Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ekkehard - Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta
Author: Scheffel, Joseph Viktor von
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ekkehard - Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta" ***


EKKEHARD

Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta

Kirj.

JOSEPH VICTOR VON SCHEFFEL

175:nnestä saksalaisesta painoksesta suomentanut O. A. Joutsen



WSOY, Porvoo, 1901.



TEKIJÄN ESIPUHEESTA.


Tämä kirja on sepitetty siinä hyvässä uskossa, ettei historiankirjoitus
eikä runous kumpikaan kärsi siitä mitään haittaa, että ne solmivat
keskenään sydämmellisen ystävyyden ja liittyvät yhteiseen työhön.

Jo vuosikymmeniä ovat esi-isiemme jälkeenjättämät historialliset
muistomerkit olleet kaikenpuolisen tutkimuksen esineinä; parvi ahkeria
myyriä on kaivanut keskiajan maaperää joka suuntaan ja uutteran
kaivamisensa tuloksena tuonut päivän valoon sellaisen joukon vanhoja
aineksia, että kokoojat itsekin siitä usein joutuvat ihmeisiinsä; kaunis
ja aivan omintakeinen kirjallisuus, taaja joukko muistomerkkejä kuvaavan
taiteen alalta, omalle perustalleen orgaanisesti rakennettu valtiollinen
ja yhteiskunnallinen elämä makaavat hajallaan edessämme. Ja kuitenkin on
kaikkien näihin pyrintöihin uhrautuneiden hyvien voimien tuskin
onnistunut levittää laajempiinkin piireihin iloa historian oikeasta
ymmärtämisestä; heidän lukemattomat nidoksensa seisovat rauhallisesti
kirjastojemme hyllyillä, siellä täällä on niiden päälle kutoutunut
lupaavalta näyttävää hämähäkinkinaa, eikä puutu tomuakaan, joka
säälimättömästi kaikki peittää, -- niin että ei tunnu aivan
mahdottomalta sekään ajatus, että kaikki nämä muinaissaksalaiset
muistomerkit, jotka vasta ovat päivän valoon manatut, jonakin aamuna
kukon kiekuessa jälleen ovat vaipuneet unhotuksen sorakasoihin ja
tuhkakumpuihin, kuten tarinan kummitteleva luostari meressä, josta vain
hiljaa kilahteleva kellonen antaa heikon viestin syvältä aaltojen alta.

Tässä ei ole paikka ruveta tutkimaan, miten suuressa määrässä syy tähän
seikkaan on etsittävä tieteellisyytemme metoodista ja harjoituksesta.

Muinaisaikaisten aineksien kokoaminen voi, kuten kultajyvästenkin
kokoaminen, muuttua intohimoksi, joka kantaa ja haravoi kokoon
päämääränään ainoastaan kokoaminen, ja aivan unhottaa, että saatu
metalli on myöskin puhdistettava, sulatettava ja hyödyksi käytettävä.
Sillä mitä muuten saavutetaan?

Ikuinen istuminen raaka-aineen ääressä, arvollisen ja arvottoman yhtä
tärkeänä pitäminen, kammo saada aikaan mitään valmista, koska sieltä
täältä ehkä vielä voisi saada hitusen lisää, joka antaisi aihetta
uudenlaiseen selitykseen, ja yleensä -- oppineiden kirjallisuutta
oppineita varten, jonka kansan enemmistö kylmänä sivuuttaa, kiittäen
silmä sinistä taivasta kohti luojaansa siitä hyvästä, ettei sen tarvitse
tästä mitään lukea.

Tämän kirjan tekijä harhaili kerran päivänpaisteisina nuoruudenpäivinään
eräiden ystäväin parissa Rooman Campagnalla. Siellä he sattuivat
löytämään vanhan hautakammion rauniot. Soran ja sirpaleitten alla,
harmaanvihreän akanthuksen peittämänä, oli siinä joukko hajallaan olevia
mosaiikkikiviä, jotka ennen komeana kuva- ja ornamenttiteoksena olivat
koristaneet hautakammion lattiata. Syntyi vilkas keskustelu siitä, mitä
kaikki nämä irtonaiset, siellä täällä viruvat kivisirpaleet olivat
alkuaan yhdessä ollessaan esittäneet. Muuan meistä, joka oli
muinaistutkija, piti kivipalasia aurinkoa vasten ja tutki, olivatko ne
mustaa vai valkeaa marmoria; eräs toinen, joka rasitti itseään
historiantutkimuksella, puheli kauvan ja oppineesti vanhojen
roomalaisten hautamerkeistä; -- sill'aikaa oli kolmas vaitonaisena
istunut muurinrauniolla ja piirustanut harjoitelmavihkoonsa komean
nelivaljakon korskuvine orhiineen ja kilpa-ajajineen ja paljon kauniita
joonialaisia ornamentteja ympärille. Hän oli lattian nurkassa havainnut
miltei huomaamattoman jäännöksen vanhasta kuvasta: hevosten jalkoja ja
kappaleen vaununpyörää; silloin esiytyi koko kuva selvänä hänen
sielussaan, ja reippain piirtein hän sen kuvasi, toisten sillä aikaa
sanoja tuhlatessa...

Tässä tilaisuudessa pääsin jossakin määrin selville kysymyksestä, miten
menneisyyttä on menestyksellä historiallisesti elähytettävä. Mutta
menestyksellä tosin vain silloin, kun taiteellisesti elähyttävältä
mielikuvitukselta ei rajoiteta sen oikeuksia, kun se, joka vanhoja
luurankoja kaivaa maasta, samalla myöskin puhalluksellaan luo niihin
elävän hengen, niin että ne kohoavat jalkeilleen ja voimakkain askelein
vaeltavat kuolemasta elämään.

Tässä merkityksessä voi historiallinen romaani olla samaa, mitä kansojen
kukoistavana nuoruudenaikana oli eepillinen runous: kappale kansallista
historiaa taiteilijan laatimassa kehyksessä, jonka sisään tämä varmoin
piirtein kuvaa sarjan haamuja ja väkevässä valaistuksessa kulettaa ne
ohitsemme, -- että siis yksilön elämään ja taisteluihin ja kärsimyksiin
samalla sisältyy kuin peilikuvaan koko aikakauden historia.

Historiallisten tutkimusten perustalla kehräten kokoon, mitä
aikakaudessa oli kaunista ja esittämisen arvoista, voinee romaani
myöskin vaatia, että se tunnustetaan historian tasa-arvoiseksi veljeksi;
ja ken olkapäitään kohottaen tahtoisi työntää sen muka mielivaltaisen ja
vääristelevän oikun tuotteena takaisin, lohduttakoon se itseään sillä,
että historia, semmoisena kuin sitä meillä Saksassa on tapana
kirjoittaa, on samaten vain tavanmukainen sekoitus oikeata ja väärää,
joka on käynyt vain liian raskaaksi uskaltaakseen runouden tavoin
leikkien täyttää aukkopaikkojaan.

Jolleivät kaikki merkit petä, on aikamme keskellä omituista
puhdistumisprosessia.

Kaikilla aloilla lausutaan se huomio, että ajattelumme ja tuntemisemme
ovat sanomattomasti kärsineet abstraktsioonin ja fraassin ollessa
herrana. Monella taholla varustellaan palaamaan kuluneisuudesta,
värittömyydestä ja käsitteellisyydestä todelliseen, värihohtoiseen ja
aistimilla tajuttavaan maailmaan; hengen laiskasta itsetutkimuksesta
vetäydytään takaisin elämään ja olevaisuuteen; määritelmien ja kaavojen
sijalle astuu luonnontieteellinen analyysi, arvostelemisen sijalle luova
toiminta; ja lastenlastemme eläessä tulee ehkä vielä sellainenkin aika,
jolloin monesta nykyisen tietämyksen suurmiehestä puhutaan samanlaisella
hymyilevällä kunnioituksella, jolla vedenpaisumuksen takaisista
jättiläishirviöistä kerrotaan, ja jolloin raakalaisen nimeä saamatta
tohtii väittää, että ruukullisessa vanhaa viiniä on yhtä paljon järkeä
kuin monessa laajassa nidoksessa muodollista viisautta.

Iloisen, hilpeän, runouden kirkastaman katsantokannan palauttamiseksi
tämäkin teos on tarkoitettu osaltaan vaikuttamaan, nimenomaan Saksan
menneisyyden alalla.

Niiden lukemattomain aarteiden joukossa, joita Pertzin julkaiseman
"_Monumenta Germaniaen_" isot nidokset sisältävät, loistavat helminauhan
tavoin Sankt Gallenin luostarikertomukset, joita munkki Ratpert alkoi
sepittää ja Ekkehard nuorempi (eli erotukseksi luostarin kolmesta muusta
samannimisestä jäsenestä "neljänneksi" nimitetty) jatkoi aina 10:nnen
vuosisadan loppuun asti. Ken vaivaloisesti on penkonut muiden luostarien
moninkertaisesti mehuttomat ja kuivat aikakirjat lävitse, se
mielihyvällä ja sisällisellä tyydytyksellä viipyy näissä
muistiinpanoissa. Niihin on, huolimatta kaikesta avuttomuudestaan,
kuvattu karkein vaan selvin piirtein taaja joukko miellyttäviä,
vanhempain aikalaisten kertomusten ja silminnäkijäin todistusten mukaan
kerrottuja juttuja, henkilöitä ja tapahtumia; paljon itsetiedotonta
runoutta, avosydämmistä ja reipasta maailmankatsomusta ja lapsellista
raikkautta, joka kertomukselle joka kohdassa antaa todellisuuden leiman,
silloinkin, kun henkilöitä ja aikamääriä on hiukan kevytmielisesti
pidelty, eikä kouraantuntuva anakronismi ollenkaan huolestuta kertojaa.

Sitä nimenomaan tarkoittamatta vievät nämä kuvaukset meidät samalla
luostarimuurien yli ja maalaavat silmiemme eteen luonnontuorein värin
elämän ja riennot, sivistyksen ja tavat silloisessa Alemanniassa.

Silloin vallitsi hupainen ja jokaista, ken rajua, hiomatonta ja tervettä
voimaa pitää suuremmassa arvossa kuin liehakoitsevaa nopsuutta,
kerrassaan miellyttävä aika lounais Saksassa. Kirkon ja valtion alut
olivat huomattavina melkoisen, vaan siltä hauskan yhteiskunnallisen
raakuuden rinnalla; kaikelle myöhemmälle kehitykselle tuhoa tuottava
läänityslaitos uinaili vielä lapsuuden viattomuudessa; ei mitään
vallatonta, pöyhkeilevää ja henkisesti heikkoa ritarisäätyä, vaan kyllä
rehellisiä, karkeakätisiä veikkoja, joiden koko yhteiskunnallinen
vuorovaikutus supistui useinkin vaan varsin laajalle kehitettyyn
suunpurkaus- ja väkivaltaisuussysteemiin, mutta joilla karkea pinta
salasi terveen, kaikelle jalolle herkän ytimen; oppineita, jotka
aamuisin käänsivät Aristotelesta ja iltaisin lähtivät virkistyksekseen
sudenpyynnille; ylhäisiä naisia, jotka ovat innostuneet klassillisiin
opinnoihin; talonpoikia, joiden sydämmissä esi-isien pakanuus rauhassa
rehottaa, uuden uskon rinnalla; -- kaikkialla alkuperäisiä, väkeviä
olosuhteita, joita ilman mitään ratsionalistista närkästystä ihailee
yksin niiden paholais- ja peikkojenuskonkin ohessa. Tosin vallitsi
valtiollinen hajanaisuus ja välinpitämättömyys valtakuntaa kohtaan,
jonka pääsija oli siirtynyt Saksiin, mutta sen sijaan oli yllin kyllin
reipasta miehenmieltä, joka onnettomuuksien sattuessa terästi yksin
munkitkin luostareissaan vaihtamaan psaltarin miekkaan ja lähtemään
Unkarin aroilta tulevia hävittäjiä vastaan; -- huolimatta runsaista
tilaisuuksista raaistumiseen tavataan vanhojen kirjailijain innokkaaseen
tutkimiseen kohdistettua tieteellisyyttä, joka suurissa
luostarikouluissa sai uutteria harrastajia ja humaanisissa
harrastuksissaan muistuttaa 16:nnen vuosisadan paraita aikoja, kuvaavien
taiteiden hiljaista orastamista, silloin tällöin salaman tavoin
esiytyviä suuria henkiä, leventelevästä oppineisuudesta vapaata
runoiluhalua ja kansallisten ainesten mieluista hoitoa, vaikka tosin
enimmäkseen muukalaisessa puvussa.

Ei siis ihmettä, että tämän kirjan tekijälle, kun hän toisessa
tarkoituksessa tutkiessaan keskiajan alkukausia tutustui tähän
ajanjaksoon, kävi kuten miehelle, joka kauvan kulettuaan tylyn maakunnan
halki sattuu löytämään majatalon, joka on kodikas ja keittiön ja
kellarin puolesta hyvin varustettu, tarjoo akkunoistaan miellyttäviä
näköaloja ja alttiisti myöntää kaikkea mitä hänen sydämmensä halajaa.

Hän rupeaa majoittumaan mukavasti ja tehden retkiä ympäristöön
perehtymään mahdollisimman täydellisesti paikkakuntaan ja sen
asukkaihin.

Mutta runoilijaa tapaa omituinen kohtalo, jos hän tarkoin tutustuu
menneisyyteen.

Missä toiset, joiden vereen luonto on sekottanut tieteellistä
lusikkavettä, korjaavat työnsä tuloksena paljon yleisiä lauselmia ja
opettavaisia johtopäätöksiä, siinä kohoaa hänen eteensä haamuja, ensin
häilyvän usvan peittämiä, sitte kirkkaita ja läpinäkyviä; ne katselevat
häneen pyytävästi ja tanssivat sydänyön aikana hänen ympärillään,
sanoen: Tihennä meidät!

Niin kävi tässäkin. Noiden luostarikertomusten lapsellisista
latinaisista riveistä kasvoi ilmaan Sankt Gallenin luostarin torneja ja
muureja; monet kunnianarvoiset harmajapäät kävelivät edestakaisin sen
ristikäytävissä; vanhojen käsikirjoitusten takana istuivat ne, jotka ne
muinoin olivat kirjoittaneet; luostarikoululaiset teuhasivat pihalla,
messut kaikuivat kuorista ja vartijan torventoitotus tornista. Mutta
edellä muita ilmestyi sen ylevän rouvan loistava haamu, joka viekotteli
mukaansa P. Galluksen luostarirauhasta nuoren opettajan, valmistaakseen
kaikukivikallioillaan Bodenjärven rannalla henkevän hoidon
klassillisille runoilijoille. Luostarikronikan yksinkertainen tarina
tuosta Virgiliukselle pyhitetystä hiljaisesta kotielämästä on jo
yksinään palanen niin kaunista ja todellista runoutta, että sen
vertaista harvoin ihmisten seassa tapaa.

Mutta ketä sellaiset olennot kiusaavat, sen ei auta muuta kuin manata ne
luotaan. Enkä suotta olekaan vanhoista kertomuksista lukenut, kuinka
Notker änkyttäjä kerran kävi samanlaisten näkyjen kimppuun: hän sieppasi
mukuraisen pähkinäpuusauvansa ja huimi sillä rohkeasti pahoja henkiä,
kunnes ne lauloivat hänelle kauneimmat laulunsa.

Sen vuoksi minäkin tartuin lyömäaseeseeni, teräskynääni, sanoin eräänä
aamuna jäähyväiset paksuille nidoksille ja läksin matkaamaan sitä maata,
jota kerran Hadwig herttuatar ja hänen aikalaisensa olivat polkeneet;
istuin pyhän Galluksen kunnianarvoisessa kirjastossa, kulin keinuvassa
venosessa yli Bodenjärven, sukelsin Hohentwielin juurella humisevaan
vanhaan lehmustoon, missä nyt kelpo schwaabilainen kylävouti vartioi
vanhan varustuksen raunioita, ja kiipesin viimein Sänti-alpin
sinertävälle huipulle, missä tunturikappeli rohkeasti kuin kotkanpesä
silmäilee alas viherjöivään Appenzellin laaksoon. Siellä muinaisen
schwaabilaismeren kaltailla kulkien, sielu täynnä menneitten sukupolvien
elämää ja sydämmen riemastuessa lämpimästä päivänpaisteesta ja
voimakkaasta vuori-ilmasta, suunnittelin tämän kertomuksen ja
kirjoitinkin sen suurimmaksi osaksi.

Voinee kyllä joku huomauttaa, että eräät siinä lausutut seikat eivät
perustu omantunnonmukaisiin tutkimuksiin sivistyshistorian alalla, kun
henkilöitä ja vuosilukuja, ehkäpä vuosikymmeniäkin on siinä jonkun
verran lykätty toistensa väliin. Mutta runoilija voi teoksensa sisäisen
yhtenäisyyden kannalta sallia itselleen paljon sellaista, joka ankaralle
historiankirjoittajalle luettaisiin virheeksi. Sanoopa itse voittamaton
Macaulaykia: Mielelläni kärsin sen syytöksen, etten ole aina pysynyt
historian arvokkaassa korkeudessa, jos minun vain siten onnistuu esittää
yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisille tarkka kuva heidän
esi-isiensä elämästä. -- -- --

Heidelbergissa, helmikuulla 1855.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Hadwig, Schwaabin herttuatar.


Elettiin ajassa liki tuhat vuotta takaperin. Maailma ei vielä tuntenut
ruutia eikä kirjapainotaitoa.

Hegaun päällä lepäsi taivas surullisena, lyijynraskaana. Kuitenkaan ei
siitä synkeydestä, joka kuten tunnettu rasitti koko keskiaikaa, ollut
erityisesti mitään huomattavana. Bodenjärveltä päin keinuivat usvat
Riesin[1] yli ja peittivät maan ja kansan. Myöskin Radolfszellin nuoren
herranhuoneen torni oli sumujen peittämä, mutta aamukellosen ääni oli
hilpeästi helähtänyt usvameren halki, kuten viisaan miehen sana
kajahtaa tyhmien sumuisen lörpötyksen halki.

Se on kaunis palanen Saksanmaata, mikä siellä Schwarzwaldin ja
schwaabilaismeren välillä kohoaa. Ken ei väärää vertausta aivan niin
sanalleen ymmärrä, se muistakoon runoilijan säkeet:

    Maa alemannein tää on lumivuoriotsainen,
    Ja Bodensee sen silmä on taivaansininen,
    Ja peitoin kultatähkät sen kutrit muodostavat --
    Siin' saksalaiset kasvot sun etees aukeavat.

-- vaikka tosin tämän kuvan jatkaminen veisi siihen, että ylistäisi
Hegauer-vuoristoa näiden kasvojen nenäksi.

Synkkänä piirteli korkean Twielin huippu kaikukivikallioineen pilviä.
Muistomerkkeinä vanhan maaemomme myrskyisestä esihistoriasta seisovat
nuo järeät keilamaiset kukkulat laaksossa, jossa ennen, kuten nykyisessä
järvenuomassa, lainehtivat viljavat aallot. Kaloista ja kalalokeista
lienee se ollut merkillinen päivä, jolloin syvyyksissä pauhasi ja sihisi
ja maakuoreen puhkaisemistaan raoista ulosvirtaavat basalttiaallot
hehkuvina raivasivat itselleen uran vedenpinnan yli. Mutta siitä on jo
aika kauvan. Ruoho on jo kasvanut niiden kärsimyksien päälle, jotka
tuossa mullistuksessa säälittä saivat surmansa; ainoastaan kukkulat
seisovat yhä jälellä, erillään naapureistaan, -- yksinäisinä ja
uhkamielisinä kuten kaikki ne, jotka tulikipuna sydämmessään murskaavat
tiellä olevat rajat; ja kivi niissä kilahtaa, kuin olisi niissä säilynyt
muisto hilpeästä nuoruudenajasta, jolloin ne ensi kerran riemuiten
riensivät ihailemaan luomisen loistoa.

Niinä aikoina, jolloin kertomuksemme alkaa, kantoi korkea Twiel
niskoillaan jo torneja ja muureja, kokonaisen lujan linnan. Siinä oli
aikoinaan asunut Burkhard herra, Schwaabin herttua. Hän oli ollut ankara
soturi ja käynyt paljon tappeluita; keisarin viholliset olivat olleet
hänenkin vihollisiaan, ja paitsi sitä oli kyllä muutenkin aina työtä:
milloin Italiassa oli rauhallista, alkoivat normannilaiset
hyökkäyksensä, ja kun ne oli torjuttu takaisin, tuli ehkä Unkarista
joitakin joukkioita, taikka rupesi piispoista joku kopeaksi tai veti
kreiveistä joku vastakynää; -- niinpä olikin Burkhard herra eläessään
istunut kauvemman aikaa satulassa kuin nojatuolissa. Ja sen vuoksi
myöskin ymmärtää, ettei yleinen mielipide ollut hänelle vallan lempeä.

Schwaabissa sanottiin hänen hallitustaan tyrannilliseksi, ja kaukaisessa
Saksissa kirjoittivat munkit kronikoihinsa, että semmoista sodankävijää
tuskin voi sietää.

Ennenkuin Burkhard herra oli lähtenyt isiensä luo, oli hän vielä ottanut
itselleen puolison. Se oli nuori Hadwig rouva, Baijerin herttuan tytär.
Mutta mailleen menevän elämän iltaruskossa näyttää aamutähti valjulta.
Tällä on luonnollinen syynsä. Niinpä olikin Hadwig rouva ottanut
Schwaabin vanhan herttuan vain isänsä tahdosta, oli häntä myöskin
hoitanut ja palvellut niinkuin harmaapäätä tulee, mutta kun vanhus
kuoli, ei häneltä sen vuoksi sydän murtunut.

Sitte hautasi hän vainajan hänen isiensä hautaan ja antoi pystyttää
harmaasta hietakivestä hänelle hautapatsaan ja virittää ikuisesti
palavan lampun haudan yli; tuli hän myöskin jonkun kerran haudalle
rukoilemaan, vaan ei liian usein.

Sen jälkeen istui Hadwig rouva yksinään Hohentwielin linnassa; hänelle
olivat jääneet suvun perintötilukset ja monenlaiset oikeudet maassa,
niinkuin tuomarin ja hallitsijan toimet, samatekuin suojelusherruus
Konstanzin arkkihiippakunnan ja järven ympärillä olevain luostarien yli,
ja oli keisari kirjeellä ja sinetillään määrännyt hänen olemaan
valtionhoitajana Schwaabissa, niin kauvan kuin hän pysyi leskisäädyssä.
Nuorella leskellä oli ylevä mielenlaatu ja harvemmin tavattava kaunis
ulkomuoto. Mutta nenä hänellä oli hiukan, tuskin huomattavasti, liian
lyhyt ja tylppö, suloisen suun suunta oli jonkun verran liiaksi
ylöspäin, ja leuka kohosi kasvoista kovin voimakkaana, niin että
sellaista soreata kuoppaa, joka naisen tekee niin miellyttäväksi, ei
hänellä ollut. Ja kellä kasvot ovat täten muodostuneet, sillä on terävän
ymmärryksen ohessa tyly sydän, ja hänen luonteensa on taipuvainen
ankaruuteen. Sen vuoksi herättikin herttuatar punaisista poskistaan
huolimatta monessa alamaisessaan omituista pelkoa ja ahdistusta.

Puheena olevana sumuisena päivänä seisoi Hadwig rouva linnansa salissa
akkunan ääressä ja katseli ulos etäisyyteen. Hän oli puettu
teräsharmaaseen alusvaatteeseen, joka keveissä laskoksissa valui
koruommeltujen sandaalien yli; sen päällä poimutteli polviin asti
ulottuva musta päällysvaate; uumaa kiertävässä vyössä loisti
kallisarvoinen berylli. Kultalangasta kudottu verkko ympäröi hänen
kastanjanruskeata tukkaansa, josta kuitenkin muutamia huolellisesti
käherrettyjä kiharoita leikitteli vapaina valkealla otsalla.

Pienellä marmoripöydällä lähellä akkunaa seisoi omituisen muotoinen,
tummanvihreäksi kiillotettu metalliastia; siinä paloi vierailta mailta
tuotuja hajuaineita, joista kohosi kattoa kohti kierteleviä
hyvänhajuisia valkoisia pilviä. Seinillä riippui kirjavanvärisiä
mattoja.

Sattuu päiviä, jolloin ihminen on tyytymätön kaikkeen, ja vaikka hän
olisi asetettu keskelle paratiisin puutarhaa, ei hänellä sielläkään
olisi hyvä olla. Silloin lentävät ajatukset haluttomina yhdestä asiasta
toiseen, eivätkä tiedä mihin niiden olisi pysähdyttävä, -- jokaisesta
nurkasta irvistää painajainen, ja jos hänellä on tarkka korva, voi hän
kuulla peikkojen nauraa virnistelevän. Maalla sanotaan huonon tuulen
sellaisina päivinä johtuvan tavallisesti siitä, että asianomainen
henkilö on työntänyt ensiksi vasemman jalkansa ulos sängystä, mikä sotii
kaikkea luonnonjärjestystä vastaan.

Herttuattarella oli tänään sellainen päivänsä. Hän tahtoi katsella
akkunasta ulos; silloin puhalsi vieno tuulenhenki sumua hänen
kasvoillensa; se kävi hänelle kiusaksi. Häntä rupesi heti ilkeä yskä
vaivaamaan. Jos auringon paiste olisi välkkynyt maiseman yli, olisi
hänellä ollut sitäkin vastaan muistuttamista.

Kamariherra Spazzo oli astunut huoneeseen ja seisoi kunnioittavassa
asennossa oven suussa. Hän katseli mielihyvällä pukuaan, jonka hän
arvasi varmaan vetävän hallitsijattaren huomion puoleensa, sillä hän oli
tänään pukeutunut kiiltopalttinasta tehtyyn koruompeleiseen paitaan ja
safiirinväriseen, purppuralla neulottuun päällysvaatteeseen, kaikki
uusinta kuosia; vasta eilen oli piispan räätäli tuonut ne mukanaan
Konstanzista.

Fridingenin herran susikoira oli repinyt linnanpaimenelta kaksi
lammasta; siitä arveli Spazzo herra antaa seikkaperäisen kertomuksen ja
kysyä Hadwig rouvan armollista mielipidettä siitä, olisiko asia
ratkaistava sovinnollisesti vahingontekijän omistajan kanssa, vai
pitäisikö häneltä seuraavilla maakuntakäräjillä vaatia sovitussakko.[2]
Hän alotti siis kertomuksensa. Mutta ennenkun hän oli ennättänyt
loppuun, näki hän herttuattaren tekevän liikkeen, jonka merkitys ei
tälle älykkäälle miehelle voinut jäädä epäselväksi. Hän laski näet
oikean käden etusormen ensin otsalleen ja osotti sitte samalla sormella
ovea. Silloin huomasi kamariherra, että hän sai sekä oman päänsä mukaan
miettiä ratkaisun lammasjutussa että mahdollisimman nopeasti poistua
huoneesta. Hän siis kumarsi ja lähti.

Heleällä äänellä huusi nyt Hadwig rouva: "Praxedis!" Ja kun salin
portailta ei heti kuulunut kahinaa, huusi hän entistä terävämmin:
"Praxedis!"

Ei kestänytkään kauvan, kun kutsuttu tulla liihotteli saliin.

Praxedis oli Schwaabin herttuattaren kamarineitonen, syntyperältään
kreikkalainen, -- elävä muisto siitä, että Byzantiumin keisarin
Basilioksen poika kerran oli pyytänyt omakseen Hadwigin kättä.[3]
Tämä oli tuon laulussa ja naisellisessa kätevyydessä taitavan
lapsen lähettänyt monien muiden kalleuksien ohessa saksalaiselle
herttuattarelle ja vastalahjaksi saanut rukkaset. Siihen aikaan voi
lahjoittaa ihmisiä, jopa kaupitakin. Mutta se vallanalaisuus, jossa
kreikkalaisneitonen Schwaabin herttuallisessa hovissa oli, ei suinkaan
ollut varsin raskas.

Praxediksella oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, joista kaksi suurta
tummaa silmää sanomattoman alakuloisesti ja samalla veitikkamaisesti
katseli maailmaan. Tukkansa hän piti palmikoituna otsan ympäri; hän oli
erittäin kaunis.

"Praxedis, missä kottarainen on?" kysyi Hadwig rouva.

"Minä noudan sen tänne", sanoi kreikkalaistyttö. Ja hän toi tuon mustan
veitikan, joka istui niin julkean leveänä häkkinsä ovella, kuin olisi
sen olemassaolollaan ollut täytettävä joku ammottava aukko
maailmankaikkeudessa. Kottarainen oli löytänyt onnensa Hadwigin häissä.
Muuan vanha ilvehtijä ja soittoniekka oli sanomattomalla vaivalla
opettanut sille latinaisen onnittelupätkän; suuri riemu syntyi
hääpöydässä, kun lintu häkkineen nostettiin pöydälle ja se lausui
oppimansa tervehdyksen: Uusi tähti on noussut Schwaabin taivaalle; sen
tähden nimi on Hadwig; eläköön hän! J.n.e.

Mutta kottarainen oli syvällisemmästikin sivistynyt. Se osasi lukea,
paitsi runoansa, myöskin Isämeidän. Muuten oli se uppiniskainen otus ja
osasi olla yhtä oikullinen kuin ikänä itse Schwaabin herttuatar.

Tänään näytti Hadwig rouvalle tulleen mieleen joku muisto menneiltä
ajoilta, koska kottaraisen piti lukea hänelle häätervehdyksensä. Mutta
kottaraisella oli tänään hurskas päivänsä. Kun Praxedis kantoi sen
saliin, huusi se juhlallisesti: "Amen!" Ja kun Hadwig rouva ojensi sille
palasen mesikakkua ja mairitellen kysyi: "Miten olikaan Schwaabin tähden
laita, kottarais-serkku?" -- vastasi se hitaasti: "Elä johdata meitä
kiusaukseen!" Kun herttuatar auttaakseen sen muistia kuiskasi: "Tähden
nimi on Hadwig, eläköön hän!" -- jatkoi kottarainen omaa säveltään,
manaten pontevasti: "Päästä meitä pahasta!"

"Totta totisesti, se tässä vielä puuttuu, että linnutkin tänään rupeavat
hävyttömiksi", huusi Hadwig rouva. "Kissimiiri, missä sinä piilottelet?"
-- ja hän houkutteli esiin mustan linnankissan, jolle kottarainen jo
kauvan oli ollut silmätikkuna; kiiluvin silmin hiipi se nurkastaan
keskilattialle.

Hadwig rouva avasi häkin ja antoi linnun kissan valtaan. Mutta
kottarainen, joka jo tunsi kissan kynnet niskassaan, lehahti lentoon ja
pääsi pakoon akkunanaukeamasta.

Pian näkyi se vain mustana pilkkuna sumun keskeltä.

"Oikeastaan", sanoi Hadwig, "olisin yhtä hyvin voinut pitää sen
häkissäkin. Praxedis, mitä sinä nyt ajattelet?"

"Valtijattareni tekee kaikessa oikein mihin ikinä ryhtyy", vastasi tämä.

"Praxedis", jatkoi Hadwig rouva, "nouda koruni. Minua haluttaa koetella
kultaista rannerengastani."

Praxedis, alati tottelevaisena, meni ja nouti korulippaan. Se oli
taotusta hopeasta; suurin, kömpelöin piirtein oli siihen kuvattu
muutamia kohokuvioita, vapahtaja hyvänä paimenena, Pietari avaimineen ja
Paavali miekkoineen ynnä kaikenlaisia lehtikoristuksia, niin että näytti
siltä kuin olisi sitä aikaisemmin käytetty pyhäinjäännössäiliönä. Sen
oli Burkhard herra hankkinut linnaan, mutta hän ei mielellään puhunut
siitä, sillä hän oli samaan aikaan palannut eräältä sotaretkeltä, jolla
oli pahoin pidellyt muudanta burgundilaista piispaa.

Herttuattaren avattua lippaan kansi, loistivat ja kimaltelivat hänelle
monenlaisella hohteella vastaan punaisella sametilla makaavat korut.
Sellaisia muistoesineitä katsellessa palaa mieleen paljon vanhoja
tapauksia. Myöskin kreikkalaisen prinssin Konstantinoksen kuva lepäsi
siinä, koreasti vaan hengettömästi maalattuna kultapohjalle.

"Praxedis", lausui Hadwig, "mitenhän olisi käynyt, jos olisin mennyt
naimisiin tuon terävänenäisen, valjuposkisen prinssisi kanssa?"

"Valtiattareni", oli Praxediksen vastaus, "varmaan olisi teille hyvin
käynyt."

"Kuulehan", jatkoi Hadwig rouva, "kerro minulle hiukan ikävästä
kotimaastasi; minä kernaasti kuvittelisin mielessäni miltä tuloni
Konstantinoksen kaupunkiin olisi näyttänyt."

"Oi ruhtinattareni", sanoi Praxedis, "kaunis on kotimaani" --
alakuloisesti tähystivät hänen tummat silmänsä sumun peittämään
etäisyyteen -- "ja mokoma surullinen taivas olisi ainakin säästynyt
teiltä Marmorameren rannalla. Ettepä tekään olisi malttanut olla
huudahtamatta hämmästyksestä, kun ylpeällä kaleerilaivalla olisimme
sinne saapuneet: seitsemän tornin ohitse kulettuamme olisi silmäimme
eteen levinnyt ensin hämäränä joukkona palatseja, kupooleja ja kirkkoja,
kaikki hohtavan valkoisesta Prokonnesossaaren marmorista; ylhänä ja
ylpeänä kohoaa meren lilja sinisellä pohjallaan -- yhdellä puolella
tumma kypressimetsikkö, toisella _hagia Sophian_ jättiläiskaaret ja
taustalla Kultaisen sarven avara vuoristo; vastapäätä Aasian puolella
tervehtii teitä toinen kaupunki, ja sinervänkultaisena vyönä kiertää
kaikkea tätä ihanuutta purjeista hohtava meri. -- Oi valtiattareni, en
unessakaan voi täällä Schwaabinmaalla palauttaa mieleeni tämän näyn koko
loistoa.

"Ja sitte, kun aurinko on laskenut ja yö kohoaa kimaltelevain aaltojen
yli ja kuninkaallisen morsiamen kunniaksi kaikkialla lieskaa
sinihohtoinen kreikkalainen tuli, -- silloin kulemme satamaan, jonka
suuri sulkuketju aukeaa morsiuslaivan edessä, soihtujen räiskyessä
rannoilla; tuolla seisoo keisarin henkivartiasto, varjaagit
kaksiteräisine miekkoineen ja sinisilmäiset normannit, täällä patriarkka
lukemattomine pappeineen; kaikkialta kuuluu soittoa ja riemuhuutoja, ja
kuninkaanpoika nuorekkaassa kauneudessaan ottaa morsiamensa vastaan;
Blacharnæn palatsia kohti käy juhlasaatto..."

"Ja kaiken tämän ihanuuden olen laiminlyönyt", sanoi Hadwig rouva
pilkallisesti. "Praxedis, sinun kuvasi ei ole vielä täydellinen. Jo
seuraavana päivänä tulee patriarkka antamaan länsimaiselle kristitylle
ankaraa uskon opetusta: mitä hänen on ajateltava kaikista
kerettiläissuunnista, joita teidän kuivanjärkevällä maapohjallanne
kasvaa kuin piikkiomenia ja hullunruohoja, -- ja mitä munkkien
pyhäinkuvista ja Kalkedonin ja Nikaian kokousten päätöksistä; sitte
saapuu ylikamarirouva ja opettaa tapojen ja liikkeiden lait: noin on
otsa rypistettävä ja näin laahusta kannettava, noin polvistuttava
keisarin jalkoihin ja näin syleiltävä anoppirouvaa, ja tuollainen
kohteliaisuus sanottava tuolle suosikille ja tällainen taivaita
tavotteleva korulause tälle hirviölle: teidän jaloutenne, teidän
kirkkautenne, teidän ylevä ja ihmeellinen korkeutenne! -- Mitä ihmisessä
on elämänhalua ja voimaa, se kuoletetaan, ja herra puolisokin näyttäytyy
olevansa vain kiiltomaalilla sivelty nukke; jonakin päivänä on
vihollinen porttien edessä tai sattuu kruununperillinen olemaan jollakin
tapaa epämieluisa sirkuksen 'sinisille' tai 'vihreille': kapina riehuu
yks kaks kaduilla, ja saksalainen herttuantytär salvataan sokaistuna
luostariin... Mitä silloin hyödyttää häntä, että hänen lapsiansa jo
kehdossa tervehditään nimellä 'kaikkein jaloin korkeutenne?' Praxedis,
kyllä hyvin tiedän, miksi en mennyt Konstantinopoliin."

"Keisari on maailman herra", lausui kreikatar; "mitä hänen iankaikkinen
tahtonsa määrää, se on hyvä ja oikein; niin on minulle opetettu."

"Oletko ehkä sitäkin tullut ajatelleeksi, miten kallis lahja on
ihmiselle olla oma herransa?" "En", vastasi Praxedis.

Kiihkeäksi käynyt keskustelu huvitti herttuatarta. "Minkälaisen
kuvauksen antoi byzantilainen maalarinne kotonaan siitä, kun hänen piti
maalata minun muotokuvani?"

Kreikattarelta näytti kysymys menneen ohi korvien.

"Praxedis", sanoi Hadwig rouva ankarasti, "vastaa minulle!"

Silloin hymähti tyttö sävyisästi ja lausui: "Siitä on jo hyvin pitkä
aika; varsin vähän hyvää puhui teistä herra Mikael Thallelaios.
Kauneimmat värinsä oli hän varustanut mukaansa, niin hän meille kertoi,
ja hienoimman lehtikultansa; te olitte ollut viehättävä lapsi, kun
teidät tuotiin hänen eteensä maalattavaksi, ja se oli herättänyt hänessä
juhlallisen liikutuksen aivan kuten silloin, kun hän maalasi
jumalanäidin kuvaa Athoksen luostariin. Mutta prinsessa Hadwig olikin
suvainnut käännellä silmiään; ja kun hän uskalsi tehdä tämän johdosta
kainon muistutuksen, oli teidän armonne näyttänyt hänelle kieltään ja
pannut kaikki sormensa nenälleen ja miellyttävästi murtaen sanonut
kreikaksi, että tämä oli oikea asento.

"Herra hovimaalari sai tästä aiheen puhua paljon sivistyksen puutteesta
Saksanmaalla ja vannoi pyhän valan, ettei hän ikinä siellä enää maalaisi
yhdenkään ylhäisen neidin kuvaa. Ja keisari Basilios oli hänen
kertomustaan kuullessaan murahtanut suuttuneesti partaansa..."

"Anna hänen majesteettinsa vain murahtaa", sanoi herttuatar. "Ja rukoile
taivasta, että se jokaiselle antaisi sen mitan kärsivällisyyttä, joka
minulta silloin vaadittiin. Minä en vielä ole ollut tilaisuudessa
näkemään apinaa, mutta päättäen siitä, mitä luotettavat miehet ovat
kertoneet, ulottuu Mikko herrasi sukupuu aina noihin luomisen ihmeisiin
asti."

Hän oli puhuessaan pannut käteensä rannerenkaan; sen muodosti kaksi
toistensa ympäri kiertelevää ja toisiansa suutelevaa kruunupäistä
käärmettä. Kun hänelle koristusten joukosta oli myöskin tullut käteen
raskas hopeinen nuoli, piti senkin muuttaa olopaikkaa ahtaasta
vankilastaan lippaan pohjalla: se työnnettiin kultalankaisen hiusverkon
solmujen sisään.

Ikäänkuin nähdäkseen korujensa tekemää vaikutusta astui Hadwig rouva
pitkin askelin huoneen poikki. Hänen käyntinsä oli kopea ja vaativainen.
Mutta sali oli aivan tyhjä, yksin linnankissakin oli hiipinyt
matkoihinsa. Seiniltä puuttui peilejä. Asuinhuoneen sisustus muuten
jätti siihen aikaan paljon toivomisen sijaa.

Praxediksen ajatukset viipyivät vielä äskeisessä kertomuksessa.
"Armollinen herttuatar", sanoi hän, "minun tulee sentään sääli häntä."

"Ketä?"

"Keisarin poikaa. Te olitte ilmestynyt hänelle unessa, niin kertoi hän,
ja teiltä hän odotti koko onneansa. Itkenytkin on hän..."

"Anna kuolleiden levätä", lausui Hadwig rouva harmistuneena. "Ota
mieluummin luutta ja laula minulle tuo kreikkalainen laulunpätkä:

    "Konstantinos, poika parka,
    Konstantinos, itku heitä!"

"Luutta särkyi ja kaikki kielet katkesivat", vastasi tyttö, "silloin kun
armollinen rouva suvaitsi sillä..."

"Viskata Burgundin Boso kreiviä päähän", täydensi herttuatar. "Se ei
ollut hänelle liikaa; miksi hän tuli kutsumattomana Burkhard herran
peijaisiin, minua mukamas lohduttamaan -- mokoma pyhimys! Anna korjata
luutan kielet!

"Sanoppas minulle muuten, kreikkalainen kultasirkkuni, minkä vuoksi
oikeastaan olen tänään pukeutunut juhlakoruihini?"

"Jumala on kaikkitietävä", vastasi kreikatar, "minä en sitä tiedä." Hän
vaikeni. Hadwig rouvakin jäi äänettömäksi. Tuli tuollainen viileä,
sisältörikas äänettömyys, jota tavallisesti seuraa itsetunnustus.
Viimein sanoi herttuatar: "En minäkään sitä tiedä."

Hän loi alakuloisena katseensa maahan ja lausui: "Luulenpa että se
tapahtui ikävästä. Mutta meidän Hohentwielimme onkin aika ikävä pesä --
yksin leskellekin: Praxedis, tiedätkö keinoa ikävän karkottamiseksi?"

"Olen kerran kuullut eräältä viisaalta saarnaajalta", sanoi Praxedis,
"että sitä vastaan on monenlaisia keinoja: nukkuminen, juominen,
matkustaminen, -- paraat kuitenkin ovat paastoaminen ja rukoileminen."

Silloin nojasi Hadwig rouva päänsä liljanvalkeaan käteensä, katseli
kerkeäkielistä kreikkalaistyttöä terävästi ja lausui:

"Huomenna lähdemme matkalle."



TOINEN LUKU.

Pyhän Galluksen opetuslapset.


Seuraavana päivänä kulki herttuatar Praxediksen ja suuren saattueen
seuraamana aamuauringon valjussa valossa Bodenjärven yli. Järvi oli
komean sininen, liput mastoissa lepattelivat iloisesti, eikä laivassa
suinkaan huolet mieliä painaneet. Kukapa olisikaan surullinen
liidellessään kristallikirkasta vedenpintaa pitkin, kun metsien
verhoamat rannat linnoineen tornineen kulkevat hänen ohitsensa,
etäisyydessä häämöttävät lumiset huiput ja valkeiden purjeiden kuvainen
särkyy laineitten hilpeässä leikissä?

Kukaan ei tiennyt minne matka oli. Mutta siihen he olivat tottuneet.

Kun tultiin Rorschachin[4] lahdelman kohdalle, käski herttuatar
poikkeamaan sinne. Laivan rantaan tultua astui hän kaitasta lautaa
myöten maalle. Ja tullimies, joka Italiaan matkustajilta kantoi
läpikulkumaksun, ja markkinoiden järjestysmies ja kaikki keitä tässä
nuoressa satamapaikassa oli, huusivat maanvaltijattarelle karkeilla
äänillään: "Terve herratar! Terve valtiatar!" ja heiluttivat käsissään
mahtavia männynoksia. Tervehtien kulki hän rivien ohi ja käski
kamariherransa viskaamaan kansalle joitakuita hopearahoja, mutta kielsi
kauvan viivyttelemästä. Jo olivat satuloituina ratsut, jotka edeltäkäsin
olivat salaisesti yön aikaan lähetetyt paikalle; kun kaikki istuivat
satulassa, sanoi Hadwig rouva: "Pyhään Gallukseen!" Silloin katselivat
palvelijat kummissaan toisiinsa: Mitä tämä pyhiinvaellus nyt merkinnee?
Mutta vastaamiseen ei ollut aikaa, jo kävi kulku vinhaa vauhtia mäkistä
maata ylöspäin luostaria kohti.

Pyhä Benediktus ja hänen oppilaansa osasivat hyvästi suunnitella
luostariensa aseman. Ylängöillä ja alangoilla, missä vain tapaa
luostarisiirtolan, joka linnoituksen tavoin hallitsee laajaa alaa,
laakson avaimena, toisiaan leikkaavien valtateiden keskuskohtana,
jaloimman viiniviljelyksen turvana, -- voi ohikulkija siitä kenenkään
vastaansanomatta lausua arvelun, että se kuuluu benediktiinimunkeille,
-- tai oikeammin on kuulunut, sillä nykyään on luostareja harvemmassa ja
kapakoita tiheämmässä kuin ennen, mikä seikka riippunee sivistyksen
kasvamisesta.

Myöskin iiriläinen Gallus oli valinnut itselleen oivallisen paikan, kun
hän metsäntuoksua himoiten asettui asumaan keskelle Helveetsian
korpimaata: ylävän laakson, jonka tummat vuorenselänteet erottavat
järven lempeämmästä rantaseudusta; ohitse kohisee kivisiä metsäpuroja ja
sivuilla kohoavat suojelevina jättiläisseininä Alpsteinin lumiset,
pilviin katoavat huiput.

Oli se tosiaan ihmeellinen vetovoima, joka johti noita Albionin ja
Erinin uskontodistajia Germaanian mantereelle. Tarkemmin katsellessa
heille sitä kuitenkaan tuskin voi kovin suureksi ansioksi lukea. "Tapa
lähteä vieraisiin maihin on brittiläisillä jo siinä määrässä muuttunut
luonnoksi, etteivät he muuta voi tehdäkään", kirjoitti jo Kaarle Suuren
päivinä puolueeton Schwaabin mies Walatrid Strabo. He tulivat
nykyajan turistien esi-isinä, ja heidät tunsi jo kaukaa heidän
muukalaistyylisistä matkarepuistaan. Ja monikin takertui ijäkseen tänne
asumaan, vaikka kunnialliset maanasukkaat lienevät pitäneet sitä varsin
tarpeettomana. Mutta suurempi sitkeys, joka on brittiläisen luonteen
pääominaisuus, elämässä koeteltu taito järjestää olonsa kaikkialla
mukavaksi ja kansan salaperäinen kunnioitus kaikkea vierasta kohtaan
antoivat heidän ponnistuksilleen kirkon palveluksessa menestystä.

Toiset ajat, toiset tavat! Nyt rakentavat noiden pyhäin miesten
jälkeläiset sveitsiläisille rautateitä runsaasta sveitsiläisestä
rahasta.

Siitä koruttomasta majasta Steinach-puron varrella, jossa iiriläinen
erakko oli taistellut orjantappurain, karhujen ja kesyttömien
vedenneitojen kanssa, oli paisunut laaja luostari. Uljaana kohosi kirkon
kahdeksankulmainen torni asuinrakennusten paanukattojen joukosta;
kouluhuoneita ja vilja-aittoja, kellareja ja latoja oli rakennettu sen
ympärille, kuuluipa sieltä myllynrattaankin kolinaa, sillä kaikki
elintarpeet olivat valmistettavat aivan luostarin likisyydessä, jottei
munkkien tarvinnut sitä varten kauvaksi lähteä, mikä olisi ollut
vaarallista heidän sielunsa autuudelle. Luja muuri tornineen ja
porttineen ympäröi koko rakennusryhmää, vähemmän koristuksena kuin
turvana, sillä siihen aikaan ei monikaan maan mahtavista kovin tarkoin
seurannut käskyä: Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi huonetta.

Oli jo kulunut ohi puolipäivän aika; laaksossa vallitsi tyyni rauha. P.
Benediktuksen luostarisääntö määrää, että tänä hetkenä on jokaisen
pysyttävä hiljaa vuoteellaan; ja vaikka jäseniä hellyttävästä Italian
puolipäiväauringosta, joka ajaa ihmiset ja eläimet unettaren helmoihin,
ei Alppien tällä puolella ollut suurta haittaa, noudattivat luostarin
asukkaat kuitenkin kuuliaisesti tätä käskyä.

Ainoastaan vartija seisoi kuten aina valppaana ja uskollisena kärpästen
suristessa ympärillään portin päällä olevassa pienessä tornikamarissaan.

Vartijan nimi oli Romeias ja oli hän erinomainen ammatissaan. Nyt kun
hän kuuli kavionpauketta läheisestä petäjiköstä, terotti hän kuuloansa
sille taholle. "Kahdeksan tahi kymmenen ratsastajaa!" sanoi hän hetken
perästä tarkasti kuunneltuaan. Hän antoi laskukalterin naristen painua
portin eteen, veti juoksuhaudan yli vievän sillan ylös ja otti torvensa
seinältä. Ja kun hän näki hiukan hämähäkinverkkoa syntyneen sen sisään,
puhdisti hän sen siitä.

Nyt tulivat matkueen etummaiset ratsastajat näkyviin metsänreunasta.
Silloin sipasi Romeias oikealla kädellään otsaansa ja katseli kummeksien
sinne päin. Hänen tutkimuksensa lopputuloksena oli sana: Naisväkeä! Hän
lausui sen puolittain kysyvästi, puolittain huudahtaen, eikä siitä
kuvastunut erityistä iloa eikä tyytyväisyyttä. Hän pani torven suulleen
ja puhalsi kolmesti. Torvestaan houkutteli hän rämeän, häränmylvinää
muistuttavan äänen, ja puhaltamisesta kävi selvästi ilmi, etteivät
runottaret yhtä vähän kuin sulottaretkaan olleet seisoneet kummeina
Romeiaan kätkyen ääressä Schwarzwaldin Villingenissä.

Ken metsässä on katsellut hiukan ympärilleen, on varmaan huomannut
kuhinan muurahaiskeossa. Siinä on kaikki hyvin järjestettynä, kaikki käy
totuttua laatuaan ja iloitsee liikkeen levollisuudesta; silloin työnnät
sinä keppisi kekoon ja säikytät ensimmäiset tiellesi tulevat: syttyy
yleinen hämminki, kuhina ja sekava yhteenjuoksu -- ja kaiken tämän on
yksi ainoa kepintyönti saanut aikaan. Aivan samalla tapaa vaikutti
Romeiaan torven ääni luostarin hiljaisuudessa.

Kouluhuoneiden akkunat täyttyivät uteliaista nuorista kasvoista, moni
miellyttävä unelma katkesi yksinäisessä munkkikopissa, moni puolittain
valveilla olijan syvämielinen mietelmä samaten; ilkeä Sindolt, joka
tällä hetkellä rakasti lepotuolissaan syventyä Ovidiuksen kiellettyyn
kirjaseen "Rakastamisen taidosta", kääri kiireimmiten pergamenttilehdet
kokoon ja kätki ne ruokopatjaansa säilyyn.

Apotti Cralo hypähti ylös nojatuolistaan ja ojensi käsivarsiaan
kammionsa kattoa kohden; miesparka oli kovin uninen. Jykevällä
kirjoituspöydällä seisoi komea hopeainen vesimalja; siihen pisti hän
sormensa ja siveli tällä silmiään karkottaakseen niistä unen hiuteet.
Sitte astui hän ontuen avonaiselle alttaanille ja katseli alas.

Ja näkemänsä hämmästytti häntä, mutta ei suinkaan miellyttävästi: "Pyhä
Benediktus, ole minulle armollinen, sehän on serkkuni herttuatar!"

Heti vetäsi hän kaapunsa vyöllä kiini, sukasi sen kapean hiustukon
suoraan, mikä hänen kaljulla päälaellaan vielä uljaana rehotti kuin
honka autiolla hiekkakankaalla, pani kaulaansa kultakäädyt, joissa
riippui luostarin sinetti, otti omenapuisen apotinsauvansa, jonka päätä
koristi runsaasti veistelty norsunluinen nuppi, ja astui alas pihalle.

"No, tuleeko siitä mitään?" kuului muuan ratsastajista huutavan portin
ulkopuolella. Apotti käski vartijan kysymään tulijoilta heidän asiataan.
Romeias teki niin.

Nyt puhallettiin ulkopuolella torveen, kamariherra Spazzo ratsasti
airueena portin eteen ja huusi järeällä äänellä:

"Herttuatar ja valtakunnanhoitaja Schwaabinmaalla lausuu Pyhälle
Gallukselle tervehdyksensä. Laskekaat sisään!"

Apotti huokasi hiljaa. Hän nousi Romeiaan torniin; sauvaansa nojaten hän
antoi portin ulkopuolella seisoville siunauksensa ja lausui:

"Pyhän Galluksen nimessä kiittää arvottomin hänen opetuslapsistaan
armollisesta tervehdyksestä. Mutta hänen luostarinsa ei ole mikään
arkki, johon kaikenlaisilla eläväisillä, puhtailla ja saastaisilla,
miehenpuolilla ja vaimonpuolilla, olisi vapaa pääsy. Sen vuoksi en voi
laskea teitä sisään, vaikka tosin se tapahtuu murheellisella sydämmellä.
Apotin on tuomiopäivänä tehtävä tili hänen huostaansa uskotuista
sieluista. Naisen läsnäolo, vaikka se olisikin jaloin maan naisista,
sekä tämän maailman lasten vallaton leikinteko olisi liian suuri kiusaus
niille, joiden ennen kaikkea on etsittävä Jumalan valtakuntaa ja hänen
vanhurskauttaan. Elkää siis raskauttako paimenen omaatuntoa, joka
lammastensa parasta katsoo. Kanooninen asetus sulkee teiltä portin.
Armolliselle rouvalle ovat kyllä Trogenissa tahi Rorschachissa luostarin
maakartanot vapaat käytettäviksi..."

Hadwig rouva oli jo kauvan kärsimättömänä istunut satulassaan. Nyt
sipasi hän ratsupiiskalla valkeata juoksijataan, niin että se vauhkona
hyppeli, ja huusi naurusuin: "Säästele syitäsi, Cralo serkku; minä
tahdon nähdä luostarin!"

Alakuloisesti lausui apotti: "Voi heitä, joiden kautta pahennus
maailmaan tulee! Parempi olisi, että myllynkivi heidän kaulaansa..."

Mutta hän ei päässyt varotuksensa päähän. Hadwig rouva muutti äänensä
sävyä. "Herra apotti, Schwaabin herttuattaren _täytyy_ päästä näkemään
luostarianne!" sanoi hän tuimasti.

Silloin kävi apottiparalle selväksi, että enemmästä vastustelemisesta
tulisi vain vaaraa luostarin turvallisuudelle. Mutta vielä taisteli
hänen omatuntonsa vastaan. Jos joku epätoivoisessa asemassa oleva ei
itse kykene keksimään keinoa siitä selviytyäkseen, tekee hänelle hyvää
saada kuulla muiden hyviä neuvoja; se vähentää vastuunalaisuutta ja
turvaa oman selän.

Sen vuoksi huusi Cralo nyt alhaalla olijoille: "Koska itsepintaisesti
pysytte vaatimuksessanne, täytyy minun esittää se veljestenneuvostolle.
Siihen asti malttakaa mielenne!" Hän astui takaisin pihan poikki,
sydämmessään hiljaisesti toivoen, että vedenpaisumus taivaasta
hävittäisi sen maantien, joka niin kevytmielisesti oli avustanut tämän
pulman syntymistä. Hänen ontuva käyntinsä oli kiireistä ja
kiihottunutta, eikä ihmettelekään lukiessaan Ekkehardin kronikasta, että
hän liipotteli luostarin käytävässä edestakaisin kuin pääsky myrskyn
edellä.

Viidesti kilahti nyt pääkirkon vieressä oleva P. Othmarin kappelin kello
kutsuen veljiä tuomiosaliin. Yksinäinen ristikäytävä alkoi kuhista
sisäänkulkevista haamuista; vastapäätä kuusikulmaista lisärakennusta,
missä pylväiden kannattaman kaarikaton alla suihkulähde hauskasti
äännellen loiskutti vettään metallimaljakkoon, oli kokouspaikka,
yksinkertainen harmaakivinen holvisali. Tiilikivistä tehdyllä
korotteella seisoi apotin marmorinen, kahdella kömpelötekoisella
leijonanpäällä koristettu istuin, johon veivät portaat. Mielellään
sukelsi silmä synkkien pylväiden lomitse sisemmällä pihalla versovan
puutarhan heleään vihreyteen; ruusuja ja katinnauriita kasvoi siellä; --
luonto armeliaasti pyrkii sinnekin, missä siitä pyritään irtautumaan.

Jyrkästi erosivat myöskin munkkien kaaput ja tummat päällysvaatteet
kiviseinien harmaasta väristä. Äänettömästi astuivat kokoonkutsutut
saliin, ohimennen nyökäten toisilleen päätään tervehdykseksi. Lämmittävä
auringonsäde lankesi kapeasta akkunasta heidän riveihinsä.

Siinä oli kokeneita miehiä, pyhä ja Jumalalle otollinen neuvoskunta.

Tuo hinterä ruumis ja nuo terävät, paastoomisesta ja yövalvonnasta
kalpeat kasvot olivat Notker änkyttäjän; alakuloinen hymy väreili hänen
huulillaan, pitkälliset kieltäytymisharjoitukset olivat temmanneet hänen
henkensä irti koko olevaisuudesta. Aikaisemmin hän oli sepittänyt
kaikenlaisia kauneita säveleitä; nyt oli hän synkkämielinen ja etsi yön
hiljaisuudessa pahoja henkiä taistellakseen heidän kanssaan. P.
Galluksen hautakammiossa oli hän aivan äskettäin saanut pirun kiinni ja
sen niin pehmittänyt, että se surkeasti voivotellen kätkeytyi pimeään
nurkkaan; ja kademielten kertomuksen mukaan oli Notkerin surumielinen
laulu _media vita_'kin tavatonta alkuperää: itse pahuuden isä oli muka
hänelle laulanut sen nahkansa lunastimeksi, kun hän oli tämän kopissaan
kahdenkamppailussa voittanut ja tallannut jalkainsa alle.

Mutta hänen vieressään hymyilivät hyväntahtoiset, rehelliset kasvot
jääharmaan parran sisästä; se oli väkevä Tutilo. Tämä istui mieluimmin
sorvituolinsa ääressä ja sorvasi ja veisteli mitä kauneimpia kuvia
norsunluusta; vielä on tallella kaksoiskuva Marian taivaaseenastumisesta
ja P. Galluksen karhusta, joka todistaa hänen taitavuudestaan. Mutta kun
hänen selkänsä yritti käydä kumaraksi ahkerasta työstä, lähti hän
laulaen susia pyytämään tai etsi kunniallista kahdenkamppailua
virkistyäkseen; hän otteli kernaammin pahojen ihmisten kuin yön
peikkojen kanssa ja sanoi usein Notker ystävälleen: "Joka niin monelle
kristi- ja pakanakunnassa antaa sinimarjan muistoksi kuin minä, voi
tulla toimeen ilman pirujakin."

Myöskin Ratpert saapui paikalle, tuo luostarikoulun kokenut opettaja,
joka aina vastenmielisesti nousi liikkeelle, kun tuomiosalin kello
kutsui hänet historiakirjojensa äärestä. Ylväästi hän kantoi päätään;
hän ja molemmat edelliset olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu,
kolmilehtinen luostariapila, niin erilaiset kuin heidän luonteensa
olivatkin. Tultuaan ystäviensä seurassa sisään, joutui Ratpert seisomaan
vastustajansa, ilkeän Sindoltin viereen; tämä ei ollut häntä
huomaavinaan ja kuiskutti jotakin naapurinsa korvaan. Se oli pieni,
heiveröinen mies, jolla oli pää kuin päästäjäisellä; hän mutisti
happamesti suutaan, sillä Sindolt oli juuri kielinyt hänelle, että
piispa Salomon suureen sanakirjaan[5] oli määritelmään: "_Rabulista_
merkitsee sitä, joka tahtoo väitellä kaikista maailman asioista",
tuntematon käsi lisännyt: "kuten Radolt, ajattelijamme."

Hämärästä salinnurkasta astui esiin Sintram, väsymätön kaunokirjuri,
jonka siroja kynänpiirteitä koko cisalpiininen maailma ihaili. Isoimmat
kooltaan P. Galluksen luostariveljistä olivat skotlantilaiset, jotka
asettuivat oven suuhun, Fortegian ja Failan, Dubslan ja Brendan ja mitä
kaikkia heitä olikaan, -- erottamaton heimolaisjoukko, joka oli
tyytymätön halpaan asemaansa luostarissa. Seisoi siellä vielä
punapartainen Dabduinkin, jota, vaikka hän kantoikin raskasta rautaista
katumuskahletta, ei oltu rovastiksi valittu, vaan sai rangaistukseksi
purevista pilkkavärssyistään kolme vuotta kastella kuivettunutta
kirsikkapuuta luostarin puutarhassa.

Kokoontuneiden joukossa oli vielä Notker lääkäri, joka aivan äskettäin
oli määrännyt apotin ontuvaa säärtä varten sellaisen parannuskeinon,
että sitä oli hierottava kalan-aivoilla ja käärittävä vasta nyletyllä
sudennahalla, jotta tämän lämpö verryttelisi jäykistyneet jäntereet
jälleen suoriksi; häntä kutsuttiin "pippurinjyväksi" ankaruudestaan
luostarikurin käyttämisessä. Ja seisoi siellä Volo, joka ei voinut nähdä
naisia eikä kypsiä hedelmiä, ja eläintarhan perustaja Engelbert ja
Gerhard saarnaaja ja Folkard maalari; ja kukapa heidät kaikki
tunteneekaan, nuo arvoisat mestarit, joita luetellessaan jo lähinnä
seuraava luostarisukupolvi haikeasti tunnusti, että sellaiset miehet
käyvät päivä päivältä yhä harvinaisemmiksi?

Nyt nousi apotti ylävälle kivi-istuimelleen, ja he pitivät keskenään
neuvoa, mitä tehdä. Pulma oli vaikea. Ratpert esitti esimerkkejä
menneiltä ajoilta, miten esimerkiksi suuren keisarin Kaarlen oli
onnistunut päästä sisään luostariin. "Silloin", niin hän lausui,
"otaksuttiin keisarin olevan luostariveljen niin kauvan kun viipyi
seiniemme sisäpuolella, eikä kenkään ollut häntä tuntevinaan; ei
sanallakaan viitattu hänen keisarilliseen arvoonsa tai urostekoihinsa,
eikä osotettu hänelle alamaista kunnioitusta; ja ettei hän siitä
loukkautunut, sitä todistaa suojeluskirje, jonka hän lähtiessään heitti
muurien yli."

Mutta tällä ei oltu ratkaistu sitä arveluttavaa seikkaa, että nyt oli
nainen vaatimassa sisäänpääsyä. Ankarimmat veljistä nurisivat, ja Notker
"pippurinjyvä" lausui: "Hän on tuon suuren maanhävittäjän ja
luostarinraiskaajan leski, joka vei kallisarvoisen kalkkimme sotaverona,
pilkaten sanoen: 'Jumala ei syö eikä juo, mitäpä hän kultaisilla
astioilla tekee?' -- Sulkekaa vain portti häneltä!"

Mutta sekään ei ollut apotin mieleen. Hän halusi lievempää keinoa
pulasta päästäkseen. Neuvottelu kävi myrskyiseksi, he huusivat toistensa
suuhun neuvojansa. Volo veli, kuullessaan että oli naisesta puhe, hiipi
hiljaa salista ja sulkeutui koppiinsa.

Silloin korotti muuan nuoremmista äänensä ja pyysi puheenvuoroa.

"Puhukaa, veli Ekkehard!" huusi apotti.

Ja kohiseva nurina taukosi, sillä kaikki kuulivat mielellään Ekkehardin
puhetta. Hän oli nuori ja kaunisvartaloinen ja ihastutti jokaista
miellyttävyydellään ja kainoudellaan; sen ohessa hän oli viisas ja
kaunopuheinen, älykäs neuvoissaan ja syvästi oppinut. Luostarikoulussa
hän tulkitsi Virgiliusta, ja vaikka veljeskunnan säännöissä sanotaan:
Portinvartiaksi on valittava viisas vanhus, jonka vakautunut ikä tekee
huikentelevaisuuden mahdottomaksi ja valmistaa vieraille hyvän
vastaanoton, olivat veljet yksimielisiä siitä, että hänellä oli nämä
ominaisuudet, ja olivatkin antaneet toimen hänelle.

Tuskin huomattava hymyily oli väreillyt hänen huulillaan vanhempien
väitellessä. Nyt hän korotti äänensä ja sanoi:

"Schwaabin herttuatar on luostarin suojelusherra ja vastaa tässä
ominaisuudessaan miestä. Ja jos säännöissämme on ankarasti kielletty
kenenkään naisen astumasta jalallaan luostarin kynnyksen yli, voihan
hänet kantaa."

Silloin silisivät vanhempien otsat, kuin olisi jokaiselta kivi pudonnut
sydämmeltä; hyväksyvästi nyökkäsivät nuo monet munkkipäähineet, eikä
apottikaan ollut kuuro järkevälle sanalle, vaan sanoi:

"Totisesti, usein antaa Herra neuvon nuoremman suusta! Veli Ekkehard, te
olette lempeä kuin kyyhkynen, mutta viisas kuin käärme; sen vuoksi on
teidän itse oltava neuvonne toimeenpanija. Me annamme teille
etuoikeuden."

Portinvartijan poskille kohosivat kuumat veret; hän kumarsi ilmaisten
kuuliaisuuttaan.

"Entä herttuattaren naispuoliset seuralaiset?" kysyi apotti vielä. Siitä
sopi neuvosto, ettei näille lempeinkään laintulkitseminen myöntänyt
mahdollisuutta päästä luostarin sisäpuolelle. Mutta ilkeä Sindolt sanoi:
"Ne menkööt iiriläiskummulla asuvien naiserakoiden luo; jos Pyhän
Galluksen kotia kohtaa maanvaiva, saakoon hurskas Wiborad rouvakin siitä
osansa."

Apotilla oli vielä pitkä kuiskaava keskustelu kyökkimestari Geroldin
kanssa illallisen johdosta. Sitte hän laskeutui alas kivi-istuimeltaan
ja meni veljesparven etunenässä vieraita vastaanottamaan. Nämä olivat
tällä välin jo kolmasti ratsastaneet luostarin ympäri ja olivat
keskenään kaikenlaisilla päähänpistoilla ja sukkeluuksilla koettaneet
karkottaa odotuksen ikävyyttä.

Nuottiin _justus germinavit_ kaikuivat nyt P. Benediktuksen
ylistyslaulun yksitoikkoiset, raskaat säveleet luostarinpihasta
odottavia vastaan, jykevä portti avautui naristen selälleen ja ulos
astuivat apotti ja hänen takanaan parittain ja hitaasti kävellen
veljesparvi; molemmat rivit vastasivat toisilleen hymnin vuorosäkeillä.

Sitte antoi apotti merkin laulun lakkauttamiseen. "Mitä kuuluu, Cralo
serkku", huusi herttuatar kevytmielisesti hevosensa selästä, "en ole
nähnyt teitä pitkään aikaan. Vieläkö onnutte?"

Mutta Cralo vastasi totisesti: "Parempi on, että paimen ontuu, kuin että
lauma niin tekisi. Kuulkaa luostarin päätös!"

Ja hän ilmoitti ehdon, jolla luostariin pääsy oli mahdollinen. Hymyillen
lausui herttuatar: "Niin kauvan kun olen pitänyt valtikkaa
Schwaabinmaalla, ei minulle ole sellaista ehdotusta tehty. Mutta
veljeskuntanne määräystä elköön rikottako; kenen veljistä olette
määränneet kantamaan maan hallitsijatarta kynnyksenne yli?"

Hänen säkenöivät silmänsä kulkivat hengellistä rintamaa pitkin. Kun ne
tapasivat Notker änkyttäjän kolkon haaveksivat kasvot, kuiskasi
herttuatar hiljaa kreikattarelle: "Paljon mahdollista, että käännymme
heti takaisin!"

Mutta apotti sanoi: "Se on portinvartijan ammatti, tuossa hän seisoo."

Hadwig rouvan katse kulki apotin etusormen osottamaan suuntaan. Ekkehard
seisoi siellä maahan luoduin katsein; hänen miellyttävää vartaloaan ja
nuoruudenpunasta hehkuvia poskiaan katseli herttuatar, -- katseli kauvan
noita ilmehikkäitä kasvoja ja tonsurin ympärillä aaltoavia keltaisia
kutreja.

"Emme käännykään takaisin!" nyökkäsi hän seuralaiselleen. Ja ennenkun
lyhytkaulainen kamariherra, jonka pääominaisuudet olivat hyvä tahto ja
suuri hitaisuus, oli ennättänyt päästä pekunansa selästä ja tulla hänen
päistärikkönsä luo, oli herttuatar notkeasti hypähtänyt satulasta ja
astunut portinvartijan luo, jolle sanoi: "Tehkää nyt, niinkuin toimenne
käskee!"

Ekkehard oli miettinyt puheen, jossa hän moitteettomalla latinalla
ajatteli puolustaa merkillistä ehdotustaan; mutta kun nyt herttuatar
ylväänä ja käskevänä seisoi hänen edessään, ei hänen äänensä tehnyt
palvelustaan ja puhe jäi sinne missä oli syntynytkin -- ajatuksiin.
Mutta hän ei turhia häikäillyt, vaan nosti herttuattaren voimakkaalla
kädellä maasta, tämän tyytyväisenä nojautuessa kantajaansa ja laskiessa
oikean käsivartensa hänen olalleen. Iloisesti kantoi hän taakkansa
kynnyksen yli, jota mikään naisenjalka ei saanut koskettaa; apotti kulki
hänen sivullaan, kamariherra ja palvelijat takanaan, edellä heiluttivat
kuoripojat korkealle pyhäsavuastioitaan, ja munkit astuivat jälempänä
parittain kuten olivat tulleetkin, laulaen ylistyslaulunsa viimeisiä
säkeitä.

Se oli omituinen näky, jonka vertaa ei ennen eikä jälkeenpäin ole
mainittu luostarin historiassa ja joka antoi lörpöttelijöille aihetta,
puhuessaan munkista, joka kantoi herttuatarta, tehdä harmittavia
huomautuksia kirkon suhteesta valtioon niinä aikoina, ja tämän suhteen
muuttumisesta nykyaikaan...

Luonnontutkijat sanovat, että elävien kappaleiden lähestyessä toisiaan
rupeaa näkymättömästi vaikuttavia voimia toimimaan, virtaamaan toisesta
toiseen ja synnyttämään niiden välille merkillisiä suhteita. Niin lienee
käynyt myöskin herttuattarelle ja portinvartijalle; keinuessaan
jälkimmäisen käsivarsilla ajatteli edellinen itsekseen: Toden totta,
kenenkään päässä ei benediktiinien päähine ole somemmalta näyttänyt kuin
tämän; ja kun munkki viileään luostarikäytävään tultuaan kainosti, vaan
kohteliaasti laski kannettavansa maahan, tuntui hänestä portin ja
käytävän välinen matka melkoista lyhemmältä kuin koskaan ennen. "Enhän
vain liene teille liian raskas ollut?" kysyi herttuatar lempeästi.

"Korkea ruhtinatar, voitte rohkeasti sanoa niinkuin kirjoitettu on:
Minun ikeeni on minulle suloinen ja kuormani keveä", vastasi munkki.

"Enpä olisi uskonut", sanoi herttuatar, "että käyttäisitte pyhän kirjan
sanoja imarteluun. Mikä teidän nimenne on?"

Hän vastasi: "Minua kutsutaan Ekkehardiksi."

"Ekkehard, minä kiitän teitä!" sanoi herttuatar, ojentaen hänelle
kätensä miellyttävällä liikkeellä.

Nuori munkki vetäytyi erään ristikäytävän kaariakkunan tykö ja katseli
alas puutarhaan. Olikohan se vain sattuma, että hänelle juuri nyt
juohtui mieleen tarina P. Kristoforuksesta?

Tästäkin tuntui kuormansa keveältä, kun hän nosti oudon lapsukaisen
hartioilleen kantaakseen sen virran ylitse; mutta raskaasti ja yhä vain
raskaammin painoi taakka hänen niskallaan ja vajotti hänet alas
kuohuvaan koskeen, syvälle, yhä syvemmälle, niin että häneltä yritti
kaikki rohkeus rinnasta karata...

Apotti oli tuottanut kallisarvoisen korvallisen ruukun, jonka hän itse
täytti suihkulähteestä ja vei sen herttuattaren eteen. "Apotin on
ojennettava vieraille vettä ja kostutettava heidän kätensä", sanoi hän,
"sekä hänen itsensä ja koko veljesjoukon pestävä heidän jalkansa --"

"Me kiitämme", vastasi Hadwig rouva, tehden kieltävän eleen. Sillä välin
oli kaksi veljistä tuonut paikalle arkun, josta apotti otti esiin aivan
uutukaisen munkinkaapun, sanoen: "Täten siis nimitän luostarimme
jalosukuisen suojelijattaren sen jäseneksi ja merkityksi veljeksi ja
kaunistan hänet todistukseksi siitä veljeskuntamme puvulla".[6]

Hadwig mukautui seremoniaan. Kevyesti notkistaen polveaan otti hän
vastaan kaapun apotin käsistä ja pukeutui tähän outoon pukuun, joka sopi
hänelle mainiosti; avara ja monipoimuinen se oli, niinkuin säännössä
sanottiin: Apotin on tarkasti pidettävä silmällä, etteivät puvut ole
kantajilleen liian lyhyet, vaan suhdalliset.

Viehättävästi loistivat hänen valoisat kasvonsa tumman päähineen
sisältä.

"Sama koskee teitäkin!" huusi apotti nyt herttuattaren seuralaisille.
Tällöin piti ilkeä Sindolt aika iloa pukiessaan Spazzo herraa
munkinkaapuun. "Ja tiedättekö edes", vinkui hän tämän korvaan, "mitä
kaapu teille merkitsee? -- Että teidän on vannottava luopuvanne maailman
himoista ja oltava alati pyhitetty kohtuulliseen, köyhään ja siveään
elämään!"

Spazzo herra oli jo työntänyt oikean kätensä monipoimuiseen
kaapunhihaan, mutta navakasti veti hän sen takaisin. "Seis!" karjasi hän
suuttuneena, "silloin heitän koko kunnian hiiteen!" Sindoltin ruvettua
nauramaan huomasi kamariherra, ettei asia ollut kovin vakavaa laatua ja
sanoi: "Veli, oletpa oikea koiranhammas!"

Pian komeilivat kaikki Hadwigin seuralaiset veljeskunnan puvussa.
Monellakin vastaleivotuista veljistä riippui pitkä parta vastoin
määräyksiä aina vyöhön asti, eikä siveä silmien luonti alas vielä
kovinkaan usealta luonnistunut aivan sääntöjen mukaisesti.

Apotti johti vieraansa ensin kirkkoon.



KOLMAS LUKU.

Wiborada Reclusa.


Niitä, jotka vähimmän iloitsivat tästä odottamattomasta vierailusta, oli
torninvartija Romeias. Hän tiesi likimailleen mikä häntä odotti, mutta
eipä tiennyt kaikkea. Sill'aikaa kun apotti oli herttuatarta
vastaanottamassa, tuli kyökkimestari Gerold hänen tykönsä ja sanoi:
"Romeias, varustautukaa lähtemään ulos! Teidän on mentävä ilmoittamaan
lähimpiin maakartanoihin, että niiden on vielä ennen iltaa toimitettava
illallispöydän kaunistukseksi ne kanat, jotka ovat luostarille velkaa;
ja sen lisäksi saatte itse hankkia vielä hyvän palasen metsänriistaa."

Tämä miellytti Romeiasta. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän lähti
kokoilemaan vieraskanoja, ja isännät ja kellarimestarit luostarin
verotiloilla tottelivat nöyrästi Romeiaan käskyjä, sillä hän käytti aina
voimakasta puhetapaa. Ja metsästäminen oli hänen mielihuvinsa milloin
tahansa. Romeias otti siis metsästyskeihäänsä, ripusti joutsen
hartioilleen ja aikoi lähteä laskemaan muutamia koiria irralleen. Mutta
kyökkimestari tarttui hänen kaapunsa helmaan ja sanoi: "Romeias, ei
siinä vielä ole kaikki! Teidän on myöskin vietävä herttuattaren
seuranaiset, joilta pääsy luostariin on kielletty, alas
Schwarza-laaksoon ja esitettävä heidät hurskaalle Wiboradille, jotta hän
heitä huvittaisi iltaan asti. Ja muistakaakin olla hieno ja kohtelias,
Romeias, sillä joukossa on eräs kovin tummasilmäinen kreikatar..."

Silloin ilmestyi kolme syvää ryppyä Romeiaan otsaan, ja hän työnsi
keihäänsä maahan että helähti. "Naisväkeäkö saattamaan?" huudahti hän,
"siihen toimeen ei Pyhän Galluksen torninvartija käy!"

Mutta Gerold nyökkäsi hänelle merkitsevästi, sanoen: "Teidän on
kuitenkin koetettava, Romeias. Eikö ole joskus ennenkin sattunut niin,
että vartijat, jotka ovat uskollisesti täyttäneet tehtävänsä, ovat
illalla saaneet ison ruukullisen viiniä kannetuksi tornikamariinsa?
Halloo, Romeias!" Tyytymättömän miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Hän
lähti pihalle ja irroitti koiransa; vainukoira ja ajokoira syöksyivät
heti hänen jälkeensä, ja majavakoirakin haukkui tyytyväisesti tahtoen
tulla mukaan, mutta ylenkatseellisesti ajoi Romeias sen takaisin;
kalalammikon ja sen asukkaiden kanssa ei metsämiehellä ollut mitään
tekemistä. Haukkuvain toveriensa seuraamana hän astui ulos portista.

Praxedis ja muut herttuattaren palvelijattaret olivat tällä välin
astuneet hevostensa selästä ja istuivat nyt nurmikolla päivänpaisteessa,
puhua leperrellen keskenään kaikenlaista munkeista ja heidän parroistaan
ja kaapuistaan ynnä korkean emäntänsä päähänpistoista. Silloin astui
Romeias heidän eteensä, komentaen: "Eteenpäin!"

Praxedis tarkasteli kauvan hurjaa metsämiestä, eikä tiennyt miltä
kannalta ottaa hänen esiintymistään; vihdoin kysyi hän nyreästi: "Minne
sitte, ystävä hyvä?" Mutta Romeias osotti vain keihäällään erästä
metsäntakaista kukkulaa eikä sanonut mitään. Silloin kysyi Praxedis:
"Ovatko sanat teillä Sankt Gallenissa niin kalliita, ettei teidän
kannata parempata vastausta antaa?"

Neitoset purskahtivat nauruun.

Silloin sanoi Romeias yksitotisesti: "Tulkoon ukkonen ja iskeköön teidät
seitsemän sylen syvyyteen maan sisään!"

Praxedis vastasi tähän: "Me kiitämme teitä, arvoisa ystävä!" Täten oli
keksitty sopiva alku puhelun jatkamiseksi. Romeias kertoi mitä hänet oli
määrätty tekemään, ja naiset seurasivat häntä kernaasti.

Ja vähitellen tuli torninvartija huomaamaan, ettei suinkaan ollut
kaikkian vaikein tehtävä saattaa sellaisia vieraita, ja kun kreikatar
kyseli häneltä lähemmin kaikenlaista vartijantoimesta ja metsästyksestä,
irroittui hänen kielensä kanta kitalaesta, ja hän kertoi seikkailuistaan
karhujen ja metsäsikojen kanssa, niin että oli aivan hupaista kuulla;
kertoipa hän kuulusta karjunpyynnistäkin, jolloin hän oli viskannut
keihäänsä pedon kupeeseen, eikä kuitenkaan ollut onnistunut kaataa sitä;
mutta se olikin ollut sellainen otus, että jalat olivat painossa
vaununlastin veroiset, harjakset kuin metsän hongat ja hampaat
kahdentoista kyynärän pituiset; -- ja hän kävi edelleen yhä
kohteliaammaksi, sillä kun kreikatar kerran pysähtyi kuuntelemaan
laulurastaan helkähtelemistä, pysähtyi Romeiaskin kärsivällisesti,
vaikka hänestä laululintu muuten oli halveksittava metsänotus, joka ei
suurtakaan huomiota ansainnut. Ja kun Praxedis kumartui sieppaamaan
lennosta kaunista leppäkerttua, joka lepatteli edestakaisin punertavassa
sammalikossa, tahtoi Romeias avuliaasti vangita hänelle leppäkertun
raskaasti raudoitetulla kengänpohjallaan, ja kun hän tällöin sattui
murskaamaan sen kuoliaaksi, ei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa.

He astuivat synkkää vuoripolkua ylöspäin; pirstautuneiden kallioiden
keskitse juoksi Schwarza-joki alas laaksoon. Tässä notkossa oli P.
Gallus kerran pudonnut orjantappurapensaikkoon ja lausunut
seuraajalleen, joka tahtoi auttaa häntä ylös: "Anna minun maata; tässä
olkoon minulle lepo ja asunto ainaiseksi!"

He eivät olleet pitkältäkään kavunneet vuorta ylöspäin, kun tulivat
avonaiselle, tammien ympäröimälle paikalle. Suojelevaan kallioseinämään
nojautuen seisoi siinä yksinkertainen, ristinmuotoon tehty kappeli. Sen
viereen oli rakennettu neliskulmainen tupanen, joka myöskin yhdellä
seinällään kosketti vuoreen; siinä huomasi vain yhden ainoan matalan,
puuluukulla sulettavan ikkunan, mutta ei mitään ovea tai muuta
sisäänkäytävää, eikä voinut ymmärtää miten ihminen sellaiseen
rakennukseen pääsi sisään, jollei ehkä laskeutunut kallionpuoleisessa
kattopuoliskossa olevasta luukusta alas. Vastapäätä tätä oli toinen
samanlainen mökki, jossa myöskin oli vain yksi ainoa akkuna.

Silloin oli yleisenä tapana, että ne, jotka tunsivat halua
munkkielämään, ja jotka, kuten P. Benediktus sanoo, tunsivat olevansa
kyllin voimakkaat taistelemaan perkelettä vastaan omin voimin ilman
hurskaan veljesseuran apua, muurauttivat itsensä tällaisiin mökkeihin.
Heitä kutsuttiin _reclausi_, sisäänsuljetuiksi, erakoiksi, ja oli heidän
elämänsä hyödyllisyys ja tarkoitus jotenkin samanveroinen kuin
pylväspyhimysten Egyptinmaalla; kirpeä talvinen tuuli ja lumisateet
tekevät alppien tällä puolella tosin erakkoelämän paljaan taivaan alla
mahdottomaksi, mutta halu ihmisistä erottumiseen oli siltä täälläkin
yhtä suuri.

Noiden neljän ahtaan seinän sisällä Iiriläiskummulla asui nykyään sisar
Wiborad, aikanansa suuresti ylistetty naiserakko.

Hän oli syntyisin Aargaun Klingnausta ja oli ollut kaunis, ylpeä ja
monitaitoinen neitonen, joka veljeltään Hittolta oli oppinut kaikki
latinalaiset virret, eikä hän alkuaan ollut suinkaan ollut taipumaton
sulostuttamaan jonkun miehen elämää, jos vain oikean olisi löytänyt;
mutta Aargaun miesvoiman kukka ei löytänyt armoa hänen silmäinsä edessä,
ja hän teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Ja siellä on hänen riihottoman
mielenlaatunsa täytynyt tuntea läpitunkevaa täristystä, -- kukaan
aikalaisista ei tiedä miten se tapahtui; kolme pitkää päivää juoksenteli
hänen veljensä Hitto edestakaisin Forumia ja Kolosseumin holvien alla ja
Konstantinuksen riemukaaren kautta aina Tiberin varrella olevan
neliotsaisen Januksenpatsaan luo, etsien sisartansa vaan löytämättä
häntä; mutta neljäntenä päivänä ilmestyi tämä Salariselle portille, pää
ylväästi pystyssä ja loistavin silmin, ja sanoi, ettei mikään maailmassa
ollut hänelle minkäänarvoista, niinkauvan kun P. Martinukselle ei oltu
osotettu sitä kunnioitusta, mikä hänelle oli tuleva.

Ja kotiin palattuaan määräsi hän kaiken omaisuutensa Konstanzin
tuomiokirkolle sillä ehdolla, että hengelliset herrat vuosittain joka
syyskuun yhdentenätoista päivänä pitäisivät erityisen juhlan P.
Martinuksen kunniaksi; itse hän muutti ahtaaseen mökkiin, jossa
naiserakko Zilia aikoinaan oli asunut, ja vietti täydellistä
luostarielämää. Ja kun sielläkään ei olo hänestä ollut tarpeeksi
ankaraa, meni hän P. Galluksen laaksoon; piispa itse seurasi häntä sinne
ja kääri hänen ympärilleen mustan hunnun ja talutti hänet
iiriläiskummulla olevaan mökkiin ja luki siunauksen sen ylitse;
muurikauhalla hän löi ensi iskun kiviin, joilla ovi tuli muurattavaksi
kiinni, ja painoi neljästi sinettinsä lyijyyn, niin että aukkopaikat
täyttyivät ja erotti hänet siten maailman yhteydestä, ja tämän kestäessä
kaikui munkkien laulu synkkänä ja surullisena kuin hautajaisissa.

Mutta ympärillä asuvaiset pitivät uutta naiserakkoa suuressa arvossa;
hän oli paljon kokenut tietäjätär, sanoivat he, ja monena sunnuntaina
seisoivat he pää pään vieressä niityllä mökin edustalla, ja Wiborad
seisoi akkunassaan saarnaten heille; ja muitakin naisia asettui asumaan
läheisyyteen ja pyysi hänen johdattamaan heitä hyveeseen.

"Nyt olemme matkan perillä", sanoi Romeias. Praxedis ja hänen
seuralaisensa katsahtivat ympärilleen, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei
ollut nähtävissä; myöhästyneitä perhosia ja leppäkerttuja tanssi
päivänpaisteessa ja sirkka siritti nurmikossa. Wiboradin mökissä oli
akkunaluukku lykätty kiini, niin että vain kaitanen säde auringonvaloa
sai pilkistää sisään. Hymisevää, hidasta ja puoleksi nenän kautta
honottavaa virrenveisuuta kuului hiljaisuuden halki. Romeias koputti
keihäällään akkunaluukkuun, mutta se pysyi edelleen sulettuna, ja
virrenveisuu jatkui keskeytymättä. Silloin sanoi torninvartija: "Meidän
on hänet toisella tavalla koputettava esiin!"

Romeias ei ollut elintavoiltaan erittäin hienostunut, muuten hän ei
olisi tehnyt niin, kuin nyt teki.

Hän alkoi laulaa muuatta laulua, jolla hän usein huvitti
luostarioppilaita, kun nämä teuhasivat hänen tornikamarissaan, nykivät
häntä parrasta ja puhalsivat hänen isoon torveensa. Se oli yksi noita
säveliä, joita niin kauvan kun saksankieli on ollut olemassa on tuhansia
laulettu vapaalla maantiellä, teidenristeyksissä, metsänsopukoista ja
kaukaisilta kunnailta tuulen viedä ja tuulen tuoda, ja kuului se näin:

       Ma tiedän tammen, se parhaillaan
    On viherjäverhossansa,
    Siin' päivät päästänsä kuhertaa
    Villikyyhkynen riemujansa.

       Ma tiedän vuoren, josta vaan
    Saa rääkynää inhaa kuulla,
    Siin' pöllö harmaja asustaa,
    Vois itse piruks' sitä luulla!

       Ja kytän torvi se vienosti soi,
    Mut surman tuo kytän nuoli:
    Mult' laulun kaunihin kyyhky sai,
    Vaan pöllö, se nuolestan' kuoli.

Romeiaan laulu teki melkein saman vaikutuksen, kuin jos olisi
kallionlohkareen paiskannut sisään Wiboradin mökkiin. Heti ilmestyi
inhimillinen haamu nelikulmaiseen ikkunaan: laihasta kaulasta kohosivat
kalpeat, kuihtuneet naisen kasvot, joissa suu oli ottanut vihamielisen
suunnan suoraan nenää kohti. Mustaan huntuun verhoutunut vanha vaimo
kumartui kauvas ulos ikkunasta; hänen silmänsä kiiluivat kamalasti.
"Joko taas, saatana?" huusi hän.

Silloin astui Romeias esiin ja sanoi sävyisästi: "Ilkeä vihollinen ei
osaa niin kauniita lauluja kuin Romeias, luostarinvartija. Rauhoittukaa,
sisar Wiborad, minä tuon luoksenne pari hienoa neitosta, jotka luostarin
herrat sulkevat teidän hauskaan seuraanne."

"Kaikotkaa kauvas, te kavalat haamut!" huusi erakko. "Me tunnemme kyllä
ansat, joita kiusaaja asettaa. Poistukaa, poistukaa!"

Mutta Praxedis lähestyi mökkiä ja kumarsi säädyllisesti sen laihalle
asujalle: hän ei tullut helvetistä, vaan korkealta Twieliltä järven
toisella rannalla, selitti hän tälle. Hiukkasen kavalakin osasi kaunis
kreikkalaislapsi olla, sillä vaikka hänen tietonsa Schwarza-laakson
erakkomajasta olivat vasta tänään saatuja, lisäsi hän kuitenkin, että
hän oli jo paljo kuullut puhuttavan sisar Wiboradin hurskaasta elämästä,
jonka vuoksi hän nyt oli käyttänyt ensi tilaisuutta hyväkseen
päästäkseen hänen puheilleen.

Näytti siltä kuin olisi muutamia ryppyjä Wiboradin otsassa silinnyt.
"Ojenna minulle kätesi, muukalainen!" hän sanoi, ojentaen käsivartensa
ulos ikkunasta. Kaapu sysäytyi hiukan syrjään, niin että käsivarsi koko
lihattomassa laihuudessaan tuli päivänvaloon.

Praxedis ojensi eukolle oikean kätensä. Kun nuoren, lämpimän veren
tykintä hänen valkeassa kädessään kosketti erakon kuivuneita sormia,
tuli tämä vähitellen vakuutetuksi kreikattaren ihmisluonnosta.

Romeias huomasi asiain kääntyvän suotuisempaan suuntaan, ja hän vieritti
muutamia kallionlohkareita mökin ikkunan alle. "Kahden tunnin kuluttua
tulen noutamaan teidät; jääkää Herran haltuun, neitoseni!" sanoi hän.
"Elkääkä pelästykö, jos hän saa kaatuvantaudin kohtauksen", kuiskasi hän
kreikattarelle.

Sitte vihelsi Romeias koiransa luokseen ja astui niiden kanssa metsän
pimentoa kohti. Hän oli kulkenut noin kolmisenkymmentä askelta ilman
muuta eteenpäin, mutta sitte käänsi hän pörröisen päänsä ja vähitellen
koko ruumiinsakin ympäri; keihääseensä nojautuen hän herkeämättä katseli
mökin eteiselle nurmikentälle, aivan kuin olisi hän kadottanut jotakin.
Mutta mitään ei häneltä ollut jäänyt sinne.

Praxedis hymyili ja lähetti tälle karkeimmalle kaikista
torninvartijoista lentomuiskun. Silloin kääntyi Romeias äkisti ympäri,
tahtoi työntää keihään olallensa, pudotti sen ja kompastui, saavutti
jälleen mielenmalttinsa ja katosi vankkaa ravia sammaleisten puiden
taakse.

"Oi maailman lapsi, joka pimeydessä vaellat", torui erakko ikkunastaan,
"minkä liikkeen teit kädelläsi?"

"Se oli vain leikkiä..." sanoi Praxedis hilpeästi.

"Syntiä se oli!" huusi Wiborad niin julmalla äänellä, että Praxedis
säikähtyi.

"Oo perkeleen töitä ja sokeutta!" saarnasi erakko edelleen. "Te annatte
silmienne kavalasti kierrellä, kunnes ne salamana sattuvat miehen
sydämmeen, ja viskaatte lentomuiskun, niinkuin se ei mitään olisi. Eikö
se ole mitään, että joku katselee taaksensa, sen sijaan että katsoisi
eteensä? Ken kätensä auralle laskee ja vetää sen takaisin, ei se ole
sovelias Jumalan valtakuntaan! Leikkiä vain?! Oi, ojentakaa minulle
iisoppia, pyyhkiäkseni sillä teidän syntinne, ja lunta, sillä teidät
puhtaaksi pestäkseni!"

"Niin en ajatellut", vastasi Praxedis punehtuen.

"Te ette paljoakaan ajattele", sanoi Wiborad, katsellen tarkastelevasti
Praxedista kiireestä kantapäähän asti. "Ette te myöskään ajattele sitä,
että tänään kannatte viheriänkeltaista hametta, ja että niin julkea väri
on kauhistus maailmata karttavalle silmälle, ja että te olette vyönne
niin höllästi ja huolettomasti sitonut ympärillenne, kuin olisitte
maatakiertävä tanssijatar. Valvokaa ja rukoilkaa!"

Erakko katosi hetkeksi ikkunasta, sitte tuli hän jälleen näkyviin ja
ojensi karkeaksi punotun nuoran ulos. "Minun tulee sääli sinua,
kuhertava kyyhkyrukka", sanoi hän. "Riistä uumiltasi silkkivyö ja ota
tässä vastaan kieltäymyksen vyö Wiboradin kädestä; se olkoon sinulle
kehoituksena luopumaan turhasta puheesta ja touhusta. Mutta jos jälleen
syntinen sydämmesi johdattaa sinut kiusaukseen lähettämään vartijoille
lentosuukkosia, niin käännä pääsi auringonnousua kohti ja laula virsi:
'Herra, tule turvakseni!' -- ja jollet sittekään rauhaa saa, niin sytytä
vahakynttilä ja pidä etusormeasi liekin päällä, niin olet sillä hetkellä
turvattu, sillä tuli parantaa tulen."

Praxedis loi katseensa maahan.

"Sananne ovat katkerat", sanoi hän.

"Katkerat!" huusi eukko: "Kiitetty olkoon Herra, ettei huulillani asu
mitään suloista makua! Pyhäin suiden pitää olla katkerat. Kun Pakomius
istui korvessa, tuli Herran enkeli hänen luokseen ja toi hänelle
laakeripuun lehtiä ja kirjoitti niille rukouksen sanat ja sanoi: 'Niele
lehdet; ne maistuvat suussasi kuin sappi, mutta sinun sydämmesi täyttyy
yltäkylläisesti todellisella viisaudella.' Ja Pakomius otti lehdet ja
söi ne, ja siitä hetkestä alkaen tuli hänen suunsa katkeraksi, mutta
hänen sydämmensä täyttyi makeudella, ja hän ylisti Herraa."

Praxedis vaikeni. Jonkun aikaa vallitsi täydellinen äänettömyys.
Herttuattaren muita naisia ei ollut enää näkyvissä. Kun erakko oli
ojentanut vyönsä ikkunasta, olivat he tyrkänneet toisiansa
kyynäspäillään ja hiljaa hiipineet mökin toiselle puolelle. He poimivat
metsässä ison kimpun kanervia ja syksykukkia ja nauraa kihertelivät
keskenään.

"Emmekö mekin sido sellaista vyötä vyötäisillemme?" sanoi yksi.

"Sitte vasta, kun aurinko mustana nousee", sanoi toinen.

Praxedis oli laskenut nuoran kädestään ruohikkoon. "En tahdo riistää
teiltä vyötänne", sanoi hän, katsellen arasti mökin ikkunaan.

"Voi sinuas suruton olento", lausui Wiborad, "se vyö, jota me kannamme,
ei ole mikään lasten leikkikalu, kuten se, jonka sinulle ojensin;
Wiboradin vyö on rautasiima, joka on täynnä tylsiä piikkejä, ja se
kilisee kuin kahle ja leikkaa lihaa; -- sinun silmäsi kauhistuisivat sen
nähdessään."

Praxedis astui metsään ikäänkuin katsellakseen, eikö Romeiasta pian
kuulunut takaisin. Erakko lienee huomannut, ettei hänen vieraansa
tuntenut oloaan kovin hauskaksi, sen vuoksi hän ojensi ikkunastaan
lautasen, jolle oli asetettu puolitusinaa punasen vihreitä omenia.

"Käykö sinulle aika pitkäksi, maailman tytär?" kysyi hän. "Ota ja syö,
jolleivät parannuksen sanat sinua tyydytä. Leivoksia ja makeisia ei
minulla ole, mutta myöskin nämä omenat miellyttävät Herraa hyvin, sillä
ne ovat köyhien ruokaa."

Kreikkalais-impi tiesi mitä soveliaisuus määräsi. Mutta omenat
olivatkin puuomenia. Kun hän oli syönyt puolen ensimmäisestä, meni hänen
suloinen suunsa väärään ja kyyneleitä helmeili hänen silmistään vasten
hänen tahtoaan.

"Miltä ne maistavat?" huusi erakko. Silloin pudotti Praxedis ikäänkuin
vahingossa omenanlopun kädestään. "Jos Luoja olisi kaikkiin pannut
sellaisen kirpeyden, ei Eeva milloinkaan olisi omenaa maistanut", sanoi
hän ja hymyili happamen imelästi.

Tästäkös Wiborad loukkautui. "Hyvä", vastasi hän, "että et anna muiston
Eevasta sammua mielestäsi! Hänellä oli samanlainen maku kuin sinulla, ja
sen vuoksi on synti maailmaan tullut."

Praxedis silmäsi taivaalle, mutta ei suinkaan mistään
mielenliikutuksesta. Yksinäinen haukka kierteli ylhäällä Wiboradin mökin
päällä. "Oi jospa voisin parissasi lentää yli Bodenjärven", ajatteli
hän. Sitte pudisti hän veitikkamaisesti päätään.

"Miten olisi minun alotettava", kysyi hän, "jotta tulisin täydelliseksi
kuten te?"

"Maailmasta tykkänään kieltäytyminen", vastasi Wiborad, "se on lahja
ylhäältä; ihminen ei sitä voi itselleen antaa. Paastoaminen, lähdeveden
juominen, lihan kuolettaminen, virsien lukeminen, ne ovat kaikki vaan
valmistuksia. Tärkein asia on, että osaa valita itselleen hyvän
suojeluspyhimyksen. Me naiset olemme heikkoa sukua, mutta harras
rukouksemme huutaa Jumalan sotijat sivullemme, jotka auttavat meitä.
Katsohan tähän pieneen ikkunaan: sen vieressä _hän_ usein seisoo yön
hiljaisuudessa, minun ajatusteni valittu, uljas piispa Martinus, ja
kohtaa kilvellään ja keihäällään ryntäävää perkelettä; sininen sädekehä
käy. ulos hänen päästään, ja kun hän lähestyy, säihkyy pimeydestä kuin
salamoita, ja kirkuen pakenevat paholaiset. Ja kun taistelu on loppuun
saatettu, käy hän kanssani tuttavalliseen seurusteluun; minä uskon
hänelle kaikki, mikä sydäntäni painaa, kaiken ahdistukseni, mikä minua
naapurieni puolelta kohtaa, ja kaiken tuskan, minkä minulle luostarin
väki tuottaa, ja pyhimys nyökkää minulle päätään ja puistaa uhkuvia
kiharoitaan ja ottaa kaiken tämän mukaansa taivaaseen ja kertoo siitä
ystävälleen, arkkienkeli Mikaelille, jonka joka maanantai on vartioitava
Isä Jumalan valtaistuinta;[7] siten tulee se oikeaan paikkaan, ja
Wiborad, tämä halvimmista kaikkein halvin istuimella istuvan
palvelijoista, ei joudu unhotukseen..."

"Sittepä tahdon minäkin valita Pyhän Martinuksen
suojeluspyhimyksekseni", sanoi Praxedis.

Mutta sitä ei Wiborad ollut ylistyspuheellaan tarkoittanut. Hän loi
halveksivan ja mustasukkaisen katseen kreikkalaistytön punaisiin
poskiin. "Herra antakoon teille anteeksi rohkeutenne!" sanoi hän ristien
käsiään. "Luuletteko te, että se on tehty yhdellä kevytmielisellä
sanalla ja sileillä kasvoilla? Se on kuulumatonta! Monia pitkiä vuosia
taistelin minä ja kannoin kieltäymyksen ryppyjä kuin arpia otsallani,
enkä vielä saanut sitä armoa osakseni, että hän olisi minuun kerrankaan
katsettaan luonut. Hän on ylhäinen pyhimys ja uljas sotija Herramme
edessä, ja hän katsoo itselleen vain koeteltuja kilvoittelijoita."

"Hän ei tule rukoustani tylysti hylkäämään", ehätti Praxedis väliin.

"Mutta te ette saa rukoilla häntä", huusi Wiborad kiukkuisena,
"kuuletteko, te ette saa rukoilla häntä! Mitä on hänellä
teidän kanssanne tekemistä? Teidänlaisianne varten on toisia
suojeluspyhimyksiä. Minä mainitsen teille yhden. Ottakaa hurskas isä
Pakomius suojelijaksenne."

"Häntä en tunne", sanoi Praxedis.

"Se on ikävätä, mutta oppikaa hänet nyt tuntemaan. Hän oli
kunnianarvoinen erakko Teben korvessa, söi juuria ja heinäsirkkoja ja
oli niin hurskas, että hän jo eläessään kuuli ilmojen ja planeettien
soivan, ja sanoi usein: 'Jos kaikki ihmiset voisivat kuulla sen, mitä
minun korvieni nyt on sallittu kuulla, jättäisivät he kotinsa ja
kontunsa, ja ken olisi vetänyt kengän oikeaan jalkaansa, jättäisi
vasemman paljaaksi ja juoksisi korpeen.' Mutta Aleksandriassa oli
neitonen nimeltä Thais, josta ei kukaan tiennyt, oliko hänen kauneutensa
hänen kevytmielisyyttään suurempi vaiko päinvastoin. Silloin lausui
Pakomius: 'Sellainen olento on rasitus koko Egyptinmaalle'; ja hän
varusti itsensä matkaan, leikkasi partansa ja voiteli itsensä ja astui
krokotiilinsa selkään, jonka hän rukouksensa voimalla oli tehnyt
itsellensä alamaiseksi; ja hän meni naisen luo, kuin olisi hän ollut
hänen rakastajansa. Suuren palmupuisen keppinsä hän myös oli ottanut
mukaansa ja tärisytti sillä syntisen vaimon sydäntä niin, että tämä
poltti silkkivaatteensa ja koristuksensa ja seurasi Pakomiusta kuin
vuona paimentaan. Ja tämä sulki hänet kalliohautaan, johon jätti vain
yhden pienen ikkunan avoimeksi, ja opetti häntä rukoilemaan; ja viiden
vuoden perästä oli Thaiksen kilvoitus päättynyt, ja neljä enkeliä vei
hänen pelastetun sielunsa taivaaseen."

Mutta Praxedistä ei tämä suuresti huvittanut. "Vanha korpiukko
takkuisine partoineen ja katkerine huulineen ei ole hänelle kyllin
ylhäinen, sen vuoksi on minun siihen tyydyttävä", ajatteli hän
itsekseen. Mutta ääneen ei hän sitä tohtinut lausua.

Nyt kajahti luostarin iltakellon ääni mäntymetsin halki. Silloin poistui
erakko ikkunastaan ja veti luukut kiini. Hymisevää rukouksen lukemista
alkoi kuulua sisältä, ja siihen sekautui ikäänkuin putoavien iskujen
rätinää. Eukko ruoski itseään.

Tällä välin oli Romeias kaukana metsässä alkanut saaliinajonsa ja
nakannut keihäänsä; mutta hän olikin pitänyt tammenhakoa metsävuohena.
Närkästyneenä hän veti keihäänsä takaisin vastaan hangottelevasta
kannosta, -- se oli ensi kerta hänen eläessään, jolloin hänelle moista
oli sattunut.

Wiboradin majan edustalla oli kauvan hiljaista. Sitte kuului hänen
äänensä jälleen, mutta ikäänkuin muuttuneena, sointuen täyteläistä
intohimoa: "Astu alas, Pyhä Martinus, rohkea sotasankari, sinä minun
lohdutukseni yksinäisyydessä, tähteni ajan synkeydessä! Astu alas, minun
sieluni on vyöttänyt itsensä sinua katselemaan, minun silmäni janoavat
sinua."

Ja jälleen kävi kaikki äänettömäksi nurmikentällä majan edessä -- kunnes
Praxedis yhtäkkiä hytkähti kokoon. Kamala huuto kajahti mökistä. Hän
juoksi ikkunan luo ja katseli sisään: erakko oli langennut polvilleen,
kädet korkealle kohotettuina ja silmät lasimaisesti eteensä tuijottaen.
Hänen vieressään makasi ruoska, katumuksen välikappale.

"Jumalan tähden", huusi Praxedis, "mikä teillä on?" Wiborad hypähti ylös
ja puristi suonenvedontapaisesti kreikkalaistytön kättä. "Ihmislapsi",
sanoi hän murtuneella äänellä, "jonka on sallittu katsella Wiboradin
tuskia, lyö rintaasi, sillä merkki on annettu. Tulematta jäi ajatusteni
valittu, suuttuneena siitä, että arvottomat huulet ovat lausuneet hänen
pyhää nimeään, mutta Pyhä Gallus on ilmestynyt sieluni silmäin eteen,
hän, joka ei vielä milloinkaan ole käynyt tänne sisälle -- ja hänen
kasvonsa olivat kuin kärsivän ja hänen vaatteensa revitty ja palanut.
Hänen luostariansa uhkaa joku vaara. Meidän on pidettävä esirukous sen
puolesta, jottei hänen opetuslapsensa horjahtele vanhurskauden tiellä."

Hän kumartui ulos ahtaasta ikkunastaan ja huusi: "Sisar Wendelgard!"

Silloin lykättiin vastapäätä olevassa mökissä luukku syrjään ja
vanhahkot kasvot tulivat näkyviin; se oli kelpo rouva Wendelgard, joka
siellä murehti aviopuolisoaan, jota ei ollut kuulunut palaavaksi
viimeiseltä sotaretkeltä.

"Sisar Wendelgard", lausui Wiborad, "veisatkaamme kolmasti virsi:
'Armahda minua, Jumala, sun laupeutesi jälkeen.'"

Mutta sisar Wendelgard oli juuri uneksivalla kaiholla muistellut
herraansa ja puolisoansa; Jumalaan turvaten hän oli lujasti vakuutettu
siitä, että hän vielä kerran palaisi kotiin hunnien maasta, ja olisi
mielellään jo nyt astunut majansa ovesta ulos siintävään ilmaan ottamaan
vastaan toivottua tulijaa.

"Ei nyt ole virrenveisuun aika", huusi hän nurmikentän yli.

"Sitä suloisempana kaikuu vapaaehtoinen hartaus taivasta kohti." Ja
Wiborad alotti korkealla äänellään virren. Mutta vastausta ei kuulunut.
"Miksi et yhdy Daavidin riemulauluun?"

"En voi", oli Wendelgardin yksinkertainen vastaus. Häntä oli
monivuotinen erakkoelämä vähitellen ruvennut ikävystyttämään. Monia
tuhansia virsiä oli hän Wiboradin käskystä veisannut, jotta P. Martinus
vapauttaisi hänen aviopuolisonsa vihollisten vallasta; mutta aurinko
nousi, aurinko laski -- yhä jäi tämä tulematta. Ja tyly naapuri oli
häntä suuresti loukannut eriskummallisilla tavoillaan.

Mutta Wiborad katseli hellittämättä taivaalle, kuten se, joka selkeällä
päivällä odottelee näkevänsä pyrstötähden. "Oo sinä tottelemattomuuden
ja ilkeyden yltäkylläinen astia", huusi hän, "tahdonpa rukoilla
puolestasi, että pahat henget luotasi karkoitettaisiin. Sinun silmäsi on
pimeä ja ymmärryksesi sekava!"

Kuitenkin vastasi näin soimattu levollisesti: "Elkää tuomitko, ettei
teitäkään tuomittaisi. Silmäni on vielä yhtä terävä kuin vuosi
takaperin, kun se kuutamoyönä voi nähdä, miten majanne ikkunasta
laskeuduitte alas ja kuljitte, Herra ties minne, -- ja ymmärrykseni yhä
punnitsee, tokko semmoinen suu kuin teidän kykenee virsiä veisaamalla
ihmeitä toimittamaan."

Silloin vääristyivät Wiboradin kalpeat kasvot kuin olisi hän nielaissut
piikiven. "Voi sinuas, pirun riivaama!" huusi hän, ja kokonainen virta
haukkumasanoja tulvasi hänen huuliltaan; mutta naapurikaan ei jäänyt
vastausta vaille, yhä nopeammin sinkosi vihaisia sanoja heidän
välillään, kietoutuen toisiinsa ja sekautuen; kallioseinistä kajahti
kireä, soinnuton kaiku ja säikytti pöllöparia, jolla oli pesänsä
kallionkolossa, niin että se rääkäisten lehahti lentämään.

Mykällä hämmästyksellä kuunteli Praxedis tätä melua; halusta olisi hän
mennyt väliin sovittajaksi, mutta hento ei koskaan kykene teräviä
erottamaan.

Silloin kajahti metsän reunasta jahtitorven hilpeä ääni ja koirain
terhakka haukunta; hitaasti läheni Romeiaan korkea vartalo paikkaa,
missä riideltiin. Kun hän toisen kerran oli viskannut keihäänsä, ei se
enää ollut sattunutkaan hakoon, vaan komeaan saksanhirveen; se riippui
hänellä selässä, ja vyöhönsä hän oli ripustanut kuusi elävää jänistä,
jotka Tablattin arentimies oli ansoilla pyytänyt.

Ja kun metsämies älysi erakot, iloitsi hänen sydämmensä; hän ei tosin
lausunut sanaakaan, mutta hän irrotti kaksi elävätä jänistä vyöstään; ja
heiluttaen toista oikeassa, toista vasemmassa kädessään, heitti hän ne
niin tarkasti torailevain naisten kapeista ikkuna-aukoista sisään, että
Wiborad, jonka päätä jäniksen pehmeä nahka oli sähköiskun tavalla
koskettanut, kimakasti kiljaisten veti sen sisään. Kelpo Wendelgardilta
oli kaksinpuhelun kuumuudessa avautunut musta mekkonsa; jänis sujahti
hänelle äkisti kaulan ja kaapun väliin, sotkeutui hänen vaatteihinsa,
etsi ulospääsyä eikä tiennyt mihin pyrkiä, niin että myöskin urhean
rouvan kauhistus valtasi. Niinpä katkesi kummaltakin puolelta sanatulva,
ikkunaluukut vetäistiin äkäisesti kiini ja kummulle palasi rauha.[8]

"Lähtekäämme kotiin, ennenkun ilta joutuu", sanoi Romeias
kreikkalaisneidolle. Praxedista ei eukkojen tora eikä Romeiaan
rauhanvälitys ollut niin kiinnittänyt tähän paikkaan, ettei hän olisi
hennonut lähteä. Hänen seuralaisensa olivat jo omin päin alkaneet
paluumatkan.

"Jänikset ei teille taida olla suurenarvoisia", sanoi hän vartijalle,
"koska niitä niin huolimattomasti viskaatte maailmaan."

"Eipä hyvinkään", nauroi Romeias; "kuitenkin olisi lahja ollut kiitoksen
arvoinen."

Tällöin avautui kattoluukku Wiboradin mökissä, erakon laiha haamu tuli
puoleksi näkyviin, ja kohtalaisen suuri kivi lensi Romeiaan pään yli
häntä kuitenkaan kohtaamatta. Se oli kiitos jäniksestä.

Tästä näkee, että seuraelämän tavat niinä aikoina monessa suhteessa
erosivat meidänpäiväisistämme.

Praxedis ilmaisi ihmetystään kohtauksen johdosta. "Sellaista sattuu aina
joka toinen viikko", vastasi Romeias. "Pieni erä sappea ja suuttumusta
antaa erakkoeukoille uutta elinvoimaa; hyvätyö on siis avustaa niiden
syntymistä."

"Mutta onhan hän pyhimys", sanoi Praxedis arasti. Silloin murahti
Romeias partaansa. "Olkoon hän iloinen", sanoi hän, "jos hän semmoinen
on. En tahdo riistää häneltä hänen hurskautensa vaippaa. Mutta sen
jälkeen kun kävin Konstanzissa tervehtimässä äitini sisarta, on minulle
selvinnyt kaikenlaista, joka ei minusta vallan hurskaalta näytä. Ei ole
vielä unhotettuna, miten hän piispan oikeuden edessä sai vastata jonkin
asian vuoksi, joka ei minuun koske, ja kertovatpa Konstanzin kauppiaat
sitä heiltä kysymättäkin, miten tuomiokirkon luona asuvat erakot heille
lainailevat hurskaiden pyhiinvaeltajain lahjoittamia almurahoja oikeata
nylkykorkoa vastaan. Mitä minä sille voin, että jo poikuusijässäni
kerran sain kivilouhimossa käsiini harvinaisen suuren piikiven? Kun olin
sen särkenyt, istui sen sisässä sammakko, joka katseli minua suurin
silmin. Sen jälkeen tiedän, mitä väkeä erakot ovat. Hip hop -- trari
trara!"

Romeias saatti uuden ystävättärensä sen luostaripiirin ulkopuolella
olevan talon portille, joka oli määrätty tälle yömajaksi. Siellä
seisoivat jo palvelijattaret, ja kukkaiskimppu, jonka he olivat
poimineet, makasi portin edessä olevalla kivipöydällä.

"Meidän on sanottava jäähyväiset toisillemme", lausui torninvartija.

"Voikaa hyvin!" sanoi Praxedis. Sitte erkani Romeias hänestä. Astuttuaan
kolmisenkymmentä askelta, katsoi hän tarkasti taakseen. Mutta kahdesti
ei aurinko nouse samana päivänä, kaikkein vähemmän luostarin
torninvartijalle. Hän ei enää saanut mitään lentosuukkosta. Praxedis oli
käynyt sisään.

Silloin palasi Romeias hitaasti takaisin, sieppasi lupaa kysymättä
kukkakimpun kivipöydältä ja lähti matkaansa. Saaliinsa hän jätti
luostarin keittiöön. Sitte meni hän tornikamariinsa, naulasi kukkakimpun
seinälle ja piirusti sen alle hiilellä sydämmen, jossa oli kaksi silmää,
pystysuora viiva nenänä ja vaakasuora suuna.

Luostarioppilas Burkard tuli kamariin kujeilemaan hänen kanssaan. Tämän
niskaan hän tarttui mahtavalla kourallaan, ojensi hänelle hiilen ja
asetti hänet seinän eteen ja komensi: "Kirjoita nimi alle!"

"Kenenkä nimi?" kysyi poika.

"Hänen!" sanoi Romeias.

"Mitä minä tiedän 'hänestä' ja 'hänen' nimestään!" sanoi koululainen
harmistuneena.

"Siinä sen taas näkee", murahti Romeias, "mitä opiskeleminen hyödyttää!
Kahdeksan tuntia joka päivä istuu nulikka aasinnahkojensa[9] takana
eikä edes tiedä, mikä tuon vieraan neitosen nimi on!..."



NELJÄS LUKU.

Luostarissa.


Hadwig rouva oli tällä aikaa toimittanut hartauttansa P. Galluksen
haudalla. Sen jälkeen ajatteli apotti ehdottaa hänelle kävelyä
siimekkäässä luostarinkäytävässä, mutta herttuatar pyysi ensin
saadakseen nähdä kirkon aarteet. Naisen mieli, vaikka se olisi mitä
ylevin, iloitsee aina nähdessään koristuksia, helyjä ja kauniita
vaatteita. Apotti koetti johtaa hänen mieltänsä toisaalle, selittäen
että luostari oli köyhä ja pikkuinen ja että serkku varmaan oli
matkoillaan valtakunnassa ja keisarinhovissa nähnyt paljo arvokkaampaa;
mutta se ei auttanut.

He astuivat sisään sakaristoon.

Apotti avautti mustuneet arkut; niissä sai ihailla monia
purppuranvärisiä messukaapuja sekä koruompelulla ja pyhästä historiasta
otetuilla aiheilla koristettuja pappispukuja. Oli niissä sellaisiakin
kuvia, jotka vielä läheltä koskettivat roomalaista pakanuutta, kuten
esimerkiksi kuvaus Merkuriuksen ja Philologian häistä.

Tämän jälkeen avattiin korulippaat. Niistä loisti vastaan jalojen
metallien kimellys, hopeaisia lamppuja ja kruunuja välkkyi siellä
myöskin sekä ohueksi taottuja kultalehtiä evankeliumikirjani sitomiseen
ja alttarin koristamiseen, -- luostarin munkit olivat tuoneet ne
polviensa ympärille käärittyinä Italiasta epävarmoja alppipolkuja
myöten; kallisarvoisia merkillisiä astioita, delfiinin muotoisia
kynttilänjalkoja, pylväiden päällä seisovia simpukankuoria, jotka olivat
muodoltaan kuin majakoita, pyhäsavuastioita ja paljon muuta, -- se oli
runsas ja rikas aarre. Vielä oli siellä merikullasta valmistettu kalkki,
joka valoa vasten asetettuna kimalteli kauniisti; sen reunasta oli pala
lohennut.

"Kun edeltäjäni Hartmuth makasi kuolinvuoteellaan", sanoi apotti,
"tehtiin tähän lääkettä jauheesta, viinistä ja hunajasta ja annettiin
hänen juoda kuumeen lievittämiseksi."

Merikullan sisässä nähtiin pieni kovakuoriainen, joka oli niin hyvästi
säilynyt kuin olisi se vasta äskettäin siihen istahtanut; ei varmaankaan
osannut tämä hyönteinen aavistaa, istuessaan esihistoriallisina aikoina
tyytyväisenä heinänkorrellaan, ennenkun sitkeänä virtana valuva maapihka
sen nielasi sisäänsä, että se tällä tavalla säilyisi jälkimaailmalle.

Mutta sellaiseen mykkään todistajaan luonnonvoimien ihmeellisestä
toiminnasta ei siihen aikaan luotu huomiota; ainakin oli kamariherra
Spazzo, joka myöskin tarkkaavaisesti katseli kaikkia esineitä, huvitettu
aivan toisenlaisista kysymyksistä. Hän ajatteli miten paljo mieluisempaa
olisi ollut elää sotakannalla näiden hurskaiden miesten kanssa, sen
sijaan että nyt vierasystävänä heiltä kattoa pyyteli, ja anastaa ase
kädessä heidän alueensa ja aarteensa. Ja kun hän eläessään oli jo usein
nähnyt monen ylhäisen ystävyyden äkisti muuttuneen vihollisuudeksi,
varustautui hän ajatuksissaan taasenkin tällaista mahdollisuutta varten;
hän kiinnitti tarkasti muistoonsa sakariston oven aseman ja mutisi
itsekseen: "Siis kuorista ensimmäinen ovi oikealle!"

Myöskin näytti apotti älynneen, että niin paljon kullan ja hopean
näkeminen voi herättää himoa niiden omistamiseen; sen vuoksi hän ei
avannutkaan viimeistä lipasta, jossa aarteista kallisarvoisimmat olivat,
vaan sai aikaan että he lähtivät ulos sakaristosta.

He ohjasivat askeleensa luostarin kasvitarhaan. Se oli suunniteltu
avaraksi alaltaan ja kasvoi siinä paljon vihanneksia keittiön tarpeeksi,
paljon hyödyllisiä lääkeyrttejä ja parantavia juuria.

Puistosta oli erotettu laaja osa kesyttömille eläimille ja linnuille,
joita oli sekä sellaisia, joita asusti läheisillä alpeilla, että myöskin
pitkämatkaisten vierasten lahjoittamia luostarin puutarhaan.

Siellä huvitti Hadwigia karhujen kömpelöt liikkeet; hullunkurisesti
hypellen kiipesivät ne ylös ja alas tarhaan pystytettyä paalua myöten.
Vielä oli siellä tylppönokkainen apina, joka samaan vitjaan sidotun
merikissan kanssa piti hurjaa peliä aamusta iltaan; näistä molemmista
luontokappaleista lausui muuan senaikainen runoilija, ettei niiden
olemassaolon perustaksi voitu keksiä mitään hyödyllistä lahjaa tai
taipumusta.

Vanha vuorivuohi seisot hiljaa ja pää maahan painuneena ahtaassa
tarhassaan; sittekun tunturialppien ylpeä poika ei enää saanut hengittää
jäätikköjen purevan kylmää ilmaa, oli se käynyt sokeaksi, sillä ei
jokainen olento viihdy alhaalla ihmisten laaksoissa.

Aivan toisin oli laita paksunahkaisten mäyräin; niiden ohitse mentäessä
naurahti ilkeä Sindolt. "Ole tervehditty, sinä pieni, pahasisuinen
eläin", sanoi hän, "sinä luostarikyttäin jalo otus!"

Toisaalta jälleen kajahti läpitunkeva vihellys. Joukko tunturisopuleja
kiiti keinotekoisten kallioiden halkeamain lävitse näkyviin. Hadwig
rouva ei vielä koskaan ollut nähnyt tätä hauskaa eläintä, jonka vuoksi
apotin oli selitettävä hänelle niiden elintapa.

"Ne nukkuvat enemmän kuin mitkään muut luontokappaleet", lausui hän,
"valvoessaankin ne uneksuvat; ja kun talvi lähenee, kokoovat ne
kaikenlaisia olkia ja heiniä yhteen, ja yksi niistä rupee selälleen
jalat haarallaan, toiset pinovat rikkakasan sen vatsalle, tarttuvat
kiini häntään ja kulettavat sen sitte kuin täyteen lastatun kuormavaunun
pesäänsä."

Silloin sanoi ilkeä Sindolt kamariherra Spazzolle: "Mikä vahinko,
ettette te syntyneet tällaiseksi tunturihiireksi, se olisi ollut
mieluinen toimi teille!"

Kun apotti oli kääntynyt toisaalle, rupesi Sindolt esittämään eläimiä
omalla tavallaan. "Tuossa on väkevä Tutilomme!" sanoi hän osottaen
muuatta karhua, joka juuri oli heittänyt kumppaninsa pitkälleen maahan.
"Tuossa sokea Thieto!" -- hän osotti vuorivuohta, ja juuri oli hän
antamaisillaan apotilleenkin jonkun vähemmän miellyttävän kuvaisen
eläinkunnasta, kun herttuatar puuttui puheeseen sanoen: "Koska kerran
osaatte kaikkien suhteen tehdä vertauksia, mihin minua vertaisitte?"

Sindolt joutui hämilleen. Kaikeksi onneksi oli kurkien ja haikaroiden
joukossa kaunis hopeafasaani, joka tuuditteli helmenharmaata välkkyvää
pyrstöänsä päivänpaisteessa.

"Tuohon tuolla!" virkkoi Sindolt.

Mutta herttuatar kääntyi Ekkehardiin, joka uneksien katseli vilinää
eläintarhassa. "Oletteko te samaa mieltä?" kysyi hän. Ekkehard säpsähti.
"Oi valtiatar", sanoi hän vienolla äänellä, "ken julkeaa noiden
kirkuvien ja kaakattavien luontokappaleiden seasta etsiä teille
kuvaista?"

"Mutta jos me sitä vaadimme..."

"Silloin tiedän vain _yhden_ linnun", lausui Ekkehard. "Meillä ei sitä
ole, eikä kenelläkään muulla; valoisina kesäöinä lentää se korkealla
päittemme päällä ja sivuaa siivillään taivasta. Sen linnun nimi on
Caradrion; kun siltä putoo höyheniä maahan, parantuu niillä joku sairas
mies; lintu laskeutuu nimittäin alas miehen luo ja panee nokkansa hänen
suuhunsa, imee miehen sairauden itseensä ja puhdistaa itsensä jälleen
iankaikkisessa valossa: silloin on mies pelastettu."

Apotti tuli jälleen paikalle ja katkaisi enempien vertauspuheiden
latelemisen. Eräässä omenapuussa istui muuan palveleva veli, joka poimi
omenia koriin. Kun Hadwig rouva lähestyi puuta etsiäkseen sen alla
siimestä, tahtoi tämä laskeutua alas, mutta herttuatar viittasi hänelle
pysymään puussa. Nyt kuului hentojen pojan-äänten laulua puiston
perältä; ne olivat luostarin oppilaat, jotka tulivat tuomaan
herttuattarelle tervehdyksensä. Vaikka olivat vallan nuoria poikasia,
kantoivat he jo munkinkaapua, ja moni oli kerinnyt tonsurin
yksitoistavuotiaaseen päähänsä. Kun nuo tulevan ajan punaposkiset apotit
lähestyivät juhlasaatossa opettajainsa johtamina, katseet maahan
luotuina, totisesti ja hitaasti laulaen latinalaisia säkeitään, lennähti
vieno ivahymy Hadwig rouvan huulille; väkevästi hän potkasi lähimmän
korin kumoon, niin että omenat vierivät koululaisten riveihin ja
hyppelivät pitkin heidän kaapujaan. Mutta tästä vähintäkään
häiriytymättä jatkoivat he kulkuaan; ainoastaan muuan kaikkein
pienimmistä yritti kumartua ottamaan houkuttelevaa hedelmää maasta,
mutta hänen vierustoverinsa tarttui ankarasti hänen vyöhönsä ja pidätti
häntä.

Hyvillä mielin katseli apotti nuoren väen ryhtiä ja sanoi: "Kuri erottaa
ihmisen eläimestä; ja vaikka heille viskaisitte hesperiidien omenia,
pysyisivät he lujina." Hadwig rouva oli liikutettu. "Ovatko kaikki
oppilaanne yhtä hyvästi kasvatettuja?" kysyi hän.

"Ehkä tahdotte itse tutkia", sanoi apotti; "ulomman luostarikoulun isot
oppilaat tietävät yhtä hyvin, mitä kuri ja kuuliaisuus on."

Herttuatar nyökäytti päätään. Apotti vei hänet ulompaan luostarikouluun,
jossa enimmäkseen kasvatettiin ylhäisten maallikkojen poikia ynnä niitä,
jotka aikoivat antautua maalliseen pappissäätyyn.

He astuivat vanhinten luokkaan. Opettajansijalla seisoi syväoppinen
Ratpert ja johdatti nuorisoa Aristoteleen _Logican_ ymmärtämiseen.
Kumartuneina pergamenttiensä ylitse istuivat oppilaat; tuskin he
käänsivät päätäänkään sisäänastuvia katsellakseen. Oppi-isä ajatteli
niittää kunniaa kasvateistaan. "Notker Labeo!" huusi hän. Se oli helmi
hänen oppilastensa joukossa, totinen tieteen toivo; hinterällä ruumiilla
istui mahtava pää, josta suunnaton alahuuli arvostelevasti eteni
maailmaan, merkkinä vankasta kestäväisyydestä tutkimuksen kivikoisilla
poluilla ja aiheena hänen liikanimensä syntymiseen.

"Siitä pojasta tulee vielä jotakin", kuiskasi apotti; "jo kahdentoista
vuotiaana hän sanoi koko maailman olevan kirjan ja luostarien siinä
klassillisia paikkoja".[10]

Esiin huudettu antoi viisaan katseensa kulkea pitkin kreikkalaista
tekstiä ja käänsi sitte tärkeän totisena seuraavan syvämielisen kohdan:

... "Jos puussa tai kivessä löydät viivan tapaisesti juoksevan juovan,
niin on se yhdensuuntaisesti asettuneiden osien yhteinen raja. Jos kivi
tai puu juovan kohdalla jakautuu kahtia, niin näemme kaksi
juovantapaista läpileikkausta jakauman kohdalla, missä ennen oli vain
_yksi_ juova ja viiva. Ja sen lisäksi näemme kaksi uutta pintaa, jotka
ovat yhtä leveät kuin kappale oli paksu, kun uusia pintoja ei vielä
nähty. Tästä käy selville, että tämä kappale alkuaan oli yhdistyksen
kautta syntynyt."

Mutta tuskin oli tämä yhdistetyn kappaleen käsite onnellisesti saatu
selvitetyksi, kun jotkut nuorista ajattelijoista kallistivat päänsä
yhteen ja kuiskivat keskenään kiihkeästi; yksin luostarioppilas
Hepidankin, joka Notkerin mestarillisesta käännöksestä piittaamatta koko
tarmollaan leikkasi nelisiipistä ja kiverähäntäistä pirua penkkiinsä,
keskeytti työnsä... Nyt kääntyi opettaja kysymyksellään seuraavan
puoleen: "Mutta miten tulee pinnasta yhteinen raja?" Tämä jatkoi
edelleen kreikkalaisesta tekstistä, mutta liike koulupenkkien keskellä
kävi yhä voimakkaammaksi; kuului suhinaa ja murinaa kuin kaukaisista
hätäkelloista, tekstin kääntämisestä ei enää tullut mitään ... ja
yhtäkkiä syöksyivät Ratpertin kasvatit pystyyn, ympäröivät herttuattaren
ja riistivät hänet apotin ja kamariherran sivulta. "Vangittu! Vangittu!"
huusi hilpeä nuoriso ja linnoitti itsensä ja saaliinsa koulupenkkien
taa. "Vangittu! Me olemme vanginneet Schwaabin herttuattaren! Mitä
maksetaan lunnaita hänestä?"

Hadwig rouva oli jo ollut moninaisissa elämänkohdissa. Mutta että hän
voisi joutua koulupoikain vangiksikin, sitä hän ei olisi koskaan voinut
aavistaa. Mutta koska tämä oli hänelle jotakin uutta, huvitti se häntä.
Hän mukautui leikkiin.

Oppi-isä Ratpert toi halkolaatikosta mahtavan patukan, jota hän
uhkaavasti heilutti päänsä ympäri ja huusi, kuten ennen muinoin
Neptunus, metelöitsijöille seuraavat Virgiliuksen säkeet:

    "Siinäkö määrin luottoan' teihin te käytätte väärin?
    Taivaan ja maan jopa käskyttän' aivan, te tuulet,
    Julkeatten ylös myllertää sekä niin metelöidä?!
    _Quos ego_!!"

Uusi riemunkarjunta oli vastauksena. Jo oli koulusali jaettu penkeillä
ja jakkaroilla kahteen osaan; toisessa olivat kapinoitsijat vankineen,
toisessa herttuattaren ällistyneet seuralaiset. Spazzo herra mietti jo
rynnätä linnoitukseen ja jaella tukevia nyrkiniskuja pää-ilkimysten
joukkoon. Apotti ei saanut sanaa suustaan; oppilasten rohkeus oli
lamannut kaikki hänen jäsenensä.

Korkea vanki seisoi koulusalin toisessa päässä eräässä akkunakomerossa,
viisitoistavuotiaat ryöstäjänsä joka haaralla ympärillään.

"Mikä on tämän kaiken tarkoituksena, te tyhmät pojat?" kysyi hän
hymyillen.

Silloin astui joukosta esiin muuan johtajista, notkisti polvensa ja
sanoi nöyrästi: "Ken tulee muukalaisena, on ilman suojaa ja rauhaa, ja
rauhaa vailla olevia pidetään vankeudessa, kunnes he lunastavat itsensä
vapaiksi."

"Opitteko sellaistakin kreikkalaisista kirjoistanne?"

"Ei, valtiatar, se on saksalainen tapa."

"No, sittepä lienee minun lunastettava itseni irti", sanoi Hadwig rouva
nauraen, ja hän tarttui kiini punaposkiseen logiikantutkijaan ja veti
hänet luokseen suudellakseen häntä. Mutta tämäpä riistäytyikin irti ja
juosten meluavien toveriensa joukkoon huusi:

"Sellaista rahaa me emme tunne!"

"Mitä sitten tahdotte lunnaiksi?" kysyi herttuatar. Hän oli jo käydä
kärsimättömäksi.

"Myöskin piispa Salomo Konstanzista oli kerran vankimme", sanoi poika,
"ja hän toimitti meille kolme uutta lupapäivää vuodessa ynnä lähetyksen
lihaa ja leipää, ja hän sen kirjallisesti vahvisti testamentissaan."

"Oi sinä koskaan kyllästymätön nuoruus! Lienee sitte minunkin oltava
anteliaisuudessa ainakin piispan vertainen. Oletteko jo maistaneet
Bodenjärven siikoja?"

"Emme!" huusivat pojat.

"Niinpä on teidän vuosittain saatava kuusi siikaa muistoksi minusta.
Kala tekee hyvää nuorille suille."

"Lupaatteko sen meille oikein kirjeellä ja sinetillä?"

"No, jos niin täytyy!"

"Kauvan eläköön Schwaabin herttuatar! Eläköön hän!" huudettiin joka
taholta. "Hän on vapaa!" Penkit työnnettiin jälleen paikoilleen, ja
hyppien ja riemuiten saattoivat veitikat vankinsa vapauteen. Taampana
lentelivät _Logican_ pergamenttilehdet ilonosotuksina ilmaan;
vetäytyivätpä itse Notker Labeonkin huulet karkeaan hymyyn; ja Hadwig
rouva lausui:

"Olittepa sangen armeliaat, nuoret herrani; suvaitkaa panna patukka
jälleen kätköönsä, herra opettaja!"

Aristoteleen jatkamista ei tänään enää käynyt ajatteleminenkaan. Eiköhän
oppilaiden vallattomuus ollutkin läheisessä yhteydessä heidän
logiikanlukujensa kanssa? Totisuus on usein kuiva, lehdetön, ontelo
puunrunko, sillä muutenhan ei hilpeydellä olisi sijaa sitä vehmaudellaan
seppelöidä...

Kun herttuatar jätti koulusalin apotin seurassa, sanoi tämä: "Vielä on
teillä näkemättä luostarin kirjasto, opinhaluisten sielujen parantola ja
tieteen aseiden varuskamari." Mutta Hadwig rouva oli väsynyt; hän
kiitti. "Mitran on pidettävä sanani", hän sanoi, "ja vahvistettava
kirjallisesti lahjoitukseni koululaisillenne. Tahdotteko laittaa
vahvistuskirjan valmiiksi, jotta sen varustan allekirjoituksellani ja
sinetilläni."

Cralo herra vei vieraansa tälle osotettuihin huoneisiin. Kulkien
ristikäytävää pitkin he menivät erään kammion ohitse, jonka ovi oli
avoinna. Paljaan seinän vieressä seisoi matala paalu, josta puolen
miehenkorkeuden tasalla riippui kahle. Oven yläpuolelle oli vaalistunein
värin maalattu miehen kuva, joka laihoilla sormillaan piteli ruoskaa.
"Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; hän vitsoo jokaista, kenen hän
pojakseen ottaa" (Hebr. XII, 6), oli sen alle kirjoitettu isoin
kirjaimin.

Hadwig rouva katsoi kysyvästi apottiin.

"Ruoskimiskammio!"[11] sanoi tämä.

"Eikö kenkään veljistä ehkä satu juuri nyt olemaan rangaistuksen
tarpeessa", kysyi herttuatar, "se saattaisi olla opettavainen
esimerkki..."

Silloin tempasi ilkeä Sindolt äkisti ylös oikean jalkansa, aivan kuin
olisi hän astunut okaaseen, kurotti korvansa taaksepäin, kuin olisi joku
häntä huutanut, ja sanoen: "Minä tulen heti paikalla!" katosi kiiruusti
hämärään käytävään.

Hän kyllä tiesi miksi.

Notker änkyttäjä oli vuosikausien työn jälkeen päättänyt erään
psaltarikirjan jäljentämisen ja sirosti koristanut sen hienoilla
kynäpiirustuksilla; sitä oli kateellinen Sindolt eräänä yönhetkenä
veitsellä viileskellyt ja kaatanut kannullisen viiniä sen päälle. Tästä
hyvästä oli hänet tuomittu kolmasti ruoskittavaksi, ja viimeinen erä oli
hänellä vielä saamatta; hän tunsi hyvin tämän kammion ja sen
katumusvälikappaleet, jotka arvojärjestyksessä riippuivat seinällä,
alkaen yhdeksänsyisestä "skorpioonista" aina yksinkertaiseen
"ampiaiseen".

Apotti ehdotti, että he poistuisivat tästä kolkosta suojasta; hänen
loistohuoneensa olivat kukkasilla koristetut. Hadwig rouva heittäytyi
yksinkertaiseen nojatuoliin levähtääkseen, sillä hän oli väsynyt
paljosta katselemisesta. Hän oli muutamina harvoina hetkinä nähnyt ja
elänyt paljon. Oli vielä puolen tunnin aika illallisen alkamiseen.

Joka tänä väliaikana olisi kulkenut ympäriinsä munkkikopeissa, olisi
saanut vakuuden siitä, ettei yksikään luostarin asukkaista ollut jäänyt
aivan välinpitämättömäksi ylhäisen vierailun johdosta. Maailmasta mitä
jyrkimmästi eronneetkin mielet tuntevat kyllä, että naiselle aina tulee
osottaa kunnioitusta.

Harmaapäistä Tutiloa oli vastaanotossa suuresti surettanut, että hänen
kaapunsa vasenta hihaa tässä tilaisuudessa kaunisti reikä; se olisi
muissa oloissa kyllä jäänyt paikkaamatta aina seuraavaan suureen
juhlapäivään asti, mutta nyt ei mikään viivyttely auttanut; neulalla ja
langalla varustettuna hän istui lavitsallaan ja korjasi vauriotaan.

