sananlaskumme
olisivat muutettavat. Ne ovat talven aikana keksityt, ja nyt on kesä.
Minulle kevään aika; kukkasten tanssia sinipilvissä."

"Hän on hieno herra", sanoi poika synkästi.

"Prinssi!" huudahti tyttö sointuvalla äänellä. "Mitä muuta sinä vaadit?"

"Hän tahtoo tehdä sinut orjakseen."

"Minä kammon vapautta."

"Minä tahtoisin suojella sinua häneltä."

"Kun näkee hänet, niin jumaloipi häntä, kun tuntee hänet, niin luottaa
häneen."

"Sibyl, sinä olet mieletön."

Tyttö nauroi ja tarttui hänen käsivarteensa. "Sinä vanha, rakas Jim,
sinä puhut kuin olisit sadan vuoden vanha. Kerran sinäkin rakastut.
Silloin sinä ymmärrät mitä se on. Älä näytä noin synkältä. Pitäisihän
sinun olla iloinen ajatellessasi, että vaikka lähdet pois, niin jätät
minut onnellisempana kuin mitä koskaan ennen olen ollut. Elämä on ollut
kova meille kummallekin, äärettömän kova ja vaikea. Mutta nyt se
muuttuu. Sinä lähdet uuteen maailmaan ja minä olen jo uuden löytänyt.
Tässä on kaksi tuolia; istutaan tähän ja katsellaan hienoja ihmisiä,
jotka kulkevat tästä ohi."

He kävivät istumaan katselijajoukon keskelle. Tulpaanit loistivat
penkereissään tien toisella puolella kuin tuliliekit. Valkea tomu
vaappui ikäänkuin kurjenmiekan väräjävä pöly kuumassa ilmassa.
Moniväriset päivänvarjot keinuivat ja liehuivat edes-takaisin kuin
jättiläisperhot.

Sibyl sai veljen puhumaan itsestään, omista toiveistaan ja aikeistaan.
Hän puhui hitaasti ja vaivalla. He vaihtoivat sanoja keskenään kuin
näyttelijät replikejään. Sibyl oli alakuloinen. Hän ei voinut tartuttaa
toiseen iloaan. Hän ei voinut herättää hänessä muuta vastakaikua kuin
hienon hymyn, joka karehteli hänen tyytymättömissä suupielissään. Hetken
kuluttua hän vaikeni. Mutta äkkiä hän näki vilahdukselta kultaiset
hiukset ja hymyilevät huulet ja Dorian Gray ajoi heidän ohitsensa kahden
naisen seurassa avonaisissa vaunuissa.

Sibyl hypähti pystyyn. "Tuossa hän on!" huudahti hän.

"Kuka?" kysyi Jim Vane.

"Satuprinssi", vastasi tyttö katsoen vaunujen jälkeen.

Jim hyppäsi pystyyn ja tarttui lujasti tytön käsivarteen. "Näytä hänet
minulle. Missä hän on? Osoita hänet minulle. Minun täytyy saada nähdä
hänet!" huudahti poika. Mutta samassa Berwickin herttuan nelivaljakko
kiiti ohi, ja kun näköala oli jälleen vapaa, niin vaunut olivat jo
kadonneet puistosta.

"Hän meni jo", mutisi Sibyl suruissaan. "Minä olisin tahtonut näyttää
hänet sinulle."

"Minäkin olisin tahtonut nähdä hänet, sillä niin totta kuin Jumala on
taivaassa, jos hän tekee sinulle jotain pahaa, niin minä tapan hänet."

Sibyl katsoi kauhuissaan veljeensä. Poika toisti sanansa. Ne viilsivät
ilmaa kuin tikarit. Ihmiset ympärillä alkoivat tarkastella heitä. Eräs
nainen heidän vieressään tirskui.

"Tule pois, Jim, tule", kuiskasi Sibyl. Poika seurasi häntä aivan
koneellisesti joukon läpi. Hän iloitsi itse omista sanoistaan.

Kun he tulivat Akilleen patsaan kohdalle kääntyi Sibyl taakseen. Säälin
ilme hänen silmissään muuttui hymyilyksi huulilla. Hän pudisti päätään
veljelleen. "Sinä olet hullu, Jim, aivan hullu. Ilkeä poika sinä olet.
Kuinka voit puhua noin kauheita asioita? Sinä et tiedä mitä sanot. Sinä
olet vain mustasukkainen ja ilkeä. Oi, minä toivoisin että sinäkin
rakastuisit. Rakkaus tekee ihmiset hyviksi ja se mitä sinä sanoit oli
ilkeää."

"Minä olen kuudentoista vanha", vastasi poika, "ja minä tiedän, mitä
minä tahdon. Äidistä sinulla ei ole apua. Hän ei ymmärrä pitää sinusta
huolta. Minä en tahtoisikaan nyt lähteä Australiaan. Halusta jättäisin
koko matkan. Ja sen tekisinkin, jolleivät tavarani jo olisi
sisäänkirjoitetut."

"Oi, älä ole noin vakava, Jim. Sinä olet aivan kuin joku sankari noissa
tyhmissä melodraamoissa, joissa äiti niin mielellään esiintyi. En minä
huoli riidellä sinun kanssasi. Minä näin hänet ja sekin on jo suuri
onni. Ei huolita riidellä. Minä tiedän ettet koskaan tekisi pahaa
kenellekään, jota minä rakastan, eikö totta?"

"En niinkauan kuin sinä rakastat häntä", vastasi poika apeasti.

"Minä rakastan häntä aina!" huudahti Sibyl.

"Entä hän?"

"Hänkin rakastaa aina!"

"Se onkin hänelle parasta."

Sibyl sätkähti. Sitten hän purskahti nauruun ja tarttui veljensä
käsivarteen. Olihan hän vain poika.

Marble Archin luota he nousivat omnibussiin, jolla he pääsivät aina
kotiinsa saakka Euston roadille. Kello oli jo yli viiden, ja Sibylin
piti levätä pari tuntia ennen esiintymistä. Jim sitä halusi. Hän tahtoi
sanoa hänelle jäähyväiset äidin poissaollessa. Sillä äiti varmaan tekisi
siitä koko kohtauksen, ja hän puolestaan vihasi kaikkea teeskentelyä.

He sanoivat jäähyväiset Sibylin omassa huoneessa. Mustasukkaisuus
raivosi pojan sydämessä, sekä voimakas, hirvittävä viha muukalaista
kohtaan, joka hänen mielestään oli tunkeutunut heidän väliinsä. Mutta
kun Sibyl kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, ja sormillaan silitti
hänen karheaa tukkaansa, niin hän pehmeni ja suuteli häntä todellisella
hellyydellä. Hänen silmänsä olivat kyynelissä kun hän astui portaita
alas.

Äiti odotti häntä alhaalla. Hän torui häntä epätäsmällisyydestä hänen
astuessaan sisään. Poika ei vastannut mitään, vaan kävi yksinkertaisen
aterian ääreen. Kärpäset surisivat pöydän ympärillä, ja ryömivät
tahraisella liinalla. Keskellä omnibussien melua ja ajoneuvojen rätinää
hän kuuli narisevan äänen, joka riisti häneltä viimeiset jäljellä olevat
hetket.

Hetken kuluttua poika työnsi lautasen luotaan ja painoi päänsä käsiinsä.
Hän tunsi että hänellä oli oikeus saada tietää totuutta. Jo kauan aikaa
sitten hänen olisi pitänyt saada tietää se, jos se, mitä hän aavisti oli
totta. Äiti katseli häntä tuskissansa. Sanat tulivat koneellisesti hänen
huuliltansa. Hän väänteli käsissään repaleista pitsinenäliinaa. Kun
kello löi kuusi, niin poika nousi ylös ja astui ovelle. Sitten hän
kääntyi takaisin ja katseli äitiä. Heidän katseensa kohtasivat toisensa.
Hän näki äidin silmien tuskallisesti rukoilevan sääliä. Tuo katse
raivostutti häntä.

"Äiti, minä tahdon kysyä sinulta jotakin", hän sanoi. Äidin silmät
kiersivät epävarmasti pitkin huonetta. Hän ei vastannut mitään. "Sano
minulle totuus. Minulla on oikeus saada se tietää. Olitko sinä
naimisissa isäni kanssa?"

Äiti huokasi syvään. Se oli helpoituksen huokaus. Tuo kauhea hetki
oli vihdoinkin tullut, tuo hetki, jota hän oli pelännyt yöt päivät,
viikko- ja kuukausimääriä, ja kuitenkaan hän ei tuntenut tuskaa.
Tavallaan se oli pettymystä. Kysymyksen yksinkertainen suoruus vaati
suoraa vastausta. Kohtaus ei ollut hyvin valmistettu. Se oli hänen
mielestään kuin huono harjoitus.

"En", vastasi hän ihmetellen elämän kovaa yksinkertaisuutta.

"Sitten minun isäni oli roisto!" huusi poika puristaen kätensä nyrkkiin:

Äiti pudisti päätään. "Minä tiesin ettei hän ollut vapaa. Me rakastimme
toisiamme. Jos hän olisi elänyt, niin hän olisi auttanut meitä. Älä sano
mitään pahaa hänestä, poikani. Hän oli sinun isäsi ja hieno herra.
Hänellä oli korkeita tuttavia."

Kirous pääsi pojan huulilta. "En minä itsestäni pidä lukua", hän
huudahti, "mutta älä anna Sibylin... Onhan hänkin hieno herra, eikö
totta, joka rakastaa häntä tai sanoo ainakin rakastavansa häntä?
Hänelläkin lie korkeita tuttavia."

Hetken aikaa hirveä nöyryytyksen tunne valtasi vaimo raukan. Hänen
päänsä painui alas. Hän pyyhki silmiään vapisevin käsin. "Sibylillä on
äiti", hän mutisi, "mutta minulla ei ollut."

Poika tunsi liikutusta. Hän astui äidin luo, ja kumartuen alas hän
suuteli häntä. "Olen pahoillani jos olen tuottanut sinulle tuskaa
tiedustellessani isääni", hän sanoi, "mutta en voinut olla sitä
tekemättä. Nyt minun täytyy lähteä. Hyvästi. Älä unohda että sinulla on
nyt vain yksi lapsi huolehdittavanasi ja tiedä, että jos tuo mies
vahingoittaa minun sisartani, minä otan hänestä selkoa ja tapan hänet
kuin koiran. Sen minä vannon."

Uhkauksen liioiteltu viha, hurjat liikkeet, mielettömät traagilliset
sanat -- kaikki tuo teki äitiin sen vaikutuksen, että elämä näytti
hänestä hiukan iloisemmalta. Tuo ilmakehä oli hänelle tuttua. Hän
hengitti vapaammin ja ensi kertaa moneen kuukauteen hän ihaili
poikaansa. Hän olisi mielellään jatkanut kohtausta samassa tunnesävyssä,
mutta poika teki siitä äkillisen lopun. Tavarat olivat kannettavat alas
ja köytettävät kiinni. Portinvartija kulki edes-takaisin. Ajurin kanssa
oli pakko tinkiä. Oikea hetki katosi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin.
Pettyneenä hän heilutti repaleista pitsinenäliinaansa ikkunasta kun
poika läksi. Hän tunsi että edullinen tilaisuus oli mennyt hukkaan.
Omaksi lohdutuksekseen hän sanoi Sibylille, että elämä tuntui hänestä
nyt kovin yksinäiseltä, kun hänellä ei ollut enää kuin yksi lapsi
huolehdittavanaan. Hänen mieleensä muistui tuo lause. Se oli
miellyttänyt häntä. Jamesin uhkauksesta hän ei sanonut mitään. Hän oli
lausunut sen niin elävästi ja draamallisesti. Hän tiesi että he kerran
kaikki nauraisivat sille.



LUKU VI.


"Sinä olet kai kuullut uutisen, Basil?" sanoi lordi Henry illalla, kun
Hallward astui pieneen huoneesen Bristolissa, jossa pöytä oli katettu
kolmea henkeä varten.

"En, Harry", vastasi taiteilija, antaen hattunsa ja päällystakkinsa
kumartavalle edeskäyvälle.

"Mikä se on? Ei suinkaan mitään valtiollista? Se ei huvittaisi minua.
Alahuoneessa on tuskin ainoatakaan ihmistä, jota maksaisi vaivaa
maalata, vaikka moni heistä tarvitsisi kyllä hiukan sivellystä."

"Dorian Gray on mennyt kihloihin", sanoi lordi Henry tarkastellen
taiteilijaa puhuessaan.

Hallward säpsähti ja rypisti kulmakarvojaan.

"Dorianko kihloissa!" huudahti hän. "Mahdotonta!"

"Se on aivan totta."

"Kenen kanssa?"

"Jonkun pienen näyttelijättären."

"Minä en voi sitä uskoa. Dorian on niin hienotunteinen."

"Dorian on liiaksi viisas, ettei hän silloin-tällöin voisi tehdä jotakin
tyhmyyttäkin, rakas Basil."

"Eihän avioliitto ole mitään sellaista, jota voisi tehdä
silloin-tällöin, Harry."

"Paitsi Amerikassa", vastasi lordi Henry vitkalleen. "Mutta minä en
sanonutkaan että hän oli naimissa. Minä sanoin vaan, että hän on mennyt
kihloihin. Siinä on suuri eroitus. Minä muistan vallan selvästi, että
olen naimisessa, mutta en voi lainkaan johdattaa mieleeni, että olisin
ollut kihloissa. Olisin halukas kuulemaan, etten koskaan olekkaan ollut
kihloissa."

"Mutta ajattelehan Dorianin syntyperää ja asemaa ja rikkautta. Hän on
mieletön jos hän ottaa vaimon itseään niin paljon alemmasta säädystä."

"Sano se hänelle, jos tahdot välttämättä että hän nai tytön, Basil.
Silloin hän sen varmaan tekee. Kun mies tekee jotakin oikein typerää,
niin hänen vaikuttimensa ovat aina jaloja."

"Toivottavasti tyttö on hyvä, Harry. En tahtoisi, että Dorian joutuisi
jonkun halveksittavan olennon käsiin, joka voisi vahingoittaa hänen
luonnettaan ja pilata hänen nerokkaisuuttansa."

"Oi, hän on enemmän kuin hyvä -- hän on kaunis", mutisi lordi Henry
maistellen vermuthlasiansa. "Dorian sanoo, että hän on kaunis. Eikä hän
usein sellaisissa asioissa erehdy. Muotokuva, jonka maalasit hänestä, on
teroittanut hänen aistiaan huomaamaan toisten ulkomuotoa. Se on muun
muassa tehnyt häneen senkin hyvän vaikutuksen. Me saamme nähdä tytön
tänä iltana, jollei poika unohda sopimustamme."

"Oletko sinä tosissasi?"

"Aivan tosissani, Basil. Se olisi surkeata jos luulisin voivani olla
vieläkin vakavampi kuin mitä tällä hetkellä olen."

"Mutta hyväksytkö sinä sitä, Harry?" kysyi maalari astuen edes-takaisin
huoneessa ja purren huuliaan. "Sinä et suinkaan voi sitä hyväksyä. Sehän
on ajattelematon tyhmyys."

"Minä en nykyään hyväksy enkä paheksu mitään. On mieletöntä asettua
elämää vastaan. Me emme ole lähetetyt maailmaan julistaaksemme meidän
siveellisiä ennakkoluulojamme. Minä en koskaan pane huomiota siihen,
mitä tavalliset ihmiset sanovat, enkä minä koskaan moiti miellyttävien
ihmisten tekoja. Jos joku personallisuus miellyttää minua, niin hän saa
valita mitä ilmaisumuotoja hyvänsä, ja ne miellyttävät minua. Dorian
Gray rakastuu kauniisen tyttöön, joka näyttelee Julian osaa ja tahtoo
naida hänet. Miksikä ei? Jos hän naisi Messalinan, niin hän ei olisi
sitä vähemmän mieltäkiinnittävä. Tiedäthän sinä, etten minä rupea
taistelemaan avioliittoa vastaan. Avioliiton pahin vika on se, että
ihminen tulee epäitsekkääksi. Ja epäitsekkäät ihmiset ovat värittömiä.
Heiltä puuttuu yksilöllisyyttä. Mutta on sellaisiakin luonteita, jotka
avioliiton kautta tulevat monipuolisemmiksi. He säilyttävät
itsekkyytensä ja saavat vielä monta muutakin itseä. Heidän täytyy
viettää useampia olemassaoloja. He saavuttavat korkeamman kehityksen, ja
korkeamman kehityksen saavuttaminen minun luullakseni onkin ihmisen
elämän tarkoitus. Sitä paitsi kaikki kokemukset ovat arvokkaita, ja
avioliitto, mitä hyvänsä sitä vastaan voi sanoakkin, on tietysti
kokemus. Minä toivon, että Dorian Gray ottaa tuon tytön vaimokseen,
ihailee häntä silmittömästi kuusi kuukautta ja sitten äkkiä rakastuu
johonkin toiseen. Häntä olisi hyvin hauska tutkia."

"Sinä et tarkoita ainoatakaan sanaa tuosta mitä sanot, Harry, sen tiedät
itsekkin. Jos Dorian Grayn elämä turmeltuisi, niin ei kukaan surisi sitä
haikeammin kuin sinä. Sinä olet paljoa parempi kuin miksi tekeydyt."

Lordi Henry nauroi. "Syy siihen, että me niin mielellämme tahdomme
ajatella hyvää toisista, on se että me pelkäämme itseämme. Optimismin
pohjana on vain pelko. Me luulemme olevamme jalomielisiä sen vuoksi,
että uskomme naapurillamme olevan niitä hyveitä, jotka voisivat olla
meille itsellemme hyödyksi. Me ylistämme pankkiiria, jotta voisimme
saada häneltä rahoja yli saamatilimme, ja näemme hyviä ominaisuuksia
rosvossa siinä toivossa, että hän säästäisi meidän taskujamme. Minä
tarkoitan aivan kaikkea, mitä minä sanoin, ja minä halveksin suuresti
optimismia. Mitä turmeltuneesen elämään tulee, niin ei mikään elämä ole
turmeltunut paitsi se, jonka kehitystä on ehkäisty. Jos tahdot turmella
luontoa, niin sinun tulee vain koettaa parantaa sitä. Tietysti naiminen
olisi tyhmyyttä, sillä onhan paljoa hauskempia siteitä olemassa miesten
ja naisten välillä. Minä tietysti puolustaisin niitä. Niillä on sekin
viehätys, että ne ovat muodissa. Mutta tuossahan on Dorian itse. Hän voi
sanoa sinulle enemmän kuin minä."

"Rakas Harry, ja rakas Basil, onnitelkaa kumpikin minua!" sanoi
nuorukainen heittäen yltään iltavaippansa, jossa oli silkkiset
rinnusliepeet, ja pudistaen kummankin ystävänsä kättä vuoron jälkeen.
"En koskaan ole ollut näin onnellinen. Tietysti se tuli äkkiä: kaikki
hyvä tulee äkkiä. Ja kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin odottanut tätä
koko elämäni." Hän punoitti ilosta ja liikutuksesta ja oli ihmeen kaunis
katsoa.

"Toivottavasti sinä saat aina olla onnellinen, Dorian", sanoi Hallward,
"mutta minä en voi oikein antaa sinulle anteeksi sitä, ettet ilmoittanut
minulle kihlaustasi. Sinä ilmoitit sen Harrylle."

"Ja minä en anna sinulle anteeksi sitä, että tulit myöhään
päivällisille", sanoi lordi Henry nauraen, laskien kätensä nuorukaisen
olkapäälle. "Käydään pöytään ja koetetaan mihin uusi kokkimme kelpaa. Ja
sitten sinä kerrot meille koko jutun."

"Siitä ei ole paljon kerrottavaa", sanoi Dorian, kun he istuivat pienen,
pyöreän pöydän ääreen. "Näin se vain kävi. Kun erosin eilen sinusta,
Harry, niin pukeuduin, söin hiukan päivällistä siinä pienessä
italialaisessa ravintolassa Rupert Streetin varrella, jonka sinä olet
neuvonut minulle, ja läksin kello kahdeksan teatteriin. Sibyl näytteli
Rosalindaa. Tietysti näyttämöllepano oli hirveä ja Orlando kauhea. Mutta
Sibyl! Olisittepa nähnyt hänet! Kun hän astui näyttämölle pojan puvussa,
niin hän oli kerrassaan ihastuttava. Hänen samettitakkinsa oli sammaleen
vihreä, hiat kanelinruskeat, ohuitten ruskeitten sukkien ympärille
olivat nauhat ristiin sidotut, haukansulka oli hohtokivellä kiinnitetty
somaan pieneen, vihreään hattuun, ja huippukauluksinen, punavuorinen
vaippa riippui olkapäillä. Sen suloisempana en ole nähnyt häntä. Hän oli
yhtä sulava vartaloltaan kuin sinun tanagrapystykuvasi kirjastossasi,
Basil. Hänen hiuksensa kähertyivät hänen kasvojensa ympärillä kuin
tummat lehdet vaalean ruusun ympärillä. Ja hänen näyttelemisensä -- no
niin, te saatte itse nähdä hänet illalla. Hän on synnyltään taiteilija.
Minä istuin aivan haltioissani likaisessa aitiossa. Unohdin että olin
Lontoossa ja että elin yhdeksännessätoista vuosisadassa. Olin mielestäni
armaani kanssa kaukana metsässä, jota ei kukaan ihminen ollut koskaan
nähnyt. Kun näytäntö oli lopussa, niin minä menin näyttämölle ja puhuin
hänen kanssansa. Istuessamme yhdessä hänen silmiinsä tuli äkkiä ilme,
jota en ollut koskaan ennen nähnyt niissä. Minun huuleni lähenivät häntä
kohti. Me suutelimme toisiamme. En voi selittää teille, mitä sinä
hetkenä tunsin. Minusta tuntui kuin koko minun elämäni olisi supistunut
yhdeksi ainoaksi ruusunhohteiseksi iloksi. Hän vapisi koko ruumiissaan
ja värähteli kuin valkoinen narsissi. Sitten hän heittäytyi polvilleen
ja suuteli minun käsiäni. Minun ei pitäisi kertoa teille kaikkea tätä,
mutta en voi olla kertomattakaan. Tietysti meidän kihlauksemme on suuri
salaisuus. Hän ei ole kertonut sitä äidilleenkään. En tiedä mitä
holhoojani siihen sanoo. Lordi Radley suuttuu varmaan silmittömästi.
Mutta minä en välitä siitä. Ei täyttä vuottakaan, niin olen
täysi-ikäinen, ja sitten saan tehdä mitä mielin. Enkö ole tehnyt oikein,
Basil, kun olen etsinyt armaani runoudesta, ja vaimoni Shakespearen
näytelmistä? Huulet, joita Shakespeare on opettanut puhumaan, ovat
kuiskanneet salaisuutensa minun korvaani. Rosalinda on kietonut
käsivartensa minun kaulaani ja minä olen suudellut Julian suuta."

"Niin, Dorian, kai sinä olet tehnyt oikein", sanoi Hallward hitaasti.

"Oletko nähnyt häntä tänään?" kysyi lordi Henry.

Dorian Gray pudisti päätään. "Minä jätin hänet Ardenin metsään ja löydän
hänet Veronan yrttitarhasta."

Lordi Henry maisteli shampanjaansa miettiväisenä. "Missä tilaisuudessa
sinä puhuit hänelle naimisesta, Dorian? Ja mitä hän vastasi? Ehkä olet
unohtanut koko sen puolen."

"Rakas Harry, minä en ole harjoittanut mitään kuivaa asianajoa, enkä
muodollisesti kosinutkaan. Minä sanoin hänelle vain, että rakastin
häntä, ja hän vastasi ettei hän ollut kyllin hyvä minun vaimokseni. Ei
kyllin hyvä! Koko maailma ei ole minkään arvoinen hänen rinnallansa."

"Naiset ovat ihmeellisen käytännöllisiä", mutisi lordi Henry, -- "paljon
käytännöllisemmät kuin me. Tuollaisissa tapauksissa me emme muista
sanallakaan mainita avioliittoa, ja he muistuttavat aina meitä siitä."

Hallward laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Älä huoli, Harry. Sinä
loukkaat Doriania. Hän ei ole toisten miesten kaltainen. Hän ei koskaan
tuota onnettomuutta kellekään. Hän on liian hienotunteinen."

Lordi Henry katsoi yli pöydän. "Dorian ei koskaan loukkaudu minuun", hän
vastasi. "Minä tein tuon kysymyksen kaikkein parhaimmassa
tarkoituksessa, siinä ainoassa tarkoituksessa tosiaan, joka puolustaa
jokaista kysymystä -- nimittäin uteliaisuudesta. Minun mielipiteeni on
se, että naiset aina kosivat meitä, me emme kosi heitä. Poikkeuksena on
tietysti keskiluokka. Mutta keskiluokka ei seuraakkaan aikaansa."

Dorian Gray nauroi ja heitti päätään taakse. "Sinä olet aivan
parantumaton, Harry. Mutta en minä siitä välitä. Sinuun on mahdoton
suuttua. Kun näet Sibyl Vanen, niin tiedät että se mies, joka tekisi
vääryyttä hänelle, olisi sydämetön peto. En ymmärrä, kuinka joku
tahtoisi saattaa häpeään sen, jota hän rakastaa. Minä rakastan Sibyl
Vanea. Minä tahdon nostaa hänet kultapiedestaalille ja nähdä maailman
jumaloivan sitä naista, joka on minun omani. Mitä on avioliitto?
Peräyttämätön lupaus. Sen vuoksi sinä pilkkaat sitä. Oi, älä pilkkaa. Se
on peräyttämätön lupaus, jonka minä olen valmis antamaan. Hänen
luottamuksensa tekee minut uskolliseksi, hänen uskonsa tekee minut
hyväksi. Kun olen hänen kanssansa, niin kadun kaikkea sitä, mitä minulle
olet opettanut. Minä muutun toiseksi, kuin minä olet oppinut minua
tuntemaan. Minä olen muuttunut, ja Sibyl Vanen käden kosketuskin saattaa
minut unohtamaan sinut ja kaikki sinun väärät, kiehtovat, myrkylliset,
ihanat teoriasi."

"Ja mitkä ne ovat?" kysyi lordi Henry ottaen salaattia.

"Ah, sinun teoriasi elämästä, sinun teoriasi rakkaudesta ja sinun
teoriasi nautinnosta. Yleensä kaikki sinun teoriasi, Harry."

"Ainoastaan nautinnosta kannattaa olla teorioja", hän vastasi matalalla,
sointuvalla äänellään. "Mutta minä pelkään, etten voi omistaa teoriojani
omikseni. Ne ovat luonnon omia, eivätkä minun. Nautinto on luonnon
tunnusmerkki, tapa, millä se osoittaa hyväksymistä. Kun me olemme
onnellisia, niin me olemme aina hyviä, mutta kun me olemme hyviä, niin
me emme aina ole onnellisia."

"Mutta mitä sinä tarkoitat hyvyydellä?" huudahti Basil Hallward.

"Niin, mitä", toisti Dorian nojautuen tuolin selkää vasten ja katsellen
lordi Henryä purppuranpunaisten kurjenmiekkojen yli, jotka seisoivat
keskellä pöytää, "mitä sinä tarkoitat hyvyydellä, Harry?"

"Olla hyvä on samaa kuin olla sopusoinnussa itsensä kanssa", vastasi
lordi Henry tarttuen lasinsa ohueen jalkaan valkoisilla, kapeilla
sormillaan. "Epäsointu syntyy siten, että ihmistä pakoitetaan
sopusointuun toisten kanssa. Jokaisen oma elämä -- niin, se on kaikista
tärkein. Mitä toisten ihmisten elämään tulee, niin ne eivät liikuta
meitä, vaikka voivathan teeskentelijät ja puritanit kopeillen lausua
siveellisiä mielipiteitään niiden johdosta. Sitä paitsi on
yksilöllisyyden päämaali paljoa korkeammalla. Nykyaikainen siveys
esiintyy siinä, että se alistuu aikansa mittakaavaan. Minun mielestäni
jokainen sivistynyt mies, joka alistuu aikansa mittakaavaan, on
suurimmassa määrässä epäsiveellinen."

"Mutta jos ihminen elää vain itseänsä varten, Harry, niin hän maksaa
hirvittävän hinnan siitä", sanoi maalari.

"Niin, me saamme nykyään maksaa kaikesta liian korkean hinnan. Minun
luullakseni köyhien todellinen tragedia on siinä, ettei heillä ole varaa
muuhun kuin kieltäytymiseen. Kauniit synnit samoinkuin kauniit tavarat
kuuluvat rikkaiden etuoikeuksiin."

"Voi toisellakin tapaa maksaa kuin rahoilla."

"Millä tavalla, Basil?"

"Ah! omantunnonvaivoilla, luullakseni, kärsimyksillä ja ... niin,
alentumisen tunnolla."

Lordi Henry kohotti olkapäitään. "Rakas ystävä, keskiaikuinen taide on
ihastuttava, mutta keskiaikuiset ajatukset ovat vanhentuneet. Tietysti
niitä voi käyttää romaaneissa. Mutta romaaneissa voi käyttää vain sitä,
mistä todellisuudessa on luopunut. Usko minua, sivistynyt mies ei
koskaan kadu nautintoa, ja sivistymätön mies ei tiedä mitä nautinto on."

"Minä tiedän mitä nautinto on", huudahti Dorian Gray. "Se on toisen
ihailemista."

"Se on tietysti parempaa kuin olla itse ihailun esineenä", vastasi lordi
Henry leikitellen hedelmillä. "Toisten ihailu on iljettävää. Naiset
kohtelevat meitä aivan samalla tavalla kuin ihmiskunta jumaliaan. He
jumaloivat meitä, ja me olemme pakoitetut tekemään jotain heidän
hyväksensä."

"Minä tahtoisin väittää, että sen minkä he meiltä pyytävät, he ensin
antavat meille", sanoi nuorukainen vakavasti. "He herättävät rakkauden
eloon meissä. Heillä on oikeus vaatia sitä takaisin."

"Se on aivan totta, Dorian", sanoi Hallward.

"Ei mikään ole koskaan aivan totta", sanoi lordi Henry.

"Mutta tämä on", keskeytti Dorian. "Sinun täytyy myöntää, Harry, että
naiset antavat miehille elämän kullan."

"Ehkä", huokasi hän, "mutta he vaativat sen melkein aina takaisin
pikkurahoissa. Se on kiusallista. Naiset, niinkuin eräs sukkela
ranskalainen kerran sanoi, innostuttavat meitä luomaan suuria
mestariteoksia, mutta estävät meitä niitä suorittamasta."

"Harry, sinä olet julma! En ymmärrä, miksi minä pidän sinusta niin
paljon."

"Sinä tulet aina pitämään minusta, Dorian", hän vastasi. "Tahdotteko
kahvia, pojat? -- Edeskäypä, kahvia, konjakkia ja paperosseja. Ei, ei
paperosseja, minulla on itselläni. Basil, sinä et saa polttaa sikareja.
Ota mielemmin paperossi. Paperossi on täydellisen nautinnon täydellisin
perikuva. Se on täydellinen ja antaa kuitenkin vain puolinaista
tyydytystä. Mitä enempää me voimme vaatia? Niin, Dorian, sinä tulet aina
pitämään minusta. Minä edustan sinulle kaikkia niitä syntejä, joihin
sinulla ei koskaan ole ollut rohkeutta tehdä itseäsi syypääksi."

"Mitä hullutusta sinä puhut, Harry!" huudahti nuorukainen ottaen tulta
paperossiinsa hopeisesta tultaryöppyävästä lohikäärmeestä, jonka
edeskäypä oli asettanut pöydälle. "Lähdetään teatteriin. Kun Sibyl tulee
näyttämölle, niin saat uuden elämän ihanteen. Hän avaa sinulle maailman,
jota et koskaan ole tuntenut."

"Minä olen koettanut kaikkia", sanoi lordi Henry silmissään väsynyt
ilme, "mutta minä olen aina altis vastaanottamaan uusia vaikuttimia.
Mutta minä pelkään, ettei sellaisia ole enää minun varaltani. Ehkäpä
sinun ihmeellinen tyttösi voi kuitenkin temmata minut mukanaan. Minä
rakastan näytelmätaidetta. Se on paljoa todellisempaa kuin elämä.
Lähdetään nyt, Dorian, tule sinä minun kanssani. Olen pahoillani, Basil,
mutta minun vaunuissani on vain tilaa kahdelle. Sinä saat ottaa ajurin."

He nousivat pöydästä, panivat päällystakit päälleen ja tyhjensivät
kahvikuppinsa seisoalta. Maalari oli ääneti ja hajamielinen. Hänen
mieltänsä painosti. Hänen oli vaikea ajatella tätä avioliittoa, ja
kuitenkin se oli hänestä onnellisempaa kuin moni muu asia, joka olisi
voinut tapahtua. Hetken kuluttua he astuivat kaikin alas portaita. Hän
ajoi yksin, niinkuin oli sovittu ja seurasi pienten ajoneuvojen
tuikkivia tulia edessänsä. Hänet valtasi omituinen yksinäisyyden tunne.
Hän tunsi ettei Dorian Gray voisi enää koskaan olla hänelle sama kuin
ennen. Elämä oli tullut heidän väliinsä... Hänen silmänsä synkistyivät,
ja väkirikkaat, valoisat kadut häämöittivät himmeinä hänen edessänsä.
Kun ajoneuvot pysähtyivät teatterin edustalle, niin oli hän mielestään
tullut vuosia vanhemmaksi.



LUKU VII


Miten lie ollutkaan tänä iltana, teatteri oli täpösen täynnä, ja lihava
juutalainen johtaja oli heitä ovella vastassa, kiiltävä, väräjävä
hymyily huulilla, joka veti hänen suunsa aina korviin saakka. Hän
saattoi heidät aitioon jonkunmoisella korskealla nöyryydellä, liikutteli
lihavia, hohtokivillä koristettuja sormiaan ja puhui kimakalla äänellä.
Dorian Gray inhosi häntä nyt enemmän kuin koskaan ennen. Hänestä tuntui
ikäänkuin hän olisi tullut katselemaan Mirandaa ja nähnytkin Calibanin.
Lordi Henryä hän sitä vastoin melkein miellytti. Ainakin hän sitä
vakuutti ja pudisti hänen kättänsä. Ja samalla hän sanoi olevansa ylpeä
tavatessaan miehen, joka oli keksinyt todellisen neron ja kärsinyt
vararikon runoilijan vuoksi. Hallward katseli huviksensa takapermannolla
istuvia ihmisiä. Kuumuus oli hirveän tukahduttava ja jättiläiskruunu
loisti kuin suuri kultalehtinen georgini. Nuoret miehet gallerialla
olivat riisuneet yltään takit ja liivit ja ripustaneet ne laidan yli. He
puhuivat toisilleen teatterin poikki ja söivät appelsiineja
prameapukuisten tyttöjen kanssa, jotka istuivat heidän rinnallaan.
Muutamat naiset takapermannolla naureskelivat. Heidän äänensä olivat
kimakat ja epäsointuiset. Korkkien paukkumista kuului ravintolan
puolelta.

"Onpa tämäkin paikka, josta jumalattarensa voi löytää!" sanoi lordi
Henry.

"Niin!" vastasi Dorian Gray. "Täältä minä hänet löysin, ja hän on
jumalallisin kaikista elävistä olennoista. Kun hän näyttelee, niin
unohtaa koko maailman. Nämä kurjat, raa'at ihmiset, joilla on karheat
kasvot ja epähieno käytös, muuttuvat kerrassaan, kun hän astuu
näyttämölle. He istuvat hiljaa ja katselevat häntä. He itkevät ja
nauravat hänen käskystänsä. Hän saa heidät yhtä herkiksi kuin viulun.
Hän hypnotiseraa heitä, ja silloin tuntee selvästi, että he ovat samaa
lihaa ja verta kuin mekin."

"Samaa lihaa ja verta kuin mekin! Ah, toivottavasti ei!" huudahti lordi
Henry, joka tarkasteli galleriayleisöä kiikarillansa.

"Älä välitä hänestä, Dorian", sanoi maalari. "Minä ymmärrän, mitä sinä
tarkoitat, ja minä uskon tuohon tyttöön. Jokaisen, jota sinä rakastat,
täytyy olla ihmeellisen, ja jokainen tyttö, joka voi vaikuttaa toisiin
sillä tavalla kuin sinä kuvailet, on varmaan hieno ja jalo. Hallita omia
aikalaisiaan -- sitä kannattaa tehdä. Jos tuo tyttö voi antaa sielun
noille ihmisille, jotka ovat eläneet ilman sitä, jos hän voi herättää
kauneudentunteen ihmisissä, joiden elämä on ollut likainen ja ruma, jos
hän voi karkoittaa heidän itsekkäisyytensä ja opettaa heitä itkemään
toisten surujen tähden, niin hän täydellisesti ansaitsee sinun
ihailuasi, ansaitsee koko maailman ihailun. Minä hyväksyn täydellisesti
sinun naimisesi. Ensin en ollut sitä mieltä, mutta nyt myönnän sinun
olevan oikeassa. Jumalat ovat luoneet Sibyl Vanen sinua varten. Ilman
häntä et olisi ollut täydellinen."

"Kiitos, Basil", vastasi Dorian Gray pusertaen hänen kättään. "Minä
tiesin, että sinä ymmärtäisit minua. Harry on niin kyynillinen, hän
peloittaa minua. Mutta nyt soitto alkaa. Se on aivan hirveää, mutta sitä
ei kestä enempää kuin viisi minuuttia. Sitten esirippu nousee, ja te
saatte nähdä tytön, jolle minä olen valmis uhraamaan koko elämäni, jolle
olen antanut kaiken sen mikä minussa on hyvää."

Neljännestuntia myöhemmin myrskyisten suosionosoitusten kajahtaessa
Sibyl Vane astui näyttämölle. Niin, hän oli todellakin ihastuttava --
suloisin olento, arveli lordi Henry, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.
Hänen arat liikkeensä ja hämmästyneet silmänsä muistuttivat metsähirveä.
Hieno puna, ikäänkuin ruusun varjo hopeakuvastimen pinnalla, kohosi
hänen poskilleen kun hän katseli täyttä, ihastunutta katsomoa. Hän astui
pari askelta taakse, ja hänen huulensa näyttivät vavahtavan. Basil
Hallward kohosi pystyyn ja alkoi taputtaa käsiään. Liikkumatta,
ikäänkuin unessa, istui Dorian Gray katsellen häntä. Lordi Henry
tähysteli kiikarillaan ja mutisi: "Ihastuttava! Ihastuttava!"

Näyttämö esitti pylvähikköä Capuletin talossa, ja Romeo oli astunut
pyhiinvaeltajan puvussaan näyttämölle yhdessä Mercution ja toisten
ystäviensä kanssa. Orkesteri soitti niin hyvin kuin se taisi muutamia
tahteja ja tanssi alkoi. Keskellä kömpelöjen, huonosti puettujen
näyttelijöiden joukkoa liikkui Sibyl Vane ikäänkuin ilmestys ihanammasta
maailmasta. Hänen vartalonsa huojui tanssissa kuin kukka veden pinnalla.
Hänen kaulansa oli kaareva kuin valkoisen liljan varsi. Hänen kätensä
näyttivät olevan veistetyt viileästä norsunluusta.

Mutta hän tuntui ihmeen väliäpitämättömältä. Hän ei osoittanut
vähintäkään iloa luodessaan silmänsä Romeoon. Nuo muutamat sanat, jotka
hänellä oli sanottavana:

    Kätenne täten liiaks syytä saa,
    se hartahan vaan täytti toiminnon;
    saa pyhän kättä hurskas koskettaa,
    ja kädenanto hurskaan muisku on --

sekä seuraavan lyhyen puhelun hän lausui lävitsensä teeskennellyllä
tavalla. Ääni oli ihana, mutta sen sävy oli aivan väärä. Sen värityskin
oli väärä. Se hävitti kokonaan kaiken elon runosta. Se teki intohimon
epätodelliseksi.

Dorian Gray kalpeni tarkatessaan häntä. Hän oli aivan ymmällä ja
tuskissansa. Ei kumpainenkaan hänen ystävistänsä uskaltanut sanoa
hänelle sanaakaan. Tyttö oli heidän mielestään kerrassaan mahdoton. He
olivat hirveästi pettyneet.

Mutta he tiesivät, että jokaisen Julian tulikoetus oli toisen näytöksen
balkongikohtauksessa. He odottivat sitä. Jos hän siinäkin pettäisi, niin
hänestä ei ollut mihinkään.

Hän näytti ihastuttavalta astuessaan kuutamoon. Sitä ei voinut kieltää.
Mutta hänen teeskennelty näyttelemisensä oli sietämätöntä ja yltyi vain
mitä pitemmälle hän pääsi. Hänen liikkeensä olivat järjettömän
luonnottomia. Hän liioitteli kaikkea mitä hänen tuli sanoa. Tuon ihanan
kohdan --

    Yön huntu, näet, on kasvoillani; muuten
    häpeän puna punais poskeni,
    kun puheeni sa tämänöiset kuulit --

hän lausui koulutytön kiusallisella täsmällisyydellä, jota joku
toisluokkainen kaunoluvun opettaja on opettanut lausumaan. Kun hän
nojautui balkongin yli ja tuli tähän ihanaan kohtaan --

                 Iloni vaikk' olet,
    tänöisestä en liitost' iloitse.
    Se liian nopsaa, kiireist', äkkinäist' on;
    se liiaks salaman on kaltaista,
    mi taukoo, ennenkuin saat sanotuksi:
    nyt salamoipi! Armas, hyvää yötä!
    Taas yhtyissämme, lemmen itu tämä
    on kaunis kukka, kesän kypsyttämä --

niin hän lausui sanat, ikäänkuin niillä ei olisi ollut mitään merkitystä
hänelle. Se ei ollut hermostumista, sillä hän oli aivan tyyni. Se oli
vain huonoa taidetta. Täydellinen fiasko.

Kappale ei voinut ylläpitää edes takapermannon ja gallerian
sivistymättömän yleisön innostusta. He tulivat levottomiksi ja alkoivat
puhua ääneen ja viheltää. Juutalainen, joka seisoi etuparven perällä
polki jalkaansa ja kiroili vihoissaan. Ainoa levollinen henkilö oli
tyttö itse.

Toisen näytöksen jälkeen alkoivat myrskyiset vihellykset, ja lordi Henry
nousi tuoliltaan ja pani päällystakin päälleen. "Tyttö on ihmeen kaunis,
Dorian", hän sanoi, "mutta hän ei osaa näytellä. Lähdetään pois."

"Minä tahdon nähdä näytelmän loppuun asti", sanoi nuorukainen kovalla,
katkeralla äänellä. "Olen kovin pahoillani, että teiltä minun tähteni on
mennyt kokonainen ilta hukkaan. Teidän täytyy suoda se minulle
anteeksi."

"Rakas Dorian, minun luullakseni miss Vane on huononvointinen",
keskeytti Hallward puhetta. "Me tulemme uudestaan toisen kerran."

"Minä toivoisin, että hän olisi huononvointinen", vastasi Dorian. "Mutta
minusta tuntui, että hän aivan yksinkertaisesti vain on tunteeton ja
kylmä. Hän on kokonaan muuttunut. Eilen illalla hän oli suuri
taiteilija. Tänään hän on tuskin tavallinen, keskinkertainen
näyttelijä."

"Älä puhu noin ihmisestä, jota sinä rakastat, Dorian. Rakkaus on
ihmeellisempi kuin taide."

"Ne ovat kumpikin vain eri matkimismuotoja", huomautti lordi Henry.
"Mutta lähdetään nyt pois. Dorian, älä sinäkään jää tänne. Huono
näytteleminen ei vaikuta hyvää ihmisen moraaliin. Sitä paitsi en luule,
että vaadit vaimoasi näyttelemään. Mitäpä sillä siis väliä, vaikka hän
näytteleekin Juliaa kuin puunukke? Hän on hyvin suloinen, ja jos hän
tuntee elämää yhtä vähän kuin näyttelemistaidetta, niin hän on sinulle
ihastuttava kokemus. On olemassa vain kaksi lajia ihmisiä, jotka
todellakin ovat ihastuttavia -- ne, jotka tietävät aivan kaikki, ja ne,
jotka eivät tiedä kerrassaan mitään. Hyvä Jumala, rakas ystävä, älä
näytä noin traagilliselta! Nuorena pysymisen salaisuus on siinä, ettei
koskaan antaudu sellaisten liikutusten valtaan, jotka ovat meille
sopimattomia. Tule klubiin Basilin ja minun kanssani. Me poltamme
tupakkaa ja juomme Sibyl Vanen kauneuden maljan. Hän on kaunis. Mitä
muuta sinä haluat?"

"Mene pois, Harry", huudahti nuorukainen. "Minä tahdon olla yksin.
Basil, sinunkin täytyy lähteä. Oi! ettekö näe, että sydämeni on
pakahtua?" Kuumat kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Hänen huulensa
vapisivat ja hyökäten aition perälle hän nojautui seinää vasten peittäen
kasvonsa käsiinsä.

"Lähdetään pois, Basil", sanoi lordi Henry tavattoman hellä sävy
äänessään; ja molemmat nuoret miehet läksivät yhdessä pois.

Vähän myöhemmin ramppitulet sytytettiin, esirippu nousi ja kolmas näytös
alkoi. Dorian Gray palasi paikoilleen. Hän näytti kalpealta, kopealta ja
välinpitämättömältä. Näytelmä kului vitkalleen eteenpäin ja tuntui
loppumattomalta. Puolet yleisöä läksi ulos kopistaen raskaissa
jalkineissaan ja ääneensä naureskellen. Se oli täydellinen fiasko.
Viimeinen näytös näyteltiin melkein tyhjille penkeille. Esiripun
laskeutuessa kuului tirskunaa ja rähinää.

Niinpian kuin näytäntö oli lopussa kiiruhti Dorian Gray kulissien taakse
näyttelijöiden lämpiöön. Tyttö seisoi siellä yksin riemuisa ilme
kasvoissaan. Hänen silmissään paloi ihmeellinen tuli. Hänen ympärillään
loisti sädekehä. Hänen puoleksi avonaiset huulensa hymyilivät omalle
salaisuudelleen.

Kun Dorian astui sisään, niin tyttö katsahti häneen ja ääretön onni
kuvastui hänen kasvoihinsa.

"Kuinka huonosti minä näyttelin tänään, Dorian!" hän huudahti.

"Hirvittävästi!" hän vastasi katsoen hämmästyksissään tyttöön --
"hirvittävästi! Se oli julmaa. Oletko sairas? Sinulla ei ole
aavistustakaan siitä millaista se oli. Et tiedä kuinka julmasti minä
kärsin."

Tyttö hymyili. "Dorian", hän vastasi lausuen vitkalleen hänen nimensä
sointuvalla äänellään, ikäänkuin se olisi ollut hunajatakin makeampaa
hänen punoittaville huulilleen -- "Dorian, sinun olisi pitänyt ymmärtää.
Mutta ymmärräthän sinä sen ainakin nyt?"

"Mitä minun tulisi ymmärtää?" kysyi hän äkeissään.

"Minkä vuoksi tänään niin huonosti näyttelin. Minkä vuoksi tästä lähin
aina tulen huonosti näyttelemään. Miksi en enää koskaan voi hyvin
näytellä."

Dorian kohautti olkapäitään. "Sinä olet sairas. Sinun ei pitäisi
sairaana näytellä. Sinä teet itsesi naurettavaksi. Sinä tuskastutit
minun ystäviäni. Ja sinä tuskastutit minua."

Tyttö ei näyttänyt kuuntelevan häntä. Ilo oli kokonaan muuttanut hänet.
Hän oli onnen hurmauksen vallassa.

"Dorian, Dorian", hän huudahti, "ennenkuin tunsin sinut, näytteleminen
oli minun todellista elämääni. Vain teatterissa minä elin. Minä luulin
sitä todellisuudeksi. Yhtenä iltana olin Rosalinda, toisena Portia.
Beatricen ilo oli minun iloani ja Cordelian suru minun suruani. Minä
uskoin kaikkeen. Nuo kehnot ihmiset, joiden kanssa näyttelin, olivat
minusta jumalallisia. Maalatut näyttämöt olivat minun maailmani. En
tuntenut muuta kuin varjoja, ja minä luulin niitä todellisiksi. Sitten
sinä tulit minun kaunis armaani! -- ja sinä vapautit minun sieluni
vankeudesta. Sinä opetit minulle, mitä todellinen todellisuus on. Tänä
iltana, ensi kertaa eläissäni, oivalsin miten onttoa, petollista ja
kehnoa se komeus oli, jossa minä olin näytellyt. Tänä iltana ensi kertaa
minä huomasin, miten hirveä, vanha ja maalattu Romeo oli, että kuutamo
puutarhassa oli väärää, että näyttämöllepano oli kehnoa ja että sanat,
joita minun tuli lausua, olivat epätodellisia, eivät olleetkaan minun
sanojani, eivät olleet sitä, mitä minä halusin sanoa. Sinä olit antanut
minulle jotakin korkeampaa, jotakin jota taide vain kuvastaa. Sinä olit
saattanut minua ymmärtämään mitä rakkaus todellakin on. Armaani!
Armaani! Satuprinssini! Elämänruhtinaani! Minä olen kyllästynyt
varjoihin. Sinä olet minulle paljoa enemmän kuin kaikki taide. Mitä
minua näyttämönuket liikuttavat? Kun tulin tänne tänään, niin en
käsittänyt, että kaikki oli muuttunut. Luulin voivani näytellä aivan
erinomaisesti, mutta huomasinkin etten voinutkaan. Äkkiä minulle kaikki
selvisi. Ja tuo tieto oli ihana. Minä kuulin heidän vihellyksensä ja
minä vain hymyilin. Mitäpä he saattoivat tietää sellaisesta rakkaudesta
kuin meidän? Vie minut pois täältä, Dorian -- ota minut mukanasi
jonnekin, jossa voimme olla aivan yksin. Minä vihaan näyttämöä. Minä
voin näytellä intohimoa, jota en tunne, mutta sitä, mikä polttaa minua
kuin tuli, en kykene näyttelemään. Oi, Dorian, Dorian, ymmärräthän sinä
nyt mitä minä tarkoitin? Vaikka voisinkin, niin olisi se häväistystä jos
näyttelisin kun itse olen rakastunut. Sinä olet sen opettanut minulle."

Dorian heittäytyi sohvalle ja käänsi pois kasvonsa. "Sinä olet tappanut
minun rakkauteni", hän mutisi.

Tyttö katsoi ihmeissään häneen ja naurahti. Dorian ei vastannut mitään.
Tyttö tuli hänen luoksensa ja siveli hennoilla sormillaan hänen
hiuksiaan. Hän polvistui hänen eteensä ja painoi hänen kätensä huuliaan
vastaan. Dorian veti ne pois ja väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

Sitten hän hyökkäsi pystyyn ja astui ovelle. "Niin", huudahti hän, "sinä
olet tappanut minun rakkauteni. Ennen sinä kiihoitit minun
mielikuvitustani. Nyt et edes herätä uteliaisuuttani. Sinä et vaikuta
minuun vähimmälläkään tavalla. Minä rakastin sinua siksi, että olit
ihmeellinen, siksi että olit nerokas, siksi että sinä toteutit suurten
runoilijoiden unelmia ja annoit eloa ja väriä taiteen varjoille. Sinä
olet nyt heittänyt kaikki pois. Sinä olet pintapuolinen ja tyhmä. Hyvä
Jumala! Kuinka hullu minä olin rakastaessani sinua! Kuinka hullu minä
olen ollut? Sinä et merkitse enää mitään minulle. En tahdo enää koskaan
nähdä sinua. En tahdo enää mainita sinun nimeäsi. Et aavista mitä olet
ollut minulle. Mitä olet ollut... Oi, en jaksa sitä ajatellakkaan! Jospa
en koskaan olisi sinua nähnytkään! Sinä olet turmellut minun elämäni
runoelman. Miten vähän sinä ymmärrät rakkautta, jos luulet sen
kuolettavan taiteesi! Ilman taidettasi et ole mitään. Minä olisin tehnyt
sinut suureksi, kuuluisaksi ja loistavaksi. Maailma olisi jumaloinut
sinua ja sinä olisit kantanut minun nimeäni. Mitä sinä nyt olet?
Kolmannen luokan näyttelijätär, jolla on kauniit kasvot."

