Title: Novelleja Decameronesta
Author: Boccaccio, Giovanni
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja Decameronesta" ***


NOVELLEJA GIOVANNI BOCCACCION DECAMERONESTA

Kirj.

GIOVANNI BOCCACCIO

Suom. Joel Lehtonen

Esipuheen kirj. Werner Söderhjelm

Suomennostyön on teettänyt Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahaston
varoilla rahaston toimikunnan kaunokirjallinen osasto.



Otava, Helsinki, 1914.



SISÄLLYS:

Giovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa, kirj. _Werner Söderhjelm_.

Ensimäinen päivä.

   Ensimäinen kertomus.
   Kolmas kertomus.
   Seitsemäs kertomus.

Toinen päivä.

   Ensimäinen kertomus.
   Toinen kertomus.
   Neljäs kertomus.
   Viides kertomus.
   Kahdeksas kertomus.
   Yhdeksäs kertomus.

Kolmas päivä.

   Kolmas kertomus.
   Kahdeksas kertomus.

Neljäs päivä.

   Ensimäinen kertomus.
   Toinen kertomus.
   Seitsemäs kertomus.
   Kymmenes kertomus.

Viides päivä.

   Ensimäinen kertomus.
   Toinen kertomus.
   Kahdeksas kertomus.
   Yhdeksäs kertomus.

Kuudes päivä.

   Neljäs kertomus.
   Kuudes kertomus.
   Kymmenes kertomus.

Seitsemäs päivä.

   Neljäs kertomus.

Kahdeksas päivä.

   Kolmas kertomus.
   Kuudes kertomus.

 Yhdeksäs päivä.
   Ensimäinen kertomus.

Kymmenes päivä.

   Kolmas kertomus.
   Yhdeksäs kertomus.
   Kymmenes kertomus.



Giovanni Boccaccio ja hänen Decameronensa.


Boccaccio on luonut taiteellisen kertomakirjallisuuden, on ensimäisenä
antanut elävälle elämälle sijan kirjallisuudessa, ollut tienraivaajana
renessanssin elämänhalun ja ihmistuntemisen ilmaisemiselle sekä
ensimäisenä asettanut realismin, luonnonmukaisuuden, kertomarunouden
varsinaiseksi pohjaksi; hän on sen lisäksi ensimäisenä antanut
italialaiselle proosatyylille sen taiteellisen varmuuden. Siinä
lyhyesti hänen merkityksensä ja hänen maailmanmaineensa syyt.

Dante oli ennustanut renessanssia, kooten Jumalaiseen näytelmäänsä
ikäänkuin supistetun kuvan keskiajan aatemaailmasta, mutta samalla
monin muodoin viitaten eteenpäin. Petrarca ja Boccaccio aloittavat
renessanssin, kumpikin innostuneesti antautuen klassillisten
kirjailijain tutkimukseen ja humanismin palvelukseen, edellinen sen
ohessa luoden uudenaikaisen lemmenrunouden ja isänmaallisen lyriikan,
jälkimäinen taas kertomarunouden.

Giovanni Boccaccio syntyi 1313, luultavasti syksyllä. Hänen isänsä oli
firenzeläinen kauppias, äitinsä kotoisin Parisista, naimaton mutta
muuten tuntematon, todennäköisesti jonkun ylhäisemmän ranskalaisen
porvarin tytär, johon Boccaccino (Boccaccio vanhempi) asiamatkalla
Ranskan pääkaupunkiin oli tutustunut ja jonka hän sitten oli jättänyt:
tyttö kuoli luultavasti nuorena, ja siten Boccaccio jo pienokaisena
joutui isänsä haltuun.

[Äskettäin on eräs ranskalainen oppinut, Henri Hauvette, Boccaccion
syntymän kuusisatavuotispäivän johdosta julkaissut hänestä elämäkerran,
joka on omistettu "sen tuntemattoman parisilaisen naisen muistolle,
joka v. 1313 antoi elämän Boccacciolle". Kirjassaan tekijä on
menestyksellä koettanut osoittaa mitä gallialaista perintöä B:n äiti
oli pojalleen jättänyt.]

Isä meni kohta sen jälkeen naimisiin; hän ei näytä enemmän kuin
äitipuolikaan miellyttäneen poikaa, joka myöhemmin kirjoittaa
kodistaan: "siellä ei koskaan naureta, taikka ainakin hyvin harvoin;
talo on pimeä ja kolkko; kylmän, kovan ja ahneen ukon epämiellyttävä
näky vaivaa minua alati". Kuusi vuotta hän oli, koulua käytyään,
kauppamiehen opissa, mutta kun tämä oli hänelle vastenmielistä, salli
isä hänen opiskella oikeustiedettä, jotta hän pääsisi asianajajaksi,
mikä ammatti kaupan jälkeen oli tuottavin. Tätä varten lähetettiin
nuori Boccaccio Napoliin. Siellä kävi olo hänelle kylläkin hankalaksi,
isän taloudellinen asema kun ei millään lailla ollut loistava, ja
Boccaccio sai jo nyt kärsiä samaa, mikä tuli häntä vaivaamaan koko
hänen ikänsä, nimittäin köyhyyden ja puutteen huolia. Mutta sen sijaan
tarjosi Napoli hänelle sielun ja taideaistin ravintoa mitä runsaimmassa
määrin. Hovi oli ranskalainen, täynnä oppineita ja runoilijoita, ja
kuningas itse, Robert d'Anjou, oli viisas filosofi sekä tieteeseen ja
taiteeseen innostunut. Näihin Ranskasta ja Provencesta tulleihin
vaikutuksiin yhtyi vaikutuksia Itämaista, joiden kanssa Napoli oli
vilkkaassa kauppayhteydessä, kreikkalainen traditsioni muinaisilta
ajoilta, joka vieläkin painoi leimansa elämän hienoihin tapoihin, sekä
eteläisen hehkuvan luonnon keskellä kehittynyt iloinen maailmankatsomus
ja elämänhalu. Boccaccio joutui kohta seurustelemaan nuoren aateliston
kanssa, sillä hänen henkiset lahjansa, hänen miellyttävä olentonsa,
hänen pienet kokeensa kirjallisuuden alalla olivat hänelle parempana
suosituksena tähän piiriin kuin mikään aineellinen rikkaus olisi
ollut. Ja sitten hän yhtäkkiä joutui lemmen pauloihin. Eräänä
pääsiäislauvantaina hän kohtasi kirkossa -- niin hän itse kertoo --
ylevän, kauniin naisen, johon heti tulisesti rakastui. Tämä kohtaus
muistuttaa liiaksi Petrarcan kertomusta hetkestä, jolloin hän ensi
kerran näki Lauran, voidaksensa olla herättämättä meissä epäilyksiä.
Mutta pääasiassa juttu sentään on totuudenmukainen. Naisesta ei
kuitenkaan ole päästy selville: tavallisesti väitetään, että hän oli
itse kuninkaan avioton tytär, Maria d'Aquino, mutta tämä otaksuma ei
ole varmojen tietojen tukema. Täydellä varmuudella tiedetään
vain, että hän oli hienoa sukua, naimisissa ja alussa Boccacciolle
niin suopea kuin tämä suinkin voi toivoa, mutta että hän sitten
jätti runoilijan. Onnensa ja huolensa on Boccaccio kuvannut
nuoruudenteoksissaan, jotka ovat joko runomuotoisia tahi suorasanaisia
pieniä romaaneja, usein liiaksikin noudattaen vanhaa mallia kaikkine
vertauskuvineen ja mytologisine aineksineen. Yksi näistä on kumminkin
erityisesti mainittava: proosaromaani _Fiammetta_, jolla on suuri
kirjallishistoriallinen merkitys, siinä kun ensi kerran annetaan
seikkaperäinen psykologinen kuvaus sielun ja tunteiden vaihteista
ihmisen rakkauselämässä ja niiden ulkonaisista ilmauksista. Tätä
kirjaa vaivaavat, niinkuin muitakin Boccaccion nuoruudentuotteita,
liian monet taruopilliset poikkeukset aineesta, toistamiset ja muut
pitkäveteisyydet, mutta siinä on todellisuutta ja intohimoa siksi
paljon, että sen voi sanoa viittaavan suoranaisesti uuden ajan
intohimoisimpiin rakkauden analyyseihin, sellaisiin kuin Goethen
_Wertheriin_. Fiammetta on jalosukuinen napolilainen nainen, Panfilo
nuori firenzeläinen kauppias, he rakastavat toisiansa sieluineen ja
ruumiineen, Panfilo matkustaa pois, luvaten palata, mutta ei tulekaan
takaisin, ja Fiammetta saa kuulla hänen rakastavan toista naista ja
antautuu epätoivoon. Tämä pieni toiminta on esitetty erinomaisella
taidolla: Boccaccion käyttämät keinot, näyttääkseen rakastavan
mielialoja eri puolilta, muistuttavat kerrassaan uudenaikaisia
psykologisten romaanien tyylitemppuja, ja ylipäänsä on harvoin
maailmankirjallisuudessa naisen rakkauselämän onnea, levottomuutta ja
tuskia yhtä liikuttavasti kuvattu. Aivan uudenaikainen ja inhimillinen
on myöskin Boccaccion kuvaus Fiammettan miehestä: hiljainen,
kunnollinen, kaikin puolin kelpo olento, joka hellästi pitää huolta
vaimostaan, kun tämä sairastuu lemmenhuoliinsa, eikä aavista mitään
pahaa. Mutta kirja ei olisi aikansa lapsi, jollei siinä myöskin
tavattaisi puhtaita renessanssipiirteitä, kuten esim. seuraava,
ensimäisessä kirjassa esiintyvä kuvaus Fiammettan unesta, jonka on
syystä sanottu muistuttavan jotakin Botticellin freskomaalausta: "Ja
tämän ilon täyttämänä, jonka pidin vain omanani, olin istuvinani
vihreässä ruohossa niityllä, jota auringonsäteiltä suojeli äsken
lehteen puhjenneitten puitten antama varjo. Ja valkeilla käsilläni
poimin erilaisia kukkia, joista koko kenttä loisti kirjavanaan, kokosin
niitä hameeni laskoksiin ja valitsin niistä yhden toisensa perästä
sitoakseni itselleni kauniin seppeleen ja sillä koristaakseni päätäni.
Ja siten somistettuna, niinkuin Proserpina, kun Pluto hänet ryösti
hänen äidiltään, nousin ja vaelsin laulaen eteenpäin kautta nuoren
kevään." -- Vielä on lisättävä tämän romaanin ansioihin, että se
on täynnä eläviä pikkukuvia Napolin tavoista ja kertomuksen
tapahtumapaikoilta, jotka suuresti enentävät todellisuusvaikutusta ja
nekin puolestaan tekevät kirjasta realistisen suunnan edelläkävijän.

Useimmat näistä Boccaccion ensimäisistä teoksista kirjoitettiin
valmiiksi Firenzessä, jonne hänen isänsä oli hänet kutsunut takaisin
1340 vuoden loppupäivinä. Siellä hän nyt eli muutamia vuosia, hyvin
tyytymättömänä sekä julkisiin että yksityisiin oloihin, ja etupäässä
kirjoitellen sekä lukien vanhoja klassikkoja. Hän tekee pieniä matkoja,
muutamien kirjallisuutta harrastavien pikkuruhtinaitten luo, jotka
kutsuvat hänet vieraakseen, mutta 1348 hän jälleen on Napolissa,
palaten sieltä kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua, isänsä kuoleman
johdosta. Tällöin, 1350, hän ensi kerran kohtaa Petrarcan Firenzessä ja
solmii suuren humanistin ja runoilijan kanssa ystävyyden liiton, joka
on kestävä kuolemaan asti. Oppineisuutensa ja kaunopuheisuutensa vuoksi
käytetään häntä Firenzen lähettiläänä sekä valtiollisissa että muissa
asioissa, ja niin käy hän nyt muun muassa Petrarcan luona Paduassa
saadakseen hänet muuttamaan Firenzeen, missä hänelle tarjotaan loistava
paikka; hän käy Tyrolissa, Baijerin herttuan luona, vieläpä paavinkin
tykönä Avignonissa. Tähän aikaan hän myös kirjoittaa _Decameronensa_,
erään _Corbaccio_ (Korppi) nimisen vihlovan satiirin naisia vastaan --
johtuen siitä, että hän oli joutunut erään nuoren ja kauniin lesken
narrattavaksi -- sekä latinankielisiä runoja ja historiallisia teoksia,
ja alkaa laatia Danten elämäkertaa. Hän ylläpitää kirjeenvaihtoa
Petrarcan kanssa, nuhtelee häntä m.m. kovasti siitä, että hän oli
antautunut Milanon itsevaltiaan Viscontin palvelukseen, mutta käy häntä
tervehtimässä ja ryhtyy hänen neuvostaan sekä erään kreikkaa osaavan
kalabrialaisen, Leontius Pilatuksen, avulla toimenpiteisiin saadaksensa
Homeroon käännetyksi latinankielelle. -- Kauniin todistuksen näitten
molempien nerojen ystävyydestä antaa pari kirjettä, jotka vaihdettiin
heidän keskensä erään omituisen tapauksen johdosta. Vuoden 1362 alussa
kävi Boccaccion luona eräs salaperäinen henkilö nimeltä Ciani, joka
sanoi tuovansa sanan äsken kuolleelta pyhältä Pietro Petronilta: tämä
oli näyssä nähnyt taivaan ja helvetin aukeavan ja Jumalan tuomioiden
lankeavan ankarina eräiden syntisten ihmisten päälle, joita Cianin nyt
piti valmistaa pikaiseen kuolemaan, jolleivät he kääntyisi. Yksi niistä
oli Boccaccio, ja hänen piti muka heti luopua runoudesta, s.o. lakata
tutkimasta pakanallisia runoilijoita. Boccaccio -- joka itse äsken oli
niin purevalla tavalla kuolemattomassa novellikokoelmassaan ivaillut
munkkien taikauskoa -- oli vielä siksi paljon keskiajan lapsi, että
pelästyi: kuoleman kuva se häntä säikähdytti, sillä kaikessa
köyhyydessään hän rakasti hartaasti elämää eikä lainkaan ollut
taipuvainen siitä luopumaan. Onneksi hän kuitenkin kirjoitti
Petrarcalle, ennenkuin ryhtyi mihinkään päätökseen kummallisen viestin
johdosta. Petrarcan vastaus, joka on säilynyt ja jossa Boccaccion
kirjeen sisällys on toistettu, on monessa suhteessa merkillinen. Se
antaa meille ennen kaikkea erinomaisen kuvan ystävysten luonteiden
erilaisuudesta, todistaen kuinka paljon etevämpi Boccacciota Petrarca
oli arvostelukykyyn nähden. Tyynesti ja isällisesti hän neuvoo
ystäväänsä, niinkuin malttamatonta ja hermostunutta lasta. Jos Jeesus
Kristus on puhunut, hän sanoo, niin se tosiaankin on suuri asia. Mutta
kysymys on juuri, onko hän puhunut. Moni sanoo nähneensä Kristuksen,
eikä se ole totta. Mitä tämä sanansaattaja on julistanut? Meidän pian
tapahtuvan kuolemamme. Mutta senhän jokainen tietää, että elämä on
lyhyt. Ja mitä tulee opintoihin, älkäämme antako tietämättömien
neuvojen eikä oman lähestyvän loppumme vieroittaa itseämme niistä.
Petrarca luettelee laajasti muitakin syitä, joitten pitäisi saattaa
hänen ystävänsä järkiinsä, ja pyytää lopulta häntä tulemaan luoksensa
asumaan.

Boccaccio rauhoittui eikä myynyt kirjojaan, niinkuin oli uhannut tehdä,
eikä myöskään muuttanut Petrarcan luo. Muitakin tarjouksia astua
korkeitten herrojen palvelukseen hän hylkäsi, pidättäen itselleen
täyden vapautensa. Kerran, kun häntä houkuteltiin Napoliin, missä hän
niin hyvästi oli viihtynyt, hän kuitenkin antoi myöten, mutta
kärsittyään aivan toista kohtelua kuin mitä oli odottanut hän palasi
sieltä viettäen ensin kolme kuukautta Petrarcan luona Veneziassa ja
vetäytyen sitten sukunsa pieneen kotikaupunkiin, Certaldoon, missä hän
nyt viipyi aina vuoteen 1365, jolloin Firenzen kaupunki taasen kysyi
hänen palveluksiaan. Hänet lähetettiin uudelleen Avignoniin
neuvottelemaan paavin palaamisesta Italiaan, ja kun tämä oli
tapahtunut, kävi hän Firenzen puolesta tervehtimässä paavia Roomassa
1367. Vielä kerran sai hänet etelän vetovoima asettumaan Napoliin,
muutamien vanhojen ystävien luokse, mutta 1371 hän päätti lopullisesti
asettua Certaldoon. Siellä hän viettikin rauhassa parisen vuotta,
kunnes Firenzen hallitus 1373 antoi hänelle kunniakkaan tehtävän tulla
tulkitsemaan Danten Jumalaista näytelmää niiden pojille, joista
runoilija vitsoen tahi ylistäen oli laulanut. Mutta kun sairaus, joka
jo oli ahdistanut häntä kovasti Certaldossa, kävi yhä rasittavammaksi
ja kun sen ohessa koko yritys kohtasi vastustusta -- sillä muutamat
pitivät kuolemansyntinä, että ollenkaan kajottiin Danten pyhiin
sanoihin -- niin Boccaccio itse alkoi pelätä, että oli ryhtynyt liian
suureen tehtävään ja että sairautensa oli annettu hänelle
rangaistukseksi siitä. Hän luopui muutaman kuukauden kuluttua
selittäjäntoimestaan, pyytäen anteeksi että oli siihen ollenkaan
ruvennut.

Yksinäinen ja ikävä oli nyt sairaan vanhuksen elämä Certaldossa.
Lokakuulla 1374 hänet saavutti täällä tieto Petrarcan jo heinäkuulla
tapahtuneesta kuolemasta -- siinä määrin oli Boccaccio unohdettu,
etteivät firenzeläiset ystävät edes muistaneet toimittaa hänelle tätä
surusanomaa aikaisemmin. Petrarca oli määrännyt ystävälleen
annettavaksi viisikymmentä kultafloriinia (n. 2,400 markkaa), jotta
tämä voisi "hankkia itselleen lämpimän talvitakin". Liikutettuna ja
kiitollisena Boccaccio muisteli niitä suloisia hetkiä, joita he olivat
yhdessä viettäneet. Joulukuun 21 p. 1375 hänkin vihdoin pääsi
vaivoistaan vapaaksi. Firenzen valtiokansleri, Colluccio Salutati, itse
kuuluisa humanisti, valitti, että nyt kaunopuheisuuden molemmat suuret
valot olivat sammuneet, ja sanoi Boccacciosta, ettei ollut koskaan
nähnyt rakastettavampaa ihmistä kuin herra Giovanni oli.

Millainen Boccaccion suhde hänen loppuiällään oli hänen nuoruutensa
teoksiin, käy ilmi siitä, että hän v. 1373 kirjoittaa eräälle nuorelle
ystävälleen ja hyväntekijälleen, joka aikoi mennä naimisiin, että tämä
pidättäisi talonsa naisia lukemasta _Decameronea_, joka nuorissa,
puhtaissa sydämissä voisi saada aikaan mitä pahimpia tuhoja; vielä
enemmän siitä, ettei hän koskaan Petrarcalle puhunut tästä teoksesta:
aivan sattumalta Petrarca sai sen myöhään käsiinsä ja käänsi latinaksi
Griselda-jutun (X, 10), osoittaaksensa ettei ollut suuttunut siitä,
että ystävänsä oli moisen teoksen kirjoittanut! -- Tosiasiassa oli tuo
Petronin 1362 lähettämä sana Boccaccioon vaikuttanut, niin että hän
siitä lähtien alkoi katua entistä elämäänsä ja tuotantoansa, ja kun hän
loppuiällään, sairauden sekä puutteen vaikutuksille herkkänä, yhä
enemmän taipui uskonnollisiin ja moraalisiin mietelmiin, ei siis ollut
kumma, että hän varsinkin _Decameroneansa_ piti miltei rikoksellisena
tekona.

       *       *       *       *       *

Ja kuitenkin on juuri tämä novellikokoelma ainoa Boccaccion kirjoista,
joka on säilyttänyt hänen nimensä läpi aikojen ja asettanut hänet
maailmankirjallisuuden suurmiesten joukkoon.

Puhuessaan ystävälleen sen moraalisista heikkouksista Boccaccio sanoi
saman, minkä tuhannet ovat hänen jälkeensä sanoneet. Kokoelmassa on,
sitä ei käy kieltäminen, sellaisia kertomuksia, jotka eivät ainoastaan
aiheensa puolesta ole enemmän kuin arveluttavia, vaan myöskin niissä
käytetyn kielen tähden ovat katsottavat epämiellyttävän rivoiksi. Mutta
meidän tulee muistaa, että nämä jutut olivat pelkän huvin vuoksi
kirjoitetut: kaikki aiheesta johtuneet tilanteet esitetään niissä joko
hullunkurisessa taikka ivallisessa valossa, eikä Boccaccio koskaan
ollut ajatellut, että niitä voisi käsittää epäsiveyden yllyttäjiksi,
ennenkuin edellämainitut seikat saivat hänen omantuntonsa
rauhattomaksi. Hyvänä todisteena siitä on, että hän omisti ne naisten
luettaviksi, "kun heitä vaivasi lemmenkaiho eikä heillä, kuten
miehillä, ollut muita keinoja poistaaksensa mielensä huolet", ja vielä
parempana se, että hän antaa naisten niitä kertoa. Tähän aikaan ja
paljoa myöhemminkin oli, se muistettakoon tätä puolta ajatellessa,
käsitys siitä, mitä käy sanominen ja mitä ei, aivan toisenlainen kuin
uudempina aikoina; ja onhan meillä kuudenneltatoistakin vuosisadalta
esimerkki eräästä ylhäisestä, ylevämielisestä, vieläpä sangen
hurskaastakin naisesta -- tarkoitan Margaretaa, Navarran kuningatarta
-- joka, kirjoittaessaan sarjan novelleja Boccaccion malliin, käsitteli
aiheita ja käytti lausetapoja, jotka panisivat rohkeimmankin meidän
aikamme naisen punastumaan.

Missään tapauksessa nämä tällaiset kertomukset eivät muodosta kokoelman
pääasiallista sisällystä, kuten usein luullaan, eivätkä edes
lukumäärällään voita muita, niitä kun on vain kolmisenkymmentä. Muuten
on _Decameronen_ sisällys mitä kirjavinta laatua, ulottuen
jokapäiväisten temppujen ja ilveilyjen kuvauksista -- niinkuin
kahdeksantena päivänä kerrotut, joista kaksi, VIII, 3 ja VIII, 6, on
tähän käännöskokoelmaan otettu -- aina sellaisiin asti, mitkä, kuten
viimeinen kertomus Griseldasta (X, 10), käsittelevät miltei
uskomattoman jaloja ja ihanteellisia tekoja. Näitten rajojen välille
mahtuu sitten eri vivahduksia melkein yhtä paljon kuin novelleja on.
Siinä on sellaisia hullunkurisia seikkailuja kuin Andreuccion, joka
saapuu Napoliin ostaaksensa hevosia ja palaa sieltä paljaaksi
karsittuna, mutta sormessaan erään korkean kirkonmiehen rubiinisormus,
eriskummallisella tavalla saatu (II, 5); siinä on hämmästyttäviä, mutta
todellisuudesta tuskin paljonkaan poikkeavia juttuja tekopyhyydestä
sekä ihmisten taipuvaisuudesta uskomaan kaikenlaista, mitä uskonnon
nimessä heille luulotellaan (I, 1, VI, 10); siinä on sellaisia
syvämietteisiä kertomuksia kuin vertauskuva kolmesta sormuksesta
(I, 3), joka jo Boccaccion käsittelemänä tarkoittaa eri uskontojen
samanvertaisuutta ja jota sittemmin Lessing niin valtavasti ja
kauniisti on käyttänyt draamassaan _Nathan der Weise_. Ja tällaisten
rinnalla on romanttisen mielikuvituksen taikka historiallisen tarinan
antamia aiheita, jotka esittävät liikuttavia kohtauksia ihmiselämästä,
uhrautuvaa rakkautta ja ystävyyttä, hyveen lopullista voittoa ja
kaikista vastuksista selviämistä, joita käsitellessään Boccaccio voi
osoittautua yhtä syväksi ja myötätuntoiseksi sielun tutkijaksi, kuin
hän leikillisissä kuvauksissaan on näyttäytynyt tarkaksi todellisuuden
havaitsijaksi. Muistutan novelleja Antwerpenin kreivistä (II, 2),
Ghismondan traagillisesta kohtalosta (IV, 1), Federigon haukasta (V,
9), mainitakseni ainoastaan kuuluisimmat, jotka ovat seuraavassa
suomennettuina. Mutta Boccaccion romantiikka menee vielä pitemmälle: se
panee hänet kertomaan sulttaanin hovista ja mutkallisista seikkailuista
maalla ja merellä, itämaalaisten romaanien tapaisesti (II, 9, V, 1, V,
2, X, 9); se antaa hänen käyttää lemmenjuomia (II, 8) ja esittää Danten
suuren teoksen tapaan erään jutun, jonka ytimenä on hourailevalle
mielikuvitukselle esiintyvä näky (V, 8). Useimmat näistä kertomuksista
ovat rakkausjuttuja, sillä rakkaus ja kaikki sen vaiheet,
koomillisimmista traagillisimpiin asti -- siinä on oikeastaan koko
_Decameronen_ sisällys, ja harvat ovat ne kertomukset, joissa sitä ei
jossakin muodossa olisi. Mutta yhtä räikeästi kuin Boccaccio on voinut
tuoda ilmi sukupuolien säädyttömimmät suhteet, yhtä hienosti hän on
tiennyt ylistää rakkauden runollisuutta, sen voimaa ja valtaa (lisään
tässä suhteessa vielä viittauksen novelliin IV, 7).

_Novelli_ eli pieni, yksinkertainen kertomus, johon ei mahdu
mutkallista juonta eikä suurta henkilöjoukkoa, on kotoisin Itämaista,
missä se, tarkoitusperältään tavallisesti moraliseeraavana, oli
aikaiseen saavuttanut erinomaisen suosion. Sieltä se siirtyi
Länsimaihin, anastaen itselleen sijan keskiajan latinalaisessa,
provensaalisessa ja italialaisessa kirjallisuudessa, käyttäen sekä
lainattuja että omintakeisia aiheita, mutta aina pysyen muodon suhteen
-- myöskin tämän ollessa runomitallinen -- yksinkertaisena ja
varsinaista taiteellista käsittelyä kaipaavana. Tästä alkuperäisestä
novellikirjallisuudesta on Boccaccio viljalti lainannut aiheita, mutta
aina muovaillen ne miltei tuntemattomiksi henkilökohtaisella ja
taiteellisella käsittelykyvyllään.

Myöskin mitä novellien ulkonaiseen näyttämöllepanoon -- jos niin saa
sanoa -- tulee, hän seuraa itämaalaisia malleja. Oli näet tavallista,
että tällaiset kertomukset asetettiin kehyksen sisään: pantiin joku
tahi jotkut henkilöt määrätyssä tilanteessa niitä kertomaan. Noudattaen
tätä tapaa Boccaccio keksi novelleilleen seuraavan kehyksen. Siihen
aikaan, jolloin Itämaista tullut rutto v. 1348 raivosi Italiassa,
sattui, kertoo hän, seitsemän nuorta naista tapaamaan toisensa eräässä
Firenzen kirkossa; he päättivät paeta kaupungista pois, ja kolme nuorta
herraa, heidän tuttujaan, liittyy heidän seuraansa. Fiesolen
kukkuloilla he sitten elävät huoletonta elämää siromuotoisessa
palatsissa ja puutarhan kukkivalla nurmella, missä suihkulähde solisee,
ja kertovat vuorotellen toisilleen novelleja kymmenen päivän kuluessa,
kymmenen kertomusta päivää kohti, ja lopettaen aina "ballatalla",
laululla. Rohkeimmat kertomukset eivät suinkaan aina lähde miesten
suista ... mutta nämä seitsemän naista ovat muuten hyvin kasvatettuja
ja viehättäviä; he punastuvat väliin rivouksista, mutta nauravat
useimmiten ilman minkäänlaista tekopyhyyttä niiden lystillisyyksille.

Melkein puolet näistä Boccaccion novelleista perustuvat kirjallisiin
lähteisiin. Mutta, kuten jo huomautin, esikuvat ovat täydellisesti
muuttuneet, tekijän henki on niihin puhaltanut aivan uutta elämää, ja
silloin on tosiasiassa hyvin vähän merkitsevää, mistä hän on ensimäisen
sysäyksensä saanut. Pääasia on, minkä persoonallisen leiman hän on
niihin painanut ja miten hänen taiteensa niissä ilmenee. Kaikkialla
ovat alkuperäisten kertomusten verettömät henkilöt muuttuneet eläviksi
olennoiksi, vieläpä tyypeiksi, joiden inhimilliset ominaisuudet eivät
suinkaan ole yksistään renessanssiajan italialaisille kuvaavia.
Kaikkialla on alkuperäinen yksinkertainen juoni muuttunut vilkkaaksi
elämän kuvaksi, missä ihmiset häärivät silmiemme edessä niinkuin
todellisuuden näyttämöllä, puhellen ja nauraen, valittaen ja
huokaillen, niin että olemme kuulevinamme heidän ääniänsä. Samalla
lailla hän on käsitellyt niitä aineksia, jotka hän sai kansantajuisista
taikka paikallisista traditsioneista. Niistä hän on luonut kuvauksia
aikansa elämästä tapoineen, ympäristöineen, tekoineen, vieläpä
pukuineen ja liikkeineen, jotka opettavat meitä mitä perusteellisimmin
tuntemaan neljännentoista vuosisadan jokapäiväistä elämää Italiassa.
Mutta suurin hänen taiteensa on kuitenkin silloin, kun hän satiirinsa
koko voimalla ruoskii taikka hienolla ivallaan naurettavaksi
kääntää henkilöitä ja oloja, joissa hänen mielestään ihmisyyden
halveksittavimmat puolet ilmenevät. Olemme jo puhuneet hänen
rakkausjutuistaan. Yhtä mielellään hän käy munkkien ja pappien
kimppuun, tehden pilkkaa heidän siivottomasta elämästään, heidän
sivistymättömyydestään, heidän halpamaisuudestaan. Tämä kaikki oli
keskiajan kirjallisuudelle antanut monenlaisia kiitollisen käsittelyn
aiheita, mutta ei kukaan ole niin verisesti paljastanut ja
silminnähtäviksi esittänyt näitä heikkouksia kuin Boccaccio.
Suomennoksessamme löydämme kaksi kuuluisaa tämänlaatuista juttua:
toinen (IV, 2) kertoo munkista, joka enkeli Gabrielin hahmossa saa
kuulumattomia aikaan, mutta lopulta paljastetaan; toinen (VI, 10) frater
Cipollasta, joka herkkäuskoiselle yleisölle luulottelee, että hänellä
on enkeli Gabrielin siiven höyhen, ja kun joku veijari on hänen
laukkuunsa pannut hiiliä, kekseliäästi väittää, että hän onkin
erehdyksestä ottanut mukaansa ne hiilet, joilla pyhä Laurentius
paistettiin. Näissä jutuissa esiintyy rahvaan tyhmyys yhtä purevassa
valossa kuin munkkien epärehellisyys ja tekopyhyys. Mutta loistavimmin
on tämä viimemainittu ominaisuus kuvattuna ser Ciapelletton jutussa,
jonka tapaamme heti avatessamme kirjan (I, 1). Tämä oli kuin olikin
todellinen henkilö, ja jutun pääpiirteet Boccaccio sai elämästä. Mutta
suunnaton liioittelu, joka tekee henkilön niin tyypilliseksi, ja tuo
hämmästyttävä loppu, missä petturista tulee pyhimys, ovat tietysti
Boccaccion omaa. Ja tämä kertomus saa hyvinkin laajan kantavuuden:
siitä ikäänkuin säteilee paljastavaa valaistusta koko keskiajan
uskonnolliseen elämään. -- Kiltimpi on Boccaccion iva hänen kuvatessaan
sellaisia tosiolentoja kuin tyhmyydestään tunnettua Calandrinoa (VIII,
3, VIII, 6), jonka hänen pilansa ympäröi kaikenlaisilla pienillä
sattuvilla piirteillä.

Näin luo Boccaccio loppumattoman sarjan ihmiskuvia, jotka esittävät
mitä erilaisimpia osia siinä suuressa ihmiskunnan näytelmässä, minkä
hänen näennäisesti niin mitättömät, ainoastaan hetken huviksi laaditut
juttunsa muodostavat. Tämä näytelmä ei ole tarkoitettu opetukseksi,
eikä sen moraalinen aate ole mikään muu, kuin että elämästä pitää tehdä
parasta mitä voi, että rakkaus on ylevä ja pyhä, että ihmisen luonto
alkuansa on hyvä, että tämä maa ei ole mikään murheen laakso, vaan
täynnä ilon ja nautinnon mahdollisuuksia, jos niitä vain näkee ja
tietää käyttää. Mutta juuri tämän opin vuoksi _Decamerone_ muodostui
renessanssin pyrinnölle tienraivaajaksi: se saarnasi elämänhalun ja
elämänilon evankeliumia ja asetti ihmisluonnon yksinkertaisimmat,
luontaisimmat taipumukset oikeuksiinsa, jotka keskiajan pimeä
itsensäkieltämys-oppi oli niiltä ryöstänyt. Ikuisen merkityksensä tämä
teos taas sai sen johdosta, että se esittää todellisen elämän iloineen
ja itkuineen, esittää tunteita, jotka aina ovat liikkuneet ihmisten
povissa ja sentähden aina ovat tuttuja lukijalle, esittää ihmisiä,
jotka nekin intohimoineen ja heikkouksineen ovat pysyneet samanlaisina
kautta aikojen -- ja esittää tämän kaiken suurenmoisella taiteella,
joka on säilyttänyt Boccaccion kuvaukset tuoreina halki lähes kuuden
vuosisadan ja tehnyt hänestä elävän elämän ensimäisen, kuolemattoman
runoilijan.

_Werner Söderhjelm_.



ENSIMÄINEN PÄIVÄ



ENSIMÄINEN KERTOMUS.


      Ser Ciappelletto pettää väärällä ripillä hurskasta munkkia
      ja kuolee. Ja vaikka hän eläessään oli sangen huono ihminen,
      pidetään häntä kuoleman jälkeen pyhimyksenä ja hän saa
      nimen Pyhä Ciappelletto.

Kerrotaan, että erään Musciatto Francesin, joka oli noussut hyvin
rikkaasta ja suuresta kauppamiehestä ritariksi, oli lähdettävä
Toscanaan Kaarle Maattoman, Ranskan kuninkaan veljen kanssa, jonka
paavi Bonifacius oli kutsuttanut sinne. Ja koska hän tiesi, että hänen
asiansa olivat hyvin sekavia, niinkuin kauppiaitten usein ovat, eikä hän
niitä voinut helposti ja yhtäkkiä saada kuntoon, niin päätti hän antaa
ne useain henkilöiden hoitoon. Ja kaikissa niissä keksi hän keinon,
paitsi yhdessä, nimittäin siinä, kuka olisi kyllin pystyvä mies, jolle
hän voisi jättää niiden velkain perimisen, joita hän oli antanut
joukolle burgundilaisia. Ja syynä tähän epäröimiseen oli, että hän
tiesi burgundilaiset riidanhaluisiksi, kehnotapaisiksi ja vilpillisiksi
ihmisiksi, eikä hänen muistoonsa ensin johtunut, kuka olisi niin katala
mies, että hän saattaisi asettaa hänet heidän pahuutensa vastapainoksi
ja kuitenkin jossakin määrin häneen luottaa. Mutta kun hän oli tätä
kysymystä pitkän aikaa miettinyt, muistui hänen mieleensä viimein muuan
ser Ciapperello da Prato, joka kävi usein hänen kotonaan Parisissa.
Tämä oli vartaloltaan pieni, mutta silti keikailija, ja kun
ranskalaiset eivät tienneet, mitä Ciapperello merkitsi, vaan luulivat,
että se oli lausuttava: Cappello, siis seppele, heidän kieltänsä
jäljitellen, niin kutsuivat he häntä, koska hän, kuten sanoimme, oli
pienikokoinen, Ciappellettoksi, pikku seppeleeksi, eivätkä Cappelloksi.
Ja niinpä hänet tunnettiin kaikkialla nimeltä Ciappelletto, ja harvat
tiesivät, että hän oli oikeastaan Ciapperello.

Tämä Ciappelletto oli laadultaan tällainen mies: Hän, joka oli notaari,
olisi hävennyt ankarasti, jos yksikin hänen asiapapereistaan, vaikka
vähän hän niitä laatikin, olisi huomattu väärentämättömäksi; mutta
viimemainituita hän sensijaan olisi tehnyt niin paljon kuin häneltä
niitä vaan pyydettiin, jopa aivan ilmaiseksi, kun taas oikeita ei
isosta maksustakaan. Vääriä todistuksia hän lausui suurimmasta halusta,
sekä pyynnöstä että pyytämättä; ja kun Ranskassa siihen aikaan
pidettiin valaa kovin arvossa eikä osattu varoa vääriä valoja, niin
voitti hän konnamaisesti kaikissa jutuissa, joissa hänet kutsuttiin
uskonsa kautta vannomaan, että hän puhuu totta. Häntä ilahutti
tavattomasti, jopa hän sitä alaa suorastaan tutkikin, hommata
ystävysten ja sukulaisten ja kenen muitten välille tahansa
onnettomuutta ja vihamielisyyttä ja häpeällisiä selkkauksia, ja kuta
enemmän pahaa hän näki niistä seuraavan, sitä iloisempi hän oli.

Jos häntä kutsuttiin tekemään murhaa tai muita kunnottomia töitä, ei
hän kieltäytynyt koskaan, vaan lähti mielellään; ja monta kertaa hän
oli mielihyväkseen osallisena haavoittamassa tai tappamassa omin käsin
ihmisiä. Jumalaa ja pyhimyksiä sadattelemaan hän oli mestari, ja
jokaisesta pikkuasiasta oli hän niin pikainen vihastumaan kuin kukaan
olla saattaa. Kirkossa hän ei käynyt milloinkaan, ja pyhiä
sakramentteja hän ivasi kuin mitä halpoja asioita kaikkein hirveimmillä
sanoilla; mutta kapakoissa ja muissa häpeällisissä paikoissa hän
sitävastoin kävi mielellään ja oleskeli niissä. Naisia hän rakasti
niinkuin koira keppiä, mutta eräästä vastakohtaisesta paheesta haki hän
huviaan enemmän kuin kukaan surkea mies saattaa. Varastanut ja
ryövännyt hän olisi yhtä hyvällä omallatunnolla kuin pyhimys antaa
almuja. Syömäri ja juomari oli hän siinä määrin, että sai usein kärsiä
tautia kohtuuttomuutensa tähden. Pelissä ja väärän nopan heitossa hän
oli oivallinen.

Mutta miksipä olen niin laajasanainen? Hän oli kelvottomin ihminen,
mitä on syntynyt milloinkaan.

Hänen pahuuttaan suojeli messer Musciatto mahdillaan ja rikkauksillaan
pitkän aikaa, jonka tähden yksityishenkilöt, joille hän teki sangen
usein vääryyttä, ja oikeus, jota hän loukkasi alinomaa, sietivät häntä.

Kun siis tämä ser Cepparello muistui messer Musciatton mieleen ja hän
tunsi erinomaisesti hänen elämänsä, niin ajatteli hän, että juuri tuo
samainen Cepparello oli mies, jollaista burgundilaisten ilkeys vaati.
Ja siksi hän kutsutti suojattinsa luokseen ja sanoi: Ser Ciappelletto,
kuten tiedät, olen aikeissa vetäytyä syrjään kaikesta täällä, ja koska
minä olen muiden muassa tekemisissä burgundilaisten kanssa, jotka
ihmiset ovat pelkkää petosta, niin en tiedä ketään sopivampaa, jolle
voisin jättää saatavieni perimisen heiltä, kuin sinut. Ja koska sinulla
ei nykyään ole mitään tekemistä, aion minä, jos tahdot siihen suostua,
hankkia sinulle jälleen oikeuden suosion ja antaa sitäpaitsi sinulle
siitä, mitä saat perityksi, kelvollisen osan.

Ser Ciappelletto, joka tiesi olevansa työttömänä ja sangen suuresti
vailla maailman hyvää ja kuuli vielä sen miehen lähtevän pois, joka oli
kauan ollut hänen tukensa ja turvansa, teki viivyttelemättä ja melkein
hädän pakoittamana päätöksensä ja sanoi, että hän suostuu mielellään.

He sopivat siis asioistaan keskenään, ja kun ser Ciappelletto oli
saanut valtuudet ja kuninkaan suojeluskirjan, lähti hän, senjälkeen
kuin messer Musciatto oli matkustanut pois, Burgundiin, jossa kukaan ei
häntä tuntenut. Ja siellä alkoi hän periä nyt saatavia ja tehdä muuta,
mitä varten hän sinne oli mennyt, vastoin luontoaan sangen lempeästi ja
ystävällisesti, ikäänkuin säästääkseen kiukustumisen viimeiseksi.

Mutta kun hän tällä tavoin siellä oleskeli ja asui kahden firenzeläisen
veljeksen talossa, jotka lainasivat korolle ja osoittivat hänelle
suurta kunnioitusta messer Musciatton vuoksi, niin tapahtui, että hän
tuli sairaaksi. Silloin haettivat veljekset heti hänelle lääkäreitä ja
palvelijoita, jotka häntä hoitaisivat, ja tekivät kaikki, mitä voivat,
että hän saisi terveytensä jälleen. Mutta kaikki apu oli turhaa, ja
mies-poloinen, joka oli jo vanha ja, mikäli lääkärit sanoivat,
säännöttömästi elänyt, tuli päivä päivältä huonommaksi, sillä hänellä
oli jo kuoleman tauti. Tästä olivat veljekset suuresti huolissaan, ja
kun he eräänä päivänä olivat aivan lähellä sitä huonetta, jossa
Ciappelletto makasi sairaana, alkoivat he puhua keskenään hänestä.

Mitä me nyt tuolle teemme? sanoi toinen. Me olemme hänen tähtensä
joutuneet pahaan pulaan. Sillä jos toimittaisimme hänet pois kotoamme
näin sairaana, niin meitä soimattaisiin ankarasti; ja olisi selvä
merkki huonosta älystämme, jos ihmiset näkisivät, että me, jotka otimme
hänet ensin luoksemme ja sitten palvelimme ja lääkitsimme huolellisesti
häntä, lähettäisimme hänet nyt, kun hän ei ole voinut tehdä mitään,
joka olisi meille epämieluista, sairaana ja kuolemaisillaan yhtäkkiä
pois talostamme. Toisaalta jälleen: hän on ollut niin kelvoton ihminen,
ettei hän tahdo ripittää itseään eikä huoli mitään kirkon sakramenttia;
ja jos hän kuolee ripittä, niin ei ainoakaan kirkko tahdo ottaa hänen
ruumistaan vastaan, vaan hänet heitetään ehkä kuoppaan kuin koira. Ja
jos hän ripittäisikin itsensä, hänen syntinsä ovat niin monet ja
kamalat, että seuraus olisi sama; sillä ei olisi yhtään munkkia tai
pappia, joka tahtoisi tai voisi antaa hänelle synninpäästöä, joten
hänet anetta saamatta silloinkin heitettäisiin johonkin kuoppaan. Ja
jos siten käy, niin alkaa tämän seudun väki, sekä ammattimme tähden,
joka heistä on väärää ja jota he panettelevat joka päivä, kuin myöskin
halusta meitä ryöstää, sen nähdessään meluta ja huutaa: Näitä
Lombardian koiria, joita kirkkokaan ei ole huolinut, emme tahdo enää
sietää. Ja he ryntäävät kotiimme, eivätkä ainoastaan meitä ryöstä, vaan
riistävät sitäpaitsi ehkä henkemmekin. Joten meidän käy joka
tapauksessa pahoin, jos tuo kuolee.

Ser Ciappelletto, joka makasi, kuten sanottu, sen huoneen vieressä,
jossa veljekset tätä puhelivat, ja oli tarkkakuuloinen niinkuin näemme
sairaiden usein olevan, kuuli kaikki, mitä hänestä sanottiin. Hän
kutsutti silloin veljekset luokseen ja sanoi heille: En tahdo, että
olette minun tähteni huolissanne tai pelkäätte saavanne minun vuokseni
jotain vahinkoa. Minä olen kuullut, mitä te minusta puhuitte, ja olen
varma, että kävisi niinkuin sanotte, jos asia kehittyisi teidän
luulonne mukaan. Mutta se kehittyy aivan toisin. Olen jo eläessäni
tehnyt niin paljon harmia Jumalalle, että jos teen yhden lisää
kuolemaisillani, ei se sitä enennä eikä vähennä. Ja sentähden hankkikaa
minun luokseni joku oikein hurskas ja kunnon munkki, parhain mitä
löydätte, jos niitä täällä on, ja jättäkää asia minun huolekseni. Sillä
minä järjestän varmasti sekä teidän että omat asiani niin, että ne ovat
hyvällä tolalla ja te voitte olla tyytyväisiä.

Vaikkei tämä herättänytkään veljeksissä suuria toiveita, menivät he
kuitenkin erääsen munkkiluostariin ja pyysivät sieltä mukaansa jotakuta
hurskasta ja viisasta miestä, kuulemaan erään lombardialaisen rippiä,
joka makasi heidän kotonaan sairaana. Ja heille luvattiin muuan iäkäs
veli, elämäntavoiltaan hurskas ja hyvä, joka oli mestari raamatun
tuntemisessa ja sangen kunnianarvoisa ihminen ja nautti kaikkien
kansalaisten suurta, jopa aivan erikoista kunnioitusta. Ja tämän he
veivät mukaansa.

Kun hän tuli huoneesen, jossa Ciappelletto makasi, ja oli asettunut
hänen viereensä istumaan, alkoi hän ensin häntä lempeästi lohdutella.
Ja kysyi sitten, kauanko siitä oli, jolloin sairas oli käynyt viimeksi
ripillä.

Ciappelletto, joka ei ollut käynyt ripillä milloinkaan, vastasi: Isäni,
minun on ollut tapana käydä ripillä vähintään kerta viikossa,
puhumattakaan siitä, että käyn sangen monina viikkoina useamminkin.
Mutta nyt täytyy tunnustaa, että siitä saakka kuin sairastuin, josta on
kulunut kahdeksan päivää, en ole käynyt ripillä, niin ankarat ovat ne
tuskat olleet, joita tauti on minulle tuottanut.

Siihen sanoi munkki: Poikani, sinä olet tehnyt oikein ja jatka vaan
sillä tapaa. Mutta nyt näenkin, että koska käyt niin usein ripillä,
minulla on sangen vähän vaivaa sinua kuulustella ja tutkia.

Ciappelletto sanoi: Hyvä isä, älkää puhuko niin! En ole koskaan
ripittänyt itseäni niin tiheästi ja monesti, etten olisi aina vaan
uudestaan tahtonut tunnustaa ylimalkaan kaikkia syntejäni, mitä muistan
siitä päivästä alkaen, jolloin synnyin, siihen saakka, jolloin olin
ripillä. Ja siksi rukoilen teitä, hyvä isäni, että kyselisitte minulta
täsmälleen kaikki, kaikki, aivan kuin en olisi koskaan käynyt ripillä.
Ja älkää säästäkö minua siksi, että olen sairas, sillä paljon
mieluummin menettelen tätä lihaani vastaan kuin teen sen mieliksi
mitään sellaista, joka voisi tuottaa kadotuksen sielulleni, jonka
Vapahtajani on kalliilla verellään lunastanut.

Nämä sanat miellyttivät suuresti munkkia, sillä ne näyttivät hänestä
ilmaisevan hyvin valmistunutta sieluntilaa. Ja kiiteltyään suuresti
mainittuja ser Ciappelletton tapoja hän alkoi kysyä, oliko hän koskaan
tehnyt lihan syntiä jonkun naisen kanssa.

Siihen Ciappelletto vastasi huokaisten: Isäni, tässä asiassa minua
hävettää puhua teille totta, koska pelkään lankeavani itsekylläisyyden
syntiin.

Hurskas veli sanoi hänelle: Puhu vaan rohkeasti, sillä totuutta
tunnustaessa ei tee syntiä milloinkaan, ei ripissä eikä muissakaan
tilaisuuksissa.

Silloin Ciappelletto vastasi: Koska minua siihen rohkaisette, niin minä
sanon sen teille. Minä olen yhtä neitseellinen kuin tullessani äitini
kohdusta.

Oi sinua, Herran siunattu! sanoi munkki, siinä sinä olet tehnyt
oikein! Ja se teko on luettava sinulle sitä suuremmaksi ansioksi, koska
sinulla olisi ollut, jos olisit tahtonut, vapaa valta tehdä aivan
päinvastaista, jota taas meillä ja kaikilla niillä, joita joku sääntö
sitoo, ei ole.

Ja tämän jälkeen munkki kysyi, oliko hän vatsan synneillä pahoittanut
Jumalaa, johon ser Ciappelletto vastasi raskaasti huokaisten: Olen,
olen, monta kertaa! Sillä vaikka hänellä oli tapana, paitsi
varsinaisena paastoaikana, jota hurskaat ihmiset aina noudattavat,
paastota joka viikko vedellä ja leivällä ainakin kolme päivää, niin oli
hän silloin, ja varsinkin kestettyään joitakin rukoilemisesta tai
toivioretkistä johtuvia vaivoja, juonut vettä sellaisella himolla ja
nautinnolla kuin suuret juopot viiniä. Ja monta kertaa oli hän
himoinnut semmoista heinistä tehtyä salaattia, jota naiset maantöissä
ollessaan valmistavat; ja jonkun kerran oli syönti maistunut hänestä
paremmalta kuin se hänen mielestään saisi maistua sellaisesta, joka
paastoaa hartaasti, niinkuin hän teki.

Siihen sanoi munkki: Poikani, nämä synnit ovat luonnollisia ja sangen
vähäpätöisiä, enkä siis tahdo, että niiden tähden raskautat
omaatuntoasi enemmän kuin on tarpeellista. Jokaisesta ihmisestä, olipa
hän vaikka miten pyhä, maistuu ruoka pitkän paaston ja juoma
ponnistuksen jälkeen hyvältä.

Oi, sanoi Ciappelletto, isä, älkää puhukokaan näin ainoastaan minua
lohduttaaksenne, sillä minä tiedän, niinkuin tekin, että se, mitä
ihminen tekee Jumalaa palvellakseen, on hänen tehtävä totuudessa ja
sopuisella mielellä. Ja joka menettelee toisin, hän tekee synnin.

Munkki sanoi hyvin tyytyväisenä: Olen iloinen, että sinä olet sitä
mielipidettä, ja minua miellyttää suuresti, että sinun omatuntosi on
siinä suhteessa puhdas ja hyvä. Mutta sanopas minulle, oletkos tehnyt
ahneuden syntiä ja himoinnut enemmän tavaraa kuin oli soveliasta, tai
anastanut jotain, mitä sinun ei tullut ottaa itsellesi?

Siihen Ciappelletto vastasi: Isä, en soisi, että ajattelisitte
sellaista, vaikka olenkin näiden koronkiskurien talossa. Minä en etsi
täällä omia etujani, paremminkin olen tullut tänne heitä varoittamaan
ja hillitsemään ja kääntämään tästä inhoittavasta ammatista. Ja uskon,
että olisin siinä onnistunutkin, ellei Jumala olisi minua tällä tavoin
koetellut. Mutta teidän tulee tietää, että isäni jätti minulle suuren
perinnön, josta omaisuudesta minä annoin kohta, kun hän kuoli,
suurimman osan Jumalalle köyhäin almuina. Ja sitten olen, sekä henkeäni
elättääkseni että auttaakseni köyhiä Kristuksessa, tehnyt pieniä
kauppoja, joissa olen koettanut saada voittoja, mutta aina olen
tasannut sen, mitä olen voittanut, Jumalan köyhien kanssa, käyttäen
puolet omiin tarpeihini ja antaen toiset puolet heille. Ja siksi on
Jumala minua auttanutkin niin hyvin, että olen saanut menestymään
asiani yhäti paremmin.

Hyvin olet tehnyt, poikani, sanoi munkki; mutta kuules, oletko useasti
pikainen suuttumaan?

Oi, sanoi Ciappelletto, se täytyy minun tunnustaa, sellainen minä olen
ollut sangen usein. Ja kukapa voisi hillitä itseään, kun näkee kaiken
päivää ihmisten tekevän kunnottomia töitä, ei välittävän Jumalan
käskyistä eikä pelkäävän hänen tuomiotansa? On ollut monta päivää,
jolloin olisin mieluummin ollut kuollut kuin elossa, nähdessäni, miten
nuoriso kilvoittelee turhuuden poluilla, kuullessani, miten se kiroilee
ja vannoo väärin ja kuljeksii kapakoissa eikä käy kirkossa, vaan
vaeltaa paremminkin maailman kuin Jumalan askeleissa.

Munkki vastasi silloin: Poikani, tämä on hurskasta vihaa enkä minä
voisi sellaisesta määrätä sinulle parannuksen töitä. Mutta eikö viha
ole sinua sattumalta koskaan voinut johdattaa miesmurhaan, tai
haukkumaan jotakuta taikka tekemään jotain muuta vääryyttä?

Tähän vastasi Ciappelletto: Voi, herrani, voi, te näytätte minusta
olevan Jumalan mies, kuinka voitte te puhua minulle sellaista? Jos minä
olisin hiukankaan ajatellut tehdä edes yhtä ainoaa noista asioista,
joita mainitsette, kuinka luulette minun voivan uskoa, että Jumala
olisi tukenut minua niin kauan? Moiset ovat maantierosvojen ja
pahantekijäin töitä, ja aina kun olen sellaisia nähnyt, olen sanonut:
Mene, ja Jumala sinut kääntäköön!

Sitten kysyi munkki: Mutta sanopas nyt, poikani, jota Jumala
siunatkoon, oletkos koskaan lausunut väärää todistusta lähimäistäsi
vastaan tai puhunut pahaa toisista taikka ottanut jotakin vasten sen
tahtoa, jonka omaa se oli?

Olen, hyvä isä, vastasi Ciappelletto, olen minä puhunut pahaa
lähimäisistäni; sillä kerran minulla oli eräs naapuri, joka ei tehnyt
muuta kuin pieksi vaimoaan, mikä oli suurinta vääryyttä maailmassa,
silloin minä kerran puhuin hänestä pahaa vaimon sukulaisille, niin
minua alkoi säälittää tuo nais-raukka, jota mies aina, kun oli juonut
liikaa, muokkasi niin, että Jumala armahtakoon.

Munkki sanoi: No hyvä. Mutta sinä sanoit minulle, että olet ollut
kauppias; oletko siis milloinkaan pettänyt ketään, niinkuin kauppiaiden
tapa on?

Totisesti, vastasi Ciappelletto, olen kyllä. Mutta minä en tiedä, kuka
se oli, sillä kerran vaan eräs mies toi minulle rahoja, jotka hän oli
velkaa kankaasta, minkä minä hänelle möin, ja minä panin ne laatikkoon
laskematta niitä. Mutta runsaan kuukauden päästä huomasinkin, että
niissä oli neljä äyriä enemmän kuin piti olla. Niin ollen minä, kun en
häntä enää tavannut, säilytin niitä vuoden, palauttaakseni ne hänelle
takaisin, ja annoin ne sitten köyhille.

Munkki sanoi: Tämä on pikku asia; ja hyvin teit, kun käytit ne niin
kuin käytit.

Ja paitsi näitä kyseli pyhä munkki häneltä vielä monia muita asioita,
joihin kaikkiin Ciappelletto vastasi samaan tapaan. Mutta kun munkki
aikoi ryhtyä antamaan synninpäästöä, niin Ciappelletto sanoi: Isäni,
minulla on vielä yksi synti, jota en ole teille ilmoittanut.

Munkki kysyi, mikä se oli. Ja Ciappelletto vastasi: Johtui mieleeni,
että panin kerran palvelijani lauvantai-iltana kello yhdeksän jälkeen
lakaisemaan lattiaani, joten en antanut pyhälle Herran päivälle sitä
kunnioitusta kuin minun olisi pitänyt.

Oi poikani, sanoi munkki, tämä on mitätön asia.

Ei, vastasi Ciappelletto, älkää sanoko: mitätön asia, sillä sunnuntaita
täytyy ehdottomasti kunnioittaa, koska juuri sinä päivänä meidän
Herramme nousi ylös kuolleista.

Silloin sanoi munkki: No, oletko mitä muuta rikkonut?

Olen, hyvä mestari, vastasi ser Ciappelletto; minä kerran
ajattelemattomuudessani sylkäisin kirkossa.

Munkki alkoi nauraa ja sanoi: Poikani, sellaisesta ei tarvitse olla
millänsäkään. Mekin, jotka olemme hengen miehiä, siellä pitkin päivää
syljeskelemme.

Siihen vastasi Ciappelletto: Mutta siinä te teette sangen rumasti,
sillä mitään ei tule pitää niin siistinä kuin sitä pyhää temppeliä,
jossa Jumalalle annetaan hänen uhrinsa.

Ja lyhyesti sanoen: sellaisia asioita Ciappelletto tunnusti hänelle
paljonkin, ja viimein hän alkoi huokailla ja sitten katkerasti itkeä,
sillä sellaista hän osasi tehdä, milloin vaan tahtoi.

Silloin kysyi pyhä munkki: Poikani, mikä sinulla on?

Ser Ciappelletto vastasi: Voi minua, mestari, sillä vielä minulla on
yksi synti, jota en ole koskaan tunnustanut, niin kovasti minä häpeän
sitä sanoa. Ja joka kerta, kun sitä muistelen, itken minä niinkuin nyt
näette, ja minusta on aivan varmaa, ettei Jumala voi mitenkään antaa
minulle armoaan, kun tein sen synnin.

Silloin sanoi hurskas munkki: No, no, poikani, mitäs nyt puhut! Vaikka
kaikki synnit, mitä ihmiset yhteensä kuunaan ovat tehneet tai mitä
kaikki ihmiset vielä tekevät niin kauan kuin maailma kestää, olisi
koottu yhteen ainoaan ihmiseen, ja hän olisi niin katuvainen ja
ahdistettu kuin nyt näen sinun olevan, niin suuri on Jumalan laupeus ja
armo, että hän antaisi hänelle mielellään anteeksi, jos hän ne
tunnustaisi. Sano siis se vaan rohkeasti.

Silloin sanoi Ciappelletto yhä katkerasti itkien: Ei, rakas isä, minun
syntini on liian suuri, ja tuskin jaksan uskoa, että Jumala antaa sitä
milloinkaan minulle anteeksi, elleivät teidän rukouksenne sitä saa
aikaan.

Silloin sanoi munkki: Sano se vaan rohkeasti, sillä minä lupaan
rukoilla Jumalaa sinun puolestasi.

Ser Ciappelletto itki yhä eikä sitä sanonut, vaikka munkki rohkaisi
häntä puhumaan. Mutta pidettyään pitkän aikaa munkkia jännityksessä hän
huokaisi viimein raskaasti ja sanoi: Isäni, koska lupaatte rukoilla
Jumalaa edestäni, niin minä sen sanon. Kuulkaa siis, että tuollaisena
pikkuisena poikana minä kerran kirosin äidilleni.

Ja sen sanottuaan hän alkoi taas ääneensä itkeä.

Silloin sanoi munkki: Oi poikani, onko tämä nyt sinusta niin suuri
synti. Ah, ihmiset kiroavat kaiken päivää Jumalaakin, ja Hän antaa
kuitenkin mielellään sille anteeksi, joka katuu häntä kironneensa. Ja
sinä et usko, että hän leppyy sinulle tästä! Älä itke, vaan ole
turvassa, sillä totisesti, vaikka sinä olisit yksi niistä, jotka
naulitsivat hänet ristiin, niin hän antaisi sinulle anteeksi, kun kadut
niinkuin näen sinun tekevän.

Ciappelletto vastasi: Voi isäni, mitä te puhutte? Omalle, rakkaalle
mammalleni, joka kantoi minua ruumiissaan yhdeksän kuukautta yötä ja
päivää ja kanniskeli sylissäänkin satakin kertaa, kovin pahoin tein,
kun kirosin hänelle, ja liian suuri synti se on. Ja jos te ette rukoile
Jumalaa puolestani, niin en voi saada sitä anteeksi.

Kun munkki nyt näki, ettei Ciappellettolla ollut enää mitään
sanottavaa, niin antoi hän hänelle synninpäästön sekä siunauksensa ja
piti häntä suorastaan pyhimyksenä, sillä hän uskoi täydellisesti, että
se, mitä Ciappelletto oli puhunut, oli totta.

Ja kukapa ei olisi sitä uskonut, kuullessaan miehen kuolemaisillaan
puhuvan sellaista? Ja kaiken lopuksi munkki sanoi hänelle vielä: Ser
Ciappelletto, Jumalan avulla te kyllä paranette. Mutta jos kuitenkin
kävisi niin, että Jumala kutsuisi teidän siunatun ja aivan otollisen
sielunne luokseen, niin suvaitsisitteko, että teidän ruumiinne
haudattaisiin meidän kirkkoomme?

Tähän Ciappelletto vastasi: Kyllä, isäni; enkä tahtoisikaan nyt joutua
muualle, koska te olette luvannut rukoilla Jumalaa minun puolestani,
paitsi sitä, että minä olen aina kunnioittanut erikoisesti juuri teidän
veljeskuntaanne. Ja siksi pyydän teitä, että kun nyt menette takaisin
luostariinne, pitäisitte huolta siitä, että minulle lähetetään Herran
totista ruumista, jonka olette aamulla alttarilla pyhittäneet. Sillä,
vaikka en olekaan sen arvoinen, aion teidän luvallanne nauttia sitä ja
sitten saada myöskin pyhän ja viimeisen voitelun, niin että joskin olen
syntisenä elänyt, edes kuolen kristittynä.

Pyhä mies sanoi, että se oli hänestä suuresti mieleen ja että
Ciappelletto oli oikeassa, sekä lupasi pitää huolta siitä, että
ehtoollinen hänelle kohta lähetetään. Ja niin tapahtui.

Veljekset, jotka pelkäsivät suuresti, että Ciappelletto pettää heitä,
olivat asettuneet erään väliseinän viereen, joka eroitti sen huoneen
toisesta, missä Ciappelletto makasi, ja kuulivat ja ymmärsivät asiaa
seuratessaan kaikki, mitä ser Ciappelletto sanoi munkille. Ja heille
tuli monta kertaa, kun he kuulivat, mitä kaikkea hyvää tämä ilmoitti
tehneensä, niin kova halu nauraa, että olivat pakahtua. Ja he puhuivat
keskenään: Mikä on tuo mies, jota ei vanhuus, ei sairaus eikä kuolema,
jonka hän näkee niin lähellä, eikä edes pelko Jumalan edessä, jonka
tuomiolle hän voi odottaa tuokion päästä joutuvansa, ole voinut kääntää
pahuudesta, eikä saada häntä tahtomaan kuolla toisin kuin hän eli.

Mutta kun he kuulivat Ciappelletton selvittävän asiansa niin, että
hänet otettaisiin haudattavaksi kirkkoon, niin eivät he muusta
välittäneet.

Vähän sen jälkeen Ciappelletto nautti ehtoollista, ja kun hän huononi
tavattomassa määrin, sai hän viimeisen voitelunkin. Ja kohta iltasoiton
jälkeen samana päivänä, jolloin hän oli suorittanut kauniin rippinsä,
hän kuoli.

Niin ollen veljekset sopivat, miten pitää hänelle hänen omilla
varoillaan kunniakkaat hautajaiset, ja lähettivät sanan munkkien
olinpaikkaan, että nämä tulisivat samana iltana toimittamaan yömessun,
niinkuin tapa vaati, ja sitten aamulla noutamaan ruumista. Ja he
järjestivät kaikki kuntoon, mitä siinä tarvittiin.

Kun hurskas munkki, joka oli Ciappelletton ripittänyt, kuuli, että hän
oli kuollut, meni hän luostarin priorin puheille ja soitti sitten
kokoukseen ja todisti paikalle saapuneille veljille, että ser
Ciappelletto oli ollut pyhimys, niinkuin hän oli hänen ripistään
huomannut. Ja koska hän uskoi, että Isä Jumala oli tekevä hänen
kauttansa vielä paljon ihmeitä, sai hän heidät vakuutetuiksi siitä,
että hänen ruumiinsa oli tuotava sinne kaikkein suurimmin ja hartaimmin
kunnianosoituksin.

Siihen priori ja muut herkkäuskoiset munkit suostuivat. Ja illalla
menivät he kaikki sinne, missä Ciappelletton ruumis oli, ja pitivät sen
ääressä suuren ja juhlallisen kuolinmessun, ja lähtivät seuraavana
aamuna, kaikki kuoripaitoihin ja kasukoihin puettuina, kirjat kädessä
ja ristit edessä ja laulaen noutamaan tuota ruumista, ja veivät sen
komeassa saatossa ja juhlallisesti kirkkoonsa. Ja heitä seurasi melkein
koko kaupungin väki, miehet ja naiset. Ja kun ruumis oli asetettu
kirkkoon, nousi hurskas munkki, joka oli hänet ripittänyt,
saarnatuoliin ja alkoi saarnata ihmeellisiä asioita hänestä, hänen
elämästään, hänen paastoistaan, hänen neitseellisyydestään ja
yksinkertaisuudestaan ja viattomuudestaan ja pyhyydestään, kertoen muun
muassa, mitä ser Ciappelletto oli pitänyt suurimpana syntinään ja
itkenyt sitä tunnustaessaan, joten hän oli tuskin saanut ajetuksi
vainajan päähän, että Jumala antaa sen hänelle anteeksi. Ja sitten
munkki siirtyi haukkumaan kansaa, joka häntä kuunteli, ja sanoi: Ja te,
jotka Jumala on kironnut, te sadattelette joka oljenkorren tähden, joka
jalkoihinne sekaantuu, Jumalaa ja Jumalan äitiä ja koko taivaan
sotalaumaa!

Ja vielä puhui hän paljon muuta kaunista vainajan kunniallisuudesta ja
puhtaudesta. Ja lyhyesti sanoen: hän sai sanoillaan, joita koko seudun
väki ehdottomasti uskoi, kaikki siellä-olijat niin päästä pyörälle,
että kun toimitus oli loppunut, kaikki ryntäsivät maailman kauheimpana
tungoksena suutelemaan ruumiin jalkoja ja käsiä. Ja kaikki vaatteet
revittiin hänen yltään, sillä jokainen, joka sai niistä vähäisenkin
tilkun, piti itseään suorastaan autuaana. Ja koko päivä täytyi ruumis
pitää näytteillä, jotta kaikki voivat päästä sitä näkemään ja
koskettamaan.

Seuraavana yönä hänet sitten haudattiin kunniakkaasti marmoriarkussa
erääsen kappeliin, ja jo seuraavana päivänä alkoi väkeä vähitellen
vaeltaa sinne ja sytyttää sinne kynttilöitä ja rukoilla häntä sekä
luonnollisesti tehdä hänelle myöskin lupauksia ja ripustaa kappeliin
vahakuvia, kukin tekemänsä lupauksen mukaan. Ja siinä määrin kasvoi
hänen pyhyytensä maine ja hänen jumaloimisensa, että tuskin oli
ainoaakaan, joka vastoinkäymisen kohdatessa olisi antanut lupauksiaan
muille pyhimyksille kuin hänelle. Ja häntä alettiin nimittää ja
nimitetään vieläkin Pyhäksi Ciappellettoksi, ja ihmiset vakuuttavat,
että Jumala on tehnyt monta ihmettä hänen tähtensä ja tekee vielä
tänäkin päivänä niille, jotka hurskaasti häneen turvautuvat.

Sillä tavalla siis eli ja kuoli ser Cepparello da Prato, josta tuli
pyhimys, niinkuin olette kuulleet. Enkä tahdokaan väittää
mahdottomaksi, ettei hän voisi olla autuaitten joukossa Jumalan
kasvojen edessä, sillä saattoipa hän, vaikka elämänsä olikin
jumalatonta ja häpeällistä, kaikkein viimeisimmillään katua vielä niin
ankarasti, että Jumala armahti häntä ja otti hänet valtakuntaansa.
Mutta koska tämä on salattua, niin arvostelen sen mukaan, miltä asia
näyttää, ja sanon, että hän on paremminkin joutunut pirun kynsiin ja
kadotukseen kuin paratiisiin.



KOLMAS KERTOMUS.


      Juutalainen Melkisedek pelastuu, kertomalla sadun
      kolmesta sormuksesta, suuresta vaarasta, jonka
      Saladin hänelle oli valmistanut.

Saladin, jonka urhoollisuus oli niin suuri, että se ei ainoastaan
kohottanut häntä vähäpätöisestä miehestä Babylonian sulttaaniksi, vaan
antoipa hänelle monta voittoakin saraseenilaisista ja kristityistä
ruhtinaista, kulutti monissa sodissa ja tavattomalla anteliaisuudellaan
loppuun kaikki aarteensa. Ja kun hänen piti erääsen odottamattomaan
tarpeesen saada melkoinen summa rahaa, eikä hän tiennyt, mistä sen
ottaa niin kiireesti kuin hän sitä tarvitsi, niin muistui hänen
mieleensä eräs rikas juutalainen nimeltä Melkisedek, joka lainasi
korkoa vastaan rahaa Aleksandriassa. Tämän ajatteli Saladin kykenevän
rahoillaan palvelemaan häntä, jos tahtoisi. Mutta Melkisedek oli niin
kitsas, ettei varmaankaan mielisuosiolla sitä tekisi, ja väkivaltaa
Saladin ei tahtonut häntä kohtaan harjoittaa. Mutta koska hätä ahdisti
häntä kovasti, niin ajatteli hän päänsä puhki keinoa, jolla saisi
juutalaisen häntä palvelemaan, ja päätti viimein tehdä hänelle
väkivaltaa näennäisen oikeuden varjolla. Ja siksi hän kutsutti
Melkisedekin luokseen ja otti hänet ystävällisesti vastaan, ja kun oli
pyytänyt häntä istumaan seuraansa, sanoi hänelle: Kunnon ystävä, olen
monilta henkilöiltä kuullut sinut sangen älykkääksi ja jumaluusopin
asioissa ylen viisaaksi, ja siksi haluaisin nyt tietää, mitä sinä pidät
kolmesta uskonnosta oikeana, juutalaisten, saraseenien vai kristittyjen
oppia?

Juutalainen, joka todella oli älykäs mies, huomasi liiankin hyvin, että
Saladin koetti solmia häntä sanoissa saadakseen aikaan kiistaa hänen
kanssansa; ja sentähden hän ajatteli, ettei hänen sovi kiittää jotakuta
näistä kolmesta enemmän kuin toisia, niin ettei Saladin saisi
aikomustaan toteutetuksi. Niinpä hän ponnisti älyään, koettaessaan
keksiä vastausta, josta hän ei joutuisi kiinni, ja pian selkenikin
hänen mielessään, mitä hänen oli vastattava, ja hän sanoi: Minun
herrani, se kysymys, jonka te minulle teette, on sangen kaunis, ja
lausuakseni teille, mitä siitä ajattelen, on minun kerrottava teille
eräs pieni kertomus, jonka nyt kuulette:

Ellen erehdy, niin muistan kuulleeni monesti kerrottavan, että ennen
oli mahtava ja rikas mies, jolla muiden kalliiden jalokivien joukossa
oli aarteissaan hyvin kaunis ja kallisarvoinen sormus. Sen arvon ja
kauneuden tähden piti hän sitä suuressa kunniassa ja tahtoi jättää sen
ikuisiksi ajoiksi perillisilleen, ja tämän vuoksi hän määräsi, että se
hänen pojistaan, jolta sormus hänen kuoltuansa hänen antamanaan
löydettäisiin, oli oleva, niinkuin on itsestään ymmärrettävää, hänen
perijänsä, ja kaikkien toisten oli häntä kuultava ja kunnioitettava
ylimpänä. Se, jolle tämä taas jätti sormuksen, antoi samanlaisen
määräyksen jälkeläisilleen ja menetteli niinkuin hänen edeltäjänsä oli
menetellyt. Parilla sanalla: tämä sormus kulki monilla seuraajilla
kädestä käteen. Mutta viimein joutui se eräälle, jolla oli kolme
kaunista ja kunnokasta ja isälleen tottelevaista poikaa, jonka vuoksi
isä rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti. Mutta pojat, jotka tunsivat
sormukseen liittyvän tavan, himoitsivat kukin olla kunnioitetuimpana
joukossa, ja jokainen pyysi, miten vain parhaiten taisi, että isä, joka
oli jo vanha, antaisi kuollessaan sormuksen hänelle. Kunnon mies, joka
rakasti heitä kaikkia yhtä suuresti ja joka ei tiennyt itsekään valita,
kenelle hän mieluimmin sen tahtoisi jättää, päätti silloin, luvattuaan
sen kullekin heistä, tyydyttää heitä kaikkia. Siksi valmistutti hän
salaisesti eräällä hyvällä mestarilla kaksi muuta sormusta, jotka
olivat niin ensimäisen näköisiä, että tuskin hänkään, joka oli ne
teettänyt, eroitti, mikä niistä oli se todellinen. Ja kun hänen
kuolemansa sitten läheni, niin antoi hän salaisesti kullekin pojalle
sormuksen. Pojat tahtoivat isän kuoltua kukin saada itselleen perinnön
ja kunnian, ja toinen kielsi toistensa oikeuden, ja silloin toi kukin
käsille sormuksensa todistuksena, että hän oli väitteessään oikeassa.
Mutta kun sormukset havaittiin siinä niin samannäköisiksi, ettei voitu
eroittaa, mikä niistä oli se todellinen, niin jäi kysymys, kuka oli
isän oikea perijä, ratkaisematta ja on ratkaisematta vieläkin.

Ja samaa sanon, herrani, kolmesta uskonnostakin, jotka isä Jumala on
antanut kolmelle kansalle ja joista kysymyksen minulle sovititte.
Jokainen heistä uskoo olevansa hänen perillisensä ja omistavansa hänen
oikean lakinsa ja noudattavansa hänen käskyjään, mutta millä ne ovat,
siitä on kysymys vielä, samoin kuin noista sormuksista, ratkaisematta.

Saladin näki, että toinen oli oivallisesti osannut välttää ansan, jonka
hän oli hänelle virittänyt. Ja sen vuoksi päätti hän ilmaista hänelle
suoraan asiansa ja katsastaa, tahtoisiko hän auttaa häntä. Ja hän teki
niin, ilmaisten hänelle samalla, mitä hän oli aikonut tehdä, ellei hän
olisi vastannut niin viisaasti kuin hän vastasi.

Juutalainen auttoi silloin omasta halustaan Saladinia niin suurella
summalla kuin hän pyysi. Ja Saladin korvasi sitten täydellisesti
lainan, antoipa vielä Melkisedekille suuret lahjatkin ja kohteli häntä
aina ystävänään ja piti luonaan korkeassa ja kunnioitetussa asemassa.



SEITSEMÄS KERTOMUS.


      Bergamino nolaa kertomuksella Primassosta ja Clugnyn
      apotista hienolla tavalla messer Cane della Scalaa
      hänen äkillisen saituudenpuuskansa vuoksi.

Niinkuin tavaton maine melkein kautta koko maailman kertoo, oli messer
Cane della Scala, jolle onni monessa suhteessa oli sangen suotuisa,
ylevämpiä ja anteliaimpia herroja, mitä Italiassa tunnettiin keisari
Fredrik Toisen päivistä nykyaikaan saakka. Hän oli päättänyt kerran
panna toimeen Veronassa ihmeellisen komeat juhlat, ja niihin olikin jo
tullut väkeä monilta eri suunnilta, ja varsinkin kaikenlaista
hovijoukkoa. Mutta yhtäkkiä, mikä lieneekään ollut syynä, hän päätti
toisin ja jakoi lahjoja monille saapuneille ja antoi heidän palata
kotiinsa. Ainoastaan eräälle heistä, nimeltä Bergamino, joka oli niin
taitava ja kaunosanainen kertoja, ettei moista voinut uskoa, ellei
ollut häntä kuullut, ei annettu lahjaa eikä mainittu lähdöstä mitään,
joten hän jäi sinne, siinä toivossa, että oli kai menetelty näin
ainoastaan hänen tulevaksi hyödykseen. Mutta messer Cane della Scala
oli saanut sellaisen päähänpiston, että kaikki, mitä hän antaisi
hänelle, menisi pahemmin hukkaan, kuin jos heittäisi tavaransa tuleen,
ja siksi ei hän puhunut Bergaminolle mitään eikä lähettänyt hänelle
minkäänlaista sanaa. Kun Bergamino muutaman päivän jälkeen näki, ettei
häntä kutsuta puheille tai vaadita mihinkään, mikä hänen ammattiinsa
kuului, ja kun sitäpaitsi lasku majatalossa hevosten ja palvelijain
hoidosta nousi yli hänen varojensa, niin alkoi hän tulla alakuloiseksi.
Mutta kuitenkin hän odotti vielä, ajatellen, ettei hän tee viisaasti,
jos lähtee pois. Ja kun hän oli tuonut matkassaan kolme kaunista ja
kallista pukua, jotka hän oli saanut lahjaksi muilta ylhäisiltä
herroilta, voidakseen esiintyä kunniallisesti täällä juhlissa, niin
antoi hän ensin yhden majatalon isännälle, koska mies tahtoi maksua.
Sitten hän oleksi siellä vielä pitkän aikaa, joten hänen täytyi antaa
toinenkin puku, jos aikoi yhä jäädä majatalon isännän luo. Ja sen
jälkeen hän rupesi syömään jo kolmatta, ajatellen, että hän jää tänne
vieläkin katsastamaan, niin kauan kuin sitä pukua riittää, ja matkustaa
sitten pois.

Mutta hänen kolmatta pukua syödessään tapahtui, että hän ilmestyi
eräänä päivänä, kun messer Cane oli ruualla, hänen eteensä hyvin
alakuloisen näköisenä. Kun messer Cane näki hänet, sanoi hän,
paremminkin pilkallaan kuin haluten kuulla jonkin hauskan jutun:
Bergamino, mikä sinulla on? Sinä seisot siinä niin raskasmielisenä.
Kerropas jotakin!

Silloin kertoi Bergamino, ollenkaan aprikoimatta, mutta kuitenkin
niinkuin hän olisi sitä jo kauan valmistellut, yhtäkkiä jutun, joka
osui hyvin hänen omaan asemaansa:

Minun herrani, teidän tulee tietää, että Primasso oli kerrassaan
oivallinen latinan taitaja ja niin suuri ja nopsa runoniekka, ettei
hänelle vertaa. Ne seikat olivat tehneet hänet niin mainioksi ja
kuuluksi, että missä häntä ei ehkä ulkomuodolta tunnettukaan, ei
kuitenkaan liene ollut ihmistä, joka ei olisi tiennyt nimeltä ja
maineelta, kuka oli Primasso. Nyt tapahtui kerran, että hän oli
Parisissa (jossa hän muuten oli enimmät aikansa) sangen köyhissä
oloissa, sillä ne, jotka hänen lahjojaan voivat parhaiten palkita,
eivät antaneet niille juuri arvoa. Niissä oloissa kuuli hän kerrottavan
Clugnyn apotista, jota arvellaan tulojensa puolesta rikkaimmaksi
mieheksi, mitä kirkolla on, paavia lukuunottamatta. Ja hän kuuli
puhuttavan apotista ihmeellisiä ja mainioita juttuja: kuinka hän pitää
aina juhlia, ja ettei hänen luonaan koskaan kielletä ruokaa eikä juomaa
keltään, joka sinne tulee, kunhan vieras vaan ilmaisee halunsa silloin,
kun apotti itse on syömässä. Tämän kuultuaan Primasso, joka kävi
mielellään aatelisten ja suurten herrain vieraana, päätti lähteä
näkemään tämän apotin anteliaisuutta. Ja siksi hän kysyi, miten pitkän
matkan päässä Parisista hän nykyään asui. Siihen hänelle vastattiin,
että noin kuuden miglion päässä eräällä tilallaan.

Silloin arveli Primasso, että jos hän lähtee liikkeelle varhain
aamulla, niin hän ehtii perille ruokailuaikaan, ja hän otti jo selon
tiestä. Mutta kun hän ei löytänyt muita sinne lähtijöitä, niin hän
pelkäsi, että hän, poloinen, ehkä voi eksyä ja joutua seudulle, jossa
ei ole helppo saada ruokaa; ja sentähden hän päätti ottaa mukaansa
kolme leipää, jottei joutuisi, jos niin kävisi, kärsimään nälän
epämukavuutta, ajatellen, että vettä, josta hän muuten piti sangen
vähän, löytyy joka paikassa.

Hän pisti siis leivät povelleen ja lähti matkalle, ja hänen onnistui
niin hyvin, että joutui juuri ennen ruoka-aikaa sinne, missä apotti
oli. Primasso meni sisään ja kulki kaikkialla katselemassa, ja kun hän
näki monet katetut pöydät ja suuret puuhat keittiössä ja muun, mitä
päivällisiä varten oli valmistettu, niin hän sanoi itsekseen: Totta
tosiaan tämä on niin vierasvarainen kuin ihmiset sanovat.

Ja kun hän siinä seisoi ja katseli näitä seikkoja, niin käski apotin
hovimestari tuomaan käsien huuhteluveden, sillä ruokailuhetki oli
tullut, ja kun vesi oli annettu, niin osoitti hovimestari kullekin
hänen paikkansa.

Sattumalta kävi niin, että Primasso asetettiin istumaan juuri sen
huoneen ovea vastapäätä, josta apotti oli tuleva sisään astuessaan
ruokasaliin. Ja siinä hovissa oli sellainen tapa, ettei pöytään tuotu
leipää eikä viiniä eikä mitään ruokia tai juomia koskaan ennen kuin
apotti itse tuli istumaan pöydän ääreen. Sentähden hovimestari,
asetettuaan vieraat pöytään, lähetti sanomaan apotille, että ruoka on
valmis, milloin hän vain suvaitsisi. Apotti käski nyt avaamaan
kamarinsa ovet ja aikoi mennä saliin; mutta kun hän sinne astuessaan
nosti päänsä, niin ensimäinen ihminen, johon hänen silmänsä siellä
osuivat, oli Primasso, joka oli kovin huonoissa vaatteissa ja jota hän
ei tuntenut ulkonäöltä. Tuskin apotti hänet näki, niin hänen päähänsä
pisti halpa ajatus, jollaista ei ikinä ennen ollut siinä ollut, ja hän
sanoi itsekseen: Kas, minkälaisia minä syötän ruuallani. Ja hän kääntyi
takaisin ja käski panna kamarinsa ovet kiinni ja kysyi niiltä, jotka
olivat hänen seurassaan, tunsiko kuka tuota heittiötä, joka istui
pöydässä vastapäätä hänen kamarinsa ovea? Kaikki vastasivat, että he
eivät tunne.

Mutta Primassolla, joka oli kävellyt eikä ollut tottunut paastoamaan,
oli hyvä ruokahalu, ja kun hän oli hyvän aikaa odottanut, eikä nähnyt
apotin tulevan, niin otti hän poveltansa yhden kolmesta leivästään,
jotka oli tuonut muassansa, ja alkoi syödä.

Oltuaan jonkun aikaa kamarissaan käski apotti erään palvelijan mennä
katsomaan, joko tämä mainittu Primasso oli mennyt pois. Palvelija
vastasi: Ei, herra, hän päinvastoin syö leipää, jonka hän luultavasti
on tuonut tullessaan.

Siihen sanoi apotti: Syököön sitten, jos on mitä syödä. Mutta meidän
ruokaamme ei hän tänään syö.

Apotti olisi tahtonut, että Primasso olisi itsestään lähtenyt pois,
sillä hänestä ei näyttänyt hyvältä teolta suorastaan käskeä häntä
menemään.