Ja koska hän kerran oli päässyt vauhtiin, leikkasi hän myöskin
sandaaleihinsa uudet pohjat ja kiinnitti ne pienillä nauloilla. Hän
hyräili jotakin säveltä, jotta työ paremmin joutuisi.

Radolt, filosoofi, käveli otsa rypyissä edestakaisin huoneensa
lattialla, ajatellen että mahdollisesti sattuisi tilaisuus ylistää
vapaasti laaditussa puheessa korkean vieraan mainetta. Korottaakseen
välittömän tunteenpurkauksen vaikutusta mietti hän sen valmiiksi
edeltäkäsin. Hän tahtoi panna sen perustukseksi Tacituksen lauseen
germaaneista: "He myöskin uskovat naisissa asuvan jonkin pyhän ja
ennustavan lahjan; sen vuoksi he eivät koskaan halveksi heidän neuvoaan
ja mukautuvat heidän määräyksiinsä." Tämä olikin miltei kaikki, mitä hän
kuulopuheelta naisesta tiesi; mutta hän vilkutti oravansilmiään ja oli
vakuutettu siitä, että hän alettuaan muutamilla purevilla viittauksilla
tovereillensa helposti voisi johtaa puheen herttuattaren ylistykseksi.
Valitettavasti ei hänelle kuitenkaan tullut tilaisuutta pitää puhettaan,
koskei ymmärtänyt hankkia sellaista.

Esilukemista ennen aterian alkua toimitti tällä viikolla Ekkehard.
Herttuattaren kunniaksi oli hän valinnut 45:nnen psalmin; hän astui nyt
esiin ja sanoi johdatukseksi: "Herra, avaa huuleni, jotta suuni
kiitostasi julistaisi", ja kaikki lausuivat sen puoliääneen hänen
perässään, kuin siunaukseksi hänen lukemiselleen.

Nyt korotti hän äänensä ja alotti psalmin, jota pyhä kirja itse nimittää
'kauniiksi lauluksi':

    "Minun sydämmeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan kuninkaasta,
    minun kieleni on jalon kirjoittajan kynä.

    Sinä olet kaikkein kaunein ihmisten lasten seassa: armo on
    vuodatettu ulos sinun huulissas; sentähden siunaa Jumala sinua
    iankaikkisesti.

    Pane miekkas vyölles, sinä sankari, ja kaunista itses
    kunniallisesti.

    Menesty sinun kauneudessas, kiiruhda sinun sanasi totuuden, siveyden
    ja vanhurskauden tähden, niin sinun oikia kätes ihmeitä osottaa.

    Terävät ovat sinun nuoles, että kansat lankeevat sinun etees maahan,
    jotka sydämmestänsä kuninkaan viholliset ovat.

    Jumala, sinun istuimes pysyy aina ja iankaikkisesti: sinun
    valtakuntas valtikka on oikeuden valtikka.

    Sinä rakastit oikeutta, ja vihasit jumalatonta menoa: sentähden, o
    Jumala, on sinun Jumalas voidellut sinua iloöljyllä, enempi kuin
    sinun osaveljes.

    Kaikki sinun vaattees ovat sula Mirrham, Aloes ja Ketsia. Koska sinä
    norsunluisesta majastas lähdet, niin he ilahuttavat sinun..."

Herttuatar näytti ymmärtävän näissä sanoissa hänelle tarkoitetun
tervehdyksen; aivan kuin olisi hän itse puhutellut itseään psalmin
sanoilla, kiinnitti hän silmänsä Ekkehardiin. Mutta tämä ei jäänyt
apotilta huomaamatta; sen vuoksi hän antoi merkin keskeyttää lukeminen,
ja psalmi jäi päättämättä, kun kaikki miehissä istuivat pöytään.

Mutta sitä ei Cralo herra voinut estää, että Hadwig käski innostuneen
esilukijan istumaan vasemmalle puolelleen. Tämä sija olisi oikeastaan
arvojärjestyksen mukaan tullut vanhalle dekaani Gozbertille; mutta tästä
oli sitä odotellessaan jo kauvan tuntunut siltä, kuin olisi hän istunut
tulisilla hiilillä, sillä hän oli kerran joutunut Hadwig rouvan Herrassa
nukkuneen puolison kanssa karkeaan sanasotaan luostarin aarteiden
ryöstämisen takia ja oli jo silloin kantanut herttuattarellekin kaunaa;
-- tuskin oli hän huomannut tämän aikomuksen, kun hän hyvillä mielin
astui syrjään ja työnsi portinvartijan dekaanintuoliin. Ekkehardin
vasemmalle puolelle tuli istumaan herttuattaren kamariherra Spazzo ja
tämän viereen munkki Sindolt.

Ateria alkoi. Kyökkimestari, hyvin tietäen että vieraiden tullessa
niukkaa luostariruokaa oli luvallista höystää, ei ollut tyytynytkään
tavalliseen liskoherkkuun eikä muutenkaan ollut noudattanut apotti
Hartmuth-vainajan ankarata ruokalistaa.

Tosin ilmestyi kyllä ensiksi höyryävä hirssipuuro, jolla se, ken
tunnollisesti tahtoi pitää kiini benediktiinien ruokajärjestyksestä, sai
itsensä kylläiseksi ravita; mutta vati seurasi vatia, mahtavan
puurokupin sivulta ei puuttunut karhunpaisti, olipa ylemmässä
kalalammikossa asuva majavakin saanut heittää henkensä illallisvieraiden
iloksi; fasaaneja, peltokanoja, turturikyyhkysiä ja muita pienempiä
lintuja seurasi ja kaloja määrätön valikoima, niin että lopulta
jokaisella riistalajilla, sekä kahlaavalla että kävelevällä, lentävällä,
uivalla ja ryömivällä, oli edustajansa luostarin ruokapöydässä.

Ja monikin veljistä taisteli silloin sydämmessään vaikeata taistelua,
yksinpä Gozbertkin, dekaanivanhus... Hirssipuuroon oli hän kyllästynyt
ja mahtavasti otsaansa rypistäen työntänyt edestään hirvenpaistin ja
karhunreiden, aivan kuin olisi paha vihollinen niiden takana väijynyt;
mutta kun kaunis, ruskeaksi paistunut teirenpaistikin asetettiin hänen
läheisyyteensä, höyrysi siitä uneksivaa paistintuoksua hänen nenäänsä,
ja tuoksun mukana tulivat hänen nuoruutensa seikkailut: miten hän itse
neljä vuosikymmentä takaperin kierteli metsiä ja varhaisessa aamusumussa
tavotteli kotkottavaa metsoa, ja miten häntä silloin oli kohdannut
metsänvartijan soma tytär, ja... Kahdesti voitti hän vielä kätensä
kiusauksen, mutta kolmannella kertaa hän ei enää jaksanut ...
teirenpuolikas makasi hänen edessään ja tuli kiiruusti syödyksi.

Spazzo herra oli hyväksyvästi nyökännyt päätään lautasten ja vatien
moninaiselle paljoudelle; komea Reininlohi, kaloista kaikkein parhainta,
oli nopeasti kadonnut hänen sormiensa kautta, ja kysyväisesti silmäili
hän ympärilleen etsien juotavaa. Silloin toi Sindolt, hänen naapurinsa,
esiin kiviruukun ja täytti siitä hänen metallisen pikarinsa, kilisti
hänen kanssaan ja sanoi: "Luostarin kellarin jalointa lajia!" Spazzo
herra yritti ottaa valtavan kulauksen, mutta silloin puistatti hänen
ruumistaan kuin vilutaudissa, ja työntäen pikarin syrjään kirosi hän:
"Sepä oli koko piru luostariveljeksi!" Ilkeä Sindolt oli nimittäin
sekottanut hänelle karhunmarjoja karvaaseen omenaviiniin. Mutta kun
kamariherra tahtoi palkita hänen vierasystävyyttään nyrkiniskulla, nouti
hän lepytteeksi tummanpunaista Valtellineriä ison ruukullisen.
Valtelliner on kelpo juoma, johon jo keisari Augustuskin oli upottanut
surunsa Varuksen tappiosta; ja vähitellen leppyi Spazzo herra ja
tyhjensi pikarinsa Churin piispan menestykseksi -- jolta luostari oli
viinin saanut -- vaikkei häntä muuten lähemmin tuntenut, ja Sindolt
piteli myöskin urhoollisesti puoliansa. "Mitä sanoo suojeluspyhimyksenne
tuommoisesta juomisesta?" kysyi kamariherra.

"Pyhä Benediktus oli järkevä mies", sanoi Sindolt. "Sen vuoksi hän
kirjoittikin lakiinsa: 'Vaikka kirjoitettu onkin, että viini ei
ylipäätään ole mikään sovelias juoma munkeille, ei siitä nykyaikaan
kuitenkaan saane ketään vakuutetuksi. Sen vuoksi, ja katsoen heikompien
luonteiden vajavaisuuteen, määräämme kullekin puoli mittaa päivän
osaksi. Mutta kenkään elköön juoko juopumukseen asti, sillä viini
saattaa viisaimmankin horjahtamaan viisauden polulta'..."

"Hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja joi pikarinsa pohjaan.

"Mutta tiedättekö myöskin," kysyi Sindolt, "mitä niille veljille on
säädetty, joiden seuduilla kasvaa vain vähän tai ei ollenkaan rypäleen
mehua? Niiden on kiittäminen ja ylistäminen Jumalaa, eikä lainkaan
nuristava."

"Sekin hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja tyhjensi uudelleen pikarinsa.

Tällä välin "koetti apotti parhain voimin keskustelullaan huvittaa
korkeata orpanaansa. Aluksi veti hän Burkhard herran verrattomat
ominaisuudet esiin. Mutta Hadwigin vastaukset olivat kuivia ja
yksitavuisia. Siitä' huomasi apotti, että kaikella on aikansa, niin
myöskin leskeksi jääneen vaimon rakkaudella miesvainajaansa kohtaan. Hän
siis muutti puheenaihetta ja kysyi, missä määrin luostarin koulut olivat
herttuatarta miellyttäneet.

"Minun käy sääli noita nuoria poikasia, joiden nuorella ijällään on niin
paljon opittava. Eikö tämä ylenpalttinen oppi ole heille raskas kuorma,
jonka te heidän hartioilleen sälytätte ja jota heidän koko elämän ikänsä
on vaivaloisesti laahattava eteenpäin?"

"Sallikaa minun, jalo serkku," vastasi apotti, "ystävänänne ja
veriheimolaisenanne huomauttaa teille, että enemmän punnitsisitte
sanojanne! Tieteenharjoittaminen ei nuorelle ihmiselle ole mikään
rasittava pakko, se on pikemminkin kuin mansikkarove; mitä enemmän hän
siitä nauttii, sitä suuremmaksi käy hänen nälkänsä."

"Mutta mitä on pakanallisella _Logica_-taiteella tekemistä jumaluusopin
kanssa?" kysyi Hadwig rouva.

"Oikeissa käsissä käyteltynä se on ase Jumalan kirkon suojelemiseksi,"
lausui apotti. "Sen tarjoamilla keinoilla ovat useat kerettiläiset
taistelleet uskovaisia vastaan, nyt taistelemme me samoilla aseilla
heitä vastaan; ja uskokaa minua, kaunis kreikka ja latina on paljon
hienompi ase kuin oma maankielemme, joka taitavimmankin käden
käyttelemänä on vain kömpelön nuijan veroinen."

"Ohoo," sanoi herttuatar, "onko meidän teiltä vielä opittava mikä hienoa
on? Minä olen elänyt tähän asti puhumatta ollenkaan latinaa, herra
serkkuni."

"Ei se teitä vahingoittaisikaan, vaikka oppisittekin sitä," sanoi
apotti. "Ja kun latinankielen ensimmäiset sulosoinnut ovat virkistäneet
korvianne, myönnätte kyllä, että saksalainen äidinkielemme on nuori
karhu, joka ei opi seisomaan eikä kävelemään, jollei sitä klassillinen
kieli nuoleksi. Sitäpaitsi opettaa vanhain roomalaisten suu meille
viisautta; kysykää vaan vierustoveriltanne."

"Onko se totta?" kysyi Hadwig rouva Ekkehardilta, joka vaijeten oli
kuunnellut edellistä keskustelua.

"Totisesti on se totta, korkea rouva!" sanoi tämä tulisesti, "niin että
teidänkin olisi tarpeen oppia tätä viisautta."

Hadwig rouva uhkasi häntä sormellaan: "Oletteko sitte itse ammentaneet
virkistystä vanhoista pergamenteistänne!"

"Virkistystä ja onnea!" lausui Ekkehard säkenöivin silmin. "Uskokaa
minua, korkea rouva, kaikissa elämänkohdissa on hyvä etsiä klassikoilta
neuvoa. Eikö Cicero opeta meitä maallisen viisauden sokkeloisilla
poluilla vaeltamaan oikeata tietä? Emmekö Sallustiuksesta ja Liviuksesta
ammenna kehotusta miehenmieleen ja urheuteen, Virgiliuksen lauluista
aavistusta katoamattomasta kauneudesta? Raamattu on meille uskon
johtotähti, mutta vanhat kirjailijat loistavat päämme päällä
kajastuksena auringosta, joka laskettuaankin vielä lähettää virkistävän
loisteensa ihmisten mieliin..."

Ekkehard oli puhunut innostuksella. Herttuatar ei ollut siitä päivästä
alkaen, jolloin vanha herttua Burkhard pyysi hänen kättänsä, nähnyt
yhtäkään ihmistä, jota jokin asia olisi innostuttanut. Hänellä itsellään
oli ylevä henki, joka helposti omisti myöskin sille vieraita aineksia.
Kreikkaa hän oli nuoruudessaan opetellut byzantilaisen kosinnan vuoksi.
Latinaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta, koska se oli
hänelle vieras kieli. Tuntematon asia meissä aina herättää kunnioitusta,
tuntemamme sitävastoin näyttäytyy meille oikeassa arvossaan, joka
enimmiten on vähäisempi kuin mitä osasimme aavistaa. Myöskin
Virgiliuksen nimeen yhtyy tarumaisuuden käsite...

Tällä hetkellä syntyi Hadwigin sydämmessä päätös oppia latinaa. Aikaa
hänellä kyllä siihen oli. Ja kun vielä kerran oli katsahtanut
naapuriinsa Ekkehardiin, tiesi hän myös, kenestä piti hänen opettajansa
tulla...

Herkullinen jälkiruoka, johon kuului persikoita, melooneja ja kuivattuja
viikunoita, oli nautittu. Toisista pöydistä kuuluva vilkas keskustelu
todisti viiniruukun kiertelevän ahkerasti ympäri.

Myöskin aterian jälkeen -- niin määräsivät veljeskunnan säännöt -- oli
mielten virkistykseksi luettava kappaleita raamatusta tahi pyhien isien
elämästä.

Ekkehard oli edellisenä päivänä alkanut P. Benediktuksen elämäkerran
lukemisen, jonka paavi Gregorius oli kirjoittanut. Veljet vetivät pöydät
yhteen, viiniruukku seisoi koskemattomana ja huoneessa syntyi
hiljaisuus. Ekkehard jatkoi toisesta luvusta:

    "Mutta eräänä päivänä, kun hän oli yksin, lähestyi häntä kiusaaja.
    Sillä muuan pieni musta lintu, jota yleisesti kutsutaan varikseksi,
    alkoi lentää lepatella hänen päänsä ympärillä ja ahdisti häntä niin
    herkeämättä, että pyhimys olisi voinut vangita sen ojennettuun
    käteensä, jos olisi tahtonut.

    Mutta hän teki ristinmerkin, ja silloin pakeni lintu.

    Mutta kun se lintu oli kadonnut, seurasi niin suuri lihan kiusaus,
    ettei pyhä mies koskaan ollut sellaista kokenut. Sillä jo kauvan
    aikaa sitte oli hän nähnyt erään naisen. Tämän asetti paha
    vihollinen nyt hänen sielunsa silmien eteen ja antoi tämän olennon
    sytyttää Jumalan sotijan sydämmessä sellaisen tulen, että
    kuluttavainen rakkaus alkoi hänessä leimuta, ja hän himon ja kaihon
    voittamana jo ajatteli hylätä erakkosäätynsä.

    Silloin loi äkkiä taivaallinen armo säteen hänen päällensä, niin
    että hän palasi itseensä. Ja hän näki vieressänsä tiheän pensaikon
    nokkosia ja orjantappuroita, ja hän riisui vaatteet päähänsä ja
    syöksyi alastomana orjantappurain okaisiin ja nokkosien polttimiin,
    kunnes hän koko ruumis yhtenä verihaavana lähti pensaasta.

    Siten lääkitsi hän sielun haavat ruumiin haavoilla ja sai voiton
    synnistä..."

Hadwig rouvaa ei tämä luku suuresti huvittanut; hän katseli
ikävystyneenä ympäri pöytäseuraa. Kamariherra Spazzo -- lieneekö
hänestäkin vaalittu aihe tuntunut sopimattomalta, vai olisiko
Valtelliner-viini kihonnut hänelle päähän -- löi lukijalta äkkiä kirjan
kiini, niin että sen puinen kansi helähti, ja kohottaen pikariaan sanoi
hänelle: "Pyhä Benediktus eläköön!" Ja Ekkehardin häntä nuhtelevaisesti
katsellessa yhtyivät myöskin nuoremmat veljistä maljaan, jota he pitivät
täydellä vakavuudella esitettynä; viritettiinpä joissakin ryhmissä
ylistyslaulukin pyhimyksen kunniaksi, tällä kertaa hupaisena
juomalauluna, ja meluava riemu kajahteli salissa.

Mutta apotin arvelevaisena katsellessa ympärilleen ja Spazzo
herran houkutellessa nuoria hengenmiehiä yhä juomaan heidän
suojeluspyhimyksensä menestykseksi, kumartui Hadwig rouva Ekkehardin
puoleen ja kysyi häneltä matalalla äänellä:

"Opettaisitteko te minulle latinaa, nuori klassillisuuden ihailija, jos
tahtoisin opetella sitä?"

Silloin kajahti Ekkehardin sydämmessä ikäänkuin kaiku äsken luetusta:
"Viskaudu nokkosiin ja orjantappuroihin ja kiellä!" Mutta hän sanoi:

"Käskekää, minä tottelen!"

Herttuatar katsahti nuoreen munkkiin vielä merkillisen pikaisella
katseella, kääntyi sitte apotin puoleen puhellen mitättömistä asioista.

Luostariveljet eivät osottaneet vielä minkäänlaista halua jättää
käyttämättä tämänpäiväistä suotuisaa tilaisuutta. Apotin silmistä lienee
loistanut armollinen ja lempeä hohde, eikä kellarimestarikaan sulkenut
oveaan, kun he saapuivat alas portaita tyhjine ruukkuineen. Neljännessä
pöydässä istuva vanha Tutilo alkoi tulla hauskalle päälle ja kertoi
tämmöisissä tilaisuuksissa välttämättömän historian taistelustaan kahden
ryövärin kanssa; yhä voimakkaampana kaikui hänen muutenkin vahva äänensä
salin halki: "Toinen siis lähti pakoon -- minä hänelle lähetin perään
tammisen keihääni -- häneltä keihäs ja kilpi sinkosivat kauvas maahan,
-- minä häntä kurkusta tavotin -- poisviskatun keihään työnsin sille
kouraan -- 'Sinä lurjus ryöväriksi, mitä varten olet sinä maailmassa?
Tapella sinun täytyy kanssani!'..."

Mutta he olivat jo liiankin usein saaneet kuulla, miten hän oli
taisteluun pakottamaltaan ryöväriltä lyönyt kallon rikki, ja he nykivät
ja houkuttelivat häntä, sillä he tahtoivat virittää kauniin laulun; ja
kun hän viimein nyökkäsi päätään, säntäsivät jotkut veljistä ulos ja
palasivat pian takaisin soittokoneet mukanaan. Millä oli luuttu, millä
yksikielinen pieni viulun-tapainen, millä jälleen jonkinmoinen symbaali,
jonka metallikieliä lyödessä äänirauta oli tarpeellinen; yhdellä vielä
oli pieni kymmenkielinen harppu, jota omituisen näköistä soittokonetta
sanottiin psaltariksi ja oltiin sen kolmikulmiossa näkevinään
kolminaisuuden symbooli.

Ja he ojensivat hänelle hänen mustan eebenpuisen tahtisauvansa. Silloin
nousi harmautunut taiteilija hymyillen seisaalleen ja antoi heille
merkin erään säveleen alottamiseen, jonka hän itse nuorella ijällään oli
sepittänyt; hymyhuulin sitä toiset kuuntelivat. Ainoastaan kyökkimestari
Geroldin saivat musiikin säveleet alakuloiseen mielentilaan; hän laski
mielessään poiskannettujen vatien ja tyhjennettyjen ruukkujen
lukumäärää, ja tekstinä soittajien säveleeseen kaikuivat hänen
ajatuksissaan sanat: "Paljonkohan lienee tänään oikeastaan tuhlattu
luostarin varoja ja tavaraa?" Hiljaa löi hän sandaalin verhoamalla
jalallaan tahtia, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut.

Alimpana pöydässä istui hiljainen, kalpeakasvoinen ja mustakiharainen
vieras; hän oli tullut Italiasta ja tuonut kuormahevosilla luostarin
lombardialaisilta tiluksilta sille kastanjia ja öljyä. Alakuloisena ja
vaitonaisena kuunteli hän musiikin kohisevaa virtaa.

"Mitä arvelette, mestari Johannes", sanoi hänelle maalari Folkard,
"tyydyttääkö soitanto italialaisen hienoa korvaa? Keisari Julianus
vertasi kyllä aikoinaan esi-isiemme laulutapaa kesyttömien lintujen
kirkunaan, mutta sen jälkeen me olemme paljon oppineet. Eikö se teistä
kajahda kauniimmalta kuin joutsenten laulu?"

"Kauniimmalta -- kuin joutsenten laulu -- --" toisti muukalainen kuin
uneksien. Sitte hän nousi pöydästä ja hiipi huomaamatta ulos huoneesta.
Eikä kenkään luostarin asukkaista ole saanut lukea, mitä hän tänä yönä
kirjoitti matkastaan päiväkirjaansa:

"Nämä alppientakaiset miehet" -- niin kirjoitti hän -- "vaikka
antaisivatkin ukkosentapaisten ääntensä ulvahdella taivasta kohti, eivät
koskaan kykene saavuttamaan nousevan ja laskevan säveleen oikeata suloa.
Todellakin barbaarinen on heidän kurkkujensa karkeus heidän juovuttuaan;
kun he koettavat äänen taivuttamisella ja kohottamisella esittää hentoa
laulutapaa, kauhistuu siitä luonto, ja heidän laulunsa kaikuu niinkuin
vaunujen jyrinä talvisaikaan jäätyneellä kivityksellä..."[12]

Mutta Spazzo herra arveli, että mikä kunnolla on alettu, se kunnolla
myös on lopetettava; sen vuoksi hän hiipi salista pihan poikki siihen
rakennukseen, missä Praxedis ja palvelijattaret olivat ja sanoi näille:
"Teidän on tultava herttuattaren luo, ja heti paikalla!" He nauroivat
ensin hänen munkinkaapulleen, mutta seurasivat sitte häntä saliin, eikä
ollut yhtäkään, joka olisi kynnykseltä takaisin kääntynyt. Ja kun
neitoset ilmestyivät refektoorion ovelle, syntyi salissa mutina ja
päänkäänteleminen, aivan kuin olisi nyt pitänyt alkaa tanssi ja hyppy,
jonka vertaista nämä seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet.

Mutta Cralo apotti kääntyi herttuattaren puoleen sanoen: "Serkku
rouva?!" -- niin kärsivän alakuloisella äänellä, että herttuatar heräsi
mietteistään. Ja hän huomasi yhtäkkiä kamariherransa ja itsensä
munkinpuvussa aivan toisilla silmillä kuin tähän asti, ja näki
juopuneitten miesten rivit ja miten äärimmäisenä istuvalta päähine
tykkänään peitti kasvot, niin että viini näytti suljahtavan tyhjän
kaapun avaraan sisustaan, ja musiikki repi särkevästi hänen korviaan --,
niin että hänestä tuntui, kuin olisi täällä vietetty naamiaishuveja,
jotka jo olivat kestäneet aivan liian kauvan...

Silloin sanoi hän: "On aika mennä levolle!" Ja hän astui seurueensa
kanssa pihan yli koulutaloon, jossa hänen makuusuojansa oli.

"Tiedättekö myöskin, mikä olisi ollut tanssin palkka?" kysyi Sindolt
eräältä munkilta, jota tällainen asiainkäänne näytti suuresti
surettavan. Tämä katseli häntä tylsästi. Silloin teki Sindolt hänen
edessään liikkeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää: "Ruoskiminen!"



VIIDES LUKU.

Ekkehardin lähtö.


Aikaisin seuraavana aamuna astuivat herttuatar ja hänen seuralaisensa
satulaan ratsastaakseen kotia päin, eikä apotillakaan ollut mitään
vastaan Hadwigin pyytäessä päästä kaikista jäähyväisseremonioista. Sen
vuoksi luostari makasikin tyynessä levossaan, kun pihalla orhiit
hirnuivat; ainoastaan Cralo herraa vaati hänen velvollisuutensa pihalle.
Hän tiesi kyllä, mitä tavat käskivät.

Kaksi veljistä seurasi häntä.

Toinen kantoi komeaa kristallipikaria, joka oli varustettu hopeaisella
jalalla ja kehyksellä, ja oli moni kaunis onyks-kivi ja smaragdi
kiinnitettynä sen hopeaiseen kehykseen; toinen jälleen kantoi
viiniruukkua. Apotti kaatoi ruukusta hiukan pikariin, toivotti
jalosukuiselle serkulle kaunista matkapäivää ja pyysi häntä
jäähyväishetkenä tyhjentämään pikarin hänen kanssaan ja pitämään sen
muistona ystävistään.

Siltä varalta, että lahja huomattaisiin liian halvaksi, oli apotilla
mukanaan toinenkin harvinainen esine; sekin oli tosin hopeata, mutta
muodoltaan mitätön ja tavallista leipäkyrsää muistuttava, mutta
sisäpuolelta oli se reunojaan myöten täytetty kultaisilla Byzantiumin
zekiineillä. Ensiksi ei apotti kuitenkaan tahtonut sitä ollenkaan
näyttää, vaan kantoi kätkettynä kaapunsa sisään.

Hadwig rouva otti vastaan pikarin ja oli siitä hiukan maistavinaan,
mutta antoi sen sitte takaisin sanoen: "Anteeksi, rakas serkku, mitä
nainen tekee juoma-astialla? Minä pyydän toisenlaista vieraslahjaa.
Ettekö eilen puhunut minulle viisauden lähteistä? Teidän on minulle
luostarin kirjastosta lahjoitettava kappale Virgiliusta!"

"Aina valmis leikinlaskuun!" sanoi Cralo herra, joka oli odottanut
enemmän vaadittavan, "mitä te Virgiliuksella teette, kun ette kieltä
ymmärrä?"

"Se on selvää, että samalla annatte minulle myöskin opettajan", sanoi
herttuatar vakavasti.

Silloin pudisti apotti arvelevasti päätään: "Milloin on ruvettu antamaan
Pyhän Galluksen opetuslapsia vieraslahjoiksi?"

Mutta herttuatar sanoi: "Teidän on täytynyt ymmärtää minut.
Vaaleaverinen portinvartijanne tulee opettajakseni, ja tänään
viimeistään kolmen päivän perästä on hänen ynnä Virgiliuksen oltava
minun luonani! Muistakaa, että luostarin riidan Reininlaaksossa olevista
tiluksista ratkaisen ja sen vapaudet Schwaabissa vahvistan minä, ja
etten myöskään ole aivan haluton perustamaan Twielini kallioille
luostaria Pyhän Benediktuksen opetuslapsille.

"Jääkää hyvästi, herra serkkuni!"

Silloin nyökkäsi Cralo herra huolestuneesti palvelevalle veljelle:
"Viekää malja takaisin aarrekammioon!" Hadwig ojensi hänelle
miellyttävästi hymyillen oikean kätensä, Spazzo herra heilutti hattuaan
-- ja pian ratsasti seurue kevyttä ravia luostarin piiristä kotia kohti.

Romeiaan tornikammiosta viskattiin mahtavan suuri kukkakimppu
poisratsastavien joukkoon; siinä oli auringonkukkia yksistään
puolitusinaa, astereista puhumattakaan; mutta kukaan ei nostanut sitä
ylös, ja hevosten kaviot murskasivat sen...

Vedestä tyhjään vallihautaan porttien edessä olivat ulomman
luostarikoulun oppilaat piiloutuneet. "Kauvan eläköön Schwaabin
herttuatar! Eläköön hän... Ja lähettäköön hän pian siikamme! Eläköön --
hän!" kaikuivat heidän kimakat huutonsa eroavien korviin.

"Ken on tyhmästä käytöksestä saanut palkakseen kolme lupapäivää ja
järven paraat kalat, sen on hyvä huutaa", murahti Spazzo herra.

Hitain askelin palasi apotti luostariin. Hän kutsutti luokseen
portinvartija Ekkehardin ja sanoi tälle: "Teille on sallimus määrännyt
tehtävän. Teidän on vietävä herttuatar Hadwigille kappale Virgiliusta ja
ruvettava hänen opettajakseen. 'Maron vanhat laulut sulosoinnullaan
sivistäköön skyyttien tavat', lausuu Sidonius. Se ei tosin liene
mielenne mukaista..."

Ekkehard loi katseensa maahan, veren karatessa hänen poskilleen...

"Mutta maan mahtaville ei meidän ole annettava pahennuksen syytä. Te
lähdette huomenna matkalle. Minä ikävällä teidät kadotan; te olitte
luostarin paraita ja kunnollisimpia jäseniä. Pyhä Gallus on muistava sen
palveluksen, jonka teette hänen huoneelleen. Elkää myöskään unhottako
leikata Virgiliuksen nimilehdestä sitä kirousta, joka on omistettu
kirjan poisviejälle..."

Mikä on ihmisen hartain toivomus, siihen hän kernaasti antaa itseään
käskeä.

"Kuuliaisuudenlupaukseni," sanoi Ekkehard, "käskee minun tottelemaan
esimiestäni hidastelematta ja viivyttelemättä, laiskottelematta ja
nurisematta."

Hän notkisti polveaan apotin edessä. Sitte palasi hän takaisin
suojaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän käynyt unessa. Eilispäivästä
alkaen oli häntä kohdannut liiankin paljon uusia asioita. Niin voi käydä
monelle muullekin; hitaasti ja yksitoikkoisesti kuluu elämä -- sitte
tapahtuu kohtalossa käänne, ja isku seuraa iskua. Hän varusti itseään
matkaan. "Mitä olet alkanut, se jätä päättämättä, vedä kätesi työstä,
jossa se toimii, astu kuuliaisuuden polulle," -- hänen tuskin tarvitsi
muistuttaa itselleen tätä lausetta veljeskunnan säännöissä.

Hänen suojassaan virui sen virsikirjan pergamenttilehtiä, jonka Folkard
oli mestarinkädellä kirjoittanut puhtaaksi ja siroilla kuvilla
kaunistanut. Ekkehardin toimeksi oli annettu maalata sen alkukirjaimet
sillä kallisarvoisella kultavärillä, jota apotti äskettäin oli ostanut
Venezian kauppiailta, ja viimeistää henkilökuvat panemalla vienon
kultatunnun kruunuihin, valtikoihin, miekkoihin ja viitansaumoihin.

Hän otti pergamentit ja värit ja vei ne toverinsa huoneeseen, jotta tämä
hänen sijastaan suorittaisi viimeistelytyön. Folkard oli juuri alottanut
uuden kuvan, joka esitti Daavidia liitonarkin edellä tanssivana ja
harppua soittavana; hän ei katsahtanutkaan ylös työstään. Vaijeten lähti
Ekkehard hänen taiteilija-suojastaan.

Hän meni kirjastoon valitsemaan sopivan kappaleen Virgiliusta.
Seisoessaan tässä korkeakaarisessa salissa, yksinään äänettömien
pergamenttikääröjen keskellä, valtasi hänet syvä alakuloisuus;
elottomatkin esineet näyttävät erojaishetkellä saavan sielun ja ottavan
osaa eroavan liikutukseen.

Kirjat olivatkin hänen paraat ystävänsä. Hän tunsi ne kaikki ja tiesi
niiden kirjoittajat; -- monet kynänpiirteet palauttivat hänen mieleensä
erään jo kuolleen ystävän...

"Mitähän tuonee mukanaan uusi elämä, joka minun huomenna on
alettava?..." Kyynel vierähti hänen silmäänsä. Hänen katseensa sattui
pieneen, metallikansiin sidottuun sanakirjaan, johon P. Gallus oli maan
kieltä taitamattomana Arbonin kirkkoherralla käännättänyt itselleen
tarpeellisimmat saksalaiset sanat. Silloin ajatteli Ekkehard, miten
luostarin perustaja aikoinaan niin vähällä mahdilla ja varustuksella oli
lähtenyt matkalle, muukalaisena pakanain sekaan, ja miten Jumala ja
hänen oma pelkäämätön sydämmensä oli hädän ja vaarojen keskellä aina
säilyttänyt hänet terveenä ja koskemattomana... Hänen rohkeutensa palasi
jälleen, hän suuteli pientä kirjaa, otti Virgiliuksen lippaasta ja
kääntyi menemään ulos kirjastosta. "Ken tämän kirjan varastaa, sitä
kohdatkoon tuhannen ruoskaniskua ja halvaus ja pitaali sen lisäksi!" oli
kirjan ensi lehdelle kirjoitettu. Sen hän leikkasi pois.

Vielä kerran hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin olisi nähnyt kirjojen
hyllyiltä ja lippaista nyökkäävän hänelle jäähyväiseksi. Silloin kuului
seinältä rapinaa: iso pohjapiirustus, jonka arkkitehti Gehrung aikoinaan
kolmen kengänmitan suuruisesta nahanpalasesta oli valmistanut apotti
Hartmuthin uutta luostarirakennusta varten, irtautui naulastaan ja
putosi alas, niin että tomupilvi pölähti lattiasta. Ekkehard ei
välittänyt siitä sen enempää. Kulkiessaan yläkerroksen käytävää pitkin
tuli hän erään avoimen oven kohdalle. Se oli vanhusten suoja. Sisällä
istui sokea Thieto, joka aikoinaan oli ollut luostarin apotti, kunnes
silmienvalon sammuminen pakotti hänen eroamaan toimesta. Muuan akkuna
oli avoinna, jotta ukko saisi nauttia lämpimästä ilmasta. Hänen luonaan
Ekkehard oli viettänyt monta hetkeä tuttavallisessa keskustelussa. Sokea
tunsi hänen askeleensa ja huusi häntä sisään. "Minne matka?" kysyi hän.

"Alas -- ja huomenna kauvas täältä. Ojentakaa minulle kätenne, minä
menen korkealle Twielille."

"Pahoin", sanoi sokea, "sangen pahoin!" "Miksi niin, isä Thieto!"

"Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä,
hovipalvelus vielä pahempi, -- mitä sitte kun molemmat ovat
yhdistettyinä?"

"Se on minun kohtaloni", sanoi Ekkehard.

"Pyhä Gallus varjelkoon ja suojelkoon sinua", sanoi Thieto. "Tahdon
rukoilla puolestasi. Anna minulle, sauvani."

Ekkehard tahtoi tarjota hänelle käsivartensa, mutta vanhus torjui sen;
hän nousi seisaalleen ja astui erään seinäkomeron luo, missä seisoi
halvannäköinen lasipullo. Hän otti sen alas ja antoi Ekkehardille
sanoen:

"Se on Jordanin vettä, jota kerran itse ammensin pulloon. Jos joskus
tomupilvi lentää päällesi ja tahtoo näkösi himmentää, niin puhdista
sillä silmäsi. Minun silmilleni siitä ei enää ole apua. Jää hyvästi!"

Saman päivän illalla meni Ekkehard luostarin läheiselle vuorelle. Jo
kauvan oli tämä ollut hänen mielipaikkansa. Kalalammikoiden veteen sen
juurella, jotka oli kaivettu paastonaikaisen luostariravinnon
saamiseksi, kuvastuivat korkeat petäjät; vieno tuulenhenki väreilytti
niiden pintaa, ja kalat hyppelivät niissä hilpeästi. Hymyillen kulki hän
ohitse, ajatellen: "Milloinhan taas saan syödä jonkun teistä?"

Hongikossa Freudenburgin huipulla vallitsi juhlallinen hiljaisuus.
Siellä hän pysähtyi. Avarat, aukeat maat avautuivat hänen edessään.

Hänen jalkainsa alla lepäsi luostari kaikkine rakennuksineen ja
ympärysmuureineen; tuolla lorisi tuttu suihkukaivo luostarinpihalla,
tuolla loistivat syksykukat puutarhassa; täällä levisi munkkikammioiden
taaja akkunarivi, joista hän tunsi jokaisen, ja omaansa katsahtaen hän
virkkoi: "Jää Herran huomaan, hiljainen kammioni!" Paikka, missä
monirientoiset nuoruudenpäivät ovat eletyt, vetää sydäntä puoleensa kuin
magneettikivi; ihminen ei yleensä tarvitse suurtakaan aihetta
viehättyäkseen; ja ainoastaan se on köyhä, jolle ei osanotto maailman
suureen hyörinään anna tarpeeksi aikaa etsiä itselleen ja hengelleen
hiljaista paikkaa hetkiseksi levähtääkseen.

Ekkehard kohotti katseensa ylemmä. Etäisyydessä yleten, kuten rikasta
tulevaisuutta kuvastaen, kimalteli Bodenjärven hopeapeili; utuiseen
vaippaan oli verhoutunut vastapäisen rannan nouseva ja laskeva
rajaviiva, ja vain paikka paikoin hohti kirkas täplä ja sen vastaava
kuvainen vedessä ihmisasumuksia osottaen.

"Mutta mitä miettii takanani oleva hämärä seutu?" Hän katsahti
taaksensa, missä petäjiä kasvavain kukkulain takana korkea Säntis
kohotti huippujaan ja sarviaan ylhäiseen ilmaan; karuilla kallioilla
hyppeli hilpeä auringonsäde alituisesti taistellen jäykkäin pilviryhmäin
kanssa ja valaisten ohimennessään vuorensoliin kokoutunutta vanhaa
lunta, joka odotteli uutta talvea... Kamorin päällä lepäsi synkkä pilvi,
joka venytteli ja ojenteli itseään; pian peittyi päivä sen taakse, ja
harmajan himmeiksi kävivät huiput: pilvi varusteli kalevantulia
kohdustansa lennättämään...

"Olisikohan se enne minulle?" ajatteli Ekkehard. "En ymmärrä sitä. Eihän
minun tieni Säntille vie."

Miettiväisenä laskeutui hän vuorelta.

Seuraavana yönä hän rukoili P. Galluksen haudalla, ja varhain aamulla
hän otti kaikilta jäähyväiset. Virgilius ja Thieton pullonen työnnettiin
matkalaukkuun, muista kapineista tehtiin pieni mytty.

Joka ei omaa ruumistaan, halujaan ja himojaan saa itse hallita, se ei
matkalla eikä majassa myöskään saa minkäänlaista omaisuutta omistaa.

Apotti lahjoitti hänelle kaksi kultarahaa ja muutamia hopeadenaareja
eväsrahaksi matkan varrella.

Eräässä luostarin viljalaivassa kulki hän järven yli; -- purjeet täytti
suotuinen tuuli, rinnan hilpeä matkahalu.

Oli puolipäivän aika, kun Konstanzin linna ja tuomiokirkko ja
torninhuiput yhä selvemmin esiytyivät taivaanrannalla purjehtijain
silmiin. Hyvillä mielin hypähti Ekkehard maalle.

Konstanzissa hän olisi voinut viipyä ja nauttia piispan hovissa
vierasvaraisuutta. Mutta sitä hän ei tehnyt. Tämä paikkakunta oli
hänelle vastenmielinen, hän vihasi sitä aivan sydämmensä pohjasta, -- ei
suinkaan sen aseman tai ulkomuodon vuoksi, sillä kauneudessa se kestää
kilpailun minkä muun rantakaupungin kanssa hyvänsä, vaan erään miehen
muiston vuoksi, joka oli hänelle vastenmielinen.

Se oli piispa Salomo, joka äskettäin oli suurella komeudella haudattu
tuomiokirkkoon. Ekkehard oli suora, rehellinen ja hurskas mies. Joka
kirkon palveluksessa käy kopeaksi ja paljoa tavottelevaksi, se tuntui
hänestä väärältä ihmiseltä; joka maallisia vehkeitä ja juonia yhdistää
kirkon palvelukseen, se hänen mielestään alensi kirkon arvoa ja oli sen
yhteydestä poissuljettava; -- mutta että tällainen henkilö kaikesta
turmeluksestaan huolimatta tulee kuuluisaksi mieheksi, se tuntui hänestä
perin ihmeelliseltä. Mutta sellainen mies oli juuri piispa Salomo ollut.
Hyvin muisti vielä Ekkehard vanhempain toverien kertomuksista, miten
tämä nuorena aatelismiehenä oli röyhkeästi ja viekkaasti tunkeutunut
luostariin, ollut vakoojana ja korvaankuiskuttajana ja esitellyt itseään
keisarille välttämättömänä henkilönä, kunnes hänen päässänsä olivat
yhdistyneinä Sankt Gallenin apotinlakki ja Konstanzin piispanhiippa.

Ja kamariherrain surkeasta kohtalosta lauloivat lapsetkin kaduilla.
Näitä oli prelaatti härsytellyt ja loukannut, kunnes he viimein ase
kädessä hankkivat itselleen oikeutta ja saivat hänet vangiksi; mutta
vaikka herra Erchangerin puoliso Berchta häntä vankeudessa vaali ja
hoiteli kuin avioherraansa ja pyysi häneltä rauhansuuteloa ja söi
yhdestä vadistakin hänen kanssaan, eivät koston ajatukset lähteneet
piispan mielestä, kunnes keisarinoikeus Adingenissä oli pudottanut hänen
urheain vastustajainsa päät.

Ja tytär, joka hurskaalle miehelle hänen hilpeänä ylioppilasaikanaan oli
syntynyt, oli vieläkin Zürichin tuomiokirkon abbedissana.

Tämä kaikki oli tuttua Ekkehardille; sen vuoksi hän ei tahtonut rukoilla
siinä kirkossa, johon tällainen mies oli haudattu.

Lienee kyllä väärin siirtää jonkun henkilön syntitaakkaa sille
maanosalle, jossa hän on elänyt ja kuollut, mutta sen voi ainakin hyvin
ymmärtää.

Hän pudisti Konstanzin tomut jaloistaan ja lähti ulos kaupunginportista,
seuraten järvestä lähtevän nuoren Reinvirran vasenta rantaa.

Mahtavasta pähkinäpensaasta hän leikkasi itselleen vankan matkasauvan.
"Kuten Aaronin sauva Herran temppelissä viherjöiden erotti hänen sukunsa
Jumalasta langenneesta juutalaisista, niin olkoon tämäkin sauva
jumalallisella armolla vihittynä minulle turva jumalattomia vastaan
matkallani!" lausui hän vanhan sauvasiunauksen sanoilla. Iloisesti löi
hänen sydämmensä hänen samotessaan yksinään eteenpäin.

Miten hilpeätoiveinen ja autuas onkaan se ihminen, joka nuorina
päivinään astuu tietymättömiä polkuja tuntematonta tulevaisuutta kohti,
-- avara maailma edessään, sininen taivas päällänsä ja raitis sydän
rinnassaan, -- aivan kuin loihtisi hänen matkasauvansa kaikkialla, missä
hän sen vain maahan työntää, esiin lehtiä ja kukkia ja onnen kultaisena
omenana oksillaan kantaisi. Astu vain urheasti eteenpäin! Kerran tulet
sinäkin väsyneenä laahaamaan itseäsi eteenpäin maantien pölyssä, ja
sinun sauvasi on kuiva karahka, sinun poskesi veretön ja kuihtunut, ja
lapset osottelevat sinua sormellaan ja nauravat sinulle ja kysyvät:
"Missä on kultainen omenasi!"

Ekkehard oli toden teolla matkaansa tyytyväinen. Matkalaulujen
laulaminen ei sopinut hengellisen säädyn miehelle, mutta Daavidin laulu,
jonka hän nyt viritti: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään
puutu. Hän kaitsee minua viherjäisessä niityssä, ja vie minut
virvoittavan veden tykö" -- lienee taivassa tullut merkityksi samaan
ansiokirjaan, johon nuorukaisten enkelit kirjoittavat vaeltavain teinien
ja kuleskelevain sällien hilpeät laulut.

Niittyjen yli ja korkeaa ruohoa kasvavien kunnaiden ohi kulki hänen
tiensä. Pitkä ja alava tuli järvessä vastaan saari: se oli Reichenau.
Sen luostarin tornit ja muurit kuvastuivat tyyneen veteen, ja viinamäet,
niityt ja hedelmäpuistot todistivat matkamiehelle sen asukkaiden
ahkeruudesta.

Pari sataa vuotta takaperin oli saari ollut vielä autio ja tyhjä; sen
liejuisessa maassa oli asunut ainoastaan ilkeitä käärmeitä ja muita
matelijoita. Mutta Austrasian maavouti Sintlaz oli antanut sen
tyyssijaksi kodittomana kulkevalle Pirminius piispalle. Tämä oli saaren
yli lukenut pontevan siunauksen; sen voimaa eivät käärmeet ja madot
voineet vastustaa, vaan lähtivät täydessä sotarintamassa matkaansa,
mukanaan tuhatjalkaiset, pihtihännät, skorpioonit, rustiaiset ynnä muut
matelevaiset hyvin järjestetyissä taisteluriveissä, ja jälkijoukkona
sammakot ja salamanterit; rantaa kohden, missä myöhemmin kohosi
Schopfelnin linna, vieryi tämä kamala armeija ja rannalta alas järven
vihreään aaltoon -- ja kaloilla lienee silloin laajalla alalla ollut
maukas päivällinen.

Tänne perusti Pirminius kukoistavan luostarin, joka hyvästä kuristaan
sai kauniin maineen ympäri Saksan maita.

    "Reichenau, vihreä saari, sa rikkaampi seutuja muita
    Aarteissa tiedon ja hurskaudessakin oot asujantes,
    Heelmien runsaudessa ja uhkeudess' rypäleitten:
    Ijäti kukkii sun kunnaas ja järvessä kuvaistaan katsoo, --
    Mainees on kuulu ain Brittein usvien kiertämäss' maassa,"

oli jo Ludvig Saksalaisen päivinä laulanut oppinut munkki Ermenrich, kun
hän Ellwangenin apotintuolissa istuessaan ikävöi takaisin Bodenjärven
kimalteleville laineille.

Ekkehard päätti käydä katsomassa tätä oman luostarinsa kuulua
kilpailijaa. Ermatingenin valkeahiekkaisella rannalla seisoi muuan
kalastaja veneessään ja ajoi siitä äyskärillä vettä. Ekkehard viittasi
sauvallaan saareen päin ja sanoi miehelle: "Viekäähän minut tästä
ylitse, ystäväiseni!"

Munkinpuku antoi siihen aikaan pontta kaikille vaatimuksille.

Mutta kalastaja pudisti suuttuneesti päätään: "En kuleta enää
ainoatakaan teidän kaltaistanne järven yli, koska kerran sakotitte minua
killingillä viime käräjillä..."

"Mistä syystä teitä sakotettiin?"

"Kreuzmannin takia!"

"Mikä Kreuzmann on?"

"Se on Allmann!"[13]

"Sekin on minulle tuntematon," sanoi Ekkehard, "miltä se näyttää?"

"Se on vaskesta valettu," murisi kalastaja, "kahden vaaksan pituinen, ja
pitää kädessään kolmea lumpeenkukkaa. Se seisoi vanhassa halavassa
Allmannsdorfissa, ja kaikki kävi hyvin niin kauvan kun se siinä seisoi,
mutta viime käräjäin jälkeen hakkasivat munkit sen puusta irti ja
raastoivat luostariinsa. Nyt se seisoo italialaisen piispan haudalla
Niederzellissä, mutta mitä sillä siellä on tekemistä? Auttaako se ehkä
kuolleita pyhimyksiä kalanpyynnissä?!..."

Siitä huomasi Ekkehard, ettei kristillisyys vielä kovinkaan lujasti
istunut kalastajassa, ja sen vuoksi hän selittytti itselleen, minkä
vuoksi vaskinen jumalankuva oli miehelle sakkoa tuottanut: hän oli sille
öisin teurastanut kutun, jotta se siunaisi hänen verkkoihinsa siikoja,
taimenia ja lahnoja; mutta sellaisesta pakanallisesta tavasta rankaisi
käräjäoikeus keisarillisen asetuksen mukaan.

"Tulkaa järkiinne, vanha ystävä," sanoi Ekkehard, "ja unhottakaa
Allmann. Annanpa teille hyvän osan killinkiänne, jos viette minut salmen
poikki."

"Minä en puhele puuta heinää, vaan pysyn kiini sanassani. En kuleta
ketään teikäläisistä. Poikani voi sen tehdä, jos häntä haluttaa."

Hän vihelsi sormiensa lävitse; silloin saapui hänen poikansa,
isovartaloinen lautturi, joka vei Ekkehardin ylitse.

Veneestä noustuaan ohjasi Ekkehard kulkunsa luostaria kohden, joka
sijaitsee keskellä saarta hedelmäpuistojen ja viinamäkien sisään
lymyten. Oli loppusyksyn aika, ja vanhat ja nuoret saaren asukkaista
toimivat viininkorjuussa; siellä täällä kohosi punakeltaisten
viininlehtien välistä näkyviin tumma munkinpäähine. Ylhäällä
vartijatornissa seisoivat saaren vanhimmat ryhmittäin, iloiten
vilkkaasta viininkorjuusta; heidän keskensä kiersi mahtava
marmoriruukku, jonka piti olla peräisin Kananean häistä, ja käytettiin
sitä nuoren viinin siunaamiseen. Hilpeitä huutoja ja iloista naurua ja
hyräilyä kajahteli viinimäkien rinteiltä.

Kenenkään huomaamatta saapui Ekkehard luostarin luo, ja oli jo tullut
vain muutamien askelten päähän siitä, kun vasta huomasi jykevätekoisen
tornin esiholvineen, joiden kaaret oli rakennettu vaihetellen harmaista
ja punaisista hietakivilohkareista, kohoavan mahtavana edessään.

Luostarin pihalla vallitsi äänettömyys. Suuri koira liehutti oudolle
tulijalle häntäänsä; se ei haukkunut ketään kaapuun puettua henkilöä.
Asukkaat kaikki oli hempeä syyspäivä houkutellut ulos.

Ekkehard astui portin vieressä olevaan holvattuun vierastupaan; sekin
samatenkuin naapurina oleva portinvartijan kammio olivat tyhjät. Avoimia
viiniammeita oli asetettu lattialle, monet jo täytetyt imelällä
viinimehulla. Niiden takana oli seinän vierellä kivinen penkki. Ekkehard
oli astunut aika reippaasti, ja raitis järvi-ilma oli väsyttänyt häntä;
senpä vuoksi oli hänen päänsä käynyt raskaaksi; nojautuen sauvaansa
oikasi hän itsensä penkille ja nukahti.

Tällöin astui hitain askelin joku tupaan: se oli kunnianarvoinen veli
Rudimann, luostarin kellarimestari. Hän kantoi kiviruukkua oikeassa
kädessään ja tuli virkansa puolesta tarkastamaan viinimehua. Maailmaan
ja itseensä tyytyväisen miehen hymy lepäsi hänen huulillaan, ja hänen
vatsansa oli iloisesti pyöristynyt; valkean esiliinan hän oli kääräissyt
sen ympärille, ja arvokas avainkimppu kalisi hänen vasemmalla
kupeellaan.

"Kellarimestariksi on valittava viisas ja kypsynyt mies, raitis eikä
monien herkkujen ystävä, ei riitelijä eikä solvaaja, ei hidas eikä
tuhlari, vaan Jumalaa pelkääväinen mies, joka sopii isäksi koko
veljesjoukolle," määrätään benediktiinikunnan säännöissä; ja mikäli
lihan heikkous tekee ihmiselle tämän kaiken mahdolliseksi, pyrki
Rudimann yhdistämään sellaiset kellarimestarin ominaisuudet omassa
persoonassaan. Tämän ohessa hänellä oli rangaistusten-toimeenpanijan
ankara ammatti, ja jos joku veljistä oli tehnyt itsensä syypääksi
rikokseen, joka ruoskimista ansaitsi, sitoi hän hänet paaluun, eikä
voinut kenkään moittia häntä liiasta lempeydestä. Mutta että hän sen
ohessa ilkeällä kielellään lausui ilkeitä ajatuksia ja huvitti apottia
kantelemalla veljien päälle, se ei kuulunut enää hänen ammattiinsa, vaan
teki hän sen vapaaehtoisesti ja omasta halusta.

Mutta tänään hän näytti varsin tyytyväiseltä ja iloiselta, ja siihen oli
viininkorjuun siunaus syynä. Hän ammensi ruukullaan avoimesta
viiniammeesta, piti viiniä akkunaa vasten ja hörppäsi arvostelevasti
himmeätä nestettä. Nukkuvata vierasta hän ei huomannut.

"Myöskin tämä viini on makeaa," sanoi hän itsekseen, "ja kuitenkin on se
kummun päivänvastaiselta rinteeltä. Kiitetty olkoon Herra, joka havaitsi
palvelijainsa hädän tällä saarella ja niin monen laihan vuoden jälkeen
soi lihavan ja happamuudesta vapaan!"

Tällä välin kulki ulkona oven ohi ylipiika Kerhildis, kantaen rypäleillä
täytettyä sankoa viininpuristimeen.

"Kerhildis," kuiskutti kellarimestari hiljaa, "sinä uskollisin kaikista
neitsyeistä, ota ruukkuni ja täytä se nuorella Wartbergin viinillä, jota
on ylhäällä viininpuristimen luona, jotta vertailisin sitä tämän
kanssa."

Kerhildis laski kannettavansa maahan ja nouti Rudimannille nuorta
viiniä, katsellen veitikkamaisesti ylös hänen silmiinsä, sillä
kellarimestari oli häntä päätä pitempi, ja sanoi: "Onneksi olkoon!"

Rudimann veti pitkän, hartaan ja vertailevan siemauksen, niin että nuori
viini näytti sulavan hänen huulillaan kuin lumi päivänpaisteessa.
"Järestään kaikki lajit tulevat tänä vuonna makeita ja hyviä," sanoi
hän, ja hänen silmänsä kohosivat sisällistä liikutusta kuvastaen
ruukusta; mutta että ne kiinnittyivät ylipiian loistaviin kasvoihin, se
tuskin oli kellarimestarin syy, sillä olisihan tämä tällä välin jo
voinut mennä tiehensä.

Sitte jatkoi Rudimann hartaudella: "Mutta teitä kun katselen, Kerhildis,
tulee sydämmeni kahden verroin iloiseksi, sillä myöskin te kukoistatte
kuin tämän-syksyinen luostariviini, ja teidän poskenne punoittavat kuin
granaattiomenat, jotka poimijaa odottavat. Tulkaa ja iloitkaa minun
kansani vuodentulon hyvyydestä, te uskollisin kaikista neitsyeistä!"

Ja kellarimestari kietoi käsivartensa tumman ylipiian vyötäisille; tämä
ei suuria vastustellut -- mitäpä syntiä on syksyllisessä suudelmassa? --
ja olihan Rudimann jo kypsynyt mies, joka teki kohtuudella kaikki mihin
ryhtyi, kuten kellarimestarin tulee.

Silloin heräsi penkillä nukkuva uinailustaan. Omituinen äännähdys, joka
ei voinut tulla mistään muusta kuin oikeaan paikkaan painetusta kelpo
suudelmasta, sattui hänen korvaansa; hän tirkisti ammeitten lomasta ja
näki kellarimestarin puvun ja sillä parin heilahtavia palmikoita, jotka
eivät suinkaan kuuluneet tähän pukuun... Ekkehard kavahti pystyyn ja
kiihkeä närkästys valtasi hänet, sillä hän oli nuori ja kiihkoinen ja
Sankt Gallenissa vallitsi ankara tapainpuhtaus; hän ei tähän asti ollut
osannut uneksiakaan, että munkinkaapuun puettu mies suutelisi naista.

Hänen tukeva pähkinäpuinen sauvansa lepäsi vielä hänen käsivarrellaan;
hän hypähti ammeiden takaa esiin ja suuntasi hyvintähdätyn iskun pitkin
kellarimestarin selkää alkaen oikeasta olkapäästä aina vasempaan
lanteeseen asti, niin että se istui hänen ruumiillaan kuin hyvin tehty
takki, -- ja ennenkun toinen ennätti tointua hämmästyksestään, seurasi
vielä toinen ja kolmas yhtä mallikelpoinen lyönti ... häneltä putosi
kiviruukkunsa lattiaan palasiksi; Kerhildis juoksi näkymättömiin.

"Kananean ruukun nimessä!" huusi Rudimann, "mitä tämä on?" ja hän
kääntyi hyökkääjään päin. Ensin katsoivat molemmat silmänräpäyksen
toisiaan kasvoista kasvoihin.

"Vieraslahja se on," virkkoi Ekkehard äkäisesti, "jonka Pyhä Gallus
lähettää Pyhälle Pirminiukselle!" ja hän kohotti uudelleen sauvaansa.

"Sitä minä arvelinkin," karjui kellarimestari, "senkin gallenilainen
puu-omena! Hedelmistänne teidät tunnetaan: Maa karu, usko karu, miehet
kaikista karuimmat! Odotappas vastalahjaani!"

Hän katseli ympärilleen mihin tarttua ja älysi nurkassa kookkaan
varsiluudan; sillä varusti hän itsensä ja aikoi hyökätä
rauhanhäiritsijän kimppuun.

Silloin kajahti portilta käskevä huuto: "Seis! Rauha olkoon kanssanne!"
Ja toinen ääni kysyi vieraalla murteella: "Mikä Holofernes siellä on
maasta kohonnut?"

"Se oli apotti Wazmann, joka ystävänsä Simon Bardon, entisen Kreikan
keisarin protospatharin (henkivartiaston päämiehen) kanssa palasi
viininkorjuuta siunaamasta. Riitelevien melu oli katkaissut
kreikkalaisen oppineen selityksen Hain kaupungin piirityksestä Joosuan
kautta ja Hain kuninkaan tekemistä strateegisista virheistä, kun hän
joukkoineen kulki erämaahan. Vanha kreikkalainen sotapäällikkö, joka oli
jättänyt kotimaansa, jottei hänen sielunsa tukehtuisi Byzantiumin
toimettomassa elämässä, asui jouto-aikanaan saksalaisessa luostarissa
innokkaasti tutkien sotatiedettä; munkit kutsuivat häntä leikillä
Kapernaumin sotapäälliköksi, vaikka hän kantoikin veljeskunnan pukua.

"Antakaa riiteleväin jatkaa," virkkoi Simon Bardo, joka surukseen näki
kahdenkamppailun lakanneeksi, apotille. "Tänään näin unessani
tulikipunoita, ja se merkitsee iskuja..."

Mutta apotille oli nuorempain veljien omavaltaisuus kauhistus, ja hän
käski riiteleväin päästämään irti toisensa ja kertomaan hänelle riidan
aiheen.

Silloin alotti Rudimann kertoa, eikä salannut mitään. "Helppo rikos!"
mutisi apotti. "Veljeskunnan sääntöjen kahdesviidettä pääkohta kuuluu:
siitä, mitä työssä, puutarhanhoidossa tai kalastuksessa, keittiössä tai
kellarissa ollessa rikotaan; Alemannian maanlaissa se kuuluu: siitä,
mitä tytöille tehdään... Vastapuolue puhukoon!"

Silloin esitti myöskin Ekkehard, miltä kannalta hän toisen rikoksen oli
ottanut ja miksi hän oli oikealla kiivaudella täyttynyt.

"Sekavata!" mutisi apotti. "Seitsemäskymmenes pääkohta: elköön yksikään
veljistä lyökö kanssaveljeään apotin käskemättä; kahdeskahdeksatta
pääkohta: siitä kiivaudesta, joka munkille sopii ja hänet iankaikkiseen
elämään johtaa... Kuinka vanha te olette?"

"Kolmenkolmatta vuotias!"

Nyt lausui apotti vakavasti: "Riita on loppunut. Te, veli
kellarimestari, olette iskunne hyvästi ansainneet rangaistukseksi
hajamielisyydestänne; -- teitä, vieras Pyhästä Galluksesta, voisin
varsin hyvin kehottaa jatkamaan matkaanne, sillä kirjoitettu on: 'Jos
vieras munkki toisesta maakunnasta saapuu, on hänen tyydyttävä siihen
mitä luostarissa löytää, lausuttava vain nöyrä moite, eikä saatettava
muita kyllästymään itseensä'. Mutta nuoruuteenne ja kiivastumisenne
laittamattomaan syyhyn katsoen määrään teille sovitukseksi vain yhden
hetken kestävän hartaudenharjoituksen kirkkomme pää-alttarin luona;
sitte olkaa tervetullut vierasystäväksemme!"

Apotin ratkaisu onnistui yhtä huonosti kuin monen muunkin oikeamielisen
tuomarin. Kumpaakaan riitapuolta se ei tyydyttänyt; he tottelivat, mutta
erosivat toisistaan leppymättöminä. Toimittaessaan luostarinkirkossa
sovitushartauttaan mahtoi Ekkehardin mielessä liikkua monenlaisia
ajatuksia hyvästä sydämmestä, paikkansa pitävästä kiivastelusta ja
muitten ihmisten mielipiteistä sen suhteen. Tämä oli ensimmäisiä
opetuksia, joita hän sattuessaan yhteen ihmisten kanssa sai. Erään
takaportin kautta palasi hän takaisin luostariin.

Mitä ylipiika Kerhildis samana iltana yläkerroksen ompelusalissa kertoi
muille palvelijoille, kun he tervassoihdun lepattelevassa loimessa
valmistivat kahtatoista uutta munkinpukua, sisälsi se niin paljon
loukkaavia lauseita P. Galluksen opetuslapsia vastaan, että parempi on
siitä kokonaan vaijeta...



KUUDES LUKU.

Moengal.


Samaan aikaan, jolloin Ekkehard luostarikirkossa toimitti pakollista
hartautaan, oli Hadwig rouva noussut linnansa altaanille ja katsellut
kauvan ulos -- mutta ei ainakaan laskevaan aurinkoon päin. Se meni hänen
takanaan, Schwarzwaldin tummain vuorten takana, levolleen. Mutta Hadwig
katseli odottavaisesti alas järvelle ja sille polulle, joka rannalta
johti ylös korkealle Twielille. Toivomansa asia ei näyttänyt käyvän
toteen; kun alkoi hämärtää, palasi hän pahoilla mielin takaisin
huoneisiinsa, kutsutti luokseen kamariherransa ja keskusteli kauvan
hänen kanssaan...

Varhain seuraavan päivän aamulla seisoi Ekkehard jo luostarin portilla
valmiina jatkamaan matkaansa. Myöskin apotti oli aikaisin jalkeilla
aamukävelyllään luostarin puistossa. Tuomarin totinen ilme edelliseltä
päivältä ei enää ollut nähtävänä hänen kasvoillaan. Ekkehardin ottaessa
häneltä jäähyväiset nauraa kihersi apotti hänen korvaansa:

"Te onnen poika, joka saatte sellaiselle oppilaalle grammatiikkaa
opettaa!"

Tämmöinen puhe vihlasi Ekkehardin sydäntä. Eräs vanha tarina palasi
hänen mieleensä; -- luostarinmuurienkin sisäpuolella on ilkeitä kieliä,
jotka pitävät huolta, että jotkut jutut kiertävät suusta suuhun.

"Te varmaankin muistelette sitä aikaa, hurskas herrani," vastasi hän
pilkallisesti, "jolloin opetitte dialektiikkaa nunna Clotildikselle."

Sen sanottuaan hän lähti alas alukseensa. Apotti olisi mieluummin syönyt
aamiaisekseen annoksen karvasta pippuria, kuin kuullut tästä historiasta
muistutettavan. "Onnea matkallenne!" huusi hän poislähtevälle.

Tästä lähtien olivat Ekkehardin ja Reichenaun luostariväen välit
rikkoutuneet. Hän siitä vähät välitti ja jatkoi Ermatingenin lautturin
veneessä iloisesti matkaansa järveä alaspäin.

Uneksien katseli hän veneestään etäiseen ilmaan. Järvi aaltoili
läpikuultavan aamu-usvan sisässä, vasemmalla rannalla kohosivat Eginon
erakkomajan Niederzellin solakat tornit, -- tuolla ojentaa Reichenaun
saari viimeistä suikeaa nientään, jonka nenässä pajupehkon sisästä
katselee kivinen paalu; -- mutta Ekkehardin katse tähysti sitä kaukaista
tienoota kohti, jonne aluksen suunta kävi. Suurena, ylpeänä ja hilpeän
kaaren tehden kohosi etäisen rannan kumpujen keskeltä kallioinen
vuorenselänne taivasta kohden, kuten voimakashenkisen, ympäristöään
ylevämmän miehen ajatus; aamuaurinko heitteli heleitä valojuovia sen
kallioille ja rakennuksille. Kauvempana oikealla kohosi matalampia
samanmuotoisia kunnaita, jotka olivat kuin mahtavamman lähettämiä
etuvartioita.

"Hohentwiel!" sanoi lautturi Ekkehardille. Tämä ei ollut matkansa päätä
vielä koskaan nähnyt, mutta kulettajansa mainitsemattakin olisi hän sen
tuntenut. Tuollaisen piti sen vuoren olla, jonka herttuatar oli valinnut
asuinsijakseen! Ekkehardin mieli kävi vakavaksi. Vuorten rajat piirteet,
laajat alat taivasta ja vettä, suurisuuntaiset maisemat vaikuttavat aina
vakavuutta mieleen; ainoastaan ihmisten puuhat tuottavat hymyn katsojan
huulille. Hän ajatteli apostoli Johannesta, miten tämä oli purjehtinut
Patmon kalliosaarta kohden, missä hänelle avautui ilmestys...

Lautturi veteli airoillaan voimakkaasti eteenpäin. Jo olivat he lähellä
sitä niemekettä, jolla Radolfszell ja sen ympärillä olevat harvat
asumukset sijaitsevat, kun näkyviin tuli merkillinen alus. Se oli ontto
puunrunko, päältä kokonaan peitetty vihreillä lehvillä ja kaisloilla,
eikä ollut soutajaa eikä perämiestä siinä näkyvissä. Tuuli tuuditteli
sitä rannan kahilikkoon päin.

Ekkehard käski lautturin tavottamaan tämän omituisen aluksen; tämä
työnsi aironsa keskelle vihreää katosta.

"Rutto ja pitaali teidän luihinne!" kirosi syvä ääni ontelosta, "oleum
et operam perdidi, siinä meni hukkaan hyvät humalat! Hanhet ja sorsat
vei piru!"

Joukko vesilintuja lehahti läheisyydessä kimakasti kirahtaen lentoon
maalle päin ja vahvisti siten kiroojan sanojen totuuden.

Mutta ruuhen lehväkatto narisi pahaa ennustavasti ja esiin tulivat ensin
ruskettuneet ja ryppyiset kasvot, sitte vaalistuneeseen, polvien
kohdalta taitamattomasti lyhennettyyn munkinkaapuun puettu ruumis;
vyössä oli ilmiöllä rukousnauhan asemasta nuoliviini, ja jännitetty
jousi makasi ruuhen kokassa.

"Rutto ja pitaali --" alotti ruuhessa olija uudelleen, mutta älyttyään
Ekkehardin tonsurin ja benediktiläispuvun muutti hän säveltä: "Hohoo!
Salve confrater! Pyhän Armaghin Patrikin parran nimessä, jos olisitte
säästäneet sukkeluuttanne vielä neljänneksen tuntia, niin olisin voinut
kutsua teidät kelpo palalle vesilinnunpaistia!" Liikutettuna tirkisteli
hän matkaansa lentävän sorsaparven jälkeen.

Mutta Ekkehard heristi hymyillen sormeaan: "Ne clericus venationi
incumbat! Elköön kukaan Herran voidelluista harjoittako metsästystä!"

"Kamariviisautta!" morkkasi toinen, "ei kelpaa meillä järven tässä
päässä! Oletteko ehkä lähetetty pitämään kirkontarkastusta Radolfszellin
pastorin luona?"

"Radolfszellin pastorinko?" kysyi Ekkehard. "Onko se ehkä veli
Marcellus, joka seisoo edessäni?" Hän vilkaisi linnustajan oikeaan
käsivarteen, jolta kaapunhiha oli siirtynyt syrjään; karkein piirtein
oli siihen syövytetty käärmeen kiertämä vapahtajankuva ja sen päälle
kirjoitus Christus Vindex.

"Veli Marcellus?" nauroi puhuteltu ja sipaisi kädellään otsaansa,
"fuimus Troes; tervetulon Moengalin seurakuntaan!"

Hän astui ruuhestaan Ekkehardin alukseen. "Pyhä Gallus eläköön!" sanoi
hän suudellen häntä poskille ja otsalle. "Laskekaamme maihin, te olette
vieraani ilman sorsiakin."

"Teitä olen toisellaiseksi kuvitellut," sanoi Ekkehard. Eikä se ihme
ollutkaan.

Mikään ei auta paremmin saamaan väärää kuvaa jostakin ihmisestä, kuin
saapuminen hänen jälkeensä paikkaan, jossa hän aikoinaan on
vaikuttanut; harvojen yksityisten piirteiden näkeminen hänen
toiminnastaan, ja käsityksen luominen poismenneestä jälkeenjääneiden
puheiden nojalla. Ihmisen syvimmät ja ominaisimmat piirteet jäävät
enimmäkseen muilta huomaamatta, ja vaikka ne olisivatkin kaikkien
nähtävinä, katoavat ne jälkimaineesta kokonaan. Ekkehardin tullessa
luostariin oli veli Marcellus jo ennättänyt lähteä autioon Radolfszellin
pappilaan kirkkoherraksi. Jotkut sirosti kirjoitetut aikakirjat, Ciceron
kirja "Velvollisuuksista" ja latinankielinen Priscianus iiriläisellä
tekstillä rivien välissä, säilyttivät siellä hänen muistoaan. Suuresti
kunnioitettuna eli hänen nimensä vielä sisemmässä luostarikoulussa,
jonka kunnollisimpia ja elämältään nuhteettomimpia opettajia hän oli
ollut. Mutta sitte oli hänen muistonsa sammunut Sankt Gallenissa. Sen
vuoksi olikin Ekkehard linnustajan asemesta luullut näkevänsä totisen,
laihan ja kalpeakasvoisen oppineen.

Radolfszellin ranta oli pian saavutettu; ohut, ainoastaan yhdeltä puolen
leimattu hopearaha tyydytti lautturin vähäiset vaatimukset. He astuivat
maalle. Muutamia harvoja taloja ja vaatimattomia kalastajamajoja ympäröi
hautakappelia, joka kätkee P. Radoltin luut.

"Nyt olemme Moengalin pappilassa," lausui vanhus, "käykää vain sisään.
Te ette kai Konstanzin piispalle antane sellaista esitystä taloudestani
kuin se Rheinaun dekaani, joka väitti olleensa pakotettu näkemään
luonani ruukkuja ja juomasarvia niin kookkaita, että niiden vertaisia
kaikkina aikakausina on vihattu".[14]

He astuivat sisään laudoilla vuorattuun tupaan. Peuran- ja
puhvelinsarvia riippui sisäänkäytävän päällä, metsästyskeihäitä, ansoja
ja muita pyydyksiä oli sirotettu hauskaan epäjärjestykseen seinille,
sopessa olevaan ylösalaisin käännettyyn tynnyriin nojautui
tuttavallisesti haarukkamalja; jollei se olisi ollut pastorin asunto,
olisi siinä hyvästi voinut elää keisarillisen jahtialueen metsänvartija.

Ei kestänyt kauvaa, ennenkun tammisella pöydällä seisoi ruukullinen
hapanta viiniä, ja myöskin leipää ja voita myönsi ruoka-aitta. Sitte
tuli pastori takaisin keittiöstä, piteli helmaansa yläällä kuin täyteen
ahdattua esiliinaa ja pudotti kokonaisen raesateen savustettuja siikoja
vieraansa eteen. "Heu! quod anseres fugasti antvogelosque et
horotumblum! Voi, ettäs minulta villihanhet säikytit ja sorsat ynnä
ruovonpäristäjät!" sanoi hän senaikaisella kamalalla munkkilatinalla.
"Mutta kun on valittava siian ja tyhjän välillä, niin aina toki ottaa
edellisen."

Saman veljeskunnan jäsenet hyvästyvät pian toisiinsa. Vilkas keskustelu
syntyi aterian aikana. Mutta vanhuksella oli enemmän kyseltävää kuin
mihin Ekkehard voi vastata; niin monesta vanhasta toverista ei ollut
muuta kerrostavaa, kuin että hänen arkkunsa oli laskettu alas toisten
viereen, ja risti seinällä ja lause kuolleitten kirjossa vain ilmoitti,
että hänkin oli elänyt; -- niitten juttujen, kaskujen ja
luostarikiistain sijaan, joista kolmekymmentä vuotta sitte oli kerrottu,
oli tullut uusia, ja mitä sen jälkeen oli tapahtunut, se oli vanhuksesta
yhdentekevää. Ainoastaan kun Ekkehard kertoi matkansa päämäärästä ja
tarkoituksesta, huusi hän: "Ohoo, confrater, te olette minulle
saarnannut jahtia vastaan, ja nyt menette itse oikein jaloa riistaa
pyytämään!"

Mutta Ekkehard johti puheen toisaalle. "Ettekö vielä koskaan ole
ikävöinyt takaisin luostarin ja tieteen hiljaisuuteen?" kysyi hän.

Silloin leimahti vanhan pastorin silmä: "Vaivasiko Catilinaa ikävä
Rooman senaatin puupenkeille, sittekun hänestä oli sanottu: 'Excessit,
evasit, erupit?' Nuori veri ei ymmärrä sitä. Egyptin lihapadoilleko?!
Ille terrarum mihi præter omnes ... sanoi koira tallista, jossa oli
seitsemän vuotta maannut."

"En teitä ollenkaan ymmärrä," sanoi Ekkehard. "Mikä mielenne niin
muutti?" Hän vilkaisi metsästysesineihin.

"Aika --," vastasi pastori ja koputti siikaansa mureaksi tammipöytään,
"aika ja kasvava tietoisuus. Mutta siitä teidän ei tarvitse apotillenne
mitään virkkaa. Olen minäkin kerran ollut nuorukainen kuten te nyt;
Irlanti synnyttää hurskasta väkeä, se kyllä tässä maassa tiedetään.
Eheu, miten olinkaan viaton mieleltäni, kun enoni Markuksen kanssa
palasin pyhiinvaellusmatkalta Roomaan. Olisittepa silloin nähnyt nuoren
Moengalin; koko maailma ei ollut hänestä kiiskinkään arvoinen, mutta
virsien veisaaminen ja hengellisten asiain harjoittaminen sitävastoin
hänen virkistyksensä. Silloin ratsastimme kerran Galluksen luostariin --
pyhän maamiehensä kunniaksi kelpo irlantilainen kyllä tekee parin
peninkulman kierroksen, -- mutta minä jäin sinne kokonaan olemaan.
Vaatteet, kirjat, rahat ja tiedot, koko ihminen tuli luostarin omaksi,
ja iiriIäisestä Moengalista tehtiin veli Marcellus ja hän heitti enonsa
kullan ja hopean ulos akkunasta, jotta silta hänen ja maailman välillä
tyyten katkaistaisiin. Ne olivat ihania vuosia, sen sanon teille,
silloin valvoin ja rukoilin ja opiskelin oikein sydämmenhalulla.

"Mutta paljo istuminen on ihmiselle haitallista, ja paljo tietäminen tuo
liikaa puuhaa. Monet illat istuin miettien kuin etana ja väittelin kuin
harakka; mikään ei ollut minulle selviämätöntä: missä oli haudattuna
Johannes Kastajan pää, ja millä kielellä käärme oli puhutellut Aadamia
--, kaikki oli minulla selvänä; se seikka vain ei ollut mieleeni
juolahtanut, että ihminen on luilla ja lihalla ja verellä varustettuna
tullut maailmaan. Hohoo, confrater, silloin tuli minulle vaikeita
hetkiä, jotka teiltä säästykööt? Pää kävi minulla raskaaksi, kädet
levottomiksi, kirjoituspöydän ääressä en viihtynyt, kirkossa en voinut
polvistua... Pois! soivat äänet korvissani, pois vain ja kauvas täältä!
Vanhalle Thietolle sanoin kerran tehneeni keksinnön. Minkä sitte? Sen,
että muuriemme ulkopuolella oli raitista ilmaa... Silloin he kielsivät
minulta kokonaan ulospääsön, mutta monena yönä nousin salaa kellotorniin
ja katselin kaukaisuuteen ja kadehdin lepakoita, jotka lensivät
petäjikön yli... Veli, semmoista vastaan ei auta paasto eivätkä
rukoukset; mikä ihmisessä salaa kiehuu, sen täytyy päästä ulos.

"Edellinen apotti huomasi tämän ja lähetti armollisesti minut tänne
vuoden lomalle, mutta veli Marcellusta ei koskaan kuulunut takaisin. Kun
otsani hiessä kaasin tammen ja siitä ruuheni koversin ja muuttolintuja
ilmasta karistelin alas, selvisi minulle mitä terveenä olo oikeastaan
merkitsee: kalastaminen ja metsästäminen karkottavat ihmiseltä turhat
huolet; ja niinpä olen nyt kolme vuosikymmentä ollut täällä
Radolfszellissä, rusticitate quodam imbutus, tavoiltani jonkun verran
raaistuen, mitäpä sitä kieltää! Minä olen kuin pelikaani korvessa, ja
kuin huuhkaja, joka raunioihin pesänsä rakentaa, käyttääkseni psalmistan
sanoja, mutta terve olen ja vahva, eikä Moengal-vanhus vielä kotvaan
aikaan aijo käydä mykäksi mieheksi; ja tiedänpä olevani turvattu ainakin
yhtä onnettomuutta vastaan..."

"Mitä onnettomuutta tarkoitatte?" kysyi Ekkehard.

"Sitä, että Pyhä Pietari ei minua ainakaan tule taivaan portilla
kolauttamaan avaimillaan otsaan ja sanomaan: 'Ulos, sinä hyödyttömän ja
tyhjän filosofian harjoittaja!'"

Ekkehard ei sen enempää halunnut kuulla Moengalin sydämmenpurkauksia.
"Teillä varmaankin on vaivaloinen työ sielujen hoidossa", lausui hän,
"paljon lienee täällä paatuneita sydämmiä, pakanuutta ja
kerettiläisyyttä..."

"Tuollainen puhe kuuluu joltakin", sanoi vanhus, "piispojen ja
keisarillisten neuvosten suussa; tuomiokapitulien ja synoodien
päätöksissä se tuntuu vallan kamalalta, kun ne leimaavat kansan luulon
pakanalliseksi harhauskoksi ja uhkaavat sitä kirkkorangaistuksilla.
Mutta täällä vanhastaan luullaan puissa ja virroissa ja vuorten
korkeuksissa Jumala tuttavan. Jokaisella pitää maailmassa olla oma
ilmestyksensä, hegaulaiset etsivät sitä ulkoa luonnosta... Sitä käy
silloinkin ajatteleminen läsnäolevaksi, kun ihminen aamuvarhain seisoo
nurmikolla ja aurinko nousee hänen ylitsensä...

"Sen vuoksi he tulevatkin herranpäivinä tänne minun luokseni ja yhtyvät
kanssani messuun, ja jollei luostarin lähettiläät kiristäisi niin monia
sakkokillinkejä heidän kukkaroistaaan, kääntyisivät he vielä suuremmalla
halulla evankeliumin puoleen. --

"Maljanne, confrater! Myöntäkää, että raitis ilma..."

"Sallikaa minun", sanoi Ekkehard kääntäen taitavasti keskustelun
suuntaa, "juoda veli Marcelluksen, luostarikoulun opettajan,
Prisciatiuksen iirinkielelle kääntäjän terveydeksi."

"Menköön!" nauroi Moengal. "Mutta mitä käännökseeni tulee, on siinä
koira haudattuna".[15]

Mutta Ekkehardissa paloi kiihkeä halu päästä korkealle Twielilleen.
Harva on aivan päämääränsä edessä pitänyt pitkää lepohetkeä. "Vuori
seisoo tukevasti maassa", sanoi Moengal, "ei se teiltä karkuun lähde."

Mutta Moengalin viini ja hänen oppinsa raittiin ilman hyödyllisyydestä
voi sitä, jonka piti mennä tapaamaan herttuatarta, varsin heikosti
pidättää. Hän otti isännältään jäähyväiset.

"Minä seuraan teitä aina seurakuntani rajalle", sanoi pastori, "tänään
voitte vielä kulkea kupeellani pukuni kehnoutta säikkymättä; mutta kun
istutte tuolla ylhäällä vuorenhuipulla, olette mielestänne kirkastunut
ja teistä tulee ylhäinen herra; ja jos joskus Hadwig rouvan sivulla
ratsastatte Radolfszelliin ja Moengal vanhus seisoo majansa ovella, saa
hän armollisen kädenliikkeen almukseen -- sellaista on maailman meno!
Kun murokas kasvaa isoksi, tulee siitä siika, ja se syö pienempiä
sukulaisiaan."

"Niin ette saa sanoa!" huudahti Ekkehard suudellen iiriläistä
munkkiveljestään.

Sitte he lähtivät yhdessä matkaan, ja pastori otti ansansa mukaan
virittääkseen ne palatessaan metsälintujen varalle. Kulettavana oli
pitkä polku petäjikön halki, pitkä ja hiljainen.

Kun metsä viimein harveni, seisoi vastassa tummana jättiläisenä ylhä
Twiel, heittäen suuren varjonsa tulevia vastaan. Mutta Moengal tähysteli
terävällä silmällään polkua pitkin metsänloppuun päin. "Seurakunnassani
liikkuu monenlaista väkeä", virkkoi hän.

He eivät olleet monta askelta ottaneet, kun Moengal tarttui
matkakumppaninsa käsivarteen, asetti hänet mieleiseensä suuntaan ja
osottaen eteenpäin sanoi: "Nuo ovat yhtä vähän villihanhia kuin
muitakaan metsän eläimiä!"

Kuului sellaista ääntä, kuin olisi kaukana ratsun jalka maata
tallannut... Moengal juoksi tien oheen, hiipi hyvän matkaa nuoren
viidakon sisään, laskeutui pitkäkseen maahan ja kuunteli.

"Metsämiehen hullutuksia!" murahti Ekkehard odotellessaan toveriaan. Nyt
tuli tämä takaisin. "Veli," sanoi hän, "onko Pyhä Gallus riidassa jonkun
kanssa tämän maan mahtavista?"

"Ei."

"Oletteko te loukannut ketään?"

"En."

"Merkillistä", virkkoi vanhus, "tännepäin on tulossa kolme asestettua
miestä."

"Ne ovat herttuattaren lähettiläät, jotka tulevat minua
vastaanottamaan", sanoi Ekkehard kopeasti hymyillen.

"Hohoo!" murahti Moengal, "väärin arvattu! Heillä ei ole herttuattaren
palvelijain pukua, ja kypärinsä ovat ilman erityistä merkkiä. Eikä
kukaan Twielin väestä ratsasta ulos harmaaseen viittaan puettuna." Hän
hiljensi askeleitaan.

"Eteenpäin!" sanoi Ekkehard. "Jolla on puhdas omatunto, sen askeleita
Herran enkelit johdattavat."

"Eipä aina niin Hegaussa!" vastasi vanhus. Mutta enempään
ajatustenvaihtoon ei enää ollut aikaa; kavionkopina lujeni, maa tärisi
ja esiin tuli kolme ratsastajaa suletuin kypärin ja paljastetuin
miekoin...

"Seuratkaa minua", huusi pastori, "maturate fugam!" Hän heitti ansansa
tielle ja tahtoi vetää Ekkehardia mukanaan tienoheen. Mutta tämäpä ei
kääntynytkään. Silloin syöksähti Moengal yksinään pensaikkoon, jonka
okaat viilsivät hänen pukuunsa joitakuita uusia reikiä entisten lisäksi;
hän tempautui irti ja katosi kauriin hypyin tiheään viidakkoon. Hän
tunsi tämän maanäären häikäilemättömät tavat.

"Hän se on!" huusi etummaisin ratsumiehistä. Silloin hyppäsivät kaikki
kolme ratsuiltaan heitä ylväästi tähystävää Ekkehardia vastaan.

"Mitä te tahdotte?" -- ei mitään vastausta. Hän tarttui krusifiksiin,
joka riippui hänen vyössänsä. "Ristiinnaulitun nimessä!..." yritti hän
manata, mutta jo paiskattiin hänet maahan, kovat kourat pitelivät häntä
kiini, nuora kiedottiin hänen käsiensä ympäri ja pian olivat ne sidotut
hänen selkänsä taa; valkea side peitti hänen silmänsä niin tiukasti,
että kaikki kävi hänelle pimeäksi. "Eteenpäin!" karjaistiin. Hetken
hämmästys horjutti hänen polviaan ja hän astui epävarmoin askelin;
silloin he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä jonkun matkaa.
Metsänreunassa odotti neljä miestä kantotuoli mukanaan; siihen
viskattiin sidottu, ja niin kävi kulku edelleen tasankoa pitkin.
Kavionkopinasta sivullaan huomasi Ekkehard ratsastajien seuraavan
saalistaan.

Mutta Moengalin paetessa metsän halki hyppelivät tiaiset iloisesti
oksilla ja rastaanlaulua helkähteli hänen ympärillään, niin että hän
aivan unhotti äsken uhanneen vaaran, ja häntä vain syvästi harmitti se
seikka, että oli lennättänyt ansat luotaan.

Ja kun vielä peltokana tuli siihen lisäksi huutaen "kvakkaraataan", oli
se hänestä jo liian hävytöntä, ja hän palasi takaisin hyökkäyspaikalle.
Siellä oli hiljaista, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaukana hän
näki vilauksen poistuvista ratsumiehistä. Heidän kypäränsä välkkyivät
päivänpaisteessa.

"Ensimmäiset tulevat usein viimeisiksi", virkkoi hän puistaen päätään ja
kokoili ansansa yhteen. "Ruhtinattaren saliin hän ajatteli mennä, ja
vankeuteen häntä nyt viedään. Pyhä Gallus, rukoile puolestamme!"

Sen enempää ei Moengal tällä asialla päätänsä vaivannut. Sellaiset
väkivallan teot kukoistivat tähän aikaan yhtä taajassa kuin esikot
keväisellä nurmella.

Uipa kerran kala Bodenjärven pohjasyvyyksissä; se ei voinut käsittää,
mikä mustan sukeltajalinnun johti alas sen asuma-aloille; linnun nokassa
se liiti yhä ylemmäksi, vetten ja ilmojen halki, ja yhä oli tämä hänelle
arvoitus. Niin makasi Ekkehardkin kantotuolissaan sidottuna ja
vangittuna; ja mitä enemmän hän mietti kohtalonsa ikävää käännettä, sitä
sekavammaksi se hänelle kävi.

Hitaasti syntyi hänessä viimein se ajatus, että Hegaussa ehkä asui joku
noiden kamariherrain ystävistä tai veriheimolaisista, joka nyt kostaisi
P. Galluksen viattomalle opetuslapselle luostarin entisen apotin Salomo
piispan ilkityön hänen heimolaisiansa kohtaan. Siinä tapauksessa voi
Ekkehard valmistautua odottamaan mitä pahinta, sillä siihen aikaan ei
papillinen tonsuri eikä hengellinen puku suinkaan aina pidättänyt
kostajaa silpomasta uhriltaan kädet tai puhkaisemasta hänen silmänsä.

Hän jo ajatteli kuolemaa. Omatuntonsa ei häntä mistään syyttänyt eikä
kuolema siis pelottanut häntä; mutta syvältä hänen sydämmensä pohjasta
kaikui hiljainen kysymys: "Miksi ei vasta vuoden päästä, sittekun ensin
olisin laskenut jalkani korkealle Twielille?" --

Nyt astuivat kantotuolin kantajat hitain askelin: he mahtoivat kulkea
vuorta ylöspäin. "Minnekähän tämän maan kotkanpesistä he minut
hinaavatkaan?" -- Puolisen tuntia lienee kestänyt tällaista kulkua;
sitte löivät hevosten kaviot johonkin onttoon ja kopisevaan, aivan kuin
puiseen siltaan. Vielä oli kaikki hiljaista, ei kuulunut torninvartijan
huutoa --, mutta ratkaisu ei kuitenkaan voinut olla kaukana. Silloin
heräsi Ekkehardissa väkevä luottamus Jumalaan; hänen mieleensä
muistuivat psalmistan sanat: "Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme,
joka on sangen sovelias apu tuskissa. Sentähden me emme pelkää, jos
vielä maailma hukkuis, ja vuoret keskelle merta vajoisivat; vaikka vielä
meri pauhais ja lainehtis, niin että siitä pauhinasta vuoret
kukistuisivat, Sela!"

Jo kulettiin toisenkin sillan ylitse. Muuan portti avautui naristen
matkueen edessä, ja kantotuoli pysähtyi. Silloin nostivat ratsastajat
vankinsa ulos, hänen jalkansa koskettivat maata: se kasvoi ruohoa; --
kuiskeen kohina kohtasi hänen korviaan, kuin olisi läheisyyteen
kokoutunut paljon kansaa, ja nuora irroitettiin hänen kättensä
ympäriltä. "Ottakaa side silmiltänne!" sanoi eräs hänen seuraajistansa.
Hän teki niin... Sydän, elä halkea riemusta! Hän seisoi Hohentwielin
linnanpihalla... Iloisesti kohisivat päitten päällä vanhojen lehmuksien
lehvät; teltan-tapainen matto oli viritetty niiden välille, muratin- ja
viininlehdistä oli sidottu seppeleitä ja köynnöksiä; linnan asukkaat
seisoivat tiheänä ryhmänä ympärillä, ja kivisellä penkillä istui
herttuatar, purppurainen ruhtinaan vaippa hartioillaan ja lempeä hymy
jyrkkiä piirteitä kaunistaen... Nyt nousi tuo ihana vartalo istualtaan;
herttuatar astui Ekkehardia vastaan lausuen: "Tervetullut Hadwigin
linnarauhaan!" Ekkehard tuskin enää tiesi mitä hänelle tapahtui... Hän
yritti langeta polvilleen, mutta armollisesti herttuatar nosti hänet
jaloilleen sekä viittasi luokseen kamariherra Spazzoa. Tämä heitti
yltään harmajan ratsurinvaippansa, astui Ekkehardin luo ja syleillen
häntä, kuin vanhaa tuttavaa ainakin, lausui: "Valtiattaremme nimessä,
ottakaa vastaan rauhansuutelo!"

Ekkehardin aivojen läpi lennähti pikainen ajatus: "Onkohan tarkoitus
tässä tehdä pilaa minun kanssani?" Mutta herttuatar huusi hänelle
nauraen:

"Teille maksetaan samalla rahalla. Koska kolme päivää takaperin sallitte
Schwaabin herttuattaren saapua luostariinne vain kannettuna, vaatii
oikeus ja kohtuus, että myöskin hänen väkensä kantaa Sankt Gallenin
miehen hänen kynnyksensä yli."

Ja Spazzo herra pudisti vielä kerran hänen kättään sanoen: "Mitäpä
tuosta sen enempää; meillä oli ankara käsky tehdä niin!" -- Hän oli
ensin johtanut hyökkäystä ja sai nyt panna toimeen sydämmellisen
vastaanoton; kummankin tehtävän hän suoritti yhtä tärkeän näköisenä,
sillä kamariherran on oltava taitava mies ja osattava sovittaa
vastakkaisetkin asiat keskenään mukiinmeneviksi.

Ekkehard hymyili. "Jos se kerran pilaa oli", sanoi hän, "niin suorititte
sen sangen vakavalla tavalla." Tällöin hän ajatteli, miten muuan
ratsastajista häntä kantotuoliin sysätessään oli iskenyt vaskipäisellä
keihäällään häntä kovin tuntuvasti kylkeen. Tämä tosin ei enää kuulunut
herttuattaren antamaan tehtävään, mutta puheena oleva nihti oli
aikoinaan ollessaan kamariherran veljenpojan Luitfriedin palveluksessa
ollut mukana vierittämässä Salomo piispaa alas hevosen selästä ja
tällöin saanut sen hairahduttavan luulon, että yleensä hengellisiä
herroja hevosen selästä vierittäessä on välttämätöntä antaa niille
tukeva nyrkinisku, potku tai työnti keihäällä kylkeen.

Nyt johdatti Hadwig rouva vieraansa kädestä kiini pitäen linnanpihan
poikki ja näytti hänelle ylävän asumuksensa ja uljaan näköalan alpeille
ja Bodenjärvelle päin; ja linnan väki -- yksin äskeiset vangitsijatkin
-- pyysivät hänen siunaustaan, ja hän siunasi heidät kaikki.

Sitte saattoi herttuatar hänet ovelle saakka. Häntä odotti kylpy ja
puhtaat vaatteet. Hadwig käski hänen puhdistaa itsensä ja levätä matkan
vaivoista. Ekkehard tekikin sen kernaasti ja hilpeällä mielellä, kuten
ainakin helposti läväistyn vaaran jälkeen...

Mutta tätä seuraavana yönä tapahtui Sankt Gallenissa sellainen kumma,
että torninvartija Romeias ilman vähintäkään aihetta karkasi ylös
makuusijaltaan ja puhalsi äkäisesti torveensa, niin että koirat
luostarinpihalla yhtyivät metelinpitoon ja kaikki veljet kavahtivat ylös
sijoiltaan ja juoksivat yhteen, eikä kuitenkaan ollut portin
ulkopuolella ketäkään sisäänpääsyä anovaa. Apotti laski syyn tästä
pahojen henkivoimien vaikutukselle, mutta antoi sen ohessa vähentää
Romeiaan viiniannoksen viikon aikana puolella; tähän toimenpiteeseen ei
kuitenkaan olisi ollut vähintäkään aihetta, sillä syy portinvartijan
merkilliseen käytökseen oli vallan toinen...



SEITSEMÄS LUKU.

Virgilius korkealla Twielillä.


Jolta kerran siirtymisensä uuteen asuinpaikkaan on onnellisesti
suoriutunut, sille on uuden ympäristön kodikkaaksi järjestäminen hauska
ja miellyttävä tehtävä.

Eikä olekkaan vallan yhdentekevää, minkälaisessa tuvassa ja ympäristössä
asuu; ja kenen akkunat ovat maantielle päin, jolla kuormavaunuja
kolisten kulkee kumpaankin suuntaan, sen mieleen varmaan johtuu enemmän
harmaita ja ummehtuneita aatoksia kuin vilkkaita ja värikkäitä.

Tästä ei Ekkehardin kuitenkaan tarvinnut surua pitää, sillä Twielin
herttuanlinna oli yksinäinen, korkea ja avarien ilmojen kaartama
asuinpaikka, -- mutta vallan tyytyväinen hän ei kuitenkaan ollut, kun
Hadwig rouva seuraavana päivänä vei hänet hänen uuteen suojaansa.

Se oli suuri, ilmainen huone, varustettu pylvästen kahtia jakamilla
pyörökaariakkunoilla ja sijaitsi saman käytävän varrella kuin
herttuattarenkin sali ja asuinhuoneet. Jälelle jätetystä
luostarikammiosta mukaanotettu vaikutelma ei sentään yhdessä yössä
vaalene. Ja Ekkehard ajatteli, miten häntä mietiskelyissään luultavasti
usein tulisi häiritsemään oven takaa kuuluva haarniskoidun jalan töminä
ja kannusten kilinä tai ohikulkevien palvelijattarien hiljainen kahina,
taikkapa saattaisi _hän_ itsekin, linnan ylväs valtiatar, kulkea hänen
ovensa ohi... Ujostelematta hän kääntyi Hadwig rouvan puoleen sanoen:
"Minulla olisi teiltä jotakin pyydettävää, korkea rouva!"

"Puhukaa!" vastasi tämä lempeästi.

"Ettekö tahtoisi määrätä minulle jotakin kaukana sijaitsevaa
huonepahaista, -- jos se olisi jossakin vinnillä tai vartijatornissa,
niin sen parempi. Tieteen niinkuin rukouksenkin harjoitus vaatii
yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; tunnettehan luostarin tavat."

Silloin syntyi pieni ryppy Hadwig rouvan otsalle, -- pilveksi liian
pieni, mieluummin pienoinen pilvenripsi. "Te kai haluatte usein saada
olla aivan yksinänne?" kysyi hän ivallisesti. "Miksi ette sitte jäänyt
Sankt Galleniin?"

Ekkehard kumarsi, mutta ei vastannut mitään. "Odottakaapas", huudahti
Hadwig, "teidän on saatava sellainen huone! Te saatte sen suojan, jossa
kappalaisemme Vincentius asui aina autuaaseen loppuunsa asti; hänelläkin
oli samallainen haukkalinnun maku ja hän asui mieluummin Twielin
korkeimmassa paikassa kuin mukavammassa. Praxedis, nouda iso
avainkimppumme ja saata vieraamme sinne!"

Proxedis teki käskyn mukaan. Herrassa kuolleen kappalaisen huone oli
ylhäällä linnan neliskulmaisessa päätornissa. Hitaasti nousi neito
Ekkehardin kanssa pimeitä kiertoportaita ylöspäin; avain narisi pahasti
ruostuneessa lukossa. He astuivat sisään. Sielläpä näytti kaikki varsin
hauskalta.

Missä aikoinaan on asunut tiedemies, siellä tarvitaan jonkun verran
aikaa hänen jälkiensä poishuuhtomiseen. Se oli pienenlainen
neliskulmainen kammio, seinät valkoiset, huonekaluja niukasti, tomua ja
hämähäkinkinaa kaikkialla; tammisella pöydällä seisoi sarvellinen
kuivanutta mustetta, nurkassa kiviruukku, jossa aikoinaan lie
kimallellut tummanpunaista viiniä; eräällä hyllyllä seinäkomerossa
makasi joitakuita kirjoja ja avoimia pergamenttikääryjä; -- mutta
kauhistus! myrsky oli särkenyt akkunapahasen, päivänpaisteella ja
sateella, hyttysillä ja linnuilla oli Vincentiuksen kuoleman jälkeen
vapaa pääsy hänen huoneeseensa; parvi kyyhkysiä oli kenenkään
vastaansanomatta asettunut asumaan kaiken kirjaviisauden keskelle ja
tehnyt pesänsä P. Paavalin kirjeiden ja Julius Cæsarin "Gallialaisen
sodan" väliin ja katseli nyt älkämystyneenä sisäänastuvia.

Ovea vastapäätä oli seinälle hiilellä piirretty muuan muistolause.
"Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit!" luki Ekkehard, "Oliko tämä
vainajan viimeinen lause?" kysyi hän suloiselta saattajaltaan.

Praxedis naurahti: "Autuas herra Vincentius oli mukavuutta rakastava
herra. 'Lepo on suuremman arvoinen kuin talentti hopeata', lausui hän
usein. Mutta herttuatar ahdisteli häntä tuimasti, kysellen häneltä
kaikenlaista: tänään tähtien kulusta taivaalla, huomenna raamatusta ja
kirkon pyhistä kirjoista... 'Mitä varten sitte olette opiskellut, kun
ette mitään tiedä?' härnäsi hän kappalaista, niin että tällä oli varsin
vaivaloinen virka.

"'Keskellä Aasian maata', vastasi hän enimmäkseen herttuattaren
kysymyksiin, 'on musta marmorikivi; joka sen nostaa maasta, se tietää
kaikki, eikä sen tarvitse enää mitään kysellä...' Mutta herra
Vincentius, hän oli kotoisin Baijerista, ja raamatunlauseen hän
varmaankin kirjoitti lohdutuksekseen."

"Onko herttuattarella sitte tapana kysellä niin paljon?" sanoi Ekkehard
hajamielisesti.

"Saattepahan itse nähdä", virkkoi Praxedis naurahtaen veitikkamaisesti.

Ekkehard tarkasteli kappalaisvainajan kirjastoa. "Minun tulee sääli
kyyhkysiä, mutta niiden on mentävä täältä matkoihinsa", sanoi hän.

"Miksi niin?"

"Ne ovat turmelleet koko ensi kirjan 'Gallialaista sotaa' ja tahranneet
Korinthilais-epistolan lähtemättömillä merkeillä..."

"Onko se suurikin vahinko?" kysyi Praxedis.

"Kovin suuri!"

"Oi armaat ilkeät kyyhkyraukkani", sanoi kreikkalaisneito leikillisesti,
"tulkaa minun turviini, ennenkun tuo hurskas mies ajaa teidät ulos
haukkojen ja harakoiden pariin."

Ja hän houkutteli luokseen kyyhkysiä, jotka itsepintaisesti olivat
jääneet kirjakomeroon, ja kun ne eivät suostuneet tulemaan, heitti hän
pöydälle valkoisen villavyyhden; silloin lensi uroskyyhky sen luo,
luullen sitä uudeksi naaraaksi, kulki sitä vastaan sievistelevin askelin
sekä kumarsi ja tervehti sitä pitkällä kuherruksella. Mutta Praxedis
sieppasi vyyhden jälleen käteensä; silloin istui lintu hänen
päälaelleen.

Nyt rupesi neitonen hiljaa hyräilemään muuatta kreikkalaista säveltä; se
oli vanhan, mutta ijäti nuoren Teoksen laulajan tekemä:[16]

    "Kuuleppa kyyhky kulta,
    Sun mistä tänne tiesi?
    Mist' on ne yrttituoksut,
    Joit' yötä matkatessas
    Sa huo'ut ympärilles?
    Ken oot sa? Mitä mielit?"

Ekkehard kurotti korviaan ja katsahti miltei pelästyneenä ylös
kirjastaan; jos hänen silmänsä olisivat olleet tottuneemmat luonnollisen
sulouden ihailemiseen, olisi sillä todella ollut syytä viipyä
kauvemminkin kaunista kreikkalaistyttöä katselemassa. Kyyhkynen oli
hypähtänyt tämän kädelle; hän piti sitä taivutetuin käsivarsin ylhäällä
ilmassa... Anakreonin vanha maamies, joka kerran loihti parolaisesta
marmorista esiin Knidon Venuksen, olisi tämän kuvan painanut
pysyväisesti muistoonsa.

"Mitä te laulatte?" kysyi Ekkehard. "Sehän tuntuu olevan vierasta
kieltä!"

"Eikö se ehkä saisi olla sellaista?"

"Kreikkaako?"

"Miksi en saisi kreikaksi laulaa!" vastasi Praxedis nyrpeisen näköisenä.

"Homeroksen lyyran nimessä!" sanoi Ekkehard ällistyneenä, "missä
ihmeessä sitä olette oppinut, tuota meidän opinhalumme korkeinta
päämäärää?"

"Kotonani!..." vastasi Praxedis hilpeästi ja päästi kyyhkysen lentämään.

Silloin loi Ekkehard vielä kerran katseensa häneen, täynnä arkaa
kunnioitusta. Aristotelesta ja Platoa lukiessaan hänelle ei ollut
kuolemakseenkaan pistänyt päähän, että tähän aikaan vielä elävätkin
ihmiset puhuivat kreikankieltä. Hänen mieleensä välähti nyt aavistus,
että tässä hänen edessään seisoi elävän ihmisen muodossa jotakin, joka
kaikesta hengellisestä ja maallisesta viisaudesta huolimatta jäi hänelle
vieraaksi, saavuttamattomaksi...

"Minä luulin tulevani Twielille opettajana", virkkoi hän alakuloisesti,
"ja löydän täällä mestarini. Ettekö tahtoisi jakaa minulle
äidinkielestänne silloin tällöin rahtusen?"

"Jollette karkoita kyyhkysiä kamaristanne", sanoi Praxedis. "Voittehan
asettaa verkon komeron eteen, jos ne tahtovat lennellä päänne
ympärillä."

"Puhtaan kreikan vuoksi..." yritti Ekkehard vastata, kun hänen pienen
suojansa ovi äkkiä avautui.

"Mitä täällä päätellään kyyhkysistä ja puhtaasta kreikasta?" kajahti
Hadwig rouvan terävä ääni. "Tarvitaanko tosiaan niin paljon aikaa näiden
neljän seinän katselemiseen? No, herra Ekkehard, kelpaako tämä kolo
teille?"

Ekkehard nyökkäsi myöntävästi.

"Sitte on se siivottava ja pantava järjestykseen teitä varten", jatkoi
Hadwig. "Praxedis, kädet ahkeraan työhön, ja ennen kaikkea kyyhkyset
pois täältä!"

Ekkehard uskalsi lausua sanan kyyhkysten puolesta.

"Ohoo!" huudahti herttuatar, "te haluatte olla yksinänne ja hoitaa
kyyhkysiä! Ehkä on vielä ripustettava luuttu seinällenne ja ripotettava
ruusunlehtiä viiniin? Hyvä, emme tahdo niitä karkottaa; mutta tänä
iltana on niiden paistettuina koristettava pöytäämme."

Praxedis ei ollut tätä puhetta kuulevinaan.

"Entä mitä puhuttiin puhtaasta kreikasta?" kysyi herttuatar sitten.
Haikailematta kertoi Ekkehard hänelle, mitä oli ehdottanut
kreikattarelle; mutta silloin palasivat rypyt jälleen Hadwig rouvan
otsalle. "Jos niin opinhaluinen olette, niin voitte kysyä minulta",
lausui hän, "minäkin puhun sujuvasti tätä kieltä." Ekkehardilla ei ollut
mitään vastaansanottavana. Herttuattaren puheessa oli enimmiten
terävyyttä, joka toiselta riisti vastauksen sanat suusta. --

Herttuatar oli kaikessa ankara ja tarkka. Jo ensi päivinä Ekkehardin
tulon jälkeen hän laati suunnitelman latinankielen opetusta varten. He
huomasivat parhaaksi määrätä päivän tunneista yhden ylistettävän
grammatiikan oppimiseen, toisen Virgiliuksen lukemiseen. Jälkimmäisestä
opetusaineesta Ekkehard toivoi paljon; hän päätti panna parhaansa
tasottaakseen tiedoillaan ja opetuksensa hienoudella ja terävyydellä
herttuattarelle sileäksi oikean ymmärtämisen polun.

"Ei toki se ole mikään turha työ", lausui hän, "minkä vanhat runoilijat
ovat suorittaneet; miten vaivaloista olisikaan jonkun kielen oppiminen,
jos se olisi säilynyt meille vain sanakirjassa, kuten jyvät säkissä, ja
meidän pitäisi jauhaa niistä jauhoja ja niistä leipiä leivottava...
Mutta runoilija asettaa kaikki hyvin oikealle paikalleen, niin että
meille on tarjona hienosti mietitty suunnitelma ja sisällys, ja muoto
sointuu suloisesti kuin viulunääni; missä muutoin olisimme saaneet
jyrsiä hampaamme piloille, siellä saamme runoilijan kädestä juoda sulaa
simaa, joka maistuu vallan suloiselta."

Grammatiikan katkeruutta ei Ekkehard osannut millään keinolla lieventää.
Joka päivä hän kirjoitti herttuattarelle tehtävän pergamenttilapulle;
tämä oli sangen opinhaluinen, ja kun aamu-aurinko nousi Bodenjärven
takaa heittäen ensimmäiset säteensä korkealle Twielille, seisoi hän jo
akkunakomerossa ja opetteli tehtäväänsä milloin hiljaa, milloin
äänekkäästi, niin että kerran kaikui aina Ekkehardinkin tornikamariin
hänen yksitoikkoinen toistelemisensa: _amo, amas, amat, amamus_...

Mutta Praxedikselle alkoivat nyt vaikeat ajat. Itselleen kiihotukseksi
opiskeluun, mutta hänelle melkoiseksi ikävyydeksi, käski herttuatar
hänen kunakin päivänä lukemaan saman palasen grammatiikkaa, minkä hän
itsekin luki. Jo oppilasaikansa alussa häntä huvitti mestaroida
palvelijatartaan, eikä hän milloinkaan ollut tyytyväisempi kuin
Praxediksen luullessa pääsanaa lauseessa apusanaksi tai käyttäessä
epäsäännöllistä ajanmääräystä säännöllisen tavoin.

Iltaisin herttuatar tuli Ekkehardin kammioon. Silloin piti kaiken olla
valmista Virgiliuksen lukemiseen. Praxedis tuli hänen kanssaan; ja kun
isä Vincentiuksen jälkeenjääneissä kirjavaroissa ei ollut latinalaista
sanakirjaa, sai Praxedis toimekseen sellaisen valmistamisen, sillä hän
oli lapsuudessaan oppinut kirjoittamisen taidon. Hadwig rouva oli siihen
vähemmin harjautunut. "Mitä tehtäisiin hengellisillä miehillä", sanoi
hän, "jos jokainen ymmärtäisi sen taidon, joka on heidän säätynsä
ominaisuus? Sepät takokoot, soturit sotikoot ja kirjurit kirjoittakoot,
elköönkä kenkään asettuko toisensa tilalle." Kumminkin oli Hadwig
opetellut piirtämään nimikirjoituksensa suurin ja taiteellisin koukeroin
maan hallitusta koskeviin asiakirjoihin.

Praxedis leikkasi pergamenttikääryn pieniksi lehtisiksi, veti kullekin
näistä kaksi viivaa, niin että syntyi kolme sareketta, ensimmäinen
kutakin Ekkehardin esityksessä tulevaa latinalaista sanaa varten, toinen
sen saksalaista ja kolmas sen kreikkalaista vastinetta varten.
Viimemainittu oli herttuattaren keksintöä, sillä hän halusi näyttää,
että naiset hänen avuttaankin olivat hankkineet itselleen tähdellisiä
tietoja.

Sitte alkoi opetus.

Oven Ekkehardin huoneesta käytävään oli Praxedis jättänyt selko
selälleen. Ekkehard tahtoi mennä sulkemaan sen, mutta herttuatar pidätti
hänet sanoen: "Ettekö vielä sen verran maailmaa tunne?"

Ekkehard ei tiennyt mitä tämä merkitsi. Nyt hän alkoi lukea heille
ensimmäisiä kirjaa Virgiliuksen sankarirunoelmasta. Aeneas,
troijalainen, nousi heidän silmiensä eteen, seitsemän vuotta
harhailleena tyrheenisellä merellä ja sanomattomia vaivoja nähneenä,
jotta hänestä tulisi roomalaiskansan perustaja. Luettiin Junon vihasta,
miten hän kääntyi rukoillen Aeoluksen puoleen, luvaten tuulten ja
myrskyjen haltijalle kauneimman nymfeistään, jos tämä hävittäisi
troijalaisten laivat: -- ukkosta, myrskyä, haaksirikko, särkyneitä
emäpuita, ympäriinsä vimmaisissa aalloissa uiskentelevia sota-aseita,
laivankappaleita ja troijalaisia koruja. Ja meren murina kuuluu alas
aina Neptunuksen korviin; tämä kohoaa ylös, näkee hävityksen
kauhistuksen ja ajaa moittien ja solvaten Aeoluksen tuulet kotia
levolle; ja kuten kapina arvonmiehen sanasta, laskeutuu vesien kohina,
ja laivojen jäännökset ajautuvat Libyan rantaan...

Niin pitkälle on Ekkehard lukenut ja selittänyt. Hänen äänensä oli
täyteläinen ja sointuva ja siitä kajahti sisäisen ymmärryksen
hyväätekevä tunne. Oli tullut myöhä, lampun liekki lepatteli; silloin
keskeytti Hadwig rouva lukemisen.

"Miten valtiatartani pakanallisen runoilijan kertomus miellyttää?" kysyi
Ekkehard.

"Sen sanon teille huomenna", vastasi herttuatar. Sen olisi hän jo
tänäänkin voinut sanoa, sillä lujasti ja määräävästi oli vaikutus
luetusta painunut hänen mieleensä, mutta hän ei sitä nyt ilmaissut,
sillä hän ei tahtonut loukata lukijaa. "Uneksikaahan hyvistä asioista!"
huusi hän poismenevän perään.

Mutta Ekkehard käveli vielä kauvan Vincentiuksen tornikamarissa. Se oli
siistiksi siivottu, viimeisetkin merkit kyyhkysten elostelusta oli
poistettu. Hän tahtoi koota ajatuksensa hiljaiseen mietiskelyyn kuten
ennen luostarissa; mutta hänen päänsä oli kuuma, hänen sielussaan kohosi
esiin herttuattaren korkea vartalo, ja kun hän siihen oikein jäykästi
tuijotti, niin katseli myöskin Praxediksen tummasilmäinen päähyt
valtiattaren olan takaa alas häneen -- mitähän tästä kaikesta lopulta
tulee? Hän astui akkunan ääreen, viileä syysilma huokui häntä vastaan,
tumma ääretön taivas levisi hiljaisen maan yli, tähdet kimaltelivat
likellä ja etäällä, voimakkaalla ja himmeällä valolla; niin suurelta ei
taivaankansi hänestä koskaan ollut näyttänyt -- vuortenhuipuilla
muuttuvat olioiden mitat --; kauvan hän seisoi siinä, kunnes häntä
rupesi huimaamaan: tuntui kuin tahtoisivat tähdet vetää hänet tykönsä,
kuin lähtisi hän hiljaa liihottelemaan kammiostaan ulos avaruuteen...
Hän sulki akkunansa, teki ristinmerkin ja meni levolle.

Seuraavana päivänä tuli herttuatar Praxediksen kera harjoittamaan
grammatiikkaa. Hän oli oppinut sanansa ja taivutuksensa ja osasi
tehtävänsä. Mutta hän näytti hajamieliseltä.

"Oletteko uneksinut jostakin?" kysyi hän opettajaltaan tunnin loputtua.

"En."

"Ettekö eilenkään mitään?"

"En."

"Sepä vahinko, sillä se kuuluu ennustavan jotakin, mistä ensimmäisinä
öinä uneksii uudessa asunnossaan... Kuulkaapas!" jatkoi hän hetkisen
äänettömyyden jälkeen, "etteköhän lienekin varsin taitamaton ihminen?"

"Minäkö?" -- Ekkehard kavahti loukattuna ylös istuimeltaan.

"Te luette runoilijain teoksia, -- miksi ette siis keksinyt jotakin
kaunista unta, jonka olisitte minulle kertonut? Runoelma on yhtä kuin
unelma, sen kuuleminen olisi minua suuresti ilahuttanut."

"Miten käskette!" sanoi Ekkehard. "Kun siis vasta minulta tällaista
kysytte, niin kerron teille unelmani, vaikken sitä olisi nähnytkään."

Tällaiset asiat olivat Ekkehardille vallan uusia ja hämäriä.

"Ette lausunut minulle eilen mielipidettänne Virgiliuksesta", virkkoi
hän.

"Niin tosiaan. Kuulkaas, jos minä olisin ollut roomalaisten maan
kuningatar, en totta tosiaan tiedä, vaikka olisin laulut poltattanut ja
laulajan käskenyt ijäksi vaikenemaan..."

Ekkehard katseli häntä aivan typertyneenä. "Se on totinen tosi!" jatkoi
herttuatar. "Tiedättekö miksi? Sen vuoksi, että hän on tehnyt maansa
jumalat kehnoiksi. Mikä on hänen Junonsa, jumalten herrain aviopuoliso,
joka kantaa sydämmessään haavaa sen vuoksi, ettei joku troijalainen
paimenpoika ollut häntä kauneimmaksi julistanut, ja joka ei kykene omin
voimin myrskyä synnyttämään ja paria laivapahasta tuhoamaan, vaan on
pakotettu viettelemään Aeoluksen siihen nymfinsä avulla... Ja Neptunus,
joka tahtoo olla merien hallitsija mutta antaa vierasten tuulten
synnyttää myrskyä valtakunnassaan, ja huomaa sen sitte vasta, kun kaikki
jo on melkein ohitse -- mikä olento sekin on? Herttuattarena sanon
teille, että siinä valtakunnassa, missä jumalia häväistään, en tahtoisi
valtikkata kantaa."

Ekkehard joutui hämilleen ja hänen oli vaikea vastata. Vanhan ajan
kirjallisuus oli hänelle luja, loukkaamaton pyhyys kuin joku vanha
vuori; hän oli tyytyväinen voidessaan työskennellä sen ymmärtämiseksi ja
selittämiseksi, -- ja nyt tällainen epäilys!

"Anteeksi, valtiatar", hän lausui, "emme vielä ole pitkältäkään
lukeneet; sopii siis toivoa, että Aeneidin ihmiset teitä enemmän
miellyttävät. Ehkä myöskin suvaitsette muistaa, että siihen aikaan
jolloin keisari Augustus antoi panna alamaisensa verollisiksi, alkoi
maailman valkeus loistaa Bethlehemistä; tarina kertoo säteen siitä
langenneen Virgiliukseenkin, joten vanhat jumalat eivät hänestä enää
liene suuria olleet..."

Hadwig oli puhunut ensi vaikutelmansa mukaan. Opettajansa kanssa
väittelemään hän ei kyennyt.

"Praxedis", virkkoi hän leikillä, "mikä sinun mielipiteesi on?"

"Minun ajatukseni eivät käy niin korkealla", vastasi kreikatar. "Minusta
tuntui kaikki niin luonnolliselta, sen vuoksi kuuntelin sitä mielelläni.
Ja paraiten miellytti minua kertomus siitä, miten Juno rouva hankki
nymfilleen Aeoluksen aviomieheksi; vaikka tämä onkin jo aika vanha, on
hän kuitenkin tuulien kuningas ja kykenee pitämään hyvää huolta
vaimostaan..."

"Varmaankin!" lausui Hadwig rouva ja viittasi häntä vaikenemaan. "Nyt
ainakin tiedämme, missä hengessä kamarineitoset Virgiliusta lukevat."

Ekkehardia oli väittelynsä herttuattaren kanssa kiihottanut entistä
suurempaan intoon. Senpä vuoksi hän lukikin todellisella innostuksella
edelleen, miten hurskas Aeneas lähti tutkimaan Libyan maata ja miten
äitinsä Venus kohtasi häntä spartalaisneidon puvussa ja varuksissa,
kevyt jousi olalla, uhkuva povi tuskin ylöskäärityn hameen poimuihin
peittyen, ja miten tämä ohjasi poikansa askeleet tyyrolaisen
ruhtinattaren luo. Ja edelleen luki hän, miten Aeneas liian myöhään
tunsi jumalallisen äitinsä -- turhaan huutaa hän tätä, mutta äiti käärii
hänet sumupilveen, jotta hän huomaamatta saapuisi outoon kaupunkiin.
Siinä, mihin tyyrotar rakennuttaa Junon kunniaksi mahtavaa temppeliä,
hän seisahtuu ja katselee taiteilijakäden seinälle kuvaamaa Troijan
taistelua; tyhjä kuvainen muinaisista sotatöistä ilahuttaa vielä
sankarin sydäntä.

Nyt lähestyy häntä itse Dido, maan ruhtinatar, työmiehiä ja
hallitusasioita kiiruhtaen:

    Siit' ovellen jumalattaren, temppelin holvien suojaan,
    Suojahan mies-asetten hän istuimellensa istuu,
    Säätävi oikeuttaan sekä miehille kaikille töitä
    Määräilee tasan tunnollisesti...

"Lukekaas tuo minulle vielä uudestaan!" sanoi herttuatar. Ekkehard
toisti sen.

"Niinkö todella on kirjoitettu?" kysyi Hadwig. "En olisi pannut vastaan,
vaikka sen itse olisitte väliin sysännyt. Olin siinä kuulevinani
kuvauksen omasta hallituksestani... Runoilijanne ihmisluomiin olen
tyytyväinen."

"Niitä lieneekin helpompi piirtää kuin jumalia", virkkoi Ekkehard.
"Onhan niin paljo ihmisiä maan päällä..."

Herttuatar viittasi häntä jatkamaan. Silloin luki hän, miten Aeneaksen
matkatoverit saapuivat pyytämään kuningattarelta vierasvaraisuutta ja
ylistivät johtajansa mainetta sen, joka sumupilveen verhoutuneena seisoi
läheisyydessä.

Ja Dido avasi kaupunkinsa portit apua pyytäville ja hänessä herää
suloinen halu: "Olisipa toki itse, kuninkaanne saman myrskyn runtelema,
teidän Aeneaksenne täällä!" Silloin syttyy sankarissa polttava kaiho,
joka saa hänen puhkaisemaan pilven...

Mutta tuskin Ekkehard oli alottanut:

    Tuskin se lausutuks' tul', kun sankarta verhoova pilvi
    Äkkiä nyt repeää...

kun kuului raskaita askeleita käytävästä ja Spazzo herra saapasteli
sisään; hän tahtoi tarkastaa emäntänsä uusia opinnoita. Mutta viininkin
ääressä lienee hän aikansa ollut istunut: hänen silmänsä mulkoilivat
jäykästi ja tervehdys kuoli hänen huulillaan. Ei se hänen syynsä ollut.
Jo varhain aamulla hän oli tuntenut nenässään sellaista polttoa ja
nykinää, joka epäämättömästi tietää humalapäistä iltaa.

"Seisokaa paikallanne!" huusi herttuatar, "ja te, Ekkehard, lukekaa
eteenpäin!"

Ekkehard luki vakavasti ja painolla:

    Seisovi Aeneas, helopäivän loistossa hohtain,
    Kasvoiltaan sekä varreltaan jumalitten verta;
    Äitipä tään pojalleen suo nuoruuden verevyyden,
    Suo kiharain ihanuuden, luo tulen silmään:
    Niinkuin norsunluun tahi Paroksen kiven saattaa
    Tai hopean somistaa hyvin juotettu keltanen kulta.
    Sitte hän Didon puolehen kääntyin äkkiä lausui,
    Hämmästyttäen kaikkia: "Tuo, jota etsitte, oon mie,
    Troijan Aeneas, pelastettuna Libyan myrskyist'..."

Spazzo herra seisoi siinä aivan hämmentyneenä. Praxediksen huulilla
väreili pidätetty hymy.

"Kun tienne vasta tänne käy", sanoi herttuatar, "niin valitkaa
soveliaampi hetki sisään astuaksenne, jottemme joudu kiusaukseen
luulemaan teitä Aeneaaksi, Libyan myrskyistä pelastetuksi
troijalaiseksi!"

Spazzo herra huomasi hyväksi peräytyä takaisin. "Aeneas, troijalainen!"
murahti hän itsekseen käytävään tultuaan, "mikähän frankkilainen
maankulkija jälleen on tekaissut itselleen vääristellyn sukupuun?
Troija!? Verhoova sumu?... Maltapas, sinä troijalainen Aeneas, kun ensi
kerran tapaamme, tulemme katkaisemaan peitsen keskenämme! Kuolema ja
kirous!"



KAHDEKSAS LUKU.

Audifax.


Siihen aikaan eli korkealla Twielillä poikanen nimeltä Audifax. Hänen
vanhempansa olivat olleet herttuan orjia, mutta he olivat kuolleet pojan
vielä pienenä pilttinä ollessa; niinpä hän oli sitte kasvanut aivan
itsekseen jätettynä, kenenkään hänestä suuria välittämättä, ja hän
kuului linnaan aivan kuin katolla kasvava leinikkö tai kuin seiniä
kiertelevä muratti. Hänen tehtäväkseen oli annettu linnan vuohien
paimentaminen. Ne hän tunnollisesti ajoikin aina aamuisin tarhasta ulos
ja iltaisin jälleen sisään, ja oli alati yhtä hiljainen ja ihmisarka.
Hänellä oli kalpeat kasvot ja lyhyeksi leikattu vaalea tukka, sillä
ainoastaan vapaasyntyiset henkilöt saivat silloin pitää pitkää tukkaa.

Keväisin, kun nurmi lykkäsi uutta orasta ja puut koristautuivat
hiirenkorvilla, istui Audifax tyytyväisenä ulkona ja veisti nuoresta
puusta itselleen pillin, johon puhalteli; siitä lähti yksinäinen,
alakuloinen ääni, jota Hadwig rouva kerran oli jäänyt alttaanilleen
kuuntelemaan -- varmaankin sen vuoksi, että hänen oma mielialansa
silloin muistutti pillin säveltä. Ja kun Audifax illalla toi vuohensa
sisään tarhaan, sanoi herttuatar hänelle: "Pyydä minulta jokin
armonosotus!" Silloin pyysi paimen häneltä tiukua lemmikkivuohensa
Mustajalan kaulaan. Mustajalka sai tiukunsa, eikä sen jälkeen ollut
mitään erinomaisempaa sattunut Audifaxin elämässä. Mutta hän kävi
huomattavasti entistä aremmaksi, olipa viime kevännä lakannut
pilliäänkin soittamasta.

Nyt oli muuan päivänpaisteinen loppusyksyn päivä, ja hän ajoi vuohensa
vuoren uloimmalle kalliokielekkeelle, istui itse paadelle ja katseli
kauvas avaran maiseman yli; tumman petäjikön takana kimalteli
Bodenjärven kirkas juova, etualalla loisti metsä syksyn kirjavissa
väreissä, ja tuuli riipi kuivia punaisia lehtiä puista. Mutta Audifax
istui ja itki katkerasti.

Samaan aikaan paimensi linnan siipikarjaa Hadumoth niminen tyttönen;
tämä oli erään vanhan palvelijattaren tytär eikä ollut isäänsä koskaan
nähnytkään. Hadumoth oli reipas ja kelpo lapsi, punaposkinen ja
sinisilmäinen ja piti tukkaansa kahteen palmikkoon sidottuna. Hanhensa
hän piti kurissa ja hyvässä järjestyksessä; ne kyllä muille ojentelivat
kaulaansa ja rääkättivät kuin äkäiset eukot, mutta paimenelleen ei
yksikään niistä uskaltanut olla ilkeä; kun hän heilutti sauvaansa,
kulkivat ne siveästi ja säädyllisesti eteenpäin eivätkä pitäneet
yhtäkään melua. Usein ne kulkivat kedolla Audifaxin vuohilaumaan
sekaantuneena, sillä kerotukkainen vuohipaimen ei ollut tytölle
vastenmielinen; istuipa hän usein tämän vieressä ja katseli yhdessä
hänen kanssaan siniseen ilmaan -- ja kun eläimet huomasivat millä
kannalla niiden kaitsijain välit olivat, sopivat nekin keskenään hyvin
yhteen. Tänään ajoi Hadumoth hanhensa alas kallionkielekkeelle, ja kun
hän kuuli siellä vuohentiuvun ääntä, etsi hän silmillään paimenta. Ja
nähdessään tämän istuvan ja itkevän, meni hän hänen luokseen, istahti
hänen viereensä ja sanoi: "Audifax, miksi sinä itket?" -- Ei kuulunut
vastausta. Silloin kääri Hadumoth käsivartensa hänen kaulansa ympäri,
painoi pojan kiharattoman pään puoleensa ja sanoi suruissaan: "Audifax,
jos sinä itket, tahdon minäkin itkeä kanssasi."

Mutta Audifax yritti kuivata kyyneleitään. "Ei sinun tarvitse itkeä",
hän sanoi, "mutta minun täytyy. Minussa on jotakin, joka pakottaa minun
itkemään."

"Mikä se sinussa on, joka sinun itkemään pakottaa?" kysyi tyttö. Silloin
Audifax otti kiven, joita oli viljalta Twielin kallioilla, ja viskasi
sen toisia kiviä vastaan. Kivi oli ohut ja kilahti.

"Kuulitko sinä?"

"Kyllähän sen kuulin", sanoi Hadumoth, "se kilahti kuin kivi aina."

"Mutta ymmärsitkö myöskin kilauksen?"

"En."

"Vaan minä sen ymmärsin, ja sen vuoksi pitää minun itkeä", virkkoi
Audifax. "Siitä on jo useita viikkoja sitten; istuessani kerran tuolla
laaksossa kivellä tunsin jonkun vetävän itseäni. En tiedä miten se
tapahtui, mutta syvyydestä sen täytyi olla tullut; ja nyt tuntuu minusta
usein, kuin kävisivät silmäni ja korvani toisenlaisiksi, ja käsissäni
hehkuu kuin kimaltelevia kipinöitä; kedon poikki kulkeissani kuulen
lorinaa jalkojeni alta, ikäänkuin juoksisi siellä maanalainen puro;
kalliolla seisoissani näen kiven lävitse, näen siellä monenlaisia suonia
kulkevan, ja syvältä kuuluu takomista ja kolinaa; niiden täytyy olla
kääpiöitä, joista vaari on kertonut, ja aivan alimmasta syvyydestä
lieskaa punertava tuli... Hadumoth, minun on määrä löytää suuri aarre,
ja kun en tiedä mistä sen löydän, täytyy minun itkeä."

Hadumoth teki ristinmerkin, "Sinä olet lumottu", hän sanoi. "Sinä olet
auringonlaskun aikaan nukkunut paljaalla maalla; silloin ovat
maanalaiset mahdit saaneet vallan ylitsesi... Odotahan, tiedänpä sinulle
parempaakin tekemistä kuin itkemisen."

Hän juoksi ylös vuorta pitkin, ja pian tuli hän takaisin tuoden mukanaan
vesiruukun, olkia ja pienen saippuapalan, jonka Praxedis kerran oli
hänelle lahjoittanut. Ja hän teki saippuasta kirkasta vaahtoa ja antoi
Audifaxille oljenkorren sanoen: "Puhaltakaamme jälleen saippuakuplia
kuten ennen. Muistatko vielä, miten istuimme yhdessä ja kilpaa
puhalsimme niitä, ja viimein opimme siihen niin, että kuplamme lensivät
suurina ja värikkäinä laakson yli ja välkkyivät kuin sateenkaari, niin
että aivan teki mieli itkeä kun ne särkyivät..."

Audifax oli äänetönnä ottanut vastaan oljen, jonka päässä vaahtohelmi
riippui kirkkaana kuin kastepisara; hän piti sitä ilmaa kohti, ja
päivänsäteet sattuivat siihen. "Muistatko myöskin, Audifax", jatkoi
paimentyttönen, "mitä kerran sanoit, kun olimme puhaltaneet vaahtomme
loppuun ja oli tullut ilta ja yö ja tähdet syttyivät taivaalle? 'Nekin
ovat saippuakuplia', sanoit sinä, 'rakas Jumala istuu korkealla vuorella
ja hän niitä puhaltaa ja osaa paljon paremmin kuin me'..."

"En enää sitä muista", sanoi Audifax. Hän laski päänsä alas rinnalleen
ja alkoi uudelleen itkeä. "Miten pitää minun alkaa, jotta voittaisin
aarteen?" valitti hän.

"Olehan toki järkevä", torui Hadumoth, "mitä tekisit aarteella, jos sen
kerran löytäisit?"

"Silloin lunastaisin itseni vapaaksi", virkkoi poika innostuneesti, "ja
sinut myös, ja herttuattarelta ostaisin hänen herttuakuntansa ja vuoren
kaikkineen mitä sillä on, ja sinulle teettäisin kultakruunun ja
jokaiselle vuohelle kultatiuvun ja itselleni säkkipillin mustasta puusta
ja sulasta kullasta..."

"Sulasta kullasta..." matki Hadumoth leikillisesti, "tiedätkö edes miltä
kulta näyttää?"

Silloin laski Audifax sormen suulleen: "Osaatko pitää suusi kiini?"
Tyttö nyökkäsi myöntäen. "Annahan minulle kätesi!" Hadumoth teki niin.
"Sittepä tahdon näyttää sinulle minkälaista kulta on", sanoi paimenpoika
ja veti povitaskustaan esiin metallipalasen; se oli ison rahan kokoinen,
mutta keskeltä pyöristynyt kuin simpukka, ja näkyi siinä joitakuita
kuluneita, ymmärtämättömiksi käyneitä merkkejä. Se kiilsi ja kimalteli
ja oli todella kultaa. Hadumoth punnitsi palaa etusormellaan.

"Löysin sen kaukaa tuolta kedolta, kerran ukkosilman jälkeen", sanoi
Audifax. "Kun sateenkaari laskeutuu hohtavana maan päälle, ilmestyy
kaksi enkeliä sinne, missä sen sakarat maahan ulottuvat, ja ne laskevat
kultaisen maljan alle, jottei sen tarvitsisi koskea märkään ja rumaan
multaan -- ja kun se on loppuun välkkynyt, jättävät enkelit kultamaljat
maahan, sillä sateenkaari pahastuisi, jos kahdesti samoja astioita
käytettäisiin..."

Hadumoth alkoi jo uskoa leikkitoverinsa kutsumukseen aarteenlöytäjänä.
"Audifax", sanoi hän antaen tälle sateenkaarimaljasen takaisin, "siitä
ei sinulle ole mitään hyötyä. Ken tahtoo löytää aarteen, sen on sanat
tiedettävä... Syvällä maan sisässä kätketään meiltä kaikki aarteet,
eivätkä peikot luovu niistä ennenkun ne pakotetaan siihen."

"Niin, taikasanat", virkkoi Audifax kyynelsilmin, "kukapa ne
tietäisi..."

"Oletko jo nähnyt pyhää miestä?" kysyi Hadumoth.

"En."

"Jo neljä päivää on linnassa ollut pyhä mies, joka osaa kaikki
taikasanat. Hän toi mukanaan ison kirjan, josta hän lukee
herttuattarellemme, ja siihen on kirjoitettuna kaikki taijat, miten
ilman henget saadaan tottelemaan ja maan ja veden ja tulen henget. Pitkä
Friderun siitä kertoi rengeille, ja herttuatar kuuluu käskeneen tietäjän
taikomaan hänen linnansa suuremmaksi ja lujemmaksi ja hänelle itselleen
ikuista nuoruutta ja kauneutta..."

"Minä menen sen pyhän miehen luo," sanoi Audifax.

"Siitä tulet saamaan selkääsi", varotti Hadumoth.

"Enpä tulekaan", vastasi poika, "minäpä tiedän jotakin, jota tarjoan
hänelle, jos hän minulle taijan opettaa..."

Oli tullut ilta. Lapset nousivat kivisiltä sijoiltaan, vuohet ja hanhet
huudettiin kokoon, ja hyvässä järjestyksessä kuin sotajoukko lähdettiin
kulkemaan linnaa kohti.

Sinä iltana Ekkehard luki herttuattarelle lopun Aeneidin ensimmäisestä
kirjasta, jonka Spazzo herra edellisenä päivänä oli keskeyttänyt: miten
sidonilainen Dido hämmästyneenä sankarin ulkonäöstä kutsuu hänet
seuralaisineen hänen vierasvaraansa nauttimaan; ja hyväksyvästi nyökkäsi
Hadwig rouva päätään Didon sanoille:

    "Onhan tuo sama kohtalo mullakin itsellä ollut,
    Vaivoja koin useoita ma, kunnes suotuisa onni
    Maan tään kärsinehellen auvoks' soi lepolaksi.
    Kärsinyt itsekin, toki kärsineit' ymmärrän auttaa."

Sitte lähettää Aeneas Akhateksen laivoille ilmoittamaan ilosanomaa
Askaniukselle, sillä pojalleen on isän hellivä huolenpito kokonaan
omistettu. Mutta Venuksen povessa liikkuu uusi juoni: Didon sydämmessä
on lemmenliekki sytytettävä, ja sen vuoksi hän tempaa Askaniuksen kauvas
Idalian lehtoon, missä muuttaa lemmenjumalan Askaniuksen hahmoon; siipiä
vailla ja ryhdin ja käytöksen puolesta aivan nuorukaisen näköisenä
liittyy tämä troijalaisten joukkoon Karthagon kuningaslinnassa ja
kiiruhtaa kuningattaren luo...

         Tääpä nyt silmillään, sydämellään
    Riippui tuoss', sylihins' hänet painoi, aavistamatta
    Millainen jumal' onnetont' uhkasi. Äitiään muistain
    Tääpä jo puolisovainaat' haihduttaan rupes Didon
    Mielestä, lempeä taas sytytellen kiivasta tuossa
    Rinnass', aikoja sitten lemmestä vierautuneessa.

"Pysähtykääpäs", sanoi Hadwig rouva. "Sepä oli jälleen kovin heikosti
mietitty kohta."

"Heikostiko?" kysyi Ekkehard.

"Tarvittiinko siihen nyt itse Amor jumalan apua", sanoi herttuatar.
"Eikö voi niinkin käydä, että ensimmäisen puolison muisto voi hälvetä
lesken rinnasta ilman mitään kavaluutta ja petosta ja ilman hänen
sekautumistaankin?"

"Jos itse jumala on pannut onnettomuuden alkuun", sanoi Ekkehard, "niin
voi Didolle antaa anteeksi, jopa puolustaakin hänen menettelyään -- se
lienee tässä runoilijan ajatus..."

Ekkehard luuli tässä lausuneensa erittäin hienon huomautuksen. Mutta
Hadwig rouva nousi istuimeltaan. "Se on jotakin toista", sanoi hän
terävästi, "hän siis tarvitsi anteeksiantoa! Sitä en minä tullut
ajatelleeksi. Hyvää yötä!"

