Title: Kultaa ja kuntoa - Romaani Klondykesta
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kultaa ja kuntoa - Romaani Klondykesta" ***


KULTAA JA KUNTOA

Romaani Klondykesta


Kirj.

JACK LONDON


Suom. J. Saastamoinen

Alkuperäinen teos: Smoke Bellew



Otava, Helsinki, 1921.



SISÄLLYS:

 Liharuokaa maistamassa
 Karhunliha
 Squaw Creekin valtaus
 Shortyn unet
 Mies toisella rannalla
 Kilpa-ajo
 Pikkumies
 Kun Cultus-George oli vähällä päättää päivänsä hirressä
 Hylkiö
 Munatrusti
 Tralaliin kaupunki
 Naisen arvoitus



LIHARUOKAA MAISTAMASSA


I.

Alussa hänen nimenään oli Christopher Bellew. Yliopistossa hänestä tuli
Chris Bellew. San Franciscon taiteilijapiireissä sanottiin häntä
sittemmin Kit Bellewiksi. Ja lopuksi hänet tunnettiin ainoastaan Smoke
Bellewin nimellä. Tämä hänen nimensä kehityshistoria muodostaa hänen
oman kehityshistoriansa. Näin ei olisi sattunut koskaan, ellei hänellä
olisi ollut hellä äiti ja rautaisen ankara setä ja ellei hän olisi
saanut kirjettä Gillet Bellamylta.

"Olen juuri nähnyt yhden numeron 'Aaltoa'", oli Gillet kirjoittanut
Pariisista. "O'Hara saa sen tietenkin menestymään. Mutta häneltä
puuttuu eräitä apukeinoja." Sitten seuraa viittauksia aloittelevan
yhteiskunnallisen viikkolehden kehittämisestä. "Mene tapaamaan häntä.
Uskottele hänelle, että esität omia ajatuksiasi. Älä sano hänelle, että
ne ovat minun mielipiteitäni. Jos hän saa sen tietää, niin hän tekee
minusta Pariisin-kirjeenvaihtajan. En voi ruveta sellaiseksi, kun saan
suurilta aikakauslehdiltä hyvän maksun sepustuksistani. Muista ennen
kaikkea toimittaa niin, että hän erottaa sen merkkimiehen, joka hoitaa
musiikki- ja taidearvostelua. Vielä eräs asia. San Franciscolla on
ollut aina oma kirjallisuutensa. Mutta nyt sillä ei ole sitä. Sano
hänelle, että hänen on etsittävä joku hömpsä, joka valmistaa sarjan
kertomuksia ja lykkää niihin oikeata sanfranciscolaista haaveilua ja
väriä."

Kit Bellew noudatti ohjetta. Hän meni "Aallon" toimitukseen. O'Hara
kuunteli. O'Hara keskusteli. O'Hara oli samaa mieltä. O'Hara erotti
merkkimiehen, joka kirjoitti arvosteluja. O'Haralla oli lisäksi
menettelytapansa -- juuri se menettelytapa, jota Gillet oli pelännyt
kaukana Pariisissa. Kun O'Hara tahtoi jotakin, ei kukaan tuttava voinut
panna vastaan. Hän oli miellyttävä ja järkähtämättömän pakottava. Kit
Bellewistä oli tullut aputoimittaja, ennen kuin hän pääsi pujahtamaan
pois toimituksesta. Hän oli suostunut kirjoittamaan joka viikko
palstamäärin arvosteluja, kunnes löytyisi sopiva kynämies, ja hän oli
itse sitoutunut kirjoittamaan San Franciscon kertomussarjaa 10 000
sanaa viikossa -- ja kaiken tämän maksutta. "Aalto" ei maksanut vielä
mitään palkkioita, selitti O'Hara. Ja yhtä vakuuttavasti hän selitti,
että San Franciscossa oli ainoastaan yksi mies, joka kykeni
kirjoittamaan mainittua sarjaa, ja se mies oli Kit Bellew.

Viikon toisensa jälkeen Kit istui toimituksen tuolilla, ajoi
pois velkojia, kiisteli kirjanpainajien kanssa ja lykkäsi
kaksikymmentäviisituhatta sanaa viikossa. Ne sisälsivät jos jotakin.
Hänen kuormansa ei keventynyt. "Aalto" oli kunnianhimoinen. Se rupesi
ottamaan kuvia. Niiden hankkiminen kävi kalliiksi. Lehdellä ei ollut
milloinkaan rahaa maksaakseen Kit Bellewille, ja samasta syystä se oli
kykenemätön palkkaamaan lisävoimia konttoriin.

"Sen siitä saa, kun on hyvä toveri", murisi Kit eräänä päivänä.

"Jumalalle kiitos hyvistä tovereista", huudahti O'Hara kyynelet
silmissä ja sieppasi Kitin käden omaansa. "Sitä olet kaikki kaikessa.
Olet pelastanut minut. Sinun sijassasi olisi minusta tullut
rintakuvapatsas. Vain vähän tuonnemmaksi, veikkonen, ja asiat käyvät
helpommiksi."

"Näen selvästi kohtaloni", oli Kitin valitus. "Jään tänne ainaiseksi."

Vähän myöhemmin hän arveli olevansa selvillä menettelytavasta. Ottaen
tilaisuudesta vaarin hän kaatui O'Haran läsnäollessa erään
tuolinpäälle. Muutama minuutti sen jälkeen hän tölmäsi kirjoituspöydän
kulmaa vasten ja keikautti liimapurkin nurin.

"Pyörryttääkö?" kysyi O'Hara.

Kit pyyhki käsillään silmiään ja tuijotti tuskaisesti häneen, ennenkuin
vastasi.

"Ei, ei se sitä ole. Silmissäni on vika. Ne näyttävät painuvan sisään,
siinä kaikki."

Muutamina päivinä hän lankeili edelleen ja kolhi toimiston huonekaluja.
Mutta O'Haran sydän ei heltynyt.

"Sanon sinulle, Kit", sanoi hän eräänä päivänä, "että sinun on mentävä
silmälääkäriin. Täällä on tohtori Hassdapple. Hän on tuhattaituri. Eikä
se maksa sinulle mitään. Voimme korvata sen ilmoituksella."

Ja sanansa pitäen hän lähetti Kitin silmälääkäriin.

"Teidän silmissänne ei ole mitään vikaa", oli tohtorin tuomio pitkän
tarkastuksen jälkeen. "Tosiaan, silmänne ovat oivalliset -- sellaisia
on pari miljoonassa."

"Älkää sanoko O'Haralle", pyyteli Kit. "Ja antakaa minulle tummat
silmälasit."

Siitä tuli tulokseksi, että O'Hara kävi myötätuntoiseksi ja puhui
hehkuvasti ajasta, jolloin "Aalto" oli pysyvä omilla jaloillaan
pystyssä.

Kun höyrylaiva "Excelsior" oli saapunut Alaskasta ja tuonut tiedot
Klondyken löydöistä, oli koko maa tullut äkkiä pähkähulluksi. Kit teki
kerrassaan arvottoman ehdotuksen.

"Kuulehan, O'Hara", sanoi hän. "Tämä kultakuume käy suurenmoiseksi --
vuoden '49:n' päivät palaavat. Mitähän, jos minä löisin siitä mynttiä
'Aallolle'? Lähtisin kirjoittamaan siihen noista löydöistä.
Kustantaisin itse matkani."

O'Hara ravisti päätään.

"En tule toimituksessa toimeen ilman sinua. Sitten on se kertomussarja.
Sitä paitsi näin Jacksonin tunti sitten. Hän lähtee huomenna Klondykeen
ja on sitoutunut lähettämään joka viikko kirjeen ja valokuvia. En
päästänyt häntä, ennen kuin hän oli luvannut. Ja ihaninta on se, että
tuo kaikki ei maksa meille mitään."

Sen jälkeen Kit kuuli Klondykesta pistäydyttyään iltapäivällä klubiin.
Hän tapasi siellä setänsä pienessä työhuoneessa kirjaston vieressä.

"Hei, arvoisa sukulaismies!" tervehti Kit luisuessaan nahkatuolille ja
ojentaessaan jalkansa. "Haluatteko seuraa?"

Hän teki whiskytilauksen, mutta setä tyytyi mietoon kotimaiseen
punaviiniin. Hän silmäili ärsyttävän paheksuvasti whiskyannokseen ja
veljenpoikansa kasvoihin. Kit näki, että läksytys oli valmistumassa.

"Minulla on vain minuutti aikaa", ilmoitti hän nopeasti. "Minun on
juostava Elleriin ja vilkaistava Keithin näyttelyä sekä kirjoitettava
puoli palstaa siitä."

"Mikä sinua vaivaa?" kysyi setä. "Sinä olet kalpea. Sinä olet mennyttä
miestä."

Kit vain ähkäisi vastaukseksi.

"Saan ilon olla hautajaisissasi, huomaan."

Kit pudisti päätään surullisesti.

"Ei matojen kaluttavaksi, pyydän. Ruumiini pitää polttaa."

John Bellew polveutui vanhasta, kovasta ja karaistuneesta suvusta, joka
oli viisikymmenluvulla kierrellyt härkävaljakkoineen tasangoilla, ja
hänessä oli uuden maan valloittamisaikana eletyn lapsuuden synnyttämää
kovuutta.

"Sinä et elä oikein, Christopher. Minä olen häpeissäni sinun tähtesi."

"Älkää ravistako minulle verisiä pidätinvitjojanne, hyvä setä. Toivon,
että tieni olisi kukkastie. Mutta se on katkaistu kokonaan. Minulla ei
ole aikaa."

"Mikä hitto sitten?"

"Liikarasitus."

John Bellew naurahti tylysti ja epäuskoisesti.

"Liikarasitus! Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi."

"Lyödäänpä vetoa! Kuitenkaan en ole saanut ansaitsemaani. Ansaitsen
juuri nykyään viisisataa viikossa ja teen neljän miehen työt."

"Tauluja, joita ei kukaan osta? Tai -- hm -- jonkinlaista
haaveilutyötä? Osaatko uida?"

"Olen osannut."

"Ratsastaa?"

"Olen yritellyt sitäkin."

John Bellew tuhautti nenäänsä ynseästi.

"Olen iloissani, ettei isäsi elä eikä näe sinun alennustilasi loistoa",
sanoi hän. "Isäsi oli mies. Joka tuuma hänessä oli miestä. Tuleeko
sinusta? Mies! Luulen, että hän olisi ruoskinut sinusta pois kaiken
musikaalisen ja taiteellisen hupsuttelun."

"Ai näitä rappion aikoja!" huokasi Kit.

"Minä ymmärtäisin sinua ja sietäisin sitä", hutki setä tuimasti, "jos
sinulla olisi ollut menestystä. Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään
eläessäsi, et iskenyt pienintäkään miehen iskua."

"Etsauksia, maalauksia ja viuhkoja", avusti Kit mairittelematta.

"Sinä olet hutilus ja hapuilija. Millaisia tauluja olet maalannut?
Likaisia vesivärimaalauksia ja pirunkuvia ilmoituspapereihin.
Et ole pannut vielä ainoatakaan näytteille, et edes täällä San
Franciscossa --"

"Unohdatte. Yksi on juuri tämän klubin huoneessa."

"Mokomakin sikamainen töherrys. Entä musiikki? Rakas äitihupakkosi
haaskasi satasia oppitunteihisi. Sinä olet hutiloinut ja haparoinut. Et
ole minkään konsertin säestäjänä ansainnut vielä edes viiden dollarin
lappua. Entä laulusi? Joutavia repaleita. Niitä ei ole painettu, ja
niitä on laulanut vain joku boheemisakki."

"Julkaisin kerran kirjan -- siinä niitä sonetteja, muistattehan", pisti
Kit säyseästi väliin.

"Paljonko se maksoi sinulle?"

"Vain pari sataa."

"Entä muut tuotteet?"

"Minulla oli eräs maalaisnäytelmä. Näyteltiin kesällä."

"Mitä sait siitä?"

"Mainetta."

"Ja sinä osaat uida ja olet koettanut ratsastaa!" John Bellew laski
lasinsa pöydälle tarpeettoman kiivaasti. "Mikä saamarin vätys sinä
oikeastaan olet! Sait hyvän kasvatuksen, mutta et pelannut edes
yliopistossa jalkapalloa. Et soutanut. Et --"

"Harjoitin nyrkkeilyä ja miekkailua -- vähän."

"Milloin nyrkkeilit viimeksi?"

"Siellä yliopistossa. Mutta minua pidettiin oivallisena ajan ja
välimatkan arvostelijana, vaikka minua -- hm --"

"Sano pois."

"Pidettiin epävakavana."

"Laiskana, tarkoitat."

"Olen aina ajatellut itsekseni, että se oli lievennettyä puhetapaa."

"Minun isäni, sinun isoisäsi, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla
miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana."

"Se mieskö oli niin vanha?"

"Ei, sinä hävytön heittiö! Mutta kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana
et sinä tapa hyttystäkään."

"Ajat ovat muuttuneet, hyvä setä. Nykyään pannaan murhasta vankeuteen."

"Isäsi ratsasti satakahdeksankymmentäviisi mailia nukkumatta ja väsytti
kolme hevosta kuoliaaksi."

"Jos hän eläisi nykyään, niin hän kuorsaisi sen matkan
Pullman-vaunussa."

Vanha mies oli tukehtumaisillaan kiukusta, mutta nieli sen ja sai
sanotuksi:

"Miten vanha olet?"

"Minulla on syytä luulla --"

"Minä tiedän. Kaksikymmentäseitsemän. Lopetit yliopiston kahdenkolmatta
vanhana. Olet hutiloinut ja kisaillut ja rillaillut viisi vuotta.
Jumalan ja ihmisten edessä: mitä hyötyä sinusta on? Sinun iässäsi oli
minulla yhdet alusvaatteet. Kaitsin karjaa Colusassa. Olin kova kuin
kallio ja saatoin nukkua kalliolla. Elin kuivatulla häränlihalla ja
karhunlihalla. Ruumiini on nykyään paremmassa kunnossa kuin sinun. Sinä
painat noin seitsemänkymmentäviisi kiloa. Voin paiskata sinut selällesi
tai pehmittää nyrkeilläni."

