Title: Pääskyisen Pakinat - Kertomia kiehkurainen Suomen kieltä oppivaisten hytödyksi
Author: Eero Salmelainen, - To be updated
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Pääskyisen Pakinat - Kertomia kiehkurainen Suomen kieltä oppivaisten hytödyksi" ***


PÄÄSKYISEN PAKINAT

Kertomia kiekkurainen Suomen kieltä oppivaisten hyödyksi

Toimittanut

EERO SALMELAINEN



Kuopiossa,
A. Mannisen perillisten ja Fr. Ahlqvistin tykönä,
1867.



Puheen aluksi.


Jossakiki määrin sitä puutetta poistaaksemme, mikä näihin asti
Suomen kieltä oppivaisilla en semmoisesta harjoituskirjasta ollut,
joka sekä selvästi osottaisi kielemme rakennuksen ja luonnon, että
myöskin samalla tarjoaisi jotakin sisällyksensä puolesta nuoren
kansan luettavaksi soveltuvaista, olemme ennen toimittamista,
vaan nyt uudelleen korjaamista kirjoituksistamme sommitelleet
lukemiston kultaisen kokouksen, ja siihen samassa tarkoituksessa eri
kirjoittajoiden teoksista valitsemalla liittäneet eräitä runojakin.
Parhaana silmämääränämme on siis tämän johdosta ollut selvä ja
sotkematoin kielen puhtaus, ehkä siinä sivussa olemme kirjaamme edellä
muiden kokeneet semmoisia kertomuksia saada, jotka niin olisivat
huvittavaisia lukea, kuin myöskin nuorisossa nousevassa herättäisivät
puhdasta siivollisuuden tuntoa ja ylevätä kauneuden mieltä. Joka
taas ei Suomen kieltä oppiaksensa luule näitä "pääskyisen pakinoita"
tarvitsevansa, elköön heitä sen vuoksi he kuitenkaan hyljätkö;
kuunnelkoon heitä jouto-hetkinä aikansa vietoksi, niinkuin hän ennen
lapsena ollessansa pääskyistä ja sen viatointa viserrystä luultavasti
jo monestikin kuunteli.

Kuopiosta Lokakuussa 1861.

                                            Toimittaja.

_Muistutus_. Ne kertomukset, joiden alla ei löydy nimi-merkkiä, ovat
toimittajan muista kielistä suomentamia; muuan N:o 11 2:ssa osakkeessa
on nimen tietämättömän kirjoittama.



AINEHISTO:

Ensimäinen osake.

   Seka-aineellista:

  1. Abrahamin Jumala.
  2. Jalo on ihminen.
  3. Jumalan nimitykset (Krummacherin mukaan).
  4. Köyhän joulu (Runebergin mukaan).
  5. Paimenpoika.
  6. Uuden vuoden yö (Jean Paulin mukaan).
  7. Tyttö ja tähdet.
  8. Tattarin ylpeys (Andersenin mukaan).
  9. Isän kuppi.
 10. Kuninkaan kirkko.
 11. Linnan isäntä ja matkamies.
 12. Autio saari.
 13. Satu pienestä Paavosta.
 14. Aikansa unhottanut.
 15. Belisario.
 16. Elon enkelit.
 17. Ismael ja Haagari.
 18. Parahin kiitos.
 19. Kuinka äkäpussi rangaistahan (Shakespeare'n mukaan).
 20. Kahdet tiet (Krummacherin mukaan).
 21. Sormien sota.
 22. Kauppias Kaasemin tohvelit.
 23. Heikki Helisevä.
 24. Isäimme maa.
 25. Lehmää vuohena myöjä.

Toinen osake.

    Opettavaista:

  1- Maailman rakennus.
  2. Maasta ja sen asukkaista.
  3. Maasta ja sen tuotteista.
  4. Ajan luku muinaisina aikoina.
  5. Nykyisten kellojen keksintä.
  6. Luonnon ihmeitä Islannin saarella.
  7. Ukosta kuussa, keskustelu.
  8. Androklon leijona.
  9. Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.
 10. Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.
 11. Mathias Aleksanteri Kastrén.
 12. Kreivi Pietari Braahe.
 13. Kaarina Maunutar.
 14. Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.
 15. Johan Guttenberg ja kirjapainon keksintä.

Kolmas osake.

    Runollista:

 Huokaus työtä aljettaissa. (Oksanen).
 Rukous-virsi Isänmaan suojeluksesta. (Siljander).
 Sionin muistovirsi. (Siljander).
 Lohdutus haudalla. (Lönnrot).
 Marian murhe. (Oksanen).
 Orvon kuolo. (Ingman).
 Merimiehen morsio. (Lönnrot).
 Väsyneen valitus. (Salmelainen).
 Simson ja Salamo. (Salmelainen).
 Lähteelle kadussa. (Oksanen).
 Savolaisen laulu. (Oksanen).
 Pääskylle. (Polen).
 Lintuselle. (Lönnrot).
 Kunnon rauha. (Oksanen).
 Milloin muistelet minua? (Kallio).
 Oma maa. (Kallio).
 Laulun muisto, (Kallio).
 Toivotus. (Oksanen).
 Varpunen. (Suonio).
 Suksimiesten Laulu. (Suonio).
 Torpan-tyttö. (Santala).
 Sota-renki. (Kiljander).
 Porilaisten marssi. (Kiljander).
 Armahan kulku.
 Etäällä minun omani.
 Arvan asettaja.
 Käy unonen kätkyehen.
 Huoliansa haasteleva.
 Morsiamen jäähyvästi kodillensa.



ENSIMÄINEN OSAKE.

Seka-aineellista.



1.

Abrahamin Jumala.

(Itämainen taru.)


Lähellä Baabelin kaupunkia syntyi vuoren luolassa Abraham. Tässä kului
lapsuutensa aika ja hän kasvoi mieheksi muita varhaimmin; sillä häntä
suojeli taivaan Herra ja soi hänelle aikaiseen jo voimaa ja viisautta.
Koska luolastaan nyt Abraham läksi ensimäistä kertaa elämässään ja
tuli ulos ilmahan, oli sydän-yö ja kirkkahasti kiilsi tähdet taivahan.
Tään kaiken kauneutta katseli Abraham ihannellen ja ylähälle maasta
nousi mietteet mielensä. Kaikki mitä silmänsä havaitsi, oli tosin
hänestä suurta ja jaloa; mutta eräs taivaan tähti loisti muita kaikkia
kirkkaammin. "Se mun Jumalani on!" huusi Abraham ihastuen. Vaan tähtipä
taivaalla aleni ja katosi kohta kokonansa. Tästä havaitsi Abraham
hairauksensa ja sanoi suruissansa itselleen: "ei olekaan siinä se
Jumala, jota mun palvella tuleepi; sillä Hän ei konsaan katoa!" Tuskin
tähti taivaalta katosi, kun nousi kuu hänen siaansa ja lauhkealla
valollansa luonnon kaiken kaunisti. "Siinä se onkin mun Jumalani!"
sanoi Abraham taas ja rintansa riemuitsi. Vaan ei aikaakaan, niin jo
turhuutensa huomaitsi; sillä taivaan kannelta katosi kuukin vuoronsa
ja kaunis valonsa vaaleni. Tätä Abraham murehti; mutta vihdoin valkeni
taivaan ranta ja idästä yleni aurinko. Sitä kun pimeys pakeni ja luonto
kaikki loisteli, ihastui Abraham taas ja lausui iloissansa: "toden
totta! se mun Jumalani on, sillä hän on muita kaikkia kauniimpi!" Mutta
taivaan kannen kierrettyään meni aurinko maillensa myös ja salasi
säteensä, "Ei ole sekään se Jumala, jota haen ja etsiskelen!" sanoi
silloin Abraham ja arveli, ajatteli, miten se mahtoi olla jalo, suuri
ja ylhäinen, joka kaiken sen kauneuden aikaan sai, mikä vasta vielä
häntä ihastutti ja viehätti. Tämä jalo, ylhäinen olento ja kaiken
löytyvän luoja oli siitä päivin Abrahamin ainoa Jumala. Sitä ylisti ja
palveli hän eikä toista enää etsinyt. E.S.

Jalo ja suuri on ihminen! kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati
Valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä
johdolla kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää
ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen
nöyristyä, sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja
niitä Hän ei keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain
alusta. E.S.



2.

Jalo on ihminen.


Jalot ja isot on ihmisen avut!

Väljä on taivas ja avara; mutta suurennuslasien avulla, jotka ihminen
tietää taitavasti tehdä ja tahkota, mittaa hän ilmanki ääret ja tutkii
tähtien tiet.

Syvä on maa ja mahdotoin mantereensa. Mutta kätensä voimalla ja kautta
koneellisten keinojen avaa ihminen maanki sisuksen ja siirtyy aina
syvemmälle hänen sydämeensä. Kallion kylessä kuohuvan veden hillitsee
hän ja saattaa ilmi maan poveensa kätkemät kalleudet.

Aava on meri ja aukia. Mutta päällä puisten pursien ajelee ihminen sen
kuohupäitä aaltoja ja yhdistää maat kaukaiset keskenänsä.

Metsän pedot ovat julmia ja hirmuinen heidän vihansa; mutta ihmistä
täytyy heidänki pelätä ja välttää hänen silmäänsä, sillä metsästäjän
aseet ovat heille kuolemaksi.

Jalo ja suuri on ihminen! Kaikki tiedon haarat tutkii hänen alati
valpas ja vireä henkensä ja salaisimmatkin seikat selittää hän järkensä
johdolla. Kauniita taidetöitä saapi hän aikoihin, ja satakausia kestää
ja säilyypi, mitä väkevä kätensä kallion kivistä rakensi.

Yksi vaan on vieläkin suurempi ja sen edessä tulee ihmisen nöyristyä,
sillä Hänen voimansa ja viisautensa ovat verrattomat ja niitä Hän ei
keltään saanut ole, vaan ne olivat jo Hänellä aina aikain alusta. E.S.



3.

Jumaluuden nimitykset.

(Krummacherin mukaan.)


Koska Makedonian kuningas Aleksanteri Baabelin kaupungissa majaeli,
kutsutti hän kaikista valtansa alaisista maista ja kansoista papin
kustakin tykönsä ja kokosi heidät kaikki linnaansa. Siitä istui hän
kuninkaalliselle istuimellensa ja lausui kokountuneille eri maiden
papeille: "sanokaas kukin kohdastanne, jos kaikki tunnustatte yhtä
ylintä ja näkymätöintä olentoa, jota yli muiden ylistätte." Papit
silloin kumartuivat kuninkaan eteen kaikki ja vastasivat yhtä suutansa:
"tunnustamme."

Ja kuningas kysyi taas: "millä nimellä sitä ylintä olentoa
mainitsette?" -- Esiin astui nyt Intian pappi, sanoen: "me nimitämme
häntä _Braamaksi_, joka merkitsee, _että hän suuri on_."

Siitä tuli pappi Persian maasta ja vastasi puolestaan: "meidän
kielellämme on nimensä _Ormus_, joka on yhtä kuin _iki-valo_." Taas
sanoi Juutalaisten pappi: "nimensä on _Jehova Adonai_ taikka Herra,
joka on, oli ja ijäti on." Ja niin oli kullakin papilla oma sanansa ja
eri nimensä, jolla hän tätä ylintä olentoa nimitti ja mainitsi.

Kuullessaan tämän vihastui kuningas mielessään ja sanot ko'ossa
oleville papeille: "teillä vaan on yksi kuningas ja hallitsija kaikilla
ja niin pitää teillä tästä päivin olla vaan yksi Jumalakin. Zeys on
hänen nimensä."

Sen kuultuansa oli papit mielessään murheelliset ja sanoivat, nöyrästi
kumarrellen: "sillä nimellä, jonka maininneet olemme, sanoo meidän
kansamme Jumalaansa aina ikivanhoista ajoista, kuinkas sitä nyt
muutamme?"

Heidän vastauksen kuultuansa kiivastui kuningas vielä kovemmin. Mutta
pappien joukosta astui hänen eteensä silloin harmaahiuksinen vanhus,
joka oli kuningasta Intian maasta Baabeliin seurannut viisas Bramiini.
Tämä lähestyi Aleksanteria ja sanoi hänen eteensä kumartuen: "suokaa,
korkea kuningas, mun kokountuneelle kansalle puhua muutama sanainen."
Siitä kääntyi nyt pappeihin päin ja kysyi heiltä kaikilta: "loistaako
teille kaikille kotimaassamme aurinkoinen, päivän tähti, joka on
maallisen valon iki-alku ja alati vuotava lähde?" Kumartaen vastasi
puolestansa papit: "loistaa aurinkoinen meidänki maassamme."

Siitä kysyi nyt Intian viisas kultakin papilta vuoronsa: "kuinka tätä
yhteistä valon lähdettä mainitsette?" Ja aurinkoa nimitti kukin heistä
erityisellä nimellä, niinkuin heidän maassansa oli kansalla tapana. Sen
kuultuansa kääntyi Intian viisas kuninkaasen ja kyseli: "eikös heidän
kaikkien tule päivän tähteä sanoa yhdellä tavalla? Heelios sen nimi on!"

Kysymyksen kuultuansa hävetti kuningasta hänen entinen käskynsä,
ja vastaten lausui hän: "käyttäköön kukin kansa oman sanansa niin
aurinkoa, kuin Jumalaakin nimittääksensä; sillä jo näen ja havaitsen,
ett'ei ulkonainen kuva ja nimitys muuta itseään sillä tarkoitettua
olentoa."



4.

Köyhän Joulu.

(Runebergin mukaan.)


Kainosti loisti taivaalta kuu ja kirkasti valollansa vilustunutta,
lumen peitossa lepääväistä luontoa. Talven tuima henki oli järvet, maat
ja metsät kovan ikeensä alle kukistanut, ja paeten häntä oli Pohjan
mailta ilman lintuisetki kadonneet taikka istuivat jossakin piilossaan
hiljaa ja ääneti. Tuskin uskalsi sudet, karhutkaan luolistaan lähteä,
vaan piilivät hekin pakkaista. Koko luonto oli ikään kuin kuollut
ja autio, pienoista polkuansa kulki vaan yksinäinen vaeltaja, pieni
säkkinen selässä, ja etäältä kylästä kuului silloin tällöin aina koiran
haukunta. Sinne juuri oli matkustajanki mentävä, mutta kylään oli
vielä tuokion taivalta, ja mies toivoi jo kodissaan olevansa; sillä
sinä iltana oli Joulun aatto ja köyhälle, kauvan jo pelkkää petäistä
syöneelle perheellensä toi hän nyt vihdoinki rukiisen, työllänsä
ansaitun leivän pyhiksi. Senpä vuoksi koki hän uuraasti astuakin eikä
vähäksikään levähtää malttanut, vaikka alkoi jo matkastaan väsyä. Mutta
äkkiä kohtasi tuosta surkea näkö hänen silmiänsä. Tien varrella istui
nietoksen reunalla pieni kerjäläispoika, joka siinä yksinään itki ja
paleltuviin käsiinsä huokaili. Hän oli tähän, lapsi-raukka, vilusta
vaipunut, ja ihmekös tuo? Talvi oli kovimmillansa, ja poikarukalla
tuskin oli vaatetta ruumiinsa verhoksi! -- "Kenenkä lapsi olet ja missä
on kotisi?" kysyi mies hänen viereensä seisahtuen. Poika katsoi ujosti
häntä ja vastasi viimeinki: "mullassa maan ovat vanhempani ja mieron
tiellä on kotini." "Niinpä lähde mun kanssani raukka!" sanoi mies
surkutellen, "jos en rikas olekaan enkä paljolla auttaa voi, niin onhan
koti kuitenkin, ja lämmintä on tuvassani sinullenkin." Näin puhuen sai
hän pojan istuviltaan nostetuksi ja alkoi häntä käsipuolesta talutella.

Sillä tavoin tuli hän pienosen toverinsa kanssa vihdoinki kotiinsa
ja astui ilomielin vähäiseen asuntoonsa. Se oli ahdas ja alhainen,
mutta kovasti leimusi valkea uunissa ja lähellä sitä istui miestään
odottava emäntä, nuorin lapsi sylissänsä. Toiset voiset vanhemmat
leikitsivät keskenään tuvan lattialla, johon oli jouluksi puhtaita
olkia hajoteltu. "Kas siinä tulee isänne, lapset", sanoi oven au'etessa
äiti ja katsoi lempeillä silmillä ulkoa tulevaista. Lattiailta juoksi
nyt lapset tervehtimään kauvan viipynyttä isäänsä ja pyörivät iloiten
hänen ympärillään, ett'ei hän pienen vieraansa kanssa päässyt ovesta
etemmä. Hillitäkseen heitä sanoi äiti lapsilleen: "isänne on matkastaan
väsynyt, samoin kuin pieni toverinsa, ja tarvitsee kylmästä tultuaan
valkean ääressä lämmitellä; saakaa siis, lapset, tähän uunin eteen
istuimia." Koska siitä itsekin oli tulleita vuoronsa tervehtinyt,
otti hän ilosta loistavin silmin leivän miehensä kädestä ja kantoi
sen sekä säästynyttä maitoa astian ilta-ruuaksi pöydälle. Tämän
ympärille oli sillä aikaa lapset kaikki keräytyneet, ainoasti kaino,
vasta tullut vieras seisoi uunin luona yksinään ja katsoi syrjästä
toisten pöytään istumista. Vaan tuskin oli talon tarkka ja uuras emäntä
saanut perheelleen vähät ruokansa laitetuiksi, niin muisti köyhää
kerjäläistäkin ja vei hänet pöydän ääreen omain lastensa luo.

Koska siitä perheen kesken oli lyhyt ehkä harras ruokarukous luettu,
otti emäntä ainoan leipänsä ja jakoi palan siitä kullekin. Tämän
tehtyänsä kun jo osansa oli antanut köyhällekin, rupesi hän jäänyttä
kannikkaa panemaan pöydälle, mutta ihme suuri -- leipä on kädessänsä
ihan ehyt ja kokonainen! Kummastellen katsoo emäntä vuoron leipää,
vuoron vierasta, eikä usko silmiänsä. Samoin ihmettelee isäkin ja
lapsensa. Tapaus on heistä outo, kummallinen eivätkä tarkoin tiedä,
oliko näkönsä tosi, taikka tyhjä hairaus vaan. Niin hämmästyy kukin
puolestansa, vaan kun siitä tarkemmin katsovat pöydässä istuvaa
vierasta, kohtaa heitä ihme vielä oudompi. Kadonnut on heidän
silmistänsä köyhä kerjäläinen halvassa asussansa ja hänen siassansa
on olento taivahinen. Sitä todistaa oudosti hohtava otsansa, silmäin
suloinen loiste ja ne hennot, ohuet siivet, jotka liehuivat hartioilla.

Tuosta alkaa perhe jo nyt ihmeen tajuta. Köyhän kerjäläisen kautta
tahtoi Jumala heitä köyhyydessään koitella, ja vieras, joka siinä
heidän kanssansa joulun tuloa vietti, oli Herran enkeli taivaasta. E.S.



5.

Paimenpoika.


Vilkas, iloisa poika paimensi kauniina kevätaamuna lampaitansa
somasti kukoistavassa laaksossa. Kahden puolen sitä kohosi korkea,
metsäinen vuori, ja ylähällä päänsä päällä siinti taivas sinisenä. Tätä
luonnon kauneutta ihastellen kulki paimen karjansa kanssa ja lauleli
iloissansa. Sen keksi maakunnan ruhtinas, joka sattui sillä seudun
metsästämään, huusi pojan luokseen ja kyseli: "kuinka, lapseni, olet
niin iloinen ja hilpeä?"

Poika, joko ei ruhtinasta tuntenut, vastasi kummastuen: "Miksikäs en
iloitsisi? Hurskas maamme ruhtinas ei ole minua rikkaampi."

"Elähän mitään!" virkkoi ruhtinas, "vain olet sinä niin mahtavan rikas!
No, sanohan mitä kaikkea sinulla on."

Paimen vastasi, sanoen: "siniseltä, kirkkaasti hohtavalta taivaalta
loistaa aurinkoinen yhtä liedosti minulle, kuin ruhtinaalle, ja vuoret,
laaksot ympärilläni kukoistavat yhtä somasti minulle, kuin hänellekin,
käteni kumpikin ovat vahvat ja tervehet. Niitä en antaisi tuhannen
tuhannesta ruplasta. Ja silmä-kultaani kahta ei minulta saataisi
kaivella rikkaudella, mikä on kuninkaan rahastossa. Sitä paitse on
minulla kaikkea, mitä toivoa voin ja muuta taas en toivo, kuin mikä
hyvää ja tarpeellista on. Minulla on jokapäiväinen ravintoni sekä
vaatetta ruumiini verhoksi ja työstäni saan kohtuullisen palkan,
jolla hyvästi toimeen tulen! Eihän siis ruhtinaskaan voi olla minua
rikkaampi."

Pojan puheelle hymyili ruhtinas leppeästi ja sanoi, ilmaisten itsensä:
"sinä olet varsin oikeassa, lapseni, ja koska vasta kehut rikkauttasi,
voit lisäksi sanoa, että ruhtinas itse on puheesi todistanut. Olkoon
edeskipäin yhtä iloinen ja raitis sun mielesi."



6.

Uuden vuoden yö.

(Jean Paulin mukaan.)


Yöllä vasten uutta vuotta seisoi vanha, ijällinen äiä ulkona kylmässä.
Hän silmäili ääretöintä avaruutta, kuinka loistavia tähtiä tuikki
tuhansittain taivahalla; mutta ikäänkuin olisi hän kammonut niiden
kirkkautta, loi hän silmänsä alas maahan ja katseli sen valkoista
lumipeitettä. Luonto oli valkoisessa asussansa jalo ja kaunis
katsella, mutta vanhus ei ilonnut sille; hänen mielensä oli musta
ja murheellinen. Hän näki haudan jo edessänsä ja tiesi kohtakin
kuolevansa; vaan mitäs oli hänellä nyt elämänsä iltana kuluneesta
ijästänsä tallella? Ei muuta kuin surua ja murhetta monista synnistä
ja hairauksistansa, heikko, runneltu ruumis ja tyhjä rauhatoin mieli.
Hän ajatteli nuoruutensa ihania aikoja ja muisteli sitä päivää, jona
hän lapsuutensa kodista ensi kertaa erosi ja häntä isänsä kehoitti
karttamaan pahuutta ja kulkemaan totuuden ja hurskauden tietä. --
Näitä kaikkia muisteli hän ja kuinka suloiselta hänestä silloin näytti
maailma. Mutta sitä vielä ajatellessansa tunsi hän ilkeitä käärmeitä
matelevan ruumiinsa ympärillä sekä sanomattoman tuskan ahdistavan
rintaansa -- ja havaitsi tuosta olevansa kadotettu!

Vaikeassa vaivassaan korotti hän äänensä ja huusi taivasta kohdin
haikeasti: "oi, tulkaatte takasi nuoruuteni kuluneet päivät! Aseta
minut, rakas isäni, uudelleen siihen, kussa elämän ja kuoleman tie
eroaa toisestaan, niin tahdon elinaikani käyttää paremmin!" Mutta sekä
hänen isänsä, että nuoruutensa olivat poikessa aikoja sitte eivätkä
kuulleet hänen huutoansa. -- Siellä täällä näki hän vaan virvatulia
loistelevan ilmassa, ja sanoi itselleen: "ne kuvailevat mun turhuuteni
päiviä!" -- Taas näki hän tähden lentävän taivaalla ja katoavan
mitättömiin. "Se kuvailee itseäni minua!" huokaili hän säretyssä
sydämessään, ja mieltänsä kalvoi oman tunnon vaivat vielä kauheammin.
Niin oli jo tuskiinsa menehtymässä, ja horroksiin kävi mielensä. Hän
näki hirmuisia hahmuja ja kauheita kummituksia ympärillänsä; mutta
äkkiä kohtasi hänen korvaansa suloinen soitto, juuri kuin olisi hänelle
etäisestä kirkosta kuulunut kaunis ja ihana laulu. Tästä asettui ja
lieveni tuskansa. Hän silmäili taaskin avarata luontoa ympärillänsä ja
muisteli nuoruutensa ystäviä, jotka kaikki olivat paremmat häntä ja nyt
onnellisesti elivät maansa ja kansansa kunniana. "Niin kyllä", sanoi hän
itsekseen, "olisin minäkin voinut levätä rauhassa yöni ja olla kuin
tekin onnellinen, jos olisin rakkaiden vanhempaini neuvoja seurannut!"
Hänen tätä vielä sanoessaan katosi äkkiä haahmut ja kummitukset hänen
ympäriltään ja muuttuivat eläviksi nuorukaisiksi, joissa kaikki
nuoruutensa ystävät tunsi ja itsensä myös. Mutta hän ei sietänyt katsoa
heitä, vaan peitti käsillään silmänsä, joista kuumia kyyneleitä vuoti
alas puhtaalle lumelle, ja huokaili vielä haikeammin: "oi, tulkaatte
takasi lapsuuteni ihanat ajat, palatkaatte nuoruuteni parhaat päivät!"
--

Ja ne palasivatkin vielä; sillä hän oli vaan näin pahaa ja hirmuista
uuta nähnyt uuden vuoden tullessa. Itse oli hän vielä hilpeä
nuorukainen. Kaikki muu oli tyhjää unen kuvausta, ainoasti monet
syntinsä ja hairauksensa eivät olleet unia. Mutta sydämestään kiitti
ja ylisti hän Jumalaansa, että hänellä vielä oli aikaa palata pahuuden
pimeiltä poluilta ja lähteä siveyden suoralle tielle.

Palaja hänen kanssansa sinäkin nuorukainen, jos olisit harhateille
eksynyt; sillä muutoin voipi tämä uni toteuntua ja koska kerran
haikeasti huokailet: "oi, palatkaatte nuoruuteni päivät!" niin on tuiki
turhaa sun huutosi. E.S.



7.

Tyttö ja tähdet.

(Mukailema.)

Vanhasta kodistansa kulki kyynelsilmin pieni turvatoin tyttö, joka
vanhempainsa kuoltua oli niin köyhäksi jäänyt, ett'ei hänellä muuta
maailmassa ollut, kuin ruumiinsa henki, sydämmessä suru ja ne vaatteet,
joilla hän suojeli alastomuuttansa. Entiseen kotitaloonsa oli jo uusi
asukas muuttanut, ja luottaen Häneen, joka on orpoin ja köyhäin isä
ja ruokkii taivaanki lintuiset, oli siis tyttöraukka matkalle saanut
ja käveli yksinäistä tietään suruissansa. Ainoa eväänsä oli pienonen
leipä, jonka hänelle eräs naapurin vaimo oli hyvästä sydämestään
antanut. Sitä kainalossaan kantaen oli hän tuokion taivaltanut, kun
köyhä kerjäläis-ukko tuli vastaan tiellä ja häntä nöyrästi rukoili:
"anna, tyttö kulta, leivästäsi edes pienoinen pala, sillä nälkään
olen nääntymässä." Tyttö kun tämän kuuli, antoi koko leipänsä ukolle,
sanoen; "tään enempää ei minulla ole, vähän siinä on nälkäisen syödä,
vaan enentäköön Jumalan siunaus sen." Sillä puheen kulki hän edelleen,
vaan ei kauaksi päässyt, kun vastaan tuli alastoin, vilusta värisevä
lapsi, joka itkien rukoili: "annas jotakin, millä päätäni peitän,
muuten raukka palellun." -- Tyttö silloin otti päästänsä huivin ja
antoi kohta sen lapselle, josta taaskin läksi tiehensä. Ei etäälle
siitä kuitenkaan kulkenut, kuin niin ikään tuli tiellä vastahan lapsi,
joka oli jalkineitta ja valitti viluansa. Tuskin tyttö sen taas
kuuli, niin otti kengät jaloistaan, antaen ne lapselle, ja kulki itse
avojaloin edellensä.

Vihdoin kauan aikaa käytyänsä, saavutti hänet viimeinki pimeä, ja kun
siitä nyt yön yksinäisyydessä synkkää metsää vaelsi, tuli vastaansa
vielä neljäs köyhä ja alastoin lapsi, joka rukoillen pyysi hänen
hamettansa. "Yön pimiällä ei minua kukaan näe, miten olen vaatetettu,"
mietti tyttö mielessään, "niinpä voin tälle lapselle antaa hameenikin;
sillä hän on minua heikompi ja tarvitsee sen paremmin." Siitä riisui
nyt päältänsä ja antoi alastomalle lapselle viimeisenki verhonsa.
Vaan katso, hänen siinä nyt seisoessa lensi taivaan tähdet alas hänen
ympärilleen, muuttuen hohtaviksi hopeiksi, ja vaikka tyttö oli kaikista
vaatteistaan luopunut, havaitsi hän äkkiä olevansa aivan uusissa,
somasti loistavissa verhoissa. Mutta rahat, hopeat poimi hän siinä nyt
helmaansa ja sai senkautta semmoisen rikkauden, että kaiken ikänsä eli
maallisitta huolitta. -- Se oli auttavaisuuden palkinto.



8.

Tattarin ylpeys.

(Andersenin mukaan.)


Rajun ilman jälkeen näyttää useinki tattarimaan ohitse kulkevalle koko
vainio palaneelta ja mustalta, jonka tähden maamies sitä katsellessansa
tavallisesti sanookin: "tuossa ukon tuli on tattarin tuhonnut!" Vaan
tiedättekö, miksikä sen ukon tuli näin poltteli? -- Tuskin kyllä. --
Senpä vuoksi tahdon tässä nyt kertoa, mitä minulle pieni varpunen
tästä kerran jutteli. Haastamansa tarinan oli hän kerran itse
vuoronsa kuullut vanhalta halavalta, joka on kaiken aikansa kasvanut
tattaripellon pientarella ja seisoo siinä tänäänki.

Hän on siinä hyvästi hyötynyt ja näyttää isolta ja arvolliselta, vaan
toisen kylkensä on aika lahottanut ja pitkin pituuttansa näkyy hänessä
suuria halenneita, joissa kasvaa ruohoa, sammalta. Latvansa on ikä jo
kallistanut, ja notkeat, alaspäin riippuvat oksansa viistävät maata,
joten etempää katsovasta näyttää, kuin halava olisi ijällinen vanhus ja
hartioitansa peittäisi pitkät, ruohonpäiset hiukset.

Halavan ympärillä seisoi muutamasti kaikki pellon sarat täydessä
viljassa, kasvaen vehnää, ruista, ohraa ja tattaria. Kauniisti kukoisti
muutoin halveksittu kaurakin, jonka joutuneet tähkäpäät näyttivät ikään
kuin pieniltä, puun oksalla istuvilta lintuparvilta. -- Ohrat, rukiit
olivat hyvällä terällä, ja päivän paahtavassa helteessä täytyivät
ehtimiseen heidän tähkänsä. Vaan kuta ihanampi heidän kasvunsa oli,
sitä alemma painoivat he kainosti päänsä, juurikuin katsovaisten silmää
vältellen.

Tuiki toisin käyttihe lähinnä halavaa kasvavat tattarit. Nämä
ei niskaansa notkistaneet, niinkuin muut viljat vainiolla, vaan
seisoivat ylpeästi, selät kenossa. Sen teki tattari, pitäen itseään
muita parempana, sillä hän oli itseensä rakas ja kopea. Niin sanoi
hän kerranki vanhalle halavalle: "kuta enemmin muita ympärilläni
kasvavia viljoja katselen, sitä tyytyväisempi on mieleni. Pääni ovat
yhtä täyteläiset kuin muidenki, ja päälliseksi olen heitä muodoltani
paljon somempi. Kukkani ovat kauniita kuin omenapuun, milt'ei vielä
kauniimpia, ja suurta soreuttani täytyy kaikkien kummeksia. Enkös totta
puhu, halava, vai tiedätkö minua kauniimpaa kasvua muualla maailmassa?"
--

Vastimeksi puisteli halava tuuheata latvaansa juuri kuin sanoakseen:
"tiedänhän, minkä tiedänki!" Mutta tuota ei tattari huomannut,
pöyhisteliin vaan kopeasti ja sanoi käytöstään katuen "hupsu mikä
olin, joka vanhaa, pöllöpäistä halavaa kehtasin puhutella! Mitäpäs hän
tietäisikään, joka niin jo on laho ja maatunut, että kylet, kupeensa
kasvavat ruohoa."

Nousipa tuosta kauhea myrsky ja ukkonen jyrisi pilvissä. Sitä
peloissaan supistivat kedon kukkaiset lehtensä, painaen päänsä alas,
ett'ei heille kovan ilman rajutessa tulisi vahinkoa. Vaan sitä ei
tattari tehnyt, seisoi vaan selkä suorana ylpeästi.

"Kallista päätäsi, niinkuin me!" kehoittivat häntä kedon kukkaiset.

"Mikäs on pakkona?" sanoi tattari. "Kallista päätä niinkuin me!" huusi
ohrakin hänelle. "Rajusti riehuen tulee tuulen tuima henki ja runtelee
väkevillä siivillään hennon vartesi, ell'et häntä nöyrästi kumartele."

"Vaikka tulkoonki; mutta minä en kumarra häntä," sanoi tattari.

"Sulje kukkasi ja pidä piilossa pääsi!" neuvoi vanha halava. "Vaan,
ett'et salamaa kohdin katso pilvien revetessä; sillä salaman läpi
loistaa auenneen taivaan kirkkaus, mutta tätä valoa ei ihmistenkään
silmät siedä, saatikka meidän mitättömiin, jotka heidän suhteensa
olemme tuiki halvat ja kunnottomat."

"Halvat ja kunnottomat!" kertoi tattari närkästyen "no senhän näemme!
Uhallakin tahdon nyt salaman leimahtaessa aina taivaasen katsoa. Kukas
siitä minut estäisi?" Ja sen hän tekisiit uhkamielisellä rohkeudella,
vaikka salamat niin tiheään leimahtelivat, että näytti koko taivas
olevan tulen ja valkean vallassa.

Koska siitä kova ilma asettui ja myrsky maseni, näyttivät viljat,
ruohot ja kukkaiset entistään kauniimmilta, heitä oli sade vaan
virkistänyt; mutta tattari oli palanut rumaksi ja mustaksi. Muinoin
vihanta vartensa makasi pehkuna maassa ja kuihtuneet oli kukkansa.

Suruissaan heilutti likellä seisova halava paljastunutta päätänsä ja
viheriöistä lehvistänsä valui suuria pisaroita alas nurmelle, juuri
kuin olisi hän itkenyt. Niin kaiketi luulivat pienet varpuiset, jotka
ihmetellen kysyivät: "mitäpä suret ja paheksit vanha puu? Raitishan on
ilma ja luonto kaunis ja loistava! Etkös huomaa, miten kirkas ja lämmin
on auringon loiste ja kuinka somasti ja joutuisasti pilvet taivaalla
toinen toistansa ajelevat? Hyvän tuoksun hajottaa tuulen tuuittaissa
meille heinät, ruohot ja kukkaiset. Miksi siis sureksit halava ja itket
muiden kaikkein ilotessa?"

Vastaukseksi haasteli halava, miten tuttavansa tattarin ylpeys ja kopea
käytös oli kovasti rangaistu ja kertoi hänen kohtalonsa. Minä, joka
tämän tarinaisen teille nyt puhelen, kuulin sen varpuisilta vuoroni,
koska eräänä iltana niitä näitä ajan huviksi juttelimme. Kun ette
uskone minua, käykää heiltä kysymässä.



9.

Isän kuppi.

(Totinen tapaus.)


Vahvalla tilallansa asui muutamasti varakas perhe, jota ei ollut
muuta kuin talonmies vaimonensa ja heidän kuusivuotinen poikansa.
Mutta talossa eli myöskin nykyisen perheenmiehen isä, joka jo oli
vanha ja voimaton ukko. Tämä oli jo aikoiseen jättänyt isännyyden
pojallensa, joka talon haltijaksi tultuansa nai naapuristosta varakkaan
talon tyttären ja sen kautta vähältä aikaa hyötyi rikkaaksi hyvin.
Vaan mikäli talon varat enenivät, sikäli ylpeyden henkikin heräsi
isännässä ja sai hänet viimein niin valtaansa, että hän röyhkeästi
ja tylysti alkoi kohdella vanhaa, voimatonta isäänsä. Täten jäivät
neljännen käskyn kalliit vaatimukset häneltä unhotuksiin, Vaikka niiden
täyttämistä, Herran sanaa myöten, seuraa maallisetkin edut, mutta
niiden rikontaa ajallinen ja ijänkaikkinen rangaistus.

Tuota ei mainittu perhekunta kuitenkaan muistanut; mutta vanha ukko,
jota olisi vanhoillaan tullut kunnioittaa ja rakkaudella kohdella, jäi
kaiketta hoidotta. "Kuten itse olet vanhempiasi kohdellut, siten kerran
omat lapsesi kohtelevat sinua," on varoittavainen, usein toteutunut
muistutus; mutta vanhasta ukosta ei tässä talossa kuitenkaan pidetty
huolta, ei lukua. Hänen ei ruoka-aikoinakaan suvaittu istua muiden
kanssa pöydässä; mutta vanhuksen täytyi uunin nurkassa itsekseen
atrioida, syöden mitä ruu'an tähdettä hänelle tavallisesti tuotiin
vanhassa puukuppisessa, ja vieläpä sai monestikin torapuheita kuulla
päälliseksi.

Kärsiväisesti kesti ukko tätä poikansa hävytöintä käytöstä. Nuhteista
ei apua olevan tiesi hän entuudesta eikä siis enää koettanutkaan
sanoilla oikaista poikaansa; vaan rukoili hartaasti Jumalaa herättämään
hänessä parempaa tietoa. -- Oli muuanna talvi-iltana kerran sitte
perhe tuvassa ko'olla. Vanha äijä istui kurttuisillaan tuvan nurkassa,
niinkuin tapansa oli, ja kutoi itselleen virsua. Nuori isäntä
vaimonensa istuivat pöydän päässä jotakin keskenänsä haastellen ja
lempeillä silmin toisinaan aina silmäilivät lämpiävän uunin edessä
istuvaa nuorta poikaansa, joka, suuri puukappale kädessä, siinä
toimessaan jotakin vuoleskeli. -- "No, mikäs pienellä Antilla nyt on
työnä?" kysyi viimeinki isä, "mitä noin isosta puupalaisesta olet
tekevinäsi? näytäpä minulle." -- "Tästä tulee kuppi," vastasi poika.
"No, kellen sitä teet?" kysyi isä, "onhan talossamme kiviastioitakin
tarpeeksi." -- "Vaikka," vastasi poika, "mutta minäpä varsin
puukuppisen teenki, niin koska mieheksi joudun ja isä vanhoillaan,
niinkuin vaari nyt istuu tuolla uunin kupeella, tästä sitte ruokin ja
syöttelen teitä."

Nää sanat, jotka Jumala itse oli pojan suuhun saattanut, liikuttivat
isän sydäntä suuresti. Kasvonsa vaalenivat lumenkarvaisiksi, koko
ruumistaan vapisutti ja hänen sielussaan soi selvään ja äänellisesti
nämä neljännen käskyn muistutukset: "Kunnioita isääsi ja äitiäsi, että
sinulle hyvin käyköön ja siitä maalla kauan eläisit!" Vaan kuin siitä
tointua ennätti, nousi hän istuviltaan ja läheni itku-silmin vanhaa,
nurkassa istuvata isäänsä, jonka kättä puristi lemmellisesti ja pyysi
entistä pahaa ja jumalatointa käytöstään anteeksi. -- Sydämestään
soikin isä pojallensa sen ja ylisti mielessään Jumalaa, joka niin
ihmeellisesti oli hänen poikansa mielen viimeinki valaissut. -- Tästä
päivin muuttui nyt pojan käytös peräti ja siitä lähtien kohteli hän
isäänsä aina lemmellä ja rakkaudella, niin että monen toisenki olisi
ollut esimerkki otettava hänestä.



10.

Kuninkaan kirkko.

(Taru.)


Kerran eli mahtava kuningas, joka Jumalan kunniaksi päätti suuren
ja komean kirkon rakennuttaa maahansa. Mutta rakennuksensa tahtoi
hän aikaan saada ihan omin varoinsa ja kuulutti siitä syystä
ympäri valtakuntansa, ett'ei kukaan kuoleman haastolla saisi sen
rakentamiseksi antaa äyriäkään. Käsky kuultiinki, ja kohta kyllä
seisoi kirkko komeudessaan valmiina, näyttäen niin uhkealta, ett'ei
moista muualla. Taitavilla mestareilla teetti nyt kuningas sileäksi
tahkotun marmoritaulun, johon kultakirjaimilla piirrätti, että hän
yksinänsä oli omin varoinsa tämän kauniin Hertan huoneen valmistanut
ja panetti tämän muisto-kirjoituksen kirkon seinille kaikkien
nähtäväksi. Luuli siten näet kuulun nimensä ijäti säilyvän ihmisten
muistossa. Vaan kun muutaman päivän päästä tuli katsomaan kirkkoa,
oli kirjoitus marmoritaulussa muutettu. Siinä ei kirkon rakentajaksi
sanottu häntä, maakunnan kuningasta mutta köyhää, leskeksi jäännyttä
vaimoa. Tätä suuresti vihastuen otatti kuningas lesken nimen taulusta
pois ja panetti siaan omansa. Vaan kun vuorokausi sai kuluneeksi ja
kuningas kävi katsomaan taulua kirkon seinällä, oli sama muutos taaskin
tapahtunut. Kuninkaan käskystä piirrettiin nimensä vielä kolmannesti
taulun marmoriin, mutta kolmannesti sai myös sama, näkymätöin käsi sen
siitä uudelleen pyyhkineeksi, ja köyhän vaimon nimi seisoi taaskin
taulussa. Tästä jo kuningas tajusi, että Jumalan kaikkivaltiaan käsi
oli kirjoituksen muuttanut, ja jäykkä mielensä nöyristyi. Tarkemmin
tutkiakseen asiata kutsutti hän köyhän lesken kuitenki eteensä ja
sanoi hänelle: "täällä on nykysittäin tapahtunut outoja ihmeitä, joista
tahtoisin selkoa, puhu siis suora totuus minulle. Oletko kovan kieltoni
unohtanut, ett'ei muka kukaan saanut valmistettavan kirkkoni rakennusta
eistää äyrilläkään, vain oletko tahtoni tiennyt ja sitä vastaan
kuitenki tahallasi rikkonut?" Kuninkaan eteen langeten vastasi vaimo
vapisten: "suo korkea kuningas, rikokseni anteeksi! Minä elän suuressa
köyhyydessä ja saan työn tuskin uutteralla työlläni henkeni elatuksen.
Säästämällä olin kuitenki aikaa myöten ko'onnut muutamia äyriä, ja
mielelläni olisin niillä sen kauniin kirkon valmistumista eistänyt,
jota Jumalan kunniaksi rakennutit, vaan pelkäsin kovaa kieltoasi. Kun
en muulla nyt voinut tätä sun yritystäsi eistellä, ostin ma säästämillä
rahoillani heiniä takallisen ja hajotin ne niiden eläinten syötäviksi,
joilla työväkesi vedätti kirkon rakennus-aineita. Nämä tielle
hajottamat heinäni söi eläimet mielellään, ja niin sain hartaan toivoni
täytetyksi enkä sillä kuitenkaan luullut rikkovani käskyäsi."

Syvästi liikutti tämä lesken vastaus kuninkaan mieltä, joka siitä nyt
havaitsi, että köyhän vähäinen, mutta hyvästä sydämestä antama lahja
oli Herralle otollisempi, kuin kaikki ruhtinaan rikkaus. Ja köyhälle
vaimolle toimitti hän runsaat antimet, ja pani itse sen varoituksen
tähdelle, jonka tämän tapauksen kautta näki Herralta saaneensa.



11.

Linnan isäntä ja matkamies.

(Saksasta.)


Komeassa, aikoja sitte peräti hävinneessä linnassa eli ennen vanhaan
mainion rikas mutta ylpeä isäntä. Määrättömiä rahasummia oli hän tämän
linnansa kaunistamiseksi arvelematta menettänyt; mutta lähimäistään
kohtaan oli hän tuiki saita ja itara eikä äyrilläkään autellut köyhiä.

Tulipa tuosta kerran etäinen vieras hänen linnaansa ja pyysi isännältä
lupaa siinä yötä ollakseen, koska hän matkastaan oli väsynyt. Tähän ei
linnan isäntä suostunut; vaan käski vieraan kulkea edellensä, sanoen
vihoissansa: "ei mun linnani ole matkaavia varten rakennettu, mene
veikkonen matkaasi!" -- "Kyllä menenki," vastasi vieras, "mutta suokaa
mun sitä ennen teiltä kolme seikkaa kysellä." "Sitä en sinulta kieltää
voi," lausui isäntä, "kysymyksiisi tahdon mielellänikin vastata, kunhan
sitte lähdet linnastani etkä enää tule minua vaivaamaan."

Linnan isännältä kysyi nyt luvan saatuansa etäinen matkustaja: "ken
teitä ennen asui tässä linnassanne?" -- "Isäni," vastasi isäntä. --
"Kukas häntä ennen tässä oli asuntoa?" kysyi toisekseen matkustaja.
"Mun isäni isä," virkkoi isäntä vieraalle. "Ja kukas tässä teidän
jälestänne on asuva?" kysyi matkustaja viimeiksi. -- "Kun sallinee
Jumala -- mun poikani," virkkoi isäntä, vaan näytti ikäänkun syvemmältä
miettivän asiata.

"No, koska linnassanne kukin vaan majailee aikansa ja aina vuoronsa
jättää siansa toiselle, mitäs kuin matkaavaisia ovatkaan tässä
asuvaiset? Vieraita varten on siis linnanne kuitenki, myöntänettehän
sen. Vaan jos nyt asia on semmoinen, ja sen itse tiedätte, miksikä
niin suurella vaivalla ja kustannuksella kaunistatte tätä nykyistä
majaanne, jossa ette kuitenkaan tule kaukaa asumaan, vaan jonka kenties
pianki jätätte toiselle? Käyttäkää runsaat varanne pikemmin köyhäin ja
tarvitsevaisten auttamiseksi, niin rakennatte itsellenne pysyväisemmän
asunnon taivaassa."

Nämä sanat vaikuttivat linnan isännässä täydellisen mielen muutoksen.
Hän ei vierasta laskenutkaan luotansa, vaan piti hänet yötä linnassaan
ja oli siitä päivin köyhiä vastaan nöyrä ja auttava.