Tyttö kalpeni ja alkoi vavista. Hän väänsi käsiään ja ääni tuntui
takertuvan kiinni kurkkuun.

"Sinä et ole tosissasi, Dorian?" hän mutisi. "Sinä vain näyttelet."

"Vai näyttelen! Sen minä jätän sinulle. Sinä teet sitä niin mainiosti",
hän vastasi katkerasti.

Tyttö kohosi polviltaan ja tuskallinen ilme kasvoissaan hän astui Dorian
luo. Hän tarttui häntä käsivarteen kiinni ja katsoi häntä silmiin.
Dorian työnsi hänet luotaan. "Älä kajoo minuun!" hän huudahti.

Hiljainen valitus pääsi tytön huulilta, ja hän heittäytyi nuorukaisen
jalkoihin ja makasi siinä kuin poljettu kukka. "Dorian, Dorian, älä
hylkää minua!" hän kuiskasi. "Olen niin pahoillani, etten näytellyt
hyvin. Minä ajattelin sinua koko ajan. Mutta minä tahdon koettaa --
todellakin, minä tahdon koettaa. Minun rakkauteni sinuun, se valtasi
minut niin äkkiä. Luulenpa etten koskaan olisi tuntenut sitä, jollet
sinä olisi suudellut minua -- jollemme olisi suudelleet toisiamme.
Suutele minua, armaani. Älä jätä minua. Minun veljeni ... ei, ei siitä
ole väliä. Hän ei sitä tarkoittanut. Hän laski vain leikkiä. Mutta sinä,
oi, etkö voi tätä iltaa antaa minulle anteeksi? Minä tahdon tehdä
kovasti työtä, ja koettaa hyvittää kaikki. Älä ole minulle julma, sen
vuoksi että rakastan sinua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Tämän
ainoan kerranhan olen pahoittanut mieltäsi. Mutta sinä olet oikeassa,
Dorian. Minun olisi pitänyt olla enemmän taiteilija. Minä olin järjetön;
mutta en voinut sitä auttaa. Oi, älä hylkää minua, älä hylkää minua."

Kouristuksen tapainen nyyhkytys värisytti häntä. Hän käpertyi kokoon
lattialla kuin haavoitettu eläin, ja Dorian Gray loi häneen kauniit
silmänsä samalla kuin syvä halveksumisen ilme värähteli hänen
hienopiirteisillä huulillansa. Sen ihmisen tunteenpurkaukset, jota me
emme enää rakasta, tekevät meihin aina naurettavan vaikutuksen. Sibyl
Vane tuntui hänestä hirveän melodraamalliselta. Hänen kyyneleensä ja
nyyhkytyksensä ikävystyttivät häntä.

"Minä menen", sanoi Dorian vihdoin tyynellä, selvällä äänellä. "En tahdo
olla sinulle epäystävällinen, mutta minun on mahdoton sinua enää nähdä.
Olet pahoittanut mieltäni."

Tyttö itki hiljaa eikä vastannut mitään, mutta hän ryömi Doriania
lähemmäksi. Hänen pienet kätensä ojentautuivat vaistomaisesti ja
näyttivät tavoittelevan häntä. Dorian kääntyi ympäri ja läksi pois
huoneesta. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän ei ollut enää
teatterissa.

Dorian tuskin tiesi minne hän meni. Hän muisti vaeltaneensa himmeästi
valaistujen katujen läpi, kulkeneensa kurjien, pimeitten porttien ja
synkkien talojen ohi. Kovaääniset naiset olivat raa'asti nauraen
huutaneet hänen jälkeensä. Juopot olivat horjuvin askelin kulkeneet
hänen ohitsensa itsekseen puhellen kuin muodottomat apinat. Hän oli
nähnyt kurjia lapsia kyhnöttävän talojen kynnyksillä ja kuullut huutoa
ja kirouksia pimeiltä pihamailta.

Aamun sarastaessa hän huomasi olevansa aivan lähellä Covent Gardenia.
Pimeys hälveni ja vienon valon punaamana taivas kaareutui ikäänkuin
ihanaksi helmeksi. Suuret vankkurit täynnä nuokkuvia liljoja vierivät
vitkalleen pitkin sileää, tyhjää katua. Ilma oli täynnä kukkien väkevää
tuoksua, ja niiden kauneus näytti lievittävän hänen tuskaansa. Hän
seurasi kuormaa torille saakka ja katseli, miten miehet purkivat
vaunulastiaan. Valkeapukuinen ajaja tarjosi hänelle muutamia kirsikoita.
Hän kiitti häntä, ja ihmetteli miksikähän mies kieltäytyi ottamasta
vastaan maksua, ja alkoi ääneti syödä niitä. Ne olivat sydänyön aikana
poimitut ja kuun viileys oli tunkeutunut niihin. Pitkä jono poikia,
jotka kantoivat suurissa koreissa monivärisiä tulpaaneja ja keltaisia ja
punaisia ruusuja, kulki hänen ohitsensa tunkeutuen suurten
vihanneskasojen välitse. Katoksen alla, jota harmaat, auringonpaahtamat
pilarit kannattivat, odotti joukko likaisia, avopäisiä tyttöjä
huutokaupan loppumista. Toiset tunkeilivat torilla olevien kahvilojen
edustalla. Raskaat vankkurihevoset luisuivat ja polkivat liukkailla
katukivillä, ravistellen kulkusiaan ja valjaitaan. Jotkut ajajat olivat
heittäytyneet makaamaan säkkiläjälle. Kirjavakaulaiset ja punajalkaiset
kyyhkyset hyppelivät edes-takaisin noukkien siemeniä.

Hetken kuluttua Dorian Gray huusi ajuria ja ajoi kotiin. Jonkun aikaa
hän seisoskeli rappusilla katsellen ympärilleen ja tarkastellen
hiljaista toria, sen kiiltäviä, suljettuja ikkunoita ja kirjavia
uutimia. Taivas oli nyt opaalinvärinen, ja talojen katot kimaltelivat
hopeanhohteisina sitä kohti. Eräästä savupiipusta vastapäätä kohosi
hieno savukiehkura. Se kierteli kuin sinipunertava nauha
helmiäisvärisessä ilmassa.

Suuressa kullatussa venetsialaisessa lyhdyssä, joka aikoinaan oli
ryöstetty jonkun doogin gondolista ja nyt riippui suuren, tammella
laudoitetun etehisen katossa, paloi yhä kolme lekuttelevaa kynttilän
liekkiä, ikäänkuin ohuita, sinertäviä, tulenreunustamia terälehtiä. Hän
sammutti ne ja heitettyään päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle, hän
kulki kirjaston kautta alakerroksessa olevaan makuuhuoneesensa, suureen
kahdeksankulmaiseen huoneesen, jonka hän hiljattain, seuraten
vastaherännyttä ylellisyyshaluansa, oli sisustuttanut uudestaan
renessansitapeteilla, mitkä hän oli löytänyt asumattomasta
ullakkokamarista Selby Royalista. Kun hän käänsi oven kahvaa, niin hänen
silmänsä osuivat muotokuvaan, jonka Basil Hallward oli maalannut
hänestä. Hän kavahti hämmästyneenä askeleen taakse. Sitten hän meni
omaan huoneesensa hiukan hämmentyneen näköisenä. Epäröiden hän otti
kukan takkinsa napinlävestä. Sitten hän palasi takaisin kirjastoon,
astui kuvan eteen ja tarkasteli sitä. Himmeässä, heikossa valossa, joka
virtasi sisään kellertävien silkkiuutimien läpi, kasvot näyttivät hiukan
muuttuneilta. Ilme oli toinen kuin ennen. Olisi voinut väittää, että
suun ympärillä karehteli nyt julmuuteen vivahtava piirre. Se oli hyvin
merkillistä.

Hän kääntyi poispäin, astui ikkunan ääreen ja veti ylös uutimet. Kirkas
aamuvalo virtasi huoneesen ja karkoitti oudot varjot pimeihin
sokkeloihin, jonne ne jäivät väräjämään. Mutta vieras ilme, jonka hän
oli huomannut muotokuvan kasvoissa, näytti yhä siinä pysyvän, ja
muuttuvan entistään selvemmäksi. Kimaltelevassa, voimakkaassa
auringonvalossa esiintyivät julmuutta ilmaisevat piirteet suun ympärillä
niin selvinä, ikäänkuin hän olisi katsahtanut peiliin suoritettuaan
jonkun ilkityön.

Häntä värisytti, ja otettuaan pöydältä soikean peilin, jonka kehyksessä
norsunluiset kupidot kisailivat -- sekin yksi lordi Henryn monista
lahjoista -- hän loi silmänsä nopeasti sen kiiltävää syvyyttä kohti.
Sellaista piirrettä ei ollut hänen punaisten huuliensa ympärillä. Mitä
tuo saattoi merkitä?

Hän hieroi silmiään, astui aivan kuvan eteen ja tarkasteli sitä
uudelleen. Katsellessaan itse maalausta hän ei voinut huomata
minkäänlaista muutosta, mutta sittenkin ilme oli muuttunut, siitä ei
ollut epäilystäkään. Se ei ollut turhaa mielikuvitusta, vaan julmaa
todellisuutta.

Hän heittäytyi tuoliin ja rupesi ajattelemaan. Äkkiä hänen mieleensä
muistui mitä hän oli sanonut Basil Hallwardin atelierissa samana
päivänä, jolloin kuva oli valmistunut. Niin, hän muisti sen täsmällensä.
Hän oli lausunut sen järjettömän toiveen, että hän itse saisi pysyä
nuorena, mutta että kuva vanhenisi, että hänen oma kauneutensa ei
kuihtuisi, vaan että maalattu kuva kantaisi hänen intohimojensa ja
syntiensä taakkaa, että maalattuun kuvaan suru ja ajatukset uurtaisivat
vakonsa, mutta että hän itse saisi säilyttää vasta heränneen nuoruutensa
ensi kukoistuksen ja sulouden. Oliko hänen toivonsa toteutunut? Sehän
olisi ollut mahdotonta. Yksin sellainen ajatuskin oli mahdoton. Ja
kuitenkin, tuossahan oli kuva hänen edessänsä, ja sen suun ympärillä
karehteli julma piirre.

Julma! Oliko hän ollut julma? Syy oli tytön, eikä hänen. Hän oli
uneksinut, että tytöstä tulisi taiteilija, oli rakastunut häneen sen
vuoksi, että hän oli luullut häntä suureksi. Sitten tyttö oli
pahoittanut hänen mieltänsä. Hän oli ollut pintapuolinen ja kelvoton.
Mutta sittenkin hänet valtasi katumuksen tunne, kun hän muisti miten
tyttö oli maannut maassa hänen jalkojensa juuressa ja nyyhkyttänyt kuin
pieni lapsi. Hän muisti miten kylmästi hän oli katsellut häntä. Miksi
hän oli tuollainen? Miksi hänen sielunsa oli luotu senkaltaiseksi? Mutta
olihan hänkin kärsinyt. Niinä kolmena hirveänä tuntina näytännön
kestäessä hän oli kokenut koko vuosisadan tuskat ja kärsimykset. Olihan
hänen oma elämänsä samanarvoinen kuin tytönkin. Tyttö oli turmellut
häneltä illan, jos kohta hän oli loukannutkin tyttöä koko elämän ajaksi.
Mutta naiset jaksavat kantaa surua paremmin kuin miehet. He elävät
tunteillansa. He ajattelevat vain tunteitansa. Kun he ottavat rakastajan
itsellensä, niin he tekevät sen vain siksi, että heillä olisi joku,
jonka kanssa he voisivat saada aikaan kohtauksia. Lordi Henry oli
sanonut sen hänelle ja lordi Henry tunsi naiset. Miksi hän antaisi Sibyl
Vanen häiritä rauhaansa? Eihän hän merkinnyt hänelle enää mitään.

Mutta kuva? Millä hän sen seikan selittäisi? Siinä piili hänen elämänsä
salaisuus ja se antoi ilmi hänen elämäntarinansa. Se oli opettanut häntä
rakastamaan omaa kauneuttansa. Opettaisikohan se häntä inhoamaan omaa
sieluaan? Voisikohan hän koskaan enää katsella sitä?

Ei, se oli vain harhanäky, jonka hänen kiihoittuneet aistinsa olivat
nostattaneet. Vasta kulunut hirveä yö oli manannut aaveita esille. Hänen
aivoihinsa oli äkkiä satanut tuota tulipunaista vihmaa, joka tekee
ihmisen hulluksi. Kuva ei ollut muuttunut. Hullua oli ajatellakaan
mitään sellaista.

Sittenkin se tarkasteli häntä kauniilla, vääristyneillä piirteillään ja
julmalla hymyilyllään. Vaalea tukka loisti aamuauringon valossa. Siniset
silmät kohdistuivat häneen. Ja hänen mielensä valtasi syvä säälin tunne,
ei hänen itsensä, mutta oman maalatun muotokuvansa tähden. Se oli jo
muuttunut, ja se muuttuisi yhä enemmän. Sen kulta kuihtuisi harmaaksi.
Sen punaiset ja valkeat ruusut lakastuisivat. Jokainen synti, johon hän
tekisi itsensä syypääksi, tahrasi ja turmelisi sen kauneutta. Mutta hän
ei vajoaisikaan syntiin. Tuo kuva, muuttuneena tai muuttumattomana,
olisi hänen omantuntonsa näkyvänä vertauskuvana. Hän vastustaisi
viettelystä. Hän ei etsisi enää lordi Henryn seuraa -- ei ainakaan
kuuntelisi hänen myrkyllisiä teoriojaan, jotka Basil Hallwardin
puutarhassa ensi kertaa olivat saattaneet hänet himoitsemaan
mahdottomuuksia. Hän palaisi takaisin Sibyl Vanen luo, hyvittäisi
kaikki, naisi hänet ja koettaisi rakastaa häntä jälleen. Niin, se oli
hänen velvollisuutensa. Sibyl oli varmaan kärsinyt paljon enemmän kuin
hän. Lapsi rukka! Hän oli ollut itsekäs ja kohdellut häntä julmasti.
Lumous, joka hänet Sibylin läsnäollessa oli vallannut, palaisi varmaan
takaisin. He eläisivät onnellisina yhdessä, hänen elämänsä hänen
rinnallaan pysyisi kauniina ja puhtaana.

Dorian nousi ylös ja asetti varjostimen kuvan eteen; häntä värisytti
katsoessaan siihen. "Kuinka hirveää!" hän mutisi itseksensä, ja meni
lasioven luo avataksensa sen. Kun hän astui ruohokentälle, niin hän veti
syvältä henkeään. Raitis aamuilma näytti karkoittavan kaikki synkät
ajatukset. Hän ajatteli vain Sibylia. Rakkaus heräsi hänessä jälleen
heikkona kajahduksena. Hän toisti hänen nimeänsä yhä uudestaan ja
uudestaan. Linnut, jotka visersivät kasteen kostuttamassa puutarhassa,
näyttivät kertovan hänestä kukkasille.



LUKU VIII.


Hän heräsi vasta myöhään puolenpäivän jälkeen. Hänen kamaripalvelijansa,
joka usean kerran oli hiipinyt varpaillaan huoneesen nähdäkseen eikö hän
jo liikkunut, ihmetteli minkähän vuoksi hänen nuori isäntänsä nukkui
niin kauan. Vihdoin kello soi, ja Viktor tuli äänettömästi sisään
kantaen pienellä Sevresporsliinisella tarjottimella kupillisen teetä ja
kasan kirjeitä. Suurien ikkunoiden edestä hän veti syrjään
oliivinväriset silkkiuutimet, joiden vuori vivahteli siniväriin.

"Tänään monsieur on nukkunut hyvin", hän sanoi hymyillen.

"Mitä kello on, Viktor?" kysyi Dorian Gray unisesti.

"Neljänneksen yli yhden, monsieur."

"Kuinka myöhäistä!" Hän nousi istualleen ja maistettuaan hiukan teetä,
hän katseli kirjeitään. Yksi oli lordi Henryltä, lähetti oli sen tuonut
tänä aamuna. Hän epäröi hetken aikaa, ja asetti sen sitten syrjään.
Toiset hän avasi välinpitämättömästi. Siinä oli tavallinen määrä
kortteja, päivälliskutsuja, pilettejä yksityisnäyttelyihin, ohjelmia
hyväntekeväisyyskonsertteihin ja muuta senkaltaista, joita joka aamu
kevätkauden aikana tulvailee hienoille nuorille herroille. Joukossa oli
varsin suuri laskukin Ludvig XV:nnen tyylisestä, taiteellisesti
taotusta, hopeisesta toilettikalustosta, jota hän ei ollut uskaltanut
vielä lähettää holhoojillensa. He olivat hyvin vanhanaikaista väkeä,
eivätkä ymmärtäneet, että me elämme aikakautena, jossa tarpeettomat
esineet ovat ainoat tarpeelliset. Olipa joukossa hyvin kohteliaita
kirjeitä koronkiskureiltakin Jennyn Streetin varrelta, jotka milloin
hyvänsä olivat valmiit antamaan hänelle vaikka kuinka suuria summia
kaikkein kohtuullisimmilla ehdoilla.

Noin kymmenen minuutin kuluttua hän nousi ylös, heitti ylleen hienon,
silkillä kirjaillun aamunutun villakasmiri kankaasta, ja meni
kylpyhuoneeseen, jonka lattia oli onyks-kivistä tehty. Raitis vesi
virkisti häntä pitkän unen jälkeen. Hän näytti unohtaneen kaikki
kärsimyksensä. Vain pari kertaa hämäränä aavistuksena heräsi hänen
mielessään ajatus, että hän oli ollut osallisena jossakin oudossa
murhenäytelmässä, mutta tuo ajatus oli yhtä epämääräinen kuin unelma.

Heti pukeuduttuaan hän meni kirjastoonsa ja istui keveän ranskalaisen
aamiaisen ääreen, joka oli katettu pienelle pyöreälle pöydälle avonaisen
ikkunan ääreen. Oli ihana päivä. Lämmin ilma oli täynnä suloisia
tuoksuja. Mehiläinen pyrähti huoneesen ja kierteli sinisen kukkamaljakon
ympärillä, joka seisoi hänen edessään täynnä rikkikeltaisia ruusuja. Hän
oli täysin onnellinen.

Äkkiä hänen silmänsä osuivat varjostimeen, jonka hän oli asettanut
muotokuvan eteen, ja hän sätkähti.

"Tuntuuko kylmältä, monsieur?" kysyi kamaripalvelija laskien omletin
pöydälle. "Suljenko ikkunan?"

Dorian pudisti päätään. "Minun ei ole kylmä", hän mutisi.

Oliko se totta? Oliko kuva todellakin muuttunut? Vai mielikuvitusko vain
oli loihtinut esiin tuon ilkeän ilmeen, joka ennen oli ilmaissut vain
iloa? Tietystikään maalattu kangas ei voinut muuttua? Sehän oli aivan
järjetöntä. Se oli hyvä juttu, jota kelpaisi kerran Basilille kertoa. Se
huvittaisi häntä.

Ja kuitenkin miten elävästi hän muisti koko tuon tapahtuman! Ensin
puolihämärässä, sitten kirkkaassa aamuvalossa hän oli nähnyt tuon julman
ilmeen kaarevien huulten ympärillä. Hän pelkäsi melkein sitä hetkeä,
jolloin kamaripalvelija poistuisi huoneesta. Hän tiesi, että hänen yksin
jäätyänsä oli pakko tarkastaa muotokuvaa. Hän pelkäsi varmuutta. Kun
kahvi ja paperossit olivat tuodut ja mies kääntyi mennäksensä, niin hän
tunsi hurjaa halua pyytää häntä jäämään. Kun ovi oli sulkeutumassa hänen
jälkeensä, niin Dorian kutsui hänet takaisin. Mies seisahtui odottamaan
käskyä. Dorian tarkasteli häntä hetken aikaa. "Minä en ota ketään
vastaan, Viktor", hän sanoi huoaten. Mies kumarsi ja poistui.

Sitten hän nousi pöydän äärestä, sytytti paperossin, ja heittäytyi
pehmeälle sohvalle, joka oli vastapäätä varjostinta. Se oli vanha
varjostin kullatusta espanjalaisesta nahasta, jonka korkokoristeet
olivat pikemmin prameaa Ludvig XIV:nnen aikuista kuosia. Hän katseli
sitä uteliaana, ihmetellen, tokko se koskaan ennen oli kätkenyt ihmisen
elämän salaisuutta.

Siirtäisikö hän sen sittenkin syrjään? Miksi se ei saisi seisoa
paikallaan? Mitä hyötyä olisi varmuudesta? Jos se olisi totta, niin se
olisi hirveää. Jos se ei ollut totta, niin mitä siitä kannatti
huolehtia? Mutta jos kohtalo tai sattuma sallisi, että joku muu kuin hän
itse katsoisi varjostimen taakse ja huomaisi tuon hirveän muutoksen?
Mitäpä hän tekisi jos Basil Hallward tulisi ja tahtoisi nähdä
maalaamaansa kuvaa? Basil sitä varmaan haluaisi. Ei; siitä oli otettava
selkoa, ja heti paikalla. Kaikki muu oli parempaa kuin tämä hirveä
epätietoisuus.

Hän nousi ylös ja sulki molemmat ovet. Ainakin hän tahtoi olla yksin
katselemassa tuota naamaria, joka kantoi hänen häpeänsä leimaa. Sitten
hän siirsi varjostimen syrjään ja katseli itseään silmästä silmään. Se
oli aivan totta. Muotokuva oli muuttunut.

Hän muisti usein jälkeenpäin ja aina jonkunlaisella hämmästyksellä, että
hän ensin oli tarkastellut kuvaa melkein tieteellisellä intressillä.
Hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että sellainen muutos oli voinut
tapahtua. Ja kuitenkin se oli totta. Oliko olemassa salaista
yhdyssidettä hänen sielunsa ja niiden kemiallisten alkuosien välillä,
joista kankaalla sukeutui muotoa ja väriä? Voisiko olla mahdollista,
että ne ilmitoisivat sielun ajatuksia? Vai oliko jokin hirveämpi syy
olemassa? Häntä värisytti ja hän tunsi pelkoa. Ja hän palasi takaisin
sohvalle ja katseli kuvaa makuulta sairaalloisen kauhun vallassa.

Jotakin kuitenkin tuo kuva oli saanut aikaan. Se oli herättänyt hänessä
selvän tiedon siitä, että hän oli kohdellut väärin ja julmasti Sibyl
Vanea. Mutta sitä tekoa ei ollut myöhäistä korjata. Hän voisi vieläkin
tulla hänen vaimoksensa. Hänen epätodellinen ja itsekäs rakkautensa
saisi alistua korkeamman voiman alle, muuttua jalommaksi tunteeksi, ja
Basil Hallwardin maalaama kuva olisi hänelle ohjaajana kautta koko
elämän, olisi hänelle sitä mitä hurskaus tai omatunto on toisille ja
Jumalan pelko meille kaikille. Omantunnonvaivoja voi unilääkkeillä
parantaa ja rohdoilla tuudittaa uneen moraalisia tunteita. Mutta tässä
oli synnistä johtuvan kadotuksen näkyvä vertauskuva. Se oli alituisena
merkkinä siitä turmeluksesta, jonka ihminen sielulleen saattaa.

Kello löi kolme, neljä ja puolen tunninkin kaksinkertainen lyönti
kajahti, mutta Dorian Gray ei liikahtanut. Hän koetti koota elämän
tulipunaiset langat yhteen ja kutoa niistä kuvioita. Hän koetti löytää
tietä intohimojen veripunaisessa umpisokkelossa, jossa hän parhaallaan
vaelsi. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä ajatella. Vihdoin hän astui
pöydän ääreen ja kirjoitti intohimoisen kirjeen tytölle, jota hän oli
rakastanut, rukoillen häneltä anteeksiantoa ja syyttäen itseään
hulluudesta. Hän täytti sivun toisensa jälkeen surun ja tuskan
epätoivoisilla sanoilla. On olemassa itsesyytöksen ylellisyyttä. Kun me
syytämme itseämme, niin meidän mielestämme ei kellään muulla ole
oikeutta syyttää meitä. Synnintunnustus antaa meille synninpäästön, eikä
pappi. Kun Dorian oli lopettanut kirjeensä, niin hänestä tuntui että
kaikki oli annettu hänelle anteeksi.

Äkkiä kuului kolkutus ovelta ja hän kuuli lordi Henryn äänen
ulkopuolella. "Rakas ystävä, minun täytyy saada tavata sinua. Päästä
minut heti sisään. En voi sietää, että sulkeudut tuolla tavalla."

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan pysyi aivan hiljaa. Kolkutusta yhä
jatkui ja se yltyi yhä kovemmaksi. Niin, parasta olikin päästää lordi
Henry sisään ja selittää hänelle, että hän aikoi aloittaa uutta elämää,
riidellä hänen kanssaan, jos se oli välttämätöntä, rikkoa välitkin, jos
sitä ei voinut välttää. Hän hyppäsi pystyyn, työnsi varjostimen nopeasti
kuvan eteen ja avasi oven.

"Olen kovin suruissani, Dorian", sanoi lordi Henry astuessaan sisään.
"Mutta älä ajattele sitä liiaksi".

"Tarkoitatko Sibyl Vanea?" kysyi nuorukainen.

"Tietysti", vastasi lordi Henry vajoten tuoliin ja vetäen hitaasti
keltaiset hansikkaat käsistään. "Tavallaanhan se oli hirveää, mutta
eihän syy ollut sinun. Kerroppa, menitkö tapaamaan häntä kulisien taakse
näytännön loputtua?"

"Menin."

"Sen arvasinkin. Oliko sinulla ikävä kohtaus hänen kanssaan?"

"Minä olin törkeä, Harry -- kerrassaan törkeä. Mutta kaikki on nyt
hyvin. En ole pahoillani enää mistään. Olen sen kautta oppinut itseäni
paremmin tuntemaan".

"Oi, Dorian, olen niin iloinen, että otat asian siltä kannalta! Minä
pelkäsin tapaavani sinut omantunnonvaivoissa, raastaen kauniita
kiharoitasi".

"Se on jo suoritettu", sanoi Dorian pudistaen päätään ja hymyillen. "Nyt
olen täysin onnellinen. Hyväksi aluksi olen oppinut mitä omatunto on. Se
ei ole sitä, mitä sinä olet opettanut. Se on se, mikä meissä on
jumalallista. Älä nyrpistä nenääsi, Harry -- älä ainakaan minulle. Minä
tahdon olla hyvä. En voi sietää, että sieluni muuttuu inhottavaksi."

"Ihastuttavan taiteellinen pohja uudelle siveysopille, Dorian! Toivotan
sinulle onnea. Mutta miten aiot alottaa?"

"Naimalla Sibyl Vanen."

"Naimalla Sibyl Vanen!" huudahti lordi Henry hypähtäen pystyyn ja
katsoen häneen ällistyneenä. "Mutta rakas Dorian --".

"Niin, Harry, minä tiedän mitä aiot sanoa. Jotakin hirveää avioliitosta.
Älä huoli sanoa sitä. Älä puhu minulle enää koskaan senkaltaisista
asioista. Kaksi päivää sitten minä kosin Sibylia. En aio rikkoa
lupaustani. Hänestä tulee minun vaimoni."

"Sinun vaimosi! Dorian!... Etkö saanut minun kirjettäni? Minä kirjoitin
sinulle tänä aamuna, ja lähetin oman palvelijani kirjettä viemään".

"Sinun kirjeesi? Aivan oikein, kyllä muistan. En ole vielä lukenut sitä,
Harry. Pelkäsin, että se sisältäisi jotakin, joka ei olisi minulle
mieleen. Sinä revit elämän pirstaleiksi epigrammeillasi".

"Sinä et siis tiedä mitään?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

Lordi Henry astui lattian yli, ja istahtaen Dorianin viereen, tarttui
hänen molempiin käsiinsä ja puristi niitä lujasti. "Dorian", hän sanoi,
"minun kirjeeni -- älä pelästy -- ilmoitti sinulle, että Sibyl Vane on
kuollut."

Tuskan huuto pääsi nuorukaisen huulilta ja hän hyppäsi pystyyn,
irroittaen kätensä lordi Henryn puristuksesta. "Kuollut! Sibyl kuollut!
Se ei ole totta! Se on hirveä valhe! Kuinka sinä uskallat sellaista
sanoa?"

"Se on aivan totta, Dorian", sanoi lordi Henry vakavasti. "Se seisoo
kaikissa aamulehdissä. Minä pyysin kirjeessäni, ettet ottaisi ketään
vastaan ennenkuin minä tulisin. Kuulustelu tulee tietysti pidettäväksi,
mutta sinua ei saa sekoittaa siihen. Tuollaiset tapahtumat saattavat
miehen muotiin Parisissa. Mutta Lontoossa ihmisillä on niin paljon
ennakkoluuloja. Täällä ei kukaan voisi debyteerata skandalilla. Se on
säästettävä vanhojen päivien varaksi huomion herättämistä varten.
Eiväthän he teatterissa tiedä sinun nimeäsi? Jolleivät tiedä, niin
kaikki on hyvin. Näkikö kukaan kun menit hänen huoneesensa? Se on hyvin
tärkeä kohta."

Dorian ei vastannut hetken aikaan. Hän oli aivan jäykkänä kauhusta.
Vihdoin hän sammalsi tukahdetulla äänellä: "Harry, sanoitko, että
pidettäisiin kuulustelua? Mitä sinä sillä tarkoitat? Olisiko Sibyl? Oi,
Harry, en voi sitä kestää! Mutta puhu nopeasti. Kerro minulle kaikki
yhtä haavaa".

"Olen varma siitä, ettei se ollut mikään tapaturma, Dorian, vaikka asia
on siten selitettävä yleisölle. Näyttää siltä kuin hän olisi lähtenyt
teatterista äitinsä kanssa noin puoli yhden ajoissa ja tultuaan ulos
olisi sanonut unohtaneensa jotakin huoneesensa. He odottivat häntä
jonkun aikaa, mutta häntä ei kuulunut. Lopulta he löysivät hänet
makaamassa maassa pukuhuoneen lattialla. Hän oli juonut jotakin
epähuomiossa, jotakin hirveää, jota teatterissa käytetään. En tiedä mitä
se oli, mutta siinä oli joko sinihappoa tai lyijyvalkeaa. Minun
luullakseni se oli sinihappoa, koska hän näyttää heti heittäneen
henkensä".

"Harry, Harry, se on kauheaa!" huudahti nuorukainen.

"Tietysti se on hyvin traagillista, mutta älä sekaannu koko juttuun.
_Standard'ista_ näin, että hän oli seitsemäntoista vanha. Minä olisin
häntä luullut vieläkin nuoremmaksi. Hän näytti niin lapsekkaalta, eikä
tuntunut tietävän näyttelemisestä mitään. Dorian, sinä et saa antaa
tämän tapahtuman painostaa itseäsi. Tule minun kanssani päivällisille,
ja pistäydytään sitten myöhemmin ooperassa. Tänä iltana Patti esiintyy
ja kaikki menevät sinne. Voit tulla sisareni aitioon. Hänellä on
seurassaan muutamia kauniita naisia."

"Minä olen siis murhannut Sibyl Vanen", sanoi Dorian Gray puoleksi
itsekseen -- "murhannut hänet yhtä varmaan kuin jos olisin veitsellä
leikannut hänen kurkkunsa. Mutta ruusut eivät siltä ole vähemmän
suloisia. Linnut laulavat puutarhassa yhtä iloisesti kuin ennenkin. Ja
tänä iltana minä syön päivällistä sinun kanssasi ja menen sitten
ooperaan, ja luultavasti sen jälkeen syön jossakin illallista. Miten
draamallinen elämä on! Jos olisin lukenut kaikkea tätä jostakin
kirjasta, Harry, niin se varmaan olisi liikuttanut minua kyyneliin
saakka. Mutta nyt, kun se todellakin on tapahtunut, ja vieläpä minulle
itselleni, niin on se liian ihmeellistä, jotta voisin itkeä. Tässä on
ensimäinen intohimoinen rakkauskirjeeni, jota eläissäni olen
kirjoittanut. Kuinka kummallista, että kirjoitin ensimäisen intohimoisen
rakkauskirjeeni kuolleelle tytölle. Tokkopa he voivat tuntea, nuo
valkoiset, äänettömät olennot, joita me kuolleiksi nimitämme? Sibyl!
Voiko hän tuntea, tietää ja kuulla? Oi, Harry, kuinka minä häntä
rakastin! Tuntuu siltä, kuin siitä olisi jo vuosia kulunut. Hän oli
minulle kaikki kaikessa. Sitten seurasi tuo hirveä ilta -- oliko se
todellakin eilis-ilta? -- jolloin hän näytteli niin kurjasti, ja minun
sydämeni aivan murtui. Hän selitti minulle syyn siihen. Hän teki sen
kovin pateetisesti. Mutta minä en tuntenut vähintäkään liikutusta. Minä
arvelin että hän oli pintapuolinen. Äkkiä tapahtui jotakin, joka saattoi
minut kauhun valtaan. En voi selittää sinulle mitä se oli, mutta se oli
hirveää. Minä tahdoin palata takaisin hänen luoksensa. Tunsin tehneeni
väärin. Ja nyt hän on kuollut. Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Harry, mitä
minun tulee tehdä. Et tiedä mikä vaara minua uhkaa, eikä mikään voi
minua pelastaa. Hän olisi voinut pelastaa minut. Hänellä ei ollut
oikeutta ottaa itseänsä hengiltä. Se oli itsekästä."

"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry ottaen paperossin kotelosta ja
tarttuen kullattuun tulitikkulaatikkoon, "ainoa tapa millä nainen voi
parantaa miestä on se, että hän kiusaa häntä niin kauan, että elämä
tulee miehelle vastenmieliseksi. Jos olisit nainut tuon tytön, niin
olisit tullut onnettomaksi. Tietysti olisit kohdellut häntä
ystävällisesti. On niin helppo olla ystävällinen ihmisille, joista ei
välitä. Mutta hän olisi pian huomannut sinun välinpitämättömyytesi. Ja
kun vaimo huomaa, että mies ei häntä rakasta enää, niin hän ei viitsi
pukeutua enää hyvin, tai komeilee hatuissa, joita jonkun toisen vaimon
mies saa maksaa. En sano mitään siitä yhteiskunnallisesta erehdyksestä,
joka olisi ollut kerrassaan anteeksiantamatonta ja jota minä tietysti en
koskaan olisi sallinut, mutta minä vakuutan sinulle, että koko juttu
joka tapauksessa olisi ollut hyvin onnistumaton."

"Luulenpa minäkin", mutisi nuorukainen astuen edes-takaisin huoneessa.
Hän oli peloittavan kalpea. "Mutta minä luulin sen velvollisuudekseni.
Ei se ole minun syyni, että tuo hirveä murhenäytelmä estää minua
täyttämästä aikomustani. Muistan sinun kerran sanoneen, että onnettomuus
vainoo kaikkia hyviä aikomuksia -- että ne aina tulevat liian myöhään.
Siten on ainakin minun käynyt."

"Hyvät aikomukset ovat hyödyttömiä yrityksiä, jotka häiritsevät
luonnonlakeja. Turhamaisuus on niiden alkulähde. Niiden tulos ei ole
kerrassaan mikään. Ne antavat meille silloin-tällöin tuollaisia
ylellisiä ja hedelmättömiä mielenliikutuksia, joissa on viehätystä
viikon ajaksi. Muuta niistä ei voi sanoa. Ne ovat aivan yksinkertaisesti
vain shekkejä, joita määrää pankin maksamaan, vaikkei omistakkaan siinä
minkäänlaista tiliä."

"Harry", sanoi Dorian Gray astuen hänen luokseen ja istahtaen hänen
viereensä, "mitenkä on mahdollista, ettei tuo murhenäytelmä tee minuun
niin syvää vaikutusta kuin tahtoisin? En usko olevani sydämetön.
Luuletko sinä?"

"Olet tehnyt siksi monta hullutusta näinä viimeisinä kahtena viikkona,
että sinulla on oikeus nimittää siten itseäsi, Dorian" vastasi lordi
Henry suloisen alakuloisesti hymyillen.

Nuorukainen rypisti kulmiaan. "En pidä tuosta selityksestä, Harry", hän
vastasi, "mutta olen iloinen, etten sinun mielestäsi ole sydämetön. Minä
en todellakaan ole semmoinen. Minä tiedän etten ole. Ja kuitenkin minun
täytyy tunnustaa, että tämä tapaus ei koske minuun niin kovasti kuin sen
pitäisi. Se tuntuu minusta vain ihmeellisen näytelmän ihmeelliseltä
lopulta. Se on yhtä hirvittävän ihana kuin kreikkalainen murhenäytelmä,
jossa minä itse näyttelen tärkeää osaa, mutta josta minä suoriudun
haavoittumatta."

"Se on mieltäkiinnittävä kysymys", sanoi lordi Henry, jonka mielestä oli
erinomaisen hauska leikitellä nuorukaisen tiedottomalla itsekkäisyydellä
-- "erinomaisen mieltäkiinnittävä kysymys. Minun luullakseni oikea
selitys on tämä. Usein sattuu, että elämän todelliset murhenäytelmät
loppuvat niin epätaiteellisella tavalla, että ne loukkaavat meitä
raa'alla törkeydellään, täydellisellä epäjohdonmukaisuudellaan ja
hirveällä järjettömyydellään ja tyylittömyydellään. Ne vaikuttavat
meihin aivan samalla tavalla kuin raaka väkivalta. Ne antavat meille
käsityksen eläimellisestä voimasta, ja me nousemme kapinaan sitä
vastaan. Joskus kuitenkin me elämässä kohtaamme murhenäytelmän, jossa on
taiteellista kauneutta. Jos tuo taiteellinen kauneus on tosi, niin koko
tapaus viehättää meidän draamallista aistiamme. Äkkiä me huomaammekin,
ettemme olekkaan näyttelijöitä, vaan näytelmän katselijoita. Tai
pikemmin me olemme kumpaistakin. Me katselemme itseämme ja näytelmän
ihmeet hurmaavat meitä. Mitä oikeastaan on tapahtunut puheenaolevassa
tapauksessa? Joku on rakkaudesta sinuun tappanut itsensä. Minä
toivoisin, että minullakin joskus olisi ollut sellainen kokemus. Se
olisi saattanut minut rakastumaan rakkauteen koko loppu-iäkseni. Ne
ihmiset, jotka ovat ihailleet minua -- ei niitä ole ollut monta, mutta
kuitenkin joitakuita -- ovat aina halunneet elää edelleen, vielä kauan
sen jälkeen kun olen lakannut heitä rakastamasta, tai he rakastamasta
minua. He ovat tulleet lihaviksi ja ikäviksi, ja kun minä tapaan heitä,
niin he heti alkavat puhua entisistä muistoista. Kuinka hirveä tuo
naisten muisti! Mikä julma kapine se on! Ja millaista aivojen pysähdystä
se todistaa! Pitäisi nauttia elämän värikkyydestä, mutta ei muistella
sen yksityiskohtia. Yksityiskohdat ovat aina alhaisia."

"Minun täytyy kylvää unikkoja puutarhaani", huokasi Dorian.

"Ei se ole tarpeen", vastasi hänen ystävänsä. "Elämällä on aina unikkoja
käsissään. Tietysti joskus tarvitaan pitkääkin aikaa. Kerran minä en
käyttänyt mitään muita kukkia kuin orvokkeja kokonaiseen kevätkauteen
jonkunmoisen taiteellisen surun merkkinä erään rakkausjutun vuoksi, joka
ei tahtonut kuolla. Mutta vihdoin kuitenkin se kuoli. En muista enää,
mikä sen tappoi. Ehkäpä se, että tyttö tahtoi uhrata koko maailman minun
tähteni. Se on aina julma hetki. Se herättää ihmisessä koko
iankaikkisuuden kauhun. No niin -- voitkohan uskoa? -- viikkoa myöhemmin
lady Hampshiren luona, minä jouduin istumaan saman neiden viereen
päivällispöydässä, ja hän itsepäisyydessään tahtoi ottaa esille koko
jutun, rupesi kaivelemaan entisyyttä ja tekemään suunnitteluja
tulevaisuuden varalta. Minä olin haudannut rakkauteni liljojen peittoon.
Hän raasti sen jälleen näkyviin ja vakuutti minulle, että minä olin
turmellut hänen elämänsä. Minun on pakko todistaa, että hän söi aimo
päivällisen, enkä sen vuoksi voinut olla yhtään huolissani hänen
tähtensä. Mutta millaista mauttomuutta hän osoitti! Entisyyden ainoa
viehätys onkin juuri siinä, että se on mennyttä. Mutta naiset eivät
koskaan käsitä, milloin esirippu on langennut. He haluavat aina kuudetta
näytöstä, ja juuri kun kappale on kadottanut kaiken mielenkiinnon, he
tahtoisivat sitä jatkaa. Jos he saisivat määrätä, niin jokainen
huvinäytelmä loppuisi traagillisesti ja jokainen murhenäytelmä muuttuisi
farssiksi. He ovat ihastuttavan taiteellisia, mutta heillä ei ole
taideaistia. Sinä olet onnellisempi kuin minä. Minä vakuutan sinulle,
Dorian, ettei yksikään nainen, jonka minä olen tuntenut, olisi tehnyt
minun tähteni sitä, mitä Sibyl Vane teki. Tavalliset naiset aina
lohduttuvat. Muutamat tekevät sen käyttämällä hempeämielisiä värejä. Älä
koskaan luota naiseen, joka käyttää sinipunertavia värejä, olkoon hän
minkä ikäinen hyvänsä, tai viisineljättä ikävuotta täyttäneesen naiseen,
joka pitää vaaleanpunaisista nauhoista. Se merkitsee aina, että heillä
jo on entisyyttä. Toiset tuntevat suurta lohdutusta kun he äkkiä ovat
huomaavinaan hyviä ominaisuuksia miehissänsä. He kehuvat kaikille
kotionneaan, ikäänkuin se olisi hurmaavin kaikista synneistä. Toiset
löytävät lohdutuksensa uskonnossa. Sen salaperäisyyksillä on sama
viehätys kuin kurtiisilla, vakuutti eräs nainen kerta; ja minä voin sen
täydellisesti ymmärtää. Sitä paitsi ei mikään kutkuta meidän
turhamaisuuttamme niin suuressa määrin kuin se, jos meitä sanotaan
syntisiksi. Omatunto tekee meistä kaikista egoisteja. Niin; ei
todellakaan ole loppua niillä lohdutuksen keinoilla, joita nainen
nykyään voi löytää. Tosiaankin, en ole edes maininnut kaikista
tärkeintä."

"Mikä se on, Harry!" sanoi nuorukainen välinpitämättömästi.

"Oi, kaikkein helpoin lohdutus. Otetaan jonkun toisen ihailija, kun on
kadottanut omansa. Seuraelämässä nainen siten aina puhdistuu. Mutta
tosiaankin, Dorian, miten erilainen Sibyl Vane mahtoikaan olla kuin
kaikki muut naiset! Hänen kuolemansa on minun mielestäni niin ihmeen
kaunis. Olen iloinen, että elän aikakaudessa, jolloin sellaisia ihmeitä
voi tapahtua. Ne saattavat meitä uskomaan, että todellakin on olemassa
sellaista kuin romantiikkaa, intohimoa ja rakkautta, joilla me olemme
niin valmiit leikittelemään."

"Minä kohtelin häntä hirveän julmasti. Sen sinä unohdat!"

"Minäpä luulen, että naiset asettavat julmuuden, suorastaan julmuuden
korkeammalle kuin mitään muuta. Heillä on ihmeellisen alkuperäiset
vaistot. Me olemme vapauttaneet heidät, mutta sittenkin he pysyvät
orjina, jotka palvelevat herrojansa. He tahtovat olla käskynalaisia.
Olen varma siitä, että sinä olit suurenmoinen. En ole koskaan nähnyt
sinua oikein todellisesti suuttuneena, mutta minä voin kuvailla
mielessäni, kuinka ihanalta sinä näytit. Ja sitä paitsi sinä sanoit
minulle jotakin toissapäivänä, joka tuntui minusta kovin haaveilevalta,
mutta jonka nyt huomaan aivan todeksi ja joka on avaimena kaikkeen
muuhunkin."

"Mitä se oli, Harry?"

"Sinä sanoit, että Sibyl Vane edusti sinulle kaikkia runouden
sankarittaria -- että hän yhtenä iltana oli Desdemona, toisena Ofelia;
ja jos hän kuoli Juliana, niin hän heräsi jälleen henkiin Imogenena."

"Mutta nyt hän ei koskaan enää herää henkiin", mutisi nuorukainen,
kätkien kasvot käsiinsä.

"Ei, hän ei enää herää henkiin. Hän on näytellyt viimeisen osansa. Mutta
sinun täytyy ajatella hänen kuolemaansa synkän pukuhuoneen
hiljaisuudessa ikäänkuin se olisi jokin tavaton, hirveä murhenäytelmän
katkelma kuningas Jakobin ajoilta tai ihana näytös Websterin, Fordin tai
Cyril Tourneurin näytelmissä. Tyttö ei elänyt koskaan todellisuudessa,
ja siis hän ei ole koskaan todellisesti kuollutkaan. Sinulle ainakin hän
oli vain unelma, haavekuva, joka liiteli Shakespearen näytelmissä,
sulostutti niitä läsnäolonsa kautta -- paimenhuilu, jonka välityksellä
Shakespearen sävelet kajahtivat vain rikkaampina ja riemullisempina.
Samassa hetkessä kuin hän joutui todellisen elämän yhteyteen, hän
hämmensi sen, ja se huumasi hänet, ja hän läksi pois. Sure Ofeliaa, jos
tahdot. Sirota tuhkaa hiuksiisi sen vuoksi, että Cordelia kuristettiin.
Kiroa taivasta siksi että Brabantin tytär kuoli. Mutta älä hukkaa
kyyneleitäsi Sibyl Vanen tähden. Hän oli vähemmän todellinen kuin nuo
toiset."

Oli hetken hiljaisuus. Ilta alkoi hämärtää huoneessa. Ääneti,
hopeahelmoin varjot hiipivät puutarhasta sisään. Esineiden värit
alkoivat valjeta.

Jonkun ajan kuluttua Dorian Gray katsahti ylös. "Sinä olet selvittänyt
minulle oman itseni, Harry", hän mutisi jonkunmoisella helpoituksen
huojennuksella. "Minä tunsin kaiken sen minkä olet sanonut, mutta olin
peloissani enkä uskaltanut antaa sille ilmaisumuotoa. Kuinka hyvin sinä
tunnet minut! Mutta ei huolita puhua enää siitä mikä on tapahtunut. Se
on ollut ihmeellinen kokemus. Siinä kaikki. Saa nähdä, voiko elämä
tarjota minulle enää mitään ihmeellistä."

"Elämä voi tarjota sinulle mitä hyvänsä, Dorian. Ei ole mitään, mitä
sinä et voisi toteuttaa tavattomalla kauneudellasi."

"Mutta ajattelehan, Harry, jos minä tulen rumaksi, vanhaksi ja
ryppyiseksi? Mitä sitten?"

"Ah, sitten", sanoi lordi Henry nousten lähteäksensä -- "sitten, rakas
Dorian, sinun täytyy taistella saavuttaaksesi voittoja. Nyt voitot
tulevat suoraan sinun syliisi. Ei, sinun täytyy säilyttää kaunis
ulkomuotosi. Me elämme ajassa, joka lukee liiaksi ollakseen viisas, ja
ajattelee liiaksi ollakseen kaunis. Me emme tule toimeen ilman sinua. Ja
nyt olisi parasta, jos pukeutuisit ja tulisit mukaan klubiin. Me tulemme
sittenkin hiukan myöhään."

"Minä luulen parhaaksi, että tapaamme toisemme vasta ooperassa, Harry.
Olen liian väsynyt voidakseni syödä jotakin. Mikä on sisaresi aition
numero?"

"Kaksikymmentäseitsemän, luullakseni. Se on ensimäisellä parvella. Hänen
nimensä on ovella. Mutta minusta on ikävä, ettet tule syömään."

"Ei minulla ole halua", sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mutta olen
sinulle hyvin kiitollinen kaikesta siitä, minkä minulle olet sanonut.
Sinä olet minun rakkain ystäväni. Ei kukaan ole ymmärtänyt minua niin
hyvin kuin sinä."

"Meidän ystävyytemme on vasta alulla, Dorian", vastasi lordi Henry
pudistaen hänen kättänsä. "Hyvästi. Toivottavasti näen sinut puoli
kymmeneltä. Muista, Patti laulaa."

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, niin Dorian Gray soitti kelloa, ja
hetken kuluttua Viktor toi lamput sisään ja veti uutimet alas. Dorian
odotti kärsimättömästi hänen poistumistansa. Mies näytti tarvitsevan
hirveän paljo aikaa kaikkeen.

Heti kun hän oli poistunut, niin Dorian syöksi varjostimen luo ja veti
sen syrjään. Ei, kuva ei ollut muuttunut entistään enemmän. Se oli
saanut tiedon Sibyl Vanen kuolemasta ennenkuin hän itse. Elämän
salaisuudet selvisivät sille samassa hetkessä kuin ne tapahtuivatkin.
Hirveä julmuuden ilme, joka vääristi suun hienoja piirteitä, oli
varmaankin ilmaantunut samana hetkenä, jolloin tyttö oli juonut myrkkyä.
Vai oliko se välinpitämätön ulkonaisille tapahtumille? Oliko sillä vain
selkoa siitä, mikä sielussa liikkui? Dorian mietti ja toivoi, että hän
kerran saisi omin silmin nähdä tuon muutoksen tapahtuvan, ja häntä
värisytti sitä toivoessansa.

Sibyl parka! Mikä ihmeellinen tapaus se oli ollut! Hän oli usein
näytellyt kuolevaa näyttämöllä. Sitten itse kuolema oli kosketellut
häntä ja vienyt hänet mukanansa. Miten Sibyl oli näytellyt tuota
viimeistä julmaa kohtausta? Oliko hän kironnut hänet kuollessansa? Ei,
Sibyl oli kuollut rakkaudesta häneen, ja rakkaus tulisi nyt aina olemaan
hänelle pyhä kuin sakramentti. Sibyl oli sovittanut kaikki uhraamalla
oman elämänsä. Hän ei tahtonut enää muistella niitä kärsimyksiä, joita
hänen oli täytynyt kestää Sibylin tähden tuona hirveänä iltana
teatterissa. Nyt kun hän ajatteli Sibylia, niin tämä oli hänestä
ikäänkuin ihmeellinen, traagillinen henkilö, joka oli lähetetty maailman
näyttämölle esittämään rakkauden ylevää todellisuutta. Ihmeellinen,
traagillinen olentoko? Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä
muistellessaan hänen lapsekasta katsettaan, hempeää, suloista olentoaan
ja arkaa, pelokasta esiintymistään. Hän pyyhki ne nopeasti pois ja
katseli jälleen kuvaa.

Hän tunsi valitsemisen hetken nyt tulleen. Vai oliko hän jo tehnyt
valintansa? Niin, elämä oli hänen puolestaan valinnut -- elämä, ja hänen
oma kiihkeä halunsa saada tuntea elämää. Ikuisen nuoruuden ikuiset
intohimot, herkulliset ja salaiset nautinnot, hurjat huvit ja vielä
hurjemmat synnit -- kaiken tuon hän saisi omakseen. Kuva yksin kantaisi
hänen häpeänsä taakkaa: siinä kaikki.

Tuskan tunne valtasi hänet ajatellessaan sitä hävitystä,
joka kohtaisi kaunista muotokuvaa. Kerran hän poikamaisessa
narcissusturhamaisuudessaan oli suudellut, tai ollut suutelevinaan noita
maalattuja huulia, jotka nyt niin katkerasti hymyilivät hänelle. Aamun
toisensa jälkeen hän oli istunut kuvan edessä ja ihaillut sen kauneutta,
aivan rakastuneena siihen, niinkuin hänestä joskus tuntui. Muuttuisiko
se nyt jokaisen hänen tunnelmansa mukaan? Tulisiko se kauheaksi ja
inhottavaksi, jotta se oli piiloitettava suljettuun huoneesen, salattava
auringon valolta, joka niin usein oli muuttanut sen soljuvat suortuvat
kimaltelevaksi kullaksi!