"Ettekö huomaa, hyvä setä, että ajat ovat muuttuneet. Huomautan
lisäksi, että minua ei kasvatettu oikein. Rakas äitihupakkoni --"

John Bellew hytkähti kiukuissaan.

"-- käytän teidän sanojanne -- oli minulle liian hyvä. Hän piteli minua
pumpulissa. Muu oli sen mukaista. Jospa olisin nuoruuteni aikana tehnyt
joitakin sellaisia vahvistavia ja miehuutta vaativia loma-ajanmatkoja,
joita te suositte -- kummastelen, miksi ette pyytänyt minua
kertaakaan? Halin ja Robbien te otitte mukaanne vuoristoretkelle ja
Meksikon-matkalle. Mitä muuta jäi siis minulle kuin etsaukset,
maalaukset ja viuhkat?"

Vanha mies katseli veljensä poikaa teeskentelemättömän paheksuvasti.
Hän oli kärsimätön kuullessaan heikkojen keveitä jaarituksia.

"Hyvä! Teen vielä, kuten sanot, miehuutta vaativan lomamatkan. Entä jos
pyydän sinut mukaan?"

"Vähän myöhään, täytyy sanoa. Minne matka?"

"Hal ja Robert lähtevät Klondykeen. Menen heidän mukanaan vuoriston yli
järviseudulle ja palaan --"

Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun nuori mies hypähti pystyyn ja sieppasi
hänen kätensä.

"Pelastajani!"

John Bellew alkoi heti epäillä. Hän ei ollut edes uneksinut, että Kit
suostuisi.

"Siitä tulee rasittava matka. Olisit siellä haittana."

"En toki. Teen työtä. Olen oppinut tekemään työtä mentyäni 'Aallon'
toimitukseen."

"Joka miehen on otettava vuoden elintarpeet mukaansa. Sinne tulee niin
paljon kamaa, että kantajina olevat intiaanit eivät voi hoitaa sitä.
Halin ja Robertin on pidettävä itse huolta tavaroistaan. Minä menenkin
mukaan auttaakseni heitä. Jos sinä lähdet, on sinun tehtävä samaten."
"Odottakaahan."

"Sinä et jaksa kantaa", esteli setä.

"Milloin lähdemme?"

"Huomenna."

"Teidän ei tarvitse luulla, että karkaisemisesta pitämänne luento on
saanut tämän aikaan", sanoi Kit lähtiessään. "O'Harasta päästäkseni on
minun matkustettava heti jonnekin, minne hyvänsä."

"Mikä se O'Hara on? Japanilainenko?"

"Ei. Hän on irlantilainen, orjain kaitsija ja minun paras ystäväni. Hän
on 'Aallon' päätoimittaja ja omistaja ja suuri rahojen haalija. Mitähän
sanoo, se sujuu. Hän saa aaveetkin liikkeelle."

Kit Bellew kirjoitti sinä iltana pienen kirjeen O'Haralle.

"Tämä on vain muutaman viikon loma", selitti hän. "Sinun pitää saada
joku hömpsä, joka lyö kasaan sitä kertomussarjaa. Valitan, hyvä mies,
mutta terveyteni vaatii sitä. Työnnän kaksin verroin, kun palaan."


II.

Kit Bellew nousi maihin Dyean satamassa. Siellä oli suunnaton tungos.
Sinne oli kokoontunut tuhansia kiloja tuhansien ihmisten tavaroita.
Tämä tavaton matkatavarajoukko alkoi hivua hitaasti Dyean laaksoa
ylöspäin ja sitten Chilcootin yli. Matka oli kaksikymmentäkahdeksan
mailia. Koko se väli oli tavarat kuljetettava kantamalla. Vaikka
kantaja-intiaanit olivat kohottaneet kantomaksun kahdeksasta sentistä
naulalta neljäänkymmeneen senttiin, oli heillä ylenmäärin työtä. Oli
selvää, että talvi oli tapaava suurimman osan noista tavaroista
väärällä puolella vedenjakajaa.

Kit oli kokemattomin kaikista ensikertalaisista. Hänellä oli samoinkuin
sadoilla muilla iso revolveri roikkumassa patruunavyössä. Hänen setänsä,
joka muisti entiset laittomat ajat, oli vikapää samaan syntiin. Mutta
Kit Bellew oli haaveileva. Kultakuumeen vaahdot ja välähdykset lumosivat
häntä. Hän katseli taiteilijan silmin ympärillään olevaa elämää ja
liikettä. Hän oli vain lomamatkalla aikoen vilkaista vuoriston tuolle
puolen ja palata sitten etelään.

Hän jätti seuransa rantahietikolle odottamaan matkatavaroiden tuomista
maalle ja asteli vanhaa kauppa-asemaa kohti, Eräs roteva kuuden jalan
mittainen intiaani kulki hänen ohitsensa kantaen tavattoman isoa
taakkaa. Kit lyöttäytyi intiaanin kantapäille ja ihaili hänen muhkeita
pohkeitaan sekä ihmetteli, kuinka kauniisti ja helposti hän liikkui
kuorma selässään. Intiaani heitti kantamuksensa vaa'alle, joka oli
aseman edustalla, ja Kit liittyi kullanetsijäin joukkoon, joka oli
kerääntynyt intiaanin ympärille ja ihaili häntä. Kantamus painoi yli
satakaksikymmentäviisi naulaa, ja tämä tosiasia mainittiin kunnioittaen
ja kiersi suusta suuhun. Se oli jotakin, tuumi Kit. Hän mietti, tokko
voisi itse nostaa maasta sellaista painoa, saati sitten kantaa.

"Lähdettekö viemään sitä Lindermanin-järvelle asti, hyvä mies?" kysyi
hän.

Intiaani oli ylpeyttä täynnä ja vastasi röhisten myöntävästi.

Kit livahti pois keskustelemasta. Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt
nuori nainen, joka seisoi ovella. Kitiä hämmästytti varsinkin se, että
tuo nainen soveltui täsmälleen ympäristöön, ikään kuin kuului siihen.
Nainen oli sitä paitsi nuori ja kaunis. Hänen soikeiden kasvojensa
kirkas kauneus ja väri vetivät Kitin mielen puoleensa, ja Kit katseli
häntä kauan -- katseli, kunnes neitonen tunsi sen ja katsahti
pitkäripsisillä ja tummilla silmillään kylmästi ja ylimalkaisesti Kitin
silmiin. Kitin kasvoista neitosen silmät siirtyivät nähtävästi
kujeilevan ilkkuvina isoon revolveriin, joka roikkui Kitin lonkalla.
Sitten palasi neidon katse Kitin silmiin, ja siinä katseessa oli
näykkivää halveksumista. Se koski Kitiin kuin isku. Neito kääntyi vielä
vieressään olevaan mieheen päin ja osoitti Kitiä. Mies katseli häntä
samoin näykkivästi ja halveksivasti.

"_Chechaquo_", sanoi neito.

Miehellä oli huonot housut ja kulunut sarkanuttu. Hän näytti
kulkurilta. Hän virnisteli Kitille tylysti, ja tämä tunsi käpertyvänsä
kasaan, vaikka ei tietänyt syytä. Mutta neito oli joka tapauksessa
tavattoman soma, tuumi Kit noiden kahden mennessä poispäin. Hän pani
merkille neitosen kävelytavan ja piti varmana, että tuntisi hänet
käynnistä vielä tuhannen vuoden kuluttua.

"Huomasitteko miehen, joka oli tytön kanssa?" kysyi Kitin naapuri
kiihkeästi. "Tiedättekö, kuka hän on?"

Kit pudisti päätään.

"Poro-Charley. Hänen nimensä sanottiin äsken minulle. Häntä on potkinut
onni Klondykessa. Vanha kullanhuuhtoja. Ollut kaksitoista vuotta
Yukonissa. Tullut juuri sieltä."

"Mitä merkitsee _chechaquo_?" kysyi Kit.

"Te olette yksi _chechaquo_, minä toinen", kuului vastaus.

"Ehkä olen. Mutta selittäkää. Mitä se sana merkitsee?"

"Arkajalka, ensikertalainen."

Satamaan palatessaan käänteli ja väänteli Kit tuota sanaa ajatuksissaan.
Suututti, kun hento tytönletukka nimitteli miestä sillälailla.

Hän meni nurkkaan, missä oli kasoittain matkatavaroita. Siellä tuli
hänen mieleensä intiaani, joka oli kantanut niin hirveän suuren taakan.
Hänellä oli halu koettaa voimiaan. Hän valitsi jauhosäkin, jonka tiesi
painavan täsmälleen sata naulaa. Sitten hän levitti säärensä, kumartui
ja koetti nostaa säkin harteilleen. Hänen ensimmäinen päätelmänsä oli,
että sata naulaa on kovin raskas. Seuraava, että hänen selkänsä oli
heikko. Kolmas seuraus oli kirous. Se pääsi huulilta viiden hukkaan
menneen minuutin kuluttua, jolloin hän lyyhistyi säkille, minkä kanssa
oli paininut. Hän pyyhki otsaansa, ja erään muonasäkkikasan yli hän
näki, miten kylmästi ja ilkkuvasti John Bellew katseli häntä.

"Herra Jumala!" julisti tuo karkaisun apostoli. "Minä leikittelin
tuollaisilla kapineilla kuusitoistavuotiaana."

"Unohdatte, hyvä setä", vastasi Kit, "että minua ei ole ruokittu
karhunlihalla."

"Ja minä leikin niin vielä kuusikymmenvuotiaana."

"Näyttäkääpä minulle."

John Bellew näytti. Hän oli neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha, mutta
hän kumartui säkin puoleen, tarttui ensin kiinni koetteeksi, muutti
sitten otetta, jotta saisi säkin tasapainoon, nosti sen äkkiä ja seisoi
suorana jauhosäkki selässään.

"Taitoa, hyvä poika, taitoa ja selkärankaa."

Kit nosti hattua kunnioittaen.

"Teette ihmeitä, setä, loistavia ihmeitä. Luuletteko, että opin tuon
tempun?"

John Bellew kohautti olkapäitään.

"Sinä käännyt takaisin, ennen kuin matka on tehty."

"Älkää pelätkö", murahti Kit. "Siellä alhaalla on O'Hara, kiljuva
jalopeura. Minä en palaa, ennen kuin on pakko."


III.

Kitin ensimmäinen kantoyritys oli menestyksellinen. Heidän oli
onnistunut saada intiaaneja kantamaan sadankahdenkymmenenviiden naulan
tavarataakkoja Finnegan's Crossingiin asti. Siitä lähtien oli heidän
kannettava ne selässään. He suunnittelivat, että menisivät eteenpäin
mailin matkan päivässä. Kun John Bellewin oli jäätävä leiripaikalle ja
laitettava ruoka, voi hän olla kantamassa ainoastaan silloin tällöin.
Nuoret miehet, joita oli kolme, saivat siis kukin tehtäväkseen kantaa
kahdeksansataa naulaa mailin päivätaipalella. Jos he kantaisivat
viisikymmentä naulaa kerralla, olisi heidän käveltävä taakan kanssa
kuusitoista ja ilman sitä viisitoista mailia päivässä -- "koska emme
palaa viimeiseltä matkalta", selitti Kit ihastuneena tuohon
keksintöönsä. Kahdeksankymmenen naulan taakkoja kantaen olisi kävelyä
yhdeksäntoista mailia päivässä, ja sadan naulan taakkoja kantaen vain
viisitoista mailia.

"Minä en pidä kävelystä", sanoi Kit. "Siitä syystä kannan sata naulaa
kerralla." Hän huomasi epäuskoisen ilmeen setänsä kasvoilla ja lisäsi
nopeasti: "Tietenkin pääsen siihen määrään harjoittelemalla. On
alettava aakkosista. Otan aluksi viisikymmentä naulaa."

Hän teki niin ja kävellä tepasteli iloisesti tietä. Hän heitti säkin
ensimmäiselle leiripaikalle ja asteli takaisin. Se oli helpompaa, kuin
hän oli luullut. Mutta nuo kaksi mailia olivat repineet pois sametin,
mikä oli ollut hänen voimiensa verhona, ja paljastaneet niiden
heikkouden. Hänen toinen kantamuksensa oli kuusikymmentäviisi naulaa.
Se oli paljon vaikeampi viedä. Hän ei tepastellut enää. Hän
istahti usein maahan taakka takapuolellaan ja asetti sen kiven
tai kannon varaan, kuten kaikkien kantajain tapana oli. Kolmatta
taakkaa ottaessaan hän kävi ylpeäksi. Hän otti kantohihnoihinsa
yhdeksänkymmenenviiden naulan papusäkin ja lähti matkalle. Sadan yardin
päähän päästyään hän tunsi olevansa luhistumaisillaan. Hän laskeutui
istualleen ja pyyhki kasvojaan.

"Lyhyet välimatkat ja lyhyet lepoajat", mutisi hän. "Siinä konsti."

Välistä hän pääsi ainoastaan sata yardia, ja joka kerta, kun hän
ponnistautui jaloilleen taivaltaakseen taas lyhyen välin, tuli taakka
kieltämättä raskaammaksi. Hän läähätti, ja hiki juoksi hänestä. Hän
riisui villapaitansa pois, ennen kuin oli päässyt neljännesmailia, ja
ripusti sen puuhun. Vähän myöhemmin hän antoi eropassin hatulleen.
Puolen mailin päässä hän luuli voimiensa olevan lopussa. Hän ei ollut
koskaan eläessään ponnistellut niin kovasti, ja hän tiesi olevansa
lopussa. Kun hän istui ja läähätti, osuivat hänen katseensa isoon
revolveriin ja raskaaseen patruunavyöhön.

"Kymmenen naulan painolasti", ivaili hän solkea avatessaan.

Hän ei viitsinyt ripustaa vehjettä puuhun, vaan viskasi sen
pensaikkoon. Ja kun kantajia kulki hänen ohitsensa yhäti virtanaan
eteenpäin ja taaksepäin, pani hän merkille, että toisetkin
ensikertalaiset heittelivät pois ampuma-aseitaan.