12.

Autio saari.

(Saksasta kääntämä vertaus.)


Rikas ja hyväntahtoinen isäntä, jolla oli monta orjaa, päätti kerran
tehdä yhden heistä onnelliseksi; hän antoi hänelle vapauden ja laivan
täynnä kallista tavaraa. "Mene," lausui hän, "tällä laivalla kaukaisiin
maihin ja kaupittele näitä tavaroita; minkä niillä voittanet, sen
annan sinulle omaksi!" -- Iloissa mielin levitti orja laivansa
purjeet tuuleen ja läksi meren selät suuret kulkemahan. Kulki viikon,
kulki toisen, jopa kolmantena rupesi myrsky semmoinen riehumaan,
ett'ei vanhimmatkaan merimiehet sanoneet mokomaa muistavansa. Mastot
rojahtivat kohta veteen, vieden puolet laivan väkeä mukaansa ja laiva
jäi aaltojen ajona viereskelemään, kunne karia vasten karskahti
palaisiksi. Siihen se upposi tavaroineen päivineen ja laivaväestä
ei jäänyt henkiin muuta kuin entinen orja, joka airon varassa pääsi
uimalla rantaan. Nälästyneenä, puoli-alastomana nousi hän maalle ja
istahtui kivelle valittamaan kovaa onneansa, kun oli joutunut ihan
autioon saareen nälän surmattavaksi taikka petojen syötäväksi. --
Mutta arvaapas hänen iloa ja ihmettänsä, kun yhtäkkiä näki suuren
ihmisparven rientävän häntä kohtaansa, riemastellen ja huutaen:
"terve, terve kuninkaamme!" -- Ennenkuin mies kerkesi katsellaitakaan,
reutoivat he hänet komeihin vaunuihin ja veivät lähellä olevaan isoon
kaupunkiin. Kuninkaalliseen linnaan tultua, puettiin hänen päällensä
purpuralevätti, pantiin hänelle kallis kruunu päähän ja talutettiin hän
kultaiseen valtioistumeen istumaan. Hänen eteensä laskeusivat sitten
kansan ylevimmät miehet polvilleen, vannoen hänelle uskollisuuden valan
omassa sekä muidenki alamaisten nimessä.

Alussa luuli uusi kuningas pilkkaa hänestä tehtävän ja kaiken komeuden
pian jällensä haihtuvan, kuni unen tuottama onni ainakin; vaan kuin
päivä päiveä pakeni ja häntä yhä vielä hallitsijana kohdeltiin ja
kunnioitettiin, täytyi hänen viimeinki ruveta uskomaan toden todella
tulleensa kuninkaaksi. "Mikä lieneekin kääntänyt tämän kummallisen
kansan silmät," ihmetteli hän itsekseen, "kun ovat minun oudon ja
alastoman meren-hylkyläisen panneet kuninkaana hallitsemaan. He
eivät kysy, kusta tulen eivätkä tiedustele sukuani ja kuitenkin
kunnioittelevat he minua kuni valtijaansa ainakin. Ompa tavat
ereskummalliset tässä maailman pohjukassa."

Vihdoin ei malttanut enää olla tiedustelematta ja päätti puhutella
erästä vanhaa ylimystä, joka näytti olevan muita viisaampi ja
kokeneempi. "Selitä minulle Jumalan tähden," sanoi hän hänelle, "miksi
olette minut kuninkaaksenne panneet? Mistä älysitte tulleeni tähän
saareen? Minnekä joudun minä viimeinki?"

"Herra," vastasi vanhus, "tässä saaressa elää haltijoita. Ammoin aikaa
sitte rukoilivat kerran Kaikkivaltiasta, että vuotuiseen lähettäisi
heille jonkun Aatamin pojista hallitsiaksi. Siihen suostuikin
Kaikkivaltias ja antaa siitä ajoin joka vuosi samana päivänä jonkun
ihmisen sattua tähän saareen. Sille rientävät asukkaat kaikki riemulla
vastaan, niin kuin olet nähnyt, ja ottavat hänen kuninkaaksensa, mutta
hänen hallituksensa loppuu vuoden päästä. Tämän ajan kuluttua kun
määräpäivä taas on käsillä, pannaan kuningas viraltaan, kuninkaallinen
asunsa riisutaan ja sen siaan puetaan hänen päällensä vanhoja
repaleita. Sitten hän viedään väkisen laivaan ja kuletetaan autioon
saareen. Äsken vielä mahtavana ruhtinaana oltuansa tulee hän sinne,
jossa ei tapaa ystävää eikä alamaista. Murheessansa ei häntä lohduta
kukaan ja siinä tulee hänen yksinäisyydessä ja vaivoissa kituroida,
kun ei ole älynnyt hallitusvuottansa viisaasti käyttää. -- Vanha
kuninkaansa pois ajettuna rientää kansa taaskin riemuten vastaan
toiselle Kaikkivaltiaan sinne saattamalle hallitsijalle. Semmoinen on,
herrani, tämän valtakunnan ikuinen sääntö, jota ei voi mikään kuningas
kumota."

"Ovatko edellisenikin," kysyi kuningas vielä, "tietäneet
hallitusaikansa lyhyyden ja heitä sitte uhkaavan kovan onnensa?"
-- "Ovat kyllä," vastasi vanhus, "vaan muutamien silmät huikensi
kuninkaallisen komeuden loiste, niin ett'eivät huolineet muistaakaan
vastaista kohtaloansa; oli muita taas, jotka kyllä toisinansa
sitä muistelivat, vaan kaikin mokomin koettelivat sitä ajatusta
mielestänsä karkoittaa, ett'ei se heitä muka estäisi vähiä onnensa
päiviä nauttimasta. He horjuivat ikään kuin humalapäissä huvituksesta
toiseen, kunne määräpäivän tultua vietiin laivaan. Silloinpa kaikki
päivittelemään ja mielettömyyttänsä kiroilemaan; vaan ei parku enää
auttanut päivistä pahoista: armotta hyljättiin he autioon saareen
viheliäisyydessä menehtymään, kun eivät olleet muistaneet taikka
tahtoneetkaan ajoissa estää kovaa onneansa."

Vanhuksen sanat saattoivat kuninkaan sangen murheen- ja pelonalaiseksi;
kauhistuksella ajatteli hän entisten kuninkaiden kohtaloa ja säikähtyi
kovin, kun havaitsi muutamia viikkoja jo kuluneen eikä vielä pahan
onnen estämiseksi mitään tehneensä. Tästä edes päätti hän tarkoin
käyttää jok'ainoan hetken, että vielä kerkiäisi jotain toimeen saada.
-- "Viisas ukko," sanoi hän taaskin haltijalle, "sinä olet ilmoittanut
minulle kuinka hupainen kuninkaallinen valta on ja mihinkä joudun
sen kuluttua; neuvopahan nyt myöskin, millä keinoin voisin välttää
sitä viheliäistä tilaa, johon kaikki edelliseni ovat joutuneet!" --
"Muista, armollinen herrani," vastasi vanhus, "alastoinna tähän saareen
tulleesi; alastoinna kun kerran täältä tulee lähteäki palaumattomiin.
Yhden keinon vaan tiedän, millä taidat välttää nälkään nääntymistä
autiossa saaressa; se olisi nimittäin se että siihen lähetät asukkaita.
Sitä ei lakimme sinulta kiellä ja alamaisesi ovat valmiit menemään
minne käskenetkin. Lähetä saareen työmiehiä, raivauta synkät korvet
viljaviksi vainioiksi, ja rakennuta kyliä sekä kaupunkeja; sanalla
sanoen, valmista siinä itsellesi uusi valtakunta, jossa täältä pois
ajettua voit hallita. Mutta joudu, elä pirahuttele päiviäsi joutaviin,
sillä määrä-aikasi on sangen lyhyinen, ja kuta ihanammaksi kaunistelet
vastaista asuntoasi, sitä suloisempi on siellä sitten elelläksesi.
Elä heitä mitään huomeispäivään, vaan te'e aina niin, kuin olisi jo
huomeispäivä viimeinen. -- Mutta jos et ota kuullaksesi neuvoani taikka
rupeat viivyttelemään, niin on tuhosi valmis ja välttämätöin."

Kuningas oli viisas mies ja ukon lauseet kiihdyttivät hänen
vireyttänsä. Paikalla lähetti hän saareen asukkaita joukottain; ne
muuttivat sinne mielellään ja ryhtyivät miehissä työhön. Saari muuttui
päivä päivältä kauniimmaksi ja puolen vuoden päästä nousta törrötti
jo kaupunkein sekä kylien kirkkotorneja sadottain peltojen, lehtojen
lomassa. Vaan ei kuningas heittänyt vieläkään; yhä lähetteli hän
lisään toisia asukkaita, jotka sinne muuttelivat paremmalla mielellä,
kun tiesivät tulevansa jo ennestään viljeltyyn maahan sukulaisten ja
ystäväin luokse.

Näissä toimissa hupeni vuoden viimeinenki kannikka ja se hetki läheni,
jonka edelliset kuninkaat aina olivat vavistuksella sekä hampaiden
kiristyksellä nähneet tulevan; mutta nykyinen hallitsija ei sitä
pelännyt, jopa alkoi halatakin uuteen valtakuntaansa, jossa hän kaikki
niin taitavasti oli järestänyt. Vihdoin tuli määrä-hetki: kuningas
kaapattiin linnastaan, kuletettiin kuninkaallisesta puvusta riisuttuna
laivaan ja vietiin muinoin autioon saareen. Tuskinpa oli siinä noussut
maalle, niin riensi hänelle saaren väki riemutellen vastaan ja pani
hänen päähänsä lakastumattoman kukkaseppeleen, sen kruunun siaan, joka
vaan ainoan vuosikauden oli kestänyt. Siitä päivin sai hän alamaistensa
parvessa eläen nauttia onnea ja menestystä.

_Vertauksen selitys_: Rikas hyväntahtoinen isäni on _Jumala_, ja
orjansa, jonka lähettää purjehtimaan, _ihminen_ syntyessänsä maailmaan;
saari, johon hän myrskyn ajona joutuu, on _maailma_ ja riemulla vastaan
rientävät asukkaat, hänen _vanhempansa_, jotka hellällä huolenpidolla
korjailevat sekä hoitelevat alastointa, itkevää raukkaa. Vanhus, joka
hänelle ilmoittaa, miten hänen lyhyen hallitusaikansa perästä on
tapahtuva, on _viisaus Jumalan sanassa_. Hallitusvuotensa on _maallinen
elämä_ ja autio saari, johon hän sen kuluttua viedään, toinen
_maailma_. Sinne edeltäpäin lähettämänsä työmiehet ovat elinaikana
toimittamansa _hyvät teot_. Häntä ennen sinne viedyt kuninkaat ovat
_tavallisten ihmisten_ kaltaiset, jotka kaiken ikänsä puuhailevat
maallisten asioiden hommassa, koskaan ajattelematta elämänsä ja
kuolemansa seikkoja; tyhjin käsin kun tulevat Kaikkivaltiaan tuomioon,
niin saavat ansaitun rangaistuksensa. Suonio.



13.

Satu pienestä Paavosta.


Metsässä kaukana, kussa kesätuulten huokuessa heinät, kukkaiset ja
ruohot hyvän hajunsa hajotteli, seisoi kuusten ja honkapuiden suojassa
mökin paikka vähäinen. Tään mökkisen pihalla istui kauniina kesä-iltana
päivän lasketessa pieni seitsenvuotias poika yksinänsä eräällä kivellä,
ja sinisistä silmistänsä vuoti kyyneleet karpaloina. -- Mikäs näin
häntä itketti? -- Oi syytä kyllä oli poikaraukan itkeä, sillä sisällä
tuvassa sairasti äitinsä viimeistä tautiansa. Häntä ahdisti jo kuolon
tuskat, vaan kaukana olivat ystävänsä kaikki eikä lähellä edes holhovaa
kättä, joka korjaten häntä olisi kovaa kiusaansa keventänyt. Pieni
Paavo oli äitinsä ainoa turva, mutta huojentaakseen mielensä raskautta
oli hän vähäksi luopunut sairaan luota ja pistäynyt tuvasta pihalle,
jossa sai edes tuulen huminalle haikean surunsa huokailla. Syvästi
miettien oli hän hetken siinä istunut, kun vienoinen valitus koski
hänen korvaansa. Sen tuskin kuulikaan, kun oli jo taaskin tuvassa,
sillä vaikeroiva ääni oli hänen sairaan äitinsä, ja hellästi syleillen
häntä, sanoi hän syvällä innolla: "ethän, äitini armas, jätä vielä
Paavoasi?" -- "Elä lapseni niin toki itke," virkkoi vienosti äiti ja
suuteli poikaansa. "Ehkä on Jumalan tahto, että täältä jo lähden ja
eroan luotasi, vaan jos jäätkin minusta, et ole kuitenkaan turvatta,
sillä köyhillä ja orvoilla on isä armias taivaassa. Hän auttoi isäsi
kuoltua minua, vahvistaen epätoivoisen mieleni, ja samoin on Hän
varmaan sinuakin auttava." "Oi, äitini rakas, et vielä saa poikaasi
jättää ja luotani lähteä, kuinka yksin sitte saisin sinutta aikoihin?"
sanoi innokkaasti Paavo ja itki aina katkerammin. -- Syvästi huo'aten
vastasi äiti: "et arvaa, lapseni, kuinka kernaasti täyttäisin pyytösi,
vaan toista on useinki Jumalan tahto, toista ihmisen, emmekä siltä saa
nureksia, sillä kaikki säätää Hän hyväksemme. Siis elä liiallisesti
sinäkään lapseni sure ja murhehdi, vaan lähde, raukka, jo levolle, niin
saisin ehkä minäkin unta ja voisin vähäksi levähtää vaivoistani." Sen
sanottuaan siunasi sairas kerran vielä rakasta lastansa, josta vaipui
vuoteelleen ja vihdoinki nukahti. Mutta Paavo ei levätä voinut, sillä
ahdistunut ja rauhatoin oli mielensä, vaan istausi vuoteen viereen
rahille ja valvoi ääneti siinä sairaan äitinsä maatessa.

Niin kului hetki hetkensä päähän, ja illasta joutui yö, sillä aika
rientääpi yhä eikä sairaankaan huoneessa seisahtele. Hyvän aikaa jo
oli kaikki hiljaa tuvassa, ja tuskin eroitti Paavo sairaan äitinsä
huokaukset, vaan äkkiä aukesi tuosta nyt ovi, ikään kuin itsestään,
ja tupaan tuli hiljaa ja hiipien siitä outo ja vieras olento, jonka
hartioilla oli liehuvaiset, lumivalkoiset lentimet. Kirkkaasti
paistavaa otsaansa peitti osaksi kauniit, kullankarvaiset hiukset ja
niiden suojasta loisteli siniset silmänsä, kuin tähteiset lempeästi.
Kasvoiltansa oli hän vaalea, mutta muotonsa muutoin tyyni ja lauhkea.
Heti oven auetessa hypähti Paavo istuviltansa, ikään kuin suojellakseen
sairasta äitiänsä, vaan kuin vieraan silmät nähdä sai, miten ne olivat
sulot ja leppeät, katosi kohtakin pelkonsa ja hiiskumatta istaitsi hän
uudestaan rahille. Vieras valkeine siipinensä lähestyi nyt sairasta
vuoteella ja suuteli syvään hänen vaaleita huuliansa; josta kääntyi
taas ovea kohdin ja hiljaa katosi, niinkuin oli tullutkin. Tämä oli
Paavosta outoa, kuitenkaan ei hän vieraan käyntiä säikähtänyt, mutta
iloinen oli mielensä, sillä sydämessään tunsi hän nyt, että äitinsä
vaivat olivat entistä vähemmät. Sitä hyväillen nukkui hän sikeästi
eikä herännyt, kuin aamulla vasta, kun oli jo aurinko ylhäälle noussut
ja kirkkaasti paisteli ikkunasta. Heti herättyään hiipi hän äitinsä
vuoteelle ja kallisti hänen rintaansa kohdin korvansa; vaan jos kuinka
tarkkaan kuunteli, ei hän huomannut hengitystä. Sitä säikähtäen katseli
hän sairasta tarkemmin ja etsi äitinsä silmiä, vaan nämä olivat
tummaksi himmentyneet; ja kun siitä nyt käsiä koetti, olivat nekin
kylmät ja hervottomat. Tästä jo Paavo täyden totuuden havaitsi --
äitinsä armas ei elänytkään!

Ja viikot vieri, päivät päiviä pakeni. Kirkon kupeella lepäsi äiti
mullassa maan, ja kylässä palveli Paavo rikasta, mutta kovaa ja
kiukkuista isäntää. Tälle täytyi hänen raskaita töitä tehdä ja
toimitella. Vaikka voimansa vielä olivat vähäiset, ja useinki ei hän
muuta kuitenkaan perinyt palkoista, kuin toria ja nuhteita, hyvä jos
pääsi, ett'ei lyötykin päälliseksi. Sitä syvemmin suri hän aikaisin
kuollutta äitiänsä, eikä sitä päivää mennyt, jona ei hänen haudallaan
käynyt ja siinä kaipaustansa huokaillut.

Tuli vihdoinki talvi. Nietosten peitteessä lepäsi routainen maa
ja kadonnut oli kesän kauneus metsistä. Kylmät oli ilmatkin, ja
pakkaista piillen pysyivät ihmiset huoneissaan. Mutta eräänä iltana,
koska isäntäväki oli Paavoa kohtaan ollut tavallista kovempi, ja
olonsa tuntui kovin vaikealta, pistäysi hän tuvasta ja kulki kylmästä
huolimatta kuolleen äitinsä kummulle, tosin ei lumen alta näkynyt
hautaa nyt itseänsä, sillä korkeat kinokset peittivät sen ja pienen
siinä seisovan ristinki. Mutta Paavo tunsi paikan entuudesta hyvin ja
löysi sen lumenki peitosta. -- Haudan kohdalle istuttuaan alkoi hän
vaikeata oloaan vaikeroida ja puhutteli alla turpeen lepääjätä: "ah,
äitini rakas, tule avuksi lapsellesi! Viikon jo poikessa viivyit --
joudu, emoni armas, joudu jo!"

Ja yhä kiihtyi pakkaisen henki ja tuulet riehui rajummin, vaan tuota
ei pieni Paavo huomannut. Suruissaan istui hän äitinsä kummulla vaan
ja itkeä kujersi, mutta tuosta tuntui nyt hänestä, kuin olisi kepeä
käsi hänen päätänsä hiljaa hivellyt, ja sitä kääntyi katsomaan,
seisoi vierellänsä kaksi taivaallista olentoa, tuota ei kuitenkaan
pelästynyt, mutta ilosta riemahti rintansa, sillä toisen heistä tunsi
hän hyvästi. Se oli sama valkeasiipinen olento, joka hänen äitiänsä
kävi kuolinvuoteella tervehtimässä ja häntä niin sulosti suuteli.
Läheni siis pelotta tätä vanhaa tuttua ja sanoi iloiten: "terve
tultuasi sulosiipinen olento! tuotko terveisiä äidiltäni?" Taivahisten
tavalla hymyili enkeli vaan ja ojensi toverilleen kätensä. Mutta ilosta
kirkaisi Paavo tämän nähdessään, sillä nyt tunsi hän toisenkin -- se
oli hänen oma äitinsä! Ja hellästi hymyillen avasi äiti lapsellensa
sulon sylinsä; mutta toverinsa, joka oli kuolon vaalea enkeli, suuteli
lempeästi Paavon viluisia huulia ja kuiskui hiljaa hänen korvaansa:
"joudu jo, lapsi -- joudu äitisi luo!"

Ja hiljalleen, kuni kuuntunut kukka, vaipui Paavo lumen lietoon
sylihin. Mutta taivasta kohdin nousi haamua kolme kauniissa enkelin
muodossa. Kuka kolmas oli näistä, sen arvaatte sanomatta, vaikka
nyt valkoiset, välkkyvät siivet lentäessä hohti hänen hennoilta
hartioiltaan. Vaan yöstä kun aamunen joutui ja aurinko valaisi maan,
lepäsi Paavo kuolleena äitinsä kummulla, pienoinen hauta saatiin tähän
nyt hänellekin, ja rauhassa lepäsi viimeinki lapsi rakkaan äitinsä
rinnalla!

Mutta aika vaihteli taas. Talven tuulet tyyntyi ja säät tuli suojemmat.
Levoltaan heräsi luonto, ja maat, metsät muuttivat muotonsa. Paistaessa
päivän suli järvistä jäät sekä nietokset niityiltä ja kohta taaskin
kaunisti kevään kukkaiset ketoa. Kesän henki verhoi vihannaksi maan
kirkonki kupeella, ja ruohot, heinät hajottivat tuoksunsa haudoille.
Vaan ei kenenkään kummulla kasvanut niin kauniita kukkaisia, kuin
Paavon ja hänen äitinsä haudalla. Niitä peitti karvaltansa kaunihimmat;
mikä heistä kuvaili kesäisen taivaan siveyttä, mikä taas lumen lietoa
valkeutta. Mutta tuulten heitä hyväillessä oli suloista katsella,
kuinka suuremmalta haudalta kukat kumartelivat toisen pienemmän
kukkaisille, ikään kuin olisi mielensä tehnyt syleillä toisiansa.

Ken sattumalta kulki nyt tästä, seisahtui hetkeksi hautain kohdalle
ja katsasti kukkain outoa kauneutta. Vuodatti kenties kyyneleenki ja
lausui huoaten: "äiti parka, poika rukka, vähä oli maallinen ilonne!"

Mutta ylhäällä taivaan korkeudessa, kussa lempi ja rakkaus vallitsevat,
siellä asui nyt äiti poikansa kanssa! alati yhdessä, ja heidän onneansa
ylistävät enkelit taivahisetki, laulaen riemussa rinnoin: "ani autuaat
olette!" E.S.



14.

Aikansa unohtanut.

(Taru.)


Ennen vanhaan eli eräässä luostarissa muiden vanhusten seurassa vielä
ijältänsä nuori munkki, nimeltään Silvio. Tämä oli kaikessa elossaan
uuras ja jumalinen, teki itse kauniita kirjoja ja luki hartaasti
Raamattua. Luostarin hallitus olikin tämän vuoksi uskonut yhteisen
kirjastonsa hänen katsottavaksi, ja Silvio sai vyöllänsä kantaa kaikki
kirjakaappien avaimet, jota toimitusta pidettiin suurena kunniana.
Koska siitä muutamasti Silvio tapansa mukaan tutki Raamattua, tuli
apostoli Pietarin toisessa epistolassa seuraava lause hänen eteensä:
"Yksi päivä on Herran edessä niinkuin tuhannen ajast'aikaa, ja tuhat
ajast'aikaa niinkuin yksi päivä." Tätä paikkaa ei nuori munkki
käsittänyt, koko lauseen ajatus oli hänestä tuiki mahdotoin, ja vaikka
mielellänsä olisi kallista kirjaansa uskonut, nousi kuitenki vasten
tahtoansa ahdistava epäillys hänen mieleensä. -- Sattui Silvio tuosta
nyt kerran varahin aamuisella menemään kolkosta kirjastosta luostarin
kaunoiseen puistoon kävelemään, ja näki siellä pienen, monelta
karvalta somasti hohtavan lintuisen, joka etsien elatustansa lenteli
sinne tänne puistossa. Heti Silvion nähtyänsä asettui hän kuitenkin
lentämästä ja istausi muutamalle oksalle, josta alkoi laulaa viserrellä
oudolla, erinomaisella tavalla. Silvio, jonka korviin tämä laulun
nuotti soi sanomattoman sulosti, koki lintua tavoittaa kädellänsä;
mutta iloissaan lennähti tämä yhdeltä oksalta toiselle, jossa aina
laulaa visersi alkavaa virttänsä, vaan ei kiini antaunut, vaikka häntä
ihastunut munkki luostarin luota aina synkkään metsään seurasi. Koska
siitä vihdoinki Silvio vaivansa näki turhaksi, palasi hän luostariin
takasi; mutta tuiki outo oli hänestä koko entinen kotinsa. Niin hyvin
luostari itse kuin koko sen ympäristö oli entistään paljoa avarampi
ja kauniimpi, ja kussa Silvion muistaa hänen lähtiessänsä oli puusta
rakettu pieni, alhainen kappeli, siinä seisoi nyt komea kivinen kirkko,
jonka harjalta kolme terävähuippuista tornia jalosti yleni taivaalle.
Tätä kaikkea suuresti oudostuen ei munkki-parka tiennyt, miten hän
semmoista, niin äkillistä muutosta selittäisi. Varovasti läheni hän
vihdoin kuitenkin luostarin porttia ja koputti hiljaa sen ovelle.
Tuosta tuli nyt vennon vieras mies ja aukaisi hänelle; vaan tuskin
näki hän Silvion, kun jo pakeni peloissansa. Siitä huolimatta meni
Silvio edelleen ja kulki läpi luostarin kalmiston, jossa hän ennen
joka pienoisen paikan oli tuntenut; vaan nyt havaitsi hän täällä monta
uutta hautaa ja ristiä, ja niiden nimet, jotka haudoissa lepäsi, olivat
hänelle outoja, hän ei heitä tiennyt koskaan tunteneensa.

Siitä luostarin sisälle tultuansa kävi hän muita munkkilaisia
tervehtimään, mutta nämä kaikki pakenivat, peljästyen häntä, kuin
kummitusta. Luostarin isäntä yksinänsä ei toisia seurannut, vaan tuli
Silvion luo, ristin kuva kädessä, ja kysyi oudolla äänellä: "ken
olet sa kuolleista noussut haamu, joka et haudassa lepoa saa? Sano
ristinnaulitun Vapahtajan nimeen, mitä meiltä eläväisiltä tahdot, ja
mikä on asiasi."

Tämän kuultuansa alkoi Silvion jäsenet vavista, kun voimattoman
vanhuksen, ja luoden silmänsä maahan keksi hän nyt kuinka pitkä, harmaa
parta riippui alas hänen rinnallensa, ulottuen aina vyötäisiin, jossa
kirjaston avaimet vielä roikkuivat renkaassaan, niinkuin ennenkin.
Toiset munkit, jotka jo sillä välin olivat ensi pelostaan tointuneet,
tulivat siihen kaikki nyt ko'olle ja katsoivat kummastellen vanhaa
oudonnäköistä vierasta, kunne muudan heistä nosti hänelle istuimen.
Tälle antoi nyt Silvio avaimet vyöltänsä, sanoen kirjakaappien niillä
avattavan. Asiata käytiin kohta tiedustamaan ja avaimilla aukesi
kaappien lukot, niin kuin vieras oli sanonut. Sitä oudostui luostarin
väki yhä enemmin, ja eräs heistä toi vihdoin vanhan ajantiedon
näkeeksi, johon oli muistoon kirjoitettu: että, _kolme sataa vuotta,
siitä ajasta lukien, eräs Silvio-niminen munkki oli luostarista
kadonnut, Vaan ett'ei ensinkään tietty, oliko hän tapaturmaisesti
kuollut, vai muille maille paennut_.

"Ah, pieni lintu! senkö laulusi vaikutti?" sanoi Silvio huoaten. Tuskin
hetken aikaa luulin suloa ääntäsi kuunnelleeni, ja kolme sataa vuotta
sai jo kuitenki kuluneeksi! Sinä lauloit ylhäistä autuuden virttä, jota
ei mieleni silloin käsittänyt; vaan nyt sen jo tajuan, ja ylistän, maan
mitätöin tuhka, Herra, Sun nimeäsi! Tätä sanoessaan kallisti vanhus
päänsä nöyrästi alemma ja koko ruumiinsa vajosi hiljaa maahan, muuttuen
maan mustan tomuksi.



15.

Belisario.


Siunattu se lapsi, josta isällensä on iloa, ja siunattu kahdesti se,
joka on oman isänsä turva ja suojelija.

_Belisario_ oli, niinkuin historiasta kenties tiedätte, _Justiniano_
nimisen Kreikan keisarin sotapäällikkö. Alhaisesta suvusta syntynyt
oli hän neronsa ja miehuutensa kautta tähän tähdelliseen virkaan
ylennyt. Mitä hän valtakunnan monia vihollisia vastaan sotiessa
isänmaansa hyväksi ja kunniaksi kerran teki ja toimitti, siitä
tarjoaa sen ajan historia tarkempia tietoja. Meidän aikomuksemme
on ainoasti sitä kertoa, kuinka keisari hänen ansiollisia töitänsä
palkitsi. Kateudesta kokivat vihamiehensä, jotka mielellään olisivat
pyrkineet yhtä kuuluisaksi, kuin hän, vaan joilla ei tähän ollut
voimaa ei kykyä, edes sortaa hänen onneansa ja saattivat viimeinki
siihen luuloon keisarin, että Belisario oli häntä vastaan viekas ja
petollinen ja valtakunnan hallitusta pyysi käsiinsä. Justiniano, joka
muutoinki oli luonnostaan pelkääväinen ja luuleva, alkoi tästä päivin
ennen rakastettua sotapäällikköänsä kadehtia ja vihasi häntä nyt
yhtä paljon, kuin häntä ennen oli rakastanut. Pani siis Belisarion
viralta ja heitti hänet vankeuteen. Vaan ei tähän vielä keisarin
vaino ja kateus loppunut. Peläten kansan vihastuvan näin ansiollisen
miehen syytöintä rangaistusta ja kenties häntä pelastaakseen vielä
kapinaa nostavan, päätti hän tehdä niin, ett'ei Belisariosta olisi
mitään pelkoa. Puhkaisutti siis silmät Belisariolta ja tuomitsi hänet
elinkautiseen maaltapakoon. Tulisella raudalla saatiin tämä hirmutyö
toimehen ja julkisesti kuulusteltiin nyt ympäri valtakunnan, kuka
ottaisi sokeata Belisarioa saattaakseen valtakunnasta pois. Kaukaan ei
kukaan tähän toimeen ruvennut, mutta vihdoin tarjousi eräs nuorukainen
onnettoman Belisarion liehtariksi. Sokea, kerran kuuluisa sotasankari
päästettiin nyt kovista kahleistaan, vankihuoneensa avattiin ja miekan
asemesta sai hän kerjäläis-sauvan käteensä. Belisario ei ollut ainoasti
hallitsijansa katalasta kiittämättömyydestä ja surkeasta tilastaan
syvästi suruissansa, hänen mieltänsä runteli varsinki se, että hänen
nyt täytyi luopua kaikesta, mikä hänellä oli rakasta ja kallista
maailmassa, nimittäin maastaan, perheestään ja edellä muun tyttärestään
_Cirinästä_, joka siihen asti oli ollut ainoa turvansa, hänen surunsa
lapsellisella rakkaudellaan niin usein huojentanut ja häntä aina
hellällä huolella ja lemmellä hoidellut. Tämä ajatus että hänen nyt
tuli rakkaasta lapsestaanki ijäksi erota, särki sanomattomasti sokean
sankarin sydäntä -- ja hän tunsi viimeisenki voimansa vaipuvan. Edes
kerran vielä tahtoi hän tyttärensä suloista, lohduttavaa ääntä kuulla
ja häntä hyväiseksi ahdistunutta rintaansa vasten syleillä, ennenkuin
köyhänä kerjäläisenä sai maata mieroa samoamaan. Tämän haikean halunsa
ilmoitti hän vankeuden yksinäisyydessä vastaiselle matkatoverillensa
ja rukousti hiljaisuudessa, että tämä ennen heidän matkalle lähtöänsä
saattaisi hänet tyttären Cirinän luo, jotta hän kerran vielä saisi
häntä siunata, niin kuin isä ainaki lastansa. Tämän kuullessaan alkoi
liehtariksi lähtevä nuorukainen äänessä itkeä ja syleili hellästi
sokean vanhuksen polvia; sillä tämä oli hänen isänsä ja nuorukainen,
ehkä pojan asussa, olikin Belisarion kaipaama Cirinä. Hän oli luopunut
kaikesta seuratakseen nytkin onnetonta turvan tarvitsevaista isäänsä.
Tämän päätöksen täyttikin Cirinä ja kulki talutellen häntä maissa
vieraissa, kärsien kaikki näin työlään vaelluksen vaivat ja vastukset,
kunne Belisario vihdoinki elostaan väsyneenä vaipui suotuisaan
hautaansa; ja näin oli köyhä kerjäläinen lapsensa hellän rakkauden
kautta kuitenki rikas ja onnettomuudessaan onnellinen.

Jumalan siunaus sille lapselle, joka niinkuin Cirinä hoitaa ja rakastaa
isäänsä.



16.

Elon enkelit.


Oli eräästi ilta. Taivaalta laskeusi aurinko armas kauniissa
kultaruskossa ja vuorostaan sai vallan nyt yö, verhoen maat, metsät,
maisemat hämärän tummaan suruhuntuhun. Silloin muutti hämärä
mieleenikin ja ympärilläni vallan saapa pimeys saattoi siihen
ahdistavan alakuloisuuden. Vihannalle vainiolle vaivuin ma vihdoinki
ja katkeria kyyneleitä vuodattivat yön yksinäisyydessä siinä mun
silmäni. Maailma oli minusta ikääskun hedelmätöin jylhä ja synkeä
erämaa ja minä itse sallimukselta määrätty sen autiossa avaruudessa
nääntymään. Tuosta muistui mieleeni nyt lapsuuteni ihanat ajat ja
kuinka silloin uteliaasti toivovin silmin ihailin elon avaria, etäällä
viehättävästi siintäviä aloja, joita kultaruskonensa kaunisteli aamun
sulosti koittava koi. Nyt sitä vastaan, ah! ilmoittivat haikeasti
vuotavat kyyneleni suruani siitä, kun niin oli mitättömiin mennyt
ihana ja armas nuoruuteni unelma. Näin viivyin kauan kyllä ikääskuin
tunnotoinna, kun äkkiä koski korvaani etäältä humiseva sävelten sointo,
kaikuen runoilijan kantelosta, joka laaksossa laulun sanoilla sävelten
selitti iloja elämän ja kaipaili sen katkeruutta. Ihastuen, ihannellen
kuuntelin ma soittoa. Yhä kasvoi, kiihtyi soiton ääni, vaan aleni
siitä taaskin vajoten sanomattomalla suloudella tunteiden tietoon
laiminkiin; ja kieliltä kanteloisen kaikui tuosta ääni _Toivon_ iloa
tuoden rintahan, kohden taivasta, valon ja avaruuden ääretöntä alaa
kohensiin riemuileva ihmis-henki. -- Siitä vaihtui äänen luonto taasen
ja povesta kukka-laakson kuului kaiku kaunis, jos ois sävel soinut
satakielisen. Kuni illan tuulet hiljaa humisevat rakastetun vainaan
haudalla, niin vieri vieremistään myöskin äänten tulva sanomattoman
sulosti ja samalla surun sekaisesti. Se _Muisto_ oil, ku rauhaa,
lohdutusta kuiskutellen surevalle sydämelle lausui hetkistä iloisista
ajan muinaisen.

Mä kuuntelin ja mielestäni haihtui levottomuuden kolkko, karvas tunne,
hälveten hämärtävihin haamuihin. Kadonneet oli rintaani ahdistaneet
ajatukset kaikki ja sydämeeni vasta vielä synkiähän alkoi loistaa valo
armas, autuaallinen, sillä selkiänä oli nyt edessäni elon pulma tähän
asti pimeä. -- Onnea, autuutta ei marras maa osakseen saanut. Täällä
ei oo koti onnen, se on tuolla puolen tähtitarhan, luona enkelein.
Vaan alas maamme laksoloihin astui sieltä taivaan tytär _Toivo_,
muuttuen sen enkeliks. Väsymättä rientelee hän elon alholoissa,
kädellänsä osoitellen ylös taivahasen, alas hautahan -- ja synkiähän
ihmissydämehen saattaa aavistuksen siitä, ett' on olo autuaampi vielä
eissämme. Kuitenkaan ei tällä maalla; vasta haudan tuolla puolla; mutta
toivossa iätse lakkaamattomassa siinä on elossa tässä onnemme.

Ja _Muisto_ puolestaan se mielehemme johteleepi ilot, riemut miettehet,
eikä konsaan kuihdu, katoa sen kukka kaunis, kuulea. Vaan Runo, Laulu
laskiin tänne taivahasta Toivon sekä Muiston tulkiksi, että yhteytehen
pääsisimme kanssa ylhäisemmän maailman. E.S.



17.

IsmaeI ja Haagari.

(Itämainen taru.)


Koska Saara, Abrahamin vaimo, oli Iisakin synnyttänyt, alkoi hän
Haagaria ja hänen poikaansa Ismaelia vihata eikä suvainnut heitä
luonansa. Jumalan käskystä vei Abraham silloin Haagarin sekä poikansa
Ismaelin Saaran silmistä pois, ja saatti heidät kauas korpeen, jossa
suruissaan erkani heistä, sanoen: "Jumala kaikkivaltias olkoon
suojelijanne, sillä niin on tahtonsa, että täällä teistä nyt eroan!"
Itkien ja Abrahamin jalkoja syleillen rukoili Haagari, ett'ei hän
heistä luopuisi. Mutta Abraham teki Herransa käskyn, vaikka tosin oli
mielestään vaikiata, ja jättäen Haagarille leilisen vettä ja muutamia
leipiä, heitti hän hyväiset ja samosi surumielin kotiinsa.

Erämaan yksinäisyydessä oli nyt Haagari lapsensa kanssa ja toivotoin
oli tilansa, sillä maat ympärillä olivat oudot ja autiot. Auringon
säteiltä suojellen poikaansa, miten suinki voi, koki hän edes vedellä
virvoittaa häntä ja juotti janoavaista Ismaelia Abrahamin antamasta
leilistä. Vaan kun vesi loppui vihdoinki ja leili kävi tyhjäksi, täytyi
hänen palmupuun suojaan jättää poikansa ja käydä itsensä katsomaan, jos
hän hiukankaan vettä jostakin löytäisi, sillä palavasti paahtoi päivä
ja varista voimatoin lapsensa aneli juomista janoonsa.

Näin oli nuolen lentämän loitonnut lapsestansa, mutta yksin jäätyänsä
korotti Ismael janon tuskissa äänensä ja alkoi katkerasti itkeä, sillä
päivän helle vaivasi häntä ja varistunut maa poltti hänen allansa.
Tätä tuskastuen survasi hän tulista hietaa vähän jalkansa väellä, ja
katso outoa ihmettä! Jalkainsa juureen syntyi tuossa paikassa lähde
josta alkoi vesi kirkas kummuta. Lapsensa itkun oli Haagari etäältä
kuullut ja palasi samasi takasi, vaan kuinkas ihastuikaan, kuin luona
kaunoisen lähteen löysi janosta nääntyvän Ismaelin. Tuskin uskoi hän
silmiänsä, niin oli tapaus hänestä kummallinen. Koska siitä kuitenki
tointua ennätti, täytti hän leilinsä lähteen kirkkaasta silmästä, jonka
ympärille alkoi maata, hietaa kannella, ett'ei lähde kuivaisi taas ja
siitä vesi katoaisi.

Tätä vielä tehdessään kuuli hän etempää jalan astunnan, ja kun sitä nyt
tiedusteli, keksi hän suuren kauppamatkueen rientävän kohtaansa. Pian
kyllä joutuivatkin nämä matkaajat lähteelle, jossa kysyivät Haagarilta:
"oletko kaukaa, vieras, ja kusta on tähän tämä lähde ilmestynyt; sillä
koko tienoon tunnemme vanhuudesta, mutta lähdettä emme ennen vielä ole
tässä kohdin keksineet." -- Heitä vastaten kertoi Haagari kohtalonsa,
sekä selvitti senki, miten ihmeellisesti lähde siihen oli syntynyt.
Tämän kuultuansa alkoi matkamiehet kohdella Ismaelia suurella kunnialla
ja sanoivat Haagarille: "iloitse vaimo! sillä Herran kaikkivaltiaan
käsi suojelee sinua sekä poikaasi. Kun suonet meidän tämän lähteen
tienoihin asettua, niin varjelemme siitä hyvästä sinut ja sun poikasi
kaikelta vaaralta". -- Mielellänsä soi heille Haagari sen; ja muuttaen
kaikkine tavaroinensa lähteen luo, levitti matkamiehet tähän seutuun
nyt leirinsä.

Oli vuosi tuosta kulunut, niin tuli Abraham kuulustamaan, miten Ismael
ja Haagari saivat korvessa aikoihin, sillä mielensä ikävöi heitä kuni
ainakin omiansa. Mutta Saaralle oli hän lähtiessänsä vannonut valalla,
ett'ei hän muuta kuin pikimältänsä tervehtisi poikaansa, eikä edes
laskeutuisi kamelinsakaan selästä. Koska siis poikansa ja Haagarin näki
lähteellä elävän terveinä, palasi hän paikalla kotiinsa, niinkuin puhe
oli lähtiessä, vaan lupasi kerran vuodessa aina käydä kuulustamassa
heidän oloansa. Tämän sanansa pitikin tarkasti, ja vuoden päästä
viimeistäänki tervehti hän heitä uudellensa.

Viimein kuoli Haagari, poikansa jo mieheksi jouduttua, ja yksin
jäätyänsä otti Ismael sen kansan tyttäristä, jonka seassa hän kasvanut
oli, itsellensä toverin. Koska siitä vuoden päästä taaskin Abraham tuli
Ismaelia korvessa tervehtimään, ajoi hän tapansa jälkeen hänen majansa
luo ja kolkutti ovelle. Täältä astui nuori vaimo majan kynnykselle,
ja häntä vieraan tavalla tervehtien kysyi Abraham: "ken olette?" --
"Ismaelin vaimo", vastasi ovesta astunut. -- "Missä on miehesi?" kysyi
Abraham. -- "Hän on metsällä", vastasi vaimo, "ja tuskin palajaa hän
sieltä, ennenkuin ilta joutuu ja aurinko laskeksen." Sen kuultuaan
sanoi Abraham: "minun ei kamelini selästä käy laskeutua, vaan aina
aamusta asti olen suurustamatta, jonka vuoksi hyvän mulle tekisit, jos
jotakin toisit mun syödäkseni." "Mitäs tuoda voisinkaan?" vastasi vaimo
vieraalle, "maa, jossa asumme, on kasvamatoin ja köyhä luonnostaan,
ja vaivoin tulemme itsekin ruu'asta aikoihin". -- Mutta Abraham ei
nälkänsä vuoksi anonut syömistä, vaan koitellakseen poikansa vaimoa,
oliko hän nöyrä ja auttavainen, vain saita ja ynsiä. Senpätähden
ei asiasta ollutkaan millänsä, vaan laittausi matkalle ja sanoi
lähtiessään vaimolle: "kun palajaa miehesi metsältä, niin tervehdi
häntä ja sano, että mielestäni majansa kynnys on huono ja hyljättävä."

Kohta sen jälkeen tulikin Ismael kotiinsa ja vaimonsa kertoi nyt
hänelle, mimmoinen vieras oli päivällä käynyt ja minkä tervehyksen hän
lähetti. Ismael arvasi kohta, kuka tämä vieras oli, ja tajusi myös,
mitä lähettämänsä tervehys tarkoitti -- majansa kynnys tähti hänen
vaimoansa. Isänsä käskyä kuullen hylkäsi hän siis sinä päivänä vielä
tämän vaimonsa ja eroitti hänet luotansa. Mutta kohta sen jälkeen nai
hän uudelleen, ja koska isänsä, niinkuin tapansa oli, tuli vuoden
päästä häntä tervehtimään, astui Ismaelin majasta nuori vaimo taas
häntä vastaansa. Vierahan tavalla tervehti Abraham häntä ja kyseli:
"asuuko Ismael tässä ja onko hän kotona?" -- Vaimo vastasi: "kyllä
hän tässä on asuntoa, ja minä olen vaimonsa, vaan tätä nykyä on hän
metsällä." -- "Voisitkos matkastaan väsyneelle antaa jotakin syömistä?"
kysyi siitä nyt Abraham, tiedustaaksensa, miten poikansa nykyinen
vaimo kohteli miehensä tuttavia. Tuskin vaimo vieraan anomuksen
kuulikaan, niin kävi sitä täyttämään, mennen kiiruusti majaansa,
eikä aikaakaan, kun tuli jo sieltä, tuoden myötänsä maitoa, lihaa ja
taateli-pähkinöitä. Nämä ruuakset kantoi nyt vieraan syödä, vaan pyysi
nöyrästi anteeksi, ett'ei hän leipää tuonut, sillä tätä elon ainetta ei
ollut kellään koko seudussa. Abraham maisteli vähäisen kutakin lajia ja
siunasi syötyänsä, sanoen emännälle: "suokoon Jumala näitä anteitansa
sinulle runsaasti aina ja palkitkoon monin määrin sun nöyrän ja kauniin
käytöksesi!"

Ismaelin vaimo kantoi siitä nyt vettä vieraan käsille ja pyysi häntä
majassa leväten odottamaan miehensä metsältä tuloa. Mutta Abraham, joka
lupaustaan myöten ei kamelinsa selästä voinut laskeuta, jätti poikansa
vaimolle hyväiset ja sanoi lähtiessään: "kun miehesi joutuu metsältä,
niin tervehdi häntä, kuvaten minut näöltäni, ja sano mun sanoneeni,
että mielestäni majansa kynnys on kaiketi kaunis ja kelvollinen."
Vieraan sanat pani emäntä mieleensä ja kertoi ne miehellensä hänen
metsältä palattua. Tervehyksen kuultuansa sanoi samassa Ismael:
"syöttämäsi vieras oli mun isäni ja majani kynnyksellä, jota hän
puheessaan mainitsi, tarkoitti hän sinua toverini. Hän ilmoitti
niillä sanoin olevansa poikansa vaimoon tyytyväinen ja käski meitäki
edeskipäin lemmessä ja suosiossa elää keskenämme." -- Ja niin he
tekivätkin, eläen sovussa ja rakkaudessa, toinen toisensa rinnalla,
kunne heidät kuolo viimeinki kohtasi. Ja tästä vaimosta syntyi
Ismaelille ne lapset ja perilliset, joista Arapian jalo ja voimakas
kansa on alkunsa saanut ja vihdoin niin suureksi siinnyt, että nyt on
avaralta nimensä kuulu ja maissa kaikissa mainittu. E.S.



18.

Parahin kiitos.