Primasso oli sillä välin syönyt yhden leivän, ja kun hän ei nähnyt
apotin tulevan, alkoi hän syödä toista. Tästäkin kerrottiin apotille,
joka oli lähettänyt katsomaan, oliko hän nyt poistunut.

Viimein Primasso, kun apotti ei tullut, ryhtyi syömän kolmatta,
syötyään jo toisen leivän. Siitäkin ilmoitettiin vielä apotille, joka
alkoi nyt itsekseen miettiä ja sanoa: Hm, tällaista, mikäs kumma minun
päähäni tänään pälkähtikään? Miksi olen niin kitsas? Miksi niin nuiva?
Ja kuka on syypää? Minä olen antanut ruokaani niin monta vuotta
jokaiselle, kuka sitä vaan on tahtonut, katsomatta, oliko vieras
ylhäinen mies tai talonpoika, rikas tai köyhä, kauppias tai reppuri? Ja
olen nähnyt omin silmin, kuinka lukemattomat lurjukset täällä ovat
ahmineet, eikä koskaan ole pistänyt päähäni ajatusta, jonka tuo minulle
toi. Varmaankaan ei saituruus ole aivan tavallisen ihmisen tähden näin
kimppuuni karannut. Jotakin erikoista mahtaa tuossa miehessä olla,
vaikka hän näyttää minusta niin joutavalta, koska hän on saanut minut
näin vastahakoiseksi kestitsemään itseään.

Ja niin sanottuaan apotti tahtoi tietää, kuka vieras oli. Ja saatuaan
selvän, että hän oli Primasso, joka oli tullut näkemään, mitä oli
kuullut hänen vierasvaraisuudestaan, apotti häpesi, sillä hän oli kauan
tuntenut maineelta Primasson eteväksi mieheksi. Ja siksi hän koetti nyt
monin tavoin korjata erehdystään ja osoittaa hänelle kunnioitustansa.
Kun oli aterioitu, tuotatti hän Primassolle kauniit vaatteet, niinkuin
hänen oppineisuutensa ansaitsi, ja lahjoitti hänelle rahaa ja ratsun ja
jätti hänen valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen
luokseen. Nyt oli Primasso tyytyväinen, kiitti apottia miten suinkin
voi ja palasi hevosen seljässä Parisiin, josta oli tullut jalkaisin.

Messer Cane della Scala, joka oli älykäs mies, ymmärsi erinomaisesti
selityksittä, mitä Bergamino tarkoitti. Ja hän sanoi hymyillen:
Bergamino, aivan soveliaasti olet nyt näyttänyt vahinkosi, oman arvosi
ja minun saituuteni sekä mitä minulta haluaisit. Eikä minua totisesti
ole koskaan ennen kiusannut saituus, niinkuin nyt sinua kohtaan. Mutta
minä ajan sen pois sillä patukalla, jonka sinä minulle neuvoit.

Ja sitten maksatti hän Bergaminon majatalon laskut ja lahjoitti hänelle
komean puvun, antoi hänelle rahaa ja ratsun sekä jätti hänen
valittavakseen, tahtoiko hän lähteä pois vai jäädä hänen luokseen.



TOINEN PÄIVÄ



ENSIMÄINEN KERTOMUS.


      Martellino tekeytyy rammaksi ja on paranevinaan koskemalla
      Pyhän Henrikin ruumisen; mutta kun hänen petoksensa paljastuu,
      saa hän selkäänsä ja vangitaan ja on vähällä tulla hirtetyksi,
      mutta pelastuu lopulta kuitenkin.

Trevisossa eli eräitä aikoja sitten saksalainen nimeltä Henrikki, joka,
koska hän oli köyhä mies, elätteli henkeänsä kantamalla tavaroita
maksusta niille, jotka sitä tahtoivat. Häntä pitivät kaikki elämältään
tavattoman pyhänä ja hyvänä miehenä. Ja siksi, lieneekö totta vai ei,
tapahtui, että kun hän kuoli, niin Trevison kaikki suurimman kirkon
kellot, mikäli trevisolaiset vakuuttavat, rupesivat itsestään soimaan
hänen kuolinhetkellään, kenenkään niihin koskematta. Tätä pidettiin
ihmeenä, ja sentähden sanoivat kaikki, että Henrikki on pyhimys. Ja
koko kaupungin kansa juoksi taloon, jossa hänen ruumiinsa lepäsi, ja he
kantoivat hänet kuin pyhimyksen ruumiin ainakin Trevison tuomiokirkkoon
ja toivat sinne rujoja ja rampoja, sokeita ja kaikkia muita, joilla oli
tauteja ja vikoja, paranemaan koskemalla tähän ruumiisen.

Siihen kansan hälinään ja juoksuun sattui Trevisoon tulemaan kolme
meidän kaupunkilaistamme, joista yhden nimi oli Stecchi, toisen
Martellino ja kolmannen Marchese. He olivat sellaisia miehiä, jotka
käyvät korkeain herrain hoveissa ja huvittelevat katselijoita
vääntelemällä itseään toisten muotoisiksi ja matkimalla muita ihmisiä
omilla eleillään. He eivät olleet koskaan ennen käyneet täällä, ja kun
he näkivät koko kaupungin sellaisessa liikkeessä, niin he ihmettelivät,
ja kun he sitten kuulivat syyn, mistä se johtui, alkoivat he haluta
itsekin mennä katsomaan. Ja he jättivät tavaransa majataloon, ja
Marchese sanoi: Menkäämme mekin katsomaan tätä pyhimystä! Mutta minä en
puolestani tiedä, kuinka me voimme sinne päästä, sillä mikäli olen
kuullut, on tori täynnä saksalaisia ja muuta aseväkeä, jotka tämän
kaupungin ruhtinas on asettanut sinne, ettei levottomuuksia syntyisi.
Ja sitäpaitsi on kirkko, mikäli sanotaan, niin täynnä väkeä, että sinne
tuskin voi mennä enää ainoatakaan.

Silloin sanoi Martellino, joka oli halukas näkemään tätä tapausta:
Siitä syystä emme jää pois, sillä minä keksin keinon, jotta pääsemme
aivan pyhän ruumiin ääreen.

Marchese kysyi: Millä tavalla?

Martellino vastasi: Sanon sen sinulle. Minä tekeydyn rammaksi, ja sinä
toiselta puolelta ja Stecchi toiselta tuette minua, niinkuin en itse
voisi kävellä, ja olette kuljettavinanne minua kirkkoon muka sitä
varten, että se pyhimys minut parantaisi. Silloin ei ole ainoata, joka
ei meidät nähdessään antaisi sijaa ja päästäisi meitä menemään.

Marchesseä ja Stecchiä ehdotus miellytti, ja he lähtivät kaikki kolme
vitkastelematta majatalosta. Ja tultuaan yksinäiseen paikkaan väänsi
Martellino kätensä, sormensa ja käsivartensa ja jalkansa ja sitäpaitsi
suunsa ja silmänsä ja koko kasvonsa sillä tavalla, että oli hirmuista
nähdä, eikä olisi ollut ainoaakaan, joka hänet, nähdessään ei olisi
sanonut, että hän on ihan rujo ja rampa. Ja kun sitten Marchese ja
Stecchi olivat ottaneet sellaisena häntä kainaloista, suuntasivat he
askeleensa kirkkoa kohti, hyvin hurskaan näköisinä, ja pyysivät
nöyrästi ja Jumalan nimessä jokaista, joka eteen tuli, antamaan heille
sijaa, jonka he saivatkin helposti. Ja lyhyesti sanoen: kaikkien
katselemina ja melkein joka paikassa huudettaessa: Tehkää tilaa! Tehkää
tilaa! he tulivat sinne, johon pyhän Henrikin ruumis oli sijoitettu. Ja
siellä ottivat eräät ylimykset, jotka seisoivat siinä ympärillä,
nopeasti Martellinon ja nostivat hänet ruumiin päälle, jotta hän saisi
sen avulla terveyden armolahjan. Kaikki kansa katseli nyt hartaasti,
mitä tästä oli tuleva; ja kun Martellino oli ollut sillä tavalla jonkun
aikaa, niin alkoi hän, joka sen osasi mainiosti, kuomailla niinkuin
muka voisi jo ojentaa yhtä sormeaan ja sitten kättään, ja sen jälkeen
käsivarttaan, ja sitä menoa niinkuin täydellisesti parantuen. Tämän
nähdessään kansa nosti pyhän Henrikin kiitokseksi niin suuren metelin,
ettei olisi ukonjyrinätä kirkossa eroittanut.

Sattumalta oli sitä paikkaa lähellä eräs firenzeläinen, joka tunsi
sangen hyvin Martellinon, vaikkei ollut tuntenut häntä silloin, kun
hänet tuotiin niin rujona sinne. Mutta kun hän nyt näki Martellinon
pystyssä ja tunsi hänet, niin alkoi hän nauraa ja sanoa: Herra Jumala
mokomata! Kuka ei olisi luullut häntä, nähdessään hänen tänne tulevan,
tosiaan rammaksi!

Nämä sanat kuulivat eräät trevisolaiset, ja he kysyivät heti: Mitä?
Eikö hän ollutkaan rampa?

Heille vastasi firenzeläinen: Ei, Jumala paratkoon. Hän on ollut aina
yhtä sorea kuin kuka tahansa meistä, mutta hän osaa paremmin kuin
kukaan muu kujeillaan vääntää itsensä mihin muotoon tahtoo, niinkuin
olette nähneet.

Ei tarvittu muuta kuin että trevisolaiset tämän kuulivat, niin kansa
tunkeusi väkivallalla paikalle ja alkoi huutaa: Ottakaa kiinni petturi
ja Jumalan ja hänen pyhimyksiensä pilkkaaja, joka ei ole rampa, vaan on
tullut tänne muka raajarikkona pilkatakseen meitä ja meidän pyhää
miestämme. Ja niin sanoen he kävivät häneen käsiksi ja kiskoivat hänet
alas paikalta, jossa hän oli, ja tarttuivat hänen tukkaansa ja repivät
kaikki vaatteet hänen päältään ja alkoivat lyödä häntä nyrkeillään ja
tallata jaloillansa. Eikä ollut mies eikä mikään se, joka ei juossut
hänelle tätä tekemään. Martellino huusi: Armoa, armoa! ja piti
puoliansa, miten jaksoi, mutta se oli turha yritys; väen tungos kasvoi
suuremmaksi joka hetki.

Kun Stecchi ja Marchese tämän näkivät, alkoivat he tuumia keskenänsä,
että asia on huonolla tolalla, mutta eivät uskaltaneet auttaa häntä,
koska pelkäsivät omaa henkeänsä. Jopa huusivat he niinkuin muutkin,
että hänet on surmattava, mutta ajattelivat kuitenkin samalla, miten
voisivat saada hänet kansan käsistä, joka varmaan olisi hänet tappanut,
ellei olisi keksitty yhtä keinoa, jota Marchese heti käytti.

Koko signorian vartiosto oli nimittäin ulkona, ja Marchese meni niin
pian kuin voi sen miehen luo, joka oli siellä podestan sijaisena, ja
sanoi: Herran armon tähden, tuolla on ilkiö, joka varasti kukkaroni ja
hyvinkin sata kultafloriinia, minä rukoilen teitä ottamaan hänet
kiinni, niin että saan omani takaisin!

Heti, kun tämä oli kuultu, juoksi hyvinkin kaksitoista huovia sinne,
missä Martellino parkaa ilman kampaa kammattiin, ja he hajoittivat
maailman suurimmalla työllä tungoksen ja ottivat hänet, aivan
ruhjottuna ja hakattuna, kansan käsistä, ja veivät raatihuoneelle.
Sinne seurasi paljon niitä, jotka arvelivat hänen heitä pilkanneen, ja
kun he kuulivat, että hänet oli vangittu taskuvarkaana, ja luulivat,
etteivät he saisi parempaa syytä, jonka nojalla voisivat tuottaa
hänelle rangaistuksen, niin alkoivat he jokainen huutaa, että hän oli
häneltäkin puhdistanut taskut.

Kun podestan tuomari, joka oli ankara herra, kuuli nämä seikat, vei hän
Martellinon nopeasti syrjään ja alkoi tutkia häntä. Mutta Martellino
vastasi ilveillen, aivan kuin luulematta vangitsemista miksikään;
silloin tuomari suuttui ja antoi sitoa hänet kidutusvipuun ja nykäistä
pari kelpo kertaa, aikoen saada hänet tunnustamaan sen, mitä hänestä
sanottiin, ja sitten hirtättää hänet. Ja kun hänet päästettiin jälleen
maahan, kysyi tuomari, oliko totta, mistä nuo ihmiset häntä syyttivät;
ja koska Martellinoa ei kielto näyttänyt auttavan, niin hän sanoi:
Herra tuomari, minä olen valmis tunnustamaan totuuden; mutta käskekää
ensin kaikkia niitä, jotka minua syyttävät, ilmoittamaan, milloin ja
missä minä heidän kukkaronsa varastin, niin sanon sitten, mitä olen
tehnyt ja mitä en ole tehnyt.

Tuomari sanoi: Se miellyttää minua. Ja hän kutsutti luokseen muutamia
väestä, jolloin yksi sanoi, että hän oli varastanut kukkaron kahdeksan
päivää sitten, ja toinen kuusi, kolmas neljä, ja eräät sanoivat, että
tänä päivänä.

Sen kuullessaan Martellino sanoi: Herra tuomari, he valehtelevat kaikki
silmät päästänsä. Ja siitä, että puhun totta, voin vahvistuksena
esittää, että minä en ole ikinäni ennen käynyt tällä seudulla enkä
täällä oleskellut muuta kuin sen lyhyen ajan siitä, kun äsken tänne
saavuin. Ja kun minä tulin tänne, niin menin kovaksi onnekseni
katsomaan pyhää ruumista, ja silloin minut kerittiin niinkuin nyt
voitte nähdä. Ja että se, mitä puhun, on totta, voi todistaa se
signorian virkamies, jolle täytyy ilmoittautua tänne tullessa, ja hänen
kirjansa ja majataloni isäntä. Jos siis näette, että asia on niinkuin
olen sanonut, niin elkää antako noiden kelvottomien ihmisten syytöksien
tähden minua kiduttaa ja surmata.

Sillävälin, kun asiat olivat tällä tolalla, sanoivat Marchese ja
Stecchi, jotka kuulivat tuomarin pidelleen häntä ankarasti, jopa
kiduttaneen häntä jo vivussakin, suuresti peloissaan toisillensa:
Teimme kerrassaan hullusti; vedimme hänet kattilasta ja heitimme
tuleen.

He lähtivät siis ripeästi hakemaan kaikkialta apua ja menivät
majatalonsa isännän luo ja kertoivat hänelle, miten asia oli.

Isäntä nauroi, ja vei heidät erään Sandro Agolantin luokse, joka asui
Trevisossa ja oli ruhtinaan suuressa suosiossa, ja kun he olivat
kertoneet koko tapahtuman hänelle, pyysivät he yhdessä, että hän
suojelisi Martellinoa. Sandro nauroi makeasti ja meni ruhtinaan luo ja
pyysi häntä noudattamaan Martellinon pois. Ja niin tapahtui.

Ne, jotka menivät häntä noutamaan, näkivät hänet yhä paitasillaan
tuomarin edessä, aivan äimääntyneenä ja peloissaan, sillä tuomari ei
tahtonut kuullakaan mitään hänen puolustuksekseen, vaan oli päinvastoin
vahvasti päättänyt hänet hirtättää, koska hän jostakin syystä vihasi
firenzeläisiä. Eikä hän millään ehdolla tahtonut luovuttaa Martellinoa
ruhtinaallekaan, ennenkuin hänet vasten tahtoaan pakoitettiin
päästämään hänet irti.

Kun Martellino oli tuotu ruhtinaan eteen ja oli kertonut tälle tarkoin,
miten oli käynyt, rukoili hän, että ruhtinas antaisi hänelle suurimpana
armonosoituksena luvan mennä matkaansa; sillä niin kauan kuin hän ei
ollut Firenzessä, tuntui hänestä siltä, kuin hänellä olisi yhä nuora
kaulassa.

Ruhtinas nauroi valtavasti moiselle tapahtumalle. Ja kun hän oli
antanut tuoda lahjaksi heille kullekin puvun, palasivat he, päästyään
aivan toivomattaan niin suuresta vaarasta, kaikki kolme hyvin ja
terveinä kotiinsa.



TOINEN KERTOMUS.


      Rinaldo d'Asti joutuu ryöstettynä Castel Guiglielmoon,
      jossa eräs leskivaimo majoittaa hänet, ja kun hän on sitten
      saanut vahingoistaan korvauksen, niin hän palaa terveenä ja
      onnellisena kotiinsa.

Olipa Ferraran markiisin, Azzon aikana eräs kauppias nimeltä Rinaldo
d'Asti, joka tuli asioissaan Bolognaan; ja kun hän oli ne suorittanut
ja oli matkalla kotiinsa, niin tapahtui, että tuskin hän pääsi
Ferrarasta ja ratsasti Veronaan päin, niin hän yhtyi eräihin miehiin,
jotka näyttivät kauppiailta, mutta olivatkin maantierosvoja ja
elämältään ja tavoiltaan kelvottomia ihmisiä. Näitä hän seurasi ja
antautui varomattomasti puheisiin heidän kanssaan. Mutta kun he
näkivät, että hän oli kauppias, ja arvelivat, että hän kuljettaa
mukanaan rahaa, niin he päättivät keskenään ryöstää hänet, heti kun
huomaisivat hetken sopivaksi. Ja siksi he puhuivat, ettei hänen
epäluulonsa heräisi, hänen kanssaan kulkiessaan kuin kunnialliset ja
oikeassa asemassa olevat miehet ainakin pelkästään säädyllisistä
asioista ja rehellisyydestä ja tekeytyivät, mikäli osasivat ja
tiesivät, häntä kohtaan auliiksi ja hyväntahtoisiksi. Ja sentähden
Rinaldo piti suurena onnena, että oli heidät kohdannut, sillä hän oli
muuten yksin ja ainoastaan eräs ratsastava palvelija mukanaan.

Ja kun he niin kulkivat ja siirtyivät, kuten usein tapahtuu, puheissaan
asiasta toiseen, niin osui keskustelu myöskin rukouksiin, joilla
ihmiset turvautuvat Jumalaan. Ja eräs rosvoista, joita oli kolme, sanoi
Rinaldon puoleen kääntyen: Ja te, arvon herra, mitä rukousta teillä on
tapana lukea matkoillanne?

Rinaldo vastasi: Totta puhuen minä olen näissä asioissa yksinkertainen
ja taitamaton mies, ja vähän on minulla varastossa rukouksia, sillä
minä elän vanhaan kuosiin ja tyydyn vain pariin soldoon neljänkolmatta
denarin asemasta. Mutta kuitenkin on minulla ollut aina tapana lukea
matkoilla, kun aamulla lähden majatalosta, yksi isämeitä ja yksi
avemaria pyhän Julianuksen isän ja äidin sielujen puolesta. Ja sen
jälkeen rukoilen Jumalaa ja häntä, että he tulevaksi yöksi antaisivat
minulle hyvän majapaikan. Ja monta kertaa olen jo päivinäni joutunut
matkoilla suuriin vaaroihin, joista kaikista olen pelastunut, ja ennen
kaikkea sitten viettänyt yöni hyvässä paikassa ja hyvässä majatalossa.
Ja sentähden minä uskon lujasti, että pyhä Julianus, jonka kunniaksi
minä rukoukseni luen, on saanut pyydetyksi minulle tämän armon
Jumalalta. Ja minusta tuntuu siltä, etten voisi matkata hyvin päivällä
enkä saapua illalla hyvästi perille, jos en olisi täten aamulla
rukoillut.

Silloin sanoi se, joka oli tätä häneltä kysynyt: Ja tänä aamuna,
rukoilitteko niin?

Rinaldo vastasi hänelle: Rukoilin kyllä.

Silloin sanoi rosvo, joka jo tiesi, miten tässä oli käyvä, itsekseen:
Kyllä on rukouksesi vielä tarpeen, sillä elleivät aikeet mene hukkaan,
arvelenpa, että saat sangen huonon yösijan. Ja sitten hän sanoi
Rinaldolle: Minäkin puolestani olen paljon matkaellut, mutta en ole
koskaan sitä rukousta lukenut, vaikka olen kuullut monien sitä suuresti
kehuvan; eikä ole kuitenkaan koskaan tapahtunut, etten olisi siitä
syystä saanut hyvää majapaikkaa. Ja tänä iltana saatte ehkä vielä
nähdä, kumpi meistä saa paremman yösijan, tekö, joka olette rukouksenne
lukenut, vai minä, joka en sitä ole tehnyt. Totta kyllä on, että olen
käyttänyt sen asemasta Dirupistia tai Intemerataa taikka Deprofundista,
jotka ovat, mikäli mummo-vainaallani oli tapa laususkella, sangen
vaikuttavia.

Ja niin he puhelivat kaikenlaisista asioista ja jatkoivat matkaa; ja
rosvot odottivat vain soveliasta aikaa ja paikkaa toteuttaakseen
kelvottoman suunnitelmansa. Ja silloin tapahtui, että kun oli jo myöhä
ja he aikoivat Castel Guiglielmon tuolla puolella lähteä kaalaamaan
erään joen poikki, nuo kolme, jotka näkivät, että hetki oli myöhäinen
ja paikka yksinäinen ja tukettu, karkasivat Rinaldon kimppuun,
ryöstivät hänet, jättivät hänet seisomaan paitasilleen ja sanoivat
lähtiessään: Koetapas nyt, antaako pyhä Julianuksesi sinulle tänä yönä
hyvän majapaikan, sillä meidän pyhimyksemme sen kyllä meille antaa.

Ja he kaalasivat virran poikki ja menivät tiehensä.

Kun Rinaldon palvelija, joka oli pelkuri, näki hyökättävän herransa
kimppuun, ei hän tehnyt mitään häntä auttaakseen, vaan käänsi
hevosensa, jolla hän ratsasti, eikä pysäyttänyt ennenkuin saapui Castel
Guiglielmon edustalle ja sinne hän meni myöhäisellä hetkellä sisälle
sekä mistään välittämättä majataloon yöksi.

Rinaldo, joka oli jäänyt paitasilleen ja paljain jaloin, ei tiennyt,
mitä tehdä, kun ilmakin oli sangen kylmä ja lunta satoi kovasti. Ja
nähdessään, että yö oli jo yllättänyt, hän alkoi väristen ja hampaitaan
kalistellen katsella, näkyisikö ympäristössä jotakin olinpaikkaa, jossa
hän voisi viettää yönsä, niin ettei hän kuolisi viluun. Mutta kun hän
ei nähnyt yhtään sellaista, sillä seudulla oli vähän sitä ennen ollut
sota ja kaikki oli poltettu, niin alkoi hän ravata kylmän ajamana
Castel Guiglielmoa kohti, tietämättä, sinnekö vai muualle hänen
palvelijansa oli paennut. Ja hän ajatteli, että jos hän sinne sisälle
pääsee, niin kaipa Jumala lähettää hänelle jotakin apua.

Mutta synkkä yö yllätti hänet jo hyvinkin miglion päässä linnakylästä,
joten hän joutui sinne niin myöhään, ettei hän, kun portit oli jo
suljettu ja laskusillat nostettu, päässyt sinne sisälle. Silloin hän
katseli tuskissaan ja lohduttomana itkien ympärilleen, mihin hän voisi
asettua, niin ettei edes lunta sataisi hänen päälleen. Ja onneksi hän
näki linnakylän muurin harjalla talon, joka pistihe hiukan muurin
ulkopuolelle, ja tämän ulkoneman alle hän päätti mennä oleksimaan
päivään saakka. Ja hän meni sinne ja tapasi ulkoneman alla oven, mutta
se oli lukittu, ja kokosi kynnykselle hiukan oljen-rippeitä, joita oli
lähistöllä, ja asettui siihen suruissaan ja tuskissaan istumaan, ja
soimasi monta kertaa pyhää Julianusta, sanoen, ettei tämä ollut sen
luottamuksen mukaista, jota hän oli tuntenut pyhimystä kohtaan.

Mutta pyhä Julianus ajatteli kyllä häntä ja valmisti hänelle
vitkastelematta hyvänkin yösijan.

Tässä linnoituksessa oli eräs leskivaimo, ruumiiltaan niin kaunis,
ettei vertaa, jota Azzon markiisi rakasti kuin omaa henkeään ja piti
siellä itseään varten. Ja mainittu vaimo asui siinä talossa, jonka
ulkoneman alle Rinaldo oli mennyt aikailemaan. Ja sattumalta oli
markiisi edellisenä päivänä saapunut seudulle maatakseen yön tämän
naisen kanssa ja hän oli antanut salaisesti varustaa talossa kylvyn ja
oivallisen illallisen. Mutta kun kaikki oli jo valmista eikä leskivaimo
odottanut enää kuin markiisin tuloa, niin kävi siten, että portille
saapui palvelija, joka toi markiisille sellaisia uutisia, että tämän
täytyi heti ratsastaa seudulta pois. Sen tähden hän lähetti naiselle
sanan, ettei tämän tarvitse nyt häntä odottaa, ja lähti kiireesti
matkaan. Siitä oli leskivaimo hiukan murheissaan, eikä tiennyt, mitä
tehdä, mutta päätti sitten mennä kylpyyn, joka oli varustettu
markiisille, ja sen jälkeen illastella ja asettua vuoteesen. Ja niin
hän nyt meni kylpyyn.

Tämä kylpy oli lähellä sitä ovea, jonka luokse Rinaldo-poloinen oli
kyyristynyt linnakylän ulkopuolelle. Ja sentähden nainen kylvyssä
ollessaan kuuli, miten Rinaldo itki ja kalisteli leukojaan kuin mikä
haikara ikään. Silloin kutsui nainen palvelustyttönsä ja sanoi: Mene
ylös ja katso muurilta, onko kuka tämän oven takana, ja kuka se on ja
mitä hän siellä tekee.

Tyttö meni, ja kirkas ilma auttoi häntä niin, että hän näki miehen
istuvan siellä paitasillaan ja paljasjaloin, niinkuin kerrottu on, ja
vapisevan kovasti. Ja tyttö kysyi siis, kuka hän on.

Rinaldo, joka vapisi niin, että hän tuskin sai sanaa sanotuksi, kertoi
silloin niin lyhyesti kuin osasi, kuka hän oli ja millä tavoin ja miksi
tänne joutunut. Ja sitten hän alkoi surkeasti rukoilla, ettei tyttö
antaisi hänen, jos muu olisi suinkin mahdollista, kuolla sinne öiseen
viluun.

Tyttö, jonka kävi sääliksi, palasi emäntänsä luokse ja kertoi hänelle
kaikki. Tämän sääli heräsi myöskin, ja koska hän muisti, että hänellä
oli avain tuohon oveen, jota markiisi käytti jonkun kerran sinne
tullessaan, niin hän sanoi: Mene ja avaa hänelle hiljalleen ovi.
Illallinen on tässä, mutta ei ole ketään, joka sen söisi, ja meillä on
kyllin tilaa voidaksemme antaa hänelle yömajaa.

Tyttö kiitti suuresti tätä emäntänsä sääliväisyyttä, meni ja avasi oven
ja päästi Rinaldon sisään. Ja kun leski näki, että hän oli aivan
jäykistynyt, niin hän sanoi hänelle: Mene nopeasti, hyvä mies, tuonne
kylpyyn, joka on vielä lämmintä.

Rinaldo teki halusta tämän, odottamatta enempiä pyyntöjä. Ja kun kylvyn
lämpö oli hänet täysin virvoittanut, tuntui hänestä siltä, kuin hän
olisi palannut kuolemasta elämään. Leskivaimo antoi varustaa hänelle
vähän sitä ennen kuolleen miehensä vaatteet, ja kun Rinaldo pukeutui
niihin, näyttivät ne ikäänkuin häntä varten tehdyiltä. Ja odottaessaan,
mitä rouva vielä määräisi, alkoi Rinaldo kiittää Jumalaa ja pyhää
Julianusta, joka oli pelastanut hänet siitä pahasta yöstä, jota hän oli
peljännyt, ja johtanut hänet, mikäli hänestä näytti, hyvään
majapaikkaan.

Tämän jälkeen ylhäisnainen vähän lepäili, ja annettuaan tehdä
oivallisen valkean erääsen saliinsa meni sinne ja kysyi, kuinka
miesparka nyt jaksoi.

Tyttö vastasi siihen: Madonna, hän on jo pukeutunut, ja on kaunis mies
ja näyttää sangen hienolta ja hyvätapaiselta herralta.

No menepä sitten, vastasi leski, ja kutsu hänet tänne ja sano hänelle,
että tulkoon tänne tulen ääreen, niin illastellaan yhdessä, sillä minä
arvaan, ettei hän ole vielä syönyt illallista.

Kun Rinaldo astui saliin ja näki naisen, joka oli hänestä sangen hienon
näköinen, niin tervehti hän häntä kunnioittavasti ja lausui niin suuret
kiitokset kuin suinkin osasi hänelle tehdystä hyvästä työstä.

Leskivaimo katseli ja kuunteli häntä, ja kun hän näytti sellaiselta
kuin tyttö oli sanonut, niin otti hän hänet iloisena vastaan ja vei
hänet tuttavallisesti istumaan viereensä tulen ääreen ja tiedusteli
häneltä onnettomuutta, joka hänet oli tänne saattanut. Ja Rinaldo
kertoi hänelle säntillisesti koko asian.

Leskivaimo oli jo Rinaldon palvelijan linnakylään tullessa saanut
kuulla jotakin tästä tapahtumasta, joten hän uskoi täydellisesti, mitä
Rinaldo hänelle kertoi. Ja hän ilmoitti Rinaldolle ne uutiset, jotka
hän tiesi hänen palvelijastaan, ja neuvoi, kuinka hän voisi hänet
löytää helposti seuraavana aamuna.

Mutta kun pöytä oli katettu, niin pesi Rinaldo, niinkuin ylhäisnainen
pyysi, hänen kanssaan kätensä ja asettui sitten illalliselle.

Rinaldo oli kookas vartaloltaan ja kaunis ja miellyttävä kasvoiltaan
ja sangen kiitettävä ja kohtelias tavoiltaan sekä vielä nuoruutensa
keski-iässä. Ja niinpä ylhäisnainen loi häneen monta kertaa silmänsä ja
ihasteli häntä itsekseen suuresti sekä otti hänet pian, markiisin
asemasta, jonka piti tulla makaamaan hänen kanssaan ja joka oli
herättänyt hänessä lihallisen halun, vastaan sydämeensä. Ja kun
illallinen oli syöty ja pöydästä noustu, niin neuvotteli hän
palvelustyttönsä kanssa, olisiko tämän mielestä oikea teko, jos hän
käyttäisi hyväkseen sitä, minkä onni oli hänelle lähettänyt, koska
kerran markiisi oli hänen toiveensa pettänyt. Tyttö, joka tunsi
emäntänsä halun, kehoitti silloin minkä tiesi ja taisi häntä myöskin
sitä noudattamaan. Niin ollen palasi ylhäisnainen tulen ääreen, jonne
hän oli Rinaldon yksinään jättänyt, alkoi katsella häntä rakkaasti ja
sanoi hänelle: Ah, Rinaldo, miksi istutte niin ajatuksissanne? Ettekö
luule voivanne saada korvausta siitä, että menetitte yhden hevosen ja
eräitä vaatteita? Olkaa levollinen, olkaa iloinen, te olette täällä
kotonanne. Jopa tahdon sanoa teille enemmänkin: kun näin teidät noissa
vaatteissa, jotka olivat ennen miesvainajani, olette te minusta aivan
kuin hän, niin että minulle on tullut tänä iltana satakin kertaa halu
syleillä teitä ja suudella teitä. Ja ellen olisi peljännyt, että te
ette siitä pidä, niin varmaan sen olisin tehnytkin.

Kun Rinaldo kuuli nämä sanat ja näki naisen silmäin leimahtelun, niin
hän, joka ei ollut suinkaan hölmö, meni syli avoinna lesken luokse ja
sanoi: Madonna, kun ajattelen, että minä voin tästä lähtien sanoa
olevani elossa yksinomaan teidän ansiostanne, ja muistelen, mistä
olette minut pelastanut, niin kovin julkea olisin, ellen koettaisi
tehdä kaikkea, mikä on teille mieliksi. Ja siksi tyydyttäkää halunne ja
syleilkää ja suudelkaa minua, sillä minä puolestani syleilen ja
suutelen teitä enemmän kuin mielelläni!

Pitempiä puheita kuin nämä ei tarvittu. Leskivaimo, joka aivan paloi
rakkauden halusta, heittäytyi heti hänen syliinsä; ja kun hän oli
tuhannenkin kertaa kiihkeästi häntä halaillut ja suudellut, ja Rinaldo
yhtä monesti häntä, niin he nousivat siitä ylös ja menivät
sisähuoneesen, jossa he viivyttelemättä asettuivat levolle.

Mutta kun aamurusko alkoi kajastaa, nousivat he naisen toivomuksen
mukaan ylös, ja ettei tätä asiaa kukaan aavistaisi, antoi ylhäisnainen
Rinaldolle joitakuita huonoja vaatteita ja täytti hänen kukkaronsa
rahalla, ja pyydettyään, että hän pitäisi tämän salassa, sekä
neuvottuaan, mitä tietä hänen oli mentävä päästäkseen linnoitukseen ja
löytääkseen palvelijansa, laski hänet ulos samasta ovesta, josta hän
oli tullutkin.

Kun päivä valkeni, oli Rinaldo tulevinaan kauempaa, ja meni sitten, kun
portit oli avattu, linnakylään ja löysi palvelijansa. Niin ollen hän
pukeutui toisiin vaatteihinsa, jotka olivat laukussa. Mutta juuri kun
hän aikoi nousta palvelijansa hevosen selkään, tapahtui se melkein
taivaallinen ihme, että niitä kolmea rosvoa, jotka edellisenä iltana
olivat hänet ryövänneet ja joutuneet sitten eräästä toisesta pahasta
työstään kiinni, kuljetettiin linnakylään. Ja kun he tunnustivat itse
tekonsa, niin annettiin Rinaldolle takaisin hänen hevosensa, vaatteensa
ja rahansa eikä hän menettänyt muuta kuin parin sukkanauhoja, joista
rosvot eivät tienneet, mitä he olisivat niillä tehneet.

Niinpä Rinaldo kiitti Jumalaa ja pyhää Julianusta ja nousi hevosensa
selkään ja palasi terveenä ja onnellisesti kotiinsa. Mutta ne kolme
maantierosvoa joutuivat seuraavana päivänä kiikkumaan tuulessa nuoran
jatkona.



NELJÄS KERTOMUS.


      Landolfo Ruffolo köyhtyy ja rupeaa merirosvoksi, joutuu
      genovalaisten vangiksi ja kärsii haaksirikon. Hän pelastuu
      arkun avulla, joka on täynnä kallisarvoisia jalokiviä,
      Korfun saarelle, missä eräs nainen ottaa hänet vastaan.
      Sitten hän palaa rikkaana kotiinsa.

Arvatenkin on merenrannikko Reggion ja Gaetan välillä Italian melkein
viehättävin seutu. Siellä on, ihan lähellä Salernoa, korkea paikka,
joka näkyy kauas merelle ja jota seutulaiset sanovat Amalfin
rannikoksi, täynnänsä pieniä kaupunkeja, puutarhoja ja suihkulähteitä
sekä rikkaita ja kauppa-asioissa toimeliaita miehiä enemmän kuin juuri
missään muualla. Näistä kaupungeista on eräs nimeltä Ravello, ja siinä
eli kerran ennen, jos siinä nykyäänkin on rikkaita miehiä, eräs
tavattoman rikas kauppias nimeltä Landolfo Ruffolo. Tälle ei riittänyt
hänen rikkautensa, vaan halusi hän sen lisätä kahta vertaa suuremmaksi,
mutta siksipä hän olikin vähällä tuhota sekä koko omaisuutensa että
itsensä.

Hän näet, tehtyään niinkuin kauppiaiden on tapana, suuria laskelmia,
osti valtavan laivan ja lastautti sen täyteen kauppatavaroita, joihin
oli rahansa vaihtanut, ja lähti Kyproon. Mutta siellä hän näki, että
sinne oli tullut paljon muita laivoja tuoden samoja tavaroita, joita
hänkin, ja siitä syystä täytyi hänen myödä kaikki, mitä oli tuonut,
polkuhintaan, melkeinpä nakata tavaransa hukkaan, jos mieli niistä
päästä, ja siten hän joutui melkein perikadon partaalle. Tämän
kohtalonsa hän kantoi sangen vaikeasti, ja koska hän ei tiennyt, mitä
tehdä, kun hän nyt lyhyessä ajassa oli tullut mahdottoman rikkaasta
köyhäksi, niin päätti hän joko kuolla tahi korvata rosvoamalla
vaurionsa, niin ettei hänen tarvitsisi palata köyhänä sinne, mistä hän
oli matkustanut rikkaana. Ja löydettyään ostajan suurelle laivalleen
hankki hän siitä tulleilla ja muilla rahoilla, jotka oli saanut
kauppatavaroistaan, keveän kaapparipurren ja varusti ja asesti sen sitä
tarkoitusta varten oivallisimpaan kuntoon sekä lähti muuttamaan
omaksensa toisten omaisuutta, kenenkä vaan, ja varsinkin turkkilaisten.
Tässä ammatissa olikin onni hänelle paljon suosiollisempi kuin oli
kauppayrityksissä ollut.

Noin vuoden kuluessa hän kaappasi ja ryösti niin paljon turkkilaisia
laivoja, että uskoi jo paitsi saaneensa takaisin sen omaisuuden, mitä
oli menettänyt kaupparetkellä, myöskin lisänneensä rikkauttansa
hyvinkin kaksin verroin. Ja koska entisen vahingon tuottama tuska oli
häntä opettanut, niin hän huomasi, että nyt hänellä on tarpeeksi, ja
mietti mielessään tyytyä tähän ja olla tavoittelematta enempää, jottei
uuteen onnettomuuteen joutuisi. Ja siksi hän päätti palata
rikkauksineen kotiin.

Mutta nyt oli hän tullut kaupoissa pelkuriksi, joten hän ei halunnut
sijoittaa rahojansa toisella tavoin, vaan lähti paluumatkalle, purjeet
nostettuansa, samalla pienellä laivalla, jolla oli rahat hankkinutkin.
Ja hän tuli jo Arkipelagiin, kun illalla nousi shirokko-tuuli, joka oli
hänen matkallensa vastainen ja kohotti sitäpaitsi niin korkeita
aaltoja, ettei hänen pikku laivansa olisi voinut niitä kunnolla kestää.
Ja siksi hän laski erääseen meren lahteen, jonka pieni saari muodosti,
tältä myrskyltä suojaan, päättäen odottaa siellä parempaa ilmaa. Mutta
kauan ei hän ollut siinä lahdessa, kun sinne saapui kaksi suurta
genovalaista kauppalaivaa, jotka tulivat Konstantinopolista, paeten
vaivalla samaa, jota myöskin Landolfo oli paennut. Tuskin genovalaisten
laivain väki, sulkien häneltä paluutien, huomasi hänen pienen laivansa
ja kuuli, kenen se oli, niin he, jotka jo maineelta tiesivät hänet
sangen rikkaaksi, päättivät anastaa sen, sillä he ovat luonnostaan
rahalle ahnasta ja rosvomaista kansaa. Ja niinpä he laskivat maihin
osan miehistöänsä varustettuina jousilla ja muuten hyvin asestettuina,
ja sijoittivat heidät sellaiseen paikkaan, ettei ainoakaan voinut
laskeutua laivasta, jos ei tahtonut saada nuolta kylkeensä. Sitten he,
hinauttaen itseään venheillä ja meren auttamina, lähestyivät Landolfon
pienen laivan viereen ja saivat sen vähällä vaivalla lyhyessä ajassa
miehineen päivineen valtaansa, ainoatakaan miestä menettämättä. Sitten
he veivät Landolfon toiseen laivaansa, ottivat hänen laivastaan kaikki
tavarat, upottivat sen pohjaan ja pidättivät hänet itsensä pelkkä
jakku-pahanen yllä.

Seuraavana päivänä muuttui tuuli, laivat nostivat purjeensa ja kulkivat
matkaansa länttä kohden koko sen päivän onnellisesti. Mutta illalla
nousi myrskytuuli, joka valtavia aaltoja kohotellen eroitti nuo kaksi
laivaa toisistansa. Ja tämän tuulen voimasta tapahtui, että se laiva,
jossa poloinen ja köyhä Landolfo oli, paiskautui tavattoman rajusti
särkkään Kefalonian saaren päässä ja aukesi ja meni pirstaleiksi
niinkuin kivimuuriin nakattu pullo. Nytpä nuo onnettomat ja raukat,
jotka siinä olivat, koettivat uida, ken sitä osasi, meren ollessa jo
täynnä kaikenlaisia kelluvia tavaroita, laatikoita ja lautoja, kuten
moisissa tapauksissa on tavallista; ja vaikka yö oli pilkkopimeä ja
meri raivosi ankarasti, niin he alkoivat takertua esineihin, mitä
sattumalta ilmestyi eteen. Näiden joukossa oli myöskin Landolfo raukka.
Hän oli kyllä edellisenä päivänä toivonut monta kertaa kuolemaa,
haluten valita mieluummin sen kuin palata kotiinsa niin köyhänä kuin
nyt tiesi olevansa. Mutta kun hän nyt näki sen valmiina, niin hän
peljästyi ja tarttui kuin toisetkin lautaan, mikä hänen käsiinsä osui,
ajatellen, että ehkäpä Jumala lähettää hänelle pelastukseksi jonkin
avun, jos hän itse koettaa tuhoaan viivytellä. Hän ratsasteli siis
laudalla miten parhaiten voi, ja vaikka aallot ja tuuli ajelivat häntä
milloin sinne ja milloin tänne, pysyi hän sillä kuitenkin, kunnes aamu
alkoi kirkastua. Sen tultua hän katseli ympärillensä, mutta ei nähnyt
mitään muuta kuin pilviä ja merta, sekä arkun, joka uiskenteli meren
aalloilla ja tuli hänen suurimmaksi kauhukseen tuontuostakin niin
lähelle, että hän pelkäsi sen törmäävän häneen niin kovasti, ettei
hänen auttaisi muu kuin hukkua. Ja aina kun se läheni, koetti hän,
mikäli jaksoi ja vaikka voimansa jo olivat vähät, lykätä sitä kädellään
loitommaksi. Mutta jos se ensin onnistuikin, niin tapahtui sitten, että
yhtäkkiä nousi ilmoissa pyörretuuli ja puski mereen ja törmäsi tuohon
arkkuun ja arkku taas puolestaan lautaan, jolla Landolfo istui, niin
kovasti, että lauta pyörähti nurin ja Landolfo joutui aaltoihin. Hän
pääsi uimalla pinnalle, paremminkin pelon kuin voimainsa avulla, mutta
näki jo laudan menossa etäällä itsestään. Ja siksi hän, ajatellen,
ettei hän jaksa sitä saavuttaa, lähestyi arkkua, joka oli aivan
vieressä, asettui rinnoin sen kannelle ja piti sitä käsillään
kohdallansa miten parhaiten voi. Ja sillä tavoin hän, meren heittämänä
milloin sinne ja milloin tänne, ja syömätönnä, hänellä kun ei ollut
ruokaa, mutta sai juoda sen sijaan enemmänkin kuin tahtoi, sekä
tietämättä, missä oli, tai näkemättä muuta kuin merta vietti koko sen
päivän ja seuraavan yön.

Mutta seuraavana päivänä joutui hän, joko Jumalan armosta tai tuulen
voimasta, Korfun saaren rannalle, märkänä kuin sieni ja pitäen
molemmilla käsillään lujasti arkun kulmista, niinkuin näemme tekevän
niiden, jotka ovat hukkumaisillaan ja tarttuvat johonkin esineesen.
Rannalla oli sattumalta köyhä vaimo pesemässä ja kiilloittamassa
kattiloitansa hiedalla ja suolaisella vedellä, ja kun hän näki
Landolfon lähestyvän eikä eroittanut hänen muotoansa, peljästyi hän ja
vetäytyi huutaen pois. Landolfolla ei ollut tajua puhua, eikä hän
nähnytkään paljoa, joten hän ei sanonut naiselle mitään. Mutta kun
aallot lykkivät häntä maata kohti, niin vaimo eroitti arkun muodon, ja
kun hän katsoi ja tähysti tarkemmin, niin huomasi hän ensin arkun
päällä käsivarret ja näki sitten kasvotkin; ja hän aavisti asian aivan
niinkuin se olikin. Ja sen vuoksi kahlasi hän säälin pakoittamana
jonkun askeleen mereen, joka nyt oli tyyni, tarttui Landolfoa hiuksiin
ja veti hänet arkkuineen maalle. Sitten hän sai vaivalla kiskotuksi
miehen kädet irti arkusta, ja arkun hän asetti nuoren tyttönsä
päälaelle, joka oli hänen mukanaan, mutta itse kantoi hän Landolfon
kuin pienen lapsen kylään. Siellä vei hän hänet kylpyyn ja hieroi ja
pesi häntä kuumalla vedellä niin kauan, että kadonnut lämpö ja
elinvoimatkin häneen palasivat. Ja kun vaimon mielestä oli aika, otti
hän hänet ammeesta ja vahvisti häntä vähän hyvällä viinillä ja
leivoksilla; ja sitten hoiteli hän häntä parhaansa mukaan muutaman
päivän, kunnes mies sai voimansa takaisin ja tajusi, missä oli. Silloin
kunnon nainen ajatteli, että nyt hänelle täytyy antaa takaisin arkku,
joka oli hänelle pelastettu, ja sanoi, että koettakoon hän nyt itse
hakea onneaan. Ja sillä tavalla vaimo teki.

Landolfo ei muistanut enää arkkua, mutta otti sen kuitenkin, kun kunnon
nainen sen hänelle toi, ajatellen, että niin vähäarvoinen ei se
ainakaan voi olla, ettei hän sillä saisi parin päivän elatustaan. Tämä
hänen toivonsa väheni kuitenkin suuresti, kun hän huomasi arkun kovin
keveäksi, mutta siitä huolimattahan kerran, kelpo naisen ollessa poissa
kotoa, mursi arkun auki, nähdäkseen, mitä siinä oli, ja löysi siitä
paljon kalliita kiviä, sekä irtonaisia että kiinnitettyjä; ja koska hän
ymmärsi vähän näitäkin asioita, niin huomasi hän, heti kun ne näki,
että ne olivat sangen arvokkaita. Siksi hän kiitti Jumalaa, joka ei
ollut häntä vieläkään tahtonut hyljätä, ja oli hyvin tyytyväinen.

Mutta koska kohtalo oli lyhyessä ajassa jo kaksi kertaa häntä
armottomasti heitellyt, niin hän pelkäsi kolmatta ja ajatteli, että
hänen täytyy olla hyvin varovainen, voidakseen saada nämä tavarat
kotiinsa. Ja siksi hän kääri ne niin huolellisesti kuin voi riepuihin
ja sanoi kunnon naiselle, ettei hän enää tarvitse arkkua, mutta pyysi,
että hän olisi niin hyvä ja antaisi hänelle säkin sekä ottaisi
puolestaan arkun. Sen teki kunnon nainen mielellänsä.

Sitten lausui Landolfo Ruffolo kunnon naiselle suuret kiitokset
kaikesta siitä hyvästä, mitä oli häneltä saanut, heitti säkin selkäänsä
ja lähti hänen luotaan. Hän nousi laivaan ja saapui Brindisiin ja kulki
sieltä sitten pitkin meren rantaa Iraniin, jossa tapasi eräitä
kansalaisiaan, jotka olivat kangaskauppiaita. Nämä antoivat hänelle
armeliaisuudesta uudet vaatteet, kun hän oli kertonut heille kaikki
kohtalonsa, paitsi mikä arkkua koski, lainasivat hänelle
ratsuhevosenkin ja toimittivat hänelle seuraa Ravelloon asti, jonne hän
sanoi haluavansa palata, ja lähettivät hänet menemään.

Siellä hän uskoi olevansa turvassa ja ylisti Jumalaa, joka oli hänet
sinne johtanut, ja avasi säkkinsä. Ja tarkasteltuaan kaikki
huolellisemmin kuin ennen oli tehnyt näki hän omistavansa niin paljon
ja niin arvokkaita kiviä, että hän, myymällä ne kohtuulliseen hintaan
tai vähemmästäkin, tulisi kahta vertaa rikkaammaksi kuin oli matkalle
lähtiessään ollut.

Ja kun hän sitten oli keksinyt tilaisuuden muuttaa kivet rahaksi,
lähetti hän hyvän summan Korfuun, palkinnoksi saadusta avusta sille
kunnon naiselle, joka oli hänet pelastanut merestä. Ja samoin hän teki
niille Iranissa oleville, jotka olivat häntä vaatehtineet. Mutta loput
hän piti itse, haluamatta enää harjoittaa kauppaa, ja eli
kunnioitettuna loppuunsa saakka.



VIIDES KERTOMUS.


      Perugian Andreuccio lähtee Napoliin ostamaan hevosia,
      joutuu yhtenä yönä kolmeen pahaan seikkailuun, pelastuu
      kaikista ja vie mukanaan kotiin rubinin.

Mikäli olen kuullut, oli Perugiassa kerran nuorukainen nimeltä
Andreuccio di Pietro, hevoskauppias. Hän sai tietää, että Napolissa on
tarjolla huokealla hevosia, ja siksi pisti hän kukkaroon viisisataa
kultaflorinia ja lähti sinne, toisten kauppiaiden kanssa, koska ei
ollut milloinkaan liikkunut poissa kotoansa. Hän saapui perille eräänä
sunnuntaina iltamessun aikaan ja meni seuraavana aamuna, isäntänsä
neuvosta, torille ja näki siellä paljon hevosia ja mielistyi moneen. Ja
hän hieroi kauppoja milloin siitä, milloin tästä, mutta ei voinut sopia
yhdenkään hinnoista. Kuitenkin hän, näyttääkseen, että hän oli todella
tullut ostamaan, veti monta kertaa, kokematon ja varomaton kun oli,
kaikkien niiden läsnäollessa, jotka kulkivat ohitse, esiin tuon
kukkaronsa ja florininsa, jotka hänellä olivat mukanaan.

Kun hän nyt hieroi sillä tavalla kauppoja ja näytti kerran taas
kukkaroaan, niin tapahtui, että eräs sisilialainen tyttö, joka oli
nuori ja sangen kaunis, mutta valmis pikku palkkiosta tyydyttämään
jokaista miestä, kulki Andreuccion huomaamatta ohitse ja näki hänen
kukkaronsa. Ja heti hän sanoi itseksensä: Kuka olisi tyytyväisempi kuin
minä, jos nuo rahat olisivat minun? Ja niin sanoen hän meni sivuitse.

Tämän nuoren tytön seurassa oli vanha nainen, samoin sisilialainen,
joka, tuskin hän näki Andreuccion, antoi tytön jatkaa matkaansa ja
juoksi nuorukaista hartaasti syleilemään. Kun nuori tyttö huomasi
tämän, niin hän alkoi mitään sanomatta vähän matkan päässä odottaa
vanhusta.

Andreuccio kääntyi vanhuksen puoleen, ja kun hän tunsi hänet, piti hän
häntä oikein hyvänä, ja vanhus lupasi käydä hänen luonaan majatalossa
ja lähti sitten pois, pitkittämättä puheita. Ja Andreuccio kääntyi
jälleen kauppojaan tekemään, mutta ei ostanutkaan sinä aamuna mitään.

Mutta tyttö, joka oli ensin nähnyt Andreuccion kukkaron ja sitten
vanhan palvelijattarensa tuttavuuden hänen kanssaan, mietti nyt keinoa,
kuinka saisi itselleen kaikki nuo rahat tahi osan niistä, ja alkoi
senvuoksi varovasti kysellä, kuka tuo mies oli, mistä kotoisin, mitä
hän täällä teki ja kuinka vanhus hänet tunsi. Muija kertoi silloin
Andreucciosta kaikki niin seikkaperäisesti, että hevoskauppias itse
olisi tuskin osannut paremmin vastata, sillä vanhus oli ollut monta
vuotta Andreuccion isän luona ensin Sisiliassa ja sitten Perugiassa. Ja
samoin hän kertoi, missä Andreuccio asui ja miksi hän oli tänne tullut.

Kun tyttö sai täydellisesti tietää hänen sukulaisensa ja heidän
nimensä, perusti hän sille tiedolle yrityksensä, jonka avulla hän aikoi
hienon ovelasti tyydyttää halunsa. Ja kotiin palattuaan hän lähetti
vanhuksen asioille koko päiväksi, niin ettei hän pääsisi Andreuccion
luokse; ja kutsuttuansa erään tytön, jonka hän oli hyvin opettanut
sellaisiin palveluksiin, lähetti hänet illan tullen siihen majataloon,
jossa Andreuccio asui. Sattumalta tapasi tyttö sinne tultuaan ovella
itsensä Andreuccion yksinään ja tiedusteli häneltä häntä itseänsä.
Siihen Andreuccio vastasi, että se oli juuri hän, jonka jälkeen tyttö
veti hänet syrjään ja sanoi: Herrani, eräs täkäläinen ylimysnainen
tahtoisi, jos suvaitsisitte, mielellään puhutella teitä.

Kun Andreuccio tämän kuuli, tarkasti hän itseänsä kiireestä kantaan, ja
koska hän mielestään näytti olevan kaunis poika, niin ajatteli hän,
että se ylimysnainen oli häneen rakastunut, ikäänkuin Napolissa ei
olisi ollut kauniimpia nuoriamiehiä kuin hän. Ja niinpä hän vastasi
nopeasti, että hän on siihen valmis, ja kysyi, missä ja milloin tämä
nainen tahtoisi häntä puhutella.

Siihen tyttö vastasi: Herrani, jos te voisitte tulla vaikka heti, hän
odottaa teitä kotonansa.

Andreuccio sanoi nopeasti, majatalossa mitään ilmoittamatta: Noh, mene
sitten edeltä, minä tulen perästäsi.

Silloin tyttö vei Andreuccion tuon naisen taloon, joka asui eräässä
korttelissa nimeltä Häpeänkolo; miten kunniallinen asuinseutu se oli,
osoittaa jo nimi. Mutta Andreuccio, joka ei tiennyt eikä aavistanut
mitään sellaista, vaan luuli kulkevansa hyvin kunnialliseen paikkaan ja
rakastettavan ylimysnaisen luo, astui, tytön mennessä edeltä, huoletta
naisen asuntoon. Ja kun hän nousi ylös portaita, niin huusi tyttö
emäntäänsä tulemaan, ja kun hän samassa sanoi: _Täällä on Andreuccio!_
näki vieras naisen jo seisomassa portaitten yläpäässä ja odottamassa
häntä. Hän oli vielä hyvin nuori, kookas varrelta ja kaunis
kasvoiltansa, puettu ja koristettu hyvin soveliaasti. Kun Andreuccio
tuli lähemmäksi, niin laskeusi nainen kolme porrasta avosylin häntä
vastaan, heittäysi hänen kaulaansa ja riippui siinä mitään virkkamatta
jonkun aikaa, niinkuin liiallinen liikutus olisi estänyt häntä
puhumasta. Sitten suuteli hän itkien hänen otsaansa ja sanoi
nyyhkytysten särkemällä äänellä: Oi rakas Andreuccio, terve tuloa!

Andreuccio vastasi, ihmetellen niin helliä hyväilyjä, ällistyneenä:
Madonna, minä iloitsen siitä, että teidät tapasin.

Sitten tarttui nainen Andreuccioa käteen ja vei hänet ylös saliin ja
astui sieltä, puhumatta hänen kanssaan vielä mitään muuta, omaan
kamariinsa, joka tuoksui ruusuille, oranssin kukille ja muille hyville
hajuille. Siellä näki Andreuccio hyvin kauniin sängyn, jossa oli
esirippu, ja naulakoissa, sen seudun tapaan, paljon vaatteita ja muita
sangen kauniita ja kallisarvoisia esineitä. Sentähden luuli Andreuccio
varmasti, ensikertalainen kun oli, että nainen ei voi olla mitään
vähempää kuin oikein aatelisnainen. Ja kun he olivat istahtaneet
rinnatusten jollekin arkulle, joka oli sängyn jalkopäässä, alkoi tyttö
puhua hänelle näin:

Andreuccio, olen aivan varma, että sinä ihmettelet sekä minun
hyväilyitäni, joilla otin sinut vastaan, että kyyneleitäni, koska et
minua tunne ja tuskin voinet muistaa kuulleesi minusta puhuttavankaan.
Mutta pian saat kuulla seikan, jota ihmettelet ehkä vielä enemmän,
nimittäin, että minä olen sinun sisaresi! Ja sanon sinulle, että kun
Jumala soi minulle niin suuren armon, että ennen kuolemaani sain nähdä
edes yhden rakkaita veljiäni (joskin toivoisin näkeväni teidät kaikki),
niin kuolisin tyytyväisenä, vaikka kuolisin jo tällä hetkellä.
Ja koska sinä et ehkä ole tästä milloinkaan kuullut, niin kerron
sinulle kaikki. Minun ja sinun isäsi, Pietro, asui, niinkuin luulen
sinun tietävän, kauan aikaa Palermossa, jossa hänestä hänen hyvyytensä
ja miellyttävyytensä tähden pitivät ja pitävät vieläkin suuresti ne,
jotka hänet tunsivat. Mutta kaikista, jotka häntä rakastivat paljon,
rakasti häntä enimmin minun äitini, joka oli aatelisnainen ja siihen
aikaan leski, niin, siinä määrin, että hän, pelkäämättä isäänsä ja
veljiänsä ja kunniastaan huolimatta seurusteli hänen kanssaan niin
tuttavallisesti, että minä synnyin, ja olen nyt sellainen kuin näet.
Yhtäkkiä tuli sitten Pietrolle jokin syy matkustaa Palermosta ja palata
Perugiaan, ja hän jätti minut, pienen lapsukaisensa, äitini kanssa
tänne, eikä ole sitten, mikäli tiedän, minua eikä äitiäni yhtään
muistanut. Siitä minä tuomitsisin häntä ankarasti, ellei hän olisi
juuri minun isäni, kun ajattelen kiittämättömyyttä, jota hän osoitti
minun äidilleni (puhumattakaan rakkaudesta, mitä hänen olisi tullut
tuntea minua kohtaan, tytärtään, joka ei ollut syntynyt mistään
piikatytöstä tai alhaisesta naisesta), sillä antoihan äitini
omaisuutensa ja itsensäkin hänen käsiinsä, tietämättä edes, kuka hän
oli, pelkän uskollisen rakkauden vallassa. Mutta, mitäpä siitä. Pahoin
tehtyjä ja kauan aikaa sitten menneitä seikkoja on paljon helpompi
paheksua kuin parantaa. Niin on vain käynyt. Hän jätti minut pikku
tyttönä Palermoon, jossa kasvoin melkein sellaiseksi kuin nyt olen,
kunnes äitini, joka oli rikas nainen, antoi minut vaimoksi eräälle
girgentiläiselle, oikein kunnon ylimykselle, joka rakkaudesta äitiini
ja minuun suostui asettumaan Palermoon. Mutta täällä mieheni, joka oli
innokas guelfi, alkoi hieroa kuninkaamme Carlon kanssa sopimuksia,
joista kuitenkin kuningas Federigo sai vihiä ennenkuin niitä voitiin
toteuttaa ja joiden tähden meidän täytyi Sisiliasta paeta, juuri
silloin, kun olin pääsemäisilläni niin ylhäiseksi rouvaksi, ettei koko
tällä saarella ole koskaan sellaista ollut. Me otimme niin ollen mukaan
omaisuutta sen vähän, mitä saatoimme ottaa (vähän, sanon, siihen
paljoon verraten, mitä meillä oli), jätimme tilukset ja palatsit ja
pakenimme tähän maahan, jossa näimme Carlo kuninkaan olevan meille niin
kiitollisen, että hän on jo osaksi korvannut vahinkomme, joita hänen
tähtensä kärsimme, lahjoittamalla meille maita ja taloja. Ja yhä
edelleen hän pitää miestäni, joka on sinun lankosi, hyvillä tuloilla,
niinkuin kohta näet. Ja sillä tavalla minä nyt elän täällä, jossa,
Jumalan armosta, ei sinun ansiostasi, näen sinutkin, rakas veliseni!

Ja tämän sanottuaan hän syleili Andreuccioa uudestaan ja suuteli häntä
liikutuksen kyyneleitä vuodattaen otsalle.

Andreuccio kuunteli tätä satua, jota tyttö kertoi niin säntillisesti,
niin johdonmukaisesti, sanan puuttumatta kertaakaan hampaiden rakoon
tai kielen sopertamatta. Ja koska hän muisti isänsä tosiaan olleen
Palermossa ja arvasi omasta itsestään nuorten miesten tavat, jotka
mielellään nuoruudessaan rakastavat, sekä näki tytön liikutuksen
kyyneleet ja tunsi halaukset ja säädylliset suudelmat, niin hän uskoi,
mitä tyttö sanoi, paremminkin kuin todeksi. Ja kun tyttö vaikeni, niin
hän vastasi:

Madonna, te ette varmaan pahastu, vaikka nyt kummastelen, sillä joko
sitten isäni ei ole puhunut äidistänne ja teistä milloinkaan mitään,
mikä siihen lieneekin syynä, tai jos on puhunut, minä en ole saanut
sitä tietooni, mutta niin vaan tosiaan on, että en ole tiennyt teistä
enempätä kuin jos ette olisi olemassakaan. Ja sitä rakkaampaa on
minusta tavata teissä täällä sisar, aivan yksin ollessani ja hetkellä,
jolloin sellaista kaikkein vähimmin odotin. Ja tosiaan, enpä tiedä niin
ansiokasta miestä, josta te ette olisi rakas, puhumattakaan minusta,
joka olen ainoastaan pikku kauppias. Mutta, suokaa anteeksi, yhtä pikku
selitystä pyytäisin teiltä: mistä te tiesitte, että minä olin täällä?

Siihen tyttö vastasi: Tänä aamuna antoi minulle siitä tiedon eräs köyhä
vaimo, joka on hyvin kiintynyt minuun, siksi, että hän on ollut, mikäli
kertoo, kauan meidän isämme luona sekä Palermossa että Perugiassa. Ja
ellei minusta olisi näyttänyt kunniallisemmalta, että sinä tulet minun
luokseni omaan kotiini kuin jos minä sinun luoksesi vieraiden ihmisten
pariin, niin olisin kauan sitten tullut luoksesi.

Nämä sanat lausuttuaan alkoi tyttö tarkalleen kysellä kaikenlaista
hänen sukulaisistansa yksitellen, ja Andreuccio kertoi heistä kaikista.
Ja tämän tähden uskoi hän yhä enemmän sellaista, jota hänen olisi
pitänyt olla uskomatta.

Kun sillä tavalla oli pakinoitu kauan aikaa, ja koska helle oli suuri,
niin tyttö tuotatti makeisia ja viiniä ja antoi Andreucciolle juoda. Ja
kun Andreuccio tämän jälkeen tahtoi lähteä pois, sillä illallisaika oli
käsissä, niin ei tyttö sitä mitenkään sallinut, vaan oli kovin
suuttuvinaan ja sanoi häntä syleillen: Voi minua raukkaa, nytpä näen
selvästi, miten vähän sinä minusta välität! Sillä mitä on minun
ajatteleminen, kun sinä olet siskosi luona, jota et ole koskaan ennen
nähnyt, ja hänen kotonansa, jonne sinun olisi pitänyt poiketa heti, kun
saavuit tänne, mutta tahdot nyt lähteä täältä syömään ravintolaan! Ei,
sinä syöt minun luonani. Ja vaikkei mieheni olekaan kotona, josta olen
hyvin pahoillani, niin osaan minä, mikäli nainen voi, sinua hieman
kestitäkin.

Andreuccio, joka ei tiennyt muutakaan tähän vastata, sanoi: Minä
pidän teistä niinkuin siskosta tulee pitää, mutta jos en mene, niin
odotetaan minua koko ilta ja käyttäydyn epäkohteliaasti.

Silloin tyttö sanoi: Jumalan kiitos, on minulla nyt toki talossa joku,
jonka voi lähettää sanomaan, ettei tarvitse odottaa sinua. Oikeastaan
olisi kohteliaampaa, jopa velvollisuutesikin, jos antaisit sanoa
tovereillesi siellä, että tulisivat tänne illallisille. Sitten, jos
välttämättä tahtoisit lähteä, voisitte mennä kaikki yhdessä seurassa.

Andreuccio vastasi, ettei hän sinä iltana tovereista välittänyt; mutta
koska sisko tahtoi, niin hän täyttäisi hänen toiveensa.

Tyttö oli silloin lähettävinään majataloon sanan, ettei Andreuccioa
tarvitse odottaa illalliselle, ja puheltuansa sitten vielä paljon
muuta, he asettuivat aterialle, jota tyttö venytti ovelasti aina yön
pimeään, heille loistavasti monia ruokalajeja tarjoiltaessa. Ja kun
sitten noustiin pöydästä ja Andreuccio aikoi lähteä, niin sanoi tyttö,
että sitä hän ei millään tavoin salli, sillä Napoli ei ole mikään
paikka, jossa sopii kuljeksia yöllä, ja kaikkein vähimmin muukalaisen.
Siksi hän olikin, kun ilmoitti majataloon, ettei Andreuccioa tarvitse
odottaa illalliselle, käskenyt myöskin sanomaan, ettei tarvitse häntä
odottaa yöksikään.

Andreuccio, joka uskoi tämän ja halusi, herkkäuskoisuutensa pettämänä,
jäädä sinne, jäi. Niin ollen jatkettiin illallisten jälkeen vielä
paljon ja kauan puhetta, ei suinkaan tytön tietämättä, mitä varten. Ja
kun osa yötä oli kulunut, jätti tyttö Andreuccion nukkumaan kamariin,
sekä hänen luoksensa pienen pojan, joka hänelle neuvoisi, jos hän
jotain tarvitsisi, ja meni itse palvelijattariensa kanssa toiseen
huoneesen.

Helle oli kova; siksi Andreuccio, kun näki jääneensä yksin, riisuutui
heti paitasilleen ja veti housut jalastaan ja pisti ne sängyn päähän.
Ja koska luonnollinen tarve vaati keventämään vatsan liiallista
kuormaa, niin kysyi hän pojalta, missä sen voisi tehdä, jolloin poika
viittasi muuatta ovea kamarin nurkassa ja sanoi: Menkää tuonne vaan.

Andreuccio meni rohkeasti sinne, mutta asetti pahaksi onneksi jalkansa
laudalle, joka oli vastakkaiselta puolelta irtautunut palkista, ja
putosi lautoineen sieltä ylhäältä alas. Jumala armahti häntä kuitenkin
niin paljon, ettei hän loukannut itseänsä pudotessaan, vaikka melkoisen
korkealta syöksyikin, vaan ryvetti itsensä sonnassa, jota paikka oli
täynnä, aivan kokonaan.

Että ymmärtäisitte paremmin sen, mitä olen sanonut ja mitä seuraa,
kuvaan teille, millainen se paikka oli. Se oli kapea kuja, jollaisia
näemme usein kahden talon välissä, ja parin palkin päälle, jotka oli
asetettu talojen väliseen, oli naulattu muutamia lautoja ja rakennettu
istumasija. Noista laudoista oli se, joka putosi alas Andreuccion
kanssa, yksi. Kun Andreuccio nyt näki itsensä alhaalla kujassa, niin
hän alkoi, tapauksesta tuskissaan, huutaa poikaa, mutta poika oli
kohta, kun kuuli hänen putoavan, juossut sanomaan siitä emännälleen.
Tämä kiiruhti silloin kamariinsa ja alkoi nopeasti katsella, olivatko
Andreuccion vaatteet jääneet sinne, ja hän löysi ne ja niiden mukana
rahat, joita Andreuccio, luottamatta muihin, kuljetti aina typerästi
matkassaan. Ja kun tyttö näin oli saanut ne, joiden vuoksi hän,
palermolainen, oli tekeytynyt perugialaisen sisareksi ja virittänyt
ansansa, niin ei hän enää Andreucciosta välittänyt, vaan kiiruhti
sulkemaan oven, jonka kautta Andreuccio oli mennyt ulos ja sitten
pudonnut.

Kun poika ei vastannut, niin alkoi Andreuccio huutaa kovemmin, mutta
turhaan. Sentähden rupesi hän epäilemään, huomaten liian myöhään
petoksen. Hän kiipesi muurin ylitse, joka eroitti sen kujan kadusta, ja
laskeuduttuaan kadulle meni hän talon ovelle, jonka hän hyvin tunsi, ja
huusi siinä pitkän aikaa turhaan, ja löi ja jyskytti kovasti ovea.
Sitten hän, huomaten onnettomuutensa selvästi, alkoi sanoa: Voi minua
raukkaa, miten pienessä ajassa minä kadotin viisisataa florinia ja
sisaren! Ja valiteltuaan vielä pitemmältäkin alkoi hän uudestaan
kolkuttaa ovea ja huutaa, ja teki sen niin lujasti, että kaikki
ympäristön naapurit heräsivät ja voimatta sietää tätä mekastusta,
nousivat ylös. Ja yksi tuon tytön apulaisnaisia avasi ikkunan ja, ollen
muka hyvin unissaan, sanoi pilkallisesti: Kuka siellä kolkuttaa?

Voi! sanoi Andreuccio, etkö sinä minua tunne? Minä olen Andreuccio,
madonna Fiordalisan veli.

Siihen nainen vastasi: Hyvä mies, jos olet juonut liikaa, mene
makaamaan ja tule huomenna takaisin. Minä en tunne mitään Andreuccioa,
enkä ymmärrä hullutuksia, mitä sinä puhut. Mene nyt rauhassa ja anna
meidän nukkua, jos suvaitset.

Mitä? sanoi Andreuccio, et ymmärrä, mitä minä puhun? Ymmärrätpä
tietenkin! Mutta jos sukulaisuus Sisiliassa on sellaista, että se näin
lyhyessä ajassa unohdetaan, niin anna edes takaisin vaatteeni, jotka
minulta jäivät teille, niin menen mielelläni.

Siihen tyttö vastasi nauraen: Kunnon mies, minusta tuntuu siltä, että
puhut unissasi.

Ja tämän sanominen, huoneesen kääntyminen ja ikkunan sulkeminen oli
tuokion työ.

Silloin Andreuccio, joka nyt oli vahingostaan varma ja jonka suuri
tuska muuttui kiukusta raivoksi, päätti riistää väkisin takaisin sen,
mitä ei sanoilla voinut saada, ja hän otti jälleen kiven ja alkoi
jyskyttää ovea paljon hurjemmasti iskien kuin äsken. Mutta silloin
monet naapurit, jotka jo ennen olivat heränneet ja nousseet ylös,
luulivat, että hän on jokin heittiö, joka valehtelee tällä tavoin
kiusatakseen tuota kunnon naista, ja kyllästyneinä Audreuccion
jyskyttämiseen he tulivat ikkunoihin ja alkoivat haukkua häntä aivan
niinkuin saman korttelin koirat vierasta koiraa, sanoen: Hävytöntä on
tulla tähän aikaan kelpo naisten ovelle latelemaan tuollaisia
tyhmyyksiä. Äh, mene juupeliin, kunnon mies, anna meidän maata, ole
hyvä. Jos sinulla on mitä tekemistä hänen kanssaan, niin tule takaisin
huomenna, mutta älä meitä kiusaa tänä yönä!

Näistä sanoista ehkä tuli eräs talossa oleva mies, kauniin tytön
parittaja, jota Andreuccio ei ollut vielä nähnyt eikä hänestä
kuullutkaan, niin rohkeaksi, että astui ikkunaan ja huusi karkealla ja
peloittavalla äänellä: Kuka siellä alhaalla on?

Andreuccio nosti tämän kuultuansa päätään ja näki miehen, joka,
minkä vähän hän saattoi eroittaa, mahtoi olla aika herra, kasvoiltaan
sakea- ja mustapartainen. Hän haukotteli ja hieroi silmiänsä ikäänkuin
olisi juuri noussut vuoteesta tai herännyt sikeästä unesta. Hänelle
Andreuccio vastasi, ei aivan pelotta: Minä olen sen rouvan veli, joka
on siellä.

Mutta mies ei odottanut, että Andreuccio olisi edes päättänyt
vastauksensa, vaan sanoi kahta kovemmin kuin äsken: En tiedä, mikä
minua estää tulemasta täältä alas ja pieksämästä sinua niin kauan,
kunnes et liikuta itseäsi, sinä sietämätön, juopunut aasi, joka et anna
meidän tänä yönä nukkua.

Ja hän kääntyi huoneesen ja sulki ikkunan.

Eräät naapureista, jotka tunsivat paremmin tuon miehen, puhuttelivat
silloin ystävällisesti Andreucciota ja sanoivat: Jumalan tähden, hyvä
mies, mene nopeasti pois, ellet tahdo tulla täällä tänä yönä tapetuksi.
Mene ja ymmärrä oma etusi.

Andreuccio oli peljästynyt sekä tuon miehen ääntä että ulkonäköä, ja
kun nyt toiset, jotka näyttivät puhuvan armeliaisuudesta, häntä
varoittivat, niin suuntasi hän, kuvaamattoman suruissaan ja
epätoivoissaan rahoistaan, askeleensa sinne päin, josta oli päivällä
tytön kanssa tullut, päästäkseen takaisin majataloonsa, mutta ei
tiennyt kuitenkaan, minne hän oikeastansa kulki. Mutta kun häntä
itseään ei miellyttänyt haju, joka hänestä hänen nenäänsä lähti, niin
hän halusi kääntyä meren rannalle peseytymään ja poikkesi vasemmalle
kädelle ja kulki kadulle, jonka nimi oli Ruga Catalana. Ja astellessaan
siellä kaupungin rantapuolta kohti hän näki yhtäkkiä kaksi miestä,
jotka tulivat häntä vastaan lyhty kädessä, ja koska hän pelkäsi, että
nämä olivat yövartioita tai muita miehiä, jotka olivat valmiit tekemään
pahaa, niin pujahti hän hiljaa piiloon erääsen vanhaan ja
rappeutuneesen taloon, jonka hän huomasi läheisyydessä. Mutta miehet
tulivat, aivan kuin olisi heidät samaan paikkaan lähetetty, myöskin
sinne rappeutuneesen taloon, ja siellä toinen heistä laski maahan
joukon rautaisia kapineita, jotka hänellä oli olallaan, ja alkoi
tarkastella niitä toisen kanssa, jutellen minkä mitäkin niistä. Mutta
heidän jutellessaan sanoi toinen: Mitä tämä on? Minä tunnen täällä
sellaista löyhkää, etten koskaan liene tuntenut. Ja näin sanottuaan hän
nosti vähän lyhtyänsä, ja he näkivät poloisen Andreuccion, ja kysyivät
aivan hämmästyneinä: Kuka siellä on?

Andreuccio vaikeni; mutta he tulivat lyhtyineen lähemmäksi ja kysyivät,
mitä hän täällä tekee noin likaisena? Silloin Andreuccio kertoi heille
täydellisesti, kuinka hänelle oli käynyt. Miehet aavistivat nyt, missä
se oli tapahtunut, ja sanoivat keskenään: Varmaan tämä on ollut
Scarabone Tulentuikkaajan luona. Ja kääntyen Andreuccion puoleen sanoi
toinen: Hyvä mies, vaikka oletkin kadottanut rahasi, niin tulee sinun
suuresti kiittää Jumalaa, että sinä satuit putoamaan alas etkä voinut
päästä takaisin siihen taloon. Sillä jos et olisi pudonnut, niin ole
varma, että sinut olisi tapettu heti, kun olisit nukkunut, ja paitsi
rahoja olisit menettänyt henkesikin. Mutta mitä auttaa enää valittaa?
Sieltä et saa takaisin kolikkoakaan, sama kuin koettaisit ottaa tähden
taivaalta. Mutta tapetuksi voit hyvin tulla, jos hän kuulee, että
hiiskut sanankin tästä asiasta.

Ja näin puhuttuaan neuvottelivat he vähän ja sanoivat jälleen
Andreucciolle: Katso, meidän käy sääliksi sinua. Ja siksi, jos tahdot
tulla kanssamme toimittamaan erästä asiaa, jota me lähdemme tekemään,
niin luulemme, että sinulle tulee melkoisen varmaan paljon enemmän
osuutta kuin olet menettänyt.

Andreuccio vastasi epätoivoissaan, että hän on valmis.

Sinä päivänä oli haudattu Napolin arkkipiispa nimeltä messer Filippo
Minutolo, ja hänet oli haudattu kalleimmassa juhlapuvussa ja sormessa
rubini, jonka arvo oli yli viisisataa kulta-florinia. Häntä miehet nyt
aikoivat mennä ryöstämään, ja he ilmaisivat Andreucciolle aikeensa.

Andreuccion ahneus oli suurempi kuin hänen varovaisuutensa, ja hän
lähti heidän kanssaan matkalle. Mutta kun hän, pääkirkolle
kuljettaessa, haisi kovasti, niin sanoi toinen mies: Emmekö keksisi
mitään keinoa, että tämä pesisi vähän jossakin itseään, niin ettei hän
haisisi näin julmasti? Toinen vastasi: Kyllä, me olemme täällä lähellä
kaivoa, jossa on tavallisesti iso sanko vintturissa. Menkäämme sinne ja
peskäämme hänet nopeasti.

Mutta kun he tulivat kaivolle, huomasivat he, että siellä oli nuora,
mutta sanko oli otettu pois. Ja senvuoksi päättivät he keskenään sitoa
Andreuccion nuoraan kiinni ja laskea hänet kaivoon, että hän pesisi
itsensä alhaalla; ja kun hän olisi peseytynyt, piti hänen nykäistä
nuorasta ja he vetäisivät hänet ylös. Ja niin he menettelivät.

Silloin sattui, että kun he olivat laskeneet Andreuccion kaivoon, niin
eräitä signorian vartioita, jotka olivat janoissaan sekä helteen vuoksi
että siksi, että olivat juosseet jonkun jäljestä, tuli tälle kaivolle
juomaan. Kun nuo kaksi rosvoa heidät näkivät, niin lähtivät he heti
pakoon, eivätkä vartiat, jotka tulivat sinne vain juomaan, huomanneet
heitä.

Andreuccio oli kaivon pohjassa peseytynyt ja nyki nyt nuoraa. Janoiset
vartiat taasen laskivat kilpensä ja aseensa ja vaippansa maahan ja
alkoivat vetää nuorasta, luullen siinä olevan sangon täynnä vettä.

Kun Andreuccio huomasi olevansa lähellä kaivon reunaa, niin hellitti
hän nuorasta ja heittäytyi ryntäilleen tälle reunalle. Tuskin vartiat
tämän näkivät, valtasi heidät yhtäkkiä pelko ja he päästivät mitään
sanomatta nuoran irti ja alkoivat paeta, minkä ennättivät.

Tätä seikkaa Andreuccio kummasteli suuresti, ja ellei hän olisi pitänyt
lujasti kiinni, olisi hän pudonnut takaisin kaivoon ja loukannut ehkä
pahoin itsensä tai kuollut. Nyt hän nousi ylös, ja kun hän näki nämä
aseet, joita hänen tovereillaan ei ollut, niin hän alkoi ihmetellä yhä
enemmän. Mutta aprikoituaan ja ymmärtämättä asiaa sekä tuskissaan
kovasta onnestaan päätti hän sitten lähteä sieltä pois, esineihin
koskematta. Ja niin hän asteli, tietämättä minne.

Sillä tavoin kulkiessaan kohtasi hän silloin taas ne kaksi toveriaan,
jotka tulivat nostamaan häntä pois kaivosta. Ja kun he hänet näkivät,
ihmettelivät he suuresti ja kysyivät, kuka hänet oli vetänyt kaivosta?
Andreuccio vastasi, ettei hän sitä tiennyt; ja kertoi heille
tarkalleen, mitä oli tapahtunut ja mitä hän oli nähnyt kaivon reunalla.
Silloin he ymmärsivät tapahtuman ja kertoivat hänelle nauraen, miksi he
olivat paenneet ja ketä ne olivat olleet, jotka nostivat hänet kaivosta
ylös. Ja enempää puhumatta he kulkivat sitten, koska oli jo keskiyö,
pääkirkolle, ja pääsivät sisälle melkoisen helposti. Ja he menivät
ruumisarkun luo, joka oli marmoria ja sangen suuri, ja kohottivat
raudoillaan sen verran kantta, että mies pääsi sisään, ja asettivat
pönkät sen alle. Ja kun tämä oli tehty, niin kysyi yksi: Kuka menee
arkkuun? Siihen vastasi toinen: En minä. Enkä minä, sanoi ensimäinen,
mutta menköön Andreuccio.

Sitä minä en tee, sanoi Andreuccio. Silloin he molemmat kääntyivät
häneen päin ja sanoivat: Mitä? Etkö sinä mene? Jumaliste, jos et mene,
niin annamme yhdellä näistä raudoista päähäsi niin, että kaadut
kuoliaana maahan.

Andreuccio meni siis peloissaan arkkuun, ja sinne kömpiessään ajatteli
hän itsekseen: Nuo pakoittavat minut menemään tänne pettääkseen minut;
jos näet annan heille kaikki ja koetan sitten päästä takaisin arkusta,
niin menevät he matkaansa ja minulle ei jää mitään. Ja siksi hän päätti
ottaa osansa jo etukäteen; ja koska hän muisti kalliin sormuksen, josta
oli kuullut heidän puhuvan, niin veti hän sen alas päästyään
arkkipiispan sormesta ja pisti povellensa. Ja sitten antoi hän heille
piispansauvan ja hiipan ja kintaat, ja riisuen ruumiin paitaan saakka
ojensi kaikki heille, ja sanoi, ettei ole enää mitään.

Toiset vakuuttivat, että siellä pitäisi olla se sormus, ja käskivät
hänen hakemaan joka paikasta; mutta Andreuccio vastasi, että hän ei
sitä löydä, ja antoi heidän odottaa jonkun aikaa, ollen sitä
hakevinaan. Mutta he olivat yhtä viekkaita kuin hänkin, ja sanoivat,
että etsiköön vaan vielä hyvästi, ja kun sopiva hetki tuli, niin he
tempasivat pois pönkän, joka piti kantta ylhäällä, ja pakenivat sieltä,
jättäen hänet suljettuun arkkuun.

Mille mielelle Andreuccio tuli, kun hän tämän huomasi, voi jokainen
arvata. Hän koetti monta kertaa sekä päällänsä että hartioillaan
kohottaa pois kantta, mutta turhaan hän ponnisteli. Siksi hän, tuskan
vallassa ja pyörtyneenä, kaatui arkkipiispan ruumiin päälle, ja kuka
silloin olisi hänet nähnyt, olisi vaivoin eroittanut, kumpi heistä oli
kuolleempi, arkkipiispa vai hän. Mutta kun hän sitten tuli tajuihinsa,
alkoi hän ääneensä itkeä, sillä hän näki selvästi, että häntä kohtaisi
täällä jompikumpi seuraavista kahdesta lopusta: joko täytyisi hänen
kuolla arkussa nälkään ja kuolleen ruumiin matojen löyhkään, ellei
kukaan tulisi avaamaan; tai jos joku tulisi ja löytäisi hänet sieltä,
niin hänet hirtettäisiin varkaana.

Mutta kun hän oli sellaisissa ajatuksissa ja sangen suruissaan, niin
kuuli hän ihmisjoukon kävelevän kirkossa ja puhelevan keskenään, ja ne
tulivat, mikäli hän huomasi, tekemään samaa, jonka hän toveriensa
kanssa jo oli tehnyt. Ja siksi hänen pelkonsa kasvoi suuresti. Mutta
kun tulijat olivat avanneet arkun ja pönkittäneet kannen, joutuivat he
riitaan siitä, kenen on mentävä sisään, ja kukaan ei tahtonut sitä
tehdä. Silloin sanoi, pitkän kinastelun jälkeen, eräs pappi: Mitä te
pelkäätte? Luuletteko, että hän teidät syö? Kuolleet eivät syö ihmisiä,
minä menen sisään itse, minä.

