Title: Testamentti y.m. kertomuksia
Author: Leino, Kasimir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Testamentti y.m. kertomuksia" ***


TESTAMENTTI Y.M. KERTOMUKSIA

Kirj.

Kasimir Leino



Otava, Helsinki, 1905.

Oy Kuopion Uudessa kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Sananen esipuheeksi.
 Testamentti.
 Pettyneitä toiveita.
 Unelma.
 Lapsuuden kodin muisto.
 Sydän otti osansa.
 Totuus ja vapaus.
 Mitä minä saarelaisilta opin?



Sananen esipuheeksi.


Lapsuuden muistot ja nuoruuden tutut paikat pysyvät meille usein
rakkaina läpi elämämme. Outoja ne tietysti eivät samassa määrässä
huvita eikä niitä vieras ehkä tahdokaan arvostaa. Ja voihan tapahtua,
että me itsekin joksikin aikaa ne unhotamme maailman hyörinässä
eteenpäin rientäessämme. Mutta kun sattuma sitten jälleen loitsee
muistossamme esille nuo suruttomat päivät ja ijäti tutut paikat, niin
saavat ne taas vanhat ja jo ruostuneetkin kielet uudelleen soimaan.

Näin on ainakin tämän kirjoittajalle käynyt.

Ylläolevilla riveillä tahtookin hän tavallansa puolustaa näiden
seitsemän vaatimattoman kyhäyksen julkaisemista, joista pari
ensimmäistä jo lähentelee 20:tä ikävuottansa ja joista nuorimmatkin
ovat jo 10:n vuoden vanhoiksi ehtineet. Monesta voi ehkä näyttää
joutavalta kaivaa vanhojen päivälehtien palstoilta esille tälläisiä
vähäisiä muistelmia ja tunnelma-kuvauksia. Mutta ehkäpä minut paremmin
ymmärtävät sellaiset, joille muistojen maailmassa on samoin käynyt.

Siinä toivossa, että nämä sentään voivat joitakuita huvittaa, olen nämä
kyhäykseni vanhoista säilyistänsä kokoellut ja lasken ne nyt maailmalle
hiukan siistittyäni ja viimeisteltyäni niiden kielellistä asua ja
esitystapaa. Luullakseni on niissä kuitenkin vielä tallella sekä
ajanhenkeä että tekijänsä näkökantoja kuluneen parinkymmenen vuoden
ajalta.

_Tekijä_.



TESTAMENTTI

Kuvaus pikkukaupungin seuraelämästä 1880-luvulla


I.

Leskirouva Strömfors oli jo ikänsä loppupuolella. Hänen miehensä,
kauppaneuvos Strömfors, oli ammoin jo kuollut ja jättänyt jälkeensä
suuren omaisuuden. Koroistahan hänen puolisonsa nyt elikin ... ja
hätäkös eläessä, kun lapsia ei ollut ... ei ainoatakaan
rintaperillistä.

Leskirouva Strömfors oli siksi rikas ja siksi vanha, että ystävät
alkoivat käydä yhä ystävällisemmiksi ja sukulaiset oikein
sydämmellisiksi. Muorihan täyttää kohta 70 vuotta: "ei tuo enää
kauvan odotuttane rahojansa", arvelivat he -- itseksensä tietysti.

Olipa kaunis keväinen aamu. Aurinko paistoi kirkkaasti kirkontapulin
kimaltelevaan kupupalloon ja koettivatpa muutamat uteliaat säteet
väkistenkin tunkeutua noiden paksujen damasti-uutimien välistä
leskirouva Strömforsin uhkeaan makuukammariin.

Oli sangen varhaista. Ainoatakaan ihmistä ei näkynyt vielä pienen
kaupungin kivittämättömillä kaduilla, joilla keskipäivälläkään ei
tungosta ollut. Kammarinsa ikkunan ääressä istui leskirouva Strömfors,
joka sattumalta oli tavallista varemmin havahtunut. Uutimet oli hän
vetänyt syrjään voidakseen nauttia ihanan kevätaamun kauneudesta.
Lintuset visertelivät puutarhan puistossa raikkaita säveliänsä ja
etäämmällä nurmikon takana hyrskyi koski.

Hän oli muuten sangen rakastettavan ja lempeän näköinen vanhus tämä
leskirouva Strömfors. Rauha ja tyyneys kuvastuivat hänen ryppyisissä
kasvoissansa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat vielä niin
virkeinä, ettei niistä ainakaan olisi voinut luulla häntä 70
vuotiaaksi.

Mutta 70 vuotta vanha hän kumminkin oli. Juuri tänään oli näet
leskirouva Strömforsin syntymäpäivä. Vanhat muistot johtuivat taas
hänen mieleensä ... ja olihan sitä ajan kuluessa toki karttunutkin
muistelemista!

Elävästi muisti hän ihanat lapsuutensa päivät, muisti nuoruuden riemut
ja rakkausjuttunsa, muistipa ne surunpäivätkin, jotka hän sittemmin oli
kärsinyt. Leskirouva Strömfors ei näet ollut avioliitossansa
onnellinen. Kauppaneuvos Strömfors oli nainut hänet pelkästä
rahanhimosta, sillä silloisella neiti Hult'illa tiedettiin olevan
suuret myötäjäiset.

Tosin luuli silloinen neiti Hult rakastavansa kosijaansa kauppaneuvos
Strömforsia, vaan sittemmin huomasi hän, että kaikki olikin ollut vain
hetken tunnetta, vailla syvempää rakkautta.

Mutta kun häät kerran olivat vietetyt ja vihkimys tapahtunut, ei
purkaminenkaan enää käynyt laatuun, Ainoa mahdollisuus oli koettaa
teeskennellä puolisollensa olematonta tunnetta, ett'eivät ihmiset
mitään vainuisi.

Kauppaneuvos puolestaan teki parastansa helpottaakseen puolisonsa
teeskentelemistä, ja selitti vallan suoraan, ettei mikään "rakkauden
hupsuaminen" tullut kysymykseenkään heidän välillänsä. Ystävällisyys ja
kohteliaisuus sai riittää.

Ja niin elivät puolisot näennäisessä sovussa eikä kukaan voinut heidän
väleistänsä juoruta: käviväthän he tuon tuostakin kaupungilla
vierailemassa ja astuivat joskus käsikynkässäkin niinkuin tapa vaati.

Myöhemmin lisääntyi kauppaneuvos Strömforsin perhe kahdella pojalla.
Mutta onnea eivät nämäkään taloon tuoneet: toinen hukkui jo nuorena,
toinen rupesi juomaan, joutui rappiolle ja lähti merelle, mistä hän ei
koskaan takaisin palannut.

Kohta sen jälkeen kuoli kauppaneuvoskin. Paljo oli leskirouva Strömfors
kärsinyt, paljo maailman suruja kokea saanut, mutta ikänsä lopulla
pääsi hän sentään rauhaan. Ikävät muistotkin olivat jo vähitellen
häipyneet ja leskirouva Strömfors luuli ne jo ijäksi unholaan
haudanneensa, kun ne nyt taas, hänen 70:na syntymäpäivänänsä, nousivat
häntä kiusaamaan.

Kimalteleva kyynel tunkeusi hänen lempeistä silmistään, sitä seurasi
pian toinen ja -- -- --

Mutta silloinpa kuului ulkoa lapsellisen vieno ja heleä laulun ääni.
Hiljaa ja värähdellen kuului se ensin, mutta vähitellen se vakaantui ja
kaikui sangen kauniilta raikkaassa aamuisessa ilmassa.

Laulun kestäessä kirkastuivat leskirouva Strömforsin kasvot: äskeiset
synkät muistot väistyivät ja kasvoille palasi jälleen entinen tyven
lempeys. Tosin eivät lapsen kirkkaan-heleät säveleet tainneet mennä
aina nuottikaavojen vivahdusten mukaan, mutta kaunis sointu niissä oli,
sillä sydän ja sävel ilmaantui niissä suloisessa sopusoinnussa.

Vanhus kurkisti ulos nähdäksensä laulajan. Siellä seisoikin akkunan
alla pieni tyttönen, kaunis kukkaisvihko kätösessänsä. Ne eivät olleet
mitään ulkomaan kasveja eivätkä puutarhurin johdolla kasvaneita;
luonnottaren holhokkeja, raittiita rantaniityn keväisiä esikoisia ne
vain olivat ... mutta vilpas tuoksu niissä sentään oli. Ja yhtä kauniit
ja kirkkaat olivat myöskin ne suuret sinisilmät, jotka nyt niin
vilpittöminä akkunaan tirkistelivät.

Vanha leskirouva avasi ikkunan.

"Kiitos, kiitos, lapsikulta", virkkoi hän liikutettuna. "Kuka sinut
lähetti tänne laulamaan?"

"Ei kukaan, rouva; muistin vain eilen, että huomenna on talon vanhan
rouvan syntymäpäivä ... ja silloin päätin herätä varhain aamulla,
poimia kukkakimppusen ja laulaa rouvalle tämän laulun, jonka me
kansakoulussa opimme ja jonka minä olen rouvalle jo ennenkin
laulanut" ... toimitti tyttönen tolkussansa. "Kas tässä, rouva, ettekö
tahdo näitä sieviä kukkasia? Ne tuoksuvat niin hyvälle ... ja
aamukastekin on niissä vielä jäljellä."

Lapsi ojensi kukat vanhukselle.

"Tuhannen kiitosta lahjastasi, pikku Liisu, mutta pitäähän sinun saada
jotakin vastalahjaksi. Odotahan!"

Leskirouva Strömfors katosi hetkeksi akkunasta, mutta ilmaantui pian
taas ja heitti kirkkaan markanrahan nurmikolle.

"Tule sitten päivemmällä leikkimään konsulin lasten kanssa. Hyvästi
siksi aikaa!"

Ja vanhus sulki akkunan.

Uteliaana katseli tyttönen ruohistossa kiiltävää hopearahaa. Äkkiä
sieppasi hän sen siitä huudahtaen:

"Nytpä tiedän, mitä teen, nytpä minä tiedän, mitä teen."

Ja niin tanssi hän iloisena tiehensä.

"Mitähän tuo sillä nyt tehnee?" arveli leskirouva Strömfors akkunasta
hänen jälkeensä katsellen. "Taisi juosta vehnäkauppaan suoraa päätä.
Hyvä ja rakas lapsi hän sentään on, tuo pikku Liisu, ja iloinen hän on;
ja mitäpä suruja tuon-ikäiselta juuri voisi ollakaan! -- -- Muuten
muistutti hänen ulkonäkönsä minua jostakin ... ah, joutavia ... en
viitsi sellaisia hullutuksia ajatellakaan!"

Kello löi 6. Palvelustyttö tuli samassa sisään aamukahvin kanssa.

"Katsopas, Leena, mitä minä jo olen ehtinyt saada", sanoi leskirouva
Strömfors kukkaiskimppuansa näytellen.

"Niinpä näkyy. Varmaankin toi sen tuo torpparin Liisu. Minä sanoin
hänelle kyllä, että rouva vielä nukkuu ... etkä saa mennä herättämään
kukkinesi, mutta apukos siitä tuommoiselle on", puheli sisäpiika
laskien kahvitarjottimen pöydälle.

"Ei hän minua herättänytkään ... minä olin jo valveilla, Leena. Lapsi
teki sangen hyvin muistaessaan minua lapsekkaalla lahjallansa. Nämä
kukkaiset tuoksuvatkin niin hyvälle ... tunnetkos lemun, Leena?"

"Tunnen kyllä, mutta erittäin tuoksuivat ne, jotka konsulin rouva oli
puutarhurilta tilannut. Satuin juuri olemaan postiasioilla, kun
konsulin Viia ne tästä ohitse vei; ja siinäkös vasta kauniita kukkia
oli: ruusuja, astereita, reseedoja ja mitä kaikkia hän sanoikin niiden
olevan. Viia tiesi, että konsulin herrasväki tulee tänne nyt
aamupäivällä ja tuo rouvalle kaikki ne kauniit kukkaset ... ja ne ovat
toista lajia, ne!"

"Vai niin, vai tulevat ne tänne jo edeltä puolisen, Sepä kauniisti
tehty! He ovatkin aina niin rakkaita minua kohtaan, ne konsulin",
lausui leskirouva Strömfors ja lisäsi vielä, että "ikäväksipä tuo
tällainen lapseton vanhuus muuten tulisikin."

"Mitä vielä! Hätäkös rouvalla, kun on rikkautta yllinkyllin, ett'ei
tarvitse kenenkään armoilla elää, niinkuin useat muut vanhemmalla
ijällänsä saavat tehdä. Pitäähän toki vanhoilla päivillänsä päästä
lasten melua kuulemasta", puheli kielevä sisäpiika sipsutellen
tiehensä.

Leskirouva Strömfors myhähti tuolle Leenan näkökannalle.

"Hän näkee asiat omassa valossansa, hän", ajatteli hän itseksensä
 ja alkoi vähitellen pukeutua, sillä olihan konsulin perhe --
konsuli Svanström oli hänen sisarensa poika -- aikonut tänne
aamutervehdykselle.

       *       *       *       *       *

Samana aamuna istui konsuli Svanström konttorissansa jo sangen
alkaisin. Hän oli ahkera ja säntillinen mies, tämä yleisesti arvossa
pidetty nuori konsuli, Varhain aamusta myöhään iltaan työskenteli hän
konttoorissansa papereiden ja konttorikirjojen keskessä.

Milloin oli hänellä ulkomaisia asioita, milloin maalaisten asioita ja
tilauksia, milloin istui hän jossakin komiteassa ja voipa hän joskus
olla niinkin avulias talonpojille, että suomenteli heille ruotsalaisia
asiapapereita y.m. Tämä tapahtui tietysti sulasta kansalaisrakkaudesta,
sillä eipähän kukaan liene niin yksinkertainen, että luulisi konsulin
huolivan muutamista halvoista markanrahoista, jotka hän oli
vaivoistansa ottavinaan? Konsuli Svanström mahtoi olla onnellinen
voidessansa näin auttaa niin monta apua pyytävää kansalaista!

Äkkiä aukesi ovi konttoriin. Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku
ilmestyi kynnykselle:

"No, Lennart, etkö hetkeksikään malta jättää noita ikäviä
konttooritoimiasi?"

Konsuli Svanström heitti jotenkin tyytymättömänä silmäyksen rakkaaseen
toveriinsa elämän suruissa ja riemuissa.

"Hetkeksikään? Enkös ollut tois-iltanakin kanssasi noissa
turhanpäiväisissä arpajaisissa, jotka suomalaista koulua varten
pidettiin? Siihenkin meni toista sataa markkaa, kun olisi ne jokeen
viskannut, ja sitä paitse aikaa, kuuletko sinä, kallista Herran suomaa
aikaa ... ja _time is money_, aika on rahaa, näetkös!"

Konsulitar yritti sanoa jotakin, mutta hänen puolisonsa jatkoi yhä
innokkaammin:

"Ikäviä konttooritoimiasi? Niin, ikäviltä kai ne sinusta tuntuvat,
mutta tiedätkös sinä, että joll'ei näitä ikäviä toimia olisi, niin
olisi meillä paljo muita taloudellisia ikävyyksiä, joista pian kyllä
kiukustuisit."

"Saattaisipa niinkin olla. Mutta mitä luulisit ihmisten ajattelevan,
jos ei rikas konsuli Svanström olisi ollut noissa arpajaisissa, joissa
melkein kaikki kaupunkilaiset olivat? Enkähän minä ole pyytänyt sinua
ostamaan arpoja kokonaisen sadan markan edestä, Lennart!"

"Et kyllä, mutta kun tuo riivattu pormestarikin osti saman summan
edestä -- ikäänkuin hänkään ei rahojansa parempaan tarvitsisi! -- niin
_täytyihän_ minun ... arvoni tähden."

"No, sitähän minäkin ... ja oikeinpa siinä teitkin, ukkoseni. Silloin
piti sinun tehdä se arvosi tähden ... ja nyt ihmisten tähden!"

"Mitähän se muka olisi?" kysäisi konsuli Svanström ynseästi.

"Etkös muista, Lennart, että tänään on täti Strömforsin 70:s
syntymäpäivä. Sitä varten tilasimme puutarhurilta kukkiakin, kuten ehkä
muistanet. Nyt aamupäivällä käymme häntä tervehtimässä ... koko
perhekunta."

"Kas, olenpa todella unohtanut koko asian. Mutta nyt ei minulla
mitenkään olisi aikaa ... posti lähtee koht'ikään ja joll'en saa näitä
papereita siksi valmiiksi, niin..."

"Niin ... mitä?"

"Niin menee taas kaunis rahasumma käsistäni."

"Rahaa, rahaa ... ja aina vain rahaa! Aina sinä vain rahaa mietit. Anna
nyt kerrankin vähän sijaa ja aikaa rakkaudellekin, Lennart."

"Sinä et ymmärrä minua, rakas Lyydia. Enhän minä itseni vuoksi
ahkeroitse, vaan sinun ja lasten vuoksi, näetkös. Sitä paitse en voi
käsittää -- --"

"Niin, näitä asioita _sinä_ taas et käsitä, Lennart, mutta kun me
kerran olemme läheisiä sukulaisia, niin..."

"Asia on kuin aina olen sanonut: sukulaiset ovat meille vain haitaksi
ja vahingoksi", mutisi konsuli.

"No, mutta Lennart!... Etkös muista, että täti Strömfors on sinun oma
tätisi..."

"Siksipä hän juuri sukulaiseni on, sinä hupakko."

"Mutta ehkäpä sinä vielä muutat mielipidettä, kun hän kuolee ja..."

"No, sitten hän ei ainakaan enää voi olla haitaksi meille..."

"Niin, niin ... ja kun sinä saat periä koko hänen omaisuutensa."

Konsuli Svanström nieli vastauksen tuolla epävarmalla "hm" samalla ja
asteli pari kertaa lattian poikki.

"No, milloin lähdemme?... Ovatko lapset jo valmiit ... lähtemään?"

"Puolen tunnin kuluttua, Lennart... Arvasinhan, ett'et sinä sentään ole
niin välinpitämätön ... kuin usein näytät olevan."

Konsulitar Svanströmin pitsinen aamupuku katosi kynnykseltä.

"Oikeassapa hän kuitenkin taisi olla, Lyydia ... täytyneehän toki
ihmistenkin vuoksi", ajatteli konsuli järjestellen paperinsa
paikoilleen.

Hän olikin järjestystä harrastava mies, tämä nuori konsuli Svanström.
Sen oli koko kaupunki tunnustanut valitessansa hänet valtuusmiesten
puheenjohtajaksi.

"Tähän toimeen" -- oli tohtori Gillberg lausunut vaalitilaisuudessa,
"ei minun mielestäni sovellu muu kuin sellainen mies, joka tuntee
kaupungin asiat ja joka kaikissa toimissansa on tullut tunnetuksi
järjestystä ja yhteiskunnan vilpitöntä parasta harrastavaksi
henkilöksi. -- Tahtoisinpa kysyä herroilta", oli hän puheensa
lopettanut, "onko tähän toimeen ketään soveliaampaa miestä kuin konsuli
Svanström on?"

Ja niin oli konsuli Svanström valittu kaupungin valtuuston
puheenjohtajaksi.

       *       *       *       *       *

Muutaman puolen tunnin kuluttua nähtiin arvoisa konsuli ja
valtuuskunnan puheenjohtaja Svanström perheinensä matkalla rakkaan
sukulaisensa, leskirouva Strömforsin luo toivottamaan hänelle onnea ja
pitkää ikää täytettyjen 70:n vuoden johdosta. Konsulittarella oli
kädessä suuri, nauhoilla koristettu kukkaisvihko ... ja konsulin vanhin
tytär, tuo herttainen Betty neiti oli myöskin varustaunut kukkasilla
tätiänsä ilahduttamaan.

Kauppaneuvoksetar, leskirouva Strömfors oli juuri pukeutunut ja istui
talonsa kuistilla vieraita odotellen.

"Hyvää huomenta, täti!" huusi Betty neiti jo portilta saakka,
huolimatta vähääkään siitä oliko se "_comme il faut_" huutaa täyttä
kurkkua ... niin kaukaa.

Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja kohautti kiiltävää, mustaa
silkkihattuansa hartioiden tasalle ja hymyili niin herttaisesti, että
olisi luullut hänen jo saaneen tiedon vaalistansa porvarissäätyyn.
Konsulitarkin hymähti sangen kauniisti ja nyökäytti päätänsä
erityisellä taidolla ... kuin mikäkin tanssikoulusta päässyt nuori
neitonen.

Leskirouva Strömfors tuli vieraitansa vastaan. Konsulin lapset
juoksivat iloisesti hyppien vanhan rouvan luo ja huusivat "onnea ja
menestystä", että kartano kajahti.

Konsulitar antoi omasta ja puolisonsa puolesta vanhukselle tuon kauniin
jättiläiskimpun viitaten nauhoissa olevaan kirjoitukseen.

"Rakkaalle, 70-vuotiaalle tädillensä sydämmellisillä onnentoivotuksilla
-- Lennart ja Lyydia", luki leskirouva nauhoista samalla kuin
liikutuksen kyyneleet hänen silmiinsä kihosivat.

Sitten syleili hän konsulitarta ja pudisti kahden käden konsulin
pehmoista kättä.

"Tuntuu niin hyvältä ... niin kovin hyvältä, kun näkee olevansa
rakastettu ... sukulaistensa keskuudessa. Luoja palkitkoon teille
ystävyytenne vanhaa, yksinäistä tätiänne kohtaan!"

"Mitä turhista, täti hyvä", lausui konsulitar Svanström
mairittelevasti, "olettehan tekin aina ollut niin hyvä meitä
kohtaan ... tämä kaikki on vain velvollisuutemme ... semmoisesta ei
kukaan palkkiota odottane, täti kulta!"

"Lyydia puhuu, mitä minä ajattelen. Velvollisuus yhteiskuntaa ja
lähimmäisiämme kohtaan ... se on ollut ojennusnuorani ... ja toivonpa
sen olevan sitä vast'edeskin."

Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja naputteli kepillänsä kainosti ja
häveliäästi kenkäänsä kärkiä.

"Niin juuri, Lennart. Ette usko, täti, kuinka innokkaasti hän
työskentelee päivät pääksytysten terveyttänsä vähääkään ajattelematta.
Niin, hän on todellakin uhrannut koko elämänsä yhteiskunnalle, Lennart
parkani!"

"No, no ... teen vain velvollisuuteni ... ainoastaan
velvollisuuteni."..

"Mutta mikäs syntymäpäivä-lahja tädillä on tuossa vieressänsä?" kysäsi
konsulitar Svanström huomaten pikku Liisun vaatimattomat kukkaiset.

"Kas, olenpa vallan unohtanut pienet lemmikkini ja vuokkoni! Eivätkös
ne sentään ole sievät? ... ja niin somasti järjestetyt sitten?...
Arvatkaas, keneltä minä nämä olen saanut?"

"Enpä todellakaan voi arvata, joll'ei Leena liene niitä noukkinut",
sanoi konsulitar mutistaen rusohuulensa viehättävään ylimykselliseen
ylenkatseeseen.

"Leenako? Ei Leenalla ole sitä ymmärrystä. Nämä sain minä siltä
pieneltä orpotytöltä, jolle olen hankkinut työtä ja elatusta täällä
meillä. Hän onkin hertas lapsi ja niin kekseliäs sitä paitse!"

"Kuinka niin?"

"Niin, katsokaas ... tänä aamuna varhain ... kun minä istuin akkunan
ääressä ... vilpasta ilmaa hengittäen, kuului äkkiä kirkas, lapsellinen
laulunsävel ... ja akkunan alla seisoi pikku Liisu ... orpo parka ...
kukkaiskimppunen kädessä. Tuskinpa muut hänen ikäisensä olisivat
sellaista keksineet?"

"Tuskinpa!" nauroi konsulitar Svanström, "tuskinpa moni vieras lapsi
tohtisi tulla loilottamaan vanhan rouvan akkunan alle... Otaksuu
tietysti ansaitsevansa jotakin tuolla ruohokimppusella."

"Lyydia sanoo, mitä minä -- --"

"Minä kuuntelin mielelläni hänen kaunista ääntänsä, Lyydia. Tosin
heitin minä hänelle markan rahan ... mutta enpä luule hänen sitä
turhaan käyttäneen."

Samassa kuului iloinen naurun-hohotus kartanolta.

Pikku Aarno herra oli kavunnut Liisun hartioille -- tämä oli
kutsumuksen mukaan saapunut leikkimään konsulin lasten kanssa -- ja
ratsasti nyt aika vauhtia pihamaata pitkin; toiset juoksivat ympärillä
ja nauroivat täyttä kurkkua.

"Aarno, Aarno! Herran tähden, putoathan sinä, lapsi!" huudahti
konsulitar säikähtyneenä juosten alas portaita; mutta samassa oli
"pikku konsulikin" jo maassa ja hyppeli iloisesti äitiänsä vastaan.

"Liisu, tuleppas tänne!" kutsui leskirouva Strömfors holhokkiansa.

Kovasta hölkästänsä hengästyneenä ja punoittavana tuli Liisuparka
ujostellen vieraiden luo.

"Sanopas, Liisu, mihin panit sinä sen markan rahan, jonka minulta
aamulla sait", kysyi leskirouva Strömfors.

Liisu oli vaiti ja katsoi maahan.

"Taisitpa viedä vehnäkauppiaalle?" puuttui konsuli puheeseen.

"Miksi et vastaa, Liisu, eihän sinua siitä toruta ... oma markkasihan
se oli", virkkoi leskirouva lempeästi.

"Tapani-äijälle minä sen vein", soperteli Liisu vihdoin.

"Kukas se Tapani-äijä on?" kysyi konsulitar taluttaen Aarnoa portaita
ylös.

"Muudan köyhä kerjäläisukko, joka tuontuostakin oleskelee täällä
pirtissämme. Hän on jo vanha ja työhön kykenemätön ukko ... ja
kiertelee kyliä..."

"Niin, hänkin täyttää tänä päivänä 70 vuotta", lausui Liisu vähän
urhoollisemmin.

Niin asianlaita muuten olikin. Ukko Taskinen tai kuten häntä yleisesti
nimitettiin Taskis-Tapani oli aikoinaan palvellut kauppaneuvos
Strömfors-vainajalla. Vanhemmiten oli hän käynyt vähän vikapäiseksi ...
mistä syystä, sitä ei tiedetty... Ja kukapa se köyhän heikkomielisyyden
syitä tutkinee? Kunnallislautakunnan esimies ja pitäjän rovasti olivat
ainoat, joita tuo näytti liikuttavan: lautakunnan esimies sadatteli
enenevää vaivaisten lukumäärää ja rovasti taas pelkäsi pahasti, että
Taskis-Tapani määrättäisiin heille ruotilaiseksi. Asia päättyi
kuitenkin niin, että Tapani pantiin kylänkiertolaisena taloja
kiertämään ... ja asui viikon siellä, toisen täällä.

Maalaiselämä kävi hänestä sentään toisinaan ikäväksi ... ja silloin
tallusteli Tapani kaupunkiin; katupojat, Taskis-Tapanin pahimmat
viholliset, ahdistelivat häntä kyllä usein ... ja nauroivat
ukko-rahjukselle, joka joskus turkki päällä kesäsydännäkin hikoili.
Mutta tähänkin poikain rähinään oli hän jo vallan tottunut ... hänestä
se oli kuin ollakin piti ... kunhan hän vain sai joskus kerjätyksi
muutamia kymmeniä pennejä kaupunkilaisilta. Silloin juosta viiletti hän
suoraa päätä anniskeluun saadakseen "sydänalan lämmitystä." Ja sitä
saatuansa olikin Tapani jo toinen mies. Reippaana hän katuja asteli
pilkistellen porttikäytäviin sattuisiko joku "katupoika" hänen
tiellensä. Tavallisesti hän silloin sai kurkistella aivan turhaan ...
Sillä pojatkin tunsivat jo Tapanin luonteen ja tiesivät, että nyt oli
heidän vuoronsa pakoisalla pysytellä.

Tällä kertaa oli Taskis-Tapani taas tavallisella kaupunkimatkallansa.
Väsyneenä oli hän astunut leskirouva Strömforsin pirttiin ja pyytänyt
yösijaa. Pirtissä oli pikku Liisu hänet nähnyt ... ja kuullut Tapanin
palvelusväelle kertovan, että tänään oli hänenkin 70:s syntymäpäivänsä.

Markan saatuansa oli hän muistanut Taskis-Tapanin ja arvelematta
juoksuttanut saaliinsa ukko Taskiselle, joka niin usein oli häntä
kertomuksilla huvittanut.

Kiitellen ja siunaellen oli Tapani oitis lähtenyt -- anniskeluun
sydänalan lämmitystä saamaan.