Hänen lyhyet välimatkansa lyhenivät yhä. Toisinaan hän saattoi
hoiperrella eteenpäin vain sata jalkaa, ja sitten onnettomuutta
ennustava, korvan tärykalvoon tuntuva sydämen tykintä ja polvien
epämiellyttävä vavahtelu pakottivat hänet levähtämään. Ja hänen
lepohetkensä kävivät pitemmiksi. Kantomatkaa oli kaksikymmentäkahdeksan
mailia. Se oli vievä yhtä monta päivää. Ja yleisen puheen mukaan oli
tämä osa siitä helpoin. "Odottakaapa, kunnes pääsette Chilcootiin",
sanoivat toiset hänelle levätessään ja puhellessaan, "siellä saatte
kavuta käsin ja jaloin."

"Ei niillä mennä Chilcootiin", vastasi hän. "En ainakaan minä. Paljon
ennen sitä lepään rauhassa pienessä kuopassa sammalien alla."

Hänen jalkansa luiskahti. Hän pinnisti äkkiä voimiaan päästäkseen
tasapainoon. Se säikähdytti. Tuntui kuin olisi jotakin särkynyt sisällä.

"Jos minä lankean tämä taakka selässäni, niin olen mennyttä kalua",
selitti hän eräälle kantajalle.

"Ei tämä vielä mitään", oli vastaus. "Odottakaa, kunnes pääsette
rotkotielle, Canyoniin. Saatte mennä kuusikymmentä jalkaa pitkää
männynrunkoa pitkin kohisevan kosken ylitse. Ei köysikaiteita, ei
mitään, ja vesi tyrskyää polviin asti rungon notkistuttua alaspäin. Jos
putoatte taakka selässä, niin ette pääse mitenkään pois rakseista.
Sinne jäätte ja hukutte."

"Parahiksi minulle", vastasi hän. Ja hänen uupumuksensa oli niin suuri,
että hän puolittain halusi mitä sanoi.

Hänestä ja papusäkistä tuli vaeltava murhenäytelmä. Ja tämä oli yksi
niitä voimaa ja miehuutta kysyviä lomamatkoja, ajatteli hän. Siihen
verrattuna oli O'Haran orjana olo suloista. Hän viehtyi yhä enemmän
ajatukseen, että olisi jätettävä papupussi pensaikkoon ja kierrettävä
hiipien leiripaikan ohitse sekä mentävä sivistyneeseen maailmaan
vievään höyrylaivaan.

Hän istuskeli ja kiroili -- kävellessä ehkäisi läähätys kiroilemisen --
ja taisteli kiusausta vastaan, mikä vietteli palaamaan varkain San
Franciscoon. Hän lakkasi kuitenkin kiroilemasta, ennen kuin mailinmatka
oli suoritettu, ja alkoi itkeä. Hän itki, kun oli ylen väsynyt ja
itseensä tyytymätön. Kun matkan pää tuli näkyviin, niin hän jännitti
vimmatusti voimiaan, laahautui leiripaikalle ja kaatui suulleen
papusäkki selässä. Hän ei kuollut siihen, mutta hän makasi viisitoista
minuuttia, ennen kuin voi koota riittävästi voimia saadakseen
kantohihnat irti. Sitten hän tuli niin sairaaksi, että oli kuolla.
Siinä tilassa löysi hänet Robbie, jolla oli omat samanlaiset vaivansa.
Robbien sairaus virkisti Kitiä.

"Minkä muut miehet voivat tehdä, sen voimme mekin", vakuutti Kit
hänelle, vaikka tuumaili itsekseen, että taisi puhua liikoja.


IV.

"Minä olen kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja mies", vakuutteli
hän seuraavina päivinä useat kerrat itsekseen. Se oli tarpeen. Hänen
oli tosin onnistunut kuljettaa kahdeksansataa naulaansa maili päivässä
eteenpäin, mutta viikossa hän oli menettänyt viisitoista naulaa omasta
painostaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kauheannäköiset. Hänen
ruumiinsa ja mielensä kimmoisuus oli kadonnut kokonaan. Hän ei kävellyt
enää, vaan laahusti.

Hänestä oli tullut työjuhta. Hän nukkui ruokansa ääreen. Hänen unensa
oli raskasta ja eläimellistä. Siitä hän saattoi herätä, kun jalassa
veti suonta, ja valittaa kuin kuoleman tuskissa. Kolotti joka paikkaa.
Hän tallusteli rakot jalkapohjissa, ja nämäkin olivat paljon lievempiä
kuin kauheat verihaavat, joita hänen jalkansa sai veden huuhtomilla
kallioilla Dyean tasangolla, jonka poikki tie kulki kaksi mailia.
Näitä kahta mailia edestakaisin kuljettaessa tuli Kitille
neljänkymmenenkahdeksan mailin matka. Kantohihnojen verille kahnaamat
olat ja rinta saivat hänet ajattelemaan kaupungin kaduilla näkemiään
hevosia ja ensi kerran ymmärtämään niitä.

Koetukseksi, joka oli ensinnä miltei tuhota hänet, tuli ruoka.
Poikkeuksellisen suuri työmäärä vaati ylimääräistä lämmitystä, ja hänen
vatsansa oli tottumaton suureen silavamäärään ja raakoihin, hyvin
turmiollisiin ruskeihin papuihin. Seuraukseksi tuli, että hänen
vatsansa läheni selkärankaa ja että sen ja vilustumisen aiheuttama
vaiva ja häiriö olivat vähällä murtaa hänet. Ja sitten tuli ilon päivä,
jolloin hän saattoi syödä kuin ahmiva eläin ja jolloin hän nälkäisenä
kuin susi tahtoi yhä lisää.

He muuttivat matkasuunnitelmansa vietyään tavarat Canyonin suulle.
Vuorensolan läpi oli tullut huhu, että Lindermanin-järven rannalla
kaadettiin viimeisiä veneiden rakentamiseen kelpaavia puita. Molemmat
serkut jatkoivat matkaa työkalut, saha, villapeitot ja muonaa
selässään, jättäen Kitin ja hänen setänsä raahaamaan matkatavaroita.
John Bellew ja Kit laittelivat yhdessä ruokia ja kantoivat vierekkäin
astellen tavaroita. Aika meni lentäen, ja huipuille satoi ensi kerran
lunta. Vuoriston väärälle puolelle jääminen olisi viivyttänyt matkaa
lähes vuoden. Vanha mies löi rautaiseen selkäänsä sata naulaa. Kitiä
kauhistutti, mutta hän puri hammasta ja otti omiin kantohihnoihinsa
myös sata naulaa. Sen kantaminen otti kovalle, mutta hän oli oppinut
temput, ja hänen ruumiinsa oli vapautunut kaikesta heikkoudesta ja
joutavasta lihasta sekä alkanut saada laihoja ja lujia lihaksia. Hän
teki myös havaintoja ja suunnitelmia. Hän otti huomioon intiaanien
käyttämät päähihnat ja valmisti itselleen yhdet, joita käytti
olkahihnojen lisänä. Se teki kantamisen helpommaksi. Hän jaksoi pian
painaltaa eteenpäin sata naulaa kantohihnoissa, viisitoista tai
kaksikymmentä naulaa keveästi tuon taakan päällä ja niskaa vastassa,
kirves tai airopari kädessä ja toisessa sisäkkäin sopivat leirin
keittoastiat.

He kantoivat minkä voivat, mutta rasitus lisääntyi. Tie kävi
epätasaisemmaksi, taakat tulivat raskaammiksi, ja joka päivä he näkivät
lumirajan luisuvan alemmaksi vuorta pitkin. John Bellew kävi
levottomaksi. Hän pidätti joukon intiaaneja, jotka palasivat
Lindermanin-järveltä, ja taivutti heidät ottamaan hihnoihinsa
tavaroita. Chilcootin kukkulalle kuljettamisesta he tahtoivat
kolmekymmentä senttiä naulalta, ja se oli tehdä hänet hulluksi.
Sittenkin jäi vielä viemättä neljäsataa naulaa vaatemyttyjä ja
leiritarpeita. Hän jäi kuljettamaan niitä ja lähetti Kitin intiaanien
mukana. Kitin oli pysähdyttävä vuoren huipulle, kuljetettava sieltä
tonniaan hiljakseen, kunnes saapuisivat ne neljäsataa naulaa, joiden
kanssa setä oli luvannut ottaa hänet kiinni.


V.

Kit mennä junnaili intiaanikantajien mukana tietä pitkin. Kun
kuljettavana oli pitkä matka, suoraan Chilcootin huipulle, oli hänellä
vain kahdeksankymmenen naulan taakka. Intiaanit taivalsivat raskaita
taakkojaan kantaen, mutta heidän käyntinsä oli nopeampi kuin Kitin
harjoittelema. Kit ei pelännyt vielä mitään, ja nyt hän oli alkanut
pitää itseään miltei intiaanin veroisena.

Neljänneksen mailia astuttuaan hän halusi levätä. Mutta intiaanit
jatkoivat kulkua. Hän pysyi heidän mukanaan ja piti paikkansa jonossa.
Puolen mailin päässä hän oli vakuuttunut, ettei kykenisi astumaan
askeltakaan enää, mutta hän puri hammasta, piti paikkansa ja hämmästyi
mailin päässä, kun oli vielä hengissä. Sitten tuli, kummallista kyllä,
niin sanottu toinen tuuli, ja seuraava maili oli miltei helpompi kuin
ensimmäinen. Kolmas maili oli tappaa hänet, mutta vaikka hän oli
melkein mielipuolena vaivasta ja väsymyksestä, ei hän kitissyt yhtään.
Ja kun hän tunsi varmasti pyörtyvänsä, tuli levähdys. Sen sijaan, että
valkoiset kantajat tapasivat istua hihnat yllään, intiaanit päästivät
olka- ja päähihnat irti ja lepäsivät tupakoiden ja rauhassa puhellen.
Kului täysi puoli tuntia, ennen kuin he lähtivät jälleen matkalle. Kit
huomasi kummakseen olevansa veres mies, ja "pitkät välimatkat ja pitkät
lepoajat" tuli hänen uusimmaksi ohjelauseekseen.

Chilcootin kukkula oli semmoinen kuin oli sanottu. Monissa tilanteissa
oli Kitin kavuttava käsin ja jaloin. Mutta kun hän pääsi sakean
lumipyryn ryöpytessä kukkulalle, oli hän yhä intiaanien mukana, ja hän
oli salaisesti ylpeä siitä, että oli läpäissyt taivalluksen. Hänellä
oli uutena, hellästi vaalittavana kunnianhimona olla miltei intiaanin
veroinen.

Ja kun hän oli maksanut kantamispalkkiot intiaaneille ja nähnyt heidän
lähtevän, tuli myrsky ja pimeä, ja hän oli yksinään tuhannen jalkaa
metsärajan yläpuolella, vuoren selänteellä. Hän oli vyötäryksiin asti
märkä, nälkiintynyt ja väsynyt. Hän olisi antanut vuoden tulot, jos
olisi saanut lämmitellä uunin edessä ja juoda kupin kahvia. Sen sijaan
hän söi tusinan kylmiä omenakakkuja ja ryömi osaksi auki kirvoitetun
teltan poimuihin. Uinaillessaan hänen mielessään oli vain yksi häilyvä
ajatus, ja hän virnisteli vahingoniloisesti kuvitellessaan, minkälainen
John Bellewin naama oli oleva seuraavina päivinä, kun hän laahaisi
miehevästi neljääsataa naulaansa Chilcootia ylöspäin.

Aamulla hän oli työn jäykistämä ja kylmän kohmetuttama. Hän ryömi
telttakankaiden seasta ulos, söi pari naulaa raakaa silavaa, sitoi
hihnoihinsa sata naulaa ja alkoi mennä kivistä tietä alaspäin. Muutama
sata metriä alempana tie kulki pienen vuorijäätikön poikki alas
Kraatteri-järvelle. Toisetkin kantajat menivät vuorijäätikön poikki.
Koko sen päivän hän kuljetti tavaroitaan jäätikön yläreunalle, ja kun
välimatka oli lyhyt, vei hän sataviisikymmentä naulaa kerrallaan. Hän
ei lakannut lainkaan ihmettelemästä, että jaksoi kantaa niin paljon.
Kahdella dollarilla hän osti eräältä intiaanilta kolme kovaa
laivakorppua. Lisäksi hän käytti suuren määrän rahaa silavaan. Siten
hän sai monta ateriaa. Pesemättömänä, viluissaan, vaatteet hiestä
märkinä hän nukkui toisen yön telttakankaiden seassa.

Aikaisin aamulla hän levitti jäälle tervavaatteen, pani sen päälle
kolme neljännestonnia ja lähti vetämään. Vuorijäätikön kaltevuuden
lisääntyessä hänen kuormansa vauhti kasvoi, kuorma ehätti hänet,
tempaisi hänet mukaansa ja luisti alaspäin hänen kanssaan.

Sata kantajaa taakat selässään pysähtyi katselemaan häntä. Hän huuteli
hurjasti varoituksia, ja tiellä olevat kompuroivat ja hoippuilivat
sivulle. Alhaalla jäätikön alareunalla kohosi pieni teltta. Se näytti
kiitävän häntä kohti, niin nopeasti se suureni silmissä. Hän jätti
kantajain polkeman tien sen kääntyessä vasemmalle ja törmäsi suunnalle,
missä oli tuoretta lunta. Se ryöppysi hänen ympärilleen ja hiljensi
hänen vauhtiaan. Hän huomasi teltan samassa, kun törmäsi sitä vasten ja
tulla tupsahti tervavaatteen päällä ja muonapussiensa seassa teltan
sisälle. Teltta horjahteli kuin juopunut. Kit huomasi olevansa sen
kylmässä höyryssä, kasvokkain hämmästyneen nuoren naisen kanssa, joka
ponnahti istumaan vaaleiden huopainsa seassa. -- Nainen oli sama, joka
oli sanonut Kitiä _chechaquoksi_ Dyeassa.