Ja sen sanottuansa hän asettui rinnoin arkun reunalle, käänsi päänsä
ulospäin ja pisti jalat arkun sisään, laskeutuaksensa sinne. Kun
Andreuccio tämän näki, nousi hän ylös, tarttui papin toiseen jalkaan,
ja alkoi muka vetää häntä alas. Mutta tuskin pappi sen tunsi, niin hän
huusi kohti kurkkua ja heittäytyi kiireesti arkusta pois. Tästä
peljästyivät kaikki muutkin niin, että jättivät arkun auki ja alkoivat
juosta pakoon, aivan kuin heitä olisi ajanut satatuhatta paholaista.

Tämän seikan nähtyään Andreuccio kiipesi, iloisempana kuin olisi voinut
toivoakaan, arkusta pois ja lähti kirkosta samaa tietä, jota oli
tullutkin. Ja päivän lähetessä kulki hän onnen kaupalla edelleen tuo
sormus sormessa ja saapui meren rantaan, josta hän sattui sitten
löytämään takaisin majataloonsa. Siellä tapasi hän toverinsa ja
isännän, jotka olivat koko yön olleet huolissaan hänen kohtalostaan. Ja
kun Andreuccio oli kertonut näille, mitä hänelle oli tapahtunut, oli
heistä isännän neuvon mukaan parasta, että hän nyt poistuu Napolista.
Sen hän tekikin heti ja palasi Perugiaan, tuoden sormuksen rahoillaan,
joilla oli lähtenyt ostamaan hevosia.



KAHDEKSAS KERTOMUS.


      Antwerpenin kreivi menee väärin syytettynä maanpakoon ja
      jättää kaksi lastansa eri paikkoihin Englantiin. Kun hän
      tulee sinne tuntemattomana takaisin, näkee hän ne hyvissä
      oloissa. Hän astuu ratsupalvelijana Ranskan kuninkaan
      sotaväkeen ja hänet huomataan viattomaksi ja asetetaan
      entiseen arvoonsa.

Kun Rooman keisarikunta oli siirtynyt Frankilaisilta Saksalaisille,
syntyi noiden kahden kansan välillä ankara vihollisuus ja katkera ja
pitkäaikainen sota, jonka vuoksi Ranskan kuningas ja hänen poikansa,
sekä puolustaakseen omaa maataan että ahdistaakseen muiden maita,
järjestivät suunnattoman sotajoukon niin valtakuntansa kuin ystävien ja
omaistenkin kaikilla voimilla, käydäkseen vihollisten kimppuun. Mutta
ennenkuin he siihen ryhtyivät, asettivat he, ettei kuningaskunta olisi
jäänyt hallituksetta, Gualtierin, Antwerpenin kreivin, jonka he
tiesivät jaloksi ja ymmärtäväksi mieheksi ja sangen uskolliseksi
ystäväkseen ja palvelijakseen, sijaansa koko Ranskan kuningaskunnan
hallitustoimiin ja ylimmäksi viranhoitajaksi; sillä vaikka hän oli
suuri mestari sotataidossakin, näytti hän heistä kuitenkin olevan
sopivampi hienoihin tehtäviin kuin noihin heidän rasituksiinsa. Ja
tämän jälkeen he lähtivät matkalle.

Gualtieri alkoi siis älykkäästi ja huolellisesti hoitaa hänelle
annettua virkaa ja neuvotteli aina kuningattaren ja hänen miniänsä
kanssa; ja vaikka nämä oli jätetty hänen suojeltavikseen ja silmällä
pidettävikseen, kunnioitti hän kuitenkin heitä valtiattarinaan ja
esivaltanaan.

Mainittu Gualtieri oli ruumiiltaan sangen kaunis ja iältään noin
neljäkymmen-vuotias ja niin miellyttävä ja jalotapainen kuin ylimys
koskaan olla saattaa. Ja paitsi tätä oli hän kaikkein kohteliain ja
hienoin ritari, mitä siihen aikaan tunnettiin, sekä mies, joka pukeutui
heistä kaikkein hienoimmalla tavalla. Ja kun nyt Ranskan kuningas ja
hänen poikansa olivat mainitussa sodassa ja Gualtierin vaimo oli
kuollut, jättäen hänelle ainoastaan poikalapsen ja tytön, jotka olivat
vielä pieniä, niin tapahtui, koska Gualtieri oleskeli mainittujen
naisten seurassa ja puheli usein heidän kanssaan valtakunnan
asioista, että kuninkaan pojan vaimo loi silmänsä häneen ja ihastui
intohimoisesti hänen ulkomuotoonsa ja käytökseensä ja alkoi palaa
kiivaasti salaista rakkautta häneen. Ja koska hän tiesi olevansa nuori
ja kukoistava ja ettei Gualtierilla ollut vaimoa, niin arveli hän, että
hänen halunsa olisi helppo täyttää. Ja ajatellen, ettei häntä siinä
suhteessa ollut estämässä mikään muu kuin hänen oma häveliäisyytensä,
päätti hän ajaa sen kokonaan tiehensä ja ilmaista kreivi Gualtierille
kaikki.

Kun hän siis eräänä päivänä oli yksin ja hetki näytti hänestä
suotuisalta, niin lähetti hän pyytämään Gualtieria luoksensa, ikäänkuin
olisi tahtonut jutella hänen kanssaan muista asioista. Kreivi, jonka
ajatukset olivat sangen kaukana tämän naisen aikeista, menikin
viivyttelemättä hänen luokseen. Ja kun Gualtieri oli asettunut,
niinkuin nainen tahtoi, hänen kanssaan eräälle leposijalle aivan kahden
kesken eräässä huoneessa ja kysynyt häneltä jo kaksi kertaa syytä,
miksi hänet oli sinne noudatettu, ja rouva oli vain vaiennut, niin
viimein tämä, rakkauden pakottamana ja tullen häpeästä aivan
punaiseksi, alkoi melkein itkien ja kovasti vavisten ja sammaltavin
sanoin puhua:

Kallis ja suloinen ystäväni ja herrani, te voitte, koska olette älykäs
mies, helposti ymmärtää, miten suuri miesten ja naisten heikkous on, ja
erilaisista syistä toisissa asioissa suurempi kuin toisissa. Ja siksi
ei oikeudenmukaisen tuomarin kohtuudella sovikaan rangaista samasta
synnistä erilaatuisia henkilöitä samalla rangaistuksella. Kukapa olisi
sellainen, joka väittäisi, etteivät köyhä mies tai köyhä nainen, joiden
tulee omalla vaivallaan ansaita, mitä he elatuksekseen tarvitsevat,
olisi, jos heitä lempi kiihoittaa ja he sitä noudattavat,
paljon moitittavampia kuin ylhäisnainen, joka on rikas ja elää
toimettomuudessa ja jolta ei puutu mitään, mitä hän vaan haluaa? Luulen
tosiaan, ettei kukaan. Sentähden ovat mielestäni viimeksi mainitut
ominaisuudet melkein täysi puolustus sille naiselle, jolla ne
ovat, silloin, jos hän sattuu hairahtumaan rakkauteen. Ja loppu
puolustuksesta riippuu siitä, onko nainen valinnut itsellensä älykkään
ja kunnollisen rakastajan, jos rakastunut on voinut sen löytää. Kun nyt
nämä molemmat seikat, minun ajatukseni mukaan, voi sovittaa minuun ja
paitsi niitä vielä paljon muita, jotka johdattavat minua rakkauteen,
niinkuin esimerkiksi nuoruuteni ja mieheni kaukana-olo, niin varmaankin
ne nousevat minun hyväkseni puolustamaan minun tulista rakkauttani
teidän silmissänne. Ja jos ne syyt voivat vaikuttaa teihin niinkuin ne
älykkäihin miehiin varmasti vaikuttavat, niin rukoilen, että antaisitte
minulle neuvoa ja apua siinä asiassa, jossa niitä teiltä pyydän. Niin
on, että minä en voi mieheni poissaolon tähden vastustaa en lihan
kiihoitusta enkä rakkauden mahtia, jotka ovat niin voimakkaita, että
ovat voittaneet lujimmatkin miehet, eivätkä ainoastaan hentoja naisia,
monen monta kertaa, ja voittavat yhä joka päivä; vaan olen tässä
mukavassa ja toimettomassa elämässä, jossa minut näette ja joka on
edullinen rakkaudelle, antanut itseni yllättää niin, että olen
rakastunut. Ja vaikka tunnustan, että sellainen seikka, jos se
tiedettäisiin, ei olisi kunniallista, niin en pidä sitä nyt, kun se on
salattu ja pysyy salassa, juuri laisinkaan sopimattomana. Ja lisäksi on
Amor ollut minulle niin suosiollinen, ettei hän suinkaan ole riistänyt
minulta tarvittavaa arvostelukykyä rakastajaa valitessani, vaan on
päinvastoin sitä minulle paljon lisännyt, näyttäen minulle teidät
kyllin arvokkaaksi sellaisen naisen rakastaa kuin minä olen; sillä
teitä pidän minä, ellei arvosteluni petä, kaikkein kauneimpana,
kaikkein rakastettavimpana ja kohteliaimpana ja älykkäimpänä ritarina
mitä Ranskan kuningaskunnassa olla saattaa. Ja niinkuin minä voin sanoa
olevani miestä vailla, niin olette tekin vaimoa vailla. Ja sentähden
pyydän minä teiltä, sen suuren rakkauden nimessä, jota teitä kohtaan
tunnen, ettette kieltäisi rakkauttanne minulta, vaan säälisitte minun
nuoruuttani, joka tosiaan hiutuu teidän tähtenne niinkuin jää tulessa.

Ja näitä sanoja seurasi niin runsaasti kyyneleitä, ettei naisella, joka
aikoi esittää vielä lisää rukouksia, ollut voimaa enempää puhua, vaan
hän loi silmänsä maahan ja heittäytyi kuin huumattuna ja itkevin
kasvoin kreivin rintaa vasten.

Kreivi, joka oli uskollinen vasalli, alkoi silloin ankarin sanoin
moittia sellaista hullua rakkautta ja työntää naista, joka tahtoi jo
heittäytyä hänen kaulaansa, pois luotaan, ja vannoi pyhillä valoilla,
että hän antaa ennen hakata itsensä neljäksi kappaleeksi kuin sallii
itsensä tai muiden tekevän herransa kunniaa vastaan sellaista.

Kun ylhäisnainen tuon kuuli, niin hän unohti heti rakkautensa ja sanoi
julmaan vihaan kiihtyneenä: Saisitteko siis, moukkamainen ritari, tällä
tavalla pilkata minun toiveitani? Jumala armahtakoon, ellen mieluummin
surmauta teitä, koska tahdotte minut tappaa, tai karkoita maasta.

Ja niin sanoen hän työnsi tuokiossa kätensä tukkaansa ja sotki ja
hajoitti sen ja repäisi sitten vaatteensa rinnan kohdalta ja alkoi
huutaa kovasti: Auttakaa, auttakaa, sillä Antwerpenin kreivi tahtoo
tehdä minulle väkivaltaa!

Kun kreivi tämän näki, niin hän, jolla oli paljon enemmän syytä epäillä
hovin kateutta kuin omaatuntoaan ja joka pelkäsi, että siitä syystä
uskottaisiin paremmin tuota katalaa naista kuin hänen viattomuuttansa,
nousi ylös ja meni huoneesta ja palatsista niin pian kuin voi ja pakeni
kotiinsa. Ja siellä hän asetti, muuta neuvoa miettimättä, lapsensa
hevosen selkään ja nousi itsekin satulaan ja ajoi niin nopeasti kuin
saattoi Calais'hen.

Naisen melutessa juoksivat monet paikalle, ja kun he näkivät hänet ja
kuulivat hänen huutonsa syyn, niin he eivät ainoastaan uskoneet hänen
sanojaan, vaan vieläpä lisäsivät, että kreivi oli käytellyt kauan aikaa
hempeyttä ja kauniita tapoja ainoastaan päästäkseen tähän päämaaliinsa.
He siis juoksivat vimmoissaan kreivin taloon ottamaan häntä vangiksi,
mutta kun he eivät häntä löytäneet, niin ryöstivät he ensin siitä
kaikki ja repivät sen sitten perustuksia myöten maahan. Tapahtuma tuli,
niin kierona kuin sitä kerrottiin, leiriin kuninkaan ja hänen poikansa
korviin, ja nämä vihastuivat suuresti ja tuomitsivat kreivin ja hänen
jälkeläisensä ainaiseen maanpakoon ja lupasivat suuria lahjoja sille,
joka toisi hänet joko elävänä tai kuolleena heille.

Kreivi, joka oli murheissaan siitä, että oli pakenemalla tehnyt itsensä
viattomasta vikapääksi, saapui itseään ilmaisematta tai tunnetuksi
tulematta lastensa kanssa Calais'hen ja kulki sieltä nopeasti Englannin
puolelle ja lähti huonoissa vaatteissa Lontoota kohti. Mutta ennenkuin
hän astui kaupunkiin, opetti hän monin sanoin kahta pientä lastaan, ja
varsinkin kahdessa tärkeässä asiassa: ensiksikin, että heidän oli
kärsivällisesti kannettava köyhä sääty, johon kohtalo oli heidät hänen
kanssaan syyttömästi saattanut; ja toiseksi, että heidän oli kaikin
keinoin varottava ilmaisemasta koskaan kenellekään, mistä he olivat ja
kenen lapsia, jos henki oli heistä kallis. Poika, jonka nimi oli Luigi,
oli noin yhdeksän-vuotias ja tyttö, Violante nimeltä, noin seitsemän;
mutta he ymmärsivät, mikäli heidän vähäinen ikänsä salli, sangen hyvin
isänsä opetuksen ja näyttivät sen sittemmin teossa. Ja tehdäkseen
neuvon toteuttamisen helpommaksi oli isästä tarpeellista muuttaa heidän
nimensä, ja sen hän teki, kutsuen poikalasta Perottoksi ja tytärtä
Giannettaksi. Ja kun he olivat köyhäin vaatteissa tulleet Lontoosen,
alkoivat he kulkea, niinkuin näemme ranskalaisten kulkurien tekevän,
pyytämässä almua.

Kun he eräänä aamuna sattumalta olivat siinä toimessa erään kirkon
edustalla, niin tapahtui, että muuan ylhäinen nainen, joka oli erään
Englannin kuninkaan marsalkan vaimo, näki kirkosta tullessaan tämän
kreivin ja hänen kaksi pikku lastansa, jotka pyysivät almua; ja hän
kysyi kreiviltä, mistä hän oli ja olivatko nuo hänen lapsiansa. Siihen
mies vastasi olevansa Picardiesta ja että hänen oli täytynyt
kelvottoman vanhimman poikansa pahojen töiden tähden paeta sieltä
näiden kahden kanssa, jotka olivat hänen lapsiaan. Ylimysnainen, joka
oli sääliväinen, loi silmänsä tyttäreen ja mieltyi häneen suuresti,
koska hän oli kaunis ja kohtelias ja suloinen, ja sanoi: Kunnon mies,
jos suostut jättämään minulle tämän tyttösesi, niin minä otan hänet
mielelläni, koska hän on hyvän näköinen. Ja jos hänestä tulee kunnon
nainen, niin naitan hänet sopivaan aikaan, sillä tavalla, että hänen
käy hyvin.

Kreiviä miellytti suuresti tämä pyyntö ja hän vastasi heti, että hän
suostuu, ja antoi kyyneleitä vuodattaen lapsensa hänelle ja sulki hänet
parhaiten hänen suosioonsa. Ja kun hän siten oli saanut tyttärensä
turvaan ja tiesi hyvin, kenen luokse, niin arveli hän, ettei hänen sovi
siellä oleskella kauempaa. Ja niinpä hän kulki almua anoen koko saaren
poikki ja saapui Perotton kanssa Walesiin, suurella vaivalla, sillä hän
ei ollut tottunut kulkemaan jalan. Siellä oli eräs toinen kuninkaan
marsalkka, joka piti suurta hovia ja paljon palvelijoita; ja tämän
hoviin tuli jonkun kerran sekä kreivi että hänen poikansa saamaan
syömistä. Ja koska hovissa oli eräs mainitun marsalkan poika ja muita
aatelismiesten poikia ja nämä harjoittivat kaikenlaisia lasten
leikkejä, kuten esimerkiksi juoksua ja hyppyä, niin alkoi Perotto
vähitellen sekautua heidän joukkoonsa ja teki taitavasti, jollei
paremminkin kuin muut, kaikki kokeet, mitä he keskenään tekivät. Sen
näki marsalkka erään kerran, ja kun pojan tavat ja käytös häntä
miellyttivät suuresti, niin hän kysyi, kuka hän oli. Hänelle
vastattiin, että hän oli erään köyhän miehen poika, joka kävi siellä
silloin tällöin almua anomassa. Marsalkka antoi silloin pyytää poikaa
mieheltä, ja kreivi, joka ei ollut mitään muuta Jumalalta
rukoillutkaan, luovutti hänet hänelle mielellään, vaikka hänestä olikin
raskasta hänestä erota.

Kun kreivi nyt oli pitänyt huolen pojasta ja tyttärestä, niin ajatteli
hän, ettei hän enää tahdo oleskella Englannissa, ja sentähden lähti
hän sopivassa tilaisuudessa Irlantiin. Ja kun hän oli saapunut
Strangfordiin, pestautui hän erään sikäläisen kreivin vasallin rengiksi
ja toimitteli kaikkia sellaisia asioita, jotka rengin tai tallipojan
tehtäviin kuuluvat. Ja siellä hän oleskeli pitkät ajat, kenenkään häntä
tuntematta, sangen epämukavissa ja vaivaloisissa oloissa.

Violante, nyt nimeltä Giannetta, varttui ylimysnaisen luona Lontoossa
vuosiltaan ja kooltaan ja kauneudessa, ja saavutti ylimysnaisen, hänen
miehensä sekä koko talonväen ja jokaisen hänet tuntevan suosion siinä
määrin, että oli merkillistä sitä nähdä. Eikä ollut ainoatakaan, joka
ei olisi hänen tapojaan ja käytöstään nähdessänsä sanonut, että hän on
suurimman onnen ja kunnioituksen arvoinen. Ja siksi nyt ylimysnainen,
joka oli ottanut hänet hänen isältään ja joka ei ollut saanut koskaan
tietää, kuka hänen isänsä oli, paitsi sitä, mitä hän oli kuullut
Gualtierilta itseltään, päätti hänet kunniallisesti naittaa, sen säädyn
mukaisesti, johon hän luuli tytön kuuluvan. Mutta Jumala, ihmisten
arvon oikea tuntija, joka tiesi Giannettan ylimysneidoksi ja että hän
sai viattomasti kärsiä toisen rikoksen tähden, päättikin toisin. Ja
täytyy uskoa, että se, mitä tapahtui, oli Hänen laupeutensa sallimaa,
siinä tarkoituksessa, ettei tuo ylhäinen neito joutuisi halvan miehen
käsiin.

Ylimysnaisella, jonka luona Giannetta eleli, oli miehestään yksi ainoa
poika, jota hän ja isä suuresti rakastivat, paitsi sen vuoksi, että hän
oli heidän lapsensa, vieläkin enemmän siksi, että hän sen kunnollaan ja
ansioillaan ansaitsi. Sillä hän oli niin hyvätapainen ja reipas ja
urhea ja kaunis muodoltansa, ettei vertaa. Hän oli iältään noin kuusi
vuotta vanhempi kuin Giannetta, ja kun hän näki, että tämä oli ylen
kaunis ja suloinen, niin hän rakastui häneen niin kovasti, ettei nähnyt
häntä etemmäksi. Mutta koska hän luuli hänen olevan alhaista säätyä,
niin ei hän edes tohtinut pyytää häntä isältään ja äidiltään
vaimokseen, vaan vieläpä hän, peljäten saavansa nuhteita siitä, että
oli ruvennut rakastamaan niin alhaista, piti rakkauttansa salassa miten
suinkin voi. Ja sentähden kidutti se häntä paljoa enemmän kuin jos hän
olisi sen ilmaissut. Niinpä tapahtuikin, että hän liiallisesta
murheesta sairastui, ja vaarallisesti. Häntä parantamaan pyydettiin
useita lääkäreitä, ja kun he olivat tutkineet yhden taudinmerkin
toisensa jälkeen, mutta eivät voineet hänen tautiaan tyystin tuntea,
niin olivat he kaikki toivottomia hänen paranemisestaan. Siitä kasvoi
isän ja äidin tuska ja mielipaha niin suureksi, että suurempaa ei olisi
voinut kantaa; ja monta kertaa he pyysivät hartaasti rukoillen
pojaltaan tietoa, mikä hänen vaivansa syy oli, mutta silloin hän
vastasi joko ainoastaan huoaten tai että hän tuntee aivan menehtyvänsä.

Mutta eräänä päivänä sattui, että kun hänen luonaan istui eräs lääkäri,
joka oli sangen nuori, mutta tieteessä syvästi oppinut, ja piti häntä
kädestä siitä paikasta, josta tunnustellaan valtimoa, niin Giannetta,
joka kunnioituksesta äitiä kohtaan palveli huolellisesti poikaa, astui
jostakin syystä kamariin, missä nuorukainen makasi. Tuskin nuorukainen
tytön näki, niin tunsi hän, vaikkei virkkanut sanaakaan eikä
liikahtanut, sydämessään rakkauden tulen entistä kiivaampana ja siksi
hänen valtimonsa alkoi lyödä tavallista kovemmin. Lääkäri huomasi sen
heti ja ihmetteli, mutta oli kuitenkin vaiti, nähdäkseen, kauanko tätä
lyöntiä kestäisi. Kun Giannetta meni huoneesta, hiljeni lyönti, ja
siksi lääkäri arveli osaksi jo keksineensä nuorukaisen sairauden syyn.
Ja kun hän oli ollut vähän aikaa siellä, kutsutti hän Giannettan
luokseen, ikäänkuin tahtoen jotain häneltä kysyä, mutta piti samalla
sairasta kädestä. Giannetta tuli heti, ja tuskin ehti hän astua
kamariin, niin nuorukaiselle tuli valtimon tykytys; ja kun tyttö oli
poistunut, se lakkasi. Silloin lääkäri arveli saavuttaneensa täyden
varmuuden, ja hän nousi ylös ja vei syrjään nuorukaisen isän ja äidin
ja sanoi heille: Teidän poikanne terveys ei riipu lääkärien avusta,
vaan se on Giannettan käsissä, jota nuorukainen, mikäli eräistä
merkeistä olen selvästi huomannut, tulisesti rakastaa, vaikkei tyttö
sitä huomaa, mikäli minä olen havainnut. Nyt tiedätte, mitä teidän on
tehtävä, jos hänen henkensä on teille kallis.

Ylimys ja hänen puolisonsa olivat tämän kuullessaan tyytyväisiä, että
oli edes jokin keino heidän poikansa pelastukseksi, vaikka heistä
olikin kovin raskasta, että tuo keino oli juuri se, miksi he sitä
pelkäsivät, nimittäin että heidän oli annettava Giannetta pojalleen
vaimoksi. He menivät siis, kun lääkäri oli lähtenyt, sairaan luokse, ja
äiti puhui hänelle näin:

Poikani, minä en olisi koskaan luullut sinun salaavan minulta mitään
toiveitasi, enkä varsinkaan silloin, kun näet riutuvasi sentähden,
etteivät ne mielestäni voi täyttyä. Sillä sinun olisi tullut ja
tulee olla varma siitä, ettei ole mitään, jota en tekisi sinua
tyydyttääkseni, vaikka se olisi hieman sopimatontakin, aivan kuin
tekisin sen omaksi hyväkseni. Kun kuitenkin olet niin menetellyt, on
Jumala toki ollut armahtavaisempi sinulle kuin sinä itse ja ilmaissut
minulle sinun vaivasi syyn, ettet tähän sairauteen kuolisi. Ja se ei
ole mitään muuta kuin ylenpalttista rakkautta, jota tunnet jotakin
nuorta tyttöä kohtaan, kuka hän sitten lieneekin. Ja totisesti sinun ei
olisi tarvinnut hävetä tätä ilmaista, sillä sinun ikäsi vaatii sitä, ja
ellet voisi rakastua, niin pitäisinpä sinua melkoisen epäkelpona. Älä
siis, poikani, arastele minua, vaan paljasta minulle turvallisesti
kaikki toivomuksesi, ja heitä pois synkkämielisyys ja ne ajatukset,
joita haudot ja joista tämä sairaus johtuu. Ja rohkaise itsesi ja ole
varma siitä, ettei ole mitään sellaista, jota saatat minulta iloksesi
vaatia ja jota minä en vointini mukaan tekisi, sillä minä rakastan
sinua enemmän kuin omaa henkeäni. Karkoita pois häveliäisyys ja pelko
ja sano minulle, voinko minä tehdä mitään rakkautesi edistämiseksi. Ja
jos et näe minun pitävän siitä harrasta huolta ja sitä sinun tähtesi
toteuttavan, niin sano minua julmimmaksi äidiksi, mikä milloinkaan on
pojan synnyttänyt.

Kun nuorukainen kuuli äidin sanat, niin hän ensin häpesi, mutta sitten
hän ajatteli, ettei yksikään muu voisi paremmin kuin hän hankkia hänen
toiveilleen tyydytystä, joten hän karkoitti häveliäisyytensä ja sanoi
näin:

Madonna, mikään muu seikka ei saanut minua salaamaan rakkauttani teiltä
kuin se, että olen nähnyt paljon henkilöitä, jotka, kun ovat itse
tulleet vanhoiksi, eivät tahdo muistaa olleensa ennen nuoria. Mutta
koska näen teidät tässä suhteessa älykkääksi, niin en ainoastansa ole
kieltämättä, että se, minkä sanotte huomanneenne, on totta, vaan
ilmaisenpa teille, kuka hän on, sillä ehdolla, että tulokset seuraavat,
vointinne mukaan, teidän lupaustanne. Ja sillä tavalla voitte minut
tehdä terveeksi.

Ylimysnainen (joka luotti liiaksi sellaiseen, jota hän ei sitten
voinutkaan toteuttaa siinä muodossa kuin hän aikoi) vastasi hänelle
huolettomasti, että hänen tulee vain turvallisesti ilmaista hänelle
kaikki toiveensa. Sillä hän ryhtyy viivyttelemättä toimiin, niin että
poika saa, mitä haluaa.

Äiti, vastasi silloin nuorukainen, meidän Giannettamme suuri kauneus ja
kiitettävät tavat ja se, etten ole voinut saada häntä huomaamaan enkä
säälimään rakkauttani, sekä myöskin, etten ole tohtinut ilmaista sitä
kenellekään, ovat minut saattaneet tilaan, jossa minut näette. Ja ellei
se, mitä olette minulle luvannut, tavalla tai toisella toteudu, niin
olkaa varma, että elämäni on lyhyt.

Äiti, josta hetki näytti soveliaammalta lohdutuksiin kuin moitteihin,
vastasi hymyillen: Ah, poikani, tämänkö tähden sinä siis rupesit
kärsimään? Ole rauhallinen ja jätä kaikki minun huolekseni, niin pian
paranet.

Nuorukainen, jonka nyt täytti toivo, osoitti silloin lyhyessä ajassa
valtavia toipumisen merkkejä. Siitä oli äiti hyvin tyytyväinen ja
päätti siis koettaa, miten hän voisi toteuttaa sen, mitä oli luvannut.
Ja hän kutsui eräänä päivänä Giannettan luokseen ja kysyi häneltä,
ikäänkuin leikillä, sangen kohteliaasti, oliko hänellä ollenkaan
rakastajaa.

Giannetta, joka tuli aivan punaiseksi, vastasi: Madonna, sellaisen
köyhän ja kotoaan karkoitetun tytön kuin minä olen, joka elää toisten
palveluksessa, niinkuin minä teen, ei pidä eikä ole hyvä ajatella
rakkautta.

Siihen sanoi ylimysnainen: No, jos teillä ei ole, niin me annamme
teille erään, jonka kanssa voitte elää tyytyväisenä ja iloita enemmän
kauneudestanne. Sillä ei ole sopivaa, että niin kaunis tyttö kuin te
elelee ilman rakastajaa.

Siihen Giannetta vastasi: Madonna, te olette ottanut minut isäni
köyhyydestä ja kasvattanut minua kuin omaa tytärtänne, ja siksi minun
tulisi täyttää kaikki teidän toiveenne. Mutta tässä en voi niitä
täyttää, ja uskon tekeväni siinä oikein. Jos te haluaisitte antaa
minulle miehen, niin häntä tahtoisin rakastaa, mutta muita en. Sillä
kun minulle ei ole isiltäni jäänyt muuta perintöä kuin siveys, niin
sitä aion suojella ja varjella niin kauan kuin elämääni riittää.

Nämä sanat tuntuivat ylimysnaisesta aivan vastaisilta sille asialle,
johon hän aikoi päästä, voidakseen täyttää lupauksensa pojalle, joskin
hän älykkäänä naisena ihailikin suuresti tytön menettelyä. Siksi hän
sanoi: Kuinka, Giannetta? Jos itse kuningas, joka on nuori herra, kuten
sinä olet sangen kaunis tyttö, toivoisi sinulta jotakin rakkauden
suosiota, niin kieltäisitkö häneltä?

Siihen vastasi Giannetta heti: Väkivaltaa voisi kuningas minulle tehdä,
mutta minun suostumuksellani ei hän saisi koskaan minulta muuta kuin
mikä on kunniallista.

Ylimysnainen ymmärsi nyt, millainen tyttö oli mieleltään, ja siksi hän
säästi sanoja ja päätti panna hänet kokeesen. Ja niinpä hän sanoi
pojallensa, että kun hän paranee, hän toimittaa Giannettan hänen
kanssaan samaan kamariin ja että pojan on koetettava saada häneltä,
mitä haluaa, sillä hänestä ei näyttänyt kunnialliselta saarnata kuin
parittaja poikansa puolesta ja rukoilla hänen ihailtuansa. Siihen ei
nuorukainen ollut millään muotoa tyytyväinen ja hän tuli yhtäkkiä taas
paljoa huonommaksi. Tämän nähdessään äiti ilmaisi Giannettalle
aikeensa, mutta kun hän huomasi hänet entistään jyrkemmäksi, niin
kertoi hän miehellensä, mitä oli tehnyt. Ja vaikka se tuntuikin heistä
raskaalta, niin päättivät he yksimielisesti antaa Giannettan pojalleen
vaimoksi, haluten mieluummin pitää poikansa elävänä ja vaimon seurassa,
joka ei ollut hänelle sopiva, kuin kuolleena ja ilman vaimoa. Ja niin
he monien puheiden jälkeen tekivät.

Giannetta oli tähän hyvin tyytyväinen ja kiitti hurskain mielin
Jumalaa, joka ei ollut häntä unohtanut. Mutta kuitenkaan ei hän koskaan
nimittänyt itseään muuksi kuin Picardien tytöksi.

Nuorukainen parani ja vietti niin iloiset häät, ettei vertaa, ja alkoi
kulutella aikojansa Giannettan kanssa.

Perotto, joka oli jäänyt Walesiin Englannin kuninkaan marsalkan luokse,
oli samoin kasvanut ja voittanut herransa suosion ja tullut niin
kauniiksi muodoltaan ja reippaaksi, että koko saarella oli vähän
sellaisia; eikä maassa ollut ainoaakaan, joka olisi turnauksessa ja
kamppailussa ja minkäänlaisessa muussa aseleikissä ollut niin mainio
kuin hän. Ja siksi oli hän, jota he kutsuivat nimeltä Picardien
Perotto, kaikkialla tunnettu ja kuuluisa. Ja niinkuin Jumala ei ollut
unohtanut hänen sisartaankaan, niin näytti hän sittemmin pitävänsä
mielessään häntäkin. Sillä sille seudulle tuli ruttomainen kuolettava
tauti, joka riisti sieltä melkein puolet ihmisiä, puhumattakaan, että
suurin osa eloonjääneistä pakeni pelosta toisille seuduille, joten koko
maa näytti hyljätyltä. Siinä rutossa kuoli marsalkka, Perotton isäntä,
ja tämän puoliso ja yksi hänen poikansa ja paljon hänen veljiään ja
lankojaan ja sukulaisiaan, eikä jäänyt muita kuin yksi naimaikäinen
tytär hänen perheestään sekä eräiden palvelijain joukossa Perotto. Ja
tämän otti mainittu tytär, kun rutto jonkun ajan päästä lakkasi, omasta
tahdostaan, koska hän oli uljas ja mainio mies, ja eräiden harvain
eloon jääneiden seutulaisten neuvosta mieheksensä, ja teki hänet kaiken
omaisuutensa herraksi, joka oli hänelle perintönä joutunut. Eikä
kulunut pitkää aikaa, niin Englannin kuningas kuuli, että marsalkka oli
kuollut, ja koska hän tunsi Picardien Perotton arvon, niin asetti hän
hänet vainajan seuraajaksi ja teki hänet marsalkakseen.

Ja näin kävi, lyhyesti kerrottuna Antwerpenin kreivin kahden viattoman
lapsen, jotka hän jätti ikäänkuin hukkaan.

Oli jo kulunut kahdeksastoista vuosi siitä, kun Antwerpenin kreivi
lähti pakoon Parisista. Silloin tuli hänelle, joka oleskeli Irlannissa
ja joka oli kärsinyt siellä paljon sangen surkeissa oloissaan, halu,
jos mahdollista nähdä, koskapa hän huomasi olevansa jo vanhakin, mitä
hänen lapsistaan oli tullut. Ja kun hän näki muuttuneensa koko
muodoltaan toiseksi kuin hän ennen oli ollut, ja tunsi pitkässä työssä
tulleensa vankemmaksi kuin hän oli nuorena ja mukavuudessa eläessään,
niin erosi hän sangen köyhänä ja huonossa asussa siitä, jonka luona hän
oli kauan ollut, ja kulki Englantiin ja meni siellä sinne, jonne hän
oli jättänyt Perotton, ja tapasi hänet marsalkkana ja suurena herrana
ja näki hänet terveenä ja voimakkaana ja muodoltaan kauniina miehenä.
Siitä hän iloitsi kovasti, mutta ei kuitenkaan tahtonut ilmaista
itseänsä, ennenkuin oli saanut tietoja Giannettasta. Niin ollen hän
lähti matkalle eikä seisattunut ennenkuin saapui Lontoosen; ja siellä
tiedusteli hän varovasti sitä ylhäisnaista, jolle hän oli tyttärensä
jättänyt, sekä tämän kohtaloa, ja kuuli Giannettan olevan sen naisen
pojan vaimona. Tämä miellytti häntä suuresti, ja kaikki hänen entiset
vastoinkäymisensä tuntuivat hänestä pieniltä, koska hän oli löytänyt
lapsensa elossa ja hyvissä oloissa. Häntä halutti kuitenkin tytärtänsä
nähdä, ja siksi hän alkoi seisoskella usein köyhän miehen tavalla hänen
talonsa luona. Siellä näki hänet eräänä päivänä Giachetto Lamiens,
sillä se oli Giannettan mies nimeltänsä, ja sääli häntä, kun huomasi,
että hän oli köyhä ja vanha, ja käski erään palvelijan viedä hänet
sisään ja antaa hänelle armeliaisuuden nimessä ruokaa. Ja sen teki
palvelija mielellään.

Giannettalla oli Giachetton kanssa jo monta lasta, joista vanhin ei
ollut kuin kahdeksan-vuotias, ja ne olivat kauneimpia ja suloisimpia
lapsia maailmassa. Nämä kun näkivät kreivin syömässä, tulivat kaikki
hänen ympärilleen ja ihastuivat siinä häneen, aivan kuin olisivat
salaisen voiman koskettamina aavistaneet, että hän oli heidän vaarinsa.
Hän jälleen, joka tiesi heidät lapsen-lapsikseen, alkoi osoittaa heille
rakkauttaan ja hyväillä heitä. Ja sen vuoksi eivät lapset tahtoneet
lähteä hänen luotaan, vaikka se, joka heitä kasvatti, kutsui heitä.
Tämän kuuli Giannetta, ja hän astui huoneestaan ja tuli sinne, missä
kreivi istui, ja uhkasi lyödä lapsiaan, elleivät he tekisi niinkuin
heidän opettajansa tahtoi. Lapset alkoivat silloin itkeä ja sanoivat,
että he tahtovat olla tämän hyvän miehen luona, joka rakastaa heitä
enemmän kuin koulumestari. Ja sille sekä ylimysnainen että ukko
nauroivat.

Kreivi oli noussut paikaltaan osoittamaan kunnioitustaan tyttärelleen,
ei väinkään isän tavalla, vaan kuin köyhä mies ainakin ylhäiselle
rouvalle. Ja ihmeellistä tyydytystä tunsi hän sielussaan hänet
nähdessään. Mutta Giannetta ei silloin eikä vastakaan tuntenut häntä
laisinkaan, koska hän oli tavattomasti muuttunut siitä, millainen hän
ennen oli, sillä hän oli nyt vanha ja harmaa ja parrakas ja oli tullut
laihaksi ja ruskeaksi, niin että hän näytti keneltä hyvänsä, mutta ei
kreiviltä. Ja kun ylimysnainen näki, etteivät lapset tahtoneet erota
hänestä, vaan itkivät, kun heitä tahdottiin ottaa pois, niin hän sanoi
opettajalle, että annettakoon heidän vielä vähän olla.

Kun nyt lapset siis olivat tuon hyvän miehen luona, niin sattui, että
Giachetton isä tuli kotiin, ja kuuli opettajalta tämän tapahtuman. Ja
silloin hän, joka oli Giannettalle karsas, sanoi: Anna siis, hiisi
vieköön, heidän siellä olla, siten he näyttävät, millaisia ovat
syntyisin. He ovat äidin puolelta sukuaan kerjäläisiä, ja siksi ei sovi
ihmetellä, että he ovat mielellään kerjäläisten seurassa!

Kreivi kuuli nämä sanat ja ne karvastelivat häntä; mutta kuitenkin hän
kohautti vain olkapäitään ja kärsi tämän solvauksen niinkuin hän oli
monta muuta kärsinyt. Mutta Giachetto, joka oli kuullut, mikä ilo
lapsilla oli tuosta hyvästä miehestä, nimittäin kreivistä, rakasti
lapsiaan niin suuresti, että hän ei voinut nähdä heidän itkuaan, vaan
käski sanomaan kunnon miehelle, niin vastenmielistä kuin se hänestä
olikin, että jos hän haluaa jäädä heille johonkin palvelukseen, niin
hänet otetaan. Tämä vastasi, että hän jää sinne mielellään, mutta ettei
hän osaa tehdä muuta kuin hoidella hevosia, jota hän oli tehnyt kaiken
ikänsä. Hänen haltuunsa annettiin siis hevonen, ja aina kun hän oli
saanut pidetyksi huolen siitä, alkoi hän leikitellä lasten kanssa.

Sillä aikaa, kun kohtalo kerrotulla tavalla johti Antwerpenin kreiviä
ja hänen lapsiaan, tapahtui, että Ranskan kuningas, joka oli solminut
monet aselevot Saksalaisten kanssa, kuoli ja hänen sijaansa kruunattiin
poika, jonka vaimona se nainen oli, jonka tähden Antwerpenin kreivi oli
ajettu maanpakoon. Tämä kuningas aloitti, kun viimeinen aselepo oli
loppunut, taas kiivaan sodan Saksalaisia vastaan, jolloin Englannin
kuningas, joka oli hänelle uusi sukulainen, lähetti hänelle avuksi
paljon väkeä, marsalkkansa, Perotton, sekä Giachetto Lamiensin, toisen
marsalkkansa pojan, johdolla. Viimemainitun kanssa lähti tuo hyvä
mieskin, nimittäin Antwerpenin kreivi, ja oleskeli leirissä kenenkään
tuntematta hyvät ajat tallirenkinä. Ja siellä hän, joka oli pystyvä
mies, vaikutti sekä neuvoilla että töillä enemmän hyvää kuin häneltä
saattoi odottaakaan.

Sodan aikana tapahtui, että Ranskan kuningatar sairastui vaarallisesti;
ja kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, niin hän ripitytti syntiensä
painamana hurskaasti itsensä Rouenin arkkipiispalla, jota kaikki
pitivät sangen pyhänä ja hyvänä ihmisenä. Ja muitten syntiensä mukana
hän kertoi, mitä suurta vääryyttä Antwerpenin kreivi oli hänen tähtensä
saanut kärsiä. Eikä hän tyytynyt sanomaan hänelle ainoastaan tätä, vaan
kertoi monien muiden arvokkaiden miesten kuullen kaikki, miten se oli
tapahtunut, ja pyysi heitä kuninkaan kanssa toimimaan niin, että
kreivi, jos hän eli, tai joku hänen lapsistaan, ellei hän itse elänyt,
asetettaisiin entiseen arvoonsa. Eikä hän kauan sen jälkeen elänytkään,
vaan lähti tästä maailmasta ja hänet haudattiin kunniakkaasti.

Kun tästä ripistä kerrottiin kuninkaalle, niin hän huokaisi suruissaan
kunnon miehelle tehdyn vääryyden tähden ja huudatti sitten heti koko
sotajoukossa ja sitäpaitsi monissa muissa paikoissa, että se, joka
antaa hänelle tietoja Antwerpenin kreivistä tai jostakusta hänen
lapsistaan, saa häneltä tavattoman palkinnon kustakin heistä, sillä hän
oli kuningattaren ripistä nähnyt hänet syyttömäksi siihen, jonka tähden
hän oli mennyt maanpakoon, ja aikoi palauttaa hänet entiseen arvoonsa
ja vielä suurempaankin.

Kun kreivi, tallirengin muodossa, tämän kuuli ja ymmärsi, että se oli
täyttä totta, niin hän meni heti Giachetton luokse ja pyysi häntä
tulemaan kanssaan Perotton puheille, sillä hän tahtoi ilmaista heille
miehen, jota kuningas haeskeli. Ja kun he sitten olivat kolmin yhdessä,
niin kreivi sanoi Perottolle, joka oli jo aikeissa ilmaista itsensä:
Perotto, tällä Giachettolla, joka on tässä, on sinun sisaresi vaimona,
mutta hän ei ole saanut lainkaan myötäjäisiä. Ja ettei sisaresi jäisi
myötäjäisittä, minä tahdon, että Giachetto eikä kukaan muu, saa sen
suuren palkinnon, jonka kuningas lupaa sinusta; hän ilmoittakoon siis
sinut Antwerpenin kreivin pojaksi, ja Violanten vaimokseen ja sinun
sisareksesi, ja minut Antwerpenin kreiviksi, joka olen teidän isänne.

Tämän kuultuansa Perotto katsoi häntä tarkasti ja tunsi hänet heti ja
heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja syleili häntä ja sanoi: Isäni,
olkaatte hyvin tervetullut.

Kun Giachetto kuuli, mitä kreivi oli sanonut, ja näki, mitä Perotto
teki, valtasi hänet samalla kertaa sellainen hämmästys ja sellainen
ilo, että hän tuskin tiesi, mitä tehdä. Mutta sitten hän uskoi
kuulemansa ja häpesi suuresti loukkaavia sanoja, joita hän oli
käyttänyt kreiviä kohtaan, kun tämä oli tallirenkinä, lankesi itkien
hänen jalkoihinsa ja pyysi häneltä nöyrästi kaikkia entisiä
solvauksiaan anteeksi. Ja kreivi antoi hänelle sangen suopeasti
anteeksi ja nosti hänet ylös maasta.

Ja kun he sitten kaikki kolme olivat kertoneet toisillensa monituisia
kokemuksiaan ja paljon itkeneet ja paljon iloinneet yhdessä, niin
tahtoivat Perotto ja Giachetto puettaa kreivin, mutta siihen tämä ei
millään muotoa suostunut, vaan tahtoi, että Giachetton oli sitten, kun
hän oli saanut varmasti tietää saavansa luvatun palkinnon, esitettävä
hänet kuninkaalle tällaisena ja tallirengin puvussa, tuottaakseen
hänelle enemmän häpeää. Giachetto lähti siis kreivin ja Perotton
seuraamana kuninkaan eteen ja tarjoutui ilmaisemaan hänelle kreivin ja
hänen lapsensa, jos kuningas antaisi hänelle palkinnon, niinkuin oli
kuulutettu. Kuningas tuotatti heti kaikista heistä määrätyt palkinnot,
jotka olivatkin Giachetton silmistä ihmeelliset nähdä, ja sanoi, että
hän saa viedä ne heti, jos ilmaisee todella kreivin ja hänen lapsensa,
niinkuin oli luvannut.

Silloin Giachetto käännähti ja asetti kreivin, tallirenkinsä, ja
Perotton eteensä ja sanoi: Armollinen herra, tässä on isä ja poika.
Tytär, joka on minun vaimoni, ei ole täällä, mutta Jumalan avulla
saatte hänet pian nähdä.

Kun kuningas tämän kuuli, niin hän katseli kreiviä, ja vaikka tämä oli
paljon muuttunut siitä, mitä hän oli ollut ennen, niin tunsi kuningas
hänet kuitenkin, jonkun aikaa häntä katseltuaan. Ja melkein vesissä
silmin nosti hän kreivin, joka oli polvillaan, ylös maasta ja suuteli
ja syleili häntä. Ja hän otti ystävällisesti vastaan myöskin Perotton,
sekä käski, että kreiville oli heti toimitettava sellaiset vaatteet ja
palkolliset ja hevoset ja muut varustukset kuin hänen arvonsa vaatii,
mikä heti tapahtuikin. Paitsi sitä osoitti kuningas myöskin
Giachettolle suurta kunnioitustaan ja tahtoi saada tietää kaikki hänen
entiset vaiheensa.

Ja kun Giachetto otti ne kalliit lahjat siitä, että oli ilmaissut
kreivin ja hänen lapsensa, niin sanoi kreivi hänelle: Ota nämä herramme
ja kuninkaamme anteliaisuuden lahjana ja muista sanoa isällesi,
etteivät sinun lapsesi, hänen ja minun lapsenlapseni, ole äidin
puolelta syntyisin kerjäläisiä.

Giachetto otti lahjat ja noudatti vaimonsa ja hänen anoppinsa Parisiin,
jonne myöskin Perotton vaimo tuli. Ja siellä riemuittiin suuresti
kreivin seurassa, jolle kuningas oli antanut kaikki hänen omaisuutensa
takaisin ja tehnyt hänet ylhäisemmäksi mieheksi kuin hän oli ikänään
ollut.

Sitten palasi kukin kuninkaan luvalla kotiinsa, mutta kreivi eli
kuolemaansa saakka Parisissa kunniakkaampana kuin koskaan ennen.



YHDEKSÄS KERTOMUS.


      Genovalainen Bernabò menettää Ambrogiuolon petoksen kautta
      vetonsa ja antaa käskyn, että hänen viaton vaimonsa on
      surmattava. Tämä pelastuu ja astuu miehen puvussa sultaanin
      palvelukseen. Hän tapaa pettäjän ja toimittaa Bernabòn
      Aleksandriaan, ja kun petturi siellä on rangaistu, pukeutuu
      jälleen naisen vaatteihin ja palaa miehensä kanssa rikkaana
      Genovaan.

Parisissa, eräässä majatalossa oli kerran muutamia rikkaita
italialaisia kauppiaita, yksi yhdessä ja toinen toisessa liikeasiassa,
niinkuin sellaisten tapana on. Ja kun he eräänä iltana olivat syöneet
hauskasti yhdessä illallista, niin alkoivat he keskustella
monenmoisista asioista, ja siirtyessään puheesta toiseen johtuivat he
juttelemaan myöskin vaimoistansa, jotka oli jätetty kotiin. Ja eräs
alkoi pilallansa puhua: En tiedä, mitä minun vaimoni nyt tehnee, mutta
sen tiedän hyvin, että kun täällä saan käsiini tytön, joka minua
miellyttää, niin pistän syrjään rakkauden, jota tunnen vaimoani
kohtaan, ja hankin tästä täällä niin paljon huvitusta kuin taidan.

Toinen vastasi: Ja minä teen samalla tavalla. Sillä jos luulen, että
vaimoni hankkii itselleen jonkun seikkailun, niin hän sen tekee, ja jos
en sitä usko, niin hän tekee sen kuitenkin. Ja siksi on parasta mitata
samalla mitalla; niinkuin aasi potkii, niin seinä vastaa.

Ja kolmas johtui puheessaan melkein samaan päätelmään. Ja lyhyesti
sanoen: kaikki näyttivät olevan yhtä mieltä siitä, etteivät vaimot,
jotka he olivat jättäneet yksin kotiin, kuluta suinkaan hukkaan
aikaansa.

Ainoastaan yksi heistä, genovalainen, jonka nimi oli Bernabò Lomellino,
väitti toista ja vakuutti saaneensa Jumalan erityisestä armosta
vaimokseen naisen, joka oli täydellisin kaikissa avuissa, mitä naiselta
voi vaatia, vieläpä kohtuullisessa määrin ritariltakaan tai
ylimysnuorukaiselta, joten tuskin koko Italiassa oli hänen vertaistaan.
Sillä hän oli kaunis ruumiiltaan, ja vielä aivan nuori ja virkeä, ja
notkea vartaloltaan. Eikä ollut mitään, mikä naisen tehtäviin kuuluu,
kuten esimerkiksi töiden valmistaminen silkistä ja muut sellaiset,
joita hän ei olisi osannut tehdä paremminkin kuin kukaan toinen. Ja
sitäpaitsi hän ei sanonut tietävänsä ainoaakaan pöytäpoikaa tai
palvelijaa, tai miksi sellaista sanoisi, joka tarjoilisi
huomaavaisemmin pöydässä herralleen kuin hänen vaimonsa teki, sillä hän
oli ylen kohtelias ja älykäs ja sävyisä.

Sen jälkeen hän kehui, että hänen vaimonsa osaa ratsastaa paremmin
hevosella, ohjata haukkaa, lukea ja kirjoittaa ja laatia laskuja kuin
jos hän olisi kauppamies. Ja tästä ja monista muista kehumisista hän
joutui viimein siihen asiaan, josta siellä keskusteltiin, ja vannoi
valalla, ettei voi olla kunniallisempaa eikä siveellisempää vaimoa kuin
hän. Ja siksi hän uskoi varmasti, että jos hän olisi kotoa poissa
vaikka kymmenen vuotta tai aina, niin hänen vaimonsa ei antautuisi
koskaan sellaisiin kujeihin toisten miesten kanssa.

Näiden kauppiaiden joukossa, jotka siten pakinoivat, oli eräs nuori
kauppias Piacenzasta nimeltä Ambrogiuolo, ja kun hän kuuli tämän
viimeisen ylistyksen, jonka Bernabò viritti vaimolleen, niin puhkesi
hän maailman valtavampaan nauruun ja kysyi häneltä pilkalla, keisariko
hänelle oli antanut tämän erikoisoikeuden, jota ei kenelläkään muilla
miehillä ollut.

Bernabò vastasi hiukan suutuksissaan, ettei keisari, vaan itse jumala,
joka voi tehdä hieman enemmänkin kuin keisari, oli hänelle sen armon
antanut.

Silloin sanoi Ambrogiuolo: Bernabò, en ollenkaan epäile, että sinä
luulet puhuvasi totta; mutta, mikäli minusta tuntuu, olet sinä liian
vähän ottanut huomioon asiain todellista luonnetta; sillä jos sen
olisit tehnyt, niin enpä luulisi sinua niin paksujärkiseksi, ettet
olisi huomannut tässä asiassa seikkoja, jotka panisivat sinut puhumaan
moisista aiheista hiukan varovaisemmin. Ja ettet luulisi, että me,
jotka olemme puhuneet vaimoistamme hyvin vapaasti, uskoisimme
vaimojamme toisenlaisiksi tai toisesta aineesta tehdyiksi kuin sinun,
vaan että me puhumme luonnollisesta asiantuntemuksesta, niin tahdonpa
hiukan selitellä sinulle tätä asiaa. Minä olen aina kuullut, että mies
on kuolevaisten joukossa kaikkein jaloin olento, mitä Jumala on luonut,
ja jota sitten seuraa nainen. Ja tosiaan on mies, niinkuin yleensä
uskotaan ja teoissa nähdään, heistä täydellisempi; ja koska hän on
täydellisempi, niin epäilemättä hänellä on enemmän vakavuutta ja
luonteenlujuutta, kun taas naiset yleensä ovat häilyväisempiä. Ja miksi
niin on, sen voisi todistaa monilla luonnollisilla esimerkeillä, jotka
kuitenkin aion nyt jättää luettelematta. Jos nyt siis mies, joka on
vakavampi, ei voi hillitä itseään, vaan taipuu, tuskin kannattaa
mainitakaan, jo senkin tahtoon, joka häneltä rakkautta pyytää, ja sitä
enemmän haluaa sitä naista, joka häntä miellyttää; eikä ainoastaan
halua, vaan tekee minkä voi saadakseen olla sen kanssa yhdessä, ja kun
tällaista ei tapahdu ainoastaan kerta kuussa, vaan tuhannenkin kertaa
päivässä: niin kuinka saatat toivoa, että jo luonnostaan häilyvä nainen
voisi vastustaa niitä rukouksia ja imarruksia ja lahjoja ja muita
tuhansia keinoja, joita viisas mies, joka häntä rakastaa, käyttää?
Luuletko, että hän voi hillitä tunteitaan? Toden totta, vaikka sinä
niin vakuuttaisit, minä en uskoisi, että sinä itsekään sitä uskot. Ja
sinä itsehän sanot, että vaimosi on nainen ja että hän on lihaa ja
verta niinkuin muutkin naiset. Mutta jos niin on, niin hänellä on kai
myöskin samat pyyteet ja samat voimat näiden luonnollisten halujensa
vastustamiseksi kuin muilla naisilla. Siksi on mahdollista, olkoon hän
miten kunniallinen tahansa, että hän tekee samaa, mitä muutkin naiset
tekevät. Eikä mitään mahdollista sovi niin kiivaasti kieltää tai
väittää sen vastaista, kuin sinä teit.

Bernabò sanoi: Minä olen kauppias, enkä filosofi, ja vastaan sinulle
niinkuin kauppias. Ja siksi sanon, että tiedän kyllä sellaista kuin
sinä puhut voivan tapahtua typerille naisille, joilla ei ole yhtään
häpyä. Mutta ne, jotka ovat älykkäitä, ovat niin huolehtivia
kunniastaan, että tulevat sitä varjellakseen vielä voimakkaammiksi kuin
miehet, jotka eivät siitä liioin välitä. Ja sellainen on myöskin minun
vaimoni.

Ambrogiuolo vastasi: Tosiaankin, jos naisille joka kerta, kun he
sellaisiin antautuvat, kasvaisi otsaan aika sarvi, joka todistaisi,
mitä he ovat tehneet, niin luulenpa, että heissä olisi vähän niitä,
jotka niihin antautuisivat. Mutta heille ei kasva sarvea, eikä niihin,
jotka ovat viisaita, tule mitään jälkeä eikä merkkiä. Ja koska häpeää
ja kunnian-menetystä ei ole olemassa, ellei asia tule ilmi, niin
tekevät he sitä aina, milloin voivat salaa tehdä, tai jättävät sen
tekemättä tyhmyydestä. Ja ole varma siitä, että ainoastaan se nainen on
siveä, jota ei kukaan koskaan viekoitellut tai jota ei ole kuultu, jos
hän itse pyysi. Ja vaikka tiedän jo luonnollisista ja todellisista
syistä, että asia on siten, niin en kuitenkaan puhuisi siitä näin
varmasti kuin nyt puhun, jos en olisi monta kertaa ja monista naisista
sitä kokenut. Ja sanonpa sinulle, että jos minä olisin lähellä tuota
sinun kaikkein pyhintä vaimoasi, niin luulisin lyhyessä ajassa saavani
hänet siihen, johon olen jo muutkin naiset saanut.

Bernabò vastasi vihastuneena: Sanoilla taistelemista voisi kestää
vaikka kuinka kauan. Sinä sanoisit, ja minä sanoisin, eikä lopulta
selviäisi mitään. Mutta koska sinä väität, että kaikki naiset ovat niin
taipuvaisia ja että sinun älysi on niin suuri, niin olen valmis,
todistaakseni sinulle, että minun vaimoni on kunniallinen, antamaan
vaikka hakata pääni poikki, jos tässä asiassa saat hänet johonkin
sellaiseen, mitä haluaisit. Ja jos et sitä voi tehdä, en vaadi sinua
menettämään muuta kuin tuhannen kulta-florinia.

Myöskin Ambrogiuolo oli puhuessaan tulistunut ja vastasi: Bernabò, en
tiedä, mitä minä sinun verelläsi tekisin, jos voittaisin! Mutta jos
haluat nähdä todisteita siitä, mitä olen väittänyt, niin pane
puolestasi viisituhatta kulta-florinia, jotka kai sinusta ovat
halvemmat kuin pääsi, tuhatta vastaan minun rahojani. Ja koska et ole
asettanut mitään määräaikaa, niin minä sitoudun lähtemään Genovaan ja
kolmen kuukauden kuluttua siitä päivästä, jolloin lähden täältä,
taivuttamaan vaimosi tahtooni. Ja todistukseksi siitä tuon tänne
eräitä hänen rakkaimpia esineitään ja niin paljon sellaisia
todistuskappaleita, että sinä itse myönnät sen todeksi, kunhan
ainoastaan lupaat valallasi minulle, ettet tule sen ajan kuluessa
Genovaan etkä kirjoita mitään tästä asiasta vaimollesi.

Bernabò sanoi, että hän suostuu siihen. Ja vaikka toiset kauppiaat,
jotka olivat siellä, koettivat estää tätä tekoa, aavistaen, että siitä
voisi koitua paljon pahaa, olivat näiden kahden kauppiaan mielet niin
tulistuneet, että he sitoutuivat toisten tahtoa vasten toinen
toiselleen oikein omakätisillä papereilla. Ja kun sitoumus oli tehty,
niin Bernabò jäi Parisiin ja Ambrogiuolo matkusti niin pian kuin voi
Genovaan.

Mutta kun hän oli oleskellut siellä jonkun päivän ja tiedustellut hyvin
varovasti naisen olinpaikan nimeä ja hänen tapojaan, niin kuuli hän
hänestä samaa ja vieläpä parempaa kuin hän oli kuullut Bernabòlta. Ja
sentähden hänestä tuntui, että hän oli ryhtynyt hulluun yritykseen.
Mutta kuitenkin hän tekeysi erään köyhän vaimon tutuksi, joka kävi
usein kauppiaan vaimon kotona ja jota tämä suuresti suosi, ja koska ei
muuten saanut eukkoa taipumaan, lahjoi hän hänet rahalla ja kannatti
itsensä hänen avullaan taitavasti tehdyssä arkussa, joka hänen
tarkoituksiinsa sopi, ei ainoastaan rouvan kotiin, vaan jopa hänen
makuuhuoneesensa. Ja sinne pyysi tuo kelpo vaimo, Ambrogiuolon antaman
käskyn mukaan, saada jättää arkun muutamaksi päiväksi, niinkuin hän
olisi ollut aikeissa lähteä jonnekin.

Kun arkku siis jätettiin siihen huoneesen ja kun yö oli tullut, niin
avasi Ambrogiuolo, hetkellä, jolloin arveli rouvan jo nukkuvan, eräiden
avaintensa avulla arkun ja nousi hiljaa huoneesen, jossa paloi
kynttilä. Tämän valossa alkoi Ambrogiuolo katsella, miten kamari oli
rakennettu, ja maalauksia ja kaikkia muita mainittavia esineitä, mitä
siinä oli, ja painoi ne mieleensä.

Sitten hän lähestyi vuodetta, ja kun hän näki, että rouva ja pikku
tyttö, joka oli hänen vieressään, nukkuivat sikeästi, niin hän veti
hiljaa peiton hänen päältään ja näki, että hän oli yhtä kaunis alasti
kuin vaatteissa. Mutta mitään merkkiä, johon hän olisi voinut vedota,
ei hän huomannut, paitsi yhtä ainoaa, joka oli naisen vasemman rinnan
alla, ja se oli luomi, jonka ympärillä oli muutamia kullankellertäviä
haivenia. Tämän nähtyään hän peitti hänet hiljaa jälleen, vaikka hänen
kyllä teki mielensä, kun näki, miten kaunis nainen oli, uskaltaa
henkensä vaaraan ja laskeutua hänen viereensä. Mutta koska hän oli
kuullut, miten ankara ja kiivas rouva oli näissä asioissa, niin ei hän
uskaltanut. Sen sijaan Ambrogiuolo, joka sai olla suurimman osan yötä
mielensä mukaan kamarissa, otti rouvan lippaasta kukkaron ja
päällysvaipan sekä yhden sormuksen ja vyön ja vei ne kaikki arkkuunsa
ja meni siihen takaisin itsekin ja lukitsi sen niin, että se oli kuin
ennenkin. Ja sillä tavalla hän teki kahtena yönä, eikä rouva mitään
huomannut.

Kolmantena päivänä palasi köyhä vaimo, niinkuin oli sovittu, noutamaan
arkkuaan ja vei sen sinne, mistä oli sen tuonutkin, ja Ambrogiuolo
nousi siitä ja palasi, maksettuaan naiselle lupauksensa mukaan, niin
nopeasti kuin voi noine tavaroineen Parisiin jo ennen määräajan loppua.
Siellä hän kutsui kokoon ne kauppiaat, jotka olivat olleet läsnä
väiteltäessä ja lyötäessä vetoa ja sanoi Bernabòn läsnäollessa
voittaneensa vetorahat, sillä hän oli tehnyt sen, mitä oli kehunut. Ja
näyttääkseen, että se oli totta, kuvaili hän ensin kauppiaan vaimon
kamaria ja sen maalauksia ja näytti sitten tavarat, jotka hän oli
tuonut mukaansa, väittäen saaneensa ne Bernabòn vaimolta.

Bernabò tunnusti kamarin olevan sellaisen kuin Ambrogiuolo sanoi ja
sitäpaitsi myöskin tuntevansa, että nuo tavarat olivat olleet hänen
vaimonsa; mutta jatkoi, että Ambrogiuolo oli voinut saada joltakin
talon palvelijalta tiedot huoneen rakenteesta ja samalla tapaa
tavaratkin, joten hän, jos ei Ambrogiuololla ollut muuta sanottavaa, ei
pitänyt näitä riittävinä tekemään häntä voittajaksi.

Silloin sanoi Ambrogiuolo: Tosiaan tämän olisi jo pitänytkin riittää.
Mutta koska tahdot, että minun pitää puhua vielä enemmän, niin minä
puhun. Sanonpa sinulle, että madonna Zinevralla, sinun vaimollasi, on
vasemman rinnan alla isonlainen luomi, jonka ympärillä on noin kuusi
kullankeltaista haiventa.

Kun Bernabò tämän kuuli, niin tuntui hänestä kuin häntä olisi pistetty
puukolla sydämeen, sellainen oli hänen tuskansa. Ja hänen kasvonsa
muuttuivat, ja vaikkei hän olisi sanonut sanaakaan, olisi hänestä
huomannut sangen selvästi, että se, mitä Ambrogiuolo puhui, oli totta.
Ja jonkun ajan kuluttua hän sanoi: Herrat, se, mitä Ambrogiuolo sanoi,
on totta. Ja koska hän siis on voittanut, niin tulkoon luokseni koska
haluaa, niin minä maksan hänelle.

Ja tosiaan sai Ambrogiuolo seuraavana päivänä koko summan.

Bernabò lähti nyt Parisista ja matkasi, sielussaan vaimolleen
katkerana, Genovaan. Mutta kun hän lähestyi kaupunkia, ei hän tahtonut
sinne mennä, vaan jäi hyvinkin kahdenkymmenen miglion päähän siitä
maatilalleen, ja lähetti erään palvelijansa, johon hän luotti suuresti,
kahdella hevosella viemään kirjettä Genovaan, kirjoittaen vaimolleen,
että hän oli palannut ja että vaimon oli tultava palvelijan kanssa
häntä vastaan. Mutta palvelijalleen antoi hän salaisesti käskyn, että
kun hän tulee rouvan kanssa sellaiselle paikalle, joka näyttää hänestä
sopivalta, on hänen armotta rouva surmattava ja palattava sitten hänen
luokseen.

Kun palvelija saapui Genovaan ja oli antanut rouvalle kirjeen ja
täyttänyt tehtävänsä, niin otti tämä hänet kovin iloissaan vastaan. Ja
seuraavana aamuna nousi hän palvelijan kanssa satulaan ja lähti
matkalle maatilaansa kohti. Sillä tavoin yhdessä ratsastaen ja puhellen
kaikenlaisista asioista he sitten saapuivat erääseen sangen syvään ja
yksinäiseen laaksoon, jota korkeat kalliot ja puut ympäröivät, ja se
näytti palvelijasta sopivalta paikalta, jossa hän voi vaarattomasti
täyttää herransa käskyn. Hän veti siis esiin väkipuukkonsa ja tarttui
rouvaa käsivarteen ja sanoi: Madonna, rukoilkaa nyt Jumalaa sielunne
puolesta, sillä kauemmaksi ette mene, vaan teidän täytyy kuolla.

Kun nainen näki puukon ja kuuli nämä sanat, sanoi hän kauhuissaan:
Armoa, Jumalan tähden. Ennenkuin minut surmaat, sano edes, miten minä
olen sinua loukannut, ettäs tahdot minut tappaa?

Madonna, vastasi palvelija, minua te ette ole loukannut millään
tavalla. Mutta miten olette loukannut puolisoanne, siitä en tiedä
mitään muuta kuin että hän käski minun armotta tappaa teidät tällä
matkalla. Ja jos en sitä tee, uhkasi hän minut hirtättää. Te tiedätte
hyvin, missä kiitollisuudenvelassa minä olen hänelle ja etten voi
kieltäytyä mistään, mihin hän minua käskee. Jumala tietää, että minun
on teitä surku, mutta minä en voi muuta.

Nainen sanoi itkien: Oi armoa, Jumalan nimessä, älä rupea ihmisen
murhaajaksi, joka ei ole mitenkään sinua loukannut, ainoastaan
tehdäksesi toiselle palvelusta. Jumala, joka näkee kaikki, tietää,
etten minä ole koskaan tehnyt mitään, josta minun tulisi saada
mieheltäni tällainen palkka. Mutta jättäkäämme se asia. Sinä voit, jos
tahdot, samalla kertaa täyttää Jumalan ja herrasi ja minun tahtoni, ja
sillä tavalla, että lahjoitat minulle ainoastaan jakkusi ja
huppuvaippasi ja otat nämä minun vaatteeni, jotka sinä viet palatessasi
herrallesi ja minun herralleni ja sanot, että olet minut surmannut.
Minä vannon sen hengen kautta, jonka siten minulle lahjoitat, että
häviän täältä ja menen niin kauas, ettei hän etkä sinä eikä kukaan
tällä seudulla saa minusta koskaan mitään tietää.

Palvelija, joka olisi tappanut hänet vastenmielin, tuli helposti
sääliväiseksi. Hän otti siis rouvan vaatteet ja antoi hänelle
jakku-pahaisensa ja vaippansa sekä lisäksi ne vähät rahat, mitä
rouvalla oli mukanaan. Ja sitten hän pyysi häntä häviämään niiltä
seuduilta ja jätti hänet seisomaan laaksoon ja meni herransa luo ja
sanoi hänelle, että hän oli paitsi täyttänyt hänen tahtonsa myöskin
heittänyt ruumiin susien syötäväksi.

Bernabò palasi jonkun ajan kuluttua Genovaan, ja kun hänen tekonsa
saatiin tietää, niin häntä moitittiin suuresti.

Nainen, joka jäi yksin ja lohduttomana paikalle, tekeytyi, kun yö tuli,
siinä määrin kuin voi tuntemattomaksi ja meni lähellä olevaan
talonpoikaistaloon. Siellä hän hankki eräältä vanhalta naiselta, mitä
tarvitsi, ja sovitti jakun vartalonsa mukaiseksi, teki paidastansa
itselleen miehen housut ja leikkasi sitten tukkansa lyhyeksi ja lähti
aivan merimieheksi muuttuneena meren rannalle. Siellä hän tapasi
sattumalta erään katalonialaisen ylimyksen, jonka nimi oli senyor
Encararch ja joka oli astunut maihin Alban kohdalla, sieltä jonkun
matkan päässä olevasta laivastaan, virvoitellakseen eräällä lähteellä.
Tämän kanssa ryhtyi hän pakinoihin, ja pestautui hänen palvelukseensa
ja nousi hänen laivaansa, sanoen nimensä olevan Sicurano da Finale.
Sitten ylimys puetti hänet parempiin vaatteihin, ja hän palveli häntä
niin hyvin ja säntillisesti, että tämä mielistyi häneen tavattomasti.

Lyhyen ajan kuluttua siitä tapahtui, että tämä katalonialainen purjehti
Aleksandriaan, kuljettaen lastin tavaraa, ja vei joitakuita harvinaisia
haukkoja sultaanille ja antoi ne hänelle lahjaksi. Ja kun sultaani
kutsui jonkun kerran katalonialaisen luokseen aterialle ja näki silloin
Sicuranon tavat, joka kulki aina isäntäänsä palvelemassa, miellyttivät
ne häntä niin, että hän pyysi katalonialaiselta Sicuranoa itselleen. Ja
tämä luovutti hänet sultaanille, joskin raskain mielin.

Sicurano saavutti lyhyessä ajassa hyvällä käytöksellään sultaanin
suosion ja rakkauden aivan yhtä suuressa määrin kuin oli saavuttanut
katalonialaisenkin. Ja sentähden tapahtui jonkun ajan kuluttua
seuraavaa. Koska Acriin, joka oli sultaanin herruuden alainen,
kokoontui eräänä vuoden aikana, ikäänkuin messuun, suuri joukko sekä
kristittyjä että saraseenilaisia kauppiaita, niin oli sultaanilla
tapana, turvatakseen kauppiaita ja tavaroita, lähettää aina sinne
paitsi tavallisia virkailijoitaan myöskin jonkun huomattavimmista
miehistään sekä väkeä, joka teki vartiatointa. Ja siinä tarkoituksessa
päätti sultaani, kun nyt tuo aika läheni, lähettää sinne Sicuranon,
sillä tämä osasi jo oivallisesti kieltäkin. Ja niin hän teki.

Sicurano tuli siis Acriin, kauppiaiden ja tavarain vartioston herrana
ja päämiehenä, ja täytti siellä hyvin ja huolellisesti kaikki, mitä
hänen virkaansa kuului. Ja kulkiessaan kaikkialla tarkastamassa ja
nähdessään paljon sisilialaisia, piisalaisia, genovalaisia ja
venezialaisia sekä muita italialaisia kauppamiehiä, hän seurusteli
mielellään heidän kanssaan, muistellen omaa kotipaikkaansa.

Niinpä kerrankin tapahtui, että kun hän tuli venezialaisten
kauppaholviin, hän näki muiden kalleuksien joukossa rahakukkaron ja
vyön, jotka hän heti tunsi niiksi, jotka olivat olleet hänen omiaan, ja
hän hämmästyi. Mutta muotoaan muuttamatta hän kysyi vain kohteliaasti,
kenenkä ne olivat ja olivatko ne kaupan. Sinne oli tullut Piacenzasta
Ambrogiuolo, tuoden paljon kauppatavaraa eräällä venezialaisten
laivalla, ja kun hän nyt kuuli, että vartioston päällikkö kysyi, kenen
ne esineet olivat, niin hän astui esille ja sanoi naurahtaen: Herrani,
ne tavarat ovat minun, mutta en myö niitä. Mutta jos ne miellyttävät
teitä, niin lahjoitan ne mielelläni teille.

Kun Sicurano näki hänen nauravan, niin hän pelkäsi, että tuo oli hänet
ehkä jostakin eleestä tuntenut. Mutta kuitenkin hän piti kasvonsa
jäykkinä ja sanoi: Sinä naurat luultavasti sitä, että näet sotilaan
kulkevan kyselemässä tällaisia naisten kapineita?

Ambrogiuolo vastasi: Herrani, en naura sitä, vaan tapaa, jolla ne sain
omakseni.

Silloin kysyi Sicurano: Ah, Jumalan nimessä, jos suinkin soveltuu, niin
kerro, miten ne sait.

Herrani, sanoi Ambrogiuolo, nämä lahjoitti minulle muiden joukossa
Genovassa eräs hieno rouva nimeltä madonna Zinevra, Bernabò Lomellinon
vaimo, eräänä yönä, kun minä makasin hänen kanssaan, ja pyysi minua
säilyttämään ne hänen rakkautensa muistoksi. Ja nyt minä nauroin, koska
muistui mieleeni Bernabòn tuhmuus, hän kun oli niin hullu, että
veikkasi viisituhatta kulta-florinia tuhatta vastaan, etten minä muka
saisi hänen vaimoaan suostumaan toivomuksiini. Jonka minä tein ja
voitin vedon. Mutta hän, jonka olisi pitänyt kurittaa paremminkin
itseään oman tyhmyytensä tähden kuin vaimoaan, joka teki ainoastaan
sitä, mitä kaikki naiset tekevät, palasi Parisista Genovaan ja antoi,
mikäli olen kuullut, surmata vaimonsa.

Kun Sicurano tämän kuuli, ymmärsi hän heti, mistä syystä Bernabò oli
hänelle niin vihastunut, ja tiesi selvästi, että tämä mies oli koko
hänen onnettomuutensa syy. Ja itsekseen hän ajatteli, ettei hän jätä
sitä rankaisematta.

Sentähden oli Sicurano olevinaan hyvin mielistynyt tähän tarinaan ja
solmi ovelasti Ambrogiuolon kanssa niin läheisen ystävyyden, että tämä
lähti messun jälkeen hänen kehoituksestaan hänen mukaansa kaikkine
tavaroineen Aleksandriaan. Ja siellä Sicurano hankki hänelle
kauppaholvin ja antoi hänelle käytettäväksi paljon omia rahojaan, joten
Ambrogiuolo oleskeli siellä mielellään, koska näki, että siitä oli
hänelle suurta hyötyä.

Mutta Sicurano ajatteli ainoastaan, miten voisi todistaa Bernabòlle
viattomuutensa, eikä levännyt ennen kuin sai eräiden venezialaisten
kauppiaiden avulla, jotka kävivät Aleksandriassa, keksimillään syillä
tuotetuksi myöskin Bernabòn sinne. Ja koska Bernabò oli nyt sangen
köyhissä oloissa, niin majoitti Sicurano hänet salaisesti erään
ystävänsä luo siksi aikaa, kunnes hetki näyttäisi hänestä soveliaalta
tehdä mitä hän aikoi.

Sicurano oli jo antanut Ambrogiuolon kertoa sultaanille tuon tarinan ja
tuottanut sillä hänelle huvitusta. Mutta kun hän tiesi Bernabòn olevan
siellä, niin hän ajatteli, ettei nyt enää ollut tarpeellista viivytellä
asiaa, ja valiten sopivan hetken hän pyysi sultaanilta, että tämä
tuottaisi eteensä Bernabòn ja Ambrogiuolon ja pakoittaisi Ambrogiuolon
Bernabòn läsnäollessa kovalla, ellei pelkkä hyvyys auttaisi,
ilmaisemaan totuuden, kuinka sen asian laita oli, jota hän kerskui
Bernabòn vaimosta.

Niinpä käski sultaani, kun Ambrogiuolo ja Bernabò olivat tulleet,
monien läsnäollessa ja ankarin kasvoin Ambrogiuoloa kertomaan totuuden,
kuinka hän oli voittanut Bernabòlta nuo viisituhatta kulta-florinia. Ja
läsnä oli myöskin Sicurano, johon Ambrogiuolo luotti suuresti, mutta
hän oli nyt vielä tuimemman näköinen ja uhkasi kovilla kidutuksilla
häntä, ellei hän sitä sanoisi. Ja siksi Ambrogiuolo, jota peloiteltiin
puolelta ja toiselta ja joka oli nyt hiukan tyrmistynyt, kertoi
Bernabòn ja monien muiden läsnäollessa selvästi kaikki, miten asia
todella oli tapahtunut, sillä hän ei odottanut muuta rangaistusta kuin
että hänen oli annettava takaisin nuo viisituhatta kulta-florinia ja
korut.

Ja kun Ambrogiuolo oli kertonut, niin Sicurano kääntyi ikäänkuin
sultaanin toimimiehenä Bernabòn puoleen ja sanoi: Ja sinä, mitä teit
sinä tuon valheen tähden vaimollesi?

Bernabò vastasi hänelle: Minä, vihan vallassa rahojeni menettämisestä
ja raivoissani häpeästä, jonka luulin vaimoni minulle tehneen,
surmautin hänet eräällä palvelijallani; ja mikäli hän minulle ilmoitti,
olivat hänet useat sudet heti syöneet.

Nämä seikat puhuttiin sultaanin läsnäollessa ja hän kuuli ja ymmärsi
kaikki, mutta ei tiennyt vielä, mihinkä Sicurano, joka tämän oli
järjestänyt ja tätä anonut, oikeastaan pyrki, kunnes Sicurano sanoi
hänelle: Herrani, tästä voitte selkeästi nähdä, millaisesta
rakastajasta ja puolisosta tuo vaimo-raukka saattoi ylpeillä; sillä
rakastaja riistää yhtaikaa häneltä kunnian, tahraten hänen maineensa
valheilla, ja tuhoaa hänen miehensä; ja mies taas uskoo houkkamaisesti
enemmän muiden valheita kuin totuutta, joka hänen olisi pitänyt tuntea
pitkästä kokemuksesta, ja surmauttaa ja antaa hänet susien syötäväksi.
Ja sitäpaitsi on se hyvyys ja rakkaus, jota ystävä ja puoliso tuntevat
häntä kohtaan, niin suuri, etteivät he, jotka ovat olleet kauan hänen
seurassaan, edes tunne häntä. Mutta että vielä paremmin huomaisitte,
mitä kumpikin näistä on ansainnut, niin hankin minä, jos sitten
tahdotte osoittaa minulle sen erityisen armon, että rankaisette
petturia ja annatte petetylle anteeksi, vaimon tänne teidän ja heidän
joukkoonsa.

Sultaani, joka oli taipuisa olemaan tässä asiassa kaikin puolin
Sicuranon mieliksi, sanoi, että hän suostuu ja että Sicurano saa
noudattaa vaimon sisään.

Bernabò, joka uskoi vaimonsa varmaan kuolleen, ihmetteli suuresti. Ja
Ambrogiuolo, joka aavisti tuhoaan, pelkäsi jo pahempaakin kuin rahain
maksamista eikä tiennyt, mitä toivoa tai mitä peljätä, jos nainen
tosiaan tulee sinne. Ja suuresti hämmästyneenä odotti hän naisen
saapumista.

Kun sultaani antoi Sicuranolle luvan, niin tämä heittäytyi itkien
sultaanin eteen polvilleen ja luopui samalla hetkellä sekä
miehenäänestä että halusta esiintyä miehenä ja sanoi: Herrani, minä
olen se onneton Zinevra-parka, joka olen harhaillut kuusi vuotta miehen
hahmossa maailmaa, ja jota tuo petturi, Ambrogiuolo, on syyttömästi ja
kurjasti häväissyt, ja jonka tämä julma ja väärintekijä puoliso on
jättänyt palvelijansa surmattavaksi ja sutten syötäväksi.

Ja hän repäisi auki vaatteensa edestä ja paljastaen rintansa ilmaisi
sultaanille ja kaikille muille, että hän oli nainen. Sitten hän
kääntyi Ambrogiuolon puoleen ja kysyi häneltä sättivällä tavalla,
milloinka hän, niinkuin Ambrogiuolo ennen kerskui, oli maannut hänen
kanssaan. Tämä, joka hänet jo tunsi ja oli tullut häpeästä melkein
mykäksi, ei vastannut mitään.

Sultaani oli aina luullut Sicuranoa mieheksi, ja kun hän tämän näki ja
kuuli, niin valtasi hänet sellainen hämmästys, että hän vähän väliä
arveli sitä, mitä näki ja kuuli, paremminkin uneksi kuin todeksi. Mutta
kun hämmästys haihtui ja hän huomasi asian olevan totta, niin ylisti
hän korkeimmilla kiitoksilla Zinevraa, jota siihen asti oli kutsuttu
Sicuranoksi, ja hänen elämäänsä ja horjumattomuuttaan ja tapojaan ja
kuntoaan. Ja hän käski tuoda Zinevralle kunnialliset naisen vaatteet ja
naisia, jotka pitäisivät hänelle seuraa, ja antoi hänen pyynnöstään
Bernabòlle anteeksi ja säästi hänet ansaitusta kuolemasta. Bernabò
taas, kun hän tunsi vaimonsa, heittäytyi itkien hänen jalkoihinsa ja
pyysi häneltä anteeksi, ja Zinevra antoi sen suopeasti hänelle, vaikkei
mies juuri sitä ansainnutkaan, nosti hänet ylös ja syleili häntä
hellästi kuin puolisoaan ainakin.

Senjälkeen sultaani määräsi, että Ambrogiuolo on heti sidottava
jonnekin kaupungin korkealle paikalle paaluun, hunajalla voideltuna
auringon paisteesen, eikä häntä saanut ottaa sieltä ennenkuin hän
itsestään luhistuisi. Ja se tehtiin. Ja sitten hän määräsi, että
kaikki, mikä oli ollut Ambrogiuolon omaa, oli annettava Zinevralle; ja
sitä ei ollutkaan vähempää kuin yli kymmenentuhannen dublonin arvosta.
Ja sultaani järjesti sitten ihanat juhlat ja osoitti niissä
kunnioitustaan Bernabòlle, madonna Zinevran puolisona, ja itselleen
Zinevralle, joka oli niin urhea nainen. Ja hän lahjoitti Zinevralle
jalokiviä ja kultaisia ja hopeaisia astioita ja rahaa, niin paljon,
että niiden arvo oli enemmänkin kuin toiset kymmenentuhatta dublonia.
Ja hän varusti heitä varten laivan ja antoi sitten, kun juhlat oli
pidetty, heille luvan palata Genovaan, milloin halusivat. Ja he
palasivat sinne sangen rikkaina ja riemuissaan, ja heidät otettiin
suurin kunnioituksin vastaan, ja varsinkin madonna Zinevra, jota kaikki
olivat luulleet kuolleeksi. Ja koko elinaikansa pidettiin häntä hänen
suuren kuntonsa vuoksi kaikkialla suuressa kunniassa.

Ambrogiuolon tappoivat suuria tuskia tuottaen jo samana päivänä,
jolloin hänet sidottiin paaluun ja voideltiin hunajalla, kärpäset ja
paarmat ja vaapsahaiset, joita siinä maassa on sangen runsaasti, jopa
söivät hänet aina luihin saakka. Nämä jäivät valkeina ja jänteiden
koossa pitäminä vielä pitkäksi aikaa koskematta paikoilleen, kertoen
sille, joka ne näki, hänen kataluudestaan.



KOLMAS PÄIVÄ



KOLMAS KERTOMUS.


      Ripin varjolla ja puhtaalla omallatunnolla saa muuan erääsen
      nuorukaiseen rakastunut nainen ankaran munkin menettelemään
      niin, että tämä tietämättään antaa hänelle tilaisuuden
      toteuttaa täydellisesti toiveensa.

Kaupungissamme, jossa on enemmän vilppiä kuin rakkautta ja
uskollisuutta, oli muutama vuosi sitten vallasnainen, jonka luonto oli
varustanut paremmin kauneudella ja viehättävillä tavoilla ja hengen
lahjoilla ja hienolla älyllä kuin harvat muut. Hänen nimeään, enemmän
kuin kenenkään muunkaan, jotka tässä kertomuksessa esiintyvät, en aio
ilmaista, vaikka ne tiedänkin, koska on vielä elossa niitä, jotka
saattaisivat siitä pahastua eivätkä osaisi sivuuttaa sitä pelkästään
naurulla. Tämä nainen, joka tiesi olevansa ylhäistä juurta, oli
naitettu eräälle villakankurille, eikä hän voinut masentaa
halveksumistaan sitä seikkaa kohtaan, että mies oli pelkkä
käsityöläinen, sillä hänen mielestänsä ei halpasyntyinen mies ansainnut
aatelisnaista, vaikka hän olisi ollut miten rikas. Ja kun hän lisäksi
näki, ettei kankuri kaikilla rikkauksillaankaan ollut päässyt sen
pitemmälle kuin puhumaan sekakuteista tai panemaan kangasta taikka
kinastelemaan kehruunaisen kanssa langoista, niin päätti hän olla
huolimatta hänen halauksiansa, paitsi silloin, kun ei voinut niitä
häneltä kieltää, ja samalla etsiä oman makunsa mukaan itselleen jonkun
toisen, joka olisi ansiollisempi sellaiseen kuin tuo kankuri hänestä
näytti olevan. Ja niinpä rakastui hän erääsen keski-ikäiseen ja sangen
ylhäiseen mieheen siinä määrin, että jos hän ei nähnyt häntä päivällä,
ei hän voinut viettää seuraavaa yötä muuten kuin vaivassa.