"Voi, lapsi parka", huokasi leskirouva Strömfors silittäen Liisun
kellertäviä suortuvia. "Mutta hyvä sydän hänellä sentään on", lisäsi
hän kääntyen konsuliin, joka tällä välin oli sikaarinsa sytyttänyt ja
selkäkenoon istahtanut. "Hän muistuttaa ... niin todellakin, hän
muistuttaa poikavainajastani ... sama otsa, nenä ja suu ... todellakin
ihmeellistä", mietti vanha rouva itseksensä.

"Minä en ymmärrä", aloitti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja
Svanström painavasti, "minä en todellakaan ymmärrä, kuinka täti voi
puolustaa tuollaista menettelyä: antaa rahaa mokomalle rahjukselle,
juoppolallille, joka sen kohta viinaan panee... Onko siinä mitään
hyväksyttävää?"

"En tiedä, hyvä Lennart, miltä kannalta te lakimiehet asiaa katsotte,
mutta minusta se vain osoittaa anteliasta mielialaa, jos lapsi hentoo
luopua harvinaisesta saaliistansa", puhui leskirouva Strömfors
viitaten ottamaan kahvia syntymäpäiviksi koristetulta kahvipöydältä.
Syrjäsilmällä seurasi hän yhä orpo Liisua, joka juoksi takaisin toisten
luo: kovin ihmeellistä tuo yhdennäköisyys!

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ei viitsinyt sanoa tuohon
mitään; kohautti vain olkapäitänsä ja tavoitti kepillänsä ohilentävää
pörhiäistä.

Konsulitarta ei keskustelu juuri huvittanut. Olipa tuo markka missä
tahansa -- joko Taskis-Tapanilla, joka sen kuitenkin vie anniskeluun,
tahi jossakin muualla -- oli se hänestä aivan sama.

Betty tuli pikku veikkonsa kanssa puutarhasta juuri kun kahvit oli
ehditty juoda.

"Lennart tahtoo kotiin", ilmoitti hän konsulittarelle. Se oli
merkki poislähtöön. Konsulitar Svanström talutti Aarnoa hyvästelemään
vanhaa rouvaa ... ja Betty ohjasi Lennartia samalle asialle. Kun
sitten konsulitar Svanström oli suudellut leskirouva Strömforsia
jäähyväisiksi ... ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kumartaen
kätellyt tätiänsä ja tämä sen lisäksi muistuttanut rakkaita
sukulaisiansa saapumaan hänen luoksensa tämän iltaisiin kemuihin,
läksivät hellät sukulaiset kotimatkallensa.

Olivathan he täyttäneet velvollisuutensa vanhaa tätiä kohtaan, niin
että mitään jälkipuhetta tai juorua ei voinut syntyä tuossa pienessä
kaupungissa.

"Kaksi tuntia meni taaskin hukkaan!" mutisi konsuli Svanström kadulle
tultua kelloonsa katsahtaen.

"Onpahan aamukävelymme ainakin tehty ja lapsetkin ovat saaneet vähän
juoksennella", virkahti tuohon konsulitar.

Tervehdyskäynti oli siis tehty ja velvollisuus täytetty.

Konsulitar puuttui jälleen askareihinsa, jos niitä sillä nimellä voi
kutsua, ja lapset vietiin takaisin hoitajattarensa haltuun.

Mutta konsuli ja valtuusmiesten pujeenjohtaja Svanström kiiruhti heti
takaisin konttooriinsa ... äskeisten paperiensa ääreen ...
työskennelläkseen muutaman tunnin vielä ennen aamiaista ...
kansalaisten ja yhteiskunnan hyväksi.



II.


Leskirouva Strömforsin tilavat huoneet olivat illalla juhlallisesti
valaistut...

Vieraita, toiset toisiansa hienompia, tulvasi kahisevassa silkissä
toivottamaan onnea ja pitkää ikää vanhalle leskirouva Strömforsille.

Tuolla tulevat pormestarin. Valkeana välkkyy pormestarin rinta mustan
frakkipuvun keskestä ... kiiltävää, kahisevaa silkkiä on tietysti
pormestarin rouvan puku, joka poimuilee tuhansissa laskuissa ja
reunusrimsuissa... Kauniit tummat hiuksensa on hän kampauttanut
korkealle hiustöntyrälle ... ja kalvosinta koristavat kultaiset
rannerenkaat, jotka välkähtelevät viuhkaa käytellessä. Ensin siistitään
itseänsä vielä hieman suuren seinäkuvastimen edessä. Pormestarin rouva
kaivaa väskystänsä esille kamman, silittelee öljyttyjä suortuviansa,
tarkastelee itseänsä useammalta taholta ... ja on vihdoinkin valmis.
Pormestari korjailee kaulustansa ja kaulahuiviansa, pyyhkäisee pari
kertaa viiksiänsä ylöspäin, rykäisee ja niin on hänkin valmis.
Käsikynkässä astutaan sitten saliin, kätellään talon emäntää leskirouva
Strömforsia, toivotetaan onnea, hymyillään sievästi eri tahoille,
kumarrellaan kohteliaasti muille vieraille, hymyillään taaskin ja
erotaan sitten eri suunnille.

Pormestari menee herrojen puolelle; pormestarin rouva taas purjehtii
suoraan salin peräseinällä olevaan sohvaan, johon ainoastaan hänellä,
tohtorinnalla ja konsulittarella näytti olevan oikeus istua.

Mutta yhä tulee uusia vieraita. Porstuassa uudistuvat äskeiset temput
ja niin astutaan sisään, kumarrellaan, tervehditään ja onnitellaan
talon-emäntää ja hajaannutaan.

Pientä porinaa alkaa pian kuulua salissa. Herrain puolella ollaan jo
äänekkäämpiä. Kahvia kannetaan ympäri, tuoleja muutellaan likemmäksi ja
puhe alkaa jo päästä vauhtiinsa.

Yksi sija suuressa sohvassa on kumminkin vielä tyhjänä: konsuli
rouvineen ja tyttärineen ei ole vielä saapunut, kaikki tietävät hänen
tulevan ylhäisimmin ja siis -- viimeiseksi! Kaikki muut kaupunkilaiset
ovatkin jo saapuneet. Kohta hänen siis pitäisi tulla.

Tuossapa jo ovi aukeaakin. Mahtavana astuu konsuli ja valtuusmiesten
puheenjohtaja Svanström saliin, hattu vasemmassa kädessä ja parempi
puoliskonsa oikean käden kynkässä... Betty neiti seuraa ujona hiukan
jäljempänä ... äitinsä jalansijoissa.

Leskirouva Strömfors kiiruhtaa ketterästi rakkaita sukulaisiansa
vastaan. Lämpimät kättelyt -- konsuli kättelee aina molemmin käsin,
niin että laskee vasemman kätensä toisen kädelle ja likistää sitä näin
kättensä välissä -- aamulliset onnentoivotukset uudistetaan, hymyillään
herttaisesti joka taholle, nyökäytellään hieman päätänsä ja niin
taluttaa konsuli ja valtuuston puheenjohtaja armaan aviokumppalinsa
sohvaan, missä tohtorinna ja pormestarin rouva jo ovat paikkansa
valinneet.

Siihen jättää konsuli -- yhä kohteliaasti kumarrellen -- puolisonsa ja
jatkaa sitten matkustustansa herrojen puolelle, mistä sakea tupakan
savu jo ilmoittaa miesten istuvan tupakkavaliokunnassa, sillä aikaa kun
Betty vaatimattomana hiipii salin vasemmalle sivulle, muiden nuorten
neitosten luo, jotka sieltä äänettöminä tätä seuraelämää ihmettelevät.

Nyt ovat siis kaikki vieraat saapuneet. Palvelustytöt rientävät
edestakaisin tarjottiminensa kantaen kahvia ynnä muita alustimia
naisväen puolella ... ja käyttävät he tarjottimia herrojenkin
kammarissa. Mutta eivät näytä välittävän kahvista ... odottelevat kai
jotakin parempaa.

Hetki kuluu. Savu sakenee yhä, mutta seurapuhe yrittää jo hieman
laimeta. Pelastavana enkelinä ilmestyy silloin Leena neitsyt ovelle
kantaen sisään tuon odotetun, tutun tarjottimen, jolla tyhjät lasit
lusikkoinensa kilisevät ja jonka keskellä välkkyy suuri hopeinen kannu
mahtavan, kirkasnesteisen ja hymyilevän konjakkipullon rinnalla.

Herroissa huomataan jo vilkkaampia elonmerkkejä. Pormestari rykäisee ja
tuprahuttaa entistä sakeamman sauhun sikaristansa; tuomari, joka jo on
kerinnyt istahtaa nahkasohvaan, nousee äkkiä ylös muka tupakkaa
tavoitellakseen, vaikka oikeastaan vain siksi, ettei luultaisi hänen
juuri totilasin tähden siihen ehättäneen, totitarjotin kun näet aina
kannettiin sohvan edessä olevalle pöydälle. Lähipitäjän arvoisa
rovasti, jonka iloinen, pyöreä muoto ja pulleva vatsa jo mahtoi tietää
kaikenlaista hauskaa, ojentautuu rennommasti sohvan selkälautaa vastaan
ollen katselevinaan kynttiläkruunun kristallinappuloita, vaikka
nurkkasilmällä jo tunnustelee tuon kirkasnesteisen pullon sisällystä:
olikohan se vain väkiviinan sekaista anniskelu-tavaraa vaiko edempää
tuotua "ehtaa."

Herrojen tehdessä havaintojansa purjehti tarjotin määrätylle sijallensa
arvoisan rovastin eteen.

"Herrat ovat hyvät ja panevat lasiin", kehoittaa konsuli ja valtuuston
puheenjohtaja sukulaisen isäntävallalla ... samalla kun hän
tupakkapöydän ääressä selvittelee hopeapislaista syöskumipiippua.

"Kiitoksia, kiitoksia! kyllähän tässä ehditään", vastailevat herrat,
vaikka kurkkuja jo mieli kutkuttelemaan.

Konsuli Svanström selvittelee piippunsa; pistää tupakan ja -- sytyttää,
yritin sanoa, mutta eipä hän ehtinytkään sitä tehdä, sillä hänen tuossa
askaroidessansa oli lukkari jo hypähtänyt väliin, raapaissut tulen ja
tarjosi nyt erinomaisella kohteliaisuudella tulta konsulille ja
valtuuston puheenjohtajalle. "Kiitoksia vain", hymähti konsuli muistaen
samalla syyn tähän palvelevaisuuteen, sillä olihan lukkari hänelle
velkaa, niin että ... jaa, velkojia kohtaan tuleekin aina olla
kohtelias, arveli hän itseksensä.

Totikojeet seisovat koskemattomina. Kukaan ei vielä ensi kehoituksella
viitsi käydä niiden kimppuun, kaikki katselevat niitä kyllä
mielihyvällä, mutta kukapa tässä ensimmäisenäkään!

"No, mitäs herrat ajattelevat ... tehkääpä lasinne", kehoittelee
konsuli ystävällisellä äänellä. "Pankaa lasiin! Tuomari Malin, rovasti
Villman, olkaapa hyvät ja..." kehoittelee hän yhä.

"No, mitäpä tyhjästä kursastelusta", tuumaa arvoisa kirkonpalvelija,
panee piippunsa syrjään, nojaa käsikynkkänsä polvea vastaan ... ja
ryhtyy mieluista nestettä valmistamaan. Ensin pari kolme sokeripalaa --
jos useampia panee, niin se pilaa vatsan, selittää hän aina muille --
ja sitten vettä lasi puolillensa. Tätä sekoitustansa hän siinä
hämmentelee, kunnes viimeinen sirpale sulaa; ottaa sitten
konjakkipullon ja vuodattaa elämän nestettä lasin täyteen, jota
tehdessään hän miettiväisenä tirkistelee lasiin ja tarkkaa, kuinka tuo
kemiallinen prosessi tapahtuu. Hämmennys lusikalla vielä sen lisäksi ja
totilasi on valmis. Valmista pitää koettaa. Hyvää oli -- ja rovasti
ottikin jo toisen kulauksen.

Toiset herrat seurasivat silmillänsä tuota kirkonmiehen puuhaa ja
toinen toisensa perästä alkoi saman toimituksen.

Pian olikin kaikilla lasinsa valmis. Muutamilla nuoremmilla oli
erityinen punssipullonsa, josta he näyttivät hyvän huolen pitävän.

Kohta alkoivat kieletkin jo höltyä kantimissaan.

Tuomari kertoi kaunopuheliaasti viimeisistä käräjistänsä, tohtori
eräistä onnistuneista lääkitystapauksista -- ja konsuli ja valtuuston
puheenjohtaja uusista mietteistänsä kansalaisten ja yhteiskunnan
hyödyksi; että ne ehkä enemmän hyödyttivät häntä itseänsä, sitä hän ei
katsonut tarpeelliseksi mainita.

Mutta jättäkäämme nyt vähäksi aikaa herrat lasiensa ääreen juttelemaan
asioitansa ja siirtykäämme saliin.

Sielläkös jo solina kuuluu! Kahvi ja imelä viini on hetkessä voidellut
naisten jo ilmankin liukkaat kielet. Pieniä ryhmiä on syntynyt ympäri
salia ... ja kukin näistä katsoo oikeudekseen pitää äänekkäintä
sorinaa.

Sohvan rouvat, joihin talon arvoisa emäntäkin on yhtynyt, puhuvat
keskenänsä aivan viattomista sukulaisuussuhteista vatvoen perin juurin
kunkin sukutaulun hämärään muinaisuuteen saakka. Toisella puolen salia
puhellaan vähän hiljempaa: siellä väittelivät vanhat piiat
uskonnollisista asioista, vaikka keskustelu ei itse teossa mitään
väittelyä ollut, sillä kun yksi sanoo: "tämä aika on niin jumalaton,
että kyllä Herra meitä pian rankaisee ... saammepa nähdä!" niin
huokaisee toinen hyvin syvään ja näyttää niin haikealta kuin olisi
pullollisen etikkaa nielaissut ... kolmas taas on vetistelevinänsä ...
ja neljäs liittää jutun jatkoksi: "niin, nähtiinhän se Oulun palossa...
rikkaat ne ovat jumalattomia ja niiltäpä ne talot juurit paloivat!"

-- "Elkääpäs neiti Vennberg syyttäkö Luojaa varomattoman nuorukaisen
teoista", kuului äkkiä ääni heidän takanansa.

"Kas, maisteri Vilponen!" huudettiin kuin yhdestä suusta.

Maisteri Vilposella oli tapana aina käydä puhuttelemassa naisiakin ...
ja naiset taas, erittäinkin vanhat piiat, näkivät mielellänsä, että tuo
pulska poikamies heidän seurassansa viihtyi.

"Niin, hyvää iltaa arvoisat naiset", lausui maisteri kumartaen kullekin
taholle ja istui parin pitkänenäisen neitosen sivulle. "Suokaa anteeksi
neiti Vennberg, mutta minä en voi yhtyä tuohon lauseesenne, että muka
Oulun palo olisi Jumalan syyksi pantava!"

"Voi, kuinka jumalaton te yhä olette, maisteri Vilponen ...
tiedättehän, ett'ei mitään tapahdu hänen tahtoansa paitse", lausui
neiti Kjällman, joka ehätti pakinoihin maisterin kanssa.

"Herrainen aika, mitä lausutte, neitiseni! Jos kaikki paha, mikä
aikojen kuluessa on maailmassa tapahtunut, olisi Jumalan tahdosta
tapahtunut, niin minkälainen Jumala meillä sitten onkaan!"

"Ee-i, pirun töitä ne sellaiset ovat", huokasi siihen neiti Håkansson
päätänsä nyökytellen.

Maisteri Vilponen ei sattunut kuulemaan senpuolisella korvalla, vaan
jatkoi edelleen: "niin, minä en ainakaan usko sellaista Jumalasta!"

"Se tulee siitä, että niin harvoin käytte kirkossa, herra maisteri",
virkkoi siihen sangallisnenäinen, elähtäneempi neiti Hahl, joka
tarkkuudella oli seurannut väittelyä.

Kohteliaasti kumartaen neideille vetäytyi maisteri Vilponen jo
seuraavan ryhmän luo jättäen vanhat neidit kummastelevina katsomaan
jälkeensä -- ennenkuin he taas uuden keskustelun aloittivat.

Maisteri Vilponen muuttausi nyt sohvattomien rouvien luo. Täällä
keskusteltiin parasta aikaa eräästä aina yhtä hauskasta asiasta: oli
näet jouduttu tuohon loppumattomaan piikaepistolaan.

"Herrasväki ei voi uskoa, kuinka tuiki tuskallista tuo uusi
reservilaitos meille kaupunkilaisille on", aloitti rouva Malin, jonka
mies oli istunut valtiopäivillä ja kiivaasti vastustanut
asevelvollisuutta. "Otetaanpa esimerkiksi ... kas, maisteri Vilponen,
hyvää iltaa!"

Puhe keskeytyi äkkiä, kun maisteri Vilponen samassa lähestyi
rouvaryhmää.

"Nöyrin palvelijanne, arvoisat rouvat!" Varsin sievästi tuo
uus-aikainen maisteri osaakin kumarrella naisille. "Onko ehkä
luvallista istua arvoisaan seuraanne?"

"Kaikkia te kysyttekin, herra Vilponen, olkaa vain hyvä ... kas, tässä
on tuoli."

Pari rouvista sijoittelihe likemmäksi toisiaan.

-- "Joll'en erehdy oli puhe reservikomppanioistamme; miten on se
onneton joutunut arvoisain rouvien epäsuosioon, jos saan luvan kysyä?"

"Niin, minä yritin tässä juuri selittämään sitä. Ettekös tekin, herra
Vilponen, ole sitä mieltä, että reservikomppaniasta on kaupungillemme
paljon haittaa?"

"Kuinka niin?"

"Tarkoitan ... siveellisessä suhteessa ovat kasarmimme mitä pahimpia",
puhui rouva Malin kertoen miehensä mielipiteitä.

"Niin, siinä voi kyllä olla perää, rouva Malin, enkä minä nykyistä
sotalaitostamme ihailekaan. Mutta koska kullakin valtiolla toistaiseksi
sotaväkensä on, niin täytynee meidänkin kärsiä se. Kaikessa tapauksessa
on reservilaitos minusta paljo parempi kuin seisova sotaväki,
joka on maan joutilainta laiskurijoukkoa -- -- -- ah, suokaa
anteeksi, luutnanska Segerstråle, minä en moiti heitä, vaan sitä
valtiojärjestelmää, jonka vuoksi maan täytyy elättää tällaisia
tyhjäntoimittajia."

"Kuinka sattuvasti lausuttu", riemuitsi rouva Malin huomatessaan
saavansa kannatusta... "Niin juuri se on. Kyllä me rouvat, joilla on
tekemistä piikojen kanssa, kyllä me tiedämme asevelvollisuuden haitat.
Minun Maijuni esimerkiksi ... se sama, joka ennen palveli teillä, rouva
Berg ... oli mitä siivoin tyttönen siksi, kunnes reservilaitos tuli.
Hän teki työtä aamusta iltaan ... eikä ikinä pyrkinyt minkäänlaisiin
huvituksiin. Mutta entäs nyt? Joka pyhä, minä sanon, joka ainoa pyhä
pitää hänen päästä kävelemään ... ja samalla tietysti reserviläisten
tansseihin!"

"Entäs arkipäivinä?" kysyi herra Vilponen.

"No, arkina hän nyt tosin on työssä ... eikähän siitä muuten tulisikaan
mitään. Ainoa, mikä hänessä viikon ajalla on moitittavaa, on oikeastaan
vain se, että hän nyt ... pyhäkoulun käytyänsä ... on intoutunut
kirjeitä kirjoittelemaan."

"No, mutta hyvä rouva Malin ... jos siinä lienee jotakin moitittavaa,
olen minä suurimman moitteen-alainen kaikista", nauroi herra Vilponen.

"Jaa, mutta se onkin eri asia... Niin, te ette usko, maisteri
Vilponen, kuinka kiusallista se on, kuu palvelustytöt alkavat pitää
kirjeenvaihtoa ... varsinkin sotamiesten kanssa. Missä vain saadaan
aikaa vähänkään, niin heti kynä esille!"

"Voisivathan he kirjoitella iltaisin", uskalsi herra Vilponen väittää.

"Jako nukkuisivat sitten kello kymmeneen aamulla! kyllä näkee, ett'ette
ole naimisissa, herra Vilponen", ilveili rouva Malin.

Kaikki muutkin rouvat nauroivat tälle sukkeluudelle.

"Mahdollisesti en näitä asioita ymmärrä, mutta olisiko teistä ehkä
parempi, jos piikatyttömme eivät osaisi kirjoittaa, rouva Malin."

"Eipä juuri sekään. Osatkoot he vain, mutta olkoot --ž-- --"

"-- taitoansa käyttämättä, arvelitte kai sanoa."

"No, mutta voihan tuosta kirjeenvaihdosta olla esim. sekin hyöty, että
saa häitä sangen äkkiä."

"Sitäpä juuri en tahdokaan; kukapa se palvelijansa naittaa tahtonee?"
kummasteli rouva Malin.

"Niinhän te voitte sanoa nyt, kun itse jo olette naimisissa", nauroi
herra Vilponen poistuen takaisin herrain puolelle, mistä äänekäs puhe,
lasien kilinä, tupakan tukahduttava sauhu ja konjakin lemu tulvahti
häntä vastaan.

Rouvat katselivat suurin silmin hänen jälkeensä.

"Hän on hieman omituinen mies", lausui rouva Stenberg aluksi.

"Kummakos se, hän kun lukee kaikenlaista joutavaa kaikki yökaudetkin",
liitti hurskas leskirouva Vesterberg, joka itse nieli päivässä monta
naulaa ryöväriromaaneja.

Tähän suuntaan kävivät naisväen keskustelut. Neitoset supattelivat
nurkassansa pukimista, ystävättäriensä kihlauksista ja viimeisistä
tanssiaisista ruununvoudin luona.

Teetä tarjoeltiin. Ensin tietysti naisille ... sohvarouvista alkaen ...
sitten käytettiin tarjotinta taas näön vuoksi herrojenkin puolella,
mutta melkein koskemattomina ne sieltä palasivat. Mitäpä ne herrat
teestä, kun heillä kerran oli konjakkia ja totikojeet edessä!

Illan kuluksi ja seuran ratoksi halusi leskirouva kuulla laulua, jota
hän aina niin mielellänsä kuunteli.

"Niin, neiti Malinillahan on niin kaunis ääni", huudahti eräs vanha
piika.

"Ja hän kun on vasta palannut Helsingistä ... ja ottanut siellä
laulutunteja!... Kuuleppas Ines, täti Strömfors haluaisi niin
mielellänsä kuulla laulua!"

Neiti Ines Malin oli parinkymmenen vuotias solakka neito, jolla
tiedettiin olevan parhaimman laulunäänen koko kaupungissa ... ja joka
vuoden ajan oli saanut nauttia yksityistä laulunopetusta
pääkaupungissa.

"Sangen mielelläni ... mutta ääneni on hiukan painuksissa, kun satuin
vilustamaan itseni eilen ... sillä veneretkellä", väisteli
laululintunen.

"Elä nyt turhia estele, kun täti Strömfors kerran..."

"Niin, minä tahtoisin todellakin varsin mielelläni kuulla, kuinka sinä
olet edistynyt, Ines..."

"Tee nyt tädille mieliksi, Ines", puuttui jo rouva Malinkin puheeseen.

"No, voinhan minä koettaa ... mutta sen minä vain jo ennakolta sanon,
että ääneni on painuksissa..."

"Säistätkö sinä itse laulusi vai tulenko minä säistämään", kysyi neiti
Kjällman, kaupungin vanha pianisti.

"Kiitoksia, kyllä minä voin sen itsekin tehdä."

Neiti Ines Malin istui pianon luo ja näppäili siinä hetkisen
koskettimia nähdäkseen, missä kunnossa tuo vanha kone oli.

"Ai, ai, tämähän on epävireessä..."

"Onko? Ja kuitenkin on se vasta viime viikolla viritetty..." lausui
leskirouva Strömfors lempeästi.

"No, ehkä se sentään luottaa..."

Neiti Ines aloitti laulunsa ... se oli raikas norjalainen laulu ...
taisi olla Kjerulfilta... Hänen äänensä ei muuten hullumpi ollutkaan...
Se kaikui sangen kauniisti tuossa tilavassa salissa, jonka ovelle
herrain puolelta pian pakkausi kuulijoita ihan tungokselle.

Rouvat, jotka jo muualla olivat kuulleet hänen laulujansa, eivät
malttaneet olla vaiti laulun aikana, vaan rupattelivat kaikessa
rauhassa edelleen ... ja arvostelivat ajan laulajattaria ja
laulunopetusta ... sanomalehtien mukaan tietysti. Herrain joukossa
näytti olevan tarkkaavampia kuulijoita, siliä sieltä kuului jo
hermostunut ja asettavainen: ssss! Vähäksi aikaa se auttoi, mutta
sitten alkoi supatus jälleen.

Neiti Ines oli lopettanut laulunsa ja se palkittiin vilkkaalla
suosiolla. Tahdottiin vain kuulla lisää.

"Niin, laula Ines se uusi italialainen gondoolilaulu."

"No, voinhan laulaa, jos herrasväki tahtoo kuulla sen..."

Ja hän lauloi italialaisen laulunsakin sangen sievästi ja kaikkien
yleiseksi mieltymykseksi.

"Mutta nyt minä en uskalla enää, sillä opettajani käski minun säästää
ääntäni kesän aikana..."

"No ... saammehan toiste kuulia lisää ... kiitoksia ... kiitoksia
vain!" sateli kaikkialta ... ja herrojen puolelta kajahti vielä uusi
kiitollinen kättentaputus.

Alettiinkin jo viereisessä ruokasalissa kattaa illallispöytää... Tytöt
riensivät tällä välin ulos vilvoittelemaan ... ja heitä seurasi jo
joitakuita herrojakin...

"Vahinko, ettemme saa tanssia", virkkoi eräs neitosista mennessänsä...

"Vahinko kylläkin, mutta täti Strömforsin luona ei tietääkseni ole
kymmeniin vuosiin saatu tanssia", vastasi hänen jälkeensä ehättäytyvä
kavaljeeri.

Pian ilmoitti leskirouva itse pöydän olevan katetun ja pyysi
herrasväkeä "voileivälle." Mutta olipas siinä kursastelua ennen
kuin illallisruokiin käsiksi käytiin! Illalliset syötiin vain
noin "seisovalta jalalta" ... eri ryhmissä ... ja kaikessa
vaatimattomuudessa; mutta sittenkin piti kaiken käydä vanhan tavan
mukaan ja itsekunkin yhteiskunnallisen aseman ja ijän jälkeen...

Kohtelijain herroista oli tietysti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja,
joka kaupungin arvokkaimmille rouville kantoi syötäviä ja juotavia...
Myöskin maisteri Vilponen oli jo ennestänsä tunnettu naisväen
palvelemisesta kaikissa juhlatiloissa... Ja mikä ihmeellisintä ... hän
ei ollut kohtelias ainoastaan muutamille, vaan kaikille ... yksin
rumille vanhoille-piioillekin, ihmettelivät nuoret herrat hänen
selkänsä takana. Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström osoitti
erityistä hellää huolenpitoa päivän sankarittarelle, jonka hän ei olisi
sallinut tuoliltansakaan nousta. Ja sittenkin ehti hän jo juttelemaan
ja tarjoamaan kastiketta sirolle laulajattarelle, johon hänen huomionsa
oikeastansa vasta tänä iltana kiintyi.

"Hänestä on tullut sangen sievä daami", sanoi hän hiljaa puolisollensa.

"Ketä sinä tarkoitat?"

"Neiti Malinia tietysti ... ketäs muuta..."

"Vai niin ... minusta on hän teeskenteleväinen koketti, joka sattumalta
on saanut vähäisen lauluäänen", vastasi konsulitar nyrpeästi.

"Soo, soo, vai ei hän sinua miellytä ... no, sen pahempi sinulle...!"

"Aiotkos sinä pitää mitään puhetta?... Vai mitä sinä siellä
konttoorissa käyskelit ja yksinäsi puhelit?"

"Mitä? Olenko minä itsekseni puhellut?... Joutavia, minä vain
tarkastelin viikon laskuja..."

"Hm ... paisti on jo pöydällä..."

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ei hätäillyt ensinkään, sillä tällä
kertaa tiesi hän osaavansa puheensa ulkoa varsin hyvin. Kun
arvokkaimmat vieraat olivat ottaneet paistia, astui konsuli Svanström
pöydän päähän ja kilisti lasinsa reunaan.

Äkkiä hiljeni solina salissa. Vieraat kertyivät kaikki ruokasaliin,
muutamilla oli jo lasit kädessä, toiset kiiruhtivat niitä salista
noutamaan huomattuansa asianlaidan.

"Arvoisa herrasväki, hyvät naiset ja herrat!"

"Lienee suotu minulle, emäntämme lähimmäiselle sukulaiselle, oikeus
muutamin sanoin tulkita niitä tunteita, jotka nyt meidän povissamme
liikkuvat."