Rikas nuorukainen oli kovasti sairastanut. Koska taudistaan viimeinki
parani, teki mielensä käymään ulkona ilmassa. Astui siis ahtaasta
huoneestaan ja kulki kartanollaan kedolle, jossa täysin määrin sai
nyt luonnon lempeätä kauneutta ihailla; sillä kirkas ja pilvetöin oli
taivas ja sulosti loisteli aurinko. Kesä oli talvelta vallan saanut
ja herättänyt väsyneen luonnon levoltansa. Maat, metsät seisoivat
vihantana. Kävelijän korvaa ihastutti lintuisten laulu ja kasvojansa
hyväili lauhkeat, tuoksun tuottavaiset tuulelmat. Kiitollinen oli
nuorukaisen mieli tästä kaikesta, ja luoden silmänsä taivasta kohdin
lausui hän: "ah, suuri on, Herra, Sun ihmisille osoittama armosi ja
iso on Sinua kohtaan mun velkani, vaan milläs koito voisinkaan tätä
Sun hyvyyttäsi palkita? Ilolla kantaisin ma kiitosuhrini sinulle;
mutta Sinä et ihmisen lahjaa tarvitse, vaan suot maan asujille heidän
tarpeensa kaiketta kostotta."

Nämä nuorukaisen sanat oli vanha, ijällinen äiä sattunut kuulemaan,
ja lausui vastaten: "kaiken hyvän anti on ylhäältä korkeudesta, sinne
ei kostosi yletä -- siis seuraa minua!" -- Kehoituksen kuuli rikas
nuorukainen ja kulki vanhuksen kanssa lähellä olevaan köyhän perheen
majahan. Oi, surkeutta sanomatointa, minkä täällä nyt näkivät! Itse
perheen mies, viraltaan vanha kalastaja, lepäsi sairasvuoteella
kovassa taudissa, ja ympärillä seisoi kahdeksan alastointa lasta,
silmät kyyneleissä ja posket ruu'an puutteesta vaaleina. Heitä ei
lapst-raukkoja ollut kukaan nyt hoitamassa, sillä muutamia päiviä sitte
oli kuolema heidän äitinsä korjannut.

Tupaan tultua lausui vanhus häntä seuranneelle nuorukaiselle: "_kas,
tässä saat sa tilaisuuden osoittaa kiitollisuuttasi Herralle_!"
-- Vanhuksen sanat tajusi nuorukainen ja auttoi lempeällä kädellä
onnetointa ja köyhää perhettä. Sairaalle sai hän rohdot, lääkkehet
ja ruuat, vaatteet lapsille. Tästä lieveni sairaan tuska ja siunaten
kiitti niin isä kuin lapset hellämielistä auttajaansa. Mutta
nuorukaiselle lausui häntä seurannut toveri: "niin te'e vastakin,
ystäväni! sillä parahimman kiitoksen kannat sa Herrallesi, jos köyhiä
ja orpoja kohtaan olet armias ja heitä onnettomuudessa autat ja
lohduttelet."



19.

Kuinka Äkäpussi rangaistahan.

(Shakespearen mukaan.)


Kähärä nimisellä kauppiaalla Kauttuan kuulussa kaupungissa oli kaksi
tytärtä. Vanhin näistä Aunetta oli niin jäykkämielinen, riitaisa ja
äkäinen, että häntä koko kaupungissa mainittiin Äkäpussi-Aunetaksi.
Siis ei ollut uskottavakaan, että kukaan sulhaismies olisi hirvinnyt
käydä avioliittoon hänen kanssansa, joka seikka kääntyi vahingoksi
nuoremmalle Aina nimiselle sisärelle, sillä tätä, jonka luonto oli
hiljainen ja lempeä, oli monikin jo kosinut, mutta isänsä oli näille
sulhoille antanut sen vastauksen aina, että kunhan vanhin tytär oli
miehelään mennyt, tulkoot sitte kosijat nuorinta kysymähän.

Yhtä kaikki tapahtui se kumma, että muuan herra, nimeltään Neronen,
joka oli Kauttuaan tullut itselleen puolisoa katsoaksensa, lukua
pitämättä siitä, mitä Aunetan kiukkuisesta luonnosta puhuttiin,
kuultuansa neitosen olevan sekä rikkaan että kauniin, päätti naida
tämän kuuluisan äkäpussin ja opastaa häntä, kunnes hän tottuisi
käyttäimään siivosti ja nöyrästi.

Neronen läksi siis kosimaan tätä juonikasta neitoa, kävi ensin kauppias
Kähärää haastattamassa ja pyysi puhutellakseen hänen vanhinta _kaikin
puolin hyvä-avuista_ tytärtänsä, sanoen siinä sivussa kuulleensa
yleisesti paljon ylistettävän sen siveyttä, kainoutta ja luonnon
lempeyttä, jonka vuoksi hän aina Kaukolan kaupungista oli lähtenyt
tänne. Kauppias Kähärä, ehkä hän tosin mielellään näki tyttärensä
joutuvan naimiseen, oli kuitenkin ikäänkuin häpeissään tätä liiallista
ja ansaitsematointa ylistystä, varsinkin koska samassa Aunetan äkäinen
luonto tuli selvästi ilmiin ja päälliseksi varsin oudolla tavalla.
Huoneeseen töytäsi muka hätäpäissään Aunettaa soitanto-taitoon
neuvova opettaja, kaivaten pikapäisen oppilaansa päähän, joka vähällä
oli kantelollaan puhkaissut häneltä pään, siitä kun hän muutamalla
sanaisella oli korjannut hänen virheellistä soitantoansa. -- Tämän
kuultuaan huusi iloissaan Neronen: "kas se on kelpo tyttö! minä
rakastan häntä tämän vuoksi entistä enemmän ja haluan päästä hänen
puheellensa." Siitä pyysi hän neitosen isältä varmaa vastinta, sanoen:
"minulla on aika vähässä enkä joka päivä jouda kosihin tulla. Te
tunsitte mun isäni. Hän on nyt kuollut jättäen kaiken jälkeensä jääneen
omaisuutensa minulle perinnöksi: sanokaas, mitä annatte tyttärenne
kanssa myötäjäisiksi, siinä tapauksessa, että hänet voin puoleeni
taivutella?" Isästä tosin oli sulhaisen käytös liika kiireellinen;
vaan kun tyttärensä poisnaittaminen oli ukolle mieleen, lupasi hän kun
lupasikin tulevaiselle vävyllensä 20 tuhatta kulta-markkaa kotiperuksi
eli myötäjäisiksi; ilmoitti siitä asian tyttärelsensä ja vei hänet
Nerosen puheelle, kuullakseen mitä sillä olisi tyttärelle sanomista.

Neronen puolestaan oli sillä välin aprikoinut asiataan, miettien
mielessänsä: tässä tuumassa tulee mun käyttäydä sangen taitavasti
välttääkseni neitosen kaikki juonet. Jos hän puheelleni tultua alkaa
minusta pilkkaa tehdä, sanon minä, että hänen puheensa on suloista
kuin satakielisen viehättävä laulu; jos hän näyttää suuttuneelta,
sanon minä hänen olevan muodoltaan, kuin aamukasteesta virkistynyt
ruusu. Kun ei hän huoline sanaakaan puhella, tahdon minä ylistää hänen
kaunista ja sujuvaa puheensa laatua ja jos hän minun käskee mennä
matkaani, kiitän minä nöyrimmästi ikään kuin olisi hän pyytänyt minua
viipymään luonansa. Samassa astuikin huoneesen Aunetta, silmäillen
ylenkatseella edessään seisovata Neroista. -- "Hyvää huomenta, Aunetta;
niinhän teidän on kuulemma nimenne," virkkoi Neronen. Aunetta,
josta ei tämä tuttavan tapainen tervehys mieleen ollut, vastasi
närkästyneenä: "siksihän puhuttelevaiset minua sanovat." -- "Se ei ole
totta," väitteli Neronen -- "teitä mainitaan milloin siivoksi, milloin
kauniiksi, milloin äkäiseksi Aunetaksi: mutta kaikista Aunetoista
olette te, ihana Aunetta, kaunihin ja hempein koko kristikunnassa,
ja minä kun siis, kaunoinen Aunetta, kaikissa paikoin kuulin teidän
lempeätä mielialaanne kehuttavan ja ylistettävän, niin tulin tänne
pyytääkseni teitä omakseni, puolisoksi polviseksi, kainaloisekseni
kanaksi."

Tähän tapaan toimitteli Neronen tärkeän asiansa, ylistellen tyttären
hyviä avuja. Suutuksissaan vastasi häntä Aunetta kiivaasti ja
viha-sanoin, ilmoittaen sen kautta toden peräisen luonteensa; mutta
sulhainen puheli samaan laatuun kuu ennenkin, kunnes kuuli tytön isän
tulevan, jolloin hän, saadakseen asian kerrassaan päätetyksi, viimeinki
sanoi Aunetalle: "jättäkäämme jo joutavat puheet sillensä. Isänne on jo
luvannut teidät minulle, kotiperunne on jo määrätty, ja hyvällä eli ei
vien minä teidät emännäkseni kotiini." --

Kuu siitä kauppias Kähärä huoneesen astui, kertoi Neronen, että
neito oli leppeästi ja suosiolla kohdellut häntä, luvaten tulevana
sunnuntaina käydä hänen kanssansa vihille. Sen väitti Aunetta
valheeksi, sanoen enemmin toivovansa Neroista siksi päiväksi
hirsipuuhun, ja nuhteli isäänsä siitä, kun hän tahtoi antaa hänet
semmoiselle hullulle, kuin Neronen oli. Mutta Neronen puolestaan sanoi
naurusuin Kähärälle: elkää olko tyttärenne puheista millännekään, me
olemme muka sopineet keskenämme, että Aunetan muiden nähden tulee
vasta-rintaa tehdä, mutta kahden kesken ollen on Aunetta minua vastaan
ollut hellä ja lemmellinen. Ojentaen kätensä Aunetalle sanoi hän siitä:
"jää hyvästi nyt, minä lähden pääkaupungissa käymään ostaakseni sinulle
sieltä kauniin hameen häiksemme. Toimittakaa, hyvä appini, sillä välin
valmiiksi kaikki ja kutsukaa vieraita häihin; minä olen myötäni tuopa
kalliita vaatteita, sormuksia ja kaikenlaisia koristuksia, jotta
Aunettani hääpäivänänsä olkoon vaatetettu niin kuin morsiamen olla
pitää. Suihkaa nyt Aunettaiseni minullen suuta, sillä tulevana pyhänä
vietämme häitä! -- Hyvästi siksi!"

Sunnuntaina olivat kaikki häävieraat ko'olla, Vaan saivat kauan kyllä
odotella Neroista tulevaksi. Harmista ja suutuksesta itki Aunetta,
luullen Nerosen pitäneen häntä pilkkanansa. Vihdoinki viimein tuli
kauvan kaivattu sulhainen, vaan ei myötään tuonut mitään niistä
koristuksista, joita oli luvannut Aunetalle tuoda eikä ollut edes
ylkämiehen vaatteissa, mutta jokapäiväisessä asussa, niinkuin se
toimitus, jota varten hän oli tullut ei hänen mielestään olisi ollut
mistään arvosta. Häntä pyydettiin tosin muuttamaan vaate-asua, mutta
Neronen sanoi vaan, että Aunetta oli vihittävä häneen eikä hänen
vaatteisinsa, jonka vuoksi, kun ei asiasta nähty apua tulevan,
lähdettiin kirkkoon viimeinki, jossa hän niinikään käyttiin tuiki
naurun nostavalla tavalla. Kuin muka pappi kysyi, jos Aunetta oli
hänet aviomiehekseen ottava, vannoi Neronen että niin oli asia, ja sen
sanoi hän niin kuuluvalla äänellä, että pappi hämmästyksissään pudotti
kirjansa ja kun siitä kumartui ottamaan sitä ylös, survaisi häntä
hullutteleva ylkämies kyynäspäällänsä, niin että pappi meni selällensä.
Siinä sivussa oli Neronen koko vihkimisen aikana ylen malttamaton
ja kiivas, pieksäen kirkon siltaa jaloillansa, jotta Aunetta vapisi
pelosta ja ahdistuksesta. Vihiltä päästyä pyysi Neronen kaikkein läsnä
ollen pullon viinaa tuotavaksi, josta joi koko hääjoukon muistoa ja
viskasi lopuskat lukkarin silmiin, sanoen että tämän parta, joka oli
liian harva ja ohut, tarvitsi vähän kastetta paremmin loistaaksensa.
Sanalla sanoen, hullumpia vihkiäisiä ei oltu koskaan nähty; mutta
Neronen käyttiin tahallaan näin erinomaisesti, paremmin onnistuakseen
siinä tuumassa, jonka hän oli mielessään miettinyt äkäluontoisen
vaimonsa parantamiseksi.

Kauppias Kähärä oli tyttärensä häiksi valmistuttanut kalliita ja
herkullisia ruokia, mutta heti kirkosta tultua tavoitti Neronen
käsipuolesta Aunettaa ja sanoi aikomuksensa olevan tuossa paikassa
nuoren vaimonsa kanssa lähteä kotiinsa. Tästä koki kyllä Kähärä estellä
häntä samoin kuin Aunettakin vihan vimmassa sanoi häntä hulluksi ja
mielettömäksi; vaan tästä kaikesta ei Neronen ollut millänsäkään,
kiisti vaan olevan omassa vallassansa, lähteä aviovaimoneen kotiinsa
ja vei Aunetan kanssansa, eikä kukaan rohennut vastustella häntä, niin
kovalta ja vihaiselta näytti hän kaikessa käytöksessään.

Matkalle lähdettäissä tuotatti hän esiin laihan, vanhan ja surkean
hevois-kulun, jonka varsin sitä varten oli valinnut ja nosti sen
satulaan nuoren vaimonsa, josta itsekin passarineen päivineen läksi
ratsastamaan yhtä kelvottomilla hevoisluuskilla. Päälliseksi taivalti
hän tahallaan kehnoja kivikko-teitä ja kun niitä kulettaissa Aunetan
kunnotoin hevoinen toisinaan teki kompastumista, oli hän siitä
silmittömäksi suuttuvinansa ja noitui ja kiroili luontokappaletta
niinkuin olisi hän hurjana ollut. Monen vaivan ja vastuksen perästä
oltiin viimeinki perillä ja Neronen tervehti lempeästi nuorta vaimoaan
uuteen kotiin tultua; mutta mielessään oli hän päättänyt, ett'ei
Aunetan sinä yön seutuna pitänyt saada ruokaa ei lepoa. Iltanen oli
valmis ja pöydät ruokia täynnä, mutta Neronen, josta ei yksikään
ruoka-laji ollut mieleistä, viskasi ne vihapäissään lattialle, käskien
palvelijansa tuossa paikassa viedä semmoiset laitokset pois, sillä
hän ei voinut suvaita muka, että rakas vaimonsa jo ensi iltana tulisi
huonotekoisia ja kelvottomia ruokia syömään. Koska siitä Aunetta
matkasta väsyneenä ja iltaisetta jäätyänsä mieli viimeinki levolle
mennä, ei Neronen ollut nuoren vaimonsa tilaankaan tyytyväinen, vaan
syyteli äissään kaikki tyynyt, polstarit minkä minne, kunka kunne
ympäri huonetta, niin että Aunetan viimein täytyi asettua pienoiselle
rahille, vaan jos silmänsä siinä toisinaan olivat väsymyksestä umpeen
käydä, heräsi hän samassa, sillä Neronen ei kaiken yötä muuta tehnyt
kuin torui ja tiuskui piikojansa, että he morsius-vuoteen olivat niin
huonosti valmistaneet, ett'ei hänen käynyt nuoren vaimonsa kanssa
levolle mennä.

Tulevana päivänä käyttihe Neronen samalla lailla, kohteli sanoissaan
Aunettaa ystävällisesti, vaan niin pian kuin tämän olisi jotakin
ruokaa mieli tehnyt, moitti ja morkkasi hän kaikkea, syytäen aamiaisen
niinkuin iltaisenki ympäri lattiata. Nälkään nääntymäisillänsä
täytyi Aunetan, joka ei vielä koskaan ennen ollut rukoillut ketään,
viimeinki nöyristyä aina siksi, että salaa pyysi palvelijoilta
jotakin syömistä, kuin ei muuta niin edes pienoisen leipäpalan; mutta
Nerosen käskystä vastasivat nämä, ett'eivät he isäntänsä tietämättä
uskaltaneet antaa hänelle mitään. "Voi poloinen päiviäni!" huokaili
tämän kuultuaan Aunetta, "ottiko sitte mieheni itsellensä vaimon nälkään
kuolettaaksensa häntä. Taattoni talosta ei milloinkaan kerjäläinen
lähtenyt ravitsematta, vaan minulle tähän asti almua keltään
pyytämättömälle ei oma mieheni suo ruokaa ei lepoa, eikä sillä hyvä,
mutta päälle päätteeksi, mikä edellä muun pistää vihakseni, sanoo hän
sen tekevänsä sulasta rakkaudesta ja huolen pidosta, väitellen muka,
että minulle niin syöminen kuin lepokin olisi varmaksi kuolemaksi."
Aunetan näin päivitellessä astui Neronen huoneesen. -- Arvattavasti
hän ei mielinyt nälkään kuolettaa vaimoansa ja kantoi siis omin käsin
hänelle muutaman ruokapalan, sanoen: "miten voit sä armas Aunettani?
Tässä näet sä, kuinka kaikessa tahtoisin noudattaa mieltäsi. Tämän
ruu'an olen minä omin käsin sinulle valmistanut, kun ei palvelijani
näy mitään kunnollista ja sinulle sopivaa syömistä aikaan saavan.
Että siis tahtoni on hyvä, sen lienet kiitollisuudella tunnustava. --
Kuinka? sinä et, hyvä Aunetta, virka sanaakaan vastineeksi? Laittamani
ruoka ei siis lienekään sinulle mieleen ja koko vaivani on ollut turha,
niinpä viekää, tytöt, pois koko ruoka, sitä ei tällä kertaa tarvita!"
-- Kuinka tämä puhe Aunetan sydäntä kaivelikin, täytyi hänen nälän
tuskassa kuitenkin vastata: "suokaa ruu'an olla täällä, kukaties kävisi
minulta syönti." Neronen kumminkaan ei suostunut sillä, vaan sanoi:
"vähinki hyvä työ ansaitsee kiitoksensa ja sen olen minäkin sinulta
saapa, ennenkun tätä mun tuomaani ruokaa kosket." -- "Niinpä kiitoksia
tuomastasi!" sanoi viimeinki Aunetta, vaikka väkinäisesti, ja otti
ruu'an miehensä kädestä. "Syö rakas ystäväni, minkä mielesi pitää,"
vastasi Neronen; "sitte lähdemme isäsi luona käymään, mutta sitä ennen
on sinulle uudet kauniit vaatteet ja muut koristukset hankittavat,
ett'ei sanone kukaan Nerosen elävän saidasti eli kitustelemalla,
kun hän kerran on nuoren ja kauniin puolison saanut. Luulettaakseen
Aunettaa, että hän todella mieli hänelle näitä kaikkia hankkia,
käsketti hän luokseen muutaman varakkaan kauppamiehen, joka myötään toi
kaikenlaisia vaimoväen vaatekaluja, sieppasi Aunetan kädestä ruu'an,
jota toinen tuskin oli vähän maistella ennättänyt, sanoen: sukkelaampas
sinä ennätitkin syödä, rakas Aunettani, ja kannatti sen palvelijallaan
pois. Näytellen Neroselle uusia varsin kauniita vaatteita, huivia ja
muuta semmoista sanoi kauppias: tässä olisi, hyvä herra, ne vaatteet,
joita olette vaatineet."

Neronen kääntyi nyt kauppiaasen, vaan tuskin oli hän vilaukselta
silmäillyt hänen tuomia tavaroitansa kuin jo nosti mahdottoman metelin,
huutaen vihapäissään kauppiaalle: "kuinka te tämmöistä tavaraa
julkiatte ihmisille tarita? Onko tämä nyt hamevaatetta, eihän tämä
ole kuin jonki-joutavaa hämähäkin verkkoa, ja tämä taas, mikä tämä on
olevinansa, onko se vai hevoisen loimi? Ei, kun ei teillä parempaa
tavarata liene, niin menkää matkaanne!" -- "Sekä hamevaatteisin että
huiviin olen minä tyytyväinen," virkki Aunetta estääkseen kauppiasta
menemästä, "sentyylistä vaatetta pitävät kaikki herrassäätyiset
nykyaikaan." -- "Kun puhunet kauniisti, olet kyllä saapa kuinka
uuden-tyylistä vaatetta tahansa, vaan elä haastakaan näistä kauppiaan
tavaroista, ne ovat kelvottomia," sanoi Neronen ja ajoi kauppiaan
huoneesta ulos. -- Aunetta, jota äsköinen vähä syönti hiukan oli
virkistänyt, ei kauempaa malttanut mieltänsä, vaan sanoi suutuksissa:
"vai en minä edes haastaakaan saisi, sen olen minä tehnyt ennen ja
olen nytkin tekevä, sillä minä en ole mikään lapsi. Sen on jo moni
teitä etevämpi kärsiä saanut, että minä mielipiteeni olen suoraan
ja rohkeasti ilmoittanut, ja kun ette te voine sitä tehdä, niin on
parasta kuin tukitte korvanne." -- Neronen ei ollut näitä vaimonsa
vihasanoja kuulevinaankaan, mutta vastasi: "se on oikein ett'et sinä
ole kauppiaan vaatteista milläsikään, oikein on iloista kuullakseni,
että sinä näissä asioissa osoitat semmoista älyä ja ymmärrystä. -- Nyt
lähdemme me isääsi Kähärää tervehtimään ja koska emme äkkiä voi sinulle
mielenmukaista uutta vaate-asua saada, niin menemme näissä halvoissa
vaatteissa, joissa nyt olemme." Samassa valjastuttikin hän hevoisensa,
tuumaten vaimollensa, että kyllä heidän päivälliselle pitäisi joutua
Kähärän kotiin, koska ei kello vielä ollut kuin seitsemän. Toden mukaan
ei kuitenkaan hänen tätä sanoessaan enää ollut aamu, mutta puolenpäivän
aika. Aunetta, jonka uppiniskaisuus Nerosen kovan ja ankaran kohtelun
kautta paraasta päästä jo oli laimennut rohkeni kuitenki ehkä kainosti
ja peloittavaisesti vastata: "kyllä varmaanki, hyvä mieheni, emme
perille voi joutua ennenkuin iltaisen aikaan." Neronen, joka oli
päättänyt saattaa vaimonsa niin taipuvaksi ja tottelevaiseksi, että se
ei sanallakaan vastustaisi häntä, vastasi karsaasti: "yhä väittelet
sinä vastaan, minun matkalle lähtiessäni pitää olla se aika, minkä
määrään olevaksi; vaan koska nyt et myönnä sitä, mikä kuitenkin on
toden tosi, että nyt on kello seitsemän aika aamulla; niin jääköön
koko matkan teko tällä kertaa sillensä." -- Aunetan täytyi tyytyä
siihen ja olla nurkumatta, muuten olisi arvattavasti miehensä siksensä
julmistunut. Tästä tulevana päivänä tehtiin lähtöä taaskin ja
päästiinki jo riitelemättä matkalle, vaan vielä sittenkin oli Neronen
keskitaipaleelta kääntyä takaisi, syystä että Aunetta oli sattunut
sanomaan, että se oli aurinko eikä, niinkuin Neronen väitti, kuu, joka
heidän puolenpäivän aikaan matkustaessa loisteli taivaalla. "Niin totta
kuin minut on vaimo synnyttänyt, se ei ole aurinko, mutta kuu, otava
taikka mikä hyvänsä sen mukaan miksi minä sitä sanon," huusi Neronen ja
oli kääntyvinään kotiinsa. Mutta Aunetta, joka kiukkuisesta Äkäpussista
oli muuttunut nöyräksi ja tyyneksi puolisoksi, sanoi luopuisasti:
"rukoilen nöyrimmästi, hyvä Neronen, elä toki nyt enää palaja matkalta
kesken, kun kerran näin etäälle olemme tulleet; minulta olkoon se, mikä
taivaalla loistaa, mielellään kuu, aurinko eli mikä hyvään, kuten vaan
tahdot; vaikka häntä tästä edes sanoisit pärevalkeaksi, niin olkoon
se niin; minä en sitä vastaan väittele." -- Neronen ei oikein uskonut
sitä, vaan sanoi koetteeksi: "se on kuu joka kuumottelee tuolla." --
"Niinhän tuo on, kyllä sen näen," virkkoi Aunetta. -- "Se ei ole tosi,
siin'on armas aurinkoinen," kiisteli Neronen. -- "Ka, se se näemme
onkin kyllä," vastasi Aunetta, "vaan jos sinä sitä joksikin muuksi
sanot, niin sitte se ei ole aurinko; sillä minkä nimen ikään sinä sille
annat, sen se on minultakin ainiaan saapa." --

Saatuaan vaimoltaan näin leppeän vastauksen suostui Neronen
matkustamaan eteenpäin, mutta tiedustaakseen vielä kerran kuitenki, jos
vaimonsa taipuvaisuuteen oli tarkoin luottamista, puhutteli hän tiellä
kulkevaista vanhaa herraa, niinkuin olisi hän ollut nuori, verevä
neito, sanoen: "hyvää päivää kaunis, ihana neiti!" ja kysyi Aunetalta,
jos hän koskaan oli sattunut näkemään niin suloista ja hempeätä nuorta
tyttöä. "Enpä kyllä," vastasi Aunetta. -- "Niinpä syleile häntä hänen
kauneutensa vuoksi," sanoi Neronen, "niin ihanaa nuorta neitoista ei
monta maailmassa kohtaa". -- Aunetta, josta kaikki äkä ja kiukku oli
tykkönään kadonnut, noudatti miehensä mieltä ja syleili mainittua
vanhusta, sanoen: "ah, nuori ystäväiseni, miten olet kaunis ja hempeä
ikääskuin kukkimaisillaan oleva ruusu, onnellisia ne vanhemmat, joille
on sallittu semmoinen lapsi!" -- "Oletko tuiki nyt hupsentunut?" sanoi
kiivaasti Neronen: "eihän tuo ole mikään tyttö, mutta harmaapäinen,
homehtunut ukko, jota sinä noin sopimattomasti tervehdit". -- "Suokaa,
hyvä vieras, anteeksi," virkkoi tämän kuultuaan Aunetta, "minun on
silmäni auringon paisteesta huoenneet, niin niistä kaikki näyttää
kukoistavaiselta ja vihannalta. Nyt havaitsen ma vasta, että te olette
vanha, iällinen mies eikä mikään nuori neito, ja pyydän nöyrimmästi,
ett'ette erehtymistäni pahastu". "Se on minunki rukoukseni", sanoi
Neronen, "minnekä on, hyvä herra, matkanne? Hupaista olisi niin
arvollisen miehen seurassa kulkea, jos muuten matkamme soveltuisi".
"Hyvä herra ja te, iloinen, leikkisä rouva, erinomainen kohtelunne on
niin hämmästyttänyt minun, ett'en todella enää itsekään tiedä, olenko
minä punaposkinen neito vai vanha partasuu ukko; matkani olisi muuten
Kauttuan kaupunkiin, jossa poikani Eljas aikoo mennä naimiseen kauppias
Kähärän nuoremman tyttären kanssa". -- "Niinpä meillä onkin sitte yksi
matka", sanoi iloissaan Neronen; "minä olen Kähärän vanhemman tyttären
mies ja olen juuri matkalla appini luo".

Näin tutuksi tultua, kulettiin yksissä aina kotiin, jossa parhaallaan
vietettiin Aunetan sisären häitä. Vieraita oli paljo, muun muassa
eräs vasta nainut herra rouvinensa, vanhuudesta tuttava Neroselle.
Tämä herra, samoin kuin Kähärän nuorempikin vävy, ylistelivät nuoria
vaimojansa, kehuen niiden kauneutta ja lempeätä luonnonlaatua,
jonka sivussa toisinaan aina irvistelivät Neroselle, jonka luulivat
äkäisen Aunetan kautta joutuneen pahaan pulaan. Neronen ei heidän
pilkka-puheistaan ollut millänsäkään ennenkuin iltaisen syötyä
vaimoväki levolle ruvetakseen olivat eronneet kukin huoneesensa. Kun
silloin yksin vanha Kähäräkin rupesi pitämään ilvehtijöiden puolta,
sanoen toimessansa: "elä pahaksi pane, vävyseni, kyllä taisit sinä
saada tyttäristäni sen, joka mieleltään on jäykin ja pikaisin," sanoi
Neronen viimeinki: "tässä luulossanne erehdytte te suuresti; kun ette
muuten uskone minua, niin käskettäköön kukin meistä tuossa paikassa
nuoren vaimonsa puheellensa ja pankaamme joku määrä-summa veikkaan,
jonka perii se, kenen rouva on taipuvin kuulemaan miehensä käskyä ja
siis ensiksi tulee tänne". Tähän suostuivat toiset mielellänsä, pannen
sata kulta-markkaa esiteltyyn veikkaan, ja ensinnäkin haetti Kähärän
nuorempi vävy Eljas passarinsa kautta nuorta rouvaansa puheellensa,
mutta kohta kyllä tuli passari takasi ja sanoi: "rouva käski sanoa,
ett'ei hän nyt jouda eikä saata tulla." -- "Kuinka," huusi kiivaasti
Neronen, "eikö hän sano joutavansa tulla? onko se nöyrälle ja
tottelevaiselle vaimolle sopiva vastaus!" -- "Ei käyne itsellesikään
paremmin," sanoivat toiset, nauraen Nerosen kiivaudelle ehkä tämä
puolestaan väitti, että hänen vaimonsa piti käskyä kuulla, vaikka
hän olisi kuoleman kourissa. Vuorostaan laittoi nyt toinen herroista
hakemaan rouvaansa sanoen passarille: "pyydä rouvaa että hän on hyvä ja
tulee mun puheelleni." Passari meni, vaan tuli kohta takasi, sanoen:
"rouva sanoo, että teillä mikä lienee joutava leikin teko mielessä,
jonka vuoksi hän ei tahdo tällä kertaa tulla, vaan käskee herraa
sinne." -- "No, oletkos mokomata ennen maailmassa kuullut?" huusi
ihmeissään Neronen: "hän ei tahdo tulla!!! Voi kuitenki tätä maailman
menoa! -- -- -- kuules, Matti, mene ja käske rouvaani, että hän tuossa
paikassa tulee mun puheelleni." -- Tälle Nerosen innolle nauroivat
taaskin toiset; vaan suureksi kävi heidän silmänsä, kun samassa Aunetta
astui huoneesen ja nöyrästi kysyi mieheltänsä: "mitä, rakas mieheni,
vaadit, koska haetit minun tänne?" -- "Missä on sun sisäresi ja tämän
toisen herran rouva?" sanoi Neronen. -- "Ne istuvat lämpiävän uunin
ääressä, siinä niitä näitä rupatellen keskenänsä," vastasi Aunetta. --
"Tuo ne paikalla tänne," huusi Neronen, "muuten heidät paha perii."
-- "Kyllä, kyllä, rakas mieheni," sanoi Aunetta ja läksi nurkumatta
toimittamaan asiatansa. -- "No, ihme ilmoinen kumma, mitä ennustaa tämä
aave?" sanoi ihmeissään Kähärä. -- "Se ennustaa rauhaa, rakkautta
ja keskinäistä sopua," sanoi Neronen, "sekä sitä, että kussakin
avioliitossa valta on oleva sillä, jolle se oikeastaan ja luonnon
mukaan kerran on määrätty."

Ilomielin syleili silloin Kähärä Neroista, sanoen: "sinä olet voittanut
veikan ja päälliseksi tahdon minä lisätä vaimosi kotiperua 20,000:lla
kulta-markalla, juuri kuin minulla nyt olisi kolmas tytär, sillä
Aunetta on niin entisestään muuttunut, että hän on ikään kuin peräti
toinen ihminen."

Samassa tulivat toistenki herrain rouvat Aunetan seurassa huoneesen,
josta näiden miehet joutuivat vielä suurempaan häpiään; sillä nämä
ei puhutelleet miehiään nöyrästi ja leppeästi, niinkuin Aunetta oli
tehnyt, vaan nuhtelivat närkästyksissään heitä sanoen: "onko se nyt
kohtuullista, että keskellä yötä hurjapäissänne vaivaatte meitä tänne;
tuskin teitä uskoisi täysimielisiksi." --

Neronen puolestaan ja Aunetta elivät siitä päivästä saakka rauhassa
ja raskaudessa keskenänsä, jott'ei onnellisempaa parikuntaa ole vielä
milloinkaan nähty, kunnes kuolema, jonka käsi ei ketään säästä, vihdoin
heidätkin saavutti. -- E.S.



20.

Kahdet tiet.

(Krummacherin mukaan.)

Eräs kouluttaja ylä-seuduissa maatamme seisoi kouluhuoneessaan kerran
ja opetti. Ympärillä istui kylän lapset, niin pojat, kuin tyttäret, ja
kuuntelivat opettajaansa tarkasti ja mielellään, sillä hänen neuvonsa
oli vakaa ja voimakas, vaikka kuitenki ystävällinen ja lempeä. Hän
puheli heille pahasta ja hyvästä tunnosta ihmisen mielessä ja siitä
vienosta äänestä, joka kunki sydämessä soipi.

Mutta puhumasta päästyään kääntyi hän lapsiin päin ja kysyi heiltä:
"voisiko kenkään teistä tähän nyt löytää vertauksen?" -- Istuviltaan
nousi silloin joukosta eräs ja vastasi: "luulisinpa vertauksen
muistavani, vaan en tiedä, onko hän sopiva." -- "Kerro vaan lapseni,
muistamasi vertaus omaan tapaasi," vastasi opettaja; ja poika alkoi
vertaustaan kertoa, sanoen: "mielestäni olisi hyvän tunnon rauha ja
taas pahan tunnon pelko verrattavat kahteen tiehen, joita kerran olen
kulkenut.

"Koska piennä vielä ollessani muutamasti rosvoja ja varkaita liikkui
kotiseuduillani, katosi isäni paras hevoinen äkkiä laitumella.
Sitä sai nyt isäni etsimään ja viipyi jo toista vuorokautta sillä
matkallaan, ettei hänestä kuultuna mitään. Tätä alkoi nyt äitini surra
ja huoleksia, koska isälleni pelkäsi jonkun onnettomuuden tapahtuneen,
ja lähetti minut naapuri-kylään tiedustamaan, eikö häntä siellä olisi
nähtynä, kun ei hän kotiinsa palannut.

"Heti sainkin tälle asialle ja vasta myöhään iltaisella läksin taas
pahoillamielin kylästä kotiini; sillä isästäni en ollut vähintäkään
tietoa saanut, vaikka häntä kaiken päivää olin etsinyt. -- Aika oli
syksyinen ja illasta joutui vähitellen synkeä yö. Rajusti repi tuulet
puiden latvoja, toiste taas vinkuen lakasivat alastomia ketoja; ja
metsässä rääkyi korpit, tarhapöllöt ynnä muut yölinnut riettaalla
äänellä. Mutta mieltäni ahdisti se ajatus, että nyt isäni jollakin
tavoin oli kadonnut, ja raskaaksi kävi rintani, koska ennustelin, minkä
katkeran surun olin saattava äidilleni, kun vihdoinkin yksin palajaisin
kotiini. Tätä muistellessa kauhistui yön pimeällä arka sydämeni, ja
minua säikähytti lentävän lehdenki risahus. -- Tuosta juohtui nyt
mieleeni: 'niin tosin lienee mieli senkin ihmisen, joka oman tunnon
vaivaa kantaa levottomassa rinnassa'."

"Hyvät lapseni!" kysyi pojan näin kerrottua kuulijoiltansa opettaja:
"tahtoisiko kukaan teistä etsiä kadonnutta isäänne tämmöisenä yönä,
koska olisi ympärillänne synkeä pimeys eikä muu, kuin tuulen viuhina
ja metsä-eläinten ilkeä ääni koskisi korvaanne?" -- "Emme suinkaan!"
vastasi lapset yhtä suutansa, ja heitä jo vapisutti tätä ajatellessa.

Siitä alkoi poika taas uudelleen kertoa ja lausui, sanoen: "toiste
kulin samaa tietä sisäreni seurassa. Isämme tahdosta olimme
naapuri-kylästä ostaneet kaikenlaista somaa ja kaunista kalua lahjaksi
äidillemme, sillä huomenna oli hänen nimipäivänsä; ja tätä tavaraa
kannoimme nyt yhdessä kotihin. Ilta oli myöhäinen, niinkuin viimeinkin
tätä tietä kulkiessani, vaan nyt oli kaunis kevään aika. Taivas
kajotti kirkkaana, ja rauha ja hiljaisuus vallitsivat niin yleisesti
koko luonnossa, että selvästi eroitti, kuinka tiepuolessa juokseva
joki hiljalleen solisi. Somasti lauleli kesän linnut lehtoloissa ja
toisinaan aina kukahti käkikin etempänä. -- Mutta yhdessä kulimme minä
ja sisäreni, ja mielemme oli niin ilosta täysi ja tyytyväinen, että
tuskin taisimme toinen toistamme puhutella. Koska siitä nyt kotia
lähenimme, tuli isämme rakas meitä vastaamme, sillä hän oli meitä kauan
jo odottanut. Tästä oli ilomme aina isompi, ja itsekseni ajattelin,
niin kyllä lienee senki ihmisen mielestä, joka on paljon hyvää tehnyt
ja jolla on rauha ja rakkaus sydämessä".

Näin sai poika lausuneeksi; ja iloissaan katseli opettaja lapsiansa.
Mutta ikään kuin toverinsa kertomusta päättääkseen sanoi lapset kaikki
yhtä suutansa: "Niin mekin tahdomme kasvaa hyviksi ja hurskaiksi
ihmisiksi ja säilyttää rauha ja rakkaus mielessämme!"



21.

Sormien sota.


Tavallista aikaisemmin rupesin eräänä iltana levolle. Uni köyhänki
ystävä oli ikään silmäni sulkenut ja suloista unta nähden olin jo
kauniita kukkaketoja kävelevinäni kankaita etäisillä mailla, kun
kiivas huuto ja tora minut näistä ihanista unista äkkiä herätti.
Tätä kummastuen aukaisin mä silmäni ja havaitsin sormieni kovasti
riitelevän keskenänsä. Olin näet tapani jälkeen maata pannessa pääni
taakse ristissä sormin pistänyt käteni ja siis koski sormieni kiivas
huuto heti mun tienoilla oleviin korviini. Vaan olisi se kyllä minulle
etempääkin kuulunut, sillä riidan perustuksena oli kunkin sormen
isompi taikka vähempi ansio, ja siltä seikalta oli nyt semmoinen
meteli noussut, että vähällä toinen toistaan oli tukkaan tarttua. Sen
tajuttuani olin makaavinani ja pidin silmiäni ummessa kuullakseni, mitä
kullakin heistä olisi puoleensa puhumista.

"Kuulkaas naapurit!" pakisi tuosta nyt _peukalo_ ensiksi "muistakaa
ainakin se, ettei minutta kukaan kykene kirjoittamaan ja että mun
mukaani mitataanki, jos mitä mielitään tarkoillensa määrätä. Sitä
paitsi olen teitä kaikkia vahvempi ja varreltani niin vankka ja
vantera, että minuhun nähden olette hentoja kuin vaaksiaiset."

"Ole vähemmällä eläkä turhia turise," virkkoi _etusormi_ peukalolle.
"Mitä kirjoittamiseen tulee, niin tietää kukin, että siinä työssä
tarvitaan minua yhtä paljon jos ei enemmän, kuin sinua. Vaan jos
ihminen sitä vastaan rupeaa muuhun työhön taikka tahtoo jotakin
toiselle näyttää eli osoitella, ketäs hän tuossa nyt tarvitsee? Eiköhän
minua? Taikka jos hän jotakin täydellisempää miettii mielessänsä, josta
on vaikea selkoa saada, minkä meistä hän silloin nostaa nenällensä,
ajatuksilleen avuksi? Minut ja yksinään minut, se on tunnettu asia!
Mitä siihen tulee taas, että luulet ruumiiltasi olevasi muita kaikkia
muhkiampi, olisi luullakseni parempi, jos et, peukalo-parka siitä
ollenkaan puhuisi. -- Tosin olet varreltasi vahva, niinkuin sanot ja
pian kyllä pituuttasi paksumpi; vaan katsookohan tuota kenään juuri
kauniiksi?"

"Kovin tässä nyt kiivastutte, varsinkin koska riitanne on vähäpätöinen
ja tuiki turha," muistutti _keskisormi_ toista. "Antakaa toki muillekin
suun vuoroa! Tosin en mieli kanssanne kiistellä enkä ryhdy koko
riitaanne, sillä luonnostani vihaan kaikkia väitöksiä; mutta tahdon
sitä vaan muistutella, että teitä kaikkia olen paljoa pitempi, ja
toivon siitä jo näkyvän, kelle meistä arvo ja kunnia on annettava."

Tämän kuullessansa nosti _nimetöin sormi_ semmoisen naurun, että
harvoin mokomaa on kuultukaan, ja sanoi tuosta jo toisille: "voi,
hyvät herrat, kuinka turhia puhutte! Ettekö, sokeat, näe ja havaitse,
ketä meistä ihminen pitää parhaassa arvossa? Teidät jättää hän tuiki
alastomaksi eikä muotoanne millään kaunistele; mutta minut pukee
hän kultaan ja kiiltäviin kivihin. -- En siis ole tähän asti voinut
ajatellakaan, että julkiaisitte minun kuullen kerskata arvostanne, joka
ei liene varsin suureksi tuettava."

"Suokaas vuorostani minunki virkkaa sanainen," huusi sormista
_sakari_. "Tässä olette kukin vuoronsa, turhamaisesti ylistäneet
itsiänne, ja tätä olen kauan kyllä kärsivällisesti kuunnellut, mutta
nyt en kunnotointa kerskaustanne pitemmältä sietää voi. -- Hyvin
tiedätte, että kaikista sormista minulla yksinään on oikia ihmisen
nimi. No, sanokaas nyt miksikä minulle yksin tämä tämmöinen nimi on
annettu! Eiköhän siksi, että minua ihminen pitää teitä muita parempana
ja tätä suurempana arvoani ja on tahtonut nimessäni osoitella? Sillä
onko se mieheksi luettava, jota ei tiedä edes nimellä mainita? --
Tuskin kyllä, jos hän muutoin sitte olisikin paksu, kuin peukalo!"

Näistä sakarin sanoista suuttui peukalo pahanpäiväiseksi ja alkoi
vuorostaan sakari-sormea soimata. Mutta minä en heidän väitöstään
jaksanut enää kuulla, vaan lyödä räväytin heidät suutuksissani seinää
vasten ja sanoin karsaasti: "siivolla heittiöt! luuletteko sillä tavoin
saavanne huutaa ja pauhata, ett'en rähinältänne maatakkaan saa! Minkä
puolesta voisitte, raukat, kerskata? -- Oletteko itsestänne kasvaneet
semmoisiksi, kuin olette. -- Omanneko ovat ne koristukset, joita
kannatte, taikka voitteko omin voiminne mitään tehdä eli toimitella?
Kunnottomia kurjia olette kaikki, ettekä itsepäällänne taida edes
no'esta ja li'asta puhdistauda. Heittäkää siis kaikki tyhjät torat pois
elkääkä vasta enää väitelkö -- muistakaa sormet se!"

Tästä asettui viimeinki riitelevät sormeni ja pujahtivat peitteen
alle, turhaa väitöstään häveten, ja minä pääsin rauhaan taas. Mutta
hyvään aikaan en kuitenkaan voinut unta silmiini saada; yhä oli sormien
turhamainen taistelu mielessäni, ja minä muistelin sitä, kuinka moni
ihminenki kerskaa ja pöyhisteleksen, vaikkei hänellä siihen enemmän
syytä olisi, kuin sormillakaan. Sen pituinen se. --



22.

Kauppias Kaasemin tohvelit.


Kahiran kaupungissa Ekyhtinmaalla eli ennen vanhaan itaruudeltaan
tunnettu kauppamies, jonka nimi oli Abu Kaasemi. Tällä oli suuret
rikkaudet, vaan kuitenkin oli vaate-asunsa aina huono ja repaleinen,
kehnoista vaate-tilkuista oli lakkinsakin kyhätty ja päälliseksi niin
likainen ja pesun puutteesta musta, että olisi vallan vaikeata ollut
sen alullista karvaa tarkoillensa määrätä. Mutta kaikesta, mitä hän
ruumiinsa peittona piti, oli tohvelinsa kuitenkin kummimmat. Näiden
oli pohjat suurilla nauloilla varustetut ja päälliset taas niin
paikkoja täynnä, että tuskin taisi eroittaa tarkinkaan silmä, mikä
kohta heissä uutta, mikä vanhaa oli; sillä vuosikymmenisen aikaa oli
Kahiran taitavimmat suutarit jo niitä korjatessaan koittaneet neroansa.
Tästä alituisesta paikkaamisesta oli näille jalkineille niin paljon
painoa karttunut, että jos mitä kalua ikään mainittiin hyvin raskaaksi,
verrattiin sitä sanan parressa aina kauppias Kaasemin tohveliin.

Kerran sitte oli tämä kauppias kaupungin torilla ostanut sangen
helposta hinnasta koko joukon lasitavaroita ja kohta sen jälkeen
kohtasi hän taas suuressa rahan puutteessa olevaisen kauppiaan, joka
hädässään taritsi hänelle ison määrän kalliita haju-viinoja halvasta
hinnasta kaupaksi. Kaasemi, jolla sattui jo lasi-astioita olemaan sitä
varten runsaasti, näki kaupan etuisaksi ja osti toiselta mainitut
haju-viinat tavaran puolesta arvosta. Näin hyvän kaupan tehtyänsä olisi
joku toinen pitänyt kelpo pidot ystävilleen ja tuttavillensa; mutta
Kaasemi katsoi paremmaksi tämmöisen näin oivallisen tapauksen perästä
käydä puhdistamassa ruumistaan saunassa, jossa hän ei moneen aikaan
ollut käynytkään.