Ylpeästi astui hän salin halki, ja nuhtelevasti kahisivat hänen pitkän
hameensa helmat. "Merkillistä", ajatteli Ekkehard, "käypä vaikeaksi
lukea kallista Virgiliusta täällä." Sen pitemmälle eivät hänen
ajatuksensa menneet...

Kun hän seuraavana päivänä kulki linnanpihan poikki, astui paimenpoika
Audifax hänen luokseen, kohotti hänen vaatteensa helmaa huulilleen ja
katsoi häneen kysyvästi.

"Mikä sinulla on?" kysyi Ekkehard.

"Minun olisi saatava taikasana", sanoi poika ujosti.

"Minkälainen taikasana?"

"Jolla voi nostaa aarteen syvyydestä."

"Sellainenpa minunkin olisi saatava", sanoi Ekkehard nauraen.

"Oi, teillä on sellainen, pyhä mies", sanoi poika. "Eikö teillä ole se
iso kirja, josta luette herttuattarellemme joka ilta?"

Ekkehard katseli häntä terävästi. Hän kävi epäluuloiseksi ja muisteli
millä tavalla hänet oli tuotu korkealle Twielille. "Onko joku opettanut
sinua tällä tavoin puhuttelemaan minua?" kysyi hän.

"On!"

"Kuka sitte?"

Silloin pillahti poika itkuun. "Hadumoth!" vastasi hän. Ekkehard ei
häntä ymmärtänyt.

"Kuka Hadumoth on?"

"Hanhipaimen", vastasi poika nyyhkyttäen.

"Sinä puhut tyhmyyksiä, mene tiehesi..."

Mutta Audifax ei mennyt.

"Teidän ei tarvitse ilmaiseksi antaa sitä", virkkoi hän, "minäpä näytän
teille jotain kaunista. Vuoressa täytyy löytyä paljon aarteita; minä
tiedän yhden, mutta se ei ole se oikea. Oikean minä tahtoisin saada."

Ekkehard kävi tarkkaavaiseksi. "Näytäpäs minulle mitä sinä tiedät!"
sanoi hän. Audifax viittasi kädellään vuorenrinteelle päin. Silloin
lähti Ekkehard hänen mukanaan ulos linnanpihasta ja he laskeutuivat
vuoripolkua alaspäin; vuoren taustalle tultua, missä silmä voi nähdä
korkean Stoffelnin metsäisen huipun ja korkean Höwenin, poikkesi Audifax
tieltä. He kulkivat viidakon halki, kunnes edemmä pääsyn heiltä sulki
paljas, harmaa, äkkijyrkästi korkeuteen kohoova kallioseinä.

Audifax taivutti muutaman pensaan syrjään ja repi sammalta irti;
harmaassa kaikukivessä, joka on vuoren ydin, tuli näkyviin kellertävä
suoni, joka sormen paksuna kulki kallion halki. -- Audifax irroitti
yhden kappaleen; kuin kivettyneet pisarat kimalteli täten uurrettu rako
suonessa, loistavana, kullankeltaisena.

Arvostelevasti katseli Ekkehard irroitettua palasta. Kivilaji oli
hänelle outo. Jalokiveä se ei ollut; myöhemmän ajan oppineet ovat
nimittäneet sen natroliitiksi.

"Nyt näette, että minä jotakin tiedän!" kehasi Audifax.

"Mitä minä tällä teen?" kysyi Ekkehard.

"Sen tiedätte itse paremmin kuin minä. Voittehan leikata sen liuskoiksi
ja koristaa niillä isoja kirjojanne. Annatteko nyt minulle taikasanan?"

Ekkehardin täytyi nauraa pojan itsepäisyydelle.

"Sinusta pitää tulla vuorimies", virkkoi hän ja yritti lähteä pois.

Mutta Audifax piti häntä kiini vaatteenliepeestä. "Teidän täytyy opettaa
minulle isosta kirjastanne!" "Mitä sitte?"

"Tehokkaimman taijan..."

Leikillinen ilme välähti Ekkehardin totisille kasvoille. "No, tulehan
sitte kanssani", sanoi hän, "sinun pitää saada se tehokkain taika."

Iloiten seurasi Audifax häntä. Nauraen lausui Ekkehard hänelle seuraavan
Virgiliuksen säkeen:

     "Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
     Pectora?..."[17]

ja rautaisella kärsivällisyydellä toisti Audifax näitä outoja sanoja,
kunnes ne pysyväisesti painuivat hänen mieleensä.

"Kirjoittakaa se minulle, jotta voisin kantaa sitä ruumiillani", pyysi
hän vielä.

Ekkehardin oli jatkettava pilaa loppuun asti ja kirjoitettava hänelle
sanat ohuelle pergamenttikaistaleelle. Poika kätki sen poveensa ja
suuteli uudelleen Ekkehardin vaatteenlievettä; -- hänen sydämmensä sykki
kovasti, ja hypyillä, joita mikään vuohi ei olisi osannut matkia, katosi
hän kartanolta.

"Tälle lapselle on Virgilius suuriarvoisempi kuin herttuattarelle",
ajatteli Ekkehard.

Puolipäivän aikaan istui Audifax jälleen paadellaan. Mutta tällä kertaa
hänen arat silmänsä eivät olleet kyynelten himmentämät; pitkistä ajoista
oli vanha pilli jälleen päässyt mukaan paimeneen, ja tuuli kantoi sen
säveleet kauvas laaksoon. Tyytyväisenä tuli Hadumoth hänen luokseen
kalliolle. "Emmekö taas puhalla saippuakuplia?" hän kysyi.

"En enää koskaan puhalla saippuakuplia!" virkkoi Audifax ja puhalteli
edelleen pilliinsä. Sitte hän nousi seisaalleen, katseli tarkkaavasti
ympärilleen ja säteilevin silmin painoi Hadumothin rintaansa vastaan,
kuiskaten kiihkeästi hänen korvaansa: "Minä olen ollut sen pyhän miehen
puheilla, ja tänä yönä me nostamme aarteen! Sinä tulet mukaani!"
Hadumoth lupasi tulla.

Palvelusväki lopetti illallisensa väentuvassa; yht'aikaa nousivat kaikki
lavitsoilta ja asettuivat riviin. Audifax ja Hadumoth olivat istuneet
alimpana pöydässä; paimentyttösen oli määrä lukea näille
karkeapintaisille ihmisille pöytärukous, mutta tänään vapisi hänen
äänensä...

Ennenkun pöytä vielä oli siivottu illallisen jätteistä, hiipi kaksi
varjoa ulos linnanportista: ne olivat Audifax ja Hadumoth. "Tänä yönä
tulee kylmä", oli poika sanonut seuralaiselleen ja viskannut vuohennahan
hänen hartioilleen. Missä vuori alkaa vähitellen laskeutua eteläänpäin,
sinne oli aikoinaan kaivettu vallihauta; siellä seisattui Audifax
syystuulelta suojaan. Hän ojensi kätensä suoraan eteenpäin sanoen:
"Luulen että sen tästä täytyy löytyä! Meidän on vielä kauvan varrottava,
aina puoliyöhön asti."

Hadumoth ei vastannut. Molemmat istuivat aivan lähelle toisiaan. Kuu oli
noussut, sen valo väreili kevyiden hattarain läpi. Linnasta paistoi
joistakuista akkunoista valkea: siellä istuttiin jälleen Virgiliusta
lukemassa... Vuorella oli aivan hiljaista, joskus vain lensi tornipöllö
käheästi huutain lasten ylitse. Pitkän äänettömyyden jälkeen kysyi
Hadumoth arasti: "Miten se tapahtuu, Audifax?"

"En tiedä", kuului vastaus. "Joku ehkä nousee ylös tuomaan aarteen, tai
maa avautuu ja me astumme alas syvyyteen, taikka..."

"Vaikene jo", sanoi Hadumoth, "minua pelottaa!"

Ja jälleen kului pitkä äänetön hetki; Hadumoth oli laskenut päänsä
Audifaxin rinnalle ja nukahtanut, mutta poika hieroi unen silmistään ja
pudisti toveriaan. "Hadumoth", hän sanoi, "yö on pitkä, kerro minulle
jotakin!"

"Mieleeni muistuu jotakin ilkeää", virkkoi tämä. "Oli kerran mies, joka
meni aamun koittaessa kyntämään peltoaan; silloin nousi vaosta
kultatonttu, joka irvisteli miehelle ystävällisesti ja sanoi: 'Ota minut
mukaasi! Joka ei etsi meitä, sen omia me olemme, mutta joka meitä etsii,
sen me kuristamme' ... Audifax, minua niin pelottaa!"

"Annahan minulle kätesi", virkkoi Audifax, "jotta pysyisit rohkeana."

Valot linnassa olivat sammuneet. Vartijan kumea toitotus tornista
kuulutti keskiyötä. Silloin polvistui Audifax, ja Hadumoth polvistui
hänen viereensä; poika oli riisunut oikeasta jalastaan puukengän, jotta
seisoisi paljaalla jalalla maaperällä; pergamenttikaistaletta hän piti
kädessään ja luki lujalla äänellä taikasanat, joiden merkitys hänelle
oli outo:

    "Auri sacra fames, quid non mortalia cogis
    Pectora?..."

Ne olivat hyvin painuneet hänen muistiinsa. Ja molemmat jäivät
polvilleen odottaen mitä tapahtuman piti... Muttei tullut paikalle
mitään peikkoa eikä mitään jättiläistä, eikä maakaan avautunut heidän
jalkojensa juuressa; tähdet kimaltelivat heidän päittensä päällä kylminä
ja kaukaisina, ja viileästi hiveli öinen ilma heidän poskiaan... Mutta
kun usko on niin luja ja syvä kuin noiden molempain lasten, ei sille saa
nauraa, vaikkei sillä vuoria siirrettäisikään eikä aarteitakaan
löydettäisi.

Nyt kohosi taivaalle väräjävä valo, tähtilento kiiri alas jättäen
jälkeensä kimaltelevan valoviirun, ja paljon muita samanlaisia
seurasi... "Se tuleekin ylhäältä", kuiskutti Audifax puristaen
paimentyttöstä kiihkeästi povelleen. "Auri sacra fames..." huusi hän
vielä kerran yöhön. Loistavina juovina risteilivät meteoorit toisiaan;
ensimmäinen, toinen, kolmas sammui -- taivaalla oli jälleen sama tyyni
rauha kuin ennenkin...

Kauvan ja tarkkaan katseli Audifax ympärilleen. Sitte nousi hän
murheellisena seisoalleen. "Emme saaneet mitään", lausui hän vapisevalla
äänellä, "ne putosivat kaikki järveen. Ne eivät suo meille mitään.
Meidän on alati jääminen paimeniksi."

"Lausuitkohan pyhän miehen sanat oikein?" kysyi Hadumoth.

"Niinkuin hän ne minulle opetti."

"Sitte hän ei ole sinulle oikeita sanoja lausunutkaan. Hän tahtoi itse
nostaa aarteen. Ehkä on hän laskenut verkon sinne, mihin tähdet
putosivat."

"Sitä en usko", väitti Audifax. "Hänen kasvonsa ovat lempeät ja hyvät,
eivätkä hänen huulensa puhu vilppiä."

Hadumoth oli vaipunut ajatuksiin.

"Ehkäpä hän ei itsekään osaa oikeata manausta", sanoi hän viimein.

"Miksi ei?"

"Koska hänellä ei ole oikeata jumalata. Hänellä on se uusi Jumala.
Vanhatkin jumalat olivat voimallisia".

Audifax pani sormensa toverinsa suulle. "Ole vaiti!" varotti hän.

"En pelkää enää ollenkaan", virkkoi Hadumoth. "Tiedänpä erään toisenkin,
joka ymmärtää manauksia."

"Kenen sitte?"

Hadumoth viittasi ylöspäin, missä tumma keilanmuotoinen vuorenhuippu
äkkijyrkästi kohosi ylöspäin pitkähköstä mäntymetsää kasvavasta
harjanteesta. "Metsänrouvan!" hän kuiskasi.

"Metsänrouvanko?" huusi Audifax pelästyneenä. "Senkö, joka nostattaa
suuret ukonilmat, jolloin sataa kyyhkysenmunan kokoisia rakeita, ja joka
söi Wilzingenin kreivin suuhunsa, niin ettei tämä enää koskaan palannut
kotiansa?"

"Juuri sen! Häneltä kysymme neuvoa. Linnaan emme vielä kuitenkaan pääse
sisään ja yö on kylmä."

Paimentyttönen oli äkkiä käynyt reippaaksi ja rohkeaksi. Hän sääli
Audifaxia sydämmestään ja olisi niin mielellään tahtonut auttaa häntä
toivomustensa perille. "Tule!" sanoi hän iloisesti, "jos sinua metsä
pelottaa, niin puhalla pilliisi. Linnut vastaavat sinulle. Aamukin
koittaa kohta."

Audifax ei enää vastustellut. He astuivat yhdessä tiheätä honkametsää
pohjoiseen päin; polun he hyvin tunsivat. Ketään he eivät tiellä
kohdanneet; vain vanha kettu väijyi saalista muutamalla kummulla, mutta
lasten näkeminen häntä yhtä vähän tyydytti kuin näitä tähtien äkillinen
katoaminen.

Kettuakin kohtaa usein päinvastainen seikka, kuin mitä se on toivonut ja
odotellut. Sen vuoksi se vetikin häntänsä koipien väliin ja lähti
hölkkäsemään syvemmälle tiheikköön.

Jonkun aikaa kulettuaan lapset saapuivat Hohenkrähenin kallion juurelle.
Puiden väliin piiloutuneena seisoi siellä mökkipahanen. He pysähtyivät.
"Koira rupeaa haukkumaan!" varotti Hadumoth. Muttei mitään koiraa
näkynyt. He astuivat lähemmäksi; mökin ovi oli selällään. "Metsänrouva
on matkoissaan!" sanoivat he toisilleen. Mutta Hohenkräheniltä vilkkui
palava valkea, ja tummia haamuja näkyi siellä liikkuvan. Silloin
hiipivät lapset vuoripolkua myöten ylös kummulle.

Jo näkyi kirkas valojuova kuumottavan Bodenjärven rannalla olevien
vuorten takaa. Polku muuttui äkkijyrkäksi. Ylhäällä, missä valkea
lieskasi, lähti kalliosta pitkä kieleke, jolla lakealatvainen tammi
levitteli mustia haarojaan. Audifax ja Hadumoth kyykistyivät tämän alle
ja katselivat ylöspäin. Siellä näkyi joku eläin teurastetun, hevosenpään
näköinen pää oli naulattuna tammen runkoon; tulen yli oli asetettu
keihäitä ristiin, ja kaluttuja luita oli kaikkialla. Muutamassa astiassa
oli verta.

Istuimeksi hakatulla kalliopaadella istui joukko miehiä, jotka
ammensivat kiviruukuilla itselleen olutta edessään seisovasta
tynnyristä.

Tammen juurella istui kyyryisenä nainen. Tämä ei ollut yhtä viehättävä
kuin se allemannilaisneitonen Bissula, joka siihen määrään hurmasi
roomalaisen valtiomiehen Ausoniuksen kuusikymmen-vuotisen sydämmen, että
tämä idyllejä hyräillen astui prefektin-virkahuoneeseensa ja lauloi:
"Hänen silmistään kuvastuu taivaan sini, ja kultaa on hänen punertava
tukkansa; ja vaikka hän on barbaarilapsi, on hän yläpuolella kaikkia
Latiumin nukkeja; ja ken hänet tahtoo maalata, se sekottakoon värit
ruusuista ja liljoista." Mutta nainen Hohenkrähenin huipulla oli vanha
ja ryppyinen.

Miehet tähystelivät häntä. Tuntuvasti valkeni itäinen taivas. Järven
päällä lepäävä usva alkoi liikkua. Ja jo heitti aurinkokin ensi säteensä
kultaavina vuorten yli; kun sen tulinen kehä nousi taivaan laelle,
hypähti eukko pystyyn ja miehet seurasivat äänettöminä hänen
esimerkkiään. Noita heilutti kädessään mistelin- ja männynoksista
solmittua vihkoa ja kastettuaan sen astiassa olevaan vereen priiskoitti
sillä kolmasti aurinkoa kohti ja kolmasti miehiin päin. Sitte hän kaasi
veren astiasta tammen juurille.

Miehet tarttuivat ruukkuihinsa ja hieroivat niitä yksitoikkoisessa
tahdissa sileäksi hiottuun kallionkylkeen, niin että syntyi kumea ääni;
sitte he nostivat ne aurinkoon päin ja tyhjensivät ne yhä samassa
tahdissa; sen jälkeen he laskivat ruukkunsa maahan, niin että kuului
vain yksi ainoa kumaus. Sitte kääriytyivät kaikki vaippoihinsa ja
astuivat vaitonaisina kalliolta alas.

Tämä oli marraskuun ensimmäisenä yönä.

Kun paikalla kaikki oli käynyt hiljaiseksi, yrittivät lapset astua
metsänrouvan luo. Audifaxilla oli jo kädessään pergementtipalasensa ...
mutta eukko tempasi tulesta kekäleen ja heilutti sitä uhkaavasti heille
vastaan.

Silloin he kiiruimman kautta juoksivat vuoripolkua alas.



YHDEKSÄS LUKU.

Metsänrouva.


Audifax ja Hadumoth olivat palanneet Twielin linnaan. Heidän yöllistä
poissaoloaan ei oltu huomattu. He eivät puhuneet kellekään näkemästään,
eivät edes keskenäänkään. Audifaxilla oli kovin paljon ajateltavaa.

Vuohiaan hän paimensi huolimattomasti. Eräänäkin päivänä juoksi yksi
näistä eksyksiin niillä matalilla kunnailla, jotka ympäröivät Reinvirran
lähtöä Bodenjärvestä. Audifax meni sitä etsimään ja viipyi kokonaisen
päivän ulkona, mutta palasi sitte karkulainen mukanaan.

Hadumoth iloitsi ystävänsä menestyksestä, joka vapahti tämän
selkäsaunasta. -- Talvi vähitellen läheni, eläimet pysyivät tarhoissaan.
Eräänä päivänä istuivat molemmat lapset väentuvassa takkavalkean
ääressä. He olivat aivan yksinään.

"Sinä vain yhä ajattelet aarrettasi ja manausta?" sanoi Hadumoth.
Silloin veti Audifax hänet salaperäisen näköisenä likelle itseään.
"Pyhällä miehellä on sittekin oikea jumala!" virkkoi hän.

"Mitenkä niin?" kysyi Hadumoth.

Poika meni makuusuojaansa; sinne vuoteensa olkiin hän oli koonnut
kaikenlaisia kiviä, joista hän otti yhden ja toi tytölle. "Katsoppas
tätä!" sanoi hän. Se oli kiiltävän harmaa liuskakiven kappale, jossa
näkyi jonkun kalalajin jäännöksiä, pään, kidusten ja luitten piirteet.
"Sen otin mukaani Schiener-vuorelta, kun olin vuohta etsimässä. Sen
täytyy olla peräisin siitä virrasta, jonka isä Vincentius kertoi taivaan
ja maan Jumalan lähettäneen tulvimaan maailman yli, silloin kun hän
käski Noakin rakentamaan ison laivansa; siitä ei metsänrouva tiedä
mitään."

Hadumoth kävi miettiväiseksi. "Silloin on se metsänrouvan syy", sanoi
hän, "etteivät tähdet pudonneet syliimme. Siitä käymme valittamassa
pyhälle miehelle."

Molemmat lähtivät Ekkehardin luokse ja kertoivat hänelle, mitä tuona
yönä olivat nähneet Hohenkrähenillä. Hän kuunteli heitä ystävällisesti.
Samana iltana hän kertoi siitä herttuattarelle. Tämä hymähti.

"Niillä on omituinen maku, näillä minun uskollisilla alamaisillani",
sanoi hän hymyillen. "Joka paikassa on heille rakennettu kauniita
kirkkoja, Jumalan sanaa saarnataan heille lempeästi ja sydämmeen
käyvästi, tarjotaan juhlallista laulua, suuria juhlia, rukoussaattoja
ristin ja lippujen kera lainehtivien peltojen ja kenttien poikki, -- ja
kuitenkaan ei se ole kylläksi. Heidän pitää vielä sen lisäksi istua
kylminä öinä vuortenhuipuilla, eivätkä edes itse tiedä mitä siellä
tekevät, paitsi että juovat lujasti olutta. Sen kyllä tunnemme. Mitä te
siitä asiasta arvelette, hurskas Ekkehard?"

"Se on taikauskoa", vastasi tämä, "jota paha vihollinen yhä vielä kylvää
epäuskoisiin mieliin. Kirjoistamme olen lukenut pakanain menoista, miten
ne metsien syvyyksissä, yksinäisissä tienristeyksissä ja lähteillä,
vieläpä vainajain haudoillakin harjoittavat taikatemppujaan."

"Nämä eivät ole enää pakanoita", virkkoi Hadwig rouva. "Jokainen on
kastettu ja saanut pappinsa. Mutta heissä elää vielä jälellä palanen
vanhaa muistoa, jossa ei tosin enää ole mitään järkeä, mutta joka
kuitenkin yhä edelleen käy heidän ajattelemisensa ja tekemisensä läpi,
kuten Rein talvisaikaan syvällä Bodenjärven jääpeiton alla hiljalleen
jatkaa matkaansa. Mitähän te heille tekisitte?"

"Hävittäisin heidät perinjuurin!" sanoi Ekkehard. "Joka rikkoo
kristinuskoa vastaan ja pettää kasteensa lupauksen, se menköön ikuiseen
kadotukseen."

"Malttakaas, nuori kiivastelija," lausui Hadwig. "Hegaulaisiltani ette
toki saa sen vuoksi päätä lyhentää, että he lokakuun ensimmäisenä yönä
mieluummin istuvat pakkasessa Hohenkrähenillä, kuin nukkuisivat
olkivuoteillaan. He tekevät kuitenkin sen, minkä katsovat
velvollisuudekseen; ja jo suuren Kaarle keisarin sotajoukossa he
aikoinaan tappelivat niin urheasti pakanallisia saksilaisia vastaan,
kuin olisi jokainen heistä vihitty kirkon valituksi sota-aseeksi."

"Perkeleen kanssa ei saa olla mitään rauhaa!" huusi Ekkehard pystyyn
kavahtaen. "Käyttekö te hitaaksi uskossanne, valtiattareni?"

"Maakuntaa hallitessaan", vastasi tämä hienosti ivaten, "oppii paljon
semmoista, jota ei teidän kirjoissanne ole. Tiedättekö te myöskin, että
heikko helpommin lyödään omalla heikkoudellaan kuin miekanterällä? Kun
Pyhä Gallus kerran saapui Bregenzan raunioille, oli Pyhän Aurelian
alttari siellä hävitetty ja kolme vaskista epäjumalankuvaa pystytetty
sijaan; ja kansa istui juomassa suurten olutkattilain ääressä, jotka
eivät saa koskaan puuttua, niin kauvan kuin tässä maassa tahdotaan olla
hurskaita vanhaan tapaan. Pyhimys ei tehnyt kellekään heistä pahaa,
mutta särki kyllä heidän kuvansa palasiksi ja sinkautti palaset järven
siniseen aaltoon, ja olutkattiloihin hän hakkasi reikiä ja saarnasi
heille evankeliumia samalla paikalla; taivaasta ei langennut tulta häntä
kuluttamaan, ja sen nähdessään pakanat huomasivat uskonsa olevan turhan
ja kääntyivät. Jos on ymmärtäväinen, ei siltä suinkaan tarvitse olla
hidas uskossaan..."

"Se oli silloin..." alkoi Ekkehard.

"Ja nyt", keskeytti hänet Hadwig rouva, "nyt on Kirkko rakennettu
Reinistä aina Pohjanmereen asti, lujempana kuin roomalaisten
linnoitukset kulkee luostarien ketju maiden halki uskon vahvana muurina,
aina Schwarzwaldinkin pimennoihin on kristinuskon tunnustajain sana
tunkeutunut ... miksi siis tahdotte käyttää niin ankaroita aseita
vanhojen aikojen jälkeläisiä vastaan?"

"Niinpä palkitkaa heitä sitte!" lausui Ekkehard katkerasti.

"Palkitako?" sanoi herttuatar. "Matkalla ehdosta 'joko' ehtoon 'tahi'
kulkee monta välitietä. Meidän täytyy esimerkiksi astua vastustamaan
noita yöllisiä menoja. Minkä tähden? Sen tähden, että mikään valtakunta
ei voi pysyä pystyssä, jos siinä vallitsee kaksi uskontoa; se saattaa
mielet kuohuksiin toisiansa vastaan aikana, jolloin ulkopuolellakin
kyllä väjyy vihollisia. Maan laki on heiltä kieltänyt tuon hullun tavan;
heidän on huomattava, etteivät käskymme ja kieltomme ole vain tuuleen
puhutut."

Ekkehardia ei tämä viisaus tuntunut tyydyttävän. Epäilyn ilme näkyi
hänen kasvoillaan.

"Kuulkaapas", jatkoi herttuatar, "mikä on teidän ajatuksenne noituudesta
ylimalkaan?"

"Noituus", sanoi Ekkehard totisesti ja hengittäen raskaasti niinkuin
mies, joka alkaa pitkää puhetta, "noituus on kadotukseen johtava taito,
jolla ihminen tekee pahat henget, jotka kaikkialla luonnossa vallitsevat
ja mellastavat, itselleen palvelijoiksi. Elottomaankin on kätkettynä
elollista; me emme sitä kuule emmekä näe, mutta kuitenkin viekoittelee
se valvomatonta mieltä kokemaan ja tekemään enemmän kuin uskolliselle
Jumalan palvelijalle on mahdollista. Se on käärmeen ja pimeyden valtain
vanhaa petosta; ken antautuu niiden omaksi, voi saada hiukan niiden
valtaa itselleen, mutta hän hallitsee perkeleitä niiden ylimmäisen
kautta ja joutuu tämän omaksi, kun hänen aikansa on kulunut. Sen vuoksi
on noituus yhtä vanhaa kuin synti, ja sen sijaan että yksi ainoa totinen
usko vallitseisi maailmassa ja tapojen pyhyys ilmeneisi kolmiyhteisen
Jumalan palvelemisessa, kulkevat täällä vielä ennustajat ja
unientulkitsijat ja tietäjät ja loihtijat ja arvoitustenselittäjät;
mutta ennen kaikkea voi sellaisten taitojen uskojia ja harjoittajia
löytää Eevan tyttärien joukosta..."

"Tepä käytte kohteliaaksi", keskeytti häntä Hadwig rouva.

"Sillä naisten mieli", jatkoi Ekkehard säikähtymättä, "on aina kääntynyt
uteliaaseen tiedonhaluun ja kiellettyjen asiain harjoittamiseen. Kun
pääsemme edemmäksi Virgiliuksessa, tulette näkemään noituuden kuvattuna
ruumiillisesti Kirke nimisen naisen hahmossa, joka laulaen asuu
luoksepääsemättömässä vuoristossa; suloisesti tuoksuvat setrisoihdut
valaisevat hänen hämäriä huoneitaan, missä hänen ahkera sukkulansa kutoo
paljon kauniita kankaita; mutta ulkoa pihalta kuuluu jalopeurojen ja
susien huokaava murina ja sikojen röhkinä, jotka hän on taikajuomallaan
muuttanut ihmisistä eläimiksi..."

"Tehän puhutte kuin kirjasta", sanoi herttuatar nyrpeästi. "Teidän pitää
saada edelleen kehittää tiedettänne noituudesta. Ratsastakaa siis
Hohenkrähenille ja tutkikaa, onko sikäläinen metsänrouva joku Kirke, ja
hallitkaa siellä meidän niinessämme; olemme utelias kuulemaan, mitä
viisaudessanne olette säätänyt."

"Ei ole minun tiedettäni", lausui munkki välttelevästi, "hallita kansoja
ja mahtisanallaan ratkaista maailman asioita."

"Kyllä siitä selviytyy", virkkoi Hadwig, "harvoin on se ketään pulaan
saattanut, kaikkein vähimmin ketäkään kirkon poikaa."

Ekkehard mukautui käskyyn. Olihan tämä toimi todistus herttuattaren
luottamuksesta häneen. Seuraavana aamuna hän lähti ratsastamaan
Hohenkrähenille. Audifaxin hän otti mukaansa tienoppaaksi. "Onnea
matkalle, herra valtiokansleri!" huusi joku naurusuin hänen jälkeensä.
Se oli Praxedis.

Pian he saapuivat metsänrouvan asunnolle. Eräällä kallionkielekkeellä,
vuoren puolikorkeudessa seisoi hänen kivimajansa mahtavien tammien ja
pyökkien varjossa, jotka lehvillään salasivat Hohenkrähenin huipun
tulijoilta. Kolme portaiksi kasattua kaikukivipaatta johti sisään. Se
oli korkea ja pimeä pirtti. Lattialle oli kasattu kuivattuja
metsäyrttejä, joista väkevä lemu tuoksahti heille vastaan. Kolme
vaiennutta hevosenkalloa irvisti aaveentapaisesti seiniä tukevilta
pylväiltä; seinillä oli sitäpaitsi hirvensarviryhmiä. Puisiin
ovenkamanoihin oli leikattu kiemuraisia kuusikannan merkkejä. Kesy tikka
ja siipileikko korppi hyppelivät edestakaisin tuvassa.

Mökin asukas istui liekehtivän hiilloksen edessä ja neuloi jotakin
vaatetta. Korkea, hakattu ja puoleksi jo murentunut kivi seisoi hänen
vieressään. Vähän päästä hän aina kumartui lieden yli lämmitellen
laihoja käsiään valkean päällä. Ulkona olikin kova marraskuun pakkanen.
Vanhan pyökin oksat tunkivat miltei ikkunasta sisään; tuulen niitä
hiljaa liikutellessa irtautui kuivia kellastuneita lehtiä kannoistaan ja
putosi ilmassa väreillen tuvan lattialle. Ja metsänrouva oli vanha ja
yksinäinen ja kärsi vilua. "Siinä nyt makaatte ylenkatsottuina ja
kuivina ja kuolleina", puheli hän lehdille, "ja minä olen aivan kuin
te." Harvinainen väre lennähti hänen ryppyisille kasvoilleen. Hän
muisteli menneitä aikoja, jolloin hänkin oli ollut nuori ja vetreä ja
saanut lemmestä nauttia; -- mutta lemmityn oli kohtalo tempaissut
kauvaksi kotimaan metsistä. Ryöstelevät normannit, jotka kerran polttaen
ja hävittäen olivat purjehtineet Reiniä alaspäin, olivat vieneet hänet
ja paljon muita urheita sotureja vankeina mukanaan; ja ollessaan yli
vuoden ajan heidän luonaan oli hän oppinut merimiesammattia ja käynyt
yhtä hurjaksi ja hillittömäksi luonteeltaan kuin hekin, niin että kun
hän jälleen pääsi vapaaksi ja palasi takaisin Schwaabin metsiin, kyti
hänen povessaan palava kaiho pohjolaan, eivätkä kotoiset kasvot häntä
enää miellyttäneet, kaikkein vähimmän munkkien ja pappien; ja paha onni
satuttikin hänen tielleen kerran vaeltavan munkin, joka morkkasi häntä,
-- sen hän löi kuoliaaksi, ja silloin oli hänen jälleen lähdettävä pois
maasta.

Metsänrouvan ajatukset viipyivät aina kauvan erojaishetkessä. Rakastetun
miehen olivat oikeudenpalvelijat siepanneet kiini hänen majansa ovelta
ja vieneet Weiterdingenin metsään, jossa pyhä Fehm-oikeus oli tuominnut
hänen maksamaan kuudensadan killingin sovitussakon kuolleesta, Silloin
hän luovutti niille kotinsa ja kontunsa ja vannoi kahdentoista vieraan
miehen kuullen, ettei hän tästälähtien enää omistanut mitään maan alla
eikä maan päällä. Sitte hän meni kotiinsa, otti kourallisen maata ja
viskasi sen vasemmalla kädellään olkansa yli setänsä päälle merkiksi
siitä, että hänen vihansa tällä tapaa siirtyi hänen ainoalle
veriheimolaiselleen. Mutta itse hän otti sauvan käteensä ja hyppäsi
liinaiseen paitaan puettuna ja ilman vyötä ja kenkiä pihansa aidan
ylitse; siten hän täytti _Chrene chruda_-lain[18] määräyksen ja oli sen
jälkeen linnunvapaa mies ja lähti takaisin Tanskaan normanniensa luo,
koskaan palaamatta kotimaahansa. Hämärä taru kertoo hänen purjehtineen
näiden kanssa uutta uskoa ja uutta herruutta pakoon Islantiin, missä
nämä urheat merenkulkijat lumen ja jäiden sekaan perustivat itselleen
turvapaikan.

Siitä oli jo kauvan, sangen kauvan, mutta metsänrouvasta tuntui, kuin
näkisi hän vielä edessään Fridunhelminsä, kun tämä karkasi
metsänpimentoon; hän itse oli silloin ripustanut Weiterdingenin kirkkoon
rautalehtiseppeleen ja vuodattanut viljalta kyyneleitä, eikä kukaan
toinen mies ollut karkottanut maanpakolaisen pilttuan kuvaa hänen
sydämmestään... Ikävä vuodenaika johdatti hänen mieleensä vanhan
normannilaislaulun, jonka hän kerta oli oppinut; sitä hän nyt hyräili
itsekseen:

    "On ilta, tuuli on syksyinen,
    Härm' oksien hohtavi päältä.
    Voi ristit ja palvehet munkkien --
    Pois täytyvi meidän täältä.

    Tää seutu on synkkä ja autio,
    Pyhät lähtehet meiltä maatuu;
    Koti henkien, vihreä lehto, jo
    Pian pappien kirveestä kaatuu.

    Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
    Sen tähdet sammuneet ovat; --
    Meren yöllisen helmasta, Islanti,
    Jääkylkesi nostaos kovat!

    Oi nouse! Sa vastahan ottanet kait,
    Kun rantojas käärmelaivoin
    Nyt jumalat vanhat ja vanhat lait,
    Väki pohjolan etsivi vaivoin!

    Tulilaava miss' uhkuvi vuorista
    Ja rannat on vaahtoisna vöinä,
    Siell' äärellä maailman korskalla
    Unelmoimme me talvisin' öinä."

Ekkehard oli tällävälin noussut alas ratsultaan ja sitonut sen kiini
petäjään. Sitte hän astui kynnyksen yli sisään, Audifax arkana
kintereillään. Metsänrouva viskasi neulottavansa kivelle, pani kätensä
ristiin syliinsä ja tuijotti jäykästi sisäänastuvaa munkkia.

"Ylistetty olkoon Jeesus Kristus!" toivotti Ekkehard tervehdykseksi ja
äskeisen manauksen torjumiseksi. Tahtomattaan hän sulki oikean käden
peukalon käden sisään, siten vastustaakseen "pahan silmän" salaista
mahtia; Audifax oli tiennyt kertoa, että noita-akka yhdellä ainoalla
katseellaan voi kuivettaa kokonaisen ruohokentän.

Metsänrouva ei vastannut tervehdykseen.

"Mitä hyvää siinä teette?" kysyi Ekkehard puheen aluksi.

"Hametta korjaan", vastasi vanhus, "joka on käynyt repaleiseksi".

"Ettekö te myöskin etsi yrttejä?"

"Kyllä etsin. Oletteko lääkemies? Tuossa lattialla niitä on paljonkin,
mitä laatua vain haluatte."

"En ole mikään lääkemies", sanoi Ekkehard. "Mitä te yrteillä teette?"

"Tarvitseeko teidän kysyä mihin yrttejä käytetään? Tietäähän jokainen
teikäläisistäkin sen. Huonostipa kävisi sairaiden ihmisten ja eläinten
ja huonosti turmaa torjuttaisiin ja lempeä lääkittäisiin, jollei yrttejä
olisi."

"Ja te olette kastettu ihminen?" kysyi Ekkehard kärsimättömästi.

"Lieneväthän minut joskus kastaneetkin..."

"Ja jos kerran olette kastettu", huusi munkki ääntänsä korottaen, "ja
luopunut perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, niin mitä sitte tuo
merkitsee?" Hän osotti sauvallaan seinään kiinnitettyä hevosenkalloa ja
kolhasi sitä niin lujasti, että se putosi alas ja särkyi palasiksi;
valkoiset hampaat irtautuivat leuvoista ja juoksivat ympäri lattiata.

"Se on hevosenkallo, jonka nyt olette särkenyt", vastasi eukko
huolettomasti. "Se oli nuori eläin, niinkuin vielä voitte nähdä
hampaista."

"Ja hevosenliha maistuu teille?" kysyi Ekkehard.

"Eihän hevonen ole mikään saastainen eläin", sanoi metsänrouva, "eikä
sen lihaa ole kielletty syömästä."

"Vaimo!" huusi Ekkehard ja astui aivan hänen eteensä, "sinä harjoitat
velhoutta ja noitavehkeitä!"

Silloin nousi vanhus seisaalleen. Hänen otsansa vetäytyi syviin
ryppyihin, ja kamalasti loistivat hänen harmaat silmänsä. "Te kannatte
hengellisen miehen pukua," sanoi hän "ja sen vuoksi voitte minulle noin
puhua. Teitä vastaan ei vanha metsänrouva saa mitään oikeutta. Muuten
sanotaan sen olevan suuren solvauksen, minkä nyt sinkositte minulle
vasten kasvoja, ja maanlaki tuomitsee solvaisijan..." Audifax oli tällä
aikaa pelokkaana seissut ovella. Nyt hyppeli metsänrouvan korppi hänen
luokseen, niin että hän säikähtyneenä juoksi Ekkehardin turviin. Lieden
luona hän äkkäsi hakatun kiven. Sitä tutkimasta ei kaksikaankymmentä
korppia olisi voinut häntä estää. Hän nosti vaatetta, jonka metsänrouva
oli sille viskannut. Kuluneita kuvioita tuli siinä näkyviin.

Ekkehardkin suuntasi katseensa siihen. Se oli vanha roomalainen alttari.
Kaukaa Aasian hekumallisista leiripaikoista Bodenjärven vieraanvarasta
köyhille seuduille lähetetyt kohortit lienevät sen aikoinaan
pystyttäneet näille kummuille; siihen oli kuvattu liehuvaan viittaan ja
frygialaiseen päähineeseen puettu nuorukainen polvistuneeksi maahan
kaadetun härän niskoille: se oli persialainen valonjumala Mithras, jonka
vaipuva roomalaisusko oli kohottanut itselleen uudeksi jumalaksi, kun
oli entisiin kyllästynyt.

Mitään kirjoitusta ei voinut kivessä keksiä. Kauvan katseli Ekkehard
sitä. Paitsi erästä Rapperswylin luona turvesuosta löydettyä
Vespasianuksen kultarahaa, joka oli jätetty luostariin, ja joitakuita
sen aartehistossa säilytettyjä hiottuja kiviä, ei hän ollut nähnyt
mitään muuta muistomerkkiä vanhalta ajalta; mutta hänen silmänsä aavisti
kiven muodosta ja kuvioituksesta sen olevan mykän todistajan jostakin
kadonneesta maailmasta.

"Mistä tuon kiven olette saanut?" kysyi hän. "Jo olette tarpeeksi
minulta kysellyt", vastasi eukko uhkamielisesti, "ottakaa itse siitä
selvää."

Kivi olisikin voinut kertoa yhtä ja toista, jos sille olisi
puheenlahja ollut suotu. Sellaiseen kuluneeseen kuvaan liittyy hyvä
palanen historiaa. Mitä se opettaa? Sitä, että ihmissuvut tulevat ja
katoavat kuin lehdet, jotka kevät tuo ja syksy lakastuttaa, ja että
niiden ajatteleminen ja puuhaaminen vie kehitystä vain vaaksan verran
eteenpäin; sitte tulee toisia, jotka puhuvat toisilla kielillä ja luovat
toisia muotoja; entiset pyhyydet joutuvat pilkanalaisiksi ja
päinvastoin, uudet jumalat istuvat valtaistuimille ... hyvä vain niille,
jos istuimensa eivät ole pystytetyt kovin monien uhrien päälle...

Mutta Ekkehard tulkitsi kiven merkityksen omalla tavallaan.

"Tuota härän päälle polvistuvaa miestä te palvelette!" huusi hän
kiivaasti.

Metsänrouva otti sauvansa ja leikkasi siihen veitsellään kaksi viivaa.
"Se on jo toinen solvaus minkä minulle syydätte!" lausui hän synkästi.
"Mitä minulla olisi kivikuvan kanssa tekemistä?"

"No sanokaahan sitte, mistä tuo kivi on tullut mökkiinne!"

"Koska meidän on käynyt sääliksi sitä", sanoi metsänrouva.
"Sitä te keropäät ette ymmärrä. Kivi seisoi ennen tuolla ulkona
kallionkielekkeellä omalla paikallaan, ja moni lienee ennen vanhaan
polvistunut sen juurella; mutta nyt siitä ei kukaan enää välitä, metsän
asujat ovat kuivanneet sillä puuomenia ja kiskoneet päreitä sen päällä
milloin sattui, ja sade huuhtoi aikain kuluessa sen kuvia. 'Tuo kivi käy
säälikseni', sanoi äiti-vanha, 'se oli ennen muinoin pyhä esine; mutta
niiden luut, jotka siihen kuvattua miestä palvelivat, ovat jo kauvan
sitte vaienneet, -- ja liehuvaviittaista itseään varmaankin palelee'. Ja
me otimme kiven mökkiimme ja asetimme sen tähän lieden ääreen, eikä
meillä ole siitä ollut mitään vastusta. -- Tiedämmehän millä mielellä
vanhat jumalat nykyään ovat, eiväthän meidänkään jumalamme kelpaa enää
mihinkään. Jättäkää kivi rauhaan!"

"Teidän jumalanne?" matki Ekkehard -- "mitä ne ovat?"

"Sen kyllä tiedätte", sanoi eukko. "Tehän olette karkottaneet ne järven
syvyyteen. Sinne alhaalle aaltojen alle kaikki on haudattuna, vanhan
ajan aarteet ja vanhat jumalat; me emme näe niitä enää ja tiedämme vain
paikat missä niitä ennen palveltiin, ennenkun frankki tuli maahan
keropäät mukanaan. Mutta kun tuuli pudistaa vanhan tammen latvaa tuolla
ulkona, kuuluu kuin ääniä ilmassa: se on niiden valitusta, -- ja
tuulisina öinä kohisee metsä kummasti ja käy valkoiseksi, käärmeet
kipuavat puihin, ja vuorten yli käy henkien kulkue, jotka epätoivoisina
katselevat muinaista kotiansa..."

Ekkehard teki ristinmerkin.

"Minä sanon minkä tiedän", lausui metsänrouva. "En tahdo loukata teidän
Vapahtajaanne; mutta onhan hän tullut maahamme muukalaisena, ja te
palvelette häntä oudolla kielellä, jota me emme ymmärrä. Jos hän olisi
kasvanut meidän mannullamme, voisimme mekin hänelle puhua ja häntä
palvella, ja ehkäpä olisivatkin silloin olot Alemanniassa aivan toisin."

"Vaimo!" huusi Ekkehard suuttuen, "me poltamme sinut..."

"Jos kirjoissanne luetaan", vastasi vanhus tyynesti, "että puut metsässä
ovat luodut vanhojen eukkojen polttorovioiksi, niin olen minä jo
tarpeeksi elänyt. Salama kävi äskettäin metsänrouvan mökissä" -- hän
osotti palanutta juovaa seinällä -- "mutta salama säästi metsänrouvaa."

Hän lyykistyi jälleen lieden ääreen ja jäi istumaan jäykkänä ja
liikkumattomana. Hehkuvat hiilet loivat väkeviä heijastuksia hänen
ryppyisille piirteilleen.

"Hyvä on!" sanoi Ekkehard ja lähti tuvasta. Audifax oli iloissaan, kun
jälleen näki sinisen taivaan päällänsä. "Tuolla ne istuivat", sanoi hän
osottaen kallion huippua. "Minä käyn siellä katsomassa", lausui
Ekkehard. "Sinä palaat Hohentwielille ja pyydät kaksi renkiä tulemaan
tänne kirveineen ynnä lukkari Otfriedin, joka ottakoon laulukirjan ja
stolan[19] mukaansa."

Audifax juoksi tiehensä. Ekkehard nousi ylös korkealle Krähenille.

Linnassa Hohentwielillä oli herttuatar tällä välin syönyt päivällistään.
Hän oli sen kuluessa alituisesti vilkuillut ympärilleen, aivan kuin
puuttuisi häneltä jotakin. Pian hän nousikin pöydästä. Jäätyään yksin
Praxediksen kanssa hän kysyi tältä:

"Miten sinua uusi opettajamme miellyttää, Praxedis?"

Kreikatar hymyili.

"Puhu!" lausui herttuatar käskevästä.

"Konstantinopolissa ennätin jo nähdä monta koulumestaria," vastasi
Praxedis vältellen.

Hadwig rouva heristi sormeaan. "Minä ajan sinut luotani halveksivan
puheesi tähden", sanoi hän. "Mitä syytä sinulla on pilkata
koulumestareja?"

"Anteeksi, ei se ollut niin pahasti tarkoitettu. Mutta nähdessäni
tuollaisen kirjatoukan, joka aina kulkee mietteisiinsä vaipuneena ja
vaivaa itseään kaivamalla kirjoistaan esiin sellaista, jonka me melkein
muutenkin arvaamme tapahtuvaksi, joka on kasvanut kiini
pergamentteihinsa ja silmäyksellään kunnioittaa vain kirjaimia eikä
ympärillään olevia ihmisiä, -- niin täytyy minun nauraa. Kun en tiedä,
onko sääli siinä paikallaan, niin nauran. Ja sääliä hän ei tarvitsekaan,
onhan hän viisaampi kuin me."

"Opettajan pitää olla totinen", virkkoi herttuatar, "se kuuluu hänelle
niinkuin lumi alpeillemme."

"Totinen, aivan niin!" matki neitonen. "Tässä maassa, missä lumi peittää
vuorenhuiput, pitää kaikkien olla totisia. Mutta olisinpa minä yhtä
oppinut kuin herra Ekkehard, niin lausuisin teille ajatukseni. Minusta
pitäisi leikistäkin jotakin oppia, naurusuin ja ilman raskaan työn
nostamia hikikarpaloita otsalla; mikä on kaunista, sen pitää yhtaikaa
miellyttää ja olla totta. Minun mielestäni on tieto hunajaa, jota moni
voi koota omalla tavallaan; mehiläinen surisee kukankuvussa ja löytää
sitä, mutta tällainen saksalainen tietoviisas on minusta kuin karhu,
joka kömpelösti käy käsiksi mehiläispesään ja kourallaan ahmii hunajaa,
-- ja karhut eivät minua miellytä."

"Sinä olet kevytmielinen hupakko", sanoi Hadwig rouva, "ja haluton
oppimaan. Miten sinua Ekkehard muuten miellyttää -- tarkoitan, onko hän
sinusta kaunis?"

Praxedis vilkaisi syrjästä rouvaansa: "Enpä tähän asti ole katsellut
munkkeja heidän kauneutensa takia."

"Miksi et?"

"Olen pitänyt sitä tarpeettomana."

"Sinäpä annat tänään merkillisiä vastauksia", lausui Hadwig rouva ja
astui akkunan luo. Tumman petäjikön takaa hän näki Hohenkrähenin kolkon
kalliohuipun.

"Paimenpoika oli äsken täällä ja kertoi herra Ekkehardin pyytäneen väkeä
sinne", mainitsi Praxedis.

"Koska ilta on kaunis ja päivänpaisteinen", sanoi herttuatar, "niin
käske satuloimaan hevoset; käymme katsomassa mitä puuhaa he siellä
pitävät. Taikka -- unohdin sinun tullessamme Gallenin luostarista
valittaneen, että satulassa istuminen sinua rasittaa -- taidanpa sen
vuoksi ratsastaa sinne yksinäni..."

Ekkehard oli Hohenkrähenillä tarkastellut yöllisen juomingin
pitopaikkaa. Vähä oli siitä jälkiä jäänyt. Maaperä ja tammenrunko olivat
värjäytyneet paikottain punertaviksi; hiilet ja tuhka näyttivät
tulisijan paikan. Ihmetystä hänessä herätti tammen oksiin ripustetut
pienet vahamukailut ihmisen eri ruumiinosista ja hevosen ja lehmän
kuvat; ne olivat kiitosuhreja ihmisten ja eläinten parantumisesta.
Taikauskoinen talonpoika silloin vielä toi antimensa mieluummin vanhalle
isienpuulle kuin laaksossa olevaan kirkkoon.

Kaksi miestä lähestyi kirveet olallaan. "Meidät on lähetetty tänne",
sanoivat he. "Hohentwieliltäkö?" kysyi Ekkehard. "Me olemme linnan
työmiehiä; työpaikkamme on tuolla ylhäällä Hohenhöwenillä, missä savu
kohoaa miiluhaudasta."

"Hyvä", sanoi Ekkehard, "minä kutsutin teidät tänne kaatamaan tuon
tammen". Miehet katselivat hänen hämillään. "Joutukaa!" huusi hän,
"ennen yön tuloa pitää sen olla kaadettuna."

Miehet astuivat kirveineen tammen juurelle. Suut ammollaan he katselivat
ylvästä puuta. Toinen pudotti kirveensä maahan.

"Eikö paikka tunnu sinusta tutulta, Chomuli?" kysyi hän kumppaniltaan.

"Kuinka niin, Woveli?"

Miilunpolttaja viittasi auringonlaskuun päin, pani sitte nyrkitetyn
kätensä suulleen ikäänkuin juodakseen siitä ja sanoi: "Joko ymmärrät?"

Silloin katsahti toinen Ekkehardiin ja virkkoi silmää vilkuttaen: "Me
emme tiedä mistään mitään, Woveli!" "Mutta hän sen kyllä saa tietää,
Chomuli", sanoi ensimmäinen. "Odotetaan, Woveli", sanoi toinen.

"Se on synti ja häpeä", jatkoi hänen toverinsa, "pitääkö meidän kaataa
puu, joka jo kaksisataa vuotta on seissut tuossa ja juurellaan nähnyt
monta hupaista helavalkeata. Minun sydämmeni ei myönnä sitä, Chomuli."

"Elä ole hullu", lohdutti toinen ja suuntasi ensimmäisen iskun puuhun,
"meidän on pakko tehdä se. Mitä tuimemmin iskemme tammeen, sitä vähemmän
aavistaa tuo kaapuniekka meidän olleen yöllisissä juomingeissa sen
juurella. Ja entä sakkokillinki?! ... Ihmisen pitää olla viisas, Woveli!"

Silloin välähti toisenkin aivoissa valo. "Niinpä niin, Chomuli, viisas
pitää ihmisen olla!" sanoi hän ja iski jumalienpuuta oikein olan takaa,
huolimatta siitä, että kymmenen päivää sitte oli ripustanut siihen
vahakuvan kiitosuhriksi lehmänsä paranemisesta. -- Lastut lentelivät
ympärinsä, ja kumeasti kaikui metsä molempien hartevista iskuista.

Lukkarikin oli jo saapunut, stola ja laulukirja mukanaan. Ekkehard
viittasi häntä seuraamaan itseään metsänrouvan mökkiin. Tämä istui yhä
vielä jäykkänä lietensä ääressä. Äkäinen tuulenhenki lehahti tulijain
kanssa ovesta sisään ja sammutti valkean.

"Metsänrouva!" huusi Ekkehard käskevästi, "pankaa tavaranne kuntoon,
sillä teidän on lähteminen täältä."

Vanhus tarttui sauvaansa ja leikkasi siihen kolmannen rastin. "Kuka se
on, joka minua jo kolmannesti häväisee", kysyi hän kumealla äänellä, "ja
tahtoo ajaa minut pois äitini kodista kuin isännättömän koiran?"

"Schwaabin herttuattaren nimessä", jatkoi Ekkehard juhlallisesti,
"tuomitsen minä teidät pakanallisen taikauskon ja yöllisen
epäjumalanpalveluksen harjoittamisen takia menettämään kotinne ja
kontunne ja kaiken olosijanne tällä maanäärellä. Teidän tuolinne olkoon
aina teidän ovenne edessä, kulkea teidän pitää rauhattomana ilman
vakinaista asuinsijaa niin kauvan kuin taivas pysyy sinisenä, niin
kauvan kuin kristityt käyvät kirkossa, niin kauvan kuin haukka lentää
kevätpäivinä, kun ilma kantaa sen molempia siipiä. Ja elköön mikään
ystävällinen ovi teille avautuko, mikään liesi teitä lämmittäkö elköönkä
mikään lähde teille vettänsä tarjotko, siksi kunnes olette puhdistanut
itsenne saastastanne ja hankkinut itsellenne rauhan kolmiyhteisen
Jumalan, elävien ja kuolleitten tuomarin kanssa."

Metsänrouva oli kuunnellut häntä osottamatta vähintäkään liikutuksen
merkkiä. "Voideltu mies häväisee sinua kolmasti oman kattosi alla",
mutisi hän itsekseen, "jonka sinä sauvaasi merkitset, ja samaan sauvaan
nojautuen saat lähteä kulkemaan perikatoasi kohden, sillä he eivät anna
sinulle paikkaa, mihin pääsi kallistaisit. Oi äiti, äiti!..."

Hän sitasi ryysynsä mytyksi, tarttui sauvaansa ja varusti itsensä
pitkälle matkalleen. Lukkarin kävi sääliksi häntä. "Rukoilkaa Jumalalta
hänen palvelijainsa kautta anteeksi", sanoi hän, "ja tehkää kristillinen
katumus, niin saatte armon ja vapahduksen synneistänne."

"Siihen on metsänrouva liian vanha", vastasi eukko ja houkutteli
luokseen kottaraisensa, joka istahti hänen olkapäälleen, korpin
hypellessä hätäisenä hänen kantapäillään. Vielä heitti hän viimeisen
silmäyksen tuttuihin seiniin, yrttikasoihin lattialla ja
hevosenkalloihin pylväissä, ja sysäten sauvallaan kynnykseen, niin että
sen paadet kilahtivat, huusi hän jälkeenjääville: "Olkaa kirotut, te
koirat!" Sitte kulki hän lintuineen metsään ja katosi näkyvistä.

    "Polo joukkomme mykkänä kulkevi,
    Sen tähdet sammuneet ovat; --
    Meren yöllisen helmasta, Islanti,
    Jääkylkesi nostaos kovat!"

kuului hänen murheellinen hyräilynsä yhä heiketen lehdettömien puiden
runkojen välistä.

Mutta Ekkehard antoi lukkarin vyöttää stolan yllensä, ja pitäen
laulukirjaa kädessään hän kulki ympäriinsä tuvassa ja kamarissa ja teki
ristinmerkkejä seinille, jotta pahat henget kaikkoisivat ikipäiviksi;
sitte lausui hän koko mökin ylitse kovimman manauksen paholaista
vastaan.

Hurskas toimitus kesti aika kauvan. Lukkarilla kiilsi tuskanhiki otsalla
hänen ottaessaan kaapua Ekkehardin hartioilta, sillä niin kovia sanoja
hän ei ollut koskaan kuullut. Nyt kuului kavionkopinaa metsän halki.

Se oli herttuatar, joka ratsasti paikalle yhden ainoan palvelijan
seuraamana. Ekkehard astui häntä vastaan; lukkari oikasi toista tietä
kotiin.

"Viivyitte niin kauvan", lausui herttuatar armollisesti, "että oli
itseni tultava katsomaan, miten täällä olette toiminut ja tuominnut".

Molemmat miilunpolttajat olivat tällä välin lopettaneet työnsä ja
hiipivät nyt vuoren takasivua pois, sillä he pelkäsivät herttuatarta.
Ekkehard kertoi hänelle metsänrouvan pakanallisista menoista ja miten
hän oli ajanut tämän tiehensä.

"Kovinpa olitte ankara!" sanoi Hadwig rouva.

"Luulin olleeni lempeä", vastasi Ekkehard.

"Me hyväksymme mitä olette päättänyt", lausui herttuatar. "Mitä aijotte
tehdä tyhjäksi jääneellä majalla?" Hän katsahti pikaisesti pitkin
kivisiä seiniä.

"Pahojen henkien valta on täältä manauksella ijäksi lopetettu", sanoi
Ekkehard. "Minä tahdon vihkiä tämän majan kappeliksi Pyhälle
Hadwigille."

Herttuatar katsahti häneen ystävällisesti. "Mistä johduitte siihen
ajatukseen?" kysyi hän.

"Se vain juolahti päähäni... Tammen minä annoin kaataa."

"Käykäämme katsomaan uhripaikkaa", sanoi herttuatar. "Luulenpa voivani
hyväksyä tammenkin kaadon."

Hän nousi Ekkehardin kanssa kivikoista polkua ylös korkean Krähenin
huipulle. Ylhäällä makasi kaadettu tammi, jonka mahtavat oksat sulkivat
heiltä tien. Vain muutaman askeleen pituinen ja levyinen tasainen
kivilaatta päätti tämän omituisesti muodostuneen kallion huipun. Sille
he nousivat seisomaan. Jyrkkinä karkasivat kallioseinät heidän allaan
syvyyteen; ei ollut kiveä tai puuta heillä tukena tässä huimaavassa
korkeudessa; sinistä ilmaa vasten kumotti nuo kaksi olentoa,
tummakaapuinen munkki ja heleänvaaleaan monipoimuiseen vaippaan puettu
herttuatar. Vaitonaisina he katselivat aliansa aukeavaa mahtavan laajaa
maisemaa. Syvällä alhaalla levisi tasanko; käärmeentapaisesti kiemurteli
Aach-joki vihreiden niittyjen halki; väräjävän etäisinä ja vähäisinä
siintivät laakson asumusten katot ja päädyt kuin pisteet kartalla; ja
tummana taustana kohosi perällä Hohentwielin tuttu uljas huippu, jonka
takana loppumattomana muurina eteni sinertävä vuoriketju, salaten
katsojalta Reinin lähdön Bodenjärvestä. Kimaltelevana loisti sitävastoin
silmään järven alapää, jossa ui vihertävä Reichenaun saari, ja vienosti,
ikäänkuin hengähdyksenä, hohti takimmaisten vuoriryhmäin
jättiläissarja... Ne tulivat yhä selvemmiksi, kirkkaina viiruina
välkkyivät niiden rajapiirteet, sillä aurinko teki laskuaan. Hiukeavassa
valaistuksessa sädehti koko maisema...

Hadwig rouvan mieli oli liikutettu. Tällainen palanen suurta, avaraa
luontoa viritti hänen ylevän sydämmensä samaan sopusointuun. Hento
hengähdys kävi hänen korskean mielensä lävitse; hänen katseensa kääntyi
alppien lumisista huipuista Ekkehardiin. "Tahdon vihkiä kappelin Pyhälle
Hadwigille!..." kaikui yhä uudelleen hänen korvissaan.

Hän astui askeleen takaperin, ikäänkuin olisi pelännyt äkillistä
huimausta, laski oikean käsivartensa Ekkehardin olkapäälle ja nojautui
kiinteästi häneen. Hänen silmänsä paloivat aivan lähellä Ekkehardin
kasvoja. "Mitä ystäväni nyt ajattelee?" kuiskasi hän vienolla äänellä.

Ekkehard oli seisonut ajatuksiinsa vaipuneena. Miltei säikähtyneenä hän
hytkähti.

"En koskaan ole ollut näin korkealla", sanoi hän. "Tällaisen näön
nähdessäni tulee mieleeni Raamatun sanat: 'Taas vei hänen perkele sangen
korkealle vuorelle ja osotti hänelle kaikki maailman valtakunnat ja
niiden kunnian ja sanoi hänelle: nämät kaikki minä annan sinulle, jos
sinä lankeet maahan ja rukoilet minua. Niin sanoi Jeesus hänelle: mene
pois, saatana, sillä kirjoitettu on: Herraa sinun Jumalatas pitää sinun
kumartaman ja häntä ainoata palveleman'."

Jäykkänä vetäysi herttuatar takaisin. Tuli hänen silmissään muuttui
toisenlaiseksi; näytti siltä kuin hän olisi tahtonut sysätä munkin alas
syvyyteen.

"Ekkehard!" huusi hän, "te olette lapsi -- tai järjiltänne!"

Hän käänsi tälle selkänsä ja laskeutui nopein, vihaisin askelin
kukkulalta. Alas tultuaan hän ratsasti pyrynä takaisin Twielilleen;
palvelija voi vain vaivoin häntä seurata.

Ekkehard oli kuin puulla päähän lyöty. Hän sipasi kädellään silmiään,
aivan kuin tuntisi niissä suomukset.

Kun hän hiljaisena yönä istui tornikammiossaan Hohentwielillä, leimahti
etäällä valkeankajastus. Hän tirkisti ulos. Korkean Krähenin petäjien
yli löi kirkas tulenlieska.

Metsänrouva oli käynyt ottamassa viimeiset jäähyväiset P. Hadwigin
tulevalta kappelilta.



KYMMENES LUKU.

Joulu.


Hohenkrähenillä vietetty ilta eli vielä joitakuita päiviä herttuattaren
muistissa. Häiritseviä, rikkonaisia säveliä sydän vaikeasti voi unohtaa
ja antaa anteeksi, varsinkaan sille, joka ne on synnyttänyt. Sen vuoksi
herttuatar istuikin muutamia päiviä varsin nyreällä mielellä salissaan.
Grammatiikka ja Virgilius saivat levätä. Praxediksen kanssa herttuatar
laski ahkerasti leikkiä Konstantinopoliksen koulumestareista. Ekkehard
ehdotti luentojen jatkamista. "Hammastani särkee!" sanoi Hadwig rouva.
"Se tulee raa'asta syysilmasta", arveli Ekkehard surkutellen.

Hän kyseli useita kertoja päivässä herttuattaren vointia, niin että
tämän sydän viimein heltyi. "Mikähän siihen on syynä", sanoi hän kerran
Praxedikselle, "että joku henkilö voi olla ihmiselle kalliimpi, kuin
minä hän itse osaa ulkonaisesti esiytyä."

"Hyvän käytöstavan puute", vastasi kreikatar. "Muissa maissa olen
huomannut asianlaidan olevan päinvastaisen, mutta täällä ovat ihmiset
liian hitaita jokaisella kädenliikkeellä, joka askeleella ja sanalla
ilmaisemaan: kas tällainen minä olen! He mieluummin ajattelevat
itsekseen niin ja vaativat, että koko maailman pitää osata lukea heidän
otsaltaan, mitä sen takana takoo ja liikkuu."

"Olemmehan me muuten kuitenkin niin ahkeria", virkkoi herttuatar
hyvänsävyisästi.

"Puhvelitkin puuhaavat pitkin päivää", oli tulla Praxediksen huulilta,
mutta tässä tapauksessa hän kuitenkin tyytyi vain ajattelemaan niin.

Ekkehard oli lapsellisen suora luonteeltaan. Hänelle ei juolahtanut
mieleenkään, että hän oli vastannut herttuattarelle sopimattomasti. Hän
oli todella ajatellut Raamatun vertausta ja ollut tietämätön siitä, että
tunteen hiljaiseen ilmaukseen ei sovi vastata raamatunlauseella. Hän
kyllä ihaili herttuatarta, mutta enemmän ylevyyden ja maallisen
korkeuden ruumiillisentuneena käsitteenä kuin naisena. Että ylevyys
vaatii lemmekästä palvelusta, se ei ollut pitänyt hänelle päähän, vielä
vähemmän, että sen korkeinkin ilmaus usein tyytyy pelkkään
yksinkertaiseen rakkauteen. Hadwig rouvan huonon tuulen hän otti liian
vakavalta kannalta. Hän tyytyi pukemaan huomionsa tästä siihen yleiseen
lauselmaan, että seurustelu jonkun herttuattaren kanssa on vaikeampaa
kuin puhelu munkkiveljesten parissa P. Benediktuksen sääntöjen mukaan.
Vincentiuksen jälkeenjättämistä kirjoista hän varsinkin luki mielellään
apostoli Paavalin kirjeitä. Spazzo herra kulki tähän aikaan hänen
ohitsensa niska paljon jäykempänä kuin ennen.

Hadwig rouva huomasi, että viisainta oli palata entisille laduille.
"Olihan se kumminkin mahtava näky", sanoi hän eräänä päivänä
Ekkehardille, "kun korkealta Kräheniltä katselimme lumivuoria. Mutta
tokko vielä tunnette Hohentwielin ilmanennustajaakaan? Kun alpit oikein
kirkkaina ja läheisinä kuvastuvat taivasta vastaan, tulee säänmuutos.
Todella seurasikin huonoja ilmoja tuon päivän jälkeen. Ottakaamme
jälleen Virgilius esiin."

Silloin nouti Ekkehard tyytyväisenä raskaan metallilla silatun
Virgiliuksensa, ja opintoja ruvettiin jälleen jatkamaan. Hän tulkitsi
naisille Eneiidin toista kirjaa, kertoi ylpeän Troijan kukistuksesta,
puuhevosta, Sinonin petoksesta ja Laokoonin katkerasta kuolemasta,
yöllisestä taistelusta, Kassandran kohtalosta, Priamoon surmasta ja
Aeneaan paosta Ankhises-vanhuksen kera.

Huomattavalla liikutuksella herttuatar seurasi jännittävää esitystä.
Ainoastaan kertomukseen Aeneaksen puolison Kreusan katoamisesta hän ei
ollut oikein tyytyväinen. "Sitä ei miehen olisi tarvinnut noin laajasti
kertoa Dido kuningattarelle", lausui hän, "elävä ei varmaankaan
kernaasti kuunnellut, kuinka kauvan Aeneas juoksenteli kadonnutta
etsimässä. Kadotettu on aina kadotettu."

Tällä välin lähestyi talvi ripein askelin. Taivas kävi lyijynharmaaksi
ja surulliseksi, läpinäkemätön usva peitti etäiset vuoret; ensin
peittyivät kukkulat ja ylänkömaat valkoiseen lumivaippaan, sitte kedot
ja laaksot. Hennot jääkynttilät tutkivat katonreunoja, voisivatko
asettua niihin muutamien kuukausien ajaksi; vanha lehmus linnanpihalla
oli jo kauvan sitte -- kuten huolellinen perheenisä, joka käytetyt
vaatteet myy juutalaiselle -- heittänyt keltaiset lehtensä tuulen
vietäviksi, joka niitä pyryytti joka ilmansuuntaan. Sen oksille lensi
läheisistä metsistä rääkyen korppeja, jotka tulivat katsomaan, eikö
linnan keittiöstä heille joskus luita liikenisi. Tulipa kerran näiden
mustain veljesten parissa muuan korppi, jonka lento oli vaikeaa, sen
siipisulat kun olivat lyhennetyt; silloin sattui Ekkehard kulkemaan
linnanpihan poikki, mutta hänet nähtyään korppi pakeni kirkaisten
yläilmoihin -- se oli jo kerran ennen nähnyt munkinpuvun ja silloin
oppinut vihaamaan sitä.

Talviset yöt ovat pitkät ja pimeät. Silloin tällöin leimahtaa
revontulten kajastus taivaalle. Mutta kirkkaampana kuin revontulet
loistaa ihmisten mielissä se yö, jolloin enkelit ilmestyivät kedolla
laumaansa vartioiville paimenille ja toivat suloisen tervehdyksen:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä
tahto!"

Korkealla Twielillä varustauduttiin viettämään juhlaa joululahjojen
jakamisella. Vuosi on pitkä, ja siinä sattuu paljon päiviä, jolloin
ystävyyttään voi toisille osottaa; mutta saksalaisten mielenlaatu tahtoo
tätä varten vielä aivan erikoisen päivän, jonka vuoksi heillä
aikaisemmin kuin muilla kansoilla on lahjojen antamisen tapa tullut
käytäntöön. Hyvä sydän vaatii oman maanlakinsa.

Tähän aikaan oli Hadwig rouva jättänyt grammatiikan aivan syrjään.
Naistensalissa kudottiin ja ommeltiin aamusta iltaan, kultalankavyyhtejä
ja mustia silkkipalasia makasi kaikkialla; ja kun Ekkehard kerran
huomaamatta astui saliin, juoksi Praxedis häntä vastaan ja ajoi hänet
tiehensä, sill'aikaa kun herttuatar kiireesti työnsi alotetun
ompeluksensa neulomakoriin.

Silloin kävi Ekkehard tarkkaavaiseksi ja veti kaikesta täitä melkoisella
oikeudella sen johtopäätöksen, että hänellekin oli jokin lahja tulossa.
Sen vuoksi hän rupesi miettimään vastalahjaa ja päätti puolestaan
tarjota parasta, mitä hänen tietonsa ja taitonsa voisivat aikaansaada;
hän lähetti sanansaattajan ystävänsä ja opettajansa Folkardin luo Sankt
Galleniin pyytämään tältä pergamenttia ja värejä ja piirtimen ja
kallisarvoista mustetta. Nämä saapuivatkin, ja Ekkehard istui monet
pitkät yölliset hetket tornikammiossaan ja vaivasi päätään latinaisilla
värsyillä, jotka hän tahtoi herttuattarelle omistaa kaikella
kohteliaisuudella. Mutta se ei käynyt niinkään helposti päinsä.

Kerran hän oli alkanut esittää lyhyin piirtein ihmiskunnan historiaa
maailman luomisesta aina herttuatar Hadwigin hallitukseen
Schwaabinmaassa, mutta parilla sadalla kalliisti ostetulla
heksametri-säkeellä hän oli ennättänyt vasta kuningas Daavidiin, niin
että laulu näytti todennäköisesti valmistuvan vasta jouluksi kolme
vuotta eteenpäin. Toisen kerran hän tahtoi luetella runollisessa
järjestyksessä kaikki naiset, jotka voimallaan ja suloudellaan ovat
muodostavasti vaikuttaneet kansojen historiaan, alkaen Semiramis
kuningattaresta ja mainiten sotaisat amatsoonit, sankarillisen Judithin
ja suloisesti laulavan Sapphon; mutta murheekseen hän huomasi, että jos
hänen kynänsä kerran ennättäisi Hadwig rouvaan asti, olisi hänen aivan
mahdoton keksiä enää mitään uutta tämän ylistämiseksi. Silloin hän jätti
tämänkin aiheen ja kuleskeli sangen surullisena ja alakuloisena
ympärinsä.

"Oletteko nielaissut hämähäkin, te helmi kaikkien opettajien joukossa?"
kysyi häneltä kerran Praxedis, kun sattui kohtaamaan alakuloisen
kuleksijan.

"Hyvähän teidän on pilkata", vastasi Ekkehard murheellisesti, ja
vaitiolon ehdolla uskoi hän tytölle huolensa. Praxediksen täytyi
purskahtaa nauruun vasten tahtoaan.

"Konstantinopolin kirjaston 36,000 niteen nimessä!" hän sanoi -- "te
tahdotte kaataa kokonaisen metsän, kun on tarvis vain paria kukkaista
kimppuunne. Tehkää tehtävänne luonnollisesti, viisastelematta ja
kauniisti -- kuten lempimänne Virgilius olisi tehnyt!" Näin sanoen hän
juoksi ulos huoneesta.

Ekkehard istui jälleen työpöytänsä ääreen. "Kuten Virgilius --?" Mutta
koko Eneiidissä ei tullut esiin tällaista kohtaa. Hän luki siitä
joitakuita lauluja. Sitte istui hän pää käden varassa kattoon katsellen.
Silloin lensi hänen päähänsä valoisa ajatus. "Nythän minulla se on!"
huudahti hän, "kallis laulaja itse esittäköön tervehdyksensä!" Hän
kuvaili runossaan, miten Virgilius muka oli laskeutunut alas hänen
yksinäiseen tornikammioonsa lausumaan ilonsa siitä, että hänen laulunsa
vielä elivät Saksanmaalla ja kiittämään sitä korkeata rouvaa, joka niitä
siellä harjoitti. Muutamassa hetkessä runo oli valmis.

Runoelmansa Ekkehard tahtoi koristaa kauniilla maalauksella. Hän keksi
siihenkin aiheen: herttuatar istumassa kruunu päässä ja valtikka kädessä
korkealla valtaistuimella, ja hänen edessään valkopukuinen ja
laakeripäinen Virgilius kumartaen hänelle päätänsä, rinnallaan kainona
oppilaana Ekkehard, hänkin syvään herttuattarelle kumartaen.

Kelpo Folkardin ankaraan tyyliin hän suunnitteli piirustuksensa. Hän
muisteli tällöin muuatta psaltarin kuvaa, jossa nuori Daavid astuu
kuningas Abimelekin eteen. Samaan tapaan hänkin piirusti henkilönsä:
herttuattaren hän teki kahta sormenleveyttä korkeammaksi kuin
Virgiliuksen, itsensä jälleen melkoista pienemmäksi kuin pakanallisen
runoilijan; -- sellaista on aina alkava taide, se muiden ilmaisumuotojen
puutteessa esittää arvon ja ylevyyden aivan ulkonaisilla keinoilla.

Virgiliuksessa ei hänellä ollut suurta vaivaa. Sankt Gallenissa oltiin
maalauksissa aina uskollisesti noudatettu vanhalta ajalta säilyneitä
esikuvia ja saatu puvulle, asennolle ja kasvonpiirteille määrätty, alati
palautuva muoto. Yhtä hyvin hänelle onnistui oma kuvansa, joka esitti
munkinpukuista, tonsuripäistä miestä.

Mutta epätoivoon saattoi hänet ruhtinaallisen naisvartalon esittäminen,
sillä koko luostaritaiteeseen ei silloin vielä oltu päästetty ainoankaan
naisen kuvaa, ei edes pyhän jumalanäidin Mariankaan; Daavid ja Abimelek,
joiden totutut piirteet hän niin hyvin muisti, eivät tässä auttaneet
häntä vähääkään, sillä heillä päättyi kuninkaanviitta jo korkealla
polvien yläpuolella, eikä hän tiennyt, miten viitta naisella alempana
poimuttelee.

Silloin laskeutui murhan pilvi jälleen hänen otsalleen. "No, mikä nyt
on?" kysyi Praxedis häneltä eräänä päivänä.

"Laulu on valmis", sanoi Ekkehard, "mutta minulta puuttuu jotakin
muuta".

"Mitä sitte?"

"Tahtoisin tietää", virkkoi hän alakuloisesti, "miten naisten puku
kietoutuu heidän hennon vartalonsa ympäri."

"Nyt puhutte vallan kauheasti, te hyveitten valittu astia!" torui häntä
Praxedis. Mutta Ekkehard selitti hänelle huolensa tarkemmin. Silloin
teki kreikkalaistyttö kädellään liikkeen, ikäänkuin kohottaakseen
silmäluomet ylemmäksi. "Avatkaa toki silmänne", sanoi hän, "ja katsokaa
vähän elämää ympärillänne!" Neuvo oli yksinkertainen ja kumminkin uusi
sille, joka kaiken taitonsa on oppinut yksinäisessä kammiossa. Ekkehard
katseli neuvojaansa pitkään ja arvostelevasta "Ei siitä lähde apua",
lausui hän, "eihän teillä kuitenkaan ole päällänne kuninkaanviittaa".

Silloin armahti neitonen tuskastunutta taiteilijaa. "Odottakaapas",
sanoi hän, "herttuatar on alhaalla puistossa -- minä pukeudun hänen
loistoviittaansa, niin tulette te autetuksi". Hän kiiruhti pois ja
palasi lyhyen hetken perästä takaisin, raskas kultareunainen
purppuraviitta huolimattomasti viskattuna hartioilleen. Juhlallisin
askelin hän kulki huoneen poikki; pöydällä olevan vaskisen
kynttilänjalan hän otti valtikakseen ja astui sitte niska kenossa nuoren
munkin eteen.

Tämä oli varustautunut piirustimella ja pergamenttipalasella. "Kääntykää
vähän enemmän valoon päin", sanoi hän tytölle ja alkoi reippaasti
vedellä viivojaan.

Mutta joka kerta kun hän katsahti viehättävään malliinsa, loi tämä
häneen säkenöivän katseen. Hän rupesi piirustamaan hitaammin. Praxedis
sattui katsahtamaan akkunasta ulos... "Kun kilpailijattaremme
valtakunnan kruunusta", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "jo
näkyy lähtevän linnanpihalta ja uhkaa hyökätä päällemme, käskemme teitä
päänne menettämisen uhalla päättämään piirustuksenne tässä
silmänräpäyksessä".

"Minä kiitän teitä", sanoi Ekkehard, laskien piirustimen kädestään.

Praxedis astui hänen luokseen ja kumartui nähdäkseen piirustuksen. "Tämä
on häpeällinen petos", huudahti hän, "kuvaltahan puuttuu pää".

"Minä tarvitsen vain puvun poimuja", vastasi Ekkehard.

"Olette laiminlyönyt onnenne perustamisen", naljaili Praxedis edelleen,
"jos olisitte saanut onnistuneet kasvot syntymään, niin kukapa
tietää, vaikka armossa olisimme nimittänyt teidät patriarkaksi
Konstantinopoliin".

Kuului askelia käytävästä. Nopeasti tempasi Praxedis viitan olkapäiltään
käsivarrelleen. Jo seisoi herttuatar heidän edessään.

"Joko täällä taas kreikkaa opiskellaan?" sanoi hän, katsahtaen
moittivasti Ekkehardiin.

"Minä näytin hänelle vain jalon sardonyx-kiven valtiattareni viitan
olkasolessa", ehätti Praxedis sanomaan. "Siinä on niin hienotekoinen
pää, ja herra Ekkehard osaa panna arvoa vanhoille esineille..."

Myöskin Audifax varustautui joulunviettoon. Toivo löytää kätkettyjä
aarteita oli hänestä jo miltei tykkänään haihtunut. Nyt pysyi hän kiini
elävässä todellisuudessa. Usein hän lähti öisin alas Aceh-puron laksoon,
missä kehnon tien varrella kasvoi yksinäinen ontelo halava. Sen ääressä
vahti Audifax monet hetket, keihäs kohotettuna kädessä. Hän väijyi
saukkoa. Mutta millekään ajattelijalle ei kaikkeuden äärimmäisten
perustusten tutkiminen ole niin vaikeata kuin paimenpojalle oli
saukonpyyntinsä. Sillä ylävältä rannalta vei monta tietä alas puroon,
jotka saukko kyllä tunsi, mutta Audifax ei. Ja usein kun poika kylmästä
väristen sanoi itselleen: "Nyt sen täytyy tulla!" -- niin kuului purosta
mulskahdus: se oli hänen ystävänsä, joka siellä nosti turpansa vedestä
ilmaa hengittääkseen; ja kun Audifax hiljaa hiipi ääntä kohden, oli
saukko tällä aikaa paneutunut selälleen ja antoi virran mukavasti viedä
itseään...

Hohentwielin linnan keittiössä oli liikettä ja puuhaa aivan kuin
sotapäällikön majassa tappelupäivän aattona. Hadwig rouva seisoi siellä
itse piikainsa keskellä; hän ei kantanut täällä herttuattarenviittaansa,
vaan valkeata esiliinaa vyötäisillään, ja hän jakoi jauhoja ja hunajaa
ja johti kakkujen paistamista. Praxedis sekotti inkiväärää, pippuria ja
kanelia taikinanalustukseen.

"Mihin muotoon kakut paistamme?" kysyi hän. "Käärmekoristeisiksi
neliöiksikö?"

"Iso sydän on kauniimpi", vastasi Hadwig rouva. Siten paistettiin
joulukakut sydämmenmuotoisiksi, ja kauneimmille ripotti herttuatar
omakätisesti manteleja ja kartemummaa.

Eräänä aamuna Audifax tuli vallan paleltuneena keittiöön ja etsi
itselleen paikan lieden ääressä; hänen huulensa vapisivat kuin
kuumeessa, mutta muuten oli hän hyvällä tuulella ja iloinen.
"Varustappas itsesi, poikaseni," komensi Praxedis häntä, "lähtemään
iltapäivällä metsään, sillä sinun on tuotava kuusi meille!"

"Se ei kuulu minun virkaani", vastasi Audifax kopeasti, "mutta jos
teette minulle mieliksi, niin saatanhan käydä siellä."

"Mitä herra vuohipaimen käskee?" kysyi Praxedis.

Audifax juoksi ulos ja palasi pian takaisin heiluttaen voitonriemuisena
tummanruskeata taljaa kädessään. Lyhyt, tiheä karva oli pehmeä ja
kiiltävä.

"Mistä sellainen turkis?"

"Itse sen pyysin!" sanoi Audifax, katsellen tyytyväisenä saalistaan.
"Teidän on siitä valmistettava nahkalakki Hadumothille".

Kreikkalaisneito piti pojasta ja lupasi täyttää hänen pyyntönsä.

Audifaxin tuoma joulukuusi koristettiin omenoilla ja pienillä
vahakynttilöillä ja nostettiin linnan isoon saliin. Muuan mies Steinistä
Reinin varrella toi linnaan liinakankaaseen neulotun korin. Hän sanoi
sen olevan lähetetyn Sankt Gallenista herra Ekkehardille. Herttuatar
antoi panna korin avaamatta muiden lahjojen joukkoon.

Pyhä ilta oli tullut. Linnan kaikki asukkaat kokoutuivat yhteen
juhlavaatteisiinsa pukeutuneina, eikä ollut mitään erotusta emännän ja
palvelusväen välillä. Ekkehard luki heille evankeliumin Vapahtajan
syntymästä; sitte astuivat he parittain isoon saliin, missä joulukuusi
helotti vastaan kimaltelevassa asussaan. Viimeisinä kulkivat Audifax ja
Hadumoth, ja kun edellinen huomasi kynnyksellä kiiltävän kultaliuskan,
kumartui hän ottamaan sen ylös; se oli kullatusta pähkinästä irtautunut
hiven ja särkyi hänen sormiensa välissä. "Se on pudonnut Kristuslapsen
siivestä", kuiskasi Hadumoth hänelle.

Isolla pöydällä oven suunsa olivat palvelijoille varatut joululahjat:
palanen liinakangasta tai kudottu huivi ynnä leivoksia. Hadumothin
osalle tuli aivan oikein komea nahkapäähine. Hän itki, kun Praxedis
ystävällisesti ilmaisi hänelle lahjoittajan. "Minulla ei ole mitään
sinulle antamista", sanoi hän Audifaxille. "Sen saat kultakruunun
sijasta", vastasi tämä. Rengit ja piiat kiittivät emäntäänsä lahjoistaan
ja menivät sitte alas väentupaan.

Hadwig rouva otti Ekkehardia kädestä kiini ja vei hänet erään pienen
pöydän luo. "Nämä tässä ovat teille", sanoi hän osottaen sillä olevia
lahjoja. Mantelikakun ja Sankt Gallenista tulleen korin ohessa oli siinä
kaunis samettinen papinlakki ja komea stola, jonka pohja ja hetaleet
olivat kultalankaa, tummat kohdat mustaa silkkiä ja helmillä koristetut;
se oli täysin arvollinen kapine piispallekin.

"Katsotaanpas miltä niissä näytätte", lausui Praxedis. Välittämättä
mitään kirkollisista määräyksistä hän pani lakin munkin päähän ja asetti
stolan hänen hartioilleen. Ekkehard loi katseensa maahan. "Mainiota!"
huusi kreikkalaisneito, "tästä saatte kiittää herttuatarta."

Mutta Ekkehard laski lahjansa takaisin pöydälle ja veti lavean kaapunsa
povesta pergamenttikääryn, jonka ujosti ojensi herttuattarelle. Hadwig
rouva ei sitä kuitenkaan vielä avannut. "Ensin katsottakoon mitä korissa
on!" sanoi hän ja lisäsi ystävällisesti pergamenttia osottaen: "paras
otettakoon viimeisenä esille."

Koria kattava kangas leikattiin auki; heiniin haudattuna ja talven
pakkaselta hyvin säilyneenä makasi siinä mahtava urosmetso. Kun Ekkehard
nosti sen ylös, oli siellä siipien väli miehenpituutta pitempi. Sen
kylkeen oli kirje kiinnitetty.

"Lukekaa se ääneen!" käski herttuatar uteliaana.

Ekkehard mursi hänelle oudon sinetin ja luki:

    "Kunnianarvoiselle veljelle Ekkehardille Korkealla Twielillä
    luostarioppilas Burkardin kautta Romeias, torninvartija.

    Jos niitä olisi kaksi, niin olisi toinen teille. Mutta kun en ole
    onnistunut saamaan muuta kuin yhden, niin ei se ole teille, vaan
    teidän saapuu jälestäpäin. Lähetän sen teille, kun en tiedä hänen
    nimeään. Mutta hän oli silloin herttuattaren mukana luostarissa ja
    oli puettu viheriävarpusen karvaiseen hameeseen ja kantoi
    palmikkoansa otsan ympäri käärittynä.

    Hänelle lintu! Se muistuttakoon häntä edelleen ampujasta, joka sai
    saattaa häntä erakkomajoille. Mutta se on hyvin keitettävä ennen
    paistamista, muuten tulee siitä sitkeä; jos vieraita tulee sitä
    syömään, niin ottakoon hän valkean lihan selkärangan luota
    itselleen, sillä se on parasta, mutta ruskea liha maistuu pihkalta.

    Sen lisäksi toivotan onnea ja siunausta. Myöskin teille,
    kunnianarvoisa veli! Jos teillä linnassa satutaan tarvitsemaan
    tornin-, portin- tai metsänvartijaa, niin suositelkaa
    herttuattarelle Romeiasta, joka kyökkimestarin härnäysten ja sen
    vanhan louhikäärmeen Wiboradin kantelujen vuoksi haluaa
    paikanmuutosta. Harjautumisesta porttien vartioimiseen ja vierasten
    sisäänlaskemiseen ja ulosviskaamiseen voin tuoda todistuksia.
    Samaten mitä metsästystaitoon tulee. Ja minä katselen Korkeata
    Twieliä kohden, kuin veisi minua jo pursi sinne. -- Kauvan eläkäätte
    te ja rouva herttuatar. Voikaa hyvin!"

Iloinen nauru helähti lukemisen päätyttyä. Mutta Praxedis oli karahtanut
punaiseksi. "Huonostipa palkitsette minua", sanoi hän nyrpeästi
Ekkehardille, "kirjoittamalla kirjeitä vierasten henkilöiden nimessä ja
minua niillä loukkaamalla."

"Malttakaas", virkkoi tämä, "miksi ei kirje voisi olla oikea?"

"Eipä se olisi ensimmäine, jonka munkki on väärentänyt", vastasi
Praxedis edelleen yhtä terävästi. "Ja miksi pidätte pilaa tuon
karkeasukaisen metsästäjän kustannuksella? Ei hän sitä ollenkaan
ansaitse."

"Praxedis, olehan toki järkevä", lausui herttuatar. "Katseleppas metsoa,
onko se Hegaussa ammuttu, ja onhan Ekkehardin käsiala vallan
toisenlainen. Mutta otammeko kirjeen lähettäjän tornivartijaksemme!"

"Siihen minä panen vastalauseen!" kiirehti Praxedis vastaamaan. "Elköön
vain kukaan ajatelko, että..."

"No hyvä!" lausui Hadwig rouva katkaisten hänen puheensa. Hän avasi
Ekkehardin pergamenttikääryn. Alkukuva oli onnistunut jotenkuten; jos
sen henkilöt olivat katsojalle käsittämättömät, niin poistivat ainakin
päälle kirjoitetut nimet Hadwigis, Virgilius ja Ekkehard epävarmuuden
niistä. Rohkea alkukirjain kiemuraisine kultaisine haaroineen alotti
tekstin.

Herttuatar oli ylen ihastunut. Ekkehard ei tähän asti ollut millään
tapaa näyttänyt omaavansa senkaltaisia lahjoja. Praxedis katseli
varsinkin purppuraviittaa, jota herttuatar kuvassa kantoi, ja hymyili,
aivan kuin tietäisi jonkun salaisuuden.

Hadwig rouva viittasi Ekkehardia lukemaan ja tulkitsemaan sepitelmänsä.

Suomeksi se kuului näin:

    "Kun yöllä äsken istuin huoneessain
    Ja vanhaa kirjoitusta tulkitsin,
    Niin valon äkkäsin mä edessäin
    Niin aavemaisen. Kuust' ei tullut se,
    Vaan haamu loistava mua läheni.
    OI' jumalhymy hällä huulillaan
    Ja kiharoiden vehmaudessa
    Hän laakerseppelt' kantoi ylvästä.

    Hän kirjaan edessäni viitaten
    Näin mulle lausui: En mä henki oo,
    Mi rauhaas häiritsisi! Tervehdys
    Ja onnentoivotus vain viestin' on

    Mit' tuossa luet kuollein kirjaimin,
    Sen sydänverelläin _mä_ kirjoitin:
    Siin' Troijan kadosta mä kertoilin,
    Aeneaan retkistä ja Didosta,
    Jumalten vihasta ja Rooman synnystä.

    Jo tuhat vuotta siit' on kulunut;
    Kuol' laulaja, ja kuoli kansanskin.
    On hautain hiljainen. Vain joskus soi
    Iloinen humu korjuujuhlasta
    Ja laineen loiskina mun korvahain.

    Mut äsken pohjatuuli herätti
    Mun, kertomalla että kaukana
    Siell' vierasmaalla mua luetaan:
    Se muuan ruhtinatar jalo on
    Mi lauluin saattaa uuteen pukuhun,
    Maan kieleen saattaa käännetyiksi ne.

    Luulimme kerran, että alppien
    Lum'otsain juurella vain soita on,
    Reinvirran synkät synnyt, kansakin,
    Mi siellä asuu, raakalainen ois.
    Nyt oma maan' mun unhottanut on, --
    Luon' vierasten mä eloon virkoan.
    Siit' tänään tullut oon mä kiittämään.
    On jalon naisen, ylhäsyntyisen,
    Tunnustus paras palkka laulajan.

    Vie tervehdys nyt multa hänelle,
    Joss' voima ynnä viisaus yhdistyy,
    Mi on kuin Pallas pariss' jumalain,
    Niin sotijatar haarniskoitu kuin
    Turvaaja rauhan taitoin yleväin.
    Viel' vuodet pitkät hälle suotakoon,
    Ja kansallensa hyveet, väkevyys.
    Ja konsa tuuli vieraan sävelen
    Kuin harpunäänen tuopi korvaanne,
    Niin muistakaa: Se Italian on
    Ja minun, Virgiliuksen, tervehdys!

    Näin haastoi hän ja nyökkäs, hävisi.
    Mut minä hänen tervehdyksensä
    Yöhetkenä viel' muistiin kirjoitin. --
    Sen valtiattarelleen juhlana:
    Ujoksi lahjaksi nyt tuopi Ekkehard."

Syntyi hetkisen äänettömyys, kun Ekkehard oli päättänyt lukemisensa.
Sitte astui herttuatar hänen luokseen ja ojentaen hälle kätensä lausui:
"Ekkehard, minä kiitän teitä!" Samat sanat hän oli lausunut aikaisemmin
hänelle Sankt Gallenin luostarin pihalla, mutta ääni, jolla ne nyt
lausuttiin, oli paljon lempeämpi kuin silloin, ja hänen katseensa loisti
ja hymynsä oli ihmeellinen kuin sen salaperäisen haltiattaren, jonka
jälille satu kertoo satavan hehkuvia ruusuja.

Sitte hän kääntyi Praxediksen puoleen: "Ja sinut minun pitäisi tuomita
polvillasi pyytämään häneltä anteeksi, koska äskettäin puhuit niin
halveksivasti hengellisten miesten opista." Mutta kreikatar katseli
kumpiakin veitikkamaisesti hymyillen, sillä hän tiesi, että ujo munkki
ilman hänen neuvottaan ja avuttaan tuskin olisi saanut sepitelmäänsä
valmiiksi.

"Vast'edes tulen aina osottamaan hänen ansioilleen tarpeellista
kunnioitusta", lausui hän. "Kiedonpa hänelle seppeleenkin, jos niin
tahdotte."

Ekkehardin mentyä tornikammioonsa ja keskiyön hiljaisuuden lähetessä
istuivat naiset vielä yhdessä. Ja kreikkalaisneito toi maljallisen
vettä, vähän tinaa ja metallisen valukauhan. "Viimevuotinen valamisemme
onnistui hyvästi", virkkoi hän. "Silloin emme vielä osanneet selittää
jäähtyneen tinan muotoa, mutta nyt muistelen yhä varmemmin sen
muistuttaneen munkinpäähinettä, josta vähitellen kasvoi koko meidän
linnamme."

Mutta herttuatar oli vaipunut mietteisiinsä. Hän kuunteli, eikö
Ekkehardia ehkä kuuluisi palaavaksi...

"Onhan se kumminkin vain joutavaa leikkiä", sanoi hän.

"Jollei se miellytä valtiatartani", sanoi kreikatar, "niin pyytäkäämme
opettajaltamme jotakin parempaa neuvoksi. Hänen Virgiliuksensa on kyllä
luotettavampi oraakkeli kuin meidän tinamme, jos se vihittynä yönä
avataan rukoillen ja siunauksia lukien. Olenpa utelias tietämään,
minkälaisen runon kohtalo ennustaa hänen tulevana vuonna lahjoittavan
meille..."

"Ole vaiti!" käski herttuatar. "Hänhän puhui äsken niin ankarasti
taikomisesta; hän varmaan nauraisi meille..."

"Sitte pysymme kiini vanhassa", sanoi Praxedis ja piti valinkauhaa
lampun yli. Tina suli ja rupesi väreillen liikkumaan; silloin nousi hän
seisaalleen ja muutamia ymmärtämättömiä sanoja mutisten kaasi hän sen
vesimaljaan. Sihisten poksahti sula metalli veteen.

Hadwig katseli tätä näennäisesti välinpitämättömänä. Praxedis nosti
maljaa valoa vastaan; sen sijaan että olisi hajonnut ihmeellisiksi
muodostumiksi, oli tina pysynyt yhtenäisenä pitkähkönä herneenä.
Himmeästi loisti se Hadwig rouvan kädellä.

"Jälleen arvoitus, joka kaipaa selitystä", pilaili Praxedis.
"Tulevaisuus on tällä kertaa männynkävyn muotoinen."

"Pikemmin kyyneleen!" virkkoi herttuatar vakavasti ja nojasi päänsä
oikeaan käteensä.

Linnan maakerroksesta kuuluva äänekäs melu keskeytti enemmät
ennustelemiset. Piikain nauruntyrskettä ja kirkunaa, miesäänten karkeaa
murinaa ja kimakkata harpunsoittoa kajahti sekavana hälinänä yhä
lähempää käytävästä. Pelokkaana ja apua pyytäin säntäsi palvelijattarien
parvi salin kynnykselle; pitkä Friderun tukahutti vaivoin äänekkään
kirouksen, pieni Hadumoth itki; heidän perässään kompuroi saliin
kahdella jalalla vaivaloisesti kulkeva olento, joka oli puettu
karhuntaljaan ja kantoi kasvoillaan maalattua ja mahtavalla kärsällä
varustettua puunaamiota. Se murisi ja mörisi kuin saalista vainuava
mesikämmen ja iski silloin tällöin vallattomasti harppunsa kieliä, joka
punaisessa nauhassa riippui sen karvaiselta olkapäältä. Mutta kun
juhlasalin ovi avautui ja kuului kahinaa herttuattaren hameesta, kääntyi
yöllinen kummitus äkkiä ympäri ja kompuroi hitaasti kajahtelevaa
käytävää pitkin, tiehensä.

Ijäkäs emäntäpiika puhkesi ensinnä sanoiksi ja kanteli herttuattarelle,
että heidän alhaalla yhdessä istuessa ja joululahjoistaan iloitessa oli
tuo mörkö hyökännyt sisään ja ensin soitettuaan harpullaan sievää
tanssia oli puhaltanut kynttilät sammuksiin ja uhannut säikähtyneitä
tyttöjä syleilyillä ja suuteloilla ja pitänyt pimeässä sellaista elämää,
että heidän kaikkien oli ollut pakko lähteä pakoon; karhun karkeasta
naurunröhötyksestä päättäen voi sen taljassa arvella herra Spazzon
piilevän, sillä hyvän humalan otettuaan voi tämä olla saanut päähänsä
tällä tavalla lopettaa jouluilot.

Hadwig rouva rauhoitti pelästyneet tytöt ja käski heidän menemään maata.
Mutta ulkoa pihalta kuului vielä kerran ihmetyksen huuto; kaikki
seisoivat yhdessä ryhmässä ja katselivat värähtämättä ylös torniin,
sillä kauhea karhu oli noussut sinne ja käveli nyt tornin harjalla ja
kurotti karvaisen päänsä tähtiin päin, ikäänkuin olisi tahtonut nyökätä
kaimalleen siellä, Isolle Karhulle, tervehdyksen yläisiin ilmoihin.[20]

Sen hämärä haamu kuvastui vallan selvästi pilvetöntä taivasta vasten, ja
sen mörinä kajahti aavemaisesti hiljaisessa yössä. Muttei ole kukaan
kuolevainen saanut tietää, niitä kiiluvat tähdet silloin ilmaisivat
Spazzo herran viinistä raskaalle mielelle...

Juuri samana keskiyön hetkenä oli Ekkehard polvillaan linnankappelin
alttarin edessä ja lauloi hiljaa hymnejä jouluyön kunniaksi, niinkuin
kirkon tapa vaati.



YHDESTOISTA LUKU.

Pakanaluolan vanhus.


Lopputalvi kului HohentwielilIä yksitoikkoisesti, mutta siltä nopeaan.
Siellä rukoiltiin ja työskenneltiin, luettiin Virgiliusta ja tutkittiin
grammatiikkaa, miten aina sattui. Hadwig rouva ei tehnyt enää mitään
turhia kysymyksiä.

Laskiaisen aikaan tulivat lähiseudun aateliset tervehtimään
herttuatarta, Nellenburgin ja Veringenin herrat, Argengaun vanha kreivi
tyttärineen, Ravensburgin seitsemän Welfiä järven takaa ja monia muita.
Silloin syötiin linnassa vankasti ja juotiin vielä vankemmasti.

Mutta sitte kävi siellä yhtä yksinäiseksi kuin ennenkin.

Maaliskuu tuli, rajut myrskyt kohisivat maan yli; ensimmäisenä
tähtikirkkaana yönä nähtiin taivaalla pyrstötähti, ja haikara, joka
viikon päivät oli linnan katonharjalla tyytyväisenä asustanut, lähti
uudelleen pois näiltä seuduilta. Ihmiset pudistivat päätään näille
oudoille merkeille; muuan paimen kertoi nähneensä vitjamadon, ja se
merkitsee sotaa.

Ilkeä aavistus valtasi mielet. Kuten uhkaavan maantäristyksen tuntee jo
kaukaa tulevaksi milloin lähteen kuivumisesta, milloin linnun
hätäytyneestä lennosta, niin voi sotaakin ennustaa eräistä enteistä.

Spazzo herra, joka helmikuussa vielä oli urhoollisesti otellut
viinitynnyrien takana, kulki nyt syviin mietteisiin vaipuneena
ympäriinsä. "Tehkääpä minulle pieni palvelus", virkkoi hän eräänä iltana
Ekkehardille. "Unessa näin kuolleen kalan, joka ui selällään. Tahdon
tehdä testamenttini. Maailma on tullut vanhaksi ja seisoo enää vain
toisella jalallaan; kohta se romahtaa kokoon. Hyvää yötä, rakas vanha
viini! Tuhatvuotiseen valtakuntaan ei sitäpaitsi enää olekaan pitkältä;
ollaan vietetty hauskaa elämää, ehkäpä lasketaan viimeiset vuodet sen
takia kaksinkertaisiksi.

"Sen pitemmälle ei ihmiskunta enää jaksakaan mennä. Sivistys on edistynyt
niin pitkälle, että Hohentwielin veroisessa linnassa on kasattu
toistensa päälle enemmän kuin puoli tusinaa kirjoja; ja jos joku on
lyöty verille asti, juoksee hän Gaukäräjille ja valittaa siitä, sen
sijaan että kuten ennen pistäisi tulen vihamiehensä talon nurkkaan.
Sitte menee maailma jo itsestään nurin."

Augsburgista tuli Reichenauhun muuan mies, joka toi ikävän sanoman.
Ulrik piispa oli luvannut luostarille kallisarvoisen lahjan, P.
Theopontuksen oikean käsivarren, hopealla ja jalokivillä runsaasti
silattuna. Maata uhkaa vaara, antoi hän ilmoittaa, sen vuoksi hän ei
uskalla lähettää aarretta.

Apotti käski sanansaattajan menemään ja kertomaan tästä herttuattarelle.

"Mitä hyvää tuotte?" kysyi tämä mieheltä.

"En paljo hyvää, mielelläni ottaisin täältä jotain hyvää mukaani,
nimittäin Schwaabin sotavoiman, jos vain sen keihäät ja kilvet tätä
nykyä joutavat seinällä riippumaan. Ne ovat jälleen tulossa Tonavan ja
Reinin välillä..."

"Ketkä?"

"Ne vanhat ystävämme itämailta: nuo pienikokoiset miehet, joilla on
syvällä istuvat silmät ja litteät nenät. Tänä vuonna tullaan taas
hautomaan paljon lihaa mureaksi satulan alla."

Hän veti povestaan esiin omituisen muotoisen, korkeakantaisen
hevosenkengän, sanoen: "Tunnetteko tätä merkkiä? 'Hepo pieni, kavio
pieni, miekka käyrä ja nuoli terävä, sukkela kuin salama ja satulassa
vankka: Varjele vakainen Luoja tämänlaisesta rutosta!"

"_Hunnitko?_"[21] kysyi herttuatar hämmästyneenä.

"Jos kutsutte niitä kernaammin unkarilaisiksi tai hunkarilaisiksi, niin
on se minusta yhtä oikein", vastasi lähetti. "Piispa Pilgrim Passaussa
ilmoitti siitä Freisingiin, ja sieltä tuli meille sana. Tonavan yli ne
jo ovat tulleet ja hyökkäävät nyt kuin heinäsirkkaparvet Saksanmaahan,
ja nopeita ne ovat kuin pirut, niin että ennen vangitset tuulen
lakeudelta ja linnun ilmasta kuin niitä, se on vanha sanan parsi. Virma
ja hengenahdistus niiden periköön pienet ratsut!... Minua kauhistuttaa
vain sisarenityttären, kauniin Berthan kohtalo siellä Passaussa..."

"Se ei ole mahdollista!" sanoi Hadwig rouva. "Ovatko ne jo unhottaneet
sen sanan, jonka kamaripalvelijat Erchanger ja Berchtold niille
saattoivat, että meillä on kyllin rautaa ja miekkoja ja viisi sormea
joka nyrkissä? Taistelussa Junin luona se heille selvästi kirjoitettiin
päänahkaankin..."

"Juuri sen vuoksi", sanoi mies. "Ken kerran kunnollisesti saa selkäänsä,
se tulee mielellään toisen kerran antamaan itse selkään. Ja nyt ovat
toiset ajat. Kamaripalvelijoilta laskettiin myöhemmin palkinnoksi
urhoollisuudestaan päät jalkojen juureen -- kenpä vielä uskaltaisi astua
hunnien eteen?"

"Myöskin me tunnemme tien, jota myöten edeltäjämme ovat ratsastaneet
vihollista vastaan", lausui herttuatar ylpeästi.

Hän lähetti Augsburgin miehen lahjalla varustettuna matkaansa. Sitte
kutsutti hän Ekkehardin tykönsä.

"Virgilius saa hetkeksi jäädä rauhaan", sanoi hän tälle ja ilmoitti
hänelle sanoman hunnilaisvaarasta.

Asiantila ei ollut erittäin ilahuttava.

Valtakunnan mahtavat ylimykset olivat pitkissä sisällisissä sodissa
unhottaneet yhteisten polkujen astumisen; keisari, joka oli saksilaista
heimoa eikä suuresti rakastanut schwaabeja, taisteli paraikaa kaukana
Italiassa; tie Bodenjärvelle oli avoinna vihatuille vieraille. Heidän
nimeäänkin oli totuttu kauhulla ajattelemaan. Jo pitkiä vuosia olivat
heidän parvensa risteilleet virvatulten tavoin valtiollisesti repaleisen
maan halki, joksi sen Kaarle Suuren kunnottomat seuraajat olivat
saattaneet; alkaen Pohjanmeren rannoilta, missä Bremenin rauniot
todistivat heidän käynnistään, aina Kalabrian eteläniemeen saakka, missä
maan asukkaat miestä myöten suorittivat heille lunnaita päänsä
päästimeksi, merkitsivät poltetut ja hävitetyt paikat heidän
jälkiänsä...

"Jollei hurskas Ulrik piispa vain ole nähnyt kummituksia", sanoi
herttuatar, "niin tulevat ne meitäkin tervehtimään; mitä nyt siis on
tehtävä? Varustautuako taisteluun? Urhoollisuuskin on hulluutta, jos
vihollinen on ylivoimainen. Ostaako rahalla ja verolla itselleen rauhan
ja ärsyttää ne naapurien rajoille? Toiset ovat kyllä niin tehneet;
meillä on kunniasta ja kunniattomuudesta toisenlainen käsitys.

"Sulkeutuako Twielimme turviin ja jättää maa alttiiksi? Siinä asuvat
alamaisemme, joille olemme luvanneet herttuallista suojelustamme.
Neuvokaa nyt minua!"

"Minun tietoni eivät ole varustetut sellaista tapausta varten", virkkoi
Ekkehard surullisesti.

Herttuatar oli kiihottunut. "Oi koulumestari", huusi hän moittivasti,
"miksi taivas ei ole tehnyt teistä sotilasta? Silloin olisi moni asia
paremmin päin!"

Silloin tahtoi Ekkehard loukkaantuneena lähteä tiehensä. Herttuattaren
sana oli sattunut hänen sydämmensä sisimpään kuin nuoli ja istui siellä
syvällä. Moitteessa oli hiukkasen perää, sen vuoksi se häntä niin
surettikin.

"Ekkehard!" huusi Hadwig rouva hänen jälkeensä, "te ette saa mennä!
Teidän on tiedoillanne palveltava kotiseutuanne, ja mitä ette vielä
tiedä, se on teidän opittava. Minä lähetän teidät erään luo, joka osaa
antaa neuvoa tällaisissa asioissa, jos hän vielä elää. Tahdotteko
toimittaa asiani?"

Ekkehard oli kääntynyt takaisin. "En vielä koskaan ole hidastellut
täyttäessäni valtiattareni käskyä", virkkoi hän.

"Mutta ette saa säikähtyä, vaikka tuo henkilö teistä tuntuisikin tylyltä
ja järeältä; hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä menneiltä
sukupolvilta; nykyiset eivät häntä enää tunnekaan. Elkää myöskään siitä
pelästykö, jos hän teistä näyttää kovin vanhalta ja lihavalta."

Ekkehard oli kuunnellut tarkkaavaisesti: "En oikein ymmärrä teitä..."

"Se ei tee mitään", lausui herttuatar. "Teidän on huomenna lähdettävä
Sipplingeniin järven taa ja sieltä edelleen Überlingen-järvelle; missä
sen rannalla kallio äkkijyrkästi suistuu alas aaltoon, siinä on vanhoina
aikoina hakattu kiveen kaikenlaisia luolia ihmisasunnoiksi. Jos näette
nuotiosavun nousevan vuoren sisästä, niin menkää sinne sisälle. Siellä
löydätte sen, ketä tarkoitan. Hänelle puhukaa minun puolestani
hunneista..."

"Kenen luokse valtiattareni minut lähettää?" kysyi Ekkehard
jännityksellä.

"Pakanaluolan vanhuksen luo," sanoi Hadwig. "Tällä seudulla ei häntä
tunneta millään muulla nimellä. Mutta odottakaapas!" jatkoi hän, "minun
on annettava teille tunnussana siltä varalta, ettei teitä muuten
laskettaisi sisään." Hän astui arkulleen ja kaiveli kauvan korujensa ja
muiden esineiden seassa; viimein toi hän siitä liuskakivitaulun, johon
oli piirretty muutamia sanoja. "Tämä kirjoitus lausukaa hänelle ynnä
minun tervehdykseni."

Ekkehard luki. Tauluun oli kirjoitettu kaksi hämäräsisältöistä
latinalaista sanaa: _neque enim!_ -- ei mitään muuta. "Tässähän ei ole
mitään järkeä", virkkoi hän.

"Ei tee mitään", sanoi Hadwig rouva, "vanhus kyllä tietää, mitä se
merkitsee..."

Ennenkun kukko seuraavana päivänä aamua kutsui, oli Ekkehard jo
ratsastanut ulos Hohentwielin linnan portista. Kylmä aamuilma hiveli
hänen kasvojaan, hän veti kaapun tiiviimmäksi ympärilleen. "Miksei
taivas teistä tehnyt sotamiestä? Silloin olisi moni asia paremmin!"
Herttuattaren pilkalliset sanat seurasivat häntä kuin varjo. Ne
kiihottivat häntä miehekkäisiin päätöksiin. "Annappa vaaran tulla",
ajatteli hän, "silloin ei hän ole näkevä koulumestaria kirjojensa
takana!"

Hänen ratsunsa kulki hyvää ravia eteenpäin. Muutamassa hetkessä hän
ratsasti niiden metsäisten kunnaiden yli, jotka erottavat Alajärven
Überlingenistä. Herttuattaren verotilan Sermatingenin kohdalla häntä jo
tervehti hymyilyllään järven sininen aalto; hän jätti hevosensa isännän
haltuun ja astui polkua pitkin alas järven rantaan.

Muutamalla kallionkielekkeellä hän viivähti hetkisen lavean näköalan
houkuttelemana. Hänen katseensa lensi vapaasti vedenpinnan ylitse aina
Rhätiläisille alpeille asti, jotka kristallikirkkaana muurina
rajoittavat maisemata taivasta vastaan.

Missä hietakivikalliot äkkijyrkkinä nousivat järven sylistä, sieltä
kohosi poimutteleva polku ylöspäin. Kallioon hakatut portaat helpottivat
kulkua; kallioseinän helakasta vaaleudesta silmiinpistävät tummat
luola-ikkunat osoittivat kulkijalle paikan, missä Rooman vallan aikoma
tuntemattomat miehet olivat valmistaneet itselleen katakombien tapaisen
turvapaikan.

Nousu oli Ekkehardille vaikeata. Viimein seisoi hän tasaisella
neliömäisellä paikalla, joka ruohoa kasvaen ulkoni kallioseinästä
muutaman jalan laveudelta pitkin ja poikin. Hänen edessään avautui
miehenkorkuinen sisäänkäytävä vuoreen. Sieltä töytäsi häntä vastaan
haukkuen ja ikenet irvissä suunnaton musta koira, joka karsaasti katseli
munkkia; jos tämä astui askeleenkaan eteenpäin, olisi peto käynyt hänen
kurkkuunsa. Asema ei ollut kadehdittava: takaisin ei voinut ajatellakaan
mennä, eikä Ekkehardilla ollut mitään asetta, niinpä jäi hän seisomaan
paikalleen jäykästi tuijottaen vastustajaansa. Viimein näkyi
ovenviereisestä ikkuna-aukeamasta pörhöinen harmaja tukka, palavat
silmät ja punertava parta.

"Kutsukaa toki koiranne takaisin!" huusi Ekkehard.

Ei kulunut montaa hetkeä, ennenkun harmajapää ilmestyi sisäänkäytävälle.
Hän oli keihäällä varustettu.

"Takaisin, Mummolin!" huusi hän.

Vastahakoisesti totteli iso eläin. Vasta kun vanhus heristi sitä
keihäällä, vetäytyi se muristen takaisin.

"Teidän koiranne olisi lyötävä kuoliaaksi ja ripustettava yhdeksän jalan
korkeuteen ovenne yläpuolelle, kunnes se märkänisi ja kappaleina
tippuisi päällenne", virkkoi Ekkehard suuttuneena. "Vähällä piti, ettei
se syössyt minua veteen." Hän katsahti taakseen: huimaavassa syvyydessä
loiski järvi suoraan hänen allansa.

"Pakanaluolille eivät teidän lakinne ulotu!" vastasi harmajapää
tuikeasti. "Meidän lakimme on: Kaksi miehenpituutta minusta, tai lyön
kallosi sisään."

Ekkehard yritti käydä eteenpäin.

"Malttakaas!" huusi vanhus ja laski keihäänsä poikittain käytävän eteen,
"niin helposti ei se käy päinsä. Minne matka?"

"Pakanaluolan vanhuksen luo", sanoi Ekkehard.

"Pakanaluolan vanhuksen!" matki toinen, "eikö teillä ole sen
kunnioittavampaa nimeä sen asujalle, te keltanokkainen kaapuniekka?"

"En tiedä muuta", vastasi Ekkehard hämillään. "Minun tervehdykseni
kuuluu: neque enim!"

"No, se kuuluu paremmalta", virkkoi harmajapää jo ystävällisemmin ja
tarjosi hänelle kättä.

"Mistä tulette?"

"Korkealta Twieliltä. Minun pitäisi teille..."

"Seis! Minä en ole se, jota etsitte, olen vain hänen palvelijansa
Rauching. Menen ilmoittamaan teidät."

Karuihin kallioseiniin ja mustaan koiraan katsoen tuntui tuollainen
muodollisuus oudolta. Ekkehard jäi ulos odottamaan, ja kesti jotenkin
kauvan -- aivan kuin olisi ensin tehty valmistuksia vieraan
vastaanottamiseksi -- ennenkun Rauching uudelleen ilmestyi näkyviin
lausuen: "Suvaitkaa käydä sisään!" He kulkivat pimeää käytävää pitkin,
kunnes tulivat luolaan, jota ihmiskäsi oli muodostellut huoneen
tapaiseksi, korkeaksi, avaraksi ja kaarikattoiseksi suojaksi;
karkeatekoinen koristevyöhyt kulki pitkin seiniä, joihin oli avattu isot
ikkuna-aukot. Kuin tumman kehyksen sisästä kimalsi palanen järven
sinistä selkää ja vastapäistä vuoristoa sisään, ja väräjäviä
auringonsäteitä lankesi kimppunen sen mukana hämärään suojaan. Siellä
täällä seinävierillä näkyi jäännöksiä kivipenkeistä, ja lähellä ikkunaa
seisoi piispantuolin tapainen korkea, nahalla päällystetty kivi-istuin;
siinä istui joku. Se oli oudonnäköinen haamu, mahtavan kookas
muodoiltaan; jykevien hartioiden välillä istui jykevä pää, hiukan
valkoisia hiuskiharoita ohimoillaan, suu oli melkein hampaaton, -- tuon
miehen piti olla vanha kuin ikivuori itse! Vaippa määräämätöntä väriä
riippui alas äijän hartioilta, osottaen saumoissaan merkkiä muinaisista
koruompeluista. Hänen jalkansa olivat pistetyt karkeatekoisiin
saappaisiin, tomuttunut vanha ketunnahkalakki makasi vieressä lattialla.
Muutamassa ikkunasyvennyksessä oli sakkilauta norsunluisine kuvioineen;
niillä näytti juuri pelatun, sillä vielä seisoi kuningas "mattina"
tornin ja kahden juoksijan keskellä...

"Ken tulee unhotetun luo?" kysyi äijä ohuella äänellään. Silloin kumarsi
Ekkehard hänelle ja mainitsi nimensä ja mistä oli.

"Te toitte pahan tunnussanan. Vieläkö ihmiset siellä kertovat Luitward
von Vercellistä?"

"Jonka sielun Jumala kadotukseen tuomitkoon!" täydensi Rauching
isäntäänsä.

"En ole hänestä mitään kuullut", vastasi Ekkehard.

"Sano hänelle, Rauching, kuka tuo Luitward oli, sillä vahinko olisi, jos
hänen muistonsa sammuisi ihmissuvusta."

"Se oli suurin konna, minkä päälle Jumalan päivä koskaan on paistanut",
oli Rauchingin vastaus.

"Sano hänelle myöskin, mitä neque enim merkitsee."

"Ei löydy mitään kiitollisuutta tässä maailmassa, ja keisarin ystävistä
on paraskin pettäjä!"

"Paraskin on pettäjä!" kertoi äijä miettiväisenä. Hänen katseensa sattui
sakkilautaan. "Niinpä niin", mutisi hän itsekseen, "keisari tuli
'matiksi', 'matiksi' juoksijain ja pettäjäin kautta..." Hän pui
nyrkkiään aivan kuin olisi tahtonut karata pystyyn; sitte valitti hän
ääneen ja sipasi otsaansa kuihtuneella kädellään ja nojasi raskaan
päänsä siihen.

"Päänkipu!" virkkoi hän ... "taas tuo kirottu päänkipu!"

"Mummolin!" huusi Rauching.

Pitkin harppauksin juoksi iso musta koira käytävästä sisään; kun se
huomasi vanhuksen pitelevää päätänsä, hiipi se hyväillen luokse ja nuoli
hänen otsaansa. "Hyvä on", sanoi äijä hetkisen kuluttua ja ojentautui
jälleen suoraksi.

"Oletteko sairas?" kysyi Ekkehard osaaottavasti.

"Sairasko?" sanoi vanhus -- "sairautta se mahtaa olla! Olen siitä
kärsinyt niin kauvan, että se jo tuntuu vanhalta tuttavalta. Oletteko te
koskaan kärsinyt päänkipua? Neuvonpa teitä, ettette koskaan lähde
taisteluun, jos teitä päänkipu ahdistaa, elkää myöskään päättäkö rauhaa,
sillä se voi teille maksaa valtakunnan, tämä päänkipu..."

"Eikö mikään lääkäri voisi..." tahtoi Ekkehard kysyä.

"Siihen ei riitä lääkärien viisaus. Hyväähän ne kyllä ovat minulle
tarkottaneet."

Hän osotti otsaansa, jossa kaksi vanhaa arpea kävi ristikkäin.
"Katsokaas tänne! Jos ne teille tällaista tahtovat määrätä, niin elkää
ruvetko siihen otteluun! Jaloistani ne ripustivat minut nuorina
päivinäni riippumaan, sitte leikkasivat päätäni -- hiukkasen verta ja
hiukkasen järkeä laskivat minusta ulos -- ei mikään auttanut!

"Cremonassa -- Zedekias lie ollut se juutalainen oppinut nimeltään --
kyselivät ne tähdiltä neuvoa ja asettivat minut yöhämärän aikaan
seisomaan metsäviikunapuun alle; olihan se aika pitkä manaus, jolla ne
koettivat ajaa päänkipua minusta puuhun, mutta ei mikään auttanut!

"Saksassa sekottivat kravunsilmäjauheeseen hiukan tomua Pyhän Markuksen
haudasta ja määräsivät sitä minulle; ei siitäkään apua tullut. Nyt olen
siihen jo tottunut. Kovimman kivistyksen nuolee Mummolinin karkea kieli
pois. Tulehan tänne, kelpo Mummolin, sinä joka vielä et ole minua
pettänyt..."

Hän vaikeni hengästyneenä ja silitti koiraa.

"Sanomani..." alotti Ekkehard.

Mutta äijä viittasi hänelle: "Malttakaahan mieltänne, tyhjällä vatsalla
ei ole hyvä puhua. Lienette jo hyvin nälkäinen. Mikään ei ole halvempaa
ja pyhempää kuin nälkäisenä olo, kuten se dekaani sanoi, jolta vieraansa
kuudesta lohimullosta söi viisi ja jätti hänelle pienimmän. Joka siellä
ulkona maailmassa on liikkunut, se ei hevillä sitä sanaa unhota.
Rauching, laitappa meille ruokaa!"

Palvelijavanhus meni viereiseen luolakomeroon, josta oli tehty keittiö,
ja pian kiemurteli savureijästä valkoinen pilvi siniseen avaruuteen.
Pöydän virkaa teki suuri kivilaaka. Aterian pääosana oli keitetty hauki,
joka ijässä kilpaili molempien isäntien kanssa, sillä sen liha oli
sitkeätä kuin nahka. Myöskin ruukullisen viiniä kantoi Rauching
pöydälle, mutta se viini oli kasvanut Sipplingenin kunnailla, jotka
munkki Leumundin sanojen mukaan voivat kerskata happamimmasta viinistä,
mitä Bodenjärven ympärillä saadaan. Rauching tarjoili ruokaa eikä
istunut mukaan syömään.

"No mitä hyvää tuotte minulle?" kysyi vanhus, kun hoikka ateria oli
päättynyt.

"Ei hyviä, vaan huonoja uutisia; hunnit ovat tunkeutuneet valtakuntaan,
ja pian kopisevat niiden hevosten kaviot Schwaabin mantereella.

"Oikein!" sanoi ukko, "se on teille omiaan. Ovatko ehkä normannitkin
jälleen kulussa?"

"Puhuttepa omituisesti", virkkoi Ekkehard.

Vanhuksen silmät alkoivat loistaa. "Ja vaikka vihollisia kasvaisi teille
kuin sieniä sateen jälkeen, niin olette ne ansainneet, te ja teidän
herranne. Rauching, täytä lasisi, hunnit tulevat ... neque enim! Nyt saa
teille se keitos maistua, jonka herranne ovat suolanneet. Suuri ja ylpeä
valtakunta oli rakennettu Ebrosta aina Raabiin ja tanskalaismuuriin
asti, johon ei rottakaan olisi päässyt hiipimään sisälle ilman että
hyvät vartijat sen olisivat nitistäneet -- niin kiinteästi oli suuri
keisari Kaarle..."

"Jota Jumala siunatkoon!" huusi Rauching väliin.

"... sen muurannut kokoon heimoista, jotka kerran yhdessä olivat
roomalaisille opettaneet mistä viisi hirttä on poikki; silloin pysyivät
hunnit arkoina tiloillaan Tonavan varsilla, silloin ei niille puhaltanut
sovelias tuuli, ja jos ne uskalsivat liikahtaakaan, ei niiden puisesta
leirikaupungista Pannonian sydämmessä jäänyt lastuakaan jälelle, niin
niitä frankkilaisten joukot pitelivät... Mutta omille mahtaville kävi se
tukalaksi, ettei kukin heistä saanut olla maailman herra; silloin piti
oteltaman omien kynnysten sisäpuolella... Kapina, sisällinen sota ja
valtionkavallus, ne maistuivat paremmalta, ja viimeisen Kaarlen heimoa
he syöksivät valtaistuimelta -- valtakunnan yhteyden ylläpitäjästä on
tullut kerjäläinen, jonka täytyy syödä maustamatonta vesivelliä. No
niin, ja nyt ovat teidän herranne, joille äpärä Arnulf ja oma
vallattomuutensa olivat mieluisemmat, saaneet hunnit niskoilleen, ja
vanhat ajat jälleen uudistuvat semmoisina miksi kuningas Attila ne
kuvasi. Tunnetteko tuon kuvan Milanon palatsissa?

"Sinne oli maalattu Rooman keisari valtaistuimellaan istuvana ja
skyyttalaiset ruhtinaat jalkojensa juuressa viruen; tulipa silloin sinne
Attila kuningas ratsullaan ja katseli kuvaa kauvan ja nauroi ja sanoi:
'Aivan oikein, pieni muutos vain!' Ja hän antoi maalata valtaistuimella
istuvalle omat piirteensä, ja ne, jotka hänen edessään polvistuivat ja
tyhjensivät verokultia säkeistään, olivat roomalaisia cæsareita...

"Kuva on siellä vielä tänäkin päivänä..."

"Vanhoja asioita muistelette", sanoi Ekkehard.

"Vanhoja asioita!" huusi ukko, "minulle eivät viimeiset neljäkymmentä
vuotta ole antaneet muuta kuin hätää ja kurjuutta. Vanhoja asioita! Ne
tekevät hyvää sille, joka ne tuntee, sillä niistä näkee, miten isien
synnit kostetaan lapsille ja lastenlapsille. Tiedättekö, mistä syystä
Kaarle Suuri itki ainoan kerran elämässään? 'Niin kauvan kuin minä elän,
ovat ne vain lastenleikkiä', sanoi hän, kun hänelle ilmoitettiin
normannilaisten merirosvojen tulosta, 'mutta minua säälittää
jälkeentulevaiseni!'"

"Mutta onhan meille vielä yksi keisari ja yksi valtakunta", lausui
Ekkehard.

"Onko teillä vielä?" virkkoi vanhus ja joi kulauksen hapanta
sipplingiläistään ja pudisti itseään. "Toivon hänelle onnea. Kulmakivet
ovat hajoitetut ja rakennus on mätä. Kun herrat käyvät omavaltaisiksi,
ei mikään valtakunta voi pysyä pystyssä; joiden pitäisi totella, ne
hallitsevat, ja jonka pitäisi hallita, sen täytyy imarrella niitä, joita
hänellä on valta käskeä. Kuulinpa kerrottavan eräästä, jolle uskolliset
alamaisensa lähettivät piikiviä verorahojen asemasta, ja kreiviltä, joka
oli veroa lähetetty kokoamaan, oli pää pantu samaan säkkiin. Kuka
hänetkään on kostanut?"

"Keisari", sanoi Ekkehard, "taistelee Italiassa ja hankkii maalle
sotakunniaa."

"Oi Italia, Italia!" jatkoi vanhus, "siinä tulee vielä paha pistin
Saksan ruumiiseen. Tuon ainoan kerran antoi suuri Kaarle..."

"Jota Jumala siunatkoon!" pisti Rauching väliin.

"... puhaltaa savua silmiinsä. Se oli paha päivä, jolloin ne Roomassa
panivat kruunun hänen päähänsä, eikä silloin kukaan niin nauranut
partaansa kuin se Pietarin istuimella istuva. Hän kyllä tarvitsi meitä
-- mutta mitä on meillä Italian kanssa tekemistä? Katsokaa ulos:
suottako ylenee tuo vuoristoseinä taivasta kohti? Maat sen takana
kuuluvat Byzantiumin hallitsijoille, ja oikeudella; kreikkalainen
viekkaus saa siellä enemmän toimeen kuin saksalainen voima; mutta Kaarle
Suuren seuraajat eivät ole tehneet muuta kuin ikuisesti uudistaneet
hänen erehdyksensä. Mitä hän näytti heille järjellisiä tehtäviä, sen
ovat he tallanneet jalkainsa alle; pohjassa ja idässä oli yllin kyllin
tekemistä, mutta Italiaan piti heidän juosta kuin olisi siellä Rooman
takana vetämässä iso magneettikivi. Olen usein mietiskellyt, mikähän se
oikeastaan vie meitä tälle väärälle uralle; -- jollei se ole piru itse,
niin voi se olla vain niiden hyvä viini."

Ekkehardia oli vanhuksen puhe surettanut. Tämä näytti huomaavan sen.
"Elkää antako sen painaa mieltänne, mitä tällainen haudattu ukko puhuu",
sanoi hän, "täällä pakanaluolassa me emme muuta osaakaan puhua; mutta
totuus on usein ottanut majansa luoliin, kun hulluus ulkona maata
kiertää."

"Haudattuko?" kysyi Ekkehard ihmeissään.

"Voitte kumminkin siitä huolimatta juoda kanssani", sanoi vanhus leikkiä
laskein. "Oli tarpeellista, että kuolin maailmalta, kun päänkipu ja nuo
konnat saattoivat minut häpeään. Elkää sentään minua noilla silmillä
katselko, munkkiseni. Istukaahan tuohon kivipenkille, tahdon kertoa
teille kauniin tarinan -- voitte tehdä siitä laulun luutan
säestyksellä...

"Olipa kerran keisari, jolla oli perin vähän hauskoja päiviä, sillä hänen
valtakuntansa oli suuri ja hän itse paksu ja vahva ja päänkipu ahdisti
häntä aina siitä saakka, jolloin hän valtaistuimelle nousi. Sen vuoksi
hän otti itselleen valtiokanslerin, jolla oli terävä pää ja joka osasi
ajatella paremmin kuin herransa, sillä hän oli hoikkanen ja laiha kuin
humalasalko eikä hänen tarvinnut kärsiä päänkipua. Keisari oli nostanut
hänet loasta kunniaan, sillä hän oli hevosenkengittäjän poika, ja osotti
hänelle paljon hyvyyttä ja teki kaikki mitä ikinä hän neuvoi, tekipä
häpeällisen rauhankin normannien kanssa, sillä kansleri sanoi hänelle:
'Se on pikkuseikka ja oli hänellä tärkeämpiäkin asioita suoritettavana
kuin riidellä parin kurjan merirosvon kanssa!' Sillä kansleri kävi
siihen aikaan keisarin puolison luona ja pani tämän heikon pään pyörälle
harpunsoitollaan ja vietteli yhtä rinnan jaloimpia alemannilaisneitoja
ja teki liiton keisarinsa vihamiesten kanssa. Ja kun tämä viimein kutsui
kokoon valtiopäivät saadakseen hädässään veroa, seisoi hänen laiha
kanslerinsa siellä ensimmäisenä niiden joukossa, jotka häntä vastaan
puhuivat; sanoilla 'neque enim' alotti hän puheensa ja vaati häntä
erotettavaksi valtaistuimelta ja puhui niin myrkyllisesti ja viekkaasti
normannien kanssa solmittua rauhaa vastaan, että kaikki luopuivat
laillisesta herrastaan, niinkuin lehdet, jotka tuuli hajoittaa. Ja he
huusivat, että nyt oli paksun miehen valta ohitse ja erottivat hänet
keisariudesta; kolminkertainen kruunu päässään oli tämä ratsastanut
Triburiin, mutta kun hän sieltä palasi, ei hänellä ollut muuta mitä
omaksensa nimittää kuin vaatteet päällänsä, ja istuessaan Mainzissa
piispanpalatsin oven edessä oli hän iloinen, kun akkunasta ojennettiin
hänelle lautasellinen keittoa ravinnoksi.

"Luitward von Vercelli oli tuo kelpo kansleri nimeltään -- Jumala
palkitkoon hänelle ansionsa mukaan ja keisarinna Richardikselle ja koko
joukolle!

"Mutta kun schwaabilaiset armahtivat tuota kaikkien hylkäämää miestä ja
antoivat hänelle pienoisen maatalon henkensä pitämiseksi ja ajattelivat
lähteä sotavoimalla kostamaan hänen loukkaajilleen, silloin lähetti
Luitward vielä murhaajiakin hänen kimppuunsa. Oli muuan ihana yö hänen
maatilallaan Neidengenissä, myrsky taittoi puunoksia metsässä ja
kolisutti akkunanluukkuja; erotettu keisari ei päänkivultaan saanut
nukutuksi, vaan oli noussut katolle jotta myrsky hänen tuskiaan
lieventäisi; silloin murtautuivat murhaajat sisään ja etsivät ja
vainusivat häntä joka sopesta. Olipa se miellyttävä tunnelma, vakuutan
teille, istua pakottavin päin kylmänä yönä katonharjalla ja kuulla
kuinka ne roistot siellä alhaalla ulisivat, kun eivät saaneet uhriaan
kuristetuksi ja heitetyksi kaivoon...

"Joka kerran sellaista on kokenut, sen on parasta jo kuolla.

"Ja Neidingenin paksu Meginhart oli juuri sattumoiksi pudonnut puusta ja
taittanut niskansa, niin että hänet voi asettaa paarille ja kuuluuttaa
koko maassa, että virasta erotettu keisari viimeinkin oli kuollut. Ja
lienee se ollut kaunis ruumissaatto, kun hänet kannettiin Reichenauhun;
taivas selkeni pilvistä ja valonsäde lankesi arkulle ja he pitivät
liikuttavan ruumispuheen haudatessaan hänet alttarin oikealle puolelle,
-- että häneltä oli riistetty arvonsa ja valtakuntansa, se oli taivaan
sallimus hänelle koettelemukseksi ja opetukseksi, ja kun hän sitä
kärsivällisesti oli kantanut, voi toivoa että Herra hänet palkitsi
iankaikkisuuden kruunulla sen sijasta, jonka hän täällä alhaalla oli
menettänyt... Näin he jaarittelivat eivätkä tienneet, että se, jota he
luulivat hautaavansa, samana hetkenä kiluineen ja kaluineen vetäytyi
maailmaa kiroten pakanaluolan yksinäisyyteen."

Ukko naurahti: "Täällä on turvallista ja rauhallista muistella vanhoja
historioita; maljanne, veikkoseni: kuolleet eläkööt! Ja Luitward se
lopulta kuitenkin tuli petetyksi; vaikka hänen keisarinsa kantaakin
tänäpäivänä vanhaa hattureuhkaa kultavirvan asemasta ja juo
sipplingiläistä kultaisen Reininviinin sijasta, niin elää hän kuitenkin
yhä vielä, sen sijaan kun koko laihojen suku on jo hautaan astunut. Ja
tähdet ne sittekin ovat oikeassa, kun hänen syntyessään ennustivat hänen
saavan loppunsa ritaris-ottelun tuoksinassa. Hunnit tulevat ... tule
sinäkin pian, hilpeä kuolema!"

Ekkehard oli kuunnellut jännityksellä. "Herra, miten ihmeelliset
ovatkaan sinun tiesi!" huusi hän ja tahtoi langeta polvilleen ja suudella
vanhuksen kättä, mutta tämä ei sallinut. "Sillä ei enää ole mitään
merkitystä", sanoi hän, "ottakaa tekin tästä esimerkki..."

"Saksanmaa on teille ja teidän heimollenne tehnyt suurta vääryyttä..."
yritti Ekkehard lohduttaa.

"Saksanmaa!" lausui vanhus, "sille en vihaa pidä; edistyköön se ja
kukoistakoon ja nauttikoon rauhaa ja saakoon hallitsijan, joka vie sen
voittoon ja kunniaan ja ei kärsi päänkipua, kun normannit jälleen
saapuvat, ja jolla ei ole kanslerinaan ketään Luitward Vercelli nimistä.
Ne vaan, jotka ovat hänen vaatteensa keskenään jakaneet ja niistä
heittäneet arpaa..."

"Niiden päälle satakoon taivaasta tulta ja tulikiveä!" jyrisi Rauching
luolan perältä.

"Minkä vastauksen saan viedä teiltä valtiattarelleni?" kysyi Ekkehard,
tyhjennettyään pikarinsa.

"Hunnienko suhteen?" sanoi ukko. "Minusta juttu on hyvin yksinkertainen.
Sanokaa herttuattarellenne, että menköön hän metsään ja katsokoon miten
siili tekee, kun viholliset sitä ahdistavat. Se vetäytyy keräksi ja
nostaa piikkinsä pystyyn, joka siihen koskee, se pistää sormiinsa.
Schwaabinmaalla on kylliksi keihäitä. Tehkää te siilin tavoin! Eikä
teille munkeillekaan olisi haitaksi, vaikka tarttuisitte keihääseen.

"Ja jos valtiattarenne tahtoo vielä jotain muuta tietää, niin sanokaa
hänelle tunnussana, joka avaa tien pakanaluolaan. Rauching, miten se
kuuluukaan?"

"Kaksi miehenpituutta ruumiista, taikka lyön kallonne sisään!" vastasi
kysytty.

"Ja jos rauhasta puhe tulee, niin sanokaa hänelle että pakanaluolan
vanhus kerran teki huonon rauhan, muttei enää toista sellaista solmisi
vaikka pääkipu hänellä nyt on yhtä ankara kuin silloinkin; hän tahtoisi
nyt mieluummin itse satuloida ratsunsa kun sotatorvet kutsuvat --
lukekaa messu hänen sielunsa puolesta, jos elätte tämän hänen viimeisen
ratsastuksensa jälkeen."

Vanhus oli haastanut harvinaisen vilkkaasti. Äkkiä puuttui ääni hänen
kurkkuunsa, hengitys kävi vaikeaksi ja hän kallisti päänsä. "Se alkaa
taas!" sanoi hän.

Rauching, tuo vanha palvelija, kiiruhti hänen luokseen ja tarjosi
hänelle vettä juotavaksi. Hengenahdistus ei siitä heltynyt.

"Meidän on toisia keinoja käyttäminen", sanoi Rauching. Hän vyörytti
luolan perältä esiin raskaan kiviharkon; se oli miehenkorkuinen ja oli
siinä jälkiä muinaisista veistoksista. Sen asetti hän pystyyn seinää
vasten, niin että se näytti ihmisenhaamulta, jolla oli piispan hiippa
päässä. Rauching tarttui valtavaan puukarahkaan, antoi isännälleen
toisen samanlaisen ja alkoi sitte pieksää kivikuvaa lausua jonottaen
samalla hitaasti ja totisesti kuin litaniaa seuraavaa manausta:
"Luitward von Vercelli, valtionkavaltaja, avionrikkoja, neque enim!
Nunnanryöstäjä, vallananastaja, neque enim!..." Tiheään satelivat iskut,
kunnes vanhuksen kuihtuneille kasvoille ilmestyi viimein hymy; hän nousi
vaivoin pystyyn ja alkoi hänkin piestä kivikuvaa heikoilla voimillaan.

"Kirjoitettu on: piispan täytyy olla nuhteeton", lausui hän Rauchingin
tapaan, "tuossa sinulle normannilaisrauhasta! Tuossa keisarinna
Richardiksen viettelemisestä, neque enim! Tuossa Triburin valtiopäivistä
ja tuossa Arnulfin keisarinvaalista! Neque enim!"