"Näittekö sitä ryöppyä?" kysyi Kit hilpeästi. [Alkukielessä:
_smoke_ (= savu, ryöppy). Siitä johtuu kertomuksen päähenkilön
nimi _Smoke Bellew_.]

Nainen silmäili häntä paheksuen.

"Siirtäisittekö säkin pois jalaltani?" kysyi nainen kylmästi.

Kit katsahti ja nosti nopeasti taakan pois.

"Ei se ollut säkki. Se oli minun polveni. Suokaa anteeksi!"

Tuo tiedonanto ei hämmentänyt naista. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli
kuin haaste otteluun.

"Olipa hyvä, ettette kaatanut kamiinaa", sanoi neitonen.

Kit seurasi neidon katsetta ja huomasi rautapeltisen kamiinan ja
kahvipannun, jota hoiti toinen nuori nainen. Kit veti kahvin hajua
sieraimiinsa ja katsoi taas neitoseen.

"Olen _chechaquo_", sanoi hän.

Neidon vaivaantunut ilme osoitti, että hän oli selvillä siitä. Mutta
Kit oli ujostelematon.

"Olen heittänyt pois ampumavehkeeni", sanoi hän.

Tyttö tunsi silloin Kitin, ja hänen silmänsä välähtivät.

"En olisi luullut koskaan teidän pääsevän näin pitkälle", sanoi hän.

Kit niiskautti taas halukkaasti ilmaa.

"Kahvia totta tosiaan!" Hän kääntyi suoraan tytön puoleen. "Annan
teille pikkusormeni -- leikatkaa se ihan heti, teen teille mitä
tahansa, rupean orjaksenne yhdeksi vuodeksi ja yhdeksi päiväksi tai
joksikin muuksi sopivaksi ajaksi, jos annatte minulle kupin kuumaa
tuosta pannusta."

Ja kahvia juodessaan hän ilmoitti nimensä ja sai tietää tytön nimen --
Joy Gastell. Kit kuuli vielä, että tyttö oli maan vanhoja asukkaita.
Oli syntynyt eräällä kauppa-asemalla Suuren Orjajärven rannalla ja
lapsena kulkenut isänsä kanssa Kalliovuorten yli ja tullut alas
Yukoniin. Hän oli isänsä kanssa menossa sisämaahan.

Ottaen huomioon sen tosiasian, että tyttö oli vielä valkoisten
huopainsa alla, Kit ei pitkittänyt keskustelua, vaan kieltäytyi
sankarillisesti juomasta toista kuppia kahvia ja lähti itse sekä vei
matkatavaransa pois neitosen teltasta. Sittemmin hän teki useita
johtopäätelmiä: tytöllä oli huomattava nimi ja huomattavat silmät; hän
saattoi olla enintään kahdenkymmenen tai yhden- tai kahdenkolmatta
vuoden ikäinen; hänen isänsä täytyi olla ranskalainen; tytöllä oli oma
tahto ja hehkuva luonne; hän oli saanut kasvatuksensa jossakin näiden
erämaiden ulkopuolella.


VI.

Tie kulki metsärajan yläpuolella Kraatteri-järven ympäri jäiden
kahnaamia kallioita vuorensolaan, joka johti Happy Campia ja
ensimmäisiä vaivaiskasvuisia mäntyjä kohti. Raskaiden matkatavaroiden
kantaminen teitä pitkin olisi vaatinut päiväkausien rasittavat
ponnistukset. Järvellä oli tervakankaalla päällystetty vene, joka
kuljetti tavaroita. Kahdella kerralla, yhteensä kahdessa tunnissa, se
olisi vienyt Kitin ja hänen tonninsa yli. Mutta Kitillä ei ollut rahaa,
ja venemies vaati neljäkymmentä dollaria tonnilta.

"Olette saanut kultakaivoksen, hyvä ystävä, pienestä somasta
veneestänne", sanoi Kit soutumiehelle. "Haluatteko toisenkin
kultakaivoksen?"

"Näyttäkääpä minulle se", oli vastaus.

"Myyn sen teille. Viette minut ja tavarani yli, siinä hinta. Saatte
aatteen, jolle ei ole haettu patenttia. Voitte ryhtyä lyömään sitä
rahaksi heti, kun olen sanonut sen teille. Teettekö kaupan?"

"Teen", sanoi venemies. Hän oli Kitin mielestä luotettava.

"Hyvä. Näette tuon vuorijäätikön. Ottakaa mukaanne kirves ja menkää
sinne. Voitte tehdä päivässä uurteen ylhäältä alas asti. Tajuatteko
tarkoituksen? Chilcootin ja Kraatteri-järven Yhdysliikenneyhtiö,
rajoitettu vastuunalaisuus. Voitte ottaa viisikymmentä senttiä sadalta
naulalta ja antaa luistaa tuhat tonnia päivässä. Ei tarvitse tehdä
työtä, otatte vain rahat."

Kahden tunnin kuluttua oli Kitin tonni järven toisella puolella. Hän
oli säästänyt kolme päivää. Kun John Bellew saavutti hänet, oli hän jo
ehtinyt mennä hyvän matkan Deep-järvelle vievää tietä. Tämä järvi oli
tulivuoren syvänne, täynnä jääkylmää vettä.


VII.

Viimeinen taival Long-järveltä Lindermanin-järvelle oli kolme mailia
pitkä, ja tie, jos sitä tieksi voi sanoa meni tuhat jalkaa korkean
harjanteen yli, laskeutui alas liukasta ja kivistä jyrkännettä ja kulki
laajan rämealueen poikki. John Bellew varoitteli Kitiä, nähdessään,
että hänellä oli pystyyn noustessaan sata naulaa kantohihnoissa ja että
hän vielä sieppasi viidenkymmenen naulan jauhosäkin ja pani sen
taakkansa päälle niskan varaan.

"Yrittäkää nyt, karkaisun saarnaaja", vastasi Kit. "Näyttäkää, että
olette syönyt karhunlihaa ja että teillä on ollut vain yhdet
alusvaatteet."

John Bellew pudisti vain päätään.

"Pelkään, että käyn vanhaksi, Christopher."

"Olette vasta neljäkymmentäkahdeksanvuotias. Muistatteko, että
isoisäni, teidän isänne, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla
miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana?"

John Bellew irvisti ja nieli lääkkeen.

"Setä hyvä! Tekee mieleni sanoa teille jotain hyvin tärkeätä. Olin
kasvaessani aika hontelo, mutta voin nyt kantaa enemmän kuin te,
kävellä pitemmälti kuin te, keikauttaa teidät selällenne tai pehmittää
teidät hyväksi nyrkeilläni."

John Bellew ojensi kättään ja sanoi juhlallisesti:

"Christopher, hyvä poika, uskon, että voit tehdä niin. Uskon, että voit
tehdä niin ja pitää samalla tuota taakkaa selässäsi. Olet suoriutunut
hyvin, poika, vaikka sitä on mahdoton käsittää."

Viimeisen taipaleen Kit kulki neljä kertaa päivässä edestakaisin,
kävellen siis vuorta kaksikymmentäneljä mailia, kaksitoista mailia
siitä sataviisikymmentä naulaa selässä ja niskassa. Hän oli ylpeä,
teräksinen ja väsyksissä, mutta loistavassa ruumiillisessa kunnossa.
Hän söi ja nukkui paremmin kuin oli syönyt ja nukkunut milloinkaan
elämässään, ja kun työ läheni loppuaan, tuli hän miltei pahoilleen.

Tuhannet kantajat tallasivat jokaisen rämealueen läpi vievän polun
äkkiä pohjattomaksi. Heidän oli tehtävä yhtämittaa uusia polkuja.
Sellaista raivatessaan Kit tunsi, miten pehmeä ja mehevä pintamaa
painui hänen allaan. Hän horjahti ja suistui nenälleen. Hän selvisi
kuitenkin niskojaan taittamatta. Hän nousi käsiensä ja jalkojensa
varaan sata naulaa selässään. Mutta sen ylemmäksi ei hän päässyt.
Toinen käsivarsi vajosi olkapäätä myöten ja oli posken päänalusena
liassa. Kun hän veti tuota käsivartta pois, vajosi toinen olkapäätä
myöten. Siinä tilassa oli mahdoton päästellä irti kantohihnoja, ja kun
oli sata naulaa selässä, ei voinut nousta pystyyn. Hän vain väsytti
itseään pääsemättä eteenpäin, survoi ja möyhensi ruohoisen pinnan niin,
että matala vesilätäkkö alkoi muodostua vaarallisen lähelle hänen
suutaan ja nenäänsä.

Hän koetti käännähtää selälleen ja saada taakan alleen, mutta
tulokseksi tuli, että molemmat käsivarret upposivat olkapäätä myöten.
Hän sai maistaa, miltä tuntuisi hukkuminen. Erinomaisen kärsivällisenä
hän hinasi hitaasti ensin toisen, sitten toisen läpimärän käsivartensa
ylös ja asetti ne tasaisesti eteensä kannattamaan leukaa. Sitten hän
alkoi huutaa apua. Vähän ajan kuluttua hän kuuli lupsahtelevaa jalkain
ääntä, kun joku läheni mutamaata pitkin takaapäin.

"Auttakaa, hyvä ystävä!" sanoi Kit. "Heittäkää pelastusköysi tai jokin
sellainen."

Naisen ääni vastasi, ja Kit tunsi sen.

"Jos olette hyvä ja aukaisette hihnat, niin voin nousta."

Sata naulaa vierähti mutaan, niin että läpsähti, ja Kit kapusi hitaasti
jaloilleen.

"Hauskassa kunnossa", nauroi neiti Gastell nähdessään Kitin mutaisen
naaman.

"Ei se mitään", vastasi Kit hilpeästi. "Tämä on mieliurheiluani.
Koettakaapa sitä joskus. Se on erinomaista rintalihaksille ja
selkärangalle."

Hän siivosi kasvojaan ja läpsäytteli rapaa pois käsistään.

"Oh!" huudahti tyttö, tuntien hänet. "Herra -- ah -- herra Smoke
Bellew."

"Kiitän teitä vakavasti hyvään aikaan tulleesta pelastuksesta ja tuosta
nimestä", vastasi Kit. "Sain toistamiseen kasteen. Tästä lähin vaadin,
että minua sanotaan Smoke Bellewiksi. Se on mieleenpainuva ja
varmaankin merkityksellinen nimi."

Hän oli hetken vaiti. Sitten hänen äänensä sai äkkiä kovan kaiun.

"Tiedättekö, mitä aion tehdä?" kysyi hän. "Lähden takaisin
Yhdysvaltoihin. Menen siellä naimisiin. Hankin monilapsisen perheen. Ja
sitten iltahämyn tultua kokoan nuo lapset lähelleni ja selostan heille
kärsimykset ja vaivat, jotka sain kestää Chilcootin matkalla. Ja
elleivät he itke -- sanon minä, elleivät he itke, pieksän heidän
selkänsä sinisiksi."


VIII.

Pohjoinen talvi tuli nopeasti. Maassa oli pysyvää lunta kuusi tuumaa.
Hurjista myrskyistä huolimatta jäätyivät rauhaisat lammikot. Kit ja
John Bellew olivat serkkujen apuna lastaamassa venettä. He näkivät sen
katoavan järvellä lumipyryyn.

"Ja nyt on nukuttava yksi yö ja lähdettävä aamulla aikaisin", sanoi
John Bellew. "Ellei myrsky estä meitä pääsemästä vuoren huipun yli,
pääsemme huomisiltana Dyeaan, ja jos satumme tapaamaan höyrylaivan,
pääsemme viikossa San Franciscoon."

"Onko lomaretki huvittanut teitä?" kysyi Kit hajamielisenä.

Heidän viettäessään viimeistä yötä Lindermann-järven rannalla oli
heidän leirinsä murheellisen näköinen köyhyydessään. Serkut olivat
ottaneet kaiken käyttökelpoisen, teltta siihen luettuna. Repaleinen
tervakangas, joka oli pingotettu tuulta vasten, suojasi heitä
lumiryöpyltä. Illallista he keittivät avoimella tulella parissa
kuhmuisessa ja hylätyssä leiriastiassa. Heille oli jätetty heidän
huopansa ja ruokaa muutamaan ateriaan. Siinä kaikki.

Illallisen kestäessä Kit puhui ainoastaan yhden kerran.

"Hyvä setä", sanoi hän aiheettomasti, "minun tahtoni on, että sanotte
minua tästä lähtien Smokeksi. Minusta on lähtenyt höyryä tällä
matkalla, eikö niin?"

Muutamia minuutteja myöhemmin hän oli matkalla telttakylään. Siellä
majaili kullanetsijöitä. Heillä oli työnä joko veneiden lastaus tai
rakentaminen. Kit viipyi useita tunteja. Kun hän palasi ja pujahti
huopansa alle, nukkui John Bellew jo.

Aamulla oli vielä lumipyry. Kit ryömi jo pimeällä huopansa sisästä,
teki sukkasillaan ollen tulen ja sulatti sillä jäätyneitä kenkiään.
Sitten hän keitti kahvia ja paistoi silavaa. Aamiainen oli kurja ja
kolkko. Heti syötyään he käärivät huopansa kokoon. John Bellew lähti
astelemaan edellä. Kun hän kääntyi Chilcootiin vievälle tielle, ojensi
Kit hänelle kätensä.

"Hyvästi, setä", sanoi hän.

John Bellew silmäili häntä ja kirosi kummissaan.

"Älkää unohtako, että nimeni on Smoke", nuhteli Kit.

"Mutta mitä aiot tehdä?"

Kit viipotti kättään ja viittasi pohjoiseen päin myrskyn mylleröimän
järven taakse.

"Mitäpä hyödyttää kääntyä takaisin, kun on päästy näin pitkälle?" uteli
hän. "Minä olen sitä paitsi saanut maistaa karhunlihaa ja minä pidän
siitä. Jatkan matkaa."

"Sinulla ei ole rahaa", tenäsi John Bellew. "Sinulla ei ole
matkavarusteita."

