Title: Kaksi kaupunkia
Author: Dickens, Charles
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi kaupunkia" ***


KAKSI KAUPUNKIA

Romaani


Kirj.

CHARLES DICKENS


Englannin kielestä ["A Tale of Two Cities"]
suomentanut Saimi Järnefelt.



WSOY, Porvoo, 1903.



SISÄLLYS:

I. Elämään palautettu.

  1. Aikakausi.
  2. Postivaunut.
  3. Yöllisiä varjoja.
  4. Valmistus.
  5. Viinitupa.
  6. Suutari.

II. Kultainen lanka.

  1. Viiden vuoden kuluttua.
  2. Muuan näytelmä.
  3. Pettymys.
  4. Onnitteluja.
  5. Shakaali.
  6. Sadottain ihmisiä.
  7. Monseigneur kaupungissa.
  8. Monseigneur maalla.
  9. Gorgonin pää.
 10. Kaksi lupausta.
 11. Toverukset.
 12. Hienotunteinen mies.
 13. Mies ilman hienotunteisuutta.
 14. Kunniallinen asiamies.
 15. Rouva Defarge kutoo.
 16. Kutomista yhä vaan.
 17. Hääaatto.
 18. Yhdeksän päivää.
 19. Muuan lausunto.
 20. Muuan rukous.
 21. Kaikuvia askeleita.
 22. Meri on yhä kohoomassa.
 23. Tulipalo.
 24. Magneettivuori vetää puoleensa.

III. Myrskyn jäljissä.

  1. Yksinäinen koppi.
  2. Tahkokivi.
  3. Varjo.
  4. Tyven myrskyssä.
  5. Puunsahaaja.
  6. Riemu.
  7. Koputus ovelle.
  8. Taitava kortinlyöjä.
  9. Peli alkaa.
 10. Varjon aihe.
 11. Hämärä.
 12. Pimeyttä.
 13. Viisikymmentäkaksi.
 14. Kutominen päättyy.
 15. Askeleet kuolevat ainiaaksi.



ENSIMMÄINEN KIRJA.

Elämään palautettu.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Aikakausi.


Tämä oli aikakausista paras ja pahin, se oli viisauden ja hulluuden
ikä, uskon aika, epäilyksen aika, valon ja pimeyden aika, tämä oli
toivon kevät ja epätoivon talvi, meillä oli kaikki edessämme eikä
mitään edessämme, kuljimme kaikki suoraa päätä taivaaseen, kuljimme
kaikki suoraa päätä toista tietä -- sanalla sanoen, aikakausi
muistutti niin nykyistä aikaa, että jotkut sen suurisuisimmista
auktoriteeteistä yksipäisesti väittivät, että siihen, niin
hyvään kuin pahaankin nähden, taisi sovelluttaa ainoastaan
superlatiivivertailumuotoa.

Englannin valtaistuimella istui leveäleukainen kuningas ja
halpamuotoinen kuningatar; Ranskan valtaistuimella istui
leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen kuningatar, ja kummassakin
maassa oli niille korkeille herroille, jotka kruunun leipäkultaa
kaitsevat, päivänselvänä, että nyt vallitseva järjestys oli
ainaiseksi järkähtämätön.

Oli Herran vuosi tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi.
Englannin osalle tuli tällä suotuisalla ajalla hengellisiä
ilmestyksiä samoin kuin nytkin. Uskonnollinen haaveksija rouva
Southcott oli äsken viettänyt viisikolmatta-vuotista siunattua
syntymäpäiväänsä, josta eräs ennustava henkivartioston sotamies
oli julistanut, että sen kunniaksi olisi maa nielaiseva Lontoon
ja Westminsterin kitaansa. Myös Cock-lane kummitus tuli manatuksi
tasan kaksitoista vuotta jälkeen ilmestyksiensä, joita se levitti
ympärilleen, kuten kuluneen vuoden henget (yliluonnollisen vähän
omintakeisesti) levittivät omia ilmestyksiään. Joukko Britannian
alamaisia Amerikassa oli hiljan lähettänyt Englannin kruunulle ja
kansalle pelkkiä maallisia oloja koskevia sanomia, joista omituista
kyllä ihmiskunta on näkynyt enemmän hyötyvän, kuin Cock-lane pesyen
kananpoikasen yhdestäkään tiedonannosta.

Ranska taas, joka hengellisessä suhteessa oli oikeastaan vähemmän
suosittu kuin sisarensa kilpineen ja kolmihaaroineen, vyöryi
pyörryttävää vauhtia mäkeä alas, valmistaen paperirahoja ja kuluttaen
niitä. Sitäpaitsi huvittelihe se kristittyjen sielunpaimentensa
johdolla ihmisrakkailla urostöillä, kuten tuomitsemalla erään
nuorukaisen kädet katkottaviksi, hänen kielensä nyhtäistäväksi
pihdillä suusta ja hänen ruumiinsa elävältä poltettavaksi, syystä,
ettei hän sateessa polvillaan kunnioittanut saastaista munkkien
juhlakulkuetta, joka astui hänen ohitsensa silmänkantaman päässä,
mutta viisi- tai kuusikymmentä kyynärää hänestä. On hyvin luultavaa,
että Ranskan ja Norjan metsissä kasvoi puita, jotka metsänvartija
Kohtalo tämän onnettoman käydessä kuolemaan jo oli merkinnyt
kaadettaviksi ja laudoiksi hakattaviksi eräitä siirrettäviä
puutelineitä varten, jotka elävät kamalassa muistossa säkkineen ja
piiluineen. On sangen todennäköistä, että jonkun Pariisin lähellä
olevan talonpoikaistalon ränsteisissä ulkohuoneissa sijaitsi juuri
samana päivänä kömpelöitä maantienloan räiskyttämiä rattaita, joita
siat nuuskivat, joilla kanat hyppelivät ja joita talonpoika Kuolema
jo oli asettanut syrjään vallankumouksen vankikuormia varten.
Mutta joskin tämä metsänvartija ja tämä talonpoika työskentelivät
herkeämättä, työskentelivät he ääneti, eikä kukaan kuullut heidän
hiipiviä askeleitaan, ja olisikin epäilystä heidän valveillaolostaan
pidetty jumalattomana kavalluksena.

Järjestys ja turvallisuus Englannissa oli tuskin niin suuri, että
se saattoi aiheuttaa vallitsevaa suurta kansallista kerskailua.
Itse pääkaupungin avonaisilla kaduilla tapahtui joka yö ryöstöjä
ja aseellisia miehiä murtautui rohkeasti sisään; perheitä
kehoitettiin julkisesti muuttamaan varmuuden vuoksi tavaransa
huonekalukauppiaitten makasiineihin, ennenkuin kaupungista lähtivät;
yöllinen rosvo oli päivällä rihkamakauppias, ja kun toinen
kauppias, jonka hän "kapteeni" arvonimellään pysähdytti, hänet
tunnettuaan huusi häntä nimeltä, ampui hän häntä kursailematta
päähän ja ratsasti menojaan; seitsemän ryöväriä asettui postivaunuja
väijymään, postimies ampui kolme, vaan jäi itse jälellä olevan neljän
ammuttavaksi, "ampumavarojen puutteesta", jonka jälkeen postivaunut
ryöstettiin levossa ja rauhassa. Lontoon mahtava lord mayori oli
Turnham Greenin luona pakoitettu antautumaan maantienrosvolle, joka
ryösti tämän loistavan henkilön koko hänen seurueensa läsnäollessa;
vangit Lontoon vankiloissa tappelivat vartijoittensa kanssa ja lain
majesteetti sekaantui leikkiin ampua jyryyttämällä heihin raehauleja
ja kuulia; hovin saleissa nyhtäisivät varkaat timanttiristejä
jalojen lordien kaulasta, musketöörit menivät keskikaupungille
hakemaan ryöstösaalista ja kansa ampui musketöörejä ja musketöörit
ampuivat kansaa; mutta eipä kukaan pitänyt näitä tapahtumia erittäin
merkillisinä. Kaiken tämän ohessa oli pyöveli ainaisessa, vaikka
aivan hyödyttömässä työssä; milloin hirtti hän joukottain sekalaisia
rikoksentekijöitä, milloin hirtti hän tiistaina vangitsemansa
murtovarkaan lauantaina, milloin poltti hän Newgatessa lukuisain
ihmisten käsiin merkkejä, milloin poltti hän häväistyskirjoituksia
Westminster Hallin portin ulkopuolella; tänään päästi hän päiviltä
julman murhaajan; huomenna taas viheliäisen varkaan, joka oli ottanut
kuusi pencea talonpojan rengiltä.

Kaikki tämä ja tuhat muuta seikkaa lisäksi tapahtui vanhana kunnon
vuotena tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi ja heti sen
jälkeen. Metsänvartijan ja talonpojan huomaamatta työskennellessä
tässä ympäristössä, esiintyivät molemmat suurileukaiset ynnä
kaunis- ja halpamuotoinen aika meluavasti, vaatien jumalallisten
oikeuksiensa pysyttämistä. Niin siis kuljetti vuosi tuhat
seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi nämät ylhäiset ynnä myriaadeja
pikku olentoja -- tämän kertomuksen henkilöt siihen luettuina --
eteenpäin heidän kuljettavia teitään.



TOINEN LUKU.

Postivaunut.


Doveriin vievää tietä kulki eräänä perjantai-iltana marraskuun
lopussa ensimmäinen tämän kertomuksen henkilöistä. Hänen edessään
oli Doverin tie Doverpostivaunujen takana, tämän kömpelösti
madellessa ylös Shooterin kukkulaa. Hän kapuili ylös lokaista mäkeä
postivaunujen vieressä kuten muutkin matkustajat, ei senvuoksi, että
heitä näissä olosuhteissa olisi vähääkään haluttanut jalotella,
vaan siksi että mäki, silat, loka ja vaunut olivat niin raskaat,
että hevoset olivat jo kolmasti pysähtyneet, jota paitsi ne yhden
kerran olivat kulettaneet vaunut poikkipuoleen tietä kapinallisessa
aikeessa palauttaa ne takasin Blackheathiin. Ohjakset, ruoska, ajuri
ja vaununkulettaja olivat kaikki veljellisessä yhteydessä lukeneet
sota-asetuksen, joka kielsi yrityksen, joka muuten vahvasti puolustaa
väitettä, että muutamat järjettömät luontokappaleet eivät ole
niinkään järjettömiä; ja valjakko antautui palaten oikealle tielle.

Pää roikuksissa ja häntäänsä heiluttaen, polskivat ne eteenpäin
läpi paksun loan, silloin tällöin keikahtaen ja kompastuen kuin
olisi niiden nivelet olleet särkymäisillään. Niin pian kuin ajuri
pidätti niitä ja sai ne seisahtumaan houkutellen niitä varovaisesti:
"Kas niin ... kas niin!" ravisti lähimmäinen hevonen kiivaasti ja
pontevasti päätään kaikkine tamineineen, ikäänkuin väittääkseen,
etteivät vaunut voineet päästä ylös mäelle. Joka kerta kun hevonen
aikaansai tämän kolinan, hätkähti matkustaja kuten hermollinen
matkustaja ainakin ja tuli levottomaksi.

Kaikki notkot olivat paksussa usvassa ja se oli avuttomuudessaan
kohonnut ylös mäkeä pahan hengen tavalla, joka etsii rauhaa mutta
ei sitä löydä. Kostea ja kolkon kylmä usva leijaili hitaasti
ilmassa muodostaen laineita, jotka näyttivät seuraavan ja peittävän
toisiaan kuten aallot levottomassa meressä. Se oli siksi sankkaa,
ettei vaununlyhdyistä lähtevä valo voinut muuta näyttää kuin pienen
kaistaleen tietä, ja ponnistelevain hevosten huuru virtaili sumuun,
kuin olisivat ne tykkänään aikaansaaneet sen.

Kaksi muuta matkustajaa paitsi äsken mainittua, ahersi mäkeä ylös
vaunujen rinnalla. Kaikilla kolmella oli pitkävartiset saappaat ja
päällystakin kaulukset korvilla. Ei kukaan heistä olisi näkemästään
voinut saada selville minkänäköisiä toiset olivat, ja jokainen heistä
varoi yhtä tarkasti seurakumppaniensa henkisiä kuin ruumiillisia
silmiä. Siihen aikaan matkustajat hyvin pelkäsivät tehdä pikaista
tuttavuutta keskenään, sillä kuka hyvänsä saattoi olla maantienrosvo
taikka maantienrosvojen liittolainen. Tämä viimeksi mainittu oli
perin tavallista, koska jokaisessa majatalossa ja olutkapakassa
oli aina olemassa joku "kapteenin" palkkalainen, isännästä alkaen
ja aina halvimpaan talliapulaiseen. Näin mietti itsekseen Doverin
postivaunujen kulettaja mainittuna perjantai-iltana marraskuussa
tuhat seitsemänsataa seitsemänkymmentäviisi, vaunujen kömpiessä
ylös Shooterin kukkulaa ja hänen seisoessaan omalla korkealla
ohjauslaudallaan vaunujen takana. Tömistäen jalkojaan piti hän
silmällä edessään olevaa asearkkuaan; siinä oli ladattu musketunteri
kuuden tai kahdeksan ladatun ratsupistoolin päällä, joiden alustana
oli leveitä sapeleita.

Doverinvaunut olivat tavallisessa hauskassa asemassaan --
vaununkulettaja epäili matkustajia, matkustajat epäilivät toisiaan
ja kulettajaa, kaikki epäilivät toisiaan, ajuri oli varma ainoastaan
hevosistaan, näihin luontokappaleihin nähden hän olisi voinut panna
sormensa sekä uuden että vanhan testamentin päälle ja vannoa etteivät
ne pystyneet tätä matkaa tekemään.

"Hohoi!" sanoi ajuri. "Kas niin! Vielä tempaus, niin ollaan huipulla
ja paha teidät periköön, sillä minä olen nähnyt tarpeeksi vaivaa
saadakseni teidät ylös -- Joe!"

"Halloo!" vastasi Joe.

"Mitä luulet kellon olevan Joe?"

"Runsaasti kymmenen minuuttia kahdennellatoista."

"Tuhat tulimmaista," huudahti harmistunut ajuri, "emmekä vielä
Shooterin huipulla! Hei! Alkakaa mennä."

Ponteva etuhevonen, jonka päättävän vastarinnan ruoska keskeytti,
alkoi lönköttää ja nuo kolme muuta hevosta seurasivat mukana. Taas
Doverinvaunut jatkoivat kamppailuaan ja matkustajien pitkävartiset
saappaat polskivat sen vieressä. He pysähtyivät vaunujen seisahtuessa
ja seurasivat niitä taas uskollisesti. Jos näistä kolmesta
matkustajasta joku olisi rohjennut toiselle ehdottaa, että hän
astuisi hiukan edeltä sumuun ja pimeään, olisivat toiset pian aikaa
ampuneet hänet maahan maantienrosvona.

Viimeinen ponnistus veti vaunut mäen harjalle. Hevoset seisahtuivat
jälleen hengittämään, vaununkulettaja astui alas pidättämään pyöriä
alasmenoa varten ja avaamaan ovea matkustajille.

"Ho, Joe!" huudahti ajuri varoittavalla äänellä, tirkistäen alas
pukiltaan.

"Mitä sanot, Tom?"

Molemmat kuuntelivat.

"Sanon, että tänne ajaa hevonen täyttä ravia."

"Minäpä sanon, että täyttä neliä, Tom", vastasi vaununkulettaja,
irroittaen kätensä ovesta ja kavuten nokkelasti paikalleen. "Hyvät
herrat! Kuninkaan nimeen!"

Näin huudahtaen hän viritti musketunterinsa ja oli valmiina
hyökkäykseen.

Tässä kertomuksessa jo ennen mainittu matkustaja seisoi
vaununastuimella sisäänmenemäisillään, toiset kaksi olivat hänen
takanaan seuratakseen häntä. Hän seisoi astuimella toinen osa
ruumista sisällä ja osa ulkona; toiset seisoivat tiellä hänen allaan.
Kaikki tähystelivät milloin ajuria, milloin vaununkulettajaa ja
kuulostivat. Ajuri silmäili taakseen, höristipä ponteva hevonenkin
korviaan ja silmäili taakseen vastaanpanematta.

Äänettömyys, joka syntyi vaunun herettyä rämisemästä ja
ponnistelemasta, ynnä yön äänettömyys matkaansai tosiaankin syvän
hiljaisuuden. Hevosten huohottaminen pani vaunut vavahtamaan kuin
olisivat ne kuohuvassa mielentilassa. Matkustajain sydän sykki miltei
kuuluvasti, ainakin ilmaisi äänetön pysähdys heidän pidättävän
henkeään ja heidän valtimonsa tykyttävän tavallista kiivaammin
odotuksesta.

Kuultiin nyt selvästi, mitenkä hevonen vimmatusti nelisti kukkulata
ylös.

"Halloo!" karjui vaununkulettaja voimainsa takaa. "Seiskaa siinä!
Minä ammun!"

Hevosen tie katkesi äkisti ja sen tanssiessa ja roiskuttaessa lokaa
huusi miehen ääni sumusta: "Onko siellä Doverin postivaunut?"

"Mitä se teihin kuuluu!" vastasi kulettaja. "Kuka te olette?"

"Onko siellä Doverin postivaunut?"

"Mitä te sillä tiedolla teette?"

"Tahdon puhutella erästä matkustajaa."

"Ketä matkustajaa."

"Herra Jarvis Lorrya."

Mainitsemamme matkustaja ilmaisi paikalla olevansa sen niminen. Muut
katselivat häntä epäluuloisesti.

"Pysykää alallanne", huusi vaununkulettaja sumusta tulevalle äänelle,
"sillä jos minulle sattuisi erehdys, ei se olisi korjattavissa koko
elämässänne. Herra Lorry vastatkoon paikalla."

"Mikä hätänä?" kysyi matkustaja nyt hiukan väräjävällä äänellä. "Kuka
kysyy minua. Jerrykö se on?"

("Minua ei Jerryn ääni miellytä, jos se on Jerry", mörähti
vaununkulettaja itsekseen. "Tuon Jerryn käheä ääni ei minua
miellytä.")

"Jerry olen, herra Lorry."

"Mikä nyt?"

"Lentoviesti on lähetetty jälestänne T ja Kumpp."

"Kyytimies, tunnen tämän sanantuojan", sanoi herra Lorry astuen alas
tielle. Toiset matkustajat avustivat häntä takaapäin, jossa toimessa
käyttivät enemmän kiirettä kuin kohteliaisuutta, jonka jälkeen he
kiiruimman kautta kapusivat vaunuihin ja sulkivat oven ja ikkunan.
"Antaa hänen vain tulla lähemmäksi: ei siinä mitään vaaraa."

"Toivon että niin ei ole, mutta siitä en ole lempo vie niin varma",
mörisi vaununkulettaja itsekseen. "Halloo."

"Halloo, halloo", vastasi Jerry, ääni yhä käheämpänä.

"Antakaa hevosen kulkea astumalla, ... ymmärrättekö? Ja jos teillä on
pistoolintuppia satulassanne, älkää lähennelkö käsiänne sinne, sillä
minä olen vietävän nopsa tekemään pikku erehdyksiä ja ne tapahtuvat
aina lyijyn muodossa. Näyttäkää naamanne nyt."

Hevonen ja ratsumies esiintyivät hitaasti kiemurtelevasta sumusta ja
asettuivat sille puolelle vaunuja missä matkustaja seisoi. Ratsumies
kumartui satulastaan ja vilkasten vaununohjaajaan antoi hänelle
kokoontaitetun kirjeen. Hänen hevosensa oli hengästynyt ja sekä ratsu
että mies olivat hevosen jaloista aina miehen hattuun loan peittämät.

"Kulettaja!" sanoi matkustaja tyvenellä asiallisella äänellä. Toinen
käsi kohotetun musketunterinsa perällä, toinen piipulla ja silmä
ratsumieheen kiinnitettynä, vastasi valpas vaununkulettaja lyhyesti:
"Sir!"

"Ei mitään pelättävää. Minä kuulun Tellsonin pankkiin. Tunnettehan
Tellsonin pankin Lontoossa. Olen matkalla Pariisiin asioissa. Saatte
kruunun juomarahaa. Saanko lukea tämän?"

"Olkoon menneeksi, mutta elkää viivytelkö, sir."

Hän avasi kirjeen vaunulyhdyn luona ja luki -- ensin itsekseen ja
sitten ääneen: "odottakaa Doverissa neitiä". Se ei ole pitkä kuten
näette. Jerry, sano että vastaukseni oli: "_Elämään palautettu_."

Jerry säpsähti satulassaan. "Sepä hemmetin outo vastaus", sanoi hän
käheimmällä äänellään.

"Saata tämä sana perille, ja he ymmärtävät minun saaneeni kirjeen
aivan yhtä hyvin kuin olisin heille kirjoittanut. Anna mennä vaan
takasin. Hyvää yötä."

Näin sanoen matkustaja avasi vaunujen oven ja astui sisään saamatta
mitään apua matkatovereiltaan, jotka kiireimmiten kätkettyään
kellonsa ja kukkaronsa saappaisiin, olivat nukkuvinaan, välttääkseen
uusia selkkauksien aiheita.

Vaunut rämisivät eteenpäin, yhä paksumpina sumukiemurat
kiertelivät niitten ympärillä, niitten alkaessa laskea alas mäkeä.
Vaununkulettaja asetti pian musketunterinsa paikoilleen laatikkoonsa,
ja luotuaan katseen sen muuhun sisältöön ja vyössään oleviin
lisäpistooleihin, tutki hän pienempää arkkua istuimensa alla, jossa
hänellä oli muutamia sepänaseita, pari tulisoihtua ja tulukset. Hän
oli niin runsaasti varustettu siltä varalta, että jos sattui tuulen
henki sammuttamaan vaununlyhdyt, kuten usein tapahtui, oli hänen
vain sulkeuduttava vaunuihin ja suojeltava olkia limsiön ja teräksen
kipinöiltä saadakseen tulta (jos onni oli hyvä) jotenkin helposti ja
varmasti viidessä minuutissa.

"Tom", kuului hiljaa vaunujen katolta.

"Halloo, Joe."

"Kuulitko sanoman."

"Kuulin, Joe."

"Paljonko siitä viisastuit, Tom?"

"En hitustakaan, Joe."

"Mikä omituinen sattumus", mutisi vaununkulettaja, "sama oli minunkin
laitani."

Jerry jäätyään yksin sumuun ja pimeyteen astui hevosensa selästä,
osaksi lepuuttaakseen uupunutta ratsuaan, osaksi pyyhkiäkseen
maantienkuran kasvoiltaan ja pudistaakseen veden hatunlieristään,
johon pian kyllä saattoi mahtua pari litraa. Seistyään hetkisen
ohjat läpimärällä käsivarrellaan, kunnes vaunujen pyörät herkesivät
kuulumasta ja kaikki jälleen vaikeni, kääntyi hän mennäkseen alas
mäkeä.

"Kylläpä, eukkoseni, nyt olet nelistänyt Temple Barista niin ettei
etujalkoihisi juuri ole luottamista, ennenkun olemme tasaisella
maalla", puhkesi käheä sanansaattaja puhumaan luoden silmäyksen
tammaansa... "'Elämään palautettu.' Hemmetin outo vastaus. Tämmöinen
ei kävisi laatuun ajan pitkään, Jerry!"

"Sinä olisit pahassa pulassa, jos palautuminen elämään tulisi
muotiin, Jerry!"



KOLMAS LUKU.

Yöllisiä varjoja.


Onpa ihmeellistä ajatella, että jokainen inhimillinen olento
on määrätty toiselle olennolle olemaan arvoituksena ja syvänä
salaisuutena. Kuinka juhlallista ajatella yöllä saapuessani suureen
kaupunkiin, että jokainen noista pimeistä, yhteensullotuista
taloista sisältää oman salaisuutensa, että jokainen suoja kätkee
oman salaisuutensa, että jokainen sykkivä sydän näissä sadoissa
tuhansissa rinnoissa on joissakin unelmissaan salaisuus sille
sydämmelle, joka on häntä lähinnä. Siinä on kuolon kauhua siinä
ajatuksessa. En enää milloinkaan voi kääntää tämän minulle rakkaan
kirjan lehtiä, turha on toivoni saada aikojen kuluessa lukea se
kokonaan. En enää milloinkaan saata silmäillä tämän pohjattoman
veden syvyyteen, jossa, äkillisten säteitten valossa, olen nähnyt
kätkettyjen aarteitten ja muitten syvyyteen vajonneitten esineitten
vilahtavan. Oli määrätty, että luettuani vain sivun, kirja sulkeutui
vieterin voimasta ainiaaksi ja ijankaikkisesti. Oli määrätty, että
ikuinen pakkanen vangitsisi veden, valon leikitellessä sen pinnalla
ja minun seisoessani epätietoisena rannalla. Kuollut on ystäväni,
kuollut naapurini, kuollut on lempeni ja sieluni armas. Sillä tavalla
se salaisuus ikuistui, joka aina asui tässä yksilössä, ja jonka minä
olen kantava elämäni loppuun asti. Löytyyköhän missään kalmistossa
tässä kaupungissa, jonka läpi minä matkustan, ainoatakaan uinailevaa,
joka olisi vaikeampi tutkia, kuin sen toimeliaat asukkaat sisimmässä
itselöllisyydessään ovat minulle tai minä heille?

Tähän hänen luonnolliseen ja luovuttamattomaan perintöönsä
katsoen, oli ratsastavalla sanansaattajallamme aivan sama omaisuus
kuin kuninkaalla, ensimmäisellä valtionministerillä tai Lontoon
rikkaimmalla kauppiaalla. Niin oli myös niitten kolmen matkustajan
laita, jotka olivat suljetut vanhoihin, täriseviin, ahtaisiin
postivaunuihin, he olivat arvoituksia toisilleen, aivan kuin olisivat
istuneet omissa kuusi- tai kuusikymmenvaljakkovaunuissaan ja aivan
kuin olisi kokonainen kreivikunta ollut heidän ja lähimmän naapurin
välillä.

Sanansaattaja ratsasti takasinpäin tasaista ravia, pysähtyen aika
usein olutkapakkoihin tien varrella, mutta osottautui tuppisuuksi
ja peitti silmiään hatunlierellään. Hänen silmänsä soveltuivat
hyvin tähän koristukseen, sillä ne olivat mustat pinnaltaan, ilman
mitään syvyyttä värissä tahi muodossa, ja olivat aivan liika lähellä
toisiaan -- kuin olisivat peljänneet että ne tavattaisiin jossain
itsenäisessä työssä, jos eroittuisivat liian kauaksi toisistaan.
Niitten ilme oli turmiotatietävä, vanhan kolmikulmahatun varjosta
vilkkuessaan, joka paljon muistutti kolmisoppista sylkylaatikkoa.
Kaulassa oli hänellä suuri huivi, joka ulottui lähemmä polvia.
Pysähtyessään juomaan, väisti hän huiviaan vasemmalla kädellään
ainoastaan sen verran että saattoi kulauttaa oluen kaulaansa oikealla
kädellään, sitten kääriytyi hän taas heti huiviinsa.

"Ei, Jerry, ei!" sanoi sanansaattaja ratsastaessaan, yhä vedellen
samaa virttä. "Se ei vetelisi sinulle, Jerry. Jerry, sinä kunnon
kansalainen, se ei sopisi sinun alaasi. Palautettu --! Tuhat
tulimmaista! Luulenpa hänen olleen hutikassa!"

Vastaus hämmensi hänet siihen määrin, että hän aika ajoin otti
hatun päästään ja kynsi korvallistaan. Paitsi päälaella, joka oli
täplittäin kalju, oli hänellä jäykkä, musta tukka, joka seisoi
harjana hänen päässään ja kasvoi miltei alas hänen leveälle
tylppänenälleen. Se muistutti kovin sepäntyötä, muistutti niin
paljon enemmän rautapiikkisen muurin yläreunaa kuin ihmispäätä,
että ketterinkin pukinhyppijä olisi välttänyt häntä vaarallisimpana
ihmisenä, jonka yli hyppiä saattaa.

Ravatessaan takasin jättämään viestinsä yövartialle Tellsonin
pankin porttikojuun Temple Barissa, jonka taas oli jätettävä se
siellä oleville korkeille viranomaisille, tuntuivat yön varjot
hänestä muuttuvan haamuiksi, jotka johtuivat tästä hänen tuomastaan
vastauksesta, ja hevosesta näyttivät ne taas senmuotoisilta kuin ne
sen yksityisistä huolen syistä aiheutuivat. Nämät olivat lukuisat,
sillä tamma arasti jokaista tiellä olevaa varjoa.

Sillä aikaa postivaunut ahersivat, tärisivät ja rämisivät ikävää
tietään eteenpäin kolmine tutkimattomine matkustajineen. Heille
muodostuivat myös yön varjot sellaisiksi, joiksi heidän uneliaat
silmänsä ja harhailevat ajatuksensa ne loivat.

Tellsonin pankki suoritti tärkeitä asioita postivaunuissa.
Pankkimatkustajan, -- joka oli pujottanut toisen kätensä nahkahihnan
läpi, mikä parhaimpansa mukaan esti häntä törmäämästä lähimpään
naapuriinsa ja tuuppimasta häntä nurkkaansa vaunujen saadessa
kovanlaisen tärähdyksen -- torkkuessa paikallaan silmät puoliummessa,
muuttuivat pienet vaunuikkunat ja vaunulyhty, josta himmeä valo
loisti sisään, ynnä vastapäätä istuva kömpelö matkustaja pankiksi,
jossa suoritettiin paljon asioita. Silojen kolina muuttui rahojen
helinäksi, ja viidessä minuutissa lunastettiin useampi vekseli, kuin
mitä itse Tellson kaikkine ulkomaisine ja sisämaisine sitoumuksineen
koskaan oli kolme kertaa niin pitkässä ajassa lunastanut. Sitten
avautuivat matkailijallemme maanalaiset kassaholvit kaikkine kalliine
aarteineen ja salaisuuksineen, jotka hän tunsi (ja hän tiesi niistä
aika paljon) ja hän käveli niitten keskessä suuret avaimet ja
heikosti palava kynttilä kädessään ja näki ne varmoiksi, vahvoiksi,
luotettaviksi ja hiljaisiksi, aivan kuten olivat kun hän ne viimeksi
näki.

Mutta vaikka hän miltei aina tunsi läsnäolonsa pankissa ja vaikka hän
aina (tosin sekavasti kuten tuskan tuntemukset opiumihorroksissa)
tunsi olevansa vaunuissa, ei toinen tulva vaikutuksia koskaan
lakannut virtaamasta. Hän oli kaivavinaan jotakuta haudasta.

Yön varjot eivät ilmaisseet mitkä noista monista hänelle
näyttäytyvistä kasvoista olivat haudatun oikeat kasvot; mutta kaikki
olivat viidenviidettä ikäisen miehen, ja nämät aavemaisen hivuttuneet
ja riutuneet kasvot erosivat toisistaan pääasiallisesti eri
intohimojensa kautta. Ylpeys, ylenkatse, uhka, itsepäisyys, nöyryys,
valitus seurasivat toisiaan, samoin kuopalle painuneet posket,
kalmankarvaiset värit, lopen laihtuneet kädet ja kasvot. Mutta kasvot
olivat pääasiassa samat ja jokaisen pää oli harmaantunut ennen
aikojaan. Satoja kertoja kysyi torkkuva matkustaja tältä aaveelta:

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

Vastaus oli aina sama:

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

"Te tiedätte että olette palautettu elämään?"

"Niin kerrotaan."

"Toivon, että haluatte elää?"

"Sitä en tiedä sanoa."

"Näytänkö hänet teille? Haluatteko tulla häntä katsomaan?"

Vastaukset tähän kysymykseen olivat eriävät ja ristiriitaiset. Väliin
kuului murtunut vastaus: "Vartokaa! Se veisi minulta hengen, jos
saisin nähdä hänet liian pian." Väliin tuli vastaus kuumien kyynelten
seuraamina: "Viekää minut hänen luokseen." Väliin oli vastaus
tuijottava ja hämmästynyt: "En tunne häntä. En ymmärrä."

Tämmöisen kuvitellun keskustelun jälkeen matkustaja
mielikuvituksessaan alkoi kaivaa, kaivaa, kaivaa, milloin lapiolla,
milloin suurella avaimella, milloin käsillään -- kaivaakseen ylös
onnettoman olennon. Kun tämä vihdoin tuli ylös kasvot ja hiukset
mullassa, hajosi hän äkkiä tomuksi. Silloin säpsähti matkustaja
ja laski alas ikkunan tunteakseen sumun ja sateen todellisuutta
poskellaan.

Mutta silloinkin kun hänen silmänsä olivat avoinna sumulle ja
sateelle, lyhtyjen liikkuvalle valovirralle ja pensasaidalle
tiepuolessa, joka peräytyi aikavälin, tahtoivat ulkopuolella vaunuja
olevat yölliset varjot soljua sisälläolevien yöllisten varjojen
keskeen. Kaikki oli siellä, todellinen pankkitalo Temple Barissa,
kuluneen päivän todelliset toimet, oikeat kassaholvit, hänen
jälkeensä lähetetty lentoviesti ja siihen lähetetty vastaus, kaikki
oli siellä. Niiden keskestä kohosivat aavemaiset kasvot ja hän
puhutteli niitä taas.

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

"Toivon, että haluatte elää."

"Sitä en tiedä sanoa."

Kaivaa, kaivaa, kaivaa, -- kunnes jonkun toisen matkailijan
kärsimätön liike muistutti häntä sulkemaan ikkunan, pujottamaan
käsivarren tukevasti nahkahihnaan ja tarkastelemaan molempia nukkuvia
olentoja, kunnes hänen ajatuksensa irtaantuivat niistä ja jälleen
luisuivat pankkiin ja hautaan.

"Kauanko olette ollut haudattuna?"

"Lähes kahdeksantoista vuotta."

"Olitteko kadottanut kaiken toivon tulla ylöskaivetuksi?"

"Aikoja sitten."

Sanat kaikuivat vielä hänen korvissaan, kuin olisivat ne
vastalausutut -- hän kuuli ne yhtä selvään kuin olisivat ne hänen
korvansa juurella lausutut -- kun väsynyt matkailija päivänvalosta
tuli tietoihinsa ja huomasi yön varjojen kadonneen.

Hän laski alas ikkunan ja katsoi ulos nousevaan aurinkoon. Hän
näki palasen kynnettyä peltoa ja auran, joka oli sinne jäänyt
eilisillasta, kun hevoset valjastettiin pois; ulompana näki hän
hiljaisen viidakon, jonka puissa vielä oli monta keltasenpunasta ja
kullankeltasta lehteä. Vaikka maa oli kylmä ja märkä, oli taivas
kirkas, ja aurinko nousi säteilevänä, lempeänä ja ihanana.

"Kahdeksantoista vuotta!" sanoi matkustaja, katsellen aurinkoa.
"Päivän armias antaja! Elävänä haudattuna kahdeksantoista vuotta!"



NELJÄS LUKU.

Valmistus.


Postivaunujen onnellisesti saavuttua Doveriin aamupäivällä, avasi
Royal George hotellin pääviinuri vaunujen oven tapansa mukaan. Hän
teki sen kursailevan kohteliaasti, sillä talvimatka postivaunuissa
Lontoosta oli urostyö, josta kannatti onnitella uskaliasta
matkamiestä.

Onniteltavana oli ainoastaan yksi matkustaja enää, molemmat
toiset olivat huvenneet matkan varrella määräpaikkaansa. Vaunujen
ummehtunut sisusta kosteine, likaisine olkineen, ilkeänhajuinen
ja pimeä kuin oli, muistutti jotenkin paljon suurta koirankoppia.
Matkustaja herra Lorry, joka irroitti itseään olkikahleista sekä
takkuisesta vaippasekasorrosta, oli aikalailla suuren koiran näköinen
lerppahattuineen ja liejuisine säärineen.

"Viinuri, lähteehän huomenna postilaiva Calaisiin?"

"Kyllä, sir, jos ilma on pysyväinen ja tuuli jotenkin mahdollinen.
Pakovesi on parhaillaan kello kahden tienoissa aamupäivällä, sir.
Vuodeko, sir?"

"En pane maata ennen iltaa, mutta antakaa minulle makuuhuone ja
lähettäkää parturi."

"Entäs aamiainen, sir? Niin sir. Tätä kautta, sir, olkaa hyvä. Saata
Sovintoon! Herran matkalaukku ja lämmintä vettä Sovintoon. Riisu
herralta saappaat Sovinnossa. (Siellä palaa komea hiilivalkea, sir.)
Tuo parturi Sovintoon. Kiirehtikää siellä, Sovintoon."

Koska makuuhuone Sovinto aina määrättiin postivaunumatkustajille,
ja koska nämä matkustajat aina olivat vaippaan käärityt kiireestä
kantapäähän, oli huoneella omituinen viehätys Royal Georgen
henkilökuntaan nähden, sillä vaikka sisäänmenevä ihminen aina oli
samannäköinen, tuli sieltä ulos kaikennäköisiä, mitä erilaatuisimpia
olentoja. Siksipä Sovinnon ja kahvilan välisellä tiellä sattumalta
vetelehtikin toinen viinuri, kaksi kantajaa, useita palvelustyttöjä
ja itse emäntäkin, kun kuudenkymmenen paikkeella oleva herrasmies
moitteettomissa, ruskeissa vaatteissa, jotka tosin olivat jotenkin
kuluneet, mutta hyvin puhdistetut, leveät nelisnurkkaiset käänteet
takinhiassa ja taskuissa, lähti menemään aamiaiselleen.

Kahvilassa oli ruskeapukuinen herra tänä aamupäivänä ainoana
vieraana. Hänen aamiaispöytänsä oli siirretty tulen ääreen ja siinä
tulen valossa ateriaansa odottaessaan istui hän niin hiljaan kuin
olisi hän ollut mallina muotokuvalleen.

Hän näytti hyvin säännölliseltä ja kaavanmukaiselta, istuessaan
siinä käsi kummallakin polvella, äänekäs kello naksutti sointuvasti
liivintaskussa käänteen alla, kuin olisi se asettanut vakavuutensa
ja korkean ikänsä rattoisan tulen kevytmielisyyden ja katoavaisuuden
vastakohdaksi. Hänellä oli kauniit sääret ja hän oli vähän ylpeäkin
niistä, sillä hänen ruskeat sukkansa soveltuivat ihoa myöten ja
olivat hienoa kudontaa, samoin olivat kengät ja soljet sievät
joskin yksinkertaiset. Hänellä oli pieni, omituinen, sileä,
pellavankeltainen peruukki, joka liittyi hyvin tiivisti hänen
päähänsä; tämä peruukki oli luultavasti hiuksista tehty, mutta teki
melkein sen vaikutuksen, kuin olisi se kehrätty silkkilangoista tai
lasista.

Joskin eivät hänen liinavaatteensa olleet yhtä hienot kuin sukat,
olivat ne valkoiset kuin aallon harja, joka murtaantui läheistä
rantaa vasten, tai auringossa kiiluvat purjeet kaukana meren
ulapalla. Näitä kasvoja, jotka tavallisesti olivat tyynet ja
hillityt, valaisi omituisen peruukin alta kostea, ruskea silmäpari,
joita vuosien kuluessa varmaankin oli omistajalla ollut paljon vaivaa
totutella siihen vakavaan ja varovaan ilmeeseen, joka Tellsonin
pankkiin soveltui. Hänellä oli raitis väri poskillaan ja vaikka
hänen kasvonsa olivatkin ryppyiset, ei niissä näkynyt paljon huolien
jälkiä. Mutta ehkä Tellsonin pankin uskotut virkamiehet enimmäkseen
huolehtivat toisten puolesta, ja ehkä toisten huolet samoin kuin
toisten vaatteetkin helposti puetaan ylle ja riisutaan helposti.

Muistuttaakseen vieläkin enemmän mallina istuvaa ihmistä vaipui
herra Lorry uneen. Kun aamiainen tuotiin sisään, heräsi hän ja sanoi
viinurille, muuttaessaan tuolinsa pöydän luo:

"Pankaa huone kuntoon nuorelle naiselle, joka saattaa saapua millä
hetkellä tahansa tänäpäivänä. Hän kyselee ehk'en herra Jarvis Lorrya,
tai vain herraa Tellsonin pankista. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa
minulle."

"Hyvä, sir, Tellsonin pankki Lontoossa, sir?"

"Niin."

"Hyvä, sir. Meillä on usein kunnia ottaa vastaan teidän herrojanne
kun he matkustavat edestakasin Lontoon ja Pariisin väliä, sir.
Tellson ja Kumpp. matkustaa usein."

"Niinpä kyllä. Toiminimi on yhtä paljon ranskalainen kuin
englantilainen."

"Niin on, sir. Te, sir, ette mahda paljon matkustella, ettehän, sir?"

"En viime vuosina. Siitä on viisitoista vuotta kun me -- kun minä
viimeksi tulin Ranskasta."

"Todellako, sir? Se oli ennen minun tänne tuloani, sir. Ennen
nykyisen isäntäväkemme tänne tuloa, sir. Georgen hotelli oli toisissa
käsissä siihen aikaan, sir."

"Eiköhän liene ollut."

"Mutta uskallanpa lyödä vetoa, sir, että sellainen toiminimi kuin
Tellson ja Kumpp. oli yhtä kukoistavalla kannalla viisikymmentä
vuotta takaperin, puhumattakaan viidestätoista vuodesta?"

"Voitte kertoa sen luvun kolmella ja sanoa sata viisikymmentä ja
kumminkin olette totuutta lähellä."

"Ihanko totta, sir!"

Viinuri seisoi siinä silmät seljällään ja ammossa suin, astui
askeleen taaksepäin pöydästä, muutteli pyyhettä oikealta käsivarrelta
vasemmalle, asettui mukavaan asentoon, tarkasteli vierasta tämän
syödessä ja juodessa kuin observatoorista tai vartiotornista. Kuten
passarien on ollut tapana ammoisista ajoista.

Herra Lorryn lopetettua aamiaisensa meni hän ulos rannalle
kävelemään. Pieni, kapea, mutkainen Doverin kaupunki pakeni rantaa
ja pisti päänsä kalkkivuoriin kuin strutsi. Ranta oli erämaa, jossa
aallot ja kivet hurjasti elämöivät, ja meri teki mitä mieli ja
se mieli hävitystä. Se jyskyi vasten kaupunkia, se jyskyi vasten
kallioita ja raateli rantaa hurjasti. Ilma talojen välillä haisi
niin kovasti kalalle, että olisi voinut luulla sairaiden kalojen
nousseen maalle kastamaan itseään kuten sairaat ihmiset meressä
kastavat itseään. Väestö kalasti satamassa vähänlaisesti ja
kuljeskeli ahkerasti illalla pitkin rantoja katsellen ulos merelle,
varsinkin kun aikaveden vaihdellessa oltiin lähellä nousuveden aikaa.
Pikkukauppiaat, joiden tavaroilla ei ollut mitään menekkiä, hankkivat
väliin käsittämättömällä tavalla suuria rikkauksia, ja merkillistä
oli, ettei kukaan paikkakunnalla sietänyt lyhdynsytyttäjää.

Päivän kallistuessa iltapuoleen ja ilman, joka ajoittain oli ollut
niin kirkas, että saattoi nähdä Ranskan rannikon jälleen himmentyessä
sumusta ja hyryistä, näyttivät herra Lorryn ajatukset myös menevän
pilveen. Hänen istuessaan kahvihuoneessa pimeän tullessa, tulen
ääressä päivällistään odottamassa, kuten taannoin aamiaista,
kaivoivat, kaivoivat ja kaivoivat hänen ajatuksensa uutterasti
hehkuvan punasissa hiilissä.

Pullo hyvää punaviiniä päivällisen päälle ei vahingoita
hiilessäkaivajaa muuten kuin vieroittamalla hänet työnteosta. Herra
Lorry oli hyvän aikaa istunut joutilaana ja oli juuri kaatanut
viimeisen viininsä lasiin, niin tyytyväisen näköisenä, kuin konsanaan
saattaa olla vanhanpuoleinen, kaunishipiäinen herrasmies, joka on
saanut pullonsa loppuun, kun samassa rämisevät pyörät tulla jyrisivät
pitkin ahdasta katua ja pyörivät hotellin pihalle.

Hän laski lasinsa koskematta pöydälle. "Se on neiti!" hän sanoi.

Hetken kuluttua tuli viinuri ilmoittamaan neiti Manetten tulleen
Lontoosta ja haluavan tavata Tellsonin pankin herraa.

"Niinkö pian?"

Neiti Manette oli nauttinut vähän virvokkeita matkalla, eikä nyt
välittänyt mitään. Hän olisi ylen halukas tapaamaan Tellsonin pankin
herraa heti, jos vain sopii.

Tellsonin pankin herralla ei ollut muuta neuvona kuin tyhjentää
lasinsa tylsällä epätoivon katseella, järjestää merkillinen,
pellavankeltainen peruukkinsa ja seurata viinuria neiti Manetten
huoneeseen. Se oli suuri, pimeä huone, sisustettu kuin hautajaisia
varten mustalla jouhikangaskalustolla ja raskailla, tummilla
pöydillä. Näitä oli kiillottamistaan kiillotettu, kunnes molemmat
korkeat vahakynttilät huoneen keskisellä pöydällä synkästi
kuvastuivat jokaiseen pöydänlautaan, kuin olisivat olleet haudatut
syviin, mustiin mahonkihautoihin, eikä olisi odottamistakaan valoa
niiltä, ennenkuin olisivat ylöskaivetut.

Oli niin pimeä, että herra Lorry, astuessaan hitaasti kuluneen
turkkilaisen maton poikki, otaksui neiti Manetten sillä hetkellä
olevan läheisessä huoneessa, mutta päästyään kynttiläin ohi näki hän
nuoren, tuskin seitsentoistavuotisen naisen ratsupuvussa ja olkinen
matkahattu kädessä seisovan pöydän ääressä niitten ja takkavalkean
välissä, valmiina vastaanottamaan häntä.

Katsellessaan hentoa, kaunista, pikku olentoa, runsaita
kultakiharia, sinistä silmäparia, joka kohtasi kysyvästi hänen
katsettaan, ja otsaa, jolla (nuoruuteen ja sileyteen katsoen) oli
erinomainen taipumus kohota ja rypistyä, luoden ilmeen, joka ei
syntynyt vain hämmästyksestä ja levottomuudesta, tai vain suuresta
tarkkaavaisuudesta, vaikka se sisälsi kaiken tämän -- katsoessaan
näitä -- muistui äkkiä herra Lorryn mieleen kuva lapsesta, jota hän
oli pitänyt sylissään matkalla yli Kanaalin, eräänä kylmänä päivänä
raesateessa ja aaltojen loiskinassa. Kuva hävisi kuin henkäys
rosoisen seinäpeilin pinnalla nuoren naisen takana, jonka peilin
kehyksellä raihnainen juhlakulku neekerikupidoja, useimmat päättömiä
ja rampoja, tarjoilivat mustissa vasuissa Kuolleen meren hedelmiä
mustille naisjumaluuksille -- ja herra Lorry kumarsi juhlallisesti
neiti Manettelle.

"Olkaa hyvä ja istukaa, sir." Ääni oli hyvin kirkas, kaunis ja
nuorekas, lausuntatapa hiukan, aivan hiukan vieraanvoittoinen.

"Suutelen kättänne, neiti", sanoi herra Lorry, vanhan kansan tapaan,
kumartaen uudestaan ja istuutui.

"Sain eilen kirjeen pankista, sir, jossa minulle ilmoitettiin, että
joku uusi tieto -- tai ilmaiseminen" --.

"Elkäämme takertuko sanoihin, neiti, kumpaakin lausetapaa voi
käyttää."

-- "koskeva pientä omaisuutta, joka minulle jäi isäraukkani jälkeen,
-- jota en milloinkaan ole nähnyt -- joka kuoli niin kauvan sitten --"

Herra Lorry vääntelihe tuolillaan ja loi levottoman katseen
neekerikupidojen juhlakulkuun, ikäänkuin ne tuhmissa vasuissaan
olisivat voineet suoda mitään apua.

-- "vaati minua matkustamaan Pariisiin, tavatakseni erästä pankin
herraa, jonka tätä tarkoitusta varten oli määrä matkustaa Pariisiin."

"Minä olen tämä herra."

"Sen heti arvasinkin."

Hän niijasi (nuoret naiset niijasivat siihen aikaan) tahtoen
herttaisesti herra Lorrylle osottaa, että hän ymmärsi kuinka paljon
vanhempi ja järkevämpi tämä oli häntä. Herra Lorry kumarsi uudestaan.

"Vastasin pankille, että koska he, jotka asian ymmärtävät
ja ystävällisesti minua neuvovat, katsovat matkani Ranskaan
tarpeelliseksi ja koska olen orpo, eikä minulla ole ystävää, joka
minua seuraisi, olisin peräti kiitollinen, jos tällä matkalla saisin
ruveta tämän arvoisan herran turviin. Hän oli lähtenyt Lontoosta,
mutta luulen, että hänen jälkeensä lähetettiin sana, jossa pyydettiin
häntä hyväntahtoisesti odottamaan minua täällä."

"Minä olen se onnellinen, jolle tämä toimi on uskottu", sanoi herra
Lorry. "Ja vielä onnellisempi olen saadessani panna sen täytäntöön."

"Kiitän teitä, sir; olen teille hyvin kiitollinen. Pankista
ilmoitettiin, että mainittu herra selittäisi minulle asian
erityiskohdat, ja kun minun tuli valmistautua odottamattomiin
sanomiin, olen koettanut parhaani mukaan valmistautua ja olen
tietysti hartaasti halukas tietämään mitä asia koskee."

"Tietysti", sanoi herra Lorry. "Niin -- minä --"

Hetken vaiettuaan, lisäsi hän, sovittaen sileän, pellavankeltaisen
peruukkinsa paikoilleen:

"On hyvin vaikeata alottaa."

Hän ei alottanut, ja epäröidessään kohtasi hän neiti Manetten
katseen. Nuori otsa kohosi ja siihen ilmestyi tuo omituinen ilme --
mutta se oli samassa soma ja luonteenmukainen ilme, ja nuori tyttö
kohotti kätensä kuin olisi hän ehdottomalla liikkeellä tavottanut tai
pidättänyt jotain ohileijailevaa varjoa.

"Te olette aivan outo minulle, sir?"

"Enkö olekkin?" Herra Lorry avasi kätensä ja ojensi ne ulospäin
hymyillen vakuuttavasti.

Nuoren naisen silmäkulmien välissä ja pienellä naisellisella nenällä,
jonka piirteet olivat hienot ja kauniit, syventyi taannoinen ilme,
hänen miettiväisenä istahtaessaan tuolille, jonka vieressä hän tähän
asti oli seisonut. Herra Lorry tarkasteli häntä hänen ajatuksiin
vaipuessaan, ja kun neiti Manette jälleen katsahti ylös, jatkoi hän:

"Uudessa isänmaassanne, neiti Manette, otaksun, että on parasta
puhutella teitä kuten nuorta englantilaista ladyä."

"Kuten tahdotte, sir."

"Neiti Manette, minä olen asiamies. Minulla on asia suoritettavana.
Älkää kuunnellessanne minua välittäkö minusta enempää kuin jos olisin
puhumakone, itse asiassa en paljon muuta olekkaan. Minä aion, teidän
luvallanne kertoa teille tarinan eräästä pankkituttavastamme."

"Tarinan."

Herra Lorry näytti tahallaan käsittävän väärin kerrotun sanan,
kiireesti jatkaessaan:

"Niin, pankkituttava; me pankki-ihmiset tavallisesti kutsumme
ihmisiä, joiden kanssa olemme asioissa pankkituttaviksemme. Hän oli
ranskalainen; tiedemies, hyvin lahjakas -- lääkäri."

"Eihän vain Beauvaisista?"

"Juuri Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, oli hän
Beauvaisista. Kuten isänne, herra Manette, nautti tämä herra suurta
kunnioitusta Pariisissa. Minulla oli kunnia tutustua häneen siellä.
Meidän suhteemme perustui yhteisiin asioihin, mutta oli ystävällistä
laatua. Minä palvelin siihen aikaan ranskalaisessa osastossamme ja
olin ollut siellä -- ah! kaksikymmentä vuotta."

"Siihen aikaan -- saanko kysyä mihin aikaan, sir."

"Puhun nyt, neiti, ajasta kaksikymmentä vuotta takaperin. Hän nai
-- englantilaisen naisen -- ja minä olin yksi hänen holhojiaan.
Hänen raha-asiansa hoiti kokonaan Tellsonin pankki, kuten se monen
muunkin ranskalaisen herran ja perheen asiat hoitaa. Samalla tavalla
hoidan minä, taikka olen tavalla tai toisella hoitanut joukottain
toisten pankkituttavaimme asioita. Nämät ovat vain asioista
johtuvia suhteita, neiti, niissä ei kysytä ystävyyttä, ei erityistä
harrastusta, eikä mitään tunteentapaista. Liike-elämäni aikana olen
kulkenut toisen luota toisen luo aivan kuin liikepäivänikin kuluessa
kuljen pankkituttavaimme luona; sanalla sanoen minulla ei ole mitään
tunteita; olen vain kone. Jatkaaksemme --"

"Mutta tämähän on isäni tarina, sir; ja alan luulla" -- otsa
omituisine ilmeineen kääntyi jännityksellä hänen puoleensa -- "että
jäätyäni orvoksi, äitini eli vain kaksi vuotta isäni kuoleman
jälkeen, veitte te minut Englantiin. Olen melkein varma, että niin
oli."

Herra Lorry tarttui epäröivään pikku käteen, joka luottavaisena
lähestyi hänen kättään, ja kohotti sen hieman juhlallisesti
huulilleen. Sitten vei hän nuoren naisen takaisin tuolille istumaan,
ja nojaten vasenta kättään sen selkänojaan, oikealla kädellään
sivellen milloin leukaansa, milloin nykäisten peruukkiaan korvain
kohdalle, milloin käyttäen sitä antamaan pontta sanoilleen, silmäili
hän tyttöä, tämän istuessa silmät häneen tähdättyinä:

"Neiti Manette, minä se _olin._ Ja te olette näkevä, kuinka
oikeassa olin äsken puhuessani itsestäni, kun sanoin, ettei minulla
ole tunteita, että kaikki suhteeni kanssaihmisiini ovat vain
asioimissuhteita, te näette kuinka oikeassa olen, kun ajattelette,
etten ole nähnyt teitä kertaakaan sen jälkeen. En, te olette siitä
pitäin ollut Tellsonin toiminimen holhokki, ja minä olen siitä pitäin
hoitanut muita Tellsonin pankin asioita. Tunteita! Minulla ei ole
niihin aikaa eikä tilaisuutta. Minun koko elämäni, neiti, kuluu
äärettömän rahamankelin pyörittämisessä."

Pidettyään tämän merkillisen esitelmän jokapäiväisistä
toimituksistaan, silitti herra Lorry keltaista peruukkiaan molemmin
käsin, (perin turhaa työtä, sillä sen kiiltävä pinta oli niin sileä,
ettei se kummemmaksi voinut tulla) ja asettui entiseen asentoonsa.

"Tähän asti, neiti, (kuten huomautitte) oli tämä kaivatun isänne
tarina. Mutta nyt muuttuu kertomukseni. Jos isänne ei olisikaan
kuollut kuollessaan -- elkää säikähtykö! Mitenkä te säpsähditte!"

Kovin säpsähtikin neiti Manette. Ja hän tarttui herra Lorryn
ranteeseen molemmin käsin.

"Minä pyydän teitä", sanoi herra Lorry rauhoittavalla äänellä,
siirtäen vasemman kätensä tuolin selkänojalta rukoileville sormille,
jotka kovasti vavisten kouristivat häntä; "minä pyydän, hillitkää
mielenliikutustanne -- tämä on vain asioita. Kuten aioin sanoa --"

Tytön katse saattoi hänet niin pois tolalta että hän vaikeni,
hämmentyi ja alkoi uudelleen:

"Kuten aioin sanoa; ellei herra Manette olisikaan kuollut, jos
hän olisi äkkiä ja hiljaisesti kadonnut; jos hän olisi hävinnyt;
kukatiesi minnekkä kamalaan paikkaan, jossa ei mikään viekkaus
tavannut hänen jälkiään; jos hänellä oli vihollinen, jokin maamies,
joka taisi käyttää häntä vastaan erikoisoikeutta semmoista, josta
eivät rohkeimmatkaan ihmiset tuolla puolen Kanaalin uskalla
kuiskaamallakaan puhua; esimerkiksi erikoisoikeutta täyttää
lanketti ja sen nojalla työntää kenen tahansa vankilaan unohtumaan
epämääräiseksi ajaksi; jos hänen vaimonsa olisi huutanut avukseen
kuningasta, kuningatarta, hovia, papistoa, saadakseen jotain tietoa
hänestä -- vaan kaikki turhaan; -- silloin olisi isänne tarina ollut
tämän onnettoman herran, Beauvaisin lääkärin tarina."

"Minä vannotan teitä enemmän kertomaan, sir?"

"Sen kyllä teen. Se on juuri aikomukseni. Voitteko kestää sitä?"

"Voin kestää mitä tahansa, paitsi tätä epävarmuutta, jossa minut
tällä hetkellä pidätte."

"Te puhutte tyynesti -- ja te _olette_ tyyni. Sepä hyvä (sanat
osottivat enemmän tyytyväisyyttä kuin hänen käytöksensä). Vain
asioita. Pitäkää sitä asiana -- asiana joka on toimittava. Jos
nyt tämän lääkärin vaimo, vaikkakin luonteeltaan rohkea ja luja,
olisi kärsinyt tästä niin suunnattomasti ennen kuin pikku lapsensa
syntyi..."

"Se pieni lapsi oli tytär, sir."

"Niin, tytär. Tä -- mä -- on -- asia -- älkää olko levoton. Neiti,
jos tämä rouva raukka oli kärsinyt niin suunnattomasti ennenkuin
pikku lapsensa syntyi, että hän tahtoi säästää lapsiraukkaa perimästä
kärsimäänsä kidutusta kasvattamalla hänet siinä uskossa, että hänen
isänsä oli kuollut -- ei, älkää polvistuko! Taivaan tähden, miksi
polvistutte eteeni."

"Että sanoisitte minulle totuuden oi! rakas, hyvä, armelias herra,
että sanoisitte minulle totuuden."

"Tämä on vain asia. Te hämmennätte minut ja kuinka voin suorittaa
asiani, kun olen hämmentynyt. Olkaamme selväpäiset. Jospa te
nyt esimerkiksi olisitte kiltti ja sanoisitte minulle, paljonko
yhdeksän kertaa yhdeksän penceä on, tai kuinka monta killinkiä menee
kahteenkymmeneen guineaan, olisi se hyvin virkistävää. Olisin silloin
paljon rauhallisempi teihin nähden."

Vastaamatta suoranaisesti tähän kehoitukseen, istui neiti Manette
niin hiljaa tuolilla, jolle herra Lorry oli hänet lempeästi nostanut,
ja hänen kätensä, jotka yhä kouristivat vanhan herran rannetta,
tuntuivat niin paljon tukevammilta, että herra Jarvis Lorrykin siitä
kävi jonkun verran rauhallisemmaksi.

"Oikein, oikein. Rohkeutta. Tämä on vain asia. Teillä on asia
suoritettavana -- hyödyllinen asia. Neiti Manette, äitinne
menetteli näin. Ja kuollessaan -- hänen sydämmensä murtui luulen
-- tiedusteltuaan lakkaamatta isänne kohtaloa -- kuollessaan jätti
hän teidät, kaksivuotiaana, kasvamaan kukoistavaksi, kauniiksi ja
onnelliseksi, eikä teidän nuorta elämätänne varjostanut pimeänä
pilvenä epätietoisuus isänne kohtalosta, siitä, kuluttiko hän
ennenpitkää sydämmensä vankilassa tahi riutuuko hän yhä siellä
hiljakseen vuodesta toiseen."

Näin sanoen katseli herra Lorry ihailevan säälivästi aaltoilevia
kultakutreja, kuin olisi hän mielessään arvellut, että ne kenties jo
vivahtavat harmaalle.

"Te tiedätte, ettei vanhemmillanne ollut suurta omaisuutta, ja mikä
oli, varattiin äidillenne ja teille. Rahoihin nähden ei ole tehty
uutta löytöä, eivätkä ne ole muutenkaan karttuneet, mutta --"

Hän tunsi rannettaan puristettavan kovemmin ja hän vaikeni. Otsan
ilme, joka oli niin herättänyt hänen erityistä huomiotaan ja joka nyt
oli liikkumaton, oli kasvanut tuskaksi ja kauhuksi.

"Mutta hän on -- on löytynyt. On elossa. Hyvin muuttunut hän
luultavasti on, mahdollisesti vain rauniona; vaikka toivokaamme
parasta. Eläähän hän toki. Isänne on viety erään vanhan palvelijan
luo Pariisiin, ja sinne me nyt menemme, minä todistaakseni kuka
hän on, jos voin, te lahjoittaaksenne hänet jälleen elämälle,
rakkaudelle, velvollisuudelle, levolle ja lohdutukselle."

Väristys kävi läpi tytön ruumiin ja tarttui myös herra Lorryyn.
Matalalla, selvällä, kauhun valtaamalla äänellä, kuin olisi hän
puhunut unessa, lausui nuori nainen:

"Minä saan nähdä hänen haamunsa! Hänen haamunsa se on oleva -- ei
hän!"

Herra Lorry taputti hiljalleen hänen käsiään, jotka pitelivät hänen
käsivarttaan. "No, no. Kas niin, kas niin! Nyt tiedätte kaiken, sekä
hyvän että pahan. Te olette jo matkustanut kappaleen matkaa vääryyttä
kärsineen miesraukan luo, ja kauniin merimatkan ja hauskan maamatkan
jälkeen olette hänen luonaan."

Neiti Manette kertoi samalla äänellä, nyt vain kuiskaten: "olen ollut
vapaa, olen ollut onnellinen, mutta hänen haamunsa ei ole koskaan
vainonnut minua."

"Vielä sananen", sanoi herra Lorry, koettaen näihin sanoihin painoa
antamalla kääntää tytön huomion puoleensa: "hän on löytynyt toisen
nimisenä, hänen oikea nimensä on aikoja sitten unohtunut tai kauvan
ollut salattu. Olisi varsin turhaa tiedustella tätä asiaa, olisi
varsin turhaa koettaa tiedustella onko hän ollut unohduksissa
vuosikausia, vaiko aina pidetty vankina ehdon tahdoin. Olisi turhan
turhaa nyt ruveta mitään tiedustelemaan, sillä se olisi vaarallista,
parasta olla mitään puhumatta asiasta kenellekään, ja -- kaikessa
tapauksessa -- parasta ajaksi poistaa hänet Ranskasta. Minäkin --
vaikka englantilaisena hyvässä turvassa -- ja Tellsonilaisetkin,
vaikka ovat niin tarpeelliset Ranskan krediitille, mekin kartamme
puhua sanaakaan tästä asiasta. Minä en säilytä ainoatakaan
paperilappua, joka peittelemättä viittaisi siihen. Tämä on
kauttaaltaan salainen toimi. Valtakirjani, ohjeeni, muistiinpanoni
sisältyvät kaikki tähän ainoaan riviin: 'elämään palautettu', joka
voi merkitä mitä tahansa. Mutta mitä nyt? Hän ei kuule sanaakaan!
Neiti Manette!"

Hiljaa ja ääneti, nojaamatta edes tuoliin, aivan tiedotonna ja
silmät avoinna istui hän kertojaan tuijottaen, ja näytti ikäänkuin
olisi viimeinen ilme ollut uurrettu tai poltettu hänen otsaansa.
Niin lujaan piteli hän herra Lorryn käsivartta, että tämä pelkäsi
vahingoittavansa häntä, jos hän vapautuisi, siksi huusi hän ääneen
apua, liikahtamatta paikaltaan.

Hurjannäköinen nainen -- säikähdyksestään huolimatta huomasi herra
Lorry hänen olevan aivan punaisen kasvoiltaan, punatukkaisen
ja kummalliseen, ruumiinmukaiseen pukuun puetun, päässä vallan
merkillinen myssy, joka muistutti suurta Stiltonjuustoa, -- hyökkäsi
huoneeseen, ravintolan palvelijakunnan etunenässä ja selvitti tuota
pikaa pulman miten herra Lorry vapautuisi nuoresta neitiraukasta,
panemalla jäntevän kätensä hänen rinnalleen ja lennättämällä hänet
vastaiselle seinälle.

("Luulen varmaan, että se on mies!" ajatteli herra Lorry
hengästyneenä törmätessään vasten seinää.)

"Mitä te siinä töllistätte!" ärjyi tämä olento ravintolan
palvelijoille. "Menkää toki noutamaan jotain, ja älkää minua
katselko. Minussa kait on paljonkin katseltavaa, vai mitä? Miksette
mene? Minä ilmoitan teille, että ellette kiiruimman kautta mene
noutamaan hajusuolaa, kylmää vettä ja etikkaa, menen minä itse!"

Palvelijat hajosivat tuota pikaa toimittamaan näitä apukeinoja, ja
nainen nosti varovasti potilaan sohvalle ja hoiteli häntä taitavasti
ja hellästi kutsuen häntä "aarteekseen, pikku linnukseen", ja
levittäen hänen kultaisia hiuksiaan hajalleen huolellisesti ja
ylpeydellä.

"Ja te ruskeapukuinen siinä!" sanoi hän suuttuneena kääntyen
herra Lorryn puoleen. "Ettekö voinut sanoa hänelle sanottavaanne
peloittamatta häntä kuoliaaksi? Katsokaa hänen kauniita, kalpeita
kasvojaan ja kuinka hänen kätensä ovat kylmät. Onko _tämä_
pankkimiehen työtä?"

Herra Lorry hämmentyi niin sanomattomasti tästä vaikeasta
kysymyksestä, että hän vain loitolta nöyrästi ja paljon laimeammalla
osanotolla taisi seurata voimakkaan naisen toimia, kun tämä,
karkoitettuaan ravintolan palvelusväen tiehensä, uhkaamalla
salaperäisesti sanoa heille jotain -- hän ei sanonut mitä, jos
he jäisivät sisälle töröttämään -- sai hoidokkaansa tointumaan
asteettain kiihtyvillä hyväilyillä ja nojaamaan väsyneen päänsä hänen
olkapäänsä varaan.

"Toivon hänen nyt toipuvan", sanoi herra Lorry.

"Se ei ole ainakaan teidän ansionne, te ruskeapukuinen siinä.
Suloinen lemmikkini."

"Toivon, että seuraatte neiti Manettea Ranskaan," sanoi herra Lorry
laimeasta myötätuntoisuudesta.

"Se on hyvin todenmukaista!" vastasi voimakas nainen. "Luuletteko
että Sallimus olisi asettanut minut elämään saareen, jos se olisi
määrännyt minun matkustamaan poikki suolaisen meren?"

Koska tämä oli uusi, vaikeasti vastattava kysymys, vetäytyi herra
Jarvis Lorry pois harkitsemaan sitä.



VIIDES LUKU.

Viinitupa.


Suuri viinitynnyri oli pudonnut kadulla ja särkynyt. Sitä purettaessa
kuormasta tapahtui onnettomuus; tynnyri putosi alas romahtaen,
vanteet katkesivat, ja siinä se nyt makasi katukivillä ihan
viinituvan oven ulkopuolella kuin murskattu saksanpähkinä.

Kaikki naapurit olivat jättäneet työnsä tai unohtaneet laiskuutensa
ja hyökänneet viiniä juomaan. Rosoiset, säännöttömät kivet sikin
sokin kivitettyinä ja aivan omiaan turmelemaan kaikkien jalkoja,
jotka niitä lähestyivät, olivat hajottaneet sen pieniin lätäkköihin;
nämät olivat nyt mitkä enemmän, mitkä vähemmän ihmisjoukon saartamat,
aina suuruutensa mukaan. Jotkut miehet polvistuivat, muodostivat
kousikan käsistään ja alkoivat latkia suuhunsa tai kokivat auttaa
naisväkeä, joka kumartui heidän olkansa yli saadakseen hiukan
särvityksi ennenkuin viini valui kuiville heidän sormistaan. Toiset
taas pistivät lätäkköihin pieniä, pahanpäiväisiä saviastioita
tahi naisten päähuiveja, joita he sitten väänsivät lasten suuhun,
muutamat rakensivat pieniä valleja katuloasta estääkseen viiniä
valumasta pois, toiset, jotka saivat ohjeita katsojilta yläkertain
ikkunoissa, hyökkivät milloin sinne, milloin tänne pysäyttämään
pieniä viinipuroja, jotka virtasivat uusille urille, tarttuivat
käsiksi likomärkiin ja pohjasakan värjäämiin tynnyrinpalasiin,
nuolivat, vieläpä pureksivatkin innolla ja maulla kosteita, viinissä
lahonneita palasia. Ei löytynyt mitään lokaviemäriä, jonka läpi viini
olisi voinut valua pois, siksipä tuli kaikki viini kootuksi ja sen
ohessa kasattiin vielä niin paljon katulokaa, että näytti kuin olisi
kadunlakaisija ollut kadulla toimessa, jos kukaan sikäläisiin oloihin
perehtynyt olisi uskonut sellaista ihmettä.

Kimakkata naurua, melua ja hilpeitä ääniä -- miesten, naisten ja
lasten -- raikui kadulla näitten viinikestien aikana, ei lainkaan
raakaa, vaan hyvin leikkisää. Siinä ilmeni omituinen toveruushenki,
merkillinen halu kaikissa liittäytyä toisiinsa, joka pani iloisimmat
ja huolettomimmat syleilemään toisiaan, kujeillen juomaan toistensa
maljoja, puristamaan käsiä, tanssimaan käsikkäin joukoissa. Kun
viini oli lopussa ja ne paikat, missä sitä viljavimmin vuoti,
olivat sormin raapitut ristiin rastiin, päättyivät nämät kujeet
yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Mies, joka jätti sahansa
halkoon, jota hän oli sahaamassa, tarttui siihen uudestaan, nainen,
joka jätti kynnykselle pienen kuuman tuhkapannunsa, jolla hän oli
koettanut huojentaa tuskaa omain ja lastensa mehuttomissa sormissa
ja varpaissa, palasi sen ääreen, miehet, jotka paljain käsivarsin,
hiukset vanuksissa, kalpeine kasvoineen olivat nousseet päivän valoon
pimeistä kellareistaan, poistuivat sinne takasin; ja näyttämö peittyi
hämärään, joka oli sille enemmän luonnonomainen kuin päivänpaiste.

Viini oli punaviiniä ja oli värjännyt maan ahtaalla kadulla
Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa, jossa se oli läikkynyt
maahan. Se oli tahrannut monta kättä, monet kasvot, monet avojalat
ja monet puukengät. Sahaavan miehen kädet jättivät hänen sahatessaan
punaisia pilkkuja halkoihin, vaimo, joka istui lastaan imettämässä,
oli tahrannut otsansa vanhalla rievulla, jonka hän oli käärinyt
päähänsä taas. Ne, jotka ahnehtivat viinitynnyrin sirpaleita, saivat
tiikerintäpliä suunsa kohdalle, ja muuan näin tahrattu koiransilmä,
jonka päälaella pitkä, likainen pussi toimitti yömyssyn virkaa,
töhersi seinälle, viininsakkaan pistetyllä sormellaan sanan --
_verta._

Aika oli tuleva jolloin sitäkin viiniä kaadettiin katukiville
roiskuttamaan punaisia pilkkuja monen päälle.

Ja nyt kun Saint-Antoinen yli oli levinnyt pilvi, jonka satunnainen
päivänsäde oli poistanut hänen pyhiltä kasvoiltaan, oli pimeys siellä
synkkä -- kylmyys, lika, sairaus, tietämättömyys ja puute -- siinä ne
ylhäiset herrat, jotka palvelivat hänen pyhyyttään -- kaikki mahtavia
ylimyksiä, mutta varsinkin viimemainittu. Näytteitä kansasta, jota on
myllyssä jauhamistaan jauhettu -- ei satumyllyssä, joka jauhaa vanhat
nuoriksi --, värisi joka nurkassa, kulki edestakaisin joka ovessa,
tirkisteli joka ikkunasta, liehui jokaisen rääsyn kintereillä,
joka tuulessa heilui. Mylly, joka ne oli rusentanut, jauhoi nuoret
vanhoiksi; lasten kasvot olivat vanhat ja äänet totiset; sekä
niitten että aikuisten kasvoissa oli nälkä jokaiseen vanhuuden
ryppyyn uurtanut nimensä. Se hallitsi kaikkialla. Nälkä työnnettiin
ulos korkeista taloista niitten kurjien vaaterepaleitten mukana,
jotka riippuivat tangoilla ja köysillä, nälkä paikattiin niissä
oljilla, rievuilla, puulla ja paperilla, nälkä ilmestyi jokaisessa
pahasessa puupalikassa, jonka mies sahasi poikki; nälkä tuijotti
alas savuttomista savupiipuista ja säpsähti likaisilla kaduilla,
missä rikkojen joukossa ei löytynyt mitään ruuan jätteitä. Nälkä oli
leipurin hyllyn ja jokaisen hänen vaillinaisessa leipävarastossaan
olevan kyrsän päällekirjoituksena. Makkarapuodissa se piili
jokaisessa kuolleesta koirasta valmistetusta tavarassa, jota siellä
kaupittiin. Nälkä kalisti kuivia luitaan kastanjissa paahtouunissa,
se leikattiin pikkumuruihin, kun muutamia kurjia perunaviipaleita
paistettiin kuorineen parissa inhottavassa öljytippasessa.

Sen olinpaikka oli sille kaikin puolin varsin sopiva. Kaitainen,
mutkainen katu täynnä hajua ja saastaisuutta, ja sen poikki toisia
kaitaisia, mutkaisia katuja, kaikki haiskahtaen rääsyille ja
yömyssyille ja kaikissa näkyvissä esineissä kolkko, turmiollinen
leima. Kansan kiihoittuneessa katseessa asui kumminkin petoeläimen
vaisto siitä, että vielä ehkä voisi kääntyä ja näyttää hampaita.
Vaikkapa allapäin ja hiipiväisiä olivat, näki kuitenkin heidän
joukossaan leimuavia katseitakin, yhteenpuristuneita huulia,
jotka olivat kalpeat vaikenemisesta ja rypistyneitä otsia, jotka
muistuttivat melkein hirsipuunnuoria. Kyltit (joita oli melkein
yhtä tiheässä kuin kauppapuoteja) olivat kaikki surkeita puutteen
kuvia. Teurastajan ja ruokakauppiaan kyltissä näkyi vain laihimpia
lihakappaleita, leipuri taas maalasi siihen laihoista kyrsistään
halvimmat. Viinituvan kyltille kömpelösti piirretyt olennot näyttivät
napisevan huonon viininsä ja oluensa vajanaista mittaa, mulkoillen
toisiinsa siinä tuttavallisesti istuessaan. Ainoastaan työkalut ja
aseet olivat hyvässä kunnossa; terässepän veitset ja kirveet olivat
terävät ja kiiltävät, sepän moukarit raskaat ja kiväärintekijän
varasto oli murhanhaluinen. Katujen epätasaisilla kivillä, joitten
monet pienet säiliöt olivat täynnä vettä ja lokaa, ei ollut mitään
jalkakäytävää, vaan ne loppuivat äkkiä ovien kohdalle. Katuoja
virtasi keskellä katua -- milloin se virtasi ollenkaan -- mikä
tapahtui vain rankkasateessa ja silloin vesi oikullisesti poiketen
sinne tänne, valui ihmisasuntoihin. Poikki katujen riippui aina
pitkäin välimatkain päässä siellä täällä kömpelö lyhty köydessä,
jonka päässä oli vipu. Iltasin, kun lyhdynsytyttäjä oli laskenut ne
alas, sytyttänyt ja hissannut ylös jälleen, liehui ilmassa raukeasti
harva jono himmeitä liekkejä, kuin olisivat ne purjehtineet kaukana
merellä. Merellähän ne kiikkuivatkin ja laiva ja miehistö olivat
merihädässä.

Sillä aika oli tulossa, jolloin tämän seudun riutuneet
linnunpelotukset nälissään ja joutilaisuudessaan olivat niin kauvan
tarkastaneet tätä lyhdynsytyttäjän tointa, että heissä heräsi ajatus
parantaa hänen työtapaansa, hissaamalla ylös ihmisiä samoilla
köysillä ja vivuilla valaisemaan heidän kolkkoa pimeyttään. Mutta
aika ei vielä ollut täytetty, ja jokainen tuulenpuuska, joka puhalsi
yli Ranskanmaan, ravisti turhaan linnunpelotusten rääsyjä, sillä
suloääniset linnut kauniine höyhenineen eivät varoitusta ottaneet
korviinsa.

Viinikellari oli nurkkapuoti, näöltään ja arvoltaan parempi kuin muut
senkaltaiset, sen omistaja oli seisonut ulkopuolella myymäläänsä
keltaisissa liiveissä ja vihreissä polvihousuissa katsomassa
taistelua läikkyneestä viinistä. "Se oli heidän syynsä, jotka sen
torilta toivat. Tuokoot toista sijaan."

Samassa sattuivat hänen silmänsä pitkään koiransilmään, joka töhersi
koiruuksiaan seinälle ja hän huusi hänelle poikki kadun:

"Kuuleppas, Gaspard, mitä siellä teet?"

Mies osotti sukkeluuttaan rajattomalla tyytyväisyydellä, jota usein
tapaa hänen asemassaan. Mutta tällä kertaa hän ampui yli maalin ja
osui ihan harhaan, mikä myös usein tapahtuu hänen asemassaan.

"Mitä tämä merkitsee? Oletko sinä hulluinhuoneen kokelas?" sanoi
viinituvan isäntä, mennessään kadun yli, otti kourallisen likaa ja
voiteli sillä kirjoitusta. "Mitä sinä julkisille kaduille kirjoitat?
Eikö muka, senkin vietävä, ole muuta paikkaa mihin sellaista
kirjoittaisit?"

Näin nuhdellen löi hän kädellään, joka oli puhtaanlainen
(sattumaltako vai muuten) ilveilijää vasten rintaa. Mies lyödä
sätki sitä takaisin, teki nokkelan ilmahyppäyksen ja putosi alas
hullunkuriseen tanssiasentoon potkaistuaan käteensä toisen likaisen
kenkänsä, jonka hän nyt kurotti eteenpäin. Seistessään tässä
asennossa näytti vekkuli vallan hullunkuriselta, melkeinpä muistutti
hän temppuja tekevää sutta.

"Pane se jalkaasi, pane se jalkaasi", sanoi toinen. "Viini on viiniä,
ja siinä se." Näin lausuen pyyhki hän likaantuneen kätensä ilvehtijän
jo ennenkin likaisiin vaatteisiin -- aivan tahallaan, ikäänkuin olisi
hän liannutkin kätensä vain hänen tähtensä; sitten palasi hän jälleen
poikki kadun puotiinsa.

Tämä kapakoitsija oli paksukaulainen, sotaisennäköinen mies
kolmenkymmenen paikoilla. Hän mahtoi olla kuumaverinen, sillä
vaikka päivä oli purevan kylmä, kävi hän paitahihasillaan, takki
riippumassa olkapäillä. Hänen paitahihansa olivat myös ylös käärityt
ja hänen ruskeat käsivartensa olivat alastomat aina kyynäspäihin.
Eikä päätäkään peittänyt muu kuin hänen oma kiharainen lyhyt, musta
tukkansa. Hän oli muuten tummanverinen mies, silmät hyvät, kaukana
toisistaan. Hän näytti itse asiassa säyseältä, vaikka hänessä tosin
samassa oli jotain leppymätöntä. Hän oli nähtävästi mies, joka
oli luja päätöksiltään ja järkähtämätön aikeissaan; mies, jota
ei tahtoisi tavata, hänen rynnätessään eteenpäin kapeata polkua,
pohjaton syvyys kummallakin puolella, sillä sitä miestä ei olisi
mikään pidättänyt.

Hänen vaimonsa, rouva Defarge, istui puodissa tiskin takana
hänen sisään tullessaan. Rouva Defarge oli vankka nainen melkein
samanikäinen kuin miehensä, hänen valpas katseensa näytti harvoin
tarttuvan mihinkään erityiseen kohtaan, kädet olivat suuret, sormissa
paksut sormukset, kasvot olivat täyteläiset, piirteet voimakkaat;
käytökseltään oli hän hyvin arvokas. Rouva Defargen olennossa oli
jotain, joka vakuutti, ettei hän usein erehtynyt omaksi tappiokseen
kirjanpitoa hoitaessaan. Koska rouva Defarge oli hyvin arka kylmälle,
oli hän turkkiin kääriytynyt, pään ympärillä oli hänellä sidottu
laaja, vaalea huivi, joka kumminkin jätti hänen suuret korvarenkaansa
näkyviin. Hänellä oli kutimensa edessään, mutta hän oli heittänyt
sen käsistään, kaivellakseen hampaitaan hammaspuikolla. Ollen tässä
toimessa, oikea kyynäspää vasemman käden varassa, ei rouva Defarge
virkkanut sanaakaan puolisonsa sisäänastuessa, yskäsi vain melkein
huomaamattomasti. Tällä yskällä ynnä tummia kulmakarvojaan hiusverran
kohottamalla hän ilmaisi miehelleen, että olisi parasta hänen kääntää
huomionsa uuteen vieraaseen, joka oli astunut sisään, sillä välin kun
hän meni kadun toiselle puolelle.

Viinipuodin isäntä antoi silmäinsä harhailla kunnes ne pysähtyivät
vanhanpuoleiseen herrasmieheen ja nuoreen naiseen, jotka istuivat
eräässä nurkassa. Oli useita muitakin vieraita, kaksi pelasi korttia,
kaksi dominoa ja kolme seisoi tiskin luona, koettaen venyttää pikku
viinitippaansa niin pitkään kuin suinkin. Asettuessaan tiskin taakse,
huomasi hän, että vanha herra silmäillen nuorta naista sanoi: "Siinä
meidän miehemme tulee".

"Mitä pirua on _teillä_ toimittamista näissä kesteissä?" sanoi
Defarge itsekseen, "en tunne teitä".

Mutta hän ei ollut muukalaisia näkevinään, vaan antautui keskusteluun
triumviraatin kanssa, joka joi seisaallaan tiskin luona.

"Mitenkä on, Jaakko?" sanoi yksi heistä herra Defargelle. "Onko
kaikki kaatunut viini jo nielaistu?"

"Jok' ainoa pisara, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Kun tämä ristimänimien vaihto oli suoritettu, yskäsi taas rouva
Defarge, yhä kaivellen hampaitaan puikollansa, ja kohotti
kulmakarvojaan vieläkin hiemasen.

"Harvoinpa", sanoi toinen kolmesta herra Defargelle, "moni noista
viheliäisistä luontokappaleista saa maistellakseen viinitilkkaa tai
muuta mitään kuin mustaa leipää ja kuolemaa. Eikö niin, Jaakko?"

"Niinpä kyllä, Jaakko", vastasi herra Defarge.

Nimien uudestaan vaihtuessa rouva Defarge, yhä käyttäen
hammaspuikkoaan järkähtämättömällä tyyneydellä, yski uuden pikku
yskän ja kohotti silmäkulmiaan taas hiusverran.

Viimeinen kolmesta puhkesi nyt sanoiksi, laskien kädestään tyhjän
maljansa ja maiskutellen huuliaan.

"Oh, sitä pahempi! Noilla elukkaraukoilla on aina katkera maku
suussa, ja he elävät kovaa elämää, Jaakko? Enkö ole oikeassa Jaakko."

"Olette oikeassa, Jaakko", kuului herra Defargen vastaus.

Tämä kolmas ristimänimien vaihto suoritettiin samalla hetkellä kun
rouva Defarge laski pois hammaspuikkonsa, kohotti kulmakarvojaan ja
liikahti hiljaa tuolillaan.

"Tarpeeksi jo nyt siitä!" mutisi hänen miehensä. "Hyvät herrat --
vaimoni!"

Vieraat nostivat hattuansa rouva Defargelle, tehden kolme sievää
heilahdusta. Hän vastasi heidän kunnianosotuksiinsa nyökäyttämällä
päätään ja luomalla heihin pikaisen katseen. Sitten vilkaisi hän kuin
sattumalta ympärilleen, ja tarttuen kutimeensa alkoi hän näennäisesti
tyynenä sitä neuloa.

"Hyvät herrat", sanoi hänen miehensä, jonka kirkkaat silmät olivat
tarkkaavasti olleet häneen kiinnitetyt, "jääkää hyvästi. Se nuorelle
miehelle sopiva huone, jota halusitte nähdä ja jota kyselitte
lähtiessäni ulos, on viidennessä kerroksessa. Porraskäytävän ovi on
pienen pihamaan puolella, täältä vasemmalle", hän osotti kädellään,
"lähellä puotini ikkunaa. Mutta tosiaankin, nythän muistan, että
teistä on jo yksi ollut siellä, ja voi siis näyttää tien. Hyvät
herrat, hyvästi!"

He maksoivat viinin ja poistuivat huoneesta. Herra Defarge tähysteli
neulovaa vaimoansa, kun mainitsemamme vanhanpuoleinen herra astui
nurkastaan ja pyysi saada lausua sanasen.

"Mielellään, sir", sanoi herra Defarge, ja seurasi häntä tyynesti
ovelle.

Heidän keskustelunsa oli lyhyt mutta ratkaiseva. Miltei ensi sanasta
herra Defarge hätkähti ja kuunteli hyvin tarkkaavasti. Siinä samassa
nyykäytti hän päätään ja meni ulos. Herra silloin viittasi nuorelle
naiselle ja niin menivät hekin ulos. Rouva Defarge neuloi vikkelin
sormin ja liikkumattomin silmäkulmin.

Herra Jarvis Lorry ja neiti Manette jättivät siis viinipuodin ja
yhtyivät herra Defargeen sen oven luona, jolle hän äsken oli neuvonut
toisen seuran. Se oli löyhkäävällä, pienellä, mustalla takapihalla
ja oli yleisenä sisäänkäytävänä suureen taloryhmään, jossa asui
paljon kansaa. Pimeässä käytävässä, jonka laattia oli tiilestä,
ja joka johti pimeisiin, tiilillä muurattuihin rappuihin, lankesi
herra Defarge polvilleen vanhan isäntänsä tyttären eteen ja suuteli
hänen kättänsä. Se oli ystävällinen teko, mutta sitä ei toimitettu
ensinkään ystävällisesti; hän oli merkillisesti muuttunut vähässä
ajassa. Hänen kasvoiltaan oli haihtunut säyseys ja avomielisyys, hän
oli käynyt umpimieliseksi, vihaiseksi ja vaaralliseksi ihmiseksi.

"Se on hyvin korkealla; sinne on vähän vaikea päästä. Paras alottaa
hitaasti." Näin puheli herra Defarge käheällä, tuikealla äänellä
herra Lorrylle, kun he alkoivat rappusia nousta.

"Onko hän yksin?" kuiskasi viimemainittu.

"Yksin! Jumala häntä auttakoon, kuka hänen luonaan olisi!" sanoi
toinen, samalla hillityllä äänellä.

"Onko hän siis aina yksin?"

"Aina."

"Itsekö hän niin tahtoo?"

"Se on välttämätöntä. Sellaisena kuin minä hänet ensi kerran näin,
heidän löydettyään minut ja kysyttyään otanko hänet vastaan ja olenko
vaitelias omalla vastuullani -- sellaisena näette tekin hänet."

"Onko hän paljon muuttunut?"

"Muuttunut!"

Viinipuodin omistaja seisahtui, lyödäkseen kädellään seinään, ja
mutisi kauhistuttavan kirouksen. Ei mikään suoranainen vastaus olisi
tehnyt niin voimakasta vaikutusta. Herra Lorryn mieltä alkoi yhä
enemmän painostaa, kuta korkeammalle hän kahden kumppaninsa kanssa
nousi.

Sellaiset portaat siihen kuuluvine lisineen olisivat nykyään,
Pariisin vanhemmissa ja tiheämmin asutuissa osissa kylläkin
vastenmieliset, mutta siihen aikaan ne kerrassaan ilettivät
äkkinäistä ja karkaisematonta ihmistä. Kukin pieni huoneisto tässä
suuressa, iljettävässä pesässä -- s.o. yksi tai useampia huoneita,
josta ovi johti yhteisille portaille -- jätti omat perkeensä omalle
porrasosastolleen ja viskasi sitä paitsi muuta saastaisuutta ulos
ikkunoista. Tämä sekanainen ja toivoton joukko kasaantuneita
mädännysaineita olisi jo saastuttanut ilman, elleivät puute ja
köyhyys olisikaan täyttäneet sitä poistamattomalla liallaan.
Tällaisessa ilmassa kulki tie äkkijyrkän, pimeän torven sivu,
joka oli likaa ja myrkkyä täynnä. Oman levottomuutensa ja nuoren
matkakumppaninsa yhä kasvavan liikutuksen tähden, pysähtyi herra
Jarvis Lorry kahdesti lepäämään. He pysähtyivät kummallakin kerralla
viheliäisen ristikkoikkunan luo, josta se hiukkanen pilaantumatonta
ilmaa, joka vielä oli jäljellä, tuntui pakenevan pois ja kaikki
epäterveelliset ja vahingolliset höyryt hiipivän sisään. Ruosteisten
ristikkorautojen välistä paremmin saattoi aavistaa kuin nähdä
vilahduksen lähimpäin naapurien sekasotkuisesta elämästä. Tervettä
elämää ja raitista ilmaa ei löytynyt lähempänä eikä matalammalla
Notre-Damen kahta korkeata tornia.

Viimein pääsivät he portaitten päähän ja pysähtyivät kolmannen
kerran. Vielä oli noustava ylös vieläkin jyrkempiä ja matalampia
portaita, tullakseen ullakkokerrokseen. Viinipuodin isäntä, joka
kulki vähän edeltäpäin ja pysytteli aina herra Lorryn kohdalla
kuin olisi hän pelännyt nuoren neidin kääntyvän hänen puoleensa
kysymyksillä, kääntyi nyt ympäri, tunnusteli tarkasti olalla
riippuvan takkinsa taskuja ja löysi avaimen.

"Ovi on siis lukossa, ystäväni?" sanoi herra Lorry hämmästyneenä.

"Onpa niinkin", vastasi herra Defarge tuimasti.

"Pidättekö tarpeellisena, että tämä onneton on niin erillään."

"Pidän tarpeellisena kiertää avainta!" kuiskasi herra Defarge hänen
korvaansa, otsaansa tuimasti rypistäen.

"Miksi niin!"

"Miksi! Siksi, että hän on elänyt niin kauvan sisään teljettynä, että
hän säikkyisi -- raivoisi -- raastaisi itseään kappaleiksi -- kuolisi
-- saattaisi itselleen jonkin vahingon, jos ovi jätettäisiin auki."

"Onko se mahdollista?"

"Josko se on mahdollista!" kertoi Defarge katkerasti. "On kun onkin.
Tämä on verraton, tämä maailma jossa elämme, koska semmoinen _on_
mahdollista, ja monet muut sellaiset asiat ovat mahdollisia, eivätkä
vain ole mahdollisia, vaan ovat tapahtuneetkin -- tapahtuneet,
näettekö -- tuon taivaan alla joka päivä. Eläköön Saatana. Menkäämme
eteenpäin."

Tämä keskustelu tapahtui niin hiljaisella äänellä, ettei sanaakaan
siitä tullut nuoren ladyn korviin. Mutta nyt alkoi hän vavista niin
kovassa mielenliikutuksessa ja hänen kasvonsa kuvasivat niin syvää
tuskaa ja ennen kaikkia, sellaista kammoa ja kauhistusta, että herra
Lorry tunsi tehtäväkseen puhua muutaman rohkaisevan sanan.

"Rohkeutta, rakas neiti! Rohkeutta! Asioita vain! Pahin on paikalla
ohitse; kun olemme oven toisella puolella, on pahin voitettu. Silloin
alkaa hyvitys, lohdutus ja onni, jonka te hänelle valmistatte.
Antakaa tämän hyvän ystävänne auttaa teitä siinä suhteessa. Sepä
hyvä, ystävämme Defarge. Tulkaa nyt. Asioita, asioita vain."

He nousivat ylös hiljaa ja hitaasti. Portaat olivat lyhyet ja
he olivat pian päässä. Kun ne muodostivat äkkinäisen käänteen
ylhäällä, näkivät he äkkiä edessään kolme miestä, jotka päät yhdessä
kumartuivat oveen päin ja kiihkeästi tirkistelivät muutamien seinissä
löytyvien rakosten ja reikien läpi huoneeseen. Kun he kuulivat
askeleita niin lähellä, kääntyivät kaikki kolme, kohosivat pystyyn ja
huomattiin samoiksi miehiksi, jotka joivat viinipuodissa.

"Minä aivan unhotin heidät, niin teidän tulonne minut
hämmensi. Jättäkää meidät, hyvät miehet; meillä on täällä jotain
suoritettavaa." Nuo kolme luisuivat sivu ja laskeutuivat hiljaa alas.

Kun ullakossa ei näkynyt muuta ovea olevan ja kapakoitsija meni
suoraan ovelle, kysyi herra Lorry hieman suuttuneena häneltä, heidän
jäätyään yksin:

"Näyttelettekö herra Manettea?"

"Minä näyttelen häntä, kuten näitte, muutamille valituille."

"Onko se oikein?"

"_Minä_ pidän sen oikeana."

"Kutka ovat ne teidän valittunne? Kuinka te valitsette ne?"

"Minä valitsen todellisia ihmisiä -- samannimisiä kuin itse olen
-- Jaakko on nimeni -- ja joille se näky mahdollisesti on hyväksi.
Kylläksi tästä; te olette englantilainen; se on toinen asia. Olkaa
hyvä ja odottakaa hiukkasen."

Varoittavalla liikkeellä käski hän heidän pysähtyä, kumartui alas ja
katseli seinän halkeamasta. Pian kohotti hän jälleen päänsä, koputti
kaksi, kolme kertaa ovelle -- nähtävästi vain aikaansaadakseen
kolinaa. Samassa tarkoituksessa veti hän avainta useamman kerran ovea
pitkin ennenkuin hän kolisten pisti sen lukkoon, ja väänsi sitä niin
suurella melulla kuin mahdollista.

Ovi aukeni hitaasti sisäänpäin ja hän tirkisteli huoneeseen sanoen
jotakin. Heikko ääni vastasi hänelle. Yhtä yksitavuista sanaa enempää
ei lausuttu kummaltakaan puolelta.

Hän katseli taakseen olkapäänsä yli ja viittasi heitä astumaan
sisään. Herra Lorry kiersi käsivartensa lujasti tyttären vyötäisille
ja kannatti häntä, sillä hän tunsi, että tämä oli kaatumaisillaan.

"Tä -- tä -- tä -- mä on asia, asia!" selitteli hän kiihkeästi, ja
jotain kosteaa, joka ei kuulunut asioihin, kiilui hänen poskellaan.
"Käykää sisään, käykää sisään!"

"Minä pelkään sitä", vastasi neiti Manette väristen.

"Pelkäätte? Mitä?"

"Tarkoitan häntä. Isääni."

Miltei epätoivoissaan hänen tilastaan ja heidän saattajansa
viittauksista, pujotti herra Lorry kaulalleen käsivarren, joka vapisi
hänen olkapäillään, nosti hänet vähän maasta ja kiiruhti hänen
kanssaan huoneeseen. Hän laski hänet maahan aivan oven viereen ja
piteli häntä, tytön takertuessa häneen kiinni.

Defarge veti avaimen lukosta, sulki oven, lukitsi sen sisäpuolelta,
otti taas avaimen suulta ja piteli sitä kädessään. Kaiken tämän teki
hän niin meluavasti ja kolisevasti kuin mahdollista. Viimein meni hän
tasaisilla askeleilla huoneen toisella puolella olevan ikkunan luo.
Siinä hän pysähtyi ja kääntyi.

Ullakkohuone, joka oli aiottu polttopuiden y.m. varastohuoneeksi,
oli hämärä ja pimeä, sillä ullakkoikkunana oli oikeastaan aukko
katossa, pienine nostokraanoineen, jolla hissattiin ylös tavaroita
kadulta; siinä ei ollut lasia ja se oli, kuten kaikki ranskalaiset
ovet, kaksiosainen, sulkeutuen keskeltä. Kylmän tähden oli toinen
oven puolikas tiiviisti suljettu, ja toinen oli hyvin vähän raollaan.
Täten pääsi niin vähän valoa sisälle, että oli vaikea mitään eroittaa
sisääntullessa; ja ainoastaan pitkällisen tottumuksen vaikutuksesta
taisi hitaasti kehittyä tällaisessa pimeydessä suorittamaan työtä,
joka kysyi tarkkuutta. Mutta tässä ullakkokamarissa oli sellainen
työ käymässä; sillä selkä ovelle ja kasvot ikkunaan päin, jolla
kapakoitsija seisoi häntä katselemassa, istui valkopäinen mies
matalalla rahilla, eteenpäin kumartuneena ja uutterasti kenkiä tehden.



KUUDES LUKU.

Suutari.


"Hyvää päivää!" sanoi herra Defarge, katsellen valkoista päätä, joka
kumartui syvään suutarityön yli.

Se kohosi hetkeksi ylös ja hyvin heikko ääni vastasi tervehdykseen,
ikäänkuin kaukaisuudesta:

"Hyvää päivää!"

"Te olette yhä kiireellisessä työssä, huomaan?"

Pitkän vaitiolon jälkeen kohosi pää toisen kerran ja ääni vastasi:
"Niin, minä työskentelen". Tällä kertaa katseli syvälle vaipunut
silmäpari kysyjään, ennenkuin kasvot jälleen vaipuivat alas.

Äänen heikkous oli säälittävä ja kauhistuttava. Se ei ollut
ruumiillisen uupumuksen heikkoutta, vaikka vankeudella ja huonolla
kohtelulla oli epäilemättä myöskin siinä osansa. Se oli harjoituksen
puutteesta ja yksinäisyydestä johtuvaa heikkoutta, siinä sen
surullinen omituisuus. Se oli kuin viimeinen, heikko kaiku äänestä,
joka kuului kauvan, kauvan sitten. Niin täydellisesti oli se
kadottanut inhimillisen äänen elon ja soinnun, että se vaikutti
mieleen kuin muinoin ihana väri, joka on haalistunut heikoksi
vivahdukseksi. Se oli niin matala ja kolea, että se muistutti
maanalaista ääntä. Niin selvästi ilmaisi se kadonneen ja toivottoman
olennon, että nälkään nääntynyt matkailija, uupuneena yksinäisestä
vaelluksestaan erämaassa, olisi sillä äänellä kuiskannut kodistaan ja
ystävistään, ennenkuin hän paneusi kuolemaan.

Kotvainen oli kulunut, suutarin hiljaisesti työskennellessä, ja
syvälle vaipuneet silmät katsoivat ylös jälleen, ei mistään asian
harrastuksesta eikä uteliaisuudesta, vaan hänellä oli tylsä,
koneellinen tietoisuus siitä, että paikka jossa hänen ainoa vieraansa
oli seisonut, ei vielä ollut tyhjä.

"Minä päästän vähän enemmän valoa tänne", sanoi Defarge, joka ei
ollut irroittanut katsettaan suutarista. "Voitteko kestää vähän
enemmän valoa?"

Suutari lakkasi työstään ja katseli tylsästi Iaattialle, vasemmalle
puolelleen; sitten samaten oikealle puolelle ja viimein ylös puhujaan.

"Mitä sanoitte?"

"Kestättekö vähän enemmän valoa?"

"Minun täytyy kestää, jos te päästätte sitä sisään." (Hän pani heikon
painon toiselle sanalle.)

Aukon toinen puolisko avattiin hiukan enemmän. Leveä valonsäde
virtaili ullakkokamariin ja valaisi työntekijää, joka keskentekoinen
kenkä polvellaan, lepäsi työstään. Hänen harvat, karkeat työkalunsa
ja jotkut nahkapalaset olivat hänen jaloissaan sekä rahilla. Hänellä
oli valkoinen, takkuinen, mutta lyhyenlainen parta, kasvot olivat
kuopallaan ja silmät erinomaisen kirkkaat. Hänen riutuneissa ja
laihoissa kasvoissaan ja tummien kulmakarvojen ja pörhöisen tukan
alta olisivat ne näyttäneet suurilta, vaikka olisivatkin olleet
pienet; mutta ne olivat luonnostaankin suuret ja vaikuttivat
yliluonnollisilta. Hänen keltainen paitariekaleensa oli auki kaulan
kohdalla ja paljasti hänen kuivan ja riutuneen ruumiinsa. Hän itse,
hänen liinainen puseronsa, riippuvat sukkansa ja kaikki hänen
pahaset vaaterepaleensa olivat suoranaisen valon ja ilman puutteesta
haalistuneet niin himmeiksi, yksitoikkoisiksi ja pergamentin
värisiksi että olisi ollut vaikea eroittaa niitä toisistaan.

Hän varjosti kädellään silmiään valolta ja siinä kädessä näyttivät
luutkin läpikuultavilta. Niin istui hän, silmässä tyhjä, tuijottava
katse ja lepäsi työstään. Hän ei koskaan katsellut edessään olevaan
ihmiseen, silmäilemättä ensin kummallekin puolelle itseään, ikäänkuin
ei hän enää pystyisi yhdistämään paikkaa ääneen; hän ei koskaan
puhunut silmäilemättä näin ympärilleen ja unohti siten vastata.

"Aiotteko saada valmiiksi tämän kenkäparin tänään?" kysyi Defarge,
viitaten herra Lorrya lähemmäksi.

"Mitä sanoitte?"

"Aiotteko lopettaa nuo kengät tänään?"

"En voi sanoa aionko. Arvattavasti lopetan ne. En tiedä."

Mutta kysymys muistutti hänelle työtään ja hän kumartui uudestaan sen
yli.

Herra Lorry astui hiljaa esiin, jättäen tyttären oven suuhun. Hänen
seistyään minuutin tahi pari Defargen vieressä, katseli suutari
ylös. Hän ei osottanut mitään hämmästystä nähdessään uuden olennon
edessään, mutta käden levottomat sormet eksyivät hänen huulilleen,
kun hän katseli vastatullutta (hänen huulensa ja kyntensä olivat
samanväriset, kalpeat ja lyijynkarvaiset), sitten laskeutui käsi
työhön, ja hän kumartui jälleen kenkäänsä valmistamaan. Tämä katse ja
liike olivat vain silmänräpäyksen työtä.

"Teillä on vieraita, kuten näette", sanoi herra Defarge.

"Mitä sanoitte."

"Täällä on vieras."

Suutari katsoi ylös, kuten taannoin, mutta ei keskeyttänyt työtään.

"Kas niin!" sanoi Defarge. "Täällä on herra, joka taitavasti tehtyä
kenkää nähdessään, ymmärtää sitä arvostella. Näyttäkää hänelle tuo
kenkä, jota parasta aikaa teette. Herra, ottakaa se."

Herra Lorry otti sen käteensä.

"Kertokaa tälle herralle, minkälainen kenkä tämä on ja sanokaa
hänelle tekijän nimi."

Tavallista pitemmän vaitiolon jälkeen vastasi suutari:

"Olen unohtanut mitä minulta kysyitte. Mitä sanoitte?"

"Kysyin ettekö voi selittää herralle minkälaista kenkää te nyt
teette."

"Se on naisen kenkä. Se on nuoren naisen kävelykenkä. Se on viimeistä
kuosia. En ole koskaan sitä kuosia nähnyt. Minulla oli malli
käytettävänäni." Hän silmäili kenkää ja pikainen ylpeyden vivahdus
kuvautui hänen kasvoillaan.

"Entä tekijän nimi?" sanoi Defarge.

Päästettyään työn kädestään, asetti hän oikean käden rystäät vasemman
käden sisäpuoleen ja taas päinvastoin, sitten siveli hän toisella
kädellään partaista leukaansa ja jatkoi taas edelleen säännöllisesti
ja herkeämättä näitä eri liikkeitä. Herättää hänet tästä tylsyydestä,
johon hän aina puhuttuaan vaipui, olisi ollut yhtä kuin hyvin heikon
ihmisen herättäminen pyörtymisestä tahi yrittäminen kuolevaisen
sielua pidättää jonkun ilmestyksen toivossa.

"Kysyittekö nimeäni?"

"Kysyin niinkin."

"Sataviisi, pohjoinen torni."

"Siinäkö kaikki."

"Sataviisi, pohjoinen torni."

Väsyneesti ääntäen -- se ei ollut huokausta eikä ähkymistä, --
kumartui hän jälleen työnsä puoleen, kunnes hiljaisuus uudellen
päättyi.

"Oletteko suutari ammatiltanne?" sanoi herra Lorry, katsoen häneen
vakavasti.

Hänen kuopallaan olevat silmänsä kääntyivät herra Defargen puoleen,
ikäänkuin olisi hän tahtonut siirtää kysymyksen hänelle, mutta kun
ei mitään apua lähtenyt sieltä päin, kääntyivät ne takaisin kysyjään
harhailtuaan ensin laattialla.

"Suutariko ammatiltani? En, en ollut ammatiltani suutari, minä --
minä -- opin sen täällä. Opin itse. Pyysin lupaa."

Hän vaipui taas tylsyyteen moneksi hetkeksi, jatkaen lakkaamatta
tahdinmukaisia käsiliikkeitään. Hänen silmänsä palasivat viimein
hitaasti niihin kasvoihin, joita ne olivat välttäneet, hän hätkähti
ja alkoi uudelleen, niinkuin nukkunut, joka herätessään palaa
takaisin eilisiltaseen asiaan:

"Pyysin lupaa saada oppia sitä, ja se myönnettiin minulle monien
vastuksien jälestä kauvan odotettuani, ja siitä pitäen olen tehnyt
kenkiä."

Hänen ojentaessaan kättään, ottaakseen kengän, joka häneltä oli
viety, sanoi herra Lorry, yhä katsellen häntä vakavasti kasvoihin:

"Herra Manette, ettekö ollenkaan minua muista?"

Kenkä putosi maahan ja hän istui siinä jäykästi katsellen kysyjään.

"Herra Manette"; herra Lorry pani kätensä Defargen käsivarrelle;
"ettekö ollenkaan muista tätä miestä? Katsokaa häneen. Ja katsokaa
minuun. Eikö mieleenne muistu muuan vanha pankkiherra, eikö vanhoja
pankkiasioita, vanha palvelija ja vanhat ajat, herra Manette?"

Monivuotisen vangin silmäillessä jäykästi vuoroin herra Lorrya,
vuoroin Defargea, alkoivat toimivan, valppaan älyn kauvan sitten
haihtuneet merkit vähitellen työskennellä hänen otsallaan, läpi sen
sankan sumun, joka oli laskeutunut hänen ylitsensä. Ne peittyivät
jälleen, heikkonivat, poistuivat, mutta olivat silmänräpäykseksi
näyttäytyneet. Nuori tyttö oli hiipinyt seinää myöten, asettuen
niin, että taisi hänet nähdä. Nyt seisoi hän isäänsä katsomassa
ja niin selvästi uudistui tämä ilme tytön kauniilla kasvoilla --
hänen kätensä, jotka hän ensin oli kohottanut pelvosta ja säälistä,
milteipä pitääkseen onnettoman vangin loitolla itsestään ja
häätääkseen silmistään hänen näköään, ojentuessa nyt häntä kohti,
palaen halusta painaa aavemaista päätä hänen lämpimälle povelleen
ja rakkaudellaan herättää hänessä eloa ja toivoa -- niin selvästi
uudistui tämä ilme (vaikka voimakkaammin) hänen nuorilla, kauniilla
kasvoillaan, että näytti kuin olisi se liikkuvan valon lailla
muutellut isästä tyttäreen.

Mutta pimeys laskeutui taas vangin yli. Hän katseli heitä kumpaakin
yhä vähemmällä tarkkaavaisuudella. Hänen silmänsä etsivät synkkinä ja
sieluttomina laattiaa ja harhailivat ympäri kuten ennenkin. Viimein
tarttui hän syvästi ja pitkään huokaisten kenkään ja jatkoi työtään.

"Oletteko tuntenut hänet, herra?" kysyi Defarge kuiskaten.

"Olen, silmänräpäyksen. Ensin pidin sitä toivottomana, mutta minä
olen kieltämättä yhden ainoan silmänräpäyksen nähnyt samat kasvot,
jotka ennen niin hyvin tunsin. Hiljaa. Vetäytykäämme kauemmas.
Hiljaa."

Tytär oli poistunut ullakon seinästä aivan lähelle rahia,
jolla isä istui. Jotain kauhistuttavaa oli tämän täydellisessä
tietämättömyydessä tästä olennosta, joka olisi voinut ojentaa kätensä
ja kosketella häntä, hänen siinä nojautuessa työnsä yli.

Ei sanaakaan sanottu, ei ääntä kuulunut. Tyttö seisoi kuin henki
hänen vieressään, ja hän kumartui työnsä yli.

Viimein sattui hän vaihtamaan kädessään pitelemänsä työkalun
suutarinveitseensä. Se ei ollut sillä puolella, missä hänen
tyttärensä seisoi. Hän oli ottanut sen käteensä ja kumartunut jälleen
jatkamaan työtään, kun hänen silmänsä osuivat tytön hameenhelmoihin.
Hän kohotti silmänsä ja näki hänen kasvonsa. Molemmat katsojat
ryntäsivät kohdalle, mutta tyttö seisautti heidät kädenliikkeellä.
Hän ei kuten he pelännyt suutarin iskevän veitsensä häneen.

Isä tuijotti tyttäreensä kauhistuneen näköisenä ja hetken kuluttua
alkoivat hänen huulensa muodostaa sanoja, vaikkei ääntä niistä
lähtenyt. Vähitellen kuultiin hänen nopean ja vaivaloisen hengityksen
lomassa sanovan:

"Mitä tämä on?"

Kyynelten valuessa tyttären kasvoille vei hän kätensä huulilleen
ja heitti vangille lentomuiskuja, sitten painoi hän ne rinnoilleen
ikäänkuin olisi hän syleillyt isäraukkansa päätä.

"Ettehän te ole vanginvartijan tytär?"

"En", huokasi tytär.

"Kuka te olette?"

Koska hän pelkäsi äänensä pettävän, istuutui hän rahille suutarin
viereen. Tämä vetäytyi syrjään, mutta tyttö laski kätensä
hänen käsivarrelleen. Omituinen vavahdus kulki läpi vangin
ruumiin, hän laski hiljaan veitsen kädestään ja istui tuijottaen
vieruskumppaniinsa.

Kultahiuksensa, jotka olivat pitkissä kiharoissa, oli tyttö
pyyhkäissyt syrjään ja ne aaltoilivat nyt vapaasti hänen kaulallaan.
Suutari lähenteli vähitellen kättään, tarttui niihin ja tarkasteli
niitä. Kesken tätä puuhaa hän hämmentyi, huokasi jälleen syvään ja
tarttui suutarityöhönsä.

Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Päästäen hänen käsivartensa, laski
tyttö kätensä hänen olalleen. Silmäiltyään sitä epäröivästi pari,
kolme kertaa, heitti suutari työnsä, nosti kätensä kaulalleen ja veti
esiin mustuneen nauhan, johon oli kiinnitetty pieni, kokoontaitettu
riepunen. Hän aukasi sen huolellisesti polvellaan, se sisälsi
hiukkasen hiuksia, ainoastaan kaksi tahi kolme pitkää, kultaista
hiussäiettä, jotka hän muinaisina aikoina oli punonut sormensa ympäri.

Hän otti taas nuoren tytön hiuksia käteensä ja katseli niitä
tarkkaan. "Ne ovat samoja, kuinka on tämä mahdollista? Koska? Kuinka?"

Miettiväinen ilme kun taas palasi hänen otsalleen, tuntui hän
tajuavan, että sama ilme myöskin näkyi nuoressa tytössä. Hän käänsi
hänet kokonaan valoa kohti ja katseli häntä.

"Hän nojasi päätään olkapäälleni sinä iltana kun minut kutsuttiin
pois kotoa -- hän oli levoton puolestani, vaikka minä en pelännyt
-- ja heidän viedessä minua pohjoiseen torniin, löysivät he nämät
hihallani. Jätättehän ne minulle? Ne eivät milloinkaan kykene
vapauttamaan ruumistani, mutta ehkä sieluani. Niin minä puhuin. Vielä
sen hyvin muistan."

Hän muodosti nämät sanat monta kertaa huulillaan ennenkuin hän ne
lausui. Mutta kun hän oli löytänyt sopivat sanat, tulivat ne hänen
huuliltaan yhtenäisesti, joskin hitaasti.

"Mitenkä? _Tekö se olitte?"_

Molemmat katselijat ryntäsivät uudestaan esiin nähdessään isän
kääntyvän tytärtä kohti peloittavan kiivaasti. Mutta tyttö istui
aivan hiljaan hänen vieressään ja sanoi vain matalalla äänellä:
"Pyydän hyvät herrat, elkää meitä lähestykö, elkää puhuko mitään,
elkää liikkuko!"

"Kuule", huudahti suutari, "kenenkä oli tämä ääni?"

Näin huudahtaen hän päästi tytön käsistään ja vei kätensä valkoiseen
tukkaansa, jota hän repi raivokkaasti. Mutta tämä raivo sammui, kuten
kaikki häneltä sammui, paitsi hänen työnsä. Hän kääri uudelleen
kokoon pienen myttynsä ja koetti kätkeä sen poveensa, mutta hän
katseli yhä tyttöä ja pudisti synkkänä päätään.

"Ei, ei, ei, te olette liian nuori ja kukkea. Se olisi mahdotonta.
Katsokaa vankia. Nämät eivät ole ne kädet, jotka hän tunsi, nämät
eivät ole ne kasvot, jotka hän tunsi, tätä ääntä ei hän koskaan
kuullut. Ei, ei. Ne molemmat -- mies ja vaimo -- he elivät ennen
noita pitkiä vuosia pohjoistornissa -- miespolvia sitten. Mikä on
nimenne, armas enkeli?"

Iloissaan hänen lauhtuneesta äänestään, polvistui hänen tyttärensä
hänen eteensä ja laski rukoillen kätensä hänen rinnalleen.

"Oi sir, toisen kerran saatte kuulla nimeni, ja kuka oli äitini,
kuka isäni, ja miksi en koskaan tiennyt heidän haikean haikeasta
kohtalostaan. Mutta en saata kertoa sitä nyt, enkä täällä. Sen vain
voin teille sanoa täällä ja nyt, että pyydän teitä koskettelemaan ja
siunaamaan minua. Suudelkaa, suudelkaa minua! Oi rakas, rakas!"

Hänen kylmä, valkoinen päänsä painautui tyttären kiiltäviin hiuksiin,
jotka lämmittivät ja valaisivat sitä ikäänkuin olisi vapauden valo
loistanut hänelle.

"Jos ääneni -- en tiedä onko niin -- mutta toivon että niin on --
jos ääneni muistuttaa mieleenne toista ääntä, joka kerran kaikui
korvissanne kuin suloisin soitto, niin itkekää sitä, itkekää sitä.
Jos kosketellessanne hiuksiani, koskettelette jotain, joka johtaa
mieleenne rakasta päätä, joka lepäsi povellanne, ollessanne nuori ja
vapaa, niin itkekää sitä! Jos minä puhellessani kodista, joka meitä
odottaa, jossa tahdon olla teille uskollinen velvollisuuksissani ja
hellä huolenpidossani, palautan muistoonne kodin, joka kauvan on
ollut autiona, sydän parkanne nääntyessä, niin itkekää sitä, itkekää
sitä."

Hän sulki isän lähemmäksi itseään ja tuuditti häntä sylissään kuin
lasta.

"Jos minä, rakkahin, teille kertoessani, että tuskanne on lopussa,
että olen tullut tänne vapahtamaan teitä siitä, että lähdemme
Englantiin, elääksemme levossa ja rauhassa, jos minä, kertoessani
tätä, johdan mieleenne, että hyödyllinen elämänne on hukattu ja että
synnyinmaanne Ranska on ollut niin julma kohtaanne, niin itkekää
sitä, itkekää sitä. Ja jos, sanoessanne teille nimeni ja kertoessani
isästäni, joka vielä elää, ja äidistäni, joka on kuollut, jos silloin
kuulette, että minun täytyy polvistua kunnioitetun isäni eteen,
rukoilemaan häneltä anteeksi, etten koskaan ole hänen tähtensä
ahertanut kaiken päivää, enkä valvonut ja itkenyt hänen kohtaloaan
öisin, koska äitiraukkani rakkaus salasi minulta hänen tuskansa,
itkekää sitä, itkekää sitä. Itkekää silloin hänen puolestaan
ja minun! Kiittäkää Jumalaa, hyvät herrat! Tunnen hänen pyhät
kyyneleensä kasvoillani, ja hänen nyyhkytyksensä tunkevat sydämmeeni,
oi! katsokaa, kiittäkää Jumalaa puolestamme, kiittäkää Jumalaa!"

Suutari oli vaipunut nuoren tytön syliin ja hänen päänsä oli joutunut
hänen rinnoilleen. Tämä näky oli niin liikuttava ja samassa niin
kauhea kaiken sen hirvittävän vääryyden ja kärsimyksen tähden, mikä
siihen liittyi, että molemmat katselijat peittivät kasvonsa.

Kun hiljaisuus ullakkokamarissa oli kauvan ollut häiritsemättä ja
vanhuksen kuohuva povi ja värisevä ruumis jo aikoja oli vaipunut
siihen lepoon, joka aina seuraa kaikkia myrskyjä -- vertauskuva
ihmiskunnalle siitä levosta ja rauhasta, johon elämän myrskynkin
viimein täytyy vaieta -- astuivat he esiin nostaakseen maasta isän
tyttärineen. Ensimainittu oli vähitellen vaipunut laattialle ja
makasi siinä lamautuneena, aivan horrostilassa. Tytär oli painautunut
häneen ja tuki käsivarrellaan hänen päätään, ja hänen hiuksensa
aaltoilivat vangin ylitse, suojellen häntä valolta.

"Jos häntä häiritsemättä", sanoi neiti Manette, ojentaen kätensä
herra Lorrylle, joka useita kertoja niistettyään nenäänsä, nojautui
heidän puoleensa, "voisi järjestää asiat niin, että saattaisimme
jättää Pariisin nyt heti, että veisimme hänet suoraa päätä tästä
huoneesta..."

"Ajatelkaahan toki onko hänessä miestä lähtemään nyt matkalle?" kysyi
herra Lorry.

"Ennemmin hän sen kestää, luulisin, kuin jäädä tähän, hänelle niin
hirvittävään kaupunkiin."