Hetken aikaa hän aikoi rukoilla, että tuo kauhistuttava side, joka oli
olemassa kuvan ja hänen välillänsä, lakkaisi. Se oli muuttunut hartaan
toivomuksen johdosta, ehkäpä harras toivomus voisi peruuttaa edellisen
toivomuksen. Ja sittenkin, kukahan, joka hiukankin tunsi elämää,
kieltäytyisi siitä onnesta, että saisi pysyä alati nuorena, vaikka tuo
onni olisi kuinkakin eriskummainen ja sen seuraukset kuinka kovia
tahansa? Mutta oliko se hänen itsensä määrättävissä? Oliko hänen
toivomuksensa todellakin saanut aikaan tuon muutoksen? Eiköhän joku
kummallinen tieteellinen syy voinut sitä vaikuttaa? Jos ajatus saattoi
vaikuttaa elävään organismiin, niin eikö ajatus saattanut vaikuttaa myös
kuolleihin, epäorgaanisiin esineihin? Niin, miksikä ei meitä ympäröivät
esineet voisi tietämättä ja ilman tajullista toivetta, värähdellä
sopusoinnussa meidän mielialojemme ja intohimojemme kanssa, siten että
atomit vetäisivät puoleensa atomeja salaisen rakkauden tai ihmeellisen
ystävyyden valtaamina? Mitä merkitystä itse vaikuttimilla oli? Hän ei
enää koskaan yrittäisi rukouksella koetella hirveää voimaa. Jos kuva
muuttuu, niin se muuttuu. Siinä kaikki. Mitä sitä kannattaisi sen
enemmän sureksia?

Hyvin huvittavaa päinvastoin olisi tehdä siitä huomioita. Hän saattaisi
seurata omaa mielialaansa sen salaisimpiinkin sokkeloihin. Tämä
muotokuva olisi kuin taikapeili. Samalla tavalla kuin se oli paljastanut
hänelle hänen ulkonaisen muotonsa, se paljastaisi hänelle hänen
sielunsakin. Ja kun kuvalle tulisi talven aika, niin hän itse olisi
ehtinyt vasta sinne, missä kevät värähdellen odottaa kesän tuloa. Kun
puna oli kadonnut sen poskista ja jäljelle oli jäänyt vain kalkinkalpea
naamari ja lyijynraskaat silmät, niin hän itse olisi vielä nuoruuden
loistossaan. Ei yksikään hänen kauneutensa kukka kuihtuisi. Hänen
elämänvaltasuonensa ei koskaan heikontuisi. Hän pysyisi voimakkaana,
joustavana ja iloisena aivan kuin kreikkalaisten jumalat. Mitäpä hän
välitti tuon kankaalle maalatun kuvan kohtalosta? Hän itse olisi
turvattu. Se oli pääasia.

Hän asetti varjostimen entiselle paikalleen kuvan eteen, ja hymyili.
Sitten hän meni makuuhuoneesen, jossa hänen kamaripalvelijansa jo häntä
odotti. Tuntia myöhemmin hän oli ooperassa, ja lordi Henry nojautui
hänen tuolinsa yli.



LUKU IX.


Istuessaan aamiaispöydässä seuraavana päivänä Basil Hallward astui
sisään.

"Olen niin iloinen, että tapasin sinut kotona, Dorian", hän sanoi
vakavasti. "Kävin täällä eilen illalla ja minulle sanottiin että olit
ooperassa. Tietysti minä tiesin, että se oli mahdotonta. Mutta minä
olisin toivonut, että olisit ilmoittanut, minne todellakin olit mennyt.
Minä vietin hirveän illan, puoleksi peläten, että toinen murhenäytelmä
voisi seurata toista. Minun mielestäni olisit voinut sähköttää minulle,
kun sait tietää asian. Minä luin sen aivan sattumalta Globen viimeisestä
numerosta, joka klubissa osui käteeni. Tulin heti tänne, ja olin
tuskissani, kun en tavannut sinua. En voi sanoa sinulle, miten kipeästi
tuo asia on koskenut minuun. Minä ymmärrän kuinka julmasti sinä kärsit.
Mutta missä sinä olit? Menitkö tapaamaan tyttö paran äitiä? Hetken
ajattelin mennä sinua sieltä hakemaan. Osoite oli lehdessä. Jossakin
Euston roadin varrella, eikö niin? Mutta minä pelkäsin häiritseväni
surua, jota en kuitenkaan voinut keventää. Vaimo parka! Millaisessa
mielentilassa hän lienee! Ja hänen ainoa lapsensa! Mitä hän sanoi
siitä?"

"Rakas Basil, kuinka minä voisin tietää?" mutisi Dorian Gray maistellen
kellertävää viiniä hienosta, kullalla silatusta, kellomaisesta,
venetsialaisesta lasista ja näyttäen hyvin kiusaantuneelta. "Minä olin
ooperassa. Sinun olisi pitänyt tulla sinne. Tapasin ensi kertaa lady
Gwendolenin, Harryn sisaren. Me istuimme hänen aitiossansa. Hän on
kerrassaan ihastuttava, ja Patti lauloi jumalallisesti. Älä puhu
kauhistuttavista asioista. Jollei puhu jostakin, niin se ei ole koskaan
tapahtunutkaan. Vain sanat tekevät asiat todellisiksi, niinkuin Harry
sanoo. Mutta Sibyl ei ollut tuon vaimon ainoa lapsi. Hänellä on
poikakin, hauska poika luullakseni. Mutta hän ei ole näyttelijä. Hän on
merimies, tai jotain sen tapaista. Ja nyt, kerro itsestäsi ja mitä sinä
maalaat."

"Menitkö sinä ooperaan?" sanoi Hallward hyvin hitaasti, äänessä hillityn
surun sävy. "Sinä menit ooperaan, vaikka Sibyl Vane makasi kuolleena
jossakin likaisessa loukossa? Sinä voit puhua minulle muista
ihastuttavista naisista ja Pattin jumalallisesta laulusta, ennenkuin
tyttö, jota sinä rakastit, on päässyt haudan rauhaan ja lepoon?
Tiedäppäs, sinä veikkonen, että hänen pieni, valkoinen ruumiinsa saa
kestää vielä monta kauheutta."

"Älä puhu, Basil! Minä en tahdo kuulla!" huudahti Dorian hypäten
pystyyn. "Älä puhu minulle tuosta asiasta. Se mikä on tapahtunut, on
tapahtunut. Mikä on mennyttä, on mennyttä."

"Sinä sanot eilistä päivää menneisyydeksi?"

"Mitä se liikuttaa todellista ajankulkua? Vain typerät ihmiset
tarvitsevat vuosikausia voidakseen irtautua mielenliikutuksistaan. Mies,
joka hallitsee itseänsä, voi tehdä lopun surusta yhtä helposti kuin
keksiä jonkun huvin. Minä en tahdo olla tunteitteni orja. Minä tahdon
käyttää niitä, iloita niistä ja hallita niitä."

"Dorian, tämä on julmaa! Sinussa on tapahtunut täydellinen muutos.
Ulkomuodoltasi olet aivan sama ihmeellinen poika, jolla oli tapana
päivän toisensa jälkeen tulla minun atelieriini ja istua mallinani.
Mutta silloin sinä olit yksinkertainen, luonnollinen ja
teeskentelemätön. Sinä olit kaikkein vähimmin pilattu olento koko
maailmassa. Sinä puhut ikäänkuin olisit sydäntä ja sääliä vailla. Se on
kokonaan Harryn vaikutusta. Sen minä nyt näen."

Nuorukainen punastui ja astui ikkunan luo katsellen hetken aikaa
vihreää, lehahtelevaa, auringon paahtamaa puutarhaa. "Minä olen suuressa
kiitollisuuden velassa Harrylle, Basil", hän sanoi vihdoin --
"suuremmassa velassa kuin sinulle. Sinä opetit minulle vain
turhamaisuutta."

"No niin, olen saanut siitä rangaistukseni, Dorian -- tai saan sen
ainakin kerran."

"En ymmärrä, mitä sinä tarkoitat, Basil", hän huudahti kääntyen ympäri.
"En ymmärrä, mitä sinä tahdot. Mitä sinä tahdot?"

"Minä tahtoisin saada takaisin sen Dorian Grayn, jota minä ennen
maalasin", sanoi taiteilija surunvoittoisesti.

"Basil", sanoi nuorukainen astuen hänen luokseen ja laskien kätensä
hänen olkapäälleen, "sinä olet tullut liian myöhään. Eilen kun kuulin,
että Sibyl Vane oli tappanut itsensä --"

"Tappanutko itsensä? Hyvä Jumala, onko se totta?" huudahti Hallward
katsoen häneen kauhun vallassa.

"Rakas Basil! Et suinkaan sinä luule sitä tavalliseksi onnettomuudeksi?
Tietysti hän teki itsemurhan."

Vanhempi mies peitti kasvonsa käsiinsä. "Kuinka hirveää", hän mutisi ja
väristys kulki hänen ruumiinsa läpi.

"Ei", sanoi Dorian Gray, "ei se ole hirveää. Se on vain meidän
aikakautemme suurimpia romantisia murhenäytelmiä. Tavallisesti
näyttelijät viettävät kaikkein jokapäiväisintä elämää. He ovat hyviä
aviomiehiä tai uskollisia vaimoja tai yleensä jotakin ikävää. Sinä
tiedät, mitä minä tarkoitan -- keskiluokan hyveitä ja kaikkea sen
kaltaista. Kuinka erilainen Sibyl oli! Hän eli ihanimman
murhenäytelmänsä. Hän oli aina sankaritar. Viimeisenä iltana, jolloin
hän näytteli -- sinä iltana, jolloin sinä näit hänet -- hän näytteli
huonosti sentähden että hän itse oli saanut kokea todellista rakkautta.
Kun hän huomasi, ettei se ollutkaan todellista, niin hän kuoli, samoin
kuin Julia olisi tehnyt. Hän palasi jälleen taiteen ilmakehään. Hän oli
tavallaan marttyyri. Hänen kuolemassaan ilmeni marttyriuden pateetista
hyödyttömyyttä ja hivuttavaa ihanuutta. Mutta, niinkuin jo sinulle
sanoin, sinun ei pidä luulla etten minä olisi kärsinyt. Jos sinä olisit
tullut eilen oikeaan aikaan -- noin puolikuudelta, tai neljännestä
vailla kuusi -- niin olisit tavannut minut kyynelissä. Ei Harrykaan,
joka oli täällä ja toi minulle tuon sanoman, voinut aavistaakkaan kuinka
minä kärsin. Minä kärsin kauheasti. Sitten tuska katosi. En voi kahdesti
tuntea samalla tavalla. Ei kukaan muu sitä voi paitsi hempeämieliset
ihmiset. Ja sinä olet kovin kohtuuton, Basil. Sinä tulet tänne
lohduttamaan. Sehän on hyvin kaunista sinun puoleltasi. Mutta sinä
huomaatkin, etten ole enää lohdutuksen tarpeessa, ja sinä raivostut. Se
on aivan ihmisystävällisen ihmisen tapaista. Sinä palautat mieleeni
erään jutun, jonka Harry kertoi minulle eräästä filantropista, joka
kokonaista kaksikymmentä vuotta koetti hyvittää jotakin vääryyttä tai
muuttaa jotakin väärää -- en oikein enää muista mitä se oli. Vihdoin se
hänelle onnistuikin, mutta samassa myöskin hän tunsi suurta pettymystä.
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, hän kuoli suorastaan ikävästä ja
muuttui parantumattomaksi ihmisvihaajaksi. Ja sitä paitsi, rakas, vanha
Basil, jos todellakin tahdot lohduttaa minua, niin koeta mielemmin saada
minut unohtamaan se, mikä on tapahtunut tai näkemään sitä vain puhtaasti
taiteelliselta kannalta. Gautierko vai kukahan se lie kirjoittanut
kirjan _de la consolation des arts_ [Taiteitten lohdutuksesta]? Muistan
kerran löytäneeni sinun kirjastostasi erään pienen pergamenttikantisen
kirjan, jossa nuo ihmeelliset sanat seisoivat. No niin, minä en ole
samaa mieltä kuin tuo nuori mies, josta sinä kerroit minulle ollessamme
yhdessä Marlowin luona, ja joka väitti että keltainen silkki voi
lohduttaa ihmistä kaikissa elämän suruissa. Minä rakastan kaikkea
kaunista, jota voi pidellä ja kosketella. Vanhoja brokadeja, viheriöitä
bronsseja, lakeeritöitä, veistettyä norsunluuta, kauniita ympäristöjä,
ylellisyyttä, komeutta, kaikki nuo vaikuttavat minuun syvästi. Mutta
vieläkin enemmän merkitsee minulle se taiteellinen temperamentti, jota
nuo esineet luovat, tai ainakin kehittävät. Jos tahtoo sivulta päin
tarkastaa omaa elämäänsä, niin tulee, niinkuin Harry sanoo, välttää
elämän taisteluja. Minä tiedän että tuo minun puheeni ihmetyttää sinua.
Sinä et ole huomannut, miten minä olen kehittynyt. Minä olin vain
koulupoika, kun sinä tutustuit minuun. Nyt minä olen täysi mies. Minussa
on herännyt uusia intohimoja, uusia ajatuksia ja uusia aatteita. Minä
olen nyt toinen, mutta sinun täytyy pitää minusta sittenkin. Minä olen
muuttunut, mutta sinun täytyy aina olla minun ystäväni. Tietysti minä
olen hyvin kiintynyt Harryyn. Mutta minä tiedän että sinä olet
luonteeltasi parempi kuin hän. Sinä et ole voimakkaampi -- sinä pelkäät
liiaksi elämää -- mutta sinä olet parempi. Ja kuinka onnellisia me
olimme yhdessä! Älä hylkää minua, Basil, äläkä moiti minua. Minä olen se
mikä minä olen. Siitä ei voi sen enempää sanoa."

Maalari tunsi syvää liikutusta. Nuorukainen oli hänelle hyvin rakas, ja
hänen personallisuutensa oli vaikuttanut suuren käännöksen hänen
taiteessansa. Hän ei voinut sietää sitä ajatustakaan, että hän vielä
moittisi häntä. Hänen välinpitämättömyytensä oli varmaan vain ohimenevä
oikku. Hänessä oli niin paljon hyvää, niin paljon jaloa.

"No niin, Dorian", sanoi hän vihdoin surullisesti hymyillen, "en tahdo
tämän jälkeen puhua sinulle enää tästä hirveästä tapahtumasta. Minä
toivon vain, ettei sinun nimeäsi sekoiteta sen yhteyteen. Tänään
iltapuolella pidetään kuulustelua. Onko sinua kutsuttu siihen?"

Dorian pudisti päätään ja hänen kasvoihinsa ilmestyi kiusaantunut ilme,
kun hän kuuli sanan "kuulustelu." Kaikki sellainen oli niin raakaa ja
törkeää.

"He eivät tunne minun nimeäni", hän vastasi.

"Eikö tyttökään tiennyt?"

"Ainoastaan ristinimeni, ja olen aivan varma siitä, ettei hän sitä
koskaan maininnut kellekään. Hän sanoi kerta, että kaikki olivat kovin
uteliaat tietämään, kuka minä olin, ja että hän aina nimitti minua vain
satuprinssiksi. Siinä hän teki hyvin kauniisti. Sinun pitäisi piirtää
minulle Sibylin kuva, Basil. Tahtoisin mielelläni, että omistaisin
hänestä jotakin muutakin kuin vain muiston muutamista suudelmista ja
katkonaisista, intomielisistä sanoista."

"Koetan parastani, Dorian, jos se tuottaa sinulle iloa. Mutta minä
tahtoisin maalata taas sinutkin. Työni ei edisty ilman sinua."

"En voi koskaan enää olla sinun mallinasi, Basil. Aivan mahdotonta!" hän
huudahti peräytyen taakse.

Maalari katsoi häneen ihmeissänsä.

"Rakas ystävä, mitä mielettömyyksiä sinä puhut!" hän huudahti.
"Tarkoitatko ettei minun maalaukseni miellytä sinua? Missä se on? Miksi
olet asettanut varjostimen sen eteen? Anna minun katsella sitä. Se on
minun paras työni. Ota varjostin pois, Dorian. Miten hävytöntä, että
sinun palvelijasi on peittänyt minun maalaukseni tuolla tavalla. Koko
huone näytti niin oudolta kun tulin sisään."

"Minun palvelijallani ei ole mitään tekemistä sen kanssa, Basil.
Luuletko sinä, että antaisin hänen järjestää minun huonettani? Joskus
hän hoitaa minun kukkiani -- siinä kaikki. Ei, minä tein sen itse. Valo
oli liian voimakas kuvalle."

"Liianko voimakas! Mahdotonta, hyvä ystävä. Paikka on erinomainen. Annas
kun katson." Ja Hallward astui huoneen nurkkausta kohti.

Dorian Grayn huulilta pääsi kauhun huudahtus, ja hän hyökkäsi maalarin
ja varjostimen väliin. "Basil", hän sanoi aivan kalpeana, "älä katsele
sitä. Minä en tahdo."

"Enkö saisi katsoa omaa työtäni! Ethän lie tosissasi. Miksi en saisi
sitä katsella?" huudahti Hallward nauraen.

"Jos yrität katsoa sitä, Basil, niin, kunniani kautta, en koskaan puhu
sinulle enää sanaakaan. Olen aivan tosissani. Minä en anna sinulle
minkäänlaista selitystä, etkä sinä saa mitään kysyäkkään. Mutta muista,
jos kosket tuohon varjostimeen, niin meidän välimme ovat lopussa."

Hallward oli kuin ukkosen-iskemä. Hän katsoi hämmästyneenä Dorian
Grayhin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tällaisena. Nuorukainen
oli aivan kalpea vihasta. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hänen
silmäteränsä loistivat kuin siniset tulipyörät. Hän vapisi koko
ruumiissaan.

"Dorian!"

"Älä puhu!"

"Mutta mitä se merkitsee? Tietysti en tahdo katsella sitä, jos et sinä
halua", hän sanoi kylmästi käännähtäen kantapäällään ja astuen suoraan
ikkunan luo. "Mutta totta tosiaan, tuntuuhan se melkein mielettömältä,
etten minä saisi katsella omaa työtäni, varsinkin kun aion asettaa sen
ensi syksynä Parisissa näytteille. Luultavasti minun täytyy vernissata
se sitä ennen, ja täytyyhän minun siis joka tapauksessa saada se nähdä,
miksikä ei siis yhtä hyvin jo tänään."

"Panna näytteillekö! Tahdotko asettaa sen näytteille?" huudahti Dorian
Gray joutuen omituisen kauhun valtaan. Saisiko maailma nähdä hänen
salaisuutensa? Saisivatko ihmiset ällistellä hänen elämänsä mysteriota?
Se oli mahdotonta. Jotakin -- hän ei tiennyt itse mitä -- oli heti
paikalla tehtävä.

"Niin, ei sinulla suinkaan ole mitään sitä vastaan. Georges Petit aikoo
koota kaikki minun parhaat tauluni erikoisnäyttelyä varten Rue de Sèzen
varrelle, joka avataan lokakuun alkuviikolla. Kuva on vain kuukauden
päivät poissa. Sen aikaa sinä voit hyvinkin olla ilman sitä, eikö totta.
Sitä paitsi olet varmaan silloin poissa kaupungistakin. Ja jos pidät
sitä aina varjostimen peitossa, niin et taida siitä suuriakaan
välittää."

Dorian Gray siveli kädellä otsaansa. Siinä oli hikipisaria. Hän tunsi
olevansa hirveän vaaran partaalla. "Kuukausi sitten sanoit minulle,
ettet koskaan asettaisi sitä näytteille", sanoi hän. "Miksi olet
muuttanut mieltäsi? Ihmiset, jotka väittävät olevansa johdonmukaisia,
ovat yhtä oikullisia kuin muutkin. Ainoa ero on siinä, että heidän
oikkunsa ovat aivan järjettömiä. Et suinkaan ole unohtanut, miten sinä
vakuutit minulle aivan juhlallisesti, ettet mistään hinnasta maailmassa
asettaisi sitä näytteille. Sinä sanoit aivan samaa Harryllekin." Hän
vaikeni äkkiä ja valo välähti hänen silmiinsä. Hän muisti lordi Henryn
sanoneen hänelle kerran, puoleksi vakavasti, puoleksi leikillä: "jos
haluat saada hupaisan hetken, niin pyydä Basilia kertomaan sinulle,
miksei hän tahdo asettaa kuvaasi näytteille. Hän kertoi sen minulle, ja
se oli koko yllätys." Niin, ehkäpä Basilillakin oli oma salaisuutensa.
Hänpä koettaisi kysellä.

"Basil", hän sanoi astuen aivan lähelle häntä ja katsoen häntä suoraan
silmiin, "meillä kummallakin on salaisuutemme. Kerro sinä omasi minulle,
niin minäkin kerron sinulle. Miksi et tahtonut asettaa kuvaani
näytteille?"

Maalari värisi tahtomattansa. "Dorian, jos kertoisin sen sinulle, niin
pitäisit minusta vähemmän kuin nyt ja varmaan pilkkaisit minua. Sitä en
voisi kestää. Jollet salli minun katsella kuvaasi, niin tyydyn siihen.
Saanhan aina katsella sinua. Jos tahdot estää maailmaa näkemästä parasta
teostani, mitä koskaan olen luonut, niin tyydyn siihen. Sinun
ystävyytesi on minulle kalliimpi kuin kaikki kunnia ja arvo."

"Ei, Basil, kerro minulle", intti Dorian Gray. "Minulla luullakseni on
oikeus sitä tietää." Hänen kauhuntunteensa oli kadonnut ja uteliaisuus
tullut sijaan. Hän oli päättänyt ottaa selville Basil Hallwardin
salaisuuden.

"Käydään istumaan, Dorian", sanoi maalari näyttäen kiusaantuneelta.
"Istutaan hetkeksi. Ja vastaa minulle vain yhteen ainoaan kysymykseen.
Oletko huomannut kuvassa jotakin omituista -- jotakin, joka ehkä ei heti
pistänyt sinun silmääsi, mutta joka äkkiä kävi sinulle selväksi?"

"Basil!" huudahti nuorukainen tarttuen vapisevin käsin kiinni tuolinsa
käsinojiin ja luoden häneen hurjat, kauhistuneet silmänsä.

"Minä näen, että olet sen huomannut. Älä puhu. Odota, kunnes olet
kuullut mitä minulla on sanottavaa. Dorian, siitä hetkestä alkain,
jolloin tapasin sinut, sinun personallisuutesi vaikutti ihmeellisesti
minuun. Sinä valtasit minut kokonaan, minun sieluni, aivoni ja voimani.
Sinä merkitsit minulle sen näkymättömän ideaalin ruumistumista, joka
kummittelee meidän taiteilijoiden mielessä kuin ihanan unelman muisto.
Minä jumaloin sinua. Minä kadehdin joka ainoaa joka puhutteli sinua.
Minä tahdoin pitää sinut vain omanani. Olin onnellinen vain silloin kun
olin sinun seurassasi. Silloinkin kun olit poissa, olit läsnä
taiteessani... Tietysti en koskaan antanut sinun aavistaa tätä kaikkea.
Sehän olisi ollut mahdotonta. Ethän sinä olisi sitä ymmärtänyt. Tuskin
ymmärsin sitä itsekään. Minä tiesin vain, että olin katsonut
täydellisyyttä kasvoista kasvoihin ja että maailma minun silmissäni oli
muuttunut ihanaksi -- liian ihanaksi ehkä, sillä tuollaisessa
mielettömässä jumaloimisessa piilee vaara, sekä kadottamisen että
säilyttämisen vaara... Kului viikko viikolta ja minä jouduin yhä enemmän
sinun tenhosi valtaan. Sitten seurasi uusi kehitys. Olin maalannut sinut
Pariksena loistavassa sotasovassa, ja Adoniksena metsämiehen puvussa,
kiiltävä metsäsian keihäs olalla. Sinä istuit lotuskukkaseppele kutrilla
Hadrianuksen purren kokassa ja tähystelit yli vihertävän, mutaisen
Niilin. Sinä kumarruit yksinäisen lähteen reunan yli kreikkalaisen
metsän siimeksessä, ja katselit omien kasvojesi ihanuutta veden
kirkkaassa hopeakalvossa. Ja kaikki oli ollut, niinkuin taiteen tuleekin
olla: välitöntä, ihanteellista ja kaukaista. -- Eräänä päivänä -- joskus
olen halukas luulemaan, että se oli onneton päivä -- päätin maalata
ihanan kuvan sinusta, sellaisena kuin sinä todellisesti olit, ei
menneiden aikojen verhossa, vaan omassa puvussasi, oman aikasi keskellä.
En tiedä, tokko työtavan realismi sen vaikutti, vai sinun
personallisuutesi, joka ilmeni nyt minulle ilman minkäänlaista verhoa
tai varjostusta. Sen tiedän vain, että työskennellessäni minusta tuntui,
ikäänkuin jokainen värihitu ja pensselinveto olisi ilmaissut minun
salaisuuttani. Minä aloin pelätä, että muut näkisivät minun
jumaloitsemiseni. Minä tunsin, Dorian, että olin ilmaissut liian paljon,
että olin liiaksi pannut siihen omaa itseäni. Sen vuoksi päätin etten
koskaan asettaisi kuvaa näytteille. Sinä olit hiukan pahoillasi; mutta
ethän sinä voinut tietää mitä se minulle merkitsi. Harry, jolle minä
puhuin siitä, nauroi minulle. Mutta minä en välittänyt siitä. Kun kuva
oli valmis ja minä istuin yksin sen kanssa, niin tunsin olevani
oikeassa... No niin, muutamia päiviä myöhemmin se vietiin pois minun
atelieristani, ja heti kun olin päässyt vapaaksi sen painostavasta ja
tenhoavasta läsnäolosta, niin minusta tuntui mielettömältä, että olin
luullut näkeväni siinä muuta kuin että sinun kasvosi olivat erinomaisen
kauniit ja että minä osasin maalata. Nytkin on minun mielestäni erehdys,
jos luulee voivansa ilmaista valmiissa teoksessa sitä intohimoa, jota
työtä tehdessään tuntee. Taide on aina abstraktisempaa, kuin mitä me
oletamme. Muoto ja väri ilmaisee, muotoa ja väriä -- siinä kaikki.
Minusta tuntuu usein, että taide voipi salata taiteilijan paljoa
täydellisemmin kuin saattaa hänet ilmi. Ja sen vuoksi, kun sain tuon
tarjouksen Parisista, niin arvelin että sinun muotokuvasi voisi olla
näyttelyn päätauluna. En koskaan voinut ajatella että sinä kieltäisit.
Nyt huomaan että olet oikeassa. Taulua ei voi asettaa näytteille. Älä
ole minulle pahoillasi, Dorian, siitä mitä sinulle olen puhunut.
Niinkuin sanoin jo kerta Harryllekin, sinä olet luotu jumaloitavaksi."

Dorian Gray veti syvältä henkeään. Puna palasi hänen poskiinsa ja
hymyily karehti hänen huuliensa ympärillä. Vaara oli häädetty.
Toistaiseksi hän oli turvassa. Mutta sittenkään hän ei voinut olla
tuntematta sääliä maalaria kohtaan, joka juuri oli lopettanut tuon
omituisen tunnustuksensa, ja hän ihmetteli, tokko koskaan jonkun ystävän
personallisuus saattaisi vallata hänet yhtä suuressa määrässä. Lordi
Henry oli viehättävä sen vuoksi, että hän oli vaarallinen. Mutta siinä
kaikki. Hän oli liian viisas ja liian kyynillinen, jotta häneen
todellakin voisi kiintyä. Tutustuisiko hän koskaan henkilöön, jota hän
voisi jumaloida? Olisiko se yksi niistä kokemuksista, joita elämä oli
häntä varten varannut?

"Sepä on ihmeellistä, Dorian", sanoi Hallward, "että sinä olet sen
huomannut kuvassa. Oletko todellakin sen huomannut?"

"Jotakin minä olen huomannut", hän vastasi, "jotakin joka tuntui minusta
varsin ihmeelliseltä."

"No niin, sinä sallit kai minun nyt katsella kuvaa?"

Dorian pudisti päätään. "Älä pyydä sitä, Basil. En voi mitenkään antaa
sinun katsella sitä."

"Mutta toisella kertaa?"

"Ei koskaan."

"No, ehkä olet oikeassa. Hyvästi, Dorian. Sinä olet ainoa ihminen, joka
olet todellakin vaikuttanut minun taiteeseni. Mitä hyvää olen saanut
aikaan, siitä saan sinua kiittää. Ah! et tiedä, kuinka vaikeata minun
oli kertoa tuota kaikkea sinulle."

"Rakas Basil", sanoi Dorian, "mitä sinä olet kertonut minulle? Vain sen,
että tunsit ihailevasi minua liian paljon. Eihän se ole edes
imartelevaa."

"Se ei ollut aiottukaan imarteluksi. Se oli tunnustus. Nyt kun olen sen
tehnyt, niin minusta tuntuu ikäänkuin olisin kadottanut jotakin. Ehkäpä
ei pitäisi koskaan koettaa sanoilla ilmilausua jumaloimistansa."

"Tuo tunnustus tuotti minulle pettymystä."

"Vai niin, mitä sinä sitten odotit, Dorian? Et suinkaan sinä ole
huomannut mitään muuta kuvassa? Eihän siinä ollut mitään muuta
nähtävää?"

"Ei; siinä ei ollut mitään muuta. Miksikä kysyt? Mutta älä puhu
jumaloimisesta. Se on mieletöntä. Me olemme ystäviä, Basil, ja meidän
pitää alati pysyä ystävinä."

"Sinulla on nyt Harry", sanoi maalari surullisena.

"Ah, Harryko?" huudahti nuorukainen keveästi nauraen. "Harry kuluttaa
päivänsä puhumalla tolkuttomuuksia ja iltansa tekemällä mahdottomuuksia.
Juuri sellaista elämää minäkin tahtoisin viettää. Mutta en sittenkään
usko, että menisin Harryn luo, jos joutuisin hätään. Mielemmin tulisin
sinun luoksesi, Basil."

"Tahdotko ruveta minulle taas malliksi?"

"Mahdotonta!"

"Sinun kieltosi turmelee minun elämäni taiteilijana, Dorian. Ei kukaan
löydä kahta ihannetta elämässään. Harva yhden ainoankin."

"En voi selittää sitä sinulle, Basil, mutta en voi koskaan enää ruveta
sinulle malliksi. Muotokuvassa voi olla jotakin turmiollista. Sillä on
oma elämänsä. Minä tulen sinun luoksesi teetä juomaan. Se voi olla yhtä
huvittavaa."

"Huvittavampaa sinulle, sen kyllä uskon", mutisi Hallward suruissaan.
"Ja nyt, jää hyvästi. Olen pahoillani, ettet anna minun koskaan katsella
kuvaa. Mutta eihän sille voi mitään. Minä ymmärrän täydellisesti sinun
tunteesi."

Kun maalari läksi huoneesta, niin Dorian hymyili itseksensä. Basil
parka! Kuinka vähän hän aavisti todellista syytä! Ja miten ihmeellistä,
sen sijaan että hänen olisi pitänyt ilmaista oma salaisuutensa, hän
olikin aivan sattumalta päässyt ystävänsä salaisuuden perille! Maalarin
mielettömät mustasukkaisuuden kohtaukset, hänen kiihkeä ystävyytensä,
hänen liioitellut ylistyspuheensa, hänen käsittämätön vaitiolonsa --
kaiken tuon hän nyt käsitti ja hänen mielensä muuttui alakuloiseksi.
Tuollainen kiihkeä ystävyys tuntui hänestä melkein traagilliselta.

Hän huokasi ja soitti kelloa. Kuva oli saatava piiloon millä hinnalla
hyvänsä. Toistamiseen hän ei tahtonut joutua samanlaiseen pulmaan. Hän
oli ollut mieletön antaessaan sen jäädä hetkeksikään huoneesen, mihin
kaikilla hänen ystävillään oli vapaa pääsy.



LUKU X.


Kun kamaripalvelija astui sisään, niin Dorian Gray katsoi terävästi
häneen ja ihmetteli tokko mies oli aikonut luoda silmäyksen varjostimen
taakse. Mutta tämä seisoi aivan välinpitämättömänä ja odotti käskyjä.
Dorian sytytti paperossin ja astui peilin eteen ja katsoi siihen. Hän
saattoi nähdä siinä Viktorin kasvojen heijastuksen aivan selvästi. Ne
ilmaisivat vain levollista alistumista. Niissä ei ollut mitään, jota
olisi tarvinnut pelätä. Mutta kuitenkin hän arveli parhaaksi olla
varoillansa.

Hyvin hitaalla äänellä hän sanoi haluavansa puhutella taloudenhoitajaa,
ja sitten hän käski Viktorin mennä kehystentekijän luo ja pyytää häntä
lähettämään hänen luoksensa heti kaksi miestä. Kun Viktor poistui
huoneesta, niin Dorian luuli huomaavansa, että tämän silmät vilkkuivat
varjostinta kohti. Vai kuvitteliko hän sitä vain mielessänsä?

Hetken kuluttua mrs. Leaf pyörähti kirjastoon mustassa silkkipuvussansa
ja vanhanaikuiset pumpuliset puolivantut ryppyisissä käsissään. Dorian
pyysi häneltä kouluhuoneen avainta.

"Vanhan kouluhuoneenko avainta, mr. Dorian?" huudahti taloudenhoitaja.
"Sehän on täynnä tomua. Minun täytyy ensin puhdistuttaa sitä ja asettaa
se järjestykseen, ennenkuin te sinne menette. Teidän ei sovi sitä nähdä
sitä ennen. Ei totta tosiaan."

"En minä tahdo, että sitä siivotaan, Leaf. Minä halusin vain avainta."

"No, herra, te tulette aivan hämähäkinverkkoihin jos menette sinne
sisään. Eihän sitä ole avattu lähes viiteen vuoteen, ei siitä saakka
kuin vanha herra kuoli."

Hän säikähti kuullessaan mainittavan äidinisäänsä, hänellä oli vain
kiusallisia muistoja hänestä. "Ei sillä väliä", hän vastasi. "Minä
tahdon vain nähdä huoneita -- siinä kaikki. Antakaa minulle avain."

"Tässä on avain, herra", sanoi vanha nainen etsien vapisevin käsin
avainta avainkimpustansa. "Tässä on avain. Minä irroitan sen heti
paikalla kimpusta. Mutta ettehän aio ruveta asumaan tuolla ylhäällä,
herra, kun teillä on niin mukava täällä?"

"En, en", huudahti Dorian kärsimättömästi. "Kiitos, Leaf. Ei ole muuta
tarvis."

Hän viipyi vielä hetken aikaa ja jutteli talousasioistaan. Dorian
huokasi ja pyysi että hän itse järjestäisi asiat parhaan ymmärryksensä
mukaan. Hän poistui huoneesta hymyillen.

Kun ovi sulkeutui, niin Dorian pisti avaimen taskuunsa ja katsoi
ympärilleen huoneessa. Hänen silmiinsä osui suuri, punainen,
kullallakirjaeltu silkkipeite, komeaa venetsialaista tekoa
seitsemänneltätoista vuosisadalta, jonka hänen äitinsä oli löytänyt
eräästä luostarista Bolognassa. Niin, se oli sopiva peite tuon hirveän
kuvan ympärille. Sitä oli ehkä usein käytetty kuolleen verhona. Nyt sen
tuli salata jotakin, joka myös oli tuomittu katoamaan, hirveämpään
kadotukseen, kuin mitä itse kuolema oli -- jotakin, joka kauhua
kylväisi, eikä kuitenkaan koskaan kuolisi. Samoinkuin madot kalvavat
ruumista, samoin hänen syntinsä turmelisivat maalatun kuvan. Ne
tuhoaisivat sen kauneuden ja pilaisivat sen sulouden. Ne tahraisivat ja
häpäisisivät sen. Ja sittenkin se eläisi yhä edelleen. Se pysyisi aina
elossa.

Hän värisi ja hetken aikaa hän katui, ettei hän ollut kertonut Basilille
todellista syytä siihen, miksi hän tahtoi pitää kuvaa piilossa. Basil
olisi auttanut häntä vastustamaan lordi Henryn vaikutusta, sekä hänen
oman luonteensa viettelevää voimaa. Basilin rakkaus häneen -- sillä se
oli todellakin rakkautta -- oli jalo ja suuri. Se ei ollut vain
tuollaista fysillistä kauneuden ihailua, jonka aistit synnyttävät, ja
joka kuolee kun aistit väsähtävät. Se oli samanlaista rakkautta kuin
Michel Angelo oli tuntenut, ja Montaigne, Winckelmann ja itse
Shakespeare. Niin, Basil olisi voinut pelastaa hänet. Mutta nyt se oli
myöhäistä. Entisyyttä saattoi aina tuhota. Katumus, kieltäytyminen ja
unohdus saivat sen aikaan. Mutta tulevaisuutta ei voinut välttää.
Hänessä oli intohimoja, jotka pyrkisivät hurjina riehumaan, unelmia,
jotka tekisivät todellisiksi oman pahuutensa varjot.

Hän otti sohvalta suuren punakultaisen peitteen ja meni varjostimen
taakse. Olivatko kuvan kasvot muuttuneet vieläkin julmemmiksi? Ne
näyttivät samanlaisilta kuin ennenkin; mutta sittenkin hänen inhonsa
sitä kohtaan oli lisääntynyt. Kultaiset kutrit, siniset silmät ja
ruusunpunaiset huulet kaikki ne olivat siinä. Ilme yksin oli toinen. Se
oli hirvittävä julmuudessansa. Verrattuna siihen syytökseen ja
moitteesen, joka tässä häntä kohtasi, olivat Basilin nuhteet Sibyl Vanen
tähden kovin heikkoja! -- heikkoja ja tyhjänpäiväisiä! Hänen oma
sielunsa silmäsi häneen tuosta taulusta ja vaati häntä tilinteolle.
Tuskan ilme nousi hänen kasvoihinsa ja hän heitti korean peitteen kuvan
yli. Samassa kuului kolkutus ovelta. Hän astui varjostimen takaa samassa
kuin palvelija tuli sisään.

"Miehet ovat täällä, monsieur."

Dorian huomasi, että hänen täytyi saada palvelija pois tieltä. Hän ei
saisi tietää minne kuva joutuisi. Hänessä oli jotain salakavalaa, ja
hänen silmissään oli vaaniva, epäluotettava katse. Dorian kävi istumaan
pöydän ääreen ja kirjoitti pari sanaa lordi Henrylle pyytäen häneltä
jotakin kirjaa lainaksi ja muistuttaen hänelle, että heidän oli määrä
tavata toisensa illalla neljännestä yli kahdeksan.

"Odota vastausta", hän sanoi, ojentaen kirjelipun Viktorille, "ja pyydä
miehet tänne sisään".

Parin, kolmen minuutin jälkeen kuului jälleen kolkutusta ja mr. Hubbard
itse, taitava kehystentekijä South Audley Streetin varrelta astui sisään
yhdessä nuoren, jykevän apulaisensa kanssa. Mr. Hubbard oli hyvinvoipa,
punapartainen, lyhyenläntä mies, jonka taiteen ihailu oli suuresti
vähentynyt sen vuoksi, että ne taiteilijat, joiden kanssa hän oli
tekemisissä, melkein aina kärsivät rahanpuutetta. Tavallisesti hän ei
koskaan lähtenyt puodistansa. Hän odotti, että ihmiset tulisivat hänen
luoksensa. Mutta Dorian Grayn suhteen hän teki aina poikkeuksen.
Dorianissa oli jotain, joka lumosi kaikkia ihmisiä. Oli nautinto vain
nähdäkkin häntä.

"Millä voin teitä palvella, mr. Gray?" hän sanoi hieroen lihavia,
pisamaisia käsiään. "Arvelin parhaaksi tulla omassa personassani. Olen
vastikään saanut hyvin kauniit kehykset, herra. Löysin ne huutokaupasta.
Vanhaa firenzeläistä tekoa. Lienevät kotoisin Fonthillistä. Sopivat
mainiosti johonkin uskonnolliseen aiheesen, mr. Gray."

"Olen pahoillani, että vaivauduitte itse, mr. Hubbard. Minä pistäydyn
jonkun kerran katsomaan tuota kehystä -- vaikka minulta ei nykyään
liikene suuria uskonnollisiin aiheihin -- mutta tänään haluaisin vain
saada erään taulun kannetuksi yläkertaan. Se on aika raskas ja sen
tähden aioin pyytää teiltä pari miestä apuun."

"Ei se mitään, mr. Gray. Olen mielissäni, jos voin olla teille avuksi.
Mikä taulu se on, herra?"

"Tämä näin", vastasi Dorian työntäen varjostimen syrjään. "Voitteko
kantaa sen peitteineen kaikkineen, aivan tällaisena? Pelkään että se
muuten vioittuu portaissa."

"Se käy mainiosti, herra", sanoi nerokas kehystentekijä ja alkoi
apulaisensa avulla irroittaa kuvaa pitkästä messinkiketjusta, jonka
varassa se riippui. "Minne me saamme sen kantaa, mr. Gray?"

"Minä näytän teille tietä, mr. Hubbard, jos tahdotte astua jäljessä. Tai
ehkä teidän on parempi mennä ensin. Paha kyllä, se on kannettava aivan
ylös. Mennään pääportaita myöten, ne ovat leveämmät."

Hän avasi heille oven ja he astuivat eteiseen ja alkoivat nousta.
Taiteellisesti muovaeltu kehys teki kuvan hyvin suureksi ja
silloin-tällöin Dorian yritti auttaa mukana, huolimatta mr. Hubbardin
innokkaista vastustamisista, joka tunsi aitoliikemiehen
vastenmielisyyttä joka kerta, kun hän näki herrasmiehen tekevän jotakin
hyödyllistä.

"Aika kuorma, herra", puhkui pieni mies päästessään ylimmälle asteelle.
Ja hän pyyhki kiiltävää otsaansa.

"Minä pelkään, että se oli liian raskas", mutisi Dorian avatessaan oven
siihen huoneesen, jonka tuli säilyttää hänen elämänsä salaisuutta ja
kätkeä hänen sielunsa ihmisten silmiltä.

Hän ei ollut käynyt tässä huoneessa neljään vuoteen -- ei todellakaan
siitä saakka, kun hän ensin lapsena oli käyttänyt sitä leikkikamarinaan
ja sitten hiukan vanhempana lukuhuoneenaan. Se oli suuri, kaunis huone,
jonka viimeinen lordi Kelso oli varta vasten rakennuttanut pienelle
tyttärensä pojalle, jota hän aina oli vihannut ja tahtonut pitää
loitolla sen vuoksi että hän muistutti niin elävästi äitiänsä, sekä myös
muistakin syistä. Dorianista tuntui ikäänkuin tuo huone ei olisi
laisinkaan muuttunut. Siinä oli suuri italialainen arkku, jonka
pinta-alat olivat täynnä ihmeellisiä kuvia ja kullattuja leikkauksia, ja
johon hän usein lapsena oli piiloutunut. Tuossa atlaspuinen kirjahylly
ja hänen koulukirjansa, jotka olivat täynnä koirankorvia. Seinällä sen
takana riippui sama rikkinäinen flandrilainen gobeliini, jossa
hallistunut kuningas ja kuningatar pelaavat shakkia puutarhassa
ja heidän ohitsensa ratsastaa joukko haukkamiehiä, joiden
rautahansikkaisilla käsillä istuu tupsupäisiä lintuja. Miten hyvin hän
muisti tuon kaiken! Jokainen hetki hänen yksinäisestä lapsuudestansa
palasi hänen mieleensä, kun hän katseli ympärilleen. Hän muisteli
poikavuosiensa tahratonta puhtautta, ja hänestä tuntui hirveältä, että
tuo onneton kuva piilotettaisiin juuri tänne. Kuinka vähän hän noina
menneinä aikoina oli aavistanut, mitä hän elämässä vielä saisi kokea!

Mutta talossa ei ollut toista niin varmaa paikkaa, joka voisi kätkeä sen
väijyviltä katseilta. Hänen tallessaan oli avain, eikä kukaan muu voinut
päästä sinne. Punaisen peitteen alla kuvan kasvot muuttuisivat
eläimellisiksi, ne liukenisivat ja tahrautuisivat. Mitä se tekisi? Ei
kukaan saisi sitä nähdä. Ei hän itsekään sitä näkisi. Miksikä hän
seuraisi sielunsa hirveää häviötä? Hän itse pysyisi nuorena -- ja siinä
kyllin. Ja sitäpaitsi, eikö hänen luonteensa voisi hienontua? Ei ollut
mitään syytä uskoa, että tulevaisuus tulisi olemaan häpeällinen. Ehkäpä
joku suuri rakkaus valtaisi hänen elämänsä, puhdistaisi hänet ja
varjelisi häntä niiltä synneiltä, jotka jo näyttivät liikkuvan hänen
ruumiissaan ja sielussaan -- nuo kummalliset, hämärät synnit, jotka
olivat niin kiihoittavia ja suloisia juuri salaperäisyytensä vuoksi.
Ehkäpä kerran tuo julma piirre häviäisi punaisen, tuntehikkaan suun
ympäriltä, ja hän saattaisi näyttää maailmalle Basilin mestariteosta.

Ei; se oli mahdotonta. Tunti tunnilta, viikko viikolta kuva vanhenisi.
Se voisi välttää synnin hirmuisuutta, mutta iän kauheudet jäisivät sille
sittenkin. Posket kuihtuisivat ja laihtuisivat. Keltaiset rypyt
uurtuisivat himmeitten silmien ympärille ja tekisivät ne muodottomiksi.
Hiusten kiilto katoaisi, suu suurenisi tai vajoaisi sisään ja tulisi
naurettavaksi ja karkeaksi, niinkuin vanhojen miesten suut ainakin.
Kaula painuisi rypyille, kädet muuttuisivat kylmiksi ja täyteen sinisiä
suonia ja vartalo koukistuisi aivan kuin äidinisänkin, joka oli
kohdellut häntä niin kovasti lapsuuden aikana. Taulu oli piiloitettava.
Sitä ei voinut auttaa.

"Tuokaa se sisään, Mr. Hubbard, tehkää hyvin", sanoi Dorian väsyneesti
kääntyen taakseen. "Olen pahoillani, että annoin teidän odottaa niin
kauan. Ajatukseni olivat muualla."

"Hyvä on hiukan levähtääkkin, mr. Gray", vastasi kehystentekijä yhä
läähättäen. "Minnekä saamme sen asettaa, herra?"

"Oi, minne hyvänsä. Tänne, tässä sillä on hyvä paikka. En huoli ripustaa
sitä seinälle. Asettakaa se vain seinää vasten. Kiitos."

"Ettekö sallisi minun katsella taideteosta, herra?"

Dorian sätkähti. "Ei se huvittaisi teitä, mr. Hubbard", hän sanoi,
katsoen terävästi mieheen. Hän olisi ollut valmis hyökkäämään miehen
kimppuun ja heittämään hänet kumoon, jos hän uskaltaisi kohottaa komeata
peitettä, jonka alla hänen elämänsä salaisuus piili. "En tahdo viivyttää
teitä sen enempää. Olen teille hyvin kiitollinen, kun vaivauduitte
tänne".

"Ei kannata, ei kannata, mr. Gray. Olen valmis aina palvelemaan teitä,
herra." Ja mr. Hubbard astui alas portaita apulaisensa kanssa, joka
vilkaisi taaksensa Dorianiin arka, ihmettelevä ilme karkeissa, rumissa
kasvoissaan. Niin kaunista miestä ei hän ennen ollut nähnyt.

Kun heidän askeltensa ääni oli vaiennut, niin Dorian lukitsi oven ja
pisti avaimen taskuunsa. Nyt hän oli turvattu. Ei kukaan saisi katsella
tuota julmaa kuvaa. Ei kukaan vieras silmä saisi nähdä hänen häpeäänsä.

Tullessaan kirjastoon hän huomasi, että kello oli jo viisi ja että tee
oli tuotu sisään. Pienellä, hyvänhajuisesta puusta tehdyllä,
helmiäiskoristeisella pöydällä, jonka hän oli saanut lahjaksi
holhoojansa vaimolta, lady Radleyltä -- hän oli kaunis nainen, joka
luuli aina olevansa sairas, ja sen vuoksi oli viettänyt koko talven
Kairossa --, oli kirje lordi Henryltä ja sen vieressä keltasiteinen
kirja, jonka kannet olivat hiukan kuluneet ja kulmat tahrautuneet.
Numero _St. James's Gazettea_, oli teetarjottimella.

Viktor oli siis palannut takaisin. Dorian ihmetteli, tokkopa hän oli
kohdannut miehet eteisessä, kun nämät olivat poismenossa, ja saanut
heiltä kuulla missä toimessa he olivat olleet. Hän varmaan huomaisi,
että kuva ei ollut enää paikoillansa -- ehkäpä hän oli sen jo huomannut
tuodessaan teekojeet sisään. Varjostin oli unohtunut paikoilleen
panematta ja seinällä ammotti tyhjä sija. Ehkäpä hän jonakin iltana
huomaisi Viktorin hiipivän ylös portaita ja koettavan murtautua
huoneesen. Hirveätä jos omassa talossa olisi vakoilija. Hän oli kuullut
kerrottavan rikkaista miehistä, joilta joku palvelija koko elämän ajan
oli kiristänyt rahoja sen vuoksi, että hän oli lukenut jonkun kirjeen
tai kuullut jonkun keskustelun tai löytänyt jonkun kortille kirjoitetun
osoitteen tai kuihtuneen kukan tyynyn alta tai rypistetyn pitsipalasen.

Hän huokasi ja kaadettuaan hiukan teetä kuppiin hän avasi lordi Henryn
kirjeen. Tämä ilmoitti vain lähettävänsä hänelle iltalehden ja kirjan,
joka ehkä huvittaisi häntä, ja lupasi olla klubissa neljännestä yli
kahdeksan. Dorian avasi välinpitämättömästi St. James's Gazetten ja
silmäili sitä. Hänen silmänsä osuivat punaiseen merkkiin viidennellä
sivulla. Hänen huomionsa kääntyi seuraavaan ilmoitukseen:

     "_Erään näyttelijättären ruumiintarkastus._ -- Tänä aamuna
     toimitettiin Bell Tavernissa, Hoxton roadin varrella piirituomari
     mr. Danbyn toimesta Sibyl Vanen ruumiintarkastus, joka oli
     näyttelijättärenä Royal teatterissa, Holbornissa. Kuolintodistus
     mainitsee kuoleman syyksi tapaturman. Suurta sääliä herätti
     vainajan äiti, joka oli aivan suunniltansa sekä oman että tohtori
     Birrellin todistuksen aikana, joka jälkimäinen oli suorittanut
     ruumiintarkastuksen."

Dorian rypisti otsaansa ja repäisten lehden kahtia hän astui huoneen
poikki ja heitti pois paperipalat. Kuinka ruma tuo juttu oli! Kuinka
hirveä itse todellisuus! Hän oli hiukan pahoillaan lordi Henrylle sen
johdosta että tämä oli lähettänyt hänelle tuon ilmoituksen. Ja miten
tyhmää merkitä se punaisella viivalla. Olisihan Viktor voinut lukea sen.
Siksi paljon englannin kieltä hän jo osasi.

Ehkäpä hän oli lukenutkin sen ja oli jo ruvennut epäilemäänkin. Vaikka
mitäpä se merkitsisi? Mitä Sibyl Vanen kuolema liikutti Dorian Graytä?
Ei ollut vähintäkään syytä pelätä. Dorian Gray ei ollut tappanut häntä.

Hänen silmänsä osuivat keltaiseen kirjaan, jonka lordi Henry oli
lähettänyt. Mikähän se oli, hän tuumi itseksensä. Hän astui pienen
helmenvärisen, kahdeksankulmaisen pöydän luo, joka hänen mielestänsä oli
kuin ihmeellisten egyptiläisten mehiläisten hopeatyötä, ja ottaen kirjan
käteensä, hän heittäytyi nojatuoliin ja alkoi selailla sen lehtiä.
Hetken kuluttua hän syventyi siihen kokonaan. Se oli ihmeellisin kirja,
mitä hän eläissään oli lukenut. Hänestä tuntui kuin kaikki maailman
synnit olisivat kulkeneet mykässä saatossa hänen ohitsensa ihmeellisiin
pukuihin puettuina, huilujen vienojen sävelten soidessa. Ja monet
hämärät unelmat muuttuivat äkkiä todellisiksi ja eläviksi.