"Olen saanut paikan. Katsopa veljesi poikaa, Christopher Smoke
Bellewiä! Hän on saanut paikan. Hän on erään herrasmiehen miehiä. Hän
saa siitä toimesta sataviisikymmentä kuukaudessa ja muonan. Hän lähtee
Dawsoniin parin hienon herran ja yhden herraspalvelijan mukana --
leirikokiksi, soutajaksi ja yleiseksi hommaajaksi. Ja O'Hara ja 'Aalto'
saavat mennä hemmettiin. Hyvästi."

John Bellew oli ällistyksissä ja osasi vain mutista.

"Minä en ymmärrä."

"Sanotaan, että Yukonin vesillä on kaljunaamaisia jääkarhuja hyvin
runsaasti", selitti Kit. "Minulla on nyt vain yhdet alusvaatteet, ja
minä lähden etsimään karhunlihaa, siinä kaikki."



KARHUNLIHA


I.

Puoli päivää kesti myrskyä. Kit käveli hoippuillen rantaa pitkin
vastatuuleen. Päivän koittaessa oli lastattava tusina veneitä. Niihin
pantiin Chilcootin yli kannettuja kalliita matkatavaroita. Veneet
olivat kotitekoisia ja kömpelöitä. Niitä olivat lyöneet kasaan miehet,
jotka eivät olleet veneiden tekijöitä. Eräs jo lastattu vene oli juuri
lähdössä, ja Kit pysähtyi katselemaan sitä.

Tuuli puhalsi järveltä suoraan tälle rannalle. Lähtevän veneen miehet
kahlasivat jaloissaan pitkävartiset kumisaappaat lykäten venettä syvää
vettä kohti. He tekivät sen kaksi kertaa. Veneeseen kavuttuaan he eivät
saaneet soudetuksi sitä selvään veteen, se luisui takaisin ja tarttui
kiinni pohjaan. Kolmas yritys onnistui osaksi. Miehet kiskoivat
kömpelösti raskailla airoilla ja kuljettivat hitaasti venettä
ulommaksi. Sitten he vetivät ylös huopapurjeen, mutta tuuli sieppasi
sen pois, ja kolmannen kerran luisui vene takaisin jäiselle rannalle.

Kit irvisteli itsekseen ja jatkoi matkaansa. Hänenkin täytyi odottaa
saavansa kestää sellaista, sillä hänen oli lähdettävä vielä samana
päivänä samalta rannalta ja samanlaisella veneellä.

Miehet olivat kaikkialla työssä ja tekivät sitä vimmatusti, sillä
talven tulo oli niin vaarallisen pikaista, että järvisarjan yli
pääseminen ennen jäätymistä oli uhkapeliä. Mutta herrojen Spraguen ja
Stinen teltalle saavuttuaan Kit ei tavannut heitä vielä jalkeilla.

Tulen ääressä tervakankaan suojassa istui lyhyt ja paksu mies, joka
poltti surkeata sätkäpaperossia.

"Hei!" huusi mies. "Oletteko herra Spraguen uusi mies?"

Kit nyökkäsi ja luuli huomanneensa, että _herra_ ja _mies_
sanoilla oli ollut vivahduksellinen paino, ja oli varma, että puhujan
silmäkulma oli rävähtänyt vihjaavasti.

"Hyvä, minä olen tohtori Stinen palveluksessa", jatkoi toinen. "Olen
viisi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä. Nimeni on Shorty, lyhyemmin Jack
Short -- ja toisinaan Pätkä-Johnny."

Kit ojensi kätensä ja ravisti.

"Onko teidät kasvatettu karhunlihalla?" kysyi hän.

"Varmaan", kuului vastaus, "vaikka ensimmäisenä ravintonani oli
puhvelinmaito, mikäli muistan. Istu ja haukkaa palasta. Herrat eivät
ole nousseet vielä."

Ja vaikka Kit oli syönyt yhden aamiaisen, istahti hän tervakankaan alle
ja söi toisen aamiaisen kolme kertaa hartaammin. Viikkokausia kestänyt
raskas ja puhdistava työ oli antanut hänelle suden vatsan ja
ruokahalun. Kit sai Shortylta kummastuttavia tietoja heidän herroistaan
ja onnettomuutta ennustavia arveluita retkestä. Thomas Stanley Sprague
oli aloitteleva kaivosinsinööri ja miljoonamiehen poika. Tohtori Adolph
Stine oli myös rikkaan isän poika. Isiensä toimesta he olivat molemmat
joutuneet pylväiksi valtausyhtiöön, jonka piti lyödä rahaa Klondyken
seikkailusta.

"Oh, he ovat rahaa koko miehet", selitteli Shorty. "Kun he saapuivat
Dyean satamaan, oli kantopalkkio seitsemänkymmentä senttiä, mutta ei
ollut intiaaneja. Siellä oli eräs joukkue Itä-Oregonista, oikeita
kullanhuuhtojia, joiden onnistui haalia intiaaneja kantamaan
seitsemälläkymmenellä sentillä. Intiaaneilla oli jo hihnoissaan
matkatavarat, kolmetuhatta naulaa kaikkiaan, kun Sprague ja Stine
saapuivat paikalle. He tarjosivat kahdeksankymmentä senttiä ja
yhdeksänkymmentä, ja kun he olivat luvanneet dollarin naulalta,
rikkoivat intiaanit edellisen sopimuksensa ja irroittivat hihnansa.
Oregonin joukkue on vielä satamassa. He eivät pääse ennen kuin ensi
vuonna.

"Ne ovat oikeita karjuja, nämä meidän herrat, kun on kysymyksessä
rahojen sumppuaminen ja toisten ihmisten tunteiden polkeminen. Mitä he
tekivät, kun pääsivät Lindermanin rannalle? Kirvesmiehet olivat juuri
antamassa viimeistä voitelua veneelle, jonka olivat sitoutuneet myymään
kuudestasadasta eräälle Friscon sakille. Sprague ja Stine tarjosivat
heille täsmälleen tuhat, ja miehet rikkoivat sopimuksensa. Vene on
näköjään hyvä, mutta se toinen joukkue on joutunut pulaan sen takia. Ja
he ovat kiikissä ensi vuoteen asti.

"Juo toinen kuppi kahvia ja ole varma, että minä en matkustaisi tällä
tavalla, ellei minulla olisi niin hurjan kipeä halu päästä Klondykeen.
Oletko allekirjoittanut työsopimuksen?"

Kit pudisti päätään.

"Siinä tapauksessa tulee sääli sinua. Heillä ei ole muonaa tässä
maassa, ja he hylkäävät sinut kylmästi heti Dawsoniin päästyään.
Ihmiset saavat nähdä nälkää siellä tänä talvena."

"Herrat tekivät sopimuksen", aloitti Kit.

"Suullisen", keskeytti Shorty nopsasti. "Sinun sanasi on heidän sanansa
veroinen, siinä kaikki. No niin tai näin -- mikäs sinun nimesi on,
toveri?"

"Sano Smokeksi", vastasi Kit.

"No niin, Smoke, saat lähteä kävelemään suullisen sopimuksenne varassa.
Se on selvä näyte siitä, mitä on odotettavissa. He voivat kyllä sumputa
rahaa, mutta eivät voi tehdä työtä eivätkä pääse ylös vuoteesta
aamulla. Meidän olisi pitänyt lastata vene ja lähteä matkalle tunti
sitten. Kohta saat kuulla heidän huutavan kahvia itselleen -- sänkyyn,
näes, vaikka ovat aikamiehiä. Osaatko hoitaa venettä vesillä? Minä olen
karjamies ja kullanhuuhtoja, mutta vesillä olen äkkinäinen, ja he eivät
osaa sen kummempaa. Osaatko sinä?"

"Kysy sitä!" vastasi Kit ja kyyristyi paremmin tervakankaan suojaan,
kun kova tuulenpuuska ryöpytti lunta vasten naamaa. "En ole ollut
veneessä sitten kuin pikkupoikana. Mutta arvelen, että voimme oppia."

Suojuskankaan kulma pääsi irti, ja Shorty sai takaapäin lumiryöpyn
niskaansa.

"Äh, voimme kyllä oppia", murisi hän vihaisesti. "Lapsikin voi oppia.
Mutta panenpa viimeisen dollarini vetoa siitä, että emme pääse
lähtemään tänään."

Kello oli kahdeksan, kun telttaan huudettiin kahvia, ja lähes yhdeksän,
ennen kuin herrat tulivat näkyville.

"Huomenta", sanoi punaposkinen, hyvin ravittu kaksikymmenviisivuotias
nuori mies. "On aika jo lähteä, Shorty. Te ja --." Hän katsoi kysyvästi
Kitiin. "En saanut nimeänne muistiini eilen illalla."

"Smoke."

"Hyvä. On parasta, että Shorty ja herra Smoke alkavat lastata venettä."

"Vain Smoke -- herra pois", esitti Kit.

Sprague nyökkäsi lyhyesti, lähti ja kuljeskeli siellä täällä telttojen
välissä. Mukana seurasi tohtori Stine, joka oli hintelä ja kalpea nuori
mies.

Shorty katsoi merkitsevästi toveriinsa.

"Yli puolitoista tonnia matkatavaroita, eivätkä he aio koskea
sormellaan. Saatpa nähdä."

"Luulen sen johtuvan siitä, että meidät on palkattu tekemään työt",
vastasi Kit hilpeästi, "ja meidän on parasta aloittaa heti."

Kolmentuhannen naulan kuljettaminen selässä sata yardia ei ollut mikään
helppo tehtävä. Sen suorittaminen puolittaisessa myrskyssä, kahlaamalla
raskaissa pitkävartisissa kumisaappaissa lumen läpi oli lopen
uuvuttavaa. Lisäksi pieniä leirikapineita. Sitten tuli lastaus. Sitä
mukaa kuin vene täyttyi, oli sitä työnnettävä kauemmaksi järvelle,
joten kahlattava väli piteni. Kello kahden aikaan oli koko urakka
suoritettu, ja kahdesta aamiaisestaan huolimatta Kit oli uuvuksissa ja
nääntymäisillään nälästä. Hänen jalkansa vapisivat. Shortyn tila oli
samanlainen. Hän etsi ruokaa tutkien purkit ja pannut ja löysi ison
astian, jossa oli kylmiä keitettyjä papuja ja niiden seassa isoja
silavan viipaleita. Oli vain yksi lusikka, pitkävartinen, ja he
pistelivät sillä vuorotellen astiasta. Kit oli aivan varma, ettei ollut
eläessään maistanut mitään niin hyvää.

Sprague ja Stine saapuivat, kun tuo miellyttävä työ oli parhaassa
käynnissä.

"Mikä esteenä?" syytti Sprague. "Emmekö pääse ikinä lähtemään?"

Shorty pisti vuorostaan lusikalla ja antoi sen sitten Kitille.
Kumpikaan ei virkkanut halaistua sanaa, ennen kuin astia oli tyhjä ja
sen pohja raavittu.

"Emme ole tietenkään tehneet mitään", sanoi Shorty ja pyyhki käden
selkäpuolella suutaan. "Emme ole tehneet rahtuakaan. Ja tietenkään ette
ole saaneet mitään syödäksenne. Olen ollut hyvin ajattelematon."

"Söimme, söimme", sanoi Stine nopeasti. "Söimme yhdessä teltassa ...
tuttavien luona."

"Arvelin sitä", murisi Shorty.

"Mutta lähtekäämme matkalle nyt, kun olette jo syöneet", vaati Sprague.

"Siellä on vene", sanoi Shorty. "Se on lastattu. Mutta mitä aiotte
tehdä, jotta päästään matkalle?"

"Kavutaan veneeseen ja työnnetään sitä eteenpäin. Lähde nyt."

He kahlailivat ulapalle päin. Herrat menivät veneeseen, ja Kit ja
Shorty työnsivät sitä ulommaksi. Kun aallot alkoivat lipoa heidän
saapasvarsiensa suita, kapusivat hekin veneeseen. Ne toiset kaksi eivät
pitäneet airoineen varansa. Vene ajautui takaisin ja tarttui kiinni
pohjaan. Siten kävi viisi, kuusi kertaa.

Shorty istahti toivottomana veneen partaalle, pisti tupakkamällin
poskeensa ja tiedusteli neuvoa taivaalta, samalla kun Kit ajoi vettä
pois veneestä ja toiset kaksi tekivät epäystävällisiä huomautuksia.

"Jos noudatatte minun määräyksiäni, niin saan veneen liikkeelle", sanoi
Sprague vihdoin.

Yritys oli hyvin ajateltu, mutta ennen kuin hän ehti kavuta veneeseen,
oli hän vyötäryksiin asti märkä.

"Meidän on pantava teltta pystyyn ja tehtävä tuli", sanoi hän, kun vene
tarttui taas pohjaan.

"Mitäs nyt vettä niin pelkäät", ivaili Stine. "Toiset miehet ovat
lähteneet tänään vesille märempinä kuin sinä. Annas kun minä panen
veneen liikkeelle."

Tällä kertaa hän vuorostaan likosi ja tahtoi hampaat kalisten, että oli
tehtävä tuli.

"Pieni roiskaus vain", virkahti Sprague pahanilkisesti. "Yritetään vain
eteenpäin."

"Shorty, ota esille minun vaatelaukkuni ja tee tuli", komensi Stine.

Shorty totteli, ja Sprague värisi vilusta veneessä. Kun Kit ei saanut
mitään määräystä, oli hän jouten ja mielissään, kun sai levätä.

"Eripurainen venekunta ei pääse vesille", sanoi hän itsekseen.

"Mitä sanot?" ärähti Sprague hänelle.

"Puhunpahan itsekseni -- kuuluu tapoihini", vastasi Kit.

Hänen herransa loi häneen kovan katseen ja jurotti pitkät minuutit
yksinään. Sitten herra antautui:

"Ota esille matkalaukkuni", käski hän, "ja mene auttamaan tulen teossa.
Emme pääse lähtemään ennen kuin aamulla."


II.

Myrsky jatkui vielä seuraavana päivänä. Lindermanin-järvi oli vain
kapea, veden täyttämä vuorenrotko. Tämän suppilon läpi puhalteli
vuorilta tuleva viima epäsäännöllisesti, toisin ajoin voimakkain
puuskin ja toisin ajoin hiukan hiljeten.