"Se on varma", sanoi Defarge, joka oli polvistunut, paremmin
nähdäkseen ja kuullakseen. "Ja ennen kaikkea on parasta, että herra
Manette lähtee Ranskasta tiehensä. Sanokaa, menenkö vuokraamaan
vaunut ja postihevoset."

"Se on toimitettava asia", sanoi herra Lorry, palaten entiseen,
säännölliseen käytöstapaansa, "ja missä sellainen on suoritettava, on
paras minun se suorittaa."

"Olkaa siis hyvä", pyysi neiti Manette, "ja jättäkää meidät tänne. Te
näette mitenkä hän on tyyntynyt, eikä teidän nyt tarvitse huolehtia
jättää minut hänen luokseen. Ja minkä vuoksi te pelkäisitte? Lukitkaa
vain ovi, ettei kukaan meitä häiritse, enkä epäile että palatessanne
tapaatte hänet yhtä tyynenä kuin nytkin. Kaikessa tapauksessa vaalin
minä häntä kunnes palaatte, ja sitten kuletamme hänet heti täältä
pois."

Sekä herra Lorry että Defarge olivat sangen haluttomat tähän
ehdotukseen, ja toinen heistä olisi mieluummin jäänyt heidän
seurakseen. Mutta kun paitsi hevosia ja ajopeliä myös oli
hankittavana passit ja aika oli täpärällä, sillä päivä läheni
loppuaan, päättivät he viimein kiireesti jakaa keskenään
välttämättömimmät tehtävät ja kiiruhtivat niitä toimittamaan.

Pimeän tullessa kallisti tytär päänsä kovalle permannolle isän
viereen ja katseli häntä. Pimeys pakeni, ja he makasivat molemmat
hiljaa, kunnes valonsäde kiilui läpi seinän rakosten.

Herra Lorry ja herra Defarge olivat saaneet kaikki valmiiksi matkaa
varten, ja toivat paitsi matkavaippoja ja peitteitä, myöskin leipää,
lihaa, viiniä ja lämmintä kahvia. Herra Defarge pani eväät ja
kädessään olevan lampun suutarin rahille (huoneessa ei ollut muita
kaluja kuin se ja olkinen vuode), jonka jälkeen hän ja herra Lorry
herättivät vangin ja auttoivat hänet jaloille.

Ei mikään ihmisjärki olisi hänen kasvojensa tylsässä kauhussa
saattanut lukea hänen sielunsa salaisuuksia. Tajusiko hän mitä oli
tapahtunut, muistiko hän mitä hänelle oli puhuttu, älysikö hän vapaa
olevansa -- siinä kysymyksiä, joihin ei mikään ihmisäly olisi voinut
vastata. He kokivat puhutella häntä, mutta hän oli niin sekasin
ja niin hidas vastaamaan, että he säikähtäen hänen hämmennystään
päättivät jättää hänet rauhaan. Hänellä oli hurja, hämmentynyt tapa
tarttua käsin päähänsä, seikka, jota ei tätä ennen oltu huomattu;
mutta jokainen hänen tyttärensä äänensointu tuotti hänelle nautintoa,
ja hän kääntyi aina tämän puhuessa häntä kohti.

Tottunut kun oli pakkoon ja kuuliaisuuteen, söi ja joi hän mitä
hänelle annettiin ja pukeutui vaippaan ja muihin hänelle tuotuihin
lämpimiin peitteisiin. Hän antoi mielellään tyttärensä pujottaa
kätensä hänen käsivarteensa ja tarttui hänen käteensä ja piteli sitä.

He alkoivat alasmenoa. Herra Defarge kulki edellä lamppu kädessä,
herra Lorry päätti tämän pienen kulkueen. He eivät olleet monta
askelta astuneet pitkää porraskäytävää, kun Manette pysähtyi
tuijottaen kattoon ja seiniin.

"Tunnetko nämät paikat, isäni? Muistatko tulleesi ylös näitä
portaita?"

"Mitä sanotte?"

Mutta ennenkuin hän ehti toistaa kysymyksen, mutisi vanki ikäänkuin
olisi se hänelle toistettu:

"Muistanko? En muista. Siitä on niin pitkä aika kulunut."

Silminnähtävästi ei hän vähääkään muistanut tulleensa vankilasta
tähän taloon. He kuulivat hänen mutisevan: "Sataviisi, pohjoinen
torni"; kun hän tähysteli ympärilleen, etsivät hänen silmänsä
selvästi paksuja vankilanmuureja, jotka niin kauvan olivat häntä
ympäröineet. Heidän päästyä pihalle, muutti hän vaistomaisesti
askeliaan, kuin olisi hän odottanut nostosiltaa, ja kun sitä ei
ollutkaan näkyvissä ja hän näki vaunut ulkona avonaisella kadulla,
päästi hän tyttärensä käden ja tarttui taas päähänsä.

Portilla ei ollut ihmisjoukkoa, ikkunoissa ei näkynyt kurkistelevia
päitä, ei edes satunnaista jalkamiestä näkynyt kadulla. Luonnoton
hiljaisuus ja jylhyys vallitsi kadulla. Madame Defarge, joka
nojautuen ovenpieleen neuloi eikä nähnyt mitään, oli ainoa näkyvissä
oleva elävä olento.

Vanki oli jo astunut vaunuihin tyttärineen, kun herra Lorryn jalka
seisahtui vaununastimille, vangin ruikuttavalla äänellä kysellessä
suutaritarpeitaan ja lopettamattomia kenkiään. Rouva Defarge huusi
paikalla miehelleen käyvänsä ne noutamassa, ja niin hän lähti yhä
neuloen, pois lampunvalosta pihan poikki. Hän palasi sukkelasti
tuoden ne mukanaan ja pisti ne vaunuihin, ja heti sen jälkeen
nojautui hän taas oven pihtipieliin, neuloi, eikä nähnyt mitään.

Defarge nousi ajurinistuimelle ja komensi: "kaupunginportille!"
Postimies läiskäytti ruoskaansa ja vaunut rämisivät tiehensä
himmeitten lyhtyjen alla, jotka heiluivat niitten päällä.

Heiluvien lyhtyjen alla -- ne heiluivat aina kirkkaammalla valolla
hienommilla kaduilla ja himmeämmin sivukaduilla -- ohi valaistujen
puotien, rähisevien ihmisjoukkojen, ohi kirkkaasti valaistujen
kahvilain ja teatterisisäänkäytävien, karautettiin kaupunginportille.
Vahtihuoneen edustalla seisoi sotamiehiä lyhdyt kädessä.
"Matkustajat, näyttäkää paperinne!" --

"Tässä on, herra upseeri", sanoi Defarge, astuen alas vaunuista
ja vetäen hänet vakavana syrjään, "tässä on herran passi, tuon
valkotukkaisen, vaunussa istuvan, ne jätettiin minun huostaani kuten
hän itse ... ssa!" Hän alensi äänensä, sotilaslyhdyt liehuivat, muuan
virkapukuinen käsivarsi työnnettiin vaunuihin ja käsivarteen kuuluvat
silmät katselivat kuin harvinaista näkyä, vanhaa, valkopäistä herraa.
"Hyvä on. Eteenpäin!" kuului virkapuvusta. "Hyvästi!" sanoi Defarge.
Ja niin sitä ajettiin aina himmeämpien lamppujen ohitse, ulos korkean
tähtitaivaan alle.

Tämän liikkumattoman ja ikuisen valokaaren alla, -- ovathan jotkut
valot niin kaukana pienestä maapallostamme, että oppineet meille
kertovat että on epäiltävää ovatko niitten säteet vielä keksineet
sitä pientä pistettä avaruudessa, jossa kärsitään ja toimitaan --
olivat yön varjot syvät ja mustat. Kylmänä levottomana väliaikana,
aina päivänkoittoon asti, kuiskuttivat ne taas herra Jarvis Lorryn
korviin -- hänen istuessaan vastapäätä haudattua miestä, joka oli
pelastunut, ja tuumiessaan mitkä ylevät sielunvoimat lienevät ijäksi
menneet kadoksiin ja mitkä olivat mahdolliset palauttaa entiselleen
-- tuon vanhan kysymyksen:

"Toivon, että mielellänne palaatte elämään?"

Ja vanha vastaus:

"Enpä tiedä."

_Ensimmäisen kirjan loppu_.



TOINEN KIRJA.

Kultainen lanka.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Viiden vuoden kuluttua.


Tellsonin pankki Temple Barissa oli jo vuonna tuhat seitsemänsataa
kahdeksankymmentä vanhentunut rakennus. Se oli hyvin pimeä, hyvin
ruma ja epämukava. Myös siveelliseen katsantokantaankin nähden oli
se vanhentunut rakennus, sillä toiminimen osakkaat olivat ylpeät sen
pienuudesta, ylpeät sen pimeydestä, rumuudesta ja epämukavuudesta.
Vieläpä kerskailivatkin sen erinomaisesta etevyydestä näissä
kohdin ja elivät siinä vahvassa vakaumuksessa, että jos siinä
olisi vähemmän muistuttamista, olisi se myöskin vähemmän arvossa
pidetty. Se ei ollut mikään passiivinen usko, vaan aktiivinen
ase, jonka he lennättivät muita hienompia asioimiskonttooreja
vastaan. Ei Tellsonilaiset (sanoivat he) tarvitse liikkumatilaa, ei
Tellsonilaiset tarvitse valoa, eikä mitään kaunistuksia. Kenties
kaipaa sitä Noakes & Kumpp tai Veljekset Snook; mutta Tellsonilaiset,
Jumalan kiitos! --

Jokainen tämän pankin osakkaista olisi tehnyt poikansa
perinnöttömäksi, jos hän olisi pannut kysymyksenalaiseksi Tellsonin
pankin uudestaan rakentamisen. Siinä suhteessa oli Tellsonin
toiminimi jotenkin samalla kannalla kuin maa, joka hyvin usein tekee
poikansa perinnöttömäksi syystä, että he ovat ehdottaneet parannuksia
maan laissa ja tavoissa, jotka kauvan on huomattu sopimattomiksi,
mutta jotka sen johdosta vain ovat enemmän arvossa pidettyjä.

Siinä siis syy, miksi Tellsonin pankki oli epämukavuudessa voittanut
ylimmän sijan. Murrettuasi auki idioottimaisesti uppiniskaisen
oven, romahdat kaksi porrasta alas Tellsonin pankkiin ja tulet taas
tietoihisi pienessä, viheliäisessä komerossa, jossa on kaksi pientä
tiskiä, jonka ääressä ikivanhat ukkopahat panivat shekin väräjämään
ikäänkuin olisi tuuli sitä huiskuttanut, heidän tarkastellessaan
nimikirjoitusta rähjäisen ikkunan ääressä, joka alinomaa sai
likaryöpyn niskaansa Fleet kadulta, ja joita sen omat rautaristikot
ja Temple Barin synkät varjot yhä tummensivat. Jos tahtoi tavata
itse toiminimeä, vietiin vieras jonkinlaiseen rangaistuskoppiin
pihanpuolelle, jossa sai mietiskellä syntejään, kunnes toiminimi
näyttäytyi, kädet housuntaskuissa ja saattoi tuskin vilkaista häneen
harmaassa hämärässä. Säilytettävät rahat pistettiin vanhoihin,
madonsyömiin puulaatikkoihin, joista pikku palasia lensi nenään
ja alas kurkkuun niitä vedettäessä ja liikutettaessa edestakasin.
Seteleistä lähti ummehtunut haju ikäänkuin olisivat muuttumaisillaan
takasin lumpuiksi. Hopea sullottiin makkitorvien läheisyyteen ja
ilkeät höyryt turmelivat sen kauniin kiillon parissa päivässä.
Asiakirjat säilytettiin tilapäisissä kassaholveissa, -- entisissä
kyökeissä ja pesutuvissa -- ja hikoilivat kaiken pergamenttirasvansa
pankkihuoneen ilmaan. Keveämmät laatikot, jotka sisälsivät
perhepapereita, vaelsivat erääseen yläkerran huoneeseen, jossa oli
suuri päivällispöytä, missä ei kumminkaan koskaan annettu päivällistä
ja missä vielä vuonna 1780 vanhat säilyssä olevat kirjeet, kuten
ensi rakastettusi tahi pienokaistesi kirjoittamat, olivat vasta
hiljan pelastuneet joutumasta niiden päiden töllisteltäviksi, jotka
Abyssinian ja Ashanteen vertaisella raakuudella ja julmuudella
pidettiin näytteillä Temple Barissa.

Mutta siihen aikaan olikin kuolemanrangaistus varsin suosittu resepti
joka alalla, olipa sitä mitä ammattia tahansa, eivätkä Tellsonilaiset
olleet siinä muita jälempänä.

Onhan kuolema luonnon lääke vaikka mihin, miksikä ei siis myös
lainsäädännössäkin. Kuolemaan tuomittiin siis väärentäjä, kuolemaan
tuomittiin väärän setelin kauppaaja ja se, joka luvattomasti avasi
toisen kirjeen; neljänkymmenen killingin ja kuuden pencen varas
tuomittiin kuolemaan; mies, joka piteli Tellsonin oven edustalla
hevosta ja karkasi omia matkojaan sen kanssa, tuomittiin kuolemaan,
väärän rahan tekijä tuomittiin kuolemaan, ne jotka panivat soimaan
kolme neljännestä koko rikosasteikon nuoteista, olivat kuolemaan
tuomitut. Eipä senvuoksi, että se olisi vähääkään ehkäisevästi
vaikuttanut, kernaammin ehkä juuri päinvastoin -- mutta sen kautta
päästiin ainakin tähän elämään nähden sillä kertaa pulasta. Niinpä
olivat Tellsonilaiset aikoinaan, kuten muutkin suuret, samanaikuiset
kauppahuoneet, ottaneet niin monta ihmistä hengiltä, että jos Temple
Bariin olisi ladottu ne päät, jotka he olivat antaneet katkaista ja
toimittaa pois näkyvistä, olisivat ne luultavasti hyvin kuvaavalla
tavalla himmentäneet sitä valohitusta, jonka alakerta sai osakseen.

Kaikennäköisiin pimeihin sopukkoihin ja komeroihin ahdettuina,
hoitivat Tellsonin pankin ikivanhat ukot juhlallisina tehtäviään.
Kun pankin palvelukseen otettiin nuori mies, piiloittivat he hänet
johonkin, kunnes hän vanheni. He säilyttivät hänet jossain pimeässä
paikassa kuin juustoa, kunnes häneen oli syöpynyt tuo oikea Tellsonin
pankin haju ja home. Silloin vasta sallittiin hänen esiintyä
mahtipontisesti suurten kirjain yli nojautuneena, ja nyt painoi hän
polvipöksyineen ja sääryksineen toiminimen yleisessä vaakakupissa.

Ulkopuolella Tellsonin pankkia, ei missään tapauksessa koskaan
sisässä, ellei häntä erityisesti kutsuttu -- oleskeli satunnaisia
asioita varten mies, jota silloin tällöin käytettiin kantajana
ja sananviejänä, ja joka oli toiminimen elävänä kylttinä. Hän ei
milloinkaan ollut poissa konttooriaikoina, paitsi asioilla käydessään
ja silloin häntä edusti poikansa, kamala kaksitoistavuotinen
poikavekara, joka oli ilmetty isänsä. Yleisesti väitettiin, että
Tellsonilaiset olivat suurenmoisen suvaitsevaisia tätä apulaistaan
kohtaan. Pankki oli aina suvainnut jotain tämänlaista henkilöä,
ja tuulet olivat ajelleet tämän henkilön tälle hänen paikalleen.
Hänen sukunimensä oli Cruncher, ja sinä nuoruutensa merkkipäivänä,
jolloin hän Hounsditchin seurakunnan kirkossa asiamiehellä kieltäytyi
pimeyden töistä, vastaanotti hän toiseksi nimekseen Jerryn.

Näyttämö oli herra Cruncherin yksityisasunto Hangingswordalleyssa
Whitefriarissa; aika, puoli kahdeksan tuulisena maaliskuunaamuna
Anno Domini [Herran vuonna. Suom. muist.] 1780. (Herra Cruncher itse
puhuessaan herran vuodesta käytti muotoa Anna Domino, nähtävästi
siinä hurskaassa uskossa, että kristittyjen ajanlasku on lähtenyt
erään kansantajuisen pelin keksinnöstä, jonka eräs nainen oli tehnyt
ja antanut sille nimensä).

Herra Cruncherin huoneet eivät olleet hyvänhajuisessa ympäristössä
ja niitä oli vain kaksi, vaikkapa pieni komero lasiruutuineen
otettiinkin lukuun. Mutta ne olivat hyvin siistit. Vaikka oli
aikainen hetki tuulisena maaliskuunaamuna, oli jo huone, jossa hän
oli makuulla, läpeensä laastu; ja aamiaiskuppien ja vatien alle oli
honkapöydälle levitetty hyvin puhdas, valkoinen liina.

Herra Cruncher lepäsi tilkkupeitteen alla, ikäänkuin Harlekiini
kotonaan. Ensin nukkui hän sikeästi, mutta vähitellen alkoi hän
pyöriä ja viskautua vuoteellaan, kunnes hän viimein kohosi pinnalle
pystytukka suorana ja terävänä kuin naula, ja näytti ihan kuin
olisi se riistänyt lakanat siekaleiksi. Samassa huusi hän ylen
julmistuneella äänellä:

"Perhana vie, eikö hän taas ole siinä puuhassa!"

Siistin ja ahkeran näköinen nainen nousi polviltaan nurkasta niin
kiireesti ja vapisevana, että heti huomasi hänen olevan se henkilö
johon purkaus oli tähdätty.

"Mitä", sanoi herra Cruncher ja tirkisteli ulos vuoteestaan, etsien
saapasta, "joko sinä taas olet siinä puuhassa?"

Kunnioittaen aamua tällä toisella tervehdyksellä, viskasi hän
saappaalla naista kolmanneksi tervehdykseksi. Se oli perin likainen
saapas ja herra Cruncherin kotoisessa elämässä oli hyvin omituinen
asianhaara se, että vaikka hän usein konttooriajan päätyttyä
tuli kotiin puhtaissa saappaissa, huomasi hän seuraavana aamuna
ylösnoustessaan samat saappaat loan peittämiksi.

"Mitä", sanoi herra Cruncher, joka osutessaan harhaan vaihteli vähän
lausetapojaan, -- "mitä sinä siinä taas horiset, senkin mustalainen?"

"Luin vain rukouksiani."

"Luit rukouksiasi! Sinä se olet mainio vaimo! Kuka sinut käskee
kopsahtamaan maahan ja rukoilemaan minulle vahingoksi."

"Minä en rukoillut sinulle vahingoksi, rukoilin sinun puolestasi."

"Etpäs. Ja jos niin olikin, pyydän päästä moisista
kohteliaisuuksista. Kuuleppas, nuori Jerry, sinulla on mainio
äiti, joka rukoilee isäsi vahingoksi. Sinulla on tosiaankin
velvollisuuksistaan pitävä äiti, poikani. Sinulla on kuin onkin
jumalinen äiti, poikueni, hän kopsahtaa kumoon ja rukoilee, että
leipäkulta vietäisiin hänen ainoan poikansa suusta."

Nuori herra Cruncher (joka oli paitasillaan) suuttui tästä
pahanpäiväisesti ja kääntyen äitiinsä kieltäytyi kiivaasti kaikista
hyökkäyksistä hänen ruokaansa vastaan.

"Ja minkäarvoisia, sinä ylvästelevä naasikka", sanoi herra Cruncher,
huomaamatta ristiriitaa puheessaan, "luulet rukouksesi olevan?
Sanoppas minkä hinnan määräät rukouksillesi!"

"Ne kohoovat sydämmestä, Jerry. Muuta arvoa niillä ei ole."

"Muuta arvoa niillä ei ole", toisti herra Cruncher. "Sepä ei ollut
paljon. Olkoon kuinka tahansa, niin en tahdo olla rukouksiesi
esineenä, sen sanon sinulle. En voi sitä kärsiä. En tahdo tulla
onnettomaksi _sinun_ matelemisesi tähden. Jos sinun välttämättömästi
täytyy moksahtaa maahan, tee se miehesi ja lapsesi hyväksi, eläkä
niille vahingoksi. Jos minulla ei olisi ollut luonnotonta vaimoa,
eikä tällä poikaraukalla luonnotonta äitiä, olisin ansainnut vähän
rahoja menneellä viikolla, enkä vastarukousten, ja vastanaamojen ja
jumalisuuden kautta joutunut aivan hunningolle. Perr-hana vie!" sanoi
herra Cruncher, joka kaiken aikaa oli pukenut päälleen, "eikös minua
vaan hurskauden ja senkin lemmon vietävän tähden menneellä viikolla
petkutettu niinkuin tällaista köyhää asiamiespaholaista suinkin
petkuttaa saattaa. Nuori Jerry, pue yllesi, poikani, ja harjatessani
saappaitani, pidä silloin tällöin silmällä äitiäsi, ja jos huomaat
merkkiä uusiin maahanlankeemisiin, niin anna tieto minulle", hän
kääntyi taas vaimoonsa, "minä en kärsi moista. Minä olen huojuva
kuin ajurinrattaat, unelias kuin nukutuspulveri, jäseneni ovat
niin jäykät, että ellei niitä niin pakottaisi, en, totta vie,
tuntisi niitä omikseni, mutta taskuni on yhtä tyhjä siltä; ja minua
epäilyttää että sinä olet puuhaillut aamusta iltaan estääksesi minua
kokoamasta kolikoita ja sitä en siedä, senkin mustalainen. No, mitä
sinulla nyt on sanottavana!"

Yhä muristen: "Niin, tietysti, tietysti olethan sinäkin jumalinen.
Sinä et tahtoisi nousta miehesi ja lapsesi etua vastaan, ethän" ja
sinkoillen yhä purevia kipunoita vihansa tupruavasta kovasimesta,
herra Cruncher rupesi saappaitaan harjaamaan ja tekemään muita
yleisiä valmistuksia päivän toimia varten. Sillä aikaa hänen
poikansa, jonka päätä ympäröi hienommat piikit, ja jonka nuoret
silmät olivat lähekkäin, aivan kuten isän, piti silmällä äitiä,
kuten käsketty oli. Hän peloitti tuontuostakin suuresti vaimoparkaa,
syöksymällä ulos makuukomerostaan, jossa hän pukeutui, huutaen: "Nyt
aiot moksahtaa maahan, äiti. -- Isä hoi", ja nostettuaan tämän tyhjän
hälinän, syöksyi hän jälleen sisään nenäkkäästi virnistäen.

Herra Cruncherin viha ei ollenkaan ollut sulanut hänen ruvetessaan
suurukselle. Hän raivostui julmasti rouva Cruncherin siunatessa
ruokaansa.

"No niin, senkin mustalainen! Mitäs nyt teet? Joko sinä taas alotat?"

Hänen vaimonsa ilmoitti vain siunanneensa ruokaa.

"Elä tee sitä?" sanoi herra Cruncher, katsellen ympärilleen, kuin
olisi hän odottanut leivän katoavan vaimon rukouksista. "Minä en
tahdo, että minua siunataan pois kodistani. En tahdo että ruokani
siunataan pois pöydältä. Suus kiinni!"

Sanomattoman punasilmäisenä ja äreänä, ikäänkuin olisi hän viettänyt
koko yön seurassa, joka oli saanut ikävänlaisen lopun, Jerry Cruncher
enemmän ahmi kuin söi suurustaan, ihan kuin mikä eläinnäyttelyn
asukas. Kello yhdeksän tienoissa silitti hän ryppyistä naamaansa,
ja esiintyi ulkonäöltään niin arvokkaana ja virallisena kuin hänen
luonnollinen minuutensa antoi myöten ja lähti päivän töihin.

Hänen työtään taisi tuskin kutsua ammatiksi, vaikka hän mielellään
puhui itsestään "kunniallisena asiamiehenä". Hänen varastonsa oli
puujakkara, joka oli tehty tuolista ilman selkänojaa ja jonka nuori
Jerry, kulkien isänsä vieressä aamusin kantoi sille ikkunalle joka
oli lähinnä Temple Baria. Siinä se ynnä kourallinen olkia, jota
nyhtäistiin ohikulkevista ajopeleistä suojelemaan Cruncherin jalkoja
kylmältä ja kostealta, oli päivän leirinä. Tällä paikallaan oli herra
Cruncher yhtä tuttu Fleetkadulla ja Templessä, kuin itse Bar -- ja
melkeinpä yhtä inhoittava.

Saatuaan leirinsä kuntoon neljänneksen yli yhdeksän, hyvään aikaan
ehtiäkseen kohottaa kolmikulmaista hattuaan ikivanhoille ukkopahoille
heidän astuessaan Tellsoniin, asettui Jerry paikalleen tänä
tuulisena maaliskuunaamuna, nuori Jerry vieressään, milloin hän ei
tehnyt partioretkiä läpi Barin, jakaakseen ohimeneville pojille,
jotka olivat sopivan pienet näitä rakastettavia aikeita varten,
ruumiillisia ja henkisiä loukkauksia, jotenkin tuimaluontoisia.
Isän ja pojan, (sanomattoman yhdennäköisinä), ääneti katsellessa
aamuliikettä Fleetkadulle päät yhtä lähellä toisiaan kuin silmät,
muistuttivat he ihmeisesti kahta apinaa. Yhdennäköisyys ei vähentynyt
siitä tilapäisestä seikasta, että kypsynyt Jerry puri ja sylki
suustaan oljenkorsia, nuoren Jerryn räpäyttävien silmien seuratessa
häntä yhtä väsymättömästi kuin kaikkia muita Fleetkadulla.

Muuan Tellsonin pankin vakinaisista sisävahtimestareista pisti päänsä
ovesta sanoen:

"Kantajaa tarvitaan."

"Hurraa, isä! Työtä jo näin aikaisin aamulla!"

Onniteltuaan siten isäänsä, istuutui nuori Jerry itse jakkaralle,
otti haltuunsa oljet, joita isä tähän asti oli pureskellut, ja
mietiskeli.

"Aina vaan ruostetta! Hänen sormensa ovat aina ruosteessa", mutisi
nuori Jerry. "Mistähän isäni saa kaiken tuon rautaruosteen? Täältä
hän ei sitä saa."



TOINEN LUKU.

Muuan näytelmä.


"Tunnettehan hyvin Old Baileyn, eikö niin?" sanoi eräs vanhimpia
kirjanpitäjiä Jerry sananviejälle.

"Ky-yllä, sir", vastasi Jerry, vähän jurosti. "Kyllä _tunnen_
Baileyn".

"Niin tietysti. Ja tunnettehan herra Lorryn."

"Tunnen herra Lorryn paljon paremmin kuin Baileyn. Paljon paremmin",
sanoi Jerry äänellä, joka jotenkin paljon muistutti vastahakoista
todistajaa äskenmainitussa laitoksessa, "kuin mitä rehellisenä
asiamiehenä välitän Baileyta tuntea."

"Hyvä on. Etsikää ovi, josta todistajat menevät sisään, ja näyttäkää
tämä herra Lorrylle tuleva kirjelippu ovenvartijalle. Silloin päästää
hän teidät sisään."

"Oikeussaliinko, sir?"

"Oikeussaliin."

Herra Cruncherin silmät näyttivät hiukan lähentelevän toisiaan ja
vaihtavan kysymyksen: "Mitäs tästä mietit?"

"Odotanko oikeussalissa, sir?" kysyi hän tämän neuvottelun jälkeen.

"Sen sanon kohta. Ovenvartija jättää kirjelipun herra Lorrylle,
silloin teette liikkeen, joka herättää herra Lorryn huomiota, ja
näytätte paikan, jossa seisotte. Sitten seisotte siinä kunnes hän
tarvitsee teitä."

"Siinäkö kaikki, sir?"

"Siinä kaikki. Hän tahtoo, että hänellä on sananviejä käytettävänään.
Tämä kirjelippu ilmoittaa teidän olevanne läsnä."

Vanhan kirjanpitäjän miettiväisenä taittaessa kirjettä ja
kirjoittaessa päällekirjoitusta, tarkasteli herra Cruncher häntä
ääneti kunnes hän tuli imupaperiasteelle, ja sanoi sitten:

"Se on kai väärennysjuttu, joka on esillä tänä aamuna?"

"Maankavallus."

"Siis silpomista", sanoi Jerry. "Raakamaista!"

"Sellainen on laki", vastasi vanha kirjanpitäjä ja käänsi
hämmästyneet silmälasinsa hänen puoleensa, "sellainen on laki."

"Laki on mielestäni julma silpoessaan ihmisiä. Siinä jo tarpeeksi,
että ihminen tapetaan, vielä julmempaa silpoa häntä, sir."

"Ei suinkaan", sanoi vanha kirjanpitäjä. "Lakia tulee meidän kiittää.
Hoitakaa te keuhkojanne ja ääntänne, ystäväni, ja antakaa lain hoitaa
itseään. Sen neuvon annan teille."

"Se on kosteus, joka asettuu keuhkoihini ja ääneeni", sanoi Jerry,
"jätän teidän tuomittavaksenne, kuinka kostea minun elinkeinoni on."

"Hyvä, hyvä", sanoi vanha kirjanpitäjä; "me ansaitsemme kaikki eri
tavalla leipämme, toiset kostealla, toiset kuivalla. Tässä on kirje.
Menkää nyt."

Jerry otti kirjeen, ja vähemmällä sisällisellä kunnioituksella, kuin
mitä pinnalla näkyi puhui hän itsekseen: "Sinäkin sen vanha, kuiva",
teki kumarruksen ja ilmoittaen pojalleen minne läksi, meni menojaan.

Siihen aikaan hirtettiin ihmisiä Tyburnissa, eikä Newgaten
ulkopuolella olevalla kadulla siis vielä ollut sitä häpeällistä
mainetta, jonka se sittemmin sai osakseen. Mutta vankila
oli iljettävä paikka, jossa kaikennäköisiä rikoksia ja irstailuja
harjoitettiin ja kamalia tauteja syntyi, jotka vankien mukana kulkivat
oikeussaliin ja väliin karkasivat suoraan syytettyjen penkiltä
ylituomarin kimppuun, tempaisten hänet alas tuomarinistuimelta. Usein
oli sattunut, että tuomari mustassa myssyssään oli lausunut oman
tuomionsa samassa kuin vangin, vieläpä kuollut ennen häntä. Muuten oli
Old Bailey tunnettu jonkinlaiseksi kuoleman majapaikaksi, josta
kalpeita matkustajia alinomaa lähti liikkeelle rattaissa ja vaunuissa
rajulle matkalle toiseen maailmaan. He taivalsivat likimain kaksi ja
puoli peninkulmaa yleistä katua ja maantietä, ja harva jos yksikään
kansalainen punastui häpeästä heitä nähdessään. Niin voimallinen on
tapa ja niin toivottavaa olisi että se alkujaan olisi hyvä. Old Bailey
oli myös kuuluisa kaakinpuustaan, vanhasta, viisaasta laitoksesta,
jossa pantiin toimeen rangaistuksia, joiden laajuutta ei kukaan
saattanut arvata, samoin raippavitsoistaan, toinen mainio laitos.
Erinomaisen sivistävää ja mieltä ylentävää oli nähdä sen toimivan;
vielä oli Old Bailey kuuluisa siitä, että siinä hierottiin laajalle
ulottuvaa verirahainkauppaa, joka myöskin oli jätteitä isien
viisauksista ja järjestelmänmukaisesti johti kauneimpiin
palkkarikoksiin, mitä on taivaan alla harjoitettu. Kerta kaikkiaan oli
Old Bailey siihen aikaan oiva kuva säännön mahdista: "kaikki oleva on
oikeata", aforismi, joka olisi yhtä ratkaiseva kuin laiska, ellei se
sisältäisi sitä häiritsevää ristiriitaisuutta, että siis kaikki
olematon oli väärää.

Raivaten itselleen tietä saastaisen joukon läpi, joka oli hajautunut
sinne tänne tällä kamalalla näyttämöllä, taitavasti kuten mies, joka
on tottunut kulkemaan hätäilemättä omia teitään, löysi sananviejä
etsimänsä oven ja ojensi kirjeen luukusta sisälle. Kansa maksoi
siihen aikaan päästäkseen katsomaan näytelmää Old Baileyssa, aivan
kuten he maksoivat näytelmästä Bedlamissa -- edellinen tietysti
vaan oli paljon kalliimpi. Siksipä Old Baileyn ovet olivat tarkasti
vartioidut -- tietysti lukuunottamatta niitä vieraanvaraisia ovia,
joista pahantekijät kuletettiin sisään, sillä ne olivat aina
selkoselällään.

Hetken viivytyksen ja epäilyksen jälkeen kääntyi ovi vastahakoisesti
hiemasen saranoillaan, sallien herra Jerry Cruncherin tunkeutua
oikeussaliin.

"Mikä asia on esillä?" kysyi hän kuiskaten lähimmäiseltä naapuriltaan.

"Ei mikään vielä."

"Mikä tulee ensin?"

"Maankavallusasia."

"Jäsentensilpomisasia, niinkö?"

"Oh!" vastasi mies tyytyväisenä; "hänet kuletetaan vankirattailla
puoleksi hirtettäväksi, sitten otetaan hän alas hirsipuusta ja
ratkotaan auki itsensä nähden, sitten otetaan sisälmykset ulos
ja poltetaan hänen nähtensä, sitten katkaistaan kaula ja ruumis
silvotaan neljään osaan. Niin kuuluu tuomio."

"Jos hän katsotaan syylliseksi, tarkoitatte?" lisäsi Jerry varmuuden
vuoksi.

"Oh, he kyllä katsovat hänet syylliseksi", sanoi toinen, "älkää olko
siitä huolissanne."

Herra Cruncherin huomio kääntyi nyt ovenvartijaan, jonka hän näki
raivaavan itselleen tietä herra Lorryn luo kirjelappunen kädessä.
Herra Lorry istui pöydän ääressä peruukkipäisten herrojen keskessä,
lähellä erästä peruukkipäistä herraa, syytetyn asianajajaa, jolla
oli suuri pakka paperia edessään, ja istui melkein vastapäätä erästä
toista peruukkipäistä herraa. Tämän herran koko huomio, herra
Cruncherin katsellessa häneen nyt tai myöhemmin näytti keskittyvän
oikeussalin kattoon. Yskittyään karkeasti, hierottuaan leukaansa ja
viitottuaan kädellään veti Jerry puoleensa herra Lorryn huomion;
herra Lorry nousi ylös katsellakseen missä hän oli, viittasi tyynesti
kädellään ja istuutui jälleen.

"Mitä _hänellä_ on tekemistä asian kanssa?" kysyi mies joka oli
puhunut Jerryn kanssa.

"Piru vie, jos minä sen tiedän", sanoi Jerry.

"Mitä teillä sitten on tekemistä sen asian kanssa, jos sallitte
kysyä?"

"Piru vie, jos sitäkään tiedän", sanoi Jerry.

Tuomarin tulo ja siitä seuraava hälinä ja liike lopetti keskustelun.
Nyt oli syytetyn penkki yleisen huomion keskuspisteenä. Kaksi sen
ääressä seisovaa vanginvartijaa meni ulos ja vanki tuotiin sisään ja
asetettiin aitauksen sisään.

Kaikki läsnäolijat, paitsi peruukkipäinen herra, joka tarkasteli
kattoa, tähystelivät häntä. Kaikkein huoneessa olevain henkäys
vyöryi häntä vastaan meren, myrskyn tai tulipalon tavalla. Kiihkeitä
kasvoja kurottautui pylväitten ja nurkkien takaa nähdäkseen häntä;
katsojat peräpenkeillä kohosivat seisaalleen, etteivät kadottaisi
hiuskarvaakaan hänestä; laattialla seisovat laskivat kätensä
edessään seisovien olalle, nähdäkseen hänet, maksoi mitä maksoi,
-- seisoivat varpaillaan, kapusivat ulkonemille, seisoivat miltei
ilmassa nähdäkseen joka tuuman hänestä. Näitten etummaisena seisoi
Jerry kuin elävä palanen Newgaten piikkistä muuria, sihdaten kohti
vankia oluthöyryjä siitä virvoitusjuomasta, jonka hän oli nauttinut
matkalla, ja jonka hän nyt sekoitti muihin olut-, viina-, tee-,
kahvi-, ja ties mihin kaikkiin höyryihin, jotka lainehtivat häntä
vastaan, murtautuen hänen takanaan olevia suuria ikkunoita vastaan
saastaiseksi usvaksi.

Kaiken tämän tirkistelemisen ja töllistelemisen esine oli nuori,
viidenkolmatta paikkeilla oleva mies, kaunis ja sirovartaloinen,
posket päivettyneet ja silmät tummat. Hänen käytöksensä oli nuoren
gentlemannin. Hänellä oli yksinkertaiset mustat tahi tumman harmaat
vaatteet ja hänen tukkansa, joka oli pitkä ja musta, oli sidottu
niskaan mustalla nauhalla paremmin mukavuuden kuin koristuksen
vuoksi. Niinkuin jokainen mielenliikutuskin ilmenee vaatteista
huolimatta, jotka ruumiin peittävät, niinpä hänen tilastaan syntynyt
kalpeuskin murtautui läpi posken ruskean värin, osottaen, että sielu
on voimakkaampi aurinkoa. Hän kumarsi tuomarille, ja oli muuten
ääneti ja aivan tyyni.

Se mielenkiinto, joka osottautui väkijoukossa tämän nuorukaisen
töllistelemisessä, ei ollut juuri sitä laatua, joka kohottaa
ihmiskuntaa. Ellei häntä olisi uhannut niin kamala tuomio --
jos hänellä olisi ollut pelastumisen toiveita muutamiin sen
raakamaisiin yksityisseikkoihin nähden, -- olisi hän samassa
määrässä kadottanut viehätyksensä. Ruumis, joka oli tuomittava
niin häpeällisesti silvottavaksi, oli juuri itsessään näytelmä; se
kuolematon olento, joka oli teurastettava ja palasiksi riistettävä,
synnytti juuri mielenkiihkoa. Minkä ulkokiillon eri katsojat
antoivatkin harrastukselleen, riippuen kunkin sukkeluudesta ja
itsensäpettämiskyvystä, oli tämä harrastus pohjaltaan petoeläimen
kaltaista.

Hiljaisuutta oikeussalissa! Charles Darnay oli eilen kieltänyt
olevansa syyllinen kanteeseen, joka antoi hänet ilmi (monta
helisevää korulausetta) petollisena kavaltajana meidän loistavaan,
jaloarvoiseen, ylevään j.n.e. ruhtinaamme, herraamme ja
kuninkaaseemme nähden, syystä, että hän eri tilaisuuksissa,
erinäisillä keinoilla ja tavoilla on avustanut Ludvigia,
Ranskan kuningasta hänen sodassaan meidän mainittua loistavaa,
jaloarvoista, ylevää j.n.e. se tahtoo sanoa, hän on matkannut
edes takasin meidän loistavan, jaloarvoisen, ylevän j.n.e.
kuninkaamme ja sanotun ranskalaisen Ludvigin alusmaiden välillä
ja pahasisuisesti, petollisesti ja kavalasti j.n.e. ilmaissut
sanotulle Ranskan Ludvigille, mitä joukkoja mainitulla meidän
loistavalla, jaloarvoisella, ylevällä j.n.e. oli varalla Kanadaan ja
Pohjois-Amerikkaan lähetettäväksi. Kaiken tämän Jerry, jonka päässä
piikit kävivät yhä terävämmiksi, lakisanojen nostaessa hänen korvansa
pystyyn, ymmärsi suurella mielihyvällä, ja tuli niinmuodoin kiertäen
kaartaen siihen käsitykseen, että ennen mainittu ja taas ennen
mainittu Charles Darnay seisoi hänen edessään kuulusteltavana, että
valamiehet vannoivat valansa ja yliprokuraattori valmistui puhumaan.

Syytetty, jonka jo jokainen hengessä oli (ja joka kyllä sen tiesi)
hirttänyt, mestannut ja kappaleiksi silponut, ei arastellut
asemaansa, eikä ruvennut mihinkään teatteriasentoihin. Hän oli
rauhallinen ja tarkkaavainen, seurasi oikeusmenojen avaamista
vakavalla mielenkiinnolla ja seisoi siinä, kädet edessään olevan
puupönkän päällä, niin tyynenä, etteivät ne liikuttaneet lehteäkään
niistä yrteistä, joita siihen oli ripotettu. Koko oikeussali
oli sirotettu yrttejä täyteen ja pirskotettu viinietikalla,
varovaisuuskeino vankilanhajua ja vankilankuumetta vastaan.

Vangin yläpuolella riippui peili, jonka tuli luoda valoa hänen
päälleen. Lukemattomia konnia ja kurjia raukkoja oli siihen
heijastunut ja kadonnut sen pinnalta ja maan päältä. Jos lasi olisi
voinut palauttaa heijastuskuvansa kuten meri kerran on antava
kuolleensa, olisi tällä inhoittavalla paikalla kamalat kummitukset
liikkuneet. Pikainen ajatus sen häpeällisestä ja alhaisesta
tehtävästä liikkui ehkä vangin sielussa. Kuinka lie ollutkaan, hänen
vähän muuttaessaan asentoaan tunsi hän valojuovan kasvoillaan ja
katseli ylös; ja nähdessään peilin hän punehtui ja oikealla kädellään
työnsi yrtit syrjään.

Tätä tehdessään sattuivat hänen kasvonsa kääntymään vasemmalle
puolelle oikeussalia. Jotenkin hänen silmäinsä tasalla istui nurkassa
tuomari-istuimen luona kaksi henkilöä, joihinka hänen silmänsä
kiintyivät niin välittömästi ja muuttuneella ilmeellä, että kaikki
häneen tähdätyt silmät nyt kääntyivät heihin.

Katsojat näkivät edessään vähän päälle kahdenkymmenen olevan nuoren
naisen, ja herrasmiehen, joka silminnähtävästi oli hänen isänsä
ja joka herätti huomiota valkoisilla hiuksillaan ja erityisellä
jännitetyllä kasvojensa ilmeellä, mikä ei osottanut pontevuutta,
vaan mietiskelyä ja itseensä sulkeutumista. Tämän ilmeen vallalla
ollessa teki hän vanhan vaikutuksen, vaan sen haihduttua -- kuten
tällä hetkellä puhuessaan tyttärensä kanssa -- oli hän kaunis mies,
miehuutensa parhaassa ijässä.

Hänen tyttärensä oli pujottanut toisen kätensä hänen käsivarteensa,
siinä hänen vieressään istuessaan, ja laskenut toisen kätensä
sen päälle. Kauhussaan näytelmästä ja säälistä vankiin oli hän
painautunut lähelle isäänsä. Hänen otsansa ilmaisi selvästi kasvavaa
kauhua ja osanottoa, joka ei nähnyt muuta kuin syytetyn vaaraa. Se
oli siihen niin selvästi, niin voimakkaasti ja niin luonnollisesti
piirretty, että katsojat, jotka tähän asti olivat olleet tunnottomat
vankia kohtaan, sulivat tyttöä katsoessaan ja kuului kuiskaus: "Keitä
he ovat?"

Jerry sananviejä, joka oli tehnyt omia havaintojaan omalla tavallaan,
ja joka ajatuksissaan oli imenyt ruosteen sormistaan, kurkoitti
kaulaansa kuullakseen keitä he olivat. Ihmisjoukko hänen ympärillään
oli hitaasti levittänyt ja lähettänyt kysymyksen eteenpäin lähimpänä
seisovalle oikeudenpalvelijalle, ja hänen luotaan kääntyi ja kulki se
vielä hitaammin takasinpäin; viimein ennätti se Jerryn luo:

"Todistajia."

"Millä puolella?"

"Vastaan."

"Ketä vastaan?"

"Vankia vastaan."

Tuomari, jonka silmät olivat kulkeneet samaan suuntaan, kokosi taas
katseensa, nojasi tuoliinsa ja tarkasteli herkeämättä miestä, jonka
elämä oli hänen kädessään. Nyt nousi yliprokuraattori punoamaan
köyttä, terottamaan piilua ja iskemään naulat mestauslavaan.



KOLMAS LUKU.

Pettymys.


Herra yliprokuraattorin oli ilmotettava valamiehille, että heidän
edessään oleva vanki, joskin ikänsä puolesta nuori, oli vanha
niiden petollisten vehkeiden harjoittamisessa, jotka hänen nyt oli
elämällään maksettava. Vielä ilmoitti hän, ettei vangin yhteys maan
vihollisen kanssa ollut alkanut tänään, eikä eilen, eikä menneenä
vuonna, eikä sitä edellisenäkään. Että vanki oli varmasti pitemmän
aikaa harhaillut Ranskan ja Englannin välillä salaisissa asioissa,
joihin hän ei ole saattanut antaa tyydyttävää selitystä. Että jos
salavehkeitten luonnossa olisi menestystä (onneksi ei niin ollut)
ei hänen hankkeittensa todellista ilkeyttä ja rikollisuutta olisi
saatu ilmi. Mutta että Kaitselmuksen johdannosta eräs peloton ja
moitteeton henkilö rupesi urkkimaan vangin hankkeita ja kauhusta
tyrmistyneenä ilmaisi ne hänen Majesteettinsa valtiosihteerille
ja korkeasti kunnioitettavalle valtaneuvostolle. Että tämä
isänmaanystävä olisi astuva heidän eteensä. Että hänen asemansa
oli kerrassaan suurenmoinen. Että hän oli ollut vangin ystävä,
mutta äkkiä eräänä onnellisena ja onnettomana hetkenä keksiessään
hänen halpamaisuutensa, päätti uhrata tämän kavaltajan, jota hän
ei enää voinut povellaan helliä, isänmaan pyhälle alttarille.
Että jos Englannissa olisi tapana, kuten vanhassa Kreikassa ja
Roomassa pystyttää kuvapatsaita valtion hyväntekijöille, olisi
tämä loistava kansalainen varmaan saanut osakseen sen kunnian.
Että hänelle luultavasti ei kuvapatsasta pystytetä, koska täällä
ei sitä tapaa käytetä. Että hyve, kuten runoilijat huomauttavat
(useissa runosäkeissä, jotka hän kyllä tiesi valamiehillä olevan
kielensä päässä; tällä kohtaa valamiesten kasvot ilmaisivat
syyllisyyden tuntoa tietämättömyydestään tässä asiassa), oli
tavallaan tarttuvaista, erittäin se loistava hyve, jota tunnetaan
patriotismin eli isänmaanrakkauden nimellä. Että tämä ylevä,
tahraton ja moitteeton todistaja, jonka todistuksiin oli kunnia
vedota -- ansaitsematon kunnia tosin --, oli ollut vangin palvelijan
yhteydessä ja hänessä virittänyt pyhän päätöksen tarkastella
isäntänsä pöytälaatikot ja taskut sekä anastaa hänen paperinsa.
Että hän (herra yliprokuraattori) oli valmistunut kuulemaan tämän
ihailtavan palvelijan arvoa alennettavan; mutta että hän (herra
yliprokuraattori) katsoi häntä sisariaan ja veljiään paremmaksi ja
kunnioitti häntä enemmän kuin omaa (herra yliprokuraattorin) isäänsä
ja äitiänsä. Että hän empimättä kehoitti valamiehiä tekemään samoin.
Että näitten molempain vierasmiesten todistus heidän löytämäinsä
asiakirjojen ohessa, jotka nyt tulisivat esille otettaviksi, olisi
toteen näyttävä vangilla olleen luettelon hänen Majesteettinsa
sotajoukoista ja niitten jaotuksesta ja varustuksista maalla ja
merellä, eikä ollut syytä epäillä hänen jättäneen nämät tiedot
vihollisen haltuun. Että tosin ei voida todistaa luetteloja vangin
omakätiseksi kirjoitukseksi, mutta että se ei todista mitään,
olipa se paremmin kanteen eduksi, osottaen, että vanki oli viekas
varokeinoissaan. Että todistuksien kuulustelussa oli mentävä viisi
vuotta takaperin ajassa, ja silloin saataisiin toteen näytetyksi,
että vanki oli jo muutamia viikkoja ennen englantilaisten ja
amerikkalaisten joukkojen ensimmäistä yhteentörmäystä työskennellyt
näissä turmiollisissa hankkeissa. Että tämän vuoksi valamiehistön,
joka oli lainkuuliainen valamiehistö (sen hän tiesi) ja
vastuunalainen valamiehistö (sen _he_ tiesivät olevansa), aivan
varmaan oli näkevä vangin syylliseksi ja lopettava hänen päivänsä,
oli se heille mieleen tai ei. Etteivät he koskaan saattaisi kallistaa
päätänsä tyynylleen, etteivät he koskaan saattaisi sietää sitä
ajatusta, että heidän vaimonsa kallistaisivat päätänsä tyynyilleen,
eikä kuvailla mielessään lapsiensa kallistavan päätänsä tyynyilleen,
sanalla sanoen, ettei voisi enää koskaan tulla kysymykseenkään, että
he tai yksikään heidän omaisistaan kallistaisi päätänsä tyynyilleen,
ellei vangin kaula joutuisi katkaistavaksi. Herra yliprokuraattori
lopetti, pyytäen heiltä tätä päätä kaiken sen nimessä mitä hän piti
pyhänä, ja juhlallisen vakuutuksensa nojalla, että hän jo piti vankia
kuolleena ja kadonneena.

Yliprokuraattorin lopetettua, nousi oikeussalissa surina ikäänkuin
olisi suuria kärpäsiä pilvenään surissut vangin ympärillä jo valmiina
odottamassa häntä saaliikseen. Surinan tauottua näyttäytyi moitteeton
isänmaanystävä todistajien paikalla.

Yleinen syyttäjä, noudattaen esimiehensä viittausta, kuulusteli
nyt isänmaanystävää. John Barsad oli hänen nimensä. Herra
yliprokuraattorin kuvaus hänen puhtaasta sielustaan oli aivan
totuudenmukainen, kenties oli se vain hiukan liian täydellinen.
Kevennettyään jalon rintansa kuormastaan, olisi hän vaatimattomasti
peräytynyt, mutta peruukkipäinen herra, jolla oli paperipakka
edessään ja istui lähellä herra Lorrya, pyysi saada asettaa hänelle
muutamia kysymyksiä. Toinen vastapäinen peruukkipää tirkisteli yhä
oikeussalin kattoon.

Oliko hän koskaan itse ollut vakooja? Ei, hän halveksi sellaista
alhaista epäluuloa. Mistä hän eli? Omaisuudestaan. Missä hänen
omaisuutensa oli? Hän ei tarkkaan muistanut missä. Mitä omaisuutta
hänellä oli? Se ei kellekään kuulunut. Oliko hän perinnyt sen?
Oli. Keneltä? Kaukaiselta sukulaiselta. Hyvin kaukaiseltako?
Jotenkin. Oliko hän milloinkaan istunut vankeudessa? Ei suinkaan.
Ei velkavankilassakaan? Hän ei ymmärtänyt mitä tämä tähän
kuului. Ei koskaan velkavankilassakaan? Joko taas sama asia!
Eikö koskaan? Oli. Kuinka monta kertaa? Kaksi tai kolme kertaa.
Ei viisi tai kuusi? Ehkä. Mikä ammatti? Gentlemanni. Oliko häntä
koskaan potkaistu? Mahdollista kyllä. Useinkin? Ei. Oliko häntä
koskaan potkaistu portaita alas? Ei suinkaan. Hän oli kerran
saanut potkun ylimmäisellä astuimella ja vierinyt portaita alas
tahallaan. Saiko hän potkun sen johdosta, että oli pelannut
väärillä nopilla? Jotain sentapaista oli se humalainen valehtelija
väittänyt, joka karkasi hänen kimppuunsa, mutta siinä ei ollut
perää. Taisiko hän vannoa, ettei siinä ollut perää? Taisi kyllä.
Eikö hän koskaan ollut käyttänyt väärää peliä elinkeinonaan? Ei
koskaan. Eikö koskaan pitänyt pelaamista elinkeinonaan? Ei enemmän
kuin muutkaan gentlemannit. Oliko hän milloinkaan lainannut rahoja
syytetyltä? Oli. Oliko hän milloinkaan maksanut? Ei. Eikö hän
itse ollut postivaunuissa, ravintoloissa ja laivoissa tunkeutunut
syytetyn läheiseksi tuttavaksi ja eikö tuttavuus itse asiassa ollut
varsin pintapuolista? Ei. Oliko hän varma nähneensä ne luettelot
syytetyllä? Oli. Tiesikö hän mitään muuta niistä luetteloista?
Ei. Eikö hän esimerkiksi ollut itse niitä hankkinut? Ei. Toivoiko
hän ansaitsevansa mitään tällä todistamisella? Ei. Eikö hän ollut
hallituksen palkkaama virittämään ansoja? Ei millään muotoa. Tai
toimittamaan jotain muuta? Ei millään muotoa. Oliko hän valmis
vannomaan? Vaikka milloin. Eikö muita vaikuttimia kuin puhdas
isänmaanrakkaus? Ei muita.

Kunnon palvelija Roger Cly vannoi aika vauhtia itsensä vapaaksi
koko jutusta. Hän oli neljä vuotta sitten hyvässä uskossa ja
vilpittömästi ruvennut syytetyn palvelukseen. Hän oli Calaisin
laivalla kysynyt vangilta, eikö hän halunnut palvelukseensa
reipasta poikaa, ja syytetty oli hänet ottanut palvelijakseen. Hän
ei ollut pyytänyt vankia ottamaan tätä reipasta poikaa armosta
-- sellaista ei hän ollut ajatellutkaan. Hänessä heräsi piakkoin
epäluuloja vankiin ja hän alkoi pitää häntä silmällä. Puhdistaessaan
matkoilla hänen vaatteitaan, oli hän alinomaa nähnyt sentapaisia
luetteloja vangin taskuissa. Hän oli ottanut nämät listat vangin
kirjoituspöytälaatikoista. Hän ei ollut niitä ensin pannut sinne. Hän
oli nähnyt syytetyn näyttävän näitä samoja listoja ranskalaisille
herroille Calaisissa ja samannäköisiä listoja ranskalaisille
herroille Calaisissa ja Boulognessa. Hän rakasti isänmaatansa
eikä voinut tätä sietää, siksi oli hän ilmaissut asian. Häntä ei
oltu koskaan epäilty hopeakannun varastamisesta, häntä oli kyllä
ahdistettu sinappipurkin vuoksi, mutta se oli vain ollut uusihopeata.
Edellistä todistajaa oli hän tuntenut seitsemän tahi kahdeksan
vuotta, se oli vain sattumusta. Ei hän pitänyt sitä erittäin
merkillisenä sattumuksena, enimmät sattumukset ovat merkillisiä.
Ei hän sitäkään pitänyt merkillisenä sattumuksena, että _hänenkin_
vaikuttimenaan oli todellinen isänmaanrakkaus. Hän oli tosi
englantilainen, ja hän toivoi monta hänen kaltaistansa löytyvän.

Kärpäset surisivat jälleen ja herra yliprokuraattori huusi herra
Jarvis Lorryn esiin.

"Herra Jarvis Lorry, oletteko Tellsonin pankin palveluksessa."

"Olen."

"Matkustitteko eräänä perjantai-iltana marraskuussa 1775
pankkiasioissa postivaunuissa Lontoon ja Doverin väliä."

"Matkustin."

"Oliko postivaunuissa muita matkustajia?"

"Oli kaksi."

"Astuivatko he pois vaunuista yön kuluessa."

"Astuivat."

"Herra Lorry, katsokaa syytettyä. Oliko hän yksi näistä
matkustajista?"

"Sitä en saata sanoa."

"Onko hän jommankumman näköinen?"

"Molemmat olivat niin vaippoihin käärityt, ja yö oli niin pimeä
ja kaikki olimme niin varovaisia, etten uskalla vastata siihen
kysymykseen."

"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia. Kuvailkaa häntä
vaippoihin kääriytyneeksi kuten nuo matkustajat, onko hänen
olennossaan ja vartalossaan silloin mitään, joka tekee mahdottomaksi,
että hän olisi ollut heistä toinen?"

"Ei."

"Te ette uskalla vannoa, ettei hän ollut heistä toinen."

"En."

"Te siis myönnätte, että hän on saattanut olla heistä toinen."

"Myönnän. Vaikka muistan että molemmat -- kuten minä itsekin --
pelkäsivät maantienrosvoja, eikä vanki näytä pelkurilta."

"Ettekö koskaan ole nähnyt teeskenneltyä pelkoa, herra Lorry?"

"Olen kyllä."

"Herra Lorry, katsokaa vielä kerran vankia, oletteko varma, että
olette nähnyt hänet ennen?"

"Olen."

"Koska."

"Minä palasin parisen päivän kuluttua Ranskasta, ja Calaisissa astui
syytetty samaan postilaivaan, jossa minäkin olin ja me matkustimme
yhdessä."

"Mihin aikaan astui hän laivaan?"

"Puoliyön seuduilla."

"Yösydännä. Oliko hän ainoa matkustaja, joka tuli laivaan näin
sopimattomalla ajalla?"

"Hän sattui olemaan ainoa."

"Ei mitään 'sattui', herra Lorry, oliko hän ainoa matkustaja, joka
tuli laivaan sydänyönä?"

"Oli."

"Matkustitteko yksin, herra Lorry, vai seurassa?"

"Kahden matkatoverin seurassa. Herran ja naisen. He ovat täällä."

"Niin, he ovat täällä. Puhelitteko syytetyn kanssa?"

"Enpä juuri. Ilma oli myrskyinen, ylimeno pitkä ja vaikea, ja minä
olin pitkälläni sohvalla melkein koko ajan."

"Neiti Manette!"

Nuori nainen, johonka kaikkein silmät äsken olivat kääntyneet ja nyt
taas kääntyivät, nousi paikaltaan. Hänen isänsä nousi myös, pidättäen
hänen kättänsä käsivarrellaan.

"Neiti Manette, katselkaa syytettyä."

Seista otsatusten niin vakavan, nuoren kaunottaren kanssa ja nähdä
niin suurta osanottoa hänen silmissään oli syytetylle paljon
tuskallisempaa kuin seista otsatusten koko ihmisjoukon kanssa.
Ollessaan siinä ikäänkuin kahdenkesken tämän nuoren naisen seurassa
hautansa reunalla, ei koko tämä töllistelevä uteliaisuus saattanut
antaa hänelle voimia pysymään hiljaa. Hänen hermostunut oikea kätensä
sirotti yrtit hänen edestään maahan kuvitelluiksi kukkaspenkereiksi;
ja hänen ponnistuksensa hillitä ja tyynnyttää hengitystään pani
hänen huulensa vapisemaan, veren syöksyessä niistä sydämmeen. Suuret
kärpäset surisivat jälleen äänekkäästi.

"Neiti Manette, oletteko ennen nähnyt vankia?"

"Olen, herra."

"Missä?"

"Äsken mainitussa postilaivassa."

"Te olette äsken mainittu nuori nainen?"

"Niin olen, valitettavasti."

Hänen osanottavainen, vaikeroiva äänensä hukkui tuomarin karkeaan
ääneen, tämän jotenkin tuimasti sanoessa: "Vastatkaa kysymyksiini,
älkääkä tehkö mitään muistutuksia niihin."

"Neiti Manette, keskustelitteko syytetyn kanssa tällä matkalla
Kanaalin yli?"

"Keskustelin, sir."

"Tehkää selkoa siitä."

Syvän hiljaisuuden vallitessa, alkoi hän heikolla äänellä:

"Tämän herran astuessa laivaan --"

"Tarkoitatteko vankia?" kysyi tuomari, rypistäen silmäkulmiaan.

"Tarkoitan, sir."

"Siis, sanokaa vanki."

"Vangin astuessa laivaan, huomasi hän, että isäni", hän käänsi
hellästi silmänsä vieruskumppaliinsa, "oli hyvin väsynyt ja hyvin
heikkona. Isäni oli niin voimaton, että pelkäsin viedä hänet pois
raittiista ilmasta, olin valmistanut hänelle sijan kannella,
lähellä kajuuttaan vieviä portaita, ja minä istuin kannella hänen
vieressään vaalimassa häntä. Me neljä olimme ainoat matkustajat sinä
yönä. Syytetty pyysi ystävällisesti saada näyttää minulle mitenkä
saattaisin paremmin suojella isääni tuulelta ja ilmalta. En ollut
ymmärtänyt häntä oikein suojella, sillä lähtiessämme liikkeelle
satamasta en voinut laskea mistä tuuli puhaltaisi. Hän auttoi minua
siinä. Hän osotti suurta ystävällisyyttä ja osanottoa isääni kohtaan
ja olen varma, että hän tunsikin sitä. Näin tulimme puheisiin."

"Sallikaa minun keskeyttää teitä hetkeksi. Tuliko hän laivalle yksin?"

"Ei."

"Montako oli hänen seurassaan?"

"Kaksi ranskalaista herraa."

"Keskustelivatko he?"

"He puhelivat keskenään viimeiseen hetkeen, jolloin ranskalaisten
herrojen oli palattava rantaan veneessään."

"Antoivatko he toisilleen papereita, jotka muistuttivat näitä
listoja?"

"He jättivät toisilleen papereita, mutta en tiedä mitä ne olivat."

"Olivatko näiden muotoisia ja suuruisia?"

"Mahdollista kyllä, mutta sitä en tiedä, vaikka he kuiskuttelivat
aivan lähellä meitä. He seisoivat kajuuttaportaitten päässä
saadakseen valoa siellä riippuvasta lampusta. Lamppu oli himmeä
ja he puhelivat hyvin matalalla äänellä, enkä minä kuullut heidän
puhettaan, näin vain heidän katselevan papereita."

"Ja nyt keskusteluunne syytetyn kanssa, neiti Manette."

"Syytetty oli yhtä avomielinen minua kohtaan -- minun avuttoman
tilani tähden -- kuin ystävällinen, hyvä ja auttavainen isääni
kohtaan. Toivon," -- hän purskahti itkuun, -- "etten palkitse häntä
vahingoittamalla häntä tänään."

Kärpäset surisivat.

"Neiti Manette, ellei syytetty käsitä, että te perin vastenmielisesti
olette täällä todistamassa, jota olette velvollinen tekemään -- jota
teidän täytyy tehdä -- jota ette voi päästä tekemästä, on hän ainoa
läsnäolijoista, joka on siinä tilassa. Jatkakaa, olkaa hyvä."

"Hän kertoi minulle matkustavansa arkaluontoisessa ja vaikeassa
asiassa, joka saattaisi tuottaa ikävyyksiä muille, siksi matkusti
hän toisella nimellä. Hän sanoi, että tämä asia oli pakottanut häntä
viipymään muutamia päiviä Ranskassa, ja että hänen täytyi vielä hyvän
aikaa eteenpäin matkustaa Ranskan ja Englannin väliä."

"Puhuiko hän mitään Amerikasta, neiti Manette? Miettikää tarkoin."

"Hän koetti selittää minulle tämän riidan syntyä ja sanoi, että
mikäli hän asian käsitti, oli siinä vääryyttä ja mielettömyyttä
Englannin puolelta. Hän lisäsi leikkiä laskien, että Yrjö Washington
kenties saavuttaisi historiassa yhtä suuren nimen kuin Yrjö kolmas.
Mutta hän ei tarkottanut sillä mitään pahaa, hän sanoi sen nauraen ja
vain aikansa kuluksi."

Jännittävän näytelmäkappaleen katsojat matkivat tietämättään
etevimmän näyttelijän jokaista voimakasta kasvojenilmettä.
Nuoren tytön otsa oli tuskallisessa jännityksessä hänen tätä
todistaessaan, ja kun hän vaikeni tuomarin tehdessä muistiinpanojaan,
tarkkasi hän äänettömyyden kestäessä mitä vaikutusta se teki
syyttäjään ja puolustajaan. Katsojain parvessa ilmeni kaikkialla
salissa sama mieliala siinä määrin, että useimmat otsat olivat
ikäänkuin todistajan heijastuskuvia, kun tuomari silmäili ylös
muistiinpanoistaan, kuunnellakseen ammossa suin mitä kauheita
pilkkasanoja Yrjö Washingtonista lausuttiin.

Yliprokuraattori ilmoitti nyt tuomarille, että hän katsoi
tarpeelliseksi säntillisyyden ja muodon puolesta huutaa esille nuoren
ladyn isän, tohtori Manetten, joka niinmuodoin huudettiin esille.

"Tohtori Manette, katsokaa syytettyä. Oletteko nähnyt häntä ennen?"

"Kerran, kun hän kävi minua tervehtimässä asunnossani Lontoossa,
kolme tai puoli neljättä vuotta takaperin."

"Voitteko todistaa hänet matkakumppaniksenne postilaivassa, tai
kertoa mitä hän keskusteli tyttärenne kanssa?"

"En voi, sir."

"Onko teillä erityinen syy, minkä vuoksi ette voi sitä tehdä?"

"Hän vastasi matalalla äänellä: 'On'."

"Onko teitä pidelty niin pahoin että olette istunut kauvan
vankeudessa synnyinmaassanne ilman tutkimusta ja syytettä."

Hän vastasi äänellä, joka tunki jokaisen sydämmeen:

"Olen istunut kauvan vankeudessa."

"Olitteko yllämainitun tapauksen aikana hiljan vapautettu?"

"Niin on minulle kerrottu."

"Ettekö muista tätä tapausta."

"Muistini on tyhjä aina siitä hetkestä alkaen, jolloin minä
vankeudessani työskentelin kenkiä tehden, siihen asti, kun huomasin
asuvani Lontoossa tämän rakkaan tyttäreni kera. Minä tulin hänet
tuntemaan, laupiaan Jumalan suodessa minulle takasin sielunvoimani;
mutta en pysty edes sanomaan mitenkä opin hänet tuntemaan. Minä en
vähääkään muista, mitenkä se tapahtui."

Herra Yliprokuraattori istahti ja myös isä ja tytär istuutuivat.

Nyt seurasi omituinen tapaus oikeussalissa. Koska tahdottiin
todeksi näyttää, että syytetty yksissä neuvoin erään rikostoverin
kanssa, jonka jäljille ei oltu päästy, oli matkustanut mainittuna
perjantaiyönä marraskuussa viisi vuotta sitten Doverinpostivaunuissa,
ja oli vaunuista salaa poistunut yöllä paikalla, jonne hän ei
ollut jäänyt, vaan josta hän oli matkustanut takasin parikymmentä
peninkulmaa tai vielä enemmän erääseen karnisooniin tai sotasatamaan
ja siellä hankkinut tietoja, huudettiin esille vierasmies, jonka oli
todistettava syytetty siksi henkilöksi, joka juuri samaan aikaan oli
ollut hotellin kahvilassa tässä karnisooni- ja sotasatamakaupungissa
odottamassa erästä toista henkilöä. Syytetyn asianajaja toimitti
todistajan kuulustelun, mutta ei muuta tulosta saanut kuin että hän
ei ollut nähnyt syytettyä missään muualla. Silloin peruukkipäinen
herra, joka koko ajan oli katsonut oikeussalin kattoon, kirjoitti
pari sanaa paperiliuskalle, pusersi sen yhteen ja lennätti sen
hänelle. Asianajaja kiersi paperilipun auki seuraavalla väliajalla ja
katseli syytettyä hyvin tarkkaavaisesti ja uteliaasti.

"Toistatteko vielä, että olette aivan varma siitä, että se oli
syytetty?"

Todistaja oli aivan varma.

"Ettekö koskaan ole nähnyt ketään, joka suuresti muistuttaisi
syytettyä?"

"En ketään (sanoi todistaja), jonka suhteen voisin erehtyä."

"Katsokaa tarkasti tuota gentlemannia, tuota oppinutta ystävääni" --
hän osoitti häntä, joka oli lennättänyt paperipalasen, "ja katsokaa
sitten tarkasti syytettyä. Mitä sanotte? Ovatkohan he hyvin toistensa
näköiset?"

Lukuun ottamatta että oppineen ystävän ulkomuoto oli huolimaton
ja räntistynyt, miltei irstainen, olivat he niin toistensa
näköiset, näin toisiinsa verrattuina, että he hämmästyttivät
jokaista läsnäolijaa. Kun Mylord pyynnöstä käski, vaikka varsin
epäsuosiollisesti, oppineen ystävän riisua peruukkinsa, tuli
yhdennäköisyys vielä huomattavammaksi. Mylord kysyi herra Stryveriltä
(syytetyn asianajaja) oliko heidän nyt syytettävä herra Cartonia
(oppineen ystävän nimi) maankavalluksesta? Mutta herra Stryver
vastasi kieltäen. Hän pyysi vain todistajaa vastaamaan eikö se,
joka oli kerran tapahtunut, saattanut kahdesti tapahtua, ja
olisiko hän ollut yhtä varma asiastaan, jos hän olisi ensin nähnyt
tämän varomattomuutensa selityksen ja luottaisiko hän vielä yhtä
paljon itseensä, sen nähtyään j.n.e. Tuloksena oli, että todistaja
murskattiin kuin saviastia ja hänen osuutensa jutussa pirstaantui
tyhjäksi löröksi.

Herra Cruncher oli seuratessaan todistuksia nauttinut välipalaksi
aimo aterian ruostetta sormistaan. Hänen oli nyt kuultava, kuinka
herra Stryver sovitteli syytetyn asiaa valamiehille kuin vaatekertaa,
todistaen heille, että isänmaanystävä Barsad oli palkattu urkkija ja
kavaltaja, julkea verikauppias ja maailman suurimpia konnia lähinnä
kirottua Juudasta -- jonka näköinen hän mahtoikin olla, mitenkä
kunnon palvelija Cly oli hänen ystävänsä ja rikostoverinsa ja sen
kunnian ansaitsikin, mitenkä näitten väärentäjien ja valapattojen
vakoilevat silmät olivat valinneet syytetyn uhrikseen, siksi että
eräät perheasiat Ranskassa -- hän oli ranskalaista syntyperää --
pakottivat häntä matkustamaan yli Kanaalin. Näihin asioihin nähden
taas ei hän tahtonut suutansa avata, kysyttiinpä tässä vaikka
hänen elämäänsä, niin olivat ne arkaluontoista laatua ja koskivat
hänelle läheisiä ja rakkaita henkilöitä. Vielä huomautti hän että
tämän nuoren naisen pakotettu todistus, he olivat nähneet mitenkä
tuskallista tämä todistaminen oli, ei ollut mistään kotoisin, ja
sisälsi vain pientä viatonta mielistelyä ja kohteliaisuutta,
mikä aina on tavallista nuoren herran ja naisen välillä
samanlaatuisissa olosuhteissa, -- lukuunottamatta tuota viittausta
Yrjö Washingtonista, joka oli aivan liian vallaton ja mahdoton,
että sitä saattaisi katsoa muuksi kuin eriskummalliseksi
leikinlaskuksi. Olisi heikkoutta hallituksen puolelta ja kansansuosion
tavoittelemista, vedota alhaiseen kansallisvihaan, jota yllyttääkseen
herra yliprokuraattori oli nostanut tästä asiasta niin suuren hälinän,
ja syyte perustui ainoastaan kurjiin ja kataliin todistuksiin,
jotka niin usein rumentavat tämänkaltaisia juttuja ja joista
maankavallusjutut vilisevät. Mutta tässä Mylord keskeytti (niin
vakavan näköisenä, kuin tämä ei olisi ollut totta) sanoen, että hän ei
saattanut istua tuomarinistuimella näitä viittauksia kuuntelemassa.

Herra Stryver huusi sitten esiin harvat todistajansa, ja herra
Cruncher sai nyt kuulla kuinka herra yliprokuraattori käänsi ylös
alasin vaatekertaa, jota herra Stryver oli sovitellut valamiesten
ylle, ja näytti toteen, että Barsad ja Cly olivat vielä sata
kertaa paremmat ja syytetty sata kertaa huonompi, kuin mitä hän
oli heistä luullut. Viimein alkoi Mylord itse kääntää vaatteita,
milloin sisäpuolta ulospäin, milloin päinvastoin, mutta itse asiassa
oikeastaan käärinliinoiksi syytetylle.

Ja nyt valamiehet alkoivat neuvotella ja suuret kärpäset surisivat
jälleen.

Herra Carton, joka niin kauvan oli istunut katsomassa oikeussalin
kattoa, ei tällä jännityksen hetkelläkään muuttanut paikkaa eikä
asentoa. Hänen oppineen ystävänsä herra Stryverin kokoillessa
papereitaan, kuiskutellessa lähellä istuvien kanssa ja silloin
tällöin levottomasti vilkaistessa valamiehiin, katsojien liikkuessa
ja muodostaessa uusia ryhmiä ja itse Mylordinkin noustessa
istuimeltaan ja mittaillessa hitaasti edestakasin lavaa, joka saattoi
katsojat hienosti epäilemään hänen tilaansa kuumeentapaiseksi --
istui tämä mies yksin tuoliinsa nojautuneena, kulunut pukunsa
puoliavoinna, pörröinen peruukki umpimähkään päässä, kädet taskuissa
ja silmät katossa, kuten olivat olleet koko päivän. Huolimattomuus
hänen olennossaan teki hänen ulkomuotonsa vastenmieliseksi ja
vähensi niin hänen yhdennäköisyyttään vankiin, (jota hänen silloinen
vakavuutensa enensi) että monet katsojista, jotka nyt häntä
tarkastelivat, ihmettelivät keskenään äskeistä yhdennäköisyyttä.
Herra Cruncher teki saman huomautuksen lähimmälle naapurilleen ja
lisäsi: "Panenpa veikkaa puolesta guineasta, ettei _hänelle_ koskaan
anneta mitään asianajajatoimia. Minusta näyttää, ettei hän saa
mitään, vai kuinka."

Mutta tämä herra Carton tajusi sentään tapahtumia näyttämöllä
paremmin kuin mitä olisi luullut, sillä nyt, kun neiti Manetten pää
vaipui hänen isänsä rinnalle, oli hän ensimmäinen sitä näkemässä ja
sanoi kovalla äänellä: "oikeudenpalvelija! katsokaa nuorta ladyä.
Auttakaa herraa saattamaan häntä ulos. Ettekö näe, että hän on maahan
vaipumaisillaan!"

Neiti Manettea vietäessä ulos, herätti hän paljon sääliä, ja osanotto
hänen isäänsä kohtaan oli suuri. Muistutus hänen vankeusajastaan oli
nähtävästi tuottanut hänelle suurta, sisällistä mielenliikutusta
tutkimuksen aikana, ja tuo mietiskelevä ja itseensäsulkeutunut ilme,
joka häntä vanhensi, oli siitä lähtien asunut hänen kasvoillaan
kuin raskas pilvi. Hänen mennessään ulos, palasivat valamiehet,
jotka olivat vetäytyneet hetkeksi syrjään ja pitäneet väliaikaa, ja
puhuivat puheenjohtajallensa.

He eivät olleet yksimieliset ja halusivat vetäytyä neuvottelemaan.
Mylord osotti (ehkä Yrjö Washington muistissaan) hieman hämmästystä
heidän erimielisyydestään, mutta ilmaisi tyytyväisyyttään siihen,
että he vetäytyivät syrjään valvonnanalaisina ollen, ja itse
vetäytyi hän myös syrjään. Tutkimus oli kestänyt koko päivän, ja
nyt sytytettiin lamput oikeussalissa. Huhuttiin, että valamiehet
tulisivat viipymään kauvan ulkona. Katsojat hupenivat hankkimaan
itselleen vähän virvoituksia, ja syytetty vetäytyi aituuksensa
sisimpään istumaan.

Herra Lorry, joka oli seurannut neiti Manettea ja hänen isäänsä ulos,
palasi sisään viitaten Jerrylle, joka nyt kiihkon laimettua helposti
pääsi hänen luokseen.

"Jerry, jos haluatte hankkia itsellenne jotain syötävää, niin
menkää vain. Mutta pysytelkää lähitienoilla. Te kuulette varmaan
kun valamiehet palaavat. Mutta älkää hetkistäkään myöhästykö, sillä
teidän on vietävä sana tuomiosta pankkiin. Te olette vikkelin
sananviejä, jonka tunnen, ja ennätätte Temple Bariin paljon ennen
minua."

Jerryllä oli juuri sen verran otsaa, että hän taisi siihen nyrkillä
naputtaa, ja sen hän nyt teki osotteeksi, että oli tämän käskyn
oivaltanut ja killingin vastaanottanut. Herra Carton astui nyt esiin
ja kosketti herra Lorrya käsivarrelle.

"Mitenkä on nuoren ladyn laita?"

"Hän on hyvin allapäin, mutta hänen isänsä lohduttaa häntä, ja hän
voi paremmin, kun pääsi oikeussalista."

"Minäpäs kerron tämän syytetylle. Teille, arvokkaalle
pankkivirkamiehelle ei sovi ruveta hänen kanssaan julkisiin
keskusteluihin."

Herra Lorry punastui kuin olisi hän juuri harkinnut sitä seikkaa,
ja herra Carton raivasi itselleen tien aituuksen luo. Oikeussalin
uloskäytävä oli samassa suunnassa, ja Jerry seurasi häntä pelkkänä
silmänä ja korvana, piikit pystyssä.

"Herra Darnay."

Syytetty astui paikalla esiin.

"Te olette tietysti halukas kuulemaan mitenkä on todistajan, neiti
Manetten laita. Hän on toipumassa. Pahin mielenliikutus on ohi."

"Olen hyvin pahoillani, että olen siihen syypää. Voisitteko sanoa sen
hänelle ynnä lämpimät kiitokseni?"

"Voinpa kyllä ja teen sen, jos niin pyydätte." Herra Cartonin käytös
oli niin penseä että se oli miltei loukkaava. Hän seisoi puoleksi
poiskääntyneenä vangista, nojaten kyynäspäällään aituukseen.

"Pyydän teitä sen tekemään. Ottakaa vastaan sulimmat kiitokseni."

"Herra Darnay", kysyi Carton yhä vain puolittain häneen kääntyneenä,
"mitä tulosta odotatte tästä neuvottelusta?"

"Pahinta."

"Se on viisainta ja hyvin todennäköistä. Mutta luulen, että tämä
syrjäänvetäytyminen on teille hyväksi."

Koska vitkasteleminen oikeussalista mennessä ei ollut luvallista, ei
Jerry kuullut sen enempää, vaan jätti heidät -- piirteiltään olivat
he niin yhdennäköiset ja käytökseltään niin erilaiset -- kun he siinä
seisoivat toistensa vieressä kuvastuen yläpuolella olevaan peiliin.

Puolitoista tuntia kului hitaasti alhaalla käytävässä, joka oli
varkaita ja roistoja täynnä, joskin sitä koetettiin lyhentää
lammaspiiraisilla ja oluella. Käheä sananviejä istui epämukavasti
eräällä penkillä, nautittuaan näitä virvoituksia, ja oli tupsahtanut
uneen, kun äänekäs hälinä ja nopea ihmistulva, joka virtaili ylös
oikeussaliin vieviä portaita, tempasi hänet mukaansa.

"Jerry! Jerry!" huusi herra Lorry jo ovella hänen tullessaan.

"Tässä olen, sir! Siinäpäs kahakka ennenkuin pääsee läpi. Tässä olen,
sir!"

Herra Lorry ojensi hänelle paperilipun läpi tungoksen. "Pian!
Saitteko sen?"

"Sain, sir."

Paperilipulle oli pikaisesti kirjoitettu sana: "_Vapautettu_".

"Jos taas olisitte lähettänyt viestin: 'elämään palautettu'", mutisi
Jerry kääntyessään, "olisin tällä kertaa ymmärtänyt tarkoituksenne."

Hänellä ei ollut tilaisuutta sanoa eikä ajatella muuta, ennenkuin
hän jo oli ulkona Old Baileysta; sillä ihmisjoukko törmäsi ulos niin
raivokkaasti, että oli hänet kumoon keikauttaa, ja äänekäs hälinä
virtaili kadulle, ikäänkuin olisivat pettyneet kärpäset hajautuneet
toisia haaskoja vainuamaan.



NELJÄS LUKU.

Onnitteluja.


Viimeinen pohjasakka siitä ihmispöperöstä, joka koko päivän oli
siellä kiehunut, oli herunut pois oikeussalin himmeistä käytävistä,
kun tohtori Manette, hänen tyttärensä, Lucy Manette, herra Lorry ja
asianajaja herra Stryver ympäröivät herra Charles Darnayta -- äsken
vapautettua, onnitellen häntä pelastuksestaan kuolemasta.

Kirkkaammassakin valossa olisi ollut vaikea tohtori Manetten
älykkäissä kasvoissa ja suorassa ryhdissä tuntea ullakkohuoneen
suutaria Pariisista. Mutta joka oli häntä pari kertaa katsonut, ei
voinut olla häneen uudestaan silmiään luomatta, joskin ei olisikaan
sattunut kuulemaan hänen matalan, vakavan äänensä surullista
sointua, eikä näkemään sitä hajamielistä ilmettä, joka pimensi
häntä aika-ajoin ilman näkyvää syytä. Vaikka ulkonaiset syyt,
kuten viittaus hänen pitkällisiin, riuduttaviin tuskiinsa aina --
niinpä tutkimuksessakin -- nostattivat tämän tilan hänen sielunsa
syvyydestä, syntyi se myös itsestään ja verhosi hänet synkkyyteen,
joka niille, joille hänen elämäntarinansa oli outo, oli yhtä
käsittämätön, kuin jos kesäaurinko olisi luonut häneen todellisen
Bastiljin varjon, rakennuksen ollessa kolmensadan peninkulman päässä.

Ainoastaan hänen tyttärellään oli valta taikoa nämät mustat mietteet
hänen mielestään. Hän oli kultainen lanka, joka yhdisti menneisyyden
nykyisyyteen, ja hänen äänensä sointu, hänen kasvojensa loiste ja
hänen kätensä koskenta vaikuttivat isään melkein aina voimakkaasti ja
terveellisesti. Ei kumminkaan ihan aina, sillä Lucy muisti hetkiä,
jolloin hänen voimansa olivat pettäneet, mutta ne olivat harvat ja
hän luuli ne jo voitetuiksi.

Herra Darnay oli suudellut hänen kättään tulisesti ja kiitollisesti
ja kääntynyt herra Stryverin puoleen lämpimästi kiittäen. Herra
Stryver oli vähän päälle kolmenkymmenen, mutta näytti kahtakymmentä
vuotta vanhemmalta, pyylevä, äänekäs, punakka ja suorapuheinen eikä
liiaksi hienotunteinen; hänellä oli tungetteleva tapa tuppaantua
(henkisesti ja ruumiillisesti) seuroihin ja keskusteluihin, joka
antoi aihetta otaksumiseen, että hän tuppaantuisi esille elämässäkin.

Hänellä oli vielä peruukki ja kaapu yllään, ja tunkien niin lähelle
viimeistä suojattiaan, että hän työnsi viattoman herra Lorryn ulos
ryhmästä, sanoi hän: "olen iloinen että minun onnistui auttaa teitä
tästä pälkähästä kunnialla, herra Darnay. Se oli häpeällinen syyte,
raa'an häpeällinen; mutta sen onnistuminen olisi ollut sangen
todennäköistä."

"Minä olen teille kiitollisuuden velassa koko elämäni", sanoi hänen
suojattinsa, tarttuen hänen käteensä.

"Olen tehnyt parastani puolestanne, herra Darnay; ja luulenpa, että
minun parhaani on yhtä hyvä kuin jonkun muun."

Koska jonkun nähtävästi oli tähän sanottava: "paljon parempi kuin
jonkun muun", sanoi herra Lorry sen, ehkäpä vähän omaa etuaankin
katsoen, sillä hän koetti tunkeutua takasin ryhmään.

"Niinkö luulette?" sanoi herra Stryver. "No niin, te olette ollut
mukana koko päivän, ja teidänhän se on tiedettävä. Te olette myös
asiamies."

"Ja asiamiehenä", sanoi herra Lorry, jonka lainoppinut asianajaja oli
tuuppinut takasin ryhmään, samoin kuin hän äsken oli tuuppinut hänet
ulos -- "asiamiehenä vetoan minä tohtori Manetteen, pyytäen häntä
keskeyttämään tämän keskustelun ja lähettämään meidät kaikki kotia.
Neiti Lucy näyttää heikolta, herra Darnaylla on ollut kauhea päivä,
ja me olemme kaikki loppuun kuluneet."

"Puhukaa omasta puolestanne, herra Lorry," sanoi Stryver; "minulla on
työtä koko yön varalle. Puhukaa omasta puolestanne."

"Puhunkin omasta puolestani", sanoi herra Lorry, "ja herra Darnayn ja
neiti Lucyn puolesta ja -- neiti Lucy, ettekö luule että voin puhua
meidän kaikkien puolesta?" Hän pani painon tälle kysymykselle, luoden
silmäyksen hänen isäänsä.

Tohtorin kasvot olivat kuin jähmettyneet hänen omituisesti
katsellessa herra Darnayta. Se oli tutkiva katse, joka oli pimentynyt
epäluuloksi ja tyytymättömyydeksi, niin, olipa siinä miltei
pelkoakin. Hänen ajatuksensa harhailivat kaukomailla.

"Isä", sanoi Lucy, hiljaa kosketellen häntä kädellään.

Hän karkoitti hitaasti varjon kasvoiltaan ja kääntyi tyttärensä
puoleen.

"Joko lähdemme kotia, isäni?"

Huokaisten pitkään hän vastasi: "mennään vaan".

Vapautetun vangin ystävät olivat hajautuneet, luullen, kuten hän
itsekin, ettei häntä sinä iltana vapautettaisi. Valo käytävissä
oli miltei kaikkialla sammutettu, rautaiset portit olivat kolisten
ja helisten sulkeutuneet, ja kamala paikka oli autiona, kunnes
huomisaamuna innostus hirsi- ja kaakinpuuhun ja raippavitsoihin
taas täyttäisi sen yleisöllä. Isänsä ja herra Darnayn keskellä Lucy
Manette meni ulos raittiiseen ilmaan. He kutsuivat ajurin, ja isä ja
tytär ajoivat pois.

Herra Stryver oli jättänyt heidät käytävään tuppautuakseen
pukuhuoneeseen. Eräs toinen henkilö, joka ei liittynyt ryhmään, eikä
vaihtanut sanaakaan muitten kanssa, vaan nojautui seinään pimeimmällä
kohdalla, oli hiljaa seurannut toisia ulos, katsellen poisajavia
kunnes olivat näkymättömissä.

Hän meni nyt herra Lorryn ja herra Darnayn luo kadulle.

"Vai niin, herra Lorry, liikemiesten soveltuu nyt puhua herra Darnayn
kanssa?"

Ei kukaan ollut osottanut kiitollisuutta herra Cartonille hänen
osanotostaan päivän tapahtumiin; ei kukaan ollut siitä tiennyt. Hän
oli riisunut kaapunsa, mutta se ei parantanut hänen ulkomuotoaan.

"Teillä olisi aika hauska, herra Darnay, jos tietäisitte mikä
taistelu tapahtuu liikemiehen sielussa, sen horjuessa ystävyyden ja
liikeharrastuksen välillä."

Herra Lorry punastui ja sanoi kiihkeästi: "Te olette jo sanonut
tämän ennen, sir. Me liikemiehet, jotka olemme jonkun toiminimen
palveluksessa, emme ole omia herrojamme. Meidän tulee ajatella
enemmän toiminimeä kuin itseämme."

"Tiedän, tiedän", sanoi herra Carton huolimattomasti. "Älkää
loukkaantuko, herra Lorry. Te ette ole muita huonompi, sitä en luule,
ehkäpä vielä parempikin."

"Sitä paitsi", jatkoi Lorry, välittämättä hänen puheistaan, "en
todellakaan käsitä, mitä teillä on tämän kanssa tekemistä. Saatte
suoda anteeksi, että minä, joka olen teitä vanhempi, näin puhun,
mutta en todellakaan käsitä, että tämä olisi teidän asianne."

"Asia, siunatkoon, _minulla_ ei ole asioita", sanoi herra Carton.

"Vahinko, ettei teillä ole, sir."

"Niin minustakin."

"Jos teillä niitä olisi", jatkoi herra Lorry, "ehkäpä tekin
hoitaisitte niitä."

"Ei, Jumala paratkoon, -- sitä en tekisi", sanoi herra Carton.

"Niin, sir", huudahti herra Lorry, aivan kiihoittuneena hänen
välinpitämättömyydestään, "asiat ovat hyvät olemassa ja niitä
tulee arvossa pitää. Joskin asiat velvoittavat vaikenemaan ja
itseään hillitsemään ja aikaansaavat vaikeuksia, niin herra Darnay
ylevänä gentlemannina antaa sen anteeksi. Hyvää yötä, herra Darnay,
Jumala siunatkoon teitä, sir! Toivon että tänään olette pelastunut
kuolemasta viettääksenne hyötyisää ja onnellista elämää. --
Kantotuoli hoi!"

Ehkäpä hieman suuttuneena itseensäkin eikä vain asianajajaan kapusi
herra Lorry kantotuoliin ja kannatutti itseään Tellsoniin. Carton,
joka löyhkäsi portviinille, eikä tuntunut oikein selvältä, naurahti
ja sanoi, kääntyen Darnayn puoleen:

"Omituinen sattumus, joka vie meidät kaksi yhteen. Teistä mahtaa
tuntua omituiselta seistä tänä iltana yksin näillä katukivillä oman
kuvanne kanssa."

"Minusta tuntuu kuin tuskin vielä kuuluisin tähän maailmaan", vastasi
Charles Darnay.

"Se ei minua kummastuta. Vähän aikaa sitten olitte aika kyytiä
menossa toiseen maailmaan. Puhutte niin raukeasti."

"Alanpa uskoa, että _olen_ raukea."

"Miksi, piru vie, ette sitten mene päivällistä syömään. Söin itse
päivällistä noitten pölkkypäitten neuvotellessa mihin maailmaan
teidän tulisi kuulua -- tähänkö vai toiseen. Antakaas, niin vien
teidät lähimpään ravintolaan, jossa saatte kunnon ruokaa."

Pujottaen kätensä hänen käsivarteensa, kuljetti hän Darnayta
pitkin Ludgate-hilliä Fleet-kadulle ja sitten katettua käytävää
pitkin erääseen ravintolaan. Täällä heidät osotettiin pieneen
huoneeseen, jossa Charles Darnay pian pääsi entisiin voimiinsa hyvän,
yksinkertaisen aterian ja kelpo viinin ääressä; Carton istui saman
pöydän ääressä, vastapäätä häntä, aika julkeana, ja portviinipullo
edessään.

"Joko tunnette taas kuuluvanne tähän maalliseen järjestelmään, herra
Darnay?"

"Tunnen kyllä, olen kauhean sekapäinen, aivan ymmällä, mitä aikaan ja
paikkaan tulee; mutta olen kumminkin niin voimissani että sen tunnen."

"Se mahtaa olla ääretön nautinto!"

Hän sanoi tämän katkerasti ja täytti jälleen lasinsa, joka oli
aikamoinen.

"Minun hartahin toivoni taas on unohtaa että siihen kuulun. Sillä
ei ole minulle muuta antaa kuin tätä viiniä eikä minulla mitään
sille. Siis siinä suhteessa emme ole yhtäläisiä. Rupean todellakin
luulemaan, että me kaksi emme missään suhteessa ole yhtäläisiä."

Huumaantuneena kaikista päivän mielenliikutuksista oli Darnaysta tämä
seurustelu säädyttömän kaksoisensa kanssa kuin unennäköä. Hän ei
tiennyt mitä vastata, viimein oli hän aivan ääneti.

"Nyt kun päivällisenne on päättynyt", sanoi Carton äkkiä, "miksi ette
juo kenenkään terveydeksi; miksi ette ehdota kenenkään maljaa?"

"Kenenkä terveydeksi? Kenenkä maljaa?"

"Kuinka, eikö se ole kielenne kärjellä. Sen täytyy olla, sen tulee
olla, voin vannoa sen olevan siinä."

"Siis, neiti Manetten!"

"Niin, neiti Manetten!"

Katsellen seurakumppaniaan vasten silmiä tätä maljaa juodessaan,
singahutti Carton lasinsa olkansa yli seinään, jossa se särkyi
pirstaleiksi, soitti kelloa ja pyysi toisen.

"Kyllä kelpasi auttaa niin kaunista, nuorta ladyä vaunuihin pimeässä,
Darnay!" sanoi hän uudestaan täyttäessään maljansa.

Hienoinen rypistys kulmissa ja lakooninen, "niin", oli ainoana
vastauksena.

"Mikä kaunis, nuori lady teitä sääli ja itki! Miltäs tuntuu.
Kannattaako olla hengenvaarassa joutuakseen sellaisen osanoton
alaiseksi, herra Darnay?"

Ei nytkään Darnay vastannut.

"Hän ilostui suunnattomasti saadessaan teiltä terveiset, jotka
hänelle vein. Hän ei tosin näyttänyt ihastustaan, mutta minä arvelen,
että hän oli ihastunut."

Tämä viittaus muistutti herra Darnayta, että tämä ikävä kumppani oli
häntä vapaasta tahdostaan auttanut päivän vaikeuksissa. Hän käänsi
keskustelun tähän ja kiitti häntä.

"En välitä kiitoksista, enkä niitä ansaitse", kuului penseä vastaus.
"Ensiksikään ei ollut muuta tekemistä ja toiseksi, en tiedä, miksi
sen tein. Herra Darnay, antakaas kun teen teille kysymyksen."

"Mielelläni, se on vähänen palkinto hyvistä töistänne."

"Luuletteko minun erityisesti pitävän teistä!"

"Todellakin, herra Carton", vastasi toinen hämillään, "sitä kysymystä
en ole tehnyt itsellenikään."

"Tehkää siis se kysymys itsellenne nyt."

"Te olette menetellyt kuin pitäisitte minusta, mutta en luule teidän
sitä tekevän."

"_Minä_ en myöskään luule", sanoi Carton. "Alan saada hyvän
käsityksen teidän älystänne."

"Siitä huolimatta", jatkoi Darnay, nousten soittamaan, "toivon, ettei
minua mikään estä pyytämästä laskua, eikä meitä eroamasta sovinnossa."

"Ei mikään!" sanoi Carton. Darnay soitti. "Pyydättekö laskun
kaikesta?" Toisen myöntävästi vastattua, jatkoi hän, "siinä
tapauksessa antakaa minulle vielä pullo tätä viiniä, viinuri, ja
tulkaa minua herättämään kello kymmenen."

Kun lasku oli suoritettu, nousi Charles Darnay ja toivotti hänelle
hyvää yötä. Vastaamatta hänen tervehdykseensä, nousi Carton myös ja
hänen olennossaan oli uhkaa, kun hän sanoi: "viimeinen sana, herra
Darnay, luuletteko, että olen päihtynyt?"

"Luulen, että olette juonut, herra Carton."

"Luuletteko? Te tiedätte, että olen juonut."

"Koska pakotatte minua sanomaan, niin tiedän sen."

"Siksipä saatte myös tietää minkätähden? Minä olen tyytymätön
työjuhta, sir. En välitä kenestäkään maan päällä, eikä kukaan maan
päällä välitä minusta."

"Se on hyvin surkeata. Teidän olisi pitänyt käyttää lahjojanne
paremmin."

"Ehkä herra Darnay, ehkäpä ei, älkää antako selvän naamanne tehdä
teitä ylpeäksi, ettepä tiedä miten vielä voi käydä. Hyvää yötä!"

Jäätyään yksin, tämä outo olento otti kynttilän, meni peilin luo,
joka riippui seinällä, ja tutki kuvaansa tarkasti siinä.

"Pidätkö sinä erityisesti tuosta miehestä?" mutisi hän kuvalleen,
"miksi sinä pitäisit miehestä, joka on sinun näköisesi? Sinussa ei
ole mitään, josta pitää, sen kyllä tiedät. Piru vieköön! Mikä muutos
on sinussa tapahtunut! Onpa todellakin syytä kiintyä ihmiseen siksi
että hän osottaa sinulle mitä olet menettänyt ja mitä sinusta olisi
voinut tulla. Jos sinä olisit ollut hänen sijassaan, olisivatko nuo
siniset silmät katsellet sinua samoin kuin häntä, ja olisivatko nuo
kiihkeät kasvot säälineet sinua kuin häntä? Puhu suusi puhtaaksi!
Sinä vihaat miestä."

Hän haki lohdutusta viinipullossaan, tyhjensi sen muutamassa
hetkessä, ja pää käsien varassa ja hiukset hajallaan pöydällä, vaipui
hän uneen kynttilän tipahdellessa talia alas hänen päälleen.



VIIDES LUKU.

Shakaali.


Ne olivat juoma-aikoja ne, ja useimmat ihmiset joivat paljon.
Niin suuren parannuksen on aika tehnyt sellaisissa tavoissa, että
kohtuullinen lasku siitä viini- ja punssimäärästä, jonka mies taisi
nielaista illan kuluessa ilman että hänen arvonsa gentlemannina
lainkaan siitä aleni, tuntuisi meidän päivinämme naurettavalta
liioittelulta.

Lakitieteen ammattikunta ei ollut toisia ammattikuntia huonompi mitä
bakkanaalisiin taipumuksiin tulee; eikä myöskään herra Stryver, joka
jo hyvässä vauhdissa lisäsi suurta ja tuottavaa praktiikkaansa, ollut
vertaisiaan huonompi tässä suhteessa.

Herra Stryver alkoi varovaisesti karsia pois alimmaisia kapuloita
niistä tikapuista, joita myöden hän kapusi ylös, suosikki kuin
oli sekä Old Baileyssa että oikeusistunnoissa. Niitten täytyi nyt
erityisesti kutsua suosikkiaan ikävöivään helmaansa, ja tuppaantuen
loordi ylituomarin näkyville Kings Benchissä, näkyi herra Stryverin
kukoistava naama joka päivä puhkeavan peruukkien penkillä ikäänkuin
suuri auringonruusu, joka nousee kohti aurinkoa keskellä koreita
kumppaneja.

Temple Barissa oli kerta tehty muistutus siitä, että vaikka herra
Stryver oli suulas mies, vaikka hän oli julkea, rivakka ja rohkea
mies, ei hänellä ollut kykyä löytää tosiasioiden ydintä, joka on
asianajajan välttämättömimpiä ja pätevimpiä lahjoja. Mutta siinä
suhteessa oli hän tehnyt ihmeellisiä edistyksiä. Mitä enemmän hänellä
oli tehtävää, sitä suuremmaksi kasvoi hänen kykynsä syventyä asian
sydämmeen ja ytimeen, ja juopottelipa hän kuinka myöhään yöhön
tahansa Sydney Cartonin kanssa, oli hänellä aamulla kaikki selvänä.

Sydney Carton, joka oli kaikista ihmisistä laiskin ja vähiten
toiveita herättävä, oli hänen paras liittolaisensa. Se määrä,
minkä he molemmat yhdessä joivat Sakkanuutista Mikonpäivään, olisi
kannattanut vaikka sota-alusta. Stryver ei koskaan käsitellyt mitään
juttua, ellei Carton ollut läsnä kädet taskuissa ja tuijottaen
oikeussalin kattoon; he tekivät yhteisiä käräjämatkoja, ja sielläkin
jatkoivat he tavallisia juominkejaan myöhään yöhön, ja huhu tiesi,
että Cartonin nähtiin keskellä selvää päivää horjuvana hiipivän
asuntoonsa kuin kevytmielisen kissan.

Viimein kerrottiin niiden kesken, jotka olivat asiasta huvitettuja,
ettei Sydney Cartonista koskaan tulisi leijonaa, mutta että hän oli
erinomaisen hyvä shakaali, ja tässä vaatimattomassa toimessa seurasi
ja palveli hän Stryveriä.

"Kello on kymmenen, sir", sanoi viinuri, jonka Carton oli pyytänyt
itseään herättämään -- "kello on kymmenen."

"Mikä on?"

"Kello on kymmenen, sir."

"Mitä tarkoitatte? Kymmenen illallako?"

"Niin, sir. Teidän armonne käski minut herättämään."

"Ah, nyt muistan, hyvä on, hyvä on."

Koetettuaan pari kertaa uudestaan nukahtaa, jota viinuri taitavasti
esti liikuttamalla tulta herkeämättä viisi minuuttia, nousi
hän, pani hatun päähänsä ja meni ulos. Hän meni Templeen ja
virkistettyään itseään kävelemällä pari kertaa Kings Bench-walkin ja
Paper-buildingssin ohi, kääntyi hän herra Stryverin luo.

Stryverin kirjuri, joka ei koskaan ollut läsnä näissä neuvotteluissa,
oli mennyt kotia ja esimies Stryver avasi oven. Hän oli tohveleissa
ja väljässä yötakissa ja paljas kaulainen mukavuuden vuoksi. Hänellä
oli silmäinsä ympärillä tuo hurja, pinnistetty ja surkastunut piirre,
jonka huomaa kaikilla juomareilla hänen luokassaan ja joka esiintyy
maalauksissa ja muotokuvissa jokaiselta juoppouskaudelta.

"Sinä tulet vähän myöhään, Sydney", sanoi Stryver.

"Tavallisella ajalla; ehkäpä neljännestä myöhemmin."

He astuivat likaiseen huoneeseen, joka oli täyteen sirotettu kirjoja
ja papereita. Takassa leimusi tuli, kattila höyrysi tulella ja
keskellä papereita loisti pöytä täynnä viiniä, konjakkia, rommia,
sokeria ja sitroonia.

"Sinä olet tyhjentänyt pullon, Sydney, sen huomaan."

"Luulenpa, että niitä oli kaksi tänä iltana. Olen syönyt päivällistä
Darnayn kanssa tai nähnyt hänen syövän -- sehän on melkein sama."

"Tuo yhdennäköisyys oli sinulta mainio keksintö. Mitenkä se päähäsi
juolahtikaan."

"Minusta hän oli aika pulska mies, ja tulin ajatelleeksi, että jos
minua olisi onni seurannut, olisin ollut melkein yhtä pulska."

Herra Stryver nauroi niin, että hänen ennenaikainen pönkkämahansa
kellui.

"Sinä ja onnesi, Sydney! Mutta työhön, työhön."

Jotenkin nurpeana avasi shakaali takkinsa, meni viereiseen huoneeseen
ja tuli takasin tuoden mukanaan kannullisen kylmää vettä, pesuvadin
ja kaksi käsiliinaa. Hän kastoi käsiliinat veteen, pusersi niitä
vähän ja kääri ne päänsä ympäri, istuutui pöydän ääreen ja sanoi:
"Nyt olen valmis".

"Ei paljon keittämistä, tänä iltana, Muisti", sanoi herra Stryver
iloisesti, silmäillen papereitaan.

"Kuinka paljon?"

"Vain kaksi juttua."

"Anna minulle pahin ensin."

"Tuossa on, Sydney. Anna mennä."

Leijona paneusi nyt seljälleen sohvalle toiselle puolen juomapöytää,
shakaalin istuutuessa oman, papereilla sullotun pöytänsä ääreen
toiselle puolen sitä, pullot ja lasit edessään. Molemmat viljelivät
ahkerasti juomapöytää, kukin omalla tavallaan, leijona kädet
housunvyötärössä katseli tuleen, silloin tällöin huiskuttaen
pienempää asiakirjaa, shakaali taas vaipui rypistynein silmäkulmin ja
kiihkeällä katseella niin syvään työhönsä, ettei silmä edes seurannut
kättä, jonka hän ojensi ottaakseen lasin ja joka usein kopeloi
hetkisen aikaa ennenkuin löysi sen ja kohotti huulilleen. Pari kolme
kerta oli asia niin sotkuisa, että shakaali näki parhaaksi nousta
ylös ja kastaa pyyhe uudestaan. Näiltä vaelluksiltaan vesikannun ja
vadin luo palasi hän niin merkillisen märällä päähineellä, ettei sitä
voi sanoin kuvailla, ja hänen huolestunut vakavuutensa teki asian
vielä naurettavammaksi.

Vihdoin oli shakaali valmistanut vankan aterian leijonalle ja alkoi
sitä tarjota. Leijona vastaanotti sen huolella ja tarkkuudella,
valikoiden ja muistutuksia tehden ja shakaali auttoi kummassakin. Kun
ateria oli ollut kyllin kauvan keskustelun alaisena, pisti leijona
kätensä taas housunvyötäröön ja paneusi pitkälleen mietiskelemään.
Shakaali vahvisti sitten kurkkuaan kulauksella ja päätään uudella
kääreellä ja varustautui laittamaan kuntoon toista ateriaa. Tämä
jätettiin leijonalle samalla tavalla eikä ollut kunnossa ennen kello
kolmea aamulla.

"Ja nyt se on tehty, Sydney, täytä maljasi punssilla", sanoi herra
Stryver.

Shakaali irroitti käsiliinat päästään, joka taas höyrysi, pudisteli
itseään, haukotteli, värisi ja totteli.

"Sinä olit oivallinen, Sydney, tänään tuossa jutussa. Jokainen
kysymys teki hyvän vaikutuksen."

"Minä olen aina oivallinen, eikö totta."

"Sitä en väitä vastaan. Miksi olet niin pahalla tuulella, kasta
kaulasi punssilla ja kevennä mielesi."

Shakaali totteli jälleen mumisten jotain puolustuksekseen.

"Vanha Carton vanhasta Shrewsbury koulusta", sanoi Stryver,
nyykäyttäen hänelle päätään, häntä tarkastellen, "vanha kiikkulauta
Sydney, milloin ilmassa, milloin maassa, milloin iloisena, milloin
allapäin."

"Niin", sanoi toinen huoaten, "sama Sydney, jolla on sama onni.
Silloinkin kirjoitin aineita toisille pojille, ja harvoin itselleni."

"Ja miksi niin?"

"Jumala ties. Se oli kait minun tapani."

Hän istui kädet taskuissa ja sääret ojona katsellen tulta.

"Carton", sanoi hänen ystävänsä tuikeasti, asettuen
taistelunhaluisena hänen eteensä, ikäänkuin olisi takka ollut
jokin suurien tuumien ahjo, johon vanha Sydney Carton olisi ollut
työnnettävä, "sinun tapasi on, ja on aina ollut vetelä. Sinulla ei
ole tarmoa eikä päämäärää. Katso minuun."

"Tuhat tulimmaista", sanoi Sydney keveämmästi ja säyseämmästi
naurahtaen, "äläpäs _sinä_ rupea siveelliseksi."

"Mitenkä minä olen tehnyt mitä olen tehnyt?" sanoi Stryver. "Mitenkä
minä teen mitä teen?"

"Osaksi maksamalla minulle avustani, luulen. Mutta siitä ei kannata
puhua minulle eikä tyhjälle ilmalle; sinä teet mitä tahdot. Sinä olet
aina kulkenut ensi rivissä ja minä takana."

"Minä tunkeuduin ensi riviin, vai olenko syntynyt siellä?"

"En ollut läsnä niissä juhlamenoissa, mutta minun luuloni on että
olet syntynyt siellä", sanoi Carton. Tässä hän taas naurahti ja he
nauroivat molemmat.

"Ennen Shrewsburya, Shrewsburyssa ja aina Shrewsburyn jälkeen",
jatkoi Carton, "olet kulkenut omassa rivissäsi ja minä omassani.
Ollessamme ylioppilastovereita Quartier latinissa Pariisissa,
opiskellessamme ranskaa ja ranskalaista lakitiedettä ja
kokoellessamme muita ranskalaisia muruja, joista meillä ei ole ollut
paljon hyötyä, olit sinä aina jossain ja minä -- en missään".

"Ja kenenkä oli syy?"

"Sieluni kautta, epäilenpä että syy oli sinun, sinä revit ja raastoit
ja tuupit ja tunkeilit esiin niin väsymättömästi että minulla ei
ollut muuta neuvoa kuin homehtua hiljaisuudessa. Mutta on kolkkoa
puhua omasta menneisyydestään näin aamun sarastaessa. Käännä
ajatukseni toiseen suuntaan ennenkuin menen."

"Hyvä on, juokaamme kauniin todistajan malja", sanoi Stryver,
kohottaen lasiaan. "Oletko nyt hauskemmalla suunnalla?"

Nähtävästi ei, koska hän taas synkkeni.

"Kaunis todistaja", mutisi hän, tuijottaen lasiinsa. "Olen saanut
tarpeeksi todistajista tänään; kuka on kaunis todistajasi?"

"Sen kuvamuotoisen tohtorin tytär, neiti Manette."

"Hänkö kaunis".

"Eikö ole sitten?"

"Ei."

"Kuinka ei, koko oikeus häntä ihaili, ihminen!"

"Viis minä koko oikeuden ihailusta! Kuka on valinnut Old Baileyn
kauneuden tuomariksi? Hän oli kultakutrinen nukke!"

"Tiedätkö Sydney", sanoi herra Stryver katsellen häntä terävästi
ja hitaasti sivellen toisella kädellään kukoistavia kasvojaan,
"tiedätkö, että minusta melkein näytti, kuin olisit seurannut
osanotolla sitä kultakutrista nukkea, ja olit hyvin nopsa huomaamaan
mitä hänelle tapahtui."

"Nopsa huomaamaan mitä tapahtui. Jos tyttö pyörtyy parin kyynärän
päässä minun nenästäni, huomaan sen ilman kiikaria, olkoon hän sitten
nukke tai ei. Juon maljan mutta en myönnä kauneutta. Ja nyt en tahdo
enää juoda. Tahdon mennä levolle."

Hänen isäntänsä saattaessa häntä portaille kynttilä kädessä
valaistakseen häntä, pilkoitti päivä kylmästi likaisista ikkunoista.
Kun hän astui ulos talosta, oli ilma kylmä ja kolkko, himmeä taivas
pilvessä, virta musta ja pimeä ja koko maisema kuin kuollut erämaa.
Ja aamutuuli tuprutti pölypyörteitä kuin olisi erämaanhiekka kohonnut
kaukana ja sen ensimmäinen ryöppy lennossaan alkanut peittää
kaupungin.

Tuhlatut voimat sisässään ja erämaa ympärillään seisahtui tämä
mies hiljaisella terassilla ja näki silmänräpäyksen ajan erämaassa
edessään kangastuksen kajastavan, jossa kuvastui kunnianhimo,
itsensäkieltämys ja uutteruus. Hänen näkynsä ihanassa kaupungissa oli
ilmavia saleja, joista lemmenjumalat ja sulottaret häntä katselivat,
puutarhoja, joissa elämänpuun hedelmät riippuivat kypsymässä ja
joissa vedet välkkyivät toivon lähteissä. Hetkinen vain, ja se oli
hävinnyt. Hän kömpi ullakkokamariinsa, heittäysi vaatteet päällä
järjestämättömään vuoteeseen ja kastoi tyynynsä turhilla kyyneleillä.

Synkkänä, synkkänä nousi aurinko, eikä se nähnyt synkempää näkyä
kuin tämä mies oli. Hän oli lahjakas pään ja tunteitten suhteen,
mutta kykenemätön lahjojaan oikein käyttämään, kykenemätön auttamaan
itseään ja onnea löytämään. Hän tunsi ruosteen, joka häntä söi, ja
alistui sen kulutettavaksi.



KUUDES LUKU.

Sadottain ihmisiä.


Tohtori Manetten rauhallinen asunto sijaitsi rauhallisessa
kadunkulmassa lähellä Soho-squarea. Eräänä kauniina
sunnuntai-iltapäivänä, neljän kuukauden laineitten vyöryttyä yli
maankavallusjutun ja kuletettua sen ynnä yleisön innon ja muistin
kauvas ulapalle, herra Jarvis Lorry samoili päivänpaisteisia katuja
asunnostaan Clerkenwellissä tohtorin luo päivällistä syömään. Monta
kertaa palattuaan asiamietiskelyihinsä, oli herra Lorrysta tullut
tohtorin ystävä, ja rauhallinen kadunkulma oli päivänpaisteinen osa
hänen elämätään.

Tänä kauniina sunnuntaina vaelsi herra Lorry Sohoa kohti varhain
iltapäivällä kolmesta tavallisesta syystä. Ensiksi koska hän
kauniina sunnuntaina usein käyskenteli ulkona ennen päivällistä
Lucyn ja tohtorin kanssa, toiseksi koska hänen sopimattomalla
säällä oli tapana seurustella heidän kanssaan perheen ystävänä,
jutella, lukea, katsella ikkunasta ja yleensä viettää päivä heidän
seurassaan, kolmanneksi oli hänellä omia pieniä, viekkaita epäilyksiä
ratkaistavina, ja hän tiesi että tohtorin perhe-elämässä oli tämä
hetki sopivin niitä ratkaisemaan.

Omituisempaa kulmaa kuin se, jossa tohtori asuskeli, ei ollut
tavattavissa Lontoossa. Siinä ei ollut mitään läpikäytävää ja
kadunpuolisista ikkunoista tohtorin talossa oli hauska näköala
kadulle, jolla oli miellyttävä, rauhaisa leima. Pohjoispuolella
Oxford-roadia oli siihen aikaan harvoja asumuksia ja metsän puut
rehottivat, metsäkukkaset kasvoivat ja orapihlaja kukki nyt
jo kadonneilla kedoilla. Siksipä puhalsi raitis ilma Sohossa
voimakkaasti ja vapaasti ja lähellä löytyi moni uhkea etelämuuri,
jolla persikat kypsyivät, kun vuodenaika oli niille suotuisa.

Aikaisemmin päivällä loisti kesäaurinko kirkkaasti kulmalle, mutta
katujen kuumetessa oli se varjossa. Se oli viileä paikka, hiljainen
ja iloinen, merkillinen kaikumaan, ja oikea rauhan satama keskellä
meluavia katuja.

Sellaiseen valkamaan soveltui rauhallinen alus, ja rauhallinen se
olikin. Tohtori asui kahdessa kerroksessa, vanhassa hiljaisessa
talossa, jossa muka päivin harjoitettiin montakin ammattia,
mutta joista hyvin vähän tiesi päivällä ja yöllä ei ollenkaan.
Takarakennuksessa, johon pääsi pihan kautta, ja jossa plataanin
viheriäiset lehdet humisivat, sanottiin urkuja rakennettavan
ja kerrottiin, että joku salaperäinen jättiläinen takoi siellä
kultaa ja hopeaa, ja hän olikin naulannut kultaisen käsivarren
seinälle etehisen luo -- ikäänkuin olisi hän takoillut itsensä niin
kauniiksi ja uhannut kaikkia vieraita samallaisella muutoksella.
Näistä ammateista tiesi hyvin vähän, samoin eräästä yksinäisestä
vuokralaisesta, jonka kerrottiin asuvan yläkerrassa sekä hämärästä
nuoranpunojasta, jonka konttoori muka oli alikerrassa. Silloin
tällöin eksynyt käsityöläinen, vetäen takkia päälleen kulki etehisen
läpi, jokin vieras tirkisteli sisään, tai kuului pihan poikki etäinen
helinä, tai jyske kultaisen jättiläisen luota. Mutta nämät olivat
vain poikkeuksia, sillä plataani talon takana ja kaiku kadun kulmassa
olivat omia herrojaan sunnuntaiaamusta lauvantai-iltaan asti.

Tohtori Manette vastaanotti täällä potilaita, joita hänen luokseen
houkutteli hänen vanha maineensa -- jonka epämääräiset kuiskaukset
hänen kohtalostaan olivat herättäneet uuteen eloon. -- Hänen
tietonsa, valppautensa ja taitavuutensa kekseliäihin kokeihin nähden,
vaikuttivat, että hän oli jotenkin käytetty. Ja hän ansaitsi sen
minkä tarvitsi.

Kaiken tämän tiesi, tunsi ja ajatteli herra Jarvis Lorry,
soittaessaan rauhallisen kulmatalon kelloa kauniina
sunnuntai-iltapuolena.

"Onko tohtori Manette kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Lucy kotosalla?"

Häntä odotettiin kotia.

"Onko neiti Pross kotona."

Mahdollisesti hän oli kotona, mutta palvelijan oli tahdoton ennakolta
tietää aikoiko neiti Pross myöntää tai kieltää tätä tosiasiaa.

"Olenpahan sitten itse kotona täällä", sanoi herra Lorry, nousten
yläkertaan.

Vaikka ei neiti Manette lainkaan tuntenut synnyinmaataan, näytti
hänellä olevan synnynnäinen lahja vähillä keinoilla saada paljon
aikaan, joka on Ranskan tyttärien hyödyllisimpiä ja miellyttävimpiä
ominaisuuksia. Joskin kalustus oli yksinkertainen, kaunisti
huonetta niin moni pieni koriste, joiden ainoa arvo oli niitten
aistikkaisuudessa ja sievyydessä, että se tuntui viehättävältä.
Koko kodin järjestäminen suuremmasta pienempään, värien sommittelu,
hauska vaihtelu ja vastakohdat, joita oli saavutettu kekseliäiden
pikkuseikkain, keveiden käsien, kirkkaiden silmien ja hyvän järjen
avulla, olivat samalla kertaa niin miellyttävät itsessään, ja
kuvasivat niin talon pikku emäntää, että herra Lorrysta, seistessään
ja katsellessaan ympärilleen, näytti kuin olisivat tuolit ja
pöydät sillä erityisellä ilmeellä, jonka hän nyt niin hyvin tunsi,
kyselleet, hyväksyikö hän heitä?

Molemmissa kerroksissa oli kolme huonetta, ja välillä olevat ovet
olivat avoinna, että ilma pääsisi vapaasti kulkemaan niissä. Herra
Lorry havaitsi hyvillä mielin, että aistikas sisustus oli joka
huoneessa yhtä sopusuhtainen. Ensimmäinen oli paras huone ja siinä
olivat Lucyn linnut, kukkaset, kirjat, kirjoitus- ja työpöytä ynnä
vesivärilaatikko, toinen oli tohtorin vastaanottohuone ja ruokahuone,
kolmas, jonne plataanin kahisevat lehdet pihalta loivat vaihtelevia
varjoja, oli tohtorin makuuhuone -- ja siellä olivat nurkassa
käyttämätön suutarinrahi ja työkalut, melkein samassa järjestyksessä
kuin ne olivat olleet viheliäisen talon viidennessä kerroksessa,
viinituvan vieressä, Saint-Antoinen esikaupungissa Pariisissa.

"Minua ihmetyttää", sanoi herra Lorry katseltuaan ympärilleen, "että
hän pitää luonaan tätä kärsimyksensä muistia."

"Ja mitä ihmettelemistä siinä?" kuului äkillinen kysymys hänen
takanaan, joka sai hänet hätkähtämään.

Se oli neiti Pross, hurja, punatukkainen, kovakourainen nainen, jonka
kanssa hän oli tutustunut Royal Georgen hotellissa Doverissa ja jota
tuttavuutta hän sittemmin oli uudistanut, joka tämän kysymyksen teki.

"Luulin --" alkoi herra Lorry.

"Te muka luulitte!" sanoi neiti Pross ja herra Lorry nöyrtyi.