Se oli romaani ilman minkäänlaista varsinaista toimintaa, kuvaus yhdestä
ainoasta luonteesta, psykologinen tutkimus nuoresta parisilaisesta
miehestä, joka yhdeksännellätoista vuosisadalla yritti toteuttaa kaikkia
menneitten vuosisatojen intohimoja ja ajatustapoja, itseensä koota
kaikki erilaiset maailmanhengen tunnevivahdukset, samalla kertaa
rakastaen teennäisyytensä vuoksi niitä kieltäymyksiä, joita ihmiset
tyhmästi nimittävät hyveiksi, sekä niitä luonnollisia, kapinoitsevia
purkauksia, joita viisaat ihmiset yhä vieläkin sanovat synniksi. Kirjan
tyyli oli omituisen säkenöivä, samalla kertaa vilkas ja hämärä, täynnä
jargonia ja vanhentuneita puheenparsia, teknillisiä sanoja ja
kaunopuheisia kuvauksia, jotka ovat luontaisia ranskalaisen, symbolisen
koulun hienoimmille taiteilijoille. Vertauskuvat olivat kuin
jättiläis-orkidejoja, väriltään yhtä herkullisia kuin nekin. Himojen
elämä oli kuvattu salaperäisen filosofian käsitteillä. Ajoittain saattoi
tuskin käsittää lukiko keskiaikaisen pyhimyksen yliaistillisia
purkauksia vai uudenaikaisen synnintekijän sairaalloisia tunnustuksia.
Se oli myrkyllinen kirja. Raskas suitsutuksen tuoksu tuntui nousevan sen
lehdiltä ja hämmentävän aivoja. Vain lauseitten rytmi, niiden hieno,
yksitoikkoinen musiikki, jossa monimutkaiset loppusäkeet ja taiteelliset
virtaukset uudistuivat, herättivät nuorukaisessa hänen siirtyessään
luvusta lukuun, haaveentapaisen mielentilan, sairaalloisen horroksen,
jotta hän ei huomannut, että ilta alkoi jo hämärtää ja varjot hiipiä
sisään.

Pilvettömänä, vain yksinäisen tähden valaisemana vaskenvihreä taivas
loisti ikkunasta sisään. Hän luki edelleen kalpeassa valossa, kunnes hän
ei nähnyt enää mitään. Vasta sitten kun kamaripalvelija oli käynyt
useamman kerran huomauttamassa hänelle, että oli jo myöhäistä, hän nousi
ja astui viereiseen huoneesen, ja laskettuaan kirjan pienelle
firenzeläiselle pöydälle vuoteensa viereen, hän alkoi pukeutua
päivällisiä varten.

Kello oli jo melkein yhdeksän, kun hän saapui klubiin, jossa lordi Henry
istui yksin seurusteluhuoneessa ja näytti hyvin harmistuneelta.

"Olen kovin pahoillani, Harry", huudahti Dorian, "mutta syy on kokonaan
sinun. Tuo kirja, jonka sinä lähetit minulle kiehtoi minun mieleni
siihen määrin, että unohdin kokonaan ajan kulun."

"Niin, arvasinhan sen, että sinä pitäisit siitä", vastasi lordi Henry
nousten ylös tuoliltaan.

"En minä sanonut pitäväni siitä, Harry. Minä sanoin että se kiehtoi
minun mieleni. Siinä, on suuri eroitus."

"Ah, oletko sinä huomannut sen?" mutisi lordi Henry. Ja he menivät
yhdessä ruokasaliin.



LUKU XI.


Vuosikausiin ei Dorian Gray voinut vapautua tämän kirjan vaikutuksesta.
Tai ehkäpä pikemmin hän ei koskaan koettanutkaan vapautua siitä. Hän
tilasi Parisista kokonaista yhdeksän kappaletta sen ensimäistä
suurikokoista painosta ja sidotti ne erivärisiin kansiin, jotta ne
soveltuisivat hänen vaihteleviin mielialoihinsa ja hänen luonteensa
muutteleviin mielijohteihin, joita hän ajoittain ei näyttänyt yhtään
voivan hallita. Kirjan sankari, nuori ihmeellinen parisilainen, jonka
olennossa romantinen ja tieteellinen temperamentti niin kummasti oli
sekaantunut, muuttui hänelle jonkinmoiseksi perikuvaksi hänestä
itsestänsä. Ja tosiaan koko kirja näytti hänestä käsittelevän hänen oman
elämänsä tarinaa, joka oli kirjoitettu jo ennen kuin hän itse oli
elämäänsä elänytkään.

Yhdessä kohdin hän oli onnellisempi kuin romaanin haaveenomainen
sankari. Hän ei tuntenut -- eikä hänellä ollut koskaan ollut siihen
syytäkään -- ensinkään tuota omituista kauhua peilejä, kiillotettuja
metallilevyjä eikä tyyntä vedenpintaa kohtaan, joka niin varhain jo oli
vallannut tuon nuoren parisilaisen ja joka oli johtunut siitä, että hän
niin äkkiä oli kadottanut kaikkien ihaileman erinomaisen kauneutensa.
Melkein julmalla ilolla -- ja ehkäpä kaikessa ilossa ja varsinkin
nautinnossa on jotakin julmaakin -- hän luki viimeisen osan kirjaa, joka
antaa traagillisen, joskohta hiukan liioitellun kuvauksen ihmisen
surusta ja epätoivosta, kun hän itse kadottaa sen, mihin hän muissa ja
koko maailmassa on pannut enimmin arvoa.

Sillä se ihmeellinen kauneus, joka oli lumonnut Basil Hallwardin ja
monta muuta hänen rinnallansa, ei näyttänyt häviävän. Nekin, jotka
olivat kuulleet hänestä kerrottavan kaikkein pahinta, -- silloin-tällöin
levisikin hänen elämäntavoistansa Lontoossa omituisia huhuja, jotka
joutuivat juorunaiheiksi klubeihin -- eivät voineet uskoa hänestä mitään
kunniatonta, kun he näkivät hänet. Hänen katseensa oli niin puhdas,
ikäänkuin maailma ei olisi tahrannut häntä. Törkeäpuheiset miehet
vaikenivat, kun Dorian Gray astui sisään. Hänen kasvojensa puhtaassa
ilmeessä oli jotakin nuhtelevaa. Vain hänen läsnäolonsakin palautti
heidän mieleensä muiston siitä viattomuudesta, jota he olivat
tahranneet. He ihmettelivät miten niin suloiseen ja kauniisen olentoon
kuin häneen ei ollut tarttunut elämän lokaa ja aistillisuutta.

Usein palattuaan kotiin pitkiltä ja salaperäisiltä retkiltänsä, jotka
antoivat aihetta outoihin huhuihin hänen todellisten että oletettujen
ystäviensä parissa, hän hiipi itse lukittuun huoneesen yläkerrassa,
avasi oven avaimella, jota hän ei koskaan laskenut luotaan ja seisahtui
peili kädessä Basil Hallwardin maalaaman muotokuvan eteen. Hän katseli
vuoroin kuvan ilkeitä, vanhentuvia piirteitä, vuoroin kauniita, nuoria
kasvoja, jotka hymyilivät hänelle kiiltävän peilin pinnasta. Vastakohdan
räikeys kohotti hänen nautinnontunnettansa. Hän ihastui yhä enemmän
omaan kauneuteensa ja seurasi yhä kohoavalla mielenkiinnolla oman
sielunsa häviötä. Hän tutki suurimmalla huolella ja joskus
mielettömällä, hirveällä nautinnolla niitä rumia viivoja, jotka uursivat
otsaa ja hiipivät paksun, aistillisen suun ympärillä, ja hän saattoi
kysyä itseltänsä, mikähän oli kauhua herättävämpää, synninkö vai iän
jäljet. Hän saattoi asettaa valkeat kätensä kuvan pöhöttyneitten,
muodottomien käsien viereen ja hymyillä. Hän ivasi murtunutta vartaloa
ja riutuneita jäseniä.

Joskus kuitenkin öisin, kun hän makasi unettomana omassa hajuvesiltä
tuoksuvassa huoneessansa tai huonomaineisen kapakan likaisessa kamarissa
lähellä laivatokkaa, jossa hän valepuvussa ja väärällä nimellä usein
oleskeli, hän ajatteli säälillä sitä turmiota, johon hän oli oman
sielunsa saattanut, ja tuo säälintunne oli sitä voimakkaampi, koska se
oli kokonaan itsekäs. Mutta tuollaiset hetket olivat harvinaisia.
Uteliaisuus elämään nähden, jonka lordi Henry oli ensin herättänyt
hänessä heidän istuessaan yhdessä ystävän puutarhassa, näytti vain
kasvavan sitä myöten kuin hän sitä tyydytti. Mitä enemmän hän tiesi,
sitä enemmän hän halusi tietää. Hän tunsi mieletöntä nälkää, joka yltyi
vain suuremmaksi sitä myöten kuin hän koetti sitä tyydyttää.

Mutta sittenkään hän ei laiminlyönyt mitään, ei ainakaan
velvollisuuksiaan seuraelämää kohtaan. Kerran tai kahdesti talvella ja
joka keskiviikko-ilta kevätkauden kestäessä, hänen kaunis kotinsa oli
avoinna vieraille, ja kuuluisimmat säveltaiteilijat huvittivat vieraita
taiteensa ihmeillä. Hänen pienet päivälliskutsunsa, joiden
järjestämisessä lordi Henry aina oli avullisena, olivat kuuluisat yhtä
paljon tarkasta vieraiden valinnasta ja heidän sijoituksestaan kuin
aistikkaasta pöydän kattamisesta ja sen sopusointuisista korulaitteista,
etelämaisista kukista, kirjailluista liinoista ja vanhanaikuisista
kulta- ja hopea-astioista. Olipa useita, varsinkin nuorempien miesten
parissa, jotka näkivät, tai luulivat näkevänsä Dorian Grayssä
toteutuneena sen tyypin, josta he usein Etonissa tai Oxfordissa olivat
uneksineet, tyypin, jossa yhdistyi oppineen korkea sivistys ja
maailmanmiehen miellyttävä, ylhäinen ja hieno käytös. Heidän mielestään
hän näytti kuuluvan niihin ihmisiin, joista Dante sanoo, että he
koettivat "täydentää itseään jumaloimalla kauneutta." Samoinkuin Gautier
hänkin oli niitä ihmisiä, joille "näkyvä maailma todellakin oli
olemassa."

Hänelle elämä oli todellakin ensimäinen ja suurin taiteista, ja kaikki
muut taiteet olivat vain valmistelua elämää varten. Muoti, jonka kautta
eriskummallisuus hetkeksi leviää kaikkialle, keikailu, joka tavallaan
koettaa lujentaa kauneuden ehdotonta muotivaltaa, viehättivät tietenkin
häntä. Hänen tapansa pukeutua, ne erilaiset tyylit, joita hän aika-ajoin
suosi, vaikuttivat suuresti niihin nuoriin keikailijoihin, jotka
näyttäytyivät Mayfair-tanssiaisissa ja Pall Mall-klubin ikkunoissa. He
matkivat häntä kaikessa mitä hän teki ja koettivat tavoitella sitä
huolettoman viehättävää keikailua, joka ilmautui hänen käytöksessään,
mutta joka oli vain puoleksi vakavasti tarkoitettua.

Hän oli liiankin halukas ottamaan vastaan sen määräävän aseman, jota
hänelle heti täysi-ikäiseksi tultuaan tarjottiin, ja hän tunsi suurta
nautintoa ajatellessaan, että hän voisi vaikuttaa oman aikansa Lontoosen
yhtä syvästi kuin "Satyriconin" tekijä aikoinaan Neron keisarilliseen
Roomaan. Mutta sydämensä sisimmässä hän toivoi voivansa olla enemmänkin
kuin vain _arbiter elegantiarum_ [Hienouden tuomari], jonka kanssa
neuvotellaan jalokivistä, kaulahuivin solmimisesta ja kävelykepin
pitämisestä. Hän koetti laatia uutta elämänjärjestelmää, jolla olisi
järkevä filosofiansa ja järjestetyt periaattensa, sekä etsiä korkeimman
päämaalinsa aistien hengistyttämisessä.

Aistien jumaloimista on usein ja täydellä syyllä moitittu, sillä ihmiset
pelkäävät vaistomaisesti intohimoja ja mielenkiihoituksia, jotka
näyttävät olevan heitä itseään voimakkaammat, ja jotka heillä ovat
yhteisiä alempien luontokappaleiden kanssa. Mutta Dorian Grayn mielestä
tuntui siltä, kuin ei koskaan olisi ymmärretty aistien todellista
luonnetta, että ne olivat jääneet villeiksi ja eläimellisiksi vain sen
vuoksi, että maailma oli koettanut näännyttää niitä nälällä saadakseen
ne alistumaan tai kiusannut ne kuoliaaksi, sen sijaan että olisi
yritetty kehittää niitä uuden sielunelämän alkuaineiksi, sielunelämän,
jonka vallitsevana tunnusmerkkinä olisi hieno kauneudenaisti. Kun hän
seurasi ihmisen kehitystä historiassa, niin hänestä tuntui, että niin
sanomattoman paljon oli mennyt hukkaan. Miten paljon oli uhrattu! Ja
kuinka turhan tähden! Miten paljon mieletöntä, tahallista alistumista,
hirveitä itsekidutuksia ja kieltäymyksiä, jotka olivat johtuneet pelosta
ja joiden seurauksena oli ollut alennuksen tila, paljoa julmempi kuin se
luuloiteltu alennuksen tila, jota ihmiset ymmärtämättömyydessään olivat
yrittäneet välttää. Sillä luonto oli sala-ivaten karkoittanut erakot
erämaahan ja antanut heille metsän pedot seuralaisikseen.

Niin, uusi hedonismi, niinkuin lordi Henry oli ennustanut, oli luova
uudestaan elämän ja vapahtava sen siitä ankarasta, epäkauniista
puritanisuudesta, joka meidän päivinämme omituisella tavalla on herännyt
uuteen eloon. Tietysti se palvelisi nerollisuutta; mutta se ei koskaan
hyväksyisi sellaista teoriaa tai järjestelmää, joka sisältäisi
intohimojen kokemuksen uhraamisen. Sen päämääränä olisi itse kokemus,
eikä kokemusten hedelmät, olkoot ne miten makeita tai karvaita hyvänsä.
Se ei tietäisi mitään asketismista, joka tappaa himot, eikä törkeästä
riettaudesta, joka ne huumaa. Mutta se opettaisi ihmistä keskittämään
voimansa erityisiin hetkiin elämässä, joka itsessään ei ole muuta kuin
yhtä ainoaa hetkeä.

Harva meistä lienee, joka ei ainakin joskus ole herännyt ennen aamun
koittoa joko unelmattoman yön jälkeen, mikä melkein saattaa meidät
rakastumaan kuolemaan, tai kauhun ja inhottavan ilon yön jälkeen,
jolloin aivojen sopukoissa liitelee aaveita, hirveämpiä kuin itse
todellisuus, sen herkän elämän kiihoittamina, joka väijyy kaikessa
groteskissa ja joka gootilaiselle taiteelle -- tuolle taiteelle, mikä
näyttää erityisesti soveltuvan niille, joiden mieltä sairaalloiset
unelmat ovat samentaneet -- antaa sen sitkeän elinvoiman. Vitkalleen
hiipivät valkoiset sormet uutimia pitkin, jotta ne näyttävät
vavahtelevan. Mustina, eriskummallisina haamuina kiertävät äänettömät
varjot huoneen nurkkia ja kyyristyvät niihin kokoon. Ulkoa kuuluu
lintujen pyrähdys pensaissa -- tai työhön kiiruhtavien miesten
askelten äänet, tai tuulen huohotus ja valitus, kun se laskeutuu alas
kukkuloilta ja kiertelee hiljaisen talon ympäri, ikäänkuin se pelkäisi
herättää unesta nukkujat ja kuitenkin tahtoisi houkutella unen
purppuraluolastaan. Ohut, himmeä harso kohoaa kerros kerrokselta,
vähitellen esineiden muodot ja värit palautuvat, ja me näemme miten
aamunkoite asettaa maailman entiseen asuunsa. Kalpeat peilit kuvastavat
jälleen elämää. Sammuneet vahakynttilät seisovat siinä, mihin me ne
olemme jättäneet ja niiden vieressä puoleksi aukileikattu kirja, jota
olemme lukeneet, tai rautalankaan pistetty kukka, jota tanssiaisissa
olemme käyttäneet, tai kirje, jota emme ole uskaltaneet lukea, tai
lukeneet liian usein. Ei mikään näytä muuttuneen. Yön epätodellisista
varjoista kohoaa jälleen todellinen elämä esiin, jota me tunnemme. Me
jatkamme sitä siinä, missä me sen lopetimme, ja me tunnemme
tuskallisesti että olemme pakoitetut käyttämään voimiamme vanhojen
tapojen väsyttävään yksitoikkoisuuteen, tai toivomme mielettömästi, että
silmiemme eteen jonakin aamuna aukeaisi uusi maailma, joka pimeydessä
olisi uudestaan luotu meidän onneamme varten, maailma, jossa esineillä
olisi uusi muoto ja uudet värit ja jossa piilisi uusia salaisuuksia,
maailma, jossa entisyydellä olisi hyvin pieni sija tai ei olisi sitä
laisinkaan tai jossa se ei ainakaan jatkuisi missään tietoisessa
velvollisuuksien tai katumuksen muodossa, koska ilon muistoihinkin
kätkeytyy katkeruutta ja nautinnon mieleenpalauttamisessakin on tuskaa.

Tuollaisten maailmojen luomien oli Dorian Grayn mielestä elämän
todellinen tarkoitus, tai ainakin yksi sen todellisista tarkoituksista.
Ja etsiessään aistimuksia, jotka samalla olivat uusia ja mieluisia ja
täynnä salaperäisyyttä, mikä on niin ominaista romantiikalle, hän omisti
usein itselleen sellaisia ajatustapoja, jotka todellisuudessa olivat
vieraita hänen luonteellensa, ja antautui niiden viehättävän vaikutuksen
alaiseksi. Mutta kun hän niin sanoaksemme oli saanut kiinni niiden
väristä, ja hänen henkinen uteliaisuutensa oli tyydytetty, niin hän
luopui niistä tuolla merkillisellä välinpitämättömyydellä, joka ei ole
aivan vieras piirre hehkuvalle temperamentille, vaan vieläpä muutamien
nykyaikaisten psykologien mielestä onkin usein sen ehtona.

Huhuiltiin kerta hänestä että hän liittyisi roomalais-katoliseen uskoon;
ja roomalaiset kirkonmenot viehättivätkin häntä suuresti. Jokapäiväinen
uhraaminen, joka todellakin on paljoa hirvittävämpi kuin kaikki vanhan
ajan uhrit, miellytti häntä siksi, että se kopeasti hylkäsi aistien
todistuksen, että sen perusaiheet olivat niin alkuperäisen
yksinkertaisia ja että se ylläpiti ikuista paatosta siinä inhimillisessä
murhenäytelmässä, jota se koetti symboliserata. Hän polvistui mielellään
kylmälle marmorilattialle ja tarkasteli pappia, joka jäykässä, kukilla
kirjaillussa messukaavussaan hitaasti liikuttaen valkoisia käsiään
siirsi peitteen tabernakelista tai nosti hohtokivistä kimaltelevaa,
lyhdynmuotoista monstransia kalpeine hostioineen, jonka joskus saattoi
todellakin uskoa olevan "_panis caelestis_", enkelien leipää, tai kun
hän paastopuvussa mursi hostian kalkin joukkoon ja löi rintaansa
syntiensä vuoksi. Höyryävät suitsutusastiat, joita vakavamuotoiset pojat
pitsi- ja punapukuisina heiluttelivat ilmassa kuin suuria, kullattuja
kukkia, tenhosivat häntä. Kun hän astui ulos kirkosta, niin hän
tarkasteli ihmeissään mustia rippituoleja ja olisi halunnut istua niiden
hämärässä varjossa ja kuunnella, kun miehet ja naiset kuluneen ristikon
läpi kuiskaisivat elämänsä tosikertomusta.

Mutta hän ei koskaan tehnyt itseään syypääksi siihen erehdykseen, että
hän olisi estänyt henkistä kehitystänsä liittymällä muodollisesti
mihinkään uskontunnustukseen tai järjestelmään, eikä hän koskaan
erehdyksestä luullut kodiksi ravintolaa, jossa ei sovi viettää muuta
kuin yhden yön tai muutaman tunnin, kun tähdet eivät kiilu taivaalla ja
kuu on synnytystuskissansa. Mystiikka, jolla on niin kummallinen kyky
muuttaa kaikki jokapäiväinen ihmeelliseksi, ja herkkä antinomismi, joka
aina näyttää sitä seuraavan, herätti hänen mielenkiintoansa yhden
kevätkauden. Toisen kevätkauden hän tunsi mieltymystä saksalaisen
darwinistisen liikkeen materialistisia oppeja kohtaan, ja seurasi
suurella huvilla ihmisen ajatuksia ja himoja aina helmimäisiin aivojen
kammioihin tai ruumiin valkeihin hermoihin saakka, ja häntä hurmasi se
ajatus, että sielu oli kokonaan riippuvainen muutamista fyysillisistä
ominaisuuksista, sairaalloisista tai terveistä, normaalisista tai
epänormaalisista. Mutta, niinkuin jo ennen olemme sanoneet, ei mikään
elämän teoria ollut hänestä tärkeä verrattuna itse elämään. Hän tunsi
selvästi, miten hedelmättömiä kaikki älylliset spekulatsionit olivat,
kun ne eivät liity toimintaan ja kokeiluihin. Hän tiesi että aisteilla,
samoinkuin sielullakin, on henkisiä salaperäisyyksiä ilmaistavana.

Sitten hän rupesi tutkimaan hajuvesiä, niiden tekotavan salaisuuksia.
Hän tisleerasi väkevähajuisia öljyjä ja poltti itämaalaisia tuoksuvia
hartseja. Hän huomasi ettei ollut olemassa ainoatakaan sieluntunnelmaa,
jolla ei olisi ollut vastinettaan aistillisessa elämässä, ja hän päätti
koettaa keksiä niiden todelliset yhdyssiteet. Hän mietiskeli mikä se
pyhässä suitsutuksessa herätti salaperäistä tunnelmaa ja mikä se
ambrassa kiihoitti intohimoja, miksi orvokintuoksu toi mieleen kadonneen
rakkauden, miksi myski sai aikaan häiriöitä aivoissa ja miksi champak
turmeli mielikuvituksen. Ja hän koetti laatia kokonaisen psykologian
hajuvesistä, ja arvioida, mikä vaikutus on imelähajuisilla juurilla,
tuoksuvilla siitepölyisillä kukkasilla, hyvänhajuisella balsamilla,
tummalla, tuoksuvalla puulla, nardusvoiteella, joka saa aikaan
pahoinvointia ja aloella, jonka sanotaan voivan karkoittaa
alakuloisuutta mielestä.

Toisin ajoin hän oli kokonaan musiikkiin vajonnut. Pitkullaisessa
huoneessa, jossa oli ikkunoiden edessä ristikot, katto tulipunainen ja
kullattu ja seinät oliivinvihreäksi kiilloitetut, hänellä oli tapana
pitää omituisia konsertteja. Villit mustalaiset helisyttivät hurjasti
pieniä sitrojaan tai vakavat tunisilaiset keltaisissa vaipoissaan
näpähyttivät jättiläisluuttojensa jännitettyjä kieliä, samalla kuin
irvistelevät neekerit kalisuttivat yksitoikkoisesti vaskirumpujansa tai
solakat turbaanipäiset indialaiset, kyyhöttäen punaisilla matoillaan,
soittivat pitkiä ruoko- tai messinkipillejänsä ja lumosivat, tai olivat
lumoavinansa suuria tupsupäisiä ja sarvekkaita käärmeitä. Villin soiton
jyrkät sävelvälit ja kimeät epäsoinnut virkistivät häntä aika-ajoin,
jolloin Schubertin sulavuus, Chopinin jalo surumielisyys ja Beethovenin
mahtavat harmoniat eivät tehneet häneen minkäänlaista vaikutusta. Hän
kokoili kaikista maailman ääristä ihmeellisimmät soittokoneet mitä hän
saattoi löytää, joko sukupuuttoon hävinneiden kansojen hautakummuista
tai niiden harvojen villiheimojen parista, jotka olivat jääneet elämään
länsimaisen sivistyksen kosketuksenkin jälkeen; ja hän liikutteli ja
kosketteli niitä mielellänsä. Hänen hallussaan oli Rionegro-indianien
salaperäinen _juruparis_, jota naisten ei ole lupa katsella ja jota
nuorukaisetkin saavat nähdä vasta paaston ja kurituksen jälkeen.
Perulaisia saviruukkuja, jotka matkivat lintujen läpitunkevaa kirkunaa,
ihmisluista tehtyjä huiluja, sellaisia, joita Alfonso de Ovalle kuuli
Chilessä soitettavan sekä vihreitä, heläjäviä jaspiskiviä, joita on
löydetty Cuzcon läheisyydessä, ja joilla voi saada aikaan ihmeellisen
vienoa ääntä. Hänellä oli maalattuja kurbitsoja, jotka olivat täytetyt
piikivillä ja jotka kalisivat kun niitä hytkytettiin; pitkä mexikolainen
_clarin_, josta soittaja ei loihdi ääntä esiin puhaltamalla siihen
ilmaa, vaan vetämällä henkeään sisään; kovaääninen _ture_ Amazonivirran
varsilta, jota etuvartiat soittavat istuessaan korkeissa puissa, ja
jonka ääni kuuluu kantavan puolentoista peninkulman päähän;
_teponaztli_, jonka kahta väräjävää puukieltä soitetaan kepeillä, jotka
ovat voidellut kasvien maitonesteestä tehdyllä elastisella gummilla;
Aztekien _yotl_-kulkusia, jotka riippuvat kuin viinimarjat rypäleissä;
ja suuri sylinterin muotoinen rumpu, joka on käärmeennahalla
päällystetty, samanlainen kuin se, jonka Bernal Diaz näki käydessään
Cortesin kanssa mexikolaisessa temppelissä, ja jonka valittavia säveliä
hän on niin elävästi kuvannut. Noiden soittokalujen eriskummallinen
luonne tenhosi häntä, ja häntä ilahdutti se ajatus, että taiteessakin,
samoinkuin luonnossa oli epäsikiöitä, esineitä, joilla oli eläimelliset
muodot ja hirveät äänet. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin kyllästyi
niihin ja tahtoi istua aitiossaan ooperassa, joko yksin tai lordi Henryn
seurassa, kuunnellen haltioissaan "Tannhäuseriä", jonka alkusoitossa hän
oli huomaavinaan oman sielunsa murhenäytelmän.

Kerran hän alkoi tutkia jalokiviä ja esiintyi pukutanssiaisissa
ranskalaisena amiraalina Anne de Joyeusena, pukunsa koristuksena
viisisataakuusikymmentä helmeä. Tämä kiihko piti häntä useita vuosia
kahleissa eikä oikeastaan koskaan lähtenyt hänestä. Usein hän vietti
kokonaisia päiviä järjestäen ja uudestaan järjestäen rasioihin niitä
erilaisia kiviä, joita hän oli koonnut. Hänellä oli oliivinvihreä
krysoberylli, joka lampun valossa muuttuu punaiseksi, hopeajuovainen
cymofani, pistachiovärinen krysoliitti, vaaleanpunaisia ja
viininkellertäviä topaseja, tulipunaisia kiiltokiviä, joissa oli
väräjäviä neliteräisiä tähtiä, liekehteleviä kanelikiviä, oransivärisiä
ja sinipunaisia spinellejä, ametisteja, jotka kerroksittain vivahtelivat
rubiinien ja safirien väreissä. Hän rakasti auringonkiven punoittavaa
kultaa ja kuunkiven helmenpuhdasta valkeutta ja maidonvärisen opaalin
taittunutta sateenkaarta. Hän tilasi Amsterdamista kolme tavattoman
suurta ja väriltään prameata smaragdia ja hän omisti _de la vieille
roche_ turkosin, jota kaikki tuntijat kadehtivat.

Hän löysi myös ihmeellisiä kertomuksia jalokivistä. Alphonson
"Clericalis Disciplina'ssa" puhutaan käärmeestä, jonka silmät ovat
oikeita hyasintteja, ja romantisessa kertomuksessa Aleksanterista
sanotaan, että Emathian valloittaja löysi Jordanin laaksossa käärmeitä,
"joiden selässä kasvoi aitosmaragdiketjuja." "Lohikäärmeen aivoissa on
jalokiviä", kertoo Philostratus, ja "näyttämällä kultaisia kirjaimia ja
punaista vaatetta" saapi hirviön horroksiin ja voi helposti sen tappaa.
Suuri alkemisti, Pierre de Boniface, väitti että jalokivi voi tehdä
ihmisen näkymättömäksi, ja indialainen agaati antoi hänelle kaunopuheen
lahjan. Karneoli asetti vihan, hyasintti tuotti unta ja ametisti poisti
viininhöyryt. Granaatti karkoitti demonit ja hidropicus hävitti kuun
värin. Seleniitti suureni ja pieneni kuun mukana, ja meloceus, joka
antoi ilmi varkaita, saattoi tahrautua vain vohlan verestä. Leonardus
Camillus oli nähnyt miten valkea kivi, joka oli otettu vastatapetun
sammakon aivoista, oli varmana keinona myrkytystä vastaan. Bezoari, joka
oli löydetty arabialaisen metsäkauriin sydämestä, oli noitakonsti ruttoa
vastaan. Arabialaisten lintujen pesissä oli aspilateja, jotka
Demokritoksen mukaan suojelivat tulenvaaraa vastaan.

Ceilanin kuningas ratsasti kruunausjuhlassaan pääkaupunkinsa läpi suuri
punainen rubiini kädessään. John the Priestin palatsin portit olivat
"tehdyt sardeista ja silatut sarvipäisten käärmeitten sarvilla, jottei
kukaan voisi tuoda myrkkyä mukanansa." Päädyn yläpuolella oli "kaksi
kultaista omenaa, joissa kimalteli kaksi kiiltokiveä", jotta kulta
kiiltäisi päivällä ja kiiltokivet yöllä. Lodgen ihmeellisessä
kertomuksessa "A Margarite of America" väitettiin, että kuningattaren
kamarissa saattoi nähdä kaikki maailman siveät naiset hopeaan taottuina
ja peilaillen itseään kauniihin kuvastimiin, jotka olivat tehdyt
krysoliiteista, kiiltokivistä, safireista ja vihreistä smaragdeista.
Marco Polo oli nähnyt Zipangun asukkaiden panevan ruusunpunaisia helmiä
kuolleitten suuhun. Merihirviö, joka oli ollut rakastunut helmeen, minkä
sukeltaja toi kuningas Perozekselle, oli tappanut varkaan ja surrut
helmeä seitsemän kuukautta. Kun hunnit houkuttelivat kuninkaan ansaan,
niin hän heitti pois helmen -- siten Prokopios kertoo -- eikä sitä
koskaan löydetty, vaikka keisari Anastasius uhrasi viisisataa puntaa
kultaa sen etsimistä varten. Malabarin kuningas oli näyttänyt eräälle
venetsialaiselle rukousnauhan, jossa oli kolmesataaneljä helmeä, helmi
kutakin jumalaa varten, jota hän palveli.

Kun Valentinoisin herttua, Alexander VI:nnen poika, oli käymässä Ranskan
Ludvig XII:nnen luona, niin hänen hevosensa oli Brantômen kertomuksen
mukaan, koristettu kultalaatoilla, ja hänen hatussaan oli kaksi riviä
kimaltelevia rubiineja. Englannin Kaarlo käytti jalustimia, joissa oli
neljäsataakaksikymmentäyksi jalokiveä. Rikhard II:lla oli vaippa, joka
oli kolmenkymmenentuhannen markan arvoinen, ja joka oli täynnä
rubiineja. Hall kuvailee Henrik VIII:tta, kun hän kulki Towerin
kruunausjuhlaan, seuraavalla tavalla: hänellä oli "kohokultainen takki,
jonka etukappaleet olivat koristetut timanteilla ja muilla hohtokivillä
ja olkavyö oli suurista rubiineista." Jaakko I:n suosikit käyttivät
kultafiligrani korvarenkaita, joihin oli kiinnitetty smaragdeja. Edward
II antoi Piers Gavestonille punakultaisen varustuksen, joka oli
koristettu hyasinteilla, kultaruusuista tehdyt kaulaketjut, joissa oli
turkoseja, ja kypärin, joka oli täyteen siroteltu helmiä. Henrik II
käytti jalokivillä koristettuja hansikoita, jotka ylettyivät
kyynärpäähän asti, ja hänellä oli haukkahansikas, johon oli kirjaeltu
kaksitoista rubiinia ja viisikymmentäkaksi kallista helmeä. Kaarle
rohkealla, Burgundin herttualla, sukunsa viimeisellä, oli kruunu, jossa
oli päärynänmuotoisia helmiä ja safiireja.

Kuinka erinomainen elämä oli ennen ollut! Kuinka loistava prameudessaan
ja komeudessaan! Olipa ihmeellistä vain lukeakin manalle menneiden
loistosta.

Sitten hänen huomionsa kääntyi koruompeluihin ja seinäverhoihin, jotka
Europan pohjoisten kansojen kylmissä huoneissa korvaavat
freskomaalauksia. Kun hän syventyi tähän alaan -- hänellä oli aina
tavaton kyky antautua kokonaan siihen, mikä sillä hetkellä kiehtoi hänen
huomiotansa -- niin hän tuli melkein alakuloiseksi ajatellessaan kuinka
paljon kaunista ja ihmeellistä aika oli turmellut. Hän itse ainakin oli
pelastunut. Kesä seurasi toistansa, keltaiset narsissit kukkivat ja
kuihtuivat yhä uudestaan, ja kauhua herättävien öitten häpeälliset
tapahtumat uudistuivat yhä, hän yksin ei muuttunut. Talvi ei uurtanut
hänen kasvojansa eikä hävittänyt hänen kukkamaista kauneuttansa. Miten
toisin oli aineellisten esineiden laita! Minne ne olivat joutuneet?
Missä oli se suuri krokusvärinen vaippa, jossa jumalat olivat
taistelleet jättiläisiä vastaan ja jonka tummat tytöt olivat kutoneet
Athenen iloksi? Minne oli joutunut tuo suunnaton telttakatto, jonka Nero
oli pingoittanut Colosseumin yli Roomassa, tuo titaninen purppurapurje,
johon tähtitaivas oli kuvattuna ja Apollo ajavana vaunuissaan, joita
kultavaljaiset valkoiset varsat vetivät? Hän olisi halunnut nähdä
auringonpappien ihmeellisiä pöytäliinoja, joille katettiin kaikki
juhlaherkut ja metsänriistat; kuningas Chilperikin hikiliinan ja sen
kolmesataa kultaista mehiläistä; ne eriskummalliset puvut, jotka
herättivät Pontuksen piispan paheksumista, ja joihin oli kirjaeltu
"jalopeuroja, panttereita, karhuja, koiria, metsiä, kallioita,
metsästäjiä -- kaikkea, mitä maalari voi luonnosta kuvata;" sen vaipan,
jota Kaarlo Orleansilainen käytti vain yhden ainoan kerran, ja jonka
hihoihin oli kirjaeltu erään laulun säkeet, joka alkaa seuraavilla
sanoilla: "_Madame, je suis tout joyeux_;" sanojen säestys oli kirjaeltu
kultalangalla ja jokainen neliskulmainen nuotti, niinkuin siihen aikaan
käytettiin, oli muodostettu neljästä helmestä. Hän luki kuningatar
Johanna Burgundilaisen huoneesta Rheimsin palatsissa, jossa oli
"kolmetoistasataa kaksikymmentäyksi kirjaeltua papukaijaa, joita koristi
kuninkaan vaakunat, sekä viisisataa kuusikymmentäyksi perhosta, joiden
siipiä samaan tapaan kaunisti kuningattaren vaakunat, kaikki kullalla
kirjaeltuna." Katarina Mediciläinen oli antanut valmistaa itselleen
suruvuoteen mustasta sametista, joka oli koristettu puolikuilla ja
auringoilla. Sen uutimet olivat damastia, jonka kulta- ja hopeapohjalle
oli kudottu lehtiseppeleitä ja kiehkuroita, ja jonka reunat olivat
helmillä kirjaellut. Se seisoi huoneessa, jonka kattolistaan
kuningattaren mielilauseet olivat piirretyt mustilla samettikirjaimilla
hopeapinnalle. Ludvig XIV:nnellä oli huoneustossaan viisitoista jalkaa
korkeita, kultakirjaisia kariatideja. Puolan kuninkaan, Sobieskin,
juhlavuode oli tehty smyrnalaisesta kultabrokadista ja siihen oli
kirjaeltu turkoseilla säkeitä koranista. Sen kannattimet olivat
kullattua, taottua hopeaa, ja täynnä emalji- ja hohtokivi-medaljongeja.
Se oli ryöstetty turkkilaisesta leiristä Wienin edustalla ja Mahomedin
lippu oli seisonut sen värähtelevän kultaisen baldakinin alla.

Kokonaisen vuoden hän kokoili mitä ihmeellisimpiä kutoma- ja
koruompeluteoksia. Hän hankki itselleen pehmeitä musliineja Delhistä,
joihin oli kudottu kultalankaisia palmunlehtiä ja sateenkaarenvärisiä
kovakuoriaisten siipiä; dacca-harsokankaita, joita itämailla niiden
läpinäkyväisyyden vuoksi nimitetään "kudotuksi ilmaksi", "juoksevaksi
vedeksi" ja "iltakasteeksi;" eriskummallisenkuosisia javalaisia
kankaita; taiteellisia, keltaisia, kiinalaisia uutimia; ruskeihin tai
vaaleansinisiin silkkikansiin sidottuja kirjoja, joiden kansilla oli
_fleurs de lys-_, lintu- tai epäjumalankoristeita; unkarilaisia
pitsihuntuja; sisilialaisia brokadeja ja espanjalaisia sametteja;
georgianilaisia kultarahakoruja ja vihertävään kultaan vivahtavia
japanilaisia _foukousas_ kankaita, koreine kudottuine lintuineen.

Erityisesti hän harrasti myös papillisia pukuja ja kaikkea, mikä
kuului jumalanpalvelukseen. Pitkissä setripuuarkuissa talonsa
vasemmanpuolisella gallerialla hän säilytti paljon harvinaisia esineitä,
kylliksi komeita Kristuksen morsianta varten, jonka tuli käyttää hienoa
liinaa, purppuraa ja jalokiviä peittääkseen kalpeata, kiusattua,
kärsimyksistä ja itsekidutuksista murtunutta ruumista. Hänellä oli komea
messupuku punaisesta silkistä ja kultakuteisesta damastista, joka oli
kirjaeltu kultaisilla granaattiomenilla ja stiliseeratuilla kukilla ja
jonka molempiin reunoihin oli hiekkahelmillä ommeltu ananasin kuva.
Kaavun nauhat olivat jaetut eri pintoihin, jotka esittivät kohtauksia
Neitsyt Maarian elämästä, ja Neitsyen kruunaus oli kirjaeltu silkillä
hiippaan. Se oli italialaista tekoa viidenneltätoista vuosisadalta.
Toinen kaapu oli vihreää samettia, ja siihen oli kirjaeltu
sydämenmuotoisia akantus-lehtiä, joista läksi hopeasta ja kirjavasta
kristallista tehtyjä pitkävartisia, valkoisia kukkia. Soljessa oli
kultainen serafin pää. Nauhat olivat punakukkaista ja keltaista silkkiä
ja niihin oli kiinnitetty pyhimysten ja martyyrien medaljongeja, muun
muassa Pyhän Sebastianinkin. Dorianilla oli myös merenkullan värisestä
ja sinisestä silkistä, kultabrokadista, keltaisesta silkkidamastista ja
kultakankaasta tehtyjä messukasukkoja, joihin oli kirjaeltu kohtauksia
kärsimyksenhistoriasta ja ristiinnaulitsemisesta, sekä jalopeuroja,
riikinkukkoja ja muita vertauskuvia; messupaitoja valkeasta silkistä ja
punaisesta silkkidamastista, joissa oli tulpaaneja, delfinejä ja _fleurs
de lys_-koristeita; alttariliinoja punaisesta sametista ja sinisestä
liinasta; sekä useita kalkki- ja hikiliinoja. Nuo salaperäiset menot,
joita varten kaikki nämät esineet olivat aiotut, kiihottivat hänen
mielikuvitustansa.

Sillä kaikki nämät aarteet, samoinkuin kaikki muukin, mitä hän kokoili
kauniisen kotiinsa, olivat hänelle vain unohduksen välikappaleita,
keinoja joiden avulla hän hetkeksi saattoi irtautua siitä taakasta, joka
usein oli käydä hänelle liian raskaaksi kantaa. Yksinäisessä, suljetussa
huoneessa, jossa hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttansa, hän itse
oli ripustanut seinälle tuon hirveän kuvan, jonka muuttuneet piirteet
olivat hänen elämänsä todellisen alennuksen todistuksena, ja kuvan
yläpuolelle hän oli asettanut laskoksille kullanpunertavan peitteen.
Viikkokausiin hän ei käynyt siellä ja unohti silloin koko julman
maalauksen, ja hänen mielensä tuli jälleen kevyeksi, entinen iloisuus
palasi takaisin ja hän eli kokonaan hetkessä. Mutta äkkiä, jonakuna
iltana hän saattoi hiipiä ulos talosta, lähteä noihin hirveihin
seutuihin lähelle Blue-gate-fieldiä ja viipyä siellä päiväkausia, kunnes
hän ajettiin pois. Takaisin tultuaan hän istahti kuvan eteen, ja tunsi
usein inhoa sekä sitä että itseänsä kohtaan, mutta toisin ajoin hänet
valtasi taas itserakkauden ylpeys, jossa puolittain synnin lumous
piilee. Ja hän hymyili salaisella ilolla turmeltuneelle varjokuvalle,
jonka täytyi kantaa sitä kuormaa, joka oli aiottu häntä itseään varten.

Muutamien vuosien kuluttua hän ei voinut enää pitkäksi aikaa poistua
Englannista. Hän luopui huvilasta, joka hänellä ja lordi Henryllä oli
ollut Trouvillessa, samoinkuin pienestä valkoseinäisestä talosta
Algierissa, jossa he olivat viettäneet useita talvia yhdessä. Hän ei
voinut olla erillään muotokuvasta, joka muodosti niin tärkeän osan hänen
elämäänsä, ja hän pelkäsi myöskin, että hänen poissaollessansa joku
voisi päästä huoneesen, jos kohta hän olikin antanut panna vahvat teljet
oven eteen.

Hän tiesi kyllä, ettei kuva voisi kertoa kellekään mitään. Tosin kuva
oli vieläkin hyvin hänen muotoisensa, vaikka se oli tullutkin inhottavan
rumaksi. Mutta mitä muut siitä ymmärtäisivät? Hän nauraisi heille, jos
he uskaltaisivat häväistä häntä. Eihän hän ollut maalannut sitä. Mitä se
häntä liikutti jos se näyttikin rumalta ja häpeälliseltä? Vaikka hän
heille kertoisikin, niin tokkopa he uskoisivat?

Mutta sittenkin hän pelkäsi. Joskus kun hän piti pitoja suuressa
talossaan Nottinghamshiressa nuorille, hienoille säätyveljilleen, joiden
seurassa hän pääasiallisesti liikkui, ja hämmästytti koko kreivikuntaa
hurjalla ylellisyydellään ja mielettömällä tuhlaavaisuudellaan, hän
saattoi äkkiä jättää vieraansa ja kiiruhtaa takaisin kaupunkiin
katsoaksensa eikö ovea oltu murrettu ja oliko taulu vielä paikoillansa.
Mitäpä jos se varastettaisiin? Yksin tuo ajatuskin sai hänet kauhusta
jäätymään. Silloin maailma varmaan pääsisi hänen salaisuutensa perille.
Ehkäpä maailma sitä jo epäilikin.

Sillä jos kohta hän lumosi useita, niin olipa niitäkin, jotka eivät
luottaneet häneen. Vähällä ettei häntä olisi arvottu pois eräästä West
End-klubista, johon hänellä oli yhteiskunnallisen asemansa ja
sukuperänsä nojalla täysi oikeus kuulua, ja kerrottiin, että kun hän
kerran erään ystävän seurassa tuli Churchill-klubin tupakkahuoneesen,
niin Berwickin herttua ja eräs toinen herra menivät uhallaan ulos
huoneesta. Kummallisia juttuja levisi hänestä, kun hän oli täyttänyt
viisikolmatta vuotta. Huhu kertoi, että hänet oli nähty ulkomaalaisten
merimiesten seurassa huonossa kapakassa Whitechapelin puolella, ja että
hän seurusteli varkaitten ja rahanväärentäjien kanssa ja oli päässyt
heidän ammattinsa salaisuuksien perille. Hänen ihmeelliset matkansa
tulivat tunnetuiksi, ja kun hän näyttäytyi jälleen seuroissa, niin
herrat kuiskailivat nurkissa keskenänsä tai astuivat hänen ohitsensa
pilkallisesti hymyillen, tai katselivat häntä kylmästi ja tutkivasti,
ikäänkuin he olisivat päättäneet ottaa selville hänen salaisuutensa.

Tuollaista hävyttömyyttä ja tahallista halveksumista hän tietysti ei
ollut huomaavinaan, ja useimmat arvelivat, että hänen suora, vilpitön
olentonsa, hänen miellyttävä, poikamainen hymyilynsä ja hänen suloinen
nuorekas ulkomuotonsa, joka ei koskaan näyttänyt vanhenevan, olisi
itsessään tyydyttävänä vastauksena siihen panetteluun -- sillä
panetteluksi sitä sanottiin -- jonka alaiseksi hän oli joutunut.
Huomattiin kuitenkin, että muutamat, jotka olivat olleet hänen lähimpiä
ystäviänsä, alkoivat jonkun ajan kuluttua karttaa häntä. Naiset, jotka
olivat kiihkeästi ihailleet häntä ja hänen tähtensä uhmailleet sekä
yhteiskunnallisia tapoja että sopivaisuutta, kalpenivat häpeästä ja
kauhusta, jos Dorian Gray astui huoneesen.

Mutta monen silmissä nuo salavihkaa kerrotut häväistysjutut lisäsivät
vain hänen ihmeellistä ja vaarallista viehätysvoimaansa. Hänen suuri
rikkautensa oli hänellä varmana turvana. Yhteiskunta, ainakin sivistynyt
yhteiskunta, ei mielellään usko mitään pahaa niistä, jotka ovat sekä
rikkaita että miellyttäviä. Ihmiset tuntevat vaistomaisesti, että
käytöstapa on tärkeämpi kuin moraali, ja heidän mielestään rehellisyys
on vähemmän arvoinen kuin hyvä kokki. Ja tosiaankin on hyvin vähän
lohdullista jos sanotaan, että mies, joka on tarjonnut meille huonon
päivällisen tai huonoja viinejä, viettää moitteetonta yksityiselämää.
Eivät edes kardinaalihyveetkään voi puolustaa puolikylmiä väliruokia,
niinkuin lordi Henry kerran huomautti, kun tästä kysymyksestä
keskusteltiin; eikä tätä hänen mielipidettänsä vastaan voi paljon sanoa.
Sillä seuraelämän säännöt ovat, tai ainakin niiden pitäisi olla, samat
kuin taiteenkin. Muoto on pääasia. Siinä tulee olla seremonian
arvokkaisuutta ja epätodellisuutta ja samalla sen tulee yhdistää
itseensä romantisen näytelmän epätodellinen luonne sekä se nerokkuus ja
kauneus, joka tekee näytännön nautintorikkaaksi. Onko teeskentely
jotakin niin hirvittävää? Enpä usko. Se on pikemmin vain keino, jonka
avulla meidän personallisuutemme monistuu.

Se oli ainakin Dorian Grayn mielipide. Hän ihmetteli sitä pintapuolista
psykologiaa, jonka mukaan ihmisen minuus on jotakin yksinkertaista,
pysyvää, luotettavaa ja yhtenäistä. Hänen mielestään ihminen oli olento,
jolla oli lukemattoman monta elämää ja lukemattomia tunteita,
monipuolinen olento, jonka sielussa oli ihmeellisiä perittyjä ajatuksia
ja intohimoja ja jonka ruumis oli saastutettu vainajien kauheilla
taudeilla. Hän kuljeskeli mielellään kylmässä, autiossa taulugalleriassa
maatilallaan ja katseli niiden erilaisten henkilöiden muotokuvia, joiden
veri hänen suonissaan virtaili. Siinä oli Philip Herbert, josta Francis
Osborne sanoo "Muistelmissaan kuningatar Elisabethin ja kuningas Jaakon
ajoilta", että häntä "hemmoteltiin hovissa kauniin ulkomuotonsa vuoksi,
joka ei kuitenkaan kauan kestänyt." Elikö hän ehkä joskus nuoren
Herbertin elämää? Oliko joku kummallinen, myrkyllinen itu kulkenut
ruumiista ruumiisen, kunnes se oli tavannut hänet? Olikohan joku hämärä
tunne tuosta kadonneesta kauneudesta vaikuttanut sen, että hän niin
äkkiä, ilman mitään syytä, oli Basil Hallwardin atelierissa lausunut sen
mielettömän toivomuksen, joka oli muuttanut kokonaan hänen elämänsä?
Tuossa, punaisessa, kultakirjaisessa kaavussaan, jalokivillä
koristetussa asetakissaan, kultaripsinen röyhelys kaulassaan ja
kalvosimet ranteillaan seisoi sir Anthony Sherard, raskas hopeavarustus
jalkojensa juuressa. Mitä tuo mies oli hänelle perinnöksi jättänyt?
Olisiko hän kuningatar Johanna Neapelilaisen rakastajana antanut hänelle
perintönä syntiä ja häpeää? Olivatko hänen tekonsa vain unelmia, joita
tuo vainaja ei ollut uskaltanut toteuttaa? Tuossa, kalvenneesta
kankaasta hymyili lady Elizabeth Devereux; hänellä oli harsopäähine
päässä, helmillä kirjaeltu huivi kaulassa ja avonaiset, vaaleanpunaiset
hiat. Pöydällä hänen vieressään oli mandoliini ja omena. Hänen pieniä,
suippokärkisiä kenkiään koristi suuret vihreät nauharuusut. Dorian tunsi
hänen elämäntarinansa ja ihmeelliset jutut, joita kerrottiin hänen
rakastajistansa. Oliko hän perinyt jotakin hänenkin luonnonlaadustansa?
Nuo soikeat silmät näyttivät tarkastelevan häntä uteliaasti raskaitten
silmäluomiensa alta. Entäs George Willoughby, jolla oli jauhoitetut
hiukset ja kauneustäpliä kasvoissaan? Kuinka ilkeältä hän näytti! Kasvot
olivat synkät ja mustat, ja halveksiva piirre näytti karehtivan
aistillisten huulien ympärillä. Hienot pitsikalvosimet valuivat alas
laihoille, kellertäville käsille, jotka olivat täynnä sormuksia. Hän oli
ollut suurimpia keikareita kahdeksannellatoista vuosisadalla, ja
nuoruudessaan lordi Ferrarin ystävä. Entä toinen Beckenhamin lordi, joka
oli ollut hallitsijaprinssin hurjistelutoverina ja mrs. Fitzherbertin
salaisen avioliiton todistajana? Miten uljaalta ja kauniilta hän näytti
kopeassa asennossaan, pähkinänruskeine kiharoineen! Mitä intohimoja hän
oli jättänyt perinnöksi? Maailman silmissä hän oli ollut kunniaton. Hän
oli johtanut Carlton-Housen orgioita. Sukkanauharitariston tähti kiilsi
hänen rinnassansa. Hänen vieressään riippui hänen puolisonsa muotokuva,
kalpea, ohuthuulinen, mustapukuinen nainen. Hänenkin verensä virtasi
Dorianin suonissa. Kuinka kummalliselta kaikki tuntui! Ja Dorianin äiti,
joka muistutti lady Hamiltonia, äiti, jolla oli kosteat, viininpunaiset
huulet, -- hän tiesi kyllä mitä hän häneltä oli perinyt. Hän oli perinyt
häneltä kauneutensa ja kauneudenihailunsa. Äidin kuva hymyili hänelle
väljässä bakhantinnapuvussaan. Hänen hiuksissaan oli viininlehviä.
Purppurainen viini kuohui pikarin reunojen yli, jota hän piteli
kädessään. Kuvan ihonväri oli vaalennut, mutta silmät olivat yhä
ihmeellisen syvät ja loistavat väriltään. Ne näyttivät seuraavan häntä
minne tahansa hän kulki.