Luola kajahteli jykevistä iskuista; vanhuksen mieli kävi yhä
hilpeämmäksi, hän takoi itsensä kuumaksi vanhalla vihallaan.

Ekkehard ei oikein ymmärtänyt tällaista sodankäyntiä. Hänestä rupesi
tuntumaan kamalalta. Hän otti jäähyväiset ja lähti luolasta.

"Hauskaako oli teillä tuon vanhan narrin luona?" kysyi Sermatingenin
isäntä häneltä satuloidessaan hänen hevostaan. "Vieläkö hän yhä puhelee
menettäneensä kruunun ja valtakunnan? Ha ha!"[22]

Ekkehard ratsasti tiehensä. Pyökkimetsässä ennusti heleä oras kevään
tuloa. Muuan nuori munkki Reichenausta ratsasti samaa tietä. Hilpeästi
kuin aseittenkilinä kaikui hänen laulunsa metsän hiljaisuudessa:

    "Oi uljas, reipas nuoriso, nyt hetkes on!
    Jo huudot kutsuu kautta maan sun taistohon!
    Ja porttis, tornis vartioi sä visusti,
    On kavala, ken lähestyy nyt vastaasi.
    Ja vartiohuudot kaikukoon ain valleilta,
    Ja kaiku sille vastatkoon: _eja vigila_!"[23]

Se oli laulu, jota Mutinan yövartijat lauloivat, kun hunnit piirittivät
tätä italialaista piispankaupunkia. Munkki oli itse kolme vuotta
aikaisemmin ollut siellä vartiana P. Geminiuksen kirkon ovella ja tunsi
hyvin hunnien nuolien suhinan; kun aavistus uusista taisteluista käy
ilman kautta, muistuvat vanhat sotalaulut jälleen mieleen.



KAHDESTOISTA LUKU.

Hunnien tulo.


"Vanhus on oikeassa", sanoi Hadwig rouva, Ekkehardin esitettyä hänelle
käyntinsä tulokset. "Jos vihollinen uhkaa, on meidän varustautuminen,
jos se hyökkää kimppuumme, on meidän iskettävä vastaan; menetelmä on
niin yksinkertainen, ettei oikeastaan olisi tarvinnut sen suhteen
keneltäkään neuvoa kysyä. Luulenpa melkein, että se on paha
vihollisemme, joka on kylvänyt tämän paljon miettimisen ja aprikoimisen
kuin minkäkin rikkaruohon Saksanmaahan. Ken horjuu, se on lähellä
lankeemistaan, ja ken tahtoo olla liian älykäs, se itse kaivaa itselleen
hautansa; -- me varustaudumme!"

Tämä kiihottunut ja piakkoin vaarallinen asiaintila saattoi
herttuattaren iloiseksi ja hyvälle päälle; samaten viihtyy lohenmullokin
mainiosti kohisevassa vuoripurossa, joka vaahdoten hyppelee kallioiden
yli, mutta tyynessä vedessä se menehtyy. Eikä ylhäisten osottama luja
päättäväisyys koskaan jää vaikuttamatta vallanalaisiin. Vihollisen
tuimaan vastaanottamiseen varustauduttiin pontevasti. Korkean Twielin
tornista hulmusi sotalippu kauvas yli lähiseudun; kautta metsien ja
vainioiden kuuluivat sotatorven töräykset kutsuen syrjäisintenkin
laaksojen miespuoliset asujat aseihin; vain köyhyys vapautti
sotapalveluksesta. Kellä oli enemmän kuin kaksi mitanalaa omaa maata, se
oli velvoitettu heti ensi kutsunnalla saapumaan asustettuna korkealle
Twielille, jonka luonto itse oli määrännyt kokouspaikaksi. Lähetit
risteilivät halki Hegaun. Maa alkoi nousta liikkeeseen; syvällä jylhässä
hongistossa olivat miilunpolttajat kokoutuneet yhteen ja yksi niistä
heilutti raskasta puoshakaa päänsä päällä aivan kuin iskeäkseen ja
sanoi: "Käypä se vielä laatuun; minä lähden myös mukaan!"

Pappien, vanhusten ja vaivaisten oville koputettiin myös: "Ken ei itse
voi lähteä sotaan, se rukoilkoon muiden puolesta!" Kaikille rannoille
kävi tämä sanoma, aina etäiseen Sankt Galleniin asti.

Reichenaun rauhalliselle saarelle lähetettiin Ekkehard sanaa viemään,
herttuatar niin käski. Matka olisi hänestä maistunut happamelta, jos
muunlaisista asioista olisi puhe ollut. Hänen oli määrä tarjota
luostarin asukkaille turvapaikka Hohentwielillä vaaran aikana.

Siellä olivat jo kaikki liikkeessä. Luostarin puistossa sijaitsevan
suihkulähteen luo olivat veljet kokoutuneet. Oli lienteä keväinen päivä,
mutta kukaan ei joutunut taivaan kirkasta sineä ihailemaan; he puhuivat
huonoista ajoista ja pitivät neuvoa keskenään. Heidän oli vaikea
ajatella eroamista rakkaaksi käyneestä hiljaisuudesta luostarinmuurien
sisäpuolella.

"Pyhä Markus", sanoi muuan, "on suojeleva omiansa ja lyövä vihollisen
sokeudella, niin että se ratsastaa ohitsemme, tai on hän nostattava
Bodenjärven yli reunojensa, niin että se nielee hunnit niinkuin Punainen
meri Egyptin joukot."

Mutta vanha Simon Bardo virkkoi: "Tuo lasku ei ole aivan varma; ja
jollei joku paikka ole täydellisesti ympäröity muureilla ja torneilla,
on parasta lähteä siitä. Mutta missä äyrinkään verran on saalista
saatava, siitä ei hunni koskaan ratsasta ohitse; vaikka kuolleen
haudalle panisitte kultakolikon, kasvaisi sen käsi maan lävitse sitä
siepatakseen."

"Pyhä Pirminius!" valitti puutarhuri-veli, "kuka sitte hoitaa yrtti- ja
kasvitarhaamme, jos meidän pois on lähteminen?" -- "Entä kanat?" sanoi
toinen, jonka suloisin huvi oli kanatarhan hoito. "Sitäkö varten olemme
ostaneet kolme tusinaa italialaisia kanoja, jotta ne vihollisen suuhun
joutuisivat?"

"Entäpä jos kirjoittaisi niille pontevan kirjeen", ehdotti kolmas.
"Eiväthän ne sentään liene sellaisia epattoja, että tahtoisivat loukata
Jumalaa ja hänen pyhiään."

Simon Bardo hymyili. "Mene lammaspaimeneksi", sanoi hän sääliväisesti,
"ja juo kamomillahaudosta, sinä joka tahdot hunneille kirjoittaa
pontevia kirjeitä. Oi, etten tuonut vanhaa ylitulitusmestariani
Kedrenosta mukanani Alppien yli! Silloinpa olisimme päästäneet
vihollista vastaan valkean, paljon kirkkaamman kuin se puutarhaan
paistava kuutamo, josta autuas apotti Valafrid vainaja sielunsa
ystävättärelle niin kauniita säkeitä sepitti.[24] Tuonne niemekkeen luo
upottaisimme pari alusta, tänne satamaan samaten ja rantoja kiertämään
panisimme pitkät polttoputket -- hei, miten hunnit lentäisivät
hajalleen, kun ilmaan leimahtaisi tulinen käärme, joka heidän päälleen
suihkuttaisi naftaliekkejään. Mutta mitäpä te tiedätte kreikkalaisesta
tulesta! Oi Kedrenos, ylitulittajani Kedrenos!"

Ekkehard oli saapunut luostariin ja kysyi apottia. Muuan palveleva veli
vei hänet tämän suojiin. Mutta siellä ei hän ollut tavattavissa eikä
muuallakaan.

"Varuskamarista hänet löydämme", sanoi muuan ohikulkeva veli. Ekkehard
vietiin varuskammioon, joka sijaitsi luostarin päätornissa. Sinne oli
koottu paljon aseita ja haarniskoita, joilla luostari varusti
asemiehensä taisteluun. Siellä viimeinkin tavattiin apotti Wazmann; hän
oli tykkänään tomupilven peittämä, sillä hän oli koetellut seinillä
riippuvia aseita ja varuksia. Ruoste ja tomu niiden pinnalla todisti
niiden kauvan rauhassa levänneen. Apotti oli juuri panemassa
rengaspanssaria päälleen erään vaaleatukkaisen luostarikoululaisen
avulla; hän ojenteli käsivarsiaan koetellakseen sopiko rautapaita
mukavasti hänen päälleen.

"Astukaa vain lähemmäksi", huusi hän Ekkehardille, "nyt ovat toiset ajat
ja toisenlainen vastaanotto!"

Ekkehard ilmoitti hänelle herttuattaren sanoman. "Olisin itsekin
pyrkinyt Hohentwielille, jollette te olisi tullut kutsumaan", lausui
apotti. Hän tarttui raskaaseen kalpaan ja iski sillä ilmaan, niin että
Ekkehardin täytyi hypähtää muutamia askelia syrjään; terävästä
suhinasta, joka huimausta seurasi, voi kyllä arvata, ettei apotti
Wazmann nyt vasta ensi kertaa kalpaa käytellyt.

"Tästä tulee täysi tosi", sanoi hän. "Altdorfiin Schussenthalissa ne
ovat jo saapuneet, niin että pian näemme liekkien leimahtelevan
Lindausta. Tahdotteko tekin valita itsellenne haarniskan? Tuo tuolla,
joka on varustettu miekankannattimella, suojelee kyllä ihonne vaikka
minkälaisilta iskuilta."

Ekkehard kiitti. Apotti laskeutui hänen kanssaan alas varuskammiosta.
Rengaspanssari miellytti häntä, niin että hän piti sen yllänsä ja
viskasi vain ruskean kaavun sen päälle; niin astui hän kinastelevien
veljien joukkoon kuin Herran jättiläinen, sanoo hänestä Ekkehardin
kronikka.

"Pyhä Markus ilmestyi viime yönä vuoteeni ääreen", huusi apotti, "ja hän
lausui viitaten korkealle Twielille: 'Sinne tahtovat minun luuni, jottei
minkään pakanan käsi niitä saisi saastuttaa.' Nouskaa ja sonnustakaa
itsenne taisteluun! Rukoillen ja Jumalaan turvaten on sielunne tähän
asti kamppaillut pahaa vihollistamme vastaan, nyt. on teidän
nyrkkiennekin todistettava, että olette kunnon sotijoita. Sillä jotka
nyt teitä uhkaavat, ne ovat perkeleen poikia, syöjätärten ja pahojen
henkien sikiöitä ne ovat Aasian aroilta, perkeleen palvelemista ovat
kaikki heidän tekonsa, ja helvettiin he jälleen palaavat, kun heidän
aikansa on tullut!"

Silloin kävi huolettomimmallekin veljistä selväksi, että vakava vaara
todella uhkasi. Hyväksyvä mutina kuului heidän riveistään; tieteitten
harjoittaminen ei vielä ollut heitä niin veltostuttanut, ettei sotaretki
olisi tarjonnut hauskaa vaihetusta.

Muutamaan omenapuuhun nojaten seisoi veli Rudimann, kellarimestari, ja
hänen otsansa oli vetäytynyt syviin ryppyihin. Ekkehard näki hänet ja
astui hänen luoksensa tahtoen syleillä häntä merkiksi siitä, että
yhteinen hätä sovittaa vanhat vihat. Mutta Rudimann viittasi hänelle
kieltävästi sanoen: "Minä tiedän mitä tahdotte!" Kaapunsa poimusta hän
veti karkean karvalangan, viskasi sen maahan ja polki sitä jalallaan.
"Niin kauvan kun hunnilaisen hevosen kavio tallaa Saksanmaata", lausui
hän, "olkoon kaikki kauna tempaistu irti sydämmestäni niinkuin tämä lanka
vaatteestani; mutta jos jäämme vielä eloon sodan loputtua, niin
kudottakoon taas kaikki entiselleen niinkuin olikin!"

Hän käänsi selkänsä Ekkehardille ja meni alas kellariinsa tärkeälle
toimelle. Rivittäin seisoi tässä korkeakaarisessa suojassa tynnyreitä
tynnyrin vieressä, eikä yksikään kumissut tyhjältä, kun niihin koputti.
Rudimann oli kutsunut paikalle muutamia muurareja; näillä hän teetätti
kellarintapaisen holvin, johon viinikellarin varoista sijoitettiin kolme
tynnyriä. "Jollei vihollinen löydä oikeata kellaria, niin käy se käsiksi
tähän", ajatteli kellarimestari itsekseen, "ja jos karvas
sipplingiläinen, jonka heille jätän alttiiksi, tekee tehtävänsä, ei
monikaan hunneista kykene kunnolla seuraamaan joukon mukana."

Työmiesten asetettua ne kivet paikalleen, joilla sisempi kellarinovi
muurattiin umpeen, meni Rudimann vielä kerta sinne sisälle. Eräästä
yksikseen jätetystä tynnyristä hän täytti ruukkunsa ja tyhjensi sen;
sitte risti hän kätensä aivan kuin rukoillakseen. "Jää Jumalan haltuun,
punainen Meersburgerviini!" lausui hän. Ja kyynel vierähti hänen
silmästään...

Kiire ja kuhina kävi joka haaralla luostarissa. Varuskammiossa jaettiin
aseet munkkien kesken, mutta niitä oli liian vähän jokaisen saada.
Samaten oli nahkalakeissa ja panssareissa paljon korjailtavaa.

Aarrekammiossa sälytettiin luostarin kalleudet mukaan matkalle:
kultainen risti, jossa oli pisara pyhää verta, valkoinen
marmorimalja, josta kerran häävieraat Kananeassa ammensivat viiniä,
pyhimysjäännöslippaita, apotinsauva, ehtoollisastia -- kaikki
sijoitettiin raskaisiin arkkuihin ja vietiin alas laivoihin; myöskin
yritettiin hinata mukaan raskas läpinäkyväinen vihreä smaragdi, joka
painoi kahdeksankolmatta naulaa. "Jättäkää se vain jälelle", sanoi
apotti.

"Mitä? Suuren Kaarle keisarin vieraslahjako, luostarimme kallein aarre,
jonka vertaista ei enää mistään vuoresta tavata?" kysyi palveleva veli
ihmeissään.

"Tunnenpa erään lasinleikkaajan Veneziassa, joka osaa tehdä toisen
samanlaisen, jos hunnit tämän laahaavat mukaansa", vastasi apotti
ajattelemattomasti.

Aarre pantiin takaisin kaappiinsa.[25]

Ei ollut vielä ilta, kun kaikki olivat valmiit lähtemään. Apotti kutsui
veljekset kokoon luostarinpihaan; kaikki tulivat paitsi yhtä. "Missä
Heribald on?" kysyi hän.

Heribald oli muuan hurskas veli, jonka pelkkä ulkonäkö jo saattoi
vakavuuden monen otsalla vaihtumaan hilpeydeksi. Nuorina päivinään oli
hänen imettäjänsä pudottanut hänet pihakivitykselle, niin että hän siitä
oli ijäkseen käynyt vähän pehmeäpäiseksi; mutta hänen sydämmensä oli
oikeata lajia ja hän iloitsi Jumalan ihanasta luonnosta yhtä paljon kuin
joku muu suuresta viisaudestaan ylistetty mies.

Jotkut veljistä lähtivät etsimään Heribaldia.

Hän oli kopissaan. Keltaisen ruskea luostarikissa oli varmaankin
raapaissut häntä, sillä hän oli sitonut nuoran sen ruumiin ympärille ja
ripustanut sen naulaan seinälleen; vanha eläin riippui ilmassa ja sylki
ja naukui vimmatusti, mutta sen noloa tilaa säälimättä heilutti
mielipuoli sitä lempeästi edestakaisin ja puheli sille latinaa.

"Matkaan, Heribald!" huusivat toverit, "meidän on jättäminen saaremme."

"Paetkoon ken tahtoo", vastasi tämä, "Heribald ei lähde minnekään!"

"Tulehan järkiisi, Heribald, ja seuraa meitä! Apotti on niin käskenyt."

Silloin otti Heribald toisen kenkänsä jalastaan ja näytti sitä veljille.

"Kenkä meni rikki jo viime vuonna", lausui hän. "Silloin Heribald meni
taloudenhoitajan tykö: 'Anna minulle vuotuinen nahankappaleeni', sanoi
Heribald, 'jotta valmistaisin itselleni uudet kengät!' Mutta silloin
sanoi taloudenhoitaja: 'Elä sinä astu kenkiäsi länttään, niin ne eivät
mene rikki' -- ja jätti nahan antamatta; ja kun Heribald sitte valitti
taloudenhoitajan käytöksestä apotille, sanoi tämä: 'Sinun tapaisesi
narri juoskoon paljain jaloin!' Nyt ei Heribaldilla ole kelvollisia
kenkiä, ja rikkinäisillä hän ei lähde vieraisiin ihmisiin..."

Sellaisille syille ei käynyt mitään kumoavaa keksiminen. Silloin
tarttuivat veljet häneen kiini vahvoin kourin kantaakseen hänet
mukanaan; mutta käytävässä hän riistäytyi heidän käsistään ja pakeni
tuulen nopeudella alas kirkkoon ja sieltä niitä portaita ylöspäin, jotka
johtivat kirkon torniin. Sinne päästyään istahti hän ylimmälle huipulle
ja veti tikaportaat luokseen ylös, niin että oli mahdotonta tavottaa
enää häntä.

Kiiniottajat kertoivat onnistumattomasta yrityksestään apotille.
"Jättäkää hänet rauhaan", sanoi tämä, "lapsilla ja hulluilla on oma
suojelusenkelinsä."

Kaksi suurta purjealusta odotti rannassa lähtijöitä. Pienempiin
veneisiin otti sijansa luostarin palvelusväki ja mitä muita asui
Reichenaussa; se oli aika kirjava lauma.

Muuan pursi täynnä palvelustyttöjä oli jo Kerhildiksen johdolla lähtenyt
matkaan; he eivät itsekään tienneet mihin pyrkivät, mutta pelko heissä
oli tällä kertaa suurempi kuin uteliaisuus saada nähdä outoja
viiksiniekkoja ratsureja.

Nyt saapuivat jo munkitkin rantaan; se oli merkillinen näky: useimmat
olivat aseilla varustetut ja astuivat tietään virsiä laulaen, toiset
kantoivat P. Markuksen ruumisarkkua, ja perässä kävivät apotti, Ekkehard
ja luostariteinit. He loivat vielä viimeisen murheellisen katsahduksen
monivuotiseen kotiinsa ja astuivat sitte laivoihin.

Mutta kun he olivat päässeet selälle, rupesivat luostarin kaikki kellot
soimaan: se oli mielipuoli Heribald, joka viritti heille
jäähyväissoiton. Sitte ilmestyi hän kirkontornin uloimmalle reunalle ja
huusi korkealla äänellä heille hyvästiksi: "Dominus vobiscum!" -- johon
laivoista jotkut totuttuun tapaan vastasivat: "Et cum spiritu tuo!"

Väkevä tuuli väreilytti järven aaltoja. Selkä oli vasta äskettäin
päässyt vapaaksi, niin että sillä vielä uiskenteli suuria jääkappaleita,
joiden välistä munkkien oli varsin työläs poimutella eteenpäin.

Allapäin istuivat ne munkeista, jotka suojelivat P. Markuksen
ruumisarkkua; joskus löi laine laidan ylitse heidän päällensä. Mutta
suorana ja uljaana kohosi apotti Wazmannin korkea vartalo esiin
joukosta, ja hänen vaippansa liehui ylpeästi tuulessa.

"Herra käy edellämme", lausui hän, "niinkuin hän tulipatsaassa kävi
Israelin lasten edellä; hän on kanssamme paetessamme, ja hän on oleva
myöskin mukanamme iloisella paluumatkallamme!..."

Heleänä kuutamoyönä nousi Reichenaun munkkisaattue ylös korkealle
Twielille. Elatuksesta oli täällä huolta pidetty. Pyhimyksen arkku
sijoitettiin linnan kappeliin, missä veljistä kuusi piti sen ympärillä
rukouksia yötä ja päivää.

Hohentwielin linna muuttui seuraavina päivinä hilpeäksi sotaleiriksi.
Aseihin kutsuttuja alustalaisia oli jo saapunut muutamia satoja, ja
Reichenaun munkkien tultua lisäksi kasvoi joukko yhdeksälläkymmenellä
sotakuntoisella miehellä. Joutuun hankittiin kaikkea, mitä lähestyvä
taistelu vaati. Jo kauvan ennen auringonnousua herätti ahkera
vasarainpauke nukkuvat. Nuolia ja keihäänkärkiä valmistettiin tukuttain;
kaivon luona seisoi suuri tahko, jolla ruostuneet miekat terotettiin.
Vanha vasuntekijä Weiterdingenistä oli poikineen hankittu linnaan; he
istuivat lehmuksen alla ja kutoivat lautalevyjen päälle sitkeän
pajukudoksen, tämän päälle jälleen naulattiin parkittu nahka, ja niin
oli kilpi valmis. Toiset istuivat iloisesti liekitsevän lieden ääressä
ja valoivat lyijystä heittokoneen kuulia; tomuttuneita nuijia ja
tapparoita karkaistiin valkeassa uuteen kuntoon. "Jos tuo kolahtaa
jonkun pakanan kalloon", sanoi Rudimann heiluttaen raskasta
piikkiruoskaa päänsä yli, "niin uran se siihen uurtaa!"

Ketkä aikaisemmin olivat olleet sodassa mukana, ne kokoutuivat vanhan
soturin Simon Bardon ympärille. "Teidän luoksenne Saksaan sen on
tultava, ken tahtoo vanhuutensa päivät levossa viettää", oli hän
leikillään sanonut herttuattarelle. Mutta aseidenkilinä virkisti hänen
mieltänsä kuin vanha Reininviini; terävin silmin ja sanoin hän harjoitti
kokemattomia aseidenkäyttöön, ja linnanpiha kaikui munkkien raskaista
askelista, kun ne hänen johdollaan opettelivat keihäshyökkäystä suletuin
rivin. "Muurejakin teillä kaadattaisi", virkkoi vanhus nyökäten
tyytyväisesti päätään, "kunhan vain kerran on saanut teidät
lämpenemään."

Nuoremmista valittiin ne, joilla oli tarkka silmä ja notkeat jäsenet,
jousimiehiksi. Ahkerasti nämä harjoittelivat taitoaan. Raikas riemu
kuului kerran pihan toisesta päästä keihäsmiesten korviin; joutilas väki
oli valmistanut olista miehenkuvaisen, jolla oli kruunu pöllönsulista
päässä, kuusisyinen ruoska kädessä ja punainen sydämmenmuotoinen
kangaspala rinnalla. Se oli jousimiehille maalitauluna.

"Se on hunnilaiskuningas Attila", huusivat he, "ken osaa sitä
sydämmeen?"

"Pilkatkaa te vain mitä pilkkaatte", lausui Hadwig rouva balkoniltaan,
mistä katseli menoa. "Hän kyllä hääyönään sai ilkeän lopun, mutta hänen
henkensä kulkee yhä edelleen mahtavana kautta maailman; ja
jälkeentulevaisemme saavat vielä vannoa hänen nimeensä."

"Kunpa ne vain yhtä tarkasti osaisivat häneen kuin nuo tuolla alhaalla!"
sanoi Praxedis. Sillä samassa kajahti eläköönhuuto pihalta, olkimies
huojui ja viimein kaatui maahan väpättävä nuoli sydämmessään.

Ekkehard tuli saliin. Hän oli urhoollisesti marssinut muiden mukana,
hänen kasvonsa hehkuivat ja outo kypärä oli tehnyt hänen otsaansa
punaisen viirun. Kiihottuneena unohti hän jättää keihäänsäkin ulos oven
viereen. Tyytyväisesti hymyillen katseli Hadwig rouva häntä; hänelläpä
ei ollutkaan enää hidas grammatiikan opettaja edessään... Ekkehard
kumarsi syvään valtiattarelleen. "Virkaveljeni Reichenausta", lausui
hän, "antavat minun ilmoittaa janon hiipineen heidän riveihinsä."

Hadwig rouva naurahti. "Tuottakaa tynnyri kylmää olutta linnanpihalle;
siksi kunnes hunnit ovat verissäpäin työnnetyt takaisin, elköön
kellarimestarimme valittako tynnyriensä katoamisesta!"

Ja viitaten myrskyiseen puuhaan, joka kävi alhaalla linnan pihalla,
lisäsi hän: "Elämä tarjoaa sentään moninaisempia kuvia kuin kaikki
runoilijat yhteensä; tuollaista asiaintilaa vastaanottamaan ette
suinkaan ollut valmistunut?"

Mutta Ekkehard ei sallinut tässäkään astuttavan rakkaan Virgiliuksensa
varpaille.

"Anteeksi", sanoi hän nojautuen keihääseensä, "kaikki tämä on sanasta
sanaan luettavana Eneiidissä, aivan kuin ei olisi mitään uutta auringon
alla! Elkää luulkokaan, että Virgilius itse olisi seissyt ikkunassaan ja
tyytynyt katselemaan alas joukkoon silloin kuin hän laulaa
latinalaissodan puhkeamisesta seuraavin sanoin:

    "Valmistetaan tukevat päänsuojat -- tuollapa kilvet
    Kiedotaan viidoista raidan -- vaskesta panssarit tehdään,
    Suojukset säärten hohtavat tehdähän tuoll' hopeasta.
    Vannahan täällä ja sirpin kunnia, tuoll' koko rakkaus
    Aurahan sammui -- karkaistaan joka paikassa kalvat.
    Kuuluvi toitotus nyt, jopa kaikuvi taistelun merkki."

"Se kyllä hyvin sopii tähän tilaisuuteen", myönsi herttuatar. "Voitteko
ehkä myöskin ennustaa taistelun menon sankarilaulustanne?" yritti hän
vielä kysyä, mutta sekasorron kestäessä ei juuri ole aikaa puhella
runoudesta. Kyökkimestari oli astunut sisään ja hän ilmoitti lihan
loppuneen joka sirun, niin että oli varmaankin teurastettava lisäksi
pari härkää...

Muutamien päivien perästä oli Simon Bardon sotavoima siinä määrässä
harjautunut aseiden käyttöön, että se voi antaa näytteen herttuattaren
edessä. Ja jopa olikin aika käydä vakavaan toimeen, sillä edellisenä
yönä oli väki herätetty sen vuoksi, että taivaalla nähtiin kirkas
punainen loimo, joka tulisen pilven tavoin helotti kaukaa järven takaa;
jostakin Helveetsian paikasta se lienee kohonnut. Munkit kiistelivät
keskenään ilmiön johdosta; jotkut sanoivat sen olevan merkin taivaasta,
lähetetyn kristikunnalle varotukseksi, toiset arvelivat talojen palavan
Reininlaaksossa, jopa muuan, joka oli varustettu tavallista hienommalla
vainulla, oli tuntevinaan palonkäryä. Vasta myöhään aamu-yöllä sammui
punerrus.

Vuoren eteläisellä rinteellä oli tarpeeksi avara lakea kenttä, jolla
ensimmäiset kevätkukkaset kohottivat päitään lumen vielä paistaessa
laaksopaikoista; siellä piti asenäytteen tapahtuman. Hadwig rouva istui
ylväästi ratsunsa selässä, ympärillään kunniavahtina muutamia hampaisiin
asti varustettuja aatelisherroja, kuten Randeggin ja Hoewenin herrat ja
laiha Fridinger; Reichenaun apotti istui muhkeana tasa-astujallaan kuten
ainakin Herralle otollinen sankari, ja Spazzo herra koetti matkia hänen
ryhtiään ja liikkeitään, sillä ne olivat näöltään sangen ylhäiset ja
ritarilliset. Myöskin Ekkehardin olisi ollut määrä pysytellä
herttuattaren läheisyydessä ja oli hänellekin tarjottu hevonen, mutta
hän kieltäytyi ratsastamasta, jottei herättäisi muiden munkkien
kateutta.

Jo avautui ulompi linnanportti naristen saranoillaan ja joukot
tulvasivat ulos. Etummaisina kulkivat jousimiehet suletuissa riveissä ja
helisevin soitoin; vallan tärkeännäköisenä astui Audifaxkin
säkkipillineen torvensoittajain parvessa. Yht'äkkiä puhallutti Simon
Bardo merkin, ja rivit hajautuivat kuin mehiläisparvi ja miehittivät
pensaikot ja viidakot.

Sitte tuli munkkien sankka joukko tukevin askelin; kukin heistä oli
varustettu kypärällä ja haarniskalla, jonka päälle tumma kaapu oli
viskattu, kilpi heillä oli selässä ja keihäs tanassa; -- se oli sotaisan
näköinen joukko, ja korkealla liehui heidän lippunsa, jossa oli punainen
risti valkealla pohjalla. Heidän marssinsa oli täsmällistä, aivan kuin
olisi se ollut heidän jokapäiväisenä toimenaan vuosien mittaan;
voimakkaille henkilöille on henkinenkin kuri hyvä harjoitus
aseidenkäyttelyyn. Ainoastaan yksi soturi vasemmalla sivustalla ei
jaksanut astua yhtä jalkaa muiden kanssa, ja hänen peitsensäkin viplotti
alaspäin muiden tasaisesta keihäsrivistä. "Se ei ole hänen syynsä",
sanoi apotti Wazmann herttuattarelle, "hän on kuuden viikon kuluessa
kopioinut kokonaisen messukirjan, ja siitä halvautuivat hänen sormensa."

Ekkehard astui oikealla sivustalla; kun hän kulki herttuattaren ohitse,
sinkosi tämän loistavista silmistä häneen katse, jommoista koko
sotavoima ei ollut osakseen saanut.

Kolmessa osastossa seurasivat sitte Hohentwielin palvelusväki ja
alustalaiset; kunkin edellä puhallettiin mahtaviin häränsarviin.
Merkillisiä varuksia nähtiin tällä joukolla; monikin ase oli saanut
verikasteensa jo Kaarle Suuren sotaretkillä, ja jotkut heistä kantoivat
olallaan valtavaa nuijaa eikä mitään muuta.

Spazzo herra oli tällä välin katsellut terävästi alas laakson pohjaan.
"Onpa hyvä, että nyt juuri olemme kaikki koossa, sillä luulenpa tässä
työn jo alkavan!" sanoi hän ja viittasi alas syvyyteen, missä
Hilzingenin pienoisen kylän katot kohosivat kunnaitten takaa. Tumma
juova läheni siellä... Silloin pidätti vanha herra Simon Bardo joukkonsa
ja tähysti osotettuun suuntaan. "Eivät nuo hunneja ole", sanoi hän,
"nehän tulevat jalkaisin." Varmuuden vuoksi komensi hän kuitenkin
jousimiehet miehittämään vuoren reunan.

Mutta oudon saaton tullessa lähemmäksi älyttiin siinä P. Benediktuksen
veljeskunnan pukuja, kultainen risti kimalteli keihään nenässä heidän
lippunaan, ja "_Kyrie eleison!_" kajahti heidän riveistään... "Minun
veljiäni!" huusi Ekkehard. Silloin hajautuivat Reichenaun munkkien rivit
ja he juoksivat riemuiten ja meluten vuorenrinnettä alas... Yhteen
tultua syleilivät naapuriluostarien munkit toisiaan; -- jälleennäkeminen
vaaran hetkenä riemastuttaa sydämmiä voimakkaammin kuin muussa
tilaisuudessa.

Käsi kädessä astuivat Reichenaun miehet vierasten tulijain kanssa
takaisin vuorelle, näitten apotti Cralo muiden etunenässä; kömpelöillä
härkävaunuilla kuletettiin taempana sokeata Thieto vanhusta mukana.

"Jumalan terveeksi, jalo serkku rouva!" lausui apotti Cralo kumartaen
herttuattarelle. "Kukapa olisi puoli vuotta sitte aavistanut, että minä
koko luostarinväkeni kanssa tulen vastaamaan käyntiinne? Mutta Israelin
Jumala sanoo: Ulos vaeltakoon minun kansani, että se minulle uskollisena
pysyisi!"

Hadwig rouva ojensi liikutettuna hänelle kätensä ratsultaan.
"Koettelemuksen ajat!" sanoi hän. "Olkaa tervetulleet!"

Uuden tulokasparven vahvistamana palasi Hohentwielin sotavoima takasin
linnan suojelevien muurien sisälle. Praxedis oli tullut vastaan
linnanpihalle. Lehmusta vastaan nojaten katseli hän sisääntulevia
miehiä; jo olivat kaikki Sankt Gallenilaiset saapuneet sisään, vaan yhä
seisoi hän siinä ja katseli portille; mutta se, jota hän odotti, ei
ollutkaan tulevien joukossa...

Linnassa varustauduttiin vieraiden majoitukseen ja ylläpitoon. Tila kävi
jo niukaksi. Pyöreässä päätornissa oli tilava tupa; sinne laitettiin
tulokkaille makuusijat, olkia alle pehmitteeksi. "Jos tätä menoa
jatkuu", nurisi kyökkimestari, joka ei kohta enää tiennyt minne päin
hänellä pää seisoi, "niin on meillä kohta koko maailman pappisjoukko
elätettävänämme."

Keittiö ja kellari antoivat kaikkensa.

Alhaalla väentuvassa istuivat munkit ja sotilaat ja söivät meluten
päivällistään. Hadwig rouva oli kutsunut molemmat apotit ja jalosukuiset
vieraansa luoksensa saliin; siinä oli paljon kyselemistä ja paljon
vastaamista.

Silloin kertoi apotti Cralo luostarinsa kohtalon.

"Tällä kertaa", sanoi hän, "oli vaara niellä meidät suoraan suuhunsa.
Tuskin oli hunneista sana saatu, kun maa tärisi niiden hevosten
kavionkopinasta. Nyt oli pikainen toimi välttämätön. Luostarioppilaat
lähetin Wasserburgin vahvaan linnoitukseen, missä Aristokles ja Cicero
saavat nyt hetken aikaa tomuttua ja pojat onkia kaloja Bodenjärvestä,
jolleivät opettajansa anna heille tuimempaa työtä. Itsellemme olimme
varustaneet erään toisen vahvan linnoituksen pakopaikaksi: missä
Sitter-puro kohisee petäjiä kasvavan kapean laakson halki, siellä oli
meillä mainio paikka, jylhän metsän erottama muusta maailmasta, niin
ettei terävinkään pakanallinen vainunokka olisi voinut haistaa
jälkiämme; sinne rakensimme lujan varustuksen tornineen ja muureineen ja
vihimme sen Pyhälle Kolminaisuudelle -- se meitä siitä hyvästä suojelisi
vihollisiltamme.

"Mutta rakennuksemme ei ollut vielä vesikatossa, kun järveltä tuli
sanantuojia, ja 'Paetkaa Jumalan tähden!' oli heidän sanomansa. Taivas
punersi murhapoltoista ja vartiovalkeista, ilma kajahteli pakenevien
valituksista ja ohi kiirehtävien kuormarattaiden kolinasta. Silloin
lähdimme mekin matkaamme. Kullat ja kalleudet, Pyhän Galluksen ja Pyhän
Othmarin luut arkkuineen, koko luostarin aarre oli jo saatettu varmaan
turvapaikkaan, kirjat oli lähetetty teinien mukana Wasserburgiin; mutta
ruokaa ja juomaa ei oltu ennätetty juuri ollenkaan ajattelemaan, vain
niukasti oli niitä varustettu metsälinnoitukseemme; mutta sinne oli
sittekin niine hyvineen paettava. Vasta matkalla huomasivat veljet
unohtaneensa sokean Thieton vanhusten soppeen, muttei kukaan kääntynyt
takaisin häntä noutamaan, niin poltti maa jalkain alla. Sitte istuimme
joitakuita päiviä piilopirtissämme, usein yölläkin karaten aseihin
luullessamme puron kohinaa ja hongikon tohinaa hunnien hevosten
polkemiseksi. Mutta kerran kuului joku heleällä äänellä pyytävän päästä
sisälle. Arkana ja miltei hengettömänä nääntymyksestä tuli
luostarioppilas Burkard. Ystävyydestä Romeiasta, portinvartijaa, kohtaan
oli hän jäänyt tämän kumppaniksi luostariin, ilman että me sitä
älysimme. Hän toi huonoja sanomia; pelosta, jota oli tuntenut, oli hän
yhdessä yössä saanut joitakuita harmaita karvoja nuoreen päähänsä."

Apotin ääni värisi. Hän keskeytti kertomuksensa ja joi kulauksen viiniä.
"Herra olkoon kaikille kristillisille vainajille armollinen", jatkoi hän
sitte liikutettuna, "hänen valkeutensa valistakoon heitä ja antakoon hän
heille iankaikkisen elämän!"

"Amen!" lisäsivät pöytäkumppanit.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi herttuatar. Praxedis oli hypähtänyt seisomaan
ja astui emäntänsä istuimen taakse; hän kiinnitti kiihkeästi kyselevän
katseen kertojaan.

"Vasta kun joku on kuollut, huomaavat jälkeenjääneet hänen todellisen
arvonsa", lausui Cralo ja jatkoi jälleen kertomustaan seuraavaan tapaan:

Romeias, tuo uskollisin kaikista vartioista, ei ollut lähtenyt muiden
mukaan. Hän oli sanonut tahtovansa säilyttää vartiapaikkansa viimeiseen
asti; hän oli sulkenut luostarin sisäänkäytävät, pannut varmaan talteen
kaikki arvokkaan irtaimiston ja tehnyt vartiokävelyä muureilla, teini
Burkard mukanaan; sitte oli hän istunut asestettuna pitämään vahtia
tornikammiossaan. Silloin tulla karautti hurja joukko hunnilaisia
ratsureja muurien alle, tähystäen varovaisesti joka taholle; Romeias
törähytti tavalliset vartiatoitotukset ja juoksi sitte suojelusmuurin
toiseen päähän törähyttäen siellä uudelleen, aivan kuin olisi
luostarissa kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa ja varustuksessa.
Sitte sanoi hän teinille: "Nyt on aika lähteä tiehensä!" Kiinnitettyään
vanhan kuihtuneen kukkakimpun rautalakkiinsa meni hän nuorukaisen kanssa
alas sokean Thieton luo; tämä ei mitenkään tahtonut jättää rakasta
soppeansa, mutta he laskivat hänet kahden keihään päälle ja kantoivat
hänet siten mukanaan paeten takaportista Schwarza-laaksoon päin.

Jo olivat hunnit nousseet ratsuiltaan ja kiivenneet muureille, ja kun
luostarista ei kuulunut hiiskahdustakaan, tulvivat ne sisään kuin
muurahaiset mesikakulle; mutta Romeias kulki tällä välin vakavin askelin
vuorenrinnettä ylöspäin harmajapäisen kannettavansa kanssa. "Elköön
kukaan sanoko luostarin torninvartijasta, että hän pakanakoirien edellä
olisi hypyksi pistänyt" -- näin rohkaisi hän nuorta toveriansa. Mutta
pian olivat hunnit hänen kintereillään, ja niiden hurjat huudot saivat
laakson kajahtelemaan; vielä palasen matkaa kulettua suhahtelivat niiden
nuolet jo pakolaisten ympärillä. Siten saapuivat nämä naiserakoiden
majoille asti. Mutta siellä oli itse Romeiaskin saanut ällistyä. Aivan
kuin olisi rauha ollut maassa, niin humisi Wiboradin kimakka veisuu
heille vastaan. Taivaallisessa ilmestyksessä oli hänelle ilmoitettu
lähestyvä kuolemansa; senpä vuoksi ei hurskas rippi-isä Waldramikaan
ollut saanut taivutetuksi häntä pakenemaan. "Mökkini on minun
taistelutantereeni, missä olen kamppaillut sielun pahaa vihollista
vastaan; ja Jumalan uljas soturi Pyhä Martinus suojelee minua
ruumiillansa", niin puheli hän ja jäi istumaan majaansa kaikkien muiden
paetessa.

Kun metsälinnoitukseen oli mahdoton ennättää, valitsi Romeias
syrjimmäisen erakkomajan. Kalliolla seisoen laski hän Thieto-vanhuksen
katon kautta sisään mökkiin, suudeltuaan häntä viimeisen kerran; sitte
käski hän teinin paeta matkaansa sanoen: "Minulle voi tapahtua jotakin
inhimillistä, mene sinä ja sano metsälinnassa oleville, että kävisivät
sokeata katsomassa." Turhaan oli Burkard pyydellyt ja rukoillut häntä
seuraamaan viitaten Nisuksen ja Euryaluksen esimerkkiin, jotka myöskin
pakenivat metsän hämärään volskilaisten ylivoiman tieltä. "Minun pitäisi
silloin juosta liian nopeaan", oli Romeias vastannut, "kuumentuminen on
epäterveellistä ja tekee rinnan kipeäksi; minä tahdon vaihtaa pari sanaa
noiden perkeleen poikien kanssa."

Hän meni Wiboradin majalle ja koputti luukulle. "Ojennahan tänne kätesi,
vanha louhikäärme", huusi hän sisään, "tehkäämme sovinto keskenämme!" Ja
Wiborad oli todella ojentanut hänelle kuihtuneen kätensä... Sitte
vieritti Romeias muutamia kallionlohkareita jyrkän polun suulle, niin
että pääsy Schwarza-laaksosta tuli suletuksi, otti kilven selästään ja
heilutteli keihästään; liehuvin hiuksin seisoi hän tuulessa ja puhalsi
vielä kerran isoon vartiatorveensa, ensin äkäisesti ja taisteluun
vaativasti, sitte hiljaa ja pehmeästi, kunnes nuoli tuli metsästä ja
tärähti torven kupuun. Sen perästä valahti kokonainen nuolisade hänen
päällensä, mutta hän vangitsi nuolet kilpeensä ja pudisti ne sitte
maahan; joskus yritti hunneista joku hiipiä kallioita myöten hänen
selkänsä taakse, mutta Romeiaksen keihäs karisti ne alas. Hyökkäykset
kävivät yhä tuimemmiksi, yhä kiihkeämmäksi taistelun tuoksina, mutta
pelottomasta lauloi Wiborad virttään:

"Hävitä heidät, Herra, vihassasi, hävitä heidät, ettei heitä enää ole,
jotta he tuntisivat, että Jumala hallitsee Israelia aina maan ääriin
saakka. Sela..."

Näin kauvan oli Burkard katsellut tappelun menoa; sitte oli hän
kääntynyt pakoon. Silloin oli metsälinnoituksessa käyty levottomiksi ja
lähetetty vielä samana yönä muutamia veljiä tutkimaan sokean Thieton
tilaa. Erakkojen kummulla oli hiljaista näiden lähestyessä; kuu valaisi
surmattujen hunnien ruumiita, ja siellä löysivät veljet...

Äänekäs itku keskeytti kertojaa. Praxedis piteli vaivoin itseään
pystyssä nojaten herttuattaren nojatuoliin ja itki katkerasti.

"... Siellä löysivät veljet", jatkoi apotti, "Romeiaan silvotun ruumiin;
hänen päänsä olivat hunnit hakanneet irti ja vieneet voitonmerkikseen;
hän makasi kilvellään, pidellen yhä vielä kuihtunutta kukkakimppua,
kypärikoristettaan nyrkitetyssä kourassaan. Jumala olkoon hänen
sielulleen armollinen: 'Ken elämänsä alhaalla uskolla päättää, sille
Jumala taivaassa autuuden säätää!' Wiboradin mökin ovelle he saivat
turhaan koputtaa; sen katolla olivat tiiliskivet rikotut. Silloin nousi
yksi heistä katolle ja katsoi sisään: pienen alttarinsa edessä virui
eukkoparka verissään, kolme ammottavaa miekanhaavaa päälaessaan; Herra
on suonut hänelle marttyyrikruunun pakanain iskuista."

Läsnäolijat pysyivät liikutettuina äänettöminä. Hadwig rouvakin oli
liikutettu.

"Toin mukanani tänne hurskaan vaimon hunnun", virkkoi Cralo, "se on
pesty ja pyhitetty hänen verellään; ripustakaa se linnan kappeliin.
Ainoastaan sokea Thieto vanhus jäi vahingoittumatta; piilossa
vihollisilta nukkui hän syrjäisessä mökissään kalliolla. 'Näin unessa,
että ijäinen rauha oli tullut maailmaan', oli hän sanonut veljille, kun
nämä herättivät hänet.

"Mutta kaukaisessa Sitter-laaksossakaan ei rauhaa kauvan kestänyt. Hunnit
keksivät jälkemme, ja siitä alkoi tuoksina ja meteli sellainen, ettei
siinä hongikossa ennen ole moista kuultu. Muurimme olivat vankat ja
rohkeutemme luja, mutta nälkäisistä miehistä tuntuu piiritettynäolo
ikävältä; toissapäivänä olivat vähäiset ruokavaramme jo loppuun syödyt.
Illan hämärtäessä näimme savupatsaita kohoavan palavasta luostaristamme,
-- silloin mursimme yöllisenä hetkenä itsellemme tien vihollisen
lävitse; Herra oli kanssamme ja auttoi meidät onnellisesti hädästä ja
omat miekkammekin tekivät osansa; ja nyt olemme tulleet tänne teidän
luoksenne..."

Apotti kumarsi herttuattarelle --

"... kodittomina ja orpoina kuin linnut, joiden pesään salama on
iskenyt, emmekä tuo mukanamme muuta kuin tiedon, että hunnit, jotka
Jumala hävittäköön, seuraavat kintereillämme..."

"Mitä pikemmin ne tulevat, sen parempi!" lausui Reichenaun apotti
uhkamielisesti ja kohotti pikarinsa.

"Voitto Jumalan sotijain uljaille aseille!" toivotti herttuatar ja
kilisti hänen kanssaan.

"Ja kosto urhean Romeiaksen puolesta!" virkkoi Praxedis hiljaa ja
kyynelsilmin, kun laiha Fridinger joi hänen lasiaan.

Oli tullut jo myöhä ilta. Hurjaa laulua ja aseidenkilinää kaikui vielä
alemmasta salista. Se nuori veli, joka oli tullut Mutinasta
Reichenauhun, oli jälleen virittänyt vartiolaulunsa.

Tilaisuutta totiseen toimeen ei enää tarvinnutkaan kauvan vartoa.



KOLMASTOISTA LUKU.

Heribald ja hänen vieraansa.


Reichenaussa oli hiljaista ja autiota, sen jälkeen kun luostarin
asukkaat olivat lähteneet sieltä. Heikkopäinen Heribald oli nyt herra ja
mestari saarella. Yksinäisyytensä miellytti häntä. Tuntikausia istui hän
järven rannalla ja viskeli piikiviä selälle, niin että ne hilpeästi
hyppelivät pintaa pitkin. Jos ne jo heti alussa vajosivat pohjaan, torui
hän niitä.

Kanatarhan asukkaiden kanssa hän piti ahkeraan puhetta ja ruokki niitä
säännöllisesti. "Jos pysytte siivolla", sanoi hän kerta niille, "eivätkä
veljet palaja takaisin, niin pitää Heribald teille saarnan." Luostarissa
hän monella tavoin huvitti itseään; yksinäisyydessä pistää päähän
kaikenlaisia hyödyllisiä aatteita. -- Taloudenhoitaja oli suututtanut
häntä kieltämällä häneltä nahkaa kenkien paikkaamiseen; sen vuoksi meni
Heribald taloudenhoitajan tyhjäksi jääneeseen kammioon, löi hänen ison
kivisen vesiruukkunsa sirpaleiksi ja samaten hänen kolme kukkaruukkuaan
ja repi hänen olkipatjansa kahtia ja täytti sen lastuilla ja muulla
roskalla. Sitte koetti hän itse, miltä tuntuisi näin täytetyllä patjalla
maata; kun kova täyte oli kylläkin tuntuva, naurahti Heribald
tyytyväisesti ja meni sen jälkeen apotti Vazmannin huoneisiin.

Myöskin apottiin hän oli harmistunut, koska tämä oli monesti antanut
rangaista häntä. Mutta apotin suojista kaikki tavarat olivat viedyt
mukaan tai pannut lukon taakse, ei hänelle jäänyt muuta kostonnautintoa,
kuin että potkaisi apotin nahkaselkäiseltä nojatuolilta jalan poikki.
Sitte liitti hän sen taidokkaasti jälleen yhteen, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut. "Rusahtaapa se aika somasti kokoon, kun apotti palaa
ja tahtoo heittäytyä mukavasti vanhaan nojatuoliinsa. Lihaasi on sinun
kurittaminen, sanoo Pyhä Benediktuskin. Mutta Heribald ei suinkaan ole
tuolia rikkonut, sen ovat hunnit tehneet..." Hän rukoili, veisasi virsiä
ja harjoitti hartauttaan, niinkuin veljeskunnan säännöt määräsivät.
Säädetyt seitsemän hetkeä päivässä hän pysyi tuskallisen tarkasti
kopissaan, aivan kuin olisi se hänelle ollut määrätty rangaistukseksi
jonkun laiminlyömisen takia, ja keskiyön aikaan laskeutui hän hartauteen
alas luostarikirkkoon.

Samaan aikaan, jolloin Heribaldin munkkitoverit istuivat herttuattaren
linnassa mässäämässä yhdessä Sankt Gallenilaisten veljiensä kanssa,
seisoi tämä alhaalla kuorissa. Pelottavan mustana hiipi yö holvia myöten
hänen ympärilleen, ikuinen lamppu tuikutti hämärästi, mutta hän viritti
pelottomasti ja heleällä äänellä sisäänkäymisvirren: "Herra, astu minun
avukseni! Herra, riennä tuekseni!" ja lauloi sitte kolmannen psalmin,
jota Daavid kerran oli laulanut paetessaan poikansa Absalomin tieltä.
Saavuttuaan siihen kohtaan, jossa toisen kuoron oli määrä vastata
vastasäkeistöllä, pysähtyi hän vanhan tavan mukaan ja odotti vastausta;
mutta kun hiljaisessa kirkossa ei kuulunut hiiskaustakaan, löi hän
kädellä otsaansa. "Niin, niin", mutisi hän, "he ovat kaikki poissa ja
Heribald on itsekseen..." Sitte tahtoi hän laulaa myöskin
neljännenkolmatta psalmin, kuten yöllisen hartaushetken sääntö määräsi;
mutta silloin sammui ikuinen lamppu, muuan yölepakko oli siivellään
sivuuttanut siihen. Ulkona riehui myrsky ja vettä satoi ankarasti;
raskaita pisaroita putoili kirkon katolle ja rapisi ikkunoihin. Silloin
alkoi hänestä jo viimein tuntua kamalalta. "Pyhä Benediktus", huusi hän
korkealla äänellä, "ota armollisesti huomioon, ettei se ole Heribaldin
syy, jotta vastasäkeistöä ei lauleta!" Hän kompuroi pimeässä ulos
kuorista; tiukka tuulenhenki tulla vihelsi sisään hautakuorin akkunasta,
niin että syntyi kamalasti vinkuva ääni. Käytävässä repi toinen
tuulenpuuska kaapua hänen päältään. "Joko taas olet täällä, kiusaaja
helvetistä", huusi hän, "joko taas minun täytyy tapella kanssasi?"

Yhtään pelkäämättä hän palasi alttarin luo ja tarttui puiseen ristiin,
jonka apotti oli jättänyt jälelle. "Pyhän Kolminaisuuden nimessä, astu
vain tänne, sinä mato saatana, Heribald odottaa sinua!" Rohkeana seisoi
hän alttarin portailla, tuuli jatkoi ulvomistaan, mutta perkelettä ei
kuulunut... "Se sai jo kylläkseen viime kerralla!" virkkoi Heribald
hymyillen tyytyväisesti. Vuosi takaperin oli paha vihollinen ilmestynyt
hänelle ison vahtikoiran hahmossa ja oli haukkunut häntä; mutta Heribald
oli varustautunut vahvalla seipäällä ja iskenyt pirua niin urhokkaasti,
että seiväs oli katkennut...

Sitte huusi Heribald vielä valikoidun joukon solvaussanoja sinne päin,
mistä ilmavirta kävi; mutta kun ketään ei saapunut häntä häiritsemään,
asetti hän ristin jälleen alttarille ja "Kyrie eleisonia" mutisten
palasi kammioonsa. Aina kirkkaaseen päivään asti nukkui hän siellä
vanhurskaan unta.

Aurinko helotti korkealla taivaalla, kun Heribald asteli hilpein mielin
edestakaisin luostarin edustalla. Sittekun hän koulunpenkillä istuessaan
oli nauttinut loma-ajan riemuista, ei hänelle oltu juuri suotu aikaa
levähtämiseen. "Lepo on sielun pahin vihollinen!" oli P. Benediktus
sanonut, ja sen vuoksi olikin hänen oppilaittensa säädetty tarkasti
käyttämään ne hetket päivästä, jotka eivät menneet hartauteen, ahkeraan
käsityöhön. Heribald ei ollut oppinut minkäänlaista ammattia, jonka
vuoksi häntä oli käytetty halkojenhakkaamiseen ja muuhun karkeaan
työhön. Mutta nyt hän astui kädet ristissä rinnalla kallistuvien
halkopinojen ohitse ja katseli naureskellen ylös erääseen luostarin
akkunaan. "No, tulehan toki alas, isä Rudimann", huusi hän, "ja komenna
Heribaldia halonhakkuuseen! Sinähän pidit niin hyvää huolta, että veljet
tekivät tehtävänsä ja moitit Heribaldia huonoksi Jumalan rengiksi, kun
hän katseli taivaalla liiteleviä pilviä, -- miksi et nyt täytä
virkaasi?"

Mikään kaiku ei antanut vastausta heikkopäisen löpinälle. Silloin veti
hän halkopinosta pari alimmaista puuta pois, niin että koko läjä romahti
kokoon. "Kaadu vain", jatkoi hän keskustelua, "Heribald pitää tänään
vapaapäivää eikä rupea sinua pystyyn pinomaan. Apotti on pötkinyt
tiehensä, veljet ovat pötkineet tiehensä, niin että heille tapahtuu
vallan oikein, kun täällä kaikki romahtaa maahan."

Näin ansiokkaan työn tehtyään Heribald palasi luostarin puutarhaan.
Vallan toisenlaiset mietteet pyörivät nyt hänen aivoissaan: hän ajatteli
leikata kimpun kaikkein paraita vihanneksia päivällisateriakseen ja
valmistaa ne hienommin kuin isä kyökkimestari konsanaan. Hän herkutteli
mielessään ajattelemalla, miten hän säälittä käyttäisi hyväkseen
öljyruukun sisällystä ja sipuleista valitsisi kaikkein suurimmat ... kun
valkeahiekkaisella rannalla äkkiä kohosi tomupilvi ilmaan ja ratsumiehiä
näyttäytyi...

"Joko olette siellä?" huusi munkki ja teki ristinmerkin ja hänen
huulensa hymisivät hätäistä rukousta; mutta pian laskeutui totuttu
tyytyväinen hymy jälleen hänen huulilleen.

"Muukalaisille matkamiehille ja pyhiinvaeltajille annettakoon
herranhuoneen ovella aina kristillinen tervehdys", mutisi hän, "minä
menen heitä vastaanottamaan."

Mutta jälleen uusi ajatus välähti hänen aivojensa halki; hän löi kädellä
otsaansa ja sanoi: "Enkö ole luostarikoulussa istuessani lukenut
vanhanajan historiaa ja kuullut kerrottavan, miten Rooman senaattorit
odottivat senoonisia gallialaisia? Viittoihinsa kääriytyneinä,
norsunluinen valtikka kädessään, istuivat vanhukset tuoleillaan, kasvot
liikkumattomina kuin vaskisilla jumalakuvilla. Latinanopettajamme ei
meille turhia jaaritellut; se mahtoi olla todella arvokas vastaanotto!
Heribald myöskin osaa sen!"

... Lievä heikkopäisyys saattaa joskus olla kadehdittavakin osa elämässä:
mikä muille näyttää mustalta, se on sellaisella varustetulle viherjäistä
tai sinistä; mutkitteleva on hänen polkunsa, mutta hän ei huomaa
käärmeitä jotka ruohokossa väjyvät; ja kuilun ylitse, johon viisas päätä
pahkaa syöksyy, hoipertelee hän vaaraa aavistamattakaan...

Kuruulista tuolia ei siihen aikaan sattunut luostarissa olemaan.
Heribald vieritti mahtavan tammipölkyn luostaripihaan johtavalle
portille. "Mihin tarpeeseen sitte olisimmekaan lukeneet maallista
historiaa, jollemme siitä saa ammennetuksi hyviä neuvoja?" virkkoi hän
ja istui tyytyväisenä pölkylleen odottelemaan mitä tuleman piti.

Järven toisella rannalla liikkui parvi ratsumiehiä; ohjakset käsivarren
ympärille käärittynä ja nuoli jousenjänteellä olivat he vakoillen
hiipineet luostarin läheisyyteen, hunnilaisjoukon etuvartijoina. Kun
rannan viidakoissa eivät tavanneet mitään väjyksiä, seisottivat he
hevosensa hetkeksi huo'ahtamaan; nuoli paiskattiin takaisin viineen,
käyrä miekka pistettiin hampaitten väliin, kannukset ratsun kupeisiin --
ja niin viskauduttiin suoraan järveen. Ripeästi uivat oivat hevoset
laineitten halki ... jo oli etummainen mies toisella rannalla, hyppäsi
ratsultaan ja pudisteli itseään kolmasti kuin koira, joka nousee
kylmästä kylvystä. Kimakasti kiljaisten päästivät he sitten sisään
äänettömään Reichenauhun.

Kuin kivikuva istui Heribald portilla, katsellen pelottomasti
oudonnäköisiä tulijoita. Miettimällä inhimillisen kauneuden
täydellisyyttä ei hän koskaan ollut hankkinut itselleen levotonta yötä,
mutta näky, joka häntä nyt kohtasi, oli niin vallan kamala, että hän ei
voinut pidättäytyä supisemasta itsekseen: "Armahda meitä, Herra,
laupeutesi jälkeen!"

Satulaan syvään kumartuneina istuivat oudot vieraat ratsuillaan; heidän
laihat, hinterät ruumiinsa olivat puetut eläintennahkoihin, takkuisina
suortuvina riippui heidän tukkansa alas kuhmuiselta päälaelta, törkeä
naama oli keltainen kuin olisi se talilla rasvattu; -- etummaisista oli
muuan tahallaan leikannut suu-aukkoaan väljemmäksi, niin että se ulottui
aina korviin saakka; syvältä kuopistaan katselivat heidän pienet
silmänsä epäluuloisesti ulos maailmaan. "Yhtähyvin voisi hunnin sijasta
puristella savipalloa käsissään neliskulmaiseksi möhkäleeksi, paiskata
siihen jotakin nenän tapaista ja jotain leuvaksi", ajatteli Heribald
itsekseen; -- mutta siinäpä ne seisoivatkin jo hänen edessään. Hän ei
ymmärtänyt heidän sihisevää puhettaan, vaan hymyili rauhallisesti, aivan
kuin koko roistojoukko ei häntä ollenkaan liikuttaisi. Tulijat
katselivat hetken ihmeissään narrimaista miestä, niinkuin arvostelijat
uutta runoilijaa, josta eivät vielä tiedä onko hän lintu vai kala. Sitte
tirkisteli yksi heistä paljaaksi ajettua paikkaa Heribaldin päälaella ja
osotti käyräsapelillaan sitä tovereilleen, jotka remahtivat irvinauruun.
Mutta kun toinen vielä pani nuolen jänteelleen ja härnäsi sillä munkkia,
kuohahti Heribaldin mielessä germaanilainen ylpeys moista
raakalaisjoukkoa vastaan. "Pyhän Benediktuksen tonsurin nimessä!"
huudahti hän kavahtaen pystyyn, "pääni kruunua ei mikään pakanakoira saa
saastuttaa!" Ja hän hyökkäsi lähinnä olevan ohjiin käsiksi, tempasi
käyrän miekan hänen kupeeltaan ja tahtoi uljaasti puolustaa itseään...
Mutta salamaa nopeammin oli muuan hunneista viskannut paulanuoran hänen
kaulaansa ja temmaissut hänet kumoon; he hyökkäsivät kaikki hänen
päällensä, sitoivat hänen kätensä selän taakse, ja jo heilutettiin
turmaa tuovia miekkoja hänen päänsä päällä... Silloin kuului etäältä
kopinaa ja humisevaa ääntä niinkuin lähestyvästä mahtavasta
ratsuparvesta. Se veti hunnit pois mielipuolen kimpusta, he viskasivat
hänet kuin hervottoman säkin tammipölkylle ja ajoivat täyttä nelistä
takaisin järvenrannalle.

Koko hunnien pääjoukko oli tällä välin saapunut toiselle rannalle;
etuvartiat antoivat kimeällä vihellyksellä tovereilleen tiedoksi, että
kaikki oli turvallista ja osottivat saaren toisessa päässä matalan
kaalamon ylitse tulla. Pian saapuikin hurja joukko saarelle; heitä oli
useampia satoja ratsureja. Augsburgin valleilla ja piispa Uodalrikin
rukouksen voimasta oli heidän suuri joukkonsa hajonnut; nyt kulkivat he
parvittain halki maata. Vartaloltaan, kasvoiltaan ja ryhdiltään he
kaikki muistuttivat toisiaan, niinkuin raa'oilla kansoilla kaikkien
kasvojenpiirteet ovat kuin samaan kaavaan valetut -- heillä ei yksilön
tehtävä olekaan kohota ylöspäin joukon seasta, vaan sulautua siihen.

Tällöin kiiltelivät hunnilaisjoukon oudot aseet ensi kertaa saaren
hedelmäpuistoissa ja viljakentillä, missä ennen munkit vaeltelivat
rukouskirja kädessään; käärmeen tavoin kiemurteli heidän pitkä jononsa
kapeata polkua pitkin. Meluisa soitto, kymbaalin lyöntiä ja viulun ääntä
muistuttava, kulki heidän matkassaan; se kaikui terävästi ja kimakasti,
sillä hunneilla oli suuret, vaikka epähienot korvat, ja soittajina
käytettiin vain niitä, jotka eivät kyenneet ratsastamaan.

Korkealla joukon päällä hulmusi heidän sotalippunsa, johon oli kuvattu
vihreä kissa punaisella pohjalla. Lipun luona ratsastivat jotkut
johtajista; muiden etunenässä kohosivat Ellakin ja Hornebogin huomiota
herättävät vartalot.

Ellakilla oli terävä nenä, jommoista muilla hunneilla ei nähty; hänen
äitinsä olikin ollut muuan sirkassilaisneitonen, jota hän sai kiittää
kalpeista, miltei ajattelijan tavalla älykkäistä kasvoistaan ja
läpitunkevasta katseestaan. Hän oli joukon johtava äly; vanha maailma
oli tulella ja miekalla kynnettävä uudenmuotoiseksi, se oli hänen
elämänvakaumuksensa, ja että silloin oli parempi olla kyntäjänä kuin
kynnettävänä nevana. Hornebog oli laiha ja hinterä mies, hänen musta
tukkansa oli palmikoitu kummallekin ohimolle kahdeksi suureksi
yksinäiseksi palmikoksi, ja päässä oli leveillä kotkansiivillä
koristettu kypärä. Hän oli hunnilaisen ratsastajan esikuva; satula oli
hänen kotinsa, telttansa ja palatsinpa; ampuipa hän myös linnun lennosta
ja ohi ratsastaessaan erotti sapeliniskulla ihmiseltä pään rungosta.
Huotrassa riippui hänellä kuusisyinen palmikoitu ruoska, korkeimman
päällikkövallan paljonsanova merkki.

Päämiesten ratsujen selkiä peittivät kallisarvoiset koruommellut
kankaat, joillakuilla messupukukin -- puhuva todistus siitä, että he jo
ennenkin olivat luostareissa vierailleet. Muutamissa vaunuissa joukon
jälkijatkossa kuletettiin suuri sotasaalis.

Muulien vetämillä rattailla vaskisten kenttäkattiloiden ja muiden
keittoastioiden vieressä istui kyyryisenä vanha ryppyinen akka. Hän
varjosti kädellään silmiään ja tähysteli vasten aurinkoa; siellä
kohosivat Hegaun kukkulat taivasta kohden, hän ne hyvin tunsi ... akka
oli metsänrouva. Ekkehardin kodistaan karkottamana hän oli samonnut
vieraisiin maihin, ja koston ajatus kyti hänen mielessään hänen aamuin
herätessään ja illoin maata pannessaan. Siten saapui hän harhailevalla
vaellusmatkallaan Augsburgiin; sen vuoren juurella, missä
schwaabilais-jumalattarella Zisalla muinoin oli ollut puinen
temppelinsä, paloivat nyt hunnien leirivalkeat; hän liittyi heihin.

Komealla mustalla juoksijalla ratsasti metsänrouvan vierellä nuori
neitonen, hameet korkealle käärittyinä. Hän oli reippaan
ratsastajaelämän koko muhkeassa täyteläisyydessä; pystynenän alla
väreili viekotteleva huulipari, tummat silmät säkenöivät, tukka oli
kiedottu hölläksi palmikoksi, jota kiinnittävä punainen nauha lepatteli
ilmassa kuin laivan lippu; väljän miehustan yli riippui jousi ja
nuolikontti. Tämä ratsuaan tanssittava hunnilainen Artemis oli Erica,
kanervakukkanen. Hän ei ollut hunnien heimoa, vaan olivat nämä Pannonian
aroilla ratsastaessaan löytäneet hänet yksikseen jätettynä, itkevänä
pienenä lapsena ja olivat ottaneet hänet mukaansa, ja heidän leirissään
hän oli varttunut suureksi. Kuka häntä miellytti, sitä hän hyväili, jos
joku häntä suututti, sitä puri hän käteen. Botund, hunnien vanha
majoitusmestari, oli häntä rakastanut; Irkund, nuori sankari, oli
surmannut hänet kanervakukkasen takia; mutta kun Irkund tahtoi nauttia
tytön lempeä, tuli Zobolfu ja teki terävällä keihäällään hänelle saman
palveluksen, jonka tämä itse pyytämättä oli osottanut Botundille; --
niin moninaiset olivat Erican elämänvaiheet: aina uusia teitä, uusia
maita ja uusia lemmensuhteita. Mutta hunnilaisjoukkoon hän oli kasvanut
kiini, oli ikäänkuin sen hyvä hengetär, ja nämä raa'at soturit
kohtelivatkin häntä taikauskoisella kunnioituksella. "Niin kauvan kuin
kanervakukkanen kukoistaa keskellämme", sanoivat he, "voitamme me
maailman. Eteenpäin!"

Heribald virui sidottuna luostarin portilla. Hänen ajatuksensa olivat
murheelliset; iso paarma surisi hänen päänsä ympärillä, eikä hän voinut
selän taakse köytetyillä käsillään hätistää sitä kimpustaan. "Heribald
käyttäytyi sangen arvokkaasti", puheli hän itselleen, "kuten vanha
roomalainen istui hän odottamassa vihollista; nyt makaa hän köytettynä
pihakivityksellä ja paarma istuu julkeasti hänen nenälleen; semmoinen on
arvokkaisuuden palkka! Heribald ei enää iki maailmassa tule osottamaan
arvokkaisuutta! Piikkisikojen kesken on semmoinen ominaisuus aivan
tarpeeton!"

Niinkuin metsäpuro, jolta sulku on poistettu, vyöryi nyt hunnilaisparvi
luostarin pihaan.

Silloin tuntui Heribald raukasta vasta oikein kamalalta. "Oi
taloudenhoitaja!" jatkoi hän mietteitään, "vaikka sinä seuraavalla
kerralla kieltäisitkin minulta nahan lisäksi vielä paidan ja kaapun,
niin pakenenpa totta vie täältä vallan alastonna!"

Vakoojat astuivat Ellakin luo ja ilmoittavat löytäneensä ainoastaan
yhden yksinäisen munkin. Hän viittasi heitä tuomaan tämän lähemmäksi; he
avasivat silloin Heribaldin siteet, panivat hänet seisomaan pihalle ja
osottivat nyrkiniskuilla ja potkuilla minne päin hänen piti astua.
Hitaasti kulki poloinen eteenpäin muristen tyytymättömästi itsekseen.

Sanomattoman ylenkatseellinen väre lennähti hunnilaispäällikön huulille,
kun hän näki tämän kurjan olennon edessään; huolettomasti viskasi hän
ohjakset hevon kaulalle ja kääntyi satulassaan taaksepäin.

"Katsohan millaiselta saksalaisen taiteen ja tieteen edustaja näyttää!"
huusi hän Ericalle. -- Monilla rosvoretkillään Saksan halki oli Ellak
oppinut hiukan saksankieltä. "Missä ovat saaren asukkaat?" kysyi hän
käskeväisesti Heribaldilta.

Tämä viittasi kaukaiseen Hegauhun päin.

"Asestettuinako?" tutki Ellak edelleen.

"Jumalan palvelijat ovat aina asestetut, sillä Herra on heidän aseensa
ja kilpensä."

"Hyvin sanottu!" nauroi Ellak, "miksi sinä sitte olet jäänyt jälelle?"

Heribald kävi hämille. Rikkinäisiä kenkiään ei hän kehdannut mainita
jäämisensä syyksi. "Heribald on utelias", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä,
miltä pirun pojat oikeastaan näyttävät..."

Ellak tulkitsi seurueelleen munkin kohteliaat sanat. Hirnuva
naurunhohotus kajahti miesten riveistä.

"Minä annan lyödä sinut kuoliaaksi", virkkoi Ellak välinpitämättömästi.

"Se on minulle oikein", sanoi Heribald, "miksi jäinkään tänne muista
jälelle!"

Ellak tähysteli juroa veitikkaa tutkivin katsein, ja toinen ajatus
välähti hänen päähänsä. Hän viittasi lipunkantajaa luokseen. Tämä tuli
liehuttaen viheriällä kissalla koristettua sotalippua käsissään. Kissa
oli kerran ilmestynyt hunnilaiskuninkaalle Etzelille hänen
nuoruudessaan; hän oli unelmoiden istunut enonsa Rugilaan teltassa ja
miettinyt, ruvetako ehkä kristityksi ja palvella Jumalaa ja tieteitä;
silloin tuli kissa. Rugilaan aarteista oli tämä löytänyt Byzantiumista
ryöstetyn kultaisen valtaomenan ja leikitteli sillä, viskellen
käpälillään sitä edestakaisin. Ja Etzel kuuli äänen lausuvan itsessään:
"Munkkia sinusta ei tule, vaan olet sinä leikkivä maanpallolla niinkuin
tämä kissa valtaomenalla!" Ja hän huomasi, että hunnilaisten jumala
Kutka oli ilmestynyt hänelle, ja hän meni ja heilutti miekkaansa kautta
neljän maanpiirin, antoi kyntensä kasvaa pitkiksi ja tuli, miksi hänen
pitikin tulla, _Attilaksi_, hunnien kuninkaaksi, Jumalan vitsaksi!...

"Lankea polvillesi!" huusi Ellak ratsultaan, "sitä, joka lippuun on
kuvattu, sinun pitää kumartaen palvella!"

Mutta Heribald seisoi kuin juurtuneena maahan.

"En tunne sitä!" sanoi hän naurahtaen höperösti.

"Hunnien jumalaa!" huusi päällikkö suuttuen. "Polvillesi, kaapuniekka,
tahi..." hän löi käyrää miekkaansa.

Mutta Heribald naurahti uudelleen ja vei etusormen otsalleen.
"Huonostipa tunnette Heribaldin", lausui hän, "jos luulette hänen
antavan taivuttaa itseänsä tuommoiseen. Kirjoitettu on: 'Kun Jumala oli
luonut taivaan ja maan ja pimeys oli syvyyden päällä, sanoi hän: Tulkoon
valkeus!' Jos Jumala olisi kissa, ei hän olisi sanonut: 'Tulkoon
valkeus!' Heribald ei lankea polvilleen tuommoisen jumalan eteen!..."

Muuan hunnilainen ratsastaja astui huomaamatta hänen luokseen, nykäsi
häntä kaavunliepeestä ja supisi hiljaa hyvällä schwaabin murteella hänen
korvaansa: "Maanmieheni, minä sinun sijassasi polvistuisin, sillä nämä
ovat hirvittävää väkeä". Varottaja oli nimeltään Snewelin ja kotoisin
Riessgaun Ellwangenista, hyvä schwaabi siis syntyperältään, mutta
aikojen kuluessa muuttunut hunniksi, joiden keskuudessa hän hyvin
viihtyi. Ja hän puhui hiukan suhuuttavalla äänellä, sillä häneltä oli
poissa neljä etuhammasta ja myöskin joitakuita takahampaita; tämäpä
seikka olikin oikeastaan syy, miksi hänestä oli tullut hunni. Nuorina
päivinään nimittäin, ollessaan silloin vielä rauhallinen ajuri
Salvatorin pikku luostarissa kotiseudullaan, oli hänet lähetetty viemään
joku määrä kimaltelevaa Neckarinviiniä keisarillisen turvakirjeen ja
hyvän suojelusjoukon turvissa Magdeburgin isoille markkinoille. Sinne
tuli pakanallisia pappeja Pommerista ja Wendeinmaalta ostamaan
uhriviiniä, ja hän teki hyviä ansioita kaupatessaan tavaransa
kolmipäisen Trigloff-jumalan valkopartaiselle ylipapille Stettinin
isosta temppelistä. Mutta sitte jäi hän pitämään valkopartaisen
pakanapapin kanssa viininmaistajaisia, ja tälle maistui schwaabilainen
nektari niin hyvältä, että hän tuli innostuneeksi ja rupesi kristitylle
ylistämään kotimaansa ihanuutta, sanoen että vasta siellä Oderin ja
Spreen välillä maailma alkaakin, ja tahtoi kääntää hänet väkisin
kolmipäisen Trigloffin ja mustan-valkean kirjavan auringonjumalan
Radegastin ja suloisten ajatusten jumalattaren Radomyslin palvelijaksi.
Mutta tämä oli jo liikaa hyvälle Ellwangenin miehelle. "Tepä olette
vasta inhottava wendiläinen suupaltti!" huusi hän ja viskasi juomapöydän
kumoon ja karkasi pakanan kimppuun, niinkuin nuori jättiläinen Siegfried
pitkäpartaisen peikon Alberichin kimppuun, ja kiskasi käsikahakassa
suuren tukon hänen harmaasta parrastaan. Mutta ylipappi huusi
kolmipäistä Trigloffia avukseen ja antoi raudoitetulla uhrisauvallaan
hänelle sellaisen iskun, että hänen leukapieltensä kauneus iki ajoiksi
meni. Ja ennenkun hampaaton schwaabilainen oli jälleen tullut
tajuihinsa, oli hänen valkopartainen vihamiehensä paennut tiehensä, eikä
hänelle enää tullut tilaisuutta kostaa; mutta ajaessaan ulos Magdeburgin
portista pui hän nyrkkiään pohjoiseen päin ja kirskui: "Me vielä kerran
tapaamme toisemme!" Ja kun kotiseudulla vielä pahasti naurettiin hänen
hampaattomuudelleen, meni hän vimmastuneena hunnien joukkoon ja ajatteli
itsekseen, että kun hän näiden mukana kerran ratsastaa pohjoiseen,
kostaa hän verisesti kolmipäiselle Trigloffille ja kaikille sen
palvelijoille...

Mutta Heribald ei totellut tätä omituista ratsastajaa. Metsänrouva oli
hypähtänyt vaunuistaan ja osotti pahasti irvistellen Ellakille munkkia.
"Olen tähdistä lukenut", lausui hän, "että keropäät miehet tulevat
tekemään meille turmiota. Teidän pitää pahan poistamiseksi hirttää tämä
kurja luostarin porttiin, kasvot kohti vuoristoa!"

"Vetäkää se ruoja hirteen!" huusivat monet joukosta, jotka olivat
ymmärtäneet metsänrouvan eleet.

Ellak oli uudelleen kääntynyt Erican puoleen. "Tällä hirtehisellä on
periaatteitakin", lausui hän pilkallisesti. "Kysymys on hänen
hengestään, ja hän kieltäytyy notkistamasta polviaan. Mitä teemme,
kanervakukkanen, ripustammeko hänet hirteen?"

Heribaldin henki heilui hennossa langassa. Hän näki ympärillään
pelottavia kasvoja, hänen rohkeutensa alkoi mennä, itku oli jo lähellä;
mutta oikea neuvo juolahtaa vaaran hetkenä mielipuolenkin päähän: --
tähden tavoin loistivat hänen edessään kanervakukkasen kukoistavat
kasvot, ja hän hypähti tuskallisin askelin Erican luo. Tämän eteen ei
hänen ollut vaikea polvistua, sillä tytön sulous sytytti hänessä
luottamusta, ja kohotetuin käsin rukoili hän tältä turvaa.

"Katsokaas, katsokaas!" huusi kanervakukkanen. "Saaren mies ei olekaan
niin tyhmä, miltä hän näyttää. Hän taivuttaa polvensa mieluummin
Ericalle kuin punavihreälle kissalle." Hän katseli armollisesti kurjaa
raukkaa, hypähti alas ratsultaan ja hyväili munkkia rajusti kuin
puolivilli eläin. "Elä pelkää", sanoi hän, "sinä saat pitää henkesi,
vanha mustakaapu!" Ja Heribald luki hänen silmistään, että tyttö
tarkotti täyttä totta vakuutuksellaan. Hän osotti vielä sormellaan
metsänrouvaa, joka häntä enimmän oli pelottanut; mutta Erica pudisti
päätään: "Se ei sinulle mitään tee!" Silloin hypähti Heribald hyvillä
mielin muurille, millä kukki metsäruusuja ja syreenejä; hän taittoi
niistä moniaan oksan ja ojensi ne hunnilaiskaunottarelle. Meluisa riemu
kajahti luostarin pihassa. "Kanervakukkanen eläköön!" huusivat
ratsumiehet ja kalistivat aseitaan. "Huuda sinä mukana!" kuiskasi
Ellwangenin mies pelastetulle. Nyt kohotti Heribaldkin äänensä ja huusi
hartaasti: "Eläköön!" Kyyneleitä välkkyi hänen silmissään.

Hunnilaiset laskeutuivat alas satuloistaan.

Koiraparven lailla, joka illalla kärsimättömänä odottaa metsästysretken
alkamista, jolloin saarrettu hirvi joutuu sen saaliiksi, vartosivat
hunnit ahnaasti luostarin portilla, kunnes Ellak antoi merkin
ryöstämiseen. Hurjassa vauhdissa syöksyivät he sisään, pitkin käytäviä,
portaita ylös ja alas ja viimein kirkkoon kävi tämä meluava kulku.
Kiihkeän odotuksen ja pettyneitten toiveiden huudahduksia kuului
sekasin; munkkien kammiot tutkittiin läpikotasin, mutta vain vähän
taloustarpeita niistä löydettiin.

"Näytä meille aarrekammio!" sanoivat he Heribaldille. Tämä kernaasti
noudattikin heidän tahtoaan, sillä hän tiesi kalleimmat aarteista
viedyiksi pois. Ainoastaan hopeoituja kynttiläjalkoja ja iso lasinen
smaragdi olivat saatavissa. "Huono luostari!" huusi hunneista joku,
"lemmon kerjäläisiä!" ja tallasi raudoitetulla korollaan väärää
jalokiveä, niin että suuri pala irtautui siitä. Heribaldia he
palkitsivat nyrkiniskuilla, niin että hän surullisena hiipi matkoihinsa.

Ristikäytävässä tuli hunni Snewelin häntä vastaan. "Maanmieheni",
huusi tämä, "minä olen vanha viininkulettaja, sanoppa missä
täällä on viinikellari?" Heribald johdatti hänet alas, naurahtaen
tyytyväisesti nähdessään kiinimuuratun pääoven ja nyökkäsi tuoreelle
kalkkirappaukselle tuttavallisesti päätään, yksin tietäen sen
salaisuuden. Ellwangenin mies ei jälelle jätettyjen viiniammeiden luo
päästyään kauvan siekaillut, vaan mursi sinetin, työnsi hanan reikään ja
laski kypärinsä viiniä täyteen. Pitkän pitkä oli hänen siemauksensa.
"Voi kukonharja ja pakanainluola!" virkkoi hän pyristellen ruumistaan
kuin kuumeessa, "tämän juoman takia ei minun olisi tarvinnut lähteä
huimien joukkoon!" -- Hän kutsui toverejaan hinaamaan ammeet ylös, mutta
huolestuneena astui Heribald esiin ja pudisti muuatta ryöväreistä
vaatteenliepeestä. "Elä hyvä mies", sanoi hän surkeannäköisenä, "mitäs
minulle sitte jää juotavaksi, kun te olette lähteneet matkaanne?"

Nauraen selitti Snewelin hunneille munkin surun. "Narri saakoon myöskin
osansa!" sanoivat nämä ja jättivät pienimmän kolmesta ammeesta
koskemattomana jälelle; vallan liikutettuna sellaisesta
kohteliaisuudesta puristi Heribald lujasti heidän käsiään.

Ylhäällä pihalla nousi ankara melu. Jotkut hunneista olivat tutkineet
kirkonkin ja kohottaneet siellä erään haudan kannen; sieltä irvisteli
heitä vastaan luurangon naama mustan kaavun sisästä, ja se säikähdytti
hunnejakin. Kaksi muuta kiipesi kirkontorniin, jonka huipussa
tavallisuuden mukaan kullattu kukko osotti tuulensuuntaa. He lienevät
pitäneet sitä joko jonakin luostarin suojelusjumalana tai ehkä oikeana
kultana; rohkeasti kapusivat he ylös sen juureen ja pistelivät sitä
keihäillään... Silloin valtasi heidät äkkiä huimaus, kohotetut
käsivarret vaipuivat alas -- he horjahtivat -- kamala huuto kuului
heidän kurkuistaan, ja perätysten putosivat he alas luostarinpihaan
taittaen niskansa.

"Pahoja enteitä!" arveli Ellak itsekseen. Hunnit päästivät kauhunhuudon,
mutta pian oli onnettomuus unhotettu; miekka oli jo niin monta heidän
tovereistaan kaatanut, että mitä merkitsi enää kahden henki?

He kantoivat ruumiit luostarin puutarhaan. Heribaldin aamulla kumoomasta
halkopinosta ladottiin rovio; luostarin kirjastosta tuotiin harvat
jälelle jätetyt kirjat, joilla rovio saatiin sytytetyksi.

Ellak ja Hornebog astuivat joukon halki rovion luo. Ahdattuna halkojen
väliin näkyi muuan sirosti piirretty käsikirjoitus; kultaiset
alkukirjaimet loistivat sen taitetuilla lehdillä. Silloin veti Hornebog
käyrän miekkansa tupesta ja lävisti sillä pergamentin; kohottaen sitä
miekan käressä kysäsi hän toveriltaan: "Mitä tietävät nuo piirut ja
variksen varpaat, veli?"

Ellak otti lävistetyn kirjan ja selaili sen lehtiä; hän oli saanut niin
paljon sivistystä, että osasi latinaakin.

"Länsimaitten viisautta!" vastasi hän. "Muuan Boëthius on kirjoittanut
siihen kauniita juttuja filosofian lohdutuksista."

"Fifo -- sofia, veljeni", sanoi Hornebog, "mikä se semmoinen lohduttaja
on?"

"Kaunis nainen se ei ole eikä myöskään mikään viinilaji", vastasi Ellak.
"Sitä on vaikea hunninkielellä selittää... Kun joku ei tiedä, mitä
varten hän on maailmassa, ja paneutuu päälleen seisomaan saadakseen
siitä selvää, sitä likimittäin on länsimaalaisten filosofia. Ja se, joka
tällä tavalla lohdutti itseään Pavian vesitornissa, lyötiin sen vuoksi
nuijilla kuoliaaksi..."

"Pitäköön hyvänään", sanoi Hornebog. "Kenellä on miekka kädessä ja ratsu
säärien välissä, se tietää kyllä mitä varten hän maailmassa on. Ja
jollemme sitä paremmin tietäisi kuin ne, jotka tuommoisia
variksenvarpaita riipustelevat aasinnahalle, niin olisivat ne vuorostaan
meidän niskassamme Tonavan varsilla, emmekä me juottaisi ratsujamme
schwaabilaismerestä."

"Mutta arvaatteko mikä onni se kuitenkin on, että tuollaista maailmassa
valmistetaan?" kysyi Ellak ja viskasi Boëthiuksen takaisin rovioon.

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että käsi, joka on tottunut pitelemään kynänvartta, ei koskaan
kelpaa kalpaa heiluttelemaan, ja jos mielettömyys, joka yksityisiä päitä
sekottaa, pääsee kirjan muotoon, turmelee se vielä satoja muita päitä.
Sata sellaista pölkkypäätä enemmän, se on sata kelpo ratsastajaa
vähemmän; tämä se on meidän eduksemme, kun kulemme yli rajan. Niin
kauvan kuin länsimaissa kirjoja kirjoitetaan ja synoodeja pidetään,
saavat lapsemme huoletta siirtää leiriään yhä lännemmäksi, niin ennusti
jo suuri Attila jälkeläisistään."

"Ylistetty olkoon suuri Attila!" lausui Hornebog kunnioittavaisesti.

Silloin huusi ääni heidän takanansa: "Antakaa kuolleiden levätä!" Ja
tanssivin askelin tulla sipsutti Erica molempien miesten luo. Hän oli
ollut tarkastamassa luostarisaalista; muuan punasilkkinen alttarivaate
oli löytänyt armon hänen silmissään ja hän oli poimutellut sen vaipan
tapaisesti hartioilleen.

"Kelpaanko täten teille?" kysyi hän keikauttaen tyytyväisesti päätänsä.

"Kanervakukkanen ei tarvitse mitään schwaabilaisten
epäjumalanpalvelijain koruja kelvataksensa meille!" sanoi Ellak
synkeästi. Silloin hypähti tyttönen hänen luokseen, silitti kädellään
hänen takkuista mustaa tukkaansa ja huusi: "Eteenpäin! Ateria on
valmis!"

He astuivat pihaan. Luostarin koko heinävaraston olivat hunnit
hajottaneet permannolle ja maaten heinissä söivät he ateriaansa.
Heribald seisoi käsivarret ristissä rinnalla katselemassa tätä menoa.
"Nuo pirun pojat eivät edes osaa istuakaan jokapäiväisen leipänsä
ääressä, niinkuin kristityn ihmisen tulee", ajatteli hän, mutta varoi
sitä ääneen lausumasta, sillä tiheät iskut olivat opettaneet hänet
varovaiseksi.

"Heittäydy sinäkin pitkäksesi, kaapuniekka, saat syödä muiden mukana",
huusi Erica viitaten häntä noudattamaan muiden esimerkkiä. Hän katsahti
Ellwangenin mieheen; tämä virui heinillä polvet koukussa, niinkuin ei
eläessään muuhun asentoon olisi tottunutkaan syödessään. Heribaldkin
yritti tehdä samoin, mutta nousi hetkisen perästä seisaalleen, sillä
makaaminen syödessä tuntui hänestä kristitylle arvottomalta. Hän nouti
luostarista tuolin ja istui sille.

Kokonainen härkä oli paistettu vartaassa hunneille päivälliseksi. Ja
mitä luostarinkeittiö muuta tarjosi, se katosi nopeasti hunnien
nälkäisiin vatsoihin. Lyhyellä miekalla oli liha leikelty palasiksi ja
sormet tekivät veitsen ja haarukan virkaa. Keskellä pihaa seisoi iso
viinitynnyri pystyssä, ja jokainen ammensi siitä mielensä mukaan; siellä
täällä kierteli taidetekoinen ehtoollismalja juoma-astiana.
Heribaldillekin tarjottiin viljalta viiniä, mutta hänen hiljalleen ja
tyytyväisenä sitä ryyppäillessään lensi puoleksi kaluttu luu hänen
päähänsä. Tuskasta parahtaen katsahti hän ylös, mutta näki silloin, että
moni muukin syöjistä jakoi hänen kanssaan saman kohtalon; luiden
viskaaminen toisten päälle oli hunnilaisten tapa aterian jälkeen.

Viinin tulistuttamina alkoivat he raa'asti laulaa. Pari nuoremmista
ratsureista esitti erään vanhan laulun kuningas Attilan kunniaksi; siinä
kerrottiin, miten hän voitti ei ainoastaan miekalla, vaan myöskin
rakastettavaisuudellaan, ja mainittiin muutamilla pilkallisilla säkeillä
roomalaisen keisarin sisaresta, joka jo etäältä tarjosi kätensä ja
sydämmensä hunnilaiskuninkaalle, ilman että tämä otti niitä vastaan.[26]

Huuhkajien huudolta ja konnien kurnuttamiselta kaikui hunnien laulu: kun
he olivat päässeet sen loppuun, astuivat jotkut Heribaldin luo ja
merkeillä ja eleillä tekivät hänelle ymmärrettäväksi, että häneltäkin
odotettiin laulua. Hän yritti vastustella, mutta se ei auttanut mitään.
Silloin viritti hän totisena ja miltei itkusuin vastasäkeistön pyhän
ristin kunniaksi, joka alkaa sanoilla: _Sanctifica nos!_ Kummastellen
kuuntelivat juopuneet raakalaiset vanhan kirkkolaulun pitkiä koko-ääniä,
jotka kaikuivat heidän korviinsa kuin äänet erämaasta. Suuttuen kuunteli
sitä myöskin metsänrouva vaskikattilansa äärestä; viimein tämä ei enää
voinut pidättää itseänsä, vaan hiipi veitsi kädessä Heribaldin luo,
tarttui hänen tukkaansa ja yritti leikata häneltä niskasuortuvat --
pahin häväistys, minkä hengellisen miehen pyhitetylle päälle voi tehdä.

Mutta Heribald työnsi eukon pois kimpustaan ja jatkoi säikähtämättä
lauluaan. Se oli hunnien mieleen, he nostivat meluavia suosionhuutoja,
symbaali ja viulu rupesivat säestämään laulua, ja Erica, josta munkin
laulu alkoi tuntua ikävältä, tuli hänen luokseen ja tarttui häneen
sääliväisen kujeilevasti. "Laulun perästä tulee tanssi!" huusi hän ja
veti munkin mukaansa huumaavaan yhteiskarkeloon. Heribald ei enää
tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kanervakukkasen povi aaltoili lähellä
hänen omaansa. "Tanssipa Heribald taikka ei, se on vain pieni rengas
tässä kauhistuksen ketjussa" -- ajatteli hän itsekseen ja nosteli
sandaalin verhoamaa jalkaansa urheasti tanssin tahdissa; kaapu liehui
hänen ympärillään, yhä lujemmin puristi hän hunnilais-impeä povelleen,
ja kuka tiesi mitä vielä olisi tapahtunut, jollei neitonen viimein
punottavin poskin olisi ryöstäytynyt irti tanssittajansa sylistä ja
lyöden häntä keveästi kasvoihin juossut päälliköiden luo, jotka
totisesti katselivat teuhaavaa joukkoa.

Leikki oli lopussa ja viinin höyryt hälvenneet humalaisten miesten
päästä; silloin antoi Ellak käskyn haudata kuolleet. Silmänräpäyksessä
istui koko joukko satulassa ja ratsasti rivittäin polttorovion luo.
Vanhin hunneista pisti vainajain hevoset kuoliaaksi ja ne laskettiin
isäntiensä ruumiiden ääreen; vanha hunni huusi hirvittävän manauksen
kokoutuneiden yli, heilutti sitte soihtuaan ilmassa ja sytytti rovion;
-- Boëthiuksen "Filosofian lohdutus", pihkaiset halot, käsikirjoitukset
ja kuolleiden ruumiit kilpailivat räiskämisessä ja säkenien
lennättämisessä, ja mahtava savupatsas kohosi taivaalle.

Paininheitolla, aseleikeillä ja kilpajuoksulla vietettiin vainajien
peijaisia. Aurinko teki laskuaan. Hunnilaisparvi jäi luostariin
yöksi. --

-- Tämä tapahtui pääsiäisen edellisenä torstaina Reichenaun saarella.
Tieto hunnien hyökkäyksestä saapui pian Radolfszellin ympärillä oleviin
kalastajamajoihin. Kun Moengal, sen paikan pastori, toimitti kirkossa
aamujumalanpalvelusta, laski hän kuulijansa vielä kuudeksi; iltapäivällä
seurakunnan luku oli supistunut kolmeen, hän itse mukaan luettuna.

Vihapäissään istui hän tuvassaan, jossa hän kerran oli Ekkehardia
vierasvaraisesti kestinnyt. Silloin nousi savupilvi hunnien
kuolinroviosta taivaalle; hän astui akkunaan... Taivas loimotti aivan
kuin koko luostari olisi ollut liekeissä, ja kirvelevää katkua tuli
järven yli. "Hiihaa-hoi!" huusi Moengal, "iam proximus ardet Ucalegon!
jopa palaa naapuri Ukalegonin luona! Sittepä on minunkin pantava taloni
kuntoon. Nyt ulos, vanha Cambutta!"

Cambutta ei ollut mikään palvelus-impi, vaan iiriläiseen tapaan
veistetty jättiläismäinen nuija, Moengalin mielisota-ase.

Hän pani messukalkin ja öylättilautasen hirvennahkaiseen
jahtilaukkuunsa; -- muutapa kultaa ja aarretta ei hänellä ollutkaan.
Sitte hän kokosi koiransa ja haikaranmetsästykseen opetetut
jahtihaukkansa ja viskasi niiden eteen kaiken lihan ja kalan mitä hänen
aitassaan oli. "Syökää itsenne kylläisiksi, lapseni, jottei noille
Jumalan kiroamille maanvaivoille jää mitään jälelle!"

Sitte meni hän kellariin ja halkaisi viiniammeen kahtia, niin että
kimalteleva neste virtasi lattialle. "Elköön pisaraakaan järviviiniä
jääkö noiden pirujen varaksi Moengalin pappilassa!" Vain etikkaruukun
hän jätti koskematta.

Kristallikirkkaan voin päälle puunelikossa hän ripotti tuhkakerroksen.
Vielä hän hautasi onkensa ja metsästystarpeensa, särki sitte akkunat ja
ripotti lasipalaset huolellisesti lattialle ja kynnykselle, terävät
käret ylöspäin; -- kaiken tämän hän teki tervetuliaisiksi hunneille.
Haukat hän laski vapauteen. "Voikaa hyvin!" huusi hän niille, "ja
pysytelkää läheisyydessä, kohta saatte hunnien raatoja kalutaksenne!"

Täten oli talo asetettu "tarpeelliseen kuntoon". Laukku yhdellä ja
nahkainen metsäpullo toisella kupeellaan, kaksi keihästä kädessä ja
Cambutta selässä: siten varustettuna lähti Moengal-vanhus monivuotisesta
pappilastaan, Herran totisena sotijana.

Jonkun matkaa oli hän jo kulkenut, taivaan ollessa liekkien ja savun
tummentamana; -- "Seis!" huudahti hän, "olenpa unohtanut jotakin!"

Hän palasi takaisin majalleen. "Tuliaistervehdyksen ansaitsee tuo
keltanaamainen lemmonjoukkio toki saada!" Hän otti laukustaan palasen
punaliitua ja kirjoitti iiriIäisillä kirjaimilla pari sanaa pappilan
hietakiviseen portikkoon. Rajusateet ovat niitä sittemmin kuluttaneet,
eikä kukaan ole osannut niitä tulkita, mutta varmasti oli se voimakas
manaus, jonka Moengal-vanhus puki iiriläisiin riimuihin.

Sitte alkoi hän astua tanakasti korkeaa Twieliä kohti.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Hunnilaistaistelu.


Pitkänperjantain aamu oli tullut. Vapahtajamme kuoleman muistoa ei
tänäpäivänä vietetty korkealla Twielillä sillä hiljaisella tavalla,
millä kirkko sen määrää vietettäväksi. Vanhan Moengalin tulo oli
hälventänyt kaikki epäilykset vihollisen lähestymisestä; vielä yömyöhään
oli linnassa pidetty sotaneuvottelu ja tultu siihen yksimieliseen
päätökseen, että oli rynnättävä vihollista vastaan ja tarjottava sille
taistelu avoimella kentällä.

Himmeänä oli noussut keväinen aurinko, ja pian oli se jälleen pilvien
peittämä. Myrskytuuli kohisi maan yli ja painoi pilviröykkiöt alas
kaukaisen Bodenjärven pintaan, niin että näytti siltä kuin yhtyisivät
toisiinsa ilma ja vesi. Silloin tällöin pääsi auringonsäde pilkistämään
pilvien lomitse; se oli alkavan kevään vielä päättymätöntä taistelua
talven valtoja vastaan. Miehet olivat nousseet sijoiltaan ja
varustelivat itseään päivän vakavaan työhön.

Tornikammiossaan asteli Ekkehard vaitonaisena edestakaisin, kädet
ristittyinä rukoukseen. Kunnioittava tehtävä oli hänelle uskottu. Hänen
oli määrä pitää kokoutuneelle sotajoukolle saarna ennen tappeluun menoa;
sen vuoksi rukoili hän voimaa ja ajatusten rohkeata lentoa, jotta hänen
sanansa tulisivat säkenöitseviksi kipinöiksi, sytyttämään kaikkien
sydämmissä taistelunhalun kuuman liekin.

Äkkiä avautui hänen kammionsa ovi. Sisään astui herttuatar ilman
Praxedista; hän oli heittänyt monipoimuisen vaipan aamupukunsa yli
suojatakseen itseään aamukylmältä, kenties myöskin pysyäkseen
tuntemattomana astuessaan vieraiden keskitse torniin. Keveä punerrus
lennähti hänen poskilleen, kun hän seisoi yksinään nuoren opettajansa
edessä.

"Lähdettekö tänään toisten mukana taisteluun?" kysyi hän.

"Minä lähden", vastasi Ekkehard.

"Halveksisinpa teitä, jos olisitte toisin vastannut", sanoi korkea
rouva, "ja te lienette ennakolta arvannut ettei ole tarpeen pyytää lupaa
minulta lähteäksenne sellaiselle matkalle. Ettekö edes ole ajatellut
ottaa minulta jäähyväisiä?" jatkoi hän hiukan nuhdellen.

Ekkehard seisoi hämillään. "Tänään lähtee linnastanne ulos jalompia
ja parempia miehiä", sanoi hän; "apotit ja ylimykset tulevat
olemaan ympärillänne; kuinka voisin minä silloin ajatellakaan
jäähyväisten-ottoa, vaikkapa..." Hänen äänensä sortui kurkkuun.

Herttuatar katseli häntä pitkään. Molemmat vaikenivat.

"Minä tuon teille jotakin, josta tulee olemaan teille apua taistelun
tuoksinassa", lausui herttuatar hetkisen kuluttua. Hän otti vaippansa
alta esiin kallisarvoisen miekan kalliine kantimineen; maidonvalkea
akaattikivi loisti sen kahvassa. "Se on herra Burkhardin, autuaan
miesvainajani, kalpa. Kaikista aseistaan piti hän tätä suurimmassa
arvossa. 'Sillä kalvalla voi halkoa vaikka kallioita, eikä se säry eikä
murru', sanoi hän usein. Teidän on tehtävä sille kunniaa!"

Hän ojensi aseen Ekkehardille, joka otti sen ääneti vastaan. Ennaltaan
kantoi hän jo rautapaitaa kaapunsa alla, nyt vyötti hän miekankantimen
ympärilleen ja löi kädellään kahvaa, ikäänkuin seisoisi vihollinen jo
hänen edessään.

"Ja vielä jotakin", virkkoi Hadwig rouva.

Silkkinauhassa riippui hänen kaulassaan kultaan juotettu pyhimysjäännös,
hän veti sen povestaan esiin; se oli kristalli, jonka sisällä piili
miltei näkymätön lastunen. "Jollei minun rukoukseni ole kylläksi,
tulkoon tämä pyhä jäännös turvaksenne. Se on lastu pyhästä rististä,
jonka keisarinna Helena kerran oli löytänyt. Missä ikinä tämä pyhyys on
läsnä, sinne on rauha palautuva ja omaisuuden kasvaminen ja
terveellinen, hyötyisä ilma, niin luettiin kirjeessä, jolla
kreikkalainen patriarkka vahvisti sen oikeaksi. Tuottakoon se sodassakin
siunausta!"

Hän kumartui ripustaakseen kalliin esineen munkin kaulaan. Tämä notkisti
polvensa; jo oli kalleus kauvan riippunut hänen kaulassaan, mutta yhä
oli hän polvillaan. Herttuatar silitti kädellään keveästi hänen
kiharaista tukkaansa, lempeä ja alakuloinen piirre kirkasti hänen
ankaria kasvojaan... Ekkehard oli notkistanut polvensa pyhän ristin
nimen kuullessaan, mutta nyt tuntui hänestä, että hänen piti vielä
uudelleen polvistua sen ylvään rouvan edessä, joka niin armollisesti
muisti häntä. Syntyvä lempi vaatii aikaa päästäkseen itsestään selville,
eikä Ekkehard rakkauden asioissa ollut oppinut laskemaan niinkuin
Virgiliuksen runomitoissa; muuten olisi hän voinut sanoa itselleen, että
ken kerran rouva Hadwigin tavalla oli temmannut hänet luostarin
hiljaisuudesta luokseen, seisonut hänen kanssaan tuona iltana
Hohenkrähenin huipulla ja nyt hyvästeli häntä taistelun koitteessa, se
hyvin voi odottaa häneltä sydämmen syvyydestä nousevaa sanaa tai kenties
jotakin enempääkin.

Hänen ajatuksensa ajoivat toisiaan hurjassa vauhdissa, kaikki suonet
sykkivät rajusti...

Jos aikaisemmin jotakin lemmen tapaista oli liikkunut hänen povessaan,
oli kunnioitus korkeaa valtiatarta kohtaan heti astunut karkoittamaan
sen, kuten myrskytuuli, joka akkunaan arasti kavunneen lapsen pakottaa
kiiruusti vetämään nenänsä sisälle. Mutta nyt ei hän tuntenut mitään
pelonsekaista kunnioitusta, pikemminkin muisteli hän sitä hetkeä,
jolloin hän reippain käsivarsin oli kantanut herttuattaren
luostarinpihan poikki. Munkkilupaustansakaan hän ei ajatellut; hänessä
kuohui hämäränä, polttavana ajatus lentää ihanan naisen syliin ja
puristaa hänet riemuiten povelleen... Burkhard herran miekka poltti
hänen kupeellaan. Heitä pelkosi, maailma kuuluu uljaalle! Eikö tämä
kehotus ollut selvästi luettavana Hadwig rouvan silmissä?

Hän nousi seisaalleen, väkevänä, suurena, vapaana -- sellaisena ei
herttuatar koskaan ollut häntä nähnyt... Mutta tätä kesti vain
silmänräpäyksen ajan; vielä ei ollut hiiskaustakaan hänen sydämmensä
myrskystä lennähtänyt hänen huultensa yli, kun hänen silmäyksensä sattui
mustaan eebenpuiseen ristiinnaulitun kuvaan, jonka hurskas Vincentius
herra kerran oli ripustanut tornikammionsa seinälle. -- "Tänään on
Herran päivä ja sinun on saarnattava kansalle!" Muisto velvollisuudesta
löi kaikki muut tunteet maahan...

Tulipa kerran halla sunnuntaiaamuna, ja oljet ja lehdet ja kukat
seisoivat mustina, ennenkun aurinko oli ennättänyt tulla näkyviin...

Arasti kuten ennenkin tarttui hän Hadwig rouvan käteen.

"Miten tulee minun kiittää valtiatartani?" kysyi hän murtuneella
äänellä.

Herttuatar katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. Hento piirre oli
paennut hänen kasvoiltaan, totuttu ankaruus laskeusi jälleen hänen
otsalleen, aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: Jollette itse sitä
tiedä, en minäkään sitä teille ilmoita! -- mutta hän vaikeni. Yhä vielä
piti Ekkehard hänen oikeaa kättään omassaan. Hän veti sen takaisin.
"Olkaa hurskas ja urhoollinen!" lausui hän lähtien huoneesta. Se kaikui
pilkalta...

Tuskin kauvempaa kuin tarvitaan Isämeidän lukemiseen, oli herttuatar
viipynyt Ekkehardin luona, mutta sen kuluessa oli tapahtunut enemmän
kuin viimemainittu saattoi aavistaakaan.

Hän asteli jälleen edestakaisin tornikammiossaan. "Sinun pitää kieltää
itsesi ja seurata Herraa!" -- niin kuului muuan määräys P. Benediktuksen
säätämien hyvien töiden luettelossa. Hän tahtoi mielessään olla ylpeä
voitostaan oman itsensä ylitse; mutta Hadwig rouva oli loukatuin tuntein
astunut alas kierreportaiden rappusia, ja missä ylväs mieli luulee
tulleensa halveksituksi, sinne koettavat kovat päivät.

Oli aamun seitsemäs hetki, kun Hohentwielin linnanpihassa pidettiin
jumalanpalvelus ennen taisteluun menoa. Lehmusten alle oli pystytetty
alttari, jolle oli ladottu mukana tuodut pyhät esineet uskovaisten
lohdutukseksi. Piha täyttyi aseellisista miehistä; kiinteästi kylki
kylessä seisoivat ruodut, niinkuin Simon Bardo ne oli järjestänyt.
Kumean ukkosjyminän tavoin kaikui munkkien laulu. Reichenaun apotti,
valkoisella ristillä koristettu musta messukaapu hartioillaan, johti
jumalanpalvelusta.

Tämän jälkeen astui Ekkehard alttarin portaille. Täynnä liikutusta kulki
hänen katseensa kokoutuneen joukon päiden yli; vielä kerran juohtui
hänen mieleensä muisto siitä, miten hän äskettäin yksinäisessä
kammiossaan oli vastustanut kiusausta -- sitte luki hän evankeliumin
Vapahtajan kärsimisestä ja kuolemasta. Vähitellen tuli hänen äänensä
selväksi ja kirkkaaksi, hän suuteli pyhää kirjaa ja antoi sen
diakoonille, jotta tämä laskisi sen silkkityynylle; sitte kohotti hän
katseensa taivaalle ja alotti saarnansa.

Hiiskumatta kuunteli häntä joukko.

"Liki tuhannen vuotta on kulunut siitä", huusi hän, "jolloin Jumalan
poika kallisti päänsä ristille ja lausui: 'Se on täytetty! Mutta me emme
ole pelastukselle valmistaneet tilaa mielissämme, synneissä olemme
vaeltaneet ja kiukkuisia sanoja olemme sydämmiemme kovuudessa huutaneet
taivaalle.

"Sen vuoksi on koittanut ahdistuksen aika, paljaat miekat säihkyvät
jälleen vastaamme, pakanalliset hirviöt ovat hyökänneet kristittyyn
maahan.

"Mutta sen sijaan että suuttuen kysyisi: Miten suuri on Herran
pitkämielisyys, että hän jättää armaan isänmaamme alttiiksi moisille
hirviöille? -- lyököön jokainen rintaansa ja sanokoon: Meidän
turmeluksemme tähden ovat ne lähetetyt. Ja jos tahdotte tulla heistä
vapahdetuiksi, niin ajatelkaa Vapahtajan rohkeata kuolemaa. Tarttukaat
miekkojenne kahvoihin, niinkuin hän kerran tarttui ristiinsä ja kantoi
sen Pääkallonpaikalle, katsokaat ylös ja etsikäät tekin itsellenne
Golgathanne!!..."

Hän viittasi järven toiselle puolelle. Sitte jatkui hänen puheensa virta
lohdutuksen ja lupauksen sanoilla, vahvana kuin jalopeuran kiljuna
korvessa.

"Ajat täyttyvät, joista kirjoitettu on: 'Ja koska tuhannen vuotta
kuluneet ovat, niin Saatana päästetään vankeudestansa. Ja hän menee ulos
pakanoita viettelemään, jotka neljällä maankulmalla ovat, Gog ja Magog,
että hän heitä sotaan kokois, joidenka luku on kuin meren santa. Ja he
astuivat maan avaruuden päälle ja piirittivät pyhäin leirit ja rakkaan
kaupungin; ja tuli lankesi taivaasta ja kulutti heidät. Ja se Perkele,
joka heitä vietteli, heitettiin tuliseen ja tulikiviseen järveen, jossa
se peto ja se väärä profeetta olivat; ja ne pitää vaivattaman yötä ja
päivää iankaikkisesta iankaikkiseen'.

"Ja mitä Patmon näkijä aavistuksena on ilmoittanut, se on meille takeena
ja turvana voitosta, niin että synneistämme puhdistuneina lähdemme
taisteluun. Antakaa heidän hyökätä kimppuumme nopeilla ratsuillaan, mitä
se meitä säikähyttää? Helvetin pojiksi on Herra heidät leimannut, sen
vuoksi ovat heidän kasvonsa vain irvikuva ihmiskasvoista; peltojemme
sadon voivat he polkea ja häväistä kirkkojemme alttarit, mutta Jumalaan
luottavaisten miesten käsivartta he eivät voi kestää.

"Ja muistakaatte myöskin, että meidän schwaabilaisten on aina täytynyt
taistella ensi rivissä, missä valtakunnan kohtalosta on kalpaa
käytelty;[27] vaikka muina aikoina olisi kauhistus Herran edessä
pukeutua sotisopaan hänen juhlapäivänään, siunaa hän tänään aseemme
ja lähettää pyhänsä avuksemme ja sotii itse kanssamme, _hän_,
sotajoukkojen Herra, joka käskee salaman sinkoamaan kaikki musertaen
taivaalta ja avaa syvyyden ammottavat kuilut kun pelastuksen hetki
on tullut."

Valituilla esimerkeillä kunniakkaista taisteluista sytytti Ekkehard
kuulijainsa mielet, ja moni nyrkki puristui keihään ympärillä ja moni
jalka kohosi kärsimättömästi lähtöön hänen puhuessaan. Joosuan
sotaretkestä, kun hän Herran tukemana löi yksineljättä kuningasta
Jordanin takana olevilla maanäärillä, -- ja Gideonista, joka pasuunain
kaikuessa ryntäsi midianilaisten leiriin ja ajoi heidät aina Bethsedaan
ja Tebbathiin saakka, -- ja Bethulian miesten hyökkäyksestä, jotka
Judithin kunniakkaan työn jälkeen löivät assyyrialaiset miekan terällä.

Mutta lopuksi huusi hän kuulijoilleen sen kehotuksen, jonka Juudas
Makkabeus oli huutanut kansalleen, kun he asettivat Emmaonin luona
leirinsä vastapäätä Antiokuksen sotajoukkoa: "Hankkikaat ja älkäät
hämmästykö, että te huomeneksi valmiit olisitte sotimaan pakanoita
vastaan, jotka meidät ja meidän pyhämme aikoivat maahan lyödä. Sillä se
on meille parempi, että me kuolemme sodassa, kuin että me näemme
senkaltaista kurjuutta, joka on tullut meidän kansamme ja jumalan
palveluksemme päälle -- Amen!"

Hänen päätettyään vallitsi hetkisen äänettömyyttä; mutta sitte nousi
huumaava meteli ja kilinä, soturit löivät miekoillaan kilpiinsä,
kohottivat keihäitään korkealle ja heiluttivat lippujaan, -- vanha
merkki ystävällisestä suostumuksesta puhujan sanoihin. "Amen!" kaikui
jylisten heidän riveistään, sitte notkistivat kaikki polvensa ja
jumalanpalvelus oli päättynyt; kamalalta kuului puisten kolistinten ääni
totutun juhlallisen kellojensoiton asemasta. Ken ei vielä
pääsiäisjumalanpalveluksessa ollut vahvistanut itseään Herran ruumiilla,
astui nyt alttarin luo sitä saamaan. Silloin kuului tornista huuto:
"Aseihin! Aseihin! Vihollisia! Järven puolelta tulee mustanaan
ratsastajia! Aseihin!" Nyt ei enää kestänyt lepoa, sotijat syöksyivät
portille kuin hengen ajamina; tuskin ennätti apotti Wazmann lausua
siunauksen heidän ylitsensä.

Hehkuen taistelunhalua ryntäsi joukko ulos portista, jokaisen sydän
paisuvan jännityksen valtaamana, kukin tuntien rientävänsä suurta
silmänräpäystä kohti. Ja oli Sankt Gallenin munkkeja neljäseitsemättä,
Reichenaun munkkeja yhdeksänkymmentä ja linnan alustalaisia yli
viisisataa. Sankt Gallenin sotamerkin vieressä astui Ekkehard; mainittu
merkki oli harsoon kääritty ristiinnaulitun kuva, josta liehui mustia
nauhoja, sillä luostarin varsinainen lippu oli jäänyt jälelle. Linnan
balkonilla seisoi herttuatar liehuttaen valkoista huivia jäähyväiseksi
lähteville; Ekkehard kääntyi katsomaan taaksensa, mutta Hadwig rouvan
katse vältti hänen silmäystään, eikä hänen jäähyväistervehdyksensä ollut
tarkoitettu nuorelle opettajalle.

Alemman linnanportin luo olivat palvelevat veljet kantaneet P. Markuksen
luita sisältävän arkun. Kukin ohikulkeva kosketti miekallaan ja
keihäänkärellään sitä ja astui sitte raskain askelin linnantietä
alaspäin.

Laajalla tasangolla, joka ulottuu järvelle päin, järjesti Simon Bardo
sotaväkensä. Hei, miten herttaiselta tuntuikaan vanhasta päälliköstä,
kun totuttu panssari jälleen munkinkaavun asemesta verhosi arpien
peittämää rintaa! Hänen leveä jalokivillä koristettu vyönsä ja miekan
kultainen kahva muistuttivat entisestä joukkojen johdattajasta.

"Te luette vanhoja kirjailijoita grammatiikan vuoksi", oli hän lausunut
molemmille apoteille, jotka ratsastivat hänen sivullaan, "minä olen
heiltä oppinut käsityöni. Frontinuksen ja Vegetiuksen hyviä neuvoja voi
vielä tänäkin päivänä seurata. Aluksi koetettakoon roomalaisten
legioonain taistelujärjestystä, sillä silloin paraiten huomaa, millainen
vihollinen on edessämme. Voimme sitte vielä aina tehdä miten vain
haluttaa, tätä leikkiä ei puolessa tunnissa loppuun leikitellä."

Hän komensi kevyt-aseiset joukot -- linkoojat ja jousimiehet --
ryntäämään muiden edellä; niiden piti miehittää metsänreuna, ollen
tiheän männikön kautta suojatut ratsastajain hyökkäystä vastaan.
"Tähdätkää alas!" huusi hän näille, "vaikka miehen asemesta osuisittekin
ratsuun, on se aina jotakin!"

Torvien soidessa riensi tämä parvi määräpaikalleen, mutta ei ollut vielä
mitään vihollista näkyvissä.

Linnan alustalaiset hän jakoi kahteen osastoon; tiheissä riveissä,
keihäät tanassa ja hitain askelin kulkivat nämä eteenpäin; kummankin
osaston väliä oli joku jalka. Randeggin ja Fridingenin herrat
johdattivat niitä.

Munkit hän komensi liittymään yhdeksi joukkioksi ja asetti sen
jälkijoukoksi.

"Miksi näin?" kysyi apotti Wazmann; häntä loukkasi se, ettei heille
myönnetty ensi hyökkäyksen kunniaa.

Vanha soturi hymähti. "Ne ovat minun _triarii_sotilaitani", sanoi hän,
"ei sen vuoksi, että olisivat muita kokeneemmat aseiden käyttelyssä,
vaan koska he taistelevat palaamisen vuoksi lämpimään pesään. Ken on
karkoitettu kodistaan ja konnustaan ja vuoteestaan, sen isku on raskain
ja pisto syvin. Elkää huolehtiko, tappelun vimma kohtaa vielä kylliksi
aikaisin Pyhän Benediktuksen joukkoakin!"

Hunnit olivat aamun sarastaessa lähteneet Reichenaun luostarista.
Ruokavarat olivat kalutut loppuun, viinit juotu, kirkko ryöstetty, -- he
olivat kunnollisesti suorittaneet päivätyönsä. Heribaldin otsalta silisi
moni ryppy, kun hunneista viimeinen katosi portista. Hän heitti heidän
jälkeensä kultakolikon, jonka Ellwangenin mies oli kaikessa
salaisuudessa ojentanut hänelle. "Maamieheni", oli Snewelin sanonut,
"jos kuulet onnettomuuden kohdanneen minua, niin lueta tusina messuja
sieluparkani hyväksi. Minä olen aina ajatellut hyvää teistä ja teidän
opistanne, ja että jouduin pakanain joukkoon, se tapahtui tavalla, jota
en itsekään ymmärrä. Ellwangenin maa on valitettavasti liian karu, jotta
sillä pyhimyksiä kasvaisi."

Mutta Heribald ei tahtonut hänestä mitään tietää. Puutarhassa kokosi hän
poltettujen ruumiiden tuhan ja sirotti ne järveen, hunnien vielä
ratsastaessa sillä rannalla. "Elköön pakanoista jääkö tomunhiukkastakaan
jälelle saarellemme", puheli hän. Sitte hän meni luostarinpihaan ja
tirkisteli syvämietteisesti sitä paikkaa, jolla hän eilispäivänä oli
ollut pakotettu tanssimaan.

Hunnit ratsastivat synkeän petäjikön halki korkeata Twieliä kohti. Mutta
heidän huoletonna ratsastaessaan karahti siellä täällä ratsu pystyyn;
nuolia ja linkokiviä singahti näkymättömien käsien ampumina tiheään
heidän joukkoonsa. "Mitäpä välitätte itikoiden pistoista!" huusi Ellak
ja kannusti ratsuaan. "Eteenpäin, tasanko on ratsastajataistelua
varten!" Tusinan miehistään hän käski jäämään kuormaston kanssa
jälemmäksi kurittamaan metsästä ampujoita. Maa tärisi eteenpäin kiitävän
joukon kaviontöminästä; tasaiselle kentälle tultua hajosivat rivit ja
ulvoen syöksyivät hunnit vastaantulevaa kristittyä sotajoukkoa vastaan.
Kaukana muiden etunenässä ratsasti Ellak hunnien lipunkantajan keralla,
joka heilutti punavihreää lippua hänen päänsä päällä; vihollisen
kohdalle tultua kohosi hän korkealle satulassaan, kiljasi hurjasti ja
ampui itse ensimmäisen nuolen, siten vanhan tavan mukaan julistaakseen
taistelun alkaneeksi.[28] Sitte alkoi murhaaminen. Mutta vähän hyödytti
schwaabilaisia sotureja, että he seisoivat järkähtämättä paikallaan
törröttävänä keihäsmetsänä; kun ratsumiesten hyökkäys oli torjuttu,
tuli heidän päälleen etäältä tiheä nuolisade; puoleksi seisoaltaan
satulassaan ratsun ravatessa täyttä vauhtia ampuivat hunnit nuoliaan,
jotka harvoin erehtyivät maalistaan.

Toiset ryntäilivät sivuilta päin, -- ja voi niitä kaatuneita, joita
eivät veljensä kiirehtäneet korjaamaan keskeensä!

Silloin mielivät metsässä piileskelevät kevytaseiset tehdä rynnäkön
takaapäin hunnien selkään. Torven ääni kutsui heidät kokoon, he
ryntäsivät eteenpäin; -- mutta ajatuksen nopeudella olivat hunnit
kääntäneet ratsunsa ja nuolisade singahti ryntääjiä vastaan; he
hämmästyivät, jotkut harvat astuivat vielä eteenpäin, mutta he
viskattiin maahan; ainoastaan Audifax kulki edelleen nuolien suhistessa
ympärillään, hän ei katsonut ylös eikä taakseen, vaan puhalsi yhä vain
rynnäkkömarssia niinkuin hänen virkansa oli; siten joutui hän keskelle
vihollisparvea.

Silloin vaikeni hänen pillinsä ääni; eteenpäin karatessaan oli muuan
hunneista nakannut paulan hänen kaulaansa ja tempoi häntä mukanaan;
vastustellen katseli Audifax ympärilleen, mutta ketään hänen vähäisestä
joukostaan ei ollut näkyvissä. "Oi Hadumoth!..." huusi hän
murheellisena. Ratsurin kävi sääli urheata vaaleatukkaista poikaa, ja
sen sijaan että olisi leikannut häneltä kaulan poikki, nosti hän pojan
satulaansa ja karahutti hänen kanssaan pois. Muutaman kunnaan suojassa
odotteli hunnien kuormasto. Korkealla vaunuissaan seisoi metsänrouva ja
katseli taistelun vilinää; hän oli hoidellut ensimmäisiä haavoittuneita
ja laulanut voimakkaita taikoja juoksevan veren tyrehdyttämiseksi.

"Tässä tuon teille erään, joka voi pestä kattiloitanne!" huusi hunni ja
viskasi paimenpojan alas ratsultaan, niin että tämä lennähti eukon
jalkoihin vaunujen ruovoista palmikoituun koppaan.

"Ähä, tervetultua, sinä myrkyllinen sammakko!" huusi noita-akka julmasti
naurahtaen, "saatpa nyt palkkasi siitä hyvästä, ettäs johdatit
kaapuniekan kalliolleni!" Hän oli tuntenut pojan ja sitoi hänet nyt
paulanuorasta vaununreunaan kiini.

Audifax ei vastannut sanaakaan. Mutta karvaat kyyneleet vuotivat nyt
pitkin hänen poskiaan; hän ei itkenyt vangiksi joutumistaan, vaan koska
uudelleen oli pettynyt toiveissaan. "Oi Hadumoth!" ... huokasi hän
toistamiseen. -- Edellisenä keski-yönä oli hän istunut paimentyttösen
kanssa liekehtivän nuotion ääressä. "Sinun pitää tulla vahvaksi", oli
Hadumoth sanonut, "karaistuksi iskuja ja pistoja vastaan!" Hän oli
keittänyt kattilassa ruskeaa käärmeen ja voidellut sen rasvalla pojan
otsan, hartiat ja rinnan. "Huomenillalla odotan sinua tässä samassa
paikassa, ja sinä palajat tervennä luokseni. Ei mikään miekka pysty
käärmeenrasvaan!"

Ja Audifax oli ojentanut hänelle kätensä ja oli sitte hilpeänä
mieleltään lähtenyt säkkipillineen mukaan taisteluun. Ja nyt!...

Vielä riehui kamppailu laakson uomassa. Jo horjuivat schwaabien rivit,
väsyneinä oudosta tappelusta. Arvelevaisesti katseli Simon Bardo
sinnepäin ja pudisti päätään. "Kauneinkin sotataito", murisi hän,
"kimmoutuu takaisin näistä kentaureista, -- ne pirut laukkaavat
edestakaisin ja ampuvat kaukaa, ikäänkuin minun kolmenkertaista
taistelujärjestystäni ei olisi olemassakaan; olisipa todella tarpeen,
että keisari Leon kirjaan sotataidosta liitettäisiin erityinen luku
hunnilaisten hyökkäyssuunnitelmasta!"

Hän ratsasti munkkien luo ja jakoi ne jälleen kahteen osastoon;
Reichenaulaisten piti liittyä schwaabilaisten sotarintaman oikeaan ja
Sankt Gallenilaisten sen vasempaan sivustaan ja sitte kummankin kääntyä,
niin että vihollinen tulisi kaarretuksi laajan puoliympyrän sisään,
metsä takanaan. "Jolleivät ne vain murtaudu läpi, eivät ne voi pitää
puoliaan", huusi hän heiluttaen leveätä miekkaansa; "ylös siis ja kukin
paikoilleen!"

Hurja tuli loisti kaikkien silmistä. Rivit seisoivat valmiina
marssimaan. Vielä lankesivat kaikki polvilleen, ottivat maasta multaa
kouraansa ja viskasivat sen päänsä päälle, siten pyhittäen ja karkaisten
itsensä isänmaan mullalla; -- sitte lähdettiin taisteluun.

Sankt Gallenilaiset virittivät hurskaan sotalaulunsa _media vita_'n.
Notker änkyttäjä oli kerran kulkenut luostarin läheisen Martin-rotkon
kuilujen ja kallioiden yli, jotka kaareutuivat silloiksi huimaavien
syvyyksien yli; silloin esiytyi hänen sielussaan samallainen kuva siitä,
miten elämämme jokaisen silmänräpäyksen alla ammottaa kuoleman
kauhistuttava kuilu, ja siinä mielentilassa ollen hän sepitti laulunsa.
Nyt oli se hänen veljilleen loihtulaulu, suojaava kilpi omalle elämälle
ja turmio viholliselle.

Synkeästi kaikuivat hyökkäävien munkkien riveistä keskellä
hunnilaistaistelua sen säveleet:

    "Ah, puoli eloa on elämämme,
    On kuolon varjot aina edessämme!
    Me ketä auttajaksi rukoilemme,
    Kuin Sua, Herra, tuomar' rikostemme?
    Pyhä Jumala!"

Ja toisella sivustalla vastasivat Reichenaun munkit tähän:

    "Sua isämme jo hartaast' ikävöivät
    Sun kauttas vihamiehensä he löivät,
    Sun puolees puhuivat he kyyneleillä,
    Et hyljännyt sä heitä murheen teillä.
    Väkevä Jumala!"

Ja oikealta ja vasemmalta kaikui sitte yhdessä -- miekkojen jo
kilistessä toisiaan vastaan ja haavoittuneiden raskaasti kaatuessa:

    "Nyt meitäkään, o Herra, elä heitä,
    Kun uhkaa pakanat, meit' voimallasi peitä;
    O, elä hylkää meitä kuolemalle,
    Suur' Jumala, sä apu uskovalle!
    Pyhä Jumala, pyhä väkevä Jumala!
    Pyhä vanhurskas Jumala, armahda meitä!"[29]

Siten olivat molemmat vihollisjoukot joutuneet jo käsikahakkaan
keskenään. Ällistyneinä olivat hunnit katselleet lähestyviä synkkiä
joukkoja; ulvonta ja pirullinen huuto: "Hui! Hui!" oli heidän
vastauksensa _media vitaan_. Myöskin Ellak oli järjestänyt joukkonsa
hyökkäykseen, ja ympäri kenttää kohisi taistelu. Hunnien kannustamisesta
vimmastuneet ratsut mursivat Sankt Gallenilaisten heikon rintaman, ja
kiukkuinen ottelu mies miestä vastaan alkoi, -- voima taisteli nopsuutta
vastaan, germaanilainen järkähtämättömyys hunnilaista viekkautta
vastaan.

Silloin joi Hegaun maa monen hurskaan miehen verta. Väkevä Tutilo makasi
kuolleena kentällä; hän oli juossut muutaman hunnin hevosen alle,
temmaissut ratsastajan sääristä alas satulasta ja heiluttaen
irvinaamaista hirviötä ilmassa murskannut sen pään kiveä vastaan; --
mutta silloin lensi nuoli harmautuneen taitoniekan ohimon läpi, hänen
haavoitetuissa aivoissaan kajahti ikäänkuin taivaallisten sotajoukkojen
riemulaulu, sitte vaipui hän kuolleen vihollisen päälle. Ilkeä Sindolt
sovitti rintaansa saamallaan haavalla monet ilkityönsä tovereitaan
kohtaan; ja vähän auttoi skotlantilaista Dubslania hänen lupauksensa P.
Minavaloiukselle matkata paljain jaloin Roomaan, jos tämä pyhimys
suojelisi häntä taistelussa, -- läpiammuttuna kannettiin hänet
taistelusta.

Kun iskuja rapisi kypärälle niinkuin rakeita liuskakivikatolle, veti
Moengalvanhus munkinpäähineen päänsä yli, niin ettei hän voinut katsoa
oikealle eikä vasemmalle. Hänen keihäänsä olivat jo viskatut. "Ulos nyt,
vanha Cambutta!" huusi hän kiukkuisesti ja tempasi käteensä nuijan, jota
hän oli kantanut selkäänsä kiinnitettynä, ja pian seisoi vanhus keskellä
mellakkaa kuin puimamies lyhteitten keskellä. Jo kauvan oli muuan
ratsastaja häärinyt hänen ympärillään. "Kyrie eleison!" lauloi Moengal
ja löi nuijallaan sen hevosen kallon kahtia; mutta keveästi hypähti
ratsastaja kaatuvan ratsun selästä maahan ja haavoitti käyräsapelillaan
lievästi vanhuksen käsivartta. "Hoihoo!" huusi tämä, "huhtikuu onkin
sopiva aika suonta lyödä; mutta katsohan eteesi, lääkäri pikkuinen!" ja
hänen nuijansa suhahti mahtavasti ilmassa, aivan kuin olisi hän tahtonut
vajottaa vihollisensa sillä maan sisään näkymättömiin. Mutta hunni
vältti iskun hypähtämällä syrjään; silloin putosi häneltä kypärä päästä:
kukoistavat kasvot hymyilivät nuijanheiluttajaa vastaan ja muhkeat
kiharat lainehtivat niiden ympärillä, löysästi sidottuina punaisella
nauhalla. Ja ennenkun Moengal ennätti iskeä toisen kerran, hypähti
olento hänen luokseen notkeana kuin metsäkissa, nuoret kasvot lähenivät
hänen partaisia kasvojaan ikäänkuin tarjotakseen hänelle vielä vanhoilla
päivillään suutelon herkkua, mutta muiskun sijasta tunsikin ukko kipeän
pureman poskessaan; hän tarttui molemmin käsin kiini hyökkääjään --
tällä oli naisen lanteet. "Väisty luotani, kummitus!" huusi hän,
"sylkeekö helvetti tänne kiusaksemme vielä naispirujakin?" -- mutta
silloin istui hänen toisellakin poskellaan korea arpi, siten palauttaen
hävitetyn sopusuhtaisuuden. Moengal kavahti taaksepäin, amatsooni nauroi
hänelle; joutilas hevonen sattui juoksemaan ohitse, -- ja ennenkun
vanhus oli ennättänyt uudelleen kohottaa nuijaansa, istui Erica
satulassa ja ratsasti pois kuin yön unelma kukon ensi kerran
kiekuessa...

Muuatta linnanväen ruotua keskellä taistelurintamaa johti kamariherra
Spazzo. Hidas eteenpäinmarssiminen oli häntä miellyttänyt, mutta kun
taistelu ei ottanut loppuakseen ja kaikki olivat sekasin toistensa
kimpussa, niinkuin koirat ja hirvet ajometsästyksellä, oli se hänelle jo
liikaa. Idyllinen tunnelma valtasi hänet keskellä kuolemaa ja hävitystä;
vasta kun muuan hunni ohi ratsastaessaan tempasi hänen päästään kypärän
voitonmerkiksi, heräsi Spazzo herra mietteistään, ja kun vihollinen
tahtoi vielä kerran uudistaa rohkean kaappauksensa riistämällä häneltä
kauhtanankin, huusi hän kärsimättömästi: "Eikö siinä vielä ollut
kylliksi sinulle, sinä pirun tarkk'ampuja?" -- ja hän suuntasi niin
onnistuneen miekaniskun hunnin perään, että tämä tuli naulituksi
kupeestaan kiini hevosensa selkään. Nyt tahtoi Spazzo herra antaa
kurjalle pirulle kuoliniskun, mutta nähtyään hänen kasvonsa, jotka
olivat vallan hirvittävän rumat, päätti hän viedä hänet valtiattarelleen
elävänä muistona päivän tapahtumista. Hän teki siis haavoitetun hunnin
vangikseen; sen nimi oli Cappan, ja hän työnsi päänsä Spazzo herran
kainaloon, merkiksi antautumisestaan, ja irvisteli valkeilla hampaillaan
osottaakseen tyytyväisyyttään henkensä säästämisestä.

Reichenaun munkkeja vastaan vei Hornebog joukkonsa. Siellä niitti tuoni
runsaan sadon. Luostarin muurit loistivat etäältä järveltä päin,
ikäänkuin kehottaen sotijoita murtautumaan vihollisparven läpi sinne
takaisin päästäkseen, ja hunneista moni, joka joutui heidän miekkojensa
tielle, sai huomata seisovansa schwaabilaisella mantereella, missä
iskuja kasvaa yhtä tiheään kuin mansikoita metsässä. Kuitenkin
harvenivat veljienkin rivit arveluttavasti; tuolla makasi Quirinus,
kaunokirjuri, jonka kirjoituskrampista hunnilaiskeihäs oli ijäksi tehnyt
lopun, tuolla vaipui tähtientutkija Wiprecht ja Herimold, lohien taitava
pyytäjä, ja rakennusmestari Wittigow -- ja kukapa tunteekaan kaikki ne
nimettömät, jotka siellä kuolivat hilpeän kuoleman.

Yhdelle ainoastaan toi hunnien nuoli parannuksen; se oli veli Pilgeram.
Kölnissä Reinin varrella oli hän syntynyt ja oli tuonut tiedonjanonsa ja
mahtavan kasvannaisen kaulassaan Pirminiuksen saarelle; mutta siellä
hänen kasvannaisensa vain yhä kasvoi ja Aristoteleen Siveysoppi oli
tehnyt hänestä sellaisen mietiskelijän, että Heribald oli usein
sääliväisesti sanonut hänelle: "Pilgeram, minä surkuttelen sinua!" Nyt
leikkasi hunnilaisnuoli hänen kasvannaisensa halki. "Jää hyvästi,
nuoruuteni ystävä!" huusi hän ja vaipui maahan. Mutta haava ei ollut
mikään vaarallinen, ja kun hän jälleen toipui, tuntui sekä kaulassa että
päässä keveältä, ja Aristoteleen löi hän ikipäiviksi mielestään.

Sankt Gallenilaisten sotamerkin ympärille oli kokoutunut pienoinen parvi
valituita sotijoita. Vielä lepattelivat ristiinnaulitunkuvasta riippuvat
mustat nauhat, mutta taistelu sen ympärillä oli tuima. Sanoilla ja
teoilla innosti Ekkehard tovereitaan vastarintaan; sepä olikin Ellak
itse, joka heitä ahdisti. Miesten ja hevosten ruumiita makasi
röykkiöttäin hurjassa sekasorrossa; ken jäi elämään, se oli vain tehnyt
velvollisuutensa, ja missä kaikki ovat kelpo miehiä, siellä ei tarvitse
poimia mitään yksityisiä urhotekoja jälkeläisten ylistettäväksi.
Burkhard herran kalpa oli Ekkehardin heiluttamana saanut uuden
verikasteen, mutta turhaan oli tämä tunkeutunut hunnilaispäällikön
Ellakin luo; heidän muutamia iskuja vaihdettuaan erotti heidät taistelun
laine. Ja jo horjui korkea risti, lukemattomien nuolten suhistessa sen
ympärillä; -- silloin kuului halki rivien hämmästyksen huuto:
kukkulalta, joka kannattaa huipullaan Hohenfridingenin tornia, laskeutui
alas täyttä ravia kaksi ratsastajaa, outoja hahmoltaan ja varuksiltaan.
Raskaana ja mahtavaruumiisena istui toinen satulassaan; hänen kilpensä
ja haarniskansa olivat vanhentunutta muotoa, mutta niiden vaalistuneet
kultaukset todistivat ratsastajan olevan ylhäistä säätyä. Kultainen
virve kaarsi kypärää, jonka huipussa hulmusi punainen höyhentöyhtö.
Tuulen liehuttaessa vaippaansa ja keihäs tanassa ratsasti tämä outo
haamu taistelukentälle, kuvana menneistä ajoista, muistuttaen kuningas
Saulia mestari Folkardin virsikirjassa, jossa tämä oli kuvattu
ratsastavana Daavidia vastaan. Huolellisesti hänen kupeellaan ratsasti
toinen, aseista ja vaatetuksesta päättäen edellisen uskollinen
palvelija.

"Arkkienkeli Mikael!" huudettiin kristittyjen joukosta, ja he kohosivat
uusilla voimilla vihollista vastaan. Aurinko välkkyi vieraan ratsastajan
varuksilla aivan kuin taivaan lupauksena voitosta, -- nyt olivat
kumpikin jo keskellä mellakkaa, ikäänkuin etsisi kultavaruksineen
itselleen arvokasta vastustajaa. Sitä hänen ei tarvinnutkaan kauvan
odottaa. Heti kun hunnilaispäällikön terävä silmä oli tulijan äkännyt,
oli hän kääntänyt hevosensa häntä vastaan; oudon ritarin keihäs suhahti
harhaan hänen ohitsensa, ja jo kohotti Ellak miekkansa kuolettavaan
iskuun. Mutta palvelija viskautui väliin, ja kun hän leveällä
iskumiekallaan satutti vain hunnin hevoseen, taivutti hän päänsä
eteenpäin ja otti vastaan iskun, joka oli tarkoitettu hänen herralleen;
kaulaan satutettuna kaatui uskollinen asemies kuoliaana ratsultaan.

Varustensa kilistessä vaipui myöskin Ellakin hevonen maahan; mutta
ennenkun kaiku siitä vielä oli ennättänyt hälvetä, seisoi hunni jälleen
pystyssä ja taistelukelpoisena. Outo sankari heilutti tapparaansa
musertaakseen hänen päänsä, mutta Ellak, nojaten vasemman jalkansa
kaatuneeseen ratsuunsa, tarttui jäntevästi hänen käsivarteensa pidättäen
turmaa tuottavan iskun ja koetti vetää häntä alas satulasta. Rinta
rintaa vastaan syntyi painiskelu molempain mahtavien urosten välillä;
oman kamppauksensa unohtaen kokoutuivat muut sotijat ympärille tavatonta
ottelua katsomaan.