"Kuinka jaksatte?" kysyi tämä nainen sitten -- terävästi, mutta
samassa koetti hän osottaa, että hän ei kantanut mitään vihaa.

"Jaksan sangen hyvästi, kiitän teitä", vastasi herra Lorry pehmeästi.
"Mitenkä itse jaksatte?"

"Ei kehumista", sanoi neiti Pross.

"Eikö todellakaan?"

"Ei todellakaan!" sanoi neiti Pross. "Olen hyvin levoton pikku
lintuneidistäni."

"Todellakin?"

"Jumalan tähden sanokaa jotain muuta kuin todellakin, tai te
kiusaatte minut kuoliaaksi", sanoi neiti Pross, jonka luonne
(vastakohtana hänen vartalolleen) oli lyhyt.

"Todenko perästä?" sanoi herra Lorry.

"Todenko perästä ei myöskään kuulu hauskalta", vastasi neiti Pross,
"mutta paremmalta sentään. Niin, olen sangen levoton."

"Saanko luvan kysyä syytä?"

"En ollenkaan siedä että ihmisiä, jotka eivät laisinkaan ole
lintuneitini arvoiset, tulee tänne tusinoittain häntä katsomaan",
sanoi neiti Pross.

"_Tuleeko_ tänne tosiaankin tusinoittain ihmisiä sitä varten?"

"Sadottain."

Tälle rouvasihmiselle oli omituista (kuten monelle muulle ihmiselle
sekä ennen että jälkeen hänen aikaansa) että niin pian kuin hänen
ensi lausumaansa epäiltiin, liioitteli hän sitä.

"Hyvänen aika!" sanoi herra Lorry, ja se oli hänestä paras huomautus,
minkä hän taisi keksiä.

"Minä olen elänyt lemmittyni luona -- tai lemmittyni on elänyt minun
luonani kymmenvuotiaasta asti, hän maksoi minulle elatuksestaan, jota
hän ihan varmaan ei olisi tehnyt, siitä voitte panna päänne pantiksi,
jos minä olisin saattanut ylläpitää itseäni tai häntä ilmaiseksi. Ja
tämä on tosiaankin hyvin kovaa", sanoi neiti Pross.

Koska herra Lorry ei tarkalleen tiennyt mikä oli niin kovaa, pudisti
hän päätään, jota hän muuten teki sopivissa ja sopimattomissa
tilaisuuksissa.

"Kaikenmoiset ihmiset, jotka eivät vähääkään ole aarteeni vertaiset,
käyvät täällä alinomaa", sanoi neiti Pross. "Kun te alotitte --".

"Kun _minä_ alotin, neiti Pross?"

"Ettekö sitten alottaneet? Kuka palautti hänen isänsä elämään?"

"Oh! Jos _se_ oli alottamista --" sanoi herra Lorry.

"Ei suinkaan se lopettamistakaan ollut? Sanon vain, että kun te
alotitte, oli se aika vaikeata, eipä siltä, että näkisin mitään muuta
vikaa tohtori Manettessa kuin että hän ei ole sellaisen tyttären
arvoinen, ja se ei ole mikään moite häntä kohtaan, sillä eihän saata
otaksuakkaan, että kukaan olisi hänen arvoisensa missään suhteessa.
Mutta kaksin- ja kolminkerroin vaikeata on nähdä joukottain ja
kasottain ihmisiä, jotka juoksevat tohtoria tavottelemassa (hänelle
olisin vielä antanut anteeksi) ja ryöstävät lintuneitini rakkauden
minulta."

Herra Lorry tiesi neiti Prossin hyvin mustasukkaiseksi, mutta hän
tiesi myös, että hänen omituisen pintansa alla piili yksi noita
epäitsekkäitä olentoja -- joita vain naisissa tapaamme, -- jotka
pelkästä rakkaudesta ja ihailusta antautuvat vapaaehtoisiksi
orjiksi nuoruudelle, itse sen kadotettuaan, kauneudelle, jota eivät
koskaan omistaneet, luonnonlahjoille, joita heidän ei koskaan
onnistunut saavuttaa, ja valoisille toiveille, jotka eivät koskaan
valaisseet heidän synkkää olemassaoloaan. Hän tunsi tarpeeksi
elämää, tietääkseen, ettei löydy mitään parempaa kuin sydämmen
uskollinen palvelus, kun se on siinä muodossa ja suoritetaan vapaana
itsekkäisyydestä ja hän tunsi niin lämmintä kunnioitusta sitä
kohtaan, että kun hän mielikuvituksessaan jakeli hyvityksiä -- niin
me kaikki enemmän tai vähemmän teemme --, asetti hän neiti Prossin
paljoa lähemmäksi alimmaisia enkeleitä kuin monen muun naisen, joka
luonnon ja olojen puolesta oli verrattoman paljon parempiosainen ja
jolla vielä oli tilikin Tellsonin pankissa.

"Ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan kuin yksi mies,
joka olisi lintuneitini arvoinen", sanoi neiti Pross, "ja se on
veljeni Solomon, ellei hän olisi hieman erehtynyt elämässä."

Tässä olivat herra Lorryn tutkimukset neiti Prossin persoonallisissa
elämänvaiheissa vahvistaneet sen tosiasian, että hänen veljensä
Solomon oli sydämetön konna, joka oli riistänyt häneltä kaiken
omaisuuden omille voitonpyrinnöilleen, jättäen hänet ainiaaksi
köyhyyden valtaan, ilman vähintäkään omantunnonvaivaa. Neiti Prossin
järkähtämätön usko Solomoniin (pieni erehdys poisluettuna) oli herra
Lorryn mielestä vakava asia, ja lisäsi paljon hänen hyviä ajatuksiaan
hänestä.

"Koska olemme kahdenkesken tällä hetkellä ja molemmat olemme
asiaihmisiä", sanoi herra Lorry heidän palattuaan saliin, johon
istuutuivat tuttavallisesti yhdessä, "sallikaa minun kysyä
teiltä -- eikö tohtori koskaan Lucyn kanssa puhuessaan viittaile
suutariaikaansa."

"Ei koskaan."

"Ja kuitenkin säilyttää hän luonaan tuon rahin ja nuo työkalut?"

"Mutta", sanoi neiti Pross pudistaen päätään, "en sano, ettei hän
viittaile siihen sisällisesti."

"Luuletteko hänen paljon sitä ajattelevan?"

"Luulen", sanoi neiti Pross.

"Kuvailetteko --" alotti herra Lorry, mutta neiti Pross keskeytti
häntä jyrkästi:

"En kuvaile koskaan mitään. Minulla ei ole lainkaan mitään
mielikuvitusta".

"Kiitän oikaisusta; otaksutteko -- te kai joskus menette niin
pitkälle, että otaksutte jotain?"

"Silloin tällöin", sanoi neiti Pross.

"Otaksutteko", jatkoi herra Lorry, veitikkamainen välke kirkkaissa
silmissään, häntä ystävällisesti silmäillessään, "että tohtori
Manettella, näitten vuosien kuluessa on ollut oma ajatuksensa
rääkkäyksensä syystä, ja ehkäpä vielä rääkkääjäinsä nimestäkin."

"En otaksu muuta kuin mitä lintuneitini minulle sanoo."

"Ja hän sanoo."

"Että hän niin luulee."

"Älkää nyt minuun suuttuko, joskin teen teille näitä kysymyksiä;
olenhan vain tuhma asiamies ja te olette asianainen."

"Tuhma?" sanoi neiti Pross sävyisästi.

Herra Lorry, joka melkein toivoi, että hän olisi jättänyt pois
tämän häveliään laatusanan, vastasi: "Ei, ei, ei. Ei suinkaan.
Mutta palatkaamme asioihin -- eikö ole omituista, ettei tohtori
Manette, joka epäilemättä on syytön kaikkiin rikoksiin, kuten me
kaikki olemme vakuutetut, koskaan koske tätä kysymystä. Joskin ei
juuri keskusteluissaan minun kanssani, vaikka olimmekin asiatuttavat
monta vuotta takaperin ja nyt olemme läheiset ystävät, mutta kauniin
tyttärensä kanssa, johon hän on niin kiintynyt, ja joka on niin
syvästi kiintynyt häneen. Uskokaa minua, neiti Pross, en ota tätä
asiaa puheeksi uteliaisuudesta, vaan lämpimästä osanotosta."

"No hyvä! Minun ymmärrykseni mukaan, ja se ei paljon merkitse, vai
mitä", sanoi neiti Pross, lauhtuen hänen anteeksipyynnöistään,
"pelkää hän kosketella tätä asiaa."

"Pelkää."

"Onhan se hyvin selvää. Sehän on kauhea muisto, johtuihan hänen
heikkomielisyytensä siitä, ja koska hän ei tiedä mitenkä hänen
järkensä pimeni, eikä mitenkä hän jälleen tointui, ehkäpä hän pelkää
jälleen vaipuvansa entiseen pimeyteen. Tämähän jo minun mielestäni on
omiaan tekemään tämän aineen hänelle epämiellyttäväksi."

Näin syvämietteistä muistutusta ei herra Lorry odottanut. "Olette
oikeassa", sanoi hän, "ja kuinka kauheata on sitä ajatella. Mutta
neiti Pross, epäilen josko se on hyväksi tohtori Manettelle, että hän
aina sulkee nämät masentavat ajatukset itseensä. Niin, se on tämä
epäilys ynnä siitä johtuva levottomuus, joka on aiheuttanut tämän
tuttavallisen keskustelumme."

"Se ei ole autettavissa", sanoi neiti Pross, päätään pudistaen.
"Jos kajootte siihen kohtaan, tapahtuu heti muutos pahempaan päin.
Parempi jättää se sikseen. Sanalla sanoen, se aine on jätettävä
sikseen. Väliin nousee hän vuoteeltaan sydänyönä, ja me täällä
yläkerrassa kuulemme hänen käyskentelevän edestakasin, edestakasin
huoneessaan. Pikku lintuni ymmärtää siitä, että hän ajatuksissaan on
käyvinään edestakasin vanhassa vankilassaan. Hän kiiruhtaa silloin
alakertaan ja he kulkevat yhdessä edestakasin, edestakasin, kunnes
hän tyyntyy jälleen. Mutta hän ei koskaan sanallakaan mainitse
levottomuutensa oikeata syytä ja pikku lintuni näkee parhaaksi olla
siihen viittailematta. Äänettöminä kulkevat he yhdessä edestakasin,
edestakasin, kunnes lintuseni rakkaus ja seura on saattanut hänet
entiselleen."

Vaikka neiti Pross vakuutti, ettei hänellä ollut mielikuvitusta,
osotti hänen tapansa kertoa ja sanoa edestakasin, edestakasin, että
hän täysin käsitti sitä kalvavaa tuskaa joka seuraa, kun ihminen
alituisesti on saman surullisen ajatuksen vainoomana, ja se osotti
myös että hänellä oli kylläkin mielikuvitusta.

On jo mainittu, että tämä kadunkulma oli merkillinen kaikunsa
puolesta, nyt kuului niin selvästi läheneviä askelia, että tuntui
kuin pelkkä mainitseminen väsyneestä, edestakasin vaeltamisesta olisi
ne synnyttänyt.

"Tässä he ovat!" sanoi neiti Pross, ja nousi keskeyttääkseen
keskustelua, "ja pian on täällä sadottain ihmisiä!"

Tämä kadunkulma oli niin merkillinen akustiikkaan nähden, se oli
niin merkillinen korva, että kun herra Lorry katseli ikkunasta
nähdäkseen isää tyttärineen, joitten askeleet äsken kuuluivat, luuli
hän, etteivät he koskaan saapuisi. Kaiku ei ainoastaan hälvennyt
pois kuin olisivat askeleet poistuneet, vaan uusia askeleita, jotka
eivät koskaan päässeet perille kuului niitten sijaan ja hälvenivät
aivan lähellä. Isä tyttärineen tuli viimein näkyviin ja neiti Pross
vastaanotti heitä etehisen ovella.

Oli hauska nähdä mitenkä pahasisuinen, punatukkainen ja ruma neiti
Pross riisui hatun lemmittynsä päästä, hänen noustuaan ylös rappusia,
mitenkä hän puhdisti sitä nenäliinansa nipukoilla, puhalsi pois
tomun siitä, kääri kokoon päällysnutun ja silitti hänen rikkaita
kutriaan yhtä ylpeästi kuin hän olisi silittänyt omia hiuksiaan jos
hän olisi ollut naisista kaunein ja ylpein. Hauska oli myös nähdä
hänen lemmittynsä kiittävän ja syleilevän häntä ja vastustelevan
hänen liikanaista huolenpitoaan, jota hän uskalsi vain leikiten
tehdä, neiti Pross olisi muuten syvästi loukkaantuneena vetäytynyt
huoneeseensa itkemään. Hauska oli myös nähdä tohtoria kun hän katseli
heitä ja sanoi neiti Prossille, että hän hemmotteli Lucyä, mutta
hänen katseensa ja äänensä olivat jos mahdollista vielä enemmän
hemmottelevia. Entäs herra Lorry sitten pienessä peruukissaan,
mitenkä hän säteili, kiittäen onnen tähteään, joka oli valaissut
hänet vanhoilla päivillään lämpimään kotiin. Mutta tätä hauskaa näköä
ei tullutkaan satakunta ihmisiä katsomaan ja herra Lorry odotti
turhaan neiti Prossin ennustuksien täyttymistä.

Päivällisaika oli käsissä, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut.
Pienen talouden keittiön puoli oli neiti Prossin huostassa ja hän
suoritti aina tehtävänsä mainiosti. Hänen päivällisensä olivat
puolittain ranskalaiset ja puolittain englantilaiset ja ne olivat
kaikessa yksinkertaisuudessaan niin mainiot ja niin sievästi katetut
että parempaa ei voinut vaatia. Koska neiti Prossin ystävyys oli
kauttaaltaan käytännöllistä laatua oli hän kuljeksinut Sohossa ja
lähitienoilla etsimässä köyhiä ranskalaisia, jotka killinkien ja
puolikruunujen houkuttelemina, ilmaisivat hänelle keittotaidon
salaisuuksia. Näiltä Gallian hävinneiltä pojilta ja tyttäriltä oli
hän oppinut niin ihmeellisiä temppuja, että vaimo ja tyttö, jotka
muodostivat palvelijakunnan, pitivät häntä oikeana taikavaimona tai
Tuhkimon kummina, joka lähetti noutamaan kanan, kaniinin tai vähän
vihanneksia ja muutti ne miksi tahtoi.

Sunnuntaina aterioi neiti Pross tohtorin pöydässä, mutta muuten
piti hän oman päänsä ja söi epämääräisellä ajalla, joko keittiön
puolella tai omassa huoneessaan toisessa kerroksessa, -- sinisessä
huoneessa, jonne ei kukaan muu kuin hänen Lintuneitinsä saanut
tulla. Tällä kertaa oli neiti Pross pikku lintunsa ystävällisten
kasvojen ja käytöksen vaikutuksesta erinomaisen suopea ja niinpä oli
päivällinenkin hyvin hauska.

Päivä oli tukahduttava, ja päivällisen jälkeen ehdotti Lucy, että
viini kannettaisiin ulos plataanin alle, jotta he saattaisivat istua
ulkona raittiissa ilmassa. Koska kaikki kävi hänen mielensä mukaan,
menivät he ulos plataanin alle ja hän kantoi itse viinin herra Lorryn
varalle. Hän nimitti itseään herra Lorryn juomanlaskijaksi ja heidän
istuessaan plataanin alla puhelemassa, hoiti hän hänen lasiaan,
katsoen että se aina oli täynnä.

Salaperäiset talot katselivat heitä ja plataani kuiskaili omalla
tavallaan heidän päänsä päällä.

Mutta satoja ihmisiä ei vieläkään ilmestynyt. Herra Darnay saapui
kyllä heidän istuessaan plataanin alla, mutta siinä oli vain yksi.

Tohtori Manette vastaanotti hänet ystävällisesti, samoin Lucy. Mutta
neiti Pross tunsi äkkiä nykimisiä päässä ja ruumiissa ja meni sisään.
Hän oli usein tämän vamman alaisena ja kutsui sitä arkipuheessa:
"puistatukseksi".

Tohtori oli parhaimmalla tuulellaan ja näytti tavattoman nuorelta.
Tällaisina hetkinä oli yhdennäköisyys hänen ja Lucyn välillä hyvin
suuri ja heidän siinä vierekkäin istuessa, Lucyn nojatessa päätään
hänen olkapäihinsä ja hän käsivarttaan Lucyn tuolille, oli hyvin
hauska havaita tätä yhdennäköisyyttä.

Hän oli koko päivän puhunut monesta asiasta ja erinomaisen
vilkkaasti. "Kuulkaa, tohtori Manette", sanoi herra Darnay,
heidän istuessaan plataanin alla, ja hän sanoi sen jatkona heidän
keskusteluunsa, he olivat nimittäin puhelleet Lontoon vanhoista
rakennuksista -- "tunnetteko Toweria?"

"Olemme Lucyn kanssa olleet siellä, mutta vain satunnaisesti.
Huomasimme kyllä että se oli mieltäkiinnittävä, mutta siinä kaikki!"

"_Minä_ olen ollut siellä, kuten muistanette", sanoi Darnay
hymyillen, mutta samassa harmista punehtuen, "vaikka en siinä
asemassa, että olisin voinut tutkia sitä. Minulle kerrottiin
merkillinen juttu siellä ollessani."

"Mikä juttu se oli?" kysyi Lucy.

"Heidän tehdessään muutoksia siellä, löysivät työmiehet vanhan
vankiluolan, joka vuosikausia oli ollut muurattu ja unohdettu.
Jokainen kivi sisäseinissä oli täynnä kirjoituksia, vankien
leikkelemiä -- päivämääriä, nimiä, valituksia ja rukouksia.
Kulmakiveen eräässä nurkassa, oli vanki, joka luultavasti oli
mestattu, viime työkseen leikellyt kolme kirjainta. Niihin oli
käytetty hyvin vaillinaista asetta ja työ oli tapahtunut kiireessä
ja epävarmasti. Ensin näytti kuin olisi siihen leikelty D.I.C. mutta
lähemmin tutkittaessa huomattiin viimeinen kirjain G:ksi. Ei missään
muistiinpanoissa eikä kertomuksissa löytynyt mitään vankia niillä
alkukirjaimilla, ja turhaan arvailtiin mikä nimi se saattoi olla.
Viimein otaksuttiin etteivät kirjaimet merkinneetkään alkukirjaimia,
vaan sanaa: 'Dig' (kaiva.) Kirjoituksen alla oleva laattia kaivettiin
tarkasti ja maassa kiven tai tiililevyn alla löydettiin jäännöksiä
paperista ja pienestä nahkapussista. Tuntemattoman vangin kirjoitus
ei koskaan tule luetuksi, mutta hän oli kirjoittanut jotain ja
piilottanut sen vanginvartialta."

"Isäni", huudahti Lucy, "sinä voit pahoin."

Tohtori oli äkkiä kohonnut pystyyn, pidellen päätään käsillään. Hänen
ulkomuotonsa ja käytöksensä pelotti heitä kaikkia.

"En, lapseni, en voi pahoin. Mutta suuria vesipisaroita putosi
päälleni ja sai minut säpsähtämään. Parasta lienee, että menemme
sisään."

Hän toipui melkein heti. Satoi tosiaankin suuria pisaroita, ja
hän näytti heille niitä kädessään. Mutta hän ei puhunut sanaakaan
löydöstä ja heidän mennessään sisään, havaitsi herra Lorryn asiasilmä
tai oli havaitsevinaan hänen kasvoissaan kun ne kääntyivät Charles
Darnayn puoleen, saman omituisen ilmeen kuin oikeussalin käytävässä.

Mutta hän hillitsi itseään niin pian, että herra Lorry epäili
asiasilmäänsä. Kultaisen jättiläisen käsivarsi etehisessä ei ollut
häntä vakavampi, kun hän seisahtui sen alle ja sanoi vielä olevansa
tottumaton sellaisiin pikku sattumiin ja ehkäpä hän ei koskaan niihin
tottuisikaan ja hän selitti että sade oli häntä pelottanut.

Oli teenjuonnin aika ja neiti Pross askarteli teekeittiön ääressä,
uuden "puistatuksen" uhrina, mutta satoja ihmisiä ei vaan kuulunut.
Herra Carton oli saapunut mutta sittenkin niitä oli vain kaksi.

Ilta oli niin painostava, että vaikka ovet ja ikkunat olivat
seljällään olivat he menehtyä kuumuuteen.

Teetä juotuaan, muuttivat he kaikki ikkunan ääreen ja katselivat ulos
painavaan hämärään. Lucy istui isänsä vieressä, Darnay hänen toisella
puolellaan ja Carton nojautui ikkunaan. Uutimet olivat pitkät ja
valkoset ja jotkut ukkosilman puuskaukset, jotka pyörivät sisälle
kadunkulmaan, lennättivät ne kattoon ja liehuttivat niitä kuin
aavesiipiä.

Sadepisarat tippuivat yhä, "ne ovat suuret ja raskaat, mutta ne
putoavat harvaan", sanoi tohtori Manette. "Rajuilma lähestyy
hitaasti."

"Mutta varmaan", sanoi Carton.

He puhuivat hiljaa, kuten ihmiset tavallisesti tekevät jotain
odottaessaan, ja kuten aina on tapana pimeässä huoneessa salamaa
odottaessa.

Kaduilla ihmiset kiirehtivät suojaa hakemaan ennen rajuilman
puhkeamista. Ihmeellinen, kaikuva kadunkulma kajahteli lähenevistä ja
etenevistä askelista, vaikka ei siellä ollut ainoatakaan kulkevaa.

"Ihmisiä on joukottain liikkeellä ja kumminkin tämä on erämaa", sanoi
Darnay heidän kuunneltuaan hetkisen.

"Eikö tämä kaiku tee syvää vaikutusta, herra Darnay?" kysyi Lucy.
"Väliin olen istunut täällä iltasin ja kuvaillut -- mutta mielettömän
mielikuvituksen pelkkä varjokin saa minut värisemään tänä iltana, kun
kaikki on niin pimeätä ja juhlallista."

"Sallikaa meidänkin väristä. Saammeko kuulla mielikuvitustanne."

"Teistä se on vain tyhjää. Sellaiset mielijohteet, luulen,
vaikuttavat vain niihin, joissa ne syntyvät; niitä ei käy kertominen.
Olen väliin iltasin istuskellut täällä yksin kuuntelemassa, kunnes
kuvailen, että täällä kajahteleva kaiku on niitten askelien kaiku,
joita me sitten elämämme kuluessa kuulemme."

"Siinä tapauksessa on se aika ihmisjoukko, joka tulee esiintymään
elämässämme", puuttui Sydney Carton puheeseen jurolla tavallaan.

Askeleita kuului yhä ja ne kiirehtivät yhä kiivaammin. Kulma kaikui
ja vastakaikui askelista, jotkut tuntuivat juoksevan ikkunain alla,
toiset huoneessa, toiset olivat läheneviä, toiset eteneviä, toiset
seisahtuivat ja toiset kerrassaan vaikenivat; kaikki kulkivat
etäisillä kaduilla, ei yksikään näkösällä.

"Kuuluvatko nämät askeleet meille kaikille, neiti Manette, tai
pitääkö meidän jakaa ne keskenämme."

"Sitä en tiedä, herra Darnay, sanoinhan teille, että se oli
houkkamainen mielenjohtuma, mutta te käskitte minun kertomaan sitä.
Kun olen antautunut siihen ajatukseen, olen ollut yksinäni ja silloin
olen mielessäni kuvitellut niitä niitten ihmisten askeleiksi, jotka
tulevat vaikuttamaan isäni tai minun elämään."

"Minä otan ne haltuuni", sanoi Carton. "_Minä_ en tee kysymyksiä
enkä ehtoja. Suuri ihmisjoukko ryntää vastaamme, ja neiti Manette,
minä näen ne -- salaman valossa." Hän lisäsi viimeiset sanat ankaran
leimauksen jälkeen, joka valaisi hänet ikkunaan nojautuneena.

"Ja minä kuulen heidän tulevan!" lisäsi hän jyrinän jälkeen. "Tässä
he tulevat, nopeasti, hurjasti ja raivokkaasti!"

Hän tarkotti sateen kohinaa ja huminaa ja sade keskeytti hänet sillä
sen aikana ei mikään ääni kuulunut. Kauhistuttava rajuilma puhkesi
jyrinään, salamoihin ja rankkasateeseen eikä herennyt hetkeksikään
ennenkuin kuu kohosi taivaalle sydänyön aikana.

Puhtaassa ilmassa soi kello yksi pyhän Paavalin kirkossa, kun
herra Lorry lähti kotiaan Clerkenwelliin Jerryn saattamana, joka
oli pitkävartisissa saappaissa ja kantoi lyhtyä kädessään. Tiellä
Sohon ja Clerkenwellin välillä, löytyi yksinäisiä paikkoja ja herra
Lorry, joka muisti maantienrosvoja, antoi aina Jerryn tehdä tämän
palveluksen, vaikka tavallisesti pari tuntia aikasemmin.

"Minkälainen yö!" sanoi herra Lorry. "Tällainen yö voisi melkein
herättää kuolleet haudoistaan."

"Sitä yötä, herra en ole koskaan nähnyt -- enkä myös mahda kohdata
ketään, joka sen näkee", vastasi Jerry.

"Hyvää yötä, herra Carton", sanoi asiamies. "Hyvää yötä, herra
Darnay. Vietämmeköhän enää eläissämme tällaista yötä yhdessä?"

Ehkäpä. Ja ehkäpä he vielä saavat nähdä sen suuren ihmisjoukon
kohinalla ja jyrinällä ryntäävän vastaansa.



SEITSEMÄS LUKU.

Monseigneur kaupungissa.


_Monseigneur_ oli yksi hovin mahtavampia herroja, ja hänellä oli
tavanmukainen joka neljäntenätoista päivänä uudistuva vastaanottonsa
suuressa palatsissaan Pariisissa. Monseigneur oli sisäisessä
huoneessaan, ja se oli kaikkein pyhin ihailijaparvelle, joka odotti
ulkopuolella olevassa pitkässä huonejonossa. Monseigneur oli
parhaallaan juomassa suklaataan. Monseigneur nieli helposti monta
asiaa, ja moni tyytymätön sielu arveli, että hän oli aika vauhtia
nielemäisillään koko Ranskanmaan, mutta aamusuklaa ei saattanut
luiskahtaa alas hänen kurkustaan, ellei häntä ollut auttamassa neljä
vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.

Niin, neljä miestä tarvittiin kohottamaan onnellista suklaata
Monseigneurin huulille, kaikki neljä loistivat kiiluvissa
koristuksissa ja ylimmäinen niistä ei tullut toimeen ilman kahta
kultakelloa taskussaan, Monseigneurin käytäntöön paneman, ylevän
ja aistikkaan muodin mukaan. Yksi lakeija kantoi suklaakupin
Monseigneurin pyhään läheisyyteen, toinen jauhoi ja hieroi suklaata
pienellä koneella, jota hän sitä tarkoitusta varten kantoi mukanaan,
kolmas tarjoskeli onnen suosimaa pyyhettä, neljäs (kultakellojen
kantaja) kaasi suklaan kuppiin. Monseigneurin olisi ollut mahdoton
säilyttää korkea paikkansa ihailevan taivaan alla, jos hän olisi
luovuttanut yhdenkään näistä lakeijoista. Musta olisi tahra ollut
hänen vaakunakilvellään, jos hänen suklaataan olisi halvasti
tarjonnut vain kolme palvelijaa, ja jos niitä olisi ollut kaksi,
olisi hän häpeästä kuollut.

Monseigneur oli eilisiltana ollut pienillä illallisilla, joissa myös
teatterilla ja oopperalla oli viehättävät edustajansa. Monseigneur
oli useimpina iltoina pikku illallisilla tenhoavassa seurassa.
Monseigneur oli niin kohtelias, niin vaikutuksille altis, että
teatteri ja ooppera vaikuttivat paljon enemmän ikäviin valtioasioihin
kuin koko Ranskanmaan tarpeet. Se oli onnellinen asianhaara
Ranskalle, kuten kaikille maille, jotka saavat sen kohtalon omakseen
-- kuten se aina oli esimerkiksi Englannille, hilpeitten Stuartien
kaivattuina aikoina, jotka möivät sen.

Monseigneurilla oli tosiaankin ylevä käsitys yleisistä
valtionasioista, hän antoi nimittäin kaiken kulkea omia teitään,
erikoisista valtionasioista oli Monseigneurilla toinen todellakin
ylevä käsitys, että kaiken oli käyminen hänen teitään -- ja tuli
kartuttaa hänen valtaansa ja kukkaroaan. Huvituksiensa suhteen
Monseigneurilla oli myös se tosiaankin ylevä käsitys, että maailma
oli olemassa niitä varten. Hänen mielilauseensa oli: "Maa ja kaikki
mikä siihen kuuluu, on minun, sanoo Herra".

Ja kuitenkin oli Monseigneur vähitellen huomannut, että hänen
asioissaan, sekä julkisissa, että yksityisissä ilmestyi vaikeuksia,
siksi oli hänen ollut pakko liittyä veronkannon urakoitsijaan
[virkamies Ranskan vanhan monarkkiian aikana, joka kantoi urakalla
valtion verot. Suom. muist.]; yleiset valtiovarat vaativat tätä
liittymistä, sillä Monseigneur ei tullut niissä toimeen ja siis
täytyi ne jättää jonkun huostaan, joka niitä hoiti; hänen yksityiset
raha-asiansa vaativat tätä liittymistä syystä, että urakoitsijat
olivat rikkaat ja että Monseigneur monen sukupolven ylellisyyden ja
tuhlauksen jälkeen oli tulemaisillaan köyhäksi. Siksi oli Monseigneur
ottanut sisarensa luostarista, kun vielä oli aika torjua uhkaavaa
huntua, joka muuten oli halpahintaisin puku jota hän taisi käyttää,
ja lahjoitti hänet palkkiona hyvin rikkaalle urakoitsijalle, joka
oli köyhä sukutaulunsa puolesta. Tämä urakoitsija, jolla oli
omistajalleen sovitettu kultanuppinen keppi kädessä, oli muun seuran
mukana etummaisissa huoneissa ja matelevan kunnioituksen esineenä
-- kaikki muut matelivat hänen edessään paitsi ne, joiden suonissa
Monseigneurin veri virtasi, siihen luettuna myös hänen oma vaimonsa,
sillä he katselivat häneen mitä ylhäisimmällä ylenkatseella.

Herra urakoitsija oli komea mies. Kolmekymmentä hevosta potki hänen
tallissaan, hänen etehisessään istui kaksikymmentäneljä miehistä
palvelijaa, ja kuusi kamarineitsyttä palveli hänen vaimoaan.
Urakoitsija, joka ei teeskennellyt toista, vaan oli mitä oli,
ryöväri ja rosvo -- vaikka hänen avioliittonsa olisikin pitänyt
häntä johtaa yhteiskunnalliseen siveellisyyteen -- oli ainakin siinä
suhteessa suurin todellisuus tässä joukossa, joka sinä päivänä odotti
Monseigneurin palatsissa.

Sillä joskin huoneet olivat kauniit katsella, ja kaunistetut
kaikilla mahdollisilla koristeilla, mitä sen ajan aisti ja taito
aikaansai, ei vieraissa ollut paljon kehumista. Siellä oli sotilaita
ilman sotilastietoja, meriupseereja, joilla ei ollut aavistusta
laivasta, siviilivirkamiehiä ilman käsitystä yleisistä asioista,
julkeita hengellisiä, jotka olivat maallisia sen sanan pahimmassa
muodossa, heidän silmänsä olivat aistilliset, he olivat löysät
suustaan, ja vielä löysemmät tavoiltaan; kaikki täydellisesti
sopimattomia arvoisiin toimiinsa ja valehtelivat kauheasti kun
olivat kuuluvinaan tähän toimeen; kaikki olivat he jotenkin samasta
säädystä kuin Monseigneur ja siksipä oli heitä laadittu kaikkiin
julkisiin virkoihin, jossa jotain oli saatavana. Sellaisia oli siellä
kymmenittäin. Olipa siellä yhtäpaljon ihmisiä, jotka eivät olleet
missään välittömässä yhteydessä Monseigneurin tai valtion kanssa,
eivätkä minkään todellisen kanssa, eivätkä elämässään kulkeneet
suoraa tietä mihinkään todelliseen maalliseen päämaaliin. Siellä oli
lääkäreitä, jotka olivat koonneet suuria rikkauksia jakamalla makeita
lääkkeitä kuviteltuja tauteja vastaan, joita ei ollut olemassakaan,
ja he hymyilivät ylhäisille potilailleen Monseigneurin saleissa.
Projektorit [ehdottelijat, suom. muist.], jotka keksivät kaikellaisia
keinoja valtion pikku vammoja parantaakseen, mutta eivät tienneet
mitään neuvoa kitkeäkseen juurineen yhtä ainoata suurta syntiä,
lörpöttelivät joutavia jaarituksiaan sille, jonka vain käsiinsä
saivat Monseigneurin vastaanottosaleissa. Epäilijäfilosoofit, jotka
paransivat maailmaa sanoilla ja rakensivat Babelin torneja korteista,
rynnätäkseen taivasta kohti, keskustelivat tässä kummallisessa
kokouksessa Monseigneurin luona epäilijäkemistien kanssa, jotka
harrastivat metallien muutosta. Hienostuneet, hienoimman sivistyksen
saaneet herrasmiehet, jotka tänä merkillisenä aikana -- ja sen
jälkeen -- tunnettiin hedelmistään, s.o. väliäpitämättömyydestä
jokaista inhimillisen harrastuksen luonnollista esinettä kohtaan --
olivat mallikelpoisessa uupumistilassa Monseigneurin palatsissa.
Sellaiset olivat näitten eriävien arvohenkilöitten kodit Pariisin
hienossa maailmassa, että urkkijoilla tässä Monseigneurin ihailijain
joukossa -- ja niihin kuului ainakin puolet tästä hienosta seurasta
-- olisi ollut vaikeata tämän piirin enkeleittenkään joukossa keksiä
ainoatakaan vaimoa, joka ulkomuodoltaan ja tavoiltaan tunnusti
olevansa äiti. Niin, lukuunottamatta vaivaloisen olennon maailmaan
saattamista -- joka ei vielä merkitse äidin nimen toteuttamista
-- oli äidin tunne aivan tuntematonta tässä hienossa maailmassa.
Maalaisnaiset kasvattivat ja pitivät sopimattomia lapsukaisia kovassa
kurissa ja viehättävät kuusikymmenvuotiset mummot pukeutuivat
koruvaatteisiin ja kävivät illallisilla kuin kaksikymmenvuotiaat.

Epätodellisuuden pitaalitauti rumensi jokaista inhimillistä olentoa,
joka oli Monseigneurin saleissa kunniatervehdyksillä. Uloimmassa
huoneessa oleskeli puoli tusinaa eriskummallisia olentoja, jotka
muutamia vuosia takaperin rupesivat hämärästi aavistamaan, että
kaikki kulki jotensakin päin mäntyä. Asettaakseen kaikki oikealle
kannalle oli puolet heistä ruvennut jäseneksi hurjamaiseen lahkoon,
niin kutsuttuihin kouristajiin, jotka nytkin punnitsivat mielessään,
rupeisivatko vaahtoamaan, raivoamaan ja kiljumaan tahi vaipuisivatko
paikalla kaatumatautiin, -- antaakseen siten Monseigneurille helposti
käsitettävän varoituksen tulevaisuuden varalle. Näitä derviisheja
lukuunottamatta oli siellä kolmetoista lahkolaista, jotka paransivat
oloja lörpöttelemällä "totuuden keskustasta" ja väittivät, että
ihminen on alkujaan totuuden keskustasta -- joka ei vaatinut paljon
todistuksia -- mutta hän ei ole tullut ulos kehästä ja häntä oli
estettävä lentämästä ulkopuolella kehää, vieläpä työnnettävä takaisin
keskustaan paastoamisen ja henkien näkemisen kautta. Nämät tietysti
keskustelivat paljon hengistä -- ja tekivät maailmalle palveluksen,
joka ei missään näyttäytynyt.

Mutta kaiken tämän korvaukseksi, oli koko seura Monseigneurin
palatsissa erinomaisen täydellinen puvussaan. Jos tuomiopäivä olisi
ollut pukupäivä, olisi jokainen siellä oleva ollut ijankaikkisesti
moitteeton. Mikä kähertäminen, puuteroiminen ja hiustenkampaus, mikä
hieno, taidokkaasti säilynyt ja paranneltu iho, mitkä komeat miekat,
joskin ne olivat vain silmää varten ja mikä kunnianosoitus hajuaistia
kohtaan! Hienostuneet, hienoimman sivistyksen saaneet herrasmiehet
kantoivat pieniä, riippuvia helyjä, jotka kilkuttivat heidän veltosti
liikkuessaan, nämät kultaiset kahleet kilisivät kuin pienet, kalliit
kellot, ja tämä helinä, silkin ja brokaadin ja hienon liinan kahina
aikaansai ilmassa tuulahduksen, joka löyhytti Saint-Antoinen ja sen
nielaisevan nälän pois loitolle kaukaisuuteen.

Puku oli se pettymätön talismanni ja lumous, jota käytettiin
pysyttämään kaikkea paikoillaan. Jokainen pukeutui loppumattomiin
pukutansseihin. Tuileriainpalatsista Monseigneurin ja koko hovin
kautta, kamarin, tuomioistuinten ja koko yhteiskunnan kautta
(lukuunottamatta linnunpelätyksiä) jatkuivat pukutanssit aina
pyöveliin saakka, joka hänkin lumouksen alaisena oli velvollinen
virkailemaan käherrettynä, puuteroittuna, kultanauhatakissa,
puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa. Hirsipuun ja pyörän
ääressä -- piilu oli harvinainen -- "Monsieur de Paris", kuten
hänen virkaveljensä maaseuduilla, "Monsieur d'Orleans" ja muut
häntä kutsuivat, johti puhetta tässä hienossa puvussa. Kukapa
tässä seurassa Monseigneurin vastaanotossa Herran vuonna
tuhat seitsemänsataa kahdeksankymmentä taisi epäillä ettei
järjestelmä, joka perustui käherrettyyn ja puuteroittuun pyöveliin,
kultanauhatakissa, puolikengissä ja valkeissa silkkisukissa jäisi itse
tähdistä eloon.

Kun Monseigneur oli vapauttanut neljä miestään taakoistaan ja juonut
suklaansa, antoi hän aukaista kaikkein pyhimmän ovet ja astui ulos.
Mikä alamaisuus, mikä liehittely ja mairittelu, mikä orjamaisuus ja
alhainen nöyryys! Kumartaminen, sekä ruumiin että sielun oli niin
suuri, ettei taivaan varalle jäänyt mitään -- joka taisi olla yksi
syy toisten lisänä, miksi eivät Monseigneurin ihailijat sitä koskaan
vaivanneet.

Jaellen lupauksen siellä ja hymyilyn täällä, kuiskeen onnelliselle
orjalle ja käden viuhkonnan toiselle, kulki Monseigneur kohteliaasti
läpi huoneitten kaukaiseen piiriin, jossa totuuden kehä oleskeli.
Siellä kääntyi Monseigneur, palasi takasin ja sopivan ajan kuluttua
sulkeutui hän jälleen pyhäkköönsä suklaanhöyryihin, eikä enää
näyttäytynyt.

Kun näytäntö oli loppunut, muuttui tuulahdus oikeaksi pikku
myrskyksi, ja kalliit pikku kellot menivät kilkuttaen alas portaita.
Pian oli vain yksi henkilö jälellä koko joukosta, ja hattu
kainalossaan ja nuuskarasia kädessään kulki hän hitaasti kuvastimien
ohi ulos.

"Piru sinut periköön", sanoi tämä henkilö, seisahtuen viimeiselle
ovelle ja kääntyen pyhäkköön päin.

Näin sanoen, tiputti hän nuuskan sormistaan kuin olisi hän ravistanut
tomun kengistään ja astui tyynesti alas portaita.

Hän oli kuudenkymmenen paikkeella oleva mies, komeasti puettu,
kopea käytökseltään ja kasvot kauniin naamion kaltaiset. Ne olivat
läpikuultavan kalpeat, hyvin selväpiirteiset, ilme niissä oli varma
ja jyrkkä. Nenä, joka muuten oli kaunismuotoinen, painui vähän
sisäänpäin molempain sierainten yläpuolella. Näissä molemmissa
syvennyksissä tai uurteissa ilmeni ainoa pieni väre, mikä kasvoissa
koskaan näyttäytyi. Ne muuttivat joskus värinsä, laajenivat ja
supistuivat väliin kuin heikon tykytyksen vaikutuksesta, ja antoivat
koko kasvoille kavalan ja julman leiman. Lähemmin tarkastellessa,
huomasi, että ilmeen synnytti suun ympärillä oleva piirre, ja liian
vaakasuorat ja ohuet viivat silmäkuoppain ympärillä, mutta tästä
huolimatta olivat kasvot kauniit ja merkilliset.

Niitten omistaja astui alas portaita pihalle, astui vaunuihinsa ja
ajoi pois. Häntä ei moni ihminen vastaanoton aikana puhutellut, hän
oli seisonut vähän syrjässä ja Monseigneurin käytös häntä kohtaan
olisi saattanut olla lämpimämpi. Näissä oloissa oli hänestä sangen
miellyttävää nähdä alhaisen kansan hajaantuvan hänen hevosensa
tieltä ja usein töintuskin pelastuvan niitten jalkoihin joutumasta.
Hänen ajurinsa ajoi kuin olisi hän törmännyt vihollista vastaan, ja
hänen raivonsa ei aiheuttanut hänen isäntäänsä hillitsemään häntä
sanalla tai liikkeellä. Valituksia oli joskus kuulunut tässäkin
kuurossa kaupungissa tänä mykkänä aikana siitä, että ylimykset
ajoivat hurjasti kapeilla kaduilla, joissa ei ollut jalkakäytäviä ja
saattoivat siten kansanjoukon vaaralle alttiiksi tai runtelivat sitä
raakamaisella tavalla. Mutta harva välitti tästä niinkään paljon,
että olisi pannut sen mieleensä ja tässä kuten muissakin asioissa
saivat kurjat raukat itse suoriutua vaikeuksistaan, miten paraiten
taisivat.

Hurjalla räminällä ja jyryllä ja epäinhimillisellä
säälimättömyydellä, jota tuskin meidän päivinämme voisi käsittää,
ryntäsivät vaunut pitkin katuja ja pyöräyttivät kulmissa, naisten
kirkuessa ja miesten tempoessa toisiaan tai lapsia sen tieltä.

Viimein pyörähtivät ne eräässä kulmassa suihkulähteen ohi, yksi
pyöristä sai pahan kolauksen, kuului monen ihmisen äänekästä kirkunaa
ja hevoset kohosivat pystyyn ja pillastuivat.

Vaunut luultavasti eivät olisi sittenkään pysähtyneet, ellei
viimemainittua harmia olisi sattunut, ajoivathan vaunut usein
eteenpäin jättäen haavoitetut jälkeensä, ja miksikä ei? Mutta nyt
nousi peljästynyt lakeija kiireesti alas ja parikymmentä kättä oli
tarttunut hevosia ohjaksiin.

"Mikä on vikana?" sanoi herra, katsellen tyynesti ulos.

Pitkä, yömyssyyn puettu mies oli nostanut mytyn hevosten kavioiden
välistä, asettanut sen suihkulähteen jalustalle ja kumartui nyt sen
yli liassa ja märässä, ulvoen kuin petoeläin.

"Suokaa anteeksi, herra markiisi!" sanoi repaleinen ja nöyrä mies,
"se on lapsi."

"Miksi pitää hän niin inhottavaa elämää? Onko se hänen lapsensa?"

"Antakaa anteeksi herra markiisi -- se on niin surullista -- on, se
on hänen lapsensa."

Suihkulähde oli hiukan syrjällä, sillä katu, jonka varrella se
oli, päättyi kymmenen tai kahdentoista neliömeetterin suuruiseen
avonaiseen paikkaan. Kun pitkä mies äkkiä kohosi maasta ja ryntäsi
vaunujen luo, tarttui herra markiisi hetkeksi miekkansa kahvaan.

"Tapettu!" huusi mies hurjassa epätoivossa, ojentaen molemmat pitkät
käsivartensa päänsä yli, häneen tuijottaen. "Kuollut!"

Kansa keräytyi ympärille ja katseli herra markiisia. Niissä monissa
silmissä, jotka häntä tarkastelivat, näkyi vain uteliaisuutta ja
kiihkoa, ei uhkaa eikä vihaa. Eivätkä he mitään sanoneet, ensimmäisen
kirkunan jälkeen he vaikenivat ja olivat yhä ääneti. Nöyrän miehen
ääni oli masentunut ja sävyisä syvässä alamaisuudessaan. Herra
markiisi antoi silmänsä luisua heidän ylitsensä, kuin olisivat he
vain olleet koloistaan ulos kömpineitä rottia.

Hän otti esiin kukkaronsa.

"Se on minusta perin kummallista", sanoi hän, "ettette milloinkaan
opi hoitamaan itseänne ja lapsianne. Joku teistä on aina tiellä.
Mistäpä minä tiedän, vaikkapa olisitte vielä vahingoittaneet
hevosianikin. Siinä, antakaa hänelle tämä." Hän heitti kultakolikon
palvelijalleen ja kaikkein päät kurkottivat eteenpäin, että näkisivät
sen putoavan. Pitkä mies ulvoi jälleen melkeinpä epäinhimillisellä
äänellä: "Kuollut!"

Toisen miehen äkkinäinen tulo, jolle muut antoivat tietä, hillitsi
häntä. Nähtyään hänet, viheliäinen raukka heittäytyi hänen kaulaansa,
nyyhkytti ja itki, viitaten suihkulähteelle, jossa naiset kumartuivat
liikkumattoman mytyn yli ja hiljaa puuhailivat sen ympärillä. Mutta
he olivat yhtä hiljaa kuin miehet.

"Tiedän, tiedän kaikki", sanoi vastatullut. "Ole luja Gaspard!
Parempi oli pikku vauvalle kuolla näin, kuin elää. Hän kuoli
silmänräpäyksessä, ilman tuskia. Olisiko hän elänyt hetkeäkään niin
onnellisena?"

"Te olette filosoofi, te", sanoi markiisi hymyillen. "Mikä nimenne?"

"Defarge."

"Ammattinne?"

"Viinikauppias, herra markiisi."

"Tuossa, ota tämä, filosoofi ja viinikauppias", sanoi markiisi
viskaten hänelle toisen kultakolikon, "ja käyttäkää se mielenne
mukaan. Ovatko hevoset valmiit?"

Suomatta enää silmäystäkään kansanjoukolle, herra markiisi nojautui
taaksepäin vaunuissaan ja oli juuri ajamaisillaan pois kuten ainakin
hieno herra, joka on sattunut särkemään jokapäiväisen esineen,
ja joka on vahingon maksanut ja jolla on varaa maksaa, kun hänen
rauhansa taas häiriytyi siitä, että raha lensi vaunuihin ja kilisten
putosi laattialle.

"Pidätä", sanoi herra markiisi. "Pidätä hevoset! Kuka tämän heitti?"

Hän katseli siihen paikkaan, jossa viinikauppias Defarge äsken
seisoi, mutta tällä paikalla vääntelihe itseään onneton isä
pitkällään kadulla ja hänen vieressään seisoi tummanverinen, tanakka
nainen kutoen.

"Senkin koirat", sanoi markiisi, mutta hillitysti ja kasvot
muuttumattomina, lukuunottamatta molempia pilkkuja nenän päällä.
"Minä ajaisin nautinnolla teidän kaikkein ylitse, ja hävittäisin
teidät juuria myöten maan päältä! Jos tietäisin kuka konna viskasi
rahan, ja jos se roisto olisi tarpeeksi lähellä, murskaisin hänet
pyörieni väliin."

Niin masentuneet he olivat, niin pitkä ja kova heidän kokemuksensa
sellaisen miehen mahdista sekä sisäpuolella että ulkopuolella lain
rajaa, ettei ääntä, kättä, eikä silmää kohonnut vastaukseksi, ei
miesten joukossa, mutta nainen, joka seisoi kudin kädessään, katseli
lujasti markiisia vasten kasvoja. Markiisin arvo ei sallinut hänen
ottaa sitä huomioon, hänen halveksivat silmänsä soljuivat vaimon
ohitse samoin kuin muittenkin rottien ja hän nojautui taas taaksepäin
vaunuissaan ja sanoi: "Aja!"

Hän ajoi eteenpäin ja toisia ajoneuvoja pyöri ohitse tuhkatiheään
toistensa jälestä, ministerin, veronkannon urakoitsijan, lääkärin,
lakimiehen, papin, oopperan, teatterin, kokonaiset naamiohuvit
pyörivät ohitse loistavana, yhtämittaisena virtana. Rotat olivat
ryömineet koloistaan ja seisoivat siinä tuntikausia katselemassa,
sotamiesten ja poliisien kulkiessa heidän ja näytelmän välillä ja
muodostaen aituuksen, jonka taakse he hiipivät ja jonka lävitse
he tirkistelivät. Isä oli jo kauvan sitten korjannut myttynsä
ja piiloutunut sen kanssa, ja naiset, jotka olivat puuhailleet
mytyn luona sen levätessä suihkulähteen jalustalla, istuivat ja
katselivat veden lorinaa ja naamiohuvien pyörinää -- ja tanakka
nainen, joka oli seisonut kudin kädessä, kutoi yhä järkähtämättömästi
kuin kohtalo. Suihkulähteen vesi kiisi, kohiseva virta kiisi,
niin moni elämä kaupungissa kiisi kohti kuolemaa, niinkuin sääntö
on, aika ei odottanut ketään, rotat nukkuivat jälleen pimeissä
koloissaan yhteensullottuina, pukutanssijaiset loistivat juhlissa ja
iltakemuissa ja kaikki kulki tasaista kulkuaan.



KAHDEKSAS LUKU.

Monseigneur maalla.


Ihana maisema, jossa vilja oli vihanta, mutta ei runsas. Ohran
sijalla kasvoi palsta laihaa ruista ja vehnän sijalla surkeita
herneitä ja papuja ja kehnoja vihannespahasia. Eloton oli luonto, ja
miehet ja naiset, jotka sitä viljelivät, näyttivät elostavan vasten
tahtoaan -- kuin olisi heitä vaivannut alakuloinen halu heittää
kaikki ja nääntyä pois. Neljä hevosta ja kaksi ajuria laahasi herra
markiisin matkavaunuja (jotka olisivat saattaneet olla keveämmät)
ylös jyrkkää mäkeä. Puna herra markiisin kasvoilla ei saattanut
hänen korkeata sukuperäänsä epäluulonalaiseksi, sillä se ei lähtenyt
sisältäpäin, se oli ulkonaisen seikan -- laskevan auringon synnyttämä.

Auringonlasku valaisi matkavaunuja niin loistavasti sen ennättäessä
mäen kukkulalle, että matkustaja aivan punersi purppurassa. "Se
katoaa pian", sanoi herra markiisi katsellen käsiään.

Aurinko olikin niin matalalla että se samassa hetkessä laskeusi. Kun
raskas jarru oli sovitettu pyöriin ja vaunut luisuivat alas mäkeä
tuhanhajussa ja tomupilvessä, pakeni punanen hehku nopeasti, aurinko
ja markiisi laskeutuivat yhdessä, ja jarrua irrottaessa oli hehku
kadonnut.

Mutta jälellä oli kappale jylhää ja autiota maata, pienoinen
kylä kukkulan juurella, leveä, jyrkkä ja mäkinen tie sen takana,
kirkontorni, tuulimylly, metsästyspuisto ja kallio linnoituksineen,
jota käytettiin vankilana. Kaikkia näitä yön suussa pimeneviä
esineitä katseli markiisi kuin mies, joka lähestyy kotiaan.

Kylässä oli yksi ainoa köyhä katu, jonka varrella oli köyhä
juomanpanimo, köyhä nahkuri, köyhä ravintola, köyhä talli
postihevosten muuttoa varten, köyhä kaivo ja kaikki muut tavalliset
köyhät laitokset. Kylällä oli myös köyhä väestönsä. Koko sen väestö
oli köyhä, ja moni niistä istui ovensa ulkopuolella kuorimassa
tähteiksi jääneitä sipulia ynnä muuta senkaltaista iltaruoaksi,
toisten taas huuhtoessa kaivon luona lehtiä, ruohoja ynnä muita
syötäväksi kelpaavia maan tuotteita. Syyt heidän köyhyyteensä olivat
selvät, verot valtiolle, verot kirkolle, verot maanomistajalle,
paikallisverot ja yleiset verot olivat siellä, täällä maksettavat
juhlallisen ilmoituksen mukaan, ja kumma oli, että koko kylää enää
ollenkaan oli olemassa.

Harvoja lapsia oli näkyvissä, koiria ei ensinkään. Mitä miehiin ja
naisiin tulee, oli heidän valittava joko viheliäisin elämä pienessä
kylässä tuulimyllyn alla tai vankeutta ja kuolemaa korkeassa linnassa
kalliolla.

Ratsastavan kuriirin ja postimiesten ruoskan ilmoittamina, joiden
läjähdykset kiertyivät käärmeinä kansan pään päällä iltailmassa,
kuin olisi hän raivotarten seuraamana, ajoi herra markiisi
matkavaunuissaan postihuoneen portin eteen. Se oli lähellä kaivoa,
ja talonpojat herkesivät askareistaan, katsellakseen häntä. Hän
katseli heitä ja näki tietämättään kuinka kurjuus oli riuduttanut ja
hivuttanut heidän kasvonsa ja ruumiinsa.

Herra markiisi silmäili alamaisia kasvoja, jotka kumartuivat
hänen edessään, samoin kuin hänen vertaisensa olivat kumartuneet
hovin Monseigneurin edessä -- erotus oli vain siinä, että nämät
kasvot kumartuivat vain kärsiäkseen, eikä mairitellakseen -- kun
harmaapäinen tientekijä yhtyi joukkoon.

"Tuo tänne tuo mies!" sanoi markiisi kuriirille.

Mies tuotiin esiin lakki kädessä ja muut kertyivät ympärille
katselemaan ja kuuntelemaan, samoin kuin ihmiset suihkulähteen luona
Pariisissa.

"Ajoinhan ohitsesi tiellä?"

"Totta, Monseigneur. Minulle tapahtui kunnia, että ajoitte ohitseni
tiellä."

"Sekä noustessani mäkeä, että mäen päällä?"

"Niinpä kyllä, Monseigneur."

"Mitä katselit niin tarkasti?"

"Katselin miestä. Monseigneur."

Hän kumartui hiukkasen ja osotti risasella lakillaan vaunujen alle.
Kaikki hänen toverinsa kumartuivat katselemaan vaunujen alle.

"Mitä miestä, pöllö? Ja mitä siellä katselet?"

"Anteeksi, Monseigneur, hän heilutti pidättimien -- jarrun ketjuja."

"Kuka", kysyi matkustaja.

"Se mies, Monseigneur."

"Piru periköön nämät idiootit! Mikä miehen nimi on? Sinä kait tunnet
kaikki ihmiset näillä tienoilla. Kuka hän oli?"

"Armoa, Monseigneur! Hän ei ollut näiltä tienoilta. En eläissäni ole
häntä ennen nähnyt."

"Riippuiko hän ketjuissa? Ettäkö tukehtuisi?"

"Teidän armollisella luvallanne, siinäpä se kumma oli, Monseigneur.
Hänen päänsä roikkui alhaalla -- kas näin!"

Hän kääntyi sivuttain vaunuihin ja nojautui taaksepäin kasvot
taivasta kohti ja pää alas riippuen, sitten oikaisi hän itseään,
koperoi lakkiaan ja teki kumarruksen.

"Minkänäköinen hän oli?"

"Monseigneur, hän oli mylläriä valkosempi. Aivan pölyn peittämä,
valkonen ja pitkä kuin kummitus."

Tämä kuvaus herätti ääretöntä mielenkiihkoa pienessä väkijoukossa,
mutta kaikkein silmät kohosivat toisiaan katselematta herra markiisin
puoleen, ehkäpä katsellakseen jos hänellä oli jokin kummitus
omallatunnollaan.

"Sinä et menetellyt oikein", sanoi markiisi, joka onneksi hoksasi
ettei sellaisen roskaväen sopinut häntä suututtaa, "kun nähdessäsi
varkaan seuraavan vaunujani, et avannut suurta suutasi. Kas niin,
sysätkää hänet syrjään, herra Gabelle."

Herra Gabelle oli postimestari ja sen ohella jonkinlainen
veronvaatija, hän oli tullut ulos hyvin alamaisena avustamaan tässä
kuulustelussa ja oli virallisesti pidellyt tutkimuksenalaista
nutunhiasta.

"Kas niin, mene syrjään!" sanoi herra Gabelle.

"Ottakaa kiinni tuo muukalainen jos hän hakee yösijaa kylässänne, ja
ottakaa selvä, ovatko hänen aikeensa rehelliset, Gabelle."

"Monseigneur, olen onnellinen saadessani totella käskyjänne."

"Juoksiko hän tiehensä, mies? -- missä se sen vietävä on?"

Sen vietävä oli jo vaunujen alla, hän ynnä puoli tusinaa hyviä
ystäviä ja osotti ketjuja sinisellä lakillaan, toiset puoli tusinaa
hinasivat hänet esiin ja asettivat hänet hengästyneenä herra
markiisin eteen.

"Juoksiko mies tiehensä, pöllö, meidän pysähtyessä jarrua
sovittelemaan?"

"Monseigneur, hän heittäytyi päistikkaa alas mäkeä aivan kuin hän
olisi heittäytynyt virtaan."

"Ottakaa selvä tästä, Gabelle, anna mennä!"

Se puoli tusinaa, joka oli ketjuja tirkistelemässä, oli vielä pyörien
välissä kuin lammaslauma; vaunut läksivät niin äkkiä liikkeelle että
he töintuskin pelastivat luunsa ja nahkansa; heillä ei ollutkaan
paljon muuta pelastettavaa, muuten he eivät olisi olleet niinkään
onnellisia.

Vauhtia, jolla vaunut kiisivät kylästä ja ylös sen takana olevaa
rinnettä, hillitsi pian jyrkkä mäki. Vähitellen muuttui vauhti
astunnaksi ja vaunut heiluivat ja tärisivät eteenpäin kesäillan
suloisessa tuoksussa. Tuhansien harsosiipisten itikkain, eikä
raivottarien ympäröimänä, järjestivät postimiehet nyt tyynesti
ruoskansiimojaan, lakeija kulki hevosten vieressä, ja kuriiri kuului
ravaavan edellä hämärässä etäisyydessä.

Mäen jyrkimmällä kohdalla oli pieni hautausmaa, siihen oli pystytetty
risti, johon oli kiinnitetty uusi, suuri kuva Vapahtajastamme, se oli
kurja puukuva, harjaantumattoman maalaistaiteilijan tekemä, mutta hän
oli ottanut mallinsa elämästä -- ehkäpä omasta elämästään -- sillä se
oli laiha ja huono.

Tämän suuren surun (joka yhä oli suurenemassa, vaikka ei vielä
suurimmillaan) surullisen vertauskuvan edessä oli nainen polvillaan.
Hän käänsi päänsä vaunujen lähestyessä, nousi nopeasti ja meni
vaunujen oven luo.

"Tekö se olette, Monseigneur! Monseigneur, kuulkaa rukous!"

Kärsimättömästi huudahtaen mutta kasvot muuttumattomina, katsahti
markiisi ulos.

"Mitä nyt? Mitä taas? Ainaisia rukouksia!"

"Monseigneur, suuren Jumalan rakkauden tähden, mieheni, metsänvartija
--."

"Mikä teidän miestänne, metsänvartijaa vaivaa, se on sitä ainaista.
Eikö hän voi suorittaa maksujaan, vai mitä?"

"Hän on maksanut kaikki, Monseigneur. Hän on kuollut."

"No niin, siis on hänellä rauha. Voinko minä hankkia hänet takaisin
sinulle?"

"Oi, ei Monseigneur. Mutta hän makaa tuolla viheliäisen ruohomättään
alla."

"Entäs sitten?"

"Monseigneur, täällä on niin monta viheliäistä ruohomätästä."

"No, entäs sitten?"

Vaimo oli nuori mutta oli vanhan näköinen, hänen käytöksensä osoitti
intohimoista surua, silloin tällöin löi hän rajulla voimalla yhteen
suonikkaat ja luisevat kätensä, ja tarttui toisella niistä vaunujen
oveen -- hellästi, hyväillen kuin olisi se ollut ihmisen rinta ja kun
hän olisi odottanut sen tuntevan hänen rukoilevaa koskentaansa.

"Monseigneur, kuulkaa minua! Monseigneur, kuulkaa rukoustani! Mieheni
kuoli kurjuuteen, niin moni kuolee kurjuuteen ja niin moni tulee
vielä kuolemaan kurjuuteen."

"No entäs sitten? Voinko minä heitä elättää?"

"Monseigneur, sen tietää ainoastaan hyvä Jumala, mutta enhän
sitä pyydäkkään. Minä pyydän vain, että sille paikalle, jossa
mieheni makaa, asetettaisiin pieni kivi tai palanen puuta hänen
nimikirjoituksellaan. Muuten unehtuu paikka pian, ja minun kuoltuani
samaan tautiin, ei sitä enää löydetä vaan minut kaivetaan jonkun
toisen viheliäisen mättään alle. Monseigneur, niitä on niin paljon
ja ne lisääntyvät niin pian, kurjuus on niin suuri. Monseigneur,
Monseigneur!"

Lakeija oli tuuppinut hänet pois ovelta ja vaunut vyöryivät pois aika
ravia, postimiehet lisäsivät vauhtia, vaimo jäi kauvas taakse ja
Monseigneur, joka jälleen oli raivottarien seuraama, vähensi nopeasti
parin peninkulman välimatkaa, joka erotti hänet linnastaan.

Kesäyön sulotuoksut nousivat hänen ympärillään, ne nousivat kuten
sadekin lankee, puolueettomasti myöskin pölyisen, risaisen ja työstä
kuluneen joukon ympärillä kaivon luona, joille tientekijä sinisen
lakkinsa avulla, jota ilman hän ei ollut mitään, yhä kertoili
aavemaisesta miehestä, niin kauvan kun he vain kuulla jaksoivat.
Kun eivät enää jaksaneet kuulla, menivät he vähitellen pois, yksi
kerrallaan ja tulta alkoi tuikkia pikku ikkunoista, ja kun ikkunat
pimenivät ja tähdet taivaalla enenivät, näytti kuin olisivat valot
niistä kohonneet taivaalle, eivätkä sammuneet.

Samaan aikaan lankesi markiisin päälle suuren jyrkkäkattoisen talon
ja sitä ympäröiväin puiden varjot ja ne haihtuivat tulisoihdun
valoon, vaunujen seisahtuessa ja linnan suuren portin avautuessa.

"Onko herra Charles, jota Englannista odotan, jo saapunut?"

"Ei vielä, Monseigneur."



YHDEKSÄS LUKU.

Gorgonin pää.


Herra markiisin linna oli jykevä rakennus, sen edustalla oli suuri
kivitetty piha ja kaksi kivistä porraskäytävää, jotka päättyivät
pääoven luona. Kaikki oli kiveä, raskaita kiviaitoja ja kiviuurnoja,
kivikukkia, kivisiä ihmis- ja leijonakasvoja löytyi kaikkialla, kuin
olisi Gorgoni tarkastanut linnaa, kun se kaksisataa vuotta takaperin
valmistui.

Herra Markiisi astui vaunuistaan ja nousi ylös kaikuvia portaita
tulisoihdun valaisemana, joka haihduttaen pimeyden, sai pöllön
äänekkäästi kapinoimaan suuren tallirakennuksen katolla puitten
keskessä. Muuten oli kaikki niin hiljaista, että tulisoihtu, jota
kannettiin portaita ylös, ynnä toinen soihtu suurella ovella,
paloivat kuin olisivat olleet sisällä vierashuoneissa eikä ulkona
yöilmassa. Paitsi pöllön ääntä ei kuulunut muuta kuin veden lorinaa
kivisessä vesialtaassa, sillä tämä oli niitä pimeitä öitä, jolloin
yö pidättää henkäystään tuntikausia ja sitten kohottaa pitkän, syvän
huokauksen ja vaikenee taas.

Suuri ovi paukahti kiinni hänen jälkeensä, ja herra markiisi
meni etehisen poikki, joka oli julman näköinen vanhoine
metsäkarjupeitsineen, miekkoineen ja metsästysveitsineen, ja karkeine
ratsuruoskineen ja -raippoineen, joidenka painoa moni talonpoika
matkallaan hyväntekijä Kuoleman luo oli isännän vihan alaisena
tuntenut.

Välttäen suurimpia huoneita, jotka olivat pimeät ja suljetut yötä
varten, nousi herra markiisi, soihdunkantajan kulkiessa edellä, ylös
portaita eräälle ovelle käytävässä. Tämä avautui ja johti hänen
yksityiseen asuntoonsa, joka sisälsi kolme huonetta, makuuhuoneen ja
kaksi muuta suojaa. Ne olivat korkeat, kaarevat huoneet, laattiat
kylmät, ilman mattoja, takassa suuret raudat joilla puut paloivat
talvisaikana, ja ne olivat sisustetut kaikella ylellisyydellä joka
oli omiaan markiisille, ylellisenä aikana, ylellisessä maassa. Kuosia
joka oli vallalla viimeistä edellisen Ludvigin aikana, Ludvigin, sitä
polvea, jonka ei koskaan tullut sammua -- Ludvig neljännentoista
aikana -- oli noudatettu kalliissa kalustuksessa, mutta moni esine,
joka kuvasi vanhempia lehtiä Ranskan historiassa, antoi sille
tarpeellista vaihtelua.

Kolmannessa huoneessa oli illallispöytä katettu kahdelle hengelle,
se oli pyöreä huone ja sijaitsi yhdessä linnan neljästä, suiposta
tornista. Pieni, korkea huone, jossa ikkuna oli selkoselällään,
säleuutimet suljetut, joten pimeä yö näkyi vain kapeina, mustina,
vaakasuorina viivoina, vaihdellen leveämpien harmaitten viivojen
kanssa.

"Sanoithan, ettei veljenpoikani ole tullut", sanoi markiisi.

"Ei, hän ei ole tullut, häntä odotettiin tulevaksi yhdessä
Monseigneurin kanssa."

"Vai niin, tuskin on luultavaa, että hän tulee tänä iltana, jätä
kumminkin pöytä sillensä. Olen valmis neljännestunnin kuluttua."

Neljännestunnin kuluttua oli markiisi valmis ja istuutui yksin
ylellisen ja oivallisen iltaruokansa ääreen. Hänen tuolinsa oli
vastapäätä ikkunaa, ja hän oli syönyt soppansa ja oli viemäisillään
lasillisen Bordeaux-viiniä huulilleen kun hän laski sen jälleen
pöydälle.

"Mitä tämä on?" kysyi hän tyynesti, tarkasti katsellen mustia ja
harmaita vaakasuoria viivoja.

"Mikä niin, Monseigneur?"

"Säleuutimien ulkopuolella. Avaa säleuutimet!"

Se tapahtui.

"Mitä se on?"

"Ei mitään, Monseigneur. En näe muuta kuin puita ja pimeätä."

Palvelija oli avannut säleuutimet ja katsonut ulos tyhjään pimeyteen
ja seisoi nyt selkä pimeyteen, odottaen uusia käskyjä.

"Hyvä on", sanoi hänen järkähtämätön herransa. "Sulje ne uudestaan."

Niin tehtiin ja markiisi jatkoi ateriaansa. Hän oli ennättänyt
puoliväliin, kun hän taas pysähtyi ja kuulosti pyörien räminää. Ne
lähestyivät nopeasti ja seisahtuivat linnan edustalle.

"Mene katsomaan, kuka tuli."

Se oli Monseigneurin veljenpoika. Hän oli varhain iltapäivällä ollut
vain joitakin peninkulmia Monseigneuristä jäljellä. Hän oli nopeasti
lyhentänyt välimatkaa, mutta ei niin nopeasti, että hän olisi
saavuttanut. Postiasemalla hän oli kuullut Monseigneurin olevan häntä
edellä.

Sanottakoon hänelle (sanoi Monseigneur) että illallinen odottaa häntä
ja että hän paikalla tulisi ylös. Hetken päästä hän tulikin. Hän oli
Englannissa tunnettu nimellä Charles Darnay.

Monseigneur vastaanotti hänet kohteliaasti mutta he eivät kätelleet
toisiaan.

"Lähdittekö eilen Pariisista, sir?" sanoi hän Monseigneurille,
istuutuessaan pöydän ääreen.

"Lähdin. Entäs te?"

"Minä tulen suoraan."

"Lontoosta?"

"Niin."

"Te olette viipynyt kauvan matkalla", sanoi markiisi hymyillen.

"Päinvastoin, tulen suoraa päätä."

"Anteeksi, en tarkoittanut kauvan matkalla, vaan että olette
viivytellyt itse matkaa."

"Minulla on ollut esteitä" -- veljenpoika viivytteli hiukan vastausta
-- "asioita".

"Tietysti", sanoi kohtelias setä.

Palvelijan läsnäollessa he eivät puhelleet muuta keskenään. Kun kahvi
oli tarjoiltu ja he olivat yksin, katseli veljenpoika setäänsä, ja
kun hän kohtasi kauniin naamion silmiä, alkoi hän puhua.

"Kuten ymmärtänette, olen tullut takasin täyttääkseni sitä tehtävää,
joka kutsui minut pois täältä. Se saattoi minut suureen ja
odottamattomaan vaaraan; mutta se on pyhä tehtävä ja vaikka se olisi
johtanut minut kuolemaan, toivon että olisin pysynyt lujana."

"Ei kuolemaan", sanoi setä; "ei ole tarpeellista nimittää kuolemaa."

"Vaikka se olisi vienyt minut haudan partaalle, sir, epäilen, että
olisitte minua pidättäneet", sanoi veljenpoika.

Syventyneet merkit nenän päällä ja venähdys julmien kasvojen
hienoissa, suorissa piirteissä ei tietänyt hyvää tässä kohden; setä
vastusti miellyttävällä kädenliikkeellä, joka niin selvästi oli
hienon kasvatuksen synnyttämä, ettei se lainkaan ollut rauhoittava.

"Sen mukaan, mitä tiedän, olette suoranaisesti koettanut antaa vielä
epäilyttävämmän valon epäilyttäville asianhaaroille, jotka minua
ympäröivät."

"En, en, en suinkaan", sanoi setä kohteliaasti.

"Mutta miten sen asian laita lieneekin", sanoi veljenpoika, katsellen
häntä syvällä epäluulolla, "tiedän, että teidän viekkautenne
pidättäisi minua vaikka millä keinoilla ja että teitä ei mitkään
keinot arveluttaisi."

"Olenhan sen jo sanonut teille, ystäväni", sanoi setä, jonka nenän
päällä tuntui hieno tykytys. "Olkaa hyvä ja muistakaa, että olen
sanonut sen jo kauvan sitten."

"Minä muistan sen."

"Kiitän", sanoi markiisi todellakin hyvin leppeällä äänellä.

Hänen äänensä viivähti ilmassa, melkein kuin jonkin soittokoneen ääni.

"Oikeastaan, sir", jatkoi veljenpoika, "luulen, että minun onneni
ja teidän onnettomuutenne on pelastanut minut vankeudesta täällä
Ranskassa."

"En ymmärrä oikein", sanoi setä maistellen kahviaan. "Uskallanko
pyytää teitä selittämään?"

"Luulen, että ellette olisi epäsuosiossa hovissa ja ellei tämä pilvi
olisi peittänyt teitä vuosikausia, olisi muuan _lettre de cachet_
[Salainen kuninkaallinen käskykirje, suom. muist.] lähettänyt minut
epämääräiseksi ajaksi johonkin linnoitukseen."

"Se on mahdollista", sanoi setä perin tyynesti. "Perheen kunnian
vuoksi voisin kyllä saattaa teille sen epämukavuuden. Pyydän
anteeksi."

"Huomaan, että minun onnekseni, vastaanotto toissapäivänäkin kuten
tavallisesti oli kylmä", huomautti veljenpoika.

"Minä en teidän sijassanne sanoisi onneksi, ystäväni", sanoi setä
erinomaisen kohteliaasti; "siitä en olisi varma. Hyvä tilaisuus
mietiskelyyn ynnä muutkin yksinäisyyden edut, vaikuttaisivat
kohtaloonne monta kertaa edullisemmasti kuin mitä voitte itse siihen
vaikuttaa. Mutta turha on keskustella siitä asiasta. Olen, kuten
sanotte, epäedullisessa asemassa. Nuo pienet parannuskeinot, nuo
ystävälliset avustamiset perheitä valtaan ja kunniaan, nuo pienet
suosionosotukset, jotka ovat teistä niin epämiellyttävät, ovat nyt
saavutettavissa vain uutteruuden ja toisten vaikutuksen kautta.
Niin moni niitä tavoittaa ja niitä myönnetään (verraten) niin
harvoille. Niin ei ennen ollut, vaan Ranska on kaikessa sentapaisessa
muuttunut pahempaan päin. Vielä meidän esi-isillämme oli oikeus
heitä ympäröivän alhaison elämään ja kuolemaan. Tästäkin huoneesta
on monta sellaista heittiötä kuletettu hirsipuuhun, viereisessä
huoneessa (makuuhuoneessani) tiedän, että mies -- jolla oli
julkeita epäilyksiä ja teki vastuksia tyttärensä suhteen -- _hänen_
tyttärensä! -- pistettiin ilman muitta mutkitta kuoliaaksi. Me olemme
kadottaneet monta erioikeutta, uusi filosofia on tullut muotiin ja
asemamme kannattaminen saattaisi meidän päivinämme tuottaa (en mene
niin pitkälle, että sanon tuottaisi, vaan saattaisi tuottaa) meille
todellisia ikävyyksiä. Tämä kaikki on ikävää, hyvin ikävää!"

Markiisi otti sievän pienen hyppysellisen nuuskaa ja pudisti päätään
niin hienossa epätoivossa kuin oli soveliasta puhuessaan maasta, joka
vielä omisti hänet, niin suuren mahdollisuuden uudestasyntymiseen.

"Sekä vanhana, että uudempana aikana olemme niin puolustaneet
asemaamme", sanoi veljenpoika synkästi, "että luulen, että meidän
nimemme on enemmän vihattu kuin mikään muu nimi Ranskassa."

"Toivokaamme niin", sanoi setä. "Viha ylhäisiä kohtaan on alhaison
tahdoton kunnioitus."

"Koko tällä seudulla ympärillämme", jatkoi veljen- poika, "ei löydy
yhtäkään silmää, joka katselisi minua muilla tunteilla kuin pelon ja
orjuuden."

"Se on tunnustus suvun suuruudelle", sanoi markiisi, "jonka suku on
ansainnut tavasta, jolla hän on ylläpitänyt suuruuttaan. -- Oh!" Hän
otti uuden sievän pikku hyppysellisen nuuskaa, ja asetti keveästi
jalkansa ristikkäin.

Mutta veljenpojan nojatessa kyynäspäätä pöytään ja miettiväisenä
ja allapäin peittäessä silmiä kädellään, katseli kaunis naamio
häntä sivultapäin suuremmalla katkeruudella, umpimielisyydellä
ja ynseydellä, kuin mikä soveltui hänen näennäiselle
väliäpitämättömyydelleen.

"Tukahuttaminen on ainoa pysyväinen filosofia. Pelon ja orjuuden
musta kunnioitus, ystäväni", jatkoi markiisi, "on opettava koiria
tottelemaan ruoskaa, niinkauvan kuin tämä katto", hän katseli ylös
siihen, "sulkee ulos taivaan."

Siihen ehkä ei ollut niinkään pitkä aika kun markiisi luuli. Jos
hänelle olisi tänä iltana näytetty kuva linnasta, sellaisena kuin
se oli oleva muutamia vuosia tämän jälkeen, ynnä viidestäkymmenestä
toisesta samallaisesta, olisi hänellä ollut vaikea tuntea omaansa
näitten kamalien, tulesta mustuneiden ja hävinneitten raunioitten
joukossa. Ja mitä tuli kattoon, josta hän ylpeili, olisi hän
havainnut _sen_ sulkevan taivaan ulos uudella tavalla -- nimittäin
ainiaaksi niitten silmistä, joihin sen lyijy ammuttiin sadantuhannen
musketin piipuista.

"Yhtä kaikki", sanoi markiisi, "olen minä ylläpitävä suvun kunniaa ja
rauhaa, jos te ette sitä tahdokkaan. Mutta te lienette väsyksissä.
Ehkäpä lopetamme neuvottelumme täksi iltaa?"

"Vielä silmänräpäys."

"Vaikkapa tunti, jos haluatte."

"Sir", sanoi veljenpoika, "olemme väärin menetelleet, ja niitämme
nyt vääryyden hedelmiä."

"_Me_ olemme väärin menetelleet?" toisti markiisi kysyvällä hymyllä
ja osotti sormellaan kohteliaasti ensin veljenpoikaansa ja sitten
itseään.

"Meidän sukumme, kunniallinen sukumme, jonka kunnia on niin suuresta
arvosta meille molemmille vaikka eri tavalla. Myöskin minun
isäni aikana menettelimme äärettömästi väärin, sortaen jokaista
inhimillistä olentoa joka asettui meidän ja mielivaltamme väliin,
olipa se mitä laatua tahansa. Vaan miksi puhun isäni ajasta, kun
se yhtä hyvin on teidän. Voinko erottaa isäni kaksoisveljeä,
kanssaperillistä ja lähintä seuraajaa hänestä itsestään."

"Kuolema on sen tehnyt!" sanoi markiisi.

"Ja on sitonut minut järjestelmään, joka on minulle kauhea, koska
olen siitä vastuunalainen ja kuitenkin voimaton sitä vastaan. Koetan
täyttää viimeistä rukousta, joka oli kalliin äitiraukkani huulilla,
ja noudattaa viimeistä silmäystä kalliin äitiraukkani silmistä, joka
rukoili minua olemaan armelias ja sovittamaan, ja näin minä vaan
kidun etsien turhaan valtaa ja apua."

"Jos etsitte niitä minun luonani, veljenpoikani," sanoi markiisi,
kosketellen hänen rintaansa etusormellaan, -- he seisoivat nyt takan
luona -- "etsitte niitä aina turhaan, olkaa varma siitä."

Jokainen hieno, suora piirre hänen valkosen kuultavissa kasvoissaan
oli julmasti, viekkaasti ja umpimielisesti vetäytynyt kokoon, hänen
tyynesti katsellessaan veljenpoikaansa, nuuskarasia kädessään. Hän
kosketti häntä taas rinnalle, kuin olisi hänen sormensa pienen miekan
terävä kärki, jolla hän hienosti mielistellen läpäisi hänen ruumiinsa
ja sanoi:

"Ystäväni, kuolemaani saakka pysyn minä siinä järjestelmässä, jossa
olen elänyt."

Tämän sanottuaan otti hän viimeisen hyppysellisen nuuskaa ja pisti
rasian taskuunsa.

"Paras pysyä järkevänä ihmisenä", hän sitten lisäsi, soitettuaan
pientä kelloa pöydällä, "ja tyytyä luonnolliseen tilaansa, mutta te
olette hukassa, herra Charles, sen näen."'

"Tämä tila ja Ranska ovat minulta hukassa", sanoi veljenpoika
synkästi, "minä kieltäydyn niistä."

"Voitteko kieltäytyä molemmista? Ranskasta ehkä, mutta tästä tilasta?
Siitä ei paljon puhumista, vaan voitteko kieltäytyä siitä?"

"En tarkottanut näillä sanoilla mitään vaatimuksia sen suhteen. Jos
se huomispäivänä siirtyisi teiltä minulle --"

"Olen niin itserakas, että toivon sitä hyvin vähän luultavaksi."

"-- tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua --"

"Te teette minulle liian suurta kunniaa", sanoi markiisi, "mutta
suostun mieluummin siihen otaksumiseen."

"-- kieltäytyisin siitä ja eläisin muilla keinoin toisella seudulla.
Siinä ei paljon menetettävää. Sehän on vain erämaa täynnä kurjuutta
ja häviötä."

"Ohoh", sanoi markiisi silmäillen ympärilleen ylellisessä huoneessaan.

"Silmälle on tämä kylläkin kaunista, mutta kokonaisuudessaan,
avotaivaan alla päivänvalossa, on se kaatuva torni täynnä hävitystä,
huonoa hoitoa, kiskomista, velkoja, kiinnityksiä, sortoa, nälkää,
alastomuutta ja kärsimystä."

"Ohoh", sanoi markiisi taas itsekylläisesti.

"Jos se koskaan joutuu minulle, tulee se jätettäväksi käsiin,
jotka ovat omiaan vapauttamaan sitä (jos se on mahdollista) siitä
kuormasta, joka painaa sen maahan, joten onneton kansa, joka ei voi
sitä jättää ja jonka kärsivällisyyttä on kidutettu äärimmäisyyteen,
tulisi vähemmän kärsimään toisen sukupolven alamaisena; mutta minä en
siihen kelpaa. Tämä linna on kirouksenalainen, se, ja koko tämä maa."

"Entäs te?" sanoi setä, "suokaa anteeksi uteliaisuuteni, te ja uusi
filosofianne, aiotteko hyväntahtoisesti jatkaa elämätänne?"

"Elääkseni täytyy minun, kuten ehkä monen muun maanmieheni vaikkakin
aateluus kintereillä -- tehdä työtä."

"Esimerkiksi Englannissa."

"Niin. Suvun kunnia on minun puolestani varma tässä maassa. Sukunimi
ei tule kärsimään minun tähteni vieraassa maassa, sillä siellä en
sitä kanna."

Markiisin soitettua kelloa, sytytettiin kynttilät viereisessä
makuuhuoneessa. Ne loistivat nyt kirkkaasti oven läpi. Markiisi
katseli sinnepäin kuunnellen palvelijan eteneviä askeleita.

"Englanti mahtaa teitä kovin miellyttää, jos ottaa huomioon kuinka
vähä menestystä teillä on siellä ollut", huomautti hän sitten,
kääntäen tyynet kasvonsa hymyillen veljenpoikaansa.

"Johan sanoin, että menestyksestäni siellä minun luultavasti on
kiittäminen teitä. Sitäpaitsi on se turvapaikkani."

"Nuo rehentelevät englantilaiset kehuvat että heidän maansa on
turvapaikkana monelle. Tunnettehan erään maanmiehen, joka on saanut
turvapaikan siellä, muuan tohtori?"

"Tunnen."

"Jolla on tytär."

"Niin on."

"Niin on", sanoi markiisi. "Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Taivuttaessaan päätään mitä kohteliaimmasti, oli hänen hymyilevissä
kasvoissaan jotain merkitsevää, joka antoi näille sanoille
salaperäisen leiman, joka kovasti hämmästytti veljenpojan silmiä ja
korvia. Samassa ohuet, suorat viivat hänen silmäinsä alla, ohuet
suorat huulet ja syvennykset nenän päällä saivat ilkkuvan ilmeen,
joka teki hänet pirullisen kauniiksi.

"Niin", toisti markiisi. "Tohtori, jolla on tytär. Niin, niin alkaa
se uusi filosofia. Te olette väsyksissä. Hyvää yötä!"

Kysellä jotain kivikasvoilta linnan ulkopuolella ei olisi ollut
vaikeampaa kuin hänen kasvojaan tutkia. Veljenpoika katseli häntä
turhaan, hänen mentyään ovelle.

"Hyvää yötä", sanoi setä. "Toivon tapaavani teidät aamulla jälleen.
Nukkukaa makeasti! Osota tulta herra veljenpojalleni hänen
kamariinsa! -- Ja polta herra veljenpoikani vuoteessaan, jos mielit",
lisäsi hän itsekseen, ennenkuin hän taas soitti pikku kelloaan
kutsuakseen palvelijan omaan makuuhuoneeseensa.

Palvelijan poistuttua, kulki herra markiisi edestakasin väljässä
yöviitassaan, valmistautuen makuulle tänä lämpimänä hiljaisena
yönä. Hän sipsutteli huoneessa ja hänen pehmeät tohvelinsa eivät
aikaansaaneet pienintäkään melua laattialla, hän liikkui kuin
hienontunut tiikeri, hän muistutti satujen lumottua markiisia,
paatuneen ilkeätä, jonka ajottaisin tapahtuva muutos tiikeriksi joko
juuri oli loppunut tai juuri alkamaisillaan.

Hän kulki edestakasin upeassa makuuhuoneessaan, muistellen matkan
pikku tapahtumia, jotka kutsumatta kohosivat hänen mieleensä, hidas
kulku mäkeä ylös auringonlaskussa, laskeuva aurinko, matka mäkeä
alas, mylly, vankila kalliolla, pikku kylä notkossa, kansa kaivon
luona ja työmies, joka sinisellä lakillaan osotti ketjuja vaunun
alla. Tämä kaivo muistutti suihkulähdettä Pariisissa, pientä myttyä
sen jalustalla, naisia, jotka kumartuivat sen yli ja pitkää miestä,
joka kädet ilmassa, huusi: "kuollut".

"Nyt olen viileä", sanoi herra markiisi, "ja voin paneutua vuoteelle."

Jättäen yhden ainoan kynttilän palamaan suurelle takalle, antoi hän
hienojen harsouutimien pudota ympärilleen ja kuuli yön katkovan
äänettömyyttään pitkällä huokauksella, juuri kun hän oli uneen
vaipumaisillaan.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat kivikasvot ulkoseiniä mustaan
yöhön, kolme raskasta tuntia kolisivat hevoset tallissa seimensä
ääressä, koirat haukkuivat ja pöllö piti melua, joka hyvin vähän
muistutti sitä melua josta runoilijat kertovat. Mutta sellaiset
uppiniskaiset olennot eivät koskaan puhu niinkuin heille säädetään.

Kolme raskasta tuntia tuijottivat linnan kivikasvot niin ihmisten
kuin leijonain, synkästi yöhön. Kuolon pimeys lepäsi yli maiseman,
kuolon pimeys peitti hiljaisuudellaan hiljaisen tomun maanteillä.
Kirkkomaassa oli pieniä ruohomättäitä vaikea erottaa toisistaan,
olento ristin päällä olisi saattanut astua kenenkään näkemättä alas.
Kylässä nukkuivat sekä veronvaatija että verotetut sikeästi, ehkäpä
uneksien kemuista kuten nälkäiset tavallisesti tekevät, ja levosta ja
rauhasta kuten usutettu orja tai ikeen alla oleva härkä. Kylän laihat
asukkaat nukkuivat sikeästi ja olivat unessaan ravitut ja vapaat.

Kylän kaivo lorisi kenenkään näkemättä ja kuulematta ja linnan allas
tippui näkemättä ja kuulematta -- molemmat sulivat pois kuin minuutit
ajan lähteensilmästä -- kolme raskasta tuntia. Sitten alkoi molempain
harmahtava vesi näyttää savuntapaiselta aamun sarastaessa ja linnan
kivikasvojen silmät aukenivat.

Päivä valkeni valkenemistaan, kunnes se viimein kosketti hiljaisten
puitten latvoja ja levitti sädeloisteen yli kummun. Sen hehkussa
tuntui vesi linnan altaassa muuttuvan vereksi ja kivikasvot
peittyivät purppuraan. Lintujen viserrys oli kova ja äänekäs ja herra
markiisin makuuhuoneen ikkunan päivänpuremilla puitteilla lauloi
pieni lintunen voimainsa takaa ihanimman laulunsa. Tätä näkyivät
lähimmät kivikasvot hämmästyneinä tuijottavan, ammossa suin ja
alaleuka riippuen näyttivät ne kauhistuneilta.

Nyt paistoi jo päivä korkealla ja elämä ja liike alkoivat kylässä.
Ikkunat aukenivat, salpa vedettiin raihnaisista ovista ja ihmiset
astuivat ulos -- vielä väristen ja palellen uudessa, lempeässä
aamuilmassa. Sitten alkoivat kylän väestölle päivän vaivat, jotka
harvoin kevenivät. Toiset menivät kaivolle, toiset kedoille, miehiä
ja naisia lähti kaivamaan ja kuokkimaan, miehiä ja naisia lähti
hoitamaan kurjia elukoita ja ajamaan laihat lehmät laitumelle tien
varrelle. Kirkossa ja ristin luona polvistui pari olentoa. Kuunnellen
niitten rukouksia, haki etummaisena kulkeva lehmä aamiaistaan ristin
juurella kasvavista rikkaruohoista.

Linnassa herättiin myöhemmin, kuten sen arvolle soveltui, mutta
siinä herättiin vähitellen ja varmasti. Ensin punertuivat yksinäiset
keihäät ja metsästysveitset kuten entisinä aikoina, ja sitten
kimmeltivät ne kirkkaasti aamuauringossa, sitten avattiin ovet ja
ikkunat, hevoset tallissa kääntyivät katsomaan valoa ja vilppautta
joka tulvi sisään avonaisesta ovesta, lehdet välkkyivät ja kahisivat
vasten ikkunoiden rautaristikoita, koirat nykivät kiivaasti ketjujaan
ja hyppivät kärsimättömästi, pyrkien vapauteen.

Kaikki nämät seikat kuuluivat elämän jokapäiväisiin tapoihin ja
aamun palaamiseen. Mutta ei kait kumminkaan soitto linnan suuresta
kellosta, ei juoksu ja kiire portailla, eivät hätäilevät olennot
terrassilla, ei kopina ja poljenta siellä, täällä ja kaikkialla, eikä
myös hevosten pikainen satuloiminen ja kiireinen ratsastus linnasta.

Mitkähän tuulet lienevät kuiskailleet tästä kiireestä harmaapäiselle
tientekijälle, joka jo oli työssä mäen päällä kylän toisella
puolella, myttyyn pistetty päivällisruokansa, joka ei paljon
painanut ja jota ei yhdenkään variksen olisi kannattanut nokiskella,
kiviröykkiöön työnnettynä. Olivatko linnut, viedessään joitakin
murusia siitä muualle, pudottaneet yhden hänen päälleen, kuten ne
kylvävät siemeniä sinne tänne? Miten lieneekin, tientekijä riensi
tänä helteisenä aamuna henkensä takaa mäkeä alas, polvia myöten
pölyssä, eikä pysähtynyt ennenkuin kaivon luona.

Koko kylän väki kaivon luona seisoi alakuloisena kuten tavallisesti
ja kuiskaili hiljaa, mutta ei osottanut muuta mielenliikutusta kuin
tylyä uteliaisuutta ja hämmästystä. Lehmät, jotka hätimiten oli tuotu
takasin ja sidottu mikä minnekin, katselivat tylsästi eteensä, ja
makasivat maassa pureskellen jonkinmoisia palloja, joita ne olivat
koonneet keskeytyneellä huviretkellään. Jotkut linnalaiset ja osa
postihuoneen väestöstä sekä kaikki viranomaiset olivat kutka enemmän,
kutka vähemmän aseellisina, kokoontuneet toiselle puolelle pientä
katua asentoon, jolla ei ollut mitään tarkotusta eikä ollut mistään
kotosin. Tientekijä oli jo työntäytynyt viidenkymmenen hyvän ystävän
joukkoon hosuen rintaansa sinisellä lakillaan. Mitä tämä kaikki tiesi
ja mitä tiesi se, että herra Gabelle tuota pikaa hissattiin hevosen
selkään palvelijan taakse ja mainittu Gabelle (vaikka hevosella oli
kaksinkertainen kuorma) vietiin nelistämällä pois ikäänkuin mitäkin
uutta saksalaista ballaadin Leonooraa.

Se tiesi että, linnassa nyt oli yhdet kivikasvot liikaa.

Gorgoni oli taas yöllä katsellut rakennusta ja lisännyt linnan kuviin
ne kivikasvot, jotka vielä puuttuivat ja joita se oli odottanut lähes
kaksisataa vuotta.

Ne lepäsivät herra markiisin tyynyllä ikäänkuin kaunis naamio, joka
äkkiä oli hätkähtänyt unestaan, suuttunut ja kivettynyt. Päähän
kuuluvan kiviruumiin sydämessä oli veitsi. Veitsen kahvaan oli
paperiliuska sidottu, johon oli töherretty:

"_Toimittakaa hänet nopeasti hautaan. Tämä on Jaakon työtä_."



KYMMENES LUKU.

Kaksi lupausta.


Useita kuukausia, -- kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra
Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana,
joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän
aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän
vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli
aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla
maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten
väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän
kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää
niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan
aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä
kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut
tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori
herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka
kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi,
sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain
pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa
oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa.
Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan
ja väsymätöntä ahkeruuttaan.

Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla,
tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria
toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän
sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista
hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.

Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten
kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka
harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi
tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän
Lontoossa.

Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen
askeleet aina käyneet samaa tietä -- Charles Darnayn tietä -- sitä
tietä, joka vie naisen rakkauteen.

Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli
vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni
ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin
tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä,
jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei
vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa
kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana --
jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva -- oli jo vuosi sitten
tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle
sydämensä tilaa.

Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä
kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni
Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori
Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan
ulkona neiti Prossin kanssa.

Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa.
Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen
kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt
hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin
voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja
kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.

Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia
ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles
Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi
kätensä hänelle.

"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä
päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat
täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin
täsmällinen."

"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette --."

"Voi hyvin", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa,
"ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos
talouspuuhilleen mutta tulee pian kotia."

"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä
hänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista."

Seurasi äänettömyys.

"Vai niin", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. "Ottakaa
itsellenne tuoli ja puhukaa."

Hän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.

"Tohtori Manette", alotti hän viimein, "olen puolitoista vuotta
saanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että
toivon, että asia johonka aion kosketella ei --"

Hän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen.
Vähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:

"Koskeeko asia Lucyä?"

"Koskee."

"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla
teidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay."

"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää
rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.

"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."

Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen
vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin
ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.

"Jatkanko, sir."

Uusi äänettömyys.

"Jatkakaa."

"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata
laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä
toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas
tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja
hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä
häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne
puhua puolestani!"

Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja
kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:

"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä
muistuttako."

Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä
huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa.
Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle
lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.

"Pyydän anteeksi", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen
kuluttua. "En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa
vakuutettu."

Hän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen
eikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen
valkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.

"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?"

"En."

"Ettekä kirjoittanut hänelle."

"En koskaan."

"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn
isää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen."

Hän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.

"Minä tiedän", sanoi Darnay kunnioittavasti, "ja kuinka en sitä
tietäisi, tohtori Manette, minä joka olen nähnyt teidät yhdessä joka
päivä -- että teidän ja neiti Manetten suhde on niin liikuttava, niin
hellä ja vastaa niin täysin niitä olosuhteita joissa se on syntynyt,
ettei sentapaista usein näe edes isän ja lapsen välillä. Minä tiedän,
ja kuinka en sitä tietäisi -- että naiseksi kehittyneen tyttären
hellyyden ja velvollisuudentunnon ohessa, asuu hänen sydämessään myös
lapsen rakkaus ja luottamus. Tiedän, että koska hän lapsuudessaan
oli ilman isää, on hän teihin nyt kiintynyt ikänsä ja luonteensa
rakkaudella ja lämmöllä ynnä lapsuuden luottamuksella ja rakkaudella
jolloin te olitte hänelle kadotettu. Tiedän varsin hyvin, että jos
hän olisi saanut teidät takasin toisesta elämästä, haudan tuolta
puolelta, ei teitä hänen silmissään ympäröisi pyhempi sädeloiste
kuin nyt. Tiedän että kun hän teitä syleilee, kiertävät lapsi, tytär
ja nuori nainen, kaikki yhtähaavaa kätensä teidän kaulaanne. Tiedän
että teitä rakastaessansa näkee ja rakastaa hän äitiään omalla
ijällään, isäänsä minun iälläni, rakastaa murtunutta äitiään ja teitä
kauheissa kärsimyksissänne ja siunatussa ylösnousemisessanne. Tämän
olen tietänyt päivin ja öin, aina siitä asti kun opin tuntemaan teitä
kotonanne."

Tohtori istui ääneti, pää roikuksissa. Hän hengitti vähän taajemmin,
mutta tukahutti kaikki muut liikutuksen merkit.

"Rakas tohtori Manette, koska olen kaiken tämän tietänyt, koska
aina näin teidät molemmat tämän pyhän sädekehän ympäröimänä, olen
pidätellyt tunteitani niin kauvan kuin voimani antoivat myöten.
Olen tuntenut ja tunnen yhäti että työntäessäni rakkauteni -- minun
rakkauteni -- teidän välillenne, saatan elämänne yhteyteen jotain,
joka ei ole aivan yhtä arvokasta kuin se. Mutta minä rakastan häntä.
Taivas on todistajani, että häntä rakastan!"

"Uskon sen", vastasi isä synkästi. "Olen miettinyt sitä ennenkin.
Uskon sen."

"Mutta, älkää uskoko", sanoi Darnay, jonka korviin synkkä ääni
vaikutti kuin nuhde, "että jos minun tulisi erottaa hänet teistä,
jos onneni olisi niin suuri, että saisin hänet vaimokseni, että
voisin ja tahtoisin puhua teille sanaakaan tästä, mitä nyt puhun.
Se olisi toivotonta ja alhaista. Jos olisin koskaan mielessäni
hautonut tai sydämessäni kätkenyt sellaista mahdollisuutta -- vaikka
vain kaukaisessa tulevaisuudessa -- en nyt voisi koskettaa tätä
kunnianarvoisaa kättä."

Hän pani kätensä hänen kädelleen.

"Ei, rakas tohtori Manette, Kuten te, olen vapaaehtoinen pakolainen
Ranskasta, mielettömyyden, sorron ja kurjuuden karkoittamana, kuten
te, koetan minäkin elää kaukana maastani omalla työlläni luottaen
parempaan tulevaisuuteen ja toivon vain saada ottaa osaa teidän
kohtaloonne, teidän elämäänne ja kotiinne ja olla uskollinen teille
kuolemaan saakka. Pyyntöni ei ole riistää teiltä erioikeuttanne
Lucyyn, lapsenanne, kumppaninanne ja ystävänänne, mutta auttaa häntä
siinä ja sitoa häntä lujemmin teihin, jos se olisi mahdollista."

Hänen kätensä lepäsi yhä tohtorin käsivarrella.

Tämä vastasi kotvaseksi hänen puristukseensa, eikä kylmästi, nojasi
sitten käsivartensa tuolin käsinojaan ja silmäili ylös ensi kerran
keskustelun aikana. Hänen kasvoillaan kuvastui taistelua, taistelua
ynnä tuo usein palaava synkän epäilyksen ja pelvon ilme.

"Te puhutte niin tunteellisesti ja miehekkäästi, Charles Darnay, että
kiitän teitä kaikesta sydämestäni, ja tahdon minäkin puolestani avata
teille sydämeni, ainakin likimaille; onko teillä mitään syytä uskoa,
että Lucy rakastaa teitä?"

"Ei, ei vielä."

"Onko tämän ilmoituksen suoranainen tarkotus, että te minun
suostumuksellani heti tahdotte saada varmuutta siinä?"

"Ei sitäkään. Ehkei minun ole suotu tehdä sitä viikkokausiin; ehkäpä
(erehdynkö vai ei) voin sen tehdä jo huomenna."

"Toivotteko jotain apua minulta?"

"Minä en pyydä mitään, sir. Mutta ajattelin mahdolliseksi että te
saattaisitte antaa minulle apuanne, jos katsotte sen oikeaksi."

"Pyydättekö mitään lupausta minulta."

"Pyydän."

"Mitä lupausta?"

"Ymmärrän varsin hyvin, että ilman teitä ei minulla ole mitään
toivoa. Tiedän kyllä, että joskin neiti Manette tällä hetkellä
säilyttäisi kuvani viattomassa sydämessään -- älkää luulko _että_
olen niin rohkea, että otaksun sitä -- ei siitä olisi minulle
ajanpitkään mitään apua jos se joutuisi ristiriitaan hänen
rakkautensa kanssa teihin."

"Jos niin on, niin tiedättekö mitä se toiselta puolen sisältää?"

"Tiedän varsin hyvin, että sana hänen isältään kosijan hyväksi
painaisi paljon vaa'assa. Siitä syystä, tohtori Manette", sanoi
Darnay, vaatimattomasti mutta varmasti, "en pyytäisi sitä sanaa,
vaikka henkeni siitä riippuisi."

"Siitä olen varma, Charles Darnay, salaisuuksia syntyy salatusta
rakkaudesta ja avonaisesta vihasta. Edellisessä tapauksessa, ovat ne
hienot ja arat ja vaikeat älytä. Tyttäreni Lucy, on tässä ainoassa
suhteessa sellainen salaisuus minulle, minulla ei ole mitään
käsitystä hänen sydämensä tilasta."

"Uskallanko kysyä, onko hänellä --." Koska hän epäili, lisäsi tohtori:

"Muita kosijoitako?"

"Sitä juuri tarkotin."

Tohtori mietti vähän ennenkuin hän vastasi:

"Olettehan itse nähnyt herra Cartonin täällä. Herra Stryver käy myös
täällä. Jos hänellä jokin kosija on saattaa se olla yksi näistä."

"Tahi molemmat", sanoi Darnay.

"En ajatellut molempia, enkä pidä sitä luultavana. Te tahdotte
minulta lupauksen. Mikä se on?"

"Se on, että jos neiti Manette joskus omasta puolestaan uskoisi
teille, mitä minä nyt olen rohjennut uskoa teille, te silloin
todistatte nämät sanani sekä että uskotte ne todeksi. Toivon, että
ajatuksenne minusta ovat siksi suotuisat, ettette käytä mitään
vaikutusta minua vastaan, en sano mitään muuta, tätä vain pyydän.
Siihen nähden mitä teiltä pyydän, on teillä oikeus vaatia minulta
ehtoja ja niihin minä paikalla suostun."

"Annan lupauksen", sanoi tohtori, "ilman ehtoja. Uskon että
päämääränne on sellainen kuin olette sen rehellisesti ja
totuudenmukaisesti esittänyt. Uskon, että aikomuksenne on vahvistaa,
eikä heikontaa siteitä minun ja paljon kalliimman itseni välillä.
Jos hän sanoo minulle, että olette välttämätön hänen täydelliselle
onnelleen, annan hänet teille. Jos olisi olemassa -- Charles Darnay,
jos olisi olemassa --"

Nuori mies oli kiitollisena tarttunut hänen käteensä ja heidän
kätensä olivat yhteenliittyneet tohtorin puhuessa:

"-- jokin mielikuvitus, jokin syy, jokin pelko, jokin -- mitä hyvänsä
-- uutta tai vanhaa, sitä miestä kohtaan, jota hän todellakin
rakastaisi -- ilman että tämä mies olisi suoranaisesti siitä
vastuunalainen, haihtuisi tuo kaikki tyttäreni tähden. Hän on minulle
kaikki, enemmän kuin kärsimys, enemmän kuin vääryydet, enemmän kuin
-- mutta tämä on turhaa puhetta."

Niin oudosti vaipui hän äänettömyyteen ja niin outo oli hänen
tuijottava katseensa, hänen vaiettuaan, että Darnay tunsi kätensä
kylmenevän siinä kädessä, joka hitaasti päästi hänen kätensä.

"Te sanoitte jotain minulle", sanoi tohtori Manette hymyillen. "Mitä
sanoittekaan."

Hän ei tiennyt mitä vastata, kunnes hän muisti puhuneensa ehdoista.
Keveämmällä mielellä tätä muistaessaan sanoi hän:

"Teidän luottamuksenne minuun vaatii täydellistä luottamusta minun
puoleltani. Nykyinen nimeni, vaikka ei paljon eriävä äitini nimestä,
ei ole oma nimeni kuten ehkä muistanette. Tahdon kertoa mikä se on,
ja miksi olen Englannissa."

"Seis", sanoi Beauvaisin lääkäri.

"Tahdon sen tehdä paremmin ansaitakseni teidän luottamustanne ja
ettei minulla olisi teihin nähden mitään salaisuuksia."

"Seis."

Kotvasen piteli tohtori korviaan molemmin käsin, sitten painoi hän
molemmat kätensä Darnayn huulille.

"Kertokaa se minulle, kun pyydän teitä, ei nyt. Jos saatte myöntävän
vastauksen, jos Lucy rakastaa teitä, sanokaa se minulle hääpäivänne
aamulla. Luvatkaa se minulle."

"Mielelläni."

"Antakaa minulle kätenne. Hän tulee kohta kotia ja parasta ettei hän
tapaa meitä yhdessä tänä iltana. Menkää. Jumala teitä siunatkoon!"

Oli jo pimeä Charles Darnayn jättäessä hänet ja tunti myöhemmin tuli
Lucy kotia; hän kiiruhti yksin huoneeseen, -- neiti Pross oli astunut
suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa -- ja näki ihmeekseen isänsä
nojatuolin tyhjänä.

"Isäni!" huusi hän. "Rakas isä!"

Hän ei saanut vastausta mutta hän kuuli kumean, nakuttavan äänen
hänen makuuhuoneestaan. Hän meni nopeasti välihuoneen poikki,
tirkisteli sisään hänen ovestaan, mutta juoksi kauhistuneena takasin,
ja veren melkein hyytyessä hänen suonissaan huudahti hän: "mitä on
minun tehtävä, mitä on minun tehtävä!"

Hänen epätietoisuutensa kesti vain hetkisen, hän juoksi takasin,
koputti hänen ovelleen ja kutsui häntä hiljaa. Nakutus taukosi hänen
äänensä soinnusta, herra Manette tuli heti ulos huoneestaan ja he
kulkivat kauvan edestakasin yhdessä.

Lucy nousi vuoteeltaan sinä yönä ja meni katselemaan isäänsä tämän
nukkuessa. Hän nukkui raskaasti ja hänen rahinsa suutarikaluineen ja
vanha, lopettamaton työ olivat tavallisessa järjestyksessään.



YHDESTOISTA LUKU.

Toverukset.


"Sydney", sanoi herra Stryver samana yönä tai aamuna shakaalilleen,
"valmista uusi malja punssia, minulla on jotain sinulle sanottavaa."

Sydney oli tehnyt työtä kahden puolesta sinä yönä, yönä sitä ennen ja
monena monituisena yönä perätysten selvittääkseen Stryverin papereita
ennenkuin pitkät lomat alkoivat. Hänen onnistui vihdoin saada kaikki
kuntoon. Stryverin verorästit olivat kerätyt, kaikki selvitettiin
marraskuuksi, joka oli tulossa ilmasumuineen ja lakisumuineen
hankkien myllyyn taas uutta jauhetta.

Sydney ei ollut vilkastunut eikä selvinnyt tästä ahkeruudesta. Hän
oli tarvinnut useita ylimääräisiä pyyhekääreitä päästäkseen yön läpi
ja myös niitä vastaavan ylimääräisen viiniannoksen. Hän oli varsin
uupuneessa tilassa, kun hän nyt otti turbaanin päästään ja heitti sen
pesuvatiin, jossa hän oli sitä vähän väliä kastellut kuuden tunnin
ajan.

"Sekotatko toisen punssimaljan?" sanoi rehevä Stryver, kädet
housunvyötärössä ja katseli ympärilleen sohvalta, jossa hän loikoi
seljällään.

"Sekotan niinkin."

"Kuule sitten. Kerron sinulle jotain, joka sinua hämmästyttää
aikalailla ja joka kenties antaa sinulle minusta sen käsityksen,
etten olekkaan niin ovela mies kuin olet luullut. Aion naida."

"_Sinä_."

"Niin. Enkä rahan tähden. Mitäs nyt sanot."

"Enpä juuri mitään. Kuka hän on?"

"Arvaa."

"Tunnenko hänet?"

"Arvaa."

"En rupea arvailemaan kello viisi aamulla, kun aivoni sihisevät ja
kihisevät päässäni. Jos tahdot minua arvaamaan, saat kutsua minut
päivällisille."

"No niin, siksipä kerron sen sinulle", sanoi Stryver kohoutuen
hitaasti istualleen, "Sydney, epäilenpä melkein ettet minua ymmärrä,
sinä olet sellainen tunteeton koira."

"Ja sinä", vastasi Sydney, häärien punssimaljan ääressä "ja sinä olet
niin tunteellinen ja runollinen henki."

"No niin", sanoi Stryver itserakkaasti, "vaikka en kuvailekkaan
olevani mikään romaanisankari (niin paljon älyä minulla kyllä on)
olen kuitenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin sinä."

"Sinä olet enemmän onnen suosikki, sitä sinä kait tarkotat."

"Sitä en tarkota. Tarkotan, että olen enemmän -- enemmän."

"Sano ritarillinen, koska kerta sitä tarkotat", ehdotti Carton.

"No hyvä, siis ritarillinen. Tarkotan", ja Stryver rehenteli
ystävänsä edessä tämän valmistaessa punssia, "että minä enemmän
koetan miellyttää, että minä enemmän ymmärrän miellyttää naisia kuin
sinä."

"Jatka", sanoi Carton.

"Ei, ennenkuin jatkan", sanoi Stryver, pudistaen päätään ylimieliseen
tapaansa, "tahdon selvittää tämän asian. Sinä olet seurustellut
tohtori Manetten perheessä yhtä paljon kuin minäkin, ehkä enemmänkin.
Oi, kuinka olen hävennyt sinun jurouttasi siellä! Sinun käytöksesi
on ollut niin hiljainen, nyrpeä ja salakähmäinen että minä kunniani
kautta, olen tottakin hävennyt puolestasi, Sydney."

"Olisipa hyvin terveellistä sinun kaltaisesi miehen, jolla on
sellainen asianajajapraktiikka, vähän hävetäkkin", sanoi Sydney,
"siitäpä pitäisi sinun minua kiittää."

"Sillä et minusta pääse", sanoi Stryver, jolta ei vastauksia koskaan
puuttunut, "ei Sydney, velvollisuuteni on sinulle ilmottaa -- ja minä
sanon sen sinulle vasten silmiä omaksi hyväksesi, että sinä olet
perhanan kömpelö sellaisessa seurassa."

Sydney joi lasillisen punssia ja nauroi.

"Katsoppas minua!" sanoi Stryver rehennellen, "ei minun tarvitsisi
niin paljon miellyttää kuin sinun sillä minä olen mies, jonka asema
ei ole niin riippuvainen. Miksi siis kumminkin koetan miellyttää."

"En ole koskaan vielä nähnyt sinun sitä koettavan", mumisi Carton.

"Koetan siksi että se on viisasta, teen sen periaatteen kannalta ja
katsele minua! Minä edistyn."

"Mutta kertomus avioliittotuumistasi ei edisty hitustakaan", vastasi
Carton huolettomasti. "Pysy siinä. Jätä minut rauhaan, eikö koskaan
tartu päähäsi, että olen parantumaton?"

Tässä kysymyksessä oli ikäänkuin jonkinmoista ylenkatsetta.

"Mikä oikeus sinulla on olla parantumaton", vastasi hänen ystävänsä,
jotenkin ynseästi.

"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän", sanoi Sydney Carton.
"Kuka on valittusi."

"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney", sanoi herra
Stryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä
tuleva oli, "tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja
vaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän
pienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle
tästä nuoresta naisesta."

"Niinkö."

"Niin ja vielä tässä huoneessa."

Sydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja
katseli ystävätään.

"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on
neiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit
hienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä
et ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa
sanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä
maalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä
soittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta."

Sydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja
katseli ystävätään.

"Nyt tiedät kaikki, Syd", sanoi herra Stryver. "Minä en välitä
rahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata
tunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani.
Minusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika
hienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin
tulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?"

Carton, joka yhä särpi punssia sanoi: "Miksi olisin hämmästynyt."

"Sinä siis hyväksyt?"

Yhä punssia juoden vastasi Carton: "miksi en hyväksyisi?"

"Kas niin!" sanoi hänen ystävänsä Stryver, "sinä kannat asian
helpommin kuin mitä kuvailin, etkä ole niinkään itsekäs minuun nähden
kuin luulin, mutta sinä tiedät kyllä että vanhalla toverillasi on oma
päänsä. Niin, Sydney, olen saanut tarpeekseni tästä yksitoikkoisesta
elämästä, -- ikävöin omaa kotia, jonne menen kun minua haluttaa (kun
ei haluta, menen muualle) ja luulen, että neiti Manette on paikallaan
missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa ja on aina kantava
nimeäni kunnialla. Niin olen siis tehnyt päätökseni. Ja nyt Sydney,
vanha ystäväni, tahdon puhua sanasen _sinulle_ sinun tulevaisuuden
toiveistasi. Sinä olet väärillä jäljillä, sinä olet todellakin
väärillä jäljillä. Sinä et ymmärrä rahan arvoa. Sinun elämäsi on
vaivaloinen, ei kestä kauvankaan, niin ovat jo voimasi lopussa, sinä
olet sairas ja köyhä, sinun pitää täydellä todella hankkia itsellesi
hoitaja."

Suosiva tapa jolla hän tämän sanoi, tuntui tekevän hänet kahta vertaa
paksummaksi ja neljä vertaa röyhkeämmäksi entistään.

"Annas, kun minä neuvon sinua", jatkoi Stryver, "tarttumaan asiaan
käsiksi. Minä olen nyt suoriutunut omasta asiastani, suoriudu
sinäkin. Mene naimisiin. Hanki joku, joka pitää sinusta huolen.
Älä välitä siitä, ettei naisseura sinua miellytä, ettet ymmärrä
heitä, että sinulla ei ole käytöstä. Etsi itsellesi joku. Hae joku
kunnioitettava nainen, jolla on pieni omaisuus -- ravintolan emäntä
-- tai huoneittenvuokraaja -- ja nai hänet ennenkuin pahat päivät
tulevat. Se on _sinulle_ parasta. Mietippäs tätä, Sydney."

"Mietin, mietin", sanoi Sydney.



KAHDESTOISTA LUKU.

Hienotunteinen mies.


Päätettyään jalomielisesti johtaa tohtorin tyttären onnen
kukkuloille, tahtoi herra Stryver myös antaa hänelle tietoa tästä
onnestaan ennenkuin hän lähtisi kaupungista pitkälle lomalle
mennäkseen. Asiaa harkittuaan tuli hän siihen päätökseen, että olisi
parasta suoriutua kaikista valmistuksista, joten he sitten kaikessa
rauhassa saattaisivat tuumia lahjottaisiko hän morsiamelleen kätensä
paria viikkoa ennen Mikonpäivää, vai lyhyen, joulun ja loppiaisen
välisen joululoman aikana.

Mitä jutun päätökseen tulee, ei hän hetkeäkään epäillyt tuomion
lankeevan hänen edukseen. Nojautuen valamiehistöön nähden vakaviin,
käytännöllisiin syihin -- ainoat syyt joita kannatti huomioon ottaa
-- oli hänen asiansa selvä eikä siinä ollut ainoatakaan heikkoa
kohtaa. Hän oli itse kantajan asiamies, hänen todistuksiaan ei ollut
mahdollista kumota, vastaajan asianajaja peräytyi eikä valamiehistö
edes vetäytynyt neuvottelemaan. Punnittuaan asiaa oli Stryver C. J.
vakuutettu, ettei selvempää asiaa ollut olemassa.

Herra Stryver siis vihki pitkän loma-aikansa kutsumalla neiti
Manetten juhlallisesti Vauxhallinpuistoon, kun se ei onnistunut
Ranelaghiin, mutta kun tämäkin kutsumus käsittämättömällä tavalla
epäonnistui, päätti hän itse ilmestyä Sohoon ilmoittamaan jaloa
päätöstään.

Sohoa kohti herra Stryver siis työntäytyi Templestä. Joka näki hänen
ohjaavan hyökkäyksensä Sohoa kohti, kun hän vielä oli Saint Dunstanin
puolella Temple Barissa, ryntäävän henkihieverissä katua eteenpäin,
tuuppien kaikki heikommat ihmiset tieltään, olisi saattanut nähdä
kuinka varma ja vahva hän oli.

Koska hänen tiensä kulki Tellsonin pankin sivu ja hänellä oli
asioita siellä ja koska hän tiesi herra Lorryn olevan Manetten
perheen läheisen ystävän, pälkähti herra Stryverin päähän ilmaista
herra Lorrylle mikä valo oli nousemassa Sohon taivaanrannalla.
Siksi tuuppasi hän rämisevän oven auki, romahti alas molempia
rappusia, meni molempain vanhain kassanhoitajain ohi ja tuppaantui
ummehtuneeseen komeroon, pystysuorine rautakanki-ikkunoineen, jossa
herra Lorry istui suurien viivoitettujen kirjojensa ääressä.

"Halloo!" sanoi herra Stryver. "Mitäs kuuluu. Toivon, että jaksatte
hyvin!"

Herra Stryverin erikoisalaan kuului, että hän tuntui liian suurelta
joka paikassa ja huoneessa. Hän oli aivan liian suuri Tellsonin
pankkiin ja vanhat kirjanpitäjät syrjäisissä nurkissaan katsoivat
kirjoistaan nuhtelevilla katseilla kuin olisi hän rutistanut heitä
seinää vasten. Itse johtajakin, joka arvokkaana luki lehteään
kaukaisuudessa, näytti paheksuvalta ikäänkuin olisi herra Stryverin
pää puskenut hänen vastuunalaisia liivejään vastaan.

Varovainen herra Lorry sanoi mallikelpoisella äänellä, jota hän
tällaisissa tapauksissa piti soveliaana: "kuinka jaksatte herra
Stryver? Kuinka jaksatte, sir?" ja ravisti hänen kättään. Hänellä
oli omituinen tapa puristaa kättä auliisti ikäänkuin olisi hän sen
tehnyt Tellsonin ja Kumpp. puolesta, samalla tapaa kaikki Tellsonin
kirjanpitäjät puristivat pankkituttavien käsiä kun johtaja täytti
ilman.

"Voinko palvella teitä millään, herra Stryver?" kysyi herra Lorry
kuin pankkimies ainakin.

"Ei kiitos, minulla on yksityistä asiaa teille, herra Lorry, tulin
puhumaan teidän kanssanne yksityisesti."

"Todellakin", sanoi herra Lorry, kallistaen korvansa, silmän
vilkkuessa johtajaan kaukaisuudessa.

"Aion nimittäin", sanoi herra Stryver nojaten tuttavallisesti
käsivartensa pulpetille, ja vaikka se oli suuri kaksoispulpetti, ei
se näyttänyt täyttävän puoliakaan hänen tarpeistaan: "olen aikeessa
kosia pientä, suloista ystäväänne, neiti Manettea, herra Lorry."

"No, totta tosiaan!" huudahti herra Lorry, hieroen leukaansa ja
epäilevästi katsellen vierastaan.

