Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Pikku Fadette - Kyläkertomus
Author: Sand, George
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pikku Fadette - Kyläkertomus" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



PIKKU FADETTE

Kyläkertomus


Kirj.

GEORGE SAND


Ranskankielestä suomentanut Ester Peltonen


Suurten kertojain teoksia II.



WSOY, Porvoo, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, marraskuun 22 p:nä 1904.



GEORGE SAND.


Viime heinäkuun 5:s päivä (1904) oli merkkipäivä koko kirjalliselle
maailmalle. Silloin nim. oli kulunut 100 vuotta sen naisen
syntymästä, joka käytti yllämainittua miehen nimeä kirjailijanimenään
-- nimeä, joka on tunnettu kaikissa maissa ja joka epäilemättä on
säilyvä sukupolvesta sukupolveen kaikkien aikojen kuuluisimpien
kirjailijanimien joukossa.

Tämä nainen, omalta nimeltään _Amandine Aurore Lucie Dupin_,
syntyi Pariisissa 1804. Vanhempien avioliitto oli onneton.
Isä oli vanhaan ylhäiseen porvarisukuun kuuluva upseeri, äiti
halpasyntyinen rahvaannainen, lahjoiltaan heikko, luonteeltaan
seikkailuhaluinen. Tyttö peri molemmilta: isältään lahjakkuutensa
ja kirjailijataipumuksensa, äidiltään runsaan annoksen oikeata
rahvaanverta, jolla sittemmin oli niin suuri merkitys hänen
kirjallisessa toiminnassaan.

Aikaisemmat lapsuusvuotensa vietti pieni Aurore tässä
sekasointuisessa kodissa, mutta joutui isänsä kuoleman jälkeen
isoäitinsä luo Nohant nimiselle maatilalle, jossa eli aina 18:een
ikävuoteensa saakka. Tämä aika oli hänen kehitykselleen kaikin
puolin suuriarvoinen. Isoäiti oli sivistynyt, valistusajan rientoja
harrastava nainen, vaikuttaen tuntuvasti nuoren tytön herkkään
mieleen. Opillisesta puolesta piti huolta erikoinen opettaja, jonka
työtä täydensi 3-vuotinen kurssi luostarikoulussa ja isoäidin
suuri kirjasto. Kaikkein tärkeintä kuitenkin oli se, että hän
täällä tutustui perinpohjin luontoon ja kansan elämään. Hänellä
oli avoin silmä kaikelle, mitä ympärillään tapahtui, ja hänen
suonissaan pulppusi tuo voimakas rahvaanveren pisara, joka sai hänen
kiintymään kansaan ja erikoisella mielihartaudella tutustumaan sen
elämään ja sielunliikunnoihin. Näistä ajoista hän sitte myöhemmässä
kirjailijatoimessaan ammensikin suurimmat ja puhtaimmat vaikuttimensa.

Isoäidin kuolema v. 1822 tempasi nuoren Auroren irti tästä
onnellisesta maalais-maaperästä, siirtäen hänet äitinsä luo
Pariisiin. Mutta äiti ja tytärpä eivät sopineetkaan yksiin, eikä
kulunut monta kuukautta ennenkuin tästä 18-vuotiaasta tytöstä tuli
rouva _Dudevand_. Avioliitto solmittiin miltei leikiten, mutta
jatko oli kaikkea muuta kuin leikkiä. Toisella puolella lahjoiltaan
keskinkertainen upseerikasvatuksen saanut aatelismies, luonteeltaan
raa'ahko ja aatteellisia harrastuksia vailla -- toisella puolella
nuori, tulinen, nerokas nainen, joka vaati elämältä ja tahtoi
elämälle antaa. Sakea olut ja kuohuva viini eivät sopineet yhteen,
tasapainoa ei syntynyt; välit kävivät riitaisiksi, mies alkoi juoda
ja elostella muiden naisten kanssa -- toverina nuoren aviovaimon
avioton veli. Kaiken tämän onnen-orpouden ja viheliäisyyden keskellä
elää kituutti nuori vaimo vuodesta vuoteen, ainoana lohdutuksenaan
avioliitosta syntyneet lapsensa, poika ja tyttö. Vihdoin tämän 9
vuotta kestäneen avioliiton ulkoisetkin siteet katkesivat v. 1831,
mies ja vaimo menivät eroon asumaan -- ja siihen päättyi Auroren
elämän ensimäinen ajanjakso, n.s. _porvarillinen aika_.

Seuraavaa on sanottu hänen _seikkailu-aikakaudekseen_. Se alkoi
siten, että nuori rouva siirtyi Pariisiin, mieli täynnä kärsimystensä
tuntoa, onnenkaipuuta ja vapaudenhalua -- lapset jäivät toistaiseksi
isän luo maalle. Hän päätti ruveta kirjailijaksi ja kirjotti ensi
työkseen tunnetun kirjailijan _Jules Sandeau'n_ kanssa "Rose et
Blanche" nimisen romaanin sekä yhtä rintaa sanomalehti "Figarohon".
Mutta jo seuraavana vuonna hän esiintyi yksinään sillä nimellä,
jolla jälkimaailma hänet varsinaisesti tuntee -- _George Sandin_
nimellä. Se oli romaani "Indiana", joka teki hänet heti kuuluisaksi,
ja sitä seurasi yhtämyötään uusia: "Valentine", "Lélia" y.m., jolla
viimemainitulla hän jo voitti eurooppalaisen maineen. Ne kaikki
pulppusivat hänen omasta elämästään, väkevinä ja mukaansa tempaavina
kuin keväinen koski. Ne olivat syvästi loukatun, kärsivän naisen
hätä- ja vapautushuutoja -- naisen oikeuksien, sydämen oikeuksien
ja vapaan rakkauden puolesta yhteiskunnan sovinnaisia tapoja ja
avioliiton useinkin puristavia ja kuolettavia kahleita vastaan. Hänen
mielestään rakkaus oli Jumalan ääni ihmisessä, syvä ja voimakas
synnynnäinen intohimo, joka vain vapaan antautumisen pohjalla voi
tehdä ihmisen onnelliseksi -- ja onneen oli ihminen oikeutettu! Hänen
tarkotuksensa siis oli suuri ja puhdas, ja hän puhui sen puolesta
kärsineiden ja vertavuotavien sydämien elämänkokemusten valtavalla
voimalla. Mutta samaan aikaan hän itse antoi omalla elämällään
paljo puheen ja moitteen aihetta. Jo ensimäiseen työtoveriinsa
Jules Sandeau'hon hän oli rakkaussuhteessa; sitte hän rakastui
intohimoisesti kuuluisaan kirjailijaan Alfr. Musset'iin, mikä rakkaus
alkoi suurella ilolla, mutta loppui suureen suruun. Senjälkeen hän
kiintyi erääseen italialaiseen lääkäriin Pagelloon, sitte sellaisiin
kuuluisuuksiin kuin runoilija Prosper Mérimée sekä säveltäjät Liszt
ja Chopin, jonka viimemainitun kanssa hän eli yhdessä kokonaista 8
vuotta. Tämä oli hänen onnetonta seikkailuaikaansa, josta hän on
itse tunnustanut ettei hän kenenkään kanssa löytänyt sitä suurta
ja kokonaista lemmen onnea, jota hän niin palavasti etsi. Koko
aikana hän kuitenkin hoiti ja kasvatti lapsiaan niinkuin hellä
äiti ainakin, ja hänen eronsa Chopinin kanssa tapahtui siten, että
poikansa _Maurice_ mieheksi kasvettuaan ei jaksanut sietää äitinsä
suhdetta tähän mieheen, vaan George Sandin täytyi valita poikansa ja
rakastajan rakkauden välillä, ja hän valitsi -- pojan rakkauden.

Näiden repivien elämänkokemusten pohjalta kumpusi romaani toisensa
perään hänen vireästä kynästään. Eikä hän kirjottanut yksistään omia
kokemuksiaan, vaan yhtä paljon niiden lukuisten etevien henkilöiden
vaikutuksen alaisena, joiden kanssa hän joutui tekemisiin -- hän
oli kuin kaiku, joka toi eri äänet vahvistettuina kuuluviin. Niinpä
hän, jouduttuaan sosialistien tuttavuuteen, kirjotti toisena
seikkailu-vuosikymmenenään etupäässä yhteiskunnallisia romaaneja,
joissa hän esitti puseropukuisia talonpoikia ja käsityöläisiä,
julistaen veljeyden ja tasa-arvoisuuden aatteita. Yksityiset henkilöt
ja niiden kärsimykset saivat jäädä syrjään, kun hän nyt käsitteli
kokonaisten kansanluokkien elämän ja onnen ehtoja, ollen tuon meidän
aikanamme niin suurimerkityksellisen _yhteiskuntaromaanin_ ensimäinen
tienraivaaja.

Tätä aikajaksoa seuraa George Sandin elämässä lyhyt aikakausi, jota
voisimme sanoa hänen _valtiolliseksi aikakaudekseen_. V. 1848 puhkesi
Ranskassa n.s. "helmikuun vallankumous". Antaessaan vastamainituissa
yhteiskuntaromaaneissaan sosialistien aatteille kuuluvuutta ja
kantavuutta, oli George Sand osaltaan ollut muiden mukana tätä
vallankumousta valmistamassa. Luonnollista oli että hän, jonka
mielilause oli että "tasavalta on paras perhe, kansa paras ystävä",
oli vallankumouksen puhjetessa mukana. Hän kirjotti uutterasti
väliaikaisen hallituksen lehteen "Bulletin de la République", jopa
perusti omasta puolestaan kansanvaltaisen viikkolehden, muusta
puhumatta. Mutta kun vallankumous, josta hän oli niin suuria toivonut
kansansa ja koko ihmiskunnan tosi hyväksi, päättyi veriseen kesäkuun
kapinaan, vetäytyi George Sand masentuneena rakkaaseen Nohantiinsa.
Hän oli tosin vielä kirjevaihdossa vallankumousmiesten kanssa aina
1855:een, mutta kun se kansa, joka vallankumouksen kautta pyrki
tasavallaksi, jo 1852 suuteli nöyrästi Napoleon III:n kunnianhimoista
keisarisapelia, niin ymmärtää sanomatta miten musertavasti sellaisen
lopputuloksen täytyi vaikuttaa George Sandiin.

Vallankumous hänet siis tavallaan karkotti nuoruudenaikansa
rakkaaseen Nohantiin. Ja siellä hänessä heräsivät voimakkaina eloon
nuoruudenajan muistot ja kokemukset rahvaan keskuudessa -- heräsivät
ja pulppusivat paperille monina ihanina _kyläkertomuksina_: "La
petite Fadette", "François le Champi", "Les Maîtres Sonneurs" y.m.,
joista ensinmainittu, mestarillisin kaikista, nyt ilmestyy suomeksi.
Näillä kertomuksilla hän vallotti _koko_ Ranskan kansan, ja ne
ovat juuri ne, jotka epäilemättä kantavat hänen nimeänsä kauvimmin
jälkimaailmaankin. Niissä hän ei ole enää tultasäihkyvä, taisteleva
nainen, eikä intoileva sosialististen aatteiden ja teorioiden
julistaja, vaan paljon kokenut, malttunut ja vakaantunut, miltei
äidillinen vaimo, joka kirjottaa niin lämpimästi ja yksinkertaisen
kauniisti, että sitä lukee ihastuksella kaikkien maiden syvät rivit.
Ja ne siveelliset aatteet, joita hän näissä kertomuksissaan ajaa,
tapaavat vastakaikunsa kaikkien maiden ja kaikkien aikojen rahvaan
sydämessä -- ne ovat koko maailman yhteistä omaisuutta.

Mainitsimme näissä kyläkertomuksissa ilmenevän äidillisen
piirteen. Se tuleekin hänessä tästä lähtien yhä voimakkaammaksi ja
kirkkaammaksi, niin että hänen viimeistä kahtakymmentä elinvuottaan
onkin sanottu hänen _äidilliseksi aikakaudekseen_. Hän asuu yhä
edelleen rakkaassa Nohantissaan, ja kirjottaa yhä edelleen pari
kolme teosta vuodessa, romaaneja ja näytelmiä, jopa viime aikoinaan
lastenkertomuksiakin. Se on tämä paljon kokenut, lämminsydäminen
äiti ja vanhus, joka nyt puhuu viisaan tyyneydellä, mutta jonka
mielikuvitus on vielä yhtä eloisa ja luonne yhtä verevä kuin
nuorempinakin päivinään. Hän elää "tyynen ja onnellisen vanhuuden
päiviä", niinkuin hän itse sanoo. Poikansa ja tyttärensä ovat
menneet naimisiin, ja elämä lasten ja lastenlasten keskuudessa valaa
hänen viimeisiin vuosiinsa kauneutta ja onnea (sivumennen olkoon
mainittu, että pojallakin oli kirjallisia lahjoja, hän m.m. julkaisi
äitinsä kanssa kokoelman kansansatuja). Hänen luonaan käy Ranskan
kuuluisimmat kirjailijat ja älyniekat vieraisilla, hän on viimeisiin
saakka terve ja työkykyinen, paljon hälyä herättäneet seikkailuvuodet
ovat unohtuneet ja hän kuolee v. 1876 kansansa ihailemana
rauhallisessa Nohantissaan lähes 72 vuoden vanhana.

George Sand oli tuottelias, sillä hänen sydämensä pysyi aina nuorena
ja mielikuvituksensa pirteänä, ja hän kirjotti helposti -- viimeisinä
aikoinaan hän ei edes lukenut läpi kirjottamaansa, vaan lähetti
sen sellaisenaan painoon. Siksipä hänen kynästään onkin lähtenyt
kaikkiaan toistasataa teosta. Hänen tuotteensa eivät niinmuodoin
ole hiotun hiottuja, mutta ne ovat aina lyyrillisen lennokkaita,
kaunopuheisia ja mukaansa tempaavia; tyyli on yksinkertainen, mutta
varma ja sopusuhtainen suuren kertojan tyyli. Jotkut ovat sanoneet
että hän liiaksi kaunisteli ja ihannoitsi, mutta toiset väittävät
sitä erehdykseksi ja että tuskin kukaan on kuvannut Ranskan kansaa
uskollisemmasti ja koristelemattomammasti kuin hän -- se on vain
tuo hänen lämmin, lennokas kirjotustapansa, joka valaa kaikkeen
runollista hohdettaan. Eikä sovi unohtaa että hän oli romantikko,
ja sellaisena hän epäilemättä liikkuu todellisuuden maakamaralla
uskollisemmin kuin useimmat muut sen suunnan edustajista.

Jotkut ovat tahtoneet julistaa George Sandin pannaan noiden hänen
vapaata rakkautta vaativien aikaisempien teostensa ja omien
lemmenseikkailujensa vuoksi. Se on sokeata ahdasmielisyyttä, sillä
jokaisen rehellisen ihmisen täytyy tunnustaa että hän silloinkin
etsi totuutta ja onnen syntysanoja, että nuo vuodet olivat hänen
puhdistavia kiirastulivuosiaan ja että hän koko elämänsä ajan
taisteli kaikkea kehnoa, väärää ja kahlehtivaa vastaan, päämääränään
koko ihmiskunnan kohoominen ja menestys, kaikkien sen jäsenten sekä
yksityisen että yhteiskunnallisen elämän onnen-ehdot. Elämä ja
taistelu sellaisen päämäärän eteen on kokonaisuudessaan suuri ja jalo
elämä, jonka edessä pikkuseikat häipyvät kuin kedon epätasaisuudet
rehevän, tähkivän laihon alle.



I.


Isä Barbeau, la Cossen kylässä, oli varakas mies -- muuten häntä ei
olisi kunnallishallinnon jäseneksi valittukaan. Hänellä oli kaksi
peltoa, jotka antoivat perheelle elatuksen, jopa rahaistakin rahaa
kirstunpohjaan kartuttivat. Niityistään hän korjasi kukkuraiset
kuormat heinää, ja lukuunottamatta pitkin joenvartta kasvavaa, joka
oli hiukan saraheinän sekaista, ei juuri parempaa rehua saatu koko
seutukunnalla -- se oli yleisesti tunnettu asia.

Ukko Barbeaun tiilikattoinen, hyvin rakennettu talo sijaitsi
aukealla paikalla kukkulan rinteellä, antoisan vihannestarhan ja
kahden tynnyrinalan suuruisen viinitarhan ympäröimänä. Vielä oli
riihen takana kaunis hedelmäpuutarha, joka kasvoi runsaasti luumuja,
kirsikoita, päärynöitä ja pihlajanmarjoja, ja sen laitamalla
rehottavat pähkinäpuut olivat koko paikkakunnan vanhimmat ja
suurimmat.

Ukko Barbeau oli rehti, hyväsydäminen mies, erittäin hellä
perheelleen eikä suinkaan nurja naapureitaan ja pitäjäläisiäänkään
kohtaan.

Hänellä oli jo kolme lasta, kun äiti Barbeau, joka nähtävästi
arveli että heillä oli varaa elättää niitä vaikka viisikin ja joka
halusi kiirehtiä, koska hänelle alkoi jo ikää karttua, sai päähänsä
lahjottaa miehelleen yhtaikaa kaksi reimaa poikaa. Ja kun uudet
tulokkaat olivat siinä määrässä samannäköisiä, että niitä tuskin
saattoi toisistaan erottaa, huomasi jokainen heti ensi silmäyksellä
että ne olivat kaksosia.

Sagette-muori, joka otti ne ihmisten ilmoille tullessaan
esiliinaansa, piirsi ensiksisyntyneen käsivarteen neulalla pienen
ristin, sillä, sanoi hän, joku nauhanpätkä tai kaulavitja voi
hävitä ja koko esikoisoikeus siten mennä hukkaan. Kun lapsi kasvaa
suuremmaksi, pakisi eukko, on häneen pantava sellainen merkki, joka
ei lähde milloinkaan. Ja niin tehtiinkin. Vanhempi sai nimekseen
Sylvain, mikä pian muuttui Sylvinetiksi, jotta hänet erotettaisiin
vanhemmasta samannimisestä veljestään, joka oli ollut hänen
kumminaan; toinen ristittiin Landryksi, minkä nimen hän sai pitää
semmoisenaan, koska setäänsä, jonka mukaan hän oli nimensä saanut,
aina pikku pojasta asti oli sanottu Landricheksi.

Ukko Barbeau hiukan hämmästyi, kun hän torilta palatessaan näki
kehdossa kaksi pientä päätä. "Katsoppas!" virkkoi hän; "tuo kehto
on aivan liian pieni, minun täytyy sitä huomenna suurentaa."
Hänessä näet oli hiukan puusepän vikaa, niin että vaikkei ollutkaan
milloinkaan saanut mitään oppia nikartelutaidossa, hän oli sentään
itse tehnyt puolet huonekaluistaan. Ukko ei sen enempää ihmetellyt,
menihän vaan vaimonsa luokse ja ojensi hänelle täyteisen lasin
lämmitettyä viiniä, mikä suuresti virkisti sairasta. -- "Sinä
hommailet niin uutterasti, eukkoseni", sanoi hän, "että pitääpä
minunkin ruveta tässä hiukan puuhiani terästämään. Meillä on nyt
kaksi suuta lisää, joita emme suinkaan olisi välttämättä tarvinneet;
se on minulle muistutukseksi että isken tanakammin maankamaraan.
Ole huoletta, minä kyllä isken aivan hartiain takaa; mutta pidähän
sentään varasi ettet lahjota minulle ensi kerralla kolmea yhtaikaa,
sillä se olisi jo melkein liikaa."

Barbeaun muori pirahti itkuun, ja se koski kovasti miehen mieleen.
"No", sanoi hän; "älähän nyt turhia tillittele, muoriseni! En sitä
moittiakseni sanonut, vaan päinvastoin kiittääkseni. Pojat ovat
kauniita ja hyvin kehittyneitä, niissä ei ole mitään ruumiinvikaa, ja
siitä saatamme olla iloisia."

"Oi", sanoi vaimo, "tiedän kyllä ettet sinä, Barbeau, minua pahoin
moitikkaan; mutta minä suren, kun olen kuullut sanottavan ettei
mikään ole niin vaikeata ja tarkkaa kuin kaksoisten kasvattaminen. Ne
ovat toisilleen alituiseksi haitaksi, niin että tavallisesti toisen
täytyy kuihtua, jotta toinen viihtyisi."

"Vai niin", virkkoi mies; "onko asia sillä lailla? Minä puolestani en
ole milloinkaan ennen nähnyt kaksosia -- eihän sellaisia niin usein
näe. Mutta Sagette-muori kai tuntee ne asiat hyvästi ja voi meitä
neuvoa."

Kun Sagette-muorin mieltä kysyttiin, vastasi tämä: "Uskokaa minua,
teidän kaksosenne kyllä jäävät eloon ja edistyvät eivätkä tule
sairastamaan enemmän kuin muutkaan lapset. Olen jo viisikymmentä
vuotta hoitanut kätilöntointa ja olen nähnyt kaikkien pitäjän lapsien
syntyvän, elävän tai kuolevan. Eivät nämät siis ole ensimäiset
kaksosetkaan. Samannäköisyys ei ensiksikään vaikuta mitään heidän
terveyteensä. On sellaisia, jotka eivät ole enemmän toistensa
näköisiä kuin te ja minä, ja useasti kuitenkin sattuu että toinen on
voimakas ja toinen heikko, joten toinen jää eloon ja toinen kuolee.
Mutta katselkaapas noita lapsia! Ne ovat molemmat yhtä kauniita ja
yhtä kehittyneitä, aivan kuin kumpikin olisi perheen ainokainen.
Ne eivät ole olleet toisilleen haitaksi äitinsä kohdussa; ne ovat
tulleet maailmaan tuottamatta hänelle tavallista suurempia tuskia
ja itse mitään erikoisempaa kärsimättä. Ne ovat kauniit kuin kaksi
enkeliä, eivätkä suinkaan aijo kuolla. Rauhottukaa siis, äiti
Barbeau; saatte niistä vielä paljo iloa, kun näette niiden kasvavan,
ja jos kehitys jatkuu samaan suuntaan, niin ei heitä voi enää
toisistaan erottaa muut kuin te ja ne, jotka heidät näkevät joka
päivä, sillä en ole milloinkaan nähnyt toista niin samannäköistä
kaksoisparia. Nehän ovat aivan kuin kaksi vasta munasta puikahtanutta
peltokanan poikasta, niin suloiset ja niin toistensa näköiset, ettei
kukaan muu kuin peltokanamuori itse voi niitä toisistaan tuntea."

"No niin, käyhän se laatuun", sanoi ukko Barbeau korvallistaan
raappien. "Mutta olen kuullut sanottavan kaksoisten kiintyvän niin
toisiinsa, etteivät ne erotettuina enää jaksa elääkään, vaan ainakin
toinen lopulta kuolee suruun ja ikävään."

"Sekin on totta", sanoi Sagette-muori; "mutta kuulkaahan nyt, mitä
vanha kokenut vaimo teille sanoo. Älkää unohtako neuvojani, sillä kun
lapsenne ovat ennättäneet siihen ikään, että joutuvat teistä eroon,
silloin ei minua enää ole maailmassa. Pitäkää varalla siitä lähtien,
kun kaksoset rupeavat ympäristöään tarkastamaan, ettette anna
heidän olla alati yhdessä. Ottakaa toinen mukananne ulkotöihin ja
jättäkää toinen kotiin. Kun toinen menee onkimaan, lähteköön toinen
metsästämään; toisen kaitessa lampaita vartioikoon toinen härkiä
laitumella; kun annatte toiselle viiniä, antakaa toiselle lasi vettä,
ja päinvastoin. Älkää nuhdelko tai rangaisko molempia yhtaikaa, älkää
pukeko heitä samalla tavalla; kun toinen saa hatun, antakaa toiselle
lakki, ja varokaa varsinkin ettette teetä molemmille puseroita
samasta sinisestä kankaasta. Kaiken kaikkineen, teidän tulee käyttää
kaikkia mahdollisia keinoja estääksenne heitä liittymästä liian
läheisesti toisiinsa ja tottumasta liiaksi toistensa seuraan.
Pelkään pahoin että annatte näiden neuvojeni mennä korvasta sisään
ja toisesta ulos, mutta jos ette niitä seuraa, saatte vielä kerran
katkerasti katua."

Sagette-muori puhui hyvin ja hänen sanojansa uskottiin. Luvattiin
seurata hänen neuvojaan ja eukko sai ennen lähtöään kauniin lahjan.
Ja kun hän oli vakavasti varottanut ettei kaksosia ruokittaisi
samalla maidolla, ruvettiin kiireesti etsimään imettäjää.

Mutta sellaista ei ollut niiltä seuduin saatavissa. Barbeaun muori,
joka ei ollut odottanut kahta lasta ja joka itse oli imettänyt kaikki
muut lapsensa, ei ollut ryhtynyt etukäteen mihinkään sensuuntaisiin
kuulusteluihin. Isä Barbeaun itsensä täytyi lähteä liikkeelle
imettäjää hakemaan, ja kun äiti ei voinut antaa pienokaistensa nähdä
sillaikaa nälkää, imetti hän itse molempia.

Meidän seudun rahvas ei tee yhdessä kädenkäänteessä päätöksiään,
ja rikaskin tinkii aina mielellään jonkun verran. Barbeaun väellä
tiedettiin olevan varoja ja arveltiin että äiti, joka ei enää ollut
kukoistus-ijässään, ei kauvankaan jaksaisi rasittumatta imettää
molempia lapsia. Kaikki imettäjät, jotka isä Barbeau sai käsiinsä,
pyysivät häneltä 18 livreä kuussa, ei enempää eikä vähempää kuin
herrasmieheltä konsanaan.

Ukko Barbeau ei tahtonut maksaa kuin 12 tai 15 livreä, koska se oli
hänen mielestään kylliksi talonpoikaisissa oloissa. Hän kuulusteli ja
kyseli joka taholta, mutta sopimusta vaan ei syntynyt. Asia ei muuten
ollut niin varsin kiireellinenkään; kaksi niin pientä lasta eivät
voineet juuri äitiään uuvuttaa, ja ne olivat niin terveitä, niin
hiljaisia ja tyytyväisiä molemmat, etteivät tuottaneet sen enempiä
vaivoja kuin jos talossa olisi ollut yksi ainoa lapsi. Kun toinen
nukkui, nukkui toinenkin. Isä oli laittanut kehdon kuntoon, ja kun
he tavallisesti itkivät yhtaikaa, niin heitä yhtaikaa soudatettiin
ja tyynnytettiinkin. Lopulta isä Barbeau sopi erään imettäjän
kanssa 15:sta livrestä, eikä riidanalaisena enää ollut kuin jonkun
sadan soun käsiraha. Silloin hänen vaimonsa eräänä päivänä virkkoi:
"Kuuleppas, ukkoseni; en tosiaankaan ymmärrä minkätähden meidän
pitäisi tuhlata 180 tai 200 livreä vuodessa, aivan kuin olisimme
hienoa herrasväkeä ja aivan kuin minä olisin liian vanha lapsiani
imettämään. Minulla on enemmän maitoa kuin tarvitaankaan. Poikamme
ovat jo kuukauden vanhat, ja katsohan itse miten terveennäköisiä ne
ovat! La Merlande, jonka tahdot toista imettämään, ei ole läheskään
niin terve kuin minä; hänen maitonsa on jo kohta puolentoista
vuotista, eikä se ole sopivaa niin pienelle lapselle. Sagette -muori
kielsi meitä imettämästä kaksosiamme samalla maidolla, jotteivät
he kiintyisi liiaksi toisiinsa; niin hän tosin sanoi, mutta hän
sanoi myöskin että meidän pitää hoitaa molempia yhtä hyvin, koska
kaksoset eivät kuitenkaan ole yhtä voimakkaita kuin muut lapset.
Näen mieluummin että lapsemme rakastavat toisiaan liiaksi, kuin
että toinen kärsii toisen vuoksi. Ja kummanko sitte antaisimme
imettäjän huostaan? Tunnustan suoraan että eroan yhtä vastahakoisesti
kumpaisestakin. Voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olen
sydämestäni rakastanut kaikkia lapsiani; mutta minä en ymmärrä mistä
se johtuu, että tuntuu kuin nämä olisivat kaikkein kauniimmat ja
suloisimmat mitä olen sylissäni kantanut. Tuntuu siltä -- en tiedä
oikein miten -- kuin pelkäisin aina heidät kadottavani. Pyydän,
ukkoseni, ettemme ajattelisi enää ensinkään koko imettäjäjuttua;
tehkäämme vaan muuten kaikki, mitä Sagette-muori on meille neuvonut.
Sillä en voi käsittää kuinka imeväiset voisivat liiaksi toisiinsa
kiintyä, nuo, jotka tuskin voivat erottaa käsiään ja jalkojaan
siinäkään ijässä, jolloin heidät vierotetaan."

"Saatat olla oikeassa, muoriseni", vastasi ukko Barbeau katsellen
vaimoaan, joka näytti vielä harvinaisen terveeltä ja voimakkaalta.
"Mutta jos sinä kuitenkin heikontuisit sikäli kuin lapset varttuvat?"

"Ole huoletta", vastasi vaimo; "minulla on vielä sellainen ruokahalu
kuin jos olisin viidentoista ikäinen. Sitäpaitsi, jos tunnen
heikontuvani, lupaan kertoa asiasta, ja silloin ennätämme kyllä vielä
liiaksikin lähettää toisen lapsiparoista muiden imetettäväksi."

Ukko Barbeau suostui tuumaan, sitä mieluummin, kun hän ei pitänyt
turhista kulungeista. Barbeaun muori imetti kaksosensa sairastumatta
tai muutenkaan rasittumatta, jopa oli siinä määrässä terhakka,
että hän kaksi vuotta kaksosparin syntymän jälkeen synnytti vielä
pienen sievän tytön, joka sai nimekseen Nanette ja jota hän samoin
itse imetti. Se oli kuitenkin vähän liikaa, ja tuskinpa eukko olisi
suoriutunut kunnialla koko asiasta, ellei vanhin tyttärensä, joka
hiljattain oli saanut ensimäisen lapsensa, silloin tällöin olisi
avustanut äitiään antamalla pienelle sisarelleen rintaa.

Sillä tavoin kasvoi ja lisääntyi perhe, ja päivänpaisteessa myllersi
sekaisin pienet enot ja tädit pienten sisarenpoikiensa ja -tytärtensä
kanssa, kaikki jokseenkin yhtä vallattomina tai yhtä vakavina.



II.


Kaksoset kasvoivat ja viihtyivät sairastamatta sen pahemmin kuin
muutkaan lapset, jopa olivat niin hyviä ja tyytyväisiä, että näytti
kuin ei heitä olisi milloinkaan vaivannut hammassärky tai sen
semmoinen lastentauti.

He olivat vaaleaverisiä molemmat ja pysyivät sellaisina koko
elämänsä. Kasvot olivat kauniit, silmät suuret ja siniset, hartiat
kohtalaisen leveät, vartalo suora ja sopusuhtainen. He olivat
pitemmät ja rohkeammat kuin kaikki muut ikäisensä, ja kaikki
kylän läpi kulkevat pysähtyivät heitä katselemaan, ihmetellen
poikain yhdennäköisyyttä ja virkahtain mennessään: "siinäpä kaunis
kaksoispari!"

Ja juuri senvuoksi, että kaksoset jo aikaisin tottuivat olemaan
muiden huomaavaisuuden ja kysymysten esineinä, eivät he jääneet
typeriksi tai ujoiksi. He olivat reippaita ja ujostelemattomia
kaikkia kohtaan, ja sensijaan että olisivat kätkeytyneet pensaisiin,
niinkuin meikäläisillä lapsilla on tapana vieraita nähdessään, he
menivät kohteliaasti tulijan luo ja vastasivat kysymyksiin luomatta
katsettaan maahan tai hidastelematta. Ensi silmäyksellä ei heissä
voinut huomata mitään erilaisuutta, he olivat niin toistensa
kaltaiset kuin kaksi marjaa konsanaan. Mutta ken tarkasti heitä
yhtärintaa neljännestunnin verran, hän huomasi helposti että Landry
oli pikkuruisen pitempi ja kasvultaan vankempi, että hänen hiuksensa
olivat hiukan paksummat, nenä suurempi ja silmät vilkkaammat.
Hänellä oli myöskin leveämpi otsa ja päättäväisempi kasvonilme, ja
syntymämerkki, joka oli veljen oikealla poskella, oli Landrylla
vasemmalla puolella ja muutenkin paljoa selvempi. Naapurit siis
tunsivat heidät hyvin, mutta toisinaan hekin sentään erehtyivät, ja
hämärissä taikka pienen välimatkan päässä miltei kaikki sekottivat
heidät keskenään, sitä helpommin kun kaksosten äänensointukin oli
aivan sama ja kun he, hyvin tietäen että heidän suhteensa saattoi
erehtyä, vastailivat toistensa puolesta, huolimatta koskaan
hairahdusta oikaista. Itse ukko Barbeaukin iski toisinaan kiveen.
Kävi niinkuin Sagette-muori oli ennustanut, että ainoastaan äiti
ei milloinkaan hairahtunut, ei edes pilkkopimeässä tai pitkänkään
matkan päässä; heti kun hän vain näki heidän tulevan tai kuuli heidän
äänensä, erotti hän poikaset toisistaan.

Toinen ei voinut ylvästellä olevansa toista parempi, sillä jos
Landry olikin jonkun verran iloisempi ja rohkeampi kuin hänen
vanhempi veljensä, niin oli Sylvinet sensijaan niin sydämellinen ja
älykäs, ettei häntä voinut rakastaa vähemmin kuin hänen nuorempaa
veljeäänkään. Kokonaista kolme kuukautta koetettiin heitä estää
liiaksi toisiinsa kiintymästä. Kolme kuukautta on pitkä aika
maalaisille, kun on kysymys jostain tavallisesta poikkeavasta. Mutta
sen pahempi ei tuosta hommasta voitu huomata minkäänmoisia tuloksia,
toisekseen oli kirkkoherra sanonut että Sagette-muori oli hölynpölyn
puhuja ja että sitä, minkä Jumala oli luonnonlaiksi asettanut, ei
ihmisten pitäisi ruveta muokkailemaan. Niin koko asia vähitellen
unohtui. Ensimäinen kerta kun pojilta riisuttiin mekot ja heidät
vietiin housuniekkoina kirkkoon, olivat nuo vaatekappaleet samasta
kankaasta ja samaan malliin leikatut, sillä ne olivat tehdyt äidin
hameesta ja pitäjänräätäli tunsi ainoastaan yhden housunmallin.

Aikaa myöten huomattiin että he suosivat samoja värejä, ja kun
heidän Rosette tätinsä tahtoi antaa kummallekin kaulahuivin
uudenvuodenlahjaksi, valitsivat molemmat samanvärisen sinipunervan
huivin ympärikulkevan rihkamakauppiaan varastosta, jota tämä kuletti
talosta taloon vanhan hevoskonin selässä. Täti kysyi johtuiko heidän
vaalinsa siitä, että kummankin pitäisi aina olla samalla tavalla
puetut. Mutta kaksoset eivät niin kauvas tähdänneet; Sylvinet vastasi
että hänen valitsemansa huivi oli sekä väriltään että kuosiltaan
kaunein kauppiaan koko varastossa, ja heti paikalla vakuutti Landry
että kaikki muut kaulahuivit olivat rumia.

"Entäs mitä pidätte hevoseni väristä?" kysyi kulkukauppias nauraen.

"Se on hyvin ruma", vastasi Landry; "aivan kuin mikähän vanha
harakka."

"Kerrassaan ruma", virkkoi Sylvinet; "ihan kuin pörhöinen harakka."

"Näettehän", sanoi kauppias viisastellen tädille, "että lapsilla on
sama maku. Jos toisen mielestä punainen on keltaista, niin toinenkin
heti vakuuttaa punaisen keltaiseksi, eikä kannata ruveta heidän
kanssaan reistailemaan, sillä sanotaan että jos tahdomme estää
kaksoisten pitämästä itseään kahtena saman mallin jäljennöksenä, niin
he tulevat paksupäisiksi eivätkä tiedä enää mitään."

Niin sanoi kauppias sentähden, että hänen sinipunaiset kaulahuivinsa
olivat arkavärisiä, joten hän halusi myydä niitä kaksi yhtaikaa.

Samoin kävi aina myöhemminkin, ja kaksoset olivat niin samalla
tavalla puetut, että heitä oli entistäkin vaikeampi toisistaan
erottaa. Ja liekö se sitte ollut lasten vallattomuutta taikka niitä
luonnonlain seurauksia, joita kirkkoherra piti mahdottomana hävittää,
mutta niin vain kävi, että kun toisen puukengästä sattui kärki
irtautumaan, niin oli heti toisellakin saman jalan kenkä repaleina;
kun toinen sai reijän lakkiinsa tai takkiinsa, puhkasi toinenkin
viipymättä samanlaisen niin taitavasti, että olisi voinut väittää
saman onnettomuuden kohdanneen molempia, ja jos joku tahtoi asiaa
lähemmin tutkia, purskahtivat kaksoset täyttä kurkkua nauramaan,
veitikkamaisen viaton ilme kasvoillaan.