Jo oli Ellakin onnistunut sukkelasti siepata käteensä lyhyt
pistomiekkansa, jota hän hunnien tapaan kantoi oikealla kupeellaan;
mutta kun hän varustelihe uuteen iskuun, laskeutui vastustajan tappara
hitaasti ja raskaasti hänen päähänsä; -- vielä ennätti isketty suorittaa
pistonsa, mutta vei sitte käden otsalleen, josta purskahti verivirta, ja
sotaratsunsa ruumiille kaatui hunnilaispäällikkö, huoahtaen kiukkuisesti
viimeisen henkäyksensä.

"Täällä Herran ja Pyhän Mikaelin miekka;" kaikui kohisten munkkien ja
linnan väen riveistä; viimeiseen epätoivoiseen hyökkäykseen juoksivat
he, kultavaruksinen sankari yhä etunenässä. Päällikkönsä kaatuminen löi
hunnit huumaavalla kauhulla; he kääntyivät takaperin hurjassa paossa.

Jo oli metsänrouva älynnyt taistelun ratkaisun, ja vaunuhevoset
seisoivat valmiiksi valjastettuina; hän loi viimeisen vihaa suitsuvan
katseen lähestyviin munkkeihin ja entiselle kotikalliolleen, sitte
pakeni hän kuormaston kera vinhaa vauhtia Reinille päin. "Reinille!"
kaikui huuto pakenevien ratsastajien keskuudessa; viimeisenä ja
vastahakoisesti käänsi Hornebog miehineen selkänsä taistelukentälle ja
korkealle Twielille. "Hyvästi nyt -- vuoden taa!" huusi hän
pilkallisesti Reichenaun miehille.

Voitto oli saavutettu. Mutta se, jota he kutsuivat arkkienkeliksi,
nojasi raskaan päänsä ratsunsa selkään, ohjakset ja tappara putosivat
hänen käsistään; oliko se hunnilaispäällikön viimeisestä pistosta vaiko
tukahtumisesta taistelun kuumuudesta: kuolleena nostettiin hänet
satulasta. Kypärän silmäverhon avattua nähtiin iloinen hymy hänen
ryppyisillä mahtavilla kasvoillaan ... tästä hetkestä alkaen loppui
pakanaluolan vanhukselta päänpakotus. Kunniallisella ritariskuolemalla
hän oli sovittanut menneitten aikojen vian, sen vuoksi oli hänen
kuolemansa iloinen.

Suuri musta koira juoksenteli etsien jotakin taistelukentällä;
löydettyään vanhuksen ruumiin nuoleksi se haikeasti ulvoen sen otsaa;
Ekkehard seisoi vierellä kyynelsilmin ja luki rukouksen vainajan sielun
puolesta...

Männynoksilla koristivat voittajat kypäränsä ja palasivat
vuorilinnaansa. Munkeista jätettiin kaksitoista pitämään kuolinvartiota
sotakentällä; ja oli taistelussa kaatunut hunneja sata ja
neljäyhdeksättä, schwaabilaisia sotureja kuusisadatta, Reichenaun
munkkeja kahdeksantoista ja Sankt Gallenilaisia kaksikymmentä -- sitä
paitsi sankarivanhus ja hänen asemiehensä Rauching.

Haavoitetuin poskin kulki Moengal kentän poikki, tukien nuijallaan
askeleitaan. Hän tarkasteli kuolleita. "Oletko hunnien joukossa tavannut
erästä, joka oikeastaan on naissukua?" kysyi hän eräältä vartioitsevalta
veljeltä.

"En!" oli vastaus.

"Silloin voin palata kotiin!" sanoi Moengal.



VIIDESTOISTA LUKU.

Hadumoth.


Yö kului vähitellen. Pitkä ja tuskallinen oli se ollut niille, jotka
olivat asetetut kuolleiden vartijoiksi. Kamala tunnelma lepäsi maan
päällä ja ihmisten mielissä. "Herra olkoon heidän sieluilleen
armollinen!" kaikui vartijan hiljainen huuto kedon yksinäisyydessä. "Ja
lunastakoon hän heidät kiirastulen tuskista!" vastattiin metsänreunasta,
missä toverit olivat kyyristyneinä vartiovalkean ympärille. Yön raskaat
varjot peittivät ruumiita, ikäänkuin taivas olisi tahtonut verhota sen,
mitä ihmisten käsillä alhaalla oli tehty. Sitte pakenivat pilvet pois
kedon päältä, aivan kuin kauhun täyttäminä siitä näöstä, mikä heitä
siellä kohtasi; -- toisia seurasi, nekin pakenivat, muotoa ja hahmoa
muuttaen, häipyen ja sulautuen uusiin... Kaikki on vaihettelevaista,
vain kuolemassa on ikuinen lepo. Taistelukentällä makasivat kaikki
hiljaa, ystävä ja vihollinen, miten taistelun aallot olivat heidät
asettaneet.

Erään haamun näki vartija hiipivän kuolleitten kentän yli; se oli
muodoltaan kuin lapsi. Se kumartui katsomaan maahan ja kulki edelleen,
kumartui uudelleen ja vaelsi taas eteenpäin, mutta vartijaa hirvitti
huutaa sille. Hän seisoi kuin naulittu paikallaan. "Se lienee se
enkeli, joka merkitsee kuolleiden otsat kirjaimilla, jotta ne
tunnettaisiin, kun henki kerran puhalletaan niiden luihin, jotta ne
jälleen elävät ja seisovat jaloillaan ja ovat sotajoukko kuin ennenkin",
niin ajatteli hän profeetan kuvauksen mukaan, teki ristinmerkin ja piti
suunsa kiini. Haamu katosi hänen näkyvistään.

Aamun koittaissa tuli kentälle suuri joukko linnan alustalaisia, jotka
herttuatar oli lähettänyt munkkien sijaan vartijoiksi. Herra Simon Bardo
oli ollut tätä vastaan. "Voitto on vain puolinainen, jollei sitä käytetä
hyväkseen; meidän on lähteminen pakenevia takaa-ajamaan ja hävitettävä
heidät viimeiseen mieheen asti", oli hän sanonut. Mutta munkit halasivat
palata kotiin pääsiäisjuhlan vuoksi; jotkut heistä sanoivat:
"Saavuttaaksemme heidät, jotka pakenevat nopeilla ratsuillaan, on meidän
mentävä kauvaksi; he ovat tulleet, me olemme löylyyttäneet heitä; jos he
tulevat uudestaan, on heille uusia iskuja varalla; -- eilispäivän työ
ansaitsee leponsa." Silloin päätettiin haudata ruumiit ennen
pääsiäisjuhlan alkua.

Miehet toivat mukanaan kuokkia ja lapioita ja kaivoivat kaksi isoa
hautaa. Kedon laidassa oli hylätty hiekkahauta, sen laajensivat he
tilavaksi lepopaikaksi ja kantoivat siihen hunnien ruumiit. Aseet ja
muut varukset koottiin ja saatiin niistä monta kantamusta sotasaalista.
Ja he viskasivat ruumiit kuoppaan sekasin ja ilman erotuksetta, niinkuin
ne tuotu oli; -- se oli tuima myllerrys sikin sokin viskeltyjä ihmisten
ja hevosten jäseniä ja muistutti langenneitten enkelien syöksemistä
helvettiin. Kuoppa täyttyi niistä. Muuan kaivajista tuli tuoden
irtihakattua päätä; se irvisteli julmasti halotuin otsin. "Sekin on
pakanain omaa ja etsiköön se sieltä runkonsa!" huusi hän ja viskasi pään
ruumisläjään.

Jylhä kallionkappale oli aikoinaan irtautunut Hohentwielin vuoresta ja
syöksynyt alas laaksoon; sen vierittivät kaivajat hunnien haudalle ja
kääntyivät sitte kauhusta väristen pois toiseen paikkaan valmistamaan
toista hautaa. Sen piti sulkea syliinsä maan omat kaatuneet pojat.
Hengelliseen säätyyn kuuluville kuolleille oli Reichenaun luostarikirkko
määrätty viimeiseksi leposijaksi.

Samana hetkenä, jolloin edellisenä päivänä taistelu oli alkanut,
laskeutui synkeännäköinen saatto alas korkealta Twieliltä. Ne olivat
samat miehet, jotka olivat taisteluun lähteneet. Samassa järjestyksessä
he nytkin kulkivat, mutta heidän askeleensa olivat verkalliset ja heidän
lippunsa suruharsoon käärityt. Myöskin linnan torniin oli musta lippu
vedetty. Muitten joukossa ratsasti herttuatarkin alas laaksoon; hän oli
puettu tummaan vaippaan ja hänen näkönsä oli ankara ja totinen. Munkkien
ruumiit kannettiin mukana ja asetettiin ne ison haudan reunoille, jotta
nekin ottaisivat osaa viimeiseen kunnianosotukseen taistelutovereilleen.
Litanian laulettua astui apotti Wazmann avoimen haudan ääreen ja huusi
noille kuudellesadatta, jotka siinä kalpeina ja äänettöminä makasivat,
viimeisen tervehdyksen ja kiitoksen eläviltä. "Heidän muistonsa olkoon
siunattu ja heidän luunsa viheriöitkööt paikassansa! Heidän nimensä
säilykööt ikuisuuteen ja pyhäin miesten kunnia tulkoon heidän lastensa
osaksi!" -- niin puhui hän saarnaajan sanoilla ja heitti sitte
ensimmäisen lapiollisen multaa ruumiille; sen jälkeen heitti herttuatar
ja kaikki muut vuoronsa jälkeen. Sitte syntyi juhlallinen hiljaisuus.
Veljien haudalta tahtoivat nyt hajota kukin, haaralleen ne, jotka eilen
yhdessä olivat sotineet; monet järeät kasvot värähtelivät silloin
liikutuksesta, suudelmia ja kättenpuristuksia vaihdettiin; sitte
lähtivät ensinnä Reichenaun miehet kotimatkalle luostariinsa. He
kantoivat mukanaan paareilla kuolleitten munkkien ruumiit; veljet
astuivat niiden rinnalla palavat kynttilät käsissä ja virsiä laulaen;
myöskin pakanaluolan vanhuksen rauvenneen ruumiin veivät he mukanaan;
pää nuuduksissa ja mustalla verholla peitettynä astui tuntemattoman
sankarin ratsu isäntänsä ruumiin jälessä -- synkkä oli tämä näky, kun
kuolinsaatto hitaasti hävisi metsän hämäryyteen.

Sitte ottivat linnan alustalaiset jäähyväiset herttuattarelta. Laiha
Fridinger, käsi siteessä, johdatti yhtä parvea maalle päin; vain
Randeggin herran piti vähäisen joukon kanssa jäädä korkean Twielin
turvaksi.

Liikutetuin mielin katseli Hadwig rouva poislähtevien jälkeen. Sitte
ratsasti hän verkalleen taistelukentän poikki. Hän oli eilen seisonut
linnan tornissa ja jännitettynä katsellut taistelun menoa. Nyt piti
Spazzo herran selittää hänelle monta seikkaa. Tämä ei suinkaan säästänyt
liioittelua, mutta herttuatar oli kertomukseen tyytyväinen. Ekkehardin
kanssa hän ei vaihtanut sanaakaan.

... Kun hekin olivat ratsastaneet kotiin; kävi kedolla kaikki jälleen
hiljaiseksi ja autioksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vain
kavioiden polkema nurmi, verestä kostea maa ja molemmat isot hautakummut
olivat sen sadon todistajat, minkä kuolema edellisenä päivänä täällä oli
niittänyt. Eipä kestä kauvan, ennenkun veri on kuivunut ja ruoho
uudelleen kasvanut, vainajien kumpujen päälle on sammal levinnyt, linnut
ja tuuli tuovat siemeniä ja pensaat ja puut rupeavat vireästi
rehottamaan niillä -- kuolleitten leposijoilla kasvullisuus paraiten
menestyy. Mutta heikentymättömänä elää muisto hunnilaistaistelusta
jälkipolvien mielissä, "Pakanakummuksi" kutsuu Hegaun asujan sitä
kumpua, jolla suunnaton kivilohkare seisoo, eikä pitkänperjantain-yönä
kenkään uskalla käydä laakson poikki. Siellä kuuluu maa ja ilma
vainajille; ne nousevat vanhoista haudoistaan, täällä ryntäävät jälleen
pienet ratsut eteenpäin, tuolla marssivat sotijat kiilamaisessa
taistelujärjestyksessä ja panssari välkkyy lahonneen munkinpuvun alta,
aseidenkilinä ja hurjat sotahuudot täyttävät taasen ilman, myrskyten
kohoaa henkientaistelu ylös ilmoihin; silloin tulee äkkiä saarelta
selälliseltä mustalla ratsulla ritari kultaisissa varuksissa, joka ajaa
aaveet viileään lepoonsa, -- vielä yrittää hunnilaispäällikkö torjua
häntä kimpustaan heiluttaen vimmaisesti käyrää miekkaansa, mutta silloin
suhahtaa sotatappara kiivaasti hänen päähänsä, ja hänenkin on painuttava
alas ... ja kaikki on jälleen hiljaista kuin ennen, vain koivujen nuoret
lehdet värisevät tuulessa.

Pääsiäissunnuntai kului korkealla Twielillä hitaasti ja ikävästi.
Illalla istui Hadwig rouva salissaan Ekkehardin, Spazzo herran ja
Randeggin parissa. Voi arvata, mistä asioista he juttelivat. Viime
päivien suuri historia palasi kaikkien puheissa yhä uudestaan esiin
niinkuin kaiku Loreley-kallion kohdalla; kun tämä on kajahtanut yhdestä
kallioseinästä, kuuluu vastapäisestä kumeaa jyryä, ja etäisessä solassa
uudistuu tämä edelleen eikä loppua tahdo tullakaan.

Reichenaun apotti oli lähettänyt sanan, että he olivat tavanneet
luostarin kyllä melkoisessa määrässä raiskattuna, mutta kuitenkin
tulelta säästyneenä, ja että he olivat, vihityllä vedellä ja pyhimysten
luiden ympärikulettamisella poistaneet siitä hunnilaisen saastutuksen
sekä juhlallisesti haudanneet kuolleensa.

"Entä jälelle jäänyt veli?" kysyi herttuatar.

"Sille on Herra Jumala osottanut, että hänen kaikkivaltansa sodan ja
vihollishävityksen aikana ei unhota yksinkertaisiakaan sieluja.
Palatessamme seisoi veli Heribald kynnyksellä niinkuin ei mitään olisi
tapahtunut. 'Miten hunnit sinua miellyttivät?' huusi hänelle joku.
Silloin vastasi hän vanhaan tapaansa hymyillen: 'Oo-jaa, sangen suuresti
ne minua miellyttivät. Koskaan en ole nähnyt hyvätuulisempaa väkeä, ja
ruokaa ja juomaa antoivat ne minulle vallan ihmisellisesti -- isä
kellarimestari on aina antanut janoni pysyä janona, mutta nämä
tarjosivat minulle viiniä yltäkylläisesti -- ja mitä ne minua
nyrkiniskuilla ja korvapuusteilla vahingoittivat, sen viinillä jälleen
hyvittivät, -- ja sitä ei kenkään teistä tekisi. Vain kuria näytti
niiltä tykkänään puuttuvan, eivätkä ne olleet oppineet kirkossakaan
oikein hiljaa pysymään...' Hän tiesi vielä paljon muutakin outojen
vierasten ylistykseksi, mutta sanoi vasta rippituolissa voivansa kaikki
kertoa..."

Hadwig rouvaa ei iloisuus vielä oikein miellyttänyt. Armollisesti päästi
hän sanantuojan jälleen palaamaan. Kaatuneen hunnilaispäällikön
rengaspaidan ja kilven antoi hän myöskin tälle ripustettaviksi luostarin
kirkkoon ikuiseksi muistomerkiksi. Hänelle nimittäin annettu
päättämisvalta saaliin jaossa.

Spazzo herra, jonka kieli tästä lähtien ei väsynyt hänen urhotekojaan
ylistellessään -- ja hänen kuoliaaksilyömiensä lukumäärä kasvoi aikaa
myöten kuin lumivyöry -- lausui arvokkaasti: "Minullakin on vielä muuan
voittosaalis esiintuotavana, ja se on määrätty armolliselle
valtiattarelleni."

Hän astui alas linnan kellariin; siellä makasi hänen vankinsa Cappan
olilla, hänen haavansa oli sidottu eikä se ollut vaarallista laatua.
"Ylös siitä, sinä pirun poika!" huusi Spazzo herra potkaisten ruojaa
tuimasti. Hunni nousi seisoalleen ja irvisti epäilevästi, sillä hän
luuli elonlankansa tulevan varsin lyhyeksi; kainalosauvan nojalla
liikkasi hän eteenpäin kamariherran edellä, joka johdatti hänet ylös
saliin. "Seis!" huusi Spazzo tänne tultua. Kurja raukka seisahtui ja
ällisteli ihmeissään ympärilleen. Surkutellen katseli Hadwig rouva
oudonnäköistä ihmislasta. Myöskin Praxedis oli saapunut paikalle.
"Kaunis ei teidän saaliinne ole", virkkoi hän kamariherralle, "mutta
sangen merkillinen." Herttuatar pani kätensä ristiin; "Ja tuommoisen
kansan edessä on koko Saksanmaa vapissut!" huudahti hän.

"Heidän paljoutensa ja koossapysymisensä synnytti pelkoa", sanoi
Randeggin herra; "mutta takaisin eivät he koskaan tänne palaja!"

"Oletteko siitä niin varma?" kysyi herttuatar terävästi.

Hunni ei ymmärtänyt suuriakaan keskustelusta. Hänen haavoitettua
jalkaansa pakotti, mutta hän ei uskaltanut istahtaa. Praxedis puhutteli
häntä kreikankielellä, mutta hän pysyi vaitonaisena ja pudisteli vain
päätään. Neitonen alkoi merkeillä ja eleillä saada keskinäistä
ymmärrystä syntymään -- hunni pysyi jäykkänä kaikelle. "Sallikaas minun
koettaa", lausui Praxedis herttuattarelle, "tiedänpä vielä yhden keinon
herättää hänessä elonmerkkiä; Konstantinopoliksessa kuulin kerrottavan
siitä." Hän hypähti pois salista ja ilmestyi pian sinne takaisin,
kädessään malja, jonka hän pilkallisesti kumartaen tarjosi mykälle
vangille.

Se oli väkevätä nestettä, poltettua kirsikoista ja luumuista; Herrassa
nukkunut linnankappalainen Vincentius oli eläessään valmistanut monta
laatua sellaisia aineita. Silloin kirkastuivat hunnin kasvot, hänen
tylppä nenänsä imi ahnaasti nesteen tuoksua sisäänsä, ja hän tyhjensi
maljan, jota hän lienee katsonut jonkunmoiseksi rauhanpikariksi. Sitte
pani hän käsivarret ristiin rinnalleen ja heittäytyi polvilleen
Praxediksen eteen suudellen hänen kenkiään.

Neito antoi hänelle merkin, että osottaisi kunnioitustaan
herttuattarelle; hunni tahtoi suudella tämänkin jalkaa, mutta Hadwig
rouva väistyi taaksepäin ja viittasi kamariherran viemään miehensä pois
salista.

"Teillä on hulluja päähänpistoja!" sanoi hän Spazzo herralle tämän
palattua. "Kuitenkin oli teiltä kohteliasta, että taistelun tuoksinassa
minua ajattelitte."

Ekkehard oli edellisen kestäessä istunut akkunan ääressä ja katsellut
kaukaisuuteen. Spazzo herran tapa loukkasi häntä. Praxediskin oli
käytöksellään pahottanut hänen mieltään. "Meitä nöyryyttääkseen on Herra
lähettänyt erämaan lapset", ajatteli hän itsekseen, "opiksi ja
kehotukseksi menemään itseemme ja kääntymään katoavaisuuden
vähäarvoisista asioista iankaikkisiin; vielä on maa tuores kaatuneiden
hautojen päällä, ja jo harjottaa kansa jälleen kujeitaan, ikäänkuin
kaikki olisi ollut vain vaahtoa ja unelmaa..."

Praxedis oli astunut hänen luokseen. "Miksi ette myöskin te tuonut
meille maistoa tappelusta, arvoisa koulumestarimme?" kysyi hän
veitikkamaisesti. "Joukossa kuuluu riehuneen ihmeellinen hunnilainen
amatsooni; jos sen olisitte vanginnut, olisi meillä nyt sievä pari
tässä."

"Ekkehardilla on korkeampia asioita ajateltavana kuin hunnilaisnaiset",
virkkoi herttuatar katkerasti, "ja hän osaa vaieta kuten ainakin
lupauksen tehnyt. Mitä tarvitsee meidän udella, miten hänelle
taistelussa kävi?"

Tämä pistelevä puhe loukkasi totista miestä. -- Pila sopimattomaan
aikaan vaikuttaa kuin etikka hunajassa. Hän meni äänetönnä ulos, toi
Burkhard herran miekan, veti sen huotrasta ja viskasi sen harmistuneena
pöydälle Hadwig rouvan eteen. Vielä tuoreita punaisia täpliä loisti
kelpo terällä ja vallan vereksiä naarmuja näkyi sen reunoissa. "Kävelikö
koulumestari siellä joutilaana", sanoi hän, "siitä tuo todistakoon! Minä
en ole tehnyt kieltäni urhotekojeni airueeksi."

Tämä koski herttuattareen kipeästi. Hän kantoi vielä katkeruutta
sydämmessään, hänessä kuohui halu päästää suuttumustaan ilmoille, --
mutta Burkhard herran miekka herätti vaihtelevia ajatuksia; hän nieli
harminsa ja ojensi Ekkehardille kätensä.

"En tahtonut teitä loukata!" virkkoi hän.

Hänen äänensä lempeä sointu kaikui Ekkehardin korvissa kuin lievä nuhde;
hän hidasteli tarttumasta tarjottuun käteen. Kernaasti olisi hän
pyytänyt anteeksi tylyä käytöstään, mutta sanat tarttuivat hänen
kurkkuunsa; -- silloin aukeni salin ovi, ja häneltä säästyi nöyryytys.

Hadumoth, paimentyttönen, astui sisään. Arkana seisahti hän kynnykselle,
hänen kasvonsa näyttivät valveutuneilta ja itkeytyneiltä; hän ei
uskaltanut aluksi lausua luotua sanaakaan.

"Mikä sinulla on, lapsiparka?" huusi herttuatar hänelle. "Tulehan
lähemmäksi!"

Silloin sai tyttönen rohkeutta astua peremmälle. Hän suuteli
herttuattaren kättä. Nähtyään Ekkehardin, jonka papillinen puku herätti
hänessä arkaa kunnioitusta, meni hän tämänkin luo suutelemaan hänen
kättään; sitte yritti hän puhua, mutta nyyhkytys tukahutti häneltä
äänen.

"Elä pelkää!" sanoi herttuatar lohduttavasti. Silloin vasta sai hän
sanoja suuhunsa.

"En minä voi hanhia enää paimentaa", lausui hän, "minun täytyy lähteä
pois täältä. Sinun pitää antaa minulle kultaraha, niin iso kuin sinulla
vain on. Tultuani takaisin teen siitä edestä sinulle työtä koko ikäni.
En voi sille mitään, mutta pois minun täältä on lähdettävä."

"No, miksi tahdot sitte pois?" kysyi herttuatar. "Onko joku täällä
pahoittanut mieltäsi?"

"Hän ei ole palannut takaisin."

"Niitä on paljon, jotka eivät ole palanneet; sen vuoksi ei sinun
tarvitse pois lähteä. Ne jotka ovat jääneet jälelle, ne ovat nyt Jumalan
luona taivaassa ja asuvat kauniissa puistossa siellä ja heidän on paljon
parempi olla kuin meidän täällä alhaalla."

Mutta paimentyttönen pudisti vain päätään. "Audifax ei ole Jumalan
luona", sanoi hän. "hän on hunnien luona. Minä olen katsellut häntä
kentällä, mutta häntä ei löytynyt kuolleiden joukossa, ja
miilunpolttajan poika Hohenstoffelnista, joka myös oli jousimiesten
mukana, sanoi nähneensä miten häntä vietiin pois... Minun täytyy hakea
hänet sieltä, muuten ei minulla ole enää rauhaa."

"Mistä sitte tahdot hakea hänet?"

"Sitä en tiedä. Tahdon mennä, minne muut ovat ratsastaneet; maailma on
laaja, ja lopuksi löydän hänet kuitenkin, siitä olen varma. Kultarahan,
jonka sinun pitää lahjoittaa minulle, tahdon antaa hunnille ja sanoa:
Päästäkää Audifaxini vapaaksi! ja kun hän on minulla, palaamme molemmat
kotiin."

Hadwigia miellytti kaikki mikä poikkesi tavallisuudesta. "Tästä lapsesta
on meillä kaikilla opittavaa!" sanoi hän, nosti arastelevan Hadumothin
syliinsä ja suuteli häntä otsalle. "Sinun kanssasi on Jumala, sen vuoksi
ovat ajatuksesi suuret ja rohkeat, ilman että itse tiedät siitä. Kellä
teistä sattuu olemaan kultakolikko käsillä?"

Randegg kaivoi taskustaan yhden esiin. Se oli iso kultataaleri ja oli
siihen kuvattu Kaarle keisari julmanaamaisena ja suurisilmäisenä, ja
toisella puolella nähtiin kruunupäisen naisen kuva ynnä kirjoitus. "Se
on viimeiseni!" sanoi Randegg nauraen Praxedikselle. Herttuatar antoi
sen lapselle lausuen: "Lähde nyt Herran nimessä, se on kohtalon
määräämää."

Kaikkien mielet kävivät juhlallisiksi, ja Ekkehard laski kätensä
siunaten Hadumothin pään päälle.

"Minä kiitän teitä!" sanoi tämä ja yritti mennä. Mutta vielä kerran
kääntyi hän ympäri ja sanoi: "Mutta jos ne eivät annakaan minulle
Audifaxia yhdestä kultarahasta?"

"Sitte lahjoitan sinulle toisen", lupasi herttuatar.

Silloin lähti lapsi luottavaisesti salista.

Ja Hadumoth kulki ulos tuntemattomaan maailmaan, kultaraha neulottuna
liivinvuoriin ja paimenlaukku leivällä täytettynä; sauvan oli Audifax
kerran veistänyt hänelle tummanvihreästä rautatammesta. Vaikka polut ja
tiet olivat hänelle outoja, ja vaikka ravinnon ja yösijan saanti olivat
epätietoisia, ei hän joutanut niistä huolehtimaan. "Hunnit ovat
kulkeneet auringonlaskua kohti ja vieneet ystäväni mukanaan", -- se oli
hänen ainoa ajatuksensa; Reinin juoksu ja auringonlaskun suunta olivat
hänen tienoppaansa, Audifax hänen päämääränsä.

Vähitellen kävivät seudut hänelle vieraiksi. Yhä kaukaisempana ja
kapeampana kimalteli Bodenjärvi hänen silmäänsä, uusia vuorijonoja
kiipesi taivasta kohti ja peitti häneltä kotikallion tutun, ylpeän
hahmon; silloin katseli hän useasti taaksensa. Vielä kerran haimensi
korkean Twielin kukkula muurineen ja tornineen sinisen ilman läpi
hänelle, -- sitte katosi tämä viimeinenkin jäännös kotiseudusta.
Tuntematon laakso aukeni hänen eteensä, avaroita mustia havumetsiä
leveni laaksossa, mataloita majoja syvälle alas ulottuvine
olkikattoineen piileskeli metsien pimennoissa; -- mutta pelkäämättä
astui Hadumoth tietänsä ja viittasi kädellään viimeisen tervehdyksen
Hegaun vuorille.

Auringon laskettua lepoonsa metsien taakse pysähtyi hänkin hetkiseksi.
"Nyt siellä kotona soitetaan iltasiunausta", sanoi hän itsekseen, "myös
minä tahdon rukoilla." Ja hän polvistui vuoriston yksinäisyydessä ja
rukoili, ensin Audifaxin, sitte herttuattaren, sitte itsensä puolesta,
-- ja hänen ympärillään oli kaikki hiljaista. Hän kuuli vain oman
rajusti sykkivän sydämmensä lyönnit.

"Kuinkahan hanhilleni nyt käynee?" ajatteli hän noustessaan jälleen
seisaalleen, "nyt on juuri niiden kotia-ajamisen aika." Sitte astui
Audifaxin kuva taas hänen sielunsa eteen -- hänen kanssaanhan
paimentyttönen niin usein oli yhdessä kotiin palannut. Hän astui
edelleen eteenpäin.

Laakson maalaistaloissa ei liikkunut niin luotua sielua. Vain muuan
vanha mummo istui erään olkikattoisen majan edessä. "Sinun pitää antaa
minun olla tämä yö kattosi alla, iso-äiti!" sanoi Hadumoth tälle
tuttavallisesti. Mummo oli kuuro ja vastasi vain viittauksella; hän oli
yksinään jäänyt kotimieheksi, miesten mennessä vuoristoon hunneja
vastaan.

Mutta ennen aamunkoittoa oli Hadumoth taas taipaleella. Ja hän kulki
halki pitkien metsien, joissa hongat ja männyt eivät tahtoneet
loppuakaan; jo huomasi kevään ensimmäistä hiljaista virkoamista,
ensimmäiset kukkaset nostelivat päitään sammalikosta, ensimmäiset
hyönteiset lentelivät hiljaa suristen niiden päällä, ja pihkan tuoksu,
voimakas ja miellyttävä, levisi vienon tuulenhengen mukana kaikkialle,
suitsutuksena jonka petäjät uhrasivat auringolle kaikesta siitä hyvästä,
mistä ne tätä saivat kiittää.

Mutta paimentyttöstä tämä ei kuitenkaan miellyttänyt. "Täällä on liian
kaunista", sanoi hän, "täällä eivät hunnit voi olla."

Hän laskeusi alas vuoristosta ja tuli eräälle paikalle, missä metsä oli
harvaa ja laski laajoja näköaloja lomitsensa. Syvällä alhaalla etäisessä
uomassaan kiemurteli Rein käärmeen tavoin; kahden virranhaaran väliin
ahdettuna makasi siinä muuan saari, jolla kohosi paljon uhkeita muuria;
ne näyttivät kirkoilta ja luostareilta, mutta paimentytön terävä silmä
huomasi, että ne olivat mustuneet eikä niillä enää ollut kattoja.
Sininen savupilvi lepäsi liikahtamatta niiden päällä.

"Mikä tämä seutu on nimeltään?" kysyi hän eräältä metsästä tulevalta
mieheltä.

"Schwarzwald!" sanoi mies.

"Entä tuo paikka tuolla etäällä?"

"Rheinau." "Ovatko hunnit käyneet sielläkin?"

"Toispäivänä."

"Ja missä he nyt ovat?"

Mies nojautui sauvaansa ja katseli lasta terävästi. Hän osotti Reiniä
alaspäin. "Mitenkä niin?" kysyi hän.

"Minä tahdon mennä heidän luoksensa." -- Mies kohotti jälleen sauvansa
ja jatkoi matkaansa. "Pyhä Fintan, rukoile puolestamme!" mutisi hän
poismennessään.

Ja jälleen astui Hadumoth pelottomana eteenpäin. Hän oli vuorelta
nähnyt, että Rein teki suuren kaaren juoksussaan; sen vuoksi hän oikasi
suoraan vuoriston poikki päästäkseen hunnien edelle ja vietti kaksi
päivää matkalla -- yöt nukkuen metsän sammalikossa -- eikä tavannut
ainoatakaan ihmistä. Mutta paljon synkkiä kuiluja ja laaksoja tapasi hän
tiellään ja kohisevia puroja ja myrskyn kaatamia vanhoja puunrunkoja,
jotka lahonneina loistivat aavemaisesti illan pimeydessä. Mutta
rohkeuttaan hän ei siltä kadottanut.

Vuoristo kävi loivemmaksi ja lakeusi laajaksi, yläväksi tasangoksi,
jonka pintaa usein kolea tuuli pyyhkäsi, ja laaksojen pohjista paistoi
lunta. Mutta hän astui edelleen tuntematonta tietänsä.

Viimeinenkin leipäpala oli jo huvennut hänen laukustaan; silloin tuli
hän vuorenselänteille ja näki Reinin taasen kimaltelevan etäisyydessä.
Nyt hän tahtoi kulkea sitä kohti, mutta kuin repeämänä maassa avautui
hänen edessään vuoren tällä puolen jyrkkä kuilu, jonka pohjassa raju
vuoripuro vaahtoisna kohisi. Piikkiset pensaat ja tiheä viidakko
estelivät häntä laskeutumasta alas purolle, mutta hän raivasi itselleen
tien niiden lävitse. Paljon vaivaa ja hikeä se maksoi, aurinko oli jo
korkealla taivaalla ja oksat repivät hänen vaatteensa. Kun jalka
seisahtui haluttomana enempään rynnäkköön, lausui hän itselleen hiljaa:
"Audifax!" ja tämä nimi antoi hänelle uutta uskallusta.

Nyt hän oli alhaalla, mustien kallioseinämäin juurella: Vuorelta tuleva
puro oli raivannut itselleen uran niiden lomitse ja syöksyi vinhana
virtana tiehensä; kirkkaat vesihelmet pärskyivät jylhille rantapaasille,
joita punertava sammal reunusti kuin kultakehys; koski heitti vaahtoaan
miltei hänen silmilleen ja kohisi rajussa menossaan hänen ohitseen,
hänen istuessaan sen vihertävän veden partaalla niinkuin väsynyt mies,
joka tahtoo selvästi tarkastella itseään ja menneen elämänsä monia
turhuuksia. Mahtavata isolehtistä kasvullisuutta rehotti rannoilla,
kastehelmien kimallellessa niiden lehdillä kuin välkkyvät jalokivet.
Sinerväsiipisiä sudenkorentoja lenteli edestakaisin niiden päällä -- ne
olivat kuin kuolleitten vesikeijuisten henkiä.

Uneksivana kohisi yksinäisen puron lorina nälkäisen lapsen sydämmeen.
Puron juoksua tahtoi hän seurata saavuttaakseen viimeinkin Reinvirran.
Kaikkialla oli täällä laaksossa kasvullisuus villiä, aivan kuin ei
ihmisjalka koskaan olisi sinne astunut ... mutta tuollapa hymyili
hänelle aukea, vihertävä palanen -- sille hän laskeutui pitkäkseen.
Vesi kohisi niin viillyttävästi ja tasaisesti, se lauloi hänet uneen.
Pää nojattuna oikeata käsivartta vastaan makasi hän siinä, ja hymy
päilyi hänen väsyneillä piirteillään. Hän uneksi. Kenestä? -- siniset
veden neitoset eivät ole sitä kellekään kielineet...

Kevyt pärskäys vettä avoimesta kourasta herätti hänet unestaan. Kun hän
verkalleen avasi silmänsä, näki hän edessään pitkäpartaisen miehen;
tällä oli jaloissa karkeat poluskengät, mutta muuten olivat sääret
paljaat aina polvien yläpuolelle. Muutamia onkia, verkko ja puinen
sanko, missä uiskenteli sinihohtoisia lohenmulloja, oli hänellä
vieressään ruohikossa. Hän oli kauvan katsellut nukkuvaa tyttöä.
Epätietoisena siitä oliko tämä ollenkaan ihmislapsi, meni hän purolle ja
toi kourassaan vettä, millä herätti hänet.

"Missä minä olen?" kysyi Hadumoth, tuntematta ollenkaan pelkoa.

"Wieladingenin suihkun luona!" lausui kalastaja. "Vedessä on kelpo lohia
ja se laskee Reiniin. Mutta miten sinä olet tullut tänne metsään, tyttö?
Oletko pudonnut suoraan taivaasta?"

"Tulen kaukaa! Meillä kasvavat vuoret toisin, ne kohoavat kukin
yksinäisinä ja jyrkkinä ylös tasangosta, -- ja lohet uivat siellä
järvissä ja ovat paljon isompia. Hegauksi kutsutaan sitä puolta."

Kalastaja puisteli päätään. "Sen paikan täytyy olla kaukana", sanoi hän.
"Ja minne nyt aijot?"

"Sinne missä hunnit ovat", sanoi Hadumoth ja jutteli hänelle
avosydämmisesti, minkä vuoksi oli lähtenyt matkaan ja ketä etsi.

Silloin pudisti kalastaja päätään vielä arvelevammin kuin äsken. "Äitini
muiston nimessä!" sanoi hän, "sepä on tukala kulku!" Mutta Hadumoth pani
kätensä ristiin ja rukoili: "Kalastaja, sinun täytyy näyttää minulle tie
heidän luokseen."

Silloin heltyi parrakas mies. "Jos minun _täytyy_", murisi hän, "niin
olkoon menneeksi; vallan kaukana ne eivät ole. Tule kanssani!"

Hän pani kalastustarpeensa kokoon ja lähti paimentytön keralla kulkemaan
puronviertä pitkin. Kun pensaat tulivat liian tiheiksi tai kalliopaadet
röykkiöiksi kohoten sulkivat heiltä tien, nosti kalastaja tyttösen
käsivarrelleen ja kahlasi vaahtoavan puron yli. Sitte poikettuaan
laakso-uomasta vasemmalle tulivat kulkijat eräälle niistä kukkuloista,
jotka laskeutuvat alas Reinille päin. "Katsohan tuonne, lapsi", lausui
mies osottaen kohti Reiniä, missä lakea ja tylppä vuorijono eteni,
"tuolta päästään Frick-laaksoon ja Bötzbergille. Sinne ne ovat leirinsä
pystyttäneet. Eilen polttivat ne Laufenburgin linnan poroksi... Mutta
etemmäksi eivät ne murhapolttajat täältä enää laukkaa!" jatkoi hän
julmistuneena.

Heidän kulettua vielä kappaleen matkaa, seisahtui Hadumothin seuraaja
muutaman kallionkielekkeen luo. Hän käski tytön odottamaan ja laahasi
sitte muutamia kuivia tervasrimoja kokoon, rakensi niistä rovion, panipa
vielä havuja ja tuohia runsaasti puiden väliin, roviota kuitenkaan
sytyttämättä. Saman tempun hän teki vielä useassa kohdassa. Hadumoth
katseli hänen tointansa käsittämättä ollenkaan sen tarkoitusta.

Sitte he laskeutuivat alas Reinin rannalle.

"Oikein toden teollako aijot hunnien luo?" kysyi kalastaja vielä kerran
tytöltä. "Niin!" vastasi tämä. Silloin irrotti mies pensaikkoon kätketyn
veneen ja souti Hadumothin sillä virran ylitse. Toinen ranta kasvoi
tiheää metsää; kalastaja kulki kappaleen matkaa metsän sisään ja
tähysteli tarkasti ympärilleen. Sinnekin oli halkokasa pinottuna ja
viereen kätkettynä tervassoihtuja vihreäin oksien alle. Hän nyykäytti
tyytyväisenä päätään ja palasi Hadumothin luo. "Edemmäksi en kanssasi
käy; tuolla on Frick-laakso ja hunnien leiri. Koeta saada nulikkasi
heidän käsistään, ja kernaammin tänään kuin huomenna, sillä muuten voisi
se käydä liian myöhäiseksi. Jumala olkoon mukanasi, sinä olet rohkea
lapsi!"

"Kiitän sinua", sanoi Hadumoth, puristaen miehen ryppyistä kättä.
"Mikset tule kanssani?"

"Minä tulen myöhemmin!" virkkoi kalastaja merkitsevästi ja nousi
ruuheensa.

Laakson suuhun oli hunnien leiri rakettuna; siinä oli muutamia harvoja
telttejä ja joitakuita pajusta ja ruohosta kyhättyjä isoja majoja;
hevoset olivat majoitetut hirsistä salvettuihin talleihin. Leirin
taustalla oli vuorenrinne, edessä oli suojaksi hauta kaivettu, ja
sisimpänä oli pajukudoksesta, maahan isketyistä paaluista ja
kalliokappaleista hunnilaiseen tapaan rakennettu suojamuuri. Lavealta
leirin edustalla ratsasti etuvartioita edestakaisin. Osittain
levätäkseen kestettyjen taistelujen jälkeen, osittain ahdistaakseen
vastapäisellä rannalla olevaa P. Fridolinin luostaria, viruivat hunnit
kauvemman aikaa yhdessä paikassa. Muuan osasto rakensi aluksia ja
lauttoja Reinin rannalla.

Teltissään makasi Hornebog, joka Ellakin kuoleman jälkeen oli hunnien
johtaja. Vaikka oli peitteisiin ja patjoihin haudattu, ei hänellä ollut
oikeata lepoa eikä rauhaa. Erica, kanervakukkanen, istui hänen luonaan
leikitellen kultakoristeella, joka silkkinauhassa riippui hänen
rinnallaan.

"En tiedä mikä siihen syynä on", sanoi päällikkö tytölle, "että elämä on
käynyt niin sietämättömäksi. Nuo saaren kaljupäät tekevät liian
raivoisia hyökkäyksiä miestemme kimppuun. Meidän on tyynemmin
meneteltävä. Täälläkään en viihdy; täällä on liian levollista, ja lepo
käy myrskyn edellä. Sinustakaan ei Ellakin kaaduttua ole mitään hupia.
Sinun pitäisi nyt lempiä minua kuten ennen häntä, kun hän oli joukon
ensimmäinen -- mutta olet kuin loppuun hehkunut nuotiovalkea."

Erica viskasi korun kauvaksi nauhassaan, niin että se kilahtaen kimposi
takaisin hänen rinnalleen, ja hyräili jotakin hunnilaista laulunpätkää.

Silloin astui muuan vartioitseva soturi telttiin taluttaen Hadumothia
kädestä ja Ellwangenin mies Snewelin tulkkina mukanaan. Lapsi oli
tunkeutunut leiriin ja etuvartioita ja vartiohuutoja säikkymättä astunut
eteenpäin, kunnes hänet otettiin kiini. Snewelin esitti tytön pyynnön
vangitun pojan vapauttamisesta; hän oli itse käynyt mieleltään lempeäksi
ja sääliväiseksi, ikäänkuin olisi hän vielä kotimaassaan ja alkaisi
juuri paastoviikkoa, sillä hän oli tänään laskenut muistissaan kaikki
hunnilais-elämänsä aikana tekemänsä pahat työt, ja poltettujen
luostarien luku oli alkanut raskaasti painaa hänen omaatuntoaan.

"Sano hänelle myöskin, että voin suorittaa lunnaat", lausui Hadumoth
irrottaen liivinsä neuloksesta kiinineulotun kultataalerin. Hän ojensi
sen hunnilaispäällikölle. Tämä purskahti nauruun, ja kanervakukkanenkin
nauroi.

"Kummallinen maa tämä!" lausui Hornebog. "Miehet keritsevät päänsä, ja
lapset tekevät sankarien töitä. Olisipa tämän tytön sijasta aseellinen
joukko tullut virran yli kimppuumme, niin olisi meille saattanut käydä
hullusti."

Hän katseli lasta epäluuloisesti. "Entäpä jos tuo on tullut
vakoilemaan!..." huusi hän. Mutta Erica hypähti väliin ja hyväili
Hadumothin otsaa. "Sinun pitää jäädä minun luokseni", sanoi hän, "minä
tarvitsen jonkun leikkitoverikseni, sittekun musta ratsuni kuoli ja
Ellakini kaatui..."

"Viekää tuo luntus näkyvistäni!" huusi Hornebog suuttuneena. "Olemmeko
tulleet Reinille lasten kanssa leikkiäksemme?!"

Silloin huomasi Erica myrskyn heräävän päällikössä; hän tarttui lapsen
käteen ja meni hänen kanssaan ulos.

Leirin vuorenpuoleiselle taholle oli päällekkäin kasattujen
kiviharkkojen väliin hunnien keittiö sijoitettu. Sieltä kuului
metsänrouvan kiivasta torumista. Audifax oli polvistunut suurimman
kattilan ääreen ja puhalsi valkeaan, jonka päällä illalliskeitto porisi.
Äkkiä kavahti hän jalkeilleen ja huudahti kovasti: hän oli nähnyt pienen
ystävänsä. Mutta silloin nosti metsänrouva päänsä esiin toisen kattilan
takaa, ja se oli Audifaxille enemmän kuin varotushuuto; hän jäi
seisomaan liikahtamatta, tarttui muutamaan paljaaksi kuorittuun oksaan
ja alkoi sillä hämmentää keitosta, niinkuin hänelle määrätty oli. Hän
oli kalpea ja laihtunut, äänettömän epätoivon kuva, silmät sumuiset
kyyneleistä, jotka eivät olleet kenenkään mieltä herkyttäneet.

"Varokaa tekemästä näille lapsille mitään pahaa, muuten saatte minun
kanssani tekemistä, te vanha merikissa!" huusi Erica metsänrouvalle.

Silloin astui Hadumoth toverinsa luo. Paimenpoika pudotti
kömpelötekoisen kauhansa ja ojensi tytölle kätensä sanaakaan
hiiskumatta, mutta hänen syvistä, tummista silmistään loisti tätä
vastaan pitkä historia vankeudesta, sanomattomista kärsimyksistä ja
vapautuksen orastavasta toiveesta. Hadumothkin seisoi liikahtamatta
hänen edessään; hän oli matkalla miettinyt paljon liikuttavia asioita
jälleennäkemisen riemullisuudesta; mutta kaikki nämä katosivat nyt hänen
mielestään -- suurin riemu laulaa kiitoksensa ihmisten kuulematta
taivasta kohti. "Anna minulle kauhallinen keittoasi Audifax", sanoi hän,
"minun on niin nälkä!"

Metsänrouva salli pojan ojentaa ystävälleen puukauhallisen kattilan
sisällöstä. Nälkäinen lapsi vahvisti sillä itsensä ja tuli rohkeammaksi
eikä säikähtänyt illalliselle saapuvien hunnilaissoturien hurjia
kasvoja. Sitte istahti hän aivan Audifaxin viereen. Tämä oli äänetön ja
pidättyväinen; vasta illan pimetessä ja kiusahengen mentyä pois
irtautuivat hänen kielensä kannat. "Oi, minä tiedän paljon, Hadumoth!"
sanoi hän hiljaa katsahtaen arasti ympärilleen -- "minä tiedän hunnien
aarteen! Se on metsänrouvan säilössä, kahdessa arkussa hänen vuoteensa
alla; olen itse kurkistanut niihin sisään ja nähnyt siellä kimaltelevan
solkia ja esiripunkannattimia ja kultakoruja. Myöskin hopeainen kana
hopeisine munineen on joukossa, jonka he toivat Lombardian maasta, ja
paljo muuta ihanuutta..."

Hän kohotti nahkaista lakkiaan, hänen oikea korvansa oli puoleksi
leikattu irti.

"... Metsänrouva tuli kotiin, ennenkun ennätin lyödä arkunkannen kiinni.
'Kas tuossa palkkasi!' huusi hän ja leikkasi keritsimillään korvani. Se
teki julman kipeää, Hadumoth. Mutta minä sen vielä maksan hänelle
takasin!"

"Minä autan sinua siinä!" lausui tyttönen.

Vielä kauvan kuiskailivat molemmat keskenään, -- uni vältti näiden
onnellisten silmiä. Melu leirissä hiljeni. 'Synkkiä varjoja levisi
laakson yli. Silloin sanoi Hadumoth: "Minun täytyy aina ajatella sitä
yötä, jolloin tähdet putosivat maahan."

Audifax huokasi. "Voitanpa kuitenkin aarteeni", lausui hän, "olen varma
siitä!"

Ja taasen istuivat he äänettöminä hetken aikaa; silloin vavahti Audifax
äkkiä, ja Hadumoth tunsi hänen kätensä värisevän omassaan. -- Reinin
takaisella tummalla vuorenkukkulalla leimahti tulinen merkki; se oli
kuin soihtu, jota joku heiluttaa kädessään kaaressa ja sinkauttaa sitten
ilmaan.

"Nyt se sammui jo!" sanoi Audifax hiljaa.

"Mutta katsohan tuonne!" kuiskasi Hadumoth säikähtyneenä ja osotti
vastaiselle haaralle.

Bötzbergin huipulta hulmusi liekki korkeuteen ja kaarsi taivaalla
tulisena ja säkeniä suitsuten. Se oli sama merkki. Ja ylhäällä
Schwarzwaldilla kohosi samalta paikalta, missä soihtua oli heilutettu,
korkea loimu taivasta kohden ja valaisi tähdettömän yön. Laaksossa
kävelevä vahti päästi kimakan vihellyksen. Leirissä alkoi syntyä
liikettä. Metsänrouva tuli lasten luo. "Mitäs siinä tollotat nullikka!"
huusi hän uhkaavasti Audifaxille, "valjasta pian hevonen vaunujemme
eteen!"

Audifax totteli äänetönnä!

Vaunu oli varustettu matkaan ja vetohevonen seisoi sidottuna
ohjaksistaan kiini paaluun; varovasti hiipi eukko sen luo ja ripusti sen
selkään kaksi koria, joihin sovitti kaksi arkkua peittäen ne heinillä.
Hän tähysteli nenällään ilmaa nuuskien ympärilleen. Oli jälleen käynyt
aivan hiljaiseksi. Frick-laakson viini oli vaivuttanut hunnit sikeään
uneen.

"Se ei ollutkaan mitään!" murisi metsänrouva, "saamme viedä hevoset
uudelleen lepäämään". Mutta silloin hypähti hän seisaalleen kuin salaman
satuttamana. Vuori, jonka juurelle leiri oli rakennettu, oli äkkiä
käynyt eläväksi, sillä suitsi ja säkenöi monia satoja tulisoihtuja, ja
vähä väliä jylisi siltä raivokkaita sotahuutoja -- Reiniltä päin syöksyi
virran aaltojen tavoin tummia joukkoja, ja kaikilta kukkuloilta leimusi
tulia taivasta kohden. -- "Ylös, nukkujat!..." Mutta se oli jo liian
myöhäistä -- jo lensi kirkas palo hunnilaisleiriin -- ratsujen
valittavaa ähkymistä kuului -- iso talli leimahti liekkeihin -- tummia
haamuja murtautuu leiriin, säkenöivien soihtujen seuraamana tulee sinne
tänään kuolema; -- se on vanha Irminger, Frickgaun herra, joka sen tuo,
-- kuuden vahvan pojan vahva isä, joka yhtä vähän kuin pappi Matathias
makkabealaisineen voi enää sietäen katsella kansansa kurjuutta; -- ja
heidän johtamanaan tulevat Hornussenin ja Herznachin miehet ja soturit
Aar-laaksosta ja Bruggista ja Badenin kuumilta lähteiltä ja Khamasta ja
kaukaisesta Giselatluehista. Turvallisessa metsänkätkössä olivat he
maanneet, kunnes ylhäältä Eggbergiltä oli leimahtanut sodan soihtu
ilmoittaen Schwarzwaldin naapurien tulevan apuun -- silloin käytiin
rynnäkköön.

Kamalasti kaikui unessaan yllätettyjen hunnien parunta ryntääjien
sotahuutojen keskeltä. Pää verissä nelisti Snewelin ratsullaan ohitse;
hyvin tähdätty pikisoihtu oli, tarttunut kiini hänen vaatteisiinsa ja
palaa loimotti edelleen,' niin että hän näytti tuliselta kummitukselta.
"Maailmanloppu on käsissä!" huusi hän, "tuhatvuotinen valtakunta on
tulossa! Herra, armahda sieluparkaani!"

"Hukassa, kaikki hukassa!" mutisi metsänrouva itsekseen ja siveli
miettiväisesti otsaansa. Sitte irrotti hän vetohevosen irti
valjastaakseen sen vaunujen eteen. Pimeyden verhoomana seisoi
läheisyydessä Audifax kiristäen yhteen hampaitaan, jottei purskahtaisi
riemuhuutoon yöllisen hyökkäyksen johdosta; liekitsevän tulen loimo
leikitteli hänen kasvoillaan, ja hänen sydämessään kiehui raivoisia
ajatuksia. Hetkisen hän tuijotteli jäykästi taistelun tuoksinaan, --
sitte kuiskasi hän Hadumothille: "Nytpä tiedän keinon!" Hän sieppasi
maasta yhden nuotiokivistä ja kissan nopeudella paiskasi sen
metsänrouvaa kohti, niin että tämä äänetönnä suistui maahan; hevosen hän
tempasi mukaansa ja nosti miehen voimalla maahan polvistuneen Hadumothin
sen selkään. "Pidä lujasti kiini satulannupista!" huusi hän tytölle ja
kavahti itsekin satulaan tarttuen tanakasti ohjaksiin; hepo tunsi oudot
ratsastajat selässään, ja tulipalon ja metelin hurjentamana laukkasi se
minkä kavioista kerkisi yön pimeyteen. -- Audifax seuralaisensa kanssa
ei horjahtanut satulasta, hänen sydämmensä sykki kuuluvasti, hän sulki
silmänsä tukehuttavan savun takia -- yli kaatuneitten taistelijain ja
halki keskenään kamppailevien joukkojen kävi kulku... Jo kaikui
taistelun melu kaukaisempana, ratsu hiljensi väsyneenä vauhtiaan ja
kantoi taakkansa Reiniä kohden -- lapset olivat pelastetut.

Ja he ratsastivat halki pitkän, hirvittävän yön katsahtamatta kertaakaan
taaksensa. Audifax piteli sanattomana ohjaksia, -- hänestä usein tuntui,
kuin olisi kaikki tämä vain unta; hän kietoi vasemman kätensä Hadumothin
kaulalle ja naputti oikean käden sormilla korissa olevia lippaita --
niistä kilahti metallin ääni, ja silloin vasta tiesi hän unelmansa
olevan todellisuutta. Ja ratsu oli pirteä ja kantoi nuoret ratsastajansa
mielellään selässään, yli ketojen ja nummien kävi kulku ja halki mustien
metsien, alati kohti kohisevaa Reiniä.

Kun he olivat jättäneet matkaa pitkältä jälkeensä, lehahti heitä vastaan
kylmä tuulenhenki, joka pani heidät värisemään; se oli airut, joka
aamunkoittoa ennusti. Hadumoth avasi silmänsä. "Missä olemme?" kysyi
hän. "En tiedä!" vastasi Audifax.

Nyt he kuulivat edeltään kohinaa ja pauhinaa kuin etäisestä ukonilmasta,
mutta sitä se ei kuitenkaan ollut; taivas seestyi ja tähdet kalpenivat
ja katosivat. Pauhina kasvoi ja tuntui lähenevän; he ratsastivat erään
linnoituksen ohitse, joka ylpeänä katseli aliansa oleviin syviin vesiin;
sitte kaarsi heidän tiensä muutaman vuorenselänteen taitse, -- ja jo
kohisi heitä vastaan Rein vuolaana ja vaahtoisna, syösten jyminällä ja
pauhulla yli mustan ja kalutun kallion; vesihelmiä säihkyi heidän
päälleen ja maisema verhoutui kosteaan usvaan... Ratsu pysähtyi aivan
kuin tarkkaavasti katsellakseen valtavaa näköalaa, Audifax hypähti sen
selästä ja auttoi uupuneen kumppaninsakin alas, nosti aarre-arkut maahan
ja päästi kelpo eläimen syömään mehevää ruohoa.

Ja lapset astuivat putouksen reunalle, Hadumoth pidellen kiini ystävänsä
kädestä, ja katselivat sanattomina alas valtaviin tyrskyihin. Ja aurinko
loi ensimmäiset säteensä virran vesiin, usvahelmet nielaisivat ne
itseensä ja kuvastuivat monivärisenä sateenkaarena väreilevää valoa
vastaan...

Mutta nyt meni Audifax arkkujen luo ja avasi yhden niistä -- siinä oli
pelkkää kultaa ja jaloja koruja; -- aarre, kauvan kaivattu, oli nyt
hänen omansa, ei taikasanojen eikä yöllisten manausten voimalla, vaan
rivakan toimen ja älykkään harkinnan tuloksena. Hän katseli kullan
välkyntää. Se ei saattanut häntä hämille, sillä tiesihän hän jo kauvan
sitte, että se oli hänelle sallittu. Kutakin laatua hän otti yhden,
maljoista yhden, sormuksista yhden, rahoista ja rannerenkaista yhden, ja
kantoi ne putouksen reunalle.

"Hadumoth", lausui hän, "tässä täytyy Jumalan olla, sillä hänen kaarensa
väikkyy veden yli. Minä tahdon antaa hänelle kiitosuhrin."

Hän astui muutamalle ulkonevalle kallionkielekkeelle ja heitti
voimakkaasti valio-aarteen Reinvirtaan -- sitte polvistui hän maahan ja
Hadumoth polvistui hänen viereensä ja he rukoilivat kauvan ja kiittivät
Jumalaa...



KUUDESTOISTA LUKU.

Cappan naitetaan.


Kun ukkos-ilma on ohitse, juoksee sadevesi sameina ja mullankarvaisina
puroina pois lakean maan päältä. Samaten seuraa jotakin koko maata
tärisyttävää liikettä useimmiten pienten kiusallisten tapahtumien aika,
kunnes kaikki on uudelleen kääntynyt vanhoille urilleen.

Sen sai Hadwig rouvakin kokea.

Linnassa ja maakunnassa oli paljon puuhaa ja tointa hunnien karkoituksen
jälkeen. Hän antautui niihin mielellään, sillä hänen vilkas ja
itsenäistä toimintaa rakastava henkensä ikäänkuin kirkastui ja keventyi
hallitsemisen huolissa.

Taistelussa kaatuneiden soturien lesket ja lapset saapuivat linnaan, ja
kenen katolle punanen kukko oli lentänyt ja keltä sotaratsujen kaviot
olivat polkeneet nousevan oraan, se sai apua niin pitkältä kuin riitti.
Sanomia lähetettiin keisarille äskeisistä tapahtumista ja ehdotuksia
tulevaisten vaarojen torjumiseksi; linnassa korjailtiin niitä
varustuksia, jotka olivat osottautuneet puutteellisiksi, sotasaalis
laskettiin ja jaettiin, ja kristittyjen sotilasten haudalle päätettiin
rakentaa muistokappeli.

Reichenaun ja Sankt Gallenin kanssa oli paljon keskusteltavaa;
hengelliset ystävät eivät koskaan unhota vaatia maksua osottamastaan
palveluksesta. He osasivat tiukasti valitella ja vaikeroida luostariensa
kärsimistä vaurioista ja vammoista ja kaikenlaisen omaisuuden häviöstä.
Että ahdistetut jumalanmiehet kernaasti näkisivät heille lahjaksi
annettavan lihavan maapalan, sitä toitotettiin lakkaamatta herttuattaren
korviin. Kaukana Reininlaaksossa, missä Breisach-vuoren tummat, palaneet
kalliot kohoavat vaahtoisaa virtaa vastustamaan, oli herttuattarella
Saspach niminen hovi. Tuliperäisellä maalla menestyy viinirypäle hyvin,
-- senpä vuoksi mainittu kaunis maatila olisikin kernaasti kelvannut
hurskaille veljeksille; se olisi ollut tervetullut lahja jo senkin
vuoksi, että olisi saatu maista erotusta reiniläisen viinin ja alhaalla
Bodenjärven rannoilla kasvavan välillä, puhumattakaan siitä, että se
olisi myöskin ollut vähäinen korvaus urhoollisesta sotimisesta ynnä
kaatuneitten veljien hyväksi pidetyistä sielumessuista.

Ja kun Hadwig rouva eräänä päivänä ei näyttänyt aivan taipumattomalta
luopumaan Saspachista, tuli jo varhain seuraavan päivän aamulla
alipriori ratsastaen ja toi ison pergamentin, johon valmis lahjakaava jo
oli kirjoitettu; ja vallan komealta sen sisällys kalskahtikin, kun P.
Pirminiukselle piti kaiken olla määrätyn: talo ja kartano ja kaikki
niihin kuuluvat tarpeet, viljelty maa ja viljelemätön, metsät ja
viinamäet, haat ja niittymaat ja virtojen juoksut ynnä kalastus-, ja
myllytysoikeus ja kaikki mitä omaa väkeä miehen- ja vaimonpuolta sen
alueella asui... Eikä puuttunut edes tavanmukaista kiroustakaan. "Ken
rohkenisi ahdistaa lahjoitettua tilaa tai vallan riistää sitä
luostarilta, sen yli olkoon _Anathema Maranatha_ lausuttu,
Kaikkivaltiaan ja hänen enkeleinsä viha kohdatkoon häntä, pitaali
lyököön häntä kuin Naemania syyrialaista ja luuvalo ja kuolema kuin
Ananiasta ja Saphiraa, ja naulan kultaa suorittakoon hän sitäpaitsi
syynsä sovittamiseksi!"

"Herra apotti on tahtonut säästää armolliselta valtiattareltaan vaivan
lahjakirjan kokoonpanemisesta", lausui alipriori, "ja on jättänyt siihen
tyhjän sijan nimien ja tilan rajojen mainitsemista ja lahjapuolien ja
todistajain allekirjoituksia ynnä sinetin kiiniripustamista varten."

"Osaatteko kaikissa asioissanne noin kiirehtiä!" vastasi Hadwig rouva.
"Katselen pergamenttianne tilaisuuden sattuessa."

"Apotille olisi vallan rakas ja toivottu asia, että jo tänään voisin
tuoda hänelle takaisin lahjakirjan teidän allekirjoituksellanne ja
sinetillänne varustettuna. Se on sen vuoksi, että järjestys
pysytettäisiin luostarin arkistossa, sanoi hän."

Herttuatar tähysteli miestä kiireestä kantapäähän. "Sanokaa te
apotillenne", lausui hän, "että minä paraikaa teen laskua siitä, miten
paljon veljet korkealla Twielillä majaillessaan hävittivät keittiön ja
kellarin varoja. Sanokaa hänelle sitäpaitsi, että meillä on omat
kirjurimme, milloin päähämme pälkähtää lahjoitella pois hovitiloja
Reinin varsilla, ja että..."

Hänellä pyöri vielä muutamia muita katkeria sanoja kielellä. Mutta
alipriori puuttui nöyrästi lepytellen puheeseen ja rupesi luettelemaan
joukon tapauksia, jolloin valistuneet herrat ja ruhtinaat olivat tehneet
samanlaisia lahjoituksia, -- miten Francian kuninkaat Reinvirran
toisella puolen olivat mitä runsaimmin korvanneet Toursin P.
Martinukselle sen vahingon, jonka normannien ryöstöretket hänelle olivat
tuottaneet, ja miten otollinen sellainen anti on sielun autuudelle,
sillä kuten tuli vedellä sammutetaan, niin syntikin almujen kautta...

Herttuatar käänsi hänelle selkänsä ja jätti hänet vielä kertomattomine
esimerkkineen seisomaan saliin. "Liika hoppu asian pilaa!" mutisi munkki
itsekseen, "hitaasti kun kulkee, varmasti perille pääsee!" Silloin
kääntyi Hadwig rouva ovella vielä kerran häneen päin. Sanoin
kuvaamattomalla kädenliikkeellä hän viittasi munkille lausuen: "Jos
tahdotte lähteä luotani, niin lähtekää sitte heti paikalla!"

Munkki lähti kiireesti tiehensä.

Apottia ärsyttääkseen lähetti herttuatar vielä samana päivänä
harmautuneelle Simon Bardolle kultaiset käädyt tunnustukseksi etevästä
johdosta taistelussa.

Mies, jonka kohtalo antoi herttuattarelle paljon päänvaivaa, oli
vangittu hunni Cappan. Tämä oli alussa saanut monta kovaa kokea; hän ei
vieläkään käsittänyt, miksi hänet oli henkiin jätetty; hän juoksenteli
arkana ympäriinsä kuten se, jolla ei enää ole mitään oikeutta itseensä,
ja kun hän viskautui olilleen maata, tuli kauniita unelmia tanssimaan
hänen ympärillään. Hän näki avaroita kukkaisia ahoja, joilla kasvoi
hirsipuita kuin ohdakkeita, ja kussakin niistä riippui joku hänen
maanmiehistään ja hän itse kaikkian ylinnä; tämä kaikki oli hänestä
aivan paikallaan, sillä sellainen oli sotavankien kohtalo siihen aikaan.
Mutta ihmettä kyllä, ei hänelle kuitenkaan pystytetty hirsipuuta. Vielä
jonkun aikaa hän katseli karsaasti linnanpihassa kasvavaa isoa lehmusta;
siinä oli muuan vahva, paljas oksa, joka hänestä näytti nyökkäävän
hänelle ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Hei, miten hyvin sinä kelpaisitkaan
koristamaan minua!"

Mutta vähitellen tuli hän kuitenkin huomaamaan, että lehmus oli kaunis,
siimeikäs puu, ja arkuus hänestä alkoi kadota. Hänen lävistetty reitensä
parani, hän kuleksi ympäriinsä kartanolla ja keittiössä ja katseli
ällistellen saksalaista taloudenpitoa. Hän tosin ajatteli
hunnilaistapaan, että miehen koti oli hevosen selässä ja että naisille
ja lapsille riitti katosvaunut; mutta kun satoi tai tuli iltaviileä, ei
hänestä neljä seinää ja niiden sisässä räiskyvä takkavalkea tuntuneet
ollenkaan halveksittavilta, ja kulaus viiniä maistoi paremmalta kuin
tammanmaito, ja villainen peitto oli pehmeämpi kuin sudennahka. Siten
katosi hänestä kaikki pakenemisen halu; koti-ikävää hän ei tuntenut
alunkaan, koska mitään vakinaista kotimaata hänellä ei ollut.

Kartanolla ja puutarhassa askarteli siihen aikaan muuan Friderun niminen
palvelusneito; tämä oli korkea kasvultaan kuin monikerroksinen
huippukattoinen rakennus, sillä hänen päänsä oli päärynänmuotoinen eikä
enää hohtanut ensimmäisen nuoruuden loisteesta. Pahat kielet kertoivat
hänen aikoinaan olleen Spazzo herran henttuna, mutta siitä oli jo sangen
kauvan; jo vuosia oli hän omistanut lempensä eräälle linnan rengeistä,
mutta tämän olivat hunnit viime taistelussa tappaneet -- nyt oli hänen
sydämmensä siis orpouden tilassa.

Isokasvuiset ihmiset ovat hyväluontoisia eivätkä kärsi liian paljosta
ajattelemisesta. Niinpä käänsi tämäkin neitonen pian katseensa hunniin,
joka yksinäisenä ja avuttomana teiskaroi linnanpihalla, ja hänen
tunteensa kiintyi säälien tähän miesraukkaan niinkuin kastepisara
kärpässieneen. Hän koetti opastaa häntä niihin taloudellisiin taitoihin,
joita itse osasi; ja hänen kuokkiessaan ja mullittaessaan puutarhaa
tapahtui usein, että hän antoi aseensa, Cappanille, joka teki miten
armas opettajattarensa häntä neuvoi. Myöskin palkojen ja yrttien
leikkaamisessa hän noudatti hänen esimerkkiään, -- ja muutamien päivien
kuluttua, kun vettä oli kaivolta tuotava, tarvitsi hoikan Friderunin
vain osottaa Cappanille puista sankoa, niin sieppasi tämä sen
päälaelleen ja astui loiskuttavan suihkukaivon luo linnanpihassa.

Ainoastaan keittiössä ei kelpo oppilaasta ollut mitään apua, sillä kun
hän kerran oli saanut muhennettavakseen palasen raakaa lihaa, valtasivat
vanhat muistot äkkiä hänet ja hän nielaisi lihan sellaisenaan ja lisäksi
vielä sipulit ja vihannekset, jotka olivat tarkotetut paistin
kryydittämiseksi.

"Luulenpa vankini miellyttävän sinua!" huusi Spazzo herra eräänä aamuna
Friderunille, kun näki hunnin koettavan parastaan pilkkoessaan puita
hänelle. Ruosteenpunaisiksi sävähtivät korkean immen posket, ja hän loi
katseensa häveliäästi maahan. -- "Osaisipa tuo lurjus puhua saksaa eikä
olisi mikään kirottu pakanakoira, niin..." jatkoi Spazzo herra.

Neito vaikeni hämillään.

"Tiedän sinun ansaitsevan onnea, Friderun..." sanoi Spazzo herra.
Silloin irtautuivat Friderunin kielenkantimet. "Mitä saksan taitamiseen
tulee", virkkoi hän, katsellen yhä edelleen maahan, "niin ei se kysymys
minua ollenkaan huoleta. Ja vaikkapa hän nyt onkin pakana, niin eihän
hän siltä tarvitse jäädä siksi. Mutta..."

"Mitä mutta?"

"Hän ei osaa istua syödessään kuin muut viisaat ihmiset. Hän makaa aina
pitkin pituuttaan permannolla ja väittää, että vasta siten hänelle ruoka
maistaa."

"Sen pahan tavan hänestä kyllä sinunlaisesi aviosiippa siveästi
karkoittaa. Oletteko jo sopineet keskenänne?"

Friderun vaikeni yhä edelleen, mutta juoksi sitte tiehensä kuin takaa
ajettu metsänotus, niin että puukengät kolisivat kivitettyä
pihapermantoa vastaan. Silloin meni Spazzo herra halkoja hakkaavan
Cappanin luo, taputti häntä olalle, niin että hunni kavahti
säikähtyneenä pystyyn, osotti hänelle sormellaan pakenevaa, nyökkäsi
kysyvästi päätään ja tähysti terävästi häntä silmiin. Mutta hunni vei
oikean käden rinnalleen ja kumarsi, teki sitte valtavan hypyn ilmaan ja
pyöri ympäri kuin väkkärä suu vedettynä leveään irveen.

Silloin älysi Spazzo herra, miten asian laita oli. Friderun ei ollut
nähnyt hunnin ilmahyppyä. Epäilykset kalvoivat vielä hänen sydäntään,
sen vuoksi käveli hän linnanportin ulkopuolelle; siellä taittoi hän
maasta kukan ja nyppi sen valkoisia terälehtiä irti yhden toisensa
perään hymisten: "Hän rakastaa minua, ei rakasta, rakastaa..." Kun hän
oli repinyt kaikki lehdet tuulen vietäviksi paitsi yhtä, vaikeni hänen
hyminänsä; hän katseli kasvot kirkastuen viimeistä kannallansa yksinään
istuvaa lehteä ja nyykäytti tyytyväisenä päätään. Mutta Spazzo herra
esitti asian valtiattarelleen. Ollen aina sukkela päätöksissään tahtoi
tämä heti paikalla saattaa sen onnelliseen täytäntöön. Hunni oli
puutarhassa näyttänyt omaavansa hyödyllisiä taitoja; hän osasi sulkea
tien maanalaisissa käytävissään kavalasti hävittävältä myyrältä --
solmimalla pajunvitsoista ansoja ja asettamalla niitä myyränkäytävien
suulle oli hän ottanut hengen monesta mustaturkkisesta veitikasta. Vielä
kutoi hän rautalangasta pyydyksiä rotille ja osottihe melkoista
kykyä ja tottumusta kaikessa, mikä kuuluu alempaan ja alimpaan
metsästyksenlajiin.

"Annamme hänelle muutamia tynnyrinaloja maata tuolla ylhäällä
Stofiler-vuoren rinteillä", virkkoi Hadwig rouva. "Veroksi vaadimme
häneltä, että hän käy sotaa kaikkia peltoa hävittäviä eläimiä vastaan
meidän alueillamme. Ja jos pitkä Friderun on häneen mielistynyt, saakoon
hän hänet; tuskin on luultavaa, että kukaan toinenkaan maamme neitosista
hunniin silmäänsä iskee."

Hän määräsi Ekkehardin valmistamaan vankia, että tämä kykenisi luopumaan
pakanuudestaan ja astumaan kristillisen seurakunnan yhteyteen. Ekkehard
pudisti arvelevaisesti päätään, mutta Hadwig rouva lausui: "Hyvä tahto
korvatkoon sen, mitä käsityksestä puuttuu! Opetuksenne supistakaa mitä
vähimpään; niin paljon hänkin kai ymmärtänee kuin saksilaiset, joita
suuri keisari Kaarle ase kädessä ajoi Weser-virtaan kastettaviksi."

Ekkehard teki työtä käskettyä, ja hänen opetuksensa lankesi hyvään
maahan. Cappan oli sotaretkillään oppinut monta saksalaista sanaa ja hän
osasi, kuten kaikki maanmiehensä, arvata toisen tarkoituksen, vaikkei
ymmärtänytkään hänen puhettaan. Merkit ja kuvat täydensivät opetusta;
kun Ekkehard istui hänen edessään metallisilainen ja kultakirjaiminen
evankeliumikirja avoinna ja viittasi taivaaseen, ymmärsi hunni mistä oli
puhe; pahan hengenkin kuvan hän tunsi ja ilmoitti voimakkailla eleillä
kammoksuvansa sitä; ristinkuvan edessä hän muitten tavoin heittäytyi
polvilleen. Näin kävi opetus.

Mitä Cappan entisestä elämästään kykeni kertomaan, oli se paha kyllä
täynnä monenlaisia rikoksia. Hän nyökkäsi myöntäen kysyttäessä, oliko
hän tuntenut mielihyvää ryöstäessään kirkkoja ja luostareja, ja
kurotetuista sormista kävi laskeminen, että hän useamman kuin yhden
kerran oli ollut mukana sellaisissa konnantöissä.

Mutta totisen katumuksen merkkejä tehden antoi hän ymmärtää, että hän
nuoruudessaan oli syönyt palasen muutaman tappamansa papin sydäntä
saadakseen siitä parannusta ilkeälle haavakuumeellensa; rikoksensa
sovitukseksi oppi hän nyt sitä innokkaammin lausumaan synnintunnustusta;
ja jos häneltä tässä sanaa puuttui, auttoi häntä Friderun. Pian voikin
Ekkehard lausua olevansa häneen tyytyväinen, vaikkei hunnin sydämmeen
ollutkaan mahtunut kaikki se, mitä kirkkoisä Augustinus kirjassaan
uskossa raakojen opetuksesta vaatii.

Niinpä ryhdyttiin valmistamaan samaksi päiväksi sekä kastetta että
häitä. Herttuattaren käskystä piti hänen saada kolme kummia, yhden
Reichenausta, toisen Sankt Gallenista ja kolmannen maakunnan sotaväestä,
muistoksi siitä taistelusta, jossa hänet oli vangittu. Ja kun kummit
eivät voineet päästä yksimielisyyteen, mikä heidän ristipojalleen tulisi
nimeksi, Pirminiusko Reichenaun suojeluspyhimyksen kunniaksi vai
Gallusko, lausui herttuatar: "Paulus olkoon hänen nimensä, sillä hänkin
tuli vihaa ja murhaa puuskuen Herran opetuslapsia tappamaan, ja nyt ovat
suomukset pudonneet hänen silmistään."

Oli muuan lauvantai-ilta jolloin Cappan, joka oli koko päivän
paastonnut, vietiin linnankappeliin, missä kummit viettivät yön hänen
parissaan vuoron perään rukouksia lukien. Hunni oli hurskas ja nöyrä,
näytti vakavalta ja arveli edellisenä yönä nähneensä unessa äitinsä
haamun, joka lampaannahkoihin kääriytyneenä oli tullut hänen luokseen ja
huutanut hänelle: "Jousesi on katkennut, nöyristy polo ratsastaja, sillä
ne, jotka sinut satulasta keihästivät, olkoot sinun herrojasi!"

Mutta hiljaisena sunnuntai-aamuna, kasteen vielä päilyessä
heinänkorsissa ja ensimmäisen leivosen liidellessä laulaen puhdasta
aamutaivasta kohti, kulki jälleen pienoinen parvi risti ja lippu
etunenässään alas linnanpolkua -- mutta tällä kertaa se ei ollut mikään
surusaatto.

Ekkehard astui edellä sinipunervaan pappiskauhtanaan pukeutuneena ja
hänen jälessään kummiensa keskellä hunni; niin kulkivat he kukkaisan
niityn halki Aach-puron rannalle. Siellä he pystyttivät ristin
valkoiseen rantahiekkaan ja muodostivat puoliympärän sen ympärille, joka
tänään viimeistä kertaa kantoi Cappanin nimeä; heleästi kaikuivat heidän
litaniansa aamun hiljaisuuden halki Jumalan tykö, että hän armossa
katsahtaisi sen puoleen, joka tänään notkisti päänsä hänen edessään
kaivaten vapahdusta synnin ja pakanuuden ikeestä.

Sitte käskettiin kastettava riisuutumaan lanteitansa myöten. Hän
polvistui rannalle, Ekkehard lausui Sen nimessä, jota enkelit ja
arkkienkelit kunnioittavat ja jonka edessä taivas vapisee ja syvyydet
aukeavat, manauksen, jotta paha henki kadottaisi viimeisenkin valtansa
kastettavan ylitse; sitte puhalsi hän häneen kolmasti, ojensi vihittyä
suolaa hänen suuhunsa tunnusmerkiksi mielen muuttumisesta ja uudesta
viisaudesta ja voiteli hänen otsaansa ja rintaansa pyhällä öljyllä.
Kastettava oli kuin ukkosen lyömä ja uskalsi tuskin hengittää, niin
väkevästi valtasi hetken juhlallinen tunnelma hänen mielensä. Kun
Ekkehard sitte lausui hänelle valan sanat: "Luovutko perkeleestä ja
kaikista hänen menoistaan?" -- vastasi hän selvällä äänellä: "Minä
luovun!" ja lausui, niin hyvin kuin osasi, Ekkehardin jälessä
uskontunnustuksen. Sitte upotti kastaja hänet virran viileään veteen
lausuen kasteen-asetussanat, ja uusi Paulus nousi aalloista... Vielä
kerran katsahti hän alakuloisesti maanmiestensä verekseen hautakumpuun,
joka häämötti etäällä metsänreunassa; sitte taluttivat kummit hänet
maalle ja käärivät kylmästä värisevän miehen häikäisevän valkeaan
liinapukuun. Tyytyväisesti muhoillen seisoi hän uusien veljiensä
keskellä. Ekkehard saarnasi seuraavien raamatun sanojen johdosta:
"Autuas on, joka hyvin pitää huolta vaatetuksestaan eikä käyskele
alastomana" ja kehotti häntä kantamaan tästä lähtien valkeata pukuaan
uudestasyntymisen merkkinä ja kehotuksena hyvyyteen ja vanhurskauteen,
niinkuin se kasteessa hänelle oli annettu, ja laski kätensä siunaten
hänen päänsä päälle. Riemuvirsien kaikuessa vietiin vastakastettu
takaisin linnaan.

Erään maakerroksen suojan akkunaloukossa istui tällä välin Friderun,
maan morsiamista pisin. Praxedis hääräsi hänen ympärillään sukkelana
kuin virvatuli; hän oli pyytänyt herttuattarelta luvan saada koristaa
morsiamen hänen hääpäivänään. Jo oli tukka solmittu punaisella nauhalla
palmikoiksi, suunnattoman pitkä ja monipoimullinen esiliina ulottui aina
korkeakantaisiin kenkiin asti, ja sen päällä upeili kultalankainen
koruvyö -- vain se, joka morsiamen vie, saa sen irroittaa; nyt tarttui
Praxedis kimaltelevaan, lasihelmillä, kirjavilla kivillä ja
kissankullalla koristettuun morsiuskruunuun. "Pyhä Jumalan äiti
Byzantiumissa!" huudahti hän, "pitääkö tämänkin vielä tulla päähäsi? Kun
sellainen koriste kulmillasi astut sisään, Friderun, niin luulevat
ihmiset linnantornin tulleen eläväksi ja kulkevan vihille!"

"Niin sen kuitenkin täytyy olla!" sanoi Friderun.

"Miksi sen täytyy olla niin?" kysyi kreikatar. "Kotimaassani näin monta
kaunista morsianta, joilla oli kiharoissaan seppele myrttipuun tai
hopeanvihreän öljypuun lehdistä, ja he näyttivät kylläkin sieviltä.
Tosin ei teidän pihkaisissa, nokisissa, mustissa männiköissänne kasva
myrttejä eikä öljypuita, mutta eikö murattiseppelekin olisi kaunis,
Friderun?"

Tämä käännähti vihaisesti tuolissaan. "Ennemmin naimatta jään, kuin
heiniä ja ruohoja tukassani vihille vien! Sellaista voitte kyllä te
maankiertelijät neuvoa, mutta kun Hegaun lapsi häitä pitää, on korkea
kruunu hänen päätänsä koristava; se on täällä tapana ollut aina siitä
asti, kuin Rein Bodenjärven halki virtaa ja vuoret tämän maan kamaralla
kasvavat. Me schwaabit olemme kaikki kuninkaallista sukua, niin on isäni
aina sanonut."

"Tahtonne tapahtukoon!" sanoi Praxedis ja kiinnitti kruunun hänen
tukkaansa.

Korkea morsian nousi seisomaan, mutta hänen otsaansa syntyi ryppyjä
niinkuin ohitse kiitävien pilvien varjoja.

"Joko nyt rupeat itkemään", kysyi kreikkalaistyttö, "jotta
avioliitossasi kyyneleistä säästyisit?"

Mutta Friderun näytti varsin vakavalta ja hänen karkeatekoinen suunsa
vetäytyi niin murheellisesti korviin päin, että Praxedis vaivoin voi
hillitä nauruaan.

"Minua niin pelottaa", virkkoi hunnin morsian.

"Mikä sinua sitte pelottaa, sinä Stoffler-vuoren honkien tuleva
kilpasisko?"

"Pelkäänpä että maakunnan pojat tekevät minulle vielä kepposen sen
vuoksi, että otan muukalaisen miehekseni. Kun Schlangenhofin arentimies
toi emännäkseen vanhan lesken Bregenzer-metsistä, tulivat paikkakunnan
nuoret miehet hääyönä heidän ovensa eteen ja pitivät häränsarvilla ja
vaskikattiloilla ja suurilla simpukoilla sellaista melua, että olisi
luullut ukkos-ilman ohi käyvän; ja kun Riesalingenin mylläri
aviosäätynsä ensimmäisenä huomenena astui ulos huoneestaan, oli hänen
ovensa eteen pystytetty juhannussalko, jossa kukkien ja köynnöksien
asemesta riippui vain kuiva heinätukko ja rypistetty vihreänkeltainen
esiliina."

"Olehan toki huoletta!" lohdutti Praxedis.

Mutta Friderun vaikeroi edelleen: "Ja entä jos ne tekevät minulle
niinkuin piirin metsänvartijan leskelle, joka otti nuoren metsästäjän
miehekseen? Siltä ne yöllä halkaisivat olkikaton kurkihirren kohdalta
kahtia, niin että puolikkaat putosivat kumpikin taholleen ja sininen
taivas paistoi heidän häävuoteeseensa, ilman että he tiesivät syytä
tähän, ja korpit lensivät raakkuen heidän päänsä päällä."

Praxedis nauroi. "Tottahan sinulla toki on hyvä omatunto?" kysyi hän
merkitsevästi nyökäten.

Mutta toisella ei itku ollut kaukana. "Ja kenpä tietää", vastasi hän
vältellen, "mitä konnankoukkuja minun Cappani..."

"Pauluksesi!" oikaisi Praxedis.

"... on nuoruudessaan tehnyt? Viime yönä uneksin, että kun hän piti
minua lujasti sylissään, tuli keltanaamainen ja mustatukkainen
hunnilaisnainen, joka ryösti hänet minulta. 'Minulle hän kuuluu!' huusi
kummitus uhaten, ja kun en tahtonut sulhasestani luopua, muuttui se
käärmeeksi ja kiemurtelihe hänen ruumiinsa ympärille..."

"Jätä rauhaan käärmeet ja hunnilaisnaiset", keskeytti hänet Praxedis,
"ja laita itsesi valmiiksi, sillä he tulevat jo tuolla vuorta
ylöspäin... Eläkä unohda rosmariininoksaa ja valkoista huivia!"

Heleästi hohti ulkona linnanpihalla Cappanin valkea juhlapuku. Sen
nähdessään Friderun heitti mielestään nurjat ajatukset ja astui ulos;
morsiusneidot ympäröivät hänet pihalla, vastakastettu hymyili iloisesti
hänelle, kello linnankappelissa helähti ja hilpeä joukko astui häitä
viettämään.

Vihkiminen oli päätetty, ja ilosta loistavin kasvoin lähti nuori
aviopari linnasta. Friderunin koko suku oli saapunut tilaisuuteen,
kaikki rotevata väkeä, joka ei pituudessa antanut morsiamelle perään; he
olivat talonpoikia ja vuokramiehiä läheisillä tiloilla; nyt he lähtivät
korkean Stoffelnin juurella olevalle uudismökille virittämään
ensimmäisen tulen nuoren parin takkaan ja viettämään hääjuhlaa. Jonon
etunenässä kuletettiin seppelöidyissä vaunuissa häälahjoja, joista ei
suinkaan puuttunut kaikenlaisilla manauksilla ja vertauskuvilla
koristettua honkaista morsiusvuodetta; -- kaikenlaisissa lippaissa ja
arkuissa seurasi mukana talouskalujen paljous.

Morsiusneidot kantoivat keträvartta pellavakuontaloineen ja sievästi
koristettua lakaisuvihtaa merkiksi ja kehotukseksi tulevalle emännälle
ahkeruuteen ja järjestykseen.

Riemuhuutoja ja hoilauksia ei lakannut kuulumasta nuodemiesten joukosta;
mutta Cappanilta näytti aamullinen kaste huuhtoneen mielestä kaikki
vanhat muistot, ja näytti hän unhottaneen koskaan piirtäneensä rajun
ratsun selässä maita ristiin ja rastiin, -- hän astui siveästi ja
rauhallisesti uusien lankojensa rinnalla, kuin olisi hän kaiken ikänsä
ollut päiväläisten päällysmiehenä tai kylävoutina Hegaussa.

Tuskin oli lähtevän joukon hilpeä melu lakannut kaikumasta vuoritieltä,
kun herttuattaren ja hänen hengellisten vieraidensa eteen astui kaksi
reimaa nuorukaista, keisarillisen linnan taloudenhoitajan Bordmannin
pojat ja Friderunin serkut. He tulivat kutsumaan vallasväkeä häihin,
kumpikin koristettuna keltaisella esikolla korvallisellaan ja
kukkavihkolla aivinatakkinsa povella.

Hämillään he pysähtyivät salin ovelle; herttuatar silloin viittasi
heille kutsuvasti, ja siitä rohkaistuneina he astuivat muutamia askelia
eteenpäin ja sitte vielä muutamia, kumartelivat ja raapivat jalallaan
permantoa ja lausuivat maassa vanhastaan tavallisen kutsumuksen saapua
heidän orpanansa häihin, pyytäen ylhäisiä vieraita seuraamaan heitä
teitä ja polkuja, katuja ja kujia, vesiä ja siltoja myöten häätaloon;
siellä tarjottaisiin leipää ja ruokaa sellaista kuin kaikkivaltias
Jumala ne itse oli valmistanut, viini virtaisi ja viulut soisivat
mukaan, ja tanssia, riemua, laulua ja hyppyä tulisi olemaan
yltäkylläisesti. "Rukoilemme teitä, että antaisitte kahden huonon
sanansaattajan korvata yhtä hyvää, ja kiitetty olkoon Jeesus Kristus!"
niin päättivät he puheensa, ja vastausta odottamatta he kumarsivat ja
raapivat permantoa uudelleen ja lähtivät kiiruusti salista.

"Osotammeko nuorimmalle kristitylle alamaisellemme sen kunnian, että
lähdemme hänen luokseen?" kysyi herttuatar iloisesti. Vieraat tiesivät
ennestään, että kysymyksiin, jotka hän teki näin ystävällisessä
muodossa, ei käynyt kieltäen vastaaminen. Niinpä he iltapäivällä
lähtivät linnasta. Myöskin Rudimann, Pirminiuksen luostarin lähettiläs,
ratsasti mukana; hän pysyttelihe vaitonaisena ja vakoilevana, sillä hän
ei vielä ollut suorittanut laskuaan Ekkehardin kanssa.

Stoffler-vuori kohoaa uljaana ja hilpeänä kolmine basalttihuippuineen,
tummien metsien syleilemänä, kauvas yli maakunnan nähtäviin. Linnat,
joiden rauniot nyt peittävät sen harjaa, eivät silloin vielä olleet
raketut; vain korkeimmalla kukkulalla seista törötti muuan autio torni.
Mutta toisella vuorenharjanteella oli metsänkätkössä vähäinen maja --
nuoren avioparin asunto. Veroksi ja merkiksi siitä, että siihen tulija
oli herttuattaren alamainen, oli hänet määrätty valmistamaan vuosittain
viisikymmentä myyränsadinta ja P. Galluksen juhlapäivänä tuomaan linnaan
elävän rottakuninkaan.

Viheriäiselle metsäniitylle oli hääseurue asettunut istumaan; isoissa
kattiloissa keitettiin ja paistettiin, ja kenen osalle ei tullut
lautasta tai kulppoa, se aterioi laudanpalalta, ja missä kahveli
puuttui, siellä käytettiin sen asemasta kaksihaaraista pähkinäpuunoksaa.

Cappan oli vaivaloisesti istunut muiden tavoin pöytään ja koetti pitää
itseään suorana nuoren vaimonsa rinnalla; mutta sydämmensä syvyydessä
hän mietiskeli, eiköhän muutamien päivien jälkeen kävisi jälleen laatuun
syödä makuultaan.

Pitkinä väli-aikoina eri ruokalajien välillä -- kemut alkoivat
puolipäivän tienoissa eivätkä saaneet loppua ennen puoliyötä -- veresti
Cappan istumisesta jäykistyneitä jäseniään tanssimisella.

Talonpoikaissoiton tervehtämänä saapui herttuatar seurueineen paikalle.
Hänen katsellessa ratsultaan iloista seuraa, tahtoi uusi Paulus antaa
hänelle näytteen hurjasta taiteestaan. Soitto ei häntä tyydyttänyt, hän
vihelsi ja kiljahteli itse tanssin tahtiin; pitkää puolisoaan hän
pyöritteli ympäri labyrinttimaisissa kuvioissa, -- niin kuin liikkuva
torni ja villi metsäkissa tanssi tuo omituinen pari keskenään, milloin
yhdessä, milloin paeten toisistaan, milloin rinta vasten rintaa tai;
selkä vasten selkää -- sitte työnsi Cappan vaimonsa syrjään ja
puukenkiään yhteen kolisuttaen hän teki seitsemän huimaavaa ilmahyppyä,
yhden aina korkeamman kuin toisen, ja viimein vaipui hän Hadwig rouvan
eteen polvilleen notkistaen päänsä maahan, aivan kuin olisi tahtonut
suudella maan tomua, jota herttuattaren hevonen oli kavioillaan
tallannut. Se oli hänen kiitoksensa nauttimastaan ystävällisyydestä.

Mutta uudet orpanat Hegaussa ottivat oppia tuosta oudosta tanssista.
Mahdollista voi olla, että moni jälestäkinpäin pyysi häneltä opetusta
siinä, sillä kaukaiselta keskiajalta polveutuvat sadut kertovat vielä
"seitsenhypystä" ja "hunnilaistanssista", jotka jonkinmoisina
vaihetuksina schwaabien yksinkertaiseen pyörimiseen tulivat vallan
maantavaksi.

"Missä Ekkehard on?" kysyi herttuatar noustuaan kimoltaan, katsellen
pitkin väen rivejä. Praxedis viittani eräälle etäiselle, varjoiselle
metsäpolulle. Muutaman jättiläistammen mustanvihreäin lehvien
siimeksessä istui nuori munkki. Äänekäs riemu ja ihmisvilinä painostivat
hänen, rintaansa, hänen tietämättään miksi; -- hän oli kääntänyt muulle
joukolle selkänsä ja antoi katseensa liitää yli metsäisten
vuorenselänteiden kauvas Alppien sinertävään etäisyyteen.

Oli yksi noita tuoksuvia iltoja, josta myöhemmin herra Burkart
Hohenvelsistä lausui istuessaan jylhässä tornissaan vetten partaalla,
että "ilma silloin sekottuu päiväpaisteen kanssa ja lientyy". Etäiset
ilmat uivat vienossa hohteessa. Ken joskus on seissut noilla hiljaisilla
kukkuloilla, kun sinisellä taivaalla aurinko liekkejä säteillen käy
levolle ilmanrannan taa, laaksot ja syvyydet täyttyvät rusohohtavilla
varjoilla ja sula kulta valuu alas Alppien huippuja pitkin, sen mielessä
vielä kauvan jälkeenkinpäin hänen hämärässä kammiossaan istuessaan
helähtää muisto niin suloinen ja kirkas kuin laulu etelän sulavien
luuttujen säestyksellä.

Mutta Ekkehard istui totisena nojaten päätään käteensä.

"Hän ei ole enää kuten ennen!" sanoi Hadwig rouva kreikkalaistytölle.

"Hän ei ole enää kuten ennen!" matki Praxedis hajamielisesti. Hän oli
kiintynyt katselemaan hegaulaisia naisia heidän juhlakoruissaan, heidän
korkeita liivejään ja tynnyrintapaisia jäykistettyjä hameitaan, ja hän
mietiskeli itsekseen, eiköhän hyvän maun hengetär käsiään väännellen
pakenisi ainaiseksi tästä maasta tai olikohan se koskaan sille jalallaan
astunutkaan.

Hadwig rouva astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti pystyyn sammalsijaltaan,
aivan kuin olisi nähnyt aaveen.

"Yksiksennekö ja näin kaukana iloitsevaisten seurasta?" kysyi
herttuatar. "Mikä teitä vaivaa?"

"Minä mietiskelen, missä onni oikeastaan on", vastasi Ekkehard.

"Onniko?" toisti Hadwig rouva, "onni on meistä likimalkaan
yhdeksänkymmenen tunnin matkan päässä, kuuluu schwaabilainen sananlasku.
Puuttuuko se teiltä?"

"Se on mahdollista", huokasi munkki ja katseli alas sammaleeseen.
Entistä kimeämpi soitto ja tanssivain meluavat äänet kaikuivat
leikkipaikalta.

"Ne jotka tuolla polkevat maata", jatkoi hän, "ja osaavat jaloillaan
tulkita sydämmensä tunteita, ne ovat onnelliset; paljopa ei siihen
tarvitakaan, ennen kaikkea vain sitä" -- hän viittasi Alppien
kimalteleviin huippuihin -- "ettei tunne mitään kaihoa noihin
korkeuksiin, joille emme koskaan saa jalallamme astua."

"En ymmärrä teitä", sanoi herttuatar kuivasti. Mutta hänen sydämmensä
puhui toisin kuin hänen kielensä. "Mitenhän Virgiliuksenne nykyään
jaksaa?" kysyi hän johtaen puheenaiheen toisaalle; "varmaankin on pölyä
ja hämähäkinkinaa laskeutunut runsaasti hänen päälleen viime hädän
päivien aikana?"

"Sydämessäni on suuri runoilija aina hyvässä säilössä", vastasi
Ekkehard, "vaikka pergamentit mätänisivätkin. Juuri äsken muistuivat
mieleeni hänen säkeensä, joissa hän ylistää maanviljelystä: tuolla on
maja metsän siimeksessä, vuorenrinteellä peltojen lihavammista maaperä,
vastavihitty pariskunta kuokkineen ja auroineen, joilla ryöstävät
maa-emolta toimeentulonsa; -- tosiaan täytyy minun nähdä Virgiliuksen
luoma kuva silmieni edessä:

    "-- tää elo johda ei väärään,
    Viljaa on täynnä sun aittas, ja laajalti lainehtii pellot,
    Luolat ja lammikot riistoa uhkuu, ilma on vilvas,
    Laitumelt' ammunaa kuulet, ja puun alla vartoopi siimes."

"Viisaasti osaatte selittää", lausui Hadwig rouva. "Mutta kadehtiessanne
Cappanin elämän onnea olette varmastikin unohtaneet hänen
velvollisuutensa väjyä myyriä ja peltohiiriä. Ja entä talviset riemut!
Kun lumi muurina kasautuu olkikaton rajaan asti, niin että päivä saa
turhaan katsella, mistä raosta se voisi tupaan pilkistää..."

"Sellaisessakin hädässä tulisin hyvin toimeen", virkkoi Ekkehard.
"Virgilius tietää keinon siihenkin:

    "Ihminen valvovi silloin nuotion ääressä illoin,
    Veistäen tervaspuusta soihtuja varjojen surmaks;
    Vaan hänen vaimonsa tällöin laulain entävi työtään,
    Kangaspuittensa ääressä pirtoa siin helisyttää."

"Hänen vaimonsa?" matki herttuatar ilkeästi. "Mutta entäpä jos hänellä
ei olekaan vaimoa?"

Hääparvesta remahti myrskyinen riemunrähäkkä. Miehet olivat nostaneet
hunnilaisserkun laudalle ja kantoivat häntä korkealla ilmassa, niityn
poikki niinkuin ennen muinoin jotakin sotapäällikköä kannettiin kilvellä
kuninkaanvaalissa. Cappan teki ilosta muutamia pontevia hyppyjä heidän
päänsä päällä.

"-- eikä saa vaimoa omistaakaan?" virkkoi Ekkehard hajamielisenä. Hänen
otsaansa poltti. Hän suojeli kädellään silmiään. Minne hän vain
katsahtikin, tuotti näkemänsä hänelle surua. Tuolla oli meluisa hääkansa
-- täällä herttuatar -- etäisyydessä hohtavat Alpit. Hänen sydäntään
kirveli sanomattomasti, mutta hänen huulensa pysyivät mykkinä. "Ole
väkevä ja vaitonainen!" mutisi hän itsekseen.

Hän ei todellakaan ollut enää sama kuin ennen. Luostarikammion hiljainen
rakkaus kirjoihin oli hänestä hälvennyt, taistelu hunneja vastaan oli
laajentanut hänen ajatuspiiriään, herttuattaren lemmekäs huomio oli
särkenyt hänen sydämmensä. Päivin ja öin, valveilla ja nukkuessa vainosi
häntä tämän ylvään naisen kuva, sellaisena kuin hän oli ojentanut
hänelle puolisovainajansa miekan, ja pahoina hetkinä oli hänen sielunsa
sumuinen itsesyytöksistä, että hän vain vaijeten oli ottanut kaiken
tämän lemmen vastaan. Hadwig rouva ei aavistanut, mitä hänessä kuohui;
hän ajatteli nuorta munkkia paljon välinpitämättömämmin sen jälkeen kuin
otaksuttu väärinkäsitys tämän puolelta oli nöyryyttänyt hänen ylvästä
mieltään; mutta nähdessään hänet jälleen edessään, murheen vaot
korkealla otsalla ja sanomaton alakuloisuus luettavana silmistä, jatkoi
hän vanhaa leikkiä.

"Jos te kerran niin suuresti rakastatte maanviljelystä", virkkoi hän
keveästi, "niin tietäisinpä ehkä siihenkin keinon. Reichenaun apotti on
suututtanut minua tahtomalla mielistellä itselleen paraan
hovitiloistani, ikäänkuin se olisi vain leipämurena, jonka voi puhaltaa
pöydältä sen enempää ajattelematta!"

-- Pensaikosta kuului rapinaa, ilman että he sitä huomasivat. Tumma
varjo vetäytyi lehvien taa -- olikohan se kettu vai munkinkaapuko?

"Tahdonpa asettaa teidät sen hoitajaksi", jatkoi Hadwig rouva puhettaan,
"silloin on teillä yltäkylläisesti kaikkea sitä ihanuutta, jonka
näkeminen teidän mieltänne, tänään niin raskauttaa, ja vielä paljon
enemmän. Saspachini on iloisella paikalla Reinin varrella, ja tämä vanha
keisaritila voi kerskailla siitä kunniasta, että se ennen kaikkia muita
kasvatti viinirypäleen, -- ja ihmiset siellä ovat kunnon väkeä, vaikka
puhuvatkin töykeää kieltä."

Ekkehard katseli äänetönnä eteensä.

"Voinpa minäkin kuvailla teille elämää siellä, kykenemättä siltä
kertomaan Virgiliuksen tavoin. Ajatelkaas -- on syksy, olette viettänyt
tervettä elämää, päivän kanssa ylös, kanain kanssa nukkumaan -- nyt
tulee viininkorjuu kaikilta kallion korvakkeilta laskeutuu renkejä ja
piikoja alas teidän luoksenne, riippukorit rypäleitä uhkuen tangossa
välillään, te seisotte portilla..."

Pensaikossa jälleen rapisi.

"... ja ajatelkaas, miten viini valmistetaan, ja muistakaa, kenen
kunniaksi tahdotte sitä juoda; Vogeesien metsät pilkottavat etäisyydestä
niin hilpeän sinisinä silmiinne kuin ikinä täällä Alppien huiput;
silloin tulee joku hevosilla ja vaunuilla täältä vanhasta Breisachista
päin, maantie pölisee, te nostatte päätänne -- no, mestari Ekkehard,
kukahan tulee luoksenne?"

Se, jolta kysyttiin, oli tuskin kuunnellutkaan kuvausta. "Kuka?" kysyi
hän arasti.

"Kukahan muu kuin teidän valtiattarenne, joka ei luovu herttuaallisesta
oikeudestaan käydä tutkimassa, miten hänen palvelijansa hoitavat hänen
tilojaan."

"Ja sitte?" kysyi Ekkehard edelleen.

"Sittekö? Sitten kuulustelen joka taholta, miten mestari Ekkehard on
hoitanut tehtäväänsä, ja he tulevat kaikki sanomaan: Hän on rehellinen
ja kunnollinen, ja jollei hän tahtoisi mietiskellä niin paljon ja
kaivella pergamenttejään, olisi hän meille vielä rakkaampi..."

"Entä sitte?" kysyi munkki vielä kerran. Hänen äänessään oli omituinen
kaiku.

"Sitten puhuttelen häntä raamatun sanoilla: Hyvin tehty, sinä hyvä ja
uskollinen palvelija! Sinä olit uskollinen vähässä, minä panen sinut
paljon päälle. Astu herrasi iloon."

Ekkehard seisoi siinä kuin huumattuna. Hän kohotti käsivarttaan, mutta
antoi sen jälleen vaipua, kyynel värähteli hänen silmissään. Hän oli
hyvin onneton.

... Samaan aikaan astui muuan mies varovaisesti ulos pensaikosta.
Tuntiessaan jälleen niityn nurmen jalkainsa alla, laski hän kaapun alas
päänsä päältä. Hän katseli merkitsevästi noihin molempiin henkilöihin
takanansa ja nyökkäsi päätänsä kuin ainakin se, joka luulee keksineensä
jotakin. Hänpä ei ollut tullutkaan sinne vain vuokkosia poimimaan.

Hääjuhla oli asteettain kehittynyt siihen kohtaan, missä täydellinen
sekasorto uhkaa puhjeta. Sima oli noussut kaikkien päihin. Muuan ripusti
takkinsa puunoksaan ja tunsi vastustamatonta halua murskata kaikki
pirstoiksi; toinen sitävastoin tahtoi syleillä kaikkia; kolmas, joka
muisteli kymmenkunta vuotta sitte poimineensa Friderunin poskilta monta
suuteloa, istui pää nuuduksissa pöydän ääressä ja oli juonut liian
paljon suruunsa ja katseli muurahaisia, jotka kihisivät hänen jalkainsa
juuressa, ja sanoi: "Ohoi, niin se on, yksi ei toistansa parempi..." Ne
nuoret miehet, jotka niin ujostellen olivat käyneet herttuatarta häihin
kutsumassa, esittivät hunnilaisen sukulaisensa kanssa erään
germaanialaisen ilveilyn. He olivat siepanneet liinaisen lakanan
kapio-arkusta ja paiskanneet Cappanin sille; sitte tarttuivat he kiinni
kaikkiin neljään nurkkaan ja viskasivat tuon onnettoman ylös, niin että
hän lenteli sinitaivasta kohti kuin leivonen. Hän piti sitä tämän maan
tapana kunnioittaa uutta sukulaista ja antoi kärsivällisesti viskellä
itseään.

Silloin kirkasi pitkä Friderun yht'äkkiä kovasti. Kaikkien päät
kääntyivät sinnepäin, ja serkut antoivat sulhasen pudota suulleen alas
viileään maanperään; riemunremahdus kajahti, riihoton ja pitkällinen,
niin että olisi luullut Stoffler-vuoren vanhain basalttikallioidenkin
siitä älähtävän. Audifax ja Hadumoth saapuivat pakomatkaltaan
hunnilaisleiristä. Audifax talutti aarrearkkuja kantavaa ratsua
suitsista, ja onnellisina astelivat molemmat lapset rinnakkain; he
olivat tänään ensikerran nähneet jälleen korkean Twielin huipun ja
tervehtineet sitä ilohuudolla. "EIä kerro heille kaikkea!" kuiskasi
Audifax toverilleen ja kattoi korit tiheällä pajunoksakerroksella. Jo
oli pitkä Friderun juossut parvesta esiin ja puolittain kantoi
Hadumothin mukaansa. "Terve tuloa, sinä kadonnut lammas! Juo,
säkkipillinpiipittäjä, juo, sinä urhokas vesa!" huudettiin, joka taholta
Audifaxille. He olivat kuulleet molempain nuorten vankeudesta ja
ojensivat nyt pojalle isoja kiviruukkuja tervetuliaismaljaksi.

Lapset olivat tiellä sopineet keskenään siitä, miten heidän, piti astua
herttuattaren eteen. "Meidän on häntä kauniisti kiittäminen", oli
paimentyttönen sanonut, "ja minun on annettava hänelle takaisin se suuri
kultataaleri ja sanottava hänelle, että olen saanut Audifaxini
ilmaiseksi."

"Ei", oli Audifax vastannut, "me lisäämme siihen hunnien aarteesta vielä
kaksi isointa rahaa ja tarjoomme ne hänelle. Hänen on pysyttävä
edelleenkin meille yhtä armollisena kuin tähän asti; se olkoon meidän
kiitoksemme ja sakkomme sen ohessa herttuaalliseen rahastoon
metsänrouvan surmaamisesta."

He olivat jo varustaneet kultarahat taskuunsa.

Nyt huomasivat he herttuattaren seisovan Ekkehardin luona tammen alla.
Miesten meluava remakka oli katkaissut molempien maataloudellisen
keskustelun, Praxedis tuli juosten kertomaan ihmetapauksesta. Nyt
saapuivat nuoret pakolaiset itsekin käsi kädessä astuen. He polvistuivat
Hadwig rouvan eteen. Hadumoth kurotti taaleriaan, Audifax molempia isoja
kultarahojaan; hän yritti puhua, mutta sanat juuttuivat hänen
kurkkuunsa... Silloin kääntyi Hadwig rouva ylvään suloisesti
läsnäolevien puoleen:

"Molempien nuorten alamaisteni narrittelu antaa minulle tilaisuuden
osottaa heille armoani. Olkaa sen todistajat!"

Hän taittoi pähkinäpuun oksan pensaikosta, astui askeleen eteenpäin,
puisti paimenpojan ja hänen toverinsa kämmenistä rahat, jotta ne
kierivät kauvaksi nurmikkoon, ja kosketti oksalla kummankin päälakea.
"Nouskaat ylös", sanoi hän, "eivät tule tämän päivän jälkeen kenenkään
sakset hiuksia teidän päästänne leikkaamaan; Hohentwielin linnan orjina
olette polvistuneet, vapaiksi julistettuina ja vapaina nouskaatte ja
rakastakaa toisianne vapaudessa niinkuin ennenkin!"

Nämä olivat vapaaksilaskemisen menot saalilaisen oikeuden mukaan. Jo
keisari Lotharius oli vanhalta orjattareltaan Doodalta puistanut kädestä
kultadenaarin ja siten niskasta orjuuden ikeen. Mutta Audifax oli
frankkilaista heimoa, sen vuoksi rouva Hadwig ei ollut noutanut omaansa,
allemannilaisen maantavan menoa.

Polvillaan olleet nousivat ylös. He käsittivät, mitä oli tapahtunut.
Paimenpojan silmissä oli maailma musteta, hänen nuoruutensa uni, vapaus,
kulta-aarre ... se kaikki se oli totta, pysyvästi totta nyt ja
iänkaiken... Hän näki Ekkehardin vakaat kasvot ja heittäytyi Hadumothin
kanssa hänen eteensä maahan. "Isä Ekkehard", huudahti hän, "me kiitämme
teitäkin, kun olette meidän parastamme tarkoittanut."

"Mikä vahinko, että on jo niin myöhä", huudahti Praxedis, "te voisitte
muuten heti solmita avion siteihin vielä yhden parin tai ainakin
juhlallisesti kihlata heidät, he sopivat toisilleen siinä kuin
äskeisetkin."

Kauan katsoi Ekkehardin sininen silmä noita kahta. Hän pani kätensä
heidän päälleen ja teki siinä ristinmerkin. "Missä on onni?" äännähti
hän hiljaa itseksensä. -- --

Myöhään yöllä ratsasti Rudimann, kellarimestari, takaisin luostariinsa.
Kaalamo oli kuiva; hän saattoi ratsastaa siitä. Apotin kammiosta
heijasti vielä tulta veden pintaan. Hän koputti ovelle, avasi sen
puolitiehen ja lausui: "Minun korvaini on tänään täytynyt kuulla
enemmän, kuin niille oli mieluista. Saspachin hovista Reinin varrella ei
tule mitään. Sen Sankt Gallenin maitonaaman se sinne panee..."

"_Varium et mutabile semper femina_!" Huikentelevainen aina on nainen!
mutisi apotti taakseen katsomatta. "Hyvää yötä."



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Gunzo ja Ekkehard.


Niihin aikoihin kun kaikki edellä-kerrottu oli tapahtunut Bodenjärven
rannoilla, istui kammiossaan pyhän Amandus sur l'Elonin luostarissa
kaukana Belgian mailla eräs munkki. Päivät pääksytysten, minkä vain
luostarin säännöt hänelle vapaata aikaa soivat, istui hän kuin
paikalleen naulittuna; talven tuulet olivat tulleet, joet jäätyneet,
lunta oli niin pilkalta kuin silmä kantoi -- hän ei siitä mitään
tiennyt; kevät karkoitti talven -- ei se häntä liikuttanut;
luostariveljet juttelivat sodasta ja huonoista kuulumista ystävien
mailta Reininrannalla -- ei hän sillä korvalla kuullut. Hänen
kammiossaan olivat tuolit ja penkit kuonollaan pergamentteja, luostarin
koko kirjavarasto oli siirtynyt hänen kammioonsa, hän luki ja luki, kuin
tahtoisi hän tunkeutua kaiken olevaisen sisimpään ytimeen, -- oikealla
psalmit ja raamatut, vasemmalla pakanallisen viisauden jäännökset:
kaikki oli läpikäyty; silloin tällöin poisti pilkallinen hymy
tutkistelujen vakavuuden, ja hän kirjoitti nopeasti muistiin kapeille
pergamenttikaistaleille muutamia riviä. Olivatko ne kultamuruja ja
jalokiviä, joita hän myyriessään vanhan tietämyksen lokeroissa oli
saanut maalle kaivetuksi? Eivät.

"Mitä lie veli Gunzolle tapahtunut?" puhelivat hänen toverinsa. "Ennen
kävi hänen kielensä kuin myllynratas, ja kirjat saivat häneltä olla
rauhassa. 'Eivät ne kuitenkaan voi tarjota minulle muuta kuin minkä
ennestään tiedän,' oli hän usein kerskunut -- ja entä? Nyt ripisee ja
rapisee hänen kynänsä, jotta sen raaputus kuuluu aina käytävän toiseen
päähän. Aikoneeko hän keisarin ylikirjuriksi ja pääkansleriksi? vai
etsineekö viisasten kiveä tai Itaalianmatkastaanko laatii kertomusta?"

Mutta Gunzoveli ei työstään herjennyt. Suuttumatta hän tyhjensi
vesiruukkunsa ja luki klassikoitaan, -- ensimäiset ukonilmat tulivat
tuomaan viestiä vilppaan kesän tulosta; hänestä nähden sai jyristä ja
leimahdella, hän istui alallaan. Yö-unenkin hän toisinaan keskeytti ja
kiiruhti mustetolpponsa luo, kuin olisi unesta jonkun ajatuksen
tavottanut; usein oli se jälleen kadonnut ennenkuin hän sai sen
kirjoittaneeksi, mutta hänen mielensä oli horjumatta päämaaliin
suunnattuna... "Koittav' on vielä se päivä" ... sillä Homeeron
ennustuksella lohdutti hän mieltään ja palasi vuoteelleen.

Gunzo oli parhaassa miehuuden-iässä, keskikokoinen, täyteläinen
vartaloltaan, hyvinvoipa; kun hän aamuisin seisoi hienosti hiotun
metallipeilinsä edessä tarpeettoman kauvan tarkastellen omaa kuvaansa,
silitteli hän usein punervaa partaansa, ikäänkuin olisi hänen taisteluun
ja vaaralliseen kiistaan käytävä.

Hänen suonissaan oli frankkilaisen ja gallialaisen veren seosta, siitäpä
olikin hänessä tuota notkeutta ja elollisuutta, joka puhdasrotuisilta
germaaneilta puuttuu. Siksi oli hän myöskin kirjoitustyönsä kestäessä
rikki pureskellut useampia kyniä ja rutistanut useamman
pergamenttikaistaleen ja enemmän itsekseen jupissut, kuin kukaan
saksalainen munkki samassa ajassa olisi tehnyt. Mutta hän hillitsi
lihansa luontaisen levottomuuden ja piti jalkansa miehuullisesti
aisoissa kirjoja täyden pöytänsä alla.

Oli lieto kesäilta; jälleen oli hänen kynänsä uurtanut kärsivällistä
pergamenttia kuin kipinä, oli kuin olisi se kirjainten piirtoa
säkenöinyt -- sitten alkoi kynä kulkea hitaammin, -- nyt se pysähtyy,
tekee sitten vielä muutaman piirron -- ja sitten vetäisi hän suuren
kiemuran vielä kirjoittamattoman osan yli, jotta muste pärskäytti siihen
suuren joukon pilkkuja niinkuin mustia tähtienkuvia. Hän oli
kirjoittanut sanan _Finis!_; syvään henkeä vetäen nousi hän tuoliltaan
niinkuin mies, jonka rinnalta on sentnerinpaino kirvonnut, ja luki
sitten vielä kerran läpi, mitä se musta valkoisen päällä tiesi.
"Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" huudahti hän juhlallisesti; "kostettu
on!"

Hän oli tällä mieltäylentävällä hetkellä saanut valmiiksi --
häväistyskirjoituksen, häväistyskirjoituksen, joka oli omistettu
kunnian-arvoiselle Reichenaun veljeskunnalle ja suunnattu Ekkehardia,
Sankt Gallenin portinvartijata vastaan. Kun valkoverinen Virgiliuksen
tulkitsija laati hyvästit' luostarilleen ja lähti herttuattaren luo, ei,
vaikkapa olis muistonsa salaisimmatkin sopukat kolannut, olisi hänen
mieleensä mitenkään saattanut juolahtaa, että maailmassa oli olemassa
mies, jonka koko pyrkimys tarkoitti kostoa hänelle, sillä hän oli rauhan
mies ja lempeä, eikä olisi hyttysellekään pahaa tehnyt. Ja niin oli
kuitenkin asia; sillä taivaan ja maan välillä ja kirjanoppineiden
mielissä tapahtuu paljon asioita, joista ei järki-ihmisten järki saata
nähdä untakaan.

Historialla on oikkunsa niin säilyttämisessä kuin hävittämisessäkin.
Saksalaisten laulujen ja sankaritarinain, jotka suuren Kaarle-keisarin
toimesta kirjoitettiin muistiin, piti hautaantua aikojen raunioihin,
Gunzon tekele, joka ei vielä ole tuottanut iloa kenellekään niistä
harvoista, jotka ovat sen lukeneet, on säilynyt jälkimaailmalle. Olkoon
siis se hirvittävä aihe, joka huusi itaalialaisen oppineen kostoa, hänen
omilla sanoillansa kerrottu.

"Jo kauvan", -- niin kirjoittaa hän ystävilleen Reichenaussa, -- "oli
kunnianarvoisa, kallis kuningas Otto keskusteluissa Itaalian ruhtinaiden
kanssa kutsuakseen minua valtakuntaansa. Mutta kun en ollut siinä
määrässä kenenkään alainen, enkä niin alhaista säätyä, että minua, olisi
voitu pakottaa, kääntyi hän puoleeni pyytelevällä anomuksella, ja saikin
lupaukseni tuloni pantiksi. Niinpä tapahtuikin, että kun hän Itaaliasta
lähti, minä seurasin häntä. Ja minä seurasin häntä ajatellen ettei minun
tulostani mahtaisi olla kenellekään vahinkoa, mutta monelle hyötyä;
mihinkäpä ei meitä taivuta rakkaus ja halu olla lähimmäistemme mieliksi?
Ja minä läksin matkaan, en brittiläisten tavoin moitteen nuolilla
varustettuna, mutta rakkauden ja tieteen palveluksessa."

Yli vuorten jäisen laen ja ammottavain kuilujen tulin vihdoin pyhän
Galluksen luostarin edustalle, tulinpa niin väsyneenä, että vuori-ilman
hyisestä hengestä konttaantuneet käteni kielsivät palveluksen, ja
vieraan avun täytyi nostaa minut juhdan selästä.

Matkamiehen toivo oli saada rauhassa levätä paikalla, missä oli
luostarilaitos. Kyllähän siellä näinkin paljon päänkumarruksia, huolella
säälittyjä kaapuja, hiljaisia askeleita ja säästeliästä puheenpitoa,
niin että en mitään onnettomuutta suorastaan peljännyt, vaikka
Juvenaliksen lauselma vääristä filosoofeista:

    "'Harvat on sanat heillä -- mut vait-oloss' ilkeys piilee'

"hiljaisesti mieltäni painoikin. Ja kuka olisi uskonut, että tuossa
pakanassa asui aavistava tieto munkkikaapua kantavasta kataluudesta?

"Kuitenkin iloitsin vilpittömästi olostani, odottaen, eiköhän tuosta
veljesten niukasta mutinasta mahtaisi välähtää jotakin filosoofisten
pyrintöjen kipinää. Mutta ei siitä mitään välähtänyt, he varustivat
salaväijytyksen varuksia.

"Muiden muassa oli läsnä muuan nuori koulupoikakin ja eräs vanhempi, joka
-- -- no niinpä, niin! olipahan, mikä oli; sanoivat häntä luostarissa
kunnolliseksi opettajaksi, vaikka hän minusta näytti maailmaa katsovan
tunturikyyhkysen silmillä. Tästä haikeasilmäisestä oppineesta on minun
nyt puhuttava. Kuulkaat hänen tekonsa. Kulkien edes ja takaisin teki hän
koulupojan salajuoneensa osamieheksi.

    "Yö oli, huolia tyyntävän nukkumisen pian aika,
    Atrian syötyä nyt viiniä juotihin juur,

"niin eksytti kohtalon oikku minut muutamassa latinankielisen
pöytäpuhelumme käänteessä hairahtumaan erään sijan käytännässä ja
asettamaan akkusatiivuksen erääseen kohtaan, missä olisi pitänyt käyttää
ablatiivusta.

"Nyt kävi selväksi, mitä taitojen laatua tuo ylistetty opettaja koko
päivän oli oppilailleen opettanut. 'Tuollainen rikos kieltä ja
kielioppia vastaan sietäisi koulupamppua!' niin ilkkui tuo mainittu
koulupoika minua, kokenutta, ja alkoi tämän johdosta sopottaa ivallista
pilkkarunoa, jonka tuo samainen opettaja oli hänelle neuvonut, niin että
raaka pilkkanauru kestiystävänä olevasta vieraasta kajahti
refektoriumissa.

"Mutta kenelle on tuntematonta, mitä laatua ylimielisiksi käyneiden
munkkien värsyt ovat? Mitä semmoinen tietää runon sisällisestä
rakenteesta, missä toinen purppurankappale on liitettävä toiseen, jotta
se loistaisi ja kimalteleisi? mitä runotaidon arvosta? -- hän virnistää
naamaansa ja syytää suustaan runoelman, sen arvoisen kuin Lucilius,
josta Horatius inhoten kertoo, että hän usein toisella jalallaan seisten
sepitti kaksisataa värsyä ja enemmänkin vähemmässä kuin tunnissa.
Ajatelkaas nyt, kunnianarvoiset veljet, mikä suunnaton vääryys minulle
tehtiin, ja minkälaatuisen ihmisen sen täytyy olla, joka käypi
lähimmäisensä kimppuun yhden ablatiivuksen häiriöstä!"

Se ihminen, joka viattomana pilana oli tämän rikoksen tehnyt, oli
Ekkehard; muutamia viikkoja ennen kuin kohtalon käänne johti hänet
Twielin kunnaalle, oli tämä ilkityö tapahtunut. Seuraavan aamun
sarastaessa oli pöytäpuhelu ylimielisen itaalialaisen kanssa unohdettu,
mutta tällä, jonka he olivat väärästä akkusatiivuksesta yllättäneet,
jäyti mieltä katkeruus, niin kirpeä ja kitkerä, kuin se minkä säilällään
synnytti Achilleus, kun hän kerran miekallaan lävisti Telamonian Ai'aan
ja tämä vielä manalan varjojen mailla sitä kiukutteli; hän lähti
laaksosta, jonka läpi Sitter soluu, pohjoiseen, hän näki Bodenjärven ja
Reinin -- ja ajatteli akkusatiivusta; hän ratsasti Kölnin iästä
harmaiden porttien kautta ja ratsasti edemmäs Belgian maalle: väärä
akkusatiivus ratsasti hänen takanaan ratsun lautasilla suurena kuin
alppivuori; pyhän Amanduksen luostarimuurit soivat hänelle rauhaisan
suojansa: huomenvirtten kaiun, iltahartauden litanian keskestä astui
akkusatiivus hänen eteensä ja vaati sovitusuhriansa.

Kaikista elämän pahoista päivistä syöpyvät syvimmälle sieluun ne,
jolloinka ihminen omasta syystään on saanut hävetä; sen sijaan että hän
vain itsekseen harmittelisi, kääntää hän katkeran vihansa kaikkia niitä
vastaan, jotka siinä tahtomattaan sattuivat olemaan todistajina;
tuskallapa, tuskalla tunnustaa ihmissydän oman heikkoutensa, ja monelle,
joka tyynenä muistelee taisteluja ja kuoliniskuja, nousee veri päähän
muistaessaan yhtä ainoata typerää sanaa, joka häneltä pääsi livahtamaan
jolloinkin, kun hän halusta olisi järkevän lausumalla loistanut.

Tästä samasta syystä himoitsi Gunzo kostaa Ekkehardille. Ja hän käytti
terävää, rohkeata kynää ja oli kuluttanut työhönsä monen kuukauden ajan,
jotenka siitä tuli laatuaan mestariteos, monista sadoista oppineisuuden
ryyneistä keitetty soppa, johonka oli runsaasti sekoitettu pippuria ja
koiruohoa ja kaikkia niitä kitkeröitä yrttejä, jotka hengellisten
herrain riitakirjoituksille antavat sen suloisemman maun, joka niillä,
muiden tekemiin verrattuina, on.

Ja läpeensä oli siinä havaittavana terveellinen karkeuden piirre, jotta
lukijasta voipi tuntua, kuin kuulisi hän viereisessä huoneessa ihmistä
varstalla puitavan -- mikä sopivaisesti poikkesi uudemman ajan hienosta
tavasta, jonka mukaan myrkky tarjotaan kullatuissa pillereissä ja
taistelijat nostavat toisilleen lakkia, ennenkuin alkavat katkoa
toistensa kylkiluita.

Vaan tässä oli kaksi osaa, ensimäinen Ekkehardille, osotukseksi, että
ainoastaan raaka ja tietämätön ihminen saattaa takertua hairahdukseen
vähäisestä sijapäätteestä, toinen maailmalle, todistukseksi, että
kirjantekijä Gunzo oli aikalaisista oppinein, viisain ja hurskain.

Ja sentähden oli hän otsansa hiessä lukenut klassikoita ja muita pyhiä
kirjoja, jotta hän voisi mainita joka ainoan kohdan, missä samaten
runoilijan oikku tai huolimattomuus oli väärällä paikalla käyttänyt
akkusatiivusta. Toikin hän esille esimerkkejä Virgiliuksesta kaksi,
Homeerosta yhden, Terentiuksesta yhden, Priscianuksesta yhden, vielä
Persiuksesta yhden, missä vokatiivia oli käytetty nominatiivin sijasta,
ja Sallustiuksesta yhden, missä ablatiivi oli pantu genetiivin paikalle
-- ja samantapaista Mooseksen kirjoista ja Psalmeista. "Ja jos nyt
sellaista on itse pyhien kirjain riveillä tavattavissa, kuka on niin
katala, että hän sellaista sattumaa puheessa rohkeaa moittia tahi
muuttaa? Väärinpä luulee pyhän Galluksen munkkiparka, että minä muka en
kieliopin taitoa taitaisi, vaikkapa jonkun kerran sattuisikin että
tottumus kotimaani puheenparteen, joka on vain sukua latinalle,
saattaisi kieleni hairahtumaan. Hairahduksia sattuu huolimattomuudesta
ja inhimillisestä epätäydellisyydestä ylimalkaan, niinkuin sattuvasti
sanoo Priscianus: 'En usko että ihmistöissä on mitään, joka olisi kaikin
puolin ihan täydellistä.' Onpa jo Horatiuskin huomauttanut pienten
epähuomioiden anteeksiannettavuutta huomattavampien miesten
kirjoitustavassa ja kielessä: 'Joskuspa torkkuvi itse Homeerus.' Ja
Aristoteles, sanoo kirjassaan _hermeneia_'sta: 'Kaikki, mitä kielemme
lausuu, on vain ilmaisua siitä, mitä sieluumme on syöpynyt. Mutta asian
käsite on aikaisempi kuin sen ilmaisumuoto, ja niinpä on asialle
annettava suurempi arvo kuin sanalle. Mutta missä lause näyttää
himmeältä, siinä on sinun kärsivällisyydellä ja valaisevalla
ymmärryksellä koetettava saada selko sen oikeasta mielestä.'"

Seurasi sitten summaton joukko klassikoista poimittuja esimerkkejä
taitamattomasta ja huolimattomasta ajatuksen ilmaisusta ja viimeksi
kuinka apostolikin sanoo itseänsä taitamattomaksi puheessa, mutta ei
taidottomaksi tiedossa.

"Jos nyt tässä valossa katsotaan sanktgallialaisen vastustajani
menettelyä, niin luulisipa, että hän on kerran päässyt murtautumaan
viisaan miehen kasvitarhaan ja saanut taimilavasta varastetuksi retikan,
josta hänen vatsansa on tullut kipeäksi ja sappensa paisunut. Varjelkoon
siis jokainen taimitarhaansa sellaisilta lurjuksilta! Huonot puheet
turmelevat hyvät tavat.

"Ehkäpä ei hän olisi tainnutkaan toisin käyttäytyä. On kenties koko
päivän kaapunsa poimuista etsinyt ajatusta, millä hän isäntänä voisi
vierasta huvittaa, mutta kun siinä ei ollut muuta kuin kavaluutta ja
ilkeyttä, esitti niistä pienen näytteen. Huonoilla ihmisillä on huonot
aarteet.

"Mokomaan henkeen sopi hyvin myöskin hänen ulkonainen olemuksensa, jonka
visusti panimme merkille. Hänen kasvoillaan oli helakka väri niinkuin
huonossa metallissa, jota käytetään jalon väärentämiseen, hänen
hiuksensa olivat kähärät, kaapu hienompi ja siistimpi kuin tarpeellista,
kengät keveät -- kaikki ne merkit, jotka herättivät pyhän Hieronymuksen
suuttumusta ja saattoivat hänet kirjoittamaan: Valitettavasti on
minunkin piirissäni muutamia pappeja, joilla on siitä huolta, tokko
heidän vaatteissaan on hienoa tuoksua, sormien kynsissä kiiltoa, kähärä
tukka balsamilla öljytty ja voideltu, ja ommeltu kenkä tarkoin
jalanmukainen. Mutta senlaatuinen puuha soveltuu tuskin edes teikarille
ja kosiomiehelle, saatikka sitten Herran vihitylle.

"Olenpa vielä harkinnut, eikö hänen nimensäkin kaiku sovellu hyvin hänen
menettelytapaansa. Kuinkas onkaan? Ekkehard eli Akhar oli miehen nimi,
ikäänkuin olisi hänelle aavistavaisesti jo kasteessa pantu pahantekijän
nimi. Kukapa näet ei tunne tuota Akharia, joka Jerichon saaliista
varasti yhden purppuraviitan ja kaksisataa sikliä hopeaa ja yhden
kultaisen kielen, ja jonka Josua kuljetutti syrjäiseen laaksoon, missä
koko Israel kivitti hänet, ja kaikki, mikä hänen omaansa oli,
poltettiin! Tämän edeltäjänsä arvoiseksi on Sankt Gallenin Akhar itsensä
osottanut, koskahan se joka kohteliaan elämäntavan käskyjä halveksii,
tekee yhtä huonosti kuin varas; hän kavaltaa todella sen viisauden
kultaa.

"Jos olisi lupa uskoa Pythagoraan oppiin sielunvaelluksesta, niin ei
olisi epäilemistäkään, etteikö tuon hebrealaisen Akharin sielu ole
siirtynyt tähän Ekkehardiin, ja sitä tulisi tosiaan sääli, sillä parempi
on valita olinpaikakseen ketunkin ruumis, kuin kavalan munkin. Tämä
kaikki olkoon muuten sanottu ilman vihaa ja vainoa; minun vihani koskee
ainoastaan miehen huonoutta, siis yksistään ominaisuutta, ei itse
oliota, jokahan meidän sentään raamatun sanan mukaan on tunnustettava
yhdeksi jumalankuvaksi.

"Huomatkaas nyt", jatkoi Gunzo kirjansa toisessa osassa, "kuinka
mielettömästi minun viholliseni on menetellyt vastoin tieteen hyötyä ja
etua. Yli sata kirjoitettua nidettä oli minulla matkassani tullessani
Alppien yli, rauhan aseita, niiden joukossa Marcianuksen viehättävä
opetus seitsemästä vapaasta taiteesta, Platon saavuttamattomat syvyydet
Timeuksessa, Aristoteleen vielä meidän aikanammekaan tuskin selvitetty,
verhottu viisaus hänen _hermeneia!_a koskevassa kirjassaan ja Ciceron
arvokas puhujataito Topica-teoksessa. Kuinka vakaaksi ja hedelmälliseksi
olisikaan keskustelu voinut käydä, jos he olisivat minulta tiedustelleet
sellaisia asioita! Kuinka saatinkaan ajatella että he alkaisivat
nalkuttaa minua, jolle Jumala oli niin paljon antanut, yhden
sijahairauksen vuoksi, minua, joka tunnen Donatuksen ja Priscianuksen
sisältä ja ulkoa! Onpa tosiaan tuo pöyhistynyt mahtanut luulla, että hän
kaapussaan kantoi kaiken kieliopin taidon -- kalliit veljet! tuskin on
se mies sitä edes selkäpuolelta kaukaa nähnyt ja jos hän yrittäisi
tavottaa yhtäkään katsetta sen ylevistä kasvoista, täytyisi hänen
kömpelöiltä jaloiltaan maahan kompastua. Grammatiikka on ylhäinen
nainen; toisin ymmärtää sitä arvostella halonhakkaaja, toisin joku
Aristoteleen vertaisia.

"Ja onko minun puhuttava teille Grammatiikan sisaresta, Dialektiikasta,
jota tuo kreikkalainen mestari nimittää henkensä imettäjäksi? Oi, jalo
taide, joka pauloihisi kiedot hullut, mutta viisaille näytät, mitenkä
hän paulat välttää, joka ilmaiset meille ne kätketyt säikeet, jotka
olevaisen olemattomaan yhdistävät! Eipä tosin siitä mitään tiedä tuo
munkkikaapunkantaja, -- ei yhtään mitään siitä yliaistillisesta
hienoudesta, joka yhdeksällätoista erilaatuisella avaimellansa voipi
selvittää kaikki, mitä konsanaan on ajateltu tai on ajateltavissa.
Jumala on hyvä ja on sentähden kieltänyt häneltä sellaisen tiedon, koska
hän sitä kuitenkin käyttäisi vain valhetta ja petosta varten..."

Tällä tavoin todisti oppinut itaalialainen etevämmyytensä kaikissa
vapaissa taiteissa; kaunopuheisuudelle ja sen ihanuuksille oli omistettu
yksi luku, jossa taas oli paljon puhetta niistä, joille
Minerva-jumalatar kerran oli unessa ilmestynyt, ja typeristä, jotka
luulevat että vähäpuheisuus muka on viisauden merkki. Sitten siirryttiin
lasku-oppiin, mittaus-oppiin ja tähtitieteeseen, jonka lomiin oli
sommiteltu syvämietteisiä tutkistelemuksia kysymyksestä, onko
taivaankappaleilla sielua, järkeä ja kuolemattomuuden lahjaa? ja vielä,
oliko silloin, kun Josua oli sanonut: aurinko, seiso alallas Gibeonissa,
ja kuu Ajalonin laaksossa! samalla annettu käsky viidelle muulle
planeetalle seista alallaan, vai saivatko nämä jatkaa kiertokulkuansa?

Tämän kysymyksen perinpohjainen tutkistelu antoi suoranaista aihetta
käsitellä avaruuksien sopusointua ja niinpä myöskin soittotaidetta,
musiikkia, noista seitsemästä taiteesta viimeisenä, ja niin saattoi
koston laiva vetten vaahtoavilla laineilla lähteä suuntaamaan kulkuansa
määrävalkamata kohti.

"Mitä varten olen nyt kaiken tämän esittänyt?" kysyi hän lopuksi.

"En vapaiden taiteiden olemusta selvittääkseni, mutta paljastaakseni
kuinka tyhmä oli se taitamaton mies, joka alkoi juosta kieliopillisen
virheen perässä sen sijaan että olisi vieraaltansa oppinut todellista
tiedettä. Vaikkapa häneltä taiteen sisällinen ydin ijäksi tosin onkin
kielletty, olisi hän kuitenkin voinut saada minulta jotakin ulkonaista
heijastusta siitä. Mutta häntä paisutti ylenmääräinen ylimielisyys,
jotta hän piti etuisampana käydä kumppaniensa keskuudessa viisaasta
miehestä, niinkuin sammakko, joka lätäkössään epäilemättä luulee
olevansa härkää suurempi. Ah, ei ole se säälittävä raukka milloinkaan
seisonut tiedon korkeilla kukkuloilla ja kuullut Jumalan äänen hänelle
puhuvan. Sydänmaassa on hän syntynyt, tyhmien möyröjen keskuudessa
kasvanut, näiden metsän-eläinten tavat sielussaan säilyttänyt; maailman
toimellisessa elämässä ei hän pysynyt, sisällisiin katselmuksiin on hän
kelvoton, ihmissuvun vihollinen on häneen leimansa polttanut. Mielelläni
kehoittaisin teitä toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta
pelkäänpä, pelkäänpä että hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut.

    "Nahka kun paksua on, ei pärskytysjuurikan auta", sanoo Persius.

"Päättäkää nyt, kunnianarvoisat veljet, kaikesta, mitä yllä kerron,
olenko minä sellainen, joka olen ansainnut tuon hullun naurua ja huonoa
kohtelua. Teidän arvostelunne alaiseksi asetan hänet ja itseni.
Oikeamielisen tuomio painaa hullun hänen ansaitsemaansa mitättömyyteen.
_Finis_!"

"... Ylistetty olkoon pyhä Amandus!" lausui Gunzo vielä kerran, kun näki
edessään teoksensa viimeisen sanan kirjoitettuna. Vanha käärme olisi
varmaan hänestä riemuinnut, jos se olisi voinut nähdä hänen
jumalankaltaisuuttansa, kun hän viimeisen kiemuran oli piirtänyt. "Ja
Jumala katsoi kaikkia, kuin hän tehnyt oli. Ja katso, ne olivat sangen
hyvät." Entä Gunzo? -- Hän teki samaten.

Sitten astui hän metallipeilinsä luo ja katseli kuvaansa kauvan,
ikäänkuin olisi hänestä ollut erinomaisen tärkeää oppia visusti
tuntemaan sen miehen kasvot, joka oli Sankt Gallenin Ekkehardin
nujertanut. Lopulta hän kunnioittavasti kumarsi omalle kuvallensa.

Refektoriumin kello oli aikaa soittanut ilta-aterialle, virsi oli
veisattu ja ruokaluku luettu, jo istuivat veljekset hirssipuuron
ääressä, kun Gunzo vasta astui saliin. Hänen kasvonsa loistivat. Dekaani
viittasi ääneti häntä siirtymään tavalliselta paikaltaan nurkkapöytään,
sillä joka kovin usein laiminlöi määräaikaisen paikalle-tulon, se
erotettiin rangaistukseksi yhteisestä pöydästä, ja hänen viini-osansa
säästettiin köyhille. Mutta nurisematta asettui Gunzo syrjään istumaan
ja juomaan silkkaa kaivovettä; olihan hänen kirjansa valmis; se
lohdutti.

Atrialta noustua kutsui hän muutamia ystävistään kammioonsa, salaisesti,
niinkuin olisi kysymys jonkun kätketyn aarteen kaivamisesta; hän luki
heille teoksensa.