"No, totta tosiaan!" kertoi Stryver peräytyen. "No, totta tosiaan,
sir? Mitä tarkotatte herra Lorry?"

"Tarkotan", sanoi asiamies, "että tunnustan tietysti tuumanne
ystävälliseksi, että se kunnostuttaa teitä ja -- sanalla sanoen
tarkotan aivan sitä mitä tahdottekin. Mutta tehän kyllä ymmärrätte,
herra Stryver --", herra Lorry vaikeni ja puristi päätään perin
merkillisellä tavalla, kuin olisi hän vastoin tahtoaan ollut
pakotettu sisällisesti lisäämään: "te olette niin valtavan suuri ja
paksu."

"No sen sanon", sanoi Stryver läimäyttäen pöytää kädellään
riidanhaluisesti, aukaisten silmänsä seljälleen ja vetäen pitkän
henkäyksen: "hirttää minut saatte, jos minä ymmärrän tästä mitään,
herra Lorry."

Herra Lorry järjesti pikku peruukkiaan korviensa kohdalla ja puri
kynänsä höytää.

"Tuhat tulimmaista, sir!" sanoi Stryver, tuijottaen häneen, "enkö
minä muka kelpaa."

"Tietysti, sir, tietysti te kelpaatte!" sanoi herra Lorry. "Jos te
kerran sanotte kelpaavanne, tietysti te kelpaatte."

"Enkö ole hyvissä varoissa?" kysyi Stryver.

"Jos te sanotte olevanne hyvissä varoissa, tietysti olettekin."

"Ja tulevaisuuden mies."

"Jos te itse pidätte itseänne tulevaisuuden miehenä", sanoi herra
Lorry, ihastuneena kun taisi taas myöntyä, "ei kukaan saata sitä
epäillä."

"Mitä Herran nimessä sitten tarkotatte, herra Lorry?" kysyi Stryver,
silminnähtävästi allapäin.

"Niin minä -- oletteko sinne menossa nyt?" kysyi herra Lorry.

"Päätä pahkaa", sanoi Stryver, lyöden nyrkillään pöytään.

"En luule, että tekisin niin teidän sijassanne."

"Ja miksikä ei?" sanoi Stryver. "Nyt panen teidät pussiin", ja hän
häristi hänelle etusormeaan. "Te olette asiamies, ja teillä täytyy
olla jokin syy. Tuokaa esiin syynne. Miksi ette menisi?"

"Siksi", sanoi Lorry, "etten tahtoisi kulkea sellaisilla asioilla,
ellei minulla olisi syytä otaksua onnistuvani."

"Tuhat tulimmaista", huudahti herra Stryver, "tämä on parasta
kaikesta."

Herra Lorry vilkkui kaukaisuudessa olevaan toiminimeen ja
suuttuneeseen Stryveriin.

"Tässä on nyt asiamies -- ikämies -- kokenut mies -- pankkimies",
sanoi Stryver; "ja yhteenlaskettuaan kolme pääsyytä täydelliseksi
menestykseksi, sanoo hän ettei ole mitään syitä ollenkaan. Ja sen
hän sanoo pää paikallaan!" Stryver pani erityisen painon tälle
asianhaaralle, ikäänkuin ei olisi ollut niinkään merkillistä jos hän
olisi sanonut sen ilman päätä.

"Kun puhun menestyksestä, puhun menestyksestä nuoren ladyn luona
ja kun puhun aiheista ja syistä, jotka tekevät menestyksen
mahdolliseksi, puhun aiheista ja syistä jotka ovat pätevät nuoreen
ladyyn nähden. Nuorta ladyä, sir", sanoi herra Lorry, taputtaen
Stryveriä lempeästi käsivarrelle. "Nuorta ladyä on ajateltava ennen
kaikkia."

"Te tahdotte siis sanoa minulle, herra Lorry", sanoi Stryver kädet
puuskassa, "että teidän varma mielipiteenne on, että puheena oleva
nuori lady on teeskentelevä hupakko?"

"Enpä juuri sitä. Minä sanon teille, herra Stryver", sanoi
herra Lorry punehtuen, "että en kenenkään suusta tahto kuulla
epäkunnioittavaa sanaa tästä nuoresta ladystä ja jos tunnen
jonkun -- toivon etten tunne -- jonka maku olisi niin alhainen ja
luonne niin röyhkeä ettei hän voisi hillitä itseään, vaan puhuisi
epäkunnioittavasti tästä nuoresta ladystä tämän pulpetin ääressä, ei
edes Tellsonilaisetkaan voisi estää minua puhumasta suuni puhtaaksi."

Pakko hillitä vihaansa oli saattanut herra Stryverin verisuonet
vaaralliseen tilaan, kun hänen oli vuoro suuttua; herra Lorryn
suonissa virtaili veri tavallisesti hyvin säännöllisesti, mutta ne
eivät olleet paremmassa tilassa nyt kun vuoro oli hänen.

"Tämä oli se jota aion teille sanoa sir", sanoi herra Lorry. "Pyydän,
ettette siinä suhteessa erehdy."

Herra Stryver imeskeli hetkisen viivoittimen päätä ja rummutti sillä
hampaitaan, joka luultavasti aikaansai hammastaudin. Hän katkasi
tukalan äänettömyyden ja sanoi:

"Tämä on jotain uutta minulle, herra Lorry. Te kiellätte minua
menemästä Sohoon kosimaan -- _minua,_ Stryveriä, asianajajaa Kings
Benchissä?"

"Pyydättekö neuvoani, herra Stryver?"

"Pyydän."

"No hyvä. Siis neuvoni jo arvasitte aivan oikein."

"Tähän en tosiaankaan voi muuta sanoa", nauroi Stryver katkerasti,
"kuin että -- ha ha! -- tämä voittaa kaiken menneen, nykyisen ja
tulevan."

"Kuulkaa minua", jatkoi herra Lorry, "asiamiehenä en ole oikeutettu
puhumaan tästä asiasta, sillä asiamiehenä en tiedä siitä mitään.
Mutta minä puhun kuin vanha mies, joka on kantanut neiti Manettea
käsivarrellaan, joka on neiti Manetten ja hänen isänsä uskollinen
ystävä ja joka on syvästi kiintynyt molempiin. Muistakaa, että en
ole pyrkinyt olemaan teidän uskottunne. No, luuletteko että olen
oikeassa?"

"En suinkaan", sanoi Stryver viheltäen. "Minä en välitä nähdä
tervettä järkeä kolmannessa henkilössä, ainoastaan itsessäni,
minä edellytän järkeä siinä missä te edellytätte teeskentelevää,
romantillista hupsutusta. Se on uutta minulle, mutta ehkäpä olette
oikeassa."

"Edellytykseni määrään itse, herra Stryver. Ja ymmärtäkää minua
oikein, sir", sanoi herra Lorry, punehtuen äkkiä taas. "Minä en salli
-- en edes Tellsonissakaan, että joku toinen ne minulle määrää."

"Pyydän anteeksi!" sanoi Stryver.

"Kiitos, kernaasti. Niin, herra Stryver, aioin sanoa -- että teistä
saattaisi pettyminen tuntua ikävältä, tohtori Manettelle saattaisi
olla tuskallista puhua teille ajatuksensa ja samoin on laita neiti
Manetten. Te tunnette suhteeni tähän perheeseen. Jos siihen suostutte
voin minä teitä paljastamatta tai puhumatta teidän puolestanne ottaa
asiasta vielä tarkempaa selkoa, ja tehdä uusia havaintoja. Jos
olette tyytymätön neuvooni, voitte itse koetella sen pätevyyttä, jos
taas tyydytte siihen ja se on sama kuin nyt, säästyisivät kaikki
riitapuolet ikävyyksistä. Mitä siihen sanotte?"

"Kauvanko pidätätte minua kaupungissa?"

"Sehän on vain jonkun tunnin asia. Saattaisin mennä Sohoon vielä tänä
iltana ja sieltä tulla teidän luoksenne."

"No, siis myönnyn", sanoi Stryver. "En siis mene sinne tänä iltana,
niin kärkäs en kumminkaan ole. Siis olkoon menneeksi, odotan teitä
tänä iltana. Hyvää huomenta."

Ja herra Stryver kääntyi ja ryntäsi ulos pankista aikaansaaden niin
kovan ilmavirran, että molemmat vanhat kirjanpitäjät saivat ponnistaa
viimeiset voimansa pysyäkseen pystyssä, kun he siinä kumartelivat
pulpettiensa takana. Yleisö näki aina nämät arvoisat ja voimattomat
olennot kumartavassa asennossa ja yleinen luulo olikin, että kun he
olivat kumartaneet ulos yhden vieraan, kumartelivat he yhä tyhjässä
konttoorissa kunnes he kumarsivat sisään toisen vieraan.

Asianajaja oli kyllä niin älykäs, että _hän_ arvasi ettei asiamies
olisi niin varmasti lausunut ajatustaan, ellei hänellä olisi ollut
vahvoja perusteita ja siveellistä varmuutta, ja vaikk'ei hän
ollutkaan valmistunut tätä suurta pilleriä nielemään, sai hän sen
kumminkin alas kurkustaan. "Ja nyt", sanoi herra Stryver, uhaten
Templeä sormellaan, "selviydyn tästä saattamalla teidät kaikki
häpeään."

Se oli palanen vanhan Old Bayleylaisen viekkautta, joka hänellä oli
mielessä ja se tuotti hänelle suurta huojennusta. "Te ette saata
minua häpeään, nuori lady", sanoi herra Stryver, "vaan minä ehkä
pikemminkin teidät."

Siis, kun herra Lorry illalla kello kymmenen ajoissa ilmestyi,
istui herra Stryver paperien ja kirjojen keskessä, joita hän sitä
tarkotusta varten oli ympärilleen levitellyt, eikä tuntunut vähääkään
muistavan aamuista puheenainetta. Hän oli vielä hämmästyvinäänkin
nähdessään herra Lorryn ja oli nähtävästi ajatuksiin vaipunut ja
hajamielinen.

"No niin!" sanoi hyväntahtoinen asiamies, koeteltuaan turhaan puolen
tunnin ajan päästä asiaan käsiksi, "olen ollut Sohossa."

"Sohossa?" toisti herra Stryver kylmästi. "Ah tosiaankin, mitä
ajattelenkaan."

"Eikä epäilemistäkään", sanoi herra Lorry, "etten ollut oikeassa
aamuiseen keskusteluumme nähden. Ajatukseni asiasta on vahvistunut ja
minä uudistan neuvoni."

"Minä vakuutan teille", sanoi herra Stryver lempeästi, "että olen
pahoillani teidän ja isäraukan tähden. Tiedän että tämä aina on
perheelle arkaluontoinen asia, älkäämme siis enää puhuko siitä."

"En ymmärrä teitä", sanoi herra Lorry.

"Se on mahdollista", sanoi Stryver, nyykäyttäen päätään päättävästi
ja rauhoittavasti, "mutta mitäpä siitä, se ei tee mitään."

"Tekee kuin tekeekin", intti herra Lorry.

"Eikä tee. Vakuutan että se ei tee mitään. Luulin löytäväni järkeä
missä sitä ei ollut, kiitettävää kunnianhimoa, missä sitä ei ollut,
nyt olen päässyt hairahduksestani ja mitäpä vahinkoa siinä. Nuoret
naiset ovat usein ennenkin tehneet tämänkaltaisia hullutuksia ja
sitten katuneet sitä köyhinä ja arvottomina. Epäitsekkäältä kannalta
katsoen olen pahoillani asian tyhjään raukeamisesta, sillä se olisi
ollut minulle huono asia maalliselta kannalta katsoen; itsekkäältä
kannalta katsoen olen iloinen, sillä se olisi ollut paha asia minulle
maalliselta kannalta katsoen -- tuskinpa on minun tarpeellista
mainita, etten olisi mitään sillä voittanut. Ei mitään vahinkoa ole
tapahtunut. Minä en ole kosinut nuorta ladyä, ja näin meidän kesken,
en luule että asiaa lähemmin punnittuani, olisinkaan niin itseäni
paljastanut. Ei, herra Lorry, te ette voi ehkäistä onttopäisten
tyttöjen turhamaisuutta ja ajattelemattomuutta, älkää sitä
yrittäkökään, siinä tulette aina pettymään. Ja nyt pyydän, ettette
enää puhu asiasta. Niinkuin sanoin, olen siitä pahoillani heidän
tähtensä mutta hyvilläni omasta puolestani. Ja olen teille todellakin
hyvin kiitollinen että sain teitä koetella ja että annoitte tuon
neuvon, te tunnette nuoren ladyn paremmin kuin minä ja te olitte
oikeassa, ei se olisi vedellyt."

Herra Lorry oli niin ymmällä että hän aivan hämillään katseli herra
Stryveriä, tämän tuuppiessa häntä ovelle, ikäänkuin hän olisi
ammentanut jalomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta hänen ylitsensä.
"Älkää olko millännekään, sir", sanoi Stryver, "älkää enää puhuko
siitä, ja kiitän teitä vielä kerran neuvostanne, hyvää yötä!"

Herra Lorry oli ulkona pimeässä ennenkuin hän tiesi mistään ja herra
Stryver loikoi pitkällään sohvalla katsellen kattoonsa.



KOLMASTOISTA LUKU.

Mies ilman hienotunteisuutta.


Jos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan
tohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän
vuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän
otti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo
pääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet
kauttaaltaan verhosi.

Ja kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka
ympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut
haihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni
synkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä
viipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon
tornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti
hänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita.
Epäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin
ja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi
hän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.

Eräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver
(ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon
naimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö
ja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä
sairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä
näitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman
päämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen
astuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.

Hänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy
ei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti
hänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä
ääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen
kanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.

"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!"

"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta
onkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?"

"Eikö ole -- anteeksi -- minä kysyn, koska se on huulillani -- eikö
ole synti elää sellaista elämää?"

"Jumala paratkoon, häpeähän se on."

"Miksi ette sitten muuta sitä?"

Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja
hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen
äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:

"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan
vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."

Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.
Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.

Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi
painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt
aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"

"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät
onnellisemmaksi, olisin iloinen."

"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."

Vähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:

"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö
minusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko
elämäni saattaisi olla lopussa jo."

"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä
on jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon
enemmän itsenne arvoinen."

"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka
viheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin -- en unohda tätä
sanaa koskaan."

Lucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään
järkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun
erilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.

"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte
voinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne --
tämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt
juoppo, kuten tiedätte minun olevan -- huolimatta onnestaan, olisi
hän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt
teidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä,
vahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin
hyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä
pyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita."

"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman
sitä? Enkö voi -- antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille
teille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että
tämä on tunnustus", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja
kyynelsilmin, "tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö
voi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?"

Hän pudisti päätään.

"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua
vielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani
tehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma.
Alentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei
teitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat
varjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä
kuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en
enää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien,
jotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen
kuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että
ravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin
taistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja
jättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että
te sen herätitte."

"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!
Koettakaa vielä!"

"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja
kuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin
että te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut,
tuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei
elähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan."

"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät
onnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte --."

"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut
jos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin."

"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun
vaikutuksestani -- niin tarkotan, jos voin saada sen selville --
enkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi
herättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?"

"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut
tänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä
ottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle
avasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota
taisitte surkutella ja sääliä."

"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni
pyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin
ylevämpään."

"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen
koetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne.
Kohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani,
että elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa
povessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta
siitä osaa."

"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta."

"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista
rakkahin?"

"Herra Canon", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen,
"salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa."

"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon."

Hän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.

"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes
ohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan
siihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä
tästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata
hyvää muistoa -- ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä --, että
viime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja
onnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne
keveä ja onnellinen."

Hän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella
mitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti,
että Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa
olkainsa yli.

"Tyyntykää!" sanoi hän, "en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti
Manette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita
halveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän
kyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii.
Rauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja
ulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni
on, että uskotte tämän minusta."

"Sen uskon, herra Carton."

"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta,
jonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän
ja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua
siitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen
teille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos
minun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja
kykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja
rakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua
lämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se
on jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne
-- siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin
siihen kotiin jonka kaunistus te olette -- kauniimmat siteet jotka
naista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen
isän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan
kauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin
joskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen
teidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!"

Hän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, "Jumala teitä
siunatkoon!" ja jätti hänet.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kunniallinen asiamies.


Kun herra Jeremiah Cruncher istui tuolillaan Fleetkadulla kamala
poikavekaransa vieressään, näkivät hänen silmänsä hänen siinä
istuissaan koko joukon mitä eriävimpiä esineitä. Kuka taisikaan
päivän kiireisempänä aikana Fleetkadulla sokeaksi ja kuuroksi
tulematta seurata niitä kahta ihmisvirtaa, jotka kulkivat toinen
länteenpäin ja toinen itäänpäin, molemmat ohjaten kulkunsa
lakeuksille, purppurapunaisen viivan taakse, jonne aurinko laskee.

Oljenkorsi suussaan, istui herra Cruncher katsellen näitä
ihmisvirtoja kuin muinainen pakana, joka vuosisatoja katseli yhtä
ainoata virtaa -- mutta Jerry ei odottanut niitten koskaan juoksevan
kuiviin. Se ei myöskään olisi ollut hänen toiveittensa mukaista,
sillä osa hänen sisääntuloistaan johtui siitä että hän avusti
peljästyneitä naisia (lihavanlaisia ja vanhanpuoleisia) Tellsonin
puoliselta virralta vastapäiseen rantaan. Olipa se yhdessäolo kuinka
lyhyt tahansa, oli herra Cruncher aina niin innostunut naiseen, että
hän lopulta ilmaisi syvän halun juoda hänen maljansa. Ja ne lahjat,
jotka hän sai tätä hyväntahtoista tarkotusta täyttääkseen, auttoivat
hänen raha-asioitaan kuten äsken mainittiin.

Kerran istui eräs runoilija julkisella paikalla jakkaralla ja
mietiskeli ihmisten näkyvillä. Herra Cruncher istui myös jakkaralla
julkisella paikalla mutta koska hän ei sattunut olemaan runoilija,
mietiskeli hän niin vähän kuin suinkin ja katseli vain ympärilleen.

Niinpä istui hän siinä taas kerran jolloin ihmisiä oli vähän ulkona
ja myöhästyneitä naisia ei ollenkaan ja hänen raha-asiansa olivat
niin vähän kukoistavat, että hänen rinnassaan heräsi vakaa epäilys
rouva Cruncheriin, joka varmaankin taas oli pontevasti "maahan
kopsahtanut", kun tavaton ihmisjoukko joka tulvasi alas Fleetkatua
länteenpäin, käänsi hänen huomionsa puoleensa. Katsoessaan siihen
suuntaan näki herra Cruncher, että se oli jonkinlainen ruumissaatto,
joka sieltä oli lähenemässä ja että tämä saatto oli kansan vihan
esineenä, josta syntyi levottomuutta ja hälinää.

"Nuori Jerry", sanoi herra Cruncher, kääntyen vekaransa puoleen, "se
on ruumissaatto."

"Hurraa isä!" huusi nuori Jerry.

Nuori herra antoi tälle riemuhuudolle salaperäisen merkityksen, josta
vanhempi herrasmies pani niin pahakseen että hän paiskasi nuorta
herraa korvalle.

"Mitä tarkotat? Mitä sinä hurraat? Mitä harmia aiot saattaa omalle
isällesi, senkin vesa. Tämä poika ei pysy enää aisoissaan!" sanoi
herra Cruncher, katsellen häntä tutkivasti. "Sinä ja sinun hurraasi!
Älä anna minun enää kuulla moisia, tai minä löylytän sinut.
Kuuletkos?"

"Enhän minä tarkottanut mitään pahaa", vastusti nuori Jerry, hieroen
poskeaan.

"Suus kiinni sitten", sanoi herra Cruncher, "en tahdo enää kuulla
mitään. Nouse tuolle penkille ja katsele ihmisjoukkoa."

Hänen poikansa totteli ja joukko läheni lähenemistään, se räyhäsi ja
melusi likaisten ruumis- ja suruvaunujen ympärillä. Suruvaunuissa
istui vain yksi sureva niissä likaisissa koruvaatteissa, jotka
katsottiin tarpeelliseksi hänen asemansa arvolle. Asema ei suinkaan
tuntunut häntä huvittavan sillä kasvava ihmisjoukko ympäröi
vaunuja, pilkaten ja irvistäen hänelle ja huusi ja hyssytti
lakkaamatta: "Urkkijoita. Ihh! Vakoojia!" ynnä muita sen semmoisia
kohteliaisuuksia, niin törkeitä ja iljettäviä, ettei niitä kannata
kertoa.

Hautajaisilla oli aina merkillinen vetovoima herra Cruncheriin,
hän piristyi ja elpyi aina kun ruumissaatto kulki Tellsonin
pankin ohi. Siis oli luonnollista että hautajaiset, joita seurasi
tämmöinen tavaton joukko, häntä suuresti vilkastuttivat ja hän kysyi
ensimmäiseltä, joka hänen vastaansa ryntäsi:

"Mitä nyt veikkonen? Mikä on hätänä?"

"En tiedä", sanoi mies. "Urkkijoita! Tst! tst! Urkkijoita."

Hän kysyi toiselta. "Kuka on kuollut?"

"En tiedä", vastasi tämä, vaan peitti siitä huolimatta suunsa ja
rääkyi hämmästyttävällä kiukulla ja kiihkolla: "Urkkijoita! Haha! Tst
tst. Urkkijoita!"

Viimein törmäsi häntä vastaan mies, joka oli paremmin selvillä ja
tältä hän kuuli, että haudattava oli Roger Cly.

"Oliko hän sitten urkkija?" kysyi herra Cruncher.

"Urkkija Old Baileyssa", vastasi toinen. "Haha! Old Baileyn urkkija!"

"Mitä ihmettä!" huudahti Jerry, muistaen kuulustelua jossa hän oli
läsnä. "Olen nähnyt hänet, onko hän kuollut?"

"Kuollut kuin tukki", vastasi toinen, "mutta hän ei vielä ole
tarpeeksi kuollut! Ulos urkkijat! Raastakaa ulos urkkijat."

Tämä ajatus oli niin paikallaan tänä ajatusköyhänä aikana, että
joukko takertui siihen innolla ja toisti äänekkäästi: "raastakaa
ne ulos", ja ihmiset kasaantuivat niin lähelle molempia vaunuja,
että niitten oli pakko pysähtyä. Kun joukko aukasi vaunujen oven,
hyppäsi ainoa sureva itsestään ulos ja oli kotvasen heidän käsissään,
mutta hän oli niin ketterä ja käytti aikansa niin hyvin, että hän
silmänräpäyksessä ryntäsi eräälle syrjäkadulle, heitettyään yltään
kaapunsa, hattunsa, pitkän suruharsonsa, valkosen nenäliinansa ja
muut kyynelten vertauskuvat.

Tämän kaiken riisti kansa kappaleiksi ja lennätti suurella riemulla
sinne tänne, kauppiaat sulkivat kiireesti puotinsa, sillä kansa ei
siihen aikaan arastellut mitään ja oli hyvin pelätty petoeläin.
He olivat jo menneet niin pitkälle että avasivat ruumisvaunut
ja olivat ottamaisillaan arkun ulos, kun yksi viisas keksi että
yleisessä riemusaatossa kuletettaisiin ruumis määräpaikkaansa. Koska
käytännölliset ehdotukset olivat tarpeen vaatimat, otettiin tämäkin
vastaan yksimielisellä suostumuksella ja vaunut täyttyivät paikalla,
kahdeksan törmäsi sisälle ja tusina ulkopuolelle, ne, jotka kaikkea
kekseliäisyyttään käyttämällä taisivat pysyä siinä kiinni, kiipesivät
ruumisvaunujen katolle. Ensimmäinen näistä vapaaehtoisista oli itse
Jerry Cruncher, joka suruvaunujen pimeimmässä nurkassa häveliäästi
kätki piikkisen päänsä Tellsonilaisilta.

Virkailevat hautajaisurakoitsijat vastustivat kovasti tätä muutosta
juhlamenoissa mutta koska virta oli epäilyttävän lähellä ja moni
ääni piti kylmää kylpyä hyvin vaikuttavana keinona nutistamaan
niskottelevia urakoitsijoita, laimentui vastustus heikoksi ja
lyhyeksi. Uusi ruumissaatto lähti liikkeelle, nokikolari ajoi
ruumisvaunuja -- ajurin avustamana, joka ankaran valvonnan alaisena
istui kyyristyneenä hänen vieressään -- ja pasteijan kauppias,
myöskin ministerin vartioimana ajoi suruvaunuja. Ennenkuin kulkue oli
joutunut kauvas, liitettiin lisäkaunistukseksi karhunkulettaja, joka
siihen aikaan oli hyvin tavallinen katutyyppi ja hänen karhunsa, joka
oli musta ja hyvin syyhyinen, antoi hyvin virallisen hautajaisleiman
sille osalle kulkuetta jossa se kulki.

Olutta juoden, piippua polttaen, laulaa renkuttaen, surevia matkien
ja virnistäen kulki sekava kulkue eteenpäin, lisääntyen joka
askeleella. Kaikki kauppiaat sulkivat puotinsa sen lähestyessä. Sen
määräpaikka oli vanha, pyhän Pankratiuksen kirkko kaukana kedoilla
kaupungin ulkopuolella. Vihdoin saapui se perille, tunkeutui
kirkkomaalle ja toimitti Roger Cly vainajan maahanpanon suureksi
mielihyväkseen omalla tavallaan.

Kun kuollut oli jätetty rauhaan ja kansanjoukko läksi hankkimaan
uutta huvitusta, keksi joku toinen viisas -- tai ehkäpä sama --
syyttää satunnaisia ohikulkevia Old Baileyn urkkijoiksi ja ahdistaa
niitä. Niin ajoivat he takaa monta kymmentä viatonta, jotka eivät
eläissään olleet käyneetkään Old Baileyssa, ja näitä tyrkittiin ja
rääkättiin raakamaisella tavalla. Ylimeno tästä huvituksesta ikkunain
särkemisiin ja ravintolain ryöstämiseen oli helppo ja luonnollinen.
Viimein, kun he olivat hävittäneet useita puistomajoja ja repineet
maasta joitakin pystyaitoja aseiksi sotaisimmille hengille, leveni
huhu että vahti oli tulossa. Tämän huhun vaikutuksesta hälveni joukko
vähitellen ja ehkäpä vahdit tulivat, ehkäpä ei; näin tämä roistoväki
tavallisesti esiintyi.

Herra Cruncher ei ottanut osaa viime kohtauksiin, hän jäi
hautausmaalle keskustelemaan hautajaisurakoitsijain kanssa ja heitä
lohduttamaan. Tällä paikalla oli häneen rauhoittava vaikutus. Hän
hankki itselleen piipun läheisestä ravintolasta ja poltti sitä,
kurkistellen sisälle hautain aituuksista ja tutkien tarkasti tätä
paikkaa.

"Jerry", sanoi herra Cruncher puhellen itsekseen kuten hänen tapansa
oli, "sinä näit tuon Clyn tässä eräänä päivänä ja sinä näit omin
silmin, että hän oli nuori ja soreavartaloinen."

Poltettuaan piippunsa loppuun ja vielä vähän tuumiskeltuaan,
läksi hän poispäin ollakseen Tellsonissa ennen pankin sulkemista.
Olivatko hänen mietiskelynsä kuolevaisuudesta vaikuttaneet hänen
maksaansa, tai oliko hänen terveytensä jo ennestään epäkunnossa, tai
tahtoiko hän muuten olla kohtelias etevälle miehelle, oli miten oli,
kotimatkalla pistäysi hän lääketieteellisen neuvonantajansa, etevän
välskärin luo.

Nuori Jerry vastaanotti isänsä tarpeellisella kunnioituksella ja
ilmotti ettei ollut mitään työtä hänen poissaollessaan. Pankki
suljettiin, vanhat kirjanpitäjät läksivät pois, tavanmukainen vahti
asetettiin ja herra Cruncher poikineen meni kotia teetä juomaan.

"Nyt sanon sinulle kuinka asian laita on", sanoi herra Cruncher
vaimolleen, kotiin tullessaan. "Jos minun yritykseni kunniallisena
asiamiehenä tänä iltana menee myttyyn, tiedän että taas olet
rukoillut minulle vahinkoa, ja minä löylytän sinua aivan kuin olisin
nähnyt sinun siinä toimessa."

Alakuloinen rouva Cruncher pudisti päätään.

"Mitä, sinä uskallat minun silmäini edessä!" sanoi herra Cruncher
pelon ja vihan vaiheella.

"En sano mitään."

"No, niin, mutta älä myöskään ajattele mitään. Voit vastustaa minua
molemmin keinoin. Jätä kokonaan kaikki semmoinen."

"Kyllä, Jerry."

"Kyllä, Jerry", toisti herra Cruncher, istuen teetä juomaan. "Vai
niin, sinä sanot, kyllä Jerry. Se sopii. Sano vain, kyllä Jerry."

Herra Cruncher ei tarkottanut erityisesti mitään näillä
myönnytyksillään, hän käytti niitä vain kuten ihmiset usein tekevät,
ilmaisemaan yleistä, ivallista tyytymättömyyttä.

"Sinä ja sinun kyllä Jerrysi", sanoi herra Cruncher, purren palasen
voileivästään. "Niin, niin. Sen kyllä uskon."

"Menetkö ulos tänä iltana", kysyi hänen lauhkea vaimonsa hänen
purressaan toista palasta.

"Menen."

"Pääsenkö mukaan isä", kysyi hänen poikansa rutosti.

"Etkä pääse. Menen -- kuten äitisi tietää -- kalastamaan. Niin juuri,
menen kalastamaan."

"Sinun onkivapasi on aika ruosteinen isä, eikö niin?"

"Mitä se sinuun kuuluu."

"Tuotko mitään kalaa kotia, isä?"

"Ellen tuo, on aamiaisesi huono huomenna", sanoi isä päätään
pudistaen, "ja nyt suus kiinni, minä en mene ulos, ennenkuin sinä jo
kauvan olet ollut makuulla."

Loput iltaa hän tarkoin vahti rouva Cruncheriä ja puheli hänen
kanssaan äkäsellä äänellä estäen häntä rukoilemasta. Tässä
tarkotuksessa usutti hän myös poikaansa puhelemaan äitinsä kanssa ja
teki vaimoraukan aivan onnettomaksi. Hän haki syytä valituksiin missä
vaan taisi, eikä jättänyt häntä hetkeksikään omiin ajatuksiinsa.
Jumalisin ihminen ei olisi antanut suurempaa tunnustusta totisen
rukouksen voimalle kuin hän tällä epäluulollaan vaimoaan kohtaan. Hän
oli kuin ihminen, joka ei usko kummituksia, ja kuitenkin pelästyy
kummitusjuttuja.

"Ja muista", sanoi herra Cruncher, "ei mitään juonittelemista
huomenna, jos minun kunniallisena asiamiehenä onnistuu hankkia
palasen lihaa, älä tulekkaan sanomaan ettet siihen kajoo, että tyydyt
leipään. Jos minä kunniallisena asiamiehenä saan hiukan olutta niin
älä puhukkaan, että sinä juot vettä. Kun olet mennyt Roomaan, elät
Roomassa maan tavalla. Ellet, on Rooma sinulle ankara herra. Minä
olen sinun Roomasi, kuten tiedät."

Sitten alkoi hän jälleen möristä.

"Kehtaat hylkiä omaa ruokaasi ja juomaasi. En tosiaankaan ymmärrä
kuinka kurjaa meidän ruokamme ja juomamme viimein on sinun juoniesi
ja tunteettoman käytöksesi tähden. Katso poikaasi. Onhan hän sinun,
vai mitä? Hän on laiha kuin tikku. Oletko sinä mikään äiti, etkö
tiedä, että äidin ensimmäinen velvollisuus on lihottaa poikaansa."

Tämä koski kovasti nuoreen Jerryyn, hän vannotti äitiään täyttämään
ensimmäistä velvollisuuttaan, ja joskin hän laiminlöi muuta, ennen
kaikkia koettaa täyttää tätä äidillistä velvollisuuttaan, johon hänen
isänsä niin liikuttavasti ja hienosti oli viitannut.

Näin kului ilta Cruncherin perheessä kunnes nuori Jerry sai käskyn
ruveta levolle, ja hänen äitinsä sai samanlaisen määräyksen ja
totteli sitä. Herra Cruncher vietti yön ensimmäiset hetket piippua
polttaen, eikä lähtenyt partioretkelleen ennen kello yhtä. Tällä
kummitusten hetkellä nousi hän tuoliltaan, otti avaimen taskustaan,
aukasi lukitun kaapin ja otti esiin säkin, sorkkaraudan, nuoran
ja ketjut, ynnä muita senkaltaisia kalastustarpeita. Hän ripusti
nämät tavarat päälleen vikkelästi, mutisi viimeisen uhkauksen rouva
Cruncherille, sammutti kynttilänsä ja meni ulos.

Nuori Jerry, joka vaan oli riisuvinaan vaatteensa kun hän rupesi
levolle ei ollut paljon jäljellä isästään. Pimeyden turvissa
seurasi hän häntä huoneesta alas rappusia, pihan kautta kadulle.
Kotiin palaamisesta ei hän ollut huolissaan, sillä talo oli täynnä
vuokralaisia ja portti oli raollaan koko yön.

Kiitettävän halun kannustamana päästä isänsä kunniallisen
ammattitaidon ja salaisuuden perille, painautui nuori Jerry yhtä
likelle talojen seiniä ja porttikäytäviä kuin hänen silmänsä olivat
lähellä toisiaan, ja piti tarkasti arvosaa isäänsä silmällä. Arvoisa
isä tähtäsi pohjoiseenpäin, eikä ollut käynyt monta askelta ennenkuin
häneen yhtyi toinenkin kalastaja ja yhdessä nämät nyt tallustivat
eteenpäin.

Kulettuaan puoli tuntia olivat he jättäneet vilkkuvat lyhdyt ja
torkkuvat yövahdit taakseen ja vaelsivat yksinäistä tietä eteenpäin.
Täällä yhtyi heihin kolmaskin kalastaja ja niin hiljaa, että jos
nuori Jerry olisi ollut taikauskoinen, olisi hän saattanut luulla
tämän jalon toimen toisen harjottajan äkkiä hajonneen kahtia.

Kaikki kolme kulkivat eteenpäin ja samoin nuori Jerry, kunnes
pysähtyivät tielle pistäytyvän vallin luona. Vallin päällä kulki
matala tiilimuuri ja sen päällä oli rauta-aita. Vallin ja muurin
varjossa poikkesivat yölliset vaeltajat tieltä ja kääntyivät pimeälle
käytävälle, jonka toisella sivulla kulki sillä kohtaa kahdeksan
tai kymmenen jalan korkuinen valli. Nuori Jerry kömpi erääseen
sopukkaan, tirkkien ylös käytävään ja näkikin kohta arvoisan isänsä
haahmon, joka selvästi kuvastui vasten laimeata ja utuista kuuta ja
ketterästi kapusi rautaportin yli. Hän oli pian toisella puolella
ja sitten kapusi toinen kalastaja samaa tietä ja samoin kolmas. He
hyppäsivät kaikki hiljaa maahan portin sisäpuolelle ja makasivat
siinä pitkällään vähän aikaa -- ehkäpä kuunnellen. Sitten konttasivat
he pois käsin ja jaloin. Nyt oli nuoren Jerryn vuoro lähestyä porttia
ja sen hän tekikin pidättäen hengitystään. Sitten kyykistyi hän taas
nurkkaan ja tirkisteli sisään ja näki kolmen kalastajan hiipivän
eteenpäin pitkän ruohon läpi ja kaikki hautapatsaat kirkkomaalla
-- sillä he olivat suurella kirkkomaalla -- katselivat ikäänkuin
valkoset kummitukset, itse kirkontornikin katseli kuin suunnattoman
jättiläisen haamu. He eivät ryömineet pitkälle, ennenkuin pysähtyivät
ja kohosivat pystyyn. Ja nyt alkoivat he kalastaa.

Ensin kalastivat he lapiolla. Sitten laittoi arvoisa isä kuntoon
aseen joka muistutti suurta korkkioraa, mitä työkalua lienevätkään
käyttäneet, vahvasti he vaan työskentelivät, kunnes kirkonkellojen
pelottavat kumaukset säikähyttivät nuorta Jerryä niin, että hän
karkasi tiehensä hiukset yhtä pystyssä päässä kuin isällään.

Mutta hänen kiihkoisa halunsa saada tietää tästä enemmän pidätti
häntä juoksussa, ja houkuttelipa häntä vielä takasin kääntymäänkin.
He kalastivat yhä uutterasti, hänen uudestaan tirkistellessään portin
lomasta, mutta nyt tuntui kala nykineen. Kuului vääntämistä ja
valittavaa ääntä alhaalta ja heidän kumartuneet ruumiinsa ponnistivat
kuin olisivat nostaneet raskasta kuormaa. Vähitellen tunkeutui taakka
maan läpi ja tuli pinnalle. Nuori Jerry tiesi varsin hyvin mikä se
oli, mutta kun hän sen näki ja näki arvoisan isänsä hankkivan sitä
avaamaan, säikähti hän, tottumaton kun oli moisiin näkyihin, niin
pahanpäiväisesti, että hän taas pakeni, eikä pysähtynyt ennenkuin oli
juossut päälle peninkulman. [Englant. peninkulma.]

Silloinkin hän vaan pysähtyi henkeään vetääkseen, sillä hänen pakonsa
oli aaveentapaista kilpajuoksua, jonka päättymistä hän hartaasti
halusi. Hän kuvitteli mielessään, että näkemänsä ruumisarkku juoksi
hänen kintereillään ja kun hän ajatteli sitä hyppimässä takanaan
pystyssä, nojaten kapeaan päähänsä, yhä saavuttamaisillaan hänet,
aivan hänen vieressään -- ehkäpä se jo tarttui käsivarteenkin
-- olikin se takaa-ajaja, josta mieli päästä. Se oli sitäpaitsi
epäluotettava ja kaikkialla läsnäoleva paholainen, sillä sen
tehdessä pimeyden hänen takanaan kamalaksi, hyökkäsi hän maantielle
välttääkseen pimeitä käytäviä, peljäten sen hyppivän ulos niistä
ikäänkuin vesitautinen paperileija ilman häntää ja siipiä. Se
piiloutui porttikäytäviinkin, hankasi kamalia olkapäitään vasten
porttia ja kohotti niitä korvilleen kuin olisi se nauranut. Se
piiloutui tien varjoihin ja heittäytyi viekkaasti selälleen, jotta
hän kompastuisi. Koko ajan hyppi se hänen takanaan ja sai hänet
kiinni, niin että poika, ennätettyään omalle portille oli lähes
puolikuollut. Eikä se sittenkään tahtonut häntä heittää, vaan
seurasi häntä ylös portaita muksahtaen joka astuimella, kapusi hänen
kerallaan sänkyyn ja paneusi kuolleena ja raskaana hänen rinnalleen
hänen nukahtaessaan.

Nuori Jerry heräsi komerostaan sikeästä unestaan jälkeen aamunkoiton
ja ennen auringonlaskua siihen, että isä astui perheen huoneeseen.
Jotain oli häneltä mennyt nurinpäin, niin ainakin päätti nuori Jerry,
nähdessään isän pitelevän rouva Cruncheriä korvista ja mätkivän hänen
päätään sängyn päätyä vasten.

"Sanoinhan, että löylytän sinua", sanoi herra Cruncher, "ja niinpä
minä löylytänkin."

"Jerry, Jerry, Jerry!" rukoili hänen vaimonsa.

"Sinä vastustat toimieni onnistumista", sanoi Jerry, "ja minä ja
toverini saamme siitä kärsiä. Sinun tulisi kunnioittaa ja totella
minua, miksi helvetissä et sitä tee?"

"Koetan olla hyvä vaimo, Jerry", puolusti itseään vaimoparka itkien.

"Sekö se on hyvä vaimo, joka vastustaa miehensä toimia? Niinkö sinä
kunnioitat miestäsi että häpäiset hänen toimiansa? Niinkö sinä
tottelet miestäsi että vastustat häntä juuri siinä, mikä on tärkeintä
hänen toimiinsa nähden?"

"Sinä et ollut silloin ruvennut siihen kauheaan ammattiin, Jerry."

"Se on sinulle tarpeeksi", vastasi herra Cruncher, "että olet
kunniallisen asiamiehen vaimo ja sinun ei tarvitse vaivata
naisaivojasi laskemalla milloinka hän ryhtyi ammattiinsa, milloinka
ei. Vaimo, joka kunnioittaa ja tottelee miestään, jättää hänen
ammattinsa tykkönään rauhaan. Jos sinä olet jumalinen, otan
mieluummin jumalattoman. Sinulla ei ole enemmän luonnollista tuntoa
velvollisuuksiisi, kuin mitä Thamesjoella on paaluihinsa, ja siksi
pitää sitä juntata sinuun samalla tavalla."

Sanasotaa käytiin matalalla äänellä ja loppui siihen, että
kunniallinen asiamies potki jalastaan saviset saappaansa ja paneusi
pitkälleen laattialle. Heitettyään arastelevan katseen isäänsä,
kun hän siinä makasi ruosteiset kädet tyynynä pään alla, laskeutui
poikakin vuoteelleen ja nukkui uudestaan.

Aamiaiseksi ei annettu mitään kalaa eikä paljon muutakaan. Herra
Cruncher oli pahalla tuulella, ja piteli vieressään rautaista
padankantta aseena rouva Cruncherin oikasemiseksi, jos hän näyttäisi
oireita pöytärukousten lukemiseen. Hän oli harjattu ja pesty
tavalliseen aikaan ja läksi poikineen hoitamaan näkyväistä ammattiaan.

Nuori Jerry, joka kulki jakkara kainalossaan isänsä vieressä
aurinkoista ja vilkasliikkeistä Fleetkatua, oli aivan toinen nuori
Jerry kuin se, joka viime yönä oli paennut pimeyttä ja yksinäisyyttä
kamalan vainoojan seuraamana. Hän oli päivän valjetessa vaurastunut
viekkaudessa, ja hänen tuskansa oli kadonnut yön helmaan -- jossa
suhteessa hänellä luultavasti oli montakin vertaistaan Fleetkadulla
ja Lontoon Cityssä tänä kauniina aamuna.

"Isä", sanoi nuori Jerry, heidän kävellessään ja pysyttelihe
käsivarren päässä hänestä pidellen jakkaraa heidän välillään, "mikä
on resurrektionisti?" [Varas, joka myy ruumiita anatomiasaliin. Suom.
muist.]

Herra Cruncher seisahtui äkkiä, sitten hän sanoi: "mistä minä sen
tiedän?"

"Luulin, että sinä tiedät kaikki", sanoi poika viattomasti.

"Hm! niin", vastasi herra Cruncher, jatkaen taas kulkuaan, ja nostaen
hattuaan, jotta piikit vapaasti saisivat heilua ilmassa, "se on
kauppamies."

"Mitä tavaroita hän kaupitsee isä?" kysyi nuori, rivakka Jerry.

"Hänen tavaransa", sanoi herra Cruncher, vähän mietittyään, "ovat
lääketieteellistä laatua."

"Ihmisruumiita, eikö niin, isä?" kysyi pirteä poika.

"Jotain sentapaista", sanoi herra Cruncher.

"Oi, isä, tulisin niin mielelläni resurrektionistiksi, suureksi
tultuani!"

Herra Cruncher tyyntyi, mutta pudisti päätään epäilevästi ja
siveellisesti. "Se riippuu siitä kuinka kehität lahjojasi. Jos
kehität lahjojasi uutterasti, etkä koskaan puhu ihmisille enemmän
kuin tarpeellista on, niin eipä tiedä mitä sinusta vielä saattaa
tulla." Nuoren Jerryn mennessä edellä asettamaan jakkaraa Temple
Barin varjoon, lisäsi herra Cruncher itsekseen: "Jerry, sinä
kunniallinen asiamies, voit toivoa että poikasi tuo sinulle vielä
siunausta ja palkitsee sinulle mitä saat hänen äitinsä tähden kärsiä."



VIIDESTOISTA LUKU.

Rouva Defarge kutoo.


Aikasemmin kuin tavallisesti avautui herra Defargen viinipuoti
vieraille. Jo kello kuusi aamulla havaitsivat keltasenkalpeat
kasvot, jotka tirkistelivät ikkunaristikkojen läpi ulkoa, toisia
kasvoja siellä sisällä kumartuneena viinimittojen yli. Herra Defarge
möi tosin aina perin laihaa viiniä, mutta nyt näytti hän myyneen
tavattoman laihaa viiniä. Sitäpaitsi oli se hapanta tai ainakin
hapattavaa, sillä ne, jotka sitä joivat, synkkenivät. Herra Defargen
puserretusta rypäleestä ei kohonnut mikään bakkanaalinen liekki, vaan
sen pohjasakassa piiloutui tukahutettu tuli, joka pimeässä paloi.

Tämä oli kolmas aamu, jolloin herra Defargen puodissa juotiin
aikasin. Alotettiin maanantaina ja nyt oli keskiviikko. Siellä
mietiskeltiin enemmän kuin juotiin, sillä siitä alkaen kuin ovi
aukaistiin, kuunteli ja kuiskaili ja hiiviskeli siellä moni joilla
ei olisi ollut ropoakaan panna tiskille vaikka heidän sielunsa
pelastus olisi ollut kysymyksessä. Ja kuitenkin veti tämä paikka
heitä puoleensa ikäänkuin olisivat tilanneet viiniä tynnyrittäin. He
luisuivat paikasta toiseen ja nurkasta nurkkaan, nielaisten ahnain
silmäyksin sanoja juomavarojen sijaan.

Vaikka vierastulva oli tavaton, ei viinipuodin isäntä ollut
näkyvillä. Häntä ei kaivattu, sillä ei kukaan, joka astui kynnyksen
yli, häntä etsinyt eikä kysynyt. Eikä kukaan ihmetellyt nähdessään
rouva Defargen istuimellaan yksin hoitavan viinianniskelua,
vieressään malja pahoin pideltyine pikkurahoineen, jotka olivat yhtä
kuluneet ja rappeutuneet kuin ne ihmiskunnan pikkurahat, joidenka
risasista taskuista ne olivat lähteneet.

Urkkijat, jotka tirkistelivät viinipuotiin, kuten kaikkialle,
ylhäisen ja alhaisen luo, aina kuninkaan palatsista pahantekijän
vankilaan, huomasivat ehkä siellä jonkinlaista jännitystä ja
hajamielisyyttä. Korttipeli oli laimeata, dominonpelaajat rakensivat
miettiväisinä torneja palikoistaan, viininjuojat piirustivat kuvia
pöydälle läikkyneestä viinistä, itse rouva Defargekin pisteli
hammaspuikollaan mallia hihansa kankaaseen ja näki ja kuuli jotain
kuulumatonta ja näkymätöntä kaukaisuudessa.

Sellaiselta näytti Saint-Antoine aina keskipäivään asti. Kello kävi
yhtä kun kaksi pölynpeittämää miestä kulki sen kaduilla heiluvien
lamppujen alla, toinen oli herra Defarge ja toinen sinilakkinen
tientekijä. Aivan uuvuksissa ja janoon nääntymäisillään astuivat he
viinitupaan. Heidän tulonsa oli Saint-Antoinen rinnassa sytyttänyt
tulen, joka leveni sitä myöten kun he lähestyivät, ja joka leimusi
ja liekehti miltei kaikissa ovissa ja ikkunoissa näyttäytyvissä
kasvoissa. Mutta ei kukaan seurannut heitä, eikä kukaan puhutellut
heitä kun he astuivat viinitupaan, vaikka kaikkein silmät
kohdistuivat heihin.

"Hyvää päivää, hyvät herrat", sanoi herra Defarge.

Se oli varmaan tunnussana joka aukaisi kielten siteet. Siihen
vastasivat kaikki kuorossa: "hyvää päivää!"

"Sää on huono, hyvät herrat", sanoi Defarge päätään pudistaen.

Sen jälkeen jokainen katseli naapuriinsa ja sitten loivat he kaikki
silmänsä maahan ja istuivat ääneti. Yksi miehistä nousi ja meni ulos.

"Vaimoni", sanoi Defarge kovalla äänellä, kääntyen rouva Defargen
puoleen, "olen kulkenut monta peninkulmaa tämän kunnon tientekijän
kanssa, joka on nimeltään Jaakko. Kohtasin hänet -- sattumalta --
puolentoista päivän matkan päässä Pariisista. Hän on hyvä lapsi, tämä
tientekijä Jaakko. Anna hänelle juotavaa, vaimo!"

Toinen mies nousi ja meni ulos. Rouva Defarge kaasi viiniä tientekijä
Jaakolle, joka nosti sinistä lakkiaan seuralle ja joi. Puseronsa
sisästä veti hän kappaleen mustaa leipää, josta hän silloin tällöin
purasi palasen istuessaan rouva Defargen tiskin luona maiskuttamassa
ja juomassa. Nyt nousi kolmas mies ja meni ulos.

Defarge virkisti itseään viiniryypyllä, mutta hän joi vähemmän kuin
vieras, hänellehän ei viiniryyppy ollut mitään harvinaista -- ja
odotti kunnes tientekijä oli lopettanut aamiaisensa. Hän ei katsellut
yhteenkään läsnäolevaan, eikä kukaan katsellut häntä, ei edes rouva
Defarge, joka oli ottanut kutimensa esiin ja ruvennut kutomaan.

"Oletteko lopettanut aterianne, ystäväni?" kysyi herra Defarge
viimein.

"Olen, kiitos vaan."

"Tulkaa sitten, niin näytän huoneen, jonka lupasin teille. Se sopii
teille mainiosti."

Viinipuodista kadulle, kadulta pihalle, pihalta ylös jyrkkiä
portaita, portailta ullakkohuoneeseen -- sama ullakkohuone, missä
muuan valkohiuksinen mies istui kumarruksissa matalalla rahilla
työnsä yli, uutterasti kenkiä tehden.

Nyt siellä ei ollut valkotukkaista miestä, mutta ne kolme miestä,
jotka yksitellen läksivät viinituvasta, olivat siellä. Ja heissä sekä
kaukana olevassa valkotukkaisessa miehessä oli olemassa sen verran
yhteyttä, että he kerran olivat kurkistelleet häneen seinän rakosista.

Defarge sulki tarkasti oven ja sanoi hillityllä äänellä:

"Jaakko ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko kolmas! Tässä on
todistaja, johonka minä, Jaakko neljäs, välipuheen mukaan yhdyin. Hän
kertoo teille kaiken. Puhukaa, Jaakko viides."

Tientekijä, joka piteli sinistä lakkiaan kädessään, pyyhki sillä
päivettynyttä otsaansa ja sanoi: "mistä alotan, herra?"

"Alota alusta", oli herra Defargen varsin johdonmukainen vastaus.

"No niin, hyvät herrat, minä näin hänet", alotti tientekijä, "vuosi
takaperin, viime kesänä riippuvan ketjuissa markiisin vaunujen alla.
Kuulkaa, kuinka kävi. Olin juuri jättämäisilläni työni maantiellä,
päivä oli mailleen menossa, markiisin vaunut nousivat hiljaa mäkeä
ylös ja hän riippui ketjuissa -- näin."

Taas tientekijä teki vanhan temppunsa, jossa hän nyt toki mahtoi olla
täysin oppinut, se kun vuoden ajan oli ollut kylän pettämättömänä
huvina ja ajanviettona.

Jaakko ensimmäinen puuttui puheeseen ja kysyi: "oliko hän koskaan
ennen nähnyt miestä?"

"En koskaan", sanoi tientekijä, kohoten jälleen pystyyn.

Jaakko kolmas kysyi kuinka hän sittemmin oli saattanut hänet tuntea.

"Pituudesta", sanoi tientekijä hiljaa, sormi nenällään. "Kun herra
markiisi sinä iltana kysyi minulta, 'sanoppas, minkänäköinen hän on?'
vastasin: 'pitkä kuin kummitus'."

"Olisitte sanonut: pieni kuin kääpiö", sanoi Jaakko toinen.

"Mistäpä minä tiesin? Murha ei ollut silloin tehty, eikä hän
myöskään uskonut itseään minulle. Muistakaa, etten silloin itse
tarjoutunut todistajaksi. Herra markiisi osotti minua sormellaan,
kun siinä seisoin kaivon luona ja sanoi: 'tuokaa tänne se, sen
vietävä!' Minäpäs, totta tosiaan, en ruvennut mitään vapaaehtoisesti
juttelemaan."

"Hän on oikeassa Jaakko", sanoi Defarge sille, joka oli keskeyttänyt.
"Jatkakaa!"

"Hyvä on", sanoi tientekijä salaperäisesti. "Pitkä mies katosi, häntä
haettiin -- kuukausia -- yhdeksän, kymmenen, yksitoista kuukautta."

"Mitäs niistä luvuista", sanoi Defarge. "Hän oli hyvässä piilossa,
mutta lopulla hän sentään, paha kyllä, löytyi. Jatkakaa."

"Ahersin taas mäen päällä ja päivä oli taaskin laskemaisillaan.
Kokoilin juuri työkalujani mennäkseni mökkiini alas kylään, jossa jo
oli pimeä, kun silmiä kohottaessani näin kuusi sotamiestä tulevan
mäkeä kohti. Heidän keskellään kulki pitkä mies kädet sidottuina --
sivulle -- näin."

Lakkinsa avulla hän matki miestä, jonka kyynäspäät olivat nuorilla
takaa sidotut lanteisiin.

"Minä vetäydyin syrjään, herrat, kiviläjäni taakse, katsellakseni
sotamiesten ja vangin ohimenoa, (sillä tie on yksinäinen, eikä siinä
usein ole mitään nähtävää) -- ja alussa heidän lähestyessään, näin
vaan kuusi sotamiestä ja pitkän sidotun miehen ja minusta näyttivät
he melkein mustilta -- paitsi laskeuvan auringon puolella missä
heidät erotti maisemasta punanen reuna. Näin myös heidän pitkät
varjonsa tien toisella puolella olevalla harjanteella ja mäen
yläpuolella ja ne olivat kuin jättiläisen varjot. Vielä näin että
he olivat tomun peittämät ja tomu seurasi heidän mukanaan kun he
tulivat raskaasti astuen. Mutta heidän tullessa aivan lähelle minua,
tunsin pitkän miehen ja hänkin tunsi minut. Oh, kylläpä hän nyt olisi
tahtonut syöstä mäkeä alas taas, kuten sinä iltana jolloin ensi
kerran tapasimme toisemme jotenkin samalla paikalla."

Hän kuvasi sitä kun olisi hän ollut siellä, ja nähtävästi hän sen
näkikin elävästi mielessään, ja ehkäpä hän ei ollutkaan paljon nähnyt
elämässään.

"En näyttänyt sotamiehille tuntevani pitkää miestä, eikä hänkään
osottanut heille tuntevansa minua, vaikka sen teimme ja toistemme
silmissä sen näimme. 'Eteenpäin', sanoi tämän joukon johtaja,
viitaten kylään. 'Toimita hänet nopeasti hautaan!' ja he kulettivat
häntä nopeammin. Minä seurasin mukana. Hänen käsivartensa olivat
ajettuneet, sillä ne olivat niin kovasti sidotut, hänen puukenkänsä
olivat raskaat ja kömpelöt ja hän ontui. Koska hän ontui ja kulki
siis hitaasti, hätyyttivät he häntä kivääreillään -- kas näin!"

Hän matki miten miestä tuupitaan eteenpäin pyssynperällä.

"Kun he ryntäsivät mäkeä alas kuin hullut, lankesi hän. He nauroivat
ja nostivat hänet pystyyn jälleen. Hänen kasvonsa olivat veriset
ja pölyn peittämät, mutta hän ei voinut niitä kosketella ja sekös
niitä taas nauratti. He veivät hänet kylään, koko kylä juoksi häntä
katsomaan, he veivät hänet tuulimyllyn sivu ylös vankilaan. Koko kylä
näki vankilan portin avautuvan yön pimeydessä ja nielevän hänet --
kas näin!"

Hän avasi suunsa niin ammolleen kuin taisi ja sulki sen jälleen niin
että hampaat kalahtivat. Kun Defarge huomasi, ettei hän, peläten
vaikutusta laimentaa, mielellään sitä uudestaan aukaissut, sanoi hän:
"Jatkakaa, Jaakko."

"Koko kylä", jatkoi tientekijä matalalla äänellä, kohoten
varpailleen, "vetäytyi pois, koko kylä kuiskaili kaivon luona, koko
kylä nukkui, koko kylä uneksi tästä onnettomasta, joka istui lukkojen
ja salpojen takana kalliolla olevassa vankilassa eikä pääsisi
ulos sieltä ennenkuin kuollakseen. Aamulla lähtiessäni työhöni
työkalut olalla ja jyrsien mustaa leipäpalastani tein kierroksen
vankilan ympäri. Siellä näin hänen tirkistelevän korkean rautahäkin,
ristikkoikkunan takana, verisenä ja pölyisenä kuin illallakin. Hänen
kätensä eivät olleet vapaat, että hän olisi voinut minulle viuhtoa,
enkä minä uskaltanut huutaa hänelle, hän katseli minuun kuin kuollut
mies."

Defarge ja hänen kolme ystäväänsä silmäilivät toisiaan synkästi.
Heidän katseensa olivat uhkaavat, hillityt ja kostonhimoiset
heidän kuunnellessaan maamiehen kertomusta; kaikkein olennossa oli
jotain itseensä sulkeutuvaa, mutta samassa mahtavaa. He istuivat
siinä ikäänkuin ankara tuomioistuin. Jaakko ensimmäinen ja Jaakko
toinen istuivat vanhalla olkivuoteella, käsi leuan varassa, silmät
tarkkaavina kertojaan luotuina. Jaakko kolmas, joka oli yhtä
tarkkaavainen, oli polvillaan heidän takanaan ja hänen levoton
kätensä siveli herkiämättä hänen nenänsä ja suunsa hienoja hermoja.
Defarge seisoi heidän ja kertojan välillä, jonka hän oli asettanut
valoon ikkunan ääreen ja hänen katseensa muutteli vuorotellen hänestä
heihin.

"Jatkakaa, Jaakko", sanoi Defarge.

"Hän istui rautahäkissään joitakin päiviä. Kyläläiset katsoivat
häneen salaa, sillä he pelkäsivät. Mutta he katselivat aina kaukaa
vankilata kalliolla ja illalla kun päivän työ oli lopussa ja he
kokoontuivat pakinoimaan kaivon luo, kääntyivät kaikkein kasvot
vankilaan päin. Ennen kääntyivät ne postitaloa, nyt vankilaa kohti.
He kuiskailivat kaivon luona, että vaikka hän on kuolemaan tuomittu,
ei häntä kumminkaan mestattaisi; he kertoilivat että oli jätetty
armonanomuksia hänen puolestaan, joissa selitettiin että hän oli
ollut sekasin ja suunniltaan lapsensa kuoleman johdosta. Kerrottiin
että anomus oli jätetty itse kuninkaalle. Mistä minä tiedän? Onhan se
mahdollista. Ehkäpä, ehkäpä ei."

"Kuulkaappas Jaakko", puhkesi numero yksi puhumaan. "Nyt saatte,
kuulla että armonanomus jätettiin kuninkaalle ja kuningattarelle.
Me kaikki täällä, paitsi te, näimme hänen ottavan sen vastaan,
istuessaan vaunuissaan kuningattaren vieressä. Se oli Defarge, jonka
tässä näette, joka henkensä uhalla ryntäsi hevosten eteen armonanomus
kädessään."

"Ja kuulkaappas vieläkin, Jaakko", sanoi polvistuva numero kolme,
jonka sormet yhäti vaan sivelivät hienoja hermoja, ja joka oli niin
ahnehtivan näköinen kuin olisi hän isonnut jotain -- joka ei ollut
ruokaa eikä juomaa. "Henkivartijat, sekä hevos- että jalkamiehet
keräytyivät anomuksenjättäjän ympärille ja löivät häntä. Kuuletteko
sen?"

"Kuulen, kuulen, hyvät herrat."

"Jatkakaa, siis", sanoi Defarge.

"Toiselta puolen taas kuiskailtiin kaivon luona", jatkoi maamies,
"että hän tuotiin meidän seuduillemme mestattavaksi siellä ja
että hän varmaan mestattaisiin. Kuiskailtiinpa vielä, että koska
hän oli tappanut Monseigneurin ja Monseigneur oli ollut isänä
alustalaisilleen -- orjilleen -- miten vaan tahdotte, mestattaisiin
hän isänsurmaajana. Eräs vanhus kaivon luona sanoi, että hänen oikea
kätensä veistä pitäen poltettaisiin hänen nähtensä, että hänen
käsivarsiinsa, rintaansa ja sääriinsä valettaisiin kiehuvaa lyijyä,
kuumaa pihkaa, vahaa ja tulikiveä ja että hän viimein raastettaisiin
rikki pala palalta neljän vahvan hevosen välissä. Vanhus kertoi että
kaikki tämä oli tapahtunut vangille, joka oli tehnyt murhayrityksen
viimeistä kuningasta Ludvig viittätoista vastaan. Mutta mistä minä
tiedän, vaikka hän olisi valehdellutkin. Enhän minä ole koulunkäynyt."

"Kuulkaappas vielä, Jaakko!" sanoi ahne mies, joka siveli kasvojaan.
"Sen vangin nimi oli Damiens, ja se tapahtui keskellä päivää
avonaisella kadulla täällä Pariisin kaupungissa. Eikä siinä suuressa
joukossa, joka sitä katseli, mikään niin pistänyt silmiin kuin ne
hienot ja ylhäiset naiset, jotka viimeiseen asti olivat niin kiihkeän
uteliaat -- viimeiseen asti, Jaakko, aina pimeään saakka, jolloin hän
oli kadottanut kaksi jalkaa ja yhden käsivarren ja yhä hengitti! Ja
se tapahtui -- mitenkä vanha te olette?"

"Viidenneljättä", sanoi tientekijä, joka näytti kuusikymmenvuotiaalta.

"Te olitte silloin vähän toisellakymmenellä, te olisitte saattanut
sen nähdä."

"Jo piisaa", sanoi Defarge tuimalla kärsimättömyydellä, "eläköön
saatana! Jatkakaa."

"No niin, toinen kuiskaili niin, toinen näin, ei mistään muusta
puhuttukaan, itse kaivokin tuntui yhtyvän samaan nuottiin. Vihdoin
eräänä sunnuntaiaamuna koko kylän nukkuessa, tulivat sotamiehet
pitkin kiemurtelevaa tietä linnasta ja heidän kiväärinsä rämisivät
pienen kadun kivillä. Työmiehet kaivoivat ja nakuttivat, soturit
nauroivat ja lauloivat ja aamulla oli kaivon luona kohonnut
neljänkymmenen jalan korkuinen hirsipuu, joka myrkytti veden."

Tientekijä katsoi pikemmin matalan katon _läpi_ kuin kattoon ja
osotti sormellaan ylöspäin ikäänkuin hän olisi nähnyt hirsipuun
jossain taivaalla.

"Työ taukosi, kaikki kokoontuivat sinne, ei kukaan ajanut ulos
lehmiään, lehmät olivat muiden mukana. Päivällisaikana pärisivät
rummut. Yön aikana oli linnaan marssinut sotamiehiä ja he ympäröivät
nyt häntä. Hän oli sidottu kuten ennenkin ja suussaan oli hänellä
kapula -- sidottu näin, vahvalla rihmalla, joten hän melkein näytti
nauravan." Hän matki tätäkin venyttämällä molemmilla peukaloillaan
suupieltään korviin asti. "Hirsipuun huippuun oli kiinnitetty veitsi,
terä ylöspäin ja kärki ilmassa. Niin hirtettiin hän neljänkymmenen
jalan korkeudella -- ja jätettiin sinne riippumaan ja vettä
myrkyttämään."

He katselivat toisiinsa ja hän pyyhkäsi sinisellä lakillaan
kasvojaan, joihin hiki oli kohonnut hänen muistellessaan tätä
murhenäytelmää.

"Se oli hirvittävää, hyvät herrat. Mitenkä saattavat naiset ja lapset
pumpata vettä? Kuka saattaa illalla pakinoida tämän varjon alla? Sen
alla, niin. Jättäessäni kylän maanantai-iltana, auringonlaskunaikana
ja silmäillessäni taakseni mäen päältä, lankesi varjo yli kirkon, yli
myllyn, yli vankilan -- näytti kuin olisi se langennut yli koko maan,
hyvät herrat, aina sinne asti, jossa taivas lepää sen päällä."

Ahnehtiva mies järsi sormeaan katsellessaan toisia ja hänen sormensa
värisivät siitä ahneudesta, joka hänet oli vallannut.

"Siinä kaikki, hyvät herrat. Läksin liikkeelle auringon laskiessa
(kuten oli käsketty) ja kuljin kaiken yötä ja puolen seuraavaa päivää
kunnes tapasin tämän toverin (kuten sanottu oli). Hänen seurassaan
sitten jatkoin matkaani, milloin ajaen, milloin kävellen, puolen
eilistä päivää ja koko viime yön. Ja tässä nyt olen."

Synkän äänettömyyden jälkeen sanoi ensimmäinen Jaakko: "Hyvä on!
Te olette uskollisesti toiminut ja kertonut. Odottakaahan meitä
hiukkasen oven ulkopuolella?"

"Mielelläni", sanoi tientekijä. Defarge kuletti hänet portaitten
päähän, jätti hänet istumaan siihen ja meni takasin huoneeseen.

Kaikki olivat nousseet ja taivuttivat päänsä yhteen hänen palatessaan
ullakkohuoneeseen.

"Mitä sanotte te, Jaakko?" kysyi numero yksi. "Kirjoitetaanko se
muistiin?"

"Kirjoitetaan muistiin tuomittavaksi häviöön", vastasi Defarge.

"Oivallista!" vaakui ahnehtiva mies.

"Linna, ynnä koko suku?" kysyi ensimmäinen.

"Linna ja koko suku", vastasi Defarge. "Sukupuuttoon."

Ahne mies vaakui hurmaantuneena: "mainiota", ja rupesi järsimään
toista sormea.

"Oletteko varma", kysyi toinen Jaakko Defargelta, "ettei tule mitään
harmia meidän muistiinpanoistamme? Ne ovat kyllä varmat, sillä me
olemme ainoat, jotka voimme niitä selittää, mutta kykenemmekö aina
niitä selittämään -- tai kykeneekö hän, aioin sanoa?"

"Jaakko", sanoi Defarge, ojentuen suoraksi, "jos vaimoni olisi tehnyt
nämät luettelot vain muistissaan, ei hän kadottaisi niistä sanaakaan,
ei tavuakaan. Kudottuina hänen omilla silmukoillaan ja hänen omilla
merkeillään, tulevat ne aina olemaan hänelle yhtä selvät kuin päivä.
Luottakaa rouva Defargeen. Helpompi olisi pahimman pelkurin pyyhkiä
itsensä pois elävien kirjoista kuin kirjaintakaan nimestään tai
rikoksistaan rouva Defargen kudotuista luetteloista."

Kuului hyväksymisen hyminä ja ahnehtiva mies kysyi: "lähetetäänkö
tämä maalainen pian taas pois? Se lienee parasta. Hän on perin
yksinkertainen; eikö hän ole hiukan vaarallinen?"

"Hän ei tiedä mitään", sanoi Defarge, "ei ainakaan enemmän kuin mitä
tarvitaan, joutuakseen yhtä korkeaan hirsipuuhun riippumaan. Minä
otan hänet osalleni, jättäkää hänet minun luokseni, minä pidän häntä
silmällä ja lähetän hänet kotiin. Hän haluaa nähdä hienoa maailmaa --
kuningasta, kuningatarta ja hovia. Nähköön hän ne sunnuntaina."

"Mitä?" huudahti nälkäinen mies, kiiluvin silmin. "Onko se hyvä
merkki, että hän haluaa nähdä kuninkaallisia ja aatelia."

"Jaakko", sanoi Defarge, "viisasta on näyttää kissalle maitoa, jos
haluat, että se sitä himoitsee, ja koiralle saalista, jos tahdot että
se alkaa sitä vainota."

Puhetta ei enää jatkettu ja kun he tapasivat maalaisen nukahtaneena
ylimmällä portaalla, neuvoivat he häntä heittäytymään olkivuoteelle
lepäämään. Häntä ei tarvinnut uudestaan kehottaa ja pian oli hän
nukuksissa.

Huonompi asunto kuin Defargen viinitupa olisi saattanut sattua
tälle maalaisorjalle. Lukuunottamatta salaperäistä pelkoa rouvaa
kohtaan, joka häntä alituisesti vainosi, oli hänen elämänsä uutta
ja miellyttävää. Mutta rouva istui kaiket päivät tiskinsä ääressä,
hänestä vähääkään välittämättä ja oli lujasti päättänyt olla
huomaamatta, että hänen läsnäolonsa siellä oli yhteydessä minkään
maanalaisten lankojen kanssa, ja tämä väliäpitämättömyys sai
tientekijän vapisemaan puukengissään joka kerran kun hän silmäili
rouva Defargeen. Sillä hän vakuutti itselleen, että oli mahdoton
tietää mitä tämän naisen päähän pälkähtäisi ja hän oli varma siitä
että jos hän keksisi väittää että tientekijä oli tehnyt murhan ja
perästäpäin nylkenyt uhrinsa olisi hän epäilemättä vienyt läpi sen
väitteensä.

Siksipä, kun sunnuntai tuli, ei tientekijä ollut niinkään ihastunut
(vaikka hän sanoi olevansa) kun hän huomasi että rouva aikoi seurata
häntä ja herraa Versaillesiin. Vielä enemmän hämmästyi hän kun näki
rouvan kutovan koko matkan julkisissa ajopeleissä, mutta sitten hän
vasta oikein ällistyi, kun rouva iltapäivällä kulki tungoksessa kudin
kädessä, joukon odottaessa kuninkaan ja kuningattaren vaunuja.

"Te olette ahkera, rouva", sanoi eräs mies hänen lähellään.

"Niin", vastasi rouva Defarge, "minulla on aika paljon tekemistä".

"Mitä rouva tekee?"

"Kaikenlaista".

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi", vastasi rouva Defarge, tyynesti, "käärinliinoja."

Mies meni vähän loitommalle niin pian kun hän pääsi ja tientekijä
huiskutteli sinistä lakkiaan; hänestä tuntui tuiki painostavalta.
Jos hän virkistyksekseen tarvitsi kuningasta ja kuningatarta,
oli hänellä tämä lääke käytettävänään, sillä pian tulivat ajaen
kullatuissa vaunuissaan leveäleukainen kuningas ja kaunismuotoinen
kuningatar, loistavan hovinsa seuraamana, kimeltelevä joukko nauravia
naisia ja hienoja herroja, jalokivissä, silkissä, puuterissa ja
komeudessa, korskeat ja kauniit kasvot molempaa sukupuolta hurmasivat
tientekijän, kunnes hän joutui ohimenevään päihtymistilaan ja
huusi: "eläköön kuningas, eläköön kuningatar, eläköön kaikki",
ikäänkuin hän ei eläissään olisi kuullut puhuttavan kaikkialla
läsnäolevasta Jaakosta. Sitten oli siellä katsottavana puistoja,
pihoja, terrasseja, suihkulähteitä, viheriäisiä nurmia, yhä enemmän
kuningasta ja kuningatarta, enemmän hoviväkeä, enemmän herroja
ja naisia, yhä enemmän eläköön kaikki, kunnes hän oikein itki
liikutuksesta. Koko tämän näytelmän aikana, joka kesti lähes kolme
tuntia oli hänellä yllinkyllin rähisevää, itkevää ja tunteellista
seuraa, ja koko ajan piteli Defarge häntä kauluksesta ikäänkuin
estääkseen häntä heittäytymästä lyhyen ihastuksensa esineitten yli ja
raastamasta niitä kappaleiksi.

"Hyvä!" sanoi Defarge, ja taputti häntä suojelevasti selkään, kun se
oli ohi, "te olette kunnon poika."

Tientekijä oli jo tointumaisillaan ja epäili että hän oli menetellyt
tuhmasti näillä purkauksillaan, mutta eipäs vaan.

"Teidänkaltaistanne miestä me juuri tarvitsemme", kuiskasi Defarge
hänen korvaansa, "te saatte nämät narrit uskomaan että tämä kestää
ijäti. Niin tulevat he yhä julkeimmiksi ja sitä pikemmin tulee loppu."

"Niinpä kyllä!" sanoi tientekijä miettiväisenä, "se on tosi."

"Narrit eivät aavista mitään. Samalla kertaa kun he halveksivat
teidän hengitystänne ja lakkauttaisivat sen ennemmin ainiaaksi teissä
ja tuhansissa vertaisissanne kuin ainoassakaan omassa hevosessaan
ja koirassaan, eivät he muuta tiedä kuin mitä hengityksenne heille
sanoo. Antakaa sen siis pettää heitä vähän kauvemmin, se ei voi
pettää heitä liiaksi."

Rouva Defarge katseli mahtavana suojattiaan ja nyykäytti päätään
yhtyen mieheensä.

"Ja te", sanoi rouva Defarge, "te olette valmis rähisemään ja
vuodattamaan kyyneliä kaikelle, joka vaan elämöipi. Eikö niin."

"Niinpä niinkin, rouva, sen kyllä luulen, sillä hetkellä."

"Jos teille annettaisiin joukko nukkeja ja saisitte repiä ja riisua
ne itsellenne, valikoisitte komeimman ja koreimman. Eikö niin?"

"Luultavasti, rouva Defarge".

"Niin juuri. Ja jos teille näytettäisiin parvi lintuja, jotka eivät
pääse lentämään ja teitä kehotettaisiin nykimään niistä höyhenet
itsellenne, tarttuisitte kauniimpiin, eikö niin?"

"Niinpä niinkin, rouva."

"Tänään olette nähnyt sekä lintuja että nukkeja", sanoi rouva
Defarge, viitaten kädellään siihen suuntaan, jossa ne viimeksi
näyttäytyivät. "No, menkää kotianne nyt."



KUUDESTOISTA LUKU.

Kutomista yhä vaan.


Rouva Defarge ja hänen aviopuolisonsa palasivat kaikessa ystävyydessä
Saint-Antoinen helmaan, pienen olennon sinisessä lakissa patikoidessa
eteenpäin pimeässä ja pölyssä peninkulman pituisia, väsyttäviä
lehtokujia, sillä tiellä, joka vähitellen johti sille kompassin
pisteelle, missä nyt haudassa lepäävän markiisin linna kuunteli
puitten kuiskauksia. Kivikasvoilla oli nyt niin hyvä aika kuunnella
puita ja suihkulähteitä, että kun ne harvat kylästä tulevat
linnunpelotukset, jotka hakiessaan yrttejä syötäväkseen ja kuivia
oksia polttopuiksi, joutuivat kivipihan ja terrassin läheisyyteen,
kuvittelivat he ilmeen kivikasvoissa muuttuneen. Kylässä liikkui
huhu -- mutta se eli huonoa ja viheliäistä elämää siellä kuten sen
asukkaatkin -- että kun veitsi oli iskenyt päämaaliinsa, muuttuivat
korskeat kasvot katkeriksi ja suruisiksi ja kun hirsipuussa roikkuva
ihminen nostettiin neljänkymmenen jalan korkeudelle, muuttuivat
ne jälleen, saaden julman, kostosta tyydytetyn ilmeen, joka siitä
lähtien aina oli niissä säilyvä. Kivikasvoissa makuuhuoneen suuren
ikkunan päällä, saman makuuhuoneen jossa murha oli tehty, nähtiin
veistellyllä nenällä kaksi pientä syvennystä, jotka jokainen tunsi ja
joita ei kukaan ollut ennen havainnut. Ja jos väliin, kun pari kolme
risasta talonpoikaa erosi joukosta heittääkseen pikaisen silmäyksen
kivettyneeseen herra markiisiin, jokin luiseva sormi uskalsi osottaa
sitä vain hetkisen, piiloutuivat jo samassa kaikki sammaliin
ja lehtiin, kuten heitä onnellisemmat jänikset, jotka löysivät
elatuksensa sieltä.

Linna ja tölli, kivikasvot ja hirtetty ruumis, punanen tahra
kivilaattialla, puhdas vesi kylänkaivossa, -- tuhansia tynnyrinaloja
maata, -- koko maakunta Ranskassa -- koko Ranskanmaa itse --
lepäsivät yöllisen taivaan alla supistettuna epäselväksi,
hivushienoksi viivaksi. Samoin keskittyy kokonainen maailma
suuruudessaan ja pienuudessaan kimaltelevaan tähteen. Ja kuten
ihmistieto voi hajottaa valosäteen ja selvittää sen kokoomusta, voi
ylevämpi älykin maamme heikossa kimellyksessä lukea joka ajatuksen
ja toiminnan, joka paheen ja hyveen, joka on kätketty kuhunkin sen
vastuunalaiseen olentoon.

Tähtien kiiluessa ajoi Defargen pariskunta rämisten julkisissa
ajopeleissään sille puolelle Pariisia, jossa heidän kotinsa oli.
Pysähdyttiin kuten ainakin tullihuoneella, jossa tavanmukaiset
tarkastukset ja kysymykset tehtiin. Herra Defarge astui vaunuista,
hän tunsi muutamia sotureita ja yhden poliisin. Viimemainittu oli
hänen läheinen tuttavansa ja häntä syleili hän sydämellisesti.

Kun Saint-Antoine taas oli ottanut Defargen viimein mustien siipiensä
suojaan, ja he olivat astuneet vaunuistaan pyhimyksen rajalla,
patustaen jalan läpi mustan lian ja saastaisten perkeitten, puhkesi
rouva Defarge miehelleen puhumaan:

"Sanoppas nyt, ystäväni, mitä poliisi Jaakko sinulle tiesi kertoa."

"Eipä paljon tänä iltana, mutta sen, minkä itsekin tiesi. Uusi
urkkija on määrätty meidän kortteeriimme. Ehkäpä useitakin, mutta
yhden hän tuntee."

"Hyvä on", sanoi rouva Defarge, kohottaen kulmakarvojaan kylmästi,
"hän on pantava luetteloon. Mikä on miehen nimi?"

"Hän on englantilainen."

"Sitä parempi. Entäs nimi?"

"Barsad", sanoi Defarge, lausuen sen ranskanvoittoisesti. Mutta hän
oli niin tarkoin pannut nimen mieleensä, että hän sittemmin tavasi
sen aivan oikein.

"Barsad", toisti rouva. "Hyvä, entäs ristimänimi?"

"John."

"John Barsad", toisti rouva, mumisten sen kerran itsekseen. "Hyvä on.
Entäs ulkomuoto, tiedetäänkö siitä mitään?"

"Ikä neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän
tuumaa, musta tukka, tummahipiäinen, yleensä kaunis, silmät tummat,
kasvot pitkät ja kapeat, koukkunenä, jolla on omituinen taipumus
vetäytyä vasemmalle poskelle mikä tekee hänet synkännäköiseksi."

"Kas vaan, tästähän tulee muotokuva!" nauroi rouva. "Huomenna
merkitään hän luetteloon."

He menivät viinitupaan, joka oli suljettu (oli sydänyö.) Rouva
Defarge asettui paikalla tiskin ääreen, laski hänen poissaollessaan
kokoontuneet pikkurahat, tarkasteli varastoa, silmäili kirjaanpantuja
eriä, vei itse lisään kirjaan, toruskeli viinuria ja ajoi hänet
viimein nukkumaan. Sitten tyhjensi hän toistamiseen rahamaljan
sisällön ja alkoi yön varaksi solmia sitä nenäliinaansa, vetäen
siihen monen monituisia solmuja. Koko tämän ajan kulki Defarge piippu
hampaissa edestakasin hiljaisessa ihailussa, mutta ei sekaantunut
mihinkään. Mitä asioihin ja kotitoimiin tuli, kulki hän koko elämänsä
ajan samalla tapaa edestakasin.

Yö oli kuuma ja puoti, joka oli tiiviisti suljettu ja niin
siivottomien naapurien keskessä, haisi pahalta. Herra Defargen
hajuaisti ei suinkaan ollut arka, mutta hänen viinivarastonsa oli
hajultaan paljon väkevämpää kuin maultaan, samoin oli laita myös
rommin, konjakin ja anisliköörin. Hän löyhytti pois tätä sekavaa
hajua asettaessaan syrjään sammuneen piippunsa.

"Sinä olet väsyksissä", sanoi rouva ja silmäili ylös, rahoja kääröön
solmiessaan. "Sehän on vain tavallinen haju."

"Olenkin vähän väsynyt", myönsi hänen miehensä.

"Olet vähän allapäin myöskin", sanoi rouva, jonka terävät silmät
kesken tilintekojaan olivat tuontuostakin häntä tarkastaneet. "Huh!
niitä miehiä! niitä miehiä!"

"Mutta kultaseni!" alkoi Defarge.

"Mutta kultaseni", toisti rouva, tarmokkaasti päätään nyykäyttäen,
"mutta kultaseni! Sinä olet arkamielinen tänä iltana, ystäväni."

"No niin", sanoi Defarge, ikäänkuin olisi hän pusertanut ajatuksen
sydämestään, "se _viipyy_ kauvan."

"Viipyy kauvan", toisti hänen vaimonsa, "ja mikä ei viivy kauvan?
Kosto ja hyvitys vaativat aina pitkää aikaa, se on vanha sääntö."

"Mutta iskeä ihmiseen salamalla ei kestä kauvan", sanoi Defarge.

"Mutta kauvanko kestää luoda salamaa? lausuppas se."

Defarge kohotti miettiväisenä päätään, ikäänkuin nämät sanat
tosiaankin olisivat sisältäneet jonkun verran totuutta.

"Ei viivy kauvan maanjäristyksen niellessä kaupunkia", sanoi
rouva Defarge. "Mutta sanoppas minulle, kauvanko kestää ennenkuin
maanjäristys valmistuu?"

"Varmaankin hyvin kauvan."

"Mutta kun se on valmis, murskaa se palasiksi kaiken mikä eteen
sattuu. Ja ennen purkaantumista valmistetaan sitä yhä, vaikkei sitä
nähdä eikä kuulla. Olkoon se sinun lohdutukseksesi. Pane mieleesi se."

Hän sitoi solmun säkenöivin silmin kuin olisi hän kuristanut
vihollisen.

"Katsoppas", sanoi rouva, ojentaen oikean kätensä antaakseen painoa
sanoilleen, "se viipyy tosin kauvan tiellä, mutta se on tulemassa ja
tulee. Se ei koskaan taannu eikä pysähdy. Se lähestyy yhä. Katsele
ympärillesi ja tarkastele ihmisiä ympärillämme, tarkastele kasvoja
ympärillämme, tarkasta raivoa ja tyytymättömyyttä johonka Jaakot
liittyvät yhä suuremmalla varmuudella hetki hetkeltä. Voiko tämä
jatkua? Minä pilkkaan sinua."

"Uljas vaimoni", sanoi Defarge, joka seisoi hänen edessään, pää
hiukan roikuksissa ja kädet selän takana kuin nöyrä ja tarkkaavainen
oppilas opettajansa edessä, "en epäile sitä ollenkaan. Mutta tämä
on kestänyt niin kauvan ja on mahdollista -- sinä tiedät varsin
hyvin, vaimoni, että on mahdollista -- että se ei purkaannu meidän
elinaikanamme."

"Entäs sitten?" sanoi rouva, solmien yhä nenäliinaansa, kuin olisi
hän vihollisia kuristanut.

"Niin", sanoi Defarge kohottaen olkapäitään puolittain surkutellen ja
puolittain puolustellen, "mutta emme näe voiton hetkeä."

"Mutta olemme edistäneet sen tuloa", vastasi rouva, liikuttaen
ojennettua kättään pontevasti. "Emme ole tehneet mitään turhanpäiten.
Minä uskon kaikesta sielustani että näemme voiton hetken. Mutta ellei
niin kävisikään ja vaikka varmaan tietäisin ettei niin käy, niin jos
näytät minulle ylimyksen ja tyrannin niskan, niin minä sittenkin --."

Kiristäen hampaitaan solmi rouva nyt todellakin hirvittävän solmun.

"Seis!" huudahti Defarge hiukan punehtuen, kuin olisi häntä syytetty
pelkuruudesta. "En minäkään peräydy mistään hinnasta."

"Niin, mutta se on heikkoutta sinussa että sinun tuon tuostakin on
nähtävä uhrisi pysyäksesi pystyssä. Pysy pystyssä yhtäkaikki. Kun
aika on täytetty, päästä valloille tiikeri ja perkele, mutta odota
siihen saakka ja pidä tiikeri ja perkele ketjuissa -- älä näytä niitä
-- mutta pidä ne aina varalla."

Rouva antoi pontta sanoilleen lyömällä rahasolmuketjujaan pienelle
tiskille, ikäänkuin hän olisi murskannut aivot niiltä, sitten otti
hän tyynesti raskaan nenäliinan käsivartensa alle ja huomautti, että
oli maatapanoaika.

Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan istui tämä ihmeteltävä
nainen tavallisella paikallaan viinituvassa ja kutoi ahkerasti.
Hänellä oli ruusu vieressään ja vaikka hän tuontuostakin katsoi
kukkaseen, ei hänen tavallinen miettivä ilmeensä siitä vähääkään
muuttunut. Vieraita oli vain muutamia, mitkä joivat, mitkä eivät,
mitkä seisoivat, mitkä istuivat siellä täällä huoneessa. Päivä
oli kuuma ja kärpäslaumat, jotka tekivät nenäkkäitä ja uskaliaita
tarkastuksiaan kaikkiin pieniin, tahmeisiin laseihin rouvan vieressä,
putosivat kuolleina maahan. Heidän kuolemansa ei tehnyt mitään
vaikutusta toisiin liikkeillä oleviin kärpäsiin, ne katselivat niihin
kylmästi (ikäänkuin itse olisivat elefantteja tai muuta sentapaista)
kunnes saivat saman kohtalon osakseen. Kummallista katsella kuinka
päättömiä kärpäset ovat. -- Ehkäpä hovissakin ajateltiin niin, tänä
päivänpaahteisena kesäpäivänä.

Sisään astui henkilö, jonka varjon rouva Defarge paikalla havaitsi
uudeksi. Hän laski kutimensa kädestään ja alkoi kiinnittää ruusua
päähineeseensä, ennenkuin hän silmäili vastatullutta.

Sepä omituista. Samassa kun rouva Defarge otti ruusun käteensä,
herkesivät vieraat puhumasta ja läksivät vähitellen pois puodista.

"Hyvää päivää, rouva", sanoi vastatullut.

"Hyvää päivää, herra." Tämän sanoi hän ääneen, mutta lisäsi
itsekseen, tarttuen uudestaan kutimeensa: "Haa, hyvää päivää, ikä
neljänkymmenen paikkeilla, pituus viisi jalkaa ja yhdeksän tuumaa,
musta tukka, yleensä sangen kaunis, tummahipiäinen, tummat silmät,
kasvot pitkät ja kapeat, kotkanenä, jolla on taipumus vetäytyä
vasemmalle puolelle, mikä tekee hänet synkännäköiseksi. Hyvää päivää
kaikkityyni!"

"Olkaa hyvä ja antakaa minulle lasillinen vanhaa konjakkia, rouva, ja
suun täydeltä raitista vettä."

Rouva totteli kohteliaasti.

"Tämä on oivallista konjakkia, rouva!"

Ensimmäisen kerran siitä lausuttiin sellaisia kiitossanoja ja rouva
Defarge tunsi tarpeeksi sen entisyyttä, ottaakseen niitä korviinsa.
Mutta hän sanoi että konjakille tapahtui suuri kunnia ja tarttui
jälleen kutimeensa. Vieras tarkasteli hänen sormiaan kotvasen, otti
sitten tilaisuudesta vaarin ja katseli ympärilleen.

"Te olette taitava kutomaan, rouva."

"Olen tottunut siihen."

"Malli on myöskin kaunis."

"Siltäkö teistä näyttää", sanoi rouva, katsellen häntä hymyillen.

"Ihan totta, saanko kysyä, mihinkä tarkotukseen?"

"Ajanviettoa vain", sanoi rouva, yhä katsellen häntä hymyillen ja yhä
vikkelästi kutoen.

"Sitä ei valmisteta käyttämisen varaksi?"

"Kuinka sattuu. Ehkäpä joskus tiedän mihin se sopii käytettäväksi.
Jos niin käy -- niin", sanoi rouva syvään hengittäen ja nyykäyttäen
päätään mielistellen, "silloin käytän sitä."

Kummallista! mutta Saint-Antoinen kaunoaisti ei näkynyt lainkaan
pitävän ruususta rouva Defargen päähineessä. Kaksi miestä oli
tullut sisään yksitellen ja olivat tilaamaisillaan juotavaa, kun
huomatessaan tämän uutuuden, epäröivät, olivat etsivinään jotain
tuttavaa viinituvasta ja menivät matkoihinsa. Ja niistä, jotka olivat
sisällä vieraan tullessa, ei ollut yhtäkään jäljellä. Kaikki olivat
tipahtaneet pois. Urkkija oli pitänyt silmänsä auki vaan ei ollut
huomannut mitään sovittua merkkiä. He olivat huvenneet nöyrästi,
ilman tarkotusta ja sattumalta, eikä heidän katoamisensa voinut
herättää epäluuloa.

"_John_", ajatteli rouva, lukien silmukoita kutoessaan, ja vierasta
tähystellessään. "Jos olet täällä tarpeeksi kauvan, kudon vielä
_Barsadin_ ennenkuin menet."

"Teillä on mies, rouva?"

"On."

"Lapsia."

"Eikä."

"Kauppa näkyy käyvän huonosti."

"Kauppa käy perin huonosti, kansa on niin köyhää."

"Voi sitä onnetonta, viheliäistä kansaa! Ja mitenkä sorrettua se on
-- kuten sanotte."

"Kuten _te_ sanotte", oikasi rouva, taitavasti kutoen hänen nimeensä
lisäyksen, joka ei tietänyt hyvää.

"Anteeksi, minä sen tosiaankin sanoin, mutta te tietysti ajattelette
niin."

"_Minäkö_ ajattelen?" sanoi rouva ääneen. "Minulla ja miehelläni
on kyllin tekemistä saadaksemme kauppamme sujumaan, meillä ei ole
aikaa ajatella. Kaikki ajatuksemme pyörivät toimeentulossamme. Se
on aine, jota _me_ ajattelemme ja siinä on kyllin ajattelemista
aamusta iltaan, ei meidän kannata vaivata päätämme toisten asioilla.
_Minäkös_ ajattelisin toisten puolesta. Vielä mitä."

Urkkija, joka oli siellä poimiakseen niitä muruja joita sattuisi
löytämään, ei antanut pettyneen odotuksensa kuvastua synkillä
kasvoillaan, vaan puheli ja mietiskeli yhä nojaten käsivarttaan rouva
Defargen pikku tiskille sekä maisteli tuontuostakin konjakkiaan.

"Ikävä juttu, tuo Gaspardin hirttäminen, Gaspard raukka!" Ja hän
huokasi sääliväisesti.

"Oh!" sanoi rouva kylmästi ja huolettomasti, "kun käyttää veistä
sillä tapaa, saa sen myös maksaa. Hän tiesi kyllä ennakolta mitä
hänen rohkea tekonsa tulisi maksamaan ja hän on sen hinnan maksanut."

"Luulenpa", sanoi urkkija, alentaen pehmeän äänensä luottamusta
herättäväksi, ja hänen ilkeän naamansa kuvatessa loukattua
oikeudentuntoa, "luulenpa että näillä seuduin on paljon osanottoa ja
katkeruutta tuon miesrukan tähden? Näin meidän kesken."

"Niinkö?" kysyi rouva hajamielisenä.

"Eikö ole sitten?"

"Tässä on mieheni!" sanoi rouva Defarge.

Viinituvan isännän astuessa sisään, tervehti urkkija häntä hattuaan
nostamalla ja sanoi kohteliaasti: "Hyvää päivää, Jaakko!" Defarge
seisahtui äkkiä ja tuijotti häneen.

"Päivää Jaakko", toisti urkkija, mutta hänen hymynsä ei ollut aivan
niin luonteva kuin äsken.

"Te erehdytte, herra", vastasi viinipuodin isäntä. "Te luulette minua
toiseksi. Se ei ole nimeni. Minä olen Ernest Defarge."

"Se on yhdentekevä", sanoi urkkija huolettomasti, mutta samassa
pettyneenä. "Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää!" sanoi Defarge kuivasti.

"Sanoin juuri rouvalle, jonka kanssa täällä puheskelin teidän
astuessanne sisään, että -- Gaspard raukan onneton kohtalo lienee --
eikä ihmettäkään -- herättänyt paljon osanottoa ja katkeruutta täällä
Saint-Antoinessa."

"Sitä en ole kuullut", sanoi Defarge päätään pudistaen. "En tiedä
mitään siitä."

Tämän sanottuaan meni hän pienen tiskin taakse ja seisoi siinä,
käsi vaimonsa tuolin nojalla, katsellen täältä muukalaista, jolle
he molemmat kantoivat vihaa ja jonka kumpikin olisi suurella
mielihyvällä ampunut maahan.

Urkkija, joka oli hyvin harjaantunut ammatissaan, ei muuttanut
käytöstään, hän tyhjensi pienen konjakkilasinsa, otti kulauksen
kylmää vettä ja pyysi toisen lasin konjakkia. Rouva Defarge kaasi
hänelle uutta konjakkia, tarttui kutimeensa ja hyräili pientä laulua.

"Te näytätte tuntevan tämän kortteerin paremmin kuin minä?" huomautti
Defarge.

"En suinkaan, mutta toivon, että opin tuntemaan sen paremmin. Otan
niin lämpimästi osaa sen onnettomain asukasten kohtaloon."

"Vai niin!" mutisi Defarge.

"Jutellessani teidän kanssanne, herra Defarge", jatkoi urkkija,
"muistuu mieleeni, että olen kuullut joitakin huvittavia
asianhaaroja, jotka liittyvät teidän nimeenne."

"Todellakin", sanoi Defarge väliäpitämättömästi.

"Niin. Kun tohtori Manette vapautettiin, saitte te, hänen vanha
palvelijansa ottaa hänet huostaanne. Hän jätettiin teille. Kuten
näette, olen näiden asioiden perillä."

"Niin kyllä oli", sanoi Defarge. Hänen vaimonsa oli kutoessaan ja
hyräillessään satunnaisella töykkäyksellä kyynäspäällään neuvonut
häntä vastaamaan.

"Teidän luoksenne", sanoi urkkija, "tuli hänen tyttärensä, ja teidän
luotanne hänen tyttärensä vei hänet Englantiin sievän, ruskeapukuisen
herran seuraamana, mikä hänen nimensä taas oli -- hänellä oli pieni
peruukki -- Tellson & Kumpp. pankista."

"Aivan oikein", vastasi Defarge.

"Ne ovat jännittäviä muistoja!" sanoi urkkija. "Tunsin tohtori
Manetten tyttärineen Englannissa."

"Vai niin?" sanoi Defarge.

"Te ette kai usein enää kuule heistä puhuttavan", sanoi urkkija.

"Emme", sanoi Defarge.

"Emme", tokasi rouva Defarge, katsellen ylös työstään, "emme kuule
heistä enää milloinkaan. Kuulimme heidän onnellisesti tulleen
perille, sitten saimme kirjeen tai pari, mutta sittemmin ovat he
vähitellen menneet omia teitään ja mekin omiamme, emmekä sittemmin
ole olleet kirjevaihdossa."

"Niinpä niinkin, rouva hyvä", vastasi urkkija. "Tytär menee pian
naimisiin."

"Niinkö?" sanoi rouva. "Hän oli niin kaunis, kumma ettei hän ennen
ole joutunut naimisiin. Te englantilaiset olette kylmiä, luulen."

"Te siis tiedätte, että olen englantilainen."

"Kuulen, että kielenne on englantilainen", vastasi rouva, "ja mies
kai on samaa maata kuin kielensäkin."

Barsad ei ollut hyvillään tästä paljastuksesta, mutta hän mukaantui
ja pisti nauruksi. Maisteltuaan konjakkiaan, jatkoi hän:

"Niin, neiti Manette menee pian naimisiin. Mutta ei englantilaisen
kanssa, hänen sulhasensa on ranskalaista syntyperää kuten hän
itsekin. Mutta tulen takasin Gaspardiin (voi Gaspard raukka; se oli
julmaa, julmaa!) ajatelkaa, on omituista että neiti Manette menee
naimisiin saman herra markiisin veljenpojan kanssa, jonka tähden
Gaspard ripustettiin niin korkealle, toisin sanoen nykyisen markiisin
kanssa. Mutta hän elää tuntemattomana Englannissa, siellä hän ei ole
markiisi, hän on herra Charles Darnay. Hänen äitinsä sukunimi on
D'Aulnais."

Rouva Defarge kutoi edelleen, mutta sanoma näytti tuntuvasti
vaikuttavan hänen mieheensä. Mitä hyvänsä hän puuhasikin pikku tiskin
takana, otti tulta tai sytytti piippuaan, oli hän hämillään ja hänen
kätensä ei ollut vakava. Barsad ei olisi urkkija ollutkaan, ellei hän
olisi sitä huomannut ja muistiinsa pannut.

Tehtyään edes tämän ainoan keksinnön, minkä arvoinen se sitten lienee
ollut, ja koska ei ketään ostajaa eikä vierasta tullut puotiin häntä
auttamaan, maksoi herra Barsad juotavansa ja otti hyvästit. Ennen
lähtöään sanoi hän kohteliaasti, että toivoi uudestaan tapaavansa
herra ja rouva Defargen. Hetki sen jälkeen oli hän lähtenyt
Saint-Antoinen ulompiin piireihin ja pariskunta jäi aivan entiseen
asentoonsa, hänen palaamisensa varalta.

"Saattaako siinä olla perää mitä hän sanoi neiti Manettesta", sanoi
herra Defarge matalalla äänellä vaimolleen, polttaen piippuaan, ja
käsi yhä hänen tuolinsa nojalla.

"Koska hän sen sanoi", vastasi rouva hieman kulmakarvojaan kohottaen,
"on se luultavasti valetta. Mutta se saattaa myös olla totta."

"Jos niin käy --" alkoi Defarge, mutta vaikeni.

"Jos niin käy?" alkoi hänen vaimonsa.

"-- Ja jos niin käy, että me näemme voiton -- toivon hänen tähtensä,
että kohtalo pitää hänen miehensä kaukana Ranskasta."

"Hänen miehensä kohtalo", sanoi rouva Defarge tavallisella
kylmäverisyydellään, "vie hänet sinne, minne hänen on mentävä ja
johtaa hänet siihen loppuun, joka on hänelle tuleva. Siinä kaikki
mitä minä tiedän."

"Mutta on perin omituista -- eikö totta, että on perin omituista",
sanoi Defarge, joka melkein mairitteli vaimoaan, saadakseen häntä
sitä myöntämään, "että kaikesta siitä osanotosta huolimatta, mitä
tunnemme häntä ja hänen isäänsä kohtaan, vie sinun kätesi tällä
hetkellä hänen miehensä nimen henkipattojen joukkoon, tuon saastaisen
koiran viereen, joka meidät juuri jätti."

"Vielä omituisempia asioita on tapahtuva kun aika on täytetty",
vastasi rouva. "Minulla on molemmat nimet varmasti täällä, ja ne ovat
täällä kumpikin omien ansioittensa tähden, siinä on kyllä."

Nämät sanat sanottuaan kääri hän kokoon kutimensa ja otti ruusun
päähänsä kääritystä huivista. Oliko Saint-Antoinella vaistomainen
tunne siitä että tuo loukkaava koriste oli kadonnut, vai oliko
Saint-Antoine vaaninut sen katoamista, kuinka lie ollutkaan, pyhimys
sai pian rohkeutta puikkia sisälle ja pian oli viinituvalla jälleen
vanha leimansa.

Iltasin, niihin aikoihin kun Saint-Antoine käänsi sisäpuolensa
ulospäin ja istuskeli portailla ja ikkunoissa ja tuli viheliäisten
katujen ja kujien kulmaan vetämään vähän ilmaa keuhkoihinsa, oli
rouva Defargen tapana kudin kädessään kuljeskella ryhmästä toiseen,
lähetyssaarnaajana -- siellä oli monta sellaista kuin hän -- jonka
kaltaista älköön maailma koskaan enää nähkö. Kaikki naiset kutoivat,
arvottomia kappaleita tosin, mutta tämä koneellinen työ korvasi
koneellisesti ruokaa ja juomaa, kädet liikkuivat leukapielten ja
ruoansulattimien sijaan, jos luisevat kädet olisivat olleet hiljaa,
olisi nälkä enemmän kurninut suolia.

Mutta sormien liikkuessa, liikkuivat myös silmät ja ajatukset ja
aina sen mukaan kuin rouva Defarge kulki ryhmästä toiseen, tuli
myöskin enemmän eloa ja hurjuutta joka pikku ryhmään, jonka hän jätti
taakseen.

Hänen miehensä poltti piippuaan ovella, katsellen ihastuksella hänen
liikkeitään. "Mikä suuri nainen", sanoi hän, "mikä voimakas nainen,
mikä suuri, mikä pelottavan suuri nainen!"

Pimeys peitti maan ja nyt alkoivat kirkonkellot kaikua ja
sotilasrummut rämistä kaukana palatsin pihalla naisten yhä kutoessa
ja kutoessa. Pimeys verhosi heidät. Niin, pimeys lähestyi myös
toiselta taholta yhtä varmasti, pimeys, jonka aikana ne kirkonkellot,
jotka nyt hilpeästi Ranskassa soivat monessa ilmavassa tapulissa,
sulatettaisiin jyryäviksi kanuunoiksi, jolloin rumpujen pärinä
tukahuttaisi vaikeroivia ääniä. Niin moni kokoontui naisten
ympärille, jotka siinä istuivat kutomassa, että he ajatuksissaan jo
kerääntyivät vielä valmistumattoman rakennuksen ympärille, jossa
he tulisivat istumaan ja kutomaan ja yhä kutomaan, laskiessaan
katkaistavia päitä.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Hääaatto.


Ei ollut aurinko koskaan kirkkaammalla loistolla laskenut yli Sohon
rauhallisen kulman kun eräänä muistorikkaana iltana, jolloin tohtori
tyttärineen istui plataanin alla. Ei ollut koskaan kuu lempeämmällä
hohteella kohonnut yli suuren Lontoon kuin sinä iltana jolloin se
tapasi heidät yhä istumassa puun alla, ja loisti heidän kasvoilleen
läpi lehtien.

Lucyn häät olivat huomispäivänä. Hän oli varannut tämän viimeisen
illan isälleen ja he istuivat yksin plataanin alla.

"Oletko onnellinen, rakas isäni?"

"Olen lapseni".

He olivat puhelleet vähän, vaikka olivat istuneet siellä kauvan.
Vielä oli kylläkin valoista lukea ja työskennellä, mutta Lucy ei
ollut kajonnut tavalliseen käsityöhönsä eikä lukenut isälleen ääneen.
Hän oli monen monituista kertaa joko lukenut tai työskennellyt
hänen vieressään puun alla, mutta tämä ilta ei ollut aivan toisten
kaltainen eikä voinut siksi tullakkaan.

"Minäkin olen hyvin onnellinen tänä iltana, rakas isä. Olen niin
onnellinen siitä rakkaudesta, jonka taivas niin on siunannut --
rakkaudestani Charlesiin ja Charlesin rakkaudesta minuun, mutta
ellen voisi yhä elämääni sinulle pyhittää taikka jos avioliittoni
erottaisi meidät toisistamme, vaikkapa vain muutamia katuja, olisin
nyt onnettomampi kuin voin sanoin sanoa. Nytkin --".

Hän ei voinut hillitä ääntään.

Surumielisessä kuutamovalossa kietoi hän käsivartensa isänsä kaulaan
ja nojasi kasvonsa hänen rinnalleen. Kuutamossa, joka aina on
surumielinen, kuten on itse päivänkin valo -- kuten on se valo, jota
kutsutaan ihmiselämäksi -- kun se syntyy ja kuolee.

"Rakkahin isäni! Voitko vielä tämän viimeisen kerran sanoa minulle,
että olet aivan, aivan varma, ettei uusi rakkauteni, eivätkä uudet
velvollisuuteni koskaan asetu väliimme. Minä tiedän sen kyllä, mutta
sinä? Tunnetko sen sydämessäsi?"

Hänen isänsä vastasi ilosesti vakuuttaen: "Tunnen varmaan, kultaseni!
Vieläpä", lisäsi hän, suudellen häntä hellästi, "on tuleva elämäni
muodostuva, Lucy, naimisesi kautta paljon valoisammaksi kuin mitä se
olisi ollut -- kuin se koskaan oli -- ilman sitä."

"Jos voisin toivoa _sitä,_ isäni!"

"Usko minua, rakas lapseni. Niin todellakin on. Ajattele kuinka
luonnollista ja selvää on, että niin täytyy olla. Sinä olet
niin alttiiksiantavainen ja nuori, ettet voi täysin käsittää
levottomuutta, mitä olen tuntenut ajatellessani että elämäsi olisi
tullut tuhotuksi --".

Lucy vei kätensä hänen huulilleen, mutta hän otti sen pois ja
piteli sitä toistaen: "-- tuhotuksi, lapseni -- tuhotuksi -- syösty
luonnolliselta uraltaan minun tähteni. Sinä olet niin uhraantuvainen,
ettet saata käsittää mihinkä määrin minun ajatukseni ovat olleet
siihen kiinnitetyt, mutta kysy itseltäsi, saattaisiko minun onneni
olla täydellinen, jos sinun onnessasi jotain puuttuisi."

"Ellen koskaan olisi nähnyt Charlesia olisin ollut täysin onnellinen
sinun kerallasi."

Tohtori hymyili hänen itsetiedottomalle myöntämiselleen, että hän
olisi ollut onneton ilman Charlesia hänet kerran nähtyään ja vastasi:

"Lapseni, sinä näit hänet, ja hän on Charles. Ellei se olisi ollut
Charles, olisi se ollut joku toinen. Ja ellei se olisi ollut joku
toinen, olisin minä ollut syynä siihen, että elämäni pimeä puoli
olisi heittänyt varjon, joka lankesi sinun päällesi."

Oikeussalin kuulustelua lukuunottamatta, kuuli Lucy ensi kertaa hänen
viittaavan kärsimystensä aikaan. Omituinen ja uusi tunne heräsi
hänessä näiden sanojen kaikuessa hänen korvissaan, ja hän muisti ne
kauvan jälestäpäin.

"Katso!" sanoi Beauvaisin lääkäri, kohottaen kätensä kuuta kohti.
"Katselin sitä vankilani ikkunasta, kun en voinut kestää sen
valoa. Katselin sitä, kun olin niin kovassa tuskassa ajatellessani
että se valaisi loistollaan sitä, jota olin kadottanut, että löin
pääni vankilanseiniin. Olen katsellut sitä kun olin niin tylsässä
horrostilassa, että vain ajattelin montako vaakasuoraa viivaa voisin
vetää sen yli sen ollessa täysi ja kuinka monella pystysuoralla
viivalla voisin nämät leikata." Hän lisäsi mietiskelevällä tavallaan
kuuta katsellen: "Niitä oli kaksikymmentä kummallakin puolen ja
kahdeskymmenes oli niin vaikea saada sopimaan."

Lucy kuunteli omituisella liikutuksella isänsä puhuessa tästä
ajasta ja hänen liikutuksensa yltyi kun tohtori yhä viipyi niissä
muistoissa. Mutta siinä tavassa, mitenkä hän niihin viittaili
ei ollut mitään, joka olisi Lucyä pelottanut. Hän tuntui vain
vertailevan nykyistä iloaan ja onneaan kärsimiinsä koviin koetuksiin.

"Olen katsellut sitä tuhansia kertoja ajatellen sitä syntymätöntä
lasta, jonka luota minut temmattiin pois. Oliko se elossa. Oliko
se syntynyt elävänä, vai oliko äitiraukan peljästys sen tappanut.
Olikohan se poika, joka kerran oli isäänsä kostava. (Oli aika
vankeudessani jolloin kostonkaipuuni oli sietämätön.) Oliko se poika,
joka ei koskaan tulisi tuntemaan isänsä tarua tai joka kenties
epäilisi hänen kadonneen vapaasta tahdostaan? Tai tytär, joka
kasvaisi naiseksi."

Lucy painautui lähemmäksi häntä ja suuteli häntä poskelle ja kädelle.

"Kuvailin että tyttäreni aivan unhottaisi minut -- tai oikeammin,
että hän oli aivan tietämätön minusta. Laskin hänen ikäänsä vuosi
vuodelta. Minä näin hänet naituna miehelle, joka ei tietänyt mitään
kohtalostani. Olin kokonaan pyyhkäisty elävien muistista, ja
seuraavan sukupolven aikana olisi minun paikkani tyhjä."

"Isäni, kun vaan ajattelenkin että sinä olet niin ajatellut
tyttärestä joka on olematon, vihloo sydäntäni, ikäänkuin olisin minä
tämä lapsi."

"Sinäkö Lucy. Minulle lahjottamasi lohdutus ja eloonvirkoominen
kutsuvat nämät muistot esille tänä iltana leijailemaan meidän ja kuun
välillä. -- Mitä sanoinkaan äsken?"

"Ettei tyttäresi tietänyt mitään sinusta, eikä välittänyt sinusta."

"Niin, mutta toisina kuutamoöinä, kun synkkyys ja hiljaisuus
vaikuttivat minuun toisella tavalla, -- herättäen minussa ikäänkuin
suruisaa rauhan tunnetta, jos niin synkkään suruun perustuvaa
tunnetta voi rauhaksi nimittää -- kuvailin että hän astui koppiini ja
toimitti minut vapauteen vankilasta. Olen usein nähnyt hänen kuvansa
kuutamossa, kuten nyt näen sinut, mutta en koskaan sulkenut häntä
syliini, hän seisoi pienen ristikkoikkunan ja oven välillä. Mutta
ymmärräthän, että se ei ollut se lapsi josta äsken puhuin?"

"Vartalo ei ollut, -- kasvot -- mielikuvitusko?"

"Ei. Se oli aivan muuta. Se näyttäytyi vain sekaville silmilleni,
mutta ei koskaan liikkunut. Se unikuva jota minun sieluni seurasi oli
toinen ja todellinen lapsi. Hänen ulkomuodostaan tiesin vain sen,
että hän oli äitinsä näköinen. Se toinen oli myös hänen näköisensä --
kuten sinä -- mutta ei ollut sama. Voitko seurata ajatuksiani, Lucy?
Tuskinpa. Pelkään, että ainoastaan yksinäinen vanki saattaa käsittää
näitä monimutkaisia eriäväisyyksiä."

Hänen tyyni ja levollinen käytöksensä ei estänyt Lucyn verta
jähmettymästä, hänen näin selvitellessään entistä tilaansa.

"Tämän rauhallisemman mielialan vallassa, kuvailin hänen tulevan
luokseni ja vievän minut ulos vankilasta näyttääkseen minulle,
että hänen kotinsa oli täynnä rakkaita muistoja hänen kadotetusta
isästään. Kuvani oli hänen seinällään ja hän sulki minut
rukouksiinsa. Hänen elämänsä oli toimekasta, ilosta ja hyödyllistä,
mutta minun surullinen elämäntarinani tunki kokonaan sen läpi."

"Minä olin tämä lapsi, isäni, en ollut puoleksikaan niin hyvä, mutta
rakkaudessani olin tämä lapsi."

"Ja hän näytti minulle lapsensa", sanoi Beauvaisin lääkäri, "ja he
olivat kuulleet minusta puhuttavan ja olivat oppineet säälimään
minua. Mennessään valtiovankilan ohi pysyttelivät he kaukana sen
synkistä muureista ja puhuivat kuiskaillen. Hän ei koskaan voinut
minua vapauttaa, minusta tuntui kuin hän aina olisi vienyt minut
takasin, näytettyään minulle tämän. Mutta siunattujen kyynelten
huojentamana lankesin polvilleni häntä kiittäen."

"Isäni, toivon olevani tämä lapsi. Oi rakas, rakas isä, siunaatko
minua yhtä lämpimästi huomenna?"

"Lucy, johdatan mieleeni kaiken tämän vanhan levottomuuden siksi,
että minulla tänä iltana on syytä rakastaa sinua enemmän kuin sanoin
voin sanoa ja kiittää Jumalaa suuresta onnestani. Silloinkin kun
ajatukseni kohosivat korkeimmilleen eivät ne kohonneet lähimaillekaan
sitä onnea, jota olen nauttinut sinun kanssasi ja joka meillä vielä
on edessämme."

Hän syleili tytärtään, jätti hänet juhlallisesti taivaan huostaan ja
kiitti taivasta, joka oli hänet lahjottanut hänelle. Hetken kuluttua
menivät he sisään.

Häihin ei ollut kutsuttu muita vieraita kuin herra Lorry. Ainoana
morsiusneitona oli oleva jolsa neiti Pross. Naiminen ei ollut
muuttava mitään heidän asunnossaan. He olivat laajentaneet
sen vuokraamalla itse yläpuolella olevat huoneet, jotka ennen
kuuluivat apokryyfiselle, näkymättömälle vuokraajalle, muuta eivät
toivoneetkaan.

Tohtori Manette oli hyvin ilonen iltasta syödessä. Heitä oli vain
kolme pöydässä ja neiti Pross oli kolmas. Tohtori päivitteli ettei
Charles ollut mukana, hän oli halukas vastustelemaan sitä pientä
hellää salajuonta, joka pidätti häntä sinne tulemasta ja joi
sydämestään hänen maljansa.

Niin oli hänen sanottava Lucylle hyvää yötä ja he erosivat. Mutta
kolmannen aamutunnin hiljaisuudessa tuli Lucy jälleen alakertaan ja
hiipi hänen huoneeseensa, epämääräisen pelon valtaamana.

Mutta kaikki oli paikoillaan, kaikki oli hiljaa, ja Lucy näki isänsä
nukkuvan valkoiset hiukset sileän tyynyn päällä ja kädet rauhallisina
peitteellä. Hän asetti tarpeettoman kynttilänsä varjoisaan paikkaan,
hiipi hänen vuoteensa luo ja painoi huulensa hänen huulilleen, sitten
hän kumartui hänen ylitsensä ja katseli häntä.

Vankeuden katkerat kyyneleet olivat hänen kasvoihinsa uurtaneet
syviä ryppyjä, mutta hän peitti niitten jäljet niin voimakkaalla
päättäväisyydellä, että hän hillitsi ne unessakin. Merkillisempiä
kasvoja tyynessä, päättäväisessä ja valppaassa taistelussaan
näkymätöntä ahdistajaa vastaan ei sinä yönä nähty koko unen laajassa
valtakunnassa.

Lucy laski arasti kätensä hänen rakkaalle rinnalleen ja rukoili
hiljaisen rukouksen että voisi aina pysyä niin uskollisena hänelle
kuin hän rakkaudessaan tahtoi olla ja kuin hänen isänsä surut
ansaitsivat. Sitten veti hän kätensä pois, suuteli hänen huuliaan
vielä kerran ja lähti pois. Jo koitti aamu, ja plataanilehtien
varjot liikkuivat yhtä hiljaa tohtorin kasvoilla kuin Lucyn huulet,
rukoillessaan hänen puolestaan.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Yhdeksän päivää.


Hääpäivä oli loistavan kirkas, ja he odottivat valmiina tohtorin
huoneen ovella tämän puhellessa Charles Darnayn kanssa. He olivat
menossa kirkkoon, kaunis morsian, herra Lorry ja neiti Pross,
joka tällä hetkellä vähitellen leppyneenä ja välttämättömyyteen
alistuen olisi ollut suoranaisesti autuaallinen, ellei häntä vielä
olisi pistelyttänyt ajatus, että hänen veljensä Solomonin olisikin
oikeastaan pitänyt olla sulhasena.

"Tätä varten siis", sanoi herra Lorry, joka ei tarpeeksi saattanut
morsianta ihailla, ja joka oli kierrellyt häntä, tarkastellakseen
erikseen jokaista pikkuseikkaa hänen yksinkertaisessa, kauniissa
puvussaan, "tätä varten siis Lucy-kultani, vein teidän Kanaalin
yli pikkuvauvana. Jumala varjelkoon, kuinka vähän ajattelin mitä
tein. Kuinka pieneksi arvostelin palvelusta, jonka tein ystävälleni
Charlesille."

"Ette te sitä siinä aikomuksessa tehnyt", muistutti kuivanjärkevä
neiti Pross, "ja kuinka te siis olisitte sen tiennyt, lörpötyksiä!"

"Todellakin, mutta älkää itkekö", sanoi ystävällinen herra Lorry.

"Minä en itke", sanoi neiti Pross. "_Tehän_ itkette."

"Minäkö neiti Pross?" (nykyään uskalsi herra Lorry silloin tällöin
laskea leikkiä hänen kanssaan).

"Niin äsken, minä näin teidän itkevän ja mitäpäs kummaa siinä. Niin
paljon pöytähopeaa olette heille antanut että se nostaisi kyyneleitä
vaikka kenenkä silmiin. Siinä kokoelmassa ei ole kahvelia eikä
lusikkaa", sanoi neiti Pross, "jota nähdessäni en olisi itkenyt
eilisiltana laatikon tullessa, kunnes en voinut nähdä niitä enää."

"Minua se suuresti ilahuttaa", sanoi herra Lorry, "vaikka kunniani
kautta, tarkotukseni ei ollut saattaa näitä vaatimattomia muistoja
näkymättömiksi kellenkään. Herra Jumala! Tämä on tilaisuus,
joka saattaa ihmisen tuumimaan, mitä on kadottanut. Voi armias,
kun ajattelen, että olisi saattanut löytyä rouva Lorry, lähes
viisikymmentä vuotta sitten."

"Eipä suinkaan", pääsi neiti Prossin suusta.

"Te tuumitte ettei rouva Lorrya koskaan olisi saattanut löytyä?"
kysyi tämänniminen gentlemanni.

"Kaikkia vielä, te olitte vanhapoika jo kehdossa".

"Niin!" sanoi herra Lorry loistavana, järjestäen pikku peruukkiaan,
"sekin on hyvin todenmukaista."

"Ja te olitte leivottu vanhaksipojaksi", jatkoi neiti Pross,
"ennenkuin teidät pantiin kehtoon."