Mutta aatelismies ei sitä huomannut eikä siis ollut millänsäkään; ja
rouva, joka oli hyvin varovainen, ei uskaltanut ilmoittaa siitä hänelle
minkään naislähettilään avulla eikä kirjeellä, sillä hän pelkäsi
vaaroja, joita sellaisesta mahdollisesti seuraisi.

Mutta sitten hän huomasi, että nuorukainen seurusteli paljon erään
hengenmiehen kanssa, jolla oli melkein kaikkialla, vaikka hän olikin
kömpelö ja tuhma ihminen, mallikelpoisen munkin maine, siitä syystä,
että hän vietti sangen pyhää elämää. Ja hänestä arveli nyt rouva
saavansa parhaan välittäjän itselleen ja rakastajalleen. Ja kun hän oli
mielessään miettinyt, millä tavalla hänen oli meneteltävä, niin hän
lähti sopivalla hetkellä kirkkoon, jossa munkki oleskeli, ja kutsutti
hänet puheilleen ja sanoi, että hän haluaisi, jos sopisi, ripittää
itsensä hänellä.

Munkki, joka hänet nähdessään huomasi hänet ylhäisnaiseksi, kuunteli
häntä mielellään. Ja ripin jälkeen rouva sanoi: Isäni, minun täytyy
turvautua teihin saadakseni apua ja neuvoa asiassa, jonka heti
kuulette. Tiedän, että te tunnette jo siitä, mitä olen teille puhunut,
minun sukuni sekä mieheni, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa
henkeänsä. Eikä minulla ole toivetta, jota hän ei heti täyttäisi, sillä
hän on sangen rikas ja voi sen hyvin tehdä. Mutta kaiken tuon tähden
rakastan minäkin häntä enemmän kuin omaa itseäni, ja jos edes
ajattelisinkin, saatikka sitten tekisin mitään, joka olisi hänen
kunniaansa tai mieltänsä vastaan, niin eipä olisi niin katalaa naista,
joka paremmin ansaitsisi joutua tuleen kuin minä. Mutta kuitenkin
näyttää nyt eräs herra, jonka nimeä minä en edes tiedä, mutta joka on
mielestäni ylhäisen näköinen, ja, ellen erehdy, seurustelee paljon
teidän kanssanne, sekä on kaunis ja vartaloltaan kookas ja puettu
ruskeihin ja sangen hienoihin vaatteihin, ryhtyneen minua suorastaan
piirittämään, luultavasti aavistamatta, että minun luonnonlaatuni on
sellainen kuin se on. Sillä minä en voi mennä ovelle enkä ikkunaan,
enkä astua ulos kotoani, hänen ilmestymättä heti eteeni, ja
ihmettelenpä, ettei hän ole nyt täälläkin. Ja siitä minä olen hyvin
tuskissani, sillä moinen menettely saattaa usein turmella viattomasti
kunniallisten naisten maineen. Minä aioin jo kerran antaa veljieni
sanoa tämän hänelle, mutta sitten ajattelin, että miehet vievät joskus
moiset terveiset sellaisella tavalla, että siitä seuraa pahat
vastaukset, joista syntyy kiistaa, ja sanoista joudutaan tekoihin.
Siksi olen minä, ettei syntyisi pahennusta ja häväistystä, vaiennut ja
päättänyt puhua asiasta mieluummin teille kuin muille, koska näytätte
olevan hänen ystävänsä, ja koska myöskin teidän sopii nuhdella ei
ainoastaan ystäviä, vaan vieraitakin. Sentähden rukoilen teitä Jumalan
nimessä, että nuhtelisitte häntä ja pyytäisitte, ettei hän enää
jatkaisi noita kujeita. Onhan täällä tarpeeksi muita naisia, jotka ovat
aina valmiit noihin asioihin ja mielellään antavat hänen itseään
tähystellä ja silmillään hyväillä, kun se taasen minusta on sangen
kiusallista, sillä olen nainen, joka en ole millään tavoin sellaiseen
kallistuvainen.

Ja sen sanottuaan rouva loi kasvonsa maahan ikäänkuin ruveten itkemään.

Pyhä mies huomasi heti, että rouva tarkoitti todella sitä henkilöä,
josta hän näytti puhuvan, ja hän kiitteli suuresti tätä hänen hyvää
päätöstään, koska näet uskoi aivan todeksi, mitä rouva oli sanonut. Ja
hän lupasi menetellä niin, ettei tuo herra enää häntä häiritseisi.
Mutta koska hän tiesi rouvan sangen rikkaaksi, niin hän ylisteli
hänelle laupeuden töitä ja almujen antamista ja kertoi hänelle omatkin
puutteensa.

Silloin sanoi rouva hänelle: Ja jos hän tämän kieltää, niin pyydän
teitä Jumalan tähden sanomaan hänelle suoraan, että minä kerroin sen
teille ja tulin siitä valittamaan. Ja kun rouva oli tehnyt rippinsä ja
saanut katumustyöt, niin muisti hän, miten munkki oli ylistänyt almujen
antoa, ja täytti sentähden salaa hänen kouransa rahoilla, pyytäen häntä
lukemaan messuja hänen kuolleitten omaistensa puolesta; ja nousi sitten
munkin jalkain juuresta ja palasi kotiin.

Lyhyt aika sen jälkeen tulikin aatelismies tapansa mukaan hurskaan
veljen luokse, ja kun he olivat tuokion puhelleet yhtä ja toista, niin
vei munkki hänet syrjemmälle ja moitti häntä sangen kohteliaalla
tavalla keikailemisesta ja tähystelemisestä, sillä hän luuli hänen
käyttäytyvän tuota naista kohtaan siten kuin rouva oli hänelle
selittänyt.

Aatelismies hämmästyi, sillä hän ei ollut koskaan katsellut tuota
naista, ja ani harvoin hänellä oli tapana kulkea hänen talonsa ohitse.
Niinpä hän alkoi itseänsä puolustella, mutta munkki ei antanut hänen
puhua, vaan sanoi: Älä olekaan hämmästyvinäsi äläkä tuhlaa sanoja
kieltoon, sillä sitä sinä et voi tehdä. Minä en ole kuullut tätä
naapurien naisilta, ei: hän itse kertoi sen minulle, kovasti
tuskissaan. Ja paitsi että narrittelut eivät ollenkaan sovi sinulle,
voin sanoa hänestä sen verran, että jos koskaan olen nähnyt naista,
jota sellaiset hullutukset inhoittavat, niin on se juuri hän. Ja siksi
pyydän sinua, sekä oman kunniasi että hänen onnensa tähden, heitä ne
pois ja anna hänen olla rauhassa.

Aatelismies, joka oli älykkäämpi kuin hurskas veli, arvasi kohta rouvan
oveluuden. Siksi hän oli hiukan häpeävänään ja sanoi, ettei hän vasta
sellaisiin antaudu. Ja munkin luota lähdettyään hän meni kankurin
talolle, jossa rouva seisoi aina pienen ikkunaisen ääressä
tähystelemässä, kulkiko ylimys siitä ohitse. Ja kun hän huomasi hänen
tulevan, näytäikse hän hänelle niin iloisena ja suloisena, että
nuorukainen saattoi huomata sangen hyvin ymmärtäneensä munkin sanoista
toden. Ja siitä päivästä alkaen ryhtyi hän kulkemaan hyvin
varovaisesti, ikäänkuin siihen olisivat olleet syynä muut asiat, omaksi
mielihyväkseen ja rouvan suurimmaksi iloksi ja onneksi sen kadun
kautta.

Mutta rouva, joka huomasi vähän ajan kuluttua miellyttävänsä
aatelismiestä yhtä paljon kuin tämä häntä, halusi nyt yhä häntä
tulistaa ja vakuuttaa hänelle yhä enemmän rakkauttaan, jota hän tunsi
häntä kohtaan. Ja siksi hän valitsi sopivan tilaisuuden ja hetken ja
meni taas pyhän munkin luokse ja asettui kirkossa hänen jalkainsa
juureen ja rupesi itkemään.

Tämän nähdessänsä munkki kysyi säälivästi, mitä uutta hänellä oli
sanottavaa.

Rouva vastasi: Isä, ne sanottavat, mitä minulla on, ovat taas tuosta
Jumalan hylkäämästä, teidän ystävästänne, josta jo kerran teille
vaikeasti valitin, sillä minusta tuntuu, kuin hän olisi syntynyt
suurimmaksi kiusanhengekseni ja johdattamaan minua tekemään jotakin
sellaista, jonka tähden en sitten voisi koskaan enää olla iloinen enkä
tohtisi asettua teidän jalkojenne juureen.

Kuinka! sanoi munkki, eikö hän ole lakannut sinua kiusaamasta?

Eipä lainkaan, vastasi rouva, päinvastoin hän on kulkenut sen jälkeen,
kun teille siitä valitin, ikäänkuin uhmalla, ohitsemme jokaisen kerran
asemasta, mitä hän ennen kulki, nyt hyvinkin seitsemän kertaa, kai
pannen pahakseen, että minä hänestä teille kantelin. Ja jos Jumala
olisi suonut, että hän olisi edes tyytynyt siitä kulkemaan ja
tähystelemään minua, mutta ei, hän on tullut niin rohkeaksi ja
hävyttömäksi, että lähetti eilen luokseni erään naisen tuomaan
terveisiä ja mairituksia, ja ikäänkuin minulla ei olisi tarpeeksi
kukkaroita ja vöitä, lähetti minulle kukkaron ja koruvyön. Ja siitä
minä pahastuin ja olen vieläkin niin pahastunut, että jos en olisi
varonut syntiä ja ajatellut teidän hyvyyttänne, olisin tehnyt
suorastaan piruja; mutta sain hillityksi itseni enkä tahtonut tehdä
enkä sanoa mitään, ennenkuin annan teille siitä tietää. Ja vielä
lisäksi: minä annoin jo kerran kukkaron ja vyön takaisin sille
naiselle, joka ne oli tuonut, vietäväksi hänelle takaisin, ja sanoinpa
hänelle rumat jäähyväiset; mutta sitten minä pelkäsin, että hän pitää
ehkä ne itse ja sanoo herralleen, että minä olen ne ottanut vastaan,
niinkuin luulen sellaisten usein tekevän. Ja siksi minä huusin hänet
takaisin ja otin ne kiukuissani hänen kädestään ja tuon ne nyt teille,
jotta antaisitte ne hänelle itselleen ja sanoisitte, että minä en hänen
kalujaan tarvitse, sillä minulla on, Jumalan ja puolisoni kiitos,
kukkaroita ja vöitä niin paljon, että vaikka hänet niiden alle
tukehduttaisin. Ja pyydän anteeksi teiltä, sillä tehän olette minulle
kuin oma isä, mutta ellei hän nyt jo heitä moista pois, niin minä
kerron sen miehelleni ja veljilleni, ja tulkoon sitten, mitä tulkoon.
Sillä minusta on paljon parempi, että hän saa siitä haukut, koska hän
ne ansaitsee, kuin että minua panetellaan hänen tähtensä, kas niin se
nyt on, rippi-isä!

Ja tämän sanottuaan veti rouva katkerasti itkien päällysvaippansa alta
sangen kauniin ja kalliin kukkaron ja hienon ja arvokkaan vyön ja
heitti ne munkin helmaan, joka uskoi, täydellisesti, mitä nainen puhui,
otti ne häneltä haltuunsa ja sanoi mahdottoman suuttuneena: Tyttäreni,
sitä, että olet näistä asioista harmissasi, en ihmettele, enkä voi
sinua siitä moittia; päinvastoin kiitän sinua suuresti, että olet
noudattanut tässä minun neuvoani. Minä haukuin häntä tuonnottain siitä,
ja näin huonosti hän on pitänyt minulle lupauksensa! Mutta luulenpa
nyt, että minä sekä sen entisen että tämän tähden, mitä hän on viimeksi
tehnyt, kuumennan hänen korvansa niin, ettei hän enää tuota sinulle
harmia. Mutta sinä, turvaa Jumalan apuun äläkä anna vihasi voittaa
niin, että kertoisit tästä jollekin omaisistasi, sillä siitä voisi
seurata sangen paljon pahaa. Äläkä pelkää, että saisit tästä osaksesi
moitetta, sillä minä olen Jumalan ja ihmisten edessä sinun
kunniallisuutesi luja todistaja.

Rouva oli hiukan rauhoittuvinaan ja lakkasi puhumasta tästä. Ja kun hän
tiesi tämän ja muiden munkkien ahneuden, niin hän sanoi: Arvoisa isä,
näinä öinä on minulle ilmestynyt useita kuolleita sukulaisiani, ja
minusta näytti, että he ovat sangen kovissa vaivoissa eivätkä he anele
mitään muuta kuin almua, ja etenkin äitini, joka näytti niin
tuskaiselta ja huonolta, että oli sääli häntä nähdä. Minä luulen hänen
olevan sangen huolissaan siitä, että näkee tuon Jumalan vihamiehen
kiusaavan minua, ja siksi minä toivoisin, että te lukisitte heidän
sielujensa puolesta neljäkymmentä pyhän Gregoriuksen messua ja omia
rukouksianne, jotta Jumala vapauttaisi heidät tuosta vaivan tulesta. Ja
niin sanoen hän pisti munkin käteen florinin.

Pyhä mies otti sen ilolla vastaan ja vahvisti hyvillä sanoilla ja
monilla esimerkeillä hänen hurskauttaan, ja annettuaan hänelle
siunauksensa, laski hänet menemään.

Kun rouva oli lähtenyt, niin munkki, joka ei huomannut, että häntä
vedettiin nenästä, lähetti noutamaan ystäväänsä. Ja kun tämä tuli ja
näki hänet niin suutuksissaan, aavisti hän heti saavansa uutisia
rakastetultaan, ja odotti, mitä munkki sanoisi. Tämä toisti hänelle jo
ennen lausumansa sanat ja haukkui häntä uusilla kiukkuisilla ja
kiivailla sanoilla siitä, mitä rouva oli väittänyt hänen tehneen.
Aatelismies, joka ei ensin ymmärtänyt, mihin munkki tähtäili, kielsi
melkoisen kylmästi lähettäneensä mitään kukkaroa tai vyötä, niin ettei
munkki lakkaisi uskomasta sitä asiaa, jos rouva todella oli hänelle ne
tuonut.

Mutta siitä tulistui munkki suuresti ja sanoi: Kuinka voit sen vielä
kieltää, kelvoton mies? Kas tässä, hän toi ne itse minulle itkien
takaisin; katsopas, tunnetko niitä?

Aatelismies oli suuresti häpeävinään ja sanoi: No, tunnenhan ne, ja
tunnustan, että tein siinä pahasti. Mutta nyt vannon teille, kun kerran
näen, että hän on sen luontoinen, ettei teidän tarvitse enää vasta
kuulla tästä asiasta sanaakaan.

Nyt seurasi paljonkin sanoja, ja viimein veli Pässi antoi kukkaron ja
vyön ystävälleen, ja neuvoskeli häntä kauan ja pyysi, ettei hän enää
moista jatkaisi; ja kun toinen lupasi, laski hän hänet menemään.

Aatelismies oli kovin iloissaan sekä siitä, että arveli nyt saaneensa
varman tiedon rouvan rakkaudesta, että kauniista lahjoista, ja hän meni
heti munkin luota lähdettyään sellaiselle kohdalle, josta hän saattoi
varovaisesti näyttää rouvalle, että oli saanut nuo molemmat esineet.
Silloin rouva oli sangen tyytyväinen, ja vielä tyytyväisempi, koska
hänen suunnitelmansa näytti edistyvän yhä paremmin.

Ja kun hän ei enää odottanut mitään muuta kuin että hänen puolisonsa
lähtisi jonnekin, voidakseen täyttää työnsä, niin tapahtuikin, että
miehen täytyi lyhyt aika tämän jälkeen jostakin syystä matkustaa
Genovaan saakka. Ja tuskin mies aamulla nousi ratsaille ja lähti pois,
niin rouva meni pyhän munkin luokse ja vaikeroitsi katkerasti ja sanoi
itkien hänelle: Isä, nyt minä en voi muuta kuin sanoa teille, että minä
en jaksa enää sitä kärsiä. Mutta koska minä tuonnottain lupasin teille,
etten tee mitään, ennenkuin olen aikeistani ilmoittanut teille, niin
tulin puolustamaan itseäni. Ja että uskoisitte, että minulla on syytä
itkeä ja valittaa, niin tahdon sanoa teille, minkä tuo ystävänne, tai
paremminkin ilmeinen paholainen, teki minulle tänä aamuna vähän ennen
aamukellojen soittoa. En tiedä, mikä onneton sattuma lie saattanut
hänen tietoonsa, että mieheni matkusti eilisaamuna varhain Genovaan,
mutta tänä aamuna, sillä hetkellä kuin teille sanoin, hän tuli minun
puutarhaani ja kiipesi erästä puuta myöten kamarini ikkunan kohdalle,
joka on puutarhaan päin. Ja hän oli jo avannut ikkunan ja aikoi astua
kamariini, kun minä heräsin ja nousin nopeasti vuoteesta, ja aloin
huutaa, ja olisin huutanut, ellei hän, joka ei vielä ollut sisällä,
olisi rukoillut minulta Jumalan ja teidän tähden armoa ja sanonut
minulle, kuka hän oli. Kun minä sen kuulin, vaikenin minä, teidän
hyvyytenne tähden, ja juoksin niin alasti kuin olin syntyessäni lyömään
ikkunan kiinni hänen nenänsä edessä. Ja hän meni kai lemmolle,
luullakseni, sillä en häntä sen perästä nähnyt. Onko tämä nyt enää
kaunista ja siedettävää, sen näette itse; minä puolestani en aio enää
sitä suvaita, olenpa jo teidän tähtenne liiaksikin sitä kärsinyt.

Kun munkki tämän kuuli, vihastui hän niin, ettei vertaa maailmassa,
eikä tiennyt, mitä sanoa, kysyi vaan häneltä monta kertaa, oliko hän
ihan varmaan tuntenut, ettei se ollut joku muu.

Siihen rouva vastasi: Taivaan Jumala, ettäkö minä en eroittaisi häntä
muista. Sanon teille, että se oli juuri hän, ja jos hän sen kieltää,
niin älkää häntä uskoko.

Silloin sanoi munkki: Tyttäreni, tähän ei ole muuta sanomista kuin että
se oli liian julkea ja sangen paha teko, ja sinä teit aivan niinkuin
piti, kun annoit hänelle sellaisen kyydin kuin annoit. Mutta kuitenkin
rukoilen sinua, koska nyt Jumala varjeli sinua tästä häpeästä, että
niinkuin olet jo kahdesti noudattanut neuvoani, tekisit sen vielä
tämänkin kerran, nimittäin, ettet valita asiasta omaisillesi, vaan
luotat minuun, niin minä koetan, enkö voi hillitä tuota irtipäässyttä
perkelettä, jota minä luulin oikeaksi pyhimykseksi! Ja jos saan sen
aikaan, että hän luopuu tuosta hurjasta himosta, niin on hyvä. Mutta
jollen sitä voi tehdä, niin annan jo nyt sinulle siunaukseni ohella
luvan, että saat sitten tehdä, minkä mielestäsi oikeimmaksi havaitset.

No hyvä, sanoi nainen, tällä kerralla en vielä tahdo pahoittaa
mieltänne enkä olla tottelematon. Mutta tehkääkin niin, että hän
karttaa minua vasta kiusaamasta, sillä sen sanon, että en palaa enää
luoksenne tästä syystä.

Ja sanomatta sanaakaan lisää rouva lähti, muka hyvin vihoissaan, munkin
luota.

Tuskin hän oli ehtinyt kirkosta, niin tuli aatelismies sinne, ja munkki
kutsui hänet luokseen ja, vietyään hänet syrjään, haukkui häntä
pahimmilla herjauksilla, mitä kellekään koskaan lie sanottu, nimittäen
häntä valhettelijaksi, valapatoksi ja petturiksi.

Aatelismies, joka oli kokenut jo kaksi kertaa, mitä munkin sättimiset
tarkoittivat, kuunteli tarkkaavasti ja koetti saada hämärillä
vastauksilla hänet puhumaan, ja sanoi ensin: Mistä soima, herraseni?
Olenko minä naulinnut Kristuksen ristiin!

Munkki vastasi hänelle: Kas, sitä hävytöntä! Kuulesta, mitä hän sanoo!
Puhuu, niinkuin siitä olisi kulunut vuosi tai kaksi, ja hän olisi ajan
pituuden tähden typerät työnsä ja hävyttömyytensä unohtanut. Onko
haihtunut jo tästä aamusta tähän hetkeen mielestäsi, että loukkasit
erästä ihmistä? Missä olit tänä aamuna vähän ennen päivän valkenemista?

Aatelismies vastasi: En tiedä, missä lienen ollut. Ainakin te olette
saanut siitä hyvin pian sanan.

Aivan totta, vastasi munkki, minä olen saanut siitä sanan. Arvaanpa,
että luulit nyt, kun mies ei ole kotona, rouvan heti ottavan sinut
syliinsä. Hihii, hyvä herra! Se on kunniallinen mies! On ruvennut
yö-kulkijaksi, puutarhain avaajaksi, puun-kiipeejäksi. Luulitko
yllätyksellä voittavasi tämän siveän naisen, koska yöllä kiipeät puita
myöten hänen ikkunaansa? Ei ole mitään maailmassa, jota hän inhoaisi
niinkuin sinua; ja kuitenkin sinä yrität. Toden totta, puhumattakaan
siitä, että hän on itse sen monella tavalla sinulle osoittanut, mutta
näinkö hyvin sinä olet minun nuhteistani parantunut! Ja sen minä
sinulle sanon: hän on tähän saakka, ei rakkaudesta sinuun, vaan minun
hartaitten pyyntöjeni tähden, ollut puhumatta siitä, mitä olet tehnyt.
Mutta nyt hän ei enää aio vaieta: minä olen antanut hänelle luvan, että
jos sinä olet häntä kohtaan vähänkin epämiellyttävä, niin hän saa tehdä
sinulle mitä parhaaksi näkee. Mitä sinä sitten teet, jos hän sanoo
tämän veljillensä?

Aatelismies, joka jo ymmärsi, mitä tarvitsi, rauhoitti nyt munkkia
lujilla lupauksilla miten parhaiten voi, ja lähti sitten hänen luotaan.

Mutta kun seuraavan yön aamuhetki tuli, niin hän meni tuohon puutarhaan
ja kiipesi puuta myöten ylös, ja kun hän näki ikkunan auki, astui
kamariin ja riensi niin kiireesti kuin voi asettumaan kauniin
lemmittynsä syliin. Tämä, joka oli suurella halulla häntä odottanut,
otti hänet iloisesti vastaan ja sanoi: Suuret kiitokset herra munkille,
joka neuvoi niin hyvin sinulle tien tänne. Ja sitten he iloitsivat
toinen toisestansa ja puhelivat keskenään ja nauroivat makeasti hölmön
munkin tuhmuudelle ja moitiskelivat keriä ja sukia ja karstoja ja
huvittelivat yhdessä suuresti.

Senjälkeen järjestivät he asiansa niin, että he, tarvitsematta enää
käydä herra munkin luona, kohtasivat toisiaan monina muinakin öinä yhtä
suuressa ilossa.

Ja rukoilen Jumalaa, että hän pyhän laupeutensa tähden johtaisi
minutkin ja kaikki kristityt, jotka sitä haluavat, mitä pikimmin
sellaiseen iloon.



KAHDEKSAS KERTOMUS.


      Ferondo haudataan, kun hän on syönyt erästä pulveria,
      kuolleena, ja apotti, joka huvittelee hänen vaimollaan,
      ottaa hänet haudasta, panee vankilaan ja uskottelee
      hänelle, että hän on kiirastulessa. Sitten hänet herätetään,
      ja hän elättää omanaan poikaa, joka hänen vaimollansa
      on apotin kanssa.

Toscanassa oli ja on vieläkin luostari, sellaisella paikalla, jossa
niitä usein näemme ja jossa ihmiset eivät paljon käyneet. Ja siinä oli
apottina munkki, joka oli kaikissa asioissa tavattoman pyhä, paitsi
naispuuhissa, ja tätä hän osasi harjoittaa niin salaisesti, ettei juuri
kukaan siitä tiennyt, ei edes aavistanut, koska häntä pidettiin ylen
pyhänä ja rehellisenä joka asiassa. Nyt sattui, että apotin kanssa
seurusteli paljon eräs tavattoman rikas talonpoika, jonka nimi oli
Ferondo, mahdottoman kömpelö ja raaka mies, jonka seura ei miellyttänyt
apottia muun kuin sen vuoksi, että hän saattoi silloin tällöin
huvitella hänen tyhmyytensä kustannuksella. Ja silloin huomasi apotti,
että Ferondolla oli vaimona erittäin kaunis nainen, johon hän rakastui
niin palavasti, ettei ajatellut muuta yöllä eikä päivällä. Mutta hän
kuuli, että vaikka Ferondo oli kaikessa muussa suhteessa tuhma ja
yksinkertainen, niin tätä vaimoaan rakastamaan ja hyvin vartioimaan hän
oli aivan älykäs, ja siksi apotti joutui melkein epätoivoon. Mutta
koska hän oli hyvin ovela, sai hän kuitenkin Ferondon niin pitkälle,
että tämä tuli vaimonsa seurassa jonkun kerran hiukan huvikseen
luostarin puutarhaan. Ja siellä puheli hän heidän kanssaan iankaikkisen
elämän autuudesta ja monien kuolleiden miesten ja naisten pyhistä
töistä niin herättävästi, että vaimolle tuli halu ripittää itsensä
apotilla, ja hän pyysi siihen lupaa Ferondolta ja sai. Kun nainen
sitten tuli apotin luo, tämän suureksi mielihyväksi, itseään
ripittämään ja asettui hänen jalkainsa juureen istumaan, alkoi hän,
ennenkuin tuli muuta sanoneeksi: Messere, jos Jumala olisi antanut
minulle oikean miehen tai ei olisi antanut minulle miestä ollenkaan,
niin ehkä olisi minun ollut helppo päästä teidän opetuksellanne sille
tielle, joka, kuten olette puhunut, vie meitä iankaikkiseen elämään.
Mutta kun ajattelen, millainen Ferondo on, ja hänen tuhmuuttaan, niin
voinpa sanoa itseäni leskeksi ja kuitenkin olen naimisissa, koska en
hänen eläessään voi saada toista miestä. Sillä hän on, senkin hullu,
aivan syyttä niin mahdottoman mustasukkainen minusta, etten senvuoksi
voi elää hänen kanssaan muuta kuin vavistuksessa ja onnettomuudessa. Ja
sentähden minä, ennenkuin ryhdyn muuhun rippiin, pyydän teitä niin
nöyrästi kuin voin, että suvaitsisitte antaa minulle tässä suhteessa
jonkin neuvon, sillä jos ei siitä lähdetä antamaan syytä minulle
oikeaan elämään, niin vähän minua hyödyttävät ripit tai muut hyvät.

Tämä puhe kosketti sangen miellyttävästi apotin sydäntä, ja hänestä
näytti siltä, kuin olisi onni nyt raivannut tien hänen suurimmalle
halulleen, ja hän sanoi: Tyttäreni, minä uskon, että niin kauniille ja
herttaiselle naiselle, kuin te olette, on suureksi suruksi, että
hänellä on miehenä tuhmuri, mutta paljon suuremmaksi suruksi
luulen olevan, jos hän on mustasukkainen. Ja koska teillä on
kummankin laatuinen, niin helposti uskon, että se, mitä puhuitte
ahdistuksestanne, on totta. Mutta tässä en, lyhyesti sanoen, näe muuta
neuvoa enkä keinoa kuin yhden ainoan, joka on se, että Ferondon on
parannuttava tuosta mustasukkaisuudesta. Lääkkeen, joka hänet parantaa,
minä osaan aivan hyvin tehdä, jos teillä vaan on mieltä pitää se
salassa, mitä teille nyt puhun.

Vaimo vastasi: Isäni, älkää epäilkö sitä, sillä ennen antaisin itseni
tappaa kuin puhuisin mitään muille siitä, josta te minulle sanotte,
etten sitä saa kertoa. Mutta miten sen voi tehdä?

Apotti vastasi: Jos toivomme, että hänestä tulee terve, on
välttämätöntä, että hän joutuu kiirastuleen.

Ja kuinka, sanoi nainen, hän voi joutua sinne elävänä?

Apotti vastasi: Hänen täytyy ensin kuolla ja sitten hän sinne joutuu.
Ja kun hän on kärsinyt niin paljon rangaistusta, että hän parantuu
tästä mustasukkaisuudestaan, niin anomme eräillä rukouksilla Jumalalta,
että Hän antaa hänen palata takaisin tähän elämään, ja Hän sen tekee.

Ja minun täytyy jäädä leskeksi? sanoi nainen.

Niin, vastasi apotti, joksikin ajaksi, ja silloin teidän on tarkoin
varottava, ettette anna naittaa itseänne toiselle, sillä Jumala
pahastuisi siitä suuresti, ja kun Ferondo tulee takaisin ja teidän
täytyy mennä jälleen hänelle, niin olisi hän mustasukkaisempi kuin
koskaan ennen.

Nainen vastasi: No kunpa hän vaan tästä pahasta paranee, ettei minun
aina tarvitse olla kuin vankilassa, niin olen tyytyväinen. Tehkää kuten
haluatte.

Silloin apotti sanoi: Ja minä teen sen. Mutta minkäs palkkion minä olen
saava teiltä sellaisesta palveluksesta?

Isäni, sanoi nainen, mitä vaan tahdotte, jos minä voin sen antaa. Mutta
mitä voisi minunlaiseni tehdä, joka kelpaisi sellaiselle miehelle kuin
te olette?

Siihen apotti sanoi: Hyvä emäntä, te voitte tehdä yhtä paljon minulle
kuin minä tahdon tehdä teille. Sillä niinkuin minä ryhdyn nyt
yritykseen, joka on oleva teille hyväksi ja lohdutukseksi, niin voitte
tekin tehdä sellaista, joka olisi minun elämäni onni ja pelastus.

Silloin sanoi nainen: Jos niin on, niin olen minä valmis.

Lahjoittakaa siis, sanoi apotti, minulle rakkautenne ja tyydyttäkää
minua itsellänne, jonka tähden minä aivan palan ja riudun.

Kun nainen kuuli tämän, vastasi hän tyrmistyneenä: Voi minua, isäni,
mitäs te minulta pyydätte? Minä luulin, että te olitte pyhimys. Sopiiko
nyt pyhien miesten pyytää naisilta, jotka tulevat heiltä neuvoa
kysymään, sellaisia asioita?

Siihen sanoi apotti: Armahaiseni, tätä älkää ihmetelkö, sillä siitä ei
pyhyys tule vähemmäksi, sillä se asustaa sielussa, ja se, jota minä
teiltä pyydän, on vain ruumiillista syntiä. Mutta olkoon kuinka
tahansa: sellainen voima on vaan teidän suloisella kauneudellanne
ollut, että rakkaus pakoittaa minut menettelemään näin. Ja sanon
teille, että voitte olla kauneudestanne ylpeämpi kuin kukaan muu
nainen, jos ajattelette, että se on miellyttänyt pyhimyksiäkin, vaikka
he ovat tottuneet näkemään taivaallisia kauneuksia. Ja sitäpaitsi, jos
olenkin apotti, niin olen myöskin mies kuin muutkin, ja, kuten näette,
en ole vielä vanhakaan. Eikä teistä pitäisi olla vaikeaa tätä tehdä,
jopa tulisi teidän sitä toivoakin, sillä sen aikaa, kun Ferondo on
kiirastulessa, annan minä teille, tullen seuraksenne yöllä, sitä
lohdutusta, jota hän olisi teille antava. Eikä tätä kukaan huomaa,
sillä jokainen uskoo minusta sitä samaa ja paljon parempaakin kuin te
joku aika sitten minusta uskoitte. Älkää hyljätkö armoa, jonka Jumala
teille tarjoaa, sillä niitä naisia on kyllin, jotka haluaisivat sitä,
jota te nyt voitte saada ja saatte, jos luotatte älykkäästi minun
neuvooni. Ja sitäpaitsi on minulla kauniita ja kalliita koristuksia,
jotka aion antaa teille, en kenellekään muulle. Tehkää siis, suloisin
toiveeni, minulle samaa, jonka minä mielelläni teen teille.

Emäntä käänsi kasvonsa alas eikä tiennyt, miten häneltä kieltää, ja
myöntyminen ei tuntunut hänestä hyvältä teolta. Kun apotti nyt näki
hänen näitä sanoja kuunnelleen ja viivyttelevän vastausta, niin huomasi
hän hänet jo puolittain käännyttäneensä, joten hän jatkoi monin sanoin
äskeistä puhettansa. Ja ennenkuin hän lakkasi, oli hän saanut ajetuksi
naisen päähän, että se oli oikeutettu teko. Ja senvuoksi sanoi nainen
hämillään, että hän on valmis täyttämään kaikki hänen käskynsä, mutta
ettei hän voi sitä kuitenkaan tehdä, ennenkuin Ferondo on
kiirastulessa.

Silloin sanoi apotti ylen tyytyväisenä: No me toimitamme hänet sinne
menemään heti. Pitäkäähän vain huolta siitä, että hän tulee huomenna
tai ylihuomenna tänne seurustelemaan minun kanssani.

Ja sen sanottuaan pisti hän salaa naisen sormeen hyvin kauniin
sormuksen ja laski hänet menemään.

Nainen oli iloissaan lahjasta ja odottaen toisia sellaisia alkoi hän
ystävätärtensä luokse palattuaan kertoa ihmeellisiä satuja apotin
hurskaudesta, ja meni heidän seurassaan kotiinsa.

Parin päivän päästä siitä tuli Ferondo luostariin, ja tuskin apotti
hänet näki, niin hän päätti lähettää hänet kiirastuleen. Siksi hän otti
eräänlaista pulveria, jolla oli ihmeellinen voima ja jonka hän oli
saanut Levantissa eräältä suurelta ruhtinaalta, joka vakuutti Vuoren
ukon sitä käyttäneen, kun tahtoi lähettää jonkun unessa paratiisiinsa
tai palauttaa hänet sieltä takaisin. Tämä pulveri vaivutti, ollenkaan
vahingoittamatta, antoipa sitä paljon tai vähän, henkilön, joka sitä
otti, pitkäksi tai lyhyeksi ajaksi sellaiseen uneen, ettei kukaan olisi
voinut sanoa hänessä olevan henkeä, niin kauan kuin pulverin voima
vaikutti. Ja tätä pulveria apotti otti nyt sen verran, että se riitti
pitämään Ferondoa unessa kolme päivää, ja antoi hänen juoda sen
pikarillisessa viiniä, joka ei ollut vielä selvää, kammiossaan ja
Ferondon mitään huomaamatta. Ja sitten hän vei hänet ristikäytävään,
jossa alkoi monien muiden munkkien kanssa ilveillä hänellä ja hänen
tuhmuutensa kustannuksella.

Kauan ei kestänyt, niin pulveri vaikutti ja Ferondon päähän iski
yhtäkkiä niin kiivas unisuus, että hän nukkui seisoallensa ja kaatui
nukuksissa maahan. Apotti oli tapahtumasta tyrmistyvinään ja antoi
avata hänen vaatteensa, tuotti kylmää vettä ja vihmotti sillä hänen
kasvojaan, ja käytti monia muita keinojansa, ikäänkuin hänelle olisi
tullut vatsan pöhötys tai muuta sellaista ja kuin hän olisi tahtonut
herättää hänessä paenneen elämän ja tajunnan. Mutta kun apotti ja
munkit näkivät, ettei hän kaikesta tästä vironnut, ja kun he
koskettivat hänen valtasuontaan eivätkä huomanneet siinä elon merkkiä,
niin oli heistä kaikista varma, että Ferondo oli kuollut.

Sentähden lähettivät he sanan hänen vaimolleen ja sukulaisilleen, jotka
tulivat kaikki kiireesti sinne. Ja kun vaimo ja omaiset olivat häntä
hetken itkeneet, antoi apotti laskea hänet, niin puettuna kuin hän oli,
erääsen hautaholviin.

Vaimo palasi kotiin ja sanoi päättäneensä, ettei hän koskaan eroa pikku
pojasta, joka hänellä oli Ferondosta. Ja niin ollen hän jäi kotiin ja
alkoi hoitaa poikaa ja rikkauksia, jotka olivat olleet Ferondon.

Apotti ja eräs bolognalainen munkki, johon hän suuresti luotti ja joka
oli samana päivänä tullut Bolognasta, nousivat yöllä hiljaa ylös ja
vetivät Ferondon haudasta ja kantoivat hänet erääsen kellariin, johon
päivän sädekään ei päässyt ja joka oli valmistettu sellaisten munkkien
vankilaksi, jotka tekivät rikoksia. Ja siellä riisuivat he hänen yltään
vaatteet, pukivat hänet munkiksi ja asettivat olkikuvolle ja jättivät
sinne makaamaan siksi aikaa, kunnes hän tointuisi. Ja bolognalainen
munkki, jolle apotti sillä välin oli neuvonut, mitä hänen piti tehdä,
alkoi, kenenkään muun siitä mitään tietämättä, odottaa Ferondon
virkoamista.

Seuraavana päivänä lähti apotti eräiden munkkien kanssa ikäänkuin
vierailulle Ferondon vaimon taloon ja näki hänet mustiin puettuna ja
murheissaan. Ja kun hän oli naista hiukan lohduttanut, pyysi hän häntä
hiljaa täyttämään lupauksensa.

Kun nainen nyt näki olevansa vapaa ja ettei häntä estellyt Ferondo
eivätkä muutkaan, ja koska hän huomasi apotin sormessa vielä toisenkin
kauniin sormuksen, niin sanoi hän olevansa valmis. Ja he sopivat, että
apotti tulee sinne seuraavana yönä.

Kun yö oli tullut, niin apotti pukeutui Ferondon vaatteihin ja lähti
munkkinsa saattamana sinne ja makasi aamuun saakka, suurimmaksi
ilokseen ja mielihyväkseen, vaimon kanssa ja meni sitten takaisin
luostariin. Sitten hän kulki saman tien sangen usein sellaisella
asialla, ja kun joku hänet jonkun kerran kohtasi, hänen sinne
mennessään tai sieltä palatessaan, niin luultiin, että Ferondo kuljeksi
niillä paikoin katumusta tekemässä. Ja senjälkeen puhui kylän tyhmä
väki monta kertaa tästä keskenään ja leskellekin, joka hyvin tiesi,
mitä se merkitsi.

Kun Ferondo tointui ja näki olevansa kellarissa eikä tiennyt, miten hän
sinne oli tullut, niin bolognalainen munkki astui sisään pitäen kauheaa
ääntä ja raipat kainalossa, tarttui Ferondoon ja antoi hänelle
kunnollisesti selkään. Ferondo itki ja huusi ja kysyi kysymistään:
Missä minä olen?

Munkki vastasi hänelle: Sinä olet kiirastulessa.

Mitä, sanoi Ferondo, olenko minä sitten kuollut?

Tietysti, sanoi munkki.

Silloin rupesi Ferondo valittelemaan omaa, vaimonsa ja poikansa
kohtaloa ja puhui maailman hassuimpia asioita.

Sitten toi munkki hänelle vähän ruokaa ja juomaa. Ja kun Ferondo näki
sen, sanoi hän: Häh? Syövätkös kuolleetkin?

Munkki sanoi: Syövät. Ja nämä, joita sinulle tuon, ovat niitä, jotka
sinun entinen vaimosi lähetti tänä aamuna kirkkoon, sitä varten, että
luettaisiin messuja sielusi puolesta. Mutta Isä Jumala tahtoi, että ne
on tuotava tänne sinulle.

Silloin sanoi Ferondo: Jumala siunatkoon vaimoani hyvällä vuodella.
Mutta olin minäkin hänelle hyvä, ennenkuin kuolin, niin että pidin
häntä kaiken yötä sylissäni enkä muuta tehnyt kuin suutelin häntä, ja
teinpä muutakin, kun halu tuli.

Ja sitten hän alkoi syödä ja juoda, sillä hänellä oli kova nälkä. Mutta
kun viini ei tuntunut hänestä liioin hyvältä, sanoi hän: Jumala
rangaiskoon häntä, ettei hän antanut papille viiniä muurin vieressä
olevasta tynnyristä.

Kun hän oli syönyt, niin munkki tarttui häneen uudestaan ja antoi
samoilla raipoilla hänelle kelvollisesti selkään. Ferondo huusi kovasti
ja sanoi sitten: Ai, miksi sinä teet näin minulle?

Munkki vastasi: Siksi, että Isä Jumala on käskenyt tekemään sitä kaksi
kertaa päivässä. Ja minkä tähden? kysyi Ferondo. Munkki sanoi: Sen
tähden, että sinä olit mustasukkainen, vaikka sinulla oli vaimona paras
nainen, mitä seudullasi oli.

Oi voi, sanoi Ferondo, puhut totta. Ja kaikkein suloisin, hän oli
suloisempi kuin sokeri. Mutta minä en tiennyt, että Isä Jumala
pahastuu, jos mies on mustasukkainen, muuten en olisi sellainen ollut.

Munkki vastasi: Tämä olisi sinun ollut huomattava silloin, kun olit
siellä, ja tehtävä parannus. Ja jos käy niin, että vielä sinne palaat,
niin paina mieleesi, mitä nyt sinulle teen, niin ettet ole enää koskaan
mustasukkainen.

Ferondo kysyi: Häh, palaakos sitten sinne kukaan, joka on kuollut?

Palaa, sanoi munkki, jos Jumala niin tahtoo.

Oi, sanoi Ferondo, jos minä sinne palaan, niin minä olen paras aviomies
maailmassa. Minä en häntä lyö, enkä hauku, muusta kuin vähän viinin
tähden, jota hän lähetti meille tänä aamuna, eikä lähettänyt edes
kynttilää, joten sain syödä pimeässä!

Munkki sanoi: Teki hän senkin, mutta ne paloivat messussa.

Ahaa, sanoi Ferondo, sinä puhut totta. Ja jos minä sinne palaan, niin
minä annan varmasti hänen tehdä, mitä hän vain tahtoo. Mutta sanopas,
kuka sinä olet, joka teet minulle tällaista?

Munkki vastasi: Minä olen kuollut minäkin, ja olin kotoisin
Sardiniasta. Mutta kun kehuin suuresti erästä isäntääni siitä, että hän
oli mustasukkainen, niin tuomitsi Jumala minut tähän rangaistukseen:
antamaan sinulle ruokaa ja juomaa ja selkään, siihen saakka, kunnes hän
päättää sinusta ja minusta toisin.

Ferondo kysyi: Eikö täällä ole ketään muita kuin me kaksi.

Munkki vastasi: On, tuhansittain, mutta sinä et voi nähdä etkä kuulla
heitä, eivätkä he sinua.

Silloin sanoi Ferondo: Ja kuinka kaukana me ollaan sieltä meidän
puolesta?

Hohoi, vastasi munkki, ei jaksa lentää lintu, joka laulaa, vaikk'ei ole
päätä, ei kaulaa!

No älähän, se on pitkä matka, sanoi Ferondo. Sitten me taidetaankin
olla, mikäli minusta näyttää, ihan maailman lopussa, niin sinne on
matkaa.

Näillä ja muilla samanlaisilla pakinoilla, ruualla ja selkäsaunoilla
pidätettiin Ferondoa siellä kymmenen kuukautta, joiden kuluessa apotti
kävi sangen usein hyvän onnen suosimana kauniin vaimon luona ja vietti
hänen kanssaan aikaansa maailman hauskimmalla tavalla.

Mutta, niinkuin onnettomuuksia usein sattuu, niin tuli vaimo raskaaksi
ja ilmoitti siitä heti, kun sen huomasi, apotille. Ja senvuoksi
arvelivat he molemmat, että Ferondo on viipymättä palautettava
kiirastulesta takaisin elämään sekä vaimonsa luokse, jotta vaimo saisi
sanoa olevansa raskaana hänestä.

Apotti antoi siis seuraavana yönä kutsua Ferondoa teeskennellyllä
äänellä vankilassa ja sanoa hänelle:

Ferondo, rohkaise itsesi, sillä Jumala tahtoo, että sinun on palattava
maailmaan. Sinne palattuasi saat sinä vaimostasi pojan, jonka nimen
sinun pitää kutsuman Benedictus, sillä Jumala antaa sinulle tämän armon
hurskaan apottisi ja vaimosi rukousten tähden sekä rakkaudesta pyhään
Benedictukseen.

Kun Ferondo tämän kuuli, tuli hän hyvin iloiseksi ja sanoi: Se on
minusta mieleen. Jumala siunatkoon hyvällä vuodella, herraa Herra
Jumalaa ja apottia ja pyhää Benedictusta ja minun omaa suloista
vaimoani, juustovelliäni, mesikakkuani.

Apotti antoi nyt juottaa hänelle viinissä, jota oli hänelle lähettänyt,
sitä entistä pulveria sen verran, että se nukutti hänet noin neljäksi
tunniksi, ja vei hänet jälleen omiin vaatteihinsa puettuna hiljakseen
takaisin siihen hautaan, johon hänet oli haudattu.

Aamulla päivän tullessa Ferondo tointui ja näki eräästä holvin aukosta
valoa, jota hän ei ollut nähnyt hyvinkään kymmeneen kuukauteen. Ja
koska hän tunsi olevansa elävä, niin hän alkoi huutaa: Avatkaa,
avatkaa! Ja samassa hän itse puskemaan päällään holvin luukkua niin
lujasti, että sai sen liikkumaan, sillä se oli helppo siirtymään. Ja
hän alkoi juuri lykätä sitä kokonaan pois, kun munkit, jotka olivat
olleet aamumessussa, juoksivat sinne ja tunsivat Ferondon äänen ja
näkivät hänen jo astuvan ulos kammiosta. Tästä oudosta tapauksesta he
peljästyivät niin, että juoksivat pakoon ja menivät apotin luo.

Apotti oli muka juuri nousemaisillaan rukoilemasta ja sanoi: Lapset,
älkää peljätkö, ottakaa ristinmerkki ja pyhää vettä ja tulkaa minun
perästäni; katsokaamme, mitä Jumala väkevyydessään tahtoo meille
näyttää! Ja he tekivät niin.

Ferondo oli astunut ulos haudasta, aivan kalpeana, koska hän ei ollut
nähnyt taivaan valoa pitkään aikaan. Ja kun hän näki apotin, heittäysi
hän hänen jalkoihinsa ja sanoi: Isäni, mikäli minulle on ilmoitettu,
ovat teidän ja pyhän Benedictuksen ja vaimoni rukoukset lunastaneet
minut kiirastulen vaivoista ja palauttaneet takaisin elämään, jonka
tähden minä rukoilen Jumalaa, että hän antaisi teille hyvän vuoden ja
iloisia päiviä, nyt ja iankaikkisesti.

Apotti sanoi: Kiitetty olkoon Jumalan kaikkivalta! Ja nyt, poikani,
koska Jumala on sinut lähettänyt tänne takaisin, mene kotiisi ja
lohduta vaimoasi, joka on aina siitä asti, kun sinä lähdit tästä
elämästä, kylpenyt kyyneleissä. Ja ole vasta Jumalan ystävä ja
palvelija.

Ferondo vastasi: Isäni, niin sanottiin minulle sielläkin, olkaa te
huoletta, sillä kun hänet tapaan, muiskaan heti hänelle suuta, niin
hyvä hän minusta on.

Apotti oli munkkiensa seuraan jäätyään suuresti ihmettelevinään tätä
tapausta ja käski laulamaan hurskaasti Misereren.

Ferondo palasi kyläänsä, ja kaikki, jotka hänet siellä näkivät, menivät
häntä pakoon, niinkuin on tapana peljätä hirmuisia asioita, mutta
Ferondo huusi heitä takaisin ja vakuutti nousseensa ylös kuolleista. Ja
hänen vaimonsakin pelkäsi ensin häntä. Mutta kun ihmiset hänen
suhteensa jonkun verran rauhoittuivat ja näkivät, että hän oli elävä,
niin he kysyivät häneltä monia asioita. Ja hän vastasi heille kaikille,
ikäänkuin olisi viisaana sinne palannut, ja kertoi heille uutisia
heidän omaistensa sieluista, ja keksi omasta päästään maailman
kauneimpia satuja kiirastulesta. Ja hän kuvaili kokoontuneelle kansalle
ilmoitusta, jonka hän oli saanut enkeli Aprielin suun kautta ennen
ylösnousemustaan.

Sitten hän palasi vaimonsa kanssa kotiinsa ja ryhtyi hoitamaan
omaisuuttaan, ja teki mielestään vaimonsa raskaaksi. Ja onneksi
tapahtui, että vaimo synnytti oikeaan aikaan, niiden hullujen
mielipiteen mukaan, jotka luulevat, että nainen kantaa tasan yhdeksän
kuuta, poikalapsen, joka sai nimen Benedictus Ferondi.

Ferondon palaaminen ja hänen sanansa lisäsivät, koska melkein jokainen
uskoi, että hän oli noussut ylös kuolleista, tavattomasti apotin
pyhyyden mainetta. Ja Ferondo, joka oli saanut mustasukkaisuuden tähden
paljon selkäänsä, ei ollut enää mustasukkainen, vaan oli siitä
parantunut, niinkuin apotti oli hänen vaimolleen luvannutkin. Tähän oli
vaimo tyytyväinen, ja eli sitten kunniallisesti niinkuin ennenkin
miehensä kanssa, tavaten tosin kuitenkin, milloin vaan säädyllisesti
sen voi, mielellään apottia, joka oli auttanut häntä niin hyvin ja
hartaasti hänen suurimmassa tarpeessaan.



NELJÄS PÄIVÄ



ENSIMÄINEN KERTOMUS.


      Tancredi, Salernon ruhtinas, surmaa tyttärensä rakastajan
      ja lähettää hänen sydämensä tyttärelle kultaisessa maljassa.
      Tämä kaataa sydämen päälle myrkkyvettä, juo sen ja kuolee.

Tancredi, Salernon ruhtinas, olisi ollut sangen inhimillinen ja
lempeäluontoinen herra, ellei hän vanhoilla päivillään olisi tahrannut
käsiään rakastavain verellä. Hänellä oli koko elämänsä aikana
ainoastaan yksi tytär, mutta onnellisempi olisi hän ollut, ellei
hänellä olisi ollut sitäkään.

Isä rakasti tuota tytärtään niin hellästi kuin koskaan mikään isä
lienee tytärtään rakastanut; mutta tämän hellän rakkauden vuoksi ei hän
voinut hänestä erota eikä naittanut häntä, vaikka Ghismonda, se oli
tytön nimi, oli jo monta vuotta ohi sen iän, jolloin hänen olisi tullut
saada mies. Vihdoin hän kuitenkin antoi hänet eräälle Capuan herttuan
pojalle, mutta tämän kanssa eli tytär ainoastaan lyhyen aikaa, jäi
leskeksi ja palasi isänsä luokse.

Ghismonda oli ruumiiltaan ja kasvoiltaan niin kaunis kuin nainen
koskaan ollut lienee, ja nuori ja voimakas ja älykkäämpi kuin naiselta
saatettiin vaatia. Ja koska hän eli hellän isänsä luona ylhäisenä
naisena monissa mukavuuksissa ja kuitenkin näki, että isä, rakkauden
tähden, jota hän tunsi tytärtään kohtaan, piti vähän huolta siitä, että
hänet olisi naitettu uudestaan, ja hän itse taas ei pitänyt soveliaana
pyytää sitä isältään, niin hän päätti hankkia itselleen salaa, jos
mahdollista, oivallisen rakastajan.

Ja kun hän näki isänsä hovissa käyvän paljon mieshenkilöitä, niin
ylimyksiä kuin muitakin, kuten tiedämme hoveissa oleskelevan, ja
arvosteli heidän käytöstään ja tapojaan, niin miellytti häntä muiden
joukossa suuresti eräs hänen isänsä nuori hovimies nimeltä Guiscardo,
joka oli tosin aivan halpasyntyinen, mutta mieleltään ja käytökseltään
ylevämpi kuin yksikään noista muista. Ja kun hän sai usein nähdä
Guiscardoa, syttyi hän salaa julmasti häneen ja ihaili hänen olemustaan
yhä enemmän. Nuorukainen, joka oli sangen tarkkanäköinen, huomasi
myöskin pian tämän, ja hän sulki silloin Ghismondan niin kiihkeästi
ajatuksiinsa, että käänsi mielensä pois kaikesta muusta paitsi
rakkaudesta häneen.

Sillä tavoin he nyt rakastivat salaisesti toisiaan, eikä nuori nainen
toivonut mitään niin suuresti kuin saada jo olla Guiscardon kanssa
kahden kesken; mutta kun hän ei tämän rakkautensa vuoksi voinut uskoa
aikomuksiaan kenellekään, niin mietti hän ovelan keinon, jolla hän
saattoi ilmaista asiansa hänelle.

Ghismonda kirjoitti kirjeen ja neuvoi siinä nuorukaiselle, mitä tämän
oli tehtävä, jos tahtoi huomenna tulla hänen luokseen, ja pani sitten
kirjeen ruokotorveen ja antoi sen kujeillen Guiscardolle ja sanoi: Anna
tämä tänä iltana palkeeksi palvelijattarellesi, kun hän sytyttää
valkean.

Guiscardo otti sen ja ajatteli, ettei nainen kai antanut hänelle sitä
lahjaa ilman tarkoitusta eikä syyttä niin sanonut, ja lähti sieltä. Ja
kun hän tuli kotiin, tarkasteli hän ruokoa ja huomasi, että se oli
halkaistu, ja kun hän sen avasi, niin hän löysi sisästä kirjeen
Ghismondalta. Ja hän luki sen ja ymmärsi hyvin, mitä hänen oli tehtävä,
ja oli nyt tyytyväisempi kuin ihminen koskaan on ollut, ja ryhtyi
toteuttamaan aiettaan: mennä Ghismondan luokse sillä tavalla kuin tämä
oli hänelle neuvonut.

Ruhtinaan palatsin vieressä oli vuoreen kaivettu luola, ammoisia aikoja
sitten tehty, johon kallion läpi koverrettu aukko antoi heikkoa valoa;
mutta koska luolaa ei enää yhtään käytetty, peittivät aukon melkein
kokonaan sen päälle kasvaneet orapensaat ja ruohot. Ja tähän luolaan
saattoi mennä salaportaita myöten kamarista, joka oli palatsin
alakerrassa ja jossa juuri Ghismonda asui, joskin sangen luja ja
lukittu ovi sulki pääsyn portaille. Ja niin olivat nämä portaat
unohtuneet kaikkien mielestä, koska niitä ei oltu ammoisiin aikoihin
käytetty, että tuskin kukaan muisti niitä olemassakaan olleen.

Mutta lemmen silmillehän ei ole mikään niin salaista, ettei niiden
katse siihen ulottuisi, ja niinpä se johdatti nyt nuo portaat
rakastuneen naisen mieleen. Tämä vaivasi monta päivää itseään ja
koetteli avaimia silloin, kun sitä ei kukaan huomannut, ennenkuin hänen
onnistui avata ovi. Ja kun se viimein aukesi, laskeutui hän yksinään
luolaan ja näki reiän katossa, ja sitä tietä hän sitten pyydätti
Guiscardoa koettamaan tulla hänen luokseen, ja ilmoitti hänelle, miten
ylhäällä aukko oli maasta.

Tätä varten nuorukainen hankki itselleen nopeasti köyden, johon laittoi
solmuja ja silmukoita, niin että sen avulla voi laskeutua alas ja
kiivetä ylös. Ja kun hän oli pukeutunut nahkoihin, varjellakseen
itseään okailta, niin hän meni seuraavana yönä, hiiskumatta kellekään
koko asiasta, luolan aukolle, kiinnitti köyden toisen pään lujaan puun
runkoon, joka oli kasvanut aukon suulle, ja laskeutui köyttä myöten
sitten luolaan naista odottamaan.

Seuraavana päivänä Ghismonda teeskenteli haluavansa nukkua ja lähetti
pois seuranaiset luotaan ja sulkeutui yksinään lukon taakse
huoneesensa. Ja sitten hän avasi salaoven ja laskeutui luolaan, ja
koska hän tapasi Guiscardon jo siellä, syntyi heidän keskensä
ihmeellinen riemu. Sen jälkeen menivät he yhdessä Ghismondan kamariin
ja viettivät siellä suurimman osan päivää tavattomaksi mielihyväkseen;
ja kun he olivat älykkäästi järjestäneet asiansa sillä tavalla, että
heidän rakkautensa pysyisi salassa, niin Guiscardo palasi luolaan ja
Ghismonda sulki oven ja tuli takaisin seuranaistensa luo.

Seuraavana yönä Guiscardo nousi köyttä pitkin pois aukosta, josta oli
sinne tullutkin, ja meni kotiin. Mutta kun hän kerran oli tämän tien
oppinut, tuli hän sinne ajan kuluessa vielä monta kertaa takaisin.

Mutta onni, joka kadehti niin pitkää ja suurta iloa, muutti surkealla
tapahtumalla rakastavaisten riemun katkeriksi kyyneleiksi.

Tancredilla oli tapana tulla jonkun kerran yksinään tyttärensä kamariin
ja oleskella ja jutella siellä hänen kanssaan jonkun aikaa ja sitten
lähteä pois. Niinpä hän eräänäkin päivänä meni päivällisten jälkeen
sinne alas, sillaikaa kun tytär Ghismonda oli lähtenyt kaikkien
seuranaistensa kanssa puutarhaan. Ja kun hän oli kenenkään näkemättä ja
kuulematta tullut kamariin eikä tahtonut vaatia Ghismondaa pois hänen
huvistaan, ja koska hän näki, että ikkuna oli suljettu ja sängyn verhot
laskettu alas, niin hän asettui istumaan sängyn jalkapäähän jakkaralle
nurkkaan, kallisti päänsä vuodetta vasten ja veti verhot eteensä,
ikäänkuin tahallaan sinne piiloutuen, ja nukahti.

Kun hän nyt siinä nukkui, niin astui Ghismonda, joka kovaksi onneksi
oli juuri sinä päivänä kutsunut Guiscardon luokseen ja oli nyt
senvuoksi jättänyt naisensa puutarhaan, hiljaa kamariinsa. Ja kun hän
oli lukinnut oven takanaan, avasi hän, huomaamatta, että kamarissa oli
ketään, oven Guiscardolle, joka jo häntä odotti, ja he menivät tapansa
mukaan vuoteesen; mutta juuri kun he leikitsivät ja huvittelivat
keskenään, tapahtui, että Tancredi heräsi ja kuuli ja näki, mitä
Guiscardo ja hänen tyttärensä tekivät. Siitä hän tuli suunnattoman
pahoilleen ja aikoi ensin purkaa vihansa suoraan, mutta malttoi
kuitenkin mielensä ja vaikeni ja pysyi piilossa niinkuin voi,
saattaakseen sitä ovelammin ja itselleen häpeää tuottamatta täyttää ne
aikeet, jotka jo olivat hänen mieleensä johtuneet ja jotka hän päätti
toteuttaa.

Rakastavaiset olivat pitkän aikaa yhdessä, kuten heidän tapansa oli,
eivätkä huomanneet Tancredia. Ja kun heidän mielestään oli aika erota
ja he nousivat vuoteesta, niin Guiscardo palasi luolaan ja Ghismonda
poistui kamarista, josta sitten myöskin Tancredi, vaikka oli vanha
mies, laskeutui ikkunasta ulos puutarhaan ja meni sieltä kenenkään
huomaamatta ja kuolemaan saakka murheissaan huoneesensa. Ja hänen
käskystään otti kaksi miestä Guiscardon seuraavana yönä, kun hän ensi
unen hetkellä nousi luolasta ylös, kiinni, sillä nahkatamineet olivat
hänelle haitaksi, ja veivät hänet salaa Tancredin eteen.

Melkein itkien sanoi tämä, kun hänet näki: Guiscardo, minun hyvyyteni
sinua kohtaan ei olisi ansainnut sitä loukkausta ja häpeää, jonka minun
kodilleni tuotit, niinkuin tänään omilla silmilläni näin.

Tähän Guiscardo ei vastannut muuta kuin: Rakkauden voima oli väkevämpi
kuin sekä teidän että minun.

Tancredi käski sitten, että häntä oli vartioitava salaa siellä eräässä
huoneessa; ja niin tehtiin.

Seuraavana päivänä, kun Ghismonda ei vielä tiennyt mitään tästä, lähti
Tancredi tapansa mukaan, mietittyään monenlaisia eri aikeita,
päivällisen jälkeen tyttärensä kamariin ja kutsutti hänet sinne ja
sulkeutui hänen kanssaan lukon taakse ja alkoi itkien: Ghismonda,
luulin tuntevani sinun kuntosi ja kunniasi eikä olisi mieleeni
johtunut, vaikka minulle olisi vakuutettu, jos en olisi nähnyt sitä
omin silmin, että sinä voisit edes ajatuksin, vielä vähemmin teoin,
antautua yhteyteen miehen kanssa, joka ei ole puolisosi. Ja sitä olen
minä koko sen vähäisen elämäni, mitä vanhuus minulle enää täällä suo,
aina murehtiva, milloin sitä muistan. Ja jospa Jumala olisi edes
sallinut, kun sinun kerran piti tällaiseen häpeään pyrkiä, että olisit
valinnut itsellesi miehen, joka olisi ollut sinun aatelisi arvon
mukainen. Mutta niistä kaikista, jotka hovissani oleskelevat, sinä
valitsit Guiscardon, halpasyntyisimmän nuorukaisen, jota on kasvatettu
hovissamme pienestä pojasta aina tähän päivään saakka melkein armosta.
Siten tuotit sinä minulle niin suuren sieluntuskan, etten tiedä, mikä
päätös minun nyt on tekeminen. Mitä minä teen Guiscardolle, jonka
annoin ottaa kiinni viime yönä, kun hän tuli ulos aukosta, ja jota nyt
pidän vankilassa, sen olen jo päättänyt. Mutta, kautta Jumalan, en
tiedä, mitä minun on sinulle tehtävä. Toisaalle minua vetää
isänrakkaus, jota olen aina tuntenut sinua kohtaan lujemmin kuin mikään
isä tytärtään kohtaan, ja toisaalle taas oikeutettu viha tämän sinun
suuren hullutuksesi tähden. Toinen tahtoo, että minun on annettava
sinulle anteeksi, ja toinen vaatii, että minun on luontoani vastaan
oltava sinulle julma. Mutta ennenkuin teen päätökseni, haluan kuulla,
mitä sinulla on puolestasi sanottavaa.

Ja näin puhuttuaan isä painoi kasvonsa alas ja itki kuin kovaa
kuritusta saanut lapsi.

Kun Ghismonda kuuli isänsä sanat ja huomasi, että salainen rakkaus oli
tullut ilmi, vieläpä Guiscardo joutunut kiinni, niin tunsi hän
sanomatonta tuskaa ja oli vähällä ilmaista sen valituksilla ja
kyyneleillä, niinkuin naiset yleensä tekevät. Mutta hänen ylpeä
mielensä masensi sellaisen arkamaisuuden, ja ihmeellisellä voimalla
piti hän kasvonsa lujina, ja hän päätti, että hän lähtee mieluummin
vaikka tästä elämästä kuin rukoilee sanallakaan puolestaan, sillä hän
piti jo Guiscardoakin kuolleena.

Ja niinpä hän vastasi isälle, ei suinkaan kuin sureva ja rikoksensa
rangaistuksen kärsivä nainen, vaan huolettomasti ja uljaasti,
kyynelettömin kasvoin ja aivan levollisen näköisenä: Tancredi, en aio
kieltää tekoani enkä pyytää armoa, sillä toinen niistä ei minua nyt
auttaisi ja toisesta en apua itselleni tahdo. Enkä myöskään millään
tavoin koeta taivutella sinun lempeyttäsi ja isänrakkauttasi
puolelleni, vaan tahdon tunnustaa totuuden ja samalla ensin puhdistaa
selvillä syillä kunniani ja sitten voimakkaalla teolla toteuttaa sen,
mitä suuri sieluni haluaa. Totta on, että olen rakastanut ja rakastan
Guiscardoa, ja niin kauan kuin elän, ja sitä ei kestä kauan, olen häntä
rakastava; ja jos vielä kuoleman jälkeen toinen toista rakastaa, niin
en häntä rakastamasta lakkaa. Mutta pelkkä naisellinen heikkous ei
minua vietellyt siihen, vaan enemmänkin sinun huono huolenpitosi, kun
et naittanut minua, ja Guiscardon omat avut. Olisihan sinun, Tancredi,
pitänyt ymmärtää, että kun kerran itse olet lihaa ja verta, niin on
siittämäsi tytärkin lihaa ja verta, eikä puuta tai kiveä, ja sinun
olisi pitänyt ja pitää muistaa, vaikka oletkin jo vanha, millä tavalla
ja muodolla ja voimalla nuoruuden lait oikeutensa ottavat. Ja vaikka
oletkin miehenä viettänyt parhaat vuotesi asetoimissa, niin olethan
kuitenkin kokenut, millä tavoin joutenolo ja mukavuus vaikuttavat yksin
vanhoihinkin, puhumattakaan nuorista. Minä olen siis, sinun lapsenasi,
lihaa ja verta, mutta olen kuitenkin saanut elää vasta niin vähän, että
voin pitää itseäni vielä aivan nuorena, ja näistä molemmista syistä
olen lihallisille himoille sangen altis. Ja niille lisäsi vielä
tavatonta voimaa se seikka, että sain jo naimisissa ollessani kokea,
miten suloista on tyydyttää sellaisia himoja. Tuota voimaa minä en
jaksanut vastustaa, vaan päätin minä, koska olin nuori ja nainen,
seurata sitä sinne, mihin se minua tahtoi, ja rakastuin. Mutta
totisesti ponnistin kaikki voimani, ettei siitä, johon minun
luonnollinen synnillisyyteni minut veti, koituisi häpeää ei sinulle
eikä minulle, mikäli minä suinkin saatoin. Ja armahtava rakkaus ja hyvä
onni keksivät ja neuvoivatkin minulle silloin salapolun, jota myöten
pääsin ainoankaan tietämättä toivojeni määrään, enkä sitä, olkootpa sen
nyt näyttäneet sinulle muut tai tiesitpä sen itsestäsi, kiellä. En
ottanut Guiscardoa sattumasta, niinkuin monet tekevät, vaan valitsin
hänet vakaasti harkiten kaikkia muita parempana, ja varovasti ja
ajattelevasti johdin hänet luokseni ja kauan olen nyt, jolloin molemmat
meistä noudattivat sitkeästi älyä, nauttinut haluni tyydyttämisestä.
Mutta lisäksi näytät sinä, seuraten enemmän yleistä arvostelua kuin
totuutta, soimaavan minua, paitsi tuosta rakkauden synnistä, myöskin ja
erikoisen katkerasti siitä, että olen alentunut alhaiselle miehelle,
ikäänkuin sinun ei olisi tarvinnut suuttua, jos minä olisin valinnut
jonkun aatelisen. Mutta tällä sinä et oikeastaan soimaa minun syntiäni,
vaan rikollista kohtaloa, joka niin usein nostaa arvottomat korkealle
ja jättää alas kaikkein arvokkaimmat. Mutta heittäkäämme nyt tämä ja
katso kaiken olevaisen alkua, niin huomaat, että meillä kaikilla, jotka
olemme lihaa ja verta, oli alussa samanlainen veri, ja että yhteinen
Jumala antoi kullekin sielulle samanlaiset voimat, samanlaiset kyvyt ja
samanlaisen älyn. Ainoastaan kunto eroitti meidät, jotka synnyimme ja
yhä synnymme kaikki yhdenlaisina, ja niitä, joilla oli kuntoa enemmän
ja sitä käyttivät, sanottiin ylhäisiksi, mutta muut jäivät alhaisiksi.
Ja vaikka aivan päinvastainen tapa tämän lain sitten on peittänyt, niin
ei se silti ole poistettu eikä kadonnut luonnosta eikä hyvien tapojen
joukosta. Ja siksi se, joka elää kunnokkaasti, osoittaa ilmeisesti
olevansa ylhäinen, ja virheen tekee se, joka muuksi häntä nimittää,
eikä hän, jota muuksi nimitetään. Katso vaan kaikkia ylimyksiäsi ja
arvostele heidän tekojaan ja tapojaan ja vertaa sitten heihin
Guiscardoa, niin sinä sanot, jos tuomitset ilman vihaa, että Guiscardo
on kaikista aatelisin ja sinun ylimyksesi ovat kaikki alhaisia.
Guiscardon kuntoa ja luonnetta arvostellessani en luottanut kenenkään
muun tuomioon kuin sinun sanojesi ja omien silmieni. Ken häntä on
ylistänyt enemmän kuin sinä ylistit kaikista niistä kiitettävistä
seikoista, joiden tähden kunnon miestä tulee kehua? Ja oikeassa sinä
olitkin. Sillä elleivät silmäni pettäneet, et ole lausunut hänestä
ainoatakaan kiitosta, jota en olisi hänen nähnyt teoillaan ansaitsevan,
vieläpä paljon ihmeellisemmässä määrin kuin sinun sanasi voivat sitä
ilmaista. Jos olisin jossakin suhteessa erehtynyt, niin itsepä sinä
johdit minua harhaan. Ja sinä sanot, että minä olen alentunut
alhaiselle miehelle. Se ei ole totta. Mutta jos edes sanoisit:
köyhälle, niin voisin omaksi häpeäksesi myöntää, että sellaiseen
komeaan asemaan sinä olet tiennyt auttaa kelvollisen miehen ja
palvelijasi. Mutta köyhyyshän ei riistä keltään aateluutta, joskin
tekee varattomaksi. Monet kuninkaat, monet mahtavat ruhtinaat ovat
aikoinaan olleet köyhiä, ja monet sellaiset, jotka kuokkivat maata ja
paimentavat lampaita, ovat olleet ennen hyvinkin rikkaita; ja niin on
vieläkin. Karkoita siis viimeinenkin epäilys, mitä sinun on tehtävä
minulle, jos haluat vanhuutesi viimeisessä iässä tehdä sellaista, jota
sinun ei ollut tapana nuorena tehdä, nimittäin julmuuksia. Ja anna
vimmasi purkautua minuun, kun kerran olen suurin vikapää tähän syntiin,
jota en aio sanallakaan anteeksi rukoilla, jos se mikä synti on. Sillä
minä vakuutan sinulle, että minkä sinä Guiscardolle olet tehnyt tai
teet, sen olen tekevä, jos et tee samaa minulle, itselleni omilla
käsilläni! Ja nyt, mene naisten kanssa kyyneleitä valuttamaan ja käytä
julmuutta ja tapa meidät samalla iskulla molemmat, jos luulet meidän
sen ansaitsevan.

Ruhtinas tunsi kyllä tyttärensä luonteen suuruuden, mutta ei kuitenkaan
uskonut, että hän oli niin lujasti kuin hänen sanansa soivat, päättänyt
tehdä sen, mitä sanoi. Sentähden hän Ghismondan luota lähdettyään,
vaikka olikin hyljännyt ajatuksen osoittaa tyttärelleen itselleen
jollakin tavoin julmuuttaan, päätti jäähdyttää hänen rakkauttaan tuon
toisen tuholla. Ja hän antoi niille kahdelle, jotka vartioivat
Guiscardoa, käskyn, että heidän oli meteliä nostamatta Guiscardo
seuraavana yönä kuristettava, otettava hänen sydämensä ja tuotava
hänelle. Nämä tekivät niinkuin heitä oli käsketty.

Kun sitten seuraava päivä tuli, niin ruhtinas tuotatti itselleen suuren
ja kauniin kultaisen maljan ja pani siihen Guiscardon sydämen, ja
lähetti uskotuimman palvelijansa viemään sitä tyttärelle, käskien hänen
sitä antaessaan sanoa: Isäsi lähettää tämän sinulle, ilahduttaakseen
sinua sillä, jota sinä enimmän rakastat, niinkuin sinäkin lohdutit
häntä sellaisella, jota hän enimmän rakasti.

Ghismonda, joka ei horjunut hirveässä päätöksessään, oli kohta, kun isä
lähti hänen luotaan, tuottanut itselleen myrkyllisiä juuria ja yrttejä,
jotka hän liuensi veteen jo valmiiksi siltä varalta, että se, mitä hän
pelkäsi, tapahtuisi. Ja kun palvelija tuli ja toi lahjan ja lausui
hänelle ruhtinaan sanat, Ghismonda otti maljan vastaan lujin kasvoin;
ja kun hän sen avasi ja näki sydämen, ymmärsi hän nuo sanat ja tiesi
aivan varmasti, että se oli Guiscardon sydän.

Siksi käänsi hän kasvonsa palvelijan puoleen ja sanoi: Ei ollutkaan
kultaa halvempi hautakammio kyllin arvokas sellaiselle sydämelle kuin
tämä on; isäni on menetellyt siinä asiassa sangen älykkäästi.

Ja niin sanoen hän kohotti maljan huulilleen ja suuteli sydäntä ja
sanoi sitten: Aina ja joka suhteessa tähän elämäni viimeiseen hetkeen
saakka olen huomannut isäni rakkauden ylen helläksi minua kohtaan,
mutta kaikkein enimmin juuri nyt; ja vie hänelle siksi viimeiset
kiitokseni, mitä hänelle koskaan enää annan, tästä näin suuresta
lahjasta.

Näin hän sanoi; ja kumartuen maljan puoleen, jota hän käsillään
puristi, hän katsoi sydäntä ja lausui: Oi kaikkien ilojeni armahin
asunto, kirottu olkoon sen miehen julmuus, joka näyttää nyt sinut
näille ruumiillisille silmilleni! Olisi minulle riittänyt katsella
sinua sielunikin silmin joka hetki. Sinä olet nyt matkasi vaeltanut ja
eronnut sillä tavalla kuin kohtalo osaksesi sääsi: päässyt olet päähän,
johon jokainen rientää. Jättänyt olet maailman surkeudet ja vaivat, ja
onpa vielä vihamiehesi lahjoittanut sinulle hautakammion, jonka sinun
arvosi ansaitsee. Mitään muuta ei sinun hautajaisjuhlistasi puuttunut
kuin hänen kyyneleensä, jota sinä niin suuresti eläessäsi rakastit, ja
että ne saisit, johdatti Jumala armottoman isäni mieleen, että hänen on
lähetettävä sinut minulle. Ja minä annan ne sinulle, vaikka olinkin
päättänyt, että olen kuoleva selkein silmin ja mitään pelkäämättömin
kasvoin. Ja kun olen ne sinulle antanut, niin viivyttelemättä teen sen,
mikä yhdistää minun sieluni siihen sieluun, jonka uskollinen vartia
sinä, oi sydän, olit. Ja kenenpä seurassa voisin tyytyväisempänä ja
turvallisempana mennä tuntemattomille maille kuin rakastettuni sielun?
Olen varma, että hän vieläkin on tuossa sydämessä ja silmäilee tätä
hänen ja minun ilojeni asuntoa. Ja minä tiedän, että hän, joka minua
rakastaa, odottaa sieluani, joka häntä rakastaa yli kaiken.

Niin sanoen hän kallisti kasvonsa maljan yli ja alkoi naisellisesti
vaikertelematta vuodattaa kyyneleitä, kuin hänen silmissään olisi ollut
hyrskyvä lähde, ja itki niin, että sitä oli ihme nähdä, ja suuteli
lukemattomia kertoja elotonta sydäntä.

Hänen naisensa, jotka seisoivat ympärillä, eivät ymmärtäneet, mikä
sydän se oli, eivätkä, mitä hänen sanansa tarkoittivat, mutta sääli
valtasi heidät niin, että he kaikki itkivät ja kyselivät häneltä
hellästi syytä hänen itkuunsa, mutta turhaan. Ja sitten koettivat he,
mikäli tiesivät ja taisivat, häntä lohdutella. Mutta kun Ghismonda
arveli kyllin itkeneensä, kohotti hän päänsä ja kuivasi silmänsä ja
sanoi: Oi suuresti rakastettu sydän, kaikki velvollisuuteni sinua
kohtaan on täytetty, ei jäänyt muuta tekemättä kuin kiirehtiä sieluani
sinun sielusi seuraan.

Ja niin sanoen hän käski antamaan itselleen sen pullon, johon hän oli
edellisenä päivänä valmistanut myrkkyvettä, ja kaatoi sen maljaan,
jossa tuo hänen monilla kyynelillä kirkastamansa sydän oli. Ja
pelottomasti hän vei maljan huulilleen ja tyhjensi sen pohjaan. Ja kun
hän oli sen juonut, nousi hän malja kädessä vuoteelleen ja asettui
siihen niin siveästi kuin saattoi, sijoittaen rakkaan vainajan sydämen
oman sydämensä kohdalle, ja odotti sanaakaan lausumatta kuolemaa.

Seuranaiset, jotka näkivät ja kuulivat nämä asiat, vaikkeivät tienneet,
mitä vettä se oli, jota hän oli juonut, lähettivät kertomaan kaiken
tämän Tancredille. Tancredi aavisti jo sitä, mitä sitten tapahtuikin,
ja riensi nopeasti tyttärensä kamariin, jonne hän saapui silloin, kun
Ghismonda asettui vuoteelleen. Ja liian myöhään isä koetteli häntä
lohdutella suloisilla sanoilla, ja kun hän näki, missä tilassa tytär jo
oli, alkoi hän itkeä katkerasti.

Ghismonda lausui hänelle: Tancredi, säästä kyyneleesi vähemmän
toivottua kohtaloa varten kuin tämä, äläkä uhraa niitä minulle, joka en
niitä kaipaa. Onko kukaan koskaan nähnyt muiden paitsi sinun itkevän
sellaista, jota itse halusi? Mutta kuitenkin, jos sinussa kytee vielä
kipinäkin sitä rakkautta, jota ennen tunsit minua kohtaan, niin salli
minulle vielä viimeinen lahja, ja koska sinusta ei ollut mieleen, että
minä salaa ja hiljaisuudessa Guiscardon kanssa elin, niin anna minun
ruumiini nyt levätä julkisesti hänen ruumiinsa kanssa, minne sen lienet
heittänytkin.

Ruhtinas ei voinut kyyneleiltään ja tuskaltaan vastata. Ja Ghismonda,
tuntien jo loppunsa lähestyvän, lausui elotonta sydäntä poveaan vasten
painaen: Jääkää Jumalan huomaan, sillä minä lähden. Ja hänen silmänsä
kalsenivat, ja tiedottomaksi mennen hän erosi tästä raskaasta elämästä.

Niin onnettomasti päättyi Ghismondan ja Guiscardon rakkaus, kuten
olette kuulleet. Ja kun Tancredi oli heitä katkerasti itkenyt, katuen
liian myöhään julmuuttaan, antoi hän haudata heidät kunniakkaasti,
kaikkien salernolaisten surressa, yhteiseen hautakammioon.



TOINEN KERTOMUS.


      Alberto munkki uskottelee eräälle venezialaiselle rouvalle,
      että enkeli Gabriel on häneen rakastunut, ja makaa siinä
      muodossa monta kertaa hänen kanssaan. Sitten hän syöksyy
      rouvan sukulaisia peljäten ulos hänen kodistaan ja pakenee
      erään köyhän miehen taloon. Tämä vie hänet seuraavana päivänä
      metsäläisenä torille, jossa hänet tunnetaan, ja luostariveljet
      ottavat hänet ja panevat vankeuteen.

Olipa ennen Imolassa elämältään jumalaton ja turmeltunut mies, jonka
nimi oli Berto della Massa ja jonka häpeälliset teot kaikki imolaiset
tunsivat. Ja ne veivät hänet niin pitkälle, ettei Imolassa ollut
ketään, joka olisi uskonut, mitä totta hän puhui, saatikka sitten hänen
valheitaan. Kun hän niin ollen huomasi, etteivät hänen petoksensa
siellä enää käyneet päinsä, niin muutti hän melkein epätoivoissaan
Veneziaan, tuohon kaiken saastan tyyssijaan, ja päätti keksiä siellä
pahanilkistä elämäänsä jatkaakseen jonkin uuden tavan, jota hän ei
ollut koetellut muualla. Ja hän tekeytyi, ikäänkuin olisi omatunto
kalvanut häntä ennen tehtyjen pahojen töiden tähden, sellaiseksi kuin
suurin nöyryys olisi hänet vallannut ja tuli katolilaisemmaksi kuin
kukaan ja meni ja rupesi minoriittimunkiksi ja otti nimekseen Imolan
Alberto veli. Ja siinä puvussa hän alkoi näön vuoksi viettää ankaraa
elämää ja ylisteli suuresti katumusta ja pidättyväisyyttä eikä syönyt
koskaan lihaa eikä juonut viiniä, ellei saanut sellaista, joka oli
hänestä hyvää.

Ja tuskin lie ollut koskaan ketään, joka olisi tullut varkaasta ja
parittajasta, väärentäjästä ja murhamiehestä niin yhtäkkiä hartaaksi
saarnamieheksi kuin hän, luopumatta silti entisistä paheistansa,
milloin vaan voi niitä salaisesti toteuttaa. Ja sitäpaitsi rupesi hän
papiksi ja itki aina alttarin ääressä, milloin toimitti siinä
palvelusta ja jos häntä näkemässä oli paljon väkeä, Vapahtajan
kärsimyksiä, sillä hänelle eivät kyyneleet paljon maksaneet, kun hän
niitä tarvitsi. Ja sanalla sanoen: saarnoillaan ja kyyneleillään osasi
hän pimittää venezialaiset niin, että hän tuli melkein joka testamentin
todistajaksi ja valtuutetuksi, mitä siellä tehtiin, monien ihmisten
rahojen hoitajaksi ja melkein kaikkien miesten ja naisten rippi-isäksi
ja neuvonantajaksi. Ja sillä tavalla menetellen hän oli muuttunut
sudesta paimeneksi, ja hänen pyhyytensä maine oli siellä paljon
suurempi kuin Assisin pyhän Fransiskuksen oli koskaan ollut.

Nyt tapahtui, että tämän pyhän veljen luo tuli toisten naisten kanssa
itseänsä ripittämään eräs nuori, yksinkertainen ja tyhmä nainen, jota
kutsuttiin Caquerinon Lisettaksi, rikkaan kauppiaan vaimo, sillaikaa
kun mies oli lähtenyt kaleirineen Flanderiin. Ja kun rouva nyt istui
munkin jalkain juuressa ja teki hänet, kuin veneziatar ainakin, ja ne
ovat kaikki suuria hanhia, osalliseksi salaisuuksistaan, niin veli
Alberto kysyi häneltä, oliko hänellä ketään rakastajaa.

Siihen vastasi rouva närkästynein kasvoin: Hm, herra frater, eikö
teillä ole silmiä päässä? Näytänkö minä kauneuden puolesta
samanlaiselta kuin muutkin naiset? Liikaakin minä lemmityisiä saisin,
jos tahtoisin; mutta minun kauneuteni ei olekaan sellainen, että
antaisin kenen tahansa itseäni rakastella. Montako olette nähnyt
sellaisia, jotka ovat yhtä kauniita kuin minä? Minä olisin kaunotar
vaikka paratiisissa.

Ja sitten hän jatkoi niin paljon tuosta kauneudestaan, että oli
inhoittavaa kuulla.