Näin tuumattuaan meni hän muutamaan saunaan ja alkoi vaatteitaan juuri
riisua päältänsä, koska eräs hänen tuttavistaan, jota hän aina oli
pitänyt ystävänään, samassa tarkoituksessa tuli käymään saunassa.
Siinä alkoi nyt tuttavat pakinoida keskenänsä, ja tuossa tuli puheeksi
jo Kaasemin tohvelit, joita toinen moitti liian kehnoiksi, käskien
ystävänsä hankkia itsellensä toiset, sillä entisistä oli jo Kahiran
asukkailla paljon puhumista ja ell'ei hän niitä ajoissa hukannut,
saattaisi joku irvihammas niistä vielä runon tehdä piloillansa. Tähän
vastasi Kaasemi: "Voit ehkä oikeassa olla, hyvä naapuri, jo olen
sitä itsekin mietiskellyt, vaan jos asiata tarkemmin tutkin, eivät
tohvelini vielä kuitenkaan ole niin huonot, ett'ei ne jonkun aikaa
kaluna kulkisi!" Näitä puhellessa oli hän riisunut päältänsä ja läksi
kylpemään.

Hänen vielä kylpiessä tuli kaupungin tuomari niinikään kylpeäkseen
tänne ja meni hänkin saunaan. Kaasemi pääsi kuitenkin jo häntä ennen
kylpemästä ja kävi siitä nyt etuhuoneesen, jossa oli vaatteensa. Tässä
puki hän päällensä ja tapaili myös tohveliaan, vaan niitä ei löytänyt.
Vanhain jalkineittensa siassa oli ihan uudet ja kauniit tohvelit. Tästä
ihastui Kaasemi, joka luuli tuttavansa ne hänelle lahjoittaneen, pisti
tohvelit jalkaansa ja läksi hyvillä mielin kulkemaan kotiinsa.

Mitäpä tästä. Sai tuomarikin kyllin kylpeneeksi, niin etsi hänkin
vaatteitaan, vaan ei löytänyt kenkiänsä. Ne oli peräti poikessa ja
niiden siassa oli vaan kelvottomat kenkärajat, jotka kohta tunnettiin
"Kaasemin tohveliksi." Siitä suuttui tuomari ja lähetti kaupungin
vartiomiehet ajamaan varasta. Nämä juoksemaan, min ennättivät, eikä
aikaakaan, kun jo kadulla tavoittivat Kaasemin ja saattivat hänen
oikeuteen. Tuomari vaihtoi siinä nyt Kaasemilta omat tohvelinsa takasi
ja lähetti pahantekijän vankeuteen. Ken semmoiseen tilaan kerran
oli joutunut, sen tuli siitä päästäkseen kukkaronsa nauhaa auaista,
ja Kaasem kun tunnettiin rikkaaksi, niin häntä ei helposta hinnasta
laskettu.

Päästyään vihdoinki kotiinsa heitti Kaasemi suutuksissaan huoneensa
ikkunasta lähellä juoksevaan Niilinvirtaan tohvelinsa, koska niistä
hänelle oli semmoinen vastus ja vahinko ollut. Mutta kuinkas kävikään?
Muutamana päivänä tuosta katsoivat kalastajat Niilinvirrassa olevia
verkkojansa. Nämä tuntuivat nostaessa erinomattain raskailta, ja
kun tiedusteltiin syytä, niin niistä löydettiin taasenkin kuuluisat
tohvelit. Eikä sillä kaikki, että kalastajat niiden kautta jäivät
saaliitta, tohvelien pohjissa olevat rautanaulat olivat pahaksi
repineet koko heidän verkkonsa.

Tästä suuttuneet kalastajat päättivät jotenkin kostaa sitä Kaasemille
ja kun eivät muuta tainneet, niin heittivät nämä vanhat tohvelirajat
Kaasemin huoneesen ikkunasta. Nämä särkivät tullessaan kaikki hänen
lasinsa, putelinsa; ja näin meni vasta ostamansa hajuviina nyt pilalle.

Sitäkös sureksi nyt Kaasemi! "Kirotut olkootte, häjyntapaiset
tohvelini!" huusi hän partaansa repien: -- "no, minä teidät tahdon
kätkeä, ett'ette enää näy kuuna kullan päivänä." Näillä sanoin
sieppasikin jo lapionsa ja kaivoi peltoonsa haudan, johon kätki
onnettomat tohvelinsa maan mustaan povehen.

Eräs naapurista, joka vanhuudesta kantoi vihaa Kaasemille, keksi
kuitenkin tämän ja kävi kohta kaupungin hallitusmiehelle ilmoittamassa,
että Kaasemi peltoa kaivaessansa oli aarteen löytänyt. Hallitusmies
nosti tästä heti kohta nyt asian. Tosin koki Kaasemi pitää puoltansa
ja väitellä, ett'ei hän aarteesta tietänyt mitään, vaan että hän
ainoastaan vanhat tohvelinsa oli maahan kätkenyt; mutta hallitusmies
ei ottanut kuullakseen häntä, sillä hän toivoi tästä jutusta voittoa
itsellensä, ja Kaasemi ei asiasta irralleen päässyt, ennenkuin suurella
rahasummalla oli sovittanut seikkansa.

Tästä hirmustuneena tempasi hän taaskin pahaonniset tohvelinsa ja
heitti ne katujen alati juoksevaan kanavaan toivoen niistä nyt
viimeinki päässeensä. Mutta kova onni ei vieläkään häntä herennyt
seuraamasta. Tohvelit sattuivat juuri rännin kohtaan seisahtumaan,
ja vesi kanavassa seisahtui juoksemasta. Kanava-kunnan hallitus kävi
tiedustamaan syytä ja löysi Kaasemin tohvelit kanavasta. Tästä sai nyt
kaupungin hallitus tiedon ja katsoi Kaasemin syyksi koko vahingon.

No, ei muuta Kaasemi vietiin uudelleen vankeuteen, josta täytyi taas
paljolla rahalla lunastauda. Koska hän rikoksensa näin oli sovittanut,
antoi tuomari Kaasemille hänen tohvelinsa kaikella nöyryydellä takasi,
sanoen asian nyt ratkaistuksi. Välttääkseen edes vastaisia vahingoita
päätti Kaasemi, kun päättikin tulessa polttaa tohvelinsa. Vaan kun nämä
kanavassa oltuansa vielä olivat aivan märät ja vettyneet, asetti hän ne
ensinnä kuivamaan päivä-paisteesen huoneensa katolle.

Mutta kova onni, joka ei vieläkään luopunut Kaasemia kiusaamasta,
tuotti tästä taas onnettomuuden, joka oli kaikkia entisiä kovempi.
Erään naapurin koira keksi nuo tohvelit siellä ylhäällä ja hyppäsi
isäntänsä tuvan räystäältä Kaasemin huoneen katolle. -- Tästä sai nyt
toisen tohvelista suuhunsa ja alkoi saaliinsa kanssa siinä leikitellä,
vaan pudotti sen sitä tehdessään suustansa kadulle. Pahaksi onneksi
kävi tuossa nyt tohveli suorastaan erästä vaimoa päähän, joka ikään
kulki Kaasemin huoneen seinusta. Tämä, johonka ylhäältä pudonnut,
muutoinki raskas tohveli koski kipeästi, kaatui tainnuksiin kiviselle
kadulle ja taittoi käsivartensa. Miehensä taas kaipasi vaimonsa
vahinkoa tuomarille, ja Kaasemi sai taas oikeudessa maksaa suuren
summan sakkoa.

Suruissaan sai hän nyt molemmat tohvelit käteensä ja osoitteli
niitä tuomarille, sanoen naurun nostavalla kiivaudella: "katsokaa,
ylistettävä herra, näiden päähän on kaikki onnettomuuteni luettava,
sillä heidän kauttansa olen koko suuren omaisuuteni kadottanut. Pyydän
siis nöyrimmästi, että vahvistaisi korkea oikeus sen tuomion, ett'ei
minua tohvelieni tautta vasta enää saa rangaista." Tätä anomusta ei
tuomari kieltää taitanut, ja näin pääsi vihdoinki Kaasemi rauhaan,
oppien vahingoistansa, ett'ei siitä hyötyä ole, jos liian kauvan pitää
yksiä jalkineita, varsinkin, jos ei siihen puute ja köyhyys pakoita.



23.

Heikki Helisevä.


Heikki Helisevää tuskin, lukijani, tunnette, kuka hän aikanaan oli;
mutta kyllä hän syntymä-seuduillaan on vieläkin hyvässä muistossa.
Viraltaan oli Heikki viulun soittaja ja harvassa lieneekään hänen
vertaistaan tässä toimessa. Sillä kun Heikki viulunsa kieliä koski,
sai hän niistä semmoiset sävelet, että vasten tahtoansa tanssi
vanhat ukotkin akkoinensa, saatikka sitte nuoret ja jaloiltaan
nopsemmat. Tämän taitonsa vuoksi olikin Heikki kotitienoillansa muita
soittomiehiä kuulumpi ja missä ikään häät, tanssit taikka muut pidot
tuli vietettäviksi, siinä oli Heikkikin viulunsa kanssa ja soitteli
kansan kaiken huviksi. -- No, tuosta en kuitenkaan aikonut tällä
kertaa puhua, vaan siitä, kuinka hän muutamasti sai soitella susille.
Oli muka soittajana ollut eräissä häissä ja mieli sieltä lähteä
kotiinsa, joka pitopaikasta oli parin virstan päässä. Sinne olisi
kyllä oikea maantiekin vienyt, mutta Heikki, joka syntymä-seutunsa
tunsi tarkoillensa, päätti suorinta suuntaa halki metsän pyrkiä
vähäiseen mökkiinsä, niinkuin monesti oli tehnyt jo ennenki. Sai siis
viulu kainalossa metsää samoamaan ja oli jo puolen taivalta kulkenut,
kuin maa äkkiä vajosi jalkainsa alla ja hän samassa mennä hurahti
pari syltä alemma. Jos nyt Heikki jo tätäkin tapausta hämmästyi, niin
vielä oudompi oli mielestänsä, kun hän uudessa olopaikassansa näki
suuren suden olevan ainoan toverinsa. Päälliseksi ei tämä tuntematon
kumppalinsa näyttänyt juuri ystävälliseltä, vaan irvisteli ikeniään
ja ärisi. -- Mikäs tässä tilassa neuvoksi? Olisiko vieras puhetta
tajunnut, ei sitten hätää mitänä, sillä Heikki oli sanoissaan sukkela
ja kielensä liikkui yhtä sievään, kuin sormensakin; vaan nyt ei tämä
keino auttanut. Vaikeampi vielä oli väen vastustella, sillä viulun
käyrä oli ainoa aseensa. Tätä muistellessa alkoi Heikki jo siksensä
hätäytyä eikä tiennyt poloinen mies, kuta keinoa koitella. Tietämättä,
mitä hän tuskissaan teki, sai hän tuosta viulunsa temmatuksi ja koski
sen kieliä käyrällä. Sitä säveltä näkyi susi hyvästyvän, herkesi
hampaitaan näyttämästä ja alkoi lymyssä korvin viulun ääntä kuunnella.
"Ahas!" arveli Heikki, "kun sitä luontoa lienet, tulee meistä sitten
tuttavat." Samassa alkoi jo erästä polskaa soitella, eikä aikaakaan,
kun nosti susikin turpansa ylös ja alkoi ulvota kohdin kulkkuansa.
Tosin ei tämä laulu ollut kaunis juuri nuotillensa, mutta laulajan
hiljainen käytös ja se leppeys, millä hän soiton toisinaan tau'otessa
silmäisi viulua, todisti kuitenkin, että harras huutonsa nousi sydämen
pohjasta. Mutta susia oli muitakin metsässä, ja nämä kun soiton
kuulivat haudasta, alkoivat puolestaan myöskin huutaa ja ulista. Tätä
tehden tulivat hautaa aina lähemmä, kunne viimeinkin toinen toisensa
perästä tuiskahtivat Heikki Helisevän soitto-saliin päällensä. --
Miten nyt oli Heikki-paran mielestä, sen arvaatte helposti. Tuskin
pysyi hän seisaallansa, niin oli ennestäänki säikähyksensä suuri, ja
nyt tuli hauta täyteen susia! -- No, muusta ei kuitenkaan apua ollut,
jos ei viulusta; sen tajusi hän hädässäänki. Ei siis muuta keinoa
koittanutkaan, vaan puristi viulunsa lujasti rintaansa vasten ja
soitti sitä uutterammin. -- Pitkähännät, joita pikainen olemuksensa
alusta hämmästytti, alkoivat tämän kautta vähitellen tottua oloonsa,
eivätkä kaukaa vielä haudassa olleet, kuin Heikin soitto niin heidätkin
viehätti, että istausivat kaikki hänen ympärillensä ja alkoivat yhtä
suutansa ulista. Tästä nousi niin hirmuinen huuto, ett'ei Heikki
Helisevä kuullut oman viulunsa ääntä, vaan kuta kovemmin kuulijansa
ulvoivat, sitä sukkelammin liikkui käyräkin soittajan kädessä. Näin oli
Heikki vähässä aikaa uusille toverillensa soitellut kaikki ne ryssät,
polskat ja engelskat, mitkä suinkin muisti, sillä karttaaksensa,
ett'ei kunniallinen kokous hänen ympärillänsä kyllästyisi yhteen
nuottihin, koki hän soiton sorttia yhtenään vaihella. Mutta viimeinki
loppuivat uudet soitettavansa ja koska siitä nyt mieli alusta taaskin
alotella, niin viulusta kieli kielensä perään katkesi. Tästä huolimatta
soitti hän ennättämistään yhä kunne käyränsä viimeinki pyöri vaan
yhdellä kielellä. Silloin vasta alkoi hätä ja tuska ahdistaa hänen
mieltänsä. Tosin oli sudet sitä nykyä semmoisessa huudon innossa,
ett'eivät soiton laadussa havainneet mitään eroitusta; vaan Heikki
arvasi heidän nälästyvän huutaessansa ja pelkäsi viimeisenki kielen
katkiavan, jolloin kuolemansa olisi varma ja välttämätöin. Näitä
ajatellessa kävi soittonsa sävel aina surkeammaksi ja Heikki-parka
odotti vaan kauhistavaa kuoloansa, koska onneksi susihaudan omistaja
Pekka Pulkkinen aamu-hämärässä tuli pyydystään katsomaan. Tämä oli
sutten huudon jo etäältä kuullut ja siitä arvannut hyvän saaliin
löytävänsä. Riensi siis hyvillä mielin edellänsä, kunne pääsi aina
haudalle, vaan kuinkas hämmästyikään, kun sieltä viulun vingutus koski
hänen korvaansa. Kohta ymmärsi jo kuitenkin asian, sillä haudalle asti
saattoi ihmisen jälet, ja siitä arvasi hän, että vanha ystävänsä Heikki
Helisevä siellä nyt soitteli susille. Ei siis kaukaa viivytellyt, koska
soiton surkea ääni Heikin kauheata tilaa todisti kylliksi, vaan alkoi
vipustimellaan haudan sisusta tyhjentää. -- Niin sai yhden laulajista
heti paikalla haudasta, ja kohta toisen ja kolmannen vaan ei huuto ja
soitto vielä kuitenkaan tau'onnut, sillä haudassa oli aina seitsemän
sutta, ja Heikki ei ennen soittamasta herennyt, kuin hän viimeisen
näistä näki vivussa kimpuilevan. Silloin vasta huusi hän Pulkkiselle:
"nosta veikkonen minutkin täältä, mutta hiljaa ja siivosti!" Sen
tekikin toinen ja pelasti vanhan tuttavansa.

Näin ihmeellisesti säilyi Heikki Helisevä viulunsa avulla susilta
ja soitteli vielä monissa tiloissa paremmillekin kuulijoille. Mutta
haudassa olostaan ei hän mielellään puhunut, jonka vuoksi epäluuloinen
kansa piti Heikkiä velhona ja tietäjänä, joka taika-keinoillansa oli
sudet haudassa lumonnut. Tämä yleinen usko oli Heikille vahingoksi,
sillä vanhat ystävänsä alkoivat tämän tautta välttää häntä ja pelosta
ei monikaan enää ottanut Heikkiä soittajaksi.

Kuitenkin oli tämä Heikin susilta säilyminen tuiki luonnollinen tapaus
ja todistaa vaan sitä, ett'ei ihminen vielä ole kadottanut alullista
valtaansa luonnon ja eläinten ylitse, vaan että tieto ja taito tekee
hänet luonnonki herraksi.



24.

Isäimme maa.


Kaunista ja suloa paikkaa on montakin maallamme ja varsinki on
eteläisiä maita Luojan laupias käsi monen määräisesti siunannut. Vaan
kaikista armaan aurinkomme valaisemista tienoista on kuitenki meille
sulin ja armahin se, jossa eloon aukiavat silmämme päivän valoa ensiksi
ihaelivat -- jossa ensimäisen lapsuutemme viatoin ikä sai kuluneeksi
ja jossa vastaista tulevaisuuttamme toivomme koittavassa tuikkeessa
aaveksimme.

Täällä on ne niityt, nurmet, joista lasna ensimäiset kukkaiset
poimimme, täällä vanhinten ystävämme asunto, täällä rakkaiden
vanhempaimme ja armasten omaistemme hiljainen leposia.

Tässä on se maa, jonka säännöt ja asetukset suojelevat elomme ja
omaisuutemme ja jonka menestystä ja etua mekin voimamme mukaan
ahkeroimme.

Kiittäkööt eli soimatkoot meitä maat muukalaiset, meille on omain
kansalaistemme kiitos aina kuitenki arvollisin, heidän moitteensa kovin
ja katkerin.

Yhteiset on heillä ja meillä niin kovan kuin hyvänki onnen kohtaukset,
kuni saman perheen jäsenillä. Yhtenä heidän kanssansa notkistamme
Herran huoneessa polvemme, heidän rinnallansa jaamme haudassa siamme
ja heidän lastensa kanssa saavat vuoronsa jälellisemme niin ilonsa ja
riemunsa, kuin surunsa ja kaihonsa jakaa ja vaihdella.

Kotimaamme menestys ja onni on samassa meidänki sillä sen eistyminen ei
ole jonkun yksityisen mutta kaikkein kansalaisten yhteisessä nojassa.
Kullekin heistä tulee kaikki kunnollista valtajärjestystä seuraavat
edut ja oikeudet hyväksi, vaan sentähden juuri tulee heidän myöski sen
yhteisiä kuormia kantaa ja kärsiä. --

Jos siis tahdot jäsenen lailla siihen kansaan kuulua, jonka keskuudessa
synnyit ja eloon heräsit, katsoen siksi joksikin hyväksi, että sinulla
on kotoinen maa, joka nautitsee sekä muiden kansain kunnioitusta, että
omaa vapautta, ja pidät sitä seikkaa pyhänä, että kunnossa pysyköön ja
säilyköön se, minkä kerran esivanhempasi kunnialla voitti ja paljolla
työllä ja vaivalla aikaan sai, tulee sinun myöski kansallista eloa ja
menestystä kaikin vointisi ahkeroida. Tämä on jokaisen velvollisuus;
sillä perheet, seurakunnat ja kansat saavat yksityisistä alkunsa.

Elä halpana pidä ja väheksi omia voimiasi, epäilyksellä sanoen: "mitäpä
voisinkaan yksinäni, kun ei muut kanssani yhdistyne? Mitäpä paraski
pyyntöni hyödyttäisi, jos etupäässä muut kuitenki ainoastaan rakastavat
itsiänsä? Minä yksin häviäisin ja toiset soimaten sanoisivat:
ylistystä ja kunniaa etsien oli hän jalo ja harras isäinmaansa
rakastaja olevinaan, vaan mikäs onkaan tästä nyt hänen palkkansa!"

Näin ken sanoo ja puhuupi, hän ei enää isänmaatansa rakasta. Joka
muiden ihmisten päätöstä pitää isänmaansa etuja kalliimpana, hän
ei kansalaistensa kunnioitusta pitemmältä ansaitse eikä kauemmin
yhteistä hyvää harrastele, vaan pyytää omaa mitättömyyttänsä muiden
kunnottomuudella peitellä.

Eistä sopua ja yhteiseloa kansalaistesi kesken ja koe maasi ja kansasi
hengellistä kohennusta kaikin voimisi autella. Mitä ei lakien säännöt
eikä parhaatkaan asetukset aina voi vaikuttaa, nimittäin kansan
sisällistä parannusta ja kuntoa, sen saa yksityisten esimerkki paljoa
helpommin aikoihin.

Hanki kaikesta tieto, mitä maasi miehet niin muinaisina, kuin
nykyisempinä aikoina ovat omin vointinsa toimittaneet. Koe kotoisen
valtasi järjestystä sekä kansasi ominaista luontoa oppia ja pyydä
kunnossa pitää, mitä niissä näet hyvää ja kiitettävää.

Kansalaisissasi herätä tämän kautta rakkautta isäinsä maahan ja
luottamusta itseensä. Tämmöinen luottamus synnyttää jalon uskalluksen,
joka eroten turhasta kerskauksesta osoitakse siinä, että me
ihmis-arvomme oikein tunnemme emmekä tahdo alemma vaipua entistä
oloamme.

Elä kansasi arvoa alenna, jos siitä jotakuta muiden kansain suhteen
puuttuisikin; eläkä omasi rinnalla muita kansoja kehu ja ylistele. Eri
etunsa ja avunsa on kullakin kansalla ja niin on silläkin, jota sinä
sanot omaksesi.

Kotimaasi la'it, asetukset ja tavat pidä arvossa ja kunniassa, sillä
niissä ilmoitakse kansasi omituinen luonne ja henki kaikkein parhaite.
Niinpä maasi ja kansasi sääntöjä seuraa ja tottele, vaikkapa joskus
estäisivätkin omaa etuasi, sillä valtakunnan yhteinen etu on useinki
toista, toista erään yksityisen.

Jossa Luojan taivasta tähtinensä ensi kertaa tähysit, jossa armaan
äitisi lempeät silmät hellästi holhoi sun kehtoasi ja aikaiseen jo
isäsi rakas suu mieleesi kylvi tiedon ja siveyden siemeniä, siinä on
sulo ja suotu isäisi maa, jota tulee ja sietää sun armastaa ja lempiä.

Ja vaikka ei muuta olisikaan koko kotimaasi kohdalla, kuin synkkiä
soita ja kolkkoja karia, ja siellä vaan köyhyys ja puute majailisi, on
tämä kuitenki se seutu, joka sinulle on sulin ja kallihin kaikista.



25.

Lehmää vuohena myöjä.

(Suomalainen satu.)


Vähäisellä mökkipaikalla asui ennen vanhanläntä mies ja sillä oli
poika. Heiltä kävi vuoden pitkään eläimen ruoka vähäksi, ja isä
laittoi poikansa lehmää kaupalle kaupunkihin, jotta sen hinnalla
sitte toisille eläimille syömistä saataisi. Poika läksi kulettamaan
lehmäänsä ja tuli sen kanssa kaupunkiin, jossa hän nyt ensimäistä
kertaa oli käymässä. Siellä tuli kaupungin kadulla kaksi nuorta miestä,
hyvää koiranhammasta, häntä vastaan ja kysyivät: "minnekä, poika,
viet vuohta?" -- Poika ei vastannut mitään, vaikka miesten puhe oli
outoa hänestä, vaan luuli heidän pilkalla tätä sanovan, kun hänen
lehmänsä oli laiha ja huononnäköinen, ja kulki heistä edellensä. Nämäpä
olivat viisaita mielestänsä, kiersivät huoneiden ta'atse jälellensä
ja tulivat uudestaan pojalle eteen, sanoivat toimessansa: "Ka, vuohta
viet, poika, markkinoille, mikä vuohellasi hintana?" -- Poika, joka ei
tuntenut kyselijöitä niiksi entisiksi, kävi arvelemaan asiata, miettien
mielessänsä: "no, kuka tässä nyt oikeassa on, muutko ihmiset vai
minä, kun kaikki tätä mun lehmääni vuohena pitävät?" Eihän kuitenkaan
virkkanut kyselijöille mitään, vaan hosasi kuletettavaansa vitsalla, ja
meni edellensä. Toisetpa eivät heittäneet asiata siihen, vaan juoksivat
taaskin kartanoiden ta'atse jälellensä ja pyörähtivät kolmannesti eteen
pojalle, tekivät hyvän päivän hänelle, ja sanoivat: "Ka, vuohtahan
viet, poika kaupaksi, etkö myö tuota vuohtasi meille?" -- "No, vuohihan
tämä taitaa ollakin, kun tätä kaikki ihmiset siksi sanovat," arveli
poika viimeinkin, eikä jul'ennut asialta väitelläkään, sanoi: "no, kun
ostaaksenne lienette, niin myön." -- Siinä tehtiin nyt kauppa. Miehet
sopivat pojan kanssa hinnalta, ostivat häneltä sen lehmän vuohesta, ja
läksivät matkaansa.

Miesten mentyä jäi poika seisomahan kadulle ja luki kaupassa saamat
rahansa, miten ne olivat vähässä, niin alkoi jo katua kauppaansa,
arveli: "lehmä totta oli kun olikin se mun kuletettavani, ja minä
hupsu möin sen vuohesta!" Päälliseksi pelkäsi isäänsä, että hän vielä
toria saapi, jos niin vähillä rahoilla kotiinsa tulee, ja alkoi
tuumitella neuvoa, miten hän asiastaan selvän saisi. Tuosta luuli
jo keinon keksineensä ja seurasi miehiä jälestä, astuen sinnepäin,
jonne oli nähnyt heidänkin menevän. Siitä tuli hän torille, jossa
markkinata pidettiin, ja näkikin miehet tässä häneltä ostamaa lehmää
kaupittelevan. Poika katseli syrjästä heidän kauppaansa, ja näki
vuohesta myömän lehmänsä nyt toisille tavallisesta lehmän hinnasta
annettavan, josta älysi jo koko petoksen, arveli: "ahas, vai petitte
te koiruudellanne minut, vaan katsokaahan enkö minä teitä vuorostani
petä!" -- Sillä tuumalla meni lähimäiseen juomapaikkaan ja maksoi
isännälle edeltäkäsin rahan, sanoi: "meitä tulee tähän kolme miestä
vähän ajan päästä ryypylle tämän rahan edestä, minkä nyt saatte, niin
minä kun lähtiessäni sitte lakkiani kohotan ja pyöritellen sitä kysyn,
jos kaikki on maksettu, niin teidän pitää myöntääksenne." -- "Kyllä
myönnän, kyllä," vastasi isäntä ja lupasi neuvon mukaan tehdäksensä;
mutta poika kävi vielä kahdessa toisessa juomapaikassa ja maksoi
juomiset edeltäpäin varoittaen isäntiä samatse kun ensimäistäkin,
josta kulki takasi torille. Siellä oli nekin lehmän ostajat vielä,
jotka keksittyänsä pojan, kohta tulivat hänen puheellensa ja kysyivät
piloillansa, eikö harjakaisia lähtisi juomaan, kun niin väleen sai
vuohensa myödyksi. -- "Ka, jos lähdemme," vastasi poika ja vei miehet
lähimäiseen juomapaikkaan, jossa edeltäpäin oli isännälle rahan
antanut. Siinä joivat, olivat aikansa ja mielivät poikkeen lähteä,
niin kohotti poika lakkinsa, pyörittäen sitä kädessänsä, ja kysyi
isännältä: "eikö se ole maksettu?" -- Isäntä vastasi: "jo hyvä vieras,
jo se on maksettu!" -- Mitäs siitä; lähdettiin juomapaikasta yhdessä
poikkeen, ja saatiin kaupungin katua astumahan, niin alkaa arvella ne
nuoret miehet, että mitenkään se on jälki, kuin poika ei rahaa antanut
ja se isännän mielestä oli maksettu. Eihän kuitenkaan rohenneet kysyä
asiata, vaan kulkivat pojan kanssa edellehen, niin nähtiin taaskin
juomapaikka muutamassa kohdin, ja poika sanoi toisille: "käykäämme
tätäkin paikkaa ko'ettamassa, minkälaiset juomat tässä ompi!" -- No,
sehän tuuma oli toistenkin mieleen, ja menivät kapakkaan yhdessä.
Tässä oli poika niinikään jo edeltäkäsin käynyt rahaa maksamassa,
eikä muuta, vaan käski isännän juomista tuomaan. Isäntä kun tunsi jo
entuudesta pojan, kantoi viinaa pöydälle, ja miehet siitä taaskin
ottivat ryypyt. Ryyppäämästä päästyä kääntyi poika sitte isäntään
päin ja kohotti lakkiansa niinkuin viimeinkin, kysyi: "eikös se ole
maksettu?" -- "No, se on maksettu," vastasi isäntä; ja miehet pojan
kanssa läksivät kapakasta ja saivat yhtenä astumahan, niin sanoivat
pojalle: "no, minkätähden sinä et tarvitse maksaa, kun sanot vaan: eikö
se ole maksettu? josta he samassa sanovat: se on maksettu?" -- Poika
vastasi: "tämä lakki on minulla niin onnellinen, että jos minä missä
käyn syömässä taikka juomassa ja juomasta päästyäni kohotan tätä vaan
ja kysyn: 'eikös se ole maksettu?' niin isäntä samassa vastaa: 'no, se
on jo maksettu!'"

Tästä alkaa ne miehet pojalta ostella sitä semmoista lakkia ja kysyvät
hintaa. Poika sanoi: "ei minun kävisi tätä myöminen, minä saan tällä
elatukseni ja tulen hyvästi toimeen." -- Toiset ei heittäneet sillä,
vaan pyysivät, puistivat vaan sitä pojan lakkia ostaaksensa. No, poika
suostui kun suostuikin myömään sitä, ja sanoi: "no kolme sataa kun
annatte, niin saatte hänet, hekää!" -- Toiset maksoivat ne kolme sataa
mielellänsä ja saivat pojalta lakin. Siinä oli se kolmas juomapaikka
lähellä, jossa poika jo edeltä oli niinikään rahaa antanut isännälle,
niin sanoo siitä se poika nyt toisille: "te kun saitte mun lakkini,
käykäämme tässä nyt harjakaiset juomassa, niin koetatte samalla myös
lakkia." -- Miehet myöntyivät tuumaan, ja mentiin siitä kapakkaan,
jossa juotiin taas yhtenä. No, kun aikansa siinä olivat, tehtiin lähtöä
sitte ja nostettiin lakkia niinkuin ennenkin, kysyttiin: "eikös se
ole maksettu?" -- "Maksettu se on, hyvät vieraat, maksettu," vastasi
isäntä, kun oli maksun jo edeltä saanut, ja kumarteli nöyrästi.

Kapakasta päästyä erosi nyt se poika toisista ja kulki kotiinsa; vaan
ne nuoret miehet saivat yhdessä kaupunkia käymään, hyvillänsä sitä,
kun he hyvän kaupan sitä lakkia ostaessaan tekivät. Kävellessä sanoo
sitte muudan heistä: "alkasipa nyt ruu'an halu olla, lähkäämme syömähän
jonnekin." Se oli toistenkin mieleen semmoinen tuuma, ja menivät
muutamaan ravintopaikkaan heti ja käskivät isännän ruokaa valmistella
sekä juomaakin tuoda kaikenlaista. No, isäntä toimitti kaikki
mielellänsä, ja miehet söivät, joivat siitä kyllällehen ja tarjosivatpa
vielä muillekin syrjäläisille, ketä vaan sattui kapakassa olemahan.
Siitä, kun olivat kyllänsä saaneet viimeinkin, mielivät isännälle
suorittaa velkansa, ja vanhin mies kohotti sitä pojalta ostamaa
laksia kysyen isännältä: "eikös se jo ole maksettu?" -- "Ei se ole
maksettu," vastasi isäntä; "kukas sen olisi maksanutkaan?" -- Toinen
kohotti uudestaan lakkiansa, pyöritti sitä mukulalle ja toiselle,
ja kysyi taaskin kiivaasti: "eikös se ole maksettu?" -- Isäntä ei
tuosta kuitenkaan ollut millänsä, vaan päätti vaan kovasti: "no, se ei
ole maksettu?" -- Mitäs? kun ei muu auttanut, täytyi miesten massaa
isännälle raha ja häpeissään lähteä tiehensä.

Siitä pulasta päästyänsä pitävät tuuman sitte keskenänsä, sanovat
toinen toisellensa: "no, tekipähän poikakin meille lystin, jos
lienemmekin häneltä lehmän vuohena ostaneet!" -- "No, emme me asiata
siihen heitä," virkkoi muudan heistä, "pitäähän meidän pettäjätä
rangaista." -- "Taitaisihan tuo sen ansaita," sanoi toisetkin, ja
läksivät miehissä ajamaan poikaa jälestä saadakseen häntä käsiinsä.

Hyvän matkaa kaupungista maalle päin kulettuansa kuulivat jo muutamassa
talossa, että siihen vähäistä ennen yksinäinen poika oli asettunut
yöksi, joka oli vierashuoneessa nyt makaamassa. Talon vä'en puheesta
arvasi miehet kohta, että tämä yövieras oli se heidän pettäjänsä ja
läksivät neuvotusta huoneesta etsimään häntä. -- Tämä kun kuuli heidän
tulevan ja arvasi mitä he hakivat, heittihe kipeäksi ja voivotteli,
valitteli surkeasti. Toiset ei kuitenkaan tuota katsoneet, vaan
muudan heistä löysi huoneen nurkasta sauvan ja löi sillä vuoteella
makaajata selkään. Ensi kerralta ei poika liikahtanutkaan, toisesti
lyötäessä vähäisen hievahti, vaan kolmannelta lyömiseltä kavahti jo
seisahalle, hyppäsi lyöjällensä kaulaan, syleili häntä ja sanoi:
"Voi, hyvä ystävä, minkä hyvän sinä teit tällä sauvalla lyödessäsi
minua; minulle toisinaan aina tulee hyvin äkki tauti, josta en parane
mitenkään, ell'ei joku tällä sauvalla paina taikka lyö mun ruumistani!
Semmoinen kohtaus tuli minulle nytkin ma'atessani tässä ja olisin
varmaan kuollutkin, ellette tulleet minua auttamahan; kiitoksia hyvät
ystävät, avustanne!" -- Kuultuansa ja nähtyänsä, mitenkä kummallinen
pojalla sauva oli, alkoi miesten tehdä sitä itselleen mieli, eivätkä
enää muistaneet koko asiatansa; vaan alkoivat ostella pojalta sitä
sauvaa, sanoivat: "etkö möisi tuota meille?" "Kyllä kaikitse tämän
itsekin tarvitsisin," vastasi poika, "tämä, nä'et, on laatuansa
semmoinen: vaikka mikä tulkoonkin kipeäksi, niin tällä kun painelee
vaan vähäisen, se paranee siitä heti ja tulee terveeksi; vaan kun kolme
sataa antanette, niin myön mä hänet kuitenkin hyvän ystävyytemme
vuoksi." -- Miehet suostuivat hintaan, maksoivat pojalle ne kolme
sataa, mitkä oli vaatinut, ja ottivat häneltä sen ihmeellisen sauvan,
jolla sairaita kävi parantaminen, vaan epäilivät vähän kuitenkin
kauppaansa, sanoivat: "mistäs tiedämme, ett'et sinä meitä nyt petä?"
-- Siinä sattui nyt vanha sairas akka makaamaan samassa huoneessa niin
poika sanoi miehille: "jos ette muutoin usko; niin tuossa akka potee
vuoteella, lyökäähän sitä päähän sillä sauvallanne, niin sen nä'ette,
eikö sauva paranna." -- "No, siitä sen nä'emme," arveli miehet, ja
löivät akkaa sauvalla päähän, tokko tuo tuosta paranisi; vaan akka-raja
kun vähissä hengin oli jo entuudesta, siihen heitti nyt viimeisenkin,
ja kuoli. Miehille hätä käteen siitä; pelkäsivät pahan nyt perivän
heidät ja valittivat asiataan pojalle, sanoivat: "no, minnekä me
tämän nyt panemme, kun tämä räivä kuoli"! -- "Taisitte tavattomasti
lyödä," vastasi poika, "kuoleehan ihminen, jos millä aseella lii'an
kovasti lyöpi; ja mikäs nyt tulee, mies-parat, eteenne, ei muuta kun
henki hengeltä vaaditahan; vaan mulle kun taas kolme sataa antanette,
niin otan koko asian päälleni." -- "Ka, ota veikkonen," sanoi miehet,
lukivat rahat pojalle käteen, ja menivät samassa koko talosta
matkaansa, juosten minkä ennättivät kotiinsa.

Mitäs ollakaan; poika kun jäi kuolleen kanssa kahden kesken, niin otti
akan käsipuolesta ja vei rantaan, jossa asetti hänet kivelle istumahan.
Mitäs, eihän se kuollut siinä pysynyt, vaan kaatui kiveltä järveen.
Poika silloin oli hätäytyvinään sitä ja juoksi talolta apua, sanoi:
"nyt hyvä tuli, kun vanha mummo kuoli! Pyysi minua häntä rannalle
viemään jäähyttelemäänsä, ja istuutui kivelle, niin siitä kaatui
järveen ja kuoli." -- Talon isäntä, joka pihalla sattui olemaan ja
siitä oli nähnyt, kuinka mies akka-vainaata käsipuolesta talutti,
luuli toisen puheen todeksi, ja vastasi: "elä ole hätäissäsi, kuollut
se olisi mummo-rukka kohta kumminkin, mitäpä siihen; kiitoksia vaan,
hyvä vieras, kun vanhukselle viimeisen avun annoitte!" -- No, siitä ei
miehelle sillä tavoin tullut mitäkään. -- Sen pituinen se.



TOINEN OSAKE.

Opettavaista.



1.

Maailman rakennus.


Maa, jolla me ihmiset asumme, ei ole kuin aivan vähäinen osa koko
maailmasta, taikka kaikesta siitä, minkä Jumala luonut on. Yhdenlaisia
palloja, kuin on meidän maamme, löytyy taivaan avaruudessa lukemattoman
monta, joista useampikin on suurempi meidän maatamme. Selkeänä
talvi-iltana keksii heitä silmämme summattoman paljouden, vaan kun
ovat sangen etäällä maastamme, näyttää meistä, kuin ne vaan olisivat
pienoisia, valkeita pilkkuja eli etäällä tuikkivia tulia. Tästä jo
arvaamme näiden pallojen olevan hyvin suuria, sillä muuten emme
semmoisen matkan päästä heitä ollenkaan näkisi. -- Me sanomme heitä
tähdiksi.

Kaikista tähdistä näyttää meille _aurinko_ suurimmalta. Sen säteet
ampuvat halki ilman meidän maatamme kohdin, halkaisevat ja lämmittävät
sitä sekä vaikuttavat monenlaista hedelmällisyyttä sen pinnalla.
Auringon jälkeen taas osoitaksen kaikista silmin keksittävistä tähdistä
_kuu_ meille suurinna. Tämä tähti valaisee myös säteillänsä maan
palloa; vaan sen loiste ei ole niin kirkas ja raju, kuin auringon,
eikä levitä mitään lämpimyyttä. Se suuri ja sinertävä ilma-ala, jota
me sanomme _taivaaksi_, on juuri se ääretöin avaruus, jossa aurinko,
kuu ja lukematointa tähteä asuupi. Kaikkia näitä tähtiä sanotaan myös
_maailman kappaleiksi_, koska ne yhteensä tekevät koko maailman.

Aivan pieni siis on meidän maamme, jos vertaan sitä koko _maailmaan_.
Aurinko yksinänsä on jo miljoonan ja neljä sataa tuhatta kertaa isompi
_maata_. Se ei säteillänsä valaise ja lämmitä ainoastaan meidän
maatamme vaan monta muutakin maailman kappaletta, jotka samoin kuin
meidänkin maamme, kiertävät sen ympäritse. Tämmöistä aurinkoa kiertäviä
maailman kappaleita taidamme useampia selvästi nähdä taivaalla; ja
oppineet tähtien-tutkijat tietävät luvunlaskulta tarkkaan määrätä,
kuinka kaukana kukin heistä on auringosta, kuinka pitkä matka heillä
on kierrettävänä ja kuinka kauvan he sillä matkallansa viipyvät.
_Merkuurio_, joka kaikista näistä on aurinkoa lähinnä, kiertää
sen ympäri 88:ssa päivässä ja rientää puolen viidettä peninkulmaa
sekunnissa, joka vaan on silmänräpäyksen aika. Meidän maamme joka
on etempänä auringosta ja siis tekee pitemmän matkan, tarvitsee
365 päivää ja 6 tiimaa auringon ympäri kiertääksensä, mutta sillä
aikaa on hän 333,000 peninkulmaa kulkenutkin, joka jo on hirmuinen
väli. Tällä matkalla on kuu hänen alinomainen kumppalinsa ja seuraa
häntä luopumatta. Se on meitä kaikista taivaan kappaleista lähinnä
ja on kuitenkin meistä 35,000 peninkulman päässä! Kaikkein etempänä
auringosta on näiden tähtien joukosta _Neptuuno_, joka matkallansa
aurinkoa kiertäessä viipyy 218 meidän vuottamme. -- Tykin kuula lentää
nopeasti, vaan tarvitsisi kumminkin 25 vuotta ennättääkseen auringosta
maahan, vaikka hän tavallista kyytiänsä kulkisi.

Niitä taivaan kappaleita, jotka niinkuin meidän maamme kiertävät
aurinkoa ja saavat valonsa siitä, sanotaan yhteisellä nimellä
_kierto-tähdiksi_. Että nämä ovat meidän maamme kaltaisia, että niissä
myös vuoroilee vuoden ajat sekä yö ja päivä, ja että niissä samoin
kuin meidänkin maassamme on maata ja vettä, se on varma; jonka tähden
myös on luultava niissä löytyvän eläjiä. -- Muut lukemattomat tähdet
taivaalla näkyvät suurimmaksi osaksi olevan aurinkoja taikka semmoisia
tähtiä, joilla on oma loistonsa ja jotka niinkuin meidän aurinkomme,
valaisevat muita pimeitä taivaan kappaleita, Kaikkia näin itsestään
loistavia tähtiä sanotaan _kiintonaisiksi_. Meidän aurinkomme on siis
kanssa tämmöinen _kiinto-tähti_, mutta luultavasti muita suhteen sangen
pieni. Sillä kuinka me voisimme näitä muita kiinto-tähtiä nähdä, jotka
kuitenkin ovat verrattoman etempänä meistä, kuin meidän aurinkomme, jos
eivät olisi sitä paljoa suuremmat?

Tätä kaikkea kun ajattelemme, niin emmehän taida olla maailman jaloa
rakennusta ihmettelemättä emmekä ylistämättä sen voimaa ja viisautta,
joka kaikki nämä ihmeet loi! --



2.

Maasta ja sen asukkaista.


Puhellessamme maailman rakennuksesta tulimme jo havaitsemaan, että
maa, jolla asumme, koko maailmaa suhteen on sangen pieni, vaikka
sillä jo itsellään on kokoa kyllä. Mimmoinen taas maa muutoin on
muodoltaan, sitä ei heti silmämme havaitse, me kun maan pintaa emme
näe, kuin vähäisen alan vaan kerrallaan ja se meitä itsiämme on liian
lähellä. Sen kuitenkin tiedämme, että kaikkea maailmassa kuvailee
jotenkin tarkasti hänen varjonsa; ja kulia kappaleella esimerkiksi on
ympyräinen varjo, se on itsekin tämän varjonsa muotoinen. Niin taitaa
siis maankin muodon hänen omasta varjostaan arvata, ja mimmoinen hänen
kuvansa on, semmoinen maa itsekin on muodoltaan. -- Varmaan olette
jonkun kerran kuulleet kuun pimenemisestä puhuttavan; kukaties olette
semmoisen tapauksen jo itsekin havainneet. Kuussa nähdään silloin
aina musta ympyröinen pimenne, joka tulee siitä, että maa aurinkoa
kiertäessään sattuu sen ja kuun välille, jonka tähden hän pimeän
varjonsa heittää kuun pinnalle, joko kokonaan eli vaan osaksi. Tästä
nyt, että maan varjo kuussa näkyy ympyräisenä, tiedämme sen, että hän
itse on ympyräinen taikka kerän kaltainen, jota todistaa moni muukin
seikka varsin selvästi. Senpä tähden maan ympäri saattaakin kulkea ja
sitä niinkuin kerää kierrellä. Jos esimerkiksi itää kohdin alkaisimme
kulkea ja pitäisimme yhtä suuntaa yhä, niin viimein lännestä palaisimme
siihen, kusta läksimme. Tätä matkaa ei kuitenkaan käy jalkasin tehdä,
sillä sitä tulisi neljättä tuhatta peninkulmaa ja päälliseksi olisivat
vedet, vuoret sekä muutkin vastukset esteenä; mutta laivalla on jo
useinkin maan ympäri purjehdittu ja purjehditaan uudellensa yhä.

Vaikka maa muodoltaan näin nyt on ympyräinen, ei sen pinta kuitenkaan
ole ihan tasainen. Siinä kohoaa siellä täällä vuoria ja kukkuloita,
mutta korkeimmatkin heistä ovat maata suhteen niin vähäisiä, että sen
päällä eivät tunnu enemmän, kuin pikkuinen hietajyväinen sylenpaksuisen
pallon pinnalla; sillä maan paksuus on 1193 Suomen peninkulmaa. Tämä
mahdotoin pallo kulkee samoin kuin muutkin kiertotähdet auringon ympäri
ja tätä tehden on sillä kahtalainen liikunta. Pyörähtää muka pallin
tavalla ympärinsä ja rientää yhtaikaa aurinkoa kiertäen edelleen.
Ympärinsä pyörähtäminen tapahtuu lännestä itään 24 tunnissa, jota aikaa
sanomme vuorokaudeksi, ja tämän vuoksi vaihettelee meillä valon ja
pimeyden aika; sillä näin pyöriessään kääntää maa vuorottain molemmat
puoliskonsa aurinkoa vasten ja hänestä pois taas. Maan lännestä itään
pyörähtäminen tekee myös sen, että näyttää meistä, kuin aurinko ja
kaikki taivaan tähdet kulkisivat toisin, taikka idästä läntehen. Ja
koska maa liikkuu ja me hänen kanssa, niin on silmistämme myös, kuin
aurinko kulkisi ja maa olisi alallaan yhdessä kohdin, samoin kuin
soutajasta näyttää, kuin saaret ja niemet kulkisivat hänen ohitsensa,
vaikka nämä paikkansa pitävät ja vene vaan liikkuupi.