Mutta kirjallisuudessakin voi löytää edelläkävijöitänsä yhtä hyvin kuin
omassa suvussansa, ja ne ehkä tyypiltään ja temperamentiltaan ovat
vieläkin läheisempiä, ainakin muutamat, ja niiden vaikutus paljoa
itsetiedollisempi. Ajoittain Dorian Graystä tuntui että koko historia
oli vain kertomusta hänen omasta elämästänsä, ei sellaista, jota hän
itse todellisuudessa oli elänyt, vaan jommoiseksi hänen
mielikuvituksensa oli sen luonut ja hänen aivonsa ja intohimonsa sen
loihtinut. Hän oli mielestään tuntenut heidät kaikki, nuo omituiset,
julmat henkilöt, jotka olivat kulkeneet maailman näyttämön yli, tehneet
synnin niin hurmaavaksi ja pahuuden viehättäväksi. Hänestä tuntui,
ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla heidän elämänsä olisi ollut
hänen omaansa.

Sankarilla siinä ihmeellisessä kirjassa, joka oli niin voimakkaasti
vaikuttanut häneen, oli myöskin ollut samanlaisia merkillisiä
kuvitteluja. Seitsemännessä luvussa hän kertoo, miten hän laakeriseppele
päässä, jotta salama ei iskisi häneen, istui Tiberiuksen puutarhassa
Caprin saarella ja luki Elephantiksen häpeällisiä kirjoja, samalla kuin
kääpiöt ja riikinkukot pyörivät hänen ympärillään ja huilunsoittaja
laski leikkiä suitsutusastian heiluttajan kanssa; Caligulana hän oli
pitänyt juominkeja vihreätakkisten ratsupalvelijoiden kanssa tallissa ja
syönyt illallista norsunluisesta seimestä yhdessä hevosen kanssa, jolla
oli hohtokivinen otsanauha; Domitianuksena hän oli vaeltanut käytävää
pitkin, jonka seinillä riippui marmorikuvastimia, ja kuoppaisin silmin
hän oli etsinyt sen tikarin kuvainta, jonka oli määrä lopettaa hänen
elämänsä, sairaassa mielessään tuo elämäänkyllästyminen, tuo hirveä
_taedium vitae_, joka valtaa ne ihmiset, joilta elämä ei mitään
kiellä; hän oli istunut sirkuksessa ja katsellut kirkkaan smaragdin läpi
veristä ihmisteurastusta ja antanut sitten hopeakenkäisten muulien
kantaa itseään helmistä ja purppurasta tehdyssä kantotuolissa
Granaattiomena-katua pitkin kultaiseen taloon, missä hän kuuli ihmisten
huutavan Caesar Neroa, kun tämä kulki ohitse; ja Heliogabaluksena hän
oli maalannut kasvojaan ja kehrännyt yhdessä naisten kanssa ja tuonut
kuun Karthagosta ja naittanut hänet salaisesti auringon kanssa.

Yhä uudestaan ja uudestaan Dorian luki tätä eriskummallista lukua sekä
molempia sitä seuraavia, joissa, samoinkuin harvinaisissa seinäverhoissa
tai taidokkaissa emaljikuvissa, oli kuvattuna ne hirveät ja kauniit
olennot, jotka pahe ja veri ja työttömyys oli muuttanut hirviöiksi
ja hulluiksi. Siinä oli kuvattuna Filippo, Milanon herttua, joka
murhasi vaimonsa ja maalasi hänen huulensa punaisella myrkyllä,
jotta hänen rakastajansa imisi kuoleman suudellessaan häntä; Pietro
Barbi, venetsialainen, tunnettu Paul toisen nimellä, joka
turhamaisuudessaan koetti omistaa itselleen _formosus_ arvonimen ja
jonka kahdensadantuhannen floriinin arvoinen hiippa ostettiin hirveän
synnin hinnalla; Gian Maria Visconti, joka koirilla metsästi eläviä
ihmisiä, ja jonka murhatun ruumiin peitti ruusuilla eräs hetääri, joka
häntä oli rakastanut; Borgia valkoisen hevosensa selässä, ja hänen
rinnallansa ratsastamassa veljenmurha, vaippa Perotton veressä; Pietro
Riario, Firenzen nuori kardinaali-arkkipiispa, Sixtus IV:nnen poika ja
suosikki, jonka kauneutta saattoi verrata vain hänen kevytmieliseen
elämäänsä ja joka vastaanotti Leonora Aragonialaisen valkoisen ja
punaisen kirjavassa, merenneitoja ja kentaureja täynnä olevassa
silkkiteltassa, ja joka antoi kullata pojan, jotta tämä tarjotessansa
juhlassa näyttäisi Ganymedeelta tai Hylaalta; Ezzelino, jonka
alakuloisuutta eivät mitkään muut kuin kuolemannäytökset haihduttaneet,
ja joka joi punaista verta samoinkuin muut punaista viiniä -- sanottiin
että hän oli perkeleen poika ja oli pettänyt isäänsä noppapelissä
pelatessaan omasta sielustansa; Giambattista Cibo, joka pilallaan
kutsutti itseään "viattomaksi" ja jonka kuivuneihin suoniin eräs
juutalainen lääkäri ruiskutti kolmen nuorukaisen verta; Sigismondo
Malatesta, Isottan rakastaja ja Riminin herra, jonka kuva poltettiin
Roomassa Jumalan ja ihmisten vihollisena, hän, joka kuristi salvetilla
Polyssenan, antoi myrkkyä Ginevra d'Estelle smaragdipikarista ja
rakennutti häpeällisen intohimon kunniaksi pakanallisen temppelin, jossa
kristillistä jumalanpalvelusta oli pidettävä; Kaarlo VI, joka ihaili
niin hurjasti veljensä vaimoa, että eräs spitalitautinen varoitti häntä
siitä mielenhäiriöstä, jonka uhriksi hän oli joutuva, ja jota hänen
aivojensa hämmennyttyä ei rauhoittanut mikään muu kuin sarasenilaiset
kortit, joihin oli maalattu rakkautta, kuolemaa ja hulluutta esittäviä
kuvia; ja Grifonetto Baglioni koristellussa takissaan, jalokivipäähine
akantusmaisilla kiharoillaan, joka murhasi Astorren ja hänen morsiamensa
sekä Simonetton ja tämän paashin, ja joka oli niin kaunis, että kun hän
makasi henkitoreissaan keltaisella torilla Perugiassa, nekin jotka
olivat vihanneet häntä, eivät voineet olla itkemättä ja Atalantakin,
joka oli kironnut hänet, siunasi häntä.

Noissa kaikissa oli ääretön lumousvoima. Hän näki ne öisin edessään, ja
päivin ne hämmensivät hänen mielikuvitustaan. Renessansiaika tunsi monia
myrkytyskeinoja -- myrkyttäviä kypäreitä ja palavia vahakynttilöitä,
kirjaeltuja hansikoita ja jalokivillä koristettuja viuhkoja, kullattuja
hajurasioita ja merenkultavitjoja. Dorian Gray oli saanut myrkytystä
kirjasta. Ajoittain hän luuli, että pahuus oli ainoa keino, jonka
välityksellä hän saattoi toteuttaa kauneudenunelmansa.



LUKU XII.


Oli marraskuun yhdeksäs päivä, hänen kahdeksannenneljättä
syntymäpäivänsä aatto, niinkuin hän jälkeenpäin usein muisteli.

Hän astui kotiin kello yhdentoista aikana lordi Henryn luota, jossa hän
oli ollut päivällisillä, ja yllään hänellä oli raskas turkki, sillä ilta
oli kylmä ja sumuinen. Grosvenor squaren ja South Audley Streetin
kulmassa eräs mies astui hyvin nopeasti hänen ohitsensa sumussa, harmaa
ulsterikaulus nostettuna korville. Hänellä oli matkalaukku kädessä.
Dorian tunsi hänet. Se oli Basil Hallward. Hänet valtasi omituinen
pelontunne, jota hänen oli mahdoton selittää. Hän ei ollut näkevinänsä
häntä ja kulki nopeasti taloansa kohti.

Mutta Hallward oli huomannut hänet. Dorian kuuli että hän ensin pysähtyi
katukäytävällä ja sitten kiiruhti hänen jälkeensä. Hetken kuluttua hän
laski kätensä Dorianin olkapäälle.

"Dorian! Mikä mainio sattuma! Olen odottanut sinua kirjastossasi aina
kello yhdeksästä saakka. Vihdoin minun tuli sääli sinun väsynyttä
palvelijaasi ja käskin hänen mennä levolle, kun hän päästi minut ulos.
Minä lähden Parisiin yöjunalla ja minä tahdoin niin mielelläni tavata
sinua ennen lähtöäni. Minä luulin tuntevani sinut, tai ainakin turkkisi,
kun astuit minun ohitseni. En ollut kuitenkaan aivan varma. Etkö sinä
tuntenut minua?"

"Tässä sumussako, rakas Basil? Tuskin tunsin Grosvenor squarea. Jossakin
täälläpäin minun asuntoni on, mutta en ole varma siitä. Olen pahoillani
että lähdet pois, enhän ole tavannut sinua iankaikkisiin aikoihin. Mutta
toivottavasti tulet pian takaisin?"

"En niinkään pian. Aion viipyä poissa kuusi kuukautta. Hyyrään itselleni
atelierin Parisissa ja pysyn piilossa kunnes olen saanut valmiiksi
suuren taulun, joka pyörii päässäni. Mutta aikomukseni ei ollut puhua
itsestäni. Olemme sinun ovellasi. Salli minun tulla hetkeksi sisään.
Minulla on sinulle jotakin sanottavaa."

"Sepä hauska. Mutta etkö myöhästy junastasi?" sanoi Dorian Gray
välinpitämättömästi, astuessaan ylös portaita ja avatessaan oven
avaimellaan.

Lampunvalo lekotteli sumun läpi ja Hallward katsoi kelloaan. "Minulla on
paljon aikaa", vastasi hän. "Juna lähtee vasta neljännestä yli
kaksitoista, ja kello on nyt juuri yksitoista. Minä olinkin menossa
klubiin sinua etsimään, kun tapasin sinut. Minulla ei ole vaivaa
tavaroistakaan, sillä lähetin jo edeltäpäin matka-arkkuni. Minulla ei
ole muuta kuin tämä käsilaukku matkassani ja kahdessakymmenessä
minuutissa ehdin hyvin Viktoria-asemalle."

Dorian katseli häntä hymyillen. "Sillä tavalla hieno maalari matkustaa!
Gladstone-laukku kädessä ja ulsterikaulus takissa! Tule sisään, jottei
sumu tunkeudu sisään. Äläkä huoli puhua mitään vakavata. Ei mikään
nykyään ole vakavaa. Ei ainakaan minkään tulisi olla."

Hallward pudisti päätään astuessaan sisään ja seurasi Doriania
kirjastoon. Kirkas tuli paloi suuressa takassa. Lamput olivat sytytetyt,
ja pienellä mosaikipöydällä seisoi muutamia pulloja soodavettä ja
suuria, hiottuja laseja.

"Sinä näet miten kodikasta minulla täällä oli, Dorian. Sinun palvelijasi
antoi minulle kaikkea mitä minä tarvitsin, vieläpä sinun parhaita,
kultapäisiä paperossejasi. Hän on hyvin vieraanvarainen olento. Minä
pidän hänestä paljoa enemmän kuin ranskalaisesta, joka sinulla oli
ennen. Mihinkä tuo ranskalainen oikeastaan joutui?"

Dorian kohautti olkapäitään. "Luullakseni hän nai lady Radleyn
kamarineidon ja on asettunut Parisiin englantilaiseksi räätäliksi.
Englantilaisuus kuuluu olevan siellä hyvin muodissa. Siinä suhteessa
ranskalaiset ovat lapsellisia, eikö totta? Mutta tiedätkös -- hän ei
ollut mikään huono palvelija. Minä en pitänyt hänestä, mutta minulla ei
ollut syytä moittia häntä mistään. Ihminen kuvittelee niin usein
mielessään aivan mahdottomia asioita. Hän oli hyvin kiintynyt minuun ja
näytti olevan hyvin suruissaan kun hän läksi. Tahdotko lisään konjakkia
ja soodaa? Vai haluatko mielemmin hochheimeriä seltterin kanssa. Minä
juon aina hochheimeriä. Viereisessä huoneessa on sitä varmaan."

"Kiitos, en huoli enää mitään", sanoi maalari riisuen yltään
päällystakin ja hatun ja heittäen ne laukkunsa päälle, jonka hän oli
asettanut nurkkaan. "Ja nyt, rakas ystävä, tahtoisin puhua sinun
kanssasi vakavasti. Älä rypistä noin kulmakarvojasi. Sitten minun on
niin paljoa vaikeampi puhua."

"Mitä asia koskee?" kysyi Dorian kärsimättömästi, heittäytyen sohvalle.
"Toivottavasti se ei koske minua itseäni. Olen väsynyt itseeni tänä
iltana. Tahtoisin olla joku muu."

"Se koskee juuri sinua", vastasi Hallward vakavalla, syvällä äänellään,
"ja minun täytyy sanoa se sinulle. En pidätä sinua kuin puolen tuntia."

Dorian huokasi ja sytytti paperossin. "Puolen tuntia!" hän mutisi.

"En minä vaadi suuria sinulta, Dorian, ja sinun itsesi tähden minä
puhun. Minä arvelen parhaaksi että saat tietää että sinusta kerrotaan
kauhistuttavia asioita Lontoossa."

"En minä huoli tietää niistä mitään. Minusta on hauska kuulla
häväistysjuttuja muista, mutta häväistysjutut minusta itsestäni eivät
huvita minua. Niissä ei ole uutuuden viehätystä."

"Niiden täytyy huvittaa sinua, Dorian. Jokainen gentleman on arka
hyvästä nimestään. Sinä et tahdo että ihmiset puhuisivat sinusta pahaa
ja halpamaista. Tietysti sinulla on asemasi ja rikkautesi, ja kaikkea
muuta sellaista. Mutta asema ja rikkaus ei ole kaikkea. Älä unohda,
etten minä usko näihin huhuihin. Ainakaan en voi uskoa niihin, kun näen
sinut. Synti jättää jälkensä ihmisen kasvoihin. Sitä ei voi salata.
Ihmiset puhuvat joskus salaisista paheista. Sellaista ei ole olemassa.
Jos huono ihminen on vajonnut paheesen, niin piirteet hänen suunsa
ympärillä, silmäluomien velttous ja käsienkin muoto voi sen ilmaista.
Eräs henkilö -- en tahdo mainita hänen nimeänsä, mutta sinä tunnet hänet
kyllä -- pyysi viime vuonna minua maalaamaan hänen kuvansa. En ollut
koskaan ennen nähnyt häntä, enkä vielä silloin ollut kuullut hänestä
mitään, vaikka nyt jo tiedän hyvän joukon. Hän tarjosi tavattoman suurta
hintaa. Mutta minä kieltäydyin. Hänen sormiensa muodossa oli jotakin,
jota en voinut sietää. Nyt tiedän että minun epäilykseni olivat aivan
oikeat. Hän viettää hirveää elämää. Mutta sinä, Dorian, sinun kasvosi
ovat puhtaat, viattomat ja kirkkaat ja sinun nuoruutesi on niin
ihmeellisen koskematon -- sinusta en voi mitään pahaa uskoa. Ja
kuitenkin minä tapaan sinua niin harvoin, et tule enää koskaan minun
atelieriini, ja kun en näe sinua ja kuulen kaikki nuo hirveät jutut,
joita ihmiset sinusta kuiskailevat, niin en tiedä mitä sanoa. Minkä
vuoksi, Dorian, sellainen mies kuin Berwickin herttua, poistuu
klubihuoneesta, kun sinä astut sisään? Miksi niin useat Lontoon
gentlemaneista eivät tahdo tulla sinun taloosi, eivätkä kutsu sinua
luoksensa? Olithan ennen lordi Staveleyn hyvä ystävä. Tapasin hänet
viime viikolla päivällisillä. Sinun nimeäsi mainittiin keskustelussa kun
tuli puhe niistä miniatyyreistä, joita olet lainannut Dudleyn
näyttelyyn. Staveley kohautti huultaan ja sanoi että sinulla ehkä on
hyvinkin taiteellinen aisti, mutta ettei pitäisi sallia kenenkään
puhdasmielisen tytön tutustua sinuun eikä antaa hyvämaineisen naisen
olla samassa huoneessa sinun kanssasi. Minä sanoin hänelle että olin
sinun ystäväsi, ja kysyin mitä hän tarkoitti. Hän sanoi sen minulle. Hän
sanoi sen suoraan kaikkien kuullen. Se oli hirveää! Miksi sinun
ystävyytesi tuottaa turmiota kaikille nuorille miehille? Esimerkiksi tuo
poika raukka kaartissa, joka teki itsemurhan. Olithan sinä hänen
läheinen ystävänsä. Tai sir Henry Ashton, jonka täytyi lähteä pois
Englannista, saatettuaan nimensä häpeään. Tehän olitte aivan
eroamattomia. Entä Adrian Singleton, joka sai niin julman lopun? Tai
lordi Kentin ainoa poika, jonka tulevaisuus meni aivan hukkaan? Minä
tapasin hänen isänsä eilen St. James Streetillä. Hän näytti murtuneen
surusta ja häpeästä. Ja nuori Perthin herttua? Millaista elämää hän nyt
viettää? Kukapa hänen seurassaan tahtoisi olla?"

"Ole vaiti, Basil. Sinä puhut asioista, joita et tunne lainkaan", sanoi
Dorian Gray purren huultaan ja puhuen halveksivalla äänensävyllä. "Sinä
kysyt miksi Berwick poistuu huoneesta, kun minä astun sisään. Hän tekee
sen siksi että minä tunnen hänen elämänsä, eikä sen vuoksi, että hän
tuntisi minun. Mitenkä hänen elämäntarinansa voisi olla puhdas,
sellaista verta kuin hänen suonissaan virtaa? Sinä tiedustelet minulta
Henry Ashtonin ja nuoren Perthin kohtaloja. Olenko minä opettanut heille
paheita ja hurjistelua? Jos Kentin tyhmä poika naipi vaimon kadulta,
niin mitä se minuun kuuluu? Ja jos Adrian Singleton kirjoittaa ystävänsä
nimen poikinpäin vekseliin, niin olenko minä hänen holhoojansa? Minä
tiedän kyllä kuinka Englannissa juoruillaan. Keskiluokan ihmiset
tuuloittavat moraalisia ennakkoluulojaan kehnoilla päivällisillään ja
kuiskaten kertovat parempien ihmisten epäsiveellisyydestä, niinkuin he
sitä nimittävät, luuloitellakseen toisilleen että he itse liikkuvat
parhaissa seurapiireissä ja ovat läheisiä tuttavia niille, joita he
panettelevat. Tässä maassa ei tarvita muuta kuin arvostelukykyä ja
ymmärrystä, jotta saa kaikki pahat kielet kimppuunsa. Ja millaista
elämää viettävät itse nuo ihmiset, jotka ovat olevinansa siveellisiä?
Rakas ystävä, sinä unohdat, että me elämme teeskentelyn isänmaassa."

"Dorian", huudahti Hallward, "siitä ei ole nyt kysymys. Englanti on
kylliksi kurja, sen tiedän, ja englantilainen seuraelämä on lävitsensä
huonoa. Juuri sen vuoksi tahtoisin että sinä olisit hyvä. Sinä et ole
ollut hyvä. Ihmisellä on oikeus arvostella toista sen mukaan, mitä hän
on ystäviinsä vaikuttanut. Sinun ystäväsi näyttävät kadottavan kaiken
kunniantunnon, hyvyyden ja puhtauden. Sinä olet herättänyt heissä hurjan
nautinnonhalun. He ovat vajonneet syvälle. Se on sinun työtäsi. Niin,
sinä olet heitä viekoitellut, ja kuitenkin sinä voit nauraa, niinkuin
nyt naurat. Ja siinä piilee vieläkin pahempaa. Minä tiedän että sinä ja
Harry olette eroamattomia. Jo senkin vuoksi, jollei minkään muun syyn
tähden, teidän ei olisi pitänyt saattaa hänen sisarensa nimeä joka
miehen suuhun."

"Punnitse sanojasi, Basil. Sinä menet liian pitkälle."

"Minun täytyy saada puhua, ja sinun pitää kuunnella. Sinun on pakko
kuunnella. Kun sinä tutustuit lady Gwendoleen, niin ei kuulunut vielä
pienintäkään panettelua hänestä. Onko nyt Lontoossa ainoatakaan
kunniallista naista, joka hänen kanssaan tahtoisi ajaa Hyde Parkissa?
Eiväthän hänen lapsensakaan saa elää hänen kanssansa. Sitten on
liikkunut toisiakin juttuja -- miten sinut on nähty aamunsarastuksessa
hiipivän ulos huonomaineisista taloista ja valepuvussa istuvan Lontoon
kurjimmissa kapakoissa. Ovatko nuo jutut tosia? Voivatko ne olla tosia?
Ensin kun kuulin niitä, niin nauroin. Nyt nuo kertomukset saattavat
minut värisemään. Ja mitä kerrotaan sinun maatilastasi ja siitä
elämästä, jota siellä vietetään? Dorian, sinä et tiedä, mitä sinusta
sanotaan. Minä en sinulle sano, etten aio pitää sinulle saarnoja.
Muistan Harryn sanoneen kerran, että jokainen, joka yrittää ruveta
sielunparantajaksi, aloittaa tuon toimen vakuuttamalla sitä, mutta ensi
työkseen syökin sanansa. Minä tahdon todellakin saarnata sinulle. Minä
tahdon että vietät sellaista elämää, jolla voitat ihmisten kunnioitusta.
Minä tahdon että sinun nimesi on puhdas ja maineesi tahraton. Minä
tahdon että eroat niiden kunniattomien parista, joiden kanssa olet
seurustellut. Älä kohauta tuolla tavalla olkapäitäsi. Älä ole niin
välinpitämätön. Sinussa on ihmeellinen voima. Käytä sitä hyvään, äläkä
pahaan. Sanotaan että sinä turmelet jokaisen, joka liittyy sinuun, ja
ettei tarvita muuta kuin että sinä olet vieraana talossa, jotta siellä
tapahtuisi jotakin häpeällistä. Minä en tiedä onko se totta vai ei.
Mistä minä tietäisin. Mutta niin sinusta sanotaan. Minulle on kerrottu
asioita, joita on aivan mahdoton uskoa. Lordi Gloucester oli minun
parhaita ystäviäni Oxfordissa. Hän näytti minulle kirjeen, jonka hänen
vaimonsa oli kirjoittanut hänelle vähää ennen kuolemaansa huvilastaan
Mentonesta. Sinun nimesi oli sekoitettu kaikkein julmimpaan
tunnustukseen mitä ikänä olen lukenut. Minä sanoin hänelle että se oli
mahdotonta -- että tunsin sinut niin hyvin, ja ettet sinä voinut tehdä
itseäsi syypääksi mihinkään sellaiseen. Tunnenko sinua? Tokko minä
sittenkään tunnen sinua? Ennenkuin voin vastata siihen, täytyisi minun
saada nähdä sinun sielusi."

"Nähdä minun sieluni!" mutisi Dorian Gray hypähtäen ylös sohvalta, ja
katsoen häneen kalpeana kauhusta.

"Niin", sanoi Hallward vakavasti, äänessä syvä, surullinen sävy --
"nähdä sinun sielusi. Mutta sitä voi vain Jumala tehdä."

Katkera pilkannauru kajahti nuoremman miehen huulilta. "Sinä voit saada
sen nähdä vielä tänä iltana!" huudahti hän ottaen käteensä lampun
pöydältä. "Tule, se on sinun omaa työtäsi. Miksi et voisi katsella sitä?
Voit kertoa siitä maailmallekin perästäpäin, jos haluat. Ei kukaan sinua
uskoisi. Jos he uskoisivat sinua, niin he pitäisivät minusta vain vielä
enemmän. Minä tunnen maailmaa paremmin kuin sinä, vaikka sinä puhut
siitä niin pitkältä. Kuulehan, sinä olet puhunut nyt kylliksi paheesta.
Nyt saat silmätä sitä kasvoista kasvoihin."

Ylpeyden hulluutta oli joka ainoassa sanassa, jonka hän lausui. Hän
polki jalkaansa poikamaisella kärsimättömyydellä. Hän tunsi hurjaa iloa
ajatellessaan että joku muukin pääsisi hänen salaisuutensa perille ja
että se mies, joka oli maalannut tuon kuvan, josta hänen häpeänsä oli
saanut alkunsa, saisi koko loppuikänsä kantaa taakkanaan oman työnsä
julmaa muistoa.

"Niin", hän jatkoi astuen lähemmäksi ja katsoen suoraan toista silmiin,
"minä näytän sinulle minun sieluni. Sinä saat nähdä sen, minkä luulit
Jumalan yksin voivan nähdä."

Hallward säpsähti. "Sinä pilkkaat, Dorian!" hän huudahti. "Sinun ei pidä
puhua tuollaisia asioita. Se on hirveää puhetta, eikä se tarkoita
mitään."

"Luuletko niin?" Hän nauroi jälleen.

"Minä tiedän sen. Sen minkä tänä iltana sanoin sinulle, tein parhaassa
tarkoituksessa. Tiedäthän että aina olen ollut sinulle uskollinen
ystävä."

"Älä koske minuun. Puhu loppuun."

Maalarin kasvoille kohosi tuskallinen ilme. Hän vaikeni hetkeksi, ja
kiihkeä säälin tunne sai vallan hänessä. Mutta mikä oikeus hänellä oli
tunkeutua Dorian Grayn elämään? Jos hän oli tehnyt vain kymmenennenkin
osan siitä mitä huhu kertoi, niin kuinka hirveästi hän oli saanut
kärsiä! Sitten Basil oikaisi itseään, astui uunin luo ja jäi siihen
seisomaan katsellen palavia halkoja, niiden härmäntapaista tuhkaa ja
lekottavia liekkejä.

"Minä odotan, Basil", sanoi nuori mies kovalla, selvällä äänellä.

Basil kääntyi ympäri. "Minä tahdon vain sanoa sinulle", huudahti hän,
"että haluan saada vastauksen niihin hirmuisiin syytöksiin, joita sinua
vastaan on tehty. Jos sanot minulle että ne ovat valheellisia alusta
loppuun asti, niin uskon sinua. Kiellä ne, Dorian, kiellä! Etkö näe
kuinka minä kärsin? Hyvä Jumala! Älä sano, että olet huono, kurja ja
häpeällinen."

Dorian Gray hymyili. Hänen huulensa kaareutuivat pilkallisesti. "Tule
ylös, Basil", hän sanoi, levollisesti. "Minä pidän päiväkirjaa
elämästäni joka päivä, eikä se koskaan poistu siitä huoneesta, jossa
sitä kirjoitetaan. Minä näytän sen sinulle, jos tulet minun mukanani."

"Minä tulen, Dorian, jos sinä haluat. Huomaan että myöhästyisin
kuitenkin junasta. Se ei tee mitään. Voin lähteä huomenna. Mutta älä
pyydä minua lukemaan mitään tänä iltana. Minä en halua muuta kuin suoran
vastauksen kysymykseeni."

"Sen sinä saat ylhäällä. Täällä en voi vastata. Ei sinun tarvitse
pitkältä lukea."



LUKU XIII.


Dorian astui ulos huoneesta ja alkoi nousta portaita ylös Basil
Hallwardin seuratessa häntä. He kulkivat ääneti, niinkuin ihmiset
vaistomaisesti yöllä kulkevat. Lamppu heitti eriskummallisia varjoja
seinälle ja portaille. Tuulenpuuska kilisti ikkunaruutuja.

Kun he pääsivät portaiden yläpäähän, niin Dorian laski lampun lattialle
ja ottaen avaimen esille hän väänsi lukkoa. "Sinä siis haluat sitä
tietää, Basil?" hän kysyi hiljaisella äänellä.

"Kyllä."

"Sepä hyvä", hän vastasi hymyillen. Sitten hän lisäsi kovalla äänellä:
"Sinä olet ainoa ihminen, jolla on oikeutta tietää minusta kaikki. Sinä
olet vaikuttanut minun elämääni enemmän kuin aavistatkaan", ja ottaen
lampun maasta hän avasi oven ja astui sisään. Kylmä viima puhalsi heitä
vastaan ja lampusta kohosi äkkiä synkkä oransinkeltainen liekki. Häntä
värisytti. "Sulje ovi", kuiskasi hän asettaen lampun pöydälle.

Hallward katseli ympärilleen hämmästyneenä. Tuntui siltä kuin huonetta
ei olisi käytetty vuosikausiin. Vaalennut flandrilainen gobeliini,
peitetty taulu, vanha italialainen arkku, ja melkein tyhjä kirjahylly --
siinä kaikki mitä huoneessa näytti olevan, paitsi yhtä tuolia ja pöytää.
Kun Dorian Gray sytytti puoleksi palaneen kynttilän uuninreunalla, niin
Basil huomasi että koko huone oli täynnä tomua ja että matto oli
repaleinen. Hiiri rapisteli laudoituksen takana. Ilma oli kostea ja
ummehtunut.

"Vai luuletko sinä, ettei kukaan muu paitsi Jumala voisi nähdä ihmisen
sielua, Basil? Vedä tuo verho syrjään, niin saat nähdä minun sieluni."

Ääni oli kova ja julma.

"Sinä olet hullu, Dorian, tai sitten sinä teeskentelet", mutisi Hallward
rypistäen kulmakarvojaan.

"Etkö tahdo? Sitten minun täytyy tehdä se itse", sanoi nuori mies, ja
hän veti verhon syrjään ja heitti sen lattialle.

Kauhun huuto pääsi maalarin huulilta kun hän näki nuo hirveät kasvot,
jotka himmeässä valossa irvistivät hänelle. Niiden ilmeessä oli jotakin,
joka herätti hänessä inhoa ja kauhua. Hyvä Jumala, Dorian Grayn omat
kasvothan tuossa katselivat häntä! Tuo salaperäinen voima, mikä se
sitten lienee ollutkin, ei ollut vielä kokonaan hävittänyt niiden
ihmeellistä kauneutta. Vielä oli kullan kiiltoa harvenneissa hiuksissa
ja hiukan punaa aistillisissa huulissa. Vähän sinistä suloutta oli
säilynyt myös turvonneihin silmiin, eikä hienosti meislattujen sieramien
eikä kaunismuotoisen kaulan jalot piirteet olleet vielä kokonaan
kadonneet. Niin, se oli Dorian itse. Mutta kuka oli sen maalannut? Hän
oli tuntevinaan siinä oman pensselinsä jälkiä ja kehät olivat hänen
piirtämänsä. Mutta olihan se aivan mahdotonta. Hän tarttui tuskallisesti
kynttilään ja valaisi sillä kuvaa. Vasempaan kulmaan oli hänen oma
nimensä piirretty korkeilla punaisilla kirjaimilla.

Se oli inhottava parodia, halpamainen karrikatyyri. Tätä hän ei ollut
koskaan maalannut. Ja sittenkin se oli hänen työtään. Hän tiesi sen, ja
hänestä tuntui, että hänen kuuma verensä äkkiä jähmettyi jääksi. Hänenkö
työnsä? Mitä se merkitsi? Miksi se oli muuttunut? Hän kääntyi taakseen
ja katsoi Dorian Grayhin murtunein silmin. Hänen suunsa värähteli ja
hänen kielensä oli niin kuiva, ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi. Hän
siveli kädellä otsaansa. Se oli tahmeana hiestä.

Nuori mies nojasi uunin reunaa vasten ja tarkasteli Basilia tuolla
omituisella katseella, joka kohoaa katselijoiden kasvoihin, jotka
haltioituneina seuraavat jonkun suuren taiteilijan näyttelemistä. Se ei
ilmaissut todellista surua, mutta ei myöskään todellista iloa. Siinä
näkyi vain katselijan kiihkoa, ja ehkä myös voitonriemun välkettä
silmissä. Hän oli irroittanut kukan napinlävestään ja haisteli sitä, tai
oli ainakin haistelevinaan.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Hallward vihdoin. Hänen äänensä kajahti
terävältä ja vieraalta hänen omissa korvissaan.

"Vuosia sitten, kun olin vielä hyvin nuori", sanoi Dorian Gray rutistaen
kukkaa kädessään, "sinä tapasit minut, imartelit minua ja opetit minulle
turhamaisuutta. Eräänä päivänä sinä esitit minulle erään ystäväsi, joka
selitti minulle nuoruuden ihmeitä, ja sinä valmistit minun muotokuvani,
joka opetti minua ymmärtämään kauneuden ihmeitä. Hulluna hetkenä, en
tiedä vieläkään, kadunko sitä vai en, minä lausuin ilmi toivomuksen,
sinä sanoisit sitä ehkä rukoukseksi..."

"Muistan sen hyvin! Oi, miten hyvin sen muistankaan! Ei! Se on
mahdotonta. Huone on kostea. Kuva on homehtunut. Ehkäpä värissä on ollut
jotain myrkkyä. Minä sanon sinulle, että se on mahdotonta."

"Ah, mikä on mahdotonta?" mutisi nuori mies astuen ikkunan luo ja
nojaten otsansa kylmään, sumusta kostuneesen ruutuun.

"Sinä sanoit hävittäneesi kuvan."

"Minä olin väärässä. Se on hävittänyt minut."

"Minä en usko, että se on minun maalaamani."

"Etkö näe siinä ihannettasi?" sanoi Dorian katkerasti.

"Minun ihanteeni, niinkuin sinä sitä nimität..."

"Niinkuin sinä sitä nimitit."

"Siinä ei ollut mitään pahaa, eikä häpeällistä. Sinä olit minulle
sellainen ihanne, jota en koskaan enää ole tavannut. Nuo ovat satyyrin
kasvot."

"Ne ovat minun sieluni kasvot!"

"Hyvä Jumala, millaista olentoa minä olen jumaloinut! Sillä on perkeleen
silmät."

"Jokaisen ihmisen sielussa on taivas ja helvetti, Basil", huudahti
Dorian tehden epätoivoisen liikkeen.

Hallward kääntyi taas kuvaa kohti ja katseli sitä. "Hyvä Jumala, jos se
on totta", hän huudahti, "ja jos tuolla tavalla olet turmellut elämäsi,
niin olet paljoa pahempikin kuin miksi panettelijat sinua luulevat!" Hän
valaisi kynttilällä jälleen kuvaa ja tarkasteli sitä. Pinta näytti
olevan aivan turmeltumaton, aivan sellainen kuin hän sen oli kädestään
jättänyt. Varmaan tuo hävitys oli tullut sisältäpäin. Jonkun sisällisen
prosessin voimasta synnin spitalitauti syövytti kuvaa. Ruumiin
mätäneminen kosteassa haudassa ei ollut yhtä kauheaa.

Hänen kätensä vapisi, kynttilä putosi jalasta lattialle ja sihisi. Hän
polki jalallaan sen päälle ja sammutti sen. Sitten hän heittäytyi
horjuvalle tuolille pöydän ääreen ja peitti kasvonsa käsiinsä.

"Hyvä Jumala, Dorian, mikä läksytys! Mikä hirveä läksytys!" Vastausta ei
kuulunut, mutta hän eroitti nuoren miehen nyyhkytyksen ikkunan luota.
"Rukoile, Dorian, rukoile", hän mutisi! "Mitenkä meitä opetettiinkaan
sanomaan lapsuudessamme? 'Älä johdata meitä kiusaukseen. Anna meille
meidän syntimme anteeksi. Päästä meitä pahasta'. Rukoillaan yhdessä.
Sinun ylpeytesi rukous on täyttynyt. Sinun katumuksesi rukous menee myös
täytäntöön. Minä jumaloin sinua liiaksi. Nyt olen saanut rangaistukseni.
Sinä jumaloit itseäsi liiaksi! Me olemme molemmat tulleet rangaistuksi."

Dorian Gray kääntyi hitaasti taakseen ja katseli häntä kyyneltynein
silmin. "Se on liian myöhäistä, Basil", hän änkytti.

"Ei koskaan ole liian myöhäistä, Dorian. Polvistukaamme yhdessä ja
koettakaamme, emmekö muistaisi vielä rukousta. Eikö ole jotain
tämäntapaista lausetta: 'Jos teidän syntinne veriruskiat olisivat, niin
heidän pitää lumivalkeaksi tuleman'?"

"Nuo sanat eivät merkitse minulle enää mitään".

"Älä sano sitä. Olet tehnyt kylliksi pahaa elämässäsi. Hyvä Jumala! Etkö
näe miten tuo kirottu kuva vilkuu meihin?"

Dorian Gray vilkaisi kuvaan, ja äkkiä selittämätön vihan tunne Basil
Hallwardia kohtaan valtasi hänet, ikäänkuin kuva olisi sen hänessä
herättänyt ja kuiskannut sen hänen korvaansa inhottavilla huulillaan.
Takaa-ajetun eläimen hurja kiihko villitsi hänet, ja hän tunsi inhoa
tuota miestä kohtaan, joka istui pöydän ääressä, inhosi häntä enemmän
kuin ketään muuta koko elämässään. Hän silmäsi hurjana ympärilleen.
Jotain kirkasta loisti maalatun arkun kannella aivan hänen edessään.
Hänen silmänsä osui siihen. Hän tiesi mikä se oli. Hän oli tuonut tuon
veitsen mukanaan pari päivää sitten katkoaksensa nuoran pätkän, ja
unohtanut sen tänne. Hitaasti hän liikkui sitä kohti, astuen Hallwardin
ohi. Heti kun hän pääsi hänen taaksensa, hän tarttui veitseen ja
käännähti ympäri. Hallward liikahti tuolissaan, ikäänkuin hän olisi
aikonut nousta ylös. Dorian hyökkäsi häntä kohti ja työnsi veitsen
suureen valtimoon korvan taakse, painaen miehen pään pöytää vasten ja
iskien häntä veitsellä yhä uudestaan ja uudestaan.

Kuului tukahdettua ähkymistä ja sellaista kauheaa korisemista rinnassa,
kun veri on tukahduttaa ihmisen. Kolme kertaa ojossa-olevat kädet
kohosivat suonenvedontapaisesti ja tavoittelivat jäykin sormin ilmaa.
Dorian iski häntä vielä kahdesti, mutta mies ei liikkunut. Hän odotti
vielä hetkisen, painaen päätä yhä vasten pöytää. Sitten hän heitti
veitsen pöydälle ja jäi kuuntelemaan.

Hän ei voinut kuulla muuta kuin hiljaista tippumista kuluneelle matolle.
Hän avasi oven ja astui ulos portaille. Talo oli aivan ääneti. Ei kukaan
liikkunut. Hetken aikaa hän seisoi nojautuneena käsinojaan ja tähysteli
mustaan, hiljaiseen pimeyteen. Sitten hän otti avaimen lukosta ja palasi
takaisin huoneesen, sulkien oven jäljissään.

Kuollut istui yhä tuolilla, nojautuneena pöydän yli, selkä kumarassa,
käsivarret riipuksissa. Jollei niskassa olisi ollut ammoittavaa haavaa
ja tahmeaa, mustaa lätäkköä lattialla, joka yhä laajenemistaan laajeni,
niin olisi voinut luulla miehen nukkuvan.

Kuinka nopeasti tuo kaikki oli tapahtunut! Hän oli niin ihmeellisen
tyyni, ja astuen ikkunan luo hän avasi sen ja meni balkongille. Tuuli
oli hajoittanut sumun, ja taivas loisti kuin äärettömän riikinkukon
pyrstö, täynnä tuhansia kimaltelevia silmiä. Hän katsoi alas kadulle ja
näki poliisin kiertävän hiljaisten talojen ympäri ja valaisevan
lyhdyllään niiden portteja. Kadunkulmasta sukelsi näkyviin rämisevän
ajurin punainen tuli ja katosi jälleen. Nainen, huivi hartioillaan,
hiipi hitaasti ja horjuen seinää pitkin. Vähä-väliä hän pysähtyi ja
vilkaisi taakseen. Sitten hän alkoi laulaa raa'alla äänellä. Poliisi
astui häntä kohti ja sanoi hänelle jotakin. Hän hoiperteli pois nauraen.
Kylmä tuuli puhalsi yli torin. Kaasulyhdyt lekottelivat ja lehdettömät
puut ravistivat mustia, routaisia oksiaan edes ja takaisin. Dorian
värisi ja palasi takaisin huoneesen, sulkien ikkunan.

Tultuaan ovelle hän käänsi avainta ja avasi oven. Hän ei edes vilkaissut
kuolleesen. Hänen mielestään oli parasta, että tapaus pysyi niin
hämäränä kuin suinkin. Ystävä, joka oli maalannut tuon onnettoman, vain
turmiota tuottaneen kuvan, oli kadonnut hänen elämästään. Siinä kyllin.

Sitten hän muisti lampun. Se oli harvinaista, maurilaista tekoa
himmeästä hopeasta, jossa oli oxiderattuja teräskoristeita ja suuria
turkoseja. Ehkä palvelija kaipaisi sitä ja kysyisi minne se oli
joutunut. Hän epäröi hetken aikaa, sitten hän kääntyi takaisin ja otti
sen pöydältä. Hän ei voinut välttää näkemästä kuollutta. Kuinka hiljaa
hän oli! Miten kauhean pitkältä hänen valkoiset kätensä näyttivät! Aivan
kuin jokin hirveä vahakuva.

Lukittuaan oven jälkeensä hän hiipi hiljaa portaita alas. Portaat
rasahtelivat, ikäänkuin ne olisivat tuskasta äännelleet. Hän pysähtyi
usean kerran ja kuunteli. Ei, kaikki oli hiljaa. Hänen omat askeleensa
vain olivat kajahtaneet.

Kun hän saapui kirjastoon, niin hän näki laukun ja päällystakin
nurkassa. Ne olivat jonnekin piiloitettavat. Hän avasi laudoituksessa
olevan salaisen seinäkaapin, jossa hän säilytti omat kummalliset
valepukunsa, ja pani ne sinne. Helposti hän polttaisi ne jäljestäpäin.
Sitten hän katsoi kelloaan. Se oli kahtakymmentä yli yhden.

Hän istahti ja alkoi miettiä. Joka vuosi -- melkeinpä joka kuukausi
ihmisiä hirtettiin Englannissa samasta rikoksesta, jonka hän nyt oli
tehnyt. Ilmassa oli ollut mieletöntä murhankiihkoa. Jokin punainen tähti
oli tullut liian lähelle maata... Ja sittenkin, mitä todisteita oli
häntä vastaan? Basil Hallward oli lähtenyt talosta puoli yhdeltätoista.
Ei kukaan ollut nähnyt hänen palaavan. Useimmat palvelijoista olivat
Selby Royalissa. Hänen kamaripalvelijansa nukkui... Parisiin! Niin.
Parisiin Basil oli lähtenyt yöjunalla, niinkuin hän oli aikonutkin. Hän
vietti niin omituista erakkoelämää, että kuukausia saattoi kulua,
ennenkuin mitään epäilyksiä heräisi. Kuukausia! Kaikki jäljet saattoivat
sitä ennen kadota.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Hän otti turkkinsa ja
takkinsa ja meni ulos eteiseen. Siinä hän pysähtyi kuullessaan poliisin
hitaat ja raskaat askeleet katukäytävältä ja nähdessään lyhdyn valon
kuvastuvan ikkunaan. Hän odotti henkeään pidätellen.

Hetken kuluttua hän avasi oven, puikahti ulos ja sulki sen varovasti
jälkeensä. Sitten hän alkoi soittaa kelloa. Viiden minuutin kuluttua
kamaripalvelija tuli puolipukimissaan ja unisena eteiseen.

"Olen pahoillani, että minun oli pakko herättää teidät, Francis", hän
sanoi astuessaan sisään; "mutta avain oli minulta unohtunut. Mitä kello
on?"

"Kymmenen minuuttia yli kahden, herra", vastasi mies katsoen kelloaan.

"Kymmenen minuuttia yli kahden? Kuinka myöhäistä. Herättäkää minut
huomenna yhdeksältä. Minulla on hiukan työtä."

"Hyvä, herra."

"Onko kukaan käynyt täällä tänä iltana?"

"Mr. Hallward, herra. Hän odotti täällä kello yhteentoista asti, ja
sitten hän meni asemalle."

"Oi, sepä ikävä etten tavannut häntä. Jättikö hän mitään sanaa?"

"Ei, herra. Hän sanoi vain kirjoittavansa teille Parisista, jollei hän
tapaisi teitä klubissa."

"Se on hyvä, Francis. Älkää unohtako herättää minua kello yhdeksältä."

"En, herra."

Mies hiipi pois tohveleissaan käytävätä pitkin.

Dorian Gray heitti päällystakkinsa ja hattunsa pöydälle ja meni
kirjastoon. Neljännestunnin hän astui edes-takaisin huoneessa purren
huultaan ja miettien. Sitten hän otti hyllyltä aateliskalenterin ja
selaili lehtiä. "Alan Campbell, 152, Hertford street, Mayfair." Aivan
oikein. Sitä miestä hän juuri tarvitsi.



LUKU XIV.


Seuraavana aamuna kello yhdeksän palvelija toi sisään shokolaadia
tarjottimella ja avasi ikkunaluukut. Dorian nukkui aivan rauhallisesti
oikealla kyljellään, käsi posken alla. Hän näytti nuorelta pojalta, joka
oli väsynyt leikin tai lukujen jälkeen.

Palvelija kosketti häntä kahdesti olkapäähän ennenkuin hän heräsi, ja
kun hän avasi silmänsä, niin hieno hymy karehti hänen huulillaan,
ikäänkuin hän olisi nähnyt jotain suloista unta. Mutta hän ei ollut
uneksinut yhtään. Yö oli kulunut rauhallisesti, ilman iloisten tai
tuskallisten kuvien häiriötä. Mutta nuoret hymyilevät ilman
minkäänlaista syytä. Siinä onkin heidän suurin suloutensa.

Hän kääntyi toiselle puolelle ja nojaten kyynärpäähänsä alkoi maistella
shokolaadia. Lempeä marraskuun aurinko paistoi sisään huoneesen. Taivas
oli pilvetön, ja ilma lämmin. Tuntuipa melkein kuin olisi ollut
kevätaamu.

Vähitellen kuluneen yön tapahtumat palasivat äänettömin, verentahraamin
askelin hänen aivoihinsa ja muuttuivat peloittavan selviksi. Häntä
värisytti muistellessaan mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä, ja hetkeksi
hänet valtasi sama kummallinen inhon tunne Basil Hallwardia kohtaan,
joka oli pakoittanut häntä murhaamaan hänet, ja hän tuli aivan
jääkylmäksi vihasta. Kuollut istui yhä tuolla ylhäällä täydessä
auringonvalossa. Miten hirveää se oli! Tuollaiset julmat asiat kuuluivat
pimeyteen, eikä päivänvaloon.

Hän tunsi tulevansa sairaaksi tai hulluksi, jos hän alkaisi hautoa
kaikkia kokemuksiaan. On syntejä, joita muistellessa tuntee suurempaa
nautintoa, kuin itse teossa ollessa, omituisia voittoja, jotka
tyydyttävät enemmän ylpeyttä kuin intohimoa, ja jotka vaikuttavat
voimakkaammin ja virkistävämmin järkeen kuin aisteihin. Mutta tämä oli
jotakin aivan toista. Se oli karkoitettava mielestä, huumattava
unikoilla ja kuristettava, jotta ei itse tulisi kuristetuksi.

Kun kello löi puoli kymmenen, niin hän siveli kädellä otsaansa ja nousi
äkisti ylös, pukeutui vieläkin suuremmalla tarkkuudella kuin
tavallisesti, valitsi erityisellä huolella kaulahuivinsa ja
kravattineulansa ja vaihtoi useita kertoja sormuksiaan. Hän istui myös
kauan aikaa aamullispöydän ääressä, maistellen erilaisia ruokalajeja ja
jutellen kamaripalvelijansa kanssa uusista livreoista, joita hän aikoi
teettää palvelijoilleen Selbyssä, ja tarkastaessaan kirjeitään.
Muutamille kirjeilleen hän nauroi. Kolme niistä suututti häntä. Yhtä hän
luki useampaan kertaan ja repi sen sitten rikki kärsimättömästi.
"Naisten muisti on hirvittävä!" -- niin oli lordi Henry kerran sanonut.

Juotuaan kupin mustaa kahvia, hän pyyhki hitaasti suutaan
lautasliinalla, antoi palvelijalle merkin ja kirjoitti hänen
odottaessaan kaksi kirjettä. Toisen hän pisti taskuunsa, toisen hän
ojensi palvelijalle.

"Viekää tämä mr. Campbellille Hertford Streetin varrelle taloon n:o 152,
Francis, ja jos hän ei ole kaupungissa, niin tiedustelkaa hänen
osoitettaan."

Kun hän jäi yksin, niin hän sytytti paperossin ja alkoi piirustaa
paperipalaselle, ensin kukkia ja taloja, sitten kasvoja. Äkkiä hän
huomasi, että kaikissa kasvoissa oli jotakin eriskummallista, joka
muistutti Basil Hallwardia. Hän rypisti otsaansa ja nousten ylös hän
meni kirjahyllynsä luo ja otti kirjan umpimähkään. Hän päätti olla
ajattelematta yöllistä tapahtumaa ennenkuin se oli aivan välttämätöntä.

Hän oikaisi itsensä sohvalle, ja katseli kirjan nimilehteä. Se oli
Gautierin teos "Emaux et Camées", Charpentierin julkaisema painos
japanilaisella paperilla, Jacquemartin etsauksilla. Kannet olivat
sitronanvihreää nahkaa, jota koristi granaattiomenia kullatun ristikon
keskellä. Adrian Singleton oli lahjoittanut sen hänelle. Selaillessaan
lehtiä hänen silmänsä osuivat runoon, joka kuvasi Lacenairen kättä --
tuota kylmää, keltaista kättä, joka kidutuksen jälkeen oli vielä
pesemätön ja jossa oli untuvamaiset punaiset karvat ja faunin sormet.
Hän katseli omia, kapeita sormiansa väristen vaistomaisesti ja selaili
edelleen, kunnes hän tuli näihin ihaniin Venetsiaa kuvaaviin säkeihin:

    "Sur une gamme chromatique,
      le sein de perles ruisselant,
    la Venus de l'Adriatique
      sort de l'eau son corps rose et blanc.

    Les dômes, sur l'azur des ondes
      suivant la phrase au pur contour,
    s'enflent comme des gorges rondes
      que soulève un soupir d'amour.

    L'esquif aborde et me depose,
      jetant son amarre au pilier,
    devant une façade rose,
      sur le marbre d'un escalier."

    Kuin kromaatiselta sävelasteikolta, helma helmiä herahdellen, Adrian
    Venus nousee vedestä, ruumis ruusunpunaisena ja valkeana.

    Kirkot puhtaine ääriviivoineen, aaltojen asuurisinessä uiden,
    seuraavat sävelasteikkoa nekin, paisuvina kuin pyöreät kaulat,
    joista rakkauden huokaus kohoaa.

    Pursi lähenee ja laskee minut maihin, heittäen ankkuritouvinsa
    pylvääsen, ruusunpunaisen fasadin, marmoriportaiden edustalle.