Veli Alberto huomasi heti, että hän haiskahti hupakolta, ja koska hän
näytti olevan juuri sitä maata, joka hänelle sopi, niin rakastui hän
häneen kohta suunnattomasti. Kuitenkin hän säästi imartelut mukavampaan
hetkeen ja alkoi, näyttääkseen oikein pyhältä, sillä kertaa muka
moitiskella häntä ja sanoa, että tuo nyt on turhamaisuutta, ja puhui
muuta sellaista. Mutta silloin rouva sanoi hänelle, että hän on elukka
ja ettei hän ymmärrä eroittaa, mikä on kauniimpaa kuin muu. Sentähden
veli Alberto, joka ei tahtonut häntä liiaksi suututtaa, päätti ripin ja
laski hänet menemään toisten naisten kanssa.

Mutta jonkun päivän kuluttua hän otti mukaansa erään luotettavan
kumppanin ja meni madonna Lisettan kotiin. Ja kun hän oli vetäytynyt
hänen kanssaan sivummalle erääsen saliin, jossa heitä ei voinut kukaan
nähdä, niin hän lankesi polvilleen rouvan eteen ja sanoi: Madonna, minä
rukoilen teitä Jumalan tähden, antakaa minulle se anteeksi mitä minä
viime sunnuntaina sanoin, teidän puhuessanne minulle kauneudestanne,
sillä seuraavana yönä minua kuritettiin sen tähden niin julmasti, etten
siitä saakka ole voinut nousta vuoteesta kuin vasta tänään.

Silloin sanoi naishupakko: Ja kuka teitä niin kuritti?

Veli Alberto vastasi: Minä kerron sen teille. Kun minä yöllä olin
rukoilemassa, niinkuin minun aina on tapana tehdä, näin yhtäkkiä
kammiossani kirkkaan valkeuden, enkä ehtinyt kääntyä katsomaan, mikä se
oli, kun näin ylläni sangen kauniin nuorukaisen paksu keppi kädessä. Ja
tämä otti minua hupusta kiinni ja veti maahan ja antoi minulle niin,
että ruhjoi koko ruumiini. Kun minä sitten kysyin, minkätähden hän sitä
teki, niin hän vastasi: Sentähden, että sinä julkenit tänään moittia
madonna Lisettan taivaallista kauneutta, jota naista minä, lähinnä
Jumalaa, rakastan enemmän kuin mitään muuta. Ja minä kysyin silloin:
Kukas te olette? Johon hän vastasi, että hän on enkeli Gabriel. Voi
herra, sanoin minä silloin, minä pyydän teitä, antakaa minulle
anteeksi. Ja hän vastasi: Minä annan, sillä ehdolla, että menet hänen
luokseen niin pian kuin saatat ja pyydät häneltä itseltänsä anteeksi.
Ja jos hän ei anna, niin tulen tänne takaisin ja lyön sinua niin, että
saat sitä surra niin kauan kuin täällä elät. Ja mitä hän sitten sanoi,
en tohdi teille kertoa, ennenkuin annatte minulle anteeksi.

Rouva Lampaanpää, jossa ei ollut paljon muuta kuin pehmeitä paikkoja,
nautti suuresti näitä sanoja kuullessaan ja luuli, että ne olivat aivan
totta. Ja siksi hän sanoi tuokion kuluttua: Sanoinhan minä, frater
Alberto, että minun kauneuteni on taivaallinen. Mutta Jumala paratkoon,
minun käy sääliksi teitä, ja siksi saatte anteeksi tällä kertaa, ettei
teille kävisi vielä pahemmin; jos nimittäin kerrotte, mitä enkeli
sitten teille sanoi?

Veli Alberto vastasi: Koska olette antanut minulle anteeksi, niin
mielelläni sen sanon. Mutta yhtä seikkaa huomautan teille: että
varoisitte kertomasta kenellekään ihmiselle maailmassa sitä, mitä nyt
teille sanon, ellette tahdo turmella omaa asiaanne, te, joka olette nyt
onnellisin vaimo, mitä maan päällä olla saattaa. Tuo enkeli Gabriel
sanoi minulle, että minun on sanottava teille hänen olevan teihin niin
mieltyneen, että olisi jo monta kertaa tullut yöksi teidän luoksenne,
jos ei olisi ajatellut teitä peljästyttävänsä. Nyt hän lähetti minut
teille sanomaan, että hän aikoo jonakin yönä tulla teidän luoksenne ja
olla hieman teidän seurassanne. Mutta koska hän on enkeli ja te ette
voisi häntä koskea, jos hän enkelin olotilassa tulisi, niin hän sanoo,
että hän tahtoo tulla teidän iloksenne jonkun ihmisen muodossa. Ja
siksi hän virkkoi, että teidän on lähetettävä hänelle sana, milloin
tahdotte hänen tulevan ja kenenkä hahmossa, niin hän tulee. Ja siitä
syystä voitte pitää itseänne autuaimpana naisena, mitä maailmassa olla
saattaa.

Rouva Lampaanpää sanoi silloin, että hänestä oli hyvin mieleistä, että
enkeli Gabriel rakasti häntä. Sillä hänkin rakasti enkeliä eikä hän
milloinkaan unohtanut sytyttää neljän soldon talikynttilää hänen
eteensä, kun näki hänet missä maalattuna. Joten jos enkeli nyt tahtoisi
tulla hänen luokseen, hän olisi tervetullut ja tapaisi hänet aivan
yksinään kamarissaan. Mutta sillä ehdolla, ettei hän saisi enää
antautua Neitsyt Maarian pariin, sillä Lisettalle oli kerrottu, että
enkeli piti kovasti siitä neitsyestä, ja siitähän asia näyttikin, sillä
joka paikassa, missä enkelin näki, oli hän polvillansa Neitsyt Maarian
edessä. Mutta muuten riippuisi enkelistä itsestään, tulipa hän missä
muodossa tahtoi, kunhan Lisetta ei vaan peljästyisi.

Silloin sanoi veli Alberto: Madonna, te puhutte älykkäästi, ja minä
toimitan kyllä hänelle tiedoksi, mitä minulle sanoitte. Mutta te voitte
tehdä minulle suuren mielihyvän, joka ei maksa teille mitään, ja tämä
mielihyvä on se, että pyydätte hänen tulemaan tässä minun ruumiissani.
Ja kuulkaa, missä suhteessa te sen hyvän minulle teette: enkeli vetää
sielun pois minun ruumiistani ja vie sen paratiisiin ja menee itse
minuun. Ja sillaikaa, kun hän on teidän luonanne, saa minun sieluni
olla paratiisissa.

Silloin sanoi herkkäuskoinen nainen: Se on minusta sopivaa, ja minä
suon teille tämän lohdutuksen selkäsaunan edestä, jonka saitte minun
tähteni.

Nyt veli Alberto sanoi: No pitäkää sitten ensi yönä huoli talonne
ovesta, niin että hän saattaa tulla siitä sisään, sillä kun hän tulee
ihmisen olemuksessa, kuten aikoo, niin ei hän voi päästä sisään muuten
kuin ovesta.

Rouva vastasi tekevänsä sen. Ja veli Alberto lähti, ja rouva jäi
sellaiseen riemuun, että hänestä tuntui aika pitkältä kuin tuhat
vuotta, odottaessaan enkeli Gabrielin tuloa luokseen.

Mutta veli Alberto, joka ajatteli, että hänen tulee olla ensi yönä
ritari eikä enkeli, alkoi vahvistaa itseänsä makeisilla ja muulla
hyvällä, ettei häntä helposti suistettaisi satulasta. Ja loman saatuaan
meni hän erään kumppanin kanssa, kun yö tuli, erään ystävättärensä
taloon. Ja sieltä hän lähti, kun hetki näytti hänestä sopivalta,
tuntemattomana rouvan talolle, ja muutti sisään mentyään kaikenlaisilla
vaatevehkeillä, jotka oli tuonut muassaan, itsensä enkeliksi. Ja hän
nousi portaat ja astui rouvan kamariin.

Tämä kun näki tuon valkean, polvistui hänen eteensä, ja enkeli siunasi
häntä ja nosti hänet ylös ja antoi hänelle merkin, että hänen oli
mentävä vuoteesen.

Nainen, joka oli valmis tottelemaan, teki tämän kiireesti, ja enkeli
vetäytyi makaamaan hurskaan palvelijansa kanssa.

Veli Alberto oli ruumiiltaan kaunis ja voimakas mies, sekä jaloilta
vankka ja varrelta muhkea, ja sentähden Lisetta ylisti itseänsä sangen
tyytyväiseksi. Ja sitäpaitsi kertoi hän rouvalle paljon taivaan
kunniasta. Mutta kun päivä läheni, niin enkeli lupasi tulla vielä
uudestaan, ja meni vehkeineen ulos ja palasi kumppaninsa luo, jolle
hyvä talonemäntä, ettei hän olisi peljännyt yksin nukkuessaan, oli
pitänyt ystävällisesti seuraa.

Kun rouva oli syönyt aamiaisen, otti hän mukaansa erään seuranaisen ja
meni veli Alberton luokse ja kertoi hänelle uutiset enkeli Gabrielista
ja mitä hän oli saanut kuulla enkeliltä iankaikkisen elämän kunniasta,
ja mitä siellä oli tapahtunut, ja lisäsi sitäpaitsi ihmeellisiä
tarinoita omasta päästään.

Siihen veli Alberto sanoi: Madonna, en tiedä, millaista teillä oli
hänen seurassaan. Mutta sen minä tiedän, että kun hän viime yönä tuli
luokseni ja minä toimitin hänelle teidän asianne, niin hän vei heti
sieluni sellaisten kukkain ja sellaisten ruusujen joukkoon, etten ole
nähnyt niin paljoa koskaan täällä, ja minä oleskelin niin viehättävissä
paikoissa kuin olla saattaa, aina tähän aamuun ja messuun saakka. Miten
ruumiilleni lie käynyt, en tiedä.

Enkö sanonut sitä teille? sanoi rouva, teidän ruumiinnehan oli koko yön
minun sylissäni enkeli Gabrielin kanssa. Ja jos ette usko minua, niin
katsokaapa vasenta rintanne alustaa, johon minä annoin enkelille niin
voimallisen muiskun, että merkki näkyy siinä vielä monet päivät.

Siihen sanoi veli Alberto: No täytyypä tehdä tänään seikka, jota en ole
tehnyt enää pitkään aikaan, nimittäin riisuutua ja katsoa, puhutteko
totta.

Ja paljon loruttuaan palasi rouva kotiinsa, jossa veli Alberto kävi
sitten enkelin muodossa monta kertaa, kohtaamatta mitään estettä.

Mutta tapahtuipa eräänä päivänä, että madonna Lisetta oli erään tätinsä
seurassa, ja kun he väittelivät kauneusasioista, niin sanoi Lisetta,
korottaakseen omaa kauneuttaan kaikkein parhaimmaksi, kovin
yksinkertainen kun oli: Jospa tietäisitte, kuka minun kauneuteeni on
mieltynyt, niin ette puhuisi mitään muista!

Täti oli utelias kuulemaan lisää, koska hän tunsi Lisettan hyvin, ja
sanoi: Madonna, voitte olla oikeassa, mutta kun ei tiedä, kuka se mies
mahtaisi olla, niin eipä ole helppoa muuttaa mielipidettänsä.

Silloin tuo nainen, jonka turhamaisuutta oli helppo ärsyttää, sanoi:
Täti, siitä ei saa puhua, mutta minun heikko paikkani on enkeli
Gabriel, joka rakastaa minua enemmän kuin omaa itseään, siksi, että
minä, niinkuin hän sanoo, olen kaunein nainen mitä koko maailmassa ja
Maremman soilla olla saattaa.

Tätiä tahtoi silloin kovin naurattaa, mutta hän hillitsi itsensä,
saadakseen hänet puhumaan lisää, ja sanoi: Kautta Jumalan, madonna, jos
enkeli Gabriel on heikko paikkanne ja on sen itse teille sanonut, niin
kai se on niin. Mutta minä en luullut, että enkelitkin ovat sellaisia.

Lisetta vastasi: Täti, te olette erehdyksessä. Ja koska minä olen
hänestä paljoa kauniimpi kuin ainoakaan niistä naisista, jotka ovat
taivaassa, niin rakastui hän minuun ja tulee nyt sangen usein
oleilemaan kanssani. Siitä sen nyt näette!

Täti lähti madonna Lisettan luota, ja hänestä tuntui aika pitkältä kuin
tuhat vuotta, kunnes hän pääsi paikkaan, jossa hän voi tämän kertoa
muille. Ja hän kokosi kekkereihin suuren joukon naisia ja jutteli
heille perinpohjin uutisen. Nämä naiset kertoivat sen miehilleen ja
toisille naisille ja nämä taas toisille, niin ettei kahta päivää
kulunut, kun siitä puhui koko Venezia.

Mutta niiden joukossa, joiden korviin tämä joutui, olivat rouvan
langot, jotka silloin päättivät, mitään aikeestaan puhumatta, etsiä
tätä enkeliä ja nähdä, osasiko tuo tosiaan lentää. Ja he olivat monta
yötä väijyksissä. Sattumalta tuli tästä pahasta seikasta jotain veli
Albertonkin korviin ja hän meni eräänä yönä Lisettan luokse häntä
torumaan; mutta tuskin hän oli riisuutunut, niin rouvan langot, jotka
olivat nähneet veli Alberton tulon, ilmestyivät Lisettan ovelle sitä
avaamaan. Sen kuullessansa aavisti veli Alberto, mitä se oli, ja nousi
ylös, ja kun hänellä ei ollut muuta pakopaikkaa, avasi ikkunan, joka
oli Canale Grandelle päin, ja hyppäsi siitä kanavaan.

Kanava oli siltä kohtaa syvä ja hän osasi uida hyvin, joten hänelle ei
tullut mitään vahinkoa. Ja uituaan kanavan toiselle puolelle hän meni
nopeasti erääsen taloon, jonka ovi oli auki, ja rukoili erästä
kunnonmiehen näköistä, joka siellä oli, pelastamaan Jumalan tähden
hänen henkensä, ja sepusti hänelle tarinan, miksi hän oli siellä tähän
aikaan ja alasti. Miehen valtasi sääli ja hän heitti hänet omaan
vuoteesensa, koska hänen itsensä oli mentävä askareihinsa, ja sanoi,
että hänen on oltava siinä, kunnes hän tulee takaisin. Ja mies lukitsi
oven ja meni asioilleen.

Madonna Lisettan langot näkivät kamariin päästyään, että enkeli Gabriel
oli lentänyt pois, jättäen sinne ainoastaan siipensä. Siitä he
nolostuivat suuresti ja sättivät rouvaa karkeasti, ja jättivät hänet
viimein lohduttomana sinne ja menivät kotiinsa vieden enkelin asun
mukaansa.

Sillävälin valkeni päivä, ja kun se kunnon mies, joka otti veli
Alberton luokseen, oli Rialto-sillalla, kuuli hän kerrottavan, että
enkeli Gabriel oli mennyt viime yönä makaamaan madonna Lisettan kanssa,
mutta langot olivat nähneet hänet ja hän oli peloissaan heittäytynyt
kanavaan, eikä sitten tiedetty, miten hänen oli käynyt. Silloin mies
aavisti heti, että se oli sama, joka oli hänen kotonaan. Ja hän meni
sinne ja tunsi veli Alberton ja sopi paljon väiteltyään hänen kanssaan,
että jos ei munkki halunnut miehen antavan häntä rouvan lankojen
käsiin, niin oli hänen hankittava hänelle viisikymmentä dukaattia. Ja
niin tehtiin.

Mutta kun veli Alberto sitten halusi lähteä sieltä, niin sanoi kunnon
mies hänelle: Ei ole mitään muuta keinoa, ellette tahdo suostua erääsen
ja ainoaan. Me vietämme tänään juhlat, ja sinne vie kuka ihmisen
puettuna karhuksi, kuka toisen puettuna metsäläiseksi ja kuka minkin
näköiseksi puetun. Ja sitten pidetään San Marcon torilla metsästys, ja
kun se on lopussa, päättyvät juhlat. Ja sen jälkeen menee kukin otuksen
kanssa, jonka sinne vei, minne haluaa. Jos tahdotte, ennenkuin saadaan
urkituksi teidän olevan täällä, että minä vien teidät sinne jollakin
sanotulla tavalla, niin minä voin saattaa teidät minne tahdotte. Muuten
en tiedä, miten täältä voisitte päästä niin, ettei teitä tunnettaisi,
varsinkin, kun naisen langot aavistavat, että te olette jossakin täällä
lähistöllä, ja ovat asettaneet kaikkialle vartioita teitä kiinni
ottamaan.

Vaikka veli Albertosta tuntuikin katkeralta lähteä sillä tavalla, niin
hän, koska pelkäsi rouvan sukulaisia, taipui ja sanoi miehelle, minne
hänet oli vietävä, ja olevansa tyytyväinen, miten mies häntä veikin.

Tämä voiteli nyt hänet yltäänsä hunajalla ja riputti täyteen untuvia ja
pani hänelle ketjut kaulaan ja naamarin silmille ja antoi toiseen
käteen paksun kepin ja toiseen kaksi suurta koiraa, jotka hän oli
tuonut teurastuspaikasta; ja lähetti sitten kuuluttamaan Rialtolle,
että kuka tahtoi nähdä enkeli Gabrielia, menköön San Marcon torille. Ja
se oli venezialaista rehellisyyttä.

Ja kun tämä oli tehty, vei hän hänet tuokion päästä ulos ja pani hänet
kulkemaan edeltä ja astui itse perästä pitäen ketjuista. Ja kuljetti
hänet suuressa hälinässä, sillä kaikki sanoivat: Mikä se? Mikä se?
torille, jonne tuli väkeä suunnattomasti, sekä niitä, jotka olivat
seuranneet jäljestä, että sellaisia, jotka olivat kuulutuksen kuultuaan
tulleet Rialtolta. Ja sinne saavuttuaan kytki hän metsäläisensä
korkealle paikalle pilariin, ollen odottavinaan metsästystä; jollaikaa
kärpäset ja paarmat tuottivat kytketylle, koska hän oli hunajalla
voideltu, suurta kiusaa.

Mutta kun mies näki torin olevan täynnä väkeä, niin aikoi hän muka
päästää metsäläisensä ketjuista, mutta vetikin naamarin pois veli
Alberton kasvoilta ja sanoi: Hyvät herrat, koskei metsästettävää sikaa
nyt tule eikä metsästystä toimiteta, tahdon näyttää teille, ettette
olisi saapuneet tänne turhaan, enkeli Gabrielin, joka öisin laskeikse
maahan taivaasta lohduttamaan Venezian rouvia.

Kun naamari poistettiin, niin tunsivat kaikki heti veli Alberton. Ja
kaikki alkoivat huutaa hänelle ja sanoivat hänelle häpäisevämpiä ja
pahempia herjauksia kuin millekään roistolle koskaan sanotaan. Ja
sitäpaitsi nakkelivat he hänelle vasten kasvoja mikä mitäkin likaa. Ja
siten he pitelivät häntä pitkän aikaa, kunnes hänen luostariveljensä
saivat siitä sattumalta kuulla, ja heitä lähti noin kuusi ja tuli
sinne, jossa he heittivät kaavun hänen ympärilleen ja päästivät hänet
ketjuista ja veivät, tavaton melu takanaan, hänet luostariinsa. Siellä
panivat he hänet tyrmään, missä hänen luullaan surkean elämän jälkeen
kuolleen.



SEITSEMÄS KERTOMUS.

      Simona rakastaa Pasquinoa. He ovat yhdessä eräässä puutarhassa;
      Pasquino hieroo hampaitaan salvian lehdellä ja kuolee. Simona
      vangitaan, mutta kun hän tahtoo näyttää tuomarille, miten
      Pasquino kuoli, hieroo hänkin hampaitaan samanlaisella lehdellä,
      ja kuolee samalla tavalla.

Oli kerran, ei kauan aikaa sitten, Firenzessä sangen kaunis ja
säätyynsä katsoen viehättävä tyttö, köyhän isän tytär nimeltä Simona.
Ja vaikka hänen täytyi hankkia omilla käsillään leipä, jota hän söi, ja
elättää henkeään villan-kehruulla, niin ei hän silti ollut mieleltä
niin köyhä, ettei hän olisi uskaltanut ottaa vastaan Amoria sydämeensä.
Tämä olikin näyttänyt jo kauan tahtovansa mennä sinne erään nuorukaisen
miellyttävän käytöksen ja sanain avulla, joka nuorukainen ei ollut
korkeampaa säätyä kuin hänkään ja jonka hänen isäntänsä, kutomomestari,
lähetti usein tuomaan hänelle villoja kehrättäväksi.

Kun hän siis oli ottanut vastaan Amorin miellyttävän nuorukaisen
muodossa, jota hän rakasti ja jonka nimi oli Pasquino, niin halusi hän
suuresti mennä pitemmällekin, mutta ei uskaltanut. Ja siksipä hän
kehrätessään huokaisikin joka langan kierroksella, minkä hän pyöräytti
rullalle, tuhansia tulta kuumempia huokauksia, kun muisteli häntä, joka
oli villat hänelle kehrättäviksi antanut. Pasquino oli taas toisaalta
tullut sangen huolehtivaksi siitä, että hänen mestarinsa villat
kehrättäisiin hyvin, ja tarkasti ne kehruut, joita Simona kehräsi,
useammin kuin muut, ikäänkuin niiden olisi ollut riitettävä kaikkiin
kankaihin.

Tällä tavalla, kun nyt toinen tarkasti ja toinen iloitsi siitä, että
häntä tarkastettiin, tapahtui, että poika tuli rohkeammaksi kuin hänen
tapansa oli ollut ja tyttö suisti paljon pelkoaan ja häveliäisyyttään,
joihin hän oli tottunut, niin että he viimein yhtyivät yhteisiin
iloihin. Ja niin he puolelta ja toiselta näihin ihastuivat, ettei
toinen suinkaan odottanut toisen niihin häntä kutsuvan, vaan he
riensivät toistensa mieltä noudattamaan yhtaikaa toisiaan pyytäen. Ja
kun tämä heidän huvinsa siten jatkui päivä päivältä ja tuli jatkuessaan
yhä kuumemmaksi, niin sattui, että Pasquino sanoi Simonalle haluavansa
kaikin mokomin, että tyttö keksisi keinon tullakseen erääsen
puutarhaan, jonne hän tahtoi hänet viedä, sillä siellä he voisivat olla
mukavammin ja epäluuloa herättämättä yhdessä.

Simona sanoi, että se on hänestä mieleen. Ja hän uskotteli isälleen
eräänä sunnuntaina aterian jälkeen, että hän aikoo mennä anejuhlaan San
Galloon, mutta menikin erään ystävättärensä kanssa nimeltä Lagina
puutarhaan, jonka Pasquino oli hänelle neuvonut. Sinne tuli sitten
Pasquino ja eräs hänen toverinsa, jonka nimi oli Puccino, mutta jota
sanottiin Strambaksi eli Länkisääreksi. Ja kun siellä oli tehty uusi
lemmenliitto Stramban ja Laginan välillä, niin Pasquino ja Simona
menivät huvittelemaan yhteen puutarhan osaan ja jättivät Stramban ja
Laginan toiseen.

Siinä puutarhan osassa, johon Pasquino ja Simona olivat menneet, oli
hyvin suuri ja kaunis salviapensas, jonka juurelle he asettuivat
istumaan. Ja kun he olivat huvitelleet melkoisen aikaa keskenään ja
puhelleet ateriasta, jonka he aikoivat siinä puutarhassa kaikessa
rauhassa nauttia, niin Pasquino kääntyi suureen salviapensaasen päin ja
otti siitä yhden lehden ja alkoi hieroa sillä hampaitaan ja ikeniään
sanoen, että salvia puhdistaa hyvästi ne kaikesta, mitä niihin jää, kun
on syöty. Ja kun hän oli jonkun aikaa siten hieronut, niin alkoi hän
jälleen puhua ateriasta, josta oli äsken puhunut.

Mutta kauan hän ei ollut puhellut, ennenkuin hän alkoi kasvoiltaan
muuttua, ja tämän muutoksen jälkeen ei kulunut pitkää aikaa, kun
häneltä meni näkö ja puhelahja, ja vähän ajan päästä hän kuoli.

Kun Simona tämän näki, niin alkoi hän itkeä ja huutaa ja kutsua
Strambaa ja Laginaa paikalle. Nämä juoksivat kiireesti sinne, ja kun he
näkivät, että Pasquino oli ei ainoastaan kuollut, vaan jo aivan
pöhöttynytkin ja saanut sekä kasvonsa että koko ruumiinsa täyteen
mustia pilkkuja, niin Stramba huusi heti: Voi sinua kelvoton nainen,
sinä olet hänet myrkyttänyt!

Ja hän nosti suuren melun, niin että monet, jotka asuivat lähellä
puutarhaa, sen kuulivat. Nämä juoksivat hätään, ja kun he tapasivat
Pasquinon kuolleena ja pöhöttyneenä ja kuulivat Stramban valittavan ja
syyttävän Simonaa, että hän oli muka petollisesti hänet myrkyttänyt, ja
kun Simona, joka oli joutunut melkein suunniltaan tuskasta ja tästä
äkillisestä tapahtumasta, joka oli riistänyt häneltä hänen
rakastettunsa, ei osannut itseään puolustaa, niin kaikki uskoivat, että
oli tosiaan niinkuin Stramba sanoi. Sentähden otettiin Simona, joka
itki yhä katkerasti, vangiksi ja vietiin podestan, kaupungin voudin
palatsiin.

Siellä kiirehtivät Stramba ja Atticciato Paksu ja Malagevole Häijy,
Pasquinon toverit, jotka olivat saapuneet paikalle, erästä tuomaria
niin, että hän ryhtyi tätä tapausta viivyttelemättä tutkimaan. Mutta
kun hän ei voinut ymmärtää, miten Simona olisi tässä asiassa menetellyt
pahassa aikomuksessa ja miten hän voisi olla syyllinen, niin tahtoi hän
Simonan läsnäollessa nähdä vainajan ruumiin ja paikan ja tavan, miten
kuolema oli hänen kertomansa mukaan tapahtunut, sillä hänen sanoistaan
ei tuomari sitä ymmärtänyt tarpeeksi hyvin.

Hän antoi siis minkäänlaista melua herättämättä viedä Simonan sinne,
jossa Pasquinon ruumis vielä makasi, paisuneena kuin tynnyri; ja meni
itse perästä ja kummasteli, millainen ruumis oli, ja kysyi sitten
Simonaita, miten se oli tapahtunut.

Tämä lähestyi salviapensasta, ja kun hän oli kertonut koko äskeisen
tarinansa, niin hän, tehdäkseen tuomarille aivan selväksi tapauksen,
joka oli sattunut, hieroi hampaitaan yhdellä noista salvian lehdistä
niinkuin Pasquinokin oli tehnyt. Stramba ja Atticciato ja muut
Pasquinon ystävät ja toverit pilkkasivat tuomarin läsnäollessa Simonan
sanoja ja menettelyä turhiksi ja perättömiksi ja syyttivät häntä
entistä kiivaammin katalaksi olennoksi ja pyysivät ainoastaan yhtä
seikkaa, nimittäin että Simona tuomittaisiin sellaisesta kataluudestaan
rangaistukseksi tuleen. Mutta silloin sattui, että tuon onnettoman,
joka seisoi paikallaan jäykistyneenä tuskasta, koska oli rakastettunsa
kadottanut, ja Stramban vaatiman rangaistuksen pelosta sekä siksi, että
oli hieronut salvialla hampaitaan, tapasi yhtäkkiä sama kohtalo, joka
oli äsken tullut Pasquinolle, kaikkien läsnäolijain suureksi ihmeeksi.

Oi te onnelliset sielut, joiden osaksi tuli samana päivänä päättää
tulinen rakkautenne ja maallinen elämänne, ja vielä onnellisimmat, jos
vaelsitte yhdessä samaan olinpaikkaan! ja iki-onnelliset, jos toisessa
elämässä saa yhä rakastaa ja te rakastatte toisianne siellä niinkuin
täälläkin teitte. Mutta kaikkein onnellisinta oli Simonan sielulle,
mikäli me, jotka elämme ja jäimme tänne hänen jälkeensä, ymmärrämme,
ettei kohtalo sallinut hänen viattomuutensa sortua Stramban ja
Atticciaton ja Malagevolen todistuksiin, miesten, jotka olivat ehkä
vain pelkkiä villankarstaajia tai vieläkin halvempia. Se avasi hänelle
kunniakkaamman tien ja johti Simonan, pelastaen hänet samalla
kuolemalla kuin hänen rakastettunsakin heidän hävyttömyydestään,
seuraamaan Pasquinonsa sielua, sen, jota hän oli niin suuresti
rakastanut.

Tuomari oli niinkuin kaikki, jotka siellä olivat, melkein tyrmistynyt
tästä tapahtumasta eikä tiennyt mitä siitä sanoa. Hän seisoi kauan
neuvotonna, kunnes viimein alkoi sitä tajuta ja sanoi: Tämä salvia
näyttää olevan myrkyllinen, seikka, joka ei ole salvialle tavallista.
Mutta ettei se voisi tuottaa kenellekään samanlaista turmiota, on se
hakattava juurta myöten poikki ja heitettävä tuleen.

Sen teki kohta tuomarin läsnäollessa se henkilö, joka oli puutarhan
vartiana, ja tuskin hän oli kaatanut suuren pensaan maahan, niin
ilmestyikin onnetonten rakastavaisten kuoleman syy.

Tämän salviapensaan alla oli nimittäin ihmeteltävän suuri konna,
jonka myrkyllisestä hengityksestä arvattiin sen salvian tulleen
myrkylliseksi. Ja kun kellään ei ollut uskallusta lähestyä konnaa, niin
tehtiin sen ympärille valtava risurovio ja poltettiin se siihen samalla
kuin salviakin.

Ja niin päättyi herra tuomarin tutkinto Pasquino poloisen kuolemasta.
Ja Stramba ja Atticciato ja Guccio Tuhrus ja Malagevole hautasivat
sitten Pasquinon ja hänen Simonansa, sellaisina pöhöttyneinä kuin he
olivat, San Paolon kirkkoon, johon seurakuntaan he kuuluivat.



KYMMENES KERTOMUS.


      Erään lääkärin rouva panee unijuomalla huumatun rakastajansa
      arkkuun, ja kaksi koronkiskuria kantaa hänet siinä kotiinsa.
      Hän herää ja häntä luullaan varkaaksi. Rouvan palvelijatar
      sanoo oikeudelle piiloittaneensa hänet tuohon kiskurien
      varastamaan arkkuun, ja niin pelastuu hän hirrestä; mutta
      koronkiskurit tuomitaan arkun-varkaudesta sakkoihin.

Tietäkää, että kauan ei ole kulunut vielä siitä, kun Salernossa oli
suuri haavalääkäri nimeltä Mazzeo della Montagna, joka, vaikka oli jo
äärimmäisen vanhuuden iässä, oli ottanut vaimokseen erään kauniin ja
viehättävän tytön kotikaupungistaan. Tämän varusti hän komeilla ja
kalleilla vaatteilla ja muilla koristuksilla ja kaikella sellaisella,
mikä saattaa naista miellyttää, niin hyvin, ettei hänellä ollut koko
kaupungissa vertaistansa, mutta siitä huolimatta on totta, että
vaimolla oli enimmät ajat nuha, sillä vanha tohtori-mestari piteli
häntä huonosti peiton alla vuoteessa. Hän näet koetteli todistaa, että
kun on maannut naisen vieressä yhden kerran, niin tarvitsee sen jälkeen
en muistakaan kuinka monta päivää voimistuakseen, ja muuta sellaista
lorua. Tähän oli rouva sangen vähän tyytyväinen, mutta koska hän oli
älykäs ja rohkea nainen, niin hän päättikin säästää talon varoja ja
heittäytyä kadulle ja käyttää toisten tavaraa.

Hän alkoi niin ollen tarkastella sangen monia nuoriamiehiä, ja viimein
hän mielistyi erääsen, johon hän kohdisti kaiken toivonsa ja koko
onnensa kaipuun. Ja kun nuorukainen sen huomasi, ja rouva oli hänestä
sangen miellyttävä, niin suuntasi hän samoin häneen koko rakkautensa.

Tämä nuorukainen oli nimeltänsä Ruggieri da Jeroli, ylhäistä sukua,
mutta niin paha tavoiltaan ja moitittava elämältään, ettei hänellä
ollut enää ainoatakaan omaista tai ystävää, joka olisi toivonut hänelle
hyvää tai tahtonut häntä nähdä; ja koko Salernossa hän oli kuuluisa
varkauksista ja muista törkeistä teoista. Mutta siitä ei rouva paljoa
välittänyt, sillä nuorukainen miellytti häntä aivan toisista syistä, ja
niinpä hän järjesti palvelijattarensa kanssa asiat sille tolalle, että
he saivat kerran olla yksissä. Ja kun he olivat jonkun aikaa nauttineet
iloa yhdessä, niin nainen alkoi moitiskella nuorukaista hänen entisen
elämänsä tähden ja pyytää häntä, hänen rakkautensa nimessä, jättämään
pois sellaiset teot. Ja antaakseen hänelle tilaisuuden menetellä vasta
toisin, alkoi hän tukea häntä rahalla, milloin milläkin määrällä.

Ja kun he täten jatkoivat salaisesti seurusteluaan, niin tapahtui, että
lääkärin käsiin joutui kerran sairas, jonka toinen jalka oli vialla.
Kun tohtori oli tutkinut tuon vian, sanoi hän sairaan omaisille, että
jos ei kaiveta pois erästä pilaantunutta luuta, joka jalassa on, niin
täytyy leikata pois koko jalka taikka mies kuolee; ja jos luu
poistetaan, niin hän ehkä paranee, mutta kuitenkaan ei tohtori mennyt
hänen hengestään takuusen. Sukulaiset suostuivat viimemainittuun
yritykseen ja antoivat sairaan leikattavaksi, aivan kuin jo kuolleena.

Tohtori, joka huomasi, ettei sairas jaksaisi nukuttamatta kestää
tuskia eikä antaisi itseään käsitellä ja jonka täytyi sentähden
lykätä toimitus iltapuoleen päivää, eroitutti aamulla eräästä
lääkesekoituksesta vettä, joka oli vaivuttava sairaan, kun hän sitä
joi, uneen siksi aikaa, minkä tohtori luuli tarvitsevansa leikkauksen
suorittamiseen. Ja tämän unijuoman hän tuotatti kotiinsa ja asetti
huoneesensa sanomatta kenellekään, mitä se oli.

Mutta kun iltapuoli tuli ja mestarin oli mentävä sairaan luo, niin toi
lähetti eräiltä hänen parhaimmilta ystäviltään Amalfista sanan, että
hänen oli heti lähdettävä sinne eikä annettava minkään asian estää
itseänsä, sillä siellä oli ollut suuri tappelu, jossa monta oli
haavoittunut. Lääkäri lykkäsi niin ollen jalan leikkaamisen vielä
seuraavaan aamuun ja astui venheesen ja meni Amalfiin.

Hänen vaimonsa tiesi, ettei mies palaa kotiin koko yönä, ja siksi
kutsutti hän nyt salaa tapansa mukaan Ruggierin luoksensa ja pani hänet
miehensä huoneesen ja lukitsi hänet sinne siksi aikaa, kunnes eräät
muut talossa asuvat menivät nukkumaan. Mutta kun Ruggieri siellä
oleskeli ja rouvaa odotteli, niin tuli hänelle, joko sen päivän
ponnistusten tähden tai siksi, että hän oli syönyt suolaista ruokaa,
tai ainoastaan tavan vuoksi, ankara jano. Hän näki silloin ikkunalla
veden, jonka lääkäri oli valmistuttanut sairasta varten, ja kun hän
luuli sitä juomavedeksi, nosti hän pullon huulillensa ja joi sen
tyhjäksi. Eikä kulunut kauan, niin hänet voitti raskas uni ja hän
nukkui.

Rouva tuli niin pian kuin pääsi siihen huoneesen, ja kun hän näki
Ruggierin nukkuvan, niin hän nykäisi häntä ja sanoi hiljaisella
äänellä, että nouskoon ylös. Mutta se oli turhaa, nuorukainen ei
vastannut eikä liikahtanutkaan. Silloin rouva hiukan suuttui ja
pudisteli häntä kovemmin ja sanoi: Nouse ylös, unikeko, sillä jos aioit
nukkua, olisit mennyt kotiisi, etkä tullut tänne. Siitä pudistuksesta
Ruggieri putosi maahan arkulta, jolla hän istui, eikä antanut elon
merkkiä enempää kuin kuollut ruumis.

Siitä rouva hiukan peljästyi ja alkoi nostaa häntä ylös ja pudistella
kovemmin ja nykiä nenästä ja vetää parrasta, mutta mikään ei auttanut:
hän oli kytkenyt aasinsa lujaan paaluun. Ja siksi alkoi rouva peljätä,
että hän on kuollut; mutta kuitenkin hän nipisteli häntä vielä aroista
paikoista ja poltteli palavalla kynttilällä; vaan sekin oli turhaa.
Silloin hän, joka ei lääketaitoa ymmärtänyt, vaikka hänen miehensä
olikin tohtori, uskoi varmasti, että Ruggieri on kuollut.

Ja koska hän rakasti nuorukaista enemmän kuin mitään muuta, niin eipä
tarvitse kysyä, oliko hän suruissaan; ja kun hän ei tohtinut nostaa
melua, niin alkoi hän hiljaa hänen ääressään itkeä ja tuskitella
tällaista onnettomuutta. Mutta hetken kuluttua hän, joka pelkäsi
saavansa vahingon lisäksi häpeänkin, ajatteli, että oli keksittävä
viipymättä keino, jolla hän saisi ruumiin pois talosta; ja kun hän ei
itse tiennyt, mitä tehdä, niin kutsui hän hiljaa palvelijatartaan ja
näytti tälle onnettomuutensa ja kysyi häneltä neuvoa.

Palvelijatar kummastui kovasti ja hänkin pudisteli ja nyki nuorukaista,
mutta kun näki, että tämä oli aivan tunnoton, sanoi hän samaa, mitä
rouvakin sanoi, nimittäin, että Ruggieri on tosiaan kuollut, ja neuvoi
toimittamaan ruumiin pois talosta.

Siihen rouva sanoi: Mutta minne hänet voimme panna, niin ettei
huomisaamuna, kun hänet nähdään, epäiltäisi, että hänet on tuotu ulos
meiltä?

Tyttö vastasi hänelle: Rouva, minä näin tänä iltana myöhään naapurimme,
puusepän, puodin edessä kooltaan melkoisen arkun, ja jos mestari ei ole
korjannut sitä sisään, niin se on meille hyvään tarpeesen. Sillä me
voimme panna kuolleen arkkuun ja antaa hänelle pari kolme puukonpistoa
ja jättää sitten sinne. Kun joku hänet siitä löytää, niin enpä ymmärrä,
miksi hän ajattelisi, että se on tuotu siihen juuri täältä, eikä
muualta. Paremminkin luullaan, että koska hän oli kunnoton nuorukainen,
niin oli hän menossa tekemään jotain pahaa, jolloin jokin vihamies
surmasi hänet ja pani sitten arkkuun.

Rouvasta oli tytön neuvo hyvä, paitsi ruumiin haavoittaminen, josta hän
sanoi, ettei hänen sydämensä millään ehdolla jaksa suvaita sellaista
tekoa. Ja hän lähetti katsomaan, oliko arkku vielä siellä, jossa
palvelijatar oli sen nähnyt; ja tämä tuli takaisin ja sanoi, että se
oli.

Silloin nosti tyttö, joka oli nuori ja voimakas, rouvan avulla
Ruggierin hartioilleen, ja rouva meni edeltä tähystämään, tuliko
ketään; ja kun he pääsivät arkun luo, panivat he nuorukaisen siihen ja
sulkivat sen ja menivät tiehensä.

Niinä päivinä oli sinne lähistölle erääsen taloon muuttanut kaksi
nuorta miestä, jotka lainasivat korolle ja himoitsivat paljon voittoa
ja tahtoivat itse kuluttaa vähän varojaan. Ja koska he tarvitsivat
talouskaluja ja olivat nähneet edellisenä päivänä tuon arkun, niin
päättivät he keskenään viedä sen kotiinsa, jos se jäisi siihen vielä
yöksi. Ja kun puoliyö läheni, menivät he ulos ja löysivät arkun, ja
kantoivat sen kiireesti ja sitä mitenkään tarkastelematta, vaikka se
tuntuikin hiukan raskaalta, asuntoonsa. Ja he sijoittivat sen siellä
viereiseen huoneesen, jossa naiset nukkuivat, huolimatta asettaa sitä
edes vakavasti paikoillensa, ja jättivät sen siihen ja menivät
nukkumaan.

Ruggieri, joka oli nukkunut sangen pitkän aikaa ja kuluttanut juoman,
niin että sen voima loppui, heräsi aamun lähetessä. Ja vaikka uni oli
haihtunut ja aistit saivat takaisin voimansa, oli hänen aivoissaan
vielä kuitenkin eräänlainen raskaus, joka piti häntä puolihuumeissa ei
ainoastaan sen yötä, vaan monta päivää jälkeenpäinkin. Ja kun hän avasi
silmänsä eikä nähnyt mitään, ja ojenteli käsiään sinne tänne ja huomasi
olevansa arkussa, niin hän koetteli muistella asioita ja sanoi
itsekseen: Mitä tämä on? Missä minä olen? Nukunko minä vai olenko
valveilla? Minä muistan ainoastaan, että tulin tänä iltana rakastettuni
huoneesen, ja nyt tuntuu minusta siltä kuin olisin arkussa. Mitä tämä
merkitsee? Olisikohan tohtori tullut takaisin tai muuta odottamatonta
tapahtunut, joten rouva pani minut nukkuessani tähän piiloon? Niin
luulen, ja varmaan on asianlaita sellainen.

Ja siksi hän oli aivan hiljaa ja kuunteli, kuuluisiko mitään. Mutta kun
hän oli pitkän aikaa ollut sillä tavalla, tuli hänen kovin epämukava
arkussa, joka oli ahdas, ja rupesi koskemaan siihen kylkeen, jolla hän
makasi. Silloin hän päätti kääntyä toiselle, mutta teki sen niin
taitavasti, että töytäisi lonkallaan arkun toista laitaa, joka ei ollut
tasavalle paikalle asetettu, ja horjautti arkkua niin, että se putosi
kovalla kolinalla lattialle.

Naiset, jotka nukkuivat vieressä, heräsivät ja peljästyivät suuresti,
mutta olivat pelon tähden vaiti. Myöskin Ruggieri joutui arkun
pudotessa kovan pelon valtaan, mutta kun hän huomasi, että arkku oli
pudotessa auennut, niin hän tahtoi mieluummin olla arkusta poissa kuin
sen sisässä, jos vielä jotain tapahtuisi. Ja koska hän ei tiennyt,
missä oli, alkoi hän esineesen jos toiseenkin kolahdellen kulkea ja
hapuilla huoneessa, koetellen, eikö hän löytäisi portaita tai ovea,
josta pääsisi ulos. Mutta tuon hapuilemisen kuullessaan alkoivat
naiset, jotka olivat valveilla, kysellä: Kuka se on? Ruggieri ei
tuntenut heitä äänestä, joten hän ei vastannut; ja siksi huusivat
naiset niitä kahta nuorukaista, mutta nämä nukkuivat paljosta
valvonnasta niin sikeästi, etteivät tienneet menosta mitään, ja siitä
pelästyivät naiset yhä enemmän. He nousivat ja menivät ikkunaan ja
alkoivat huutaa: Varkaita, varkaita!

Useita naapureita juoksi silloin eri paikoista sinne, yksi kattojen
yli, yksi yhtäältä, toinen toisaalta, ja he tunkeutuivat taloon. Ja
nuorukaisetkin heräsivät siihen meluun ja nousivat ylös.

Ruggieri, joka oli hämmästyksestä aivan suunniltaan, kun näki olevansa
siellä, eikä tiennyt, minne päin pitäisi tai sopisi paeta, otettiin
kiinni ja annettiin sen paikan käskynhaltian vartiain käsiin, jotka
olivat jo juosseet meteliin.

Nämä veivät hänet käskynhaltian eteen, ja kun kaikki tiesivät Ruggierin
sangen kelvottomaksi ihmiseksi, niin pantiin hänet kohta kidutuslavalle
ja hän tunnusti menneensä rahanlainaajien taloon varastamaan. Silloin
käskynhaltia ajatteli, että hänet pitää viivyttelemättä hirtättää.

Aamulla kulki koko Salernossa tieto, että Ruggieri oli vangittu
koronkiskurien talossa varkauden tähden. Ja kun rouva ja hänen
palvelijattarensa tämän kuulivat, valtasi heidät sellainen uusi
ihmetys, että he melkein uskoivat, etteivät olleetkaan tehneet sitä,
mitä viime yönä tekivät, vaan olivat ainoastaan unissa nähneet moista
tekevänsä. Ja rouva oli niin tuskissaan vaarasta, joka Ruggieria
uhkasi, että oli melkein tulla hulluksi.

Lyhyt aika tämän jälkeen, yhdeksännellä hetkellä, tuli haavalääkäri
kotiin Amalfista ja pyysi tuomaan valmistamansa veden, sillä hän aikoi
ryhtyä nyt sairasta parantamaan. Ja kun hän näki, että pullo oli tyhjä,
nosti hän kovan metelin, että hänen talossaan ei mikään saa olla
paikallaan. Rouva, joka oli kiihdyksissä aivan toisenlaisesta tuskasta,
vastasi ärtyisesti ja sanoi: Mitähän sanoisitte, messere, suuremmasta
asiasta, kun pidätte kaadetusta vesitilkasta niin kovaa melua? Eikö nyt
vettä enää maailmassa ole.

Siihen vastasi lääkäri: Vaimo, sinä luulit, että se oli pelkkää vettä;
sitä se ei ollut, vaan se oli nukutusta varten valmistettua univettä!

Ja hän kertoi vaimolleen, mistä syystä hän oli sitä teettänyt.

Tuskin rouva tämän kuuli, niin hän arvasi, että Ruggieri oli juonut
sitä ja näyttänyt sen vuoksi heistä kuolleelta. Ja hän sanoi: Messere,
emme sitä tienneet, valmistakaa siis uutta.

Ja kun tohtori näki, ettei muu auttanut, niin hän valmistutti uutta.

Vähän sen jälkeen palasi myöskin palvelijatar, joka oli rouvan käskystä
mennyt tiedustelemaan, mitä Ruggierista puhuttiin, ja sanoi: Madonna,
Ruggierista puhuvat kaikki pahaa, ja mikäli minä voin huomata, ei ole
sukulaista eikä ystävää, joka olisi noussut tai haluaisi nousta häntä
puolustamaan. Ja siksi uskotaan varmasti, että tuomari hänet huomenna
hirtättää. Ja sitäpaitsi tuon merkillisiä uutisia, joista minun
mielestäni voi käsittää, kuinka hän joutui koronkiskurien taloon. Ja
kuulkaa kuinka: tehän tiedätte sen puusepän tässä vastapäätä, jonka se
arkku oli, johon me panimme Ruggierin. Hän oli äsken maailman
ankarimmassa kiistassa erään miehen kanssa, joka näytti siltä kuin se
arkku olisi ollut hänen omansa, sillä hän vaati rahojansa takaisin, ja
mestari vastasi, ettei hän ollut sitä arkkua myynyt, vaan se oli
häneltä viime yönä varastettu. Siihen tuo toinen sanoi: Se ei ole
totta, sinä möit sen kahdelle nuorelle rahanlainaajalle, kuten he itse
sanoivat minulle viime yönä, kun minä näin sen heidän asunnossaan,
silloin kun Ruggieri otettiin kiinni. Mutta siihen puuseppä sanoi: He
valehtelevat, sillä minä en ole sitä heille koskaan myynyt, mutta he
ovat sen menneenä yönä minulta varastaneet. Mennään heidän luokseen..
Ja niin he lähtivät sovinnossa koronkiskurien taloon, ja minä tulin
tänne. Ja sillä tavalla, minun ymmärtääkseni, niinkuin itsekin
huomaatte, Ruggieri joutui sinne, josta hänet tavattiin. Mutta kuinka
hän nousi ylös kuolleista, sitä minä en voi käsittää.

Rouva ymmärsi nyt mainiosti, miten asianlaita oli, ja kertoi tytölle,
mitä hän oli kuullut tohtorilta, ja pyysi häneltä apua, niin että
Ruggieri pelastuisi; sillä jos hän tahtoisi, hän voisi samalla kertaa
vapauttaa Ruggierin ja pelastaa emäntänsä kunnian.

Palvelijatar sanoi: Madonna, neuvokaa minulle miten, niin minä teen
kaikki mielelläni.

Rouva, jolla oli hätä kintereillä, keksi nopeasti neuvon, mitä oli
tehtävä, ja selitti tarkasti asian tytölle.

Tyttö meni ensiksikin tohtorin luokse ja alkoi itkeä ja sanoi: Herra
tohtori, minun täytyy pyytää teiltä anteeksi erästä suurta hairahdusta,
jonka olen tehnyt teitä kohtaan.

Tohtori kysyi: Ja mitä hairahdusta?

Tyttö ei lakannut vieläkään itkemästä ja vastasi: Messere, tehän
tiedätte, millainen nuorukainen Ruggieri da Jeroli on. Ja koska hän
pitää minusta, täytyi minun äskettäin pelosta ja rakkaudesta ruveta
hänen ystäväkseen. Ja kun hän eilis-iltana sai tietää, että te ette
ollut kotona, houkutteli hän minua niin kauan, kunnes minä toin hänet
tänne taloonne, kamariini kanssani nukkumaan. Ja kun hänelle tuli jano
ja minä en heti tiennyt, mistä ottaa vettä taikka viiniä, enkä
tahtonut, että teidän rouvanne, joka oli salissa, näkisi minut, niin
minä, joka muistin nähneeni kamarissanne vesipullon, juoksin ottamaan
sen ja annoin hänelle juoda, ja panin pullon jälleen siihen, josta olin
sen ottanut. Ja nyt minä kuulin, että te olette nostanut talossanne
siitä asiasta suuren melun; ja minä kyllä tunnustan, että tein pahasti,
mutta kukapa ei sitä joskus tekisi? Minä olen hyvin pahoillani, että
sen tein, mutta en niin paljon itse teostani, kuin siitä, mitä teosta
seurasi, nimittäin että Ruggieri voi sentähden menettää henkensä.
Sentähden pyydän teiltä, niin nöyrästi kuin voin, anteeksi ja anon
saada mennä auttamaan mikäli taidan Ruggieria.

Kun lääkäri tämän kuuli, vastasi hän, niin vihainen kuin olikin,
ilveillen: Sinä olet jo itse hankkinut anteeksiantosi, koska luulit
saavasi viime yöksi nuoren miehen, joka oikein hyvin pöyhisi turkkiasi,
mutta saitkin unikeon. Mene siis ja koeta pelastaa lemmittysi, mutta
varo vasta kuljettamasta häntä kotiini, muuten annan sinulle sekä tästä
kerrasta että tulevasta.

Tyttö, joka arveli suorittaneensa ensi tempun hyvin, juoksi nyt niin
nopeasti kuin voi vankilaan, jossa Ruggieri oli, ja houkutteli vartiaa,
kunnes tämä antoi hänen puhella Ruggierin kanssa. Ja kun hän oli
neuvonut, mitä hänen oli vastattava tuomarille, jos aikoi henkensä
pelastaa, hankki hän pääsyn itse tuomarin eteen. Mutta ennenkuin tämä
tahtoi hänen mieltään noudattaa, halusi hän, koska tyttö oli kukoistava
ja raikas, eräällä koukulla punnita hänen kristillisyyttään ja tyttö ei
kursaillutkaan, koska toivoi sitten tulevansa paremmin kuulluksi. Ja
noustuaan jauhatukselta häh sanoi: Herra, te olette ottanut Ruggieri da
Jerolin varkaana kiinni, mutta hän ei ole varas. Ja hän kertoi alusta
loppuun koko tarinan, miten hän oli vienyt lemmittynsä lääkärin taloon,
jossa oli hänelle antanut nukutusainetta, sitä siksi arvaamatta, ja
luullen Ruggierin kuolleeksi pannut hänet arkkuun. Ja sitten hän kertoi
hänelle, mitä oli kuullut puuseppä-mestarin ja arkun omistajan
juttelevan keskenään, ja selitti tällä tavalla, kuinka Ruggieri oli
joutunut koronkiskurien taloon.

Tuomari, josta näytti helpolta tutkia, oliko tämä, totta, kysyi ensin
lääkäriltä, oliko siinä, mikä koski unijuomaa, perää, ja kuuli silloin,
että asianlaita oli niin. Ja sitten antoi hän kuulustella puuseppää ja
sitä miestä, jonka arkku oli, sekä koronkiskureita, ja huomasi pitkien
puheitten jälkeen, että kiskurit olivat varastaneet edellisenä yönä
arkun ja kuljettaneet sen kotiinsa. Vihdoin noudatti hän Ruggierin
eteensä ja kysyi häneltä, missä hän oli majaillut edellisenä iltana.

Ruggieri vastasi, että missä hän oli majaillut, ei hän tiennyt, mutta
sen hän muisti hyvin, että hän oli lähtenyt majailemaan tohtori Mazzeon
palvelijattaren luokse, jonka kamarissa hän oli juonut kovaan janoonsa
vettä. Mutta kuinka hänen sitten kävi, ei hän tiennyt, paitsi että hän
oli herännyt koronkiskurien talossa ja nähnyt olevansa arkussa.

Tuomarista olivat nämä asiat sangen hauskoja kuulla, joten hän antoi
tytön ja Ruggierin ja puusepän ja kiskurien kertoa ne itselleen moneen
kertaan. Ja koska hän viimein huomasi Ruggierin viattomaksi, tuomitsi
hän koronkiskurit, jotka olivat arkun varastaneet, kymmenen florinin
sakkoihin ja Ruggierin hän vapautti.

Miten mieleistä tämä oli Ruggierista, ei tarvitse kysyäkään, ja hänen
rakastettunsa oli siitä kuvaamattoman onnellinen. Ja monta kertaa rouva
sitten naureskeli ja ilakoi nuorukaisen ja kelpo palvelijattarensa
kanssa, joka oli tahtonut pistää Ruggieria puukolla, tälle asialle, kun
he jatkoivat rakkauttaan ja huviaan yhä entistäänkin paremmin.

Ja niin soisin itsellenikin käyvän, mutta arkkuun en tahtoisi joutua.



VIIDES PÄIVÄ



ENSIMÄINEN KERTOMUS.


      Cimone tulee järkiinsä, kun on rakastunut, ja ryöstää merellä
      ihailemansa Efigenian. Rodon saarella hänet pannaan vankeuteen,
      josta Lisimaco pelastaa hänet, ja he ryöstävät yhdessä uudestaan
      Efigenian sekä Cassandran keskellä näiden hääkemuja. Sitten he
      pakenevat Kretaan naisineen, joista tulee siellä heidän vaimonsa,
      ja palaavat jälleen kotimaahansa, sinne kutsuttuina.

Kypron saarella eli muinoin, niinkuin kyprolaisten vanhoista
historioista olemme lukeneet, erittäin jalosukuinen mies, jonka nimi
oli Aristippo ja jolla oli enemmän kuin yhdelläkään ainoalla hänen
kansalaisistaan ajallista hyvyyttä. Ja ellei kohtalo yhdessä suhteessa
olisi tuottanut hänelle surua, olisi hän voinut olla tyytyväisempi kuin
kukaan muu.

Ja tämä seikka oli se, että hänellä oli monista pojistaan yksi, joka
tosin oli kasvunsa ja ruumiillisen kauneutensa puolesta kaikkia muita
nuorukaisia ehompi, mutta melkein heikkopäinen, niin ettei hänestä
ollut toiveita. Hänen nimensä oli oikeastaan Galeso, mutta kaikki
kutsuivat häntä pilkalla Cimoneksi (joka sikäläisten kielessä vastaa
yhtä kuin meidän kielessämme elukka), siksi, ettei hänen päähänsä
millään opettajan ponnistuksilla, isän houkutteluilla tai kurituksilla
eikä muidenkaan keksinnöillä saatu menemään tietoja tai ihmistapoja,
joten hän, jonka äänikin oli karkea ja raaka, käytökseltään oli
paremminkin eläin kuin ihminen.

Tämä hukkaan mennyt elämä tuotti isälle ankarinta surua, ja kun häneltä
oli kadonnut kaikki toivo pojasta, niin hän, päästäkseen aina näkemästä
tuota tuskansa syytä silmäinsä edessä, määräsi, että Cimonne oli
mentävä maalle ja oltava siellä hänen työväkensä parissa.

Siitä tuli Cimone sangen hyvilleen, sillä karkeain ihmisten tavat ja
elämä olivat hänestä paljon mieleisempiä kuin konsanaan
kaupunkilaisten.

Kun Cimone nyt siis meni maalle ja askarteli siellä töissä, jotka
maaelämään kuuluivat, niin sattui eräänä päivänä, keskipäivän jälkeen,
että kun hän kulki maatilalta toiselle sauva olalla, niin hän tuli
metsikköön, joka oli sillä seudulla kauneimpia ja täydessä
lehtivihannassa, koska oli juuri toukokuu. Ja hänen siellä kulkiessaan
sattui, että hän joutui, ikäänkuin hyvän onnensa opastamana, korkeain
puiden ympäröimälle niitylle, jonka toisella liepeellä oli ylen kaunis
ja kylmä lähde. Ja lähteen partaalla Cimone näki vihannalla nurmella
nukkumassa kauniin tytön, jonka pukimet olivat niin ohuet, että ne
tuskin kätkivät mitään hänen valkeasta ruumiistaan, sillä häntä verhosi
vyötäröiltä jalkoihin ainoastaan aivan valkea ja ohut vaippa. Ja hänen
jaloissaan nukkui samoin pari naista sekä muuan mies, tuon tytön
palvelijoita.

Kun Cimone hänet näki, pysähtyi hän sauvansa nojaan, aivan kuin ei
koskaan ennen olisi nähnyt naisolentoa, ja alkoi katsella tyttöä,
mitään virkkamatta ja tarkasti ja rajattomasti ihaillen. Ja tuossa
karkeassa povessa, johon ei tuhansilla opetuksilla oltu saatu
kaupunkilaisia mieltymyksiä, tunsi hän nyt heräävän aatoksen, mikä pani
hänet viljelemättömässä, yksinkertaisessa mielessään ajattelemaan, että
tämä oli ihaninta, mitä kuolevainen koskaan oli nähnyt.

Ja sitten hän alkoi tarkastella tytön ruumiinosia yksitellen, ihaillen
hiuksia, joita hän vertasi kultaan, otsaa, nenää ja suuta, kaulaa ja
käsivarsia ja erityisesti rintaa, joka vasta vähän kaartui. Ja muuttuen
yhtäkkiä talonpojasta kauneudentuomariksi hän toivoi nyt kiivaasti
saada nähdä tytön silmätkin, joita tyttö piti suljettuina, koska niitä
syvä uni painosti. Ja niitä nähdäkseen teki Cimonen mieli jo monta
kertaa herättää hänet, mutta kun hän näytti hänestä monin verroin
kauniimmalta kuin kaikki muut naiset, joita hän oli ennen nähnyt, niin
hän ajatteli, että ehkä se on jokin jumalatar. Ja niin paljon älyä
hänellä toki oli, että hän ymmärsi jumalallisten seikkain ansaitsevan
kunnioitusta enemmän kuin maallisten, ja siksi hän malttoi mielensä ja
odotti, kunnes tyttö itsestään heräisi. Ja vaikka odotus tuntuikin
hänestä hyvin pitkältä, ei hän kuitenkaan voinut, tavattoman
ihastuksensa vallassa, paikaltaan poistua.

Tapahtui sitten, että neito, jonka nimi oli Efigenia, heräsi pitkän
ajan perästä, ennen kaikkia seuralaisiaan, ja kun hän, kohottaen
päätänsä ja avaten silmänsä, huomasi edessään Cimonen sauvansa nojassa
seisomassa, niin hän kummastui suuresti ja sanoi: Cimone, mitä sinä
tähän aikaan täällä metsässä haeskelet?

Melkein jokainen näillä seuduilla tunsi Cimonen sekä hänen muotonsa ja
tuhmuutensa että hänen isänsä ylhäisen suvun ja rikkauksien vuoksi.

Cimone ei vastannut mitään Efigenian sanoihin, mutta heti, kun hän näki
neidon silmät avoinna, alkoi hän tuijottaa niihin ylen tarkasti, ja
tunsi niistä hohtavan itseensä sellaisen sulon, ettei hän sen vertaista
ollut ikinä kokenut. Mutta kun tyttö tämän näki, alkoi hän peljätä,
että moinen tiukka tähystely voisi johtaa hänen moukkamaisuutensa
johonkin sellaiseen, joka saattaisi tuottaa katseltavalle häpeää. Ja
niinpä Efigenia herätti palvelijansa, nousi ylös ja sanoi: Cimone, jää
hyvästi.

Siihen Cimone vastasi: Minä tulen sinun kanssasi.

Ja vaikka Efigenia kielsi Cimonea tulemasta kanssaan, koska hän yhä
häntä pelkäsi, niin ei hän voinut eroittaa häntä itsestään, ennenkuin
Cimone oli saattanut hänet kotiin.

Sieltä meni Cimone isänsä luo ja vakuutti, ettei hän enää millään
ehdolla mene takaisin maalle. Ja vaikka tämä oli isästä ja sukulaisista
tukala asia, niin sallivat he kuitenkin hänen olla niinkuin tahtoi,
odottaen, mikä hänet oli saanut tällä tavalla mieltään muuttamaan.

Kun nyt Cimonen sydämeen, johon ei opin murentakaan voinut tunkeutua,
oli aivan tuokiossa päässyt Amorin nuoli Efigenian kauneuden
lennättämänä, niin alkoi hän kehittyä nopeasti yhdestä järkiaatoksesta
toiseen ja hämmästytti siten isänsä ja omaisensa ja kaikki muut, jotka
hänet tunsivat. Ensin hän pyysi, että isä antaisi hänen esiintyä yhtä
kauneissa vaatteissa kuin hänen veljilläänkin oli, ja muutenkin yhtä
somistettuina kuin he, ja tähän isä suostui kovin mielellään.

Sitten hän alkoi seurustella hienojen nuorten miesten kanssa, ja
kuulusteltuaan heiltä, mikä ylimyksille ja varsinkin rakastuneille
sopii, hän oppi sangen lyhyessä ajassa, kaikkien suureksi ihmeeksi, ei
ainoastaan tieteiden ensi alkeet, vaan tulipa hänestä etevä
filosofikin.

Ja sitä mukaa (tähän kaikkeen oli syynä hänen rakkautensa Efigeniaan)
muuttui hänen karkea ja talonpoikainen äänensä sivistyneeksi ja
kaupunkilaiseksi ja hänestä tuli mestarillinen laulaja sekä
soittoniekka, jopa taitava ratsastaja ja kokenut ja urhea
sota-asioissakin niin maalla kuin merellä. Ja lyhyesti sanoen, ettei
tarvitsisi kaikkia hänen avujaan yksitellen luetella: ei ollut kulunut
täyttä neljää vuotta Cimonen ensimäisestä rakastumisen päivästä, kun
hänestä jo tuli hauskin, hienotapaisin ja suurimmilla hyveillä
varustettu nuorukainen, mitä Kypron saarella oli.

Mitä arvella, herttaiset naiset, nyt Cimonesta? Ei todellakaan muuta,
kuin että kade kohtalo oli kytkenyt ja sulkenut ne korkeat avut, jotka
taivas oli tälle kunnon sielulle antanut, johonkin aivan pieneen
kolkkaan hänen sydämessään arvottomilla kahleilla, jotka kaikki Amor,
tuo kohtaloakin väkevämpi, nyt rikkoi ja katkoi ja herätti nukahtaneet
vaistot ja jalot avut, jotka olivat olleet julmassa pimeydessä ja
horteessa, ja johti ne voimallaan kirkkaasen valkeuteen. Sitenpä hän
selvästi näytti, mistä hän voi alamaistensa sielut pelastaa ja mihin
hän ne valollaan johtaa.

Monesti meni Cimone rakkaudessaan Efigeniaan eräissä suhteissa
liiallisuuksiinkin, kuten nuoret rakastuneet hyvin usein tekevät, mutta
kun Aristippo ajatteli, että rakkaushan oli muuttanut hänet, hölmön,
mieheksi, niin salli hän sen maltillisesti, jopa suorastaan rohkaisikin
häntä menettelemään tässä asiassa kaikkien halujensa mukaan.

Cimone, joka ei enää sallinut kutsuttavan itseään Galesoksikaan, kun
muisti, että Efigenia oli kutsunut häntä siksi, tahtoi nyt päästä
kunniallisesti halujensa määrään ja lähetti siis useamman kerran
pyytämään Efigeniaa vaimokseen hänen isältään Cipseolta. Mutta Cipseo
vastasi Cimonelle aina, että hän oli jo luvannut Efigenian eräälle
nuorelle rodolaiselle ylimykselle nimeltä Pasimunda, eikä aikonut
peruuttaa sanaansa.

Kun sitten Efigenian sovittu hääaika tuli ja sulhanen laittoi noutamaan
morsianta luokseen, niin sanoi Cimone itselleen: Nyt on aika näyttää,
oi Efigenia, miten suuresti sinua rakastan. Sinun tähtesi on minusta
tullut ihminen, ja jos sinut saan, niin en epäile, että saavutan
kunniaa kuin mikä jumala. Ja varmasti minä sinut otan taikkapa kuolen.

Ja näin sanottuaan hän pyysi salaisesti avukseen eräitä nuoria
ylimyksiä, jotka olivat hänen ystäviään, ja varusti kaikessa
hiljaisuudessa laivan hyvään kuntoon meritappelua varten ja lähti
merelle odottamaan sitä laivaa, jonka oli määrä viedä Efigeniaa hänen
sulhaselleen Rodon saarelle.

Kun isä oli osoittanut monella muotoa kunnioitustaan Efigenian sulhasen
ystäville, astui neito laivaan, keula käännettiin Rodoa kohti ja
lähdettiin matkaan.

Mutta Cimone, joka ei nukkunut, yllätti matkalaiset laivallaan
seuraavana aamuna ja huusi purtensa keulasta ankarasti niille, jotka
olivat Efigenian laivassa: Pysähtykää, laskekaa purjeet alas, tai
valmistukaa tulemaan voitetuiksi ja heitetyiksi mereen.

Cimonen viholliset olivat jo tuoneet aseita kannelle ja hankkiutuivat
puolustukseen. Mutta Cimone otti nuo sanat huudettuaan rautaisen
valtaushaan ja iski sen rodolaisten laivan perään, vaikka he täyttä
vauhtia pakoon painoivat, ja kytki heidän laivansa väkivallalla oman
purtensa keulaan. Ja sitten hän karkasi hirmuisena kuin jalopeura,
ilman yhdenkään toverinsa seuraa, rodolaisten aluksen kannelle, aivan
kuin pitäen arvottomina heitä kaikkia. Ja koska Amor häntä kannusti,
syöksyi hän ihmeellisellä voimalla väkipuukko kädessä keskelle
vihollisten parvea ja haavoitti heitä milloin oikealle, milloin
vasemmalle ja kaasi heitä kuin lampaita. Tämän nähdessään nakkasivat
rodolaiset aseensa maahan ja huusivat melkein yhtä suuta, että he
antautuvat vangeiksi.

Cimone sanoi silloin heille: Nuoret miehet, ei saaliin himo eikä viha
mikään saanut minua lähtemään Kyprolta ja karkaamaan teidän kimppuunne
keskellä merta asekädessä. Minut toi tänne eräs muu haluttava, joka
minun on ehdottomasti saatava valloitetuksi, ja teidän on varsin
helppoa luovuttaa se minulle kaikessa rauhassa. Ja se on Efigenia, jota
minä rakastan yli kaiken. Kun minä en voinut häntä saada ystävänä ja
sovussa hänen isältään, niin pakoitti minut Amor riistämään hänet
teiltä vihamiehenä ja aseilla. Minun aikomukseni on näet olla hänelle
sama, joksi teidän Pasimundanne piti hänelle tulla. Antakaa hänet
minulle ja jatkakaa matkaanne Jumalan nimessä.

Nuorukaiset, joita paremminkin väkivalta kuin aulius pakoitti,
luovuttivat itkevän Efigenian Cimonelle. Mutta kun Cimone näki neidon
itkevän, sanoi hän: Jalo neito, älä ole tuskissasi, minä olen sinun
Cimonesi ja olen pitkäaikaisella rakkaudella ansainnut sinut paljoa
paremmin kuin Pasimunda saamallaan lupauksella.

Sitten palasi Cimone, johdettuaan Efigenian laivaansa ja koskematta
mihinkään rodolaisten omaisuuteen, toveriensa luokse ja antoi
rodolaisten jatkaa matkaansa.

Nyt oli Cimone maailman tyytyväisin ihminen niin kalliin saaliin
saamisesta ja piti velvollisuutenaan lohduttaa jonkun aikaa itkevää
Efigeniaa, jonka jälkeen hän päätti toveriensa kanssa, että parhainta
on nyt olla heti palaamatta Kyproon. Sentähden käännettiin
yksimielisesti laivan keula Kretaa kohti, jossa melkein kaikki heistä
ja varsinkin Cimone Efigenian kanssa uskoivat saavansa turvaa vanhojen
ja uusien sukulaisten ja lukuisien tuttujen luona.

Mutta onni, joka oli niin suopeasti antanut Cimonen vallata naisen, ei
ollut nytkään vakaa, vaan muutti yhtäkkiä rakastuneen nuorukaisen
rajattoman ilon murheeksi ja katkeriksi kyyneleiksi.

Ei ollut kulunut vielä neljää tuntia siitä, jolloin Cimone erosi
rodolaisista, kun sen yön tullessa, jota Cimone odotti ihanampana
kaikista ennen kokemistaan, nousi myöskin hirmuinen ja myrskyinen ilma,
joka täytti taivaan pilvillä ja meren raivoisilla tuulilla, niin ettei
yksikään enää tiennyt, mitä tehdä tai kunne mennä, eikä laivalla kukaan
voinut pysyä pystyssä täyttämässä velvollisuuksiaan.

Kuinka tuskissaan Cimone tästä oli, ei tarvitse kysyä. Hänestä tuntui,
kuin olisivat jumalat suoneet hänen toteuttaa halunsa ainoastaan sen
vuoksi, että kuolema olisi hänelle nyt sitä raskaampi, kun hän taas
ennen olisi siitä sangen vähän välittänyt.

Hänen kumppaninsa olivat samoin tuskissaan, mutta eniten kaikista
Efigenia, joka itki ja pelkäsi jokaista aallon jysähdystä. Ja
itkiessään hän syytteli katkerasti Cimonen rakkautta ja sadatti hänen
huimuuttaan, väittäen, ettei tämä hirveä ilma ollut noussut minkään
muun vuoksi kuin siksi, etteivät jumalat sallineet miehen, joka vastoin
heidän neuvoaan koetti ottaa itselleen vaimoa, nauttia tuon uhkapäisen
halunsa hedelmistä, vaan että Cimone, nähtyään ensin Efigenian
kuolevan, oli itsekin surkeasti hukkuva.

Näin ja vieläkin haikeammin valitellen ja tietämättä, mitä tehdä,
ajausivat merenkulkijat, kun myrsky joka hetki yhä yltyi, Rodon saaren
lähistölle. Ja kun he eivät nähneet tai älynneet, mihin he menivät,
niin eivät he myöskään tunteneet, että maa oli Rodos, vaan ponnistivat
henkensä pelastukseksi viimeisetkin voimansa päästäkseen, jos
mahdollista, maihin.

Onni olikin heille suotuisa ja johdatti heidät pieneen meren lahteen.
Mutta siihen olivat tuokiota ennen heitä saapuneet laivallaan myöskin
ne rodolaiset, jotka Cimone oli vapauteen päästänyt. Nämäkään eivät
huomanneet laskeneensa ankkuria Rodon luokse, ennenkuin aamurusko
syttyi ja taivas hiukan kirkastui, jolloin he näkivät, että olivat noin
jousenkantaman päässä laivasta, josta olivat eilen eronneet.

Siitä kauhistui Cimone sanomattomasti, ja peljäten sitä, joka sitten
hänelle tulikin, hän komensi, että oli kaikin mokomin koetettava päästä
täältä pois, ajelkoon onni sitten kunne tahansa, sillä pahemmassa
paikassa kuin tämä eivät he missään olisi.

Sieltä koetettiinkin suurilla voiman ponnistuksilla päästä pois, mutta
turhaan. Kova tuuli nousi vastaan, niin etteivät he voineet päästä
ulapalle pienestä lahdesta, vaan ajausivat päinvastoin, tahtoivat tai
ei, yhä enemmän maihin. Ja kun he sinne saapuivat, tunsivat heidät
laivastaan maihin astuneet rodolaiset merimiehet. Joku heistä juoksi
silloin heti läheiseen kylään, jonne ylhäiset rodolaiset nuorukaiset jo
ennen olivat lähteneet, ja kertoi, että Cimone ja Efigenia olivat
sattumalta tulleet laivallaan samaan paikkaan kuin hekin.

Tämän kuullessaan ihastuivat rodolaiset ylimykset suuresti, kokosivat
paljon miehiä kylästä ja kiiruhtivat rannalle. Cimone, joka oli jo
väkineen noussut maalle, oli päättänyt paeta johonkin läheiseen
metsään, mutta nyt otettiin hänet kaikkien kumppaniensa ja Efigenian
kanssa vangiksi ja vietiin kylään. Ja sieltä kuljetettiin Cimone, kun
Lisimaco (joka oli sinä vuonna rodolaisten ylimpänä järjestyksen
pitäjänä) oli saapunut suuri asejoukko mukana paikalle, kaikkine
tovereineen vankeuteen, niinkuin Pasimunda, saatuaan näistä
tapahtumista jo tiedon, oli Rodon senaatilta valitellen anonut.

Tällä tavalla menetti onneton ja rakastunut Cimone Efigeniansa, jonka
vasta äsken oli saavuttanut, hyötymättä hänestä mitään muuta kuin
parisen suudelmaa. Efigenian ottivat monet rodolaiset ylimysnaiset
hoitoonsa ja toinnuttelivat häntä sekä äskeisen vangitsemisen
peljästyksestä että myrskyisen meren tuottamista vaivoista. Ja heidän
luokseen hän jäi aina sovittuun hääpäiväänsä saakka.

Cimone ja hänen toverinsa armahdettiin, koska he olivat eilen
päästäneet nuoret rodolaiset vapauteen, ja heidät tuomittiin ainoastaan
iäkseen vankeuteen, vaikka Pasimunda koettikin parhaansa mukaan saada
heidät tuomituiksi kuolemaan. Vankilassa he istuivat sitten murheissaan
eivätkä enää toivoneet koskaan mitään iloja. Mutta Pasimunda kiirehti
minkä ennätti tulevia häitä.

Silloin onni taas, ikäänkuin katuen hetkellistä väärintekoaan Cimonea
kohtaan, keksi uuden seikan hänen edukseen.

Pasimundalla oli veli, Ormisda nimeltä, tosin ikävuosilta nuorempi
häntä, mutta ei kunnossa häntä huonompi. Tämä Ormisda oli jo kauan
hankitellut ottaa vaimokseen erästä ylhäistä, kaunista kaupungin neittä
nimeltä Cassandra, jota myöskin Lisimaco tulisesti rakasti. Mutta
Ormisdan naimakaupat olivat monta kertaa menneet milloin minkin esteen
vuoksi myttyyn. Kun nyt Pasimunda näki, että hänen täytyy suurilla
juhlilla viettää häitään, niin arveli hän, että olisi viisainta, jos
hän saisi samoissa juhlissa myöskin Ormisdan menemään naimisiin, sillä
niin vältettäisiin uudet juhlat ja kulut. Sen vuoksi Pasimunda ryhtyi
uudelleen puheisiin Cassandran vanhempien kanssa ja pääsi hyviin
tuloksiin. Ja hän, hänen veljensä ja Cassandran vanhemmat päättivät
keskenään, että samana päivänä, jolloin Pasimunda pitää häitä Efigenian
kanssa, vietetään myöskin Ormisdan ja Cassandran häät.

Tämä tieto oli Lisimacosta hyvin vastenmielinen, sillä hän näki sen
pistävän toivonsa, joka oli, että jollei Ormisda ota Cassandraa, niin
joutuu neito varmaan hänelle itselleen. Mutta älykkäänä miehenä hän
salasi harminsa ja alkoi miettiä keinojakin, millä tavalla voisi estää
sellaiset aikeet toteutumasta. Eikä hän huomannut muuta neuvoa kuin
sen, että Cassandra oli ryöstettävä.

Tämä näytti hänestä helpolta virkamahdin avulla, joka hänellä oli,
mutta samalla julkeammalta kuin se olisi ollut, ellei hän olisi ollut
tuossa virassa. Mutta lopulta, pitkän ajattelun perästä, väistyi
kunniantunto rakkauden tieltä ja hän päätti ryöstää Cassandran, tuli
mitä tuli. Ja miettiessään, millaisia tovereita hän tässä yrityksessä
tarvitsisi ja millä menetelmällä hän sen suorittaisi, johtui hänen
mieleensä Cimone, jota hän piti tovereineen vankeudessa! Ja hän
ajatteli, ettei hän mistään saisi parempaa ja uskollisempaa apulaista
tässä asiassa kuin Cimone.

Sen vuoksi noudatti hän seuraavana yönä Cimonen salaa kammioonsa ja
alkoi puhua hänelle näin: Cimone, jumalat ovat ihmisille parhaita ja
anteliaimpia lahjojen jakajia, mutta samalla he tietävät myös koetella
heidän kuntoaan. Ja niitä, jotka he näkevät lujiksi ja vakaiksi
kaikissa onnen käänteissä, pitävät he korkeimpain palkintojen arvoisina
heidän uljuutensa vuoksi. Sinun kunnostasi he tahtoivat varmempaa
näytettä kuin olisit voinut antaa kotonasi, isäsi luona, jonka minä
tiedän mahdottoman rikkaaksi. Kalvavilla rakkauden suruilla tekivät he
ensin sinusta, älyttömästä eläimestä, mikäli olen kuullut, ihmisen;
sitten he tahtoivat kovilla vastoinkäymisillä ja nyt raskaalla
vankeudella tietää, muuttuiko luontosi siitä, mitä se oli silloin, kun
sait tuokion iloita ansaitsemastasi saaliista. Ja jos tosiaan ennallasi
olet, niin eivät he koskaan tarjonneet sinulle niin suurta iloa kuin
minkä he nykyhetkellä aikovat sinulle lahjoittaa. Ja että tavalliset
voimasi palaisivat ja rohkaisisit mielesi, aion nyt sinulle sen asian
todistaa. Pasimunda, joka iloitsee onnettomuudestasi ja koettaa
kiivaasti saada sinut hengiltä, kiirehtii nyt minkä voi häitään sinun
Efigeniasi kanssa, valmistautuen nauttimaan saaliista, jonka onni
sinulle ensin suopeasti antoi ja sitten sinulta nurjasti riisti. Kuinka
tuskallisesti tämä sinuun koskee, jos rakastat niin suuresti kuin
luulen, arvaan itsestänikin, sillä minua uhkaa Ormisda, Pasimundan
veli, tuona samana päivänä samanlaisella vääryydellä, sillä hän aikoo
viedä minulta Cassandran, jota minä rakastan enemmän kuin mitään muuta.
Ja tällaista kohtalon vääryyttä ja nurjuutta välttääksemme en näe sen
jättäneen meille muuta keinoa kuin henkemme voiman ja oikeat kätemme,
joihin kalpa kiintyköön avaamaan meille tietä, sinulle neitosi toiseen
ryöstöön, minulle ensimäiseen. Jos siis sinulla on hyvä halu, en tahdo
sanoa vapauteesi, sillä siitä välität luullakseni ilman rakastettuasi
sangen vähän, vaan saamaan naisesi uudestaan, niin nyt ovat jumalat
hänet käsiisi antaneet, jos seuraat minua minun hankkeissani.

Nuo sanat palauttivat täydellisesti rohkeuden Cimonen sieluun ja kauan
vitkailematta hän vastasi: Lisimaco, et löydä innokkaampaa etkä
uskaliaampaa toveria siihen työhön kuin minä, jos siten saavutan sen,
mitä nyt minulle lupaat. Käske siis ainoastaan, mitä minun on tehtävä,
ja saat nähdä, että tottelen ihmeellisellä voimalla.

Silloin Lisimaco lausui: Kolmen päivän päästä tästä noudetaan nuoret
vaimot ensi kertaa miestensä taloon. Silloin on meidän, sinun
asestettuna kumppaniesi kanssa ja minun eräiden ystävieni seurassa,
joihin täysin luotan, mentävä illan tullessa sinne ja ryöstettävä
naiset vierasten keskeltä laivaan, jonka minä olen salaa antanut
varustaa. Ja surmaamme sen, joka vastaamme tohtii asettua.

Cimonesta oli neuvo hyvä, ja hän jäi rauhallisena vankeuteen sovittuun
hetkeen saakka.

Hääpäivä tuli sitten, juhlat olivat suuret ja mainiot, ja veljesten
talon joka kolkassa vallitsi riemu.

Silloin Lisimaco, joka oli varustautunut kaikin puolin kuntoon, jakoi
mielestään otollisella hetkellä Cimonen ja hänen toverinsa sekä samoin
omat ystävänsä, joilla kaikilla oli aseet vaatteiden alla, kolmeen
osastoon, kun ensin oli tulistanut heitä monilla sanoilla yritykseen.
Näistä osastoista hän lähetti varovaisesti yhden satamaan, ettei kukaan
voisi estää heitä pääsemästä laivaan, sitten kun se oli oleva tarpeen,
ja kahden muun kanssa hän meni Pasimundan talolle. Siellä hän jätti
toisen osastoistaan ovelle, ettei heitä voitaisi sulkea sisään ja estää
paluutietä. Ja viimeisten miesten ja Cimonen kanssa hän alkoi nousta
portaita.

Kun he tulivat saliin, jossa morsiamet istuivat jo monien muiden
naisten kanssa järjestyksessä aterialla, niin he karkasivat päin,
paiskasivat pöydät kumoon, kumpikin heistä otti omansa ja antaen ne
toveriensa syliin käskivät viemään ne heti valmiiksi varustettuun
laivaan.

Morsiamet alkoivat itkeä ja huutaa, ja samoin muutkin naiset ja
palkolliset, ja pian kaikui joka paikka pelkkää melskettä ja
vaikerrusta. Mutta Lisimaco ja Cimone ja heidän toverinsa sivalsivat
säilät huotrasta ja kulkivat ilman vähintäkään vastarintaa portaille,
kaikkien antaessa heille tietä. Mutta kun he laskeusivat alas, juoksi
Pasimunda, joka oli melskeen kuullut, heitä vastaan paksu sauva
kourassa. Cimone iski häntä silloin niin lujasti, että halkaisi melkein
puolitiehen hänen päänsä ja kaatoi hänet hengetönnä jalkoihinsa.

Onneton Ormisda juoksi veljensä avuksi, mutta hänkin sai surmansa
Cimonen lyönnistä, ja Lisimacon ja Cimonen kumppanit haavoittivat ja
löivät takaisin eräät muut, jotka vielä aikoivat lähestyä.

Ryöstäjät saapuivat nyt, jätettyään talon veren ja sekasorron,
vaikerruksen ja surun valtaan, ilman estettä kiireesti saaliineen
laivalle. Ja kun he olivat vieneet naiset laivaan ja itsekin nousseet
sinne tovereineen, työnsivät he airot veteen ja lähtivät iloisesti
matkoihinsa, kun ranta jo oli täynnä asestettuja miehiä, jotka olivat
tulleet naisia vapauttamaan.

Sitten Lisimaco ja Cimone purjehtivat Kretaan, jossa monet ystävät ja
sukulaiset ottivat heidät ilolla vastaan, ja he menivät naimisiin
rakastettujensa kanssa, valmistaen suuret juhlat ja nauttien iloisesti
ryöstönsä hedelmistä.