"Jos annatte minun yrittää, niin luulen meidän pääsevän matkalle",
sanoi Kit, kun kaikki oli valmiina lähtöä varten.

"Mitäpä sinä osaisit?" näykki Stine.

"Koettakaa", vastasi Kit ja mukautui.

Hän oli ensi kerran eläessään palkkatyössä, mutta hän oppi vakavasti
tottelemaan. Kuuliaisena ja hilpeänä hän otti osaa erilaisiin turhiin
yrityksiin, joilla koetettiin saada vene vesille.

"Miten sinä menettelisit?" kysyi vihdoin Sprague hengästymisestä
puolikuoliaana ja melkein uikuttaen.

"Kävisin istumaan ja odottaisin tyynempää hetkeä, ja sitten
yritettäisiin niin kovasti kuin suinkin jaksettaisiin."

Hän oli ensimmäinen, joka kehitti tuon suunnitelman, niin
yksinkertainen kuin se olikin. Se tuotti tuloksen heti ensi kertaa
käytäntöön sovellettaessa. He nostivat sitten huopapeiton mastoon
purjeeksi ja kiitivät järveä pitkin. Stine ja Sprague tulivat kohta
hilpeälle tuulelle. Alituisesta pessimismistään huolimatta oli myös
Shorty hyvällä päällä, ja Kitin mieltä innosti yritys niin, ettei hän
voinut nurkua. Sprague kamppaili peräsimen kanssa neljännestunnin,
mutta katsoi sitten pyytävästi Kitiin. Kit vapautti hänet.

"Minun käsivarteni ovat aivan puutuneet ponnistuksista", mutisi Sprague
puolustellen.

"Ette ole tainnut syödä koskaan karhunlihaa?" kysyi Kit
myötätuntoisesti.

"Mitä piruja tarkoitat?"

"En mitään erityistä. Arvelin vain."

Mutta herrojensa selän takaa Kit huomasi Shortyn säteilevän
irvistyksen. Shorty oli jo äkännyt, mikä piikki oli Kitin vihjauksessa.

Kit pysyi peräsimessä Lindermanin toiseen päähän asti. Hän oli niin
taitava, että molemmat nuoret ja työtä kammoavat herrat alkoivat
sanoa häntä perämieheksi. Shorty oli yhtä mielissään ja ryhtyi
vapaaehtoisesti jatkamaan kokin virkaa jättäen veneen hoidon toisille.

Lindermanin- ja Bennetin-järven välillä oli kannas. Keveässä lastissa
olevaa venettä autettiin pientä, mutta voimakasta yhdistävää virtaa
alaspäin, ja Kit sai paljon lisätietoja vedestä ja veneestä. Mutta kun
tuli kantaa matkatavaroita, niin Stine ja Sprague katosivat, ja heidän
palkollistensa täytyi kantaa kaksi päivää tavaroita kannaksen poikki,
niin että selkä oli katketa. Ja samaten kävi tällä matkalla monena
muuna surkeana päivänä.

Rautaisen ankara pohjolan talvi läheni lähenemistään, ja lukuisat
vastoinkäymiset viivyttivät heitä. Windy Armissa Stine karkotti Kitin
itsevaltiaasti pois peräsimestä ja rupesi itse hoitamaan sitä. Tunnin
kuluessa vene teki haaksirikon aaltojen pieksämällä rannalla. Kaksi
päivää meni siellä hukkaan korjauksia tehdessä. Kun he tulivat
lähtöpäivän aamuna veneen luo astuakseen siihen, huomasivat he, että
veneen keula- ja perälaitoihin oli piirretty isoin kirjaimin:

    CHECHAQUO.

Kit virnisti, sillä tuo vihattu sana oli siihen niin sopiva.

"Heh!" sanoi Shorty, kun Stine syytti häntä. "Minä osaan kyllä niin ja
näin lukea ja kirjoittaa ja tiedän, että _chechaquo_ merkitsee
ensikertalaista, mutta en ole koskaan saanut niin paljon opetusta,
että osaisin oikein kirjoittaa niin leukapieliä vääntävän sanan kuin
tämä on."

Häväistys ärsytti kumpaakin herraa. He katsoivat pistävästi Kitiin. Kit
ei kuitenkaan maininnut, että Shorty oli edellisenä iltana hartaasti
pyytänyt sanomaan, kuinka mainittu kummallinen sana kirjoitetaan.

"Se on heille vähintään yhtä paha letkaus kuin sinun karhunlihasi",
vakuutti Shorty myöhemmin.

Kit virnisti. Sitä mukaa kuin hän oppi yhä paremmin tuntemaan omat
voimansa, hän rupesi halveksimaan yhä enemmän noita kahta herraa. Hän
oli saanut maistaa liharuokaa ja piti siitä; mutta he opettivat hänelle
paraikaa, miten oli oltava syömättä sitä. Hän rupesi paheksumaan heitä
siinä määrin, että se läheni vihaa. Heidän tekotautinsa kiusasi häntä
vähemmän kuin heidän avuton kykenemättömyytensä. Hänessä oli vanhaa
Isaac Bellewiä ja muita kovia Bellewejä, jotka vaikuttivat
terveellisesti.

"Shorty", sanoi hän eräänä päivänä, kun he tavallisuuden mukaan
odottivat matkallepääsyä, "voisin melkein kolauttaa heitä airolla
päähän ja haudata heidät jokeen."

"Samoin minä", yhtyi Shorty. "He eivät ole lihansyöjiä. He ovat
kalansyöjiä ja varmaan haisevat."


III.

He pääsivät koskialueelle. Ensinnä tuli Box Canyon ja joitakin maileja
alempana White Horse. Box Canyon oli nimeänsä vastaava. Se oli arkku,
loukku. Kun siihen kerran joutui, ei ollut muuta ulospääsytietä kuin
laskea läpi. Kallioseinät kohosivat molemmin puolin pystysuorina. Joki
kapeni murto-osaksi entisestään ja vyöryi pauhaten ja hurjalla
vauhdilla tuon hämärän käytävän läpi. Sen keskellä kasaantui vettä
harjanteeksi, joka oli ummelleen kahdeksan jalkaa korkeampi kuin vesi
kallioiden vieressä. Koskea pelättiin kovasti, sillä se oli ottanut
kuljetusmaksuksi hengen useilta alaslaskevilta kullanetsijöiltä.

He laskivat veneensä rannalle kosken yläpuolella, jossa oli
parikymmentä pelonvaltaamaa venekuntaa. Kit ja hänen matkatoverinsa
lähtivät jalkaisin tarkastusretkelle. He ryömivät kosken reunalle ja
katselivat alhaalla ryöppyävää vettä. Sprague vetäytyi vavisten
taapäin.

Shorty pukkasi merkitsevästi kyynärpäällään Kitiä ja sanoi hiljaa:

"Jänistävät. Lyönpä vetoa, etteivät lähde laskemaan."

Kit tuskin kuunteli. Venematkalle lähdettyä hän oli oppinut tuntemaan,
kuinka uppiniskaisia ja käsittämättömän pahankurisia elementit olivat,
ja välähdys siitä, mitä tuolla alhaalla oli, vaikutti häneen kuin
taisteluhaaste.

"Meidän on laskettava tuota harjannetta myöten", sanoi hän. "Jos
luiskahdamme pois siltä, törmäämme seinämiin --"

"Emmekä saa koskaan tietää, miten on käynyt", oli Shortyn päätelmä.
"Osaatko uida, Smoke?"

"Toivon etten osaisi, jos kävisi hullusti tuolla alhaalla."

"Samaa sanon minä", sanoi haikeasti eräs outo mies, joka seisoi
vieressä ja kurkisteli kosken kuiluun. "Ja toivon, että olisin jo
toisella puolella."

"Minä en luopuisi mistään hinnasta laskemisyrityksestä", sanoi Kit. Hän
tarkoitti mitä sanoi. Samalla hän tahtoi karaista tuota miestä. Hän
kääntyi lähteäkseen veneen luo.

"Aiotteko lähteä laskemaan?" kysyi vieras mies.

Kit nyökäytti päätään.

"Haluaisin, että minullakin olisi miehuutta siihen", teki mies
tunnustuksen. "Olen ollut tuntikausia täällä. Kuta kauemmin olen
katsellut, sitä enemmän olen alkanut pelätä. En ole merimiehiä. Ja
minulla on mukanani vain veljeni poika, nuori nulikka, ja vaimoni. Jos
te pääsette ehjinä läpi, viettekö sitten minun veneeni alas?"

Kit katsahti palvelustoveriinsa. Tämä viivytti vastausta.

"Hänellä on vaimo mukanaan", viittasi Kit. Eikä hän erehtynyt mieheen
nähden.

"Niin on", vakuutti Shorty. "Pysähdyin ajattelemaan juuri sitä. Tiesin,
että oli jokin syy, miksi oli tehtävä niin."

He kääntyivät lähteäkseen, mutta Sprague ja Stine eivät hievahtaneet
paikaltaan.

"Onnea matkalle, Smoke", huusi Sprague Kitille. "Minä -- hm --." Hän
epäröi. "Minä jään tänne ja katselen menoanne."

"Veneeseen tarvitaan kolme miestä, kaksi airoihin ja yksi peräsimeen",
sanoi Kit tyynesti. Sprague katsahti Stineen.

"Piru sinne menköön, mutta en minä", sanoi tuo herrasmies. "Kun et sinä
pelkää jäädessäsi seisomaan tänne ja katselemaan, niin en pelkää
minäkään."

"Selviämme ilman heitä", sanoi Kit toverilleen. "Sinä asetut keulaan
airo kädessä ja minä hoitelen peräsintä. Sinun on vain pidettävä
venettä oikealla tolalla, siinä kaikki. Lähdettyämme et voi kuulla
ääntäni, joten on vain pidettävä huolta veneestä."

He lykkäsivät veneen vesille ja kuljettivat sen kiihtyvän virran
keskelle. Syvästä joen uomasta kuului yhä kasvava kohina. Virta
vetäytyi kuilun suulle notkeana kuin sulanut lasi, ja hämärtyvät
kallioseinät ottivat heidät väliinsä. Shorty pani tupakkamällin
poskeensa ja pisti airon veteen. Vene kiiti harjanteen ylimpien
tyrskyjen varassa, ja villi vetten kohina, joka kimmahteli takaisin
korkeista kallioseinistä ja moninkertaistui, huumasi heidät kuuroiksi.
Lentävä vaahto oli vähällä tukehduttaa heidät. Kit ei voinut toisinaan
nähdä keulassa olevaa toveriaan. Vaiva kesti vain pari minuuttia. Sinä
aikana he kiitivät kolme neljännesmailia harjannetta, sukeltautuivat
näkyville ja laskivat alhaalla akanvirrassa rantaan.

"Se oli karhunlihaa", ilakoi Shorty, "oikeata karhunlihaa. Sanopa,
Smoke, eikö tuntunut hiukan? En välitä, vaikka sanon sinulle
kahdenkesken, että olin ennen lähtöämme enemmän peloissani ja
kauhuissani kuin kukaan muu Kalliovuorten tällä puolella. Nyt olen
karhunsyöjä. Tule pois, niin viemme sen toisen veneen alas."

Takaisin mennessään he tapasivat puolimatkassa herransa, jotka olivat
katselleet laskua ylhäältä.

"Tuolta tulevat kalansyöjät", sanoi Shorty. "Käännä tuulen puoleen."


IV.

Vieraan miehen nimi oli Breck. Hänen veneensä laskettuaan Kit ja Shorty
tapasivat hänen vaimonsa, hennon ja tyttömäisen ihmisen jonka sinisissä
silmissä oli kiitollisuuden kyyneliä. Breck itse koetti antaa Kitille
viisikymmentä dollaria ja tarjosi niitä sitten Shortylle.

"Hyvä mies", virkkoi tämä, "minä olen tullut tähän maahan kiskomaan
rahaa maasta enkä lähimmäisteni kukkaroista."

Breck penkoi jotakin veneestään ja sai käsiinsä ison kopsapullon. Siinä
oli whiskyä. Shorty ojensi puoleksi kättään ottaakseen, mutta keskeytti
liikkeen äkkiä ja ravisti päätään.

"Meillä on vielä laskettavana se kirottu White Horse, joka kuuluu
olevan pahempi kuin tämä Arkku. En tohdi nyt maistaa mitään
miestäväkevämpää."

Muutaman mailin päässä he laskivat rantaan. Kaikki neljä menivät
jalkaisin katsomaan tuota pahaa paikkaa. Eräs kallioriutta kaarrutti
virran, jossa oli sarja koskia, oikeanpuoleista rantaa kohti. Kapeaan
väylään syöksyvän vesipaljouden vauhti lisääntyi pelottavasti.
Jättiläismäisen isoja, valkoisia ja vimmaisia aaltoja kohoili
korkealle. Siinä oli se pelätty Valkoisen Hevosen Harja, joka oli
vienyt monelta hengen. Harjan toisella sivulla oli korkkiruuvimainen
aaltokierre ja pohjaanvetävä imunielu ja vastakkaisella sivulla suuren
suuri pyörre. Jos mieli päästä läpi, oli laskettava itse Harjaa.

"Tämä on pahempi pähkinä kuin Arkku", tuumi Shorty.

Heidän katsellessaan ilmestyi vene ylös kosken niskalle. Se oli iso
vene, neljäkymmentä jalkaa pitkä, lastina monta tonnia matkatavaroita
ja kuusi miestä kuljettamassa. Se viippuili ja vaappuili ylös ja alas
sekä katosi toisinaan kokonaan tyrskyihin ja vaahtoihin, ennen kuin
saapui Harjan luo.

Shorty loi hitaan syrjäsilmäyksen Kitiin ja puheli: "Somaa ryöppyä!
Eikä vielä pahimmalla kohdalla. Ovat vetäneet airot sisään. Nyt se vie
veneen. Herra Jumala! Nyt se hukkui! Ei, siellä se!"