Olipa sitten pahaksi tai hyväksi, mutta tämä ystävyys yhä vaan
lisääntyi vuosien kuluessa, ja sinä päivänä, jolloin pojat kykenivät
jonkun verran ajatuksiaan ilmaisemaan, sanoivat he toisilleen että
heillä ei ollut lainkaan hauskaa muiden lasten seurassa, elleivät
molemmat olleet saapuvilla, ja kun eräänä päivänä isä otti koetteeksi
toisen mukaansa koko päiväksi toisen jäädessä kotiin äidin luo, oli
molemmilla niin ikävä ja he olivat niin alakuloisia, kalpeita ja
hitaita, että heitä luultiin sairaiksi. Ja kun he illalla tapasivat
toisensa, läksivät he käsikkäin kävelemään eivätkä tahtoneet
palata ollenkaan sisään, niin hyvä oli heidän mielensä kun taasen
saivat olla yhdessä, ja samalla he olivat hiukan loukkaantuneita
vanhemmilleen, jotka olivat heille tuottaneet tämän surun.

Eikä tätä yritystä enää uudistettukaan, sillä totta puhuen sekä
isä että äiti, jopa enot ja tädit, veljet ja sisaretkin tunsivat
kaksosia kohtaan sellaista hellyyttä, että se tuntui miltei
heikkoudelta. He olivat pojista oikein ylpeitä, kun olivat kuulleet
heitä niin paljo kiitettävän, ja todellakaan eivät kaksoset olleet
ei rumia, typeriä eikä pahanilkisiä. Toisinaan isä Barbeau tuli
vähän levottomaksi tuosta heidän ainaisesta yhdessäolostaan,
ajatellessaan mitenkä sitten kävisi, kun pojat joutuisivat miehen
ikään, ja muistellessaan Sagette-muorin sanoja hän koetti ärsyttää
heitä toisiaan vastaan ja herättää heissä kateutta. Kun he olivat
syypäät johonkin pieneen virheeseen, nipisti hän esim. Sylvinetiä
korvalehdestä sanoen Landrylle: "Tällä kertaa annan sulle anteeksi,
koska sinä tavallisesti olet kiltimpi". Mutta Sylvinet tyytyi
kernaasti rangaistukseensa, kun näki veljensä pelastuvan, ja Landry
itki ikäänkuin häntä olisi kuritettu. Toisinaan koetettiin antaa
ainoastaan toiselle jotain, jota molemmat halusivat; mutta jos se oli
jotakin syötävää, jakoivat he sen paikalla; jos se taasen oli joku
leikkikalu tai muu sellainen, käyttivät he sitä yhteisesti taikka
vuorotellen, erottamatta kummanko se varsinaisesti oli. Jos toisen
käytöstä kiitettiin ja toisen avut jätettiin huomioon ottamatta,
niin toinen oli tyytyväinen ja iloinen nähdessään kaksoisveljeään
kiitettävän ja hyväiltävän ja hänkin puolestaan alkoi häntä kiittää
ja hyväillä.

Sanalla sanoen, oli turhaa koettaa heitä erottaa enemmän sielun
kuin ruumiin puolesta, ja kun ihmiset eivät yleensä henno kieltää
mitään sellaisilta lapsilta, joita rakastavat, ei edes silloinkaan
kun se olisi heidän onnekseen, niin annettiin asiain mennä menoaan
Jumalan huomassa, taikka tehtiin pientä pilaa, mikä ei kaksosia
liioin hämmentänyt. He olivat erittäin oveloita, ja saadakseen
olla rauhassa, olivat he toisinaan kiistelevinään ja tappelevinaan
jotta pölisi, mutta se oli heille pelkkää huvia, ja kieritellessään
toistensa yli he varoivat tarkoin etteivät vain vahingossa toisiaan
loukkaisi. Kun joku naapurein pojista ihmetteli nähdessään heidän
toisiaan höyhentävän, nauroivat he häntä salavihkaa ja puhelivat ja
visertelivät keskenään kuin kaksi pääskystä samalla oksalla.

Tästä suuresta yhtäläisyydestä ja ystävyydestä huolimatta tahtoi
Jumala, joka ei milloinkaan ole luonut mitään täydelleen samanlaista
ei taivaassa eikä maan päällä, muodostaa heillekin erilaisen
kohtalon, ja silloin nähtiin että he olivat kaksi erilaista olentoa
niin Jumalan edessä kuin keskenään.

Siitä päästiin selville vasta erään koettelemuksen kautta, ja tuo
koettelemus sattui sen jälkeen, kun kaksoset jo olivat suorittaneet
ensimäisen ripilläkäyntinsä. Barbeaun perhe karttui karttumistaan,
etupäässä vanhempien tyttärien ansiosta, jotka väsymättä tuottivat
maailmaan kauniita lapsia. Vanhin poika Martin, kaunis ja reima
miehenalku, suoritti paraikaa sotapalvelustaan; vävypojat tekivät
lujasti työtä, mutta sitäkään ei ollut aina riittämään saakka.
Meidän seudullamme on ollut jakso huonoja vuosia, riippuen osaksi
sopimattomista säistä, osaksi huonoista liikeajoista, jotka ovat
poimineet talonpojan taskusta enemmän rahaa kuin mitä ovat sinne
koonneet. Sentähden ei Barbeaullakaan ollut varaa pitää koko joukkoa
luonaan, vaan hänen täytyi ajatella lähettää kaksoset muuanne
palvelukseen. Isä Caillaud, Prichessä, tarjoutui ottamaan toisen
heistä härkiä ajamaan, hänellä kun oli suuri talo hoidettavana ja
omat poikansa olivat joko liian vanhoja tai liian nuoria tuohon
toimeen. Äiti Barbeau sekä pelästyi että kävi surulliseksi, kun hänen
miehensä ensi kerran puhui asiasta. Näytti kuin hän ei milloinkaan
olisi aavistanutkaan että mitään sentapaista voisi kohdata hänen
kaksosiaan, ja kuitenkin hän oli sitä pelännyt pitkin aikaa; mutta
kun hän oli kaikessa miehelleen kuuliainen, ei hänellä ollut
tähänkään mitään sanomista. Isäkin puolestaan oli levoton ja rupesi
jo hyvissä ajoin asiaa valmistamaan. Aluksi kaksoset hyrähtivät
itkuun ja viettivät kokonaista kolme päivää ulkona metsässä ja
vainioilla, tullen muiden näkyviin ainoastaan ruoka-aikoina. He
eivät sanoneet sanaakaan vanhemmilleen, ja kun kysyttiin olivatko he
valmiit alistumaan kohtaloonsa, eivät pojat vastanneet siihen mitään,
mutta toisilleen he puhelivat paljonkin kahdenkesken ollessaan.

Ensimäisenä päivänä he myötänään valittelivat ja syleilivät toisiaan,
aivan kuin olisivat pelänneet että heidät väkisin erotetaan. Mutta
sitä ei ukko Barbeau olisi tehnyt millään ehdolla. Hän talonpoikien
tapaan luotti siihen, että aikaa myöten kaikki kyllä selviää
itsestään. Niinpä, kun kaksoset seuraavana aamuna huomasivat ettei
heitä kohtaan käytetty väkivaltaa, vaan luotettiin siihen että
heidän järkensä voittaisi, he pelästyivät paljoa enemmän isän
lujatahtoisuudesta, kuin jos heitä olisi taivutettu uhkauksilla ja
ruumiillisella kurituksella.

"Kaipa meidän täytyy siihen suostua", sanoi Landry. "On vaan kysymys
siitä kumpi lähtee, sillä siinä suhteessa on päätösvalta jätetty
meille ja ukko Caillaud on sanonut ettei hän voi molempia ottaa."

"Minusta on yhden tekevää menenkö vai jäänkö", sanoi Sylvinet, "kun
meidän kuitenkin täytyy erota. Itse asiassa ei vieraaseen paikkaan
joutuminen ole niinkään vaikeata, ja jos pääsisin sinne sinun
kanssasi yhdessä, niin en ensinkään ikävöisi kotia."

"Niinhän sitä voisi luulla", vastasi Landry, "mutta kuitenkin on
sillä, joka jää vanhempien luo, enemmän lohdutusta ja vähemmän ikävää
kuin sillä, jonka täytyy jättää niinhyvin kaksoisveljensä kuin isänsä
ja äitinsä, ja puutarhan, ja eläimet, ja kaiken muun, mistä on ennen
iloinnut."

Landry sanoi tämän jotenkin päättäväisesti; mutta Sylvinet ratkesi
itkuun, sillä hänellä ei ollut niin paljo päättäväisyyttä kuin
veljellään, ja jo ajatus, että pitäisi jättää kaikki yhtaikaa, tuotti
hänelle sellaista tuskaa, ettei hän voinut kyyneleitään hillitä.

Landry itki hänkin, vaan ei niin kiihkeästi eikä aivan samalla
tavalla, sillä hän aikoi aina itse ottaa vaikeamman tehtävän osalleen
ja halusi nähdä paljoko veljensä saattaisi kärsiä säästääksensä
häneltä loput. Landry tiesi aivan hyvin, että Sylvinet paljoa enemmän
kuin hän pelkäsi joutua vieraaseen ympäristöön ja elää jonkun muun
perheen keskuudessa kuin kotonaan.

"Kuulehan, veliseni!" sanoi hän Sylvinetille. "Jos kerran voimme
päättää erota toisistamme, niin on parempi että minä menen. Tiedät
hyvin että olen vähän vahvempi kuin sinä ja että kun olemme sairaita,
joka miltei aina sattuu yhtaikaa, niin kuume ahdistaa sinua
ankarammin kuin minua. Sanotaan että me ehkä kuolemme, jos meidät
erotetaan. En usko että minä puolestani kuolen, mutta sinusta en
takaa ja sentähden tahtoisin mieluummin että sinä olisit äitimme
luona, joka sinua lohduttaisi ja hoitaisi. Jos tosiaankin täällä
kotona tehdään jotain erotusta välillämme, vaikkei sitä suinkaan osaa
huomata, niin luulen että sinua pidetään rakkaampana, ja tiedänhän
että sinä olet kiltimpi ja sydämellisempi. Jää sinä tänne, minä
lähden. Me emme joudu varsin kauvas toisistamme. Ukko Caillaudin
maat ovat meidän maittemme rajalla ja me näemme toisemme joka päivä.
Minä rakastan työtä, ja kun juoksen paremmin kuin sinä, niin tulen
heti työn päätyttyä sinua tapaamaan. Sinä, jolla ei ole niin paljo
puuhaa, voit aina kävellessäsi pistäytyä työpaikalle minua katsomaan.
Olen silloin paljoa levollisempi sinun suhteesi kuin jos sinä olisit
poissa ja minä kotona. Pyydän siis sinun jäämään kotiin."



III.


Mutta Sylvinet ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Vaikka
hän oli paljoa lujemmin kiintynyt isäänsä, äitiinsä ja pieneen
Nanetteen, niin häntä kauhistutti heittää koko taakka rakkaan
kaksoisveljensä niskoille.

Väiteltyään asiasta pitkän aikaa he vetivät "pitkäätikkua", jolloin
Landry sai lyhyemmän tikun. Mutta Sylvinet ei ollut ratkaisuun
tyytyväinen, vaan ehdotti että heitettäisiin "kruunua ja kantaa"
kuparirahalla. Kruunu osui hänelle kolme kertaa peräkkäin; se oli
siis Landry, jonka lopultakin täytyisi lähteä.

"Näethän että kohtalo on niin määrännyt", sanoi Landry, "ja sinä
tiedät että kohtalolleen ei kukaan voi mitään."

Vielä kolmantena päivänä vetisteli Sylvinet, mutta Landry ei enää
itkenyt. Ensimäinen lähdön ajatus oli hänelle tuottanut ehkä
suurempaakin surua kuin veljelleen, mutta onnettomuutta alati
ajatellen oli hän pian siihen tottunut ja pakottanut itsensä ottamaan
asian järkevältä kannalta, kun Sylvinet sensijaan oli heittäytynyt
tolkuttomaan epätoivoon. Landry oli siis jo päättänyt lähteä, kun
Sylvinet vielä ei ollut ennättänyt veljensä lähtöä edes ajatellakkaan.

Niinpä olikin Landryn itsetunto suurempi kuin veljen. Heille oli
siksi useasti toistettu ettei heistä milloinkaan tulisi oikeita
miehiä, elleivät tottuisi olemaan toisistaan erossa, että Landry
neljäntoistavuotiaan heräävän itsetietoisuuden kannustamana alkoi
tuntea halua näyttää ettei hän enää ollut mikään lapsi. Hän se aina
oli veljeään kehottanut ja johtanut siitä asti, kun ensi kerran
ottivat linnunpesän puunlatvasta alas. Hänen onnistui tälläkin
kertaa rauhottaa veljensä, ja kun he illalla tulivat kotiin, selitti
Landry isälleen että hän ja veljensä olivat päättäneet täyttää
velvollisuutensa, että he olivat heittäneet arpaa ja että hänen,
Landryn, osaksi oli langennut mennä Pricheen ajamaan suuria härkiä.

Isä Barbeau otti kaksosen kumpaisellekin polvelleen, vaikka he olivat
jo suuria ja kookkaita poikia, puhutellen heitä seuraavasti:

"Lapseni, olette nyt ennättäneet järkevyyden ikäasteelle; näen sen
teidän alistumisestanne ja olen siihen tyytyväinen. Muistakaa, että
kun lapset tuottavat iloa isälleen ja äidilleen, silloin he tuottavat
myöskin iloa taivaan Herralle, joka heitä siitä vielä kerran
palkitsee. En halua tietää kumpiko teistä on ensin alistunut. Mutta
Jumala sen tietää ja hän on häntä siunaava siitä, että on antanut
hyvän neuvon, samoinkuin hän on siunaava toista, joka on neuvoa
seurannut."

Senjälkeen hän vei kaksoset äidin luo, että tämäkin lausuisi heille
kiittävän sanan. Mutta Barbeaun muorin oli niin vaikea pidättää
kyyneleitään, että hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaan ainoastaan
otti heidät syliinsä.

Ukko Barbeau ei ollut mikään pölkkypää ja hän tiesi varsin hyvin
kumpiko pojista oli rohkeampi ja kummalla oli hellempi sydän. Hän
ei tahtonut antaa Sylvinetin auliuden laimentua, sillä hän huomasi
että Landry puolestaan oli järkkymätön päätöksessään ja että yksi
ainoa seikka voi saattaa hänet horjumaan: levottomuus veljen
puolesta. Siitä syystä hän herättikin Landryn ennen päivännousua,
varoen tarkoin koskettamasta vanhempaan veljeen, joka nukkui hänen
vieressään.

"Kas niin, poikaseni", kuiskasi hän; "meidän täytyy nyt lähteä
Pricheen ennenkun äitisi näkee sinut. Tiedäthän että hän suree,
ja meidän täytyy säästää häntä jäähyväisiltä. Seuraan sinua uuden
isäntäsi luo ja kannan tavarasi."

"Enkö sano veljelleni hyvästi?" kysyi Landry. "Hän suuttuu minuun,
jos menen hyväisiä sanomatta."

"Jos veljesi herää ja näkee sinun lähtevän, niin hän alkaa itkeä ja
herättää siten äitinne, ja äiti taas itkee sitä enemmän, kun näkee
teidän surevan. Kas niin, Landry; sinulla on sydän paikallaan etkä
sinä tahdo tehdä äitiäsi sairaaksi. Suorita asiasi miehekkäästi
loppuun saakka, poikani, ja mene huomiota herättämättä. Jo tänä
iltana tuon veljesi luoksesi, ja kun huomenna on sunnuntai, niin saat
tulla kotiin äitiä katsomaan."

Landry totteli reippaasti ja meni ovesta ulos taakseen katsomatta.
Mutta äiti Barbeaupa ei ollutkaan nukkunut niin syvään ja
levollisesti, ettei olisi kuullut kaikkea mitä miehensä sanoi
Landrylle. Vaimoraukka, joka käsitti että miehensä oli oikeassa,
ei liikahtanut paikaltaan, nosti vain jonkun verran sänkyverhoja
katsellakseen Landryn jälkeen. Hän oli niin epätoivoinen, että
syöksyi suinpäin sängystä rientääkseen poikaansa syleilemään, mutta
pysähtyi kuitenkin kaksosten vuoteen ääreen, jossa Sylvinet vielä
raskaasti nukkui. Poikaparka oli itkenyt niin paljo viimeisenä
kolmena päivänä ja kolmena yönä, että oli aivan uupunut, jopa hiukan
kuumeinenkin. Hän heittelihe levottomasti vuoteellaan, huokaili
syvään ja valitti hiljaa, kuitenkin heräämättä.

Kun äiti Barbeau siinä katseli jälelle jäänyttä kaksoisveljeä, ei hän
voinut olla itsekseen ajattelematta että tämä poika oli juuri se,
josta hän olisi kaikkein vastahakoisimmin eronnut. Hän oli noista
kahdesta tunteellisempi, johtuipa se hellemmästä luonteesta tai
siitä Jumalan järjestyksestä että kahdesta rakastavasta, olkoonpa
heidän kiintymyksensä ystävyyttä tai rakkautta, toinen aina antautuu
kokonaisemmin kuin toinen. Landry oli jossain määrin isä Barbeaun
suosikki, tämä kun piti ahkeruutta ja reippautta suuremmassa arvossa
kuin sydämellisyyttä ja ystävällistä käytöstä. Äiti sensijaan suosi
hellempää ja ventomielisempää Sylvinetiä.

Katsellessaan näin poikaansa, joka makasi vuoteessaan kalpeana ja
uupuneena, ajatteli äiti että olisi ollut vahinko lähettää häntä
muiden palvelukseen ja että Landry oli vahvempi vastuksia kestämään
eikä muutenkaan niin kiintynyt äitiinsä ja kaksoisveljeensä,
että olisi ollut sairastumisen vaarassa. Sillä pojalla on ankara
velvollisuudentunto, ajatteli hän; mutta eikö hän liene samassa
hiukan kovasydäminen; muuten ei hän olisi mennyt tiehensä noin
päätään kääntämättä tai edes kyyneltä vuodattamatta. Hän ei olisi
voinut astua kahtakaan askelta heittäytymättä polvilleen, pyytääkseen
Jumalalta voimaa, ja hän olisi tullut vuoteeni ääreen, vaikkapa vaan
minua katsellakseen ja sänkyverhojeni lievettä hyväilläkseen. Minun
Landryni on oikea poikainen poika! Liikkua, puuhata, siirtyä hommasta
toiseen, muuta hän ei kaipaa; mutta tällä toisella on tytön sydän,
hän on niin hellä ja lempeä, ettei voi olla häntä rakastamatta kuin
omaa silmäteräänsä.

Näin ajatellen palasi äiti Barbeau takaisin vuoteeseensa, saamatta
kuitenkaan unta silmäänsä, sillaikaa kun isä Barbeau saattoi
poikaansa niittyjen ja laitumien poikki Pricheen. Saavuttuaan
pienelle kukkulalle, jonka toiselta puolelta ei enää näkynyt Cossen
taloja, Landry pysähtyi taakseen katsoen. Hänen sydämensä oli liian
täysi ja hän istuutui sananjalkojen keskelle, voimatta kulkea enää
askeltakaan. Isä-ukko ei ollut sitä huomaavinaankaan, vaan asteli
eteenpäin. Mutta hetkisen päästä hän huusi lempeästi:

"Päivä alkaa jo valeta, Landry; joudutetaanpas matkaa, että ennätämme
perille ennen auringon nousua."

Landry nousi, ja kun hän oli päättänyt olla isänsä nähden itkemättä,
niin hän nieli silmiinsä tunkeutuneet kyyneleet. Sitte hän oli
kadottavinaan veitsensä, jotta voi kääntyä poispäin, ja saapui
Pricheen näyttämättä suruaan, joka ei ollut niinkään pieni.



IV.


Kun isä Caillaud näki että hänelle lähetettiin kaksosista vahvempi
ja vikkelämpi, otti hän pojan erittäin ystävällisesti vastaan. Hän
tiesi ettei ero ollut tapahtunut naurusuin, ja hyvä ihminen ja
kelpo naapuri kun oli sekä samalla Barbeaun hyvä ystävä, koetti
ukko parastaan huvittaakseen ja lohduttaakseen nuorta renkiään.
Hän käski paikalla antaa pojalle aamiaista ja maljallisen viiniä,
sillä helposti näkyi että hän oli surullinen. Sitte otti ukko hänet
kanssaan härkiä valjastamaan ja näytti kuinka se oli suoritettava.
Landry ei ollutkaan aivan vast'alkaja näissä toimissa, sillä hänen
isälläänkin oli kaunis härkäpari, jota hän oli usein valjastanut ja
ajanut kuin mies konsanaan. Kun poika näki isä Caillaudin suuret
härät, jotka olivat koko seudun väkevimmät, paraimmin ruokitut ja
paraimmin hoidetut, tunsi hän itsensä ylpeäksi saadessaan ajaa noin
kauniita juhtia. Hän oli samalla innostunut näyttämään ettei hän
ollut typerä eikä laiska ja ettei hänellä ollut paljokaan uutta
opittavaa. Isänsä niinikään teki parastaan antaakseen hänen osottaa
taitoaan, ja kun oli tullut aika mennä työhön pellolle, niin kaikki
isä Caillaudin lapset, pojat ja tytöt, suuret ja pienet, syleilivät
Landryta ja pienin tytöistä kiinnitti hänen hattuunsa nauharuusukkeen
ja kukkakimpun, koska tämä oli hänen ensimäinen palveluspäivänsä ja
samalla sen perheen juhlapäivä, jonka keskuuteen hän oli joutunut.
Ennen poislähtöään piti isä pojalleen uuden isännän läsnäollessa
kehotuspuheen, käski hänen kaikessa noudattaa isäntänsä tahtoa ja
hoitaa hänen elukoitaan aivan kuin omiaan.

Landry lupasi koettaa parastaan ja meni senjälkeen työhönsä. Hän
puuhasi pitkin päivää reippaasti ja taitavasti ja palasi illalla
työmaalta tuiki nälkäisenä, sillä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt
niin ankarasti työtä, ja pieni väsymys on paras keino ikävääkin
vastaan.

Mutta sitä vaikeampi oli se päivä Sylvinet-raukalle _Kaksolassa_,
sillä sen nimen oli isä Barbeaun talo saanut siitä pitäin, kun
molemmat pojat syntyivät ja kun vielä muuan talon palvelijattaristakin
synnytti kaksoset. Maalaiset keksivät mielellään lisänimiä ja
kompasanoja, ja missä ikinä Sylvinet ja Landry näyttäytyivätkään,
kertyivät lapset heidän ympärilleen huutaen: "Katsokaapas Kaksolan
kaksosia!"

Se oli tosiaankin surun päivä Kaksolassa. Kun Sylvinet heräsi ja
näki veljensä tyhjän sijan vieressään, aavisti hän heti mitä oli
tapahtunut. Mutta hän ei saattanut uskoa että Landry olisi mennyt
noin vaan hyvästiä sanomatta, ja hän oli kesken suruaankin siitä
veljelleen suuttunut.

"Mitä pahaa minä olen hänelle tehnyt?" sanoi hän äidilleen.
"Minkätähden Landry on minuun loukkaantunut? Olen tehnyt aina hänen
neuvonsa mukaan, ja kun hän varotti minua itkemästä niin, että
sinä sen näkisit, rakkahin äitini, pidätin kyyneleitäni, vaikka
tuntui kuin olisi pääni halennut. Hän lupasi minulle ettei lähtisi
puhumatta muutamia lohduttavia sanoja ja syömättä kanssani aamiaista
hamppupellon nurmikolla, jossa meidän on tapana puhella ja pitää
hauskaa. Minä olisin kerännyt hänen tavaransa ja antanut hänelle
veitseni, joka on parempi kuin hänen omansa. Sinä, äiti, olet
eilenillalla laittanut hänen tavaransa kuntoon minulle sanaakaan
virkkamatta ja sinä tiesit hyvin, että hän aikoi mennä minulle
jäähyväisiä sanomatta."

"Tein isäsi tahdon mukaan", vastasi äiti Barbeau.

Äiti teki voitavansa poikaa rauhottaakseen. Mutta Sylvinet ei
tahtonut kuulla sitä eikä tätä, ja vasta kun näki äitinsä itkevän,
syleili hän häntä pyytäen anteeksi että oli vaan lisännyt hänen
huoliaan ja lupasi jäädä äitinsä luokse häntä lohduttaakseen. Mutta
tuskin oli äiti lähtenyt kanatarhaansa ja pesuaan katsomaan, kun
Sylvinet jo oijusti Pricheen päin, ajattelematta sen tarkemmin
tietä; hän vain seurasi vaistoaan aivan kuin kyyhkynen, joka lentää
puolisonsa luo milloinkaan tiestä erehtymättä.

Hän oli vähällä ennättää jo Pricheen saakka, mutta silloinpa tuli
paluumatkalla oleva isä vastaan. Ukko Barbeau tarttui poikansa käteen
ja vei hänet mukanaan sanoen: "Mennään sitte illalla; nyt ei meidän
sovi häiritä veljesi työtä, eikä siitä pitäisi hänen isäntänsäkään.
Sitäpaitsi on äitisi ikävissään ja minä toivon että sinä lohdutat
häntä."



V.


Kun Sylvinet palasi kotiin, riippui hän äitinsä hameissa kuin
mikähän pieni lapsi, hellittämättä koko päivään ja puhuen alituiseen
Landrysta. Hän ei voinut pidättäytyä veljeään ajattelemasta
nähdessään kaikki ne paikat, joissa heidän oli ollut tapana yhdessä
oleksia. Illalla hän meni Pricheen isänsä kansa, joka tahtoi seurata
mukana, Sylvinet aivan paloi halusta saada syleillä veljeään
eikä voinut syödä illallistakaan, niin kiire hänellä oli päästä
matkaan. Poika toivoi että veljensä tulisi häntä vastaan ja hän oli
aina näkevinään hänen rientävän juoksujalassa heitä kohti. Mutta
vaikka Landry kyllä olisi omasta puolestaan ollut siihen halukas,
ei hän kuitenkaan tehnyt niin. Hän pelkäsi että Prichen pojat ja
rengit tekisivät pilaa tuosta kaksoisystävyydestä, jota pidettiin
jonkinlaisena tautina, niin että kun Sylvinet saapui perille, tapasi
hän veljensä istumassa pöydän ääressä, syöden ja juoden ikäänkuin
olisi ollut koko ikänsä Caillaudin perheessä.

Kun Landry näki veljensä tulevan, rupesi hänen sydämensä rajusti
ilosta lyömään, ja ellei hän olisi itseään pidättänyt, olisi hän
varmaan sysännyt kumoon pöydät ja penkit saadakseen pikemmin veljeään
syleillä. Mutta sitä hän ei tohtinut, sillä isäntäväkensä katseli
häntä uteliaasti; heitä huvitti tarkastaa tuota ystävyyttä, jossa
ilmeni jotakin uutta, luonnonvaistoa, niinkuin koulumestarilla oli
tapana sanoa.

Kun siis Sylvinet heittäytyi hänen syliinsä suudellen häntä, itkien
ja pusertuen häntä vastaan kuin lintu pesässä toveriaan vastaan
lämmintä etsiäkseen, oli Landry häneen tyytymätön muitten tähden,
vaikka omasta puolestaan kyllä tunsi tyytyväisyyttä. Mutta hän tahtoi
esiintyä järkevämmin kuin veljensä ja teki senvuoksi hänelle tuon
tuostakin pieniä huomautuksia, jotka kovasti harmittivat Sylvinetiä.
Kun sitten isä Barbeau oli istuutunut juttelemaan ja tyhjentämään
pari lasia isä Caillaudin seurassa, riensivät kaksoset yhdessä ulos,
sillä Landry halusi salassa hyväillä veljeään. Mutta toiset pojat
tarkastivat heitä kaukaa ja pieni Solange, isä Caillaudin nuorin
tytär, vallaton ja utelias tytönleiju, hiipi heidän jälkeensä aina
pähkinäpuumetsään saakka. Hän nauroi vähän nolon näköisenä, kun
hänet huomattiin, mutta vartiopaikastaan hän ei silti väistynyt,
sillä tyttö kuvitteli saavansa nähdä jotakin merkillistä, vaikka hän
ei tosiaankaan ymmärtänyt mitä merkillistä siinä oli, että kaksi
veljestä pitää toisistaan.

Vaikka Sylvinetiä hiukan hämmästytti veljensä levollinen kasvonilme
ensi tapaamisessa, ei hän kuitenkaan aikonut häntä moittia; niin
tyytyväinen hän oli saadessaan jälleen olla hänen kanssaan.
Seuraavana päivänä oli Landry oma isäntänsä, sillä isä Caillaud oli
hänet vapauttanut kaikista tehtävistään, ja poika lähti liikkeelle
niin varhain, että luuli yllättävänsä kaksoisveljensä vuoteessa.
Mutta vaikka Sylvinet oli aamu uninen, heräsi hän kuitenkin Landryn
astuessa puutarhan portista sisään ja juoksi ulos avojaloin,
ikäänkuin joku olisi hänelle sanonut että veljensä oli tulossa. Se
oli Landrylle tavattoman hauska päivä. Hän oli onnellinen nähdessään
jälleen omaisensa ja kotinsa, varsinkin nyt kun tiesi ettei hän
saisi juosta kotona joka päivä ja että tämä käynti olisi hänelle
jonkunlainen palkinto. Sylvinet unohti kaikki huolensa puoliinpäiviin
saakka. Aamiaisella istuttaessa hän ajatteli että saisi syödä
päivällistä veljensä seurassa, mutta kun päivällinen oli ohi,
muisteli hän että illallinen olisi heidän viimeinen ateriansa ja
kävi sen johdosta alakuloiseksi. Hän hyvitteli veljeään paraimpansa
mukaan, antoi hänelle ruokapöydässä paraimmat palat, leipänsä
pehmeimmän sisuksen ja sallattinsa sydämyksen. Sitte hän tarkasteli
levottomasti veljensä vaatteita ja jalkineita, aivan kuin Landryn
olisi pitänyt lähteä hyvinkin pitkälle matkalle ja ikäänkuin hän
olisi kovin surkuteltavassa tilassa, huomaamatta lainkaan että hän
itse oli heistä kahdesta surkuteltavampi, koskapa oli surullisempi.



VI.


Koko viikko kului samaan tapaan. Sylvinet kävi joka päivä Landryta
katsomassa ja Landry viipyi hänen luonaan minuutin tai pari
käydessään Kaksolassa päin. Landry tyytyi kohtaloonsa yhä paremmin,
mutta Sylvinet oli levoton, laskien päiviä ja tunteja kuin kuolemaan
tuomittu.

Ei kukaan muu kuin Landry saanut veljeä järkiinsä. Äitikin turvautui
häneen ja pyysi hänen rauhottamaan Sylvinetiä, sillä tuon lapsiraukan
suru lisääntyi päivä päivältä. Leikki oli unohtunut, työtä hän teki
vain käskyn pakosta ja pikku sisarensa kanssa liikkuessaan hän ei
välittänyt lainkaan hänen huvittamisestaan, pitihän vain silmällä
ettei tyttö kaatuisi ja loukkaantuisi. Ja niin pian kun hän pääsi
vanhusten näkyvistä, juoksi hän omia teitään, piiloutuen niin
taitavasti ettei kukaan voinut häntä löytää. Hän ryömi kaikkiin
ojiin, kaikkiin pensaikkoihin ja kiviröykkiöihin, missä hänen
oli ollut tapana leikkiä ja puhella Landryn kanssa; hän istuutui
puiden juurille, joilla he olivat yhdessä istuneet; hän kastoi
jalkansa kaikissa pikku puroissa, joissa he olivat loiskineet kuin
ankanpoikaset; hän tuli tyytyväiseksi kun löysi muutamia puunpalasia,
joita Landry oli vuoleskellut veitsellään, tai joitakuita veljensä
käyttämiä linkokiviä. Sylvinet poimi ne kaikki ja kätki johonkin
onttoon puuhun tai puunkuoren alle, käyden tuon tuostakin niitä
katsomassa kuin mitäkin aarteita. Kulkiessaan hän aina muisteli
menneitä tapauksia, etsien niistä kadonneen onnensa jälkiä. Joku
toinen ei olisi niille antanut mitään arvoa, mutta Sylvinetille ne
olivat kaikki kaikessa. Hän ei ajatellut tulevaisuutta, sillä hänellä
ei ollut rohkeutta kuvailla mielessään kokonaista pitkää jaksoa
samanlaisia päiviä kuin nämä. Hän ajatteli ainoastaan menneitä aikoja
ja kidutti itseään loppumattomilla unelmillaan.

Muutamia kertoja hän oli näkevinään ja kuulevinaan kaksoisveljensä,
ja hän puheli hänelle ääneen, luullen Landryn vastaavan. Taikka
hän nukahti siihen paikkaansa, nähden unta veljestään, ja kun hän
heräsi, niin hän itkeä tihuutteli että olikin yksin. Kyyneleensä
hän antoi vapaasti vuotaa, sillä hän toivoi itsekin että ne lopulta
uuvuttaisivat ja asettaisivat hänen surunsa.

Eräänä päivänä, jolloin hän oli kulkeutunut aina Champeauxin
metsänhakkuupaikalle asti, löysi hän muutaman puron luota, joka
sadeaikana kulkee metsän läpi mutta joka nyt oli aivan kuivunut,
pienen myllynpyörän, sellaisen, joita lapset tekevät tikuista ja
panevat juoksevaan veteen pyörimään; ja ne pyörivät väliin pitkät
ajat itsekseen, kunnes toiset lapset ne rikkovat tai tulvat vievät
mukanaan. Se, minkä Sylvinet nyt tapasi aivan eheänä ja entisellään,
oli ollut siellä jo kolmatta kuukautta, ja kun seutu oli yksinäinen,
ei kukaan ollut sitä ottanut tai vahingoittanut. Sylvinet tunsi sen
heti veljensä tekeleeksi, ja sitä kyhättäessä he olivat luvanneet
tulla sitä uudelleen katsomaan, mutta olivat unohtaneet koko asian ja
tehneet senjälkeen monta muuta myllyä muihin paikkoihin.

Sylvinet tuli sentähden hyvin iloiseksi nähdessään myllyn jälleen, ja
hän kantoi sen vähän kauvemmaksi, paikkaan, josta ei puron vesi vielä
ollut kuivunut, nähdäkseen sen kieppuvan ympäri ja muistellakseen
miten iloinen Landry oli ollut myllyä liikkeelle pannessaan. Sinne
hän sen sitte jättikin, nauttien siitä tuumasta että hän palaa ensi
sunnuntaina sinne Landryn kanssa, näyttääkseen hänelle kuinka hyvin
heidän myllynsä oli kestänyt, kuinka tanakka ja hyvätekoinen se oli.

Mutta hän ei voinut olla sinne menemättä jo seuraavana päivänä,
jolloin näki että härät olivat tallanneet puron rannat kauttaaltaan
käydessään laitumelle mennessään siellä juomassa. Hän astui hiukan
eteenpäin ja näki että elukat olivat käyneet hänen myllylläänkin ja
musertaneet sen niin perinpohjin, että hän löysi ainoastaan muutamia
sirpaleita. Silloin hänen sydämensä kävi raskaaksi, hän kuvitteli
mielessään että joku onnettomuus oli sinä päivänä kohdannut hänen
veljeään ja juoksi suoraa päätä Pricheen, vakuuttuakseen ettei mitään
pahaa ollut tapahtunut. Mutta kun hän oli huomannut että Landry ei
pitänyt siitä, että hän tuli hänen luokseen työaikaan, koska pelkäsi
isäntänsä suuttuvan että häntä häirittiin askareissaan, tyytyi hän
katselemaan kaukaa kuinka veljensä puuhasi työssään, näyttäytymättä
lainkaan hänelle. Poikaparkaa olisi hävettänyt tunnustaa mikä
mielijohde hänet oli sinne tuonut, ja hän palasi kotiin sanaakaan
sanomatta ja kenellekään huolistaan kertomatta.