Kyprolla ja Kretalla nousi tämän heidän tekonsa vuoksi hälinää ja
suuria häiriöitä, joita kesti pitkän aikaa. Mutta viimein rupesivat
heidän ystävänsä ja sukulaisensa, jotka näillä saarilla asuivat,
sovittajiksi ja saivat asiat niin hyvin selvitetyksi, että Cimone voi
palata, jonkun aikaa maanpakoa kärsittyään, iloisesti Efigenian kanssa
Kyproon ja samoin Lisimaco Cassandran kanssa Rodoon.

Ja sitten eli kumpikin heistä tyytyväisenä kauan aikaa vaimonsa kanssa
omalla maallaan.



TOINEN KERTOMUS.


      Gostanza rakastaa Martuccio Gomitoa ja kun kuulee, että hän
      on kuollut, heittäytyy epätoivoissaan yksinään venheesen,
      jonka tuuli vie Susaan. Hän löytää Martuccion elävänä Tunisissa,
      näyttäytyy hänelle, ja Martuccio, joka on älykkäillä neuvoillaan
      saavuttanut kuninkaansa suuren suosion, ottaa Gostanzan
      vaimokseen ja palaa rikkaana hänen kanssaan Lipariin.

Tietäkää nyt, rakastettavat naiset, että lähellä Sisiliaa on pieni
saari nimeltä Lipari, ja siellä eli joku aika sitten erittäin kaunis
nuori neito nimeltä Gostanza, syntyisin sangen kunnioitetusta saaren
suvusta. Häneen rakastui eräs saman saaren nuorukainen nimeltä
Martuccio Gomito, sangen hienotapainen, kohtelias ja ammatissaan
kykenevä. Ja myöskin neito rakastui nuorukaiseen niin tulisesti, ettei
hän tuntenut itseään onnelliseksi muulloin kuin nähdessään Martuccion.
Ja koska Martuccio toivoi Gostanzaa vaimokseen, niin lähetti hän
pyytämään häntä hänen isältään, mutta isä vastasi, että Martuccio on
köyhä ja senvuoksi ei hän tahdo hänelle tytärtään antaa.

Martuccio, vihastuneena siitä, että näki itseään köyhyyden tähden
syrjäytettävän, vannoi silloin sukulaisilleen ja tuttavilleen, ettei
hän palaa Lipariin koskaan, ellei voi sitä tehdä rikkaana miehenä. Ja
hän lähti saarelta ja alkoi risteillä merirosvoutta harjoittaen
Barberian rannikoilla, ryöstäen jokaisen, kuka ei jaksanut pitää
puoliaan häntä vastaan. Siinä olisikin onni ollut hänelle hyvin
suosiollinen, jos hän olisi onnenpyyteessään pysynyt kohtuuden rajojen
sisällä. Mutta kun Martuccio ei tyytynyt siihen, että hän ja hänen
toverinsa olivat lyhyessä ajassa tulleet sangen rikkaiksi, vaan kun he
koettivat saada määrättömiä rikkauksia, niin kävi niin, että kerran
eräät saraseenilaivat ottivat pitkän vastarinnan jälkeen hänet ja hänen
toverinsa vangiksi ja ryöstivät heidät. Suurimman osan heistä
saraseenit surmasivat, laiva upotettiin, ja Martuccio itse vietiin
Tunisiin, jossa hänet pantiin vankeuteen ja pidettiin kauan sellaisessa
surkeudessa.

Liparille toivat monet, ei vain pari henkilöä, tiedon, että saraseenit
olivat hukuttaneet kaikki ne, jotka olivat Martuccion kanssa laivassa.

Kun Gostanza, joka jo Martuccion lähtiessä oli surrut sanomattomasti,
nyt kuuli hänen kaikkine tovereineen kuolleen, niin hän itki kauan ja
päätti viimein, että nyt hän ei enää tahdo elää. Ja koska hänen
sydämensä ei sietänyt, että hän olisi itse väkivaltaisesti päättänyt
päivänsä, niin hän mietti jotakin uutta tapaa, joka riistäisi häneltä
pakosta hengen. Ja eräänä yönä hän astui salaa ulos isänsä talosta ja
saavuttuaan satamaan löysi siellä sattumalta, jonkun matkan päässä
muista laivoista, pienen kalastaja-venheen, jossa oli vielä masto,
purjeet ja airot paikoillaan, sillä sen omistajat olivat vasta äsken
lähteneet siitä maihin. Gostanza astui nopeasti venheesen ja
soudettuaan vähän matkaa merelle päin (sillä hän ymmärsi hiukan
merimiehenkin ammattia niinkuin yleensä kaikki sen saaren naiset) nosti
purjeen ja heitti pois airot ja peräsimen ja antautui aivan tuulen
ajeltavaksi, ajatellen, että tuuli joko kaataa lastittoman ja
ohjattoman aluksen taikka heittää sen sirpaleiksi johonkin kariin,
jolloin hän ei voisi, vaikka tahtoisikin, pelastua kuolemasta, vaan
hukkuisi pakostakin. Ja peittäen päänsä vaippaan hän asettui itkien
venheen pohjalle.

Mutta aivan toisinpa kävikin kuin hän luuli. Sillä tuuli, joka leyhyi,
oli pohjoinen ja sangen lievä, meri melkein laineeton ja venhe suoraan
kulkeva, ja niinpä neito sitä yötä seuraavana päivänä, jolloin oli
astunut venheesen, joutui iltasella vesperin aikaan noin sadan miglion
päähän Tunisista, rannikolle lähelle Susan kaupunkia.

Gostanza ei tiennyt, oliko hän maalla vai merellä, sillä hän ei ollut
koko matkalla kohottanut päätään venheen pohjasta eikä aikonutkaan
kohottaa. Mutta sattumalta oli, kun venhe karahti rantaan, siellä köyhä
kalamuija, joka nosteli miesten verkkoja auringon paisteesta, ja kun
hän huomasi venheen, ihmetteli hän, minkätähden sen oli annettu ajautua
rantaan täysissä purjeissa. Ja arvellen, että ehkä kalastajat ovat
siihen nukahtaneet, hän meni venhettä katsomaan, mutta ei nähnyt siinä
muita kuin nuoren tytön, joka oli sikeään uneen vaipunut. Muija huusi
hänelle silloin monta kertaa, ja kun sai hänet viimein hereille ja
tunsi hänet vaatteiden kuosista kristityksi, kysyi häneltä
italiankielellä, kuinka hän oli joutunut tänne näin yksinään venheellä.

Neito, kuullessaan puhuttavan äidinkieltään, peljästyi, että kunpa ei
vaan toinen tuuli liene ajanut häntä takaisin Liparille. Ja hän nousi
kiireesti ylös ja katsoi ympärilleen, mutta kun ei tuntenut seutua ja
kun näki kuitenkin maalla olevansa, niin hän kysyi kunnon vaimolta,
missä hän oli.

Siihen kunnon vanhus vastasi: Tyttöseni, sinä olet lähellä Susaa
Barberiassa.

Kun tyttö tämän kuuli, niin hän tuskaili, ettei Jumala ollut antanut
hänen kuolla, ja peljäten häväistystä ja tietämättä, mitä nyt tehdä,
hän asettui maahan venheen viereen ja alkoi itkeä.

Kun kunnon vanhus tämän näki, heräsi hänessä sääli ja hän pyyteli
neitoa, kunnes sai viedä hänet majaansa, ja houkutteli siellä häntä
niin kauan, että Gostanza kertoi, miten hän oli tänne joutunut.

Kertomuksesta huomasi kunnon nainen, ettei vieras ollut syönyt pitkään
aikaan, ja nyt hän toi hieman kovaa leipäänsä, jonkun kalan sekä vettä
ja pyyteli Gostanzaa, kunnes tämä viimein maistoi vähän ruokaa. Sen
jälkeen kysyi Gostanza vanhukselta, kuka hän oli, koska hän puhui niin
hyvin italiaa, johon vanhus vastasi olevansa Trapanista kotoisin ja
nimeltänsä Carapresa sekä palvelevansa täällä eräitä kristityitä
kalastajia.

Kuullessaan nimen Carapresa, joka merkitsee hyvää löytöä, tuntui se
neidosta keskellä suurinta suruakin ikäänkuin hyvältä enteeltä, vaikkei
hän tiennytkään, mitä syytä hänellä siihen oli; ja hän alkoi toivoa
jotain, voimatta tietää, mitä toivoi, ja kuoleman-halu rupesi
vähenemään. Ja ilmaisematta, kuka hän oli ja mistä, hän rukoili
sydämensä pohjasta, että kunnon nainen armahtaisi Jumalan nimessä
häntä, nuorta onnetonta, ja antaisi hänelle jonkun hyvän neuvon, että
hän pelastuisi väkivallasta ja häpeästä.

Carapresa, kunnon naisen tavoin, jätti tämän kuultuaan hänet majaansa,
ja koottuaan nopeasti verkot hän palasi takaisin ja kietoi Gostanzan
huolellisesti omaan vaippaansa ja lähti hänen kanssaan Susaan. Ja sinne
saavuttaessa hän sanoi: Gostanza, minä vien sinut erään oivallisen
saraseenilaisvaimon luokse, jota minä usein auttelen minkä missäkin
tehtävissä. Hän on iäkäs, armelias nainen, ja minä puhun hänelle
puolestasi parhaani mukaan, ja on varma, että hän ottaa sinut
mielellään luokseen ja kohtelee sinua kuin omaa tytärtään. Ja sinä
taas, koettele hänen luonaan palvella häntä kaikin tavoin, niin että
saavutat hänen suosionsa, kunnes Jumala kovan onnesi kääntää. Ja vanhus
teki niinkuin sanoi.

Kun saraseenilaisnainen, joka oli jo vanha, kuuli Carapresan
kertomuksen, katseli hän ensin Gostanzaa kasvoihin ja rupesi sitten
itkemään ja syleili neitoa ja suuteli häntä otsalle. Ja sitten otti hän
Gostanzaa kädestä ja vei hänet kotiinsa, jossa hän asui eräiden toisten
naisten kanssa, ilman miestä, tehden kaikenlaisia käsitöitä, esineitä
silkistä, palmunlehdistä ja nahkasta.

Näiltä naisilta tyttö oppi muutamassa päivässä tekemään joitakin töitä,
ja alkoi työskennellä yhdessä heidän kanssaan. Ja saraseenilaisvaimo ja
ne toiset naiset ihastuivat ja rakastuivat häneen niin, että oli ihme,
ja lyhyessä ajassa hän oppi heidän kielensäkin, kun he häntä neuvoivat.

Kun nyt neitonen oleskeli näin Susassa, ja kotona jo itkettiin häntä
ikipäiviksi kadonneena ja kuolleena, niin tapahtui, että Tunisin
silloista kuningasta vastaan, jonka nimi oli Mariabdela, marssi
valtavan määrän väkeä koottuaan eräs korkeasukuinen ja mahtava
nuorukainen, joka asui Granadassa, sanoen, että Tunisin kuningaskunta
on hänen, ja aikoen karkoittaa Tunisin kuninkaan pois hänen
valtakunnastaan.

Tämä tieto tuli vankilaan Martuccio Gomiton korviin, joka osasi sangen
hyvin saraseenien kieltä, ja kun hän sai kuulla, että Tunisin kuningas
varustautui kiivaasti puolustukseen, niin sanoi hän eräälle niistä,
jotka häntä ja hänen toverejaan vartioivat: Jos minä pääsisin kuninkaan
puheille, niin uskon varmaan, että voisin antaa hänelle neuvon, jonka
avulla hän suoriutuisi sodasta voittajana.

Vartia ilmoitti nämä sanat esimiehelleen, joka taas kohta vei ne
kuninkaalle. Kuningas käski sentähden tuomaan Martuccion luokseen, ja
kun hän kysyi vangilta, mikä hänen neuvonsa on, niin Martuccio vastasi:
Armollinen herra, mikäli olen ennen, kun liikuin täällä teikäläisten
seuduilla, tarkannut tapaa, jota te noudatatte taisteluissanne, niin
luulen huomanneeni, että te täällä ratkaisette ottelut enemmän
jousimiesten voimalla kuin muiden. Jos nyt siis keksittäisiin keino,
millä saataisiin vihollistenne jousimieheltä nuolet loppumaan kesken ja
teillä taas olisi niitä yltäkyllin, niin arvelen, että teidän
sotajoukkonne voittaisi.

Kuningas vastasi hänelle: Aivan niin, jos sen tuuman voisi toteuttaa,
niin uskoisin voittavani.

Martuccio sanoi: Herrani, jos tahdotte, niin sen voi helposti
toteuttaa, ja kuulkaa millä tavalla. Teidän tulee teettää
jousimiestenne kaariin paljon ohuemmat jänteet kuin ne ovat, joita
tavallisesti käytetään, ja sitten valmistuttaa nuolia, joiden
uurteisiin eivät sovellu mitkään muut kuin tällaiset hienot jänteet. Ja
tämä on tehtävä niin salaisesti, ettei vihollisenne saa siitä
vihiäkään, muuten se keksisi puolestaan jonkun varokeinon. Ja syy,
jonka vuoksi minä tätä ehdotan, on tällainen. Kun teidän vihollistenne
jousimiehet ovat ampuneet loppuun nuolensa ja samoin teidän väkenne,
niin täytyy, sen tiedätte, teidän vihollistenne alkaa koota taistelussa
niitä nuolia, joita teidän miehenne ovat ampuneet, ja teidän miestenne
heidän nuoliaan. Mutta viholliset eivät voikaan käyttää teidän
ampumianne nuolia, kapeiden uurteiden tähden, joihin jänteet eivät
mahdu. Sitävastoin te voitte ampua vihollista sen omilla nuolilla,
koska hieno jänne ottaa oivallisesti vastaan nuolen, jossa on leveä
uurre. Ja näin on teidän miehillänne nuolia kyllin, kun taas vastustaja
kärsii niiden puutetta.

Kuningasta, joka oli viisas mies, miellytti Martuccion neuvo ja kun hän
noudatti sitä tarkalleen, niin selvisi hän voittajana sodasta. Mutta
Martuccio pääsi siten kuninkaan erinomaiseen suosioon ja sai palkaksi
tietysti korkeita arvoja ja rikkauksia.

Tästä levisi maine kautta maan, ja myöskin Gostanzan korviin tuli, että
Martuccio Gomito vielä eli, vaikka hän oli luullut häntä kauan sitten
kuolleeksi. Ja silloin rakkaus, joka oli jo alkanut neidon sydämessä
jäähtyä, leimahti uudestaan liekkiin ja herätti entistä kiivaampana
kuolleen toivonkin. Senvuoksi ilmaisi hän hyvälle emännälleen, jonka
luona oleskeli, vaiheensa kokonaan ja sanoi tahtovansa lähteä Tunisiin,
tyydyttääkseen silmiään sen näkemisellä, jota haluamaan korvat olivat
ne kuulemillaan uutisilla saaneet.

Kunnon nainen kiitti hänen aikomustaan suuresti ja astui, niinkuin
olisi ollut hänen oma äitinsä, venheesen ja lähti neidon kanssa
Tunisiin, jossa eräs hänen naissukulaisensa otti hänet ja Gostanzan
kunnioittavasti vastaan. Ja kun Carapresa oli otettu mukaan, niin
lähetti saraseenilaisnainen hänet kuulustelemaan kaikkia tietoja, mitä
hän Martucciosta voisi saada. Ja koska Carapresa palatessaan toi
sellaiset sanomat, että Martuccio oli tosiaan elossa ja ylhäisessä
asemassa, niin halusi ylevä nainen olla itse se henkilö, joka ilmoittaa
Martucciolle, että hänen Gostanzansa oli tullut tänne hänen luokseen.
Ja eräänä päivänä hän lähti sinne, jossa Martuccio oli ja sanoi:
Martuccio, minun talossani on eräs palvelijoistasi, joka tuli Liparista
ja tahtoisi täällä puhella salaa sinun kanssasi; ja kun hän ei
tahtonut, että uskoisin asiaa kellekään syrjäiselle, niin tulin itse
tätä sinulle ilmoittamaan.

Martuccio kiitti ja lähti naisen mukana hänen taloonsa.

Kun Gostanza näki Martuccion, niin oli hän melkein kuolla ilosta, ja
voimatta itseään hillitä hän juoksi kiireesti syli auki Martuccion
kaulaan ja syleili häntä. Ja muistaen samalla entiset onnettomuudet ja
nykyhetken ilon rupesi hän, voimatta virkkaa sanaakaan, liikutettuna
itkemään.

Neidon nähdessään Martuccio seisoi hämmästyneenä hyvän aikaa paikallaan
ja sanoi sitten huokaisten: Oi kallis Gostanza, elätkö vielä? Kauan on
siitä, jolloin kuulin, että sinä olit kadonnut, eikä meidän puolessa
ole tiedetty sinusta sitten mitään.

Ja sen sanottuaan hän itki, syleili ja suuteli hellästi rakastettuaan.

Gostanza kertoi sitten hänelle kaikki vaiheensa ja miten
kunnioittavasti ylevä nainen, jonka luona hän oli asunut, oli häntä
täällä kohdellut.

Puheltuaan kauan Gostanzan kanssa erosi sitten Martuccio hänestä ja
lähti herransa ja kuninkaansa luo, jolle hän kertoi kaikki, omansa ja
neidon asian, lisäten lopuksi, että hän, kuninkaan luvalla, aikoi ottaa
Gostanzan vaimokseen meidän lakiemme mukaan.

Kuningas ihmetteli suuresti näitä asioita, ja kun hän kuuli myöskin
Gostanzalta, jonka hän oli noudattanut puheilleen, että asia oli siten
kuin Martuccio oli kertonut, niin hän sanoi: Sinä olet tosiaankin
ansainnut hänet mieheksesi.

Sitten käski hän tuomaan kalliita ja hienoja lahjoja ja antoi niistä
osan Gostanzalle ja osan Martucciolle sekä samalla luvan, että he
saavat keskenään päättää, millaiseksi he kumpikin tahtovat
tulevaisuutensa.

Martuccio osoitti nyt suurta kunnioitustaan ylevälle naiselle, jonka
luona Gostanza oli asunut, ja kiittäen häntä kaikesta, mitä hän
Gostanzan hyväksi oli tehnyt, antoi hänelle hänen jalomielisyytensä
veroiset lahjat, sekä toivottaen hänelle Jumalan siunausta erosi
hänestä, Gostanzan vuodattaessa viljavia kyyneleitä. Sitten astuivat he
kuninkaan luvalla laivaan, ja ottaen mukaansa Carapresan, purjehtivat
onnellisella tuulella Lipariin, jossa heidän paluustaan nousi niin
suuri ilo, ettei kuvata taida.

Siellä nai Martuccio Gostanzan, piti suuret ja kauniit häät, ja kauan
he sitten nauttivat keskenään levossa ja rauhassa rakkaudestaan.



KAHDEKSAS KERTOMUS.


      Nastagio degli Onesti rakastaa erästä Traversarien sukuun
      kuuluvaa naista ja kuluttaa kaiken omaisuutensa saamatta
      vastarakkautta. Hän lähtee sukulaisten ja ystäväin pyynnöstä
      Chiassiin, jossa näkee erään ritarin pyydystelevän nuorta
      tyttöä ja tappavan hänet sekä koirien hänet syövän. Nastagio
      kutsuu sukulaisensa ja rakastettunsa luokseen päivällisille,
      jolloin neito näkee, miten tuo toinen tyttö surmataan. Ja
      peljäten itse joutuvansa samanlaisen kohtalon uhriksi hän
      ottaa Nastagion miehekseen.

Ravennassa, ikivanhassa Romagnan kaupungissa eli muinoin sangen
ylhäisiä ja jaloja miehiä ja niiden joukossa eräs nuorukainen nimeltä
Nastagio degli Onesti, joka oli isänsä ja erään sedän kuollessa saanut
mahdottoman suuret rikkaudet. Hänen kävi niinkuin nuorten miesten
tavallisesti käy: hän, jolla ei ollut vaimoa, rakastui, ritari Paolo
Traversarin tyttäreen. Tämä oli paljon hienompaa sukua kuin hän itse,
mutta tavoillaan ja töillään toivoi Nastagio voivansa voittaa hänen
rakkautensa. Hänen tekonsa olivatkin suurenmoisia, kauniita ja
kiitettäviä, mutta niistäpä ei koitunutkaan mitään hyötyä, päinvastoin
ne näyttivät häntä vahingoittavan, niin tyly, kova ja karsas oli
hänelle tuo rakastettu tyttö, joka lienee tullut harvinaisesta
kauneudestaan ja hienosta suvustaan niin ylpeäksi ja halveksivaksi,
ettei Nastagio itse eikä mikään, mistä tuo ylimys piti, ollut hänestä
mieleen.

Tämä oli Nastagiosta niin raskasta sietää, että hän monta kertaa,
vaikeroituaan ankarissa tuskissa, aikoi lopettaa itsensä. Mutta sitten
hän taas malttoi mielensä ja päätti sydämessään, että hän joko jättää
naisen tai rupeaa, jos voi, häntä vihaamaan niinkuin neitokin
rakastavaa miestä vihasi. Mutta turhaan hän sellaisia päätöksiä teki,
sillä kuta enemmän hänen toivonsa raukesi, sitä enemmän tuntui hänestä
hänen rakkautensa lisääntyvän.

Kun nyt nuorukainen rakasti ja tuhlasi perintöään taukoamatta kuin
ennenkin, näytti eräistä hänen ystävistään ja sukulaisistaan siltä,
että hän tuhoaa tällä tavalla pian sekä itsensä että omaisuutensa. Ja
siksi he monta kertaa pyysivät ja neuvoivat häntä lähtemään pois
Ravennasta ja matkustamaan joksikin aikaa jonnekin muualle; sillä niin
menetellen hän taltuttaisi rakkauttaan ja vähentäisi menojaan.

Tätä neuvoa Nastagio monta kertaa vain ivaili, mutta viimein, kun he
yhä häntä kehoittivat, ei hän voinut kieltääkään, vaan sanoi, että hän
sen tekee. Ja hän antoi ryhtyä suurenmoisiin matkavarustuksiin,
ikäänkuin olisi aikonut matkustaa Ranskaan, Espanjaan tai jonnekin
muulle kaukaiselle seudulle, nousi ratsaille ja lähti lukuisain
ystäviensä saattamana Ravennasta. Ja siten hän tuli paikkaan, joka on
noin kolmen miglion päässä Ravennasta ja nimeltään Chiassi. Silloin hän
tuotatti telttoja ja majoja ja sanoi niille, jotka olivat häntä
saattaneet, että tänne hän nyt tahtoo jäädä ja he saavat palata
Ravennaan.

Sinne leiriin asettuen alkoi Nastagio sitten viettää vielä loistavampaa
ja komeampaa elämää kuin ennen, kutsuen milloin ketäkin vieraikseen
päivällisille tai illallisille niinkuin hänellä oli tapana.

Silloin sattui, että hän kerran toukokuun tullessa, kun ilma oli ylen
kaunis, vaipui ajattelemaan julmaa ihailtuaan ja käski kaiken joukkonsa
jättää hänet yksin, ja voidakseen antaa ajatustensa kulkea mielensä
mukaan lähti harhailemaan minne jalka vei ja joutui sillä tavoin
ajatuksissaan erääsen piiniametsään.

Päivän viides hetki oli jo melkein mennyt, ja Nastagio kulkenut
hyvinkin puolen miglioa metsän sisään, muistamatta ruokaa tai muuta,
kun hän yhtäkkiä oli kuulevinaan kiivasta itkua ja kovaa naisen
vaikeroimista. Silloin hän, heräten suloisista ajatuksistaan, kohotti
päätään nähdäkseen, mikä se oli, ja hämmästyi suuresti, kun huomasi
olevansa piiniametsässä. Ja sitäpaitsi näki hän eteenpäin katsellessaan
melkoisen tiheästä metsiköstä ja orjantappurapensaista juoksevan
hurmaavan kauniin ja alastoman neidon sitä paikkaa kohti, jossa hän
seisoi, hiukset hajallaan ja iho oksain ja okaiden repimänä, itkien ja
huutaen surkeasti armoa. Ja vielä näki hän tytön kintereillä kaksi
julman isoa ja vihaista verikoiraa, jotka ajoivat häntä raivoissaan
takaa ja purivat häntä niin usein kuin kiinni saivat. Ja tytön jälkeen
näki hän laukkovan paikalle mustan ratsun seljässä mustaverisen
ritarin, kasvot hurjina vihasta, miekka kädessä ja huutaen kauhein ja
herjaavin sanoin kuoleman-uhkauksia neidolle.

Tätä Nastagio samalla kertaa sekä kummastui että peljästyi, ja viimein
hänet valtasi onnetonta naista kohtaan sääli, josta syntyi halu
pelastaa, jos suinkin voisi, hänet moisesta kidutuksesta ja kuolemasta.
Mutta kun hänellä ei ollut mukana mitään asetta, juoksi hän tempaamaan
puunoksaa kepiksi ja aikoi hyökätä koiria ja ritaria vastaan.

Mutta ritari, joka huomasi tämän, huusi hänelle kaukaa: Nastagio, älä
sekaannu asiaan, anna koirien ja minun kohdella tätä kelvotonta naista
hänen ansionsa mukaan! Ja kun hän sen sanoi, niin koirat pysäyttivät
tytön iskien hänen kupeisiinsa, ja ritari ehti paikalle ja laskeusi
alas ratsunsa seljästä.

Nastagio meni hänen luokseen ja sanoi: En tiedä, kuka sinä olet, joka
minut näin tunnet. Mutta sen minä sanon sinulle, että surkean
raukkamaista on asestetun soturin ahdistaa alastonta naista tappaakseen
ja usuttaa koirat hänen kimppuunsa, niinkuin hän olisi mikä metsänpeto.
Siksi minä totisesti varjelen häntä minkä suinkin voin!

Ritari vastasi siihen: Nastagio, minä olin muinoin samasta kaupungista
kuin sinäkin, ja sinä olit vielä pieni poika, kun minä, nimeltäni
messer Guido degli Anastagi, olin rakastunut tähän naiseen vielä
tuimemmin kuin sinä nyt voit olla tuohon neitoon Traversarien suvusta.
Ja hänen ylpeytensä ja julmuutensa tähden kasvoi onnettomuuteni niin
suureksi, että minä kerran tällä samalla miekalla, jonka nyt näet
kädessäni, epätoivoissani tapoin itseni ja jouduin iankaikkiseen
kadotukseen. Ei kulunut pitkää aikaa, kun sitten tämäkin nainen, joka
iloitsi sanomattomasti kuolemastani, kuoli. Ja julmuutensa synnin
tähden ja siksi, että hän oli tuskistani vain riemuinnut, kirottiin
hänetkin helvetin rangaistukseen, jossa hän nyt on, sillä hän ei
syntiään katunut, koska ei luullut siinä asiassa rikkoneensa, vaan
siitä ylpeilikin. Ja kohta, kun hän astui alas vaivan paikkaan,
tuomittiin minut ja hänet sellaiseen rangaistukseen, että hänen on
paettava edestäni, ja minun, joka häntä niin suuresti rakastin, täytyy
ajaa häntä takaa kuin verivihollista, eikä kuten rakastaja seuraa
lemmittyään. Ja jok'ainoa kerta, kun saan hänet kiinni, tapan hänet
tällä samalla miekalla, jolla surmasin itseni, viillän auki hänen
kupeensa ja riistän hänen ruumiistaan tuon kovan ja kylmän sydämen,
johon eivät rakkaus eikä sääli voineet päästä, sekä muut sisälmykset,
niinkuin kohta näet, ja heitän ne ruuaksi näille koirilleni. Mutta
kauan ei kestä, kun hän jo, niinkuin Jumalan vanhurskaus ja kaikkivalta
vaatii, kavahtaa jälleen ylös, niinkuin ei olisikaan kuollut, ja alkaa
uudestaan tuskallisen pakonsa, ja minä koirineni ajan taas häntä takaa.
Ja joka perjantai tähän aikaan saavutan hänet ja raatelen häntä tässä
niinkuin kohta näet. Äläkä luule, että me lepäämme muinakaan päivinä;
silloin tavoitan hänet toisilla paikoilla, joilla hän oli minulle julma
ajatuksissa tai teoissa. Näin on, niinkuin huomaat, rakastajasta tullut
vihollinen, ja minun täytyy ajaa häntä tällä tavoin takaa niin monta
vuotta kuin hän kuukausia kohteli minua julmasti. Anna siis minun
täyttää jumalallinen tuomio äläkä koeta vastustaa sitä, jota et
kuitenkaan vastustamaan pysty!

Nastagio kauhistui tätä kuullessaan niin, että joka karva hänen
päässään nousi pystyyn, ja hän väistyi syrjään. Ja katsellen onnetonta
nais-raukkaa hän odotti peloissaan, mitä ritari tälle tekisi.

Sanat lausuttuaan ritari syöksyikin, kuin raivostunut koira, miekka
kädessä neidon kimppuun, joka polvillaan maassa ja koirien siinä
lujasti pitämänä huusi häneltä armoa. Mutta ritari sysäsi koko
voimallaan miekkansa keskelle hänen rintaansa, niin että kärki tunkihe
selästä läpi.

Tämän sysäyksen saatuaan neito suistui heti suulleen maahan, yhä
itkien ja vaikeroiden. Mutta ritari otti puukkonsa, halkaisi hänen
sydänalansa ja raastoi esiin sydämen ja muut sisälmykset ja heitti ne
verikoirilleen, jotka ahmivat ne heti nälkäiseen kitaansa. Kauan ei
sitten kestänyt, ennenkuin tyttö kavahti taas jaloilleen, ikäänkuin ei
kerrotusta olisi mitään tapahtunut, ja alkoi paeta merta kohti,
kintereillään koirat, jotka raatelivat häntä koko ajan. Ja ritari
hyppäsi hevosen selkään ja tarttuen jälleen miekkaansa alkoi ajaa häntä
takaa ja tuossa tuokiossa he häipyivät niin, ettei Nastagio enää voinut
heitä eroittaa.

Tämän nähtyään seisoi Nastagio pitkän aikaa paikallaan säälin ja kauhun
vallassa. Mutta sitten hänen päähänsä pälkähti, että tästä seikasta
voisi olla hänelle suurta hyötyä, koska se uudistui joka perjantai.

Hän pani siis tarkasti mieleensä sen paikan ja palasi väkensä luo, ja
kun sitten näki ajan soveliaaksi, lähetti hakemaan useita sukulaisiaan
ja ystäviään Chiassiin ja sanoi heille: Te olette jo kauan aikaa
vaatineet minua lakkaamaan rakastamasta tuota vihollistani ja
lopettamaan tuhlaamiseni, ja minä olen valmis tekemään sen, jos ensin
hankitte minulle erään suosionosoituksen. Se on sellainen, että
tulevana perjantaina toimitatte messer Paolo Traversarin ja hänen
vaimonsa ja tyttärensä sekä kaikki hänen naissukulaisensa ja muitakin
naisia, ketä haluatte, tänne luokseni päivälliselle. Sitten kyllä
näette, minkätähden tätä tahdon.

Tuo oli Nastagion ystävistä varsin helppo tehtävä; ja Ravennaan
palattuaan he kutsuivat ajan tullen päivälliselle kaikki ne, joita
Nastagio oli pyytänyt, ja vaikka Nastagion rakastamaa neitoa oli
vaikeaa saada sinne lähtemään, niin viimein hän kuitenkin lähti toisten
naisten kanssa.

Nastagio varusti komean aterian ja katatti pöydät piiniain alle juuri
sen paikan ympärille, jossa oli nähnyt kidutettavan tuota julmaa
tyttöä. Ja määräyttäessään herroille ja naisille kullekin heidän
paikkansa, hän sovitti niin, että hänen rakastamansa neito asetettiin
istumaan juuri vastapäätä sitä kenttää, jossa kohtaus oli tapahtuva.

Kun sitten jo viimeinen ruokalaji oli kannettu pöytään, niin kajahti
ahdistetun tytön epätoivoinen huuto kaikkien korviin.

Tätä hämmästyi jokainen suuresti ja kysyi toisilta, mikä se oli, mutta
kukaan ei sitä tiennyt. Ja kaikki nousivat ylös ja katselivat, mitä se
mahtoi olla, ja silloin he näkivät onnettoman tytön ja ritarin ja
koirat, eikä kauan kestänyt, niin ne olivat juhlavieraiden keskellä.
Alettiin kovasti meluta sekä koirille että ritarille, ja monet
juoksivat jo auttamaankin tyttöä. Mutta silloin ritari puhui heille
samaa kuin Nastagiollekin ja sai siten heidät väistymään takaisin, jopa
suurimman pelon ja hämmästyksen valtaan.

Sitten ritari teki tytölle samoin kuin viime kerrallakin oli tehnyt, ja
silloin kaikki naiset, mitä siellä oli (joista sangen monet olivat
onnettoman tytön tai ritarin sukuakin ja muistivat hyvin nuorukaisen
rakkauden ja kuoleman) itkivät ja parkuivat aivan kuin olisivat nähneet
heitä itseään näin kohdeltavan. Ja kun tapahtuma päättyi ja neito ja
ritari poistuivat, niin syntyi siitä niiden kesken, jotka sen olivat
nähneet, monenmoisia keskusteluja. Mutta kaikkein kauhistunein oli
Nastagion julma lemmityinen, joka oli nähnyt ja kuullut kaikki
tarkalleen, ja tunsi nyt, että tämä koski häntä enemmän kuin ketään
muuta läsnäolijoista. Ja muistaessaan, miten kovasydäminen hän oli aina
ollut Nastagiota kohtaan, hän oli jo näkevinään itsensä pakenemassa
julmistuneen rakastajan edessä koirat kintereillä.

Ja niin suuri oli hänessä tästä herännyt kauhu, että hän, tällaista
kohtaloa välttääkseen, muutti vihansa rakkaudeksi ja lähetti
ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa (joka tuli jo samana iltana) salaa
Nastagion luo uskotun palvelijattarensa, joka pyysi hänen puolestaan,
että ylimys suvaitsisi tulla hänen luokseen, sillä hän oli valmis
täyttämään kaikki, mitä Nastagio toivoi.

Nyt lähetti Nastagio vastauksen, että hän oli tästä sangen hyvillään,
mutta että hän, jos se neitoa miellytti, halusi saada ilonsa ainoastaan
muistaen neidon kunniaa ja tahtoi siis ottaa hänet vaimokseen.

Neito, joka tiesi, että riippui ainoastaan hänestä itsestään, ettei hän
jo paraikaa ollut Nastagion puoliso, lähetti vastauksen, että hän on
siihen suostuvainen.

Ja ruveten itse puhemiehekseen hän ilmoitti isälleen ja äidilleen, että
hän halusi nyt tulla Nastagion puolisoksi. Siitä vanhemmat ihastuivat
suuresti, ja jo tulevana pyhänä Nastagio nai hänet ja vietettiin häät.
Ja kauan eli sitten Nastagio onnellisena puolisonsa kanssa. Eikä tämä
pelko ollut syynä pelkästään tähän hyvään, sillä kaikki muutkin
Ravennan naiset säikähtivät silloin niin suuresti, että he sen jälkeen
tulivat paljon taipuvaisemmiksi miesten tuumiin kuin olivat sitä ennen
olleet.



YHDEKSÄS KERTOMUS.


      Federigo degli Alberighi rakastaa saamatta vastarakkautta ja
      hävittää, kohteliaisuuksiin tuhlaten, omaisuutensa niin, että
      hänelle jää ainoastaan yksi haukka. Sen antaa hän, koska
      hänellä ei ole muuta, rakastetulleen ruuaksi, kun tämä tulee
      hänen kotiinsa. Ja kun nainen sen kuulee, muuttaa hän mieltään,
      ottaa Frederigon miehekseen ja tekee hänet rikkaaksi.

Teidän tulee tietää, että meidän kaupungissamme oli ja on ehkä vielä
meidänkin päivinämme sangen kunnioitettu ja arvossa pidetty herra
nimeltä Coppo di Borghese Domenichi, joka on ansainnut paremminkin
tavoillaan ja kunnollaan kuin verensä jaloudella ikuisen ja kirkkaan
maineen. Hän huvitteli usein, kun hän oli jo iäkäs, puhelemalla
naapuriensa ja muiden kanssa menneistä asioista, ja tämän osasi hän
tehdä paremmin ja sopivammassa järjestyksessä ja seikat selvemmin
muistaen sekä kaunosanaisemmin kuin kukaan muu.

Hänellä oli tapana kertoa muiden kauniiden tarinain muassa, että
Firenzessä oli ennen nuorukainen nimeltä Federigo, messer Filippo
Alberighin poika, jota pidettiin asetaitonsa ja hienojen tapainsa
tähden suuremmassa arvossa kuin ketään muuta aatelisnuorukaista koko
Toscanassa. Tämä rakastui, niinkuin enimpäin aatelismiesten käy,
aateliseen naiseen nimeltä monna Giovanna, jota aikoinaan pidettiin
melkein kauneimpana ja suloisimpana naisena, mitä Firenzessä oli. Ja
voidakseen saavuttaa hänen rakkautensa Federigo pani toimeen
aseleikkejä, turnajaisia ja juhlia ja jakeli lahjoja ja tuhlasi
omaisuuttaan hillittömästi. Mutta nainen, joka ei ollut vähemmän
kunniallinen kuin kaunis, ei välittänyt lainkaan siitä, mitä hänen
tähtensä tehtiin, eikä hänestä, joka näitä teki.

Kun nyt Federigo tuhlasi yli voimiensa eikä saavuttanut sillä mitään,
niin rikkaudet hupenivat tyhjiin, niinkuin helposti tapahtuu, ja hän
tuli niin köyhäksi, ettei hänelle jäänyt muuta kuin yksi pikku tila,
jonka tuloilla hän vaivoin eli, sekä sitäpaitsi yksi haukka, joka oli
kaikkein parhaita maailmassa. Sentähden ei hän, vaikka hän oli
rakastuneempi kuin koskaan ennen, arvellut voivansa jäädä enää
kaupunkilaiseksi, kuten olisi halunnut, vaan meni oleksimaan Campiin,
missä tuo hänen pieni tilansa oli. Ja siellä hän kantoi köyhyyttään
kärsivällisesti ja niin hyvin kuin voi, linnustellen ja pyytämättä
keneltäkään mitään.

Mutta nyt tapahtui eräänä päivänä, että kun Federigo oli joutunut
äärimmäiseen puutteesen, monna Giovannan mies sairastui ja koska hän
näki kuolemansa lähestyvän, teki testamenttinsa. Ja kun hän oli ylen
rikas, niin määräsi hän siinä jo melkoisen varttuneen poikansa
perijäkseen. Ja toiseksi perijäksi asetti hän, joka rakasti suuresti
monna Giovannaa, vaimonsa, siltä varalta, että poika sattuisi kuolemaan
ilman laillista jälkeläistä. Ja tämän jälkeen hän kuoli.

Monna Giovanna jäi siis leskeksi, ja hän meni sitten, niinkuin
naisillamme on tapana, kesän ajaksi tämän poikansa kanssa maalle,
eräälle tilallensa, joka oli aivan lähellä Federigon taloa. Ja
sentähden kävi niin, että tuo nuori poika alkoi seurustella tämän
Federigon kanssa ja huvitella linnuilla ja koirilla. Ja kun hän oli
nähnyt monta kertaa Federigon haukan ajavan, mielistyi hän siihen niin
tavattomasti, että tahtoi sitä omakseen, mutta ei tohtinut kuitenkaan
pyytää sitä, kun näki, miten rakas haukka Federigosta oli.

Tällä tolalla olivat nyt asiat, kun tapahtui, että tuo poika sairastui.
Äiti, joka oli siitä kovin tuskissaan, sillä hänellä ei ollut muita
lapsia ja hän rakasti poikaansa minkä suinkin voi, oli kaiket päivät
hänen luonaan eikä lakannut häntä lohduttamasta. Ja hän kysyi pojaltaan
monta kertaa, eikö ollut mitään sellaista, jota hän haluaisi, ja
rukoili häntä sanomaan sen hänelle, sillä jos sitä suinkin olisi
mahdollista saada, niin hän sen hänelle varmaan hankkisi.

Kun poika oli kuullut monta kertaa näitä tarjouksia, sanoi hän: Äiti,
jos te hommaatte minulle Federigon haukan, niin luulen pian paranevani.

Kun äiti tämän kuuli, niin hän hiukan peljästyi ja alkoi ajatella, mitä
hänen nyt oli tehtävä. Hän tiesi, että Federigo oli kauan häntä
rakastanut, mutta ei ollut saanut häneltä koskaan yhtään katsettakaan;
ja siksi hän sanoi itsekseen: Kuinka voin minä lähettää tai mennä
pyytämään häneltä tätä haukkaa, joka on, mikäli olen kuullut, niin hyvä
ajamaan, ettei vertaa, ja joka yksin sitäpaitsi pitää häntä hengissä?
Ja kuinka voin olla niin törkeä, että tahdon ylimykseltä, jolle ei ole
jäänyt mitään muuta huvia, riistää tämänkin?

Ja sellaisiin ajatuksiin sekautuneena ei monna Giovanna, vaikka oli
varma, että hän saisi haukan, jos sitä pyytäisi, vastannut mitään
pojalleen, koska ei tiennyt, mitä sanoa, vaan vaikeni. Viimein
kuitenkin voitti hänessä rakkaus poikaan siinä määrin, että hän päätti
pojan halua tyydyttääkseen mennä noutamaan haukkaa, eikä lähettää
muita, tapahtuipa sitten mitä tahansa. Ja hän vastasi pojalleen:
Poikani, ole huoletta ja koeta kaikin voimin parantua, sillä minä
lupaan sinulle, että ensimäinen työ, mitä teen huomisaamuna, on mennä
haukkaa noutamaan ja tuomaan sen sinulle.

Siitä tuli poika niin iloiseksi, että hän näytti jo samana päivänä
jonkun verran paranevan.

Seuraavana aamuna otti monna Giovanna erään naisen seurakseen ja meni
ikäänkuin huviksensa Federigon pienen talon luo ja antoi pyytää häntä
tulemaan luokseen. Koska silloin ei ollut sopiva linnustamisaika
eikä sitä ollut niinä päivinäkään ollut, niin oleskeli Federigo
puutarhassaan ja teetti eräitä pieniä töitään. Ja kun hän kuuli, että
monna Giovanna tiedusteli häntä ovella, niin hän ihmetteli suuresti ja
juoksi iloissaan sinne.

Kun monna Giovanna näki hänen tulevan, meni hän naisellisen suloisesti
häntä vastaan, ja sanoi sitten, kun Federigo oli häntä kunnioittavasti
tervehtinyt: Toivotan hyvää vointia, Federigo. Minä olen tullut
korvaamaan sinulle vahinkoja, joita olet minun tähteni kärsinyt, koska
olet rakastanut minua enemmän kuin sinun olisi tarvinnut. Ja korvaus on
sellainen, että aion tämän toverin kanssa jäädä tuttavallisesti
kanssasi aterialle tänä aamuna.

Siihen Federigo vastasi nöyrästi: Madonna, mitään vahinkoa en koskaan
muista kärsineeni teidän tähtenne, mutta kyllä saaneeni niin paljon
hyvää, että jos olen milloin ollut jonkin arvoinen, niin olin sitä
teidän ylevyytenne ja sen rakkauden tähden, jota tunsin teitä kohtaan.
Ja totisesti on tämä teidän vapaaehtoinen tulonne minusta paljoa
kalliimpi kuin se olisi ollut, että olisin saanut uudestaan uhrata
varojani yhtä paljon kuin jo ennen olen uhrannut; vaikka nyt olettekin
tullut köyhän isännän luo.

Ja niin sanoen Federigo otti häveliäästi hänet vastaan huoneihinsa ja
vei hänet sieltä puutarhaan. Ja koska siellä ei ollut ketään muutakaan,
jonka hän olisi voinut jättää pitämään vieraalle seuraa, niin hän
sanoi: Madonna, kun täällä ei ole muita, niin tämä kunnon nainen, tuon
työmiehen vaimo, pitää teille seuraa sillaikaa, kun minä menen
järjestämään pöytää.

Vaikka Federigon köyhyys oli kovin suuri, ei hän kuitenkaan vielä ennen
ollut nähnyt siinä määrin kuin hänen olisi pitänyt, miten määrättömästi
hän oli rikkauksiaan tuhlannut. Mutta kun hän tänä aamuna ei löytänyt
mitään, jolla hän olisi voinut kunniakkaasti kestitä sitä naista, johon
rakastuneena hän ennen oli osoittanut kunnioitustaan lukemattomille
miehille, niin silloin hän sen näki kokonaan. Ja siitä hän oli
tavattomasti tuskissaan ja kirosi itsekseen kovaa onneaan ja juoksi
milloin sinne, milloin tänne kuin mies, joka on suunniltaan joutunut,
mutta ei löytänyt ei rahaa eikä mitään pantattavaakaan. Ja kun hetki
oli jo myöhäinen ja häntä kuitenkin halutti suuresti tarjota jotakin
jalolle naiselle, mutta hän ei tahtonut pyytää apua edes omalta
työmieheltäänkään, saatikka sitten muilta, niin silloin sattui hänen
silmiinsä hänen oiva haukkansa, jonka hän näki istuvan pienessä
salissaan puikollaan. Ja koska hänellä ei ollut muuta, mihin turvautua,
niin otti hän sen, ja kun hän huomasi, että se oli lihava, arveli hän
sitä kyllin arvokkaaksi ruuaksi sellaiselle naiselle. Ja sentähden hän
enempää arvelematta kiersi siltä niskat nurin ja antoi erään
palvelijattarensa kiireesti sen kyniä ja puhdistaa ja panna vartaasen
ja paistaa huolellisesti. Ja kun hän sitten oli verhonnut pöydän
valkeilla liinoilla, joita hänellä oli vielä muutamia jäljellä, niin
palasi hän iloisin kasvoin ylimysnaisen luokse puutarhaan ja sanoi,
että ateria, sellainen, mitä hän voi tarjota, oli valmis.

Ylimysnainen ja hänen seuralaisensa nousivat niin ollen ylös ja menivät
pöytään. Ja tietämättä, mitä he saivat, he söivät Federigon kanssa,
joka palveli heitä aivan tarkkaavasti, sen oivallisen haukan.

Ja kun he sitten olivat nousseet pöydästä ja seurustelleet Federigon
kanssa miellyttävästi pakinoiden jonkun aikaa, niin näytti monna
Giovannasta olevan hetki ilmoittaa, mille asialle hän oli tänne tullut.
Ja siksi hän kääntyi ystävällisesti Federigon puoleen ja alkoi puhua:
Federigo, kun muistat mennyttä elämääni ja minun siveyttäni, jota ikävä
kyllä olet luullut kovuudeksi ja julmuudeksi, niin en lainkaan epäile,
että nyt väkisinkin ihmettelet minun vaatimustani, kun kuulet, mitä
varten minä oikeastaan olen tänne tullut. Mutta jos sinulla olisi
lapsia, tai olisi niitä ollut, niin voisit ymmärtää, mikä voima sillä
rakkaudella on, jota niitä kohtaan tuntee, ja uskottavasti olisi
varmaa, että sinä antaisit minulle ainakin osaksi anteeksi; mutta
sinulla ei niitä ole. Kuitenkaan en minä, jolla on yksi poika, voi
kiertää kaikkien äitien yleistä lakia, vaan täytyy minun sen
valtaan alistuen vasten haluani ja kaikesta soveliaisuudesta ja
velvollisuudesta huolimatta pyytää sinulta erästä lahjaa, jonka tiedän
olevan sinusta tavattoman rakkaan; ja syystä kyllä, koska kova
kohtalosi ei ole jättänyt sinulle mitään muuta huvia, mitään muuta
ajanviettoa eikä lohdutusta kuin sen. Ja se on sinun haukkasi, johon
minun poikani on niin kovasti ihastunut, että jos minä en sitä hänelle
vie, niin pelkään, että hän tulee taudissaan, jota hän nyt sairastaa,
niin huonoksi, että siitä seuraa seikka, jonka tähden hänet menetän. Ja
siksi minä rukoilen sinulta, en rakkauden nimessä, jota tunnet minua
kohtaan ja jonka tähden et ole mistään minulle velkapää, vaan
ylevyytesi tähden, joka on kohteliaisuuden harjoituksissa näyttäytynyt
suuremmaksi kuin yhdenkään muun, että suvaitsisit lahjoittaa haukan
minulle, niin että voisin sanoa saaneeni siinä lahjassa takaisin
poikani hengen ja olisin siitä sinulle aina kiitollisuuden velassa.

Kun Federigo kuuli, mitä ylimysnainen anoi, ja samalla tiesi, ettei hän
voinut hänen pyyntöään täyttää, koska oli antanut linnun hänelle
ruuaksi, niin alkoi hän hänen läsnäollessaan itkeä, jopa niin, ettei
voinut vastata hänelle sanaakaan.

Monna Giovanna luuli ensin, että tämä itku johtui paremminkin siitä,
että hänen täytyi erota hyvästä haukastaan, kuin muista seikoista, ja
hän aikoi melkein jo sanoa, ettei hän sitä tahdokaan. Mutta kuitenkin
malttoi hän ja odotti vastausta Federigolta, joka itkettyänsä puhui
näin: Madonna, siitä saakka, kun Jumala sääsi, että kohdistin teihin
rakkauteni, olen huomannut, että onni on ollut minulle monissa asioissa
vastainen, ja olen sitä surrut. Mutta kaikki ne asiat ovat olleet
helppoja kantaa sen rinnalla, jonka se nyt minulle tekee, sillä en
koskaan voi tyytyä kohtalooni, kun ajattelen, että silloin, kun te nyt
olette tullut köyhään majaani, jotavastoin ette suvainnut tulla sinne
siihen aikaan, kun se oli vielä rikas, ja tahdotte minulta pientä
lahjaa, minä en voi, kohtaloni tähden, sitä teille antaa. Ja miksi se
on mahdotonta, kerron nyt teille lyhyesti: Kun minä kuulin, että te
hyvyydessänne aioitte aterioida minun kanssani, niin ajattelin, ottaen
huomioon teidän korkeutenne ja jaloutenne, sopivaksi ja arvolliseksi
tarjota teille mahdollisuuksieni mukaan kalliimpaa ruokaa kuin ne,
joita tavallisesti annetaan muille henkilöille. Ja koska silloin
muistui mieleeni haukkani, jota nyt minulta pyydätte, ja sen
oivallisuus, niin ajattelin, että se on kyllin arvokasta ruokaa teille,
ja niinpä olette saanut sen tänä aamuna paistettuna lautasella, ja
luulin, että se olisi tullut parhaiten käytetyksi sillä tavalla. Mutta
kun nyt näen, että olisitte halunnut sitä toisella tavalla, niin olen
siitä, etten voi sitä teille tarjota, niin suuressa tuskassa, että en
usko saavani rauhaa koskaan. Ja sen sanottuaan antoi Federigo heittää
linnun höyhenet ja jalat ja nokan todisteiksi monna Giovannan eteen.

Tämän seikan nähdessään ja kuullessaan ylimysnainen moitti ensin
Federigoa siksi, että tämä oli tappanut sellaisen haukan antaakseen sen
ruuaksi naiselle; mutta sitten hän ihaili itsekseen suuresti hänen
sielunsa ylevyyttä, jota ei köyhyys ennen eikä nytkään ollut voinut
masentaa.

Sen jälkeen hän, kun toivo haukan saamisesta oli pettänyt, joten hän
joutui arveluihin poikansa parantumisesta, lähti sangen alakuloisena
sieltä ja palasi poikansa luo. Ja tuskin oli montakaan päivää kulunut,
niin tämä lähtikin, joko mielipahasta, kun ei voinut saada sitä
haukkaa, tai ehkä sairaus sai hänet siihen tilaan. Ja kun monna
Giovanna oli jonkun aikaa viettänyt kyynelin ja katkerassa surussa,
niin alkoivat veljet, koska hän oli jäänyt miehensä kuoltua sangen
rikkaaksi ja oli vielä nuori, kehoitella häntä menemään uusiin
naimisiin.

Monna Giovanna, joka ei olisi tahtonut sitä tehdä, mutta näki kuitenkin
veljiensä häntä alinomaa siihen vaativan, muisti silloin Federigon
jalouden ja hänen viimeisen ylevän tekonsa, että hän oli surmannut
sellaisen haukan osoittaakseen hänelle kunnioitustaan, ja sanoi viimein
veljilleen: Mielelläni jäisin, jos sen suvaitsisitte, leskeksi. Mutta
jos sittenkin tahdotte, että minun on otettava mies, niin totisesti en
huoli koskaan ketään muutakaan, ellen saa Federigo Alberighia.

Silloin veljet pilkkasivat häntä ja sanoivat: Hullu, mitä sinä puhut.
Kuinka tahdot sinä häntä, jolla ei ole mitään maailmassa?

Mutta hän vastasi heille: Veljeni, minä tiedän hyvin, että asianlaita
on niin kuin te sanotte. Mutta minä otankin mieluummin miehen, joka
tarvitsee rikkauksia, kuin rikkaudet, jotka tarvitseisivat miestä.

Ja kun veljet kuulivat, mitä mieltä hän oli, ja tunsivat Federigon
kelvolliseksi mieheksi, vaikka hän olikin köyhä, niin he antoivat monna
Giovannan, kuten tämä itse tahtoi, kaikkine rikkauksineen hänelle.

Kun Federigo näki, että hän oli saanut vaimokseen moisen naisen, jota
hän oli niin suuresti rakastanut ja joka sitäpaitsi oli sangen rikas,
niin eli hän sitten hänen kanssaan, entistä paremmin omaisuuttaan
hoitaen, ilossa päiväinsä päähän.



KUUDES PÄIVÄ



NELJÄS KERTOMUS.


      Chichibio Currado Gianfigliazzin kokki, kääntää onnellisella
      ja nopealla vastauksella Curradon vihan nauruksi ja pelastuu
      siten pahasta, jolla Currado oli häntä uhannut.

Currado Gianfigliazzi, kuten te jokainen olette voineet kuulla ja
nähdä, oli tunnetun kaupunkimme jalo kansalainen, antelias ja mainio.
Ja hän vietti ritarillista elämää ja oli alinomaa huvitettu koirista ja
linnuista, jättääksemme tällä hetkellä hänen suuremmat avunsa
mainitsematta.

Hän sai eräänä päivänä haukkansa avulla lähellä Peretolaa tapetuksi
kurjen, ja koska hän näki, että se oli lihava ja nuori, lähetti hän sen
hyvälle kokilleen, joka oli nimeltään Chichibio ja syntyisin
venezialainen, ja käski sanoa hänelle, että hän paistaisi sen ja
valmistaisi hyvin vieraspitoja varten illalliseksi.

Chichibio, joka oli huikenteleva otus ja näyttikin siltä, muokkasi
kurjen, pani sen tulelle ja alkoi huolellisesti sitä paistaa.

Mutta kun se oli melkein kypsä ja levitti voimakasta tuoksua, niin
tapahtui, että muuan lähellä asuva nainen, jonka nimi oli Brunetta ja
johon Chichibio oli hyvin rakastunut, astui keittiöön. Ja kun hän tunsi
paistin hajun ja näki kurjen, niin pyysi hän mairitellen, että
Chichibio antaisi hänelle siitä toisen kynkän.

Chichibio vastasi hänelle laulaen ja sanoi: Ei, ei, et sitä minulta
saa, Brunetta rukka, et sitä saa.

Siitä Brunetta suuttui ja sanoi hänelle: Taivaan Jumala, jos et sitä
minulle anna, niin et saa koskaan minultakaan mitään, mitä haluat.

Ja siinä väiteltiin hyvän aikaa. Viimein Chichibio, joka ei halunnut
loukata kultastaan, irroitti kurjesta toisen kynkän ja antoi sen
hänelle.

Kun sitten kurki vietiin ilman kynkkää Curradon ja erään hänen
muukalaisen vieraansa eteen, niin Currado hämmästyi, kutsutti luokseen
Chichibion ja kysyi häneltä, mihin kurjen toinen kynkkä oli joutunut.

Venezialainen valehtelija vastasi hänelle heti: Herrani, kurjella ei
ole kuin yksi kynkkä ja yksi jalka.

Currado sanoi silloin suuttuneena: Mitä hittoa, eikö ole kuin yksi
kynkkä ja yksi jalka? Enkö minä muka ole nähnyt useampia kurkia kuin
tämän?

Chichibio jatkoi: Niin on, herrani, kuin sanon. Ja jos suvaitsette,
niin näytän teille vaikka elävinä sellaisia.

Currado ei tahtonut, kohteliaisuudesta muukalaista kohtaan, joka oli
hänen luonaan, jatkaa enää kiistaa, vaan virkkoi: Koska sanot voivasi
näyttää minulle sellaisia elävinä, seikka, jota en ole milloinkaan
nähnyt enkä kuullut puhuttavankaan, niin tahdon niitä nähdä varhain
huomisaamuna, ja jos näen, olen tyytyväinen. Mutta vannon Kristuksen
ruumiin kautta, että jos on toisin, niin annan rusikoida sinut niin,
että muistat ikäväksesi minun nimeni niin kauan kuin elät.

Niin päättyi sananvaihto sinä iltana. Seuraavana aamuna, kun päivä
valkeni, nousi Currado, jonka viha ei ollut nukkuessakaan lakannut,
aivan kiukuissaan ylös ja käski tuomaan hevoset. Ja kun hän oli
pakoittanut Chichibion nousemaan hevosen selkään, vei hän hänet eräälle
joelle, jonka rannalla tavallisesti päivän valjetessa näkyi kurkia, ja
sanoi: Pian nähdään, kuka eilisiltana valehteli, sinäkö vai minä!

Kun Chichibio näki, että Curradon vihaa yhä riitti ja että hänen täytyi
nyt todistaa valheensa, eikä tiennyt, miten sen tehdä, niin ratsasti
hän Curradon perästä maailman suurimmassa pelossa, ja hän olisi
mielellään paennut, jos olisi voinut. Mutta kun hän ei sitä voinut,
katseli hän milloin eteensä, milloin taakseen ja kupeilleen, ja kaiken,
mitä hän näki, luuli hän olevan kurkia, jotka seisoivat kahdella
jalalla.

Mutta kun he tulivat lähelle jokea, huomasi hän nopeammin kuin kukaan
saattaa rannalla noin kaksitoista kurkea, jotka seisoivat kaikki
yhdellä jalalla, niinkuin niiden tapana on nukkuessaan tehdä. Sentähden
osoitti hän niitä nopeasti Curradolle ja sanoi: Nyt voitte aivan hyvin
nähdä, herrani, että puhuin eilisiltana totta, ettei kurjilla ole kuin
yksi kynkkä ja yksi jalka, jos katsotte noita, jotka tuolla seisovat.

Kun Currado ne näki, sanoi hän: Odotappas, niin näytän sinulle, että
niillä on kaksi.

Ja hän meni hiukan lähemmäksi niitä ja huusi: -- Hehei! -- Ja sen
huudon kuullessaan kurjet sysäsivät toisen jalkansa alas ja alkoivat
jonkun askelen kuljettuaan paeta.

Currado kääntyi silloin Chichibion puoleen ja sanoi: Mitäs nyt arvelet,
vintiö? Näyttääkö niillä olevan kaksi?

Chichibio oli aivan tyrmistynyt, mutta vastasi, tietämättä, mistä se
vastaus tuli: Niin, herra; mutta te ette huutanutkaan hehei! sille
kurjelle eilisiltana. Jos olisitte huutanut niin, olisi sekin sysännyt
näkyviin toisen kynkän ja toisen jalan niinkuin nämä tekivät.

Curradoa miellytti tämä vastaus niin, että hänen koko vihansa kääntyi
nauruksi ja iloksi, ja hän sanoi: Chichibio, sinä olet oikeassa, se
minun olisi tosiaan pitänyt tehdä.

Näin siis Chichibio pelastui nopealla ja leikillisellä vastauksella
pahasta ja teki sovinnon herransa kanssa.



KUUDES KERTOMUS.


      Michele Scalza todistaa eräille nuorukaisille, että Baroncit
      ovat koko maailman ja Maremman soiden hienoin ylimyssuku, ja
      voittaa siten itselleen illalliset.

Ei ole vielä paljon aikaa mennyt siitä, kun kaupungissamme oli
nuorukainen nimeltä Michele Scalza, joka oli miellyttävin ja iloisin
ihminen maailmassa ja jolla oli aina tarjolla kaikkein ihmeellisimpiä
tarinoita. Tämän vuoksi oli nuorista firenzeläisistä sangen mieleistä
saada hänet seuraansa, kun he viettivät aikaansa yhdessä.

Nyt tapahtui kerran, että kun hän oli eräiden muiden kanssa Mont
Ughissa, heidän välillään syntyi seuraavanlainen väittelykysymys: Mikä
on Firenzen jaloin ja vanhin ylimyssuku.

Silloin sanoivat toiset heistä, että Ubertit, toiset taas Lambertit, ja
kuka yksiä ja kuka toisia, sen mukaan, mikä ketäkin miellytti.

Kun Scalza heitä kuuli, alkoi hän irvistellä ja sanoi: Menkää nyt jo,
menkää, hassut, mitä olette, te ette tiedä, mitä sanotte. Kaikkein
hienoin ja vanhin ylimyssuku ei ainoastaan Firenzessä, vaan koko
maailmassa ynnä Maremman soilla ovat Baroncit. Ja siitä ovat yhtä
mieltä kaikki filosofit ja jokainen, joka heidät tuntee yhtä hyvin kuin
minä. Ja ettette luulisi minun tarkoittavan muita, niin sanon, että ne
Baroncit, jotka asuvat naapureinanne Santa Maria Maggioren luona. Kun
nuorukaiset, jotka odottivat, että hän sanoisi aivan muuta, kuulivat
tämän, niin he ilveilivät hänelle ja sanoivat: Pidät meitä narreinasi,
ikäänkuin me ei tunnettaisi Baronceja yhtä hyvin kuin sinä.

Scalza sanoi: Kautta sieluni autuuden, sitä en tee, vaan puhun totta.
Ja jos täällä on joku, joka tahtoo panna vetoon illalliset, jotka hänen
on annettava sille, joka voittaa, ja kuudelle hänen toverilleen, jotka
häntä enimmän miellyttävät, niin minä panen puolestani ne mielelläni.
Ja vieläpä teen enemmänkin, sillä minä alistun sen tuomioon, ketä vain
haluatte.

Silloin sanoi eräs heistä, jonka nimi oli Neri Mannini: Minä olen
halukas voittamaan nämä illalliset.

Ja he sopivat keskenään valita tuomariksi Piero di Fiorentinon, jonka
talossa he asuivat, ja menivät hänen luokseen, ja kaikki muut heidän
jäljestään, näkemään, miten Scalza menettää vetonsa, ja ilveilläkseen
hänelle. Ja he kertoivat Pierolle kaikki, mitä oli puhuttu.

Piero, joka oli älykäs nuorukainen, kuunteli ensin Nerin perusteluita
ja kääntyi sitten Scalzan puoleen ja sanoi: Ja kuinka sinä voit
todistaa sen, mitä vakuutat?

Scalza vastasi: Kuinka? Minä todistan sen sellaisella tavalla, ettet
ainoastaan sinä, vaan jokainen muukin, joka sen kieltää, sanoo, että
minä puhun totta. Tehän tiedätte, että mitä vanhempia ylimyssuvut ovat,
sitä hienompia ne ovat, ja niin sanoivat nuokin täällä äsken. Ja
Baroncit ovat vanhempia kuin ketkään muut ihmiset, ja siksi he ovat
kaikkein hienompia. Ja jos todistan, että he ovat kaikkein vanhimpia,
niin epäilemättä voitan vedon. Teidän tulee tietää, että Isä Jumala
teki Baroncit siihen aikaan, jolloin hän vasta alkoi opetella
piirustamaan, vaan muut ihmiset tehtiin sitten, kun Isä Jumala jo osasi
piirustaa. Ja että puhun totta, muistuttakaa vain mieleenne Baronceja
ja verratkaa heitä muihin ihmisiin. Kun näette, että kaikilla muilla on
hyvin muovatut ja sopivaisen suhteelliset kasvot, niin voitte huomata,
että Baronceilla taas on toisilla naama liian pitkä ja litteä, toisilla
yli ääriensä leveä, yhdellä kovin pitkä nenä ja toisella liian lyhyt,
joillakuilla leuka ulkoneva ja ylöspäin käyristyvä, ja leukaluut, jotka
muistuttavat aasin leukoja. Ja on joku, jolla on toinen silmä isompi
kuin toinen, ja sellainenkin, jolla on toinen silmä ylempänä kuin
toinen. Aivan niinkuin ne kuvat tavallisesti ovat, joita lapset
tekevät, ennenkuin ovat oppineet piirustamaan. Sentähden on, kuten jo
sanoin, aivan selvää, että Isä Jumala teki heidät silloin, kun hän
vasta opetteli piirustamaan. Joten he ovat vanhempia kuin muut, ja siis
myöskin kaikkein hienoimpia.

Kun Piero, joka oli tuomarina, ja Neri, joka oli pannut illalliset
vetoon, ja kaikki muut tätä ajattelivat ja kuulivat Scalzan hupaisen
todistelun, niin he alkoivat kaikki nauraa ja vakuuttivat, että Scalza
oli oikeassa ja että hän oli voittanut illalliset, sillä tosiaan
Baroncit olivat kaikkein hienoin ja vanhin ylimyssuku, ei ainoastaan
mitä oli Firenzessä, vaan koko maailmassa ja Maremman soillakin!



KYMMENES KERTOMUS.


      Veli Cipolla lupaa näyttää eräille maalaisille enkeli Gabrielin
      sulan, mutta kun hän tapaa sen paikalla hiiliä, niin hän sanoo,
      että ne ovat niitä hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius
      paistettiin.

Certaldo, kuten ehkä mahdollisesti olette kuulleet, on linnakylä
Elsa-laaksossa, kaupunkimme alueella, jossa, vaikka se onkin pieni,
asui ennen ylhäisiä ja varakkaita ihmisiä. Sinne, koska se oli hyvää
laidunmaata, piti pitkät ajat tapanaan tulla eräs pyhän Antoniuksen
veli nimeltä Cipolla, keräämään almuja, joita hassut munkeille antavat.
Häntä nähtiin siellä aina mielellään, eikä suinkaan vähemmän nimensä
kuin muun hurskautensa tähden, sillä Cipolla merkitsee sipulia, ja se
seutu kasvattaa koko Toscanan kuuluisimmat sipulit.

Tämä veli Cipolla oli vartaloltaan pieni, hänellä oli punainen tukka ja
iloinen naama, ja muuten hän oli suurin vekkuli koko maailmassa. Ja
sitäpaitsi oli hän, vaikkei hänellä ollut mitään tietoja, niin
oivallinen ja nopsa sanoiltaan, että se, joka ei häntä tuntenut, olisi
pitänyt häntä vallan suurena puhujana, jopa sanonut, että hän on
Tullius Cicero tai itse Quintilianus. Ja hän oli melkein kaikkien
seutulaisten kummi tai ystävä taikka suosija.

Kerran tapansa mukaan meni hän jälleen sinne elokuussa ja astui
sunnuntai-aamuna, kun kaikki ympäristön kylien hurskaat miehet ja
naiset olivat saapuneet kirkkoon messuun ja kun hetki näytti hänestä
soveliaalta, esiin ja puhui:

Herrat ja rouvat, kuten tiedätte, teillä on ollut tapana lähettää joka
vuosi jalosukuisen paroonin Pyhän Antoniuksen köyhille ohrianne ja
vehniänne, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja hurskautensa
mukaan, jotta pyhä Antonius pyhimys sitten kaitsisi teidän sonnejanne
ja aasejanne ja sikojanne ja lampaitanne. Ja sitäpaitsi on teillä ollut
tapana, ja erittäinkin niillä, jotka on kirjoitettu veljeskuntaamme,
suorittaa se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa. Ja näitä
saatavia kokoamaan on nyt esimieheni, se on herra apotti, minut
lähettänyt. Tulkaa senvuoksi Jumalan avulla yhdeksän jälkeen, kun
kuulette kellojen soivan, tänne kirkon ulkopuolelle, niin minä pidän
tavanmukaisen saarnan ja te saatte suudella ristiä. Ja päälle
päätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita
jalosukuisen herran, pyhän Antoniuksen palvelijoita, näytän teille
erikoisesta armosta erään ylen pyhän ja kauniin pyhäinjäännöksen, jonka
minä itse toin pyhistä maista merten takaa. Ja se on yksi enkeli
Gabrielin sulkia, joka jäi neitsyt Maarian kamariin silloin, kun enkeli
kävi hänen luonaan ilmoitusta tuomassa Natsaretissa.

Ja tämän sanottuaan hän vaikeni ja palasi messuun.

Kun veli Cipolla näitä puhui, oli monien muiden joukossa kirkossa kaksi
sangen veitikkamaista nuorukaista, toinen nimeltä Giovanni del
Bragoniera ja toinen Biagio Pizzini. He nauroivat hetkisen keskenään
makeasti veli Cipollan pyhäinjäännökselle, ja vaikka he olivatkin hänen
hyviä ystäviään ja seuraveikkojaan, päättivät he tehdä veli Cipollalle
jonkin kepposen tuolla sulalla.

He olivat saaneet kuulla, että veli Cipolla meni päivälliselle linnaan
erään ystävänsä luokse, ja kun he tiesivät, että hän istui paraikaa
pöydässä, menivät he kadulle ja majataloon, jossa munkki asui, ja
sopivat, että Biagio rupeaa juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja
viivyttelee häntä, ja Giovanni etsii munkin kapineista sillaikaa sulan,
olipa se millainen tahansa, ja vie sen häneltä, jotta sitten
nähtäisiin, mitä hän tästä asiasta kansalle sanoo.

Veli Cipollalla oli palvelija, jota toiset sanoivat Guccio eli Hinttu
Rasvamahaksi, toiset Hinttu Töhräkintuksi ja muutamat Sika-Guccioksi.
Ja hän oli niin kelvoton mies, ettei voi olla totta, että Lippo
Topokaan olisi koskaan ollut hänen vertaisensa. [Lippo Topo,
luultavasti jokin maalari. Hänestä kerrotaan, että hän testamentissaan
teki lahjoituksia monen tuhannen taalarin arvosta, joita hänellä ei
ollut. Ja kun häneltä kysyttiin, mitenkä tuon hänen tahtonsa voi saada
täytäntöön, vastasi hän: "Siitä on kysymys" (Rui sto il punto).
Suomentaja.] Hänen kustannuksellaan oli veli Cipollalla usein tapana
laskea toveriensa seurassa leikkiä ja sanoa: Minun palvelijallani on
yhdeksän sellaista ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi ollut
Salomolla tai Aristoteleella tahi Senecalla, niin se yksinään olisi
kyennyt turmelemaan heidän kaiken kuntonsa, kaiken viisautensa ja
nuhteettomuutensa. Ajatelkaa siis, millainen mies hän onkaan, kun
hänellä ei ole rahtuakaan kuntoa, ei älyä eikä hurskautta, mutta noita
muita ominaisuuksia yhdeksän.

Ja jos häneltä joskus kysyttiin, mitkä nuo yhdeksän ominaisuutta
olivat, niin hän vastasi, runoksi asian sovitellen: Sanon sen teille:
hän on valhettelija ja likarahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen,
kielikello, niskuri ja laiminlyöjä, naisten häntyri ja suursyöjä. Ja on
hänessä sitäpaitsi joku muukin vikaläiskä, josta on siistintä olla
puhumatta. Ja mikä hänen menoistaan on naurettavinta, on se, että hän
koettaa joka paikassa ottaa itselleen vaimon ja vuokrailee taloa; ja
koska hänellä on tuuhea ja musta ja rasvainen parta, niin luulee hän
olevansa niin kaunis ja suloinen, että kuvittelee kaikkien naisten,
jotka hänet vaan näkevät, rakastuvan häneen. Ja jos sallittaisiin,
juoksisi hän naisten perästä niin, ettei huomaisi, vaikka housunsa
putoaisivat. Mutta totta on, että hän on minulle suureksi avuksikin,
sillä koskaan ei kukaan voi niin salaisesti puhua kanssani, ettei
hänkin yrittäisi kuulla siitä osaansa, ja jos silloin sattuu, että
minulta kysytään jotain, pelkää hän, etten minä muka osaa vastata, niin
että vastaa heti puolestani ei tai jaa, aina sikäli, mikäli soveliaaksi
näkee.

Tämän palvelijansa oli veli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja käskenyt
häntä vartioimaan hyvin, ettei kukaan saisi koskea hänen kapineihinsa,
ja varsinkaan hänen haarapussiinsa, sillä siinä olivat pyhät esineet.

Mutta Hinttu Töhräkinttu oli halukkaampi oleksimaan keittiössä kuin
satakieli vihreällä oksalla, ja varsinkin, jos huomasi siellä jonkun
piian. Ja nyt hän oli nähnyt majatalossa erään semmoisen, paksun ja
lihavan ja pienikokoisen ja ruman, jolla oli rinnat kuin kaksi
lantakoria ja naama kuin jollakin Baronceista: hikinen, rasvainen ja
nokinen. Siksi hän nyt riensi tämän luokse alas, ikäänkuin haukka iskee
raadon kimppuun, ja jätti veli Cipollan kamarin ja kaikki hänen
kapineensa oman onnensa nojaan.

Ja vaikka oli elokuu, asettui hän istumaan aivan tulen ääreen ja rupesi
pakinoimaan piikaisen kanssa, jonka nimi oli Nuta, ja sanoi hänelle,
että hänpä se vasta on aatelismies ja hänellä on florineja senkin
seitsemänkymmentä tuhatta, paitsi niitä, jotka hän on velkaa muille, ja
niitä on enemmän kuin vähemmän, ja että hän taitaa ja tietää niin
monenmoista, että herrat varjelkoon!

Ja muistamatta kaapunsa huonoutta, jossa oli niin runsaasti rasvaa,
että siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka Altopascion
muurikattilan täyteen, ja repaleista ja paikattua takkiaan, jonka
kauluksen ympärys ja kainalot olivat liasta jäykät ja jossa oli enemmän
läikkiä ja värejä kuin koskaan tatarilaisissa tai indialaisissa
kankaissa, ja rikkinäisiä kenkiään ja riekaleisia sukkiaan, hän puhui
Nutalle ikäänkuin olisi ollut Kastilian kuningas, ja sanoi, että hän
antaa hänelle uudet vaatteet ja koristuksia ja pelastaa hänet täältä
huonoista oloista, toisia palvelemasta ja varattomuudesta, niin että
hän voi toivoa parempia päiviä; ja paljon muuta sellaista. Mutta vaikka
hän esitti näitä sangen hartaasti, menivät hänen sanansa kuitenkin kuin
tuuleen, niinkuin useimmat hänen yrityksistään muulloinkin tyhjiin
raukenivat.

Nuo kaksi nuorukaista näkivät siis Sika-Hintun Nutan kimpussa, ja siitä
olivat he mielissään, sillä siten heiltä oli vähennyt puolet vaivaa. Ja
he menivät kenenkään vastustamatta veli Cipollan huoneesen, jonka ovi
oli auki, ja ensimäinen esine, joka joutui etsittäessä heidän
saaliikseen, oli juuri se matkapussi, jossa sulkaa säilytettiin. Sen he
avasivat ja löysivät suuren silkkikangaskäärön ja siihen kiedotun
pienen rasian, ja kun he avasivat tämänkin, oli siinä papukaijan
pyrstöstä otettu sulka. Ja he arvasivat, että tämä se nyt oli se, jonka
veli Cipolla oli luvannut näyttää certaldolaisille.

Ja sellaista olikin siihen aikaan helppo ihmisille uskotella, sillä
silloin eivät vielä kaikenlaiset Egyptin hepennykset olleet
tunkeutuneet Toscanaan muuta kuin pienessä määrin, eikä niinkuin nyt,
jolloin ne ovat tulleet koko Italian turmelukseksi. Ja jos ne
yleensäkin olivat harvinaisia, niin tuon seudun asukkaat niistä
tiesivät tuskin mitään, sillä siellä vallitsi vielä entisaikain
yksinkertainen kunniallisuus, joten he eivät liene juuri kuulleet
papukaijoista puhuttavankaan, saati sitten olivat niitä nähneet.

Nuorukaiset olivat siis tyytyväisiä, kun olivat sulan löytäneet,
ottivat sen, ja ettei rasia jäisi tyhjäksi, täyttivät sen hiilillä,
joita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian ja asettivat
kaikki paikoilleen niinkuin olivat esineet tavanneetkin, ja menivät
iloissaan ulos kenenkään näkemättä, ja odottivat, mitä Cipolla sanoo,
kun löytääkin sulan paikalla hiiliä.

Kun nuo yksinkertaiset miehet ja naiset, jotka olivat kirkossa,
kuulivat, että he saavat kello yhdeksän jälkeen, jolloin messu on
luettu, nähdä enkeli Gabrielin sulan, menivät he kotiinsa ja kertoivat
asian naapuri naapurille ja emäntä emännälle; ja kun sitten kukin
heistä oli syönyt päivällisensä, juoksi linnakylään niin paljon miehiä
ja naisia, että tuskin kaikki sinne mahtuivat, ja odottivat hartaasti
saada nähdä tuota sulkaa.

Veli Cipolla söi hyvin ja nukkui jonkun aikaa ja nousi sitten kohta
yhdeksältä ylös. Ja kun hän kuuli, että sangen paljon maalaisia oli
tullut näkemään sulkaa, lähetti hän sanan Hinttu Töhräkintulle, että
tämän oli tultava hänen luokseen ja tuotava ne kellot ja se haarapussi.
Palvelija erosi sangen väkinäisesti keittiöstä ja Nutasta ja läksi
viemään pyydettyjä tavaroita linnaan, jonne hän saapui huohottaen,
sillä vedenjuonti kai oli hänen ruumistaan suuresti paisuttanut, ja
meni sitten veli Cipollan käskystä kirkon ovelle ja alkoi kovasti
soittaa kelloja.

Kun kaikki kansa oli sinne kokoontunut, niin alkoi Cipolla, joka ei
huomannut, että mihinkään hänen tavaroihinsa oli koskettu, saarnansa ja
puhui sangen laajalti sellaista, joka hänen asiaansa soveltui. Ja kun
sitten tuli hetki, jolloin enkeli Gabrielin sulka oli näytettävä,
lausui hän sangen juhlallisesti synnintunnustuksen ja antoi sytyttää
kaksi vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen verkalleen
silkkikääröä veti esiin rasian. Sitten hän lausui ensin joitakuita
sanoja enkeli Gabrielin ja hänen pyhän jäännöksensä kiitokseksi ja
ylistykseksi ja avasi rasian.

Kun hän näki, että se oli täynnä hiiliä, ei hän tosin luullut, että
Guccio Rasvamaha olisi sen tehnyt, sillä hän tiesi, ettei tämä niin
paljoon pystynyt, eikä sadatellut häntä, vaikka hän oli vartioinut
esineitä niin huonosti, että muut saivat semmoisen tehdä. Vaan hän
sadatteli hiljaa itseään, että oli uskonut tavaroittensa vartioimisen
hänelle, vaikka tunsi hänet, kuten sanottu, uhmapäiseksi ja
tuhmapäiseksi, niskuriksi ja laiminlyöjäksi. Mutta kuitenkin kohotti
hän karvaansa muuttamatta katseensa ja kätensä taivasta kohti ja sanoi
niin, että kaikki sen kuulivat: Oo Jumala, ylistetty olkoon alati sinun
kaikkivaltasi.

Sitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi: Herrat ja
rouvat, tietäkää nyt, että kun minä olin vielä hyvin nuori, niin
lähetti esimieheni minut niille main, josta aurinko nousee, ja antoi
minulle erikoisen käskyn etsiä niin kauan, kunnes löytäisin
Porsaslinus-etuoikeudet, jotka, vaikkei niistä tarvitse maksaa
leimaveroa, ovat vielä paljoa hyödyllisemmät muille kuin meille.
Sentähden minä läksin matkaan ja aloitettuani Veneziasta ja
taivallettuani Borgode Grecin kautta ynnä sieltä ratsain
kuningaskuntiin Abrakadabra ja Babel saavuin Parionelle [paikkoja
muinaisessa Firenzessä], josta jälleen, kurkku yhä kuivanlaisena,
Sardiniaan. Mutta miksi luettelen maita, jotka olen tutkinut ja
mutkinut? Minä saavuin, mentyäni Pyhän Yrjänän [kirkko Firenzessä]
siipien kautta, Huijaukseen ja Puijaukseen, jotka ovat sangen asuttuja
ja paljoväkisiä maita; ja sieltä jouduin Valhetten valtaan, missä
tapasin monta meidän veljeskuntamme munkkia ja muita kirkonmiehiä; he
karttoivat siellä kaikkea pinnistystä ja ponnistusta rakkaudesta
Herraan ja välittivät vähät muiden huolista, ellei niistä ollut
heille itselleen etua, eivätkä maksaneet laskujaan muulla kuin
leimaamattomalla rahalla, joka Tuollapuolen on kurssissa. Ja sitten
minä tulin Abruzzin maahan, jossa miehet ja naiset kulkevat vuorilla
puukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla. [S.o. valmistavat
sian suolista makkaroita.] Ja vähän loitompana näin ihmisiä, jotka
kantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja sieltä saavuin Toukkain
vuorille, jossa kaikki vedet juoksevat alaspäin, ja lyhyessä ajassa
pääsin Palsternakka-Indiaan saakka, jossa, vannon sen puvun kautta,
jota päälläni kannan, kehrääjät lensivät; uskomaton seikka sille, joka
ei ole sitä nähnyt. Mutta siitä voitte kysyä totuuden Maso del
Saggiolta [Firenzeläinen hulivili, tuttu musita B:n tarinoista], jonka
tapasin siellä suurena kauppiaana ja joka särki pähkinöitä ja möi
kuoret kyynärittäin. Mutta kun en löytänyt sieltä sitä, mitä etsin, ja
koska sieltä kuljetaan eteenpäin vettä pitkin, niin käännyin ympäri ja
saavuin noihin pyhiin maihin, jossa jäähdytetty leipä kesä-aikaan
maksaa neljä denaaria, mutta lämmintä saa ilmaiseksi. [Palestinaan
muka, jossa on kesällä kova helle. Suom.] Ja siellä minä tapasin
kunnioitettavan isän ja mestarin Nolaus Noinmokoman, Jerusalemin
arvoisan patriarkan, joka tahtoi, kunnioituksesta jalosukuisen herran,
pyhän Antoniuksen pukua kohtaan, jota olen aina kantanut, että minun
oli nähtävä kaikki pyhät jäännökset, jotka hänellä oli hallussaan. Ja
niitä oli niin paljon, että jos aikoisin ne kaikki teille luetella, en
pääsisi päähän muutamiin peninkulmiin. Mutta en kuitenkaan tahdo
tuottaa teille sellaista surua, vaan mainitsen joitakuita niistä.
Ensinnäkin hän näytti minulle Pyhän Hengen sormen, joka oli niin
tuore ja terve kuin olla voi; ja Serafinin otsatupsun, joka ilmestyi
pyhälle Fransiscukselle, ja Kerubinin kynnen; ja yhden tilapäisesti
lihaksi tulleen Sanan kylkiluista; ja joitakuita pyhän ja ainoan
autuaaksitekevän uskon vaatteita; ja muutamia säteitä tähdestä, joka
ilmestyi Tietäjille Itäiseltä maalta; ja pullon pyhän Mikaelin hikeä,
jota hän hikoili soteissaan perkeleen kanssa; kuoleman kidan, josta
Latsarus pelastui, ja monia muita. Ja kun minä olin kohtelias ja
käänsin hänelle hyvän kappaleen Monte Morelloa [vuori lähellä Firenzeä]
ja eräitä kapittelejä Capreziosta, joita hän oli kauan etsiskellyt,
niin teki hän minut osalliseksi pyhistä jätteistään, lahjoittaen
minulle yhden Pyhän Ristin [Santa Croce, kirkko Firenzessä] haaran ja
pullossa pikkusen Salomonin temppelin kellonsoittoa, ja enkeli
Gabrielin siipisulan, josta olen teille jo kertonut, ja Pyhän Gherardo
Villamagnan toisen puukengän, jonka minä, lyhyt aika sitten, lahjoitin
Firenzessä Gherardo de Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuressa
kunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle hiiliä, joiden päällä
kaikkein pyhin Laurentius martyyri paistettiin, ja kaikki nämä minä
kuljetin hartaasti sieltä kotimaahan ja ne ovat minulla kaikki
tallella. Esimieheni ei tosin ole kertaakaan sallinut, että minä niitä
näyttäisin, ennenkuin hän saisi todistukset, ovatko ne oikeita vai
eivät. Mutta koska siitä nyt eräiden ihmetöitten avulla, joita ne ovat
itse tehneet, ja Jerusalemin patriarkalta tulleista kirjeistä on päästy
varmuuteen, niin antoi hän minulle luvan näyttää niitä teille. Mutta
minä, peljäten uskoa niitä kenenkään haltuun, kuljetan niitä aina
mukanani. Niinpä säilytän minä Gabriel enkelin sulkaa rasiassa, jottei
se tärveltyisi, ja toisessa hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius
paistettiin; mutta nämä rasiat ovat niin toistensa näköisiä, että olen
monta kertaa erehdyksessä ottanut toisen, kun piti ottaa toinen. Ja
niin on minulle käynyt tälläkin kertaa, sillä kun luulin tuoneeni tänne
rasian, jossa sulka oli, niin toinkin rasian, jossa on hiiliä. Mutta
oikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan minusta
näyttää varmalta, että se on ollut Jumalan tahto ja että Hän itse on
pannut tämän hiilirasian minun käteeni, sillä nyt muistankin, että
meillä on kahden päivän päästä Pyhän Laurentiuksen juhla. Jumala
nähtävästi tahtoi, että minun on, näyttämällä teille hiiliä, joilla
pyhimys paistettiin, sytytettävä teidän sieluunne sitä kunnioitusta,
mikä teillä tulee häntä kohtaan olla, ja siksi ei hän sallinut minun
ottaakaan sulkaa, kuten aioin, vaan nämä siunatut hiilet, jotka tuon
pyhän ruumiin mehut ovat sammuttaneet. Ja sentähden, tulkaa, lapset,
Herran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin
näitä katselemaan! Mutta ensin ilmoitan vielä, että jokainen, johon
näillä hiilillä koskien tehdään ristimerkki, saa olla varma, ettei
häntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntematta.