Kuinka ihanat nuo säkeet! Kun luki niitä, niin tuntui siltä kuin olisi
soljunut pitkin vihertäviä vesiteitä helmien ja neilikkojen kaupungissa,
ja mukavasti loikonut mustassa gondolissa, jonka keulavannas olisi
hopeaa ja verhot hulmuaisivat tuulenhengessä. Nuo yksinkertaiset rivit
olivat hänestä kuin suoria, turkosisinisiä juovia, jotka seuraavat
mukana kulkiessa Lidoa kohti. Äkilliset värinkimallukset muistuttivat
hänen mieleensä opaali- ja iriskaulaisten lintujen välkettä niiden
parveillessa solakan campanilen ympärillä, jonka kyljissä on
lukemattomia uurteita, tai niiden kopeansulavasti keikistellessä
hämärissä, tomuisissa pylväskäytävissä. Nojautuen taakse ja sulkien
silmänsä hän toisti kerta toisensa jälkeen:

    "Devant une façade rose,
      sur le marbre d'un escalier."

Nuo kaksi säettä kuvastivat koko Venetsiaa. Hän muisti syksyä, jonka hän
siellä oli viettänyt ja sitä ihmeellistä rakkautta, joka oli
kiihoittanut hänet mielettömiin, suloisiin hullutuksiin. Joka ainoalla
paikalla on oma romantisuutensa. Mutta Venetsia, samoinkuin Oxfordkin,
oli säilyttänyt taustan romantisuudelleen, ja aito-romantisuudelle on
tausta kaikkein tärkeintä. Basil oli ollut jonkun aikaa hänen mukanansa,
ja tämä oli ollut aivan hullaantuneena Tintorettoon. Basil parka! Kuinka
hirveä tuollainen loppu oli ihmiselle!

Hän huokasi ja otti kirjan jälleen käteensä ja koetti unohtaa. Hän luki
pääskysistä, jotka lentelevät edes-takaisin pienen smyrnalaisen kahvilan
ovesta, jossa pyhiinvaeltajat istuvat lukien merikivihelmiään ja
turbaanipäiset kauppiaat polttavat pitkiä tupsupäisiä piippujaan
vakavasti keskustellen toistensa kanssa; hän luki Place de la Concorden
obeliskista, joka vuodattaa graniittikyyneliä kaukaisessa,
auringottomassa maanpaossaan ja ikävöitsee takaisin lämpimän,
lotuskukkaisen Niilin rannalle, jossa on sfinksejä, ruusunpunaisia
ibislintuja, valkoisia, kultakyntisiä kotkia ja vihreäsilmäisiä, pieniä,
vihreässä höyryävässä mudassa matelevia krokodiilejä. Hän alkoi
mielessään hautoa noita säkeitä, joiden sointu on lähtöisin suudelmien
hivuttamasta marmorista, ja joissa kuvautuu se ihmeellinen patsas, mitä
Gautier vertaa kontra-alttoääneen, tuo "_monstre charmant_", joka uinuu
Louvren porfyrisalissa. Mutta hetken kuluttua kirja putosi hänen
kädestänsä. Hän hermostui ja hirveä tuskantäristys tuli hänen ylitsensä.
Mitäpä jos Alan Campbell ei olisikaan Englannissa? Päiviä kuluisi
ennenkuin hän palaisi takaisin. Ehkä hän ei suostuisi tulemaankaan.
Mitäpä hän sitten tekisi? Joka ainoa hetki oli hänelle kallis.

He olivat ennen olleet hyvät ystävät, noin viisi vuotta sitten -- aivan
eroamattomat ystävät. Sitten ystävyys oli äkkiä loppunut. Kun he nyt
tapasivat toisensa seuroissa, niin Dorian Gray vain hymyili; Alan
Campbell ei hymyillyt koskaan.

Hän oli hyvin etevä nuori mies, vaikka hän ei ymmärtänytkään
kuvaamataiteita, ja käsityksensä runoudesta hän oli kokonaan saanut
Dorianilta. Tiede oli hänen pääharrastuksensa. Cambridgessä hän oli
viettänyt enimmän aikansa laboratorityössä ja oli suorittanut hyvän
tutkinnon luonnontieteissä. Yhä vieläkin hän tutki suurella innolla
kemiaa, ja hänellä oli oma laboratorinsa, jonne hän sulkeutui päivät
pitkin äitinsä suureksi suruksi, joka olisi toivonut hänestä parlamentin
jäsentä, sillä kemisti, hänen mielestään, oli vain reseptien laatija.
Hän oli hyvin soitannollinen, ja soitti sekä viulua että pianoa paremmin
kuin useimmat taiteenharrastajat. Soitto se olikin kaikkein ensiksi
vienyt hänet ja Dorian Grayn yhteen -- soitto ja tuo selittämätön voima,
jolla Dorian näytti mielensä mukaan voivan vaikuttaa muihin ihmisiin, ja
jota hän usein tietämättäänkin käytti. He olivat tavanneet toisensa lady
Berkshiren luona eräänä iltana, jolloin Rubinstein oli siellä soittanut,
ja sen jälkeen heitä nähtiin aina yhdessä ooperassa ja joka paikassa,
missä hyvää musiikkia oli kuultavana. Kahdeksantoista kuukautta heidän
ystävyyttään kesti. Campbell oli aina joko Selby Royalissa tai Grosvenor
squaren varrella. Hänen, samoinkuin niin monen muunkin mielestä, Dorian
Gray edusti kaikkea, mikä elämässä oli ihmeellistä ja viehättävää. Ei
kukaan tiennyt oliko heidän välilleen syntynyt riitaa vai ei. Mutta
ihmiset huomasivat äkkiä, että he tuskin puhuttelivat toisiaan
tavatessansa ja että Campbell näytti aina lähtevän varhemmin pois
seurasta, missä Dorian Graykin oli läsnä. Hän oli myöskin muuttunut --
ajoittain hän oli hyvin alakuloinen, ei näyttänyt sietävän musiikkia,
eikä tahtonut koskaan itse soittaa. Kun häntä pyydettiin soittamaan,
niin hän puolustuksekseen sanoi olevansa niin kiinni tieteellisissä
töissä, ettei hänelle jäänyt aikaa harjoittamiseen. Ja se olikin totta.
Päivä päivältä hänen harrastuksensa biologiaan yhä kasvoi, ja hänen
nimensä esiintyi kerran tai pari tieteellisissä aikakauskirjoissa
ihmeellisten kokeilujen yhteydessä.

Sellainen oli se mies, jota Dorian Gray odotti. Joka hetki hän vilkaisi
kelloonsa. Ja sitä myöten kuin aika kului hänen kiihkeytensä yhä kasvoi.
Lopulta hän nousi pystyyn ja alkoi kulkea edes-takaisin huoneessa, aivan
kuin häkkiin telkitty kaunis eläin. Hän astui pitkin, hiipivin askelin.
Hänen kätensä olivat jääkylmät.

Odotus kävi sietämättömäksi. Aika tuntui hänestä hiipivän
lyijynraskailla askelilla, samalla kuin hän itse myrskytuulessa ajautui
mustan, ammottavan kuilun rosoista reunaa vasten. Hän tiesi mikä sieltä
häntä väijyi, hän näkikin sen, ja painoi vavisten kosteat sormensa
polttavia silmäluomiaan vasten ikäänkuin hän olisi tahtonut riistää
aivoilta niiden näkökyvyn ja pakoittaa silmät takaisin onkaloihinsa. Se
oli turhaa. Aivoilla oli oma ravintonsa, jota se ahmi, ja kauhusta
hurjistunut mielikuvitus väänteli ja kiemurteli kuin elävä olento
tuskissansa ja hyppeli pahasti irvistellen kuin kamala marionetti
jalustallaan. Äkkiä aika pysähtyi. Niin, tuo sokea, raskaasti huohottava
aika ei liikkunut enää; aika oli kuollut, ja hirveät ajatukset, jotka
tunkeutuivat nopeasti esiin, nostattivat julman tulevaisuuden haudastaan
esille ja näyttivät sitä Dorianille. Hän tuijotti siihen kauhusta
kivettyneenä.

Vihdoin ovi avautui ja palvelija astui sisään. Dorian käänsi lasittuneet
silmänsä häneen.

"Mr. Campbell, herra", sanoi palvelija.

Helpoituksen huokaus pääsi hänen kuivilta huuliltaan ja puna palasi
hänen poskillensa.

"Pyytäkää häntä heti astumaan sisään, Francis." Hän tunsi olevansa taas
oma itsensä. Heikkouden puuska oli kadonnut.

Mies kumarsi ja poistui. Hetken kuluttua Alan Campbell astui sisään
vakavana ja kalpeana. Hänen kalpeuttaan kohotti hänen pikimusta tukkansa
ja mustat kulmakarvansa.

"Alan, miten ystävällistä. Kiitos että tulit".

"Olin päättänyt etten koskaan enää astuisi sinun kynnyksesi yli, Gray.
Mutta sinä sanoit että elämä ja kuolema on kysymyksessä." Hänen äänensä
kuulosti kovalta ja kylmältä. Hänen sanansa olivat hitaita ja
punnittuja. Vakava, tutkiva katse, jonka hän kiinnitti Dorianiin,
ilmaisi halveksumista. Hän oli pistänyt kätensä astrakanitakkinsa
taskuihin, eikä näyttänyt huomanneen sitä liikettä, jolla Dorian oli
häntä tervehtinyt.

"Niin, elämä ja kuolema on kysymyksessä, Alan, ja se koskee useampaakin
kuin yhtä ihmistä. Käy istumaan."

Campbell kävi tuolille pöydän ääreen ja Dorian istahti häntä vastapäätä.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa. Dorianin katseessa ilmeni syvää
sääliä. Hän tiesi että se mitä hän aikoi tehdä, oli hirvittävää.

Kiusallisen äänettömyyden jälkeen Dorian kumartui eteenpäin ja sanoi
hyvin levollisesti, mutta samalla tarkaten minkä vaikutuksen hänen
sanansa tekisivät toiseen: "Alan, suljetussa huoneessa yläkerrassa,
huoneessa, jonne ei kellään muulla ole pääsyä paitsi minulla itselläni,
istuu kuollut mies pöydän ääressä. Hän on ollut nyt kymmenen tuntia
kuolleena. Älä liiku, älä tuijota minuun tuolla tavalla. Kuka tuo mies
on, miksi hän kuoli, millä tavalla hän on saanut surmansa, ne ovat
seikkoja, jotka eivät sinua liikuta. Sinulla ei ole muuta tekemistä kuin
--"

"Vaikene, Gray. En tahdo tietää sen enempää. Onko sinun puheesi totta
vai ei, on minulle yhdentekevää. Minä pyydän saada olla erilläni sinun
toimistasi. Pidä hirveät salaisuutesi ominasi. Ne eivät huvita minua
vähintäkään."

"Niiden täytyy huvittaa sinua. Ainakin tämän salaisuuden täytyy. Olen
kovin pahoillani sinun puolestasi, Alan. Mutta minä en tule omin voimin
toimeen. Sinä yksin voit auttaa minua. Minun täytyy vetää sinut tähän
juttuun. Minulla ei ole muuta valitsemisen varaa. Alan, sinä olet
tiedemies. Sinä tunnet kemiaa ja muuta senkaltaista. Sinä olet tehnyt
kokeita. Sinun täytyy hävittää se mikä tuolla yläkerrassa on -- hävittää
se niin ettei siitä jää jälkeäkään. Ei kukaan nähnyt, kun tuo henkilö
tuli tähän taloon. Tällä hetkellä luullaan hänen olevan Parisissa. Ei
häntä kuukausiin tulla kaipaamaan. Ja kun häntä kaivataan, niin täällä
ei saa löytyä jälkeäkään hänestä. Sinä, Alan, sinun täytyy muuttaa
hänet, ja kaikki mitä hänestä on jäljellä, kouralliseksi tuhkaa, jonka
voin tuuleen sirottaa."

"Sinä olet hullu, Dorian."

"Ah! minä odotinkin juuri, että sanoisit minua Dorianiksi."

"Sinä olet hullu, sen minä sanon sinulle -- hullu, jos luulet että
kohotan pikkusormeanikaan auttaakseni sinua, hullu, kun teet minulle
tuonlaisen tunnustuksen. Minä en tahdo olla minkäänlaisissa tekemisissä
tuon jutun kanssa. Luuletko sinä että sinun tähtesi panisin maineeni
alttiiksi? Mitä minua sinun pirulliset toimesi liikuttavat?"

"Se oli itsemurha, Alan".

"Se minua ilahduttaa. Mutta kuka saattoi hänet siihen? Sinä,
luullakseni".

"Yhä vieläkö sinä kiellät minulta apuasi?"

"Tietysti minä kiellän. En tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. En
minä välitä siitä, vaikka jokin häpeä sinua kohtaisikin. Sinä sen hyvin
ansaitsisit. En surkeilisi, vaikka sinua häväistäisiin, vaikkapa aivan
julkisestikin. Kuinka sinä voit pyytää juuri minua sekaantumaan tähän
inhottavaan juttuun? Luulin sinun paremmin tuntevan ihmisten luonteita.
Ystäväsi lordi Henry Wotton ei liene opettanut sinulle paljon
psykologiaa, mitä muuta hän lie opettanutkaan. Ei mikään voi pakoittaa
minua auttamaan sinua hituisenkaan vertaa. Olet kääntynyt väärän miehen
puoleen. Mene jonkun ystäväsi luo. Älä tule minun luokseni."

"Alan, se oli murha. Minä tapoin hänet. Sinä et tiedä, kuinka minä olen
saanut kärsiä hänen kauttansa. Olkoon minun elämäni millainen hyvänsä,
varmaa vain on että hän on siihen vaikuttanut paljoa enemmän kuin Harry
parka. Se ei ollut hänen tarkoituksensa, mutta tulos oli sittenkin
sama."

"Murha! Hyvä Jumala, siihenkö sinä olet tullut? En minä anna sinua ilmi.
Se ei kuulu minulle. Ja joka tapauksessa sinä joudut kiinni, vaikka minä
en siihen sekaannukkaan. Jokainen, joka tekee rikoksen, tekee myös
jonkun tyhmyyden. Mutta minä en tahdo tietää siitä mitään."

"Sinun täytyy. Kuules, odotahan hiukan; kuuntele minua. Kuuntele vain
Alan. En minä pyydä sinulta muuta kuin että suorittaisit tieteellisen
kokeen. Sinä käyt sairaaloissa ja ruumishuoneissa, ja ne kauheudet,
joita siellä teet, eivät häiritse sinun rauhaasi. Jos näkisit tuon
miehen jossakin inhottavassa leikkaussalissa tai haisevassa
laboratorissa lyijypintaisella pöydällä, johon punaiset viemärit
olisivat uurretut veren juoksua varten, niin sinä näkisit hänessä vain
erinomaisen koe-esineen. Ei hiuskarvakaan kohoaisi päässäsi. Et tulisi
ajatelleeksikaan että tekisit jotakin väärää. Päinvastoin sinä
luultavasti arvelisit tekeväsi hyötyä ihmiskunnalle, kartuttavasi omia
tietojasi, edistäväsi tiedettä tai muuta sen kaltaista. Sitä, mitä minä
pyydän sinua tekemään, olet tehnyt useasti ennen. Tosiaankin ruumiin
tuhoaminen on varmaan paljoa vähemmän julmaa kuin se työ, jota olet
tottunut tekemään. Ja huomaa, tuo ruumis on ainoana todisteena minua
vastaan. Jos se löydetään, niin olen hukassa; ja se löydetään varmaan,
jollet sinä auta minua."

"Minulla ei ole vähintäkään halua auttaa sinua. Sen sinä unohdat. Koko
juttu ei liikuta minua vähääkään. Minulla ei ole sen kanssa mitään
tekemistä."

"Alan, minä rukoilen sinua. Ajattele missä tilassa minä olen. Juuri
ennen sinun tuloasi olin melkein tajuton tuskasta. Ehkäpä sinäkin
jonakuna päivänä saat kokea sitä tunnetta. Ei! älä ajattele sitä. Ota
asia vain tieteelliseltä kannalta. Sinä et kysy, mistä ne ruumiit ovat
kotoisin, joilla sinä kokeilet. Älä kysy nytkään. Olen sanonut sinulle
jo liian paljon. Mutta minä pyydän sinua sitä tekemään. Olimmehan me
kerran ystäviä, Alan."

"Älä puhu niistä ajoista, Dorian. Ne ovat kuolleet."

"Joskus on vaikea päästä kuolleista erilleen. Mies yläkerrassa ei lähde
pois. Hän istuu pöydän ääressä pää kumarassa ja kädet ojossa. Alan!
Alan! Jos sinä et auta minua, niin minä olen hukassa. He hirttävät
minut, Alan! Etkö sinä ymmärrä? He hirttävät minut siitä, mitä olen
tehnyt."

"Ei maksa vaivaa pidentää tätä keskustelua. Minä kieltäydyn jyrkästi
kaikesta. Sinä pyydät minulta mielettömyyksiä."

"Sinä siis kiellät?"

"Kiellän."

"Minä rukoilen sinua, Alan."

"Se on turhaa."

Dorian Grayn silmiin kohosi jälleen sama säälivä ilme. Sitten hän ojensi
kätensä, otti paperiliuskan ja kirjoitti siihen jotakin. Hän luki sen
kahdesti, taittoi sen huolellisesti kokoon ja työnsi sen pöydän toiselle
puolelle. Kun hän oli sen tehnyt, niin hän nousi ja astui ikkunan luo.

Campbell katsoi ihmeissään häneen, otti sitten paperin käteensä ja avasi
sen. Lukiessaan sitä hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, ja hän
vaipui tuolinnojaa vasten. Hirveä pahoinvointi valtasi hänet. Hänestä
tuntui ikäänkuin hänen sydämensä olisi tykyttänyt kuoliaaksi tyhjässä
ontelossa.

Hetken aikaa vallitsi kuolonhiljaisuus, sitten Dorian kääntyi, astui
Campbellin taakse ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

"Olen hyvin pahoillani sinun puolestasi, Alan", hän mutisi, "mutta
minulla ei ole valitsemisen varaa. Olen jo kirjoittanut kirjeen
valmiiksi. Kas tässä se on. Sinä näet osoitteen. Jollet auta minua, niin
minun on pakko se lähettää. Sinä tiedät mitä siitä seuraa. Mutta
autathan sinä minua. Nyt sinun on enää mahdoton kieltää. Minä koetin
säästää sinua. Jos olet oikeudenmukainen, niin sinun täytyy se
tunnustaa. Sinä olet ollut taipumaton ja kova ja olet loukannut minua.
Sinä olet kohdellut minua niinkuin ei kukaan muu ole uskaltanut minua
kohdella -- ei ainakaan kukaan elossa oleva. Minä olen sietänyt kaikkea.
Nyt minun vuoroni on sanella ehtoja."

Campbell kätki kasvot käsiinsä ja hänen ruumiinsa värähteli.

"Niin, minun vuoroni on nyt sanella ehdot, Alan. Sinä tiedät mitkä ne
ovat. Asia on aivan yksinkertainen. Kuules, älä kiihoitu noin kovasti.
Työ on tehtävä. Ole kylmäverinen ja tee se."

Valitus pääsi Campbellin huulilta ja hän vapisi ylt'yleensä. Kellon
tikutus uuninreunalla näytti jakavan ajan tuskan atomeihin, joista
jokaista oli liian raskasta kestää. Hänestä tuntui ikäänkuin
rautavannetta olisi hitaasti pingoitettu hänen otsansa ympärille,
ikäänkuin se häväistys, joka häntä uhkasi, olisi jo hänen ylitsensä
tullut. Käsi hänen olkapäällään oli raskas kuin lyijy. Sitä oli mahdoton
kestää. Se oli musertaa hänet kokonaan.

"Tule, Alan, sinun täytyy heti tehdä päätöksesi."

"Minä en voi," hän sanoi koneellisesti, ikäänkuin sanat olisivat voineet
muuttaa asiaa.

"Sinun täytyy. Sinulla ei ole muuta valintaa. Älä viivyttele enää."

Hän epäröi hetken aikaa. "Onko ylhäällä huoneessa uunia?"

"Siellä on kivikuiduilla lämmitettävä kaasu-uuni."

"Minä menen kotiin hakemaan jotakin laboratoristani."

"Ei, Alan, sinä et saa poistua talosta. Kirjoita paperiliuskalle mitä
tarvitset, niin minun palvelijani saa lähteä hakemaan."

Campbell piirsi pari riviä, pyyhki kirjoituksen imupainimella ja osoitti
kirjeen apulaiselleen. Dorian otti lipun ja luki sen huolellisesti.
Sitten hän soitti kelloa ja antoi sen palvelijalleen käskien hänen
palata takaisin niin pian kuin mahdollista ja tuoda tavarat mukanaan.

Kun eteisen ovi sulkeutui, niin Campbell nousi hermostuneesti tuoliltaan
ja astui uunin luo. Hän vapisi aivan kuin vilutautinen. Lähes
kahteenkymmeneen minuuttiin ei kumpainenkaan puhunut. Kärpänen surisi
kovalla äänellä huoneessa ja kellon tikutus kuulosti vasaran iskulta.

Kun kello löi yksi, niin Campbell käännähti ympäri, ja katsoessaan
Dorian Grayhin hän näki hänen silmänsä kyynelissä. Noiden surumielisten
kasvojen puhtaus ja jalous raivostutti häntä. "Sinä olet roisto,
halpamainen roisto!" hän mutisi.

"Hiljaa, Alan, sinä olet pelastanut minun elämäni," sanoi Dorian.

"Sinun elämäsi? Hyvä Jumala! Millainen elämä se on! Sinä olet kulkenut
turmeluksesta turmelukseen, ja nyt sinä olet tekemällä murhan kohonnut
korkeimpaan huippuun saakka. Suorittaessani sen työn, joka minulla on
edessä ja johon sinä minut pakoitat, en ajattele sinun elämääsi."

"Ah, Alan," mutisi Dorian huokaisten, "jospa sinä tuntisit minua kohtaan
edes tuhannennen osan sitä sääliä jota minä tunnen sinua kohtaan." Hän
kääntyi puhuessaan pois ja katseli ulos puutarhaan. Campbell ei
vastannut mitään.

Noin kymmenen minuutin jälkeen kuului kolkutusta ovelta ja palvelija
astui sisään tuoden muassaan suuren mahonkisen laatikon kemiallisine
aineineen, suuren teräs- ja platinalankakäärön sekä kaksi omituisen
muotoista rautapuristinta.

"Jätänkö nämät tänne, herra?" hän kysyi Campbellilta.

"Jättäkää vaan," sanoi Dorian. "Ja pelkäänpä että minulla on vielä
toinenkin asia, Francis, jota teidän tulisi toimittaa. Mikä sen miehen
nimi Richmondissa on, joka hankkii meille orkidejoja Selbyhyn?"

"Harden, herra."

"Niin -- Harden. Lähtekää heti Richmondiin, koettakaa tavata itse
Hardenia ja pyytäkää että hän toimittaa kahta vertaa enemmän orkidejoja
kuin mitä minä tilasin ja niin vähän valkoisia kuin suinkin. Tosiaankin,
en huoli valkoisista lainkaan. Ilma on kaunis, Francis, ja Richmond on
varsin soma paikka, muuten en teitä vaivaisikaan sinne saakka."

"Ei se tee mitään, herra. Mihin aikaan minun pitää olla kotona?"

Dorian katsahti Campbelliin.

"Pitkänkö aikaa sinun kokeesi kestää, Alan?" hän sanoi levollisella,
välinpitämättömällä äänellä. Kolmannen henkilön läsnäolo huoneessa
näytti antavan hänelle erinomaista rohkeutta.

Campbell rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Noin viisi tuntia,"
hän vastasi.

"On kylliksi aikaista, jos olette puoli kahdeksan kotona, Francis. Tai
kuulkaahan: ottakaa esille mitä tarvitsen pukeutumista varten. Voitte
saada vapaan illan. Minä en syö päivällistä kotona, niin etten tarvitse
teitä."

"Kiitos, herra," sanoi mies poistuen huoneesta.

"No, Alan, ei ole aikaa hukata hetkeäkään. Kuinka raskas tämä laatikko
on! Minä kannan sen ylös. Ota sinä muut tavarat." Hän puhui nopeasti ja
käskevästi. Campbell tunsi olevansa voitettu. He läksivät yhdessä
huoneesta.

Kun he tulivat ylös, niin Dorian otti avaimen esiin ja väänsi lukkoa.
Sitten hän pysähtyi ja epäröivä katse kohosi hänen silmiinsä. Häntä
värisytti. "En luule voivani tulla sisään, Alan," hän mutisi.

"Se on yhdentekevää. En minä sinua tarvitse," sanoi Campbell kylmästi.

Dorian avasi oven raolleen. Samalla hän huomasi kuvansa, joka irvisteli
auringon paisteessa. Maassa sen edessä oli repaleinen verho. Hän muisti
ensi kertaa eläissään unohtaneensa peittää tuon onnettoman kuvan ja oli
jo hyökätä sisään, kun hän samassa peräytyikin väristen koko
ruumiissaan.

Mikä inhottava punainen pilkku kuulsikaan märkänä ja kiiltävänä kuvan
toisella kädellä, ikäänkuin kangas olisi verta hikoillut? Miten hirveä
se oli -- vieläkin hirvittävämpi kuin tuo kangistunut olento, jonka hän
tiesi kyyköttävän kumarassa pöydän varassa, tuo olento, jonka muodoton
varjo verentahraamalla matolla ilmaisi hänelle, ettei se ollut
liikahtanut paikaltansa, vaan oli yhä siinä, minne hän sen oli
heittänyt.

Hän veti syvältä henkeään, avasi ovea hiukan enemmän ja puoleksi
suljetuin silmin, kasvot poiskäännettyinä, hän astui nopeasti sisään,
varmasti päättäen olla vilkaisematta kuolleesen mieheen. Sitten hän
pysähtyi, nosti maasta kultapurppuraisen peitteen ja heitti sen kuvan
yli.

Hän jäi paikoilleen seisomaan peläten kääntyä taaksensa ja hänen
silmänsä kiintyivät verhon taiteelliseen kuosiin. Hän kuuli Campbellin
tuovan sisään raskaan laatikkonsa ja raudat ja muut tarpeet, jotka hän
oli haettanut julmaa työtänsä varten. Hän alkoi miettiä tokko Campbell
ja Basil Hallward olivat koskaan tavanneet toisiansa ja jos olivat, niin
mitä he olivat ajatelleet toisistansa.

"Jätä minut nyt yksin," kuului kova ääni hänen selkänsä takaa.

Dorian kääntyi ja kiiruhti ulos. Hän huomasi vain että kuollut oli
siirretty tuolin selkänojaa vasten ja että Campbell tähysteli kiiltäviä,
kellertäviä kasvoja. Kun hän astui alas portaita, niin hän kuuli avaimen
vääntyvän lukkoon.

Kello oli jo paljon yli seitsemän, kun Campbell palasi kirjastoon. Hän
oli kalpea, mutta aivan tyyni. "Minä olen tehnyt mitä sinä halusit," hän
mutisi. "Ja nyt, jää hyvästi. Älkäämme koskaan enää nähkö toisiamme."

"Sinä olet pelastanut minut perikadosta, Alan. Sitä en voi koskaan
unohtaa," sanoi Dorian yksinkertaisesti.

Heti kun Campbell oli lähtenyt, Dorian meni ylös. Siellä oli hirveä
salpeterihapon löyhkä. Mutta olento, joka oli istunut pöydän ääressä,
oli kadonnut.



LUKU XV.


Samana iltana kello puoli yhdeksän saattoivat kumartavat palvelijat
Dorian Grayn lady Narboroughin vastaanottohuoneesen. Hänellä oli hieno
seurustelupuku yllään ja suuri vihko parmalaisia orvokkeja napinlävessä.
Hermot särkivät hurjasti hänen otsassansa ja hän oli hirveän kiihtynyt,
mutta se tapa millä hän kumartui emännän käden yli, oli yhtä kevyt ja
miellyttävä kuin tavallisestikin. Ehkä ihminen ei koskaan ole niin
luonteva kuin silloin, kun hänen on pakko näytellä jotakin osaa.
Tietysti ei kukaan nähdessään Dorian Grayn tänä iltana olisi voinut
aavistaa, että hän oli ollut osallisena murhenäytelmässä, hirveimmässä
mitä meidän aikamme tuntee. Nuo hienomuotoiset sormet eivät koskaan
olleet voineet tarttua veitseen syntisessä tarkoituksessa, nuo
hymyilevät huulet eivät koskaan olleet voineet pilkata Jumalaa ja
hyvyyttä. Itsekään hän ei voinut olla ihmettelemättä omaa levollista
esiintymistänsä, ja hetken aikaa hän tunsi kaksoiselämän kauhistuttavaa
nautintoa.

Seura oli harvalukuinen, ja näytti siltä kuin lady Narborough vain
kaikessa kiireessä olisi sen koonnut luokseen. Hän oli viisas nainen ja
hänen ulkomuodossaan, niinkuin lordi Henryllä oli tapana sanoa, näkyi
todellisen huomattavan rumuuden jäljet. Hän oli ollut Englannin kaikkein
ikävystyttävimmän lähettilään kaikkein erinomaisin vaimo, ja haudattuaan
puolisonsa oman piirustuksensa mukaan laadittuun marmoriseen
hautakammioon ja naitettuaan tyttärensä rikkaille, vanhanpuoleisille
miehille, hän antautui ranskalaisen kirjallisuuden, ranskalaisen kyökin
ja, milloin hänellä oli siihen vain tilaisuutta, ranskalaisen
_esprit'in_ nauttimiseen.

Dorian oli hänen suosikeitansa ja hän vakuutti hänelle aina iloitsevansa
siitä, ettei hän ollut kohdannut häntä nuoruudessansa. "Minä tiedän,
rakas ystävä, että olisin rakastunut teihin aivan mielettömästi",
hänellä oli tapana sanoa, "ja että olisin jättänyt kaikki teidän
tähtenne. Sepä onni, ettei teitä ollut hankkeissakaan vielä sillä
kertaa. Sillä totta tosiaan, minä en ole edes keikaillutkaan kenenkään
kanssa. Kuitenkin se oli kokonaan Narboroughin vika. Hän oli hirveän
likinäköinen, eikä miehestä, joka ei näe kerrassaan mitään, ole
vähintäkään huvia."

Hänen vieraansa tänä iltana olivat varsin ikäviä. Asia oli nimittäin se
-- niinkuin hän kuluneen viuhkansa takaa selitti Dorianille -- että yksi
hänen naiduista tyttäristänsä oli äkkiä tullut hänen luokseen
vierailemaan pitemmäksi aikaa, ja mikä vieläkin pahempi, hän oli tuonut
miehensä mukanaan. "Se oli hyvin epäystävällistä hänen puoleltansa, hyvä
ystävä", hän kuiskasi. "Tietysti minä käyn heidän luonansa joka kesä
palattuani Homburgista, mutta tarvitseehan vanha nainen joskus raitista
ilmaa, ja sitä paitsi minä saan heidät hiukan hereille. Te ette usko
millaista elämää he kotonansa viettävät. Puhdasta, väärentämätöntä
maalaiselämää. He nousevat varhain ylös, siksi että heillä on niin
paljon työtä, ja he panevat varhain maata, siksi että heillä on niin
vähän ajattelemista. Koko naapuristossa ei ole tapahtunut mitään
skandaalia kuningatar Elisabetin ajoista saakka ja seurauksena on se,
että he nukahtavat kaikki heti päivällisen jälkeen. Teidän ei tarvitse
istua heidän vieressänsä. Te saatte paikkanne minun viereeni ja voitte
huvittaa minua."

Dorian mutisi jonkun kohteliaisuuden ja silmäsi ympärilleen. Niin, se
oli todellakin ikävä seura. Kahta henkilöä hän ei ollut koskaan ennen
nähnyt. Muut olivat: Ernest Harrowden, yksi noita keski-ikäisiä
keskinkertaisia ihmisiä, joita on niin viljalti Lontoon klubeissa, noita
ihmisiä, joilla ei ole vihollisia, mutta joita heidän ystävänsä eivät
myöskään voi sietää; lady Ruxton, seitsemänviidettä vanha, prameileva,
koukkunenäinen nainen, joka aina koetti näyttää seikkailuihin
sekauneelta, mutta oli niin tavattoman ruma, että hänen suureksi
suruksensa ei kukaan tahtonut uskoa mitään pahaa hänestä; mrs. Erlynne,
tungetteleva nolla, joka sammalsi varsin suloisesti ja jonka tukka oli
väriltään venetsialaista punaa; lady Alice Chapman, emännän tytär,
epäaistikas, ikävä nainen, jonka kasvot olivat tuota luonteenomaista
englantilaista lajia, jotka kerran nähtyänsä heti unohtaa; ja hänen
miehensä, punaposkinen, valkopartainen olento, joka, samoinkuin niin
monet muut hänen säädystänsä, luuloitteli että liioiteltu iloisuus voi
palkita täydellistä ajatusten puutetta.

Dorian katui jo tuloansa, kun lady Narborough silmäili suurta kullattua
kelloa, joka liikutteli iloisesti heiluriansa malvaväreihin verhotulla
uuninreunuksella ja huudahti: "Miten inhottavaa että Henry Wotton tulee
niin myöhään! Minä lähetin onnen kaupalla hänelle tänä aamuna sanan, ja
hän lupasi pyhästi ettei hän pettäisi minua."

Olihan se hiukan lohdullista, että Harrykin tulisi sinne, ja kun ovi
avautui ja Dorian kuuli hänen hillityn musikaalisen äänensä lausuvan
jonkun valheen puolustuksekseen, niin hän ei tuntenut enää ikävää.

Mutta pöydässä ei ruoka hänelle maittanut. Lautanen toisensa jälkeen
kulki koskematta hänen ohitsensa. Lady Narborough nuhteli häntä koko
ajan ja sanoi, että hän "loukkasi Adolphe parkaa, joka oli keksinyt koko
ruokalistan vain häntä varten", ja silloin-tällöin lordi Henry silmäsi
häneen pöydän toiselta puolelta, ihmetellen, miksi hän oli niin
hiljainen ja hajamielinen. Aika-ajoin palvelija täytti hänen
shampanja-lasinsa. Hän joi kiihkeästi ja hänen janonsa näytti vain
yltyvän.

"Dorian", sanoi lordi Henry vihdoin, kun jäätelöä tarjottiin, "mikä
sinua tänä iltana vaivaa? Sinä olet aivan muuttunut."

"Minä luulen, että hän on rakastunut", huudahti lady Narborough, "eikä
hän uskalla tunnustaa sitä minulle, sillä hän pelkää minun tulevan
mustasukkaiseksi. Hän onkin aivan oikeassa. Tietysti minä tulisin
mustasukkaiseksi."

"Hyvä lady Narborough", mutisi Dorian hymyillen, "minä en ole ollut
rakastunut kokonaiseen viikkoon -- en totta tosiaan siitä saakka kuin
madame de Ferrol läksi kaupungista".

"Kuinka te miehet voitte rakastua sellaiseen naiseen!" huudahti lady
Narborough. "Sitä en tosiaankaan voi käsittää."

"Se on vain siksi, että hän muistaa teidät, sellaisena kuin te olitte
pikku tyttönä, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Hän on renkaana
meidän ja teidän lyhyitten hameittenne välillä."

"Hän ei muista lainkaan minun lyhyitä hameitani, lordi Henry. Mutta minä
muistan hänet varsin hyvin Wienissä kolmekymmentä vuotta sitten ja
kuinka _decolletée_ hän silloin oli."

"Hän on yhä vieläkin _decolletée_", vastasi lordi Henry, tarttuen
pitkillä sormillaan oliivimarjaan; "ja kun hänellä on yllään oikein
komea puku, niin hän on aivan kuin jonkun huonon ranskalaisen romaanin
korupainos. Hän on todellakin ihmeellinen ja täynnä yllätyksiä. Hänen
taipumuksensa perhe-idylleihin on aivan verraton. Kun hänen kolmas
miehensä kuoli, niin hänen hiuksensa muuttuivat aivan kultaisiksi
surusta."

"Kuinka sinä voit puhua tuolla tavalla, Harry!" huudahti Dorian.

"Hyvin romantinen selitys", naureskeli talon emäntä. "Mutta hänen kolmas
miehensä, lordi Henry! Ettehän väitä että Ferrol olisi jo neljäs?"

"Tietysti, lady Narborough."

"Minä en usko siitä sanaakaan."

"Hyvä, kysykää mr. Grayltä. Hän on hänen lähimpiä ystäviään."

"Onko se totta, mr. Gray?"

"Hän vakuutti sitä minulle, lady Narborough", sanoi Dorian. "Minä kysyin
häneltä oliko hän, samoinkuin Margareta Navarralainen, balsameerannut
heidän sydämensä ja ripustanut ne vyöllensä. Hän vastasi ettei hän ollut
sitä tehnyt sen vuoksi, ettei yhdelläkään heistä ollut sydäntä."

"Neljä miestä! Kunniani kautta, se on liiallista intoa."

"Liika rohkeutta, siksi minä sitä sanoisin", sanoi Dorian.

"Oi, hänellä on rohkeutta vaikka mihin, hyvä ystävä. Ja millainen on
Ferrol? Minä en tunne häntä."

"Hyvin kauniitten naisten miehet kuuluvat rikollisten luokkaan", sanoi
lordi Henry, maistellen viiniään.

Lady Narborough napautti häntä viuhkallaan. "En ihmettele yhtään, vaikka
maailma sanoo teitä hyvin ilkeäksi."

"Mutta mikä maailma?" kysyi lordi Henry kohauttaen kulmakarvojaan.
"Luultavasti vain tuleva maailma. Sillä maailma ja minä tulemme hyvin
toimeen toistemme kanssa."

"Jokainen minun tuttavani sanoo, että te olette hyvin ilkeä", sanoi
vanha nainen pyörittäen päätään.

Lordi Henry näytti vakavalta hetken aikaa. "Se on kerrassaan
inhottavaa", sanoi hän vihdoin, "kuinka ihmiset nykyään puhuvat toisten
selän takana asioita, jotka ovat aivan tosia."

"Eikö hän ole parantumaton?" huudahti Dorian nojautuen eteenpäin
tuolillaan.

"Toivottavasti", sanoi talon emäntä nauraen. "Mutta totta tosiaan, jos
te kaikki ihailette madame de Ferrolia noin naurettavalla tavalla, niin
täytynee minunkin mennä uusiin naimisiin tullakseni muotiin."

"Te ette mene uusiin naimisiin, lady Narborough", sanoi lordi Henry. "Te
olette ollut liian onnellinen. Kun nainen menee uusiin naimisiin, niin
hän tekee sen siksi, että hän inhosi ensimäistä miestään. Mies sitä
vastoin menee uusiin naimisiin sen vuoksi, että hän ihaili ensimäistä
vaimoaan. Naiset koettavat onneaan; miehet panevat onnensa alttiiksi."

"Narborough ei ollut täydellinen", sanoi vanha nainen.

"Jos hän olisi sitä ollut, niin te ette olisi rakastanut häntä, rakas
lady Narborough", kuului vastaus. "Naiset rakastavat meitä vikojemme
vuoksi. Jos meillä on vain kylliksi vikoja, niin he antavat meille mitä
tahansa anteeksi, vieläpä nerokkaisuutemmekin. Pelkäänpä ettette kutsu
minua enää koskaan päivällisille tämän jälkeen, lady Narborough; mutta
se on aivan totta."

"Tietysti se on totta, lordi Henry. Jos me naiset emme rakastaisi teitä
vikojenne vuoksi, niin miten teidän kävisi? Ei yksikään teistä pääsisi
naimisiin. Te olisitte vain joukko onnettomia poikamiehiä. Vaikka eihän
se teitä paljoa parantaisi. Nykyään kaikki naineet miehet elävät kuin
poikamiehet ainakin, ja kaikki poikamiehet kuin naineet miehet."

"_Fin de siècle_" [Vuosisadan loppu], mutisi lordi Henry.

"_Fin de globe_" [Maailman loppu], vastasi talon emäntä.

"Minä toivoisin että olisi _fin de globe_", sanoi Dorian huoaten. "Elämä
on suuri pettymys."

"Ah, hyvä ystävä", sanoi lady Narborough, vetäen hansikkaat käteensä,
"älkää sanoko, että te olette kyllästynyt elämään. Kun mies sen sanoo,
niin silloin on varmaa, että elämä on saanut hänestä tarpeeksi. Lordi
Henry on hyvin paha ihminen, ja minä toivon joskus että olisin ollut
sellainen minäkin; mutta te olette luotu hyväksi -- te näytätte niin
hyvältä. Minä hankin teille soman vaimon. Lordi Henry, ettekö arvele,
että mr. Grayn pitäisi mennä naimisiin?"

"Sitä minä olen aina sanonut hänelle, lady Narborough", sanoi lordi
Henry kumartaen.

"No niin, koettakaamme saada hänet hyviin naimisiin. Minä lupaan käydä
läpi Debrettin sukukirjan tänä iltana ja laitan listan kaikista
sopivista nuorista naisista."

"Ja samallako myös luettelon heidän iästänsä, lady Narborough?" kysyi
Dorian.

"Tietysti myös heidän iästänsä -- hiukan korjattuna. Mutta ei mitään
pidä kiireellä suorittaa. Minä tahtoisin, että siitä tulisi sopiva
liitto, niinkuin _Morning Post_ sanoo, ja soisin että te molemmat
tulisitte onnellisiksi."

"Mitä loruja ihmiset puhuvat onnellisista avioliitoista!" huudahti lordi
Henry. "Mies voi olla onnellinen jokaisen naisen kanssa niin kauan kuin
hän ei rakasta naista."

"Ah! mikä kyynikko te olette!" huudahti vanha nainen työntäen tuoliaan
edemmäksi pöydästä ja nyökäten lady Ruxtonille. "Teidän pitää tulla taas
pian minun luokseni päivällisille. Te olette todellakin erinomainen
hermojen vahvistaja, paljoa parempi kuin kaikki ne lääkkeet, joita sir
Andrew on minulle määrännyt. Mutta teidän täytyy sanoa minulle, keitä te
tahtoisitte täällä tavata. Minä haluaisin kutsua oikein hauskan seuran."

"Minä pidän miehistä, joilla on tulevaisuutta ja naisista, joilla on
entisyyttä", hän vastasi. "Vai luuletteko te että siitä syntyisi
naisvalta?"

"Pelkäänpä pahoin", sanoi lady Narborough nauraen ja nousi samalla ylös.
"Suokaa anteeksi, rakas lady Ruxton", hän lisäsi, "en huomannut että te
ette vielä ollut polttanut paperossianne loppuun."

"Ei se tee mitään, lady Narborough. Minä poltan aivan liiaksi. Minä
koetan vast'edes olla kohtuullisempi."

"Älkää huoliko, lady Ruxton", sanoi lordi Henry. "Kohtuus on arveluttava
asia. 'Kyllä' ei ole sen parempaa kuin niukka ateria. 'Liika' on melkein
kuin juhla."

Lady Ruxton katseli häntä uteliaasti. "Teidän pitää tulla selittämään
sitä minulle tarkemmin jonakuna iltapuolena, lordi Henry. Se tuntuu
varsin ihastuttavalta teorialta", hän mutisi astuessaan ulos huoneesta.

"Älkää nyt istuko liian kauan politiikkanne ja juorujenne ääressä",
huudahti lady Narborough ovelta. "Jos te sen teette, niin me alamme
varmaan riidellä yläkerrassa."

Herrat nauroivat, ja mr. Chapman nousi juhlallisesti ylös pöydän
alapäästä ja läksi yläpäähän. Dorian Gray muutti paikkaansa ja meni
istumaan lordi Henryn viereen. Mr. Chapman alkoi puhua kovalla äänellä
alahuoneen olosuhteista. Hän oli raivoissaan vastustajilleen. Sana
_doktrinäärinen_ -- kauhuaherättävä sana kaikille englantilaisille --
kohosi silloin-tällöin esiin keskellä hänen puheenpaukettansa. Hän
käytti mielellään alkusointuja puheensa koristuksena. Hän nosti "Union
Jack" lipun aina ajatuksen korkeimmalle harjalle saakka. Hän todisti
että rodun perinnöllinen typeryys -- hän nimitti sitä hyväntahtoisesti
"englantilaiseksi terveeksi järjeksi" -- oli seuraelämän paras tuki.

Hymyily karehti lordi Henryn huulilla, ja hän kääntyi katsoen Dorianiin.

"Voitko paremmin, hyvä ystävä?" hän kysyi. "Sinä et näyttänyt olevan
hyvissä voimissa päivällisten aikana."

"Voin aivan hyvin, Harry. Olen vain väsynyt. Siinä kaikki."

"Sinä olit ihastuttava eilen illalla. Pikku herttuatar oli aivan
hurmautunut sinuun. Hän sanoi käyvänsä Selbyssä."

"Hän on luvannut tulla sinne kahdentenakymmenentenä päivänä."

"Tuleeko Monmouth myös sinne?"

"Tulee, Harry."

"Hän ikävystyttää minua hirveästi, melkein yhtä paljon kuin
herttuatartakin. Herttuatar on hyvin viisas, liian viisas ollakseen
nainen. Häneltä puuttuu heikkouden sanomatonta suloutta. Savijalat, ne,
ne tekevät kuvapatsaan kullan arvokkaaksi. Hänen jalkansa ovat
erinomaisen kauniit, mutta ne eivät ole savesta. Valkoista porsliinia,
jos niin tahdot. Ne ovat käyneet tulen läpi; ja mitä tuli ei polta, sen
se karaisee. Hänellä on kokemusta."

"Kuinka kauan hän on ollut naimisissa?" kysyi Dorian.

"Iankaikkisuuden, hän vakuuttaa minulle. Minun luullakseni
aateliskalenterin mukaan kymmenen vuotta, mutta kymmenen vuoden aika
Monmouthin kanssa lienee yhtä pitkä kuin koko iankaikkisuus. Kuka muu
tulee?"

"Ah, Willoughbyt, lordi Rugby ja hänen vaimonsa, meidän emäntämme,
Geoffrey Clouston, koko tavallinen seura. Olen kutsunut myös lordi
Grotrianin."

"Hän miellyttää minua", sanoi lordi Henry. "Useat eivät pidä hänestä,
mutta minun mielestäni hän on ihastuttava. Hän pukeutuu joskus liian
ylellisesti, mutta hän hyvittää sen kokonaan ylikultuurillansa. Hän on
hyvin uudenaikainen tyyppi."

"En tiedä, tokko hän voi tulla, Harry. Hänen täytyy ehkä lähteä isänsä
kanssa Monte Carloon."

"Ah! miten vaivalloisia ihmisten omaiset voivat olla! Koeta saada häntä
mukaan. Johtuupa mieleeni, Dorian, sinä läksit kovin varhain kotiin
eilen illalla. Läksit jo ennen yhtätoista. Mitä sinä teit sen jälkeen.
Menitkö suoraan kotiin?"

Dorian silmäsi häneen nopeasti ja rypisti kulmakarvojaan. "En, Harry",
hän sanoi vihdoin, "en tullut kotiin ennenkuin lähemmäs kolmea."

"Menitkö klubiin?"

"Menin", hän vastasi. Sitten hän puri huultaan. "Ei, en minä sitä
tarkoita. En minä mennyt klubiin. Minä kävelin. En muista, mitä tein...
Kuinka utelias sinä olet, Harry! Sinä tahdot aina tietää mitä muut ovat
tehneet. Minä koetan aina unohtaa mitä itse olen tehnyt. Minä tulin
kotiin puoli kolme, jos tahdot tietää ajan tarkalleen. Olin unohtanut
avaimen kotiin ja palvelijani päästi minut sisään. Jos tahdot saada sen
todistetuksi, niin voit kysyä häneltä."

Lordi Henry kohautti olkapäitään. "Rakas ystävä, mitäpä minä sitä
tarvitsisin! Mennään ylös vierashuoneesen. Kiitos, ei sherryä, mr.
Chapman. Jotain on tapahtunut sinulle, Dorian. Sano, mitä se on. Sinä et
tänä iltana ole oma itsesi."

"Älä huoli minusta, Harry. Minä olen kiihoittunut, pahalla tuulella.
Minä tulen huomenna sinun luoksesi, tai ylihuomenna. Vie terveiseni lady
Narboroughille. Minä en tule ylös. Minä menen kotiin. Minun täytyy
lähteä kotiin."

"Hyvä, Dorian. Toivon että tulet huomenna teetä juomaan, herttuatarkin
tulee."

"Koetan tulla, Harry", hän sanoi poistuen huoneesta. Kun hän ajoi
kotiin, niin hän tunsi, että kauhuntunne, jonka hän oli luullut jo
kadonneen, oli palannut takaisin. Lordi Henryn satunnaiset kysymykset
olivat hetkeksi saattaneet hänet pois suunniltaan, ja hän tarvitsi koko
mielenmalttinsa. Vaaralliset esineet olivat hävitettävät. Häntä
värisytti. Hän tunsi vastenmielisyyttä vain ajatellessaankin niiden
liikuttamista.

Mutta se oli tehtävä. Hän tiesi sen, ja kun hän oli sulkenut kirjastonsa
oven, niin hän avasi salaisen kaapin, jonne hän oli heittänyt Basil
Hallwardin päällystakin ja laukun. Tuli paloi uunissa. Hän heitti siihen
uuden halon. Kärventyneen kankaan ja palavan nahan haju oli hirveä.
Kesti kokonaista kolmeneljännestuntia ennenkuin kaikki oli hävinnyt.
Lopulta hän oli aivan väsynyt ja pahoinvoipa. Hän sytytti palamaan
muutamia algierilaisia pastilleja kupariseen hiilipannuun ja pesi
kätensä ja otsansa kylmällä myskinhajuisella etikalla.

Äkkiä hän säpsähti. Hänen silmänsä alkoivat oudosti loistaa ja hän puri
hermostuneesti alahuultansa. Ikkunoiden välissä seisoi suuri
firenzeläinen ebenholtsinen kaappi, jonka silaukset olivat norsunluuta
ja sinistä lapista. Hän katseli sitä ikäänkuin se olisi samalla kertaa
häntä hurmannut ja peloittanut, ikäänkuin siinä olisi ollut jotain, jota
hän kaipasi ja samalla inhosi. Hän hengitti kiivaammin. Mieletön halu
sai vallan hänessä. Hän sytytti paperossin ja heitti sen pois. Hänen
silmäluomensa painuivat alas, jotta pitkät silmäripset miltei
koskettivat poskia. Mutta sittenkin hän piti kaappia silmällä. Vihdoin
hän nousi ylös sohvalta, jonne hän oli heittäytynyt, astui kaapin luo ja
avattuaan sen, hän kosketteli jotakin salaista vieteriä. Kolmikulmainen
laatikko työntäytyi hitaasti esille. Hänen sormensa liikkuivat
vaistomaisesti sitä kohti, tunkeutuivat sisään ja tarttuivat johonkin
kiinni. Se oli pieni, taiteellisesti tehty kiinalainen rasia, jonka
mustalla kiiltävällä pinnalla oli kultapölyä, sivuja pitkin kulki
aaltomaisia viivoja ja silkkisissä nauhoissa riippui pyöreitä
kristalleja, joiden tupsut olivat tehdyt punotusta metallilangasta. Hän
avasi sen. Sisällä oli vihreätä, vahamaista, kiiltävää tahdasta, jonka
haju oli läpitunkevaa ja raskasta.

Hän epäröi hetken, kasvoilla kummallinen, jähmettynyt piirre. Sitten hän
värisi ikäänkuin vilusta, vaikka huoneessa oli hirveän kuuma ja katseli
kelloaan. Se oli kahtakymmentä vailla kaksitoista. Hän pani rasian
paikoilleen, sulki kaapin ovet ja meni makuuhuoneesensa.

Kun keskiyön pronssiset lyönnit kajahtivat pimeään ilmaan, niin Dorian
Gray hiipi hiljaa ulos talosta huonoissa pukimissa, paksu kaulahuivi
kaulassa. Bond streetiltä hän tapasi ajurin, jolla oli hyvä hevonen. Hän
huusi sitä ja ilmoitti hänelle hiljaisella äänellä osoitteen.

Mies pudisti päätään. "Sinne on liian pitkä matka", hän mutisi.