Konsuli ja valtuusmiesten puheenjohtaja Svanström katsahti ympärillensä
ikäänkuin tutkiaksensa, tokko todellakin tällaiset tunteet olisivat
nähtävissä.

"Tosin olen minä sukulaisena puolueellinen sanoin esittämään rakkaan
emäntämme avuja, mutta en kansalaisena. Niin, arvoisat naiset ja
herrat, me olemme nyt kokoontuneet viettämään erään harmaapäisen ... ja
minä rohkenen lisätä, kaikille rakkaan vanhuksen 70:ttä syntymäpäivää.
Muistanpa vielä ajan, jolloin hänkin parhaassa ijässään asteli tämän
talon katon alla ja liikkui ympäri kaupunkia auttaen köyhiä ja
kärsiväisiä lohdutellen. Löytyikö orpolasta, jota hän ei olisi
luoksensa kutsunut, ruokkinut ja ollut hänelle suopea kuin äiti ...
löytyikö köyhää perhettä, jota hän ei sanoin ja teoin olisi auttanut?"

Puhuja piti tässä pienen väliajan, jonka kuluessa kaikki katsoivat
leskirouva Strömforsin herttaisia ja häveliäästi hymyileviä kasvoja ...
tuonne ikkunan luo, missä hän istui nojatuolissansa tehden
päänliikkeitä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "kaikkiapas te vielä
muistelettekin."

"Myöskin ovat nuoret vesamme, kansakoulu ja kansankirjasto saaneet
osansa hänen loppumattomasta rakkaudestansa lähimmäisiä kohtaan",
jatkoi puhuja. "En huoli puhuakaan hänen persoonallisesta ja
erityisestä rakkaudestansa sukulaisia kohtaan, sillä niin korkealle
kuin sukulaisrakkauden asetankin, on mielestäni velvollisuus
yhteiskuntaa ja rakkaus lähimmäisiämme kohtaan asetettava paljoa
korkeammalle. Onko tämä oikein vai väärin, sen heitän muitten
arvosteltavaksi. Ja juuri yhteiskunnan ja kansalaisten parasta on tämä
vanhus kaikella nuoruutensa innolla ja aikaisen ihmisen voimalla
harrastanut. Tässä jalossa työssä ovatkin hänen suortuvansa jo
harmaantuneet. Mutta joka moisen työn jälkeensä jättää, hän ei ole
turhaan maailmassa elänyt: tuhannet siunaavat häntä vanhuuden päivinä.
Vielä ei vanhus sentään vapise, vielä on hän edessämme jalona
esimerkkinä kaikille ... sekä nuorille että vanhoille. Hyvät herrat ja
naiset, sydämmellinen eläköön-huuto ei särkene toki hänenkään
korviansa. Kauvan vielä eläköön leskirouva Strömfors terveenä ja
raittiina, eläköön!"

Eläköön-huudon tau'ottua astui konsuli ja valtuuston puheenjohtaja
Svanström rakkaan tätinsä luo, joka kyyneleet silmissä tarttui lasiinsa
kilistääksensä sitä puhujan kanssa.

"Minä kiitän sinua sydämmestäni, Lennart", olivat ainoat sanat, mitkä
leskirouva Strömfors liikutukseltansa sai sanotuksi.

Ja sittenkös tungos tuli, kun kaikki herrat ja naiset riensivät tavan
mukaan kilistämään lasejansa emännän kanssa. Leskirouva Strömforsilta
alkoivat jo hymyilyt loppua, niin monelle onnittelijalle niitä oli
pitänyt jakaa. Mutta kaikeksi onneksi alkoivat kilistelijätkin olla
lopussa.

Herrat, joista useat eivät välittäneet jälkiruo'asta, vetäytyivät
omalle puolellensa. Naisetkin istuutuivat vielä ryhmiinsä ja juttelivat
konsulin puheen sisällyksestä, josta kyllä puheenainetta riittikin.

"Kiitos, veliseni", lausui kirkkoherra ja rovasti taputtaen konsulia
olalle; hän katsoi näet velvollisuudeksensa kiittää tuota rakkauden
julistajaa. "Ajattelinpa jo lausua kiitokseni emännälle minäkin ...
kirkon puolesta, tarkoitan, sillä onhan hän kirkkoomme lahjoittanut
toisen kynttiläruunun."

"Lemppari, mikä puhuja sinä olet, veli", tuumaili tuomari ... ja lisäsi
vielä, että "žkas, tuommoisen pitää meidän valtiopäivämiehemme
oleman!"

-- "Niinkuin Svanström, tarkoitat... Siinä puhut ihan oikein: hänestä
saamme valtiopäivämiehen", ehätti pormestarikin sanomaan, vaikka kyllä
joskus hiljaisuudessa oli itse toivonut sinne tulevansa.

Pian olikin se kaikille selvä ja varma asia, että konsuli ja valtuuston
puheenjohtaja Svanström se valitaan tuleville valtiopäiville. Sen asian
päälle kilistettiin miehissä lasejakin.

Kello lähestyi jo yhtä, kun tuomari ja rovasti nousivat ylös,
kilistivät viimeisen kerran konsulin kanssa, ryyppäsivät pienen lasinsa
pohjaan ja etsivät silinterihattunsa kaapin päältä.

Tämä oli merkki yleiseen lähtöön. Pian olivat herrat kaikki lakkinsa
löytäneet ... ja näin aseestettuina rynnättiin sitten salin
naismaailmaan. Täällä olivat sohva-rouvat juuri samaan aikaan nousseet
hyllyviltä sijoiltaan ja salissa vallitsi jo täysi sekasorto. Kukin
kiirehti kättelemään ja kiittelemään leskirouva Strömforsia. Ja kun
herrat vielä yhtyivät samaan rytäkkään, niin alkoi hämminki ollakin
ylimmillään.

Jonkun puolen tunnin päästä olivat hyvästelyt ohitse ja sali tyhjänä.
Viimeinen lähtijä oli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström.

"Voi sentään, hyvä Lennart, kuinka sinä puhuit kauniisti", lausui
konsulitar pihalle päästyänsä käsivartensa puolisonsa käsikynkkään
tunkiessansa. "Enpä todella olisi uskonut, että sinä noin vain..."

"Niin, enkös puhunut...? Ja tiedätkös, minkä sinä nyt minussa näet?"

"No, minkäs muun kuin oman ukkoseni?"

"Joo, mutta sitä paitse kaupungin ehdokkaan tuleville valtiopäiville",
riemuitsi konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström. Ja todellakin
näytti siltä kuin ei hän olisi katunut tämän illan menoa.

"Mutta kuinka, kuinka sinä todellakin -- --" kuului konsulitar
kyselevän edelleen puolisoltansa samalla kun he poistuivat katunurkan
taakse.

Toivottavasti hän piankin sai sen tietää.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kun piiat kävivät ympäri salia ja kamareita korjaellen pois
juomatavarain tähteitä kaatamalla vaillinaiset lasit vuoroin suuhunsa,
vuoroin takaisin pulloon vastaisuuden varaksi, poistui leskirouva
Strömfors omaan kamariinsa.

Väsynyt hän oli, sillä kymmeneen vuoteen oli hän tuskin kertaakaan näin
kauvan valvonut. Mutta tämä päivä olikin hänestä kauneimpia päiviä,
mitä hänellä ikänsä toisella puoliskolla oli ollut. Hänen hellä ja
tunteellinen sydämmensä ei tarvinnut paljo joutuakseen liikutukseen ...
ja nytpä sitä oli kerraksi tullutkin! Sekin Lennart puhui niin
kauniisti!

Uni ei tullut silmiin, sillä salin kuumuus ja viini olivat vanhuksen
veren päähän ajaneet.

Hän avasi akkunan. Vilpas yön henki puhalsi sisään ja heilutti vienosti
vanhuksen harmaita suortuvia. Tämä viileys ei kumminkaan ollut
terveellinen tuollaisessa hikitilassa olevalle 70:lle vuotiaalle. Mutta
sitä ei leskirouva Strömfors huomannut; hän istui siinä nojaten päänsä
kättä vastaan ja nuoruuden kuvat ja muistelmat luikuivat hänen
muistonsa tyvenellä pinnalla. Surujakin hänellä tosin oli ollut:
merelle oli hänen poikansa lähtenyt ja sille tielle jäänyt... Vaan aika
oli jo senkin haavan lääkinnyt... Tuo orpo Liisu on sittenkin
poikavainajani Väinön näköinen... Ja juorusivathan ne, että hän ennen
lähtöänsä... Mutta joutavia, joutavia...

Kauvan istui hän siinä mietteissänsä ja heräsi niistä vasta silloin,
kun kylmä väristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ohimosuonet kuuluvasti
jyskyttivät.

Säikähtäen sulki hän akkunan ja lepäsi jo ennen pitkää vuoteellansa.



III.


Aurinko paistoi taaskin kuumasti leskirouva Strömforsin kammarin
akkunaan. Lintuset visertelivät taaskin iloisia liverryksiänsä
Strömforsin pihalla kasvavissa tuomissa ja pihlajissa.

Mutta talon ijäkäs emäntä ei nyt ollutkaan niitä ihailemassa.

Uutimet varjostivat hänen ennen niin iloista kamariansa ja
auringon-säteetkin koettivat turhaan niiden läpi huoneeseen
pilkistellä. Kammari lemusi kaikenlaisten lääkkeiden sekoituksesta ja
saliin saakka tuntui omituinen sairashuoneen haju.

Vuoteellansa lepäsi nyt tuo vielä muudan viikko sitten niin raitis ja
ketterä vanhus, Posket kyllä yhäkin punoittivat, mutta ei se ollut
terveyden punaa, vaan kuumetaudin ruusut ne poskipäillä hohtivat.
Silmien virkeys oli kadonnut ja rinnan tyvenet lyönnit vaihtuneet
nopeiksi tykytyksiksi.

Seitsemäskymmenes syntymäpäivä oli ollut hauska, mutta jälkensä se oli
uurtanut vanhuksen elämänrataan. Heti seuraavana päivänä oli hän tullut
vuoteen omaksi ja pari päivää myöhemmin jo houraillut, jonka vuoksi
lääkärin apua haettiin.

Nuolen nopeudella levisi kaupungilla tieto leskirouva Strömforsin
äkillisestä sairastumisesta. Lääkäri selitti, että syntymäpäivän
valvominen ja vilustuminen olivat syynä tähän vaaralliseen kuumeeseen.
Kaupunkilaisten mielet joutuivat tästä selityksestä kuohuksiin;
olivathan he siis tavallansa leimatut syypäiksi rouva Strömforsin
taudinkohtaukseen.

Konsulin herrasväki, varsinkin konsulitar ja Betty neiti olivat
väsymättömiä hoitajattaria. Konsuli Svanström kävi itsekin kerran
päivässä tiedustelemassa, miten sairaan laita oli. Eihän häneltä --
miehiseltä mieheltä, jolla oli niin paljo yleisiä puuhia kansalaisten
ja yhteiskunnan hyväksi -- voinut kukaan vaatia, että hän sairaan
tätinsä sängynlaidalla istuisi lohduttelemassa! Tosin oli hän
tuonoisessa juhlapuheessansa lausunut asettavansa sukulaisrakkauden
sangen korkealle, mutta kaikella on rajansa ... ja kun hän uhrasi
puolentuntia konttoriajastansa tiedustelukäyntiin, niin sai se riittää
syrjäisillekin.

Muun ajan päivästä istui hän sangen levollisesti
työssänsä. Pahanilkiset äänet kuiskivat kyllä, ett'ei se olisi
kovinkaan pahoittanut konsulin, valtuuston puheenjohtajan ja
valtiopäivämiesehdokkaan mieltä, jos hän jo paikalla olisi saanut
käsiinsä leskirouva Strömforsin perut, joihin hänellä lähimpänä
sukulaisena tietysti oli lähin oikeuskin.

Mutta tuo kaikki oli tietysti joutavaa juorua ja parjausta vaan, senhän
jokainen oikea ihminen voi käsittää.

Tällä kertaa ei leskirouva Strömforsin luona valvonut muita kuin orpo
Liisu. Hän istui hiljaksensa järjestellen kukkasia vihkoseksi sairaan
sängyn edessä olevalla tuolilla. Lapsi rakasti nähtävästi kaikesta
sydämestänsä hyväntekijäänsä. Niin paljo kuin suinkin annettiin, valvoi
hän sairaan luona muitten kanssa ... ja oikeinpa liikuttavaiselta
näytti se valppaus, jolla orpo lapsi koki täyttää sairaan pienimpiäkin
toivomuksia.

Nyt oli kuume hiukan tauonnut. Sairas oli vaipunut keveään uneen ja
senpätähden oli konsulitar tyttärinensä tohtinut poistuakin hetkeksi
levähtämään ja kokoamaan uusia voimia, joita he kyllä monen unettoman
yön perästä tarvitsivat. Lääkärikin oli vasta käynyt, vaan huomattuansa
sairaan nukkuvan oli hän vetäytynyt pois aikoen jälkeen puolen päivän
tulla uudestaan.

Liisu oli jo saanut kukkaisvihkonsa valmiiksi, asettanut nuo lemuavat
lemmikkien ympäröimät valkolehdokit sairaan lähelle ja istui nyt kirja
kädessä, kertomuksia lukien.

Kului tunti, kului kaksi ... yhä kuului sairaan vieno hengitys.

Äkkiä aukasi hän silmänsä.

"Kuka täällä on?" kysyi hän heikolla äänellä.

"Liisu vain..." virkahti lapsi tuosta äkillisestä kysymyksestä
säpsähtäen. Leskirouva Strömfors ei näet ollut moneen päivään puhunut
juuri mitään.

"Liisu? Kuka se on...?" kertoi sairas ja näytti muistoansa vaivaavan.
"Ah niin, nyt muistan sinut...! Oletpas sinä sangen hyvä lapsi,
Liisu... Jumala sinua siunatkoon!"

Sairas sulki silmänsä ja mietti omia hullutuksiansa tuon
yhdennäköisyyden johdosta. Kului taas hetki.

"Vettä, vettä", vaikeroitsi hän.

Tuokiossa oli Liisulla sitä tarjona, Sairas nieli muutamia pisaroita ja
vaipui taas seljällensä, vallan tajutonna, kuten näytti.

Samassa tuli lääkäri ... tohtori Gillberg.

"Kuinkas rouva on nukkunut, Liisu?" kysyi hän hiljaa pieneltä
hoitajattarelta.

"Kaksi kertaa hän on herännyt; kerran joi hän vettä", toimitti Liisu.

Lääkäri meni vuoteen viereen, otti hiljaa sairaan käden ja koetti
valtasuonen tykytystä. Ei mahtanut suonenlyönti olla oikein tyydyttävä,
koska hän niin kauvan seisoi siinä mietteissänsä. Juuri kun lääkäri
laski sairaan laihtuneen käden takaisin vuoteelle, heräsi tämä ja
raotti silmiänsä.

Voi kuinka suuren muutoksen muudan viikko voi saada aikaan: poissa oli
elo ja virkeys, silmissä jäljellä vain välinpitämätön, heikko tuijotus!

"Kuinka on laitanne, rouva Strömfors?" kysyi lääkäri.

"Ei ole muuta kipua kuin ... polttoa", puhui sairas; "kas, nyt voin
jälleen ajatella selvemmin. Hyvä tohtori, kutsuttakaapa maisteri
Vilponen ja kauppias Öhqvist luokseni!"

Tohtori yritti vielä kysäistä, mitä varten heidät oli kutsuttava, mutta
muisti, ettei sairasta saa väsyttää liiallisilla kysymyksillä ... ja
poistui vierashuoneeseen. Kellon kilinä kutsui sisäneitsyeen.

"Leena!"

"Niin, herra tohtori."

"Käykääpä kutsumassa maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist tänne! Rouva
tahtoo puhutella heitä."

"Kyllä ... heti paikalla, herra tohtori!"

Lääkäri palasi salista takaisin sairaan makuusuojaan, tarkasteli
uudelleen vuoroin määräämiänsä lääkkeitä, vuoroin sairasta ... ja näkyi
miettivän, mitä hän nyt tekisi...

Ovi narahti. Konsulitar Svanström hiipi sisään.

"Miten sairas voi?" kysyi hän.

"Paremmin...", oli tohtori Gillbergin lyhyt vastaus.

"Paremmin ja ... pahemmin", puuttui sairas puheeseen. "Kas, sinäkö se
olet, rakas Lyydia, tule lähemmäs ja anna minun vielä kerran kätellä
sinua!"

"Vielä montakin kertaa, täti hyvä ... ja kyllähän te vielä siitä
paranette... Niinhän tohtori Gillbergkin sanoo... Eikös niin, herra
tohtori?"

"Tietysti, tietysti", sanoi lääkäri hajamielisenä.

"Kuulkaahan nyt, täti hyvä ... kyllä te pian paranette. Kas, tässä toin
minä teille kukkasia, jotka tuoksuvat niin ihmeen hyvälle", puheli
konsulitar vieden lemuavat lahjansa sairaan luo.

"Itsekö sinä ne poimit?"

"En minä. Betty ne laittoi... Hän on niin kovin murheissaan tädin
sairaudesta."

"Vai niin, vai niin, se rakas lapsi ... kumma muuten, että lapsetkin
voivat tuntea niin suurta osanottoa. Pikku Liisu rukkakin on valvonut
täällä niin ahkerasti, että on oikein laihtunut, lapsi poloinen",
puheli sairas.

"En suinkaan minä toki laihtunut ole...?"

"Tulehan tänne, Liisu", pyysi leskirouva Strömfors.

Liisu tuli. Sairas koetti hieman nousta ylös, mutta ei jaksanut ...
sitten veti hän lapsen luoksensa ja suuteli hänen puhdasta otsaansa.

Maisteri Vilponen ja kauppias Öhqvist ilmestyivät samassa ovelle.

"Hyvää päivää, rouva Strömfors ... nöyrin palvelijanne konsulitar
Svanström ...  terve, terve Gillberg...! Niin, kuinka täällä
jaksetaan...? Olemme Öhqvistin kanssa kutsutut tänne ... onko täällä
siis jotakin tekeillä?"

"Niin, tahtoisin puhua kanssanne ... kahden kesken", puhui leskirouva
Strömfors huomattavalla ponnistuksella.

Tohtori Gillberg poistui tavallista miettiväisemmän näköisenä ... ja
samoin konsulitar Svanström, joka ei näyttänyt tietävän, mitä hänen
piti tästä salaperäisyydestä ajatella.

Leskirouva Strömfors jäi kolmenkesken maisteri Vilposen ja kauppias
Öhqvistin kanssa. Pian alkoivat salissa istuvatkin aavistaa, mitä
tuolla sisällä oli tekeillä. Maisteri Vilponen pyysi näet kohta saada
kynää ja mustetta. Siellä valmistettiin _testamenttia!_

"Mutta onko tädin laita todellakin niin huono, herra tohtori", kysyi
konsulitar Svanström tuon huomattuansa.

Tohtori Gillberg ei virkkanut siihen mitään. Olihan vain katselevinaan
tarkasti erästä taulua salin seinällä.

"Miksi ette vastaa? Sanokaa vain suoraan minulle totuus", rukoili
konsulitar.

"Hm ... no, kun niin välttämättömästi tahdotte kuulla totuuden, niin
myönnän, ett'en oikein ymmärrä tuon taudin laatua. Mahdollista on, että
hän paranee ... mutta mahdollisempaa, että hän ei enää parane."

Konsulitar kuuli kumminkin tuon kamalan lisäyksen. Hän purskahti
itkuun ... sillä vaikka hän olikin pintapuolinen ihminen ja
sovinnaisten ulkonaisten tapojen orja, oli hänellä sentään sangen hyvä
sydän, jonka tunteet kyllä toden tullessa näyttäytyivät.

Samassa astui sisään konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström ...
hattu kädessä, keppi toisessa.

"Noo, miten asiat täällä nyt ovat?" kysäisi hän.

"Hm ... niin ja näin", mutisi tohtori Gillberg sillä välin kuin
konsulitar kyyneleitänsä pyyhkien selitti:

"Voi, hyvä Lennart, asiat näyttävät täällä olevan huonommin kuin
milloinkaan ennen."

"Kuinka niin? Onko sairas houriossa?"

"Ei" -- vastasi siihen harvapuheiseksi käynyt tohtori.

"No, mikäs täällä sitten on hätänä? Kuka tuolla on sisällä
sairashuoneessa ... ja miksi on ovi lukittu", kysäisi konsuli Svanström
koettaen turhaan avata ovea sairaan luo.

"Älä huoli mennä sinne, Lennart! Siellä ei ole muita kuin maisteri
Vilponen ja kauppias Öhqvist..."

"No, mitä kummaa he siellä suljettujen ovien takana?"

"Luullakseni valmistetaan siellä testamenttia", nyyhki konsulitar
aviokumppanillensa maailman murheissa ja kärsimyksissä.

"Testamenttia?" huudahti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja säpsähtäen
niin että hänen silmänsä äkkiä välkähtivät. "Mitä per -- --" ja hän
yritti jo sanoa jotakin vähemmän rakasluontoista, mutta hillitsi
sentään itsensä ja huudahti välinpitämättömällä äänellä: "Vai
testamenttia!"

"Niin, Lennart!"

"Kummapa vain, että sairas niin äkkiä tuli tajuunsa? Mutta ... kello
näkyykin jo olevan 4. Meillä on valtuusmiesten kokous tänään ja vaikka
onkin hiukan ikävää poistua täältä juuri nyt, niin -- velvollisuus
ennen kaikkea, velvollisuus yhteiskuntaa kohtaan. Hyvästi nyt
toistaiseksi, Lyydia ... hyvästi veli Gillberg, koita nyt hoitaa tätiä
parhaimman taitosi mukaan..."

"Kyllä, kyllä..."

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström otti jo keppinsä, painoi
hatun päähänsä ja lähestyi ovea.

"Mutta muista sanoa kauppias Öhqvistille, että tänään on valtuuston
kokous ... tärkeitä asioita!"

Ja konsuli ja valtuuston puheenjohtaja kiirehti tiehensä.

Heti sen jälkeen aukesi ovi sairashuoneeseen ... kauppias Öhqvist ja
herra Vilponen tulivat ulos.

"No?" kysyivät konsulitar ja tohtori Gillberg yht'aikaa.

"Me olemme tehneet tehtävämme. Testamentti on kokoonpantu laillisessa
järjestyksessä ... ja löytyy piirongilla olevassa pienessä lippaassa.
Mutta vainajan toivomuksen mukaan sitä ei saa avata ennenkuin sen
tekijä 'makaa haudassa' kuuluivat sanat. Kas tässä avain, herra
tohtori! Jääkää hyvästi, konsulitar Svanström...!" puhui maisteri
Vilponen tehden tavallista jäykemmän kumarruksen jäähyvästiksi.

Kauppias Öhqvist seurasi maisteri Vilposta yhtä harvasanaisena. Tohtori
ja konsulitar hiipivät jälleen sairaan kammariin.

Sairas nukkui nyt levollisesti ja olipa melkein kuin hymy huomattavissa
suun ympärillä.

"Niin, mitäpä minulta enää on täällä tekemistä ... tällä kertaa! Kun
sairas herää, niin olkaa hyvä ja antakaa hänelle lusikallinen tuosta
pullosta!"

Näin lausuen hyvästeli hän kunsulitarta ja -- poistui. Konsulitar
Svanström luuli olevansa kahden kesken sairaan kanssa, mutta hiljaiset
askeleet kuuluivat hänen takanansa.

"Saanko minä valvoa...?" kysyi Liisu, joka oli kyyköttänyt piilossansa
nurkassa.

"Voi lapsi parka, nuku sinä toki vähän, ett'et aivan menehdy. Kun
tahtonet, niin laskeudu siihen lattialle pitkällesi ... minäkin jään
tänne toistaiseksi."

Liisu nukahti pian viattoman unta. Konsulitar Svanström tyttärinensä --
Betty neiti saapui myöskin kohta -- jäi valvomaan sairaan vuoteen luo.



IV.


Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström istui
konttoorissansa korkean työpulpettinsa ääressä. Tuolikin oli niin
korkea, että jalat ilmassa roikkuivat. Papereja oli hänellä edessänsä
kokonainen kasa: tuossa olivat anniskeluyhtiön vuosilaskut, tässä
otteita kaupungin vuosimenoista ja -tuloista, tuossa uusia tilauksia
maaseudulta ... ja kädessänsä piti hän juuri kaupungin äänivaltaisten
luetteloa merkiten koukerolla ne nimet, joiden äänet luuli saavansa
pian alkaville valtiopäiville.

Tämän tehtyänsä kirjoitti hän koukerolla merkittyjen miesten ääniluvut
peräkkäin, laski ne yhteen ja veti summan pois koko ääniluvusta.
Eipä mahtanut päätelmä olla oikein mieltä myöten, koskapahan
valtiopäivämies-ehdokas niin pahan tuulen näköisenä syyttömiä
korvantaustojansa muokkasi.

"Nuo riivatun kansanvaltaiset ja suomimieliset, jotka äänirajoituksen
saivat aikaan täälläkin! Nyt olisin vallan varmasti jäsen tulevien
valtiopäiväin porvaristossa, ell'ei tuota kirottua rajoitusta olisi.
Muudan puolisataa ääntä vain puuttuu ... tekisipä, helkkari soi, mieli
käyttää jo Tampereen patenttikeinoa ... mutta sanomalehdethän ne sitten
silmät päästäni veisivät. Kaikki ne ovatkin nykyaikaisen ihmisen
ristinä!"

Näin mietiskeli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Svanström, joka
aina asetti korkeimmalle "velvollisuuden yhteiskuntaa ja kansalaisia
kohtaan..." kavutessaan alas korkealta valta-istuimeltansa.

Sitten alkoi hän jälleen mittailla tuota jo niin monta kertaa ennen
mitattua konttorihuoneen lattiaa. Siinä kävellessänsä mietti hän,
kuinka paljo anniskelu tuottaa vuotuista voittoa, ja kirosi kaikesta
sydämmestänsä ja mielestänsä alimpaan helvettiin kaikki raittiuden
harrastajat.

"Mitä petoa niillä on ihmisten syönnin ja juonnin kanssa tekemistä!"

Kotvan kaikenlaisissa asioissa kierreltyänsä palasivat konsuli
Svanströmin ajatukset taas siihen kehään, mistä ne olivat lähteneetkin
ja minkä sisässä ne jo päiväkausia olivat kierrelleet, nimittäin täti
Strömforsin testamenttiin.

Melkein päänsä puhki oli hän jo miettinyt sitä, millainen se mahtoi
olla, kuinka paljo siinä oli määrätty muihin tarkoituksiin ja kuinka
paljo hänen osaksensa. Ja mitä pirua hän ollenkaan ryhtyi testamenttia
tekemään? Lähin perillinen olisi voinut saada kaikki, hän kun aina oli
tätiänsä todellisella sukulaisen rakkaudella kohdellut ... ja vasta
tuonottain häntä puheessakin ylistellyt.

Juuri oli hän omasta mielestänsä päässyt selville siitä, minkä verran
täti mahdollisesti köyhille määräisi, kun ovi äkkiä lensi sepposen
seljälleen ja konsulitar Svanström itkeä nyyhkyttäen hyökkäsi sisään.

"No, no, Lyydia, mikä sinun on?"

"Voi hyväinen aika, Lennart..." nyyhkytti konsulitar tuolille
lysähtäen.

"Mitä? Onko Lennart loukannut nenänsä taas vai mitä on tapahtunut?"
kysähti konsuli vähän säikähtyen jo hänkin.

"Voi, voi, Lennart, etkö sinä jo arvaa, mitä on tapahtunut...?"

"En, hitto vie, mutta..."

"Täti Strömfors on kuollut!"

Ja konsulitar nyyhkytti yhä kovemmin odottaen, että Lennartkin siihen
yhtyisi.

Mutta konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström ei ollut
turhanpäiväisesti valtiopäivämiesehdokkaaksi asetettu. Hänen ei ollut
juuri tapana joutua hellempien tunteittensa valtaan; tämä ominaisuus
kuuluu olevankin välttämätön valtiomiehelle, jonka pitää olla karaistu
"alhaisenkin rahvaan ruikutuksia vastaan".

"Vai on hän kuollut, täti parka, vai on hän nyt todellakin kuollut!"
lausui hän tyyntyneenä ja oli pyyhkäisevinään olematonta vierasta
silmästänsä.

"Muutamia minuutteja sitten hän silmänsä ummisti, kertoi Leena..."

"No niin ... vanhahan hän jo olikin ... yli 70:n vuoden...! Mutta
kauniin muiston hän jättää jälkeensä ... eikä ainoastaan sukulaistensa
ja tuttaviensa piirissä, vaan kaikkien kansalaisten poviin, jotka hänen
elämänsä ja toimensa tunsivat! Niin, yhteiskuntamme on hänessä
menettänyt työteliään ja avuliaan jäsenen... Rauha hänelle."