Vaikka vene oli niin iso, oli se tyrskyjen välissä kadonnut näkyvistä
lentävään savuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä vene pullahti Harjan
sameimmassa kohdassa ylös aallokolle ja näkyville. Kauhukseen Kit näki
veneen koko pitkän pohjan. Vene oli siis hetkisen ilmassa miesten
istuessa sisällä jouten paikoillaan, lukuunottamatta yhtä, joka seisoi
peräsimen luona. Sitten vene syöksyi alaspäin aallokon kuiluun ja
katosi toisen kerran näkyvistä. Kolme kertaa se teki syöksyn ja
hautaantui, sitten katsojat näkivät sen keulan olevan pyörrettä kohti.
Perämies heittäytyi koko painollaan melaansa vasten, mutta yritys oli
turha, vesipyörre tempaisi veneen mukaansa, ja perämiehen oli autettava
sitä pääsemään kierteelle. Pyörteestä voi päästä pois ainoastaan Harjan
kautta. Ja vene syöksyi viistoon Harjan yläpäähän. Perämies oli ehkä
suunniltaan, pelätessään vesipyörteen vetävän veneen nieluunsa, eikä
koettanut kääntää suoraan kyllin nopeasti. Kun hän sitten koetti, oli
se jo myöhäistä. Harja kiskaisi sen mukaansa ja lennätti sen kosken
toisella sivulla olevan korkkiruuvin jäyhien aaltojen lävitse. Sata
jalkaa alempana alkoi kellahdella laatikoita ja myttyjä. Sitten tuli
veneen pohja näkyviin. Niistä kuudesta miehestä pullahti yksi esille
siellä, toinen täällä. Kaksi heistä pääsi onnekseen maihin alempana.
Muut hukkuivat.

Oltiin ison aikaa vaiti. Shorty alkoi puhua ensiksi.

"Tule pois", sanoi hän. "On paras panna toimeksi. Jalkani kylmettyvät,
jos seisotaan täällä kauemmin."

"Saamme sauhuta vähän", irveli Kit hänelle.

"Ja sinä ansaitset varmaan nimesi", vastasi Shorty. Hän kääntyi ja
kysyi herroilta: "Tuletteko mukaan?"

Vetten pauhu ehkä esti näitä kuulemasta kutsua.

Shorty ja Kit mennä porhalsivat jalanpaksuisen lumen läpi kosken
niskalle ja työnsivät veneen vesille. Kit oli kahden vaikutelman
vallassa. Toisen aiheutti hänen toverinsa luonne. Se kannusti häntä.
Toisena kannustimena oli tieto, että vanha Isaac Bellew ja kaikki muut
Bellewit olivat tehneet läntisellä valtausmatkallaan samanlaisia tekoja
kuin tämä oli. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voi tehdä.

"Sinun on varmaankin laskettava kosken selän harjaa", huudahti Shorty
hänelle ja pani mällin poskeensa, kun veneen vauhti kiihtyi kiihtyvässä
virrassa ja kosken lasku alkoi.

Muutama minuutti sen jälkeen vene oli suvannon rannassa White Horsen
alapuolella. Shorty oli puolimärkänä, syljeksi suustaan tupakan moskaa
ja puristi Kitin kättä.

"Lihaa! Lihaa!" rallatti Shorty. "Syömme sitä raakana! Syömme sitä
elävänä!"

Rantaäyrään harjalla he tapasivat Breckin. Hänen vaimonsa oli vähän
matkan päässä. Kit puristi Breckin kättä.

"Pelkään, ettei teidän veneenne pääse alas", sanoi hän. "Se on pienempi
kuin meidän ja kiikkerä."

Breck otti setelinipun esille.

"Annan teille kummallekin sata dollaria, jos tuotte sen alas."

Kit katseli Valkoisen Hevosen liehuvaa Harjaa. Korea illan sarastus
teki laskua. Ilma kylmeni. Maisema näytti käyvän jylhän kalseaksi.

"Ei se käy päinsä", sanoi Shorty. "Emme halua rahojanne. En tahtoisi
kajota niihin millään ehdolla. Toverini on hyvä veneiden tuntija, ja
kun hän sanoo, ettei teidän veneenne ole tukeva, niin hän
tietää, luulen, mitä sanoo."

Kit nyökkäsi vakuuttavasti ja vilkaisi sattumalta Breckin vaimoon.
Vaimo oli kiinnittänyt katseensa häneen, ja Kit oli selvillä, että jos
hän jolloinkin oli nähnyt naisen rukoilevan silmillään, niin nyt hän
näki. Shorty seurasi Kitin katsetta ja näki saman kuin Kit. He
silmäilivät hämillään toisiaan ja vaikenivat. Yhteisen vaikutelman
vallassa he sitten nyökäyttivät päätään toisilleen ja kääntyivät
tielle, mikä vei kosken niskalle.

Tuskin he olivat saaneet Breckin veneen vesille ja päässeet
ensimmäisten kuohujen sekaan, kun veneeseen alkoi roiskua vettä. Aallot
olivat vielä pieniä, mutta enteitä siitä, mitä oli tuleva. Shorty
katsahti ivallisesti taakseen pureskellessaan välttämätöntä mälliään,
ja Kit tunsi sydämessään outoa lämpöä nähdessään tuon miehen, joka ei
osannut uida, mutta ei voinut kieltäytyä tästä seikkailusta.

Koski kävi kovemmaksi, ja pärskeet alkoivat lennellä. Pimeän
lisääntyessä Kit silmäili Harjaa ja virran polveketta. Hän ohjasi
veneen tuohon mutkaan ja oli hehkuvan tyytyväinen, kun vene kiiti ihan
Harjan keskilinjalle. Kun vene sitten kiiti vaahtojen keskellä,
hautaantui ja nousi taasen kaiken kastuessa, ei hänellä ollut selvää
käsitystä mistään muusta kuin siitä, että hän väänteli koko painollaan
perämelaa ja toivoi, että setä olisi katsomassa. Hengästyneinä ja
läpimärkinä he sukeltautuivat näkyville, ja vene oli melkein laitoja
myöten vettä täynnä. Shorty kiskaisi muutaman kerran airoilla
voimakkaasti ja sai veneen akanvirran vietteeseen, ja se teki mitä
vielä oli tarpeen, kunnes vene taas kosketti varmasti rantaa. Breckin
vaimo oli siellä ylhäällä katsomassa. Hänen harras pyyntönsä oli
täytetty, ja kyyneliä vieri hänen poskilleen.

"Teidän on nyt vain otettava rahat, pojat", huusi Breck heille ylhäältä.

Shorty nousi seisomaan, hänen jalkansa luiskahti ja hän lysähti
istumaan veteen, samalla kuin veneen toinen laita kallistui veden alle
ja nousi taas sieltä takaisin.

"Piru vieköön ne rahat!" sanoi hän. "Tuokaa sitä whiskyä. Nyt, kun on
selvitty, huomaan, että jalkani ovat kylmettyneet, ja minä olen
varmaankin vilustunut."


V.

Aamulla, kuten tavallista, he olivat viimeisiä matkallelähtijöitä.
Stinellä ja Spraguella ei ollut lainkaan kiire, he eivät näyttäneet
saavan päähänsä, että vesitie saattoi jäätyä milloin tahansa. He
tekeytyivät sairaiksi, kuljeskelivat omilla teillään, lepäilivät ja
lisäsivät Kitin ja Shortyn työn kaksinkertaiseksi.

"Lakkaan varmaankin kunnioittamasta Jumalaa, kun näen, että hän on
erehtynyt antamaan ihmisen muodon noille kahdelle." Shorty ilmaisi näin
pilkkaavalla tavalla vastenmielisyyttään.

"Mutta sinussa on miestä mihin läpeen tahansa", virnisteli Kit hänelle.
"Kuta enemmän tutustun sinuun, sitä enemmän alan kunnioittaa Jumalaa."

"Hän teki varmaan niin hyvän kuin osasi, heh", sovitteli Shorty
sanojaan, kun kohteliaisuuden ahdistava vaikutelma oli hälvennyt.

Vesitie kulki Le Bargen järven poikki. Tässä järvessä ei ollut kovaa
virtaa, vaan neljäkymmentä mailia seisovaa vettä. Se matka oli
kuljettava soutamalla, ellei ollut sopiva tuuli. Mutta myötäisten
tuulten aika oli ohi, ja pohjoisesta puhalsi jääkylmä viima vasten
naamaa. Se pani järven aaltoilemaan kovasti. Oli miltei mahdoton soutaa
venettä vastatuuleen. Lumipyry lisäsi vielä heidän vaivojansa. Kun vesi
jäätyi heidän airojensa lapoihin, oli yksi mies pidettävä hakkaamassa
pois niistä jäätä kirveellä. Spraguen ja Stinen oli myös pakko olla
vuorotellen soutamassa, mutta he laiskottelivat silminnähtävästi. Kit
oli oppinut lisäämään ruumiin painolla soudun voimaa. Hän pani
merkille, että hänen herransa tekivät näennäisesti samanlaisia
liikkeitä, mutta kastoivat hyvin petkuttavalla tavalla airoja veteen.

Kolmen tunnin kuluttua Sprague laski aironsa veneeseen ja sanoi, että
heidän täytyi lähteä takaisin joen suuhun ja laittaa suojus. Stine
yhtyi häneen. Monta kovalla työllä voitettua mailia oli menetetty.
Toisena ja kolmantena päivänä tehtiin sama hyödytön yritys. White
Horsen luota saapuneita veneitä oli joensuulla kokonainen laivasto,
kolmatta sataa. Joka päivä saapui kolme- tai neljäkymmentä, ja
ainoastaan kaksi tai kolme pääsi toiselle rannalle. Jäätä muodostui jo
lahdelmissa, ja se kiersi ohkaisina vöinä niemien ympäri.

"Selviäisimme tästä, jos heillä olisi edes sen verran sisua kuin
simpukalla", sanoi Kit Shortylle heidän kuivatessaan puhvelinnahkaisia
jalkineitaan tulen ääressä kolmantena iltana. "Olisimme päässeet tänään
yli, elleivät he olisi käännyttäneet takaisin. Olisi tehty vielä tunti
työtä, niin olisi oltu länsirannalla. He ovat metsään eksyneitä
kakaroita."

"Olemme saaneet iankaikkisen vaivan noista kahdesta pennusta",
kehitteli Shorty. "He voivat antaa käskyjä ja sumputa rahaa, mutta,
kuten sanoit, he ovat lapsipalleroisia. Jos mielimme päästä Dawsoniin,
on meidän otettava käsiimme koko roska."

"Tehdään niin", sanoi Kit ja vahvisti sen kädenlyönnillä.

Shorty ryhtyi aamulla paljon ennen päivänkoittoa tähän virkaansa.

"Tulkaa!" huusi hän. "Ylös, unikeot! Tässä on kahvinne! Latkikaa se
sisäänne! Lähdemme matkalle!"

Stine ja Sprague ärisivät ja ruikuttelivat, mutta heidän oli lähdettävä
matkalle kaksi tuntia aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tuuli oli vielä
entistäänkin ankarampi, ja lyhyessä ajassa oli joka miehen naama jäässä
ja airoissa painava lasti jäätä. He ponnistelivat kolme, neljä tuntia
ja vuorottelivat tehtäviä: yksi hakkasi jäätä, yksi piti perää, kaksi
oli airoissa. Luoteinen rannikko tuli yhä lähemmäksi. Tuuli kiihtyi
yhä, ja Sprague heitti vihdoin airot käsistään merkiksi, että hän
luopui yrityksestä. Shorty hypähti paikalle, vaikka oli juuri äsken
päässyt soutamasta. "Hakatkaa jäätä pois", sanoi hän ja pisti kirveen
Spraguen käteen.

"Mutta mitä hyötyä siitä on?" kitisi toinen. "Emme pääse yli. Meidän on
käännyttävä takaisin."

"Jatkamme", sanoi Shorty. "Hakatkaa jäätä! Ja kun tunnette voivanne
paremmin, tulette soutamaan."

Heillä oli kova työ, mutta he pääsivät rannan lähelle. Siellä he
huomasivat, että rannikko oli muodostunut pelkistä paasista ja
kallioista ja ettei ollut maihinpääsypaikkaa.

Kukaan ei puhunut. He soutivat vaikeapääsyistä rannikkoa pitkin. Kit
piti venettä vastatuuleen. Toisinaan he pääsivät airon vedolla vain
jalan eteenpäin, ja toisinaan he saivat parilla kolmella vedolla veneen
pysymään vain paikallaan. Kit koetti parhaansa mukaan terästää noita
kahta nahjusta. Hän korosti sitä seikkaa, että tälle rannalle päässeet
veneet eivät olleet palanneet takaisin. Niiden oli siis täytynyt,
todisteli hän, löytää suojapaikka jossakin edempänä. He ponnistelivat
vielä tunnin ja sitten vielä tunnin.

"Jos te toverukset käyttäisitte soutamiseen sitä voimaa, jota olette
latkineet kahvista vuoteellanne, niin pääsisimme sinne", rohkaisi
Shorty.

Muutaman minuutin kuluttua Sprague lakkasi soutamasta.

"Voimani ovat lopussa", sanoi hän, ja hänen äänessään värähteli itku.

"Niin ovat meidän muidenkin", vastasi Kit. Hänkin oli valmis
pillahtamaan itkuun tai tekemään murhan, niin lopen uuvuksissa hän oli.
"Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."

"Meidän on käännyttävä takaisin. Käännä vene ympäri."

"Shorty, käy airoihin, ellei hän tahdo soutaa", komensi Kit.

Mutta Sprague kieltäytyi antamasta airoja. Stine oli lakannut
soutamasta, ja vene ajelehti taaksepäin.

"Käännä ympäri, Smoke", käski Sprague.

Kit, joka ei ollut vielä eläessään kironnut kellekään, kummasteli
itseään.

"Menkää ensin helvettiin", sanoi hän. "Airoihin kiinni ja soutamaan!"

Ihmiset menettävät uupumuksenhetkinä koko sivistysvarastonsa. Sellainen
hetki oli tullut nyt. Joka mies oli saavuttanut murtumiskohtansa.
Sprague heitti rukkasen kädestään, sieppasi revolverinsa ja käänsi sen
perämiestä kohti. Tämä oli uusi koe Kitille. Hänelle ei ollut
tapahtunut mitään sellaista elämässään. Ja nyt se ei näyttänyt tekevän
minkäänlaista vaikutusta. Tämä ihan hämmästytti häntä. Revolverin
ojennus oli mitä luonnollisin asia maailmassa.