Sylvinet kävi kalpeaksi, nukkui huonosti eikä syönyt juuri mitään;
äitinsä oli surullinen eikä tiennyt mitä tehdä häntä lohduttaakseen.
Hän koetti ottaa pojan kanssaan toripäiville, taikka lähettää hänet
eläinmarkkinoille isänsä ja setiensä kanssa; mutta mikään ei häntä
huvittanut, mikään ei tuottanut hänelle iloa. Isä Barbeau, pojalle
mitään asiasta puhumatta, koetti jo taivuttaa isä Caillaudia ottamaan
molemmat pojat palvelukseensa. Mutta ukko antoi hänelle hyvin
järkevän vastauksen:

"Vaikkapa ottaisinkin molemmat pojat joksikin aikaa, niin sitä ei
voisi kuitenkaan kauvan kestää, sillä missä tarvitaan vaan yksi
palvelija, siellä ei kahta suotta pidetä. Vuoden lopussa täytyisi
teidän kuitenkin sijottaa toinen heistä jonnekin muuanne. Ettekö
luule että jos Sylvinetinne olisi sellaisessa paikassa, jossa
hänen olisi pakko tehdä työtä, niin hänellä ei olisi niin paljon
aikaa tuumailuihin, vaan hän puuhaisi niinkuin toinenkin, joka
on niin reippaasti kohtaloonsa alistunut. Ennemmin tai myöhemmin
on niin käyvä. Te kenties ette saa hänelle paikkaa siellä, missä
haluaisitte, ja jos kaksoset kerran joutuvat loitommaksi toisistaan
eivätkä voi tavata useammin kuin kerran viikossa tai kuussa, niin
on parasta totuttaa heitä jo ajoissa, etteivät aina ole toistensa
kintereillä. Olkaa toki järkevä, vanha ystävä, älkääkä välittäkö
niin paljo lapsen oikuista, lapsen, jota vaimonne ja toiset lapsenne
ovat liiaksi hellineet. Pahin askel on jo otettu, ja uskokaa minua,
hän kyllä tottuu kohtaloonsa, kunhan vain ette anna perään." Isä
Barbeau myönsi naapurinsa olevan oikeassa ja että mitä useammin
Sylvinet näki veljensä, sitä enemmän hän häntä ikävöi. Ja hän päätti
hankkia hänelle jonkunlaisen paikan ensi muuttopäivästä, jotta
poika, tavatessaan harvemmin veljeään, lopulta alkaisi tulla muiden
kaltaiseksi ja vapautuisi tuosta sairaloisesta veljesrakkaudesta.

Mutta sitäpä tuumaa ei voinut ottaa puheeksikaan äiti Barbeaun
kanssa, sillä hän puhkesi jo ensi sanasta viljaviin kyyneliin
ja pelkäsi että Sylvinet vielä voisi riistää hengen itseltään.
Ukko Barbeau kävi aivan ymmälle. Isänsä, isäntänsä ja äitinsäkin
kehotuksesta Landry koetti puhua järkeä kaksoisveli-raukalleen.
Sylvinet ei väittänyt vastaan ja lupasi mitä hyvänsä, mutta ei
kyennyt voittamaan itseään. Ja hänen surussaan oli vielä jotain
muutakin, josta hän ei milloinkaan puhunut, koska ei olisi mitenkään
voinut sitä selittää: hänen sydämensä syvimmässä syvyydessä oli
herännyt kiihkeä mustasukkaisuuden tunne Landryta kohtaan. Hän
oli tyytyväisempi kuin milloinkaan ennen nähdessään miten kaikki
ihmiset pitivät hänen veljeään arvossa ja että hänen isäntäväkensä
kohteli häntä yhtä ystävällisesti, kuin jos hän olisi ollut talon
omia lapsia. Mutta vaikka tämä toiselta puolen häntä ilahuttikin,
niin toiselta puolen häntä suututti ja loukkasi että Landry hänen
nähdäkseen aivan liian lämpimästi vastasi tuohon uuteen ystävyyteen.
Hän ei voinut sietää että Landry riensi täyttämään Caillaudin
pienintäkin toivomusta, unohtaen isänsä, äitinsä ja veljensä ja ollen
halukkaampi täyttämään velvollisuuksiaan kuin nauttimaan ystävyydestä.

Lapsiraukka oli nyt saanut aivan uuden päähänpiston, että nimittäin
hänen veljensä oli kylmä hänen tunteilleen ja että niin oli
aina ollut, vaikka hän ei ollut sitä huomannut, tai että hänen
kaksoisveljensä tunteet olivat viime aikoina kylmenneet, kun hän oli
muualla tavannut henkilöitä, joista hän piti enemmän ja jotka häntä
enemmän huvittivat.



VII.


Landrylla ei ollut aavistustakaan veljensä mustasukkaisuudesta,
sillä omasta puolestaan hän ei voinut tuntea kateutta ketään
kohtaan. Kun Sylvinet tuli Pricheen häntä katsomaan, tahtoi Landry
huvittaa veljeään ja otti hänet sentähden mukanaan katselemaan talon
suuria härkiä, kauniita lehmiä, muhkeita lampaita ja Caillaudin
runsaita satoja, sillä Landry ihaili suuresti kaikkea sellaista,
ollen huvitettu maataloustöistä ja karjanhoidosta sekä kaikesta
kauniista ja hyödyllisestä, mitä maalaiselämä voi tarjota. Hän nautti
nähdessään nuoren hevosen, jota hän kuletti laitumelle, puhtaana,
lihavana ja kiiltävänä, eikä hän voinut sietää että pieninkään asia
suoriteltiin huolimattomasti taikka että mikään Jumalan lahja, joka
saattoi elää ja hedelmää kantaa, hoidettiin huonosti. Sylvinet
katseli kaikkea tuota välinpitämättömästi ja ihmetteli että veljensä
osotti sellaista harrastusta asioille, jotka eivät kuuluneet hänelle.
Hän oli kateellinen kaiken suhteen ja sanoi Landrylle:

"Oletpa sinä noihin häränkönttyröihin ihastunut! Etkö enää lainkaan
ajattele meidän nuoria härkiämme, jotka muuten ovat niin äkäisiä,
mutta jotka ovat meitä molempia kohtaan niin sävyisiä ja mieluummin
sallivat sinun kuin isän panna itsensä liekään? Et ole edes kysynyt
mitään meidän lehmästämme, joka lypsää niin hyvää maitoa ja katselee
minua niin surumielisesti, kun vien sille ruokaa, ikäänkuin hän
ymmärtäisi että olen yksinäni ja tahtoisi kysyä missä kaksoisveljeni
on."

"Niin, onhan se hyvä eläin", sanoi Landry; "mutta katsoppas tätä! Jää
tänne lypsyaikaan saakka, niin saatpa nähdä ettet ole milloinkaan
nähnyt niin paljon maitoa yhtaikaa."

"Saattaa niinkin olla", vastasi Sylvinet. "Mutta lyön vetoa ettei
maito eikä kerma ole niin hyvää kuin meidän Ruskolla, sillä Kaksolan
laitumet ovat paremmat kuin tämän talon."

"Mitä vielä! Luulen että isä mielelläänkin vaihtaisi saraniittynsä
isä Caillaudin laajoihin laidunmaihin."

"Kaikkea!" vastasi Sylvinet olkapäitään kohauttaen. "Saraniityssä on
paljoa kauniimpia puita kuin teillä missään, ja jos ruoho on hiukan
harvahkoa, niin se on sitä parempaa, ja kun se korjataan latoihin,
leviää siitä pitkin tietä mitä ihanin tuoksu."

Näin he väittelivät tyhjästä, sillä Landry tiesi aivan hyvin ettei
ihmisestä tunnu mikään niin hyvältä kuin se, minkä hän itse omistaa,
ja Sylvinet ei tarkottanut sitä eikä tätä lausuessaan ylenkatseensa
Prichen olojen ja elojen suhteen; kaikki nuo tyhjät sanat merkitsivät
vain, että toinen pojista oli onnellinen työtä tehdessään ja
tuntiessaan voimiensa varttuvan, olipa hän missä hyvänsä, ja että
toinen ei voinut ymmärtää kuinka veljensä hetkeksikään saattoi tuntea
iloa ja onnea ilman häntä.

Jos Landry otti hänet mukanaan isäntänsä puutarhaan ja siellä kesken
heidän puhettaan keskeytti lauseensa katkaistakseen hedelmäpuusta
kuivan oksan tai nyäistäkseen ryytimaasta rikkaruohon, niin se
harmitti Sylvinetiä että veljensä aina ajatteli miten hommata
talon hyväksi, sensijaan että olisi, niinkuin hän, ahminut toisen
vähäpätöisimmätkin sanat. Hän kuitenkaan ei ilmaissut ajatuksiaan,
koska häntä hävetti näyttäytyä niin helposti loukkaantuvalta, mutta
jäähyväisiä sanoessa hän virkkoi usein: "No niin, nyt olet kai jo
saanut minusta kylläsi tänäpäivänä; ehkä olet saanut liiaksikin, ja
olet minuun ikävystynyt".

Landry ei ymmärtänyt tuollaisia moitteita. Ne saivat hänet pahalle
mielelle ja hän vuorostaan moitti veljeään, joka ei voinut eikä
tahtonut selittää mistä tuo kaikki johtui.

Poikaraukka oli siis mustasukkainen vähäpätöisimmällekin
esineelle, jonka suhteen Landry osotti mielenkiintoa, ja vieläkin
mustasukkaisempi niille henkilöille, joille Landry oli ystävällinen.
Hän ei voinut sietää että Landry oli hyvässä toveruus- ja
ystävyyssuhteessa toisiin Prichen poikiin, ja kun hän näki veljensä
puuhailevan pikku Solangen kanssa, hyväilevän häntä tai leikkivän
hänen kerallaan, syytti hän häntä siitä, että oli kokonaan unohtanut
pikku Nanette-sisarensa, joka hänen mielestään oli sata kertaa
hauskempi, hienompi ja rakastettavampi kuin tuo häijy tytönletukka.

Mutta ihmiset ovat aina epätasaisia ja vääriä, kun mustasukkaisuus
kalvaa heidän sydäntään, ja kun Landry tuli Kaksolaan, harmitteli
Sylvinet taas että hän askaroi aivan liian paljon pikku Nanetten
kanssa. Hän syytti veljeään siitä, ettei tämä välittänyt kenestäkään
muusta kuin tuosta tyttösestä ja että hänen oli ikävä veljensä kanssa.

Sylvinet muuttui lopulta niin vaativaiseksi ja hänen mielialansa
niin synkäksi, että Landry alkoi siitä suorastaan kärsiä eikä
välittänyt vaikkeivät he tavanneetkaan kovin useasti toisiaan.
Häntä alkoi väsyttää nuo alituiset nuhteet siitä, että hän oli
kohtaloonsa tyytyväinen, jopa näytti siltä kuin Sylvinet olisi
ollut vähemmän onneton, jos olisi voinut tehdä veljensäkin yhtä
onnettomaksi kuin itse oli. Landry käsitti selvästi ja tahtoi saada
veljensäkin oivaltamaan, että liiallinen ystävyys voi toisinaan olla
onnettomuudeksi. Mutta Sylvinet ei ottanut hänen puhettaan kuuleviin
korviinsakaan, jopa väitti että veljensä puhui sydämettömästi. Hän
oli ajoittain varsin epäystävällinen veljeään kohtaan eikä mennyt
toisinaan moneen viikkoon Pricheen; mieli kyllä paloi, mutta hän piti
kunnia-asianaan pysyä kotona.

Kun näin sana seurasi sanaa ja ikävyys ikävyyttä, kehittyi asia
lopulta niin pitkälle, että Sylvinet-raukka, joka aina pahastui
Landryn ystävällisistä ja viisaista kehotuksista, katkeroitui ja
sydämistyi niin, että hän väliin kuvitteli vihaavansa noin suuren
rakkauden esinettä. Eräänä sunnuntaina hän läksi kotoa pois, jottei
tarvitseisi viettää päivää yhdessä veljensä kanssa, joka kaikesta
huolimatta kävi joka pyhä kotona.

Tuollainen lapsekas ilkeys harmitti suuresti Landryta. Hän rakasti
huvia ja liikettä, sillä hän varttui päivä päivältä yhä vahvemmaksi
ja notkeammaksi. Kaikissa leikeissä hän jo oli ensimäinen sekä
ketteryytensä että tarkan silmänsä vuoksi. Siksi hänelle olikin
pieni uhraus jättää veljensä tähden Prichen iloiset pojat,
ollakseen joka sunnuntai Kaksolassa, jossa hänen ei milloinkaan
onnistunut saada veljeään kylän torille leikkimään tai kävelemään.
Sylvinet, joka oli veljeään paljoa lapsellisempi sekä ruumiinsa
kehitykseltä että mieleltään ja joka ei ajatellut muuta kuin tuota
ainaista asiaa, mitenkä voisi rakastaa veljeään yli kaiken ja saada
häneltä vastarakkautta, tahtoi että he menisivät yhdessä _heidän_
paikoilleen, niinkuin hän niitä nimitti, katsomaan kaikellaisia
lymypaikkoja ja pensastoja, joissa he olivat ennen leikkineet,
laatien pieniä pajukärryjä tai myllyjä tai ansoja pikkulinnuille,
taikka huoneita pikkukivistä ja nenäliinan suuruisia peltotilkkuja,
jommoisia lapset tekevät jäljitellen pienoiskoossa vanhempien puuhia:
kyntöä, kylvöä, äestämistä, niittämistä ja korjaamista ja suorittaen
tunnissa kaikki vuoden kuluessa esiintyvät maanviljelystyöt.

Tuollaiset huvitukset eivät enää olleet Landryn mieleen; hän
jo nykyään itse suoritti sellaisia toimia aikaihmisten tavoin
tai oli ainakin niissä mukana, ja hän tahtoi mieluummin ajaa
suurta heinäkuormaa, jonka eteen oli valjastettu kuusi härkää,
kuin valjastaa koiransa pienten pajurattaiden eteen. Häntä olisi
huvittanut painiminen Prichen suurten, vahvojen poikien kanssa ja
keilan heittäminen, sillä hän oli varttunut oikein taitavaksi suuren
kuulan heittäjäksi ja kaatoi koko pataljoonan kolmenkymmenen askeleen
päästä. Ja jospa Sylvinet joskus suostuikin tulemaan mukaan, ei hän
leikkinyt lainkaan, vaan istuutui johonkin nurkkaan mitään puhumatta,
lopen ikävystyneenä ja pahoillaan, jos leikki näytti Landryta liiaksi
huvittavan.

Landry oli sen lisäksi oppinut Prichessä tanssimaankin, ja vaikka
hänen karkeloimishalunsa oli herännyt niin myöhään -- Sylvinet kun ei
koskaan ollut siitä välittänyt -- liikkui hän kuitenkin jo tanssissa
yhtä notkeasti kuin ne, jotka oppivat tanssimaan melkein yhtä rintaa
kävelemään oppiessaan. Häntä pidettiin Prichessä hyvänä burreen
tanssijana, ja vaikka häntä ei vielä huvittanut tuo joka tanssin
jälkeen tavallinen tyttöjen suuteleminen, niin hän sentään mielellään
teki sitäkin, koska se näytti niin miesmäiseltä, jopa olisi toivonut
että tytöt olisivat tehneet vähän vastarintaakin, kuten aikamiehille.
Mutta sitä ne eivät vielä tehneet, päinvastoin vanhemmat tytöt
kiersivät nauraen kätensä hänen kaulaansa, ja se häntä hiukan
harmitti.

Sylvinet oli erään kerran nähnyt hänen tanssivan ja suuttui siitä
aivan silmittömästi. Hän raivostui nähdessään Landryn suutelevan
muuatta Caillaudin tytärtä, niin että hän itki mustasukkaisuudesta ja
piti semmoista tekoa kokonaan sopimattomana ja synnillisenä.

Joka kerta kun siis Landry ystävyydestä veljeään kohtaan uhrasi
oman huvinsa, oli hänellä varsin ikävä sunnuntaipäivä, mutta hän ei
kuitenkaan jäänyt koskaan tulematta, sillä hän arveli että Sylvinet
oli hänelle siitä kiitollinen, eikä hän välittänyt vähästä ikävästä,
kunhan vaan voi tuottaa veljelleen iloa.

Kun nyt Landry näki että veljensä, joka oli ollut hänelle
epäystävällinen kaiken viikkoa, oli livistänyt tiehensä, välttääkseen
sovintoa hänen kanssaan, niin hän vuorostaan suuttui ja itki
katkerasti vetäytyen piiloon, sillä häntä hävetti näyttää suruaan
vanhemmilleen ja hän pelkäsi siten vain enentävänsä heidän huoliaan.

Landrylla, jos kellään, olisi kuitenkin ollut syytä
mustasukkaisuuteen. Sylvinet oli äidin lemmikki ja jopa
isä Barbeaukin, vaikka salaa pitikin enemmän Landrysta,
osotti Sylvinetille paljoa suurempaa myöntyväisyyttä ja
anteeksiantavaisuutta. Poikaraukkaa, joka oli sekä hennompi että
heikommalla järjellä varustettu, oli kuitenkin enin hemmoteltu ja
koetettu välttää tuottamasta hänelle ikävyyksiä. Hänellä oli paras
osa, sillä hän sai olla omassa kodissaan, jotavastoin kaksoisveljen
osaksi oli tullut ero ja palvelushuolet.

Ensi kertaa selvitti Landry nyt noita asioita itselleen ja tuli
siihen johtopäätökseen, että hänen veljensä oli menetellyt kovin
väärin häntä kohtaan. Tähän saakka oli hänen hyvä sydämensä estänyt
häntä veljeään paheksumasta, ja sensijaan että olisi häntä syyttänyt,
oli hän mieluummin moittinut itseään liiallisesta elonhehkeydestä
ja liiallisesta työ- ja huvihalusta sekä siitä, ettei voinut puhua
yhtä kauniisti eikä olla yhtä hieno ja huomaavainen kuin veljensä.
Mutta tällä kertaa hän ei voinut havaita rikkoneensa vähääkään heidän
keskinäistä ystävyyttään vastaan. Sillä voidakseen viettää tämän
päivän kotonaan, oli Landry kieltäytynyt hauskasta kravustusretkestä,
josta Prichen pojat olivat puhuneet koko viikon ja vakuuttaneet siitä
tulevan oikein repäsevän hauskaa, jos Landry tulisi mukaan. Hän oli
siis tehnyt suuren kieltäymyksen, ja se on hyvin paljo siinä ijässä.
Itkettyään pitkän ajan hän vihdoin herkesi ja rupesi kuuntelemaan:
oli joku toinenkin, joka itki aivan lähellä ja puheli itsekseen
ääneen, niinkuin maalaisnaisilla on tapana, kun heillä on suuri suru.
Landry huomasi heti että itkijä oli hänen äitinsä, ja kiirehti hänen
luokseen.

"Oi", nyyhkytti äiti, "millaista surua se poika minulle tuottaakaan!
Se aivan varmaan vie minut lopulta hautaan."

"Minäkö se olen, joka teille surua tuotan, äiti?" huudahti Landry
heittäytyen hänen kaulaansa. "Jos se olen minä, niin rangaiskaa
minua, älkääkä itkekö enää. En tiedä mitenkä lienen mieltänne
pahottanut, mutta pyydän joka tapauksessa anteeksi."

Silloin käsitti äiti, ettei Landry ollutkaan niin sydämetön kuin
hän usein oli luullut. Hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja tietämättä
oikein mitä puhuikaan, sillä hän oli niin onneton, vastasi hän että
se oli Sylvinet eikä hän, jota hän moitti, että hän oli toisinaan
ajatellut Landrysta väärin ja pyysi sitä anteeksi, mutta että
Sylvinet käyttäytyi kuin mielipuoli ja että hän oli niin levoton tuon
pojan puolesta, hän kun oli mennyt tiehensä jo ennen päivännousua
suupalaakaan syömättä. Aurinko oli nyt jo laskemaisillaan, mutta
Sylvinetiä vaan ei kuulunut. Päivällisaikaan oli hänen nähty kulkevan
joelle päin ja äiti Barbeau pelkäsi pojan heittäytyneen sinne,
tehdäkseen itsestään lopun.



VIII.


Ajatus, että Sylvinet ehkä oli tahtonut surmata itsensä, tarttui
äidistä Landryyn yhtä luonnollisesti kuin kärpänen takertuu hämähäkin
verkkoon, ja hän lähti nopeasti veljeään etsimään. Hän oli hyvin
surullinen kuleksiessaan ympäri ja ajatteli itsekseen: Ehkä äitini
oli oikeassa, kun taka-aikoina moitti minua kovasydämiseksi.
Mutta tällä kertaa lienee Sylvinet aivan sairas, kun voi saattaa
äitiraukallemme ja minulle näin suurta surua.

Landry juoksi joka taholle löytämättä jälkeäkään veljestään, huuteli
häntä vastausta saamatta ja kyseli kaikilta ihmisiltä kenenkään
voimatta antaa hänestä tietoja. Vihdoin hän joutui saraniityn luo,
sen oikealle puolelle, ja meni niittyyn sisään, kun muisteli siellä
olevan erään paikan, josta Sylvinet erikseen piti. Se oli suuri
onkalo, jonka myrsky oli muodostanut maaperään kaatamalla juurineen
muutamia leppiä, jotka nyt makasivat pitkällään joen yli, juuret
ilmassa. Isä Barbeau ei ollut tahtonut niitä poistaa, koska ne
noin maatessaan pidättivät juurillaan maata vierimästä, mikä oli
hyvinkin tärkeätä, sillä tulva vahingoitti joka talvi suuresti hänen
niittyään, sortaen aina joka vuosi siitä jonkun osan.

Landry lähestyi "luolaa", niinkuin veljesten oli ollut tapana tätä
paikkaa nimittää. Hän ei malttanut mennä sinne niitä pieniä portaita
myöten, jotka he itse olivat tehneet latomalla kivien ja puunjuurien
päälle turpeita. Hän hyppäsi suoraan luolan keskelle, sillä sen
edessä, pitkin joen rantaa, kasvoi niin korkeita pensaita ja kaislaa,
ettei hän sieltäpäin olisi ylettynyt näkemään veljeään, vaikka tämä
olisi siellä ollutkin.

Landry astui luolaan suuresti liikutettuna, sillä hänen mielessään
väikkyi yhä että Sylvinet tahtoi lopettaa päivänsä. Hän tutki tarkoin
lehdistön ja ruohikon huutaen veljeään nimeltä ja viheltäen hänen
koiraansa, joka epäilemättä oli hänen kanssaan, koskei sitä oltu
nähty koko päivään, yhtä vähän kuin sen nuorta herraakaan.

Mutta miten paljo Landry haki ja kuuntelikin, veljeään hän vaan ei
löytänyt. Ja kun hän oli perinpohjainen ja älykäs poika, niin hän
tutki äyräätkin, nähdäkseen löytyisikö jotain jälkeä hävinneestä. Se
oli ikävä ja vaikea tehtävä. Koko oikeanpuolinen ranta oli ruohojen
peitossa ja luolan hietikkopohjalla kasvoi saraheinää ja kukonkuusia
niin tiheään, ettei voinut jalan jälkeä erottaa. Vihdoin Landry
kuitenkin uutteran etsinnän jälkeen löysi koiranjäljen ja lopulta
erään paikan, jossa ruoho oli painunut, ikäänkuin Finot taikka joku
toinen sensuuruinen koira olisi siellä maannut.

Se antoi hänelle ajattelemisen aihetta ja kehotti häntä vielä
kerran tutkimaan joen rantaa. Siellä hän oli löytävinään aivan
vastasyntyneen uurron, jommoinen voi syntyä kun ihmisen jalka luisuu
rinnettä alas, ja vaikka asia ei suinkaan ollut selvä, sillä uurto
olisi yhtähyvin voinut olla jonkun suuren vesirotan työtä, jommoisia
aina liikkuu tuollaisissa paikoissa, tuli hän kuitenkin niin
tuskiinsa, että jalkansa tuskin enää kannattivat, ja hän heittäytyi
polvilleen, uskoakseen asian Jumalan haltuun.

Landry jäi hetkiseksi paikoilleen; hänellä ei ollut voimaa eikä
rohkeutta mennä kenellekään kertomaan suurta tuskaansa ja hän katseli
kyynelsilmin jokea, ikäänkuin olisi tahtonut vaatia sitä tilille
siitä, mitä se oli tehnyt hänen veljelleen.

Joki virtasi sillaikaa tyynesti eteenpäin, poristen veteen riippuvia
oksia vasten ja solisten hiljaisesti salavihkaista pilkkanaurua
muistuttavalla äänellä.

Landry-raukka oli niin synkkien aavistustensa vallassa, että hän oli
aivan kuin järkensä menettämäisillään ja onnettomuuden mahdollisuus
näytti hänestä niin hirvittävältä, että hän joutui aivan epätoivoon
Jumalan avusta.

"Tuo ilkeä joki ei virka sanaakaan", ajatteli hän itsekseen; "se
antaa minun itkeä vaikka vuoden, luovuttamatta takaisin veljeäni;
sitäpaitsi se on tällä kohdalla syvin ja pohjaan on kertynyt niin
paljo puunjuuria siitä lähtien, kun se on alkanut niitynreunoja
kaivertaa, ettei se, joka sinne putoaa, pääse milloinkaan ylös. Oi
Jumalani, onkohan minun kaksoisveli-raukkani tuolla pohjassa, ehkä
parin askeleen päässä minusta, enkä minä voi häntä nähdä enkä löytää
risujen ja kaislojen keskeltä, vaikkapa koettaisinkin tunkeutua sinne
alas!"

Sitte hän purskahti itkuun ja rupesi veljeään soimaamaan, hän ei
ollut vielä milloinkaan tuntenut niin suurta surua.

Vihdoin juolahti Landryn mieleen mennä kysymään neuvoa eräältä
vanhalta leskeltä, jota sanottiin Fadetin muoriksi ja joka asui
saraniityn toisessa päässä, aivan joen yli asetetulle portaalle
johtavan tien varrella. Tämän naisen, jolla ei ollut muuta kuin pieni
mökkinsä ja puutarhansa, ei kuitenkaan tarvinnut milloinkaan kerjätä,
sillä hän taisi lääkitä monenlaisia tauteja ja hänen luokseen tultiin
kaikilta tahoilta neuvoa kysymään. Hän tunsi salaisia keinoja
parantaa haavoja, venähtämisiä ja kaikellaisia ulkonaisia vammoja.
Sen ohessa hän kyllä uskotteli ihmisille vähän enempääkin taidostaan,
parantaen semmoisistakin vammoista, joita ei asianomaisella koskaan
ollutkaan, niinkuin lennosta ja mahakohjusta; mutta minä puolestani
en ole milloinkaan oikein uskonut noita juttuja, yhtävähän kuin uskon
sitäkään tarinaa, että hän voi siirtää hyvän lehmän maidon huonoon,
vaikka eläin olisi ollut kuinka vanha ja laiha.

Mutta mitä tulee niihin hyviin lääkkeisiin, joita hän tunsi ja käytti
vilustumisessa, tai niihin oivallisiin voiteisiin, joita hän valmisti
kaikellaisiin haavoihin, tai niihin rohtoihin, joita hän keitti
kuumeen poistamiseksi, niin on varmaa että hän ansaitsi rahansa
rehellisesti ja että hän on parantanut monta sairasta, jotka lääkärin
lääkkeillä olisivat saaneet muitta mutkitta kuolla. Niin hän ainakin
itse vakuutti, ja ne, joita hän oli auttanut, uskoivat mieluummin
hänen sanojaan kuin kääntyivät lääkärin puoleen.

Kun maalla ei kukaan voi käydä taitoniekasta osaamatta samalla jonkun
verran yliluonnollisiakin asioita, niin oli monta, jotka uskoivat
että Fadetin muori osasi enemmänkin kuin mitä tahtoi ilmaista;
väitettiin että hän tiesi ilmottaa kadonneista tavaroista, jopa
kadonneista henkilöistä, sanalla sanoen: sentähden että hän oli
kyllin viisas ja ymmärtäväinen auttaakseen pulasta luonnollisissa
asioissa, otaksuttiin hänen voivan suorittaa yliluonnollisiakin
tehtäviä.

Lapset kuuntelevat aina mielellään kaikellaisia juttuja, ja Landry
oli kuullut Prichessä, jossa kansa, kuten tunnettu, on paljoa
taikauskoisempaa ja yksinkertaisempaa kuin Cossen kylän asukkaat,
kerrottavan että Fadetin muori eräitten siemenien avulla saattoi
löytää hukkauneen ruumiin. Eukko heitti, muutamia taikasanoja
mumisten, siemenet veteen, ja ne uivat veden pinnalla virtaa myöten
kunnes pysähtyivät siihen paikkaan, missä kuolleen ruumis oli. On
monta, jotka luulevat että ehtoollisleivällä on sama ominaisuus.
Mutta Landrylla ei ollut mitään sellaista, Fadetin muori asui aivan
niityn kupeella ja hätä ei keinoja punnitse.

Hän siis juoksi Fadetin muorin asunnolle ja kertoi hänelle hätänsä,
pyytäen eukon tulemaan kanssaan luolan luo ja koettamaan salaisilla
taidoillaan hankkia hänelle veljensä takaisin joko elävänä tai
kuolleena.

Mutta Fadetin muori, joka ei pitänyt siitä että hänet syrjäytettiin,
eikä halunnut käyttää taitojaan ilmaiseksi, teki hänestä vain pilaa
ja käski hänen lähtemään tiehensä, sillä hän oli nyreillään siitä,
että Kaksolassa oli aikoinaan käytetty Sagette-muoria eikä häntä, kun
oli kätilöä tarvittu.

Landry, joka oli luonteeltaan ylpeä, olisi ehkä jossakin toisessa
tilaisuudessa suuttunut, mutta nyt hän oli niin suunniltaan, ettei
sanonut sanaakaan, vaan kääntyi takaisin luolaan päättäen mennä
veteen, vaikkei osannutkaan sukeltaa eikä edes uida. Mutta siinä
astellessaan pää kumarassa ja katse maahan luotuna, hän tunsi jonkun
lyövän olkapäähänsä ja näki kääntyessään edessään Fadetin muorin
tyttärentyttären, jota sanottiin pikku Fadetteksi, osaksi sentähden
että se oli hänen sukunimensä ja osaksi koska hänenkin luultiin
osaavan taikatemppuja. _Fadet_ eli _farfadet_, josta toisin paikoin
käytetään _follet_ nimeä, on kuten tunnettu hyvännahkainen, hiukan
vallaton tonttu. _Fades_ nimeä käytetään myöskin haltijattarista,
mutta niitä ei juuri enää meidän tienoillamme uskota. Mutta tytön
nähdessään tuli Landry ehdottomasti ajatelleeksi pientä haltijatarta
tai naispuolista tonttua, sillä tyttö oli siinä määrässä pieni,
laiha, huonosti kammattu ja rohkea. Hän oli hyvin puhelias ja
vallaton, vilkas kuin perhonen, utelias kuin punatulkku ja musta kuin
sirkka.

Verratessa pientä Fadettea sirkkaan, käy samalla selväksi ettei
hän ollut mikään kaunotar, sillä tämä niittyjen ja ketojen pieni
sirkuttajaraukka on kaikkea muuta kuin kaunis. Jos kuitenkin
muistatte lapsena leikkineenne sen kanssa, pitäneenne sitä vankina
puukengässänne, ärsyttäneenne sitä ja saattaneenne sen kitisemään,
niin tiedätte kokemuksesta etteivät sen pienet kasvot suinkaan
ole tuhmannäköiset. Cossen lapset, jotka eivät ole tuhmempia
kuin muutkaan ja jotka yhtähyvin kuin muutkin lapset huomaavat
yhdenkaltaisuuksia ja tekevät vertauksia, kutsuivat sentähden pikku
Fadettea Sirkaksi, kun tahtoivat tehdä hänelle kiusaa, jopa toisinaan
käyttivät sitä hyväilynimenäkin, sillä vaikka he hieman pelkäsivät
hänen terävää kieltään, eivät he kuitenkaan tunteneet häntä kohtaan
vastenmielisyyttä, sillä hän kertoi heille koko joukon satuja ja
opetti heille aina uusia leikkejä, joita hänen sukkela päänsä keksi.

Mutta kaikkia näitä lisänimiä luetellessani unohdan mainita sen,
jonka hän oli saanut kasteessa. Hänen oikea nimensä oli Françoise ja
hänen isoäitinsä nimitti häntä sentähden aina Fanchoneksi.

Kun Fadetin muorin ja Kaksolan väen välillä oli jo pitemmän aikaa
vallinnut jonkunlainen epäsopu, eivät kaksosetkaan puhuneet
paljo pikku Fadetten kanssa, päinvastoin heillä oli jonkinlaista
vastenmielisyyttäkin häntä kohtaan. He eivät olleet milloinkaan
mielellään leikkineet hänen eikä hänen pikku veljensä _Heinäsirkan_
kanssa, joka oli vieläkin kuihtuneempi ja hullunkurisemman näköinen
kuin sisarensa, pieni raukka, joka aina riippui hänen hameistaan,
suuttuen kun sisar juoksi häntä odottamatta ja heitellen kiviä hänen
jälkeensä, ja kun sisar kujehti veljensä kanssa, äksyytyi Heinäsirkka
yhä enemmän ja kiusotti sisartaan, mutta pikku Fadette oli omalta
luonteeltaan iloinen ja nauroi mielellään kaikelle. Mutta Fadetin
muorista oli niin huono käsitys, että muutamat, ja varsinkin Barbeaun
suku, kuvittelivat _Sirkan_ ja _Heinäsirkan_ ystävyydestä olevan
onnettomat seuraukset. Se ei kuitenkaan estänyt molempia veljeksiä
puhelemasta heidän kanssaan, sillä he eivät olleet luonnostaan
ylpeitä, ja pikku Fadettelta puolestaan ei milloinkaan puuttunut
hullutuksia ja sutkauksia "Kaksolan kaksosista", milloin vaan sattui
heidän läheisyyteensä.



IX.


Kun Landry-raukka kääntyi ympäri, vähän harmistuneena lyönnistä,
jonka oli saanut olkapäähänsä, näki hän pikku Fadetten ja aivan hänen
takanaan Jeanetin, Heinäsirkan, joka seurasi liikaten, sillä hän oli
syntymästään halvattu ja ontuva.

Ensin Landry aikoi mistään välittämättä jatkaa matkaansa, sillä hän
ei ollut naurutuulella, mutta Fadette löi häntä toiseenkin olkapäähän
virkahtain: "Oi, oi! Kappas kaksosta, poikapuoliskoa, joka on
kadottanut toisen puoliskonsa!"

Mutta Landryta ei haluttanut antautua enemmän solvauksen kuin
leikinkään alaiseksi, siksi hän kääntyi ja viritti pikku Fadettea
kohti voimakkaan iskun, jonka tyttö olisi kyllä luissaan tuntenut,
ellei olisi väistynyt sivulle, sillä Landry oli jo viidennellätoista
ja hänen nyrkissään oli painoa, jotavastoin neljätoistavuotias
Fanchon oli niin pieni ja hintelä, että tuskin olisi luullut
hänen olevan kahtatoista ja että voi pelätä hänen särkyvän ensi
kosketuksesta.

Tyttö oli liian viisas ja liian nopsa odottaakseen lyöntiä, voimiensa
heikkouden hän korvasi nopeudella ja viekkaudella. Hän hyppäsi
syrjään juuri viime hetkenä, niin että Landry miltei oli iskeä
nyrkkinsä ja nenänsä suureen puuhun, joka oli heidän välillään.

"Ilkeä Sirkka", huusi poika harmistuneena, "sinulla varmaankaan ei
ole sydäntä, kun voit tehdä kiusaa ihmiselle, joka on niin surullinen
kuin minä. Sinä olet jo pitkät ajat kiusannut minua nimittämällä
minua poikapuoliskoksi. Haluaisin tänään hakata sinut ja sinun ilkeän
Heinäsirkkasi neljäksi kappaleeksi, nähdäkseni voiko teistä kahdesta
tulla edes neljännes semmoista, joka johonkin kelpaa."

"Oo! Kuulkaahan nyt, armollinen Kaksolan kaksonen, saraniityn
korkea herra", vastasi pikku Fadette yhä nauraen; "olette typerä
kun suututte minuun, joka juuri tulin antamaan teille tietoja
kaksoisveljestänne ja sanomaan mistä voitte hänet löytää."

"Se muuttaa asian", sanoi Landry sovinnollisemmalla mielellä; "jos
sinä sen tiedät, Fadette, niin sano minulle; olisin siitä kovin
iloinen."

"Vaan eipä Fadette enemmän kuin Sirkkakaan ole halukas tällä
hetkellä teitä ilahuttamaan", vastasi tyttö. "Olette puhunut
tyhmyyksiä ja olisitte minua lyönytkin, ellette olisi niin kömpelö ja
taitamaton. Hakekaa itse hupsua kaksoisveljeänne, koska olette niin
oivallinen etsijä."

"Olenpa tosiaankin typerä, kun kuuntelen mokoman ilkimyksen loruja",
sanoi Landry kääntäen hänelle selkänsä ja jatkaen matkaansa. "Sinä
et tiedä enempää kuin minäkään missä veljeni on; siinä suhteessa
olette yhtä tietämättömiä sekä sinä että isoäitisi, joka on vanha
valehtelija ja ihmisten puijaaja."

Mutta pikku Fadette veti mukanaan veljensä, jonka oli onnistunut
saavuttaa hänet ja joka nyt riippui kiinni tytön kuluneesta,
tuhkan likaamasta hameesta, ja seurasi Landryta yhä virnistellen
ja vakuuttaen pojalle, ettei hän ilman hänen apuaan milloinkaan
löytäisi kaksoisveljeään. Lopulta Landry, huomattuaan mahdottomaksi
päästä hänestä eroon ja kuvitellen että isoäiti tai hän itse jonkun
taikatempun kautta tai yksissä neuvoin joenhaltijan kanssa estäisivät
häntä Sylvinetiä löytämästä, päätti palata saraniityn poikki kotiinsa.