Konsulitar tästä yhä vain heltyi ja itki entistä äänekkäämmin.
Vierushuoneesta sekausi vielä Betynkin hiljainen nyyhkiminen tähän
surun purkaukseen.

Tämä tila alkoi jo käydä hermostuttavan tukalaksi konsulille ja
valtuuston puheenjohtajalle: mokomaa musiikkia ei mies viitsi
kuunnella!

"Äsh, mitäs tässä itku ja vaikerrus auttaa? Koettakaa nyt pidättää
itseänne ... molemmat ... ja lohduttakaa mieliänne sillä, että rakas
tätimme taivaassa löytää paremman lepopaikan", virkkoi hän
hermostuneesti ja kuitenkin vähän mielissään, että oli osannut siihen
äänilajiin, johon naisille tällaisissa tilaisuuksissa pitää puhua.

Tuo ajatus näyttikin hiukan tyynnyttävän itkijöitä: nyyhkimiset
harvenivat vähitellen ... ja konsulitar pyyhki kasvojansa hienolla
nenäliinallansa ... Mutta turhaan koetti hän pidätellä itkun maininkia,
joka tuon tuostakin vielä ilmaantui nikotuksen tapaisissa
korahduksissa.

"Kas niin! Nythän te kohta taas olette järjissänne. Ei auta muu kuin
ryhtyä kaikenlaatuisiin hautajaispuuhiin..."

Konsulitar nyökkäsi myöntävästi nikotellen.

"Käsketä sinä, Lyydia, avuksesi neiti Sällgren, joka ennenkin on
tällaisissa puuhissa ollut..."

"Kyllä, joll'ei hän vain ole ehtinyt lähteä matkalle...?"

"Mihin hän nyt olisi ehtinyt matkustaa...? Tietysti on hän kotona... Ja
pankaa sisä-Eeva kaupungille viemään surusanomaa kaikille tuttaville.
Niin tehtiin isänikin kuoltua. Sillä välin kirjoitan minä kirjapainoon,
että saamme lähettää etäämmälle ilmoituskirjeitä täti Strömforsin
kuolemasta..." puheli käytännöllinen konsuli ja valtiopäivämiesehdokas
kavuten jälleen korkealle konttorituolillensa ja tarttuen heti kohta
kynäänsä.

"Miten panemme ilmoituksen, Lyydia? Sopisikohan tähän tapaan":

"Täten saamme surulla ilmoittaa, että Luoja viisaudessaan ja armossaan
-- niin, sehän käy laatuun -- on nähnyt hyväksi täältä pois kutsua
rakkaan tätimme, kauppaneuvoksen lesken, Maria Margareetta Strömforsin,
joka lyhyen -- -- no niin, eihän se nyt niin varsin lyhytkään -- --
mutta kovan taudin sairastettuansa rauhallisesti -- -- --"

"Ei se ole tainnut tapahtua niin varsin rauhallisestikaan", oli
konsulitar tietävinänsä.

"Elköön! Mutta kenen ihmisen olet sinä kuullut levottomasti ja
tuskallisesti kuolleeksi ilmoitetun? Annahan sinä ... kun minä jatkan:
rauhallisesti vaipui kuoleman uneen K:n kaupungissa -- -- Jaa, mutta
monesko päivä meillä nyi onkaan? Jahah! kolmastoista! Niin, siis -- 13
päivä heinäkunta 1884 ... kello (katsahtaen kelloansa) 1 j.p,p. 70:n
vuoden ja 14:n päivän vanhana ... katkeraksi suruksi -- -- niinkuin
tässä kyllä nähtiin, mutisi hän konsulittareen katsahtaen -- ja
kaipaukseksi lähinnä sisarenpojalle, sisarenpojan lapsille, y.m.
kaukaisemmille sukulaisille ... ja useille kaipaaville tuttaville." Kas
niin, eikös se kelpaa? Nyt vain nimet tähän alle:

    Lennart Svanström    Lyydia Svanström,
                         synt. Rothström.

"Kyllä se hyvä on", myönteli konsulitar Svanström, jolta itkukin jo oli
mennyt ohitse ja joka nyt koki varpailtansa kurkistella ilmoitusta.

"Kas niin, pane piika viemään tämä paikalla kirjapainoon!" puheli
konsuli Svanström edelleen pistäen kirjeen kuoren sisään ja kirjoittaen
selvän osoitteen.

Konsulitar yritti jo mennä toimittamaan palvelustyttöä.

"Mutta odotahan! Pitäähän sanomalehtiinkin toimittaa ilmoitukset.
Kunhan panemme Dagbladiin ... ja ehkä Presseniin, niin eiköhän se
riittäne...?"

"Mutta eihän täti Pressenistä välittänyt...! Ei, pannaan Suomettareen
myös", sanoi konsulitar, joka tahtoi että kaupungin suomenmielisetkin
rouvat näkisivät hänen nimensä painettuna.

"No, pannaan sitten ... koska niin tahdot", virkahti
valtiopäivämies-ehdokaskin ajatellen, että ehkäpä heistä joku ...
hm, antaisikin äänensä hänelle.



V.


Muutamien päivien perästä lukivat välinpitämättömät ihmiset muiden
kuolleiden joukossa kauppaneuvoksen lesken Maria Margareetta
Strömforsinkin nimen. Useimmat siitä tietystikään eivät olleet
millänsäkään, mutta toiset vanhemmat ihmiset tuumailivat, että olikohan
tuo sukua sen ja sen Strömforsin kanssa siellä ja siellä... Saattoipa
olla ... odotas, K:n kaupungissa ... kauppaneuvoksen leski ... niitä
samoja Strömforseja se siis oli...!

Kotikaupungin asukkaat sen kuitenkin lukivat suuremmalla huomiolla.
Tosin olivat useat heistäkin jo saaneet painetun ilmoituskortin --
kaupunkiin oli vasta hankittu kirjapaino juuri konsuli Svanströmin
ehdotuksesta -- mutta haluttipa kumminkin nähdä ja lukea sama ilmoitus
sanomalehdissäkin.

Konsuli Svanström luki sen tarkkaan kahdestakin lehdestä ja kun
konsulitar -- kesken hautajaispuuhia -- varta vasten haetti naapurilta
Suomettaren, niin tutkivat ja tavailivat he senkin läpi sangen
tarkasti... Samanlainen se vain oli kaikissa kolmessa lehdessä ... ei
ollut edes painovirhettäkään! Omituista vain, että Lyydia Svanström
seisoi siinä lihavammilla ilmoituksen alla Lennart Svanströmin nimen
vieressä.

Kaupunkilaisilla oli tätä nykyä puuhaa aika lailla. Naiset istuivat
päiväkaudet yhdessä ... ommellen uusia mustia pukujansa ... ja
juoksennellen joka puodissa kyselemässä sopivia mustia pitsejä.
Kauppamiehet nauroivatkin keskenään, että kunpahan tuollaisia myötäänsä
kuolisi, niin kyllähän tässä kauppa kävisi.

Herrat ostelivat valkeita kaulahuiveja ja hansikkaita. Konsulin
rouvalla oli myös hääräämistä ja hyörinää niin paljo, kun piti
lapsillekin teettää uudet, mustat takit ja hameet ja "entrata" hieman
omaa pukuansa, sillä kuinka voi hän täti Strömforsin suurissa
hautajaisissa ilmestyä samassa puvussa, jossa hän jo oli ollut kauppias
Siljanderin maahanpanijaisissa! Puuhaa oli todellakin niin paljo,
ett'ei konsulitar Svanström olisi paljo muistanutkaan omaa suruansa,
elleivät kaupunkilaiset surun valituskäynneillänsä olisi koettaneet
herutella hänen itkusuontensa lähteitä.

Vihdoinkin oli hautajaispäivä käsissä. Painetut kutsumuskirjeet olivat
lähetetyt jo muudan päivä sitten ... havuja oli ripoiteltu leskirouva
Strömfors-vainajan portaiden edustalta aina kadulle saakka ja
kuusimajan keskellä lavalla makasi vainaja itse kauniisti koristellussa
kirstussansa. Kansi oli otettu pois, että uteliaat ihmislaumat saivat
käydä katsomassa vainajan kellertäviä kasvoja sielunsa ylennykseksi.
Tuo joutava tapa, että asetetaan ruumis kaikkein uteliaiden
katseltavaksi oli näet vielä täälläkin kukoistuksessaan.

Kello löi jo 11 ja ihmisiä tulvaili joukottain Strömforsin kartanoon,
jossa konsuli ja konsulitar Svanström nyt isäntäväkenä pyörivät.

Kolme viikkoa sitten olivat nämä samat suojat olleet vieraita täpöisen
täynnä. Siiloinkin kannettiin kahvia ja viiniä ympäri ... kaikille
vieraille; ... silloinkin istuskeltiin eri ryhmissä ... haasteltiin
keskenänsä ... tupruuteltiin savuja ... ja kilisteltiin laseja tuolla
herrojen puolella, mistä joskus naurun tirskahduksiakin kuului. Tosin
olivat kaikki mustissa juhlapukimissansa ... kasvot totisina ... ja
keskustelu kävi ylipäänsä hiljaisesti ja hillitysti kaikkialla.

Kolme viikkoa oli huomaamatta siirrytty hautaansa likemmäksl ja
tuonoinen herttainen emäntä, jolle silloin pitkää ikää huudettiin, oli
muuttanut sijansa tuonne ulos ... kartanolle, mistä matkaa hautaan oli
pitkitettävä.

Salissa puheltiin ihmisen tietämättömyydestä ja mitättömyydestä.

"Noin vähän se ihminen tietää ja taitaa Jumalan tahtoa vastaan",
huokasi hurskas neiti Kjällman, joka joka pyhä, vieläpä kaikkina
joulunpyhinäkin kävi kirkossa, mistä palattuansa taas torasi
piikatytölle sitä uhemmin.

"Mitenkäpä ne ihmisvoimatkaan ylenluonnollisia ihmeitä tehnevät, kun
ruumis jo on liian paljo ehtinyt ruutua", lausui tohtorinna närkästyen
muka miestänsä loukkaavasta puheesta.

Konvehtien tarjoilu esti kuitenkin pitemmän riitelemisen tästä asiasta.

Herrojen puolella puheltiin minkä mistäkin. Toiset eivät ollenkaan
näyttäneet muistavan päivän merkitystä, vaan keskustelivat innokkaasti
kohta tapahtuvasta valtiopäivämies-vaalista ja tehtävistä anomuksista,
toiset taas puhelivat kaikessa tyyneydessä vuoden tulosta, kaupasta,
metsästyksestä y.m. viattomista asioista. Ottipa joku varsin viattoman
näköisenä puheeksi myöskin leskirouva Strömforsin testamentin, jonka
tiedettiin löytyvän eräässä lippaassa; avain kuului olevan tohtori
Gillbergin hallussa.

"Saattepa nähdä, hyvät herrat, että konsuli Svanström saa pyyhkäistä
partaansa koko perinnön suhteen", uskalsi muudan pahan ilman lintu
ennustella.

"Sst! Ssss! puhukaa hiljempaa!" varoitteli kauppias Tång; "luulen kyllä
jonkun osan langenneen konsulillekin, sillä eliväthän sukulaiset mitä
parhaimmassa sovussa."

"Niin kyllä ... varsinkin vainaja ja konsulinna... Mutta mitä konsuliin
tulee, niin..." ja puhuja alensi äänensä tuskin kuuluvaksi, "on minun
luuloni se, että muorin rahat olivat hänelle paljo rakkaammat kuin
muori itse!"

"Elkää hitossa, herra Vesterberg; isäntäväestänsä ei saa niin pahaa
ajatella", puuttui eräs vanhempi mies puheeseen.

"Soisinpa kaikesta sydämmestäni sen valhetta olevan, mutta pahoin
pelkään olevani oikeassa", mutisi taipumaton pessimisti.

"Herrat ovat hyvät ja valmistautuvat lähtemään ... ruumissaatto lähtee
tuossa paikassa", kuului samassa konsulin ja valtuusmiesten
puheenjohtajan ääni ovelta.

Kukin hypähti ylös, etsi lakkinsa ja keppinsä, kenellä keppi oli. Pian
oli kartano täynnä suruvaatteihin pukeutuneita herroja ja naisia.
Jotkut vanhemmat, jotka eivät jaksaneet kävellä hautausmaalle -- se ei
niin varsin lähellä ollutkaan -- nousivat vaunuihinsa ja kärryihinsä;
toiset järjestäytyivät siivosti näiden taakse. Ruumissaatto alkoi
verkalleen liikkua eteenpäin, ensin katuja pitkin ja sitten
ulohtaammalla olevaa hautausmaata kohti.

Monenmoista on tuo joukko. Edellä käyvät konsuli, jäykkänä maahan
katsoen, ja konsulitar pyyhkien viimeiset kyyneleensä hienoon,
lemuavaan nenäliinaansa sekä Betty neiti, joka niinikään turhaan koki
pidätellä kyyneleitänsä... Vanhempiensa välissä astelivat "pikku
konsulit", joita suru ei näyttänyt ollenkaan haittaavan uusissa
pukimissansa.

Sitten tulevat kaupungin valtuusmiehet perheinensä jäykkinä ja
totisina ... niellen tukehduttavaa pölyä valtiollisten tuumainsa
jälkiruoaksi. Heidän jäljessänsä ajavat vaunut ja kärryt, joita muu
saattojoukko seuraa. Saaton lopun muodostavat talon palvelijat, hekin
murhepuvussa ja peräti surevaisten näköisinä.

Palvelustyttöjen vieressä astuu pikku Liisukin, joka siistissä
puvussaan koettaa pysyä toisten jäljessä. Muuten kaipaa hän vainajaa
oikein vilpittömästi ja ilman minkäänlaisia itsekkäitä mietteitä. Nyt
tunsi hän todellakin olevansa yksin tässä maailmassa. Liisu paran
sinisilmätkin olivat turvonneet kyyneleistä, joita lapsiraukka
alituisesti koetti pyyhkiä pois tarpoessansa tuossa toisten jäljessä.

Vyöliinansa alla piilotti hän pienoista kukkaisvihkoa. Hän tiesi, että
vainaja aikoinaan kukkia rakasti ja kun muut kiiruhtivat puutarhurin
luo, juoksi Liisu lähimmälle nurmelle ja palasi kimppunen kätösessänsä.
Mutta piiat olivat kieltäneet häntä kantamasta sitä näkyisällä, sillä
"eihän kukkasia vie muut kuin herrasväki", sanoivat he. Silläpä Liisu
ne piiloittikin vyöliinansa alle. Mutta varmasti oli hän päättänyt
laskea ne hautaan silloin kuin muutkin.

Tultiin hautausmaan portille. Kantajat asettausivat riviinsä ja kohta
siirtyi arkku kolmen hiihnan nojassa vasta kaivettua hautaa kohti.

Joukko ympäröi haudan. Lähimmäisinä seisoivat ensiksi tulleet, taampana
jäljemmin tulleet ja tuo lukuisa joukko ihmisiä, jotka mikä mistäkin
syystä olivat kertyneet saattamaan yleisesti rakastettua leskirouva
Strömforsia hänen viimeiseen lepokammioonsa.

Lukkari selaili jo virsikirjaansa. Kauhean totinen hän oli ja kolea oli
hänen äänensä, kun hän juhlallisesti aloitti hautausvirren. Lukkarin
ääni oli viime aikoina alkanut käydä rappiolle.

Ihmiset odottelevat virren loppua. Vieraat ajattelivat päivällistä,
joka tavan mukaan vartosi heitä peijaistalossa. Konsuli ja
valtuusmiesten puheenjohtaja taas olisi mielellään heittänyt lukkarit
ja papit tuota tuonnemmaksi, että olisi pikemmin ehtinyt
testamenttilippaalle, jota hän nytkin tänne tullessaan oli
mietiskellyt.

Vihdoinkin loppui virsi ja ihmiset pistivät kiireimmiten hatun
päähänsä, sillä paahtava aurinko poltti päälakea. Lähipitäjiin arvoisa
rovasti astui mahtavana haudan äärelle. Hänellä oli puhe ... huolella
valmistettu puhe ... varsin valmiina.

Pyyhkäistyänsä hien pölyiseltä otsaltansa alkoi hän vertauksella
ihmisen ja Jumalan suhteesta toisiinsa: ihminen oli kuin perämies,
Jumala tuuli, joka ohjaa meitä taivaan saleihin samalla lailla kuin
purjetuuli vie köykäisen venheen perämiehineen tyveneen satamaan,
kunhan vaan tuuleen luottaa.

Tämä vertaus oli arvoisasta rovastista varsin sattuva ja kaunis, jonka
vuoksi hän kotonansa oli sitä kauvan mietiskellyt ja monta kertaa
itseksensä kerrannut. Hän puhui mielestänsä tällä kertaa hyvin ja
katseli puhuessaan aina ympärilleen nähdäksensä, minkä vaikutuksen hän
oli aikaan saanut... Värillisellä nenäliinallansa hikeä pyyhkien
puuskutti hän sitten edelleen omastatunnosta ja huudahti lopuksi;
kuinka ihanaa mahtaa olla, kun voi maailmasta erota tämän vanhuksen
lailla; satoja saattajia haudalla eikä ainoatakaan vihamiestä. Pelkästä
rakkaudesta he täällä ovat, rakkaus vainajaan oli saanut heidät
näyttämään hänelle viimeistä rakkauden osoitusta! Sukulaisillekin oli
hänellä muutamia lohduttavia sanoja; tosin meni heiltä hyvä ystävä pois
jättäen syvän murheen heidän poviinsa, mutta Luojan avulla luuli hän
kuitenkin surun lientyvän. Puheensa loppuun sovitti hän nuo
järkähtämättömät totuuden sanat: maasta olet sinä tullut j.n.e. ja
lausui toivomuksenansa että nämäkin hautajaiset muistuttaisivat meitä
ajattelemaan loppuamme, joka jo huomenna meitä kohdata voi ... jos
sallimus niin tahtoo.

"Vihdoinkin!" ajatteli konsuli ja valtuuston puheenjohtaja huo'ahtaen
kevennyksestä. Ne, joilla oli kukkaisvihkoja tunkeusivat esiin ja
heittivät ne hautaan että arkku komahti. Pikku Liisu, joka oli sortunut
etäämmälle, koki tunkeutua hänkin haudalle heittääksensä vihkonsa,
mutta eräs rouva otti häntä kädestä äsähtäen: "mitä sinä siellä teet,
tyttö, anna sinä ihmisten olla rauhassa".

Ja käteen se hänelle jäi. Kyyneleet kiilsivät Liisu poloisen silmissä,
mutta liikahtaa ei hän tohtinut. Ihmiset tunkeusivat katselemaan ja
kurkoittivat päätänsä nähdäksensä, miltä nuo kukkaiset arkun päällä
näyttivät. Hauta luotiin miehissä umpeen ja konsuli Svanström laski
vetistellen seppeleensä kummulle, jolle vielä ilmestyi pari
vaatimatonta kiehkuraa kaikessa hiljaisuudessa.

Kotvan seisoskelivat ihmiset siinä katsellen ... mutta konsuli ja
valtuuston puheenjohtaja alkoi jo tuskistua, otti aviopuolisonsa
käsikynkkään ja asteli portille, jossa hevospari heitä odotteli.
Ihmisjoukkokin alkoi jo poistua ja haudankaivajat tarttuivat
lapioihinsa täyttääksensä hautaa. Silloin pistäysi Liisu haudan luo ja
heitti hänkin viimeisen kukkaistervehdyksensä. Se lyhyt rukous, minkä
hän mielessään lausui, oli lämpimämpi ja puhtaampi kuin kaikki, mitä
tänään oli puhuttu.

Loitompana katsahti hän sitten, kuinka ihmiset poistuivat ja
haudankaivajat hyräellen vielä siistivät hautaa. Hänestä tuntui kuin
olisi hän ollut onnettomin ja yksinäisin olento maan päällä.

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin orpo Liisu haikeana istui kirkkomaalla itkien kovaa
osaansa, palasi saattoväki takaisin peijaistaloon, missä herkullinen
päivällispöytä jo vieraita vartosi.

Monta kertaa ei heitä tarvinnutkaan pyydellä käyttämään hyväksensä,
mitä tarjona oli. Tuo saattomatka etäiselle hautausmaalle oli ollutkin
kuin varsinainen kävely ruokahalun saamiseksi.

Nälkäisten vieraiden kuhistessa pöydän ympärillä hiipivät tohtori
Gillberg, pitäjän arvoisa kirkkoherra ja konsuli Svanström
sivuhuoneeseen ja sulkivat oven perässään. Kaikki huomasivat kumminkin
heidän poistumisensa ja vartosivat uteliaisuudella heidän palaustansa,
koska he halusivat saada tietää, mitä määräyksiä rikkaan leskirouva
Strömforsin testamentti sisälsi.

Vainajan kuolinsuojaan tultua otti tohtori Gillberg lippaan esille ja
kaivoi avaimen taskustansa. Konsulin ja valtuuston puheenjohtajan
Svanströmin silmät seurasivat kuumeentapaisella levottomuudella hänen
liikkeitänsä.

Vihdoinkin aukesi lipas ja konsuli avasi siinä olevan paperiarkin.
Näyttipä siltä kuin olisi hänen kätensä hiukan vavissut tässä toimessa,
vaikka kasvoissa ei kukaan mitään erinomaisempaa ilmettä olisi
huomannut. Hän silmäsi sitä kerran ... pyyhkäsi silmiänsä ... katsahti
siihen uudelleen ... eikä tahtonut uskoa silmiänsä.

Paperiarkki oli samassa pudota hänen käsistänsä.

"Mikä jalous!" huudahti tohtori Gillberg, joka myöskin jo oli nähnyt
paperin sisällyksen.

Kirkkoherra tuli uteliaaksi hänkin ja tempasi paperin konsulin
vapisevista käsistä.

"Antakaas minunkin lukea se!" sanoi hän ja luki sen ääneen alusta
loppuun.

    Vaikka vakaasti olin päättänyt jättää koko laillisen omaisuuteni
    rakkaalle sisareni pojalle, konsuli Lennart Svanströmille, olen
    kuitenkin myöhemmin luopunut tästä päätöksestäni, etupäässä niiden
    jalojen sanain johdosta, jotka hän, konsuli Svanström, itse
    viimeisenä syntymäpäivänäni lausui: sukulaisrakkaus on kyllä
    asetettava korkealle, mutta yli kaiken rakkaus kansalaisiin ja
    yhteiskuntaan.

    Olen siis päättänyt määrätä omaisuuteni seuraavasti jaettavaksi:

    3/4 pankissa olevista rahoistani käytettäköön orpolasten ja
    köyhien turvapaikan rakentamiseksi tässä kaupungissa.

    1/4 lankeaa turvattomalle orpotytölle, Liisu Leivolalle,
    väsymättömälle hoitajattarelleni viimeksi kuluneiden viikkojen
    ajalla, ja pyydän minä tässä kuolinvuoteellani konsuli
    Svanströmiä hoitamaan tätä rahasummaa ja sillä sen tulevaa
    omistajaa kasvattamaan siksi, kunnes hän laillisen ijän täyttää.

    Tämä Strömforsin kartano siihen kuuluvine maatiloillensa ja
    kaikkine irtaimistoinensa jääköön sisareni pojalle, konsuli
    Lennart Svanströmille.

    Lopuksi lausuu toivomuksenani, ett'ei testamenttia avattaisi,
    ennenkuin olen haudassa. Jumala olkoon minulle armollinen ja
    päästäköön minut ijankaikkiseen elämään.

Tällainen oli leskirouva Strömforsin testamentti. Kirjoituksen alle oli
töherretty muutamia kirjaimia, joiden tuli olla vainajan nimimerkkinä;
sitä paitse vahvisti tätä hänen sinettinsä ja maisteri Vilposen sekä
kauppias Öhqvistin todistus, että testamentti oli tehty täydellä
järjellä.

"Toden teolla asui hänessä kristityn rakkaus", huokasi kirkkoherra
paperin luettuansa.

Mutta konsulin ja valtuuston puheenjohtajan Lennart Svanströmin teki
mieli kirota suomeksi, niin vihastui hän sisällisesti tästä
"hävyttömyydestä." Mutta miltä hän silloin näyttäisi näiden todistajain
ja koko kaupungin silmissä? Parasta oli niellä karvaat, apeat sanansa
ja heittäytyä välinpitämättömäksi. Mutta itseksensä hän jo epäili, että
joku oli ollut tässä sotkemassa selvää peliä...

"Niin, hän oli jalo ... ja kaikkien parasta tarkoittava vanhus!" lausui
hän tavallisella äänellänsä... "žNo, nyt kai voimme palata
päivällisille, hyvät herrat!"

He astuivat takaisin saliin. Kaikkien silmät tarkkasivat konsulia ja
valtuuston puheenjohtajaa.

Mutta konsulilla oli, kuten sanottu, tuo valtiomiehille omituinen
ominaisuus, ettei hän tunteistansa juuri koskaan hämilleen joutunut.
Nyt hän erityisesti koettikin näyttäytyä vallan tyveneltä. Ja koska
testamentti kerran sisälsi yleistä hyötyä tarkoittavia laitoksia,
arveli hän parhaaksi ilmoittaa sen sisällyksen heti paikalla
läsnäoleville hautajaisvieraille, jotka sen kyllä pian kaupungilla
levittäisivät.

"En voi olla ilmoittamatta tässä arvoisille vieraille sitä rakkauden
osoitusta, minkä vainaja vielä viimeisellä hetkellänsä teki
kansalaisille ja yhteiskunnallemme", lausui hän ylevästi. "Vainaja on
rahoistansa testamentteerannut 3/4 köyhäin hoitoa varten täällä ja
viimeisen osan eräälle köyhälle orpotytölle, jota hän rakasti kuin omaa
lastansa."

Tähän lopetti konsuli ja valtuuston puheenjohtaja ilmoituksensa ... ja
pyyhkäisi hikihelmet kulmiltansa. Että maatila rakennuksineen ja tämä
kartano irtaimistoineen kuitenkin oli hänelle määrätty, sitä hän ei
katsonut tarpeelliseksi tällä hetkellä mainita.

Salissakos solina nousi! Ja olikinhan siinä puheenainetta vähäksi
aikaa ... varsinkin jos saisi kaikki yksityisseikat tietää.

"Nyt sen kuulit", ilkkui tuonoinen pessimistimme toverinsa korvaan;
"mitenkäs kävi?"

"Niinpä kävi ... mutta uskomattomalta se minusta kuuluu", kuiskasi
toveri.

Kaikki olivat äänessä ... ja olisi kai tätä solinaa kestänyt vaikka
kuinka kauvan, joll'ei herra Vilponen olisi pyytänyt puhevuoroa.

Äänet hiljenivät ja maisteri Vilponen puhui. Kaunista ja korutonta oli
hänen puheensa. Sydämmestänsä hän näkyi puhuvankin, sillä kyyneleet
vierivät hänen poskillensa kuvaillessa vainajan jaloa lahjoitusta ja
rakkautta kova-osaisempiin lähimmäisiinsä. Kuulijoihinkin näkyi tuo
koruton, tunteellinen puhe vaikuttavan ... ja ainoastaan sen, mikä
sydämmestä lähtee, sanotaan sydämmiin vaikuttavan. Puhuja ei esittänyt
maljaa eikä eläköönhuutoa vainajan muistolle... Sellaisen henkilön kuin
leskirouva Strömforsin muisto ei kaivannut mitään tavallisia,
sovinnaisia kunnianosoituksia ... se oli näet kyllin kaunis näitä
paitsekin juurtumaan jaloihin sydämmiin.

Näin puhui herra Vilponen. Kotvasen istuivat vieraat keskustellen
tuosta merkillisestä testamentista. Mutta vihdoin ajoi heidät pois halu
saada muillekin ilmoittaa tämä tärkeä uutinen.

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja Lennart Svanström jäi kahdenkesken
rakkaan paremman puolensa kanssa.

"Vie sinut perhana!" ärähti hän viskaten testamenttipaperin kauvas
luotansa; "sitä vartenko minäkin olen uhrannut parhaan työaikani
tässä hyörinässä!"

"No, mutta Lennart! Kuinka voit sinä olla noin kiittämätön vanhaa
tätivainajaasi kohtaan! Seisoohan siinä, että hän vain tahtoo täyttää
sinun oman tahtosi", virkahti konsulitar silmäillen testamenttia, jonka
hän oli rientänyt noutamaan kammarista.

"Kuka hitto se sanansa aina niin sydämmestänsä puhuu! Mutta sinä et
ymmärrä lakiasioita, Lyydia!" lisäsi hän lopussa päästäksensä pulasta.

Konsulitar Lyydia Svanström, syntyisin Rothström, huokasi syvään.