"Tästä saatte sovereignin", sanoi Dorian. "Saatte vielä toisenkin, jos
ajatte nopeasti."

"Hyvä, herra", vastasi mies, "tunnissa olette perillä", ja kun Dorian
Gray oli astunut ajoneuvoihin, niin tämä käänsi hevosensa ja ajoi
nopeasti jokirantaa kohti.



LUKU XVI.


Kylmä sade alkoi tihkua ja likaiset katulyhdyt loistivat
aaveentapaisesti kostean sumun läpi. Huvipaikkoja juuri suljettiin ja
hämäriä mies- ja naisolentoja seisoi ryhmissä niiden ulkopuolella.
Muutamista kapakoista kajahti raakaa naurua. Toisissa juopuneet
riitelivät ja huusivat.

Nojautuneena ajopelien selkänojaan, hattu niskassa, Dorian Gray
tarkasteli suuren kaupungin likaisia häpeäpaikkoja, ja silloin-tällöin
toisti itsekseen niitä sanoja, joita lordi Henry oli lausunut hänelle
ensi päivänä heidän kohdatessaan toisensa: "Sielu on parannettava
aistien avulla ja aistit sielun avulla." Niin, siinä koko salaisuus
olikin. Hän oli sitä useasti koettanut ja hän tahtoi sitä nytkin
koettaa. Oli opiumiravintoloita, joissa saattoi ostaa unohdusta, ja
muita kauheita pesiä, joissa saattoi vanhojen syntien muiston upottaa
uusien syntien huumeesen.

Kuu riippui alhaalla taivaalla aivan kuin kellertävä kallo. Aika-ajoin
ojensi suunnaton, muodoton pilvi pitkän käsivartensa sen yli ja peitti
sen kokonaan. Lyhdyt harvenivat harvenemistaan, kadut kapenivat ja
tulivat yhä synkemmiksi. Ajuri ajoi harhaan, ja sai palata puolen
peninkulmaa takaisin. Höyryä nousi hevosesta sen loiskiessa
vesilätäköissä. Ajoneuvojen sivuikkunoita peitti harmaa sumu.

"Sielu on parannettava aistien avulla ja aistit sielun avulla!" Miten
nuo sanat soivat hänen korvissansa! Hänen sielunsa, se oli kuoleman
sairas. Voisivatko aistit sitä todellakin parantaa? Viatonta verta oli
vuodatettu. Mikä sen voisi sovittaa? Ah! sellaista ei käynyt
sovittaminen; mutta vaikka anteeksianto olikin mahdotonta, niin unohdus
oli sittenkin jäljellä, ja hän oli päättänyt unohtaa, hävittää sen
perinpohjin, musertaa sen kuin kyykäärmeen, joka on pistänyt jalkaan.
Niin todellakin, mikä oikeus Basililla oli ollut puhua hänelle sillä
tavalla kuin hän oli puhunut? Kuka oli käskenyt häntä tuomitsemaan
toisia? Hän oli sanonut hänelle hirveitä asioita, joita oli mahdoton
sietää.

Ajoneuvot hytkyivät yhä eteenpäin, joka askeleelta yhä hitaammin, niin
ainakin hänestä tuntui. Hän laski ikkunan alas ja käski miehen ajaa
nopeammin. Hirveä opiumin nälkä alkoi häntä kalvaa. Hänen kurkkuaan
poltti ja hänen hienot kätensä puristuivat hermostuneesti. Hän löi kuin
hullu kepillään hevosta. Ajuri nauroi ja iski piiskallansa. Dorian
naurahti myös ja mies vaikeni.

Matka tuntui loppumattomalta ja kadut näyttivät ikäänkuin mustalta
monimutkaiselta hämähäkinverkolta. Yksitoikkoisuus kävi sietämättömäksi,
ja kun sumu yhä vain sakeni, niin häntä alkoi peloittaa.

Sitten he kulkivat yksinäisten tiilitehtaiden ohi. Siellä sumu oli
kevyempää, ja hän saattoi eroittaa niiden omituiset pullonmuotoiset
uunit, joista liekehti oransivärisiä, viuhkanmuotoisia kiellekkeitä.
Koira haukkui heitä, ja kaukaa pimeydestä kuului liitelevän lokin ääni.
Hevonen kompastui raiteesen, säikähtyi ja alkoi nelistää.

Hetken kuluttua savitie jäi heidän taakseen ja ajoneuvot ratisivat
jälleen huonosti kivetyillä kaduilla. Useimmat ikkunat olivat pimeät,
silloin-tällöin vain näkyi ihmeellisiä varjokuvia valaistuja
ikkunaverhoja vasten. Hän katseli niitä uteliaasti. Ne liikkuivat kuin
jättiläisnuket, ja liikuttivat käsiään kuin elävät olennot. Hän vihasi
niitä. Hän tunsi raivoa sydämessään. Kun he kääntyivät kadun
kulmauksesta, niin joku nainen huusi heille jotakin avonaisesta ovesta,
ja kaksi miestä juoksi heidän jälkeensä noin sadan metrin verran. Ajuri
uhkasi heitä piiskallansa.

Sanotaan että intohimot saattavat ajatukset kiertämään kehässä. Ja
varmaa on että Dorian Grayn rikkipurrut huulet uudistivat kiusallisen
yksitoikkoisesti noita sanoja sielusta ja aisteista, kunnes ne hänen
mielestään sattuvasti ilmaisivat hänen oman mielentilansa, samalla kuin
ne, vaatien itselleen järjen hyväksymistä, puolustivat intohimoja,
joiden vallassa hän ilman tuollaista puolustustakin olisi ollut. Tuo
yksi ainoa ajatus hiipi hänen aivoissansa solusta soluun; ja hurja
elämisen himo, kauhistuttavin kaikista inhimillisistä haluista,
kiihoitti jokaista hänen hermoansa. Rumuus, jota hän ennen oli vihannut,
sen vuoksi että se teki kaikki niin todelliseksi, muuttui nyt samasta
syystä hänelle rakkaaksi. Rumuus yksin oli todellista. Raaka rähinä,
inhottavat pesät, hillittömän elämän hurja voima, hylkiöiden ja
varkaiden pahuus, kaikki tuo oli todellisempaa voimakkaan, elävän
vaikutuksensa vuoksi kuin kaikki taiteen suloiset muodot ja laulun
uneksivat varjot. Niitä juuri hän tarvitsi voidakseen unohtaa. Kolmessa
päivässä hän olisi vapaa.

Äkkiä ajuri nykäisemällä pysähdytti hevosen pimeän kujan päässä. Talojen
matalien kattojen ja pykälälaitaisten savupiippujen takaa kohosivat
laivojen mustat mastot. Valkea sumu kierteli raakapuissa kuin
aaveentapaiset purjeet.

"Näillä tienoin, herra, vai kuinka?" kysyi ajuri käheällä äänellä
luukusta.

Dorian sätkähti ja tirkisteli ympärilleen. "Hyvä on", hän vastasi ja
astuttuaan nopeasti ulos ja annettuaan lupaamansa lisämaksun ajurille,
hän astui kiireesti rantaa kohti. Siellä-täällä loisti lyhdynvalo jonkun
suuren kauppalaivan perältä. Sen heijastus väreili ja pirstautui
vesilätäköissä. Punainen tuli kuulsi pitkämatkaisesta laivasta, joka
lastasi hiiliä. Niljakas katukivitys oli aivan kuin märkä sadetakki.

Dorian kiiruhti vasemmalle vilkaisten silloin-tällöin taaksensa, tokko
kukaan häntä jäljestä seuraisi. Seitsemässä tai kahdeksassa minuutissa
hän saapui pienen ränstyneen talon edustalle, joka oli ahdettu kahden
rappeutuneen tehtaan väliin. Ullakkoikkunassa oli tulta. Hän pysähtyi ja
kolkutti sovitulla tavalla.

Hetken kuluttua hän kuuli askelia käytävästä ja ketju irroitettiin
ovesta. Ovi avautui hiljaa ja Dorian astui sisään sanomatta sanaakaan
tuolle muodottomalle olennolle, joka vetäytyi syrjään, kun hän astui
ohi. Eteisen perällä riippui repaleinen, vihreä verho, se liehui ja
lepatteli edes-takaisin kovassa tuulenhengessä, joka seurasi hänen
kintereillään sisään. Hän veti sen syrjään ja astui pitkään, matalaan
huoneesen, joka näytti ennen olleen kolmannen luokan tanssisali.
Kirkkaat, levottomat kaasuliekit, jotka himmeinä ja vääristettyinä
kuvastuivat vastakkaisella seinällä olevissa, kärpäsen likaamissa
peileissä piirittivät seiniä. Rasvaiset, rihlatusta tinasta tehdyt
valonheijastajat niiden takana heittivät väräjäviä valotäpliä ympäri
huonetta. Lattialla oli keltaista sahajauhoa, jossa siellä-täällä oli
lokaa ja mustia tahroja maahan kaadetusta likööristä. Muutamia
malaijilaisia kyykötti pienen hiiliuunin ympärillä pelaten luurahoilla
ja näyttäen valkoisia hampaitaan puhuessansa. Nurkassa, pää käden
varassa, istui merimies kumartuneena pöydän yli, ja koreasti maalatun
tarjoilupöydän ääressä, joka kulki pitkin toista pitkää seinää, seisoi
kaksi kuihtunutta naista laskien leikkiä vanhan miehen kanssa, joka
innolla harjasi takkinsa hihoja. "Hän luulee saaneensa punaisia
muurahaisia päälleen", naureskeli toinen heistä kun Dorian kulki ohi.
Mies katsoi naiseen kauhun vallassa ja alkoi vikistä.

Huoneen perällä olivat pienet portaat, jotka johtivat hämärään
huoneesen. Kun Dorian hyökkäsi niiden kolmea kulunutta askelta ylös,
niin raskas opiumin löyhkä henkäsi häntä vastaan. Hän veti syvältä
henkeään ja hänen sieramensa värähtivät tyydytyksestä. Kun hän astui
sisään, niin nuori keltatukkainen mies, joka seisoi kumartuneena lampun
yli ja sytytti pitkää piippuaan, katsahti häneen ja nyökäytti päätään
hiukan epäröiden.

"Oletko sinä täällä, Adrian?" mutisi Dorian.

"Missä muualla minä olisin?" hän vastasi välinpitämättömästi. "Eihän
kukaan enää tahdo seurustella minun kanssani."

"Minä luulin sinun lähteneen pois Englannista."

"Darlington ei aio nostaa kannetta minua vastaan. Veljeni maksoi vihdoin
vekselin. George ei myöskään puhuttele minua... Minulle se onkin
yhdentekevää", hän lisäsi huoaten. "Niinkauan kuin ihmisellä on tätä
tavaraa, niin hän ei tarvitsekkaan ystäviä. Luulenpa, että minulla on
ollut liian monta ystävää".

Dorian säpsähti ja katseli luonnottomia olentoja ympärillään, jotka
makasivat eriskummallisissa asennoissa repaleisilla patjoilla.
Vääristyneet jäsenet, ammottavat suut ja jäykät, loistottomat silmät
lumosivat hänet. Hän tiesi, missä ihmeellisissä taivaissa he nyt
kituivat ja missä synkissä helveteissä uusien nautintojen salaisuudet
heille selvisivät. Heidän tilansa oli parempi kuin hänen omansa. Ajatus
oli kahlehtinut hänet. Muisto, ikäänkuin jokin kauhea tauti, syövytti
hänen sydäntänsä. Vähä-väliä hän oli näkevinään Basil Hallwardin silmät,
jotka tarkastelivat häntä. Mutta tänne hän ei sittenkään voinut jäädä.
Adrian Singletonin läsnäolo häiritsi häntä. Hän tahtoi olla sellaisessa
paikassa, missä ei kukaan tiennyt kuka hän oli. Hän tahtoi paeta omaa
itseään.

"Minä menen toiseen paikkaan", hän sanoi hetken kuluttua.

"Varviinko?"

"Niin."

"Villikissa on varmaan siellä. He eivät huoli hänestä enää tänne."

Dorian ravisti olkapäitään. "Minä olen kyllästynyt rakastuneihin
naisiin. Naiset, jotka vihaavat meitä, ovat paljoa hauskemmat. Sitä
paitsi olo siellä on parempi."

"Jokseenkin yhtä hyvä."

"Minä pidän siitä enemmän. Juokaamme jotakin. Minun pitää saada jotakin
suuhuni."

"Minä en halua mitään", sanoi nuorukainen.

"Tule pois vain."

Adrian Singleton nousi haluttomasti ylös ja seurasi hänen mukanaan
tarjoilupöydän luo. Mulatti, repaleisessa turbaanissa ja likaisessa
päällystakissa tervehti ilkeästi irvistellen asettaessaan pullollisen
konjakkia ja kaksi lasia heidän eteensä. Naiset tulivat lähemmäksi ja
alkoivat jutella. Dorian käänsi heille selkänsä ja sanoi jotakin hiljaa
Adrian Singletonille.

Toisen naisen suu vetäytyi virnistelevään hymyyn. "Kopeitapa tänäpäivänä
ollaan", naureskeli hän.

"Herran tähden, älkää puhuko minulle mitään", huusi Dorian polkien
jalkaa. "Mitä te tahdotte? Rahaako? Tässä on. Mutta älkää enää koskaan
puhutelko minua."

Kaksi punaista tulta syttyi hetkeksi naisen pöhöttyneihin silmiin,
sitten ne sammuivat taas, ja silmät olivat yhtä himmeät ja loistottomat
kuin ennenkin. Hän heitti päätään ja pyyhkäisi ahneesti kädellään rahat
pöydältä. Hänen toverinsa katseli häntä kateellisesti.

"Ei maksa vaivaa", huokasi Adrian Singleton. "En minä huoli palata
takaisin. Mitä se hyödyttäisi? Minun on hyvä olla täällä."

"Kirjoitathan minulle jos tarvitset jotakin, eikö totta?" sanoi Dorian
hetken kuluttua.

"Ehkä."

"Hyvää yötä sitten."

"Hyvää yötä", vastasi nuorukainen nousten ylös portaita myöten ja pyyhki
haljenneita huuliaan nenäliinalla.

Dorian astui ovelle kasvoillaan tuskallinen piirre. Kun hän veti
oviverhon syrjään, niin raakaa naurua kajahti sen naisen maalatuilta
huulilta, joka oli ottanut häneltä rahaa vastaan. "Siinä menee se
perkeleen pukari!" hän nikotti kovalla äänellä.

"Kirottu nainen!" Dorian vastasi, "älä nimitä minua siksi."

Nainen naputti sormiaan. "Satuprinssin nimellä sinä tahtoisit käydä,
eikö totta", hän huusi hänen jälkeensä.

Uninen merimies hyökkäsi pystyyn kuullessaan nuo naisen sanat ja katseli
hurjana ympärilleen. Hän kuuli eteisen oven sulkeutuvan kiinni. Hän
hyökkäsi ulos ikäänkuin ajaen jotakin takaa.

Dorian Gray kiiruhti sateessa rantaa pitkin. Hän tunsi outoa liikutusta
ajatellessaan Adrian Singletonia, jonka hän aivan sattumalta oli
tavannut, ja hän mietti, tokko tuon nuoren elämän häviö todellakin oli
hänen syyksensä luettava, niinkuin Basil Hallward niin hävyttömästi oli
väittänyt. Hän puri huultaan ja hetkeksi hänen silmiinsä tuli surullinen
ilme. Vaikka mitäpä se häntä liikutti? Ihmisen elämä oli liian lyhyt,
jotta hän voisi kantaa olkapäillään toisen erehdyksiä. Jokainen eli omaa
elämäänsä ja sai maksaa siitä oman hintansa. Sääli vain, että täytyi
niin monta kertaa maksaa samasta erehdyksestä. Täytyi todellakin maksaa
yhä uudestaan ja uudestaan. Kohtalon ja ihmisten välisissä asioissa ei
koskaan tehty tilinpäätöstä.

On olemassa hetkiä, niin psykologit sanovat, jolloin synninhimo tai se
mitä maailma sanoo synniksi, niin kokonaan valtaa luonnon, että jokainen
hermo ruumiissa, jokainen aivojen solu on hirveässä kiihoituksessa.
Miehet ja naiset sellaisina hetkinä kadottavat kokonaan tahdon vapauden.
He kulkevat hirveää loppuaan kohti kuin koneet. Heillä ei ole enää
mitään valintaa, ja omatunto on kuollut, tai jos se vielä elää, niin se
elää vain lisätäkseen kapinan viehätystä ja tottelemattomuuden
hurmausta. Sillä kaikki synnit, niinkuin teologit väsymättömästi meille
muistuttavat, ovat tottelemattomuuden purkauksia. Kun tuo korkea henki,
pahuuden aamutähti, syöksyi alas taivaasta, niin hän kaatui
kapinoitsijana.

Tunteettomana, syntiin taipuvana, tahratuin mielin ja sielu kapinaa
janoavana Dorian Gray kiiruhti eteenpäin, kulkien yhä nopeammin. Mutta
juuri kun hän aikoi kääntyä pimeään holvikäytävään, jota oikotietä hän
usein oli kulkenut mennessään erääsen pahamaiseen paikkaan, niin joku
äkkiä takaa pysähdytti hänet, ja ennenkuin hän ehti puolustautuakaan,
pusertui hän vasten seinää ja vahva käsi tarttui häntä kurkkuun kiinni.

Hän taisteli hurjasti henkensä puolesta ja hirveällä ponnistuksella hän
riistäytyi irti tukehduttavasta puristuksesta. Samassa hän kuuli
revolverin hanaa viritettävän ja näki kiiltävän piipun välkkyvän aivan
päänsä kohdalla, sekä lyhyen ja lihavanpuolisen miehen hämärästi
häämöittävän edessänsä.

"Mitä te tahdotte?" sanoi Dorian läähättäen.

"Olkaa hiljaa", sanoi mies. "Jos liikahdatte, niin minä ammun teidät."

"Te olette hullu. Mitä minä olen teille tehnyt?"

"Te turmelitte Sibyl Vanen elämän", kuului vastaus. "Sibyl Vane oli
sisareni. Hän surmasi itsensä. Sen tiedän. Hänen kuolemansa on teidän
omallatunnollanne. Minä vannoin tappavani teidät. Vuosikausia olen teitä
etsinyt. Minulla ei ollut minkäänlaista johdatusta eikä jälkeä. Ne
molemmat, jotka olisivat voineet antaa teistä tunnusmerkkejä, olivat
kuolleet. Minä en tiennyt teistä mitään muuta kuin sen lempinimen, jolla
sisareni teitä nimitti. Sattumalta kuulin sen tänä iltana. Tehkää tiliä
Jumalanne kanssa, sillä tänä iltana te kuolette."

Dorian Gray oli aivan jähmettynyt pelosta. "Minä en koskaan ole tuntenut
häntä", hän änkytti. "En koskaan ole kuullutkaan hänestä. Te olette
hullu."

"Parempi että tunnustaisitte syntinne, sillä niin totta kuin minä olen
James Vane, teidän täytyy kuolla." Seurasi kauhea hetki. Dorian ei
tiennyt mitä tehdä. "Alas polvillenne!" ärjyi mies. "Te saatte minuutin
valmistusaikaa -- ei sen enempää. Tänä iltana lähden Indiaan ja sitä
ennen minun täytyy täyttää tehtäväni. Yksi minuutti. Se riittää."

Dorianin kädet vaipuivat alas. Hervottomana kauhusta hän ei tiennyt mitä
tehdä. Äkkiä hurja toivo välkähti hänen aivoissansa. "Seis!" hän
huudahti. "Pitkäkö aika on kulunut sisarenne kuolemasta? Pian,
vastatkaa!"

"Kahdeksantoista vuotta", vastasi mies. "Miksi sitä kysytte? Mitä vuodet
merkitsevät?"

"Kahdeksantoista vuotta", naureskeli Dorian Gray riemukkaalla äänen
sävyllä. "Kahdeksantoista vuotta! Viekää minut lyhdyn valoon ja katsokaa
minun kasvojani!"

James Vane epäröi hetken ymmärtämättä toisen tarkoitusta. Sitten hän
tarttui Dorian Grayhin ja laahasi hänet ulos holvikäytävästä.

Hämärä, lekotteleva valo oli kyllin vahva osoittamaan James Vanelle
kauheaa erehdystään, joksi hän sitä luuli, sillä miehellä, jota hän oli
yrittänyt tappaa oli nuorekkaan kukoistavat ja tahrattoman puhtaat
kasvot. Hän näytti olevan hiukan yli kahdenkymmenen vanha, melkein yhtä
vanha kuin hänen sisarensa oli ollut heidän erotessansa monta vuotta
sitten. Aivan varmaan tämä mies ei ollut tuhonnut hänen elämäänsä.

James Vane päästi kätensä irti ja hoiperteli taaksepäin. "Hyvä Jumala!
Hyvä Jumala!" hän huudahti, "ja minä kun olin murhata teidät!"

Dorian Gray veti syvältä henkeään. "Te olitte vähällä tehdä itsenne
syypääksi hirveään rikokseen", sanoi hän katsoen ankarasti mieheen.
"Olkoon tämä teille varoituksena, ettette ota enää kostoa omiin
käsiinne."

"Suokaa anteeksi, herra", mutisi James Vane. "Minä erehdyin. Satunnainen
sana, jonka kuulin tuossa kirotussa kapakassa, johti minut väärille
jäljille".

"Parasta että menisitte kotiin ja panisitte pois tuon pistoolin, sillä
muutoin voitte joutua ikävyyksiin", sanoi Dorian kääntyen pois ja astuen
hitaasti katua pitkin.

James Vane jäi katukäytävälle seisomaan kauhun vallassa. Hän vapisi
kiireestä kantapäähän. Hetken kuluttua musta varjo, joka oli hiipinyt
pitkin kosteaa seinää, astui valoon ja lähestyi häntä väijyvin askelin.
James Vane tunsi käden tarttuvan kiinni käsivarteensa ja katsoi
hämmästyen ympärilleen. Se oli toinen naisista, joka oli juonut
kapakassa.

"Miksi et tappanut häntä?" nainen sähisi kohottaen kuihtuneet kasvonsa
aivan lähelle häntä. "Minä huomasin että hyökkäsit hänen jälkeensä
Dalysta. Hullupa olit! Olisit tappanut hänet. Hänellä on paljon rahaa,
ja hän on vielä pahaakin pahempi."

"Hän ei ollut se jota etsin", vastasi James, "enkä minä halua kenenkään
rahaa. Minä etsin vain erään miehen henkeä. Se mies, jonka henkeä minä
etsin, on nyt lähes neljänkymmenen vanha. Tämä ei ollut juuri muuta kuin
poika. Jumalan kiitos, ettei hänen verensä tahraa käsiäni."

Nainen nauroi katkerasti. "Vai ei muuta kuin poika!" hän virnisteli.
"Kuules, mies, siitä on pian kahdeksantoista vuotta kun satuprinssi teki
minut siksi kuin mitä nyt olen."

"Sinä valehtelet!" huudahti James Vane.

Nainen nosti kätensä taivasta kohti. "Jumalan nimessä minä puhun totta",
hän huudahti.

"Jumalan nimessäkö?"

"Lyö minut kuuroksi, jos se ei ole totta. Hän on kaikista pahin täällä
kävijöistä. Sanotaan että hän on myönyt itsensä pirulle kauniitten
kasvojen hinnasta. Lähes kahdeksantoista vuotta sitten tapasin hänet
ensi kertaa. Hän ei ole siitä saakka muuttunut suuresti. Mutta minä olen
kyllä", hän lisäsi katsoen epätoivoissaan sivulle.

"Vannotko sen?"

"Vannon", kuului kuin kovaääninen kaiku hänen ohuitten huuliensa
lomasta. "Mutta älä anna minua ilmi", hän sähisi; "minä pelkään häntä.
Anna minulle hiukan rahaa yösijaa varten."

James Vane raastoi itsensä kiroten hänestä irti ja hyökkäsi kadun
kulmaan, mutta Dorian Gray oli jo kadonnut. Kun hän katsoi taaksensa,
niin nainenkin oli hävinnyt.



LUKU XVII.


Viikkoa myöhemmin Dorian Gray istui Selby Royalin kasvihuoneessa
jutellen kauniin herttuatar Monmouthin kanssa, joka, samoinkuin hänen
kuusikymmenvuotias, elähtänyt miehensä, oli Dorianin vieraana. Oli juuri
teen aika, ja suuresta pöytälampusta virtasi pitsivarjostimen läpi
himmeää valoa, valaisten hienoja kiinalaisia porsliinikuppeja ja
taiteellisesti taottua hopeaserviisiä, joiden ääressä herttuatar
emännöitsi. Hänen valkeat kätensä liikkuivat sulavasti kuppien
keskellä, ja hänen täyteläiset, punaiset huulensa hymyilivät sille, mitä
Dorian oli kuiskannut hänen korvaansa. Lordi Henry loikoili
silkkipäällyksisessä korituolissa ja katseli heitä. Persikan värisellä
sohvalla istui lady Narborough ja oli kuuntelevinansa herttuan
kertomusta viimeisestä brasilialaisesta kovakuoriaisesta, jolla hän oli
rikastuttanut hyönteiskokoelmaansa. Kolme nuorta miestä hienoissa
iltapuvuissa tarjosi leivoksia naisille. Seuraan kuului kaksitoista
henkeä ja uusia vieraita odotettiin seuraavana päivänä.

"Mitä te kaksi juttelette?" sanoi lordi Henry astuen pöydän
ääreen ja laskien kupin kädestään. "Dorian on kai kertonut minun
uudestikastamistuumastani, Gladys. Se on loistava ajatus."

"Mutta minä en halua tulla uudestaan kastetuksi, Harry", vastasi
herttuatar katsoen häneen ihmeellisillä silmillään. "Minä olen aivan
tyytyväinen nimeeni, ja minä luulen että mr. Gray on myöskin
tyytyväinen."

"Rakas Gladys, minä en halua muuttaa kumpaistakaan mistään hinnasta.
Molemmat ovat täydellisiä. Minä ajattelin pääasiallisesti kukkia. Eilen
minä taitoin orkidean napinläpeäni varten. Se oli ihana täplikäs kukka,
yhtä kiihoittava kuin seitsemän kuolemansyntiä. Ajattelemattomana
hetkenä minä kysyin puutarhurilta, mikä sen nimi oli. Hän sanoi, että se
oli hieno Robinsoniana-laji, tai jotakin muuta yhtä kauheaa. Surullinen
tosiasia on se, että me emme enää kykene antamaan esineille kauniita
nimiä. Nimi on pääasia. Minä en koskaan väittele teoilla. Minä väittelen
vain sanoilla. Siitä syystä minä vihaan alhaista realismia
kirjallisuudessa. Se mies, joka nimittää lapiota lapioksi, olisi
tuomittava itse käyttämään lapiota. Mihinkään muuhun hän ei kelpaa."

"Miten me sitten nimittäisimme teitä, Harry?" kysyi herttuatar.

"Hänen nimensä on Paradoksiprinssi", sanoi Dorian.

"Se sopii hänelle mainiosti", huudahti herttuatar.

"Kiitos kunniasta", naureskeli lordi Henry vajoten tuoliin istumaan.
"Nimilipusta ei voi koskaan päästä erilleen! Minä en hyväksy sitä
arvonimeä."

"Kuninkaallisista etuoikeuksista ei voi koskaan kieltäytyä", kuului
varoitus kauniilta huulilta.

"Te tahdotte siis että puolustan valtaistuintani?"

"Kyllä."

"Minä lahjoitan teille huomispäivän totuudet."

"Minä tahdon mielemmin tämän päivän erehdykset", vastasi herttuatar.

"Riistätte aseet minun käsistäni, Gladys", huudahti lordi Henry nopeasti
käsittäen hänen tarkoituksensa.

"Minä riistin vain teidän kilpenne, Harry, mutta en keihästänne."

"En rupea koskaan keihäisille kauneuden kanssa", hän vastasi tehden
kauniin liikkeen kädellänsä.

"Siinä te erehdytte, Harry, uskokaa minua. Te panette liian suurta arvoa
kauneuteen."

"Kuinka te voitte sitä sanoa? Minä myönnän, että minun mielestäni on
parempi olla kaunis kuin hyvä. Mutta toisaalta ei kukaan ole
taipuvaisempi myöntämään, että on parempi olla hyvä kuin ruma."

"Onko rumuus siis yksi seitsemästä kuolemansynnistä?" huudahti
herttuatar. "Miten käy silloin vertauksenne orkideasta?"

"Rumuus on yksi seitsemästä kuolemanhyveistä, Gladys. Teidän, hyvänä
torypuolueen jäsenenä, ei pidä arvostella niitä liian alhaisiksi. Olut,
raamattu ja seitsemän kuolemanhyvettä on tehnyt Englannistamme sen mikä
se on."

"Ettekö te siis rakasta maatanne?" kysyi herttuatar.

"Minä elän siinä."

"Jotta sitä paremmin voisitte sitä arvostella."

"Tahtoisitteko kuulla Europan tuomion siitä?" kysyi lordi Henry.

"Mitä he sanovat meistä?"

"Että Tartuffe on muuttanut Englantiin ja avannut täällä liikkeen."

"Onko se teidän oma sukkeluutenne, Harry?"

"Minä luovutan sen teille."

"Minä en voi sitä käyttää. Se on liian tosi."

"Ei teidän tarvitse arkailla. Meidän maanmiehemme eivät koskaan tunne
itseään tuommoisessa kuvauksessa."

"He ovat käytännöllisiä."

"He ovat enemmän viisaita kuin käytännöllisiä. Kun he tekevät tiliä,
niin he asettavat vastatusten tyhmyyden ja rikkauden, paheet ja
teeskentelyn."

"Ja kuitenkin me olemme saaneet suuria aikaan."

"Meitä on pakoitettu suuriin tekoihin, Gladys."

"Me olemme kantaneet niiden taakan."

"Ei sen pitemmälle kuin pörssiin asti."

Herttuatar pudisti päätään. "Minä uskon rotuun", hän sanoi.

"Se edustaa tarmokkaiden jälkeläisiä."

"Se kehittyy."

"Rappeutuminen huvittaa minua enemmän."

"Entäs taide?" kysyi herttuatar.

"Se on tauti."

"Ja rakkaus?"

"Harhakuva."

"Uskonto?"

"Uskon uudenaikainen korvaus."

"Te olette skeptiko."

"En! Skeptillisyys on jo puolittain uskoa."

"Mitä te sitten olette?"

"Selittäminen on rajoittamista."

"Antakaa minulle johtolanka."

"Langat taittuvat. Te eksyisitte siihen labyrintiin."

"Te saatatte minut hämmentymään. Puhukaamme jostakin muusta."

"Meidän isäntämme on erinomainen puheenaihe. Vuosia sitten häntä
sanottiin satuprinssiksi."

"Oi, älä muistuta sitä minulle", huudahti Dorian Gray.

"Isäntämme on aivan hirveä tänä iltana", vastasi herttuatar punastuen.
"Minä luulen että hän olettaa Monmouthin naineen minut vain
tieteellisestä harrastuksesta, sen vuoksi että hän minussa näki parhaan
uudenaikaisen perhosen."

"Toivottavasti hän ei kuitenkaan lävistä teitä neuloilla, herttuatar",
naureskeli Dorian.

"Oi, kamarineitoni tekee sitä aivan kylliksi, mr. Gray, kun hän on
suuttunut minuun."

"Ja mistä syystä hän suuttuu teihin, herttuatar?"

"Aivan turhanpäiväisistä syistä, mr. Gray, sen vakuutan teille.
Tavallisesti sen vuoksi, että tulen kotiin kymmentä vailla yhdeksän, ja
sanon hänelle, että minun täytyy olla jo valmiiksi puettuna puoli
yhdeksältä."

"Miten järjetön hän on! Teidän pitäisi nuhdella häntä."

"Sitä minä en uskalla, mr. Gray. Hän valmistaa kaikki minun hattuni.
Muistattehan sitäkin, joka minulla oli lady Hilstonen puutarhakutsuissa?
Te ette muista, mutta te olette ystävällinen kun olette muistavinanne.
No niin, hän teki sen aivan tyhjästä. Kaikki hyvät hatut ovat tehdyt
tyhjästä."

"Samoinkuin hyvä mainekin, Gladys", keskeytti lordi Henry. "Jokainen
vaikutus, jonka me toisiin teemme, tuottaa meille vihollisen. Voidakseen
saavuttaa yleistä suosiota, täytyy olla kyvyltään keskinkertainen."

"Ei naisten joukossa", sanoi herttuatar päätään pudistaen; "ja naiset
hallitsevat maailmaa. Minä vakuutan teille, me emme voi sietää
keskinkertaisia ihmisiä. Me naiset, niinkuin joku on sanonut, rakastamme
korvillamme, samoinkuin te miehet rakastatte silmillänne, jos te yleensä
rakastatte."

"Näyttää siltä kuin me emme koskaan tekisi mitään", mutisi Dorian.

"No, silloin, mr. Gray, te ette myöskään koskaan rakasta", vastasi
herttuatar teeskennellyllä surulla.

"Rakas Gladys!" huudahti lordi Henry. "Kuinka voitte sitä sanoa?
Romantiikka on alituista uudistumista, ja uudistuminen muuttaa himon
taiteeksi. Sitä paitsi joka ainoa kerta, kun me rakastamme, on aina
ainoa kerta, jolloin olemme rakastaneet. Esineen muutos ei muuta himon
samuutta. Se enintään syventää tunnetta. Meillä elämässä voi enintään
olla yksi suuri kokemus, ja elämän koko salaisuus on siinä, että osaamme
uudistaa tuon kokemuksen niin monta kertaa kuin mahdollista."

"Vaikkapa olisi haavoittunutkin, Harry?" kysyi herttuatar hetken
kuluttua.

"Varsinkin silloin, jos on haavoittunut", vastasi lordi Henry.

Herttuatar kääntyi ja katsahti Dorian Grayhin utelias ilme silmissään.
"Mitä te siihen sanotte, mr. Gray?" hän kysyi.

Dorian epäröi hetken. Sitten hän heitti päänsä taaksepäin ja naurahti.
"Minä olen aina samaa mieltä kuin Harrykin, herttuatar."

"Silloinko myöskin kun hän on väärässä?"

"Harry ei ole koskaan väärässä, herttuatar."

"Ja tuottaako hänen filosofiansa teille onnea?"

"En ole koskaan etsinyt onnea. Kuka tarvitsee onnea? Minä olen etsinyt
nautintoa."

"Ja oletteko sitä löytänyt, mr. Gray?"

"Usein. Liiankin usein."

Herttuatar huokasi. "Minä etsin rauhaa", hän sanoi, "ja jollen nyt mene
pukeutumaan, niin minulla ei ole sitä tänä iltana."

"Sallikaa minun antaa teille muutamia orkidejoja, herttuatar", huudahti
Dorian hypäten pystyyn ja astuen kasvihuoneen perälle.

"Te keikailette liiaksi hänen kanssansa", sanoi lordi Henry serkulleen.
"Pitäkää varanne. Hän on hyvin lumoava."

"Jos hän ei olisi sitä, niin ei olisi mitään taisteluakaan."

"Siis kreikkalainen kreikkalaista vastaan?"

"Minä olen trojalaisten puolella. He taistelivat naisen tähden."

"He tulivat voitetuiksi."

"On pahempaakin olemassa kuin tappiota", herttuatar vastasi.

"Te nelistätte höllin ohjin."

"Elämä käy tasakäyntiä", kuului vastaus.

"Sen minä kirjoitan tänä iltana päiväkirjaani."

"Minkä sitten?"

"Että kärventynyt lapsi ei karta tulta."

"Minä en ole edes kärventynyt. Minun siipeni ovat koskemattomat."

"Te käytätte niitä kaikkeen muuhun paitsi lentoon."

"Rohkeus on miehistä paennut naisiin. Se on uusi kokemus."

"Teillä on kilpailija."

"Kuka?"

Lordi Henry nauroi. "Lady Narborough", hän kuiskasi. "Hän suorastaan
jumaloi Doriania."

"Te peloitatte minua. Rakkaus muinaisuuteen on vaarallinen meille
romantikoille."

"Romantikoille! Te osaatte käyttää kaikkia tieteen järjestelmiä."

"Miehet ovat kasvattaneet meitä."

"Mutta he eivät ole päässeet teistä selville."

"Antakaa kuvaus meistä sukupuolena", kuului vaatimus herttuattaren
puolelta.

"Sfinksejä ilman salaisuuksia."

Herttuatar katsoi hymyillen lordi Henryyn. "Kuinka kauan mr. Gray
viipyy!" hän sanoi. "Mennään häntä auttamaan. Enhän ole edes sanonut
hänelle minkä värinen minun pukuni on."

"Ah! te saatte valita puvun hänen kukkiensa mukaan, Gladys."

"Se olisi ennenaikuista antautumista."

"Romantinen taide alkaa kohopisteellään."

"Minun täytyy säilyttää tilaisuus peräytymiseenkin."

"Parthialaiseen tapaanko?"

"He löysivät erämaassa turvapaikan. Sitä minä en voisi tehdä."

"Naiset eivät aina saa vapaasti valita", lordi Henry vastasi, mutta
tuskin hän oli sen lauseen lopettanut, kun kasvihuoneen perältä kuului
tukahdettua valitusta ja kumeaa ääntä, ikäänkuin joku olisi kaatunut.
Kaikki kavahtivat pystyyn. Herttuatar seisoi liikkumattomana kauhusta.
Ja tuskan ilme kasvoissaan lordi Henry hyökkäsi huojuvien palmujen
lomitse ja löysi Dorian Grayn makaamasta kivilattialla tajuttomana kuin
kuollut.

Hän kannettiin heti siniseen vierashuoneesen ja laskettiin sohvalle
pitkäkseen. Hetken kuluttua hän tointui ja katsoi hämmästyneenä
ympärilleen.

"Mitä on tapahtunut?" hän kysyi. "Oi, nyt muistan. Olenko turvassa
täällä, Harry?" Hän alkoi vapista.

"Rakas Dorian", vastasi lordi Henry. "Sinä menit vain tainnoksiin. Siinä
kaikki. Varmaan olet liiaksi rasittanut itseäsi. Sinun ei pitäisi tulla
alas päivällisille. Minä hoidan sinun isäntävelvollisuuksiasi."

"Ei, minä tulen alas", hän sanoi nousten pystyyn. "Minä tulen mielemmin
toisten luo. En tahdo olla yksin."

Hän meni huoneesensa ja pukeutui. Hän oli hurjan iloinen pöydässä, mutta
silloin-tällöin hän värisi kauhusta muistellessansa että hän oli nähnyt
kasvihuoneen ikkunaa vasten puristuneena, aivan kuin valkean nenäliinan,
James Vanen kasvot, jotka tähystelivät häneen.



LUKU XVIII.


Seuraavana päivänä hän ei poistunut talosta, ja viettipä vielä suurimman
osan päivää omassa huoneessansakin kuolemanpelosta sairaana ja samalla
välinpitämättömänä koko elämälle. Hän tunsi, että häntä ajettiin takaa,
urkittiin ja koetettiin kietoa paulaan. Hän säikähti joka kerta, kun
ikkunaverhokin liehui tuulessa. Kellastuneet lehdet, joita tuuli ajoi
vasten lyijykehyksisiä ikkunaruutuja, kuvasivat hänen mielestänsä hänen
omia rauenneita päätöksiänsä ja hurjaa katumustansa. Kun hän sulki
silmänsä, niin hän näki merimiehen kasvot tirkistävän sisään sumuisen
ruudun läpi, ja taaskin hänen sydämensä puristui kauhusta kokoon.

Mutta ehkäpä hänen mielikuvituksensa vain oli yön helmasta loihtinut
esiin koston ja näyttänyt hänelle rangaistuksen julmia haamuja. Elävä
elämä oli kaaosta, mutta mielikuvituksen loogillisuudessa oli jotakin
hirveää. Mielikuvitus se usutti katumuksen synnin kintereille.
Mielikuvitus oli syynä siihen, että rikos synnytti muodottomia
sikiöitään. Elävässä elämässä ei pahetta rangaistu eikä hyve saanut
palkintoa. Voimakas menestyi, heikko sortui. Siinä kaikki. Sitä paitsi
jos joku vieras olisi kierrellyt taloa, niin palvelijat tai vahdit
olisivat nähneet hänet. Jos jälkiä olisi huomattu kukkapenkereissä, niin
puutarhuri olisi sen ilmoittanut. Niin, se oli ollut vain
mielikuvitusta. Sibyl Vanen veli ei ollut palannut häntä murhaamaan. Hän
oli purjehtinut laivallaan hukkuakseen jonakuna yönä talvimyrskyyn. Joka
tapauksessa hänestä hän saattoi olla turvassa. Eihän mies tuntenut edes
häntä, ei voinut tietää kuka hän oli. Nuoruuden naamari oli pelastanut
hänet.

Ja sittenkin, jos se olikin ollut vain mielikuvitusta, niin kuinka
kauheaa oli ajatella, että omatunto saattoi loihtia esiin noin julmia
harhakuvia, antaa niille elävän muodon ja liikkumiskyvyn! Millaiseksi
hänen elämänsä muuttuisi, jos hänen rikoksensa varjot yöt päivät
tähystelisivät häntä pimeistä nurkista, pilkkaisivat häntä salaisista
piilopaikoista, kuiskaisivat hänen korvaansa, kun hän istuisi
juhlapöydässä, herättäisi hänet jääkylmillä sormillaan unen helmasta!
Kun tuo ajatus hiipi hänen aivoihinsa, niin hän kalpeni kauhusta ja ilma
tuntui hänestä äkkiä kylmenneen. Oi, minä hurjana mielettömyyden hetkenä
hän olikaan tappanut ystävänsä! Miten kauhea yksin tuon tapauksen
muistokin oli! Hän näki sen jälleen elävänä edessään. Joka ainoa julma
yksityiskohta kohosi hänen eteensä entistään kauheampana. Ajan mustasta
onkalosta nousi hänen syntinsä haamu veripunaisiin hikiliinoihin
kiedottuna. Kun lordi Henry tuli hänen luoksensa kuuden tienoissa, niin
hän näki hänen itkevän ikäänkuin sydän olisi ollut pakahtua.

Vasta kolmantena päivänä hän uskalsi mennä ulos. Tuon talvisen aamun
kirkkaassa, pihkalta tuoksuvassa ilmassa oli jotakin, joka näytti
palauttavan takaisin hänen iloisuutensa ja elämänhalunsa. Mutta ei yksin
ulkonainen ympäristö ollut syynä tähän muutokseen. Hänen oma luontonsa
oli noussut vastustamaan sitä ylenmääräistä tuskaa, joka yritti
hajoittaa ja heikentää hänen sopusointuista mielenrauhaansa. Siten käy
aina hienostuneitten ja liian tunteellisten temperamenttien. Niiden
voimakkaat intohimot joko murtuvat tai taipuvat. Ne joko tappavat
miehen, tai kuolevat itse. Pintapuoliset surut ja pintapuoliset
rakkaudet kestävät loppumattomasti. Mutta suuret rakkaudet ja suuret
surut hukkuvat omaan kyllyyteensä. Sitäpaitsi Dorian oli varmasti
vakuutettu siitä, että hän oli ollut oman säikkyneen mielikuvituksensa
uhri, ja hän muisteli nyt pelkoansa jonkunmoisella säälillä eikä
niinkään vähäisellä halveksumisella.

Aamiaisen jälkeen hän käveli herttuattaren kanssa puutarhassa ja ajoi
sitten puiston kautta metsästysseuran luo. Härmä näytti ikäänkuin
suolalta ruohonkorsissa. Taivas kaareutui kuin ylösalaisin käännetty
metallikupu. Hieno jääkalvo reunusti kaislikkojärveä.

Havumetsän reunassa hän huomasi sir Geoffrey Cloustonin, herttuattaren
veljen, joka juuri otti kaksi tyhjää patroonaa pyssystään. Dorian
hyppäsi alas vaunuistaan ja käskettyään palvelijansa viedä hevosen
kotiin hän tunkeutui pensaikon ja kuihtuneiden sananjalkojen läpi
vieraansa luo.

"Onko ollut hyvä onni, Geoffrey?" hän kysyi.

"Ei sanottavasti, Dorian. Enimmät linnut näyttävät paenneen lakeuksille.
Toivottavasti käy paremmin lunchin jälkeen, jolloin lähdemme toiselle
maalle."

Dorian kulki hänen rinnallansa. Kylmä, tuoksuva ilma, metsän
ruskean-punaiset värivivahdukset, ajajien käheät äänet, jotka
silloin-tällöin kajahtelivat ilmassa, pyssyjen kova pauke viehättivät
häntä ja täyttivät hänen mielensä suloisella rauhan tunteella. Onnen
huolettomuus, ilon ylevä rauha valtasi hänet.

Äkkiä hyppäsi mättäältä, parin metrin päästä heistä, pystykorvainen
jänis pitkillä, norjilla jaloillaan eteenpäin. Se hyökkäsi suoraan
lepikköä kohti. Sir Geoffrey kohotti pyssynsä olalleen, mutta elukan
suloisissa liikkeissä oli jotain, joka viehätti Dorian Graytä siihen
määrään, että hän huudahti äkkiä: "Älä ammu sitä, Geoffrey. Anna sen
elää."

"Mitä hulluja, Dorian!" naureskeli hänen toverinsa, ja kun jänis hyppäsi
lepikköön, niin hän ampui. Kuului kaksi huutoa, jäniksen tuskan huuto,
joka on aivan hirveä, sekä henkitoreissaan olevan ihmisen valitusta,
mikä on vieläkin hirveämpää.

"Hyvä Jumala! Minä ammuin ajomiehen!" huudahti sir Geoffrey. "Aika aasi,
kun asettuu pyssyjen tielle! Älkää ampuko!" hän huusi voimiensa takaa.
"Mies on haavoittunut."

Pää-ajaja tuli juosten keppi kädessä.

"Missä, herra? Missä hän on?" hän huusi. Samassa ampuminen lakkasi koko
linjalla.

"Täällä", vastasi sir Geoffrey vihoissaan, rientäen lepikköön. "Miksi
ihmeessä te ette pidä huolta miehistänne? Olette pilanneet
metsästyshuvini tältä päivältä kokonaan."

Dorian seurasi heitä katseillaan kun he tunkeutuivat lepikkoon
taivuttaen notkeat, heiluvat oksat tieltä. Hetken kuluttua he tulivat
taas esiin laahaten ruumiin auringonvaloon. Hän kääntyi pois kauhun
vallassa. Onnettomuus näytti seuraavan häntä minne ikänä hän kulki. Hän
kuuli sir Geoffreyn kysyvän oliko mies aivan kuollut ja ajajan myötävän
vastauksen. Metsässä hänen mielestään alkoi äkkiä näkyä kasvoja joka
puolelta. Kuului lukemattomien askelten kopinaa ja äänien hiljaista
suhinaa. Suuri vaskirintainen fasaani pyrähti oksien yläpuolella.

Muutamien minuuttien kuluttua, jotka hänestä kiihkeässä mielentilassaan
tuntuivat loppumattoman pitkiltä ja tuskallisilta, hän tunsi käden
olkapäällään. Hän sätkähti ja katseli ympärilleen.

"Dorian", sanoi lordi Henry, "ehkä on parasta että käsken heidän
keskeyttämään metsästyksen tältä päivältä. Ei näytä hyvältä, jos me
jatkamme."

"Minä toivoisin että se loppuisi ikipäiviksi, Harry", hän vastasi
katkerasti. "Koko juttu on hirveä ja julma. Onko mies...?"

Hän ei voinut lopettaa lausettansa.

"Pelkäänpä kyllä", vastasi lordi Henry. "Hän sai koko latingin
rintaansa. Hän kuoli varmaan aivan heti. Tule; mennään kotiin."

He kävelivät rinnatusten lehtikujan suuntaa kohti lähes viisikymmentä
metriä sanomatta sanaakaan. Sitten Dorian katsahti lordi Henryyn ja
sanoi syvästi huoaten: "Se on paha enne, Harry, hyvin paha enne."

"Mikä?" kysyi lordi Henry. "Ah, tuo tapaturmako? Rakas ystävä, ei sitä
voi auttaa. Se oli miehen oma syy. Miksi hän asettui aivan pyssyn eteen?
Sitä paitsi mitä se meille merkitsee. Geoffreylle se on ikävä juttu,
tietenkin. Eihän ajajia sovi ampua. Muuten ihmiset väittävät että on
huono ampuja. Ja sitä ei Geoffrey ole; hän ampuu erittäin hyvin. Mutta
ei siitä maksa vaivaa puhua."

Dorian pudisti päätään. "Se on paha enne, Harry. Minä aavistan että
jotakin kauheaa tapahtuu jollekin meistä. Ehkä minulle itselleni", hän
lisäsi, sivellen kädellään silmiään tuskallisella liikkeellä.

Vanhempi mies naurahti. "Ei mikään muu ole kauheaa maailmassa paitsi
ikävä, Dorian. Se on ainoa synti, jolla ei ole anteeksi antoa. Mutta ei
ole pelkoa, että meidän tarvitsisi sitä kestää, jolleivät nuoret ala
puhua tästä tapauksesta päivällispöydässä. Minä sanon heille että se on
kielletty puheenaine. Mitä enteihin tulee, niin sellaisia ei ole
olemassa. Kohtalo ei lähetä meille sanansaattajia. Se on siksi liian
viisas tai liian julma. Sitä paitsi, mitä ihmettä sinulle voisi
tapahtua, Dorian? Sinulla on kaikki mitä ihminen maailmassa voi tarvita.
Ei ole ketään, joka ei mielihyvällä vaihtaisi paikkaa sinun kanssasi."

"Ei ole ketään, jonka kanssa minä en haluaisi vaihtaa paikkaa, Harry.
Älä naura tuolla tavalla. Minä puhun täyttä totta. Talonpoika parka,
joka juuri äsken kuoli, on onnellisempi kuin minä. Minä en pelkää itse
kuolemaa. Minä pelkään vain sen läheisyyttä. Sen jättiläissiivet
näyttävät suhahtelevan ympärilläni lyijynraskaassa ilmassa. Hyvä Jumala,
etkö näe miehen liikkuvan noiden puiden takana ja tarkastavan ja
odottavan minua?"

Lordi Henry katsoi siihen suuntaan, jonne hän osoitti vapisevalla,
hansikoitulla kädellään. "Niin", hän sanoi, "minä näen puutarhurin, joka
odottaa sinua. Luullakseni hän tahtoo kysyä sinulta mitä kukkia tahdot
tänä iltana pöytään. Kuinka hirveän hermostunut sinä olet, poika parka!
Sinun täytyy neuvotella minun lääkärini kanssa, kun palaamme takaisin
kaupunkiin."

Dorian päästi huojennuksen huokauksen kun hän näki puutarhurin
lähestyvän. Mies kosketti hattuansa, vilkaisi lordi Henryyn epäröiden ja
otti sitten esille kirjeen, jonka hän ojensi isännälleen. "Hänen armonsa
pyysi minua odottamaan vastausta", hän mutisi.

Dorian pisti kirjeen taskuunsa. "Sanokaa hänen armollensa että tulen
sisään", hän sanoi kylmästi. Mies kääntyi pois ja astui nopeasti taloa
kohti.

"Kuinka mielellään naiset tekevät vaarallisia tekoja", naureskeli lordi
Henry. "Se on yksi niitä ominaisuuksia, joita ihailen heissä enimmin.
Nainen haluaa keikailla kenen kanssa hyvänsä niinkauan kuin maailma
häntä katselee."

"Kuinka mielelläsi sinä puhut vaarallisia asioita, Harry! Mutta tässä
suhteessa sinä kokonaan erehdyt. Minä pidän herttuattaresta hyvin
paljon, mutta minä en rakasta häntä."

"Ja herttuatar rakastaa sinua hyvin paljon, mutta ei pidä sinusta yhtä
paljon, jotta te sovitte mainiosti yhteen."

"Sinä puhut hävyttömyyksiä, Harry, eikä häväistysjutuissa ole koskaan
perää."

"Jokaisen häväistysjutun perustuksena on epämoraalinen varmuus", sanoi
lordi Henry sytyttäen paperossin.

"Sinä olisit valmis uhraamaan kenen hyvänsä, Harry, epigrammin vuoksi."