Maa-pallon joka puolella asuu ihmisiä kussa vaan maata on, vaan tätä ei
sen pinnalla ole, kuin kolmanneksi osaksi, kaikki muu on _vettä_. Tätä
taas ei vaan jokiloissa ja järvissä ole, mutta maan ympärillä juoksee
joka haaralla suuret _valtameret_, joissa vesi on suolaista. Isompia
maita näiden vesien keskellä sanomme _mantereiksi_ ja ja'amme heidät
viiteen suureen eri osaan, jotka nimeltänsä ovat: _Euroopa, Aasia,
Afrikka, Amerikka ja Austraalia_.

Näissä maan-osissa yhteensä elää noin 1000 miljoonaa ihmistä, jotka
niinkuin tiedämme kaikki ovat yhdestä parikunnasta si'inneet. Myöhemmin
on kuitenkin sekä ilman laatu ja elatuskeino että muutkin syyt heissä
vaikuttanut monta muutosta, niin että asujamet maan eri tienoilla nyt
paljonkin eroavat toisistaan. Ne, joilla on sama muoto ja luonnonlaatu
sekä yhteinen kieli ja yhteiset lait ja tavat, luetaan yhteen _kansaan_
kuuluvaksi, ja tämmöisiä kansoja on maanpinnalla lukemattoman monta,
joita ei kaikkia vielä tunnetakaan. Kuitenkin on monta yhtäläisyyttä
erityistenkin kansain välillä ja varsinkin niiden, jotka yhdessä
maan-osassa asuvat. Euroopassa asuvilla kansoilla on useammalla _valkea
iho_, suora, pitkäksi kasvava tukka, sievä, muodosta ulkoneva nenä
ja mustat eli siniset silmät. Sitä vastaan on useammilla Afrikan ja
Austraalian kansoilla _musta_, sametti-siliä iho eli karva, kähärä
villainen tukka, leveä nenä ja paksut, punaiset huulet. Me sanomme
näitä _Neekeriläisiksi_ yhteisellä nimellä.

Aasian asukkaat taas ovat enimmiten iholtansa _kellanruskiat_ ja
Amerikan alkuperäiset asujamet _vaskipunaiset_. -- Melkein kaikissa
tienoin maata on täysikasvuisen ihmisen koko puolen kolmatta kyynärää
eli vähäistä enemmän. Mutta hyvin pohjaisissa maissa, joissa talvea
kestää pian kaiken vuotta, kitistyy ihmisen ruumis ja käypi kylmästä
kokoon, niin että harvoin kasvaakaan kahta kyynärää korkeammaksi.
Tämmöisiä ovat nykyiset Lappalaiset, mutta luultavasti olivat hekin
ennen etelämpänä eläessänsä isompikasvuisia. -- Siellä täällä tavataan
mahdottoman isoja ihmisiä, jotka ko'oltansa ovat neljän kyynärän
korkuisia ja vielä päällekin. Tämmöisiä sanotaan jättiläisiksi.
Kuitenkaan ei kokonaista jättiläis-kansaa maailmassa missään löydy.
Niin isoja ihmisiä ei kasva, kuin silloin tällöin sattumalta.



3.

Maasta ja sen tuotteista.


Ilma kuin ei kaikissa tienoin _maata_ ole yhtäläinen mutta muutamissa
maissa on kaiken vuotta varsin vari, muutamissa kovin kylmä, toisissa
taas pysyy kummankin vaiheella taikka lieto taikka lauhkea; niin ei
maakaan yltänsä ole yhtä viljava. Kuitenkin on kullakin maakunnalla ne
viljat ja aineet, jotka sen asukkaat toimeen tullakseen tarvitsevat.
-- Kaikkea, mitä maa asujillensa tarjoo ja tuopi, sanotaan yhteisellä
nimellä _maan tuotteiksi_. Nämä taas ovat monenkin laatuisia, jonka
tähden ne toisistaan eroittaakseemme kolmeen isompaan lahkoon ja'amme,
joita sanomme _luontokunniksi_. Sitä myöten kuuluu nyt kaikki, mitä
maalla elää ja on, toiseen taikka toiseen näistä luontokunnista,
jotka nimeltänsä ovat: _eläin-kunta, kasvain-kunta ja kivi- tahi
kivennäis-kunta_.

Ne maat, joita asuu sivistyneet kansat, tuovat runsaasti kaikenlaisia
viljoja ja varsinkin elon-aineiksi sopivia kasvuja; sillä asujamet
viljelevät maatansa kaikella ahkeruudella. Toiset tienoot taas ovat
juuri näitä viljoja vajaalla, joko siksi, että maa ei laatuansa ole
kasvavaista, eli siksi, että sitä asukkaat hoitavat huonosti. Mutta sen
siaan ovat nämä tienoot semmoisilta tuotteilta rikkaita, joita luonto
lainaa itsestään, niinkuin kaikenlaista metalli-ainetta, rakennuksiin
käytettävää kiveä, suolaa, puuta, metsää ja muuta semmoista. Tämän
tautta ovatkin asukkaat maan eri-tienoilla nähneet itselleen etuisaksi
viedä oman maansa liialliset tuotteet muihin vieraisin maihin
vaihettaakseen sieltä semmoisia aineita, joita he kotonansa kaipaavat,
vaan joita näissä maissa on ylen kylläksi. Näin on alkuansa erityisten
kansain kesken _kaupankäynti_ syntynyt ja alettu kaikenlaista tavaraa
maasta maahan kulettaa, joko vetämällä maitse, eli laivoilla meritse.

Myös on viisas Luoja niin säätänyt, että kukin maakunta tarjoo ne
viljat ja elatus-aineet, jotka sen asukkaille ovat ilman ja luonnon
laadun suhteen sopivimmat. Tuiki pohjaisissa maissa, niinkuin
esimerkiksi _Lapissa_, kussa talvea kestää pitkältä, on ilmankin
laatu kehno ja kasvamatoin. Tosin on sekä näistä tienoin sangen vari
sen vähän aikansa, minkä sitä kestää ja on, ja maan viljat hyötyvät
varsin välehen, mutta useimmiten panee heidät kylmyys ja halla
ennenkuin täydeksi tuleutuvat. Kasvaimet siis eivät yksinänsä elättäisi
asukkaita, vaan mitä heiltä tämän puolesta puuttuu, sen täyttää
metsänkäynti ja kalastaminen; sillä vedet ovat täällä kalakkaita
ja metsät riistalta rikkaita. Ahkera metsänkäynti pitää näillä
Pohjanmailla myös ihmisen ruumiin alati viriänä ja riistan nahkaiset
suojelevat sitä kovassa kylmässä. -- Tavallista karjaa ei näillä
tienoin hoideta, vaan sitä vastaan pidetään paljon _poroja_, joista on
Lappalaisille sama hyöty, kuin on meille lehmistä, hevoisista ja muista
kotieläimistä. Nämä porot, joita myös peuran nimellä elää väljällä
metsässä, täyttävät hoitajansa kaikki tärkeimmät tarpeet, vaatimatta
kuitenkaan suurta huolenpitoa. Sillä porot syövät parhaastaan _jäkälää_
ja sammalta, ja tämän ruokansa kaivavat he talvellakin itse lumen alta
kavioillansa. Naaras-puolet, joita eri-nimellä sanotaan _vaatimiksi_,
lypsävät runsaan ja lihavan maidon, ja heidän lihansa on ruuaksi
hyvänmakuista. Mutta poroa ei Lappalainen pidä vaan lehmänänsä; hän
käyttää sitä hevoisenkin asemesta ajaakseen, johon työhön tämä eläin
hyvästi soveltuukin: sillä hän on kestävä ja kulullensa joutuisa.
Poro, näet, ei astu paljon milloinkaan, vaan juosta hölköttää pian
kaiken matkansa, jota hän päivässä tekee aina puolen toista kymmentä
peninkulmaa. Lapin reki taikka _ahkio_ on näöltään kuin keskeltä
katkenneen veneen keula. Tämä taas on joko avonainen eli etupäästä
hylkeen nahalla katettu, jolloin sitä ei ahkioksi sanotakaan mutta
eri-nimellä _pulkaksi_.

Tätä paitse on vielä poroista monta muutakin etua. Niiden nahkaisista
valmistaa Lappalainen kaikki vaatteensa, niinkuin turkit, kengät ja
muut monenlaiset peittehet. Heidän sarvistaan saadaan kaikenlaisia
aseita ja koristuksia, heidän luista tehdään veitsiä, lusikoita ja
neuloja. Suolista sitä vastaan ja suonista valmistetaan jänteitä ja
köysiä, ja kavioista koverretaan pienempiä astioita ja kuppia. Niin
on näillä Pohjan perillä tämä ainoa eläin asukkaiden kaikki hyvyys ja
tavara.

Tuiki toisenlainen on sitä vastaan eteläisten kansain elanto. Joissa
tienoin kesää kestääpi kauan ja ilma on lämmin ja vari, siellä on
maakin viljava ja sen tuottamat hedelmät ovat mehukkaita ja viileitä.
Myös on näissä maissa enemmän eläimiä, kuin muualla, ja nämä ovat isoja
ja väeltään vahvoja, niin että kuuman ilman monia vaivoja jaksavat
sietää ja kärsiä. Niinpä on _Elehvantta tahi Elehva_ noin seitsemän
kyynärän korkuinen, ja pituudelleen vielä isompi; mutta vaikka hän näin
on ko'oltansa mainio, kulkee hän kuitenkin noin kymmenen peninkulmaa
päivässä ja kantaa selässään kokonaiset tornit miehineen päivineen.
-- Joissa taas maa on hyvin kuiva ja kasvamatoin, ja matkaaja aukeita
hietakankaita samotessaan vasta matkain päästä kuivettuvan lähteen
tapaapi, niinkuin Arapiassa ja monessa muualla; siellä elää Luojan
säännöstä _Kameli_. Tämä kummallinen eläin tulee aina 14 päivää toimeen
juomatta ja rientää yhdeksän peninkulmaa päivässä kuumimmallakin
helteellä, kantaen selässään noin 60 leiviskää.

Ylen kuumissa maissa ei kuitenkaan ihmiset ole niin voimakkaita
ja työssään uutteroita, kuin jossa lämpö on kohtuullinen, sillä
alituisessa lämpimässä raukeaa ja veltostuu heidän ruumiinsa. Mutta
tämän vuoksi onkin heillä semmoiset maat asuttavina, että ne itsestään
kasvavat kaikenlaista viljaa ja elon ainetta. Talvesta ei ollenkaan
tiedetä; mutta luonto on täydessä elossaan alati. Metsä ei milloinkaan
muuta muotoansa, vaan pysyy aina yhtä vihantana, keto kantaa kaiken
vuotta kauniita kukkaisia, ja maa tuopi yhä uusia viljoja antaen sadon
satonsa perähän. -- Niin on kullakin maalla omat etunsa, oma luonto ja
laatunsa.



4.

Ajan luku muinaisina aikoina.


Se jokapäiväisessä elannossa niin useasti kysyttävä kalu, jota kelloksi
sanomme, on nykyisinä aikoina usiammalla miehellä. Jopa monesti
kantavat pienetkin pojat uuria lakkarissa. Mutta harvat heistä lienevät
sitä mietiskelleet, milloin ja miten tämä kone on aikaan saatu ja
keksitty. Uurimaakari se kellon tekee, sen nyt tietää jokainen; vaan
onkos aina löytynyt uurin seppiä. Eipäs olekaan, peräti kaukaisina
aikoina ei ajan kulua osattu määrätä muusta, kuin auringosta ja sen
muuttuvasta tilasta taivaalla. Tämä seikka, että aurinko päivän pitkään
näkyi yhä eri kohdalla taivasta ja siitä seuraava siimeiden vaihteleva
pituus ja koko johdatti vähitellen _tiima-lautojen_ tekohon. Tämmöisiä
patsaan nenässä pidettäviä tiimamittaria pidetään siellä täällä maan
seuduissa vieläkin. Kenties olette, nuoret lukiat, tämmöisen laitoksen
jo itsekin nähneet ja tiedätte miten siihen nähden luku saadaan tiimain
kulusta. Vaan jos tämäkin keino oli keksitty, niin ei siitä kuitenkaan
apua ollut muuta kuin päivän aikana auringon paistaessa, yön seutuna
ja pilvisellä säällä ei aikaa tämän avulla voitu kuitenkaan määrätä.
Tietääkseen siis kaikin ajoin päivän kulun tarkoillensa, täytyi
ihmisen miettiä semmoisen koneen mielessään, joka pysyi alinomaisessa
yhdentasaisessa liikkeessä ja jollakin joko nähtävällä eli kuultavalla
merkillä osoitteli ajan juoksua päiväkaudessa. Muutamat vanhan ajan
kansat olivat jo aikaiseen tämäntapaisen koneen keksineet. Niin saivat
kiinalaiset veden avulla tämmöisen rakennuksen aikoihin, ja tätä heidän
keksimäänsä kellon laitosta sanotaankin sentähden _vesi-uuriksi_.
Sitä varten tehtiin ympyräinen astia, jonka pohjaan jätettiin pieni
pyöreä reikä, ja tämä asetettiin tyhjänä toiseen isompaan astiaan,
joka oli vettä täynnänsä. Veden tästä alimaisesta astiasta juostessa
toiseen pienempään siinä olevasta rei'ästä, painui tämä vähitellen aina
alemmaksi ja sai sillä tavoin ajan kulun määrätyksi. Länsi-Aasiassa
taas sanotaan Babylonilaisten puolestaan saman keinon keksineen. Heidän
kauttansa teki vesi-uurit Perssialaisten _Kyyros_-nimisen kuninkaan
aikana Vähässä Asiassa asuville Kreikkalaisille tutuksi ja sieltä
sitte muullekin maailmalle. Niin lähetti aikakirjoja myöten vuonna 390
jälestä Kristuksen Itä-Kööttiläisten kuningas Teodorikki Burgundian
kuninkaalle Gundobaldille semmoisen vesi-uurin lahjaksi, joka osoitti
kuun ja auringon kulun. Arvattavasti lienee tekijä tähän vesi-uuriin
laittanut varsinaiset pyörät, joita veden tipunta liikutteli. Yhtä
laatua oli sekin kellon laitos, jonka Arapialainen hallitsija, mainio
_Harun al Raschid_ vuonna 809 lahjoitti Saksalaisten kuninkaalle
_Suurelle Kaarlolle_. Tämä kello oli metallista tehty ja osoitti
tiimain juoksua sillä tavalla, että sen alla seisovalle lautaiselle
kunkin tiiman päästä niin monta pienoista rauta-kuulaa putosi, kuin
tiimaa oli kulunut päivässä. Vaan ei sillä kaikki. Näiden kuulain
tähän langetessa tuli pienistä kellon kupeessa löytyvistä ovista aina
ihmisen kaltaisia puu-muodostuksia, jotka vuorokauden viimeissä hetkenä
palasivat kelloon takasi, sulkien ovet jälestänsä. Tätä varten oli
kelloon rakennettu veden avulla liikkuva pyörä, joka avasi ne ovet,
joista niin miehet kuin kuulat tulivat näköisälle.

Kuitenkin oli nämä kellon laitokset vielä monen puutteen alasia.
Kesän aikana näet lämpimästä joko väljenee eli kuivahtaa vesi ja
talvella taas jäätyy se piankin. Senvuoksi käytettiinki jo muinaisina
aikoina tämmöisiin rakennuksiin hienoa hiekkaa veden asemesta. Sillä
tuiki kuivana ollen juoksi tämä helposti pienestäkin astian lävestä.
Kaadettiin siis hiekka kahteen keskenänsä yhdistettyyn soikeapäiseen
lasipulpakkoon, ja sen yläpuolisesta lasista alapuoliseen juostua,
kumottiin koko näin laadittu _hiekka-uuri_ toiselle päällensä.
Mutta nämä uurit osoittivat ainoasti yhden tiiman juoksua ja olivat
kunkin hetken päästä aina toiselle päällensä pystyyn pantavat.
Semmoisia _tiima-lasia_ nähdään tavallisesti vieläkin saarnastuolilla
kirkoissamme. Vaan tämmöiset ajan mittarit olivat vielä kuitenkin
vaellinaisia eivätkä semmoisinaan täyttäneet tarvista, jonka tähden
vielä oli uusi keino ihmis-järjen keksittävä, ennenkuin ajan kulusta
voitiin saada tarkka ja täydellinen tieto.



5.

Nykyisten kellojen keksintä.


Vasta ikään puhuimme sanaisen niistä keinoista, joiden kautta ajan
kulua muinaisina aikoina ko'ettiin määrätä, tosin olivat nämä kaikki
vielä puutteellisia eivätkä semmoisina täyttäneet tarvista. Mutta
niiden kautta kiihtynyt keinollisuus koki yhä uusia neuvoja mietiskellä
kellojen parantamiseksi, ja niin keksittiin vihdoinki _rattailla
käyvät kellot_, joihin ei hiekkaa, ei vettä eikä edes päivän paistetta
tarvittu vaan joita piti liikkeessä alati vaikuttava, tasainen voima.

Tämä väsymätöin voima saatiin aikaan siten, että kellon laitokseen
toimitettiin erityiset painot taikka luodit, jotka panivat kellossa
löytyvät, toisiinsa koskevat rattaat liikkeelle. Tämmöisiä
_luoti-kelloja_ käytettiin jo ennen vuotta 1000 jälkeen Kristuksen,
vaikka niiden ensimäistä keksijätä ei vieläkään tunneta. Mitä vanhimpia
senlaatuisista kelloista on tiettävästi se, minkä vuoden 996 paikoilla
teki Ranskalainen munkki _Gerbert_, joka sittemmin hallitsi paavina
II:n _Sylvesterin_ nimisenä. Nämä kellot osoittivat kuitenkin ainoasti
viisareilla tiimain kulua, vaan eivät niiden määrää ilmoittaneet
lyömällä. Tämä keino keksittiin vasta myöhemmin. Vuonna 1344
valmistettiin Paduan kaupungissa Italian maalla ensimäinen torni-kello
sitä laatua, ja vuonna 1370 kutsutti Ranskan silloinen kuningas Saksan
maalta mainion _Heinrich von Wich_-nimisen kelloinekijän joka valmisti
Pariisin kaupungille ensimäisen isomman lyömä-kellon ja asetti sen
kuninkaallisen palatsin tornihin. Saksan maalla taaskin oli tämmöinen
kello tiettävästi ensiksi Augsburgin kaupungissa, jossa mainitaan
semmoisesta noin vuoden 1364 paikoilla.


Sen puolesta oli kuitenkin vielä nämäkin kellot vaellinaisia,
ett'eivät _heilurin taikka pendelin_ puutteessa käyneet tarkasti.
Tämän niin tarpeellisen koneen keksi Fiarensialainen luonnon tutkija
_Galilei_ (1564-1642), joka kirkossa heiluvaista kynttilä-ruunua
katsellessansa tuli sen tajuntaan, että pendelin joka heilaus kestää
yhtä kauan ja että sen pituus määrääpi sen, jos hän heiluu hitaammin
eli joutuisammin. Tämmöinen heiluri asetettiin nyt sillä tavoin
kelloonki, että siihen saatiin erityinen yhä tärisevä hakainen joka
sitä alati piti liikkeessä.

Tuosta alettiin nyt kellojen rakennusta yhä siistiä ja sievennellä,
kunne opittiin tekemään ko'olleen niin pieniä, että niitä voi kantaa
lakkarissa. Tämmöisiä _lakkari-kelloja_ valmisti ensiksi eräs
Saksalainen, nimeltään _Pietari Hele_, Nyrenberg'in kaupungissa
noin vuoden 1500 paikoilla. Ne olivat aluksi suuria ko'oltansa
ja piammastaan munan muotoisia, jonka vuoksi heitä sanottiinki
_Nyrenbergin_ muniksi. Vähitellen alettiin heitä kuitenki tehdä
aina sievempiä, kunneka meidän aikonamme saadaan jo pienoinen kello
sopimahan sormuksen kantaanki.



6.

Luonnon ihmeitä Islannin saarella.


Islanti on pohjimmainen Eurooppaan kuuluvista saarista ja kylmyytensä
vuoksi tuskin puoleksikaan asuttu, sillä suurimman osan hänen alaansa
peittää ikuinen lumi ja jää. Mutta juuri näillä poloisilla pohjan
perillä havaitsee tarkka tutkia varsin merkillisiä luonnon ihmeitä.

Viljaa ei saarella kasva paljon ensinkään ja kaikki leiväksi tarvittava
jauho on muualta tuotava. Samoin on ruohokasvaimetkin hyvin harvinaiset
ja eräs sammallaatu on piammastaan asukasten ainoa elatusaine. Ennen
vanhaan oli saari paljoa viljavampi, mutta viime-aikoina ei maaviljelys
ole ollenkaan tahtonut menestyä. Tätä muutosta luullaan ajo-jäiden
vaikuttamaksi, jotka vuosittain Tammikuussa tulevat itä-tuulen
puhaltaessa Islannin ranteille, ilmoittaen lähestymisensä jyryllä ja
paukkeella. Näistä täytyy nyt kaikki meren lahdet ja selät saaren
seutuvilla ja usein koko merikin aina etäälle. Toisinaan tulee nämä
jäät suurina, useinki 300 jalan korkuisina vuorina toisinaan taas
pienempinä lohkareina, joiden paksuus aina kuitenkin on vähimmäksi
puolentoista kyynärää, jos ei enempi. Jäävätkö nämä ajojäät nyt kauaksi
sulamatta, tulee heidän kauttansa niin kova ja ankara pakkainen, että
ihmiset sekä elävät ovat vilusta kuolla. Vaan jos äkkiä sulavat,
niin hävittää siitä syntynyt tulva maat, rannikot avaralta, ja
hevoiset, lampaat ja muut eläimet, jotka tulvanalaisilta laitumilta
eivät saa ruokaansa, näkee nyt sääliksensä useinki vilusta väristen
seisovan suurissa laumoissa ja hädissään pureksivan toisiansa, kunne
voimattomuudesta viimeinki vaipuvat. Muutamain viikkoin perästä,
tavallisesti Maaliskuussa, lähtevät ajojäät taaskin liikkeelle, yhtä
hirveällä paukkeella ja jyrinällä kuin tullessaanki.

Ihmeellisenä vastakohtana maan pinnalla vallitsevalle kylmälle on sen
sydämessä näillä tienoin raateleva tuli. Kovimman rajunsa osoittaa se
saaren monissa tuli-vuorissa, joista erittäinki _Hekla_, vaikka hän
ko'oltaan ei ole suuri, riehuvaisen raivonsa tautta on merkillinen.
Hyväksi onneksi ei hän kuitenkaan kovin useasti näytä hirmuansa, vaan
sitä kauhiampi on voimansa koska se kerran ilmoitaksen. Hänen tuleen
syttyessä näyttää kuin seutuvilla olevat jäävuoretkin pyytäisivät tämän
jalon ilmiön hirveyttä suurennella. Sillä vähää ennen, kuin Hekla alkaa
tulta suihkuta, halkiavat ja särkyvät nämäkin aina kauhealla jyrinällä;
jonka ohessa ilma käypi tuiki kylmäksi, vaikka sitä vastaan maan pinta
tuntuu ihan kuumalta.

Näin ennustaiden ärjähtää jo Hekla itse hirveällä äänellä. Hänen
sisuksestaan kuuluu kauhea ryske ja rytinä, jota seuraa eräitä kovempia
paukauksia. Tämä hirmuinen jyry, joka kuuluu aina yhdeksän peninkulman
päähän, ennustaa vaan uutta kauheutta; sillä kohta sen jälkeen
leimahtaa tuli vuoren aukeasta kidasta. Sitä seuraa musta, sakea
savu, josta salaman tapaisia valkeita ja suuria tulipalloja sinkoilee
ylös taivaalle. Vuoren suusta lieskaavassa tulessa tanssii lukematoin
paljous kaikenlaisia kiviä, joita tulen voima usein lennättää monen
peninkulman päähän, ja siinä sivussa valuu vuoren kidasta tulinen,
kiehuva koski, joka kanssaan kulettaa suuria kallion lohkareita.
Vihdoin valahtaa vuoresta laava, joka on velliksi sulanutta kiveä ja
samassa tupruaa tulen kanssa tuhkaa niin paksulta, että siitä useinki
kirkas, valkoinen päivä monen peninkulman laajalta muuttuu pilkkoisen
pimeäksi. Tämmöisen laavavirran maalle levetessä, jäähtyy ensiksi
päällimäinen pintansa ja kovettuu kohvaiseksi kuoreksi, jonka alla
virta valuu edellensä yhä. Näin syntyy sulan kiven jäähdyttyä suuria
laava-luolia, joita sitte Islantilaiset käyttävät eläimille navetoiksi.

Yhdenlainen vuori on _Katlegja_. Se ei tosin tulta usein suihkuta,
vaan sitä rajumpi on silloin riehunsa. Niin rajusi hän varsinki
vuonna 1750 erinomattain julmasti. Syttymistään ennustava maantäräys
halkaisi tienoilla olevat jäätunturit ja lennätti heistä lohkareita
aina mereen asti. Mikä jälelle jäi, sen sulatti tulensa ja vaikutti
rasittavia vesitulvia. -- Intoonsa nousseen vuoren jyske ja jyry oli
niin hirveä, että koko saaren pelättiin häviävän. Sitä paitse tärähteli
maakin kauheasti. Itse vuori syyti suustaan oikeata raetta, jossa oli
hietaa ja tuhkaa sisällä. Toisinaan taas lenti monen naulan painavia,
kuumia kiviä sen kidasta taivaalle ja niiden seurassa lukemattomia
ilmassa hajoavia tulipalloja. Tämä kaikki oli vielä kuitenki vähäistä.
Mutta äkkiä leimahti nyt hirmuinen tuli-patsas vuoresta ja levitti
semmoisen liekin, että näytti, kuin olisi koko taivas tuleen syttynyt.
Ilmassa sähisi alinomaa kirkkaasti tuikkivia tulia ja niistä levisi
semmoinen loiste, että keskellä yötä oli yhtä valoisa, kuin muulloin
päiväsydämellä.



7.

Ukosta kuussa.

Keskustelu.


Muutamana iltana istuivat Elsa ja Antti kotitupansa ikkunassa,
haastellen niitä näitä keskenänsä. Virkkoi tuosta nyt pieni Antti
sisärelleen Elsalle: "näetkö, Elsa, kuinka kauniisti kuu kumottaa
taivaalla ja tuolta puiden lomasta aina pilkistelee tänne, juurikuin
silmänsä etsisi meitä? -- Lähtekäämme ulos, niin saamme häntä tarkemmin
katsella!"

Siihen suostui Elsa mielellään, ja yhdessä menivät siitä nyt kuuta
katsellakseen pihalle, jossa sanoi veljelleen Elsa: "hyvin kuu tänään
näyttääkin suurelta ja kauniilta! Tiedätkö Antti, mikä olento eli
kappale kuu oikeastaan ompi?"

_Antti_: "Enkä tiedä. -- Miksi häntä itse arvelet?"

_Elsa_: "Ompahan muotonsa ikäänkuin ihmisen naama mun mielestäni."

_Antti_: "Minusta on hän pikemmin sen suuren juuston näköinen joka on
tuolla äitimme aitassa."

_Elsa_: "Voi mitä haastelet! Etkös näe, että hänellä on silmät, nenä ja
suu, niinkuin vanhalla ukolla ikänä?"

_Antti_: "Ja vieläpä partakin päälliseksi; -- nyt sen vasta havaitsen!
Niinkuin sanot, on hänellä toimastaanki ihmisen muoto ja pianpa kyllä
on naamansa juuri semmoinen, kuin setämme Samulin."

_Elsa_: "Niinpä kyllä! kuu on muodoltansa vanha ukko, niinkuin
Samulikin, mutta tiedätkös kenenkä setä kuu sitte on? Sehän olisi
lysti tietääksemme! -- No, tuossapa ikään tulee meidän vanha setämme,
kysykäämme häneltä."

Lasten nain haastellessa oli vanha Samuli sattumalta lähestynyt heitä,
ja kohta kysäsi Elsa: "näetkö, setä, ukko kuussa, kuinka toimessaan hän
istuu tuolla tähtien joukossa?"

_Setä_: "Näen lapseni; tässä olen ikään häntä katsastanut."

_Elsa_: "No, eikös ole ihme, kuinka hän sinne on istumaan päässyt?
Totta lie hän kauvan jo siellä istua kököttänyt, koska näyttää niin
vanhalta ukolta. Vaan tiedätkö sanoa, kuka ja kenenkä setä hän on?"

_Setä_: "Kuu on jokaisen setä, ken siksi vaan tahtoo häntä omistella,"

_Elsa_: "Kuinka sanoitte, että kuu on jokaisen setä? miten se on
mahdollista?"

_Setä_: "Totta puhuen ei kuu hyvät lapseni ole kenenkään setä eikä
mikään ukko, niinkuin luulette."

_Elsa_: "No, ompaan sillä nenä, silmät ja suu ihan selvällensä,
niinkuin teilläkin setäni."

_Setä_: "Vaikka vielä, mutta hänellä ei ole muuta ruumista, niinkuin
hyvästi näette."

_Elsa_: "Niin on kyllä, ett'ei hänellä ruumista ole, eikä hänestä sitte
lienekään ukoksi! Vaan mikäs kummitus hän sitte on, koska hänellä
kuitenkin on muoto, kuin ihmisellä?"

_Setä_: "Hän on ilman avaruudessa vierevä taivaan kappale, niinkuin
meidän maamme ja muut lukemattomat tähdet taivaalla."

_Elsa_: "No, jos niin on, miksi hänellä on ihmisen silmät, joita ei ole
toisilla tähdillä?"

_Setä_: "Ne pimenteet kuussa, jotka näyttävät meistä ikään kuin ihmisen
muodolta, eivät ole muuta kuin suurempia syväyksiä ylhäisempäin
paikkain välillä, kenties yhdenlaisia, kuin maalta löytyvät laaksot,
notkot ja alangot. Sillä kuu, niinkuin muutkin taivaan kappaleet, on
suuri, ympyräinen pallo; mutta samoin kuin maa ei hänkään pinnaltansa
ole aivan sileä ja tasainen, vaan kuussa niinkuin meilläkin vaihtelee
vuoret, laaksot ja lakeudet."

_Antti_: "Mikäs mainio voima näin mahtavan pallon ensin sai ilman
avaruuteen heitetyksi?"

_Setä_: "Sama väkevä ja voimakas käsi, joka auringon, maan ja kaikki
taivaan tähdet asetti ylhäisille aloillensa ja samassa määräsi, mitä
rataa heidän kunkin oli kulettava, nimittäin: Herra, kaiken löytyvän
Luoja."

_Elsa_: "Ah, kuinka Hän siis lienee jalo ja voimallinen."

_Setä_: "Jumala on kaikessa jaloutta jalompi ja kaikkea voimaa
väkevämpi, niin ett'ei ihmis-järki taida täydelleen käsittää Hänen
töitänsä."

_Antti_: "Ja koskas Luojan käsi kuun tuonne ylhäälle kiidätti?"

_Setä_: "Alussa aikojen kohta jälkeen maan luomisen kertoo Pyhä
Raamattu."

_Elsa_: "Mistäs aineesta hänen Jumala ensinnä sai?"

_Setä_: "Jumala, hyvät lapseni saapi, ja tekee, minkä Hän tahtoo,
tyhjästä. Ettekös ole lukeneet Raamatussa, että maailma on Jumalan
sanalla valmistettu ja että kaikki, mitkä näemme, ovat tyhjästä
tehtyjä?" (Hebr. 11: 3).

_Antti_: "Mistäs syystä kuu vuorotellen nousee ja alenee taivaalla?"

_Setä_: "Uskollisen toverin tavalla seuraa hän alati maatamme kiertäen
sitä vähää vaille 13 kertaa vuodessa, ja kullakin semmoisella matkalla
viipyy hän 27 päivää ja 8 tuntia, jota aikaa sanotaan kuukaudeksi."

_Elsa_: "Onkos kuussa minkäänlaisia asukkaita?"

_Setä_: "Sitä on vaikea tarkoilleen määrätä. Uskottava on kuitenkin,
sielläkin löytyvän jonkunlaisia eläjiä, Vaikka luultavasti ovat
eriluontoisia, kuin maalla asuvaiset, koska tähtien tutkijat eivät sano
kuussa ilmaa ei vettä löytyvän."

_Elsa_: "Ah, jospa kuitenkin voisi kuussa käydä sen ihmeitä katsomassa!"

_Setä_: "Se on mahdotointa! Kaikki, mikä maahan kuuluu, on siihen myös
sidottuna. Etkös havainnut äsken, kun veljesi toverineen heitteli
koppia, kuinka koppi viskattaissa kiipesi ylhäälle, mutta aina taaskin
lankesi maahan? Niin palaavat kaikki maan pinnasta eroitetut kappaleet
siihen tasasi, sillä maalla on erinäinen voima, joka vetää lähellä
löytyvät olennot tykönsä."

_Elsa_: "Entä jos ihmisellä olisi siivet, tottahan sitten voisimme
kuuhunki kohota?"

_Setä_: "Eipä kumminkaan. Maan ympärillä on, niinkuin tiedätte, ilmaa
monen peninkulman paksulta ja tätä ilma-määrää ulomma ei voi mikään
maasta loitota. Koska nyt linnutkin ovat maahan kuuluvia, täytyy
heidän jäädä tämän piirin sisälle. Tosin saattaa monikin heistä lentää
hyvinkin korkealle, vaan ei kuitenkaan etemmälle, kuin maallista ilmaa
kestää ja on; viimein täytyy heidän kumminkin maahan laskeutua."

_Antti_: "Mistä kuu saapi kauniin, kirkkaan valonsa?"

_Setä_: "Kuulla ei itsellään ole valoa, vaan se tulee hänelle auringon
säteistä, jotka ensinnä sen pintaan paistavat ja siitä heijastavat
meidän maahamme, samoin kuin päivän säteet taitaa peilin lasiin
satuttaa ja siitä sitte toiseen, varjossa olevaan paikkaan johdatella."

_Antti_: "Mutta kuu ei aina ole yhdenlainen, vaan muuttaa muotonsa;
mikä tähän on syynä?"

_Setä_: "Se että aurinko vaan puoleksi aina valaise häntä. Koska siis
kuu määrätyllä matkallansa sattuu samalle puolelle kuin aurinko,
taikka maan ja auringon välille, niin emme voi nähdä hänen valaistua
puoltansa, joka on aurinkoon päin. Toista pimeätä puolta, joka on meitä
kohdin, ei taas silmämme eroita, ja siksi emme koko kuuta silloin tiedä
olevan. Tähän aikaan sanotaan kuuta syntyväksi. Vaan koska siitä taas
kuu kulkiessaan siirtyy vähän syrjemmä, alkaa hänen valaistu kylkensä
meille vähitellen länsi-taivaalla näkyä, kunne hän matkallansa tulee
iltaan toiselle puolelle aurinkoa vasta-päin, jolloin häntä sanotaan
_täysikuuksi_, sillä nyt on koko hänen valaistu puolensa maata kohdin
ja näkyy meille täydellisesti. Siitä alkaa taas valaistu kylkensä
vähitellen kääntyä maasta pois, kunne kuu jälleen joutuu maan ja
auringon välille ja hän meille on näkymätöin."

_Antti_: "Kulkeeko kuu aina yhtäänne päin."

_Setä_: "Kuu kulkee aina itää kohdin taikka vasemmalta kädeltä
oikealle, tosin näyttää meistä, kuin kulkisi hän idästä länteen, vaan
tämä ulko-näkyinen liikunta syntyy siitä, että maa itse on liikkeessä."

_Antti_: "Onkoon pitkältä kuuhun täältä meidän luotamme?"

_Setä_: "Luetaan sinne noin 36 tuhatta peninkulmaa, joka kuitenkaan
ei sen matkan suhteen ole suuri, mikä täältä on aurinkoon ja muihin
taivaan tähtihin."

_Antti_: "Vieläkö setä muuta tietäisi kuusta tarinoita?"

_Setä_: "Tietäisin kenties jotakuta vieläkin, niinkuin kuun
pimenemisestä ja muusta semmoisesta, vaan jääköönhän kuu tällä kertaa
jo alallensa."

_Antti ja Elsa_: "Niinpä jää hyvästi nyt _ukkonen kuussa_! Ehkä toiste
vielä joskus yhteen yhdymme."



8.

Androklon leijona.


Rooman muinoin voimakas kansa, joka jalon väkensä kautta kerran oli
lukematointa vierasta kansaa valloittanut ja heitä tahtonsa jälkeen
hallitsi, oli vähitellen itse turmeltunut suvustansa ja alullisesta
luonnostaan luopunut. Heiltä on kadonnut se vahva miehuuden henki,
jonka nojassa koko heidän suuri ja mainio voimansa oli, ja ennen
vapaudestaan niin arkoja Roomalaisia piti nyt itsevaltaiset, monestikin
mielettömät keisarit kovassa, ihmisluontoa alentavassa orjuudessa.
Vähän suretti enää epäsukuisia Rooman asukkaita mikään muu, kunhan
vaan hallitsijansa huolesta saivat vaivatta ja helposti jokapäiväisen
elatuksensa ja heillä alati vaan oli uusia huvituksia tarjona.
Erittäinkin rakastivat he semmoisia väen koetuksia, joissa taikka
miehet miehiä vastaan tappeli, taikka taas orjat eli pahantekijät
pakoitettiin sotimaan hirmuisten metsä-eläinten kanssa. Sitä vasten
oli heillä erityinen tappelukenttä eli teaatteri, sirkus nimeltänsä.
Tämä oli suuri ja komea, soikeanpyöreä rakennus, jonka ympärillä
kohosi istuimia useammassa rivissä perätysten, niin että siihen
yhteensä mahtui aina neljättä sataa tuhatta henkeä. Mutta itseänsä
tappelukenttää kaarti joka kulmalta korkea rautainen aita, ett'ei
katselijoille olisi haittaa ja pelkoa siinä telmävistä pedoista.

Niin oli kerrankin Roomalaiset keräytyneet tämmöistä huvitustappelua
katsastamaan, jossa pahantekijäin ja syynalaisten täytyi metsäpetojen
kanssa taistella. Näitä julmia eläimiä oli tätä varten hankittu suuri
joukko; mutta kaikkein hirmuinen heistä oli kuitenkin eräs leijona,
jonka mahdotoin koko, lainehtiva harja ja julma ärjyntä yhdellä aikaa
sekä kauhistutti että ihmestytti näkijöitä. Nyt laskettiin muudan
mies taistelukentälle. Häntä vastaan karkasi kohta leijona yhdessä
hyppäämässä, mutta luokse tultuaan pysähtyi hän äkkiä, kävi kesyksi
ihan ja läheni miestä niinkuin ystäväänsä. Mies tuskin hirvesi katsoa
eteensä, odotti vaan kuolemataan, mutta leijona ei vahingoittanut
häntä, heilutti vaan häntäänsä niinkuin koira, joka hyväellen tervehtii
isäntäänsä, ja nuoli hänen käsiä ja jalkojansa. Keksittyään tämän
tointui mies vähitellen peloistansa ja alkoi tarkemmin katsastaa
leijonata. Sen tunsikin tuosta ja alkoi puolestaan nyt ilolla häntä
hyväellä. Tämän soi leijona mielellään ja näytti ikäänkuin iloitsevan,
että hänet viimeinkin oli tunnettu.

Tämä outo ja erinomainen tapaus ihmestytti kaikkia katselijoita.
Kokountunut kansa taputti käsiänsä osoittaakseen suosiollista
mieltänsä, ja keisari Kaligula, joka itse sattui olemaan läsnä,
käsketti leijonalta säilyneen miehen luoksensa, kysyen häneltä, ken hän
oli ja millä ihmeellä hän leijonan vihan oli masentanut.

"Orja olen ja Androklo on nimeni," vastasi mies. "Isäntääni olin
seurannut Afrikkaan, jota hän maaherrana hallitsi; vaan kun minua
siellä alkoi tavattomalla kovuudella kohdella, niin luovuin vihdoinkin
hänestä ja karkasin. Koska kuitenkin koko maakunta oli isännälleni
kuuliainen, en uskaltanut likitienoilla missään viipyä, vaan pakenin
isäntäni vihaa välttääkseni Liipyan erämaihin, jossa päätin jotenkin
itse päättää päiväni, ell'en siellä voisi elatustani saada ja säilyttää
vaivaista henkeäni. Keskellä aukeiden hietakankaiden keksinkin
aution tuvan, johon polttavaa päivän paistetta pakenin. Mutta tuskin
olin päässytkin tähän, kun suojapaikkaani lähestyi sama leijona,
jonka ystävyys minua kohtaan teitä on ihmestyttänyt. Luola, jossa
piileskelin, oli hänen asuntonsa ja hän lähestyi sitä valittavalla
huudolla. Tästä arvasin, että hän oli kipeä eli haavoitettu, mutta
pelosta pistäydyin minä luolan perimäiseen pohjukkaan, ett'ei hän
minua keksisi, ja kädet, polveni vapisivat. Kohta kuitenkin keksi
minut leijona piilostani, tuli luokseni ikään kuin anoakseen apua ja
nosti mun syliini käpälänsä. Tähän näet oli orjantappurasta tarttunut
piikki, jonka nyt varovasti sain otetuksi; ja kun leijona ei siitä
vihastunut, puristelin vielä haavan ympärystä, että märkä sai vuotaa
pois, puhdistin sitte haavan, kuten parhaite voin ja käärin vaatetta
sen ympärille. Siitä lienee leijona tuntenut kivussaan huojennuksen,
sillä rauhassa laskeutui hän maahan ja nukkui siihen, jättäen minun
syliini kipeän käpälänsä. -- Aina siitä päivästä asuimmekin yksissä
sitte, eläen yhdessä majassa ja yksillä ruu'illa. Leijona kävi metsällä
uutteraan ja toi kotiin tullessaan osan aina mullekin saaliistansa. Sen
lihan kuivatin nyt auringon paisteessa, kun ei muuta kypsytys-neuvoa
ollut, ja nain sain kauvan aikaa eläneeksi. Mutta viimein kävi
tämmöinen elanto kuitenkin ikäväksi, ja leijonan muutamasti metällä
ollen, luovuin luolastani ja sain taas autoja maita samoamaan. Kauvan
en kuitenkaan saanut näin vapaana kuleksia; sillä jo kolmantena päivänä
tavoitti minut sotamies-joukko, josta muudan tunsi minut karanneeksi
orjaksi. Kohta sain taas kahleet kaulaani, ja minut saatettiin laivalla
tänne, jossa tulin entisen isäntäni valtaan. Tämä tuomitsi minut
kuolemaan, koska hänen luotaan olin karannut, ja niin tulin tänään
tälle taistelukentälle, jossa jo viimeistä hetkeäni odottelin. --
Luultavasti on leijona kohta erottuamme joutunut vankeuteen, ja koska
nyt taas tapasi minut, tahtoi hän kostaa entistä hyvää tekoani ja jätti
minut henkihin."

Tämä orjan kertomus tuli vähässä aikaa yltänsä tutuksi, ja kokountunut
kansa vaati julkisella huudolla Androklolle vapautta ja pelastusta
kuolemasta. Nämä suotiinkin hänelle, ja päälliseksi sai hän leijonan
lahjaksi. Sen kanssa kulki Androklo sitte Rooman kaupungin katuja,
kuni ainakin toverinsa seurassa. Kansa heitti hänelle sivuitse
kulkiessa aina jonkun rahaisen ja hyvitti leijonankin mieltä kukilla ja
kaikenlaisilla koristuksilla, joita hän suuresti näytti rakastavan. Ja
missä liikkuikin Androklo ja hänen leijonansa, juoksi tämä puhe suusta
suuhun kansassa: "tuossa kulkee se leijona, joka ihmistä hoiti ja
kohteli ystävän tavalla, tuossa se mies, joka kerran leijonan paransi!"



9.

Suomen Sisiliskot ja Käärmehet.


I.

Eräänä kesä-iltana tuli Junualan taloon nuori opistolainen, laukku
selässä. Hän meni pirttiin ja pyysi yösijaa itselleen. "Ainahan toki
lienee suojaa vieraanki varaksi," vastasi isäntä. Opistolainen riisui
nyt laukun selästään ja istui penkille. Emäntä puolestaan kävi ruokaa
laittamaan ja isäntä kysyi tupaan tulleelta: "mistäs kaukaa ja millä
asialla tämä vieras on?" -- "Olenpahan," vastasi vieras, "tullut
Helsingistä tänne maan-seutuihin tutkiakseni maan luontoa, eläviä,
kasvuja ja muita Jumalan luomia."

_Isäntä_: "Apteekkiinko niitä taas nyt ostetaan? Kyllä muistan
isä-vainajani siitä puhuneen, että täällä hänenki aikoinansa oli
_Turusta_ käynyt apteekki-herroja, jotka kokoilivat käärmeitä ja muita
matoja, viedäkseen niitä kaupunkiin, koska heistä siellä hyvä hinta
silloin maksettiin. Vaan kuinkas kävikään Mikkolan Matille. Muudan
näistä herroista oli sanonut Pietarissa maksettavan kymmenen kolikkaa
sittisontiais-kapasta, ja Matti rupesi näitä eläviä nyt uutterasti
teiltä, laitumilta poimemaan, eikä kaiken kesää muuta tehnyt, kuin
vaan sontiaisia keräsi, luullen sillä tavoin pian rikastuvansa. Koska
viimeinki oli heitä muutamia tynnyrimääriä ko'onnnt, vei hän syksyllä
sitte saaliinsa Pietariin, jossa meni parhaasen apteekkiin ja tarjosi
tavaransa kaupaksi. Nähdessänsä Matin myytävät, myhästyi apteekin
isäntä nauramaan, vaan kuultuansa Matin pyytävän tavarastansa kymmenen
kolikkaa kapasta, suuttui apteekkari, luullen Matin sitä pilkalla
sanovan, ja ajoi hänen kiireimmittäin ulos apteekkihuoneesta. Nyt
vasta havaitsi Matti-parka toisen narrin olleensa ja kulki häpeissään
tyhjällä kukkarolla kotiinsa."