"Mutta minusta nähden", sanoi herra Lorry, "jouduin minä silloin
hyvin pahoin pidellyksi ja minulla olisi myöskin pitänyt olla
sananvaltaa tässä määräyksessä. Mutta jättäkäämme se asia sikseen.
Nyt rakas Lucy", hän pani kätensä suojelevasti hänen vyötäisilleen,
"kuulen heidän liikkuvan viereisessä huoneessa ja neiti Pross ja
minä, jotka olemme säännöllisiä asiaihmisiä, emme tahdo päästää
käsistämme viimeistä tilaisuutta sanoa teille jotain, mitä
mielellänne kuuntelette. Te jätätte hyvän isänne yhtä uskollisiin ja
helliin käsiin kuin omannekin ovat, me hoidamme häntä kaikinpuolin.
Niitten kahden viikon kuluessa jolloin olette Warwickshiressa saavat
Tellsonilaisetkin nousta varpailleen (kuvannollisesti puhuen) hänen
edessään. Ja kun hän näiden kahden viikon kuluttua yhtyy teihin ja
rakkaaseen mieheenne seuratakseen teitä toiselle retkelle Walesiin,
täytyy teidän myöntää, että olemme lähettäneet hänet luoksenne
hyvissä voimissa ja ilosella mielellä. Nyt kuulen Muutaman lähestyvän
ovea. Sallikaa minun suudella rakasta tyttöäni ja antaa hänelle
vanhanaikuisen vanhanpojan siunauksen, ennenkuin Muutama tulee
vaatimaan omaansa."

Kotvasen piteli herra Lorry kauniita kasvoja hiukan loitompana
katsellakseen tuttua ilmettä otsalla, ja sitten painoi hän
loistavat, kultaiset kutrit vasten pientä ruskeata peruukkiaan
teeskentelemättömällä hellyydellä ja hienotunteisuudella, mikä, jos
sellainen on vanhanaikuista, oli Aataminaikuista.

Tohtorin huoneen ovi avautui ja hän tuli ulos Charles Darnayn
seurassa. Hän oli niin kalmankalpea -- niin hän ei ollut kun he sinne
menivät, -- ettei värin vivahdustakaan näkynyt hänen kasvoillaan.
Mutta hänen tyven käytöksensä oli muuttumaton, vaikka tosin herra
Lorryn terävä silmä keksi hämäriä jälkiä siitä että tuo vanha kauhu
oli taannoin kylmän vihurin lailla kosketellut hänen kasvojaan.

Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja vei hänet portaita alas
vaunuihin, jotka herra Lorry päivän kunniaksi oli vuokrannut. Toiset
seurasivat toisissa vaunuissa, ja pian vihittiin Charles Darnay ja
Lucy Manette läheisessä kirkossa, jossa ei mikään vieras silmä heitä
tarkastanut.

Paitsi niitä kimaltelevia kyyneleitä, jotka loistivat pienen ryhmän
hymyilyjen lomista vihkimyksen päätyttyä, loisti morsiamen kädellä
joitakin säkenöiviä timantteja, jotka hiljan olivat vapautuneet
herra Lorryn pimeistä taskuista. He palasivat kotia aamiaista
syömään, ja kaikki kävi hyvin ja viimein sekaantuivat kultakutrit,
jotka sekaantuivat köyhän suutarin valkoisiin kiharoihin Pariisin
ullakkokamarissa, uudestaan niihin aamuauringossa jäähyväisiä
heitettäessä kynnyksellä.

Ne olivat vaikeat jäähyväiset, vaikkei kauvaksi aikaa erottu. Mutta
Lucyn isä rohkasi hänen mieltään ja sanoi viimein, irtaantuen
hellästi hänen syleilystään: "ota hänet Charles, hän on sinun!" Ja
morsiamen värisevä käsi viittaili heille kantotuolin ikkunasta ja hän
oli poissa.

Koska kulma oli syrjässä joutilailta ja uteliailta ja koska
valmistukset olivat olleet perin yksinkertaiset, jäivät tohtori,
herra Lorry ja neiti Pross aivan yksikseen. Heidän palattuaan
viileän, vanhan etehisen tervetulleeseen hämärään, huomasi herra
Lorry suuren muutoksen tohtorissa, ikäänkuin olisi kultainen
käsivarsi hänelle antanut myrkyllisen puukoniskun.

Hän oli hillinnyt itseään lujasti ja olihan odotettavissa, että
hillitsemisen aiheen poistuttua hänessä muutos tapahtuisi. Mutta
hänen vanha, peljästynyt ja hämmentynyt katseensa teki kerran Lorryn
levottomaksi, ja se hajamielinen tapa jolla hän tarttui päähänsä ja
tylsästi meni huoneeseensa heidän tultuaan portaita ylös, muistutti
herra Lorrylle Defargea ja matkaa tähtikirkkaana yönä.

"Luulen", kuiskasi hän neiti Prossille, tuskallisesti mietiskeltyään,
"luulen parhaaksi, ettemme nyt puhuttele häntä, emmekä muutenkaan
häntä häiritse. Minun täytyy pistäytyä Tellsonissa, menen sinne nyt
paikalla ja tulen heti takasin. Sitten teemme hänen kanssaan retken
maalle ja syömme päivällistä siellä, ja sitten käy kaikki hyvin."

Herra Lorryn oli helpompi mennä Tellsonin pankkiin kuin tulla sieltä.
Häntä pidätettiin siellä kaksi tuntia. Palatessaan nousi hän ylös
portaita mitään kyselemättä palvelijalta ja suuntasi tohtorin ovelle,
mutta pysähtyi kuullessaan kumean, nakuttavan äänen.

"Varjele! Mitä tämä on?" sanoi hän ja hätkähti.

Neiti Pross seisoi kauhistunein kasvoin hänen vieressään. "Voi meitä!
Voi meitä! Kaikki on kadotettu!" huusi hän vääntäen käsiään. "Mitä
nyt sanon Lintuneidilleni? Hän ei tunne minua ja tekee kenkiä!"

Herra Lorry lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja meni itse
tohtorin huoneeseen. Rahi oli käännetty valoa kohti kuten ennenkin
suutarin työskennellessä ja hänen päänsä oli kumarruksissa ja hän oli
hyvin ahkera.

"Tohtori Manette. Rakas ystäväni, tohtori Manette!"

Tohtori katseli häneen hetkisen -- puoleksi kysyen ja puoleksi
ikäänkuin äreissään siitä, että hänelle puhuttiin -- ja kumartui
jälleen työnsä yli.

Hän oli riisunut yltään takin ja liivit, paita oli avattu kaulasta
kuten tavallisesti hänen tätä työtä tehdessään ja myöskin tuo vanha,
riutunut, kalpea naamio oli taas palannut. Hän työskenteli uutterasti
-- kärsimättömästi -- ikäänkuin tuntisi hän tulleensa keskeytetyksi.

Herra Lorry katseli hänen kädessään olevaa työtä ja näki että kenkä
oli samaa kokoa ja kuosia kuin entinenkin. Hän tarttui toiseen joka
oli hänen vieressään ja kysyi mitä se oli.

"Se on kävelykenkä nuorelle naiselle", mutisi hän katsomatta ylös.
"Sen olisi pitänyt olla valmis jo aikoja sitten. Jättäkää se rauhaan."

"Mutta tohtori Manette. Katsokaa minua."

Hän totteli vanhalla, koneellisella, nöyrällä tavallaan
keskeyttämättä työtään.

"Ettekö tunne minua, rakas ystäväni? Ajatelkaahan toki. Onko tämä
teille sopivaa työtä, rakas ystävä!"

Ei mikään saanut häntä puhumaan. Hän katseli ylös joka kerran
kun häntä käskettiin sitä tekemään, mutta mitkään kehotukset
eivät voineet houkutella häneltä sanaakaan. Hän työskenteli
työskentelemistään ääneti, eivätkä äänet vaikuttaneet häneen enempää
kuin jos olisi puhuttu seinälle tai ilmaan. Ainoa toivon kipuna,
jonka herra Lorry taisi keksiä, oli se, että suutari joskus salaa
katseli ulos kenenkään kehottamatta. Siinä silmäyksessä ilmeni
heikkoa uteliaisuutta tai ujostelemista -- kuin olisi hän koettanut
selvittää jotain epäilystä sielussaan.

Kaksi asiaa huomasi herra Lorry heti tärkeäksi, ensiksi, että tämä
oli pidettävä salassa Lucyltä ja toiseksi että se oli salattava
kaikilta, jotka hänet tunsivat. Yksissä neuvoin neiti Prossin kanssa
ryhtyi hän paikalla toimenpiteisiin viimemainitun suhteen ja pani
liikkeelle huhun että tohtori oli pahoinvoipa ja tarvitsi täydellistä
lepoa. Pettääkseen tytärtä, kirjoitti neiti Pross hänelle ja kertoi
tohtorin kutsutun sairaiden luo ja viittasi pari kolme riviä
sisältävään valekirjeeseen tohtorilta itseltään, joka kirje muka oli
hänelle lähetetty samassa postissa.

Näihin toimenpiteisiin, jotka aina olivat paikallaan, kävi miten
kävi, ryhtyi herra Lorry siinä toivossa että hän pian tulisi
entiselleen. Jos se tapahtuisi pian, oli hänellä toinen keino
varalla, hän aikoi pyytää lausuntoa tohtoria koskevasta asiasta.

Tässä parantumisen toivossa ja pannakseen toimeen tätä kolmatta
seikkaa päätti herra Lorry tarkasti pitää häntä silmällä, mutta niin
huomaamatta kuin mahdollista. Siksi ryhtyi hän toimiin, saadakseen
ensi kerran elämässään vapautta Tellsonin pankista ja asettui ikkunan
ääreen istumaan samassa huoneessa.

Ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän huomasi aivan hyödyttömäksi
puhutella tohtoria, sillä kun häntä ahdistettiin kävi hän
alakuloiseksi. Hän jätti tämän koetuksen jo ensi päivänä ja päätti
vaan aina pysytellä hänen läheisyydessään ollakseen siten äänettömänä
väitteenä sille hairahdukselle, jonka alainen tohtori oli tai oli
tulemaisillaan. Hän pysyi siis paikallaan ikkunan ääressä, luki ja
kirjoitti ja osotti niin ystävällisesti ja luonnollisesti kuin taisi,
että se oli hänen vapaasti valitsema paikkansa.

Tohtori Manette söi ja joi mitä hänelle annettiin ja työskenteli
ensimmäisenä päivänä pimeään asti -- vielä puolen tuntia sen jälkeen
kun ei herra Lorry olisi nähnyt lukea eikä kirjoittaa vaikka henki
olisi ollut kysymyksessä. Hänen asettaessaan työkalunsa syrjään
huomeneksi, nousi herra Lorry ja sanoi hänelle:

"Tahdotteko lähteä ulos?"

Hän vilkasi alas laattialle kummallekin puolelleen kuten ennenkin,
katseli ylös vanhaan tapaansa ja kysyi vanhalla, hillityllä äänellään:

"Ulos?"

"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"

Hän ei vaivautunut selittämään miksikä ei, eikä sanonut sanaakaan
enää. Mutta kun hän kumartui eteenpäin rahinsa yli hämärässä
kyynäspäät polvilla ja pää käsien varassa, luuli herra Lorry
kuulevansa hänen kummeksien kysyvän itseltään "miksikä ei".
Teräväsilmänen asiamies huomasi tässä toivon merkkiä ja päätti pitää
siitä kiinni.

Neiti Pross ja herra Lorry valvoivat vuoroon ja pitivät häntä
silloin tällöin silmällä viereisestä huoneesta. Hän kulki pitkän
aikaa edestakasin ennen maatapanoaan, mutta kun hän vihdoin laskeusi
levolle, nukkui hän. Aamulla oli hän aikasin ylhäällä ja meni heti
rahilleen työnsä ääreen.

Toisena päivänä tervehti herra Lorry häntä hilpeästi mainiten häntä
nimeltä ja puhuen hänelle asioista, joista he viime aikoina olivat
keskustelleet. Hän ei vastannut, mutta silminnähtävästi hän kuuli ja
ajatteli mitä puhuttiin, vaikka ajatukset olivat hämmentyneet. Tämä
rohkasi herra Lorrya kutsumaan neiti Prossin käsitöineen tulemaan
sisään monesti päivän kuluessa, silloin he puhuivat Lucysta ja
hänen isästään aivan tyynesti kuten ainakin ja ikäänkuin ei mitään
olisikaan epäkunnossa. He eivät tehneet mitään viittauksia, eivätkä
puhelleet kauvan, eivätkä usein, että olisivat väsyttäneet häntä.
Herra Lorryn hyvää sydäntä lujensi se seikka, että hän nyt useammin
katseli ylös ja että hänessä näytti liikkuvan levoton tietoisuus
siitä, ettei kaikki hänen ympärillään ollut oikealla tolalla.

Pimeän yllättäessä kysyi herra Lorry taas:

"Rakas tohtori, tahdotteko mennä ulos?"

Kuten ennen toisti hän:

"Ulos?"

"Niin, ulos kävelemään kanssani. Miksikä ei?"

Tällä kertaa oli herra Lorry menevinään ulos kun hän ei saanut mitään
vastausta. Oltuaan poissa tunnin ajan palasi hän takasin. Sillä välin
oli tohtori muuttanut tuolille ikkunan ääreen ja katseli plataania,
mutta herra Lorryn palatessa hiipi hän takasin rahinsa luo.

Aika kului hyvin hitaasti ja herra Lorryn toivo synkistyi ja hänen
sydämensä kävi yhä raskaammaksi päivä päivältä. Kolmas päivä tuli ja
meni, samoin neljäs ja viides. Viisi päivää, kuusi päivää, seitsemän
päivää, kahdeksan päivää, yhdeksän päivää.

Toivon yhä pimetessä ja sydän yhä raskaampana herra Lorry vietti
tämän tuskallisen ajan. Salaisuus oli hyvin kätketty ja Lucy oli
tietämätön ja onnellinen, mutta herra Lorry huomasi, että suutari,
jonka käsi alussa oli hiukan tottumaton, oli tulemaisillaan kauhean
taitavaksi, eikä hän ollut koskaan niin innostunut työhönsä, eivätkä
hänen kätensä koskaan olleet niin näppärät ja taitavat kuin hämärissä
yhdeksäntenä päivänä.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Muuan lausunto.


Väsyneenä tuskallisesta valvonnasta vaipui herra Lorry sohvalla
uneen. Tämän jännitysajan kymmenentenä päivänä hän heräsi
auringonpaisteesen huoneessa, jossa hän oli nukahtanut raskaaseen
uneen yön vielä pimeänä ollessa.

Hän hieroi silmiään ja nousi ylös mutta epäili vielä nukkuvansa.
Sillä kun hän meni tohtorin huoneen ovelle ja kurkisti sisään,
huomasi hän suutarinrahin työkaluineen olevan syrjässä ja tohtorin
itsensä istuvan ikkunan ääressä lukemassa. Hän oli tavallisessa
aamupuvussaan ja hänen kasvonsa (jotka herra Lorry selvästi näki)
vaikka tosin hyvin kalpeat, olivat tyynet ja miettiväiset.

Sittenkin kun herra Lorrylle oli selvinnyt että hän oli valveilla,
oli hän hetken aikaa huimaavan epävarma siitä oliko koko
suutaroiminen ollut vain sekanaista unta. Sillä näkihän hän ystävänsä
tavallisessa puvussaan ja tavallisessa toimessaan. Ja löytyikö mitään
todistusta siitä että muutos, joka oli häneen tehnyt niin syvän
vaikutuksen, oli tosiaankin tapahtunut.

Hän teki tämän kysymyksen vain ensi hämmästyksessään, sillä
olihan vastaus selvä. Ellei tähän syvään vaikutukseen olisi ollut
vastaavaa ja riittävää syytä, kuinka olisi hän, Jarvis Lorry siellä?
Kuinka oli hän saattanut nukahtaa vaatteissaan tohtori Manetten
vastaanottohuoneessa, ja kuinka seisoi hän näissä mietteissä tohtorin
makuuhuoneen ovella varhain aamulla?

Kotvasen kuluttua seisoi neiti Pross kuiskaillen hänen vieressään.
Jos hän vielä olisi hitustakaan epäillyt, olisivat neiti Prossin
sanat epäilyksen haihduttaneet, mutta hänen päänsä oli nyt selvinnyt
eikä hän enää epäillyt. Hän ehdotti että he antaisivat ajan kulua
tavalliseen aamiaishetkeen ja silloin vastaanottaisivat he tohtorin,
ikäänkuin kaikki olisi entisellään. Jos hän olisi tavallisessa
mielentilassaan, koettaisi herra Lorry varovaisesti hankkia selitystä
sen lausunnon kautta, jota hän levottomuudessaan oli niin halukas
saamaan.

Neiti Pross alistui hänen neuvoihinsa ja tuuma toteutettiin
huolellisesti. Koska herra Lorrylla oli tarpeeksi aikaa
tavanmukaiseen tarkkaan vaatetukseensa, ilmestyi hän aamiaisaikana
tavallisessa valkosessa paidassaan ja siroissa sukissaan. Tohtori
kutsuttiin tavalliseen tapaan ja tulikin aamiaiselle.

Mikäli herra Lorry häntä ymmärsi, varovaisesti ja vähitellen häntä
lähennellessään, jonka menettelytavan herra Lorry piti varmimpana,
tuntui tohtori ensin otaksuvan että hänen tyttärensä häät olivat
olleet eilen. Tarkotuksella tehty viittaus viikon ja kuukauden
päivään pani hänet ajattelemaan ja laskemaan ja teki hänet nähtävästi
levottomaksi. Mutta muuten oli hän niin tyyni, että herra Lorry
päätti hankkia sitä apua, jota hän mietiskeli. Ja tämä apu oli tuleva
tohtorilta itseltään.

Kun siis aamiainen oli syöty ja pöytä riisuttu, ja he tohtorin kanssa
istuivat kahden, sanoi herra Lorry lämpimästi:

"Rakas Manette, haluaisin kuulla näin meidän kesken teidän
lausuntoanne hyvin omituisessa asiassa, joka suuresti mieltäni
kiinnittää. Nimittäin minusta nähden se on omituinen, mutta teille,
jolla on laajemmat tiedot ehkei niin olekkaan."

Tohtori katseli käsiään, jotka olivat menettäneet valkosen hipiänsä
tässä viimeisessä työssä, hän näytti levottomalta ja kuunteli
tarkkaan. Hän oli jo useamman kerran tarkastanut käsiään.

"Tohtori Manette", sanoi herra Lorry, kosketellen ystävällisesti
hänen käsivarttaan, "se koskee erittäin rakasta ystävääni. Pyydän
että ajattelette asiaa ja annatte minulle hyvän neuvon hänen tähtensä
-- ja ennen kaikkia hänen tyttärensä takia -- hänen tyttärensä, rakas
Manette."

"Jos ymmärrän oikein", sanoi tohtori hillityllä äänellä, "koskee asia
jotain sielunsairautta."

"Niin juuri."

"Puhukaa selvästi", sanoi tohtori. "Kertokaa kaikki yksityiskohtia
myöten."

Herra Lorry näki että he ymmärsivät toisiaan ja jatkoi:

"Rakas Manette, se koskee vanhaa, pitkällistä järkähdystä tunteissa
-- kuten itse sanoitte, sielunsairautta. Se on kohtaus, joka on
kestänyt Jumala ties' kuinka kauvan, sillä luulen ettei sairas voi
itse laskea aikaa eikä löydy muuta keinoa sen perille pääsemiseen.
Se on kohtaus josta sairas parani voimatta itsekään sanoa miten. Sen
olen itse kuullut hänen julkisesti selittävän vaikuttavalla tavalla.
Hän on parantunut siitä kohtauksesta niin täydellisesti, että hän nyt
on erinomaisen älykäs ihminen, joka kykenee suuriin sielun ja ruumiin
ponnistuksiin ja yhä lisää jo ennestään laajoja tietojaan. Mutta
onnettomuudeksi", hän vaikeni ja veti pitkän henkäyksen -- "on tauti
uudistunut."

Tohtori kysyi matalalla äänellä: "kauvanko se kesti?"

"Yhdeksän päivää ja yötä."

"Mitenkä se näyttäytyi? Ryhtyikö hän johonkin vanhaan työhön, joka
oli taudin yhteydessä."

"Niin oli asian laita."

"Näittekö koskaan ennen", kysyi tohtori selvästi ja tyynesti,
vaikkakin matalalla äänellä, "häntä tässä työssä."

"Kerran ennen."

"Ja kun tauti uudistui, oliko hän useissa suhteissa -- tai kaikissa
suhteissa -- samallainen kuin silloin?"

"Kaikissa suhteissa, luulen."

"Te puhuitte hänen tyttärestään. Tietääkö hänen tyttärensä taudin
uudistumisesta?"

"Ei. Se pidettiin salassa häneltä ja toivon ettei hän koskaan pääse
salaisuuden perille. Sitä ei tiedä kukaan muu kuin minä ja eräs
toinen luotettava henkilö."

Tohtori tarttui hänen käteensä ja mutisi: "Siinä menettelitte hyvin
ystävällisesti ja huolellisesti". Herra Lorry puristi vuorostaan
tohtorin kättä, eikä kumpanenkaan puhunut vähään aikaan mitään.

"Niin, rakas Manette", sanoi herra Lorry viimein hienotunteisimmalla
ja ystävällisimmällä äänellään, "minä olen vain asiamies, enkä
ymmärrä käsitellä niin vaikeita ja monimutkaisia kysymyksiä. Minulla
ei ole tarpeellisia tietoja, minulla ei ole siihen vaadittavaa
älyä, tarvitsen johtoa. Ei löydy maailmassa toista, jonka johtoon
niin luottaisin kuin teidän. Sanokaa minulle kuinka voi sellainen
taudinuudistus tapahtua? Onko syytä peljätä toista? Voiko uudistusta
estää? Kuinka tulee uudistusta hoitaa? Kuinka on oikeastaan asian
laita? Mitä voin tehdä ystäväni puolesta siinä suhteessa. Ei kukaan
ole koskaan hartaammin halunnut ystävätään auttaa kuin minä, jos
vain tietäisin millä lailla. Mutta en tiedä mitenkä menetellä
siinä tapauksessa, ehkäpä te terävyydellänne, tiedoillanne ja
kokemuksellanne voisitte johdattaa minut oikeille jäljille, silloin
voisin paljon toimittaa, mutta ilman johtoa ja tietoja en saa mitään
aikaan. Keskustelkaa kanssani tästä asiasta, näyttäkää se minulle
selvemmässä valossa ja opettakaa minua tekemään vähän enemmän hyötyä."

Tohtori Manette istui mietiskeleväisenä kuultuaan nämät vakavat sanat
eikä herra Lorry häntä ahdistanut sen enempää.

"Minun luullakseni", sanoi tohtori vaivoin lopettaen tukalan
äänettömyyden, "ei uudistus, josta puhutte rakas ystäväni, ollut
aivan arvaamaton sairaalle."

"Pelkäsikö hän sitä?" uskalsi herra Lorry kysyä.

"Pelkäsi", hän sanoi sen ehdottomalla väristyksellä. "Te ette voi
aavistaa mitenkä sellainen pelko painaa sairaan mieltä ja kuinka
vaikeata -- melkeinpä mahdotonta -- hänen on pakottaa itseään
puhumaan sanaakaan siitä asiasta, joka häntä painaa."

"Tuntisiko hän huojennusta", kysyi herra Lorry, "jos hän voisi uskoa
tätä salaista pelkoa jollekkin, kun se häntä yllättää."

"Kyllä luulen. Mutta se on kuten sanoin, melkein mahdotonta. Luulenpa
että se -- muutamissa tapauksissa on aivan mahdotonta."

"No niin", sanoi herra Lorry, lyhyen äänettömyyden jälkeen, pannen
taas ystävällisesti kätensä tohtorin käsivarrelle, "mistä luulette
tämän kohtauksen johtuvan?"

"Luulen", vastasi tohtori Manette, "että ajatukset ja muistot, jotka
olivat taudin ensimmäisenä syynä, äkisti ja merkillisesti herätettiin
henkiin. Joitakin kiihkeitä, tuskallisia muistoja palasi varmaan
elävästi hänen mieleensä. On luultavaa, että hänen sielussaan on
kauvan asunut pelko siitä että nämät muistot jossakin tilaisuudessa,
sanokaamme erityisestä syystä heräisivät eloon. Hän koetti turhaan
valmistaa itseään, ja ehkäpä juuri jännitys valmistuksen aikana, vei
häneltä voimat sitä kestämään."

"Muistaako hän mitä tapahtui uudistuskohtauksen aikana?" kysyi herra
Lorry hyvin ymmärrettävällä epäilyksellä.

Tohtori katseli suruisesti ympärilleen, pudisti päätään ja vastasi
matalalla äänellä: "ei vähääkän".

"Entäs tulevaisuuteen nähden?" kyseli herra Lorry.

"Tulevaisuuteen nähden", sanoi tohtori, jälleen lujana, "on minulla
hyviä toiveita. Koska taivas armossaan on antanut hänelle terveyden
niin pian takasin, olen hyvässä toivossa. Koska hän sortui johonkin
monimutkaiseen, kauvan peljättyyn ja aavistettuun, jota vastaan hän
kauvan oli taistellut, ja josta hän kuitenkin oli tointunut, sitten
kun pilvi oli lauennut ja painunut ohi, toivon minä, että pahin on
kestetty."

"Hyvä, se on hyvä lohdutus. Olen kiitollinen", sanoi herra Lorry.

"Olen kiitollinen", toisti tohtori ja painoi hartaudella päänsä alas.

"On kaksi kohtaa, joista tahtoisin selitystä. Saanko jatkaa?"

"Te ette voi tehdä ystävällenne parempaa palvelusta." Tohtori ojensi
hänelle kätensä.

"Ensimmäinen kysymys siis. Hän on luonteeltaan ahkera ja tarmokas,
työskentelee innokkaasti laajentaakseen ammattitietojaan, tekee
kokeita y.m. Tekeekö hän kentiesi liiaksi työtä?"

"Sitä en luule. Alituinen työntarve on kenties hänen luonteelleen
ominaista. Osaksi se kai on luontaista, osaksi seurauksena hänen
suruistaan. Mitä vähemmän hän ajattelee terveellisiä asioita, sitä
enemmän hänen ajatuksensa ovat vaarassa kääntyä epäterveelliseen
suuntaan. Hän on kai pitänyt itseään silmällä ja tehnyt tämän
havainnon."

"Oletteko varma ettei hän rasita itseään liiaksi?"

"Luulen olevani aivan varma siitä."

"Rakas Manette, jos hän olisi rasittunut --."

"Rakas Lorry, epäilen sitä mahdolliseksi. Vaikutus on yhdeltä
puolelta ollut valtava ja siis on vastavaikutus tarpeellinen."

"Suokaa minulle, itsepäiselle asiamiehelle anteeksi, mutta
otaksukaa hetkinen että hän olisi rasittunut, vaikuttaisiko se
taudinuudistumista?"

"Sitä en luule. En luule", sanoi tohtori Manette vakuutetun
varmuudella, "että löytyy muuta kuin yksi ainoa ajatussuunta, joka
uudistaa sen. Yksi ainoa kova isku tähän arkaan kohtaan voisi sen
uudistaa. Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja hänen siitä parannuttua
voinen tuskin odottaa sellaista uutta, kovaa iskua. Toivon ja
melkeinpä luulen, että taudinuudistumiseen syynä olleet aiheet ovat
loppuneet."

Hän puhui epäröivästi kuin mies, joka tietää kuinka helposti
mitätön seikka voi saattaa sielun elimistön epäkuntoon ja kuitenkin
varmasti kuten se, joka hitaasti on voittanut vakuutuksen omilla
kärsimyksillään ja suruillaan. Hänen ystävänsä tehtävä ei ollut
vähentää tätä itseluottamusta. Hän selitti rauhoittuneensa ja
olevansa keveämmällä mielellä kuin mitä todellisesti oli ja lähestyi
nyt toista ja viimeistä kohtaa. Se oli hänestä tehtävistään
vaikein, mutta kun hän muisti keskusteluaan neiti Prossin kanssa
sunnuntaiaamuna ja muisti mitä hän oli nähnyt viimeisenä yhdeksänä
päivänä, tunsi hän että se oli tehtävä.

"Työtä, jota hän toimitti sen tilapäisen taudin kestäessä, josta
hän niin onnellisesti parantui", sanoi herra Lorry selvitettyään
kurkkuansa, "tahdomme sanoa -- sepän työksi. Sanokaamme esimerkin
vuoksi, että hän onnettomuuden päivinään oli tottunut työskentelemään
pienen alasimen ääressä. Sanokaamme että hän aivan odottamattomasti
taas tavattiin alasimensa ääressä. Eikö ole vahingollista että hän
pitää sen luonaan?"

Tohtori varjosti otsaansa kädellään ja polki jalallaan hermostuneesti
maata.

"Hän on aina pitänyt sen luonaan", sanoi herra Lorry, katsellen
levottomasti ystävätään. "Eikö olisi parasta että hän erkanisi siitä?"

Tohtori varjosti yhä otsaansa kädellään ja polki hermostuneesti
laattiata.

"Teistä on vaikea neuvoa minua", sanoi herra Lorry, "ymmärrän varsin
hyvin että kysymys on vaikea. Mutta luulen --." Hän pudisti päätään
ja vaikeni.

"Katsokaa", sanoi tohtori Manette kääntyen häneen tuskallisen
vaitiolon jälkeen, "on hyvin vaikeata johdonmukaisesti selittää mitä
liikkuu tämän miesraukan sisimmässä sydämessä. Hän halusi kerran
niin palavasti tätä työtä ja se oli hänelle niin tervetullutta kun
hän sen sai. Epäilemättä huojensi se hänen tuskaansa, se vaivasi
sormia aivojen sijasta, ja hänen enemmän harjaantuessa tukahutti
sormien näppäryys sieluntuskat siksi ei hän koskaan ole saattanut
ajatellakkaan tykkönään luopua tästä työstä. Nytkin kun luulen
hänellä olevan suurempia toiveita itsestään kuin koskaan ennen,
ja kun hän puhuu itsestään jommoisellakin luottamuksella, pelkkä
ajatus, että hän tulisi tarvitsemaan vanhaa työtään eikä löydä sitä,
synnyttää hänessä äkillistä pelvon tunnetta, jota voisi kuvailla
löytyvän eksyneen lapsen sydämessä."

Katsellessaan herra Lorrya kasvoihin, muistutti hän itse tätä
vertausta.

"Mutta eikö -- muistakaa että puhun kuten itsepintainen asiamies
ainakin, joka vain puuhailee killinkien ja setelien kanssa -- mutta
eikö tämän esineen säilyttäminen pidä myöskin ajatusta vireillä? Jos
esine katoaisi, rakas Manette, eikö pelkokin menisi samaa tietä?
Eikö alasimen säilyttäminen ole jonkinlaista pahain aavistusten
kannattamista?"

Seurasi uusi äänettömyys.

"Mutta ajatelkaa", sanoi tohtori vapisevalla äänellä, "että se on
hänelle niin vanha seurakumppani."

"Minä en sitä säilyttäisi", sanoi herra Lorry päätään pudistaen,
sillä hän kävi vaan varmemmaksi huomatessaan tohtorin levottomaksi.
"Minä neuvoisin häntä uhraamaan sen. Pyydän vain teiltä valtakirjaa.
Olen varma että siitä on vahinkoa. Kas niin, valtuuttakaa minut
siihen toimeen niin teette oikein kauniisti. Hänen tyttärensä tähden,
rakas Manette!"

Oli omituista nähdä, mikä taistelu tohtorissa tapahtui.

"Tapahtukoon se siis hänen nimessään, minä suostun. Mutta minä
en sitä poistaisi potilaan läsnä ollessa. Kaivatkoon hän vanhaa
seurakumppaniaan vasta sitten, kun hän on ollut poissa kotvasen
aikaa."

Tähän herra Lorry mielellään suostui ja neuvottelu oli lopussa. He
viettivät sen päivää maalla ja tohtori oli aivan entisellään. Kolmena
seuraavana päivänä oli hän aivan terve ja neljäntenätoista päivänä
matkusti hän Lucyn ja hänen miehensä luo. Herra Lorry oli ennakolta
selittänyt hänelle mihin varokeinoihin hänen äänettömyytensä tähden
oli ryhdytty ja tohtori oli ne ottanut huomioon kirjoittaessaan
Lucylle, jolla siis ei ollut mitään epäilyksiä.

Samana iltana jolloin hän lähti, meni herra Lorry hänen huoneeseensa,
mukanaan kirves, saha, taltta ja vasara. Neiti Pross seurasi mukana
kynttilä kädessä. Lukittujen ovien takana, salaperäisesti ja
rikoksellisena iski herra Lorry suutarinahan kappaleiksi, ja neiti
Pross valaisi tätä työtä ikäänkuin olisi hän avullisena murhassa
-- johon hän tuikeine kasvoineen olisi kylläkin sopinut. Ruumiin
polttaminen (kun se ensin oli paloteltu sopiviin kappaleihin)
tapahtui siekailematta kyökin liedessä ja työkalut, kengät ja nahka
haudattiin puutarhaan. Hävitystyö ja salaaminen on rehellisille
sieluille niin perin vastenmielistä, että herra Lorry ja neiti Pross
tässä työssä puuhaillessaan, olivat omasta mielestään ja myöskin
ulkonäöltään melkein kuin kamalan konnatyön rikostoverit.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Muuan rukous.


Kun vastanaineet tulivat kotia oli Sydney Carton ensimmäisenä heitä
onnittelemassa. He eivät olleet monta tuntia olleet kotona ennenkuin
hän saapui. Hän ei ollut parantunut pukuunsa, ulkomuotoonsa eikä
tapoihinsa nähden, mutta hänessä ilmeni jonkinmoista karkeata
uskollisuutta, joka oli uutta Charles Darnaylle.

Sopivan tilaisuuden sattuessa vei hän Darnayn syrjään ikkunan luo
puhuakseen hänen kanssaan kahdenkesken.

"Herra Darnay", sanoi Carton, "toivon että meistä tulee ystävät."

"Olemmehan jo ystäviä, niin ainakin toivon."

"Te sanotte tämän vain ystävällisenä puhetapana, mutta sitä en
tarkota. Kun sanon että toivon meistä tulevan ystäviä, en tarkota
juuri sitäkään."

Jolloin Charles Darnay luonnollisesti kysyi häneltä suopeasti ja
toverillisesti, mitä hän siis tarkotti?

"Niin totta kuin elän", sanoi Carton hymyillen, "on tämä helpompi
minun itseni ymmärtää kuin saada se teille selväksi. Mutta antakaa
kuin koetan. Muistattehan erään kuuluisan illan jolloin olin
tavallista enemmän humalassa?"

"Muistan erään kuuluisan illan jolloin te vaaditte minua
tunnustamaan, että olitte juonut."

"Minäkin sen muistan. Sellaisten iltojen kirous vainoo minua
raskaasti, sillä minä muistan ne aina. Toivon että se luetaan minulle
hyväksi silloin kun päiväni ovat päättyneet. Rauhoittukaa, en aio
saarnata."

"Olen aivan rauhallinen. Teidän vakava mielialanne ei lainkaan tee
minua levottomaksi."

"Oh!" sanoi Carton, huolettomasti viitaten kädellään, ikäänkuin olisi
hän tahtonut työntää tämän ajatuksen luotaan. "Äsken mainitussa
juomatilaisuudessa (niitä on ollut monta, kuten tiedätte) olin
sietämätön hokiessani milloin teistä pitäväni, milloin taas en
pitäväni. Toivon, että unohtaisitte sen."

"Olen jo aikoja sitten unohtanut sen."

"Taaskin puhetapaa. Mutta herra Darnay, minulla ei ole yhtä helppo
unohtaa kuin teillä näkyy olevan. Minä en suinkaan ole sitä
unhottanut ja moinen pintapuolinen vastaus ei auta minua sitä
unohtamaan."

"Jos vastaukseni oli pintapuolinen, pyydän teiltä anteeksi.
Aikomukseni oli vain kääntää huomionne pois mitättömästä seikasta,
joka hämmästyksekseni tuntuu teitä liiaksi vaivaavan. Minä vakuutan
teille kunniani kautta että olen sen aikoja sitten haihduttanut
mielestäni. Hyvä Jumala, mitäpä siinä olisi muistamista. Eikö minulla
ollut tärkeämpää muistettavaa siinä suuressa palveluksessa, jonka
minulle teitte sinä päivänä?"

"Mitä siihen suureen palvelukseen tulee", sanoi Carton, "täytyy minun
ilmottaa teille, koska puhutte siitä tuohon tapaan, että se oli
vain virkakepponen. En tiedä piittasinko siitä miten teidän kävi,
tehdessäni sen palveluksen; nyt puhun menneestä ajasta."

"Te vähennätte velkani", vastasi Darnay, "mutta en tahdo kinastella
kanssanne _teidän_ pintapuolisesta vastauksestanne."

"Se on totinen tosi, herra Darnay, uskokaa minua. Olen poikennut
aineestani. Niin, ehdotin että meistä tulisi ystävät. Nyt tunnette
minut, tiedätte että olen kykenemätön kaikkiin ihmisten parempiin ja
korkeampiin pyrintöihin. Jos sitä epäilette, kysykää Stryveriltä, hän
kyllä sanoo teille totuuden."

"Minä muodostan mieluummin itselleni oman mielipiteen välittämättä
hänen neuvoistaan."

"No niin, te tiedätte ainakin että olen irstas heittiö, joka ei
koskaan ole tehnyt mitään hyötyä, eikä tule koskaan tekemäänkään."

"En voi tietää, mitä te vielä tulette tekemään."

"Mutta minä sen tiedän, ja teidän täytyy uskoa minua. No niin, jos
voisitte sietää että tällainen arvoton toveri, jonka maine on niin
arveluttavaa laatua, silloin tällöin pistäytyisi täällä, pyytäisin
että minulle annettaisiin erioikeus tulla ja mennä täällä, että minua
katsottaisiin hyödyttömäksi (lisäisinpä vielä rumentavaksi, ellei
meissä olisi tuota yhdennäköisyyttä) huonekaluksi, jota suvaitaan sen
pitkän palveluksen tähden, välittämättä siitä sen enempää. Enpä luule
että väärinkäyttäisin lupaanne. Tuskinpa tulisin käyttämään sitä
useammin kuin neljästi vuodessa. Mutta olisin kenties hyvilläni kun
tietäisin, että tällainen lupa on minulle suotu."

"Tahdotteko koettaa?"

"Toisin sanoen, te suostutte pyyntööni. Kiitän teitä, Darnay.
Sallitteko minun kutsua teitä nimeltänne?"

"Sepä minustakin nähden on sopivinta tästä lähtien."

He puristivat toistensa käsiä ja Sydney kääntyi pois. Kotvasen
kuluttua oli hän päältä katsoen yhtä ryhditön kuin tavallisesti.

Hänen mentyään viittaili Charles Darnay illan kuluessa, jonka
hän vietti neiti Prossin, tohtorin ja herra Lorryn seurassa,
tähän keskusteluun, pitäen Sydney Cartonin kevytmielisyyttä ja
huolettomuutta arvoituksena. Hän ei puhunut hänestä katkeruudella
eikä ankaruudella, vaan kuten jokainen olisi puhunut, joka tunsi
hänet sellaisena kuin hän näyttäytyi.

Hän ei saattanut aavistaa, että hänen sanansa painuisivat hänen
kauniin, nuoren vaimonsa mieleen, mutta kun hän jälestäpäin tapasi
hänet heidän omissa huoneissaan, odotti Lucy häntä tuo vanha,
omituinen ilme otsallaan.

"Olemmeko miettiväisiä tänään?" sanoi Darnay, kiertäen käsivartensa
hänen vyötäsilleen.

"Niin, rakas Charles", sanoi Lucy, kädet hänen rinnallaan, kysyvä ja
tarkkaava katse häneen kiinnitettynä, "olemme hyvin miettiväisiä tänä
iltana, sillä meillä on jotain sydämellämme tänä iltana."

"Mitä se on, Lucyni?"

"Lupaatko, ettet kiusaa minua kysymyksillä, jos pyydän?"

"Josko lupaan. Mitäpä en lupaisi armaalleni?"

Mitäpä hän tosiaankin olisi voinut olla lupaamatta, pyyhkiessään
toisella kädellä syrjään kultakutrit hänen poskeltaan ja toinen käsi
sillä sydämellä, joka hänelle sykki.

"Luulen, Charles, että herra Carton ansaitsee enemmän
hienotunteisuutta ja kunnioitusta kuin mitä sinun puheesi tänä iltana
ilmaisi."

"Todellako, oma ystäväni, miksi niin?"

"Sitä juuri et saa minulta kysyä. Mutta luulen -- tiedän -- että niin
on."

"Se riittää että tiedät sen. Mitä tahdot minua tekemään kultani?"

"Pyydän sinua, rakkaani, aina olemaan hyvin jalomielinen häntä
kohtaan ja hyvin anteeksiantavainen hänen vikoihinsa nähden kun hän
ei ole läsnä. Pyydän sinua uskomaan, että hänellä on sydän, jonka hän
hyvin, hyvin harvoin paljastaa ja jossa on syvät haavat. Olen nähnyt
sen verta vuotavan."

"Tuntuu perin kiusalliselta ajatella", sanoi Charles Darnay, aivan
hämmästyneenä, "että olen menetellyt väärin häntä kohtaan. Sitä en
ole koskaan hänestä uskonut."

"Rakas mieheni, niin kumminkin on. Pelkään ettei häntä enää voi
kohottaa, tuskin voinee toivoa että mitään hänen luonteessaan tai
kohtalossaan enää saattaa parantua. Mutta olen vakuutettu että
hänessä piilee paljon hyvää, jaloa, jopa suurenmoistakin."

Hän oli niin kaunis puhtaassa uskossaan tähän kadotettuun mieheen,
että hänen miehensä olisi saattanut katsella häntä tuntikausia hänen
siinä seisoessaan.

"Oi, oma rakastettuni!" sanoi Lucy, hiipien lähemmäksi miestään,
asetti päänsä hänen rinnalleen ja katseli häntä silmiin, "muista
kuinka vahvoja me olemme rakkaudessamme ja kuinka heikko hän on
kurjuudessaan."

Hänen rukouksensa liikutti hänen miestään. "Tahdon aina muistaa sitä,
rakas sydänkäpyni. Muistan sen elämäni loppuun asti."

Hän kumartui kultakutrisen pään yli ja suuteli hänen ruusuisia
huuliaan ja sulki hänet syliinsä. Jospa muuan yksinäinen vaeltaja,
joka harhaili pimeitä katuja olisi kuullut hänen viattomat sanansa ja
nähnyt ne säälin kyyneleet, jotka hänen miehensä suuteli pois hänen
lempeistä sinisilmistään, jotka niin rakkaasti häneen katselivat,
olisi vaeltaja itkenyt yön pimeässä -- eikä hänen huuliltaan ensi
kertaa olisi kuulunut sanat: "Jumala häntä siunatkoon suloisesta
osanotostaan".



YHDESKOLMATTA LUKU.

Kaikuvia askeleita.


Kuten jo mainittiin, oli tohtorin kadunkulma merkillinen kaikumaan.
Aina uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti hänen
miestään, isäänsä, häntä itseään ja vanhaa kasvattajaansa ja
kumppaniaan autuaalliseen elämään, istui Lucy kaikuvan kulman
hiljaisessa talossa, kuunnellen askelten kaikua.

Vaikka hän olikin täysin onnellinen nuori vaimo, oli alussa hetkiä
jolloin hänen työnsä hitaasti luisui hänen käsistään ja hänen
silmänsä kostuivat. Sillä tässä kaiussa oli jotain keveää, kaukaista
ja vielä tuskin kuuluvaa, joka tärisytti liiaksi hänen sydäntään.
Utuisia toiveita ja epäilyksiä -- toiveita rakkaudesta, joka vielä
oli hänelle tuntematon, epäilyksiä siitä, saisiko hän jäädä eloon
nauttiakseen tätä uutta onnea -- taistelivat hänen rinnassaan.
Hän kuvitteli itselleen ennenaikaista hautaansa, ja ajatellessaan
puolisoaan, joka jäisi yksin hyljättynä syvästi häntä suremaan,
täyttyivät hänen silmänsä ja puhkesivat valtoinaan kyyneltulviin.

Se aika meni, ja hänen pikku Lucynsä makasi hänen rinnoillaan.
Niitten äänien joukossa, joita kaiku toi, kuului myöskin hänen
pienten jalkojensa poljenta ja hänen jokeltava puhelunsa. Olipa
toiset äänet kuinkakin kovat, taisi nuori äiti kätkyen ääressä aina
kuulla koska ne tulivat. Ne tulivat ja tuo himmeä huone kirkastui
lapsen naurusta, ja tuo jumalallinen lasten ystävä, jolle hän
levottomuudessaan oli uskonut lapsensa, näytti ottavan sen syliinsä,
samoin kuin Hän ennen muinoin antoi lasten tulla luoksensa, ja
valmisti äidille pyhän ilon.

Yhä uutterasti kiertäen kultaista lankaa, joka yhdisti heidät kaikki
ja pujottaen onnellista vaikutustaan heidän elämänsä kankaaseen
antamatta sen missään liiaksi vallita, kuuli Lucy vuosien kaiussa
vain ystävällisiä ja lohduttavia ääniä. Hänen miehensä askeleet
olivat voimakkaat ja iloiset, hänen isänsä lujat ja tasaset. Katso
neiti Prossia, joka puettuna nauhoista tehtyihin siloihin herättää
kaikuja kuin mikäkin hillitty, piiskalla kuritettu sotaratsu, joka
korskuu ja polkee maata plataanin alla puutarhassa.

Silloinkin kun surun säveleet yhtyivät toisiin, eivät ne olleet
katkeria, eivätkä julmia. Silloinkin kun kultakutrit, jotka
muistuttivat hänen omiaan, sädekehänä tyynyllä ympäröivät pienen
pojan riutuneita kasvoja ja hän sanoi säteilevällä hymyllä: "rakas
isä ja äiti, olen hyvin suruissani jättäessäni teidät ja kauniin
sisareni, mutta olen kutsuttu ja minun täytyy mennä", kun hänen
helmaansa uskottu sielu lehahti hänen luotaan -- eivät kyyneleet,
jotka kostuttivat nuoren äidin poskea olleet yksinomaan epätoivosta
lähteneitä. Antakaa heidän tulla, älkää heitä kieltäkö. He näkevät
isäni kasvot. Oi isä, siunatut sanat!

Niinpä siis enkelin siipien suhina sekaantui kaikuihin, eivätkä ne
olleet kokonaan maallista laatua vaan saivat tuulahduksen taivaasta.
Tuulen humina, joka puhalsi pienen haudan yli sekaantui myös niihin
ja Lucy kuuli niiden hiljaisen suhinan -- ikäänkuin meren huokauksen,
joka on kesällä nukahtanut hiekkarannalle. Pikku Lucy taas
naurettavan uutterana istuen aamutyönsä ääressä ja vaatettaen nukkea
äitinsä jalkain juuressa, jokelsi niitten kahden kaupungin kieltä,
jotka sekaantuivat hänen elämäänsä.

Kaiku vastasi harvoin Sydney Cartonin todellisiin askeliin.
Korkeintaan kuusi kertaa vuodessa käytti hän erioikeuttaan
vierailla heillä kutsumattomana ja istui silloin koko illan heidän
kanssaan kuten usein ennenkin. Hän ei koskaan tullut sinne viinin
kiihoittamana. Ja vielä muutakin kuiskaili hänestä kaiku, jota kaikki
todelliset kaiut vuosikausia ovat kuiskailleet.

Mies, joka todellisesti on rakastanut naista, kadottanut hänet ja
muuttumattomalla mielellä nähnyt hänet vaimona ja äitinä, saa aina
hänen lapsiltaan tuntea omituista myötätuntoisuutta, vaistomaista
hienotunteisuutta ja osanottoa. Mitkä hienot, salaiset tunteet
silloin ovat liikkeellä ei tiedä mikään kaiku kertoa. Carton oli
ensimmäinen vieras jolle pikku Lucy ojensi pyylevät käsivartensa ja
hän säilytti paikkansa hänen sydämessään tytön kasvaessa suuremmaksi.
Pikku poika oli puhunut hänestä melkein viime hetkellään. "Carton
raukka! Suudelkaa häntä puolestani!"

Herra Stryver tuppaantui eteenpäin lakimaailmassa kuin suuri
höyrykone joka ponnisteleikse eteenpäin sameassa vedessä, laahaten
hyödyllistä ystävätään jälestään pyörrevedessään kuin hinattavaa
venettä. Kuten hinausvenekin tavallisesti on vaikeassa asemassa ja
enimmäkseen veden alla, niin vietti Cartonkin hukkuvaa elämää. Mutta
tapa, joka valitettavasti oli paljon huolettomampana ja vahvempana
häneen liittynyt kuin mikään kiihoittava yksinäisyyden ja kurjuuden
tunne, pakotti hänen elämänsä tällaiseksi ja hän ajatteli yhtä vähän
irtaantua asemastaan leijonan shakaalina, kuin saattaisi ajatella
todellisen shakaalin haluavan ruveta leijonaksi. Stryver oli rikas,
hän oli nainut punakan lesken rahoineen ja kolmine poikineen, joilla
ei ollut mitään muuta erityisen loistavata kuin pystytukka pyöreässä
päässään.

Näitä kolmea, nuorta gentlemannia oli herra Stryver, joka hikoili
mitä loukkaavinta alentavaisuutta joka huokosesta, ajanut edellään
kuin kolmea lammasta Sohon rauhalliseen kadunkulmaan ja tarjoillut
niitä oppilaiksi Lucyn miehelle näillä hienotunteisilla sanoilla:
"tässä on teille kolme voileipää avioliittonne huviretkelle, Darnay!"
Herra Darnayn kohtelias tapa kieltäytyä voileivistä, pani herra
Stryverin aivan vihasta kiehumaan ja jälestäpäin käytti hän sitä
apuna nuorten herrain kasvatuksessa varottaen heitä sellaisesta
kerjäläisylpeydestä. Hänellä oli myöskin tapana mehevän viininsä
ääressä kertoa rouva Stryverille niistä vehkeistä, joita rouva
Darnay kerran oli harjottanut "kietoakseen" hänet ja niistä ovelista
vastavehkeistä, jotka olivat pelastaneet hänet joutumasta "satimeen".
Muutamat hänen King's Bench tuttavistaan, joita tuontuostakin
kestitettiin mehevällä viinillä ja tällä valheella, puolustivat häntä
viimemainittuun nähden sillä, että hän oli kertonut sen niin usein
että hän jo itse sen uskoi -- mikä puolustus tosiaankin niin pahentaa
jo itsessään suurta syntiä, että se oikeuttaa vaikka laahaamaan
jokaista sellaista syntistä sopivaan syrjäpaikkaan ja hirttämään
hänet siellä hiljaisuudessa.

Näitä kaikuja Lucy milloin mietiskelevänä, milloin huvitettuna ja
hymyillen kuunteli kaikuvassa kulmassa kunnes hänen pikku tyttärensä
oli kuusivuotias. Kuinka hänen sydämensä lämpeni kuunnellessaan
lapsensa, aina toimekkaan ja hillityn isänsä sekä rakkaan miehensä
askeleita, ei kannata mainitakkaan. Eikä myöskään että keveinkin
kaiku heidän yhteisestä kodistaan, jota hän itse hoiti sellaisella
älyllä ja aistilla, että se oli rikkaampi kuin mitä suurellakaan
tuhlaamisella olisi voitu aikaansaada, oli kuin sulosoittoa hänelle.
Eikä myöskään kannata mainita että häntä ympäröivät suloiset kaiut
niistä monista hetkistä jolloin hänen isänsä oli sanonut hänelle että
hän naineena oli vieläkin hellempi (jos mahdollista) häntä kohtaan
kuin naimatonna, eikä niitä monia hetkiä jolloin hänen miehensä oli
sanonut hänelle etteivät mitkään huolet, eivätkä velvollisuudet
näyttäneet voivan pirstata hänen rakkauttaan häneen eikä sitä apua,
jonka hän hänelle antoi ja kysynyt häneltä: "rakastettuni, mikä on se
taikavoima, jonka avulla sinä olet kaikki meille kaikille, ikäänkuin
meitä olisi vain yksi, vaikka sinulla ei koskaan näy olevan kiirettä,
tai liian paljon tekemistä?"

Mutta löytyi toisia kaikuja kaukana, jotka koko ajan jymähtelivät
uhkaavasti heidän nurkassaan. Ja nyt pikku Lucyn kuudennen
syntymäpäivän paikkeilla alkoivat ne paisua niin isoäänisiksi kuin
kävisi myrsky Ranskan puolella ja meri julmasti kohoisi.

Eräänä iltana keskivälissä heinäkuuta 1789, tuli herra Lorry myöhään
Tellsonin pankista ja istuutui Lucyn ja hänen miehensä viereen pimeän
ikkunan ääreen. Oli kuuma ilta ja rajuilma tulossa ja he muistivat
kaikki kolme tuota toista sunnuntai-iltaa kauvan sitten, jolloin he
katselivat salamoita samalta paikalta.

"Aloin jo luulla", sanoi herra Lorry, sysäten sileätä peruukkiaan
taaksepäin, "että saisin viettää yöni pankissa. Meillä on ollut
niin paljon tehtävää koko päivän, että emme tienneet mistä alottaa
tai minne kääntyä. Pariisissa vallitsee sellainen levottomuus,
että meille oikein satamalla sataa toimituksia. Sikäläiset
pankkituttavamme eivät tiedä miten kiireesti uskoisivat meille
rahansa. Muutamat ovat oikein vimmassa lähettää niitä Englantiin."

"Näyttää pahalle", sanoi Darnay.

"Niinkö sanotte, rakas Darnay? Mutta me emme tiedä syytä siihen.
Ihmiset ovat niin kohtuuttomia. Moni meistä Tellsonilaisista alkaa
vanheta, emmekä tosiaankaan ilman pätevää syytä voi antaa järkähyttää
itseämme tavallisesta järjestyksestämme."

"Tiedättehän kuinka synkkä ja uhkaava taivas on", sanoi Darnay.

"Tietystihän minä sen tiedän", myönsi herra Lorry, koettaen kuvitella
itselleen hyvän tuulensa olevan pilalla ja olevansa äreä, "mutta olen
päättänyt olla ärtysä, niin kiusaantunut olen tämän päivän toimista.
Missä on Manette?"

"Tässä olen", sanoi tohtori, joka samassa astui pimeään huoneeseen.

"Olen oikein ilonen että olette kotona, sillä tämä hälinä ja kaikki
nämät enteet, jotka minua ovat ympäröineet koko päivän, ovat minua
hermostuttaneet ilman syytä. Ettehän mene ulos tänä iltana?"

"En, aion pelata lautapeliä kanssanne jos haluatte", sanoi tohtori.

"Suoraan sanoen, en luule että haluan. Minä en kelpaa kilpailemaan
teidän kanssanne tänä iltana. Onko teillä vielä teetä, Lucy. En saata
nähdä."

"Tietysti, olemme pitäneet sen teille lämpimänä."

"Kiitos, ystäväni. Lapsikulta on kai vuoteessa?"

"Hän nukkuu makeasti."

"Se on oikein, niinkuin olla pitääkin. Ja miksikä ei, Jumalan kiitos,
täällä kaikki olisikin niinkuin olla pitää, mutta olen ollut niin
alakuloinen kaiken päivää, enkä ole enää nuori kuin ennen. Saanko
teeni, rakas Lucy! Kiitos. Ja tulkaa nyt istumaan meidän piiriimme
ja istukaamme rauhassa kuunnellen kaikuja, joista teillä on oma
teorianne."

"Ei teoriaa, mielikuvituksia vain."

"Siis mielikuvituksia, viisas lemmittyni", sanoi Lorry, taputtaen
häntä kädelle. "Ne ovat hyvin lukuisat ja äänekkäät, eikö totta?
Kuulkaahan vain niitä!"

       *       *       *       *       *

Mielettömiä, hurjia ja vaarallisia askeleita, jotka kysyivät
ihmiselämää, askeleita, joita oli vaikea puhdistaa jos kerran olivat
verellä tahratut, raivosi kaukana Saint-Antoinessa, pienen piirin
istuessa pimeän ikkunan ääressä Lontoossa.

Saint-Antoine oli sinä aamuna ollut suunnaton, synkkä joukko
linnunpelotuksia, jotka lainehtivat edestakasin tiheitten
valovilahdusten välkkyessä aaltoilevien päitten päällä, missä
terässäilät ja painetit kiiluivat auringossa. Kauhistuttava kiljunta
lähti Saint-Antoinen kurkusta ja kokonainen metsä alastomia
käsivarsia liikkui ilmassa kuin kuivuneet puunoksat talvituulessa.
Kaikki sormet tarttuivat suonenvedontapaisesti jokaiseen aseeseen tai
aseentapaiseen, joka vedettiin ylös syvyydestä.

Kuka niitä jakeli, mistä ne viimeksi tulivat, mistä alkoivat,
kenenkä voimasta niitä tusinoittain ravistettiin ja lennätettiin
sikin sokin kansan pään ylitse kuin salamoita, ei yksikään silmä
tungoksessa olisi saattanut keksiä, mutta musketteja jaettiin --
samoin patrooneja, ruutia ja hauleja, rauta- ja puukankia, veitsiä,
kirveitä, keihäitä, kaikkia aseita, joita epätoivon älykkyys taisi
keksiä. Ihmiset, jotka eivät saaneet käsiinsä muuta, ryhtyivät
vertavuotavin käsin kiskomaan kiviä ja tiilejä muurista. Joka valtimo
ja sydän Saint-Antoinessa hehkui kuumeessa. Jokainen elävä sielu piti
elämätään mitättömänä ja paloi intohimoisesta halusta sitä uhrata.

Kuten kiehuvalla vesipyörteellä on keskuspisteensä, keskittyi kaikki
tämä raivo Defargen viinituvan seutuville, ja jokaisella kattilassa
olevalla ihmisruumiilla oli taipumus imeytyä siihen pyörteeseen,
jossa Defarge itse ruudin ja hien nokeamana jakeli käskyjä ja aseita,
sysäsi toisen syrjään, veti toisen esiin, riisui aseet yhdeltä
antaakseen ne toiselle, ahersi ja raatoi missä tungos oli suurin.

"Pysytelkää lähellä minua, Jaakko kolmas", huusi Defarge, "ja te
Jaakko ensimmäinen ja toinen, erotkaa ja asettukaa niin monen
isänmaanystävän etunenään kuin suinkin saatatte. Missä on vaimoni?"

"Tässä olen!" sanoi rouva tyynenä kuten ainakin, mutta tänään oli hän
ilman kudinta. Rouvan uskalias oikea käsi piteli kirvestä tavallisten
lempeämpien kojeitten sijaan ja hänen vyössään oli pistooli ja julma
veitsi.

"Minnekkä lähdet, vaimo?"

"Lähden sinun seuraasi tällä haavaa. Sinä näet minut pian naisten
etukynnessä."

"Tulkaa siis!" huusi Defarge jyräjävällä äänellä. "Patriootit ja
ystävät, olemme valmiit! Bastiljiin!"

Kiljunalla, joka kuului kuin olisi kaikki hengitys Ranskassa
kokoontunut tuohon vihattuun sanaan, kohosi tämä elävä meri laine
laineelta, syvyys syvyydeltä ja vyöryi yli kaupungin. Hätäkellojen
soidessa, rumpujen päristessä, meren pauhatessa ja jymistessä kohti
uutta uomaansa, alkoi hyökkäys.

Syviä kaivantoja, kaksinkertaisia nostosiltoja, paksuja kivimuureja,
kahdeksan suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Tulen
ja savun läpi -- tulessa ja savussa sillä meri heitti hänet kanuunan
ääreen ja paikalla tuli hänestä tykkimies -- työskenteli viinituvan
Defarge kuin uljas soturi kaksi hurjaa tuntia.

Syvä kaivanto, yksi ainoa nostosilta, paksuja kivimuureja, kahdeksan
suurta tornia, kanuunia, musketteja, tulta ja savua. Nostosilta
alhaalla! "Ponnistakaa toverit, ponnistakaa! Ponnista Jaakko
ensimmäinen, Jaakko toinen, Jaakko tuhannes, Jaakko kaksituhannes,
Jaakko viideskolmattatuhannes, kaikkein enkelein ja pirujen nimessä
-- minkä vaan parempana pidätte -- ponnistakaa!" Niin puhui
viinituvan Defarge yhä kanuunansa ääressä, joka jo kauvan oli ollut
kuumana.

"Tänne naiset!" huusi hänen vaimonsa. "Mitä, emmekö voi tappaa
yhtä hyvin kuin miehet kun paikka on anastettu!" Ja hänen luokseen
hyökkäsivät naiset kimeästi, vertajanoovasti kirkaisten, erilaisilla
aseilla varustettuina mutta kaikki nälkäisinä ja kostonhimoisina.

Kanuunia, musketteja, tulta ja savua, mutta yhä vielä edessä syvä
kaivanto, yksi nostosilta, paksut kivimuurit ja kahdeksan suurta
tornia. Kaatuneet haavotetut järkyttivät hiukkasen kuohuavaa merta.
Salamoivia aseita, loimuavia soihtuja, höyryäviä kuormia märkää
olkea, ankaraa työtä barrikaadien luona joka suunnalla, huutoja,
kiväärinlaukauksia, sadatuksia, rajatonta uljuutta, ruskavia ja
jyskiviä palkkeja ja elävän meren raivokasta kohinaa, yhä vielä syvä
kaivanto, tuo yksi nostosilta, paksut kivimuurit, kahdeksan suurta
tornia ja yhä viinituvan Defarge kanuunansa ääressä, joka oli käynyt
kaksinkerroin kuumaksi neljän tunnin raivokkaan palveluksen jälestä.

Valkonen lippu linnoituksen sisässä ja sopimuksenhierontaa -- tämä
havaitaan hämärästi hurjan myrskyn läpi mutta ei mitään kuulla
--; äkkiä meri kohosi suunnattoman korkealle ja laajeni kulettaen
viinituvan Defargen lasketun nostosillan yli, paksujen ulkomuurien
sivu, kahdeksan tornin keskelle, jotka olivat antautuneet.

Niin vastustamaton oli sen valtameren mahti, joka oli temmannut hänet
mukaansa, että hänen oli yhtä mahdoton vetää henkeä tai kääntää
päätään kuin jos hän olisi taistellut Tyynen meren tyrskyissä
ennenkuin hän heitettiin maahan Bastiljin ulkopihalle. Nojautuneena
muurinkolkkaan, koetti hän sieltä katsella ympärilleen. Jaakko
kolmas seisoi melkein hänen rinnallaan, rouva Defarge yhä naistensa
etunenässä, näkyi kaukaa, veitsi kädessään. Kaikkialla oli melskettä,
riemua, huumaavaa ja hurjaa hämmennystä, hämmästyttävää mylläkkää,
raivokasta pantomiimia.

"Vangit."

"Vankiluettelot."

"Salaiset kopit."

"Kidutuskoneet."

"Vangit!"

Kaikesta tästä rääkyvästä ja kymmentuhannesta hajanaisesta huudosta
oli huuto: "vangit" se, joka kuuluvimmin kohosi meren helmasta.
Kun ensimmäiset laineet vyöryivät ohitse ja tempasivat vankilan
päällysmiehet mukanaan uhaten kaikkia silmänräpäyksen kuolemalla jos
yksikin salainen soppi jäisi näyttämättä, tarttui Defarge yhtä näistä
miehistä niskaan vahvalla kädellään -- se oli harmaapää joka kantoi
palavaa soihtua kädessään -- erotti hänet muista ja työnsi hänet
muurin ja itsensä väliin.

"Näyttäkää minulle pohjoinen torni!" sanoi Defarge. "Pian."

"Sen teen mielelläni jos tahdotte seurata minua", vastasi mies.
"Mutta siellä ei ole ketään."

"Mitä merkitsee sataviisi, pohjoinen torni?" kysyi Defarge. "Pian."

"Mitäkö se merkitsee, herra?"

"Merkitseekö se vankia vai vankihuonetta? Vai merkitseekö se että
lyön teidät kuoliaaksi?"

"Tappakaa hänet!" vaakui Jaakko kolmas, joka oli lähestynyt heitä.

"Herra, se on vankikoppi."

"Näyttäkää se minulle."

"Tulkaa siis tätä tietä."

Jaakko kolmas ahnehtivana kuten ainakin ja silminnähtävästi
tyytymättömänä ettei keskustelu aiheuttanut mihinkään
verenvuodatukseen, piteli Defargea käsivarresta kuten tämä
vanginvartijaa. Heidän päänsä olivat olleet aivan yhdessä tämän
lyhyen keskustelun aikana ja kuitenkin oli heidän vaikea kuulla
toisiaan, niin kauhistuttava oli elävän valtameren kohina sen
murtaessa linnoitukseen ja tulviessa yli pihojen, käytävien ja
portaitten. Ulkopuolellakin se ryntäsi seiniä vastaan kumealla,
käheällä ärjynällä, josta silloin tällöin yksinäisiä ääniä erkani ja
räiskyi ilmaan vaahdon tavalla.

Läpi synkkien holvien, joissa päivänvalo ei koskaan ollut loistanut,
pimeitten luolien ja häkkien, viheliäisten ovien sivu alas
maanalaisia portaita ja taas ylös rosoisia kiviä ja tiilejä, jotka
enemmän muistuttivat kuivuneita vesiputouksia kuin portaita, kulkivat
Defarge, vanginvartija ja Jaakko kolmas pidellen toisiaan käsistä,
niin sukkelaan kuin pääsivät. Siellä täällä, ainakin alussa, kohtasi
tulva heidät ja kuohui ohitse, mutta kun he olivat lopettaneet
alasastumisen ja alkoivat kiivetä ja kavuta erääseen torniin jäivät
he itsekseen. Paksujen muurien ja holvien ympäröiminä, kuulivat he
myrskyn sisä- ja ulkopuolella linnoitusta vain kumeasti ja hillittynä
raivoavan, ikäänkuin olisi melu, josta he tulivat vahingoittanut
heidän kuuloaan.

Vanginvartija pysähtyi matalan oven luona, pisti avaimen rämisevään
lukkoon, aukasi hitaasti oven ja sanoi heidän kaikkein taivuttaessa
päätään ja astuessa sisään:

"Sataviisi, pohjoinen torni!"

Korkealla seinässä oli pieni lasiton ikkuna varustettuna vahvalla
rautaristikolla ja kivivarjostimella, joten ainoastaan syvälle
kumartuen ja ylös katsoen taisi nähdä taivasta. Oven vieressä oli
pieni rautaristikkoinen tulisija. Liedellä nähtiin kasa vanhaa
tuhkaa. Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkivuode. Muuten neljä
mustunutta seinää, yhdessä ruosteinen rautarengas.

"Kulettakaa soihtua hitaasti seiniä pitkin, että näkisin ne", sanoi
Defarge vanginvartijalle.

Mies totteli ja Defarge seurasi valoa tarkasti silmillään.

"Seis! -- Katso tänne Jaakko!"

"A. M!" vaakui Jaakko kolmas, ahnaasti lukien.

"Alexandre Manette", kuiskasi Defarge hänen korvaansa, seuraten
kirjaimia ruudista mustuneella etusormellaan. "Ja tässä hän
on kirjoittanut: 'onneton lääkäri'. Ja hän se epäilemättä on
kaivertanut tämän almanakan näihin kiviin. Mitä teillä on kädessänne?
Sorkkarauta? Antakaa se tänne!"

Hänellä oli yhä latasin kädessään, mutta vaihtoi sen nopeasti
sorkkarautaan ja kääntyen madonsyömään tuoliin ja pöytään, pilkkoi
hän ne palasiksi muutamilla iskuilla.

"Pitäkää soihtu korkeammalla", ärjyi hän vanginvartijalle. "Tarkasta
palasia, Jaakko. Ja kuule, tässä on veitseni" -- hän heitti sen
Jaakolle, "ratko vuode auki ja tutki olkia. Kohottakaa valoa
korkeammalle, kuuletteko!" Katsellen uhkaavasti vanginvartijaan,
kapusi hän uunille, tirkisteli ylös uuninpiipusta, koputteli ja
nakutteli sen syrjiä sorkkaraudalla, ja kiskoi rautaristikkoa.
Kotvasen kuluttua rapisi alas vähän saviruukkia ja soraa. Hän
käänsi pois päänsä välttääkseen sitä, ja kopeloi varovaisesti siinä
ja vanhassa tuhassa sekä eräässä uunin halkeamassa, jonne hän oli
iskenyt työaseensa.

"Eikö mitään puussa eikä oljissa, Jaakko?"

"Ei mitään."

"Kootkaamme kaikki yhteen keskelle koppia. Kas niin, sytyttäkää ne!"

Vanginvartija sytytti pienen röykkiön, joka leimahti tuleen. He
kyykistyivät jälleen päästäkseen ulos matalasta ovesta, jättivät
tulen palamaan ja palasivat pihalle. Alas mennessään tuntuivat he
vähitellen saavan takasin kuulonsa ja pian he taas olivat kuohuvan
virran keskessä.

He tapasivat sen kuohuvassa levottomuudessa etsimässä Defargea.
Saint-Antoine vaati meluten viinitupansa isäntää etumaiseksi
vahtimaan kuvernööriä, joka oli puolustanut Bastiljia ja ampunut
kansaa. Muuten ei kuvernööriä voitu viedä Hôtel de Villeen
tuomittavaksi. Hän voisi livahtaa tiehensä ja kansan veri (joka äkkiä
oli kohonnut jommoiseenkin arvoon, oltuaan vuosikausia arvotonta)
jäisi kostamatta.

Tässä kiljuvassa, intohimoisessa, kamppailevassa joukossa joka
näytti ympäröivän vanhaa, tuimaa upseeria, joka tunnettiin harmaasta
takistaan ja punasesta ritarinauhastaan, löytyi ainoastaan yksi
vallan tyyni olento, ja se oli nainen. "Katsokaa tuossa on
mieheni!" huusi hän, osottaen häntä. "Tuossa on Defarge!" Hän
seisoi liikkumattomana vanhan, tuiman upseerin rinnalla, oli yhä
liikkumattomana hänen rinnallaan kun Defarge ja muut kulettivat
häntä katuja pitkin, seisoi liikkumattomana hänen vieressään kun
vanki pysähtyi määräpaikkaansa ja häntä alettiin lyödä takaapäin,
oli liikkumattomana hänen vieressään silloinkin kun kauvan uhkaavat
lyönnit ja iskut satelemalla lankesivat hänen päälleen. Hän oli niin
likellä upseeria, hänen kaatuessaan maahan kuolleena, että hän äkisti
elpyen asetti jalkansa hänen niskalleen ja julmalla veitsellään --
joka kauvan oli ollut varalla -- leikkasi irti hänen päänsä.

Hetki oli tullut jolloin Saint-Antoine oli täyttävä kamalan aatteensa
ja hissaava ylös ihmisiä lyhtyjen asemesta näyttääkseen mitä pystyi
tekemään. Saint-Antoinen veri oli kuohuksissa ja rautakätisen
hirmuvallan veri vuosi -- vuosi alas Hôtel de Villen portaita, joilla
kuvernöörin ruumis lepäsi, vuosi rouva Defargen kengänanturalle,
jolla hän oli polkenut ruumista pitääkseen sitä tasapainossa kun
sitä silvottiin. "Laskekaa alas lyhty!" huusi Saint-Antoine,
mietiskeltyään uutta kuolintapaa, "tässä on yksi hänen sotilaitaan,
joka on asetettava vahtiin." Roikkuva vahtisotamies asetettiin
paikalleen ja meri pauhasi eteenpäin.

Tässä meressä oli mustaa, uhkaavaa vettä ja tuhoavia ärjyaaltoja,
jonka syvyydet vielä olivat mittaamattomia ja jonka voima oli
tuntematonta. Se oli armoton meri hurjasti hyökkääviä olentoja,
kostonhimoisia ääniä ja kärsimyksen ahjossa kovettuneita kasvoja,
joihin ei säälin tunne enää voinut vaikuttaa mitään.

Mutta tässä ihmismeressä, jossa jokainen julma ja raivokas ilme
eloisasti leimusi, nähtiin kaksi ryhmää kasvoja -- seitsemän
kummassakin -- jotka niin suuresti poikkesivat näistä toisista,
ettei mikään kuohuva meri milloinkaan ole kulettanut merkillisempiä
hylkyjä mukanaan. Seitsemän vapautettua vankia, joiden hautaan
myrsky oli murtautunut, avaten ne, kannettiin korkealla joukon pään
päällä; kaikki olivat peljästyneet, hämillään, ällistyneet, ikäänkuin
olisi viimeinen päivä ollut käsissä ja ikäänkuin olisi riemuitseva
joukko heidän ympärillään ollut pahoja henkiä. Toiset seitsemän
kannettiin vieläkin korkeammalla, seitsemän kuollutta päätä, joidenka
maahanluodut silmäluomet ja puoliavoimet silmät odottivat viimeistä
päivää. Jäykät kasvot, joissa vielä näkyi viipyvä ilme, kasvot jotka
näyttivät pelottavassa odotuksessa kohottavan vielä kerran alasluodut
silmäluomensa ja todistavan verettömin huulin: "_Sinä sen teit_!"

Seitsemän vapautettua vankia, seitsemän veristä, piikkiin pistettyä
päätä, vihatun kahdeksantornisen linnan avaimet, joitakin kirjeitä
ja muita muistoja entisten aikain vangeista, jotka jo ammoin sitten
olivat murtunein sydämin kuolleet, näitä ja muita sentapaista
kulettivat Saint-Antoinen äänekkäästi kaikuvat askeleet mukanaan
läpi Pariisin keskellä heinäkuuta 1789. Taivas tehköön tyhjäksi Lucy
Darnayn mielikuvitukset ja pidättäköön nämät askeleet loitolla hänen
elämästään. Sillä ne ovat päättömiä, hurjia ja vaarallisia eikä ole
niinkään helppoa puhdistaa niitä niin monta vuotta sen jälkeen, kuin
viinitynnyri särkyi Defargen viinituvan edustalla, kun ne kerran ovat
punaseksi tahratut.



KAHDESKOLMATTA LUKU.

Meri on yhä kohoomassa.


Kurja, nääntynyt Saint-Antoine oli elänyt vain yhden riemuviikon,
jonka kuluessa se niin hyvin kuin taisi mausti niukkaa ja katkeraa
leipäpalastaan veljellisillä syleilyillä ja onnitteluilla, kun rouva
Defarge taas tavalliseen tapaansa istui tiskinsä ääressä pitäen
silmällä vieraita. Rouva Defargen päässä ei nyt näkynyt ruusua, sillä
urkkijoitten suuri veljeskunta varoi tämän lyhyen viikon jälkeen
antautua pyhimyksen suojeluksen alaiseksi. Lyhdyt sen kaduilla
liehuivat niin turmiotatietävästi.

Kädet ristissä istui rouva Defarge keskipäivän kuumuudessa katsellen
viinitupaa ja katua. Kummassakin näkyi vetelehtijöitä, likasia ja
kurjia kuten ainakin, mutta heidän kurjuuttaan ympäröi nyt selvä
tunto vallastaan. Risaisinkin yömyssy, joka heilui viistossa
viheliäisimmän kerjäläisen päässä näytti sanovan: "tiedän kuinka
vaikeata minun, tämän myssyn kantajalla on ylläpitää omaa elämätäni
mutta tiedättekö kuinka helppoa minun, tämän myssyn kantajalla,
on päättää teidän elämänne?" Jokaisella laihalla, alastomalla
käsivarrella, joka ennen oli ollut työttä, oli nyt aina se työ
tarjona, että taisi iskeä kuoliaaksi. Kutovien naisten kädet
olivat käyneet vaarallisiksi, opittuaan kynsimään. Saint-Antoinen
ulkomuodossa oli tapahtunut muutos, satoja vuosia oli kuvaa nakutettu
semmoiseksi kun se nyt oli ja viimeistelevät vasaraniskut olivat
paljon lisänneet sen ilmettä.

Rouva Defarge havaitsi tämän hiljaisella hyväksymisellä kuten
Saint-Antoinen naisten johtajattarelta tietysti saattoi odottaakin.
Muuan sisarista kutoi hänen vieressään. Hän oli nälkään nääntyvän
maustekauppiaan lyhyt ja jotenkin lihavanläntä vaimo ja kahden
lapsen äiti; tämä varajohtajatar oli jo hankkinut itselleen tuon
mairittelevan nimen: "Kosto".

"Kuulkaa!" sanoi Kosto. "Kuulkaahan toki! Kuka tulee?"

Pikaisesti kasvava hälinä kohisi eteenpäin kuin olisi ruutisuoni
kulkenut Saint-Antoinen kortteerin äärimmäiseltä rajalta viinituvan
ovelle ja äkkiä sytytetty.

"Se on Defarge", sanoi rouva. "Hiljaa isänmaanystävät!"

Defarge astui sisään hengästyneenä, otti päästään punasen lakin ja
katseli ympärilleen. "Hiljaa kaikki!" sanoi rouva taas. "Kuulkaa
häntä!" Defarge seisoi hengästyneenä, taustana kiihkeitä silmiä ja
ammottavia suita, jotka olivat kokoontuneet ulkopuolelle. Kaikki
viinituvassa olivat nousseet pystyyn.

"Alappas puhua mieheni. Mikä on tapahtunut?"

"Uutisia toisesta maailmasta."

"Kuinka niin?" sanoi rouva halveksivaisesti. "Toisesta maailmasta?"

"Muistatteko kaikki täällä vanhaa Foulonia, joka kehotti nälkään
nääntynyttä kansaa syömään ruohoa ja joka kuoli ja meni helvettiin?"

"Kaikki muistamme hänet", huudettiin joka nurkasta.

"Uutiset kertovat hänestä. Hän on meidän joukossamme!"

"Meidän joukossamme!" huusivat kaikki taas. "Onhan hän kuollut?"

"Eikä ole kuollut. Hän pelkäsi meitä niin -- ja syystä kyllä -- että
oli kuolevinaan ja sai komeat tekohautajaiset. Mutta hän on löydetty
elävänä, piiloutuneena maalla ja on tuotu tänne. Näin hänet aivan
nykyään kun hänet vietiin Hôtel de Villeen vankina. Sanoin että
hänellä oli syytä peljätä meitä. Sanokaa nyt kaikki. Eikö hänellä
_ollut?"_

Ellei tuo viheliäinen kahdeksannellakymmenennellä oleva syntinen
olisi sitä ennestään tiennyt, olisi kysymystä vastaava huuto nyt sen
hänelle tiettäväksi tehnyt.

Seurasi kotvanen syvää hiljaisuutta. Defarge ja hänen vaimonsa
katsoivat lujasti toisiinsa. Kosto kumartui alas ja nyt kuului tiskin
takana olevan rummun räminä, jota hän löi.

"Kansalaiset", sanoi Defarge päättävällä äänellä "olemmeko valmiit?"

Rouva Defargen veitsi oli paikalla hänen vyössään, rumpu kieppui
kaduilla ikäänkuin olisi se yhdessä pärisyttäjineen noiduttuna
lentänyt eteenpäin, ja päästäen pelottavia huutoja ja hosuen
käsillään kuin olisivat kaikki neljäkymmentä raivotarta olleet
liikkeellä, syöksyi Kosto talosta taloon kutsuen naisia kokoon.

Miehet olivat kauhistuttavat kun he verenhimoisessa vihassaan
katselivat ulos ikkunoista, kiskoivat käsiinsä ne aseet, joita
oli käytettävänä ja ryntäsivät kiireesti kadulle, mutta naisten
näkeminen olisi voinut hyydyttää veren rohkeimmankin suonissa.
Kotoisista askareistaan, joita heidän alaston köyhyytensä salli
heidän toimittaa, lastensa, vanhustensa ja sairaittensa luota, jotka
makasivat nääntyneinä ja alastomina paljaalla laattialla, ryntäsivät
he liehuvin hiuksin, usuttaen toisiaan ja itseään mielettömiksi
hurjilla huudoilla ja liikkeillä. "Foulon roisto on vangittu,
sisareni! Ukko Foulon on vangittu, äitini! Foulon konna on vangittu,
tyttäreni!" Sitten syöksyi joukko toisia naisia näitten joukkoon,
löivät rintojaan, raastoivat hiuksiaan ja rääkyivät: "Foulon elää!
Foulon, joka käski nälkäistä kansaa syömään ruohoa! Foulon, joka
käski vanhan isäni syödä ruohoa kun minulla ei ollut leipää antaa
hänelle. Foulon, joka käski pienen vauvani imeä ruohoa kun nämät
rinnat olivat nälästä kuivettuneet. Oh! Jumalan äiti, tätä Foulonia!
Oi taivas! meidän kärsimyksiämme. Kuule minua, pieni, kuollut
vauvani ja riutunut isäni, minä vannon polvillani näillä kivillä,
kostavani puolestanne Foulonille. Puolisot, veljet ja nuoret miehet,
antakaa meille Foulonin veri, antakaa meille Foulonin pää, antakaa
meille hänen sydämensä, antakaa meille hänen ruumiinsa ja sielunsa,
raastakaa Foulon kappaleiksi ja kaivakaa hänet maahan että hänestä
kasvaisi ruohoa!"

Näin rääkyen juoksi joukko naisia kiihoittuneena sokeaan raivoon,
lyöden ja raastaen omia ystäviään kunnes he vaipuivat kouristuksiin
ja heidän miehensä pelastivat heitä töin tuskin kuolemasta toisten
jalkoihin.

Eikä siltä hukattu hetkeäkään, ei yhtäkään hetkeä. Tämä Foulon
oli Hôtel de Villessä ja voisi ehkä päästä vapaaksi. Ei koskaan,
jos Saint-Antoine tunsi omia kärsimyksiään, loukkauksiaan ja
vääryyksiään. Aseellisia miehiä ja naisia parveili ulos kortteerista
ja vetivätpä vielä viimeisenkin sakan mukanaan sellaisella voimalla,
että neljännestunnin kuluttua ei Saint-Autoinen helmassa ollut muita
eläviä olentoja kuin joitakin vanhoja akkoja ja ruikuttavia lapsia.

Ei. He täyttivät nyt tuomiosalin missä tuo ruma ja ilkeä ukko oli,
ja miehittivät läheiset kadut. Defargen pariskunta, Kosto ja Jaakko
kolmas olivat pahimmassa tungoksessa salissa ja jotenkin lähellä
uhria.

"Katsokaa!" huusi rouva osottaen veitsellään. "Katsokaa, vanha roisto
on sidottu nuorilla. Se oli mainiota, että sidottiin kimppu ruohoa
hänen selkäänsä. Hah, hah! Se oli mainiota! Syököön hän nyt niitä!"
Rouva pisti veitsen kainaloonsa ja taputti käsiään kuin teatterissa.

Ne, jotka seisoivat lähinnä rouva Defargea, ilmaisivat hänen
tyytyväisyytensä aiheen takana oleville ja nämät selittivät sen
vuorostaan toisille ja nämät taas toisille ja niin kaikuivat läheiset
kadut käsientaputuksista. Samalla tavalla levitettiin parin kolmen
tunnin juorut ja rouva Defargen lukuisat kärsimättömyyden ilmaisut
hämmästyttävällä nopeudella, sitä helpommin kun muutamat miehet,
jotka ihmeellisellä ketteryydellä olivat kavunneet ulkoneville
pienauksille katsoakseen sisään ikkunoista, tunsivat hyvin rouva
Defargen ja muodostivat sähkölennättimen hänen ja ulkopuolella olevan
joukon välillä.

Viimein nousi aurinko niin korkealle, että se heitti ystävällisen
säteen suoraan vanhan vangin päähän, ikäänkuin olisi se luvannut
toivoa tai suojelusta. Tämä suosio oli liikaa, sitä ei voitu kärsiä,
silmänräpäyksessä hajaantui se tomu- ja akanamuuri, joka oli seisonut
hämmästyttävän kauvan kaikkia tuulia vastaan ja Saint-Antoine sai
hänet valtaansa.

Se tuli heti tietyksi väkijoukon äärimmäisissä riveissäkin. Defarge
oli vain harpannut aituuksen ja yhden pöydän yli ja sulkenut
viheliäisen vanhuksen kuolon syleilyyn -- rouva Defarge oli seurannut
jälestä ja iskenyt kätensä nuoraan, jolla hän oli sidottu -- Kosto ja
Jaakko kolmas eivät vielä olleet ennättäneet heidän luokseen eivätkä
miehet ikkunalaudoilta olleet vielä heittäytyneet alas ikäänkuin
petolinnut korkeilta oksiltaan -- kun jo yli kaupungin kaikui huuto:
"tuokaa hänet ulos! ripustakaa hänet lyhtyyn!"

Ja niin häntä retuutettiin ja laahattiin ylös-alasin ja pää
roikuksissa rakennuksen portaita alas, milloin polvillaan, milloin
jaloillaan, milloin seljällään, puoleksi tukehtuneena niistä
ruoho- ja olkitukuista, joita sadat kädet heittivät vasten hänen
kasvojaan, revittynä, pehmitettynä, huohottavana ja verta vuotavana,
alinomaa rukoillen ja kerjäten armoa. Väliin koetti hän epätoivon
tuskalla ryhtyä jotain tekemään kun kapea rakonen syntyi hänen
ympärillään kansajoukon tuuppiessa toisiaan taaksepäin nähdäkseen
hänet. Väliin raastettiin häntä kuin puupalikkata säärimetsän läpi.
Niin hinattiin hän läheisimpään kadunkulmaan, jossa yksi näitä
turmallisia lyhtyjä heilui ja siellä rouva Defarge päästi hänet
käsistään -- kuten kissa hiiren -- ja katseli häntä ääneti ja
kylmäverisesti valmistuspuuhiin ryhdyttäessä ja vangin rukoillessa
häneltä armoa. Sillä välin kirkuivat hänelle naiset koko ajan
intohimoisesti ja miehet taas vaativat tuimasti, että hän olisi
tapettava ruohotukko suussa. Hän hissattiin ylös mutta nuora katkesi
ja kansa otti hänet kiljuen vastaan, toisen kerran hissattiin hän
ylös, nuora katkesi taas ja taas otettiin hän kiljuen vastaan. Mutta
sitten oli nuora armelias ja kesti ja tuossa tuokiossa oli hänen
päänsä piikkiin pistetty. Ja niin paljon ruohoa oli suussa, että koko
Saint-Antoine tanssi ihastuksesta sitä nähdessään.

Mutta tähän eivät tämän päivän ilkityöt loppuneet, Saint-Antoine
kiihotti kiehuvaa vertansa huudoilla ja tanssimisella ja se
kuohui taas yli reunojensa saadessaan päivän kallistuessa
loppuunsa vihiä siitä, että murhatun vävy joka myös oli kansan
vihollisia ja herjaajia, lähestyi Pariisia viidensadan hevosmiehen
vartioimana. Saint-Antoine kirjoitti hänen rikoksensa tulipunasille
paperiarkeille, otti hänet kiinni -- olisi ryöstänyt hänet
vaikka kokonaisen armeijan helmasta saadakseen hänet Foulonille
seuralaiseksi -- pisti hänen päänsä ja sydämensä piikkeihin ja kantoi
tämän päivän saaliit ympäri katuja kuin olisi susien juhlakulku ollut
liikkeellä.

Vasta pilkkosten pimeässä palasivat miehet ja naiset ruikuttavien
ja leivättömien lastensa luo. Sitten piirittivät pitkät jonot
kurjia leipuripuoteja ja he odottivat kärsivällisesti saadakseen
ostaa palasen kehnoa leipää ja siinä odottaessaan, vatsat tyhjinä,
kuluttivat he aikaansa syleilemällä toisiaan päivän voittojen
johdosta ja uudistivat päivän tapahtumia juoruillaan. Vähitellen
harveni ja väheni tämä repaleinen ihmisjono, ja sitten alkoi
viheliäisiä kynttiläpahasia tuikkia ullakkoikkunoista ja kaduilla
sytytettiin kehnoja tulia, joissa naapurit keittivät yhteisesti
ateriansa syödäkseen sen sitten ovensa ulkopuolella.

Ne olivat niukkia ilta-aterioita ja vähän oli lihaa ynnä muuta
särvintä huonon leivän lisäksi. Mutta toveruushengestä lähti
jonkinlaista ravintoa noihin kivikoviin ruokavaroihin, houkutellen
niistä joitakin ilonkipunoita. Isät ja äidit, jotka olivat tehneet
voitavansa päivän pahimmassa työssä, leikittelivät sievästi laihojen
lastensa kanssa, ja rakastavaiset rakastivat ja toivoivat, vaikka
maailma heidän ympärillään olikin sellainen.

Oli jo melkein aamu, kun viimeiset vieraat erkanivat Defargen
viinituvasta ja herra Defarge sanoi käheällä äänellään, ovea
sulkiessaan:

"Jopa se viimeinkin tuli, kultaseni."

"Niin", vastasi rouva, "melkein."

Saint-Antoine nukkui, Defarget nukkuivat, nukkuipa Kostokin nälkäisen
maustekauppiaansa vieressä ja rumpu lepäsi. Rummun ääni oli ainoa
Saint-Antoinessa, jota veri ja melu eivät olleet muuttaneet. Kosto
olisi rummun vartijana voinut herättää sen ja houkutella siitä
saman äänen kuin ennen Bastiljin kukistumista tai vanhan Foulonin
vangitsemista, mutta niin ei ollut laita miesten ja naisten käheitten
äänien Saint-Antoinen helmassa.



KOLMASKOLMATTA LUKU.

Tulipalo.


Oli tapahtunut muutos kylässä, missä kaivo lorisi ja missä
tientekijä joka päivä nakutteli kivisestä maantiestä itselleen
joitakin leipäpalasia joiden oli laastarina pidettävä koossa hänen
tietämätöntä sieluaan ja nääntynyttä ruumispahaansa. Vankila
kalliolla ei ollut enää niin mahtava kuin ennen, sitä oli sotilaita
vartioimassa, mutta ei monta, siellä oli upseereitakin vartioimassa
sotilaita, mutta ei yksikään tiennyt mitä hänen väkensä oli tekevä
-- paitsi sen, että se todenmukaisesti ei hänen käskyilleen olisi
kuuliainen.

Laajalti ja lavealta näkyi vain hävitettyä maata, joka ei kasvattanut
muuta kuin alastomuutta. Jokainen viheriä lehti, joka ruoho- ja
oljenkorsi oli yhtä kurttuinen ja kurja kuin kylän viheliäinen
väestökin. Kaikki oli käpristynyttä, vaivaantunutta, murtunutta ja
katkennutta. Asunnot, aidat, kotieläimet, miehet, naiset, lapset ja
maa, jota he polkivat -- kaikki oli kulunutta.

Monseigneur (yksilönä useinkin vallan kelpo herrasmies) oli
kansalle siunaus, loi moneen seikkaan ritarillisen leiman, oli
hienostunut esimerkki upeasta ja loistavasta elämästä ja paljon
muuta sentapaista, mutta siitä huolimatta oli Monseigneur luokkana
katsoen, tavalla tai toisella synnyttänyt nykyiset olot. Kumma,
että erityisesti Monseigneuriä varten aiottu luomistyö väännettiin
ja puserrettiin niin pian kuivaksi. Mahtoipa noissa ikuisissa
säädöksissä olla jotain lyhytnäköistä. Mutta niinpä asiat vain
olivat, ja kun viimeinen pisara verta oli puserrettu piikivestä ja
viimeistä ruuvia piinapenkissä oli niin usein väännetty, että sen
mutteri katkesi ja että se nyt vääntyi vääntymistään löytämättä
mitään iskettäväkseen, alkoi Monseigneur pötkiä pakoon niin alhaista
ja käsittämätöntä ilmiötä.

Mutta ei muutos tässä kylässä eikä monessa muussakaan ollut tämän
vaikuttamaa. Vuosikymmeniä oli Monseigneur puristanut sitä ja harvoin
muulloin kunnioittanut sitä läsnäolollaan kuin metsästysretkillään
käydessään -- jolloin hän metsästi milloin kansaa, milloin eläimiä,
joiden suojelukseksi Monseigneur oli laatinut suuria aloja metsäisiä
ja hedelmättömiä erämaita. Ei. Muutoksen saivat aikaan kylässä
näyttäytyvät oudot kasvot, alhaista syntyperää sekä se seikka,
että ylhäinen sääty ja Monseigneurin hienopiirteiset ja muutenkin
jalostuneet ylimyskasvot olivat hävinneet.

Sillä nyt kun tientekijä työskenteli yksinään tomussa vaivaamatta
paljon päätään sillä ajatuksella että hän itsekin oli tomua ja taas
kerran oli siksi tuleva -- sillä hän ajatteli yleensä liian paljon
iltaruokansa niukkuutta ja kuinka paljon enemmän hän söisi jos vain
syötävää olisi -- ja nosti silmänsä yksinäisestä työstään ja katseli
näköalaa, sattui hän joskus näkemään renttumaisen olennon lähestyvän
jalkasin, sellaisen joka ennen oli harvinainen näillä seuduilla,
mutta nykyään usein nähty. Hänen lähestyessään, havaitsi tientekijä
hämmästymättä, että mies oli pörröinen, melkeinpä raakamainen
näöltään, pitkä ja laahasi jaloissaan puukenkiä, jotka tientekijänkin
silmissä olivat kömpelöt, ruma, mustunut, monen maantien saven ja
pölyn peitossa, märkä rämeikköjen kosteudesta, metsäin, oikopoluista
lähteneiden okaitten ja lehtien ja sammalten sirottama.

Senlaatuinen mies lähestyi häntä kummituksen tavalla päivällisajan
seutuvilla eräänä heinäkuun päivänä hänen istuessaan kivikasallaan
kummun alla suojellakseen itseään niin hyvin kuin taisi raesateelta.

Mies katseli häneen, katseli kylää alhaalla notkossa, myllyä ja
kalliolla olevaa linnaa. Kun hän jotenkin sameassa muistissaan oli
elähyttänyt nämät esineet, sanoi hän tuskin ymmärrettävällä murteella:

"Mitä kuuluu, Jaakko?"

"Hyvää vaan, Jaakko."

"Paiskaa kättä siis!"

He löivät kättä ja mies istui kivikasalle.

"Ei mitään päivällistä?"

"Illallista vain", sanoi tientekijä nälkäisen näköisenä.

"Se on muodissa", mutisi mies, "minä en ole nähnyt mitään päivällistä
missään." Hän otti esiin mustuneen piipun, täytti ja sytytti sen
limsiöllä ja teräksellä, imi sen hyvin hehkumaan, ojensi sen sitten
äkkiä ulommaksi ja pudotti näpistään siihen jotakin, joka leimahti
tuleen ja sammui puhahtavaan savuun.

"Paiskaa kättä siis!"

Nyt sanoi tientekijä vuorostaan tämän, tarkasteltuaan näitä temppuja
ja he puristelivat taas toistensa käsiä.

"Tänä iltana?" sanoi tientekijä.

"Tänä iltana", sanoi mies ja pisti piipun suuhunsa.

"Missä?"

"Tässä."

Mies ja tientekijä istuivat kiviläjällä ja katselivat sanaakaan
sanomatta toisiinsa, raesateen kääpiökuulasateen tavoin piiskatessa
maata heidän ympärillään, kunnes taivas kirkastui.

"Näyttäkää minulle", sanoi kuleksija ja nousi mäen päälle.

"Katsokaa!" vastasi tientekijä osottaen sormellaan. "Menkää tuonne
alas, suoraan katua myöten, kaivon ohi..."

"Hiiteen kaikki tuo!" keskeytti toinen silmäillen maisemata. "_Minä_
en mene mitään katuja myöten, enkä kaivon ohi. No?"

"No niin, parin neljänneksen vaiheilla mäen tuolla puolen kylän
takana."

"Hyvä. Koska lopetatte työnne?"

"Auringon laskiessa."

"Tahdotteko herättää minut, ennenkuin menette? Minä olen kävellyt
kaksi yötä lepäämättä. Kunhan poltan loppuun piippuni, niin nukun
kuin lapsi. Tahdotteko herättää minut?"

"Tietysti."

Kuleksija poltti piippunsa, pisti sen puseroonsa, kopisti jalastaan
suuret puukenkänsä ja paneutui selälleen kiviläjälle ja nukkui heti
sikeästi.

Tientekijän jatkaessa pölyistä työtään ja etenevien raepilvien
paljastaessa kirkkaita juovia taivaalla, joita vastasivat hopeajuovat
maisemassa, näytti kuin olisi pieni mies (joka nyt käytti punasta
lakkia sinisen sijasta) ollut tuon toisen kivikasalla lepäävän
miehen noituma. Hänen silmänsä kääntyivät niin usein sinnepäin
että hän käytti työkalujaan vain koneellisesti ja sai hyvin vähän
aikaan. Pronssinkarvaiset kasvot, takkuinen musta tukka ja parta,
karkea, punanen villalakki, renttumaiset vaatteet kotikutoisesta
kankaasta ja karvasesta nahasta, huonosta ruoasta riutunut voimakas
ruumiinrakennus ja unessa tuimasti ja epätoivoisesti yhteenpuristetut
huulet, täyttivät tientekijän pelvolla. Vaeltaja oli taivaltanut
pitkän matkan, hänen jalkansa olivat hankaantuneet ja hänen
nilkkansa veriset, hänen suuret kenkänsä, jotka olivat täynnä
lehtiä ja ruohoa, olivat olleet raskaat laahata jaloissa niin monta
peninkulmaa ja hänen vaatteensa olivat yhtä täynnä reikiä kuin hän
itse oli haavoja. Kumartuen hänen ylitsensä, koetti tientekijä
keksiä vilauksen kätketyistä aseista hänen povessaan tai muualla,
mutta turhaan, sillä hän nukkui käsivarret ristissä rinnalla ja yhtä
päättäväisesti suljettuina kuin huuletkin. Linnoitetut kaupungit
paalutuksineen, vahtihuoneet, portit, vallihaudat, nostosillat olivat
tientekijälle ilmaa tämän olennon rinnalla. Ja kun hän nosti silmänsä
hänestä ja katsoi taivaanrannalle ja ympärilleen, näki hän ahtaassa
mielikuvituksessaan samanlaisten olentojen esteettömästi johdattavan
askeliaan kaikille suunnille Ranskassa.

Mies nukkui yhä huolimatta raekuuroista, kirkkaista vilahduksista,
auringosta tai varjosta kasvoillaan, huolimatta jääpalasista, jotka
pieksivät hänen ruumistaan, tai niistä timanteista, joiksi aurinko ne
muutteli, kunnes päivä meni kauvas länteen ja taivas rusotti. Silloin
tientekijä, koottuaan työkalunsa ja ollen menossa alas kylään herätti
hänet.

"Hyvä", sanoi mies, ja kohosi kyynäspäälleen. "Kaksi peninkulmaa
toisella puolen kummun?"

"Niillä main."

"Niillä main. Hyvä."

Tientekijä vaelsi kotiapäin, tomun pyöriessä hänen edellään aina
tuulen suunnan mukaan ja hän oli pian kaivon luona. Siellä tunkeutui
hän laihojen raavaseläinten sivuitse, joita oli kuletettu sinne
juomaan ja näytti melkein kuin olisi hän kuiskutellut niittenkin
kanssa kuten koko kylän kanssa. Kun kylä oli syönyt niukan
illallisensa, ei se kömpinytkään nukkumaan kuten tavallisesti vaan
tuli ulos jälleen ja jäikin sinne oleskelemaan. Siihen oli tarttunut
merkillinen kuiskutustauti ja kun se kokoontui kaivon luona pimeässä,
huomattiin siinä myöskin merkillinen halu tarkastaa odottavaisena
taivasta, mutta ainoastaan yhdeltä kohdalta. Herra Gabelle, seudun
päävirkamies tuli levottomaksi, kapusi yksin talonsa katolle ja
katseli myös samaan suuntaan, tirkisti savupiippujen takaa synkkiä
kasvoja alhaalla kaivon luona ja lähetti sanan lukkarille, jolla oli
kirkonavaimet hallussaan, että oli ehkä tarpeen soittaa hätäkelloja
pian.

Pimeys yltyi. Vanhaa linnaa ympäröivät puut, jotka sulkivat sen
yksinäisen komeuden ulkomaailmasta, liikkuivat kiihtyvässä tuulessa
ikäänkuin uhkaisivat ne jykevää rakennusta, joka seisoi vankkana ja
mustana pimeässä. Sade virtasi hurjasti molemmille terrassinportaille
ja rapisi suurelle ovelle kuin kiirehtivä sanantuoja joka tahtoi
herättää sisälläolevia. Levottomia tuulenpuuskia lensi etehisessä
vanhojen keihäitten ja veitsien lomassa, kiisi valittaen ylös
portaita löyhyttäen uutimia vuoteen ääressä jossa viimeinen markiisi
oli levännyt. Idästä, lännestä, pohjoisesta ja etelästä tuli metsistä
raskaasti polkien neljä takkuista olentoa, jotka tallasivat korkeata
ruohoa ja taittoivat puun oksia lähestyessään hitaasti linnaa
yhtyäkseen pihalla. Siellä syttyi neljä kynttilää, jotka poistuivat
eri haaroille ja kaikki pimeni jälleen.

Mutta ei pitkäksi aikaa. Pian näyttäytyi linna omituisessa valossa,
jonka se itse levitti kuin olisi se tullut valoisaksi. Sitten
leimuava viiru leikitteli koristeilla linnan etusivulla ja näytti
pilariaitojen, kaarien ja ikkunoitten paikat. Sitten kohosi se
korkeammalle ja tuli leveämmäksi ja kirkkaammaksi. Pian leimusivat
liekit ulos suurista ikkunoista ja kivikasvot heräsivät ja
tuijottivat ulos tulesta.

Talon ympärillä nousi heikko hälinä niitten harvojen ihmisten kesken
jotka siellä vielä olivat. Hevonen satuloittiin ja joku ratsasti
pois. Kuultiin hänen ravaavan ja kannustavan hevostaan pimeydessä,
kylän kaivon luona hän pidätti ja hevonen seisahtui vaahdossa suin
herra Gabellen oven eteen. "Auttakaa Gabelle! Auttakaa kaikki!"
Hätäkello soi kärsimättömästi, mutta muuta apua (jos sekään oli
apu) ei kuulunut. Tientekijä ja kaksisataa viisikymmentä hänen
hyvää ystäväänsä seisoivat kädet ristissä kaivolla ja katselivat
tulipylvästä, joka kohosi taivasta kohti. "Se mahtaa olla
neljäkymmentä jalkaa korkea", sanoivat he tuimasti, mutta paikaltaan
liikahtamatta.

Ratsumies linnasta ja vaahtoava ratsu ravasivat kylän poikki ja
nelistivät ylös kivistä mäkeä kallion vankilaan. Portilla katseli
ryhmä upseereja tulta, vähän matkaa heistä seisoi joukko sotilaita.
"Auttakaa, herrat upseerit! Linna on tulessa, arvokkaita kapineita on
vielä pelastettavissa jos saamme apua ajoissa. Auttakaa! Auttakaa!"
Upseerit silmäilivät sotilaita, jotka katselivat tulta, mutta he
eivät antaneet mitään käskyjä, vaan vastasivat olkapäitään kohottaen
ja huuliaan purren: "Palakoon."

Kun ratsumies jälleen ravasi alas mäkeä ja läpi katujen, hommattiin
kylässä ilotulitusta. Tientekijä ynnä hänen kaksisataa viisikymmentä
ystäväänsä kaikki yksimielisessä tulitusinnossa syöksyivät
koteihinsa, ja asettivat kynttilän jokaisen pienen, himmeän
lasiruudun taakse. Yleinen puute kaikesta vaikutti sen, että täytyi
lainata herra Gabellelta jotenkin vaativalla tavalla kynttilöitä ja
kun tämä virkamies kotvasen epäili ja näytti vastahakoisuutta, lausui
tientekijä, joka ennen oli ollut niin alamainen viranomaisille,
että vaunut kelpasivat ilotulituksiksi ja että postihevosia saattoi
paistaa.

Linna sai mielensä mukaan leimuta ja palaa. Tulipalon loimutessa
ja raivotessa, tuntui kuin olisi tulikuuma viima pohjattomasta
syvyydestä puhaltanut pois koko rakennuksen. Valon kirkastuessa ja
loimutessa näyttivät kivikasvot vaikeroivan. Silloin kun suuria
määriä kiviä ja rakennusainetta romahti alas, pimenivät tosin nuo
kasvot, joilla oli syvennykset nenäpielissä, kohottaakseen itsensä
taas hetken päästä savun seasta, aivan kuin se olisi ollut itse julma
markiisi, joka roviolla taisteli tulen liekkiä vastaan.

Linna paloi; lähimmät puut olivat syttyneet tuleen ja kärventyivät
ja kutistuivat kokoon; nuo neljä synkkää haamua olivat sytyttäneet
etempänäkin olevat puut, joten liekehtivä rakennus jäi kuin
savumetsän sisään. Sulaa lyijyä ja rautaa kihisi suihkukaivon
marmorialtaaseen, vesi kuivi, tornien suippokatot hävisivät kuin jää
kuumuudessa ja valuivat alas tulikoskena. Suuria rakoja ja halkeamia
ilmestyi kuin kristalleja pitkin paksuja muureja, huumaantuneita
lintuja räpytteli ympärillä ja syöksyi alas pätsiin; neljä synkkää
haamua joille heidän sytyttämänsä tulimajakka valaisi tietä, läksi
nyt liikkeelle itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, seuraaville
määräpaikoilleen. Valaistun kylän väestö oli ottanut haltuunsa
hätäkellon ja soitteli sitä riemuissaan, ajettuaan pois vakinaisen
soittajan.

Mutta ei siinä kyllin; nälästä, palosta ja kellonsoitosta kiihtyneenä
ja muistaessaan, että herra Gabelle oli jossain tekemisissä verojen
ja arentien noston kanssa -- vaikka hän näinä päivinä oli saanut
sisään ainoastaan vähäsen määrän varoja eikä mitään arentia -- kävi
rahvas kärsimättömäksi, haluten keskustella hänen kanssaan, sekä
ympäröi hänen asuntonsa vaatien häntä tulemaan ulos neuvottelemaan.
Silloin herra Gabelle salpasi ovensa ja vetäytyi sisään
neuvotellakseen itsensä kanssa. Seurauksena tästä neuvottelusta
kiipesi hän taaskin katolle savupiippujen taakse, tällä kertaa sillä
päätöksellä, että jos hänen ovensa murrettaisiin, (hän oli pieni
eteläranskalainen ja kostonhimoinen luonteeltaan) hän heittäytyisi
päistikkaan alas, musertaen pari ihmistä alleen.

Luultavasti vietti herra Gabelle pitkän yön siellä ylhäällä,
kaukainen linna takkavalkeana ja valona ja kuunnellen koputusta
ovellaan sekä ilosoittoa kirkontornissa, puhumattakaan
turmiotatietävästä lyhdystä, joka riippui poikki tien postihuoneen
portin edustalla, ja jota kylä näkyi hartaasti haluavan muuttaa
toiseen paikkaan hänen tähtensä. Miten tuskallisen jännittävää
viettää koko kesäinen yö mustan valtameren partaalla, valmiina
hyökkäämään sen helmaan kuten herra Gabelle oli päättänyt
tehdä. Mutta kun ensimmäinen päivänsarastus näyttäytyi ja kylän
kynttiläpahaset olivat loppuun palaneet, hajaantui rahvas onneksi ja
herra Gabelle tuli alas ja elämä oli hänellä sillä kertaa tallella.

Kymmenien peninkulmien alalla löytyi sinä yönä ja toisina öinä
toisten tulipalojen valossa toisia virkamiehiä, joita seurasi
huonompi onni ja joita nouseva aurinko tapasi riippumassa ennen
rauhallisilla kaduilla, jossa he olivat syntyneet ja kasvaneet. Olipa
myöskin olemassa toisia kyläläisiä ja kaupunkilaisia, jotka olivat
kovaosaisempia kuin tientekijä ja hänen toverinsa, sillä virkamiehet
ja sotamiehet asettuivat vastarintaan ja hirttivät vuorostaan niitä.
Mutta kävi miten kävi, synkät haamut vaelsivat herkeämättä itään,
länteen, pohjoiseen ja etelään ja hirtettiinpä kuka hyvänsä, paloi
tuli kumminkin. Sen hirsipuun korkeutta, joka muuttuisi vedeksi ja
sammuttaisi sitä, ei yksikään virkamies olisi saattanut laskemalla
mitata.



NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Magneettivuori vetää puoleensa.


Tämänlaatuisten tulipalojen ja tulvien kestäessä -- manteretta
tärisytti ärjyvä meri, jolla nyt ei ollut mitään pakovettä, vaan
ainainen nousuvesi, joka yhä oli kohoamassa rannalla katsojain
kauhuksi ja ihmeeksi -- kului kolme myrskyistä vuotta. Kolme pikku
Lucyn syntymäpäivää oli kultainen lanka pujottanut elämän rauhaisaan
kudelmaan hänen kodissaan.

Monta yötä ja päivää olivat sen asujamet raskaalla mielellä
kuulostaneet kulman kaikuja kuullessaan näitä kovia askeleita.
Sillä askeleet olivat heistä kuin punasen lipun alla ryntäävän
kansan askeleet, kansan, jonka maa on vaarassa, ja joka on muuttunut
pedoiksi kauheasta lumouksesta, jonka alaisena se kauvan on
huokaillut.

Monseigneur luokkana katsottuna oli kääntänyt selkänsä sille
ilmiölle, että häntä ei enää pidetty arvossa ja että hän oli niin
vähän tarpeellinen Ranskassa, että oli vähällä joutua poispotkituksi
sekä sieltä että koko elämästä. Kuten sadun talonpoika, joka
äärettömällä vaivalla manasi esille pirun ja pelästyi niin häntä
nähdessään, ettei voinut tehdä paholaiselle ainoatakaan kysymystä,
vaan pakeni kiireimmiten, niin Monseigneurkin, sillä luettuaan
vuosikausia isämeidän takaperin ja harjoitettuaan monta muuta
voimakasta noitatemppua, pakottaakseen paholaista näkyville, oli hän
tuskin nähnyt pirun vilahdukselta kaikessa kamaluudessaan ennenkuin
lähti jänistämään aatelisine jalkoineen.

Loistava hoviseurue oli hälvennyt, muuten olisi se ollut
kansallisten kuulien pilkkatauluna. Hovi oli kokonaan hävinnyt,
kaikkein hienoimmasta sisäisestä piiristä alkaen, aina ulommaiseen
madonsyömään piiriin, joka oli täynnä salavehkeitä, mädännystä ja
ulkokultaisuutta, kaikki oli yhtähaavaa hävinnyt. Kuninkuus oli
hävinnyt, se oli piiritetty palatsissaan ja erotettu virastaan
viimeisten ilmoituksien mukaan.

Oli elokuu vuonna 1792 ja Monseigneur oli siihen aikaan hävinnyt
pitkin maailmaa.

Lontoossa oli Monseigneurin pääkortteerina ja kokouspaikkana
luonnollisesti Tellsonin pankki. Henkien otaksutaan ilmestyvän niillä
seuduilla joissa heidän ruumiinsa ovat oleskelleet, ja Monseigneur
jolla ei ollut yhtä guineaa, kävi usein sillä paikalla, jossa hänen
guineansa olivat oleskelleet. Sitäpaitsi tulivat huolestuttavat
tiedot Ranskanmaalta ensimmäiseksi sinne. Sen lisäksi oli Tellsonin
pankki vieraanvarainen toiminimi ja oli hyvin aulis vanhoja,
korkeasta asemastaan pudonneita pankkituttaviaan kohtaan. Sen lisäksi
aatelismiehet, jotka ajoissa olivat nähneet myrskyn ja aavistaneet
ryöstöä ja takavarikkoonpanoa, olivat varovaisesti lähettäneet
remissejä Tellsoniin ja heidän hätääkärsivät veljensä taisivat
aina siellä saada heistä viestejä. Tähän on vielä lisättävä, että
jokainen Ranskasta vastatullut ilmottautui heti Tellsonin pankissa.
Näistä monista syistä oli pankki tähän aikaan jonkinlaisena pörssinä
ranskalaisiin uutisiin nähden. Ja tämä oli niin levinnyt yleisön
tietoon, ja kyselyjä sateli siellä niinmuodoin niin tiheään, että
Tellsonilaiset väliin kirjoittivat viimeiset uutiset muutamilla
riveillä paperille ja asettivat sen pankin ikkunaan, jotta kaikki
Temple Barilla käyskentelevät taisivat ne lukea.

Eräänä usvaisena iltapäivänä istui herra Lorry pulpettinsa ääressä ja
Charles Darnay seisoi siihen nojautuneena ja puheli hänen kanssaan
hillityllä äänellä. Se rangaistuskoppi jota ennen oli käytetty
keskusteluja varten toiminimen johtajan kanssa oli nyt uutispörssi ja
tulvillaan ihmisiä. Oli noin puolituntia pankin sulkemiseen.

"Vaikka te olette nuorekkain mies maailmassa", sanoi Charles Darnay,
vähän epäröiden, "täytyy minun kuitenkin huomauttaa teille --".

"Ymmärrän. Että olen liian vanha?" sanoi herra Lorry.

"Epävakainen sää, pitkä matka, epäluotettavat kulkuneuvot,
järjestämätön maa, kaupunki, jossa ehkä tekään ette ole varma."

"Rakas Charles", sanoi herra Lorry ilosella luottamuksella, "te
mainitsette syitä, jotka kehottavat minua matkustamaan eikä kotia
jäämään. Minä olen kyllin hyvässä turvassa, ei kukaan välitä
hätyyttää vanhaa kahdeksannellakymmenellä olevaa vanhusta, kun löytyy
niin monta jota kannattaa mieluummin hätyyttää. Ja ellei kaupunki
olisi niin sekavassa tilassa, ei meidän pankistamme lähetettäisi
sikäläiseen konttooriimme henkilöä täältä, joka vanhastaan tuntee
kaupungin ja meidän asiamme ja joka nauttii Tellsonilaisten
luottamusta. Mitä taas tulee epäluotettaviin kulkuneuvoihin, pitkään
matkaan ja talvi-ilmaan niin ... ellen minä kaikkien näitten vuosien
jälkeen suostuisi kärsimään muutamia ikävyyksiä Tellsonin pankin
tähden, kuka sen tekisi?"

"Toivon, että itse voisin matkustaa", sanoi Charles Darnay jotenkin
levottomasti ja ikäänkuin olisi ääneen ajatellut.

"Todellakin, te olette oivallinen tekemään muistutuksia ja antamaan
neuvoja!" huudahti herra Lorry. "Toivotte, että voisitte itse
matkustaa. Ja te olette ranskalaista syntyperää. Mainio neuvonantaja
totta tosiaan!"

"Rakas herra Lorry, juuripa siksi että olen itse ranskalainen on
se ajatus (jota ilmottaa täällä ei ollut tarkoitukseni) usein
juolahtanut mieleeni. Se, joka on tuntenut myötätuntoisuutta tätä
kurjaa kansaa kohtaan ja on uhrannut jotain sen eteen" -- hän puhui
vanhalla miettiväisellä tavallaan, "ei saata olla ajattelematta,
että hän ehkä voisi vaikuttaa siihen kansaan ja houkutella sitä
jonkinlaiseen maltillisuuteen. Viimeistään eilisiltana, teidän
mentyänne, puhellessani Lucyn kanssa --."

"Puhellessanne Lucyn kanssa", kertoi herra Lorry. "Kummastelen,
ett'ette häpeä mainita Lucyn nimeä. Ja samassa toivotte, että
voisitte matkustaa Pariisiin!"

"Mutta, enhän aio lähteä", sanoi Charles Darnay hymyillen. "Itsehän
sanotte aikovanne lähteä."

"Ja niin aionkin täydellä todella. Te, rakas Charles", sanoi herra
Lorry silmäillen kaukaisuudessa olevaa johtajaa ja alentaen äänensä
kuiskaukseksi, "ette saata aavistaa mitä hankaluuksia on pankkimme
hoidossa nykyään, eikä sitä vaaraa jonka alaisena kirjamme ja
paperimme ovat tuolla puolen Kanaalin. Herramme tietää mitä pahoja
seurauksia koituisi lukuisille ihmisille, jos joitakin meidän
asiakirjojamme otettaisiin takavarikkoon tai hävitettäisiin ja
se saattaa tapahtua milloin tahansa, kuten tiedätte, sillä kuka
takaa ettei Pariisia sytytetä tuleen tänään tai ryöstetä huomenna?
Mutta nyt saattaa tuskin kukaan muu kuin minä kiireimmän kautta
viisaasti valikoida näitten papereitten joukosta ja kaivaa ne maahan
tai muulla lailla saada ne vahingoittumatta talteen (hukkaamatta
kallista aikaa). Ja minäkö peräytyisin kun Tellsonilaiset tietävät
ja sanovat tämän -- Tellsonilaiset, joiden leipää olen syönyt nämät
kuusikymmentä vuotta -- siitä syystä että jäseneni ovat vähän
jäykät? Minähän olen vain poikanen, vertaillessani itseäni toisiin
ukkorähjiin täällä!"

"Kuinka minä ihailen nuorekasta urheuttanne, herra Lorry."

"Hiljaa! mitä joutavia! -- Ja rakas Charles", sanoi herra Lorry
silmäillen johtajaa taas, "muistakaa, että on melkein mahdotonta
saada mitään Pariisista nykyään, oli se sitten mitä tahansa. Juuri
tänäpäivänä toivat meille papereita ja muita kalleuksia (uskon
sen teille syvimmässä salaisuudessa, ei ole asiamiehen tapaista
kuiskaamallakaan puhua siitä, ei edes teille) eriskummallisimmat
sanantuojat mitä ajatella voi. Kunkin elämä oli hiuskarvan varassa
heidän mennessään kaupungin portista. Toisina aikoina tulisivat ja
menisivät lähetyksemme yhtä helposti kuin vanhassa Englannissa, mutta
nyt tulee kaikki pidätetyksi."

"Matkustatteko tosiaan tänä iltana?"

"Matkustan tosiaankin tänä iltana, sillä asia on käynyt niin
kiireiseksi, ettei se siedä viivytystä."

"Ja ettekö ota ketään kanssanne?"

"Kaikenlaisia ihmisiä on minulle ehdotettu, mutta en huoli
kenestäkään. Aion ottaa Jerryn mukaani, Jerry on ammoin ollut
henkivartiani sunnuntai-iltoina ja minä olen häneen tottunut. Ei
kukaan epäile Jerryä muuksi kuin englantilaiseksi verikoiraksi, eikä
luule hänellä olevan päässään muita tuumia kuin karata jokaisen
kimppuun, joka ryhtyy hänen herraansa."