"Luulinhan minäkin hieman, että me rikastuisimme ... ja että minä
kerrankin saisin näyttää tuolle ylpeälle pormestarinnalle voivani käydä
silkissä, sametissa, kalleissa rannerenkaissa ja hohtokivisormuksissa!
Mutta koska nyt ei muu auta, niin täytyy meidän koettaa elää niin,
etteivät ihmiset luule meidän ahnehtineen ja vahtineen vainajan
rahoja", selitti hänen parempi puoliskonsa.

"Mikäpä tässä muukaan auttanee? Mutta lempoko minut saikin sanomaan nuo
vietävän sanat!" tuskitteli pahempi puoli tässä Svanströmin
avioliitossa.

Päätettiin kuin päätettiinkin olla niin välinpitämättömiä kuin suinkin.
Konsulitar lohdutteli itseänsä sillä, etteipä tuolla pormestarinnalla
muuta ylpeilemistä ollutkaan kuin rikkautensa... Ja konsuli ja
valtuuston puheenjohtaja Svanströminkin mieli lauhtui hiukan
ajatellessa, että hän ehkä kuitenkin istuu ensi valtiopäivillä. Hän
luuli näet varmasti, että nyt äänestäisivät häntä kai muutamat
suomenmielisetkin, sillä olihan tuo lahjoitus tapahtunut hänen
jalomielisten sanojensa johdosta!



VI.


Muutama kuukausi oli vierähtänyt.

Uhkeana seisoo uusi hautapatsas leskirouva Strömforsin hautakummulla.
Nimen ja vuosilukujen alla luemme siinä vielä; kaivattu rakastettu,
sillä paikkakuntalaiset olivat halunneet, että nämä sanat
hautakirjoitukseen liitettäisiin.

Konsuli ja valtuuston puheenjohtaja oli vastustelevinaan ensin patsaan
pystyttämistä vainajan haudalle kaupunkilaisten puolesta.

"Kyllä minä siitä huolen pidän", sanoi hän.

Mutta kun kaupunkilaiset huomauttivat siihen, että olihan se heidän
velvollisuutensa ja oikeutensa ... niin taipui hän kumminkin tuumaan.
Sanat "kaivattu -- rakastettu" pantiin patsaaseen pormestarin
ehdotuksesta.

Muuten olivat olot muuttuneet konsuli Svanströmin perheessä. Pikku
orpotyttö, Liisu Leivola, joka nyt oli kaupungin rikkaimpia tyttöjä,
oli muuttanut konsulille ja nautti kaikkein suosiota. Suremasta hän ei
kuitenkaan lakannut, vaan kävi joka päivä vanhusvainajan haudalla,
missä vietti muutaman hetken.

Ja kun kesä tuli ja kukkaisten aika, kukoisti leskirouva Strömforsin
haudalla aina tuores kukkaisseppele. Liisu ja Betty kävivät yhdessä
kukkia haudalle viemässä ja näillä matkoilla heistä tulikin parhaimmat
ystävättäret. Kävipä konsulitar Svanströmkin tuon tuostakin
kirkkomaalla, sillä kaupunkilaisten tapana oli tehdä huvikävelyjä
sinne. Kerran sai hän itse konsulinkin mukaansa.

Tämä tapahtui juuri ennen valtiopäivämiesvaalia. Mutta niin pian kuin
vaali oli ohitse, jossa konsuli Svanströmin puolue muutamalla
kymmenellä äänellä tappasi, heitti konsuli käyntinsä hautausmaalla.

Seppelöidyn hautapatsaan ohi kulkiessaan huudahtivat kyllä ihmiset
usein:

"Kas, kuinka hyvin konsulin herrasväki hoitaa sukulaisensa
hautakumpua!"

Mutta konsulista nähden olisivat kukkaset saaneet korsiksi kuoleutua ja
siat koko haudan tonkia. Hän istui vain työssänsä ja kävi ahkerasti
valtuuston kokouksissa laskien väliajoilla viinarahoja y.m. tulojansa.

Ainoana lohdutuksena oli hänellä se, että oli saanut hyvät rahat
leskirouva Strömforsin talolla ... ja että hän sai käyttää
liikkeessänsä ottolapsensa Liisu Leivolan tuhansia. Asuipa hänen
sydämmensä sisimmässä sopukassa sitä paitse hämärä toivo, että hän
kumminkin ennen pitkää valtiopäivillä istuu!



PETTYNEITÄ TOIVEITA


Tuolla yksinäisessä yliskamarissansa hän istui kangistuneena
työpöytänsä ylitse.

Ahkerasti raaputti kynä paperin pintaa... Silloin tällöin vain
oikaisihe hän suoraksi puisevan kirjoitustuolin selkänojaa vastaan ja
miettiväisenä kynänvarttansa pureskeli ... ja kattoon tuijotteli.

Ulkona oli yö, synkkä, tähdetön syysyö ... ja tuuli vinkui ja vonkui
nurkissa ja ikkunan pielissä. Niin se sattuikin tuulemaan juuri ikkunan
puolelta, että viima kävi suoraan ruutua vastaan, tärisytteli sitä
tuontuostakin ja välyksistä suhisten puhalteli ... ja kynttilän liekkiä
leksutteli.

Vihdoin oli hänen täytynyt siirtää koko pöytä keskemmäksi lattiaa,
mutta kylmä uho tuntui vain sinnekin ja miestä värisyttämään mieli.

Taas istui hän tuossa selkäkenossa ja ajatuksissansa punertavaa
kynänvartta sormiensa välissä pyöritteli, Kovin olivat laihat nuo
vaaleat posket ... aivan sisäänpäin poskiluilta kaareusivat ... ja
suuret sinisilmät katsoivat eteensä niin elottomina, laimeina ja
epämääräisinä.

Leimahti niissä sentään joskus eloisakin tuikahdus ja näyttipä siltä
kuin olisi koko ruumis silloin lämmennyt ja levottomammaksi käynyt.
Kynän hän silloin aina pöydälle viskasi ja jalkeille hypähti ... käveli
muutamia kertoja rauhatonna lattian poikki ja kädellänsä korkeata
otsaansa siveli. Mutta siitä kun taas herkesi, niin entiseen kumaraan
asentoonsa kyykähti ja tulisella kiihkolla lensi rapiseva kynä taas
paperia myöten.

Vanhalta hän ei suinkaan näyttänyt ... saattoipa olla jonkun vuoden yli
kahdenkymmenen ... mutta katseessa ja olennossa oli jotakin väsynyttä
ja aikaikäistä, melkeinpä ukkomaista ilmettä.

Nähtävästi oli hän paljo kärsinyt ja kovia kokenut ... se näkyi otsan
juovista ja silmien alakuloisesta katseesta.

Niin, nuori hän vielä olikin, nuori ylioppilas vain ... kotoisin
maaseudulta ... köyhästä, mutta sivistyneestä perheestä. Lapsesta asti
oli hän ollut kivulloinen ... mutta kukaan ei ollut siitä mitään
välittänyt. Kouluun oli hänet pantu ja vaikka hänen päivä päivältä
huomattiinkin heikkonevan ja kutistuvan, niin ei häntä koulusta
poiskaan noudettu, koska "pojalla oli erinomainen taipumus lukemaan ...
ja ahkerahan hän sitä paitse oli ... ihan liiaksikin!" oli rehtori
sanonut isävainajalle.

"No, jääköönpä sitten vielä tänne ... tottahan tässä jollakin lailla
koetetaan kinnistellä leipäkannikan syrjässä ... ja pitää huoli
Hannustakin ... täytyyhän pojalle edes oppia perinnöksi jättää."

Tämä oli näet aina ollut isän periaate.

"Niin, kasvatus on perintöjä parempi", oli siihen rehtori sanonut ja
sille puheelle oli Hannu edelleen kouluun jäänyt.

Vaikutti siihen vielä sekin seikka, että äiti ei milloinkaan lakannut
toivomasta sitä hetkeä, jolloin Hannu papin tutkinnon suorittaisi ja
kotipitäjän vanhalle rovastille apulaiseksi tulisi... Olihan rovasti
luvannut, ettei hän muista huoli kuin Hannusta... Hannu kun oli niin
hiljainen ja sävyisä ja sopuisa mies, niin että...

Ja Hannu luki, luki ja ahkeroitsi, jonka vuoksi aina etumaisina
pysyttelihekin.

Vanhukset jo ennakolta iloitsivat siitä hetkestä, jolloin Hannu
valkolakkina ylioppilaana kotiportista ajaa hurauttaisi ja ilomielin,
kiitollisin tuntein vanhempiansa syleilemään rientäisi. Silloinpa
olisikin jo paljo palkittu ... ja saatu korvaus niistä uhrauksista,
joita pojan kouluttaminen oli heille tuottanut.

Niin, kaikkihan silloin hyvin olisi!

Mutta kun Hannu sitten vihdoinkin valkolakkia noutamaan lähti ja sieltä
kotipitäjääseen palasi, niin makasi isä jo mustan mullan alla ja äiti
poloinenkin oli niin heikontunut, laihtunut ja köyristynyt, ett'ei
isoja toiveita hänestäkään enää ollut, ilosta oli hän itkenyt, Hannun
lumivalkoista, pehmoista samettilakkia käsissänsä pyöritellessään ja
kiiltävää kultalyyryä tarkastellessansa.

Ei se ollut sen kummempi kappale kuin lakki, tuollainen kesälakki vain,
mutta paljo se vain oli maksanut, paljo rahaa ja vaivaa... Eikä sitä
joka poika saanutkaan!... Äiti milt'eipä suuteli tuota rakasta lakkia
ja tuota kauvan toivottua pienoista kultalyyryä, joka näytti niin kovin
sievältä mustine samettipantoinensa... Niin, paljo oli poikaraukkakin
saanut ponnistella ... ja kumma vain, että Hannu oli jaksanut...

Mutta nytpä ei hätää enää ollutkaan... Ainahan opinsaanut ennen,
toimeen tuli ... ja niinhän se aina isävainajakin sanoi, että
"ylioppilaalle on tie auki, haluttipa mihin suuntaan hyvänsä ... ja
vapaus valita, mikä ura tahansa..."

       *       *       *       *       *

Sen kesän oli Hannu sitten kotona oleskellut ... ja äiti oli koettanut
häntä lihottaa, minkä oli tainnut, ja hyvillä mielin pitää ... jopa
itse usein paastonnutkin, että Hannulle paremmat palat säästyivät.

Mutta mikä lie tuota poikaa vaivannut ... ei vain ollut apua mistään.
Laihana kuikaleena vain käyskeli alla päin ja mietiskeli ja kirjoja
luki. Niin, äiti ei voinut sitä oikein käsittää, mutta sinne päin hän
kumminkin arvaili, että kumppaliansa kai se kaipasi täällä maalla ...
ja nuorten seuraa... Ainahan nuoret seuraa rakastavat, sen muisti hän
omasta nuoruudestansa.

Syksy kun sitten jälleen saapui ja sanomalehdet kertoivat yliopiston
avauspäivästä, niin silloinpa oli äitikin taas puuhassa. Vanhalta
rovastilta ja Korpelan isännältä kävi hän rahoja lainailemassa, että
Hannu lukujansa jatkamaan pääsisi ... kyllähän Hannu ne sitten maksaisi
takaisin, kunhan pääsisi papiksi ja hyville kirkkoherran tuloille!

Pääkaupunkiin hän siis pääsi Hannukin ja paljo hänen mielensä siitä
virkistyikin. Mutta voimat ne pysyivät yhä heikonlaisina ja hyvin oli
lääkäri terveyttä hoitamaan käskenyt ... ja kehoittanut matkustamaan
johonkin kylpypaikkaan tulevaksi kesäksi.

Mutta niille tuumille oli Hannu myhähtänyt, hän tiesi kyllä, mikä
sellaiset matkat esti. Ei, parasta oli koettaa päästä virkaan, niin
pian kuin mahdollista ... äidinkin vuoksi. Tuo virkauran valitseminen
häntä kumminkin arvelutti, sillä papiksi ei häntä olisi ensinkään
haluttanut ... ei ensinkään.

Vaan kun äitimuori kuitenkin niin tahtoi ja rovastikin sillä ehdolla
oli rahat lainannut, että Hannusta apulaisen itsellensä saisi, niin
vaikea oli toisinkin tehdä. Täytyi siis kuin täytyikin noita ikäviä
heprealaisia kielioppeja ruveta päähänsä takomaan ... eihän siinä
muukaan auttanut!

Kuluipa sitten jonkun aikaa tällä tavalla ja tarkalla hoidolla olivat
kotoa saadut rahavaratkin tähän saakka riittäneet. Mutta nyt kirjoitti
äiti heikkonevansa vain heikkonemistansa ja ikävällä odottelevansa
kesää, jolloin Hannun taas piti kotiseudulle palaaman.

Talvi kului, kevät läheni.

Äidin kirjeet harvenivat ... ei hän enää tahtonut saada kirjettä
kokoon, kirjoitti hän ... eikä hän lopussa itse kirjoittanutkaan, vaan
kirjoitutti kirjeensä vanhalla rovastilla. Eräänä kauniina päivänä
saapui sitten kirje vanhalta rovastilta itseltänsä, jossa tämä
valitellen ja lohdutellen tahtoi ilmoittaa erään sanoman, sangen
surullisen sanoman ... mutta Hannun pitäisi Jumalan avulla koettaa se
kestää. Hänen rakas äitinsä oli näet kuollut ... uskossa vapahtajaansa
oli hän tästä surunlaaksosta lähtenyt!

Näin kirjoitti rovasti jakaen monta monituista arkkia hyviä neuvoja
orvoksi jääneelle Hannu-maisterille. Kirjeensä lopussa hän vielä sen
lisäksi ilmoitti, ettei hän enää parhaalta tahdollansakaan voinut
Hannua avustaa, kun omatkin lapset tarvitsevat y.m.s.

Hyvin silloin Hannu parka surkean tilansa oivalsi. Heikko oli hän
terveydeltänsä ... ja varaton. Se vähä, mitä äidillä maan päällistä
oli, meni hautajaismaksuna ja velan suoritukseksi Korpelan isännälle.
Tyhjät kädet siis ja riutuva ruumis jäljellä!... Mutta "olihan
ylioppilaalle tie auki, yrittipä mihin suuntaan tahansa", oli
isävainajan ollut tapana sanoa. Ja ne sanat Hannun korvissa kaikuivat
yhä vieläkin. Ainahan se opinsaanut mies toimeen tulee, missä tahansa;
pahempi se toki on koulunkäymättömän laita.

Kyllä koetti Hannu parka parastansa ammatteja etsiessään, mutta eivät
ne viratkaan olleet niin vain hyllyltä otettavissa ... ei hetikään!
Sanomalehdissä kun luki ilmoituksen kotiopettajan paikasta tahi muusta
sopivasta välitoimesta, ja kun sinne tuota pikaa vastauksen toimitti,
niin olivatkin muut jo ennen häntä ehtineet ... "niitä kun oli niin
paljo työttömiä, köyhiä opinsaaneitakin..." samanlaisia kuin Hannukin,
mutta muuten nokkelampia!

Lopullensa olivat jo rahatkin huvenneet ... eikä uusia tuloja
kuulunutkaan. Entisestä majatalosta keskuskaupungilta piti muuttaa
pois ... tuonne kaupungin huonommalle ja helpommalle syrjäkulmalle ...
yliskammariin ... erään vanhan jumalisen eukon luo, joka mielellään
otti vastaan tuollaisia hiljaisia, siivoja opiskelevaisia, varsinkin
niitä, jotka papeiksi pyrkivät.

Mutta Hannulla ei enää ollut rahtuakaan halua sille tielle ja nyt kun
ei enää ollut äidinkään vuoksi pakkoa eikä tarvinnut välittää paljo
rovastistakaan, niin haihtuivat teoloogituumat pian kerrassaan hänen
mielestänsä.

Yhä selvemmäksi kävi hänelle nuoruutensa ihanin unelma ... tuo tähän
saakka enimmäkseen salassa kytenyt taipumuksensa kirjailijaksi.

Oli hän kyllä ennenkin kirjoitellut kertomuksia tuon tuostakin ja niitä
sitten tovereillensa lueskellut... Ja hyviksihän ne olivat niitä
kehuneet ... ja olipa opettajakin sanonut hänellä olevan rikkaan
mielikuvituksen ja taipumuksen kertomusten alalle.

Ja niinpä se oli sitten yhä lujemmaksi lujonut tuo hänen sisäinen
vakaumuksensa elonmäärästä, tuo toivottu, ikävöity, ihana ajatus.

Tulisella innolla Hannu työhön käsiksi kävi... Ensiksi aikoi hän
kuvata, mitä oli tuntenut ja kärsinyt, mitä kurjuutta ja surkeutta
maailmassa nähnyt.

Minkäänlaisia kauniita ja herttaisia kuvaelmia onnen suosituisista hän
ei tahtonut kuvata: sellaisia oli jo muka ennen niin paljo ja monella
tavoin kuvattu eikä niiden vaikutus onnettomampaan, köyhempään
kansaankaan ollut hänen mielestänsä hyvä. Näistä tulisivat ihmiset vain
yhä paremmin tuntemaan, kuinka kaiken _pitäisi_ olla ja kuinka toisilla
miekkoisilla oli, jolloin heidän oma kurjuutensa sitä katkerammin
näiden rinnalla näkyviin pääsisi.

Ei, sellaisten päiväperhoisten kuvaajaksi hän ei tahtonut ruveta.
Kurjuuden ja köyhyyden majoja, elämän varjopuolia hän kuvata aikoi;
suruja, kärsimyksiä omasta kokemuksestansa ... ja kansan huono-osaisten
tilaa, että rikkaat ja onnellisimmat paremmin huomaisivat sen juovan,
mikä heidän ja tuon köyhän työkansan välillä ammotti... Sääliä hän
herättää tahtoi ... sääliä ja osanottoa ... ja särkeä ylempien luokkain
mieluisat harhaluulot ja heidän onnelliset ajatuksensa.

Tämän kaiken hän kuvata tahtoi ... ja paljo muuta, paljo, paljo!

Siksi istui hän nyt köykyssä tuolla ylikammarissansa, jossa kolean
syys-yön vihurit nurkissa soittelivat ja ikkunavälysten läpi käyvä uho
kynttilän valoa lekkasutti. Ei hän huolinut siitä eikä kammarin
kylmyydestä ... istui vaan asunnossansa ... eli ja kärsi kuvattaviensa
henkilöiden kanssa, sen rahvaan kanssa, jonka keskuudesta hän oli
lähtenyt ja jonka keskessä hän oli elänyt ja kasvanut.

... Äkkiä kuului koputus ovelta.

Vaan ei huomannut sitä kirjoittaja, niin oli hän syvälle työhönsä
vaipunut.

"Suokaa anteeksi, herra maisteri, että minä näin yösydännä..."

Ja sisään astui vanha vaimo, talon emäntä. "Suokaa anteeksi, mutta minä
luulin valkean unohtuneen palamaan ja pelkäsin tulen ehkä sytyttävän
kartiinin palamaan."

"Eee-i, kyllähän minä toki katson, ett'ei täällä vahinkoa tapahdu ...
olkaa huoletta vaan, emäntä."

"Niin, kyllähän minä sen tiedän, että maisteri, jos vain hereillä
on ... niin kyllähän maisteri aina itsensä hoitaa, enhän minä sitä ...
kunhan vain tiedän, ett'ei valkea ole palamaan jäänyt. Hyvää yötä,
maisteri!"

Eukko yritti jo ovelle päin.

"Niin, sitähän minä olen aina ajatellut kysyä, että mitä se maisteri
täällä yökaudet valvoo ja kirjoittaa niin ahkerasti ... suokaa
anteeksi, minä vain kysyn ... kun täältä aina yösydännäkin tuli
loistaa."

"Minä kirjoitan kirjaa, jossa kuvailen kansan elämää ja kurjuutta."

"Vai niin, vai kurjuutta ... niin onhan sitä kurjuutta, Jumala
paratkoon, onhan sitä, on sitä ... vaan tokkopa ihmiset siitä juuri
tahtonevat tietää ... ennemmin kai ne toki lukevat muuta lystimpää ...
ja iloisempaa...?"

"No, saahan tuon nähdä sitten ... mielestäni täytyy heissä koettaa
herättää sääliä köyhempiä kohtaan!"

"Niinhän se kyllä myöskin on", tuumi eukko, "ja sanoohan Raamattu, että
auttakaa köyhiä ja puutteenalaisia, vaan eivätpä ne siitä..."

Eukko pyyhki silmiänsä käsirystysillä. "Ja mitenkäs se maisteri
jaksaakin valvoa yökaudet?... Ei suinkaan sen luulisi hyväksi
olevan ... tokkopa ne tuommoisesta edes maksavat mitään?"

"Ainahan siitä hiukkasen saisi, kun ihmisten mieliksi osaisi
kirjoittaa... Tällähän minun pitäisi koettaa hankkia teillekin maksu
viime kuukauden edestä, kun en ole voinut mistään saada rahoja ... en
vaikka kuinka olisin koettanut!..."

"Eihän sillä toki sellaista kiirettä ... kunhan viikkokauden perästä
saisin, niin ... eihän sillä mitään erityistä kiirettä. No, jääkää
sitten Herran halttuun, maisteri, antakaa vain anteeksi, että minä näin
yösydännä tänne..."

Eukko meni.

Entiselle sijallensa istahti kalpea nuorukainen ja entistä vinhemmin
rapisi kynä paperin pinnalla.

Vielä aamuyölläkin tuikki valonsäde yliskammarin ikkunasta ... ja
naapurin emäntä, joka varhain huomenen sarastaessa havahtumaan sattui,
ihmetteli toisillekin, että "kovinpa se on aamuvirkku mies, tuo
Levanderskan maisteri!"

... Jo oli Hannun kertomuskin vähitellen valmistunut... Vielä viimeisen
kerran luki tekijä esikoisensa läpi ... paikkaili ja korjaili sitä,
kunnes se hänen mielestänsä oli ihan todenmukainen, ihan tosikurjuutta,
tosielämää esittävä kuvaus kansanelämästä.

Toivosta sykähtelevin sydämmin kiiruhti hän kustantajan luo ja
mielikuvituksessansa näki hän itsensä jo onnellisemmissa oloissa...
Muuten toivoi hän teoksensa vaikuttavan kokonaisen kansankerroksen
hyödyksi ... toivoi niinkuin toivoo kokematon aloittelija, joka
toveriensa hyväksyvistä arvostelmista on tullut siihen uskoon, että
hänellä on kirjailijakykyä ja taipumuksia.

Mutta ihminen pettyy niin usein toiveissansa... Usein särkyvät
ihanimmatkin unelmamme kovaa todellisuutta vastaan... Ja mitäpä elämä
onkaan muuta kuin toivoja ja pettymyksiä kehdosta hautaan saakka!

Hannu juoksutti käsikirjoituksensa kustantajalle.

Kustantaja myönsi kyllä, että teos osoitti luonnonlahjoja ja
kertoilijakykyä, mutta ... mutta seikka oli nykyään se, ett'ei yleisö
tahtonut tietää mitään tuollaisista pimeyden ja kurjuuden kuvauksista,
Kirjallishistoriassa kutsuttiin sitä pessimismiksi eikä semmoinen
kirjallisuus saavuta meillä menekkiä, sanoi hän... Arvostelijat ovat
kohta teidän kimpussanne ja haukkuvat lisäksi siitäkin, että mokomia
roskakirjoja ollenkaan kustannetaan, joista ei yksikään ihmissielu
kostu eikä jalostu. Niin, semmoinen se yleinen mielipide on,
herraseni ... ja kustantaja on yleisön palvelija hänkin, näettekös ...
sillä ... yleisöstähän hänenkin toimeentulonsa riippuu!...

Mutta koska teillä on kertoilijankykyä, niin voittehan helposti
kirjoittaa toisen, jossa kuvaatte elämän valoisempia puolia ...
tuollaiset idyllintapaiset novellit ovat paremmin ostohaluisen yleisön
mieleen, näettekös. Niin, koettakaapas jotakin semmoista, nuori mies,
ja minä takaan, että te onnistutte!...

Rauenneet olivat siis taas Hannun toiveet ... typötyhjiin rauenneet! Ja
hämärältä näytti tulevaisuus tuosta laihan kalvakasta nuorukaisesta,
kun hän käsikirjoitus kainalossa takaisin kylmään yliskammariinsa
kiipesi...

Entistä kolkommilta tuntuivat koleat seinät ja väsyttävä velttous
herpaisi koko olennon. Koko hänen työnsä, kaikki nuo monet valvotut yöt
olivat siis turhaan menneet!...

Yleisö ei pitänyt varjopuolten kuvauksista... Se tahtoi rauhassa
nauttia unelmistansa ja luulotella itsellensä, että kaikki ympäröivässä
maailmassa oli niin hyvin, sanomattoman hyvin ... kun kerran heillä
itsellänsä ei hätää ollut, niin tottapahan muutkin toimeen tulivat. Nuo
meluavat yltiöpäät ne ovat aina turhanpäiväisesti räyhäämässä ja
huutamassa ... sen vuoksi vain, kun eivät muuhun kykene, raukat! Ollaan
muka vanhempiansa viisaammat ja sekaudutaan asioihin, joita kuitenkaan
ei tunneta eikä älytä!

Katkeralta tuntui elämä Hannusta!

Mutta eihän kukaan ole elämästänsä vastuunalainen ... täytyihän koettaa
pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin kestää ... täytyi mukautua
maailman mukaan ja ostokykyisen yleisön mukaan, kun muullakaan ei
voinut elatustansa ansaita!

Ja niin istahti hän jälleen työpöytänsä ääreen. Mutta katkeralta,
särkevältä ivalta tuntuivat hänestä ne onnen ja ilon kuvaelmat, joita
hänen pakosta täytyi kertoella...

Yhä selvemmäksi selkesi hänelle oma kohtalonsa, yhä tuntuvammiksi
kävivät hänelle omat kärsimyksensä ja surunsa, mitä elävämmin hän
elämän hymyilevän onnea, onnellisten herttaista iloa ja ihania,
mutkikkaita lempijuttuja kuvailla koetti. Erotus hänen oman lemmettömän
elämänsä ja tuon paperille kuvatun, luullotellun onnellisuuden välillä
kävi sitä suuremmaksi, mitä enemmän hän ainettansa ajatteli. Ja
kaikista kipeimmin koski sydämmeen se tunne, joka tästä syntyi,
vertailusta todellisuuden ja kuvitellun elämän välillä. Ja kun tuuli
nurkissa vinkui ja savutorvessa tohisi, niin tuntuipa kuin olisi sekin
ollut ilkkuvain peikkojen ivanaurua hänen ihanille idylleillensä.

Entistänsä laihemmaksi ja kalpeammaksi oli nuori ylioppilas käynyt
uutta teosta kirjoittaessansa. Silmien alle oli ilmaantunut mustia
juovia, jotka hänen ulkomuotonsa vielä surkeammaksi tekivät. Kohta
alkoi kertomus sentään jo valmiina olla ja entistänsä kiihkoisemmasti
riensi kynä ja ajatus, vaikka aivoja poltti ja rintaa ahdisti...

Mutta toivo oli syttynyt hänessä ... että nyt ... nyt se vihdoinkin
onnen päivä valkeni ... ja toiveet täyttyivät... Ei puuttunut enää
paljoa ... viimeinen luku vain ja lopullinen sievistely...

Suonenvedon tapaisesti rientää kynä tulkiten kauniita aatteita ...
lemmen tunteita ... elämän onnea... Mutta juuri silloin nostaa luonto
kapinan ... uhkaa murtaa nuorukaisen, ruhjoa toivovan, siveellisen,
rikasaatteisen ja runsaslahjaisen taiteilijan maahan ... katkaista
hänen ohuen elämänlankansa ennen kuin hän vielä on elämästänsä
hetkeäkään kerinnyt nauttia, itsetietoiseksi tultuansa...

Siihen jäivät nyt keskitekoiset idyllimäiset kuvaukset, siihen
ihanneltu elämä ... ja kuviteltu onni...

Vuoteelle lasketaan kalpea, veretön nuorukainen ... outojen ihmisten
hoitoon... Lääkärin lausunnon mukaan on synnynnäinen heikkous,
rasittava aivotyö ja alituinen istuminen ... ynnä huono ruoka syynä
sairastumiseen...

Kumma vain, että hän näinkin kauvan oli pystyssä pysynyt!

       *       *       *       *       *

Keväinen aurinko paistaa hellittelee taas niin lämpimästi eikä malta
olla katsahtamatta tuonne Levanderskankin yliskammariin, missä
kalpeaposkinen nuorukainen ennen istui köykkyselkänä työpöytänsä
ääressä.

Mutta poissa oli nyt entinen tuttava... Autiona oli nyt kammari eikä
näkynyt tuota likaisen valkeata lyyrylakkiakaan ovensuu-naulassa.
Levanderskan vanha muori kertoi muuten mielellänsä "tuosta hiljaisesta,
laihasta maisterista, joka yökaudet valvoi ja kirjoja kirjoitti, kunnes
voimat loppuivat ja Herran käsi hänet tavoitti..."