_Opistolainen_: "Kyllä on mahdollista, että ennen aikaan on kauppaa
käyty madoillakin ja tehdäät sitä varsinki ulkomailla vieläkin
muutamilla; vaan en minä sitä vasten ole tänne tullut, enkä eläviä
ja kasvuja täältä hae, heistä hyvää hintaa saadakseni eli niillä
pettääkseni ketään, mutta ainoasti tarkempaa tietoa heistä saadakseni,
että tuntemaan tulisin, minkälaatuiset niin elävät, kuin kasvut ovat
täällä Suomessamme. Kenties voisin heitäkin tutkimalla tuottaa jotakin
hyötyä maallemme; sillä eihän Jumala tyhjän tautta ole luonut maailmaan
mitänä."

_Isäntä_: "Olisikos sitte kaikista metsässä ja kedolla löytyvistä
elävistä ja madoista jotakin hyötyä?!"

_Opistolainen_: "Niin on kyllä, ett'ei koko maailmassa mitään tavata,
jolle ei hyödyttävä toimensa olisi määrätty."

_Isäntä_: "Olisiko esimerkiksi noista ilkeistä sisiliskoistakin
minkäänlaista hyötyä. -- Eihän ne muuta te'e kuin vahinkoa ihmiselle ja
jos kaksi-haaraisella kielellään saavat ketä pistellä, niin vieläpäs
kuoleman tuottavat hänelle."

_Opistolainen_: "No semmoista se on! Tietämättömässä tyhmyydessään
nurkuvat ihmiset Jumalan ihmeellisiä rakennuksia luonnossa. Täten
saavat he kaikkein viattomistakin luontokappaleista julmia otuksia ja
epäluulossaan pelkäävät ja vihaavat he semmoisiakin eläviä, joista ei
ole mitään vahinkoa."

_Isäntä_: "Suokaa anteeksi, herra Maisteri, että tointanne katsoin
niin halvaksi ja sitä pilkalla puhelin; kyllä nyt jo ymmärrän, että
olette viisas ja taitava mies. Pyytäisin siis, että minulle tarkemmin
selittäisitte noiden meidän talonpoikaisten mielestä niin ilkeiden
sisiliskojen luontoa."

_Opistolainen_: "Mielelläni minä sen voimani mukaan olen teille
selittävä. Suomessa löytyy kahdenlaatuisia sisiliskoja. Toinen
laji heistä on hoikempi ja vikkelämpi, toinen paksunläntäisempi
ja varreltansa lyhempi. Edellimäinen asuu yltänsä kivikko- ja
koivikkomaalla, jälellinen parhaastansa hieta-perällä. Näitä kumpaakin
pitää kansa aivan syyttä vaarallisena, koska eivät niin kovasti taida
hampaillaan purra eli kielellään pistellä, että haavoittaisivat ihoa.
Sisiliskon kieli on muka pehmeä kuin pumpulinen lanka ja hampaansa niin
pienet, ett'ei se niillä voi vahinkoa tehdä, jos kuinka koettaisi."

_Isäntä_: "Kuka tuon niin tarkkaan tietääpi?"

_Opistolainen_: "Kun ette muuten asiata uskone, olen minä sen
kieltämättömästi todistava. Tänne tullessani satuin juuri sisiliskon
löytämään metsästä, ja se on minulla tässä tuohitötterössäni tallella.
Katsokaa nyt omin silminne!"

"Elkää, hyvä herra, päästäkö sisiliskoa astiasta!" huusi isäntä
säikähtyen, "se tulee mun päälleni."

_Opistolainen_: "Kyllä minä sen kiini pidän, elkää ollenkaan peljätkö.
Tässä sen nyt näette."

_Isäntä_: "Niinpä toimastaan. -- Tietäjä te kyllä lienettekin."

_Opistolainen_: "Asiasta en tahdo väitellä, jos tietäjän nimellä
tarkoitat niitä, jotka eivät epäluulon suvaitse järjellisiä asioita
hämmentää ja häiritä. Sitä en kyllä tahtoisi minäkään suvaita, sillä se
on Jumalata vastaan synti, että Hänen luomiansa kappaleita ja olentoja
kaiketta syyttä halvennamme."

_Isäntä_: "Mitäs tuohon voipi, kun kaikki kerran ovat tottuneet
sisiliskoja ja heidän kaltaisiansa pitämään vahingollisina otuksina."

_Opistolainen_: "Näettehän te, ett'ei tämä ketään vahingoita. Eihän tuo
koetaksaan purra eli pistellä."

_Isäntä_: "Kyllähän tuon näen, ja toden sanoakseni ei sisilisko koskaan
vielä ole minua eikä tieten muitakaan purrut eli pistänyt."

_Opistolainen_: "No, miksi häntä sitte pelkäätte."

_Isäntä_: "En tiedä tosiaankaan. Vaan kyllä sen nyt selvästi näen
ja oivallan, ett'ei sisiliskot voi mitään pahaa tehdä, vaikka
tahtoisivatkin. Tohtisin minäkin nyt vaikka ottaa hänet käteeni.
Antakaas tänne tuo elävänne." -- Tällä puheen sai isäntä sisiliskon
käteensä, ja sanoi nauraen: "Voi kuitenkin, kuinka tuo typeryydessämme
useinki hulluja olemme! Minäkin jo vanha, ijällinen mies olen kaiken
ikäni näitä sieviä ja sukkeloita eläviä vihannut, -- jopas kuni ruttoa
pelännyt. Nyt vasta häpeällä havaitsen, kuinka lapsellinen olen ollut
ja vielä kukin on, joka sisiliskoja pitää ilkeinä ja vahingollisina
elävinä. Kiitoksia siis neuvostanne, hyvä Maisteri. Vaan eihän ainakin
voine mitään hyötyä olla tämmöisistä otuksista, josko ei kyllä
vahinkoakaan?"

_Opistolainen_: "Kyllä niistä on hyötynsä, vaikk'ei monikaan uskoisi.
Ne elävät parhaastaan kärpäsistä sekä muista syöpäläisistä, joten
maasta hävittävät monta vahingollista elävätä. Muutamissa etelä-maiden
tienoissa pidetään varsin sitä vasten sisiliskoja huoneissa, joista
tappavat kärpäsiä, russakoita ja muita pahantekijöitä. Tätä tehdessään
osoittavat he erinomaisen sukkeluuden. Olen minäkin toisinaan pitänyt
sisiliskoja muutamia kuukausia huoneessani, jolla aikaa niin kesyiksi
kävivät, että tulivat kärpäisiä syömään omasta kädestäni. Ruu'an
puutteessa voivat he sillä väliin elää aina kolme viikkoa ja vielä
kauemminki syömättä; eikä sekään ole sisiliskolle haitaksi, jos häntä
jostakin syystä keskestä katkiaisi, sillä kohta kyllä kasvaa hänelle
uusi häntä."

_Isäntä_: "Kyllä niin näkyy tosiaankin olevan, kuin sanotte, ett'ei
Jumala mitään ole luonut, josta ei jotakin hyötyä olisi. -- Hupaista
kyllä olisi, jos vielä joutaisitte niitä, näitä minulle selittämään,
niinkuin käärmeiden luontoa esimerkiksi. Vaan tänään on myöhäinen
jo, ja varmaan olette matkastanne väsyksissä. Olkaa siis hyvä ja
käykää levolle. Mutta mielelläni soisin, että muutaman päivän luonani
viipyisitte, niin saisimme jatkaa tänään alottamaa puhettamme."


II.

Aamulla taaskin yhdessä ollen jatkoivat isäntä ja opistolainen eileisen
pakinansa ja vieraalleen sanoi edellinen: "oikein oli lystiä kuulla
eileisiä mietteitänne sisiliskoista ja heidän luontonsa laadusta.
Lupasitte tänään puhua käärmeistäkin sanaisen, ja tuopa tosin olisi
hupaista, sillä mielelläni haluaisin näistäkin elävistä saada tarkempia
tietoja, etten turhaan pelkäisi heitä, niinkuin tähän asti olen
sisiliskoja pelännyt."

_Opistolainen_: "Käärmeitä on Suomessamme kolme erityistä laatua,
nimittäin _vaskikäärme_ (anguis fragilis), _vesikäärme_ (coluber
natrix) ja _kyy-käärme_ (vipera berus). Näistä ei vaskikäärme ole
vähääkään vaarallinen ja vesikäärme samote, sillä hän on aivan
myrkytöin; mutta kyykäärmeellä on myrkkyä hampaissa. -- Vaskikäärme,
joka on hoikin ja pienoisin kaikista eikä meidän maassamme kasva,
kuin kolmen korttelin pituiseksi, ei ole niin suomuinen, kuin muut
käärmehet, ja nahkansa on harmaan ruskea. Hampaansa laitokset taas
ovat semmoiset, ett'ei se niillä voi purra eikä ihon puhki pistellä.
Sentähden elääkin hän ainoasti pienistä pehmeistä etanoista ja madoista
eikä ketään vahingoita, sillä hänellä ei missään ole myrkkyä. Muuten on
hän sangen hidas kulullensa eikä voi väleen paeta, jonkatähden hänet
ihminen metsässä eli maantiellä tavatessa helposti saa hengeltä. Jos
joku häntä hätyyttää, ei hän ollenkaan te'e vastusta, vaan ojentaa
ruumiinsa suoraksi, ja on silloin niin hauras, että katkiaa tuiki
helposti."

_Isäntä_: "Mutta sanotaanhan juuri vaskikäärmeen suutuksiin tullen
olevan ilkeimmän kaikista eikä ainoasti purevan hampaillansa vaan vielä
hännälläänki pistelevän."

_Opistolainen_: "Niinkuin jo sanoin, ei vaskikäärme voi ihmiselle tehdä
mitään pahuutta. Että hän pistäisi ja purisi on vaan tyhjää lorua."

_Isäntä_: "Tulee kyllä tässäkin asiassa uskoakseni teitä, koska eilein
niin selvästi todistitte, ettei sisiliskotkaan tee mitään ilkeyttä;
mutta minkäs tapaisia ovat sitte muut käärmehet?"

_Opistolainen_: "Vesikäärme on kaikkein isoin Suomenmaan käärmeistä ja
kasvaa toisinaan aina kahta kyynärää pitkäksi. Äkkinäisen on vaikea
sitä kyykäärmeestä eroittaa, mutta vesikäärmeellä on litteämpi pää sekä
kaulustan nahka sen juurella väljempi, ja vihaansa nousten puhaltaa
hän tämän kaulustansa pussiksi, että näyttää kuin olisi hänellä korvat
ikänä. Myös on hänellä suulaen takana valkeita pilkkaisia. Paraite
eroittaa vesikäärmeen kuitenki siitä, että hänellä on ymmyrkäinen
silmäterä, mutta kyykäärmeellä soikea. Ylipäätään on kaikkein
myrkyllisten käärmeiden silmäterä soikea, (niinkuin kissalla); vaan
myrkyttömillä silmäterä pyöreä. Vesikäärme, joka rakastaa vetisiä
maita, uipi toisinaan järvissäkin ja asuu tunkioilla ja navetoissa.
Ennen pidettiin sitä pyhänä elävänä, kuni vieläkin pääskyä, ja lehmiä
lypsettäissä pantiin aina astiallinen maitoa käärmeellekin, koska
luultiin sen karjalle tuovan onnea ja menestystä. -- Muutamissa
ulkomaissa syödään näitä niinkuin muitakin käärmeitä ruokana, vaan
Suomessamme ei liene kukaan vielä tätä keinoa koitellut."

_Isäntä_: "Hullukos tuota koittaneekaan!"

_Opistolainen_: "Syövätpään muissa maissa sammakoitakin kernaasti, ja
pitäähän herrasväki Suomessakin sieniä herkkunansa."

_Isäntä_: "Vain ei vesikäärme sitte olisikaan myrkyllinen. Olen
kuitenki sanottavan kuullut, että hän toisinaan nousee vihaansa ja
useinki puree heinäväkeä, varsinki vetisillä niityillä."

_Opistolainen_. "Kyllä se tosin toisinaan pureskelee, vaan tästä
tulevat haavat eivät ole vähääkään vaaralliset, sillä vesikäärmeellä ei
ole minkäänlaista myrkkylaitosta suussansa."

_Isäntä_: "No, mitkäs käärmeet sitte ovat myrkyllisiä?"

_Opistolainen_: "Meidän maassamme on kyykäärme yksinään myrkyllinen.
Se asuu tavallisesti kivikkomailla ja on vesikäärmettä pienempi
ja heikempi. Myös on päänsä kaitasempi sekä niskansa hienompi.
Kyykäärmeillä on milloin harmaampi, milloin mustempi nahka, jonkatähden
on syyttä luultu heitä olevan monta eri laatua. Kaikki käärmeet
muuttavat pari kertaa vuodessa nahkansa, jonkatähden usein löydetäänki
käärmeen nahkoja risukoissa ja murroissa ulkona metsässä. Kyykäärmeellä
on myrkkylaitos hampaissa ja sen haavat ovat vahingoittavia."

_Isäntä_: "Niin, suustaanhan sen sanotaan myrkkyä syleksivän, jos ketä
tahtoo turmella."

_Opistolainen_: "Ei se juuri ole sylkemistä. Kyykäärmeellä on
ylä-leuvassa kaksi pitempää ja kaksi pienempää hammasta, ja näiden
juurella on vähäinen myrskyrakko, johon juoksee hienoinen reikä näistä
hampaista. Kun nyt käärme ottaa purrakseen, litistyy hampaiden juurella
oleva rakko leukaluuta vasten; jolloin myrkky samassa reiän kautta
juoksee hampaiden tekemiin haavoihin ja siinä paikassa saastuttaa ja
turmelee veren ihmisen ruumiissa."

_Isäntä_: "No, mitäs vasten sitte käärme syleksii, jos ei hän sillä
mitään toimita."

_Opistolainen_: "Käärmeillä, niinkuin muillakin elävillä on suussa
sylky-rauhaiset, ja näistä vuotaa syleksi sanottava aine, joka
elatuksen suhteen on kullekin elävälle aivan tarpeellinen. Kaikessa,
mitä eläimet syövät, on muka yhdenlaisia aineita, kuin itsensä elävän
ruumiissa. Koska ruoka on syötynä, jääpi siitä ruumiisen ne aineet,
mitkä sille ovat tarpeelliset, mutta elatukseksi kelvottomat mätänevät,
kadoten ruumiista pois. -- Saadakseen ruu'asta ne aineet, mitkä
ruumiin elatukseksi ovat tarpeelliset, musertaa ne eläimet, joilla on
murtohampaat suussa, ruu'an ensinnä pieniksi paloiksi, ja nämä sylki
sitte sulattaa vatsassa. Vaan kun ei käärmeellä semmoisia hampaita ole,
tarvitsee se ruu'an sulattamiseksi sitä enemmin sylkeä."

_Isäntä_: "Nytpä ennätti koko pakinamme syrjään poiketa. Puhuimme
kyykäärmeiden hampaista ja niiden tuottamista haavoista. Tuleeko niistä
välttämättömästi kuolema?"

_Opistolainen_: "Ei kyykäärmeiden puremat ole tuiki kuolettavaisia,
jos heihin vaan kiiruusti apua saadaan. Näissä meidän pohjanmaissa ei
vielä koskaan ole tapahtunut, että täysi-ikäinen ihminen olisi käärmeen
puremasta kuollut, pahimmassa tapauksessa on siitä käsi tahi jalka
jäänyt hervottomaksi. Käärmeen purressa jääpi ruumiisen pienet haavat
eli hampaan jälet. Tavallisesti niistä ei kuitenkaan vertä vuoda,
mutta haavan ympärys ajettuu samassa ja sitä alkaa pakottaa kovasti.
Jos nyt ei apua väleen joudu, kuumenee koko ruumis, niinkuin muussakin
taudissa, ja usein kyllä alkaa oksettaa sairasta."

_Isäntä_: "No, mitäs apuneuvoja te, hyvä Herra, tämmöiseen tautiin
tietäisitte? Olisipa tuo hyvä tietää, jos jolloin tarve tulisi."

_Opistolainen_: "Lääkärit tähän neuvon paraite tajuavat. Minun
tietääkseni on parasta haavoitetun jäsenen yläpuolta heti langalla
kovasti sitoa; sillä tämän kautta ei myrkytetty veri pääse laveammalta
leviämään ruumiisen. Sen jälkeen on kipeä paikka pestävä puhtaaksi ja
liha haavan kohdalta veitsellä leikattava pois taikka kuumalla raudalla
eli pirunkivellä poltettava. Muutamat pitävät senki neuvoit, että
ensinnä sitovat jäsenen ja sitte pistävät sen, esimerkiksi jalan eli
käden, jos niitä on käärme haavoittanut, tuoreesen multaan yöksi; ja
sillä tavoin paranee koko vika huomeneksi. Tupakista, kun sitä haavalle
pannaan, sanotaan myöskin tämmöisiin haavoihin hyvän avun olevan."

_Isäntä_: "Entä jos käärme eläimiä päähän puree, tietäisittekö siihen
jotakin apua?"

_Opistolainen_: "Metsäkoiria ja muita pienempiä elukoita on sillä
tavoin käärmeen puremista parannettu, että heidän päänsä on peitetty
maahan ja kylmää vettä päälle valettu. Sillä tavoin ovat he muutamassa
tiimassa tulleet terveeksi."

_Isäntä_: "No, mitäs samassa tapauksessa tehtäisi hevoiselle?"

_Opistolainen_: "Kerran oli käärme hevoista purrut, johon pidettiin
seuraava neuvo. Ensin lämmitettiin rieska-maitoa astiallinen, ja tämä
pantiin pussiin, joka sidottiin hevoisen päähän, niin että höyry
maidosta nousi hevoisen sieramiin. Muutaman tiiman päästä oli ajetus
asettunut ja pari päivää sen perästä hevoinen työhön kykenevä."

_Isäntä_: "Vaan kuulkaapas, hyvä vieras. Oletteko te, joka niin
näytätte tarkoin tutkineen käärmeitä, koskaan nähneet heidän
jalkojansa? Olen kuullut sanottavan, että käänne kauvan vitsalla
pieksettäissä vatsasta pistää jalkansa näkyviin."

_Opistolainen_: "Ei käärmeellä koskaan ole jalkoja ollut eikä sille
semmoisia kasva, vaikka sitä kuka kaiken ikänsä pieksäisi. Pelkkää
valhetta kaikki puheet käärmeiden jaloista ovat eli jonkun koirahampaan
laatimia."

_Isäntä_: "Mitenkäs sitte käärmeet kulkevat?"

_Opistolainen_: "Heidän ruumiinsa on Jumala niin rakentanut, että ne
sen sujuttamisella voivat sukkelasti paikasta paikkaan liikkua."

_Isäntä_: "No, onkoon tuo totta, että käärmeet pitävät oikeita käräjiä,
ja että heillä on tuomarit sekä asianajajat niinkuin käräjissä ainakin?"

_Opistolainen_: "Aina siinä sivussa on vähän perääkin; vaan ei
käärmeiden käräjissä muita riitoja ratkaista kuin rakkauden. Keväällä
koska lehdet puihin puhkiavat, kokountuu käärmeet yhteen joukkoon
jollekulle kivikkokentälle ja pitävät siinä häitänsä. Mutta ihmiset,
varsinki Suomessamme, jotka niin suuresti rakastavat riitoja ja
käräjänkäymisiä, ovat käärmeiden kihlajaisjuhlista tehneet käräjiä."

_Isäntä_: "Vai niin on laita senkin asian. Noinpa kaikki asiat tutkien
selviävät vaikka tietämättömyydessämme useinki luonnollisia tapauksia
ihmestymme. Nyt sen jo oivallan, ett'ei teidän toimenne eläviä,
itikoita ja kukkaisia hakiessanne ole tyhjä ja joutava."

                                                A.E. Nylander.



10.

Muinainen Perma ja Suomalaisten sieltä Suomeen siirtyminen.


_Suomi_ on syntymä-maamme. Siinä elivät isämme, siinä heidänkin isänsä
aina ammoisista ajoista. Suomessa miehistyi, kasvoi ja sivistyi
Suomen kansa monta kovuutta kärsien. Senpä tautta onkin tämä maamme
meille sulompi ja kalliimpi muuta kaikkea maailmassa, se kun on
paras perintömme isäimme isiltä. Mutta Suomessa eivät kuitenkaan
ole Suomalaiset aina alkuansa asuneet; vaan samoin, tuin kaikki
muutkin kansat, ovat hekin ikivanhoina aikoina kulkeneet nykyisille
asuinsioillensa etäältä _idästä_.

Heidän alkuperäinen kotinsa oli luultavasti Aasian maan osan
sisustunturit taikka niiden tienoot, sillä näiden vuorien pohjaisilla
vietteillä tavataan tänäänkin vielä heikkoja, kohta katoavia jätteitä
Suomalaisten suvusta. Muita väkevämpiä kansoja paeten siirtyivät he
länsipohjaan päin täältä, kunne heitä aikoja myöten iso lahko kulki
_Uraalitunturien_ poikki ja levesi yli itä- ja pohjois-Euroopan
nykyiseen Venäjänmaahan. Näitä Suomalaisia asui nyt täällä kaksi
suurempaa sukua, joista _Hämäläiset_ elivät etelämpänä aina
Uraalitunturista _Laatokkaa ja Äänistä_ eli Oniegajärveä kohdin; ja
_Karjalaiset_ taas pohjoisempana _Vienanmeren ja Vienanjoen_ ranteilla.

Täällä oli myöskin _muinainen Perma_, jossa Suomalaiset satoja
vuosia asuivat vapaina omassa vallassansa, kunne sieltä viimeinkin
Suomenniemelle siirtyivät. He elivät kylittäin, pitäjittäin ja
kihlakunnittain keskinäisessä liitossa; ja hallitus oli kunkin
sukukunnan vanhimmilla, joita muiden kansain tarinoissa toisinaan
sanotaan _kuninkaiksi_. Kuitenkaan ei taitanut näillä päämiehillä vielä
varsin suurta valtaa olla, ja kun erityiset sukukunnat olivat yhteistä
hallitsijaa vaella, niin ei myöskään heidän keskensä pysyväistä
valtakuntaa syntynyt. Ainoa mikä heitä yhdisti, oli yhteinen usko
ja kieli, yhteiset tavat ja yhteinen etuisa kauppa, jota käytiin
uutterasti muihin etäisiinki maihin; sillä Perman Suomalaiset olivat
varsin vilkasta ja toimellista kansaa. Aina Judiasta, Arapiasta ja
muista Aasian maista kulki kauppiaita joukottain heidän kanssansa
kaupalle, ja tämän kautta hyötyi permalaisten kansakunta rikkaaksi
ja mainioksi. Heissä alkoi herätä sivistys ja taito, sekä vakauntui
omituinen jumaluudenkin palvelus, vaikka se tosin vielä oli pimeä ja
pakanallinen.

Arvattavasti ei näistä ajoin vielä löydy tarkempia tietoja,
mutta ainoasti tummia tarinoita ja sekavia satuja, joita muiden
muistomerkkien puutteessa täytyy seurata. -- Tämmöisen tarinan
mukaan oli Perman Suomalaisilla Vienanjokeen pistävällä niemellä
korkean tarhan sisällä _pyhä metsä tahi puisto_, jonka keskellä
seisoi kulta-koristuksilla kaunistettu _epajumalan kuva_; ja tarhan
portilla vartioitsi kuusi miestä, kaksi aina kerrallansa yöt, päivät
kaiken vuotta. Tässä tarhastossa oli määrättömiä raha-aarteita
tallella maassa; sillä kunkin rikkaamman kuollessa jaettiin hänen
tavaransa tasan perillisten ja itsensä kuollehen välillä, jonka osa
sitte haudattiin tähän pyhään puistohen. -- Kuin taas lapsi syntyi,
haudattiin aina silloinkin kahmalollinen hopeita tarhaston sisälle
maahan.

Taas toisia tarinoita myöten seisoi länsipuolella jokea tumman
kaunis ja loistava temppeli, jota oli niin summattomalla rikkaudella
rakennettu, että koko sen ympäristö välkki ja hohti kullalta ja
kiiltäviltä kiviltä. Sisäpuolella kynnystä oli suuri myrkyllä
täytetty hauta, vaan itsessään temppelissä istui epäjumalaa palveleva
_naispappi_, joka oli mahtava noita ja verokseen aina sai kaksikesäisen
hiehon. Tätä noita-naista suojeli kolme vartijaa, nimittäin: orja,
härkä ja hirmuinen korppikotka, joka siivillänsä rutisti ja löi
kuolijaaksi jokaisen, ken tätä paikkaa liian lähelle tuli. -- Temppelin
ulkopuolella vartijoitsi kolmekymmentä muuta noita-naista, mutta
sisällä sen karsinassa seisoi itse epäjumalan kuva, joka kantoi
kiiltokivillä koristettua kruunua päässä ja kaulassaan kallista
koristusta, joka oli kolme sataa markkaa maksava. Polvillaan piti hän
kaunista kultamaljaa, joka niin oli suuri, että sen viinaa täynnä neljä
vahvaa miestä työn tuskin taisi tyhjentää.

Permalaisten näin kasvaessa mahtaviksi ja rikkaiksi kiihtyi myös
kiihtymistään heidän kanssakäyntinsä muiden kansain ja varsinkin
Norjalaisten kanssa, jotka meritse purjehtivat laivoillaan tänne.
Ensimäinen näistä Permaan purjehtijoista oli tiettävästi muudan
Norjalainen nimeltä Ottari. Hän eli yhdeksännellä vuosisadalla jälkeen
Kristuksen ja oli ensimäinen, joka laivallansa tuli Vienajoen suulle.
Tähän asti oli hän vaan tavannut raakoja autiomaita, joissa ei löytänyt
muita asukkaita, kuin moniaita metsästäjiä ja yksinäisiä linnun ja
kalan pyytäjiä; mutta toisella puolen jokea oli maa vahvasti asuttu ja
hyvästi viljelty. Ottari ei laivallaan uskaltanut kulkea tätä etemäksi;
vaan puhutteli kuitenkin asukkaita saadakseen tietoja heidän maastansa
ja havaitsi heidän kielensä olevan melkein samanlaisen, kuin kotimaansa
pohjoisrajoilla asuvien Lappalaisten. Tästä pitäin alkoivat nyt
Norjalaiset uutteraan Permassa käydä oman voittonsa vuoksi. Saivat näet
vaihtokaupassa Permalaisilta metsä-riistan nahkaisia sekä mursujen,
valaskalain ja tursasten luita ynnä muitakin etelä-maista tänne tuotuja
tavaroita; ja kun täällä käynehet kotiin palattuansa tiesivät Permasta
ja sen asukkaista puhua monta eriskummaisuutta, niin sinne kulki yhä
toisia purjehtijoita. Yksin kuninkaitakin sanotaan Norjasta useinki
käyneen täällä; sillä tämmöisiä Permaan purjehtijoita pidettiin heidän
kotimaassansa suurina sankarina, ja heille tuli siitä jalo ja mainio
nimi.

Mutta monestikin eivät Norjalaiset vaan kauppansa vuoksi käyneet
Permassa, mutta ryöstivät myöskin ja rosvoilivat sen asukkailta, mitä
suinkin taisivat. Varsinkin on merkillinen se retki, jonka Norjalaiset
_Kaarli ja Toorer Huuti_ sadan ja viiden muun toverinsa kanssa vuonna
1026 kahdella laivalla tekivät tänne, ja josta eräs _Islantilainen_
kirjoittaja on lavean kertomuksen jättänyt. Sitä myöten pitivät Kaarli
ja hänen kumppalinsa ensinnä rauhallista kanssakäyntiä Permalaisten
kanssa; mutta kauppansa tehtyä rikkoivat he rauhan ja menivät
laivoillensa. Täältä tuli joukko heitä sitte yön pimeällä maalle, ja
kulkivat varkain ennen mainittuun pyhään tarhastoon, siinä löytyviä
aarteita ryöstääksensä. Tämä heidän varkautensa olikin varsin hyvästi
onnistua. Toorer löi kirveensä tarhaston seinään ja nousi sen avulla
toiselle puolelle; Kaarli teki samate, ja yhdessä avasivat sitte muille
toverilleen tarhaston portin. Näin oli jo kukin heistä saanut koko
kannalmuksen kultaa olallensa ja oltiin jo tarhasta palautumassa; mutta
Toorer, joka jo oli epäjumalan polvilla olevan kultamaljan saanut,
tahtoi myös kultakoristusta hänen kaulastansa. Löi siis kirveellään
_Jumalan_ kuvaa päähän, niin että se suurella jyrinällä putosi
maahan; mutta tämäpä kuului tarhaston vartijoille, jotka puhalsivat
torviinsa ja alkoivat ahdistella varkaita. -- Työn tuskin pääsivät nyt
Norjalaiset heidän käsistänsä ja pakenivat kiiruusti takasi laivoilleen.

Näin oli Perman Suomalaisilla useinkin riitoja Norjalaisten kanssa,
vaan heidän vaarallisemmat vihollisensa olivat kuitenkin _Venäläiset_
ja varsinkin heidän _Noukorotiin_ vasta perustama valtansa. Tämä
kohosi kohta voimalliseksi ja koki kaikella tavoin saada Suomalaisia
veronalaisiksi. Nämä taas pitivät puoltansa urhoollisesti ja tekivät
vihollisilleen useinkin suurta vahinkoa. Niin löivät he vuonna 1079
kuolijaksi Novkorotilaisen Ruhtinaan _Svietoslavitsan_, joka oli
tullut valloittamaan heitä, ja hävittivät koko hänen sotajoukkonsa,
mutta vähitellen muutti Venäläisiä kuitenkin heidän maahansa ja saivat
osan heistä veronalaiseksi, joka tapahtui noin vuoden 1130 paikoilla.
Varsinkin koska _Mongolialaiset_ siirtyivät Aasiasta Eurooppaan ja
kukistivat koko Venäjän vallan, tunkeutui pakenevia Venäläisiä suuri
paljous Suomalaisten asumamaille. Tätä täytyi näiden viimeinkin paeta
ja siirtyä aina lännemmäksi, kunne heille suotiin vakaa ja pysyväinen
asunto _nykyisessä Suomessa_. Asia on niin kuitenki ymmärrettävä, että
tämä siirtyminen tapahtui vähitellen. Uskottavasti oli muudan osa
heistä jo 8:lla vuosisadalla Suomeen siirtynyt, toiset taas joutuivat
tänne vasta aikaa myöten myöhemmin.



11.

Mathias Aleksanteri Kastrén.


Nykyiseen asuntomaahansa siirtyessään on Suomen kansa jättänyt jälkiä
pitkin tietänsä. Se ei suorastansa tullut tänne, siirtelipä vähäisen
matkaa kerrallaan, leväten toisinansa vuosikymmeniä ja satojakin. Joka
paikkaan, missä se leponsa oli pitänyt, jäi siten asumahan muutamia,
joiden se maa oli mieleen. Niistä jälille jääneistä sukeusi aikojen
kuluessa koko kansoja ja juuri siitä että Suomen heimoväkeä asuu koko
välillä tästä Altaivuorihin astikka, päätetäänki Suomen kansan siitä
tulleen. Niitä kansoja ovat Vepsäläiset, Perämaalaiset, Syrjäläiset,
Samojedit, Vogulit, Ostjakit y.m. Kullakin niistä on nyt erikieli ja
yhtä vähän me ymmärtäisimme heidän puhettansa, kuin he meidän, niin
on aikaa voittain alussa yhteinen kielensä, heidän hajalle erottua,
muuttunut erilaiseksi. Mutta kuitenkin on vielä sekä kielessä, että
ajatuksessa ja tavoissa jotain kaikilla näillä, josta tunnetaan
Suomalaisten veljiksi. -- Noin 20 vuotta takaperin ei tiennytkään
Suomen kansa näistä heimolaisistansa mitään. Se oli muiden kansojen
joukossa heimotonna, veljetönnä, kuni mierolle hyljätty orpo. Nyt se
on löynnyt kotinsa muinaisen, tavannut hajalle piranneet sisarensa,
ja se on kaikki yhden ainoan miehen työ. Hän osoitteli Suomalaisten
jälkiä myöten, vaelteli pirtistä pirttiin tiedustelemassa heidän
heimolaisiansa ja ennättikin viimen Altaivuorten luo, johon jälet
loppuivat. Tämä mies, jota kaikkein Suomalaisten pitäisi tuntea ja
arvossa pitää, oli _Mathias Aleksanderi Kastrén_. Hänen elämästänsä
aivon nyt Sinulle jutella, koska se meille tuli puheeksi.

Kastrén syntyi Joulukuun 2:na päivänä v. 1813 Tervolassa, jossa isänsä
oli kappalaisena. Ihmeellinen on että hän, jonka oli kaiken ikänsä
vaeltaminen Pohjan tuntureita, syntyikin ja eleli lapsuutensa noilla
raukoilla rajoilla, Lapissa leivättömässä. Isän kuoltua lähetettiin
poika Oulun kouluun, jossa kiitettiin ahkeraksi lukemaan. Vaikea olisi
kuitenkin hänen varattoman koulua kauvan käydä, jos ei hyväntahtoisilta
sukulaisilta yhä välistä olisi saanut apua. Koulun läpi päästyä meni
v. 1830 Helsingin yli-opistoon. Alussa kuitenkin ei saanut olla
Helsingissä, vaan täytyi mennä Uskelaan kotiopettajaksi eräälle
herralle. Siellä ollessansa sivistyneen perheen seassa, hävisi hänestä
vähitellen liika ujoutensa sekä mielisynkeys. Vuoden 1832 alussa
Kastrén siitä toimituksesta palausi Helsinkiin ja tarttui väkisen
lukemiseen, kunne v. 1836 pääsi viisausopin kokelaaksi. Ahkeraksi
häntä mainitsivat toverinsa yli-opistossakin, mutta erinomaista
luonnon lahjaa ei ollut hänessä vielä havaittavana, vaikka kyllä
kuuluu olleen vikkelä puheisiin ja väittelemisiin. Opistolaisena hän
enimmiten harjoitteli itämaan kieliä sekä viisausoppia. Niinä aikoina
oli Suomalaisuus juuri heräämäisillänsä; useammat opistolaisista,
vaikka lapsuudesta Ruotsin kieleen tottuneet, rupesivat kaikin voimin
Suomea oppimaan. Kastrén'inki jalo mieli tästä tuli intoon joka vielä
tulisemmaksi kiihtyi, satuttuansa lukemaan mainion Tanskan prohvessorin
Rask'in lauseen, että Suomen kieli olisi mitä suloisempia maan päällä.
Silloin päätti Kastrén koko elämänsä työksi tutkia Suomen kieltä ynnä
sen heimomurteita. Köyhyytensä ei hänen kuitenkaan nyt vielä sallinut
sitä varten lähteä matkustelemaan; opettamisella hänen nytkin täytyi
hankkia leipänsä.

Vasta 1838 vuoden alussa sai Kastrén kauvan toivotun tilaisuuden
lähteä tutkimaan Suomen heimokieliä. Silloin otti hänet eräs
virkatoimituksille Suomen Lappiin menevä ystävä matkatoveriksi.
Torniolta kulkivat Tornio- ja Muoniojokea ylös; sitten kääntyivät
itäänpäin ja tulivat tunturien yli Inarijärven rannoille. Utsjoella
asti käytyä palautui sitten Kastrén Sodankylän ja Kemin pitäjien
kautta. Tällä matkalla hän opiskeli Lapin kieltä, tutkieli
Lappalaisten elämänlaadun sekä tavat ja keräeli vanhoja lauluja sekä
muinaistarinoita.

Matkalle lähtiessään oli Kastrén eräälle tuttavalle antanut toimeksi
hänen nimessänsä hakea avoimeksi julistettua Suomen kielenopettajan
virkaa yliopistossa. Nyt palatessansa kotiin oli tulevasta ajasta
huoleton, toivoen Helsinkiin tultua saavansa sen viran, ja pääsevänsä
siitä leivänsaamisen surusta, jossa siihen asti oli elänyt. Mutta
toisin kävi kuin oli toivonut! Ystävänsä joka ajoi asiata, oli sen
unohtanut kokonaan eikä havainnut ennen kuin määrä-ajan ohitse mentyä.
Kun siis Kastrén syksyllä tuli Helsinkiin oli jo toinen sen viran
kerinnyt saada. -- Tämän toivon sammuttua välähti hänelle kuitenkin
toinen paljoa parempi. Tiede-akademia Pietarissa varusteli silloin
tutkimaretken Siperiaan ja kuului mielellään tahtovan matkueesen jonkun
Suomalaisen, jonka tulisi tutkia Siperiassa asuvia Suomen kansoja
sekä kielen että tapojenki puolesta. Tähän tarttui Kastrén innolla
kiinni ja tarjousi akatemialle. Jo olikin kaikesta sovittu ja Kastrén
opiskeli mitä siksi tarvittiin, vaan yhtäkkiä katosi häneltä sekin
toivon välähys. Akatemialta tuli nimittäin kirje, jossa sanottiin
matkahankkeiden lakanneen ennen arvaamattomista syistä.

Mutta ei nytkään Kastrén ruvennut epäilemään. Hän oli jo aikaa sitten
koetellut ruotsiksi kääntää Kalevalan runot, että sillä tavoin saisivat
muutkin kansat ihaella kansamme jaloja lauluja. Mutta se työ ei
tahtonut hänelle luonnistua, koska hän paikottain ei tarkoin ymmärtänyt
mikä tarkoitus oli; niille epäselville paikoille selitystä hakemaan
päätti nyt mennä Karjalaan, josta Kalevalan runot suurimmaksi osaksi
ovat kerätyt. Saatuansa matkarahaa Suomen kirjallisuuden seuralta,
läksikin keväällä v. 1839 matkalle ja vaelteli sen kesän sekä Suomen
Karjalassa että Aunuksessa keräellen runoja ja muinaistarinoita.
Syksyllä jällensä Helsinkiin tultua rupesi sitten kääntämään Kalevalaa,
kunne sen sai valmiiksi 1841 vuoden keskivälillä. Tämä käsi-alansa
olisi jo yksinäänki tehnyt Kastrén'in kuuluisaksi, vaikk'ei hän sitten
muuta mainittavaa olisi tehnytkään; niin oli se tarkkuudella ja
taidolla tehty.

Päästyänsä siitä työstä läksi Kastrén uudestansa Lappiin entistä
tutkintoansa jatkamaan, aikoen tällä erää käydä Venäenkin Lapissa.
Hän ei vielä ollut päässyt yli Suomen rajaa, kuu hänen saavutti
ilosanoma Pietarista, nimittäin että akatemia kuitenkin oli päättänyt
lähettää tutkijoita Siperiaan, joiden seurueesen nyt taas pyysivät
Kastrénia. Helppo on arvata mikä ilo tästä syttyi Kastrén'in sydämeen,
kun viimeinkin näki olevansa toivonsa perillä. Siperiaan oli hänen
vasta vuoden päästä mentävä, jonkatähden päätti jatkaa matkustustansa
aina Vienan kaupunkiin asti, siellä opiskellaksensa Pohjois-Venäellä
asuvien Samojedien kieltä. Tämän päätöksensä mukaan menikin ensin Kolan
kaupunkiin Jäämeren rannalla ja Venäen Lapissa; sitten siitä Vienaan,
jossa viipyi kauvemmin aikaa. Tiellä ollessaan oli hän joutunut pahaan
pulaan, kun ei akatemialta vielä ollut rahaa saatavana ja oma kukkaro
jo oli melkein huonoksi laihtunut. Mutta hädän pahimmallaan ollessa,
kun hänen jo oli täytynyt kaupungista muuttaa läheiseen kylään, tuli
hänelle apua; sillä Suomen kruunu lähetti 1,000 hopearuplaa. Ne
saatuansa läksi sitten Kastrén taas matkalle. Tästä lähdöstänsä hän
sanoo matkakertomuksessaan: "ystäväni Vienassa olivat minulle kuvanneet
noita Samojedin tuntureita mitä synkemmäksi ajatella taitaa, ja kaikin
tavoin koetelleet evätä minua tälle matkalle lähtemästä, sanoen sen
niin vaivaloiseksi ja rasittavaiseksi, ett'ei sitä huono terveyteni
taitaisi sietää. Osaksi pelkäsin sen itsekin, mutta ken ei nuoruuden
innossaan ole valmis vaikka henkensäkin uhraamaan saadaksensa toivojaan
toteen. Toivo että ehkä voisin jotain tehdä tieteen edistymiseksi
rohkaisi minua niin etten nyt edes ensinkään epäellyt. Terveyteni oli
Vienassa paljon parannut, kukkaro jällensä paisunut ja passi sekä
suostokirjoja taskussa. Tällä tavoin kaikin puolin varustettuna läksin
Samojedilaismatkalleni loistavimmalla toivolla." Kastrén matkusti
pitkin Jäämeren rantamaita ja sitten Petsorajokea ylös Kolva-nimiseen
kylään asti, tutkiellen Samojedien sekä Syrjäläisten kieltä. Kolvassa,
johon tuli alussa Heinäkuuta v. 1843, viipyi hän sitten kesän loppuun
järjestellen mitä matkalla oli kerännyt. Syyskuulla hän taas läksi
itäänpäin, Syrjäläiskauppiaiden seurassa, kulkien pieniä jokia myöten
kunne tuli Uraalivuorien seuduille. Vuorien yli mentyä tuli sitten
Objoen varrella olevaan Obdorskin kaupunkiin, ja nyt oli Siperiassa,
johon oli kaiken ikänsä halunnut. Mitä tuntoja hänen siihen ennätettyä
liikkui mielessään näkyy seuraavista sanoista matkakertomuksessaan:
"vaikka äskeinen ja vaivaloinen matka oli uuvuttanut voimiani,
turmellut terveyteni ja mieltäni nulostuttanut, olin Obdorsk'iin
tultuani iloinen ja onnellinen ajatellessani, että nyt vihdoinki olin
päässyt Aasian-eukon maalle, että minä nyt hengehdin sitä ilmaa, joka
on elämän kipinän sytyttänyt esi-isiemme rintahan ja vielä nytkin
elähyttelee monta tuhatta onnetonta veljeämme. Kova onni on heidät
ajanut, kutka Uraalin kylmille kukkuloille mitkä jäämeren rannallisille
vielä kylmemmille rämemaille, ja heidän henkensä ahdistava kahle
on melkein yhtä kova, kuin se jää, joka tukehuttaa luonnon elämän
heidän asuntomaassansa. Tämä kahle on raakuuden, tietämättömyyden
kahle, tosin kyllä on heillä tämän raakuutensa ohessa monta hyvää,
rakastettavaa omaisuutta, ja välistä on näyttänyt minusta, ikään
kuin tulisi koko europalaisen viisastelun hävetä tämän villikansojen
pettymättömän tunnon sekä vilpittömän ja hyvänluontoisen sydämmen
rinnalla. Mutta heidän asumia erämaita vaeltaessani olen mielipahakseni
näillä villikansoilla paljon hyvyyden ja jalouden seassa nähnyt niin
paljon inhottavaa ja luontokappaleen tapaista raakuutta, että lopuksi
kuitenkin täytyy heitä enemmän surkutellakseni kuin rakastaa. Tämä
havanto kuitenkaan ei vähentänyt riemuani, kun nyt vihdoin näin olevani
toivojeni maassa, niiden kansojen seassa, jotka kaikki ovat Kalevalan
emosta sijinneet."

Tästä oli oikeastaan akatemian määräämän matkan alku ja Kastrén jo
aikoi sille lähteäkin; mutta terveytensä oli viimeisellä vaivaloisella
matkalla niin turmeltunut että hänen lääkärin käskystä täytyi keväällä
v. 1844 palautua kotimaahan, johon ennätti Toukokuussa.

Kauvan ei Kastrén kuitenkaan viipynyt kotimaassa, eikä sinäkään aikana
ollut jouten, vaan lisäeli, korjaeli ennen jo toimitettua kirjaa.
Jokseenki terveeksi toinnuttuansa läksi sitten v. 1845 Helmikuun
lopulla _suurelle matkallensa_. Tällä kertaa ei matkustanut yksinänsä,
vaan oli ottanut nuoren maisterin Bergstadin kumppaliksi. Kasan'in
kaupungissa viipyi lopun talvea, tutkien Tseremissien kieltä, josta
selville päästyä, kulki edelle ja tuli Siperiaan Tobolsk'in lääniin,
jossa toimensa alkoi. Sen kesän oleskeltua Ob- ja Irtishjokien
seuduilla, kulki syksyllä Objokea latvemmaksi ja siirtihe keväällä
vuotta 1846 Jeniseijoen tienoolle yhä elellen Ostjakien seassa. Kesällä
läksi Jeniseijokea myöten ja oleskeli 1447 vuoden alkuun asti Siperian
pohjoisimmalla perällä. Siellä Samojedien seassa oli olonsa mitä
vaivaloisinta ajatella taitaan. Huoneet olivat matalat; seinät niissä
hatarat; ikkunalasien siassa jäälevyjä. Siinä oli aika pimeä, niin
ett'ei paljon kynttilävalkeatta nähnyt työtä tehdä; uunin lämmitessä
täyttyi aina huone savulla ja syntyi semmoinen kosteus, että seiniä
myöten vettä lirisi; uunin lämmittämättä ollessa tuli niin kylmä, että
vesi astioihin jäätyi ja vaattehet seinihin. Kotoa ei paljon tohtinut
ulota, sillä kun kerran oli vähän mennyt kävelemään, nousi hirveä
pyry-ilma, joka hetkessä peitti hänen jälkensä melkein näkymättömiksi,
ja töin tuskin osasi Kastrén vihdoinki kotiin. Semmoinen elämä olisi
saattanut terveempääkin ihmistä tappaa; arvattava on mitä Kastrén'in
kivuloinen ja heikko ruumis sai kärsiä. Vaan kuitenkin työskenteli
Kastrén ahkerasti koskaan epäilemättä ja helpottamatta.

Keväällä 1847 jätti hän näitä synkkiä seutuja ja siirtyi taas
eteläänpäin Jeniseijoen latvoille ja Baikaljärven rannoille, jossa
oleskeli 1848 vuoden syksylle asti. Siellä Venäen valtakunnan rajalla
tutkieli koko joukon enemmän tahi vähemmän Tatarilaisiksi muuttuneita
Ostjaki- sekä Samojediheimokuntia. -- Kaiken tämän ajan oli Kastrén'in
terveys varsin huono ollut; yskä ja verensylky hätyyttivät häntä
alinomaa ja kerran oli jo niin heikoksi tullut, että läsnä olevat
luulivat kuolemaisillaan olevan, ja alkoivat riidellä perinnöstä.
Vaikka vähä väliltä aina tointui jälleen, täytyi hänen viimein heittää
kaikki tutkinnot ja kiirehtiä kotimaalle, johon joutui v. 1849
Helmikuussa, oltuansa poissa neljä vuotta umpeensa.