"Maailma saapuu kutsumatta alttarin ääreen", kuului vastaus.

"Minä toivoisin voivani rakastaa", huudahti Dorian Gray syvällä
äänenpaatoksella. "Mutta minusta tuntuu kuin olisin kadottanut kaiken
intohimon, unohtanut kaikki halut. Minä panen liiaksi huomiota omaan
itseeni. Minun oma personallisuuteni on tullut taakaksi minulle
itselleni. Minä tahtoisin paeta, lähteä pois, unohtaa. Minä olin typerä
kun tulin tänne lainkaan. Parasta jos sähköitän Harveylle ja käsken
panemaan jahdin kuntoon. Veneessä ainakin on turvassa."

"Turvassa mistä, Dorian? Sinulla on varmaan jokin huoli. Miksi et sano
minulle mitä se on? Tiedäthän että auttaisin sinua."

"En voi sanoa sitä sinulle, Harry", hän vastasi surullisesti. "Ja se on
vain mielikuvitusta, sen voin sinulle vakuuttaa. Tämä onneton tapaus on
kiihoittanut minua. Minä aavistan että jotakin samantapaista tapahtuu
minullekin."

"Mitä hullutusta!"

"Toivottavasti se on vain hullutusta, mutta minä en mahda mitään tuolle
tunteelle. Ah! tässähän on herttuatar, aivan kuin Diana muodikkaassa
puvussa. Me olemme tulleet jo takaisin, niinkuin näette, herttuatar."

"Minä olen kuullut kaikki, mr. Gray", hän vastasi. "Geoffrey parka on
aivan suunniltansa. Ja te taisitte pyytää ettei hän ampuisi jänistä.
Miten ihmeellisiä!"

"Niin, se oli todellakin hyvin kummallista. En tiedä itsekään miksi sen
tein. Se oli kai vain oikku. Se oli niin ihmeen suloinen pieni elukka.
Mutta minä olen pahoillani, että teille on kerrottu tuosta miehestä. Se
on hirveä puheenaihe."

"Se on ikävä puheenaihe", keskeytti lordi Henry. "Sillä ei ole mitään
psykologista arvoa. Ajatelkaahan, jos Geoffrey olisi tehnyt sen
tahallaan, miten mieltäkiinnittävä hän olisi! Minäpä tahtoisin tuntea
jonkun, joka on tehnyt oikean murhan."

"Kuinka kauhea te olette, Harry!" huudahti herttuatar. "Eikö totta, mr.
Gray? Harry, mr. Gray on jälleen pahoinvointinen. Hän on vähällä mennä
tainnoksiin."

Dorian ponnisti kaikki voimansa ja hymyili. "Ei se merkitse mitään,
herttuatar", hän mutisi; "minun hermoni ovat kokonaan pilalla. Siinä
kaikki. Kävelin varmaan liian kauaksi tänä aamuna. Minä en kuullut mitä
Harry sanoi. Oliko se hyvin ilkeää? Kertokaa se minulle toisella kertaa.
Minun täytyy heittäytyä hiukan pitkäkseni. Suottehan minulle anteeksi,
eikö totta?"

He olivat saapuneet leveälle porraskäytävälle, joka johti kasvihuoneesta
penkereelle. Kun lasiovi sulkeutui Dorianin jälkeen, niin lordi Henry
kääntyi ja katseli herttuatarta uneksivilla silmillään. "Oletteko te
hyvin rakastunut häneen?" hän kysyi.

Herttuatar ei kohta vastannut, vaan katseli maisemaa ympärillään. "Minä
tahtoisin tietää sitä itsekin", hän sanoi vihdoin.

Lordi Henry pudisti päätään. "Varmuus tuottaa onnettomuutta. Epävarmuus
meitä viehättää. Sumussa esineet muuttuvat ihmeellisiksi."

"Mutta voi eksyä myös oikealta tieltä."

"Kaikki tiet päättyvät samaan kohtaan, rakas Gladys."

"Ja mikä se on?"

"Pettymys."

"Se oli minun debyytini elämässä", hän huokasi.

"Se tuotti teille herttuan kruunun."

"Minä olen kyllästynyt mansikanlehtiin."

"Ne sopivat teille."

"Vain julkisuudessa."

"Te kaipaisitte niitä", sanoi lordi Henry.

"Minä en tahdo luopua terälehdestä."

"Monmouthilla on korvat."

"Vanhat kuulevat huonosti."

"Onko hän koskaan ollut mustasukkainen?"

"Jospa hän edes olisi ollut sitä."

Lordi Henry katseli ympärilleen ikäänkuin etsien jotakin.

"Mitä te etsitte?" kysyi herttuatar.

"Teidän florettinne pontta", hän vastasi. "Te olette -- kadottanut sen."

Herttuatar nauroi. "Minulla on vielä naamarini tallessa."

"Se kohottaa teidän silmienne suloutta", vastasi lordi Henry.

Herttuatar nauroi jälleen. Hänen hampaansa olivat kuin valkoiset
siemenet punaisessa hedelmässä.

Ylhäällä huoneessaan Dorian Gray makasi sohvallaan ja jokainen hermo
hänen ruumiissaan värisi kauhusta. Elämä oli äkkiä tullut liian
raskaaksi taakaksi hänen kantaa. Onneton ajaja, joka oli kuollut niin
hirveän kuoleman, tullut ammutuksi metsikössä kuin villieläin, oli
ikäänkuin hänen oman kuolemansa enne. Hän oli vähällä ollut mennä
tainnoksiin, kun lordi Henry sattumalta oli tuonut ilmi leikillisen,
kyynillisen päähänpistonsa.

Kello viisi hän soitti palvelijaa ja käski hänen panna kokoon tavarat
kaupunkiin menevää yöjunaa varten ja toimittaa vaunut oven eteen puoli
yhdeksäksi. Hän oli päättänyt, ettei hän nukkuisi toista yötä enää Selby
Royalissa. Se oli pahaenteinen paikka. Kuolema väijyi siellä keskellä
valoisaa päivää. Ruoho metsässäkin oli verentahraamaa.

Sitten hän kirjoitti pari riviä lordi Henrylle, sanoen menevänsä
kaupunkiin lääkärin puheille ja pyytäen häntä huvittamaan vieraita hänen
poissaollessansa. Kun hän pani kirjeen kuoreen, niin ovelta kuului
kolkutus ja palvelija ilmoitti että pääajaja tahtoi puhutella häntä.
Dorian rypisti kulmakarvojaan ja puri huultaan. "Tulkoon sisään", hän
mutisi hetken epäröityänsä.

Niin pian kuin mies astui sisään, Dorian veti shekkikirjansa esiin
laatikosta ja avasi sen.

"Te tulette kai tämänaamuisen onnettomuuden johdosta, Thornton?" hän
sanoi ottaen kynän käteensä.

"Niin, herra", vastasi metsästäjä.

"Oliko tuo mies raukka naimisissa? Onko hänellä perhettä?" kysyi Dorian
kiusaantuneen näköisenä. "Jos niin on, niin en tahdo että he kärsisivät
puutetta, ja olen sen vuoksi halukas antamaan heille niin paljon rahaa,
kuin te arvelette heidän tarvitsevan."

"Me emme tunne miestä, herra. Sen vuoksi uskalsinkin tulla teidän
puheillenne."

"Ettekö te tunne häntä?" sanoi Dorian välinpitämättömästi. "Mitä te
tarkoitatte? Eikö hän ollut teidän miehiänne?"

"Ei, herra. En ole koskaan ennen nähnyt häntä. Hän on luultavasti
merimies, herra."

Kynä putosi Dorian Grayn kädestä ja tuntui ikäänkuin sydän äkkiä olisi
lakannut tykyttämästä. "Merimieskö?" hän huudahti. "Sanotteko merimies?"

"Niin, herra. Hän näyttää aivan merimieheltä; molemmat käsivarret ovat
tatueeratut ja muuta sellaista."

"Eikö ole löydetty mitään hänen yltänsä?" sanoi Dorian kumartuen
eteenpäin ja katsellen miestä silmät selällään. "Jotakin josta voisi
saada selkoa hänen nimestänsä?"

"Hiukan rahaa, herra -- ei paljon, ja kuusilaukauksisen revolverin.
Nimeä ei ollut missään. Hän näytti kunnon mieheltä, vaikka hiukan
ränstyneeltä. Me luulemme, että hän oli merimies."

Dorian hypähti pystyyn. Mieletön toivo valtasi hänet. Hän tarttui siihen
kiihkeästi kiinni. "Missä on miehen ruumis?" hän huudahti. "Pian! Minä
tahdon sen heti nähdä."

"Se on tyhjässä tallissa Home Farmissa, herra. Väki ei halua pitää
sellaista huoneissansa. He sanovat että ruumis tuo onnettomuutta
mukanansa."

"Home Farmissa! Lähtekää sinne heti ja odottakaa siellä minua. Sanokaa
tallirengille että hän tuo heti hevoseni. Ei. Ei tarvitse. Minä menen
talliin itse. Siten voitan aikaa."

Vähemmän kuin neljännestunnin kuluttua Dorian Gray ajaa nelisti pitkin
lehtikujaa niin nopeasti kuin hevonen saattoi juosta. Puut suhahtivat
hänen ohitsensa ikäänkuin peikkojen saatto, ja kauhistuttavat varjot
laskeutuivat hänen tiellensä. Hevonen pillastui äkkiä nähdessään valkean
portinpylvään ja oli heittää Dorianin maahan. Hän läimähytti sitä
piiskallansa. Eläin kiiti pimeän ilman läpi kuin nuoli. Kivet
kimpoilivat sen jaloissa.

Vihdoin hän saapui Home Farmiin. Kaksi miestä vihelteli pihalla. Hän
hyppäsi alas satulasta ja heitti ohjakset toiselle. Perimäisestä
tallista loisti tulta. Hän arvasi ruumiin olevan siellä ja kiiruhti
ovelle, tarttuen lukkoon.

Siihen hän pysähtyi hetkeksi. Hän tunsi ratkaisun hetken olevan lähellä,
joko hänen onnekseen tai onnettomuudekseen. Sitten hän raastoi oven auki
ja astui sisään.

Säkkiläjällä huoneen perällä makasi kuolleen miehen ruumis karheassa
paidassa ja sinisissä housuissa. Likainen nenäliina peitti kasvoja.
Paksu kynttilä pullon suussa lekotteli ruumiin vieressä.

Dorian Graytä värisytti. Hänen oli aivan mahdoton nostaa nenäliinaa ja
hän kutsui rengin luokseen.

"Ottakaa tuo riepu kasvoilta pois. Minä tahdon nähdä häntä", hän sanoi,
tarttuen kiinni ovenpieleen.

Kun renki oli sen tehnyt, niin Dorian astui lähemmäksi. Ilon huudahdus
pääsi hänen huuliltansa. Mies, joka metsässä oli ammuttu, oli James
Vane.

Hän seisoi jonkun aikaa ja katseli kuollutta ruumista. Kun hän ratsasti
kotiin, niin hänen silmänsä olivat kyynelissä, sillä hän tiesi olevansa
nyt turvattu.



LUKU XIX.


"Ei sinun kannata vakuuttaa minulle, että aiot tulla hyväksi", huudahti
lordi Henry, kastaen valkoiset sormensa punaiseen kuparikulhoon, jossa
oli ruusuvettä. "Sinä olet erinomainen. Älä huoli muuttaa itseäsi."

Dorian Gray pudisti päätänsä. "Ei, Harry, minä olen tehnyt liian paljo
julmaa eläissäni. Nyt siitä saa tulla loppu. Eilen minä aloitin hyvät
työni."

"Missä sinä olit eilen?"

"Maalla, Harry. Minä olin yksin pienessä ravintolassa."

"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry hymyillen, "jokainen voi olla hyvä
maalla. Siellä ei ole kiusauksia. Siinä syy, miksi ihmiset, jotka eivät
asu kaupungissa, ovat niin sivistymättömiä. Sivistystä ei niinkään
helposti voi saavuttaa. On vain kaksi tietä, jotka sinne johtavat:
toinen on kultuurin, toinen turmeluksen tie. Maalaisilla ei ole
tilaisuutta kumpaiseenkaan, siksi he tylsistyvät."

"Kultuuri ja turmelus", toisti Dorian. "Minulla on hiukan kokemusta
kumpaisestakin. Minusta tuntuu nyt hirveältä, että ne molemmat kulkevat
aina rinnatusten. Sillä minä olen löytänyt uuden ihanteen, Harry. Minä
aion muuttua. Minä olen jo muuttunut."

"Sinä et vielä ole sanonut minulle, mikä sinun hyvä tekosi oli. Vai
sanoitko tehneesi jo enemmänkin kuin yhden?" kysyi hänen toverinsa
rakentaessaan lautaselleen pienen, punaisen pyramiidin mansikoista ja
sirotellessaan simpukan muotoisella sokerikauhalla valkeaa sokeria
niiden päälle.

"Minä sanon sen sinulle, Harry. En voisi siitä kellekään muulle puhua.
Minä olen säästänyt erään. Se kuuluu hyvin itserakkaalta, mutta sinä
ymmärrät mitä minä tarkoitan. Hän oli ihastuttava, ja ihmeellisesti
Sibyl Vanen muotoinen. Se luullakseni ensin veti minut hänen puoleensa.
Muistathan Sibylia, eikö totta? Kuinka pitkä aika siitä jo on! No niin,
Hetty ei tietysti kuulu meidän säätyymme. Hän on yksinkertainen
maalaistyttö. Mutta minä rakastin häntä todellakin. Olen aivan varma
siitä, että rakastin häntä. Kuluneena toukokuuna, joka on ollut niin
ihmeen ihana, minä tavallisesti kävin häntä tapaamassa kahdesti tai
kolmasti viikossa. Eilen hän kohtasi minut pienessä hedelmätarhassa.
Omenakukat satelivat hänen hiuksiinsa ja hän nauroi. Me aioimme
matkustaa yhdessä pois tänä aamuna. Mutta äkkiä minä päätin jättää hänet
yhtä kukoistavan puhtaana kuin olin hänet löytänytkin."

"Voin arvata, että tuon tunteen uutuus tuotti sinulle todellista
nautintoa, Dorian", keskeytti lordi Henry. "Mutta minä voin kertoa
sinulle, miten sinun idyllisi loppuu. Sinä olet antanut tytölle hyvän
neuvon ja murtanut hänen sydämensä. Siinä on sinun parannuksesi alku."

"Harry, sinä olet julma! Älä puhu tuollaisia kauheuksia. Hettyn sydän ei
ole särkynyt. Tietysti hän itki ja niin edespäin. Mutta hän ei ole
häväisty. Hän voi elää samoinkuin Perditakin puutarhassaan minttujen ja
kehäkukkien keskellä."

"Ja surra uskotonta Florizeliä!" sanoi lordi Henry nauraen nojautuessaan
tuolin selkää vasten. "Rakas Dorian, sinulla vasta on ihmeellisiä,
poikamaisia oikkuja. Luuletko että tuo tyttö tämän jälkeen tyytyy
kehenkään oman säätynsä mieheen? Varmaankin hän joutuu naimisiin jonkun
raa'an ajurin tai jörön talonpojan kanssa. No niin, se tosiasia, että
hän on tavannut sinut ja rakastanut sinua, saattaa hänet inhoamaan
miestään ja hän tulee onnettomaksi. Moraaliselta kannalta katsoen en voi
panna kovin suurta arvoa sinun kieltäytymiseesi. Ensimäiseksi aluksikin
se on varsin heikko. Mistä sitä paitsi tiedät ettei Hetty tällä hetkellä
kellu jollakin tähtien valaisemalla myllylammikolla, kauniitten
ulpukkojen ympäröimänä, aivan kuin Ofelia?"

"Tätä minä en voi kestää, Harry! Sinä pilkkaat kaikkea ja keksit mitä
hirveimpiä murhenäytelmiä. Olen pahoillani, että puhuinkaan sinulle koko
asiasta. En välitä siitä, mitä minulle sanot. Minä tiedän tehneeni
oikein. Hetty parka! Kun tänä aamuna ratsastin talon ohi, niin näin
hänen kalpeat kasvonsa ikkunassa, aivan kuin jasmiinikimpun. Älkäämme
puhuko siitä sen enempää, äläkä koeta vakuuttaa minulle, että ensimäinen
hyvä työ, jonka vuosikausiin olen suorittanut, ensimäinen pienen pieni
uhraus, jonka olen tehnyt, on syntiä sekin. Minä tahdon tulla
paremmaksi. Ja minä tulen paremmaksi. Kerro jotakin itsestäsi. Mitä
kaupungissa tapahtuu? En ole moneen päivään käynyt klubissa."

"Ihmiset keskustelevat yhä Basil raukan katoamisesta."

"Minä luulin, että he jo olisivat kyllästyneet siihen", sanoi Dorian
kaataen hiukan viiniä lasiinsa ja rypistäen kulmakarvojaan.

"Rakas ystävä, he ovat puhuneet siitä vain kuusi viikkoa ja
englantilainen yleisö ei siedä kuin yhden keskusteluaiheen joka kolmas
kuukausi. Viime aikoina heillä kuitenkin on ollut varsin hyvä onni.
Heillä on ollut minun avioeroni ja Alan Campbellin itsemurha. Nyt he
ovat vielä lisäksi saaneet taiteilijan salaperäisen katoamisen.
Salapoliisi yhä vakuuttaa, että mies, joka läksi marraskuun yhdeksäntenä
päivänä yöjunalla Parisiin harmaassa ulsteritakissa, oli Basil parka, ja
ranskalainen poliisi väittää, ettei Basil koskaan ole saapunut Parisiin.
Kahden viikon kuluttua saamme kai kuulla, että hänet on nähty San
Franciscossa. Se on kumma juttu, mutta kaikki kadonneet ilmestyvät San
Franciscoon. Se on varmaan ihana kaupunki, ja siellä lienee kaikki
tulevan maailman viehätykset."

"Mitä sinä luulet Basilille tapahtuneen?" kysyi Dorian kohottaen
punaviiniään tulta vasten ja ihmetellen, miten hän saattoi puhua tästä
asiasta niin levollisesti.

"Ei minulla ole vähintäkään aavistusta. Jos Basil tahtoo pysyä piilossa,
niin mitä se minua liikuttaa. Jos hän on kuollut, niin en tahdo ajatella
häntä. Ei mikään muu kuin kuolema ole koskaan peloittanut minua. Minä
vihaan sitä."

"Minkä vuoksi?" sanoi nuorempi mies väsyneesti.

"Sentähden", sanoi lordi Henry kohottaen kullatun hajurasian nenäänsä,
"että nykyjään jo voi kestää elämässä kaikkea muuta paitsi sitä. Kuolema
ja raakamaisuus ovat ainoat tosiasiat yhdeksännellätoista vuosisadalla,
joita ei käy kieltäminen. Juodaan kahvia musiikkisalissa, Dorian. Soita
minulle Chopinia. Se mies, jonka kanssa minun vaimoni karkasi, soitti
mainiosti Chopinia. Viktoria parka! Minä pidin hänestä hyvin paljon.
Talo tuntuu nyt varsin tyhjältä ilman häntä. Tietysti naiminen on vain
tapa, varsin huonokin tapa. Mutta ihminen suree pahimpienkin tapojensa
kadottamista. Ehkäpä juuri niitä sureekin kaikkein enimmin. Ne
muodostavat niin suuren osan ihmisen personallisuutta."

Dorian ei sanonut mitään, vaan nousi pöydän äärestä ja astuen toiseen
huoneesen hän kävi pianon ääreen istumaan ja antoi sormiensa kulkea
valkoisten ja mustien norsunluisien koskettimien yli. Kun kahvi tuotiin
sisään, niin hän lakkasi soittamasta ja sanoi katsellen lordi Henryyn:
"Etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että Basil olisi murhattu?"

Lordi Henry haukotteli. "Basil oli hyvin suosittu, ja hän käytti aina
halpaa kelloa. Miksikä hänet olisi murhattu? Hän ei ollut kylliksi
viisas, jotta hänellä olisi ollut vihamiehiä. Tietysti hän maalarina oli
ihmeen nerokas. Mutta mies voi maalata kuin Velasquez ja kuitenkin olla
typerä. Kerran vain hän herätti minun mielenkiintoani, ja se oli silloin
kun hän vuosia sitten puhui hurjasta ihastuksestaan sinuun ja että sinä
olit hänen taiteensa pääaihe."

"Minä olin hyvin kiintynyt Basiliin", sanoi Dorian surunvoittoisella
äänellä. "Mutta eivätkö ihmiset sano, että hän on murhattu?"

"Ah, muutamat lehdet. Minä en sitä usko. Minä tiedän, että Parisissa on
pahoja pesiä, mutta Basil ei ollut sellainen, joka niihin olisi
pyrkinyt. Hän ei ollut utelias. Se oli hänen päävikansa."

"Mitä sinä sanoisit, Harry, jos minä väittäisin murhanneeni Basilin?"
kysyi nuorempi mies. Hän tarkkasi lordi Henryä kiihkeästi sanottuansa
sen.

"Minä sanoisin, rakas ystävä, että sinä yrittäisit olla huvittava
tavalla, joka ei sinulle sovi. Rikos on aina alhaista, samoinkuin kaikki
alhaisuus on rikosta. Sinä, Dorian, et voisi tehdä murhaa. Olen
pahoillani, jos sanoillani loukkaan turhamaisuuttasi, mutta minä
vakuutan sinulle, että se on totta. Rikos kuuluu kokonaan alhaisempiin
luokkiin. Minä en moiti heitä yhtään. Luullakseni rikos merkitsee heille
samaa kuin taide meille, se on vain keino, jonka avulla voi hankkia
itselleen tavattomampaa mielenkiihoitusta."

"Keino, jonka avulla voi hankkia mielenkiihoitusta? Luuletko, että mies,
joka kerran on tehnyt murhan, voisi tehdä sen toistamiseen? Älä koeta
väittää sitä minulle."

"Ah! kaikki voi muuttua nautinnoksi, jos sitä tekee kylliksi usein",
huudahti lordi Henry nauraen. "Se on yksi elämän tärkeimpiä
salaisuuksia. Mutta minä luulisin kuitenkin, että murha aina on
erehdystä. Ei pitäisi koskaan tehdä mitään, josta ei voisi keskustella
päivällisen jälkeen. Mutta jättäkäämme Basil parka. Tahtoisin mielelläni
uskoa, että häntä on kohdannut niin romantinen loppu, kuin mitä sinä
oletat; mutta minä en voi. Minun luullakseni hän on pudonnut
omnibussista Seine virtaan ja ajuri on keksinyt koko jutun. Niin, minä
luulen todellakin, että se on ollut hänen loppunsa. Minä näen hänen
makaavan selällään likaisenvihreässä vedessä, raskaat proomut kulkevat
hänen ylitsensä ja pitkää meriruohoa on takertunut hänen hiuksiinsa.
Tiedätkös, minä en luule, että hän enää olisi saanut hyvää työtä
käsistään. Kymmenenä viime vuonna hänen taiteensa oli mennyt koko lailla
alaspäin."

Dorian huokasi ja lordi Henry astui huoneen yli ja alkoi silitellä
harvinaisen, javalaisen papukaijan päätä. Se oli suuri, harmaasulkainen
lintu, jonka rinta ja pyrstö olivat ruusunpunaiset, ja joka keinui
bambupuikon varassa. Kun hänen kapeat sormensa koskettelivat sitä, niin
se kätki mustat, lasimaiset silmänsä valkoisten, ryppyisten luomien alle
ja alkoi vaappua edes-takaisin.

"Niin", jatkoi lordi Henry kääntyen ympäri ja vetäen nenäliinan
taskustaan; "hänen taiteensa meni alaspäin. Se oli ikäänkuin kadottanut
jotakin. Se oli kadottanut ihanteensa. Kun kiihkeä ystävyys sinun ja
hänen välillään loppui, niin hänkään ei ollut enää suuri taiteilija.
Mikä teidät oikeastaan eroitti? Luultavasti sinä väsyit häneen. Siinä
tapauksessa hän ei koskaan voinut antaa sinulle anteeksi. Se on kaikkien
ikävien miesten tapa. Kuulehan, minne se mainio muotokuva on joutunut,
jonka hän sinusta maalasi? En luullakseni ole koskaan nähnyt sitä sen
jälkeen kuin se valmistui. Ah! sehän on totta, sinä sanoit vuosia sitten
lähettäneesi sen Selbyhyn ja että se hävisi tai varastettiin tiellä.
Etkö saanut sitä koskaan takaisin? Mikä vahinko! Se oli todellakin
mestariteos. Muistan että olisin tahtonut ostaa sen. Jospa todellakin
olisin sen tehnyt. Se kuului Basilin parhaasen aikaan. Sen jälkeen hänen
työssään ilmeni kummallinen sekoitus huonoa tekniikkaa ja hyviä aiheita,
jotka aina oikeuttavat miehen nimittämään itseään englantilaisen taiteen
edustajaksi. Ilmoititko sinä siitä lehdissä? Kyllä sinun olisi pitänyt."

"En muista", sanoi Dorian. "Luultavasti minä ilmoitin. Mutta minä en
koskaan pitänyt siitä. Olen pahoillani että istuin mallina. Yksin sen
muistokin on minulle kiusallinen. Miksi sinä puhut siitä? Se muistuttaa
minun mieleeni seuraavat säkeet -- 'Hamletista' ne luullakseni ovat --
miten ne nyt kuuluivatkaan? --

    "Kuin kuva surun, muoto murehen,
    kuin kasvot, joist' on sydän poissa.

"Niin sellainen se juuri oli."

Lordi Henry nauroi. "Jos ihminen elää taiteellisesti, niin aivot ovat
hänen sydämensä," hän vastasi vaipuen nojatuoliin.

Dorian Gray pudisti päätään ja soitti pari vienoa akordia. "Kuin kuva
surun, muoto murehen", -- hän toisti, "kuin kasvot, joist' on sydän
poissa."

Vanhempi mies nojautui taakse ja katseli Doriania puoleksi suljetuin
silmin. "Kuulehan, Dorian", hän sanoi hetken kuluttua, "mitä se auttaa
ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi -- miten ne sanat taas
kuuluivat? -- ja sielullensa saisi vahingon?"

Soitto keskeytyi, Dorian Gray hypähti pystyyn ja hyökkäsi ystävänsä luo.
"Miksi sinä kysyt sitä minulta, Harry?"

"Rakas ystävä", sanoi lordi Henry kohottaen hämmästyneenä
kulmakarvojansa, "minä kysyin siksi että luulin sinun voivan antaa
minulle siihen vastausta. Siinä kaikki. Minä kuljin Hyde Parkin läpi
viime sunnuntaina ja aivan lähellä Marble Archia seisoi pieni joukko
huonosti puettuja ihmisiä, jotka kuuntelivat tavallista katusaarnaajaa.
Kun minä kuljin ohi, niin kuulin miehen heittävän tuon kysymyksen
kuulijakunnalleen. Se teki minuun hyvin draamallisen vaikutuksen.
Lontoossa on paljon tuollaisia kohtauksia. Kostea sunnuntai, kömpelö
Kristus sadetakissa, sairaalloisia, kalpeita kasvoja kehässä hänen
ympärillään katkonaisen ja tippuvan sateenvarjokatoksen alla ja
ihmeellinen lause, jonka hermostuneet huulet kimakasti sinkahuttavat
ilmaan -- koko tuo kohtaus omalla tavallaan oli varsin onnistunut. Minä
aioin sanoa profeetalle että taiteella on sielu, mutta ei ihmisellä.
Mutta pelkäänpä ettei hän olisi ymmärtänyt minua."

"Älähän, Harry. Sielu on kauhistuttava tosiasia. Sitä voi ostaa ja myödä
ja vaihtaa. Sitä voi myrkyttää ja se voi tulla täydelliseksi. Kussakin
meissä on sielu. Sen minä tiedän."

"Oletko aivan varma siitä, Dorian?"

"Aivan varma."

"Ah! sitten se on harhaluulo. Se mistä on aivan varma, ei ole koskaan
totta. Siinä juuri uskon ja romantiikan opetuksen onnettomuus on. Kuinka
vakava sinä olet! Älä huoli olla noin juhlallinen. Mitä sinua tai minua
liikuttaa aikakautemme taikausko? Ei, me emme usko enää sieluun. Soita
minulle jotakin. Soita minulle joku nokturni, Dorian, ja soittaessasi
kerro minulle hiljaisella äänellä, millä tavalla olet voinut säilyttää
nuoruuttasi. Sinulla on varmaan jokin salainen keino. Minä olen vain
kymmenen vuotta sinua vanhempi, ja kuitenkin minä olen ryppyinen ja
kuihtunut ja keltainen. Sinä olet todellakin ihmeellinen, Dorian. Et
koskaan ole ollut kauniimpi kuin tänä iltana. Sinä palautat minun
mieleeni sen päivän, jolloin me ensi kerran tapasimme toisemme. Sinä
olit hiukan pyöreäkasvoinen, hyvin ujo ja aivan erikoinen. Sinä olet
tietysti muuttunut, mutta et ulkomuodoltasi. Tahtoisin saada tietää
sinun salaisen keinosi. Jos voisin saada takaisin nuoruuteni, niin
olisin valmis tekemään vaikka mitä, paitsi voimistelemaan, nousemaan
varhain ylös ja olemaan arvokas. Nuoruus! Ei ole mitään sen kaltaista.
Mieletöntä on puhua nuoruuden ymmärtämättömyydestä. Ainoat ihmiset,
joiden mielipiteitä minä jonkunlaisella kunnioituksella nykyään
kuuntelen, ovat minua paljoa nuoremmat. Ne seisovat minun yläpuolellani.
Elämä on heille ilmaissut uusimmat ihmeensä. Ja vanhat, minä vastustan
heitä aina. Minä teen sen periaatteellisesti. Jos kysyt heidän
mielipidettänsä jostakin asiasta, joka tapahtui eilen, niin he
juhlallisesti tuovat ilmi mielipiteitä vuodelta 1820, jolloin käytettiin
korkeita, jäykkiä kaulahuiveja, uskottiin vaikka mitä, eikä tietty
kerrassaan mitään. Kuinka kaunis tuo kappale on, jota sinä soitat!
Sävelsiköhän Chopin sen Majorcassa, jossa meri huuhteli hänen huvilaansa
joka puolelta ja suolavaahto pirskui ikkunaruutuja vasten? Se on ihmeen
romantillinen. Mikä onni, että on olemassa edes yksi taidelaji, jota ei
voi jäljitellä! Älä lakkaa soittamasta. Minä tarvitsen tänä iltana
soittoa. Minun mielestäni sinä olet kuin nuori Apollo ja minä Marsyas,
joka kuuntelen sinua. Minulla on huolia, joista sinullakaan, Dorian, ei
ole aavistusta. Vanhuuden tragedia ei ole siinä että vanhenee, vaan
siinä että pysyy nuorena. Minua peloittaa joskus oma nuoruuteni. Ah,
Dorian, kuinka onnellinen sinä olet! Mikä ihana elämä sinulla on ollut!
Sinä olet kallistanut syvältä elämän pikaria. Sinä olet pusertanut
viinirypäleet vasten omaa suulakeasi. Ei mitään ole sinulta salattu. Ja
kaikki tuo ei ole vaikuttanut sinuun enemmän kuin musiikkikaan. Se ei
ole turmellut sinua. Sinä olet aivan sama kuin ennenkin".

"Minä en ole sama kuin ennen, Harry."

"Kyllä, sinä olet sama. Tahtoisinpa tietää millaiseksi sinun elämäsi
vielä kehittyy. Älä turmele sitä kieltäymyksillä. Nyt sinä olet
täydellinen tyyppi. Älä tee itseäsi epätäydelliseksi. Nyt sinä olet
aivan virheetön. Ei sinun tarvitse pudistaa päätäsi, sinä tiedät sen
itsekin. Kuules, Dorian, älä petä itseäsi. Elämää ei voi tahdolla eikä
aikomuksilla hallita. Elämä on kokoonpantu hermoista, syistä ja
vitkalleen rakennetuista soluista, joissa ajatus piilee ja intohimo
uneksii. Voit olettaa olevasi hyvässä turvassa ja voimakas. Mutta
satunnainen värin vivahdus huoneessa, aamutaivas, erityinen hajuvesi,
josta ennen olet pitänyt ja joka äkkiä johdattaa mieleesi herkkiä
muistoja, runosäe, jonka löydät uudelleen, pari tahtia kappaleesta, jota
et enää soita -- minä sanon sinulle, Dorian, tuon tapaisista asioista
meidän elämämme riippuu. Browning on kirjoittanut siitä jossain; mutta
meidän omat aistimme luovat ne meille. On hetkiä, jolloin äkkiä tunnen
valkoisten sireenien tuoksua, ja silloin minä ajatuksissani elän
uudestaan elämäni ihanimman kuukauden. Minä tahtoisin olla sinun
sijassasi, Dorian. Maailma on päivitellyt meidän molempien tähden, mutta
se on aina jumaloinut sinua. Ja se on aina jumaloiva sinua. Sinä edustat
sitä tyyppiä, jota meidän aikakautemme tavoittelee ja jota se pelkää
löytävänsä. Minä olen niin iloinen ettet sinä koskaan ole tehnyt mitään,
ettet ole veistänyt mitään kuvapatsasta, etkä maalannut taulua, et
yleensä luonut mitään ulkopuolella omaa itseäsi! Elämä on ollut sinun
taiteesi. Olet säveltänyt oman itsesi. Sinun päiväsi ovat olleet sinun
runoelmasi."

Dorian nousi pianon äärestä ja sivalsi kädellään hiuksiaan. "Niin, elämä
on ollut ihana", hän mutisi, "mutta en tahtoisi sitä elää uudestaan,
Harry. Ja sinun ei pitäisi sanoa minulle tuollaisia liioitteluja. Sinä
et tunne minua kokonaan. Luulenpa, että jos tuntisit, niin sinäkin
kääntäisit minulle selkäsi. Sinä naurat. Älä naura."

"Miksi et soita enää, Dorian? Soita uudestaan tuo nokturni. Katsos tuota
suurta hunajanväristä kuuta, joka riippuu hämärässä ilmassa. Se odottaa
että sinä tenhoisit sitä, ja jos sinä soitat, niin se tulee lähemmäksi
maata. Etkö tahdo? Mennään sitten klubiin. Tämä ilta on ollut
ihastuttava, ja meidän täytyy lopettaa se yhtä hauskasti. Whiten luona
on joku, joka välttämättä tahtoo tutustua sinuun -- nuori lordi Poole,
Bournemouthin vanhin poika. Hän matkii sinun kaulahuivejasi ja pyysi
minua esittämään hänet sinulle. Hän on hyvin miellyttävä, ja muistuttaa
sinua koko lailla."

"Toivottavasti hän ei sitä tee", sanoi Dorian surullinen ilme
silmissään. "Mutta tänään minä olen väsynyt, Harry. En minä tule
klubiin. Kello on lähes yksitoista, ja minä tahtoisin varhain päästä
vuoteesen."

"Älä lähde. Et koskaan ole soittanut niin hyvin kuin tänään. Sinun
kosketuksesi oli aivan mainio. Siinä oli tunnetta, jota en ennen ole
siinä kuullut."

"Se johtuu siitä, että aion tulla hyväksi", hän vastasi hymyillen. "Minä
olen jo hiukan muuttunut."

"Minun silmissäni sinä et voi muuttua, Dorian", sanoi lordi Henry. "Sinä
ja minä, me pysymme aina ystävinä."

"Ja kuitenkin sinä kerran myrkytit minut kirjalla. Sitä minun ei koskaan
pitäisi antaa anteeksi. Harry, lupaa minulle, ettet koskaan lainaa sitä
kirjaa kellekään. Se tuottaa onnettomuutta."

"Rakas ystävä, rupeatko todellakin saarnaamaan siveyttä. Pian sinä kai
alat kierrellä paikasta toiseen aivan kuin kääntyneet ja heränneet, ja
varoitat ihmisiä kaikista niistä synneistä, joihin itse olet
kyllästynyt. Sinä olet aivan liian kaunis siihen toimeen. Ja sitä paitsi
ei siitä ole mitään hyötyä. Sinä ja minä olemme mitä me olemme, ja
pysymme sellaisina aina. On aivan mahdotonta että joku kirja voisi
myrkyttää ihmistä. Taide ei vaikuta tekoihin. Se tukehduttaa vain
toimintahalun. Se on aivan hedelmätöntä. Kirjat, joita maailma sanoo
epäsiveellisiksi, ovat sellaisia, jotka paljastavat maailman oman
häpeän. Siinä kaikki. Mutta me emme huoli väitellä kirjallisuudesta.
Tule huomenna minun luokseni. Minä lähden yhdeltätoista ratsastamaan.
Voimme mennä yhdessä, ja minä otan sinut sitten mukanani aamiaiselle
lady Branksomen luo. Hän on ihastuttava nainen ja tahtoisi neuvotella
sinun kanssasi seinäverhoista, joita hän aikoo ostaa. Älä unohda tulla.
Vai syömmekö aamiaista pienen herttuattaremme kanssa? Hän sanoo, ettei
hän koskaan enää tapaa sinua. Ehkä Gladys on kyllästyttänyt sinua? Sen
minä arvasinkin. Hänen terävä kielensä hermostuttaa ajan pitkään. No
niin, joka tapauksessa olet kello yhdeltätoista täältä."

"Täytyykö minun tulla, Harry?"

"Tietysti. Hyde Park on ihana tätä nykyä. Enpä usko että siellä on ollut
kauniita sireenejä siitä keväästä saakka, jolloin me tutustuimme
toisiimme."

"Hyvä on. Minä tulen kello yhdeltätoista", sanoi Dorian. "Hyvää yötä,
Harry." Kun hän astui ovelle, niin hän epäröi hetken aikaa, ikäänkuin
hänellä olisi ollut vielä jotakin sanottavaa. Sitten hän huokasi ja meni
ulos.



LUKU XX.


Yö oli ihana, niin lämmin, että hän heitti päällystakkinsa vain
käsivarrelleen, eikä sitonut edes silkkihuivia kaulaan. Astuessaan kotia
kohti ja poltellessaan paperossia kulki kaksi nuorta miestä
seurustelupuvussa hänen ohitsensa. Hän kuuli toisen kuiskaavan toiselle:
"Tuo on Dorian Gray." Hän muisti, miten hyvillään hän oli ollut kun
häntä huomattiin tai katseltiin tai kun ihmiset puhuivat hänestä. Nyt
häntä väsytti, kun hän kuuli vain nimeänsäkin mainittavan. Kun hän
ajatteli sitä pientä kylää, jossa hän viime aikoina usein oli käynyt,
niin sen suurin viehätys oli juuri siinä, ettei kukaan häntä siellä
tuntenut. Hän oli usein sanonut tytölle, jonka rakkauden hän oli
viekoitellut puoleensa, että hän oli köyhä, ja tyttö oli uskonut häntä.
Hän oli kerran sanonut hänelle olevansa paha, ja tyttö oli vain nauranut
hänelle ja vastannut, että pahat ihmiset olivat aina vanhoja ja rumia.
Kuinka hän osasi nauraa! -- aivan kuin rastas olisi laulanut. Ja kuinka
kaunis hän oli ollut pumpulipuvuissansa ja suurissa hatuissaan! Hän oli
aivan oppimaton, mutta hän omisti kaiken sen, minkä Dorian jo oli
kadottanut.

Kun Dorian saapui kotiin, niin palvelija oli vielä ylhäällä odottamassa
häntä. Hän lähetti hänet maata ja heittäytyi kirjastonsohvalle ja alkoi
ajatella sitä mitä lordi Henry oli sanonut hänelle.

Oliko se todellakin totta, ettei ihminen koskaan muuttunut? Hän alkoi
kiihkeästi kaivata poikavuosiensa tahratonta puhtautta --
ruusunvalkoista lapsuuttaan, joksi lordi Henry oli kerran sitä sanonut.
Hän tiesi että hän oli tahrannut itsensä, turmellut ajatuksensa ja
mielikuvituksensa kauheuksilla; hänen vaikutuksensa toisiin oli ollut
huono, ja hän oli tuntenut vain hurjaa iloa nähdessään toisten
turmeluksen; hän oli saattanut häpeään kaikki parhaat ja toivorikkaimmat
niistä henkilöistä, jotka olivat joutuneet hänen tiellensä. Mutta oliko
tuo kaikki auttamatonta? Eikö hänellä ollut vähintäkään toivoa jäljellä?

Ah! minä hirveänä ylpeyden ja kiihkon hetkenä hän oli toivonutkaan, että
muotokuva kantaisi elämän taakan hänen puolestansa ja hän itse saisi
säilyttää ikuisen nuoruuden himmentymättömän kirkkauden! Siinä oli alku
kaikkiin hänen hairahduksiinsa. Paljoa parempi jos jokaista syntiä heti
rangaistus olisi seurannut. Rangaistus aina puhdisti. Ihmisten tulisi
rukoilla vanhurskasta Jumalaa: "Rankaise meitä synneistämme", eikä:
"Anna meille meidän syntimme anteeksi."

Ihmeellisesti veistetty peili, jonka lordi Henry oli antanut hänelle
monta vuotta sitten, seisoi pöydällä, ja valkeajalkaiset kupidot
naureskelivat sen kehässä aivan kuin ennenkin. Hän otti sen käteensä
samoinkuin tuona hirveänä iltana, jolloin hän ensi kertaa oli huomannut
muutoksen onnettomassa muotokuvassaan, ja tuijotti kyyneltynein silmin
sen hiottuun pintaan. Kerran joku, joka hurjasti oli rakastanut häntä,
oli kirjoittanut hänelle mielettömän kirjeen, joka loppui seuraaviin
jumaloiviin sanoihin: "Maailma on muuttunut sen vuoksi, että sinä olet
luotu norsunluusta ja kullasta. Sinun huuliesi kaarevat viivat
kirjoittavat historian uudelleen." Nuo lauseet palasivat hänen mieleensä
ja hän toisti niitä yhä uudestaan. Sitten hän kirosi omaa kauneuttansa
ja viskaten peilin maahan hän musersi sen korollaan hopeasirpaleiksi.
Kauneus oli turmellut hänet, kauneus ja nuoruus, joita hän niin
hartaasti oli itselleen toivonut. Ilman niitä hänen elämänsä olisi
voinut olla moitteeton. Kauneus oli ollut hänelle vain naamarina,
nuoruus vain lumekuvana. Mitä nuoruus oikeastaan oli? Viheriä,
kypsymätön aika täynnä haihtuvia tunnelmia ja sairaalloisia ajatuksia.
Miksi hän oli kantanut sen livreaa? Nuoruus oli pilannut hänet.

Parasta oli olla menneisyyttä ajattelematta. Ei mikään voinut sitä
muuttaa. Hänen tuli ajatella vain itseänsä, omaa tulevaisuuttansa. James
Vane oli kätketty nimettömään hautaan Selbyn kirkkomaalla. Alan Campbell
oli ampunut itsensä eräänä yönä laboratorissaan; mutta hän ei ollut
ilmaissut sitä salaisuutta, jota hänelle oli tyrkytetty. Se huomio, jota
Basil Hallwardin katoaminen oli herättänyt, oli pian häviävä. Se oli jo
koko lailla laimentunutkin. Hän oli aivan turvattu. Eikä Basil
Hallwardin kuolema se enimmin painanutkaan hänen mieltänsä. Paljoa
enemmän häntä vaivasi hänen oman sielunsa elävä kuolema. Basil oli
maalannut sen muotokuvan, joka oli turmellut hänen elämänsä. Sitä hän ei
voinut hänelle anteeksi antaa. Muotokuva oli syypää kaikkeen. Basil oli
sanonut hänelle sietämättömiä asioita, ja kaikkea hän oli
kärsivällisesti kestänyt. Murha oli ollut vain hetkellisen hulluuden
seurauksena. Mitä taas Alan Campbelliin tuli, niin hänen itsemurhansa
oli hänen oma asiansa. Hän oli sen itse tahtonut. Doriania se ei
liikuttanut.

Uusi elämä! Sitä hän tarvitsi. Sitä hän juuri kaipasikin. Hän oli sen jo
varmasti aloittanutkin. Ainakin hän oli säästänyt yhden viattoman
olennon. Hän ei koskaan enää viekoittelisi viatonta. Hän tahtoisi olla
hyvä.

Ajatellessaan Hetty Mertonia, hän alkoi tuumia, tokko kuva lukitussa
huoneessa oli muuttunut. Se varmaan ei ollut enää yhtä kauhea kuin
ennen. Ehkäpä, jos hänen elämänsä muuttuisi puhtaaksi, hän voisi pyyhkiä
pois kasvoista huonojen intohimojen jäljet. Ehkäpä paheen jäljet olivat
jo kadonneetkin. Hän tahtoi mennä katsomaan.

Hän otti lampun käteensä ja hiipi portaita ylös. Kun hän avasi oven,
niin ilon hymy välähti hänen ihmeen nuorekkaissa kasvoissansa ja väreili
hetken aikaa hänen suupielissänsä. Niin, hän tahtoi tulla hyväksi, ja
tuo julma kuva, jota hän niin kauan oli pitänyt piilossa, ei enää
herättäisi hänen kauhuansa. Hänestä tuntui ikäänkuin kirous jo olisi
poistunut hänestä.

Hän astui äänettömästi sisään, sulkien oven jäljissään, niinkuin hänen
tapansa oli ja veti purppuraisen peitteen kuvan edestä. Tuskan ja
pettymyksen huuto pääsi hänen huuliltansa. Hän ei voinut huomata
vähintäkään muutosta, paitsi että silmiin oli tullut salakavala ilme ja
suun ympärille teeskentelevä piirre. Kuva oli yhä vieläkin inhottava --
jos mahdollista vieläkin inhottavampi kuin ennen ja tulipunainen täplä
kädellä oli tullut selvemmäksi ja näytti aivan kuin vasta vuotaneelta
vereltä. Häntä värisytti. Turhamaisuudestako hän vain oli tehnyt
tuon yhden hyvän tekonsa? Vai oliko hän halunnut vain uutta
mielenkiihdykettä, niinkuin lordi Henry oli huomauttanut pilkallisesti
nauraen? Vai oliko hän tahtonut näytellä komediaa ja tehdä jotakin
jaloa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman luonteensa kanssa? Tai
ehkä kaikki nuo syyt olivat sen vaikuttaneet? Ja miksi punainen tahra
oli suurentunut? Se oli levinnyt aivan kuin hirveä tauti ryppyisten
sormien yli. Verta oli jalallakin, aivan kuin sitä olisi tippunut siihen
-- verta silläkin kädellä, joka ei ollut pidellyt veistä. Tunnustaakko?
Pitäisikö hänen tunnustaa? Antaa itsensä ilmi, ja kärsiä
kuolemanrangaistus? Hän nauroi. Hän tunsi että tuo ajatus oli mahdoton.
Ja vaikka hän tunnustaisikin, kukapa häntä uskoisi? Eihän ollut
vähintäkään jälkeä murhatusta miehestä. Kaikki hänen tavaransa olivat
hävitetyt. Itse hän oli polttanut ne, mitkä alhaalla olivat. Ihmiset
sanoisivat häntä vain hulluksi. He salpaisivat vain hänet telkien
taakse, jos hän pysyisi puheissaan... Mutta hänen velvollisuutensa oli
tunnustaa, kärsiä julkista häpeää ja julkisesti katua. On olemassa
Jumala, joka vaatii ihmisiä tunnustamaan syntinsä sekä maailman että
taivaan edessä. Ei mikään voinut puhdistaa häntä ennenkuin hän oli
tunnustanut syntinsä. Syntinsäkö? Hän kohautti olkapäitään. Basil
Hallwardin kuolema tuntui hänestä niin vähäpätöiseltä. Hän ajatteli
Hetty Mertonia. Se sielun peili, jossa hän itseään tarkasteli, ei ollut
oikeudenmukainen. Turhamaisuuttako? Uteliaisuuttako? Teeskentelyäkö?
Eikö hänen kieltäytymisensä ollut mitään muuta? Se oli ollut muuta. Hän
ainakin luuli niin. Mutta kuka saattoi sitä todistaa?... Ei. Se ei
sittenkään ollut muuta. Turhamaisuudesta hän oli säästänyt hänet.
Teeskentelyhalusta hän oli kantanut hyvyyden naamaria. Uteliaisuudesta
hän oli harjoittanut kieltäytymistä. Sen hän nyt ymmärsi.

Mutta tuo murha -- seuraisiko se häntä läpi koko elämän? Täytyisikö
hänen aina kantaa entisyyden taakkaa? Täytyikö hänen todellakin
tunnustaa? Ei, ei koskaan. Ei ollut muuta kuin yksi ainoa pieni todistus
häntä vastaan. Kuva itse -- se oli todistuksena. Hän hävittäisi sen.
Miksi hän oli säilyttänyt sitä näinkin kauan? Ennen hänestä oli ollut
hauska seurata, miten se muuttui ja vanheni. Viime aikoina se ei häntä
enää huvittanut. Se oli karkoittanut häneltä vain yöunen. Poissa
ollessaan hän oli pelännyt että jonkun muun silmät osuisivat siihen. Se
oli kylvänyt alakuloisuutta hänen nautintoihinsa. Se oli pilannut monta
kertaa häneltä ilon, kun hän oli sitä vain muistellutkin. Se oli ollut
ikäänkuin hänen omanatuntonansa. Niin, se oli ollut omanatuntona. Nyt
hän sen hävittäisi.

Dorian katsoi ympärilleen ja näki veitsen, jolla hän oli surmannut Basil
Hallwardin. Hän oli puhdistanut sen monta kertaa, kunnes siinä ei ollut
mitään tarhaa. Se oli kirkas ja kiiltävä. Koska se oli tappanut
maalarin, niin se voisi myös tappaa maalarin työn ja kaiken sen mikä
siihen sisältyi. Se tappaisi entisyyden, ja kun se kerta oli kuollut,
niin hän olisi vapaa. Se tappaisi tämän hirveän sielunelämän, ja kun sen
hirmuisia varoituksia ei ollut enää, niin hän pääsisi rauhaan. Hän
tarttui veitseen ja puhkaisi sillä kuvan.

Kuului huuto ja kolaus. Se oli niin hirveä tuskanhuuto, että palvelijat
heräsivät ja hiipivät ulos huoneistaan. Kaksi herraa, jotka kulkivat
torilla, pysähtyivät ja katsahtivat ylös suureen taloon. He astuivat
kunnes he kohtasivat poliisin ja palasivat hänen kanssansa samalle
paikalle. Mies soitti kelloa useampaan kertaan, mutta ei kukaan
vastannut. Talo oli kauttaaltaan pimeä, tulta välkkyi vain yläkerran
ikkunasta. Hetken kuluttua mies poistui ja asettui läheiseen
porttikäytävään voidakseen pitää taloa silmällä.

"Kenenkä talo tuo on, konstapeli?" kysyi vanhempi molemmista herroista.

"Mr. Dorian Grayn, herra", vastasi poliisi.

Herrat katsahtivat toisiinsa poistuessansa ja naureskelivat. Toinen oli
sir Henry Ashtonin setä.

Sisällä palvelijoiden puolella puhelivat palvelijat puolipukimissaan
hiljaa kuiskaten keskenään. Vanha mrs. Leaf itki ja väänsi käsiänsä.
Francis oli kalpea kuin kuolema.

Neljännestunnin kuluttua hän läksi yhdessä ajurin ja lakeijan kanssa
yläkertaan. He kolkuttivat, mutta vastausta ei kuulunut. He huusivat,
mutta kaikkialla oli hiljaista. Vihdoin, turhaan koetettuaan murtaa oven
auki, he kiipesivät katolle ja laskeutuivat alas balkongille. Ikkunat
heltisivät helposti; haat olivat vanhat.

Kun he astuivat sisään, niin he näkivät seinällä mainion kuvan
isännästänsä, sellaisena kuin he viimeksi olivat hänet nähneet,
nuoruuden ja kauneuden täydessä loistossa. Lattialla makasi kuollut mies
seurustelupuvussa, veitsi rinnassa. Hän oli kuihtunut, ryppyinen ja
inhottava kasvoiltansa. Vasta sitten kun he olivat tarkastaneet hänen
sormuksiansa, he tunsivat, kuka hän oli.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Dorian Grayn muotokuva" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.