Pikku Fadette seurasi häntä aina aidan luokse saakka, ja kun Landry
oli päässyt sen ylitse, hypähti tyttö kuin harakka ylimmälle
porrasaskelmalle, istahti siihen ja huusi hänen jälkeensä: "Hyvästi
sitten, sydämetön kaksonen, joka hylkäät veljesi; saat turhaan
odottaa häntä kotiin illalliseksi, etkä näe häntä tänään etkä
huomennakaan; sillä siellä, missä hän on, hän makaa liikkumattomana
kuin kivi, ja tuolta nousee myrsky. Tänä yönä taas puunrunkoja vierii
jokea alas ja virta kulettaa Sylvinetin mukanaan niin kauvas, niin
kauvas ettet milloinkaan enää häntä löydä."

Nuo ilkeät sanat, joita Landry miltei vastoin tahtoaan kuunteli,
saivat kylmän hien kihoomaan hänen ruumiilleen. Hän ei niitä tosin
aivan uskonutkaan, mutta Fadetin perhe oli joka tapauksessa tunnettu
yhteydestään paholaisen kanssa, niin ettei hän voinut olla aivan
varma niiden mitättömyydestäkään.

"No niin, Fanchon", sanoi Landry pysähtyen; "jaa tahi ei, jätä minut
rauhaan tahi sano tiedätkö jotakin veljestäni?"

"Ja mitä sinä minulle annat, jos hankin hänet takaisin ennenkuin
sade alkaa?" sanoi Fadette nousten portaalle seisomaan ja heiluttaen
käsivarsiaan, ikäänkuin aikoisi ruveta lentämään.

Landry ei tietänyt mitä voisi tytölle luvata ja alkoi jo ajatella
että tyttö vain tahtoi houkutella häneltä rahaa. Mutta tuuli,
joka puissa suhisi, ja ukkonen, joka alkoi jyristä, synnyttivät
hänessä kuumeentapaista pelkoa. Ei silti, että hän olisi pelännyt
rajuilmaa, mutta se oli kuohahtanut niin äkkiä ja tavalla, joka ei
näyttänyt hänestä ihan luonnolliseltakaan. Kenties Landry ei ollut
mielenliikutuksessaan huomannut kuinka pilviä kertyi taivaalle puiden
takaa, varsinkin kun hän oli jo pari tuntia pysytellyt alhaalla
jokilaaksossa. Varmaa vain oli, ettei hän ollut huomannut rajuilmaa
ennenkuin sinä hetkenä, jolloin pikku Fadette siitä huomautti, ja
juuri silloin tuulenpuuska tarttui tytön hameeseen, kohotti hänen
villit mustat hiuksensa, jotka pistivät huonosti kiinnitetyn,
toisella korvalla lepäävän myssyn alta esiin, kuin hevosen harjan
ilmaan, tempasi Heinäsirkalta hatun päästä ja Landrykin sai vain
vaivoin pidätetyksi oman hattunsa.

Sitte taivas parin minuutin kuluessa yltyleensä musteni ja Fadette,
joka seisoi ylhäällä portaalla, näytti hänestä kahta vertaa
tavallista suuremmalta; lopulta Landryn suoraan sanoen valtasi pelko.

"Fanchon", sanoi hän tytölle; "teen mitä tahdot, jos toimitat veljeni
takaisin. Olet ehkä nähnyt hänet ja tiedät missä hän on. Ole hyvä
tyttö! En ymmärrä mitä huvia minun tuskani sinulle voi tuottaa. Näytä
hyvää sydäntäsi, niin minä uskon sinut paremmaksi kuin miltä näytät
ja mitä sanasi ilmaisevat."

"Minkätähden minä olisin sinulle hyvä?" vastasi tyttö, "sinulle, joka
sanot minua pahaksi, vaikken ole milloinkaan tehnyt sinulle mitään
pahaa! Minkätähden osuttaisin hyvää sydäntä kahdelle kaksoselle,
jotka ovat ylpeitä kuin kaksi kukkoa ja jotka eivät milloinkaan ole
minulle osottaneet pienintäkään ystävyyttä?"

"No niin, Fadette", sanoi Landry. "Sinä tahtoisit että antaisin
sinulle jotakin; sano pian mitä tahdot, niin saamasi pitää. Tahdotko
uuden veitseni?"

"Näytäppäs!" sanoi Fadette ja hypähti kuin sammakko aidalta alas.

Kun hän näki veitsen -- joka ei suinkaan ollut huono, sillä Landryn
kummi-isä oli maksanut siitä 10 souta viime markkinoilla -- niin
hänet valtasi hetkellinen kiusaus, mutta sitte hän arveli että se
oli liian vähän ja kysyi Landrylta eikö tämä antaisi hänelle pientä
valkoista kanaansa, joka ei ollut paljoa kyyhkyistä suurempi ja jolla
oli höyheniä aina kynsiin saakka.

"En voi sinulle luvata valkoista kanaani, koska se kuuluu äidilleni",
vastasi Landry; "mutta minä lupaan pyytää sen sinulle ja takaan ettei
äitini sitä sinulta kiellä, sillä hän tulee niin iloiseksi nähdessään
jälleen Sylvinetin, että hän maksaa siitä mitä hyvänsä."

"Kuuleppas!" sanoi pikku Fadette. "Jos tahtoisin teidän pienen
mustaturpaisen karitsanne, antaisiko äiti Barbeau senkin minulle?"

"Oi miten olet hidas lunnaissasi, Fanchon! Tähän asiaan riittää
yksi ainoa sana: jos minun veljeni on vaarassa ja sinä heti viet
minut hänen luokseen, niin ei ole koko meidän talossamme kanaa eikä
kananpoikaa, vuohta eikä vuohenkaritsaa, jota eivät isäni ja äitini
mielellään antaisi sinulle kiitollisuuden osotteeksi, siitä olen
varma."

"Olkoon menneeksi, Landry", sanoi pikku Fadette ojentaen hänelle
pienen laihan kätensä sopimuksen merkiksi. Poika tarttui siihen
hieman väristen, sillä tytön silmät liekehtivät nyt niin, että hän
näytti milteipä peikolta.

"En sano sinulle vielä tällä hetkellä mitä sinulta tahdon, ehken
vielä sitä tiedäkkään, mutta muista tarkoin mitä olet nyt luvannut,
ja jos et sitä pidä, niin sanon kaikille ihmisille että Landryn
lupauksiin ei voi luottaa. Hyvästi nyt, äläkä unohda etten tahdo
sinulta mitään ennenkuin tulen luoksesi sitä vaatimaan, ja sinun on
se täytettävä ilman vastaväitteitä."

"Sen lupaan, Fadette -- se on päätetty", sanoi Landry kättä lyöden.

"No niin", sanoi tyttö ylpeällä ja tyytyväisellä äänellä; "käänny
heti takaisin joelle ja kule rantaa pitkin, kunnes kuulet lampaan
määkyvän; ja missä näet ruskean karitsan, siellä myöskin tapaat
veljesi; ellei asia ole niin kuin olen sanonut, olet lupauksestasi
vapaa."

Senjälkeen tarttui Sirkka veljensä käsivarteen, välittämättä
vähääkään että poika kiemurteli vastaan kuin ankerias, ja veti hänet
mukanaan pensaikkoon, jonka jälkeen Landry ei heistä nähnyt eikä
kuullut mitään -- kaikki oli kuin unennäköä. Hän ei menettänyt aikaa
aprikoimalla oliko pikku Fadette tehnyt hänestä pilaa, vaan juoksi
samassa hengenvedossa niityn poikki ja seurasi joen rantaa luolalle
asti, aikoen mennä yhä edelleen, sillä hän oli jo tarpeeksi tutkinut
luolaa tietääkseen, ettei Sylvinet ollut siellä. Mutta ihmeekseen hän
kuuli karitsan samassa määkyvän.

"Jopa jotakin", ajatteli Landry. "Tyttö puhui totta: karitsa määkyy
ja veljeni on täällä. Mutta onko hän kuollut tai elävä, sitä en
tiedä."

Hän hyppäsi luolaan ja tunkeusi pensaikkoon. Siellä ei hänen veljensä
kuitenkaan ollut, mutta kun Landry oli astunut vielä kymmenisen
askelta rantaa pitkin, karitsan koko ajan määkyessä, näki hän
veljensä istuvan toisella rannalla pieni karitsa puseroon käärittynä,
ja karitsa oli todellakin ruskea turvasta aina hännännipukkaan saakka.

Kun Sylvinet oli hengissä eikä näyttänyt vahingoittuneelta enemmän
ruumiin kuin vaatteitten puolesta, tuli Landry niin iloiseksi, että
hän kiitti sydämestään Jumalaa, ollenkaan muistamatta pyytää häneltä
anteeksi, että oli; käyttänyt taikatemppujen apua. Mutta juuri kun
hän oli huutamaisillaan veljelleen, joka ei vielä häntä nähnyt eikä
näyttänyt häntä kuulevankaan, sillä vesi kohisi näillä seuduin
kovasti kiviä vasten, pysähtyi hän veljeään katselemaan. Häntä
hämmästytti löytää veljensä juuri sillä tavoin, kuin pikku Fadette
oli ennustanut, puiden keskellä, joita tuuli kovasti huojutti, ja
liikkumattomana kuin kivipatsas.

Jokainen tietää kuinka vaarallista on istua kovassa tuulessa meidän
jokiemme rannoilla. Rantapenkereet ovat kaikkialla virran uurtamat
ja aina myrskyn riehuessa kaatuu muutamia leppiä juurineen, sillä
juuret eivät juuri milloinkaan tunkeudu syvälle, lukuunottamatta
vanhoja ja kuivia puita, ja ne taas voivat minä hetkenä hyvänsä
pyllähtää päällenne. Sylvinet ei ollut yksinkertaisempi eikä
uhkarohkeampi kuin muutkaan, mutta sinä hetkenä hän ei näyttänyt
ensinkään ajattelevan vaaraa. Hän vain istui hyvässä turvassa kuin
oivallisessa ladossa. Väsyneenä kokopäiväisestä juoksustaan ja
umpimähkäisestä harhailemisestaan ei hän tosin ollut hukuttautunut
jokeen, mutta sensijaan voimme sanoa hänen hukuttautuneen suruunsa
ja harmiinsa siinä määrässä, että istui nyt kuin mikähän puupökkelö,
katse jokeen suunnattuna, kasvoiltaan kalpeana kuin lummekukka,
suu puoliavoinna kuin kalanpojalla, joka haukahtaa päiväpaistetta,
hiukset aivan tuulen hasertamina ja osuttamatta mitään huomiota
pienelle karitsalle, jonka oli tavannut niityllä eksyneenä. Hän
oli tosin kietonut sen puseroonsa viedäkseen karkulaisen kotiinsa,
mutta oli sitte matkan varrella aivan unohtanut kysellä kenelle
eksynyt kuului. Siinä se nyt lepäsi Sylvinetin polvilla ja määkyi
surkeasti, katsellen ympärilleen suurin kirkkain silmin, kummastellen
ettei kukaan sen omaa sukua häntä kuullut, ja näkemättä niittyään
tai äitiään tai karsinaansa tässä varjoisessa, korkeiden kasvien
peittämässä paikassa leveän veden rannalla, jota se nähtävästi
pelkäsi aivan kauheasti.



X.


Ellei Landryta olisi Sylvinetistä erottanut joki, joka kaiken
kaikkiaan ei ollut kuin noin neljän viiden metrin levyinen (niinkuin
sitä nykyään sanotaan), mutta joka paikottain oli yhtä syvä kuin
leveä, niin olisi hän epäilemättä muitta mutkitta heittäytynyt
veljensä kaulaan. Mutta Sylvinet ei häntä edes nähnytkään, joten
Landrylla oli aikaa ajatella miten hänet herättää haaveistaan ja
sitte taivuttaa kotiin lähtemään, sillä jos ei tuo hupsuraukka
aikonut omin haluin lähteä, voi hän hyvinkin mennä aivan toiseen
suuntaan eikä Landry olisi niinkään pian löytänyt siltaa tai
porrasta, jota myöten olisi voinut päästä hänen luokseen.

Landry mietti hetkisen, kysyen itseltään mitenkä hänen isänsä,
jolla on järkeä ja ymmärrystä kuin neljällä muulla, käyttäytyisi
tällaisessa tapauksessa, ja hän piti luultavana että isä Barbeau
käyttäytyisi hyvin varovaisesti eikä olisi millänsäkään, jottei
näyttäisi Sylvinetille kuinka paljo levottomuutta hän oli saanut
aikaan eikä herättäisi hänessä liian suuria omantunnon vaivoja tai
houkuttelisi häntä uudistamaan samaa temppua jonakin toisena päivänä,
taaskin huonolla tuulella ollessaan.

Hän rupesi sentähden viheltämään, ikäänkuin houkutellakseen rastaita
laulamaan, niinkuin paimenet usein tekevät kuleksiessaan hämärän
aikana viidakossa. Sylvinet nosti päätään, ja kun hän näki veljensä,
häpesi hän ja nousi äkkiä seisoalleen, luullen ettei häntä oltu
huomattu. Landrykin oli vasta silloin hänet näkevinään, ja puhumatta
erittäin kovalla äänellä, sillä vesi ei kohissut sen enemmän kuin
että voitiin hyvin toisiaan ymmärtää, hän sanoi:

"Kas Sylvinetiä, sielläkö sinä oletkin? Olen sinua odottanut koko
aamupäivän, ja kun huomasin sinun lähteneen jonnekin pitemmälle,
läksin illallista odottaessani tänne kävelemään, toivoen sinun
sillaikaa palaavan kotiin; mutta kun oletkin täällä, niin mennään
yhdessä. Mennään pitkin rantaa kumpikin omalla puolellamme, niin
yhdytään vierinkiviportaan luona." (Sama porras, joka oli Fadetin
muorin mökin oikealla puolella.)

"Niin, mennään vaan", sanoi Sylvinet ja alkoi kantaa karitsaa, joka
oli liian lyhytaikainen tuttava häntä vapaaehtoisesti seuratakseen.
He kulkivat pitkin joen vartta uskaltamatta liioin katsoa toisiinsa,
sillä poikia pelotti näyttää toisilleen kuinka riitansa oli heitä
surettanut ja miten iloisia he olivat nyt toisensa tavatessaan. Aina
silloin tällöin virkkoi Landry jonkun sanan, ikäänkuin ei olisi
veljen huonoa tuulta huomannutkaan. Ensin hän kysyi mistä Sylvinet
oli löytänyt pienen ruskean karitsan, mutta siihen ei Sylvinet voinut
vastata, sillä hän ei tahtonut myöntää olleensa niin kaukana, ettei
osannut edes nimeltä mainita mitä seutuja oli kulkenut. Kun Landry
huomasi hänen hämmennyksensä, sanoi hän:

"Sen sinä kerrot sitte myöhemmin, sillä nyt tuulee kovasti eikä
silloin ole hyvä kävellä täällä aivan rannassa puiden suojassa; mutta
nyt rupeekin onneksi satamaan, ja silloin tuuli aina lauhtuu."

Itsekseen hän ajatteli: "Kylläpä Sirkka ennusti oikein sanoessaan
että löytäisin hänet ennen sateen alkamista. Se tyttö totisesti
tietää enemmän kuin me muut."

Hän ei tullut ajatelleeksi rukoilleensa hyvinkin neljännes tuntia
itsepintaista Fadetin muoria, joka ei tahtonut hänen avunpyyntöään
kuulla, ja että pikku Fadette, jota hän ei nähnyt ennenkuin sieltä
lähtiessään, oli voinut nähdä Sylvinetin sillaikaa, kun hän näin
muoria puhutteli. Lopulta se kyllä johtui hänen mieleensä; mutta
kuinka tyttö tiesi niin hyvin mikä hänen mieltään pahotti, vaikkei
ollut läsnä hänen keskustellessaan vanhuksen kanssa? Mutta sitte
hän muisti kysyneensä veljeänsä moneltakin henkilöltä matkallaan
saraniitylle ja että joku oli voinut kertoa siitä pikku Fadettelle,
taikka että tyttö oli saattanut jostakin piilopaikasta kuunnella
hänen ja isoäidin keskustelun loppuosaa, sillä uteliaisuutta
tyydyttääkseen hän usein piiloutui kuuntelemaan.

Sylvinet-raukka puolestaan taas ajatteli mitenkä voisi selittää
huonon käytöksensä veljeään ja äitiään kohtaan, sillä hän ei
aavistanut Landryn teeskentelevän eikä ymmärtänyt minkälaisen jutun
kertoisi veljelleen, sillä hän ei ollut milloinkaan valehdellut eikä
salannut mitään veljeltään.

Poika oli kovin pahalla mielellä kulkiessaan joenportaan poikki,
sillä vielä siihen mennessä hän ei ollut keksinyt mitään keinoa
pulasta päästäkseen.

Kun Sylvinet oli ennättänyt toiselle rannalle, syleili ja suuteli
Landry häntä tehden sen tietämättään tavallista sydämellisemmin,
mutta hän varoi mitään kyselemästä, sillä hän näki hyvin ettei
veljensä tiennyt mitä vastata, ja he palasivat kotiin puhellen
kaikesta muusta kuin siitä, mikä kummankin mieltä painoi. Kulkiessaan
Fadetin muorin mökin ohi katseli Landry ympärilleen, näkisikö missään
pikku Fadettea, sillä hän tunsi halua mennä häntä kiittämään. Mutta
ovi oli sulettuna eikä sieltä kuulunut muuta kuin Heinäsirkan huutoa,
joka vitisi sentähden että isoäitinsä oli antanut hänelle selkään,
niinkuin eukolla oli tapana tehdä joka ilta, ansaitsipa poika sitä
tai ei.

Sylvinetiin koski kuullessaan pojan itkevän ja hän sanoi veljelleen:
"Tuo on ilkeä pesä, josta ei kuulu milloinkaan muuta kuin huutoa ja
lyöntien läiskettä. Tiedän kyllä ettei sen pahempaa ja riitaisempaa
nulikkaa ole kuin Heinäsirkka, ja Sirkasta minä en antaisi kahta
souta; mutta tulee kuitenkin surku lapsiraukkoja, joilla ei ole isää
eikä äitiä, vaan ainoastaan tuo vanha noita, joka on niin ilkeä ja
kurittaa heitä kaikesta."

"Niin ei ole meidän kotonamme", vastasi Landry. "Isä ja äiti eivät
ole milloinkaan meitä lyöneet, ja silloinkin, kun moittivat meitä
lapsellisista rikoksistamme, tekevät sen niin hellästi ja lempeästi,
etteivät naapuritkaan kuule mitään. On sellaisia, jotka ovat liian
onnellisia käsittääkseen kuinka hyvät päivät heillä on; mutta pikku
Fadette, joka on onnettomin ja tylyimmin kohdeltu lapsi maailmassa,
hän vaan nauraa eikä valita milloinkaan."

Sylvinet ymmärsi moitteen ja katui tekoaan. Hän oli tehnyt niin
jo monta kertaa kotoa lähdettyään ja hän olisi kyllä kääntynyt jo
monesti takaisin, ellei häpeä olisi häntä pidättänyt. Tällä hetkellä
hänen sydämensä tulvi yli reunojensa ja hän rupesi hiljaa itkemään,
mutta veljensä tarttui hänen käteensä sanoen: "Nyt on rankkasade,
veljeni, juostaan kotiin!" He rupesivat siis juoksemaan ja Landry
koetti naurattaa Sylvinetiä, joka ponnisteli parhaansa mukaan
ollakseen veljensä mieliksi.

Kun heidän piti astua sisään, olisi Sylvinet mieluummin kätkeytynyt
latoon, sillä hän pelkäsi saavansa isältä nuhteita. Mutta isä
Barbeau, joka ei ottanut asiaa niin vakavalta kannalta kuin hänen
vaimonsa, laski vain pojan kanssa leikkiä, ja äiti Barbeau, joka oli
saanut mieheltään viisaita neuvoja, koetti salata mielenliikutustaan.
Mutta kun äiti siinä puuhaili, kuivatellen kaksosten vaatteita tulen
ääressä ja antaen heille illallista, huomasi Sylvinet hyvin että hän
oli itkenyt ja että äitinsä aina väliin katseli häntä levottomin,
surullisin silmäyksin. Jos hän olisi ollut kahdenkesken äitinsä
kanssa, olisi hän pyytänyt häneltä anteeksi ja hyväillyt häntä
siksi, kunnes äiti olisi taas ollut lohdutettu. Mutta isä ei pitänyt
tuollaisesta lellittelemisestä ja Sylvinet oli pakotettu paneutumaan
makuulle heti illallisen jälkeen sanaakaan sanomatta, sillä väsymys
vihdoinkin voitti. Hän ei ollut syönyt mitään koko päivään, ja kun
hän oli saanut illallisensa, tunsi hän olevansa kuin humalassa ja
hänen täytyi antaa veljensä riisua itsensä ja viedä vuoteeseen, ja
Landry istui hänen vieressään sängynlaidalla pitäen hänen kättään
omassaan.

Kun Landry huomasi veljensä nukkuneeksi, sanoi hän vanhemmilleen
jäähyväiset, huomaamatta että äiti suuteli häntä tavallista
sydämellisemmin. Hän luuli aina ettei äiti voisi pitää hänestä niin
paljon kuin hänen veljestään, eikä hän ollut siitä kateellinen, vaan
päätti että hän itse oli vähemmän rakastettava ja sai juuri sen
osan, mikä hänelle kuului. Landry tyytyi kohtaloonsa yhtä paljon
kunnioituksesta äitiään kuin ystävyydestä Sylvinetiä kohtaan, joka
oli paremmin hyväilyjen ja lohdutuksen tarpeessa.

Seuraavana aamuna kiirehti Sylvinet äitinsä vuoteen ääreen,
ennenkuin tämä vielä oli noussutkaan, ja uskoi hänelle huolensa,
katumuksensa ja häpeänsä. Hän kertoi mitenkä hän oli viime aikoina
tuntenut itsensä onnettomaksi, ei niin paljon senvuoksi että oli
Landrystä erotettuna, vaan enemmänkin sentähden, että hän kuvitteli
mielessään ettei Landry häntä rakastanut. Ja kun äitinsä moitti häntä
tästä harhaluulosta, oli hänen hyvin vaikea esittää minkäänmoisia
todistuksia, sillä tuo kaikki oli kuin sairautta, josta hän ei voinut
vapautua. Äiti ymmärsi häntä paremmin kuin tahtoi näyttääkkään, sillä
naisen sydän oivaltaa helposti tuollaisia päähänpistoja ja hän oli
usein itse kärsinyt nähdessään Landryn niin rauhallisesti tyytyvän
kohtaloonsa. Mutta hän huomasi samalla että mustasukkaisuus on aina
moitittavaa, koskipa se mitä rakkautta tahansa, vaikkapa sitäkin
mitä Jumala meiltä eniten vaatii ja hän varoi tarkoin hyväksymästä
siinä suhteessa Sylvinetiä. Hän osotti pojalleen minkä surun tämä oli
tuottanut veljelleen ja kuinka hyvä Landry oli ollut, kun ei ollut
valittanut eikä käynyt kohtaloonsa tyytymättömäksi. Sylvinet sen
myönsi itsekin ja tunnusti, että veljensä oli parempi kristitty kuin
hän. Hän lupasi ja päätti tehdä vakavasti parannusta.

Mutta vaikka hän näytti lohdutetulta ja tyytyväiseltä, vaikka hänen
äitinsä oli kuivattanut hänen kyyneleensä ja kumonnut kaikki hänen
valituksensa selvillä ja vaikuttavilla vastasyillä ja vaikka hän itse
koetti parastaan ollakseen oikeuden ja totuuden mukainen veljelleen,
jäi hänen sydämensä pohjalle kuitenkin katkeruutta. "Veljeni",
ajatteli hän tietämättään, "on meistä kahdesta parempi kristitty ja
oikeudenmukaisempi, niin on rakas äitini sanonut ja se on tottakin;
mutta jos hän rakastaisi minua niinkuin minä rakastan häntä, niin
hän ei voisi tyytyä meidän eroomme niin keveästi kuin nyt on laita."
Ja Sylvinet ajatteli Landryn rauhallista, miltei välinpitämätöntä
ilmettä heidän tavatessaan joen rannalla. Hän muisteli mitenkä hän
oli kuullut hänen viheltelevän lintuja tuona hetkenä, jolloin hän
itse mietti jokeen heittäytymistä. Sillä vaikkei hänellä ollutkaan
sellaista ajatusta kotoa lähtiessään, oli se kuitenkin juolahtanut
hänen mieleensä useampaan kertaan illemmalla, ajatellessaan ettei
veljensä voisi milloinkaan antaa hänelle anteeksi noin sopimatonta
käytöstä. "Jos hän olisi tehnyt sillä tavoin minulle", ajatteli hän
itsekseen, "niin en voisi koskaan sitä unhottaa. Olen hyvin iloinen
että hän on antanut minulle anteeksi, mutta en voinut uskoa että
se olisi hänelle niin helppoa." -- Näin huokaili tuo onneton poika
itsekseen, mieli apeana ja sydän ristiriitaisia tunteita täynnä.

Mutta kun Jumala aina auttaa, milloin todella päätämme noudattaa
hänen tahtoaan, niin oli Sylvinetkin nyt loppupuolen vuotta
paljoa järkevämpi. Hän ei riidellyt veljensä kanssa eikä ollut
hänelle epäystävällinen, vaan rakasti häntä tyynemmin, ja
hänen terveytensäkin, joka oli kärsinyt noista alituisista
sielunliikutuksista, korjautui. Isä pani hänen tekemään lujemmin
työtä, sillä hän oli huomannut että pojan oli sitä parempi, mitä
vähemmin hän sai olla itsekseen. Mutta kotoinen työ ei kuitenkaan
ole milloinkaan niin ankaraa kuin se, mitä tehdään vieraan käskystä.
Niinpä Landry, joka ei milloinkaan säästänyt itseään, varttui
sinä vuonna paljoa vahvemmaksi ja rotevammaksi kuin veljensä. Ne
pienet eroavaisuudet, joita heissä oli aina huomattu, kehittyivät
selvemmiksi ja näyttäytyivät heidän kasvonilmeissäänkin. Poikain
täyttäessä viisitoista vuotta oli Landry kerrassaan kaunis
nuorukainen, ja Sylvinetinkin ulkomuoto oli miellyttävä, vaikka hän
oli hoikempi ja kalpeampi kuin veljensä. Heitä ei myöskään enää
sekotettu toisiinsa, ja vaikka he yhä vieläkin olivat toistensa
kaltaisia, niinkuin veljet ainakin, ei heitä enää ensi silmäyksellä
voinut arvata kaksosiksi. Landry, jota pidettiin nuorempana,
koska hän oli syntynyt tuntia myöhemmin kuin Sylvinet, näytti
niiden mielestä, jotka ensi kertaa hänet näkivät, noin vuotta tai
paria vanhemmalta. Se vielä enensi isä Barbeaun entistä rakkautta
Landryhyn, sillä niinkuin kaikki oikeat maalaiset, piti hänkin
ruumiillista voimaa muuta arvokkaampana.



XI.


Ensi ajat Landryn ja pikku Fadetten seikkailun jälkeen oli poika
hiukan levoton antamansa lupauksen johdosta. Sinä hetkenä, jolloin
tyttö oli hänet levottomuudestaan vapauttanut, olisi hän isänsä ja
äitinsä nimissä voinut luvata parasta, mitä Kaksolassa oli. Mutta
kun hän näki että isä Barbeau ei pannutkaan mitään painoa Sylvinetin
päähänpistoille eikä näyttänyt ensinkään levottomalta, pelkäsi
hän että isänsä ajaisi pikku Fadetten tiehensä, kun tämä tulisi
palkintoaan pyytämään, sekä laskisi pilaa tytön tietäjätaidosta ja
Landryn lupauksesta.

Tuo pelko saattoi Landryn häpeemään itseään, sillä sikäli kuin hänen
surunsa haihtui, piti hän itseään yhä yksinkertaisempana, kun oli
voinut luulla noissa tapahtumissa piilleen jotain yliluonnollista.
Hän ei ollut lainkaan varma etteikö pikku Fadette ollut laskenut
hänestä pilaa ja hän käsitti hyvin, että niin saattoi ainakin
otaksua, eikä voinut esittää isälleen minkäänmoisia syitä, joiden
nojalla hän olisi ollut oikeutettu antamaan pikku Fadettelle
niin painavan lupauksen; toiselta puolen hän taas ei käsittänyt
mitenkä voisi lupaustaankaan rikkoa, sillä hän oli sen antanut
kunniasanallaan, täydellä vakaumuksella ja tosi aikomuksella.

Mutta suureksi kummakseen hän ei kuullut seuraavana päivänä eikä
seuraavina viikkoina eikä edes koko kesän aikaan puhuttavan pikku
Fadettesta mitään enemmän Kaksolassa kuin Prichessäkään. Tyttö
ei tullut isä Caillaudin taloon Landryta puhutellakseen eikä isä
Barbeaun luo palkintoaan pyytämään, ja kun Landry näki hänet kaukaa
ulkona vainiolla, ei tyttö ollut häntä huomaavinaankaan, mikä oli
hyvin omituista, sillä Sirkka juoksi tavallisesti kaikkien jälkeen,
joko uteliaisuudessaan heitä katsellakseen tai leikkiä laskeakseen,
nauraakseen ja hullutellakseen hyväntuulisten kanssa, tai tehdäkseen
kiusaa niille, jotka jöröjukkia olivat.

Mutta kun Fadetin muorin mökki oli Prichen ja Cossen välillä, niin ei
ollut ensinkään takeita etteivätkö Landry ja Fadette jonakin päivänä
tulisi tiellä vastakkain, ja kun tie oli kapea, niin täytyisi antaa
toisilleen kättäkin tai viskata ohimennessä joku sana.

Eräänä iltana ajoi pikku Fadette hanhiaan kotiin, Heinäsirkka
tavallisuuden mukaan kintereillään, ja Landry, joka oli ollut
hakemassa hevosia laitumelta, talutti niitä hiljalleen Pricheen
päin. Silloin he tapasivat toisensa sillä kapealla tiellä, joka
johtaa Croix-des-Bossonsista alas vierinkiviportaalle ja joka on
niin kahden mäenrinteen välissä, että vastaantulijain on mahdoton
toisiaan välttää. Landry karahti punaiseksi pelosta että tyttö
nyt muistuttaisi häntä lupauksestaan, ja jottei Fadette saisi
siihen kehotusta, hyppäsi hän heti tytön huomattuaan erään hevosen
selkään, kannustaen sitä puukengillään juoksuun, mutta kun kaikilla
hevosilla oli vielä kaviositeet jalassa, ei vauhti siitä parantunut.
Saapuessaan aivan pikku Fadetten läheisyyteen, ei Landry uskaltanut
vilkaista tyttöön, vaan oli katsovinaan taaksensa seurasivatko
varsat mukana. Kun hän jälleen katsoi eteensä, oli pikku Fadette
jo kulkenut sivu mitään sanomatta; hän ei tiennyt oliko tyttö
edes häneen katsonutkaan ja oliko hän silmillään tai hymyilyllään
kehottanut häntä pysähtymään ja puhelemaan. Hän ei nähnyt muuta kuin
että Jeanet, Heinäsirkka, joka aina oli paha ja vallaton, otti maasta
kiven ja tähtäsi sillä hänen hevosensa jalkaan. Landryn teki kovasti
mieli läimäyttää häntä piiskallaan, mutta pelkäsi joutuvansa sen
kautta tekemisiin sisarenkin kanssa. Hän ei ollut sentähden mitään
huomaavinaan, vaan jatkoi matkaansa taakseen katsomatta.

Joka kerta, kun Landry sittemmin kohtasi pikku Fadetten, kävi
jotakuinkin samoin. Vähitellen rohkaisi hän itseään sen verran, että
uskalsi katsoa tyttöön, sillä sitä myöten kun hän ikääntyi ja tuli
ymmärtäväisemmäksi, ei tuollainen pikku asia enää niin suuresti hänen
mieltään rasittanut. Mutta kun hän vihdoin uskalsi katsoa tyttöön
aivan tyynesti, ikäänkuin tämä saisi sanoa hänelle huoletta mitä
hyvänsä, näki Landry suureksi hämmästyksekseen että tyttö tahallaan
käänsi päätään toisaalle, niinkuin hän olisi pelännyt Landryta
yhtä paljon kuin tämä tyttöä. Se antoi hänelle itseluottamuksensa
täydellisesti takaisin, ja kun hän oli luonteeltaan rehellinen, kysyi
hän itseltään eikö hän ollut tehnyt väärin, kun ei milloinkaan ollut
kiittänyt Fadettea siitä ilosta, jonka tyttö oli hänelle valmistanut,
olipa se sitte johtunut hänen tiedoistaan tai pelkästä sattumuksesta.
Hän päätti seuraavan kerran tyttöä tavatessaan puhutella häntä,
ja kun he sitte sattuivat yksiin, meni hän häntä vastaan ainakin
kymmenen askelta, tervehtiäkseen ja puhellakseen hänen kanssaan.

Mutta Landryn lähestyessä kohosi tytön kasvoille ylpeä, miltei
loukkaava ilme, ja kun hän vihdoinkin katsoi tulijaan, teki hän sen
niin halveksivasti, että Landry jäi hämilleen paikkaansa seisomaan
eikä rohennut häntä puhutella.

Se oli viimeinen kerta kun Landry tuli häntä vastaan näin
läheltä, sillä tästä päivästä pikku Fadette, ties minkä oikun
johdosta, kääntyi toiseen suuntaan heti kun kaukaa näki pojan
tulevan, ja poikkesi johonkin mökkiin tai teki pitkän kierroksen
häntä välttääkseen. Landry arveli hänen olleen loukkaantuneen
siitä, että hän oli ollut häntä kohtaan kiittämätön, mutta hänen
vastenmielisyytensä tyttöä kohtaan oli siksi suuri, ettei hän voinut
päättää tehdä mitään tyttöä hyvittääkseenkään. Pikku Fadette ei ollut
muiden lasten kaltainen. Hän ei ollut ujo, eipä edes tarpeeksikaan,
ja hän ärsytti mielellään muita lausumaan pilkka- tai haukkumasanoja,
sillä hän tiesi hyvin kielensä terävyyden ja piti huolen siitä, että
viimeinen ja pistävin sana oli hänen. Ei milloinkaan oltu häntä nähty
huonolla tuulella ja häntä moitittiin liian vapaaksi ja liian vähän
ylpeäksi ollakseen nuori, viisitoista vuotias tyttö, jonka täytyy
ruveta tuntemaan oma arvonsa. Hänellä oli yhä vielä poikamaiset
tapansa, jopa hän usein pyrki kiusaamaan Sylvinetiä, yllättäessään
pojan haaveiluihinsa vaipuneena, niinkuin vielä toisinaan
tapahtui. Tyttö seurasi häntä aina pitkät matkat ivaten häntä
_kaksoiskuumeestaan_ ja kiusotellen ettei Landry hänestä pitänyt
lainkaan, vaan nauroi hänen suruilleen. Sylvinet-raukka, joka vielä
vakavammin kuin Landry luuli häntä noidaksi, ihmetteli että tyttö
saattoi arvata hänen ajatuksensa ja vihasi häntä sydämensä pohjasta.
Hän ylenkatsoi Sirkkaa ja koko hänen perhettään kaikesta sydämestään,
ja samoinkuin tyttö nykyään karttoi Landryta, samoin karttoi Sylvinet
tuota ilkeää tyttöä, joka hänen lausuntonsa mukaan olisi ennemmin
tai myöhemmin kulkeva äitinsä jälkiä. Äiti oli viettänyt huonoa
elämää, jättänyt miehensä ja lopulta juossut sotamiesten jälestä; se
tapahtui vähän aikaa Heinäsirkan syntymän jälkeen, eikä hänestä oltu
sen koommin kuultu sanaakaan. Mies oli kuollut surusta ja häpeästä
ja niin oli Fadetin muorin täytynyt ottaa huostaansa molemmat
lapset, joita hän hoiti tuiki huonosti, osaksi ahneutensa, osaksi
korkean ikänsä tähden. Hän ei voinut heitä vaalia eikä pitää heidän
siisteydestään huolta.

Landrykin, vaikkei ollutkaan yhtä ylpeä kuin Sylvinet, tunsi
kuitenkin kaikkien noiden syiden vuoksi vastenmielisyyttä pikku
Fadettea kohtaan, ja kun häntä kadutti että oli antautunut mihinkään
tekemisiin tytön kanssa, varoi hän tarkoin ilmottamasta siitä
kenellekään. Salasipa hän sen yksin kaksoisveljeltäänkin, sillä hän
ei tahtonut myöntää olleensa hänen tähtensä levoton, ja Sylvinet
puolestaan ei virkkanut mitään kaikista pikku Fadetten ilkeyksistä
häntä kohtaan, sillä häntä hävetti tunnustaa että tyttö oli arvannut
hänen mustasukkaisuutensa.

Mutta aika kului. Siinä ijässä, kun kaksoset nyt olivat, tuntuvat
viikot kuukausilta ja kuukaudet vuosilta, niin suuresti vaikuttavat
ne sielun ja ruumiin kehitykseen. Landry unohti pian seikkailunsa,
ja vaivattuaan itseään jonkun aikaa Fadettea muistelemalla, herkesi
hän lopulta kokonaan häntä ajattelemasta -- kaikki oli kuin pelkkää
unennäköä.