Terveenä ja rahallisna oli kotoa lähtenyt; nyt palausi sinne köyhänä
ja puolikuollehena; eikä ollut hänellä mitään virkaa, jolla olisi
tainnut elää. Silloin tarjottiin hänelle paikka Pietarin akatemiassa
palkaksi monista vaivoistansa. Vaan ei hän sitä ottanut vastaan,
sanoen: "Elämäni onnen olen ehkä hyljännyt, vaan se on minut lohduttava
hädän ja huolen hetkinä, että sen olen tehnyt kotimaani tähden. Ei niin
että luulisin Suomen ei voivan olla minua vailla, mutta minä en voisi
itseäni pitää kunnon miesnä, jos luopuisin siitä lipusta, jota tähän
asti uskollisesti olen seurannut. Arvattavasti masentaisi semmoinen
luopumukseni nuoren kotimaallisen kirjallisuuden ystäväin intoa ja sen
vastustajat riemuelisivat nähdessään Suomea harrastavien myövän itsiään
vieraan palvelukseen. -- Mitä tulleekin osakseni, pysyn aina vakaana ja
tyytyvänä, niin kauvan kun en ole pettänyt tiedettäni ja kotimaatani."

Tämä mielijalous sai viimein kuitenkin ansaitun palkkansa. Suomen
yli-opistohon asetettiin Suomen kielen rohvessorin virka, jommoista
siinä siihen asti ei ollut löytynyt, ja ensimäiseksi rohvessoriksi
määrättiin Kastrén. Yliopiston kansleri, silloin perintöruhtinas, nyt
keisarimme Aleksanteri, antoi Maaliskuulla 1851 Helsingissä käydessään
itse Kastrén'ille vakuuskirjan siihen virkaan. -- Siitä oli riemu suuri
koko Suomen maassa, toivo rusotti kuni paremman päivän koitto, -- mutta
toisin oli Jumalan käsittämätöin tahto säätänyt. Muutamia kuukausia
vaan sai yliopisto iloita uudesta opettajasta, -- jo Toukokuun 7
päivänä vei hänet armotoin kuolema kovan kärsimisen perästä tuonelaan.



12.

Kreivi Pietari Braahe.

Suomea hallitseva.


Kuningas Toinen Kustavi Adolf, tämä uskon uljas sankari, joka
evankelion puhdasta oppia puolustaen kesken ikänsä kaatui Lütsenin
kedolla, vaikutti jalon henkensä kautta voimakkaasti koko kansaansa,
jonka sisällinen voima nyt ikäänkuin unesta heräsi. Hän oli ympärilleen
ko'onnut koko joukon uhkeita miehiä, joiden nimet aina elävät muistossa
mainioina, ja näihin kuului _Kreivi Pietari Braahekin_. -- Hän oli
syntynyt Ruotsinmaalla Helmikuun 18 päivänä vuonna 1602. Käytyänsä
kotimaassaan koulua ensin matkusti hän aikansa Saksanmaalla, kartuttaen
entistä tietoansa, vaan palasi jo v. 1626 Ruotsiin takasi ja meni
sieltä valta-virkoihin.

Osoitellessaan nerollista taitoaan monessa eri toimessa oli hän
vaihetellen sekä rauhan, että sodan seikkoja asioinut, koska hän vuonna
1837 nimitettiin Suomenmaan hallitusmieheksi. Tämä toimi oli Braahelle
omansa. Hänen vilkas ja vireä luontonsa vaati lavean vaikutusalan ja
tätä ei suinkaan häneltä puuttunut Suomessa; sillä surkeassa tilassa
tosin oli silloin maamme ja kansamme! Alituiset riidat Venäjän kanssa
ja varsinkin "nuijasodan" kovat kotoiset taistelut olivat suuresti
sortaneet Suomeamme ja kaikki sen sisälliset seikat sotkeneet siksensä.
Päähallitus oli etäällä Ruotsissa ja vaikeata oli täältä käsin
maakunnan puutteita poistella. Suomessa taas eli ylimäiset virkamiehet
keskenään riidassa ja kun eivät yhteistä, mutta omaa etuansa katsoneet
vaan, niin heistä ei maakunnalle muuta ollut, kuin haittaa ja vahinkoa.
Vapaa vallas-sääty polki talonpoikasta kansaa väkivaltaisesti,
kohdellen sitä ylpeydellä; papit ja opettajat olivat vähätietoisia, ja
harvassa niitäkin. Venäjän uskoiset papit maamme itäisillä rajoilla
taisivat tuskin "Isämeitää" selvään lukea; ja vuodelta 1640 mainitsee
ilokseen Braahe, että Käsisalmen tienoissa silloin oli 15 kreikan
uskoista pappia, jotka ulkomuistilta osasivat uskonsa tunnustukset.
Paljoa parempi tuskin oli Luterialainenkaan papisto, sillä Braahen
täytyi heidän suhteensa määrätä, ett'ei ketään asetettako seurakuntiin
papiksi, joka ei katkismustaan osannut. Ja samoin valittaa Turun
piispa Rotoovio useamman kerran silloisten pappien suurta raakuutta.
Arvattavasti oli muiden säätyjen tieto ja valistus vieläkin vähempi ja
kansan keskeiset seikat kaikkein kurjimmat. Uhalla poltti talonpojat
toiset toistensa kyliä ja samassa toisinaan omiansakin. Toiset
muuttivat tavaroineen etäisiin metsiin eli synkkiin saloihin, ja näin
jäi tilat, talot useinkin autioiksi. Tähän surkeuteen tuskin taisi enää
apua toivoakaan, sillä laittomuus ja väkivalta oli yleinen. Näin oli
kaikki joutunut kurjalle kannalle Suomessamme; vaan ihmekös olikaan
tuo? Sillä aina _Klas Flemmingin_ ajoista oli maakunta kaivannut vahvaa
ja kunnollista hallitusmiestä, ja kuinka siis yleinen paha olisi
poistettu?

_Suomen päälliköksi_ tuli nyt vihdoinkin Braahe, ja hänessä löysi
kovasti kärsinyt kansamme auttajansa. Suomen tilaa tiedustellen
matkusti hän kohta tultuansa talven aikaan vuosina 1637 ja 1638 halki
maamme ja kävi Viipurit, Käkisalmet, Savonlinnat sekä monet muutkin
maaseudut. Kohta sen jälkeen kulki jo Pohjois-Suomessa ja kävi sieltä
meritse palatessaan Turkuun Ahvenenmaankin saaristossa. Kolme eri
kertaa matkusti Braahe näin maassamme ja kuitenkin oli tämmöinen
matkustus siihen aikaan nykyistä vaikeampi. Teitä oli harvassa hyvin
ja nekin vallan huonoja, kansa oli köyhää ja maat vähän asutut. Mutta
Kreivi Braahe oli toimessaan ahkera eikä vaivoja kamonnut, vaikka
terveytensä oli heikko eikä suinkaan kehuttava.

Näistä hänen matkoistaan oli suuri hyöty maallemme, sillä tarkka
silmänsä keksi kussakin kohdassa puutteet pian ja vakaa tahtonsa koki
ne myöskin parannella, -- Niin oli vahva hallituksensa maakunnan laille
ja säännöille hankkinut kohtakin entisen voimansa, ja Braahe tiesi sekä
ylellisen vallattomuuden hillitä Suomessa, että taas toisaalta päin
suureti arvonsa kautta Ruotsissa vakaasti valvoa Suomenmaan totista
etua. Juuri sentähden Suomalaiset Braahea rakastivatkin suuresti, ja
häntä sanottiin yleisesti "maanisäksi," samoin kuin hallitus-aikaansa
kauan jälkeensä päin kehuttiin "kreivin ajaksi." Tätä tarkoittaa vielä
nytkin se maine kun sananparressa sanotaan jonkun asian tapahtunen
"kreivin aikoina," siinä mielessä muka, että kreivi Braahen hallitessa
oli aika onnellinen maassamme. -- Näistä päivin alkoikin Suomi taas
voimattomuudestaan kostua ja ulkonainen tilansa parata. Mutta Braahe
oli viisas ja jumalinen mies, joka hyvästi tiesi, ett'ei laki ja
säännöt yksinään auta, ell'ei kansa tiedä ja tajua niiden todellista
hyötyä. Hän ymmärsi sen, että jos kansan vielä raakana ollen ulkonainen
pakko vähänkään helpponeisi, niin lainkin kuuliaisuus katoaisi samalla.
Sen tautta tahtoi hän itsessään kansassa ensin herättää elävän totuuden
tunnon ja sen vahvalla perustuksella asettaa koko sen vastaisen olon
ja menestyksen. Mistä tämä totisen sivistyksen siemen oli saatava,
sen tiesi hän myös, ja ensimäinen huolensa olikin siis saada Pyhää
Raamattua kokonaan Suomen kielelle käännetyksi, koska entiset
suomennokset olivat vaellinaisia ja nekin jo harvassa. Tämä tärkeä työ
tulikin vuonna 1642 toimeen ja vaikka ensimäiset pipliat vielä olivat
hinnaltaan kalliita, -- ne painettiin muka Ruotsissa, -- ostettiin
niitä niin mieluisesti, että vähällä aikaa koko painos meni kaupassa.
Braahen toimesta rakennettiin myös uutteraan kirkkoja, seurakuntiin
asetettiin taitavampia pappia opettajiksi ja vanhat kelvottomat
pantiin viralta pois. Nuorisoa varten asetettiin uusia kouluja maan
eri-seutuihin, niinkuin Helsinkiin, Hämeenlinnaan, Joensuuhun,
Pohjanmaalle, Savonlinnaan ja Käkisalmeen Karjalassa. Viipuriin
perustettiin korkeampi opetuspaikka "kymnaasin" nimellä ja samanniminen
korkeakoulu Turussa muutettiin vuonna 1640 _yli-opistoksi_. Kreivi
Braahe, jonka neuvosta kuningatar Kristiina tämän muutoksen sääti,
määrättiin myös uuden yliopiston pääkaitsijaksi, ja sen virkansa piti
hän aina kuolemaansa vuoteen 1680 asti, Vaikk'ei hän kaiken sen aikaa
hallinnut maatamme. Maaherrana Suomessa oli Braahe kahteen erikertaan,
nimittäin vuodesta 1637-1640 ja taas vuodesta 1648-1650 taikka viisi
vuotta vaan yhteensä; mutta paljon ennätti hän silläkin välin jo maamme
hyödyksi vaikutella. Hän saatto maaviljelyksen paremmalle kannalle ja
rakennutti uudesta useampia kaupunkia maahamme. Näistä mainittakoon
_Kristiina, Kajaani ja Salosten kaupunki_, jota perustajansa nimeltä
sanotaan myöskin Braaheksi. -- Kaikki maamme seikat tutki ja tiedusteli
Braahe ja kussakin kohdassa sai hän useinki vähillä varoilla suuria
parannuksia tehneeksi. Syystä siis voi hallitus-ajastaan tiliä
tehden luottamuksella sanoa: "minä olin maakuntaan tyytyväinen ja
taas maakunta minuhun." Hänen ansiotaan palkiten olisi kuningatar
Kristiina ylentänyt hänen Herttuaksi; vaan Braahe oli entiseen nimeensä
tyytyvämpi eikä huolinut koko Herttuan arvosta.

Nyt on kreivi Pietari Braahe jo kolmatta sataa vuotta levännyt mullassa
maan, ja moni seikka on siitä ajoin jo muuttunut Suomessa, mutta
muinaista Kreiviänsä muistelee Suomalaiset yhä vieläkin rakkaudella.
Ja kansamme mielessä on hän elävä vastakin aina, niinkauan kuin
Suomalaiset isäinsä maata ja sen muinaisia muistoja rakastavat. Kreivi
Braahesta on polvi polvelta isä pojalleen puhuva, sillä hän oli
kelpo- ja kunnon mies, jota jälellisten tulee mainita kunnialla. Ja
siksi hänestä olemme mekin puhuneet sanaisen, että oppisit, lukijani,
rakkaudella muistamaan häntä, niinkuin kutakin miestä, joka maamme
hyväksi kuntonsa käytti ja sen etuja jalosti ahkeroitsi.



13.

Kaarina Maunutar.


Mainion isänsä Ensimäisen _Kustavin_ kuoltua nousi vuonna 1560 Eerikki
14:ta Ruotsinmaan hallitus-istuimelle. Nuoremmat veljensä Johana ja
Kaarlo olivat sitä ennen kumpikin saaneet isältänsä herttuakunnan
hallitaksensa. Vaan kun Herttuat mielestään kuitenki saivat isänsä
jälkeen vähemmin perintöä, kuin toivonsa oli, vierautuivat he
vähitellen veljestään Eerikistä. Tämä näin alkanut eripuraisuus
kasvoi kasvamistaan yhä, kunne siitä vihdoin syttyi ilmi viha. Koska
päälliseksi nyt Ruotsi tähän aikaan riitautui naapuri-valtain kanssa,
josta syntyi pitkällisiä sotia, Kävi kuningas Eerikin kruunu yhä
raskaammaksi ja monet huolensa enenivät. Vieläpäs näytti kova onni
vainoavan kuningasta hänen yksityisissäkin asioissansa, ettei hänen
edes koti-elannossaan suotu kaukaan löytää lepoa ja huojennusta
raskaista hallitus-toimista.

Useammassakin ulkomaan hovissa oli hän jo kosinut, vaan naimistuumansa
eivät hyvästi onnistuneet sillä yhä ilmestyi jotakin estettä. Vihdoinki
rakastui hän muutamaan oman maansa tyttäreen, ja tämä oli Kaarina
Maunutar. Hänen säätynsä oli alhainen, sillä isänsä kuului kuninkaan
vartio-väkeen, jossa hän ensin palveli halpana sotamiessä ja sittemmin
kapraalina. Nuorra tyttösenä istui Kaarina pähkinöitä myöden päivät
pitkään kaupungin turulla, hankkiakseen tällä tavoin jokapäiväisen
elatuksensa, sillä isänsä varat olivat vähässä. Siinä keksi hänet
kuningas Eerikki useinki sivuitse kulkiessaan ja mielistyi neitosen
hempeyteen niin, että otatti Kaarinan hovissaan kasvatettavaksi ja
määräsi hänet sisärelleen Elisabetalle hovi-neitsyeksi. Kaarina,
ijältään vasta kolmentoista-vuotias, olikin oppimaan herkkä ja taipui
piankin uuteen tilaansa. Käytöksensä oli siisti ja soma sekä kaikille
mieliksi, ja kaikenlaisessa tiedossa ja taidossa kasvava itse, kasvoi
yhä myös ihanuutensa. Hänestä jälellä olevat kuvat lienevät huonosti
onnistuneet, sillä niihin nähden ei muotonsa juuri olisi ihana; mutta
yksimielisesti kehuvat hänen erinomaista kauneuttansa kaikki sen
aikuiset kirjoittajat. Ja niinpä oli Eerikinki mielestä Kaarina muita
kaikkia sulompi ja kauniimpi. Sen mielensä ilmoitti kuningas selvästi
myös eikä salannut sitä Kaarinaltakaan, vaan osoitti hänelle syvällisen
rakkautensa, kussa suinki tilaisuuden sai. Puolestaan mieltyi
Kaarinakin kuninkaasen ja antausi kohta kokonaan hänen suosioonsa,
sillä hänkään ei voinut sisällistä sydämensä taipumusta pitää salassa.
-- Tästä päivin ei Eerikki pitänyt korkeimmistakaan kuninkaan
tyttäristä enää lukua, vaan päätti mielessään korottaa Kaarinan
avio-puolisoksensa.

Kansa kuitenkaan ei tajunnut syytä, miksi kuningas näin oli Kaarinaan
edellä muiden mieltynyt, vaan luulivat häntä loihto-juomilla lumotuksi.
Ja vaikka ei Kaarina hallitustoimiin ollenkaan ryhtynyt, jos ei
kuninkaan pikaista mieltä jolloin masentaaksensa, alettiin häntä kohta
hovissakin katsella kateuden silmillä. Valtakunnan suuret ja varsinkin
Eerikin erinäisessä lemmessä siihen asti pysynyt Yrjö Pietarinpoika
sekä monet muut pelkäsivät arvonsa Kaarinan kautta nyt vähenevän jos
ei vielä kokonaanki unhotuksiin jäävänsä. Sitä estääksensä kokivat he
viekkaasti kieliä Kaarinan päähän ja sillä keinon vieroittaa häntä
kuninkaan suosiosta; vaan tämäpäs tuumansa ei toki onnistunut. Eerikki
havaitsi panettelijoiden kateellisen ilkeyden ja heille kyllä olisi
pahastikin käynyt, ell'ei Kaarina hyvästä sydämestään olisi Eerikin
vihaa hillinnyt ja vihamiestensä puolesta rukoillut.

Näin oli kadehtioiden kavaluus heitä vaan itsiään haitannut. Viekkauden
valheista sortumatta oli kuninkaan rakkaus muuttumatoin. Monia
murheitaan haihduttaaksensa sousi hän kesän aikana useinkin ystävineen
Melarjärven tyynelle selälle, ja silloin oli Kaarina aina hänen
kanssansa. Jonkun niemen eli saaren kauniisti kukoistavalla rannalla
vietettiin aika ystäväin kesken täällä hupaisesti, ja vasta iltaisella
myöhään käännyttiin monestikin kotihin. Soudettaessa istui Eerikki
silloin luona rakkaan Kaarinansa, toisinaan ääneti taivaan tähtiä
tähyten, joita tyyni veden pinta somasti kuvasteli, toisinaan taas
kuunnellen Melarin rannoilta sulosti kaikuvia lauluja. Nämä laulettiin
kuninkaan käskystä, sillä samoin kuin huolissaan muinoin kuningas
Sauli, samoin oli Eerikkikin laulun ja soiton ääntä rakastava ja on
useampaan lauluun itse sekä sanat että nuotinkin laatinut. Muudan
heistä on aina meidän aikoihin säilynyt ja kuuluisi Suomeksi näin:

    "Ei Kaarinalla rikkautta,
    Mitäpä siitä huolinkaan;
    Hänellä ompi rakkautta,
    Ja se paras minusta vaan.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän."

    "Jos ruunu päässähän ei loista
    Loistaapi muoto kaunoinen.
    Parempaa en tunne toista,
    Jos onki muista hupainen.
    Seuratkoon tuiki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän."

    "Muut lennelköötkin korkialle,
    Mun ompi maassa matkani.
    Ja sen mä näytän maailmalle
    Ett' ompi Kaari kultani.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän."

    "Hyvästi jää nyt armahani!
    Levätkös yösi rauhassa!
    Minäp' en luovu sanastani,
    Ja kaikk' on Herran hallussa
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän."

Valtasäädyiltä luvan saatuansa naida mieltään myöten hyvän eli
halpaisen, vihittikin Kuningas itsensä Kaarinaan, ehkä kuitenkin
salaa ja hiljaisuudessa, koska morsiamensa oli alhaista sukua.
Keväällä vuonna 1568 synnytti Kaarina hänelle pojan, joka ristittäessä
nimitettiin Kustaviksi ja samoin kuin äitinsä ja hänen heimonsa
korotettiin vapaasukuiseen säätyhyn. Jälempää päätti kuitenkin kuningas
pitää julkiset häät ja senkautta hankkia Kaarinalle oikeuden kantaa
kuninkaallista kruunua. Valtakunnan ylimäiset herrat ja mitä maassa
parasta ja korkeinta oli, kutsuttiin nyt sitä vasten häihin; ja kaikki
suostuivat tulemaan, yksin herttuakin, sillä kukaan ei rohennut
vastahakoisuutta ilmoittaa. Määrä-päivänä, joka oli neljäs Heinäkuuta
vuonna 1568, vihki heidät Arkkipiispa Laurentius Petri juhlallisesti.
Eräs valtakunnan kreivi talutti morsianta vihille. Kolme ritaria kantoi
edelläpäin kruunua, riikin valtikkaa ja omenata; ja neljä muuta piteli
päällä Kaarinan heiluvaista, kullankoristettua kunnia taivasta. Sen
jälkeisenä päivänä kruunattiin hän sitte juhlallisesti, niinkuin tapa
vanhuudesta vaati; mutta tässä tilassa pudotti kruunun pitäjä, joka oli
varista menehtymässä, kalliin kannettavansa; ja kokoontunut kansa hoki
tätä pahaksi merkiksi, odottaen siitä jotakin onnettomuutta.

Tämä heidän ennustuksensa toteutuikin ja sitä oli jo moni viisaampikin
aavistanut, jos ei juuri samasta syystäkään. -- Eerikki oli
veljensä Johanan kanssa jo aikoja elänyt riidassa. Tämä hallitsi
Herttuakunnassaan _Suomessa_ aivan omin päinsä, ei totellut kuningasta
vähäisenkään, eikä suvainnut hänen sotaväkeäänkään maahansa. Päällseksi
nai _Puolasta_, jonka kanssa Ruotsi silloin oli riidassa, kuninkaan
tyttären ja auttoi tätä vihollista valtaa suurella rahasummalla.
Tästä suuttuen kokesi Eerikki Ruotsin valtasäädyt herrain päiville ja
käsketti niiden eteen veljensä. Johana Herttua ei manausta kuullut,
vaan kokosi Suomalaiset Turkuun, jossa hän oli asuntoa, puhutteli
heitä täällä mainetta myöten Suomeksi ja sai heidät kuningasta vastaan
puolellensa. Kuningas Eerikki lähetti nyt sotajoukon Suomeen ja tämä
piiritti Johanaa Turun linnassa. Kahden kuukauden päästä antausi
Elokuussa vuonna 1563 linna Kuninkaan väelle, ja Herttua vietiin
vankina Ruotsiin, jossa häntä pidettiin _Gripsholman_ linnassa.
Vuonna 1567 pääsi hän kuitenkin vankeudesta ja oli sopivinaan Veljensä
kanssa; vaan ilmoitti jo salaisen vihansa siinä, ett'ei tullut Eerikin
häihin, vaikka ensin niin oli luvannut. -- Kohta sen jälkeen näytti
kuitenkin vihansa julkisesti ja teki veljensä Herttua Kaarlon ja muiden
mahtavain herrain kansa Kuningasta vastaan liiton. Eerikki otettiin
vielä vuonna 1568 vangiksi ja pidettiin aikansa Turunkin linnassa
sekä monessa paikoin muualla, kunne hän vihdoinki myrkystä kuoli ja
vuonna 1575 kurjat päivänsä lopetti. Kuninkaallisen istuimen anasti nyt
Johana Herttua. Ei hän kuitenkaan veljensä leskeä mitenkään vainonnut,
sillä hänen hiljainen ja lauhkea luontonsa lepytti vihollistenkin
mielen; vaan määräsi hänelle vähäisen elatuksen heti Eerikin vangiksi
jouduttua. Veljensä kuoltua antoi hän Karinalle vielä neljä maatilaa
_Suomessa_, johon viimein vuonna 1581 lisäsi _Liuksialan_ kuninkaan
kartanon _Kangassalan_ pitäjässä.

Täällä eli Kaarina Maunutar nyt unhotuksissa kotimaastansa kaukana,
kaksi lastansa _Henrikki ja Arnolti_ kuolivat jo nuorella ijällä, ja
poikansa _Kustavi_ eli kaiken aikansa ulkomailla. Tyttärensä _Sigri_
oli naimisessa Suomen laamannilla _Henrikki Totilla_. Vävynsä,
tyttärensä ja heidän lastensa seurassa vietti hän viimeiset päivänsä
rauhassa ja onnellisena kauniissa ehkä syrjäisessä Liuksialassa.
Korkiat, metsäiset vuoret, lehtevät kunnaat, vihannat vainiot,
tuuheat laaksot ja niiden välillä juoksevat joet tekivät hänen
asuntonsa tässä ihanaksi ja somaksi. Muisto hänen hyvästä ja leppeästä
mielen laadusta elää vielä kahden vuosisadan päästä näillä tienoin
rahvaan suussa. Asuttuaan Suomessa yhteensä 31 vuotta, kuoli Kaarina
Maunutar Liuksialan kartanossa vuonna 1612 ja haudattiin tottilaisten
hautakammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakennettu
muistomerkki vieläkin on tallella.



14.

Kuningas Toinen Kustavi Adolf jättää maallensa hyväiset.


Koska Paavin valta ja sitä kuulevaiset ruhtinat yksin voimin
vainosivat Lutheruksen kautta puhdistunutta uskon oppia Saksan maalla,
ja katoliikin uskoinen lahkokunta jo oli heikommat vastustajansa
kokonaan sortaa ja polkea, ilmestyi ahdistuneille Lutherialaisille
Jumalan sallimuksesta vakaa ja voimakas puolustaja, tämä jalo ja
hurskasmielinen uros oli Ruotsin kuningas toinen _Kustavi Adolf_. Hän
ei voinut uskolaistensa hätää ja ahdistusta kauemmin kärsiä; vaan
päätti voimansa jälkeen Paavilaisuuden väkivaltaa ja synkkää pimeyttä
vastaan puolustaa selvää ja puhdasta kristin oppia.

Koska siis sotatarpeensa oli varustanut ja Ruotsista ja Suomesta
yhteensä kerännyt noin 15 tuhatta miestä, kutsui hän maansa
valtiosäädyt ko'olle, ja tuli 19 päiv. Toukokuuta vuonna 1630 heille
heittämään hyväisensä. Osottaen täällä käsivarrellaan istuvaista,
nelivuotista tytärtään, Kristiinaa, kokoontuneille säädyille, että
siinä heidän tulevainen hallitsiansa nyt oli, otti hän lapsensa
puolesta heiltä uskollisuuden valan. -- Siitä ilmoitti hän
alamaisillensa ne syyt, joista hän oli päättänyt sotaan ryhtyä ja sanoi
muun muassa näin: "koska luultavasti moni uskoo ja ajattelee, meidän
syyttä tähän sotaan antautuvan, otan minä kaikkivaltiaan Jumalan, jonka
näkyvissä nyt istun, todistajakseni, ett'en minä omasta uskalluksesta
taikka riidan halusta sotaa alota vaan yksittään sen vuoksi, että
ahdistuneet uskolaisemme pääsisivät Paavin kovasta ikeestä vapaiksi
ja totuus voiton saisi, jonka Jumalan avulla toivonki tapahtuvan. Ja
koska maailman tapa on se, että astia niin kauan veteen käypi, kunne se
hajoaa, niin on myös tapahtuva, että minunki viimein täytyy vuodattaa
vereni, vaikka Ruotsinmaan edestä sotien Jumalan suojeluksesta tähän
asti olen kaikelta vahingolta ja hengen vaaralta säilynyt. Siis tahdon
ennen lähtöäni nyt jättää teidät, Ruotsin erityiset valtiosäädyt,
Jumalan kaikkivaltiaan suojelukseen, ja toivotan, että sitte, kun
tämä viheliäinen ja työläs elomme päättyy, Jumalan armosta Hänen
taivaallisessa valtakunnassaan taas yhtykäämme."

Siitä kääntyi kuningas kutakin valtasäätyä erittäin puhuttelemaan ja
sanoi: "teille kaikille jätän nyt sydämelliset hyväiseni, -- kukaties
ijäksi." Vihdoin päätti hän puheensa rukouksella, ja silmistänsä vuoti
kyyneleitä.

Kohta sen jälkeen jätti jo Kustavi Adolf rakkaan maansa ja kansansa
ja sai sille matkalle, josta hän ei enää palannut. Sotajoukkonensa,
joka tosin oli ko'olleen pieni, mutta valmis seuraamaan ruhtinataan,
kunne ikään käskynsä vaati, läksi hän 30 päivänä Toukokuussa sitä
vasten varustetuille laivoille ja joutui viisiviikkosen purjehuksen
päästä Johanuspäivänä 1630 matkansa perille. Laivasto rupesi ankkuriin
_Ruben_-nimisen saaren luo liki Pommerin rannetta. Täältä souti nyt
vähitellen sotajoukko maalle ja kuningas kaikkein ensimäiseksi. Koko
väestön nähden laskeusi hän polvillensa maahan, kantaen kuuluvilla
sanoin onnellisesta perille tulostaan Herralle kiitoksen, ja rukoili
Hänen vastaistakin apua ja siunaustansa. Tätä kuunnellessa herahti vesi
kaikkein läsnä olevaisten silmihin. -- Sen keksi kuningas ja sanoi
väellensä: "elkööt itkekö, -- mutta rukoilkaat hartaasti, ystäväni!
Sillä kuta uutterammin te rukoilette, sitä varmempi on voittonne,
parahin kristitty on parahin sotijakin."

Saman kristillisen mieli-alan osoitti kuningas aina edeski päin sodan
julmimmanki riehuessa. Koska vihollisten keskuudessa kaikenlainen
irstaisuus ja paha meno oli valloillansa ja tuskin kukaan muisti
Jumalaa, kokoontui Kustavi Adolfin väki illoin, aamuin pappinsa
ympärille ja pitivät jumalan palvelusta alla ankean taivahan. Kaikki
raakuus ja viheliäisyys niin tavoissa, kuin töissä rangaistiin kovasti.
-- Kuningas itse näytti omassa käytöksessään tämän puolesta parhaimman
esimerkin sotijoillensa. Hänessä eli syvä ja harras Jumalan pelko,
josta hänelle valui vakuutta ja uskallusta pahimmassakin hädässä. Ja
hänen väellänsä oli se luja ja vakaa luottamus, että näin jalon ja
hurskaan päällikön johdattaessa eivät muuta kuin voittaa taitaisi.



15.

Johan Guttenberg ja Kirjapainon keksintä.


Kerran kirjallista kansakäyntiä pitäessämme tulee meidän niitä miehiä
muistella, joiden taito ja toimi sen keinon ensinnä keksi, jonka avulla
nyt vaikka matkainki päästä helposti näin kirjassa voimme toinen
toisensa puheella olla.

Niinpä kirjapaino-keinosta ja sen keksijöistä tahdon teille nyt
jutella; sillä mainitulla mahdillansa ovat nämä miehet ansainneet koko
ihmiskunnalta kunnian ja kiitoksen, ja samate olemme heille mekin
suuressa velassa. Kuulkaas nyt, kusta tämä velkamme on karttunut
ja mitkä mainiot edut heidän keksimänsä keino on meille ja koko
ihmiskunnalle tuottanut. Ennen sen keksimistä oli kaikki kirjat
hitaasti kynällä kirjoitettavat, ja heitä oli aikaan saadessa suuri
vaiva ja työ, kuten kukin helposti ymmärtää. Kuka esimerkiksi siihen
aikaan piti lapsille koulua ja tahtoi heille edes kirjan kullekin
hankkia, sen täytyi nämä kirjat esinnä tehdä, ja tässä kului häneltä
kallis muuhun käytettävä aikansa. Päälliseksi oli kirjoitusta
taitavat miehet silloin vielä sangen harvassa ja siitä syystä kävi
tämmöiset käsitekoiset kirjat hyvin kalliiksi, vaikk'ei ne kuitenkaan
niin siistiä ja selviä olleet, kuin nykyiset kirjamme. Isommista
kirjoista varsinkin nousi tekopalkka ylen suureksi; ja yksi ainoa
piplia maksoi jo satamääriä. Kuka siis kirjoja itsellensä halusi, se
ei saanut varojansa säästellä, ja senpä tähden kirjoja silloin hyvin
harvassa nähtiinkin. Tuskin jaksoi niitä hankkia muut, kuin rikkaat
ja varsin varalliset eikä nekään monta aina mieheensä. Kellä kaksi
kolme kirjaista oli, se oli maassansa mainio ja hänellä oli niissä jo
melkoinen rikkaus ko'olla.

Vaan jos kirjat siihen aikaan olivat vähässä, niin oli heidän arvonsa
sitä suurempi; ja kuka kerran oli kalliista hinnasta kirjan itsellensä
saanut, se sitä myös koki säilyttää ja kuni silmäteräänsä pidellä
hyvästi ja kauniisti. Kirjaansa piti siihen aikaan kukin parhaana
tavaranaan, ja kuni muutamat meidän aikanamme sitovat raha-arkkunsa
raudoilla huoneensa siltaan kiini, samoin monikin silloin kytki
kirjansa kahleisin, ett'ei sitä kuka varastaisi eli muuten paikaltaan
veisi. -- Näin tähän aikaan rikkaatkin saivat katsoa ja kunnioittaa
kirjaansa.

Köyhillä taas ja vähempivaraisilla ei kirjoja ensinkään ollut; sillä
milläs he näin kalliita kaluja olisivat itsellensä ostaneet. Tämän
tautta olikin yleinen kansa tuiki tyhmää ja tietämatöintä, eläen
henkensä puolesta synkässä sokeudessa. Kurjalla kannalla siis oli
tähän aikaan sivistyksen ja säädyllisyyden seikka; sillä muuta ei
lapsetkaan saaneet ijässään oppia, kuin mitä vähätietoiset vanhempansa
heille suullisesti neuvoa taisivat. -- Tätä surkeutta olisi kyllä
vielä kauankin kestänyt, jos ei parempaa opin ja neuvon tilaa olisi
vihdoinkin ilmestynyt. Mutta ihmiskunnan onneksi keksittin kirjain
tekemiseen uusi helpompi keino ja sen kautta oli nyt siihen asti
sulettu opin ja tiedon aitta kaikelle kansalle au'ennut. Siitä alkoi
uusi kirkas valo levetä maailmaan, ja tätä täytyi pimeyden paeta.

On muka noin neljä sataa vuotta siitä nyt kulunut, kuin Maintsin
kaupungissa Saksanmaalla _Johan Guttenberg_ kirjapaino-keinon keksi
ja havaitsi. Koettaakseen näet, voisiko kirjain tekemiseen samaa
keinoa käytellä, kuin korttien ja kaikenlaisten kuvain painamiseen jo
kauvan oli käytetty, piirsi hän kirjanlehden kokoiseen puu-lautaseen
tavallisen kirjoituksen, rivin rivinsä perähän. Sen tehtyänsä pyyhkäsi
hän mustaa painetta tähän puussa olevaan piirrokseen, ja painoi sitä
vasten sitte puhtaan paperin, jolle muuttui samassa puuhun piirretty
kirjoitus. Siten oli kirjanlehti puoleksi jo painettu, ja samate
painettiin pian paperin toinenkin puoli. Nyt oli lehden kummallakin
sivulla selvä ja siisti kirjoitus, jota kävi hyvästi lukeminen: ja
_Guttenberg oli tämän kautta kirjapaino-keinon keksinyt_.

Painanta kävi tähän tapaan kuitenkin vielä hitaasti ja kirjain teko oli
sittenkin työlästä. Kirjansivun suuruinen lehti, jota kirjoittaessa
olisi kukaties tiimoja kulunut, saatiin tosin nyt yhdellä painamalla
kirjoitusta täyteen ja sama kirjoitus voitiin painaa kuinka monelle
eripaperille tahansa. Mutta kokonaisessa kirjassa on montakin sivua ja
nämä oli kaikki eri laittajille piirrettävät, jota paitsi lautaiset
pian kuluivat painettaessa pilalle ja taas olivat uudesta tehtävät.
Tätä puutosta auttaakseen piirsi Guttenberg kunkin kirjaimen eli
puustavin erillensä pieniin puupalaisiin ja latoi ne sitte vieretyste,
kunne heistä syntyi kokonainen rivi ja useammasta rivistä koko kirjan
sivu. Tällä oli jo paljon voitettu, sillä yhtä puustavia saattoi
nyt useamman kerran käytellä, vaan niitäkin puuhun piirtäessä ja
yhdenkokoiseksi saadessa kului iso aika; sillä kuhunki kirjaan
vaadittiin mahdottoman monta eri puustavia ja nekin puusta ollen taas
pian kuluivat kelvottomiksi.

Guttenberg koki siis keksimäänsä keinoa parannella yhä, ja koetti
ja tuumasi tätä tehden jos jotakin. Mutta nämä koetuksensa kävivät
kalliiksi ja niissä oli vähitellen kuluneet kaikki hänen varansa, niin
että hän viimeiseltä oli nälkään nääntyä. Näin oli jo vähällä työnsä
hedelmä hänen kädestään kadota, ja koko keksimänsä keino olisi kukaties
keskentekoiseksi jäänytkin; mutta nyt yhdistyi kaksi muuta miestä
hänen tuumaansa, nimittäin eräs varallinen kultaseppä _Johan Fausti_
ja hänen veljensä _Jaakoppi_. Kovaksi onneksi nousi myöhemmin heidän
keskensä riita ja Guttenberg erosi toveristaan, jättäen kirjapainonsa
Faustille ja hänen veljellensä. Nämä miehet ahkeroivat nyt parannusta
Guttenbergin keksimässä keinossa, ja heihin yhtyi kohta kolmas
toveri taas, nimeltään _Pietari Schöffer_, viraltaan pappi.
kela ja nerokas mies, joka Guttenbergin kirjapaino-keinosta
viimeisetkin puutteet poisti. Hänen neuvostaan piirrettiin nyt
kerran vaan kukin puustavi erillensä puuhun, että saatiin heistä
kaavat, joihin sitte kävi toisia tinasta valaminen. Tämä työnsä
tulikin helposti toimeen, sillä Fausti oli taitava valaja, ja täten
saatiin nyt puustavia tehdyksi jo yhdessä tiimassa enemmän, kuin sitä
ennen koko kuukaudessa. Sitä paitsi löysi Schöffer uudenlaatuisen
kirja-musteenkin, ja näillä keinoin kävi nyt kirjain painanta helposti.
-- Vuonna 1457 saatiinkin jo ensimäinen kirja valmiiksi, joka oli
Davidin Salttari, ja kohta sen jälkeen vuonna 1462 ilmestyi latinaksi
kokonainen piplia. Nämä kirjat levisivät vähällä aikaa monelle haaralle
sekä Saksaan että muihinkin maihin, ja Fausti voitti niillä suuret
rahat varsinkin Pariisissa Ranskan-maalla, jossa niitä suurella
halulla ostettiin. Mutta monasterien munkit, jotka parhaastaan olivat
tähän asti kirjoja te'eskelleet ja senkautta hyötyneet rikkaiksi,
olivat uudelle kirjapaino-keinolle vihaiset. Sen vuoksi kokivatkin
Faustia ja hänen toveriansa kaikella keinon vainota ja syyttivät
heitä velhoiksi ja taikuriksi, jotka pahan hengen avulla olivat uudet
kirjansa painaneet. Tätä munkkien syytöstä uskoi tyhmä ja tietämätöin
kansa monessa tienoin todeksi ja alkoi kirjapainon keksijöitä kaikella
tapaa vihata, kostaen heidän hyvät työnsä pahalla, niinkuin useinkin
maailmassa käypi. -- Guttenberg, joka alkuansa koko kirjapaino-keinon
oli mielessään miettinyt ja siihen käyttänyt kaiken hyvyytensä, kuoli
suuressa köyhyydessä saamatta maallista palkkaa monista vaivoistaan.
Samoin kuoli jo Faustikin Pariisin kaupungissa vuonna 1466 eikä kauan
saanut hänkään työnsä palkkaa nautita. Mutta näiden miesten kautta tuli
kirjain painanta maailmalle tutuksi ja sen kautta levisi sivistystä ja
valoa kaikkiin maihin, josta nyt ihmiskunta heitä kiitoksella muistaa
ja mainitsee.



KOLMAS OSAKE.

Runollista.



Huokaus työtä aljettaissa.

    Herra, Luoja taivasten,
    Isä armias ihmisen,
    Tukemme ja turvamme,
    Edessäis nyt nöyrrymme.

    Taivahan Sä tähtineen,
    Maan ja ilman täytellen
    lhmehiä kaikki loit,
    Kaikki lahjat meille soit.

    Sult' on päivän kirkkaus,
    Kukkasenki kauneus,
    Sulta ihmisjärki myös,
    Kaikki Herra on sun työs.

    Suo siis, että voisimme
    Hyvin käyttää kuntomme,
    Työllemme suo siunaus,
    Toivollemme tointumus!

                     Oksanen.



Rukous-virsi.

Isänmaan suojeluksesta.

(N o 321 Runebergin virsik.)

    Jumala, maamme suojele
    Ja voimallasi varjele,
    Sodan ja rauhan retkillä,
    Surun ja riemun hetkinä.

    Tää ompi meille rakkahin
    Ja aina kaiken kallihin;
    Muu maa, jos vielä millainen,
    Ei meille oo sen vertainen.

    Isämme täällä syntyvät,
    Elivät, uskoon yhtyvät;
    Tääll' on asunto meiänki
    Sama elo, elantoki.

    Ja tääll' on kansa kasvava,
    Samoja teitä polkeva,
    Samaa kun mekin tunteva,
    Samoin kun me rukoileva.

    Jumala, hoia heikkoa,
    Meiän suloista Suomea,
    Se armossasi kasvata,
    Kuin kastehella kasvuja.

    Siunaa jokaista henkeä,
    Jok' ompi sille ystävä,
    vaan soihmaajansa sortele,
    Kadehtiansa kaatele!

    Olkoon se aina omanas,
    Vapaa, väkevä, viljakas.
    Ja runsas rakkaudessa
    Ja täynnä Henkes armoa.

    Oot päästänyt pimeestä sen,
    Kun kuorestansa kukkaisen,
    Se siis alati, armias,
    Valaise valkeudellas!

    Sanasi on se valkeus,
    Se maan ja taivaan kirkkaus;
    Suo, että meille selvästi
    Se loppumatta loistaisi.

                        Kiljander.



Sionin muisto-virsi.

(N:o 102 Runebergin virsik.)

    Vieressä virtain Baabelin,
    Oi suurta surkeuttamme!
    Kun itku-silmin Sionin
    Mietimme muistissamme.
    Suloiset soittimemmekin
    Pajujen oksiin pantihin
    Juur' pitkin rannikoita.
    Ken taisi soittaa kahleissa,
    Ken veisaella vankina,
    Ken orjana iloita?

    Oli se aika riemuisa
    Jo mennyt maise juuri,
    Ja pakanoiden joukossa
    Surumme oli suuri.
    Ne lausuit meille pilkaten:
    "No, laula kansa riemuiten
    Ja veisaile ja soita!"
    Ken taisi soittaa kahleissa,
    Ken veisaella vankina,
    Ken orjana iloita?

    Jerusalem, sun pyhäsi
    Jos unhottaisin milloin,
    Niin tarttukohon kieleni
    Lakehen suuni silloin.
    Mun rauhani, iloni maa!
    Tykösi taas palautua
    Halajaisin ja soisin.
    Vapaana siellä soittaa saan
    Ja veisaella ainiaan,
    Iloinen aina oisin!

                       Kiljander.



Lohdutus haudalla.

(Vossin mukaan.)

    Ellös surko! -- kaipaukses,
            Itku vaikein
    Turha on; tyhjä voivotukses,
            Huoli haikein.
    Kyyneleet ei kyllä auta,
    Saatunsa pitääpi hauta;
    Ei palaja tänne, ei,
    Jonka tuoni täältä vei.

    Liha kaikki lankiaapi
            Lailla kukkasen,
    Neitoselta tempoaapi
            Surma sulhasen,
    Ikivanhalta varansa,
    Imevältä ruokkijansa;
    Viepi vihkimäisiltään
    Morsiamen yljältään.

    Liha on kaikki kaatumassa,
            Niinkuin heinänen,
    Maaksi mainen maatumassa,
            Mut ei taivainen.
    Hän nyt, josta kannoit huolen,
    Tähtitarhan tuolta puolen
    Katselee jo ystävää,
    Hauallansa itkevää.

    Tieto, taito tarkoittaapi
            Parempaisuutta,
    Sydämemme kaipoaapi
            Olevaisuutta;
    Kalmako kadotteleisi,
    Nekin maaksi muutteleisi?
    Turha'anko meiät loi
    Luoja, toivon meille soi?

    Kuvoaan ei meihin Luoja
            Suotta painanut;
    Ruumis vaan on sielun suoja,
            Jonk' on antanut.
    Tämä peite laukiaapi,
    Pian maaksi raukiaapi,
    Koska henki lasketaan,
    Kotihinsa kutsutaan.

    Astu taivahasen taasta
            Ajatukseni!
    Hauan tuolle puolle maasta
            Lennä luontoni!
    Sielt' ei tauti, tuska tuima,
    Sota, rutto, kuolon voima
    Eroittele milloinkaan
    Tuttavia toisistaan.

    Ahpa päivää autuasta! --
            Toinen toisaan
    Tervehtivät: vanhin lasta,
            Sulho neitoaan!
    Siellä luojan laupiuutta,
    Voimoa ja viisautta
    Levon maassa lauletaan,
    Voiton virttä veisataan.

    Pian päivä päätynynnä
            Lie jo meiltäkin,
    Jäsenemme jäähtynynnä
            Ehkä kohtakin;
    Välttäkäämme harhateitä,
    Että etsittäissä meitä
    Valmihina oltaisiin,
    Kotimaahan tultaisiin!

                      Lönnrot.



Marian murhe.

(Mukaan lat. virren: Stabat mater.)

    Murehella haikealla
    Seisoi äiti ristin alla,
    Johon poika naulitaan.
    Sydän sykki surkiasti,
    Kyyneleitä katkerasti
    Silmä vuosi tulvanaan.

    Voi sen tuskaa verratointa
    Vaivattaissa viatointa
    Ainokaista poikaansa!
    Voipa määrää huokausten,
    Kuin hän seisoi rinnatusten
    Ristin kanssa rakkaansa!

    Ken ei itkun pisaroita
    Vuodattane katkeroita
    Tätä huolta nähdessään!
    Kuinpa äitin neidellisen
    Poika hurskas, taivaallinen
    Käytetähän kärsimään!

    Jesust' äiti pilkattavan
    Näki, ynnä kiusattavan
    Synnin tähden maailman;
    Kuuli hänen ristin alla
    Nääntyenkin siunaamalla
    Kiusaajansa kostavan.

    Voi sit' äitin kärsimystä!
    Hänen kanssans' yhdistystä
    Etsiä minun pitää;
    Palavalla sydämellä,
    Kyyneleillä kylvetellä
    Herran ruumista pyhää.

    Poveheni, äiti, paina
    Haavat vuotamahan aina,
    Joita vuosi Poikasi,
    Vuosi ruoskin suomittaissa
    Sekä ristin naulittaissa
    Tähden suurten syntini!