"Sanon vielä kerran että sydämestäni ihailen urheuttanne ja nuorta
mieltänne."

"Ja minä sanon vielä kerran, joutavia, joutavia. Kun olen toimittanut
tämän pienen tehtävän, vastaanotan ehkä Tellsonilaisten ehdotuksen,
vetäydyn rauhalliseen yksityiselämään. Silloin on kyllä aikaa miettiä
vanhaksi tulemista."

Tämä keskustelu oli tapahtunut herra Lorryn tavallisen
pulpetin ääressä, Monseigneurin harhaillessa lähitienoilla ja
laverrellessa mitä hän oli tekevä kostaakseen ennen pitkää tuolle
roskaväelle. Monseigneurin tapana onnettomana maanpakolaisena
ollen -- kuten myöskin aivan liian paljon oli maassa syntyneen
brittiläisen puhdasoppisuuden tapana -- oli puhua tästä kauheasta
vallankumouksesta ikäänkuin olisi se ainoa sato taivaan alla, jota ei
koskaan oltu kylvetty -- ikäänkuin koskaan olisi tehty tai jätetty
tekemättä mitään, joka olisi voinut antaa aihetta siihen. He eivät
olleet tietävinään että ne, jotka olivat tarkastaneet onnettomia
miljoonia Ranskassa ja niitä väärinkäytettyjä ja väärennettyjä
keinoja, jotka olisivat saattaneet tehdä ne onnellisiksi, olivat
vuosikausia sitten nähneet sen välttämättömästi lähestyvän ja selvin
sanoin lausuneet nähtävänsä. Sellaista jaaritusta ynnä Monseigneurin
eriskummallisia hankkeita palauttaa olojen järjestystä, joka jo
aikoja sitten on aikansa elänyt ja kuluttanut taivaan ja maan
ja vielä itsensä kaupanpäälliseksi, taisi ilman vastaväitteitä
tuskin kukaan järkevä ihminen kärsiä, joka oli totuuden perillä.
Tämä jaaritus hänen ympärillään, hämmennys hänen omassa päässään
sekä levottomuus hänen sielussaan, oli tehnyt Charles Darnayn
huolestuneeksi.

Puhelevien joukossa oli Stryver Kings Benchistä, joka oli aika
vauhtia nousemassa virka-arvossaan ja sen vuoksi jutteli hyvin
suuriäänisesti tästä aineesta, ilmottaen Monseigneurille tuumiaan
mitenkä voisi räjähyttää ilmaan kansan, hävittää sen juuria myöten
maanpinnalta ja tulla toimeen ilman sitä ja muitakin samantapaisia
keksintöjä, kuten hävittää kotkia sirottamalla suolaa niitten
pyrstölle. Darnay kuunteli häntä erityisellä vastenmielisyydellä
ja hänen siinä epäillessään menisikö hän matkaansa päästäkseen
kuulemasta enempää tai jäisikö sinne ja sekaantuisi puheisiin, alkoi
asia, joka oli tapahtuva, kehittyä.

Johtaja lähestyi herra Lorrya ja asetti tahraisen ja avaamattoman
kirjeen hänen eteensä kysyen eikö hän vieläkään ollut löytänyt mitään
jälkiä henkilöstä, jolle se oli osotettu. Johtaja asetti kirjeen niin
lähelle Darnayta, että hän näki osotteen -- sitä paremmin kun se oli
hänen oma todellinen nimensä. Osoite käännettynä oli seuraava: "Hyvin
tärkeä. Herra, entinen markiisi St Evrémonde Ranskasta. Osoite:
Tellson & Kumpp. Lontoo. Englanti."

Hääaamuna oli tohtori hartaasti ja nimenomaisesti vaatinut Charles
Darnaylta lupauksen että tämän nimen salaisuus jäisi heidän kesken,
-- kunnes hän, tohtori, päästäisi hänet tästä lupauksesta. Ei kukaan
muu tietänyt sitä hänen nimekseen, hänen omalla vaimollaan ei ollut
aavistusta siitä, eikä myöskään herra Lorry saattanut sitä tietää.

"Ei", sanoi herra Lorry johtajalle, -- "olen kyllä näyttänyt sen
kaikille täällä, mutta ei kukaan tiedä ilmottaa tämän herran
olinpaikkaa."

Koska kellon viisarit lähestyivät pankin sulkemisaikaa, alkoivat
puhelevat virtailla herra Lorryn pulpetin ohi. Hän piti kirjettä
näytteillä kysyvällä katseella ja Monseigneur katseli sitä ja aina
oli hänellä sanottavana jotain alentavaa ranskan tai englannin
kielellä tästä markiisista, joka ei ollut löydettävissä.

"Luulen, että hän on tuon hienosti sivistyneen ja murhatun markiisin
veljenpoika ja jälkeinen -- mutta kaikessa tapauksessa on hän
suvustaan huonontunut", sanoi yksi. "Kaikeksi onneksi en ole koskaan
häntä tuntenut."

"Pelkuri, joka jätti paikkansa", sanoi toinen, "tämä Monseigneur
pääsi lähtemään Pariisista sääret taivasta kohti ja puoleksi
tukehtuneena heinäkuormassa -- joitakin vuosia takaperin."

"Uusien oppien tartuttama", sanoi kolmas, ja katseli sivumennen
osoitetta lornjetillaan, "asettui markiisivainajaa vastaan, jätti
tilan periessään sen ja heitti sen roskajoukon valtaan. Toivon että
he nyt palkitsevat häntä hänen ansioittensa mukaan."

"Mitä?" huusi möläjävä Stryver. "Niinkö hän teki? Sellainenko mies
hän on? Katsokaamme hänen häpeällistä nimeänsä. Piru hänet periköön!"

Darnay, joka ei enää kyennyt itseään hillitsemään, laski kätensä
herra Stryverin olkapäälle ja sanoi:

"Minä tunnen sen miehen."

"Piru vie, vai tunnette?" sanoi Stryver. "Silloin surkuttelen teitä."

"Miksi niin?"

"Miksi niin, herra Darnay? Ettekö kuulleet hänen tekojaan. Älkää
kysykö, miksi, näihin aikoihin."

"Mutta minä kysyn, miksi?"

"Silloin sanon vielä kerran, herra Darnay, että surkuttelen teitä.
Olen pahoillani kuullessani teidän tekevän niin eriskummallisia
kysymyksiä. Tässä puhutaan miehestä joka on saastaisimman ja
herjaavimman helvetinopin tartuttama, mistä koskaan on kuultu
puhuttavan, miehestä, joka on jättänyt tilansa alhaisimpain
hylkiöitten, joukkomurhaajien käsiin, ja te vielä kysytte miksi
surkuttelen, että mies joka opettaa nuorisoa, tuntee hänet? Hyvä,
minä vastaan teille. Minä surkuttelen teitä syystä että luulen
sellaisesta konnasta saattavan jotain tarttua. Siinä syy."

Muistaen salaisuutta, hillitsi Darnay itseään suurella vaivalla ja
sanoi: "Ehkäpä ette ymmärrä sitä gentlemannia."

"Mutta ymmärrän mitenkä saada _teitä_ pussiin, herra Darnay",
sanoi riitapukari Stryver, "ja sen olen tekevä. Jos se lurjus on
gentlemanni, en häntä ymmärrä. Te voitte sanoa sen hänelle ynnä
minun terveiseni. Voitte myöskin sanoa hänelle minun puolestani,
että luovutettuaan maallisen omaisuutensa ja asemansa tuolle
vertajanoavalle roistoväelle, hämmästyttää minua ettei hän ole
heidän etunenässään. Mutta ei hyvät herrat", katsellen ympärilleen
ja napsahuttaen sormillaan, "minä tunnen jotakuinkin ihmisluonnon ja
minä sanon teille ettei koskaan senkaltainen mies usko itseään niin
kalliitten holhokkien armoihin. Ei, hyvät herrat, hän panee pillit
pussiin heti jymäkän alkaessa ja pujahtaa pois."

Näin puhuen ja vielä kerran sormiaan napsahuttaen tuppaantui herra
Stryver Fleet-kadulle saavuttaen kuulijoittensa yleistä hyväksymistä.
Herra Lorry ja Charles Darnay jäivät kahden pulpetin ääreen kaikkien
lähtiessä pois pankista.

"Tahdotteko ottaa tämän kirjeen huoleksenne?" sanoi herra Lorry. "Te
tiedätte varmaan minne se on tuleva?"

"Tiedän."

"Olkaa hyvä ja selittäkää, että otaksumme sen osotetun tänne siinä
luulossa että tietäisimme minnekkä se olisi jätettävä ja että se on
vetelehtinyt täällä jonkun aikaa?"

"Kyllä sanon. Matkustatteko Pariisiin suoraan täältä?"

"Niin, kello kahdeksan aikana."

"Siis tulen takasin heittämään teille jäähyväisiä."

Hyvin tyytymättömänä itseensä, Stryveriin ja moneen muuhun, kiiruhti
Darnay rauhalliseen Templeen, avasi kirjeensä ja luki sen. Tässä sen
sisällys:

/#
    L'Abbayen vankila Pariisissa 21 p. kesäkuuta 1792.

    _Herra entinen Markiisi._

    Oltuani kauvan hengenvaarassa kylässä, on minut otettu kiinni
    väkivaltaisesti ja loukkaavasti ja kuletettu jalan pitkän matkaa
    Pariisiin. Matkalla olen suuresti kärsinyt. Ei siinä tarpeeksi,
    taloni on hävitetty -- tasotettu maan tasalle.

    Rikos, jonka vuoksi olen vangittu, herra entinen markiisi ja
    jonka vuoksi minut asetetaan tuomioistuimen eteen ja kadotan
    elämäni (ilman teidän jalomielistä apuanne) on, kuten minulle
    sanotaan, petos kansan majesteettia vastaan, sillä minä olen
    esiintynyt sitä vastaan erään emigrantin hyväksi. Olen turhaan
    selittänyt heille, että olen esiintynyt heidän edukseen enkä
    heitä vastaan teidän käskyjenne mukaan. Olen turhaan selittänyt
    heille, että minä ennen emigranttien omaisuuden takavarikkoon
    ottamista, annoin anteeksi ne verot, joita he olivat herenneet
    maksamasta, etten ollut vaatinut mitään arentia, etten ollut
    turvaantunut mihinkään oikeudenkäyntiin. Ainoa vastaus on,
    että olen toiminut erään emigrantin hyväksi ja missä on tämä
    emigrantti?

    Oi, armollinen herra entinen markiisi! missä on tämä emigrantti?
    Huudan unissani: missä hän on? Kysyn taivaalta eikö hän tule
    minua pelastamaan? Ei vastausta. Oi, herra entinen markiisi,
    lähetän epätoivoisen huutoni meren ylitse siinä toivossa
    että se ehkä kuuluu teidän korviinne Tellsonin suuren pankin
    välityksellä, joka on tunnettu Pariisissa.

    Taivaan, oikeuden, jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian
    tähden, rukoilen teitä herra entinen markiisi, auttakaa ja
    vapauttakaa minua. Minun vikani on, että olen ollut teille
    uskollinen. Oi, herra entinen markiisi, nyt pyydän teitä olemaan
    uskollinen minua kohtaan!

    Tästä kauhun vankilasta, jossa minä joka päivä yhä lähenen
    perikatoani, lähetän minä teille herra entinen markiisi suruisen
    ja onnettoman alamaisuuteni vakuutuksen.

    Teidän onneton palvelijanne _Gabelle._
#/

Salainen levottomuus Darnayn mielessä virkosi tästä kirjeestä
voimakkaasti eloon. Vaara, joka uhkasi vanhaa, hyvää palvelijaa,
jonka ainoa rikos oli uskollisuus häntä ja hänen perhettään kohtaan,
tuijotti niin nuhtelevaisesti häntä kasvoihin, hänen kävellessään
edestakasin Templessä mietiskellen mitä hänen tulisi tehdä, että hän
melkein peitti kasvonsa ohitsekulkevilta.

Hän tiesi hyvin, että kauhuissaan siitä ilkityöstä joka seppelöitsi
vanhan suvun pahat työt ja pahan maineen, epäillessään setäänsä
ja katsellessaan vastustavalla omallatunnolla sitä huojuvaa
rakennusta jota hänen otaksuttiin ylläpitävän, oli hän toiminut
puutteellisesti. Hän tiesi aivan hyvin, että hän rakkaudessaan Lucyyn
oli liian hätäisesti ja puutteellisesti luopunut yhteiskunnallisesta
asemastaan, vaikka hän jo kauvan oli sitä miettinyt tehdä. Hän tiesi
että hänen olisi pitänyt viedä se perille järjestelmänmukaisesti ja
antaa sille laillista muotoa, ja että hän olikin aikonut sen tehdä,
vaikka se oli jäänyt sikseen.

Onni hänen itsevalitsemassa englantilaisessa kodissaan, pakko
olla alituisessa työssä, ajan pikaiset muutokset ja huolet, jotka
seurasivat niin nopeasti toisiaan, että yhden viikon tapahtumat
pyyhkivät pois edellisen viikon kypsymättömät tuumat, tekivät
tyhjiksi hänen aikeensa. Hän tiesi aivan hyvin että hän oli alistunut
tähän asianhaarojen pakosta, ei tosin ilman levottomuutta, mutta
kuitenkin ilman johdonmukaista ja kasvavaa vastustusta. Hän oli
odottanut tilaisuutta toimiakseen, ajat olivat vaihdelleet ja olleet
levottomat, kunnes tilaisuus oli mennyt hukkaan ja aatelisto oli
tulvinut pois Ranskasta sekä maanteitä että syrjäteitä ja heidän
omaisuutensa otettu takavarikkoon ja hävitetty, vieläpä heidän
nimensäkin pyyhkäisty pois. Tämän kaiken tiesi hän yhtä hyvin kuin
jotkut uudet viranomaiset Ranskassa, jotka taisivat häntä siitä
syyttää.

Mutta hän ei ollut sortanut ketään, eikä vanginnut ketään.
Velkojensa kerääminen oli hänelle niin vastenmielistä että hän oli
vapaaehtoisesti luopunut niistä, lähtenyt maailmalle ilman yhtäkään
suojelijaa, hankkinut itselleen oman paikan siellä ja ansainnut oman
leipänsä. Herra Gabelle oli hoitanut köyhtynyttä ja kiinnitettyä
tilaa kirjeellisten määräysten mukaan, joissa kehotettiin säästämään
kansaa, antamaan sille se vähänen mikä annettavissa oli -- ne
polttoaineet, joita ankarat velkojat sallivat heidän ottaa talvella
ja ne tuotteet, joita kesällä voitiin pelastaa heidän kynsistään --
ja hän oli epäilemättä omaksi turvakseen ottanut nämät määräykset
todisteiksi, siis nyt tuli vain hänen esiintyä.

Tämä edisti epätoivoista päätöstä, jonka Charles Darnay oli
tekemäisillään, hän aikoi näet lähteä Pariisiin.

Niin. Kuten merimiestä vanhassa sadussa, olivat tuulet ja virrat
ajelleet häntä magneettikallion alueelle, ja se veti hänet nyt
luokseen ja hänen täytyi seurata. Kaikki mikä kohosi hänen
ajatuksissaan, syyti hänet yhä nopeammin ja varmemmin kohti
kauheata vetovoimaa. Hänen salainen levottomuutensa oli syntynyt
siitä, että hänen onnettomassa synnyinmaassaan toimitettiin huonoja
aikeita huonoilla välikappaleilla ja siitä, ettei hän, tietäessään
olevansa heitä parempi, ollut siellä, toimimassa jotain verenvuodon
ehkäisemiseksi ja täyttämässä laupeuden ja inhimillisyyden
vaatimuksia. Tämän puoleksi tukahutetun ja puoleksi kalvavan
levottomuuden johdosta oli hän tullut tekemään sattuvia vertauksia
itsensä ja sen vanhan kunnon herran välillä, jonka velvollisuuden
tunto oli niin vahva. Tätä (hänelle niin alentavaa) vertausta oli
paikalla seurannut Monseigneurin iva, joka oli häntä katkerasti
loukannut, samoin Stryverin sanat, jotka vanhoista syistä olivat
karkeammat ja sapekkaammat kuin toisten. Tähän oli tullut lisäksi
Gabellen kirje, viattoman, hengenvaarassa olevan vangin vetoaminen
hänen oikeuteensa, kunniaansa ja hyvään nimeensä.

Hänen päätöksensä oli tehty. Hänen oli lähdettävä Pariisiin.

Niin, magneettikallio veti hänet puoleensa ja hänen täytyi purjehtia
kunnes ajoi karille. Hän ei tiennyt mistään kalliosta, hän näki
tuskin vaaraakaan. Hänen toimiensa tarkotus, joskin hän oli heittänyt
työnsä kesken, esiintyi hänen silmissään sellaisessa valossa, että
hän arveli sitä kiitollisuudella tunnustettavan Ranskassa jos hän
itse ilmestyisi sitä täyttämään. Sitäpaitsi kuvastui hänen mielessään
kunniakas toivo tehdä hyvää, joka usein on niin monen hyvän sydämen
sangviininen kangastus ja hän oli mielikuvituksessaan voimakkaasti
johtavinaan tätä raivoavaa vallankumousta, joka oli eksynyt niin
hirvittävästi harhaan.

Tehtyään päätöksensä, käveli hän edestakasin ja mietiskeli ettei
Lucyn, eikä hänen isänsä tulisi saada mitään tietää ennen hänen
lähtöään. Lucyä oli säästettävä eron haikeudesta ja hänen isänsä,
joka aina vastenmielisesti käänsi ajatuksensa menneisyyden
maaperälle, oli saava tiedon tästä askeleesta vasta silloin kun se
oli peruuttamattomasti pantu täytäntöön. Hän ei ajatellut kuinka
suuresti Lucyn isä oli syypää tähän hänen ontuvaan asemaansa
kantaessaan tuskallisen kiihkeästi vanhojen Ranskaan liittyvien
muistojen elvyttämistä. Mutta tämäkin asianhaara oli vaikuttanut
hänen menettelytapaansa.

Hän kulki edestakasin kiihkeissä mietteissään, kunnes oli aika palata
Tellsonin pankkiin jättämään hyvästi herra Lorrylle. Tultuansa
Pariisiin, oli hän siellä käyvä vanhaa ystäväänsä tervehtimässä,
mutta nyt hän ei saanut sanoa sanaakaan aikeestaan.

Vaunut ja postihevoset odottivat pankin ovella ja Jerry oli
matkapuvussa pitkävartiset saappaat jaloissaan.

"Olen vienyt kirjeen perille", sanoi Charles Darnay herra Lorrylle.
"En suostunut vaivaamaan teitä kirjallisella vastauksella, vaan ehkä
tahdotte viedä perille suullisen?"

"Sen tahdon mielelläni tehdä", sanoi herra Lorry, "ellei se ole
vaarallista."

"Ei laisinkaan. Mutta se on eräälle vangille l'Abbayessa."

"Mikä hänen nimensä on?" sanoi herra Lorry, avonainen muistikirja
kädessään.

"Gabelle."

"Gabelle. Ja mikä on viesti onnettomalle vangille?"

"Sanokaa vain, että hän on saanut kirjeen ja tulee."

"Eikö mitään määräaikaa?"

"Hän lähtee matkalle huomeniltana."

"Ei mitään määrättyä henkilöä?"

"Ei."

Hän auttoi herra Lorrya kääriytymään lukuisiin takkeihin ja kaapuihin
ja seurasi häntä vanhan pankin lämpimästä ilmasta Fleet kadun usvaan.
"Terveiseni Lucylle ja pikku Lucylle", sanoi herra Lorry jäähyväisiä
heittäessään "ja pitäkää hyvä huoli heistä siksi kun palajan."
Charles Darnay pudisti päätään ja hymyili epäilevästi, vaunujen
pyöriessä pois.

Sinä iltana -- se oli neljästoista päivä elokuuta, valvoi hän kauvan
ja kirjoitti kaksi hellää kirjettä. Toinen oli Lucylle ja siinä
kertoi hän ankarasta velvollisuudesta, joka kutsui häntä Pariisiin,
selvittäen hänelle seikkaperäisesti ne syyt, joihin nähden hän oli
vakuutettu välttävänsä kaikkia vaaroja; toinen oli tohtorille ja
siinä uskoi hän Lucyn ja heidän rakkaan lapsensa hänen huostaansa,
kosketellen siinä myös samaa ainetta. Kummallekin kirjoitti hän että
hän oitis perille päästyään oli heille kirjoittava, näytteeksi että
hän oli turvassa.

Tämä päivä oli vaikea, sillä ensi kerran heidän yhdyselämänsä aikana
oleskeli hän heidän seurassaan, salaisuus mielessä. Oli vaikeata
panna täytäntöön se viaton petos, josta heillä ei ollut vähintäkään
aavistusta. Mutta hellä silmäys hänen vaimoonsa, joka oli niin
ilonen ja toimekas, vahvisti hänen päätöstään olla mitään puhumatta
tuumistaan (hän oli jo melkein ilmoittamaisillaan ne, niin omituista
oli hänestä toimittaa mitään ilman hänen hiljaista apuaan) ja päivä
kului nopeasti. Aikasin illalla syleili hän vaimoaan ja hänen yhtä
rakasta kaimaansa, sanoen pian palaavansa (ennen tehty sopimus
pakotti muka hänet kaupungille ja matkalaukun oli hän jo salaisesti
pannut järjestykseen) ja läksi ulos kadulle raskaaseen sumuun vielä
raskaammalla sydämellä.

Näkymätön voima veti hänet nyt nopeasti puoleensa ja kaikki tuulet
ja virrat puhalsivat häntä suoraan ja voimakkaasti sitä kohti. Hän
jätti molemmat kirjeensä luotettavalle sananviejälle vietäväksi
määräpaikkaansa puolta tuntia ennen puoliyötä mutta ei ennen,
vuokrasi hevoset Doveriin ja alkoi matkansa. "Taivaan, oikeuden,
jalomielisyyden ja jalon nimenne kunnian tähden!" kuului vankiraukan
huuto, ja sillä Darnay vahvisti raskasta sydäntään, kun hän jätti
taaksensa kaikki, mikä oli hänelle rakasta maan päällä ja ajeli kohti
magneettikalliota.

_Toisen kirjan loppu_.



KOLMAS KIRJA.

Myrskyn jäljissä.



ENSIMMÄINEN LUKU.

Yksinäinen koppi.


Matkustaja, joka syksyllä 1792 matkusti Englannista Pariisiin, ei
tullut pian perille. Kurjia teitä, huonoja ajoneuvoja ja hevosia
jotka häntä viivyttivät olisi hän tavannut, vaikkakin Ranskan
kukistettu ja onneton kuningas olisi istunut valtaistuimellaan
kaikessa loistossaan, mutta uusi aika toi mukanaan myös
toisia esteitä. Jokaisella kaupunginportilla ja kylien
ylöskantokonttooreissa löytyi joukko kansalaisia -- isänmaanystäviä
kansallisine musketteineen, jotka olivat aina nopeat laukeamaan.
Nämät pysäyttivät meneviä ja tulevia, kuulustelivat heitä,
tarkastivat heidän papereitaan, etsivät heidän nimiään omissa
listoissaan, palauttivat heitä tai lähettivät heitä eteenpäin, tai
pysäyttivät heitä ja panivat kiinni, aina sen mukaan kuin heidän
oikullinen arvostelunsa ja mielikuvituksensa katsoi parhaimmaksi,
vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman sarastavalle ja
jakamattomalle tasavallalle.

Charles Darnay oli taivaltanut ainoastaan muutamia ranskalaisia
peninkulmia, kun hän alkoi huomata, ettei hänellä ollut vähääkään
toivoa matkustaa näitä teitä takasin ennenkuin hän Pariisissa olisi
julistettu kunnon kansalaiseksi. Mitä ikinä hänelle nyt tapahtuikin,
matkansa päähän oli hänen mentävä. Jokaisen viheliäisen kylän, joka
jäi hänestä jäljelle, jokaisen tullipönkän, joka pamahti poikki tien
hänen takanaan, tunsi hän kartuttavan niitä rautaovia, jotka nyt
sulkivat hänet Englannista. Häntä vartioittiin niin tarkasti, että
jos häntä olisi vangittu verkkoon tai viety määräpaikkaansa häkissä,
ei hän selvemmin olisi voinut tuntea vapautensa menneen.

Paitsi että tämä ankara vartioiminen pysäytti häntä maantiellä
parikymmentä kertaa postiasemilla, hidastutti se hänen matkaansa
monta kertaa päivässä ratsastamalla hänen jälkeensä ja ottamalla
hänet kiinni, ratsastamalla hänen edellään, ollen häntä vastassa ja
ratsastamalla hänen mukanaan vartioidakseen häntä. Hänen matkansa
yksistään Ranskassa oli kestänyt monta päivää, kun hän uupuneena
laskeusi levolle pienessä kaupungissa valtamaantien varrella, vielä
runsaan matkan päässä Pariisista.

Ainoastaan onnettoman Gabellen kirjeen näyttäminen oli saattanut
hänet niinkään pitkälle. Vaikeudet tämän pienen kaupungin
vahtihuoneessa olivat olleet sitä laatua, että hän huomasi tulleensa
matkansa käännekohtaan. Eikä hän senvuoksi ollut niinkään hämmästynyt
kun hänet keskellä yötä herätettiin pienessä ravintolassa, johon
hänet oli käsketty yöksi asettumaan.

Hänet herätti arkaileva paikallinen virkamies ja kolme aseellista
isänmaanystävää, jotka karkeat, punaset lakit päässään ja piiput
hampaissaan istuutuivat sängynlaidalle.

"Emigrantti" [vallankumouksen aikana maasta paenneet aateliston ja
papiston jäsenet. Suom. muist.], sanoi virkamies, "aion lähettää
teidät Pariisiin vartiojoukon saattamana."

"Kansalainen, toivon hartaasti pääseväni Pariisiin, vaikka tulisin
toimeen ilman vartiojoukkoa."

"Hiljaa", murisi yksi punalakki ja löi peitettä pyssynperällä. "Suus
kiinni, ylimys."

"Se on niinkuin tämä hyvä isänmaanystävä sanoo", sanoi arkaileva
virkamies. "Te olette ylimys ja teillä täytyy olla vartio -- ja
teidän täytyy maksaa siitä."

"Minulla ei ole valitsemisen varaa ", sanoi Charles Darnay.

"Valitsemisen varaa! Kuulkaas tuota!" huudahti sama tuima punalakki.
"Ikäänkuin ei se jo olisi armo, että häntä suojellaan lyhdyntolpasta."

"Asia on niinkuin tämä kunnon isänmaanystävä sanoo", sanoi virkamies.
"Nouskaa ylös, emigrantti, ja pukeutukaa."

Darnay totteli ja hänet vietiin takasin vahtihuoneeseen, jossa toiset
isänmaanystävät, karkeat punaset lakit päässä polttelivat, joivat
tahi makasivat vahtitulen ääressä. Täällä hän maksoi aimo summan
vartiojoukostaan ja läksi sieltä sen seuraamana ulos märille teille,
kello kolmen aikana aamulla.

Vartio oli kokoonpantu kahdesta isänmaanystävästä, jotka päässä
punaset lakit kolmivärisine kokardineen ja kansallisilla pyssyillä
ja sapeleilla varustettuina ratsastivat kummallakin puolella
häntä. Vartioittu ohjasi itse hevostansa, vaikka hevosen suitsista
oli nuora johdettu toisen vartijan vyötäisiin. Tällä tavoin he
läksivät matkalle, sateen piiskatessa heitä kasvoihin, lönksyttäen
raskaassa rakuunatahdissa pitkin kaupungin mukulaista kivitystä ulos
liejuisille teille. Tässä tilassa he taivalsivat kaikki ne monet
peninkulmat, jotka olivat heidän ja pääkaupungin välillä, ilman muuta
muutosta kuin että he vaihtoivat hevosia ja nopeutta.

He matkustivat halki yön, pysähtyivät tunnin tai pari päivänkoiton
jälkeen ja lepäilivät kunnes hämärä alkoi. Vartiosto oli niin
kurjasti puettu, että sen täytyi kietoa olkia alastomien sääriensä
ja olkapäittensä ympäri, suojellakseen itseään kosteudelta.
Huolimatta mieskohtaisesta vastenmielisyydestään seuralaisiinsa,
huolimatta siitä alituisesta vaarasta, joka tuli siitä että toinen
isänmaanystävistä oli yhtämittaa juovuksissa ja piteli pyssyjään
hyvin huolettomasti, ei Charles Darnay antanut pakkotilansa
huolestuttaa itseään, sillä, arveli hän, kaikki tämä ei voinut
vaikuttaa tähän erikoistapaukseen, joka ei vielä ollut selvitetty,
eikä todistuksiin, jotka l'Abbayen vanki olisi vahvistava, vaan jotka
vielä olivat tekemättä.

Mutta kun he tulivat Beauvaisin kaupunkiin, -- illalla kun kadut
olivat täynnä väkeä -- ei hän voinut salata itseltään arveluttavaa
asemaansa. Pahaa tietävä väkijoukko kerääntyi katsomaan hänen
saapumistaan postihuoneen pihalle ja monet äänet huusivat kuuluvasti:
"alas emigrantti!" Hän oli juuri astumaisillaan alas satulasta, mutta
jäi istumaan siihen, arvellen sen varmimmaksi paikaksi tällä hetkellä.

"Emigrantti! hyvät ystäväni", sanoi hän. "Ettekö näe minua täällä
Ranskassa omasta vapaasta tahdostani?"

"Senkin kirottu emigrantti", huusi eräs seppä ja tunkeutui moukari
kädessä hurjana väkijoukon läpi, "ja senkin kirottu ylimys!"

Postimestari asettui miehen ja ratsumiehen suitsien väliin, (joita
tämä nähtävästi tavotteli käsiinsä), ja sanoi rauhoittavalla äänellä:
"Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla! Hän on saava tuomionsa
Pariisissa."

"Tuomionsa!" toisti seppä ja heilautti moukariansa. "Niin,
kuolintuomionsa kavaltajana!" Näitä sanoja kuullessaan päästi rahvas
hyväksyvän kiljunan.

Estäen postimestaria, joka tahtoi kääntää hevosen päätä pihaan,
(juopunut isänmaanystävä istui aivan rauhassa satulassaan, pidellen
köyden päätä käsissään) sanoi Darnay niin pian kuin häntä saattoi
kuulla:

"Ystävät, te petytte, tahi teitä on petetty. Minä en ole mikään
kavaltaja."

"Hän valehtelee!" huusi seppä. "Käskykirjan mukaan on hän kavaltaja.
Hänen henkensä on luovutettu kansalle. Hänen kirottu henkensä ei
kuulu hänelle enää."

Samassa kun Darnay huomasi väkijoukon silmissä hyökkäyshimon, joka
seuraavassa hetkessä olisi kohdistunut häneen, talutti postimestari
hänen hevosensa pihaan, vartio ratsasti heti hänen kintereillään ja
postimestari sulki ja telkesi ränstyneen kaksoisportin. Seppä antoi
sille aimo tärähdyksen moukaristaan ja väkijoukko ulvoi, mutta muuta
ei tapahtunut.

"Mikä käskykirja se on, josta seppä puhui?" kysyi Darnay
postimestarilta, kiitettyään häntä ja seisoessaan hänen vieressään
paikalla.

"Varmaankin eräs käskykirja, joka säätää kaikkien emigranttien
omaisuuden myytäväksi."

"Koska se on julaistu?"

"Neljäntenätoista päivänä."

"Samana päivänä, kun minä läksin Englannista."

"Sanotaan, että se on vain yksi monista ja että niitä tulee useita,
-- jolleivät jo ole julaistut, -- joissa karkoitetaan maasta kaikki
emigrantit, ja tuomitaan kuolemaan kaikki, jotka palaavat. Sitä hän
tarkotti sanoessaan, ettei teidän henkenne enää ollut teidän omanne."

"Mutta eihän semmoisia käskykirjoja vielä ole julaistu?"

"Mitä minä tiedän?" sanoi postimestari olkapäitään kohottaen. "Ehkäpä
jo ovat, tahi ehkäpä tulevat julaistuiksi. Se on miltei sama. Mitäs
tässä voi tehdä?"

He lepäsivät olkilyhteen päällä ullakolla puoliyöhön saakka ja
ratsastivat sitten etemmäs, kun kaupunki vielä oli unen vallassa.
Yksi niitä monia merkillisiä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet
tavallisessa menossa, ja jotka tekivät tämän matkan niin vähän
todelliseksi, oli muun muassa se, että kaikki ihmiset näkyivät
tulevan toimeen tavattoman vähällä unella. Ratsastettuaan pitkät
autiot taipaleet, saapuivat he kurjan mökkiryhmän luo, joka ei
ollut pimeän vallassa vaan hohti valossa ja he näkivät kansan
aavemaisesti tanssivan piiritanssia kuihtuneen vapauden puun
ympärillä tahi seisovan joukossa laulaen vapauden laulua. Mutta
onneksi sinä yönä nukuttiin Beauvaisissa, niin että he taisivat
päästä sieltä ja he ratsastivat taas ulos yksinäisyyteen,
kolkossa kylmässä ja kosteudessa läpi surkastuneitten peltojen,
jotka eivät olleet antaneet mitään satoa tänä vuonna, tavaten
tiellään milloin poltettujen rakennusten mustia raunioita, milloin
yksinäisiä kuleksivia isänmaanystäviä, jotka pimeässä törmäsivät
väijypaikoistaan ja tulivat heitä vastaan.

Aamun koittaessa olivat he viimein Pariisin muurien edustalla.
Kaupungin portti oli suljettu ja ankarasti vartioittu, kun he
ratsastivat sen luo.

"Missä ovat vangin paperit?" kysyi mahtavan näköinen virkamies, jonka
vartio oli kutsunut ulos.

Charles Darnay tietysti säpsähti tuon epämiellyttävän sanan
kuullessaan ja pyysi puhujan huomaamaan, että hän oli vapaa
matkustaja ja Ranskan kansalainen, joka matkusti vartion suojelemana,
jonka maan levoton tila oli tehnyt tarpeelliseksi ja jonka hän oli
maksanut.

"Missä ovat vangin paperit?" toisti mies välittämättä hänestä.

Päihtyneellä isänmaanystävällä oli ne lakissaan ja otti ne esiin.
Silmäiltyään Gabellen kirjettä, hämmästyi samanen virkamies ja tuli
levottomaksi ja katseli Darnayta hyvin tarkasti.

Hän jätti sekä vartiojoukon että vartioidun sanaakaan sanomatta ja
meni vahtihuoneeseen, sillä aikaa istuivat he hevostensa selässä
ulkopuolella porttia. Katsellessaan ympärilleen tällä jännityksen
hetkellä, huomasi Charles Darnay että porttia vartioitsi sekava
joukko sotilaita ja isänmaanystäviä, -- viimemainittujen luku oli
suurempi -- ja että mitättömimmänkin henkilön oli vaikea päästä ulos,
jotavastoin sisäänpääsy kaupunkiin maalaiskärryille muonatavaroineen
ja muulle sellaiselle liikkeelle ja liikkeenharjoittajille oli varsin
helppoa. Koko joukko miehiä ja naisia, puhumattakaan eläimistä ja
kaikenlaatuisista ajoneuvoista, odottivat ulospääsöä, mutta tarkastus
oli niin ankara, että he heruivat salvan läpi hyvin hitaasti.
Monet tiesivät, että kestäisi niin kauvan ennenkuin pääsivät
kuulusteltaviksi että he paneutuivat pitkäkseen maahan nukkumaan tai
polttamaan muitten puhellessa tai vetelehtiessä ympäri. Punanen lakki
ja kolmivärinen kokardi olivat yleiset sekä miehillä että naisilla.

Darnayn istuttua puolen tunnin aikaa satulassa, tarkastellen kaikkea
tätä, näki hän saman virkamiehen käskevän vartioitten avaamaan
salvan. Sitten jätti hän vartioille, päihtyneelle ja selvälle kuitin
vangista ja käski häntä astumaan alas ratsun selästä. Hän teki kuten
käskettiin ja molemmat isänmaanystävät taluttaen hänen uupunutta
ratsuaan kääntyivät ja ratsastivat pois menemättä kaupunkiin.

Darnay seurasi saattajaansa vahtihuoneeseen, joka haisi huonolle
viinille ja tupakalle ja jossa jotkut sotamiehet ja isänmaanystävät,
nukkuen ja valvoen, päihtyneinä ja selvinä tai tilassa, joka vaihteli
valvomisen ja nukkumisen, päihtymisen ja selvyyden välillä, seisoivat
tai makasivat siellä täällä. Valo vahtihuoneessa, joka lähti osaksi
yön sammuvista öljylampuista, osaksi pilvisestä päivästä oli myöskin
epävakaista laatua. Muutamia luetteloja oli eräällä pulpetilla, ja
eräs raa'an ja tuimannäköinen virkamies istui niitten ääressä.

"Kansalainen Defarge", sanoi hän Darnayn saattajalle, ottaessaan
paperiliuskan kirjoittaakseen. "Onko tämä emigrantti Evrémonde?"

"Hän se on."

"Ikänne, Evrémonde."

"Seitsemänneljättä."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Missä?"

"Englannissa."

"Aivan oikein. Missä on vaimonne, Evrémonde?"

"Englannissa."

"Niinpä niinkin. Te olette määrätty la Forcen vankilaan."

"Laupias taivas!" huudahti Darnay. "Minkä lain mukaan ja mistä
rikoksesta?"

Virkamies silmäili kotvasen ylös paperistaan.

"Meillä on uudet lait, Evrémonde, ja uusia rikoksia, sen jälkeen kun
te olette täällä ollut." Hän sanoi tämän kylmästi hymyillen ja jatkoi
kirjoitustaan.

"Pyydän teitä huomioon ottamaan, että olen tullut tänne
vapaaehtoisesti erään kansalaisen kirjallisen vetoamisen johdosta,
joka on teidän hallussanne. Pyydän vain viipymättä saada selvittää
tätä asiaa. Eikö minulla ole oikeutta sitä vaatia?"

"Emigranteilla ei ole oikeuksia, Evrémonde", kuului tyly vastaus.
Virkamies kirjoitti loppuun asti, silmäili mitä oli kirjoittanut,
hiekoitti sen ja ojensi sen Defargelle sanoen: "yksinäinen koppi".

Defarge viittasi paperillaan vankia itseään seuraamaan. Vanki totteli
ja vahti ynnä kaksi aseellista isänmaanystävää seurasivat heitä.

"Tekö olette", sanoi Defarge matalalla äänellä heidän mennessään alas
vahtihuoneen portaita ja kääntyessään Pariisiin päin, "naimisissa
tohtori Manetten tyttären kanssa, saman tohtorin, joka istui vankina
nyt kukistetussa Bastiljissa?"

"Minä se olen", vastasi Darnay, katsellen häneen hämmästyneenä.

"Nimeni on Defarge ja minulla on viinipuoti Saint-Antoinen
esikaupungissa. Ehkäpä olette kuullut minusta puhuttavan."

"Vaimoni tuli teidän luoksenne noutamaan isäänsä."

Sana "vaimo", näkyi ikävästi vaikuttavan Defargeen ja hän sanoi
äkillisellä kärsimättömyydellä: "vastasyntyneen, terävähampaisen
naisen guillotiinin [mestauskone, joka on saanut nimensä keksijästään
lääkäri Guillotinista] nimessä, miksi olette tullut Ranskaan?"

"Kuulittehan äsken syyn. Ettekö luule totta puhuvani?"

"Huono totuus teille", sanoi Defarge rypistynein silmäkulmin ja
katseli suoraan eteensä.

"Olen todellakin aivan ymmällä. Kaikki täällä on niin odottamatonta,
niin muuttunutta, niin hämmästyttävää ja oikeudetonta, että olen
aivan sekasin päästäni. Tahdotteko minua hiukan auttaa?"

"Enkä." Defarge puhui yhä katsellen suoraan eteensä.

"Tahdotteko vastata yhteen ainoaan kysymykseen?"

"Ehkäpä. Se riippuu sen laadusta. Sanokaa, mistä on kysymys?"

"Saanko pitää vapaata yhteyttä ulkomaailman kanssa tästä vankilasta,
jonne minut nyt vastoin oikeutta viedään?"

"Sittenpähän näette."

"Haudataanko minut sinne ilman tutkimusta ja tuomiota ja ilman
puolustamisen mahdollisuutta?"

"Sittenpähän näette. Ja entäs sitten. Monta ihmistä on ennen teitä
samalla tavalla haudattu pahempiin vankiloihin."

"Mutta ei koskaan minun toimestani, kansalainen Defarge."

Kansalainen Defarge katseli häneen, synkästi vastaamatta ja jatkoi
kulkuaan itsepäisesti ja tuimasti vaieten. Mitä syvemmälle hän vaipui
tähän äänettömyyteen, sitä heikommaksi kävi toivo -- niin Darnaysta
ainakin tuntui -- että hän vähääkään pehmenisi. Hän kiirehti sen
vuoksi sanomaan:

"Minulle olisi perin tärkeätä (te kansalainen tiedätte vielä paremmin
kuin minä kuinka tärkeätä se on) saada ilmottaa herra Lorrylle
Tellsonin pankkiin, eräälle englantilaiselle herralle, joka nykyään
on Pariisissa, sen yksinkertaisen tosiasian muitta selityksittä, että
minut on suljettu la Forcen vankilaan. Tahdotteko toimittaa tämän
asian minulle?"

"En tahdo toimittaa teille mitään", vastasi Defarge äkäsesti.
"Minulla on velvollisuuksia maatani ja kansaani kohtaan. Olen
niiden vannotettu palvelija teitä vastaan. En tahdo tehdä mitään
puolestanne."

Charles Darnay katsoi hyödyttömäksi taivuttaa häntä ja sitäpaitsi
oli hänen ylpeytensä loukattu. Heidän vaeltaessaan eteenpäin
äänettöminä, ei hän saattanut olla huomaamatta miten tottunut
kansa oli näkemään vankeja kuletettavan kadulla. Tuskin lapsetkaan
panivat häneen huomiota. Joku harva ohikulkeva käänsi päätään ja
joku pui nyrkkiä hänelle, ylimykselle, mutta että hyvissä vaatteissa
oleva mies kuletettiin vankeuteen ei muuten ollut merkillisempää
kuin että päiväläinen työvaatteissaan meni työhönsä. Kapealla,
pimeällä ja likaisella kadulla, jonka läpi he kulkivat, seisoi
kiihoittunut puhuja tuolin päällä ja piti esitelmää kiihoittuneelle
kuulijakunnalle, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen rikoksista
kansaa kohtaan. Ne harvat sanat joita Darnay sai kuulluksi tämän
miehen huulilta, ilmaisivat hänelle ensi kerran kuninkaan istuvan
vankeudessa ja kaikkein ulkomaalaisten lähettiläiden jättäneen
Pariisin. Matkan varrella (lukuunottamatta Beauvaisia) ei hän ollut
kuullut mitään. Vartiojoukko ja yleinen vartioiminen olivat pitäneet
hänet täydellisessä tietämättömyydessä.

Että vaarat kotimaassa olivat melkoisesti kasvaneet hänen Englannista
lähdettyään, käsitti hän tietysti nyt. Vaaroja oli keräytynyt
taajalti hänen ympärilleen ja että ne vaan taajenisivat, sen käsitti
hän nyt myös. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän olisi
matkaan ryhtynyt jos hän olisi voinut aavistaa mitä muutamassa
päivässä tulisi tapahtumaan. Ja kumminkaan eivät hänen aavistuksensa
olleet niin mustat kuin olisi voinut luulla ajatellessaan niitä
myöhemmän ajan valossa. Olipa tulevaisuus vaikka kuinkakin
huolestuttava, oli se kuitenkin tuntematon tulevaisuus ja sen
pimeydessä eli salainen toivo. Siitä hirvittävästä, yötä päivää
kestävästä verilöylystä, joka ennen viisarien kierrettyä muutaman
kerran kellotaulua, oli iskevä verimerkin sadon siunattuun aikaan, ei
hän tiennyt sen enempää kuin jos se olisi tapahtunut sadantuhannen
vuoden kuluttua. Terävähampainen vastasyntynyt nainen guillotiini
oli tuskin nimeltänsäkään tuttu hänelle tai ihmisille yleensäkään.
Kauhistuttavat ilkityöt, joita pian oli pantava täytäntöön, eivät
arvatenkaan silloin vielä olleet kypsyneet keksijäinsä päässä.
Kuinka ne sitten olisivat voineet saada sijaa jalon mielen hämärissä
kuvitelmissa.

Hän otaksui todenmukaiseksi tai varmaksikin että häntä kohdeltaisiin
vastoin oikeutta ja suljettaisiin vankilaan paljon kovaa kokemaan ja
julmasti erotettaisiin vaimosta ja lapsesta, mutta mitään muuta ei
hän varmasti peljännyt. Tämä kaikki mielessään -- ja siinä tarpeeksi
raskas kuorma kannettavana autiolle vankilan pihalle, saapui hän la
Forcen vankilaan.

Pöhönaamainen mies aukaisi raskaan portin ja hänelle esitti Defarge
"emigrantti Evrémonden".

"Mitä pirua! Yhäkö niitä on olemassa?" huudahti pöhönaamainen mies.

Defarge otti kuittinsa välittämättä huudahduksesta ja meni
matkoihinsa molempain isänmaanystävien seuraamina. "Mitä pirua, sanon
vielä kerran", huudahti vanginvartija jäätyään yksin vaimonsa kera,
"yhäkö niitä vaan on olemassa!"

Vanginvartian vaimo, jolla ei ollut mitään vastattavaa siihen,
sanoi vain: "Sinun täytyy olla kärsivällinen, ystäväni!" Kolme
vanginvartijaa, jotka tulivat sisään, vaimon soittaessa, yhtyivät
häneen ja yksi lisäsi: "vapauden tähden", joka tällä paikalla kuului
sopimattomalta lisältä.

La Forcen vankila oli synkkä vankila, pimeä ja likainen ja siellä
tuntui saastainen maanneen haju. Merkillistä kuinka pian vangitun
unen vastenmielinen löyhkä käy tuntuvaksi kaikissa huonosti
hoidetuissa paikoissa.

"Yksityinen koppi", mutisi vanginvartija, katsellen kirjoitettua
paperia. "Ikäänkuin täällä ei jo olisi paikat täpösen täynnä!"

Hän pujotti pahantuulisena paperin lankaan, ja Darnay odotti puolen
tuntia seuraavaa määräystä, kävellen milloin edestakasin holvatussa
huoneessa, milloin istuen kivipenkillä, mutta siinä hänen vaan oli
oltava painuakseen päällysmiehen ja hänen käskynalaistensa muistiin.

"Tulkaa!" sanoi päällysmies viimein, ottaen avaimensa, "tulkaa
kanssani, emigrantti."

Synkän vankilan hämärässä seurasi hänen uusi vartijansa häntä läpi
käytävien ja portaitten, ja moni ovi pamahti ja sulkeutui heidän
jälkeensä kunnes tulivat suureen, matalaan, kaarevaan huoneeseen mikä
oli täynnä vankeja, kumpaakin sukupuolta. Naiset istuivat pitkän
pöydän ääressä lukien ja kirjoittaen, kutoen, ommellen ja korutöitä
tehden, miehet seisoivat heidän tuoliensa takana tai kävivät
edestakasin huoneessa.

Vaistomaisesti yhdistäen vankeutta kunniattomiin rikoksiin ja
häpeään, hätkähti vastatullut tätä seuraa. Mutta tämän pitkän,
eriskummaisen matkan viimeinen eriskummaisuus oli se, että he
kaikki nousivat yhtähaavaa häntä vastaanottamaan koko sen ajan
hienostuneilla liikkeillä ja miellyttävällä sulolla.

Niin oudosti pimensi vankeuden synkkyys tätä hienostunutta
käytöstapaa, niin aaveentapaisilta näyttivät he tässä heitä
ympäröivässä liassa ja kurjuudessa, että Charles Darnaysta tuntui
kuin olisi hän seisonut siinä kuolleitten ympäröimänä. Pelkkiä
haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden
haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu,
vanhuuden haamu, kaikki odottivat he vapautumistaan tältä autiolta
rannalta, tai käänsivät hänen puoleensa katseita, jotka olivat
muuttuneet siitä kuolemasta, jonka ne olivat kärsineet tänne
tullessaan.

Hän pysähtyi liikkumattomana. Hänen vieressään seisova vanginvartija
ja toiset edestakasin kulkevat vanginvartijat, jotka olisivat
aivan hyvin käyneet päinsä mitä ulkomuotoon tulee tavallisissa
virkatoimissaan, tuntuivat niin äärettömän kömpelöiltä verrattuina
näihin sureviin äiteihin ja kukkeihin tyttäriin -- keikailevaan,
nuoreen kaunottareen ja hienostuneeseen, kypsyneeseen naiseen -- että
tämä varjojen muodostaman näytelmän takaperoisuus ja uskomattomuus
kohosi huippuunsa. Pelkkiä haamuja tottakin. Tämä pitkä, unentapainen
matka oli varmaankin ollut sairauden synnyttämä, joka oli kulettanut
hänet näitten hämärien varjojen parveen.

"Kokoontuneitten turmatovereitten nimessä", sanoi eräs
ylhäisennäköinen ja -tapainen herra, astuen esiin, "minulla on
kunnia lausua teitä tervetulleeksi la Forceen ja surkutella sitä
onnettomuutta, joka on saattanut teidät joukkoomme. Päättyköön
se pian onnellisesti! Kaikkialla muualla mutta ei täällä olisi
tungettelevaista kysyä nimeänne ja säätyänne?"

Charles Darnay heräsi ajatuksistaan ja vastasi kysymyksiin niin
kohteliain sanoin kuin suinkin taisi.

"Mutta minä toivon", sanoin äskeinen herra, seuraten silmillään
päällysmiestä, joka astui poikki huoneen, "että ette tule istumaan
yksinäisessä kopissa."

"En ymmärrä oikein mitä se merkitsee, mutta olen kuullut heidän niin
sanovan."

"Oi? kuinka säälin teitä! Me surkuttelemme teitä kovin. Mutta
rohkeutta vaan, moni tässä seurassa on istunut yksinäisessä
kopissa alkuajan, mutta sitä ei kestänyt kauvan." Sitten sanoi hän
korotetulla äänellä: "mielipahalla ilmotan seuralle että vieras on
tuomittu -- yksinäiseen koppiin".

Kuului äänekästä surkuttelua Charles Darnayn mennessä huoneen poikki
ristikko-ovelle, jonka luona vanginvartija häntä odotti ja moni ääni
-- myöskin naisten lempeitä ja osanottavaisia ääniä kuului selvästi
-- lähetti hänelle onnentoivotuksia ja rohkaisevia sanoja. Hän
kääntyi ristikko-ovella sanoakseen heille sydämelliset kiitokset,
mutta vanginvartija paukahutti oven kiinni ja haamut hävisivät
ainiaaksi hänen silmistään.

Ovi avautui ylöspäin kääntyville kiviportaille. Heidän noustuaan
neljäkymmentä astuinta (vain puolen tuntia vankina ollut luki ne jo)
avasi vanginvartija matalan, mustan oven, ja he astuivat "yksinäiseen
koppiin". Se tuntui kylmältä ja kostealta, mutta ei ollut pimeä.

"Teidän koppinne", sanoi vanginvartija.

"Miksi suljetaan minut tänne yksin?"

"Mistä minä sen tiedän."

"Saanko ostaa kyniä, mustetta ja paperia?"

"Siitä ei puhuta mitään minun ohjeissani. Teitä tarkastellaan ja
saatatte silloin kysyä. Nyt saatte ostaa ruokaa, siinä kaikki."

Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkimatrassi. Sillä aikaa kun vartija
kävi tutkimassa näitä esineitä ja seiniä, ennenkuin hän lähti
tiehensä, seisoi vanki seinää vasten nojautuneena vastapäätä häntä
miettien puoleksi houreissaan, että tämä vanginvartija oli niin
epäterveellisen pöhöttynyt sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että
hän oli kuin hukkunut, vedellä täytetty mies. Vanginvartian mentyä
ajatteli hän samaan, harhailevaan tapaan: "nyt olen niin hyljätty
kuin olisin kuollut". Hän seisahtui, katseli matrassia, kääntyi
siitä pois inhon tunteella ja ajatteli: "ja nämät matelijat tietävät
ruumiin ensimmäistä tilaa kuoleman jälkeen".

"Viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä,
neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä".
Vanki kulki edestakasin kopissaan, laski sen laajuutta ja hälinä
kaupungista kohosi hänen luokseen kuin rumpujen hillitty pärinä
hurjan melun ohessa, jonka ihmisten äänet saivat aikaan. "Hän
teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä". Vanki laski
taas askeleita ja astui nopeammin riistääkseen ajatuksia tästä
viimeisestä toistamisesta. Haamut katosivat oven pamahtaessa kiinni.
Siellä oli heidän joukossaan muuan, mustapukuinen nainen, joka
nojautui ikkunanlaudalle, ja hänen kultaisilla hiuksillaan väreili
päivänsäteitä ja hän muistutti -- -- -- "Ratsastakaamme Jumalan
tähden eteenpäin valaistujen kylien läpi, missä väki on valveilla
-- -- -- Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä
-- -- -- Viisi jalkaa pitkä, neljä ja puoli leveä." Näitten
hajanaisten lauseitten kohotessa hänen sielunsa syvyydestä, kulki hän
yhä nopeammin ja nopeammin itsepintaisesti lukien ja laskien ja
kaupungin hälinä muuttui sen verran että se yhä kuului kuin rumpujen
hillitty ääni, mutta hänelle tuttujen äänien valitus sekaantui sitä
voittavaan kuohuun.



TOINEN LUKU.

Tahkokivi.


Tellsonin pankki oli Saint-Germainen kaupunginosassa Pariisissa,
eräässä suuressa kylkirakennuksessa johon kuului piha ja jota
erotti kadulta korkea muuri ja jykevä portti. Talo oli ylhäisen
aatelismiehen oma, joka oli elänyt siellä kunnes hän oman kokkinsa
puvussa pakeni levottomuuksista ja pääsi rajan toiselle puolelle.
Vaikka nyt vain metsästäjää pakeneva otus, oli hän vielä muuttuneissa
oloissakin sama Monseigneur, jonka suklaanvalmistukseen oli tarvittu
kolme vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.

Kun Monseigneur oli poissa, ja nuo kolme vankkaa miestä olivat
hankkineet itselleen synninpäästön nauttimastaan korkeasta palkasta
hänen palveluksessaan, näyttäytymällä perin auliiksi katkaisemaan
hänen kaulaansa vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman
ainoan ja jakamattoman tasavallan alttarilla, oli Monseigneurin talo
otettu takavarikkoon. Sillä kaikki sujui niin nopeasti ja käskykirja
seurasi käskykirjaa niin tulisella kiireellä, että nyt, syyskuun
kolmantena iltana olivat muutamat isänmaalliset lain edusmiehet
ottaneet Monseigneurin talon haltuunsa. He olivat merkinneet sen
kolmivärisellä lipulla ja joivat parastaikaa viiniä sen juhlasalissa.

Sellainen asiahuoneisto Lontoossa kuin Tellsonin asiahuoneisto
Pariisissa olisi pianaikaan vienyt johtajalta järjen ja saattanut
hänen nimensä sanomalehtiin. Sillä mitä olisi vakava brittiläinen
vastuunalaisuus ja arvokkaisuus arvellut ruukuissa olevista
appelsiinipuista pankinpihalla, ynnä Cupiidosta tiskin yläpuolella?
Niinpä täällä oli. Tellsonilaiset olivat valkaisseet Cupidon, mutta
se oli yhä näkyvissä katolla viileässä puvussa tähdäten (kuten hän
usein tekee) rahoihin aamusta iltaan. Lombardikadulla Lontoossa olisi
vararikko epäilemättä seurannut tämän nuoren pakanan jälkiä, samoin
tuon kuolemattoman pojan takana olevaa alkoovia, seinään upotettua
peiliä sekä konttoristejä, jotka eivät suinkaan olleet vanhoja ja
jotka pistivät tanssiksi julkisesti pienimmästäkin aiheesta. Mutta
ranskalainen Tellsonpankki tuli mainiosti toimeen tässä, eikä ollut
kukaan miesmuistiin loukkaantunut siitä, eikä ottanut ulos rahojansa.

Kuinka paljon rahoja tämän jälkeen oli perittävä Tellsonin pankista,
ja kuinka paljon oli jäävä sinne unohduksiin ja kadoksiin, kuinka
paljon hopeaa ja jalokiviä himmentyisi Tellsonin kätköissä,
omistajien nääntyessä vankiloissa tai kuollessa väkivaltaisesti,
kuinka monta laskua jäisi suorittamatta tässä maailmassa ja
siirrettävä toiseen maailmaan, sitä ei kukaan ihminen olisi voinut
sanoa sinä iltana, ei herra Jarvis Lorrykaan vaikka hän syvästi pohti
näitä asioita. Hän istui äsken sytytetyn takkatulen ääressä (tänä
onnettomana ja hedelmättömänä vuonna tuli kylmäkin ennenaikojaan) ja
hänen rehellisillä ja reippailla kasvoillaan näkyi synkkä varjo, joka
ei ollut kattolampun eikä minkään muunkaan huoneessa olevan esineen
vaikuttama -- kauhun varjo.

Uskollisena toiminimelleen, johonka hän oli kiinnikasvanut kuin
syvästi juurtunut muratti, oli hän asettunut asumaan pankin
huoneisiin. Se oli jotenkin turvassa päärakennuksen isänmaallisen
miehityksen johdosta, mutta sitä ei vanha uskollinen herra lainkaan
ottanut lukuun. Kunhan vaan sai velvollisuutensa tehneeksi muu oli
hänelle yhdentekevää. Vastakkaisella puolella pihaa pylväistön alla
oli tilava vaja vaunuja varten -- siellä seisoi vieläkin muutamia
Monseigneurin ajopelejä. Kahteen pilariin oli kiinnitetty kaksi
suurta leimuavaa soihtua ja näitten valossa, ulkona seisoi suuri
tahkokivi, kömpelö kalu, jota nähtävästi oli kiireessä hilattu sinne
läheisestä pajasta tai jostain muusta verstaasta. Kun herra Lorry
nousi tuoliltaan ja katseli ulos ikkunasta näitä viattomia esineitä,
säpsähti hän ja vetäytyi paikalleen takan ääreen. Hän oli avannut
sekä ikkunan että ulkopuoliset säleuutimet, mutta sulki ne jälleen
väristen joka jäsenessään.

Kadulta korkean muurin ja jykevän portin takaa kuului kaupungin
tavallinen yöllinen melu, johon silloin tällöin sekaantui
selittämätön ääni, tenhoava ja aavemainen kuin olisi eriskummaisia,
kauhistuttavia ääniä kohoamaisillaan taivaaseen.

"Jumalan kiitos", sanoi herra Lorry, pannen kätensä ristiin, "ettei
kukaan läheisistäni ja rakkaistani ole tässä kamalassa kaupungissa
tänä iltana. Herra armahtakoon kaikkia vaarassa olevia!"

Vähän ajan kuluttua soi suuren portin kello ja hän ajatteli: "he ovat
tulleet takasin!" ja istui kuuntelemassa. Mutta ei kukaan tullut
jyryten ja meluten pihalle, kuten hän oli odottanut ja hän kuuli
portin jälleen paukahtavan kiinni ja sitten oli kaikki hiljaa.

Hermostuminen ja pelko, joka oli hänet vallannut, synnytti hänessä
tuon epävarman levottomuuden pankin suhteen, minkä tärkeä tehtävä
luonnollisesti aikaansaa. Pankki oli hyvin vartioittu, ja hän nousi
mennäkseen luotettavien miesten puheille, jotka olivat vartioina, kun
hänen ovensa äkkiä avattiin ja sisään syöksyi kaksi olentoa, joita
nähdessään hän peräytyi tyrmistyneenä.

Lucy ja hänen isänsä! Lucy kädet ojennettuina häntä kohti, tuo vanha,
vakava ilme kasvoilla niin voimakkaana ja ilmeisenä, että näytti kuin
olisi se varta vasten painettu hänen kasvoilleen antamaan voimaa ja
tarmoa tälle ainoalle tapahtumalle hänen elämässään.

"Mitä nyt?" huusi herra Lorry hengästyneenä ja hämillään. "Mikä on
hätänä? Lucy! Manette! Mitä on tapahtunut? Mikä tuo teidät tänne?
Mitä on tekeillä?"

Katse häneen kiinnitettynä, kalpeana ja suunniltaan, huohotti Lucy
hänen sylissään rukoillen: "Oi, rakas ystäväni! Mieheni!"

"Miehenne, Lucy?"

"Charles."

"Mikä Charlesin on?"

"Hän on täällä."

"Täällä Pariisissa?"

"Hän on ollut täällä joitakin päiviä -- kolme neljä -- en tiedä
kuinka monta -- en saata koota ajatuksiani. Jalomielisessä aikeessa
lähti hän matkaan meidän tietämättä. Hän otettiin kiinni kaupungin
portilla ja pantiin vankeuteen."

Vanha mies ei voinut pidättää huudahdusta. Melkein samassa soi suuren
portin kello uudestaan ja äänekäs melu, askelia ja ääniä tunkeusi
pihalle.

"Mikä melu se on?" kysyi tohtori, kääntyen ikkunaa kohti.

"Älkää katsoko ulos!" huudahti herra Lorry. "Älkää katsoko ulos!
Manette, jos elämänne on teille rakas, älkää kajotko säleuutimiin!"

Tohtori kääntyi, käsi ikkunanhakasella ja sanoi kylmällä, uljaalla
hymyllä:

"Rakas ystäväni, tässä kaupungissa on henkeni kuin lumottu. Olen
ollut vankina Bastiljissa. Ei sitä isänmaanystävää -- Pariisissa,
Ranskassa -- joka kuultuaan olleeni vankina Bastiljissa koskisi
minua toisissa aikeissa kuin peittääkseen minut syleilyihinsä tai
kantaakseen minut riemukulussa. Entiset kärsimykseni ovat antaneet
minulle voiman tunkeutua kaupunginportista sisään ja ovat hankkineet
meille tietoja Charlesista ja tuoneet meidät tänne. Tiesin että näin
kävisi, tiesin että saattaisin auttaa Charlesia kaikista vaaroista ja
sen sanoin Lucylle. -- Mitä rehakkaa tämä on?" Hän pani taas kätensä
ikkunanhakaselle.

"Älkää katsoko ulos", huusi herra Lorry aivan epätoivoissaan.
"Ei, Lucy, rakkaani, älkää te myöskään!" Hän pani kätensä hänen
vyötäisilleen ja piteli häntä. "Älkää niin säikähtykö, kultaseni.
Vannon pyhästi etten tiennyt Charlesin joutuneen onnettomuuteen,
ei minulla ollut edes aavistusta että hän oli tässä onnettomassa
kaupungissa. Missä vankilassa hän istuu?"

"La Forcessa."

"La Forcessa! Lucy, lapseni jos te koskaan elämässänne olette
ollut uljas ja rohkea -- ja te olette aina ollut kumpaakin -- niin
tyyntykää ja tehkää juuri niinkuin minä pyydän, sillä siitä riippuu
enemmän kuin voitte ajatella tai minä voin sanoa. Te ette saata
toimittaa mitään tänä iltana, te ehkä ette pääsekkään täältä. Sanon
tämän siksi että nyt tulen Charlesin vuoksi pyytämään teiltä jotain
hyvin vaikeata. Teidän täytyy paikalla olla tottelevainen, tyyni ja
hiljainen. Teidän täytyy sallia minun viedä teidät tänne takimmaiseen
huoneeseen. Teidän täytyy jättää minut ja isänne yksin pariksi
minuutiksi ja niin totta kuin elämää ja kuolemaa on maailmassa, ette
saa vitkastella."

"Minä tottelen. Näen kasvoistanne etten voi toisin tehdä. Tiedänhän
minä, että olette uskollinen."

Vanhus suuteli häntä, ja vei hänet kiireesti omaan huoneeseensa
ja väänsi oven lukkoon. Sitten kiiruhti hän takasin tohtorin luo,
aukasi ikkunan ja osittain säleuutimet ja laskien kätensä tohtorin
käsivarrelle katseli hänen kanssaan ulos pihalle.

Hän näki pihalla joukkokunnan miehiä ja naisia, ei kumminkaan pihan
täydeltä, kenties neljäkymmentä tai viisikymmentä. Taloa vartioiva
miehistö oli päästänyt heidät pihalle portista ja he olivat
rynnänneet työhön tahkokivelle. Se oli nähtävästi siinä heidän
tarpeekseen, paikka kun oli sopiva ja syrjäinen.

Mutta mikä hirvittävä työ, mitkä hirvittävät työntekijät!

Tahkokivessä oli kaksi kampea ja sitä väänsi hurjasti kaksi miestä,
joiden kasvot, hiusten liehuessa työn ponnistuksista, olivat
julmemmat ja kammottavammat kuin verenhimoisimman villi-ihmisen
raakamaisimmassa muodossaan. He olivat varustaneet itseään
tekosilmäkulmilla ja tekoviiksillä ja heidän iljettävät kasvonsa
olivat veressä ja hiessä, vääntyneet karjunnasta sekä eläimellisestä
kiihkosta ja unettomuudesta. Näitten raakalaisten vääntäessä
vääntämistään tupsahtivat heidän takkuiset hapsensa milloin silmille,
milloin niskaan. Jotkut naisista kohottivat viinipulloja heidän
suulleen heidän juotavakseen, ja koko ilman heidän ympärillään
näytti tihkuva veri, läikkyvä viini ja kivestä purskuvat säkenöivät
kipunat muodostavan hyytyneeksi vereksi ja tuleksi. Silmä ei
saattanut keksiä tässä joukossa ainoatakaan olentoa, jossa ei
veritahroja olisi näkynyt. Alastomina vyötäisiin asti, koko ruumis
verellä räiskytettynä, tuuppivat miehet toisiaan päästäkseen
lähelle tahkoa; miehiä kaikennäköisissä verisissä risoissa, miehiä
pirullisesti koristettuina pitsi-, silkki- ja nauhasaaliilla ja
nämät kaikki naiskorut veressä. Kirveet, veitset, painetit, miekat,
kaikki teroitettava oli verestä punanen. Jotkut rikki hakatuista
miekoista olivat sidotut kantajiensa ranteisiin liinarievuilla tai
vaatteenpalasilla, jos jonkinlaisilla siteillä, mutta kaikki oli
saman tumman värin tahraama. Ja kun näitten aseitten mielettömät
kantajat riuhtasivat ne pois säkenöivistä kipunoista ja törmäsivät
ulos kaduille, hohti sama punanen väri heidän hurjissa silmissään --
silmissä, joita jokainen katsoja, joka ei vielä ollut raaistunut,
olisi tahtonut kivetyttää hyvästi tähdätyllä pyssyllä vaikkapa olisi
kaksikymmentä vuotta elämästään menettänyt.

Kaikki tämä oli hetken työtä. Se oli kuin hukkuvan miehen, tai
kuin jonkun muun suuressa vaarassa olevan ihmisolennon näkö. He
vetäytyivät takasin ikkunasta ja tohtori silmäili kysyvästi ystävänsä
tuhkanharmaisiin kasvoihin.

"He aikovat murhata vankeja", kuiskasi herra Lorry, ja katseli
säikähtyneenä lukittua ovea. "Jos niin on kun sanotte, jos teillä
tosiaankin on se voima, jonka luulette itsellänne olevan -- jonka
minäkin luulen teillä olevan -- niin ilmottakaa itsenne näille
piruille, ja antakaa heidän viedä teidät la Forceen. Ehkäpä se jo on
liian myöhäistä, sitä en tiedä, mutta älkää viivytelkö minuuttiakaan
enää."

Tohtori Manette puristi hänen kättään, kiiruhti avopäin huoneesta ja
oli jo alhaalla pihalla herra Lorryn jälleen astuessa ikkunan luo.

Hänen lainehtiva, valkonen tukkansa, hänen omituiset kasvonsa,
ja se suuri itseluottamus jolla hän pyyhkäsi aseet syrjään kuin
veden, voitti heti kaikkein tahkovien sydämet. Kotvasen aikaa oli
äänettömyyttä, sitten tungosta ja hälinää ja hänen kuultiin puhuvan
jotakin, mistä ei voitu saada selvää. Ja sitten herra Lorry näki
hänet kaikkein ympäröimänä ja keskellä kahdenkymmenen miehen ryhmää,
jotka astuivat olatusten kantaen hänet ulos huutojen kaikuessa: --
"Eläköön Bastiljin vanki! Apua Bastiljin vangin sukulaiselle la
Forcessa! Tilaa Bastiljin vangille! Pelastakaa vanki Evrémonde la
Forcessa!" ja tuhat samantapaista huutoa.

Herra Lorry sulki säleuutimet taas sykkivällä sydämellä, sulki
ikkunan ja veti uutimet eteen, kiirehti Lucyn luo ja kertoi hänelle,
että kansa kannatti hänen isäänsä ja että hän oli mennyt hakemaan
hänen miestään. Hän tapasi hänen lapsensa ja neiti Prossin siellä,
mutta hänen mieleensä ei juolahtanut ihmetellä heidän sielläoloaan,
ennenkuin vasta jälestäpäin, istuessaan heitä katselemassa yön
hiljaisuudessa.

Lucy oli vaipunut horroksiin laattialle hänen jalkainsa juureen,
pitäen hänen kättään omassaan. Neiti Pross oli asettanut lapsen
herra Lorryn vuoteelle ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut
tyynylle kauniin suosikkinsa viereen. Oi, sitä pitkää, pitkää yötä,
vaimoraukan tuskaisena valittaessa! Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, kun
isä ei palannut, eikä mitään viestiä kuulunut.

Kaksi kertaa kuului ison portin kello soivan pimeydessä ja kansaa
tulvasi taas sisään, ja tahkokivi pyöri ja säkenöi.

"Mitä se on?" huusi Lucy peljästyneenä.

"Hiljaa! Sotilaat tahkovat miekkojaan täällä", sanoi herra Lorry.
"Tämä talo on nyt kansallisomaisuutta ja käytetään asehuoneena,
lemmittyni."

Vielä kaksi kertaa, mutta viimeisellä kerralla kävi työ heikosti ja
epätasaisesti. Vähän aikaa sen jälkeen alkoi päivä koittaa, ja herra
Lorry vapautui lempeästi hänen kädestään ja katsoi varovaisesti
ulos jälleen. Eräs mies, joka oli niin veren tahraama, että olisi
saattanut olla pahoin haavoitettu sotamies, joka tuli tietoihinsa
taistelutantereella, nousi maasta tahkokiven vierestä ja katseli
ympärilleen tylsällä silmäyksellä. Pian tämä uupunut murhaaja keksi
hämärässä valossa Monseigneurin ajopelit. Hän horjui komeitten
vaunujen luo, kömpi sisään ovesta, ja sulkeutui sinne lepäämään sen
upeilla tyynyillä.

Suuri tahkokivi maa oli pyörinyt ympäri, herra Lorryn jälleen
katsellessa ulos, ja päivä paistoi punasena pihalle. Mutta pienempi
tahkokivi seisoi siinä tyynessä aamuilmassa yksin, ja siinä näkyi
punaa, joka ei ollut auringosta lähtenyttä, ja jota ei aurinko
koskaan ollut pois paahtava.



KOLMAS LUKU.

Varjo.


Pankkiajan alkaessa alkoi herra Lorrylle, tunnollisena asiamiehenä
selvitä ettei hänellä ollut oikeutta saattaa Tellsonin pankkia
vaaranalaiseksi, suojelemalla vangitun emigrantin vaimoa pankin katon
alla. Oman omaisuutensa, turvallisuutensa ja elämänsä olisi hän
uskaltanut Lucyn ja hänen lapsensa puolesta hetkeäkään epäilemättä,
mutta nämät hänen vastattavikseen uskotut kalliit tavarat eivät
olleet hänen omiansa, ja tämän suhteen oli hän ankara asiamies.

Alussa kääntyivät hänen ajatuksensa Defargeen, ja hän ajatteli
ottaa selkoa viinituvasta ja neuvotella sen omistajan kanssa
varmimmasta turvapaikasta tässä kaupungin hämmennystilassa. Mutta
seuraavassa tuokiossa hylkäsi hän tämän suunnitelman, asuihan
Defarge raivokkaammassa kaupunginosassa, hän oli epäilemättä
vaikutusvaltainen henkilö siellä ja otti tuntuvasti osaa sen
vaarallisiin tehtäviin.

Päivällisaika tuli mutta tohtori ei palannut ja kun pieninkin
viivytys oli pankille vaaraksi, neuvotteli herra Lorry Lucyn kanssa.
Lucy sanoi että hänen isänsä oli aikonut vuokrata huoneiston lyhyeksi
ajaksi tässä kortteerissa lähellä pankkia. Koska tätä vastaan ei
ollut mitään muistuttamista ja koska herra Lorry arvasi että, jos
kohta Charlesin hyvin kävisikin ja hän vapautettaisiin, ei hän
kumminkaan saattaisi toivoa päästä kaupungista lähtemään, meni herra
Lorry kaupungille etsimään sellaista asuntoa, ja löysikin sopivan
kaukaisella syrjäkadulla, missä korkeitten synkkien talojen suljetut
ikkunat kertoivat hyljätyistä kodeista.

Tähän huoneistoon hän heti muutti Lucyn lapsineen ynnä neiti Prossin,
lohduttaen heitä niin hyvin kuin taisi, antoipa heille enemmänkin
lohdutusta kuin mitä itsellään oli. Hän jätti Jerryn heidän luokseen.
Kelpasihan hän ainakin sulkemaan tietä ovessa ja hänen päänsä kärsi
melkoisen monta naputusta. Sitten herra Lorry palasi omiin toimiinsa.
Levottomana ja allapäin ryhtyi hän niihin ja hitaasti ja raskaasti
kului hänen päivänsä.

Se kului kumminkin loppuun kuluttaen hänenkin kunnes pankki
suljettiin. Hän oli jälleen yksin huoneessaan kuten edellisenä
iltana, miettien mitä nyt olisi tehtävä, kun hän kuuli askelia
portailla. Kotvasen kuluttua seisoi hänen edessään mies, joka
terävästi häntä katsellen, mainitsi häntä nimeltä.

"Palvelijanne", sanoi herra Lorry. "Tunnetteko minut."

Hän oli vankka, tummakiharainen mies, neljänkymmenen ja
viidenkymmenen välillä. Vastaamatta toisti hän samalla äänellä:

"Tunnetteko minut?"

"Olen jossain teidät nähnyt."

"Ehkäpä viinituvassani."

Kiihkeänä ja liikutettuna sanoi herra Lorry:

"Te tulette tohtori Manetten luota?"

"Niin, tulen tohtori Manetten luota."

"Ja mitä hän sanoo? Mitä hän lähettää minulle?"

Defarge pisti hänen levottomaan käteensä kirjelipun. Siihen oli
kirjoitettu tohtorin käsialalla:

/#
    "Charles on pelastettu, mutta en saata vielä huoletta jättää tätä
    paikkaa. Olen saanut aikaan sen verran että tämä sanantuoja saa
    jättää lyhyen kirjeen Charlesilta hänen vaimolleen. Antakaa hänen
    tavata Charlesin vaimoa."
#/

Se oli kirjoitettu la Forcessa tunti takaperin.

"Tahdotteko seurata minua hänen vaimonsa asuntoon", sanoi herra Lorry
ilosena ja keventyneellä mielellä luettuaan tämän kirjeen ääneen.

"Tahdon", vastasi Defarge.

Tuskin huomaten miten omituisen umpimielisesti ja koneellisesti
Defarge puhui, pani herra Lorry hatun päähänsä ja he menivät alas
pihalle. Siellä tapasivat he kaksi naista, joista toinen kutoi.

"Arvattavasti Rouva Defarge", sanoi herra Lorry, joka muisti hänet
melkein samassa asennossa erotessaan hänestä noin seitsemäntoista
vuotta takaperin.

"Niin on", vastasi hänen miehensä.

"Seuraako rouva meitä?" kysyi herra Lorry, nähdessään, että hän lähti
liikkeelle heidän kanssaan.

"Seuraa, että hän tuntisi kasvot ja henkilöt. Se on heidän omaksi
turvallisuudekseen."

Herra Lorry, jota Defargen käytös alkoi hämmästyttää, katseli
epäillen häntä ja kävi edeltä. Molemmat naiset seurasivat, toinen oli
Kosto.

He kulkivat niin pian kuin pääsivät katuja ja nousivat ylös portaita
uuteen asuntoon. Jerry aukaisi heille oven ja he tapasivat Lucyn
yksin itkemässä. Hän joutui haltioihinsa niistä uutisista, joita
herra Lorry kertoi hänen miehestään, ja tarttui käteen joka jätti
hänen kirjeensä -- aavistamatta mitä se oli harjoittanut hänen
miehensä läheisyydessä sinä yönä ja mitä se ehkä olisi hänellekin
tehnyt ellei sattumus olisi tullut väliin.

/#
    "Rakkahin. -- Rohkeutta. Olen hyvissä voimissa ja isälläsi on
    vaikutusvaltaa ympäristööni. Sinä et voi vastata tähän. Suutele
    lastamme puolestani."
#/

Siinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon
hänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen
vaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä,
kiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se
vaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.

Tässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn.
Hän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään
kirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä
vastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan
kylmällä, väliäpitämättömällä katseella.

"Lemmittyni", sanoi herra Lorry selvitellen, "kadulla tapahtuu
usein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä
ikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä
on valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät --
ja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen", sanoi herra Lorry,
joka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden
kolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, "että
esitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?"

Defarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin
murisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.

"Lienee parasta, Lucy", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä
teki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, "että tuotte
tänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti
Prossimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida
ranskaa."

Kysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että
hän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä
vaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi
Kostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä:
"Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!" Myöskin rouva Defargelle
omisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon
piitannut.

"Onko tämä hänen lapsensa?" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään
ensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se
ollut kohtalon sormi.

"On, rouvani", vastasi herra Lorry, "tämä on vankiraukkamme lemmikki
ja ainoa lapsi."

Varjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin
uhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti
polvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.

"Jo piisaa, mieheni", sanoi rouva Defarge. "Olen nähnyt heidät.
Menkäämme."

Mutta tässä hillityssä puhetavassa oli siksi paljon uhkaa -- ei
selvästi esiintyvää vaan hämärää ja pidätettyä -- että se teki Lucyn
levottomaksi, hän laski rukoillen kätensä rouva Defargen hameelle ja
sanoi:

"Tahdottehan olla hyvä miesraukkaani kohtaan. Ettehän saata hänelle
vahinkoa? Autattehan minua häntä tapaamaan jos voitte?"

"Teidän miehenne ei nyt kuulu minuun", vastasi rouva Defarge,
katsellen häneen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Teidän isänne
tyttären vuoksi minä tulin tänne."

"Olkaa sitten minun tähteni laupias miestäni kohtaan! Lapseni tähden!
Hän ristii kätensä ja pyytää teidän olemaan laupias! Me pelkäämme
enemmän teitä kuin noita toisia."

Rouva Defarge ymmärsi tämän kohteliaisuudeksi ja katsoi mieheensä.
Defarge, joka levottomasti oli pureskellut peukalonsa kynttä häneen
katsellen, kävi ankaramman näköiseksi.

"Mitä miehenne sanoo tuossa pienessä kirjeessä?" kysyi rouva
Defarge, tuikeasti hymyillen. "Vaikutusvaltaa? Hän puhuu jotain
vaikutusvallasta?"

"Että isälläni on suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", sanoi Lucy
kiireesti, ottaen paperin povestaan mutta hänen levottomat silmänsä
kiintyivät kysyjään, eikä kirjeeseen.

"Silloin se varmaankin hänet vapauttaa!" sanoi rouva Defarge. "Ja
vapauttakoon vaan."

"Vaimona ja äitinä", puhkesi Lucy hartaasti sanomaan, "vannotan
minä teitä säälimään minua, ja rukoilen ettette käyttäisi valtaanne
viatonta miestäni vastaan vaan hänen hyväkseen. Oi sisar, ajatelkaa
minua. Vaimona ja äitinä minä rukoilen!"

Rouva Defarge silmäili rukoilevaa yhtä kylmästi kuin taannoin ja
sanoi kääntyen ystävänsä Koston puoleen:

"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet
näkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu
mitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään
ja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme
olemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä,
alastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja
kaikennäköistä kurjuutta?"

"Emme ole muuta nähneet", vastasi Kosto.

"Olemme kärsineet sitä kauvan", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä
jälleen Lucyn puoleen. "Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden
vaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?"

Hän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni
viimeiseksi, sulkien oven.

"Rohkeutta, rakas Lucy", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn.
"Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin --
paljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle.
Piristykää ja olkaa kiitollinen."

"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän
varjon yli kaikkien toiveitten."

"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Lorry, "mikä alakuloisuus nyt on
hiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole
ruumista, Lucy."

Mutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta,
ja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.



NELJÄS LUKU.

Tyven myrskyssä.


Tohtori Manette ei palannut ennenkuin neljännen päivän aamuna. Tämän
kamalan ajan tapahtumia salattiin niin paljon kuin mahdollista
Lucyltä. Vasta monta aikaa jälestäpäin kun hän oli kaukana Ranskasta,
sai hän tietää että tuhat yksisataa turvatonta vankia kumpaakin
sukupuolta ja kaikenikäisiä oli joutunut roistoväen uhriksi, että
neljä päivää ja neljä yötä oli tämän ilkityön pimentämää ja että
ilma hänen ympärillään oli verilöylyn saastuttamaa. Hän tiesi vain,
että hyökkäys oli tehty vankiloita vastaan, että kaikki valtiolliset
vangit olivat olleet vaarassa ja että kansanjoukko oli laahannut
muutamia ulos ja murhannut ne.

Herra Lorrylle tohtori kertoi vaitiolon lupauksella, että
kansanjoukko oli kulettanut hänet la Forcen vankilaan läpi veristen
näytelmäin. Että hän vankilassa oli tavannut itsensävalinneen
tuomioistuimen, jonka eteen vangit yksitellen tuotiin ja joka
ne nopeasti määräsi joko telotettaviksi, vapaiksi tai (joskus)
vietäviksi takasin koppiin. Että hän vietiin tämän tuomioistuimen
eteen, ja ilmotti sille nimensä ja ammattinsa ja sanoi istuneensa
kahdeksantoista vuotta vangittuna Bastiljissa tutkinnotta ja
tuomiotta, että yksi tuomioistuimen jäsenistä oli noussut
vahvistamaan hänen puheensa todeksi ja että se oli Defarge.

Että hän sen jälkeen oli pöydällä olevista luetteloista saanut
varmuutta siitä, että hänen vävynsä oli elävien vankien joukossa ja
että hän oli pyytänyt kiihkeästi tuomioistuimelta -- jonka jäsenet
olivat toiset nukuksissa, toiset valveilla, toiset murhattujen
veressä, toiset puhtaita, toiset selviä, toiset ei -- hänen elämätään
ja vapauttaan. Että ensimmäisten innostuneitten riemuhuutojen aikana,
joilla häntä tervehdittiin kumotun hallituksen etevänä uhrina,
suostuttiin kutsumaan Charles Darnay laittoman tuomioistuimen eteen
kuulusteltavaksi. Että hän oli jo melkein saamaisillaan vapauden, kun
hänelle edullinen mieliala sai odottamattoman käänteen (tohtorille
käsittämättömästä syystä) joka antoi aihetta salaiseen neuvotteluun.
Että puheenjohtaja sitten oli ilmottanut tohtori Manettelle että
vangin yhä oli jääminen vankeuteen mutta että tohtorin tähden häntä
suojellaan kaikelta väkivallalta. Että vanki heti sen jälkeen annetun
merkin jälkeen vietiin takasin vankilan sisimpään, mutta että
tohtori silloin niin hartaasti pyysi saada jäädä sinne tullakseen
vakuutetuksi ettei hänen vävyään ilkeydestä tai erehdyksestä
jätettäisi kansanjoukoille, joiden murhanhaluinen rääkynä portin
ulkopuolella usein oli hämmentänyt neuvotteluja, että tähän oli
myönnytty ja hän oli jäänyt tähän verisaunaan kunnes vaara oli ohi.

Näkyjä, joita hänen oli täytynyt siellä nähdä, ottamatta lukuun
lyhyitä ruoka- ja lepoaikoja, ei hänen käynyt kertominen.
Pelastuneitten vankien hurja ilo oli häntä tuskin enemmän
hämmästyttänyt kuin mieletön julmuus niitä kohtaan, joita
raastettiin kappaleiksi. Siellä oli muuan vanki, sanoi hän, joka
oli vapautettu ja tuotu ulos kadulle, vaan jonka yksi noista
hurjastelijoista erehdyksestä oli keihäällä lävistänyt, juuri
kun hän tuli ulos. Tohtori oli pyynnöstä mennyt samasta portista
hänen luokseen sitoakseen hänen haavansa, ja tavannut hänet erään
samaritaaniseurueen hoidossa, joka istui omien uhriensa ruumiitten
päällä.

Kokonaan ilman johdonmukaisuutta, mikä oli yhtä kuulumatonta kuin
kaikki tämän yön kauhistuttavat näyt, olivat he auttaneet lääkäriä ja
hoitaneet haavoitettua mitä hellimmällä huolella -- tehneet paarit
hänelle ja kantaneet hänet varovasti pois sieltä -- sitten taas
ottaneet aseensa ja törmänneet niin kamaliin veritöihin, että tohtori
oli peittänyt silmänsä käsillään ja pyörtynyt.

Tätä kuunnellessaan ja katsellessaan jo seitsemälläkymmenellä olevaa
ystävätään heräsi herra Lorryssa pelko siitä, että nuo kauheat
kokemukset herättäisivät uuteen eloon tuon vanhan vaaran. Mutta hän
ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sen kaltaisena kuin hän nyt oli,
hän ei ollut koskaan tiennyt, että hänessä löytyi sitä lujuutta,
jota hän nyt osotti. Ensi kertaa tunsi tohtori nyt, että hänen
kärsimyksensä olivat antaneet hänelle voimaa ja valtaa. Ensi kertaa
tunsi hän, että hän tässä hivuttavassa tulessa vähitellen oli takonut
sen raudan, joka saattoi murtaa vankilan oven hänen vävylleen ja
vapauttaa hänet. "Kaikki tähtäsi hyvään loppuun, ystäväni, se ei
ollut yksinomaan hävitystä ja turmiota. Niinkuin rakastettu lapseni
auttoi minua löytämään itseni jälleen, olen minä nyt auttava häntä
saamaan takasin kalleimman osan itsestään, Jumalan avulla olen minä
sen tekevä!" Niin puhui tohtori Manette. Ja kun Jarvis Lorry näki nuo
hehkuvat silmät, päättäväiset kasvot, rauhallisen, voimakkaan katseen
ja ryhdin sillä miehellä, jonka elämä oli hänestä monta vuotta
tuntunut seisovan hiljaa kuin kello, ja sitten taas pantu käymään
uudella voimalla, silloin uskoi hän häneen. Suuremmatkin vaikeudet
kuin mitä tohtorilla nyt oli voitettavina, olisivat väistyneet
hänen sitkeän tarmonsa tieltä. Pysyen lääkärin ammatissa, jonka
tehtävä koski kaikkia ihmisluokkia, vankeja ja vapaita, rikkaita ja
köyhiä, pahoja sekä hyviä, käytti hän mieskohtaista vaikutustaan
niin viisaasti, että hän pian tuli ylilääkäriksi kolmeen vankilaan,
niitten joukossa La Forceen. Hän saattoi nyt vakuuttaa Lucylle, ettei
hänen miehensä enää ollut teljetty yksinäisyyteen, vaan että hän sai
yhtyä muitten vankien seuraan; hän näki hänen miestään joka viikko ja
toi helliä terveisiä hänelle hänen miehensä omilta huulilta; joskus
lähetti Darnay Lucylle kirjeen, (ei kuitenkaan koskaan tohtorin
välityksellä) mutta Lucy ei saanut kirjoittaa hänelle, sillä niihin
moniin järjettömiin epäluuloihin, jotka koskivat salaliittoja
vankiloissa, kuului myös se järjettömin, niihin emigrantteihin
kohdistuva epäluulo, joitten tiedettiin saavuttaneen ystäviä ja
pysyviä suhteita ulkomailla.

Tämä tohtorin uusi elämä oli epäilemättä huolia tuottava, mutta
teräväjärkinen herra Lorry näki, että siitä kasvoi pystyssä pitävää
ylpeyttä. Tässä ylpeydessä ei ollut mitään rumaa, se oli luonnollinen
ja arvokas, mutta hän tarkkasi sitä erityisenä omituisuutena. Tohtori
tiesi, että hänen tyttärensä ja ystävänsä tähän asti aina olivat
yhdistäneet hänen vankila-aikansa kärsimyksiin, kieltäymyksiin ja
heikkouteen. Nyt, kun tämä oli muuttunut ja hän itse oli näitten
vanhojen koettelemusten kautta näyttänyt saavuttaneen voimia, joista
he molemmat toivoivat Charlesin lopullista pelastusta ja vapautusta,
innostui hän niin tästä muutoksesta, että asettui johtavaksi
henkilöksi ja vaati että he heikompina luottaisivat ja turvaisivat
häneen, vahvempaan. Entinen suhde Lucyn ja hänen välillään oli
muuttunut, niinkuin vain hartain kiitollisuus ja hellyys taisi
sen muuttaa, sillä tohtorin ylpeys oli vain siinä että hän tiesi
palvelevansa Lucyä, joka oli niin paljon tehnyt hänen puolestaan.
"Omituista nähdä", mietti tuo rakastettava ja ovela herra Lorry,
"mutta perin luonnollista ja oikein, ota sinä vaan johto, rakas
ystäväni ja pidä se, se ei saattaisi olla paremmissa käsissä."

Mutta vaikka tohtori yhä koetti eikä koskaan herennyt koettamasta
hankkia Charles Darnaylle vapautta tai ainakin pääsyä tuomioistuimen
eteen, oli ajan virta hänelle liian vuolas ja vahva. Uusi ajanlasku
alkoi, kuningas tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin; vapauden,
yhdenvertaisuuden, veljeyden tai kuoleman tasavalta julisti
voittavansa tai kuolevansa, vaikkakin koko aseellinen maailma
nousisi sitä vastaan; musta lippu liehui yötä päivää Notre-Damen
suurissa torneissa. Kolmesataa tuhatta miestä, joita kehotettiin
nousemaan maan tyranneja vastaan, nousi kaikilta eri haaroilta
Ranskassa, ikäänkuin olisi lohikäärmeen hampaita täysin kourin
kylvetty ja ikäänkuin ne olisivat kantaneet yhtä runsasta satoa
kukkuloilla ja tasangoilla, kallioilla, somerikossa ja mullassa,
etelän kirkkaan taivaan alla ja sumeassa pohjolassa, kedoilla ja
metsissä, viinitarhoissa ja öljypuunmetsiköissä, ruohokentillä ja
sänkipelloilla, leveitten virtojen hedelmällisillä rannoilla ja
merenrannikon hiekassa. Mitä olisivat yksityisen ihmisen huolet ja
ponnistukset mahtaneet vedenpaisumista vastaan vapauden ensimmäisenä
vuonna -- vedenpaisumista, joka kohosi alhaalta päin, eikä kohissut
ylhäältä, ja jonka aikana taivaan ikkunat olivat kiinni eivätkä auki.

Siinä ei ollut pysähdystä, ei sääliä, ei rauhaa, ei minkään armeliaan
levon väliaikaa, ei ajanlaskua. Vaikka päivät ja yöt kiersivät
yhtä säännöllisesti kuin ajan nuoruudessa, jolloin ehtoosta ja
aamusta tuli ensimmäinen päivä, ei mitään muuta ajanlaskua löytynyt.
Raivoavassa kuumeessaan ei kansa kyennyt siitä enää lukua pitämään.
Väliin keskeytti pyöveli luonnottoman hiljaisuuden mihin koko
kaupunki oli vajonnut, näyttämällä väkijoukolle kuninkaan pään --
väliin, miltei samassa henkäyksessä, hänen ihanan puolisonsa pään,
joka kahdeksan pitkää kuukautta vankeutta ja kurjuutta kärsittyään,
oli harmaantunut.

Mutta ristiriitaisuuden lain mukaan, joka vallitsee kaikissa
tänlaatuisissa tapauksissa, oli aika kumminkin pitkä, kiitäessään
eteenpäin niin joutuisasti. Yksi vallankumoustuomioistuin
pääkaupungissa ja neljäkymmentä tai viisikymmentätuhatta
vallankumouskomiteaa koko maassa; epäluulonalaisia koskeva laki,
joka poisti kaiken turvallisuuden vapauteen ja henkeen nähden,
luovuttaen hyviä ja viattomia ihmisiä huonojen ja rikoksellisten
mielivallalle; vankilat täpösten täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet
mitään pahaa tehneet, eivätkä päässeet kuulusteltaviksi; kaikki tämä
näytti jo olevan pysyväistä ja tavalliseen järjestykseen kuuluvaa ja
tuntui jo ikivanhalta tavalta vaikkei ollut montakaan viikkoa vanha.
Ennen kaikkea, tuli muuan kamala olento niin tutuksi, kuin olisi se
maailman luomisesta alkaen ollut siinä kaikkein silmäiltävänä --
terävähampainen nainen, jonka nimenä oli guillotiini.

Se oli yleisenä leikinlaskun esineenä. Se oli paras keino
päänkivistykselle, se esti varmasti hiuksien harmaantumista, se antoi
hipiälle erityisen hienouden, se oli tarkka kansallinen partaveitsi.
Guillotiini oli ihmiskunnan uudestasyntymisen vertauskuva. Se asetti
ristin varjoon. Sen kuvia kannettiin rinnoilla, joista ristit
riistettiin pois ja moni joka kielsi ristin, kumarsi syvään sille ja
uskoi sen voimaan.

Se katkasi niin monta päätä, että se ynnä sen tahraama maa,
olivat ruosteen punasia. Se irrotettiin palasiksi kuin nuoren
pirun leikkikalu ja pantiin taas kokoon kun niin tarvittiin. Se
saattoi kaunopuheiset vaikenemaan, musersi mahtavan, pyyhki pois
kauniin ja hyvän maan pinnalta. Yhtenä ainoana aamuna kaappasi se
pään kahdeltakolmatta ystävältä, jotka nauttivat suurta yleistä
kunnioitusta, yhdeltäkolmatta elossa olevalta ja yhdeltä kuolleelta
yhtä monessa minuutissa. Sitä hoitava ylipyöveli oli perinyt
nimensä vanhan testamentin vahvalta Simsonilta, mutta tällä aseella
varustettuna oli hän kaimaansa väkevämpi ja sokeampi ja nosti joka
päivä Jumalan oman temppelin portit sijoiltaan.

Näitten kauhujen ja niihin kuuluvain sikiöitten keskellä kulki
tohtori pää pystyssä, luottaen voimaansa ja varovaisesti pysytellen
päämaalissaan, epäilemättä milloinkaan ettei hän viimein pelastaisi
Lucyn miestä. Mutta ajan virta kiisi eteenpäin vahvana ja syvänä ja
kuletti ajan mukanaan hurjaa vauhtia, Charles oli istunut vankeudessa
vuoden ja kolme kuukautta, tohtorin yhä näin kulkiessa kestävänä
ja luottavaisena. Niin julmaksi ja mielettömäksi oli vallankumous
kehittynyt tämän joulukuun aikana, että virroissa etelä-Ranskassa
vilisi ihmisten ruumiita, joita oli yöllä väkisin upotettu ja että
vankeja ammuttiin joukottain eteläisen talviauringon paistaessa.
Mutta vielä kulki tohtori kauhun valtakunnassa pää pystyssä. Ei
kukaan ollut siihen aikaan paremmin tunnettu Pariisissa kuin hän,
ei kukaan ollut omituisemmassa asemassa kuin hän. Hiljaisena,
ihmisystävällisenä, tuiki tarpeellisena sairaaloissa ja vankiloissa,
harjottaen taitoaan sekä murhaajain että uhrien kesken eli hän omaa
elämäänsä. Bastiljin entisenä monivuotisena vankina ja omituisen
ulkomuotonsa vuoksi erosi hän kaikista toisista miehistä. Häntä
epäiltiin yhtä vähän kuin jos hän tosiaankin olisi palautettu elämään
kahdeksantoista vuotta sitten tai kuin olisi hän henki, joka liikkui
kuolevaisten keskessä.



VIIDES LUKU.

Puunsahaaja.


Vuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan
hetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana
aamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt
kuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin
kivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset,
ruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja
vanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä
guillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä
kellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin
sammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus,
veljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!

Jos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat
lamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa
olisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten
niin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli
painanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen
ullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen.
Hän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki
hiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.

Heti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä
uusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos
hänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa
ja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat
kaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput,
joilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät
yhtymään -- pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta
varten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen
-- nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin
puolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät
vankeudessa ja kuolon varjossa -- olivat melkein ainoa huojennus
hänen raskaalle mielelleen.

Ulkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun
kaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat
yhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän
kalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi,
eikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä.
Väliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita
hän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan
hänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina
päättävästi: "hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja
minä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy".

Elettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä
iltana kotiin tullessaan:

"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles
väliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen
luo -- mikä riippuu monesta asianhaarasta -- luulee hän saattavansa
nähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka
sinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä,
ja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä
minkäänlaisia merkkejä."

"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä."

Siitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia.
Kellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän
kärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen
lapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei
laiminlyönyt päivääkään.

Siinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella
nurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten
kulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä
seistessä, puunsahaaja huomasi hänet.

"Hyvää päivää, kansalainen!"

"Hyvää päivää, kansalainen!"

Tämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa.
Innokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti
jo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.

"Taasko olette täällä, kansalainen?"

"Niinkuin näette, kansalainen!"

Puunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen
ollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan
sitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen,
kuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten
lomitse.

"Mutta se ei kuulu minuun", sanoi hän. Ja hän jatkoi sahaamistaan.

Seuraavana päivänä hän odotti Lucyä ja puhutteli häntä heti, kun hän
näyttäytyi.

"Mitä? Taaskin täällä, kansalainen?"

"Niin olen kansalainen."

"Kah, ja lapsi mukana. Onhan tämä äitisi, pikku kansalainen?"

"Sanonko on, äiti?" kuiskasi pikku Lucy, painuen lähemmäksi äitiänsä.

"Sano, kultani."

"On, kansalainen."

"Vai niin. Mutta eihän se minuun kuulu. Työni vain minuun kuuluu.
Työni vain kuuluu minuun. Tässä on minun sahani. Minä sanon sitä
pikku guillotiiniksi. La, la, laa, la, la, laa. Ja samassa katkeaa
pää!"

Puu putosi hänen puhuessaan ja hän heitti sen koriin.

"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa,
laa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi.
Tik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta."

Lucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta
oli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä
työtä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen
kanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti
vastaan.

Hän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään
unhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin
ja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän
ajatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli
häntä työn levätessä. "Eipä tuo minuun kuulu!" sanoi hän sitten
tavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.

Olipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa
tuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja
taas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin
tällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria.
Hänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä
tai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä
ei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi
nähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi
saattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.

Näissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä
pää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta
tuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli
jokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt,
että talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty
punanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella
kirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa)
"ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai
kuolema!"

Puunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla
tuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut
jonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen
suurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen
ainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän
asettanut sahansa kirjoituksella: "pikku, pyhä guillotiini" -- sillä
suuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi.
Hänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli
hänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.

Mutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja
huutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili
ihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa
puunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa
henkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta
perkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He
tanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului
kuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset
tanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen
mukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita,
punasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät
paikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi
ja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät,
taantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän,
pyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri
parittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään,
muodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä.
Sitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät
he pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat
uudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten
kääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen
suuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan,
asettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina
ja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei
mikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä
kuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki -- ennen
viaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi -- terveellinen ajanvietto,
jota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja
paaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa
teki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä
ja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi,
joka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti
vääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä,
kuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.

Tämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja
Lucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen
lumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei
mitään olisikaan siellä temmeltänyt.

"Oi isäni!" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän
kohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, "mikä
julma, inhottava näky."

"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.
Ei kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa."

"En pelkää omasta puolestani, isäni. Mutta kun ajattelen miestäni ja
näiden ihmisten mielivaltaa --".

"Pian on hän turvassa heidän mielivallaltaan. Minä jätin hänet juuri
kun hän oli kapuamaisillaan ikkunalle, ja tulin sinulle kertomaan
sen. Ei kukaan täällä näe sinua, sinä saatat heittää lentomuiskun
tuota korkeinta ulkonevaa kattoa kohti."

"Niin teen isäni ja minä lähetän hänelle samassa sieluni."

"Sinä et saattane nähdä häntä, rakas lapseni?"

"En isäni", sanoi Lucy kaihomielellä ja suuteli itkien hänen kättään,
"en."

Askeleita lumessa. Rouva Defarge. "Tervehdin teitä, kansalainen",
sanoi tohtori. "Tervehdin teitä, kansalainen." Tämä sanottiin
ohimennen. Ei mitään muuta. Rouva Defarge katoaa kuin varjo
valkosella tiellä.

"Anna minulle käsivartesi, kultaseni. Lähde täältä ilosen ja uljaan
näköisenä hänen tähtensä. Kas niin, se oli hyvin tehty", he olivat
jättäneet kulman, "sitä et tehnyt turhaan. Charles kutsutaan huomenna
tuomioistuimen eteen."

"Huomenna!"

"Aika on täpärällä. Olen kyllä valmistunut, mutta on ryhdyttävä
varovaisuuskeinoihin, joita ei voitu käyttää ennenkuin hän todellakin
kutsuttaisiin kuulusteltavaksi. Hän ei ole vielä saanut kutsumusta,
mutta tiedän että hän saa sen huomiseksi, ja että hän muutetaan
Conciergeriaan. Olen saanut ilmoituksen ajoissa. Ethän pelkää?"

Lucy taisi tuskin vastata: "luotan sinuun".

"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni,
sinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt
huolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy
tavata Lorrya."

Hän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian
hyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka
kulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.

"Minun täytyy tavata Lorrya", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa
toisaalle.

Kunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan
ollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein
neuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai
tehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille.
Ei löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella
Tellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.

Synkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti
pimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin.
Monseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty.
Sora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus:
"Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus,
yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"

Kukapa mahtoi olla herra Lorryn luona -- ken oli tuon tuolilla
olevan matkatakin omistaja -- jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli
se vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä
sulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät
sanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea
kohti josta hän tuli: "Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna
oikeuden eteen?"



KUUDES LUKU.

Riemu.


Tuo pelottava tuomioistuin, johon kuului viisi tuomaria, yleinen
syyttäjä ja järkähtämätön valamiehistö, piti istuntoa joka päivä.
Sen listat lähetettiin ulos joka ilta ja luetettiin vanginvartioilla
eri vankiloissa kaikille vangeille. Vanginvartijain tavallisena
leikinlaskuna olikin: "Tulkaa ulos sieltä sisältä kuulemaan
iltalehteä!"

"Charles Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan!"

Näin alkoi vihdoin iltalehti La Poreessa.

Kun joku nimi huudettiin, astui sen nimen kantaja syrjään paikalle,
joka oli varattu heitä varten, jotka täten ilmoitettiin olevan tuossa
turmiota tietävässä luettelossa. Charles Evrémonde, jota Darnayksi
sanotaan, tunsi hyvin tämän tavan; hän oli nähnyt satojen ihmisten
menevän pois tätä tietä.

Hänen pöhönaamanen vanginvartiansa, joka lukiessaan käytti
silmälasia, katsahti vankeihin nähdäkseen, oliko hän astunut
paikalleen, ja luki läpi luettelon tehden joka nimen kohdalla
saman tempun. Nimiä oli kaksikymmentäkolme, mutta vastauksia tuli
ainoastaan kaksikymmentä, sillä yksi näin luetelluista vangeista oli
kuollut vankilassa ja unohtunut, toiset kaksi olivat mestatut ja
unohtuneet. Luettelo luettiin holvatussa huoneessa, jossa Darnay oli
nähnyt vangit koolla samana iltana, kun hän tuli sinne. Kaikki nämät
olivat joutuneet surman suuhun verilöylyn aikana; jok'ainoa, johon
hän oli kiintynyt, oli jo saanut surmansa mestauslavalla.

Hän sanoi muutaman kiireisen, ystävällisen sanan jäähyväisiksi,
vaan hyvästijättö oli pian ohi. Se oli jokapäiväinen tapaus, ja
seura La Forcessa teki valmistuksiaan panttileikkeihinsä ja pieneen
konserttiin täksi illaksi. He keräytyivät ristikkoportille ja
vuodattivat kyyneleitä, mutta kaksikymmentä roolia oli jaettavana
aijottuja esityksiä varten, eikä kestänyt kauvan, ennenkuin ovet
suljettiin ja yhteiset huoneet ja käytävät olivat jätettävät suurien
koirien haltuun, jotka pitivät vahtia yön aikana. Vangit eivät
suinkaan olleet tunnottomia ja kylmiä, vaan heidän tapansa olivat
olosuhteitten luomat. Niinpä tuo innostus eli jonkinlainen huumaus,
joka epäilemättä arveltiin saattaneen eräitä henkilöitä uhottelemaan
guillotiinia ja joutumaan sen uhriksi, ei suinkaan ollut pelkkää
kerskailua, vaan tarttuvaista hurjuutta hurjasta kiihoittuneesta
yleisestä mielialasta. Ruton aikana tuntee moni meistä salaperäistä
viehätystä tautiin -- kauhistavaa, pian ohimenevää halua kuolla
siihen. Ja kaikilla meillä on tuollaisia kummallisuuksia kätkettynä
rinnassamme, joitten ilmenemiseen tarvitaan ainoastaan olosuhteitten
herättämä voima.

Tie Conciergeriaan oli lyhyt ja pimeä ja yö sen syöpäläisiä
kihisevissä kopeissa oli pitkä ja kylmä. Seuraavana päivänä
kutsuttiin viisitoista vankia tuomioistuimen eteen, ennenkuin Charles
Darnayn nimi huudettiin. Kaikki viisitoista tuomittiin kuolemaan ja
heidän tutkimisensa kesti vain kaikkiaan puolitoista tuntia. "Charles
Evrémonde, jota Darnayksi sanotaan" tuotiin vihdoinkin esille.

Hänen tuomarinsa istuivat lavalla sulkatöyhdöt hatuissa, mutta
muuten oli karkea, punanen myssy kolmivärisine kokardineen yleisenä
päähineenä. Kun hän katseli valamiehistöä ja meluavaa kuulijakuntaa,
olisi hän saattanut luulla, että maailman järjestys oli ylösalasin,
ja että konnia oli asetettu kuulustamaan kunniallisia ihmisiä.
Kaupungin raakamaisin, julmin ja huonoin roistoväki oli tämän
näytelmän johtavana henkenä. He tekivät meluavia muistutuksia,
hyväksyivät, moittivat, ehkäisivät ja kiirehtivät päätöstä. Enimmät
miehet olivat varustetut aseilla jos jonkinlaisilla; naiset kantoivat
veitsiä ja tikareita, muutamat söivät ja joivat, katsellessaan
toimitusta, toiset kutoivat. Viimemainittujen joukossa oli yksi
jolla oli kainalossaan erikoinen kudin, työtä tehdessään. Hän istui
eturivissä, miehen vieressä, jota Darnay ei ollut nähnyt sitten
kaupunkiin tultuaan, mutta jonka hän heti tunsi Defargeksi. Hän
huomasi että nainen, joka näytti olevan Defargen vaimo, kerran
tai kahdesti kuiskasi jotain miehensä korvaan. Mutta eniten häntä
kummastutti näissä kahdessa se, että vaikka he istuivat niin lähellä
häntä kuin suinkin, eivät he koskaan katsahtaneet hänen puoleensa.
He näyttivät uppiniskaisella itsepäisyydellä odottavan jotain ja
he katselivat valamiehistöön, mutta ei muualle. Puheenjohtajasta
alempana istui tohtori Manette tavallisessa, yksinkertaisessa
puvussaan. Mikäli vanki taisi nähdä, olivat hän ja herra Lorry ainoat
läsnäolijat, tuomareita lukuunottamatta, jotka olivat tavallisissa
vaatteissaan, eivätkä karkeassa Carmagnolepuvussa.

Charles Evrémondea, jota sanottiin Darnayksi, syytti yleinen syyttäjä
emigrantiksi, jonka elämä kuului tasavallalle sen käskykirjan mukaan,
joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi kaikkia emigrantteja maahan
tulemasta. Se ei merkinnyt mitään että käskykirja oli julkaistu vasta
silloin kun hän jo oli palannut Ranskaan. Hän oli heidän vallassaan,
ja tässä käskykirja, hän oli otettu kiinni Ranskassa ja hänen päätään
kysyttiin.

"Ottakaa hänen päänsä!" huusi kuulijakunta. "Hän on tasavallan
vihollinen!"

Puheenjohtaja soitti kellollaan hiljaisuutta, ja kysyi vangilta oliko
totta, että hän oli elänyt monta vuotta Englannissa?

Oli kylläkin.

Eikö hän siis ollut emigrantti? Mikä hän sitten oli?

Ei emigrantti, lain hengen ja tarkotuksen mukaan.

Miksikä ei? Puheenjohtaja halusi tietää.

Siksi, että hän oli vapaaehtoisesti luopunut hänelle vastenmielisestä
arvonimestä ja asemasta ja oli jättänyt maansa -- ennenkuin sana
emigrantti nykyisessä, tuomioistuimen käyttämässä merkityksessä oli
käytäntöön tullut -- elääkseen ennemmin omalla työllään Englannissa
kuin sorretun Ranskan kansan niskoilla.

Mitä todistuksia hänellä oli tähän?

Hän mainitsi kaksi todistajaa: Teophile Gabellen, ja Alexandre
Manetten.

Mutta hänhän oli mennyt naimisiin Englannissa, huomautti
puheenjohtaja.

Niin, mutta ei englantilaisen naisen kanssa.

Ranskan kansalaisenko kanssa?

Niin. Hän oli ranskalaista syntyperää.

Hänen nimensä ja perheensä.

"Lucy Manette, täällä istuvan tohtori Manetten, etevän lääkärin ainoa
tytär."

Tämä vastaus näytti edullisesti vaikuttavan kuulijakuntaan. Salissa
sateli innokkaita kiitoslauseita tuosta tunnetusta, oivallisesta
lääkäristä. Niin oikulliset olivat kansan tunteet, että kyyneleet
heti virtasivat samoille verenhimoisille kasvoille, jotka hetkeä
ennen olivat murhanhimossa tuijottaneet vankiin.

Charles Darnay oli tätä vaarallista tietään tähän asti kulkenut
tohtori Manetten määräyksen mukaan. Sama varovainen neuvonantaja
johti jokaista hänen edessään olevaa askelta ja oli valmistanut joka
tuuman hänen polullaan.

Puheenjohtaja kysyi miksi hän silloin palasi Ranskaan, eikä ennemmin.

Hän ei ollut palannut ennen vain siitä syystä ettei hänellä ollut
mitään mistä elää Ranskassa paitsi sitä omaisuutta, josta hän oli
luopunut. Englannissa ansaitsi hän leipänsä opettamalla Ranskan
kieltä ja kirjallisuutta. Hän oli palannut erään ranskalaisen
kansalaisen hartaasta kirjallisesta pyynnöstä, että hän Ranskaan
tulemalla pelastaisi hänen henkensä. Hän teki sen, tahtoi pelastaa
tämän kansalaisen hengen, ja todistaa totuutta vaikkakin joutumalla
itse vaaran suuhun. Oliko tämä tasavallan silmissä rikoksellista?

Kansanjoukko huusi innostuneena: "ei!" ja puheenjohtaja soitti
kellollaan tyynnyttääkseen sitä. Mutta siitä ei kuulijakunta
välittänyt sillä se jatkoi huutoaan, kunnes taukosi vapaaehtoisesti.

Puheenjohtaja kysyi tämän kansalaisen nimeä. Syytetty vastasi että
tämä kansalainen oli hänen ensimmäinen todistajansa. Hän mainitsi
myöskin puolustavaksi asianhaaraksi tuota puheena ollutta kirjettä,
joka häneltä otettiin kaupungin portilla mutta joka epäilemättä oli
puheenjohtajan pöydällä olevien paperien joukossa.

Tohtori oli pitänyt huolta siitä, että se siinä oli -- oli
vakuuttanut hänelle sen siinä olevan -- ja asian ollessa tällä
asteella otettiin se esiin ja luettiin. Kansalainen Gabelle
kutsuttiin sitä vahvistamaan ja hän vahvisti sen. Sanomattomalla
hienotunteisuudella ja kohteliaisuudella kansalainen Gabelle
puhuessaan viittaili siihen, että hän kiireellisten asioitten tähden,
joita tuomioistuimella oli rasitukseen asti tasavallan vihollisten
tähden, oli sattunut unohtumaan l'Abbayen vankilaan -- niin, olipa
pyyhkäisty kokonaan pois tuomioistuimen isänmaallisesta muistosta
-- kunnes hän kolme päivää takaperin oli kutsuttu kuulusteltavaksi
ja vapautettiin, koska valamiehistön selityksen mukaan syytös häntä
vastaan oli rauennut, sitten, kun kansalainen Evrémonde, jota
Darnayksi sanottiin oli vapaaehtoisesti saapunut.

Sen jälkeen kuulusteltiin tohtori Manettea. Hänen suuri
kansansuosionsa ja hänen vastauksiensa selvyys tekivät syvän
vaikutuksen, mutta kun hän sitten todisti, että syytetty oli
hänen ensimmäinen ystävänsä sitten kun hän vapautettiin pitkästä
vankeudestaan, että syytetty oleskellessaan Englannissa oli aina
ollut uskollinen ja harras hänen tytärtään ja häntä kohtaan
heidän maanpakolaisuudessaan, että hän siellä ei laisinkaan
ollut ylimyksellisen hallituksen suosiossa vaan että päinvastoin
häntä siellä syytettiin Englannin viholliseksi ja Yhdysvaltojen
ystäväksi -- hän toi esiin nämät asianhaarat hellävaroin ja
totuuden ja vakavuuden suoralla voimalla --, olivat valamiehistö
ja kansa samaa mieltä. Kun hän viimein vetosi herra Lorryyn,
läsnäolevaan englantilaiseen herraan, joka, kuten hän itsekin oli
ollut todistajana englantilaisessa oikeudenkäynnissä ja siis taisi
vahvistaa hänen kertomustaan, sanoi valamiehistö kuulleensa tarpeeksi
ja että he olivat valmiit äänestämään, jos puheenjohtaja näki hyväksi
vastaanottaa heidän äänensä.

Jokaista ääntä (valamiehet äänestivät ääneen ja yksi kerrallaan)
vastaanotti kansa hyväksymishuudoilla. Kaikki äänet olivat vangin
eduksi ja puheenjohtaja julisti hänet vapaaksi.

Ja nyt alkoi yksi niitä eriskummallisia kohtauksia, joilla
kansa väliin osotti häilyväisyyttään tai mieleen juolahtanutta
jalomielisyyttä ja armeliaisuutta, jonkinlaiseksi vastapainoksi
rajulle julmuudelleen. Ei kukaan voi ratkaista, mikä näistä kolmesta
vaikuttimesta aiheutti nämät merkilliset kohtaukset; todennäköisintä
on, että kullakin oli osansa vaikka ehken toinen oli vaikuttavin.
Tuskin oli vapautus tullut julaistuksi, kun kyynelet virtasivat
yhtä runsaasti kuin veri toisella kertaa, ja vankia tervehtivät
veljellisillä syleilyillä niin miehet kuin naisetkin, kutka vaan
pääsivät tunkeilemaan hänen ympärilleen, epäterveellisen vankeutensa
jälkeen oli hän vähällä mennä tainnuksiin uupumuksesta, osaksi myös
siksi että hän varsin hyvin tiesi, että nuo samat ihmiset toisella
tuulella ollessaan, olisivat yhtä kiihkoisasti hyökänneet hänen
kimppuunsa silpoakseen hänet kappaleiksi.

Antaakseen tilaa toisille syytetyille, jotka olivat kuulustettavat,
vietiin hänet pois, joten hän pelastui sillä kertaa noista
hyväilyistä. Viisi oli kuulusteltavana yhdellä kertaa, syytettyinä
vihamielisyydestä tasavaltaa kohtaan, koska eivät sanoin ja töin
olleet sitä kannattaneet. Niin kiire oli tuomioistuimella antaa
itselleen ja kansalle takasin sen minkä olivat äsken menettäneet,
että ennenkuin hän oli ehtinyt pois huoneesta, nämät viisi tulivat
alas hänen luokseen tuomittuina kuolemaan kahdenkymmenenneljän tunnin
kuluessa. Ensimmäinen heistä ilmoitti sen hänelle tavallisella
vankilakielellä, -- pystyyn nostelulla sormella --, ja he lisäsivät
kaikki: "kauvan eläköön tasavalta!"

Mutta näillä viidellä ei ollut kuulijakuntaa, joka olisi pitkittänyt
kuulustelua, sillä kun hän ja tohtori Manette tulivat ulos portista,
seisoi siellä suuri ihmisjoukko, jossa hän tunsi kaikki ne kasvot,
jotka hän oli nähnyt tuomioistuinsalissa, paitsi kahta, joita hän
turhaan etsi silmillään. Hänen tultuaan ulos tunkeilivat ihmiset
uudelleen hänen ympärillään, itkivät, syleilivät toisiaan, kiljuivat
vuorotellen ja yhtähaavaa kunnes itse pauhaava virta jonka rannalla
tämä mieletön kohtaus tapahtui tuntui yltyvän yhtä hurjaksi kuin
kansa sen rannalla.

He asettivat hänet suureen nojatuoliin, jonka he olivat kulettaneet
mukanaan, joko tuomiosalista tai siihen kuuluvista huoneista tai
käytävistä. Tuolin yli olivat he heittäneet punasen lipun ja sen
taakse olivat he sitoneet piikin ja sen huippuun punasen lakin.
Näissä riemuvaunuissa oli hänen ajettava kotiin kansan olkapäillä,
siinä ei auttanut tohtorinkaan hartaat rukoukset, kuohuvan, punasen
lakkimeren lainehtiessa hänen ympärillään ja heittäessä hänen
näkyvilleen myrskyisestä syvyydestä sellaisia hylkykasvoja, että
hän monta kertaa epäili oliko hänen järkensä sekasin ja istuiko hän
vankirattaissa matkalla guillotiiniin.