Pyhän Galluksen luostari oli kirjoistaan, kouluistaan ja
jumaluus-oppineistaan sen-aikuisessa kristikunnassa siksi hyvässä
maineessa, että pyhän Amanduksen palvelijat kuuntelivat salaisella
riemulla Gunzon nuolien suhinaa. Kunto ja moitteeton vaellus loukkaa
maailmaa usein vielä syvemmin kuin rikos ja synti.

Siksipä nyökyttivätkin he suostuvaisesti harmaita päitään, kun Gunzo
luki parhaita voimapaikkoja.

"Olisipa jo kauvan sitten pitänyt soittaa noille Helvetian karhuille
pieni tanssi", sanoi yksi, "kopeus ja raakuus eivät ansaitse muuta
musiikkia."

Gunzo jatkoi lukuaan. "_Bene, optime, aristotelicissime_!" mutisivat
veljet, kun olivat loppuun kuulleet. "Hauskaa atriaa, veli Akhar", sanoi
toinen, "belgialaisia mausteita helveetsialaisten Alppien juustoon!"

Kyökkimestari-veli syleili Gunzoa ja itki liikutuksesta. Mitään niin
oppinutta, niin syvää ja niin kaunista ei ole vielä milloinkaan pyhän
Amanduksen muurien sisältä maailmaan lähtenyt. Vain yksi ainoa veljistä
seisoi liikkumatta seinän vieressä.

"No?" kysyi Gunzo.

"Minnekä rakkaus jäi?" lausui veli hiljaa ja oli taas vaiti. Gunzo
ymmärsi moitteen.

"Sinä olet oikeassa, Hucbald!" sanoi hän, "täytyy parantaa. Rakkaus
käskee rukoilemaan vihollistemme puolesta. Entäpä minä panenkin kirjan
loppuun vielä rukouksen sen miesparan puolesta; se tekee sovinnollisen
vaikutuksen ja voittaa puolelleni hentomielisetkin. Mitäs sanot?" Veli
oli vaiti. Oli jo myöhäinen yö. He lähtivät varpaillaan astuen
kammiosta.

Gunzo yritti pidättää sitä, joka oli rakkaudesta puhunut; sen ajatusta
olisi hän tahtonut kuulla, mutta munkki kääntyi pois ja lähti toisten
mukaan.

"Mattheus, kolmekolmatta, viisikolmatta", äännähti hän itsekseen,
astuttuaan kynnyksen yli. Kukaan ei sitä kuullut.

Mutta Gunzon, tietoviisaan, silmää vältti uni. Yhä uudelleen luki hän
aherruksensa hedelmää; hän tiesi jo millä kohdalla mikin erityinen sana
seisoi, eikä hän kuitenkaan saanut herjetyksi teostaan katselemasta.
Vihdoin hän tarttui kynään. "Vai hurskaampi loppu!" puheli hän -- "no
olkoonpa niin." Alkoi sitten miettiä, nousi harvakseen astuskelemaan
kammion nurkasta toiseen. "Muutamia taidokkaita hexameetteriä, onkopa
kukaan koskaan nähnyt loukkausta jalommin kostettavan?"

Nyt istui hän kirjoittamaan. Rukous vihollisen puolesta piti siitä
tulla. Mutta minkäpäs kukaan luonnolleen voipi? Hän luki kirjoittamansa
vielä kerran läpi -- se oli liian hyvästi onnistunut. Sentähden
kirjoitti hän vielä n.s. jälkimaineen. Kun kukko jo päivännousua
ilmoitti, niin oli tämäkin valmis, puolikolmatta tusinaa uhkeita
munkkivärsyjä. Että ajatukset rukouksesta vastustajan hyväksi johtuvat
omaan itseen ja oman työn ylistykseen, on arvonsa tuntevassa miehessä
varsin luonnollista.

Ja hengessään innostuneena kirjoitti hän nämä viisi riviä:

    Lähde nyt maailmahan, sinä kirjani, vaan jos sä kohtaat
    jonkun, mi järsivin hampahin mun elintöitäni kalvaa,
    lyö siltä murskaksi pää, masennuksihin maahan se paina,
    kunnekka kirjoittajas ikikunnian loistohon ehtii,
    miehelle kuuluvan, taitoahan jok' ei tuhrien käytä.

Pergamentti oli karheata ja vastahakoista, hänen täytyi painaa sulka
leveäksi, jotta sai kirjaimet tarttumaan.

Seuraavana päivänä kääri Gunzo haarniskoidun kirjansa metallikoteloon ja
ompeli tämän päälle vielä liinakääreen. Muuan luostarin palvelijoita,
joka oli tappanut veljensä, oli tehnyt lupauksen vaeltaa kahdentoista
pyhimyksen haudalle oikea käsi kahleilla kiinnitettynä oikeaan reiteen,
siellä rukoillakseen, kunnes hänelle taivaasta annettaisiin armonmerkki.
Miehen matka piti Reinin jokivartta ylös. Hänen vyölleen sitoi Gunzo
kotelon; muutamien viikkojen päästä oli se hyvin säilyneenä oikeilla
perillä ja annettiin Reichenaun luostarinportilla portinvartijan käteen.
Gunzo tunsi sen paikan miehet. Silläpä hän heille kirjansa omisti.

Samalla kertaa sattui ukko Moengalille asiaa luostariin. Vierastavassa
istui belgialainen pyhiinvaeltaja; hänelle oli keitetty kalakeittoa;
vaivalloisesti kompuroi mies ruuan luo, kahleet kalisivat, kun hän nosti
kättään.

"Mene takaisin kotiasi, murhankatuja", puhutteli Moengal häntä, "ja nai
sinä vainajan leski, se on parempi sovitus, kuin ettäs kilisevissä
raudoissa kuljet narrina ympäri maailmaa."

Katuja pudisti vaijeten päätään, ikäänkuin olisi hän ajatellut, että
siitä vasta kahleisiin joutuisi, sepän takomia tylympiin.

Moengal pyrki apotin puheille. Hän lukee parhaillaan, sanottiin. Mutta
sopi kuitenkin mennä sisään.

"Istukaa, kansanpappi", käski apotti armollisesti, "tehän pidätte
kirpelästä ja suolaisesta -- tässä on kirja kuin teitä varten!"

Apotti alkoi lukea hänelle Gunzon juuri tullutta teosta. Ukko kuunteli,
hänellä nousivat kulmakarvat korkealle, sieramet pingoittuivat leveälle.

Luostarin priori naurahteli, kun tultiin sille kohdalle missä kuvattiin
Ekkehardin kähärää tukkaa ja hienoja jalkumia. Moengal istui vakavana,
hänen otsalleen ilmestyi ryppyjä, kuin taivaalle pilviä ennen ukonilmaa.

"Mitäs sanotte?" virkkoi apotti, "pieksetäänpä tässä koppavuus sen
poikasen kaapusta ulos! Mainiota, kerrassaan mainiota! Ja niin
erinomaisen tieteellistä, se puree. Siihen ei ole hyvä mennä vastuuta
antaan."

"Ei pahakaan", murahti kansanpappi tuikeasti.

"Mitenkä?" kysyi apotti kiihkeästi.

Moengal kävi julman näköiseksi. "Ei muuta kuin tekee hyvän kepakon
rautatammesta taikka sitkeänlaisesta sarapuusta, ja lähtee kulkemaan
alas Reiniä siksi että schwaabilaisen kepin ja sen itaalialaisen
kynäherran selän väliä on noin käsivarren mitta. Ja sitten..." hän
päätti puheensa havainnollisella liikkeellä.

"Te olette karkea, kansanpappi", väitti apotti, "ette ymmärrä
oppineisuutta. Eipä tosiaan tuollaista kirjoita muu kuin etevä henki.
Kunniaa!"

"Huihai", vihelteli ukko Moengal, joka nyt oli yltynyt ihan vimmatuksi,
"vai oppineisuutta? Taitava puhe ja ilkeä sydän on niinkuin saviastia,
joka hopealla silataan, sanoo Salomo. Vai oppineisuutta? Yhtä oppinut on
metsäkin puinensa; se vastaa niinkuin sinne huutaa, mutta kaiku on edes
jotakin. Kyllä ne tunnetaan nuo belgialaiset riikinkukot, on niitä
ennenkin nähty. Varastetuissa höyhenissä ne koreilevat ja mitä he
omaansa kiekuvat, niin se on korean pyrstön pyöreästä muodosta ja
sateenkaaren-väristä huolimatta käheätä rääkynää, sitä se on ja sinä se
pysyy, pöyhötelkööt kaulahöyheniänsä minkä taitavat. Ennen, kun en vielä
ollut palannut terveeseen elämään, uskoin minäkin, että se oli laulua
eikä rääkymistä, kun joku pullisti poskensa täyteen grammatiikkaa ja
dialektiikkaa, -- mutta nyt: hyvästi Marcianus Capella! sanotaan meillä
Radolfin kammiossa."

"Teidän täytyy varmaan kohta ajatella kotia lähtöä", virkkoi apotti,
"idän puolella näyttää taivas jo alkavan hämärtää."

Silloin älysi kansanpappi, että hänen esityksensä terveydestä ja
tieteestä ei ollut langennut oikeaan paikkaan. Hän lausui hyvästit.

"Olisit joutanut pysyä Benchorin luostarissa viheriällä saarella,
irlantilainen visapää", ajatteli apotti Wazmann ja vastasi hyvästelyyn
kylmästi.

"Rudimann!" huusi hän sitten pimeään käytävään. Kutsuttu tuli.

"Muistatte kai vielä viininkorjuun", alotti apotti, "ja sen tepposen,
jonka teille teki muuan maitonaama, jolleka eräs haaveileva herttuatar
nyt aikoo toimittaa muutamia maatiluksia..."

"Muistanpa kyllä", vastasi Rudimann, häpeissään mutisten niinkuin
neitonen, jolta hänen mielitiettyänsä tiedustellaan.

"No, nyt on annettu takaisin runsaalla kädellä ja tuimasti, voitte olla
tyytyväinen! Lukekaa!" Apotti ojensi hänelle Gunzon pergamenttilehdet.

"Jos sallitte", virkkoi Rudimann ja astui akkunan luo. Hän oli jo monta
hyvää viinilajia maistanut, tämä kellarimestari virka-aikansa mittaan,
mutta ei silloinkaan, kuin Cremonan piispa oli hänelle lähettänyt
muutamia astioita tummanruskeata Asti-viiniä, ilonpunasta niin
helottanut hänen naamansa kuin nyt.

"Onpa se tosiaan ihana Jumalan-anti: näin perusteellinen tieto ja näin
loistava stiili! Ekkehardriepu on valmis. Eipä uskalla hän ikinä enään
ihmisten ilmoilla ilmetä."

"Ei vielä aivan", sanoi apotti, "mutta mitä ei ole vielä, siksi voi
vasta tulla. Oppinut veli Gunzo antaa meille aseen. Mutta eipä hänen
kirjansa lukemattomana ketään tapa: toimittakaahan muutamia kopioita,
mieluummin kuusi kuin kolme. Nuori herra pudotkoon alas Hohentwielin
korkeudesta. Minä en rakasta nuoria nokkia, jotka ovat laulavinaan
paremmin kuin vanhat. Lunta tonsuurille, se tekee hänelle hyvää.
Aijommepa lähettää pienen kirjelmän virkaveljellemme Sankt Galleniin,
jotta nuoren herran sopii ruveta miettimään kotimatkaa. Mitäs hänellä
taas onkaan syntiluettelossaan?"

Rudimann nosti miettiväisenä vasemman kätensä ylös ja alkoi laskea
sormillaan. "Pitäiskö ne luetella? Ensiksi: Viininkorjuun aikana tullut
häiritsemään luostarimme rauhaa siten että..."

"Seis!" käski apotti, "se on jo mennyttä. Kaikki mitä ennen hunnisotaa
tapahtui tai oli vireillä, olkoon unohdettu, jääköön sikseen. Niin ovat
ammoin burgundilaiset laissaan säätäneet, ja se on meilläkin vielä
voimassa."

"No, sitten ilman sormirätinkiä", esitti kellarimestari. "Pyhän
Galluksen portinvartija on, luostaristansa lähdettyään langennut
kopeuden ja pöyhkeyden valtaan; huuliaan tervehdykseen liikauttamatta
kulkee hän veljien ohi, joidenka iälle ja ymmärrykselle hänen tulisi
osottaa kunnioitusta; hän on tuppautunut sinä pyhänä päivänä, jolloinka
hunnit voitettiin, pitämään taistelusaarnan vaikka tämä tärkeä
puheentoimi olisi ollut annettava jommankumman läsnä olleen
korkea-arvoisen apotin suoritettavaksi; on vielä rohjennut kastaa erään
pakanavangin, vaikka kastaminen olisi ollut piirin varsinaisen papin
eikä sen tehtävä, jonka oikea paikka on pyhän Galluksen portilla.

"Mitäs taas vielä on syntyvä yllämainitun nuorukaisen alituisesta
seurustelusta uuden valtiattarensa kanssa, sen tietää vain Hän, joka
tutkii sydämet ja munaskuut. Jo nyt on tuon kastetun pakanan
vihkimistilaisuudessa havaittu, että hän ei karttanut kahdenkeskeistä
puhelua sen Israelin herrattaren kanssa, vieläpä huokaili muutamia
kertoja niinkuin haavoitettu vuorikauris. Niinikään on huolestuen
havaittu kreikkalaisen Praxedis-nimisen neidon väikkyvän virvatulen
tavoin hänen ympärillänsä liehuvan; minkä herratar ehkä jättää
koskematta, siihen saattaa kajota palvelijatar, josta ei edes ole
tiettyä onko hän oikeauskoinen. Mutta kevytmielinen vaimo on kamalampi
kuin kuolema, hän on metsämiehen ansa, hänen sydämensä on verkko, hänen
kätensä siteitä, ja vain Jumalan hyvästä suomasta voipi häntä välttää."

Hyvin kaunisti Rudimannia, että hän, emännöitsijä Kerhediksen suojelija,
niin tarkkaan oli sydämeensä kätkenyt saarnaajan sanat.

"Riittää", lausui apotti. "Yhdeksäskolmatta pääkohta: muualla viipyvän
takaisin-kutsumisesta. Hyvin käy. Aavistanpa, että pikapuoliin on tuo
huikenteleva ruhtinatar kiertelevä korkeata kalliotaan kuin pääskynen,
jolta on poikanen pesästä pudonnut. -- Hyvästi sydänsuruni ... ja
luostari saa Saspachin."

"Amen!" äännähti Rudimann.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Herra Spazzon, kamariherran, lähettilästoimi.


Eräänä viileänä kesäaamuna asteli Ekkehard linnantietä pitkin. Hän oli
viettänyt unettoman yön, huoneessaan edestakaisin kävellen; herttuatar
oli hänessä hurjia ajatuksia eleille herättänyt. Hänen päänsä sihisi ja
suhisi kuin olisi hanhiparvi yhtämittaa ympäri lentänyt. Hän karttoi
Hadwigrouvan katsetta ja poissa ollen kaipasi kuitenkin aina luokse.
Entinen hilpeä luontevuus oli mennyttä, hän oli tullut hajamieliseksi,
äkilliseksi; tuo aika, josta ei kuolevista kenkään liene vielä
säästynyt, se jota kunnon Gottfried von Strassburg sittemmin on
nimittänyt "ainaiseksi tuskaksi ainaisen autuuden ohessa", oli nyt
alkanut hänelle.

Yöllä, ennen päivänkoittoa, oli ollut ukkosilma. Hän oli avannut akkunan
ja nauttinut salamoista, jotka välähtelivät pimeässä, jotta järven
rannat selvästi näkyivät räikeässä valossa, ja oli nauranut kun taas
tuli pimeä ja ukkonen jylisten kulki vuorenhuippujen yllä.

Nyt oli auringonpaisteinen aamu. Nurmella kiilteli kastehelmiä, siellä
täällä varjossa joku sulamaton rae. Vuoret ja laaksot olivat
äänettöminä, mutta peltojen laihosta oli olki taittunut, raesade oli
käynyt ennenaikaista leikkuuta. Vuorten kallioilta solisi sameita puroja
laaksoihin.

Vielä ei näkynyt missään liikettä, kukko oli vasta ensikertaa kiekunut.
Vain kaukana sillä kumpuisella maalla, joka aaltomaisesti lähtee korkean
Twielin selänteestä, näkyi muuan mies kulkevan. Se oli hunni Cappan. Hän
kantoi pajuvitsoja ja muita ansanainoja ja meni työhönsä, peltohiiriä
pyydystämään. Iloisesti vihelteli hän lehmuksenlehdellä -- onnellisen
näköisenä niinkuin ainakin vastanainut; hänelle oli pitkän Friderunin
sylissä auennut uusi elämä.

"Kuinkas voidaan?" kysyi Ekkehard lempeästi, kun mies tuli kohdalle ja
tervehti nöyrästi. Hunni viittasi korkeuteen; "niinkuin taivaassa!"
sanoi hän ja pyörähti iloisesti kantapäällään. Ekkehard kääntyi
kulkemaan edelleen. Vielä kauvan helisi myyränpyytäjän lehtipillin
soitto tyynessä aamuilmassa, mutta Ekkehard kulki alakuloisena vuoren
lakea kohti. Siellä oli sammaltunut kivi; sitä varjosi tuuhea
valkeakukkainen seljapensas. Ekkehard istui kivelle. Kauvan katseli hän
tyhjään ilmaan, sitte otti hän esiin korukantisen kirjasen kaapustansa
ja alkoi lukea. Ei ollut se messukirja eikä psalttari, Salomonin korkea
veisu oli sillä nimenä; se ei ollut se kirja, jota hän nyt olisi
tarvinnut. Oli tosin hänelle kerran opetettu että tuo liljantuoksuinen
laulu esitti kiihkeätä kirkon, sielun todellisen morsiamen, kaipuuta;
hän oli sen ennen lukenut huomaamatta että Sulamitin silmät olivat kuin
toukomettisen, posket kuin granaattiomenat ja varsi sorja, kuin palmun.
Nyt lukee hän sitä toisessa mielentilassa. Huumaaviin unelmiin hän
uinuu.

"Kuka on tämä, joka nähdään niinkuin aamurusko, ihana niinkuin kuu,
valittu niinkuin aurinko, peljättävä niinkuin sotajoukko?" Hän katsoi
kohti korkean Twielin lakea, jota aamurusko purppuroi, ja tiesi
vastauksen.

Ja vielä luki hän: "Minä makaan, mutta minun sydämeni valvoo; se on
minun ystäväni ääni, joka kolkuttaa. Avaa minun eteeni, minun sisareni,
minun armaani, minun kyhkyläiseni, minun ihanaiseni; sillä minun pääni
on täynnä kastetta, ja minun palmikkoni täynnä yön pisaria." Viriävä
aamutuuli siroitti valkeita seljankukkia kirjan lehdelle, Ekkehard ei
karistanut niitä pois, hänen päänsä painui alas ja hän istui
liikkumatta...

Sillä välin oli Cappan hilpein mielin ryhtynyt päivätyöhönsä. Työmaa oli
tasangolla aivan Hohentwielin rajalla. Sinne olivat peltohiiret
varustaneet sotaleirinsä, hamsterit kulettivat kokonaisia kuormastoja
hyvää kauraa poskessaan talvivarastoihin, ja myyrät kaivoivat käytäviään
someroiseen maahan. Sinne oli Cappan komennettu. Niinkuin valtiomiehen
kapinallisessa maakunnassa oli hänen palautettava olot järjestykseen ja
puhdistettava maa turmiollisista aineksista. Rajuilman kuurot olivat
uurtaneet salakäytävät näkyviin. Varovasti alkoi hän niillä kohdin
kaivaa syvemmälle ja otti monet peltohiiret hengiltä, sitten viritti hän
huolellisesti paulansa ja pajuansansa, toisille paikoille asetti; hän
myrkkysyöttejä, joita hän oli keittänyt aaroninparroista ja
sudenmarjoista, ja soitteli hilpeästi murhatoimessaan aavistamatta, mitä
ukkospilviä hänen päänsä varalle oli nousemassa.

Sen peltokaistaleen vierestä, jolla hän oli, alkoivat Reichenaun
luostarin maat. Lähellä, vanhan tammimetsän rinteessä näkyi muutamia
olkikattoja; siellä oli Schlangenhof, "käärmekartano". Se, ja sen
ympärillä laajat alat peltoa ja metsää oli luostarin omaisuutta; eräs
hurskas leski oli sielunsa pelastukseksi lahjoittanut sen pyhälle
Pirminiukselle. Nyt isännöi siellä luostarin-arentimies, äkeä äijä,
kovia ajatuksia pörröisessä päässä; hänellä oli monta renkiä ja piikaa
ja hevosta ja nautaa ja hän menestyi hyvin, sillä ruskeita käärmeitä,
joilla oli pesiä tallissa ja pihamaalla, hoiteli hän rehellisesti eikä
jättänyt maitovatia tallinnurkassa milloinkaan tyhjäksi, jotenka ne
olivatkin sangen kesyjä ja kiemurtelivat hilpeinä nurmikolla eivätkä,
tehneet pahaa kenellekään. "Käärmeet ovat talon siunaus", selitti ukko
usein, "talonpojissa on toinen olo kuin keisarin hovissa".

Mutta kaksi päivää oli arentimies nyt ollut pahalla päällä. Ankarat
rajuilmat olivat saattaneet hänet huolestumaan vuodentulosta. Kun kolme
raepäivää oli mennyt ohi vahinkoa tekemättä, panetti ukko hevosen
valjaihin, kannatti rattaille säkin edellisvuoden rukiita ja ajoi
Singenin kirkon diakoonin luo. Tämä nauroi partaansa kun näki luostarin
arentimiehen ajopelit metsänlaidassa tuleviksi; hän tunsi laumansa.
Hänen palkkansa oli pieni, mutta ihmisten hupsuus tiputteli siihen aina
pieniä lisiä, niin että ei vellin tarvinnut kovin vetiseksi jäädä.

Luostarin arentimies oli kantanut jyväsäkkinsä hänelle ja sanonut:
"mestari Otfried, olettepa tehtävänne hyvin tehnyt ja rukouksillanne
kerrassaan karkoittanut rankkasateet pelloiltani. Älkäät unohtako minua
vastakaan, jos vielä sattuisi ukonilmoja nousemaan!"

Ja diakooni oli vastannut: "Arvaanpa että satuitte näkemään minut kun
Schlangenhofiin päin kääntyneenä seisoin kirkon-ovella ja pirskauttelin
vihkivedellä kolme ristinmerkkiä rajuilman lumeiksi ja luin sen lisäksi
kolmen pyhän naulan sanat; sepä se rankan ja rakeet ajoi pohjoiseen
päin. Saattaapa tuosta rukiistanne tulla varsin mainiota leipää,
varsinkin jos olisi siihen panna sekaan ripposen ohranjyviä."

Sen jälkeen oli luostarin arentimies taas palannut kotiaan ja oli juuri
aikeissa lähettää säkin ohria ansaituksi lisäpalkkioksi asiamiehillensä
taivaan eessä. Mutta jo taas nousi ilmoille myrkynmusta pilvi ja juuri
kun se oli tammimetsän kohdalla, liikkui sitä vastaan toinen vaaleampi
savenkarvainen, jolla oli viisi sakaraa, kuin kouran sormia, iski kiinni
ja syyti salamoita ja synnytti raesateen, rankemman kuin edellisistä
yksikään. Luostarin arentimies oli turvallisesti seisonut kuistillan;
"Singenin pappi kyllä taas tuonkin minun mailtani karkottaa", oli hän
ajatellut; mutta kun raskaita rakeita alkoi singota hänen peltoonsa ja
vilja mennä lakoon, kuin nuolten tavoittama nuoriso taistelussa, ja
kaikki viimein oli kuin raudalla kaadettu, silloin iski hän nyrkkinsä
tammipöytään. "Kirottu olkoon Singenin valehtelija!" Epätoivoissaan
päätti hän nyt käyttää vanhaa hegaulaista temppua, kun kerran diakoonin
taika oli tehoton. Taittoi pari tammenoksaa lähimmästä puusta, repi
lehdet yhteen kasaan ja siroitti ne mahtavan pihatammen juurelle; ja
tämän toimituksen teki hän parhaimpaan juhlapukuunsa puettuna. Mutta
rakeita satoi lakkaamatta pellolle huolimatta häänutusta ja tammen
lehtien siroituksesta. Kuin paikalleen kiinni naulittuna tuijotti
arentimies sateen pieksämää lehtikasaa, eikö siitä kuitenkin tuuli
kääntyisi ja pilviä karkoittaisi. Mutta tuuli ei kääntynyt. Silloin
kipristi hän kulmakarvojaan, puri huultaan ja astui tupaan. Rengit
pysyttelivät hänestä kymmenen askeleen päässä, he tiesivät, mitä se
tietää kun heidän herransa puree huulta. Melkein murtuneena istuutui hän
tammipöydän ääreen, eikä puhunut pitkään aikaan sanaakaan. Sitten kirosi
hän karkeasti. Kun luostarin arentimies kirosi, silloin oli asiat jo
paremmin. Isäntärenki astui varovasti lähemmäs ja asettui seisomaan
häntä vastapäätä pöydän toiselle puolen; hän oli melkein jättiläinen
kooltaan, mutta isäntänsä edessä seisoi hän lauhana kuin lapsi:

"Jos minä sen noidan tietäisin!" sanoi vuokraaja, "sen ilmanoidan, sen
pilvien-ämmän! Eipä hän olisi ilman maksua riepujaan Schlangenhofenia
kohti huiskutellut... Kieli sen kidasta kuivukoon!"

"Mahtaako se olla noita-akan työtä?" virkkoi isäntärenki. "Eipä ole
kenestäkään kuultu puhuttavan sittenkuin se metsänakka sieltä;
uhripuunkummulta maan-kierrolle ajettiin."

"Ole vaiti!" ärjäsi isäntä tuikeasti, "siksi kun sinulta kysytään".

Renki jäi seisomaan; hän tiesi että hänen vuoronsa kyllä tulisi. He
olivat kotvan vaiti kumpikin. Sitten alkoi ukko: "mitäs tiedät?"

"Tiedänpä, mitä tiedän", vastasi toinen viisaasti.

Oltiin taas vaiti kotva. Luostarin arentimies katsahti ulos ikkunasta;
sato oli pilalla. Hän kääntyi entiselleen.

"Sano se!" huusi hän.

"Näittekös te ukonpilveä", sanoi renki, "kun se tuli sitä toista pilveä
vastaan? Mikä se oli? Usvalaivapa tietenkin? Joku on myynyt meidän
viljamme usvien laivurille..."

Luostarin arentimies teki ristinmerkin, ikäänkuin estääkseen häntä
enempää puhumasta.

"Iso-äitini sen minulle neuvoi", selitti renki. "Hän oli Elsassissa
usein kuullut siitä puhuttavan, kun Odilienbergiltä nousivat rajuilmat.
Magonian maasta purjehti silloin valkoinen usvalaiva keskelle mustia
pilviä, laivassa istuvat Fasolt ja Mermuth, ja nämä ravistavat rakeilla
jyvät oljista, jos ukkosentaikoja on siihen antanut heille vallan, ja
nostavat pellolta viljat ilmalaivaan ja purjehtivat takaisin Magoniaan
ja maksavat hyvän palkan. Enemmän usvalaivan kutsumisesta hyötyy kuin
messujen lukemisesta; eipä jäänyt meille nyt muuta kuin tyhjät oljet."

Luostarin arentimes kävi miettiväiseksi. Sitten tarttui hän renkiä
niskaan ja ravisti häntä.

"Kuka?" huusi hän tuimasti.

Mutta renki pani sormen suulleen. Oli jo yönaika.

Samalla huomenhetkellä kuin Cappan oli kohdannut Ekkehardin, läksi
arentimies isäntärenkinsä kanssa vainioille vahinkoa katsomaan. Ei
puhuttu sanaakaan. Vahinko oli suuri. Mutta rajan takana olivat vainiot
paremmin säilyneet, niinkuin olisivat metsikön tammet muodostaneet
aidan, jonka toisella puolen olevan maan rakeet jättivät rauhaan. Siellä
oli Cappan työssä. Hän oli juuri saanut ansat viritetyiksi ja aikoi
hetkisen levätä. Otti vyöstään kappaleen ruisleipää ja silavakimpaleen,
joka oli niin valkean ja pehmoisen näköinen kuin veres vitilumi, ja niin
kaunis, että hänen täytyi liikutuksella muistaa uutta aviopuolisoansa,
joka hänelle sellaiset eväät matkaan sääli. Ja hän mietiskeli
kaikkinaista, mitä heidän keskensä oli sitte häiden tapahtunut, ja loi
kaipaavan katseensa ilman leivosiin, ikäänkuin anellen näitä lentämään
korkean Stoffelin kummulle hänen puolestaan tervehtimään asumusta ja
aviovaimoa, ja hänen tuli niin hyvä mieli, että hän taas suoritti
suurenmoisen loikkauksen ilmassa. Koska hänen solakka puolisonsa ei
ollut läsnä, päätti hän nyt pitkästä aikaa heittäytyä pitkälleen
eineestä oikein nauttiakseen, sillä kotona oli hänen yhä vielä pitänyt
mukautua istumaan, niin vastahakoista kuin se hänestä olikin. Mutta
samassa juolahti hänen päähänsä että Friderun oli hänen toimensa
paremmaksi menestykseksi opettanut hänelle nakertajien hävityssanat ja
käskenyt visusti painamaan mieleen, että ne myöskin tulivat luetuiksi.

Eikä olisi hänelle eine miltään maistunut, ennenkuin hän oli käskyn
täyttänyt.

Vainion rajalla oli kivi, johon oli hakattu puolikuun kuva, Hadwigrouvan
rajamerkki. Hän riisui puukengän oikeasta jalastaan, astui rajakiven luo
ja kohotti käsivartensa metsää kohti. Luostarin arentimies oli
isäntärenkinsä kanssa likellä metsänrinnettä; he pysähtyivät, eikä hän
heitä nähnyt, vaan alkoi hokea, niinkuin Friderun oli opettanut: "_Aius,
sanctus, cardia cardioni_!" Hiiret häijyt hiitolaiset, myyrät maita
myllertävät, hamsterit häjynkuriset, pellolta pois, jos peijakas ois,
eli saakeli sois! Maan alitse, maan ylitse, suin päin suon mutihin,
jost'ei teitä tauti laske, luovuta luunkolotus, sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana! "_Afrias, aestrias, palamiasit_!"

Arentimies ja isäntärenki olivat tammien siimeksessä kuunnelleet
manausta; nyt hiipivät he lähemmäs. "_Afrias, aestrias, palamiasit_!"
hoki Cappan toistamiseen, niin samalla sävähti hänen niskaansa isku,
joka paiskasi hänet suulleen maahan, ällistyneen korvaan kuului outoja
ääniä ja neljä nyrkkiä piti samaa peliä hänen selässään kuin varsta
riihessä.

"Tunnustatko sinä, viljavaras!" huusi luostarin arentimies hunnille,
joka ei saattanut ymmärtää, mistä tämä hyvä hänelle. "Mitä pahaa on
Schlangenhof sinulle tehnyt, senkin sääntaikuri, hiirinoita.
pirunsikiö?"

Cappan ei osannut vastata mitään, häntä pyörrytti. Se vimmastutti ukkoa
vielä enemmän.

"Katso sen silmään", käski hän isäntärenkiä, "näkyykö siinä kuva oikein,
vai käännettynä, pää alaspäin!" -- Renki teki työtä käskettyä. Mutta hän
oli rehellinen. "Ei se ole silmässä", tunnusti hän. "No, katso
käsivartta!"

Toinen riisui voitetun yltä mekon ja tarkasti hänen käsivarttaan. Joka
viljelee yhteyttä pahojen henkien kanssa, sillä on ruumiissa joku
merkki. Mutta he eivät löytäneet raukassa mitään virhettä, vain muutamia
arvettuneita haavanjälkiä. He olivat jo vähällä leppyä häneen; sen ajan
ihmiset olivat, niinkuin eräs historioitsija sanoo, intohimoissaan,
niinkuin villit, kiivaat, ja äkkiä muuttuvaiset. Mutta rengin katse
palasi mietiskelystä maan pinnalle; ja sattuipa suuri tamminkainen
liikkumaan maassa, punervat sarvet pystyssä ylpeästi kuin hirvellä. Se
oli katsellut Cappanin pahoinpitelyä ja alkoi nyt pyrkiä poispäin, kun
se hänestä tuntui ilkeältä.

Mutta renki astahti säikähtyneenä taapäin.

"Ukkosen itikka!" huusi hän.

"Ukkosen turilas!" huudahti vuokraaja samaten. Nyt oli Cappan kadotettu.
Että hän oli tuon kovakuoriaisen avulla sateen taikonut, siitä ei ollut
enään mitään epäilystä; tamminkainen tietää ukkosta ja raesadetta.

"Tee katumus ja parannus, pakanakoira!" sähisi vuokraaja ja tarttui
puukkoonsa. Vaan samalla juolahti hänen mieleensä uusi ajatus.
"Veljiensä haudalla hän sen sovittakoon", sanoi hän sitten. "Hän on
loihtinut sen koiranilman kostoksi hunnitappelusta; mikä sen olisi
radastaan muuttanut."

Renki oli sillä välin musertanut tamminkaisen hengiltä kahden kiven
välissä ja peitti kivet huolellisesti maahan. Nyt laahasivat he Cappania
eteenpäin pellon poikki hunnien hautakummulle ja sitoivat häneltä
pajunvitsoilla kädet ja jalat; sitten lähti renki juoksemaan
Schlangenhofiin kutsumaan kumppaneitaan. Hurjina ja verenhimoisina
saapuivat nämä; muutamat heistä olivat tanssineet Cappanin häissä; mutta
eihän se saattanut estää heitä nyt kiiruhtamasta häntä kivittämään.

Cappan alkoi aprikoida asiain tilaa. Mitä hänen syykseen luettiin, sitä
hän ei ymmärtänyt, mutta kyllä sen, että nyt on hätä käsissä. Sen vuoksi
hän parkaisi kimakasti ja kaikuvasti, niinkuin haavoitettu hevonen
kuolinhetkellään; siitä havahtui Ekkehard seljapuun luona unelmistaan,
hän tunsi Cappanin äänen ja tähysti sinnepäin. Uudelleen kajahti
Cappanin hätähuuto; silloin unohti Ekkehard korkean veisun ja riensi
vuoren rinnettä alas. Hän tuli oikeaan aikaan. He olivat asettaneet
Cappanin kumpua peittävää kallionlohkaretta vastaan ja seisoivat
puoliympyrässä sen ympärillä. Luostarinarentimies ilmoitti; että hän oli
tavannut hänet verekseltänsä ukkosenloihtimistyössä, ja kysyi heidän
mieltään; he tuomitsivat hänet syylliseksi ja kivitettäväksi.

Tähän synkkään seuraan saapui Ekkehard. Hengellisen säädyn miehet olivat
siihen aikaan vähemmässä määrässä soaistut, kun muutamia satoja vuosia
myöhemmin, jolloinka yhtä löyhäperusteisten syytösten nojalla tuhansia
poltettiin roviolla ja valtio "oikeutensa nojalla" sen vahvisti ja
kirkko antoi siunauksensa. Ja Ekkehard, niin suuresti kun hän taikuutta
uskoikin, oli kerran itse hurskaan piispa Azobardin luostarissa
kirjoittanut kirjan kansan mieletöntä uskoa vastaan rajuilmoista ja
ukkosesta; inho ja suuttumus toivat sanat hänen suuhunsa.

"Mitä te mielettömät teette, kun tahdotte tuomita, missä teidän pitäisi
rukoilla, ettei teitä itseänne tuomittaisi! Jos tämä mies on jotakin
rikkonut, niin odottakaa uuttakuuta, jolloinka Radolfin pappi pitää
lähetyskäräjiä, siellä saavat lautamiehet päättää hänen taikuudestaan,
niinkuin keisarin ja kirkon laki määrää!"

Mutta Schlangenhofin miehet eivät häntä uskoneet. Alkoivat vaan
uhkaavasti murista.

Silloin päätti Ekkehard koskettaa toista kieltä hurjistuneiden mielissä.

"Ja luuletteko te todellakin, te pyhien maan, tämän Jumalalle otollisen
Schwaabin maan pojat, että tuommoisella hunniraukalla olisi voimaa ja
valtaa taikoa meidän päiviämme? Luuletteko te että pilvet tottelevat
häntä? eikö pikemminkin kunnon hegaulainen salama olisi iskenyt häntä
päähän rangaistukseksi rikoksesta, että muukalainen mies rohkenisi häntä
lähestyä?"

Vähää puuttui, etteikö tämä perustus olisi vaikuttanut kotiseudustaan
ylpeihin miehiin. Mutta luostarin-arentimies huusi: "Se ukkosen turilas!
Se tamminkainen! Me olemme omin silmin nähneet sen kömpivän hänen
jalkainsa juuressa!" Silloin kajahti uudelleen: "kivittäkää se!" ja
samassa sinkosi isonlainen kivi ja sattui poloiseen pahasti. Silloin
syöksyi Ekkehard pelottomasti Cappanin eteen ja suojeli häntä omalla
ruumiillansa. Se vaikutti.

Schlangenhofin miehet katselivat toisiansa; vähitellen he vaikenivat,
sitten yksi joukosta kääntyi ja lähti kotiapäin, toisia alkoi seurata ja
viimein oli jäljellä arentimies yksin. "Te pidätte maanvihollisen
puolta!" huusi hän vimmoissaan, mutta Ekkehard ei vastannut, ja niin
pudotti vuokraajakin kivensä maahan ja lähti muristen tiehensä.

Cappania oli pahoin pidelty. Selässä, jota Alemannian maanmiesten nyrkit
ovat mukiloineet, ei vuosikausiin "ruoho kasva". Kivenheitto oli tehnyt
päähän haavan, joka vuoti kovasti verta. Ekkehard pesi hänen päänsä
sadevedellä ja teki, veren vuotoa hillitäkseen, ristinmerkin, sitten
sitoi hän haavan niinkuin laatuun kävi. Hän ajatteli laupiaan
samarialaisen evankeliumia. Haavoitetun miehen raukeista silmistä loisti
kiitollisuuden ilme. Hitaasti talutti Ekkehard häntä linnaa kohti; hänen
täytyi puhua kauvan, ennenkuin toinen rohkeni nojautua hänen
käsivarteensa. Hunnitaistelussa haavoittunut säärikin aristi, ja ähkyen
ja ontuen edistyi matka.

Twielillä syntyi suuri meteli, kun he tulivat. Kaikki olivat hunnin
puolella. Herttuatar tuli pihalle; hän nyökkäsi Ekkehardille
ystävällisesti tämän osottaman avun vuoksi. Luostarin väen puuttuminen
hänen alustalaiseensa suututti häntä suunnattomasti.

"Sitä ei unohdeta", sanoi hän, "ole huoletta hiirenpyytäjä! Ne saavat
maksaa sinulle haavasta päässäsi sopijaisia, jotka vastaavat hyviä
myötäjäisiä. Ja herttuanrauhan häiritsemisestä pannaan heille korkein
sakko, kymmenen naulaa hopeata ei riitä. Luostarin alustalaiset käyvät
yhtä röyhkeiksi kuin heidän herransa."

Enimmin suutuksissaan oli Spazzo, kamariherra. "Sitä vartenko minä jätin
iskemättä häntä miekallani päähän", noitui hän, "kun hän lonkka puhki
makasi edessäni, että Schlangenhofin roistojen piti häntä laastaroida?
Ja jos hän olikin teidän vihollisenne, nyt on hän kastettu ja minä hänen
kumminsa, jonka on pidettävä huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa
menestyksestä. Äläpä, kummilapseni huoli", huusi hän tälle ja helisti
miekkaansa kivipermantoon, "jahka tuo naarmu paranee, mennäänkin yhdessä
lukemaan luostarin-arentimiehelle rakeita ja salamoita, ja niin
luetaankin, että siltä lastuja päästä lentää! Nuo arentimiehet käyvätkin
jo liian koppaviksi! Pitävät kilpiä ja aseita kuin aatelismiehet, ajavat
tavallisen talonpoikaisen metsästyksen sijasta koiria villisikojen ja
karhujen kimppuun ja puhaltavat jahtitorviinsa, kuin olisivat he
maailman kuninkaita. Missä vaan jollakin on pää muita pystympänä, voi
lyödä vetoa, että se on arentimies."

"Missä rikos tapahtui?" kysyi herttuatar.

"Ne raahasivat hänet sieltä, missä puolikuunmerkki on kiveen hakattu,
aina hunnien hautakummulle saakka", ilmoitti Ekkehard.

"Siis keskellä meidän maata ja mantua, se on toki liikaa! Herra Spazzo,
te lähdette ratsastamaan!"

"Me lähdemme ratsastamaan", vahvisti kamariherra kiukkuisesti.

"Ja vaaditte Reichenaun apotilta vielä tänään sakkorahan
ja rauhanrikkomissopijaiset ja täyden hyvityksen. Meidän
hallitsijanoikeuksiimme olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!"

"Olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!" toisti herra Spazzo äskeistä
vielä kiukkuisemmin.

Harvoinpa oli hänelle sattunut mieluisampaa tehtävää. Hän siveli
partaansa. "Me lähdemme ratsastamaan, herra apotti", puheli hän ja lähti
asuntoonsa varustaumaan matkalle.

Mutta vihriäsamettisen ihokaisensa ja kultareunustaisen
kamariherranvaipan jätti hän kaappiin riippumaan; hän penkoi esiin
kuluneen harmajan jahtipuvun ja suuret säärivarukset, jotka hänellä oli
yllä taistelussa, sovitti niihin pisimmät kannuksensa ja koetti sitten
muutaman kerran että astunta kävi vakavasti. Mutta kypäriinsä kiinnitti
hän kolme heiluvinta sulkaa ja sitoi sotamiekan vyölleen.

Niin varustettuna tuli hän linnanpihalle.

"Katsokaapa minua kerta, ihanaisin Praxedis neito", lausui hän tälle,
"miltäpä näytän tällä hetkellä?" Hän oli painanut rautakypärän
vasemmalle korvalliselleen ja piti päätänsä korskeasti taapäin ja oikeaa
olkaa kohti taivutettuna.

"Sangen hävyttömältä, herra kamariherra", kuului kreikattaren vastaus.

"Silloinpa on niinkuin pitääkin!" virkkoi Spazzo herra ja nousi ratsunsa
selkään. Hän karautti linnan pihasta jotta hevosen kaviot tulta iskivät,
mielessään se ilahuttava tunne että kertakin taas on hävyttömyyskin
velvollisuus.

Matkalla hän vielä opetteli lisää. Tuuli oli kaatanut tien poikki
männyn; juurissa oli vielä kaatuessa mukaan tullut maa; suuret oksat
sulkivat tien.

"Pois tieltä, pappien pölkky!" huusi Spazzo herra männylle. Kun tämä ei
totellut, paljasti hän miekkansa. "Eteenpäin, Falada!" kannusti hän
ratsuansa ja ponnahutti rohkeasti puun ylitse. Hevosen hypätessä sivalsi
hän miekallaan, jotta oksia sinkoili irti.

Ei puoltakaantoista tuntia mennyt ennenkuin hän jo oli luostarin
portilla. Kapea kannas, joka alaveden aikana yhdisti saaren rantaan, oli
näkyvissä, joten Spazzo vaikeudetta saattoi ratsastaa perille saakka.

Palveluksessa oleva munkki aukaisi portin. Oli päivällisaika.
Vähämielinen Heribald tuli juosten puutarhasta uteliaana näkemään kuka
vieras oli. Hän tunkeutui aina hevosen kupeelle saakka, kun Spazzo astui
alas ratsailta. Pihakoira ulvoi kahleissaan haukkuen kamariherran
hevosta, jotta tämä hypähti pystyyn. Vähällä oli Spazzo herran käydä
huonosti. Mutta kun hän pääsi jalkeilleen maahan, tarttui hän miekkansa
tuppeen, ja löi sen lappeella Heribaldia selkään.

"Ei se ole teitä varten!" huusi hän partaansa sivellen, "se on
tarkoitettu koiralle. Viekää perille!"

Heribald seisoi äimistyneenä ja piteli olkaansa. "Pyhä Pirmin!" vaikeroi
hän.

"Ei tänäpäivänä olekaan pyhää Pirminiä!" selitti Spazzo herra
päättävästi.

Silloin nauroi Heribald, kuin olisi miehen hyvin tuntenut. "No, no,
armollinen herra, kävi meillä hunnejakin, eikä niitä ollut
vastaanottamassa ketään muuta kuin Heribald, mutta eivät hekään
puhutelleet häntä näin jumalattomasti."

"Hunnit eivät olekaan herttuallisia kamariherroja!" selitti Spazzo herra
ylpeästi.

Heribaldin sekavissa aivoissa alkoi kajastaa ajatus, että hunnit eivät
olekaan pahimpia vieraita Saksanmaalla. Hän vaikeni ja lähti puutarhaan.
Siellä repi hän pari salvianlehteä ja hieroi selkäänsä.

Spazzo herra astui pihan poikki ovelle, josta ristikäytävä vie luostarin
keskusosiin. Hän astui sisään varmoin askelin. Päivälliskello soi. Yksi
veljistä tuli kiirehtien pihan yli. Spazzo herra tarttui tämän tummaan
viittaan.

"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" käski hän. Munkki katsoi häntä
kummastuen ja vilkaisi syrjästä kamariherran kuluneeseen jahtipukuun.

"Nyt on atrian aika", sanoi hän. "Jos te olette kutsuttu, jota mitä
sentään..." hän katsoi taas vähän pilkallisesti Spazzon jahtinuttua;
eikä hän juuri olisi saanut aikaakaan pisteeseen asti puhua, sillä
kamariherra antoi atrialle aikovalle veljelle niin pontevan nyrkiniskun,
että mies lennähti kynnykseltä pihalle niinkuin höyhenpussi. Puolipäivän
aurinko paistoi kaatuneen kaljuun kerotäplään.

Apotille oli jo tuotu sana, mitä arentimies oli yrittänyt tehdä
herttuattaren miehelle.

Nyt kuuli hän metelin luostarin pihalta. Kun hän meni akkunaan
katsomaan, näki hän paraiksi hurskaan veli Yvon kulkevan linnuntietä
porstuasta pihalle. "Miekkonen se, ken tuntee asioiden synnyt ja syyt",
laulaa Virgilius. Apotti Wazmann tunsi ne, hän oli nähnyt Spazzo herran
kypäräntöyhdön uhkaavasti heilahtaen esiinpistävän ristikäytävän
pimeästä.

"Kutsukaa apotti minun puheilleni!" kajahti huuto toista kertaa pihalle,
jotta luostarikammioiden ikkunaruudut helisivät. Sillä välin jäähtyi
Reichenaun päivällispuuro; refektoriumiin kokoontuneet ryhtyivät vihdoin
syömään, apottia odottamatta.

Apotti Wazmann oli käskettänyt luokseen Rudimannin, kellarimestarin.
"Tämän kaiken", sanoi hän, "on se Sankt Gallenin keltanokka taas meille
toimittanut. Oi, Gunzo, Gunzo! Ei tosin pidä kenenkään lähimäisellensä
pahaa suoman, mutta harkitseepa mieleni sentään sitä seikkaa, eivätköhän
Schlangenhofin miehet, tuo jättien suku Herran edessä, yhtäkaikki olisi
tehneet hyvää työtä, jos olisivat nakanneet sen liehakon Ekkehardin
kalloon ne kivet, jotka he olivat hunnitaikurin varalle määränneet..."

Eräs munkki astui aristellen apotin kammioon.

"Teidän pitäisi tulla alas", sanoi hän hiljaa, "siellä on muudan, joka
räyhää ja rähisee kuin hullu."

Silloin kääntyi apotti Rudimannin, kellarimestarin puoleen ja sanoi:
"Nyt ollaan Twielissä huonolla tuulella; tunnen kamariherran: se on
tarkka tuuliviiri. Kun hänen ylpeä valtiattarensa suvaitsee hymyellen
laskea leikkiä, niin nauraa hän naaman täydeltä, mutta jos herttuattaren
otsa synkistyy, niin jylisee kamariherra jo julmana ukkosena..."

"... ja iskee alas", täydensi Rudimann. Raskaita, heliseviä askeleita
kuului käytävästä.

"Ei ole aikaa enään menettää", lausui apotti. "Lähtekää kiiruusti
matkaan, kellarimestari, ratsastakaa linnaan ja lausukaa herttuattarelle
pahoittelumme aamullisesta jutusta. Ottakaa pari hopearahaa arkusta
kipurahoiksi piestylle ja sanokaa, että hänen paranemisekseen luetaan
esirukouksia. Matkaan vaan, olettehan te miehen kummi ja viisas mies."

"Se ottaa kovalle", arveli Rudimann. "Herttuatar tulee olemaan sangen
myrkyllinen."

"No, ottakaa joku lahja mukaan", sanoi apotti. "Lasten ja naisten silmiä
on helppo hemaista."

"Minkähän lahjan?" aikoi Rudimann kysyä, mutta ovi lennähti auki. Herra
Spazzo astui sisään. Hänen kasvonsa olivat kerrassaan ankarat.

"Herrattareni hengen nimessä!!" huusi hän. "Onko tämän rotanpesän apotti
tänään valanut lyijyä korviinsa, vai onko häneltä luuvalo jalat
tuhonnut? Miksikä te ette tule vastaanottamaan vierastanne?"

"Me olemme hämmästyneet", lausui apotti, "olkaa tervetullut," Hän nosti
oikean etusormensa tulijaa siunatakseen.

"En minä tarvitse tervetuliaisia!" ärähti Spazzo herra vastaan. "Piru
tänään on päivän suojeluspyhä. Meitä on loukattu! Pahasti loukattu! Me
vaadimme hyvitystä, kaksisataa naulaa hopeaa vähintäin. Tänne ne!! Murha
ja maailmanpalo! Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan
kajoamatta! Me tulemme lähettiläänä."

Hän heläytti kannuksiaan kivipermantoon.

"Suokaa anteeksi", vastasi apotti, "emme saattaneet harmaata jahtiasua
arvata lähettilään virkapuvuksi."

"Johannes kastajan kameelinkarvaisen kauhtanan kautta!" jyrisi Spazzo
herra. "Vaikka olisin minä paitasillani tullut, niin olisi sekin ollut
kyllin hyvä airueenpuku teidän mustien kaapujenne rinnalle."

Hän korjasi kypäriänsä pystympään. Höyhenet heilahtivat. "Maksakaa, että
pääsen tästä lähtemään! Täällä on huono ilma, huono, sangen huono..."

"Malttakaa toki", virkkoi apotti, "vihassa ei kukaan vieras saa
saareltamme lähteä. Te olette tuima, kun ette vielä liene syönyt. Älkää
halveksiko vähäistä ateriaa luostarissamme. Syötyä sitten käykäämme
asioihin."

Että ihminen karkeutensa palkaksi saapi ystävällisen päivälliskutsun, se
teki kamariherraan jotakin vaikutusta. Hän otti kypärin päästänsä.
"Hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan kajoamatta!"
lausui hän vielä kerran, mutta apotti viittasi kädellään ikkunaan:
luostarin keittiön ovi oli auki, kyökkipoika käänteli paistinvarrasta
tulen päällä ja maiskautti kieltään, kun nähtävästi suloinen paistinhaju
oli hänen nenäänsä noussut -- taustalla näkyi useita katettuja kulhoja
herättäen herkullisia aavistuksia, -- eräs munkki kantoi suurta
kiviruukkua kellarista pihan poikki. Näky oli ylen houkutteleva.

Silloin unohti Spazzo herra viralliset otsarypyt ja suostui kutsuun.

Kolmatta ruokalajia syödessä olivat vihanpurkaukset jo harvemmat. Kun
punainen Meersburger viini helmeili, pikarissa, olivat ne kokonaan
valjenneet. Punainen Meersburger oli hyvää. --

Sillä välin lähti Rudimann, kellarimestari, ratsastamaan luostarista.
Ermatingenin kalastaja oli saanut jättiläiskokoisen lohen; tuoreena ja
kauniina oli se viileän kellarin säilössä. Sen oli Rudimann valinnut
herttuattaren lepytyslahjaksi. Luostarin kirjoitushuoneessa oli hänellä
vielä vähän puuhaa ennen lähtöään. Yhden maallikkoveljen piti lähteä
häntä saattamaan, heiniin säälitty merenotus poikkipuolin muulin
selässä. Herra Spazzo oli saapunut korskeasti karauttaen, nöyränä lähti
Rudimann ratsastamaan. Hän puhui hiljaa ja arastellen kysyessään
herttuatarta. "Hän on puutarhassa", sanottiin.

"Entäs hurskas kanssaveljeni Ekkehard?" tiedusti kellarimestari.

Hän on lähtenyt saattamaan haavoitettua Cappania Hohenstoffelile ja
hoitaa häntä; ei luultavasti tule kotia ennen yötä.

"Sepä ikävää", virkkoi Rudimann. Mutta huulessa värähti pilkallinen
nytkähdys. Hän otatti lohen esille heinäkääreestä ja käski asettamaan
sen pihalla olevan pöydän suurelle kivilaatalle; se oli siinä lehmusten
siimeksessä, sen suomukset kimaltelivat ja näytti kuin olisi vielä ollut
eloa sen kylmissä silmissä, jotka mykkinä kaivaten tuntuivat katsovan
vuorenhuipulta alas sinerviin aaltoihin. Kala oli miehenmittaa pitempi.
Praxedis olikin kimeästi kirkaissut, kuin se oli heinäkääröstä
paljastettu. "Ei tule kotia ennen yötä", mutisi Rudimann, taittoi vahvan
lehmuksenoksan ja pujotti sen menemään lohen kitasten läpi, niin että
kala jäi suu ammolleen. Vehreillä lehmuksenlehdillä koristi hän otuksen
kidan, sitten pisti hän käden pivoonsa, veti sieltä esiin Gunzon
solvauskirjan pergamenttilehdet, kääri ne somasti lieriöksi ja sovitti
sen ammottavaan kitaan. Uteliaana katseli Praxedis hänen touhuansa,
tuommoista ei hän ennen ollut vielä nähnyt.

Nyt lähestyi herttuatar. Nöyränä meni Rudimann häntä vastaan, pyysi
armoa Schlangenhofin väelle, kertoi apotin olevan sangen pahoillaan,
puhui arvonannolla haavoitetusta, epäilyksellä ilmojen-noituudesta, s.o.
ylimalkaan menestyksellä. "Ja osottakoon ainakin vaatimaton lahjamme
Teille alati uskollisen herranhuoneen hyvää tahtoa", päätti hän puheensa
ja astui syrjään, jotta lohi koko mahtavuudessaan tuli näkyviin.
Herttuatar hymyili puoleksi leppyneenä.

Nyt näki hän kidasta esiinpistävän pergamentin.

"Entäs tuo?" tiedusti hän.

"Kirjallisuuden uusin uutuus!" ... lausui Rudimann. Hän kumarsi
kunnioittavasti, poistui ratsunsa luo ja kiiruhti kotimatkalle. --

Punainen Meersburger oli hyvää. Eikä Spazzo herra ylimalkaan istunut
viinin ääressä vain leikin vuoksi, hän viipyi pikarin vieressä niinkuin
kaupunginpiirittäjä ja istui tukevasti penkillään ja joi kuin mies, joka
jättää hetkellisen teiskuilemisen poikasten asiaksi, vakaasti mutta
paljon.

"Tämä punainen on järjellisin laite koko luostarissa. Vieläkö teillä on
sitä kellarissa?" oli hän kysynyt apotilta, kun ensimäinen ruukku oli
tyhjä. Sen piti olla kohteliaisuus, niinkuin sovinnon merkki, että hän
joi enemmän. Niin tuli toinen ruukku.

"Hallitsijan oikeuksiin kajoamatta!" lausui hän tuikeasti, kilistäen
apotin kanssa. "Kajoamatta!" vastasi tämä kulmainsa alta katsoen.

Oli viides iltahetki, niin kajahti luostarissa kellonsoitto. "Anteeksi",
lausui apotti, "täytyy mennä iltamessuun. Tuletteko mukaan?"

"Kernaammin odotan teitä", vastasi Spazzo herra ja katsoi kiviruukun
tummaan suuhun, siellä oli vielä runsaanpuoleisesti noin tunnin
tarpeiksi. Niinpä antoi hän munkkien veisata iltamessuansa ja jatkoi
juontia yksinään.

Taas oli tunti kulunut, niin alkoi hän miettiä, mitä varten hän
oikeastaan oli luostariin tullut. Sitä ei hän millään saattanut oikein
tarkasti muistaa. Vaan jopa tuli apotti takaisin.

"Kuinkas aika on kulunut?" kysyi tämä.

"Hyvin!" vastasi Spazzo herra. Ruukku oli tyhjä.

"En oikein tiedä..." alotti apotti.

"Noo!" virkkoi Spazzo ja nyökäytti päätään. Tulipa kolmas ruukku.

Sillä välin palasi Rudimann retkeltään, ilta-aurinko alkoi laskea,
taivas ruskottui, ehtoon punerva valo heijasti kapeasta akkunasta
juomaveikkoihin.

Kun Spazzo herra taas kilisti maljaa apotin kanssa, loisti punaviini
kuin hehkuva kulta pikarissa ja hän näki apotin pään ympärillä
jonkunlaisen kirkastuksen loiston. Hän alkoi ajatella. "Hadwigin hengen
kautta", sanoi hän juhlallisesti, "kukas te taas olette!"

Apotti ei häntä käsittänyt. "Mitä te sanotte?" kysyi hän. Silloin tunsi
Spazzo herra hänet taas äänestä. "Vai niin!" huusi hän ja löi nyrkkinsä
pöytään, "hallitsijan oikeuksiin olkoon luostari julkeudessaan
kajoamatta!" "Luonnollisesti!" myönsi apotti. Samassa tunsi kamariherra
äkillisen viillon päässään. Se oli hänelle vanha tuttu ja hänen oli
tapana kutsua sitä "väkkäriksi". Väkkäri tuli vain silloin kuin hän
istui juomassa; kun se suhautti pään läpi, niin oli se merkkinä, että
puolen tunnin kuluttua kangertuu kieli ja sopertuu sana. Jos väkkäri
tuli toisen kerran, tiesi se jalkojen lamautumista. Nyt nousi hän ylös.

"Sitä iloa älkööt kaapuherrat saako", ajatteli hän, "että heidän
luostariviininsä vuoksi herttuallisen virkamiehen kieli seisahtuu!" Hän
seisoi huojumatta.

"Malttakaa", lausui apotti, "juodaan toki eron malja!"

Jolloinka tuli neljäs ruukku. Herra Spazzo oli tosin noussut
seisoalleen, mutta seisaallenousun ja poislähdön välillä saattaa vielä
tapahtua paljon asioita. Hän ryyppäsi vielä. Kun hänen piti laskea malja
pöydälle tuli hän hajamielisyydessään asettaneeksi sen tyhjän ilman
kannatettavaksi, jotenka se putosi huoneen kivipermannolle ja kilahti
rikki. Silloin suuttui Spazzo herra. Moninaiset asiat kihahtivat hänen
päähänsä.

"Missä teillä on se mies?" ärjäsi hän apotille. "Kuka?"

"Arentimies! Tänne se raaka lurjus, joka yritti murhata minun
kummipoikani!" Hän ryntäsi apottia vastaan, mutta tuli ottaneeksi yhden
ainoan harha-askeleen.

"Se on Schlangenhofissa", selitti apotti hymyillen. "Saatte hänet viedä.
Mutta menkää itse noutamaan."

"Murha ja maailmanpalo! Me noudamme hänet", soperti Spazzo herra ja löi
kämmenellään miekantuppea astuen ovea kohti. "Yösijaltaan me hänet
raastamme, sen karhunampujan, ja kun hän kerran on kiinni, niin pyhän
Galluksen ... kun hän ... niin ... sanon minä teille..."

Tätä puhetta ei ole koskaan päätetty. Spazzon kieli seisoi alallaan,
kuin aurinko Josuan käskystä amorealaistaistelussa.

Hän tarttui apotin pikariin ja joi sen tyhjäksi.

Puhelahjaa ei hän saanut takaisin. Suloinen hymy vain levisi
kamariherran huulille. Hän lähestyi apottia ja syleili häntä.

"Ystävä ja veli! kallisarvoinen vanha kiviruukku! Mitähän olisi, jos
pistäisin silmänne puhki?" yritti hän sammaltavalla kielellä sopertaa:
siitä ei kuitenkaan tullut minkäänlaista tolkkua. Hän syleili apottia
kiinteämmin seisten toisella kannussaappaallaan hänen jalkansa päällä.
Apotti Wazmann oli jo harkinnut, eikö pitäisi väsyneelle toimittaa
yösijaa, mutta syleily ja varvasten pakotus muuttivat hänen mielensä ja
hän piti huolta, että kamariherra joutui matkaan.

Luostarinpihalla satuloitiin hevosta. Vähämielinen Heribald kierteli
ympärillä, oli käynyt noutamassa kappaleen taulaa ja aikoi panna sen
palavana kamariherran hevosen sierameen, kostoksi aamullisesta
tupenlappeen-iskusta. Nyt astui Spazzo herra ulos koettaen olla sangen
arvokkaan näköinen. Yksi palvelija näytti soihtua.

Apotti oli portailla ottanut hyvästit.

Spazzo herra nousi uskollisen Faladansa selkään, mutta lipui yksin tein
taas ratsun toiselle puolelle. Heribald kiiruhti apuun ja ehti paraiksi
saamaan kamariherran syliinsä. Munkin parta pisteli häntä kasvoihin.

"Oletko sinäkin täällä poikaseni, viisas kuningas Salomo?" jokelti
Spazzo herra; "ollos ystäväni!" Hän suuteli häntä, ja silloin auttoi
Heribald hänet taas ratsun selkään, heitti taulansa menemään, ja läksi
pois. "Heijaa armon herra", huusi hän kääntyen vielä, "tulkaat oikein
hyvin kotianne! Te tulitte tänne toisin kuin hunnit, siksipä lähdettekin
toisella tavalla kuin he, vaikka kyllä hekin osasivat viiniä juoda."

Spazzo herra painoi rautalakkia syvemmälle ja tarttui lujasti ohjaksiin.
Hänellä oli vielä jotakin sydämellään, hän kamppaili kangertuneen
kielensä kanssa. Jopa saikin hän taas hiukkasen valtaa, ääni totteli
jälleen.

"Hallitsijan oikeuksiin älköön luostari julkeudessaan kajotko!" huusi
hän yön hiljaisuudessa vaeltaessaan luostaripihan poikki.

Samaan aikaan teki Rudimann apotille selkoa lähettilästoimestaan
herttuattaren luona.

Spazzo herra ratsasti ulos. Palvelijalle, joka oli soihtua kantamassa,
oli hän heittänyt kultaisen sormuksensa. Siitä hyvästä saattoi
soihdunkantaja häntä pitkän matkaa aina järven yli vievälle kannakselle
saakka.

Pian oli hän toisella rannalla. Viileänä hiveli yöilma ratsastajan
kuumia kasvoja. Hän naurahteli itsekseen. Ohjaksia piti hän tanakasti
oikeassa kädessään, kuu valaisi tietä. Kaukaa keräytyi pimeitä pilviä
vuorten lakien ylle. Nyt saapui Spazzo herra mäntymetsään. Heleästi ja
selvään kuului tyynessä ilmassa käen kukahdus. Spazzo herra nauroi.
Oliko se joku hauska menneisyyden muisto vai hilpeä tulevaisuuden
toivoko, joka teki hänen naurunsa niin herttaiseksi? Hän seisatti
hevosensa.

"Koska on häät?" huusi hän puuhun päin, josta kukunta kuului. Hän luki
kukahdukset, mutta käki oli tällä kertaa väsymätön. Jo oli Spazzo herra
laskenut kahteentoista, ja hänen kärsivällisyytensä alkoi vähetä.

"Ole vaiti, huono ennustaja!" huusi hän.

Käki kukahti kolmannentoista kerran.

"Viisi viidettä vuotta on jo niskassamme ja kolmetoista siihen on
kahdeksankuudetta" murahti Spazzo herra tyytymättömänä. "Myöhäiseksi
vetää sulhaseksi tulo."

Käki kukahti vielä. Toinen oli kukunnasta herännyt ja antoi nyt äänensä
kajahdella, kolmas yhtyi joukkoon, ja juopuneen kamariherran ympärillä
kuului yhtä päätä "kukkuu", kunnes niitä oli mahdoton laskeakaan.

Silloin loppui hänen kärsivällisyytensä aivan tyyten.

"Valehtelijoita te olette, ja avionrikkojia ja lurjuksia kaikki tyyni!"
solvasi hän lintuja. "Suoriukaa siitä hiiteen!"

Hän kannusti ratsunsa raviin. Metsä kävi tiheämmäksi. Pilvet
kasaantuivat paksummiksi ja pimeämmiksi ja kulkivat kuuta kohti. Tuli
sangen pimeä; mäntyjen rungot törröttivät mustina kuin aaveet, yö alkoi
tuntua painostavan hiljaiselta. Mielellään olisi Spazzo herra nyt
kuunnellut käkiä, mutta hiljaisuuden häiritsijät olivat lentäneet
tiehensä. Ratsastajaa alkoi kammottaa. Kumman näköinen pilvi lipui kuuta
vastaan ja peitti sen kokonaan; silloin johtui Spazzo herran mieleen
vanha tarina, jonka hän nuoruudessaan oli imettäjältään kuullut, kuinka
näet ilkeä susi Hati ja Managarm, kuukoira, koettavat ahdistaa tätä
valoista tähteä; hän katsoi taas ylös ja näki selvästi suden ja
kuukoiran taivaalla; nyt juuri joutui raukka yön lohduttaja heidän
kitaansa... Spazzo herraa kauhistutti. Hän tempasi miekkansa. "_Vince
luna!_ Voita, oi kuu!" huusi hän heleällä äänellä ja ravisteli miekkaa
ja sotasäärystimiänsä, "_vince luna, vince luna!"_

Hänen huutonsa oli luja, ja rautavarusten ratina pelottava, mutta
pilvihirviöt eivät kuuta jättäneet, vain kamariherran hevonen pillastui
ja syöksi tuulena metsästä pois.

Kun Spazzo herra seuraavana aamuna heräsi, oli hän makaamassa hunnien
hautakummun juurella. Ratsuviittansa äkkäsi hän hyvän matkan päässä
niityllä, hänen ratsunsa Falada käyskenteli kaukana metsänrinteessä
satula mahan alla ja ohjakset rikki, ja pureskeli niityn nuoria kukkia.
Verkalleen käänsi untelo mies päätänsä ja katsoi haukotellen
ympärilleen. Reichenaun luostarin torni kuvastui järven pintaan niin
rauhallisena ja kaukaisena, kuin ei yhtään mitään olisi tapahtunut.
Mutta Spazzo herra riipi kourallisen ruohoa ja painoi kostealla heinällä
otsaansa. "_Vince luna!"_ lausui hän happamasti hymyillen. Hänellä oli
ankara päänpakotus.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Burkard, luostarinoppilas.


Rudimann, kellarimestari, ei ollut huono laskumies. Pergamenttikäärön
lohen kidassa täytyi herättää uteliaisuutta. Kun Spazzo herra istui
juomassa Reichenaun luostariviiniä, oli hänen valtijattarensa
Praxediksen seurassa istunut yksinäiseen huoneeseen ottamaan selkoa
Gunzon kirjasta. Ekkehardin oppilaat olivat jo siksi latinassa
varttuneet, että he kyllä ymmärsivät pääkohdat; mitä taas ei voinut
arvata sen panivat he omasta päästään. Praxedis oli kuohuksissa. "Onko
siis oppineiden sääty kaikkialla samanlaista kuin Bysantiumissa?"
virkkoi hän. "Ensin tehdään hyttysestä elefantti ja sitten käydään
taisteluun tuota omitekoista hirviötä vastaan! Reichenaulaisten lahja
maistaa happamalta." -- Hän nyrpisti suloista suutaan samalla lailla
kuin silloin kun hänen piti maistaa Wiboradin omenaa.

Hadwig rouva oli omituisessa mielentilassa. Vaisto sanoi hänelle, että
Gunzon lehdillä asui henki, joka ei ollut oikea, mutta hän soi
Ekkehardille tämän nöyryytyksen.

"Luulenpa, että hän on tämän nuhteen ansainnut", sanoi hän.

Silloin hypähti Praxedis ylös. "Meidän kunnon opettajamme sietää monta
nuhdetta", huudahti hän, "mutta ne olisivat meidän annettavamme. Jos me
saamme hänen säälittävän alakuloisuutensa katoamaan, niin teemme hyvän
työn. Mutta jos joku, vuoliainen omassa silmässään, moittii toisen
silmässä rikkaa, niin se on nurinkurista. Nuo pahansuovat munkit sen
ovat toimeenpanneet, häntä häväistäkseen. Saanko heittää sen ikkunasta
ulos, armollinen valtijatar?"

"Me emme ole pyytäneet teitä enempää Ekkehardia kasvattamaan kuin
vieraslahjaakaan ikkunasta ulosheittämään", sanoi herttuatar pistävästi.
Praxedis oli vaiti.

Herttuatar ei pitkään aikaan saattanut eritä tuosta loisteliaasta
herjauskirjasta. Hänen ajatuksensa eivät olleet valkoveriselle munkille
sen suotuisammat kuin silloin kun tämä kantoi häntä kotoisen luostarin
pihan poikki. Jos ihmistä jonakin hetkenä, kun hänen tunteensa saavat
vallan, ei ymmärretä, on hän pitävä sitä nöyryytyksenä, jonka pistin ei
tahdo pehmitä. Kun herttuatar nyt katseli häntä, ei sydän tykyttänyt sen
kovemmin; useinpa ilmaisi hänen katseensa sääliäkin, mutta ei sitä
suloista sääliä, josta lempi kehkeytyy kuin lilja kylmästä maasta --
siinä oli halveksimisen myrkyllinen siemenaihe.

Gunzon herjauskirja riisti oppineisuuden, jota naiset hänestä tähän
saakka olivat korkeasti kunnioittaneet, alas lokaan saakka. Mitä jäi
enään jälelle? Hänen sielunsa hiljaista huolta ja unelmaa ei herttuatar
ymmärtänyt, hellä arkuus on muutamien silmissä hulluutta. Se, että hän
aamulla oli lähtenyt ulos lukemaan korkeata veisua, oli liian myöhäistä;
hänen olisi pitänyt tehdä se viime syksynä ... Ilta hämärti.

"Onko Ekkehard palannut?" kysyi herttuatar.

"Ei", tiesi Praxedis, "eikä myöskään herra Spazzo."

"Niinpä ota lyhty" käski Hadwig rouva, "ja vie pergamenttilehdet
Ekkehardin vinttikamariin. Hänen ei pidä jäädä tietämättömäksi
kanssaveljiensä töistä."

Kreikatar totteli, vaikka vastenmielisesti. Tornikamarissa oli raskas
ilma. Kirjat ja muut esineet olivat sikin sokin epäjärjestyksessä.
Tammipöydällä oli auki Mattheuksen evankeliumi: "Mutta koska Herodeksen
syntymäjuhlaa pidettiin, hyppäsi Herodiaksen tytär heidän edessänsä; ja
se kelpasi Herodekselle. Sentähden lupasi hän hänelle vannotulla valalla
antaa, mitä ikinä hän anois. Ja hän sanoi: anna minulle tässä vadissa
Johannes kastajan pää!..."

Papinkauhtana, herttuattaren joululahja Ekkehardille, oli maassa,
kullankirjatut hetaleet peittivät Joordaaninvettä sisältävän pullon,
jonka Thieto vanhus lähtiessä hänellä antoi.

Praxedis työnsi kaikki syrjään ja asetti Gunzon kirjan pöydälle; hänen
tuli sääli tätä sekasortoa, kunnes hän oli kaikki järjestänyt.
Poismennessään kääntyi hän vielä, aukaisi ikkunan, taittoi oksan
murattiköynnöksestä, joka melkein verhosi koko tornin, ja heitti sen
pöydälle.

Ekkehard oli tullut myöhään kotia. Hän oli hoitanut haavoitettua
Cappania, mutta vielä suurempi työ oli hänellä hunnin pitkän puolison
lohduttamisessa. Kun ensimmäinen valitusparku oli hiljennyt ja kyyneleet
kuivuneet, oli tämän puhetulva aina auringon laskuun saakka vain
yhtämittaista luostarin arentimiehen sadatusta, ja kun hän kohotti
voimakkaan käsivartensa taivasta kohti puhellen silmien ulosrepimisestä,
hampaiden sisäänlyömisestä ja kiukkuruohon korviin valamisesta, ja hänen
ruskeat hiuksensa hurjanuhkaavaisesti liehuivat tuulessa, niin
tarvittiinpa mieleenkäypää puhetta häntä rauhoittamaan. Yhtäkaikki oli
se onnistunut.

Yön hiljaisuudessa luki Ekkehard lehtiä, jotka kreikatar oli hänen
huoneeseensa jättänyt. Hänen kätensä leikitteli metsäruusulla, jonka hän
kotimatkalla oli poiminut, samalla kun hänen silmänsä katseli
itaalialaisen oppineen haarniskoitua hyökkäystä.

"Mistähän se mahtaa johtua", ajatteli hän ja tunnusti ruusun tuoksua,
"että niin paljosta, mikä on musteesta lähtenyt, ei lähde sen alkuperän
leima? Muste syntyy väriomenasta ja väriomena taas ampiaisenpistosta..."

Hilpeällä mielellä pani hän vihdoin keltaiset pergamenttilehdet syrjään.
Hyvää työtä -- oikein aika ahkeraa kunnon työtä -- onhan se huuhkajakin
tärkeä henkilö lintujen keskuudessa! Mutta satakieli ei hänen lauluansa
malta kuulla... Ekkehard nukkui sangen hyvin lukemisen päätettyänsä.

Kun hän seuraavana aamuna palasi linnankirkosta, kohtasi hän kartanolla
Praxediksen.

"Mitäs kuuluu, hunninkastaja?" kysyi tämä keveästi, "minä olen ollut
oikein huolissani teistä. Näin unta, että suuri ruskea merikrapu ui
Reiniä ylös ja siitä Bodenjärveen ja Bodenjärvestä ryömi se ylös tänne
linnaan ja sillä oli suuret terävät sakset ja niillä se kävi teidän
kimppuunne ja leikkasi teitä verille asti. Sen merikravun sanottiin
nimeltä olevan Gunzon. Onko teillä enemmänkin niin hyviä ystäviä?"

Ekkehard hymyili.

"En liene monellekaan mieliksi, eikähän kaikki minuakaan miellytä",
sanoi hän. "Joka nokiseen pataan koskee, se pian nokeutuu."

"Vaan se näyttää teistä kuitenkin olevan joksikin yhdentekevä",
huomautti Praxedis. "Teidän pitäisi jo tänään ruveta miettimään
vastausta. Keittäkää se krapu punaiseksi, sitten se ei enään pure."

"Vastauksen", lausui Ekkehard, "on toinen minun puolestani jo antanut.
Joka sanoo veljellensä: Raukka! sen pitää neuvon alla vikapää olemaan;
ja jokainen joka sanoo: sinä tyhmä, hänen pitää helvetin tuleen vikapää
oleman'."

"Te olette hurskas ja lempeä", lausui Praxedis, "mutta katsokaa, kuinka
pitkälle sillä maailmassa pääsette. Kuka ei nahkaansa puolusta, se pian
nyletään. Ei huonoakaan vihollista ole halveksittava. Seitsemän
ampiaista pistää hevosen kuoliaaksi."

Kreikatar oli oikeassa. Arvottoman hyökkääjän äänetön halveksiminen voi
helposti näyttää heikkoudelta. Mutta Ekkehard oli sen luontoinen.

Praxedis tuli niin liki Ekkehardia että tämä oudostuen astahti taapäin.
"Saanko antaa teille vielä yhden neuvon, kunnianherra", kysyi hän.
Ekkehard nyökäytti päätään.

"Te olette viime aikoina käyneet hajamieliseksi; näyttää siltä kun
aikoisitte auringolla ja kuulla ruveta kiekkoa lyömään, kun teidät näkee
tiellä kulkevan. Nyt on kuuma kesä, kaapu on teille liian lämmin.
Hankkikaa keveämpi puku ja minusta nähden menkää vaikka linnankaivoon,
mutta olkaa iloinen ja paremmalla päällä. Valtijattaremme saattaa muuten
tulla teistä aivan välinpitämättömäksi."

Ekkehardin teki mieli puristaa kreikattaren kättä; hänestä useinkin
tuntui kuin olisi Praxedis hänen hyvä haltijattarensa. Vaan silloin
saapui linnanpihalle verkkaan ratsastaen Spazzo herra. Pää kumarassa,
tylsä hymy kasvoillaan, näytti hän puoleksi nukkuvan.

"Onpas teidän näkönne muuttunut eilisestä", huusi hänelle Praxedis.
"Miksei Faladan kaviot nyt iske kipunoita?"

Tulija tuijotti tylsästi kysyjään. "No kuinka runsaat kipurahat te
tuotte matkassanne, herra kamariherra?"

"Kipurahat? kellenkä?" kysyi Spazzo herra muristen. "No,
Cappan-raukalle! Luulenpa että olette syönyt kourallisen valmunsiemeniä,
kun ette vähääkään muista, minkä vuoksi läksitte..."

"Valmunsiemeniäkö?" vastasi Spazzo herra yhtä äimistyneenä kuin äsken.
"Ettäkö valmunsiemeniä? Ei. Mutta Meersburgeria, punaista
Meersburgeria."

"Sadalla kurkulla juotavaa, maanmainiota Meersburgeria! Jop!"

Hän nousi vaivalloisesti ratsailta ja vetäytyi asuntoonsa. Kertomus
hänen lähettilästoimensa onnistumisesta jäi laatimatta. Praxedis jäi
katsomaan poismenevän kamariherran jälkeen, hän ei vieläkään oikein
saattanut käsittää hänen lyijynraskasta mielialaansa.

"Ettekö ole milloinkaan kuullut kerrottavan, ettei aikamiestä nurmen
kukkaisen kauneus, ei ihanimmat yrtit, ei mitkään juuret eikä kiviin
kätketty voima, ei metsä eivätkä kaikki ilman linnut niin virkistä kuin
vanha viini?" virkkoi Ekkehard tytölle selitykseksi. "Mutta jo poikasena
tiesi juutalainen profeetta sanoa kuningas Dareiokselle, kun itämaiden
sotaherroja ja ylimyksiä seisoi valtaistuimen juurella kiistellen, kuka
oli voimakkain: viini on voimakkain; se voittaa miehet, jotka sitä
juovat, ja eksyttää niiden mielet."

Praxedis oli kääntynyt pois ja seisoi rintavallin laella.

"Katsokaahan tuonne, te tieteen lyhty", kehotti hän Ekkehardia, "mikä
pikku hengenmies siellä on tulossa?"

Ekkehard kurkotti yli vallin ja katsoi alas äkkijyrkän kallionseinän
edustalle. Linnantietä varjostavain pensaiden takana käveli
ruskeatukkainen poika; sillä oli yllä munkkikaapu, joka ulottui aina
nilkkoihin saakka, sandaalit paljaissa jaloissa, rautapäinen matkasauva
kädessä. Ekkehard ei tuntenut häntä vielä.

Hetken perästä oli poika linnanportilla.

Hän varjosti kädellä silmiään ja katseli laajaa, kaunista maisemaa.
Sitten astui hän pihaan ja läheni varmoin askelin Ekkehardia.

Se oli Burkart, luostarinoppilas, Ekkehardin sisarenpoika, joka
Konstanzista tullessaan, poikkesi loman kestäessä tervehtimään enoansa.

Hän asettui juhlalliseksi ja lausui tervehdyksen, ikäänkuin olisi sen
ulkoa opetellut.

Ekkehard suuteli hyvinkasvatettua koulupoikaa, joka viiteentoista
ikävuoteensa ei ollut vielä yhtään kepposta tehnyt. Burkart lausui
terveisiä Sankt Gallenista ja antoi enolle kirjeen mestari Ratpertilta,
joka vertailevien tutkistelemuksiensa johdosta kyseli Ekkehardilta,
missä mielessä ja muodossa hän tapasi kääntää eräitä vaikeita kohtia
Virgiliuksessa. "Terveyttä, ja menestystä viisaudessa!" kuului kirjeen
lopputervehdys.

Ekkehard alkoi laajalti kysellä kuulumisia luostariveljistä. Mutta
Praxedis keskeytti hänen utelunsa.

"Antakaa toki sen hurskaan pikkumiehen levähtää. Kuivin suin ei ole
hauska jutella. Tule mukaani, pikku mies, sinusta tulee meille
tervetulleempi vieras, kuin se ilkeä Reichenaun Rudimann."

"Isä Rudimannko?" lausui poika, "hänet minäkin tunnen."

"Mistä?" kysyi Ekkehard.

"Hän oli muutama päivä sitten meidän luonamme ja toi apotille pitkän
kirjan ja yhden kirjeen; niissä kuuluu olevan paljon puhetta teistä,
rakas eno, eikä vain paljasta hyvää."

"Kuulkaa!" huomautti Praxedis.

"... ja kun hän oli sanonut hyvästi, ei hän mennytkään kuin kirkkoon
saakka; sinne jäi hän rukoilemaan iltapimeään asti. Mutta hänen täytyy
varmaan tuntea hyvin kaikki käytävät ja komerot luostarissa, sillä kun
yökello oli soinut, oli hän salaa varpaillaan hiipinyt suureen
makuusuojaan kuuntelemaan mitä veljet ennen nukkumista puhelisivat
keskenään teistä ja siitä, mitä hänen kirjassaan seisoi. Yökynttilä
lekotti niin himmeästi, että hän saattoi pysyä piilossa. Mutta puoliyön
aikana tuli isä Notker yötarkastukselle katsomaan oliko jokaisella vyö
hyvin vaipan ympärillä ja ettei makuuhuoneeseen olisi joutunut veitsiä
tai muita vaarallisia aseita. Hän äkkäsi vieraan piilopaikan, veljet
heräsivät, suuri apotinlyhty sytytettiin ja ruoskimiskammiosta tuotiin
suurella melulla ja huudolla kepakolta ja raippoja ja seitsenkierteinen
ruoska, vaikka dekaani ja vanhemmat veljet kieltelivät. Notker itse oli
julmasti suuttunut. 'Piru kulkee vaanimassa, kenenkä hän nielisi', huusi
hän, 'nyt on piru kiinni, antakaa sille selkään!' Mutta isä Rudimann
vielä ivailikin; 'tunnustanpa, kelpo nuorukaiset', sanoi hän, 'että jos
tiesin, minnekä täällä timpermanni on reijän jättänyt, olisin
nelinryömin täältä ulos kontannut; mutta vaikka nyt, tahtoen tai
tahtomattani, olen teidän kynsiinne joutunut, niin katsokaa sentään että
ette vierastanne häpäise.' Siitä raivostuivat kaikki, ja Rudimann
laahattiin ruoskimiskammioon, jossa hänen täytyi polvillaan rukoilla
armoa ja kun apotti viimein lausui: 'päästetään se kettu loikkimaan
pesäänsä takaisin', niin hän kohteliaasti kiitti. Ja eilen tuli vastaani
viinikuorma, kaksi suurta tynnyriä; 'Reichenaun kellarimestari lähettää
ne pyhälle Gallukselle muistoksi ystävällisestä vastaanotosta', sanoi
ajuri..."

"Siitä ei Rudimann hiiskunut sanaakaan, kun hän eilen oli täällä",
nauroi Praxedis. "Tuosta jutustasi pitää sinun saaman vehnäkakkua,
kultapoika, niinhän sinä kerrot kuin Herran enkeli."

"Kiitoksia", vastasi luostaripoika puoliksi loukkaantuneena, "ei maksa
vaivaa. Mutta runon minä siitä rakennan: kuinka susi murtautui
lammasläävään ja mitenkä hän rangaistiin ... se on jo puoliksi
mietittynä; siitä tulee erinomainen."

"Rustaatko sinä runojakin, nulikka?" kysyi Ekkehard nauraen.

"Eipä olisi se kelvollinen luostarinoppilas", vastasi poika, "joka ei
neljäntoista vanhana pystyisi yhtään värssyä kirjoittamaan.
Ylistyslauluni arkkienkeli Mikaelista, kaksisanaisilla loppusoinnuilla
varustettuun kuusmittaan laaditun, olen saanut lukea apotin kuullen ja
hän sanoi värsyjäni loistavaksi helminauhaksi. Eikä sappholainen oodini
hurskaan Wiboradin kunniaksi ole myöskään aivan kehno ehkäpä saankin sen
teille lausua?"

"Herran tähden!" hillitsi Praxedis, "luuletko sinä että täällä vain
pudotaan kuin pilvistä linnantorniin ja kohta aletaan runoja esittää?
Odota toki ensin vehnäkakkuasi."

Hän juoksi kyökkiin ja jätti Ekkehardin oppineen sisarenpojan lehmusten
siimekseen keskustelemaan enonsa kanssa. Poika puheli ylimalkaan
triviumista ja quadriviumista;[30] mutta kun Hohentwielin kallio
aamuauringon valossa loi hienopiirteisen varjon edessä olevalle
tasangolle, syventyi luostarinoppilas esittämään varjon olemusta,
ratkasevasti selittäen että varjo oli valon vastakohtainen kappale
ja osottaen kaikkien muiden määritelmäin mahdottomuuden.

Niinkuin suihkulähde pulppusi nuoresta suusta tieteen mahla.
Tähtitieteenkin alalla oli hän kuin kotonaan; kärsivällisesti piti enon
kuunnella Baktrian Zoroasterin ja Egyptinmaan kuninkaan Ptolemaioksen
ylistystä, olipa eno joutua kovalle astrolabiumin, tähtien aseman
määräyskoneen, rakenteen ja siinä tehtyjen parannusten suhteen; vieläpä
alkoi ruskeatukkainen sisarenpoika todistaa, kuinka typerä oli niiden
usko, jotka luulivat, että maapallon selkäpuolella asui antipoodien
kunnianarvoisa suku -- viisi päivää sitten oli hän kaikki nämä
erimerkilliset asiat oppinut. Mutta lopulta kävi enolle samoin kuin
urhoolliselle Otto-keisarille, kuin maailmanmainio Reimsin piispa
Gerbert, ja Otrich, Magdeburgin tuomio-koulumestari, hänen ja
neljänsadan oppineen apotin ja skolastikon edessä suorittivat
väittelyänsä teoreettisen filosofiian jaosta ja perusteista -- hän
haukotteli.

Samassa toi Praxedis ihanan kirsikkaleivoksen ja pienen korin hedelmiä;
siitäpä kääntyivät viisitoistavuotiaan maailmanmietiskelijän ajatukset
luonnolliselle tolalle; hyvin kasvatettuna poikasena lausui hän ensin
ruokahymnin, niinkuin tapa oli luostarissa, sitten syventyi hän kokonaan
leivoksen syömiseen ja jätti kysymyksen antipoodeista tulevaisuuden
ratkaistavaksi...

Praxedis kääntyi Ekkehardin puoleen. "Herttuatar käskee saattamaan
teille tiedoksi", lausui hän teeskennellyn juhlallisesti, "että hän on
päättänyt jälleen ryhtyä Virgiliusta tutkimaan; hän on utelias
kuulemaan, kuinka kuningatar Didon sitten käypi. Tänä iltana alamme;
teidän tulee näyttää iloiselta", jatkoi hän hiljaisemmalla äänellä, "se
on hienotunteinen huomaavaisuus nähdäksenne että muutamain herrain
kirjoituksista huolimatta ei luottamus teidän oppiinne ole kadonnut."

Niin oli. Mutta Ekkehard säikähti. Ettäkö taas vanhaan tapaan noiden
molempien naisten parissa: jo se ajatus teki hänen kipeää. Hän ei
vieläkään saattanut unohtaa, että oli kerran ollut muuan
pitkänperjantain-aamu. Niinpä löi hän sisarenpoikaansa olalle, jotta
tämä hätkähti. "Tällä kertaa et saa lomaasi käyttää kalasteluun ja
lintujahtiin, Burkart"; sanoi hän, "tänä iltana luemme Virgiliusta
armollisen herttuattaren kanssa, ja sinun tulee olla mukana."

Hän aikoi asettaa pojan suojelevaksi muuriksi herttuattaren ja
ajatustensa välille.

"Hyvä on", sanoi Burkart huulet kirsikkamehussa, "Virgilius on minulle
mieluisampi kuin metsästäminen ja ratsastus, ja olenpa pyytävä jaloa
rouvaa opettamaan minulle hiukan, kreikankieltä. Sen jälkeen kun hän
kävi luostarissa silloin kun te läksitte mukaan, ovat luostarinoppilaat
usein sanoneet että hän osaa enemmän kreikkaa kuin luostarin kaikki
kunnioitettavat isät yhteensä, hän on sen taikomalla oppinut... Ja
vaikka olenkin kreikan taidossa ensimmäinen..."

"Sittenpä väkisinkin tapahtuu että sinä viiden vuoden perästä olet
apotti ja kahdenkymmenen kuluttua pyhä isä Roomassa", huomautti Praxedis
ivaten. "Siitä huolimatta, tuolla on linnankaivo; siellä voit huulesi
pestä..."

Neljännen iltahetken aikaan odotti Ekkehard pilarien kannattamassa
salissa valtijatartaan jatkamaan Aeneiidin keskeytynyttä lukemista;
puoli vuotta oli Virgilius saanut olla rauhassa. Ekkehard tunsi
ahdistavaa levottomuutta. Hän avasi akkunan. Ulan vilvoittava viileys
virtasi sisään.

Burkart selaili latinalaista käsikirjoitusta.

"Kun herttuatar puhuttelee sinua, ole hyvin kohtelias", lausui Ekkehard.

Mutta poika vastasi itsetietoisesti: "Niin ylhäistä rouvaa puhuttelen
vain runomuodossa. Hänen tulee nähdä, että hänellä onkin edessään yksi
sisäkoulun kasvatteja."

Nyt saapui herttuatar, Praxedis seurassaan. Hän tervehti keveästi päätä
nyökäten. Näyttämättä ensinkään huomaavan Ekkehardin toivorikasta
sisarenpoikaa, asettui hän puuleikkauksilla koristettuun nojatuoliin
istumaan. Burkart oli tehnyt siron kumarruksen ja seisoi pöydän päässä.

Ekkehard aukaisi Virgiliuksen. Silloin kysyi herttuatar
välinpitämättömällä äänellä: "Mikä se on tuo poika?"

"Nöyrä kuuntelija, jolleka toivo saada oppia kreikkaa antaa rohkeutta
lähestyä niin ylhäistä opettajatarta. Hän on oleva onnellinen, jos hän
teidän huuliltanne..."

Mutta ennenkuin Ekkehard oli puheensa päättänyt oli Burkart astunut
herttuattaren eteen, ujona ja samalla rohkeana lausui hän silmät maahan
luotuina mutta äänenpainolla tarkasti osottaen tavumittoja:

    "_Esse velim Graecus, cum vic sim, dom'na, Latinus_."

    (Kreikkaa oppisin, herratar, kun latinaa vähän taidan.)

Se oli moitteeton kuusmitta.

Hadwig rouva kuunteli häntä puolittain ällistyneenä. Ruskeatukkaisia
poikia, jotka laususkelivat kuusmittoja, ei sentään aina kulkenut
Alemannian mailla. Ja täällä olivat hänen kunniakseen lausutut daktyylit
ja spondeeot syntyneet valmistamatta. Sentähden leppyi hän nuorelle
runosepälle.

"Annapas kun katson sinua lähemmältä", sanoi Hadwig rouva ja veti hänet
luokseen. Poika miellytti häntä; viehkeät lapsenkasvot, poskilla
kuultava puna, iho niin hieno, että ohuet sinervät suonet melkein
saattoi alta erottaa; tuuheat kiharat varjostivat otsaa ja oppineiden
nuorten huulten yllä kohosi uljas kotkanenä ilmaan kuin pilkaksi sille,
mitä sen alta puhuttiin. Ja Hadwig rouva kiersi käsivartensa pojan
ympäri, suuteli häntä huulille ja poskille ja alkoi häntä lapsellisesti
hyväillä; veti sitten nahkapäällystäisen jakkaran aivan viereenpä ja
pani pojan sille istumaan. "Ensin tulee sinun poimia minun huuliltani
muuta kuin kreikkaa", sanoi hän nauraen ja suuteli häntä vielä kerran --
"mutta oleppas nyt taas yhtä uljas kuin äsken ja sano nopeaan pari
sulavasointusta säettä."

Hadwig pyyhki pojan otsalle valahtaneita kiharoita syrjään.
Luostaripoika oli punastunut, mutta runomitasta ei häntä jonkun
herttuattaren suudelmat saattaneet hämmentää. Ekkehard oli mennyt
akkunan luo ja katseli alppien siintävää lakea, mutta Burkart lausui
arvelematta:

    "_Non possum prorsus dignos componere versus,
    Nam nimis expavi duce me libante suavi_."

    (En voi kauvempaa minä kunnon värsyjä laittaa:
    Valtijatarpa mun suutelollaan on suunnilta saanut.)

Siinäpä taas kaksi virheetöntä kuusmittaa.

Herttuatar purskahti ääneen nauramaan. "Sinä olet varmaankin jo
maailmaan tullessasi tervehtinyt päivän valoa latinalaisilla värsyillä!
Niinhän ne helähtelevät, kuin olisi Virgilius haudasta noussut. Vaan
miksi sanot joutuneesi suunniltasi, kun sinua suutelen?"

"Kun te olette niin ylhäinen ja ylväs ja kaunis", vastasi poika.

"Ole rauhassa", neuvoi herttuatar, "joka suutelo vielä huulillaan
puistelee hihastaan niin säännöllisiä värssyjä, se ei ole suuresti
suunniltaan joutunut." Hän asetti pojan itseään vastuksin istumaan.
"Miksi niin halusta tahtoisit kreikkaa oppia?"

"Sanotaan että joka kreikkaa osaa, tulee niin viisaaksi että hän kuulee
ruohon kasvavan", kuului luostaripojan vastaus. "Sittenkuin vanhin
oppitoverini isohuulinen Notker on kerskunut aikovansa oppia ulkoa ja
saksaksi kääntää koko Aristoteleen, ei minulla ole lepoa eikä rauhaa."

Hadwig rouva nauroi: "Eespäin siis! Tunnetko kuorolaulun: te meret ja
virrat, kiittäkää Herraa?"

"Kyllä", vastasi Burkart.

"No, sano perässäni: _Thalassi ke potami, eulogite ton kyrion_!" Poika
teki niin.

"Laula se!"

Poika lauloi.

Ekkehard katsoi moittivaisena tätä peliä. Herttuatar käsitti katseen.

"No nyt olet jo oppinut kuusi sanaa", sanoi hän Burkartille. "Kun taas
kuusmitoilla pyydät lisää, niin annetaan. Istuppas nyt jalkaini juureen
ja kuuntele hartaasti. Me alamme lukea Virgiliusta."

Ekkehard alkoi Aeneiidin neljännestä kirjasta ja luki Didon huolista,
kuinka hänen ajatuksensa yhä palajavat jaloon troijalaiseen vieraaseen,
kuinka sen muoto ja kaikki sanat syöpyvät syvälle hänen sydämeensä. Ja
kuinka hän valittaa tuskaansa sisarelleen:

    "Jos en mielessäin vakavaa lupaust' olis tehnyt,
    Etten liittyyn käy kehenkään avion sitehillä,
    Sitte kun entisen lempeni kuolema petti ja riisti;
    Jos hääsoitto ja morsiuskammio ei olis inhoks,
    Tää kenties minut ainoa lannistaa olis voinut.
    Anna, sen ilmasen, sitte kun surma Sychaeoni tempas,
    Jolloin tahrattiin velimurhan kautta Penaatit,
    Hän vaan ainoa on, joka heltyyn tuntoni sai ja
    Mieleni horjuun; lemmen polttavan tulta mä tunnen..."

Mutta Hadwig rouvaa ei huvittanut Kartaagon leskikuningattaren
kärsimykset. Hän liikahti levottomana tuolillaan ja katseli kattoon. Hän
ei enään löytänyt mitään yhtymäkohtia itsensä ja runoilijan naisolennon
välillä.

"Malttakaa!" huudahti hän lukijalle. "Taas näkee että se on miehen
kirjoittamaa. Hän tahtoo nöyryyttää naista. Tuo on ihan päätöntä. Kukapa
sillä tavoin outoon vieraaseen hullaantuisi?"

"Siitä vastatkoon Virgilius", lausui Ekkehard. "Sellaisena lienee
kuitenkin tarina kertomuksen hänen aikaansa säilyttänyt."

"Sitten on nykyinen naissuku voimakkaampi", huomautti herttuatar ja
viittasi jatkamaan. Hän oli melkein loukkaantunut Virgiliuksen
kuvauksesta, ehkäpä sentäänkin siksi että hän muisti omasta itsestään
didomaisia taipumuksia. Aina ei ollut hänen laitansa ollut sama kuin
tänään oli.

Ja Ekkehard luki, kuinka Anna varottaa sisartaan turhaan taistelemasta
mieluista lempeä vastaan, kuinka jumalten alttarien luona uhria tehden
anotaan rauhaa ja onnea, kuinka kalvava liekki syö ytimissä eikä arvetu
sydämen haava. Ja taas tahtoo mieletön kuulla Iilion taisteluita, katse
kertojan huuliin kiintyneenä. --

    "Mentyä vieraiden, kun hälvennyt valo tummin
    Kuun taas on, unehen myös kutsuvi laskevat tähdet,
    Yksin huolien huoneessaan palo vuoteella lesken
    Valvoo; kuuntelevansa ja katselevans' yhä luulee
    Aeneeasta, ja sen kuvahan rakastunna sylissään
    Askanioo pitävänsä, siitä jos rakkaus lientyis."

Hiljainen tirskuna keskeytti lukemisen. Luostaripoika oli tarkkaavaisena
istunut herttuattaren jalkain juuressa, melkein hänen helmainsa
poimuihin piiloutuen; nyt yritti hän hillitä päällekäypää naurunhalua,
mutta ei onnistunut, vaikka hän kyllä painoi kämmenet kasvoihinsa sitä
estääkseen.

"Mikäs on, nuori runoniekka?" kysyi Hadwig rouva.

"Johtui mieleeni ajatus", selitti poika nolona, "että jos korkea
valtijattareni olisi kuningatar Dido, niin olisinpa minä äsken ollut
Askanius, kun te minua hyväilitte ja suutelitte."

Herttuatar katsahti terävästi poikaan. "Rupeatko sinä puhumaan
sopimattomia? Eipä ihmekään" -- moitti hän osottaen sormellaan hänen
hiuksiaan, "ennenaikainen rikkiviisaus on jo sinun päähäsi tuonut
harmaitakin hiuksia."

"... Ne tuli sinä yönä, kun Romeias tapettiin", yritti Burkart
selittämään.

"Siitä hyvästä ne tuli, että puhut tuhmuuksia, kun pitäisi ollaksesi
vaiti", päätti herttuatar. "Nousepas ylös, koulupoika!"

Burkart nousi ja seisoi punastuneena hänen edessään. "No, mene nyt
Praxedis neidon luo ja ilmoita hänelle, että sinulta pitää
rangaistukseksi leikattaman kaikki harmaat hiukset ja pyydä kauniisti,
että hän sen tekee. Sen saat ajattomasta nauramisesta."

Pojan silmissä oli kirkkaat kyyneleet. Mutta hän ei uskaltanut
vastustaa. Hän meni Praxediksen luo, joka tunsi häntä kohtaan sääliä
kuultuansa hänen olleen Romeiaksen kumppalina tämän viimeisellä
retkellä. "En tee sinulle pahaa, pikkupoikani", kuiskasi hän. Mutta
pojan täytyi polvillaan ollen painaa päänsä hänen helmaansa ja Praxedis
otti suuret sakset olkipuneisesta ompelukoristaan ja teki määrätyn työn.

Säälittävänä kuului ensin pojan nyyhkytys -- joka antoi vieraan käden
sattua hiuksiinsa, sitä pidettiin oikeastaan pahasti häväistynä -- mutta
kun Praxediksen pehmeä käsi silitti hyväillen hänen poskiansa,
sittenkuin se ensin oli suortuvan riistänyt, niin tulipa rangaistuksesta
huolimatta pojan viimein niin hyvä mieli, että viimeinen kyynel vierähti
hymyilevään suuhun.

Ekkehard tuijotti hetken äänetönnä eteensä. Huolettomien leikki tekee
surullisen surun suuremmaksi. Häntä loukkasi, että herttuatar tällä
tavoin lukemisen keskeytti. Eikä ollut Hadwig rouvan katseista
lohdutusta luettavissa. "Hän pitää sinua pilanaan, niinkuin poikaakin",
ajatteli hän, pani kirjan kiinni ja nousi ylös.

"Te olette oikeassa", sanoi hän Hadwig rouvalle, "se on päätöntä. Didon
olisi pitänyt nauraa, ja Aeneaan syöksyä miekkansa kärkeen, se olisi
ollut todellisempaa." Herttuatar katsahti ylös hämmästyneenä. "Mikä
teidän on?" kysyi hän.

"En saata lukea enempää", vastasi Ekkehard. Hadwig rouva oli noussut
seisaalleen. "Jos ette saata lukea enempää", lausui hän nähtävästi
kyllästyneenä, "niin onhan meillä monta muuta keinoa hankkia
hauskutusta. Kuinkahan olisi jos antaisin teille tehtäväksi kertoa
jotakin huvittavaa -- saatte valita vapaasti, onhan ulkopuolellakin
Virgiliusta niin paljon mieltäkiinnittävää ja valtavaa. Tai sepittäkää
itse jotakin. Teitä painaa joku taakka, te ette ilostu, ette halua
lähteä maalle, kaikki teitä häiritsee; teidän henkenne kaipaa suurta
tehtävää; me annamme sen teille."

"Mitä minä sepittäisin?" vastasi Ekkehard. "Eikö ole siinä onnea
kylliksi, jos voipi olla niin suuren mestarin tulkkinakin, kuin
Virgilius on?" Hän katsoi omituisesti herttuattareen. "Minä taitaisin
laulaa vain eleegioita, kaipauksen surulauluja sangen murheellisia."

"Eikö mitään muuta?" kysyi Hadwig rouva moittivasti. "Eivätkö meidän
esi-isämme olekaan sotia käyneet, eikö olekaan heidän sotatorvensa ja
hyökkäyspärrytyksensä kajahdellut kautta maailman ja eivätkö ole he
taistelleet taisteluita, yhtä mainehikkaita kuin maankulkija Aeneas?
Luuletteko että suuri Kaarle keisari olisi käskenyt koota ja laulaa
kansojen ikivanhoja lauluja, jos niissä vain oli tähkättömiä ruumenia?
Joka paikkaanko teillä pitää olla latinalaiset kirjat?"

"En tiedä mitään", toisti Ekkehard.

"Mutta jotakin teidän pitää tietää", väitti herttuatar. "Olisipa tosiaan
kumma, ellei, kun me linnan asukkaat jonakin iltana tulisimme kokoon ja
istuisimme juttelemaan vanhoja tarinoita ja kertomuksia, siitä syntyisi
enempää kuin mitä koko Aaneiidissä onkaan. Kaarle keisarin hurskas poika
ei tosin enää mitään lukua pitänyt vanhoista sankaritaruista, vaan
kuunteli kernaammin naukuvia virsiä ja kuoli sielun ja ruumiin puolesta
raskautettuna, mutta meillä muilla ovat nuo tarinat lapsuudesta saakka
vereen syöpyneet. Kertokaa meille joku niitä, mestari Ekkehard, niin
jätämme Virgiliuksen ja lemmensairaan Didokuningattaren teidän
yksityiseksi huviksenne."

Mutta Ekkehardin ajatukset kulkivat kaukana toisilla teillä. Hän pudisti
päätään kuin uneksien.

"Minä näen, että te tarvitsette alkusysäystä", virkkoi herttuatar.
"Saatte kaikilta ensin hyvän esimerkin. Praxedis, olepas valmis
ilmoittamaan kamariherra Spazzolle, että me aijomme huomenna
huvitteleida vanhojen tarinain kertomisella. Jokainen varustautukoon
sitä varten." Hän tarttui Virgiliukseen ja nakkasi sen juhlallisesti
pöydän alle merkiksi että uusi suunta oli alkava. Hänen ajatuksensa oli
hyvä ja viehättävä. Vain luostaripoika, joka herttuattaren puhuessa oli
antanut päänsä olla Praxediksen sylissä, ei sitä oikein tajunut.
"Milloinkas saan oppia enemmän kreikkaa, armollinen valtijatar?" kysyi
hän. "_Thalassi ke potami_..."

"Kun harmaat hiukset taas ovat kasvaneet", vastasi tämä iloisesti ja
suuteli häntä jälleen.

Ekkehard lähti pitkin askelin salista ulos.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Saksalaisia sankaritaruja.

Korkean Twielin laella oli linnan muurien sisäpuolella siro puutarhakin,
jyrkän kivimuurilla aidatun kallion kielelle rakettu. Se oli kuin
viihtyisäksi varustettu etuvartionpaikka, sillä kallionrinta oli melkein
pystysuora, niin että aidan yli nojautuen saattoi heittää kiven
laaksonpohjaan, ja kuka tähystelystä oli huvitettu, se saattoi pitää
silmällä vuoria ja lakeuksia, järviä ja alppien huippuja, näköalaa ei
mikään rajoittanut.

Puutarhan nurkkauksessa kahisteli tuuli vanhaa vaahteraa, jonka jo
kypsyneitä ja ruskettuvia siivekkäitä siemeniä lentää lehotteli alas
laakson tummenevalle kukkaismaalle. Vaahteran vehreänharmaata runkoa
vastaan oli pystytetty tikat, sen juurella seisoi Praxedis pidellen
raskaan, pitkän telttakankaan päätä, mutta oksilla istui Burkart,
luostaripoika, nauloilla ja vasaralla varustettuna naulaamassa kiinni
toista päätä.

"Pidä varasi", huusi Praxedis, "luulenpa että sinä katselet haikarata,
joka lentää Radolfin kirkontornia kohti. Katso sinä, kaikkien
latinapoikien päämies, ettes lyö sitä naulaa ihan oksan juureen!"

Praxedis oli vasemmalla kädellä pitänyt kangasta koholla, mutta
Burkartin kämmenistä lipsahti hänen puoleisensa pää ja painava vaate
solahti alas, veti irti huonosti lyödyt naulat mennessään ja hautasi
kreikattaren melkein näkymättömäksi poimuihinsa.

"Odota, sinä hutilus!" torui Praxedis, kun hän vaivoin selkeytyi kankaan
alta, "jahka minä pääsen tarkastamaan, eikö sinun päässäsi ole enempiä
harmaita hiuksia leikata."

Tuskin oli tämä sanottu, niin ilmestyi poika tikoille, kapusi sen puolia
myöten puolitiehen, hyppäsi siitä tasajalkaa kankaan päälle ja seisoi
Praxediksen edessä.

"Istukaa", sanoi hän, "halusta annan itseäni uudelleen rangaista. Viime
yönä näin unta, että te leikkasitte kaikki hiukseni ja minä tulin
kouluun keropäänä eikä se ollenkaan minua kaduttanut."

Praxedis löi häntä keveästi päähän.

"Älä käy koppavaksi, miesparka, loman aikaan, muutoinpa taitaa tulla
selästäsi pampun tanssilava, kun taas tulet kouluun."

Mutta koulupoika ei ajatellut luostarikoulun synkkiä varjoja. Hän seisoi
liikahtamatta Praxediksen edessä.

"No?" kysyi tämä, "mikäs on? Mitä sinä haluat?"

"Suukkosta!" vastasi vapaiden taiteiden kasvatti.

"Kuules tuota peukaloista!" pilkkasi Praxedis. "Ja mitäs perusteita on
teidän viisaudellanne sellaiseen haluun?"

"Onpa herttuatarkin sen tehnyt", sanoi Burkart, "ja te olette jo
kumminkin kymmenen kertaa vaatinut minua kertomaan, mitenkä me vanhan
ystäväni Romeiaan kanssa hunneja pakenimme ja kuinka hän uljaana
sankarina taisteli. Mutta sitä en kerro teille muuta kuin suukosta."

"Kuule", sanoi kreikatar ihan vakavan näköisenä, "minun pitää sanoa
sinulle yksi merkillinen asia".

"Mikä?" kysyi poika nopeasti.

"Sinä olet kaikista hupsuin nulikka, mikä milloinkaan on minkään
luostarin kynnyksen yli astunut!" -- sanoi toinen, kietosi äkkiä
valkoiset käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä hurjasti --
nenälle.

"Antaa vaan maistua!" kajahti syvä miehen-ääni puutarhan portilta, kun
Praxedis veitikkamaisesti taas työnsi poikaa luotaan. Se oli Spazzo
herra.

"Kiitos toivomasta!" sanoi Praxedis hämilleen joutumatta. "Te tulettekin
juuri parahiksi, herra kamariherra, auttamaan teltan pystyttämistä. Tuon
hupsun pojan kanssa en saa sitä kuntoon koko päivänä."

"Siltä se näyttää!" sanoi Spazzo herra alta luomien tuimasti
muljahuttaen koulupoikaan. Tämä tunsi sydämenvavistusta nähdessään
kamariherran ankarakierteiset viikset ja livahti erään ruusupensaikon
taakse. Tähtitiede ja runousoppi, Aristoteles alkukielellä ja punaiset
naishuulet pyörivät sekaisin viistoistavuotiaan mielessä.

"Eikö ole Hohentwielin linnan alueella parempia suudeltavia, neito
nuori?" kysyi Spazzo herra.

"Jos joskus tekisi mieli", vastasi Praxedis, "niin ovat ne paremmat
ratsastamassa ja ajelevat yökaudet ympäri ja palajavat vasta toisena
päivänä sen näköisinä, että luulisi heidän olleen virvatulia
takaa-ajamassa."

Siinä sai Spazzo herra osansa. Mutta hän oli mielessään tehnyt
päätöksen, että ei hiiskuisi sanaakaan yöllisestä ratsastuksesta, käkien
kukunnasta ja _vince luna'_sta. "Missä teitä pitää auttaa?" kysyi hän
nöyrästi.

"Lehtimajan laittamisessa", selitti Praxedis. "Hämärissä aikoo
herttuatar täällä pitää iltaseuraa -- on määrä kertoa tarinoita, vanhoja
tarinoita, herra kamariherra, jota eriskummallisempia, sen parempi.
Valtiattaremme on kyllästynyt latinaan, hän haluaa jotakin muuta,
sellaista, jota ei ole kirjoitettu, kotimaista. Täytyy teidänkin siihen
kortenne kantaa."

"Herra armahtakoon!" sanoi Spazzo herra, "ihme ja kumma on tosiaan,
ettei naisten hallitessa kaikki mene nurinpäin. Eikö muka enään olekaan
kuljeksivia laulajia ja soittoniekkoja, jotka viinikypäristä ja
puurokupista laulavat kurkkunsa käheäksi tuollaisia taruja? Tästäpä
meille arvo nousee! Kiertävät ilveilijät ja laulajat ja muut tämmöiset
joutilaat ajettakoot keppi selässä tiekseen, ja jos he valittavat, niin
annettakoon heille hyvitykseksi miehen varjo seinältä. Minä kiitän siitä
kunniasta!"

"Te teette, mitä käsketään, niinkuin uskollisen virkamiehen tulee, jolla
vielä on tekemättä tili muutamista virkatoimista luostarin
viinisarkkojen ääressä", väitti Praxedis. "On se kuitenkin hauskempaa
kuin latinan tavaileminen. Eikö teillä ole halua saada oppinutta herra
Ekkehardia nolatuksi?"

Tämä viittaus innosti kamariherran mieltä. "Antakaas tänne tuo
kankaanpää", sanoi hän, "jotta saamme teltan katon pingoitetuksi". Hän
kipusi vaahteraan ja kiinnitti vaatteen oksiin. Vastapäätä oli maahan
lyöty pitkiä salkoja, joiden ympäri oli kierretty sinisistä pavunkukista
tehtyä köynnöstä. Näihin kiinnitti Praxedis telttakankaan toisen pään.
Pian oli lehtimajan yllä siimestävä katto, vaaleanharmaa liinavaate
sulautui hyvin lehtien ja köynnösten kellanvehreään väriin, siitä syntyi
todellakin viihtyisä huvimaja.

"Olisipa tässä sopiva juoda ilta viiniänsä", lausui Spazzo herra vähän
alakuloisena aatelien sitä mikä edessä oli. Mutta Praxedis järjesti
pöydän ja istuimet: herttuattaren kauniskehyksinen patjatuoli asetettiin
selkä vaahteran runkoa vastaan, muita varten tuotiin matalia jakkaroita,
Praxedis nouti vielä luuttunsa ja asetti sen pöydälle ja Burkartin piti
sitoa suuri kukkavihko, joka taas pantiin herttuattaren istuimen eteen.
Sitten verhosi kreikatar vielä vaahteran rungon punaisella
silkkivaatteella, pingoitti sitä siitä ruusupensaikkoon ja tästä
kiviaitaan, niin että vain kapea väli jäi oveksi. "No", sanoi hän
tyytyväisenä, "nyt on juttelutupamme rajoitettu ja rauhoitettu, kuin
Lauri-kuninkaan ruusutarha, ja helposti se olikin tehty".

Herttuatar nautti päähänpistostaan ja koristi itseään erityisellä
tarkoituksella. Oli vasta iltahämärä kun hän lähti huvimajaan. Se oli
häikäisevä näky kun hän astui sisään; hänellä oli väljä puku, uuma ja
hiat kimaltavissa kultaompeleissa, teräksenharmaa vaipankaltainen
päällysvaate, jalokivikoristeisella agraffisoljella kiinnitetty,
poimuili maahan saakka; hiusten yllä oli hunnuntapainen vaalea,
läpinäkyvä harso, jota kultainen otsavanne piti paikoillaan. Hän otti
Burkartin solmimasta kukkakimpusta ruusun ja sovitti sen vanteen ja
harson väliin.

Burkartpoika, joka jo vähällä oli unohtaa klassikot ja vapaat taiteet,
oli pyytänyt suosiolupaa saada kantaa herttuattaren laahusta ja pannut
jalkaansa hänen kunniakseen merkilliset suippokärkiset kengät ja
mietiskeli kovasti kuinka suuri onni olisi hartaana aatelispoikana
palvella sellaista valtijatarta.

Praxedis ja Spazzo herra olivat jo paikalla. Herttuatar katsahti
ympärilleen: "Eikö mestari Ekkehardia, jonka opiksi olemme tämän
illanvieton järjestäneet, näy?"

Hän ei ollut tullut.

"Enoni on varmaankin sairas", sanoi Burkart. "Hän käveli eilen illalla
pitkin askelin huoneessaan eestaas, ja kun minä akkunan edessä rupesin
hänelle selittämään Karhua ja Orionia ja himmeinä välkkyviä Plejaadeja,
ei hän vastannut mitään. Heittäytyi vähän ajan päästä riisuutumatta
vuoteelleen ja puheli unissaan."

"Mitä hän puhui?" kysyi herttuatar.

"Kyyhkyseni", niin hän puheli, "miksi piilout kallionhalkeamiin ja
louhien lomiin? Anna minun nähdä kasvosi, anna kuullani ääntäsi, sillä
sinun äänesi on suloinen ja kasvosi kauniit." Ja toisella kertaa hän
taas sanoi: "miksi suutelet sinä sitä poikaa minun nähteni? Mitä toivon
ja miksi viivyn vielä Liibyan mailla?"

"Tuopa kuulostaa somalta", kuiskasi Spazzo herra kreikattaren korvaan,
"vai on teillä sekin omallatunnollanne?"

Mutta herttuatar sanoi Burkartille: "Sinä olet itse nähnyt unta.
Juoksepas ylös ja nouda enosi tänne, missä me häntä jo odotamme."

Hän istuutui miellyttävästi valtaistuinta muistuttavaan nojatuoliinsa.
Ekkehard tuli luostaripojan mukana puutarhaan. Hän näytti kalpealta;
hänen katseensa oli samea ja surullinen. Hän kumarsi äänettömästi ja
istuutui pöydän vastakkaiseen päähän. Burkart aikoi siirtää jakkaransa
herttuattaren jalkain juureen niinkuin eilenkin, kun Virgiliusta
luettiin, mutta Ekkehard nousi ylös ja veti hänet kädestä luokseen.
"Tänne!" sanoi hän. Herttuatar ei vastustanut.

Hän silmäsi seuruetta. "Olemme eilen väittäneet", sanoi hän, "että
meillä on saksalaisissa saduissa ja tarinoissa yhtä runsaasti
viehättävää ajanrattoa, kuin aikanaan roomalaisilla sankarilaulussaan
Aeneaasta. Ja varmaan tietää itsekukin meistä jotakin uljaiden sankarien
taisteluista, lujien linnain sortumisesta, taikkapa uskollisten
rakastavaisten erosta tahi rikkaiden kuninkaiden turmiosta; ihmisten
sydämet ovat monenlaatuiset: minkä yksi jättää tien syrjään, se juuri
toista saattaa viehättää. Sentähden olemme tämänpäiväisen illanvieton
järjestäneet, jotta jokainen meistä, arvan jälkeen, kertoisi
viehättävän tarinan, ja pidätämme itsellemme oikeuden määrätä
mieltäkiinnittävimmästä palkinnon. Jos toinen teistä miehistä voittaa,
niin saakoon hän vanhan juomasarven, joka kuningas Dagobertin ajoista
saakka on yläkerroksen suuressa salissa; jos taas uskollinen ystävämme
Praxedis, niin odottaa häntä arvokas koriste. Oljenvedolla määrätään
kuka alkaa!"

Praxedis oli pitänyt varalla neljä eripitkää oljenkortta ja ojensi ne
herttuattarelle.

"Pannaanko nuoren runoniekankin varalle yksi?" kysyi hän.

Mutta Burkart sanoi säälittävällä äänellä: "Pyydän, säästäkää minua!
Sillä jos opettajani Sankt Gallenissa saisivat tietää, että olisin taas
kuluttanut aikaani joutaviin loruihin, niin saisin samanlaisen
selkäsaunan kuin silloin kun me Romeiaan vartiokammiossa esitimme
kertomuksen vanhasta Hildebrandista ja Hadubrandista, hänen pojastaan.
Vartijan ainaisena ilona olivat nämä kertomukset ja hän itse veisti
meille puuhevoset ja pitkät kolmikulmaiset kilvet; minä olin poika
Hadudrandina ja toverini Notker vanhana Hildebrandina, kun hänellä on
niin suuri alahuuli kuin vanhalla miehellä. Ja me ratsastimme toisiamme
vastaan jotta tomupilvi pöllähti Romeiaan akkunasta ulos; juuri oli
Notker irroittanut rannerenkaan ja ojentanut sen minulle lahjaksi,
niinkuin laulussa sanotaan ja minä sanoin hänelle:

"Näytätpä minusta, vanha jätti, kuitenkin liian viekkaalta. Houkutteletko
minua sanoillasi, yritätkö keihäälläsi heittää, ainako pettämällä olet
tuohon ikään päässyt? Kertoivatpa minulle merenkulkijat, lännestä
Wendeljärven yli tulleet: sota hänet vei, kuollut on Hildebrand,
Heribrandin päivien alku! --

"Silloin tuli isä Ratolt, kaunopuheisuuden opettajamme, hiipien väliimme
ja iski suurella pampullaan niin vinkeästi, että hevoset ja kilvet ja
miekat putosivat käsistämme, ja Romeiasta haukkui hän vanhanaikaiseksi
karhunnylkijäksi, joka eksytti meitä pois hyödyllisestä opiskelusta, ja
Notker ja minä saimme rangaistukseksi Hildebrandnäytöksestä istua kolme
päivää vedellä ja leivällä ja kumpikin sepittää sataviisikymmentä
latinalaista kuusmittavärssyä pyhän Othmarin kunniaksi..."

Herttuatar hymyili. "Niinpä varjelkoon taivas meitä johdattamasta sinua
uudelleen sellaiseen syntiin", sanoi hän.

Hän otti oljet oikeaan käteensä ja ojensi ne toisille vedettäväksi.
Ekkehardin katse ei irtaantunut otsavanteeseen kiinnitetystä ruususta,
kun hän vuorollaan astui esiin. Herttuattaren täytyi kahteen kertaan
käskeä, ennenkuin hän otti korren.

"Murha ja palo ja maailmanloppu!" teki Spazzo herran mieli mekastaa, kun
oli lyhimmän korren vetänyt. Mutta hän tiesi, ettei tässä puhe
pelastanut, ja katseli alakuloisena pitkin jyrkkää kallionrintaa alas
laaksoon, ikäänkuin odottaisi hän sieltä jonkun apuneuvon ilmestyvän.
Praxedis oli virittänyt luuttunsa ja soitti alkusoiton, joka
viehättävästi yhtyi vahteran lehtien kahinaan.

"Kamariherraamme ei pelottane rangaistus niinkuin luostaripoikaa, jos
hän kertookin meille jotain kaunista," lausui herttuatar. "Alkakaa
siis!"

Silloin kumartui Spazzo herra eteenpäin, asetti miekan eteensä pystyyn
niin että hän saattoi nojata käsivarsiaan sen leveään kahvaan, silitti
partaansa ja alkoi:

"Vaikka en olekaan vanhoihin taruihin erityisesti ihastunut ja
mieluummin kuuntelen kuinka kaksi miekkaa vastuksin sihisee tai sitä
ääntä mikä syntyy kun täyteen tynnyriin lyödään reikä, niin olen
kuitenkin kerran kuunnellut kaunista kertomusta. Oli kerran nuoruudessa
mentäväni Itaaliaan, ja tieni kulki Tyroolin kautta ja Brennervuoren
yli; rotkojen ja kallioiden kautta kulkeva polku oli kova ja kivinen,
jotta hevoseltani kirposi kenkä. Ja ehti jo ehtoo, niin tulin kylään,
Gothenfass- tai Gloggensachsen-nimiseen; sen piti jo siinä olleen Bernin
herran Dietrichin aikoina kuin kätkössä saksankuusien katveessa.
Ylhäällä vuoren kaltaalla oli linnamainen talo. Sen edustalla oli paljon
raudankuonaa ja sisältä leiskui tuli ja taottiin kovasti. Minä huusin
seppää kengittämään hevostani, mutta kun ei ketään kuulunut, pistin
kerta keihäällä ovea, jotta se ponnahti selkiselälleen, ja kirosin
karkeanpuolisesti murhan ja palon ja kaiken pahan nimessä; niin ilmestyi
äkkiä eteeni pörrötukkainen, mustakarvainen mies, ja tuskin olin sen
nähnyt kun jo oli keihääni maahan isketty, jotta se sälähti moneksi
sirpaleeksi kuin hauras lasi, ja pääni päällä heilutettiin rautakankea,
ja miehen käsivarressa oli sellaiset lihakset, että niillä olisi voinut
paiskata alasimen kuustoista syltä syvälle maan sisään.

"Niinpä ajattelin, että näissä oloissa ei siivollinen sana saattaisi olla
haitaksi, ja sanoin sentähden: 'Aikomukseni oli vaan pyytää teitä
suosiollisesti kengittämään hevostani.' Siitä pisti seppä kankensa
maahan ja lausui: 'Tuo kuuluu toiselta ja päästää teidät pälkähästä.
Mutta koppavuus ei Welandin pajassa auta, sen voitte kertoa
kotonannekin.' Hän kengitti hevoseni ja minä näin että hän oli
kunnianarvoisa seppä, jotenka meistä tuli ystävät ja minä panin hevoseni
hänen talliinsa ja jäin hänen luokseen yöksi. Ja me joimme joltisesti
aina yöhön saakka; se oli Terlaner-nimistä se viini ja hän kaatoi sitä
leilistä. Siinä juodessa kysyin nokiselta isännältäni hänen pajansa
oloja ja nimen syntyä. Silloin nauroi hän aikalailla ja kertoi minulle
'seppä Welandin tarinan'. Hieno se ei ollut, mutta kaunis."

Spazzo herra pysähtyi hetkiseksi ja loi pöytään katseen, niinkuin mies,
joka silmäilee eikö mistään saisi kulausta viiniä kuivain huulten
kastikkeeksi. Mutta sitä ei ollut käsillä eikä kukaan ymmärtänyt
silmäyksen sisällystä. Niinpä hän jatkoi:

"Mistä Weland on kotoisin, kertoi Gothenfassin mies silloin minulle,
sitä ei täälläpäin varmaan tiedetä. Sanotaan että pohjoisissa merissä,
Skoonian maassa on jättiläinen Fade ollut hänen isänsä, mutta hänen
isoäitinsä on ollut merenneito, joka nousi rannalle, kun poika oli
syntynyt ja istui kalliolla koko yön huudellen: 'Seppä siitä syntyköön!'
Silloin vei Fade pojan Mimerin, taontataiturin, luokse, joka asui
synkässä metsässä kaksikymmentä peninkulmaa Toleedon takana ja opetti
hänelle moninaiset taidot. Mutta kun hän oli ensimäisen miekkansa
takonut, käski Mimer hänen lähteä omin päinsä kulkemaan, hankkiakseen
velhoilta mestaruuden viimeistelyn. Ja Weland läksi velhojen luo ja
saavutti suurta mainetta.

"Siihen aikaan hyökkäsivät jättiläiset velhojen maahan, jotta Welandin
täytyi lähteä pakoon eikä hänelle jäänyt muuta kuin leveä miekkansa
Mimung; sen sitoi hän selkäänsä ja tuli Tyroolin maahan. Mutta Eisackin,
Aditschen ja Innin välisellä maalla vallitsi siihen aikaan kuningas
Elberich; tämä otti Welandin ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle
metsäpajan Brennervuorella, ja kaikki rauta ja vaski ja mitä muuta
vuoren sisuksista löytyisi, piti oleman Welandin omaa.

"Ja Welandin oli hyvä ja hauska olla Tyroolin vuorilla; vuorten purot
solisivat hänen luokseen pyörittämään hänen koneitaan, myrsky piti tulta
hänen ahjossaan hehkumassa ja tähdet puhelivat: 'meidän täytyy loistaa
paremmin, muutoin kimaltelevat Welandin pajasta lähtevät säkenet meitä
kirkkaammin.'

"Niinpä menestyi Welandin työ hyvästi. Kilpiä ja miekkoja, veitsiä ja
maljoja ja mitä on korua kuninkaiden linnoissa, muovaili mielevä mies,
eikä ollut niin laajalti, kuin aurinko Alppien lumille loistaa, seppää,
Welandin vertaista. Mutta Elberichillä oli paljon pahansuopia
vihamiehiä, jotka liittoutuivat, ottivat toissilmäisen Amiliaan
johtajakseen ja hyökkäsivät maahan. Ja Elberich huolestui kovasti ja
sanoi: 'kuka minulle Amiliaan pään toisi, niin ainoan tyttäreni sille
avioksi antaisin!' Silloin sammutti Weland ahjon pajassaan, tempasi
leveän miekkansa Mimungin ja läksi Elberichin vihamiehiä vastaan. Ja
miekka oli hyvä; se löi Amiliaalta pään poikki, ja siitä pötkivät kaikki
viholliset tiehensä. Mutta pään Weland vei kuninkaallensa. Vaan tämä
sanoi suuttuen: 'Mitä lienen tyttärestäni puhunut, sen on tuuli vienyt;
ei sovi seppä minulle pojaksi; siitäpä käteni nokeentuisi, kun tämä
minua tervehtisi. Mutta palkaksi saat kolme kultarahaa, siitäpä hinnasta
jo miehen kannattaa tapella ja pistää, reuhata ja tanssia, ja pitää mitä
peliä hyvänsä ja ostaa itselleen tyttö markkinoilta!' Weland paiskasi
maahan hänen kolme kultakolikkoansa, jotta ne kierivät valtaistuimen
alle, ja lausui: 'Jumala teitä varjelkoon! Hyvästi nyt ja iäksi!' ja
kääntyi lähteäkseen maasta pois. Mutta kuningas ei tahtonut menettää
seppää, vaan otatti hänet kiinni, paiskautti maahan ja leikkautti poikki
jalkajäntereet, jotta hän tuli ontuvaksi ja unohtaisi pakotuuman.

"Ja Weland kompuroi murheissaan metsäpajaansa ja sytytti taas tulen
ahjoonsa, mutta ei viheltänyt eikä laulanut koskaan raskaalla vasaralla
rautaa lyödessään, vaan mielessä kyti kosto. Niin tuli kerran kuninkaan
poika, punaposkinen poikanen, joka yksikseen oli lähtenyt metsään, ja
sanoi: 'Weland, tulinpa sinua katsomaan.' Niin sanoi seppä kavalasti:
'nouse alasimelle, niin näet kaikki parhaiten', -- ja sieppasi ahjosta
hehkuvan raudan ja pisti sen kuninkaanpojan sydämeen. Otti sitten pojan
luurangosta raajain luut ja valoi niiden ympäri paljon vaskea ja hopea,
jotta niistä tuli soihtujenkantimia, mutta kalloon kiinnitti hän
kultaisen reunan, jotta siitä muodostui malja. Ja kaikki nämä lähetti
Weland Elberichille; mutta kun etsijät olivat käyneet poikaa kysymässä,
oli hän vastannut: 'En ole nähnyt; minne lienee metsään juossut.'

"Samaan aikaan käveli kuninkaan tytär puutarhassaan. Hän oli niin kaunis
että kukkaset häntä kumartivat. Etusormessa oli hänellä
käärmeenmuotoinen kultasormus ja käärmeen päässä kimalteli kiiltokivi,
jonka Elberich itse oli siihen kiinnittänyt ja hän piti sormusta
kokonaista kuningaskuntaa kallisarvoisempana ja lahjoitti sen
tyttärelleen vain koska tämä kauneudessaan oli hänelle kaikista rakkain.
Mutta kun neidon juuri piti poimia ruusua, luiskahti sormus hänen
sormestaan, kilahti kiveen ja meni rikki ja kiiltokivi irtaantui
kultajuotteesta, ja tyttö väänteli käsiään ja voivotteli kovasti eikä
uskaltanut palata kotiin, sillä hän pelkäsi isänsä vihaa.

"Silloin sanoivat seuranaiset: 'mene salaa Welandin luokse, hän asian
auttaa!' Niin tuli kuninkaantytär Welandin pajaan ja valitti hänelle
hätäänsä. Tämä otti sormuksen, liitti sen yhteen, sulatti vaskea ja
kultaa, ja kiiltokivi kimalti taas käärmeenpäässä. Mutta Welandin otsa
oli synkissä rypyissä, ja kun neito hänelle ystävällisesti hymyili ja
aikoi lähteä, niin sanoi hän: 'Hei, mitäs tänne olet hiipinyt!' paiskasi
lujan oven lukkoon, pani salvan eteen ja tarttui voimakkaasti
kuninkaantyttäreen ja kantoi hänet kamariin, jossa oli kerros sammalia
ja sanajalkoja lattialla. Ja kun kuninkaantytär sieltä lähti, niin se
itki ja repi silkinhienoja hiuksiansa..."

Naputtelu keskeytti Spazzo herran kertomuksen. Praxedis oli kääntynyt
katsomaan herttuatarta, eikö hänen pitäisi punastuen hypätä ylös
sulkemaan Spazzo herran suuta; mutta herttuattaren totisista kasvoista
ei ollut mitään luettavana. Sentähden rummutteli hän kärsimättömänä
sormillaan luutun kantta.

"... ja siinä oli tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Spazzo herra
hämmentymättä. "Mutta Weland alkoi laulaa ja joeltaa, jotta sellaista
jolua ei oltu metsäpajasta kuultu siitä saakka kuin häneltä
jalkajäntäreet silvottiin. Vaan hän jätti miekat ja kilven kesken ja
takoi yötä ja päivää, takoi kahta suurta siipeä, ja tuskin oli hän
saanut ne valmiiksi, niin tuli jo Elberich sotavoiman kanssa Brennerin
kaltaalla. Silloin sitoi Weland siivet olkapäihinsä, vyötti miekkansa
Mimungin vyölleen ja nousi katonharjalle, jotta ihmiset huusivat:
'katsokaa, Welandista on tullut lintu!'

"Mutta hän huusi kaikuvalla äänellä katonharjalta: 'Jumala teitä
varjelkoon, kuningas Elberich! Kauvan te muistatte seppää. Pojan on hän
tappanut, tytär kantaa hänestä lasta. Hyvästi, sanokaa tytölle
terveisiä,' huusi hän vielä ja vaskisiivet kohosivat ja suhisivat kuin
myrskyn tuuli ja hän kulki ilmojen halki. Kuningas tarttui jouseensa ja
kaikki ritarit jännittivät kiiruusti omansa; niinkuin lentävien
lohikäärmeiden lauma kiiti nuolia hänen jälkeensä; mutta Weland liiteli
siivillänsä, ei ainutkaan rauta ylttynyt häneen ja hän lensi kotiansa
Skoonian maahan isänsä linnaan, eikä ole häntä sen koommin nähty. Ei
tosin kertonut Elberich tyttärelleen lentäjän terveisiä. Mutta vielä
saman vuoden kiertäessä synnytti kuninkaantytär pojan, jonka nimi oli
Wittich ja josta tuli suuri sankari, niinkuin sen oli isäkin.

"Se on seppä Welandin tarinan loppu."

Spazzo herra oikaisi itseänsä ja päästi pitkän ja syvän
helpotuksenhuokauksen. "Vasta kertana jättänevät minut rauhaan",
ajatteli hän. Tarinan vaikutus oli erilainen. Herttuatar puhui siitä
kiitellen, sepän kosto tuntui hänestä oikeutetulta; Praxedis moitti,
että se oli oikea raakalaistarina: kamariherra pitäisi kiellettämän
enään milloinkaan tulemasta naisten silmien eteen. Ekkehard lausui: "En
tiedä, muistelen kerran kuulleeni jotakin tuontapaista, mutta siinä
tarinassa oli kuninkaan nimi Nidun ja paja Kaukasusvuorella."

Siitä julmistui Spazzo herra: "Jos teistä Kaukasus on muka parempi kuin
Gloggensachsen, niin sijoittakaa se sinne! Mutta minä sen muistan vielä
varsin hyvin, kun tyroolilainen ystäväni tarkasti näytti minulle
paikankin. Kamarin oven päälle oli vaskesta taottu katkaistu ruusu ja
katonharjalle rautainen kotkansiipi ja siihen oli kaiverrettu: 'tästä
läksi seppä lentämään.' Ja monasti tulee tänne ihmisiä rukoilemaan, kun
he luulevat, että Weland näet on ollut suuri pyhimys."

"Katsotaanpas, kenenkä nyt on vuoro kiistää herra Spazzon kanssa
palkinnosta", lausui herttuatar ja sekotti korret. He vetivät. Lyhyin
olki jäi Praxediksen käteen. Tämä ei käynyt hämilleen, eikä anonut
armoa; pyyhkäisi vaan valkoisella kädellä tummia suortuviansa ja alkoi:

"Minulle tosin eivät ole imettäjät merenneidoista kehtolauluja
laulaneet, enkä, Jumalan kiitos, ole koskaan metsäpajoihin osunut, mutta
kyllä Konstantinooppelissakin moninaisia seikkailuja kertoillaan. Ja kun
keisarinhovissa sain opetusta niissä taidoissa, jotka seuranaisille
hyvin soveltuvat, niin oli siellä eräs vanha avaintenvartijatar,
Glycerium nimeltään, joka usein sanoi meille:

"'Kuulkaa, tytöt, kun joskus palvelette jotakin ruhtinatarta, ja hänen
sydäntänsä polttaa salainen rakkaus eikä hän saa nähdäkseen sitä, jota
hänen mielensä halajaa, niin täytyy teidän olla viekkaat ja viisaat
niinkuin kamarineito Herlindis, kun kuningas Rother oli kosinut keisari
Konstantiinoksen tytärtä.' Ja kun me istuimme koolla naistensalissa,
niin tirskuttiin ja kuiskuteltiin siksi kunnes Glycerium, vanhus, kertoi
'kuningas Rotherin tarinan'.

"Ennen muinoin vallitsi Bospoorin merilinnassa keisari Konstantinos,
jolla oli niin ihmeenihana tytär, jotta hänestä sanottiin, että hän oli
säteilevä niinkuin iltatähti ja loisti tyttöparvessa niinkuin kultalanka
silkissä. Niin tuli kerran Bospoorin satamaan laiva, ja siitä astui
maihin kaksitoista jaloa kreiviä ja kaksitoista ritaria ja ratsasti
Konstantinoksen hoviin ja se, joka ratsasti etumaisena, oli nimeltään
Lupolt. Ja kaikki pääkaupungin kansa ihmetteli heitä, sillä heidän
viittansa ja vaatteensa olivat yltänsä täynnä jalokiviä ja kalliita
koristeita ja hevosten satuloissa kilisivät kultaiset kulkuset. Ne
olivat Viikinkimaan kuninkaan, Rotherin, lähettiläitä, ja Lupolt nousi
ratsailta ja lausui keisarille:

"'Meidät lähettää kuninkaamme, nimeltänsä Rother, joka on kaunein mies,
mikä milloinkaan lie vaimosta syntynyt; häntä palvelevat jaloimmat
sankarit ja hänen hovissaan on tanssia ja soittoa ja juhlia, niin paljon
kuin mieli halajaa. Mutta hän on naimaton ja hänen sydämensä yksin,
niinpä te antakaa hänelle tyttärenne!' Mutta Konstantinos oli
äkkipikainen herra; suuttuen heitti hän valtaomenan maahan ja lausui:
'Ei ole vielä kenkään päätänsä menettämättä minun tytärtäni kosinut;
kuinka julkeatte te mertentakaiset tulla minua häpäisemään? Te olette
vankeja kaikki!' Ja hän panetti heidät vankilaan, jonne ei paistanut
päivän aurinko eikä yöhyen kuu, ja he saivat vaan vettä juodakseen ja
itkivät katkerasti.