Landry oli ollut Prichessä jo kymmenen kuukautta, ja nyt lähestyi
juhannus, jolloin hänen palvelusvuotensa Caillaudilla oli umpeen
kulunut. Mutta ukko oli häneen niin tyytyväinen, että tahtoi
mieluummin hänen palkkaansa korottaa kuin antaa hänen muuttaa,
eikä Landry puolestaan halunnut muuta kuin saada jäädä omaistensa
läheisyyteen ja tehdä uuden sopimuksen Prichen väen kanssa, johon
hän oli sydämestään kiintynyt. Jopa hän alkoi hieman rakastuakkin
erääseen Caillaudin veljentyttäreen, Madelon nimiseen sangen
sievään tyttöön. Hän oli vuotta Landryta vanhempi ja kohteli häntä
vielä jonkinlaisella ylimielisyydellä, mutta se tasaantui päivä
päivältä; vuoden alussa tyttö pilkkasi Landryta, kun tämä oli liian
ujo suudellakseen häntä leikkiessä tai tanssiessa, mutta vuoden
lopulla hän jo punastui, eikä enää kiusannut häntä eikä tahtonut
olla hänen kanssaan kahdenkesken tarhassa tai luuvassa. Madelon
ei ollut köyhä, ja avioliitto olisi kyllä voitu solmia heidän
kesken aikanaan. Molempien perheet olivat seudun kunnioitetuimpia
ja arvossapidetyimpiä. Ja kun Caillaud huomasi miten molemmat
nuoret alkoivat toisiaan samalla sekä kaihtaa että etsiä, sanoi hän
Barbeaulle että heistä voisi tulla soma pari ja ettei haittaisi
vaikka he saisivatkin lähemmin toisiinsa tutustua.

Suostuttiin siis, kahdeksan päivää ennen juhannusta, että Landry
jäisi Pricheen ja Sylvinet vanhempainsa luokse, sillä tämä oli nyt
järkiintynyt ja oli hoitanut Barbeaun horkkaa sairastaessa talon
ulkotyöt sangen hyvin. Sylvinet oli pahoin pelännyt että hänet
lähetettäisiin muuanne palvelukseen, ja tuo pelko oli vaikuttanut
hyvää, sillä hän ponnisteli nyt yhä enemmän voittaakseen liiallisen
kiintymyksensä Landryhyn, tai ainakin estääkseen sitä liiaksi
näkymästä. Kaksolassa vallitsi siis taasen rauha ja tyytyväisyys,
vaikkeivät kaksoset tavanneetkaan toisiaan kuin kerran pari viikossa.

Juhannuspäivä oli heille ilon päivä, silloin he menivät yhdessä
kaupunkiin pestimarkkinoita katsomaan ja huvittelivat senjälkeen
suurella torilla. Landry tanssi monta burreeta kauniin Madelonin
kanssa ja Sylvinetkin koetti tanssia, tehdäkseen veljelleen mieliksi.
Hän suoriutui siinä sangen huonosti, mutta Madelon, joka oli hänelle
hyvin kohtelias, asettui häntä vastapäätä, tarttui hänen käteensä
ja auttoi häntä pysymään tahdissa. Sylvinet, joka siten sai olla
veljensä kanssa yhdessä, lupasi oppia hyvin tanssimaan, voidakseen
ottaa osaa huveihin, jossa asiassa hän siihen saakka oli ollut
Landrylle haitaksi.

Hän ei ollut kovinkaan mustasukkainen Madelonille, sillä Landry ei
ollut vielä huomattavammin tyttöön kiintynyt. Madelon puolestaan
taas imarteli ja rohkasi Sylvinetiä. Hän oli vapaa häntä kohtaan
ja se, joka ei sellaisia asioita ymmärtänyt, olisi luullut hänen
antavan Sylvinetille etusijan. Landry olisi hyvinkin voinut käydä
mustasukkaiseksi veljelleen, ellei hän olisi luonnostaan vihannut
tuota tunnetta, ja ehkä oli sentään jokin, en tiedä oikein mikä,
joka sanoi hänelle että Madelon käyttäytyi noin ainoastaan ollakseen
hänelle mieliksi ja saadakseen siten olla useammin Landryn seurassa.

Kaikki sujui hyvin noin kolmen kuukauden ajan, aina Saint-Andochen
päivään saakka, joka on Cossenkylän suojeluspyhän juhla ja vietetään
syyskuun viimeisinä päivinä.

Se päivä, joka aina oli ollut molemmille kaksosille suuri juhlapäivä,
koska silloin tanssittiin ja leikittiin kirkon ulkopuolella kasvavien
suurten saksanpähkinäpuiden alla, toi tullessaan suruja, joita he
eivät olleet lainkaan odottaneet.

Isä Caillaud oli antanut Landrylle luvan mennä jo edellisenä iltana
Kaksolaan, voidakseen ottaa jo aamusta aikain juhlaan osaa, ja
Landry lähti matkaan ennen illallista, hyvin iloisena tietäessään
yllättävänsä kaksoisveljensä, joka ei häntä odottanut ennenkuin
vasta seuraavana aamuna. Siihen vuodenaikaan ovat päivät lyhyet ja
pimeä tulee äkkiä. Landry ei milloinkaan pelännyt mitään päiväiseen
aikaan, mutta hän ei olisi ollut ikäisensä eikä niiltä seuduin
kotoisin, ellei hän olisi kavahtanut liikkua yksin yöllä ulkona,
varsinkin syksyllä, jolloin kaikellaiset haltijat ja peikot pitävät
pimeän suojassa peliään. Landry, joka oli tottunut liikkumaan ulkona
iltahämyssäkin päästäessään härkiä laitumelle tai tuodessaan niitä
kotiin, ei pelännyt sinä iltana juuri enemmän kuin muinakaan iltoina;
mutta hän käveli nopeaan ja lauloi ääneensä, niinkuin aina teemme
pimeässä, sillä ihmisen laulu, niinkuin tiedämme, säikyttää villit
eläimet ja pahat ihmiset pakoon.

Kun hän tuli vierinkiviportaan luo -- sille oli annettu sellainen
nimi, koska se oli tehty lukuisista pyöreistä kivistä --, kääri hän
housunsa hiukan ylemmäksi, sillä vesi nousee portaalle toisinaan aina
nilkkaan saakka, ja hän katsoi tarkkaan mihin astui, sillä molemmin
puolin porrasta on vesilätäköitä. Landry tunsi portaan niin tarkoin,
ettei hän saattanut harhaan astua. Sitäpaitsi hän näki miltei jo
lehdettömien puitten läpi valonhohteen Fadetin muorin mökistä, niin
että eksymisestä ei saattanut olla pelkoakaan.

Puitten varjossa oli kuitenkin niin pimeätä, että Landry koetteli
kepillä eteensä ennenkuin astui portaalle. Hän hämmästyi nähdessään
tavallista enemmän vettä, varsinkin kun kuuli kohinaa sulkuluukkujen
luona, jotka kai olivat olleet jo hyvinkin tunnin ajan avattuina.
Mutta nähdessään selvästi valontuikkeen Fadetin ikkunasta, hän astui
rohkeasti eteenpäin. Parin askeleen päässä kohosi vesi kuitenkin
jo polvien yläpuolelle ja hän vetäytyi taaksepäin luullen harhaan
joutuneensa. Hän koetti vähän ylempää ja vähän alempaa, mutta
siellä oli vielä enemmän vettä. Ei ollut satanutkaan ja kohina
sulkuluukkujen luona kuului yhä -- olihan se sangen kummallista.



XII.


tauko 69 "Olen varmaankin eksynyt", ajatteli Landry; "sillä nyt näen
valon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä
vasemmalta."

Hän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin
ympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan
tarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä
selvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy
siltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme
askelta, sillä nyt näkyi valo Kadetin mökistä miltei takaapäin,
vaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen
yli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka.
Hän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta
joutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi
hyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.

Mutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä
syvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli
hetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan
paikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän
rannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena,
liitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin
pihkainen puu tulessa.

Silloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli
kuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin
virvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja
vie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.

Landry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi
nopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi
ruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan.
Se oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu,
toisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää,
ja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien
hänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta
se, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin
kaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi
tahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.

Landry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin
kääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan
että se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen,
kunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai
kuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri
silloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:

    "Sirkka, sirkka, pikku sirkka,
    ota myssy ja huivitirkka!
    Mulla on viitta niin välkkyvän soma,
    joka sirkalla sulhonsa oma."

Ja pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä
tai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli
istuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota
räväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan
melkeinpä kuin mies. "Minä se olen, Fanchon", sanoi Landry kohoten
seisomaan. "Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee."

Poika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin
virvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä
jonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja
tanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan
Fadetten tavatessaan.

"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen", sanoi pikku Fadette vähän
mietittyään, "että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä
miltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin,
raukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin
päivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun
apuani."

"Olin siellä äsken", vastasi Landry, "ja olin vähällä upota.
Uskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet
löydäkkään porrasta?"

"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät",
vastasi pikku Fadette nauraen. "No niin, anna tänne kätesi, pelkuri;
ei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa
kuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti,
niin että me olemme vanhoja tuttuja."

Sitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin
mitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:

    "Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
    joka sirkalla sulhonsa oma."

Landry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen
noidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun
hän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin
pahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan,
jopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan
niin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he
kulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai
virvatulen seuraamaan koko ajan jälessä -- tuon luonnonilmiön, joksi
koulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan
pelätä.



XIII.


Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen
alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä
pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia --
sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain
pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin
nähnyt lähempää -- tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka
niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle
muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan
virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:

"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin
nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään
jälkeensä."

"Sehän on yhä pahempaa", ajatteli Landry, "tuli, joka ei polta --
tietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä
Jumalan tuli lämmittää ja polttaa."

Mutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun
he olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen
tehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää
Kaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan
kiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.

"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet",
sanoi hän tytölle, "enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi
sinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan
kuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut
tenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli,
vaan ihan varmaan sinne uupunut."

"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä", vastasi
Fadette. "En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika
kuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa,
olisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä
olet sellainen."

"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?"

"Sentähden etten pidä teistä", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.

"Ja miksi te ette pidä minusta?"

"Sentähden etten kunnioita teitä", vastasi Fadette; "en teitä enkä
teidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät
rikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus
on vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry,
kiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin
vika."

Landryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne
olleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:

"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei
veljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole
koskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta
saanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava
sen palkinnon, minkä haluat."

"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette
pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin
isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan
vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä
välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te
haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että
olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi,
vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."

"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota
suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä
kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi.
Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä
varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi
kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka
moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit
minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut
minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin
tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta
sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on
vähentänyt apusi arvoa suuresti."

Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä,
seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:

"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi
kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään
velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin
että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut
etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut
kiittämättömyydestäsi."

"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta;
"minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin.
Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt
niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."

"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen
ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut,
vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja
meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä
huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua
omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin
kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa,
tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."

Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin
laulaen:

    "Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
    Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"

Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän
olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa,
jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen
olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen
eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi
tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:

"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla
selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen.
Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."

"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä", vastasi
Fadette ankarasti. "Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän
sen vasten kasvojasi takaisin."

"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo
mitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle
palveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä
tekisin, ollakseni sinulle mieliksi?"

"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?" sanoi
Fadette pysähtyen.

"Ohoh, se on toki liian paljo!" vastasi Landry, joka ei voinut
voittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä
mukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista.
"Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen,
ettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota
voin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen
takaisin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä;
"tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut
anteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne
täyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä
vaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt
sanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta
päivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen,
siis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina
levolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun
kanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon,
niin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden,
pelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan
teitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!"

Ja pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi,
salvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt
sanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.



XIV.


Landryn mielestä tuntui Fadetten päähänpisto aluksi niin
naurettavalta, että sille kannatti paremmin nauraa kuin harmitella.
"Tyttö on pikemmin vallaton kuin paha", ajatteli hän, "ja hän on
vaatimattomampi kuin luulisikaan; ei hänen maksuvaatimuksensa
suinkaan kotiani köyhdytä." Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän
huomasikin tuon velkansa maksutavan paljoa ilkeämmäksi kuin miltä
alussa näytti. Pikku Fadette tanssi erinomaisen hyvin; hän oli nähnyt
hänen pyörivän paimenten kanssa ulkona kedolla tai tienohessa, ja
tyttö hyppi kuin pieni paholainen, niin nopeaan että oli vaikeata
pysyä tahdissa hänen kanssaan. Mutta hän näytti kaikkea muuta kuin
sievältä ja oli niin huonosti puettu, yksinpä sunnuntaisinkin,
ettei kukaan Landryn ikäinen poika tahtonut hänen kanssaan tanssia,
ei ainakaan niin että ihmiset näkivät. Korkeintaan sikopaimenet
ja ripillä käymättömät poikaset pitivät häntä sen arvoisena,
että pyysivät kanssaan tanssimaan, ja kylän kaunottarista hänen
läsnäolonsa tanssissa tuntui milteipä loukkaukselta. Landry tunsi
sentähden hirmuiseksi nöyryytykseksi viedä tanssiin moista toveria,
ja kun hän muisteli pyytäneensä kauniin Madelonin ainakin kolmeen
burreehen, ihmetteli hän itsekseen mitä tyttö arvelisi sellaisesta
häväistyksestä, johon hän nyt oli pakotettu täytyessään jättää nuo
luvatut tanssit tanssimatta.

Kun hän oli sekä nälkäinen että viluinen ja yhä vielä pelkäsi
virvatulen ahdisteluja, astui hän nopeasti eteenpäin, ajattelematta
juuri mitään tai taakseen katsomatta. Kotiin saavuttuaan kuivatti
hän vaatteensa ja kertoi pimeän tähden erehtyneensä portaasta ja
vain vaivoin päässeensä joesta ylös, mutta häntä hävetti tunnustaa
pelänneensä, eikä hän maininnut mitään virvatulesta eikä pikku
Fadettesta. Landry meni nukkumaan ajatellen itsekseen, että huomenna
on kyllä aikaa tuumia tuon vastenmielisen kohtauksen seurauksia.
Mutta rauhallista unta hän ei saanut ensinkään. Hän uneksi pikku
Fadettesta ainakin viisikymmentä kertaa; hän oli näkevinään tytön
ratsastavan haltijan selässä, joka oli kuin mikähän suuri punainen
kukko ja piti toisessa jalassaan sarvilyhtyä, jossa palava kynttilä
levitti säteitään koko saraniityn yli. Sitte muuttui pikku Fadette
vuohen suuruiseksi sirkaksi ja lauloi hänelle sirkan vinkuvalla
äänellä jonkun laulun, jonka sisällystä hän ei käsittänyt, vaan kuuli
ainoastaan hiukan loppusanoja: "sirkka, huivipirkka, kaksoislirkka".
Se sai hänet aivan päästään pyörälle. Sitte ilmestyi virvatuli
niin äkkiä ja niin voimakkaana, että hän vielä herätessäänkin näki
silmiensä edessä pieniä liiteleviä, tummia, punaisia ja sinisiä
pilkkuja, jommoisia näemme kun olemme liian kauvan katselleet
aurinkoa tai kuuta.

Landry oli tuon yön jälkeen niin väsynyt, että hän nukkui koko
päivämessun ajan eikä kuullut sanaakaan kirkkoherran saarnasta, jossa
tämä niin kaunopuheisesti kuvaili kelpo Saint-Andochen hyveitä. Ja
astuessaan kirkosta ulos oli Landry niin uninen, että hän oli aivan
unohtanut Fadetten. Hän seisoi asehuoneen ulkopuolella, kauniin
Madelonin vieressä, joka odotteli tanssin alkamista, varmana että
Landry pyytää hänet ensiksi. Mutta kun tämä lähestyi tyttöä häntä
puhutellakseen, huomasi hän samassa Sirkan, joka astui askeleen häntä
kohti ja virkkoi kuuluvalla äänellä painokkaasti:

"No Landry, pyysit minua eilen illalla ensimäiseen tanssiin, toivon
ettet lupaustasi peruuta."

Landry sävähti tulipunaiseksi, ja nähdessään että Madelonkin punastui
harmista ja hämmästyksestä, rohkasi hän mielensä.

"Mahdollista kyllä että lupasin tanssia kanssasi, Sirkka; mutta minä
olen sitä ennen pyytänyt toisenkin, ja sinun vuorosi on vasta sen
jälkeen."

"Eipä niinkään, Landry", sanoi Fadette varmalla äänellä; "nyt
muistisi pettää. Et ole luvannut kenellekään ennen minua, sillä
lupaus, jonka täyttämistä nyt vaadin, on jo viime vuonna annettu
ja sinä sen vaan uudistit eilen illalla. Jos Madelonin tekee mieli
tänään tanssia kanssasi, niin on tuolla kaksoisveljesi, joka on aivan
sinun näköisesi ja jonka hän voi ottaa sinun sijastasi. Toinen on
yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Sirkka on oikeassa", vastasi Madelon ylpeästi, ottaen Sylvinetiä
kädestä. "Kun teillä on niin vanha lupaus, niin se on täytettävä.
Minä tanssin yhtä mielelläni veljenne kanssa."

"Niin niin, onhan se saman tekevä", sanoi Sylvinet mitään pahaa
aavistamatta. "Tanssitaan kaikki neljä."

Heidän täytyi tyytyä tähän, ollakseen huomiota herättämättä, ja
Sirkka alkoi tanssia niin varmasti ja notkeasti, että tuskin
milloinkaan oli mitään burreeta paremmalla tahdilla ja vauhdilla
suoritettu. Jos hän olisi ollut sievä ja kauniisti puettu,
olisi häntä katsellut oikein huvikseen, sillä hän tanssi aivan
erinomaisesti ja kaikki nuo muut, kaunottaret, toivoivat sydämestään
omistavansa hänen keveytensä ja notkeutensa; mutta Sirkka-raukka oli
niin huonosti puettu, että hän näytti kymmenen kertaa tavallistakin
rumemmalta. Landry, joka ei uskaltanut katsoa Madeloniin --
niin pahoillaan ja nöyrtynyt hän oli hänen tähtensä -- katseli
tanssitoveriaan ja ajatteli että tyttö oli tänään vielä rumempi
kuin tavallisissa arkirepaleissaan; sillä tyttönen oli koettanut
koristautua sieväksi, mutta oli siten vain tehnyt itsensä naurettavan
näköiseksi.

Hänen myssynsä oli vanhuuttaan aivan keltainen ja sensijaan, että
se olisi ollut pieni ja takaapäin ylöstaivutettu seudun viimeisen
kuosin mukaan, oli sen kummallakin sivulla kaksi suurta, leveää
korvalappua ja takana riippui muuan osa aina kaulaan asti, niin
että hän muistutti isoäitiään ja hänen päänsä näytti hennon kepin
päässä keikkuvalta suurelta nauriilta. Hänen puolivillainen
hameensa oli ainakin kahta kämmenleveyttä liian lyhyt, ja kun hän
oli sinä vuonna paljon kasvanut, pistivät hänen laihat, auringon
paahtamat käsivartensa hihoista kuin kaksi hämähäkinjalkaa. Hänellä
oli sentään punainen esiliina, ja siitä hän oli kovin ylpeä,
mutta se oli äidin peruja eikä hän ollut huomannut irrottaa siitä
rintatilkkua, jommoista eivät nuoret tytöt olleet käyttäneet enää
kymmeneen vuoteen. Tyttöraukka ei suinkaan ollut turhamielinen,
eipä tarpeeksikaan; hän eli kuin mikähän poika, ajattelematta
lainkaan ulkoasuaan ja haluten vain leikkiä ja nauraa. Siksi hän
näyttikin pyhäkoristeihinsa pukeutuneelta vanhalta mummolta ja häntä
ylenkatsottiin huonon pukunsa tähden, joka ei ollut niin kehno
köyhyyden, vaan yksinomaan isoäidin ahneuden ja tyttärentyttären
kauneudenaistin puutteen vuoksi.



XV.


Sylvinet oudoksui että hänen kaksoisveljensä oli lyöttäytynyt
Fadetten seuraan, josta hän puolestaan piti vielä vähemmin kuin
Landry. Landry ei tiennyt mitenkä hänen piti selittää tätä seikkaa,
hän olisi tahtonut vajota vaikka maan alle. Madelon oli hyvin
tyytymätön, ja huolimatta siitä että pikku Fadette pakotti heidät
karkeloimaan, olivat heidän kasvonsa niin happaman näköiset kuin
olisivat kulkeneet hautajaissaatossa.

Ensimäisen tanssin päätyttyä hiipi Landry tiehensä ja meni läheiseen
puistikkoon piiloon. Mutta hetken päästä tuli pikku Fadette hänen
luokseen Heinäsirkan kera, joka tänään oli tavallista äkäisempi
ja äänekkäämpi, hänellä kun oli hatussa koristeena riikinkukon
sulka ja valekullalla huoliteltu nappi, ja vaati hänet taasen
tanssiin. Tytön jälessä vielä seurasi joukko häntä itseään nuorempia
tytönletukoita, sillä yhtikäisensä eivät juuri halunneet hänen
kanssaan seurustella. Kun Landry näki Fadetten, ympärillään kaikki
nuo rasavillit, jotka hän aikoi ottaa todistajiksi siinä tapauksessa
että poika kieltäytyisi, alistui hän kohtaloonsa ja vei tytön
saksanpähkinäpuiden luo, jossa luuli löytävänsä jonkun syrjäpaikan
tanssiakseen hänen kanssaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei
siellä näkynyt Madelonia eikä Sylvinetiä eikä muitakaan kyläläisiä,
ja hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen urakkansa ja
tanssiakseen kolmannen burreen Fadetten kanssa. Heidän ympärillään
seisoi ainoastaan muutamia syrjäisiä, jotka eivät paljonkaan heitä
tarkanneet.

Kohta kun tanssi oli loppunut, juoksi Landry Madelonia hakemaan,
pyytääkseen hänet kanssaan lehtimajaan vehnäjauhovelliä syömään.
Mutta Madelon oli tanssinut muiden kanssa, jotka olivat jo hänelle
tarjonneet, ja hän vastasi Landrylle ylpeän kieltävästi. Kun Madelon
näki että Landry vetäytyi johonkin nurkkaan kyynelsilmin -- sillä
pojan mielestä suuttumus ja loukattu ylpeys tekivät Madelonin
entistäkin kauniimmaksi ja sen näkivät varmaan kaikki muutkin -- söi
tyttö annoksensa nopeasti loppuun, nousi pöydästä ja sanoi kuuluvalla
äänellä: "Nyt soitetaan iltamessuun, kenenkä kanssa minä senjälkeen
tanssin?" Tyttö kääntyi Landryyn päin, toivoen että tämä kiirehtisi
vastaamaan: "Minun kanssani!" Mutta ennenkun Landry vielä oli
ennättänyt suutaan avata, ilmautui jo muita pyytäjöitä, ja Madelon
riensi uusien tanssitoveriensa kanssa iltamessuun heittämättä häneen
silmäystäkään, enemmän nuhtelevaa kuin myötätuntoistakaan.

Iltamessun jälkeen meni Madelon heti ulos Pierre Aubardeaun, Jean
Aladenisen ja Etienne Alaphilippen seuraamana, jonka jälkeen kaikki
kolme vuoron perään tanssivat hänen kanssaan. Madelonilta ei
milloinkaan puuttunut tanssiin pyytäjiä, sillä hän oli kaunis tyttö
eikä hän ollut omaisuuttakaan vailla. Landry katseli häntä syrjästä
ja pikku Fadette viipyi yhä kirkossa, lukien vielä muiden lopetettua
pitkiä rukouksia. Hän teki niin joka sunnuntai; muutamat sanoivat sen
johtuvan jumalanpelosta, toiset taas että tyttö sillätavoin tahtoi
peittää yhteyttään paholaisen kanssa.

Landry näki ikäväkseen ettei Madelon välittänyt paljokaan hänen
seurastaan, vaan oli iloinen ja punainen kuin ruusu ja näytti täysin
lohdutetulta sen loukkauksen johdosta, mikä Landryn oli täytynyt
hänelle tehdä. Hän huomasi nyt erään seikan, jota hän ei ollut
milloinkaan ennen ajatellut, nim. että Madelon ei ollut aivan vapaa
keikailemisesta ja että tyttö ei missään tapauksessa paljo välittänyt
hänestä, kun voi olla ilman häntä noin iloinen.

Hän tiesi voivansa olla väärässä; mutta Madelon oli äsken
lehtimajassa nähnyt kuinka hän oli pahoillaan ja hänen olisi pitänyt
ymmärtää että sen takana oli jotain, jota hän olisi mielellään
tahtonut selittää. Mutta siitä ei tyttö välittänyt vähääkään, vaan
oli iloinen kuin kauris samaan aikaan kun hänen oma sydämensä oli
surusta halkeamaisillaan.

Kun Madelon oli tanssinut noiden kolmen kanssa, meni Landry hänen
luokseen, sillä hän olisi halunnut puhua hänen kanssaan kahdenkesken,
puolustaakseen itseään niin hyvin kuin voi. Hän ei tiennyt miten
menetellä päästäkseen hänen kanssaan kahden, sillä hän oli vielä
siinä ijässä, jolloin nuorukainen tuntee ujoutta toista sukupuolta
kohtaan. Ja kun hän ei keksinyt mitä olisi tytölle asian aluksi
sanonut, niin hän vaan tarttui hänen käteensä viedäkseen hänet
mukanaan, mutta silloin sanoi Madelon puoleksi suuttuneella, puoleksi
anteeksiantavalla äänellä:

"Oo, Landry? Joko sinä nyt vihdoinkin tulet pyytämään minua tanssiin?"

"En tule teitä tanssiin pyytämään", vastasi Landry, sillä hän ei
ymmärtänyt teeskennellä eikä sanansa rikkominen juolahtanut hänen
mieleensäkään; "tahtoisin vaan sanoa teille pari sanaa, jota ette voi
kieltäytyä kuuntelemasta."

"Jos sinulla on jokin salaisuus minulle sanottavana, niin olkoon se
toiseen kertaan", sanoi Madelon irrottaen kätensä. "Tänään meidän
pitää tanssia ja huvitella. En ole vielä lainkaan väsynyt, ja
kun Sirkka näyttää sinut noin uuvuttaneen, on parasta että menet
nukkumaan; minä jään tänne."

Sitte hän suostui Germain Audouxin pyyntöön, joka tuli hänet tanssiin
hakemaan. Ja kun hän käänsi Landrylle selkänsä, kuuli tämä Germain
Audouxin sanovan:

"Tuo poika näytti luulevan saavansa tanssia tämän burreen teidän
kanssanne."

"Mahdollisesti", vastasi Madelon päätään heilauttaen, "mutta kyllä se
nyt jäi tanssimatta!"

Landryta nämät sanat kovin loukkasivat ja hän jäi katselemaan tanssia
tarkastaen Madelonin käytöstä, joka ei ollut huolimatonta, vaan
päinvastoin niin ylpeätä ja ylimielistä, että poikaa oikein harmitti,
ja kun tyttö tuli hänen läheisyyteensä, jolloin Landry katseli häntä
hiukan ivallisesti, tokasi tyttö uhmaten: "Vai niin, Landry; sinä et
saa tänään ketään kanssasi tanssimaan? Sinun kai täytynee turvautua
jälleen Sirkkaan."

"Ja turvaudun mielellänikin", vastasi Landry; "sillä jos hän ei
olekkaan juhlan kaunein tyttö, niin hän ainakin tanssii paraiten."

Hän kiersi kirkon ympäri, etsien pikku Fadettea, ja vei hänet
takaisin tanssipaikkaan aivan Madelonin eteen, jossa tanssi hänen
kanssaan kaksi burreeta peräkkäin. Kelpasi katsella miten ylpeänä ja
tyytyväisenä Sirkka karkeloi! Eikä hän salannut mielihyväänsä, vaan
hänen veitikkamaiset mustat silmänsä loistivat ja hän heilautteli
pientä niskaansa ja suurta päähinettään kuin tupsukana.

Mutta valitettavasti hänen menestyksensä herätti suuttumusta viidessä
kuudessa pojassa, jotka tavallisesti pyysivät hänet tanssiin, mutta
eivät nyt saaneet häntä kanssaan, vaikka he eivät olleet milloinkaan
olleet häntä kohtaan ylpeitä, vaan olivat aina pitäneet häntä
tanssinsa tähden arvossa. He rupesivat nyt häntä arvostelemaan,
pilkkaamaan hänen korskeuttaan ja tirskumaan hänen ympärillään: "Hei,
katsoppas Sirkkaa, joka luulee Landry Barbeaun lumonneensa! Sirkka!
Viirikukko! Kikkanokka; Hepsankekka!" j.n.e. mitä parainta osasivat.



XVI.


Kun pikku Fadette meni heidän ohitsensa, vetivät he häntä hihasta
tai asettivat jalkansa eteen kaataakseen hänet, ja muutamat --
tietysti nuorimmat ja huonoimmin kasvatetut -- nykivät häntä myssyn
korvalipuista, niin että se pyörähteli kuin väkkärä hänen päässään,
ja huusivat: "Katsokaa, katsokaa Fadetin muorin tuuliviiriä!"

Sirkka-raukka läimäytti viisi kuusi kertaa oikeaan ja vasempaan,
mutta se vaikutti vain että huomio kiintyi häneen vielä suuremmassa
määrässä ja rahvas alkoi pakista: "Katsokaapas meidän Sirkkaa, mikä
onni häntä on tänään kohdannut! Landry Barbeau pyytää hänet alati
kanssaan tanssimaan! Näkeehän sen jokainen, että hän tanssii hyvin;
mutta nyt hän luulee olevansa kauniskin ja keikailee kuin harakka!"
Toiset taasen kääntyivät Landryn puoleen: "Onko hän sinut noitunut,
Landry-raukka, kun et näe enää ketään muuta kuin hänet? Vai aijotko
pyrkiä poppamieheksi? Pian kai näemme sinun tallustelevan susia
paimentamassa."

Landryta hävetti, mutta Sylvinet, jonka mielestä hänen veljensä
oli paras ja kunnioitettavin ihminen maailmassa, oli vielä enemmän
harmissaan nähdessään että hän joutui niin monen ihmisen naurun
alaiseksi, jopa ulkopitäjäläistenkin, jotka nekin alkoivat vähitellen
asiaan sekaantua ja puhella: "Onhan se kaunis poika, mutta mikä häntä
oikein riivaa, kun ihastuu kaikkein rumimpaan tyttöön?" Madelon
kuunteli riemuiten kaikkia pilkkapuheita ja otti niihin itsekin osaa.

"Mitäpä siitä!" tokasi hän. "Landry on vielä pieni lapsi, ja hänen
ikäisensä ovat kiitollisia kun löytävät jonkun, joka viitsii heidän
kanssaan puhella; ei silloin katsota niin tarkoin onko se vuohi vai
ihminen."

Silloin tarttui Sylvinet Landryn käsivarteen ja kuiskasi: "Mennään
täältä, muuten siitä vielä tulee riita, sillä he tekevät pikku
Fadettesta pilkkaa ja heidän kompasanansa sattuvat sinuunkin. En
ymmärrä mikä hullu päähänpisto sai sinun tanssimaan neljä viisi
kertaa peräkkäin hänen kanssaan. Näyttää kuin tahallasi laittaisit
itsellesi harmia; lopeta jo sellainen huvittelu! Voi olla paikallaan
että tuo tytönleuhakka joutuu ihmisten pahuuden ja ylenkatseen
alaiseksi, sehän on aina ollut hänestä mieluista, vaan meille se ei
sovi. Mennään nyt tiehemme ja palataan Angelus-rukouksen jälkeen,
niin voit pyytää Madelonia tanssiin, sillä hän on hieno tyttö. Olen
aina sanonut sinulle että pidät liian paljon tanssista ja että se
vielä viettelee sinut tyhmyyksiin."

Landry seurasi häntä muutamia askeleita, mutta kääntyi kuullessaan
takanaan melua ja huutoa, ja näki kuinka pikkupojat Madelonin ja
toisten tyttöjen sekä heidän miehisten toveriensa pilan ja naurun
yllättäminä olivat riistäneet myssyn pikku Fadetten päästä. Hänen
pitkät, mustat hiuksensa hulmuilivat pitkin selkää ja hän huitoi
ympärilleen suuttuneena ja epätoivoisena, sillä tällä kertaa hän
ei ollut sanonut mitään, mikä olisi antanut aihetta tuollaiseen
pahoinpitelyyn, ja hän itki raivosta voimatta riistää takaisin
myssyään, jota muuan ilkeä poika juoksutti ympäri kepin nenässä.

Landryn mielestä se oli hävytöntä ja hänen hyvä sydämensä paisui
harmista. Hän tarttui poikaan, riisti häneltä myssyn ja kepin, jolla
antoi pahantekijälle aika läimäyksen, palasi toisten poikain luo,
jotka pakenivat jo hänet nähtyään ja tarttui Sirkka-raukan käteen,
antaen hänelle myssynsä takaisin.

Landryn suuttumus ja poikien pelästys herätti katsojissa
naurunräjähdyksen. Landryn teko hyväksyttiin yleisesti, mutta Madelon
rupesi häntä pilkkaamaan, ja silloin Landryn ikäiset pojat, jopa
häntä vanhemmatkin, rupesivat häntä nauramaan.

Landryta ei enää hävettänyt, hän tunsi itsensä rohkeaksi ja
voimakkaaksi ja joku epämääräinen miehekkyyden tunne sanoi hänelle,
että hänen velvollisuuteensa kuului puolustaa sitä tyttöä, jonka
hän oli kaikkien nähden valinnut tanssitoverikseen, olipa se
ruma tai kaunis, pieni tai suuri. Huomatessaan miten Madelonin
ympärillä seisovat häntä katselivat, meni hän suoraan Aladenisea ja
Alaphilippeä kohti ja sanoi:

"Entäs te, mitä teillä on tähän asiaan sanomista? Jos minua haluttaa
osottaa tälle tytölle huomaavaisuutta, mitä se teitä liikuttaa? Ja
jos se teitä harmittaa, niin miksi käännytte poispäin ja mutisette
itseksenne? Seisonhan tässä ihan edessänne! Ettekö näe minua? Joku
täällä on sanonut että olen vielä pieni lapsi, mutta sitä ei ole
sanonut mikään mies eikä edes mikään puolikasvuinen poika minulle
vasten silmiä. Sanokaa se nyt, niin katsotaan uskaltaako kukaan
kiusata sitä tyttöä, jonka kanssa tuo pieni lapsi on tanssinut."

Sylvinet pysytteli veljensä kintereillä, ja vaikka hän ei
hyväksynytkään että tämä oli tähän jupakkaan puuttunut, seisoi hän
kuitenkin lähettyvillä, ollakseen valmiina häntä auttamaan. Ryhmässä
seisoi neljä tai viisi nuorta miestä, jotka olivat kaksosia päätään
pitempiä, mutta kun he näkivät veljesten päättäväisyyden, arvelivat
he paraaksi välttää tappelua noin pienen asian vuoksi, ja niinpä ei
kukaan sanonut sanaakaan, vaan jokainen katsoi toisiinsa, ikäänkuin
kysellen ketä halutti mittailla voimiaan Landryn kanssa. Kukaan ei
astunut esiin, ja Landry, joka ei ollut päästänyt Fadetten kättä
omastaan, sanoi hänelle:

"Pane myssy heti päähäsi, Fadette; niin nähdään tuleeko joku ottamaan
sen sinulta uudelleen."

"En", sanoi pikku Fadette kyyneliään pyyhkien; "olen jo tänään
tanssinut tarpeeksi, loput saa jäädä."

"Eipä saakkaan, vaan me tanssimme vielä!" huudahti Landry, joka
aivan leiskui rohkeutta ja ylpeyttä. "Ei kukaan saa sanoa, ettet voi
tanssia minun kanssani joutumatta häväistyksen alaiseksi."

Hän tanssi vielä kerran tytön kanssa, eikä kukaan sanonut heille
sanaakaan eikä katsonut heihin pilkallisesti. Madelon ja hänen
ihailijansa olivat siirtyneet muuanne tanssimaan. Tämän burreen
jälkeen kuiskasi pikku Fadette Landrylle:

"Jo riittää, Landry! Olen sinuun tyytyväinen ja vapautan sinut
lupauksestasi. Nyt menen kotiin. Tanssi kenen kanssa tahdot vielä
tänä iltana."

Hän haki pikku veljensä, joka tappeli muiden lasten kanssa, ja luisti
tiehensä niin nopeaan, ettei Landry edes nähnyt minne tyttö katosi.



XVII.


Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä
oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen
johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut
virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut
pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä
palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia
Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei
tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut
luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki
oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan
lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.

Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa
ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet,
vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta
niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli
joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku
Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan,
ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen
hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.

"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua
harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä
sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä.
Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi
ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua
vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö;
kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan
hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi
kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei
Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin
olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."

Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin
veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän
ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat
virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän
oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä.
Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi
jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi
sellaisista asioista pilaa -- hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin
parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.

Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa
alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin
kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi
veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla
joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti,
sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi
ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän
pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle
kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja
menisi joen yli ison myllysillan kautta.

Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että
olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee
pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa
kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli
epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin
etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.

Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta,
kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen
mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni
muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli
valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina
kivilouhokselle saakka.

Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.

"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.

Ei vastausta.

"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei
vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän
kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki
pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa
liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain
epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei
ilmaisisi itseään.

Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut
vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään
ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties
oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin
koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa
huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki
edessään pikku Fadetten.



XVIII.


Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen
tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän
myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava
keskustelu:

"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku
sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne
piiloutunut?"

"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä
minua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään
ketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään
tuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea."

"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat
olleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta
voithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu
semmoiseen."

"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut
teitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei
ole oikeutta huvitella niinkuin muut?"

"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte
tanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä
kohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen,
ja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan
itseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte."

"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään
vääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu
siihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä."

"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani.
Puhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä,
niin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne
ovat?"

"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana
palkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle
antaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt."

"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä
ensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan
muiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä
siinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus
itselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen,
vaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi;
sinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti
etkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja
puheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä
pahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein _Villiksi_.
Sanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun
et vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää.
Sinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman
hevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja
suitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla
hyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei
pelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se
sellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin
sinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin
kaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin
sudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka
herättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä
olla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi,
niin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian
kun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille
vasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu
että sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin.
Sellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat.
Ja mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa
että sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen
henkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista
uskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten
sinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut
virheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta
pidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla
vähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin
suuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä
etevämpi."

"Kiitos, Landry!" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan,
kuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. "Olet sanonut sen, josta koko
maailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja
säälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan
sinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?"

"Paikka ei ole juuri hauskimpia", sanoi Landry, joka ei halunnut
viipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä
sanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä
aavistivat.

"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana", sanoi Fadette, "sillä te
rikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua
ulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne,
ja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat
paikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät
vaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten
voivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja
missä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan
mikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia
paikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja
kaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken
olekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi
kelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne
kelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän
näkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry,
voidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin
kuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein
halveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään
huomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi."

"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat", sanoi Landry istuutuen hänen
viereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten
ajatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut
häntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä
tyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin
vienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.

"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän
myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni
kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista
vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja
järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin
rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan -- ja ellet
sitä tiedä, voin sinulle kertoa -- mikä on ollut kohtaloni siitä
asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota
kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa --
enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on
tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että
kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti
surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa --
leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti
anteeksi -- ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua
pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö,
niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on
viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä
rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en
sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin
äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en
milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina
rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen
seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta
en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua
kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta,
jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä
häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille
totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään,
jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja
hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte
maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi,
jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita
ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti,
en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten
kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini
minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista.
Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet -- niissä
olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja
nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan
milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä
paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden
koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja
viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se
tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä
pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja
joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään.
Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun
ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut
ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa
pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat
kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi
tilassa."

"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa,
sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia
asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole
ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni
heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte
antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten
välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa
etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun
tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän
sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja
nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille,
jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan
huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut
sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja
suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin,
yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään
niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä
-- kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi
ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen,
asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat
ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en
pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta
jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat,
ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä
olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."



XIX.


Landry tunsi omituista liikutusta pikku Fadetten puhuessa noin
rauhallisesti ja nöyrästi rumuudestaan, ja koettaen muistutella
mieleensä hänen kasvojaan, joita hän tuskin nyt näki pimeässä
kivilouhoksessa, sanoi hän tytölle, ollenkaan yrittämättä häntä
imarrella:

"Mutta ethän sinä, Fadette, ole ollenkaan niin ruma kuin itse luulet
ja sanot. On niitä paljo rumempiakin, eikä sentään kukaan heitä
senvuoksi moiti."

"Olenko enemmän tai vähemmän ruma, se ei muuta sitä tosiasiaa, ettet
voi missään tapauksessa sanoa minua kauniiksi. Älä huolikkaan minua
lohduttaa, sillä en minä sure sitä asiaa ensinkään."

"Kuka tietää minkänäköinen olisit, jos olisit huolellisemmin puettu
ja kammattu niinkuin muutkin? Yhdestä asiasta ainakin ovat kaikki
yksimielisiä, ja se on, että ellei sinulla olisi niin lyhyt nenä,
niin suuri suu ja niin tumma iho, et olisi ollenkaan hullumman
näköinen, sillä sanotaan niinkin, ettei koko paikkakunnalla ole
kellään sellaisia silmiä kuin sinulla, ja että ellet katsoisi niin
rohkeasti ja ivallisesti, niin mielelläänkin soisi sinun itseään
katsovan."

Landry puhui tuollalailla olematta itsekään selvillä miksi hän
niin puhui. Hän koetti muistutella mieleensä pikku Fadetten
ulkonaisia virheitä ja etuja, ja hän omisti nyt ensimäisen kerran
tytölle huomiota ja mielenkiintoa, jommoista hän ei olisi hetki
sitten luullut mahdolliseksi. Tyttö sen kyllä huomasi, mutta ei
ollut huomaavinaan, sillä hän oli liian viisas ottaakseen Landryn
mielenkiintoa vakavalta kannalta.

"Minun silmäni näkevät kyllä mikä on hyvää", sanoi hän, "ja
katselevat huonoa osanotolla. En ole kovin surullinen vaikken
miellytäkkään niitä, jotka eivät minua itseäni miellytä, enkä käsitä
miksi kaikki nuo kauniit tytöt, joita niin liehakoidaan, koettavat
miellyttää koko maailmaa, ikäänkuin he itse pitäisivät kaikista.
Minä puolestani, jos olisin kaunis, en tahtoisi olla kaunis enkä
miellyttävä muiden silmissä kuin niiden, joista pitäisin."

Landry ajatteli Madelonia, mutta pikku Fadette ei antanut hänen
kauvan jatkaa ajatustaan, sillä hän tarttui taasen puheeseen:

"Siinä se on, Landry, se vääryys mitä olen muille tehnyt, etten koeta
kerjätä heidän myötätuntoisuuttaan taikka heidän suvaitsevaisuuttaan
rumuuteni suhteen. Olen heidän edessään koristelematon, ja se heitä
harmittaa ja saa heidän unohtamaan, että olen usein tehnyt heille
hyvää, vaan en milloinkaan pahaa. Ja jos tahtoisinkin huolehtia
ulkoasustani, niin mistä saisin mitään, millä itseäni somistaisin?
Olenko koskaan kerjännyt, vaikkei minulla ole milloinkaan ollut
soutakaan, jota voisin omakseni sanoa? Antaako isoäitini minulle
mitään, lukuunottamatta ruokaa ja suojaa? Ja jollen kykene
muodostamaan itselleni siistiä vaatteita niistä vaivaisista
rievuista, joita äitini jätti jälkeensä, niin onko se minun syyni
ettei kukaan ole minua opettanut ja että minut on kymmenen ikäisestä
jätetty oman hoitoni varaan? Tiedän hyvin mistä muustakin minua
moititaan, vaikka olet sääliväisyydestä jättänyt sen mainitsematta;
sanotaan että olen jo kuudentoista vanha ja että voisin varsin hyvin
mennä palvelemaan, jolloin saisin palkkaa ja ylläpidon, mutta että
laiskuuteni ja kuleskelemishaluni pidättävät minua yhä isoäitini
luona, joka ei hänkään liioin pidä minusta ja jolla olisi kyllä varaa
pitää palvelija."

"Eikö se sitte ole totta?" sanoi Landry. "Sanotaan ettet sinä välitä
työstä ja isoäitisi sanoo itse kelle hyvänsä, että hänen olisi
edullisempi pitää sinun sijastasi palvelijaa."

"Isoäiti sanoo niin sentähden, että hän mielellään mutisee ja
valittelee. Mutta kun otan puheeksikaan lähteä hänen luotaan, niin
hänpä ei laskekkaan, sillä hän tietää minusta olevan itselleen
enemmän hyötyä kuin hän haluaa itsekään tunnustaa. Hän ei ole enää
yhtä tarkkasilmäinen ja ketteräjalkainen kuin viisitoistavuotiaana
kootakseen yrttejä, joista hän valmistaa rohtonsa ja pulverinsa, ja
jotkut niistä on tuotava kaukaa, vaikeapääsyisistä paikoista. Muuten
tunnen minä sellaisiakin kasvien ominaisuuksia, joista hänellä ei ole
aavistustakaan, ja hän oikein hämmästyy kun minä laittelen rohtoja,
joiden hyvät ominaisuudet hän kyllä sittemmin huomaa. Ja mitä
meidän elukoihimme tulee, niin ne ovat niin kauniita, että oikein
ihmetellään voivatko ne olla sellaisten ihmisten karjaa, joilla on
ainoastaan yleiset maat laitumina. Isoäiti kyllä tietää kenelle
kuuluu kiitos siitä, että hän saa niin hyviä villoja lampaistaan
ja niin makeata maitoa vuohistaan. Hän ei tosiaankaan halua että
hänet jättäisin, sillä tuotan hänelle aina enemmän kuin mitä hänelle
maksan. Minä puolestani taas pidän isoäidistäni, vaikka hän onkin
ankara ja pitää minut niukalla. Mutta minulla on toinenkin syy
minkätähden en tahdo häntä jättää, ja sanon senkin kyllä sinulle,
Landry, jos haluat."

"Niin, sanohan vaan", kehotti Landry, joka alkoi yhä innokkaammin
Fadettea kuunnella.

"Sentähden, että äitini jätti minulle, kymmenvuotiselle, perinnöksi
poikaraukan, yhtä ruman kuin minä itse ja vielä viheliäisemmän,
sillä hän on syntymästään asti ollut ontuva, heikko, kivuloinen,
kyttyräselkäinen ja aina jörö ja paha, sentähden että hän on aina
sairas, tuo poikaraukka. Kaikki ihmiset suuttuvat häneen, työntävät
hänet luotaan ja kiusaavat Heinäsirkka-raukkaani. Isoäiti on
hänelle liian ankara ja löisi häntä aivan liiaksi, ellen minä häntä
puolustaisi ja olisi häntä kurittavinani isoäidin sijasta. Mutta minä
pidän aina tarkoin silmällä, etten häntä loukkaa, ja sen hän tietää
hyvin itsekin. Kun hän on tehnyt pahaa, juoksee hän hameeni taakse
piiloon sanoen: 'lyö minua, ennenkuin isoäiti saa minut käsiinsä!'
Ja minä lyön häntä näön vuoksi, ja tuo vekkuli on huutavinaan.
Minä kyllä pidän hänestä huolta, mutta en voi aina auttaa että
hänen, pikkuraukan täytyy käydä ryysyissä; mutta kun minulla on
jokin vaatekappale, niin laitan siitä hänelle verhoa, ja kun hän on
sairas, parannan hänet -- isoäidin käsissä hän kuolisi, sillä mummo
ei ymmärrä lapsia hoitaa. Lyhyesti, pidän häntä hengissä, tuota
kivuloista raukkaa; ellei minua olisi, kävisi elämä hänelle kovin
tukalaksi ja hän makaisi pian nurmen alla isäraukkamme vieressä,
jota en voinut estää kuolemasta. En tiedä onko siitä hänelle mitään
iloa, että pidennän hänen elämäänsä, kun hän kuitenkin on sellainen
raajarikko, mutta en voi olla ilmankaan. Ja kun ajattelen mennä
palvelukseen, kootakseni itselleni vähän varoja ja päästäkseni
nykyisestä viheliäisyydestäni, koskee se sydämeeni ja minä tunnen
omantunnonvaivoja, aivan kuin olisin Heinäsirkan äiti ja hänen
täytyisi minun tähteni kärsiä. Siinä nyt ovat kaikki virheeni,
Landry, ja nyt Jumala minut tuomitkoon; minä puolestani annan niille
anteeksi, jotka ovat minua väärinkäsittäneet."



XX.


Landry kuunteli yhä tarkkaavammin pikku Fadettea, voimatta väittää
mitään häntä vastaan. Se lämpimyys, millä tyttö puhui nyt viimeksi
pikku veljestään, Heinäsirkasta, teki häneen sellaisen vaikutuksen,
kuin hän olisi äkkiä tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan ja tahtoisi
häntä puolustaa koko maailmaa vastaan.

"Hänen, joka tästä lähtien puhuu sinusta pahaa, hänen ei käy hyvin!
Kaikki mitä sanot, on hyvin sanottu, ja kellään ihmisellä ei ole
aavistusta kuinka hyväsydäminen ja ymmärtäväinen sinä olet. Mikset
näyttäydy sellaisena ihmisille? Silloin ei sinusta puhuttaisi pahaa
ja epäilemättä olisi niitä, jotka hankkisivat sinulle oikeutta."

"Minähän olen jo sinulle sanonut, Landry", vastasi tyttö, "etten
halua miellyttää niitä, jotka eivät minua miellytä."

"Mutta jos sanot sen minulle, niin se kai merkitsee -- --"

Landry katkasi äkkiä puheensa, hämmästyen sitä mitä oli aikonut
sanoa, ja jatkoi:

"-- niin se kai merkitsee, että tunnet enemmän kunnioitusta minua
kuin noita muita kohtaan? Minä luulin että vihaisit minua, kun en ole
milloinkaan ollut sinulle ystävällinen."

"Ehkä olen sinua vähän vihannutkin", vastasi pikku Fadette; "mutta
jos niin on ollutkin, niin sillälailla ei ole ainakaan tästä päivästä
lähtien, ja minä tahdon sanoa sinulle syyni. Luulin että olit ylpeä,
ja se sinä oletkin; mutta sinä voit kukistaa ylpeytesi täyttääksesi
velvollisuutesi, ja se on sinulle sitä suuremmaksi kunniaksi.
Luulin sinua kiittämättömäksi, ja vaikka juurtunut ylpeytesi
kehottaakin sinua siihen, niin olet kuitenkin samalla niin uskollinen
lupauksissasi, että teet mitä hyvänsä täyttääksesi sanasi. Sitäpaitsi
minä luulin sinua pelkuriksi, ja minun teki mieleni halveksia sinua,
mutta nyt näen että olet vain taikauskoinen ja ettei sinulta puutu
urhoollisuutta, kun on tosi kysymyksessä. Olet tänään tanssinut
kanssani, vaikka se oli sinulle kovin alentavaa. Tulitpa vielä
iltamessun jälkeenkin minua hakemaan kirkon ulkopuolelta, juuri kun
olin rukouksen jälkeen antanut sinulle sydämessäni anteeksi enkä enää
aikonut sinua kiusata. Sinä olet minua puolustanut ilkeitä nulikoita
vastaan ja sinä vaadit taisteluun suuremmat pojat, jotka ilman sinua
olisivat pidelleet minua pahoin. Ja nyt tänä iltana, kun kuulit minun
itkevän, tulit luokseni lohduttamaan ja auttamaan. Älä luule että
minä sellaista unohdan. Koko elämäni ajan olen osottava että pidän
sen muistissa, ja sinä vuorostasi voit pyytää minulta mitä tahdot
ja milloin haluat. Tiedän tuottaneeni tänään sinulle suuren surun.
Niin, minä tiedän sen, Landry; sillä olen senverran noita, että
olen huomannut mitä sinun mielessäsi liikkuu, vaikken tänä aamuna
vielä tiennyt siitä mitään. Voit olla vakuutettu, että olen pikemmin
vallaton kuin paha, ja jos olisin tiennyt että olit Madeloniin
rakastunut, en olisi saattanut sinua riitaan hänen kanssaan, niinkuin
nyt olen tehnyt pakottamalla sinun tanssimaan kanssani. Myönnän että
minua huvitti nähdä sinun täytyvän heittää sikseen kaunis tyttö,
tanssiaksesi minunlaiseni ruman kanssa; mutta minä luulin että se oli
vain pieni haava itserakkaudellesi. Mutta kun vähitellen käsitin että
se oli todellinen sydämen haava, että sinä vasten tahtoasi alituiseen
katsoit Madelonin puoleen ja että hänen epäystävällisyytensä sai
sinut miltei itkemään, silloin minäkin itkin -- niin, minä itkin
todellakin, kun sinä tahdoit taistella hänen ihailijoittensa kanssa,
vaikka sinä luulit että ne olivat katumuksen kyyneleitä. Ja sentähden
itkin vielä silloinkin niin katkerasti, kun sinä yllätit minut
täällä, ja sentähden olen itkevä kunnes olen korjannut sen pahan,
mitä olen tehnyt hyvälle ja rehdille pojalle, sillä sellaisena minä
nyt sinua pidän."

"Ja jos me nyt, Fanchon-raukka", sanoi Landry aivan liikutettuna
niistä kyynelistä, joita tyttö taasen alkoi vuodattaa, "otaksuisimme
että sinä olet saanut aikaan epäsopua minun ja semmoisen tytön
välillä, johon olen rakastunut, niinkuin luulet, niin mitä sinä
voisit tehdä sovittaaksesi jälleen meidän välimme?"

"Luota minuun, Landry", vastasi pikku Fadette. "Minä en ole niin
tyhmä, etten voisi selittää tuota kaikkea tyydyttävällä tavalla.
Madelon saa kuulla kaikki minun syyni. Minä ripitän itseni hänelle ja
puhdistan sinut lumivalkoiseksi. Ellei hän huomenna ole jälleen sinun
ystäväsi, niin hän ei ole sinusta milloinkaan pitänytkään, ja -- --"

"Ja minä olen typerä, jos häntä kaipaan, Fanchon; ja kun hän ei
olekkaan minua milloinkaan rakastanut, niin sinä vaivaat suotta
itseäsi. Älä siis välitä koko asiasta mitään, vaan lohduta itsesi sen
pienen tuskan suhteen, jonka olet minulle tuottanut. Olen jo siitä
parantunut."

"Sellaiset surut eivät niin pian parane", vastasi pikku Fadette --
"ainakin niin väitetään", jatkoi hän kuin oikaisten. "Sinä, Landry,
puhut noin ainoastaan harmissasi. Mutta kun tulee huomispäivä, olet
yhtä pahoillasi, kunnes olet jälleen sopinut välisi tuon kauniin
tytön kanssa."

"Ehkä", sanoi Landry; "mutta nyt vakuutan sinulle kunniasanallani,
etten ole ensinkään pahoillani ja etten ajattele koko asiaa.
Luulen että sinä tahdot minulle uskotella, että tunnen niin suurta
ystävyyttä häntä kohtaan, mutta itse olen sitä mieltä, että jos
olenkin hänestä pitänyt, niin tuo pitäminen on ollut niin pientä,
että olen sen jo unohtanut."

"Onpa se merkillistä!" huudahti pikku Fadette. "Sillätavallako te
pojat olettekin rakastuneita?"

"Ja te tytöt ette ole sen parempia; te loukkaannutte kovin pian, ja
sitte te etsitte lohdutusta ensimäiseltä, joka vastaan sattuu. Mutta
nyt puhumme asioista, joita emme vielä ehkä ymmärrä, et ainakaan
sinä, pikku Fadetteni, joka aina pilkkaat rakastuneita. Luulenpa
melkein että teet pilaa minustakin, tahtoessasi nyt sovittaa minun
ja Madelonin välit. Älä tee niin, sillä hän voisi luulla minun sitä
pyytäneen, ja siinä hän erehtyy. Sitäpaitsi hän voisi ehkä suuttua,
jos noin esiintyisin hänen sulhasenaan, sillä tosiasia on etten ole
milloinkaan hänelle puhunut sanaakaan rakkaudesta, ja vaikka minua
onkin huvittanut olla hänen seurassaan ja tanssia hänen kanssaan,
niin ei hän ole kuitenkaan milloinkaan käyttäytynyt niin, että olisin
uskaltanut puhua hänen kanssaan rakkaudesta. Annetaan siis asiain
mennä menoaan; hän kyllä tulee jälleen ystäväkseni, jos tahtoo, ja
ellei tahdo, niin usko minua, en minä siitä kuole."

"Luulenpa tietäväni paremmin kuin sinä itse, mitä sinä tästä
asiasta ajattelet", vastasi pikku Fadette. "Uskon kyllä kun sanot,
ettet milloinkaan ole sanoin ilmaissut ystävyyttäsi Madelonille;
mutta olisipa hän todellakin tyhmä, ellei olisi sitä nähnyt
silmistäsi, varsinkin tänään. Ja kun minä olen ollut syypää teidän
eripuraisuuteenne, niin pitää minun saada rakentaa teidän välillenne
sovintokin, ja nyt juuri on oivallinen tilaisuus antaa Madelonin
ymmärtää että pidät hänestä. Sen minä teen, ja olen sen tekevä
sopivasti ja näppärästi, niin ettei hän voi mitenkään epäillä sinun
minua lähettäneen. Luota sinä, Landry, pikku Fadetteen; luota vain
Sirkka-raukkaan, joka ei ole sisältä yhtä ruma kuin ulkonäöltään,
ja anna hänelle anteeksi että hän on sinua loukannut, sillä siitä
voi sinulle seurata suuri onni. Olet näkevä että jos onkin suloista
omistaa kauniin tytön rakkaus, niin on hyödyllistä omistaa ruman
tytön ystävyys, sillä rumat eivät ole itsekkäitä, eivätkä niin
herkkiä suuttumaan, eivätkä niin pitkävihaisia."

"Oletpa ruma tai kaunis, Fanchon", sanoi Landry tarttuen tytön
käteen, "niin luulen jo kuitenkin ymmärtäväni, että sinun ystävyytesi
on suuriarvoinen, jopa niin suuriarvoinen, että rakkaus kenties ei
ole mitään sen rinnalla. Sinä olet kovin hyvä, sen kyllä nyt käsitän,
sillä olen sinua tänään suuresti loukannut, vaikket ole ollut sitä
huomaavinasi, ja kun sanot minun käyttäytyneen hyvin sinua kohtaan,
niin olen itse mielestäni käyttäytynyt huonosti."

"Millälailla, Landry? En tiedä millä tavalla -- --"

"Siten, Fanchon, etten suudellut sinua kertaakaan tanssiessamme, ja
kuitenkin olin siihen sekä velvotettu että oikeutettu, koska kerran
on semmoinen tapa. Olen kohdellut sinua niinkuin kymmenvuotisia
pikkutyttöjä, joita ei viitsitä suudella, ja kuitenkin olet miltei
minun ikäiseni, ei ole kuin vuosi eroa. Olen siis tehnyt vääryyttä
sinua kohtaan, ja ellet olisi niin hyvä tyttö, olisit sen kyllä
huomannut."

"En ole sitä edes ajatellutkaan", sanoi pikku Fadette kohoten
istualtaan, sillä hän tiesi valehtelevansa, vaikkei tahtonut sitä
näyttää. "Kuulehan", sanoi hän koettaen näyttää iloiselta, "kuule
miten sirkat soittavat nisupellossa; ne huutavat minun nimeäni, ja
pöllö tuolla, katsottuaan tähtien kellotauluun, huutaa mikä hetki on
kulumassa."

"Sen minäkin kuulen ja minun pitääkin jo palata Pricheen; mutta
tahdotko sinä, Fadette, antaa minulle anteeksi, ennenkun sanon
sinulle hyvästi?"

"Mutta enhän minä ole sinuun suuttunut, Landry, eikä minulla ole
sinulle mitään anteeksi antamista."

"Onpa", sanoi Landry, joka tunsi omituista liikutusta tytön puhuttua
hänen kanssaan rakkaudesta ja ystävyydestä niin vienolla äänellä,
että puoliunisten peipposten viserrys pensaissa tuntui sen rinnalla
miltei karkealta. "Kyllä sinulla on minulle anteeksi annettavaa,
sinun täytyy sanoa että minun pitää suudella sinua, hyvittääkseni
mitä tänään olen laiminlyönyt."

Pikku Fadette hiukan säpsähti, mutta voitti pian jälleen iloisen
tuulensa ja sanoi:

"Sinä tahdot että minun pitää määrätä sinulle joku rangaistus syntisi
sovitukseksi. Minä kuitenkin vapautan sinut siitä, poikaseni. On
aivan tarpeeksi kun tanssit minun kaltaiseni tytön kanssa; olisi
kerrassaan liian suuri uhraus vielä häntä suudellakkin."

"Ei, älä sano niin", huudahti Landry tarttuen tytön ranteeseen;
"en luule sitä miksikään rangaistukseksi -- ellei se ole sinulle
itsellesi vastenmielistä, nyt kun on minusta kysymys."

Ja näin sanoessaan hän tunsi sellaista halua suudella pikku Fadettea,
että hän aivan vapisi ajatellessaan ettei tyttö suostuisikaan.

"Kuulehan, Landry", vastasi Fadette lempeällä, hyväilevällä äänellä;
"jos olisin kaunis, sanoisin sinulle että tämä ei ole oikea paikka
eikä tilaisuus suudella toisiaan aivan kuin salassa. Jos olisin
turhamielinen, niin ajattelisin päinvastoin että nyt on oikea paikka
ja aika, koska pimeys peittää rumuuteni eikä täällä ole ketään, jota
sinun tarvitsee hävetä. Mutta kun en ole kaunis enkä turhamielinen,
niin sanon näin: anna minulle kädenlyönti ystävyytesi osotteeksi,
ja minä olen sinun ystävyyteesi tyytyväinen, minä joka en ole sitä
milloinkaan kokenut, enkä tule itselleni koskaan muuta ystävää
toivomaan."

"Kyllä", sanoi Landry, "puristan kättäsi kaikesta sydämestäni --
ymmärräthän, Fadette. Mutta uskollisinkin ystävyys, jommoista nyt
tunnen sinua kohtaan, ei estä toisiaan suutelemasta. Jos kiellät,
niin luulen että vielä kannat vihaa minua kohtaan."

Hän koetti yllättämällä ottaa tytöltä suudelman, mutta pikku Fadette
vastusti, ja kun hän siitä huolimatta tahtoi päästä tahtonsa perille,
purskahti tyttö itkuun.

"Anna minun olla, Landry; sinä pahotat mieleni."

Landry katsoi hämmästyneenä, ja kun hän jälleen näki tytön itkevän,
tuli hän sekä alakuloiseksi että pahoille mielin.

"Näen kyllä", sanoi hän, "ettet puhu totta sanoessasi ettet tahdo
muiden kuin minun ystävyyttäni. Sinun sydämessäsi on voimakkaampi
ystävyys, joka estää sinun minua suutelemasta."

"Ei, Landry", vastasi hän nyyhkyttäen; "mutta minä pelkään että kun
sinä olet minua suudellut pimeässä, kasvojani näkemättä, niin alat
minua vihata, kun näet ne päivänvalossa."

"Enkö sitte ole sinua milloinkaan päivällä nähnyt?" sanoi Landry
kärsimättömästi; "ja enkö näe sinua nytkin? Tule tänne kuuvaloon,
näen sinut hyvinkin, enkä enää tiedä oletko sinä ruma, mutta minä
pidän sinun kasvoistasi, koska pidän sinusta -- niin on asia."

Ja hän suuteli tyttöä, ensin arastellen, mutta sitte uudelleen niin
hurmaantuneena, että Fadette pelästyi, työnsi hänet luotaan ja sanoi:

"Riittää, Landry, jo riittää! On aivan kuin suutelisit minua uhallasi
-- tai ehkä ajattelit Madelonia. Rauhotuhan: minä puhun hänen
kanssaan huomenna ja huomenna sinä saat suudella häntä suuremmalla
mielihyvällä kuin mitä voit tuntea minua suudellessasi."

Tyttö heittäysi nopeasti kivilouhoksen reunan yli ja riensi kevein
askelin tiehensä.

Landry oli kuin huumautunut ja hänen teki mieli juosta tytön jälessä.
Kolme kertaa se kiusaus hänet valtasi, ennenkun hän vihdoin voi
päättää lähteä joellepäin. Lopulta tuntui kuin paholainen olisi häntä
ahdistanut, ja hän rupesi juoksemaan eikä pysähtänyt ennenkuin pääsi
Pricheen.

Seuraavana päivänä, mennessään aamun sarastaessa katsomaan härkiään
ja niitä taputellessaan ja ruokkiessaan, hän ajatteli eilistä pitkää
keskusteluaan Fadetten kanssa Chaumoisin louhoksessa, kuinka se oli
tuntunut lyhyeltä kuin silmänräpäys. Hänen päänsä oli vielä raskas
lyhyen unen ja eilen kokemiensa vaihtelevien mielenliikutuksien
vuoksi. Hän oli hämillään ja miltei peloissaan sen johdosta, mitä
oli tuntenut tuota tyttöä kohtaan -- tyttöä, joka nyt muistui hänen
mieleensä rumana ja huonosti puettuna, jommoisena hän oli aina hänet
nähnyt. Väliin hän kuvitteli nähneensä sellaista unta, että hän niin
mielellään oli tyttöä suudellut ja sellaisella riemulla painanut
häntä rintaansa vasten, ikäänkuin olisi ollut kiihkeästi häneen
rakastunut ja äkkiä ruvennut pitämään häntä kaikkia muita tyttöjä
kauniimpana ja rakastettavampana.

"Hän on noita, niinkuin ihmiset sanovatkin, vaikka hän ei sitä
omista", ajatteli Landry; "ja aivan varmaan hän minut eilen
illalla loihti, sillä en eläissäni ole tuntenut isää enkä äitiä,
enkä sisarta tai veljeä, enpä edes kaunista Madelonia tai rakasta
kaksoisveljeäni Sylvinetiä kohtaan niin kiihkoisaa ystävyyttä, kuin
mitä tuo noita minussa herätti itseään kohtaan parissa minuutissa.
Jos Sylvinet-raukka olisi nähnyt minun tilani, niin hän varmaan
olisi aivan hullaantunut mustasukkaisuudesta. Se tunne, mitä tunsin
Madelonia kohtaan, ei häirinnyt minun ja veljeni ystävyyttä, mutta
jos vain päivänkin olisin yhtä hulluna ja kiihkoisena kuin olin eilen
tuon Fadetten seurassa, niin ihan varmaan tulisin hulluksi, enkä
välittäisi koko maailmassa muusta kuin hänestä."

Landry oli miltei tukehtua häpeästä, tuntien suurta väsymystä ja
alakuloisuutta. Hän istuutui härkien soimen reunalle, peläten että
tuo noita oli vienyt sekä hänen sielunvoimansa että järjen ja
terveyden.

Mutta kun päivä yhä valkeni ja Prichen miehet nousivat ylös, alkoivat
he laskea hänen kanssaan leikkiä siitä, että hän oli tanssinut tuon
ilkeän Sirkan kanssa, ja kokkapuheissaan he esittivät hänet niin
rumaksi, huonosti kasvatetuksi ja naurettavasti puetuksi, ettei hän
tiennyt minne piiloutua; siinä määrässä häntä hävetti ei ainoastaan
se, mitä he olivat nähneet, vaan myöskin se, mitä hän varoi
kertomasta.

Hän ei kuitenkaan harmistunut, sillä pricheläiset olivat kaikki
hänen ystäviään eikä heidän pilassaan piillyt piikkejä. Jopa hän
rohkeni heille sanoa ettei pikku Fadette ollutkaan sellainen miksi
häntä luultiin, vaan että hän oli yhtä hyvä kuin kuka muu ja kykeni
tekemään muille suuria palveluksia. Silloin hänelle tehtiin vielä
enemmän kiusaa.

"Hänen isoäitinsä kyllä voi olla ihmisille avuksi", sanoivat
he; "mutta tyttö on tietämätön lapsi, ja jos sinulla on sairas
elukka, en neuvo sinua käyttämään hänen lääkettään, sillä hän
on pieni lörpöttelijä, joka ei ymmärrä vähääkään lääkitsemistä.
Mutta hän näyttää osaavan loihtia nuoria miehiä, koskapa sinäkin
olit alituiseen hänen kintereillään Saint-Andochen juhlassa.
Mutta varohan, Landry-raukka, etteivät rupea sinua sanomaan
'Sirkka-Landryksi' ja Fadetten toveriksi. Paholainen sinua vaanii,
ja tulee jonakin päivänä ja tempaa peitteen sängystäsi ja palmikoi
hevosesi jouhet yhteen, ja niin täytyy meidän hakea pappi rukouksia
lukemaan."

"Minä luulen", sanoi pikku Solange, "että hän eilen aamuna veti
toisen sukkansa nurinpäin jalkaan. Silloin saavat peikot vallan
ihmisen yli, ja pikku Fadette sen kyllä huomasi."



XXI.


Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette
kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa
erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille.
Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet
päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku
Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa
tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää
mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi
kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran
jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa,
kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen
sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi
vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta
pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän
kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän
puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle
luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut
kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä
milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin
nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte
-- koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt
-- kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt
vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän
esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli
johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia
suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan
pienten kanssa.

Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena:
"Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan
kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua
vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."

Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta,
Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin
hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette
kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja
niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki
hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa
-- hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.

Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta
hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.

"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja
sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta
minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta,
ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt
saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni,
sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun
rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään,
joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi
kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea
raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet
minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä
olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"

"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen
koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla
oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa
hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun
halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle
anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan
aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan
olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta
olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin
milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka
minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä
ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse
näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen
olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla
katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa
pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta
hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo
suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes
rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän
tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."

Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta
nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien
pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että
Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon
puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten
suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin
Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että
nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa
muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei
ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan
pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli
kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun
hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että
uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään
voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.

Illalla hän meni Pricheen -- hän asui vain parin kolmen
pyssynkantomatkan päässä -- ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän
elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan,
lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen
kanssaan puhelemaan.

Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen
selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun
sekaantunut. -- "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen;
"hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on
neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin
mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja
sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."

Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti,
että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä
puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli
selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin
kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.

Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän
kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja
sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä
sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt
ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan
harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka
taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut
ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka,
joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua,
kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin,
meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen
ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin
koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa.
Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli
häntä niin hyvin auttanut.



XXII.


Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka
häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä
taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan,
ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut.
Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin
tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa
tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."

Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko
elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli
hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään
työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä
punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä
vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.

Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi
tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli
eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei
samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin
Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa,
mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän
kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry
vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan
valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut
puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli
vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.

Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun
saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi
että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili
aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän
Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä
häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla.
Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut
kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin
palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.

Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun
häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli
kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja
tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin
puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa,
hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen
liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut
niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen
paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin
myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti
hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin
oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen
ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja
sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä,
oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi
hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä
kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa
ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin
tuomenkukat keväällä.

Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen
kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette
kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi
tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta
se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat
silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin,
että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on
lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja
nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei
estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua
hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun
loppuun saakka.

Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi
jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän
nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin
nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut
häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta
tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän
sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan
pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä
ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen
santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa
maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa
määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.



XXIII.


Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman
että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa
eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat
suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin
harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt,
Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.

"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka
niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani,
mutta niistä ei ole mitään hyötyä."

Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän
tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin
seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle
sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.

Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään,
niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö
kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.

"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni.
Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni
samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden
tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän
taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni
miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."

"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä
oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt
olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."

"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan
että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat
epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo
tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän
se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt
minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."

"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko
hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen
tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin,
että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."

"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän
sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"

"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme
sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä
hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."

Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti.
Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis,
pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot,
mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon
ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen
rakkaudentunnustuksensa vuoksi.

"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.

"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö
voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja
karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei
tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut
kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien
ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan
sinua, mutta että sinä et rakasta minua."

"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä,
sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry
tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin
valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle
anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja
harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."

"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun
suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä
edes minuun harmistua."

"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole
milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia
valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan
toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut
sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa
häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."

"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä
olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa,
sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella
syttyi minussa -- en oikein tiedä kuinka -- sellainen ystävyys
sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En
tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan
siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja
olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen
lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen
sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli
pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä,
sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti,
vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut
kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa
senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä
silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen
sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat
hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista
päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua
kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa.
Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä
luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin
muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin
että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin
sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty
rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette.
Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain
sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"

Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut
mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen,
että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen
vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta
nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä
että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille,
saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja
hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki
että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä,
että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette
maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.



XXIV.


Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet
jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry
lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi
jälleen puhua, sanoi hän:

"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa
ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle
enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä
siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."

"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole
hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja
kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."

"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille
uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä
vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja
ehkä vilpittömämmänkin, sillä _minä_ en ole mustasukkainen, ja
sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä
edistänyt."

"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse,
ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi,
Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä
yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani
kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua
suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."

Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette
todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja
kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma
ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan
omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.

Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin
ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja
juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta
hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen;
sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa
juurtuisi ja syventyisi.

Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei
enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin
siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan
olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut
lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut
sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli
hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka,
jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha
niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo
niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä
ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan
Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja
ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet
Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet
kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.

Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku
Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen
kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja
vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä
voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai
vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä
katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui
siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan;
jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä
aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta,
ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut
soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias
tai pahottaa kenenkään mieltä.

Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä
päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku
Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys
hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos
tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu
paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi
kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja -- sellaisia, jotka
hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille
kyläläisille isän ja äidin veroisia -- istui toisinaan Cossen suurten
saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia
ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä
lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa
myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan,
sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla
taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta
järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka
ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja
mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava
tyttö, jos vaan saa elää."

Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja
arvostelun alaiseksi, sanottiin:

"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei
ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti
suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on
myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt
saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."

"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on
muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa
olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime
kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen
hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän
sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein
uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja -- kukaties -- onhan niitä
ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä
on putkahtanut aivan kaunottaria."

"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian
käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika
Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme
hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi
hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin
kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata
äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä
tule tuhmia juttuja kuulumaan."

"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on
nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on
toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä
vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni
ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein
kauniisti ja kysyi kuinka voin."

"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä
Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä
esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa
mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät
he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."

"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen
Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen
viime Andochen-juhlassa?"

"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita
niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun
väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."

Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu
ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.



XXV.


Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin
silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan,
milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta
oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja
tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi
hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan
leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin,
ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet
olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei
ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta,
ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette
puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa
enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat
tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka
tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry
oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan
olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi
sen tiennytkin, -- Landry muuten salasi tarkoin tunteensa -- olisi
hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että
Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän
hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen
itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään
kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle,
jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin,
ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan.
Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt
kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden
suostumusta.

Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin
kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa
aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi
todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli
yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän
rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin
tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta
ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä
ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä,
oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi,
eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen
korkeintaan kättään puristaa.

Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat
toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä
määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin
hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä
määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko
tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä
viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse
Jeanet, Heinäsirkka.

Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt
suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja
ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa
perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin
opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja
kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan
saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään
tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.

"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun
pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan
yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen
on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen
talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin
minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki
minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että
jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin
uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin
poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät
hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan
saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia
häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole
milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in
mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri
ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen
esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin
hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko,
viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut,
ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi
että paholainen oli häntä pelännyt."

"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka
olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."

"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa
hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa
liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme
Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma,
niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia
eläviä ja kuolleita kappaleita."

Kun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla
ihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten
ajatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin
muut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli
kaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui
Landrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle
itselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän
ei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti
kunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta
Luojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.



XXVI.


Kun Landry näin puheli ja kuleskeli pikku Fadetten seurassa, oppi
hän tuntemaan monien kasvien ominaisuuksia ja joukon lääkkeitä
sekä ihmisten että eläinten parantamiseksi. Hän teki pian kokeen,
yrittäen parantaa muuatta isä Caillaudin lehmää, joka oli saanut
liiallisesta apilansyömisestä puhallustaudin; ja kun eläinlääkäri
oli sen hylännyt, sanoen ettei se voisi elää enää tuntiakaan, antoi
hän lehmälle erästä juomaa, jota pikku Fadette oli opettanut hänen
valmistamaan. Hän suoritti lääkitsemisensä salassa, ja kun isäntä
poikineen, suruissaan niin kauniin lehmän kadottamisesta, tuli
aamulla ulos sitä kuoppaamaan, seisoi se jo pystyssä ja haisteli
heiniä, silmät kirkkaina ja turvotus miltei kokonaan hävinneenä.
Toisen kerran oli kyykäärme purrut nuorta hevosta, ja Landry pelasti
sen nopeasti, tälläkin kertaa Fadetten neuvojen avulla. Vihdoin hän
sai koetella hänen keinojaan vesikauhuisen koiran parantamisessa,
joka paranikin eikä purrut enää ketään. Kun Landry, mikäli
mahdollista, salasi tuttavuuttaan pikku Fadetten kanssa, ei hän
liioin kehunut taitojaan, vaan elukkain paraneminen luettiin hänen
hellän hoitonsa ansioksi. Mutta isä Caillaud, joka hänkin ymmärsi
tuollaisia asioita, niinkuin jokaisen oikean maanviljelijän pitää,
hämmästyi ja sanoi:

"Isä Barbeau ei ole mikään taitava elukkain hoitaja eikä hänellä ole
liioin karjaonneakaan, sillä hän menetti monta eläintä viime vuonna,
eikä se ollut ensi kertaa. Mutta Landry on karjanhoitajaksi syntynyt,
sillä se on synnynnäinen lahja eikä siihen vaikuta koulunkäynnit eikä
tutkinnot, ellei ole sitä luontumusta luonnossa. Mutta Landrylla on
sellainen, ja hän osuu aina oikeaan. Poika on luonnolta saanut suuren
lahjan, ja se on taloudenhoidossa suuremman arvoinen kuin käteinen
raha."

Isä Caillaud ei puhunut noin yksinkertaisuudesta eikä
taikauskoisuudesta, mutta kyllä hän erehtyi aikalailla otaksuessaan
että tuo taito ilmeni Landryssa luonnonlahjana; Landryn ainoa ansio
tässä suhteessa oli se, että hän seurasi tarkoin ja järkevästi
saamiaan ohjeita. Puhe luonnonlahjasta ei silti ole pelkkää tarua,
sillä pikku Fadette sen omisti ja voi sen pienen järkevän opastuksen
perusteella, minkä hän oli saanut isoäidiltään, aavistaa ja löytää,
kuten oikea keksijä ainakin, niitä erinomaisia ominaisuuksia, jotka
Jumala on kätkenyt muutamiin kasveihin. Hän ei silti ollut mikään
noita, mutta hänellä oli huomiokyky, jonka avulla hän kykeni tekemään
vertailuja, vetämään johtopäätöksiä ja suorittamaan kokeita, ja se on
kieltämättä luonnonlahja. Isä Caillaud käsitti tämän lahjan vieläkin
suuremmaksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella karjanhoitajalla
ja maanviljelijällä on oma luontumuksensa ja että hänen pelkkä
läsnäolonsa joko hyödyttää tai vahingoittaa karjaa. Ja kun kaikissa
väärissäkin luuloissa on aina jonkun verran totuutta, täytyy meidän
myöntää että huolellisuus, siisteys ja tunnollisuus ovat aina omiaan
kääntämään hyväksi sen, minkä huolimattomuus ja tyhmyys yrittävät
viemään perikatoon.

Kun Landry oli aina ollut tällaisiin asioihin innostunut, vahvistui
hänen ystävyytensä Fadettea kohtaan vielä enemmän kiitollisuudesta
hänen neuvoistaan ja kunnioituksesta nuoren tytön taitoa kohtaan.
Hän oli Fadettelle erittäin kiitollinen, että tämä oli pakottanut
hänen karkottamaan luotaan lemmenhaaveilut heidän kulkiessaan ja
keskustellessaan, ja hän käsitti että Fadette ajatteli enemmän
ihailijansa etua ja hyötyä kuin omaa huviaan saada alati osakseen
hänen ihailuaan, niinkuin Landry alussa oli toivonut.

Landry oli tuota pikaa niin rakastunut, ettei hän enää olisi
ensinkään hävennyt osottaa rakastuneensa tuohon pieneen tyttöön,
jota pidettiin rumana, häijynä ja huonosti kasvatettuna. Hän tosin
käyttäytyi varovaisesti, mutta se tapahtui etupäässä kaksoisveljensä
tähden, sillä hän tunsi tämän mustasukkaisuuden ja tiesi miten
vaikeata Sylvinetin oli ollut suvaita edes hänen lievää suhdettaan
Madeloniin, tunnetta, joka oli ollut aivan pintapuolinen ja tyyni
verrattuna siihen, mitä hän nyt tunsi Fanchon Fadetia kohtaan.

Mutta jos Landry olikin liian kiihkeätunteinen käyttäytyäkseen
tyynesti, oli pikku Fadette sitävastoin taipuvaisempi säilyttämään
salaisuuksia, eikä hän sitäpaitsi tahtonut saattaa Landryta liiaksi
tuttaviensa pilan esineeksi, ja kun hän lisäksi vielä rakasti häntä
liiaksi tuottaakseen hänelle ikävyyksiä perheensä keskuudessa,
pakotti hän Landryn niin suureen salaperäisyyteen, että kului miltei
vuosi ennenkun heidän suhteensa tuli ilmi. Landry oli totuttanut
Sylvinetin olemaan valvomatta kaikkia hänen tekojaan ja toimiaan, ja
seutu, joka ei ole erittäin tiheään asuttu, vaan sensijaan metsäinen
ja rotkoteitä täynnä, on aivan kuin luotu salaisia rakkauskohtauksia
varten.

Kun Sylvinet huomasi ettei Landry enää ajatellut Madelonia, niin --
vaikka hän alussa olikin myöntynyt tuohon veljenrakkauden tasajakoon,
varsinkin kun sitä melkoisesti lievensi Landryn ujous ja tytön
varovaisuus -- tuotti hänelle kuitenkin suurta iloa että Landry ei
pitänyt kiirettä riistääkseen rakkauttaan häneltä, antaakseen sen
jollekin naiselle, ja kun hän oli mustasukkaisuudestaan vapautunut,
soi hän veljelleen enemmän vapautta mennä minne halusi ja toimia
mielensä mukaan, niinhyvin sunnuntaisin kuin muinakin lepoaikoina.
Landry kyllä keksi verukkeita tullakseen ja mennäkseen miten paraiten
soveltui, ja varsinkin sunnuntai-iltoina hän läksi hyvissä ajoin
Kaksolasta eikä tullut Pricheen ennenkun vasta keskiyön aikana,
mikä oli hänelle hyvin helppoa, sillä hän oli tehnyt vuoteensa
kalustovajaan. Siten saattoi Landry tulla kotiin mihin aikaan tahansa
ketään herättämättä, ja hänellä oli aina sunnuntaipäivät vapaita
maanantai-aamuun saakka, sillä isä Caillaud ja hänen vanhin poikansa,
jotka molemmat olivat vakavia miehiä, käymättä milloinkaan kapakassa
tai pitämättä kaikkia lepopäiviä kestipäivinä, olivat ottaneet
tavakseen sinä päivänä huolehtia talon hoidosta, niin että kaikki
nuoret, jotka viikon kuluessa tekivät raskaampaa työtä kuin he,
saivat vapaasti liikkua ja huvitella, niinkuin Luojan tarkotuskin on.

Ja talvella, jolloin yöt ovat niin kylmät, että tuskin saattaa
käydä ulkona kedolla rakastettuaan tapaamassa, löysivät Landry
ja pikku Fadette mukavan turvapaikan Jacotin-tornissa, entisessä
kunnan kyyhkyslakassa, joka, vaikka kyyhkyset olivat sen jättäneet
jo vuosia sitten, oli vielä hyvin suojattu ja turvattu, sijaiten
sitäpaitsi Caillaudin mailla. Ukko käytti sitä ylijäämän viljansa
säilytyspaikkana, ja kun Landrylla oli avain ja torni sijaitsi
Prichen maitten rajalla, hyvinaidatun apilaniityn keskellä, eikä
aivan kaukana vierinkiviportaalta, niin olisipa paholainen ollut
jotenkin kekseliäs, jos hän olisi voinut tulla sinne rakastaviamme
yllättämään. Kun ilma oli suojainen, menivät he nuoreen metsään, jota
kasvaa kaikkialla koko seudulla. Se onkin oiva pakopaikka varkaille
ja rakastaville, ja kun meidän tienoillamme ei ole lainkaan varkaita,
käyttävät sitä rakastavaiset, ja siellä he voivatkin olla rauhassa
eikä heidän siellä myöskään ikävä tule.



XXVII.


Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja
niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli
kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen
päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin
hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän
olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.

"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin,
jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet
jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään
sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää
tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset
luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan
hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä
luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin
ennenkin."

"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä
hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan -- pikku Fadette nimittäin
oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä.
"Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun,
ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia
joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole
varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että
sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä
päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet
ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua
tapaamaan yhtymäpaikallamme."

"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi
Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit
niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea
sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut
notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."

"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan
kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi
olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi
oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua
tavallista kärsivällisemmin."

"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi
Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa
ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki
kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi
suudella, vaikka saisin sata frangia."

"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin
minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa
heidänkin suudella itseäni."

"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry;
"minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."

Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei
huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti
kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.

Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei
yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti
niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa
henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti
kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne
kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin
epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa,
luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua
enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee
aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään.
Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin
yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En
sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut
semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin,
sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."

Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi
ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä
veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen
Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän
ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta
vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen,
ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."

Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo
miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että
se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli
häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena
osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut
milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.

"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau.
"Mutta hän tekee minkä voi, ja _kun_ hän voi, ei hän edes tarpeeksi
säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen
vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä
liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja
sitte saisin sitä katua koko elämäni."

Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa
virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen
terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli,
mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda
muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä
piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän
oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä
totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.

Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa,
ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan
tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli
jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja
Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.



XXVIII.


Se oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän
keksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin
hyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen
lohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen
rakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi
kuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain
odotti tilaisuutta purkautuakseen -- naisessa, kuten tiedämme, on
harmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.

Asia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä
käytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa
aikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen
kuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin
huonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta,
lukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta,
joka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti
oli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa
vartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain
rettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden
ihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi
puhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette
tapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.

Cadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta
löytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut
siitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet
Caillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä
avainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta
silloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä
rakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään.
Kaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko
tapauksesta kenellekään.

Mutta Madelonille sattui ikäänkuin uusiutunut mustasukkaisuuden ja
vihan puuska, nähdessään että Landry, joka nyt oli seudun kauniimpia
ja paraimmassa maineessa olevia poikia, aina Saint-Andochen juhlasta
asti oli ollut pikku Fadettelle uskollinen, ja hän päätti kostaa.
Uskomatta asiaa Cadet Caillaudille, joka oli rehellinen nuorukainen
eikä olisi mihinkään sellaiseen sekaantunut, otti hän avukseen pari
nuorta ystävätärtä, jotka hekin olivat vähän harmissaan siitä, että
Landry näytti heitä ylenkatsovan eikä enää milloinkaan pyytänyt heitä
tanssiin. He rupesivat vartioimaan pikku Fadettea, eikä kestänyt
kauvankaan ennenkun he olivat vakuutetut hänen hellästä suhteestaan
Landryhyn. Niin pian kun he olivat päässeet tästä selville ja
nähneet heidät pari kertaa yhdessä, levittivät he siitä tiedon
koko seutukuntaan, sanoen jokaiselle, ken vain kuulla tahtoi -- ja
kyllä korvat ja kielet ovat aina herkkiä, kun on kysymys juorujen
kuulemisesta ja levittämisestä -- että Landry oli pikku Fadetteen
liittyessään joutunut ala-arvoiseen tuttavuuteen.

Nyt tarttuivat kaikki nuoret tytöt asiaan, sillä kun kaunis ja rikas
poika osottaa huomiota jollekin määrätylle tytölle, on se aivan kuin
loukkaus kaikkia muita kohtaan, ja jos vain ilmautuu tilaisuus päästä
tuota tyttöä soimaamaan, niin sitä ei suinkaan laiminlyödä. Ja varmaa
on, että kun naiset johonkin juttuun sekaantuvat, niin se leviää
nopeasti ja laajalle.

Niinpä, viisitoista päivää Jaccottornin seikkailun jälkeen
-- tornista ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, enemmän kuin
Madelonistakaan, joka oli karttanut ollenkaan itse asiaan
sekaantumasta, jopa oli kovin hämmästyvinään tuosta uutisesta, jonka
hän oli liikkeelle pannut -- tiesivät kaikki ihmiset, pienet ja
suuret, nuoret ja vanhat, että Landry Barbeau oli Sirkkaan rakastunut.

Tämä huhu saapui Barbeaun muorinkin korviin, joka tuli kovin
surulliseksi eikä tahtonut sitä kertoa miehelleen. Mutta Barbeau
sai siitä tiedon toiselta taholta ja Sylvinet, joka oli tarkoin
säilyttänyt veljensä salaisuuden, huomasi nyt ikäväkseen että se
olikin koko maailman tietona.

Eräänä iltana, kun Landry aikoi tapansa mukaan lähteä aikaisin
Kaksolasta, sanoi hänen isänsä -- äidin, vanhimman sisaren ja
kaksoisveljen läsnäollessa --: "Älä mene niin kiireisesti, Landry;
minulla on jotakin sanomista sinulle. Mutta minä odotan kunnes
kummi-setäsi tulee, sillä tahdon että ne perheemme jäsenet, jotka
kohtalostasi eniten huolehtivat, ovat läsnä, kun nyt pyydän sinulta
selitystä."

Ja kun Landryn kummi, setä Landriche, oli saapunut, sanoi Barbeau:

"Se, mitä nyt aijon sinulle sanoa, rakas poikani, on varmaan
tuntuva sinusta hiukan hävettävältä, enkä minäkään puolestani ole
aivan häpeämättä, kun nyt vasten tahtoani näen olevani pakotettu
kuulustelemaan sinua perheemme läsnäollessa. Mutta minä toivon, että
tämä häpeä on oleva sinulle hyödyksi ja parantava sinut vaarallisesta
kiihkostasi.

"Näyttää että olet joutunut erääseen tuttavuussuhteeseen, joka sai
alkunsa viime Andochen-juhlassa pian vuosi sitten. Minä kuulin
kyllä siitä puhuttavan jo heti silloin, sillä huomiota herättävää
oli nähdä sinun tanssivan koko päivän seudun kaikkein rumimman,
siivottomimman ja huonomaineisimman tytön kanssa. Minä en kuitenkaan
kiinnittänyt siihen huomiotani, sillä luulin sinun vain laskeneen
leikkiä, vaikken voi sanoa sitä hyväksyneenikään, sillä en pidä
kanssakäymisestä huonojen ihmisten kanssa ja vielä vähemmin siitä,
että heidän taakkansa tehdään entistäkin raskaammaksi saattamalla
heidät ihmisten häpeän ja vihan alaiseksi. En huolinut puhua siitä
kanssasi, sillä kun näin sinun seuraavana päivänä niin surullisena,
luulin että kaduit etkä tulisi sitä enää uudistamaan. Mutta viime
viikolla olen taasen kuullut toista väitettävän, ja vaikka olen sen
kuullut luotettavilta henkilöiltä, en tahdo sitä kuitenkaan uskoa,
ellet itse sano sitä todeksi. Jos olen väärin epäillyt, niin voit
uskoa sen johtuvan siitä mielenkiinnosta, millä sinua seuraan, ja
velvollisuudentunnosta valvoa käytöstäsi. Jos koko jutussa ei ole
perää, olen kovin iloinen, jos tahdot kunniasanallasi vakuuttaa että
niin on ja että on väärin tahdottu halventaa sinua minun silmissäni."

"Isäni", sanoi Landry; "jos tahdot minulle sanoa niistä minua
syytetään, niin tahdon sinulle vastata totuuden mukaisesti ja
kaikella sillä kunnioituksella, mihin olen sinulle velkapää."

"Luulen jo kyllin selvästi antaneeni sinun ymmärtää, että
sinua syytetään sopimattomasta rakkaussuhteesta Fadetin muorin
tyttärentyttäreen. Eukko on jotenkin huono ihminen, puhumattakaan
että tuon onnettoman tytön oma äiti häpeällisellä tavalla
hylkäsi miehensä, lapsensa ja kotiseutunsa seuratakseen muuatta
sotilasrykmenttiä. Sinua syytetään siitä, että kuleksit kaikkialla
pikku Fadetten kanssa, ja minä pelkään että sinä siten sekaannut
kehnoon rakkausjuttuun, jota ehkä saat kaiken ikäsi katua. Joko nyt
ymmärrät?"

"Ymmärrän, rakas isäni", vastasi Landry; "mutta salli minun vielä
kysyä jotakin, ennenkun vastaan sinulle. Onko Fanchon Fadet sinun
mielestäsi minulle ala-arvoinen toveri perheensä vai oman itsensä
puolesta?"

"Epäilemättä molempiin seikkoihin nähden", vastasi Barbeau
vähän ankarammin kuin alussa, sillä hän oli odottanut saavansa
nähdä Landryn alakuloisena, mutta näkikin hänet rauhallisena ja
ikäänkuin mihin hyvänsä valmistuneena. "Ensiksikin", sanoi hän,
"on huonomaineinen perhe ruma häpeäpilkku, ja niin kunnioitettu ja
arvossa pidetty perhe kuin meidän, ei milloinkaan haluaisi yhtyä
Fadetin perheeseen. Toiseksi ei pikku Fadette itsekään herätä
kunnioitusta eikä luottamusta. Olemme nähneet hänet pienestä pitäin
ja tiedämme hyvin hänen maineensa. Olen kuullut sanottavan -- ja
tunnustan sen itsekin nähneeni pari kolme kertaa -- että hän nyt
vuoden päivät on pitänyt itsestään parempaa huolta, ei laukkaa enää
ympäri pikkupoikien kanssa eikä ole kenellekään epäkohtelias. Sinä
näet, etten tahdo olla puolueellinen; mutta tuo ei vielä voi minulle
vakuuttaa, että tytöstä, joka on saanut noin huonon kasvatuksen,
koskaan tulisi kelpo vaimo, ja kun tunnen isoäidin liian hyvin, on
minulla täysi syy pelätä että koko jutun pohjana on juoni, jonka
tarkotuksena on houkutella sinulta lupauksia ja siten saattaa sinut
häpeään ja ikävyyksiin. Olenpa kuullut sanottavan niinkin, että tyttö
on raskas; en tosin ole tahtonut sitä uskoa ihan suoraapäätä, mutta
minua surettaisi kovin, jos niin olisi, sillä silloin sinä saisit
kantaa syyn ja koko juttu saattaisi päättyä oikeudenkäyntiin ja
häväistykseen."

Landry, joka heti ensi sanasta oli päättänyt olla levollinen ja
vastata sävyisästi, menetti nyt malttinsa. Hän karahti aivan
tulipunaiseksi ja nousi seisoalleen:

"Isäni", sanoi hän; "ne, jotka ovat teille tuollaista sanoneet, ovat
valehdelleet kuin koirat! Ne ovat halventaneet Fanchon Fadetia niin
katalasti, että jos ne olisivat nyt tässä, niin vaatisin heidän
peruuttamaan sanansa tai ottelemaan kanssani, kunnes jompikumpi
meistä makaisi hengetönnä maassa. Sano heille, että he ovat roistoja
ja pakanoita, että he sanokoot minulle vasten silmiä samaa, mitä ovat
sinulle kuiskanneet, kurjat raukat -- niin saavat oppia ymmärtämään
mitä heidän rauhaansa kuuluu!"

"Älä tuollalailla suutu, Landry", sanoi Sylvinet, joka tuli kovin
surulliseksi nähdessään veljensä noin kuohahtavan. "Isähän ei
syytä sinua tuon tytön viettelemisestä, vaan pelkää että tyttö on
ollut tekemisissä jonkun toisen kanssa ja että hän nyt kuleksii
sinun kanssasi yöt päivät, uskotellakseen ihmisille että sinä olet
syyllinen ja siis hyvitykseenkin velvollinen."



XXIX.


Kaksoisveljen ääni jonkun verran tyynnytti Landryta, mutta hän ei
voinut olla tarttumatta hänen sanoihinsa.

"Sinä, veljeni, et ymmärrä mitään tästä kaikesta", sanoi hän. "Olet
aina tuntenut vastenmielisyyttä pikku Fadettea kohtaan, etkä tunne
häntä ensinkään. Minä en välitä suuriakan siitä, mitä minusta
sanotaan, mutta minä en salli hänestä sanottavan mitään pahaa ja
minä tahdon että isä ja äitikin kuulevat, että koko maailmassa ei
ole toista niin rehellistä, niin järkevää, niin hyvää ja kunnollista
tyttöä kuin hän. Jos hänellä valitettavasti on huonoja sukulaisia,
niin sitä suuremmaksi kunniaksi hänelle että hän on sellainen kuin
on, enkä voi mitenkään uskoa että kristityt ihmiset voisivat häntä
syntyperänsä vuoksi syyttää."

"Sinä et näy haikailevan lausua moitteita minua kohtaan, Landry",
sanoi isä Barbeau, nousten paikaltaan merkiksi, ettei hän halunnut
sallia erimielisyyden kehittyvän pitemmälle heidän välillään. "Näen
harmistasi että olet kiintynyt tuohon tyttöön lujemmin kuin olisin
luullutkaan. Ja kun et tunne enemmän häpeää kuin katumustakaan,
niin älkäämme puhuko enempää tästä asiasta. Tahdon tehdä voitavani
estääkseni sinua nuoruudenhullutuksista. Nyt on sinun aika lähteä
isäntäsi luo."

"Sillälailla ette saa erota", sanoi Sylvinet, pidättäen veljeään,
joka aikoi lähteä. "Etkö näe, isä, että Landry on niin pahoillaan
sentähden, kun on sinut suututtanut, ettei hän voi sanoa mitään. Anna
hänelle anteeksi ja suutele häntä, sillä muuten hän itkee koko yön,
ja sinun tyytymättömyytesi tuntuu hänestä liian raskaalta."

Sylvinet itki, äiti Barbeau itki, samoin vanhin sisar ja setä
Landrichekin. Kuivin silmin olivat ainoastaan Barbeau ja Landry;
mutta hekin olivat hyvin liikutettuja, lopulta heidät saatiin
toisiaan syleilemään. Isä ei vaatinut mitään lupauksia, sillä
hän tiesi hyvin, ettei tuollaisiin lupauksiin ole luottamista
rakkausasioissa, eikä hän tahtonut panna alttiiksi isällistä arvoaan,
mutta hän antoi Landryn oivaltaa ettei asia ollut sillä ratkaistu,
vaan että hän tarttuisi vielä uudestaan siihen käsiksi. Landry
lähti sekä suuttuneena että onnettomana. Sylvinet olisi mielellään
häntä seurannut, mutta hän ei tohtinut, sillä hän pelkäsi veljensä
menevän valittamaan suruaan Fadettelle, ja hän laskeutui vuoteelle
niin alakuloisena, että hän huokaili kaiken yötä ja näki unta
perheonnettomuuksista.

Landry koputti pikku Fadetten ovelle. Fadetin muori oli viime aikoina
käynyt niin kuuroksi, ettei hän, kerran nukuttuaan, enää herännyt
mistään, ja aina siitä pitäin kun Landryn salaisuus tuli ilmi, ei
nuorukainen ollut voinut puhella Fanchonin kanssa muualla kuin
iltasin tässä mökissä, jossa vanhus ja pikku Jeanet nukkuivat, ja
sielläkään hän ei ollut turvassa, sillä tuo vanha noita ei voinut
häntä sietää ja olisi pikemmin saattanut häntä ulos luuta kourassa
kuin kumarruksilla. Landry valitti hätäänsä pikku Fadettelle ja
huomasi tämän erittäin alistuvaksi ja rauhalliseksi. Ensiksi tyttö
koetti hänelle vakuuttaa, että hän itseensä nähden tekisi viisaimmin
luopuessaan ystävyydestään häneen ja ollessaan häntä ensinkään
ajattelematta. Mutta nähdessään Landryn tulevan yhä surullisemmaksi
ja katkerammaksi, kehotti hän häntä kuuliaisuuteen ja luottamaan
tulevaisuuteen.

"Kuuleppas, Landry", sanoi hän hänelle; "olen aina aavistanut että
näin tulisi käymään, ja olen usein ajatellut mitä sitte tekisimme.
Isäsi ei ole aivan väärässä enkä ole häneen ensinkään suutuksissani,
sillä hänen menettelynsä vain todistaa että hän pitää sinusta kovin
paljo eikä soisi sinun rakastuvan niin vähäpätöiseen henkilöön
kuin minä olen. Annan hänelle sentähden anteeksi, että hän on
ollut minua kohtaan ylpeä ja vähän puolueellinenkin, sillä ei voi
kieltää etten olisi ollut lapsempana jokseenkin rajuluontoinen,
ja sinä itse olet minua siitä moittinut silloin, kun aloit minua
rakastaa. Jos olenkin kuluneen vuoden aikana parantunut virheistäni,
niin se ei ole vielä tarpeeksi pitkä aika vakuuttaakseen häntä
minun luotettavaisuudestani, niinkuin hän sinulle tänään sanoi.
On sentähden tarpeen, että odotamme vielä jonkun aikaa, kunnes
ennakkoluulot minua kohtaan vähitellen katoovat ja ne ilkeät
valheet, jotka nyt ovat liikkeellä, itsestään kuolevat. Sinun isäsi
ja äitisi saavat kyllä nähdä että olen kunniallinen tyttö ja etten
tahdo houkutella sinua huonoon elämään, enemmän kuin vietellä
sinulta rahaakaan. He tulevat vielä pitämään ystävyyttäni arvossa
ja me voimme tavata toisiamme ja puhella keskenämme salaamatta sitä
keneltäkään; mutta siihen saakka sinun täytyy totella isääsi, joka
varmaan kieltää sinun minua enää tapaamasta."

"Ei, ei; en minä voi olla sinusta erossa", sanoi Landry; "mieluummin
heittäydyn jokeen."

"No, ellet sinä voi, niin täytyy minun voida sinun puolestasi",
sanoi pikku Fadette. "Minä lähden täältä ja jätän tämän seudun
joksikin aikaa. Jo pari kuukautta takaperin minulle tarjottiin
kaupungissa hyvä paikka. Isoäitini on nyt niin kuuro ja vanha,
että hän tuskin enää voi myydä tai valmistaa lääkkeitään, eikä hän
enää kykene antamaan mitään lääkärinneuvojakaan. Hänellä on muuan
hyvin hyvä sukulainen, eräs nainen, joka on tarjoutunut muuttamaan
hänen luokseen asumaan ja joka on hoitava hellästi sekä häntä että
Heinäsirkkaraukkaani..."

Pikku Fadetten ääni katkesi hetkeksi ajatellessaan että hänen
täytyisi jättää tuo lapsi, joka Landryn kera oli hänelle rakkainta
maailmassa, mutta hän tointui pian ja jatkoi:

"Nyt hän on jo siinä määrässä vahvistunut, että voi tulla toimeen
ilman minuakin. Hän menee pian rippikouluun, ja huvi päästä muitten
lasten kanssa lukemaan on haihduttava minun poislähtöni synnyttämän
surun. Olet kai huomannut että hän on muuttunut jokseenkin
hyväluontoiseksi ja että toiset pikkupojat tuskin koskaan enää
tekevät hänelle kiusaa. On, näetkös, joka tapauksessa välttämätöntä,
että minä joudun joksikin aikaa unhotuksiin, sillä tällä hetkellä
vallitsee näillä seuduin minua kohtaan suuri suuttumus ja kateus.
Kun olen ollut poissa vuoden tai pari ja kun palaan takaisin hyvillä
todistuksilla ja hyvämaineisena, jotka voin itselleni hankkia muualla
paljoa helpommin kuin täällä, niin silloin ei kukaan enää häiritse
meitä, ja meistä tulee paremmat ystävät kuin milloinkaan ennen."

Landry ei halunnut edes kuunnella tuollaista ehdotusta, vaan joutui
aivan epätoivoon ja palasi Pricheen sellaisessa masennuksen tilassa,
että se olisi voinut hellyttää kovimmankin sydämen.

Pari päivää senjälkeen, kun hän rypäleenkorjuupuuhissa ajoi
viinitynnyriä, sanoi Cadet Caillaud hänelle:

"Huomaan, Landry, että olet minuun suuttunut ja ettet viime aikoina
ole puhunut kanssani. Luulet varmaankin että minä olen levittänyt
tuota juttua sinusta ja pikku Fadettesta, ja minua harmittaa että
voit uskoa minusta noin pahaa. Niin totta kuin Jumala elää, en
ole sanonut siitä sanaakaan, ja olen pahoillani että sinulla on
ollut sellaisia ikävyyksiä, sillä olen aina pitänyt sinua arvossa
enkä ole pikku Fadettesta milloinkaan uskonut mitään pahaa.
Voinpa sanoa kunnioittavanikin tuota tyttöä sen jälkeen, mitä
tapahtui kyyhkyslakassa, sillä hän olisi voinut kieliä silloisesta
tapahtumasta, mutta kukaan ei ole hänen vaitiolonsa tähden saanut
tietää niin mitään. Hän olisi voinut käyttää nyt tilaisuutta
hyväkseen ja kostaa Madelonille, jonka hän hyvin tietää olevan
kaikkiin noihin juttuihin syypään; sen hän tietää aivan hyvin, mutta
hän ei ole virkkanut sanaakaan, ja nyt minä huomaan ettei pidä
tuomita ulkonäön ja maineen mukaan. Fadette, jota pidettiin pahana,
on ollut hyvä, ja Madelon, jota luultiin hyväksi, on ollut kavala, ei
ainoastaan Fadettea ja sinua kohtaan, vaan minullekin, jolla nykyään
on täysi syy valittaa hänen uskottomuuttaan."

Landry kuunteli halukkaasti Cadet Caillaudin selityksiä ja tämä
lohdutti häntä parhaimpansa mukaan hänen surussaan.

"Ihmiset ovat tuottaneet sinulle paljo ikävyyksiä, Landry-raukka",
sanoi hän lopuksi; "mutta sinä voit lohduttautua sillä, että pikku
Fadette on käyttäytynyt niin hyvin. Hän tekee siinä oikein, että
menee pois, tehdäkseen lopun perheesi levottomuudesta, ja minä
sanoinkin sen hänelle itselleen, kun ohimennen lausuin hänelle
jäähyväiset."

"Mitä?" huudahti Landry. "Meneekö hän pois? Onko hän jo mennyt?"

"Etkö sinä sitä tiennyt?" sanoi Cadet. "Luulin että asiasta oli
päätetty teidän keskenne ja että sinä et ollut häntä saattamassa
välttääksesi moitteita. Kyllä hän meni, se on varmaa; hän meni meidän
ohitse neljännestuntia sitte ja hänellä oli pieni mytty kainalossaan.
Hän kulki Château-Meillautiin päin, eikä ole voinut vielä ennättää
kauvemmas kuin Vieille-Villeen tai Urmontin kukkulalle."

Landry jätti härkänsä siihen paikkaan ja alkoi juosta, eikä
pysähtynyt ennenkun oli saavuttanut pikku Fadetten Urmontin
viinitarhoista Fremelaineen laskeutuvalla tiellä.

Siellä hän surun ja tavattoman vauhdin uuvuttamana heittäytyi
poikkipuolin tielle, voimatta puhua tytölle sanaakaan, mutta viitaten
että hänen täytyisi astua hänen ruumiinsa päälle, jos mieli kulkea
eteenpäin.

Kun hän oli jonkun verran tointunut, sanoi pikku Fadette:

"Tahdoin säästää sinut tältä surulta, rakas Landryni, ja nyt teet
mitä suinkin voit riistääksesi minulta, voimani. Ole toki mies,
äläkä lannista mieltäni, sillä tarvitsen rohkeutta enemmän kuin voit
ajatellakkaan, ja kun muistelen että pikku Jeanet-raukkani etsii
minua ja huutaa jälkeeni, tunnen itseni tällä hetkellä niin heikoksi,
että voisin musertaa pääni noihin kiviin. Oi, minä pyydän Landry,
että autat minua sensijaan, kuin että houkuttelet minua horjumaan
velvollisuuteni täyttämisessä, sillä jos minä en mene tänään, niin en
mene koskaan, ja silloin olemme hukassa."

"Fanchon, Fanchon; sinä et tarvitse paljonkaan rohkeutta", vastasi
Landry. "Sinä kaipaat ainoastaan poikaa, joka kyllä lohduttaa
pian itsensä, koska hän on vielä lapsi. Sinä et välitä vähääkään
epätoivostani, etkä tiedä mitä rakkaus on, etkä rakasta minua, vaan
unohdat minut pian, etkä taida palata enää milloinkaan."

"Minä palaan, Landry; otan Jumalan todistajaksi että palaan jälleen,
ehkä vuoden mutta ainakin kahden päästä, ja etten unohda sinua, sitä
vähemmin kun en koskaan tahdo toista ystävää enkä toista armasta kuin
sinä."

"Ehket toista ystävää, sillä et voi milloinkaan tavata ketään, joka
on sinulle niin uskollinen kuin minä. Mutta toinen armas on eri asia,
eikä kukaan voi antaa minulle vakuutusta siinä suhteessa."

"Minä voin, ja minä annan!"

"Sinä et tiedä itsekään mitään siitä asiasta, sillä sinä et ole
milloinkaan ollut rakastunut, ja kun sinä kerran rakastut, niin et
varmaankaan muista Landry-raukkaasi ensinkään. Oi, jos sinä olisit
pitänyt minusta samalla tavalla kuin minä pidän sinusta, niin et
voisi jättää minua tällä tavalla."

"Niinkö luulet, Landry?" sanoi pikku Fadette, katsoen häneen
totisesti ja surullisesti. "Sinä et varmaankaan tiedä mitä puhut.
Minä puolestani luulen että tekisin tämän paljoa mieluummin
rakkaudesta kuin nyt ystävyydestä."

"Luulet, mutta jos se tapahtuisi rakkaudesta, niin en minä olisi näin
onneton. Luulenpa, Fanchon, että jos siinä olisi rakkautta, niin
minä voisin olla miltei onnellinen onnettomuudessanikin. Uskoisin
sanaasi ja luottaisin tulevaisuuteen ja olisin yhtä miehuullinen kuin
sinäkin, se on varma!... Mutta se ei ole rakkautta, sen olet sanonut
minulle monta kertaa, ja sen olen sitäpaitsi huomannut suuresta
levollisuudestasikin minua kohtaan."