He kantoivat häntä hurjassa juhlakulussa syleillen vastaantulijoita
ja osottaen häntä heille. He värjäsivät lumiset kadut tasavallan
väreillä, niitä polkiessaan ja kiertäessään kuten he olivat lumen
alla värjänneet ne tummemmalla värillä ja kantoivat hänet siten
sen talon pihalle jossa hän asui. Tohtori oli mennyt edeltä Lucyä
valmistamaan ja kun hänen miehensä seisoi hänen edessään, lankesi hän
tunnotonna hänen syliinsä.

Darnayn puristaessa häntä rintaansa vasten ja pitäessä hänen
kaunista päätään kasvojensa ja kiljuvan ihmisjoukon välillä, jotta
hänen kyyneleensä ja Lucyn huulet taisivat yhtyä näkymättä, alkoi
osa joukosta tanssia. Heti yhtyivät kaikki toiset tanssiin ja piha
täyttyi Carmagnolesta. Sitten nostivat he tyhjään tuoliin nuoren
naisen kannettavaksi ympäri vapauden jumalattarena ja tulvivat
täyttäen läheiset kadut, pitkin joen vartta ja sillan yli. Carmagnole
nielasi kaikki ja kuletti heidät pois pyörteissään.

Puristettuaan tohtorin kättä, tämän seistessä voitonriemuisena ja
ylpeänä hänen edessään, puristettuaan herra Lorryn kättä kun tämä
huohottaen ja hengetönnä tuli kamppailustaan Carmagnolen tyrskyistä,
suudeltuaan pikku Lucyä, joka nostettiin ylös että hän saisi kiertää
käsivartensa isän kaulaan ja syleiltyään aina harrasta ja uskollista
neiti Prossia, joka pikku Lucya nosti, otti hän vaimonsa syliinsä ja
kantoi hänet heidän huoneisiinsa.

"Lucy, omani! Olen pelastettu."

"Oi, rakkahin Charles, anna minun kiittää Jumalaa tästä polvillani
kuten olen häntä rukoillut."

He kumarsivat kaikki kunnioittaen päänsä ja sydämensä. Lucyn jälleen
ollessa hänen sylissään, sanoi Charles hänelle:

"Ja nyt, puhu isällesi rakkaani. Ei kukaan muu koko Ranskassa olisi
saattanut tehdä mitä hän on tehnyt puolestani."

Lucy painoi päänsä isänsä rintaa vasten kuten hän kauvan, kauvan
sitten oli painanut isän pään omaa rintaansa vasten. Tohtori oli
onnellinen, että hän oli saattanut palkita häntä, hänen kärsimyksensä
olivat korvatut, hän oli ylpeä voimastaan. "Sinä et saa olla heikko,
lemmittyni", varotti tohtori, "älä niin vapise. Minä olen hänet
pelastanut."



SEITSEMÄS LUKU.

Koputus ovelle.


"Minä olen pelastanut hänet." Se ei ollut niitä unikuvia joita hän
vielä usein näki, hän oli tosiaankin heidän luonaan. Mutta vielä
vapisi hänen vaimonsa ja epävarma mutta synkkä pelko painoi häntä.

Koko ilma heidän ympärillään oli niin sakea ja pimeä, kansa niin
intohimoisesti kostonhaluinen ja oikullinen, viattomia tuomittiin
niin usein kuolemaan epämääräisten epäilyksien ja ilkeyden johdosta,
ja hänen oli vaikea unhottaa että niin monta yhtä syytöntä kuin
hänen miehensä, yhtä rakkaat toisille kuin hänen miehensä hänelle
joka päivä saivat sen kohtalon omakseen, josta hän oli pelastunut,
siksipä ei hänen sydämensä tuntunut niin keveältä kuin hänestä sen
olisi pitänyt tuntua. Talvi-iltapäivän varjot alkoivat levetä, mutta
vieläkin vyöryivät kamalat rattaat pitkin katuja. Lucyn ajatukset
seurasivat niitä, etsien omaansa tuomittujen joukosta ja sitten
painautui hän lähemmäksi miestään ja vapisi yhä enemmän.

Hänen isänsä koetti elvyttää häntä ja osotti niin suurta
sääliväisyyttä ja oli niin yläpuolella tätä naisellista heikkoutta,
että oli merkillistä häntä katsella. Ei mitään ullakkohuonetta enää,
ohitse oli suutaroiminen, ohitse sataviisi pohjoinen torni. Hän
oli täyttänyt tehtävän, jonka hän oli ottanut tehdäkseen, hän oli
pelastanut Charlesin. He taisivat nyt kaikki turvautua häneen.

He elivät perin yksinkertaisesti, ei yksistään sen vuoksi että se oli
turvallisinta, sillä sellainen elämäntapa loukkasi vähiten kansaa,
mutta he eivät olleet rikkaita ja Charles oli koko vankeusaikana
maksanut kalliisti huonosta ruoastaan ja vartiostaan ja köyhempien
vankien ylläpidosta. Osaksi tästä syystä ja osaksi päästäkseen
kotivakoojasta, heillä ei ollut palvelijaa, kansalaispariskunta, joka
hoiti porttivahdin tointa, auttoi heitä silloin tällöin ja Jerry
(jonka herra Lorry melkein tykkönään oli heille luovuttanut) oli
heidän jokapäiväinen auttajansa ja hänellä oli vuoteensa siellä joka
yö.

Vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoa ja
jakamaton tasavalta oli määrännyt että jokaisen talon ovella, tai
pihtipielessä tulisi kunkin asukkaan nimi olla selvästi kirjoitettuna
kirjaimilla joiden suuruus oli määrätty ja jotka olivat tarpeellisen
matkan päässä maasta. Siksipä kaunisti herra Jerry Cruncherinkin nimi
pihtipieliä alhaalla, ja kun iltapuolen varjot syvenivät, ilmestyi
tämän nimen omistaja, joka oli pitänyt silmällä erästä maalaria jolle
tohtori Manette oli antanut toimeksi liittää luetteloon nimen Charles
Evrémonden, jota Darnayksi sanotaan.

Yleisen vaaran ja epäluulon vallitessa, jotka tätä aikaa pimittivät,
muuttuivat kaikki tavalliset viattomat tavat. Tohtorin pienessä
taloudessa kuten monessa muussakin, ostettiin yhdeksi päiväksi
tarvittavat ruokavarat joka ilta pienissä erissä eri pikkupuodeissa.
Ei kukaan tahtonut herättää huomiota, ja kaikki koettivat
mahdollisimman mukaan välttää puheita ja kateutta.

Viime kuukausina oli neiti Prossilla ja herra Cruncherilla ollut
toimena ruokavarojen hankkiminen; edellinen piti huolta rahasta,
jälkimäinen korista. Iltasilla kun katulyhdyt sytytettiin lähtivät
he näille hommilleen ja toimittelivat sekä toivat kotiin tarvittavat
ostokset. Pitkällisen seurustelunsa kautta ranskalaisessa perheessä
olisi neiti Pross saattanut osata heidän kieltänsä yhtä hyvästi
kuin omaansa, jos hänellä olisi ollut halua siihen, mutta halua ei
hänellä ollut, niinmuodoin hän siitä "joutavasta", (joksi hän sitä
mielihalulla nimitti) ei tiennyt enempää kuin herra Cruncherkään.
Neiti Prossin tapa ostaa oli singahuttaa nimisana kauppiaalle vasten
kasvoja ja jos se ei sattunut olemaan oikea nimitys haluamallensa
tavaralle, etsi hän sen käsiinsä, tarttui siihen ja piti sen
käsissään kunnes kaupoissa oli sovittu. Hän tinki aina nostamalla
hinnan ilmaisuksi yhtä sormea vähemmän kuin kauppias, olipa tämän
määrä mikä tahansa.

"No, herra Cruncher", sanoi neiti Pross silmät onnesta punasina, "jos
te olette valmis, olen minäkin."

Jerry tarjoutui käheällä äänellään neiti Prossin palvelukseen.
Hänestä oli aikoja sitten kaikki ruoste kulunut, mutta ei mikään
voinut viilata hänen piikkistä päätään.

"Olemme kaiken tarpeessa", sanoi neiti Pross, "parasta on, että
lähdemme ajoissa. Tarvitsemme muun muassa viiniä. Kauniita maljoja
nuo punalakit juovat, ostimmepa sitä mistä tahansa."

"Ettepä juuri lie perillä", virkkoi Jerry, "juovatko he teidän
maljanne vai perkeleen."

"Kuka se on?" sanoi neiti Pross.

Herra Cruncher selitti jommoisellakin varovaisuudella, tarkottavansa
paholaista.

"No niin", sanoi neiti Pross, "ei tarvitse tulkkia selittämään heidän
tarkoitustaan. Heillä on vain yksi ja se on murha ja ilkityö."

"Hiljaa, rakas Pross! Olkaa toki varovainen", huudahti Lucy.

"Kyllä, kyllä, olenkin varovainen", sanoi neiti Pross, "mutta näin
meidän kesken voinen sanoa, etten halua mitään tukehduttamisen
yrityksiä valkosipulin, tupakin tai syleilyjen muodossa kaduilla
kulkiessani. Kas niin, lintuseni, istukaa hiljaa takan ääressä,
kunnes palaan. Pitäkää huolta rakkaasta miehestänne, jonka olette
jälleen saanut, älkääkä siirtäkö kaunista päätänne hänen olaltaan,
ennenkuin palajan. Saanko kysyä teiltä jotain, tohtori Manette,
ennenkuin menen?"

"Minusta nähden olkoon teillä siihen vapaus", vastasi tohtori
hymyillen.

"Älkää Jumalan tähden puhuko vapaudesta; siitä olemme saaneet
kylläksemme", sanoi neiti Pross.

"Joko taas! Hiljaa toki!" nuhteli Lucy.

"Niin armaani", sanoi neiti Pross, nyökäyttäen painolla päätään,
"sanalla sanoen, minä olen hänen kaikkein armollisimman
majesteettinsa kuningas Yrjö kolmannen alamainen"; neiti Pross
niijasi mainitessaan tämän nimen; "ja siis on mielilauseeni: 'Tee
tyhjäksi pahat aikeensa, kukista kavalat hankkeensa, hänehen me
toivomme, Jumala kuningasta varjelkoon'."

Uskollisuuden tunteen valtaamana herra Cruncherkin mutisten toisti
nämät sanat ikäänkuin olisi hän ollut kirkossa.

"Minua ilahuttaa, että olette kunnon englantilainen, vaikka
soisin ettei äänenne olisi noin vilustunut", sanoi neiti Pross
hyväksyväisesti. "Mutta kysymykseeni, tohtori Manette. Onko" -- tämän
hyväsydämisen olennon tapana oli kosketella keveästi kaikkea mikä
tuotti heille suurta huolta ja ottaa se puheeksi näin sattumalta --
"onko meillä minkäänlaista toivoa päästä tästä kaupungista?"

"Pelkään ettei vielä. Se olisi vielä vaarallista Charlesille."

"Hm, hm", sanoi neiti Pross tukahuttaen huokauksen silmäillessään
lemmikkinsä tulen valaisemia kultakutria. "Meidän tulee malttaa
mielemme ja odottaa, siinä kaikki. Meidän tulee kulkea pää pystyssä
ja taistella hiljaisuudessa, kuten veljeni Solomonilla oli tapana
sanoa. Nyt tulen, herra Cruncher! Älkää liikahtako, lintuseni!"

He lähtivät ja jättivät Lucyn, hänen miehensä ja isänsä ja pikku
tytön loimuavan takan ääreen. Herra Lorrya odotettiin heti palaavaksi
pankista. Neiti Pross oli sytyttänyt lampun, mutta asettanut
sen syrjään nurkkaan, että he häiritsemättä saisivat nauttia
takkavalkeasta. Pikku Lucy istui isoisänsä vieressä kädet kiedottuina
tämän käsivarren ympäri ja äänellä hiljaisella kuin kuiskaus alkoi
isoisä kertoa lapselle satua suuresta ja mahtavasta haltijattaresta,
joka oli avannut vankilan seinän ja vapauttanut vangin, joka kerran
oli tehnyt haltijattarelle palveluksen. Kaikki oli tyyntä ja
rauhallista ja Lucy tunsi itsensä entistä levollisemmaksi.

"Mitä se on?" huudahti Lucy äkkiä.

"Lapsi rakas", sanoi hänen isänsä lopettaen kertomuksensa ja tarttuen
hänen käteensä, "hillitse itsesi. Kuinka oletkin hermostunut!
Vähäpätöisin asia säikäyttää sinua. _Sinä,_ isäsi tytär?"

"Luulin isä", sanoi Lucy, puolustellen itseänsä, kalpeana ja
vapisevalla äänellä, "kuulevani outoja askelia portaissa".

"Kultaseni, portaissa on hiljaista kuin haudassa."

Hänen tätä sanoessaan koputettiin ovelle.

"Oi isä, isä! Mitä tämä on! Piilota Charles! Pelasta hänet!"

"Lapseni", sanoi tohtori nousten ja laskien kätensä tyttärensä
olkapäälle, "minä _olen_ pelastanut hänet. Mitä heikkoutta tämä on,
rakas lapsi. Anna, niin menen aukasemaan."

Hän otti lampun käteensä, kulki molempien välillä olevien huoneiden
läpi ja avasi oven. Jalkojen kopinaa laattialla ja neljä raakaa
punalakkista miestä sapeleilla ja pistooleilla varustettuina astui
huoneeseen.

"Kansalainen Evrémonde, jota Darnayksi kutsutaan", sanoi ensimmäinen.

"Kuka häntä etsii?" vastasi Darnay.

"Minä etsin häntä. Me etsimme häntä. Tunnen teidät Evrémonde, näin
teidät tänään oikeudessa. Olette taaskin tasavallan vanki."

Nuo neljä piirittivät Darnayn, joka seisoi vaimonsa ja lapsensa
syleilemänä.

"Sanokaa kuinka ja minkätähden minut taaskin vangitaan."

"Palatkaahan vain Conciergeriaan ja huomenna saanette sen tietää.
Teidät on haastettu huomenna oikeuden eteen."

Tohtori Manette, jota tämä koettelemus oli siinä määrin
jähmetyttänyt, että hän seisoi lamppu kädessä, kun sitä varten
valettu kuvapatsas, liikahti nämät sanat kuultuaan, laski lampun
kädestään ja kääntyen puhujan puoleen tarttui hän, ei tylysti, tämän
punasen villapaidan väljään etumukseen ja sanoi:

"Sanoitte tuntevanne hänet! Tunnetteko minut?"

"Tunnen teidät, kansalainen tohtori."

"Kaikki me tunnemme teidät, kansalainen tohtori", sanoivat toiset
kolme.

Tohtori katsoi hajamielisesti toisesta toiseen ja sanoi hetken
vaitiolon jälkeen hiljaisemmalla äänellä:

"Tahdotteko vastata minulle vävyni kysymykseen, kuinka tämä on
tapahtunut?"

"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen vastahakoisesti. "Vävynne on
ilmiannettu Saint-Antoinen-osastolle. Tämä kansalainen", hän osotti
toisena sisääntullutta, "on Saint-Antoinesta."

Täten osotettu kansalainen nyökäytti päätänsä ja puuttui puheeseen:

"Saint-Antoine syyttää häntä."

"Mistä?" kysyi tohtori.

"Kansalainen tohtori", sanoi ensimmäinen yhtä vastahakoisesti
kuin ennenkin, "älkää kysykö enempää. Jos tasavalta vaatii teiltä
uhrauksia, kelpo isänmaanystävänä te epäilemättä olette valmis niitä
tekemään. Kansa on kaikkivaltias. Evrémonde, meillä on kiire."

"Sananen", pyysi tohtori. "Tahdotteko sanoa, kuka hänet ilmiantoi?"

"Se on vasten sääntöjä", vastasi ensimmäinen, "mutta te voitte kysyä
tältä Saint-Antoinesta tulleelta."

Tohtori loi katseensa häneen, joka levottomasti liikutteli jalkojaan,
siveli partaansa ja lopulta sanoi:

"Niin, vasten sääntöjä se on, mutta häntä syyttävät -- ja syytös on
vakavata laatua -- kansalaiset Defarge. Ja vielä eräs kolmas."

"Kuka sitten?"

"Kysyttekö _te_ sitä, kansalainen tohtori?"

"Kysyn."

"Sitten saatte huomenna vastauksen", sanoi Saint-Antoinelainen
oudosti häneen katsahtaen. "Nyt olen mykkä."



KAHDEKSAS LUKU.

Taitava kortinlyöjä.


Onnellisessa tietämättömyydessä uudesta onnettomuudesta kotosalla
kulki neiti Pross ahtaita katuja ja meni virran yli Pont Neuf-sillan
luona, ajatuksissaan laskien välttämättömät ostokset, jotka hänellä
oli tehtävänä. Herra Cruncher astui hänen rinnallaan koria kantaen.
Molemmat katselivat oikealla ja vasemmalla oleviin puoteihin, joiden
ohi he kulkivat, pitivät tarkasti silmällä kaikkia väentungoksia ja
tekivät mutkan karttaaksensa jokaista kiihoittunutta ja puhelevaa
ihmisjoukkoa. Oli kostea ilta ja sumunen joki, josta välkkyi
kimaltelevia tulia ja kaikui kovaäänistä ryskettä, osotti, missä
proomut sijaitsivat, joissa sepät valmistivat kiväärejä tasavallan
armeijalle. Voi sitä, joka teki pilkkaa siitä armeijasta tai saavutti
siinä ansaitsematonta ylennystä. Parempi olisi hänelle ollut, ettei
hänen partansa olisi koskaan kasvanut, sillä kansallinen partaveitsi
ajoi sen aivan liian läheltä.

Kun neiti Pross oli ostanut hiukan mausteita ja mitallisen
lamppuöljyä, muisti hän viinin, jota kotona tarvittiin. Vilkastuaan
useihin viinipuoteihin pysähtyi hän kyltin eteen, joka osotti
viinipuotia nimeltä: "oiva, muinaisaikainen, tasavaltalainen Brutus",
mikä ei ollut kaukana Kansallispalatsilta, joka kerran (kahdestikin)
on ollut Tuileriain palatsi; siellä häntä ympäristö enemmän
miellytti. Paikka tuntui rauhallisemmalta kuin mikään muu heidän
ohikulkemistaan ja oli tosin punasenaan isänmaallisia lakkeja mutta
ei niin punasena kuin muut. Neiti Pross neuvotteli herra Cruncherin
kanssa ja saatuaan selville että tämä oli samaa mieltä, astui hän
sisään oivaan tasavaltalaiseen Brutukseen ritarinsa seuraamana.

Molemmat ulkomaalaiset ostajat lähestyivät tiskiä ja selittivät
viittomalla mitä he halusivat, välittämättä savuavista lampuista,
väkijoukosta, joka piippu suussa pelasi kuluneilla korteilla ja
kellastuneilla dominopulikoilla; nokisesta työmiehestä, joka
rinta ja käsivarret paljaana luki ääneen sanomalehteä toisten
häntä kuunnellessa, välittämättä vyölle kiinnitetyistä taikka
syrjäytetyistä aseista, parista kolmesta ostajasta, jotka torkkuivat
eteenpäin kumartuneina ja näyttivät mustissa korkeaolkaisissa
pörröisissä nutuissaan nukkuvilta karhuilta tai koirilta.

Myyjän mitatessa heidän viiniään, erkani muuan mies toisesta eräässä
nurkassa ja nousi lähteäkseen, hänen täytyi mennessään kääntää
kasvonsa neiti Prossin puoleen. Tuskin oli hän sen tehnyt kun neiti
Pross huudahti lyöden käsiään yhteen.

Samassa koko seura oli jalkeilla. Eniten luultavaa oli että joku
oli murhannut toisen erimielisen. Kaikki odottivat näkevänsä jonkun
kaatuvan, mutta siinä seisoivat vain mies ja nainen toisiaan
tuijottamassa; mies näytti ranskalaiselta ja aito tasavaltalaiselta,
mutta nainen oli englantilainen.

Mitä oivan tasavaltalaisen Brutuksen oppilaat sanoivat tämän
pettymyksen johdosta olisi ollut pelkkää hebrean tai kaldean
kieltä neiti Prossille ja hänen suojelijalleen, vaikka he olisivat
olleet pelkkänä korvana, nyt käsittivät he sen vain äänekkääksi
sanatulvaksi. Mutta hämmästyksissään eivät he kallistaneet korvaansa
mihinkään. Sillä huomattavaa on, että ei ainoastaan neiti Pross ollut
suunniltaan hämmästyksestä ja mielenliikutuksesta, vaan myöskin
herra Cruncher -- tosin kuten näytti omasta puolestaan -- oli mitä
suurimman kummastuksen valtaama.

"Mitä nyt?" sanoi mies, joka oli ollut syynä neiti Prossin
huudahdukseen, hän puhui tylyllä ja vihasella joskin matalalla
äänellä ja englannin kielellä.

"Oi, Solomon, rakas Solomon!" huudahti neiti Pross, lyöden jälleen
yhteen käsiään. "Tässäkö sinut nyt tapaan oltuani sinua näkemättä ja
sinusta kuulematta niin pitkään aikaan."

"Älä sano minua Solomoniksi. Tahdotko olla syypää kuolemaani?" kysyi
mies salaperäisesti ja pelokkaasti.

"Veli, veli!" huudahti neiti Pross itkuun hyrähtäen. "Olenko koskaan
ollut sinulle niin kova että voit tehdä niin julman kysymyksen?"

"Hillitse sitten lörpöttelevää kieltäsi", sanoi Solomon, "ja tule
mukanani ulos. Maksa viinisi ja tule mukaan. Kuka on tuo mies?"

Neiti Pross pudisti hellästi ja alakuloisesti päätänsä
nurjamieliselle veljelleen ja sanoi kyynelsilmin: "herra Cruncher".

"Anna hänen tulla mukaan", sanoi Solomon. "Pitääkö hän minua
kummituksena?"

Siltä näytti päättäen herra Cruncherin kasvojen ilmeestä. Hän
ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan ja itkusilmin tutkisteltuaan
laukkunsa syvyyttä, sai neiti Pross vaivoin viininsä maksetuksi.
Hänen tätä tehdessään kääntyi Solomon oivan tasavaltalaisen Brutuksen
seuralaisten puoleen ja lausui ranskan kielellä muutaman sanan
selvitykseksi, jonka jälkeen he kaikki palasivat paikoilleen ja
toimiinsa.

"No", sanoi Solomon ja pysähtyi pimeään kadunkulmaan, "mitä tahdot?"

"Kuinka äärettömän tylysti veli, jota en koskaan ole lakannut
rakastamasta, tervehtii sisartaan, eikä osota hänelle vähintäkään
hellyyttä", huudahti neiti Pross.

"Kas niin -- pahuus vieköön -- siinä saat", sanoi Solomon,
maiskauttaen neiti Prossin huulia omillaan. "Oletko nyt tyytyväinen?"

Neiti Pross pudisti vain päätään ja itki hiljaa.

"Jos luulit minun hämmästyväni", sanoi Solomon, "niin en sitä tehnyt;
tiesin sinun olevan täällä, minulla on selvillä melkein kaikki täällä
olevat ihmiset. Jos todellakaan et tahdo panna alttiiksi henkeäni,
jota melkein luulen sinun tahtovan, niin mene matkoihisi niin pian
kuin suinkin ja anna minun tehdä samoin. Minulla on kiire. Olen
virkamies."

"Englantilainen veljeni Solomon", vaikeroi neiti Pross ja avasi
kyyneleiset silmänsä, -- "josta olisi saattanut tulla synnyinmaansa
parhaita ja suurimpia miehiä, on muukalaisten palveluksessa ja
sellaisten muukalaisten! Olisin melkein mieluummin tahtonut nähdä sen
rakkaan pojan lepäävän, --"

"Enkö sitä sanonut?" keskeytti veli. "Tiesinhän sen. Tahdot saattaa
minut pois hengiltä. Oma sisareni tahtoo tehdä minut epäluulon
alaiseksi. Juuri kun olen ylenemässä."

"Laupias armollinen Jumala estäköön sen!" huudahti neiti Pross.
"Mieluummin en tahdo enää koskaan nähdä sinua, rakas Solomon, vaikka
aina sydämessäni olen sinua rakastanut ja tulen aina rakastamaan.
Lausu minulle yksi ainoa ystävällinen sana ja sano ettei välillämme
ole mitään vihaa tai kylmyyttä, niin en pidätä sinua kauvempaa."

Hyväsydäminen neiti Pross! Ikäänkuin hän olisi ollut syypää heidän
väliseen kylmyyteen. Ikäänkuin ei herra Lorry jo useita vuosia sitten
Sohon rauhallisessa kadunkulmassa, olisi tiennyt, että hänen rakas
veljensä oli tuhlannut hänen rahansa ja hyljännyt hänet.

Veli lausui ystävällisen sanan paljoa ärtyisemmällä alentuvaisuudella
kuin jos heidän keskinäiset ansionsa ja asemansa olisivat olleet
päinvastaisia (kuten aina on tapana maailmassa) kun herra Cruncher
tarttui häntä olkapäähän ja äkkiarvaamatta käheästi keskeytti häntä
seuraavalla omituisella kysymyksellä:

"Kuulkaahan, saanko kysyä, onko teidän nimenne John Solomon vai
Solomon John?"

Virkamies kääntyi häneen äkillisellä epäluulolla. Hän ei ollut tähän
asti virkkanut sanaakaan.

"No niin", sanoi herra Cruncher, "puhukaa suunne puhtaaksi, (jota
ohimennen sanoen hän ei itse pystynyt tekemään käheydessään) John
Solomon tai Solomon John? Neiti Pross kutsui teitä Solomoniksi ja hän
sisarena tietänee teidän nimenne. Ja minä taas tiedän nimenne olevan
John. Kumpiko niistä kahdesta lausutaan ensiksi. Ja mitenkä Pross
nimen laita on. Se ei ollut nimenne tuolla puolen Kanaalin."

"Mitä tarkotatte?"

"En tiedä oikein mitä tarkotan, sillä enpä muista, mikä nimenne oli
tuolla puolen Kanaalin."

"Ettekö?"

"En. Mutta saatan vannoa sen olleen kaksitavuisen nimen."

"Todellako?"

"Niin oli. Toisen nimi oli yksitavuinen. Tunnen teidät. Te olitte
urkkija ja todistaja Bayleyssä. Valheen ja teidän oman isänne nimessä
mikä olikaan nimenne siihen aikaan?"

"Barsad", keskeytti kolmas ääni.

"Niinpä niinkin, siitä voin lyödä vetoa vaikka tuhannesta punnasta",
huudahti Jerry.

Keskeyttäjä oli Sydney Carton. Hänellä oli kädet selän takana takin
liepeitten alla ja hän seisoi herra Cruncherin rinnalla, niin
väliäpitämättömän näköisenä kuin olisi hän ollut itse Old Bayleyssä.

"Älkää säikähtäkö, rakas neiti Pross. Tulin äkkiarvaamatta tapaamaan
Lorrya eilisiltana; päätimme, etten näyttäytyisi missään, ennenkuin
kaikki olisi selvillä, tai ennenkuin saattaisin olla hyödyksi;
näyttäydyn nyt tässä pyytääkseni saada hiukan keskustella veljenne
kanssa. Toivoisin että teidän veljellänne olisi parempi ammatti kuin
herra Barsadilla. Teidän tähtenne toivoisin että herra Barsad ei
olisi vankilalammas."

Lammas oli siihen aikaan haukkumanimi vanginvartijain alaisille
urkkijoille. Urkkija joka oli kalpea jo ennestään, kalpeni yhä ja
kysyi Cartonilta, kuinka hän uskalsi.

"Sanon sen teille", virkkoi Sydney. "Näin teidän herra Barsad
tulevan Conciergeriasta kun tunti sitten katselin ympärilleni.
Teidän kasvonne painuvat mieleen ja minä muistan kasvoja hyvin.
Tulin uteliaaksi nähtyäni teidät näissä olosuhteissa ja koska
eräästä syystä, joka ei teille ole tuntematon, panen teidät niiden
vastoinkäymisten yhteyteen, jotka ovat kohdanneet nykyään hyvin
onnetonta ystävää, seurasin teitä. Tulin tähän viinipuotiin,
aivan teidän jälestänne ja istuuduin lähelle teitä. Avomielisestä
puheestanne ja ihailijainne sanoista ei minun ollut vaikea arvata
ammattinne laatua. Ja mitä olin tehnyt umpimähkään, näytti vähitellen
muodostuvan suunnitelmaksi, herra Barsad."

"Miksi suunnitelmaksi?" kysyi urkkija.

"Olisi vaikeata ja vaarallistakin tehdä siitä selkoa näin kadulla.
Ettekö tahtoisi kaikessa ystävyydessä tulla puhelemaan kanssani, --
esimerkiksi Tellsonin pankkiin."

"Onko tämä uhkaus."

"Oh, niinkö sanoin?"

"Minkätähden tulisin sinne?"

"Toden totta, en voi sanoa asiaani, jos ette tule?"

"Tarkotatteko ettette tahdo sanoa?" kysyi vakoilija epäröivästi.

"Aivan oikein ymmärretty, herra Barsad. En tahdo sitä sanoa."

Cartonin huoleton väliäpitämättömyys oli suurena apuna hänen
oveluudelleen ja taitavuudelleen tässä tehtävässä, joka hänellä
oli mielessä ja sellaiseen mieheen nähden, jonka kanssa hän oli
tekemisessä. Hänen harjaantunut silmänsä huomasi sen ja käytti sitä
hyväkseen.

"Sanoinhan sen sinulle", sanoi urkkija katsahtaen nuhtelevasti
sisareensa. "Jos tästä seuraa ikävyyksiä, on se sinun syysi."

"Kas niin, herra Barsad", virkkoi Sydney, "älkää olko
kiittämätön. Jos en niin kunnioittaisi sisartanne, en olisi niin
ystävällisesti ilmituonut tätä pientä ehdotusta, jonka tahdon tehdä
molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Seuraatteko minua pankkiin?"

"Tahdon tietää mitä teillä on sanomista. Seuraan teitä."

"Ehdotan, että ensiksi saattaisimme sisarenne turvallisuuteen hänen
oman kotinsa kulmaan. Saanko tarjota käsivarteni, neiti Pross. Teidän
ei ole hauska kulkea ulkona tässä kaupungissa näin myöhään ja ilman
turvaa; koska teidän toverinne tuntee herra Barsadin, pyydän häntä
tulemaan mukaan herra Lorryn luo. Olemmeko valmiit? Tulkaa sitten!"

Neiti Prossille tuli heti jälestäpäin mieleen ja hän muisti
sen elämänsä loppuun asti, että kun hän laski kätensä Sydneyn
käsivarrelle ja katsoi häneen anoen ettei hän tekisi mitään pahaa
Solomonille, oli Sydneyn käsivarressa rautaista päättäväisyyttä
ja silmissä paloi innostuksen tuli, joka oli ristiriidassa hänen
huolettoman käytöksensä kanssa ja suorastaan muutti miehen ja
teki hänen valtavammaksi. Neiti Prossin ajatukset olivat liiaksi
kiintyneet hänen veljeensä, joka niin vähän ansaitsi tätä hellyyttä
ja Sydneyn ystävällisiin vakuutuksiin oikein tarkatakseen mitä hän
huomasi.

He jättivät hänet kadunkulmaan ja Carton vei heidät herra Lorryn
asuntoon, jonne oli muutaman minuutin matka. John Barsad eli Solomon
Pross astui hänen rinnallaan.

Herra Lorry oli juuri lopettanut päivällisensä ja istui pienen
hauskan takan lämpimässä -- hän etsi kenties sen hehkusta Tellsonin
pankin nuoremman vanhan pojan kuvaa, joka monta vuotta sitten oli
katsellut punertavaa hiillosta Royal Georgen hotellissa Doverissa.
Hän kääntyi heidän astuessa sisään ja näytti hämmästyneen huomatessa
vieraan.

"Neiti Prossin veli, sir", sanoi Sydney. "Herra Barsad."

"Barsad", toisti vanhus. "Barsad? -- Nimi on minulle tuttu -- samoin
kasvot."

"Sanoinhan että teillä on merkilliset kasvot, herra Barsad",
huomautti Carton tyynesti. "Olkaa hyvä ja istukaa."

"Neiti Pross tunsi herra Barsadin siksi rakkaaksi veljekseen, josta
olette kuullut puhuttavan", sanoi Sydney, jonka sukulaisuuden
Barsadkin tunnusti. "Mutta nyt siirryn ikäviin uutisiin. Darnay on
taaskin vangittu."

"Mitä sanotte?" virkkoi vanhus hämmästyneenä. "Tuskin pari tuntia
sitten jätin hänet ja hän oli vapaana ja hyvässä turvassa ja aioin
juuri palata hänen luokseen."

"Hän on kuitenkin vangittu. Milloin se tapahtui, herra Barsad?"

"Juuri nyt, jos se on tapahtunut."

"Herra Barsad on paras ja luotettavin lähde sir", sanoi Sydney,
"ja herra Barsadin omasta ilmotuksesta, jonka hän teki viinipullon
ääressä eräälle lammaskumppaleistaan, kuulin, että vangitseminen on
tapahtunut. Hän erosi portilla sanansaattajista ja piti huolta siitä,
että portinvartija päästi heidät sisään. Ei ole syytä epäillä Darnayn
vangitsemista."

Herra Lorryn asiasilmä huomasi puhujan kasvoista, että oli ajanhukkaa
viipyä tässä asiassa. Hämillään, mutta oivaltaen että jotakin ehkä
riippui hänen mielenmaltistaan, hillitsi hän itseään ja kuunteli
hiljaa ja tarkkaavaisesti.

"No, toivon", sanoi Sydney hänelle, "että tohtori Manetten nimi ja
vaikutusvalta ovat hänelle hyödyksi huomenna, -- sanoittehan, että
hän kutsutaan tuomioistuimen eteen taaskin huomenna, herra Barsad?"

"Niin, niin luulen."

"Yhtä suureksi hyödyksi huomenna kuin tänäänkin. Mutta ehkä ei niin
olekkaan. Tunnustan, että horjun siinä uskossa, herra Lorry, koska
tohtori Manette ei voinut estää vangitsemistakaan."

"Hän ei ehkä tiennyt siitä edeltäpäin", sanoi herra Lorry.

"Mutta juuri se seikka on omiaan huolestuttamaan, kun tiedämme miten
sydämellisesti hän on vävyynsä kiintynyt."

"Se on totta", myönsi herra Lorry, nojaten levotonta kättänsä
leukaansa ja kiinnittäen levottomat silmänsä Cartoniin.

"Lyhyesti sanoen", sanoi Sydney, "on epätoivoinen aika, jolloin
epätoivoisia peliä pelataan. Voittakoon vaan tohtori pelin, minä
mielelläni menetän. Ei yhdenkään ihmisen elämä täällä ole ostohinnan
arvoinen. Kuka tahansa, jota kansa tänään riemusaatossa kantaa
kotia, saattaa huomenna tulla tuomituksi kuolemaan. Se panos,
josta pahimmassa tapauksessa olen päättänyt pelata on eräs ystävä
Conciergeriassa. Ja ystävä, jonka olen päättänyt voittaa on herra
Barsad."

"Silloin teillä pitää olla hyvät kortit sir", sanoi urkkija.

"Käyn korttini läpi. Katson mitä minulla on. -- Herra Lorry, te
tiedätte mikä eläin olen. -- Olkaa hyvä ja antakaa hiukan konjakkia."

Sitä tuotiin, ja hän joi lasillisen, -- vieläpä toisenkin, -- siirsi
sitten ajatuksissaan pullon syrjään.

"Herra Barsad", jatkoi Carton kuin hän todellakin olisi selaillut
korttipakkaa, "vankilalammas, tasavaltalaisten komiteojen lähettiläs,
milloin vanginvartija milloin vanki, aina urkkija ja salainen
ilmiantaja, täällä sitä arvokkaampi, koska hän on englantilainen ja
niinmuodoin häntä vähemmän epäillään lahjotuksi, kun jos hän olisi
ranskalainen, esiintyy esimiestensä edessä väärällä nimellä. Tämä on
mainio kortti. Herra Barsad, joka nykyään on Ranskan tasavaltalaisen
hallituksen palveluksessa, palveli ennen Englannin ylimysvaltaista
hallitusta, Ranskanmaan ja vapauden vihollista. Sepä oivallinen
kortti. Johtopäätös, selvä kuin päivä tässä epäluulojen valtakunnassa
on, että ylimysvaltaisen Englannin hallituksen edelleenkin palkkaama
herra Barsad, on Pittin vakooja, tuon tasavallan uskottoman
vihollisen, jota se on povellaan vaalinut, englantilaisen petturin ja
kaiken pahan alkujuuren, josta on niin paljon puhuttu, mutta jota on
niin vaikea löytää. Siinä kortti, jota ei sovi jättää huomaamatta.
Oletteko seurannut korttejani, herra Barsad?"

"En niin, että ymmärtäisin peliänne", vastasi vakooja vähän
levottomana.

"Lyön ässäni pöytään, ilmiantamalla herra Barsadin lähimmälle
osastokomitealle. Käykää läpi korttinne, herra Barsad ja katsokaa
mitä teillä on. Ei ole kiirettä."

Sydney Carton siirsi pullon lähemmäksi, kaatoi konjakkia lasiin ja
tyhjensi sen. Hän näki että urkkija pelkäsi hänen juovan itsensä
sellaiseen tilaan, että hän heti paikalla ilmiantaisi hänet. Sen
huomattuaan, Sydney Carton kaasi vieläkin lasillisen ja tyhjensi sen.

"Katsokaa tarkoin läpi korttinne, herra Barsad. Älkää hätäilkö."

Hänen korttinsa olivat huonommat kuin mitä hän oli odottanut.
Ne olivat vaivaisia lankkuja vain, joita Sydney ei tuntenut.
Karkotettuna kunniallisesta toimestaan Englannissa monien
onnistumattomien väärien valojensa tähden -- eipä siksi ettei
häntä olisi siellä tarvittu; englantilaisten kerskailut, että
olisimme yläpuolella salavehkeitä ja vakoilemista, ovat hyvin
myöhäisiltä ajoilta. John Barsad tiesi menneensä yli Kanaalin,
ja ruvenneensa palvelukseen Ranskassa, ensiksi viettelijänä ja
vakoojana omien maamiestensä keskuudessa, vähitellen ranskalaisten
keskuudessa. Hän tiesi kukistetun hallituksen aikana olleensa
urkkijana Saint-Antoinessa ja Defargen viinituvassa, että hän
valppaalta poliisilta oli saanut sellaisia tietoja tohtori Manetten
vankeudesta, vapautuksesta ja elämän tarinasta, että ne saattoivat
kelvata johdannoksi tuttavalliseen keskusteluun Defargen kanssa.
Hän oli koetellut niitä rouva Defargen suhteen, mutta täydellisesti
epäonnistunut. Hän muisti aina pelvolla ja vapistuksella että
tämä hirmuinen nainen oli kutonut, puhellessaan hänen kanssaan ja
katsellut häneen turmiotatietävästi sormien liikkuessa. Hän oli
sittemmin Saint-Antoinen osastossa lukemattomia kertoja nähnyt rouva
Defargen ottavan esille kudotut muistiinpanonsa, ja ilmiantavan
henkilöitä, joiden elämän guillotiini varmaankin jo oli niellyt.
Hän tiesi kuten jokainen saman ammatin toimittaja, ettei hän
milloinkaan ollut turvassa, että pako oli mahdoton, että hän oli
mestauspiilun varjoon sidottu ja että yksi ainoa sana olisi saanut
sen hänen ylitsensä lankeamaan, huolimatta hänen keinotteluistaan ja
petoksistaan hirmuhallituksen hyväksi. Jos häntä kerran syytettäisiin
ja niin vakavilla perusteilla kuin äsken kuulemansa olivat, aavisti
hän että hirmuinen nainen, jonka säälimättömästä luonteesta hän oli
nähnyt niin monta todistetta, häntä syyttääkseen ottaisi esille
sen turmiollisen luettelon ja tekisi tyhjäksi hänen viimeisen
elämisen toiveensa. Lukuunottamatta että kaikki salavehkeilijät ovat
pelkureita, olivat hänen korttinsa niin huonot, että hän kalpeni ne
läpi käytyään.

"Te ette näytä olevan oikein tyytyväinen kortteihinne", sanoi Sydney
perin tyynesti. "Tuletteko peliin?"

"Luulen, sir", vastasi urkkija matelevaisesti kääntyen herra
Lorryn puoleen, "voivani vedota teidän ikäiseenne hyväntahtoiseen
gentlemanniin pyytämällä teitä kysymään tuolta paljoa nuoremmalta
gentlemannilta saattaako hän pitää arvonsa mukaisena pelata
mainitsemallansa ässällä. Myönnän _olevani_ urkkija ja että sitä
tointa pidetään häpeällisenä, mutta hän ei ole urkkija, miksi hän
siis menettelisi heidän tapaansa."

"Pelaan ässäni, herra Barsad", sanoi Carton, vastaten itse ja katsoen
kelloaan, "ilman mitään arveluja ja muutamien hetkien kuluttua."

"Toivoin, hyvät herrat", sanoi urkkija yhä koettaen vetää herra
Lorrya keskusteluun, "että kunnioituksenne sisartani kohtaan --".

"En saata paremmin osottaa kunnioitusta sisartanne kohtaan kuin
vapauttamalla hänet veljestään", sanoi Sydney Carton.

"Niinkö sir?"

"Siitä olen ihan varma."

Urkkijan liukas käytös, joka oli selvänä vastakohtana hänen
tahallisen karkealle puvulleen ja arvattavasti tavalliselle
käytökselleen sai Cartonin salamyhkäisyydestä sellaisen kolauksen,
-- sillä Carton oli arvoitus älykkäämmille ja rehellisemmillekkin
miehille kuin hänelle -- että hän menetti rohkeutensa. Vakoojan
tuumaillessa oli Carton selailevinaan kortteja kuten äsken ja sanoi:

"Ja nyt, kun mietin tarkemmin, tuntuu minusta kuin olisi minulla
vieläkin oivallinen kortti, jota en ole ottanut lukuun. Tuo ystävä ja
lammaskumppani, joka puhui käyneensä laitumella maaseutuvankiloissa,
kuka hän oli?"

"Ranskalainen, te ette häntä tunne", sanoi vakooja hätäisesti.

"Ranskalainenko?" toisti Carton tuumaillen, eikä näyttänyt häntä
huomaavan, vaikka toisti hänen sanansa. "Saattaa olla mahdollista."

"Vakuutan, että niin on", sanoi vakooja, "vaikka se ei mitään
merkitse."

"Vaikka se ei mitään merkitse", toisti Carton samaan koneelliseen
tapaan -- "vaikka se ei mitään merkitse -- ei mitään merkitse. -- Ei.
Mutta tunnen kasvot."

"Sitä en usko. Olen varma siitä. Se ei saata olla mahdollista", sanoi
urkkija.

"Se -- ei saata -- olla mahdollista", mutisi Sydney Carton
mietiskellen ja täyttäen lasinsa (joka onneksi oli pieni). "Ei saata
olla mahdollista. Hän puhui sujuvasti ranskaa. Mutta mielestäni kuin
ulkomaalainen."

"Maaseutulainen", sanoi vakooja.

"Ei. Ulkomaalainen!" huudahti Carton ja löi kätensä pöytään,
ikäänkuin hänelle olisi äkkiä asia selvennyt. "Cly! Valepuvussa,
mutta sama mies. Meillä oli mies edessämme Old-Baileyssä."

"Ei, nytpä te liiaksi hätäilette sir", sanoi Barsad hymyillen, joten
hänen kotkannenänsä taipui toiselle sivulle, "tämä kääntyy minulle
eduksi. Cly (joka todellakin oli toverini, voin sen nyt tunnustaa
näin pitkän ajan kuluttua) kuoli jo monta vuotta sitten. Minä
hoidin häntä kuolintautinsa aikana. Hän haudattiin Lontooseen Pyhän
Pankratiuksen kirkkomaahan. Hän oli niin vähän alhaison suosiossa,
etten uskaltanut saattaa hänen maallisia jäännöksiään, mutta olin
avullisena häntä arkkuun pantaessa."

Tällä kohtaa huomasi herra Lorry hyvin omituisen ja aaveentapaisen
varjon liikkuvan seinällä. Etsien siihen syytä havaitsi hän sen
johtuvan siitä, että kaikki suorat ja kankeat hiuskarvat herra
Cruncherin päässä yhä suorenivat ja jäykistyivät.

"Olkaamme järjellisiä ja pysykäämme oikeudessa", sanoi urkkija.
"Näyttääkseni kuinka te erehdytte ja kuinka perätön teidän arvelunne
on, näytän todistuksen Clyn hautaamisesta, joka sattuu minulla
olemaan muistiinpanokirjassani" -- hän otti sen kiihkeästi esiin ja
avasi sen -- "aina siitä saakka. Tässä se on. Katsokaa sitä. Katsokaa
vain. Te saatte mielellänne ottaa sen käteenne; se ei ole mikään
väärennys."

Nyt näki herra Lorry varjon seinässä pitenevän ja herra Cruncher
nousi ja astui esiin hiukset pystyssä.

Vakoojan huomaamatta seisoi herra Cruncher hänen vieressään ja laski
kätensä hänen olkapäälleen kuin aaveen tapainen oikeuden palvelija.

"Tekö herrani panitte siis" --, sanoi herra Cruncher, kivettynyt ilme
kasvoillaan, "tuon Roger Clyn arkkuun?"

"Minähän sen tein."

"Kuka hänet sitten otti pois siitä?"

Barsad nojautui taapäin tuolissaan ja änkytti: "Mitä tarkotatte?"

"Tarkotan", sanoi herra Cruncher, "ettei hän koskaan ollutkaan siinä.
Ei. Hän ei ollut! Pääni saatte ottaa, jos hän koskaan oli siinä."

Urkkija katseli ympärillensä molempiin herroihin, jotka katselivat
Jerryä sanomattomalla hämmästyksellä.

"Kerron teille", sanoi Jerry, "että te hautasitte katukiviä ja multaa
siinä arkussa. Älkää puhuko _minulle,_ että te hautasitte Clyn. Se
oli petos. Minä ja kaksi muuta tiedämme sen."

"Mistä tiedätte sen?"

"Mitä se teihin kuuluu? Piru vieköön", mutisi herra Cruncher,
"minulla on vanhaa kaunaa teitä kohtaan, kuka käskee teitä niin
häpeällisesti petkuttaa asiamiehiä. Saattaisin iskeä kurkkuunne ja
kuristaa teidät puolesta guineasta."

Sydney Carton, joka samoin kuin herra Lorrykin oli aivan mykkänä
tästä asiain käänteestä käski herra Cruncherin rauhoittua ja selittää
asiata.

"Toiste", vastasi hän vältellen, "tämä tilaisuus ei sovi
selityksille. Minä yhä väitän, että hän hyvin tietää, että mainittu
Cly ei milloinkaan ollut siinä arkussa. Jos hän sanallakaan tai
yhdellä ainoalla tavullakaan sanoo hänen olleen siinä, niin minä joko
isken häntä kurkkuun ja kuristan hänet puolesta guineasta" -- herra
Cruncher piti tätä erikoisen jalomielisenä tarjouksena -- "taikka
menen ilmiantamaan hänet."

"Hm, näen erään asian", sanoi Carton. "Minulla on vielä muuan kortti
kädessäni, herra Barsad. On mahdotonta, että te täällä raivoavassa
Pariisissa voisitte selviytyä ilmiannosta, koska olette yhteydessä
toisen ylimysvaltaisen vakoojan kanssa, jolla on sama entisyys
takanaan kuin teillä ja jonka suhteen on tapahtunut se salaperäinen
seikka, että hän tekeytyi kuolleeksi, mutta tuli jälleen eloon.
Salaliitto vankiloissa ulkomaalaisten kesken tasavaltaa vastaan.
Erinomainen kortti -- varma guillotiini kortti. Tuletteko peliin?"

"En", vastasi urkkija, "minä passaan. Tunnustan, että olimme
siihen määrään roskajoukon epäsuosiossa, että minun täytyi paeta
Englannista, että joukko olisi hukuttanut minut ja että Clytä niin
ahdistettiin, ettei hän mitenkään olisi päässyt pakoon, ellei olisi
tekeytynyt kuolleeksi. Mutta mistä tuo mies tietää, että vain
ilveilyä se oli, käy yli ymmärrykseni."

"Älkää välittäkö tästä miehestä", vastasi riidanhaluinen herra
Cruncher, "teillä on tarpeeksi päänvaivaa tuosta herrasta. Ja
kuunnelkaa vielä kerran", -- herra Cruncher ei saattanut olla
kerskailematta auliudestaan -- "minä mielisti isken kurkkuunne ja
kuristan teidät puolesta guineasta!"

Vankilalammas kääntyi Sydney Cartonin puoleen ja sanoi
päättäväisemmin: "Jo riittää. Minun täytyy lähteä vahtiin, enkä
voi jäädä tänne kauvemmaksi. Teillähän oli ehdotus minulle, mikä
se on? Mutta ei kannata pyytää minulta liikoja. Jos pyydätte minua
virkaillessani tekemään jotakin palvelusta ja siten panemaan
itseni alttiiksi uudelle vaaralle, panen ennemmin elämäni vaaraan
kieltäytymällä kuin myöntymällä. Sanalla sanoen, sen valinnan minä
tekisin. Te puhutte epätoivosta. Olemme täällä kaikki epätoivoisia,
muistakaa se. Voin ilmiantaa teidät, jos katson sen tarpeelliseksi ja
voin vannoa meneväni kivimuurin läpi ja sitä voivat muutkin. No, mitä
pyydätte minulta?"

"En erikoisia. Olettehan vanginvartijana Conciergeriassa?"

"Sanon sen teille kerta kaikkiaan, että pako sieltä on mahdoton",
sanoi vakooja jyrkästi.

"Teidän ei tarvitse sanoa mitään, jota en ole teiltä kysynyt.
Olettehan vanginvartija Conciergeriassa?"

"Silloin tällöin."

"Voitteko olla siellä milloin haluatte?"

"Voin käydä ulos ja sisään mieleni mukaan."

Sydney Carton kaasi vielä konjakkia lasiin, kaasi sitä hitaasti
uuniin ja katseli miten se valui. Kun kaikki oli kaadettu, nousi hän
ja sanoi:

"Tähän asti olemme puhuneet näiden molempien henkilöiden läsnäollessa
koska oli parasta, että muutkin, emmekä ainoastaan me molemmat,
tietäisivät korttiemme arvoa. Seuratkaa minua tuonne pimeään
huoneeseen puhuaksemme viimeisen sanan toisillemme."



YHDEKSÄS LUKU.

Peli alkaa.


Sillävälin kun Sydney Carton ja vankilalammas olivat viereisessä
pimeässä huoneessa, jossa he keskustelivat niin hiljaa, ettei
hiiskaustakaan kuulunut, silmäili herra Lorry Jerryä mitä suurimmalla
epäluulolla. Kunniallisen asiamiehen tapa vastata hänen katseisiinsa
ei herättänyt luottamusta; hän vaihteli jalkaa, ikäänkuin hänellä
olisi ollut viisikymmentä sitä lajia ja kuin hän olisi tahtonut
niitä kaikkia koetella, hän tarkasteli kynsiään hyvin epäilyttävällä
tarkkaavaisuudella ja milloin vain herra Lorry sattui katsomaan
häntä silmiin, sai hän omituisen köhäyskän, jonka vuoksi hänen
välttämättä täytyi pitää kättä suun edessä, joka tapahtuu harvoin,
jos milloinkaan, täysin avonaiselle luonteelle.

"Jerry", sanoi herra Lorry. "Tulkaa tänne."

Herra Cruncher tuli esiin sivuttain toinen olkapää edellä.

"Mitä muuta tointa olette harjottanut kuin sananviejän?"

Hiukan mietittyään, ja luoden tutkivan katseen esimieheensä, juolahti
herra Cruncherin mieleen loistava vastaus:

"Maanviljelijän."

"Epäilen suuresti", sanoi herra Lorry ja uhkasi häntä sormellaan,
"että olette käyttänyt Tellsonin suurta ja kunnioitettua toiminimeä
kylttinänne harjoittaessanne häpeällistä ja laitonta tointa. Jos niin
on asian laita, älkää odottako minulta apua palatessanne Englantiin,
älkää odottako, että säilytän teidän salaisuutenne. Tellsonin pankkia
ei petkuteta."

"Toivon, herra Lorry", puheli alakuloinen herra Cruncher, "että
teidän kaltaisenne henkilö, jonka asioita olen saanut toimittaa
vanhuuteni päiviin saakka, ajattelee päänsä ympäri, ennenkuin
hän minua vahingoittaa, vaikka niin olisikin laita -- en sano
että niin on, mutta jos niin olisikin. Ja teidän tulee myöskin
ottaa lukuun, että jos niin olisikin laita, ei asia ole vain
yksipuolinen. Sillä on toinenkin puoli. Vielä tänä päivänäkin on
olemassa lääketieteen tohtoreja, jotka ansaitsevat guineoita, missä
kunniallinen asiamies ei ansaitse äyriäkään -- ei äyriäkään! ei
puolta äyriäkään -- ei puolta äyriäkään! ei edes neljättä osaakaan
-- ja tallettavat rahaa kun roskaa Tellsonissa, räpäyttävät vain
viekkaasti lääketieteellisiä silmiään asiamiehille astuessaan omiin
ajoneuvoihinsa -- niin sekin lienee Tellsonin puijaamista vai mitä?
Silloinhan te hirttäisitte pikkuvarkaat ja vapautatte suuret. Niin
sitten on vielä rouva Cruncher -- ainakin ennen muinoin vanhassa
Englannissa -- ja jos hän olisi tilaisuudessa moksahtaisi hän
maahan huomispäivänä asian vahingoksi ja niin juurta jaksain että
kaikki menisi hunningolle, ihan hunningolle. Tohtorien rouvat sitä
vastoin eivät moksahda. Eivätpä toki! Tai joskin he moksahtaisivat,
moksahtaisivat he hankkiaksensa lisää potilaita. Ja ajatelkaa kaikkia
hautausurakoitsijoita ja lukkareja ja haudankaivajia ja yövahteja
(kaikkityyni ahneita ja rikokseen osallisia) -- ei siinä paljon
tienaisi, jos niin olisikin. Ja siitä vähästä, minkä ansaitsisi, ei
olisi suurta iloa, herra Lorry. Siitä ei olisi mitään hyötyä vaikka
asia olisikin niin, alituiseen toivoisi olevansa erillään siitä
ammatista, jos vaan siitä pääsisi erilleen kun siihen kerran on
ruvennut."

"Hyi", virkkoi herra Lorry kuitenkin hiukan suopeampana. "Minua
ilettää nähdä teitä."

"Nöyrästi tahtoisin esittää, herra Lorry", jatkoi herra Cruncher,
"jos niin olisikin, en kuitenkaan sano niin olevan..."

"Ei mitään verukkeita", sanoi herra Lorry.

"Ei suinkaan", vastasi herra Cruncher ikäänkuin ei mikään olisi ollut
niin vierasta hänen ajatuksilleen ja tavoilleen -- -- "jonka en sano
niin olevan -- -- nöyrästi tahtoisin esittää seuraavaa: jakkaralla,
Temple Barissa, istuu poikani, joka jo alkaa olla aika mies, hän
kävisi asioillanne ja toimittaisi teille pikku palveluksia, kunnes te
paneutte pitkäksenne, jos niin haluatte. Jos nyt niin olisikin, jota
en edelleenkään sano niin olevan (sillä en tahdo tehdä verukkeita)
niin antakaa sen pojan pitää isänsä paikan, hoitaa äitiänsä, älkää
häväiskö sen pojan isää, -- älkää sitä tehkö -- antakaa isän mennä
säännölliseen kaivostyöhön ja hyvittää sitä, jota hän tahtoisi
kaivamattomaksi -- jos niin olisi -- kaivamalla ne maahan hyvällä
tahdolla ja vakuutuksella, että ne tulevaisuudessa varmasti makaavat
paikoillaan. Tätä, herra Lorry", sanoi herra Cruncher, pyyhkien
otsaansa hihallansa, ikäänkuin ilmaistakseen että hän nyt oli tullut
esitelmänsä loppuun, "tahtoisin teille nöyrimmästi esittää, sir.
Ihminen ei voi nähdä tätä kauheaa näytelmää ympärillämme, runneltuja
päättömiä ihmisiä, niin, Herra Jumala, kääntämättä ajatuksensa
toisiin asioihin. Ja nämät olisivat minun ajatuksiani, jos niin
olisikin ja pyydän teitä muistamaan, että tämän olen sanonut hyvän
asian vuoksi, vaikka olisin voinut vaijetakkin."

"Se on ainakin totta", sanoi herra Lorry. "Älkää puhuko nyt enempää.
Onhan mahdollista, että vielä kerran saatan teitä puolustaa, jos sen
ansaitsette ja osotatte katumusta teossa, ei vaan sanoissa. En tahdo
kuulla enempää."

Herra Cruncher naputti otsaansa nyrkillään kun Sydney Carton ja
urkkija tulivat ulos pimeästä huoneesta.

"Hyvästi, herra Barsad!" sanoi edellinen. "Nyt asiasta sovittuamme
ei teillä ole mitään pelkäämistä minun puoleltani." Hän istuutui
tuolille uunin ääreen vastapäätä herra Lorrya. Kun he jäivät kahden
kesken, kysyi herra Lorry häneltä mitä hän oli aikaansaanut.

"En paljoa. Jos vangin kävisi huonosti, olen toimittanut niin, että
varmasti pääsen hänen luokseen vielä kerran."

Herra Lorry näytti pettyneeltä.

"Siinä kaikki mitä sain aikaan", sanoi Carton. "Pyytämällä liikoja
saattaisin tuon miehen hengen vaaraan ja niinkuin hän sanoi, ei
hänelle voisi pahempaa tapahtua, joskin hän ilmiannettaisiin. Se on
selvästi asian heikko kohta. Siitä se ei parane."

"Mutta jos käy huonosti tuomio-istuimen edessä", sanoi herra Lorry,
"ei teidän pääsynne hänen puheilleen pelasta vankia."

"Sitä en ole koskaan sanonutkaan."

Herra Lorryn silmät siirtyivät vähitellen tuleen; osanotto hänen
suosikkinsa kohtaloon ja uuden vangitsemisen katkera pettymys sai
hänet vähitellen heltymään; hän oli jo vanha mies, viime aikoina
huolien painama, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään.

"Te olette hyvä ihminen ja uskollinen ystävä", sanoi Carton
muuttuneella äänellä. "Suokaa anteeksi, että huomaan teidän surunne.
Jos isäni itkisi, en saattaisi väliäpitämättömänä sitä katsella.
Jos olisitte isäni en kunnioittaisi suruanne enempää. Mutta siitä
onnettomuudesta olette toki vapaa."

Vaikka hän sanoi viimeiset sanansa entiseen huolettomaan tapaansa,
oli kuitenkin sekä hänen äänessään että tavassaan tosi tunnetta ja
kunnioitusta. Tämä oli herra Lorrylle, joka ei koskaan ollut nähnyt
hänen parempaa puoltansa, aivan odottamatonta. Hän ojensi Cartonille
kätensä, ja hän puristi sitä hiljaa.

"Mutta palataksemme Darnay parkaan", sanoi Carton, "niin älkää
kertoko tästä keskustelusta ja toimenpiteestä hänen vaimolleen. Se
ei auta häntä tapaamaan miestään. Hän saattaisi luulla, että siten
hankittiin hänen miehelleen keino pahimmassa tapauksessa välttää
tuomiota."

Herra Lorry ei tullut tätä ajatelleeksi ja hän katsahti pikaisesti
Cartoniin nähdäkseen, oliko se todellakin hänen tarkotuksensa.
Siitäpä näytti, hän siirsi katseensa Cartonista ja kaikki oli hänelle
selvänä.

"Hänen mieleensä tulisi tuhansia ajatuksia", sanoi Carton, "ja
jokainen niistä vain lisäisi hänen levottomuuttaan. Älkää puhuko
hänelle minusta. Niinkuin sanoin teille heti tänne tullessa, on
parasta, etten häntä tapaa. Voin siitä huolimatta tarjota apuani
ja tehdä jokaisen pienen palveluksen, joka vain on vallassani.
Menettehän hänen luokseen? Hän lienee hyvin lohduton tänä iltana."

"Menen heti paikalla."

"Se ilahuttaa minua. Hän on niin kiintynyt teihin ja luottaa niin
varmasti teihin. Miltä hän näyttää?"

"Levottomalta ja onnettomalta, mutta kaunis hän on."

"Oi!"

Se oli pitkä, valittava ääni kuin huokaus, melkeinpä nyyhkytys. Se
veti herra Lorryn silmät Cartonin kasvoihin, jotka olivat tuleen päin
kääntyneet. Valonvälähdys tai varjo (vanha herra ei voinut sanoa
kumpiko) liikkui hänen kasvoillaan yhtä nopeasti kuin vaihtelevat
valaistukset mäen rinteellä aurinkoisena myrskypäivänä ja hän kohotti
jalkansa työntääkseen takasin putoamassa olevan palavan halon. Hän
oli puettu valkeaan ratsunuttuun ja kaulussaappaihin, sen ajan
tapaan, ja kun tuli valaisi niiden valkeita pintoja, näytti hän
hyvin kalpealta pitkine ruskeine hiuksineen, jotka epäjärjestyksessä
riippuivat hänen hartioillaan. Hänen väliäpitämättömyytensä tulesta
oli niin suuri että herra Lorry häntä siitä huomautti; hänen
saappaansa polki vielä hehkuvata kekälettä, joka oli murskaantunut
sen painosta.

"Unohdin sen", sanoi hän.

Herra Lorryn katse kääntyi taaskin hänen kasvoihinsa. Kun hän
havaitsi riutuneen ilmeen, joka rumensi itsessään kauniita piirteitä
ja kun hänellä vielä oli vankien kasvojen ilme tuoreessa muistissa,
tuli se hänelle selvästi mieleen.

"Tehtävänne täällä alkavat siis lähetä loppuaan sir", sanoi Carton ja
kääntyi Lorryn puoleen.

"Niin, kuten aioin sanoa teille eilen illalla Lucyn tullessa niin
odottamatta, olen vihdoin toimittanut kaikki mitä täällä voin
toimittaa. Toivoin saavani jättää heidät täydellisesti turvattuina
ja sitten lähteä Pariisista. Minulla on jo passi. Olen valmis
matkustamaan."

Molemmat vaikenivat.

"Teillä on pitkä elämä takananne sir", sanoi Carton ajatuksissaan.

"Tämä on seitsemäskymmenes kahdeksas vuoteni."

"Olette ollut hyödyllinen koko elinaikanne, alinomaa toiminut, ja
olette nauttinut luottamusta ja kunnioitusta."

"Olen ollut asiamies siitä asti kun mieheksi tulin. Niin, saatan
sanoa että jo poikana olin asiamies."

"Katsokaa minkä sijan te täytätte seitsemänkymmenen kahdeksan
vuotisena. Kuinka moni kaipaakaan teitä kun paikkanne on tyhjä."

"Yksinäinen vanhapoika", vastasi herra Lorry pudistaen päätään. "Ei
kukaan itke minua."

"Kuinka voitte niin sanoa? Eikö _hän_ surisi teitä? Entäs hänen
lapsensa?"

"Niin, Jumalan kiitos. En oikein tarkottanut mitä sanoin."

"Se _on_ jotain mistä Jumalaa kiittää, eikö totta?"

"On toki."

"Jos teidän tänä iltana täydellä todella tulisi sanoa yksinäiselle
sydämellenne: -- En ole saavuttanut yhdenkään inhimillisen olennon
rakkautta, uskollisuutta, kiitollisuutta tai kunnioitusta, en ole
voittanut rakasta sijaa kenenkään sydämessä, en ole tehnyt mitään
hyvää, enkä hyödyllistä, että minua muistettaisiin, olisi ne
seitsemänkymmentä kahdeksan vuottanne yhtä monta raskasta kirousta
hartioillanne, eikö totta?"

"Olette oikeassa herra Carton, niin luulisin olevan."

Sydney käänsi taas katseensa tuleen ja sanoi hetkisen vaitiolon
jälkeen.

"Tahtoisin kysyä teiltä onko teistä kauvan siitä kun olitte lapsi?
Tuntuvatko teistä päivät jolloin istuitte äitinne polvella, hyvin
kaukaisilta?"

Joutuen hänkin hellän tunnelman valtaan vastasi herra Lorry:

"Parikymmentä vuotta sitten tuntui minusta siltä, mutta ei nyt. Sillä
mitä enemmän lähenen loppuani, liikun kehässä, joka yhä lähenee
alkua. Se näkyy olevan yksi kuljettavan tien armeliaita tasotuksia ja
valmistuksia. Sydämeni valtaavat monet jo kauvan sitten unohtuneet
muistot nuoresta, kauniista äidistäni ja minä näin vanha, ja
niistä päivistä, jolloin se mitä kutsumme maailmaksi ei ollut niin
todellinen minulle, eivätkä virheeni niin pinttyneet."

"Käsitän sen tunteen", huudahti Carton äkkiä lievästi punastuen.

"Ja oletteko tullut paremmaksi sen kautta?"

"Niin toivon."

Carton lopetti nyt keskustelun ja nousi auttaakseen herra Lorryn ylle
päällystakin. "Mutta te", sanoi tämä palaten äskeiseen aineeseen, "te
olette nuori."

"Niin olen", sanoi Carton. "Vanha en ole, mutta nuoruuteni tie ei
koskaan kulkenut vanhuuteen. Kylliksi jo minusta."

"Minusta myöskin", sanoi herra Lorry. "Aiotteko mennä ulos?"

"Seuraan teitä hänen portilleen. Tunnette levottomat kulkulaistapani.
Jos harhailisin kaduilla kauvan älkää olko levoton, tulen takasin
aamulla. Menettekö oikeuteen huomenna?"

"Menen, valitettavasti."

"Tulen minäkin sinne. Mutta ainoastaan joukon jatkona. Urkkijani saa
toimittaa minulle paikan. Tarttukaa käsivarteeni."

Herra Lorry teki niin ja he menivät portaita alas ulos kadulle.
Hetkisen kuluttua tulivat he herra Lorryn määräpaikkaan. Sinne jätti
Carton hänet, mutta pysähtyi jonkun matkan päähän ja kun portti oli
suljettu, palasi hän sen luo ja kosketti sitä. Hän oli kuullut että
Lucy kävi vankilan luona, joka päivä. "Hän tuli ulos tästä", sanoi
hän ja katsoi ympärilleen, "kääntyi tänne päin, hänen jalkansa ovat
varmaan usein polkeneet näitä kiviä. Tahdon seurata hänen jälkiään."

Kello oli kymmenen illalla, kun hän seisoi La Force vankilan
edustalla, jossa Lucy oli seisonut satoja kertoja. Pieni puunsahaaja,
joka oli sulkenut puotinsa, seisoi ovella polttaen piippuaan.

"Hyvää iltaa, kansalainen", sanoi Sydney Carton ja pysähtyi
ohikulkiessaan, sillä mies katseli häntä tutkivasti.

"Hyvää iltaa, kansalainen."

"Kuinka on tasavallan laita?"

"Tarkotatte guillotiinia. Hyvin vaan. Kuusikymmentäkolme tänään.
Pääsemme pian sataan. Simson miehineen valittaa, että he joskus ovat
menehtyä väsymyksestä. Ha, ha, ha! Hän on lystikäs tuo Simson, on
parturia!"

"Käyttekö usein katsomassa kun hän -- --"

"Leikkaa? Aina. Joka päivä. Se on parturia! Oletteko nähnyt häntä
toimessa?"

"En koskaan."

"Menkää häntä katsomaan, kun hän on täydessä puuhassa. Ajatelkaa,
kansalainen kuudenkymmenenkolmen leikkaaminen ei kestänyt kahta
piipullistakaan. Kunniasanani kautta."

Tuon virnistävän pienen miehen ojentaissa piippuaan, jota hän
paraikaa poltteli, selittääkseen kuinka hän oli mitannut pyövelin
ajon, tunsi Carton niin valtavan halun iskeä hänet kuoliaaksi että
hän kääntyi pois.

"Mutta ettehän ole englantilainen", sanoi puunsahaaja, "vaikka olette
englantilaiseen tapaan puettu?"

"Olen, niinkin", sanoi Carton, jälleen pysähtyen ja vastaten yli
olkansa.

"Te puhutte kuin ranskalainen ainakin."

"Olen opiskellut täällä kauvan."

"Oi, oikea ranskalainen. Hyvää yötä, englantilainen."

"Hyvää yötä, kansalainen."

"Menkää katsomaan sitä lystiä veitikkaa", huusi pikku mies hänen
jälkeensä. "Ja ottakaa piippu mukaanne."

Sydney ei mennyt kauvas näkyviltä ennenkuin hän pysähtyi keskelle
katua tuikkivan lyhdyn alle ja kirjoitti lyijykynällä paperipalalle.
Sitten hän lähti astumaan varmoin askelin kuin olisi tie hänelle
hyvin tuttu, pitkin synkkiä, likaisia katuja -- tavallista paljon
likaisempia, sillä näinä kauhun päivinä ei pääkatujakaan puhdistettu
-- ja pysähtyi rohdoskaupan eteen, jota omistaja juuri oli
sulkemassa. Pieni, pimeä, mutkikas kauppahuoneisto, joka sijaitsi
kiemurtelevan, mäkisen kadun varrella ja jonka omisti pieni, tumma,
kumara mies.

Tervehdittyään tätä kansalaista, meni hän hänen tiskinsä luo ja pani
paperipalasen hänen eteensä.

"Hm", sanoi rohdoskauppias viheltäen sen luettuaan. "Hi! hi! hi!"

Sydney Carton ei välittänyt hänestä ja rohdoskauppias sanoi:

"Teitäkö varten kansalainen?"

"Minua varten."

"Pidätte kai ne tarkasti erillään, kansalainen? Tiedätte, kai, miten
käy, jos ne sekoitetaan?"

"Tiedän."

Kauppias valmisti useita pieniä paketteja ja ojensi ne hänelle. Hän
pisti ne yksitellen sisätakkinsa povitaskuun, maksoi ne ja lähti
rauhallisena kaupasta.

"Ei ole muuta tehtävää", sanoi hän katsellen kuuta, "ennen huomista.
En saata nukkua."

Ääni, jolla hän lausui nämät sanat nopeasti kiitävien pilvien alla,
ei ollut väliäpitämätön eikä myöskään uhmaava. Se ilmaisi väsyneen
ihmisen tyyntä päättäväisyyttä, ihmisen, joka oli vaeltanut,
taistellut ja eksynyt, mutta lopulta löytänyt oikean tien ja näki sen
päättyvän.

Aikoja sitten, kun hänen aikaisemmat kilpailijansa katsoivat häntä
hyvin lupaavaksi nuoreksi mieheksi, oli hän seurannut isäänsä
hautaan. Hänen äitinsä kuoli useita vuosia ennen. Isänsä haudalla
lausutut juhlalliset sanat, tulivat hänelle mieleen hänen kulkiessaan
pimeitä katuja tummien varjojen keskellä, kuun ja pilvien liidellessä
korkealla hänen päänsä päällä: "Minä olen ylösnousemus ja elämä,
sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän elää ehkä hän olisi kuollut ja
jokainen joka elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman
ijankaikkisesti".

Yksinäisenä, yön aikana tässä kaupungissa, jota piilu hallitsi,
hyvin ymmärrettävän surun herätessä hänen sydämessään niiden
kuudenkymmenenkolmen tähden, jotka sinä päivänä olivat kuoleman
uhrit ja huomispäivän ynnä monen muun päivän uhrien tähden, jotka
nyt vankilassa tuomiotaan odottivat, olisi se ajatusketju, joka oli
tuonut esiin nämät sanat helposti ollut löydettävissä, kuin vanha
ruostunut laivan ankkuri syvyydestä. Mutta hän ei sitä etsinyt,
toisti vaan sanat ja kulki eteenpäin.

Sydney Carton meni jälleen Seinen yli valoisammille kaduille ja
katseli juhlallisella hartaudella valaistuja ikkunoita, joissa
ihmiset olivat nukkumaan menossa hetkiseksi unohtaakseen kauhut
ympärillään; hän katseli käyttämättömien kirkkojen torneja,
kirkkoja joissa ei enää rukouksia luettu, sillä niinpitkällä olivat
jo vallankumoukselliset joukot itsehäviön tiellä, vuosikausia
toteltuaan papillisia roistoja, varkaita ja hekkumoitsijoita; hän
katseli kaukaisia kalmistoja, jotka kuten porteille oli kirjoitettu,
olivat ijäiselle levolle pyhitetyt; täysinäisiä vankiloita, niitä
katuja, joita ne kuusikymmentä ajoivat kuolemaan, joka oli tullut
niin tavalliseksi ja jokapäiväiseksi, ettei ainoatakaan kammottavaa
juttua kummittelevista aaveista syntynyt kansan keskuudessa kaiken
guillotiinityön vaikutuksesta; hän katseli elämää ja kuolemaa tässä
kaupungissa, joka nyt valmistui lyhyeen yölliseen lepoon kesken
raivojensa.

Harvoja vaunuja oli liikkeellä, sillä ne, jotka vaunuja käyttivät,
joutuivat pian epäluulon alaisiksi. Aateli kätki päänsä punasiin
myssyihin ja luntusti kömpelöissä kengissä. Mutta kaikki teatterit
olivat kukkurallaan ja Cartonin mennessä ohi tulvi sieltä ilosta
kansaa, joka lörpötellen meni kotiansa. Erään teatterin ulkopuolella
seisoi pieni tyttö äitineen ja etsi tietä takasin kadun poikki.
Carton kantoi lapsen ylitse ja ennenkuin ujo käsi ehti irtautua hänen
kaulaltaan, pyysi hän lapselta suudelmaa.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra; joka uskoo minuun, hän
elää, ehkä hän olisi kuollut ja joka elää ja uskoo minun päälleni ei
hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."

Nyt kun kadut olivat hiljaiset ja yö oli kulumassa, soivat nämät
sanat ilmassa ja hänen askeleittensa kaiussa. Aivan tyyneenä ja
rauhallisena toisti hän ne joskus itsekseen, siinä kulkiessaan, mutta
hän kuuli ne aina korvissaan. Yö läheni loppuaan ja hänen seistessään
sillalla kuunnellen vettä, joka loiski Ile de Paris'n muureja
vastaan, ja katsellessaan talojen ja tuomiokirkon kuvakaunista
ryhmitystä, joka kuutamossa kimmelsi, sarasti kylmä päivän valo
katsellen taivaalta kuin kuolleen kasvot. Sitten yö kuineen ja
tähtineen kalpeni ja kuoli ja hetken aikaa tuntui kuin olisi koko
luomakunta jätetty kuoleman valtaan.

Mutta loistava aurinko nousi ja näytti pitkillä, kirkkailla
säteillään tunkevan nämät sanat, tämän yön laulun, suoraan ja
lämpimästi hänen sydämeensä. Ja kun hän kunnioittaen varjosti
silmiään ja katseli säteitä, tuntui valosilta kaareilevan ilmassa
hänen ja auringon välillä joen kimallellessa siellä alhaalla.

Voimakas virta, nopea, syvä ja varma oli aamun hiljaisuudessa kuin
läheinen ystävä. Hän kulki virtaa pitkin kauvas taloista ja auringon
valossa ja lämmössä nukkui hän rannalle. Kun hän heräsi ja nousi
jälleen ylös, jäi hän siihen hetkeksi katselemaan pyörrettä, joka
kierteli ja pyöri tarkotuksetta, kunnes virta nielasi sen ja kuletti
ulos mereen. "Pyörre olen minäkin." Rahtilaiva, jonka purje oli
haalea kuin kuihtunut lehti, luikui hänen ohitsensa ja katosi. Kun
sen viimeinen jälki vedestä hävisi, päättyi rukouskin, joka oli
tunkeutunut esiin hänen sydämestään, armeliaasta sääliväisyydestä
kaikkia hänen virheraukkojaan ja hairahduksiaan kohtaan sanoilla:
"Minä olen ylösnousemus ja elämä".

Herra Lorry oli ulkona, kun hän palasi, ja helppoa oli arvata minne
kunnon vanhus oli mennyt. Sydney Carton ei juonut muuta kuin vähän
kahvia, söi vähän leipää ja kun hän oli peseytynyt ja muuttanut
paitaa virkistyäkseen, lähti hän oikeuteen.

Siellä oli elämää ja hälinää, kun musta lammas -- jota monet
kauhistuneina karttoivat -- -- tunki hänet pimeään sopukkaan keskelle
ihmisjoukkoa. Herra Lorry oli siellä, samoin tohtori Manette. Lucy
oli siellä ja istui isänsä vieressä.

Kun hänen miehensä tuotiin sisään, katsoi Lucy häntä niin
rohkaisevasti, niin suurella ihailevalla rakkaudella, osaaottavalla
hellyydellä ja hänen tähtensä niin uljaana, että raikas veri syöksi
hänen kasvoilleen, teki hänen katseensa kirkkaammaksi ja elähdytti
hänen sydäntään. Jos joku silloin olisi pannut merkille Lucyn katseen
vaikutusta Sydney Cartoniin, olisi hän huomannut sen vaikuttavan
samaa.

Tässä väärässä oikeudessa ei ollut olemassa mitään oikeusjärjestystä,
joka olisi syytetylle vakuuttanut, että otettiin huomioon järjellisiä
syitä. Sellaista vallankumousta ei olisi voinut tapahtua, jos ei
kaikkia lakia, muotoja ja menoja ensin olisi niin perin merkillisesti
väärinkäytetty, että vallankumouksen itsemurhakosto sai ilmaisunsa
niiden hajoittamisessa kaikille suunnille.

Kaikkien silmät kääntyivät valamiehistöön. Samat päättäväiset
isänmaanystävät ja kelpo tasavaltalaiset kuin eilen ja sitä
edellisenä päivänä ja huomenna ja ylihuomenna. Heidän joukossaan
herätti erityisempää huomiota ahneen näköinen mies, jonka sormet
lakkaamatta hapuilivat huulten ympärillä, mies, jonka näkemisestä
katsojat näyttivät ihastuvan, verenhimoinen ihmissyöjä Jaakko kolmas
Saint-Antoinesta. Koko valamiehistö oli koiralauma, joka oli hirveä
tuomitsemassa.

Kaikkien silmät kääntyivät nyt viiteen tuomariin ja yleiseen
syyttäjään. Suotuisa mieliala ei vallinnut sielläpäin tänään.
Julma, säälimätön, murhanhaluinen, virallinen mieliala vallitsi
siellä. Joka silmä etsi toista silmää, räpähytti hyväksyen sille
ja päät nyökäyttivät toisilleen, ennenkuin nojautuivat eteenpäin
jännityksessä.

"Charles Evrémonde, joka Darnayksi sanotaan. Eilen vapautettu.
Syytetty ja vangittu uudestaan eilen. Haaste tehtiin hänelle
edellisenä iltana. Epäilty ja syytetty tasavallan viholliseksi,
ylimykseksi, tyrannisuvun jäseneksi, suvun, joka oli julistettu
henkipatoksi syystä että perhe oli käyttänyt nyt lakkautettuja
erioikeuksiaan sortaakseen alhaisesti kansaa. Charles Evrémonde,
jota Darnayksi sanotaan, on tämän julistuksen nojalla kokonaan lain
ulkopuolella."

Näin puhui yhtä harvoin, tai vieläkin harvemmin sanoin yleinen
syyttäjä. Puheenjohtaja kysyi oliko syytetty ilmiannettu julkisesti
tahi salassa.

"Julkisesti, herra puheenjohtaja."

"Kuka on ilmiantaja?"

"Kolme henkilöä. Ernest Defarge, viinikauppias Saint-Antoinessa."

"Hyvä."

"Thérèse Defarge, hänen vaimonsa."

"Hyvä."

"Alexandre Manette, lääkäri."

Äänekäs hälinä syntyi salissa ja sen kestäessä nähtiin tohtori
Manetten kalpeana ja vapisevana nousevan paikaltaan.

"Puheenjohtaja, minä panen vastalauseeni ja ilmotan että tämä on
väärennystä ja petosta. Tiedätte, että syytetty on vävyni. Tyttäreni
ja hänen rakkaansa, ovat minulle elämääni kalliimmat. Kuka ja missä
on se petollinen vehkeilijä, joka sanoo, että olen ilmiantanut
vävyni."

"Kansalainen Manette, rauhoittukaa. Käyttäytymällä epäkunnioittavasti
tuomioistuimen viranomaisia kohtaan asettaisitte itsenne lain
yläpuolelle. Puhuessamme siitä mikä teille on elämää kalliimpaa,
muistakaa ettei hyvänä kansalaisena mikään liene teille niin kallista
kuin tasavalta."

Äänekkäät mieltymyshuudot säestivät tätä ojennusta. Puheenjohtaja
soitti kelloansa ja ryhtyi uudestaan lämmöllä puhumaan.

"Jos tasavalta vaatisi teitä uhraamaan omaa lastanne olisi
velvollisuutenne tehdä se uhraus. Kuunnelkaa mitä seuraa. Ja olkaa
hiljaa sillaikaa!"

Rajuja hyvähuutoja kuului taas. Tohtori Manette istuutui, hän katseli
ympärilleen ja hänen huulensa vapisivat; hänen tyttärensä siirtyi
lähemmäksi häntä. Ahnas valamies hykersi käsiään ja vei kuten ainakin
kätensä huulilleen.

Defarge kutsuttiin esiin kun melu salissa oli niin asettunut, että
saatettiin kuulla hänen ääntänsä. Hän kertoi lyhyesti tarinan
vankeudesta, miten hän poikana oli ollut tohtorin palveluksessa,
vapautuksesta ja vangin tilasta kun hän vapautettiin ja annettiin
hänen huostaansa. Sitten tapahtui seuraava lyhyt kuulustelu, sillä
tuomioistuin oli sukkela käänteissään.

"Kansalainen, kunnostittehan itseänne Bastiljin valloituksessa?"

"Taisi niin olla."

Tässä kohden huusi kiihoittunut nainen kansanjoukosta: "te olitte
parhaita isänmaanystäviä siellä. Miksette sano asian oikeata laitaa.
Te olitte tykkimies sinä päivänä ja ensimmäisenä tunkeuduitte
kirottuun linnoitukseen, kun se kaatui. Kansalaiset, puhun totta!"

Tämä oli Kosto, joka kuuntelijain osottaessa innokasta mieltymystä
täten otti osaa toimitukseen. Puheenjohtaja soitti kelloa, mutta
Kosto suosionosotuksista yhä vaan kiihtyneenä huusi: "viis minä
kellosta", joka myöskin tuotti innokasta mieltymystä.

"Kertokaa, kansalainen, tuomioistuimelle mitä te sinä päivänä teitte
Bastiljissä?"

"Tiesin", sanoi Defarge heittäen silmäyksen vaimoonsa, joka seisoi
portaitten alapuolella ja herkeämättä häntä katseli, "tiesin
että vanki josta puhun, oli suljettu koppiin numero sataviisi,
pohjoisessa tornissa. Kuulin sen häneltä itseltään. Hän ei tiennyt
itselleen muuta nimitystä kuin sataviisi, pohjoinen torni, ollessaan
huostassani ja ommellessaan kenkiä. Hoitaessani kanuunaani sinä
päivänä, päätin tutkia sitä koppia, jos linnoitus kaatuisi. Se
kaatui. Vanginvartijan opastamana läksin koppiin erään kansalaisen
seurassa, joka nyt on valamiehistön jäsen. Tutkin sen tarkalleen.
Eräässä aukossa uuninpiipussa, josta kivi oli otettu irti ja
pantu sijalleen, löysin kirjoitetun paperin. Tässä se on. Olen
tutkinut muutamia näytteitä tohtori Manetten käsialasta. Tämä on
tohtori Manetten käsialaa. Jätän tämän tohtori Manetten käsialalla
kirjoitetun paperin puheenjohtajan käsiin."

"Se luettakoon."

Haudan hiljaisuuden vallitessa -- vanki katseli hellästi vaimoaan,
joka siirsi katseensa hänestä vain levottomuudella tarkastaakseen
isäänsä, tohtori Manetten katse oli lukijaan kiinnitetty, rouva
Defarge ei ottanut silmiään vangista, Defarge katseli riemuitsevaa
vaimoaan ja kaikki muut tarkastivat tohtoria, joka ei nähnyt
ainoatakaan heistä -- luettiin paperi, jonka sisällys oli seuraava.



KYMMENES LUKU.

Varjon aihe.


Minä, Alexandre Manette, onneton lääkäri, joka synnyin Beauvaisissa
ja sittemmin oleskelin Pariisissa, kirjoitan tämän surullisen tarinan
synkässä kopissani Bastiljissä vuoden 1767 viimeisenä kuukautena.
Olen kirjoittanut sen salaa ja mitä vaikeimmissa olosuhteissa. Aion
kätkeä sen uuninpiippuun, johon hitaasti ja suurella vaivalla olen
hankkinut sille piilopaikan. Jokin armahtavainen käsi sen sieltä ehkä
löytää, kun minä suruineni jo olen tomua.

Nämät sanat muodostan ruosteisella rautakivellä, jota kastan
uunista raavittuun ja verellä sekoitettuun nokeen ja hiiliin,
vankeuteni kymmenennen vuoden viimeisenä kuukautena. Kaikki toivo on
kadonnut sydämestäni. Hirvittävistä enteistä, joita olen itsessäni
huomannut, arvaan ettei ymmärrykseni enää kauvan pysy selvänä, mutta
juhlallisesti vakuutan, että nyt olen täydessä järjessäni -- että
muistini on tarkka yksityisseikkoihin asti ja että kirjoitan totuuden
niin totta kuin minun tuomioistuimen edessä on vastattava näistä
minun viimeisistä kirjoitetuista sanoistani, lukipa ihmiset niitä eli
ei.

Eräänä pilvisenä kuutamoiltana joulukuun kolmannella viikolla vuonna
1757 luullakseni toisenakolmatta päivänä, kävelin rantakadun etäistä
osaa Seinen rantaa pitkin virkistääkseni itseäni raittiissa ilmassa
tunnin matkan päässä asunnostani École de Medecine-kadun varrella,
kun vaunut tulivat kovalla vauhdilla takaapäin. Kun vetäysin syrjään
antaakseni vaunujen mennä ohi, sillä pelkäsin niiden muuten ajavan
ylitseni, katseli pää ulos ikkunasta ja ääni käski ajajan pysähtyä.

Vaunut seisahtuivat heti kun ajaja sai hevoset pysähtymään ja sama
ääni mainitsi nimeni. Vastasin siihen. Vaunut olivat ehtineet siksi
etäälle, että kaksi herraa ehti avata oven ja astua alas ennenkuin
minä ehdin luo. Huomasin että kumpasetkin olivat viittoihin
kääriytyneet ja näyttivät haluavan pysyä piilossa. Siinä heidän
seisoessaan vaunun ovella, huomasin myöskin, että molemmat saattoivat
olla minun ikäisiäni, mieluummin nuorempia ja että he olivat
samannäköiset kasvultaan, ääneltään ja (kuten saatoin nähdä) myöskin
kasvoiltaan.

"Oletteko tohtori Manette?" sanoi toinen.

"Olen."

"Tohtori Manette, joka ennen asui Beauvaisissa", sanoi toinen, "nuori
lääkäri, alkujaan taitava kirurgi, joka viime vuosina on saavuttanut
kasvavaa mainetta Pariisissa?"

"Hyvät herrat", sanoin, "olen se tohtori Manette, josta puhutte niin
mairittelevasti."

"Kävimme kotonanne", sanoi ensimmäinen, "ja koska emme sattuneet
tapaamaan teitä siellä ja koska meille sanottiin, että luultavasti
olisitte tällä suunnalla kävelemässä, lähdimme jälkeenne toivossa
että tapaamme teidät. Tahdotteko olla hyvä ja astua vaunuihin?"

Molempien käytös oli käskevä ja viimeisiä sanoja puhuessaan
asettuivat he niin, että minä jouduin vaunun oven ja heidän väliinsä.
He olivat aseelliset. Minä en.

"Anteeksi, hyvät herrat", sanoin, "mutta tapani on kysyä,
kuka kunnioittaa minua hakemalla apuani ja mitä laatua on se
sairauskohtaus, jonka tähden apuani tarvitaan?"

Tähän vastasi toiseksi puhunut: "Apuanne tarvitsevat ovat ylhäistä
säätyä. Mitä sairauden laatuun tulee, sanoo luottamuksemme teidän
taitoonne, että te omin neuvoin voitte saada siitä selvää, paljon
paremmin kuin mitä voimme selittää. Tahdotteko olla hyvä ja astua
vaunuihin?"

Minun ei auttanut muu kuin totella ja istuuduin ääneti. He nousivat
jälestäni vaunuihin, viimeinen hyppäsi ylös nostettuaan astuimen.
Vaunut kääntyivät ja vierivät samalla vauhdilla kuin ennenkin.

Toistan tämän keskustelun aivan niinkuin se tapahtui. Olen aivan
varma että se sanasta sanaan vastaa sitä. Kerron kaikki aivan
totuuden mukaisesti ja pakotan ajatukseni pysymään aineessa. Siinä
kohden missä ajatusviivat seuraavat, keskeytän tällä kertaa ja pistän
paperin piilopaikkaansa. -- -- -- --

Vaunut jättivät taaksensa kadut, kulkivat läpi pohjoisen
kaupunginportin ja vierivät maantielle. Kaksikolmatta osaa
peninkulmaa kaupunginportista -- en arvioinnut välimatkaa silloin,
vaan myöhemmin -- erosi se valtatieltä ja pysähtyi yksinäisen
rakennuksen eteen. Nousimme pois vaunuista ja kuljimme rakennuksen
ovelle pitkin pehmeätä ja kosteata käytävää läpi puutarhan, jossa
rappeutunut suihkukaivo oli vuotanut yli äyräittensä. Ovea ei avattu
heti soitettua ja toinen seuralaisistani löi avaamaan tullutta
palvelijaa raskaalla ratsaskintaallaan vasten kasvoja.

Tässä teossa ei ollut mitään, joka erikoisesti kiinnitti huomiotani,
sillä olin nähnyt alhaisia ihmisiä lyötävän useimmin kuin koiria.
Mutta toinenkin, joka myös oli suutuksissaan, löi palvelijaa samalla
lailla käsivarrellaan; veljesten ulkomuoto ja ryhti muistuttivat niin
toisistaan ja vasta silloin huomasin heidän olevan kaksoisveljeksiä.

Siitä asti, kun astuimme alas vaunuista ulkoportin edustalla (joka
oli suljettu ja jonka toinen veljeksistä aukasi ja jälleen sulki)
olin kuullut huutoa yläkerroksesta. Minut vietiin heti sinne, huudot
tulivat kovemmiksi noustessamme portaita ja tapasin potilaan vuoteen
omana kovassa aivokuumeessa.

Potilas oli hyvin kaunis nuori nainen, ei varmaankaan paljon
yli kahdenkymmenen. Hänen hiuksensa olivat hajallaan ja
epäjärjestyksessä, ja hänen käsivartensa olivat sidotut sivulle
nauhoilla ja nenäliinoilla. Huomasin, että nämät nauhat olivat kaikki
osia hienon herran puvuista. Yhdessä niistä, joka oli ripsuliepeinen
ja juhlapukuun kuuluva, näin aatelisen vaakunan ja E kirjaimen.

Näin sen heti paikalla tarkastaessani sairasta, sillä
herkeämättömästi väännellessään oli hän kääntynyt niin, että kasvot
olivat sängynlaitaa vasten ja pistänyt nauhan pään suuhunsa, että hän
oli tukehtumaisillaan. Ensi työkseni ojensin käden helpottaakseni
hengitystä, ja vetäessäni pois nauhan, sattuivat silmäni
koruompelukseen toisessa kulmassa.

Käänsin hänet varovaisesti, panin käteni hänen rinnalleen
rauhoittaakseni häntä ja saadakseni hänen pysymään pitkällään ja
katselin häntä kasvoihin. Hänen silmänsä olivat tuijottavat ja hurjat
ja hän huusi lakkaamatta vihlovasti ja toisti: "mieheni, isäni ja
veljeni!" luki kahteentoista ja sanoi: "hiljaa!" Silmänräpäyksen, ei
enemmän; saattoi hän kuunnellen vaieta, mutta sitten alkoivat taas
vihlovat huudot: "mieheni, isäni ja veljeni!" luki kahteentoista ja
sanoi: "hiljaa!" Ei hänen käytöksessään ollut mitään vaihtelua. Muuta
keskeytystä ei ollut kuin säännöllisesti uudistuva paussi.

"Kauvanko tätä on kestänyt?"

Erottaakseni veljeksiä, kutsun heitä vanhemmaksi ja nuoremmaksi;
vanhemmalla tarkotan sitä, joka esiintyi käskevämmin. Vanhempi
vastasi: "eilisillasta, tätä samaa aikaa".

"Onko hänellä miestä, isää ja veljeä?"

"Veli."

"Hänen veljensä kanssako puhun?"

Hän vastasi hyvin ylenkatseellisesti:

"Ette."

"Onko hänellä hiljan ollut syytä ajatella lukua kaksitoista?"

Nuorempi veli vastasi kärsimättömästi: "On, kellon| lyöntiä
kaksitoista".

"Katsokaa nyt, hyvät herrat", sanoin, pitäen yhä kättäni sairaan
rinnalla, "kuinka vähän voin olla hyödyksi kun toitte minut täten
tänne. Jos olisin tiennyt taudin laatua, olisin varustautunut
monenmoisella. Täten olemme tuhlanneet aikaa, ei ole saatavissa
minkäänlaista lääkettä näin autiossa seudussa."

Vanhempi veli katsoi nuorempaa, joka sanoi ylpeästi: "Tässä on
rohtolipas", jonka jälkeen hän otti sen kaapista ja asetti pöydälle.

Avasin muutamia pulloja, haistoin niitä ja vein tulpan huulilleni.
Jos en olisi halunnut käyttää huumaavia ja itsessään myrkyllisiä
aineita, en olisi niistä mitään käyttänyt.

"Epäilettekö niitä?" kysyi nuorempi veli.

"Näettehän että ryhdyn niitä käyttämään", vastasin, mutta en enempää.

Suurella vaivalla ja monen koetuksen perästä sain sairaan ottamaan
annoksen, jonka pidin hänelle tarpeellisena. Koska oli tarkotukseni
hetken perästä antaa uusi annos ja kun minun täytyi panna merkille
minkä vaikutuksen se teki, istuuduin vuoteen viereen. Arka ja
säikähtynyt palvelijatar (alhaalla olleen palvelijan vaimo)
oli vetäytynyt nurkkaan. Rakennus oli kostea ja rappeutunut,
kehnosti kalustettu, nähtävästi hiljan ja tilapäisesti otettu
käytäntöön. Paksuja uutimia oli naulattu ikkunoiden eteen huutojen
ehkäisemiseksi. Ne jatkuivat samaan säännölliseen tapaan: "mieheni,
isäni ja veljeni!" loppuen sanalla: "hiljaa!" Hänen hourauksensa oli
niin rajua, etten ollut päästänyt hänen käsiään nauhoista, pidin vain
huolta, että ne eivät häntä vaivanneet. Ensimmäinen toivon välkähdys
oli, että sairaan rinnalla oleva käteni vaikutti niin rauhoittavasti,
että hänen kasvonsa pysyivät hetken hiljaa. Se ei vaikuttanut mitään
huutoihin, sillä kellon heiluri ei olisi voinut olla säännöllisempi.

Koska kädelläni, (kuten luulin) oli tämä vaikutus, olin istunut puoli
tuntia vuoteen ääressä molemmat veljet katselijoina, kun vanhempi
sanoi:

"On vielä toinenkin sairas."

Hätkähdin ja kysyin: "Onko se vaikeakin tapaus?"

"Parasta on, että itse otatte siitä selvän", vastasi hän
huolettomasti ja otti kynttilän. -- -- -- --

Toinen potilas makasi huoneessa, joka oli toisella puolen eräitä
portaita; ja oli jonkinlainen tallin parvi. Matala kalkittu katto
peitti yhtä osaa huonetta; muu osa oli avonainen aina tiilikaton
harjaan saakka ja palkit kulkivat ristissä sen yli. Heiniä ja olkia
säilytettiin siinä osassa huonetta, sekä polttoaineita ynnä hiekkaan
pantuja omenia. Minun täytyi kulkea sen kautta mennessäni sairaan
luo. Muistini on tarkka ja heikkenemätön. Koettelen sitä näillä
yksityisseikoilla ja minä näen ne kaikki edessäni tässä kopissani
Bastiljissa, vankeuteni kymmenennen vuoden lopulla, sellaisina kuin
ne sinä iltana näin.

Heinänipulla laattialla tyyny pään alla makasi kaunis, noin
seitsemäntoista vuotias talonpojan poika. Hän oli seljällään hampaat
yhteen puristettuina, pitäen oikeaa kättänsä nyrkissä rinnalla ja
kangistuneet silmät tuijottaen kattoon. En saattanut nähdä mihin hän
oli haavoittunut kun laskeusin polvilleni hänen viereensä, mutta
näin, että hän oli kuolemaisillaan jonkun terävän aseen tuottamasta
haavasta.

"Olen lääkäri, ystäväiseni", sanoin. "Anna minun tutkia sitä."

"En tahdo, että sitä tutkitaan", vastasi hän, "antakaa sen olla."

Se oli hänen kätensä alla ja houkuttelemalla sain hänen siirtämään
kätensä. Se oli miekanisku, jonka hän oli saanut noin vuorokausi
sitten, mutta ei mikään taito olisi saattanut häntä pelastaa, vaikka
hän olisikin saanut heti hoitoa. Nyt hän oli kuolemaisillaan. Kun
katsahdin vanhempaan veljeen, näin hänen katselevan kuolevaa poikaa
kuin haavoitettua lintua, jänistä tai kaniinia, eikä niinkuin
kanssaihmistä.

"Kuinka tämä on tapahtunut?" sanoin.

"Hullu koiranpenikka. Orja! Pakotti veljeni tarttumaan aseisiin ja
kaatui veljeni miekkaan -- kuin aatelismies!"

Ei ollut rahtuakaan sääliä, surua tai ihmisrakkautta tässä
vastauksessa. Puhuja näytti myöntävän, että oli sopimatonta, että
noin kurja olento kuolisi siellä ja että olisi ollut parempi hänen
kuolla jossain huomaamattomassa nurkassa kuten muutkin hänen
kaltaisensa elukat. Poika ja hänen kohtalonsa eivät häntä vähääkään
liikuttaneet.

Pojan katse oli hitaasti kohonnut puhujaan, josta se hitaasti siirtyi
minuun.

"Tohtori, he ovat aika ylpeitä nuo aatelismiehet, mutta mekin,
alhaiset koirat, olemme väliin ylpeät. He ryöstävät meitä,
solvaisevat, lyövät, tappavat meitä, mutta välistä on meillä hiukan
ylpeyttä jälellä. Hän -- oletteko nähnyt sen naisen, tohtori?"

Huudot kuuluivat sinne asti, vaikkakin hiljemmin välimatkan vuoksi.

"Olen nähnyt hänet", sanoin.

"Hän on sisareni, tohtori. Noilla aatelismiehillä on kauvan aikaa
ollut häpeälliset oikeutensa sisariemme siveyteen ja hyveisiin, mutta
meidän keskuudessamme on ollut kunniallisiakin tyttöjä. Minä tiedän
sen ja olen kuullut isäni sanovan sitä. Hän oli kelpo tyttö. Hän oli
kihloissa erään kunnon miehen kanssa, joka oli tuon herran vuokraaja.
Me olimme kaikki hänen vuokraajiaan. Toinen on hänen veljensä, kurjin
huonosta suvusta."

Suurimmilla ponnistuksilla kokosi poika ruumiilliset voimansa
puhuakseen, mutta hänen sielunsa puhui hirvittävällä voimalla.

"Tuo mies ryösti meitä, kuten meitä halpoja koiria nuo paremmat
olennot aina ryöstävät, hän verotti meitä ilman sääliä, pakotti
itselleen palkatta työtä tekemään, pakotti jauhattamaan viljamme
omassa myllyssään, pakotti meitä ruokkimaan kymmenittäin hänen
kanojaan kurjalla viljallamme ja kielsi meitä kuoleman uhalla
pitämästä yhtään ainoata kanaa, meitä nylettiin ja ryöstettiin
siihen määrin, että kun meillä sattui olemaan palanenkaan lihaa,
söimme sen pelvolla lukkojen takana, ettei hänen väkensä näkisi ja
riistäisi sitä meiltä -- niin, me olimme niin ryöstettyjä, vainottuja
ja köyhtyneitä, että isämme sanoi, että oli hirveätä saattaa lapsia
maailmaan ja että me ennen kaikkia rukoilisimme että vaimomme
olisivat hedelmättömät, että onneton sukumme kuolisi sukupuuttoon."

En ollut milloinkaan ennen nähnyt sorrontunteen noin purkautuvan,
leimahtavan kuin tulen. Olin otaksunut, että sitä löytyi salassa
kansan keskessä, mutta en ollut ennen nähnyt sen leimahtavan ilmi
ennenkuin tässä kuolevassa pojassa.

"Siitä huolimatta meni sisareni naimisiin. Hänen miehensä oli
sairaaloinen siihen aikaan ja sisareni meni naimisiin saadaksensa
hoitaa armastansa tuvassamme -- koiran kopissamme, kuten tuo mies
sitä nimittäisi. Sisareni ei ollut monta viikkoa naimisissa ennenkuin
tuon miehen veli sattui näkemään hänet ja ihastui häneen ja pyysi
hänen mieheltänsä häntä lainaksi -- sillä mitä merkitsee aviomiehet
meidän keskuudessamme. Mies olisi kyllä suostunut, mutta sisareni oli
kunnollinen ja siveellinen ja vihasi tuon herran veljeä yhtä suuresti
kuin minäkin. Mitä sitten luulette että nuo kaksi tekivät saadakseen
hänen miehensä käyttämään kaiken voitavansa taivuttaakseen sisartani?"

Pojan silmät, jotka hän loi minuun, kääntyivät hitaasti katsojiin ja
minä näin kummankin kasvoista, että hän oli puhunut totta. Molemmat
lajit ylpeyttä, jotka olivat tässä vastakkain, saatan vielä täällä
Bastiljissakin nähdä edessäni, aatelismiehessä se oli huoletonta
väliäpitämättömyyttä, talonpojassa taaskin sorrettua tunnetta ja
intohimoista kostonhalua.

"Tiedätte tohtori, että noilla aatelismiehillä on oikeus valjastaa
meitä kuin koiria vaunujensa eteen ja ajaa meitä. He valjastivat
lankoni ajaen häntä. Tiedätte, että heillä on oikeus pakottaa meitä
öisin vahtimaan heidän tiluksillaan, ettei sammakot heidän jaloa
untansa häiritsisi. He pitivät hänet öisin ulkona epäterveellisessä
sumussa ja päivällä valjastivat hänet vaunujen eteen. Mutta hän
ei antanut houkutella itseään. Ei! Kun hänet kerran puolisten
aikana päästettiin syömään, jos hänellä ruokaa oli -- nyyhkytti hän
kaksitoista kertaa ja kuoli vaimonsa syliin."

Ei mikään muu inhimillinen voima kuin hänen varma päätöksensä kertoa
heidän kärsimänsä vääryydet, olisi saattanut pitää poikaa hengissä.
Hän pakotti kuoleman läheneviä varjoja väistymään samoin kuin hän
pakotti kätensä nyrkkiin ja peittämään haavaa.

"Tuon miehen luvalla ja avulla vei hänen veljensä pois sisareni,
huolimatta siitä mitä sisareni varmaankin hänelle sanoi -- ja jonka
te pian saatte tietää, tohtori, ellette vielä siitä tiedä -- hänen
veljensä vei pois hänet huvikseen ja leikkikalukseen. Näin hänen
ajavan ohitseni tiellä. Kun toin kotia tästä tiedon, murtui isäni
sydän, hän ei virkkanut sanaakaan siitä mikä täytti hänen sydämensä.
Vein nuoremman sisareni (sillä minulla on toinenkin) paikkaan, jonne
tuon miehen käsi ei ulotu, ja jossa hän ei koskaan ainakaan tule
_hänen_ orjattarekseen. Sitten seurasin veljeä tänne ja viime yönä
kiipesin tänne sisään minä -- halpa koira, miekka kädessä. Missä on
se korkea ikkuna? Se oli jossain täällä."

Huone musteni hänen silmissään ja maailma lyykistyi kokoon hänen
ympärillään. Katselin ympärilleni ja huomasin, että heiniä ja olkia
oli poljettu laattialla, kuin siinä olisi oteltu.

"Sisareni kuuli minun ääneni ja ryntäsi sisään. Minä kielsin häntä
tulemasta lähelle ennenkuin olisin surmannut hänen viettelijänsä.
Hän tuli sisään ja heitti minulle ensin muutamia kolikoita, sitten
tavoitti hän minua ruoskallaan. Mutta vaikka olinkin vain halpa
koira, uhkasin häntä miekallani, saadakseni häntä ryhtymään aseihin.
Miekan, jonka hän tahrasi halpaan vereeni saattaa hän katkaista niin
moneen kappaleeseen kuin haluttaa, hän veti sen yhtäkaikki tupestaan
-- ja ahdisteli minua taitonsa takaa, pelastaakseen henkensä."

Silmäni olivat taannoin sattuneet katkenneisiin miekan särpäleihin
heinillä. Ne olivat jäännöksiä aatelismiehen aseesta. Toisella
paikalla oli vanha miekka, joka näytti kuuluneen sotamiehelle.

"Nostakaa minut pystyyn, tohtori, nostakaa minut. Missä hän on?"

"Hän ei ole täällä", sanoin kohottaessani poikaa; luulin hänen
puhuvan veljestä.

"Hän! Kaikessa aatelisylpeydessään pelkää hän nähdä minua. Missä se
mies on, joka oli täällä? Kääntäkää kasvoni häneen."

Tein sen ja nostin nuorukaisen pään polveni varaan. Mutta yhtäkkiä
hän sai erinomaisen voiman, nousi omin voimin pystyyn ja pakotti
minunkin nousemaan, sillä muutoin en olisi voinut häntä tukea.

"Markiisi", sanoi poika kääntyen häneen silmät seljällään ja oikea
käsi koholla, "sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili tehdään,
kutsun teitä ja omaisianne, viimeiseen kurjan sukunne jälkeläiseen
asti vastaamaan tästä. Merkitsen teidät tällä verisellä ristillä
osotteeksi että teen sen. Sinä päivänä, jolloin tästä kaikesta tili
on tehtävä, kutsun tästä teidän veljenne, huonon suvun kurjimman,
vastaamaan. Merkitsen hänet tällä verisellä ristillä osotteeksi että
niin teen."

Kahdesti vei hän kätensä haavalle ja teki etusormellaan ristin
ilmaan. Hän seisoi vielä hetkisen sormi ylhäällä, mutta kun se
vaipui, vaipui hänkin ja minä panin hänet maahan kuolleena. -- -- --

Palatessani nuoren naisen vuoteen ääreen, houri hän entiseen
tapaansa. Tiesin, että sitä voisi kestää tuntikausia ja että se
nähtävästi loppui haudan hiljaisuuteen.

Annoin hänelle äskeistä lääkettä ja istuin vuoteen ääressä myöhään
yöhön. Hän ei hillinnyt vihlovia huutojaan, ei epäröinyt sanojensa
selvyyttä eikä järjestystä. Ne olivat aina: "mieheni, isäni ja
veljeni! Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, kuusi, seitsemän,
kahdeksan, yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista. Hiljaa!"

Tätä kesti toista vuorokautta siitä kun hänet ensiksi näin. Olin
mennyt ja tullut kaksi kertaa ja taaskin istuin hänen luonaan, kun
hän rupesi sopertamaan. Tein voitavani käyttääkseni tätä tilaisuutta
ja vähitellen vaipui hän horroksiin ja lepäsi kuin kuollut.

Oli kuin myrsky ja sade olisi vihdoinkin tuuditettu lepoon
pitkällisen ja hirvittävän rajuilman jälkeen.

Irrotin hänen kätensä ja pyysin palvelijatarta avukseni järjestämään
hänen revityitä vaatteitaan ja sotkeutuneita hiuksiaan. Vasta
silloin näin, että hän oli siinä tilassa jolloin ensi toiveet
äidiksi tulemisesta heräävät ja vasta silloin menetin toivoni hänen
parantumisestaan.

"Onko hän kuollut?" kysyi markiisi, jota edelleenkin kutsun
vanhemmaksi veljeksi ja tuli huoneeseen ratsusaappaissa ikäänkuin hän
olisi noussut hevosen selästä.

"Ei kuollut, sanoin, mutta ei kaukana kuolemasta."

"Mikä voima noitten alhaisten ruumiissa!" sanoi hän katsellen
sairasta jonkunlaisella uteliaisuudella.

"Surussa ja epätoivossa on ihmeellinen voima", vastasin.

Hän nauroi ensiksi sanoilleni, sitten rypisti silmäkulmiaan. Hän
siirsi jalallaan tuolin lähelle minua, käski palvelijattaren poistua
ja sanoi matalalla äänellä:

"Tohtori, kun näin veljeni joutuneen vaikeuksiin noiden talonpoikien
tähden, kehotin häntä etsimään teidän apuanne. Te olette arvossa
pidetty ja nuorena miehenä, jolla on hyvä tulevaisuus edessään,
ajattelette kait omaa etuanne. Täällä näkemänne on asioita, joita
nähdään, mutta joista vaietaan."

Kuuntelin sairaan hengitystä ja vältin vastausta.

"Suvaitsetteko kuunnella minua, tohtori?"

"Herrani", sanoin, "minun ammatissani pidämme potilaitten ilmotuksia
aina meidän välisenä asiana." Vastasin varovaisesti, sillä olin
levoton kuulemastani ja näkemästäni.

Sairaan hengitystä oli niin vaikea huomata, että minä tarkalleen
tutkin valtimon ja sydämen. Se eli mutta siinä kaikki. Kun jälleen
asetuin paikalleni ja katselin ympärilleni huomasin molempien
veljesten tarkastavan minua. -- -- --

Kirjoitan niin suurella vaikeudella, pakkanen on niin pureva ja
pelkään joutuvani kiinni ja että minut teljetään maanalaiseen koppiin
ja täydelliseen pimeyteen, että minun täytyy lyhentää kertomukseni.
Muistini ei petä eikä ole hämmentynyt, muistan joka sanan, jonka olen
vaihtanut veljesten kanssa.

Hän oli elossa vielä viikon ajan. Lopulta saatoin panemalla korvani
hänen huuliinsa erottaa muutamia sanoja, joita hän minulle sanoi. Hän
kysyi missä hän oli ja kuka minä olin; sanoin sen hänelle. Turhaan
kysyin hänen sukunimeään. Hän pudisti heikosti päätään ja kätki
salaisuutensa niinkuin hänen veljensäkin.

En saanut tilaisuutta tehdä hänelle mitään kysymyksiä, ennenkuin
olin ilmottanut veljeksille, että hänen voimansa äkkiä vähenivät ja
ettei hän enää päivääkään eläisi. Siihen asti oli aina minun siellä
ollessani toinen epäluuloisena istunut vuoteenuutimien takana sairaan
pään pohjissa, vaikka sairas ei koskaan tiennyt siellä olevan ketään
muuta kuin palvelijattaren ja minun. Mutta kun oltiin niin pitkällä,
näytti heistä yhdentekevältä kuinka paljon minä puhelin sairaalle,
ikäänkuin -- se ajatus tuli mieleeni -- minäkin olisin lähellä
kuolemaa.

Huomasin alituiseen, että heidän ylpeytensä kipeästi kärsi siitä,
että nuorempi veli (kuten häntä kutsun) oli mitellyt miekkojansa
talonpojan ja sen lisäksi poikasen kanssa. Ainoa mikä todella näkyi
heihin vaikuttavan oli ajatus että tämä oli suuresti alentavaa
suvulle ja hyvin naurettavaa. Joka kerran kun kohtasin nuoremman
veljen katseen, huomasin että olin hänelle hyvin vastenmielinen,
kuultuani pojan kertomuksen. Hän oli liukkaampi ja kohteliaampi
minulle kuin vanhempi veli, mutta minulta ei tämä jäänyt huomaamatta.
Näin myöskin, vanhemmasta veljestä, että olin heille vastuksena.

Sairaani kuoli kohta tuntia ennen puoliyötä -- melkein minuutilleen
samaan aikaan, jolloin näin hänet ensi kerran. Olin yksin hänen
kanssaan, kun hänen voimaton nuori päänsä hiljaa vaipui toiselle
sivulle ja kaikki hänen maalliset kärsimyksensä ja surunsa loppuivat.

Eräässä alikerran huoneessa odottivat veljekset kärsimättöminä
päästäkseen ratsastamaan. Yksinäni istuessani vuoteen ääressä kuulin
heidän kulkevan edestakasin lyöden ratsuruoskalla saappaihinsa.

"Onko hän lopultakin kuollut?" sanoi vanhempi astuessani huoneeseen.

"Hän on kuollut, sanoin."

"Onnittelen sinua, veljeni", sanoi hän kääntyen.

Hän oli jo ennen tarjonnut rahaa, mutta olin viivytellyt sen
vastaanottamista. Nyt hän antoi minulle kääryn kultarahaa. Otin sen
vastaan, mutta laskin sen pöydälle. Olin punninnut asiaa ja päättänyt
etten ottaisi vastaan mitään.

"Anteeksi", sanoin, "mutta ei näissä olosuhteissa."

He vaihtoivat katseen, mutta kumarsivat minulle samoin kuin minäkin
heille ja me erosimme sanaakaan vaihtamatta. -- -- --

Olen väsynyt, väsynyt, väsynyt -- uupunut kurjuudesta. En voi lukea
mitä olen kirjoittanut kuihtuneella kädelläni. -- -- --

Aikaseen aamulla jätettiin oveni eteen kultarahakääry minun
nimikirjoituksellani. Olin jo alussa tarkoin miettinyt mitä tekisin.
Päätin sinä päivänä yksityisesti kirjoittaa ministerille ja ilmottaa
hänelle kummankin sairaustapauksen laadun, ja missä olin ollut,
sanalla sanoen, kaikki olosuhteet. Tiesin mitä vaikutusvalta hovissa
merkitsi ja mitkä vapaudet aatelistolla oli, enkä uskonut että
koskaan kuulisin enempää tästä asiasta, mutta tahdoin keventää
sydäntäni. Olin pitänyt asian kokonaan salassa, yksin vaimoltanikin
ja siitäkin päätin mainita kirjeessäni. En peljännyt omasta
puolestani, mutta tiesin muutamien toisten joutuvan vaaranalaisiksi
jos ilmottaisin mitä minä tiesin.

Minulla oli paljon työtä sinä päivänä enkä voinut valmistaa
kirjettäni illalla. Nousin tavallista aikasemmin seuraavana aamuna
kirjoittaakseni sen valmiiksi. Oli vuoden viimeinen päivä. Kirje oli
juuri lopetettuna edessäni, kun minulle ilmotettiin, että eräs nainen
tahtoi minua puhutella. -- --

Tunnen itseni yhä enemmän ja enemmän voimattomaksi täyttämään
tehtävää, johon olen ryhtynyt. On niin kylmä ja pimeä, aistini ovat
niin turtuneet ja surumielisyyteni on ääretön.

Nainen oli nuori, miellyttävä ja kaunis, mutta ei näyttänyt
pitkäikäiseltä. Hän oli hyvin liikutettu. Hän esitteli itsensä
markiisi S:t Evrémonden vaimoksi. Liitin arvonimen, jolla poika
puhutteli vanhempaa veljeä, vyöhön ommeltuun alkukirjaimeen ja
tein helposti sen johtopäätöksen, että olin hiljan nähnyt sen
aatelismiehen.

Muistini on yhä varma, mutta en saata kirjoittaa niitä sanoja joita
vaihdoimme. Epäilen että minua valvotaan ankarammin kuin ennen, enkä
tiedä milloin minua vakoillaan. Hän oli osaksi arvannut ja osaksi
huomannut pääasiallisimmat seikat siinä hirvittävässä tapauksessa,
hänen miehensä osuuden siinä, ja että he olivat kääntyneet minun
puoleeni. Hän ei tiennyt, että se nuori nainen oli kuollut. Hänen
toivonsa, sanoi hän, oli suuressa tuskassaan saada salaisesti osottaa
hänelle naisellista osanottoa. Hänen toivonsa oli ollut torjua
taivaan viha suvulta, joka kauvan oli ollut suuren, kärsivän joukon
vihaama. Hänellä oli syytä uskoa, että löytyi nuori sisar, ja hänen
hartain toivonsa oli saada auttaa tätä sisarta. En voinut hänelle
muuta sanoa kuin että sellainen sisar oli olemassa, enempää en
tiennyt. Luottaen vaitiolooni, oli hän tullut luokseni toivossa että
voisin sanoa nimen ja olinpaikan. Mutta tähän onnettomaan hetkeen
asti olen tietämätön kummastakin. -- -- --

Paperi rupeaa loppumaan. Muudan lappu otettiin minulta eilen
varoituksella. Minun täytyy tänään lopettaa kertomukseni.

Hän oli hyvä, sääliväinen nainen eikä onnellinen avioliitossaan.
Kuinka hän olisikaan ollut? Veli epäili ja vihasi häntä, ja kohdisti
koko vaikutusvaltansa häntä vastaan, markiisitar pelkäsi häntä ja
samoin miestään. Kun saatoin häntä portille, istui lapsi, kaunis
kahden, kolmen vuoden vanha poika hänen vaunuissaan.

"Hänen tähtensä, tohtori", sanoi hän ja osotti itkien poikaansa,
"tahtoisin koettaa parhaimpani mukaan sovittaa. Muutoin ei
milloinkaan onni seuraa hänen perintöänsä. Aavistan, että ellei
mitään toista syytöntä uhria sovitukseksi anneta, vaaditaan se kerran
häneltä. Mitä vielä voin omakseni kutsua -- ainoastaan muutamia
koristeita -- tahdon panna hänen elämänsä tärkeimmäksi tehtäväksi
lahjoittaa sille vääryyttä kärsineelle perheelle, jos sisaresta
saadaan selvä, kuolleen äitinsä osanoton ja säälin keralla."