Mutta sitä se muori varsinkin ihmetteli, ett'ei Jumala huonompiin
tyytynyt, vaan juuri parhaat ja siivoimmat luoksensa otti!

Kun Hannu-maisterin kuolemasta sitten sanomalehdissä ilmoitettiin ja
melkein samaan aikaan hänen kirjansa painosta julkaistiin, että
hautajaiskulut, vuokrat ja muut vähemmät velat maksetuiksi saataisiin,
niin kirjoitettiin hänestä kylläkin kauniisti.

"Tässä katkaisi Tuoni taas lahjakkaan nuorukaisen, jolla oli katse
avoin elämän ihanuuksille ja joka älysi etsiä maailmasta sen, mikä
jaloa on ja mieltä ylentävää, sillä hän ei toki tahtonut -- muutamien
pessimististen ulkomaankirjailijain tavalla -- elämän kurjuudesta ja
saastaisuudesta nauttia!"

"Onni todellakin, että nuori kirjallisuutemme on moisilta
rumakirjallisuuteen kuuluvilta kuvauksilta vielä saastumaton, mutta
onnettomuus, että näin lupaava kyky ennen aikaansa pois temmattiin!"

Näin kiiteltiin vainajaa sanomalehdissä ... sitten kun häntä ei enää
olemassa ollut. Ja viikon päästä koko tapausta tuskin enää
muistettiinkaan.

Mutta tuo vanha, rappeutunut yliskammari se odotteli vaan eikö seuraava
syksy toisi jo toista "hiljaista ja siivoa maisteria", joka kevään
kanssa täältä pois muuttaisi!

1885.



UNELMA


Ypö yksinäni istun minä täällä Suursaaren kallioisella rantamalla,
istun tässä viheriöitsevän lehdon lempeässä siimeksessä, vastapäätä
köyhää ja pientä kalastajakylää.

Pilvetönnä, valjuna ja rauhallisena kuin kreikkalaisen ajattelijan
korkea otsa kaartuu taivas yltäni kuultavana ja sinertäväisenä.
Tuuheiden, lakkapäiden honkain yli pilkistävä päivyt vihmoo tuossa
lehvistön läpi eteeni runsahan kultasateensa, taivahan kauneimman
väriseitin, sirotellen pehmeälle tumman vihreälle ja nuortealle
nurmikolle tuhannen kimmeltävää helmeä, tuhannen ihanaista,
kullankellertävää ihmekukkaista, joita kevytsiipiset, leikkisät
päiväperhoset tavoittelevat kuin viehkeitä, kaikkoavia unelmanäkyjä.

Loitompana edessäni kimaltelevat hiekkapohjaisen lahdelman kuolevat
mainingit, kimaltelevat ja välkkyvät siinä helteisen auringon
paisteessa merten ulappa. Kaihoten ja hyväillen nuojuvat pehmoiset
laineet verkallensa kohti lahden pohjukkaa, kunnes hiljaa ja huo'ahtaen
kellertävän puhtoisen ja raittiin rantahiekan äänettömään ja
intohimottomaan syleilyyn menehtyvät.

Omituinen vetreä raukeus herpaisee minua niin houkuttelevan
veltostavasti ja tuutivasti. Korkearunkoisten, tuuhealatvaisten
honkain humina, jota niemyen takaa siintävän, äärettömän ulapan
voimakas ja säännöllinen huo'unta sointuvissa rytmeissä säestää, soi
unteioisissa korvissani kuin alakuloinen, kaukainen kehtolaulu
viattomalle luonnonlapselle. Tuntuu kuin lepäisin tässä Luonnottarena niin värikkäinä kuin smaragdeilla ja kultaisilla helmillä
kylvetty
suojaavassa äidinsylissä ja kuulisin hänen suuren, kaikkivaltiaan
sydämmensä sykkivän niin levollisena ja rauhoittavana kuin äidin sydän
vain täällä intohimottomassa pohjolassa sykkiä voi.

Lepään tässä niin varmana -- ja uinailen, uinailen kesäisen auringon
lämpöisessä helteessä.

Keveänä kuin keijunen väikkyy tuossa vastaani suvinen tuulahdus, hiipii
luokseni kuin näkymätön rauhan hengetär, hyväilee hiljaa ja hellästi
polttavia poskipäitäni raittiilla, utuisilla kätöisillänsä, suutelee
vienosti ryppyistä otsaani ja surunraskaita ohimoitani kevättuoreilla
huulillansa, suutelee niin varovasti ja hellästi kuin pelkäisi se
häiritsevänsä minua mielikuvitusteni murheisissa, mutta ihanan
kaihoisissa unelmissa.

Kauvas, kauvas kaukomaille entää siinä aatokseni hentojen
perhoissiipiensä kantamana, entää ja entää, kunnes pysähtyy sille
viheriöitsevälle vuoristonurmikolle, missä istuin kanssasi sinä
ihanaisena kesäkuun päivänä, jolloin Harzin vuoriston kukkulalta
katselimme kotkan korskeaa lentoa halki aavojen ilmojen ja edessämme
lepäsi autereinen, siintävä vuoristomaisema lempeine laaksoinensa,
mistä etäisenä kaikuna kuuluivat laitumella käyvän karjan kilkattavat
kellot. Siinä istuimme me kahden, kaukana muusta maailmasta, sinä
sievää, valkoista vuorikukkaista hypistellen, minä kuiskutellen
mieluisasti kuuntelevaan korvaasi kauneinta ja parhainta, mitä nuori
rintani konsanaan on tuntenut.

Nytkin lepää tuossa edessäni siintävä vuoristomaisema, päilyvän
kimmeltävänä väreilee silmissäni vetten kuulakas kalvo ja pehmoisen
houkuttelevana viheriöitsee tässä metsän liepeellä nuortea nurmi.
Muistoni voimalla olen minä nuo onnelliset hetket niin usein sieluni
silmäin eteen kangastavaksi kuvaksi loihtenut, että taaskin uneksin
tässä suvisessa ympäristössä sinun hiljaa hiipivän vierelleni niinkuin
silloinkin, kun surun raskauttaman pääni sinun viehkeään syliisi laskin
ja sinä liikuttavan viattomia laulujasi hyräillen hyväilit minua ohuen
hienoilla, sinisuonisilla pikku kätösilläsi, joiden viileys niin
miellyttävästi siveli levottomasti jyskyttäviä ohimoitani.

Muistatkohan sen sinä, jonka rakkahin kuva niin armaana ja
kirkastettuna aina eteeni ilmestyy, kun raukeat silmäni vain hetkeksi
ummistan? lstuthan taas siinä vierelläni niin ilmielävänä kuin
todellisuudessa silloin luonani istuit ... ja jos silmäni ra'otan ja
taivahan kuultava sini mun katseeni kohtaa, niin onpa kuin olisi se
sinun suurista, kirkkaista, viattoman armaista sinisilmistäsi, jotka
yhäti ylläni valvovat peljäten minun maailman lokaan tahraavan sen
pyhätön, jonka silloin sinulle avasin ja uskoin. Tämän onnellisen ja
autuaan tunteen rauhoittavan vaikutuksen alaisena nukahdan minä keveään
uneen, nukahdan kulu pienoinen kehtolapsi, joka unteloisia, raskaita
silmiänsä ra'otellen vielä tahtoo varmuutta siitä, että lempeät,
suojaavat silmät hänen ylitsensä valvovat, ennenkuin se unettaren
helmaan turvallisena ja varmana vaipuu.

Minäkin nukahdan ... nukun ja uneksin...

       *       *       *       *       *

Mutta äkkiä herään minä suudelmasta, kylmästä kuin kuoleman tervehdys:
kolea, vilustava värähdys puistattaa jäseniäni ja viskaa minut ylös
kuin kyisen käärmeen pistämänä.

Poissa on äskeinen ihana näköhäiriöni, poissa sieluni kaunis heijastus
ja yhäti muistossa uudistuva unikuva. Ei jälkeä noista tuhansista
kimmeltävistä helmistä, ei lehteä noista lukemattomista kultaisista
kukkasista, joiden värikäs karkelo tuossa nuoren nurmen helpehillä
äsken silmiäni hiveli. Heltevä aurinko, kimalteleva smaragdimeri ja
taivahan kuultava sini, kaikki on hälvennyt kuin taikaiskusta. Honkain
alakuloisen kehtolaulun sijasta kuuluu levottomien haapojen
hermostuttava, itsepintainen ritinä, jota kannattaa takanani aaltoavan
meren tahdikas läikky ja metsän mahtava, uhkaava kohina... Korvissani
soi se kuin ijäisyyden kaamea ja armoton hautalaulu unelmien, ihmisten,
maailmain ja kaikkeuden katoavaisuudelle.

Uneksimani impysen hellän ja miellyttävän hyväilyn sijasta tunnen
poskillani tungettelevan tuulettaren koleat ja raa'at hengähdykset...
Näyttää kuin se oikein nauttisi siitä, että sai minut jälleen elämän
armottomaan todellisuuteen herättää. Mustiin pilviin ovat jo lientyneet
taivahan pielet ja pian kuulen jo, kuinka suuria, yksinäisiä
vesipisaroita putoilee hopeisten haapojen väriseville lehdille ja
polskahtaa hiekkapohjaisen lahdelman hiljaa nuojuvalle pinnalle.

Oma armahin impeni, kaihoni kaipaama ja toiveitteni päivänpaisteinen
morsian, joka tässä pettävän unelman aikana luokseni pistäysi, hän oli
siis poissa, kaukana vierailla mailla, vieraiden lehtojen siimeksessä,
outojen vaarojen rintehillä. Hän, joka yksin ja rajattomalla vallalla
on sydämmeni pyhättöä niin kauvan hallinnut, oli käynyt luonani vain
kauniina unelmakuvana. Näin jo unta, että hän kuoli, kuoli minulta
ijäksi pois ja haudattiin ruusuisten muistojeni kyyneleiseen hautaan.

Mutta hän ei pysynyt sielläkään, vainajain ja varjojen viileässä
valtakunnassa, ei pysynyt eikä pysy, vaan nousee aina uudelleen ylös
muistoni hautaholveikosta niin vienona ja kirkastettuna kuin Rafaelin
madonna, ilmestyy eteeni niin suloisena ja rauhallisena kuin
kasteinen kesäyö pohjolan viileässä lehdossa. Siinä ei auta epäys, ei
vastustus eikä rukoilu. Hän ilmestyy ja hälvenee jälleen sieluni
kangastuksissa, milloin itse tahtoo, ja olinpa viimeksi näkevinäni
hänen siropiirteisiä, vaaleita huuliansa kiertelevän omituisen
salaperäisen hymyn, jota en voinut tulkita muuksi kuin mahdistansa
varmaksi, riemunvoittoisaksi huudahdukseksi:

"Olethan muistokuvaasi kahlittu, sinä raukka."

Pelkään jo joutuneeni itse taika-immen tenhoisaan kehään, jonka
viehkeästä, kahlehtivasta unikuvasta en ikinä jaksa vapaaksi päästä.

Suursaarella, kesäkuussa 1903.



LAPSUUDEN KODIN MUISTO


Niin moneen monituiseen vuoteen en ollut käynyt katsomassa tuota
kaukana Suomen sydämmessä olevaa rakasta lapsuuden kotiani. Elämän
oikukas haltijatar oli äkkiä riistänyt minut sieltä irti ja heittänyt
suuren maailman tuimimpaan pyörteeseen, jossa lapsuuden ihanat päivät
niin helposti unhottuvat uusien tunteiden, uusien vaikutusten ja uusien
huolten ahdistaessa. Ulos maailmalle, oman onneni nojaan olin minä jo
nuorena joutunut. Ja itsehän olinkin sitä aina toivonut ja tahtonut.

Kun joku tuttava oli palannut noilta kaukaisilta, mielikuvitukseni
kultaamilta mailta ja kun hän sitten kertoi sieltä saamiansa uusia
näköaloja, tuoreita, elvyttäviä aatteita, niin istuin minä siinä kuin
satua kuunteleva lapsi, kuuntelin ja haaveksin. Ja syvällä sydämmessäni
kypsyi kypsymistänsä vakaumukseksi se ajatus, että sinne täytyy
minunkin kerran päästä.

En rohjennut edes ruveta miettimäänkään, millä tavalla se tapahtuisi,
sillä käytännöllinen järkeni olisi piankin voinut keksiä kaikellaisia
esteitä, jotka ehkä olisivat voineet tuntua voittamattomilta. Antausin
vain kerrassaan tuon tunteeni valtaan ja ajattelin, että kyllä minä
sinne vielä kerran pääsen -- ja olin onnellinen jo pelkistä
unelmistani.

Pari kertaa ennen olin elämässäni toivonut jotakin yhtä voimakkaasti,
yhtä lakkaamatta; ja nämä toiveeni olivatkin toteen käyneet. Senvuoksi
minusta olikin tullut johonkin määrin sokea fatalisti ja monta
lohdutusta oli tämä lapsellinen uskoni minulle jo suonut. Ja koska
toivoni tuonottain olivat toteutuneet, niin miksi ei siis tämäkin
toteen kävisi?

Ja se toteutuikin. Jonkun ajan kuluttua pääsin minä todellakin noille
avarammille maille, joille lapsesta asti olin unelmissani halunnut.
Mutta juuri lähteissäni tuntui kuin olisi joku korvaani kuiskannut:
tosin pääset sinä nyt toivojesi perille, mutta korvaukseksi on sinun
luovuttava entisyytesi onnellisimmista hetkistä.

En sitä silloin sen enempää miettinyt, tuskinpa ehdin sitä
kuulemaankaan. Tuo suuri maailma kuohuineen, pyörteineen kangasti niin
houkuttelevana mielikuvituksessani, että vaikka kohtalo olisi elämäni
onnen pääsylippuni hinnaksi vaatinut, niin olisin arvatenkin suostunut
siihenkin empimättä.

Kiireessä heitin jäähyvästit ihanalle, rauhalliselle kotiseudulleni,
istahdin hetkeksi tuonne nimikkokoivujeni alle tyynen lahdelman
rannalle, mistä katseeni jo voi kantaa ulompana aaltoilevalle
selälle, vilkasin vielä kerran vanhaan uimahuoneeseen ja tuttavaan
venevalkamaan, syleilin vanhaa äitiäni, joka kyyneleet silmissä ja suru
sydämmessä koetti näyttää urhoolliselta ja piiloittaa tunteitaan
lähtöhommilla, hyväilin pari kertaa uskollista metsästyskumppaliani
Toveria -- ja niin läksin ypö yksin ulos avaraan maailmaan.

Siitä lienee sitten kulunut noin viisi vuotta ... ajassa eteenpäin.
Mutta minusta tuntui kuin olisi niitä yhtä hyvin voinut olla
viisitoista. Tämän ajan kuluessa olin nimittäin nähnyt niin paljo
uutta, kokenut niin paljo uutta ja muuttunut niin paljo sekä
ulkonaisesti että sisällisesti, että tuo kaunis lapsuuden-koti, tuo
tyyni, laineeton lahdelma, nuo humisevat rantakoivut ja huolettomat
päivät tuntuivat minusta vain ihanan kauniilta unelmalta, jolle
todellisuudessa ei ollut vastakohtaa löytynytkään.

Olinko se minä, joka veikeänä palleroisena tuonottain polskaroin
kotilahden hiekkapohjaisella rantamalla, soutelin ja purjehdin pienellä
nimikkovenheelläni, loikoilin riippumatossa ikivanhojen kotikoivujen
viileässä varjossa ja haaveksin taivahan kuultavaa sinilakea
katsellessani? Oliko se todellakin sama henkilö, joka nyt maailman
rannan koulitsemana, elämän huolien raskauttamana ja monien toiveiden
pettämänä kulki tietänsä vanhan miehen käynnillä ja nykyaikaisen
epäilijän halveksiva iva suupielissänsä?

Paljo olin ainakin tällä välin oppinut, paljo viisastunut ja paljo --
kadottanut. Mutta aina oli huolten ja riemujen pahimmillakin hetkillä,
aina oli kaiken hetkellisen rähinän ja mellastuksen takaa jonkunlaisena
satumaisena maisemana siintänyt synnyinseutuni rauhallisen runollinen
luonto ja kotikoivujen hiljaisen vieno humina kaikunut korvissani kuin
etäinen, sopusointuisa ja tuudittava soitto. Vuosien halki oli se
säilynyt muistojeni kammiossa rauhoitettuna pyhättönä, jonne huolteni
lomassa ja väsymyksen voittaessa hiivin muiden tietämättä ja
ikäänkuin itseänikin ujostellen. Ja niin kuin kussakin pyhätössä on
suojelusenkelinsä kuva, niin vallitsi minunkin templissä armaan äitini
lempeä ja hellämielinen kuva ja hänen vieno katseensa, joka jo oli niin
monta, monta kertaa minua ohjannut ja suojannut.

Mutta sitten oli taas armoton elämä raastanut minut ulos onnellisesta
piilostani, ruhjonut sirpaleiksi mielikuvitukseni loihtimat ihanat
kuvat ja ilkkuvalla nautinnolla repostellut hienoimpien haaveitteni ja
jaloimpien tunteitteni orastavassa yrttitarhassa. Ja niin monta kertaa
oli se jo tämän hävitystyönsä tehnyt, niin monta kertaa oli se
viimeisenkin illusioonini murskannut, että luulin jo todellakin
lapsuuteni uhrilehdon raiskatuksi ja yrttitarhani maahan tallatuksi.

Mutta niin ei laita toki sentään ollut. Tuo kaukainen ja kaunis soitto
alkoi taas soida yhä vienommin ja viehkeämmin, sai mieleni lämpenemään
ja sydämmeni täytti niin kumman autuuttava rauha, jota en ollut pitkiin
aikoihin tuntenut. Tunsinpa kuinka rinnassani kypsymistänsä kypsyi
halu päästä taas noita entisten onnellisten aikojen huolettomia
temmellyspaikkoja näkemään, kuulemaan taas uudelleen kotoisten koivujen
huminaa, kotoisen käkösen kukuntaa ja lepuuttamaan rasittunutta päätäni
äidin suojelevassa sylissä.

Vain hetken tahdoin tuota entisyyttäni nauttia; sitten aioin jälleen
virkistynein voimin elämän otteluihin ja -- tappioihin. Tämä haluni se
kasvoi pian tuollaiseksi valtavaksi tunteeksi, jota aina olen tottunut
seuraamaan.

Minun piti siis päästä käymään kotonani. Ja niin heitin minä kesken
kaikki puuhani ja pyrintöni, käänsin selkäni maailman myrskyävälle
merelle -- ja matkustin.

       *       *       *       *       *

Oli tyyni, selkeä elokuun ilta, lauvantai-ilta, kun ilkeästi
tärisevissä kyytikärryissä poikkesin valtamaantieltä tuolle tutulle
ruohottuneelle haaratielle, jonka päässä jo näkyi kellertäväksi
maalattu kotiportti ja vilkkui hyöteän koivukujan väliltä nuo rakkaiksi
käyneet vaaleanpunaiset rakennukset ja valkean puhtoiset akkunalaudat.
"Vanhan puolen" keskimmäisestä savutorvesta nousi suora ja juhlallinen
savupatsas ylös siintävää taivasta kohden kuin miltäkin uhritulen
alttarilta. Ja kuta lähemmäksi taloa minä ehdin, sitä enemmän
vilkastuivat entiset muistoni.

Tuolta välkkyi asuntorakennuksien nurkitse, vanhojen rantakoivujen
välistä kaunis, tyyni lahdelma vihertävine rantaminensa ja etäämpänä
lahden suussa kohosi korkeita mäntyjä kasvava saari, jonne lapsena niin
usein oli soudeltu, milloin huvitteleimaan, milloin marjoja poimimaan,
milloin vesilintujen pesiä etsimään. Ja yli kellertävän, heilimöivän
viljapellon siinteli hiljaisten tuulenkareiden kyntelemä aava selkä,
jota niin usein oli kiitävää vauhtia purjehdittu ja jota pitkin minäkin
viimeksi olin ulos maailmalle lähtenyt.

Mutta jo avaa kyytipoika narahtelevan portin, kyökkikuistin edustalla
vanhan tapansa mukaan loikoileva ja nähtävästi vähäkuuloiseksi käynyt
Toveri-ystäväni, se kuulee kärryjen kolinan ja juosta pöllyttelee
vastaani arvokkaalla ja voimakkaalla haukunnalla. Sivallan piiskan
nenällä jo ennestänsä ajosta höyryävää hevosta ja täyttä karkua
porhallamme pihaan.

Ehdin kuitenkin jo syrjäsilmällä nähdä, että muutamat pienen liiterin
kattolaudoista olivat romahtaneet alas, että pirttirakennus on
uudelleen laudoitettu, pari kotipihan pihlajoista kuivanut pois ja yksi
noista ikivanhoista rantakoivuista kadonnut -- mutta samassa näenkin
vanhan äitini uurtuneet, aina yhtä lempeät kasvot rappusilla ja
tietämättä, miten oikeastaan tulinkaan alas ajopeleistä, syleilin jo
äitiäni ja tunsin hänen hellän suudelmansa poskillani.

Minä olen siis taas kotona.

En tarvinnut kaukaista aikaa tutkiakseni vanhan kotini kaikki tutut
paikat ja komerot, kaikki huoneet ja huonekalut, karjapihat, puutarhat,
lempipaikkani rantakoivujen alla ja rapistuneen nimikkovenheeni
uimahuoneen kupeella. Suureksi ilokseni tapasin melkein kaikki
entisellään ja sepä juuri veikin minut takaisin noihin onnellisiin
aikoihin tuoden rintaani omituisen sopusoinnun tunteen, jota en ollut
pitkään aikaan tuntenut.

Ja kun tavallisen kotoisen kylyn jälkeen taas istuin äitini vierellä,
hänen kammarinsa sohvalla, niin olinpa mielestäni vallan toinen mies
kuin tuonottain tuolla ulkona suuressa maailmassa. Kaiken sieltä
tuomani ulkonaisen kuoren ja pintapuolisuuden olin pessyt pois ja
tuntuipa varsin viehättävältä tuudittautua jälleen ... vaikkapa vain
hetkeksikin siihen luuloon, että nyt ovat kaikki elämän huolet poissa,
poissa kaikki synkät mietteet ja maailma hymyilee jälleen yhtä
valoisana, yhtä lupaavana ja salaperäisen houkuttelevana kuin
tuonottainkin ... viisi vuotta sitten.

Olinhan täällä hyvässä turvassa, vartioihan rauhan hengetär onneani ja
hiljaa ja kauniisti helisevä soitto vei minut muistossani taas
lapsuuden ihaniin unelmiin ja orastavan nuoruuteni hurmaaviin
haaveihin.

Teki mieleni jäädä tänne ainaiseksi ja uinahtaa pois koko pahasta
maailmasta.

Ne muutamat päivät, jotka sain viettää kotini tyynessä satamassa,
olivat sentään pian kuluneet. Ne olivat menneet noin tietämättä ja
nopeaan kuin mieluinen unennäkö. Taas oli minun lähteminen täältä ulos
maailmaan, jonka juuri olin ehtinyt hetken ajaksi unohtaa, taas
ilmestyivät eteeni kaikki nuo ilkeät varjot ja rasittavat huolet, jotka
kaukana maailmalla eivät minulle koskaan lepoa suoneet.

Mutta kuitenkin! Kuinka toisenlainen oli lähtöni nyt kuni silloin!
Silloin oli kotini minulle kaiken rauhallisen levon perikuva, josta
sittenkin halusin päästä, jota en lähteissäni kaivannut enkä luullut
sitä ehtiväni paljo muistellakaan. Ja nyt, nyt lähdin minä syvä kaipaus
mielessäni ja vakuutettuna siitä, että tämä kaunis kuva oli minua aina
rauhoittavana muistona seuraava. Nyt en halunnut päästä siitä, vaan
päinvastoin säilyttää koko tuon tunnesarjan jonkunlaiseksi lepoaikojen
ja väsymyksen hetkien virittäväksi nautinnoksi, elonhuolteni ja
synkkien mietteitteni vastapainoksi.

Taas seisoi hevonen kuistin edessä, taas puuhasi jo harmentunut
äitikulta lähtövalmistuksissa ja koetti niiden avulla peitellä
kyyneleitä noissa tutuissa, lempeissä silmissänsä. Ja kun sitten
vihdoin jälleen istuin kärryissä ja hevonen juoksuun kiskasi, olivat
minunkin silmäni niin himmeät, ett'en erottanut muuta kuin ajopelein
jäljessä juoksevan, haukahtelevan Toverin, aukijääneen portin pielessä
nenäliinaansa huiskuttelevan pikku siskoni ja tuolla kyökin kuistilla
vanhan äitiparkani, joka kai myöskin lie jotain valkeaa jäähyvästiksi
heiluttanut.

Oli jo monet virstat ajettu, ennenkuin mieleni taas selveni muun
maailman vaikutuksille ja ihmeekseni tapasin itseni sanomasta
kyytimiehelle, että "hyvätpä nuo näkyisivät taas rukiin oraat olevan."

"Eivätpä olisi huonotkaan, kunhan vain ei halla niitä syksymmällä
panisi", vastasi kyytimies piippuansa sytytellen.

1894.



SYDÄN OTTI OSANSA


"Kas niin, nytkö se jo onkin lopussa", arvelin itsekseni laskiessani
pöydälle pienehkön, vaatimattoman novellivihon, jota keinutuolissa
mukavasti liekutellen olin suurella nautinnolla lukenut.

Se oli nähtävästi nuoren aloittelijan kyhäystä, sillä esitystapa oli
kankeaa ja epätasaista. Ja sitä paitse oli se kirjoitettu niin
naisellisen herkällä tunteellisuudella, että täytyi toisinaan melkein
tahtomattansakin hymyillä. Onpahan siinä vielä yksi, joka ei häpeä
tunteitansa eikä huoli niitä peitellä, kuten sovinnainen tapa vaatii.
Hänellä ensistäänkin on tunteita ja sen lisäksi sangen hienoja
tunteita. Ja nämä sydämmensä hienoimmat untuvaunelmat antaa hän noin
avomielisesti kaikkien naurettaviksi, jättää nuoren mielensä vihanimmat
oraat koko maailman tallattavaksi.

Hän uskaltaa sen tehdä, hän ... näetkös!

Tai ehkäpä hän ei ymmärrä, mitä tekee, poika parka! Kirjoittaa vain,
mitä tuntee ja ajattelee, sen enempää miettimättä. Ehkä hän ei edes
tiedä, että tässä mitään uskallusta kysytään. Hän on vielä luonnonlapsi
ja -- onnellinen.

Niin eksyivät arvostelijan ajatukset harhailemaan lapsuuden kaukana
häämöittäville kisailutanterllle, siirtyivät noihin viattomain
huvitusten suloisiin aikoihin.

Nojatuoli unohtui nyököllensä taaksepäin ja vähitellen sammui sikarin
pätkäkin kädessäni.

Olivat ne sentään onnellisia aikoja nuo, jolloin sydän vielä niin
avoimesti sykähteli kaikelle kauniille ja puhtaalle maailmassa!
Oikeinpa mieli kyyneleet niitä muistellessa silmiin kihoamaan. Näin
väikkyivät ajatukset vallattomina omia teitään.

Äkkiä putosi sikarin tuhka syliin.

"Hyih, tuota vietävää...!"

Niin, niin, mies parka, kyllä maailman ranta vielä sinutkin
koulitsee ... saatpahan nähdä. Kunhan saat kumppaneiltasi ja
tuttaviltasi niellä purevaa ivaa ja pilkantekoa itkemistäsi kyyneleistä
ja pettävistä unelmistasi, niin eivätköhän aukea sinunkin silmäsi. Jo
kovenet kuin kovenetkin, poloinen. Akkamaisuuttahan se on tunne-elämä,
pelkkää lapsellisuutta vain. Ikäänkuin naiset sitten olisivat
tunteellisia ... ja tuntea voisivat? Harvat, verrattainpa harvat heistä
edes rakkautta tuntea voivat ... saati sitten muita hienomman ja
kehittyneemmän sielunelämän tunteita. Kyllä se on surkeaa!

Ja unelmat -- mitä ne ovat? Huonoon maineeseen joutunutta korutavaraa,
joille uusaikainen nulikkakin jo nauraa hohottaa ... samoin kuin
nykyajan neitoset rakkauden tunnustuksille. Tekisipä mieleni käyttää
tässä erästä kansanomaista lausepartta, joka ei juuri ole hienoimpia,
mutta sitä purevampi se on ... mutta en viitsi tuhlata sanoja selvälle
asialle.

Kyllä aukeavat silmät vielä tuollakin poloiselta. Ja parasta saattaa
poika tajuunsa niin pian kuin mahdollista. Parempihan se on hänelle
itsellensäkin tietää, millainen aika, ihmiskunnan enemmistö ja maailma
oikeastaan on. Poika raukalta säästyy sillä lailla monta katkeraa
hetkeä, monta kirpeää kyyneltä!