Ja tämän sanottuaan hän viritti kiitosvirren Pyhälle Laurentiukselle ja
näytteli hiiliä. Typerä lauma katseli niitä jonkun aikaa hartaasti ja
ihmetellen, mutta sitten hyökkäsivät kaikki tavattomana tungoksena veli
Cipollan luo ja tarjosivat parempia lahjoja kuin heillä oli ennen ollut
tapana, ja jokainen pyysi, että isä koskettaisi häntä hiilillä. Niin
ollen otti veli Cipolla noita hiiliä käteensä ja alkoi vedellä heidän
valkeihin paitoihinsa ja naisten röijyihin ja huntuihin niin suuria
ristejä kuin niihin suinkin mahtui, vakuuttaen, että mikäli ne näitä
ristejä tehtäessä vähenevät, sikäli niitä sitten perästäpäin kasvaa
rasiaan, kuten hän monta kertaa oli kokenut.

Sillä tavalla risti hän, ja suureksi hyödykseen, kaikki certaldolaiset
ja saattoi nopsalla älykkyydellään ne pitkälle nenin, jotka olivat
aikoneet nolata hänet viemällä häneltä sulan. Nämä olivat läsnä hänen
saarnatessaan, ja kun he kuulivat, minkä hauskan neuvon hän keksi ja
miten keveästi ja laajasti ja millä sanoilla hän sen esitti, nauroivat
he niin, että luulivat leukainsa ratkeavan. Ja kun rahvas oli
poistunut, menivät he veli Cipollan luo ja kertoivat hänelle maailman
suurimmalla riemulla, mitä olivat tehneet, ja antoivat hänelle sulan
takaisin.

Ja se oli hänelle seuraavana vuonna yhtä tuottava kuin hiilet olivat
sinä päivänä olleet.



SEITSEMÄS PÄIVÄ



NELJÄS KERTOMUS.


      Tofano jättää eräänä yönä vaimonsa ulos, ja kun tämä ei pääse
      pyynnöillä sisään, niin hän on hukuttautuvinaan kaivoon heittäen
      siihen ison kiven. Tofano menee ulos ja juoksee paikalle, mutta
      silloin vaimo tulee sisään, sulkee hänet lukitun oven taakse ja
      haukkuu ja häpäisee häntä.

Arezzossa oli kerran rikas mies, jota kutsuttiin nimeltä Tofano. Tämä
oli saanut vaimoksi erään sangen kauniin naisen nimeltä Ghita, josta
hän tuli yhtäkkiä, tietämättä miksi, mustasukkaiseksi. Kun Ghita sen
huomasi, niin hän pahastui siitä, ja kun hän oli kysynyt monta kertaa
mieheltään, mikä oli hänen mustasukkaisuutensa syy, eikä Tofano osannut
vetää esiin mitään muita kuin tuollaisia ylimalkaisia ja huonoja, niin
pälkähti vaimon päähän antaa hänen läkähtyä siihen pahaan, jota hän
suotta pelkäsi.

Ja kun hän huomasi, että muuan nuorukainen, joka oli hänen arvostelunsa
mukaan sangen nuhteeton, haaveksi hänestä, niin ryhtyi hän hänen
kanssaan salaisesti välejä pitämään. Ja kun sitten hänen ja nuorukaisen
välillä asiat olivat niin pitkällä, ettei puuttunut muuta kuin ryhtyä
toteuttamaan teoissa sanoja, niin päätti Ghita keksiä keinon tähänkin.

Hän tiesi, että hänen miehellään oli muiden pahojen tapain joukossa
sekin, että hän rakasti juomista, ja nyt alkoi Ghita ei ainoastaan
tuota hänen tapaansa hyväksyä, vaan sangen usein miestään siihen
kavalasti yllytelläkin. Ja niin pitkälle vaimo ajoi asiansa, että sai
melkein joka kerta, kun hänen aikeensa sitä vaativat, miehensä
johdetuksi juomisesta juopumukseen. Ja kun hän näki, että Tofano oli
hyvin päissään, niin hän pani hänet nukkumaan ja lähti sitten
kohtaamaan rakastajaansa, ja jatkoi sittemmin huolettomasti monta
kertaa näitä kohtauksiaan hänen kanssaan. Ja niin suuresti hän alkoi
luottaa Tofanon juopumukseen, että hän uskalsi ei ainoastaan kuljettaa
rakastajan kotiinsa, vaan lähti joskus viettämään suuren osan yöstä
hänen taloonsakin, joka ei ollut sieltä kaukana.

Mutta kun rakastunut nainen tähän tapaan jatkoi niin sattui poloinen
mies kerran huomaamaan, ettei Ghita, vaikka yllytteli häntä juomaan,
juonutkaan itse mitään. Siitä heräsi Tofanon epäluulo, että ehkäpä oli
asianlaita niinkuin se olikin, nimittäin, että vaimo juottaa hänet
humalaan voidakseen sitten toteuttaa halujaan, sillaikaa kun hän
nukkuu. Ja koska hän tahtoi koettaa, oliko asia siten, niin tekeytyi
hän eräänä iltana, vaikkei ollut sinä päivänä juonut, niin humalaiseksi
sekä puheissaan että käytöksessään kuin olla saattaa. Vaimo uskoi tämän
ja arveli, ettei miehen tarvitse enempää juoda, ja pani hänet hyvin
kiireesti nukkumaan. Ja sen tehtyään hän, niinkuin hänen tapansa oli
ollut joskus tehdä, lähti ulos ja meni rakastajansa taloon ja viipyi
siellä aina keskiyöhön saakka.

Kun Tofano kuuli, ettei vaimo enää ollut kotona, niin hän nousi ylös,
meni ovelle ja lukitsi sen sisältä. Ja sitten hän asettui ikkunaan,
nähdäkseen vaimonsa palaavan ja osoittaakseen hänelle, että hän oli
huomannut hänen tapansa. Ja niin kauan hän siinä oli, kunnes vaimo
palasi.

Kun Ghita tuli kotiin ja näki olevansa suljettu ulos, niin joutui hän
suureen tuskaan ja koetteli, eikö hän saisi ovea auki väkivallalla.

Tofano salli tätä jonkun aikaa ja sanoi sitten: Vaimo, sinä ponnistat
voimiasi turhaan, sillä tänne sisälle et voi päästä. Mene, palaja
sinne, missä olet tähän saakka ollut, ja ole varma, ettet tule tänne
enää milloinkaan, ennenkuin olen antanut sinulle tästä asiasta
sukulaistesi ja naapurien läsnäollessa sen kunnian, minkä sinä
ansaitset!

Vaimo alkoi silloin Jumalan armon tähden rukoilla, että Tofano
suvaitsisi avata hänelle, sillä hän ei ollut muka tullut sieltä, josta
mies luuli, vaan öitsimästä erään naapurin naisen luota, koska yöt
olivat pitkät eikä hän voinut nukkua eikä valvoa yksinään kotona.

Mutta rukouksista ei ollut mitään hyötyä, sillä tuo elukka miehekseen
oli päättänyt, että kaikkien arezzolaisten oli saatava tietää heidän
häpeänsä, jota ei kukaan vielä tiennyt.

Kun vaimo näki, ettei rukoileminen auttanut häntä, niin turvautui hän
uhkauksiin ja sanoi: Jos et sinä avaa minulle, niin teen sinut
onnettomimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on.

Tofano vastasi hänelle: Ja mitä sinä voit minulle tehdä?

Ghita, jonka järjen Amor oli jo neuvoillaan teroittanut, vastasi:
Ennenkuin kärsin häpeää, jonka sinä vääryydellä tahdot minulle tehdä,
heittäydyn tähän kaivoon, joka on tässä lähellä. Ja kun minut sitten
löydetään siitä kuolleena, niin ei ole ainoatakaan, joka uskoisi muuta
kuin että sinä olet juovuksissa heittänyt minut sinne. Ja silloin sinun
joko täytyy paeta ja kadottaa kaikki, mitä sinulla on, ja elää
maanpaossa, tai sinulta leikataan murhaajana pää poikki, niinkuin
todellakin olet.

Nämä sanat eivät kääntäneet Tofanoa mitenkään hänen typerästä
aikeestaan. Sentähden vaimo sanoi: Kas niin, nyt en voi enää kärsiä
tätä sinun kiusantekoasi! Jumala antakoon sinulle anteeksi. Korjaa pois
edes värttinäni, jonka jätän tänne.

Ja tämän sanottuaan meni Ghita yössä, joka oli niin pimeä, että tuskin
olisi voinut nähdä kadulla toinen toistaan, kaivoa kohti, otti
mahdottoman suuren kiven, joka oli kaivon vieressä, ja pudotti sen
kaivoon huutaen: Jumala antakoon minulle anteeksi.

Kun kivi ehti veteen, sai se aikaan kovan loiskauksen, ja kun Tofano
kuuli tämän, uskoi hän varmasti, että Ghita oli heittäytynyt kaivoon.
Siksi otti hän sangon ja köyden ja syöksyi nopeasti ulos häntä
auttamaan ja juoksi kaivolle. Mutta kun vaimo, joka oli piilossa
lähellä talon ovea, näki hänen juoksevan kaivolle, niin hän pujahti
sisään, lukitsi oven ja meni ikkunaan ja sanoi: Viini sopisi miedontaa
vedellä silloin, kun sitä juodaan, eikä vasta yöllä.

Tämän kuullessaan Tofano huomasi, että häntä oli vedetty nenästä,
palasi ovelle, ja kun hän ei päässyt sisään, niin hän alkoi pyytää,
että Ghita avaisi hänelle.

Mutta silloin Ghita heitti hiljaiset puheet, kuten oli siihen saakka
tehnyt, ja alkoi melkein huutaen: Kautta pyhäin haavain, sinä kelvoton
juoppo, et pääse tänne sisään tänä yönä. Minä en voi enää kärsiä näitä
sinun tapojasi, minun täytyy näyttää koko maailmalle, millainen sinä
olet ja mihin aikaan sinä palaat yöllä kotiin.

Tofano, joka oli puolestaan kiivastunut, alkoi käyttää karkeita sanoja
ja huutaa. Ja silloin naapurit, jotka kuulivat melun, nousivat ylös ja
tulivat, sekä miehet että naiset ikkunoihin, ja kysyivät, mikä siellä
oli.

Ghita alkoi itkeä ja sanoi: Se on tuo kurja mies, joka tulee illoin
juopuneena luokseni kotiin tai nukkuu kapakoihin ja palaa sitten tähän
aikaan. Kun minä olen kärsinyt sitä kauan eikä siitä ole ollut apua ja
koska en voi enää kärsiä, niin tahdoin tehdä hänelle tämän häpeän ja
sulkea hänet ulos, nähdäkseni, parantuuko hän.

Tofano-elukka sanoi taas toisaalta, miten asia oli, ja uhkasi vaimoaan
kovasti. Mutta silloin vaimo sanoi naapureille: Nyt näette, millainen
mies hän on! Mitä sanoisitte, jos minä olisin tuolla kadulla niinkuin
hän on, ja hän olisi täällä kotona niinkuin minä nyt olen? Kautta
Jumalan, en usko, että te luulisitte hänen siellä puhuvan totta. Tästä
voitte hyvin arvata hänen luontonsa. Hän sanoo näet, että minä olen
tehnyt sitä, mitä minä uskon juuri hänen itsensä tehneen. Hän luuli
peloittavansa minua heittämällä jotain, en tiedä mitä, kaivoon. Mutta
kunpa Jumala olisi suonut, että hän olisi todellakin heittäytynyt sinne
ja hukkunut! Siten olisi viini, jota hän on juonut liiaksi, tullut
kerrankin vedellä laimennetuksi.

Naapurit, sekä miehet että naiset, alkoivat kaikki sättiä Tofanoa ja
sanoivat häntä syylliseksi ja haukkuivat häntä siitä asiasta, mistä hän
moitti vaimoaan. Ja lyhyessä ajassa levisi meteli naapurista naapuriin,
niin että viimein Ghitan sukulaisetkin saivat siitä tiedon. Nämä
tulivat paikalle, ja kun he olivat kuulleet asian yhdeltä ja
toiseltakin naapurilta, ottivat he Tofanon ja antoivat hänelle
sellaisia iskuja, että hän oli kuin ruhjottu.

Sitten he menivät sisään, ottivat Ghitan tavarat ja palasivat hänen
kanssaan kotiinsa, uhaten Tofanoa vielä pahemmalla.

Kun Tofano näki, miten hullusti hänen oli käynyt ja että hänen
mustasukkaisuutensa oli huono opas, niin hän pyysi eräitä ystäviä
välittäjiksi, koska hänen rauhansa riippui hänen vaimostaan. Ja hän
onnistuikin saamaan kaikessa sovussa vaimonsa takaisin kotiinsa ja
lupasi hänelle, ettei hän enää koskaan ole mustasukkainen. Ja
sitäpaitsi hän antoi Ghitalle luvan täyttää kaikki mielihalunsa, kunhan
tekisi sen niin viisaasti, ettei mies sitä huomaisi. Ja niin kävi
hänelle kuin tuhmalle talonpojalle, joka selkäänsä saa ja kättä antaa.

Eläköön siis rakkaus ja kuolkoot riidan paholaiset ja kaikki hänen
joukkionsa.



KAHDEKSAS PÄIVÄ



KOLMAS KERTOMUS.


      Calandrino, Bruno ja Buffalmacco menevät Mugnonen notkoon
      etsimään heliotrooppia, ja Calandrino luulee sen löytäneensä
      ja palaa kotiin kantaen taakan kiviä. Hänen vaimonsa pilkkaa
      häntä, jolloin hän suuttuu ja pieksää vaimoaan ja kertoo
      tovereilleen asioita, jotka nämä tietävät paremmin kuin
      hän itse.

Kaupungissamme, jossa on aina ollut yltä kyllin merkillisiä eläjiä ja
tyhmiä olennoita, eli, eikä siitä kauan vielä olekaan, maalari nimeltä
Calandrino, yksinkertainen ja tavoiltaan lystikäs mies, joka vietti
suurimman osan aikaansa kahden muun maalarin seurassa, joista toisen
nimi oli Bruno ja toisen Buffalmacco. Nämä olivat sangen iloisia
miehiä, mutta sangen älykkäitä ja nokkelia, ja he seurustelivat
Calandrinon kanssa senvuoksi, että voivat usein huvitella suuresti
hänen tuhmuutensa kustannuksella.

Samoin oli Firenzessä siihen aikaan eräs tavattoman miellyttävä
nuorukainen, älykäs ja kekseliäs kaikessa, mihin hän ryhtyi, nimeltä
Maso del Saggio. Tämä kuuli puhuttavan minkä mitäkin Calandrinon
yksinkertaisuudesta ja hän päätti hullutella hänen älynsä
kustannuksella, tekemällä hänelle jonkin pilan ja uskottelemalla
hänelle jotakin merkillistä asiaa. Sattumalta huomasi hän eräänä
päivänä Calandrinon S. Giovannin kirkossa ja näki hänen tarkkaavasti
katselevan pyhimysarkun maalauksia ja leikkauksia, joka arkku on
mainitun kirkon alttarilla ja oli siihen lyhyt aika sitten asetettu. Ja
silloin ajatteli hän, että nyt hän oli saanut hetken ja tilaisuuden
toteuttaakseen aikeensa. Hän ilmaisi niin ollen eräälle toverilleen,
mitä hän aikoi tehdä, ja sitten he lähestyivät yhdessä sitä paikkaa,
jossa Calandrino yksinään istuskeli, ja alkoivat ikäänkuin eivät olisi
häntä huomanneet puhella keskenään, erilaisten kivien sala-voimista,
joista asioista Maso del Saggio puheli niin varmasti kuin olisi hän
ollut etevä ja mainio kivenhioja.

Näille puheille Calandrino kallisti korvaansa ja nousi jonkun ajan
päästä ylös, kun näet huomasi, etteivät he puhuneet salaisuuksia, ja
tuli heidän luokseen. Tämä oli Maso del Saggiosta suuresti mieleen, ja
kun hän jatkoi kertomustaan, niin Calandrino kysyi, missä näitä niin
voimallisia kiviä oli.

Maso vastasi, että niitä oli enimmäkseen Berlinzonessa,
Basliskien maassa, eräällä seudulla nimeltä Himmerkki, jossa
viiniköynnökset sidotaan makkaroilla, ja ankan saa kolikolla ja pojan
kaupanpäälliseksi; ja siellä oli kokonainen vuori jauhetusta Parman
juustosta, jonka päällä asui ihmisiä, jotka eivät tehneet muuta kuin
makaronia ja lihakokkareita ja keittelivät ne salvokukon liemessä ja
heittelevät sitten alas, ja kuka enimmän otti, se enimmän sai. Ja
siellä lähellä juoksi joki, joka oli valkoviiniä, parasta, mitä
milloinkaan on juotu, eikä siinä ollut pisaraakaan vettä.

Ohoo, sanoi Calandrino, se on hyvä maa. Mutta sanopas, mitä he tekevät
salvokukoilla, joita he keittävät?

Maso vastasi: Basliskit syövät ne suuhunsa.

Silloin Calandrino sanoi: Oletko sinä koskaan siellä käynyt?

Maso vastasi: Kysytkö, olenko siellä käynyt? Olen käynyt yhtä monta
kuin senkin seitsemänkymmentä kertaa!

Ja montako peninkulmaa sinne on? kysyi Calandrino silloin.

On sinne tuhatkunta, minkä riittää unta, vastasi Maso.

Silloin sanoi Calandrino: Niin ollen se on kauempana kuin Abruzzit.

Onpa kyllä, vastasi Maso, kukon askelen.

Kun Calandrino-tyhmyri näki Mason vakavin kasvoin ja nauramatta sanovan
nämä sanat, niin hän uskoi niitä kuten ainoastaan selvintä totuutta
voidaan uskoa. Ja koska hän piti niitä tosina, niin hän sanoi: Liian
kaukana se on meikäläiselle. Mutta jos se olisi täällä lähempänä, niin
sanonpa sinulle, että tulisin sinne kerran kanssasi, katsomaan, miten
nuo makaronit luirivat alas ja saadakseni niitä mahallisen. Mutta
sanopas, jos suvaitset olla niin hyvä, eikö täällä näillä seuduillakin
ole yhtään niin voimallisia kiviä?

Siihen Maso vastasi: Onpa kyllä; kaksi lajia täällä on sangen
voimallisia kiviä. Toinen laji on nuo Settignanon ja Montiscin
louhoskivet, joiden voimalla, kun ne on valmistettu myllynkiviksi,
tehdään jauhoja. Ja siksi sanotaankin niillä mailla, että Jumalalle
kiitos jyvistä, Montiscille myllynkivistä. Mutta näitä kiviä on niin
paljon, että niille annetaan meillä yhtä vähän arvoa kuin heillä
smaragdeille, joita on siellä kokonaisia vuoria, suurempia kuin Monte
Morello, ja ne paistavat keskellä yötä, että voi sun taivahan valkeus!
Ja tiedä, että se, joka tekisi oikein kauniita myllynkiviä ja juottaisi
niitä sormuksiin, ennenkuin niihin on kaivettu reikä, ja veisi
sultaanille, saisi häneltä mitä vaan mielensä tekisi. Toinen laji on
eräs kivi, jota me kivenhiojat sanomme heliotroopiksi, erittäin
oivallinen kivi; sillä henkilöä, joka sitä kantaa, ei näe kukaan sillä
aikaa, kun se hänellä on siellä, missä hän ei ole.

Silloin sanoi Calandrino: Ne ovat hyviä ominaisuuksia. Mutta missä tätä
toista kiveä on?

Maso vastasi, että tuolta Mugnonen rannalta sitä usein on löydetty.

Calandrino kysyi: Minkä kokoinen se kivi on? Ja minkä värinen?

Maso vastasi: Sitä on eri kokoa, sillä toinen on suurempi, toinen
pienempi. Mutta kaikki ne ovat väriltään pikimmittäin kuin mustia.

Calandrino painoi nämä seikat mieleensä, ja sanoi sitten, että hänellä
oli muka muuta tekemistä, ja lähti Mason luota, päättäen itsekseen
ryhtyä etsimään tätä kiveä. Mutta kuitenkin hän ajatteli, ettei hän tee
sitä Brunon ja Buffalmaccon tietämättä, joita hän rakasti erikoisen
suuresti.

Hän lähti siis hakemaan heitä, mennäkseen viipymättä ja ennenkuin muut
heidän kanssaan etsimään kiveä, ja kulutti koko loppuosan sitä aamua
heitä haeskellessaan. Viimein, kun kello oli jo yli kolmen, hän muisti,
että he työskentelivät naistenluostarissa Faenzassa. Siksi hän jätti
kaikki muut tehtävänsä ja meni, vaikka helle oli suurimmillaan, melkein
juosten heidän luokseen, kutsutti heidät puheilleen ja sanoi heille:
Kumppanit, jos tahdotte uskoa minua, niin me voidaan nyt tulla Firenzen
rikkaimmiksi miehiksi, sillä minä olen kuullut luottamuksen arvoiselta
ihmiseltä Mugnonessa olevan erään sellaisen kiven, ettei sitä, jolla se
on mukana, näe kukaan. Ja siksi pitäisi meidän minun mielestäni mennä
viivyttelemättä, ennenkuin kukaan muu sinne menee, sitä etsimään. Me
löydämme sen varmaan, sillä minä tunnen sen. Ja kun olemme sen saaneet,
niin mitä tarvitsee meidän muuta tehdä kuin panna se rahapussiin ja
mennä rahanvaihettajain pöytäin luo, jotka, kuten tiedätte, ovat aina
kuormatut florineilla ja grosseilla, ja ottaa niitä itsellemme niin
paljon kuin tahdomme: kukaan ei meitä näe! Ja niin me voimme rikastua
yhtäkkiä tarvitsematta kaiken päivää tuhria seiniä niinkuin etanat.

Kun Bruno ja Buffalmacco tämän kuulivat, alkoivat he itsekseen nauraa,
katsoivat toinen toiseensa ja olivat suuresti hämmästyvinään ja
kehuivat Calandrinon neuvoa. Mutta kysyipä Buffalmacco sitten, mikä
tuon kiven nimi on.

Calandrinon mielestä oli nimi jo haihtunut, koska hän oli melkoisen
tuhma, ja siksi hän vastasi: Mitä meillä on nimen kanssa tekemistä, kun
vaan tiedämme sen ominaisuuden. Ja minun mielestäni meidän pitää vaan
nyt mennä sitä etsimään kauempaa viivyttelemättä.

Hyvä, sanoi Bruno, millainen se sitten on?

Calandrino vastasi: Niitä on monenlaisia, mutta kaikki ne ovat melkein
mustia. Ja siksi pitää meidän minun mielestäni koota kaikki mustat,
mitä näemme, kunnes osumme saamaan sen oikean. Ja siksi, elkäämme
hukatko aikaa, vaan menkäämme!

Siihen sanoi Bruno: Odotapas vähän. Ja kääntyen Buffalmaccon puoleen
hän jatkoi: Minun mielestäni Calandrino on oikeassa. Mutta minusta ei
tämä tunnu soveliaalta hetkeltä siihen työhön, sillä aurinko on
korkealla ja paistaa suoraan Mugnonen notkoon ja on kuivannut kaikki
kivet, niin että ne, mitä siellä on, näyttävät nyt valkeilta, kun ne
taas aamulla ennenkuin aurinko on ne kuivannut näyttävät mustilta. Ja
sitäpaitsi on tänään, joka on arkipäivä, Mugnonen notkossa monesta
syystä paljon ihmisiä, jotka näkisivät meidät ja voisivat arvata, mitä
me teemme siellä ja rupeaisivat ehkä tekemään hekin samaa. Ja kivi
voisi joutua heidän käsiinsä, ja niin menisi meiltä kana munan tähden.
Minun mielestäni, jos te suostuisitte, tämä on työ, joka olisi tehtävä
aamulla, jolloin eroittaa paremmin mustat kivet valkeista kivistä, ja
jonakin juhlapäivänä, jolloin siellä ei ole ketään meitä näkemässä.

Buffalmacco kiitti Brunon neuvoa, ja Calandrino taipui siihen, ja he
päättivät, että he kaikki kolme kokoontuvat sunnuntai-aamuna etsimään
sitä kiveä. Mutta Calandrino rukoili heitä kaikella muotoa, etteivät he
saisi puhua tästä asiasta kellekään maailmassa, sillä se oli uskottu
hänelle salaisuutena. Ja sen sanottuaan hän kertoi heille kaikki, mitä
hän oli kuullut Himmerkin seudusta, ja vahvisti valalla, että se on
totta.

Kun Calandrino lähti heidän luotaan, niin nämä sopivat keskenään, mitä
heidän oli tässä asiassa tehtävä.

Calandrino odotti suurella halulla sunnuntai-aamua. Ja kun se oli
tullut, niin hän nousi ylös päivän valjetessa, kutsui seuraansa
toverinsa, ja he lähtivät San Gallon portista ulos, laskeutuivat
Mugnonen notkoon ja alkoivat kulkea joen vartta alas, etsien kiveä.

Calandrino, joka oli halukkain, kulki ensimäisenä ja hyppäsi nopeasti
milloin sinne ja milloin tänne, ja missä näki mustan kiven, heittäysi
sinne, otti sen maasta ja pisti povelleen. Toverit astelivat perästä ja
poimivat milloin yhden, milloin toisen.

Mutta Calandrino ei ollut pitkää matkaa kulkenut, niin hänellä jo oli
povi täynnä kiviä, ja siksi hän nosti ylös mekkonsa helmat, joka ei
ollut Hainaultin kuosia, ja teki niistä avaran säkin, kiinnittäen ne
joka taholta vyönsä alle, ja täytti sen vähän ajan kuluttua. Ja samoin
hän teki jonkun hetken päästä vaipastaankin pussin ja täytti sen
kivillä.

Kun nyt Bruno ja Buffalmacco näkivät, että Calandrino oli kuormattu ja
että ruoka-aika läheni, niin sanoi Bruno, tehdyn sopimuksen mukaan,
Buffalmaccolle: Missä Calandrino on?

Buffalmacco, joka näki olevansa aivan lähellä Calandrinoa, kääntyi
ympäri, katseli sinne ja tänne ja sanoi: En tiedä, mutta aivan äsken
hän oli tässä meidän edessämme.

Bruno sanoi: Kyllä kai, aivan äsken! Mutta minusta on ihan varma, että
hän on nyt kotonaan suuruksella ja on jättänyt meidät narreinaan tänne
etsimään mustia kiviä Mugnonen rannalta.

Ah, miten oikein hän teki, sanoi silloin Buffalmacco, kun piti meitä
pilkkanaan ja jätti meidät tänne, koska olimme niin hulluja, että
uskoimme häntä. Kuules nyt, kuka muu olisi ollut niin hassu kuin me,
että olisi uskonut Mugnonessa olevan niin arvokkaita kiviä.

Kun Calandrino nämä sanat kuuli, kuvitteli hän, että se kivi oli
joutunut hänen käsiinsä ja että se juuri vaikutti, etteivät nuo toiset
häntä nähneet, vaikka hän oli heidän keskellään. Hän oli siis
tavattoman iloinen sellaisesta onnesta, ja päätti palata kotiin heille
mitään sanomatta. Ja hän käänsi kulkunsa takaisin ja alkoi nousta
rannalta.

Tämän nähdessään Buffalmacco sanoi Brunolle: Mitä me nyt teemme? Emmekö
mene täältä pois?

Bruno vastasi hänelle: Mennään vaan. Mutta sen minä vannon Jumalan
kautta, ettei Calandrino minulle enää koskaan tätä tee! Ja jos minä
olisin häntä yhtä lähellä kuin olen ollut kaiken aamua, niin antaisin
tästä kivestä häntä anturoille niin, että hän muistaisi ehkä kuukauden
tämän pilan.

Ja näiden sanain sanominen, kiven kaappaaminen ja heittäminen
Calandrinon kintuille oli tuokion asia.

Calandrino nosti iskun tuntiessaan jalkaansa korkealle ja alkoi
puuskuttaa, mutta vaikeni kuitenkin ja jatkoi matkaansa.

Buffalmacco otti käteensä yhden kivistä, jotka oli koonnut, ja sanoi
Brunolle: Ah, katsoppas, miten sievä kivi, kunpa se nyt voisi osua
Calandrinoa lonkkaan! Ja hän lennätti kiven ja antoi Calandrinolle
tosiaan lonkkaan aika moukun.

Lyhyesti sanoen: sillä tavalla he kivittivät Calandrinoa, milloin
niitä, milloin näitä piloja lasketellen, Mugnonen notkosta aina San
Gallon portille saakka.

Siellä heittivät he pois kivet, joita olivat koonneet, ja pysähtyivät
vähän pakisemaan tullimiesten kanssa. Näille olivat he selittäneet
asian jo ennen, joten nämä eivät olleet Calandrinoa muka näkevinään,
vaan antoivat hänen mennä portista, nauraen itse niin, ettei maailmassa
vertaa.

Calandrino saapui pysähtymättä kotiinsa, joka oli lähellä Myllyn
kulmausta. Ja niin suopea oli onni tälle pilalle, ettei Calandrinolle,
kun hän tuli joelta ja kulki kaupungin läpi, ainoakaan henkilö sanonut
sanaakaan, ja että hän tapasi ainoastaan harvoja, koska melkein kaikki
olivat ruualla.

Calandrino astui siis näin kuormattuna kotiinsa. Sattumalta oli hänen
vaimonsa, jonka nimi oli monna Tessa, kaunis ja kelpo nainen, portaiden
yläpäässä. Ja kun hän näki hänen tulevan, niin alkoi hän, jonkun verran
vihoissaan hänen viipymisestään, pilkata häntä ja sanoa: Kas herraa,
jokos piru sinut tuo kotiin! Kaikki ihmiset ovat jo syöneet, kun sinä
palaat suurukselle.

Kun Calandrino tämän kuuli ja huomasi, että hänet nähtiin, niin alkoi
hän kiukuissaan ja pahoilla mielin sanoa: Voi sinua, kelvoton nainen,
tulitko sinä siihen! Nyt sinä olet syössyt minut perikatoon, mutta
kautta Jumalan, sinä saat sen maksaa!

Ja hän nousi erääsen pieneen saliinsa ja heitti sinne kivet, jotka oli
tuonut, juoksi vimmoissaan vaimonsa luo ja ottaen häntä palmikosta
nakkasi hänet jalkainsa juureen ja antoi hänelle koko ruumiisen niin
paljon iskuja ja potkuja, minkä ehti käsiään ja jalkojaan liikuttaa,
eikä jättänyt hänen päähänsä hiusta repimättä eikä ruumiisen nikamaa
kolhimatta. Eikä hyödyttänyt lainkaan rukoilla häneltä armoa kädet
ristissä.

Kun Bruno ja Buffalmacco olivat tullimiesten kanssa portilla hyvän
aikaa naureskelleet, alkoivat he verkkaisin askelin seurata jonkun
matkan päässä Calandrinoa, ja saapuessaan hänen ovelleen he kuulivat
kauheat iskut, joita hän antoi vaimolleen. Ja he huusivat Calandrinoa,
ollen saapuvinaan Mugnonelta nyt vasta.

Calandrino ilmestyi ikkunaan aivan hiessään, punaisena ja puuskuttaen
ja pyysi heitä tulemaan ylös hänen luokseen.

He tekeytyivät hiukan suuttuneen näköisiksi, mutta menivät kuitenkin
ylös, ja näkivät salin täynnä kiviä ja vaimon yhdessä nurkassa tukka
hajallaan ja revittynä ja kasvot kalpeina ja kolhittuina surkeasti
itkemässä; ja toisella puolella Calandrinon istumassa vyöttömänä ja
läähättäen lopen väsyneen ihmisen tavalla.

Kun he olivat vähän aikaa katselleet ympärilleen, sanoivat he: Mitäs
tämä on, Calandrino? Aiotkos ruveta muurariksi, koska me näemme täällä
niin paljon kiviä?

Ja paitsi tätä he lisäsivät: Ja mikäs monna Tessalla on? Näyttääpä
siltä, kuin sinä olisit häntä lyönyt? Mitä tyhmyyksiä tämä on?

Calandrino oli niin väsynyt kivien painosta ja vaimonsa raivokkaasta
pieksämisestä ja surusta, kun luuli niin suuren onnen kadottaneensa,
ettei saanut henkeä sisästään antaakseen edes sanan vastaukseksi. Kun
hän siis viivytteli, niin alkoi Buffalmacco uudestaan: Calandrino, jos
sinulla olikin muut vihan syyt, niin ei sinun silti pitänyt puijata
meitä niinkuin teit. Sillä kun sinä ensin olit vienyt meidät etsimään
kanssasi arvokasta kiveä, niin sinä, toivottamatta meitä edes Jumalan
haltuun tai hiiteen, jätit meidät Mugnonen notkoon kuin kaksi pässiä,
ja tulit itse tänne. Sen me panimme suuresti pahaksemme. Mutta
totisesti se on viimeinen pila, minkä meille koskaan teet!

Näihin sanoihin Calandrino sai vastatuksi vaivoin: Kumppanit, elkää
suuttuko, asia on toisin kuin te luulette. Minä, onneton! olin sen
kiven jo löytänyt. Ja tahdotteko kuulla, puhunko totta? Kun te ensin
kyselitte toisiltanne minua, olin minä tuskin kymmenen jalan päässä
teistä. Ja kun minä huomasin, että te tulitte minua kohti ettekä
nähneet minua, niin minä tulin tänne päin ja koko ajan minä kuljin
vähän matkaa teidän edeltänne tänne.

Ja hän alkoi kertoa heille yhdestä päästä loppuun saakka, mitä he
olivat tehneet ja sanoneet, ja näytti heille selkänsä ja kupeensa,
miten kivet olivat niitä kolhineet, ja jatkoi: Ja sanon teille, että
kun tulin sisään portista, povellani kaikki nämä kivet, jotka näette
tässä, niin ei minulle sanottu mitään, ja tehän tiedätte, miten
epämiellyttäviä ja sietämättömiä nuo vartiat tavallisesti ovat
tahtoessaan kaikkea katsella. Ja sitäpaitsi kohtasin kadulla useita
kuomiani ja ystäviäni, joilla on aina tapana puhutella minua ja kutsua
juomaan, mutta ei ollut ainoatakaan, joka olisi sanonut minulle
puoltakaan sanaa, sillä eiväthän he nähneet minua. Mutta viimein, kun
tulin kotiin, tämä kirottu akka paholainen ilmestyi vastaani ja näki
minut, ja, kuten tiedätte, naiset hävittävät joka seikasta tehokkuuden.
Ja niinpä minä, joka äsken voin sanoa itseäni Firenzen onnellisimmaksi
ihmiseksi, olen nyt tullut kaikkein onnettomimmaksi. Ja sentähden minä
häntä pieksinkin niin kauan kuin voin käsiäni liikuttaa, enkä tiedä,
mikä minua pidättää, etten puhkaise häneltä vielä suonia, sillä kirottu
olkoon se hetki, jolloin hänet ensi kertaa näin ja jolloin hän tuli
minulle ja tähän taloon.

Ja taas syttyi hänen vihansa niin, että hän aikoi nousta ylös ja mennä
uudestaan lyömään vaimoaan.

Kun Buffalmacco ja Bruno tämän kuulivat, olivat he suuresti
hämmästyvinään ja vahvistivat usein todeksi, mitä Calandrino sanoi, ja
heillä oli niin suuri halu nauraa, että olivat haljeta. Mutta kun he
näkivät hänen nousevan raivoissaan ylös lyödäkseen vaimoaan
toistamiseen, niin he asettuivat häntä vastaan ja pidättivät häntä,
sanoen, ettei tässä asiassa ollut vaimossa mitään syytä, vaan hänessä
itsessään, joka tiesi, että naiset hävittävät kaikista seikoista
tehokkuuden, eikä ollut sanonut vaimolleen, että tämä varoisi
ilmestymästä hänen eteensä sinä päivänä. Mutta tämän varovaisuuden oli
Jumala häneltä riistänyt, joko siksi, ettei se onni ollut hänelle
tuleva, tai sentähden, että hän aikoi pettää tovereitaan, joille hänen,
kun hän näki kiven löytäneensä, olisi pitänyt siitä ilmoittaa.

Ja kun he olivat monilla sanoilla eikä vähällä vaivalla saaneet
onnettoman vaimon sovitetuksi hänen kanssaan, niin he jättivät hänet
alakuloisena kotiinsa, joka oli täynnä kiviä, ja menivät pois.



KUUDES KERTOMUS.


      Bruno ja Buffalmacco varastavat Calandrinolta sian. He teettävät
      hänellä sen löytymiseksi kokeen inkiväärä-pillereillä ja
      valkoviinillä ja antavat hänelle kaksi kertaa toisensa jälkeen
      koiran-inkiväärää ja aloeta, jolloin näyttää siltä, kuin hän
      itse olisi varastanut sikansa. Ja he vaativat häneltä lahjukset,
      etteivät kerro asiaa hänen vaimolleen.

Ketkä Calandrino, Bruno ja Buffalmacco olivat, ei minun tarvitse teille
selittää, sillä heistä on kuultu kyllin puhuttavan. Siksi minä sanon,
suoraan asiaan käyden, että Calandrinolla oli lähellä Firenzeä eräs
pieni tila, jonka hän oli saanut vaimonsa myötäjäisinä ja josta hän,
paitsi muuta, mitä hän siitä korjasi, sai joka vuosi sian. Ja hänen
tapansa oli lähteä aina joulukuussa vaimoineen maalle ja teurastaa ja
suolauttaa se siellä.

Nyt tapahtui kerran, ettei hänen vaimonsa ollut aivan terve, ja niinpä
Calandrino lähti yksin sitä sikaa tappamaan. Mutta tuskin Bruno ja
Buffalmacco tämän kuulivat ja tiesivät, ettei vaimo mennyt hänen
kanssaan, niin he lähtivät erään papin luo, joka oli heidän parhaita
ystäviään ja asui lähellä Calandrinoa, aikailemaan muutamaksi päiväksi.
Calandrino oli sen päivän aamuna, jolloin he saapuivat, teurastanut
sikansa, ja kun hän näki heidät papin seurassa, niin hän huusi heille
ja sanoi: Terve tulemaan! Nyt pitää teidän näkemän, millainen isäntä
minä olen.

Ja hän vei heidät kotiin ja näytti heille sitä sikaa. Nämä näkivät,
että sika oli sangen kaunis, ja kuulivat Calandrinolta, että hän aikoi
suolata sen perhettään varten.

Silloin sanoi Bruno: Oh, miten tuhma sinä olet. Myy se ja pidetään
hauskaa rahoilla. Ja vaimollesi sano, että se on sinulta varastettu.

Calandrino vastasi: Enkä, hän ei sitä uskoisi, vaan ajaisi minut pois
kotoani. Älkää vaivatko itseänne, sillä sitä minä en tee koskaan.

Sanoja vaihdettiin paljonkin, mutta ne eivät auttaneet mitään;
Calandrino pyysi tosin heitä jäämään illalliselle, mutta niin
töykeästi, etteivät he tahtoneet siellä illallista, vaan lähtivät hänen
luotaan.

Ja Bruno sanoi Buffalmaccolle: Eikö varasteta häneltä tänä yönä sitä
sikaa?

Buffalmacco vastasi: Niin, mutta kuinka me sen voimme tehdä?

Bruno sanoi: Minulla on jo tiedossa, kuinka, jos hän ei vaan muuta sitä
pois sieltä, jossa se oli äsken.

Sitten me se tehdään, sanoi Buffalmacco. -- Miksipä me ei sitä
tehtäisi? Ja nautimme sitten siitä täällä herra pastorin kanssa.

Pappi sanoi puolestaan, että se oli hänestä hyvin mieleen.

Sen jälkeen sanoi Bruno: Tässä täytyy käyttää hiukan viekkautta. Sinä
tiedät, Buffalmacco, miten saita Calandrino on ja kuinka mielellään hän
juo silloin, kun muut maksavat. Menkäämme ja viekäämme hänet kapakkaan,
ja siellä on pappi maksavinaan kaikki meidän kunniaksemme, eikä anneta
Calandrinon maksaa mitään. Hän juo itsensä juovuksiin, ja kaikki käy
sitten sangen hyvin, koska hän on yksin tilallaan.

Ja tehtiin niinkuin Bruno sanoi.

Kun Calandrino näki, ettei pappi antanut toisten maksaa, ryhtyi hän
juomaan, ja jos hän ei paljoa tarvinnutkaan, pian hän oli hyvässä
lastissa. Ja oli jo myöhä yö, kun hän lähti kapakasta ja meni,
haluamatta enää illallista, kotiinsa. Ja luullen sulkeneensa oven hän
jättikin sen auki ja meni vuoteesen. Buffalmacco ja Bruno lähtivät
papin kanssa illalliselle, ja kun he olivat aterioineet, ottivat he
eräitä työkapineita päästäkseen Calandrinon taloon ja menivät sitten
hiljaa sinne, jonne Bruno oli heitä neuvonut. Mutta kun he näkivät oven
auki, astuivat he sisään, päästivät sian irti ja kantoivat sen papin
taloon. Ja kun he olivat panneet sen piiloon, menivät he maata.

Aamulla, kun viini oli haihtunut Calandrinon päästä, nousi hän ylös. Ja
kun hän meni alas katsomaan sikaansa ei hän sitä nähnytkään, ja ovi oli
auki. Sen vuoksi Calandrino kyseli yhdeltä ja toiselta, tiesivätkö he,
kuka sian oli ottanut. Ja kun hän ei sitä löytänyt, niin nosti hän
suuren metelin. Voi häntä, voi kurjaa häntä, häneltä oli varastettu
sika!

Kun Bruno ja Buffalmacco olivat nousseet ylös, menivät he Calandrinon
talolle kuulemaan, mitä hän sanoi siasta. Ja tuskin Calandrino heidät
näki, huusi hän heitä melkein itkien ja sanoi: Voi minua, kumppanit,
minulta on varastettu se minun sikani!

Bruno lähestyi häntä ja sanoi hänelle hiljaa: Ihme, että olet ollut
kerrankin viisas!

Voi minua, vastasi Calandrino, minä puhun aivan totta!

Sano vaan niin, sanoi Bruno, huuda kovasti, että näyttää siltä kuin
olisi käynytkin niin.

Calandrino huusi silloin kovemmin ja sanoi: Kaikkivaltias Jumala, minä
puhun totta, se on minulta varastettu.

Mutta Bruno sanoi: Kas niin, aivan niin. Noin sinun pitää sanoa. Huuda
kovasti, anna äänesi kuulua, niin sitä luullaan todeksi.

Sinä tahtoisit minua huutamaan sieluni paholaiselle, sanoi Calandrino.
Minä sanon, vaikket minua usko, että menen vaikka hirteen, jos se ei
ole minulta varastettu!

Silloin kysyi Bruno: Mitä? Kuinka se voisi olla mahdollista? Näinhän
minä vielä eilen sen täällä. Luuletko sinä voivasi uskotella minulle,
että se on varastettu?

Niin vaan on kuin minä sanon, vastasi Calandrino.

Oh, sanoi Bruno, voiko se olla mahdollista?

Aivan varmaan, vastasi Calandrino, se on niin. Ja siitä minä olen
onneton, enkä tiedä, miten nyt palata kotiin. Vaimo ei minua usko, ja
vaikka uskoisikin, en saa enää koko vuonna rauhaa häneltä!

Silloin sanoi Bruno: Jumaliste, se oli paha teko, jos se on totta.
Mutta sinä muistat, Calandrino, että minä eilen neuvoin sinua sanomaan
näin. Minä en tahtoisi, että sinä yhtaikaa kujeilisit vaimosi ja meidän
kustannuksellamme.

Calandrino alkoi taas huutaa ja sanoa: Ja miksi te pakotatte minut
epätoivoon ja vannomaan kautta Jumalan ja pyhimysten ja kaikkien
luotujen kappalten. Minä sanon teille, että sika on minulta viime yönä
varastettu.

Silloin sanoi Buffalmacco: Jos niin on, täytyy miettiä, emmekö keksi
keinoa, jolla saadaan se takaisin.

Ja minkä keinon me voisimme keksiä? kysyi Calandrino.

Buffalmacco sanoi silloin: Varmaankaan ei kukaan lndiasta ole tullut
ottamaan sinulta sikaa. Joku näistä sinun naapureistasi sen on täytynyt
olla. Ja tosiaan, jos sinä voisit saada ne koolle, niin minä osaisin
tehdä taian leivällä ja juustolla, niin näkisimme kohta, kuka sen on
vienyt.

Niin kai, sanoi Bruno, tee vaan se leivällä ja juustolla näille tämän
seudun herroille, sillä olen varma, että joku heistä on sen vienyt,
mutta he ymmärtäisivät tarkoituksen eivätkä tulisi tänne.

Mitenkä se sitten olisi tehtävä? kysyi Buffalmacco.

Bruno vastasi: Se olisi tehtävä hyvillä inkivääräpillereillä ja
valkoviinillä ja kutsuttava heidät sitä juomaan. Sitä eivät he
epäilisi, vaan tulisivat. Ja voidaanhan inkivääräpillerit taikoa
samalla tavalla kuin leipä ja juustokin.

Todellakin, sanoi Buffalmacco, sinä olet oikeassa. Ja sinä, Calandrino,
mitäs sanot? Tehdäänkö niin?

Calandrino vastasi: Minä suorastaan pyydän sitä, Jumalan tähden, sillä
jos edes tietäisin, kuka sen on vienyt, niin olisin jo puolta
rauhallisempi.

No niin, sanoi Bruno, minä olen valmis tämän tähden ja sinua
auttaakseni lähtemään Firenzeen saakka, jos annat minulle rahaa.

Calandrinolla oli noin neljäkymmentä soldoa, jotka hän nyt antoi
Brunolle. Bruno meni Firenzeen erään tutun apteekkarin luo ja
osti naulan hyviä inkivääräpillerejä, mutta teetti myöskin kaksi
koiran-inkiväärästä, jotka hän leivotti tuoreen aloen sisään. Sitten
hän antoi valmistaa niihin sokeripäällykset niinkuin toisissakin oli,
ja teetti niihin pienen merkin, ettei erehtyisi tai vaihtaisi niitä
muihin, vaan tuntisi ne oikein hyvin. Ja ostettuaan pullon hyvää
valkoviiniä hän palasi maalle Calandrinon luo ja sanoi hänelle: Kutsu
nyt huomenna kanssasi juominkeihin ne, joita sinä epäilet. Silloin on
juhlapäivä, ja kaikki tulevat mielellään, ja minä taion tänä yönä
Buffalmaccon kanssa pillerit ja tuon ne sinulle kotiisi varhain
huomen-aamuna. Ja rakkaudesta sinuun minä otan jakaakseni ne itse ja
teen ja sanon kaikki, mitä siinä on sanottava ja tehtävä.

Calandrino teki niin.

Kun sitten seuraavana aamuna oli kokoontunut hyvä joukko nuoria
firenzeläisiä, jotka myöskin olivat täällä maalla, ja työmiehiä kirkon
edustalle jalavan ympärille, niin tulivat Bruno ja Buffalmacco paikalle
ja toivat rasiallisen inkivääräpillereitä ja pullon viiniä. Ja kun väki
oli asetettu piiriin, puhui Bruno: Herrat, minun täytyy sanoa teille
syy, miksi seisotte täällä, niin ettette vihoittelisi minulle, jos
tapahtuisi sellaista, joka ei teitä miellyttäisi. Calandrinolta, joka
on tässä, on toissa yönä viety kaunis sika, eikä hänellä ole
aavistusta, kuka sen on ottanut. Ja koska sitä ei ole voinut häneltä
viedä kukaan muu kuin joku meistä, jotka olemme tässä, niin antaa hän
teille yhdelle toisensa jälkeen näitä inikivääräpillerejä ja juoda
päälle, nähdäkseen, kenellä se on. Ja tietäkää jo kohta, että se, joka
on sian ottanut, ei voi pilleriään niellä, vaan maistuu se hänestä
katkerammalta kuin myrkky ja hän sylkee sen pois. Ja ettei sille
henkilölle tulisi moista häpeää kaikkien läsnäollessa, niin on ehkä
parasta, että se, jolla se mahdollisesti on, tunnustaa asian ripillä
herra papille, niin minä luovun tästä toimituksesta.

Mutta kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat, että he syövät mielellään.
Silloin Bruno järjesti heidät riviin, asetti Calandrinon joukkoon ja
ryhtyi toisesta päästä alkaen jakamaan heille kullekin pillerejä. Ja
kun hän tuli Calandrinon kohdalle, otti hän toisen niistä
koiraninkiväärästä tehdyistä ja pani sen hänen käteensä.

Calandrino pisti sen kiireesti suuhunsa ja alkoi maiskuttaa. Mutta
heti, kun hän tunsi aloen kielellään, sylkäisi hän sen pois, voimatta
sietää karvautta.

Kaikki katselivat toisiaan kasvoihin nähdäkseen, kuka sylkee pillerinsä
pois. Eikä Bruno ollut vielä lopettanut jakeluansa, vaan jatkoi
ikäänkuin ei olisi mitään huomannut, kun hän kuuli takanaan sanottavan:
Heh, Calandrino, mitäs tämä merkitsee?

Bruno kääntyi silloin nopeasti, ja kun hän näki, että Calandrino oli
sylkenyt omansa pois, niin hän sanoi: Odotappas, ehkä sai jokin muu syy
sinut sen sylkemään pois. Kas tässä on toinen.

Ja Bruno otti sen toisen ja pisti Calandrinon suuhun ja jakeli edelleen
niitä, jotka hänellä oli vielä jaettavana.

Jos jo ensimäinen oli tuntunut Calandrinosta katkeralta, niin tämä
tuntui vielä paljoa katkerammalta. Mutta koska hän häpesi sylkeä sitä
pois, niin piti hän sitä suussaan ja pureskeli hiukan, kunnes hänen
silmistään siinä alkoivat vuotaa kyyneleet suuret kuin pähkinät. Ja
viimein hän ei enää voinut, vaan heitti sen pois kuin edellisenkin.

Buffalmacco ja Bruno juottivat joukolle viiniä, ja kun he toisten
kanssa tämän näkivät, niin he sanoivat, että varmaan Calandrino on
varastanut sikansa itse. Ja oli niitäkin, jotka haukkuivat häntä siitä
syystä ankarasti. Ja kun sitten muut olivat lähteneet pois ja Bruno ja
Buffalmacco olivat jääneet Calandrinon seuraan, alkoi Buffalmacco:
Olinhan minä koko ajan varma, että juuri sinä itse olit sen varastanut
ja koetit uskotella meille, että se oli sinulta viety, päästäksesi
juottamasta meitä edes yhden kerran, rahoilla, jotka siitä sait.

Calandrino, joka ei ollut vielä saanut sisästään aloen katkeruutta,
alkoi vannoa, että hän ei ollut sitä vienyt. Silloin sanoi Buffalmacco:
Paljonko sinä siitä sait, poika, puhu nyt totta. Saitko kuusi florinia?

Calandrino joutui tämän kuullessaan aivan epätoivoon. Mutta Bruno sanoi
silloin hänelle: Kuules tosiaan, Calandrino, täällä joukossa oli eräs,
joka söi ja joi meidän kanssamme ja sanoi minulle, että sinulla on
täällä muuan nuori tyttö, jota sinä pidät luonasi ja annat hänelle
kaikki, mitä saat kähmityksi. Ja hän oli varma, että sinä olet
lähettänyt sen sian hänelle. Sinäkös olet oppinut ilveilijäksi. Sinä
veit meidät kerran Mugnonen uomaan, kokoamaan mustia kiviä, ja kun olit
pannut meidät juoksemaan joutavan jäljillä, niin menit itse pois. Ja
sitten koetit meille uskotella, että olit löytänyt kiven. Ja nyt luulet
saavasi vannomalla meidät samoin uskomaan, että sika, jonka sinä itse
olet lahjoittanut tai myynyt, on sinulta varastettu. Me olemme jo
tottuneet kujeihisi ja tunnemme ne. Nyt et voi enää tehdä meille
sellaista. Ja suoraan sanoen, me otimme tehdäksemme taian siinä
luulossa, että sinä lahjoittaisit meille kaksi paria salvokukkoja. Jos
et sitä tee, niin me kerromme Tessa rouvalle kaikki!

Calandrino näki, ettei häntä uskottu, ja koska hän mielestään
oli jo saanut kylliksi harmia eikä hän tahtonut lisäksi vielä
korvankuumennusta vaimoltaan, niin hän antoi heille kaksi paria
salvokukkoja. He taas suolasivat sian ja palasivat Firenzeen, jättäen
maalle Calandrinon, joka sai pitää vahingon ja pilan hyvänään.



YHDEKSÄS PÄIVÄ



ENSIMÄINEN KERTOMUS.


      Madonna Francesca, jota eräs Rinuccio ja eräs Alessandro
      rakastavat, ei rakasta heitä kumpaakaan. Hän panee ovelasti
      toisen menemään kuolleena hautaan ja toisen tuomaan ruumiin
      haudasta, ja kun he eivät voi tehdä sitä työtä loppuun,
      niin hän karistaa heidät kimpustaan.

Kerronpa nyt, että Pistojan kaupungissa oli ennen sangen kaunis
leskinainen, jota kaksi meidän firenzeläistämme, jotka oleskelivat
siellä maanpaossa, toinen nimeltä Rinuccio Palermini ja toinen
Alessandro Chiarmontesi, rakastivat tavattomasti, sattumalta häneen
tutustuneina ja tietämättä mitään toisistaan. Ja kumpikin heistä
toimiskeli salaa mikäli suinkin voi saavuttaaksensa hänen rakkautensa.

Tätä ylimysnaista, jonka nimi oli Francesca de' Lazari, suututtivat he
kumpikin sangen usein lähettämällä hänen luokseen pyytelijöitä ja
hänelle kirjeitä, joille hän varomattomasti kyllä kallisti ensin
korvaansa. Mutta kun hän sitten tahtoi viisaasti peräytyä, eikä muuten
voinut, niin johtui hänen mieleensä heidän kiusastaan päästäkseen
viimein eräs hyvä ajatus. Ja se oli, että hän päätti vaatia heiltä
palvelusta, jota hän ei arvellut heidän kummankaan hänelle tekevän,
vaikka se olisikin mahdollinen. Ja elleivät he sitä tekisi, niin olisi
hänellä kunniallinen tai todennäköinen tekosyy olla heidän anomuksiaan
kuuntelematta. Ja suunnitelma oli seuraava:

Sinä päivänä, jolloin hänen mieleensä johtui tämä ajatus, oli
Pistojassa kuollut mies, jota, vaikka hänen esi-isänsä olivatkin
aatelisia, pidettiin huonoimpana ihmisenä mitä lienee elänyt ei
ainoastaan Pistojassa, vaan koko maailmassa. Ja sitäpaitsi oli hän
eläessään niin rujo ja kasvoiltaan ruma, että se, joka ei häntä
tuntenut, olisi peljännyt häntä ensi kertaa hänet nähdessään. Ja tämä
mies oli haudattu erääsen hautaan minoriittien kirkon ulkopuolelle.

Sen seikan arveli nyt leskivaimo olevan suureksi eduksi hänen
aikeelleen.

Siksi sanoi hän eräälle palvelijattarelleen: Sinä tiedät harmin ja
vaivan mitä nuo kaksi firenzeläistä, Rinuccio ja Alessandro, minulle
joka päivä tuottavat pyynnöillään. Mutta minä en ole taipuvainen
antamaan heille rakkauttani, ja karistaakseni heidät kimpustani sekä
niiden suurten vakuutusten vuoksi, joita he tekevät, olen nyt päättänyt
koetella heitä eräässä asiassa, jota he uskoakseni varmasti eivät tee.
Ja niin pääsen tästä kiusaamisesta. Ja kuule, millä tavoin. Sinä
tiedät, että tänä aamuna haudattiin minoriitti-munkkien kirkon luo
Scannadio eli Jumalan-kaulan-leikkaaja (se oli nimeltään tuo kelvoton
mies, josta yllä olemme puhuneet). Häntä pelkäsivät jo elävänäkin,
saati sitten kuolleena, tämän kaupungin rohkeimmatkin miehet, kun he
hänet näkivät. Ja sentähden mene ensin salaa Alessandron luo ja sano
hänelle: Madonna Francesca lähetti sanomaan, että nyt on hetki tullut,
jolloin sinä voit saada hänen rakkautensa, jota olet niin kauan
himoinnut, ja päästä, jos tahdot, hänen luokseen, seuraavalla tavalla.
Eräs hänen sukulaisensa kuljettaa jostakin syystä, jonka sitten saat
tietää, tänä yönä hänen taloonsa Scannadion ruumiin, joka tänä aamuna
haudattiin. Sitä ei madonna Francesca, joka pelkää Scannadiota,
ruumiina kun hän on, tahtoisi, ja sentähden pyytää hän sinulta suurena
palveluksena, että suvaitsisit mennä tänä iltana ensi unen aikaan
sisälle siihen hautaan, johon Scannadio on haudattu, ja pukea hänen
vaatteensa yllesi ja olla siellä kuin olisit itse kuollut, kunnes sinua
tullaan noutamaan. Sitten annat nostaa mitään sanomatta tai paikalta
liikahtamatta itsesi sieltä ja viedä madonna Francescan taloon, jossa
hän ottaa sinut vastaan. Sen jälkeen saat jäädä hänen luokseen ja
lähteä pois aivan mielesi mukaan, jättäen kaiken muun hänen huolekseen.
Ja jos Alessandro lupaa sen tehdä, niin hyvä on. Mutta jos hän sanoisi,
ettei hän tahdo sitä tehdä, niin sano hänelle minun puolestani, että
älköön enää ilmestykö sinne, missä minä olen, ja varokoon, jos henkensä
on hänelle kallis, lähettämästä minulle kirjeitä ja tervehdyksiä. Ja
sen jälkeen sinä menet Rinuccio Palerminin luo ja sanot hänelle näin:
Madonna Francesca sanoo, että hän on valmis täyttämään kaikki sinun
halusi, jos sinä teet hänelle erään suuren palveluksen, nimittäin,
menet ensi yönä puoliyön aikaan hautaan, johon Scannadio tänä aamuna
haudattiin, ja otat hänet, sanomatta sanaakaan siitä, mitä näet tai
kuulet, hiljaa sieltä ja kannat madonna Francescan kotiin. Siellä näet,
miksi hän sitä tahtoo, ja saat häneltä, mitä haluat. Mutta jos et
suvaitse tätä tehdä, niin älä enää koskaan lähetä hänelle kirjeitä
äläkä puhuttelijoita.

Piika meni heidän kumpaisenkin luokse ja sanoi täsmällisesti
molemmille, mitä oli käsketty. Ja he molemmat vastasivat, että he
menevät vaikka helvettiin, ei ainoastaan hautaan, jos madonna Francesca
tahtoo. Tyttö vei vastauksen ylismysnaiselle, joka alkoi nyt odottaa,
olivatko he niin hulluja, että sen tekevät. Kun siis yö tuli ja oli
ensi unen hetki, niin Alessandro Chiarmontesi riisuutui jakkusilleen ja
lähti kotoaan asettuakseen Scannadion sijaan hautaan. Mutta matkalla
tuli hänen mieleensä sangen pelokkaita ajatuksia, ja hän sanoi
itsekseen: Oh, mikä nauta minä olen? Minnekä minä menen? Tai tiedänkö
minä, vaikka hänen sukulaisensa olisivat huomanneet, että häntä
rakastan, ja luulevat sellaista, jota ei vielä ole tapahtunut, ja
teettävät hänellä tämän surmatakseen minut hautaan? Jos se niin
tapahtuisi, kohtaisi paha minua, eikä saataisi vähintäkään maailmassa
tietää mitään, joka vahingoittaisi heitä. Tai mistä tiedän, ehkä on
joku vihamiehistäni, jota Francesca rakastaa ja jolle hän tahtoo tehdä
tällaisen palveluksen, tämän minulle varustanut. Ja sitten hän sanoi:
Mutta olettakaamme, ettei mitään tällaista tulisi ja että vain hänen
sukulaisensa aikovat kantaa minut hänen taloonsa, niin täytyy minun
kuitenkin uskoa, etteivät he tahdo Scannadion ruumista pitääkseen sitä
sylissään tai antaakseen sen Francescan syliin, vaan on paremminkin
luultavaa, että he tahtovat jotenkin rusikoida sitä, siksi, että
Scannadio ehkä joskus teki heille jotain pahaa. Hän sanoi, että mitä
kuulenkin, en saa puhua sanaakaan. Entä jos pistäisivät minulta silmät
puhki tai kiskoisivat hampaat suusta tai ruhjoisivat käteni tai
tekisivät jotain muuta sellaista pilaa, niin mihin joutuisin? Miten
pysyä tyynenä? Ja jos puhun, niin he joko minut tuntevat ja ehkä
tekevät minulle pahat, tai jos eivät sitä teekään, niin en minäkään saa
mitään aikaan, sillä he eivät laske minua madonna Francescan pariin. Ja
nainen sanoo sitten, että olen rikkonut hänen käskynsä, eikä ole
koskaan minulle mieliksi.

Ja näin pakinoiden oli hän melkein kääntyä takaisin kotiinsa. Mutta
suuri rakkaus ajoi häntä kuitenkin eteenpäin vastakkaisilla syillä ja
sellaisella voimalla, että sai hänet johdetuksi haudan luo. Hän avasi
sen, ja kun hän oli mennyt sisään ja riisunut Scannadion ja pukeutunut
itse ja sulkenut kannen ja asettunut Scannadion paikalle, niin
johtui hänen mieleensä taas, millainen tuo mies oli ollut, ja muuta,
mitä hän oli kuullut tapahtuneen yöllä, ei ainoastaan kuolleitten
hautajaisissa, vaan muuallakin. Ja silloin alkoivat kaikki karvat
hänen päässään nousta pystyyn ja hän arveli joka hetki, että nyt
Jumalan-kaulan-katkaisija kohoaa paikaltaan ja leikkaa häneltä kaulan.
Mutta tulisen rakkauden avulla hän voitti nämä ja muut pelokkaat
ajatukset, makasi paikoillaan kuin olisi ollut kuollut ja alkoi
odottaa, mitä hänelle piti tapahtuman.

Kun keskiyö lähestyi, lähti Rinuccio kotoansa tekemään sitä, jonka
hänen ihailtunsa oli ilmoittanut hänelle. Ja kulkiessaan hän joutui
moniin ja monenlaisiin ajatuksiin siitä, mitä hänelle mahdollisesti
saattaisi tapahtua, niinkuin että hän Scannadion ruumis seljässään
voisi joutua signorian palvelijain käsiin ja tuomittaisiin noitana
poltettavaksi, tai jos tästä tulisi tieto, vainajan sukulaiset
alkaisivat häntä vihata, ja muihin samantapaisiin ajatuksiin, jotka
olivat hänet melkein pysäyttää. Mutta sitten hän taas kääntyi ja sanoi:
Ah, kieltäydynkö täyttämästä ensimäistä työtä, jota tämä ylimysnainen,
jota olen niin suuresti rakastanut ja rakastan, minulta pyytää, ja
varsinkin, kun voin täten ansaita hänen suosionsa. Ei, vaikka minun
pitäisi nyt kuolla, minäkö en täytä sitä, mitä olen luvannut.

Ja sitten hän kulki edelleen ja tuli haudan luo ja avasi sen helposti.

Alessandroa, kun hän kuuli kantta avattavan, peloitti suuresti, mutta
kuitenkin hän oli hiljaa.

Rinuccio astui sisään ja luullen ottavansa Scannadion ruumiin tarttui
Alessandron jalkoihin ja veti hänet ulos, nosti selkäänsä ja alkoi
kulkea ylimysnaisen taloa kohti. Ja siten kulkiessaan ja välittämättä
muusta hän kolautteli usein Alessandroa milloin yhden, milloin toisen
penkin kulmaan, joita oli tien varrella, sillä yö oli niin synkkä ja
pimeä, ettei hän voinut eroittaa, mihin astui. Mutta kun Rinuccio jo
oli ylimysnaisen oven kynnyksellä, tämän seistessä palvelijansa
kanssa ikkunassa kuuntelemassa, toisiko Rinuccio Alessandroa ja
varustautuneena ajamaan heidät molemmat tiehensä, niin sattui, että
sillä paikalla olevat signorian palvelijat, jotka odottivat hiljaa
piilossa erästä roistoa ottaakseen hänet kiinni, kuulivat töminän, jota
Rinuccio piti jaloillaan. Ja he vetivät heti esiin lyhdyn, nähdäkseen
mitä oli tehtävä, minne mentävä, ja heiluttaen kilpiään ja keihäitään
huusivat: Kuka siellä on?

Kun Rinuccio tämän kuuli, eikä hänellä ollut aikaa paljoon
aprikoimiseen, niin hän heitti Alessandron maahan ja juoksi pois minkä
jaloistaan pääsi.

Alessandro nousi nopeasti ylös, ja vaikka hänellä oli yllään kuolleen
vaatteet, jotka olivat sangen pitkät, niin pääsi hän kuitenkin pois.

Ylimysnainen oli signorian palvelijain ottaman lyhdyn valossa nähnyt
oivallisesti Rinuccion ja Alessandron hänen seljässään ja oli samoin
huomannut että Alessandro oli puettu Scannadion vaatteihin, ja hän
ihmetteli suuresti heidän kummankin suurta rohkeutta. Mutta
hämmästyksestä huolimatta hän nauroi makeasti, kun näki Rinuccion
heittävän maahan Alessandron, ja hänen sitten pakenevan. Hän oli tästä
sattumasta sangen iloinen, ja ylistäen Jumalaa, joka oli vapauttanut
hänet noiden kiusasta, kääntyi sisään ja meni huoneesensa, ollen
palvelijattarensa kanssa vakuutettu, että molemmat heistä rakastivat
kieltämättä häntä suuresti, koska he olivat tehneet, kuten näytti, sen,
mitä hän oli heidän työkseen määrännyt.

Rinuccio, joka oli suruissaan ja kirosi onnettomuuttaan, ei vielä näin
vähästä palannut kotiin, vaan meni sitten, kun yövartiat paikalta
poistuivat, sinne, minne oli heittänyt Alessandron, ja alkoi hapuilla
ja etsiä, eikö hän löytäisi häntä, suorittaakseen palveluksensa. Mutta
kun hän ei häntä löytänyt, vaan arveli, että signorian palvelijat
olivat hänet sieltä vieneet, niin hän palasi murheissaan kotiinsa.

Alessandro meni samoin, tietämättä, mitä muutakaan tehdä ja tuntematta,
kuka häntä oli kantanut, tästä onnettomuudesta suruissaan kotiinsa.

Kun aamulla Scannadion hauta nähtiin auki eikä häntä itseään siinä,
sillä Alessandro oli vierittänyt hänet aivan pohjalle, niin koko
Pistoja alkoi aprikoida jos jotakin, ja hullut arvelivat, että pirut
olivat hänet vieneet.

Siitä huolimatta kumpikin rakastunut selitti ylimysnaiselle, mitä oli
tehnyt ja mikä oli tullut esteeksi. Ja he puolustivat sillä itseään,
kun eivät olleet täyttäneet täydellisesti hänen käskyään, ja anoivat
hänen suosiotaan ja rakkauttaan. Mutta madonna Francesca ei ollut
uskovinaan heidän kummankaan sitä tehneen, vaan antoi heille jyrkän
vastauksen, ettei hän koskaan tee mitään, mitä he tahtovat, koska he
eivät olleet tehneet sitä, mitä hän pyysi. Ja niin hän karisti heidät
kimpustaan.



KYMMENES PÄIVÄ



KOLMAS KERTOMUS.


      Mitridanes on kateellinen Nathanille hänen jaloutensa tähden
      ja menee häntä surmaamaan. Hän tulee Nathania tuntematta hänen
      luokseen, ja tämä itse neuvoo hänelle tavan, miten hän sen voi
      tehdä. He kohtaavat Nathanin neuvon mukaan toisensa eräässä
      metsässä, Mitridanes tuntee Nathanin, häpeää ja tulee hänen
      ystäväkseen.

Aivan varmaa on, että Kiinan puolella, jos voi uskoa genovalaisten ja
muiden niillä seuduilla käyneiden sanoja, oli ennen ylhäissyntyinen ja
verrattoman rikas mies nimeltä Nathan. Hänellä oli asunto lähellä
tietä, jota jokaisen, joka tahtoi matkustaa itämailta länteen tai
lännestä itään, täytyi melkein pakosta kulkea. Ja koska hän oli
luonteeltansa ylevä ja antelias ja halusi, että hänet tunnettaisiin
hänen teoistaan, niin hän teetti sinne, koska siellä oli paljon
mestareita, lyhyessä ajassa niin kauniin ja suuren ja kallisarvoisen
palatsin kuin koskaan on nähty, ja antoi varustaa sen oivallisesti
kaikella sellaisella, mitä tarvittiin ylimysten vastaanottoa ja
kestitsemistä varten. Ja kun hänellä oli sitäpaitsi suuri ja hieno
talonväki, niin antoi hän ottaa miellyttävästi ja juhlallisesti vastaan
ja osoittaa kunnioitusta jokaiselle, joka sinne tuli tai sieltä lähti.
Ja niin pitkälle hän meni tässä kiitettävässä menettelyssään, ettei
ainoastaan itä, vaan melkein koko länsikin tunsi hänet maineelta.

Ja kun hän sitten oli jo vanha, mutta ei silti väsynyt
kohteliaisuuteensa, tapahtui, että hänen maineensa tuli erään
nuorukaisen korviin nimeltä Mitridanes, joka oli kotoisin melkoisen
läheltä hänen paikkaansa. Ja tämä, joka tiesi, etteivät hänen
rikkautensa olleet vähemmät kuin Nathaninkaan ja joka oli tullut
kateelliseksi Nathanille hänen maineensa ja ylevyytensä tähden, päätti
joko tuhota tai pienentää Nathanin kunnian vielä suuremmalla
anteliaisuudella.

Niinpä hän teetti samanlaisen palatsin kuin Nathanillakin oli ja alkoi
harjoittaa niin rajatonta kohteliaisuutta kuin kukaan saattaa kaikkia
kohtaan, jotka sitä kautta menivät tai tulivat. Ja kieltämättä hänestä
tuli lyhyessä ajassa sangen kuuluisa mies.

Mutta eräänä päivänä tapahtui, että kun nuorukainen oleskeli aivan
yksin palatsinsa pihalla, niin yhdestä palatsin portista tuli sisään
eräs eukko ja pyysi häneltä almua ja sai sen. Ja kun hän tuli sitten
takaisin toisesta portista hänen luokseen, niin hän sai uudestaan, ja
sitä tehden perätysten kaksitoista kertaa. Mutta kun hän palasi
kolmannentoista kerran, niin Mitridanes sanoi: Kunnon nainen, sinä olet
sangen ahkera pyytämään. Ja antoi kuitenkin hänelle almun. Mutta kun
vanhus nämä sanat kuuli, niin hän sanoi: Voi Nathan, miten ihmeellinen
sinun anteliaisuutesi on! Sillä kahdenneljättä portin kautta, jotka
hänen palatsissaan niinkuin tässäkin on, minä kuljin ja pyysin häneltä
almua, eikä hän kertaakaan tuntenut minua niin, että olisi sen
osoittanut, ja aina häneltä sain. Ja täällä en kulkenut vielä kuin
kolmentoista kautta, niin minut tunnettiin ja minua torutaan.

Ja niin sanoen vaimo lähti eikä enää palannut.

Kun Mitridanes kuuli vanhuksen sanat, niin hän joutui raivoisan vihan
valtaan, ikäänkuin se, mitä hän kuuli Nathanin maineesta, olisi
vähentänyt hänen kunniaansa. Ja hän sanoi: Voi minua onnetonta. Milloin
pääsen Nathanin veroiseksi anteliaisuudessa edes suurissa asioissa,
saati sitten hänet voitan, niinkuin yritän, kun en pienimmässäkään voi
häntä lähestyä. Totisesti minä ponnistan turhaan, ellen saa raivatuksi
häntä maan päältä. Ja koskei vanhuus häntä korjaa, niin täytyy minun
viipymättä tehdä se omin käsin.

Ja tällaisen kiivastuksen vallassa hän kavahti ylös ja ilmaisematta
kenellekään aiettaan nousi pienen saattueen keralla hevosen selkään ja
saapui kolmen päivän kuluttua sinne, missä Nathan asui.

Hän antoi tovereilleen määräyksen, että heidän oli meneteltävä niin,
kuin eivät olisi hänen seuralaisiaan eivätkä häntä tuntisi, ja
hankittava itselleen huone, kunnes hänestä jotain kuulisivat. Ja kun
hän illan tullen saapui sinne ja oli yksin, niin kohtasi hän lähellä
kaunista palatsia Nathanin aivan yksinään. Tämä, joka oli huvikseen
kävelemässä, ei ollut lainkaan komeassa puvussa, ja koska Mitridanes ei
häntä tuntenut, niin kysyi hän häneltä, voisiko hän neuvoa, missä
Nathan asui.

Nathan vastasi hänelle iloisesti: Poikani, tällä seudulla ei ole
ketään, joka voisi sanoa sinulle sen paremmin kuin minä. Ja siksi minä,
jos tahdot, opastan sinut sinne.

Nuorukainen sanoi, että tämä olisi hänestä hyvin mieleen, mutta ettei
hän, jos se kävisi päinsä, tahtonut Nathanin häntä näkevän ja tuntevan.

Siihen Nathan sanoi: Ja senkin minä teen, koska sitä haluat.

Mitridanes laskeusi niin ollen satulasta ja kulki Nathanin kanssa,
antautuen pian miellyttäviin pakinoihin, aina tämän palatsin luo
saakka. Siellä Nathan käski erään palvelijansa ottamaan nuorukaisen
hevosen ja lähestyen häntä ja puhuen hänen korvaansa määräsi, että hän
ilmoittaisi kaikille talossa, ettei kukaan saisi sanoa nuorukaiselle
hänen olevan Nathanin. Ja se tapahtui.

Mutta kun he tulivat palatsiin, niin Nathan vei Mitridaneen sangen
kauniisen kamariin, jossa häntä ei voinut nähdä kukaan muu kuin ne,
jotka hän oli määrännyt häntä palvelemaan. Ja siellä antoi hän kestitä
häntä komeasti ja piti hänelle itse seuraa.

Hänen kanssaan ollessaan Mitridanes alkoi kunnioittaa häntä kuin omaa
isäänsä. Mutta kuitenkin hän kysyi häneltä, kuka hän oli.

Siihen vastasi Nathan: Minä olen Nathanin vähäpätöinen palvelija, ja
olen ollut lapsuudesta vanhaksi saakka hänen parissaan, mutta hän ei
ole ylentänyt minua sen korkeammalle kuin näet, joten minä en voi,
miten kaikki muut häntä kehukootkin, häntä paljoa kiittää.

Nämä sanat herättivät Mitridaneessa toivon, että hän voisi nyt
toteuttaa äskeistä mukavammin ja vaarattomammin kieron aikeensa.

Nathan kysyi häneltä puolestaan kohteliaasti, kuka hän oli ja mille
asialle hän oli tänne tullut, ja tarjosi hänelle neuvoaan ja apuaan
kaikessa, missä hän voi. Mitridanes vitkasteli jonkun aikaa
vastaamasta, mutta viimein hän päätti uskoa aikeensa hänelle, ja pyysi
kiertäen kaartaen hänen luottamustaan ja sitten hänen neuvoaan ja
apuaan, sekä ilmaisi hänelle täydellisesti, kuka oli ja mitä varten
tänne tullut ja millaisista vaikutteista.

Kun Nathan kuuli Mitridaneen puheet ja hurjan aikeen, niin hän aivan
tyrmistyi; mutta kauan vitkastelematta hän kuitenkin vastasi hänelle
lujamielisesti ja tyynin kasvoin: Mitridanes, jalo mies oli sinun
isäsi, jota huonompi sinä et tahdo olla, koska olet tehnyt niin korkean
päätöksen, nimittäin olla antelias kaikille. Ja minä kiitän suuresti
kateuttasi, jota kannat Nathanin avuja kohtaan, sillä jos sellaista
olisi paljon, niin maailma, joka nyt on kovin kurja, tulisi pian
hyväksi. Aikeesi, jonka minulle ilmaisit, pysyy epäilemättä salassa, ja
siinä saatan minä antaa sinulle paremminkin hyödyllisen neuvon kuin
suurta apua. Ja neuvoni on tämä. Sinä voit nähdä täältä noin puolen
peninkulman päässä metsikön, jossa Nathan kävelee melkein joka aamu
aivan yksin, viipyen siellä huvikseen melkoisen ajan. Siellä on sinun
helppo löytää hänet ja tehdä hänelle, mitä haluat. Ja kun hänet tapat,
niin älä mene, jotta voisit palata esteettömästi kotiisi, sitä tietä,
jota tulit, vaan sitä, jonka näet vasemmalta tulevan metsästä. Sillä
vaikka tämä tie on hiukan huonompi, kulkee se lähempää kotiasi ja on
sinulle turvallisempi.

Kun Mitridanes oli saanut tämän neuvon ja Nathan lähtenyt hänen
luotaan, niin ilmoitti hän salaa tovereilleen, jotka myöskin nyt siellä
olivat, missä heidän piti odottaa häntä seuraavana päivänä.

Mutta kun seuraava päivä tuli, niin meni Nathan, joka ei ollut
mitenkään muuttanut mieltään, mitä tulee neuvoon, jonka oli antanut
Mitridaneelle, yksin metsikköön kuolemaansa kohti.

Mitridanes otti herättyään jousensa ja miekkansa, sillä muita aseita ei
hänellä ollut, nousi hevosen selkään ja ajoi siihen metsikköön, jossa
hän näki jo kaukaa Nathanin aivan yksinään kävelemässä. Mutta koska hän
tahtoi nähdä hänet ja kuulla hänen puhuvan ennen tappamista, niin hän
karahutti häntä vastaan, tarttui kääreesen, joka hänellä oli päässä, ja
sanoi: Vanhus, sinä olet kuoleman oma!

Siihen ei Nathan vastannut muuta kuin: Kai minä olen sen ansainnut.

Kun Mitridanes kuuli hänen äänensä ja katsahti hänen kasvoihinsa, niin
tunsi hän hänet yhtäkkiä samaksi mieheksi, joka oli ottanut hänet niin
ystävällisesti vastaan, tuttavallisesti opastanut ja rehellisesti
neuvonut. Ja silloin hänen raivonsa heti raukesi ja viha muuttui
häpeäksi. Ja hän heitti pois miekan, jonka oli jo paljastanut Nathania
tappaakseen, laskeusi hevosen selästä, lankesi itkien Nathanin
jalkoihin ja sanoi: Selvästi nyt näen, rakas vanhus, teidän
anteliaisuutenne, kun ajattelen, miten viisaasti olette tullut tänne
antamaan minulle henkenne, jota minä, ilman mitään syytä, ilmaisin
teille himoitsevani. Mutta Jumala, joka piti parempaa huolta minun
velvollisuuksistani kuin minä itse, avasi sillä hetkellä, jolloin se
oli enimmän tarpeen, järkeni silmät, jotka kurja kateus oli sokaissut.
Ja siksi tunnen minä nyt, kuta valmiimpi te olette ollut haluani
täyttämään, sitä syvemmin velvollisuuteni katua hairahdustani. Kostakaa
siis minulle niinkuin arvelette rikokseni ansainneen.

Nathan nosti Mitridaneen maasta ja syleili ja suuteli häntä hellästi ja
sanoi: Poikani, yritystäsi, miksi sitä kutsutkaan, pahaksi tai muuksi,
ei tarvitse pyytää eikä antaa anteeksi, sillä sinä et aikonut sitä
toteuttaa vihassa, vaan siksi, että tahdoit itseäsi pidettävän
parempana muita. Elä siis minun puolestani rauhassa ja ole varma, ettei
ole toista ihmistä, joka rakastaisi sinua niin kuin minä. Sillä minä
näen sinun sielusi korkeuden, koska et ole antautunut kokoamaan rahaa,
niinkuin kurjimukset tekevät, vaan jakelemaan jo koottua. Äläkä häpeä
sitä, että olet aikonut surmata minut kuuluisaksi tullaksesi, äläkä
usko, että minä sitä ihmettelen. Korkeimmilla keisareilla ja
suurimmilla kuninkailla ei ole juuri mitään muuta ammattia kuin tappaa,
eikä pelkästään yhtä ihmistä, niinkuin sinä aioit, vaan lukemattomia,
ja polttaa ja hävittää kaupunkeja laajentaakseen valtakuntiaan ja siten
lopullisesti omaa mainettaan. Sinä et siis siinä, että tahdoit itsesi
kuuluisaksi tehdäksesi surmata ainoastaan minut, tehnyt mitään
ihmeellistä tai uutta, vaan jotain sangen tavallista.