"Kun tästä saapui tieto kuningas Rotherille, niin tuli hänen mielensä
sangen murheelliseksi ja hän istui rannan kivelle eikä puhunut kenenkään
kanssa. Siinä päätti hän sankarintavoin lähteä merten yli auttamaan
uskollisia lähettejänsä. Ja häntä varotettiin kreikkalaisista, että
siellä täytyi totuus peittää, jos jotakin tahtoisi aikaansaada; sen
vuoksi otti hän sankareiltaan valallisen lupauksen, ettei kukaan
kutsuisi häntä Rotheriksi, vaan kaikki sanoisivat hänen olevan
Dietrichin, jonka muka kuningas Rother oli maanpakoon ajanut ja joka nyt
tuli anomaan Kreikan keisarin suojaa. Niin lähtivät he meren yli.

"Ja Rother otti laivaan harppunsa, sillä ennenkuin hänen kaksitoista
lähettilästään olivat ankkurin nostaneet, oli hän harppuineen tullut
rannalle ja soittanut kolme laulua muistoksi heille. 'Ja jos te joskus
hätään joutuisitte ja kuulette näiden laulujen säveleen, niin on Rother
lähellänne apua tuoden!'

"Oli juhlapäivä ja keisari Konstantinos oli ratsastanut hippodroomille,
kun Rother saapui kaupunkiin. Ja kaikki mitä Konstantinoopelissa oli
väkeä kokoontui tuloa katsomaan; sellaista ei oltu vielä milloinkaan
nähty, sillä Rother toi mukanaan myöskin jättiläisensä: ensimäisen nimi
oli Asprian, joka kantoi neljänkolmatta kyynärän mittaista terästankoa,
toinen oli nimeltään Widolt ja tämä oli niin hurja, että häntä täytyi
kuljettaa kahleissa; kolmannen nimi taas oli Rusko.

"Ja monta uljasta miekkamiestä oli Rotherin mukana ja kaksitoista vaunua
aarteita ja niin suuri oli seurueen loisto että keisarinna lausui: 'Voi
kuinka tuhmia olimme, kun kielsimme tyttäremme kuningas Rotherilta; mikä
mies täytyy sen olla, joka tuollaisia sankareita karkoittaa merten
taakse!'

"Kuningas Rotherin haarniska oli kullasta ja asenuttu purpurasta ja
käsivarsissa kahdet kauniit renkaat, kun hän polvistui kreikkalaisten
keisarin eteen ja lausui; 'Minut, ruhtinas Dietrichin, on maanpakoon
ajanut eräs kuningas, Rother nimeltään; nyt on kaikki, mitä olen työtä
tehnyt, vain vahingokseni. Niinpä tarjoon palvelustani teille.'

"Sen jälkeen kutsutti Konstantinos sankarit kaikki hippodroomin
rakennukseen, osotti heille suurta kunniaa ja käski heitä istumaan
aterialle. Mutta siellä juoksenteli ympäri kesy leijona, joka oli
tottunut syömään miehiltä leivän. Tämä tuli Asprianinkin lautasta
nuolemaan. Silloin tarttui Asprian leijonan harjaan ja nakkasi elukan
murskaksi salin seinään. Ja kamariherrat sanoivat toisillensa: 'ketä ei
haluta seinään lentää, se jättäköön tuon miehen lautasen kajoomatta.'

"Mutta kuningas Rother jakeli kreikkalaisille paljon kauniita lahjoja;
jokaiselle, joka tuli häntä tervehtimään, käski hän lahjoittaa viitan
tai jonkun aseen. Tulipa myös muuan maanpakolainen kreivi; tälle
lahjoitti hän tuhannen markkaa hopeaa ja otti hänet palvelukseensa,
jonka jälkeen monta sataa ritaria liittyi hänen seurueeseensa. Niin oli
kaikkien suussa vain luullun Dietrichin ylistystä, ja naisten kesken
levisi sama kuiske ja maine, eikä ollut ainoata naiskammiota, jonka
seinät eivät kuulleet Dietrich herraa kiiteltävän.

"Niin sanoi kultakutrinen keisarintytär Herlindikselle, kamarineidolleen:
'Voi minua onnetonta, mitenkäpä menettelisin jotta saisin nähdä tuon
herran, jota kaikki ylistävät?'

"Mutta Herlindis vastasi: 'Pyydä isääsi pitämään pidot hovissansa ja
kutsumaan sen sankarin niihin; siten hänet parhaiten saat nähdä'.

"Keisarin tytär teki Herlindiksen neuvon jälkeen ja Kostantinos suostui
ja kutsui herttuat ja kreivit hippodroomiin ja vieraat ritarit lisäksi.
Kaikki kutsutut tulivat ja sen ympärille, jota Dietrichiksi sanottiin,
syntyi suuri tungos, mutta juuri kun keisarin tytär, sadan
seuranaisen saattamana, kultakruunulla koristettuna ja kulta- ja
cyklaattiompeleiseen vaippaan verhottuna, astui sisälle, syntyi
sanomaton meteli. Aspriaania, jättiläistä, oli eräs kamariherra käskenyt
tekemään tilaa penkillänsä, jotta siihen muitakin mahtuisi, mutta
silloin iski Asprian kamariherraa korvalle, jotta tältä pää kahdeksi
halkesi, ja siitä syntyi sellainen sekasorto, että Dietrichin täytyi
mennä rauhaa rakentamaan.

"Sen vuoksi ei keisarintytär saanut nähdäkseen ritaria ja olisi kuitenkin
niin kovasti halunnut häntä nähdä.

"Silloin sanoi hän kotiin tultua taas Herlindikselle: 'Voi minua
onnetonta, nyt kalvaa minua suru yötä ja päivää enkä saa yhtään lepoa,
ennenkuin silmäni ovat nähneet sen ylistettävän miehen. Suurenpa
airutpalkan maksaisin sille, joka hänet minun kammiooni toisi'.

"Mutta Herlindis nauroi ja sanoi: 'Kaihan minun on uskollisena airueeksi
ruvettava ja mentävä hänen majapaikkaansa'. Ja se viekas pani päällensä
kauneimmat vaatteensa ja lähti Dietrich herran luo. Tämä otti hänet
vastaan hurskaasti ja Herlindis asettui hyvin likelle häntä ja kuiskasi
korvaan: 'Minun valtijattareni, keisarin tytär, tuntee sinua kohtaan
lämmintä lempeä; hän on taipumuksesta sinuun alamaisesi; sinun tulee
lähteä mukaan ja tulla hänen luokseen..'

"Mutta Dietrich sanoi: 'Neito, teet syntiä nyt. Olen ennen aikaan moneen
naiskammioon käynyt, kun asiat olivat toisin, miksi pilkkaat sinä nyt
maatonta miestä? Keisarin hovissa on jaloja herttuoita ja ruhtinaita
suuri joukko; ei milloinkaan ajatellut valtijattaresi tuota puhetta.'

"Ja kun Herlindis koetti vakaasti vakuuttaa, sanoi Dietrich herra:
'Täällä on monta silmälläpitäjää. Joka tahtoo kunniansa säilyttää, sen
täytyy menetellä varovasti. Konstantinos karkoittaisi minut
valtakunnastaan. Niinpä syntyisi siitä vain riitoja, jos tahtoisin
valtijatartasi nähdä. Sano se hänelle, vaikka kovin halajankin häntä
palvella.'

"Herlindis teki nyt lähtöä, mutta kuningas käski kultaseppänsä valaa
kaksi kenkää hopeasta ja kaksi kullasta, ja lahjoitti hänelle
kummastakin parista yhden, sen lisäksi viitan ja kaksitoista
kultasolkea, sillä hän oli ymmärtäväinen mies ja tiesi, että
ruhtinattaren kamarineitoa, joka lemmenasioissa viestejä viepi, tulee
pitää suuressa kunniassa."

... Praxedis odotti hetken, sillä Spazzo herra, joka jo jonkun aikaa oli
miekkansa kärjellä piirrellyt suurinenäisiä naamoja hiekkaan, oli
kuuluvaisesta rykäissyt. Mutta kun kamariherra ei sentään sanoiksi
puhjennut, jatkoi neito:

"...Ja Herlindis kiiruhti iloisena linnaan ja kertoi valtiattarelleen:
'Kovin ja tarkasti huolehtii se kunnon sankari kunniaansa; hänelle on
keisarin suosio liian kallis. Mutta katsokaas tänne, mitä hyvää hän
minulle antoi: kengät, viitan, nämä kaksitoista soikea. Onnelliseksipa
itseäni ylistän, kun hänen luoksensa jouduin. Enkä ole vielä elämässäni
kauniimpaa ritaria nähnyt. Herra anteeksi antakoon, mutta katselinpa
häntä kuin olisi hän taivaan enkeli ollut.'

"'Voi minua!' sanoi keisarin tytär, 'enkö siis minä milloinkaan saa olla
niin onnellinen? Täytyy sinun antaa minulle edes nuo kengät, jotka jalon
miekankantajan suosio sinulle soi; saat sijaan niiden täyden kultaa.'

"Silloin tehtiin kauppa. Prinsessa pani kultakengän jalkaansa ja otti
hopeaisenkin, mutta se olikin saman jalan kenkä. 'Oi minua!' valitti
kaunotar, 'tässähän on tapahtunut erehdys, eihän tämä sovi jalkaan;
sinun pitää uudelleen mennä Dietrich herran luo ja pyytää, että hän
antaa sinulle toisen kengän ja tulee itse.'

"'Siitäkös juoruja syntyy', nauroi Herlindis. 'Mitäpä siitä? Minä lähden'
-- ja hän nosti helmansa melkein polviin saakka ja asteli, ikäänkuin
olisi hän naisellisen käymistavan unohtanut, sateen liottamasta maasta
huolimatta Dietrichin luo. Ja kunnon sankari tiesi kyllä, minkä vuoksi
hän tuli, mutta ei ollut mitään huomaavinaan. Herlindis sanoi hänelle:
'Minun täytyy vieläkin viestiä käydä; nyt käskee valtijattareni
pyytämään että antaisit toisen kengän ja itse tulisit häntä näkemään!'
'Oo kuinka halusta sen tekisin!' vastasi tämä, 'mutta keisarin
kamariherrain pitää tuloni ilmoittaa'. 'Ei käy laatuun!' sanoi
Herlindis, 'ne temmeltävät pihalla ja pitävät keihäsharjoituksia; ota
sinä kaksi palvelijaa ja lähde hiljakseen perässäni; siinä mellakassa ja
turnauksessa ei sinua kukaan huomaa.'

"Nyt aikoi uskottu lähteä pois. Mutta ritari lausui: 'Minäpä kuulustelen
ensin kenkiä'. Niin huusi Asprian ulkoa: 'Mitäpä yhdestä vanhasta
kengästä? Monta tuhattahan niitä on taottu ja varastoon pantu; minä käyn
etsimässä sopivan.' Ja hän toi sen, ja Dietrich lahjoitti kamarineidolle
taasen viitan ja kaksitoista solkea.

"Sitten läksi hän ennakolta ilmoittamaan haltijattarelleen toivottua
sanomaa. Mutta Dietrich herra toimitutti hippodroomilla suuren melun ja
käski jättiläistensä lähtemään liikkeelle; silloin läksi Widolt ulos
kanki olalla ja piti kauheata menoa ja Asprian teki ilmassa
kuperikeikkoja, ja Rusko heitteli suurta monen sadan naulan painoista
kiveä kaksitoista syltä korkealle, niin ettei kukaan vakoilijoista
tullut huomanneeksi Dietrich herraa.

"Tämä kulki kunniallisesti pihan poikki. Akkunasta näki odottava keisarin
tytär hänen tulevan ja pamppailevin sydämin avattiin naiskammio hänelle
ja prinsessa lausui: 'Tervetullut, jalo herra! Kuinka mieluista onkaan
minun nähdä teitä! Nyt tulee teidän itsenne koettaa kenkiä jalkaani.'

"'Mielelläni!' vastasi ritari ja istuutui ruhtinattaren jalkain juureen,
ja hänen käytöksensä oli sangen kaunis, ja ruhtinatar asetti jalkansa
hänen polvelleen; jalka oli siro ja kengät sopivat erinomaisesti, kun
herra Dietrich ne sovitti.

"'Vaan sano minulle, ylen korkea neito', alkoi sen jälkeen viekas,
'varmaan on sinua jo moni mies omaksensa anonut, kuka kaikista niistä on
sinua enimmän miellyttänyt?'

"Silloin lausui keisarin tytär vakaasti: 'Herra, sieluni kautta ja niin
totta kuin olen kastettu, vaikka kaikki maailman sankarit kutsuttaisiin
koolle, en niistä ainoatakaan asettaisi sinun rinnallesi. Sinä olet
hyveiden valikoitu mies, -- ja kuitenkin, jos olisi valta minulla
valita, niin ottaisin erään sankarin, jota minun täytyy ajatellani joka
ainoa päivä; hän lähetti lähettiläitä minua pyytämään, mutta ne ovat nyt
valottomassa vankilassa. Hänen nimensä on Rother ja hänen valtakuntansa
on merten takana; -- jos en häntä saa, niin ainiaaksi jään
naimattomaksi.'

"'Ah', huudahti Dietrich, 'jos Rotheria lempiä tahdot, niin toimitan
hänet tänne kohta. Me olemme ystävinä yhdessä iloinneet, hän oli minulle
armollinen ja hyvä, vaikka kohta hän sittemmin karkoitti minut maasta.'

"Silloin sanoi keisarin tytär: 'kuules, kuinkapa voi sinulle se mies olla
rakas, joka sinut on maasta karkoittanut? Jo nyt ymmärrän, sinä oletkin
kuningas Rotherin lähettiläs! Puhu siis, äläkä salaa minulta mitään;
mitä nyt sanonetkin, se mieleeni jää kuolinhetkeeni saakka!'

"Niin katsoi sankari häneen vakain silmin ja sanoi: 'Nyt uskon kohtaloni
kaiken Jumalan huomaan ja sinun. Tiedä siis: sinun jalkasi ovat kuningas
Rotherin polvella.'

"Kovin säikähti ihana impi; vetäsi jalkansa pois ja valitti: 'Voipa
minua, kun olin niin taitamaton ja annoin ylpeyden pettää itseni
pitämään jalkani sinun polviesi päällä. Äärettömän rakasta on minulle,
että Jumala on sinut tänne lähettänyt. Mutta kuinkapa kuitenkaan saatan
sinua uskoa? Jos sinä sen todeksi todistaisit, niin vielä tänään
lähtisin kanssasi isäni valtakunnasta; ei elä muuta miestä, jonka otan,
jos sinun nimesi on Rother-kuningas -- mutta sitähän on mahdoton
todistaa.'

"'Kenpä sen paremmin voisi todistaa', vastasi kuningas, 'kuin tyrmässä
olevat ystäväni? Jos he saisivat minut nähdä, niin pianpa ymmärtäisit,
että olen totta puhunut.'

"'Minä koetan taivuttaa isääni laskemaan heidät ulos', puheli keisarin
tytär. 'Mutta kuka takaa, että he eivät lähde karkuun?'

"'Minä otan sen taatakseni', sanoi Rother. Silloin suuteli keisarin tytär
sankariansa ja tämä poistui kunnialla hänen neitsytkammiostaan ja läksi
asuntoonsa ja juuri autuas oli hällä olo. Mutta kun aamu sarasti, otti
neito sauvan, verhoutui mustaan murhepukuun ja sovitti hartioilleen
pyhiinvaeltajakaulurin, kuin aikoisi hän maasta, lähteä, ja kalpean ja
onnettoman näköisenä meni hän keisari Konstantinoksen luo, koputti
ovelle ja puheli viekkaasti tälle: 'isä kulta, nyt minä, näin nuorena
vielä, olen turmioon joutumassa. Tilani on sangen surkea, kuka mieltäni
lohduttaa? Unessa saapuvat kuningas Rotherin tyrmään pannut lähettiläät
alati luokseni, ovat niin kuihtuneen ja kurjan näköisiä, eivätkä anna
minulle rauhaa; minun täytyy lähteä pois, jotta ne luopuvat minua
kiduttamasta, ellet sinä ehkä sallisi minun toimittaa raukkain
virkistykseksi ruokaa, viiniä ja kylpyjä. Päästä heidät irti, vaikkapa
vain kolmeksi päiväksi.'

"Keisari vastasi: 'Siihen kyllä suostun, jos toimitat minulle takuun,
että ne kolmantena päivänä taas palajavat tyrmäänsä.'

"Kun sitten käytiin atrialle keisarinhovissa, tuli myöskin Dietrich
herraksi puhuteltu sinne miehinensä ja kun atrian jälkeen pestiin käsiä,
kulki neito pöytäkuntien luona muka rikkaiden herttuoiden joukosta
etsimään takausta, mutta sanoikin Dietrichille: 'Rohkenetko nyt auttaa
minua pulasta ja ottaa lähettiläät henkesi päälle?'

"Niin tämä vastasi: 'Kyllä varmaan, sinä neidoista ihanin!'

"Ja hän tarjosi keisarille päänsä pantiksi, ja keisari lähetti miehiä
hänen kanssaan aukaisemaan vankilaa.

"Siellä makasivat lähettiläät kurjina ja voimattomina. Kun ovet avattiin,
paistoi kirkas päivä tyrmään ja huikaisi raukkojen silmät, jotka eivät
enään olleet valoon tottuneet. Kun ne kaksitoista kreiviä, kukin yhden
ritarin saattamana, astuivat ulos tyrmästä, eivät he oikein tahtoneet
osata edes kävelläkään. Etumaisena kulki Lupolt, heidän johtajansa,
joitakin rikkinäisiä riepuja alastomuuden verhona, parta takkuisena ja
pitkänä, ruumis aivan rikkiruhjottuna. Dietrich herra seisoi surullisena
ja kääntyi syrjään, ettei häntä tunnettaisi, ja saattoi vain vaivoin
pidättää kyyneliänsä, sillä ei vielä milloinkaan ollut tuska seissut
niin liki häntä. Hän käski saattaa heidät majaan ja hyvään hoitoon ja
kreivit kysyivät: 'kuka oli tuo, joka seisoi syrjässä? Hän varmaan suopi
meille hyvää.' Ja he nauroivat ilosta keskellä suruansa, vaikka eivät
tunteneetkaan häntä.

"Seuraavana päivänä kutsut keisarin tytär paljonkokeneet hoviin,
lahjoitti heille hyvät, loistavat vaatteet, toimitti heille lämmintä
kylpyä ja atrian heitä ravitakseen. Kun nyt herrat istuivat syömään ja
olivat osan kärsimyksiänsä unohtaneet, otti Dietrich harppunsa, hiipi
seinäverhon taakse ja koetti kieliä, soitti ne laulut, jotka hän oli
soittanut merenrannalla silloin. Lupolt kohotti juuri maljaa, mutta
hänen kätensä hervahti ja viini valui pitkin pöytää; toiselta, joka
leikkasi leipää, putosi veitsi kädestä, ja kaikki kuuntelivat
hämmästyneinä; mutta sointuvammin ja heleämmän kajahteli heidän
kuninkaansa soitto. Silloin hypähti Lupolt pöydän yli ja kaikki kreivit
ja ritarit hänen perässään, kuin olisi entisen voiman henki taas heidän
sisälleen tullut, ja he vetäsivät verhon alas ja syleilivät
harpunsoittajaa laskeutuen polvilleen hänen eteensä eikä riemulla ollut
mitään määrää.

"Silloin tiesi neito, että se tosiaan oli Viikinkimaan kuningas Rother,
ja kirkasi ilosta, jotta Konstantinos, hänen isänsä, riensi paikalle --
tahtoipa tämä taikka ei, niin täytyihän hänen suoda heidät toisillensa,
eikä lähettiläiden enään milloinkaan tarvinnut tyrmään palata, eikä
Rotheria enään sanottu Dietrichiksi, vaan suuteli hän morsiantansa ja
läksi hänen kanssaan merten yli kotiansa ja oli onnellinen mies ja piti
vaimonsa korkeassa kunniassa, ja kun he lempeä nauttien yhdessä
istuivat, sanoivat he: 'Ylistetty olkoon Jumala ja miesten uljuus ja
viisaiden kamarineitojen viekkaus!'

"Se on kuningas Rotherin tarina."

... Praxedis oli kertonut kauvan.

"Me olemme hyvin tyytyväiset", lausui herttuatar, "ja näyttääpä meistä
hiukan epätietoiselta, tokko seppä Welandilla Rotherin tarinan jälkeen
on palkinnon toivoa".

Spazzo herra ei siitä pahastunut. "Konstantinooppelin kamarineidot
näyttävät vain hienoutta hengittäneenkin", virkkoi hän. "Mutta jospa
minut liekin voitettu, eipä ole vielä viimeinen laulanut."

Hän katsoi Ekkehardiin. Mutta tämä istui kuin unikuva omiin näkyihinsä
vaipuneena. Vähän oli hän kuullut kuningas Rotherista; herttuattaren
otsavanteen ruusu oli hänen katsettaan kiehtonut koko ajan kuin Praxedis
kertoi.

"... Muuten en juuri sitä juttua usko", jatkoi Spazzo herra.
"Kun muutamia vuosia sitten istuin Konstanzin piispankartanossa
viiniä juoden, tuli sinne muuan Daniel niminen kreikkalainen
pyhäinjäännösten-kauppias, jolla oli suuri joukko pyhiä esineitä ja
kirkkokoruja ja taidokkaita aseita. Niiden joukossa oli myöskin
jalokivillä kirjaillussa tupessa vanhanaikainen miekka, jota Daniel
tyrkytteli minulle selittäen että se oli kuningas Rotherin miekka, ja
ellei olisi minulla ollut kultataalereita yhtä harvassa kuin hiuksia sen
kreikkalaisen aivan kaljussa päässä, niin olisinpa sen ostanut. Mies
jutteli että sillä miekalla oli Rother herra taistellut Babylonian
kuninkaan Ymelotin kanssa keisarin tyttärestä, mutta kultakengistä ja
kamarineidoista ja harpunsoitosta ei hän mitään tiennyt."

"Maailmassa on kuitenkin monta tositapahtumaa, josta te ette ole
sattuneet saamaan tietoa", vastasi Praxedis keveästi.

Ilta eteni. Kuu oli noussut kellervää loistoansa levittäen, kasvien
tuoksu täytti ilman, pensaikossa ja vuorenkaltailla kimalteli
kiiltomatoja. Palvelija tuli tuomaan lyhtyjä; ohuen öljytyn kankaan
sisässä paloivat kynttilät, kuin himmennetyssä lasissa. Puutarhassa oli
hieno ja viehkeä olo.

Burkart istui jakkarallaan tyytyväisenä, kädet ristissä kuin hartauden
pidossa.

"Mitäs nuori vieraamme miettii?" kysyi herttuatar.

"Tahtoisinpa antaa kauneimman latinalaisen kirjani", vastasi tämä, "jos
olisin saanut olla näkemässä, kun se jättiläinen Asprian nakkasi
leijonan seinään."

"Sinusta pitää tulla sankari ja lähteä itse jättiläisiä ja lohikäärmeitä
vastaan", nauroi herttuatar.

Mutta se ei häntä innostuttanut. "Me saamme taistella paholaisen
kanssa", sanoi hän, "ja se on vielä suurempaa."

Hadwig rouva ei halunnut vielä lopettaa. Hän taittoi vaahteran oksan
kahteen eri pitkään palaseen ja astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti ylös
hämmentyneenä.

"No", sanoi herttuatar, "vetäkää! Te taikka minä."

"Te taikka minä", sanoi Ekkehard synkästi. Hän veti lyhemmän pätkän. Se
luisui hänen kädestään; hän vaipui taas istuimelleen ja oli vaiti.

"Ekkehard!" lausui herttuatar tuikeasti.

Hän katsahti ylös. "Teidän _täytyy_ kertoa!"

"Minun täytyy kertoa!" mutisi nuori munkki ja sipasi kädellään otsaansa.
Se oli kuuma; myrskyisiä ajatuksia riehui sen takana.

"Niinpä niin -- kertoa! Ken säestää minua luutulla?"

Hän nousi seisaalleen ja silmäsi ulos kuutamo-yöhön. Ihmetellen
katselivat toiset hänen käytöstään. Mutta hän alkoi soinnuttomalla
äänellä:

"Siitä tulee lyhyt historia. Oli kerran valo, joka loisti heleästi ja
loisti alas vuorelta ja loisti sateenkaaren väreissä ja kantoi ruusua
otsavanteessaan..."

"Ruusua otsavanteessaan?!" murisi Spazzo herra päätään pudistaen.

"...Ja oli myös tumma yöperhonen", jatkoi Ekkehard samalla äänellä
kertomustaan, "joka lensi ylös vuorelle ja tiesi että hänen palaman
pitäisi, jos hän sinne lentäisi, ja lensi kuitenkin sinne, ja se valo
poltti sen yöperhosen, niin että se hiiltyi ja unhotti lentämisen.
Amen!"

Hadwig rouva kavahti suuttuneena istuimeltaan.

"Oliko tämä koko historianne?" kysyi hän. "Koko minun historiani!"
vastasi Ekkehard entisellä äänellä.

"Onpa jo aika, että menemme levolle!" sanoi Hadwig rouva ylpeästi.
"Yöilma tuottaa kuumetta."

Hän astui ylenkatseellisesti hymähtäen Ekkehardin ohitse. Burkart kantoi
hänen helmustaan. Ekkehard seisoi järkähtämättömänä paikallaan.
Kamariherra taputti häntä olalle. "Yöperhosenne oli tyhmä piru, herra
kappalainen!" virkkoi hän sääliväisesti. Tuulenhenki tuli akkunasta
sisään ja puhalsi kynttilät sammuksiin. "Se oli munkki!" vastasi
Ekkehard välinpitämättömästi, "hyvää yötä!"



YHDESKOLMATTA LUKU.

Hylättynä ja pakolaisena.


Kauvan istui Ekkehard vielä lehtimajassa; sitte oli hän juossut ulos
yöhön. Hän ei tiennyt mihin mennä. Aamusella tapasi hän itsensä
Hohenkrähenin kalliolla, joka oli ollut yksinäisenä ja asumattomana
metsänrouvan siltä lähdettyä. Poltetun mökin rauniot makasivat
sekasorrossa toistensa päällä; entisen asuintuvan kohdalla seisoi vielä
hiippalakkinen roomalaiskivi, mutta ruoho saarsi sitä joka haaralta ja
korkea sananjalka kurotti lehtiään tummunutta jumalankuvaa kohti.

Ekkehard kavahti kimeästi ja pilkallisesti kirkaisten pystyyn. "Pyhän
Hadwigin kappeli!" huusi hän ja löi nyrkillään rintaan, "niinhän sen
pitääkin olla!" Hän sysäsi roomalaiskiven kumoon ja nousi
kalliokielekkeelle; sille tultuaan hän viskautui pitkäkseen ja painoi
kasvonsa viileään maaperään, jota kerran Hadwig rouvan jalka oli
polkenut. Kauvan hän siinä virui; kun aurinko keskipäivän aikaan poltti
täydellä terällään, makasi hän vielä siellä ja nukkui.

Illalla hän palasi takaisin korkealle Twielille, hiestyneenä, väsyneenä
ja hoiperrellen. Heinänkorsia riippui hänen karvaisessa kaapussaan.
Linnan väki väistyi arasti hänen tieltään, kuten ainakin miehen, jonka
otsaan onnettomuuden sormi jo on leimansa painanut. Muulloin oli heidän
tapanaan ollut mennä häntä vastaan ja pyytää hänen siunaustaan.

Herttuatar oli kyllä huomannut hänen poissaolonsa, muttei ollut kysellyt
häntä. Ekkehard nousi ylös tornikammioonsa; sinne tultuaan hän tempasi
käteensä erään esillä olevan pergamentin, ikäänkuin tahtoisi lukea. Se
oli Gunzon kirjoitus häntä vastaan. "Kernaasti kehottaisin teitä
toimittamaan hänelle parantavan lääkkeen apua, mutta pelkäänpä, että
hänen tautinsa on liian syvälle juurtunut", luki hän siitä. Hän
purskahti nauramaan. Holvattu katto kajahti vastaan, hän kavahti pystyyn
kuin tutkiakseen, ken hänelle nauroi. Sitte hän astui akkunan ääreen ja
katseli alas syvyyteen; se johti sangen alas... Huimaus tahtoi temmata
hänet sinne, silloin vetäysi hän takasin.

Vanhan Thieton pullonen seisoi kirjojen luona. Se saattoi hänet
alakuloisesti muistelemaan sokea-parkaa. "Naispalvelus on paha asia
sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä", oli tämä kerran lausunut
hänelle, kun hän oli ottanut häneltä jäähyväisiä.

Hän repäsi sinetin pullon suusta ja kaatoi Joordanin vettä päänsä päälle
ja siveli sillä silmiään. Mutta se oli jo liian myöhäistä. Pyhien
virtainkaan vesi ei sammuta sydämmen hehkua; vain sille, joka siihen
syöksyy ei koskaan palatakseen, voi se antaa ikuisen unhotuksen...
Kuitenkin hengähti rauha lopulta häntä vastaan. "Minä tahdon rukoilla",
sanoi hän, "tämä on kiusausta!" Hän heittäytyi polvilleen, mutta silloin
tuntui hänestä, kuin lentelisi kyyhkysiä hänen päänsä ympärillä, kuten
silloin, kun hän ensikerran oli astunut tornikammioon, mutta nyt oli
niillä irvistelevät naamat ja ivallinen piirre nokkainsa ympärillä.

Hän nousi pystyyn ja kulki hitain askelin kiertoportaita alas
linnankappeliin. Sen alttari voi todistaa monista hurskaista
hartaudenharjoituksista. Kappelissa oli kuten ennenkin hämärää ja
hiljaista. Kuusi paksua pylvästä kuusikulmaisin, lehtikoristeisin
huipuin kannatti alempaa holvia; hieno säde päivänvaloa lankesi sisään
kapeasta akkunasta. Komeron pohja, missä alttari sijaitsi, oli heikosti
valaistu; vain kultapohja Vapahtajan mosaiikkikuvan ympärillä kimalsi
heikosti. Kreikkalaiset taiteilijat olivat aikoinaan tuoneet oman
kirkonkoristelutapansa Saksan kallioille; valkoisessa monipoimuisessa
puvussa, kullanpunainen sädekiehkura päänsä ympärillä, kohosi seinällä
Lunastajan laiha vartalo, oikean käden sormet ojennettuina siunaukseen.

Ekkehard polvistui alttarin portaille, nojaten otsansa kylmiä paasia
vastaan; -- siten virui hän kauvan ajatuksiin vajonneena. "Sinä, joka
kannoit maailman synnit, anna säteen armostasi langeta minunkin kurjan
päälle!" Hän kohotti katseensa ja tuijotti jäykästi ylös, kuin odottaen
kuvan astuvan alas seinältä ja ojentavan hänelle kätensä. "Minä makaan
edessäsi niinkuin Pietari myrskyn ja aaltojen ympäröimänä, eivätkä
aallot kannata minua. Herra, pelasta minut! Pelasta minut niinkuin
hänet, kun myrkyssä vaelsit järven yli ja ojensit hänelle kätesi sanoen:
Vähäuskoinen, miksis epäilet?"

Mutta mitään ihmettä ei tapahtunut.

Ekkehardin ajatukset menivät sekaisin.

Kappelissa kuului kahinaa kuin naisenhameesta. Mutta hän ei kuullut
mitään.

Hadwig rouva oli astunut alas kappeliin, omituisen muutoksen valtaamana.
Sittekun hänen mielensä oli vieroittunut munkista, esiintyi hänen vanhan
miesvainajansa kuva entistä useammin hänen sielussaan. Se on
luonnollista. Kun yksi alentuu, täytyy toisen kohota. Äskeinen
Virgiliuksen lukukin oli edistänyt tätä muutosta, olihan silloin ollut
niin monesti puhetta Sychaeuksesta.

Huomenna oli Burkhard herran kuolinpäivä. Kappelissa lepäsi vanha
herttua kilpi ja keihäs kupeellaan. Karkeaksi hakattu paasi peitti hänen
hautansa alttarin läheisyydessä. Heikosti liekitsi sen päällä ikuinen
lamppu. Sen äänessä seisoi harmaakivinen hauta-arkku pienten,
muodotonten joonialaisten pylväiden päällä, jotka päättyivät alhaalla
aarni-eläimen kuviin. Sen oli Hadwig rouva kerran teettänyt itseään
varten. Joka vuosi herttuavainajan kuolinpäivänä hän antoi täyttää sen
jyvillä ja hedelmillä ja antaa ne sitte köyhille. Hurskas tapa siihen
aikaan oli jakaa elintarpeita kuolleiden leposijoista.

Hän tahtoi tänään rukoilla puolisonsa haudalla. Paikan hämäryys peitti
häneltä polvistuneen Ekkehardin.

Yht'äkkiä hän säpsähti hartaudessaan. Hänen korviinsa kuului
puoli-ääneen, vaan vihlovasti tutun äänen nauru. Ekkehard oli noussut
seisaalleen ja lausui nyt psalmin sanat: "Kätke, Herra, minut siipeisi
varjoon, kätke minut jumalattomilta, jotka minua vaivaavat. Viholliseni
ovat ympäri piirittäneet sieluni, heidän sydämensä ovat minulta suletut,
heidän suunsa on vihaa puhunut." Hän lausui ne napisevalla äänellä. Se
ei ollut enään mitään rukousta.

Hadwig rouva nojautui ruumisarkkuun. Hän olisi halusta nostanut vielä
toisen samanlaisen sen päälle, jotta ne olisivat kätkeneet hänet
Ekkehardin katseelta. Hän ei enää tahtonut olla hänen kanssaan kahden
kesken. Hänen sydämmensä sykki rauhallisesti.

Ekkehard astui ovelle päin.

Silloin kääntyi hän äkkiä takaisin; ikuisen lampun valo lepotteli hiljaa
edes takaisin Hadwig rouvan päällä, ja se oli sattunut hänen
silmäänsä... Tehden hypyn, mahtavamman kuin se, jolla P. Bernhard
myöhemmin Speierin tuomiokirkossa lähestyi häntä luokseen viittaavaa
Maariankuvaa, seisoi hän herttuattaren edessä. Hän katseli tätä kauvan
ja läpitunkevasti. Hadwig rouva kohosi seisaalleen ja nojaten oikeata
kättään kiviarkun kylkeen, seisoi hän siinä raivoisaa miestä vastapäätä;
silkkilangassa heilui ikuinen lamppu hiljaa hänen päänsä päällä.

"Onnelliset ovat vainajat, sillä heidän puolestansa rukoillaan!"
katkaisi Ekkehard viimein äänettömyyden. Hadwig rouva ei vastannut
mitään. "Rukoiletteko minunkin puolestani, kun olen kuollut?" jatkoi
Ekkehard. "Oo, rukoilla ette saa puolestani ... maljan te teetätte
pääkallostani, ja kun vasta hankitte itsellenne P. Galluksen luostarista
portinvartijan, tarjoatte hänelle siitä tervetuliaissiemauksen -- minä
häntä tervehdän! Koskettakaa itsekin sitä huulillanne, ei se karkuun
juokse. Mutta otsavanne olkoon silloin tukallanne ja siinä ruusu..."

"Ekkehard!" lausui herttuatar, "-- suunne puhuu syntiä!"

Munkki kosketti kädellään päätänsä. "Oh, niin!" sanoi hän alakuloisesti,
"Rein virtakin tekee syntiä, siltäkin on juoksu tukittu jättimäisillä
kallioilla, mutta se kaivaa ne lävitse ja kohisee tietään eteenpäin
jyristen ja vaahdoten ja hävittäen... Onnea vain sinulle, vapaa ja
nuorekas rohkeus!... Ja Jumalakin tekee syntiä, sillä hän on antanut
Reinin syntyä ja korkean Twielin ja Schwaabin herttuattaren ja tonsurin
päähäni!"

Herttuatarta värisytti. Sellaista kauvan hillittyjen tunteiden rajua
purkausta hän ei ollut odottanut. Mutta se oli liian myöhään. Hän pysyi
välinpitämättömänä.

"Te olette sairas!" lausui hän.

"Sairasko?" matki hurjistunut mies -- "se on vain rangaistus minulle.
Täsmälleen vuosi takaperin, kun mitään korkeaa Twieliä ei vielä löytynyt
minulle, kannoin juhlasaatossa luostarinkirkostamme Pyhän Galluksen
ruumisarkkua; silloin heittäysi muuan nainen eteeni. 'Nouse ylös!'
huusin minä hänelle, mutta hän jäi virumaan tomuun. 'Astu arkkuinesi
ylitseni!' sanoi hän minulle, 'astu ylitseni, jotta terveeksi tulisin!'
Ja minun jalkani kulki hänen ylitsensä. Sillä vaimolla oli sairas sydän.
Nyt on laita päinvastoin..."

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, niin ettei hän voinut enää puhua.
Hän heittäysi herttuattaren jalkoihin ja syleili hänen helmojaan. Koko
mies vapisi.

Hadwig rouva heltyi, heltyi vasten tahtoaan -- aivan kuin värisisi hänen
helmoistaan aina hänen sydämmeensä asti hurjistuneen miehen
sydämmentuska.

"Nouskaa ylös", sanoi hän, "ja ajatelkaa jotakin muuta. Olettehan meille
vielä kertomuksen velkaa. Voittakaa surunne!"

Silloin nauroi Ekkehard kesken kyyneleitään.

"Kertomuksen!" huusi hän, -- "niin tosiaan, kertomuksen! Mutta en tahdo
kertoa mitään ... tulkaa, tehkäämme itse se kertomus! Tuolta ylhäältä
torninhuipulta aukee niin avara näköala yli maiden ja mantereiden
ja alas huimaavaan syvyyteen, näköala niin suloinen ja syvä ja
houkutteleva ... mitä pidättää meitä herttuanlinna? Tarvitsee lukea vain
kolmeen asti ollakseen tuolla alhaalla ... ja me liitelemme yhdessä alas
kuolemaan, enkä minä ole mikään munkki enään, vaan saan kietoa
käsivarteni teidän vyötäistenne ympäri..."

Hän iski nyrkillään Burkhard herran hautakiveen:

"...Ja ken tuolla alhaalla makaa, hän ei ole minua siitä estävä! Kun hän
tulee, tuo vanhus, en päästä teitä, ja me liitelemme takaisin torniin,
missä istuimme, ja luemme Virgiliuksen loppuun, ja teidän pitää kantaa
ruusua otsavanteessanne, kuin ei olisi mitään tapahtunut... Herttualta
sulemme oven ja kaikille pahoille kielille me nauramme, ja ihmiset
juttelevat sitte istuessaan lietensä ääressä: 'Sepä oli kaunis historia
uskollisesta Ekkehardista, joka löi kuoliaaksi keisari Ermanrichin, kun
tämä hirtti Harlungeja, ja sitte istui hän valkeine sauvoineen Venus
rouvan vuoren edessä monia satoja vuosia ja ajatteli varottaa siinä aina
viimeiseen päivään asti ihmisiä, jotka vaeltavat vuoren luo;[31] mutta
viimein tämä kävi hänestä ikäväksi, ja niinpä lähti hän pois ja rupesi
munkiksi Sankt Galleniin ja putosi itsensä kuoliaaksi, ja nyt istuu hän
kalpean rouvan luona lukemassa Virgiliusta, ja keskiyön aikaan kajahtaa
aina Hegaussa: 'Tuskoa kertomatonta sä uudistaan minut käsket!' --
kuningattaren on suudeltava häntä, tahtoipa sitte tai ei, -- kuolema
perii lopulta kuitenkin, mitä elämä laiminlyö!"

Hän oli puhunut sekavasti ja hänen silmänsä paloivat. Sitte raukesi hän
hiljaiseen itkuun. Hadwig rouva oli seissut liikkumatonna; mutta nyt
näytti kuin säälin hohde olisi loistanut hänen kylmästä silmästään, ja
hän kumartui kärsivän miehen puoleen.

"Ekkehard", virkkoi hän, "te ette saa puhua kuolemasta! Se on hulluutta.
Elämmehän vielä, te ja minä..."

Ekkehard ei liikahuttanut jäsentäkään. Silloin laski herttuatar kätensä
hänen kuumeesta hehkuvalle päälleen. Munkin aivoissa ja suonissa kohisi
ja paloi...

"Te olette oikeassa!" huusi hän, "me elämme! Te ja minä!" Tanssiva yö
laskeusi hänen silmiensä eteen; hän astui askeleen eteenpäin, hänen
käsivartensa kietoutuivat ylpeän naishahmon ruumiin ympärille,
raivoisasti puristi hän tämän povelleen ja hänen suudelmansa hehkui
hänen huulillaan, tukahuttaen hänen hätähuutonsa. Hän nosti
herttuattaren korkealle alttarin puoleen, aivan kuin olisi tämä ollut
uhri, jonka hän aikoi sille laskea. "Miksi pidät kullalta kimaltelevia
käsiäsi niin levollisina etkä siunaa meitä?" huusi hän synkän totiselle
mosaiikkikuvalle siellä ylhäällä...

Herttuatar oli rauvennut tajuttomaksi kuin haavoitettu kauris, -- mutta
vain silmänräpäyksen ajaksi; sitte kuohui kaikki hänessä loukatusta
ylpeydestä; hän löi raivoisaa miestä vahvoin käsin otsaan ja kietoutui
irti hänen syleilystään.

Vielä piteli Ekkehard kiinni hänen vyötäisistään, kun kappelin ovi
avautui; kirkas päivänvalo tunkeutui huoneen hämärään -- he eivät olleet
enää yksin.

Rudimann, Reichenaun kellarimestari, astui kynnyksen yli, ja hänen
takanaan näkyi ihmishahmoja linnanpihalla.

Herttuattarelta karkasi veri poskilta häpeästä ja kiukusta; kihara hänen
tummasta tukastaan oli kamppailussa vajonnut alas niskaan.

"Anteeksi suokaa", virkkoi Reichenaun mies teeskennellyn kohteliaasti
irvistellen, "minun silmäni eivät ainakaan ole mitään nähneet!"

Silloin tempautui Hadwig rouva tykkänään irti Ekkehardista. "Mutta ne
ovat nähneet -- ne ovat -- ne ovat! Mielettömän olette nähneet, joka on
unhottanut itsensä ja Jumalansa... Minun käy sääliksi teidän silmänne,
sillä minä annan ne puhkaista, jolleivät ne ole mitään nähneet..."

Hän loi ällistyneeseen mieheen katseen täynnä sanomattoman kylmää
ylhäisyyttä.

Silloin selkisi Rudimannille koko merkillinen kohtaus.

"Olenpa unohtanut", lausui hän ivallisesti, "että tuossa seisoo yksi
niitä, joihin viisaat miehet ovat sovelluttaneet Pyhän Hieronymuksen
sanat: 'Heidän käytöksensä sopii paremmin keikarille ja kosiomiehelle
kuin Herran vihitylle'."

Ekkehard seisoi pylvääseen nojaten, käsi vielä kohotettuna, kuten
Odysseus, kun tämä tahtoi äkätä äitinsä haamun; mutta Rudimannin
pilkalliset sanat kutsuivat hänet unelmastaan todellisuuteen. "Ken astuu
minun ja hänen välille?" huusi hän uhkaavalla äänellä. Mutta Rudimann
taputti hävyttömän tuttavallisesti häntä olalle sanoen: "Rauhoittukaa,
ystäväiseni, meillä on tuotavana teille vain pieni kirjelappu; Pyhä
Gallus ei enää voi sallia, että viisain hänen oppilaistaan yhä kulkee
irrallaan vaarallisessa, viekottelevassa maailmassa -- teidät on
kutsuttu kotiin! -- Mutta elkäähän unhottako ottamasta mukaanne
sauvaanne, jolla pahoinpitelette niitä kanssaveljiänne, jotka syksyllä
mielellään poimivat viattoman suutelon -- te siveä tapaintuomari!"
kuiskutti hän vihamiehensä korvaan.

Ekkehard astui askeleen taaksepäin. Kaiho, eron vimma, hehkuva himo ja
lopuksi uhma ja iva kuohuivat hänen rinnassaan; hän karkasi uudestaan
Hadwig rouvan luo, mutta jo oli kappeli täyttynyt väestä. Reichenaun
apotti oli itse saapunut, iloitsemaan Ekkehardin kotia kutsumisesta.
"Kovalle tulee ottamaan, ennenkuin hänestä irti pääsemme", oli hän
sanonut kellarimestarille. Mutta helpoksi se kävikin. Munkkeja ja
herttuattaren seuralaisia astui sisään.

"Pyhyyden häväistystä!" huusi Rudimann heille vastaan, "hän on alttarin
edessä kohottanut haureellisen kätensä valtijatartaan vastaan!"

Silloin kuohahti Ekkehardin veri. Hänen sydämmensä pyhimmän salaisuuden
oli raaka käsi häväissyt, hänen helmensä oli sioille viskattu... Hän
tempasi ikuisen lampun käteensä ja heilutti sen vaskikupua lingon
tavoin. Valo siitä sammui -- kumea huuto kajahti, kellarimestari makasi
verissä päin kivipermannolla, lamppu kilisi vielä hänen vieressään...
Taistelua ja hurjaa sekasortoa kuului ... Ekkehardin voimat loppuivat.

Hänet oli ylivoima voittanut, vyö hänen kupeiltaan temmattiin irti ja
sillä sidottiin hänet. Siinä seisoi hän, tuo nuorekkaan kaunis mies, nyt
kurjuuden kuvana, kuin siipileikko kotka. Himmeän, suruisan katseen hän
vielä loi herttuattareen ... tämä kääntyi hänestä pois.

"Tehkää, mitä virkanne vaatii!" sanoi hän apotille ja astui rivien halki
ulos kappelista.

Savupilvi tuoksahti häntä vastaan. Melua ja riemua kajahteli
linnanpihalta, minne oli pystytetty pihkaisista mäntyhaloista rovio.
Linnan väki tanssi sen ympärillä ja viskeli kukkia valkeaan; juuri oli
Audifax riemuiten ottanut pienen ystävänsä syliinsä ja hypännyt hänen
kanssaan korkealta suitsevien liekkien ylitse.

"Mitä tarkottaa tämä savu?" kysyi herttuatar ohi kiiruhtavalta
Praxedikseltä.

"_Päivänseisausta_!" vastasi kreikatar.

       *       *       *       *       *

Oli pimeä, alakuloinen ilta. Herttuatar oli sulkeutunut kulmakammioonsa
eikä päästänyt ketään luokseen; Ekkehardin oli apotin väki laahannut
vankeuteen. Samassa tornissa, jonka huipussa hänen hauska työkammionsa
sijaitsi, oli muuan kostea ja pimeä säilytyshuone, täynnä vanhojen
hautakivien kappaleita, jotka linnankappelia aikoinaan uudestaan
rakennettaessa olivat kuletetut sinne. Nippu olkia oli viskattu sinne
hänelle makuusijaksi. Muuan munkeista seisoi oven edessä ja piti vahtia.

Burkart, luostarioppilas, juoksenteli edestakaisin valittaen ja käsiään
väännellen; hän ei voinut käsittää enonsa kohtaloa. Linnan asukkaat
panivat päänsä yhteen ja pitivät paljon turhia puheita, aivan kuin olisi
satakielinen huhu istahtanut linnan katon harjalle ja sirotellut
valheitaan joka haaralle. "Hän tahtoi murhata herttuattaren!" sanoi
muuan, -- "hän on harjoittanut pirullisia vehkeitä ison kirjansa
avulla", lausui toinen, "mutta kun tänään on pyhä juhannuspäivä, ei
sarvipäällä ole yhtään valtaa eikä se voinut pelastaa häntä pulasta".

Kaivolla linnanpihassa istui kellarimestari Rudimann pesten kirkkaalla
kylmällä vedellä veristä päätänsä; Ekkehard oli antanut hänelle tuiman
iskun, ja hitaasti, haluttomasti virtasi hänen verensä vieraaseen
kaivoon.

Praxedis tuli alas pihalle kalpeana ja surullisena; hän oli ainoa sielu,
joka vilpittömästi sääli vankia. Nähtyään kellarimestarin hommat, meni
hän puutarhaan, otti sieltä sinisen ruiskukan juurineen ja toi sen
hänelle.

"Ottakaa tämä", sanoi hän, "ja pitäkää sitä oikeassa kädessänne, kunnes
se lämpiää, se tyrehyttää verenne juoksun. Tai pitääkö minun tuoda
teille liinakangasta siteeksi?"

Munkki pudisti päätään.

"Se taukoaa itsestään, kun aika on", sanoi hän, "tämä ei ole ensimmäinen
suoneniskuni. Pitäkää ruiskukkanne itse!"

Mutta Praxedis tahtoi lepyttää Ekkehardin vihamiehen ja toi liinaista
kangasta. Silloin antoi Rudimann sitoa päänsä, muttei lausunut sanaakaan
kiitokseksi.

"Ettekö ollenkaan päästä Ekkehardia tänään vapaaksi?" kysyi tyttö.

"Tänään?" matki Rudimann pilkallisesti. "Haluttaako teitä pitää tuon
Antikristuksen sotilaan ja saatanan vaunuvaljakon puolta, jota täällä
ylhäällä olette hyväilleet ja hempukoineet, kuin olisi hän Jaakobin
rakas poika Benjamin? Tänäänkö? Kysykää sitä vasta kuukauden päästä
tuolta ylhäältä!"

Hän viittasi Helveetsian vuorille päin. Praxedis säikähti. "Mitä aijotte
hänelle tehdä?" kysyi hän.

"Miten oikein on", vastasi Rudimann synkeästi. "Haureutta,
väkivaltaa, tottelemattomuutta, ylpeyttä, kirkon häväistystä, Jumalan
pilkkaamista ... ei löydy nimiä tarpeeksi hänen syntiensä
luettelemiseksi, mutta kyllä keinoja niiden sovittamiseksi, Jumalalle
kiitos!"

Hän kohotti kättään kuin iskuun.

"... Niinpä niin, keinoja niiden sovittamiseksi, kaunis neito! Me
kirjoitamme hänelle muistokirjan hänen selkänahkaansa."

"Säälikää häntä", rukoili Praxedis, "onhan hän sairas mies!"

"Juuri sen vuoksi tahdomme hänet parantaa. Vasta kun hän paaluun
sidottuna köyristää selkänsä ja puoli tusinaa raippoja on lyöty sille
säpäleiksi, lähtevät oikut ja pirulliset vehkeet hänen päästään..."

"Jumalan tähden!" vaikeroi kreikkalaisneito.

"Rauhoittukaa, tulee vielä parempaa. Kadonnut lammas viedään takaisin
karsinaansa; siellä on hyviä paimenia, jotka pitävät huolen jatkuvasta
parannuksesta: lammas keritään, neitsyeni, se keritään! Siellä leikataan
tukka hänen päästään, se tekee pään viileäksi, ja jos taas vuoden päästä
saavutte Pyhään Gallukseen, niin näette pyhä- ja juhlapäivinä miehen
seisovan paljain jaloin kirkon oven vieressä, ja hänen päänsä on paljas
kuin leikattu pelto ja katumuspuku häntä kauniisti somistaa. Mitä
ajattelette? Pakanalliset menot Virgiliuksen kanssa ovat kai nyt
loppuneet."

"Hän on viaton!" sanoi Praxedis.

"Oo" -- vastasi kellarimestari pilkallisesti, "viattomuudelta emme
kaprista hiuskarvaakaan. Hänen tarvitsee vain todistaa se jumalantuomion
kautta; jos hän paljaalla kädellä nostaa kultasormuksen padasta, joka on
täynnä kiehuvaa vettä, on apotti itse antava hänelle siunauksensa, ja
minä olen sanova, että se oli vain usvakuva ja pirun vehkeitä, kun omin
silmin näin hänen pyhyytensä veli Ekkehardin syleilevän
valtijatartanne."

Praxedis purskahti itkuun. "Rakas, kunnianarvoisa herra
kellarimestari..." sanoi hän rukoilevasti. Tämä katsahti häneen kieroon
ja hänen katseensa päilyili immen pyöreällä povella.

"Niin on asianlaita!" lausui hän yhteenpuristetuin huulin. "Mutta
voisinhan muuten rukoilla apottia hänen puolestaan, jos..."

"Jos?" kysyi Praxedis jännitettynä.

"Jos tänä iltana suvaitsisitte jättää kamarinne oven auki, jotta voisin
tuoda teille tiedon tehtäväni onnistumisesta."

Hän veti kuin leikitellen kaapunsa laajat poimut tiukemmalle, jotta
hänen vyötetyt länteensä astuivat näkyviin,[32] ja asettui
itsetyytyväiseen ja odottavaan asentoon. Praxedis kavahti taaksepäin.
Hänen pieni jalkansa polki sinistä ruiskukkaa, joka makasi maassa
hänen edessään.

"Te olette kehno ihminen, herra kellarimestari!" huudahti hän ja käänsi
tälle selkänsä. Rudimann ymmärsi kyllä kasvojen eleitä. Praxediksen
silmäluomien värinästä ja kolmesta pahaa ennustavasta rypystä hänen
otsallaan hän ymmärsi, että neidon kamari iki ajoiksi pysyi sulettuna
koko kristikunnan kellarimestareille.

Praxedis lähti tiehensä. "Onko teillä vielä jotain muuta käskettävää?"
kysyi hän pois mennessään.

"Kyllä vaan, te kreikkalainen itikka", vastasi munkki kylmästi, "pyydän
ruukun etikkata, jos suvaitsette. Tahdonpa pehmittää siinä raippojani,
jotta ne oikein sujuisivat hänen selkäänsä ja haavoittaisivat vielä
enemmän. En ole vielä piessyt yhtäkään Virgiliuksen ihailijaa
vaivaiseksi, joten tämä on siis minulle erityinen kunnia."

Lehmuksen alla istui Burkart, luostarioppilas, ja nyyhkytti yhä vielä
katkerasti. Praxedis suuteli häntä ohi mennessään. Sen hän teki
kellarimestarin harmiksi.

Hän nousi herttuattaren luo ajatellen polvistua tämän eteen ja rukoilla
Ekkehardin puolesta. Mutta suoja pysyi sulettuna. Hadwig rouva oli
syvästi närkästynyt; -- jolleivät Reichenaun munkit olisi saapuneet
paikalle, olisi hän kenties voinut antaa Ekkehardille hänen rohkeutensa
anteeksi, olihan hän itse kylvänyt tämän merkillisen sadon, -- mutta nyt
oli pahennus julkinen ja vaati rangaistusta. Vierasten kielten pelko on
jo monen asian kääntänyt toiselle tolalle.

Apotti oli hänelle toimittanut Sankt Gallenista tulleen kirjeen.
"Benediktuksen ohjesäännöt eivät määrää ainoastaan munkkilaisuuden
ulkonaista varjoa" -- niin oli siinä kirjoitettu -- "vaan munkkielämää
kaiken sielun ja ruumiin puolesta. Ekkehard palatkoon kotiin!" Gunzon
kirjoituksesta oli joitakuita kohtia lainattu häntä vastaan.

Tämä kaikki oli herttuattaresta yhdentekevää. Mikä Ekkehardia odotti
vastustajainsa käsissä, sen hän arvasi. Mutta hän oli lujasti päättänyt
olla tekemättä mitään hänen puolestaan. Praxedis koputti tällöin
toistamiseen. Mutta ovi ei avautunut. "Oi poloinen yöperhonen!" lausui
hän surullisena.

Ekkehard makasi vankityrmässään; hänestä tuntui, kuin kaikki olisi ollut
vain pahaa ja sekaista unta. Neljä kylmää seinää ympäröi häntä, ylhäältä
katosta loisti heikko valonsäde. Usein hän värisi kuin vilun
puistattamana. Vähitellen laskeusi surumielinen hymy hänen huulilleen;
mutta kauvan ei se niillä pysynyt -- ajoittaisin pui hän nyrkkiä vihasta
raivoten.

Ihmisten mielet ovat kuin meri. Myrskyn lakattuakin vaahtoavat ja
lainehtivat sen mainingit vielä kauvan ja kovemmin kuin itse myrskyn
aikana, ja välistä ryöpsähtää joku myöhästynyt aallonsyöksy korkealle
kalliota vastaan karkoittaen sillä istuvat lokit.

Mutta Ekkehardin sydän ei vielä ollut murtunut. Siihen se oli liian
nuori. Hän alkoi miettiä asemaansa. Tulevaisuuden näköpiiri tuntui kovin
lohduttomalta; hän tunsi veljeskuntansa säännöt ja hengelliset tavat ja
tiesi myös, että Reichenaun miehet olivat hänen vihollisiaan.

Pitkin askelin mitteli hän ahdasta huonettaan. "Kaikkivaltias Jumala,
jota avuksi huudamme ahdistuksessamme, miten on tämä päättyvä?" Hän
sulki silmänsä ja heittäytyi vuoteelleen. Sekavia kuvia kulki hänen
sielunsa halki. Ja hän näki henkensä sisäisellä silmällä, miten hänet
aamuhämärissä laahattiin ulos; korkealla kivi-istuimella istui apotti
kädessään käyrä sauva merkiksi oikeuden istumisesta, ja he lukivat
hänelle pitkän kannekirjan... Kaikki tämä samassa linnanpihassa, missä
hän kerran riemuitsevin sydämmin oli hypännyt alas kantotuolista ja
missä hän tuona synkeänä pitkäperjantaina oli saarnannut hunneja vastaan
-- ja oikeuden miehet kiristelivät hänelle hampaitaan.

"Mitä on minun tehtävä?" ajatteli hän edelleen. "Käsi sydämmellä ja
katse taivasta kohti huudan: Ekkehard on syytön! Mutta tuomarit sanovat:
Todista se! Iso vaskikattila tuodaan esiin, valkea sytytetään sen alle,
korkealle kuohahtaa kiehuvaa vesi, apotti ottaa sormestaan kultaisen
sormuksensa, häneltä vedetään hihat ylös ja katumusvirret kaikuvat
synkeästi kaiken aikaa... 'Manaan sinua, veden luonto, ettäs perkele
väistyisi sinusta ja sinä palvelisit Herran totuuden ilmaisijana kuten
Baabelin kuninkaan tulinen pätsi, johon hän heitätti ne kolme
nuorukaista!' Niin vannottaa apotti kiehuvaa vettä ja käskee syytetyn
ottamaan kädellään siitä sormuksen...

"Vanhurskas Jumala, mitä on sinun tuomiopäätöksesi lausuva?" Hurjat
epäilykset kalvoivat Ekkehardin mieltä. Hän uskoi itseensä ja
syyttömyyteensä, muttei yhtä lujasti siihen hirveään keinoon, jolla
pappien päähänpisto ja lainlaadinta luuli selville saatavan jumaluuden
ilmoituksen.

Kotona luostarinkirjastossa oli muuan kirja, jonka nimi oli: "Vastoin
niiden järjestyksenvastaista mielipidettä, jotka luulevat veden tai
tulen tai kaksinkamppailun kautta jumalisen oikeuden päätöksen ilmi
tulevan." Kirjasen hän oli kerran lukenut ja hyvin säilyttänyt sen; se
oli todistus siitä, että kaikissa näissä ikivanhalta pakanuuden ajalta
perityissä kokeissa oivan Gottfried Strassburgilaisen sanojen mukaan
"Pyhää Kristusta pideltiin niinkuin tuuli pitelee takinhihaa".

Ja entäpä jollei ihmettä tapahtuisikaan?...

Hänen ajatuksensa painuivat pelkurimaiseen arasteluun. Saada kätensä
poltetuksi ja sitte tulla tuomituksi kärsimään raipaniskut
häpeäpaalussa... Ja herttuatar seisoo ylhäällä alttaanillaan ja katselee
kaikkea tätä, aivan kuin siinä piinattaisiin jotakin ventovierasta "...
Taivaan ja maan Jumala, lähetä salamasi alas!"

Mutta toivo kirkastaa yksin kurjimmankin raukan mielen. Jälleen tuntui
hänestä, kuin kaikuisi kaiken surkeuden halki heleä "Seis!" -- ja
herttuatar syöksisi alas pihalle liehuvin kiharin ja kahisevin kaapuin
ja karkottaisi pyövelit, kuten Vapahtaja karkotti temppelistä
koronkiskurit, ja ojentaisi hänelle kätensä ja huulensa sovinnon
suuteloon... Pitkään ja kauniisti ja hehkuvasti hän kuvaili kaikkea tätä
mielessään, ja hän tunsi lohdutuksen suloisen hengähdyksen tuoksahtavan
vastaansa, ja hän toisti itselleen Saarnaajan sanat: "Uunissa
säilytetään savenvalajan astiat, ja vanhurskaat ihmiset koettelemusten
pätsissä."

Hän kuuli melua tyrmänsä eteisestä. Kiviruukku laskettiin siellä
lattialle. "Maistelkaa tästä urhokkaasti!" kuului ääni lausuvan
vahtiapitävälle luostariveljelle, "juhannusyönä liikkuu kaikenlaisia
yli-inhimillisiä olentoja ilmojen halki ja sivuuttavat linnaammekin,
niin että teidän pitää säilyttää rohkeutenne; on vielä toinenkin ruukku
varattuna teitä varten." -- Se oli Praxedis, joka toi viinin.

Ekkehard ei ymmärtänyt, mikä neidolla oli tarkoituksena. "Hänkin siis
pettää minut", ajatteli hän. "Jumala varjelkoon minua!"

Hän sulki silmänsä ja vaipui pian uneen. Jonkun hetken kuluttua hän
havahtui. Oven takana olevalle luostariveljelle tuntui viini maistavan,
sillä hän lauloi paraikaa laulun neljän kultasepän ylistykseksi, jotka
aikoinaan olivat Roomassa kieltäytyneet valmistamasta pakanallisia
epäjumalankuvia ja saaneet sen vuoksi kärsiä marttyyrikuoleman, ja hän
löi tahtia sandaalin verhoamalla jalallaan kivipermantoon. Ekkehard
kuuli, että miehelle tuotiin vielä toinen ruukku. Hänen laulunsa kävi
äänekkääksi ja meluavaksi. Sitte piti hän itsensä kanssa puhetta, josta
kuului paljon Italian hyvistä herkuista ja P. Agneksesta muurien
edustalla. Sitte hän mykistyi. Hänen kuorsaamisensa kuului selvästi
kiviseinien lävitse vangin korviin.

Linna makasi syvässä levossa. Tuli keskiyön aika. Ekkehard nukkui
puolihorroksessa; silloin oli hän kuulevinaan salvan vedettävän auki,
mutta hän jäi sijalleen. Muuan haamu astui sisään, kevyt käsi pyyhkäsi
nukkuvan otsaa. Tämä kavahti pystyyn.

"Hiljaa!" kuiskasi haamu.

Kun kaikki olivat käyneet nukkumaan, oli Praxedis havannut. "Ilkeä
kellarimestari elköön nauttiko sitä iloa, että saisi piestä
raskasmielistä opettajaamme!" oli hänen ensimmäinen ajatuksensa.
Naisviekkaus keksii kyllä keinoja ja teitä sen perille viemiseen, mitä
se itselleen on miettinyt. Harmaaseen vaippaan verhoutuneena hän hiipi
alas, eikä tiellä tarvittu mitään uusia petoksia. Luostariveli nukkui
vanhurskaan unta. Jollei hän olisi nukkunut, olisi kreikatar
säikähyttänyt häntä aaveella, se oli hänen suunnitelmansa.

"Teidän on paettava!" sanoi hän Ekkehardille. "He uhkaavat teitä
pahimmalla."

"Tiedän sen!" vastasi unestaan herätetty alakuloisesti.

"Juuri siksi!"

Ekkehard pudisti päätään. "Tahdon kärsiä kaikki", sanoi hän.

"Elkää olko narri!" kuiskutti Praxedis. "Ensiksikin olette rakentaneet
ilmalinnanne väräjävälle sateenkaarelle, ja kun se on luhistunut sieltä
alas, tahdotte vielä antaa rääkätä itseänne. Ikäänkuin olisi kellään
oikeutta piestä teitä ja laahata mukanaan! Ja tahdotteko tehdä heille
sen ilon, että saavat nähdä alennuksenne... Sepä olisi vasta kaunis
näytelmä, jonka hyvin ansaitsisitte! Kelpo miestä ei saa joka päivä
nähdä hirtettävän! sanoi minulle muuan mies Konstantinooppelissa, kun
kysyin, minne hän niin juoksi."

"Minne sitte menisin?" kysyi Ekkehard. "Reichenauhun ette voi mennä
ettekä omaan luostariinnekaan", sanoi Praxedis. "Mutta maailmassa on
vielä monta pakopaikkaa." Hän tuli jo kärsimättömäksi, tarttui
Ekkehardin käteen ja veti hänet mukaansa. He hiipivät nukkuvan vartijan
ohi. Jo seisoivat he linnanpihassa. Suihkukaivo loiskutti heleästi
vettään. Ekkehard kumartui ruuhen yli ja joi pitkän siemauksen kylmää
vettä. "Kaikki on ohitse", huokasi hän. "Nyt vuorelta alas!"

Oli myrskyinen yö. "Portin kautta ette voi mennä, sillä laskusilta on
ylhäällä", sanoi Praxedis, "mutta kallioiden välistä itäisellä puolella
on mahdollista päästä alas, paimenpoikamme on monesti koettanut sitä
tietä."

He menivät puutarhaan. Tuulenpuuska kulki kohisten pihlajain latvojen
läpi. Ekkehard tuskin tiesi, mitä hänelle tapahtui; hän hyppäsi
rintanojalle, -- jyrkkinä ja kuhmuisina laskeusivat kaikukivikalliot
syvyyteen, tumma kuilu ammotti häntä vastaan, synkällä taivaalla
ajelivat pilvet toisiaan kamalannäköisinä, aavemaisina möhkäleinä,
ikäänkuin kaksi karhua vainoten siivellistä lohikäärmettä ... sitte
katosivat kummitukset toisiinsa ja tuuli pieksi ne alas etäisyydessä
himmeästi välkkyvään Bodenjärveen. Maisemasta näkyi vain hämärät
rajapiirteet.

"Siunattu olkoon tienne!" lausui Praxedis.

Ekkehard istui liikahtamatta ulommalla muurinreunakkeella eikä vetänyt
kättään pois kreikkalaisneidon kädestä; alakuloinen kiitollisuus päilyi
hänen myrskyävässä sydämmessään. Silloin painoi impi poskensa liki hänen
poskeaan, suudelma värisi hänen huulillaan, ja kyynel vierähti alas
neidon silmästä. Sitte kääntyi Praxedis lempeästi hänestä.

"Elkää unohtako, että olette meille vielä kertomuksen velkaa!" sanoi
hän. "Johtakoon Jumala taas pian tienne takaisin tähän puutarhaan, että
saamme kuulla sen teidän suustanne."

Nyt laskeutui Ekkehard alas; vielä kerran viittasi hän neidolle
kädellään, sitte katosi hän tämän näkyvistä. Yön hiljaisuutta katkaisi
kolina alhaalta kallioilta; kreikatar katsahti alas. Muuan paasi oli
irtautunut vuoresta ja syöksyi särkyen laaksoon; toinen seurasi sitä
hitaammin ja sen selässä ratsasti Ekkehard ohjaten sitä kuin ratsuaan;
niin kävi kulku alas yön pimeyteen... "Onnellista matkaa!"

Praxedis risti silmänsä ja palasi linnaan, hymyillen keskellä
murhettansakin. Luostariveli nukkui yhä edelleen. Ohi mennessään
Praxedis huomasi tuhka-astian seisovan pihalla; sen otti hän ja hiipi
uudelleen Ekkehardin vankityrmään, missä ripotti tuhkaa lattialle,
ikäänkuin se olisi kaikki, mitä vangin ajallisesta tomumajasta oli
jäänyt jälelle.

"Miksi kuorsaat niin kovaa, kunnianarvoisa veli?" lausui hän nukkuvalle
ja kiirehti matkaansa.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Tunturikirkolla.


Ja nyt, hyvin arvoisa lukija, vyötä itsesi, tartu matkasauvaan ja tule
mukaamme vuorille. Bodenjärven alanteilta siirtyy kertomuksemme
Helveetsian alppimaille; siellä kohoaa korkea Säntis hilpeänä kohti
taivaan sineä, jollei hän juuri satu kiertämään pilvistä verhoa päänsä
ympäri, ja katsoo hymyillen syvyyksiin, missä ihmisten kaupungit
kutistuvat muurahaiskekojen kokoisiksi. Ja ylt'ympäri Säntiksen seisoo
suuri seurue samankaltaisia jättiläisiä, jotka kohottavat kaljut lakensa
toinen toisensa vieressä ja puhaltelevat usvapilviä toinen toistansa
vastaan, jotta rotkoissa kulkee huoho ja kohu, ja mitä he toisilleen
humuttavat ihmispuuhista ja -pyrinnöistä, se kuulosti jo tuhatvuosia
sitten jokseenkin halveksivalta, eikä ole siitä ajasta suuresti
muuttunut.

Noin kymmenen päivää sen jälkeen kuin Reichenaun munkit olivat
Hohentwielin linnantornista vangin sijasta löytäneet kasan tuhkaa ja
pitäneet paljon päänvaivaa, oliko hänet puoliyön aikaan paholainen
vallannut ja tuhaksi polttanut, vai oliko hän pakoon livahtanut, asteli
muuan mies pitkin vihertävän-valkeavaahtoisen Sitter-joen rantaa yli
ahojen ja louhien vuoria kohti.

Hänellä oli yllään suden-nahkainen viitta munkkikaapun päällä, vyöllä
nahkalaukku ja oikeassa kädessä keihäs. Usein iski hän sen rautakärjen
maahan ja nojautui varteen, käyttäen asetta vuorisauvana.

Ylt'ympäri häntä vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys. Pitkulaisia
pilvikaistaleita leijui sen aution laakson yllä, missä Sitter lähtee
Merialppijärvestä, mutta korkealla niiden yläpuolella tavottelivat
taivasta jylhät kallioseinät, joita vain paikka paikoin verhosi joku
vihanta läikkä. Vuorten pounikot, joilla nyt pärekattoisissa majoissa
lukuisana asustaa hilpeä paimenkansa, olivat vielä enimmäkseen autiot ja
harvaan asutut; vain kaukana laakson vietteellä seisoi Sankt Gallenin
apotin maja ja muutamia rakennuksia sen ympärillä. Verisen Zölpichin
taistelun jälkeen oli pieni joukko vapautta rakastavia Alemannian
miehiä, jotka eivät osanneet taivuttaa niskaansa frankkilaisten ikeen
alle, vetäytynyt näihin asumattomiin seutuihin. Hajanaisissa kylissä
asustivat täällä nyt niiden jälkeläiset ja ajoivat kesäaikana karjansa
alpeille, ja olivat älykästä ja voimakasta väkeä, jotka maailman
melskeistä syrjässä elivät yksinkertaista vapaata elämäänsä ja jättivät
sen perinnöksi tuleville sukupolville.

Jyrkemmäksi ja hankalammaksi kävi polku, jota mies vaelsi. Nyt
seisoi hän aivan jyrkästi ulkonevan kallioseinämän juurella;
kallionkielekkeeltä oli tipahtanut raskas vesipisara hänen päähänsä; hän
tähysteli ylös aprikoiden tokko tuo kivinen katos romahtaisi maahan,
ennenkuin hän ehtisi alitse. Mutta kallioseinät kestävät kauvemmin
vinossa asemassa kuin ihmiskätten rakennukset; ei tullut sieltä alas
kuin yksi vesipisara vielä.

Vasemmalla kädellään kivestä tukea ottaen, kulki mies eteenpäin. Yhä
kapeammaksi kävi polku, sivulla oleva musta kuilu yhä likemmäksi,
huimaava rotko ammotti hirvittävästi -- nyt hävisi viimeinenkin polun
jälki. Kaksi vahvaa kuusenrunkoa oli pantu sillaksi rotkon yli. "Käyköön
kuinka tahansa!" lausui mies ja astui empimättä ylitse. Hän huokasi
kuuluvasti kun hän rotkon toisella partaalla taas tunsi maata jalkainsa
alla ja seisahtui vielä katsoakseen kammottavaa paikkaa. Se oli kapea
kallionkieleke, sen yllä ja alla äkkijyrkkä kellervänharmaa kallioseinä,
syvyydessä, niin syvällä että sitä tuskin eroitti, laakson vihannassa
hopeajuova, vuoripuro Sitter, ja kaihtien kätkeytyen metsänsiimekseen
Merialppijärven merenvärinen pinta. Vastapäätä panssaroituna ja aseissa
jättivuorten joukko -- kynäkin melkein hilpeän jolun joeltaa, niiden
nimiä piirtäessään: pitkulainen, salaperäinen Kamor, Boghartenfirstin
mahtavat muurit, Sigelin alppi ja Maarwiese, jonka laella, kuin sammal
katolla, vihertää vehmas nurmi, sitten merisalaisuuden vartija, n.s.
"Vanha Mies", kiviotsa kumpuisissa kurtuissa ja laki valkeaksi
lumittunut, korkean Säntiksen rinnustoveri ja ystävä.

"Te Herran vuoret, ylistäkäät Herraa!" lausui vaeltaja, vakaisen näyn
tenhoomana. Satoja vuoripääskyjä lenteli vuorten kaltailla. Niiden
lennon sanotaan olevan hyvän enteen.

Hän astui muutaman askeleen eteenpäin. Silloin näkyi vuorenseinässä
mahtava jakaantuma, joka muodosti kahtaalle aukenevan luolan; sen
edustalla seisoi kömpelötekoinen koruton risti, ja luolan toisella
seinustalla mäntyhirret, huoneenkehäksi kootut ja kehän päällä sen ajan
sotavarustusten tai piiritystornien mallinen punontakatto, viittasivat
ihmisten läsnäoloon. Mutta ei vähinkään ääni keskeyttänyt hiljaisuutta.

Vaeltaja polvistui ristin juurelle ja rukoili kauvan.

Se oli Ekkehard, -- paikka, missä hän rukoili, tunturikirkko.

Vahingoittumatta oli hän, kun Praxedis hänet vapautti, lipunut
vuorenrintaa alas laaksoon; seuraavana aamuna oli hän väsyneenä tullut
ukko Moengalin luo Radolfzelliin. "Oi, jospa minä erämaassa tietäisin
jonkun autiomajan, niin jättäisin ihmiset ja erkanisin heistä, sillä he
ovat valehtelijoita ja uskottomia kaikki", lausui hän profeetan sanoja
toistaen, kerrottuansa kansanpapille kärsimyksensä.

Silloin viittasi vanhus hänelle Säntistä.

"Olet oikeassa", virkkoi Moengal, "Pyhä Gallus teki samaten.
'Yksinäisyyteen tahdon mennä ja odottaa häntä, joka minun sieluni
parantaa;' eipä hänestä kenties olisi pyhimystä tullutkaan, jos olisi
toisin puhunut ja tehnyt. Voita tuskasi. Kun kotka on sairas ja sen
silmät hämärtävät ja höyhenet alkavat lähteä, nousee se taivasta kohti
niin korkealle kuin siivet kantavat. Auringon läheisyys nuorentaa. Tee
sinä samaten. Tiedänpä sinulle sopivan parannuspaikan."

Hän neuvoi Ekkehardille tien.

"Siellä tapaat toisen", jatkoi hän, "joka ei kahteenkymmeneen vuoteen
ole paljoa tästä maailmasta nähnyt. Hänen nimensä on Gottschalk.
Tervehdi häntä minulta. Jos se on Jumalan tahto, ovat hänen syntinsä
anteeksiannetut."

Mutta pastori jätti kertomatta minkä syntien vuoksi hänen muinainen
ystävänsä siellä teki katumusta. Luostari oli kerran kovana aikana
lähettänyt hänet Italiaan viljan ostoon ja hän saapui Veronaan, jonka
riidanhaluinen piispa Ratherius otti hänet ystävällisesti vastaan, ja
oli hän rukoilemassa kunnianarvoisessa katedraalikirkossa. Siellä oli
lukitsemattomassa kulta-arkussa pyhän Anastasian ruumis; kirkko oli
tyhjä ja paha henki vietteli Gottschalkin muka viemään Saksanmaalle
jotakin muistoa, ja hän otti pyhimyksen ruumiista, minkä saattoi
kaapunsa alla kuljettaa: toisen käsivarren ja jalan ja muutamia
kylkiluita ja läksi salaa tiehensä. Mutta siitä hetkestä oli hänen
rauhansa mennyt, valveilla ja unessa seisoi pyhimys hänen edessään,
kainalosauvan nojalla ja raadeltuna kompuroiden ja vaati takaisin
kättänsä ja jalkaa -- yli rotkojen ja alppisolien seurasi se häntä,
kotoluostarin kynnyksellä vielä astui se uhkaavana häntä vastaan;
silloin heitti hän melkein mielipuolena saaliinsa luotaan ja pakeni
Säntiksen louhille, käyttääkseen lopun elämäänsä katumukseen ja laati
sinne erakkomajansa.

Kaksi päivää oli Moengal vanhus pitänyt luonaan nuorta ystäväänsä,
sitten kuljetti hän hänet yöllä järven yli. "Älä mene luostariin
takaisin", sanoi hän eritessä, "taikka typerä lörpötys sinut tappaa.
Pilkka vahingoittaa enemmän kuin rangaistus. Kyllähän muistijaisia
tarvitset, mutta raikas ilma ne sinulle antakoon, sillä on siihen
oikeus, muilla ei." Keihään ja sudennahan lahjoitti hän hänelle
hyvästiksi.

Kaihtavana ja outomielisenä läksi Ekkehard vaeltamaan. Katkeralta tuntui
kun hän öiseen aikaan hiipi vielä puoliksi rauniona olevan luostarinsa
ohi; muutamista akkunoista kiilui valkeita; hän kiiruhti kulkuansa.
Myöskin vuoristossa olevan apotinmajan sivuutti hän sisään poikkeamatta;
hän ei tahtonut että kukaan luostarinväestä näkisi häntä.

... Nyt oli hän rukouksensa päättänyt. Hän katsoi odottavasti luolan
suulle, eikö Gottschalk, erakko, astuisi ulos tervehtimään tulokasta.
Mutta siellä ei mitään liikkunut; luola oli tyhjä. "_Sancta Anastasia,
ignosce raptori_!" Pyhä Anastasia, anna rosvolle anteeksi! oli
kuivatulla yrttimehulla kirjoitettu vaaleaan kallioseinään.
Kiveenhakattu allas kokosi kalliolta nokkuvaa vettä; se valui yli
pirtaiden.

Hän astui sisään. Muutamia savikulhoja oli laakakiven vieressä, jota
luultavasti oli käytetty lietenä. Paksulankainen kalaverkko oli
nurkassa, vasaroita, lapioita, ruostunut piilu ja kasa valmiiksi
halottuja päreitä.

Mäntypalkkien päälle oli laadittu olkivuode; kosteus ja toukat olivat
sen tärvelleet. Kaksi rottaa livahti tulijaa säikähtäen johonkin
permannon reikään.

"Gottschalk!" huusi Ekkehard, kämmentorvella ääntään vahvistaen. Sitten
huhuili hän niinkuin vuoriston väen on tapana toista huutaessa. Mutta ei
ketään näkynyt. Likempi tarkastelu osotti että erakko ei ollut vasta
äskettäin majastaan lähtenyt. Yhteen kulhoon oli maito puoleksi
kuivunut. Silloin astui Ekkehard alakuloisena takaisin sille kapealle
kallionkaistaleelle, jolla luolan ja kuilun välissä juuri seista saatti.
Hänen katseensa kääntyi vasemmalle. Näköpiirin rajalla sinerti kappale
Bodenjärveä vuorenharjanteiden takaa. Vuorimaisemain vakaisuus ei
kuitenkaan saattanut poistaa sanomattoman kaipuun tunnetta. Yksinään ja
hylkiönä seisoi hän huikealla jyrkänteellä. Hän pingoitti korvaansa
kuullakseen jotakin ihmisääntä. Mutta vain tuulen yksitoikkoista
hiljaista huminaa laakson metsissä saattoi eroittaa.

Hänen silmänsä kyyneltyivät.

Oli jo myöhä. Minnekä?... Ankara nälkä käänsi ajatukset puoleensa.
Hänellä oli evästä vielä kolmeksi päiväksi. Niinpä istui hän luolan
suulle ja söi kyynelsilmin ehtoollisensa. Hänen vuorensa heitti pitkiä
sinerviä varjoja vastapäisiin seiniin, vain kiviset laet helottivat
vielä auringon valossa.

"Niin kauvan kuin risti tällä kalliolla seisoo, en sentään milloinkaan
ole ihan yksin!" puheli hän. Hän kokosi hiukan ruohoa pengermiltä ja
laati itselleen vuoteen pilaantuneen tilalle. Viileä yöilma alkoi
tuntua. Silloin kääriytyi hän Moengalin lahjoittamaan viittaan ja pani
maata. Uni on erinomainen nuoruuden surujen lieventäjä. Se tuli
Ekkehardinkin luokse, huolimatta sydänsurusta ja yksinäisyydestä alppien
erämaassa.

Kun aamun ensimmäinen sarastus nousi Kamorin laelle, heräsi Ekkehard
unestaan. Hän oli ollut kuulevinaan kimakkaa hilpeätä paimenhyräilyä.
Samassa loisti luolan pilkkopimeästä taka-alasta valkeaa. Hän luuli
näkevänsä unta, että hän vielä oli tyrmässä ja Praxedis tuli
vapauttamaan. Mutta valo, palava pärevalkea, tuli likemmäksi; sitä
kantoi lyhythelmainen tyttö. Ekkehard hypähti ylös. Pelästymättä lausui
vaan tyttö: "Herrassa tervetullut!"

Se oli puolivillin näköinen olento, kellerväihoinen ja kiiluvasilmäinen,
mustanruskean tukan palmikoissa suuri hopeinen lusikanmuotoinen neula;
punottu vasu selässä ja oikeassa kädessä oleva alppisauva ilmaisivat
hänet vuorten asujattareksi.

"Pyhä Gallus varjelkoon minua uudesta kiusauksesta!" ajatteli Ekkehard,
mutta tyttö toisti hilpeästi: "Herrassa tervetullut vielä kerta! Tuleepa
isä sangen hyvilleen saatuamme uuden vuoriveljen. Kylläpä näkyy lehmäin
maidon vähyydestä, sanoo hän aina, että vanha Gottschalk on kuollut."

Tuo ei kuulunut tenhottaren ääneltä.

Ekkehard oli vielä unenhorroksissa. Hän haukotteli. "Jumala sen
palkitkoon!" sanoi tyttö. "Miksikä Jumala palkitkoon?" kysyi Ekkehard.

"Kun ette minua kohta nielaissut!" nauroi toinen, ja ennenkuin Ekkehard
ehti sen enempää kysyä, juoksi hän päreineen pois ja katosi luolaan.

Pian tuli hän takaisin harmaapartainen lammasnahkavaippaan puettu
alppipaimen seurassaan.

"Isä ei tahdo sitä uskoa!" huusi tyttö Ekkehardille.

Miettiväisenä katseli paimen vierasta vaeltajaa. Hän oli kookas mies,
joka ennen nuoruudessaan vanhanaikaisissa kivenheittoleikeissä oli
lennättänyt satanaulaisen kiven ainakin kahdenkymmenen askeleen päähän
jalkaansa liikauttamatta; kasvojen ruskea väri ja paljaiden käsivarsien
jäntevät lihakset olivat vielä nyt merkkinä että vanha voima ei ollut
heikennyt.

"Tekö aijotte jäädä meille vuoriveljeksi?" lausui hän suopeasti
Ekkehardille ja ojensi hänelle kättä. "Sepä hyvä!"

Ekkehardia hämmenti miehen hurja näkö.

"Ajattelin tulla tervehtimään veli Gottschalkia", vastasi hän.

"Vai niin; mutta sittepä tulette liian myöhään", virkkoi paimen. "Hän
tuhosi itsensä viime syksynä; se on surullinen seikka. Katsokaa!" -- hän
näytti erästä kalliota alempana -- "tuolle kielekkeelle läksi hän
lehteen; minä olin itse häntä auttamassa; yht'äkkiä kimposi hän ylös,
kuin käärmeen pistämänä, ja viittasi vastapäiselle Kastenin huipulle;
'Pyhä Anastasia', huusi hän, 'sinä olet jälleen ehjä, seisot kahdella
jalalla ja viittaat kahdella kädellä!' ... ja siitä paikasta hyppäsi
hän, ikäänkuin ei sen kallion ja Kastenin välillä olisikaan laaksoa eikä
rotkoa, ja huutaen '_kyrie eleison_!' hupeni kammottavaan kuiluun --
Jumala hänet autuaaksi tehköön! Mutta vasta tänä vuonna keväällä me
löysimme ruumiin, louhiin musertuneena, ja korppikotkat olivat sitä
nokkimassa ja olivat vieneet siitä jo toisen käsivarren ja jalan, ei ole
saatu selkoa minne..."

"Älä nyt säikytä vierasta!" sanoi tyttö nyhkäisten paimenta kylkeen.

"Mutta jääkää silti meidän luoksemme", puheli paimen. "Te saatte sen,
mitä Gottschalkillekin annettiin, maitoa ja juustoa ja kolme vuohta
karsinaan; saavat syödä missä vaan. Hätätilassa saatte vaatia
enemmänkin, ei täällä vuorilla olla saitureita ja jyvänhalkojia.
Saarnaatte meille siitä eestä sunnuntaisin ja siunaatte laitumet ja
karjamaat, jottei ukonilmat ja vuorensyöksyt tuottaisi turmiota, ja
soitatte päivännousun."

Ekkehard katsoi epäröiden kolkkoa luolaa. Hänestä tuntui ihmeen hyvältä,
kun tiesi olevansa ihmisten ilmoilla, mutta salaperäistä se oli, mistä
ne tulivat. "Ovatko teidän laitumenne vuoren rotkoissa?" kysyi hän
hymyillen.

"Hän ei tiedä, missä Ebenalppi on!" huudahti tyttö säälien. "Minä näytän
sen teille!"

Hänen pärevalkeansa paloi vielä.

Hän kääntyi luolan sisustaan; miehet seurasivat häntä. Kuljettiin
ahdasta, pimeää holvia vuoren sisustaan, alasvyöryneitä kiviä oli tiellä
ja usein täytyi kulkea eteenpäin nelinkontin. Punertavaa valonväikettä
alkoi ilmetä seinille, ja pian sitten päivänvalo hämärtää. Kuljettiin
ylöspäin ja siellä aukeni käytävän suu. Paimentyttö painoi päreitään
omituisiin pisarakivimuodostumiin, joita holvin katossa riippui, ja
sammutti valkean -- vielä muutamia askeleita ja he seisoivat laajalla,
ihanalla alpilla.

Alppikasvien vehmainen tuoksu täytti ilman heidän ympärillään, siellä
kukoisti "maariankämmen" ja sininen "ukonhattu", ja kaunis alppiperho
Apollon punaselta helottava silmukka siivillä liihotteli kukkasten
päällä -- luolan ahdistavan pimeyden jälkeen hiveli silmää laaja ääretön
avaruus.

Vielä asui aamu-usva laaksoissa, raskaana, liikkumattomana verhona,
ikäänkuin olisi kaikkialle virrannut valtava meri ja juuri kun se
vaahtoisimmillaan pärskähteli siihen paikkaansa kivettynyt; mutta
kirkkaina ja selväpiirteisinä kohosivat vuorten huiput taivaan
pohjatonta sinisyyttä kohti, nousten usvameren helmasta kuin
jättiläissaaret. Bodenjärvikin oli usvan vallassa; utuisina nostivat
kaukaisempien vuorten sarjat kalliosarviansa toinen toistaan
korkeammalle. Laitumilta kohosi paimenten soitto rauhaisana vuorten
kaltaita ylös. Ekkehardin mielestä se soi kuin harras ja nöyrä
aamurukous.

"Te jäätte luoksemme", sanoi paimenukko, "minä näen sen silmistänne."

"Minä olen koditon mies", vastasi Ekkehard surumielisenä, "apotti ei ole
minua lähettänyt".

"Samapa tuo", huudahti ukko. "Kun vaan me sovimme, niin mitäs siinä on
kellään sanomista. Apotin pakko ja panna ei ylety meidän vuorillemme, me
maksamme hänelle paimenveron, kun hänen voutinsa maidonkatselmuspäivänä
tulevat karjatarhojamme näkemään, kun se kerran on vanha tapa, mutta
muuten: kun en viljele sen herran maata, sen pillin jälkeen en tanssia
saata, niin meillä lauletaan.

"Katsokaas tänne!" -- hän näytti Ekkehardille harmaata vuorenhuippua,
joka yksinäisenä kohosi laajalta jääalustaltaan -- "tuo on korkea
Säntis, se on herra vuorten joukossa, sille me nostamme lakkia, mutta
emme kelleen muulle. Tuon sinervän lumiläikän kohdalla tuolla oikealla
oli ennen vanhaan laidun ja karjanmaa ja siellä asui eräs ylimielinen
mies; hän oli jätti, jolle karjan kasvaessa kasvoi ylpeyskin, jotta hän
sanoi: 'minä tahdon täällä olla kuningas niin laajalti kuin silmä
kantaa!' Mutta Säntiksen syvyyksistä nousi jyry ja tärinä ja
kallionperusta järkähteli ja jäävirrat alkoivat kohisten tulla alas ja
peittivät jättiläisen, sen talot ja karjat ja laitumet, ja siniseltä
lumikentältä puhaltaa vieläkin jäätävä tuuli -- muistutukseksi ettei
vuorten vanhimman rinnalle ole kenkään herruuteen kutsuttu."

Paimen herätti Ekkehardissa luottamusta. Voiman jäntevyyttä ja sydämen
hyvyyttä osottivat hänen puheensa. Hänen lapsensa oli poiminut muutamia
alppiruusuja ja toi ne Ekkehardille.

"Mikä sinun on nimesi?" kysyi tämä. "Benedikta", vastasi hän.

"Se on hyvä nimi", sanoi Ekkehard ja pisti kukat kaapunsa vyöhön. "Minä
jään luoksenne."

Silloin puisti vanha paimen hänen kättään, jotta se oli vähällä
sijoiltaan mennä, tarttui alppitorveen, joka punanahkaisesta kantimesta
riippui hänen selässään, ja kajahutti eriskummalliselta soivan
merkin-annon. Kukkuloilta ja laaksoista kajahteli vastauksia,
lähiseutujen alppipaimenet tulivat koolle, voimakkaita puolivilliä
miehiä, ja asettuivat kehään ympäri vanhusta, jonka he keväällä olivat
hänen kuntonsa vuoksi valinneet alppimestariksi ja Ebenalpin laidunten
päämieheksi.

"Me olemme saaneet vuoriveljen", sanoi hän, "ei suinkaan kellään ole
sitä vastaan mitään rähisemistä?"

Ja kaikki nostivat ylös kätensä suostumuksen merkiksi, tulivat
Ekkehardin luo ja lausuivat hänet tervetulleeksi; se liikutti häntä ja
hän teki ristinmerkin heitä kohti.

Näinpä tuli Ekkehardista tunturikirkon erakko, eikä hän oikein itsekään
tiennyt kuinka se oli käynyt. Ebenalpin alppipaimen piti sanansa ja
auttoi häntä asustumaan, toimitti hänelle kolme vuohta ja näytti
syvänteiden ja jyrkänteiden lomissa kulkevan polun Merialppijärvelle,
jossa suuret taimenet uivat, ja tilkki reijät, jotka sade ja tuulet
olivat tehneet Gottschalkin salvomajan kattoon. Vähitellen tottui
Ekkehard tilan ahtauteen majansa edustalla, ja kun seuraava sunnuntai
tuli, kantoi hän puuristin etumaiseen luolaan, koristi sen
kukkaköynnöksellä, soitti kelloa, joka Gottschalkin ajoista riippui
luolan suun yläpuolella -- (siinä oli Tanchon, Sankt Gallenin kuuluisan
kellonvalajan merkki) ja kun alppipaimenet poikineen ja tyttösineen
olivat koolla, piti hän pienelle seurakunnalleen saarnan kirkastuksen
evankeliumista, ja puhui siitä, että jokainen ihminen, joka oikeassa
mielessä vuorille nousee, tulee kirkastetuksi. "Ja joskaan ei täällä
Mooses ja Elias laskeu taivaasta luoksemme", huusi hän, "niin
seisovathan luonamme Säntis ja Kamor, ne ovat nekin vanhan liiton miehiä
ja niiden luona on hyvä olla."

Hänen puheensa oli suurta ja rohkeaa, ja hän ihmetteli itsekseen, kuinka
se juuri sellaiseksi muodostui; olihan se kukaties kerettiläistäkin,
sillä ei seissut sellaista vertausta kirkko-isien kirjoissa.

Puolenpäivän aikaan tuli Benedikta, paimentyttö; hopeavitjat koristivat
pyhänuttua, joka panssarin tavoin verhosi rinnan. Hän toi siistiä
saarnipuista maitokulhoa, jonka laitaan kömpelöillä viiruilla oli
koverrettu lehmän kuva. "Tämän lähettää teille isä", sanoi hän, "kun te
niin ylösrakentavaisesti saarnasitte ja puhuitte vuorista hyvää -- ja
käski sanomaan, että jos joku teille yrittäisi jotakin pahaa tehdä, niin
sopii muistaa, missäpäin Ebenalppi on."

Tyttö puisti esiliinansa taskusta jonkun kahmalollisen verran pähkinöitä
kulhoon. "Nämä minä olen poiminut teille", sanoi hän, "ja kyllä tiedän
missä niitä on enemmänkin, jos niistä pidätte".

Ennenkuin Ekkehard ehti kiittääkään, oli hän jo taas hävinnyt luolan
komeroihin.

    "Ruskea pähkinä on,
    Ruskea tyttökin tää.
    Mun lemmitylläni olkohon
    Siis myöskin ruskea pää",

kajahteli hänen veitikkamainen laulunsa häipyen holvikäytävään.

Ekkehard hymyili surumielisesti.

Mutta kokonaan ei ollut myrsky hänen sydämessään vielä asettunut; vielä
tuntuivat siinä jälkikaiut, niinkuin alppien ukonilman jyly, joka
kaukaisten kallioseinäin luo kierittyään uudella voimalla alkaa.

Luolan viereen oli ennen aikaan syössyt suuri kallionlohkare, jonka
sulava lumivesi oli irroittanut; se oli niinkuin muistokivi suurella
haudalla. Täällä istui hän usein, hän nimitti sitä itsekseen rakkautensa
haudaksi; usein kuvitteli hän, että herttuatar ja hän itse nukkuivat sen
alla vainajien viileää unta, ja hän istui kallionlohkareella katsellen
vihantia metsiä Bodenjärvellä päin ja uinui unelmiin. Ei ollut hyväksi
hänelle, että hän saattoi majastaan nähdä sen järven, kirvelevät muistot
viilsivät hänen sydäntänsä. Välistä hän vimmaisena syöksähti ylös, mutta
välistä taas hän iltaisin seisoi kallionsa järvenpuoleisella kulmalla ja
huoaten viittasi tervehdystä. Kelle olivat ne aijotut?

Yöllä näki hän sekavia, levottomia unia. Hän näki olevansa taas
linnankappelissa ja ikuinen lamppu leijui herttuattaren pään päällä,
niinkuin silloinkin, mutta kun hän aikoi rientää valtiattarensa luo,
olikin sillä sen uhrikummun akan kasvot ja se nauroi häntä ivaten vasten
naamaa. Ja kun hän aamun sarastaessa kavahti olkivuoteeltaan, kuuli hän
oman sydämensä tykynnän ja Hadwig rouvan sanat: "Oi koulumestari, miksei
tullutkin sinusta sotilas?" vainosivat häntä aina siksi kun aurinko ehti
taivaan laelle tai Benediktan näky ne karkotti.

Usein heittäytyi hän vierteen vehreälle nurmelle ja muisteli viime
kuukausia; alppi-ilman seestävä kuulakkuus syövytti henkilöt ja
tapahtumat selväpiirteisinä hänen mieleensä ja häntä kiusasi, että oli
ollut nolo ja saamaton ja typerä eikä edes saattanut suorittaa tarinan
kertomista, niinkuin Spazzo herra ja Praxedis. "Ekkehard, sinä olit
naurettava raukka", puheli hän ivaten itsekseen ja ajatteli että hänen
sietäisi puskea päänsä vuorenseinään.

Alakuloista mieltä kalvaa kauvan kärsitty vahinko ja se unohtaa
katuessaan, että moitteenalainen teko haihtuu ihmisen mielestä vain
parempaa muistettavaa suorittamalla.

Sen vuoksi ei Ekkehard vielä ollut kypsynyt yksinäisyyden kirkastaviin
nautinnoihin. Entisen tuskan juuttunut muisto teki omituisen
vaikutuksensa; kun hän oli yksinäisessä luolassaan, luuli hän kuulevansa
ääniä, jotka pilkaten puhelivat hänelle mielettömistä toiveista ja
maailman pettymyksistä, ja lintujen lento ja laulu kuului hänestä
velhojen sähisevältä kirkunalta, eikä rukouksistakaan ollut apua. Kun
erämaan pöyristys täyttää mielen, pettyy korva ja silmä ja uskoo vanhoja
taruja, että kaikki, mitä ilman kannen alla, jopa maa yksin sielläkin,
missä se muuten on asua mahdoton, on täynnänsä ijäti elävien henkien
taikatanssia.

Oli lieto ja lauha syyskesän yö. Kun Ekkehard oli levolle menossa,
paistoi kuu heleästi luolaan, kaksi valkoista pilveä lähestyi vitkaan
toistaan, ja hän kuuli kuinka ne keskenänsä puhelivat. Toinen pilvi oli
Hadwig rouva, toinen Praxedis. "Tahdonpa nähdä, miltä sen hullun
pakolaisen turvapaikka näyttää", sanoi edellinen valkoinen pilvi ja
pyyhälti nopeasti pystysuorien jyrkänteiden harjain yli ja pysähtyi
vastapäätä luolaa Kamorin päälle ja laskeutui sitten alas sen rinteillä
olevia määrättömiä metsiä kohti. "Hän se on!" huusi pilvi, "ottakaa
kiinni se roisto!" Ja metsien puut muuttuivat munkeiksi kaikki ja niitä
oli tuhansia ja taas tuhansia ja ne alkoivat hälisten kavuta
vuorenkaltaita ylös tunturikirkolle virsiä laulaen ja ruoskaa heiluttaen
-- silloin Ekkehard kauhistuen kavahti pystyyn ja tempasi keihäänsä --
nyt näytti kuin olisi virvatulia tuikkinut luolankomeroista... "Alas
Alpeilta!" huudettiin hänen takanaan -- Ekkehardin suonet polttivat kuin
tulessa ja hän syöksyi ulos yön selkään uhkaavan kuilun partaalla
olevalle kapealle kallionkaistaleelle. Vielä seisoi toinen pilvi kuun
luona. "En voi sinua auttaa", puhui se Praxediksen äänellä, "minä en
tunne tietä..."

Ekkehard juoksi vuorta alaspäin, elämä oli hänelle tuska, mutta
kuitenkin koetteli hän pysytellä viertävällä maalla ja otti keihäästä
tukea, estyäkseen syöksymästä rotkoon ja joutumasta ylös kiipeävien
velhojen kynsiin.

Yöllinen mäenlasku Hohentwielin rinnettä alas oli vain lasten leikkiä
tähän retkeen verraten. Huimaavien kuilujen yli, vaarasta tietämätönnä
saapui hän laaksoon. Vuohet syöksyvät täällä murskaksi mennen rotkon
pohjaan, kun vaan kääntävät katseensakin ruohosta huimaavaan kuiluun.

Nyt seisoi hän alhaalla. Vihertävän Merialppijärven kuutamoisessa
kalvossa oli salaperäinen tenho. Rannan sammaltuneiden puiden välistä
kimalsi taikaheloa. Ekkehardin katseessa oli mielipuolen kiilto. "Ota
minut helmaasi!" huusi hän, "minun sydämeni halajaa rauhaa!"

Ja hän syöksyi järven sileälle pinnalle, mutta pohja ei vajottanut,
ihanasti vilvoittaen väsytti vuorijärven raikkaus häntä luihin ja
ytimiin saakka.

Jo oli hän rintaansa myöten vedessä, niin seisatti hän juoksunsa.
Hämmentyneenä katsoi hän taivaalle; valkoiset pilvet olivat kadonneet,
kuu oli ne uduksi ohentanut, surunihanina kimaltelivat hänelle tähdet
vuorien yltä.

Rohkeapiirteisenä nosti Möglis-alppi ylimmäiseen huippuun saakka ruohoa
kasvavaa lakeansa kuuta kohti; siitä, vasemmalla levollisena ja vakaana
"Vanhan Miehen" valkea pää; oikealla kaksinkertaisista jääkentistä
korkeneva Säntiksen harmaja pyramiidi, ympärillä louhia ja kalliosarvia
kuin yön pelottavat peikot. Ekkehard painui polvilleen järven
kivipohjalle, jotta veden kalvo peitti hänen päänsä, sitten sukelsi hän
taas ylös ja seisoi liikkumatta kohottaen kätensä korkealle kuin
rukoukseen.

Kuu laski Säntiksen taa, sinervä heijastus valaisi jäätikköjen vanhaa
luuta, mutta Ekkehard tunsi otsassaan pistävää kipua, vuoret alkoivat
heilua ja tanssia hänen ympärillään, metsistä kuului kohisevaa suhinaa,
järvi alkoi vaahdota, tuhansia mustia sammakonpoikia vilisi aalloissa...
Mutta utukuvan- ihanana kohosi ilmoille naisen haamu, liihottihe aina
Möglis-alpin laelle saakka, istahti sen sametinpehmeälle, vehreälle
verholle, siveli vettä pois pitkistä, nokkuvista hiuksistaan ja solmi
itselleen seppeltä alppienkukkasista. Silloin nousi kuiluissa järeä
jytinä: Säntis kurottihe korkeammaksi, "Vanha Mies" oikealla samaten ja
nuo taivasten-ahdistajain jälkeläiset hyökkäsivät toisiaan vastaan:
Säntis tempasi kalliokylkensä ja paiskasi ne "Vanhan Miehen" rintaan,
"Vanha Mies" päänsä ja nakkasi sen Säntis-pyramiidin seinään -- nyt oli
Säntis oikealla puolella ja "Vanha Mies" pakeni vasemmalle, mutta
alppijärven neito istui alpillansa rauhallisesti hymyillen ja ilvehtien
kivien kamppausta ja puristi kallionkellerviä suortuviansa. Siitä syntyi
helmeilevä puro, siitä vuolas virta ja vaahtova koski, ja se pärskyvissä
pyörteissään vei kosteasilmäisen immen järveen jälleen. Silloin talttui
vuorten temmellys, vanhus korjasi päänsä ja pani sen paikoilleen ja
vaelsi suruissaan joeltaen takaisin siihen louhikkoon, johonka hän
kuului, ja Säntis seisoi jälleen vanhalla paikallaan ja sen lumikentät
kimalsivat niinkuin ennenkin.

... Kun Ekkehard seuraavana päivänä heräsi, makasi hän luolassaan,
kuumeen puistatuksissa väristen, jäsenissä riuduttava raukeus.

Aurinko oli taivaan laella.

Benedikta kulki siitä ohitse ja näki hänet sudennahkaan kääriyneenä
makaavan puistatuksissa. Munkkikaapu oli märkänä ja vettä tihkuvana
kalliolla.

"Kun vasta kertana haluatte lähteä taimenia pyytämään Merialppijärvestä,
vuoriveli", sanoi hän, "niin ilmoittakaa minulle, jotta voin tulla teitä
saattamaan. Paimenpoika, joka tapasi teidät ennen aamunkoittoa, kertoi,
että te olitte hoippunut alas vuorta kuin unissakävijä."

Tyttö meni soittamaan puolipäivänkelloa Ekkehardin puolesta.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Ebenalpilla.


Kuusi päivää yhtämittaa oli Ekkehard maannut sairaana. Alppipaimenet
hoitivat häntä ja valmistivat terveellisistä yrteistä hänelle kuumetta
lieventäviä juomia. Alppi-ilmakin teki omansa. Tällainen väkevä täristys
olikin tarpeen palauttaakseen sielun ja ruumiin voimat jälleen
tasapainoon. Nyt hän tunsi jo kaikki olevan hyvin. Hän ei enää kuullut
ääniä eikä nähnyt haavenäkyjä. Lempeän levon ja terästyvän terveyden
tunteen hän tunsi kulkevan olentonsa lävitse; se oli tuollainen lienteän
voimattomuuden tila, joka on niin terveellinen raskasmielisille
parantuville potilaille. Hänen ajatuksensa olivat totisia mutteivät
koskaan katkeria.

"Olenpa vuosilta jotakin oppinut", puheli hän itselleen. "Riehunta ei
auta ihmistä, vaikka hurmaavinkin neitonen seisoisi hänen edessään;
hänen pitää olla kivestä niinkuin Säntis ja panna jäähdyttävä
jääpanssari sydämmen ympärillä, niin ettei tuskin yön unelmakaan saa
tietää, mikä siellä sisässä lyö ja hehkuu, -- se on ihmiselle parempi."

Ja vähitellen kirkastuivat hänelle viimeisten aikain surulliset asiatkin
lempeässä valossa; hän ajatteli herttuatarta ja kaikkea, mitä korkealla
Twielillä oli tapahtunut, eikä tämän muisteleminen enää tehnyt hänelle
tuskaa. Ja se on mahtavan luonnon mainio ominaisuus, ettei se ainoastaan
aseta itseään valtavasti vaikuttavana kuvana katsojan silmäin eteen,
vaan laajentaa ja kohottaa henkeä joka suhteessa ja manaa jälleen esiin
jo kauvan sitte menneiden aikojen muistot. Ekkehard ei ollut koskaan
ennen ajatellut nuoruutensa päiviä, mutta nyt palasi hänen mielensä
mieluimmin juuri niihin, ikäänkuin siellä olisi ollut paratiisin
yrttitarha, josta hänet myrsky oli karkottanut pois. Hän oli viettänyt
muutamia vuosia Lorschin luostarikoulussa Reinin varrella; silloin hän
ei aavistanut, mikä sydämiä kuluttava hehku palaa kätkettynä naisten
tummiin silmiin, -- vanhat pergamentit olivat hänen koko maailmansa.

Mutta muuan haamu oli jo silloin piirtänyt nimensä lähtemättömästi hänen
sydänääneensä: se oli veli Konrad Alzeyläinen. Häneen, joka oli
joitakuita vuosia vanhempi, oli Ekkehard kiintynyt nuoruuden
ensimmäisellä ystävyydellä; heidän elämäntiensä erkanivat toisistaan,
ruohoa oli kasvanut Lorschin päiväin päälle, mutta nyt virisivät ne
loistavina muistin eteen niinkuin tummat kunnaat tasangolla, kun
aamuinen aurinko luo ensi säteensä niille.

Nyt palasivat Ekkehardin ajatukset usein hänen uskolliseen
nuoruudenystäväänsä, -- hän seisoi jälleen tämän parissa kupukattoisessa
pylvästöhuoneessa, rukoili hänen kanssaan vanhoilla kuningashaudoilla ja
sokean Thassila herttuan kiviarkun ääressä, vaelteli hänen kanssaan
luostaripuiston siimekkäissä käytävissä kuunnellen hänen sanojaan, -- ja
mitä Konrad oli silloin puhunut, ne olivat hyviä ja terveellisiä sanoja,
sillä hän katseli maailmaa runoilijan silmillä, niin että tuntui kuin
pitäisi kukkien kohota tien partaalle ja lintujen viserrellen yhtyä
hänen puheeseensa.

"Luo silmäsi auki, Jumalan lapsi!" oli Konrad kerran sanonut nuorelle
ystävälleen heidän katsellessaan luostaria vartiotornista yli lakean
maan; "tuolla niissä valkeat hietanummet paistavat esiin ketojen
keskeltä oli ennen virta ja Neckarin suu; niin kulkevat myös menneitten
ihmispolvien jäljet jälkeentulevaisten sukupolvien kautta, ja ihana asia
on, että niitä pidetään arvossa. Ja täällä Reinin varrella on pyhä
maaperä, niin että olisi aika meidän koota mitä sillä on kasvanut,
ennenkun ikävä kouluopiskelu on meiltä vienyt kaiken halun siihen."

Ja hilpeinä lupapäivinä oli Konrad kävellyt hänen kanssaan. Odenwaldin
metsässä, missä vihreän koivulehdon halki porisi iloinen lähde; siitä
joivat he ja Konrad lausui: "Notkista pääsi, sillä tässä on kuolleitten
lehto ja Hagenin lehmus ja Siegfriedin lähde; täällä viskasi ilkeä Hagen
keihäänsä uroista paraimman selkään, niin että kukat ympärillä
hengittivät veripunaista kastetta; ja tuolla Sedelhytissa murehti
Kriemhild rakastettua vainajaa, kunnes tulivat hunnilaiskuninkaan
lähettiläät kosioimaan nuorta leskeä"... Ja Konrad kertoi hänelle kaikki
vanhat tarinat Wormsin kuninkaan linnasta ja Nibelungien aarteesta ja
Kriemhildin kostosta, ja hänen silmänsä säkenöitsivät hänen puhuessaan.
"Käyppäs kiini!" huudahti hän nuorelle ystävälleen, "jos kerran olemme
miehiä ja harjautuneita lauluntaitoon, niin laatikaamme muistomerkki
Reininvartisille historioille; minussa jo kiehuu ja käy kuin väkevä
laulu urhojen uljuudesta ja hädästä ja kostosta ja kuolemasta; ja
Siegfriedin taidon varustaa itsensä sarvipanssarilla nuolia ja lumouksia
vastaa osaan minäkin kyllä, vaikkei enää löydykään louhikäärmeitä ja
noitia; ken hengittää metsäilman pyhää raittiutta ja otsansa pesee
aamukasteella, sille ilmenee sama salainen taito osata ymmärtää lintujen
laulua ja myrskytuulen tarinaa menneistä asioista ja tapahtumista ja se
tulee vahvaksi ja voimalliseksi, -- ja jos hänellä on sydän paikallaan,
kirjoittaa hän kaikki kuulemansa pergamentille muiden ihmisten
hyödytykseksi ja opetukseksi."

Mutta Ekkehard oli miltei peläten katsellut iloista ja uskaliasta miestä
ja virkkanut: "Minua melkein huimaa kun kuulen, miten tahdot tulla
toiseksi Homeeroksi." Mutta Konrad vastasi hymyillen: "Iliasta elköön
kukaan yrittäkö matkia Homeeron jälkeen, mutta Nibelungien laulu on
vielä laulamatta, minun käsivarteni on voimakas ja ajuni vahva, niin
että kenpä tietää, mitä tulevat ajat vielä tuovat mukanaan!"

Ja toisen kerran he astelivat pitkin Reinin vartta ja aurinko kuvaili
Wasgauwaldin huippujen yli itseään siniseen virtaan; silloin puhkesi
Konrad puhumaan: "Sinulle tietäisin laulun, joka on yksinkertainen eikä
kovin raju ja hyvin sopii sinun mielenlaadullesi, sillä sinä kuuntelet
kernaammin jahtitorven hilpeää raikua kuin ukkosen jyrinää. Luohan
silmäsi selälleen! Kuten tänään, kimalteli jo silloin Wormsin linnan
torninhuippu tänne, kun sankari Walthari Akvitaanilainen pakeni
ratsullaan hunnien vankeudesta Frankkienmaahan; täällä kuletti lautta
hänet ylitse ja hänen lemmittynsä ja kultaisen aarteensa; metsään
ratsasti hän tuonne sinertävään, ja siellä syntyi Wasichensteinin luona
tuima kamppailu ja miekkojen ja kilpien helinä, kun Wormsin miehet häntä
vangita yrittivät; mutta rakkaus ja hyvä omatunto tekivät Waltharin
vahvaksi, niin että hän voitti heidät kaikki, yksinpä Gunther kuninkaan
ja tuimamielisen Hageninkin."

Ja Konrad oli kuvannut hänelle taistelun menoa juurta jaksain. "Kuten
metsän jättiläisten ympärillä kohoaa kaikenlaista villiä viidakkoa", oli
hän lausunut, "niin on Nibelungen-sadun ympärille kasvanut paljon muuta
pensastoa, joista kyllä voi yhtä ja toista leikata, jos kellä vain halua
on. Laula sinä Waltharista."

Mutta Ekkehard oli silloin viskellyt liuskakiviä Reinin pintaa pitkin ja
vain puolittain ymmärtänyt ystäväänsä; hän oli hurskas luostarioppilas
ja kiinnittänyt mielensä vain häntä läheisimpiin asioihin. Aika erotti
ystävykset toisistaan, ja Konradin oli täytynyt paeta luostarikoulusta,
koska oli tullut sanoneeksi, että Aristoteleen _Logica_ oli puuta
heinää, ja oli matkannut avaraan maailmaan kenenkään tietämättä minne;
Ekkehard puolestaan joutui Sankt Galleniin ja oli siellä uutterasti
opiskellut ja tullut ymmärtäväiseksi nuoreksi mieheksi ja kelvannut
viimein itsekin opettajaksi, ja Alzeyn Konradia hän ajatteli usein
miltei ylhäisellä ylenkatseella.

Mutta hyväituinen siemenjyvä voi kauvan piillä ihmisen sydämmessä ja
lopulta kuitenkin avata sirkkalehtensä, kuten Egyptin muumiohaudoista
löydetyt vehnänjyvät.

Koska Ekkehard nyt ilolla muisteli noita aikoja, oli se merkki siitä,
että hänestä oli tullut aikain kuluessa toinen mies.

Ja hyvä että niin olikin laita. Herttuattaren oikullisuus ja Praxediksen
hilpeä sulous olivat terästäneet ja kirkastaneet hänen hentoa,
raskasmielistä luonnettansa; ne suuret tapaukset, joiden piirissä hän
oli elänyt, hunnilaissodan riehunta, olivat antaneet vauhtia ja lentoa
hänen mielelleen ja opettaneet häntä halveksimaan pikkumaisen
kunnianhimon pyyteitä; ja nyt hän kantoi sydämmessään vielä suurta
surua, joka hänen piti saada tuuletetuksi sieltä pois. Näin oli
luostarinoppineesta, kaapustaan ja tonsuristaan huolimatta, tullut
onnellisen muutoksen kautta runoilija, joka oli luonut päältään entisen
olemuksensa kuten käärme nahkansa.

Joka päivä ja joka hetki, kun hän katseli vuorensa alati yhtä ihania
huippuja ja veti puhdasta ilmaa täysin vedoin keuhkoihinsa, tuntui
hänestä yhä enemmän arvoitukselta, että hän kerran oli luullut
löytävänsä elämänsä onnen kellastuneiden käsikirjoitusten tutkimisessa
ja tulkitsemisessa ja sitten miltei kadottanut järkensä erään kopean
naisen oikkujen tähden. "Anna sen kaatua, sydämmeni", puheli hän
itsekseen, "mikä ei enää jaksa pystyssä pysyä, ja rakenna itsellesi uusi
maailma, rakenna se syväksi, ylpeäksi ja avaraksi, ilmaa ja iloa luo
siihen, ja anna vanhojen muistojen juosta kuiviin kuin puro hiekkaan!"

Hän käveli jälleen tyytyväisenä kammiossaan. Eräänä iltana hänen
soitettua iltarukoukseen tuli hänen luokseen Ebenalpin paimen kantaen
jotakin huolellisesti huiviin käärittynä. "Herran terveeksi,
tunturiveli!" lausui hän, "tänään teitä lienee kunnollisesti
puistattanut, jonka vuoksi toin teille tässä jotakin jälkiparannusta.
Mutta huomaampa poskienne punottavan ja silmäinne loistavan, joten se on
käynyt tarpeettomaksi." Hän avasi huivinsa: siinä oli kuhiseva
muurahaispesä ja kuivia havunneulasia; hän pudisti tämän ahkeran väen
alas kallioseinää myöten".

"Teidän olisi muuten pitänyt tämä yö maata näiden päällä", virkkoi hän
nauraen, "ne olisivat purreet teistä viimeisenkin hitusen kuumettanne
pois".

"Se on jo ohitse", sanoi Ekkehard, "vaan kiitän kuitenkin teitä
lääkkeestänne".

"Mutta tehkää täällä lämmintä itsellenne, sillä musta pilvi käy
Brülltobelin yli tännepäin ja konnat ryömivät esiin kivenraoista; se
merkitsee sään muutosta."

Seuraavana aamuna hohtivat kaikki vuorenhuiput raittiin ja häikäisevän
valkoisina. Oli satanut vahvalta lunta. Mutta talventulo oli vielä liian
varhaista. Aurinko kohosi veitikkamaisena kaiken tämän kirkkauden yli ja
vaivasi säteillään lunta niin, että sitä miltei kadutti sataneensa alas.
Kun Ekkehard illalla istui pärevalkean ääressä, kuului hänen korviinsa
jyräys ja kumina sellainen, kuin aikoisivat vuoret syöksyä sijoiltaan.
Hän hätkähti kokoon ja vei käden otsalleen, peläten kuumeen uudelleen
palaavan.

Mutta se ei ollut mikään sairaloinen haavekuvitelma.

Kumea kaiku vyöryi vastapäisiin Sigelsalpin ja Maanviesen rotkoihin;
sitte kuului kuin mahtavien puunrunkojen kaatumista ja ryskävää
putoilemista -- kunnes melu viimein lakkasi. Mutta vienosti valittavaa
huminaa kuului koko yön alhaalta laaksosta.

Ekkehard ei saanut unta. Kerran harhailtuaan Merialppijärven ympäri ei
hän luottanut itseensä enää milloinkaan. Varhain aamusilla hän kiipesi
ylös Ebenalpille. Benedikta seisoi paimenmajan edustalla ja viskeli
lumipalloja hänen kaapuunsa. Paimen nauroi, kun Ekkehard tiedusteli
häneltä yöllisen melun syytä.

"Sitä soitantoa saatte vielä usein kuulla", sanoi hän, "lumivyöry on
syöksynyt alas laaksoon".

"Entä se hiljainen humina?"

"Se lienee ollut omaa kuorsaamistanne."

"En ole nukkunut ollenkaan", vastasi Ekkehard. Silloin lähtivät he
kaikki alas kuuntelemaan. Lumesta todella kuului etäistä ähkinää.

"Merkillistä", virkkoi paimen, "sinne on hautautunut jotakin elollista."

"Kenties Quaradavesin isä Lucius vielä olikin elossa..." sanoi
Benedikta, "hänellä oli juuri tuollainen vieno karhunääni."

"Suusi kiini, hupakko!" uhkasi häntä isänsä. Lapioita ja vuorisauvoja
noudettiin, vanhus otti kirveensä, ja niin varustettuina lähdettiin,
Ekkehard mukana, kulkemaan pitkin lumivyöryn tekemää uraa. Se oli
pudonnut kalliolta alas hypäten kuilujen ja kiviröykkiöiden ylitse ja
murtaen matalia petäjiä kuin olenkorsia; kolme mahtavaa paatta, jotka
etuvartiain tavoin katselivat rinteeltä alas laaksoon, oli sulkenut
vyöryltä tien; vähäsen siitä oli kyllä vimmaisena viskautunut
esteittenkin yli, mutta ydinosa makasi voimattomaksi murskautuneena ja
korkeaksi torniksi pinoutuneena niiden juurella. Paimen laski korvansa
lumenkuorelle, astui sitte muutamia askeleita eteenpäin ja sysäten
alppisauvansa kinokseen huudahti: "Tästä kaivakaamme!"

Ja he kaivoivat hyvän hetken, niin että he joutuivat vähitellen
seisomaan syvään hautaan, lumimuurien reuna korkealla päittensä päällä,
ja puhalsivat usein kouriinsa palellessaan. Silloin päästi paimen
yht'äkkiä kimeän joelluksen ja Ekkehard huudahti mukana ... musta pilkka
oli tullut näkyviin, paimen nouti kirveensä, ja vielä muutamia
lapiollisia pois luotua nousi lumesta raskaasti kumma otus muristen
pystyyn, ojentaen eturaajojaan taivasta kohti, kuten ainakin semmoinen,
joka raskaasta unesta herättyään tahtoo verrytellä jäseniään. Sitte se
nousi hitaasti kalliolle ja istahti sille.

Se oli mahtava naaraskarhu, jonka lumivyöry sen yöllisellä matkalla
Seealp-järven lohien tykö puolisonsa kanssa oli yllättänyt. Mutta uros
ei enää liikahuttanut jäsentäkään, vaan otti lumikinoksessa kuoleman
viileää unta, katkera piirre kuononsa ympärillä, kuten olisi se kiroten
ylivoimaista luonnonoikkua alistunut kovan kohtalonsa alle.

Paimen tahtoi kirveineen karata eloonjääneen karhun kimppuun, mutta
Ekkehard kävi väliin sanoen: "Säästäkäämme hänet, onhan meillä tuossa
toisessa saalista kylläksi!" Ja he vetivät kuolleen uroskarhun esiin
suunnattomalla vaivalla. Naaras istui tällä aikaa kivellään hiljaa
muristen ja loi Ekkehardiin kostean katseen, aivan kuin olisi käsittänyt
tämän jalomielisyyden. Sitte astui se alas istuimeltaan, muttei
ollenkaan hyökkäävän näköisenä; miehet solmivat männynoksista paarin
kantaakseen saaliinsa pois, mutta leskikarhu kumartui kuolleen
aviopuolisonsa puoleen ja tempasi siltä oikean korvan, jonka söi
suuhunsa ikuiseksi muistoksi onnellisesta avio-elämästään; sitte kääntyi
se kahden jalan kävellen Ekkehardin luo. Tämä säikähti kuin musertavaa
syleilyä peläten, teki ristinmerkin ja luki jo P. Galluksen
karhumanauksen sitä vastaan: "Mene tiehesi ja väisty laaksostamme, sinä
metsän hirmu, vuoret ja alppisolat olkoot sinun tyyssijojasi, mutta
meidät jätä rauhaan ja vuoriniittyjen paimenet samaten!" Ja karhu oli
seisahtunut aivan hiljaisena, silmissä katkeran alakuloinen katse, aivan
kuin olisi tuntenut itsensä loukatuksi aiheettomasta epäluulosta; se
laski etukäpälänsä maahan, käänsi seuralle selkänsä ja hölkkäsi kaikin
nelin jaloin tiehensä. Vielä pari kertaa se katsahti taaksensa, ennenkun
katosi vuorelaisten näkyvistä.

"Tuollaisella eläimellä on kahdentoista miehen ymmärrys ja se lukee
ihmisten silmistä, mitä tällä on sille sanottavaa", virkkoi alppipaimen,
"muuten kutsuisin teitä pyhäksi mieheksi, joka saa erämaan pedotkin
itseään tottelemaan".

Hän punnitsi kuolleen kontion käpäliä kourassaan:

"Heleijaa, niistä tulee oivat juhlapidot! Käpälät syömme ensi
sunnuntaina, vuoriveli, ja alppiyrteistä saamme vihanneksia paistin
mukaan. Liha riittää talven varaksi meille kummallekin, ja taljasta
heitämme arpaa."

Heidän raastaessa lumivyöryn uhria ylös metsäkirkkoa kohden lauloi
Benedikta:

    "Ja ken lumikellosen haudata tahtoo
    Ja kelle suo keijuset suosiotaan,
    Se lumesta kontion kaivaa voipi
    Ja kaivaa kaksikin kerrallaan."

Lumi oli ollut lievää räntää ja sulanut heti metsissä, ja takakesä
palasi jälleen sydämmiä sulattavalla voimalla -- hiljainen
sunnuntairauha vallitsi vuoristossa.

Ekkehard oli päivälliseksi yhdessä alppipaimenen ja hänen ruskeaposkisen
tyttärensä kanssa syönyt karhunkäpälät; ne olivat rasvaista ja kelpo
ruokaa, karkeaa mutta voimakasta kuten niiden entinen omistajakin. Sitte
hän oli kiivennyt ylös Ebenalpin huipulle ja heittäytynyt pitkäkseen
tuoksuvaan ruohoon ja katseli nyt hyväntuulisena ylös siniselle
taivaalle, tuntien terveyden ja virkeyden jälleen palanneen
ruumiiseensa. Hänen ympärillään kävivät Benediktan vuohet jauhaen
mehukasta alppiruohoa. Levottomia pilvenhattaroita harhaili vuoren
seiniä pitkin; -- valkealla kalkkikivipaadella, Säntikseen päin
kääntyneenä, istui Benedikta puhaltaen ruokopilliin. Yksinkertaisina,
sointuvina kuin kaiku menneiltä nuoruudenajoilta sointuivat säveleet;
kahdella puisella maitokauhalla vasemmassa kädessään löi neito tahtia
niille. Hän oli oikea mestari tässä taiteessa, ja hänen isällänsä olikin
tapana sanoa surkutellen: "Vahinko, ettei hän syntynyt mieheksi, hänestä
olisi varmaan tullut aika hurja poikanulikka."

Kun sävel oli rytmillisesti loppunut, laski neito suustaan heleän
laululirutuksen naapurialpille päin; silloin kuului sieltä vastaukseksi
alppitorven sulava ääni; hänen lemmittynsä, Klus-vuoren paimen seisoi
siellä kääpiökuusen alla ja puhalsi karjavirttä -- yhtä noista
merkillisistä luonnonäänistä, joita ei voi verrata mihinkään muuhun
säveleeseen; ne alkavat kumeana huminana, ikäänkuin olisi torvessa
humalanpalko tai kovakuoriainen, joka suhisten etsisi poispääsyä, vaan
sitte vähitellen laulavat kaihon, lemmen ja koti-ikävän suurta virttä
ihmissydämmen kaikkiin sopukoihin, niin että tämä ratkee joko riemusta
tahi surusta.

"Luulenpa teidän taas voivan vallan hyvin, vuoriveli", huusi Benedikta,
"koska näen teidän niin tyytyväisenä kellettävän ruohikossa. Onko
soittoni mieleenne?"

"On", vastasi Ekkehard, "jatkakaa vain".

Hän ei voinut kyllikseen katsella kaikkea tätä loistoa. Vasemmalla
seisoi mahtavan äänettömänä korkea Säntis monilukuisine huippuineen, --
hän tunsi jok'ainoan niistä nimeltä ja kutsui niitä rakkaiksi
naapureikseen; hänen edessään levisi kokonainen vyö matalampia vuoria ja
kunnaita, mehuisan vihreitä niittyjä ja tummia metsiä; hohtipa tänne
palanen Reinin laaksoakin Arl-vuoren kukkulain ja kaukaisten
rhaetialaisten alppien kehyksessä, ja väräjävä usvakerros kertoi
Bodenjärven pinnasta jota se verhosi, -- kaikki oli avaraa ja suurta ja
ihanaa.

Ken kerran on kuunnellut sitä salaisuutta, joka vallitsee ylhäällä
vuorten ja pilvien piirissä ja laajentaa ihmissydäntä ja antaa
ajatuksille vapaan ja ylvään lennon, sen valtaa hymyilevä säälintunne
hänen muistellessaan niitä, jotka alhaalla laaksoissa hiessä otsin
kantavat kokoon savea ja hiekkaa uusien Baabelin tornien rakentamiseksi,
ja hän yhtyy noihin rehellisiin vuorilauleloihin, joiden paimenet
sanovat miellyttävän Jumalaa yhtä paljon kuin Isämeidän-rukouskin.

Aurinko seisoi Kron-vuoren päällä ja lähestyi laskuaan ja levitti
hehkuvankultaisen lieskan taivaalle ja lävisti iloisesti säteillään
Bodenjärven päällä leijailevaa usvamerta. Jo repesi tämä valkoinen
verho, ja vienon ja aavistavan sinisenä kimelsi etäisyydessä järven
alapää Ekkehardin silmiin; hän erotti hämäryyteen haihtuvan tumman
kohdan, se oli kuin Reichenau, näki vuoren, joka tuskin enää
erotettavana kohosi taivaanrannalla, -- senkin hän tunsi, sillä se oli
korkea Twiel...

Ja lehmävirsi sekautui karjankellojen kilinään, ja yhä lämpimämmäksi
kävivät alpit väriltään, kullan-ruskean-vihreinä loistivat niityt, vieno
punerrus hohti Kamorin harmaista kalkkikivirinteistä; -- Ekkehardin
ajatukset lensivät kaukaiseen Hegauhun ja etemmäksikin, ja hänestä
tuntui, kuin istuisi hän jälleen Hadwig rouvan kanssa Hohenstoffelnilla,
kuten kerran Cappanin hääjuhlassa, kuin tulisivat Audifax ja Hadumoth
takaisin hunnien vankeudesta, kuin näkisi hän onnen ruumiillisentuneen
noiden kahden lapsen hahmoihin; -- ja kauvan sitte menneiden aikojen
tuhasta virisi esiin, mitä viisas Alzeyn Konrad kerran oli kertonut
hänelle Waltharista ja Hiltgundesta; laulain ja soittain kulki runon
henki hänen sielunsa halki, hän kavahti seisaalleen ja teki sellaisen
ilmahypyn, että vakava Säntiskin lie silloin hymyillyt hänelle.
"Runouden kuvista löytäköön sydänparka sen ilon, jota elämä ei sille
koskaan voi tarjota, ilon miekkojenmittelystä ja naislemmestä -- minä
tahdon tehdä laulun Akvitaanian Waltharista!" huusi hän laskevalle
auringolle, ja hänestä näytti kuin seisoisi tuolla ylhäällä gemsien
solassa Sigelsalpin ja Maarwiesin välillä hänen nuoruudenystävänsä,
Konrad mestari, joka hymyili hänelle ihmeellisen lempeästi ja lausui:
"Tee se!"

Ja Ekkehard kävi iloisena työhön. "Mitä meillä tapahtuu, sen pitää
tapahtua kunnolla tai sitte ei ollenkaan, muuten nauravat vuoret meidät
piloille", oli alppipaimen eräänä päivänä sanonut hänelle, ja hän oli
myöntävästi nyökännyt päätään. Käskyläispoika käytettiin laaksosta
noutamaan hunajaa ja munia; silloin pyysi Ekkehard hänelle
mestarilta vapautta, jotta hän voisi viedä kirjeen Sankt Galleniin
Ekkehardin veljenpojalle. Hän kirjoitti sen silloin yleisellä
sauvariimukirjoituksella, jottei kukaan asiaankuulumaton voisi sitä
lukea. Kirje kuului:

    "Luostarioppilaalle Burkardille terveyttä ja siunausta.

    "Sinä, joka olet ollut setäsi kärsimysten todistajana, tiedä vaijeta
    niistä. Ja missä hän nykyään oleskelee, sitä elä kysy -- Jumalan
    käsivarsi ulottuu kauvas. Sinä olet Prokopiuksessa lukenut
    vandaalikuninkaasta Gelimeristä; kun tämä istui saarrettuna Numidian
    vuoristoon ja hänen murheensa suuri oli, pyysi hän piirittäjiltään
    harppua lievittääkseen sillä huoliaan. Ajattele tätä muistellessasi
    setääsi ja anna kirjeentuojalle yksi teidän pienistä harpuistanne
    ynnä muutamia arkkeja puhdasta pergamenttia sekä mustetta ja
    ruokokyniä, sillä minun sydämmeni halajaa puhjeta lauluun minun
    yksinäisyydessäni. Polta tämä kirje! Jumalan armo olkoon sinun
    kanssasi! Voi hyvin!"

"Sinun pitää olla viekas ja varovainen, aivan kuin menisit kotkanpesään
noutamaan poikasia", sanoi Ekkehard pojalle. "Tiedusta sitä teiniä, joka
oli yksissä torninvartija Romeiaan kanssa kun hunnit tulivat; hänelle
anna kirje. Mutta kukaan muu elköön saako vihiä asiasta." Poika kohotti
sormen huulilleen. "Meillä ei ole tapana lörpötellä", hän vastasi,
"vuoristoilma tekee ihmisen hiljaiseksi".

Kahden päivän kuluttua nousi hän jälleen vuoripolkua ylös. Ekkehardin
mökille tultuaan hän tyhjensi kantokorinsa sisällyksen oven eteen.
Pieni, kymmenkielinen harppu, muodoltaan kreikkalaisen deltakirjaimen
näköinen, oli käärittynä heiniin, ja sen ohessa oli mustetta ja
kirjoitusneuvot ja monta lehteä puhdasta pehmeää pergamenttia, johon
viivat olivat huolellisesti vedetyt, jotta kirjaimet tulisivat kulkemaan
suoraan ja tasaisesti.

Mutta poika katseli kaikkea sangen synkän ja tuiman näköisenä.

"Hyvin olet tehtäväsi suorittanut", sanoi Ekkehard. "Toisen kerran en
enää lähde sinne alas", murisi poika pudistellen nuorta nyrkkiään.
"Miksi et?"

"Koska siellä ei ole meikäläiselle tarpeeksi ilmaa. Vierastuvassa
kyselin tuota teiniä ja toimitin asiani. Mutta sitte tahdoin nähdä, mitä
pyhää säätyä ne ovat, jotka siellä kaapu päällä koulua käyvät, ja menin
luostarinpuistoon; siellä heittivät nuoret herrat keilaa ja joivat
viiniä; se kuulema oli huvittelupäivä. Siellä katselin menoa, ja
nähdessäni miten he nakkelivat kiviä maaliin ja heittivät keihästä,
täytyi minun purskahtaa nauramaan, niin kehnoa ja heikkoa heidän pelinsä
oli. Ja kun he tahtoivat tietää mille nauroin, sieppasin maasta kiven ja
nakkasin sen kahtakymmentä askelta kauvemmaksi kuin paras heistä ja
sanoin: 'Mitä katajapensaita te olette, kun tahdotte leikkiä rehellistä
peliä ja olette puetut pitkiin kaapuihin! Enhän edes voi haastaa teitä
rinnuspainiin tai kunnolliseen kilpajuoksuun; ette te sellaiseen
kelpaa!' Silloin he säntäsivät sauvoineen kimppuuni, mutta minä tartuin
ensimmäiseen ja nakkasin hänet ilmaan, niin että hän putosi nenälleen
maahan kuin siipileikko vuorikorppi; ja he nostivat suuren huudon ja
sanoivat minun olevan typerän vuorelaispojan ja että heidän voimansa oli
henki ja tiede. Silloin tahdoin tietää mitä ainetta se henki on, ja he
sanoivat: 'Juo viiniä, niin kirjoitamme sen selkääsi!' Ja luostariviini
oli hyvää, ja kun olin sitä tyhjentänyt pari ruukullista, kirjoittivat
he jotain selkääni; en tiedä miten se kävi, mutta seuraavana aamuna
heräsin pää raskaana ja tiesin heidän hengestään yhtä vähän kuin ennen."

Poika veti karkean piikkopaitansa syrjään ja näytti Ekkehardille
selkänsä. Siihen oli mustalla vaunutervalla piirretty isoin kömpelöin
kirjaimin:

    Abbatiscellani, homines pagani,
    vani et insani, turgidi villani.[33]

Se oli muuan luostarisukkeluus. Ekkehardin täytyi nauraa. "Elä pane
pahaksesi", sanoi hän, "ja muista, että itse olet syypää, koskas
kurkistit liian syvään viiniruukkuun".

Poika ei siitä rauhoittunut. "Mustat vuoheni ovat minulle rakkaammat
kuin kaikki nuo pikku herrat", virkkoi hän ja napitti kiinni paitansa.
"Mutta tulisipa tuollainen jänishousu, tuollainen puuronsyöjä kerran
Ebenalpille, niin totta vie kirjoitan polttamattomalla tuhalla hänelle
kirjoituksen selkänahkaan, jonka hän ikänsä muistaa, ja jollei se
hänestä ole oikein, voi hän laskea alas vuorenrinnettä kuin lumivyöry
keväisin."

Muristen lähti hän tiehensä.