Hm ... tuollainen hellä ja tunteellinen sydän on raskain syntymälahja,
minkä ikinä voi kehtonsa keijukaisilta saada. Sen pahempi huomaa sen
taakan vasta mies-ikään tultuansa ... ja siiloin on se useinkin --
liian myöhäistä. Silloin ei auta muu kuin joko kaikkien uhalla ja
pilkatessa säilyttää avomielinen sydämmensä, vetäytyä kuoreensa kuin
itseänsä vaistomaisesti suojeleva simpukka ... ja kärsiä ... kärsiä
itsensä vähitellen kuoliaaksi ... vitkalleen kuin hienolla tulella
poltettaessa! Taikka turvautua raakasisuisten vastustajiensa aseihin:
pilkkaan ja välinpitämättömyyteen ... jos viitsii pilkatakaan.

Odota, missä ne olivatkaan tulitikut?

Tikkulaatikkoa etsiessä sattuivat hänen silmänsä vanhan Voltairen
älykkääseen, mutta ilkamoivaan kuvaan, jonka hän kerran oli hankkinut
seinällensä merkiksi silloisesta kannastansa maailman menon suhteen.

Raapaisin tulta ja sytytin sikaarini uudelleen.

Niin, pureva ivailija, se taitaisi olla nykyajan mieleen. Tuommoinen
teräväkielinen ja arkailematon repostelija, joka mistään välittämättä
lyö nauruksi kaikki, unelmat, ihanteet, ihmiset, tunteet, jumalat,
epäjumalat, kaikki tyyni! Kaikki on turhuutta, kaikki naurettavaa,
lapsellista, tyhjää! Sellaista ne sietäisivät... Mutta sekin edellyttää
jo valistunutta, sielukkaampaa yleisöä ... kehittyneempiä ihmisiä...

Voisivatko edes vetää siitä sen johtopäätöksen, että tuo pirulainen
tahtoo muita siihen surkeuteen, missä ei mitään pyhää ja pysyvää ole?
Rahaa he vain pyytävät ja ajavat takaa ... rahalle he kumartavat ... ja
sen edestä vakaumuksensa -- myyvät! Tai onko heillä edes mitään
mielipiteitä ... onko heillä vakaumuksia, joita he kaupitella voisivat?

Maailman menoa ja paksunahkaisia lähimmäisiänsä tarkastaessa tekee jo
mieli epäillä sitäkin. Ovatko he vain paksunahkaisia, vaan ovatko he
myöskin paksupäisiä, joille on vallan sama, minne päin mennään, mitä
tehdään, kunhan purjetuuleen laskea höllötellään... Se on helpompaa ...
on aina ollut ja on tietysti edelleenkin helpompaa.

Niin, tuuliviiri se lienee nykyajan ihanne... Aika on menettänyt kovan
maaperän jalkainsa alta, siltä puuttuu ihanteellisia päämääriä, Aika?
Miksi sanon aika, kun tarkoitan ihmisiä, yhteiskunnan täys-ikäisiä
ja -valtaisia jäseniä, korkeampaankin sivistysluokkaan kuuluvia
kansalaisia. Ja kansalaisiahan he ovat ... veronsa maksavat ...
vaaliuurnallekin väkipakolla saadaan ... elävät ja toimivat ...
kasvavat, lihovat ja sikiävät ... mutta ovatko he yksilöitä? Onko
heidän joukossansa yhtään, joka omaa erikoiset, yksilölliset, henkiset
ominaisuutensa ... ja joka pysyy uskollisena näille ominaisuuksillensa,
luonteellensa? Onko heissä ainoatakaan luonnetta?

Tekisipä mieli epäillä muistavatko he enää tai ovatko he koskaan
tulleet ajatelleeksi ... vielä vähemmän tunteneet, mitä luonne
merkitsee...

Nuorisoltakin alkaa jo puuttua ihanteellisia päämääriä ...
luonteenomaisia vakaumuksia ... vapaan ja kehittyneemmän yksilön
elinehtoja, joita paitse kaikki henkinen elämä on ikuisesti kapaloonsa
tuomittu. Itseys on monelle jo nuoruudesta tuntematon käsite ... ja
pyrkiikö hän myöhemminkään kehittämään itseänsä ... ja luonnettansa,
Eiköhän vain ole valta, vaikutus ja raha hänen ainoa päämääränsä?

Siis eteenpäin vain, vaikka henkinen itseys ryönään ryvettyisi,
vakaumukset, mielen jalous ja tunne-elämä tahraantuisi ... ja vaikka
parhaatkin unelmat vapaan ilman puutteessa kituisi ja kuoleutuisi.
Niin, missä on henkinen ylimystö, henkinen ylimysmieli, jonka
Gessler-hatulle vielä kumartaa viitsisi?

Taas pysähtyi keinutuoli. Lamppu pöydällä hyrrytti hiljaista
hyrinätänsä ... ja tuon tuostakin helähtelivät ulkona ajurin tiu'ut.

Historiasta tulisi meidän oppia? Mitä pitäisi meidän sieltä oppia,
sillä sekin on kirjava kudos, jossa yksilöt ja luonteet hajanaista
kokonaisuutta kokevat ko'ossa pitää. Ja keinujan ajatus oli taas
irralleen riuhtautunut ja vauhkona kiiti se nyt muinaisten aikojen
valtateitä harppaillen hurjana Intiaan, Japanin vanhoihin
sivistysoloihin, Venäjän kirjallistaiteellisen maailman menneisiin
vaiheisiin ... hyppäsi siitä Balkanniemelle ... sen omituisia
oloja vatvoen ... ja pysähtyi vihdoin levähtämään Kreikan tyynen
ja sopusuhtaisen taidetemppelin holveikko-raunioille. Mutta
sekään ei tyydyttänyt ... siitä lensi se suhisevin siivin Rooman
mahtavuuden aikoihin ... tapaili luonnostellakseen sen kuuluisia
persoonallisuuksia ... kaikki vilisi kuin karusellissa sielunsilmän
edessä ... ja päätyi hän vihdoin miettimään nykyisen Ranskan kukkeaa
kukoistusta kirjallisuuden ja taiteen alalla.

Mon dieu, Ranska se nyt muka on etukynnessä ... sehän on edustavinansa
uusinta, nykyaikaisinta sivistystä ja taidetta. Mokomakin
Panamajuttujen ja muiden skandaalein häpäisemä maa! Siihen se
rahanhimo vie, siihen se vie...!

Ei ainoatakaan luonnetta ... ei mitään hengen aateluutta!

Ja meillä sitten? Kuinka on laita meillä ... nuoressa, vasta
keväisille kerkillensä puhjenneessa sivistyksessämme? Taaksepäin se
menee sekin ... yksilöitä ei enää ilmesty näköpiiriin, yksilöitä,
joilla olisi tunteita, mielipiteitä ja vakaumuksia, joita he luonteen
lujuudella puolustaa uskaltaisivat. Ja kirjallisuus? Jos sitä jonkin
verran jo onkin, niin vaikuttaako se kehenkään, lukevatko sitä muut
kuin kourallinen naurunalaisia vintiöitä? Kannattaako tässä maassa ...
jos edes sallittaisiinkaan -- niin kannattaako meillä enää kirjoittaa
luonteen vakaumuksiin perustuvia ajatuksia ja avoimia, rehellisiä
tunteita? Hulluhan se on, joka unelmissa -- sillä ne leimataan ehkä
unelmiksi nekin -- väikkyy, kun kerran voi afääriä tehdä, ansaita
rahaa, rahaa, rahaa!

Ja mitä hän sillä rahallansa sitten tekee, jos se yksin arvokas
päämäärä on ... ja muu kaikki narrin haihatettavaa? Näkyväinen kuori on
hänelle kaikki, näkymätön ydin, hengen viljelys ja kehitys korkeampaan
elämään ei kuulu häneen, sillä hän tuskin siihen kykenevä onkaan. Eihän
hän sellaisia pilventakaisuuksia rupea miettimään kuin ovat taiteet,
kirjallisuus ja oman synnyinmaansa menneet vaiheet, sillä hän pyrkii
valtaan ... ja rahaan. Hulluhan se on, joka turhia miettii, kun toimia
voi. Ja hullumpi vielä, joka menneiden aikojen hämäristä kätköistä
viisauksia etsii ja niiden perustuksella koettaa pysyväistä pohjaa
tulevaisuuden mahdollisuuksille luoda! Ja hulluin kaikista se, joka ei
viskaa kynäänsä hiiteen ja rupea vaikka, -- (samassa putosi
sikaarinpätkä maahan hermostuneista hyppysistä) niin, vaikka
sikaarikauppiaaksi taikka avaa uutta huonekalukauppaa?

       *       *       *       *       *

Uhhuh, olipa se ankara purkaus! Oikeinhan tässä jälleen oli innostua
kuin mikäkin narri. Ei kannattaisi, eipä tosiaankaan kannattaisi enää
intoilla.

Mutta niin se on, kuu sattuu oikea hetki. Ja hetki niin, sehän se
on nykyaikaisten ihmisten määrääjä; eilinen päivä hänen toimiensa
tuomari ... ja huominen hänen epätietoinen tulevaisuutensa. Hetken
nautintoako he vain tavoittavatkin? Siihenkö he siis tyytyvät? Hetken
suosiota ja mainettako he siis etsivät ja siitäkö he jo riemuitsevat?

Mutta hetkikin edellyttää jo aikaa ... edellyttää ajan normaalista
käsitystä ... elämää ajan varmojen rajojen sisällä. Onko heillä
todellakin ajankäsitystä? Jos heillä se olisi, olisi heiliä ajallisen
ihmisen tunteet, mielipiteet, vakaumukset, luonne ja koko se henkinen
elämä, jonka olemassa-oloa tekisi mieli epäilemään -- niin autuaallisen
tyytyväisiltä he näyttävät myötätuulta laskiessaan paksupäisyytensä
ruorin turvissa.

Vai olenko minä väärässä? Ehkä elänkin -- tietämättäni -- keskellä
henkisiä, virkeitä kirjallis-taiteellisia ja kaikin puolin kehittyneitä
kanssa-ihmisiä, jotka avoimesti ja rehellisesti voivat puhua tunteista
ja vakaumuksista, joilla on henkisiä pyyteitä ja pyrkimyksiä, osanottoa
ja inhimillisyyttä ja jotka näennäisen paksunahkaisuutensa takana
piiloittavat värähtelevää, yksilöllistä elämäänsä?

Mutta tämä on heissä siiloin täysvalmista, ett'ei heidän suinkaan
tarvitse sitä enää täydennellä uusia kirjoja lukemalla, taide-ilmiöitä
seuraamalla eikä tietojansa kartuttamalla niinkuin jotkut harvat
vielä tyhmyydessänsä pitävät velvollisuutenansa. Ovathan he
suorittaneet tutkintonsa, onhan korkea esivalta uskonut viran heidän
hoidettavaksensa, tilaavathan he jonkun päivälehden ... ja mitä
lempoa heiltä vielä voidaan vaatia? Heillä on siis jo sisässänsä,
jossakin piiloitetussa säilyssä se henkisen elämän määrä, joka heidät
tyydyttää ... ja jolla he valtion tyydyttävät... Mitä heitä liikuttaa
millä kannalla maan kirjallisuus ja taide milloinkin on...? Se on siis
heistä kuin maan kulttuurielämästä irrallaan oleva loiskasvi, joka
juuri siedetään siinä, mutta josta ei tarvitse kenenkään välittää eikä
selvää ottaa.

Vihdoin otti arvostelija tuon pienen, vaatimattoman novellivihon
jälleen käteensä ja selaili sitä.

Hm ... tuo nuori kirjailija on varmaankin maalainen. Miten olisivat
hänen tunteensa muuten noin hellinä ja hentoina säilyneet? Miten
olisivat hänen unelmansa muuten pysyneet noin herttaisen puhtaina,
viattomina ja -- naivina? Ja kuinka uskaltaisi hän muuten antaa itsensä
tuolla tavoin alttiiksi kaikille irvihampaille ja ärsyttää
sanomalehdistöä kertomalla juttuja, jotka eivät juuri imartele heitä.
Vai tietääkö hän ... luottaako hän siihen, ett'ei hänen sepustuksiansa
kuitenkaan moni lue? Siinä voi hän ehkä ollakin oikeassa, poloinen.

Miksi ei hän ole lähettänyt joitakuita tuotteistansa julkaistavaksi,
sanomalehdissä joilla ainakin on varma tilaajakuntansa, ja tällä tavoin
edes koettanut valmistaa itsellensä tietä Parnasson kukkulalle? Hän
nähtävästi ylenkatsoo sanomalehtiä vai olisiko ehkä niitä harvoja,
jotka eivät välitä sanomalehti-arvostelijain mielipiteistä.

Mutta siitä taudista pitää hänet heti kohta parantaa. Hänelle pitää
näyttää, mikä voima tällä neljännellä valtiomahdilla on ... ja että
sanomalehtiin voivat kirjoittaa muutkin kuin pintapuoliset
päiväperhoset. Häntä on sittenkin yksinkertaisesti nolattava, ettei
hetikohta nenäänsä kovin korkealle kohota ... ja suorastaan allikkoon
loiskahda.

Niin, tässä on arvostelijan täytettävä suoranainen velvollisuutensa. Ja
velvollisuus ennen kaikkea, se on aina oikean miehen tunnussana.

Siis kynä käteen ... ei tässä auta arveleminen. Palvelustyttö tuli
samassa pesään tulta virittämään. Ulkona olikin nähtävästi sangen kylmä
ja valittavasti narisi lumi ikkunan ohitse kiirehtijäin kenkäin alla.
Tummansinisellä taivaalla vilkkuivat tähdet niin ihmeen elävinä ja
pirteinä ... ja iloisesti roihuili kohta lieskaava valkea kammarin
uunissa... Mutta ynisevää virttänsä lauloi komea messinkikupuinen
pöytälamppu keinutuolini vieressä.

Mistä alkaisin? Ei tietysti sovi heti paikalla ruveta puhumaan noista
sanomalehtimiehiä koskevista jutelmista... Silloin syyttäisi jo
syrjäinenkin pian, että "se koira älähtää, johon karttu koskee", Ee-i,
vaan viisaasti ensin noin kautta rantain ... esimerkiksi tähän tapaan:

"Meitä niinkuin kaikkia muita kotimaisen taiteen ystäviä ilahduttaa
aina sanomattomasti, kun näemme kirjallisuuden vainiolle uuden ilmiön,
uuden henkilön ilmestyvän. Kukapa tietää eikö juuri tuosta vielä kasva
ja vartu sellainen kirjailija, jota aikamme kaipaa ... ja joka aikansa
herättää. Sillä itse teossa puuttuu meiltä sellaisia kynäniekkoja,
jotka saattaisivat kanssaihmiset oivaltamaan ja ymmärtämään tunteita ja
näihin perustuvia vakaumuksia."

"Näin toivoen käymme aina uuden kirjailijan teokseen käsiksi. Voihan
olla mahdollista, että tässä saamme tehdä tuttavuutta uuden yksilön,
uuden persoonan, uuden luonteen kanssa, joka väkipakolla yleisön saa
hereille välinpitämättömyyden suloisesta tilasta. Mutta pettynein
mielin me tavallisesti saamme viskata pois läpi lukemamme teoksen.
Ihmiset eivät uskalla olla tosia itseänsä kohtaan, toisten vuoksi he
laulavat vanhaa virttänsä, teeskentelevät, teeskentelevät tunteitakin,
joita heillä ei oikeastaan ole tai kuvaavat he ainoastaan
arkipäiväisimmät niistä. Pois nuo vanhat ja valheelliset korulauseet!
Tunnustakaamme vain suoraan, ett'emme uskalla olla tosia itseämme
kohtaan ... maailman vuoksi .. ja että tunteemme itse teossa ovat
keinotekoisia."

Ovatko ne keinotekoisia? Toisessa ovat, toisessa eivät. Ovatko tämän
nuorukaisen tunteet keinotekoisia? Eivät. Ja hänestähän juuri näemme,
ett'eivät sellaiset tunteet kuin hellyys ja armeliaisuus ole
keinotekoisia ihmisessä. Onhan jo eläimissäkin samoja taipumuksia
huomattavissa ja äitikin on hellä lapsiansa kohtaan. Ja mistäpä se
tähänkin nuoreen ja viattomaan sydämmeen osuisi, jos -- --. Ei,
synnynnäiset täytyy hänessä nämä tunteet olla.

Taisinpa äsken tehdä ennenaikaisen päätöksen aikoessani olla ankara
häntä kohtaan. Oikeastaanhan käy hän samoja teitä, joita itse olen
käynyt ja joille tässä jälleen jouduin. Kulta ja valtako muka asetetaan
tangon nenään kumarrettavaksi kuin ennen muinoin Gessler-voudin hattu?
Eei, ihanteiksi ne eivät kelpaa, sivistyneen, kehittyneen ihmisen
pyrkimyksen päämääräksi ne eivät sovellu. Meidän täytyy noudattaa
Wilhelm Tellin esimerkkiä ja käydä ohi noille epäjumalille
kumartamatta.

Mutta onko meissä niin paljo lujuutta ja itsekieltäymystä? Onko meissä
sitä hengen ylimyksellistä miellä, joka siihen tarvitaan?

Tuosta nuoresta kirjailijasta saan minä ehkä uskollisen asetoverin
tässä taistelussa, jossa kyllä voimaa ja lujuutta kysytään. Ja ehkäpä
kasvaa pian ympärillemme nuorisojoukko ... kasvaa kuin vapaaehtoinen
liitto Rütlin nurmikentällä... Jalot asiat ovat aina ennen voineet
nuorisoa innostaa ... ja vaikka aikamme nuoriso onkin veltostunutta ja
itsekylläisyyteen taipuvaista, niin voi se siitä tilastansa nousta ja
virkistyä ja noustessansa muutkin herättää. Ihanteettomuuttansa kai se
noin laiskistuu ja käy itsekylläiseksi, ett'ei sitä enää näytä
innostavan muu kuin kulta ja valta.

Hiillos uunissa oli jo saanut riitteensä ja kotvan kesti odottaa ennen
kuin syttyi tuleen se arvostelu, jonka olin alkanut ja pitemmittä
mutkitta tuleen viskasin. Yhä vilkuttivat taivaalla virkeät tähdet ja
pohjoisessa loisti lieskaava revontulten kaari niin innostavalla,
väräjävällä loimolla.

Arvelematta tartuin uudelleen kynään ja kirjoitin:

"Nykyistä aikaa moititaan hengettömäksi, köyhäksi aatteista ja
ihanteista, innostuksesta ja jaloudesta. Aineellisuuden apostolit ovat
riistäneet meiltä henkiset vaatimukset, joista niin usein kuulemme
puhuttavan vain ivalla ja pilkkanaurulla. 'Ideale krav!' Kaikkia lasten
loruja niitä muka viitsitään mainitakin!"

"Taidekin alentuu usein palvelemaan tätä hengettömyyttä, alentuu
kopioimiskoneeksi, jonka käyttäjälle jää vain jonkunlainen
sievistelemisen oikeus. Itse taideluoman henki jää näin ollen
sivuseikaksi. Tekotavasta kaikki riippuu, kyllä niinkin, virheetön
tekotapa on sopusuhtaisen taideluoman elinehto ja sen paras kaunistus.
Mutta aaterikkaus ja syvä tunne on tuon taiteellisen kuoren sisällys,
josta käy esille yksilöllisen persoonan elävä, väräjävä kuva, joka voi
meidät mukaansa temmata."

"Ihanteista ei meidän aikaiselle nuorisolle enää sallittaisi puhuakaan;
ja tuskin voi kohta isänmaasta ja isänmaanrakkaudesta puhua joutumatta
toisten naurunalaiseksi. Mikä meitä enää kohta muu innostaa kuin
rahanhimo ja afääritoimet. Siinä meidän kauneimmat unelmamme! Ja jos
puhumme tunteista, teemme sen ilkamoiden ja ikäänkuin peljäten,
etteiväthän nuo mahtane pitää minua niin hulluna ja muista eroavana,
että sellaista korutavaraa kuljettaisin. Jos taas joskus sattuisi niin
käymään, että kyyneleet silmiimme tunkeutuisivat, niin emme tiedä mihin
päin harhailevat silmämme nauraen kääntäisimme..."

Tunsin jo veren vilkkaammin jälleen juoksevan suonissani. Silmässäkin
tunsin jotakin kosteaa ... arkaileva, ilmestymistänsä anteeksi pyytävä
vieras, joka ei pitkiin aikoihin ollut uskaltanut näillä mailla
ilmestyä.

Uusien tunteiden vallassa jatkoin edelleen:

"Oikein mieltä ilahduttaa, kun tällaisena proosallisuuden,
aineellisuuden ja itsekkäisyyden aikana saa käsiinsä kirjan, jonka
tekijä astuu julkisuuteen henkisemmillä vaatimuksilla ja tarjoo meille
nuoren ja tuoreen mielikuvituksensa utuisimmat unelmat ja sydämmensä
hellimmät tunteet pelkäämättä niiden joutuvan maailmaan tallattaviksi.
Sillä ivaa on hän epäilemättä monelta taholta osaksensa saapa, jos
aikamme entisellänsä on eikä tavallista luonnettansa kiellä."

Mutta onko siis tällä ajalla mitään yhtenäistä luonnetta tai yhtenäisiä
luonteen piirteitä? Onko millään aikakaudella ollut todellakin yleisiä
luonteenomaisia ominaisuuksia? Onko mitään yhtenäistä ajateltavissa,
jos kerran on voimakkaita yksilöitä ja persoonallisuuksia? Vai näidenkö
voimakkaiden yksilöiden yhteispiirteet juuri muodostavat aikakauden
julkisen, henkisen luonteen? Se ehkä on otaksuttavinta. Mutta tältä
ajalta puuttuu juuri persoonallisuuksia. Kaikki näyttävät vain haluavan
laskea myötätuuleen... Siis minkä tuulen mukaan? Kenen mukaan? Kuinka
voimme päätellä mitään ajan luonteesta, jolla ei ole luonneyksilöltä?
Siis ei tällä aikakaudella ole mitään todellisempaa, yhtenäistä
luonnetta, vaan on se hajanainen, haparoiva, henkisesti köyhä ja vailla
koossa pitävää, henkistä ydintä.

Mutta olkoon siis hengettömyys ja ihanteiden köyhyys tämän ajan
yhteisenä leimana. Tähän päätökseen tultuani, sytytin jälleen
tyytyväisenä paperossini palamaan ja jatkoin:

"Nähtävästi on tämä kirjailija vielä vallan nuori, kokematon ja naivi.
Mutta hienon luonteensa herkimmillä tuntoelimillä on hän käsittänyt,
mitä kulttuuri-ihminen nykyään kipeimmin kaipaa ja mihinpäin
tulevaisuuden taiteen pitäisi tähdätä. Suuremmissa sivistysmaissa se
onkin tämän pyrkimyksensä jo osoittanut. Käänne on tapahtumassa.
Hengettömän taiteen valtaistuin kukistuu, ihmiset -- kulttuuri-ihmiset
-- vaativat aatteita ja tunteita, väräjävää, todellista elämää.
Tekotapa kaipasi parannusta, aseet terästystä; siinä erehdyttiin
pitämään välikappaleita tarkoitusperänä. Mutta tästä erehdyksestä
aletaan jo vihdoinkin ehkä herätä. Tämä nuori kirjailija on tämän
uudistuksen enteitä. Sentähden olemme varustanut arvostelumme
tällaisella esipuheella."

"Nyt voimme käydä tarkastelemaan teoksen eri kertomuksia ja etsiä
yksityisseikolsta todisteita väitteellemme j.n.e."

Kas, nyt se oli siinä, mitä minä niin usein olin epäselvästi tuntenut
ja aikonut sanoa, vaikka se mielikuvituksessa aina ryöppysi esille
sellaisella vauhdilla, ettei sitä saanut selkeytymään oikein
järjestetyiksi lauseiksi ja ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Tuntui
siltä kuin olisi siitä voinut kirjoittaa kokonaisia nidoksia. Ja
tuskinpa olisi sittenkään saanut sanotuksi kaikkea, mitä tarkoitti ja
sielussansa tunsi ... niin juuri, tunsi ja pyrki sitä yhtenäiseksi,
järjelläkin ymmärrettäväksi järjestelmäksi selvittämään. Mutta aina oli
ollut muita kiireitä... Aika oli alati raahannut miestä mukanansa,
retuuttanut puoliväkisin kaikenlaisiin kuolettaviin toimiin, joista ei
ollut kylliksi päättäväisyyttä ja lujuutta irtautua. Se oli
jonkunlaista puolinaisuutta, alentavaa tunnetta siitä, ettei ollut
voinut vapautua entisistä sovinnaisista näkökannoista ja itsenäistyä
omalle kaunotieteelliselle pohjallensa.

Nyt luulin minä ainakin toistaiseksi vapautuneeni tuosta henkisestä
taluttajastani. Ja ikäänkuin painajaistani paeten -- tuntui näet usein
siltä kuin olisi joku väkipakolla tahtonut miestä painaa ja masentaa --
tempasin äkkiä lakkini, riipasin päällystakin päälleni ja läksin
käsikirjoituksen kanssa hyvillä mielin kirjapainoon.

Ulkona oli liike asettumaan päin, ilta olikin jo kulunut myöhäiseen.
Kuin vihamieheensä tormasi pakkanen käsiksi mieheen, puisteli kuin
ainakin väkevämpi huonompaansa ja puhalsi kuuraan turkin kauluksen,
parran ja yksin silmäripsetkin. Puotien ikkunoista olivat tulet jo
sammuneet ja katulyhtyjen kellertävän himmeät liekit paloivat vavisten
ja arastellen. Kolkkoina ja juhlallisina kaareilivat korkeiden
kivitalojen särmäkkäät ääriviivat tummansinistä taivasta vastaan ja
hiljaista, unista virttänsä veisasivat kuurottuneet sähkölangat tuolla
ylhäällä kattojen päällä.

Mutta ystävällisesti ja kehoittavasti vilkkuivat äärettömässä
avaruudessa iloiset ja pirteät tähdet sinerväisellä pohjallansa.

1894.



TOTUUS JA VAPAUS


Olipa kerran harvahampainen, rokonrikko ja ikäkulu vanhapiika, joka
ilmoisen ikänsä oli koettanut saada itsellensä uskollista ystävää tässä
matoisessa maailmassa. Mutta turhaan. Tosin oli hänen useinkin
onnistunut aikakauden antamilla, ihmisten keksimillä kaunistuskeinoilla
itseänsä koristella siihen määrin, että joku kokematon keltanokka
mielistyi, jopa rakastuikin häneen ja vannoi heikkona hetkenä pysyvänsä
hänelle uskollisena elämän loppuun saakka.

Mutta tämä turmeltumattoman hetkenlapsen vala olikin -- väärä vala. Ja
kuitenkin oli vanhapiika aina uudelleen ja uudelleen ollut taipuvainen
ihan todella luottamaan tuollaisen innostuneen nuorukaisen ja
jalohenkisen keltanokan vakuutuksiin.

Tavallinen keskustelu lähemmän tuttavuuden syntyessä oli aina ollut
tähän tapaan:

-- Voi hyvä Jumala, kuinka te olette viehättävä, neitiseni, ja niin
intressantti ja jalo ja ylevä... Oi, jos te tietäisitte, kuinka minä
teitä kaikesta sydämmestäni rakastan ... lemmin ... jumaloin!

-- Elkää liioitelko, nuori ystäväni, te vain puhutte noin ... ette te
sitä todella tee ... tehän ette vielä tunne minua...

-- Minäkö en sitä tekisi? Minäkö en teitä tuntisi? Kuinka voitte olla
niin tyly sitä kohtaan, joka koko elämänsä pyhittää teille,
yksinomattani teille... Niin, elkää naurako elkääkä pudistelko päätänne
noin epäilevästi... Tunteeni eivät tiedä mistään epäilyksestä ...
tunnen luojan luoneen minut teidän nöyrimmäksi palvelijaksenne ...
Juuri te olette minun ihana hengettäreni, te yksin...

-- Kauniisti osaatte te puhua, rakas nuori ystäväni, osaatte vakuutella
ja .... samalla tapaa ovat puhuneet muutkin teidän ijällänne ...
mutta...

-- Mutta! Ei mitään muttaa -- eikä muita. Jako tällä ijällä ... minä
pysyn ikäni samana ... tässä suhteessa ... tämä tunne on elämäni ... ja
kestää hautaan saakka. Oi, luottakaa vain minuun ja vannonpa kautta
maan ja...

-- Elkää vannoko ... elkää vannoko!... Noin ovat jo useat muutkin
vannoneet ja kuitenkin -- pettäneet!

-- Pettäneet? Roistot pettävät, vaan ei kunnian mies. Minä en tunne
mitään petosta enkä vilppiä. Minäkö valani rikkoisin? Hyi teitä, tuota
en olisi uskonut...