Mitridanes ei kaunistellut kieroa haluaan, vaan kiitti Nathania hänen
keksimästään jalosta puolustuksesta. Ja puhellessaan johtui hän
sanomaan ihmettelevänsä tavattomasti, kuinka Nathan oli voinut alistua
sellaiseen ja häntä siihen neuvoa ja opastaa. Siihen Nathan vastasi:
Mitridanes, en tahdo, että sinä ihmettelet minun neuvoani ja
päätöstäni, sillä siitä ajasta, jolloin tulin omaksi herrakseni ja
päätin tehdä samaa kuin sinä olet alkanut tehdä, ei talooni ole tullut
koskaan ketään, jota minä en olisi vointini mukaan tyydyttänyt niissä
asioissa, mitä hän minulta anoi. Sinä tulit tänne haluten henkeäni,
joten minä, kun kuulin pyyntösi, päätin kohta sen sinulle lahjoittaa,
ettet sinä olisi ainoa, joka lähtisi täältä saamatta pyyntöään
täytetyksi. Ja jotta sinä sen saisit, annoin sinulle sellaisen neuvon,
jota pidin hyvänä, että voisit ottaa henkeni kadottamatta samalla
omaasi. Ja siksi sanon sinulle vieläkin ja pyydän, että sen ottaisit,
jos sitä tahdot, ja tyydyttäisit sillä itseäsi. En tiedä, miten sen
paremmin voisin antaa. Minä olen käyttänyt sitä ja kahdeksankymmentä
vuotta omaksi ilokseni ja onnekseni ja tiedän, että minulle luonnon
järjestyksen mukaan, jota ihmiset ja kaikki muu noudattavat, on suotu
enää ainoastaan vähän aikaa. Siksi pidän paljon parempana lahjoittaa
sen pois, kuten olen aina aarteitani lahjoitellut ja käyttänyt, kuin
säilyttää sitä siksi, kunnes luonto ryöstää sen vasten tahtoani
minulta. Vähäpätöinen lahja olisi antaa toiselle satakin vuotta. Kuinka
paljon vähäpätöisempi on siis lahjoittaa ne kuusi, kahdeksan vuotta,
mitä minulla enää on täällä oltavaa. Ota se nyt vaan, jos sitä
tarvitset, pyydän sitä sinulta, sillä sinä aikana, minkä olen elänyt,
en ole tavannut ketään, joka olisi halunnut sitä, enkä tiedä, voinko
enää tavatakaan sellaista, joka sitä pyytäisi, jollet sinä nyt sitä
ota. Ja vaikkapa sattuisikin niin, että jonkun sellaisen tapaisin, niin
tunnen, että kuta kauemmin sitä säilytän, sitä arvottomammaksi se
tulee. Ja siksi, ota se nyt, ennenkuin se tulee vielä joutavammaksi,
sitä pyydän.

Mitridanes sanoi kovasti häveten: Jumala varjelkoon minua edes
haluamasta sellaista kalleutta, kuin teidän henkenne on, kuten vähän
aikaa sitten tein, saatikka sitä ottamasta, kun te sitä tarjoatte. Sen
ikävuosia en tahtoisi vähentää, vaan lisäisin niitä mielelläni
omillani.

Silloin sanoi Nathan nopeasti: Ja jos sen voisit, tahtoisitko niitä
lisätä ja antaa minun tehdä sinulle sellaista, jota en ole koskaan
tehnyt kellekään, nimittäin ottaa sinulta jotain, jota en ole koskaan
muilta ottanut? Tahtoisin, vastasi Mitridanes heti. No tee sitten,
sanoi Nathan, niinkuin pyydän. Sinä jäät nuorena miehenä, niinkuin
olet, tänne talooni ja käytät nimeä Nathan. Ja minä menen sinun kotiisi
ja otan iäksi nimekseni Mitridanes.

Silloin Mitridanes vastasi: Jos minä osaisin elää niin hyvästi kuin te
osaatte ja olette osannut, niin ottaisin kauan mietiskelemättä vastaan
sen, mitä tarjoatte. Mutta kun minusta näyttää olevan sangen varmaa,
että minun tekoni vähentäisivät Nathanin kunniaa, ja koska en tahdo
turmella toiselta sellaista, jota en osaa itselleni hankkia, niin en
sitä ota.

Tällaisia ja monia muita miellyttäviä sanoja keskenään vaihtaen
palasivat he Nathanin toivon mukaan yhdessä palatsiin, jossa Nathan
osoitti monta päivää suurenmoista kunnioitusta Mitridaneelle ja
vahvisti häntä kaikin keinoin ja tiedoillaan hänen suuressa ja ylevässä
aikeessansa. Ja kun Mitridanes tahtoi seuralaisineen palata kotiin, ja
Nathan oli osoittanut hänelle sangen selvästi, ettei hän koskaan voisi
päästä anteliaisuudessa hänen edelleen, niin hän laski hänet menemään.



YHDEKSÄS KERTOMUS.


      Messer Torello kestitsee Saladinia kauppiaana. Ristiretki
      aloitetaan. Messer Torello määrää puolisolleen ajan, milloin
      hän saa mennä uusiin naimisiin, ja joutuu vangiksi sekä haukan
      kesyttäjänä sultaanin tietoon. Saladin tuntee hänet, ilmaisee
      itsensä hänelle ja osoittaa hänelle suurta kunnioitusta.
      Messer Torello sairastuu, ja hänet viedään taikatempuilla
      yhtenä yönä Paviaan. Siellä hänen vaimonsa tuntee hänet häissä,
      kun häntä naitetaan uudelleen, ja he palaavat yhdessä kotiinsa.

Nyt kerron teille, että, mikäli muutamat vakuuttavat, kristityt tekivät
keisari Fredrik Ensimäisen aikana yleisen ristiretken valloittaakseen
Pyhää maata. Tästä sai Saladin, joka oli voimakas herra ja silloin
Babylonin sultaani, jonkun verran aikaisemmin kuulla, ja hän päätti
nähdä omin silmin kristittyjen herrain valmistukset tätä retkeä varten,
voidakseen itse paremmin valmistautua. Ja järjestettyään kaikki asiansa
Egyptissä hän oli aikovinaan toivioretkelle ja lähti matkalle kauppiaan
asussa, seuranaan kaksi korkeimpia ja kaikkein älykkäimpiä miehiään ja
ainoastaan kolme palvelijaa.

Kun hän siten oli matkustanut monien kristittyjen maakuntain kautta ja
ratsasti Lombardiassa, aikoen jatkaa retkeä vuorten toiselle puolelle,
niin tapahtui, että kun hän kulki Milanosta Paviaan ja oli jo
iltapuoli, niin hän ja hänen seurueensa kohtasivat tiellä erään
ylimyksen nimeltä messer Torello d' Istria. Tämä oli kotoisin Paviasta
ja oli nyt menossa palvelijoineen ja koirineen ja haukkoineen eräälle
kauniille tilalleen, joka hänellä oli Ticinon varrella.

Kohta kun Torello näki heidät, huomasi hän, että he ovat ylimyksiä ja
muukalaisia, ja halusi osoittaa heille kunnioitustaan. Ja siksi hän,
kun Saladin kysyi eräältä hänen palvelijaltaan, pitkäkö matka täältä
vielä oli Paviaan ja ehtisivätkö he sinne enää oikeaan aikaan, ei
antanut palvelijan vastata, vaan vastasi itse: Herrat, te ette voi
ehtiä Paviaan enää niin aikaisin, että pääsisitte sisään.

Suvaitkaa siis, sanoi Saladin, neuvoa meille, koska olemme muukalaisia,
paikka, johon parhaiten voimme majoittua.

Messer Torello sanoi: Sen minä teen mielelläni. Minä olin juuri
aikeissa lähettää yhden näistä miehistäni lähelle Paviaa eräälle
asialle. Minä annan hänet teidän mukaanne, ja hän opastaa teidät
erääsen paikkaan, johon voitte majoittua sangen mukavasti.

Ja hän meni älykkäimmän palvelijansa luo ja määräsi, mitä oli tehtävä,
ja lähetti hänet heidän kanssaan. Mutta itse hän kiiruhti tilalleen ja
valmistutti niin hyvän ja kauniin illallisen kuin taisi ja antoi
asettaa pöydät puutarhaan, ja tämän tehtyään hän meni portille heitä
odottamaan.

Palvelija vei ylimyksiä, jutellen heidän kanssaan kaikenlaisista
asioista, eräitä syrjäteitä myöten, kunnes toi heidät, heidän sitä
huomaamatta, herransa olinpaikkaan. Ja kun messer Torello heidät näki,
niin hän asteli heitä vastaan ja sanoi hymyillen: Herrat, te olette
suuresti tervetulleet.

Saladin, joka oli sangen älykäs mies, ymmärsi ritarin peljänneen sitä,
että he eivät olisi ehkä suostuneet kutsuun, jos hän olisi pyytänyt
heitä silloin, kun heidät kohtasi; siksi oli hän viekkaudella opastanut
heidät kotiinsa, niin etteivät he voisi kieltäytyä viettämästä iltaa
hänen kanssaan. Ja vastaten hänen tervehdykseensä Saladin sanoi:
Herrani, jos ihminen voisi valittaa sitä, että on kohteliaita miehiä,
niin täytyisi meidän tehdä se valitus teitä vastaan, joka olette,
puhumatta siitä, että estitte meitä hieman matkallamme, pakoittanut
meidät ottamaan vastaan sellaisen kohteliaisuuden-osoituksen kuin
teidän on, ansaitsematta hyväntahtoisuuttanne muulla kuin tavallisella
tervehdyksellä.

Älykäs ja kaunosanainen ritari vastasi: Herrat, se kohteliaisuus, mitä
te meidän puoleltamme saatte, on köyhää sen rinnalla, jota te, jo
senkin mukaan, mitä voin ulkonäöstänne päättää, ansaitsisitte. Mutta
tosiaan ette olisi voinut Pavian ulkopuolella löytää paikkaa, joka
olisi ollut hyvä. Älkää niin ollen pahastuko, vaikka olettekin
kulkeneet hieman syrjään tiestä, saadaksenne hiukan vähemmän
epämukavuuksia.

Ja kun hän oli näin sanonut, tulivat palvelijat vieraiden ympärille ja
ottivat heidän hevosensa hoitoonsa, kun he olivat laskeutuneet
satulasta. Ja sitten Torello vei nuo kolme ylimystä kamareihin, jotka
oli heille varustettu ja riisutti siellä heiltä jalkineet ja virvoitti
heitä raikkailla viineillä ja piti heille itse ystävällisin puhein
seuraa siihen saakka, kunnes voitiin syödä illallista.

Saladin ja hänen toverinsa ja palvelijansa osasivat kaikki italiaa,
joten he ymmärsivät ja heitä ymmärrettiin sangen hyvin, ja jokaisesta
heistä tuntui tämä ritari maailman miellyttävimmältä ja hienoimmalta
mieheltä ja puheissa taitavammalta, mitä he koskaan olivat vielä
nähneet. Messer Torello toisaalta taas ajatteli, että he olivat
mainioita miehiä ja paljon arvokkaampia kuin hän ensin oli luullut,
joten hän pahoitteli suuresti itsekseen, ettei voinut kestitä heitä
tänä iltana muullaisella seuralla eikä komeammilla kemuilla. Mutta hän
päätti parantaa puutteen seuraavana päivänä, ja neuvottuaan eräälle
palvelijalleen, mitä aikoi tehdä, lähetti hän hänet puolisonsa luo,
joka oli sangen viisas ja jalo nainen, läheiseen Paviaan, jonka
portteja ei lainkaan suljettu. Ja tämän tehtyään vei hän ylimykset
puutarhaan ja kysyi heiltä kohteliaasti, ketä he olivat.

Saladin vastasi hänelle: Me olemme kyprolaisia kauppiaita ja tulemme
Kyprosta ja menemme asioillemme Parisiin.

Silloin sanoi messer Torello: Jumala suokoon, että tämä meidän seutumme
kasvattaisi sellaisia aatelismiehiä kuin näen Kypron kauppiaiden
olevan.

Kun tähän tapaan oli juteltu jonkun aikaa, tuli illallishetki; silloin
pyysi hän heitä itseään valitsemaan paikkansa pöydässä, ja sitten
palveltiin heitä sangen hyvin ja järjestyksessä, vaikka se olikin
ainoastaan tilapäinen ateria. Ja kun he olivat nousseet pöydästä, niin
ei kulunut kauan, ennenkuin Torello, ajatellen heidän olevan uupuneita,
vei heidät sangen kauniisiin vuoteihin lepäämään, ja meni itsekin vähän
sen jälkeen nukkumaan.

Paviaan lähetetty palvelija vei sanan messer Torellon vaimolle, joka
oli varustettu paremminkin kuninkaallisella kuin naisellisella
mielenlaadulla. Tämä kutsutti luokseen useita miehensä ystäviä ja
palvelijoita, ja antoi valmistaa kaikki, mitä tarvittiin suuriin
pitoihin, ja kutsutti soihtujen valossa paljon kaikkein ylhäisimpiä
kaupunkilaisia juhliin, ja antoi varustaa liinoja ja verhoja ja nahkoja
sekä panna kaikki täydellisesti kuntoon, mistä hänen miehensä oli
lähettänyt hänelle sanan.

Kun päivä tuli ja ylimykset nousivat ylös, asettui messer Torello
heidän kanssaan hevosen selkään ja tuotettuaan haukkansa vei heidät
läheiselle suolle, ja näytti, miten haukat ajoivat. Mutta kun Saladin
tiedusteli jotakuta, joka opastaisi hänet Paviaan ja sen parhaasen
majataloon, niin messer Torello sanoi: Minä tulen itse oppaaksi, sillä
minun täytyy lähteä sinne. He uskoivat häntä ja olivat tyytyväisiä ja
lähtivät hänen kanssaan matkalle.

Kello oli yhdeksän tienoilla aamulla, kun he saapuivat kaupunkiin, ja
luullen, että heidät oli tuotu sen parhaasen majataloon, joutuivat
messer Torellon kanssa hänen talonsa luo. Sinne oli jo tullut hyvinkin
viisikymmentä arvokkainta kaupunkilaista ottamaan vastaan ylimyksiä,
joiden suitsia ja jalustimia pitämään he riensivät heti heidän
ympärilleen.

Tämän nähdessään Saladin ja hänen toverinsa ymmärsivät kohta, mitä se
merkitsi, ja sanoivat: Messer Torello, tämä ei ole sitä, mitä me teiltä
pyysimme. Te teitte kylliksi jo menneenä yönä, ja paljon enemmänkin
kuin me toivoimme, joten olisitte hyvin voinut antaa meidän jatkaa
matkaamme.

Mutta messer Torello vastasi: Herrat, siitä, mitä minä eilen illalla
teille tein, olen minä kiitollinen enemmän sattumalle kuin teille,
koska se yllätti teidät tiellä sellaiseen aikaan, että teidän oli
tarpeellista tulla minun pieneen kotiini. Mutta tämän-aamuisesta on
minulla teitä kohtaan velvollisuuksia ja samoin kaikilla näillä
ylhäisillä herroilla, jotka ympärillämme seisovat. Jos teistä siis
näyttää kohteliaalta kieltäytyä aterioimasta heidän kanssaan, niin
voitte sen tehdä, jos haluatte.

Saladin ja hänen toverinsa alistuivat ja laskeusivat satulasta, ja
ylimykset ottivat heidät iloisesti vastaan ja veivät huoneihin, jotka
oli heitä varten varustettu komeasti kuntoon. Ja kun he olivat
riisuneet pois matka-asut ja hiukan virkistelleet, tulivat he saliin,
jossa oli kaikki loisteliaasti valmistettu. Sitten tuotiin
kättenpesuvettä, ja kun heidät oli sijoitettu hyvässä ja kauniissa
järjestyksessä pöytään, niin palveltiin heitä, monia ruokalajeja
tarjoten, niin oivallisesti, että vaikka keisari olisi tullut, ei
hänelle olisi voitu osoittaa enemmän kunnioitusta. Ja vaikka Saladin ja
hänen toverinsa olivat suuria herroja ja tottuneet näkemään valtavia
asioita, niin siitä huolimatta he ihmettelivät suuresti tätä, mikä oli
heistä sitäkin jalompaa, kun otti huomioon ritarin aseman, sillä he
tiesivät, ettei hän ollut ruhtinas, vaan ainoastaan kaupunkilainen.

Kun oli syöty ja pöydät korjattu, niin keskusteltiin jonkun verran
muistakin asioista. Ja koska oli kova helle, niin menivät kaikki Pavian
ylimykset levolle, mutta hän itse jäi heidän kolmen seuraan ja astui
heidän kanssaan erääsen kamariin ja kutsutti sinne, ettei heiltä jäisi
mitään hänen kalleuksiaan näkemättä, oivallisen puolisonsa. Tämä, joka
oli sangen kaunis ja kookas ja kalliilla vaatteilla koristettu, astui
kahden lapsensa keskellä, jotka olivat kuin enkeleitä, heidän eteensä
ja tervehti heitä suopeasti. Kun vieraat hänet näkivät, niin he
nousivat ylös ja ottivat hänet kohteliaasti vastaan, pyysivät häntä
seuraansa istumaan ja juttelivat iloisesti hänen kahden suloisen
lapsensa kanssa.

Mutta sitten, kun rouva oli päässyt heidän kanssaan miellyttävään
keskusteluun ja messer Torello lähtenyt vähäksi aikaa kamarista, kysyi
rouva rakastettavasti heiltä, mistä he olivat ja minne menossa. Johon
ylimykset vastasivat samoin kuin olivat messer Torellolle vastanneet.

Silloin sanoi rouva iloisin kasvoin: Siispä minä näen, että naisellinen
aikeeni oli hyödyllinen, joten pyydän teitä osoittamaan minulle sen
erikoisen suosion, ettette kieltäydy ottamasta vastaan ettekä halveksu
sitä pientä lahjaa, jonka teille nyt tuotan, vaan, ottaen huomioon,
että naiset antavat pienen sydämensä mukaan pieniä lahjoja, katsotte
enemmän sen mielenlaatuun, joka antaa, kuin itseensä lahjaan, ja
huolitte sen.

Ja hän tuotti jokaiselle heistä kaksi päällysvaatetta, toisen vuoratun
veralla, toisen kärpännahkalla, jotka eivät olleet suinkaan porvareille
tai kauppiaille soveltuvia, vaan suurille herroille, sekä kolme
silkkistä jakkua ja liinaisia ja sanoi: Ottakaa nämä. Minä olen pukenut
tällaisilla vaatteilla kuin teidät miehenikin. Ne saattavat olla, niin
halpoja kuin ne ovatkin, teille hyödyksi, jos ottaa huomioon, että te
olette kaukana vaimojenne luota ja että jo kuljettu ja vielä kuljettava
matka on pitkä, kuin myöskin, että kauppiaat ovat hienoja ja siistiä
miehiä.

Ylimykset ihmettelivät ja näkivät selvästi, ettei messer Torello
missään suhteessa tahtonut laiminlyödä kohteliaisuutta heitä kohtaan,
ja epäilivät, kun näkivät noiden kauppiaille soveltumattomain pukujen
hienouden, että ehkä messer Torello oli tuntenutkin heidät. Mutta
kuitenkin vastasi yksi heistä rouvalle: Nämä ovat, madonna, ylen
kallista tavaraa ja sellaisia, ettei niitä sopisi halpojen ottaa,
elleivät teidän pyyntönne, joihin ei voi vastata kieltävästi, meitä
siihen pakoittaisi.

Tämän tehtyään, ja kun messer Torello oli jo palannut, toivotti rouva
heidät Jumalan huomaan ja lähti heidän luotaan ja toimitti
palvelijoillekin samantapaisia, mutta heidän asemansa mukaisia
tavaroita.

Messer Torello sai monilla rukouksilla heidät suostumaan siihen, että
he oleksivat hänen luonaan koko sen päivän. Ja senvuoksi pukeutuivat he
vähän nukuttuaan vaatteihinsa ja lähtivät messer Torellon kanssa hiukan
ratsastamaan kaupungille. Ja kun illallishetki oli tullut, aterioivat
he komeasti monien arvokkaiden toverien kanssa.

Makuuajan tullen he menivät levolle, mutta kun päivä koitti ja he
olivat nousseet ylös, niin näkivät he väsyneiden hiirakkojensa paikalla
kolme suurta ja hyvää ratsuhevosta, ja samoin uudet vankat hevoset
palvelijoitaan varten. Ja kun Saladin tämän huomasi, niin hän kääntyi
toveriensa puoleen ja sanoi: Vannon kautta Jumalan, ettei ole koskaan
ollut täydellisempää, kohteliaampaa ja älykkäämpää miestä kuin tämä. Ja
jos kristityt kuninkaat ovat maassaan moisia kuninkaita kuin tämä
ritari, niin ei Babylonin sultaanilla ole voimaa vastustaa heistä
ainoatakaan, saati sitten niin monia kuin ne, joiden näemme
varustautuvan karkaamaan hänen kimppuunsa!

Mutta kun hän tiesi, ettei auttanut vastustaa messer Torelloa, niin hän
kiitti häntä sangen kohteliaasti ja nousi tovereineen hevosten selkään.

Messer Torello saattoi heitä useiden toverien kanssa pitkän matkaa
kaupungin ulkopuolelle. Ja vaikka Saladinin oli ylen vaikeaa erota
messer Torellosta, siksi mielistynyt oli hän häneen, niin kuitenkin
pyysi hän häntä palaamaan takaisin, koska hänen itsensä täytyi
kiiruhtaa. Ja messer Torello, joskin hänestä oli raskasta erota heistä,
sanoi: Herrat, minä teen sen, kun niin tahdotte. Mutta sen minä teille
sanon: en tiedä, ketä te olette, enkä kysy sitä enempää, koska ette
sitä halua. Mutta olkaa ketä hyvänsä, niin älkää luulko tällä kertaa,
että minä uskon teitä kauppiaiksi. Ja Jumalan haltuun vaan!

Saladin, joka oli jo hyvästellyt kaikkia messer Torellon seuralaisia,
vastasi hänelle sanoen: Messere, saattaa vielä tapahtua, että me
näytämme teille kauppatavaroitamme ja vahvistamme siten uskonne. Ja
menkää nyt, Jumala kanssanne.

Saladin lähti siis nyt toveriensa kanssa, sillä vahvalla päätöksellä,
että jos hänelle ikää riittää, eikä sota, jota hän odotti, sitä tuhoa,
niin hän osoittaa vielä suurempaa kunnioitusta messer Torellolle kuin
tämä oli hänelle osoittanut. Ja paljon hän puheli toveriensa kanssa
hänestä ja hänen vaimostaan ja tavaroistaan ja menoistaan ja teoistaan,
ylistellen kaikkea suuresti.

Mutta kun hän oli kierrellyt suuret vaivat kestäen kaikki lännen maat,
niin hän meni toveriensa kanssa merelle ja palasi Aleksandriaan, ja
varustautui, kaikki tarkoin tietäen, puolustukseen.

Messer Torello meni takaisin Paviaan, ja kauan hän aprikoi mielessään,
ketä nuo kolme miestä olivat olleet, mutta ei päässyt koskaan
totuudesta läheskään perille.

Kun ristiretken aika oli tullut ja kaikkialla tehtiin suuria
varustuksia, niin päätti messer Torello, puolisonsa rukouksista ja
kyyneleistä huolimatta, lähteä mukaan. Ja järjestettyään kaikki
valmiiksi ja aikoessaan juuri nousta ratsun selkään, hän sanoi
vaimolleen, jota hän suuresti rakasti: Vaimo, niinkuin näet, minä
lähden tälle retkelle sekä ruumiillisen kunniani että sieluni autuuden
tähden. Minä jätän nyt sinun hoitoosi meidän tavaramme ja kunniamme. Ja
kun olen tosin varma menosta, mutta koska minulla ei ole, tuhansista
syistä, joita voi sattua, mitään varmuutta paluusta, niin pyydän
sinulta erästä suosionosoitusta. Ja se on, että odotat minua, mitä
minulle sattuikaan, yhden vuoden ja kuukauden ja päivän, tästä päivästä
lukien, jolloin lähden, menemättä uusiin naimisiin, ellet saa varmaa
tietoa minun elämästäni.

Vaimo, joka itki kovasti, vastasi: Messer Torello, minä en tiedä,
kuinka jaksan kantaa surun, johon minut jätätte matkustaessanne pois.
Mutta jos elämäni olisi lujempi kuin murheeni, ja teille tapahtuisi
jotain, niin eläkää ja kuolkaa varmana siitä, että minä elän ja kuolen
messer Torellon vaimona, taikka hänen muistollensa.

Siihen sanoi messer Torello: Vaimo, olen vakuutettu, että se, mitä
minulle lupasit, tapahtuu, mikäli asia sinusta riippuu. Mutta sinä olet
nuori nainen, ja olet kaunis ja suurta sukua, ja kuntosi on oivallinen
ja kaikkialla tunnettu. Ja siksi minä pelkään, että monet suuret ja
ylhäiset herrat tulevat pyytämään sinua, ellei minusta mitään kuulu,
veljiltäsi ja suvultasi. Heidän yllytyksiään vastaan et sinä voi
puolustautua, miten tahtoisitkin, vaan sinun täytyy pakosta mukautua
heidän tahtoonsa. Ja siitä syystä pyydän sinulta tätä odotusaikaa, enkä
suurempaa.

Vaimo sanoi: Minä teen mikäli voin sen, mitä olen teille sanonut. Ja
jos minun kuitenkin täytyisi tehdä toisin, niin tottelen teitä varmaan
siinä asiassa, mitä minulta nyt pyydätte. Mutta rukoilen Jumalaa, että
hän varjelisi teitä ja minua sellaisesta asemasta sillä ajalla.

Siihen loppuivat hänen sanansa, ja hän syleili itkien messer Torelloa
ja veti sormestaan sormuksen ja antoi sen hänelle sanoen: Jos sattuisi
niin, että kuolisin ennenkuin saan nähdä taas teidät, niin muistelkaa
minua, kun tätä katselette.

Ja messer Torello otti sormuksen ja nousi satulaan ja lähti retkelleen,
sanottuaan kaikille hyvästit.

Tultuaan tovereineen Genovaan astui hän erääsen kaleiriin ja kulkien
sillä edelleen hän saapui lyhyessä ajassa Acriin ja liittyi muuhun
kristittyjen sotajoukkoon. Mutta siinä alkoi melkein heti kohta suuri
rutto ja kuolema, jonka kestäessä Saladin, olipa se sitten hänen
taitonsa tai onnensa, otti miekan iskutta vangiksi melkein kaikki
säilyneet kristityt, ja hajoitti heidät moniin kaupunkeihin ja piti
vankeinaan. Ja näiden vangittujen joukossa oli messer Torello, joka
vietiin Aleksandriaan.

Kun kukaan ei häntä siellä tuntenut ja koska hän pelkäsi itseään
ilmaista, niin ryhtyi hän hädän pakoittamana opettamaan ajolintuja,
jossa taidossa hän oli suuri mestari. Siten hän tuli Saladinin tietoon,
ja tämä otti hänet vankilasta ja itselleen haukkavoudiksi.

Messer Torello, jota Saladin ei kutsunut muulla nimellä kuin Kristitty,
koska ei tuntenut häntä eikä hän sultaania, kaipasi alinomaa Paviaan,
ja hän oli monta kertaa koettanut paeta, mutta ei ollut onnistunut. Ja
siksi hän, kun eräitä genovalaisia tuli lähettiläinä Saladinin luo
lunastamaan eräitä kaupunkilaisiaan ja he olivat lähdössä takaisin,
päätti kirjoittaa vaimolleen, että hän oli elossa ja palaisi hänen
luokseen heti kun voisi, joten vaimon oli odotettava häntä. Ja niin hän
teki. Ja sitten hän pyysi hartaasti erästä lähettilästä, jonka hän
tunsi, toimittamaan kirjeen "Kultataivaan Pyhän Pietarin" luostarin
apotin käsiin, joka oli hänen enonsa.

Ja tällaisessa asemassa oli messer Torello, kun tapahtui, että
Saladinin puhellessa eräänä päivänä hänen kanssaan linnuistaan, messer
Torello rupesi hymyilemään ja teki silloin suullaan eräänlaisen
liikkeen, jonka Saladin oli usein huomannut käydessään hänen kotonaan
Paviassa. Tämän liikkeen vuoksi johtui Saladinin mieleen messer Torello
ja hän alkoi katsoa häntä tarkasti, ja koska hän näytti samalta
mieheltä, niin Saladin keskeytti äskeisen puheen ja kysyi: Sanoppas,
Kristitty, mistä maasta olet sieltä Lännestä?

Herrani, sanoi messer Torello, minä olen lombardialainen, eräästä
kaupungista nimeltä Pavia, köyhä mies ja halpaa sukua.

Kun Saladin tämän kuuli, niin oli hän melkein varma siitä, mitä
aavisti, ja sanoi itsekseen iloissaan: Nyt on Jumala antanut minulle
tilaisuuden näyttää tuolle miehelle, miten mieluisa minulle oli hänen
vieraanvaraisuutensa.

Ja sanomatta muuta hän antoi sijoittaa kaikki pukunsa erääsen
huoneesen, vei hänet sinne ja sanoi: Katsopas, Kristitty, onko näiden
vaatteiden joukossa mitään, jonka olet ennen nähnyt.

Messer Torello rupesi niitä katselemaan ja näki ne, jotka hänen
vainionsa oli Saladinille lahjoittanut, mutta ei luullut mahdolliseksi,
että nämä olisivat samat. Kuitenkin hän vastasi: Herrani, en tunne
noista yhtään, vaikka tosin nuo kaksi muistuttavatkin niitä pukuja,
jollaisia minä ja kolme kauppiasta, jotka tulivat minun talooni, kerran
pidimme yllämme.

Silloin ei Saladin enää voinut hillitä itseänsä, vaan syleili häntä
hellästi ja sanoi: Te olette messer Torello Istriasta, ja minä olen
yksi niitä kauppiaita, joille vaimonne lahjoitti nämä puvut, ja nyt on
tullut aika varmistaa luulonne siitä, mikä minulla oli kauppatavarana,
niinkuin teille sanoin lähtiessäni voivan tapahtua.

Kun Messer Torello tämän kuuli, tuli hän ylen iloiseksi ja alkoi
hävetä: iloiseksi siitä, että hänellä oli ollut sellainen vieras, ja
hävetä, kun oli mielestään ottanut hänet vähäpätöisesti vastaan. Mutta
Saladin sanoi hänelle: Messer Torello, koska Jumala on lähettänyt
teidät tänne minulle, niin huomatkaa, että tästä hetkestä en minä ole
täällä herrana, vaan te.

Ja heidän molempain ilonsa oli suuri, ja Saladin puetti hänet
kuninkaallisiin vaatteihin ja vei hänet kaikkien korkeimpain
vasalliensa eteen ja, ylistettyään monin sanoin hänen arvoaan, käski,
että jokaisen, jolle hänen suosionsa oli kallis, oli kunnioitettava
messer Torelloa kuin häntä itseään. Sen teki siitä alkaen jokainen
heistä, mutta paljon hartaammin kuin muut ne kaksi herraa, jotka olivat
olleet Saladinin tovereina käydessään hänen talossaan.

Kunnian korkeus, johon messer Torello näki yhtäkkiä joutuneensa,
haihdutti jonkun verran hänen mielestään Lombardian asioita, varsinkin,
kun hän uskoi lujasti, että kirjeensä oli saapunut perille enolle.
Mutta leirissä tai kristittyjen armeijassa oli sinä päivänä, jolloin
Saladin otti sen vangiksi, kuollut ja haudattu eräs halpa
provencelainen ritari, jonka nimi oli messer Torello de Dignes; ja kun
messer Torello d' Istria oli jaloutensa vuoksi tunnettu koko
sotajoukossa, niin jokainen, joka kuuli, että messer Torello on
kuollut, ajatteli, että vainaja oli messer Torello d'Istria, eikä
se Digneksestä kotoisin oleva. Ja lisäksi ei hänen vangiksi
joutumisensakaan ollut omiaan näyttämään erehtyneiden erehtyneen, ja
sentähden veivät monet italialaiset tämän uutisen kotimaahansa, ja
niissä oli niinkin löyhäpuheisia, että uskalsivat sanoa nähneensä hänet
kuolleena ja olleensa mukana hautajaisissa.

Kun messer Torellon vaimo ja sukulaiset saivat tämän kuulla, niin
herätti se ei ainoastaan heissä, vaan jokaisessa, joka oli hänet
tuntenut, suurta ja kuvaamatonta surua. Pitkäksi kävisi kuvailla,
millainen ja miten suuri oli hänen vaimonsa tuska ja suru ja itku.
Mutta kun hän oli muutamia kuukausia viettänyt alinomaisessa surussa ja
alkoi jo surra vähemmän, niin rupesivat veljet ja sukulaiset, koska
monet Lombardian mahtavimmat miehet pyysivät häntä puolisokseen,
yllyttämään häntä menemään uusiin naimisiin. Tästä kieltäytyi hän tosin
monta kertaa katkerasti itkien, mutta viimein täytyi hänen suostua
pakosta siihen, mitä hänen omaisensa tahtoivat, kuitenkin sillä
ehdolla, että hän saisi olla naimattomana sen ajan kuin hän oli messer
Torellolle luvannut.

Kun vaimon asiat Paviassa olivat tällä tolalla ja jo viimeiset
kahdeksan päivää määräajasta, jolloin hänen oli mentävä miehelään,
lähestyivät, sattui, että messer Torello näki Aleksandriassa eräänä
päivänä erään miehen, jonka hän oli nähnyt astuvan genovalaisten
lähettiläiden kanssa siihen kaleiriin, joka lähti Genovaan. Tämän
kutsutti hän puheilleen ja kysyi häneltä, millainen matka heillä oli
ollut ja milloin he olivat saapuneet Genovaan.

Mies vastasi hänelle: Herrani, huonon matkan teki se kaleiri, mikäli
kuulin Kretassa, jonne minä jäin. Sillä kun se oli lähellä Sisiliaa,
nousi vaarallinen pohjoistuuli, joka syöksi sen Barberian särkille
niin, ettei päätäkään pelastunut, ja muiden joukossa hukkui siellä
kaksi veljeäni.

Messer Torello uskoi tuon miehen sanat, jotka olivatkin aivan totta, ja
kun hän muisti, että se määräaika, jonka hän oli pyytänyt vaimoltaan,
loppui muutaman päivän kuluttua, ja ajatteli, ettei hänen kohtalostaan
tiedetä Paviassa mitään, niin piti hän varmana, että hänen vaimonsa
pakoitetaan uusiin naimisiin. Ja silloin joutui hän sellaisen tuskan
valtaan, että menetti ruokahalun ja asettui vuoteesen ja päätti kuolla.

Kun Saladin, joka rakasti häntä suuresti, tämän kuuli, tuli hän hänen
luokseen, ja saatuaan monilla ja hartailla rukouksilla tietää hänen
murheensa ja sairautensa syyn, hän torui häntä kovasti siitä, ettei
messer Torello ollut ennen sitä hänelle sanonut. Ja sitten hän pyysi
häntä olemaan rauhallisella mielellä ja vakuutti, että jos messer
Torello niin tekee, niin hän toimittaa hänet määrättynä aikana Paviaan,
sekä sanoi hänelle, millä tavalla.

Messer Torello, joka uskoi Saladinin sanat ja oli monta kertaa kuullut
puhuttavan, että sellainen oli mahdollista ja tapahtunut sangen usein,
alkoi silloin rauhoittua ja yllyttää Saladinia täyttämään aikomuksensa.

Saladin käski erästä taikuriaan, jonka taidon hän oli jo ennen kokenut,
miettimään jonkin keinon, miten toimittaa messer Torello yhtenä yönä
vuoteessaan Paviaan. Siihen taikuri vastasi, että sen voi tehdä, mutta
että messer Torello on oman etunsa tähden silloin nukutettava.

Tämän asian järjestettyään Saladin palasi messer Torellon luo, ja kun
hän näki hänen ehdottomasti tahtovan päästä määräajan kuluessa Paviaan,
jos se olisi mahdollista, taikka kuolla, ellei se kävisi päinsä, sanoi
hän: Messer Torello, siitä, että te rakastatte hellästi vaimoanne ja
pelkäätte hänen joutuvan toiselle, en voi, Jumala sen tietää, teitä
vähintäkään moittia. Sillä miten paljon naisia olenkaan nähnyt, on hän
niistä se, jonka tavat, olemus ja käytös, puhumattakaan kauneudesta,
joka on kuihtuva kukka, näyttävät minusta kiitettävimmiltä ja suurimman
rakkauden arvoisilta. Minusta olisi ollut sangen mieleistä, jos
olisimme saaneet, koska kerran kohtalo lähetti teidät tänne, elää tässä
valtakunnassa, jonka hallitus on minun käsissäni, saman arvoisina
herroina ne ajat, mitä te ja minä vielä elämme. Mutta kun Jumala kerran
ei sitä minulle suonut, koska te saitte päähänne joko kuolla tai saapua
määräaikana Paviaan, niin olisin edes toivonut, että olisin tiennyt sen
ajoissa, jotta olisin voinut toimittaa teidät kotiinne sillä kunnialla,
niin loistavasti ja sellaisen seurueen saattamana kuin arvonne vaatisi.
Mutta kun ei sitäkään sallittu ja kun te yhä toivotte pääsevänne sinne
nyt heti, niin lähetän teidät sinne niinkuin voin, sillä tavalla kuin
teille olen kertonut.

Siihen messer Torello sanoi: Herrani, tekonne ovat jo ilman
sanojannekin näyttäneet teidän suopeutenne, jota minä en olisi
mitenkään niin suuressa määrin ansainnut, joten minä elän ja kuolen
varmana siitä, mitä vakuutatte, vaikkette olisi sitä sanonutkaan. Mutta
koska nyt olen tehnyt päätökseni, niin rukoilen teitä, että se, mitä
sanotte minulle tekevänne, tapahtuisi pian, sillä huomenna on viimeinen
päivä, jolloin minua enää odotetaan.

Saladin vastasi, että se asia on aivan tarkoin järjestetty. Ja
seuraavana päivänä hän, aikoen lähettää messer Torellon matkaan
tulevana yönä, antoi varustaa erääsen suureen saliin ylen kauniin ja
kallisarvoisen vuoteen patjoista, jotka olivat kaikki sikäläiseen
tapaan samettia ja kultakangasta, ja antoi asettaa niiden päälle
peitteen, johon oli kirjailtu eräänlaisia kuvioita mahdottoman isoista
helmistä, ja kalliista jalokivistä, jotka sitten arvioitiin
äärettömäksi aarteeksi, sekä kaksi sellaiseen vuoteesen sopivaa
pielusta.

Tämän tehtyään hän käski, että messer Torello, joka oli jo voimissaan,
oli puettava saraseenilais-kuosiseen pukuun, kallisarvoisempaan ja
kauniimpaan kuin kukaan lie milloinkaan nähnyt, sekä kiedottava hänen
päähänsä yksi hänen pisimpiä liinojaan, sikäläiseen tapaan.

Ja kun oli jo myöhäinen hetki, niin Saladin meni useiden vasalliensa
kanssa siihen huoneesen, missä messer Torello oli, asettui istumaan
hänen viereensä ja alkoi melkein kyyneliä vuodattaen puhua: Messer
Torello, hetki, jolloin minun täytyy erota teistä, lähestyy, ja koska
en voi teitä saattaa enkä lähettää saattojoukkoa, sillä sen tien laatu,
jota tulette matkustamaan, ei sitä salli, niin täytyy minun hyvästellä
teitä jo tässä huoneessa, ja sitä tarkoitusta varten tänne tulin. Ja
sentähden minä pyydän teitä, ennenkuin jätän teidät Jumalan huomaan,
että muistelisitte minua, sen rakkauden ja ystävyyden tähden, joka on
välillämme. Ja jos on mahdollista, tulkaa katsomaan, kun olette
järjestänyt asianne Lombardiassa, ainakin kerta minua ennenkuin aikamme
loppuu, niin että voisin silloin, teidän näkemisestänne iloiten,
korjata sen virheen, joka minun nyt täytyy teidän kiireenne tähden
tehdä. Ja siihen tuloon saakka älköön olko epämieluista teille
tervehtiä minua kirjeillä ja anoa minulta kaikkea sellaista, mitä vaan
toivotte. Sillä minä teen varmaan teille palveluksia mieluummin kuin
ainoallekaan muulle kuolevaiselle.

Messer Torello ei voinut pidättää kyyneleitään ja niiden estämänä hän
vastasi ainoastaan muutamalla sanalla, että mahdotonta oli hänen
milloinkaan unohtaa Saladinin hyviä töitä ja jaloutta, ja että hän
varmasti tekee sen, mitä Saladin käskee, jos luoja hänelle aikaa antaa.

Sitten Saladin syleili ja suuteli häntä hellästi ja sanoi kyyneleitä
vuodattaen: Jumala matkallanne! sekä poistui huoneesta. Ja sen jälkeen
ottivat muut vasallit jäähyväiset ja menivät Saladinin kanssa siihen
saliin, johon tämä oli valmistanut vuoteen.

Mutta kun oli jo myöhä ja taikuri toivoi lähtöä ja kiiruhti, niin astui
sisään lääkäri ja toi jotakin juomaa, jonka hän juotti messer
Torellolle, uskotellen antavansa sitä hänelle vahvistukseksi. Eikä
kauan kestänyt, niin messer Torello nukkui. Ja siten nukutettuna
kannettiin hänet Saladinin käskystä sille kauniille vuoteelle, ja
Saladin asetti siihen suuren, kauniin ja kallisarvoisen kruunun, johon
hän teki sellaisen merkin, että ymmärrettiin selvästi Saladinin
lähettäneen sen messer Torellon vaimolle. Sitten hän sovitti messer
Torellon käteen sormuksen, johon oli juotettu niin loistava rubini,
että se näytti palavalta soihdulta; sen arvoa saattoi tuskin arvata.
Sen jälkeen antoi hän vyöttää hänen vyölleen sapelin, jonka kahvan
kaunistuksia ei olisi helppo arvioida. Ja sitäpaitsi hän antoi
kiinnittää hänen rintaansa soljen, jossa oli sellaisia helmiä, ettei
niitä ole ennen nähty, ja paljon kalliita kiviä. Ja viimein hän
tuotatti hänen kummallekin kupeelleen kaksi valtavaa kultamaljakkoa,
jotka olivat täynnä dukaatinrahoja, sekä hänen ympärilleen helminauhoja
ja sormuksia ja vöitä ja muita kalleuksia, joita kävisi pitkäksi
luetella. Ja tämän tehtyään hän suuteli vielä kerran messer Torelloa ja
sanoi taikurille, että hänen on nyt saatettava hänet kotiin. Ja samassa
vuode Saladinin läsnäollessa katosi, ja Saladin jäi puhelemaan
vasalliensa kanssa messer Torellosta.

Hänet oli jo asetettu, niinkuin hän oli pyytänyt, "Kultataivaan Pyhän
Pietarin" kirkkoon Paviassa kaikkine yllämainittuine jalokivineen ja
kaunistuksineen, ja nukkui vielä, kun suntio aamumessuun soitettuaan
astui kirkkoon kynttilä kädessä. Ja kun hän näki yhtäkkiä kalliin
vuoteen, niin hän ei ainoastansa hämmästynyt, vaan peljästyi suuresti,
ja kääntyi takaisin ja pakeni. Apotti ja muut munkit näkivät hänen
pakenevan ja kummastelivat sitä ja kysyivät häneltä syytä. Suntio sanoi
sen. Oh, vastasi apotti, ethän ole enää lapsi, etkä ensi kertaa tässä
kirkossa, antaaksesi itseäsi niin helposti peloitella. Menkäämme nyt
katsomaan, mikä häntä säpsähytti.

He siis sytyttivät lisää kynttilöitä, ja kun apotti kaikkien munkkiensa
kanssa meni kirkkoon, näkivät he sen ihmeellisen ja kalliin vuoteen ja
siinä ritarin nukkumassa. Ja kun he epäröiden ja arkoina katselivat
jalokiviä, lähestymättä vuodetta vähääkään, niin tapahtui, että
unijuoman voima loppui ja messer Torello heräsi ja huoahti syvään. Sen
nähdessään munkit ja apottikin peljästyivät ja pakenivat kaikki
huutaen: Herra armahda!

Messer Torello avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ja kun hän
huomasi selvästi olevansa siellä, minne oli pyytänyt Saladinilta
päästä, niin hän oli hyvin tyytyväinen. Sitten hän nousi istualleen ja
katseli yksitellen, mitä hänellä oli ympärillään, ja jos hän jo
ennenkin oli tuntenut Saladinin jalomielisyyden, niin nyt se näytti
entistäkin suuremmalta ja hän huomasi sen uudessa muodossa. Sitten hän
kuuli munkkien pakenevan, ja arvaten syyn, alkoi paikaltaan liikkumatta
kutsua apottia nimeltä, ja pyysi, ettei hän pelkäisi, sillä hän oli
messer Torello, hänen sisarenpoikansa. Tämän kuullessaan apotti
peljästyi yhä enemmän, sillä hän oli kuullut messer Torellon kuolleeksi
monta kuukautta sitten. Mutta vähän ajan kuluttua hän rauhoittui tosi
päätelmiä tehden, ja kun hän kuuli itseään yhä huudettavan, teki hän
pyhän ristinmerkin ja meni hänen luokseen.

Hänelle sanoi messer Torello: Oi, isäni, mitä te pelkäätte. Minä elän,
Jumalan kiitos, ja olen palannut tänne meren takaa.

Vaikka messer Torellolla oli iso parta ja arabialainen puku, niin tunsi
apotti kuitenkin hänet jonkun ajan päästä, ja kun hän tuli asiasta
aivan varmaksi, otti hän häntä kädestä ja sanoi: Poikani, ole
tervetullut! Ja jatkoi: Sinun ei pidä ihmetellä meidän pelkoamme, sillä
tässä kaupungissa ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei uskoisi varmasti,
että sinä olet kuollut. Ja tiedän sanoa senkin, että madonna Adalieta,
sinun vaimosi, on joutumassa sukulaisten pyyntöjen ja uhkausten vuoksi
ja vasten tahtoaan uusiin naimisiin, ja tänä aamuna solmitaan
avioliitto, ja häät ja kaikki, mitä juhliin tarvitaan, on valmistettu.

Messer Torello nousi kalliista vuoteestaan ja iloitsi tavattomasti
apotin ja munkkien kanssa, mutta pyysi jokaista heistä, ettei tästä
hänen paluustaan puhuttaisi kenellekään, ennenkuin hän oli toimittanut
erään asian. Sitten hän antoi panna kalliit jalokivet säilöön ja kertoi
apotille, mitä hänelle oli tähän hetkeen saakka tapahtunut. Apotti
iloitsi hänen onnestaan ja kiitti hänen kanssaan Jumalaa.

Ja sen jälkeen messer Torello kysyi, kuka se hänen vaimonsa uusi
sulhanen oli. Apotti sanoi sen. Silloin messer Torello sanoi: Ennenkuin
saadaan tietää minun paluustani, aion nähdä, millainen on puolisoni
käytös näissä häissä. Ja siksi toivon, vaikkei olekaan tapana
hengellisten miesten mennä sellaisiin pitoihin, että minun tähteni
järjestätte asiat niin, että menemme sinne.

Apotti sanoi, että hän tekee sen mielellään. Ja kun päivä valkeni, niin
hän lähetti sanan sulhaselle, että hän haluaa tulla erään toverinsa
kanssa hänen häihinsä. Ja ylimys vastasi, että se oli hänestä oikein
mieleen.

Kun sitten tuli aterioimisen hetki, niin messer Torello lähti apotin
kanssa, siinä puvussa, jossa hän oli, uuden sulhasen taloon. Siellä
katsoivat kaikki, jotka hänet näkivät, häntä ihmetellen, mutta kukaan
ei häntä tuntenut. Ja apotti sanoi kaikille, että hän oli
saraseenilainen lähetti, jonka sultaani oli lähettänyt Ranskan
kuninkaan luokse.

Messer Torello sijoitettiin sitten erääsen pöytään, joka oli juuri
vastapäätä hänen vaimoansa, ja tätä katseli mies tavattomalla
mielihyvällä, sillä hän näytti olevan suruissaan näiden häiden tähden.
Vaimokin katseli jonkun kerran häntä, ei kuitenkaan niinkuin olisi
hänet tuntenut, sillä sitä ei sallinut messer Torellon iso parta ja
outo puku ja se varma luulo, että hänen miehensä oli kuollut.

Mutta kun messer Torellosta näytti olevan sopiva hetki koettaa,
muistaisiko vaimo vielä häntä, niin hän otti käsille sormuksen, jonka
Adalieta oli lahjoittanut hänelle silloin, kun hän lähti matkalle,
kutsutti luokseen pojan, joka palveli pöydässä Adalietaa, ja sanoi
hänelle: Sano puolestani morsiamelle, että meidän maassa on sellainen
tapa, että jos joku ulkomaalainen, kuten minä olen täällä, aterioi
nuoren parin pöydässä, niin on morsiamen, merkiksi siitä, että vieraan
tulo pöytään miellyttää häntä, lähetettävä hänelle se malja, josta hän
itse juo, viinillä täytettynä. Kun sitten vieras on juonut maljasta,
minkä haluaa, sulkee hän kannen, ja morsian juo loput.

Poika vei sanan rouvalle, ja hienona, älykkäänä naisena, ja luullen,
että vieras oli jokin mahtava herra, tahtoi tämä nyt osoittaa, että
hänen tulonsa oli hänestä mieleen. Ja siksi hän käski pesemään suuren
kultamaljan, joka oli hänen edessään, täyttämään sen viinillä ja
viemään ylimykselle. Ja niin tapahtui.

Messer Torello oli pistänyt vaimonsa sormuksen suuhunsa ja juodessaan
hän teki niin, että pudotti sen kenenkään huomaamatta maljaan. Sitten
hän jätti siihen vähän viiniä, sulki kannen ja lähetti maljan
morsiamelle.

Madonna Adalieta otti sen ja noudattaakseen vieraansa maan tapaa
aukaisi kannen ja nosti maljan huulilleen ja näki sormuksen, ja katsoi
mitään sanomatta sitä jonkun aikaa. Ja tunnettuaan, että se oli sama,
jonka hän oli antanut messer Torellolle tämän lähtiessä, hän otti ja
katsoi tarkoin miestä, jota hän oli luullut muukalaiseksi, ja tunsi
hänet. Ja kuin heikkopäiseksi tullen hän kaatoi pöydän, joka oli hänen
edessään, ja huusi: Tuo on minun herrani, tuo on varmasti messer
Torello! Ja juoksi pöydän luo, jonka ääressä ritari istui, ja
välittämättä vaatteistaan ja esineistä, jotka olivat pöydällä, hän
heittäytyi pöydän toiselle puolelle ja syleili messer Torelloa niin
hurjasti, ettei kukaan niistä jotka siellä olivat, saanut sanoilla eikä
millään häntä irti miehensä kaulasta, ennenkuin messer Torello sanoi
hänelle, että hän malttaisi nyt hiukan mieltään, sillä hän saisi pian
tarpeeksi aikaa häntä halaella.

Silloin madonna Adalieta suoristihe, ja kun häät oli aivan keskeytyneet
ja samalla tulleet osaksi entistään iloisemmiksi, koska oli saatu
takaisin sellainen ritari, niin messer Torello pyysi hiljaisuutta, ja
kaikki tyyntyivät.

Messer Torello kertoi nyt kaikille, mitä hänelle oli tapahtunut
lähtöpäivästä tähän hetkeen saakka, ja lopetti pyytämällä, ettei
ylimys, joka oli ottanut hänen naisensa vaimokseen, koska oli luullut
hänen kuolleen, pahastuisi, jos hän itse nyt elossa olevana ottaakin
hänet takaisin.

Äskeinen sulhanen, vaikka olikin hiukan nolattu, vastasi reippaasti ja
ystävällisesti, että messer Torellolla oli valta tehdä sille, mikä
hänen omaansa oli, mitä hän halusi.

Silloin antoi madonna Adalieta äskeiselle sulhaselle takaisin sormuksen
ja kruunun, jotka oli häneltä saanut, ja sovitti käteensä sen, jonka
oli maljasta ottanut, sekä päähänsä sultaanin lähettämän kruunun. Ja
sitten lähtivät he pois siitä talosta, jossa olivat, ja menivät
täydellä hääloistolla messer Torellon taloon. Ja siellä ilahuttivat he
pitkällä ja riemullisella juhlalla äsken surreita ystäviään,
sukulaisiaan ja kaupunkilaisia, jotka katselivat messer Torelloa kuin
ihmettä.

Messer Torello antoi sitten osan saamistaan kalliista aarteista
herralle, joka oli saanut kustantaa häät, sekä apotille ja lukuisille
muille. Ja kun hän oli useammallakin tavalla ilmoittanut Saladinille
onnellisesta paluustaan isänmaahansa, pysyen hänen ystävänään ja
palvelijanaan, niin eli hän vielä monta vuotta kelpo vaimonsa kanssa,
harjoittaen anteliaisuutta enemmän kuin ikinä ennen.

Näin loppuivat siis messer Torellon ja hänen kalliin vaimonsa
kärsimykset, ja sellainen oli heidän iloisen ja alttiin
kohteliaisuutensa palkka. Niin koettavat monet muutkin tehdä, mutta
vaikka heillä on siihen keinoja, tekevät he sen niin huonosti, että
saamme maksaa heidän kohteliaisuudestaan paljon enemmän kuin se
ansaitseekaan, ennen kuin he sitä meille suovat. Jos he siis eivät
saakaan palkkaa työstään, ei sitä sovi heidän itsensä eikä muidenkaan
kummastella.



KYMMENES KERTOMUS.


      Saluzzon maakreivi on alustalaistensa pyyntöjen tähden
      pakoitettu ottamaan vaimon, ja saadakseen sen mieleisensä,
      hän ottaa erään talonpojan tyttären, jonka kanssa hänelle
      syntyy kolme lasta. Hän uskottelee vaimolleen, että on
      surmauttanut nuo lapset. Sitten hän on kyllästyvinään vaimoonsa
      ja ottavinaan uuden, ja antaa tyttärensä palata kotiin muka
      sinä uutena ja karkoittaa vaimonsa paitasillaan pois. Mutta
      kun hän huomaa vaimonsa kaikissa kohtaloissa kärsivälliseksi,
      ottaa hän hänet rakkaampana kuin koskaan ennen takaisin kotiin,
      näyttää hänelle hänen suuret lapsensa ja kunnioittaa ja vaatii
      muitakin kunnioittamaan häntä markiisittarena.

Jo kauan aikaa sitten oli Saluzzojen maakreivillisen suvun päämiehenä
nuorukainen nimeltä Gualtieri, joka, eläen ilman vaimoa ja lapsia, ei
käyttänyt aikaansa mihinkään muuhun kuin linnustukseen ja metsästykseen
eikä aikonutkaan ottaa vaimoa ja saada lapsia. Jossa suhteessa hän
olikin sangen viisas.

Mutta se seikka ei miellyttänyt hänen vasallejaan, jotka monta kertaa
pyysivät, että hän ottaisi vaimon, ettei hän jäisi perillisettä ja he
itse ilman lääninherraa. Ja he tarjoutuivat etsimään hänelle vaimoa ja
sellaisesta isästä ja äidistä polveutuvaa, että hän voi toivoa hänestä
hyvää ja olla häneen aivan tyytyväinen. Mutta Gualtieri vastasi heille:
Ystäväni, te pakoitatte minua sellaiseen, jonka minä olin tosiaan
päättänyt olla aina tekemättä, ajatellen kuinka vaikea asia on löytää
sellaista, joka on tavoiltaan sovelias, ja miten suuri joukko
päinvastaista lajia on, sekä kuinka kovaa on sen miehen elämä, joka
yhtyy hänelle soveltumattomaan naiseen. Ja jos sanotte, että uskotte
tuntevanne tyttäret isistä ja äideistä, ja päättelette siitä, että
voitte antaa minulle sellaisen, joka minua miellyttää, niin
hulluttelette. Sillä enpä ymmärrä laisinkaan, miten te voisitte tuntea
isät tai tyttärien äitien luonteen salaisuudet; ja vaikkapa ne
tuntisittekin, useinpa ovat tyttäret erilaisia kuin isät ja äidit.
Mutta koska te välttämättä haluatte kietoa minut näihin kahleihin, niin
tahdon taipua. Ja etten saisi syyttää muita kuin itseäni, jos huonosti
onnistun, niin tahdon olla itse valitsijana. Mutta vakuutan samalla,
että jos sitten ette kunnioita häntä, otinpa millaisen tahansa, kuin
herratartanne ainakin, niin saatte omaksi vahingoksenne kokea, miten
raskasta minun oli ottaa vaimo teidän pyynnöstänne vasten tahtoani.

Jalot vasallit vastasivat, että he ovat tyytyväisiä, kun hän vaan
päättäisi ottaa vaimon.

Gualtieria olivat jo hyvän aikaa miellyttäneet erään köyhän tytön
tavat, joka oli kotoisin eräästä hänen kartanonsa läheisestä kylästä.
Ja koska tyttö oli tarpeeksi kaunis, niin hän ajatteli, että tuon
kanssa hänen elämänsä pitäisi olla onnellista. Ja sentähden hän, sen
enempää etsimättä, päätti naida sen tytön, ja kun hän oli kutsuttanut
luokseen hänen isänsä, sopi hän tämän kanssa, joka oli hyvin köyhä
mies, että hän ottaa hänen tyttärensä vaimokseen.

Tämän tehtyään kokosi Gualtieri kaikki seudulla olevat ystävänsä ja
sanoi heille: Ystäväni, teistä on ollut ja on mieleistä, että minä otan
itselleni vaimon, ja minä olen nyt päättänyt sen tehdä, enemmän
ollakseni teidän mieliksenne kuin omasta vaimon omistamisen halusta. Te
tiedätte, mitä minulle lupasitte, nimittäin olla tyytyväisiä ja
kunnioittaa herrattarena sitä, jonka minä otan, olipa hän mikä tahansa.
Ja siksi on tullut aika, jolloin minä voin täyttää lupaukseni teille ja
jolloin tahdon, että tekin pidätte sen minulle. Minä olen löytänyt
sydämeni mukaisen tytön, aivan täältä läheltä, jonka minä aion ottaa
vaimokseni ja tuoda jonkun päivän päästä kotiini. Ja siksi ajatelkaa
kauniiden häiden valmistusta ja millä tavoin otatte hänet kunnioittaen
vastaan, niin että saatan olla teidän lupaukseenne yhtä tyytyväinen
kuin te voitte olla minun.

Kunnon vasallit vastasivat kaikki iloissaan, että se on heistä mieleen
ja että, olipa tyttö kuka tahansa, he ottavat hänet rouvana vastaan ja
kunnioittavat häntä joka suhteessa herrattarenaan. Tämän jälkeen he
ryhtyivät kaikki järjestämään kauniita, suuria ja iloisia juhlia, ja
samoin teki myöskin Gualtieri. Hän valmistutti suurelliset ja kauniit
juhlat ja kutsutti niihin paljon ystäviään ja tuttujaan ja
aatelismiehiä ja muuta ympäristön väkeä. Ja sitäpaitsi hän antoi
leikata ja tehdä paljon kauniita ja komeita pukuja, erään tytön
mitalla, joka näytti hänestä saman kokoiselta kuin se tyttö, jonka hän
oli päättänyt naida. Ja paitsi tätä hän hankki koruvyöt ja sormukset ja
kalliin ja kauniin kruunun ja kaikkea muuta, mitä morsiamen
varustuksiin kuuluu.

Ja kun tuli päivä, jolloin hän oli päättänyt viettää häänsä, nousi hän
noin kaksi ja puoli tuntia auringon noususta ratsun selkään, ja samoin
kaikki muut, jotka olivat tulleet hänelle osoittamaan kunnioitusta; ja
kun kaikki oli tarpeelliseen kuntoon varustettu, sanoi hän: Herrat,
aika on mennä morsianta noutamaan. Ja hän lähti koko seurueineen
matkalle, ja he tulivat kylään sekä tytön isän talolle ja löysivät
tytön, joka juuri palasi kiireesti kaivolta vettä noutamasta,
mennäkseen sitten muiden naisten kanssa katsomaan Gualtierin morsiamen
tuloa.

Kun Gualtieri hänet näki, niin huusi hän häntä nimeltä, joka oli
Griselda, ja kysyi, missä hänen isänsä oli. Siihen tyttö vastasi
häveliäästi: Herrani, hän on tuolla kotona.

Silloin Gualtieri laskeusi satulasta, käski kaikkien odottaa häntä ja
meni yksin kurjaan majaan, jossa tapasi tytön isän, nimeltään
Giannucolo, ja sanoi hänelle.

Minä olen tullut ottamaan vaimokseni Griseldaa, mutta ensin tahdon
kysyä häneltä jotain sinun läsnäollessasi.

Ja sitten hän kysyi, koettaisiko Griselda, jos hän ottaisi hänet
vaimoksensa, aina olla hänen mielikseen eikä närkästyä mistään
seikasta, mitä mies sanoisi ja tekisikin, ja olisiko hän tottelevainen,
ja paljon muita sellaisia kysymyksiä, joihin kaikkiin tyttö vastasi:
Lupaan!

Silloin Gualtieri otti Griseldaa kädestä ja vei hänet ulos ja riisutti
koko seurueensa ja kaikkien muiden läsnäollessa hänet alastomaksi; ja
tuotettuaan ne vaatteet, jotka hän oli teettänyt, puetti heti Griseldan
niihin ynnä jalkineihin, ja käski asettamaan hänen päähänsä, joka oli
aivan sukimaton, kruunun ja sanoi tämän jälkeen kaikkien kummaksi:
Herrat, tässä on se, jonka minä aion tehdä vaimokseni, jos hän tahtoo
minut miehekseen. Ja sitten hän kääntyi tytön puoleen, joka seisoi
häpeissään ja arastellen paikallaan, ja sanoi hänelle: Griselda,
tahdotko minut mieheksesi? Johon tämä vastasi: Herrani, tahdon. Ja
Gualtieri sanoi: Ja minä tahdon sinut vaimokseni! Ja hän solmi kaikkien
läsnäollessa kihlauksen tytön kanssa.

Ja kun hän oli nostattanut morsiamensa ratsun selkään, vei hän hänet
kunniakkaassa saatossa kotiinsa. Siellä vietettiin kauniit ja suuret
häät ja sellaiset juhlat, kuin Gualtieri olisi ottanut Ranskan
kuninkaan tyttären.

Nuori vaimo näyttikin siltä, kuin hän olisi pukujen keralla muuttunut
sekä mieleltään että tavoiltaan. Hän oli, kuten jo sanoimme, kasvultaan
ja muodoltaan kaunis, ja niinkuin hän oli kaunis, samoin muuttui hän
miellyttäväksi, herttaiseksi ja hienotapaiseksikin, joten hän ei
näyttänyt suinkaan Giannucolon tytöltä ja entiseltä lammaspaimenelta,
vaan jonkun aatelisen herran tyttäreltä. Siten hämmästytti hän kaikki,
jotka olivat hänet ennen tunteneet. Ja sitäpaitsi oli hän niin
tottelevainen ja alamainen miehellensä, että Gualtieri piti itseään
tyytyväisimpänä ja onnellisimpana ihmisenä koko maailmassa. Ja samoin
oli hän miehensä alustalaisille niin ystävällinen ja niin lempeä, ettei
ollut ketään, joka ei olisi häntä rakastanut enemmän kuin itseään ja
mielellään kunnioittanut, ja kaikki rukoilivat hänelle hyvää ja onnea
ja lisääntyvää arvoa. Ja nyt sanottiin, vaikka ennen oli ollut tapana
sanoa, että Gualtieri ei tehnyt oikein viisaasti, kun otti hänet
vaimokseen, että Gualtieri oli viisain ja selvänäköisin mies koko
maailmassa, sillä kukaan muu kuin hän ei olisi koskaan tainnut huomata
Griseldan jaloja avuja, jotka olivat kätketyt huonoihin vaatteihin ja
talonpoikaiseen asuun.

Ja hyvinkin pian rouva sai aikaan sen, että ei ainoastaan hänen
maakreivikunnassaan, vaan kaikkialla, ennenkuin pitkä aika oli kulunut,
puhuttiin hänen kunnostaan ja hyvästä käytöksestään; ja jos hänen
miestään oli jotenkin silloin moitittu, kun hän otti Griseldan
vaimokseen, niin kääntyi sen puheen laatu nyt päinvastaiseksi.

Hän ei ollut elänyt kauan Gualtierin kanssa, kun hän tuli raskaaksi ja
synnytti ajallansa tytön, josta Gualtieri oli sangen iloissaan. Mutta
pian tämän jälkeen tuli Gualtierin mieleen omituinen ajatus, nimittäin
koetella pitkällisellä kokeella ja sietämättömällä tavalla Griseldan
kärsivällisyyttä. Ensin hän pisteli häntä puheilla, ollen muka
kyllästynyt ja sanoen, että hänen vasallinsa ovat hyvin tyytymättömiä
Griseldaan hänen sukuperänsä vuoksi, ja varsinkin nyt, kun he näkevät,
että Griselda saa lapsia. Ja tytöstä, joka oli syntynyt, olivat he muka
kovin harmissaan eivätkä osanneet siitä muuta kuin nurista.

Nämä sanat kuullessaan vastasi vaimo, muuttamatta ilmettä tai hyvää
käytöstään millään tavalla: Herrani, tee minulle, mitä luulet kunniasi
ja rauhasi vaativan, sillä minä olen kaikkeen tyytyväinen, koska tiedän
olevani halpa heidän rinnallaan ja etten ollut kelvollinen tähän
kunniaan, johon sinä hyvyydessäsi minut korotit.

Tämä vastaus oli Gualtierista hyvin mieleinen, sillä hän huomasi, ettei
Griselda ollut tullut lainkaan ylpeäksi kunniasta, jota hän ja muut
olivat hänelle osoittaneet.

Vähän aikaa sen jälkeen hän puhui ylimalkaisin sanoin vaimolleen,
etteivät alamaiset voineet sietää tuota Griseldan synnyttämää tyttöä,
ja lähetti sitten Griseldan luo neuvomansa palvelijan, joka sanoi hyvin
surullisen näköisenä: Madonna, jos en tahdo kuolla, niin täytyy minun
tehdä niinkuin herrani minua käskee. Hän on käskenyt minun ottaa tämän
teidän tyttärenne, joka ... minun ... eikä sanonut muuta.

Kun vaimo kuuli nämä sanat ja näki palvelijan kasvot sekä muisti
miehensä puheet, ymmärsi hän, että palvelijaa oli käsketty tappamaan
hänen lapsensa. Siksi hän otti sen heti kehdosta ja, suudeltuaan ja
siunattuaan sitä, laski sen, vaikka tunsikin sydämessään suurta tuskaa,
ilmettä muuttamatta palvelijan syliin ja sanoi: Kas tässä, täytä
täsmällisesti se, mistä sinun ja minun herrani on sinulle käskenyt.
Mutta älä heitä sitä paikkaan, jossa pedot ja linnut sen syövät, jollei
hän nimenomaan niin käskenyt.

Kun palvelija oli ottanut lapsen ja ilmoittanut Gualtierille, mitä
nainen oli sanonut, niin lähetti tämä, ihmetellen Griseldan
kestävyyttä, hänet viemään sitä Bolognaan eräälle naissukulaiselleen,
jonka hän pyysi sitä huolellisesti hoitamaan ja kasvattamaan, sanomatta
koskaan, kenen lapsi se oli.

Tämän jälkeen tapahtui, että vaimo tuli uudestaan raskaaksi ja synnytti
ajallansa poikalapsen, joka oli Gualtierista hyvin rakas. Mutta hänelle
ei vielä riittänyt se, mitä hän oli tehnyt, vaan hän kidutti yhä
julmemmilla puheilla vaimoaan, ja sanoi vihaisen näköisenä hänelle
eräänä päivänä: Vaimo, sitten kun sinä sait tämän poikalapsen, en ole
saanut enää tuokioksikaan rauhaa alustalaisiltani, niin kovasti he
valittavat, että Giannucolon tyttärenpoika tulee minun jälkeeni heidän
herrakseen. Siksi minä pelkään, että jos en tahdo itse tulla
karkoitetuksi, minun on pakko tehdä sama kuin jo kerran ennen tein, ja
viimein hyljätä sinut ja ottaa toinen vaimo.

Vaimo kuunteli häntä kärsivällisellä mielellä eikä vastannut muuta
kuin: Herrani, ajattele tyydyttää itseäsi ja omia toivomuksiasi, minua
älä lainkaan ajattele, sillä minusta ei ole mikään seikka mieluista,
ellen näe sen olevan sinulle mieliksi.

Muutamien päivien päästä Gualtieri lähetti ottamaan pojan, samalla
tavalla kuin oli lähettänyt ottamaan tytönkin, ja uskotellen, että oli
lapsen surmauttanut, toimitti sen samalla tavoin kasvatettavaksi
Bolognaan niinkuin oli tehnyt tytöllekin. Tästä seikasta ei rouva
näyttänyt ilmettäkään eikä sanonut muuta kuin oli tytöstä sanonut.
Gualtieri ihmetteli tätä kovasti ja oli vakuutettu, ettei kukaan muu
nainen olisi voinut tehdä sitä, mitä Griselda teki. Ja ellei hän olisi
itse nähnyt, miten hellästi hän lapsiaan rakasti silloin, kun se oli
hänen miehensä mieleen, niin olisi hän luullut, että Griselda teki
välinpitämättömyydestä näin. Mutta nyt hän tiesi hänen tekevän sen
älykkäänä naisena.

Gualtierin alustalaiset, jotka luulivat, että hän oli surmauttanut
lapsensa, moittivat häntä kovasti ja pitivät julmana ihmisenä, mutta
säälivät vaimoa sangen suuresti. Mutta tämä ei kuitenkaan sanonut
koskaan naisille, jotka surkuttelivat häntä kuolleiden lasten tähden,
muuta kuin että hänestä oli se soveliasta samoin kuin siitäkin, joka
lapset siittänyt oli.

Mutta kun useita vuosia oli kulunut tyttären syntymästä, näytti
Gualtierista olevan aika asettaa Griseldan kärsivällisyys viimeiselle
koetukselle. Sentähden hän sanoi monien vasalliensa kuullen, ettei hän
millään tavalla enää voi sietää Griseldaa vaimonansa, ja että hän tunsi
nyt tehneensä pahoin ja lapsellisesti silloin, kun oli hänet ottanut.
Ja siksi hän aikoi kaikin mokomin vaikuttaa paaviin, että tämä antaisi
hänen ottaa toisen vaimon ja hyljätä Griseldan.

Siitä monet kelpo miehet moittivat häntä ankarasti, mutta hän ei
vastannut heille muuta kuin että niin tulee käydä.

Kun vaimo kuunteli näitä seikkoja ja kun häntä näytti odottavan paluu
isän kotiin, ehkäpä paimentamaan lampaita niinkuin hän ennenkin oli
tehnyt, vieläpä sekin, että hänen oli nähtävä toisen omana mies, jolle
hän toivoi pelkkää hyvää, niin hän suri itsekseen kovasti. Mutta
niinkuin hän oli kärsinyt muutkin kohtalon vääryydet, niin päätti hän
kestää tämänkin tyynin kasvoin.

Jonkun ajan päästä Gualtieri hankki väärennetyt kirjat Roomasta ja
ilmoitti alamaisilleen, että paavi oli niissä antanut hänelle luvan
ottaa toisen vaimon ja jättää Griseldan. Siksi hän, kutsuttuaan
Griseldan eteensä, sanoi monien läsnäollessa hänelle: Vaimo, paavin
minulle antamalla luvalla saan ottaa toisen vaimon ja hyljätä sinut. Ja
koska minun esi-isäni ovat olleet näiden seutujen korkeaa aatelia ja
herroja, kun taas sinun ovat aina olleet talonpoikia, niin tahdon,
ettet sinä enää ole minun vaimoni, vaan menet takaisin Giannucolon
luokse, niine myötäjäisinesi, jotka minulle toit. Ja minä otan sitten
tänne toisen, jonka olen nähnyt itselleni soveliaammaksi.

Kun nainen nämä sanat kuuli, pidätti hän suurella ponnistuksella,
vastoin naisen luonnetta, kyyneleensä ja vastasi: Herrani, minä olen
aina tuntenut, ettei minun halpa säätyni sovi millään tavalla teidän
aateluuteenne, ja siitä, että olen ollut luonanne, kiitän teitä ja
Jumalaa, enkä ole koskaan ottanut enkä pitänyt sitä lahjana, vaan
ainoastaan lainana. Teistä on soveliasta nyt ottaa se takaisin, ja
minusta täytyy olla ja on soveliasta se teille antaa. Tässä on sormus,
jolla minut kihlasitte, ottakaa se. Käskette, että minun on vietävä
mukaani ne myötäjäiset, jotka teille toin; siihen ette tarvitse
maksajaa enkä minä kukkaroa ja kantajaa, sillä en ole unohtanut, että
alastonna minut saitte. Ja jos teistä on kunniallista, että kaikki
näkevät sen ruumiin, jossa kannoin teidän siittämiänne lapsia, niin
lähden alasti; mutta minä rukoilen teiltä, palkinnoksi neitsyydestä,
jonka tänne toin, mutta jota en vie pois, että suvaitsisitte minun
ottaa ainoastaan yhden paidan myötäjäisteni päällisiksi mukaani.

Gualtieri, jolla oli suurempi halu itkeä kuin mitään muuta, piti
kuitenkin kasvonsa kylminä ja vastasi: No, ota sitten yksi paita.

Mikä oli väkeä ympärillä, kaikki rukoilivat Gualtieria, että hän
lahjoittaisi Griseldalle yhden puvun, niin ettei naisen, joka oli ollut
kolmetoista vuotta ja kauemminkin hänen vaimonaan, nähtäisi lähtevän
niin köyhänä ja häpeällisesti hänen kodistansa, ainoastaan paita yllä.
Mutta hukkaan menivät rukoukset, ja Griselda poistui Gualtierin kodista
paitasillaan ja avojaloin ja avopäinkin, toivottaen kaikki Jumalan
haltuun, ja palasi isänsä luokse, kaikkien niiden vuodattaessa
kyyneleitä ja valittaessa, jotka hänet näkivät.

Giannucolo, joka ei ollut koskaan voinut uskoa todeksi, että Gualtieri
pitäisi hänen tytärtään aina vaimonaan, vaan oli joka päivä tätä
odottanut, oli säilyttänyt ne vaatteet, jotka Griselda oli riisunut
sinä aamuna, jolloin Gualtieri oli hänet ottanut vaimokseen. Niin ollen
toi isä ne hänelle takaisin, ja kun Griselda oli pukeutunut niihin,
ryhtyi hän jälleen isän kodin pikku askareihin, joita hän tavallisesti
ennenkin teki, ja kesti lujamielisesti tämän vainoavan kohtalonsa
hurjan hyökkäyksen.

Kun Gualtieri oli tämän tehnyt, uskotteli hän omaisilleen, että hän oli
nyt ottanut erään Panagon kreivin tyttären. Ja teettäen suuria
valmistuksia häitä varten lähetti hän sanomaan Griseldalle, että tämä
tulisi hänen luoksensa, ja ilmoitti hänelle, kun hän oli tullut: Minä
tuon nyt vaimokseni sen naisen, jonka olen äskettäin valinnut, ja aion
osoittaa hänelle kunnioitusta hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Ja
sinä tiedät, ettei minulla ole täällä naisia, jotka osaisivat järjestää
kamareita eikä tehdä monenmoista muuta, mitä sellaisiin juhliin
tarvitaan. Ja siksi sinä, joka tunnet nämä kotiasiat paremmin kuin
toiset, valmistu tekemään, mitä siinä tehtävää on, ja kutsuta naisia,
jotka parhaiksi näet, ja ota heitä vastaan niinkuin olisit täällä
emäntänä. Sitten, häitten jäljestä, voit jälleen mennä kotiisi.

Vaikka nämä sanat olivat kuin puukonpistoja Griseldan sydämeen, koska
hän ei ollut voinut masentaa rakkauttaan Gualtieria kohtaan niinkuin
oli luopunut ulkonaisesta onnestansa, niin vastasi hän: Herrani, minä
olen siihen aivan valmis. Ja hän tuli talonpoikaisissa ja karkeissa
vaatteissaan taloon, josta oli vähän ennen paitasillaan lähtenyt, ja
alkoi lakaista ja järjestellä huoneita ja antoi asettaa vuoteet ja
verhoja saleihin ja huolehti keittiöstä ja ryhtyi käsiksi kaikkeen
ikäänkuin olisi ollut talon halpa piika. Eikä hän hellittänyt,
ennenkuin oli kaikki varannut ja järjestänyt niinkuin piti. Ja tämän
jälkeen hän kutsutti Gualtierin puolesta kaikki seudun vallasnaiset, ja
alkoi odottaa juhlia. Ja kun hääpäivä tuli, niin otti hän, vaikka
hänellä olikin yllään vain köyhän vaatteet, hienosti, ylhäisen tavoin
ja iloisin kasvoin vastaan kaikki naiset, jotka sinne tulivat.

Gualtieri oli antanut kasvattaa huolellisesti lapsiansa Bolognassa
erään naissukulaisen luona, joka oli naimisissa Panagon kreivin
suvussa, ja tyttö oli nyt kahdentoista vuoden iässä ja niin kaunis,
ettei ole nähty missään vertaa, ja poika kuusi-vuotias. Ja Gualtieri
oli lähettänyt sanan Bolognaan serkulleen ja pyytänyt, että hän
suvaitsisi tulla hänen tyttärensä ja poikansa kanssa Saluzzoon ja
toimittaisi mukaansa matkaamaan kauniin ja arvokkaan seurueen. Ja
serkun oli kaikille sanottava, että hän vei tyttöä Gualtierin vaimoksi,
eikä millään tavalla ilmaistava kellekään, kuka tyttö oikeastaan oli.

Ylimys teki niinkuin maakreivi oli häntä pyytänyt ja lähti matkalle
sekä saapui jonkun päivän kuluttua tytön ja hänen veljensä ja ylhäisen
seurueen kanssa päivällisaikaan Saluzzoon, jossa hän näki kaikki
maalaiset ja paljon ympäristön naapureja odottamassa tämän Gualtierin
uuden vaimon tuloa.

Kun rouvat olivat ottaneet tyttären vastaan ja astuivat saliin, johon
pöydät oli asetettu, niin tuli Griselda, siinä asussa kuin hän oli,
iloisesti tyttärensä luo ja sanoi: Tervetuloa, minun rouvani! Naiset,
jotka olivat pyytäneet hartaasti, mutta turhaan, Gualtieria, antamaan
Griseldan olla jossakin kamarissa tai lainaamaan hänelle jonkin hänen
entisistä puvuistaan, niin ettei hän esiintyisi tuollaisena vierasten
edessä, sijoitettiin sitten pöytään ja alettiin heitä palvella. Tytärtä
katselivat kaikki, ja jokainen sanoi, että Gualtieri oli tehnyt hyvän
vaihtokaupan. Mutta toisten keralla kiitteli Griseldakin häntä paljon
ja samoin hänen pikku veljeänsä. Gualtieri arveli nyt täydellisesti
nähneensä kaiken sen kärsivällisyyden, mitä hän vaimoltaan toivoi,
sillä hän huomasi, ettei uusi asiain tila häntä lainkaan muuttanut,
sekä oli varma, ettei tämä johtunut järjen heikkoudesta, koska hän
tunsi Griseldan hyvin älykkääksi naiseksi. Ja siksi näytti hänestä
olevan aika päästää Griselda siitä katkeruudesta, jota hän varmaankin
sydämeensä kätki, vaikka ulkomuoto olikin luja. Hän kutsutti siis
Griseldan eteensä ja sanoi hymyillen hänelle kaikkien kuullen: Mitäs
pidät meidän vaimostamme?

Herrani, vastasi Griselda, minusta hän on sangen hyvä, ja jos hän on
yhtä viisas kuin kaunis, kuten luulen, niin epäilemättäkin voitte elää
hänen kanssaan maailman onnellisimpana miehenä. Mutta minä rukoilen
teitä niin paljon kuin taidan, ettette tuottaisi tälle sellaisia tuskia
kuin tuotitte sille, joka oli ennen vaimonanne. Sillä melkein luulen,
ettei hän jaksaisi niitä kestää, koska hän on nuorempi ja sitäpaitsi
kasvatettu hyville päiville, kun taas se toinen oli lapsesta saakka
tottunut vaivoihin.

Kun Gualtieri näki, että Griselda luuli ihan varmasti tytärtänsä hänen
tulevaksi vaimokseen, eikä kuitenkaan puhunut millään lailla pahemmin
kuin ennen, niin kutsui hän hänet viereensä istumaan ja sanoi:
Griselda, nyt on sinun aika nauttia pitkän kärsivällisyytesi hedelmistä
ja muiden, jotka ovat minua pitäneet julmana ja kierona ja petomaisena,
nähdä, että minä tein sen, mitä tein, aiotussa tarkoituksessa. Sillä
minä tahdoin opettaa sinua olemaan vaimona, ja heitä vaimoa ottamaan ja
pitämään, sekä luoda itselleni ainaisen rauhan niin kauan kuin sinun
kanssasi elän. Sitä en laisinkaan uskonut silloin saavani, kun otin
vaimon, ja siksi minä, todistusta hankkiakseni, kidutin ja kiusasin
sinua kaikilla niillä tavoilla kuin tiedät. Mutta koska nyt en
milloinkaan ole huomannut sinun poikenneen sanoilla tai teoilla minun
tahdostani, joten luulen saavani sinusta sen lohdutuksen, jota toivoin,
niin aion antaa sinulle yhdessä tuokiossa takaisin kaiken, mitä monina
sinulta riistin, ja korvata suurimmalla hellyydellä vaivat, joita
sinulle tuotin. Ota siis iloisella mielellä tämä, jota luulit
vaimokseni, sekä hänen veljensä, sinun ja minun lapsinamme. Ne ovat ne,
jotka sinä ja monet muut uskoitte minun kauan sitten julmasti
surmauttaneen. Ja minä olen sinun miehesi, joka rakastan sinua enemmän
kuin mitään muuta, ja luulen voivani kehua, ettei ole ketään, joka
voisi olla vaimoonsa niin tyytyväinen kuin minä.

Ja tämän sanottuaan hän syleili ja suuteli Griseldaa ja nousi hänen
kanssaan, joka ilosta itki, ja meni sinne, jossa hänen tyttärensä
istui, aivan hämmästyneenä siitä, mitä hän nyt oli kuullut. Ja he
syleilivät tytärtään hellästi ja samoin hänen veljeään ja päästivät
hänet ja monet, jotka siellä olivat, harhaluulosta.

Naiset nousivat ylen iloissaan pöydästä ja menivät Griseldan kanssa
kamariin, jossa riisuivat häneltä, nyt hyvillä enteillä, huonot
vaatteet ja pukivat hänet yhteen hänen parhaita pukujaan sekä veivät
hänet takaisin saliin ylhäisenä rouvana, jolta hän tosin näytti
ryysyissäkin. Ja siellä syntyi lasten kanssa ihme riemu, ja kun kaikki
olivat ylen iloisia tällaisesta tapahtumasta, niin jatkettiin huvia ja
juhlaa monta päivää ja moninkertaisesti. Ja kaikki kiittivät Gualtieria
sangen viisaaksi, vaikka pitivätkin hänen kokeilujaan vaimollaan
karvaina ja sietämättöminä, ja Griseldaa he pitivät älykkäämpänä kuin
ketään muuta.

Panagon kreivi matkusti jonkun päivän kuluttua Bolognaan. Ja Gualtieri
otti Giannucolon pois maantyöstä ja toimitti hänet appenaan parempaan
asemaan, joten hän voi elää arvokkaasti ja tyytyväisenä, kunnes hän
vanhana kuoli. Ja hän itse taas, naitettuaan ylhäiselle miehelle
tyttärensä, eli Griseldan kanssa, jota hän kunnioitti aina niinkuin
suinkin voi, pitkän aikaa ja tyytyväisenä.

Mitä voi tästä muuta sanoa kuin että köyhiinkin majoihin laskeikse
taivaasta joskus jumalallista henkeä, yhtä hyvin kuin kuninkaallisiin
perheisiinkin, jotka monesti sopisivat paremmin kaitsemaan sikoja kuin
hallitsemaan ihmisiä. Kuka muu kuin Griselda olisi voinut kestää ei
ainoastaan kyynelettömin, vaan jopa iloisinkin kasvoin Gualtierin
ankaria ja ennenkuulumattomia kokeita? Tuolle miehelle ei olisi ehkä
ollut pahimmaksi, jos hän olisi tavannut sellaisen naisen, että kun hän
olisi ajanut hänet kotoa paitasillaan pois, hän olisi antanut toisen
pöyhiä turkkiaan sillä tavalla, että siitä olisi ilmaantunut kaunis
hamonen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Novelleja Decameronesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.