    Häntä tahdon katsastella,
    Hartahasti huokaella
    Päivieni päätteesen.
    Kyyneltesi kumppaliksi
    Ja surusi toveriksi
    Jään mä ristin juurehen.

    Mua ellys eroittako,
    Luotasi pois luovuttako,
    Pyhä, puhdas impyinen!
    Veisata valitus-virttä
    Tahdon, ja syleillä hirttä,
    Joll' on poikas ainoinen.

    Mua hänen haavoissansa
    Hautele ja vaivallansa
    Pojes päästä synnistä,
    Häntä kuulemaan kehoita,
    Taivahan taloon osoita
    Viimeisenä päivänä!

    Ristinsä tukeni olkoon,
    Kuolostansa mulle tulkoon
    Turva vahva tuonelaan,
    Että Luoja armahtaisi,
    Sielu kurja onnen saisi
    Käydessäni kuolemaan.

                     Oksanen.



Orvon kuolo.

(Madjarin kielestä.)

    Ken yönsä tuolla viettelöö
    Sisällä kalmiston?
    Jo kaksitoista kello lyö,
    Ja vaiti kaikki on.

    Se orpo on, kuin kova
    Suru ahistelee,
    Kun äiti armas, ainoa
    Ei nousekkaan enee.

    Nyt haudalla hyvän emon
    Kujertelee polo:
    "Oi, äiti, oi, niin raskas on
    Nyt poikasi olo!"

    Sinun manalle mentyä
    Pois luota lapsesi,
    Missään ei oo nyt tuttua,
    Joka hyväilisi.

    Ja ei sano enää kukaan:
    "Rakas mun poikani!
    Kamala nyt jo kolkko vaan
    Ja kylm' on suojani."

    "Mut täällä vieressä sinun
    Miks' en jo maata saa?
    Ka, kylmä, kylmä talvi on --
    Polo minua, ah!"

    Näin yöllä orpo poikanen
    Itkein kujertelee, --
    Ja talven tuuli tuimanen
    Yhä viheltelee.

    Ja hyyksi poskella pojan
    Se kyynel kylmistyy,
    Hän ei havaitsekkaan, miten
    Jo hanki tyrmistyy.

    Mut ympärillä kirkkomaan
    On kuolon kolkkous
    Ja ääntä muut' ei kuulukkaan
    Kuin tuulen huokaus.

    Viimein ylös yritti hän,
    Mut maahan vaipu vaan,
    Ja pois uneen ikuisehen
    Vajosi vaivoistaan.

                      Ingman.



Merimiehen morsio.

(Runeberg: Vinden blåser upp i hast.)

    Tuuli taas puhaltelee,
    Laivoa lähettelee,
    Viepi kullan vierahille,
    Teille tietämättömille.

    Kauasko kuleksinee,
    Kauanko mua muistanee?
    Näkisin hänen mä vielä,
    vaan on kyyneleeni tiellä.

    Lentäisinkö lintuna,
    Sorsana, kajavana;
    Niin jos kunne kullan veisi
    Aalto, en jälelle jäisi.

    Jos kuin kauas kulkisi,
    Seuroaisi siipeni;
    Siipi kuin suhauttaisi,
    Ehkä kulta katsahtaisi.

    Siipiä en saanut -- saan
    Huivin huiskehella vaan,
    Kyyneleistä kastuneella
    Jäähyväiset viitteellä.

    Sitte ennen iltoa
    Taas kotihin kulkea,
    Vaikka ei etäällä aivan
    Vieläkin näkisin laivan.

                     Lönnrot.



Väsyneen valitus.

Runebergin mukaan.

    Jo hetken oon nyt heilunut
    Mä kirves käissäni,
    Ja hongan oisin kaatanut,
    vaan vaipu voimani.

    Olj ennen mulla kuntoa.
    En siilon uupunut;
    vaan vehka-leivän syötyä
    On ruumis riutunut.

    Jos kurja muunne muuttaisin
    Jo tästä seudusta,
    Niin leivän ehkä löytäisin
    Ja palkan vaivasta.

    Vaan vaikka siellä saisinki
    Ma ruu'an runsahan,
    Niin vaikiaa on kuitenki
    Mun saada matkahan.

    Sill' oisko seudut, maisemat
    Niin siellä herttaset?
    Ja oisko kummut, kukkulat
    Kuin meillä metsäset?

    Ja tuoksuisikko tuomikko
    Niin siellä laaksossa?
    Ja laulu kullan soisikko
    Noin mulle lehdossa?

    Kuin lehti kuiva lentävi,
    Min tuuli tempasi,
    Niin raukka hänki eksyvi,
    Ken maansa hylkäsi.

    Vaan ehkä Herra kuulevi
    Jo köyhän kansansa,
    Ja syksyn tullen siunavi
    Sen vielä vuoronsa.

                   Salmelainen.



Simson ja Salamo.

(Topeliuksen mukaan.)

    Halulla hartahalla olj Paavo kuunnellut
    Ne, mitkä äiti armas olj hälle kertonut.

    Eissään hänen olj Juuda, sen maat ja temppelit,
    Kuninkahansa kuulut ja suuret sankarit.

    Ne keksi silmillänsä, olj itse joukossa,
    Filistalaisten kanssa rajussa riiassa.

    "Ja kuules, äiti kulta, jos Simson öisin vaan,
    Niin linnan laitteleisin louhista Suomenmaan."

    "Ja Salamo kun oisin, sen kullan paistavaks
    Sinulle kaunistaisin, mun maammosein, majaks."

    "Ja jahka oisin Simson, sen surma sorteleis,
    Ken kurja Suomeamme pahasti kohteleis!"

    "Ja Salamo kun oisin, se linnan multa sais,
    Ku maammosein ja maani hyvästi holhoais."

    "Ja heiän vertaisensa jos enmä ollekaan,
    Joutuu ken ties se aika, kun siksi vielä saan."

    "Ja joskin ei se joudu, niin kyllä suoriaa
    Minustakiin se miesi, ku maansa puolustaa."

                              Salmelainen.



Lähteelle kadussa.

    Ken kehno luonnon tyttö
    Sun paikkahan pahaan
    Kuletti kaupunkihin,
    Kadusta juoksemaan?
    Olois on aivan outo
    Ja ratki riemuton,
    Kuin läikkyis, lähde-parka,
    Luvaton täällä on.

    Kadull' on katsojansa
    Ja tarkat korjaajat,
    Kivillä peittämällä
    Sinun ne surmaavat,
    Tai täytesi la'aisten
    Rupaa ja ruuhkia
    Sun eivät, kehnot, salli
    Kuvastaa taivasta.

    Tai ohjaavat väkisen,
    Ojittamalla maan,
    Sun mustien murien
    Sekahan juoksemaan.
    Ei siellä päivä paista,
    Ei luo hopeeta kuut,
    Ei hohda kukka-parvet,
    Hohaja honka-puut.

    Jos kirkkaan silmäs' oisit
    Hämeessä auaissut,
    Niin hieta-kankahalla
    Tienkäyjä uupunut
    Se päivän paahtaessa
    Sinusta voimaa jois,
    Ja reunallais levähtäin
    Matkaansa aprikois.

    Jos oisit syntynynnä
    Savoon tai Karjalaan,
    Niin oisi kuuset nousseet
    Norossais huojumaan,
    Niin oisi kuuset nousseet
    Ja tuomet tuoksumaan,
    Ja niiden siimehessä
    Käköset kukkumaan.

    Siell' oisi poppa-miehet
    Ja rammat vaivaiset
    Hopeeta ynnä kultaa
    Veteesi vuollehet;
    Ois tyttäret tyköösi
    Kes'-öillä kulkeneet
    Ja lempeä sinussa
    Salassa kylpeneet.

    Ja itse viimein oisit
    Liikkeelle lähtenyt,
    Välitse kukka-kumpuin
    Ja vaarain vierrellyt,
    Sitt' äitisi sylihin
    Lopulla puuhanna
    Imeisten ihmetellä
    Imatran koskena.

    Vaan kehno luonnon tyttö
    Sun paikkahan pahaan
    Kuletti kaupunkihin,
    Kadusta juoksemaan.
    Olois on aivan outo
    Ja ratki riemuton,
    Kuin läikkyis, lähde-parka,
    Luvaton täällä on.

                     Oksanen.



Savolaisen laulu.

    Mun muistuu mielelleni nyt
    Suloinen Savon maa!
    Sen kansa kaikki kärsinyt
    Ja onnellensa tyytynyt.
    Tää armas, kallis maa!

    Kuin korkeat sen kukkulat
    Ja vaarat loistoiset!
    Ja laaksot kuinka rauhaiset,
    Ja lehdot kuinka vilppahat,
    Kuin tummat siimehet!

    Salot sen kuin siniset on,
    Puut kuinka tuuheat,
    Ja kuin humina hongikon
    Syv' on ja jylhä ponneton,
    Ja tuulet lauhkeat.

    Ja kussa tähdet tuihkavat
    Kovalla talvella,
    Ja kussa Pohjan valkeat
    Suloisemmasti suihkavat,
    Kuin Savon taivaalla?

    Tok yhden vielä arvannen,
    Jonk' suihke armaampi.
    Se silmä on Savottaren,
    Johonka loiste taivosen
    Sekä sini suli.

    Me emme liioin kerskuko,
    Sanomme kumminkin:
    Muu Suomi ellös ilkkuko,
    Jos meill' on hoikka kukkaro,
    Jos köyhäks keksittiin.

    Monesti pelto kultainen
    Sinulla kellerti,
    Kuin meidän vaivan, viljehen
    Kumohon löi vihollinen
    Ja poltti tuhkaksi.

    Ja monta kertaa sattui niin.
    Kuin meitä vainot löit;
    Kuin vaimot, lapset kaadettiin
    Ja miehet sortui sotihin,
    Sä rauhan leipää söit.

    Jos kielin voisi kertoa
    Näkönsä vanhat puut,
    Ja meidän vaarat virkkoa
    Ja meidän laaksot lausua,
    Sanella salmen suut;

    Niin niistäpä useampi
    Hyv' ois todistamaan:
    "Täss' Savon joukko tappeli,
    Ja joka kynsi kylmeni
    Edestä Suomen maan!"

    Siis maat' en muuta tietää voi
    Savoa kalliimpaa,
    Ja minust' ei mikään niin soi
    Kaikesta minkä luoja loi,
    Kuin "armas Savon maa."

                         Oksanen.



Pääskylle.

    Pääskynen, pieni,
    Miksikä meille
    Aina kesiksi
    Leutosi luot?
    Miksikä tänne,
    Pohjolan maille,
    Aina suviksi
    Lempesi suot?

    Laaksoset siellä,
    Koissasi, armas,
    Eivätkö aina
    Loistelekaan?
    Eikö myös taivas,
    Rikkahin riemuin,
    Paistele sulle,
    Kirkasna vaan?

    Eivätkö immet,
    Palmikkopäiset,
    Aina ilolle,
    Lempeä tuo?
    Poikoset myöski,
    Leikissä lemmen,
    Eivätkö aina
    Riemuja suo?

    Käköiset siellä,
    Armahat linnut,
    Eikö huhuille,
    Laulelekaan?
    Eikö myös ruusut,
    Kukkakedoilla,
    Laksoissa loista,
    Hohtelekaan?

    Tyynöset lammit,
    Lauhkeat rannat
    Taivoa, maata
    Eikö kuvaa?
    Eikö myös kaste
    Taivahan mettä
    Lehdille, maille,
    Nurmelle kaa?

    Lämpimät päivät,
    Auringon ruskot,
    Huilut ja soilot
    Meiltä katoo;
    Pois sinä lennät
    Kotihin jälleen:
    Luoja sen tiennee,
    Tulletko taas!

    Kuule sä armas,
    Sinne kun joudut,
    Kaikille kuisku
    Korvihin näin:
    Pohjolan maalla,
    Suomen saloilla,
    Talven majoiss' on
    Lempeä myös.

               F. Polen.



Lintuselle.

(Runebergin mukaan.)

    Sanoppa laulu-lintu,
      Selitä sirkkunen,
    Mitenkä niin sinulla
      Yhä rinta riemuinen!
    Varahin aamusilla
      Iloisen äänesi
    Mä kuulen, iltasilla
      Suloisen soittosi.

    Pesäsi kyll' on pieni
      Ja tyhjä aittasi,
    Vaan yhtä kaikki ompi
      Iloinen mielesi.
    Sä huolta huomisesta
      Et tiedä ensinkään,
    Jos pienintä palaista
      Ei eineheksikään.

    On monta, joill' on siat
      Eloa täynnänsä
    Käsissä maat ja vallat
      Ja ruunut päässänsä;
    Mut aamuhetket heiltä
      Ilo on kaukana,
    Sinä kun uuden päivän
      Alotat laululla.

    On paljon parempi
      Tok' onni ihmisen.
    Ja kuitenkin osaansa
      On tyytymätön hän!
    Hän saattaisi jos hengen
      Sinulta ottoa,
    Ja kuitenkin sä kiität --
      Hän moittii onnea.

    Oh, miksipä hän aina
      On niin nurehtiva,
    Kun kaikki ansiotta
      On saanut luojalta!
    Ja miksi toisinansa
      Hän viel' ilostelee,
    Kun aina tyytymättä
      Yhä vajaelee!

    Ah, laula, laula, lintu,
      Ylistä onneas!
    En huokauksillani
      Se'ota lauluas.
    Te'e vastakin pesäsi
      Liki pihoani,
    Ja tyytymään opeta
      Mua myös osahani!

                 Lönnrot.



Tunnon rauha

    Ah, kellä puhdas tunto on
    Ja kalvamatoin mieli,
    Jonk' ain' on retki polveton
    Ja laittamaton kieli,
    Jot' oikeast' ei luovuttaa,
    Ei väärän puoleen horjuttaa
    Voi vilpin viehätykset.

    Sen silmä aina kirkas on
    Ja otsa puhdas hohtaa,
    Poves' on sydän pelvoton,
    Jos kunka kumman kohtaa.
    Hän on nuori neitonen,
    Jokaisen mielitehtoinen,
    Vaikk' olkoon vanhus harmaa.

    Kuin yöksi maata painaksen
    Ja Luojahansa luottaa,
    Hän kummitusten, peikkojen
    Näköj' ei säiky suotta,
    vaan yön unittoman lepää,
    Ja riemullisesti herää
    Hyvien töiden toimeen.

    Jos korven-syöntä yksinään
    Hän kolkkoakin kulkee,
    Tai meren aallot myrskyillään
    Hätään jos häntä sulkee,
    Hän hämmästy ei silloinkaan,
    Hänell' on rauha rinnassaan
    Ja turva tunnossansa.

    Hän kaunis on kuin kukkainen,
    Raitis kuin kevät-aamu,
    vaan omantunnon-vaivainen
    Se hoippuu niinkuin haamu,
    Ja päivät sekä pitkät yöt
    Sen entiset pahuuden työt
    Hänt' aina ahdistavat.

                     Oksanen.



Millon muistelet minua?

(Kallion mukaan.)

    Sua muistan ensimäisen
    Leivon lystin laulellessa,
    Hattaroissa häilyvissä;
    Muistan myöski kukkahaisen
    Päätöistänsä pilkistäissä
    Lähtehessä läikkyvässä;
    Milloin mua muistat -- milloin?

    Sua muistan, kaunokaista.
    Suven armahan ajalla,
    Kuin ei öilläi sammu päivä.
    Käen -- muistan -- kukkuessa,
    Pikku linnun livertäissä
    Laaksoloissa lehtevissä;
    Milloin mua muistat -- milloin?

    Sua muistan syksy-säällä
    Raju-tuulten raivotessa.
    Puisto lehtein lentäessä,
    Muistan, kuinpa kuutamolla
    Kuvauupi taivo kirkas
    Jäisen järven iljanneissa;
    Milloin mua muistat -- milloin?

    Sua muistan, koska korvet
    Vaipan vaaleaisen saavat
    Talven tuiman joutuessa.
    Muistan tähtein tuikkaessa,
    Revon tulten tuprutessa,
    Kuin jos taivas ois tulessa;
    Milloin mua muistat -- milloin?

    Sua muistan kaikin aijoin,
    Päivän puoleen pyrkiessä,
    Sekä maille kulkiessa.
    Muistan täällä, muistan tuolla
    Tähtitarhan tuolla puolla;
    Milloin mua muistat -- milloin?

                            Kallio



Oma maa.

    Vallan autuus se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
      Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois!
    Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivaan töitä;
      Mutta mun syömmeni taas tahtoopi huoata ees.
    Kuin minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
      Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
    Ei mun mielestä, ei, mee Pohjolan tunturit, joilla
      Lassa ma kuuntelin, kuin sampo ja kantele soi,
    Siell' eli toimessa mies, ja Väinöstä lausuvat urhoot,
      Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
    Raittihit talviset säät; revon tult' ovat taivahat täynnä,
      Kauniimmat katsoa kuin aamulta alkava koi.
    Oi te kesäiset Pohjolan yöt, jona aurinko loistaa
      Myötäänsä, päilyen veen vienossa taivahan kans!
    Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
      Saaret ja salmet, ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
    Siellä muu huoleni on ja siellä mun muinoset muistot,
      Sinne mun kultani jäi, sinne muu ystävät myös.
    Huoleti kiitelkööt muut alppein seutuja kauniiks,
      Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä-maa!

                                         Kallio.



Laulun muisto

    Kulkiissani vainiolla
    Kuulin Aunin laulavan,
    Kuulin kuuset takalolla,
    Kalliotkin kaikuvan:
        Tuulan, tuulan tee.

    Suksutellen mehu-miellä
    Annin kumppaniks ma jäin,
    Sanoen: "ka, laula vielä!"
    Ja se armas lauloi näin:
        Tuulan, tuulan tee.

    Niin hän laulo hymy-huulin,
    Sima-silmin, sulo-suin:
    Hiljan hengiten ma kuulin.
    Enkä muista muuta kuin:
        Tuulan, tuulan tee.

    Taivas leimahti ja loisti,
    Kun hän istu vieressäin;
    Suuta pyysin: "toisti, toisti"
    vastas hän ja laulo näin:
        Tuulan, tuulan tee.

    Vapaus on rinnastani.
    Rauha, riemu rientänyt,
    Yöt ja päivät korvissani
    Soittaa sama ääni nyt:
        Tuulan, tuulan tee.

                     Kallio.



Toivotus.

(Suomalainen sonetti.)

    Ei tainnut vanha Väinämöinen luulla,
    Ett' oisi kenkään laulajoista meillä
    Yrittävä sonettien siteillä
    Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
    Ei laulakkaan kukumme mandelpuulla,
    Ei Laurat kohtaa meitä kirkkoteillä,
    Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä
    Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
    Suloista kuitenkin tuo kuulla oisi,
    Ja tuosta Suomalainen toivojensa
    Tulelle uutta kiihoitusta toisi,
    Jos kautta näiden laulukahlettensa
    Sen kieli halvaksi havaittu voisi
    Siteistä muista päästä irrallensa!

                          Oksanen.



Varpunen.

    Jos ruikutella voisin
    Ma kielin sataisin
    Tai kiurusena oisin
    Kohoova pilvihin, --

    Niin aina kiitteleisin
    Suloista Suomea,
    Ja Jumalalle veisin
    Ma huokauksensa.

    Hän silmät ehkä loisi
    Myös meihin raukkoihin
    Ja päivän paistaa soisi
    Saloihin synkkihin.

    Ei ääni mulle suotu
    Oo satakielisen;
    Heikoksi siipi luotu
    Ei kanna taivaasen.

    Vaan laulustani kuiten
    En huoli vaieta,
    Kun ääni lintuin muitten
    Ei kuulu talvella.

    Paremmat laulu-äänet
    Keväällä ehtinee,
    Niin kuullellessaan noita
    Jo varpu vaikenee!

                   Suonio.



Suksimiesten laulu.


    "Ylös Suomen poiat nuoret,
    Ulos sukset survaiskaa!
    Lumi peittää laaksot, vuoret,
    Hyv' on meidän luikuttaa!
    Jalka potkee,
    Suksi notkee
    Sujuilevi sukkelaan!"

    Heräs tuuli tuntureilla,
    Lehahtihe lentämään. --
    "Sukkelat on sukset meillä, --
    Lähtään, veikot, kiistämään!
    Saishan koittaa
    Kumpi voittaa,
    Eikö tuulta saavuttais!"

    Koti kontion on tuossa,
    Siihen sukset kääntäkää!
    Havuin alla korpisuossa
    Vanhus nukkuu röhöttää.
    "Kuules, ukko,
    Oves lukko
    Miehissä jo murretaan!"

    Kohoaapi kämmenille
    Metsän kuulu kuningas. --
    "Lähtään, otso, painisille,
    Tässä löydät vertojas!" --
    Hammasluske,
    Keihäsryske
    Kaiuttavi korpea.

    Jo on karhu kaatununna; --
    Keihäs sattui rintahan; --
    Ukko nukkuu uupununna
    Sikehintä untahan. --
    Riemuellen,
    Soitatellen
    Viekää saalis kotihin!

    Vaan kun verivainolainen
    Suomellemme rynnättää,
    Silloin saalis toisellainen,
    Veikot, meitä hiihdättää,
    Käsi sauvan,
    Toinen rauvan
    Teräväisen tempoaa.

    Verihinsä kohta nääntyy
    Kuka meitä vastustaa,
    Kenpä pakosalle kääntyy,
    Senki suksi saavuttaa.
    Pelastettu,
    Rakastettu
    Kohta onpi kotimaa.

                  Suonio.



Torpan-Tyttö.

(Runebergin mukaan.)

    Ja päivä laski, ilta sai, kesäinen, kaunis ilta,
    Levisi maihin, metsihin jo rusko taivahilta;
    Väsynyt päivän puuhasta mies-joukko astuvi,
    Se työnsä tehnyt riemulla kotihin kulkevi.

    Se työnsä tehnyt, niittänyt ja elon oivan saanna,
    Vihollis-joukon vangiksi kun oli saavuttanna.
    Jo aamusilla taisteluun se tuonne matkasi,
    Kun voitto viimein saatihin, jo ilta ennätti.

    Lähellä kenttää, jossa juur' olj sota pauhanunna,
    Tien varrella olj torppanen hylyksi joutununna.
    Ovella tuvan ääneti siin' istui neitinen
    Palaus-matkaa hiljaista urosten katsellen.

    Jotakin etsi silmänsä -- mi lienee miel'-alansa?
    Ei ollut illan rusko vaan tuo hohto poskillansa;
    Niin vaiti muita valppaana hän istui innossaan,
    Kuin sydäntänsä sykkivä ois saanut kuulemaan.

    Vaan joukko kulki kulkuaan ja neiti silmillänsä
    Joka riville, miehelle lähetti kyselmänsä,
    Kyselmän ujon, pelkäävän ja ilman äänettä,
    Hiljemmin huokaustakin, min päästi syömensä.

    Sivutse siitä joukkonen kun kulkeneeksi saapi,
    Jo loppuu rauha raukkasen, jo rinta raukeaapi,
    Valittamatta otsansa kätehen vaipu vaan,
    Ja kyynelvieri kylvetti suloja poskiaan.

    "Mitäpä itket? Heitä se, viel' ompi toivomista,
    Oi kuule ääntä vanhemman: ei tyhjää itkemistä!
    Hän jota juuri joukossa ei silmäs' keksinyt,
    Elossa on, sua muisti hän ja elää vielä nyt."

    "Sua muisti hän ja neuvoain hän tarkoin noudatellut,
    Ja niinkuin pyysin lähtiissään on vaarat kierrätellyt.
    Pakolla tuonne läksi hän, ei kuolla tahtonna,
    Elon iloja kanssamme kun mieli nauttia."

    Ylös kavahti neitinen, herännyt miel'-unista,
    Kuin aavistus ois häirinnyt sydämen kaipaamista.
    Ei viipynyt, hän silmänsä loi kerta kenttäänpäin,
    Ja läksi hiljaa hiivimään kunnes ei nähtykään.

    Kuluvi hetki, toinenkin, jo yö on joutumassa,
    Hopeelle pilvet hohtivat, mut synkeys olj maassa:
    "Viel' viipyvi! Oi tyttöni, sun turha tuskasi,
    Huomenna päivän nousuhun saa tänne sulhosi!"

    Ja tyttö tulj, hän verkalleen lähestyi äitiänsä,
    Ei sovaissunna kyyneleet nyt sulo-silmiänsä;
    Mut kylmä tervehtiissä käs' kuin yön on tuulonen,
    Ja poski valkeampi kuin tuo hohto pilvisen.

    "Saa mulle hauta, äitini! jo päiväin päättynevi,
    Paennut tappelusta on hävyllä armaiseni.
    Hän mua muisti, itseään ja teitä totteli,
    Ja petti toivot veljien ja isänmaansaki."

    "Kuu joukko tulj, mut armas ei, ma häntä surkutellen
    Miehenä luulin jäänehen jo tappo-tanterellen.
    Ma itkin, mutta itkuni olj sulo mielellein,
    Tuhannen vuotta sillon soin ma häntä surraksein."

    "Oi äiti! pilkko-pimeään ma etsin kaatuneista,
    Mut kasvojansa armaita ei ollut kellään heistä.
    Tän kavaluuden saarella en viihdy viikompaa, --
    Kuolleena hänt'en löytänyt, siis kuolla tahdon mä."

                                        Santala.



Sota-Renki.

(Suomennos, Runebergin mukaan.)

    Vanha Spelt unoutettava onko? Ei.
    Sota-Renki oli hän, isompi ei,
    Eikä häntä juuri muuten muistaa voisi,
    Ellei laiskin kaikista hän ollut oisi.

    Maksoi vaivat ukko-vanhaa katsastaa,
    Samoin hevosta, hänen ajettavaa,
    Oljko kaksijalka niuha askelistaan,
    Niuhempi olj nelijalkanen omistaan.

    Miten meno, siten myöskin muut kujeet,
    Ukon tukka hevon häntä vanuneet;
    Luiska toi tomunsa koti-tallistansa,
    Spelti nokensa omalta pankoltansa.

    Missä noita nähtiin, aina viimeiset,
    Naurun pilkkana olivat kumpaiset;
    Unissaan hevoinen astui, kuormallansa
    Makais ukko kuin omalla tilallansa.

    Matka kuitenkin edisty hiljalleen,
    Kohden Pohjolata mentiin verkalleen,
    Pian puolen pohjanmaata kulkenunna
    Olj hän jo, vaan hiukankaan ei muuttununna.

    Samat tavat pitkin matkaa, häntä vaan,
    Missä kulki missä viipyi, nauretaan;
    Naurun alla ruoska räiskyen opettaa
    Milloin ukkoo, milloin luontokappaletta.

    Ei menossa, ei menossa muussakaan
    Muutosta, olj korjaamatoin ukko vaan,
    Ruoska virkanuttuunsa ei pystynynnä,
    Hevon nahka olj virassa sitkistynnä.

    Niinpä Siikajoelle viimen jouduttiin.
    Vallassamme jäinen nurkka vaan isiin
    Maata olj, jätettävä sekin, mut koettaa
    Myös vähäväkinen joskus vahvan voittaa.

    Ennen iltaa ensikerran voitettiin,
    Pa'on päivä voiton päiväks muutettiin;
    Pääs' ajettu aalto kerran kuohumahan
    Vasten virtaa, vainottu nyt vainoomahan.

    Mieheen miehestä ehätti sanoma:
    Kaikki valmiit lähtemähän huomenna,
    Miehet, kuormat kuntohon hyvähän,
    Aamu-puhteella iloiten etelähän!

    Valmiit oltiin, yön lepoa nautittiin,
    vaan ei nuoren Fenrik Blumen silmihin
    Uni tullut, into poltti miehen mieltä,
    Oli helle pirtissä, hän läksi sieltä.

    Kun pihalle pääsi, olj pimeä yö,
    Kirkkahana kiilsi taivaan tähtivyö,
    Hiukan vaan olj puiden latvassa idässä
    Päiviin koitto ruskottava syttymässä.

    Ei ketään hän nähnyt, kuorma-rattaat vaan,
    Nekin valjaitta ja aisat Pohjolaan,
    Oli kaikki entisessä laitoksessa,
    Olj kuin matka entinen edessä.

    Entinenkö matka? Eipä aivan niin,
    Olj pimeessä muuan muutos kuitenkiin:
    Kärryt juuri vihon viimeiset rivissä
    Olj jo käännetyt ja hevo valjahissa.

    Ohjaksissa kiini olj jo mies, ei vaan
    Blume silmiänsä uskonunnakaan;
    Vanha Spelt, alakuloinen maasta mennen,
    Oljpa päätä korkeampi nyt kuin ennen.

    Niinkuin nuorukainen olj hän suorana,
    Hartioille riippui tukka harmoa,
    Posket puhdistetut paistoivat pimeessä
    Kirkkaammin kuin muulloin päivän paistehessa.

    Nuori Blume aivan olj hämmästynyt,
    "Mikä hitto, ukko, sinut muutti nyt,
    Muullon muita laiskempi ja nokisempi
    Oot jo puhdas nyt ja lähtemään pikempi.

    "Ken on no'en naamastasi hangannut,
    Ken on harjan tukkahasi tunkenut,
    Ken sua herätetyksi kerran saanut,
    Sie, ku ennen päivälläi oot aina maannut?"

    "Nuori herra", siihen vanhus vastasi,
    "Verkalleen omasta maasta kulkeepi,
    Kansa kun häpeellä jättää koto-maata,
    Kolkompi on olla valveella kuin maata.

    "Miksi puhdistaisin vanhaa muotooni?
    Selvemmin häpeä siitä loistaisi;
    Mielelläni kärsin pilkkaa, rinnassani
    Huolta kannoin, siitä noki naamassani.

    "Toisin nyt, kun joukkomme on tapellut,
    Suomen sydän taas on meille au'ennut,
    Ei enää pilattava oo kunniamme,
    Käy nyt pestä puhtahiksi kasvojamme.

    "Väkee nostata ja lyötä rumpua,
    Yö kulunut on ja päivä valkeaa.
    Syyttä ennen kiire olj lepo-majasta,
    Hyvä, nuori herra, nyt on kiire vasta."

                               Kiljander.



Porilaisten marssi.

(Runebergin mukaan.)

    Pojat kansan urhokkaan,
    Ku Narvan, Puolan, Leipsigin ja Lytsin maat verellään kasti!
    Suomi viel' on voimissaan,
    Vihollisensa veren saapi vuotamaan.
    Pois, pois rauha toisapäin!
    On myrsky noussut, jyskävät kanoonat aika ankarasti.
    Eteenpäin pois, rivittäin!
    Hyvästyvät nyt henget jalojen isäin.
    Kallihinta
    Tekoa toimitamme
    Ja vuodattaa
    Veremme on tapamme.
    Eteenpäin jokainen vaan
    Ikuisen vapautemme tietä kulkemaan!
    Se sotaviiri, kunniamme
    Viitta, kulunut muinoisissa sodissa,
    Jalosti liehu, loista, kehoita!
    Viel' ompi helmanen sinua tallella.
    Ei oo maamme milloinkaan
    Käsistä bataljoonain kaatumattomien vallattava:
    Ei oo kuuleva kukaan
    Ett' ois ku pettänyt vapaata Suomeaan.
    Kaatuupi urhoollisin,
    Vaan ei peräydy, pakene, ei petä, ei oo polettava.
    Kaatua, tuo sankarin
    Osuus, se olkoon voiton palkka meillekin.
    Miekka käteen,
    Pois pelko! kuolla saamme
    Maamme poveen,
    Se ompi kunniamme.
    Tappeluun ehättäkääm!
    Kun nyt on aika meidän, niinpä niittäkääm!
    Harvenneet rivit kankaillamme
    Jaloja töitä kaunihisti toistavat.
    Eteenpäin voiton viitta! Seisovat
    Viel' ympärilläs Suomen vahvat vartiat.

                            Kiljander.



Armahan kulku.

(Kant. I osa, 174.)

    Täst' on kulta kulkenunna,
    Täst' on mennyt mielitietty,
    Tästä armas astununna,
    Valkea vaeltanunna;
    Täss' on astunut aholla,
    Tuoss' on istunut kivellä.
    Kivi on paljo kirkkahampi,
    Paasi toistansa parempi,
    Kangas kahta kaunihimpi,
    Lehto viittä leppeämpi,
    Korpi kuutta kukkahampi,
    Koko metsä mielusampi,
    Tuon on kultani kulusta,
    Armahani astunnasta.



Etäällä minun omani.

(Kant. II osa, 42.)

      Ei mun lauloa pitäisi,
    Ei ilota ensinkänä,
    Minun on kulta kulkemassa,
    Minun vello vieremässä,
    Minun armas astumassa,
    Valkea vaeltamassa.
    Etäällä minun emoni,
    Maalla muulla marjaseni,
    Mies pieni kiherätukka,
    Matalainen saapasjalka,
    Kymmenen kylän ylitse,
    Sa'an taipaleen takana;
    Tuuli ei päivässä tulisi:
    Lintu ei lentäisi kahessa.
      Tuuli kyllinki tulevi,
    Linnut kanssa lentelevät,
    Mie en tunne tuulen mieltä,
    Tuulen mieltä, linnun kieltä;
    Vaan kun tuttuni tulisi,
    Ennennähtyni näkyisi,
    Tuntisin ma tuon tulosta,
    Arvoaisin astunnasta,
    Jalan nuoren nousennasta
    Sukan mustan muikunnasta
    Käymästä kepeän kengän,
    Helman hienon hiipsinnästä.
    Virstan vastahan menisin,
    Virstan kahen kaapsahtaisin,
    Aitoja alentamahan,
    Siltoja siventämähän,
    Veräjiä aukomahan,
    Porttiloita purkomahan.
    Sitte kättä käppäjäisin,
    Jos ois käärme kämmenpäässä;
    Suuta kanssa suikkoaisin,
    Jos ois suu suen veressä;
    Kiini kaulahan kapuisin,
    Jos ois kalma kauluksessa;
    Vielä vierehen viruisin,
    Jos ois vierus verta täynnä.



Arvan asettaja.

(Kant. II osa, 134.)

    Neito arpoa asetti,
    Laaitteli lastusia:
    "Sano totta luojan merkki,
    Juttele Jumalan arpa! --
    Saattele sanomat mulle,
    Varmat liitot liikkahuta,
    Minne neito naitanehe,
    Orpana otettanehe,
    Marja maaniteltanehe,
    Vesilintu vietänehe;
    Nainhanko naapurihin,
    Saaha'an salitupihin,
    Leivän paksun paistajaksi,
    Vehnäleivän leipojaksi.
      Sano arpa syytä myöten,
    Elä neien mieltä myöten!
    Jos arpa valehtelevi,
    Arpa lyöähän tulehen."
      Arpa se ajattelevi:
    "Kun sanoisin syytä myöten,
    Neiti huolelle tulisi,
    Poloinen pahoille mielin."
    Ei sanonut syytä myöten,
    Sano neien mieltä myöten,
    Eikä tungettu tulehen,
    Palamahan paiskattuna.



Käy unonen kätkyehen.

(Kant. II osa, siv. 176.)

    Tuuti, tuuti tuomen marja,
    Liiku, liiku lempilehti,
    Nuku nurmilintuiseni,
    Väsy västäräkkiseni,
    Nuku, kun minä nukutan,
    Väsy, kun minä väsytän!
      Vaan eipä minussa liene
    Lapseni nukuttajata.
    Ei taia emo polonen
    Saaha lasta nukkumahan.
    Äiä on emolla huolta,
    Paljo pantua muretta;
    Uni ei tule use'in
    Huolellisen huonehesen,
    Kaihollisen kartanohon,
    Murehellisen majahan.
      Kun se ei emo polonen
    Saane lasta nukkumahan,
    Nukuta Jumala lasta,
    Makauta Maariainen;
    Saisin itseki levätä,
    Lapsen orja olla jouten.
      Uni jo ulkoa kysyvi,
    Unen poika porstuasta,
    Lausuvi lasin takoa,
    Alta ikkunan anovi:
    "Onkos lasta kätkyessä,
    Pientä peitetten sisässä?"
    Tule tuutuhun unonen,
    Käy unonen kätkyehen,
    Lapsen pienen peittehisin,
    Vakaisen vaattehisin;
    Anna maata lapsen pienen,
    Levätä vähäväkisen --
    Anna maata maan unia,
    Maan unia, puun unia,
    Maarian makeeta unta,
    Pyhän pohratsan lepoa!



Huoliansa haasteleva.

(Kant. I osa, 159.)

      Käyn mä kymmenen kyleä,
    Samoan saan taloa,
    En löyä sitä sisarta,
    En sitä emosen lasta,
    Jolle ma sanon sanani,
    Haastan mielihauteheni.
    Jos ma siskolle sanoisin,
    Niin sanois sisar savulle,
    Savu sen saisi patsahalle,
    Patsas pihtipuoliselle.
    Pihtipuolinen pihalle,
    Piha pellonkyntäjälle,
    Kyntäjä koko kylälle.
      Virkkaisinko veikolleni,
    Veikon nainen naisellensa
    Veikon nainen naapurihin,
    Naapuri koko kylälle.
      Tahi jos virkan vierahalle,
    Mainitsen kylän Matille,
    Vieras sen viieksi panevi,
    Kylän Matti kymmeneksi.
      Niin kellen sanon sanani,
    Haastan mielihauteheni,
    Ettei muut muretta saisi,
    Miero mieltä arvoaisi? --
    Menen metsähän mäelle,
    Puhelen Jumalan puille,
    Haastan haavan lehtyisille,
    Pakajan pajun vesoille,
    Ne ei kerro kellenkänä,
    Kuihkaele kullenkana.



Morsiamen jäähyvästi kodillensa.

(Kalevala 14 run. 297-528.)

      Neito parka huokaiseikse,
    Huokaiseikse, henkäisekse,
    Itse itkulle hyräytyi,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Lässäp' on nyt muien lähtö,
    Liki saanut muien liitto,
    Minun lähtöni lähemmä,
    Minun liittoni likemmä,
    Vaikk' on läyli lähteäki,
    Erota tukala tunti
    Tästä kuulusta kylästä,
    Kaunihista kartanosta,
    Jossa kasvoin kaunihisti,
    Ylenin ylen ehosti,
    Kaiken kasvanto-ikäni,
    Lapsi-puolen polveani."
      "Enkä tuota ennen luullut,
    Enkä uskonut ikänä,
    En mä luullut luopuvani,
    Uskonut eroavani
    Tämän linnan liepeheltä,
    Tämän harjun hartiolta;
    Jo nyt luulen, jotta luovun,
    Jopa uskon ja eroan,
    Ero- on tuopit tyhjettynä,
    Ero- juotuna oluet,
    Kohta korjat kännettynä
    Päin ulos, perin tupahan,
    Lappein ison latohon,
    Kaiten katja-huonehesen."
      "Millä nyt erotessani,
    Lähtiessäni katala,
    Millä maksan maammon maion
    Sekä taattoni hyvyyen,
    Millä veikon armauen,
    Mielisiivot siskoseni?"
      "Kiitän mä iso sinua
    Entisistäni eloista,
    Murkinoista muinaisista,
    Parahimmista paloista."
      "Kiitän mä emo sinua
    Nuorna tuuviteltuasi,
    Pienoisna pieltyäsi,
    Rinnoin ruokkieltuasi."
      "Vielä kiitän veikkoseni,
    Veikkoseni, siskoseni,
    Kostelen koko perehen,
    Kaikki kasvin-kumppalini,
    Joien joukossa elelin,
    Kasvoin kanssa kasvin-aian."
      "Ellös nyt hyvä isoni,
    EIlös ehtoinen emoni,
    Tahi mun sukuni suuri.
    Heimokuntani heleä,
    Tuosta huolelle ruvetko,
    Saako suurelle surulle,
    Jos menenki muille maille,
    Kulkenen johon kuhunki!
    Paistanevi luojan päivä,
    Kuu luojan kumottanevi,
    Tähet taivon välkkynevi,
    Otava ojentunevi
    Ilmassa etempänäki,
    Maailmassa muuallaki.
    Ei yksin ison pihoilla,
    Näillä kasvin-kartanoilla."
      "Lähen nyt tästä kuin lähenki,
    Tästä kullasta koista,
    Ison saamasta salista,
    Äitin kesti-kellarista;
    Heitän suoni, heitän maani,
    Heitän heinikko-pihani,
    Heitän valkeat veteni,
    Heitän hiekka-rantaseni
    Kylpeä kylän akoille,
    Pasikoia paimenille."
      "Heitän suot sorehtijoille,
    Maat heitän maleksijoille,
    Lepikot lepeäjille,
    Kanervikot kaahlajille,
    Aita-vieret astujille,
    Kujavarret kulkijoille
    Pihat pitkin juoksijoille,
    Seinä-vieret seisojille,
    Silta-lauat siivojille,
    Lattiat lakasijoille,
    Pellot heitän peuran juosta,
    Salot ilveksen samota,
    Ahot hanhien asua,
    Lehot lintujen levätä."
      "Lähen tästä kuin lähenki
    Toisen lähtijän keralla,
    Syksyisen yön sylihin,
    Keväisen kierän päälle,
    Jott' ei jälki jäällä tunnu,
    Jalan isku iljangolla,
    Hangella hamosen toimi,
    Helman hiepsintä lumella."
      "Sitte toiste tultuani,
    Kotihini käytyäni
    Eipä äiti ääntä kuulle,
    Iso ei itkua tajunne,
    Jos ma kulmilla kujerran,
    Pää-laella laulattelen,
    Jo on nousnut nuori nurmi,
    Kasvanut kataja-pehko
    Iholle imettäjäni,
    Kasvopäille kantajani."
      "Minun toiste tullessani
    Näille pitkille pihoille
    Muut ei tuntene minua,
    Kun ne kaksi kappaletta:
    Alimmainen aian vitsa,
    Perimmäinen pellon seiväs,
    Nuo on piennä pistämäni,
    Neitona vitsastamani."
      "Emoni mahonen lehmä,
    Minun nuorna juottamani,
    Vasikkana vaalimani
    Ammoa rikottelevi
    Pitkillä piha-rikoilla,
    Talvisilla tanterilla,
    Tuo minua tuntenevi
    Kotoiseksi tyttäreksi."
      "Isonen iki-oronen,
    Minun piennä syöttämäni
    Neitona apattamani
    Hirnua rikottelevi
    Pitkillä piha-rikoilla
    Talvisilla tanterilla,
    Tuntenevi tuo minua
    Kotoiseksi tyttäreksi."
      "Veikkoni ikuinen koira,
    Minun lasna syöttämäni,
    Neitona opastamani
    Haukkua rikottelevi
    Pitkillä piha-rikoilla,
    Talvisilla tanterilla,
    Tuo minua tuntenevi
    Kotoiseksi tyttäreksi."
      "Muut ne ei minua tunne
    Kotihini tultuani,
    Vaikk' on vanhat valkameni,
    Entiset elo-siani,
    Sioillansa siika-salmet,
    Asemillansa apajat."
      "Jää nyt pirtti terveheksi,
    Pirtti lauta-kattonesi,
    Hyvä on toiste tullakseni.
    Kaunis kaaputellakseni!"
      "Jää nyt sintsi terveheksi,
    Sintsi lauta-siltanesi,
    Hyvä on toiste tullakseni,
    Kaunis kaaputellakseni!"
      "Jääpä piha terveheksi,
    Piha pihlajaisinesi,
    Hyvä on toiste tullakseni,
    Kaunis kaaputellakseni!"
      "Jätän kaikki terveheksi,
    Maat ja metsät marjoinensa,
    Kuja-vieret kukkinensa,
    Kankahat kanervinensa,
    Järvet saoin saarinensa,
    Syvät salmet siikoinensa,
    Hyvät kummut kuusinensa,
    Korpinotkot koivuinensa!"
      Silloin seppo Ilmarinen
    Koppoi neien korjahansa,
    Iski virkkua vitsalla,
    Sanan virkkoi, noin nimesi:
    "Jää hyvästi järven rannat,
    Järven rannat, pellon penkat,
    Kaikki mäntyset mäellä,
    Puut pitkät petäjikössä,
    Tuomikko tuvan takana
    Katajikko kaivotiellä,
    Kaikki maassa marjan varret,
    Marjan varret, heinän korret,
    Pajupehkot, kuusen juuret,
    Lepän lehvät, koivun kuoret!"
      Siinä seppo Ilmarinen
    Läksi Pohjolan pihoilta;
    Jäivät lapset laulamahan,
    Lapset lauloi, jotta lausui:
    "Lenti tänne musta lintu,
    Läpi korven koikutteli,
    Suostutteli meiltä sorsan,
    Maanitteli meiltä marjan,
    Otti tuo omenan meiltä,
    Vietteli ve'en kalasen,
    Petti pienillä rahoilla,
    Hopeilla houkutteli:
    Ken nyt vie ve'elle meitä,
    Ken joelle juohattavi?
    Saapi saavit seistäksensä,
    Kolataksensa korennot,
    Olla sillat siivomatta,
    Lattiat lakaisemalta,
    Pinttyä pikarin laiat,
    Tuopin korvat tummentua!"
      Itse seppo Ilmarinen
    Nuoren neitonsa keralla
    Ajoa kahuttelevi
    Noita pohjan rannikoita
    Simasalmien sivutse,
    Hietaharjun hartioitse,
    Somer soitti, hiekka helkki,
    Reki vieri, tie vilisi,
    Rahe rautainen ramasi,
    Jalas koivuinen kolasi,
    Kapia patvinen pasasi,
    Vemmel tuominen tutasi,
    Vinkui vitsaiset saverkot,
    Vapoi vaski-renkahaiset
    Juostessa hyvän hevoisen,
    Hyvän laukin laukatessa.
      Ajoi päivän, tuosta toisen,
    Ajoi kohta kolmannenki,
    Käsi ohjassa orosen,
    Toinen neien kainalossa,
    Jalka laialla rekosen,
    Jalka toinen viltin alla.
      Virkku juoksi, matka joutui,
    Päivä vieri, tie lyheni,
    Päivänäpä kolmantena
    Aletessa aurinkoisen
    Jo sepon koti näkyvi,
    Tuvat ilman tuulottavi,
    Noki nousi nuoraisena,
    Savu paksuna pakeni,
    Tuprusi savu tuvasta,
    Ylös pilvihin kohosi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Pääskyisen Pakinat - Kertomia kiehkurainen Suomen kieltä oppivaisten hytödyksi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.