Ja niin jatkuu yhä kurttiseeraus molemmin puolin. Toisinaan laimenee
hieman nuorukaisen kiihkeä into ja hän näyttää jo kylmenevän. Mutta
silloin syntyy vanhassa piiassa pelko, sillä hän luulee menettävänsä
tämänkin kosijan; ja sen vuoksi hän jälleen kiemailee ja veikeilee
harvapuheisella salaperäisyydellänsä ja vetää puoleensa kummallisen
viehkeillä ja intressanteilla silmillänsä, joista nuorukainen voi
aavistaa kaikkea, mutta jotka sittenkään eivät oikeastansa ilmaise
mitään.

Vaan juuri tuolla salaperäisellä silmäveikeilyllä hän nuorukaiset
puoleensa vetää. Ja hän osasikin verhoutua niin ihmeellisesti ... kävi
aina ... selkeällä päivälläkin tumma, paksu harso kasvoillansa, että
jokaisen katseet häneen erityisesti kiintyivät. Muutenkin olivat hänen
silmänsä kuin hunnutetut ikään.

Tämmöinen hän oli vanha neiti Totuus, jolla kyllä jo oli ollut
lukemattomia ihailijoita, mutta joka oli ne kaikki menettänyt sitä
myöten kuin tulleetkin olivat.

Miksi luopuivat hänestä kaikki nuoret herrat? Siinäpä juuri kysymys.
Vanha piika itse valitti ihmisiä pettureiksi, kavaloiksi, valapatoiksi
y.m. Mutta entiset keltanokat -- myöhemmin oli heistä useista tullut
punaneniä -- nauroivat vaan ivallisesti tuumien, että "ei se kannata".
Siinä vain ärtyi ja ärtyi kiihkosta saada selville ja omaksensa tuo
salaperäinen olento, joka kuitenkin aina piti ihailijansa loitompana ja
esiytyi kuin näkymättömän hunnun peittämänä. Miksi hän niin teki, kysyt
sinä, Tiesi varmaankin, että jos olisi harsonsa poistanut, olisivat
ihailijat säikähdyksestä avantoon juosseet. Sillä hän oli todellakin
ruma ja kaamoittava, vaikka aika ja kokemus olivat hänet opettaneet
salaperäisellä viehkeydellä itsensä verhomaan. Mutta sitä varten hän
tarvitsikin kaiken maailman kaunistuskeinot ja kaiken maailman
parhaimmat vaatturimestarit.

Ja näillä hemuillansa hän sitten kävi ja kiemaili ja ihmisten --
olletikin nuorten keltanokkain -- päät pyörälle saattoi.

Oikeastaan olisi pitänyt kieltää häneltä pääsy ihmisten ilmoille, mutta
eihän sentään voitu tehdä sitäkään, koska täällä kerran suvaittiin tuo
nuori neiti Vapaus -- oikea kouho naikkonen hänkin -- joka hurmasi
nuoret miehet innostavilla keskusteluilla ja häikäisevällä
esiytymisellänsä.

Oi, mikä kultasuu ja kaunokieli se oli, tuo samainen neiti Vapaus!
Muuten olivat nämä kaksi naikkosta luonteiltansa vallan vastakkaisia.
Toinen veti puoleensa salaperäisillä, toiveita herättävillä
katseillansa, joita hän silmiensä syvänteistä singahutteli, toinen taas
oli pelkkää avomielisyyttä ja suoruutta, puhui, puhui ja puhui ...
kuvaten kultamaita hallitsevansa... Ja puhuessa säihkyivät hänen
intomieliset silmänsä ja kipenöivät, poskipäät punoittivat heloittaen
ja pitkä tukka hulmusi tuulessa.

Ja nämä kaksi kummallista piikaista ne riivasivat nuorta väkeä saattaen
toisinaan koko yhteiskunnan häiriöön ja vavistukseen. Muut nuoremmat ja
hempeämmät neitoset eivät silloin merkinneet mitään eikä heistä kukaan
välittänyt. Koko nuoriso, tuo parraton, nokkela pirpajoukko,
juoksenteli silloin heidän jäljessänsä kuin parvi vesikauhun saaneita
hukkia. Ja siinäkös vasta temmellettiin, että vanhempain miesten alkoi
jo pistää vihaksi ja sormenpäitä kutkuttaa moinen mellakka.

Senkin maankulkijat, kaiken maailman nartut, jotka eivät anna rauhaa
nuorelle, päättömälle väelle! Kyllä tässä täytyy tehdä totinen tora ja
karkoittaa ne loitommalle siksi, että ehtii selittää pojille, mitä
naisia ne nuo oikeastaan ovat... Sillä kyllä ne veitikat tunnetaan,
vaikka aina uusissa puvuissa tulisivatkin ja oudoiksi tekeytyisivät.

Ja niin alkoi jahti ja nuo molemmat vaaralliset naikkoset saatiinkin
taas aidan ta'a häädetyksi. Mutta siihen ne pysähtyivätkin ... ja nuori
väki nosti jälleen metelin vanhoja holhojiansa vastaan huutaen, että he
repivät aidan alas ... tahtovat sulottariensa luo jälleen, jonne heitä
muka vetää vaisto ja vietti. Näiden samaisten kanssa heillä näet on
niin hauskaa ... ja kaunista ... ja ylevää keskustella...

Kaunista! ivasivat punanenät keltanokille, kyllä se kauneus tunnetaan!
Jos te kerrankaan saisitte hiukan kohottaa tuon toisen neitosen hunnun
lievettä, niin näkisitte silloin poloiset, millainen kauneus sen harson
takana piileksii. Uskokaa hyvällä kokeneempia miehiä ... te
maitoparrat!...

Mutta herrat keltanokat eivät punaneniä uskoneet silloin eivätkä ole
tainneet uskoa myöhemminkään, Varsinkin oli heidän joukossansa eräs
nuori räiväsuu, joka suurinta ääntä piti ja porusi. Hän muka on
itsenäinen ja tietää mitä tahtoo ... hän tahtoo kokea itse ... ja
valita mikä hänestä hyvä on... Ja hän tahtoo itse käydä kohottamassa
tuon salaperäisen neiti Totuuden hunnunlievettä. Eikä hän usko muita
kuin itseänsä ... ja omia silmiänsä.

Tämä uhmaileva suunpieksäjä oli nuori herra Nulikka. Hänellä oli muuten
ihmeellisen varma, oikein hermostuttavan varma tapa lausua
mielipiteensä ... ja arvostella kaikkea maan ja taivaan välillä ...
että se vanhempaa ihmistä oikein hävetti ja -- harmitti. Kuri noille!
Kuri noille! on meidän keksittävä, huusi vanha, mutta aina pirteänä ja
voimiltansa nuorena säilynyt hra _Elonhalu_. Väkisinkin vaati hän
ryhdyttäväksi tehokkaampiin keinoihin mokoman kulkuttajan
kurittamiseksi.

Mutta silloin tunkeusivat riidan ratkaisijoiksi ja kuritusten
ehkäisijöiksi nuo rauhaa rakastavaiset, kunnioitettavat vanhukset,
herrat Tietoviisas ja Kokemus, jotka säädyllisellä ja taitavalla
puheella saivat aikaan kompromissin. Antakaahan nuoren herra Nulikan
vain juoksennella aikansa hameväen jäljessä ... kyllä hän niistä
aikanaan erkanee. Ja sen hän taas tekee niin pian kuin saa nostaa
hitusenkaan tuota salaperäistä, viekoittelevaa huntua neiti Totuuden
kasvoilta.

Tämä ehdotus kompromissiksi hyväksyttiin.

Ja nytkös hra Nulikalle kiire tuli ja yks, kaks kieppasi hän aidan
yli salaperäisen lemmittynsä luo. Ja samaa vauhtia jouduttausi sinne
toinen ... ja kolmas ... ja koko liuta ... useimmat kuitenkin tuon
intoilevan kultasuisen, kaunopuheliaan houkuttelijattarensa jälkeen. Ja
sellaisella melulla ja kiireellä tapahtui tämä rynnistys, että
lahoneeksi ikäkuluksi käynyt raja-aita, jonka oli luultu siinä jotakin
toimittavan, kaatui kuuluvalla romahduksella maahan.

Mitään kummempia seurauksia ei tällä tapauksella sentään näyttänyt
olevan ... toistaiseksi. Tosin olivat koti-olot hiukan muuttuneet ja
toisinaan mieli tuo aidanmurros vanhempia hiukan peloittamaan, että jos
sieltä nyt mieron väki alkaa lappautua ja hämmingin aikaansaa, Mutta
eipä näyttänyt sekään pelko toteutuvan ... ei tullut tuota eikä tätä.

Eikä viipynytkään kauvan ennenkuin nuori herra Nulikka jo palasi
takaisin nolona, pettyneenä ja surumielisenä. Miksi noin alla päin,
nuori ystäväni? kysyivät toiset. Nuori hra Nulikka ei ensin vastannut
mitään ... huokasi vain. Mutta kun toiset yhä utelivat häneltä syytä
mielenmuutokseen, kertoi hän suorasukaisesti kuinka hänen oli käynyt.
Rukoilemalla oli hän rukoillut neiti Totuutta nostamaan huntua
kasvoiltansa ... edes hiukan ... pienen hitusen vain mutta neiti Totuus
ei siihen suostunut. Väkivaltaisella voimakkaalla tempauksella oli hän
sitten äkkiä riipaissut hunnun hänen kasvoiltansa...

Noo? ... ja mitä sitten, kyselivät toiset hymyillen.

Niin, mitä näin minä poloinen? Tavattoman vanhan, ruman akan, jonka
luisevat kasvot ilmoittivat kuolonjäykkää kylmyyttä ja jonka
silmäkuopat ammottivat tunnotonta, pohjatonta, haudankolkkoa tyhjyyttä.
Uh! oikein olin kivettyä paikalleni, minä poloinen poika, Olin nähnyt
kylläkseni ... en toista kertaa hänen huntuansa kohottaa tahdo.

Tuonoinen innostus ja luottamus oli hälvennyt kuin tuuleen. Nuori
hra Nulikka tahtoi pois tuon hirviön läheisyydestä ja pakeni minkä
kerkesi ... kauvas pois ... aina nuorekkaan hra Elonhalun
matalampisilmäisten, avomielisempäin ja iloisten impysten pariin.

"Sanoinhan minä" ilkkuivat vanhat herrat, "sanoinhan minä jo, että
herkiä pois ... ei se kannata."

-- Niin, mutta minäpä en herennyt, ennenkuin sen itse näin ja hyvä
kuitenkin, että näin... Toista kertaa se ei minua enää houkuttele ...
eikä viettele.

-- No, kunhan kuitenkin viisastut ... se on aina pääasia, lausui
itseensä tyytyväisenä hra Kokemus.

Mutta nuori herra Nulikka, joka oikeastaan ei enää nimeänsä ansainnut,
ei vieläkään tyytynyt vanhain herrain ja heidän iloisten tyttäriensä
seuraan. Heistä ei yhdelläkään ollut niin säihkyviä silmiä, niin
voimakasta intoa ja luottamusta ... eikä heistä kukaan osannut niin
kauniisti puhua uusista, oudoista maista, kansoista ja oloista kuin tuo
hurja, reipas, kiihkeä ja viehkeä neiti Vapaus, jonka seurustelun
muistot hänessä jälleen heräsivät. Turhaan häntä taas vanhat
varoittivat. Nulikalle ei ollut apua; hänen täytyi taas lähteä
seikkailuretkelle hakemaan kadonnutta kumppaliansa ja ottamaan selkoa
siitä, mihin tuo huima, kielevä ja uusia maailmoita lupaileva naikkonen
oikeastaan oli kadonnut.

Ja sillä tiellänsä se nuori Nulikka herra edelleenkin on. On häntä
nähty milloin missäkin purjehtimassa tuon levottoman, huiman ja
pitkätukkaisen naisen kanssa ... on nähty, vaan palannut takaisin hän
ei ole.

Neiti Vapaus on hänet ainakin toistaiseksi kerrassaan hurmannut ja
kahlinnut.

1891.



MITÄ MINÄ SAARELAISILTA OPIN?


Olin jo kauvan ikävöinyt nähdäkseni todellista merielämää ja oikein
reipasta saarelaiskansaa, joka on tottunut taistelemaan vaaroja vastaan
ja pelkäämättä katsomaan kuolemaa silmiin. En tiedä, miksi aina lienen
halveksinut maalaiselämän velttoa hiljaisuutta ja noiden rauhallisten,
untelojen sydänmaan kylien tyytyväistä elämää. Voimakasta, vaarallista
elämää olin kaivannut, sillä se on täyteläisempää ja virkistävämpää.

Tietysti on rauha ja lepo välttämätöntä tuon tuostakin, että saa
ikäänkuin ko'ota taistelun touhussa repaleituneen olemuksensa, punnita
kokemuksensa ja harkita elämän johtavia aatteita.

Mutta liiallinen rauha ja lepo meitä veltostuttavat ja saattavat meidät
turhanpäiväisiin mietiskelyihin. Ja joutava mietiskely taas ei hyväksi
ole, sillä suurimpia salaisuuksiansa ei maailma meille sittenkään
ilmaise.

Pois sentähden turhat mietteet ja käykäämme ulos voimakkaaseen elämään!
Purjehtikaamme tuonne keskelle kuohuvaa merta "saarehen selällisehen",
missä asuu pelvoton kalastajakansa taistellen voitollista taisteluansa
luonnonvoimain ja kuoleman kanssa!

Kotkan laivasillalta astuimme me, toverini ja minä, vankkaan,
kaksipurjeiseen luotsiveneeseen ja käänsimme keulan kohti aavaa
ulappaa, missä lakkapäiset Suomenlahden laineet tursuillen
leikittelivät keskenänsä kuin kömpelöt vuoripeikot tarmokkaissa
kisailuissaan.

Ja yli vaahtoisten vyöryjen kiitää loiskien ja ilkkuen keveä, tervattu
pursi, jonka punaraitaista purjetta raitis merituuli tasaisesti
pullistaa. Ruorissa istuu vanttera ja ahavoitunut keski-ikäinen mies,
jonka karkea, punainen parta sakeana töyräänä verhoaa alaleukaa ja
kaulan alustaa ja jonka pienet ja vilkkaat harmaansiniset silmät
tirkistelevät virkeinä silmäkuopistansa kuin tulivirkun kärpän silmät
raunion reiästä. Mutta kasvojen jänteret ja koko ulkomuoto pysyy
tyynenä ankarissakin myrskyissä kuin syvän vuorilaakson pohjalla olevan
mustanpuhuvan lammen pinta.

Keulan puolella istuu luotsin 14-vuotias poika, täydellinen
pienoisjäljennös isästänsä: sama punaisen kellertävä tukka, leveät
hartiat, leveänpuoleiset kasvot, pienet, harmaat silmät ja isän tyyni
ilme ulkomuodossa hänelläkin. Hän puhelee ilmasta, tuulesta,
kalastuksesta, laivakulusta ja luotsimatkoista kuin vanha mies ainakin
eikä naura ääneen koskaan. Eikä hänen kanssansa tee mielikään laskemaan
leikkiä niinkuin muitten mannermaan poikasten kanssa. Näyttää kuin
hänen leikkinsäkin olisi vallan toista laatua.

Kysäisen sentään kerran ilkimielissäni, että "joko sinä olet tuumannut
akkaa itsellesi?" Hän ei vastaa mitään; katsoo vain vähän aikaa minuun
puoleksi tutkivalla, puoleksi halveksivalla silmäyksellä, mutta kun
kasvoistani lienee huomannut, ett'en tyhmyydestä tuota kysynyt, veti
hän leveän suunsa melkein huomaamattomaan hymyyn. Siinä kaikki.

Poltatko tupakkaa? kysyin tarjotessani hänelle paperossin. Ei hän polta
tupakkaa eikä ota ryyppyäkään muulloin kuin talvi- ja syyskylmän aikana
merellä oltaessa. Mutta silloin kuitenkin otat? Otan, silloin otan ja
silloin ottaa isäkin. Tarjosin hänelle taas makeisia, konvehtia; jonkun
hän niistä otti eikä kauvan imeksinytkään, purasihan vain pari kolme
kertaa ja nielasi.

Mutta tuohan on tyyni ja hidasluontoinen kuin joku töppösten kantaja
Savon sydänmailta, ajattelin itsekseni. Päätelmäni oli kuitenkin
ennenaikainen; sillä kun samassa isän voimakkaan selkeä ääni komensi:
"Matti, kuti kiini!" -- niin jopas liikahti eri tavalla kuin me
mantereen perukkalaiset.

Ja kun sitten Suursaaren kolme vuorenkukkulaa alkoi sinertää näköpiirin
reunassa ja laivoja mennä viiletti ristiin rastiin uljaan ulapan
selällä, niin pojan muotokin sai virkeämmän ilmeen. Puheltiin siinä
laivakuluista kesällä ja syksyllä, arvailtiin minne tuo ja tämä laiva
"seilasi", mitä niillä mahtoi olla lastina j.n.e.

Yhä virkeämmin puhalsi kummallisen hiukaiseva merituuli ja entistä
nopeammin huhki köykäinen aluksemme yli aaltojen vahtoisten harjain.
Yhä korkeammalle kohosivat Suursaaren vuorten huiput ja jopa alkoi
vähitellen koko saarikin silmälle selvetä. Loistoja ja majakoita näkyi
pienillä ulkoluodoilla ja kirkkaasti vilkutti Pohjoiskorkean
majakkatornin lasinen seinusta ilta-auringon valossa -- -- --.

Tuossa lepäsi nyt edessämme mainingeista lainehtiva Suurkylän lahti
kallioisten rantojen, vuori-ylänköjen ja vanhan, humisevan hongiston
suojassa. Ja siistin maalaiskirkon juuressa levisi siinä itse
kalastajakylä, jonka muodosti lukuisa joukko pieniä asuinrakennuksia ja
kokonainen kiertomuuri ulkohuoneita kalojen ja kalastusneuvojen
säilyttämisiä varten. Kiukeroiden, koukeroiden pujottelihe siinä
asuntojen välistä hiekkainen kyläntie, joka mutkikkaine solinensa teki
oikein labyrinttimaisen vaikutuksen. Hiljalleen ja keveästi keinuen
kuin joutsen aaltosten harjalla lipui aluksemme rantalaiturin luo,
missä parvi itsetietoisen näköisiä paitaressuja, joku vaimonpuoli ja
tutiseva vanhus meitä vastaanotti.

Olimme siis nyt Suursaaren Suurkylässä, neljän peninkulman päässä
mantereesta.

       *       *       *       *       *

Noin kolmisen viikkoa olin asunut täällä "saaressa selällisessä" ja
olin tämän ajan kuluessa mielestäni nähnyt ja kokenut paljokin uutta ja
opettavaista. Olin oppinut tuntemaan saarelaiskansan, joka myllertäväin
luonnonvoimain ympäröimänä ponnisteli tarmolla toimeentulonsa puolesta
ja uskalsi käydä kamppailuun itse manalan mahtienkin kanssa, Olin
oivaltanut, että paras keino velttoutta ja haluttomuutta vastaan on
vaarallinen elämä. Elämän koko voima on taistelussa, olkoonpa sitten
taistelu mitä laatua tahansa. Se yksin pitää meissä vilkkaina ne
nesteet ja sen virityksen, jota tarvitsemme saadaksemme uskoa ja
luottamusta. Luottamusta mihin? kysytte. Luottamusta juuri elämään ja
itseemme, sillä kun se meissä kerran on, ei haluttomuus meissä
pysyväiseksi pääse.

Miksi on ihminen ja ihmiskunta oikeastaan olemassa, mietin ennen
muinoin usein itsekseni, Mistä ja mitä varten on elämä syntynyt? Nyt se
selvesi: lämmöstä syntyi voima ja elämä, syntyi oman luontonsa pakosta
ja itseänsä varten. Samoin on ihminen täällä itseänsä ja omaa
yksilöllistä kellitystänsä varten. Mitä varten kukkii nurmella kukka,
miksi kypsyy kankaalla marja? Kukkii vain kukkiakseen, kypsyy vain
kypsyäkseen; luonnon voiman laista se sen tekee eikä siihen muuta
selitystä ole eikä tarvitse olla.

Olin nähnyt Suomenlahden aavan ulapan raivoisana hyrskyvän ikivanhoja
rantalouhikoita vastaan ja tuntenut suolaisen meriveden jäähdyttävät
pisarat poskillani seisoessani tuolla sylten korkuisella
rantakalliolla. Olin nähnyt kuinka nuo voimakkaat, vahtopäiset aallot
ilman epäilystä ja heikkoutta ryntäsivät kärkeviä paaseja vastaan --
varmaan kuolemaan.

Ja tämä, tämä juuri tuntui minusta kuin manaukselta. "Mikä olet muka
sinä", kuulusti tuo lakkapää laine minulta kysyvän ylenkatseen ylpeällä
hymyllä, "mikä luomakunnan herra olet olevinasi sinä, joka epäilet,
horjut ja -- pelkäät. Katso tänne, raukka, minä tiedän kohtaloni minä,
tiedän hautani kaivetuksi tuohon rantakallion syvänteeseen -- -- mutta
rohkeasti ja ylpeästi käyn minä loppuani kohti kuin sankari varmaan
kuolemaan."

Näin kuulusti minusta merten vuolas aalto opettavan ja sen opetuksen
olin mielestäni tajunnut. Mutta kuinka moni meistä tajuamillensa ja
hyväksymillensä periaatteille uskollisena pysyvät?

       *       *       *       *       *

En huoli antautua minkäänlaista kansatieteellistä esitystä laatimaan
suursaarelaisista, heidän tavoistansa ja elämästänsä. Tavallista
matkakertomusta en myöskään ole aikonut kyhätä, vaan kuvailen
mieluummin palausretkeni saaresta, koska sekin oli minulle opiksi ja
antoi lisätukea saarella saamilleni kokemuksille.

Lähtöni tuli sattumalta niin äkkipikaiseksi, että tuskin ehdin
kapineeni ruopaista kokoon ja hyvästit jättää majataloni ystävälliselle
isäntäväelle. Luotsia kutsuva laiva ilmestyi äkkiä ja odottamatta
Pohjoisrivin takaa ja nopeana kuin orava riensi valantehnyt, notkea
luotsimies aluksellensa, jonne minä perässä.

Ja ennenkuin ehdin oikein miettimäänkään istuin jälleen keinuvassa,
köykäisessä luotsiveneessä ja viiletin täysissä purjeissa pitkin aavaa
ulappaa. Tuuli oli jo kiihtynyt melkoisen ankaraksi ... sitäpaitse oli
se tuollainen vinha nousutuuli, niin että reipas ruorimieheni jo
pelotteli minua meritaudilla.

"Mutta mehän nousemme tuonne laivaan ... eikö niin?"

"Niin teemmekin, mutta laivallapa tämä tuuli juuri tuntuukin."

Tuossa tulla pursusi luotsattava laiva, pienenlainen tanskalainen
kuunari ... matkalla Kotkaan puutavaroita noutamaan.

"Mutta mitenkäs tällaisessa tuulessa päästään edes laivan viereen ...
rutistumatta?" kysäsin perämieheltäni, joka juuri alkoi kuunarin taitse
kiertää toiselle sivulle.

"Mikäs kumma nyt on päästä, kun on täysi päivä eikä sentään tämän
kovempi tuulikaan puhalla. Mutta kun syyspimeällä ... oikeassa
myrskyssä ... pitää laivaan kavuta, niin... Äkkiä heitetään vain nuora
laivasta ... ja kun olet saanut sen vyötäistesi ympärille sidotuksi,
niin vetävät laivamiehet sinut ylös kannelle kuin ahvenen ...
läpimärkänä tietysti!"

Vai niin, ajattelin itsekseni, enkä virkkanut mitään siihen asiaan.
Eikä hän olisi ehtinytkään sen pitempiin puheisiin, sillä nyt oli hän
jo täydessä touhussa: reivasi purjeet, kiinnitti laivasta heitetyn
touvinnenän keularenkaaseen, keräili irtaimistonsa ja haalasi venettä
lähemmäksi. Huima hyppäys vain, niin oli hän jo laivan kannella, jonne
minäkin melkoisten ponnistelujen jälkeen pääsin kapuamaan.

Tuuli oli yhä kiihtynyt ja puhalsi nyt ankarasti pitkin Suomen lahtea.
Laiva keinui ja huojui ja mastot humisivat ja touveissa vonkui ja
vinkui kimeä-ääninen tuulispää.

Laivaväki oli nuorta, kasvavaa joukkoa, mutta rohkean näköistä ja
uljasta väkeä se oli. Ainoa vanhempi mies oli kuunarin kapteeni, jonka
jäykät kasvonpiirteet ja ruskeat poskipäät kertoivat kovista otteluista
ja voitetuista kärsimyksistä. Jäykkyydestänsä huolimatta osasi hän
sentään hymyillä varsin miellyttävästi ... ja hänen miehekäs äänensä
kaikui avonaista suoruutta ja ystävällisyyttä.

Teki mieleni ryhtyä puheisiin hänen kanssansa. "Eivätkö merimiehenne
sairasta koskaan meritautia?" utelin häneltä ruotsin kielellä
tuntiessani samalla kummallisia ellostuksia sydänalassani.

-- "Kyllähän se joskus ahdistaa tottunuttakin merimiestä ... eivätkä
muutamat hevillä otakaan karaistuaksensa. Tuo Henrik tuolla
esimerkiksi, on nyt jo ollut kolme vuotta merellä ... ja kuitenkin
sanoo hän yhä sitä silloin tällöin tuntevansa."

-- "No, eikö sitä vastaan löydy mitään tehokasta keinoa vai --?"

-- "Onhan minulla omat keinoni", nauroi kapteeni vastaani leveästi,
"jos näette vain huomaan jonkun rupeavan kalpenemaan, niin mars! ylös
mastoon lokkia tai suurseiliä korjailemaan."

-- "Jako kipeän miehen komennatte semmoiseen vaaraan."

-- "Ei auta ... ja vaara karkaisee luontoa ... merellä ei saa
peljätä..."

-- "Tietysti ei", koetin minäkin hymyillä vastaan ... "mutta voipihan
heikontunut, merikipeä mies helposti horjahtaa ja pudota suin päin ...
mereen ... Ja silloin..."

-- "Niin, silloin on hän auttamattomasti hukassa ... me emme voi häntä
enää auttaa."

-- "Jako sinne jätätte miehen?"

-- "Sinne hän jää ... _me emme voi_ ... mutta senpä hän hyvin tietääkin
ja siksi hän istuukin siellä lujassa kuin takkiainen villavaatteessa,
sillä näettekös, elämä on heillekin rakas..."

-- "Tietysti on se rakas, mutta jos uupumus tai kouristus tapaa,
niin..."

-- "Niin on hän mennyttä miestä ... merellä katsokoon kukin eteensä",
lisäsi hän totisesti ja päättävästi.

En voinut tuohon sanoa juuri mitään. Oikeastaanhan taitaa olla sama
laita maallakin. Mutta jonkunlaisella säälillä katselin noita
poikaraukkoja, jotka tuolla raakapuun nenässä jo hääräsivät reivaten
purjetta hiukan pienemmäksi, kiihtyvän luulen vuoksi. Raukoilta he
eivät sentään suinkaan näyttäneet kannelle taas laskeuduttuansa;
päinvastoin näyttivät he katselevan lainevyöryjä ikäänkuin
uhkamielellä.

-- "Ei teitä taida pelottaa myrskyssäkään?" kysäsin eräältä noin
20-vuotiaalta nulikalta.

-- "Tahtoihan se sentään alussa vähän ... mutta mitäpä tässä pelkokaan
auttaisi..."

-- "Vaan eikö tee joskus kuitenkin mieli ruveta maalaiseksi...?"

Poika nauroi aika makeasti ja vastasi sitten:

-- "Minä olen meren saaressa syntynytkin... Ei merimies maalaiseksi
rupea..."

-- "Ja miks'ei...? Onhan se rauhallisempaa ja turvallisempaa..."

-- "Olkoon vain, mutta merimiespä ei rauhasta välitäkään..."

-- "Vaan mistäs hän välittää...?"

-- "Iloisesta elämästä ja -- vapaudesta!" nauroi hän mennessään jättäen
minut siihen maalaisineni ja turvallisuuksieni.

Meritauti ahdisti minua sillä matkalla kovasti ja kiitinpä onneani, kun
taas tunsin kovan maaperän jalkojeni alla Kotkan laivasillalle
astuessani.

Mutta saarelaisten ja merimiesten puheet ne painuivat syvälle mieleeni.
Tällä matkallani se selvesi minulle, että heidän reipas ja
vaaranalainen merielämänsä kasvattaa karaistuja miehiä, mutta
maalaiselämä vain tällaisia raukkoja kuin -- minäkin olen.

1891.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Testamentti y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.