Hän suuteli poikaa ja sanoi häntä hyväillen: "Sen teen sinun tähtesi,
kultaseni. Tuleehan sinusta uskollinen, pikku Charles?" Lapsi
vastasi: "Tulee!" Suutelin hänen kättänsä, hän otti poikansa syliinsä
ja ajoi häntä hyväillen pois. En nähnyt häntä koskaan enää.

Koska hän oli maininnut miehensä nimen siinä uskossa että sen tiesin,
en maininnut sitä kirjeessä. Suljin sinetillä kirjeeni ja koska en
uskaltanut jättää sitä kenenkään toisen huostaan, vein itse sen
samana päivänä perille.

Samana iltana, vuoden viimeisenä, kello yhdeksän tienoissa
mustapukuinen mies soitti kelloani, pyysi saada puhutella minua ja
seurasi ääneti nuorta palvelijaani Ernest Defargea, portaita ylös.
Kun palvelijani tuli huoneeseeni, jossa istuin vaimoni kanssa --
oi vaimoni, sydämeni armas! Nuori kaunis englantilainen vaimoni --
näimme miehen, jonka olimme luulleet jääneen portille, seisovan
ääneti hänen takanansa.

Vaikea sairauskohtaus S:t Honoré kadun varrella. Se ei veisi paljon
aikaa; vaunut odottivat alhaalla.

Ne veivät minut tänne, ne veivät minut hautaani. Kun tulin ulos
rakennuksesta, pantiin takaapäin musta side kireästi suuni eteen,
ja käteni kiinnitettiin taapäin. Molemmat veljet tulivat yli kadun
pimeästä nurkasta ja ilmaisivat käden liikkeillä että olin oikea.
Markiisi otti taskustaan kirjeen, jonka olin kirjoittanut, näytti
sen minulle, poltti sen lyhdyssä olevaan kynttilään ja polki tuhan
murskaksi jalallaan. Ei sanaakaan vaihdettu. Minut vietiin tänne
elävään hautaani.

Jos Jumala armossaan olisi taivuttanut noiden kovasydämisten veljien
mielen antamaan jonkinlaisia tietoja rakkaasta vaimostani -- yhden
ainoan sanankaan, että olisin saanut tietää elikö hän vai oliko
kuollut -- uskoisin, ettei Jumala kokonaan ole heitä hyljännyt.
Mutta nyt uskon, että punasen ristin merkki tuottaa heille turman
ja ettei heillä ole mitään osaa Jumalan armoon. Ja heitä ja heidän
jälkeisiään, sukunsa viimeiseen jälkeläiseen asti kutsun minä,
Alexandre Manette onneton vanki, tänä vuoden 1767 viimeisenä iltana,
sietämättömässä tuskassani edesvastuulle niinä päivinä, jolloin tili
on tehtävä kaikesta tästä. Minä kutsun heidät edesvastuuseen taivaan
ja maan eteen.

       *       *       *       *       *

Tämän todistuskappaleen luettua nousi hirveä melu. Kiihkeän himon
synnyttämä meteli, josta saattoi erottaa ainoastaan sanan: "veri".

Turha oli tälle tuomioistuimelle ja kuulijakunnalle toteen näyttää
ettei Defarge ollut julkaissut mainittua asiakirjaa Bastiljista
saatujen muistiinpanojen kanssa, jotka kannettiin juhlakulussa,
vaan että hän oli kätkenyt ne ja odottanut aikaansa. Turhaa oli
huomauttaa, että tuon kammotun sukunimen oli jo aikoja sitten
Saint-Antoine julistanut pannaan ja merkinnyt tuhoavaan luetteloon.
Se mies ei ollut koskaan maata polkenut, jonka hyveet ja ansiot
tänä päivänä ja tässä tilaisuudessa olisivat voineet hänet pelastaa
sellaisesta syytteestä.

Ja sen pahempi oli syytetylle, että syyttäjä oli tunnettu
kansalainen, hänen harras ystävänsä, hänen vaimonsa isä. Kansanjoukon
mielettömiä haluja oli matkia muinaisajan epäiltäviä yleisiä
hyveitä ja uhrata itsensä ja muut kansan alttarilla. Kun siis
puheenjohtaja sanoi (muuten hänen päänsä olisi ollut löyhässä),
että tasavallan oivallinen lääkäri ansaitsisi vieläkin suuremmassa
määrässä tasavallan kiitollisuutta hävittämällä vihatun ylimyssuvun
ja epäilemättä tuntisi hän pyhää iloa ja riemua saattaessaan
tyttärensä leskeksi ja lapsen isättömäksi, nousi raju ihastus,
isänmaallinen innostus, ilman vähintäkään inhimillistä osanottoa.
"Suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", mutisi rouva Defarge hymyillen
Kostolle. "Pelastakaa hänet nyt, tohtori, pelastakaa?"

Jokaisen valamiehen ääni otettiin kiljumalla vastaan. Vielä yksi ja
vieläkin yksi. Melua ja kiljunaa.

Yksimielinen tuomio. Sydämeltään ja syntyperältään ylimys, tasavallan
vihollinen, yleisesti tunnettu kansan sortaja. Takasin Conciergeriaan
ja kuolema vuorokauden sisään!



YHDESTOISTA LUKU.

Hämärä.


Viattoman ja kuolemaan tuomitun miehen onneton vaimo vaipui alas
tuomion julistettua, ikäänkuin häntä olisi kohdannut kuolettava
isku. Mutta hän ei äännähtänytkään ja niin voimakas oli se ääni
hänessä, joka sanoi että hänen ennen kaikkia tuli tukea miestänsä
onnettomuudessa eikä sitä lisätä, että se äkkiä oikasi hänet suoraksi
tämänkin iskun jälkeen.

Koska tuomarin piti ottaa osaa yleiseen mielenosotukseen kaupungilla,
keskeytettiin istunto. Melu ja vilkas liike salin tyhjentyessä ei
ollut vielä loppunut, kun Lucy nousi ja ojensi kätensä miestänsä
vastaan kasvojen kuvastaessa vain rakkautta ja lohdutusta.

"Jos saisin koskettaa häntä! Jos saisin syleillä häntä ainoan kerran!
Oi, kansalaiset, jos teillä olisi niin paljon sääliä meitä kohtaan!"

Jälellä oli enää vain yksi vanginvartija ja kaksi niistä neljästä,
jotka olivat hänet vanginneet edellisenä iltana ja Barsad. Kaikki muu
väki oli kiiruhtanut katsomaan mielenosotusta. Barsad sanoi toisille:
"antakaa heidän syleillä toisiaan, sehän on silmänräpäyksen työ". He
suostuivat ääneti ja veivät hänen penkkien ohi korotetulle paikalle,
josta hän nojautumalla yli aitauksen saattoi sulkea vaimonsa syliinsä.

"Hyvästi, armaani! Viimeinen siunaus sinulle, rakkaani. Tapaamme
jälleen toisemme siellä missä uupuneet saavat levähtää."

Ne olivat hänen miehensä sanat vaimolleen, sulkiessaan hänet syliinsä.

"Voin tämän kantaa, rakas Charles. Olen saanut voimaa korkeudesta,
älä sure minun tähteni. Viimeinen siunaus lapsellemme!"

"Lähetän sen hänelle sinun kauttasi. Suutelen häntä sinun kauttasi.
Sanon hänelle hyvästi sinun kauttasi!"

"Mieheni! Ei, silmänräpäys!" Mies tahtoi irrottautua vaimostaan.
"Emme ole kauvan erillämme. Tunnen että tämä vähitellen murtaa
sydämeni, mutta olen täyttävä velvollisuuteni niin kauvan kuin voin
ja kun jätän hänet, on Jumala lähettävä hänelle ystäviä, niinkuin Hän
teki minullekin."

Hänen isänsä oli seurannut häntä ja olisi langennut polvilleen heidän
eteensä, ellei Darnay olisi ojentanut kättänsä ja estänyt häntä siitä
huudahtaen:

"Ei, ei! Mitä olisitte tehnyt, että polvistuisitte meidän edessämme.
Tiedämme nyt minkä taistelun olette muinoin kestänyt. Tiedämme nyt,
mitä te kestitte, kun te epäilitte minun syntyperääni ja kun saitte
sen tietää. Tiedämme nyt, mitä luonnollista vastenmielisyyttä vastaan
te taistelitte ja minkä voititte tyttärenne tähden. Me teitä kiitämme
sydämestämme kaikella rakkaudellamme ja kunnioituksellamme. Taivas
olkoon kanssanne!"

Vastaukseksi isä repi valkeata tukkaansa ja väänteli käsiään
huudahtaen tuskallisesti.

"Ei saata olla toisin", sanoi vanki. "Kaikki on yhteisesti
vaikuttanut tällaisen lopun. Aivan turha koetus täyttää äiti parkani
tehtävää saattoi teidät ensiksi onnettomaan yhteyteeni. Mitään hyvää
ei voinut seurata niin paljosta pahasta, eikä onnellisempaa loppua
niin onnettomalle alulle. Rohkaiskaa itsenne ja antakaa minulle
anteeksi! Taivas teitä siunatkoon!"

Hän vietiin pois, hänen vaimonsa päästi hänet irti ja jäi seisomaan
katsoen hänen jälkeensä kädet ristissä kuin rukouksessa ja loistavin
kasvoin, joilla asui lohdutuksen hymyilykin. Kun hänen miehensä
poistui vankien oven kautta, kääntyi Lucy, pani hellästi päänsä
isänsä rinnalle, koetti puhua hänelle ja vaipui tiedottomana hänen
jalkoihinsa.

Silloin astui Sydney Carton esiin pimeästä nurkasta, jossa hän oli
koko ajan seisonut ja nosti hänet ylös. Ainoastaan hänen isänsä ja
herra Lorry olivat saapuvilla. Cartonin käsivarsi vapisi nostaessaan
häntä ja tukiessaan hänen päätään. Hänessä oli ilme, joka ei ollut
ainoastaan sääliä, siinä oli ylpeyttäkin.

"Kannanko hänet vaunuihin? Hän ei ollenkaan paina käsivarrellani."

Hän kantoi hänen kepeästi portille ja laski hänet hellästi vaunuihin.
Hänen isänsä ja heidän vanha ystävänsä nousivat niihin ja Carton
istui kuskin viereen.

Heidän tultua portille, jossa hän muutamia tuntia sitten oli seisonut
pimeässä laskien mille rosoisille katukiville hänen jalkansa oli
mahtanut astua, nosti hän hänet vaunuista ja kantoi hänet portaita
ylös heidän huoneeseensa. Siellä hän laski hänet sohvalle, jossa
hänen lapsensa ja neiti Pross itkivät hänen rinnallaan.

"Älkää herättäkö häntä", kuiskasi Carton viimemainitulle, "hänelle on
parempi näin, älkää saattako häntä tietoisuuteen, hänen ollessa näin
tainnuksissa."

"Oi Carton, Carton, rakas Carton!" huusi pikku Lucy tuskan valtaamana
-- nousten ja kiihkeästi häntä syleillen. "Nyt olette täällä, luulen
teidän tekevän jotain äidin avuksi ja isän pelastamiseksi. Katsokaa
häntä, rakas Carton! Voitteko te, joka pidätte hänestä yhtä paljon
kuin mekin, nähdä häntä tuossa tilassa?"

Hän kumartui lapsen yli ja painoi hänen kukoistavan poskensa
kasvojaan vasten. Sitten hän siirsi hänen tainnuksissa olevaa
äitiänsä.

"Saanko", hän keskeytti, "saanko suudella häntä ennenkuin menen?"

He muistivat sittemmin hänen sopertaneen muutamia sanoja
kumartuessaan ja huulillaan koskettaessaan makaavan kasvoja. Tyttö,
joka seisoi häntä lähinnä, kertoi ne sitten ja kertoi ne lastensa
lapsilleen tultuaan kauniiksi vanhaksi rouvaksi, että hän oli kuullut
hänen sanovan: "elämä, jota rakastat".

Tultuaan viereiseen huoneeseen kääntyi hän herra Lorryn ja tohtori
Manetten puoleen, jotka häntä seurasivat ja sanoi viimemainitulle:

"Vielä eilen oli teillä tohtori Manette paljon vaikutusvaltaa;
koettakaa edes sitä vielä käyttää. Tuomarit ja kaikki vallanpitäjät
ovat teille hyvin myötätuntoisia ja kiitollisia palveluksestanne,
eikö niin?"

"Ei mitään Charlesta koskevaa salattu minulta. Minulle vakuutettiin
vahvasti että hänet pelastaisin; ja sen tein." Hän lausui tämän
vastauksen hyvin hitaasti ja suuresti liikutettuna.

"Koettakaa uudestaan. Aika huomisiltaan on lyhyt, mutta koettakaa."

"Aion koettaa, en lepää, hetkeäkään."

"Sepä hyvä, tiedän teidän ennenkin osottaneen lujuutta ja tarmoa
suurissa asioissa, -- vaikka ei koskaan", lisäsi hän hymyillen ja
huokaillen, "näin suuressa asiassa."

"Menen heti paikalla", sanoi tohtori Manette, "yleisen syyttäjän
ja oikeuden puheenjohtajan luo ja menen muidenkin luo, joita on
parasta olla mainitsematta. Minä kirjoitan myös -- ei sittenkään, on
katujuhla, eikä ketään tapaa ennen pimeätä."

"Totta on. No, paraimmassa tapauksessakin se on epätoivoinen koe,
eikä se pahene, vaikka siirtyisikin pimeän tuloon. Tahtoisin
mielelläni tietää, kuinka teille onnistuu; mutta huomatkaa, en toivo
mitään. Koska luulette, Manette, saavanne puhutella niitä pelottavia
vallanpitäjiä?"

"Toivoakseni kohta pimeän tultua. Parin tunnin perästä."

"Tulee pimeä kohta kello neljältä. Pankaamme varalta lisää tunti tai
pari. -- Jos menen herra Lorryn luo kello yhdeksän, saanko silloin
tietää mitä olette saanut aikaan joko ystävältämme tai teiltä
itseltänne?"

"Saatte."

"Jospa onnistuisitte!"

Herra Lorry seurasi Sydneytä ovelle, pani kätensä hänen olalleen
juuri kun hän oli menossa ja sai hänet kääntymään.

"Minulla ei ole toivoa", sanoi herra Lorry hiljaa ja surullisesti
kuiskaten.

"Ei minullakaan."

"Jos yksi näistä miehistä tai kaikkikin tahtoisivat häntä armahtaa
-- joka olisi rohkea edellytys, sillä mitä heille on hänen tai
muidenkaan henki? -- epäilen heidän uskaltavan häntä armahtaa
äskeisen metelin jälkeen."

"Niinpä minäkin arvelen. Siinä melussa kuulin mestauspiilun ääntä."

Herra Lorry nojasi käsivarttansa ovenpieleen pää käsivartta vasten.

"Älkää joutuko epätoivoon", sanoi Carton lempeästi, "älkää surko.
Minä kehotin tohtori Manettea tähän, koska tunsin että siitä oli
kerran tuleva lohdutusta Darnayn vaimolle. Muutoin saattaisi hän
ajatella: 'hänen elämänsä uhrattiin turhaan ja hävitettiin', se
saattaisi kalvaa häntä."

"Niin, niin", vastasi herra Lorry ja pyyhki silmiään, "olette
oikeassa. Mutta hän kuolee, todellista toivoa ei ole."

"Niin hän kuolee, ei ole todellista toivoa", toisti Carton ja meni
varmoin askelin portaita alas.



KAHDESTOISTA LUKU.

Pimeyttä.


Sydney Carton pysähtyi kadulle epäröiden minne mennä.

"Tellsonin pankkiin kello yhdeksän", sanoi hän miettivän näköisenä.
"Lieköhän oikein näyttäytyä sillä välin? Parasta on että nuo ihmiset
saavat tietää, että täällä on minunlaiseni mies; se on viisas
varokeino ja ehkäpä välttämätön valmistus. Mutta hiljaa, hiljaa,
hiljaa! Minun pitää katsoa eteeni."

Hiljentäen askeleitaan, jotka olivat alkaneet pyrkiä erästä päämaalia
kohti, kulki hän kahteen kertaan edestakasin jo pimeää katua ja
seurasi mielessään olevaa ajatusta sen äärimmäisiin seurauksiin asti.
Hänen ensimmäinen vaikutuksensa osottautui todeksi.

"Parasta on", sanoi hän vihdoinkin ja teki päätöksensä, "että nuo
ihmiset saavat tietää että täällä on minunlaiseni mies."

Ja hän suuntasi kulkunsa Saint-Antoineen. Defarge oli tänään sanonut
omistavansa viinipuodin Saint-Antoinen esikaupungissa. Sille, joka
tunsi kaupungin hyvin ei ollut vaikea kysymättä löytää hänen taloaan.
Hankittuaan varman tiedon paikasta, jätti hän nuo kapeat kadut, söi
päivällistä eräässä ravintolassa ja vaipui aterian päälle sikeään
uneen. Ensi kertaa moneen vuoteen ei hän ollut nauttinut väkeviä.

Kello oli seitsemän kun hän heräsi virkistynein voimin ja meni ulos
kaduille jälleen. Kulkiessaan Saint-Antoineen päin, pysähtyi hän
erään puodin ikkunan eteen, jossa oli peili, ja harjaili hiukan
kaulahuiviaan, kaulustaan ja pörröistä tukkaansa. Tämän tehtyään
lähti hän oitis Defargen asunnolle ja kävi sisään.

Viinipuodissa ei sattunut olemaan muita ostajia kuin Jaakko kolmas
levottomine sormineen ja vaakuvine äänineen. Tämä mies, jonka hän oli
nähnyt valamiehistössä, seisoi juoden pienen tiskin ääressä puhellen
Defargen pariskunnan kanssa. Kosto otti keskusteluun osaa, ikäänkuin
hän olisi ollut siellä kotonaan.

Kun Carton tuli sisään, istuutui ja (hyvin keskinkertaisella
ranskalla) pyysi pientä mitallista viiniä, heitti rouva Defarge
väliäpitämättömän silmäyksen häneen mutta sitten terävämmän ja yhä
terävämmän; sitten hän itse meni Cartonin luokse ja kysyi mitä tämä
oli tilannut.

Carton toisti mitä hän jo oli sanonut.

"Englantilainenko?" tiedusti rouva Defarge kohottaen kysyväisesti
tummia kulmakarvojaan.

Katsottuaan häneen ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea
ymmärtää ainoatakaan ranskalaista sanaa, vastasi Carton yhtä
vieraanvoittoisesti kuin äskenkin:

"Olen, rouva. Olen englantilainen."

Rouva Defarge meni takasin tiskin luo hakemaan viiniä.

Ottaessaan jakobiinilaisen sanomalehden ja ollen sitä vaivoin
tavailevinaan, kuuli Carton hänen sanovan:

"Vannon, että hän on Evrémonden näköinen."

Defarge toi hänelle viiniä ja toivotti hyvää iltaa.

"Kuinka sanoitte?"

"Hyvää iltaa."

"Oi, hyvää iltaa, kansalainen." Hän täytti lasinsa. "Ah, hyvää
viiniä. Tasavallan malja!"

Defarge palasi tiskin luo ja sanoi:

"Hän on todellakin hiukan Evrémonden näköinen."

Rouva vastasi tuikeasti:

"Paljon, sanon minä."

Jaakko kolmas muistutti rauhallisesti:

"Katsokaa, rouva, te ajattelette häntä niin paljon."

Rakastettava Kosto lisäsi nauraen:

"Totta tosiaan! Ja te haluatte niin hartaasti nähdä häntä vielä
kerran huomenna."

Carton seurasi rivejä ja sanoja sanomalehdessään hitaasti
etusormellaan totisen ja hyvin tarkkaavaisen näköisenä. Kaikki
seisoivat tiskin nojassa päät lähekkäin ja puhelivat hiljaa. Hetken
vaitiolon jälkeen, jonka aikana he kaikki katsoivat häneen voimatta,
kuten näytti, häiritä häntä jakobiinilehden innokkaassa lukemisessa,
alkoivat he uudelleen puhella.

"Totta on mitä rouva sanoo", sanoi Jaakko kolmas. "Miksi pysähtyä?
Siinä on suuri voima siinä. Miksi pysähtyä?"

"Niin, niin", muistutti Defarge, "mutta johonkinhan sitä on
pysähdyttävä. Kysymys on vain, mihin?"

"Perinpohjaiseen hävitykseen", sanoi rouva.

"Erinomaista!" vaakui Jaakko kolmas. Kostokin osotti innokasta
mieltymystään.

"Hävitys on hyvä oppi ylimalkaan otettuna, vaimoni", sanoi Defarge
hiukan levottomana; "en sano mitään sitä vastaan. Mutta tuo tohtori
on kärsinyt paljon; te olette nähneet hänet tänään, te näitte hänen
kasvonsa kirjoitusta luettaissa."

"Näin hänen kasvonsa", toisti rouva närkästyksellä ja ylenkatseella.
"Näin että hänen kasvonsa eivät olleet uskollisen tasavallan ystävän.
Varokoon hän kasvojaan!"

"Ja sinä näit myöskin hänen tyttärensä tuskan, vaimoni", sanoi
Defarge lepyttäen; "se tuottanee hirveätä tuskaa hänelle itselleen!"

"Näin hänen tyttärensä!" toisti rouva. "Näin hänet useita kertoja.
Näin hänet tänään ja olen nähnyt hänet muina päivinä. Näin hänet
tuomiosalissa ja olen nähnyt hänet kadulla vankilan edustalla.
Antakaas kun minä nostan vain sormeni --!" Hän näytti nostavan sitä
(kuulijan silmät olivat yhä kiinnitetyt sanomalehteen) ja äänekkäästi
läimäyttävän sitä tiskille, kuin mestauskirves olisi langennut.

"Kansalainen, te olette suurenmoinen!" vaakui valamiehistön jäsen.

"Hän on enkeli", sanoi Kosto syleillen häntä.

"Mitä sinuun tulee", jatkoi rouva leppymättömällä äänellä kääntyen
mieheensä, "vapauttaisit vielä tuon miehen, jos se sinusta
riippuisi, jota se onneksi ei tee."

"Enkä", vakuutti Defarge, "en vaikka voisin sen tehdä vain
kohottamalla tätä lasia! Mutta minä antaisin asian loppua siihen.
Sanon, seis siihen!"

"Kuulkaa tuota, Jaakko", sanoi rouva Defarge suuttuneena, "ja
kuulkaa tekin, pikku Kostoni! Ei vain tyranniudesta ja sorrosta,
vaan muistakin rikoksista on minulla kauvan aikaa ollut tämä suku
listassani tuomittuna häviöön ja perikatoon. Kysykää mieheltäni, onko
niin."

"Niin on", sanoi Defarge kenenkään kysymättä.

"Suurten päivien alkaessa, kun Bastilji kaatui, löysi mieheni sen
paperin ja toi sen mukanaan kotiin, ja keskellä yötä, kun täällä on
tyhjää ja ovet suljettuina, luimme sen, tällä paikalla, tämän lampun
valossa. Kysykää häneltä onko asia niin."

"Niin on", myönsi Defarge.

"Sinä yönä, jolloin kirjoitus oli luettu ja lamppu palanut sammuksiin
ja päivä häämöitti noiden ikkunaluukkujen yläpuolelta ja tuon
rautaristikon läpi, sanoin hänelle että minulla oli ilmotettavana
hänelle salaisuus. Kysykää häneltä, onko niin."

"Niin on", myönsi taaskin Defarge.

"Ilmotin hänelle sen salaisuuden. Löin molemmin käsin rintaani,
niinkuin nytkin, ja sanoin hänelle: 'Defarge, minut kasvatettiin
kalastajien keskuudessa rannikolla ja se talonpoikaissuku, jota
Evrémonden veljekset sortivat, kuten tuo kirje Bastiljista kuvaa, oli
minun sukuni. Kuoliaaksi haavoitetun pojan sisar oli minun sisareni,
mies oli sisareni mies, syntymätön lapsi oli heidän lapsensa, veli
oli minun veljeni, isä minun isäni, kuolleet minun kuolleitani
ja tämä edesvastuun vaatimus kaikesta tästä on mennyt perintönä
minulle!' Kysykää häneltä, onko niin."

"Niin on", myönsi Defarge vielä kerran.

"Käske sitten myrskyn ja tulen asettua", vastasi rouva, "mutta älä
minun."

Molemmille kuulijoille tuotti rouva Defargen verenhimoinen suuttumus
julmaa iloa ja molemmat kiittivät häntä ihastuneina. Defarge
-- heikko vähemmistö -- muistutti muutamalla sanalla markiisin
sääliväistä vaimoa, mutta siitä oli vain seurauksena, että hänen
oma vaimonsa toisti viimeisen vastauksensa: "käske myrskyn ja tulen
asettua, mutta älä minun!"

Puotiin tuli vieraita ja ryhmä hajaantui. Englantilainen ostaja
maksoi mitä hän oli nauttinut, luki vaivaloisesti takasin
saamansa pikkurahat ja kysyi kuten muukalainen ainakin tietä
Kansallispalatsille. Rouva Defarge seurasi häntä ovelle ja pani
käsivartensa hänen käsivarrelleen osottaessaan tietä. Eipä paljon
puuttunut, ettei englantilaisen ostajan mieleen johtunut ajatus että
se, joka kohottaisi tämän käsivarren ja tähtäisi siihen terävän ja
syvän iskun tekisi hyväntyön.

Mutta hän meni menojaan ja hävisi vankilan seinän varjoon.
Määräaikana hän hiipi esille lähteäkseen uudelleen herra Lorryn
asunnolle, jossa hän tapasi vanhuksen kävelemässä edestakasin
tuskallisessa levottomuudessa. Hän sanoi olleensa Lucyn kanssa tähän
asti ja eronneensa hänestä ainoastaan hetkiseksi, ettei jäisi pois
sovitusta yhtymisestä. Lucyn isää ei ollut näkynyt sittenkuin hän oli
lähtenyt pankista kello neljän tienoissa. Hänellä oli hiukan toivoa,
että hänen välityksensä pelastaisi Charlesin, mutta se toivo oli
hyvin heikko. Hän oli ollut poissa kuudetta tuntia; missä hän saattoi
olla?

Herra Lorry odotti kymmeneen, mutta kun tohtori Manettea ei kuulunut
ja hän ei tahtonut jättää Lucyä enää yksin, sovittiin että hän
palaisi Lucyn luo ja tulisi pankkiin puoliyön aikaan. Sillä välin
Carton istuisi yksin takan ääressä odottamassa tohtoria.

Hän odotti ja odotti, ja kello löi kaksitoista, mutta tohtori
Manettea ei vaan kuulunut. Herra Lorry tuli takasin, mutta ei saanut
mitään tietoja hänestä eikä tuonut niitä itsekkään. Missä hän saattoi
olla?

He keskustelivat juuri tästä asiasta ja tämä pitkällinen poissaolo
herätti heissä hieman toivoa, kun he kuulivat tohtorin tulevan
portaissa. Hänen astuessaan huoneeseen selvisi että kaikki oli
hukassa.

Oliko hän todellakin käynyt jonkun luona tai oliko hän koko ajan
kuljeksinut katuja, ei koskaan saatu tietää. Hänen seisoessaan heihin
tuijottamassa, eivät he mitään häneltä kysyneet, sillä hänen kasvonsa
ilmaisivat kaiken.

"En voi löytää sitä", sanoi hän, "ja minun pitää päästä selville
siitä. Missä se on?"

Hänen päänsä ja kaulansa olivat paljastetut ja tätä sanoessaan ja
katsellessaan ympärilleen avuttoman näköisenä, riisui hän takkinsa ja
antoi sen pudota laattialle.

"Missä on rahini? Olen etsinyt rahiani kaikkialta, mutta en sitä
löydä. Minne he ovat panneet työni? Aika kuluu; minun täytyy lopettaa
nuo kengät."

He katsoivat toisiinsa ja heidän verensä jähmettyi.

"Tulkaa, tulkaa", sanoi hän valittaen surkealla äänellä, "antakaa
minun mennä työhöni. Antakaa minulle työni."

Kun hän ei saanut vastausta, repi hän tukkaansa ja polki jalkaa kuin
ärsytetty lapsi.

"Älkää kiusatko kadotettua ihmisparkaa", rukoili hän kauheasti
valittaen, "vaan antakaa minulle työni! Miten meidän käy, elleivät ne
kengät valmistu tänä yönä? -- Hukassa, auttamattomasti hukassa!"

Silminnähtävästi oli niin toivotonta keskustella hänen kanssaan tai
koettaa saada häntä tajuihinsa, että he -- ikäänkuin sopimuksesta --
panivat kätensä hänen olalleen ja pyysivät häntä istumaan tulen eteen
ja lupasivat että hän kohta saisi työnsä. Hän vaipui tuolille, tuumi
ja itki hiipuvan takan ääressä. Ikäänkuin kaikki mitä oli tapahtunut
ullakkokamarin ajoilta, olisi ollut vain kadonnut haave tai uni, näki
herra Lorry hänen vajoovan kokoon, aivan samaksi olennoksi, joka oli
ollut Defargen hoitolaisena.

Niin hämmästyneet ja kauhistuneet kuin he molemmat olivatkin tämän
hävityksen nähdessään, ei ollut aikaa antautua sellaisten tunteiden
valtaan. Hänen yksinäinen tyttärensä, jolta viimeinen toivo ja turva
oli riistetty, oli heidän sydäntään liian lähellä. Carton sanoi
ensiksi:

"Viimeinen toivo on mennyt; se ei ollut suuri. Niin, parasta on että
hän viedään tyttärensä luo. Mutta tahdotteko, ennenkuin menette,
kuulla minua tarkasti? Älkää kysykö, miksi teen ne ehdot, joita aion
teille asettaa ja vaadin lupausta, jota aion pyytää; minulla on
siihen syy -- tärkeä syy."

"Sitä en epäile", vastasi herra Lorry. "Sanokaa pois."

Heidän edessään oleva olento huojui koko ajan ähkien yksitoikkoisesti
edestakasin. He puhuivat niin hiljaa kuin olisivat yöllä valvoneet
sairasvuoteen ääressä.

Carton kumartui nostamaan laattiasta nutun, joka oli melkein
kietoutunut hänen jalkoihinsa. Silloin putosi siitä pieni rasia,
jossa tohtorin oli tapana pitää luetteloa päivän toimituksista.
Carton otti sen laattialta ja siinä oli kokoon käännetty paperi.

"Tutkikaamme tätä?" sanoi hän. Herra Lorry nyykäytti myöntäväisesti
päätään. Carton aukasi sen ja huudahti: "Jumalan kiitos!"

"Mitä se on?" kysyi herra Lorry kiihkeästi.

"Odottakaa hetkinen, puhun siitä sitten. Ensi aluksi", hän pisti
kätensä takkiinsa ja otti esille toisen paperin, "tämä on todistus,
joka oikeuttaa minua lähtemään tästä kaupungista. Katsokaa sitä. Te
näette -- Sydney Carton, englantilainen?"

Herra Lorry piti sitä kädessään ja katseli hänen vakaviin kasvoihinsa.

"Säilyttäkää se minulle huomiseen. Minä menen tapaamaan häntä
huomenna, kuten muistatte ja on parasta, etten ota sitä mukaani
vankilaan."

"Miksikä ei?"

"Enpä tiedä, mutta jätän sen mieluummin tänne. Ottakaa nyt tämä
paperi, jota tohtori Manette on pitänyt taskussaan. Samanlainen
todistus oikeuttaa hänet, hänen tyttärensä ja tämän lapsen milloin
hyvänsä kulkemaan kaupunginporteista ja rajan yli. Näettehän?"

"Näen."

"Hän hankki sen ehkä eilen viimeiseksi varokeinoksi onnettomuutta
vastaan. Milloinka se on päivätty? Mutta se on yhdentekevää, älkää
viipykö sitä tarkastaessa, vaan piilottakaa se tarkasti yhdessä
minun ja omanne kanssa. Kuulkaa nyt tarkasti. Vielä pari tuntia
sitten en epäillyt, että hänellä olisi tai että hän voisi itselleen
hankkia sellaista paperia. Se kelpaa kunnes se peruutetaan. Mutta
peruuttaminen saattaa tapahtua pian ja minulla on omat syyni uskoa,
että niin käy."

"Eihän heitä vain uhkaa vaara?"

"Heitä uhkaa suuri vaara. Vaara on siinä että rouva Defarge ilmiantaa
heidät, olen kuullut sen hänen omilta huuliltaan. Tänä iltana kuulin
siltä naiselta sellaisia sanoja, jotka kuvasivat heidän vaaransa
minulle räikeissä väreissä. En ole hukannut aikaa ja senjälkeen olen
tavannut vakoojan. Hän todisti pelkoni oikeaksi. Hän tietää, että
eräs puunhakkaaja, joka asuu vankilamuurien vieressä, on rouva ja
herra Defargen käskyläinen ja on rouva Defargelle kertonut, että
hän on nähnyt 'hänen', hän ei milloinkaan maininnut Lucyn nimeä
-- antavan merkkejä vangeille. On helppoa arvata, että he tulevat
käyttämään tavallista tekosyytä, salaliittoa vankilassa ja että se
uhkaa 'hänen' elämätänsä -- ehkäpä hänen lapsensakin -- ja vielä
hänen isänsäkin -- sillä molempia on nähty siellä yhdessä hänen
kanssaan. Älkää näyttäkö niin kauhistuneelta. Te pelastatte heidät
kaikki."

"Suokoon Jumala että voisin sen, Carton. Mutta kuinka?"

"Sanon sen nyt teille. Se riippuu teistä eikä se voisi riippua
kenestäkään paremmasta. Tätä kannetta ei varmaankaan tehdä ennenkuin
huomispäivän jälkeen, luultavasti ei ennenkuin parin kolmen päivän
perästä, luultavasti ei ennenkuin viikon kuluttua. Tiedättehän, että
pidetään valtiorikoksena jos joku suree tai osottaa myötätuntoa
jollekkin guillotiinin uhrille. Hän ja hänen isänsä tekevät
epäilemättä itsensä syypäiksi siihen rikokseen ja tuo nainen jonka
pinttynyt viha on selittämätön, on odottava lisätäkseen asiansa
voimaa ja varmistuakseen itse. Seuraatteko puhettani?"

"Niin tarkasti ja niin suurella luottamuksella sanoihinne että tällä
hetkellä olen unohtanut", hän kosketteli tohtorin tuolin nojaa,
"tämänkin kurjuuden."

"Onhan teillä rahaa ja saatatte hankkia varoja matkustaaksenne
rannikolle niin pian kuin sen matkan saattaa tehdä. Pitäkää huomenna
aikasin hevoset valmiina että ne voivat lähteä liikkeelle kello kaksi
päivällä."

"Se on tapahtuva." Hänen käytöksensä oli niin kiihkeä ja virkistävä,
että herra Lorry innostui ja vilkastui kuin nuorukainen.

"Te olette jalo sydän. Sanoinhan, että emme voisi turvautua
kehenkään parempaan. Sanokaa 'hänelle' tänä iltana, mitä tiedätte
hänen vaarastaan, joka myöskin uhkaa hänen lastaan ja isäänsä.
Huomauttakaa tästä, sillä hän laskisi ilolla kauniin päänsä miehensä
pään viereen." Hän vaikeni hetkeksi; sitten hän jatkoi kuin ennen:
"kuvailkaa hänelle, kuinka välttämätöntä on hänen lapsensa ja isänsä
tähden lähteä Pariisista teidän kanssanne sillä tunnilla. Sanokaa
hänelle että se oli hänen miehensä viimeinen säädös. Sanokaa hänelle,
että siitä riippuu enemmän kuin hän uskaltaa uskoa ja toivoakkaan.
Ettekö luule, että hänen isänsä, tässä surullisessa tilassaankin
noudattaa häntä?"

"Siitä olen varma."

"Otaksuin niin. Toimittakaa niin että kaikki nämät säädökset
tapahtuvat rauhallisesti ja hiljaa täällä pihalla ja istukaa itsekin
vaunuihin. Samassa silmänräpäyksessä kun tulen, antakaa minun nousta
vaunuihin ja heti ajaa pois täältä."

"Ymmärrän, että minun tulee odottaa teitä kaikissa olosuhteissa?"

"Teillähän on minun passini tallessa muiden muassa ja teidän tulee
varata minulle paikka. Odottakaa vain että minun paikkani täytetään
ja sitten matkalle Englantiin!"

"Niin", sanoi herra Lorry ja tarttui hänen innokkaaseen, mutta lujaan
ja vakavaan käteensä, "silloinhan ei kaikki riipu vanhasta miehestä,
vaan minulla on nuori ja voimakas mies rinnallani."

"Niin, Jumalan avulla. Luvatkaa minulle juhlallisesti, ettei
mikään saata teitä muuttamaan tätä sopimusta, jonka olemme tehneet
keskenämme."

"Ei mikään, Carton."

"Muistakaa näitä sanoja huomenna, jos muutatte suunnitelman tai --
syystä tai toisesta -- viivyttelette, niin ehkei voida yhtäkään
henkeä pelastaa ja silloin täytyy välttämättä uhrata monta henkeä."

"Olen muistava niitä. Toivon uskollisesti toimittavani osani."

"Ja minä toivon toimittavani omani. Hyvästi nyt."

Vaikka hän sanoi tämän vakavasti hymyillen ja vieläpä vei vanhuksen
kädenkin huulilleen, ei hän kuitenkaan jättänyt häntä oitis. Hän
auttoi häntä herättämään tuon huojuvan olennon hiipuvan hiiloksen
edestä, panemaan hänen päälleen hatun ja viitan ja houkuttelemaan
häntä mukaansa koettamaan ottaa selkoa rahista ja työstä, jota
hän edelleenkin pyysi surkealla äänellä. Carton kulki tohtori
Manetten toisella sivulla ja seurasi häntä pihaan siihen taloon,
jossa surullinen sydän -- niin onnellinen siihen aikaan jolloin hän
avasi oman surullisen sydämensä sille -- valvoi tämän hirmuisen
yön. Hän meni pihalle, jäi sinne hetkiseksi yksikseen ja katseli
ylös valaistuun ikkunaan _hänen_ huoneessaan. Ennenkuin hän lähti,
kuiskasi hän siunauksen ja hyvästit.



KOLMASTOISTA LUKU.

Viisikymmentäkaksi.


Conciergerian pimeässä vankilassa odottivat päivän kuluessa
tuomitut kohtaloaan. Heitä oli yhtä monta kuin vuodessa viikkoja.
Viisikymmentäkaksi tulisi tänä iltapäivänä kaupungin elämänvirtaa
myöten vierimään äärettömään, ijäiseen mereen. Ennenkuin he jättivät
koppinsa, olivat ne määrätyt uusille tulokkaille; ennenkuin heidän
verensä juoksi eilen vuodatettuun vereen, oli jo määrätty, mikä veri
sekotettaisiin heidän vereensä huomenna.

Kaksi tiuvia ja kaksitoista oli laskettu. Seitsemänkymmenvuotisesta
veronkannonurakoitsijasta, joka ei voinut ostaa henkeään kaikilla
rikkauksillaan, kaksikymmenvuotiseen ompelijattareen, jonka köyhyys
ja huomaamattomuus eivät voineet häntä pelastaa.

Charles Darnay, joka istui yksinään kopissaan, ei ollut antautunut
turhiin toiveisiin tultuaan oikeudesta. Joka rivillä siinä
kertomuksessa, jonka hän oli kuullut luettavan, oli hän kuullut
tuomionsa. Hän oli täydellisesti käsittänyt, ettei mikään
persoonallinen vaikutusvalta saattanut häntä pelastaa, että hänet
todenperään oli miljoonat tuominneet ja etteivät yksilöt saattaneet
olla hänelle miksikään hyödyksi. Armaan vaimonsa kasvot edessään
ei ollut hänen helppo pakottaa itseään kantamaan kuormaansa. Hän
oli kovin kiintynyt elämään ja hänen oli kovin, kovin vaikea siitä
erota; kun hän monen ponnistuksen jälkeen irtauntui vähän yhdessä
kohden, sulkeutui hän taas lähemmäksi elämää toisessa kohden. Hänen
ajatuksensa kulkivat kiireesti ja hänen sydämensä työskenteli
levottomasti ja kuumeentapaisesti, taistellen alistumista vastaan.
Jos hän hetkeksi nöyrtyi alistuen kohtaloonsa, näytti jälkeenelävä
vaimo ja lapsi sitä vastustavan.

Mutta nämät olivat vain ohimeneviä mietteitä. Ennenpitkää ajatus,
ettei ollut mitään häpeällistä siinä kohtalossa, joka häntä odotti
ja että monen täytyi syyttömästi kulkea samaa tietä ja sitä rohkeana
astua tuli hänelle mieleen ja avusti häntä. Sitten tuli hänen
mieleensä ajatus, että mielenrauha, jota hänen rakkaat lähimpänsä
tulevaisuudessa saattaisivat nauttia, paljon tulisi riippumaan hänen
levollisesta mielenlujuudestaan. Siten hän vähitellen rauhottui ja
tuli paremmalle mielelle ja saattoi kohottaa ajatuksensa korkeammalle
ja saada lohdutusta ylhäältä.

Ennen pimeän tuloa hänen tuomiopäivänään oli hän jo päässyt
pitkän kappaleen eteenpäin viimeisellä matkallaan. Koska hän oli
saanut luvan ostaa kirjoitustarpeita ja kynttilän, istuutui hän
kirjoittamaan kunnes vankilan lamput sammutettaisiin.

Hän kirjoitti pitkän kirjeen Lucylle, jossa hän sanoi, ettei hän
ollut tiennyt mitään hänen isänsä vankeudesta, ennenkuin hän kuuli
sen Lucylta itseltään, ja että hän oli yhtä tietämätön kuin hänkin
isänsä ja setänsä syyllisyydestä tähän onnettomuuteen, siihen hetkeen
asti jolloin kirjoitus luettiin. Hän oli jo selittänyt hänelle, että
jättämänsä nimen salaaminen oli ainoa -- nyt aivan ymmärrettävä --
ehto, jonka hänen isänsä oli pannut heidän kihlauksellensa ja jonka
hän uudestaan häneltä vaati heidän hääpäivänsä aamuna. Hän pyysi
hänen isänsä tähden ettei hän milloinkaan koettaisi saada selville,
oliko hänen isänsä unohtanut sen paperin olemassaoloa tai toiko
(satunnaisesti tai pysyväisemmin) kertomus Towernista sen hänelle
mieleen sinä pyhänä heidän rakkaan plataaninsa alla puutarhassa. Jos
hänellä oli selvä muisti siitä, oli asia ymmärrettävä niin, että hän
luuli sen hävinneen Bastiljin mukana, koska hän ei ollut kuullut sitä
mainittavan vangeilta jääneitten muistien joukossa, joita kansa oli
löytänyt ja joista oli tehty selkoa koko maailmalle. Hän vannotti
vaimoaan -- vaikka lisäsi hän, hän tiesi sen olevan tarpeetonta --
lohduttamaan isäänsä kaikella mahdollisella hellyydellä, ettei hän
ollut tehnyt mitään, josta hänellä olisi syytä itseään soimata, vaan
että hän aina oli unohtanut itsensä kaikkien heidän tähtensä! Lähinnä
sitä, että hän painaisi mieleensä miehensä viimeisen kiitollisen ja
rakastavan tervehdyksen ja siunauksen ja että hän voittaisi surunsa
antautuakseen heidän rakkaalle lapselleen, rukoili hän häntä, niin
totta kuin he kerran tapaisivat toisensa taivaassa, lohduttamaan
isäänsä.

Vaimonsa isälle itselleen hän kirjoitti samaan henkeen, mutta
hän lisäsi että hän nimenomaan uskoi vaimonsa ja lapsensa
hänen huostaansa. Ja hän sanoi tämän hyvin pontevasti, toivoen
siten havauttaa häntä alakuloisuudesta tai hänen vaarallisesta
taipumuksestaan vaipua menneisiin, jotka mahdollisesti saisivat
hänessä vallan.

Herra Lorryn huostaan jätti hän heidät kaikki ja selvitti hänelle
taloudelliset asiansa. Kun tämä oli tehty ja hän oli lisännyt monta
kiitollista ystävyyden ja lämpimän rakkauden vakuutusta, oli kaikki
valmista. Hän ei ajatellut koskaan Cartonia. Hänen sydämensä täytti
niin hänen omansa ettei hän kertaakaan ajatellut häntä.

Hän ehti lopettaa nämät kirjeet ennen valojen sammuttamista.
Paneutuessaan olkivuoteelleen, luuli hän tehneensä tilit tämän
maailman kanssa.

Mutta se viittoi häntä takasin unessa ja näyttäytyi hänelle
häikäisevissä kuvissa. Vapaana ja onnellisena, sydän selittämättömän
kepeänä, oleskeli hän jälleen Lucyn kanssa vanhassa talossa Sohossa
(vaikka se ei ollenkaan ollut todellisen talon kaltainen) ja Lucy
sanoi hänelle, että kaikki oli vain unta ja ettei hän ole koskaan
ollutkaan poissa. Hetkisen unhotusta ja sitten oli hän kärsinyt ja
tullut takasin Lucyn luo kuolleena ja rauhan saaneena ja kuitenkaan
ei hänessä ollut tapahtunut mitään muutosta. Taas hetken unhotusta
ja hän heräsi kolkkona aamuna tietämättä missä oli, tai mitä
oli tapahtunut, kunnes hänen sielunsa läpi välähti: "tänään on
kuolinpäiväni!"

Siten hän oli viettänyt ajan siihen päivään asti, jolloin ne
viisikymmentäkaksi päätä oli katkottavat. Ja nyt kun hän oli tyyni
ja toivoi saattavansa kohdata kuolemaa tyynellä uljuudella, alkoivat
hänen valppaat ajatuksensa liikkua uudella tavalla, jota oli vaikea
hillitä.

Hän ei ollut koskaan nähnyt konetta, joka oli lopettava hänen
elämänsä. Kuinkahan korkealla se oli maasta, kuinkahan monta astuinta
siinä oli, missä hän tulisi seisomaan, kuinka häntä käsitellään,
ovatkohan kädet, jotka häntä koskettavat, veren tahraamat, millehän
suunnalle hänen päänsä käännetään, olisiko hän ensimmäinen tai ehkä
viimeinen; tämänkaltaiset kysymykset tunkeusivat lukemattomia kertoja
hänen mieleensä hänen tahdostaan riippumatta. Niihin ei myöskään
liittynyt minkäänlaista pelkoa; häntä ei ollenkaan pelottanut.
Ne ennemmin perustuivat kummalliseen, itsepintaiseen haluun
tietää, miten hän menettelisi kun aika oli käsissä, halu, joka oli
äärettömässä epäsuhteessa niihin muutamiin, lyhyviin hetkiin, joiden
ympärillä se liikkui; ihmettely, joka pikemmin syntyi hänessä itsessä
olevan toisen henkilön sielussa, kuin hänen omassaan.

Tunnit kuluivat hänen kulkiessaan edestakasin ja kellot löivät
lyöntejä, joita hän ei milloinkaan enää kuulisi. Yhdeksän hävinnyt
ainaiseksi, kymmenen ainaiseksi, yksitoista hävinnyt ainaiseksi,
kaksitoista läheni kadotustaan. Kovan ottelun jälkeen tämän
kiihoittuneen ajatustoiminnan kanssa, joka lopulta saattoi hänet
aivan hämilleen, oli hän saanut sen asettumaan. Hän kulki edestakasin
ja toisti omaistensa nimiä hiljaa itsekseen. Pahin taistelu oli
ohi. Hän saattoi kulkea edestakasin häiritsevien kuvittelujen häntä
vaivaamatta ja rukoilla itsensä ja heidän puolestaan.

Kaksitoista hävinnyt ainiaaksi.

Hänelle oli ilmotettu että viimeinen tunti oli kolme ja hän tiesi
että häntä tultaisiin hakemaan vähän aikasemmin, sillä pyövelirattaat
vierivät raskaasti ja hitaasti katuja myöten. Hän päätti senvuoksi
ajatella kello kahta viime hetkeksi ja sillävälin vahvistaa itseään
voidakseen sitten vahvistaa muita.

Hän kulki säännöllisesti edestakasin kädet ristissä rinnan yli, aivan
toisena ihmisenä kuin vanki, joka käveli edestakasin La Forcessa ja
kuuli hämmästymättä kellon viimeisen kerran lyövän yksi. Tunti oli
ollut yhtä pitkä kuin muutkin tunnit. Sydämestään kiittäen taivasta
takasin voitetusta mielenmaltista, ajatteli hän:

"Nyt ei ole enää kuin tunti", ja alkoi taaskin kävellä.

Askeleita kivikäytävässä oven edustalla. Hän pysähtyi.

Avain pistettiin lukkoon ja väännettiin. Ennenkuin ovi avattiin tai
juuri sitä avattaessa, sanoi eräs mies matalalla äänellä englannin
kielellä:

"Hän ei ole koskaan nähnyt minua täällä, olen välttänyt häntä. Menkää
sisään yksinänne; odotan läheisyydessä. Älkää viivytelkö."

Ovi aukaistiin ja suljettiin äkkiä ja kasvot hymyn valaisemina ja
varoittava sormi huulilla seisoi Sydney Carton hänen edessään ja
katseli häntä tyynesti.

Hänen katseensa oli niin loistava ja ihmeellinen, että vanki ensi
hetkellä luuli häntä mielikuvituksensa tuotteeksi. Mutta hän puhui
ja se oli hänen äänensä; hän tarttui vangin käteen ja se oli hänen
kädenpuristuksensa.

"Kaikista ihmisistä maan päällä olin kai viimeinen, jonka luulitte
saavanne nähdä?" sanoi hän.

"En voinut uskoa, että näin teidät edessäni. Voin sitä tuskin nytkään
uskoa. Ette mahtane olla --" tämä epäilys tuli äkkiä hänelle mieleen
-- "vankina?"

"En. Minulla on satunnainen vaikutusvalta yhteen täkäläiseen
vanginvartijaan ja sitä on minun kiittäminen että nyt seison
edessänne. Tulen hänen luotaan -- vaimonne, rakas Darnay."

Vanki puristi hänen kättään.

"Minulla on pyyntö häneltä teille."

"Mikä niin?"

"Vakava, harras ja hellä rukous, jonka hän lausuu teille äänensä
liikuttavimmalla kaiulla, joka teille on niin rakas ja jonka niin
hyvin muistatte."

Vanki käänsi kasvojansa hiukan sivulle.

"Teillä ei ole aikaa kysyä, miksi minä sen tuon tai mitä se
merkitsee, minä en ehdi sanoa sitä teille. Teidän täytyy noudattaa
sitä -- vetäkää nuo saappaat jaloistanne ja pankaa jalkaanne minun."

Vangin takana kopin seinämällä oli tuoli. Carton, joka riensi esiin,
oli jo salaman nopeudella saanut hänet istuutumaan sille ja seisoi
hänen ylitsensä kumartuneena avojaloin.

"Pankaa jalkaanne minun saappaani. Pinnistäkää käsienne voimaa,
tahtonne tarmoa. Pian!"

"Carton, pakeneminen ei ole mahdollista, se ei voi tapahtua. Te vain
kuolette kanssani. Se on mielettömyyttä."

"Olisi mielettömyyttä, jos käskisin teitä pakenemaan, mutta teenkö
sitä? Kun käsken teidän menemään tuosta ovesta, sanokaa silloin
minulle että se on mielettömyyttä ja jääkää tänne. Muuttakaa
kaulaliinaa ja takkia kanssani. Teidän sitä tehdessänne, irrotan
tämän nauhan tukastanne ja levitän tukkanne samalla lailla kuin
omani."

Kummastuttavalla nopeudella ja sellaisella tahdon ja toiminnan
voimalla, joka tuntui aivan yliluonnolliselta, pakotti hän hänen
tekemään nämät muutokset. Vanki oli kuin lapsi hänen käsissään.

"Carton! Hyvä Carton! Tämä on mieletöntä. Sitä ei voi toteuttaa,
se ei saata käydä päinsä, sitä on koetettu, mutta se on aina
epäonnistunut. Pyydän, ettette lisää kuolemani katkeruutta omalla
kuolemallanne."

"Rakas Darnay, kehotanko teitä menemään ulos ovesta? Kun teen sitä,
niin kieltäytykää. Kynä, mustetta ja paperia on teidän pöydällänne.
Onko kätenne niin varma että voitte kirjoittaa."

"Oli ainakin teidän tullessanne."

"Tehkää se varmaksi taaskin ja kirjoittakaa mitä sanelen. Pian,
ystävä, pian!"

Darnay painoi kädellänsä sekaista päätänsä ja istuutui pöydän ääreen.
Carton seisoi ihan hänen vieressään oikea käsi takin sisässä.

"Kirjoittakaa aivan sanojeni mukaisesti."

"Kenelle osotan sen."

"Ei kellenkään." Carton piti vielä kättään takkinsa alla.

"Päiväänkö sen?"

"Ei ole tarpeen." Vanki katsoi ylös joka kysymyksen jälkeen. Carton
kumartui hänen ylitsensä ja pitäen kättään takin sisässä katsoi
häneen.

"Jos muistatte", saneli Carton, "ne sanat, jotka vaihdoimme
keskenämme kauvan sitten, ymmärrätte helposti tämän, sen nähdessänne.
Tiedän teidän muistavan niitä. Ei olisi teidän kaltaistanne unohtaa
niitä."

Hän aikoi vetää pois kätensä, mutta kun vanki hämmästyksissään
kirjeen sisällyksestä sattui katsomaan ylös, pysähtyi käsi ja ympäröi
jotakin.

"Oletteko kirjoittanut: unohtaa niitä?" kysyi Carton.

"Olen. Aseko teillä on kädessänne?"

"Ei, en ole aseellinen."

"Mikä teillä on kädessänne?"

"Saatte sen pian tietää. Kirjoittakaa; on jälellä vain muutamia
sanoja." Hän saneli taaskin. "Olen kiitollinen siitä, että se hetki
on tullut, jolloin voin ne todistaa. Että teen sen, ei anna aihetta
mihinkään suruun eikä sääliin." Tätä sanoessaan ja katsellessaan
kirjoittajaan, antoi hän kätensä hitaasti ja varovaisesti vaipua alas
tämän kasvojen läheisyyteen.

Kynä putosi Darnayn kädestä pöydälle ja hän katseli tylsästi
ympärilleen.

"Mikä haju se on?" kysyi hän.

"Hajuko?"

"Jotakin luikahti ohitseni."

"Sitä en tiedä, täällä ei voi olla mitään. Ottakaa kynä ja
lopettakaa. Joutukaa, joutukaa!"

Vanki koetti terottaa huomiotaan, ikäänkuin hänen muistinsa olisi
tylsistynyt ja hänen sielunkykynsä eivät olisi toiminneet. Hänen
katsellessaan Cartoniin tylsästi ja aivan muuttuneella hengityksellä,
katsoi tämä häneen terävästi, käsi taaskin nutun alla.

"Joutukaa, joutukaa!"

Vanki kumartui taaskin paperin yli.

"Jos olisi ollut toisin" -- Cartonin käsi solui taas varovasti ja
hiljaa alas -- "en koskaan olisi käyttänyt hitaampaa keinoa. Jos
olisi ollut toisin --" käsi oli nyt vangin kasvojen luona -- "olisi
minulla ollut vain sitä enemmän vastattavaa. Jos olisi ollut toisin
--" Carton katsoi kynään ja huomasi että se juoksi vaivaloisesti ja
muodosti vain epäselviä koukeroita.

Cartonin käsi ei enää siirtynyt takin alle. Vanki hyppäsi pystyyn
katsellen nuhtelevaisesti ystävätään, mutta Carton pani kätensä
lujasti ja varmasti hänen sieramilleen ja tarttui vasemmalla kädellä
häntä vyötäisiin. Hän paini heikosti muutamia silmänräpäyksiä sen
miehen kanssa, joka oli tullut uhraamaan elämänsä hänen edestään,
mutta hetken perästä makasi hän tajutonna laattialla.

Ripeästi ja yhtä päättäväisin käsin, kuin sydämin, pukeutui Carton
niihin vaatteisiin, jotka vanki oli riisunut päältään, kampasi
tukkansa taaksepäin ja sitoi sen nauhalla, jota vanki oli käyttänyt.
Sitten hän huusi hiljaa: "tulkaa sisään!" ja vakooja näyttäytyi.

"Näettekö?" sanoi Carton ja katsahti häneen polvistuessaan
tainnoksissa olevan viereen ja pistäessään paperin hänen takkinsa
sisään. "Oletteko suuressakin vaarassa?"

"_Tämä_ ei saata minua suureen vaaraan täällä vallitsevan kiireen
aikana, jos vaan rehellisesti pysytte sopimuksessamme."

"Älkää minun tähteni peljätkö. Olen uskollinen kuolemaan saakka."

"Niin teidän on oleminen, herra Carton, että luku viisikymmentäkaksi
täyttyy. Jos te tuossa puvussa täytätte lukumäärän ei minun tarvitse
peljätä."

"Älkää peljätkö mitään! Minä olen kohta kykenemätön teitä
vahingoittamaan ja ne toiset, Jumalan kiitos ovat pian täältä
kaukana. Hakekaa apua ja kantakaa minut alas vaunuihin!"

"Teidätkö?" sanoi vakooja levottomasti.

"Hänet, jonka kanssa olen osaa vaihtanut. Menettekö ulos samasta
portista, josta toitte minut tänne?"

"Tietysti."

"Olin heikko ja väsynyt kun toitte minut sisään ja olen vieläkin
väsyneempi nyt kun viette minut ulos. Jäähyväispuhelu on vallannut
minut. Sellaista tapahtuu täällä usein, niin aivan liian usein.
Elämänne on omissa käsissänne. Pian! Huutakaa apua!"

"Vannotteko ettette petä minua?" sanoi vapiseva vakooja ja viipyi
vielä hetkisen.

"Ihminen!" vastasi Carton ja polki jalkaa. "Enkö jo ole vannonut
vakavaa valaa saattaa tämä asia loppuun, koska nyt tuhlaatte kalliita
hetkiä? Viekää hänet itse sille pihalle, jonka tiedätte, pankaa itse
hänet vaunuihin, näyttäkää hänet itse herra Lorrylle, pyytäkää ettei
hän antaisi hänelle muuta lääkettä kuin raitista ilmaa ja että hän
muistaisi eilisiltaiset sanani ja lupauksensa minulle -- ja lähtekää
matkaan nyt!"

Vakooja meni ja Carton istuutui pöydän ääreen nojaten päätänsä
käteensä. Vakooja palasi heti kahden miehen seurassa.

"Mitä nyt?" sanoi toinen heistä ja katsahti laattialla makaavaan
olentoon. "Paniko hän noin pahaksi sen, että hänen ystävänsä voitti
Pyhän Guillotiinin arpajaisissa?"

"Hyvä isänmaanystävä", sanoi toinen, "olisi tuskin pahastunut enemmän
jos ylimys olisi vetänyt tyhjän arpalipun."

He nostivat pyörtyneen, laskivat hänet paareille, jotka he olivat
asettaneet oven ulkopuolelle ja valmistausivat kantamaan sitä pois.

"Aika on lyhyt, Evrémonde", sanoi vakooja varoittavalla äänellä.

"Tiedän sen", sanoi Carton. "Pitäkää huolta ystävästäni, sitä pyydän
teiltä, ja menkää nyt."

"Tulkaa siis, pojat", sanoi Barsad. "Nostakaa hänet ja seuratkaa."

Ovi suljettiin ja Carton oli yksin. Pinnistäen kuuloansa
äärimmäisyyteen asti, kuunteli hän jokaista ääntä, joka saattaisi
merkitä epäilystä tai levottomuutta. Ei kuulunut mitään. Avaimia
väännettiin, ovia kolisi, askelia kaikui etäisissä käytävissä,
mutta ei mitään huutoa kuulunut, ei mitään outoa kiirettä huomattu.
Hetkisen kuluttua hän hengitti helpommin, istuutui pöydän ääreen ja
kuunteli taaskin, kunnes kello löi kaksi.

Silloin hän alkoi kuulla ääniä, joita hän ei peljännyt, sillä hän
aavisti niiden merkityksen. Useita ovia avattiin perätysten ja
viimein hänen ovensa. Vanginvartija, luettelo kädessä kurkisti sisään
ja sanoi vain:

"Seuratkaa minua Evrémonde", ja hän seurasi häntä suureen pimeään
huoneeseen, joka oli etäämpänä. Oli pimeä talvipäivä ja sekä ulkona
että sisällä olevan pimeän tähden saattoi hän vain epäselvästi
erottaa toisia, joita oli sinne kuletettu käsien sitomista varten.
Muutamat seisoivat, toiset istuivat. Muutamat vaikeroivat ja olivat
alituisessa liikkeessä, mutta ne olivat harvat. Useimmat olivat vaiti
ja hiljaa ja katsoivat alas suoraan eteensä.

Hänen seisoessaan seinän vieressä pimeässä nurkassa, kun muutamia
viiteenkymmeneenkahteen kuuluvia yhä tuotiin sisään hänen jälkeensä,
pysähtyi eräs mies ohimennessään syleilemään häntä, ikäänkuin hän
olisi ollut tuttu. Hän värisi pelosta että hänet saataisiin ilmi,
mutta mies meni eteenpäin. Hetkisen perästä nousi penkiltä, jolla hän
oli nähnyt hänen istuvan, nuori nainen, joka ruumiiltaan oli hento ja
tyttömäinen, kasvot laihat ja värittömät ja silmät suuret, avoimet ja
kärsivälliset. Hän tuli puhuttelemaan häntä.

"Kansalainen Evrémonde", sanoi hän ja kosketti häneen kylmällä
kädellään. "Olen köyhä pieni ompelijatar, joka olin kanssanne La
Forcessa."

Hän mutisi vastaukseksi:

"Niinpä olette. Olen unohtanut mistä teitä syytettiin?"

"Salaliitosta. Vaikka Jumala tietää, että olen syytön sellaisiin.
Onko se todennäköistä? Kenelle nyt saattaisi pistää päähän ruveta
salaliittoon minunkaltaiseni pienen heikon olento pahaisen kanssa?"

Avuton hymy, jolla hän tämän sanoi, liikutti Cartonia niin että hänen
silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"En pelkää kuolemaa, kansalainen Evrémonde, mutta en ole mitään
tehnyt. Minulla ei ole mitään kuolemaa vastaan, jos tasavallalle,
joka tulee tekemään niin paljon hyvää meille köyhille, on siitä
mitään hyötyä, mutta en tiedä, miten se voi olla mahdollista,
kansalainen Evrémonde." Pieni heikko raukka!

Viimeiseksi täällä maan päällä, lämmitti ja pehmitti hänen sydämensä
tämä säälittävä tyttö.

"Kuulin, että teidät vapautettiin, kansalainen Evrémonde. Toivoin,
että niin oli."

"Niin olikin. Mutta minut vangittiin uudestaan ja tuomittiin
kuolemaan."

"Jos saan ajaa kanssanne, kansalainen Evrémonde, annatteko minun
pitää teitä kädestä? En pelkää, mutta olen pieni ja hento ja se
antaisi minulle enemmän uskallusta."

Kun nuo kärsivälliset silmät kohosivat hänen kasvoihinsa, näki hän
niissä äkillisen epäilyksen ja sitten hämmästyksen. Carton puristi
rasittuneita, riutuneita nuoria sormia ja vei ne huulilleen.

"Aiotteko kuolla hänen tähtensä?" kuiskasi tyttö.

"Ja hänen vaimonsa ja lapsensa tähden. Hiljaa! Aion."

"Oi muukalainen, annatteko minun pitää teidän urhoollisesta
kädestänne?"

"Hiljaa! Annan, sisarparkani; viimeiseen asti."

       *       *       *       *       *

Samat varjot, jotka lankeevat vankilan yli, lankeevat samana aikasena
iltapäivänä kaupunginportin edustalla seisovan kansanjoukon yli, kun
vaunut, jotka aikovat jättää Pariisin, ajavat esiin tutkittaviksi.

"Kuka tässä tulee? Kuka siinä on? Paperit!"

Ojennetaan paperit ja ne luetaan.

"Alexandre Manette. Lääkäri. Ranskalainen. Kuka hän on?"

"Tämä." Osotetaan tuota avutonta, houraavaa vanhusta, joka höpisee
epäselviä sanoja.

"Kansalainen tohtori ei nähtävästi ole aivan järjissään?
Vallankumouskuume on tainnut olla liian kova hänelle?"

"Aivan liian kova."

"Niin, monta se vahingoittaa. Lucy. Hänen tyttärensä. Ranskalainen.
Kuka se on?"

"Tämä se on!"

"Niinpä niinkin. Lucy, Evrémonden vaimo, eikö niin?"

"Niin on!"

"Hm, Evrémonde kuluttaa aikaa toisaalla. Lucy, hänen tyttärensä.
Englantilainen. Hänkö se on?"

"Juuri hän."

"Suutele minua, Evrémonden lapsi. Nyt olet suudellut kelpo
tasavaltalaista ja se on jotain uutta sinun perheessäsi, muistappas
se! Sydney Carton. Asianajaja. Englantilainen. Kuka se on?"

"Hän lepää täällä, täällä vaunun nurkassa." Häntäkin osotetaan.

"Englantilainen asianajaja on nähtävästi pyörtynyt?"

Toivotaan että hän tointuu raittiissa ilmassa. Selitetään, että hän
on terveydeltään heikko ja että hän on eronnut ystävästä, joka on
joutunut tasavallan epäsuosioon.

"Siinäkö kaikki? Eipä se ole paljon! Monet ovat joutuneet tasavallan
epäsuosioon ja heidän on täytynyt pistää päänsä sisään pienestä
aukosta. -- Jarvis Lorry. Pankkiiri. Englantilainen. Kuka se on?"

"Se olen minä. Tietysti, koska olen viimeinen."

Jarvis Lorry vastasi kaikkiin edellisiin kysymyksiin. Jarvis Lorry on
astunut alas vaunuista ja käsi vaununovella vastaa virkamiesjoukolle.
He kulkevat hyvin verkalleen vaunujen ympäri ja nousevat hyvin
verkalleen ajurin penkille katsoakseen siitä vähäisiä matkakapineita
vaunujen katolla; maalaiskansa, joka siinä seisoa töllistelee,
tunkeutuu lähemmä vaununovea ja kurkistaa uteliaasti sisään; pieni
lapsi äitinsä sylissä ojentaa pienen kätensä saadakseen koskea
ylimysrouvaan, jonka mies on tehnyt tuttavuutta guillotiinin kanssa.

"Tässä ovat, Jarvis Lorry, paperinne merkittyinä."

"Voimmeko siis lähteä liikkeelle?"

"Voitte sen tehdä. Eteenpäin, postiljoonit! Onnea matkalle!"

"Terve teille, kansalaiset. -- Ensimmäinen vaara siis ohi!"

Näin puhuu Jarvis Lorry pannessaan kätensä ristiin ja katsellen
taivaaseen. Vaunuissa vallitsee kauhu, siellä itketään ja tajuton
matkamies hengittää raskaasti.

"Emmekö aja liian hitaasti! Eikö heitä saataisi ajamaan kovempaa?"
kysyy Lucy ja nojautuu vanhusta vastaan.

"Se näyttäisi paolta, kultaseni. En saa kiiruhtaa heitä liiaksi; se
herättäisi epäluuloa."

"Katsokaa ulos, katsokaa taakse, ajetaanko meitä takaa?"

"Tie on vapaa, rakas pieni ystäväni. Ei meitä vielä takaa ajeta."

Pari, kolme taloa kerrassaan soluu ohitsemme, yksinäisiä
maalaistaloja, rappeutuneita rakennuksia, värjäyslaitoksia,
nahkurintehtaita ja muuta senkaltaista, aukeita kenttiä, lehdettömiä
lehtokujia. Kova, epätasainen kivitys on allamme, pehmeä, syvä
lieju molemmilla puolillamme. Väliin ajamme reunalla olevaan
liejuun välttääksemme kiviä, jotka saavat meidät tärähtämään ja
väliin tartumme aukkoihin ja kuoppiin. Meidän kärsimättömyytemme
ja kuolintuskamme ovat silloin niin suuret, että me rajussa
levottomuudessamme ja kiireessämme tahdomme nousta vaunuista ja
juosta -- piiloutua -- tehdä mitä tahansa, vaan ei pysähtyä.

Pois aukealta kentältä ja taaskin rappeutuneitten rakennusten sekaan,
yksinäisten talonpoikaistalojen, värjäyslaitosten, nahkuritehtaiden
ja senkaltaisten keskelle, tupien ohi, joita oli kaksi ja kolme
ryhmässä, lehdettömien lehtokujien keskuuteen. Ovatko miehet
pettäneet meidät ja vieneet meidät takasin toista tietä? Eikö tämä
ole uudestaan sama seutu? Ei, taivas olkoon kiitetty. Katsokaa
taaksenne, katsokaa, ajetaanko meitä takaa. Hiljaa, postitalo.

Verkkaisesti riisutaan neljä hevostamme, mukavasti seisovat
vaunut kapealla kadulla ilman hevosia tai toiveita päästä
jälleen liikkeelle; verkalleen tulevat uudet hevoset ulos,
yksitellen, verkalleen tulevat uudet postiljoonit jälestä punoen
ruoskansiimojaan; verkkaisesti lukevat entiset postiljoonit rahojaan,
laskevat väärin eivätkä tule tyydyttäviin tuloksiin. Koko ajan sykkii
täysi sydämemme niin nopeaan, että se voittaa nopeimpien hevosten
nopeimman laukan.

Viimein istuvat uudet postiljoonit satuloissaan ja entiset jäävät
jälkeen. Me ajamme kylän läpi, mäkeä ylös, mäkeä alas vesiperäistä
maata myöten. Äkkiä alkavat postiljoonit puhella vilkkailla
liikkeillä ja hevoset pysäytetään niin äkkiä, että ne melkein
nousevat pystyyn. Meitä ajetaan takaa!

"Kuulkaa, te siellä vaunuissa!"

"Mitä nyt?" kysyy herra Lorry ja katsoo ulos ikkunasta.

"Kuinka monta sanoivat he niitä olevan?"

"En teitä ymmärrä."

"-- -- viime postiasemalla. Kuinka monta vietiin mestattavaksi
tänään?"

"Viisikymmentäkaksi."

"Sanoinhan sen! Kaunis joukko. Tämä toverini väitti että niitä oli
neljäkymmentäkaksi; kymmentä päätä enemmän on jotain. Guillotiini
työskentelee kelpolailla. Se on minulle mieleen. Hei! eteenpäin.
Hopp!"

Pimeä yö lähenee. Sairas liikkuu yhä enemmän, alkaa herätä ja
puhua ymmärrettävästi; hän luulee heidän vielä olevan yhdessä; hän
mainitsee hänen nimensä ja kysyy mitä hänellä on kädessä. Oi, laupias
Jumala, armahda meitä! Katsokaa ulos, katsokaa, ajetaanko meitä takaa.

Tuuli kiitää jälessämme, pilvet lentävät jälessämme ja kuu kierii
jälessämme ja koko hurja yö seuraa meitä; mutta vielä ei meitä aja
takaa kukaan muu.



NELJÄSTOISTA LUKU.

Kutominen päättyy.


Samaan aikaan kuin nuo viisikymmentäkaksi odottivat kohtaloansa,
piti rouva Defarge turmiotatietävää neuvottelua Koston ja Jaakko
kolmannen kanssa, joka kuului vallankumoukselliseen valamiehistöön.
Rouva Defarge ei keskustellut viinipuodissa näiden kätyriensä kanssa,
vaan puunsahaajan, entisen tientekijän, majassa. Puunsahaaja ei
itse ottanut osaa neuvotteluun, vaan odotti syrjempänä kuten alempi
orja, joka ei saanut puhua, ennenkuin häneltä kysyttiin, tai sanoa
mielipidettään, ennenkuin häntä siihen kehoitettiin.

"Mutta Defargemme", sanoi Jaakko kolmas, "on epäilemättä kunnon
tasavaltalainen? Mitä?"

"Ei ole Ranskassa parempaa", vakuutti puhelias Kosto kimakalla
äänellään.

"Hiljaa, pikku Kosto", sanoi rouva Defarge ja pani hiukan otsaansa
rypistäen kätensä ystävänsä huulille, "ja, kuuntele mitä sanon.
Mieheni, kansalainen, on kunnon tasavaltalainen ja reima mies, hän
ansaitsee tasavallan kiitollisuutta ja luottamusta. Mutta miehelläni
on heikkoutensa ja hän on kyllin heikko tunteakseen sääliä tuota
tohtoria kohtaan."

"Se on suuri vahinko", vaakui Jaakko kolmas ja puisti epäilevästi
päätään hänen julmien sormiensa hapuillessa ahnaan suun ympärillä,
"se ei ole ihan omiaan hyvälle kansalaiselle, se on valitettava
asianhaara."

"Katsokaa", sanoi rouva, "minä en välitä vähääkään siitä tohtorista.
Minusta nähden hän pitäköön päänsä tai menettäköön sen; se on minulle
yhdentekevää. Mutta Evrémondet ovat hävitettävät ja vaimon ja lapsen
pitää seurata miestä ja isää."

"Rouva Darnaylla on kaunis pää siihen tarkotukseen", vaakui Jaakko
kolmas. "Olen nähnyt siellä sinisiä silmiä ja kultaisia kutria ja ne
olivat viehättäviä Simsonin niitä näyttäessä." Niin peto kuin hän
olikin, puhui hän kuin hekkumoitsija.

Rouva Defarge katsoi alas eteensä ja tuumi hiukan.

"Lapsella myöskin", muistutti Jaakko kolmas miettiväisenä ja nauttien
omista sanoistaan, "on kultainen tukka ja siniset silmät. Ja meillä
on harvoin lapsia siellä. Mikä ihana näky."

"Sanalla sanoen", sanoi rouva Defarge ja heräsi ajatuksistaan, "en
voi luottaa mieheeni siinä asiassa. Eilisillasta asti tunnen etten
voi uskoa hänelle suunnitelmieni yksityisseikkoja, tunnen myöskin,
että jos viivyttelen on pelättävä että hän varoittaa heitä, jotta he
pääsevät pakoon."

"Se ei saa tapahtua", vaakui Jaakko kolmas, "ei kukaan saa päästä
pakoon. Meillä ei ole puoliakaan siitä määrästä, joka olisi suotavaa.
Meillä pitäisi olla kuusi tiuvia päivässä."

"Sanalla sanoen", jatkoi rouva Defarge, "miehelläni ei ole syytä tuon
perheen täydelliseen hävittämiseen eikä minulla ole syytä osottaa
sääliä tuota tohtoria kohtaan. Minun täytyy siis toimia omin päin.
Tulkaa tänne, pikku kansalainen."

Puunsahaaja, joka pelkäsi häntä ja kuoleman kammosta palveli häntä,
astui esiin käsi punasella lakillaan.

"Pikku kansalainen, oletteko valmis todistamaan vielä tänä päivänä
sitä merkkien antamista", sanoi rouva Defarge ankarasti.

"Jo, miksikä en?" virkkoi puunsahaaja. "Joka päivä, vaikka missä
ilmassa, kolmen ja neljän välillä, aina hän teki merkkejä ja joskus
oli hänellä tyttö mukana, väliin ei. Tiedän, mitä tiedän. Olen nähnyt
sen omin silmin."

Puhuessaan teki hän kaikenlaisia liikkeitä ikäänkuin hän tietämättään
olisi matkinut muutamia niistä eri merkeistä, joita hän ei ollut
koskaan nähnyt.

"Selvästi salaliitto", sanoi Jaakko kolmas. "Selvä kuin päivä!"

"Eikö meidän tarvitse epäillä valamiehistöä?" kysyi rouva Defarge ja
käänsi silmänsä häneen tuimasti hymyillen.

"Luottakaa isänmaalliseen valamiehistöön, rakas kansalainen. Vastaan
tovereistani."

"Antakaa kun ajattelen", sanoi rouva Defarge ja tuumi taaskin. "No
niin -- voinko säästää tohtoria mieheni tähden? Minulla ei ole mitään
tunnetta siinä suhteessa. Voinko säästää hänet?"

"Hän on aina laskettava yhdeksi pääksi", muistutti Jaakko kolmas
matalalla äänellä. "Meillä ei todellakaan ole tarpeeksi päitä; olisi
mielestäni vahinko."

"Hän viittoi samoin kuin tyttärensäkin, kun näin hänet", todisti
rouva Defarge; "en voi puhua toisesta ilmaisematta toista; en saata
vaieta jättäen koko asian tämän pikku kansalaisen huostaan. Sillä
minäpä en ole mikään huono todistaja."

Kosto ja Jaakko kolmas vakuuttivat kilvan innolla, että hän oli
ihailtavin ja erinomaisin todistaja mitä saattoi ajatella. Ettei
hän jäisi alakynteen ylisti pikku kansalainen häntä taivaalliseksi
todistajaksi.

"Hän vastatkoon puolestaan", sanoi rouva Defarge. "En voi häntä
armahtaa. Te olette toimessa kello kolme, menettehän katsomaan kuinka
tänään tuomitut mestataan. -- Entä te?"

Kysymys tehtiin puunsahaajalle, joka kiireesti vastasi myöntämällä,
hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja lisäsi että hän oli innokkain
tasavaltalainen ja että hän totisesti olisi tasavaltalaisista
onnettomin, jos jokin estäisi häntä polttamasta iltapäiväpiippuansa,
katsellessaan kansallista parturiveitikkaa. Hän esitti tätä niin
kaunopuheisesti, että olisi saattanut epäillä (ehkä nuo mustat
silmät, joilla rouva Defarge halveksien häntä katseli, niin
tekivätkin) että hän alituisesti hiukan pelkäsi omaa persoonallista
turvallisuuttaan.

"Aion minäkin sinne", sanoi rouva. "Kun se on ohi -- sanokaamme kello
kahdeksan -- niin tulkaa luokseni Saint-Antoineen ja me ilmiannamme
nuo ihmiset minun osastolleni."

Halonhakkaaja sanoi olevansa ylpeä ja hyvillään saadessaan auttaa
rouva kansalaista. Tämän katsoessa häneen, tuli hän hämilleen,
karttoi sitä katsetta kuin pieni koira, meni halkojensa luo ja peitti
hämmästyksensä sahan kahvan taa.

Rouva Defarge viittasi valamiestä ja Kostoa tulemaan lähemmä ovea,
jossa hän selitti heille muut aikeensa seuraavasti:

"Nyt on hän luultavasti kotona ja odottaa miehensä kuolinhetkeä. Hän
suree ja vaikeroi. Hän on sellaisessa mielentilassa, että hän epäilee
tasavallan oikeutta. Hän on täynnä sääliä sen vihollisia kohtaan.
Menen hänen luokseen."

"Mikä ihailtava nainen, mikä jumaloittava nainen!" huudahti Jaakko
kolmas ihastuksissaan.

"Oi rakkaani", huudahti Kosto syleillen häntä.

"Ota sinä kutimeni", sanoi rouva Defarge ja pani sen auttajattarensa
käteen, "ja pidä sitä valmiina minua varten tavallisella paikallani.
Varaa tavallinen tuolini minulle, mene heti sinne, sillä sinne
luultavasti keräytyy tänään enemmän väkeä kuin tavallisesti."

"Tottelen mielelläni päällikköni käskyjä", sanoi Kosto tulisesti ja
suuteli häntä poskelle. "Ethän tule liian myöhään?"

"Olen siellä ennen alkamista."

"Ja ennenkuin rattaat tulevat. Ole siellä kaikella muotoa, sieluni
lemmitty, ennenkuin rattaat tulevat!" huusi Kosto hänen jälkeensä,
sillä hän oli jo päässyt vähän matkan päähän kadulle.

Rouva Defarge viittasi kädellään osotteeksi, että hän oli kuullut ja
että hän aivan varmaan tulisi ajoissa ja kulki jo loassa ohi kulman,
jonka vankilamuuri muodosti. Kosto ja valamies katsoivat hänen
jälkeensä hänen edetessään ja ylistivät hänen kaunista vartaloansa ja
suurenmoisia henkisiä lahjojaan.

Siihen aikaan painoi aika moneen naiseen kamalan ja rumentavan
leiman, mutta ei kukaan heistä ollut niin hirvittävä, kuin tämä
julkea nainen, joka nyt katuja kulki. Luonteeltaan oli hän rohkea ja
luja, teräväjärkinen, neuvokas, päättäväinen ja hänen kauneutensa oli
sitä laatua että se tuntui antavan omistajattarelleen vaan lujuutta
ja tulisuutta ja saattavan muut vaistomaisesti tunnustamaan nämät
ominaisuudet. Nämät levottomat ajat olisivat missä olosuhteissa
tahansa nostaneet hänet korkealle. Mutta koska häneen lapsuudesta
asti oli pinttynyt kalvava sorrontunne ja juurtunut viha erästä
kansanluokkaa kohtaan, olivat olosuhteet tehneet hänestä
naarastiikerin. Hän oli aivan sääliä vailla. Jos hänessä joskus
olisikin asunut tämä hyve, oli se nyt hänestä kokonaan hävinnyt.

Hänestä ei ollut mitään jos viaton mies kuoli esi-isiensä syntien
tähden, hän ei nähnyt häntä, vaan heitä. Hänestä ei merkinnyt
mitään jos hänen vaimonsa jäi leskeksi ja tytär orvoksi, tämä
oli riittämätön rangaistus, sillä he olivat hänen luonnollisia
vihollisiaan ja hänen saaliinsa, ja niinmuodoin heillä ei ollut
oikeutta elämiseen. Vedota häneen oli toivotonta, sillä hänellä ei
ollut säälin tunnetta ei itseäänkään kohtaan. Jos hän olisi kaatunut
kadulle niissä monissa kahakoissa, joihin hän otti osaa, hän ei olisi
säälinyt itseään, ja jos hänet olisi tuomittu piiluttavaksi huomenna,
olisi hän mennyt, eikä hänen sielussaan olisi asunut hellempää
tunnetta, vain raivokas halu vaihtaa paikkaa ihmisen kanssa, joka
hänet sinne lähetti. Sellainen sydän sykki rouva Defargen karkean
puvun alla. Kuinka huolimattomasti hän sitä kantoikin, koristi se
häntä kuitenkin jonkinlaisella daimoonisella kauneudella ja hänen
tumma tukkansa näytti upealta karkean punasen päähineen alla. Hänellä
oli poveen kätkettynä ladattu pistooli. Vyössään oli hänellä terävä
tikari. Siten varustettuna ja astuen luonteensa mukaisilla varmoilla
askelilla ja naisen notkealla joustavuudella, joka lapsuudessaan oli
tottunut kulkemaan avojaloin ja -säärin ruskealla rantahiekalla,
kulki rouva Defarge pitkin katuja.

Edellisenä iltana suunnitellessa lähtöä matkavaunuissa, jotka tällä
hetkellä odottivat matkustajamääränsä täyttymistä, oli neiti Prossin
mukaan ottaminen saattanut herra Lorrylle suurta päänvaivaa. Oli
tärkeätä että vaunujen liiallista sälyttämistä vältettiin, mutta
vielä tärkeämpää oli että aikaa, joka meni vaunujen ja matkustajien
tarkastamiseen, lyhennettiin mahdollisimman mukaan, koska heidän
pelastuksensa ehkä riippui muutamien sekuntien säästämisestä siellä
ja täällä. Hän ehdotti viimein asiaa tunnollisesti punnittuaan että
neiti Pross ja Jerry, jotka olivat esteettömiä lähtemään kaupungista,
matkustaisivat sieltä kello kolme kepeimmillä ajoneuvoilla, mitä
siihen aikaan tunnettiin. Koska heillä ei ollut mitään matkatavaroita
eikä kuormaa, saavuttaisivat he pian vaunut, ajaisivat niistä sivu,
tilaisivat edeltäkäsin hevosia ja suuresti helpottaisivat vaunujen
kulkua yön kalleina hetkinä, jolloin viivytystä oli pahimmin
peljättävä.

Koska neiti Pross näki tämän ehdotuksen mukaan voivansa olla tosi
hyödyksi näissä vaarallisissa oloissa, suostui hän siihen ilolla.
Hän ja Jerry olivat nähneet vaunujen lähtevän sieltä, olivat
tienneet kenen Solomon sinne toi, olivat olleet kymmenen minuuttia
tuskallisessa jännityksessä ja olivat nyt lopettaneet valmistuksensa
seuratakseen vaunuja, samaan aikaan kuin rouva Defarge katuja kulkien
yhä läheni muuten tyhjää asuntoa, jossa he olivat neuvotelleet.

"No, mitä ajattelette nyt, herra Cruncher?" sanoi neiti Pross, joka
oli niin levoton että hän tuskin saattoi puhua, liikkua tai elää.
"Ajatelkaa, jos emme lähtisikään tästä talosta? Yhdet vaunut ovat jo
lähteneet täältä ja se saattaisi herättää epäluuloa."

"Mielipiteeni neiti", vastasi herra Cruncher, "on, että te olette
oikeassa ja että minä jään teidän luoksenne, olittepa te sitten
oikeassa eli ette."

"Pääni on niin sekasin pelosta ja toivosta rakkaitten ystäviemme
tähden", sanoi neiti Pross kiihkeästi itkien, "etten voi tehdä mitään
suunnitelmaa. Voitteko _te_ keksiä jotain, rakas hyvä herra Cruncher?"

"Tulevaisuuteen nähden, neiti", vastasi herra Cruncher, "toivon että
voin. Mutta siunattu vanha pääni ei keksi mitään nykyhetkeä varten.
Tahdotteko tehdä minulle sen palveluksen, neiti, että otatte huomioon
kaksi lupausta, jotka toivon voivani tehdä tänä vaikeana hetkenä?"

"Otan, otan, Jumalan tähden", huudahti neiti Pross yhä valtavasti
itkien, "tehkää ne heti ja vapautukaa niistä heti, niin olette kelpo
mies!"

"Ensiksikin", sanoi herra Cruncher, koko ruumiiltaan vapisten ja
puhuen tuhkanharmain ja juhlallisin kasvoin, "jos nämät ihmisraukat
onnellisesti ja hyvin pääsevät tästä pulasta, en enää koskaan tee
sitä, en koskaan?"

"Olen aivan varma siitä, herra Cruncher", vastasi neiti Pross,
"ettette koskaan enää tee sitä, mitä ikinä se lieneekin ja pyydän
teitä, ettette pidä välttämättömänä lähemmin selittää mitä se on."

"En, neiti", vastasi Jerry, "en sano sitä teille. Toiseksi, jos nämät
ihmisraukat suoriutuvat onnellisesti ja hyvin tästä, en enää koskaan
sekaannu rouva Cruncherin moksahtamisiin, en koskaan!"

"Mikä kotoinen asia tämä lieneekin", sanoi neiti Pross, joka koetteli
pyyhkiä silmiään ja tyyntyä, "en epäile olevan parasta, että rouva
Cruncher hoitaa sen asian aivan omin päin. -- Oi poloiset lemmikkini!"

"Menenpä niinkin pitkälle, neiti", jatkoi herra Cruncher, osottaen
huolestuttavaa taipumusta jatkamiseen, ikäänkuin hän olisi seisonut
saarnastuolissa, "ja voitte kernaasti painaa sanani mieleenne
ja viedä ne perille rouva Cruncherille -- että mielipiteeni
hänen moksahtamisistaan ovat muuttuneet ja että toivon kaikesta
sydämestäni, että rouva Cruncher jatkaisi moksahtamistaan tällä
hetkellä."

"Niin, niin, niin, toivon hänen sitä tekevän", huudahti ymmälle
joutunut neiti Pross, "ja toivon, että se vastaa hänen toiveitaan."

"Jumala varjelkoon", jatkoi herra Cruncher hitaammin ja
juhlallisemmin ja yhä suuremmalla taipumuksella jatkaa ja pitkittää,
"minkään, jota koskaan olen sanonut tai tehnyt pilaamasta
sydämellisiä onnentoivotuksiani noille ihmispolosille nyt! Jumala
paratkoon emmekö kaikki moksahtaisi maahan (jos siitä jollakin lailla
olisi hyötyä) saattaaksemme heidät tästä onnettomasta pulmasta.
Jumala paratkoon, neiti! Niin sen sanon, Jumala paratkoon!" Se oli
herra Cruncherin loppulause kauvan, mutta turhaan koetettuaan keksiä
jotain parempaa.

Ja yhä jatkoi rouva Defarge matkaansa katuja pitkin ja tuli yhä
lähemmäksi.

"Jos koskaan palaamme isänmaahamme", sanoi neiti Pross, "voitte
luottaa siihen, että kerron rouva Cruncherille niin paljon kuin
muistan ja ymmärrän siitä mitä nyt niin liikuttavasti olette puhunut
ja joka tapauksessa voitte olla varma, että todistan teidän ottaneen
asian oikein toden kannalta tänä kauheana hetkenä. Mutta tuumikaamme
nyt kaikella muotoa! Kunnioitettava herra Cruncher, tuumikaamme!"

Yhä jatkoi rouva Defarge kulkuaan katuja pitkin ja tuli yhä
lähemmäksi.

"Jos te menisitte edeltäpäin", sanoi neiti Pross, "ja pidättäisitte
hevosia ja vaunuja tulemasta tänne ja odottaisitte minua jossakin,
eikö olisi parasta niin?"

Herra Cruncherin mielestä se oli ehkä parasta niin.

"Missä voisitte minua odottaa?" kysyi neiti Pross.

Herra Cruncher oli niin pyörällä päästään ettei hän voinut muistaa
mitään muuta paikkaa kuin Temple Barin. Valitettavasti, Temple Bar
oli satojen peninkulmien päässä, ja rouva Defarge oli nyt jo ehtinyt
hyvin lähelle.

"Tuomiokirkon portilla", sanoi neiti Pross. "Olisiko hyvin suuri
mutka ottaa minut tuomiokirkon suuren portin luota, molempien tornien
välistä?"

"Ei, neiti", vastasi herra Cruncher.

"Olkaa sitten niin erinomaisen kiltti ja menkää heti postiin ja
tehkää se muutos."

"Nähkääs, epäilen", sanoi herra Cruncher viipyen ja pudistaen
päätään, "jättää teitä. Emme tiedä, mitä saattaa tapahtua!"

"Ei, sen Jumala tietää", vastasi neiti Pross, "mutta älkää olko
levoton minun puolestani. Noutakaa minut tuomiokirkon luota kello
kolme tai niillä tienoin, niin olen varma että se on parempi kuin jos
lähtisimme täältä. Siitä olen vakuutettu. No, niin, Jumala olkoon
kanssamme, Cruncher! -- Älkää ajatelko minua, vaan niitä ihmisiä,
jotka ehkä ovat riippuvaisia meistä!"

Tämä puhe ja neiti Prossin molemmat kädet, jotka rukoilevalla
tuskalla tarttuivat hänen käsiinsä, ratkaisivat herra Cruncherin
päätöksen. Parilla rohkaisevalla nyökäyksellä meni hän heti
toimittamaan muutokset ja jätti neiti Prossin tulemaan jälestäpäin
ehdotuksensa mukaan.

Oli suuri helpotus neiti Prossille, että hän oli keksinyt varokeinon,
jota jo oltiin käytäntöön panemassa. Välttämättömyys pukeutua niin,
ettei hänen ulkomuotonsa herättäisi mitään erityistä huomiota
kaduilla, huojensi häntä myöskin. Hän katsoi kelloaan ja se oli
kaksikymmentä yli kahden. Hänellä ei ollut aikaa viivytellä, vaan
hänen täytyi heti valmistautua.

Ylenmääräisessä huumauksessaan pelkäsi neiti Pross yksinäisyyttä
tyhjissä huoneissa ja kuvitteli, että häneen joku tirkisteli kaikista
avonaisista ovista. Hän otti maljan kylmää vettä ja alkoi pestä
silmiään, jotka olivat turvoksissa ja punaset. Tuon kuumeentapaisen
pelkonsa ahdistamana ei hän saattanut pitää silmiään minuuttiakaan
yhtä mittaa suljettuina, vaan keskeytti valelemistaan tuon tuostakin
ja katseli ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei kukaan
vakoillut häntä. Tuollaisen väliajan kestäessä säpsähti hän ja
huudahti, sillä hän näki olennon seisovan huoneessa.

Malja putosi laattiaan ja särkyi ja vesi juoksi rouva Defargen
jalkoihin. Omituisia ja kamalia teitä ja suuren verenvuodatuksen
kautta olivat nämät jalat tulleet tuon veden yhteyteen.

Rouva Defarge katseli häntä kylmästi ja sanoi:

"Missä on Evrémonden vaimo?"

Salamana lensi neiti Prossin ajatuksien läpi, että kaikki ovet olivat
auki ja kertoivat paosta. Hänen ensimmäinen tekonsa oli niitten
sulkeminen. Huoneessa oli niitä neljä ja hän sulki ne kaikki. Sitten
asettui hän sen huoneen oven eteen, jossa Lucy oli asunut.

Rouva Defargen tummat silmät seurasivat hänen nopeita liikkeitään ja
katselivat häntä yhä hänen lopetettuaan. Neiti Pross ei ollut kaunis,
vuodet eivät olleet kesyttäneet hänen rajua luonnettaan, eivätkä
pehmittäneet hänen jolsaa ulkomuotoaan, mutta hänkin oli päättäväinen
nainen omalla tavallaan ja hän mittasi rouva Defargea silmillään.

"Ulkomuodostasi päättäen voisit olla Luciferin vaimo", sopersi
neiti Pross itsekseen. "Mutta minua et siltä saa taipumaan, olen
englantilaisnainen."

Rouva Defarge katseli häntä halveksien, mutta halveksimiseen liittyi
aavistus, että he kaksi nyt taistelivat kovan taistelun. Hän näki
edessään karkean, luisevan, jäntevän naisen, kuten herra Lorry monta
vuotta sitten oli hänessä nähnyt lujakätisen naisen. Hän tiesi
vallan hyvin että neiti Pross oli perheen uskollinen ystävä; neiti
Pross tiesi vallan hyvin, että rouva Defarge oli perheen pahansuopa
vihollinen.

"Matkallani tuonne", sanoi rouva Defarge osottaen turmiollista
paikkaa, "jossa he varaavat minulle tuolini ja kutimeni, tahdoin
tervehtiä häntä ohimennessäni. Haluan tavata häntä."

"Tiedän, että aikeesi ovat pahat", sanoi neiti Pross, "ja voit olla
varma, että vastustan niitä."

Kumpikin puhui omaa kieltään, ei kumpikaan toistaan ymmärtänyt, mutta
molemmat olivat hyvin valppaat ja kiihkeät kasvonilmeistä pääsemään
selville mitä käsittämättömät sanat merkitsivät.

"Häntä ei hyödytä, että hän tällä hetkellä minulta kätkeytyy", sanoi
rouva Defarge. "Kunnon isänmaanystävät ymmärtävät mitä se merkitsee.
Sallikaa minun tavata häntä. Menkää hänelle sanomaan, että tahdon
tavata häntä, kuuletteko?"

"Jos silmäsi olisivat ruuvimeisseliä", vastasi neiti Pross, "ja minä
olisin englantilainen imperiaalisänky, eivät ne voisi saada minusta
naulaakaan irti. Ei, sinä ilkeä ulkomaalainen nainen, pidän kyllä
puoleni."

Rouva Defarge ei uutterasti voinut seurata näitä omituisia
huomautuksia yksityisseikkoja myöten, mutta hän ymmärsi niin paljon
että hän huomasi itseään ylenkatsottavan.

"Kaistapäinen imisä!" virkkoi rouva Defarge rypistäen otsaansa. "En
paljon piittaa vastauksestasi. Tahdon tavata häntä. Joko sanokaa
hänelle, että pyydän tavata häntä tai menkää pois edestäni ja antakaa
minun mennä sisään hänen luokseen." Samassa hän teki vihastuneen
liikkeen oikealla käsivarrellaan.

"En koskaan uskonut", sanoi neiti Pross, "että haluaisin ymmärtää
tyhmää kieltäsi, mutta tahtoisin antaa kaiken omaisuuteni,
vaatteetkin päältäni, tietääkseni, epäiletkö totuutta tai kulkevatko
ajatuksesi sinnepäinkään."

Ei kumpikaan kääntänyt sekunniksikaan silmiään toisesta. Rouva
Defarge ei ollut liikahtanut hitustakaan paikaltaan missä neiti Pross
hänet ensin näki, mutta nyt hän otti askeleen eteenpäin.

"Olen englantilainen", sanoi neiti Pross, "olen pois suunniltani.
En välitä itsestäni kahden pencen vertaakaan. Tiedän, että mitä
kauvemmin pidän teitä täällä, sitä enemmän toivoa on lintuneidilläni
pelastua. En jätä päähäsi töyhtöäkään mustasta tukastasi, jos kosket
minua sormellakaan."

Niin puhui neiti Pross pudistaen päätään ja silmät salamoivina
jokaisen pikaisen lauseen välillä ja jokainen pikainen lause
sanottuna yhdessä hengenvedossa. Niin puhui neiti Pross, joka ei
koskaan eläessään ollut ketään lyönyt.

Mutta hänen rakkautensa oli tuota järisyttävää laatua, joka pusertaa
vastustamatta kyyneleitä silmiin. Se oli rohkeutta, jota rouva
Defarge niin vähän ymmärsi, että hän piti sitä heikkoutena. --
"Hahaa!" nauroi hän, "sinä hupakko rukka. Mitä sinä mahdat, käännyn
tuon tohtorin puoleen." Hän korotti äänensä ja huusi:

"Kansalainen tohtori! Evrémonden vaimo! Evrémonden lapsi! Kuka
tahansa muu, kuin tämä kurja hupakko, vastatkaa kansalaiselle
Defargelle!"

Ehkä se oli tätä seuraava hiljaisuus tai ehkäpä jotain neiti
Prossin kasvojenilmeessä, ehkäpä äkillinen kaikista ulkonaisista
vaikutuksista riippumaton aavistus, joka kuiskasi rouva Defargelle,
että he olivat poissa. Hän avasi äkkiä kolme ovea ja katsoi sisään.

"Kaikki huoneet ovat epäjärjestyksessä, on pakattu kiireessä,
kaikenlaista rojua on laattialla sikin sokin. Ei ole ketään tuolla
takananne olevassa huoneessa. Antakaas minun katsoa."

"En koskaan", sanoi neiti Pross, joka ymmärsi hänen pyyntönsä yhtä
hyvin kuin rouva Defarge ymmärsi vastauksen.

"Elleivät he ole tuossa huoneessa, ovat he poissa ja heitä voidaan
ajaa takaa ja palauttaa", sanoi rouva Defarge itsekseen.

"Olemme yksin aution pihan varrella olevassa korkeassa talossa, ei
ole luultavaa että kukaan meitä kuulee ja rukoilen ruumiillista
voimaa pitääkseni sinua kiinni täällä, koska joka hetki, jonka olet
täällä, on sadantuhannen guinean arvoinen lemmitylleni", sanoi neiti
Pross.

Rouva Defarge meni ovea kohti. Mutta äkillisen mielijohteen
vaikutuksesta tarttui neiti Pross molemmin käsin häntä vyötäisistä ja
piti häntä kiinni. Turhaan ponnisti rouva Defarge vastaan ja koetti
päästä häntä lyömään; rakkauden voimakkaalla itsepintaisuudella, joka
aina on voimakkaampi vihaa, piti neiti Pross hänestä kiinni, nostipa
hänet painiskelun kestäessä ylös laattialtakin. Rouva Defargen
molemmat kädet löivät ja kynsivät hänen kasvojaan, mutta neiti Pross
kumartui, piti häntä vyötäisistä ja tarttui häneen lujemmin kuin
hukkuva nainen.

Kohta lakkasivat rouva Defargen kädet lyömästä ja kopeloivat sen
sijaan vyötäisiä, jotka olivat ruuvipenkissä.

"Se on käsivarteni alla", sanoi neiti Pross tukahutetulla äänellä;
"et saa sitä käsiisi. Olen sinua väkevämpi, kiitos taivaan. Pidän
sinusta kiinni kunnes jompikumpi meistä pyörtyy tai kuolee."

Rouva Defarge tapaili jotain rinnaltaan. Neiti Pross näki sen,
huomasi mitä hän tapaili, löi sitä niin, että siitä lähti salama ja
pamaus, ja hän seisoi yksin savun sokaisemana.

Tämä kaikki tapahtui sekunnissa. Kun savu hälveni, jättäen jälkeensä
kamalan hiljaisuuden, leijaili se ilmaan kuin raivoavan naisen sielu,
jonka ruumis makasi hengettömänä laattialla.

Ensi silmänräpäyksessä meni neiti Pross ruumiin ohi niin kauvas kuin
saattoi ja ryntäsi portaita myöten huutamaan hyödytöntä apua. Onneksi
tuli hän niin hyvissä ajoin ajatelleeksi tekonsa seurauksia, että
hän vaikeni ja kääntyi takasin. Oli hirveätä palata siitä ovesta,
mutta hän meni sisään ja menipä vielä lähelle ruumistakin ottaakseen
hattunsa ja muita tavaroita, joita hänen täytyi panna yllensä.
Hän puki yllensä portaissa, suljettuaan ensin oven ja otettuaan
avaimen suulta. Sitten hän istuutui muutamiksi hetkiksi portaisiin
hengittämään ja itkemään, nousi sitten ja kiiruhti pois.

Onneksi oli hänellä huntu hatussaan, muuten hän tuskin olisi voinut
kulkea kaduilla pysäyttämättä. Onneksi oli hänellä luonnostaankin
niin omituinen ulkomuoto, ettei hän nyt näyttänyt yhtä rumalta kuin
joku toinen nainen hänen sijassaan. Molemmat edut olivat hänelle
tarpeen, sillä raatelevat sormet olivat jättäneet syviä jälkiä hänen
kasvoihinsa ja hänen hiuksensa olivat revityt ja hänen pukunsa oli
riistetty ja raastettu pahanpäiväisesti.

Kulkiessaan sillan yli heitti hän huoneen avaimen jokeen. Hän tuli
tuomiokirkolle muutamia minuuttia ennen seuralaistaan ja odottaessaan
siellä, ajatteli hän, että avain jo saattoi olla verkkoon tarttunut
ja tunnettu, ovi saattoi olla avattu ja ruumis löydetty, hänet
ehkä pysäytettäisiin kaupunginportilla, pantaisiin vankeuteen ja
syytettäisiin murhasta! Kesken näitä levottomia ajatuksia tuli hänen
seuralaisensa, antoi hänen nousta vaunuihin ja ajoi pois hänen
kanssaan.

"Onko mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross.

"Tavallista touhua", vastasi herra Cruncher ja näytti hämmästyvän
kysymystä ja neiti Prossin ulkomuotoa.

"En kuule mitä sanotte", sanoi neiti Pross. "Mitä te sanotte?"

Turhaan toisti herra Cruncher sanansa; neiti Pross ei voinut
kuulla häntä. "Minäpäs nyökäytän päätäni", ajatteli herra Cruncher
kummissaan, "sen hän nyt ainakin näkee." Ja sen hän näki.

"Onko nyt mitään hälinää kaduilla?" kysyi neiti Pross uudelleen.

Herra Cruncher nyökäytti taaskin päätään.

"En kuule."

"Hän on tullut kuuroksi yhdessä tunnissa", sanoi herra Cruncher
miettien ja hyvin pelästyksissään. "Mitä hänelle on tapahtunut?"

"Tuntuu", sanoi neiti Pross, "kuin olisi käynyt salama ja pamaus ja
kuin se pamaus olisi viimeinen mitä kuulen tässä elämässä."

"Hän juonittelee, pahuus vieköön", sanoi herra Cruncher, yhä enemmän
ja enemmän ihmeissään. "Mitä hän lienee juonut rohkaistakseen
itseään? Hiljaa! Siinä kuuluu kamalien rattaiden kolina. Kuuletteko
sitä, neiti?"

"En kuule mitään", sanoi neiti Pross, joka huomasi että hän puhui
hänelle. "Oi, kunnon ystäväni, ensiksi kuului hirveä pamaus ja sitten
syntyi syvä hiljaisuus ja se hiljaisuus tuntuu muuttumattomana
jatkuvan eikä lopu elämäni aikana!"

"Jos ei hän kuule noiden kamalien rattaiden kolinaa nyt, kun ne ovat
niin lähellä päämääräänsä", sanoi herra Cruncher katsoen taaksensa,
"niin luulen, ettei hän milloinkaan tule kuulemaan muutakaan tässä
maailmassa."

Eikä hän muuta kuullutkaan.



VIIDESTOISTA LUKU.

Askeleet kuolevat ainiaaksi.


Kuolinrattaat kalisevat Pariisin kaduilla kumeasti ja kamalasti.
Kuudet kuormavankkurit kulettavat päivän viiniä guillotiiniin.

Nuo kuudet rattaat näyttävät pyöriessään kyntävän pitkän, mutkikkaan
vaon kadulla seisovaan kansanjoukkoon. Kasvot muodostivat jonoja,
jotka työntäytyivät molemmin puolin ja vankkurit kulkevat varmasti
eteenpäin. Niin tottuneita ovat talojen asukkaat tähän näytelmään,
että useissa ikkunoissa ei ole ainoatakaan katsojaa ja muutamien
kädet eivät herkeä toimimasta silmien tarkastaessa rattailla olevia
kasvoja. Siellä, täällä on vuokralaisella vieraita näytelmää
katselemassa, sitten osottaa hän sormellaan rattaisiin, kertoen
kuka niissä istui eilen ja kuka toissa päivänä. Jotkut vaunuissa
ajajista katselivat tätä ja paljon muuta tällä viimeisellä tiellään
väliäpitämättömästi, toiset vielä heikosti kiintyneinä elämään ja
ihmisiin. Muutamat istuivat päät painuksissa tai vaipuivat hiljaiseen
epätoivoon, toiset taas heittivät ympärilleen niin tarkkaavaisia
katseita kuin olisivat olleet teatterissa tai katselleet maalauksia.
Muutamat ummistivat silmänsä miettien tai kooten sekanaisia
ajatuksiaan. Yksi ainoa kurja olento, heikon näköinen, oli niin
epätoivoissaan ja kauhun valtaama, että hän lauloi ja koetti
tanssia. Ei yksikään koko joukosta vedonnut liikkeellä tai katseella
kansanjoukon sääliin.

Rattaiden edessä kulkee vartio, johon kuuluu muutamia ratsumiehiä
ja usein kohottaa joku kasvonsa heihin ja tekee heille kysymyksen.
Kysymys näyttää aina olevan sama, sillä vastauksen saatuaan keräytyy
kansa aina kolmannen rattaitten ympäri. Niiden rattaiden vieressä
kulkevat ratsumiehet osottavat usein sapelilla erästä miestä.
Pääasiallisin uteliaisuus haluaisi tietää, kuka hän on; hän seisoo
rattaiden perällä ja on kumarassa puhellen aivan nuoren tyttösen
kanssa, joka istuu rattaiden laiteella ja pitää häntä kädestä. Hän ei
välitä vähääkään siitä mitä hänen ympärillään tapahtuu, hän yhä puhuu
tytön kanssa. Siellä täällä pitkällä Saint-Honoré-kadulla kohotetaan
huutoja häntä vastaan. Jos niillä on minkäänlaista vaikutusta häneen,
ilmenee se vain tyynessä hymyssä, puistaissaan tukkaansa enemmän
kasvoille. Hänen ei ole helppo koskettaa kasvojaan, sillä hänen
käsivartensa ovat sidotut.

Erään kirkon rappusilla seisoo vakooja eli vankilalammas ja odottaa
rattaiden tuloa. Hän katsoo ensimmäiseen: ei siinä. Hän katsoo
toiseen: ei siinä. Hän jo kysyy itseltään: Onko hän uhrannut minut?
Silloin selkenee hänen kasvonsa, kun hän katsoo kolmanteen.

"Kuka on Evrémonde?" sanoo eräs mies hänen takanaan.

"Tuo tuossa. Rattaiden perällä."

"Joka pitää tyttöä kädestä?"

"Niin juuri."

Mies huutaa: "Alas Evrémonde! Kaikki ylimykset guillotiinin uhriksi!
Alas Evrémonde!"

"Hiljaa, hiljaa!" pyytää vakooja häntä pelokkaasti. "Hän on menossa
maksamaan velkansa, se on maksettu viiden minuutin kuluttua. Antakaa
hänen olla rauhassa."

Mutta kun mies jatkaa huutoansa: "Alas Evrémonde!" kääntyvät
Evrémonden kasvot hetkeksi häneen. Evrémonde huomaa vakoojan, katsoo
häneen tarkkaavaisesti ja jatkaa matkaansa.

Kellot lyövät kohta kolme ja kansanjoukkoon kynnetty vako tekee
kaaren tullakseen mestauspaikalle ja päättyy. Molemmille sivuille
työnnetyt ihmisjoukot työntäytyvät ja liittyvät yhteen viimeisen
auran jälkeen sen ajettua ohi, sillä kaikki seuraavat guillotiinille.
Vastapäätä istuu tuoleilla muutamia naisia, kuin yleisessä
huvipaikassa ja kutovat ahkeraan. Yhdellä etumaisista tuoleista
seisoo Kosto ja katselee ympärilleen hakien ystävätään.

"Thérèse!" huutaa hän kimakalla äänellä. "Eikö kukaan ole nähnyt
häntä? Thérèse Defarge!"

"Hän ei koskaan ennen ole laiminlyönyt", sanoo eräs neulova sisar.

"Ei, eikä hän nytkään laiminlyö", huutaa Kosto uhitellen. "Thérèse!"

"Kovempaa!" kehoittaa nainen.

"Niin kovemmin, Kosto, paljoa kovemmin, ja sittenkään hän tuskin
sinua kuulee. Vielä kovemmin, ja lisää siihen pieni kirous, mutta
kuitenkaan se tuskin tuo häntä sinne. Lähetä muita naisia häntä
etsimään, jos hän on viipynyt jossakin; mutta vaikka lähetit ovat
aikaansaaneet hirvittäviä urostöitä, on kuitenkin epäiltävää, jos he
vapaaehtoisesti tahtovat mennä niin pitkälle, että he löytävät hänet!"

"Mikä onnettomuus!" huudahti Kosto ja polkee jalkaansa tuoliin.
"Tässä ovat rattaat! Ja Evrémonden mestaus tapahtuu tuossa tuokiossa
ja hän ei ole täällä! Tässä pitelen hänen kudintaan ja hänen
tyhjä tuolinsa seisoo ja odottaa häntä. Itken mielipahasta ja
pettymyksestä!"

Kun kosto laskeutuu alas korkealta paikaltaan tätä tehdäkseen,
alkavat rattaat purkaa kuormaansa. Pyhän Guillotiinin papit ovat
valmiina ja pukeutuneet juhlapukuihinsa. -- Krats! -- Päätä näytetään
ja neulovat naiset, jotka tuskin nostivat silmiään katsoakseen sitä
hetkisen sitten, jolloin se saattoi ajatella ja puhua, lukevat yksi.

Toiset rattaat tyhjennetään ja ajavat pois; kolmannet tulevat esiin.
-- Krats! -- Ja kutovat naiset, jotka eivät koskaan haikaile tai
lakkaa työstään, lukevat: kaksi.

Vale-Evrémonde nousee rattailta ja ompelijatar nostetaan alas heti
hänen jälkeensä. Hän ei ole päästänyt hänen kärsivällistä kättänsä
noustessaan, vaan pitää siitä vielä, kuten hän lupasi. Hän asettaa
hänet varovaisesti selin natisevaan koneeseen, joka alati suristen
kohoaa ja lankee ja hän katsoo hänen kasvoihinsa ja kiittää häntä.

"Ilman teitä, rakas muukalainen, en olisi niin rauhallinen, sillä
luonnostani olen pieni pelkuri sydänraukka; en myöskään olisi voinut
korottaa ajatuksiani Häneen, joka meni kuolemaan, että meillä voisi
olla toivoa ja lohdutusta tänään. Luulen, että taivas on lähettänyt
teidät luokseni."

"Tai teidät minun luokseni", sanoo Sydney Carton. "Katsokaa minuun,
rakas lapsi, älkääkä välittäkö mistään muusta."

"En välitä mistään, niin kauvan kuin pidän teitä kädestä. En välitä
mistään, kun irroitan käteni, kunhan he vain ovat nopeat."

"He kyllä ovat nopeat. Älkää peljätkö!"

He seisovat nopeasti harvenevassa uhrilaumassa, mutta he puhuvat kuin
he olisivat kahdenkesken. Silmä silmää vastaan, ääni ääntä vastaan,
käsi kädessä, sydän sydäntä vastaan ovat nämät molemmat yhteisen
äidin lapset, niin eriävät ja kaukana toisistaan, tavanneet toisensa
pimeällä maantiellä lähteäkseen yhdessä kotiin lepäämään sen helmaan.

"Jalo ja urhea ystävä, saanko tehdä viimeisen kysymyksen? Olen hyvin
tietämätön ja se tekee minut hiukan levottomaksi."

"Sanokaa mitä se on."

"Minulla on serkku, ainoa sukulaiseni, orpo niinkuin minäkin ja
josta paljon pidän. Hän on minua viisi vuotta nuorempi ja hän on
erään talonpojan luona etelä-Ranskassa. Köyhyys erotti meidät ja hän
ei tiedä mitään kohtalostani, sillä en osaa kirjoittaa -- ja jos
osaisinkin, kuinka voisin sanoa hänelle --! On parempi niinkuin on."

"Mitä ajattelin tänne tullessamme ja mitä vielä nytkin ajattelen
katsellessani teidän ystävällisiin, rohkeihin kasvoihinne, jotka
minua niin tukevat, on, että: jos tasavalta todellakin tekee hyvää
köyhille ja ne kärsivät vähemmän nälkää ja kaikkea muutakin vähemmin,
voihan hän elää kauvemmin; hän ehkä voi tulla vanhaksikin."

"Entä sitten, hyvä sisareni?"

"Uskotteko" -- kärsivälliset silmät, joissa oli niin paljon
mielenlujuutta, täyttyivät kyynelillä ja huulet eroavat enemmän ja
väräjävät -- "että aika tulee tuntumaan minusta pitkältä odottaessani
häntä paremmassa maailmassa, jossa toivon sekä teidän että itseni
saavan armeliaan turvapaikan?"

"Se ei ole mahdollista, lapseni, siellä ei ole mitään aikaa eikä
mitään surujakaan."

"Te lohdutatte minua suuresti! Olen niin tietämätön. Suutelenko teitä
nyt? Onko hetki tullut?"

"On."

Tyttö suutelee häntä suulle, hän suutelee tyttöä ja he siunaavat
toisiaan juhlallisesti. Laiha käsi ei vapise, kun hän irroittaa
sen omastaan, kärsivälliset kasvot eivät ilmaise mitään muuta kuin
lempeätä ja kirkasta mielenlujuutta. Hän on viimeinen hänen edellään
-- nyt on hän poissa; kutovat naiset lukevat kaksikymmentäkaksi.

"Minä olen ylösnousemus ja elämä, sanoo Herra, joka uskoo minun
päälleni, hän elää, ehkä hän olisi kuollut ja jokainen, joka uskoo
minun päälleni, ei hänen pidä kuoleman ijankaikkisesti."

Monien äänien kahina, monet kohotetut kasvot, monet kiiruhtavat
askeleet kansanjoukossa, jotka ahdistavat sen eteenpäin kuin kuohuvan
hyökylaineen, kaikki katoaa kuin salama. Kaksikymmentäkolme!

       *       *       *       *       *

Kaupungilla kerrottiin hänestä sinä iltana, että hänen kasvonsa
olivat rauhallisemmat mitä milloinkaan oli siellä nähty. Moni lisäsi,
että hänen ulkomuotonsa oli ylevä ja profeetallinen.

Eräs saman mestauskirveen etevimpiä uhreja -- eräs nainen -- oli
jonkun aikaa sitä ennen saman mestauslavan juurella pyytänyt saada
kirjoittaa muistiin ne ajatukset jotka liikkuvat hänessä. Jos
kaksikymmentäkolme olisi ilmaissut omansa ja ne olisivat olleet
profeetallisia, olisivat ne kuuluneet näin:

"Näen Barsadin ja Clyn, Defargen, Koston, valamiehen ja tuomarin,
suuren joukon uusia sortajia, jotka olivat kohonneet entisten
häviöstä, heittävän henkensä tämän kostokapineen kautta, ennenkuin
se lakkaa toimimasta. Näen kauniin kaupungin ja loistavan kansan
kohoavan tästä syvyydestä ja heidän taisteluissaan todellisen
vapauden puolesta, heidän voitoissaan ja tappioissaan pitkien,
tulevien vuosien kuluessa näen tämän aikuisen ja edellisten aikojen
pahan, josta tämä on luonnollinen jälkeläinen, vähitellen toimittavan
sovintouhreja itsensä puolesta ja häviävän.

"Näen heidät, joiden puolesta olen henkeni uhrannut, jatkavan
rauhallista, hyödyllistä, kukoistavaa ja onnellista elämää
Englannissa, jota en koskaan enää näe. Näen hänet lapsi sylissä,
lapsi, joka kantaa minun nimeni. Näen hänen isänsä, vanhana
ja kumarassa, mutta muutoin toipumassa, uskollisena kaikille
lääkärialallaan ja rauhallisena mieleltään. Näen hyvän vanhuksen,
joka niin kauvan on ollut heidän ystävänsä, kymmenen vuoden kuluttua
antavan heille kaiken omaisuutensa ja rauhallisena menevän pois
palkkansa vastaanottamaan.

"Näen, että minulla on pyhä paikka heidän ynnä heidän jälkeistensä
sydämessä polvesta polveen. Näen hänen vanhana naisena itkevän
kohtaloani tämän päivän vuosipäivänä. Näen hänen miehineen matkansa
määrään päästyään, lepäävän vieretysten viimeisellä maallisella
vuoteellaan, ja tiedän etteivät he toinen toistaan enempi
kunnioittaneet ja pyhänä pitäneet kuin he molemmat minua.

"Näen sen lapsen, joka oli hänen povellaan ja kantoi minun nimeäni,
miehenä edistyvän sillä elämänuralla, joka kerran oli minun. Näen
hänen onnistuvan niin hyvin että minun nimeäni ylistetään hänen
nimensä loisteessa. Näen sen tahran, joka oli sitä himmentänyt,
haihtuvan pois. Näen hänen, etumaisena oikeudellisten tuomarien ja
kunnioitettujen miesten joukossa, vievän tälle paikalle -- joka on
silloin kaunis, ilman merkkiäkään siitä, joka sitä nyt rumentaa --
minun nimisen kultakutrisen pojan, jonka otsassa on ilme, jonka
niin hyvin tunnen ja kuulen hänen kertovan lapselle elämäni tarinan
hellällä ja väräjävällä äänellä."

_Loppu_.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaksi kaupunkia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.