Mutta Ekkehard tarttui harppuun ja istui mökkinsä edessä olevan ristin
alle ja viritti hilpeän laulun; hän ei ollut pitkään aikaan kosketellut
kieliä, niin että nyt hänelle teki ihmeellisen hyvää saada purkaa
mahtavalle yksinäisyydelle vienoissa sävelissä kaiken, mikä eli ja
liikkui hänen sydämmessään, ja soitanto oli sitä paitsi hänelle mahtava
liittolainen runonteossa. Waltharin laulu, joka ensin etäisen usvan
tavoin oli väikkynyt hänen kuvitusvoimansa edessä, tiheni nyt ja otti
muotoa ja kulki elävinä kuvina hänen henkensä ohitse, hän sulki silmänsä
paremmin nähdäkseen, ja hän näki hunnien ratsastavan, -- kookkaan ja
hilpeän ratsurikansan ja vähemmän hirvittävän muodoltaan kuin se, jota
vastaan hän itse muutamia kuukausia sitte oli taistellut, ja hunnit
ottivat Francian ja Akvitaanian kuninkaitten lapset mukaansa
panttivankeina ynnä nuoren Hiltgundin, Burgundin hemmen; -- ja kun hän
voimakkaammin löi kieliin, näki hän Attila kuninkaankin, joka oli vallan
tavallinen mies ja taipuvainen suopeuteen ja juomisen iloihin, ja
kuninkaanlapset kasvoivat hunnien hovissa; ja heidän isoiksi tultuaan
alkoi hiljainen koti-ikävä kalvaa heitä ja he muistivat jo lapsena
tulleensa kihlatuiksi toisilleen; -- nyt syntyi torvien läikettä ja
pikarien kilinää, hunnit istuivat kemuissa ja Attila kuningas tyhjensi
ison sarvensa ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään, juopuneiden
miesten korskauksista tärisivät holvit; -- nyt näki hän, miten
kuutamossa nuori Akvitaanian uros valjasti sotaoriin ja Hiltgunde toi
hunnien kulta-aarteen, nuori mies nosti hänet satulaan -- ja hei! miten
komeasti he karkasivat vankeudestaan...

Ja yhä kauvemmaksi jatkui pako ja kulku ja taivallus ylitse Reinin ja
tuima kamppailu ahneen Gunther kuninkaan kanssa. Suurin, voimakkain
piirtein oli hänen eteensä kirjoitettu koko historia, jonka hän aikoi
pukea koristelemattoman sankarilaulun muotoon. Vielä samana yönä jäi
Ekkehard istumaan pärevalkean ääreen ja alotti työnsä, ja ilo valtasi
hänet nähdessään miten haamut hänen kätensä toimesta alkoivat elää,
suuri ja rehellinen ilo, sillä runouden iloisessa työssä ihminen todella
kohoaa Luojan töitä tekemään, joka tyhjästä muodosti maailman.

Seuraava aamu tapasi hänet tyytyväisenä lukemassa ensi seikkailuja; hän
ei voinut selvittää itselleen, minkä lain mukaan hän kutoi kokoon
kertomuksensa langat, -- eikä olekaan tarpeellista tietää kaikesta
"miksi" ja "koska"; tuuli käy, kunne hän tahtoo, ja sinä kuulet hänen
humunsa etkä tiedä, kusta hän tulee ja minne hän menee; niin on myös
jokaisen laita, joka hengessä syntynyt on -- sanoo Johanneksen
evankeliumi.

Ja jos välistä hänen henkensä silmät jälleen samenivat ja hitaus valtasi
hänet -- sillä hän oli luonnoltaan arka ja ajatteli usein, että ilman
kirjojen ja oppineiden esikuvien apua ei mikään olisi mahdollista --
silloin hän vaelteli kaitaista vuoripolkua edestakaisin ja kiinnitti
katseensa vuortensa kallioseiniin; ne antoivat hänelle lohtua ja
rohkeutta ja hän ajatteli: "Kaikesta, mitä laulan ja runoilen, kysyn
Säntiksen ja Kamorin mielipidettä". Ja silloin oli hän oikealla ladulla;
ken vanhalta luontoemolta ammentaa runolliset näkynsä, sen laulut ovat
tosia ja oikeita, vaikkapa kankurit ja kivimiehet ja kaikki korkeasti
ymmärtäväiset hiuksenhalkaisijat alhaalla laaksoissa kymmenen tuhatta
kertaa huutaisivat niiden olevan sekaisten aivojen harhakuvia.

Muutamia päiviä kului kiihkeässä työssä. Virgiliuksen latinalaisiin
värssyihin hän valoi tarinansa haamut, sillä oma saksalainen äidinkieli
tuntui hänestä vielä liian raa'alta ja liian vähän viljellyltä
soveltuakseen sankarilaulun tasaiseen kulkuun. Yhä enemmän kansoittui
yksinäisyys hänen ympärillään; hän tuumiskeli jatkaa työtänsä
herkeämättä yötä ja päivää, mutta ihmisen luontopuolellakin on omat
oikeutensa. Sen vuoksi hän sanoi: "Ken työskentelee, asettakoon
päivätyönsä auringon mukaan." Ja kun illan varjot laskeutuivat
naapurikukkulain yli, lakkasi hän työstään, tarttui harppuunsa ja
helähytteli vuoriston yksinäisyyden halki säveliään Ebenalpille päin.
Paikka, missä ensimmäinen aate lauluun hänessä oli herännyt, oli hänelle
kalliimpi muita.

Benedikta riemastui, kun hän ensi kerran saapui sinne harppuineen.
"Ymmärrän hyvin teidät, vuoriveli", lausui hän, "kosk'ette saa pitää
itsellänne lemmittyä, olette hankkinut itsellenne harpun ja puhelette
sille sydämmenne kyllyydestä. Mutta suotta ei teistä tarvinnut tulla
soittoniekka."

Hän vihelsi sormiensa lävitse ja huhuili houkuttelevasti alemmalle
paimenmajalle päin Klus-vuoren huipulla; silloin tuli sieltä hänen
lemmittynsä, nuori alppipaimen, torvi olan yli kiinnitettynä; se oli
reima ja verevä nuorukainen, joka oikeassa korvassaan kantoi raskasta
hopearengasta, alppipaimenen kunniamerkkiä, ja leveässä vyössä hänen
vyötäisillään kiilteli taottuun metalliin kuvattu lehmäntapainen
satueläin. Ujostellen ja uteliaana hän seisahtui Ekkehardin eteen, mutta
Benedikta virkkoi: "Nyt soittakaa meille tanssi, vuoriveli; me olemme jo
kauvan harmitelleet, ettemme itse sitä voi, mutta kun hän puhaltaa
alppitorveen, ei hän voi yht'aikaa tarttua minuun ja pyörittää minua
hilpeässä tahdissa, ja kun minä taas soitan ruokopillillä, eivät
minunkaan käsivarteni ole vapaat".

Ja Ekkehardiin vaikutti virkistävästi vuoriston lasten terve iloisuus,
ja hän löi reippaasti kieliä ja he tanssivat niittyjen pehmeässä
ruohossa, kunnes kuu kelmeässä kauneudessaan kohosi Maarwiesin yli; he
tervehtivät sitä riemuiten ja huhuillen ja tanssivat edelleen
tyytyväisesti laulaen vuoroon:

    "Ja jäätikkö se kasvoi
    Ain alpeille pois,
    Voi turma, jos tyttöin
    Jo jäätynyt ois!"

Näin hymisi Benediktan tanssittaja keveässä tanssitahdissa.

    "Ja vihuri se puski,
    Ei majoa näy
    Voi turma, jos poikain
    Jo samaa tietä käy!"

vastasi neitonen samassa äänilajissa. Ja kun he viimein väsyneenä
heittäytyivät nurmelle lepäämään, lausui Benedikta: "Teidän pitää saada
myöskin palkkanne, kaikkein rakkain harpunsoittajamme? Vuoristossamme
käy vanha taru, että joka sadas vuosi kukkii autiolla vuorenrinteellä
ihmeellinen sininen kukka, ja kellä se kukka on omanaan, sille aukeaa
vuori hänen edessään, ja siellä välkkyvät aarteet hänelle vastaan
kirkkaalla hohteella ja hän saa ottaa niistä itselleen niin paljon kuin
sydämmensä halajaa ja täyttää hattunsa reunoja myöten. Jos minä löydän
kukan, tuon minä sen teille ja teistä tulee silloin upporikas. Itse en
sitä kumminkaan tarvitse" -- hän kietoi käsivartensa nuoren paimenen
kaulaan -- "olenhan minä jo löytänyt aarteeni."

Mutta Ekkehard sanoi: "En minäkään sitä tarvitse!"

Ja hän oli oikeassa. Kelle kerran runous on tullut sydämen asiaksi,
sillä on se oikea sininen kukkanen; missä muiden silmien eteen pinoutuu
kiviä ja kallioita, siellä avautuu hänelle kauneuden avarat maat; siellä
on aarteita, joita ei ruoste koskaan raiskaa, ja hän on äveriäämpi kuin
kaikki maailman rahanvaihtajat ja publikaanit ja kultakuninkaat, vaikka
hänen taskussaan penni saa usein äyrin kanssa viettää surullisia
kihlajaisia.

"Niin, mitä sitte teemme ihmekukalla?" kysyi Benedikta.

"Anna se vuohien syödä tai isolle härkämullikalle", nauroi paimen,
"onhan niillekin jotain hyvää suotava".

Ja uudelleen he kohottivat jalkansa tanssiin ja pyörivät ympäri kuutamon
hohteessa, kunnes Benediktan isä saapui vuoripolkua ylös. Hän oli
päivätyönsä päätettyään naulannut kontiovainajan päivänpaisteessa
vaienneen kallon paimenmajansa oven yläpuolelle ja kivellä aukaissut sen
leukapielet levälleen, niin että hänen vuohensa ja lehmänsä uutta
seinäkoristusta säikähtäen olivat juosseet tiehensä.

"Te täällä hyppäätte ja hoilaatte, niin että Säntis alkaa hoippua ja
täristä perustuksillaan", huusi vanha alppimestari jo kaukaa, "mitä
meteliä se on?" Leikillään toruskellen hän ajoi heidät majaan.

Waltharin laulu sujui vireästi eteenpäin. Kenen sydän on täynnä laulua
ja säveliä, se saa vaan kiireesti kurottaa kätensä, jotteivät ajatukset
häneltä karkuun lentäisi.

Ja sankarilaulun on tämän kirjan tekijä talvisten iltojen pitkinä
puhteina pukenut saksalaiseen runomittaan, ja vaikkapa moni muu kelpo
kääntäjä on samaa yrittänyt, ei hän kuitenkaan malta tämän kertomuksen
yhteydessä olla näyttämättä, miten kymmenennellä vuosisadalla yhtä hyvin
kuin muulloinkin aikojen kuluessa runohenki osasi valmistaa itselleen
tyyssijan ylevähenkisten miesten mielissä.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Waltharin laulu.[34]

    Kuningas Attila kuulun, iloisen hunnien maan
    Soitatti sotatorviin: "Nyt miehet, taistelemaan!
    Ratsuille? Reinin rantaan luo frankkien käypi tie,
    Vieraiksi kutsumatta se Wormsiin meidät vie."

    Ja rauhassa istui Gibich, kuningas Frankkien,
    Kun puolisons' soi hälle pojan, niin oli hän riemuinen.
    Vaan kauhun viesti nyt vieri, ja näin se kertoa ties:
    Tienoilta Tonavan tänne käy kauhea vihamies;
    Se on hunnien ratsasjoukko, sitä ei voi lukeakaan,
    Kuin meren rannalla santa tai taivaan tähdet vaan.

    Nyt kalpeni Gibich ja kutsui maan viisaat kokohon,
    Ja neuvoteltiin: "Kuinka nyt tässä tehtävä on?" --
    "Vain liitto tässä auttaa", sen saivat he päätöksen;
    "Kun hunnit saapuvat, lyömme me käden kätehen.
    Annamme veroa heille ja pantin parhaimman.
    Se iloa tuottaa meille ja voiton suuremman
    Kuin vähin voimin taisto, mi saattaa maan ja kansan
    Ja vaimot, lapset, kaikki vain vihollisen ansaan."
    Kuninkaan poika Gunther viel' oli pieni vaan,
    Äitinsä rintalapsi, ei pantiks sopinutkaan;
    Mut ylpeä Hagen herra, hän serkku kuninkaan
    Ja Troijan sankarijuurta ja aateli arvoltaan,
    Sai lahjat ottaa vastaan, ja päätös tehtiin tuo:
    Hän, Hagen, pantiksi rauhan sai mennä Attilan luo.

    Burgundien maassa aivan samoihin aikoihin
    Hallitsi kuningas Herrich voimalla sankarin.
    Tytär Hiltegund oli hällä tuo immistä ihanin,
    Maan kuulu kauneudestaan yli laajan Burgundin,
    Oli kerran, jos Herra salli, hyödyksi kansan vapaan,
    Perivä vallan maassa kansansa vanhaan tapaan.

    Kun frankkien kanssa rauha näin oli nyt tehtynä, niin
    Sotaisa hunnien joukko taas hyökkäsi naapuriin.
    Edellä Attila itse ratsasti joutuisaan,
    Heti jäljessä päälliköt uljaat ohjailivat ratsujaan.
    Kavioiden kapseesta kaikki sai kuulla, kuin tärisi maa,
    Ja ilma kilpien kalkkeen yhä uudisti kaijuntaa.
    Blochfeldissä keihäsmetsä välähteli rautainen.
    Kuin kevätpäivynen päilyy pisaroissa niittyjen.
    Saa vastaan vuori -- ei estä: sen kiipee kulkue tää,
    Ja Saône ynnä Rhône ne uiden jälkeen jää.

    Chalonsissa kuuli Herrich, kun vartija huusi näin:
    "Tomupilvi nousee; myrsky käy mylvien tännepäin,
    Vihamies on hyökännyt maahan; maamiehet huomatkaa,
    Jos talo on teillä, nyt tarkoin sen portit sulkekaa!"

    Liitosta frankkien kuullut oli ruhtinas ennestään,
    Ja viisaasti hän neuvoi nyt omia miehiään:
    "Ovat frankit, kaikki sen tietää, uljaita sotijoita,
    Vaan liittohon he yhtyi, kun eivät hunneja voita.
    Kun näin he tekivät, vielä me varmemmin joudutaan
    -- Jos hunneja vastustamme -- vain kaikin kuolemaan.
    Minulla ainut on lapsi, vaan senkin annan mä pois
    Pantiksi rauhan, jos sillä maan vaarasta auttaa vois."

    Valitut lähettiläiset myös haasteli sitte näin
    Hunneille asiansa, miekatta, paljain päin.
    Tapaansa kohtelias ollen, myös Attila virkkoi noin:
    "Parempi liitto on sotaa, sen minäkin lausua voin
    Myös rauhan mies olen itse; vaan jos ken vastustaa
    Voimaani mielettömästi, sitä turhaan tehdä se saa.

    "Siis ruhtinaanne pyyntöön mä olen mieltynyt."
    Tän viestin lähettiläiset vei herrallensa nyt.
    Ja hunnien airuita vastaan vei Herrich portillen
    Jalokiviä kalliita ynnä myös ainoan tyttären.
    Oli rauha taattu; mut helmen se Burgundista vei,
    Vei Hiltegundin kauniin, hänt' ei enää nähty, ei!

    Kun näin oli liittoon käyty, niin vieläkin länttä kohti
    Tuon ratsasjoukkonsa joutuin pois Attila taistoon johti.
    Siell' Akvitaanian maassa oli Alpher kuningas.
    Hänellä kasvoi poika, Walthari kaunokas.
    Herrich ja Alpher usein oli viestein, airuineen
    Ja juhlallisin valoin luvanneet toisilleen:
    "Kun täysikasvuisiksi lapsemme kasvavat,
    Toisilleen puolisoiksi he silloin tulevat."

    Kuningas Alpher huolien hädässään valittaa:
    "Voi, kun en, vanhus kurja, mä kalpaan kuolla saa!
    Esimerkiksi oli kehno burgundein ja frankkien työ.
    Mun myös niin täytyy tehdä -- ah, häpeän synkeä yö!
    Airuita mun rauhan ja liiton on saatava laittohon,
    Ja jälkeläiseni armas mun pantiksi pantava on." --
    Näin lausui ankara Alpher, ja kaikki tehtiin tuo,
    Ja kultakuormin kulki taas hunnit Tonavan luo.
    Walthari, Hiltgund ja Hagen myös vietiin vartijoin;
    Kotipaikkaa tervehti hunnit niin hurjin huuteloin.

    Kuningas Attila kodin onnesta iloitsi
    Ja vieraat lapset hellin hän huolin kasvatti.
    Kuin perilliset omat ne varsin hyvin hoidettihin.
    Sai neitosen kasvattaakseen kuningatar Ospirin;
    Vaan itse tarkimmasti hän kasvatti nuorukaiset,
    Ne sodan ja rauhan töihin piti tulla kelpaavaiset.
    He viisaiks vuotten kanssa ja vahvoiks varttuikin;
    He voittivat väkevimmän ja viisahimmankin.
    Siks kuningaskin heitä rakasti ja kerrassaan
    Riveihin etummaisten ylensi armeijaan.
    Jumalan johdannolla tuo vangittu neitonen
    Oli oikein silmäterä myös ruhtinattaren.
    Hyveistä tiettynä rikkaaks hän vihdoin pantihin
    Varojen hoitajaksi kuninkaan hovihin.
    Oli valtakunnassa melkein tuo impynen arvokkain;
    Jos minkä hän toiveen lausui, se täytettiin heti vain.

    Kun Gibichin poika Gunther kuninkaaks tuli Frankkien, niin
    Rikottiin hunnien liitto, vero pilkaten kiellettiin.
    Tämä viesti Hagenin korviin myös siivin sukkelin lenti,
    Pakomatkalle öiselle kohta hän luokse herransa enti.
    Paenneeksi kun Hagen nähtiin, kuningatar Ospirin
    Luo Attilan riensi ja haastoi näin neuvoin viekkahin:
    "Kuninkaallinen viisaus, varsin me tarkasti varokaamme,
    Ettei vain parhain pylväs murtuisi meidän maamme.
    Waltharikin, urhomme uljain, voi lailla Hagenin vaan,
    Oman ystävänsä, jättää viekkaasti meidän maan.
    Hänet meihin te kiinnittäkäätte ihan sitehin hellimmin
    Ja häntä suostutelkaa tällaisin lausehin:

    "Kun vaivoja vaaroja kärsit sä meitä palvellen,
    Niin haltijas tahtoo olla myös sulle kiitollinen;
    Siis vaimokses immistämme ota parhain palkaksi työs,
    Saat maata ja mainetta, saatpa rauhaakin nauttia myös.
    Hyvyyttä sä jos mitä mielit, olis asiat aivan väärin,
    Jos ei sun pyyntösi kaikki täytettäis täysin määrin."

    Tää neuvo Attilasta niin viisas ja sukkela on;
    Tällaisissa kohdissa tietää hän viisaaksi puolison.

    Kuningas Waltharille nyt ehdottelikin näin,
    Vaan asian käänsi aivan Walthari toisin päin.
    Hän huomasi: Attila mielii, ett'en mä pääsisi pois;
    Siks tuumi hän, eiköhän harhaan nyt johtaa häntä vois.
    Hän virkkoi: "Työstäni kiitos on aivan ansiotta,
    Ja ehtonne, ruhtinas, täynnä on hellyyttä, armoa totta.
    Vaan vaimo jos valita täytyy, kuten käskette, valtaavat
    Mun murhe ja muistojen helläin myös kaipuut katkerat.
    Mun kyntää peltoa täytyy ja huoneus rakentaa,
    Ja kyntäjä herransa silmät vain harvoin nähdä saa.
    Ja minkä rakkaus antaa, sen se viepi voimista pois:
    Jaloihin taistelutoimiin ei sitte käydä vois.
    Maan päällä ei suotuisampaa, kuin jos uskollisna saa
    Sotaherraa seurata; siksi mua vapaaks laskekaa!
    Jos iltamyöhään, taikka jos vaikka keskiyöhön
    Käskette, käyn, jos minne tahdotte taistotyöhön.
    Suru lasten ja vaimon tähden ei taistelussa saa
    Katsetta käännetyks; siellä ihan henkensä unhottaa.
    Urosmaanne ja henkenne tähden mä pyydän, jättäkää
    Hääsoihtuni polttamatta; ah, kuulkaa pyyntöni tää!"

    Tää vastaus hellytti, luoton se synnytti Attilaan.
    "Walthari" -- hän varmana virkkoi -- "ei pakene milloinkaan."

    Kaukainen kansapa nousi kiivaasti kapinaan;
    Käännettiin kalvan kärki nyt tuota kukistamaan.
    Walthari vielä nuori, päämieheksi määrättiin.
    Pian kyllä tulla jo ehti hänen voittonsa kuuluviin.
    Eteenpäin tunki joukko, kuin kiila huippupää.
    Ja hurjin huudoin ilmaa kaijutti joukko tää.
    Huimasti keihäät kiiti ja rummut raikuivat,
    Halkaistut kilvet välkkyi kuin kirkkaat salamat.
    Kuin raivokas raesadekuuro myrskyllä lentää, niin
    Tiheä nuolituisku nyt lensi vihollisiin.
    Myös käydään käsikähmään, ja miekat välkähtää:
    Halkaistuna kaatuu maahan raisunkin ratsun pää.
    Halkaistuin päin myös kaatuu ritareita niinkuin heinää.
    Walthari, sä huimasti niität, vaan seisot niinkuin seinä!
    Hän näytti verityössään vihollisista vaan
    Kuin kuolema viikatteellaan tuimasti toimessaan.
    Vasempaan jos hän hyökkäs tai syöksyi oikealle,
    Paikalla päätti hän taiston, sai kaikki pakosalle.
    Hunneille taas oli uusi kuuluisa voitto tietty,
    Viholliselta monta kallista saalista viety.

    Nyt johtaja antoi rauhaa torvilla julistaa
    Ja tammisin seppelin päätään hän aikoi kaunistaa.
    Lipunkantaja ynnä miehet myös samoin tekivät,
    Ja voittoseppelin kotiin he kaikin riensivät.
    Kodin vieraanvaroja saivat he riemuin nauttimahan.
    Walthari, voittaja, saapui hovihin Attilan.

    Kas, kuinka kiirein kiitää linnasta palvelijat
    Waltharia vastaan! kilvan he ratsun seisahtavat.
    Satulastaan korkeasta Walthari nyt astahtaa.
    "Meidänkö voitto on?" tuon hän kysymyksen kaikilta saa.
    Uteliaille hän katseen heitti niin mahtavan, maltikkaan.
    Väsyneenä aivan astui hän salihin kuninkaan.
    Hiltgundin hän kohtasi yksin, soi suuta ja virkkoi vaan:
    "Oli kuuma päivä, sä juomaa tuo janooni polttavaan."
    Toi pikarin neito: hän viinin niin vilkkahasti kaasi,
    Kuin imee pisaran vettä punainen, hehkuva paasi.
    Hän neidon valkoisen käden käteensä hellästi sulki,
    Olivathan he toistensa kanssa jo ennen kihlatut julki.

    Punastuin neito on vaiti. Sanoiksi Walthari saa:
    "Olemme kestäneet vieraan oloa ankaraa,
    Ja omiksi toisillemme kuulumme kumminkin.
    Nyt lausuin sen; en vaiti voi olla kauemmin."

    Suruissaan seisoo neito, kuin kuulisi pilkkaa vaan,
    Hän leimuvin silmin puhkee lauseeseen katkeraan:
    "Miks teeskelee vain kieles, kun huoli ei sydämmes?
    Parempihan olla täytyy sun, viekkaan, vertaises."

    Vaan uskollisin katsein nyt urho lausuupi:
    "Poiss' olkoon, minkä lausuit; mua kuullos hellästi!
    Ei kätke poveni vihaa, ei viekkauttakaan,
    En mieltäni oikeata mä salaa milloinkaan.
    Olemme kahden täällä, ei ketään kuulijaa;
    Mä tiedän salaisuuden, kai sinuun luottaa saa." --
    Polvilleen Hiltgund itkein nyt lankesi lausuen:
    "Mihin vain mua, herrani, käsket, mä kuulun sinullen."
    Hän neidon nosti ja lausui: "Elo vieraan on vaikeaa;
    Kotikaipuu kalvavainen mun sieluni saavuttaa.
    Vaan Hiltegundia paitsi paeta kuinka voin?
    Jos tänne sä jäisit jälleen, tuo olisi tappioin."
    Niin nauroi kyynelin neito: "Oi herra, min lausuit nyt,
    Se on vuosia salaisesti sydämessäni säilynyt.
    Siis käske pakoon! kanssas mä tohdin hyvin aivan.
    Lempemme kanssa käymme läpitse vaaran, vaivan."

    Walthari virkkoi vielä vain hiljaa kuiskaten:
    "Kun vartioitavakses sait aartehet Hunnien,
    Niin rautapaita ota ja kypäri Attilan
    Ja pantsari, mestariteos taidokkaan taonnan.
    Lipasta kaksi sä täytä kullalla kukkuraan.
    Niin että tuskin nostaa ne maasta jaksat vaan.
    Myös neljät vahvat kengät sä toimita minulle
    -- Tie pitkä on -- yhtä paljon on tarvis sinulle.
    Ota kalliita astioita ja laita kääröön näitä,
    Myös onkia takoa anna sä käyriä, teräväpäitä,
    Ja linnustusneuvoja hanki, kun ruoaksi matkallamme
    Tien varrelta tarpeen tullen kalastamme ja linnustamme.
    Ne seitsemän päivän päästä kaikk' olkoot valmihit,
    Kuningas miehinensä kun pitää juomingit,
    Ja viinistä juopuneina he rauhassa nukkuvat näin...
    Onneksi! Silloin matkaan lähdemme länteen päin!"

    Juominkien hetki jo joutui. Liput, liinaset riippuen
    Salin kaunisti. Attila istui nyt kunniapaikallen.
    Sitä villa- ja purppuravaatteet joka puolelta verhosivat,
    Sadoilla patjoilla hunnit ylt'ympäri makasivat.
    Moninaisista herkuista oikein notkuivat pöydät vaan,
    Makeoita juomia höyrys kultaisissa kannuissaan.
    Vadit kaunistettuja kaikki oli lippusin kirjavin.
    Pidot alkoi. Isännän toimi oli tehtävä Waltharin.
    Kun syömingit päättyi, tähteet ruuvista korjataan.
    Walthari nyt Attilalle näin saa heti lausumaan:
    "Jalo herra, nyt siunauksenne pyydämme meille suomaan,
    Niin että urhot kaikki saa innon oikein juomaan."
    Suurimman maljan antaa hän hälle polvistuin;
    Se kaunistettu sadoin on kuvin leikatuin.
    Niin vanha juomari nauraa: "Sanas hyvää tarkoittaa:
    Nyt niinkuin myrskyisä meri vastaani vaahtoaa."

    Siekailematta hän nousee kuin kallio aallokkohon,
    Kädessä jättiläismalja täynnänsä juomaa on.
    Hän uljain siemauksin juo pohjaan asti sen,
    Ei jää, kun koettaapi, tippaakaan jäljellen.
    "Nyt samoin tehkää, pojat!" huus sankari harmaapää,
    Näin muille esikuvan hän oivan esittää.
    Huimasti, tuulen lailla, nyt nähtiin nopean
    Tarjoojan tovereineen salissa juoksevan,
    Yhä täyttäen kannut kaikki kultaiset, hopeaiset.
    Näin syntyi saliin suuret nyt viiniturnajaiset.
    Sopersi siinä kieli myös miehen maineikkaan,
    Ja horjui polvi uljaan uroonkin voimakkaan.
    Saapuipa keskiyökin, mut laulain vain he joi;
    Vaan vihdoin viinin vilja jo unen raskaan toi.
    Walthari jos vaikka linnan olisi polttanut,
    Ei ollut raitista yhtään, ken tuon olisi huomannut.

    Walthari hiljaa luokseen nyt kutsui Hiltgundin:
    "Valmista kalut kuntoon, hankitse itseskin!"
    Ratsunsa tallista toi hän; tuo Leijonaks mainittiin.
    Se maata korskuen polki, puri hampaat kuolaimiin.
    Puki rautaan ratsun otsan ja kyljet kauttaaltaan,
    Kullasta raskaat lippaat pani selkään riippumaan
    Ja ruokakorin. Suitset neidolle antoi vaan
    Ja nosti neidon sitte tuon konkarin satulaan.
    Hän vihdoin hyppäsi itse sen selkään, pantsari päällä
    Ja liehuvin kypäriharjoin. Näky hällä kuin jättiläällä.
    Vasemmalle on vyötetty miekka, mut oikealle hän,
    Kuin hunnit, pannut on käyrän sapelin terävän.
    On kilpi ja keihäskin hällä. Näin yhdellä ratsulla
    Wathari ja Hiltgund poistuu pois Attilan linnasta.

    He linnasta ratsuin rientää, läpi yön yhä ratsastain.
    Sotaratsua ohjaa immyt, aarteita katsastain.
    Kalanippua huolellisna kädessään myös hän kantaa,
    Kun varustukset kyllin Waltharille kuormaa antaa.
    Vaan aamu-aurinko seudun kirkkaaseen saattoi valoon,
    Ja heidän poiketa täytyi sotatieltä synkkään saloon.
    Kotikaipuu ja vieraan viha jos ei olis pakottanut,
    Niin Hiltgund enää tuskin olis ratsua ohjannut.
    Jos metsän lintunen lauloi, puun oksa rasahti
    Tai tuuli suhisi, tuosta jo neitonen säpsähti,
    Aituuksista, asunnoista he karttain pysyivät poissa
    Ja kulkivat tiettömissä erämaissa ja vuoristoissa.

    On ääneti hunnien hovi. Ylhäällä on aurinko.
    Kuningas Attila ensin herääpi vihdoin jo.
    Käsillä painaa päätä niin paksua, sekavaa,
    Käy ulkopuolelle, huutaa: "Waltharia kutsukaa!
    Kuninkaansa huolista puolet kuin kumppani saa hän, kantaa
    Ja aamujuoman mulle asekammarissa antaa."

    Ja palvelijat silmiä hieroo ja juoksevat etsimään.
    Joka paikasta, vaan ei mistään Waltharia löydykään
    Ja Ospirin, ruhtinatar, myös saapui Attilan luo:
    "Mitä haaveilee nyt Hiltgund, kun vaatteita mulle ei tuo?"

    Nyt palvelijat kuiski, ja kohta on Ospirin arvannut.
    Walthari ja Hiltgund myöskin yöllä on paennut.
    "Pidot kirotut", huus hän, "ja viini kirottu kolmasti nyt,
    Kun hunnini hirmuisesti se on lyönyt, on hävittänyt!
    Kuningasta varotin ennen, ja nyt tuo toteentui:
    Valtamme pylväistä vankin, niin, parhain pirstaantui."

    Kuningas Attila vihan sai valtaan hirmuisen,
    Repäisi purppuraviitan ja viskasi seinään sen.
    Kuin myrsky maasta tomun läjihin kohottaa,
    Sydämen surut hällä niin poveen kohoaa.
    Niin katkeran musta on mieli, ett'ei sano sanaakaan,
    Ja syötävään ja juomaan ei koske hän ollenkaan.
    Yö saapui, vaan ei rauhaa kuitenkaan saapunut,
    Vuoteellaan vaikka hän virui, ei silmää sulkenut.
    Vasempaan, oikeaankin vain viskeli häntä huoli,
    Ikäänkuin urhon runkoon olisi ammuttu nuoli.
    Pystyssä istui joskus tuo vihan vimmattu,
    Tai karkasi vuoteeltansa, tai pyöri kuin noiduttu.
    Suloinen uni aivan siis kääntyi katkeraksi,
    Sen aikana pois kun pääsi pakolaista karkuun kaksi.
    Vaan toisena aamuna kohta, kun päivä valkenee,
    Vanhimmat Attila kutsuu ja heille haastelee:
    "Waltharin ken mulle tuopi, tuon ketun kavalan,
    Kuin metsästäjä varma ilveksen viekkahan,
    Kullalla kirjatun puvun hänelle lahjoitan,
    Kiireestä kantapäähän hänet peitän kultahan,
    Niin että kultaläjin on suljettu hältä tie."
    Mut koko maassa ei ollut ritaria, ruhtinasta,
    Ei kreiviä, knaappia eikä niin orjaa urhokasta,
    Ken käydä tohti vastaan Waltharia taisteluhun,
    Mittaamaan miekkaa kanssa tuon urhon vimmatun.
    Kuin tuuleen puhuttu oli tuo pyyntö kuninkaan.
    Nuo korkeat kultaläjät -- ne saamatta jäivät vaan.

    Walthari ratsasti öisin kiireesti eteenpäin.
    Tiheissä metsissä päivät hän vietti levähtäin.
    Hän lintuja hellin äänin houkutti ja liimatuin
    Hän saitoin niitä pyysi ja pölkyin halkaistuin.
    Ja missä koukerteli taas virta juoksussaan,
    Hän heitti siihen ongen, sai saaliin arvokkaan.
    Näin päivä kului kyllä metsästäin, kalastain,
    Se poisti nälän tuskat, sydäntä raitistain,
    Ei koko matkalla neittä hän syleillyt kertaakaan;
    Se sankarin kunnialle ei hänestä sopinutkaan.

    Jo neljäkymmentä kertaa oli aurinko kiertänyt,
    Kun Attilan hyvästittä hän oli jättänyt,
    Nyt illan hämärtäissä välkähti virran vuo
    Reunalta metsän kirkas -- se Rein, isä Rein on tuo,
    Sen toisella rannalla tuolla on linna kuninkaan
    Wormsissa, joka on vankka pääkaupunki frankkien maan.
    Leveässä ruuhessansa tuli lautturi soutaen,
    Kalat viimeksi saadut tarjos Walthari palkaksi sen.
    Se lahjaan tyytyen souti hänet toiselle rannallen,
    Eteenpäin Walthari riensi, vain ratsua kannustaen.

    Seuraavana päivänä Wormsiin meni lautturi kaloineen.
    Kuninkaan keittäjä siellä kalat osti tarpeikseen.
    Ne suolasi, höysti ja sitten pani pöytään kuninkaan.
    Hämmästyin kuningas Gunther näin sanoi salissaan:
    "Ei kalaa tällaista tuotu ole koskaan syödäksein;
    Maku tällä ja muoto on outo: tää on muualta, tietääksein.
    Tosiaankin, toisista maista tää lienee tuotukin.
    Sano suoraan, keittäjä, joutuin, mist' on tämä kotoisin?"

    Ja keittäjä lautturin laittoi nyt luokse kuninkaan,
    Ja sattuman lautturi kertoi kysyjälle uudestaan:
    "Kun Reinin rannalla istuin illalla ruuhessain,
    Niin rannan polkua riensi mies vieras ratsastain,
    Kuin taistosta saapuvan aivan oli muoto sen sotaisin,
    Varuksista kankea, sillä oli kilpi ja keihäskin.
    Varukset hartioita ne painoi epäilemättä,
    Rajusti hän ratsasti sentään, ollenkaan lepäämättä.
    Urosta seurasi immyt, kuin päivänpaiste sen poski,
    Saman ratsun seljässä istuin, jalat toisiinsa melkein koski.
    Ja jättiläisratsua ohjas suitsista impynen.
    Kaks lipasta melkoisen suurta oli seljässä ratsun sen.
    Kun konkari hyppäsi pystyyn ja niskaa pudisteli.
    Jalokivet ja kullat silloin lippaista kilkahteli,
    Tuon miehen kohtasin; mulle nuo kalat hän lahjoitti."

    Kun Hagen sen kuuli, hän silloin riemuiten huudahti:
    "Iloitkaa ystäväiset, nyt seikka selväksi saa,
    Walthari hunnien maasta nyt kotiin ratsastaa."
    Salissa riemun ääni raikkaasti silloin raikui;
    Vaan Guntherin käsky kohta taas ylpeästi kaikui:
    "Mun kanssani riemuitkaatte, kun nyt sen aartehen,
    Min isäni kerran täytyi lahjoittaa hunneillen,
    Takaisin tahtoo antaa Jumala mulle taas!"
    Näin lausuen jalan hän nosti, siten juomapöydän kaas,
    Valjastaa käski ratsut ja valitsi kansastaan
    Koeteltua sankarimiestä kakstoista kaikkiaan.
    Hän valitsi Hageninkin, mi pyysi turhaan vaan
    -- Waltharia muistaen -- mieltään kuninkaan muuttamaan.
    Mut Gunther pauhasi: "Taistoon uljaasti ja voittoonkin!
    Verhotkaa sankariluunne varustuksin rautaisin,
    Selkäänne pankaa ja rintaan nyt pantsari suomuinen.
    Mä rosvoa frankkien aarteen ajan takaa riemuiten."

    Urosjoukko portista syöksyi, mielessä taiston kiista.
    Vihamies on kantapäilläs, Walthari, ylevä riista!

    Walthari Reiniltä riensi nyt sisämaahan päin,
    Varjoiseen synkkään metsään hän silloin saapui näin:
    Wasichenwaldiin, jossa metsästäjä riemuita saa,
    Kun jahtitorvia kuulee ja koirien haukuntaa.
    Kaks vuorta yhdessä siellä ylös ilmaan kohouu.
    Salon rauhassa niiden väliin sola sievä muodostuu;
    Sitä huippuiset kalliot kaartaa, se peitossa pensasten
    Ja oksain, se ruohokenttä; kuin luola se ryövärien.
    Waltharia miellytti paikka: "Minä nukun näillä mailla!
    Suloista unta kauan jo olen ollut vailla.
    Jo neljäkymmentä yötä seljässä hevosen
    Nyökkäillen nukkunut olen, nojaten kilpehen."

    Varukset yltä hän riisui, ja immen sylihin
    Väsyneenä pään hän painoi: "Pakokumppani kallihin,
    Nyt vartioitse tarkoin! Jos laaksosta kohoaa
    Tomupilvi vaalea, hiljaa herättää minut silloin saa.
    Ja vaikkapa oikein joukko uroita ratsastaisi,
    Mua aivan äkkiä, armain, herättää et sentään saisi.
    Katsettasi uskon kyllä; se kauas kannattaa;
    Se on tarkka ja selkeä..." Kohta Walthari uinahtaa.

    Kun Gunther ratsun jäljet hiekassa nähdä saa,
    Hän juoksuun joutuisampaan ratsunsa kannustaa.
    "Hoi, tänne, miehet!" huus hän. "Hän tänään löydetään
    Aarteineen rosvottuine, hän pois ei pääsekään."
    Vain turhaan virkkoo Hagen: "Tuo melkein on mahdoton;
    Jo monta miekkamiestä Walthari voittanut on.
    Olen taistelun vimmassa nähnyt hänen usein raivoovan
    Ja tiedän peistä ja miekkaa hänen käyttää osaavan."
    Vaan varoitusta Gunther ei kuule ollenkaan;
    He keskipäivänä käyvät Waltharia valtaamaan.

    Vaan vuoren huipulta Hiltgund kun katsoi laaksohon,
    Tomupilven huomasi kaukaa ja kopsetta kavion:
    Hän hiuksia nukkuvan hiljaa sormella silittää:
    "Walthari, nouse jo, nouse! sotajoukko yllättää",
    Walthari hieroi unen paikalla silmistään,
    Valmiiksi taistoon hankkii varuksihin itseään,
    Voimalla keihään heitti hän tyhjään ilmahan:
    Esinäytös hauska taiston hirmuisen katkeran.

    Kun vihollisten keihäät etäältä loistivat,
    Niin Hiltgund voihki: "Tuolta, voi, hunnit saapuvat!
    Mä pyydän sulta, hakkaa mun nuori pääni pois,
    Ett'ei -- jos en sun saa olla -- mua kenkään ryöstää vois!"

    Vaan sankari lempeä lausui: "Pelolles pane salpa!
    Ei viattomaan vereen tahraannu tämä kalpa.
    Hädässä monta kertaa mua voinut on se auttaa;
    Tuon joukon voittaa myös mä tänään voin sen kautta.
    Nuo ei ole hunneja, muita ne on tuhmia nuoria vaan,
    Ovat Nibelungeja täältä, asukkaita frankkien maan."
    Ja hän näytti nauraen yhtä kirkasta kypärää:
    "Kas, vanha tuttuni Hagen, tuo korkea kypäräpää!"

    Kävi sankari luolan suulle ja alkoi lausumaan:
    "Mä portilta tältä kyllä sanat painavat virkkaa saan:
    Ei kenkään frankeista koskaan vaimolleen kerskua saa,
    Aarteeni saattaneensa eläissäni anastaa;
    Sitä paitsi..." Hän taukos ja alkoi rukoilla polvillaan
    Anteeksi Jumalalta pahanilkistä puhettaan,
    Riviä vihollisten hän katsoi tarkastain:
    "Urhoista noista pelkään mä Hagenia vain.
    Hän taistelun tapoja tietää ja viekkaita vehkeitä;
    Vaan häntä paitsi, Hiltgund, mua muut ei peljätä."

    Walthari kun uhkaavaisna piti vahtia portillaan
    Kuninkaalle haasteli Hagen: "Varokaatte, herrani, vaan!
    Lähetettäköön airut riita rauhassa ratkaisemaan.
    Kentiesi hän suosiotanne suostuupi anomaan
    Ja aarteen teille antaa. Sanan airut tuokohon.
    Asevoimalla kimppuun käydä yhä sittekin aikaa on."

    Waltharin luokse nyt Gunther lähetti Camelon,
    Mi frankkien tuomari tuima ja mahtava Metzissä on.
    Hän lensi kuin tuulen puuska luo Waltharin: "Vieras mies,
    Ken olet sä, lausu! Mistä ja minne käy sun ties?"

    Hänelle sankari haastaa: "Sä ensin ilmoita
    Käskystä toisenko saavut vai omasta tahdosta?"

    Ja ylpeä Camelo vastas: "Olen airut ainoastaan
    Kuningas Guntherin kuulun; hän herra on frankkien maan."
    "Tosiaankin", Walthari virkkoi, "mikä kumma teidät saa
    Noin väijyen urkkimaankin mua, vierasta matkaajaa?
    Walthari mä olen uljas, olen Akvitaanian mies.
    Isä antoi mun pantiksi piennä, piti jättää kotini lies.
    Ja hunnien huostassa olla. Nyt sieltä mä matkustan.
    Kodin kalliin, vanhemmat rakkaat taas nähdä halajan."

    "Hyvä", vastasi kuivasti airut, "ole valmis antamahan
    Pois ratsusi, kultalippaas ja neitosi hurmaavan.
    Jos luovuttamaan riennät sä kiirehin kaikki nuo,
    Niin henkes ja jäsenes olla hyvä herrani rauhassa suo."

    Walthari vastasi uljas: "Ei hullua suurempaa!
    Kuninkaasihan vaatii multa, mit' en mieli kadottaa.
    Hän jumala onko, jotta hän noin vain tehdä saa?
    Ei vielä käteni kiini ole sidotut selkäni taa.
    En viel' ole haavoitettu, en vaivassa vankilan;
    Vaan jos hän tahtoo rauhaa nyt taiston sijahan,
    Sata kultasolkea voipi hän multa lahjana kantaa;
    Vieraana miehenä osaan kuninkaalle kunnian antaa."

    Tän sanoman saattoi airut herralleen ratsastain.
    Nyt Hagen hälle virkkoi: "Ota, minkä hän tarjoo vain!
    Tuhoa aavistan muutoin; unen viime yönä näin
    Sinusta, herrani, oikein hirmuisen mielestäin.
    Ajoimme metsikössä yhdessä metsästellen,
    Kun tiellesi, korkea herra, tuli karhu uhkaellen.
    Tulipa taistelu tuima: peto viimein runteli
    Ja lantioita myöten puri pois sun jalkasi.
    Kun keihäs suorana kiitäin sua saavuin auttamaan,
    Peto toisen silmäni riisti hirveillä hampaillaan."

    Kuningas kylmästi pilkkas: "Sinuss' on isäs sankarimieltä:
    Taistossa hänkin käytti ei kalpaa mut liukasta kieltä".

    Nyt Hagenissa kiukku kovasti kuohahtaa:
    "No hyvä, taistelusta rajusti riemuitkaa!
    Edessä tuolla seisoo mies, jota mielitten.
    Mä tässä loppua vuotan, en saalista tahdo, en."
    Kunnaalle hän läheiselle vei rauhaan ratsunsa
    Ja istui itse ruohoon, katsellen taistoa.

    Kuningas Gunther luokseen nyt viittasi Camelon:
    "Sanomaan mene tuolle: mulle koko aarre kuuluva on.
    Ja jos hän vielä kieltää, niin olethan urhoinen
    Ja taistoon ryhdyt sitte, hänet maahan kaataen."

    Ja piispankaupungin herra Camelo ratsastikin,
    Keltaisin töyhtöharjoin ja sinisin kypärin.
    "Hei, ystävä!" huusi hän kaukaa, "hei, ystävä, kuullos vaan,
    Koko kulta-aartees anna omaks frankkien kuninkaan!"
    Walthari on vaiti. Silloin lähemmä hän ratsastaa.
    "Koko kulta-aartees anna!" hän taaskin huudahtaa.
    Waltharin maltti loppui: "Jo lakkaa kirkumasta!
    Aarteeni Guntherilta mä varastinko Vastaa!
    Lainannut mulle hän onko, sen sitte suuren koron
    Keralla kiskoakseen tavalla ahnaan voron?
    Mä hävitinkö maata, poltinko huoneita,
    Kun korvausta hän vaatii uhmaillen minulta?
    Tää kitsas on kansa, kun kieltää läpi maansa matkaamasta
    Ja vieraan matkamiehen alueelleen astumasta.
    Tie-oikeudesta siis maksan; kakssataa solkea suon
    Kuninkaallesi. Kai otat multa ja näytät herralles tuon?"
    "Enemmän tarjoa meille!" huus Camelo raivoissaan.
    "Lorut loppu on. Kysymyksessä veres, henkesi on kokonaan."
    Käsivartensa kilvin peitti hän kolminkertaisin,
    Keihästään heilautti hän raivoin riehuvin
    Ja tähtäsi taas ja heitti. Walthari kumarsi vain
    Sen tieltä, ja ruohonurmeen se kiisi suhahtain.

    "Hyvä on", huus Walthari, "olkoon nyt niinkuin tahdotte siis!"
    Ja peitsen tumman urho myös heitti. Se peitsi kiis,
    Se kiiti, kilven reunan vasemman puhkaisten,
    Ja Camelon oikean käden se naulasi lanteesen
    Sekä upposi selkään ratsun, mi pystyyn hypähtäin
    Olis Camelon suistanut maahan; mut peitsi nyt esti sen näin.
    Camelo kilven antoi pudota kädestään,
    Vasemmin käsin peistä irrottain itsestään;
    Vaan Walthari esiin syöksyi, asennon otti vahvan
    Ja miekkansa pisti häneen syvälle asti kahvaan,
    Yhdessä miekan ja peitsen veti pois -- oi hirveät haavat! --
    Ratsastaja ratsuinensa alas vaipuen kuolon saavat.

    Näin Camelo herra kaatui, ja kuoleman huomasi tään
    Hänen veljensä poika Kimo, myös Scaramund nimeltään.
    "Haa! Minuhun koski se", huus hän. "Pois kaikki te muut nyt vaan!
    Nyt kuolen tai kostaa kalliin sukulaiseni kuoleman saan."
    Hän itkien juoksi; ahdas oli tie ja kuoppainen,
    Ei voinut kenkään käydä avuksi hänellen.
    Hän kiristi hampaitansa: "Aarteita en tahdokaan,
    Vaan saavun setäni verta kovasti kostamaan".
    Hän kahta keihästä kantoi; vapis harja kypärin.
    Walthari vastasi hälle vain mielin uljahin:
    "Jos taistelun alkaja olin, en käymästä kuoloon kiellä;
    Vaan keihääsi pisto ei sentään saa lävistää mua vielä."

    Nyt heitti Scaramund keihäät nopsasti peräkkäin.
    Kävi kilpeen ensimmäinen, mut toinen maahan päin.
    Nyt paljasti hän miekan, eteenpäin ratsastain,
    Waltharin otsaa turhaan halkaista koettain.
    Kävi kypäriin se isku kumisten, helisten;
    Säkenet synkkään metsään sinkoili säihkyen.
    Vaan Waltharin keihäs kiiti nyt salaman lailla vain
    Heti Scaramundin kaulaan, hänet maahan pudottain.
    Pään pois löi Walthari hältä, ei auttanut rukouskaan.
    Sedän seurassa veljenpoika näin sortui kuolemaan.

    "Edespäin!" huus hurjana Gunther; "niin kauan me taistelkaamme,
    Kun väsyy hän ja aarteen sekä hengen häitä me saamme."
    Werinhard kolmanneksi määrättiin. Hän ei huoli
    Keihästä heittää, hällä on joutsi vain ja nuoli.
    Etäältä jo hän ampuu niin monta laukausta;
    Vaan Waltharin jättiläiskilpi suo oivaa suojelusta.
    Ja ennenkuin apua saapuu, jo viini tyhjänä on.
    Vimmastuin siitä hän syöksyy miekalla taistelohon.
    "Mielestäsi nuoleni varmaan ylen heikot ja keveät ovat",
    Hän huusi, "mut iskuni, huomaa, on raskaat kyllä ja kovat!"

    "Mä tässä taistelussa oikeutta vartoon vaan,"
    Walthari vastasi, keihään lennättäin kulkemaan.
    Se ratsuun sattuu. Ratsu nyt pystyyn hypähtää,
    Pudottaa miehen maahan, ja itsekin kaatuu tää.
    Walthari mieheltä rientää nyt miekan valtaamaan,
    Ja kypärin poistaen tarttuu hiuskiehkuraan vaaleaan:
    "Ylen myöhään voihkit, nyt kuuro pyynnöilles olen jo."
    Werinhard päätönnä makaa, kun kuluu tuokio.

    Ruumiina kolme jo makaa. Ei Gunther kyllästy vaan;
    Neljänneks Ekkefrid urho saa mennä taistelemaan.
    Saksassa hän oli kerran surmannut herttuan,
    Ja pakolaisena pääsi hän frankkien huostahan.
    Rajulla raudikolla hän esiin ratsastaa,
    Ja taisteluvalmista miestä hän ilkkuen kiihoittaa:
    "Aseellinen noitako olet ja kuljet läp' ilmojen?
    Tai lienet metsän peikko? Et kai ole ihminen?"
    "Tapaisesi kulkurit", pilkkas Walthari, "ne tunnetaan,
    Ne oikeille ihmisille ovat kuormana, kiusana vaan.
    Mut saksalaisilles kohta saat kertoa kummia,
    Mitä kokea, nähdä ja kuulla sait Wasichenwaldissa."

    "Sitä koetelkaamme", hän lausui, ja hurjasti heiluttaen
    Rautaista peistänsä, nosti ja voimalla viskasi sen.
    Se kilvestä kimmahti, kilpi kova liiaksi olikin.
    Walthari, partaan naurain, sen viskasi takaisin:
    "Kas nyt, miten metsän peikko omas sulle lahjoittaa;
    Syvempään käymään varmaan käsivarteni voima sen saa."
    Se heitto se halkasi kilven kovan, härjännahkaisen,
    Repäsi takin ja tunki keuhkoihin syvällen.
    Kuolleena Ekkefrid vaipui, veri haavasta virtaili.
    Walthari saaliiksensa hänen ratsunsa korjasi.

    Hadvart oli viides urho. Hän jätti keihään pois
    Ja tahtoi koittaa, eikö miekalla voittaa vois.
    Hän pyysi kuninkaalta: "Jos voiton saavutan,
    Suo voitetun kilpi mulle; mä sitä halajan".
    Hän ratsain pyrki; mutta tien ruumiit hältä sulki.
    Hän silloin hyppäsi maahan ja jalkaisin vain kulki.
    Sitä Walthari kiitti; mut Hadvart hän alkoi kiljumaan:
    "Sä makaat kääriyneenä kuin käärme kiemurassaan
    Ja luulet voivasi luodit ja nuolet välttää vaan;
    Mut nyt minä miekalla sulle käyn iskuja antamaan.
    Kauniiksi on maalattu kilpes, sä pois pian laske tuo,
    Kun taistelun palkinnoksi sen kuningas mulle suo.
    Se ei saa loukkaantua; sen saada haluaisin.
    Ja jos asiat kääntyy toisin, ja minä häviön saisin,
    Nuo kumppanit kimppuus käyvät, heti olet henkeä vailla,
    Et pelastu, lennä ja liidä vaikk' ilmassa linnun lailla."

    Pelotonna Walthari vastas: "En kilpeä anna, en;
    Mä sille olen velkaa niin suuren kiitoksen.
    Vihollisilta suojan soi kilpeni ainoastaan,
    Minulle aijotut haavat mielellään ottaen vastaan.
    Sen hyödyn sulle vielä tänäänkin näyttää saan;
    Jos ei sitä olisi mulla, en tässä seisoiskaan."
    Tähän Hadvart vastasi: "Kohta sun täytymys on se heittää;
    Et myös saa ratsuas pitää, et kultaas etkä neittä.
    Mä vielä kerran neuvon: Pois laske kuormasi nyt,
    Jota tähän päivään asti olet päälläsi pitänyt."

    Nyt miekan hän tempasi; taisto oli varsin vaikea,
    Walthari keihästä käytti, hän hakkasi miekalla.
    Säkeneitä moisia ennen ei koskaan nähty siellä.
    Väsymättä he otteli; frankit katsoivat ihmemiellä.
    Niin kilvet kilkahteli, ja kypärit kalkkui vaan,
    Kuin milloin tammi piiluin terävin taitetaan.

    Hypähti Wormsin urho ja heilautti miekkaa,
    Kerralla Iyödäksensä vastustajansa hiekkaan.
    Walthari sen terään tarttui; vastustajaltaan hän
    Näin tempas miekan ja heitti sen kauas metsähän.
    Rukoili nyt Hadavart. Mut Walthari virkkoi vaan:
    "Mitä ruikutat, kumppani siinä? käy kilpi nyt kaappaamaan!"
    Molemmin käsin hän keihään kohotti ja pisti, ja nyt
    Vastustaja vaipui maahan, oli ottelu päättynyt.
    Sen niskalle Walthari vielä jalan laski, keihästäin
    Yhdellä iskulla kilven ja miehen maahan näin.

    Nyt Hagenin sisarenpoika kävi taistoon kuudenneksi.
    Sen Patafrid oli nimi. Eno kun hänen aikeensa keksi,
    Koetti pyytäen saada hänen mielensä muuttamaan:
    "Kas, kuolo jo nauraa sulle! Miks sinne kuljetkaan?
    Oi käänny, poikani käänny! Sua nuoruutes viekoittaa.
    Waltharia voittamaan tarvis on kuntoa oivempaa."

    Pyynnöistä piittaamatta pois kiiti nuorukainen,
    Kun kunniata niittää hän tahtoi saada vainen.
    Murheisna huokaili Hagen, ja harmissaan hän sanoo:
    "Oi ahneus kyltymätön, oi kurja kullan jano!
    Kitaansa helvetti kaiken tuon malmin kaatakoon
    Pois ihmisiltä, sen haltuun lohikäärmeen antakoon!
    Ei kellään ole kyllin. Kukin hyörien, pyörien vaan
    Yhä kokoon käärii riistaa. Oi narreja tosiaan!
    Oi sokea siskonipoika, miks kiidät kuolemaan?
    Min tiedon mä tuoda saatan äidillesi lapsestaan
    Ja nuorelle vaimolles, kun hän murheisna odottaa,
    Eik' yhtään lasta vielä, mi hiukankin lohduttaa?"

    Näin virkkoen kyynelet vieri poskilta rinnallen.
    "Hyvästi pitkäksi aikaa, sä poika armainen!"
    Walthari kauas kuuli, kun ystävä valitti;
    Tulijalle, mi riehuen ryntäs, hän lausui hellästi:
    "Mies uljas, kuule neuvo ja luovu aikeestas,
    Tekoihin toisenlaisiin voit säästää voimias.
    Kas, tässä urhoja makaa, ne lyötynä on kuin teuraat.
    On paha mieli mulla, jos sinä niitä seuraat."

    Tulija huus: "Älä sure, jos kuolen; taistele vaan!
    Mä taisteluun nyt saavuin, en jaarittelemaan".
    Näin huutaen hän heitti peitsensä lentämään.
    Walthari löi sen syrjään omalla keihäällään.
    Voimasta heiton ja tuulen etäälle lensi tuo
    Ja kallionluolaan saapui Hiltgundin jalkain luo.

    Pelosta kiljahti neito; hän kolosta kallion
    Kurkisti, tokko vielä Walthari pystyssä on.
    Nyt vielä hillitöntä varoitti Walthari,
    Vaan raivoten miekan se tempas ja sillä sivalsi.
    Walthari kilpensä turvin on vaiti, mut kuitenkin hän
    Näin vertoja vetää tän hurjan hampaitaan kiristävän.
    Nyt huimaan miekan iskuun Patafrid valmistui;
    Vaan Walthari varttansa kaarsi ja maahan polvistui.
    Näin tyhjään käynyt isku vei iskijän kumohon.
    Walthari nousi kohta. Nyt voitto varma on.
    Tosin Patafrid myös pyrki ylös uudesti lyömähän,
    Vaan turhaan. Pistos vatsaan lopetti elämän.
    Hänen sielunsa liiteli täältä ja nuori ruumiinsa
    Ajan hukka turha oli tuosta metsän pedosta.

    Puolesta kuolleen Gervig ratsasti kostamaan
    Yli ruumisten, kun ne täytti jo polun kokonaan.
    Kun Walthari vainajalta ruumiista irroitti pään,
    Kaksteräinen sotakirves lens kädestä kostajan tään.
    -- Se ase siihen aikaan oli rakkain frankkien. --
    Walthari sieppasi kilven, ruumistaan verhoten.
    Nopsasti juosten, rakkaan sai peitsen hän kätehen.
    Hurmeisen miekan pisti hän pystyyn nurmehen,
    Asettuin taistoon. Melkein on kumpikin sanaton,
    Hirmuinen halu taistoon kun kummallakin on.
    Tuo ystäväänsä kosti, tää henkeä suojeli huolin.
    Kovia iskuja kyllin annettiin kumminkin puolin.
    Oli pitempi Waltharin keihäs, ja hän ratsua ohjasi
    Gervigin ympäri, jotta vastustaja väsyisi.
    Walthari vihdoin huomas hänen nostavan kilpeään;
    Ruumiiseen Gervigin silloin hän syöksi peitsen pään.
    Nyt Gervig seljästä suistui. Hän huudahti tuskassaan,
    Ja kuoleman omana maata hän polki kauhuissaan.
    Ruumiista tästä myöskin irroitti sankari pään.
    -- Se kuuluisa Wormsin kreivi oli ollut eläissään.

    Nyt vasta säikkyivät frankit ja pyysivät ruhtinastaan
    Taukoomaan taistelusta; vaan hän oli jyrkästi vastaan.
    "Haa!" raivosi hän, "te miehet kokeneet ja urhokkaat,
    Vihan sijahan kun vahingosta olette pelokkaat!
    Pitääkö lyödyksi tulla mun Wasichenwaldissa näin
    Ja sitte lyötynä käydä Wormsissa allapäin?
    Tuon muukalaisen kultaa mä tahdoin ensin vaan.
    Nyt janoon hänen vertaan. Te ettekö janoakaan?
    Vain kuolo kostaa kuolon. Veri vaatii verta vaan."
    Näin virkkoi Gunther, ja kaikki sai intoa uudestaan.
    Kuin olisi turnaus ollut tai kilpailtu leikitellen,
    Niin kuoloa kohden kaikki nyt riensivät kilvoitellen.
    Ja kalliopolkua pitkin perätysten he ratsasti.
    Sill'aikaa kypärin päästään Walthari hellitti,
    Ripusti puuhun tuon sekä tuoksua metsän tuoreen
    Hengitti täysin keuhkoin, näin virkisti luontonsa nuoren.

    Nyt nopsasti Randolf herra tuli esille ratsastaen
    Walthariin rautaisen, raskaan keihäänsä tarkaten.
    Hänet olisi lävistänyt; vaan onneksi hänellä
    Oli haarniska mestarinäyte, Welandin tekemä.
    Pian tointui urho ja piti valmiina kilpeä vaan;
    Hän kypäriä päähän ei ehtinyt pannakaan.
    Waltharin korvissa kalpa Randolfin suhahtaa,
    Paljaasta päästä leikkaa se kaksi kiharaa,
    Vaan ilman haavaa. Toisen lyö tuiman iskun tää,
    Niin että kilpeen kiinni iskusta miekka jää.
    Walthari nyt nuolena hyppää taapäin ja taas edespäin,
    Hän Randolfin saa satulasta ja miekattomaksi näin.
    Hänet painaen maata vastaan, rinnalle astahtaa:
    "Nyt kaljupäisyyteni saat päälläsi sovittaa,
    Et tästä koristeesta voi vaimolles kerskata."
    Näin virkoen voitetulta löi pään hän ruumiista.

    Yhdeksäs urho Helmnod nyt riensi taistoon suoraan.
    Väkähaarukkaa hän laahas, mi kiinni oli pantu nuoraan,
    Jota pitivät jääneet urhot selkänsä takana.
    He aikoivat, kun koukku käy kilpeen, paikalla
    Tuon nuoran vetää luokseen voimalla nopeasti,
    Waltharin kaataaksensa näin maahan huokeasti.
    Kaaressa haarukan heitti nyt Helmnod: "Hoi, mies raukka."
    Hän huusi, "kas, kuolosi täältä kimppuusi kiitäen laukkaa!"
    Läpi ilman heittoase nyt lensi suhisten,
    Kuin käärme iskee puusta sihisten saaliisen.
    Ja koukku karskahti kilpeen. Kas, kiinni se siihen saikin!
    Hikipäin veti frankit nuoraa yksissä voimin kaikin.
    Ja voitonhuudot kaikuu nyt kautta metsämaan.
    Kuningas vetäjäseuraa myös tullut on auttamaan.
    Vaan niinkuin jättiläissaarni juurillaan horjumaton,
    Niin melusta piittaamatta Walthari aukossa on.
    Hän seisoo horjumatta. Nyt joukko koettaa
    Edes kilven tempaamalla häneltä irroittaa.

    Loput neljä kahdestatoista näin ryntäsi taistelemaan.
    Laulussa niiden kaikkein nimetkin mainitaan:
    Eleuther eli Helmnod oli urho yhdeksäs
    Ja kymmenes Trogus herra, Strassburgista lähettiläs,
    Ja Speieristä Tannast oli urho yhdestoista,
    Vaan Hagenin sijassa Gunther oli itse kahdestoista.

    Vimmastui Walthari vihdoin, kun taistelu tuimeni näin. --
    Hän kilven pois myös heitti, oli ennen jo paljain päin.
    Vain keihääseensä luottain ja rinnan varuksiin
    Hän ryntäsi päin, ja ensin löi hän Eleutheriin,
    Löi kypärin, pään ja niskan keskeltä kahtia
    Ja vielä rinnankin halki yhdellä iskulla.
    Nyt syöksi hän Troguksen kimppuun; tämä nuoraan sotkeunut,
    Ei millään keinoin päästä olis pakoon onnistunut.
    Nuo nuoran vetäjät panneet aseensa olivat pois.
    Nyt Trogus turhaan koitti, niit' eikö saada vois.
    Walthari saavutti hänet, ja haavat pohkeisin
    Molempiin iski syvät, myös vei hänen kilpensäkin,
    Ennenkun Trogus ehti. Nyt haavoitettu kostaa
    Raivoissaan tahtoi: paaden hän raskaan maasta nostaa,
    Niin osaavasti heittäin sen Waltharia päin,
    Ett' oma kilpensä rikki keskeltä särkyy näin.
    Ruohossa Trogus vielä miekkansa huomasi,
    Sen otti ja voimakkaasti vain ilmaa halkoili.
    Ei töillään enää voinut hän näyttää miehuuttansa,
    Rautainen mies sen sijaan hän oli sanoissansa.
    Ja kun kuolon henget vielä ei vieraaks tahtoneet tulla,
    Hän huusi: "Oi, olla nyt kilpi! Oi, olla nyt ystävä mulla!
    Ei miehuus, sattuma yksin sen voiton sulle toi;
    Sait kilpeni sattumasta, miekkaani saada et voi."
    "Pian saavun mä!" Walthari virkkoi, ja luokse saavuttuaan,
    Käden oikean lyöjältä tuolta pois löi hän kerrassaan.
    Oven aukasi toinen isku iankaikkisuutehen
    Sielulle. Herra Tannast tuli silloin paikallen.
    Hän yhdessä Guntherin kanssa oli aseet ottanut
    Ja kilvellä ystäväänsä suojaamaan saapunut.
    Walthari kääntyi lyömään, ei suinkaan mielellään,
    Ja, hartiat halki ja kylki puhkaistuna tykkänään,
    Jo Tannast vaipui: "Terve sinulle tuhannesti",
    Hän vielä kuollessansa kuiskaapi hiljaisesti.
    Kirouksia Trogus syytää mielessä katkerassa.
    "Siis kuole!" Walthari virkkoo, "ja kerro Tuonelassa,
    Mitenkä ystävilles tulit kurjaksi kostajaksi!"
    Herjaajan kultaketjuin hän nyt kuristi kuolijaksi.

    Näin kaikki kumppanit siinä makas lyötynä.
    Laaksoon päin Kuningas kiiti siitä huokaillen, nyyhkyttäin.
    Asestetun ratsun selkään hän hyppäsi sukkelasti,
    Luo Hagenin riensi suoraan ja itki katkerasti.
    Hänen mieltänsä monin pyynnöin koetti hän hellyttää
    Ja taistelemaan saattaa. Mut kylmänä virkkoi tää:
    "Mua taistelusta estää suvun kehnous, jonka perin;
    En taistella myös saata näin varsin kylmin verin.
    Myös isäni vaaleni aina, kun keihästä katseli vaan,
    Ja pakisi pelkurimaisna, sotataitoa kammotessaan.
    Olet myös, kuninkaani, muille tovereille ylpeillyt,
    Sä että mun miekkani tuppeen olet ainiaks pistänyt."

    Vihastunutta pyysi kuningas uudestaan:
    "Ah, poista pois vihas! Mies ollos uljas vaan!
    Ja jos sua katkeroitti mun soimaukseni,
    Niin yllinkyllin tahdon nyt korvata virheeni.
    Jaloa verta tänään liiaksi vuotanut on;
    Saatatko nähdä tuota ja olla toimeton?
    Ei moista häpeätahraa unohda frankkien maa;
    Vihollistemme suusta jo kuulen ilkuntaa:
    'Tuli vieras mies, vaan mistä, ei tiedetä ollenkaan,
    Löi kaiken frankkien joukon, ei rangaistu kuitenkaan'."

    Yhä vitkasteli Hagen. Hän istui muistellen,
    Mitä Walthari uskollisna oli tehnyt hänellen.
    Vaan herransa hälle kun oikein itsensä nöyristää,
    Polvistuin pyytäin hältä -- niin sulaa rinnan jää.
    Hänen poskilleen puna nousee, hän säälii haltijataan.
    Jos vielä hän vitkasteleisi, se kunniaks ei olisikaan.

    "Mä teen, mitä, ruhtinas armas, mun tahdot vain tekemään.
    Uskollisuudesta täytän, mitä muuten en tekisikään.
    Vaan hulluhan on, kuka tuohon syöksyisi suorastaan
    Päistikkaa surman hautaan, joka tässä on ammollaan.
    Niinkauan kuin Waltharin suoja on kalliolinna tää,
    Sotajoukko suurikin turhaan sitä vastaan rynnistää.
    Ei kaikki frankkien joukot yhdessä hänen luokseen
    Vois päästä; heidän täytyis yritys jättää tuokseen.
    Sua huoli ja harmi kun painaa ja tahdot ponnistaa,
    Ilmaisen sulle keinon, mi varmemmin onnistaa.
    En vannottua valaa rikkoisi milloinkaan,
    Edes siskonpojan surmaa en kävisi kostamaan.
    Sun tähtesi, herrani, yksin voin vaaraan yrittää.
    Siis ensin jättäkäämme nyt tappotanner tää!
    Mut laitumella täällä ratsumme olkoot vain,
    Niin meidät hän menneen luulee ja poistuu ratsastain.
    Kun vain hän lähtee, jättäin tän kallionlouhikon,
    Avonaisella kentällä kyllä käsiimme hän saapuva on.
    Waltharia vastaan siellä saat taistella tarpeeks asti
    Tai viel' enemmänkin, eipä hän antaukaan vapahasti."

    Kuningasta Hagenin neuvo kavala miellytti;
    Hän suudellen täydellisesti nyt Hagenin hyvitti.
    Väijyntäpaikkaa oivaa hakemaan he lähtivät,
    Vaan ratsut ruohoa syömään he metsään jättivät.

    Jo päivä on mailleen mennyt. On saapunut synkkä yö.
    Walthari miettien seisoo; väsyksiin hänet saanut on työ.
    Hän tuumii, viipyiskö vielä hän kalliolinnassaan,
    Vai kulkisko uusia teitä läpi aution erämaan.
    Hän arvasi Hagenin mietteet ja aavisti juonia vaan,
    Kun häntä hän suutelevankin oli nähnyt kuninkaan.
    Kaupunkiin -- tuumi hän -- pelkään, he varmaan ratsastaa
    Ja huomenna uusin voimin taas taistelun uudistaa,
    Ja siksi he jättivät varsin nyt piilopaikan tään. --
    Myös pelkoa metsä synkkä sai häneen syntymään.
    Ylt'ympäri piikkiset pensaat, pedot villit ja suuret on siellä;
    Harhaillen siell' avutonna voi hukata neidonkin vielä.
    Tätä kaikkea mietti hän tyystin ja sai siten päätökseksi:
    "Miten käykin, olkoon täällä mun leirini huomeniseksi;
    Menneeksi varkaan lailla ei kuningas kerskata vois
    Yön aikaan pelkurimaisna mun frankkien maasta pois."
    Okapäisiä oksia paljon ja pensaita ahtaaseen
    Hän aukkoon työnsi, ja niistä hän sai etuvarusteen.
    Nyt huoaten katkerasti hän kääntyi ruumiisiin,
    Ja kunkin ruumiin runkoon pään liitti takaisin.
    Auringonnousua kohden hän kääntyi polvistuen
    Ja paljastetuin miekoin rukoili lausuen:
    "Sä mailman Luoja, kaikki Sä yksin vain voit säätää;
    Ei tahdottasi täällä voi kenkään mitään päättää.
    Sua kiitän, että voittaa Sun voimallasi vain
    Viholliseni väärät ja kielet häijyt sain.
    Oi Herra, jolta koston saa kukin synti musta,
    En pyydä syntisiltä -- vaan Sulta armahdusta:
    Kuolleiden näiden päästä suo luokses kunniaan,
    Niin että kerran nähdä taivaassa heidät saan!"
    Walthari rukoiltuansa nyt kokosi kuolleiden
    Hevoset yhteen joukkoon, ne vitsalla sitoen.
    Jäljellä niit' oli kuusi, ja kaks oli kaatunut,
    Paetessaan Gunther kolme oli kanssansa ottanut.

    Varukset poisti hän; tuopa teki hyvää hiestyneen.
    Uljuutta loi hän lausein ilomielisin impyseen,
    Virkisti ruuin ja juomin väsynyttä ruumistaan
    Ja heittäytyi sitte kilvelleen nukkumaan.
    Vaan Hiltgund vartioitsi nyt alkupuolen yön,
    Kun lepoa tarvitsi urho, tuo raskaan tehnyt työn.
    Vaan itse vahtia pitää hän alkoi aamupuolla,
    Kun uuden taistelun uhkaa hänen täytyi surra ja huolla

    Pääpuolella istuen Hiltgund yön aikana vartioitsi.
    Unen laulun mahdilla kauas hän silmistänsä loitsi.
    Pian Walthari nousi ja poisti unen tähteet jäsenistään
    Ja käski nukkua neidon ja, kantaen keihästään,
    Edestakaisin asteli, työkseen joko ratsuja silmähtäin,
    Tahi kuunteli vallilla valvoin, ja yö pian päättyi näin.

    Sarasti päivä. Nyt maahan kastetta lankesi,
    Ja pensaat, lehdet ja korret nurmella helmeili.
    Walthari saapui luokse kaadettuin ruumisten,
    Koristeet sekä aseet niiltä anastaa aikoen.
    Käteensä hän kypärit otti ja pantsarit, kannukset
    Sekä miekat kannikkeineen. Toki jätti hän vaattehet.
    Hän neljä ratsua näillä kuormitti ja viidennen
    Kuormaksi Hiltgundin nosti, piti itse kuudennen.
    Hän seutua tarkastaakseen nyt vallilta ratsasti
    Ja haukansilmäyksin ylt'ympäri katsasti,
    Piti korvaa tuulta kohti, tarkasti kuunnellen,
    Kuulisko liikettä missään tai oksan risauksen
    Tai kenties läiskettä kaukaa raskaitten suitsien
    Tai kavion kopsetta ratsuin ryntäämään rientävien.

    Vaan kaikk' oli hiljaa. Ratsut raskaine kuormineen
    Ja Hiltgundin polkua kaitaa hän lähetti edelleen;
    Mut itse hän johdatti ratsun, mi kultalippaat kantoi,
    Ja ratsasjoukolle tälle aseilla hän suojan antoi.

    Tuhatta askelta tuskin tää kulkue vasta kulki,
    Kun Hiltgund katsoi taakseen, pelosta vaaleten julki.
    Kunnaalta huomasi kaksi hän miestä ratsastavan,
    Eteenpäin vauhtia vahvaa ne näyttivät kiiruhtavan.
    Nyt Waltharille neito hädissään huudahtaa:
    "Jo loppu, herrani saapuu; kiireesti paetkaa!"
    Viholliset Walthari huomaa ja sai nyt sanomaan:
    "Mä suoraan silmiin vaaraa nyt käännyn katsomaan.
    Parempi on taistella, vaikka se kuolemaksikin ois,
    Kuin tavaroita paitsi ratsastaa tyhjänä pois.
    Sä kultaratsu ota ja riennä pakohon;
    Tiheässä lehdossa tuolla hyvä turvapaikka on.
    Oivassa asemassa rinteellä vartoon noita
    Ja ritarillisesti tervehdän tulijoita."

    Waltharin neuvoa neito paikalla seurasikin,
    Vaan Walthari esiin otti nyt kilven ja keihäänkin,
    Eteenpäin tietä mennen kuin vieras kulkija vaan.
    Mut huuto kuului kaukaa jo Gunther kuninkaan:
    "Tuhosi on nyt tullut, sä sankari hirveä;
    Sen tuovat sulle ne, joita kuin koira haukut sä.
    Avoimelle kentälle astu, saat uusia iskuja siellä;
    Alunko lainen on loppu, nyt näyttää saat sen vielä.
    Et antaunut, ja paon myös hylkäsit, huimapää.
    Saa nähdä, jos palkakses onni myös tänään ennättää."

    Halveksuin Walthari vastaan ei virkkanut sanaakaan,
    Kuin kuuroksi olisi tullut; Hagenille lausui vaan:
    "Oi Hagen, ystävä vanha, mitä onkaan sattunut,
    Kun mielesi minua kohtaan on aivan muuttunut?
    Sa sylissäni itkit, kun lähdit tänne pois,
    Ja tien nyt suljet multa, niin etten kulkea vois.
    Päinvastoin tuumin, että kun kerran kotiin kuljen,
    Suot avosylin, että syliini sinut suljen,
    Ja että sä ystävääsi kestitset riemumieliä,
    Suot lahjoja ja saatat, kun kuljen kotitiellä.
    Olen kulkenut outoja teitä. Mä silloin tuumailin:
    Ah, ollapa frankkien luona ja armahan Hagenin!
    Unohtanutko jo lienet lapsuudenleikkimme,
    Kun yksin mielin samaan päämaaliin pyrimme?
    Joko ystävyytes on mennyt? Ah, kohta kun vain sinut näin,
    Kajasti kotini kallis ja vanhemmat silmissäin.
    Olin uskollisna sulle hovissa ainiaan,
    Pane pois siis mielesi karsas, ole vanha ystävä vaan!
    Sua siitä mä kunnioitan, ja jos olet mieleen mulle,
    Mä kultaa kilpesi onton panen täyteen lahjaksi sulle."

    Vihaisena vastasi Hagen, katsellen kolkosti:
    "Väkivaltaa harjoitat ensin, puhut sitte viekkaasti.
    Uskollisuuden rikoit: olin läsnä, sen tiesitkin,
    Ja siskonipojan kimppuun kävit armotta kuitenkin.
    Älä puolla itseäs sillä, ett' olin etäällä;
    Aseeni ja ryhtini kyllin jo kaukaa tunsit sä,
    Ja miekallas sentään surman sai armas nuorukainen,
    Vesa vaalea. Ystävyytes näin oli lorua vainen.
    Siis kultaa sulta en vaadi, en veljesliittoakaan,
    Kuollutta siskonipoikaa kädestäsi vaadin vaan."

    Nyt Hagen hyppäsi maahan seljästä hevosen,
    Walthari ja kuningas Gunther myös tekivät samaten.
    Kaks yhtä vastaan seisoo valmiina taistelohon,
    Kun toinen aamuhetki nyt kulumassa on.
    Ja ottelun alkoi Hagen, keihäänsä heittäen;
    Se korkean kaaren tehden lens' ilmassa suhisten.

    Walthari ei voinut väistää sen tieltä kumartain,
    Hän kilpensä keihästä kohti asetti vinoon vain.
    Kuin marmorista keihäs kilvestä ponnahti,
    Mättääseen lähimmäiseen syvälle upposi.

    Nyt saarnivartisen keihään myös viskasi Guntherkin,
    Hän heitti rohkein mielin, vaan voimin vähäisin.
    Se kohtasi kilven reunaa, ei jaksanut särkeä vaan,
    Walthari helposti poisti sen kilvestä pudistain.
    Se oli huono merkki. He tarttuivat miekkoihin.
    Walthari keihästä käytti kiukkuisin katsehin.
    Kun liian lyhyet miekat ei ulettuneetkaan,
    Niin ilkeä juoni mieleen juolahti kuninkaan.
    Hänen heittämänsä keihäs oli jaloissa Waltharin,
    Hän olisi mieluisesti sen temmannut takaisin
    Ja iski silmää, jotta nyt Hagen hyökkäisi,
    Ja hän kullankirjatun kalvan tuppeensa sysäsi.
    Oli oikea käsi nyt vapaa -- hän tarttui keihääseen,
    Piti kiinni siitä ja aikoi sen temmata itselleen;
    Vaan Walthari hurjasti hyökkäs nyt kimppuun Hagenin
    Ja voimakkaasti astui keihäälle Guntherin.

    Tää yllätys kuningasta kovasti kauhistutti,
    Hänen polvensa horjui aivan ja henkeä ahdistutti.
    Oli kuolo jo läsnä. Mutta kiireesti kiitäen
    Tuli Hagen apuun. Silloin hän nousi vapisten,
    Ja tuima taistelu alkoi taas kohta uudelleen.
    Walthari kesti taiston tän epätasaisen.
    Hän seisoi lailla karhun, jota ajavat raivokkaasti
    Metsästyskoirat, ja niitä se iskee voimakkaasti,
    Pudistain möristen päätään. Voi häneen koskijaa!
    Hän kuoliaaksi sen kohta syleillen puristaa,
    Ja haukkuen vauhkot koirat pois pakoon ennättää. --
    Näin raivosi korkeimmillaan nyt myöskin taistelu tää.
    Hätä otsalla kunkin urhon oli kolminkertainen:
    Kova taistelun tuska ja kosto ja päivä helteinen.

    Walthari ahdistettu nyt katseli ympärille:
    Pääsiskö pakoon mistään, ja lausui Hagenille:
    "Oi Hagdorn[35] vehreälatva, mua mielusti pistäisit
    Ja sankarivoimani hurjin hyppyines murtaisit,
    Vaivoihin kyltyneenä nyt kanssasi taistelen,
    Ja vaikk' olet jättiläisvahva, sua sentään lähentelen."
    Hypähtäen hän keihään uljaasti viskasi.
    Se Hagenin varuksista palasen repäisi,
    Hipaisten, vaikka hiukan, myös hänen ihoansa,
    Kun kestävä oli Hagen myös varustuksiltansa.
    Vaan tupestansa miekan nyt Walthari sivaltaa
    Ja iskee Guntherin kilpeen ja kilven syrjään saa.
    Tää miekan isku kävi hirmuisen huimasti:
    Se Guntherilta jalat lanteista irroitti.

    Nyt puolikuolleena Gunther makasi kilvellään.
    Vaalistui Hagenkin varsin, tuon iskun nähdessään.
    Ylös Walthari heilautti miekkansa hurmeisen,
    Kuninkaalle kuoliniskun nyt antaa aikoen.
    Vaan Hagen työnsi päänsä esteeksi iskulle tälle,
    Kypäristä säkenesade nyt sinkoili ylähälle.
    Oli kovaksi kypäri tehty. Helisten särkyi miekka.
    Läpi ilman lenti pirstat pensaisiin, ruohoon, hiekkaan.

    Walthari -- hältä kun miekka murskaksi särkyi näin --
    Hypähti mielin mustin, vihasta vimmapäin,
    Halveksuin viskasi kahvan -- mitä tuolla toimeen saa,
    Vaikk' onkin taidolla tehty ja kullasta kimaltaa?
    Vaan juuri kun hän ilmaan kätensä heittoon nosti,
    Löi Hagen käden poikki, näin ystävyyden kosti.
    Oli urhokas oikea käsi, tuo kauhu monen maan
    Ja kunniamerkkejä täynnä -- hiekalla hurmeessaan.
    Ei vasenkätisenä vielä Walthari paeta
    Osannut; kolkolta näytti hänen jäykkä katseensa,
    Puri tuskasta hampaat yhteen ja laski kilvelle vaan
    Katkaistun oikean käden sekä sieppasi vasempaan
    Taas käyrän puolimiekan; hän Hunnien maassa sen
    Hätävaraksi oikealle oli ottanut lanteellen.

    Vihamiehen kosti hän tällä: löi päästä Hagenin julman
    Koko oikean silmän, kun syvään hän haavoitti oikean kulman
    Ja otsan ruhjoi ja huulet syvälle halkaisi;
    Kuus poskihammasta suusta se isku irroitti.

    Näin päättyi taisto. Nyt kaipas lepoa kumpikin.
    Riisuntaan varusten vaati jano hurja ja haavatkin.
    Ylpeinä sankarit suuret nyt taukosi taistostaan,
    Samanlaiset voimiltansa ja urhoisuudeltaan.
    Molempain voimista kyllin jo merkkejä olla alkaa:
    Waltharin käsi on tuolla -- ja täällä Guntherin jalka,
    Tuoss' silmä Hagenin säihkyi: näin kukin puolestaan
    Kokosi paikalle tälle aarteita Hunnienmaan.

    Nuo kaksi istui. Kolmas makasi maassa vaan.
    Yrteillä hurmeen tulvaa he heikensi haavoistaan.
    Walthari Hiltgundin huusi nyt sinne urhojen luo,
    Haavoille siteet laittoi oivasti immyt tuo.
    Walthari virkkoi sitte: "Nyt viiniä meille tuo;
    Ansainneet olemme sitä, se terveyttä suo.
    Ja ensimmäisen ryypyn nyt Hagen saakohon,
    Kuninkaalle uskollinen ja uljas hän ollut on;
    Mä vaikeimmat vaivat kärsin, siis toisen tarvitsen;
    Vain hiukan taisteli Gunther, hän saakoon kolmannen."
    Niin neito viiniä ensin vei eteen Hagenin;
    Jano suuri vaivasi häntä, hän virkkoi kuitenkin:
    "Herralles Waltharille voit maljan ensin täyttää,
    Parhaaksi meistä muista hän itsensä voinut on näyttää."
    Ja hilpeä, pisteliäs Hagen, vaikk' olikin väsynyt,
    Ilomielin viiniä maistoi kera vanhan ystävän nyt,
    Ja jälkeen kilpien kalkkeen ja tappelutuoksinan paljaan
    Nuo kaksi nyt leikkiä laski ratokseen ääressä maljan.

    "Mene", nauroi Hagen, "hirven pyydäntään, veikkonen,
    Ja muhkea nahkakinnas taljasta teetä sen.
    Kun sitte villalla annat tuon kintaan taidolla täyttää,
    Se monen mielestä varmaan kädeltä oikein näyttää.
    Lanteellas oikealla täst'edes, vastoin tapaa,
    Leveä kalpa kanna, vasen lantees olkoon vapaa.
    Ja Hiltegund jos joskus syliisi vaipuiskin,
    Syleillä häntä saatat vain käsin vasemmin.
    On kieroa kaikki työsi, kun kaikki on vasemman puolinen."
    "Vähät tuosta", Walthari vastaa, "sä yksisilmäinen, huolin.
    Vasemmallakin hirviä kaadan mä kyllä keihäin, kirvein;
    Vaan vast'edes koskaan sulle ei maista paistit hirvein.
    Näky kaunis, kun palvelijoitas torut karsain silmin yksin,
    Ja kun luot katseen kieron urosten tervehdyksiin!
    Vaan vanhana veikkonas annan nyt neuvon, ja oiva on tuo:
    Kun tästä kerran pääset kotiisi lietesi luo,
    Makuinen lapsenvelli jauhoista ja maidosta keitä,
    Hampaattomalle se maistuu ja vahvistaa jäseneitä."

    Näin leikkiä laskien syntyi taas veljeys uudestaan.
    Nyt haavasta kärsiväisen he kantoivat kuninkaan,
    Varovaisesti ratsulle nostain, pois lähtivät kulkemaan,
    Päin Wormsia frankit kulki ja Walthari kotiaan.
    Nyt korkean kunniamaineen uros nuori saavutti tää,
    Ja Hiltgundin puolisokseen hän sai pian yhdistää.
    Isänsä kuoleman jälkeen hän tehtiin valtiaaksi.
    Hän tuimissa taisteluissa sai vielä voiton ja maineen;
    Vaan kynäni liian on tylsä; siis päätän lauluni aineen.
    Jalo lukija, kohtele vainen teostani suosiolla!
    Se huono, heikko ja halpa sinusta taitaa olla;
    Jalot aatteet kuitenkin siinä mun mieltäni nostattaa.
    Ole kiitetty Jesus! Näin lopun Waltharin laulu saa.



VIIDESKOLMATTA LUKU.

Loppusoinnahdus ja päätös.


"Näin lopun Waltharin laulu saa." -- Hän lauloi hyvin, kelpo erakkomme
Ekkehard, ja hänen Walthari-laulunsa on kunniakas muistomerkki
saksalaisesta hengestä, ensimmäinen suuri runoelma kotimaisen
sankaritaruston piiristä, joka ajan ruosteen raiskaamatta on säilynyt
jälkimaailmalle. Tosin on siinä helähytelty toisenlaisia säveliä kuin
jonkun nykyaikaisen runoilijan kultareunaisessa kirjasessa, -- suuren
sankariajan henki puhaltaa siitä, hurjana ja hirvittävänä kuin myrskyn
kohina tammistossa; siinä kilahtaa ja säkenöi miekaniskuja ja halaistuja
kypäröitä ja kilvenreunoja, ja lempeä lirittelevästä huilunäänestä on
siinä yhtä vähän merkkiä kuin rikkiviisaasta lörpöttelemisestä Jumalan
ja maailman suhteen; -- ja vielä on siinä jotakin muuta: jättien
kamppailua ja jättien pilantekoa, vanhaa, yksinkertaisen suoraa
uroshenkeä, kunniallista, hurskasta ja hiljaista rakkautta ja oikeata
suorasukaista vihaa, -- ne olivat Ekkehardin rakennusaineet; mutta
siksipä tulikin hänen teoksestaan terve ja voimakas runoelma, joka
seisoo vastassa muinaissaksalaisen runouden ovella suurena ja
kunniantunnossaan kallionlujana kuin joku noista rautaanpuetuista
jättiläisistä, joita myöhempien aikojen kuvaava taide kernaasti asettaa
palatsien portinvartijoiksi.

Ja jos vanhan, usein miltei pakanallisen katsantokannan jyrkkyys ketä
loukkaisi, niinkuin raaka tuulenhenki merenrannan hietasärkillä tuottaa
kylmetyksen ja yskän hännystakkiin puetulle keikarille, se muistakoon,
että ken tämän laulun lauloi, oli itse mukana hunnilaistaistelussa, ja
että hän lauloi sitä kiharat tuulen heiluteltavina, joka puhalsi korkean
Säntiksen lumiaavikkojen yli, monta sataa syltä laakson lakeuksien
yläpuolella, sudennahka viittanaan ja kallionkappale kirjoituspöytänään.

Sula vahinko on, että veitikkamaiset henget ja tontut jo kauvan sitte
ovat lakanneet hyödyllisestä toimestaan, muuten ei monellekaan meidän
päiviemme kynäniekoista olisi hullummaksi, jos näkymättömät kädet
yht'äkkiä tempaisivat hänet mahonkipöytänsä äärestä nuokkumasta ja
kantaisivat hänet Ebenalpin viheriäisille niityille; -- tuonne ylös,
missä "Vanha mies" vuorivaltansa majesteetissa katselee runoilijan olan
yli hänen konseptiinsa, missä kuilut ammottavat jalkain alla, ukkonen
kaksitoistakertaisesti kajahtaen jyrisee solien halki ja korppikotka
ylhäisen yksinäisenä kaartelee sateenkaarta kohti, siellä pitää hänen
laulaman jotakin suurta, tai sitte katuvaisena langeta polvilleen ja
tunnustaa mahtavalle luonnolle syntiä tehneensä.

Kertomuksemme lähestyy loppuaan.

Olisi kenties ollut sille eduksi, jos Ekkehard nyt laulunsa päätettyään
olisi kuollut lempeän kuoleman; siitä olisi tullut vallan liikuttava
loppu, jos olisi kuvattu miten hän tuolla ylhäällä istui luolansa
edustalla, katse tähdättynä Bodenjärvelle päin, harppu laskettuna
kallion kylkeä vastaan ja oikea käsi puristavana pergamenttikäärettä, ja
miten häneltä silloin sydän olisi särkynyt, joka olisi sitte antanut
aihetta kauniiseen vertaukseen, miten laulajan kulutti hänen oman
henkensä hehku ja miten hän siitä kuoli kuin kynttilä, joka syö itsensä
tuhaksi juuri kuin se valkeassa liekitsee; -- mutta sitä mielisuosiota
ei Ekkehard kuitenkaan ole osottanut muistolleen jälkimaailman silmissä.

Oikea runoelma tekee ihmisen terveeksi ja mieleltään reippaaksi. Niinpä
olivat Ekkehardin posket työn kestäessä ruvenneet hehkumaan, ja hän
tunsi itsensä niin voimakkaaksi, että usein ojensi käsivartensa ilmaan
ikäänkuin musertaakseen suden tai karhun yhdellä nyrkiniskulla. Mutta
kun hän oli saattanut Waltharinsa hädän ja kuolettavien haavojen kautta
onnelliseen loppuun, silloin riemuitsi hän niin, että tippukivet hänen
luolansa katossa lienevät kummeksien katselleet toisiaan; vuohille
tallissa hän heitti kahdenkertaiset heinäannokset, mutta
käskyläispojalle hän antoi muutamia hopeakolikoita, jotta tämä
laskeutuisi alas Sennwaldiin Reininlaaksossa ja hankkisi hänelle
nahkasäkillisen punaviiniä. Niinpä oli silloinkin kuin nyt: Kun kirja
on loppuun saatettu, tekee kirjoittaja ilohypyn.[36]

Sen vuoksipa hän istuikin illalla Ebenalpilla vanhan paimenen luona ja
kilisteli urheasti tämän kanssa ja otti hänen kaulastaan alppitorven,
astui kallionkielekkeelle ja puhalsi kohti etäisyydessä häämöttäviä
Hegaun huippuja, iloisesti ja vallattomasti, kuin olisi tahtonut
houkutella herttuattaren ja Praxediksen linnan alttaanille ja tervehtää
heitä hilpeällä naurulla.

"Jos minä uudelleen syntyisin maailmaan", sanoi hän ystävälleen, "ja
olisin pudonnut suoraan taivaasta ja saisin vapaasti valita tyyssijani,
niin luulenpa että putoisin vuorikirkkoon enkä minnekään muualle".

"Te ette ole ensimmäinen", vastasi vanhus nauraen, "jota olo tykönämme
on miellyttänyt. Kun veli Gottschalk vielä eli, tuli kerran viisi
munkkia Italiasta käymään hänen luonaan; ne toivat mukanaan paljon
parempaa viiniä kuin mitä Sennwaldista saadaan, ja kolme päivää ne
viipyivät täällä ylhäällä ja hyppelivät niin että kaaput liehuivat
heidän korviensa tasalla; vasta kun tuli poismeno, panivat he naamansa
asianmukaisiin ryppyihin ja yksi heistä piti vielä pitkän puheen
karjallemme. 'Te kelpo vuohet, olkaa vaiteliaita', sanoi hän, 'Novalesen
apotin ei tarvitse tietää mitään henkemme harhateistä'.

"Mutta sanokaapas minulle suoraan, vuoriveli, mitä te viime päivien
kuluessa niin olette istua murjotelleet yksinänne luolassanne? Olenhan
kyllä nähnyt teidän piirtelevän koko joukon variksenvarpaita ja muita
riimuja aasinnahalle -- ettehän vain ole tehneet mitään pahoja loitsuja
karjallemme ja vuorillemme? Muuten..." paimen katsahti nuoreen munkkiin
uhkaavasti.

"Minä olen kirjoittanut laulun", vastasi Ekkehard.

"Kirjoittanut! Kirjoittanut!" murisi vanhus. "Minua se ei liikuta
laisinkaan, ja korkea Säntis on, jos Jumala suo, näkevä vielä lapsiamme
ja lastenlapsiamme, jotka eivät tiedä miten piirrintä ja kynää kädessä
pidetään, mutta kirjoittaminen ei ikinä voi olla mikään hyvä taito.
Ihmisen pitää käydä suorana, jos hän tahtoo olla Jumalan kuva, mutta ken
kirjoittaa, sen pitää köyristää selkänsä; eikö se ole päinvastoin, kuin
mitä Jumala on säätänyt? Sen täytyy siis olla isästä perkeleestä.
Varokaa itseänne, vuoriveli! Jos näen teidän vielä kerran istuvan
luolassanne kuin myyrä ja kirjoittavan, niin kautta pitkäisen! --
silloin astun minä alppimestarina väliin ja revin lehtenne palasiksi
tuulen viedä. Järjestyksen pitää täällä vallita ja suoran ryhdin, me
emme siedä mitään teeskentelyä!"

"En tule sitä enää tekemään", sanoi Ekkehard nauraen ja ojensi
vanhukselle kätensä.

Kelpo alppimestari oli kuumentunut punaisesta Sennwalder-viinistä.

"Ja kautta pitkäisen ja salaman!" torui hän edelleen, "mitä se tietää,
kirjoittaa laulua? Narripeliä! Kirjoittakaapa tämä hauskuuden vuoksi
lehdillenne jos osaatte!"

Hän viritti alppijoelluksen niin soinnuttoman karkeilla luonnonäänillä,
että harjautuneimmankin korvan olisi ollut mahdoton keksiä siinä mitään
sanalla tai nuottikirjaimella merkittävää.

-- -- Samaan aikaan istui Passaussa Tonavan varrella piispanpalatsin
viiniköynnöksien kaartamassa puistohuoneessa muhkeimmassa
miehuudenkukoistuksessaan oleva mies kivisen pöydän ääressä.
Kuvaamattoman hieno piirre väreili ruskean parran peittämän suun
ympärillä, uhkeat kiharat valuivat samettilakin alta hartioille, hänen
tummat silmänsä seurasivat kirjoittavan oikean käden kulkua. Kaksi
vaaleakutrista poikaa seisoi uteliaina hänen istuimensa puisiin
kädensijoihin nojaten ja katselivat hänen olkansa yli. Jo oli monta
lehteä täyttynyt kertomuksilla matkoista ja myrskyistä ja hädästä ja
urheain miesten kuolosta ... hän kirjoitti jo viimeistä lehteä. Eikä
kestänyt enää kauvan, kun hän laski kynän kädestään ja joi pitkän,
vakavan siemauksen unkarilaista viiniä pöydällä seisovasta suikeasta
haarikosta.

"Joko se on valmis?" kysyi toinen pojista.

"Valmis on!" nyökkäsi kirjoittaja, "kaikki on valmista, miten se alkoi
ja miten se tuli ja miten se sai katkeran lopun."

Hän ojensi pojalle lehdet, ja riemuiten juoksivat molemmat enonsa,
piispa Pilgerimin luo ja näyttivät hänelle kirjoituksen. "Ja sinä
itsekin olet siinä, kallis eno", huusivat he, "piispa sisarentyttärensä
kanssa ratsasti Passauhun -- kahdesti olet mainittu ja kolmestikin!"

Ja piispa Pilgerim siveli valkeata partaansa ja lausui: "Te voittekin
iloita siitä, rakkaat nepaani, että Konrad antoi teidän olla tarinan
kulettajina; sillä vaikka Tonavassa kolme päivää ja kolme yötä juoksisi
sulaa kultaa, ette voisi siitä mitään arvokkaampaa onkia kuin tämän
laulun. Se on suurin historia, mitä maailmassa ikinä on tapahtunut."

Mutta kirjoittaja seisoi kirkastetuin kasvoin puutarhan viiniköynnösten
ja vaahterain alla ja katseli lakastuneita punaisia lehtiä, joita tuuli
oli repinyt oksista, ja katseli alhaalla virtaavaan Tonavaan; silloin
rupesi hänen oikea korvansa helakasti soimaan, sillä juuri samana
hetkenä oli Ekkehard ylhäällä alpillaan täyttänyt puumaljansa viinillä
ja lausunut vanhalle paimenelle: "Minulla oli kerran hyvä toveri, jonka
vertaista ei ole missään maanäärissä, Konrad nimeltään; ja naislemmestä
ja maailmankunniasta ei ole mihinkään, mutta vanhalle ystävyydelle olen
kiitollisuuden velassa aina kuolemaani asti. Teidän pitää juoda hänen
terveydekseen; hän on yksi, josta Säntiksellä olisi iloa, -- olisipa hän
täällä!" Ja paimen oli tyhjentynyt maljan lausuen: "Vuoriveli, minä
uskon sananne. Hän eläköön!"

Sen vuoksi soi Passaun miehen korvassa; mutta hän ei tiennyt mistä se
tuli. Ja hänen korvassaan soi vielä, kun piispa Pilgerim tuli hänen
luokseen puistoon, takanaan tallimestarin taluttama vanha, valkea,
kapinen ja toissilmäinen hevonen; ja piispa nyökkäsi teräväkärkisellä
hiipallaan ja lausui armollisesti: "Mestari Konrad, mitä kirjoititte
sisarenpoikani huviksi, sitä ette ilmaiseksi kirjoittanut; minun kokenut
sotaratsuni olkoon teidän!"

Silloin värähtivät Konrad mestarin hienopiirteiset huulet alakuloiseen
hymyyn ja hän ajatteli: "Se onkin minulle oikein, miksi rupesinkaan
runoilemaan!" -- mutta ääneen hän lausui: "Jumala sen teille palkitkoon,
herra piispa, sallinette ehkä minun levähtää pari päivää työni jälkeen."

Ja hän silitteli vanhaa valkoista ratsua ja hyppäsi vastausta
odottamatta sen selkään ja istui ylpeästi ja miellyttävästi satulassa ja
pakottaen nöyrän eläimen vaivaloiseen raviin ratsasti hän pois.

"Panenpa paraan jahtihaukkani vetoon tunturikyyhkysparia vastaan", sanoi
vanhempi pojista, "että hän taas ratsastaa Bechelareniin maakreivin
linnaan. Hän on aina sanonut: 'Niin mielelläni kuin sovitankin'
armollisen herrani piispan lauluuni, voin siinä pystyttää muistomerkin
myöskin maakreivitär Gotelindelle ja hänen kauniille tyttärelleen, he
minua kuitenkin hienoimmin palkitsevat!'"

Tällä välin olin Konrad mestari jo ratsastanut piispan palatsin portista
ulos; hän katseli kaihomielin Tonavan alajuoksuun päin ja alkoi laulaa
heleällä äänellä:

    "Sanoipa silloin hänelle samainen soittomies:
    'Maakreivi, siloiseksi sun Luoja teki ties,
    Sait rikkautta paljon ja valtaa, kunniaa,
    Suloisen vaimon vielä, eloa rauhaisaa.
    Ja kuningas jos oisin', hän vielä virkahti
    'Ja kruunua jos kannoin, niin totta vaimoksi
    Mä itselleni soisin kaunoisen tyttäres,
    Mi on kuin päivä nähdä...'"

Mutta hänen näin pitkälle päästyään pölisi häntä vastaan tiellä
tomupilvi, joka pakotti hänen sulkemaan äkkiä silmänsä ja lakkaamaan
laulamasta.

Säkeet olivat laulusta, josta piispa juuri oli palkinnut häntä; se oli
saksankielinen sankarirunoelma, joka nimi oli Nibelungenlied...

-- Vähitellen tultiin syksyyn. Ja vaikka silloin taivaan ranta illoin
peittyy hehkuvampaan rusotukseen kuin muina vuodenaikoina, tuo se
mukanaan kylmiä tuulahduksia, niin että alpeilla asuvaiset varustautuvat
muuttamaan alas laaksoihin, eikä mikään sudennahka estä hampaita
lyömästä loukkua vilun takia.

Tuores lumi välkkyi kaikilla huipuilla eikä näyttänyt enää ajattelevan
tänä vuonna väistyäkään. Ekkehard piti paimenille viimeisen
vuorisaarnansa. Sen päätyttyä tuli Benedikta hänen puheilleen. "Nyt on
loppu meidän ihanuutemme täällä ylhäällä", sanoi hän, "huomenna lähtevät
sekä ihmiset että eläimet alas talvilaitumelle. Minne te menette,
vuoriveli?"

Kysymys kävi kovin Ekkehardin sydämmelle.

"Jäisin kaikkein mieluimme tänne", vastasi hän. Benedikta naurahti
heleästi. "Huomaan, ettette ole istunut täällä yhtäkään talvea, muuten
ei mielenne tekisi jäämään tänne toiseksi. Tahtoisinpa mielelläni nähdä
teidät teljettynä tänne mökkiinne, kun pakkanen paukkuu nurkissa niin
että värisette kuin haavanlehti, lumivyöryt vierivät kaikkialla
ympärillänne ja jääpuikot kasvavat aina suuhunne asti... Ja kun kerran
yritätte laskeutua laaksoon ruokaa noutamaan, on lunta polulla mökkinne
korkeudelta; otatte askeleen, niin vajoatte polviin asti, otatte toisen,
niin heleijaa -- mustasta kaapusta ei ole näkyvissä enempää kuin
kärpäsestä, joka on pudonnut maitokehloon... Ja tänä vuonna on ollut
niin paljon lumisirkkusia, ne tietävät ankaraa talvea. Huu, miten
iloitsenkaan ajatellessani noita pitkiä iltoja, kun istumme lämpimän
uunin ääressä päresoihdun valossa ja kehräämme pellavia; rukki hyrisee,
valkea räiskää ja me kertoilemme kauneimpia juttujamme, ja ken on kelpo
poika, saa istua mukana kuuntelemassa. Vahinko, ettei teistä ole tullut
paimenta, vuoriveli, niin mielelläni ottaisin teidätkin mukaani
tupaistujaisiin."

"Se on todella vahinko", sanoi Ekkehard.

Seuraavana päivänä lähtivät paimenet karjoineen juhlasaatossa alas
laaksoon toivotettuaan alpeille hyvää talviunta. Kun lähtijät olivat
kadonneet synkkään männikköön ja heidän laulunsa ja karjankellojen
kilkatus oli etäisyydestä kiirien viimein hälvennyt, astui Ekkehard
takasin mökkiinsä. Hiljainen vuoristoelämä oli hänelle opettanut, että
yksinäisyys on vain elämän koulu, mutta ei elämä itse, ja että se
välttämättömästi turmeltuu arvottomaksi yksilöksi, ken tässä pahassa
maailmassa vain joutilaana kulkee yhä omaan itseensä painuneena.

"Ei auta", sanoi hän itselleen, "minunkin on tästä lähdettävä taas
laaksoloihin. Lumi pyryyttää liian kylmästi, ja minä olen liian nuori
jäädäkseni tänne erakoksi."

    "Hyvästi, ylväs Säntis, mun kelpo vartijain,
    Hyvästi vihree alppi, sua muistaa mielen ain!
    Sua kiitän antimistas, oi pyhä unhotus,
    Ohi on vanha murhe ja mielen raskaus.
    Kirkastui sydän täällä, siin kukat puhkesi,
    Ja uuteen taistoon taasen mun mielen hehkuvi.
    Uneksi nuorukainen, tul' inha tuskan yö,
    Vaan alppein raittiudessa taas syttyi miehen työ!"

Hän sälytti vähät tavaransa matkalaukkuunsa. Kalleimpansa, Waltharin
laulun, hän asetti huolellisesti verhottuna ylimmäksi; hymyily päilyi
hänen huulillaan, kun hän näki vielä joitakuita tarve-esineitä seisovan
ympärillään. Kallion kielekkeellä oli puoleksi tyhjentynyt mustetolppo;
sen viskasi hän alas syvyyteen. Kolmikulmainen harppu nojasi
kaihomielisenä luolan turvepenkkiä vastaan. "Sinä jääös tänne jälelle
sulostuttamaan sen yksinäisiä hetkiä, joka tulee minun jälkeeni",
virkkoi hän. "Mutta elä soi hänelle lienteitä ja hempeitä säveliä,
muuten valukoon tippukivistä vettä kielille, niin että ne ruostuvat, ja
jäätikköjen myrskyt puhaltakoon sisään, jotta ne katkeavat!

"Minä olen laulanut lauluni loppuun!"

Hän ripusti harpun naulaan seinälle.

Erakko-aikanaan hän oli veistänyt itselleen vahvan jousen, ja viini ja
nuolia oli jälellä vielä Gottschalkin peruja; ne hän otti nyt mukaansa
kelpo aseiksi. Näin varustettuna ja sudennahka hartioilla hän seisoi
vielä hetkisen majansa ovella luoden pitkän, pitkän katseen onnellisen
kesäasuntonsa ympäristöihin, yli rakkaiksi käyneitten huippujen ja alas
Merialppijärven tummanvihreän männikön sisästä välkkyvään silmään.
Hänestä eivät nämä paikat olleet koskaan näyttäneet niin kauneilta kuin
nyt. Tikka, joka oli valinnut saman vuorenhalkeaman asunnokseen, lensi
tuttavallisesti hänen olalleen ja hakkasi terävällä nokallaan häntä
poskiin; sitte lehahti se mustanpunaisenkirjavassa loistossaan ylös
siniseen ilmaan, aivan kuin viedäkseen korkealle Säntikselle sanoman
Ekkehardin poislähdöstä.

Mutta Ekkehard nakkasi keihäänsä olalleen ja astui tuttua, huimaavan
jyrkkää vuoripolkua alas. Ascherin kallioseinän luona hän vielä kerran
pysähtyi, viittasi kädellään jäähyväiset erakkomajalleen ja päästi
suustaan huhuilevan huudon, joka pani Kamorin ja korkean Kastenin
soinnahtamaan ja kajahti vyöryen takaisin Maarwiesin kupeista ja eteni
aina vuoriston kaukaisimpiin sopukoihin. "Sepä poika osaa!" virkkoi
alhaalla laaksossa muuan kotiin palaava paimen toverilleen. "Melkein
kuin vuohipaimen!" sanoi toinen samassa hetkessä, jolloin Ekkehard
katosi kallioseinämän taa.

-- -- Nouseva päivä oli jo heittänyt muutamia säteitään vuorikirkkoon,
joka surullisena kuin asukkaittensa jättämä linnunpesä katseli alas
laaksoon. Mutta vuoriveli ei palannut milloinkaan takaisin.

Bodenjärven varsilla varustauduttiin viininkorjuuseen. Eräänä lempeänä
syysiltana istui Hadwig rouva linnansa puistossa, uskollinen Praxedis
vierellään. Kreikkalaisneidolla oli nyt murheelliset päivät. Hänen
emäntänsä oli alakuloinen, tyytymätön ja tyly. Tänäänkään ei keskustelu
tahtonut sujua. Se olikin ikävä muistopäivä.

"Tänään on siitä vuosi", virkahti Praxedis näennäisen
välinpitämättömästi, "jolloin kulimme Bodenjärven yli puhuttelemaan
Pyhää Gallusta". Herttuatar pysyi ääneti. "Sen jälkeen on paljon
tapahtunut..." yritti Praxedis jatkaa, mutta sanat kuolivat hänen
huulilleen.

"Tiedättekö, valtiattareni, mitä ihmiset kertovat Ekkehardista?" kysyi
hän hetken äänettömyyden jälkeen.

Herttuatar katsahti ylös. Hänen huulensa puristuivat yhteen. "Mitä he
kertovat?" sanoi hän välinpitämättömästi. "Spazzo herra tapasi äskettäin
Reichenaun apotin", kertoi Praxedis, "joka sanoi hänelle: 'Tiedättekö
uutisia? Alpeille on onni tapahtunut, korkea Säntis kajahtelee harpun
soitosta ja runoilijan liverryksistä, uusi Homeeros on pesinyt sille, ja
jos hän vain tietäisi, missä luolissa runottaret asuntoa pitävät, niin
voisi hän johtaa heidän tanssejaan kuin ennen muinoin cynthalainen
Apollo.' Ja kun Spazzo herra päätään pudistaen vastasi: 'Mitä se minua
liikuttaa?' -- vastasi apotti: 'Se on teidän Ekkehardinne; Sankt
Gallenin luostarista on huhu tuonut hänestä meille tämän sanoman.'
Spazzo herra oli silloin nauraen sanonut siihen: 'Kuinka osaa se laulaa,
joka ei osaa edes kertoakaan?'"

Herttuatar oli kavahtanut seisaalleen. "Vaikene!" lausui hän, "en tahdo
siitä mitään kuulla". Praxedis tunsi hänen kätensä eleen ja lähti
murheissaan tiehensä.

Mutta Hadwig rouvan sydän ajatteli toisin, kuin hänen suunsa puhui. Hän
astui puutarhan rintanojan luo ja katseli kauvas Helveetsian vuorille
päin. Hämärä oli laskeutunut, pitkiä, raskaita, teräksenharmaita
pilvenliuskareita makasi liikkumattomina iltaruskon päällä, joka värisi
ja lieskasi alakuloisesti niiden painon alla. Päivän viimeisen säteen
kajastaessa lieventyivät hänenkin ajatuksensa. Hänen katseensa kiintyi
kauvaksi korkeaan Säntikseen; -- hänestä tuntui kuin näkisi hän näyn,
kuin avautuisi taivas ja enkelit laskeutuisivat alas ilmojen halki
kantaen tuttuun munkinkaapuun verhottua miestä, -- ja mies oli kalpea ja
kuollut, ja kirkas ja ihana sädekehä ympäröi autereista joukkoa...

Mutta Ekkehard ei vielä ollut kuollut. Hiljainen, sihisevä ääni
säikähytti herttuattaren hänen mietteistään, hänen katseensa harhaili
sitä kallionkielekettä kohti, josta vanki kerran oli laskenut alas --
tumma haamu katosi varjoon, nuoli lensi Hadwig rouvan pään yli ja putosi
hitaasti hänen jalkainsa juureen.

Hän nosti tuon merkillisen ampuma-aseen maasta ylös. Vihollisen käsi ei
ollut lennättänyt sitä kaarelta; hienoja pergamenttiliuskoja oli
kääritty sen pään ympärille, ja terä oli verhottu kukkaisvihkoon. Hän
irroitti lehdet ja tunsi käsialan.

Se oli Waltharin laulu. Ensimmäiselle lehdelle oli
kirjoitettu vaaleanpunaisella värillä: "_Schwaabin herttuattarelle
jäähyväistervehdys_!" Ja sen alla oli apostoli Jaakobin lause:
"_Autuas on se mies, joka on koetuksen kestänyt_!"

Silloin kallisti ylväs rouva päänsä ja itki katkerasti.

       *       *       *       *       *

Tähän päättyy kertomuksemme.

Ekkehard kulki avaraan maailmaan; korkeata Twieliä ei hän enää koskaan
nähnyt, eikä Sankt Galleriakaan. Hän tosin oli mietiskellyt palatako
jälkimäiseen katuvaisena syntisenä, kun hän alpeilta laskeuduttuaan oli
saapunut sen tuttujen muurien eteen. Mutta silloin hänelle oli muistunut
mieleen vanhan alppimestarin sanat: "Ken kerran on ollut kauvan
paimenena, se ei kernaasti enää rupea käskyläispojaksi" -- ja hän kulki
ohi. Myöhemmin on kuultu paljon saksilaisten keisarien hovissa eräästä
Ekkehardista, joka oli ollut ylpeä, uhkamielinen ja itseensä sulkeutunut
mies, yhdistäen hurskaaseen mielenlaatuun syvää ylenkatsetta maailmaa
kohtaan, mutta elämänhaluinen ja tarmokas ja kaikkiin taitoihin
perehtynyt. Hän oli keisarin kansleri ja hänen nuoren poikansa
kasvattaja, ja hänen neuvonsa merkitsi paljon valtakunnan asioissa.
Sanalla sanoen, kirjoittaa muuan historioitsija hänestä, hän tuntui
aikalaisistaan heitä ylevämmältä henkilöltä, niin että yleisenä puheena
oli, että hän vielä odotti itselleen kirkon korkeinta arvoa.

Keisarinna Adelheid osotti hänelle täydellistä kunnioitustaan. Hän
myöskin etusijassa sai aikaan, että ylimielistä tanskalaiskuningasta
Knuuttia kuritettiin asevoimalla. Meille on tietymätöntä, oliko tämä
Ekkehard sama, josta tässä kertomuksessa on puhuttu.

Toiset ovat myöskin väittäneet, että Sankt Gallenin luostarissa oli
ollut useampia Ekkehard nimisiä miehiä, ja ettei Waltharin laulun
kirjoittaja olisi sama henkilö, joka Hadwig rouvalle latinaa opetti.
Mutta ken tarkkaan on seurannut tätä kertomusta, jonka nyt olemme
onnellisesti loppuun saattaneet, tietää asian paremmin. --

Niiden muiden henkilöjen kohtaloista, joita kertomuksemme on osottanut
lukijan silmäin eteen, ei ole paljoa ilmoittamista.

Herttuatar Hadwig ei enään mennyt miehelle ja saavutti hurskaassa
leskisäädyssä eläen korkean ijän. Hän perusti myöhemmin vähäisen
luostarin korkealle Twielille ja lahjoitti sille Alemanniassa olevat
tiluksensa. Ekkehardista ei enää kukaan uskaltanut puhua hänen
läsnäollessaan; mutta Waltharin laulua hän luki ahkeraan ja ammensi
siitä alati uutta lohdutusta yksinäisyydessään: Reichenaun munkkien
tosin todistamattoman lausunnon mukaan hän osasi sen miltei ulkoa.

Praxedis palveli korkeata emäntäänsä uskollisesti vielä muutamia vuosia,
mutta vähitellen virisi hänessä vastustamaton ikävä päivänpaisteiseen ja
värihohtoiseen synnyinmaahansa, ja hän väitti, ettei enää jaksanut
hengittää Schwaabin ilmaa. Runsailla lahjoilla varustettuna lähetti
herttuatar hänet silloin kotimaahansa; Spazzo, jalo kamariherramme,
seurasi häntä ritarillisesti aina Venetsiaan asti. Muuan kreikkalainen
kaleerilaiva vei tämän aina yhäti miellyttävän neidon P. Markuksen
kaupungista Byzantiumiin. Hänen kertomuksensa Bodenjärven rannoilla
asuvista hurjan uskollisista barbaareista saivat kaikki kamarirouvat ja
neidot kreikkalaisessa keisarihovissa epäillen pudistamaan päätänsä,
aivan kuin olisi hän puhunut lumotusta merestä ja satujen maasta.

Moengal vanhus piti vielä kauvan uskollisesti huolta seurakuntalaistensa
sielunhyvästä. Kun hunnit taasen uhkasivat rosvoretkillään, mietiskeli
hän laajaa suunnitelmaa heidän vastaanotokseen. Hän esitti
Blach-kentälle kaivettavaksi joitakuita satoja syviä salahautoja, ne
peitettäväksi puunoksilla ja ruohoilla ja niiden takana odotettavaksi
vihollisia täydessä sotarintamassa, kunnes ne miehineen ratsuineen
järjestään syöksyivät kuoppiin. Mutta nämä ikävät vieraat eivät
näyttäytyneetkään enään Hegaussa ja riistivät vanhalta pastorilta huvin
saada kolhia heitä päähän isolla iiriläisnuijallaan. Lempeä kuolema
saavutti vanhan metsämiehen hänen levätessään eräällä haukkajahdilla.

Hänen haudalleen harmaan kirkon varjossa yleni rautatammi, josta tuli
niin iso ja mukurainen puu, että ihmiset sanoivat sen olevan vesan
kirkkoherravainajan kelpo Cambuttasta.

Audifax, vuohipaimenemme oppi kultasepäntaitoa ja muutti Konstanziin
piispanistuimen läheisyyteen ja valmisti siellä paljon kauniita töitä.
Hän toi seikkailutoverinsa uskollisena morsiamenaan kotiinsa, ja
herttuatar oli kummina heidän esikoiselleen.

Luostariteini Burkardista tuli mainehikas apotti Sankt Gallenin
jumalanhuoneeseen ja hän valmisti juhlatilaisuuksia varten vielä monia
tusinoita oppineita latinalaisia värssyjä, joista jälkimaailma, kiitos
ajan kuluttavalle hampaalle, kuitenkin on säästynyt.

... Ja ovat nämä kaikki jo aikoja sitten tomua ja tuhkaa, vuosisadat ovat
nopeassa kulussa kiitäneet niiden paikkojen yli, missä heidän
kohtalojensa langat punottiin, ja uudet historiat ovat saattaneet vanhat
unhotukseen.

Korkea Twiel on saanut vielä nähdä paljon sodan ja rauhan tapahtumia;
moneen uljaaseen ratsastaisteluun lähteville ovat sen portit avautuneet
ja moni vanki on huokaillut sen holveissa, kunnes ylpeillekin juhlille
lähestyi loppu, ja muuanna kauniina kevätpäivänä vuori tärisi
perustuksiaan myöten ja viholliskäden murtamat muurit ja tornit lensivät
ilmoihin.

Nyt on hiljaista tällä kukkulalla, vuohet vain käyvät rauhallisesti
mahtavien raunioiden keskellä; -- mutta yli kimeltävän Bodenjärven
tervehtää sitä sinervästä etäisyydestä Säntis yhtä rattoisasti kuin
ennen vuosisatojen takaa, yhä vielä on mitä miellyttävin tehtävä sen
pehmeässä ruohossa maaten katsella avaria maita.

Ja tämän kirjapahasen kirjoittajakin on itse monena ihanana kevätiltana
istunut ylhäällä sen huipulla, yksinäisenä, outona kulkijana, ja kuret
ja haikarat ovat kierrelleet pilkallisesti häntä aivan kuin ivatakseen
hänen yksinäisyyttään, eivätkä huomanneet, että kirjava ja
kunnianarvoisa seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen. Sillä muurien
raunioissa seisoivat ne haamut, joihin lukija tämän kertomuksen kuluessa
on tutustunut, ja kertoivat hänelle kaikki juuri niinkuin tapahtunut oli
ja viittasivat hänelle ystävällisesti kehottaen, että hän kirjoittaisi
kaikki paperille ja auttaisi heitä uudelleen elämään junalla ohitse
suhahtavan jälkimaailman muistissa.

Ja jos hänen on onnistunut luoda sinullekin, rakastettu lukija, joka
kärsivällisesti olet kestänyt loppuun asti, havainnollinen kuva noista
kauvan sitte kadonneista ajoista, niin ovat hänen vaivansa ja
ajoittainen päänpakotuksensa runsaasti korvatut. Voi hyvin ja ole
hänelle edelleenkin suosiollinen!



Viiteselitykset:


[1] Paikkakunta Schwaabissa. Suomentajan muist.

[2] Sovitussakko (Wehrgeld) on keskiaikaisen rikosoikeuden mukaan --
joka määräsi melkein kaikki rikokset ja loukkaukset sovitettavaksi
rahalla --persoonalliseksi hyvitykseksi (Wette, _fredum_) ja häirityn
rauhan sovittamiseksi ensin kansalle, myöhemmin maan hallitsijalle
suoritettava sakkoraha. Vanhat kansanlait luettelevat myöskin
kaikenlaisten eläinten kohdalta sovitussakkoja, jotka eläimen kuollessa
tai vahingoittuessa sen omistaja sai periä. Jos vahinko oli enemmän
sattuman aiheuttama, ei mitään rauhanrikkomista ollut tapahtunut, joten
Spazzo herralle olisi käynyt jotenkin vaikeaksi pakottaa Fridingenin
haltija korvaamaan susikoiransa tekemä tuhotyön.

[3] Kosioimisia Byzantiumin hovin ja Saksan ruhtinasten kesken tapahtui
tähän aikaan sangen taajaan ja molemminpuolisesti. Usein lähetettiin
saksalaisia piispoja tätä tarkoitusta varten Konstantinopoliin. Sankt
Gallenin "_Liber benedictiorum_'issa" moititaan suuresti, että Saksan
ylhäinen miesmaailma halveksien oman maan tyttäriä nouti itselleen
vaimoja Italiasta ja Kreikasta. Mutta Saksan herrain mieltymyksen
Byzantiumin naisiin käsittää hyvin lukiessaan niitä kuvauksia, mitä
silminnäkijät ovat antaneet siitä uudesta hengestä ja niistä
rakastettavista seuratavoista, jotka tulivat Saksan keisarihoviin Otto
II:sen kreikkalaisen puolison Teofanon mukana. Yksinpä vakava skolastiko
Gerbert, sittemmin paavi Sylvester II, antoi tunnustuksensa
byzantilaisten naistapojen viehätykselle. "Kun minua kohtasivat nämä
miellyttävät kasvot ja nämä sokraattiset keskustelut, unhotin kaikki
murheeni, eikä minua enää surettanut ajatus poissiirtymisestäni."

[4] Rorschachia mainitaan keskiaikaisissa kirjoituksissa useasti
läpikulkupaikkana Italiaan matkustettaessa. Sankt Gallenin luostarilla
oli voutioikeus siihen.

[5] Konstanzin apottipiispan Salomo III:nnen suuri ensyklopeedinen teos
(_Glossae Salomonisi_), joka sisältää 9:nnen vuosisadan loppupuoliskon
koko tietovaraston.

[6] Sankt Gallenin luostari oli kuuluisa luostarisääntöjen ankarasta
noudattamisesta ja jäsentensä hyveellisestä elämästä. Sen vuoksi
pidettiin suurena kunniana tulla otetuksi sen jäseneksi "merkittynä
veljenä" -- _fratres conscripti_ -- jolloin tuli saamaan ansion
hurskaudenharjoituksesta, itse siinä kuitenkaan mukana olematta. Useat
tästä kunniasta maksoivatkin suuria summia. Vieläkin tallella olevan
luettelon mukaan on "merkittyjen" joukossa ollut keisareja, Saksan,
Englannin ja Ranskan kuninkaita, prinsessoja, kreivejä ja piispoja.

[7] Arkkienkeli Mikael oli keskiajalla monenlaisen taikauskon esineenä.
Luultiin hänen vartioivan Isä Jumalan valtaistuinta, jopa toimittavan
maanantaisin hänen edessään messuakin. Veronan piispa Rather innottelee
saarnassaan _de quadragesima_ ankarasti tällaisia raa'an aistillisia
mielikuvitteluja vastaan.

[8] Wendelgard rouvan kaiho saada takaisin vankeudessa kituva puolisonsa
meni täytäntöön hauskalla tavalla. Siitä kertoo Ekkehardin kronikka
seuraavaa: Hän lähti erakkomajastansa aina kerran vuodessa Buchhorniin
juhlallisesti viettämään kreivi Ulrikin muistoa. Kun hän tällöin kerran
omakätisesti jakeli köyhille almuja, seisoi kerjäläisten joukossa muuan
mies repaleisessa puvussa ja pahoin raadeltuna; tälle hän antoi puvun.
Mutta kerjäläinenpä ei heittänytkään hänen kättänsä irti, vaan veti
hänet syliinsä ja suuteli häntä koko ihmisjoukon nähden. Kun Wendelgard
närkästyneenä sellaisesta hävyttömyydestä tahtoi kääntää selkänsä
muukalaiselle ja jättää hänet palvelijainsa kuritettavaksi, näytti
kerjäläinen hänelle erästä vanhaa arpea; ja kuin pitkästä unesta heräten
huudahti kelpo rouva riemuiten: "Oi valtijaani, sinä kaikista ihmisistä
minulle kallehin, ole tervehditty, herrani, ole tervehditty, sinä ainian
minulle suloinen mies!" -- ja vaimo lepäsi itkien miehensä sylissä.

[9] Pergamenttikääryjen. Suomentajan muist.

[10] Notker Labeo täytti ne toiveet, joita apotti häneen kiinnitti. Hän
hankki itselleen aikansa oppineimman miehen maineen. Hän oli, kuten
hänen kirjoituksistaan käy ilmi, jumaluusoppinut soittoniekka,
runoilija, tähtientutkija ja matemaatiko, hyvin perehtynyt raamattuun,
kirkko-isien ja klassikoiden teoksiin ja osasi saksan, latinan ja
kreikan kieliä. Hänen meille säilyneet teoksensa käsittelevät psalmeja,
Aristotelesta, Boëthiusta, Marcianus Capellaa ja sävellystaidetta.
Notker "isohuuli" kuoli korkeassa ijässä ruttoon. Ennen kuolemaansa
laati hän julkisen ripin, jossa sanoi katuvansa m.m. sitä, että hän
kerran munkin puvussa ollessaan oli tappanut suden.

[11] Veljeskunnan sääntöjen rikkomisesta rangaistiin ruoskimisella,
johon luostarien asukkaat mielellään alistuivat, vaikka se oli orjain
kurituskeino, joka vanhain kansanlakien mukaan vapaalta mieheltä vei
hänen vapautensa. Rikollinen sidottiin paaluun ja häneltä riisuttiin
päällysvaatteet. Luostarikouluissa rangaistiin patukalla.

[12] Muuan Sankt Gallenin munkki, joka myöhemmin kuitenkin sai lukea
tämän italialaisen musiikkiarvostelun, kirjoitti sen laitaan: "_Vide
jactantiam romaniscam in teutones et qallos_!" (Kas siinä jälleen
esimerkki roomalais-hävyttömyydestä saksalaisia ja ranskalaisia
kohtaan!)

[13] Vanhoja saksalaisia haltijoita. Suomentajan muist.

[14] "He tahtovat mieluummin tulla kutsutuiksi metsästäjiksi kuin
opettajiksi, mieluummin rohkeiksi kuin lempeiksi, mieluummin viekkaiksi
kuin sydämmestä yksinkertaisiksi... He lyövät kiekkoa, eivätkä karta
arpanoppaakaan. He käsittelevät ahkerasti lautapeliä raamatun asemesta.
He tietävät paremmin mitä väärä heitto sinulle maksaa, kuin mitä sielusi
autuus vaatii, kieltää tai käskee; paremmin mitä onnellinen heitto
tuottaa, kuin mistä ovat velkapäät Jumalaa kiittämään... He teettävät
itselleen hopeaisia maljoja, sangen kallisarvoisia kannuja, ruukkuja
(_Crateres_), vieläpä juomasarviakin (_Conchas_) melkoisen painavia ja
kaikkina aikoina vihattua suuruutta. He maalaavat viiniruukkujaan ja
juomasarviaan, sillaikaa kun läheinen basilika on täynnä likaisuutta."
(Veronan piispan Ratherin valitus papistosta.)

[15] Niin todella olikin, joku aika sitte saapui Sankt Gallenin
luostarin kirjastoon eräs vihreän Erinin kirjanoppinut poika ja pyysi
saada nähdäkseen ja jäljentääkseen hurskaan esi-isänsä kuulua teosta.
Hänelle annettiin mustaan samettiin sidottu _Codex Priscianus_, jota hän
alkoi selailla; mutta pian kuului pidätettyä naurua kirjastonhoitajani
korviin, ja kun he saapuivat kuulemaan syytä siihen, käänsi oppinut
Dublinin rehtori heille seuraavan iiriläisen käännöksen
latinankielisestä tekstistä:

    "Jumalan kiitos, että jo alkaa hämärtää!
    Armaghin Pyhä Patrik, vapauta minut kirjoitushommista!
    Oi, että vieressäni olisi lasillinen vanhaa viiniä!" j.n.e.

Sellaista oli Moengalin käännöstyö!

[16] Pothen, phile peleia. Pothen pothen petasai; j.n.e. (Anakreon).

[17] Hirvittävä kullanhimo, mihin saatatkaan sinä ihmisen koskaan
kyllästymättömän mielen?

[18] Tuo merkillinen tapa, että "chrene chrudan" viskaamisella lähimmän
maksukelpoisen sukulaisen päälle tämä joutuu velkapääksi suorittamaan
verivelasta tuomitun sovitussakon oikean rikollisen asemasta, oli
säädettynä Salilaisen lain 58 luvussa. Mitä nimitys "chrene chruda"
oikeastaan merkitsee, siitä ei vielä olla päästy oikein selville.

[19] _Stola_ on roomalais-katoliseen pappispukuun kuuluva, hartiaan
ympäri viskattava leveä vyö. Suomentajan muist.

[20] Sekä tinan valaminen että katonharjalla käyminen uudenvuodenyönä
ovat vanhoja saksalaisia ennustamistapoja.

[21] Yhdeksännen vuosisadan lopusta alkaen aina kymmenennen
jälkipuoliskolle olivat Unkarista tulevien raakojen ratsuparvien
hyökkäykset Saksan gaueihin todellisena maanvaivana; ne risteilivät
pohjassa ja etelässä. Senaikaiset historioitsijat nimittivät niitä
milloin avareiksi tai agareneiksi, milloin unkarilaisiksi tai vielä
useammin hunneiksi, vaikka niiden polveutumista hunnilaiskuninkaasta
Attilasta ei suinkaan ole tepsivästi todistettu. Viimemainittu
vanhanaikuinen nimitys on kertomuksessamme säilytetty.

[22] Pakanaluolan vanhuksen haamu on historiallisesti hiukan epäiltävä.
Kaikki merkit viittaavat Kaarle Paksuun mutta hän oli kuollut jo ennen
10:nnen vuosisadan ensi hetkeä. Mutta mitä historia erottaa, sen tarina
punoo yhteen, ja kuten se kerran itägoottilaiselle Dietrich
Berniläiselle (Teodorik Suurelle) antoi Nibelungen-sadussa aseman, jota
tällä ei historiallisesti mitenkään voi todistaa olleen, miellyttää sitä
tempaista karolingien viimeinen vesa hiljaisesta tyyssijastaan ja suoda
tälle oikeutta, jonka aikalaiset häneltä olivat kieltäneet. -- Eräs
vanha kirjailija mainitsee huhun, että puheena oleva keisari ei ollut
kuollut luonnollisella tavalla, vaan kuristettiin kuoliaaksi. Mutta
kansa, joka säilytti hänestä aivan toisenlaisen kuvan kuin minkä
vihamielisten puolueiden kertomus hänestä on jälkimaailmalle jättänyt,
uskoi Alemanniassa vielä kauvan, ettei hän ollutkaan kuollut, vaan että
hän, kuten moni muukin vanha uros, istui jossakin syrjäisessä luolassa
piilossa ja odotti soveliasta hetkeä astuakseen esiin ottamaan
valtakunnan ohjat uudelleen käsiinsä. Useat kapinat Alemanniassa Kaarle
Paksun jälkeistä keisaria vastaan todistavat kansan rakkautta ja
osanottoa onnetonta hallitsijaa kohtaan. Myöskin uudempi
historiankirjoitus on alkanut huomata paksua keisaria kohtaan tehdyn
vääryyden ja tunnustaa, että korkeampi papisto, joka niihin aikoihin
puuhasi pseudo-isidooristen dekretaalien saattamista valtaan Saksassa ja
sen vuoksi tarvitsi vallanhimoisille harrastuksilleen sopivaa keisaria,
suuressa määrin on syypää hänen erottamiseensa.

[23] "Fortis juventus, virtus audax bellica,
     Vestra per muros audiantur carmina,
     Et sit in armis alterna vigilia,
     Ne fraus hostilis haec invadat moenia.
     Resultat echo comes: Eja, vigila!
     Per muros eja dicat echo vigila!"

Vaara opettaa runoilemaan! Modenan yövartiain laulu, josta ylläoleva on
ensimmäinen värssy, on tunteensa lämmössä ja rytmillisessä kauneudessaan
paraita kaikkein aikain sotalauluista.

[24] Valafrid Strabo, Reichenaun apotti, oli karolinkilaisen ajanjakson
etevimpiä runoilijoita. Monista hänen latinalaisista runoelmistaan
huokuu hellä henki, joka muistuttaa antiikkisten runoilijaan elegioja.
Kiitetty on varsinkin hänen elegiansa 'ystävättärelleen' (_ad amicam_),
johon Simon Bardo tässä viittaa.

[25] Mainittu "smaragdi" on vieläkin Mittelzellin kappelikirkossa
Reichenaussa. Samallaisen kohtalon kuin se sai osakseen myöskin Genovan
kuuluisa smaragdimalja, jota pidettiin kaupungin arvokkaimpana aarteena,
kunnes se Napoleonin sotien aikana vietiin Pariisiin, huomattiin siellä
arvottomaksi värjätyksi lasivalelmaksi ja lähetettiin takaisin Genovaan
(1809).

[26] Tarkoittaa Attilan seikkailua roomalaisen prinsessan Honorian,
keisari Valentinianuksen sisaren, kanssa; tämä oli kostaakseen
sukulaisilleen sen häpeän, että nämä olivat panneet hänet luostariin
alentavan suhteensa takia kamariherraansa Eugeniukseen, lähettänyt
sormuksensa raakalaiskuninkaalle, siten tarjoutuen tämän morsiameksi.

[27] Ensi hyökkäyksen kunnia Saksan valtakunnan sotarintamassa oli
ammoisista ajoista asti schwaabilaisten etuoikeus; sen oli jo Kaarle
Suuri säätänyt maanlaissaan.

[28] Gibbon kertoo "Roomalaisen maailmanvallan historiassaan" Attilan
huutaneen ennen taistelun alkua Katalaunisilla kentillä sotilailleen:
"Minä itse lennätän ensimmäisen heittokeihään, ja se kurja, joka
kieltäytyy seuraamasta kuninkaansa esimerkkiä, on varman kuoleman
ansainnut!"

[29] Emme voi olla painattamatta mukaan Notkerin laulun yksinkertaisen
mahtavata latinaista tekstiä, jonka J. v. Arx on liittänyt "St. Gallenin
kantonin historiaansa"; se kuuluu seuraavasti:

    "Media vita in morte sumus, quem quaerimus adjutorem,
    nisi te domine, qui pro peccatis nostris juste irasceris.
    In te speraverunt patres nostri, speraverunt et liberasti eos.
          Sancte deus.
    Ad te clamaverunt patres nostri, clamaverunt et non sunt confusi.
          Sancte fortis.
    Ne despicias nos in tempore senectutis, cum defecerit virtus nostra,
    ne derelinquas nos.
          Sancte et misericors salvator, amarae morti ne tradas nos."

Tämä laulu vaikutti niin sytyttävästi hurskaiden sotijain mieliin, että
muuan kirkolliskokous Kölnissä katsoi olevan syytä kieltää kristityitä
piispansa luvatta laulamasta _media vitaa_ ketään ihmistä vastaan.
Evankeeliseen saksalaiseen kirkkolauluun siirtyi se Lutherin
käännöksessä: "Mitten wir im Leben sind von dem Tod umfangen j.n.e."

[30] "_Trivium_", kolme tiedettä, kielioppi (grammatikka), väittelyoppi
(dialektiikka) ja kaunopuheisuus (rhetoriikka) jotka yhdessä
"_Qvadruviumin l. quadriviumin_" kanssa --jonka taas muodostivat
laskuoppi (aritmetiikka), mittausoppi (geometria), tähtitiede
(astronomia) ja sointuoppi (musiikki) --pidettiin keskiaikana
"seitsemänä vapaana taiteena." Suom. muist.

[31] Tässä Ekkehard kronikassaan vaihtaa itsensä ja nimensä sen kanssa,
mitä tarinassa uskollisesta Ekkehardista kerrotaan.

[32] Joidenkuiden munkkien halu kiristämällä kaapuaan lanteiden kohdalta
näyttää siroa kasvuaan sai aikaan niin paljon pahennusta, että Mont
Notre-Damen synoodi katsoi tarpeelliseksi julkaista sitä vastaan
leimuavan kirouksen (972).

[33] Apotin luona asuvaiset
     Ne ovat varsin houkkamaiset,
     Ei pakanoita paremmat
     Ja moukkiakin kehnommat.

[34] Suomentanut Em. Tamminen.

[35] Haghorn = orapihlaja.

[36] Libro completo saltat scriptor pede leto! Reunamuistutus eräässä
Sankt Gallenin luostarin käsikirjoituksessa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ekkehard - Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home