"Vai niin, ettei se ole rakkautta?" sanoi pikku Fadette. "Oletko
oikein varma siitä?"

Ja hän katsoi yhä Landryhyn, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,
jotka vierivät hänen poskilleen, ja hän hymyili niin omituisesti.

"Oi Jumala!" huudahti Landry häntä syleillen. "Jospa olisinkin
erehtynyt?"

"Minä luulen että todellakin olet erehtynyt", vastasi pikku Fadette
yhä hymyillen kyynelten välitse; "luulen että Sirkka-raukka on
kolmentoista ikäisestä saakka pitänyt Landrysta eikä milloinkaan
kenestäkään muusta. Luulen että kun hän kulki hänen jälessään
kedoilla ja teillä, puhuen hullutuksia ja koettaen kaikenlaisilla
kepposilla kiinnittää pojan huomiota itseensä, niin hän ei vielä
tiennyt mitä teki, eikä sitäkään mikä häntä veti hänen puoleensa.
Luulen että kun hän eräänä päivänä rupesi hakemaan Sylvinetiä,
koska tiesi Landryn olevan hänestä epätoivoissaan, ja tapasi hänet
ajatuksiinsa vaipuneena istumassa joen rannalla, pieni karitsa
polvillaan, niin hän, koetti uskotella Landrylle voivansa loihtia,
jotta Landry tuntisi kiitollisuutta häntä kohtaan. Luulen että kun
hän häntä sätti vierinkiviportaan luona, niin se johtui siitä, että
hän oli suuttunut ja harmistunut, kun ei poika ollut häntä tuon
tapahtuman jälkeen puhutellut. Luulen että hän tahtoi hänen kanssaan
tanssia, koska oli mielettömästi häneen rakastunut ja toivoi voivansa
häntä miellyttää kauniin tanssinsa kautta. Luulen että kun hän itki
Chaumoisin louhoksessa, niin se tapahtui tuskasta ja epätoivosta,
koska hän ei ollut voinutkaan häntä miellyttää. Luulenpa että kun
poika tahtoi häntä suudella ja hän kieltäytyi, ja kun poika puhui
hänelle rakkaudesta ja tyttö vastasi puhumalla ystävyydestä, niin
se johtui pelosta kadottaa tuo rakkaus tyydyttämällä sitä liian
aikaisin. Vihdoin luulen, että kun hän nyt menee täältä kirvelevin
sydämin, niin se tapahtuu siinä toivossa, että hän voisi palata
hänen arvoisenaan muidenkin silmissä ja että hän voisi tulla hänen
vaimokseen tuottamatta hänen perheelleen surua ja nöyryytystä."

Landry luuli tulevansa aivan hulluksi. Hän nauroi ja itki, suuteli
Fanchonin käsiä ja leninkiä, olisipa suudellut hänen jalkojaankin,
jos tyttö vaan olisi siihen suostunut, mutta Fadette nosti hänet
ylemmäs ja painoi hänen huulilleen oikean rakkaussuudelman, niin
että Landry luuli siihen kuolevansa, sillä se oli ensimäinen, minkä
hän oli koskaan saanut enemmän häneltä kuin keltään muultakaan. Ja
kun Landry vaipui kuin pyörtynyt tienoheen, otti tyttö punastuen
ja hämillään myttynsä ja riensi matkaansa, kieltäen hänen itseään
seuraamasta ja luvaten palata takaisin.



XXX.


Landry alistui kohtaloonsa ja palasi viininkorjuuseen, jopa
hämmästyi suuresti kun ei tuntenutkaan itseään niin onnettomaksi
kuin oli luullut; sillä on suloista tietää olevansa rakastettu ja
luottamuksemme on äärettömän suuri, kun todella rakastamme. Hän
oli niin hämmästynyt ja iloinen, ettei hän voinut olla puhumatta
asiasta Cadet Caillaudin kanssa, joka hänkin hämmästyi ja ihaili
pikku Fadettea, joka oli niin hyvin välttänyt kaikkea heikkoutta ja
varomattomuutta koko sinä aikana, jolloin oli rakastanut Landryta ja
tämä häntä.

"Minua ilahuttaa nähdessäni että tuolla tytöllä on noin monta hyvää
ominaisuutta, sillä minä puolestani en ole milloinkaan pitänyt
häntä huonona, ja voinpa sanoa että jos hän olisi osottanut minulle
huomiota, ei hän suinkaan olisi ollut minulle vastenmielinen.
Kauniitten silmiensä tähden on hän aina ollut mielestäni pikemmin
kaunis kuin ruma ja viime aikoina on kuka hyvänsä voinut nähdä, että
hän on päivä päivältä somentunut ja olisi voinut miellyttää, jos
vaan olisi tahtonut ketään miellyttää. Mutta hän rakasti ainoastaan
sinua, Landry, ja tyytyi siihen ettei ollut muille vastenmielinen;
hän tavotti ainoastaan sinun suosiotasi, eikä minulle olisi suinkaan
vastenmielistä saada senluontoinen vaimo, sen voin sinulle vakuuttaa.
Sitäpaitsi olen aina hänen pienuudestaan pitäen tiennyt että hänellä
on hyvä sydän, ja jos kysyttäisiin jokaiselta omantunnon ja totuuden
mukaan mitä hän hänestä ajattelee ja tietää, niin olisivat kaikki
pakotetut todistamaan hänen edukseen; mutta maailma on nyt kerran
sellainen, että kun kaksi tai kolme henkilöä alkaa jotakin vainota,
yhtyvät heihin kaikki muutkin, heittävät kiviä ja mustaavat hänen
maineensa tietämättä itsekään mistä syystä, polkien huvikseen sitä,
joka ei voi itseään puolustaa."

Landryta lohdutti suuresti Cadet Caillaudin puhe, ja hän solmi
hänen kanssaan lujan ystävyyden ja lohdutti itseään jonkun verran
kertoessaan hänelle ikävästään. Sanoipa hän hänelle eräänä päivänä
näinkin:

"Älä ajattele enää Madelonia, sillä hän on huono tyttö ja on
saattanut meille kummallekin huolia. Olet vasta minun ikäiseni,
eikä sinulla ole mitään kiirettä naimisiin. Minulla on pieni sisko,
Nanette; kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, lempeäluontoinen,
suloinen ja rakastettava; hän on nyt kuudennellatoista. Käy meillä
vähän useammin; isäni pitää sinua suuressa arvossa, ja kun opit
tuntemaan pikku Nanettemme, niin huomaat että viisainta mitä voit
tehdä, on tulla minun langokseni."

"Sitä vastaan ei minulla suinkaan ole mitään", sanoi Cadet, "ja ellei
tyttöä ole luvattu muuanne, niin käyn teillä joka sunnuntai."

Samana iltana, jolloin Fanchon Fadet oli lähtenyt, meni Landry
isänsä luo, kertoakseen hänelle tuon samaisen tytön kunniallisesta
käytöksestä, jota isä oli niin ankarasti tuominnut, ja samassa
ilmoittaakseen että hän alistui nykyhetkenä isänsä tahdon alaiseksi,
mutta pidätti itselleen täyden vapauden tulevaisuuteen nähden.
Hänen mielensä tuntui raskaalta astuessaan Fadetin muorin mökin
ohi; mutta hän sai koko rohkeutensa takaisin ajatellessaan, että
ilman Fanchonin poislähtöä hän ei luultavasti pitkään aikaan olisi
saavuttanut tuota suurta onnea, tietoa että Fanchon häntä rakasti.
Hän näki Fanchette-muorin, Fanchonin sukulaisen ja kummin, joka
oli tullut hoitamaan vanhusta ja poikaa tytön sijasta. Eukko istui
oven ulkopuolelle, Heinäsirkka polvillaan. Jeanet-raukka itki
eikä tahtonut mennä nukkumaan, sillä hänen Fanchoninsa ei ollut
vielä palannut, sanoi hän, ja se oli hän, jonka piti panna hänet
vuoteeseen ja lukea hänen kanssaan iltarukous. Fanchette-muori
lohdutti häntä paraimpansa mukaan, ja Landry kuuli ilokseen että hän
puhutteli poikaa erittäin lempeästi ja ystävällisesti. Mutta heti
kun Heinäsirkka näki Landryn, irtausi hän Fanchette-muorin sylistä
ja juoksi Landryn luo, heittäytyi hänen jalkoihinsa syleillen häntä,
kysellen häneltä ja pyytämällä pyytäen häntä etsimään Fanchonia.
Landry nosti hänet syliinsä ja lohdutti häntä paraimman taitonsa
mukaan, vaikka hänellä itselläänkin oli kyyneleet silmissä. Hän
tahtoi antaa pojalle kauniin viinirypäletertun, jonka äiti Caillaud
oli lähettänyt pienessä korissa äiti Barbeaulle lahjaksi, mutta
Jeanet, joka kyllä muuten oli luonteeltaan ahnas, ei välittänyt
mistään muusta kuin että Landry lupaisi mennä hakemaan hänen
Fanchoniansa, ja Landry lupasi, sillä muuten hän ei olisi mitenkään
saanut häntä Fanchetteä tottelemaan.

Isä Barbeau ei ollut odottanut pikku Fadettelta sellaista
päättäväisyyttä. Hän tuli hyvin tyytyväiseksi, mutta valitti samalla
että tytön oli pitänyt tehdä niin -- siinä määrässä oikeudentuntoinen
ja hyväsydäminen hän oli. "Olen pahoillani, Landry", sanoi hän,
"ettei sinulla ollut voimaa luopua kaikesta kanssakäymisestä hänen
kanssaan. Jos olisit tehnyt velvollisuutesi, niin et olisi syypää
hänen lähtöönsä. Jumala suokoon että tyttö olisi saanut hyvän paikan
ja ettei hänen poissaolonsa olisi vahingoksi isoäidilleen ja pienelle
veljelleen; sillä vaikka onkin monta, jotka puhuvat hänestä pahaa,
niin on niitäkin, jotka häntä puolustavat ja jotka ovat minulle
vakuuttaneet, että hän oli kovin hyvä ja avulias omaisiaan kohtaan.
Jos se juttu, että hän olisi raskas, ei olekkaan totta, jonka kyllä
saamme pian tietää, niin silloin tahdomme häntä puolustaa niinkuin
velvollisuuteemme kuuluu; mutta jos se valitettavasti on totta ja
sinä, Landry, olet siihen syyllinen, niin tahdomme häntä auttaa
emmekä salli hänen kärsivän puutetta. Ainoa, mitä vaadin sinulta,
Landry, on ettet koskaan mene hänen kanssaan naimisiin."

"Isä", sanoi Landry, "me arvostelemme asiaa erilailla, te ja minä.
Jos olisin syypää siihen, mistä juorutaan, niin päinvastoin pyytäisin
teiltä lupaa saada naida hänet. Mutta kun pikku Fadette on yhtä
viaton kuin Nanette-siskoni, en pyydä teiltä vielä muuta kuin että
annatte minulle anteeksi, että olen teille surua tuottanut. Puhutaan
hänestä sitte myöhemmin, niinkuin olette minulle luvanneet."

Barbeaun täytyi suostua, sillä hän oli liian viisas kiiruhtaakseen
liiaksi asioita, ja hänen oli tyytyminen siihen, mitä jo oli
aikaansaanut.

Tästä hetkestä alkain ei Kaksolassa puhuttu enää milloinkaan
pikku Fadettesta. Jopa vältettiin hänen nimensä mainitsemistakin,
sillä Landry punastui ja kalpeni vuorotellen, kun tytön nimi tuli
sattumalta esiin hänen läsnäollessaan, ja helppo oli nähdä ettei hän
ollut häntä unohtanut, nyt enemmän kuin tuona ensimäisenäkään päivänä.



XXXI.


Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä
kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että
hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä
ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei
käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä,
mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet
tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian
kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille
harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että
hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän
vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei
sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän
ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen
Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän
otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti
ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä
pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä,
ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys
mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään
osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten
hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään
muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet,
joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti
kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin
ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa,
joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä
huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä
erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys
tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka,
joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita
hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja
hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä
tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä
huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja
väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta,
sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista
korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä
ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan
häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä
enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen
kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin
säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo,
minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.

Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita,
torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen
hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan.
Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi
isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume
lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa
sydämessään.

Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan
sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui
tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai
toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi
kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä -- hän oli pitäjän
viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin
muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas
vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:

"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän
alkaisi pitää naisista."

"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein
nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina
siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt
muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä
kaikkia sentähden, että yksi heistä -- ja valitettavasti se ei ole
paras -- on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."

"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja
sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin
tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään.
Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja
omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei
unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä
Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin
naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria.
Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin
että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa
se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää
epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän
ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä
suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme,
jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin
tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta,
jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."

Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän
koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita
ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja
hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset
kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet
hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan
inhoavansakin heitä.

Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja
neuvonantajia, oli oma ajatuksensa:

"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan
Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä
hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään
kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin
useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme
tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa
tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen
kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää
keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa.
Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito
Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas
eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä
hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen
avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä
hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos
teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan
hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi
ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi
päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan
taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu.
Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten
pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet
liian suuren vallan tässä talossa."

Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti
Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille
kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli
ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta
nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos
kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä
Caillaudin neuvoa.

Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua
loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella,
että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut
oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi.
Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja
hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli
Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli
hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta
luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli
Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin,
viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli
yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin.
Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja
vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten
keskuuteen -- häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan
ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden
tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.



XXXII.


Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta
toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti.
Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin
päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen
poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa.
Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään
näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen.
"Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä",
ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia
ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa
minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."

Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin
vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut
halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette
häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista
pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta
heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli
saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita,
riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä
hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui
hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja
kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään
laulavan näin:

    "Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
    joka sirkalla sulhonsa oma."

Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan,
kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:

"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"

Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry
sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja
Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata
tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa.
He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista
asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa
hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä
oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua
onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla
yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin
koskaan ennen.

Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja
pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata
häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti,
hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei
heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt
jäädä taas kotipuoleensa.

"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte
myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene
sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten
mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua
vielä johonkuhun aikaan."

"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi
Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään
että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet
niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."

"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi
tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka
parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin
suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes
tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."

"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla
on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain
itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan
tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä
anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa.
Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni,
Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei
suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."

Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan
toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat
toisiaan.



XXXIII.


Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin
mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä
sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen
anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.

Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään
pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen
surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen
kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin,
ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo
kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto,
oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen
ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla
tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi
hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan
nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi
ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut
maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli
somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö
koko niillä seuduin.

Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa
hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän
siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin
vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi
missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi
vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi.
Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki
ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain
halusi.

Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui
olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:

"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle,
tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko
paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen
myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen
minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn
kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä
tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen
te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne,
pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."

"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan
kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei
omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."

"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen
korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi
noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei
juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei
kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan
oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun
minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se
on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän
tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä
enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se
menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko
elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun
tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."

"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin
kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän
oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne
tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo
rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain
vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut
niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."

"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau
aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei
ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne.
En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"

"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen
holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä
pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut.
Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi,
joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan
omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä.
Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille
ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai
antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän
voisi sille mitään -- kummiraukka ei ole laskutaitoinen."

"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät
ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta
tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas,
että hän hämmästyi ja sanoi:

"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."

Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa
hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta
Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.

"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa,
niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."

"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette.
"En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle
sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen
arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja
voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."

"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa
uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta,
niin en tahdo sitä kieltääkkään."

Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä
kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.

"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät
myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."

"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin
pohjassa, jota en oikein ymmärrä."

Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä
Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka
saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän
oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö
esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen -- ja
yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille
neljäkymmentätuhatta frangia.

Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli
kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat
omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon
puhdasta rahaa yhtaikaa.

Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa,
niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän
vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun
hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:

"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä
tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta
pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin
seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän
vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä
maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit
antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin
sulhasen."

"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin
päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä
rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni
tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla
on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa,
jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."

"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä,
jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä
omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi
ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin
että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte
huonoon maineeseenne tulee, niin -- jos ette sitä ansaitse, niinkuin
mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja
pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä,
joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin
tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään
vaatia.

"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni,
niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus
epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi,
jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi
mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne.
Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa
nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan
saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen
tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki
kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja
piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin
tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä
nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan,
etten unohtaisi."

Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau
saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän
ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi
häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.



XXXIV.


Kun Barbeau näki miten viisas tyttö oli ja ymmärsi hänen sievän
viekkautensa, ei hän pitänyt erikoisempaa hoppua tytön rahojen
sijottamisella, vaan otti ensin selkoa hänen maineestaan
Château-Meillantista, jossa pikku Fadette oli palvellut. Sillä
vaikka nuo kauniit myötäjäiset häntä houkuttelivatkin ja saivat
hänen tyytymään vähemmän arvokkaisiin sukulaisuussuhteisiin, ei hän
ollut yhtä mukaantuvainen poikansa vaimon kunniata koskevan puolen
suhteen. Hän meni sentähden itse Château-Meillantiin ja kuulusteli
tunnollisesti asiaa. Siellä hän sai tietää ettei pikku Fadette
ollut suinkaan tullut sinne siunatussa tilassa eikä synnyttänyt
lasta, vaan että hän oli käyttäytynyt niin hyvin, ettei ollut
vähintäkään muistuttamista hänen suhteensa. Hän oli palvellut
vanhaa aatelisneitiä, entistä nunnaa, joka oli häntä kohdellut
pikemmin seuranaisenaan kuin palvelijattarenaan, siinä määrässä
oli häntä miellyttänyt tytön hyvä käytös, puhtaat tavat ja terävä
äly. Hän kaipasi suuresti pikku Fadettea ja sanoi että tyttö oli
jumalaapelkääväinen, työteliäs, säästäväinen, puhdas, järjestystä
rakastava ja niin hyvänsävyinen, ettei hän milloinkaan enää tapaisi
hänen vertaistaan. Ja kun tuo vanha nainen oli jotenkin rikas, niin
hän harjotti melkoisessa määrässä hyväntekeväisyyttä, joissa puuhissa
pikku Fadette oli suureksi avuksi sairaiden hoitoon, lääkkeiden
valmistamiseen ynnä muuhun nähden, oppien samalla niitä uusia
tietoja, joita haltijattarensa oli hankkinut itselleen luostarissa
ollessaan.

Barbeau tuli hyvin tyytyväiseksi ja palasi Cosseen päättäen jouduttaa
asian päätöstä. Hän kutsui perheensä koolle ja kehotti vanhimpia
lapsiaan, veljiään ja kaikkia naispuolisia omaisiaan ennakkoluuloitta
ottamaan selkoa pikku Fadetten käytöksestä aina siitä asti, kun hän
oli tullut siihen ikään, että oli itse töistään vastuunalainen.
Jos kaikki paha, mitä hänestä oli sanottu, johtui ainoastaan
lapsellisuudesta, ei siihen olisi pantava mitään huomiota, mutta jos
sitävastoin joku voi sanoa nähneensä hänen käyttäytyneen huonosti tai
sopimattomasti, tulisi hän yhä kieltämään Landrya seurustelemasta
hänen kanssaan. Tehtävä suoritettiin niin varovasti kuin hän oli
toivonutkin, ja myötäjäisistä ei mainittu sanaakaan, sillä niistä hän
ei ollut virkkanut kellekään, ei edes vaimolleen.

Sillä aikaa eleli pikku Fadette kaikessa hiljaisuudessa pienessä
mökissään, jossa hän ei tehnyt mitään muutoksia, paitsi että piti
kaikki paikat niin puhtaina, että olisi voinut peilata itseään hänen
yksinkertaisissa huonekaluissaan. Hän puki pikku Heinäsirkkansa
puhtaisiin vaatteisiin ja hankki, niin että sitä tuskin
huomattiinkaan, pojalle, itselleen ja kummilleen parempaa ravintoa,
mikä piankin näkyi pojan kasvoilla, sillä hän tuli kokolailla
paremman näköiseksi ja hänen terveytensä varttui aivan tyydyttäväksi.
Onnelliset olot vaikuttivat niinikään hänen mielialaansa edullisesti,
ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä isoäidin pauhuja eikä
kurituksia, vaan hän sensijaan sai osakseen hyväilyjä, ystävällisiä
sanoja ja lempeätä kohtelua, tuli hänestä oikein herttainen poika,
mieli alati täynnä kaikenmoisia hauskoja päähänpistoja.

Toisekseen oli Fanchon Fadetin olennossa ja käytöksessä tapahtunut
niin suuri muutos, että pahat puheet unohtuivat ja moni poika,
nähdessään hänen liikkuvan niin kevyesti ja miellyttävästi, toivoi
hänen surunaikansa pian loppuvan, jotta voisi häntä lähetä ja pyytää
häntä kanssaan tanssimaan.

Ainoastaan Sylvinet Barbeau ei tahtonut muuttaa mielipidettään
hänestä. Hän huomasi kyllä että hänen perheessään oli tyttöön nähden
jotakin tekeillä, sillä isä puhui hänestä tuon tuostakin, ja kun hän
oli saanut kumotuksi jonkun vanhan Fadettea koskevan valheen, iloitsi
hän siitä Fadetten tähden ja sanoi ettei hän voinut sietää, että
hänen poikaansa oli syytetty viattoman tytön viettelemisestä.

Puhuttiin niinikään Landryn pikaisesta palaamisesta ja Barbeau
näytti toivovan että Caillaud siihen suostuisi. Sanalla sanoen,
Sylvinet huomasi ettei enää oltaisi niinkään nurjamielisiä Landryn
rakkaudelle, ja silloin häneen iski taasen vanha synkkämielisyytensä.
Huikenteleva yleinen mielipide oli viime aikoina kääntynyt
Fadetten eduksi; hänen rikkaudestaan tosin ei tiedetty mitään,
mutta hänestä pidettiin, ja siitä syystä hän oli Sylvinetille sitä
vastenmielisempi, koska hän huomasi hänet kilpailijakseen Landryn
rakkauden suhteen.

Aika ajoin virkkoi isä Barbeau hänen läsnäollessaan jonkun sanan
avioliitosta, mainiten että kaksoset jo pian olisivat naimaijässä.
Landryn avioliitto oli aina ollut Sylvinetille suorastaan
kauhistuttava ajatus, sillä se merkitsi jotenkin samaa kuin
täydellistä eroa veljesten välillä. Hänen kuumeensa palasi ja äiti
kysyi uudestaan lääkärien neuvoa.

Eräänä päivänä äiti Barbeau tapasi tiellä Fanchette-kummin, joka,
kuullessaan hänen surevan ja valittavan, kysyi minkätähden hän
etsi apua niin kaukaa ja kulutti niin paljo rahaa, vaikka hänellä
oli lääkäri aivan lähellä, taitavampi kuin kaikki muut niillä
seuduin ja sellainen, joka ei harjottanut ammattiaan maksun vuoksi,
niinkuin hänen isoäitinsä, vaan ainoastaan rakkaudesta Jumalaan ja
lähimäisiin. Hän mainitsi pikku Fadetten nimen.

Äiti Barbeau puhui asiasta miehensä kanssa, jolla ei ollut mitään
sitä vastaan. Hän päinvastoin tiesi että pikku Fadettea oli pidetty
Château Meillantissa hyvinkin taitavana ja että kansaa oli tulvinut
joka suunnalta kysymään neuvoa niinhyvin häneltä kuin hänen
emännältään.

Äiti Barbeau pyysi siis Fadetten käymään heillä Sylvinetiä
katsomassa, joka oli aivan vuoteen omana, ja antamassa hänelle apua.

Fanchon oli useampia kertoja etsinyt tilaisuutta puhutellakseen
Sylvinetiä, niinkuin hän oli Landrylle luvannut, mutta Sylvinet oli
välttänyt taitavasti jokainoan sellaisen yrityksen. Hän ei sentähden
odottanut toista kutsua, vaan riensi suoraapäätä Kaksolaan. Siellä
hän tapasi Sylvinetin kuume-uneen vaipuneena ja pyysi perheen
jättämään hänet kahden sairaan kanssa. Kun tuollaiset "viisaat"
naiset tavallisesti tahtovat toimia salassa, ei kukaan tehnyt
vastaväitteitä, vaan hänet jätettiin yksin huoneeseen.

Ensin Fanchon otti käteensä Sylvinetin käden, joka riippui alas
vuoteen syrjästä; mutta hän teki sen niin varovasti, että poika ei
huomannut mitään, vaikka hän oli niin kevyt-uninen, että suriseva
kärpänen voi hänet herättää. Sylvinetin käsi oli tulikuuma ja se
tuli pikku Fadetten kädessä vieläkin kuumemmaksi. Nuorukainen
näytti tulevan levottomaksi, mutta ei koettanutkaan vetää kättään
pois. Silloin pikku Fadette pani toisen kätensä hänen otsalleen,
yhtä varovasti kuin äskenkin, jolloin poika tuli entistäkin
rauhattomammaksi. Mutta vähitellen hän rauhottui, ja Fadette tunsi
että sairaan pää ja käsi vähitellen viileytyivät ja että hänen
unensa muuttui levolliseksi kuin pienen lapsen. Niin istui Fadette
hänen vieressään, kunnes Sylvinet näytti rupeevan heräämään, jolloin
tyttö vetäytyi sängynverhojen taakse sekä poistui huoneesta ja koko
talosta, sanottuaan ensin Barbeaun muorille:

"Menkää nyt poikanne luo ja antakaa hänelle jotakin syödä, sillä
hänen kuumeensa on jo hävinnyt. Mutta älkää mitenkään puhuko hänelle
minusta, jos haluatte että minä hänet parannan. Palaan uudelleen
illalla niihin aikoihin, jolloin olette sanonut hänen tavallisesti
tulevan huonommaksi, ja tahdon koettaa enkö voisi karkottaa kokonaan
hänen ilkeätä kuumettaan."



XXXV.


Äiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan
kuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota
poika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä
kokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään,
ihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja
lääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli
saanut aikaan käänteen taudin kulussa.

Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui
horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään
olevia.

Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden
sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli
hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti
viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla,
poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli
mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa
hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena;
hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt
muutenkaan enää sairaalta.

Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat
opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka
hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle
mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja
henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä
oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys
ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa
sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa
lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä,
luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi
tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt
Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas
tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä
hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta
ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota
ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.

Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän
Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala,
auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon
sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä
kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat
sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla
hänen terveytensä tähden."

Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä
kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli
tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa
sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin
säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa
enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi
suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä
tekemättä suonut muille kristityille.

Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten
tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli
vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää
miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian
aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin
hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä
syrjään.

Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä
päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään
oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän
nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau -- joka nyt vihdoinkin oli saanut
vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui
vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan -- että Fadette todellakin
oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä
hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.

Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa
oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat
pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa
muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle
vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta
tytön nimeä.

"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi
Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät
kaikki lumonneen."

Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut
niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön
moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn
takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen
mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista
päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi
milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi
Sylvinet:

"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi."

Mutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet
sai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.



XXXVI.


Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä
kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut
Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli
ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua
hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin
isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.

Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea
puhuttelemaan.

"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain,
johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä
jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta,
jonka hän teille jätti."

"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä
aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja
hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta
kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni
vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni!
Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua
että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän,
jos sinua vain haluttaa'."

"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin,
ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin
ihastuneelta?"

"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen
aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden,
jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut
niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun
kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka
tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta
niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole
ajatellut olenko rikas vai köyhä."

"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne,
ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen
kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"

"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on,
olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."

"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita
kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään
vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"

"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä
minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi
minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi
minua vaimokseen."

"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"

"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta
voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että
meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni
ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."

Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.
Barbeau tuli levottomaksi.

"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet",
sanoi hän, "enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani
onnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä
tiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän
sijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä
sanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin
ryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen
vanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen
mielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten
milloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta
niistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on
minua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän
on rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä
milloinkaan halua ketään toista miehekseni."

"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau",
vastasi pikku Fadette; "mutta sanon vielä kerran, että minusta on
perin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi
minua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä."

"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä
päätöksenne", sanoi isä Barbeau. "Landryn omaiset teitä kunnioittavat
ja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu
siitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne
tähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos
niissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut
sanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti
sentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin
sitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon
kaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat
valehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin
Landry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet,
olen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te
vastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä."

Tuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä
suuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän
halusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan
perheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin
sanoi Barbeau hänelle:

"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani
vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi,
tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän
keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa
isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt.
No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka
olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa
joukkoon?"

Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat
kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.



XXXVII.


Pian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten
suruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta,
mutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa,
syleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän
samalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan
veljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä
muutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.

"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau", sanoi pikku Fadette, "kun
kerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan
minut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt
haittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa
parantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän
työntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen
sairautensa."

"Sitä minä en usko", vastasi äiti Barbeau, "sillä äsken, kun hän
tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän:
'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi
minut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä
hakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä."

"Tulen heti kanssanne", vastasi pikku Fadette; "mutta tällä kertaa
täytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin,
kun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta."

"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?" kysyi äiti Barbeau.

"En", vastasi Fadette, "sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti
sairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan
tunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä
onnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti
Landryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun
olemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi.
Landry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän
aivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen
paluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi."

Kun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän
tyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi
koetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi
kasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät
jätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän
lampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui
olemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja
sanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi:

"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden
mukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja
kun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en
siedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi.
Huomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä
teidän on vaikea minua pettää."

"Kysykää mitä haluatte, Fadette", vastasi Sylvinet hämmästyneenä,
kuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti
ennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin
ankarasti.

"Sylvain Barbeau", sanoi hän; "näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla."

Sylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi
kovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta
tahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:

"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua -- kuolla,
kun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon
terveyteni kautta ja..."

"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata
mitään!"

"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä", sanoi poika
masentuneena.

"Ja ilkeytesi kautta", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että
Sylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.



XXXVIII.


"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte
minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."

"Sanon teille totuuden, Sylvinet", jatkoi Fadette, "ja sanonpa teille
useammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä
sairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista
ja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette
vaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne,
tietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne
voi vielä olla."

"Sanokaa mielisti että olen heikko", vastasi Sylvinet; "mutta mitä
pahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani."

"Älkää yrittäkö puolustautumaan!" sanoi pikku Fadette. "Tunnen
teidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous
synnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja
kiittämätön."

"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin
se johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa
ja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos
te tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla
mahdollista muuten kuin hänen kauttaan."

"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi
puhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän
kiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden
muuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu,
ettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että
Landry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä,
ja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan
teitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä
alituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä
kaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta
hänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä
hyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet,
sillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei
voi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen."

"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta
uskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa,
riistitte minulta veljenikin rakkauden."

"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein
iloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte
kuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun
voitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä
palvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät
vihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja
ainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan,
lähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille
sen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille
mitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin
muistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä
poikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin
teille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne
päinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä,
että minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa
lähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta
kun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään,
sillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen."

"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo
liikaa; tehän sanotte minua pakanaksi."

"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se
on mikään kristillinen toivomus?"

"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että -- --." Sylvinet
keskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut
ja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin
suorastaan jumalattomalta.

Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä
hyökkäyksiään.

"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin
sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään
niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana
perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy,
ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että
tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin
helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä
paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa
pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette
miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat
tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla -- onpa todellakin mukavaa
ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen
kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra.
Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita
keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä
tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos
tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka
on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä
olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä
olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne,
ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä
olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni,
niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä.
Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette
kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus
muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä
vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne
ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei
ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin
kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja,
joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette,
teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne
veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne
on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette
ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne,
jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne
virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa
arvossa kuin velvollisuuttanne."

Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän
aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että
Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä
suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut
koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan
ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja
tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja
hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen
oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi
liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen
hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja
lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja
näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään
häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että
tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän
heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.



XXXIX.


Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin
sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella.
Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei
kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui
siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa.
Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen
ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen
aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta
hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki
Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi
vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.

"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se
sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että
se on jo ohi."

Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä,
johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:

"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista
vaivoistanne minun tähteni."

"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän
tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en
milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin
teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette
sitä tuntisi."

Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää
pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä
äänellä:

"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä
voi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein
hyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta
niin huonot ajatukset."

Fadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan
toisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon
hyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja
tyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen
häneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi
Fadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä
ymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette
salli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin,
ja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni,
koska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä
sairaudesta että surusta.

Kun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli
toivonut, sanoi hän:

"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää
kuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun
äitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa
pitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne
teille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän
teidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä
vihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän
täytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä,
ette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään
teidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin
vastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa
nähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää
minua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse
_tahdo_."

"Ettekö tule illalla takaisin?" kysyi Sylvinet. "Luulin teidän
tulevan jälleen."

"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja
minulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole
sairas."

"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan
nähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että
puheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää."

"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan
tietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne
avioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta;
voitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi
moittia."

"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan", sanoi Sylvinet. "Hyvästi siis,
Fadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole
nukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön."

"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta
muistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan
hyvin ensi yönä."

Fadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua
oli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.

"Huomaan hyvin", sanoi hän Fadettelle, "että olin väärässä teitä
vastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte
parantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet
lääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella.
Luulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi
milloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa
minulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja
tahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että
aina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?"

"Minä luotan siihen", vastasi tyttö, "ja jos pysytte päätöksissänne
lujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne."

"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin
ette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana
puhutella toisiaan niin juhlallisesti."

"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!"
sanoi Fadette, nousten seisoalleen. "Se on määräykseni täksi
päiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!"

"Ja tulla sinua katsomaan", sanoi Sylvinet.

"Niin, tule vaan", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin
ystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä
halua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.



XL.


Äiti Barbeau ei voinut kyllin ihmetellä pikku Fadetten taitavuutta,
ja illalla hän sanoi miehelleen: "Sylvinet on nyt terveempi kuin hän
on ollut puoleen vuoteen; hän on tänään syönyt kaikkea, mitä hänen
eteensä on pantu, virnistämättä kasvojaan tavalliseen tapaansa, ja
merkillisintä kaikesta on, että hän puhuu pikku Fadettesta niinkuin
itse hyvästä Jumalasta! Tuskinpa on mitään hyvää maan päällä, jota
hän ei olisi huomannut tuossa tytössä, ja hän toivoo hartaasti
veljensä takaisintuloa ja naimista. Se on kuin ihme, niin etten tiedä
nukunko vai olenko valveilla."

"Olkoon ihme tai mikä tahansa", sanoi isä Barbeau, "mutta totta on
että tyttö on harvinaisen teräväpäinen, ja luulen hänen olevan niille
onneksi, jotka saavat hänet perheeseensä."

Sylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista.
Hän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa
veljelleen hänen onnestaan.

"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa", sanoi Landry,
heittäytyen iloisena veljensä syliin, "kun sinä vielä tulet minua
noutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse."

He palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä
kuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä,
pikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.

Ja niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin
kihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen
lähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät
vietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja
ystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan
kysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että
nuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää
sairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus
näyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä,
ja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.

Molemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun
aikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui
siitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä
aikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä
hiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen
iloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet,
jotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin
Barbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista
anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla
oli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille
niille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin,
kun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti
omalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin
lisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat
neljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä
Jeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa
auttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa
kerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset,
jotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja
osanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.

Mutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän
teki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä
Barbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua
veljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin
hakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen
halua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka
nyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.

Kun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia
jäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri
milloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä
nytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet
ei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä
sotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut.
Kaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa
Landrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta
neuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja
lahjakkain jäsen.

Hän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he
erosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin;
mutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet
ilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä
ja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.

Kun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän
enemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään
vastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin
runsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa
sanoi: "Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää
Sylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää."

Landry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi
hänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka
olallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman
sydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi
ruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli
suorastaan surusta sairas.

Mutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle
asti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei
sotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään
määrässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa
urhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä
ja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden
ankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän
harjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen
osalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa
osottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi
kapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.

"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!" sanoi äiti Barbeau miehelleen
sen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen
kirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle,
Fanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille.
"Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa
levätä."

"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin", sanoi Barbeau,
"ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi
talonpoikaiselle suvulle."

"Fadettehan ennusti, että niin kävisi", sanoi äiti Barbeau. "Niinhän
se oli."

"Hm", sanoi isä, "en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai
sellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen,
joka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta."

"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta
äideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä
paljon kuin Fadettekin."

"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin",
sanoi Barbeau.

"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän
se lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki
että lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai
ainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain
huomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin
rehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen
päätöksensä."

"Jos asiat on niin", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, "niin
pelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin
kylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu,
ei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule
koko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen
tunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen
muihin kiintyä."





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Pikku Fadette - Kyläkertomus" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home