"Ellette pane pois revolveria", sanoi hän, "niin minä otan sen teiltä
ja näpäytän sillä rystysillenne."

"Ellet käännä venettä takaisin, niin ammun sinut", uhkasi Sprague.

Silloin Shorty sekaantui asiaan. Hän heitti jäänhakkuun ja kavahti
seisomaan Spraguen takana.

"Koettakaapa ampua", sanoi hän ja heilutti kirvestä. "Oikein sormia
syyhyy, kun tekee niin mieli halkaista pääkallonne. Aloittakaa vain
leikki, jos huvittaa."

"Sprague", sanoi Kit, "annan teille täsmälleen kolmekymmentä sekuntia
aikaa pannaksenne pois revolverin ja ruvetaksenne soutamaan."

Sprague epäröi, naurahti lyhyeen ja hermostuneesti, pisti revolverin
taskuunsa ja rupesi soutamaan.

He kamppailivat vielä kaksi tuntia ja luisuivat tuuma tuumalta
eteenpäin. Kitkin alkoi jo pelätä erehtyneensä. Mutta vihdoin, kun hän
oli juuri kääntymäisillään takaisin, tuli kapea aukko. Se vei maan
ympäröimään lahdelmaan, jonka pintaa tuimimmatkaan puuskat tuskin
saivat värehtimään. Se oli satama, mihin veneet olivat saapuneet
edellisinä päivinä. He soutivat kaltevalle rannalle. Molemmat
herrasmiehet makasivat nääntyneinä veneessä, sillä aikaa kun Kit ja
Shorty pystyttivät teltan, tekivät tulen ja keittivät kahvia.

Tuuli oli lauhtunut nopeasti. Se lakkasi illan tullessa. Sitten tuli
kirkasta ja kylmää. Jäähtymään pantu kahvikuppi unohtui sivulle, ja
muutaman minuutin päästä siinä oli puolen tuuman paksuudelta jäätä.

Sprague ja Stine olivat kahdeksan aikaan illalla huopapeitteissään ja
nukkuivat viimeisilleen väsyneinä sikeätä unta, kun Kit palasi venettä
tarkastamasta.

"Nyt jäätää, Shorty", ilmoitti hän. "Koko lahdelma on jo ohuessa
jäässä."

"Mitä aiot tehdä?"

"On vain yksi tehtävä. Järvi jäätyy tietysti ensin. Jokea pitää sen
nopea juoksu auki ehkä useita päiviä. Vene, joka on huomenna tähän
aikaan kiinni Le Bargen järvessä, jää siihen ensi vuoteen asti."

"Tarkoitat, että meidän on lähdettävä tänä iltana? Nyt?"

Kit nyökkäsi.

"Pystyyn, unikeot!" oli Shortyn ärjyvä vastaus, ja hän alkoi irroittaa
teltan tukiköysiä.

"Paljonko kello?" kysyi Stine.

"Puoliyhdeksän."

"Nyt on pimeä vielä", oli vastaväite.

Shorty tempaisi pois pari tukinuoraa, ja teltta alkoi luhistua.

"Ei nyt ole aamu", selitti hän. "Nyt on ilta. Tulkaa pois. Järvi menee
jäähän. Meidän on päästävä yli."

Stine nousi istumaan katkeran ja vihaisen näköisenä.

"Antakaa sen jäätyä. Me emme hievahda paikaltamme."

"Hyvä on", sanoi Shorty. "Me lähdemme veneellä."

"Te olette sitoutuneet --"

"Viemään teidät Dawsoniin", keskeytti Shorty. "Hyvä, teemme niin. Eikö
totta?"

Hän päätti puheensa romauttamalla puolet teltasta heidän päälleen.

He murtautuivat sitten pienen satamapaikan ohuen jään läpi ja pääsivät
järvelle, jossa raskasta ja lasimaista vettä jäätyi joka vedolla heidän
airoihinsa. Vesi muuttui pian puuromaiseksi sohjuksi ja ehkäisi airojen
liikkeitä, jopa jäätyi tippuessaan. Myöhemmin alkoi muodostua pinnalle
kiinteä peitto, ja veneen tunkeutuminen eteenpäin kävi yhä hitaammin.

Aamulla heidän veneensä seisoi paikallaan. Jäistä pintaa oli
silmänkantamiin asti. Järven vesi oli kadonnut. Pohjoiselle rannalle
oli sata yardia. Shorty vakuutteli, että siellä oli joen aukko ja että
hän näki jo vettä. Hän ja Kit kahden olivat työkunnossa, ja he mursivat
airoilla jäätä ja laahasivat venettä eteenpäin. Viimeiseen asti
ponnisteltuaan he pääsivät vuolaan joen nieluun. Taaksepäin
silmäillessään he näkivät useita veneitä, jotka olivat taistelleet koko
yön ja jäätyneet kiinni toivottomasti. Sitten he kiitivät erästä joen
mutkaa. Vauhti oli kuusi mailia tunnissa.


VI.

Päivän toisensa jälkeen he viilettivät ripeätä virtaa alaspäin, ja
päivä päivältä kävi rantajää leveämmäksi. Illalla he hakkasivat jäähän
uran johon vetivät veneen yöksi, ja kantoivat leirivarusteensa sadan
jalan päähän rannalle. Aamulla he hakkasivat veneensä irti uudesta
jäästä ja veivät sen keskiuomaan. Shorty asetti teräspeltisen kamiinan
palamaan veneeseen, ja Stine ja Sprague istua kyyröttivät sen ääressä
pitkät tunnit. He olivat alistuneet, eivät antaneet enää käskyjä ja
toivoivat vain pääsevänsä Dawsoniin. Pessimistinen, väsymätön ja
ilakoiva Shorty veteli aina tuolloin tällöin kolmea säettä erään
unohtamansa laulun ensimmäisestä nelisäkeisestä värsystä. Kuta
kylmemmäksi ilma kävi, sitä useammin hän rallatti:

    "Kuin Argus muinaisaikoinaan
    me jätämme tään Kreikanmaan,
    tam-tam, tam-tam, tam-tam, tam-tam --
    ja kulta-taljaa noutamaan."

Maalla he viettivät viimeisen yönsä White Riverin ja Stewartin
suistojen välillä. Päivän valjetessa he huomasivat, että Yukonilla oli
koko jäisten rantojen välikin, puoli mailia leveä, valkoisen jään
peitossa.

"Veneemme on viimeinen, joka pääsee tänä vuonna Dawsoniin", sanoi Kit.

"Mutta meillä ei ole vettä, Smoke."

"Sitten huristamme jäitse. Toimeksi vain."

Vastaan vikisevät Sprague ja Stine lastattiin veneeseen. Puoli tuntia
Kit ja Shorty tekivät kovasti työtä hakaten kirveillä väylää veneelle
vuolaaseen, mutta kiinteään virtaan. Kun he olivat selvinneet
rantajäästä, pakottivat ajojäät veneen luisumaan sata yardia rannikon
reunaa pitkin. Se viilsi veneen toisesta reunasta puolet pois ja teki
sen melkein hylyksi. Sitten he pääsivät mutkan alapäässä virtaavaan
veteen, joka vei heitä ulommaksi. Virta ei ollut enää täynnä jääsohjua,
vaan siinä oli kovia möhkäleitä. Ainoastaan näiden möhkäleiden välissä
oli sohjua, joka jäätyi kiinteäksi ihan silmissä. Työnnellen airoilla
jäämöhkäleitä ja kavuten välistä niiden päälle lykkimään venettä he
pääsivät tunnissa virran keskustaan. Viiden minuutin päästä he
lopettivat ponnistelut -- vene oli jäätynyt kiinni. Koko joki jäätyi
sitä mukaa kuin virtasi eteenpäin. Möhkäle jäätyi kiinni möhkäleeseen,
kunnes vene oli vihdoin keskustana jäälautassa, jonka halkaisija oli
seitsemänkymmentäviisi jalkaa. Toisinaan he luisuivat eteenpäin
sivuittain, toisinaan perä edellä. Shorty hoiteli kamiinaa, keitteli
ruokia ja lauleli sotalauluaan.

Tuli yö, ja monien ponnistusten jälkeen he lakkasivat yrittämästä
venettä rannalle ja ajelehtivat pimeässä avuttomina eteenpäin.

"Mitä jos menemme Dawsonin ohi?" kysyi Shorty.

"Käännymme takaisin", vastasi Kit, "elleivät jäät litistä meitä
mäsäksi."

Taivas oli kirkas, ja kylminä tuikkivien tähtien hohteessa he näkivät
silloin tällöin vilahduksia vuorista, joita oli etäällä virran
molemmilla puolilla. Heidän vauhtinsa alkoi vähetä, ja jäälohkareita
kohoili ja laski ritisten ja ratisten heidän ympärillään. Virta oli
tukkeutunut. Yksi lohkare työntyi ylöspäin, luisui heidän jäälauttansa
päälle ja vei osan toista veneen laitaa. Vene ei uponnut, sillä sen
oma jäälohko kannatti sitä, mutta eräässä rytäkässä he näkivät
vilahdukselta tummaa vettä jalan päässä. Sitten lakkasi kaikki liike.
Puolen tunnin päästä sai virta uutta vauhtia ja alkoi liikkua. Tätä
menoa kesti tunnin, kunnes taas tuli patoutuma. Sitten virta lähti taas
vierimään ja teki taivalta nopeasti ja hurjasti, kovasti ryskyen.
Sitten he huomasivat valoja rannalla. Kun he pääsivät niiden kohdalle,
antoivat Yukon ja painolaki perään, ja virta lakkasi vierimästä
kuudeksi kuukaudeksi.


VII.

Kit ja Shorty ponnistelivat kolme päivää kantaessaan puolentoista
tonnin tavarat joen keskeltä Stinen ja Spraguen ostamaan hirsiseen
majaan. Se oli mäellä, josta oli hyvä näköala yli Dawsonin. Työ loppui.
Tuli iltahämärä. Miehet olivat lämpöisessä majassa. Sprague viittasi
Kitin luoksensa.

"Kuukautesi ei ole vielä täysi, Smoke", sanoi Sprague. "Mutta nyt on
työ lopussa. Toivotan onnea."

"Entä sopimus?" kysyi Kit. "Tiedätte, että täällä on nälänhätä. Ei saa
työtä kaivoksissakaan, ellei ole oma muona. Teitte sopimuksen --"

"En tiedä mistään sopimuksesta", keskeytti Sprague. "Vai tiedätkö sinä,
Stine? Otimme sinut palvelukseen kuukausikaupalla. Tässä on palkkasi.
Kuittaatko?"

Kitin käsi puristautui nyrkiksi. Hän punehtui hetkeksi. Molemmat herrat
ponnahtivat pois hänen luotaan. Hän ei ollut koskaan eläessään lyönyt
miestä suutuksissaan, ja hän tunsi niin varmasti kykenevänsä pieksämään
Spraguen, ettei hän saattanut tehdä sitä.

Shortyn mieli oli liikuttunut. Hän asettui väliin.

"Kuule, Smoke, minä en aio ahertaa enää näissä joutavissa hommissa.
Lopetan varmasti täällä. Sinä ja minä vedämme yhtä köyttä. Eikö niin?
Sinä otat nyt huopasi ja menet Elkhornin majalaan. Odota minua. Minä
selvitän asiani, kokoan mitä minulle kuuluu ja annan heille mitä heille
kuuluu. Minä en kelpaa paljon mihinkään vesillä, mutta nyt on kova
pohja jalkojen alla, ja minä voin varmaan ryöpsäyttää."

Puolen tunnin kuluttua Shorty ilmestyi Elkhornin ravintolaan. Hänen
rystysensä olivat veriset ja toisessa poskessa oli naarmuja.

"Sinun olisi pitänyt nähdä se maja", hän virnisteli heidän seisoessaan
tarjoilupöydän luona. "Rojulato ei ole mitään siihen verraten. Lyönpä
vetoa, etteivät he astu yhteen viikkoon ihmisten näkyville. Minun ja
sinun tilisi on nyt selvänä. Meillä on rahaa kuukauden muonaan ja
ampumatarpeisiin. Meidän on mentävä Klondykeen päin sisämaahan. Ellei
siellä ole hirviä, menemme intiaanien joukkoon. Ja ellei meillä ole
kuuden viikon päästä viittätuhatta naulaa lihaa, niin palaan varmasti
tänne ja pyydän anteeksi herroiltamme. Eikö se vetele?"

Kit ojensi kätensä ja he puristivat. Sitten Kit virkkoi epävarmasti:

"Minä en osaa metsästää yhtään."

Shorty nosti lasiaan.

"Mutta sinähän olet varma lihansyöjä, ja minä opetan sinut."



SQUAW CREEKIN VALTAUS


I.

Kaksi kuukautta aikaisemmin olivat Smoke Bellew ja Shorty lähteneet
hakemaan hirvenlihaa muonavaroiksi. He olivat tulleet takaisin ja
majailivat Elkhornin ravintolassa Dawsonissa. Metsästys oli suoritettu,
lihat tuotu ja myyty kahdesta ja puolesta dollarista naula. Heillä oli
nyt kolmentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa ja hyvä koiravaljakko.
Onni oli suosinut heitä. Siitä huolimatta, että kultakuume oli ajanut
otukset vuoristoon sadan mailin päähän tai kauemmaksi, he olivat
puolimatkassa ajaneet neljä hirveä ahtaaseen rotkoon. Samana päivänä
leiriytyi heidän lähelleen neljä nälkiintynyttä intiaaniperhettä, jotka
kertoivat, etteivät olleet nähneet mitään otuksia kolmena edellisenä
päivänä. Intiaanit vaihtoivat nälkäisillä koirilla lihaa Smokelta ja
Shortylta. Nämä ruokkivat koiria viikon, valjastivat ne sitten ja
alkoivat kuljettaa lihoja Dawsonin kiihkeille markkinoille.

Heille tuli nyt pulma, miten saisivat vaihdetuksi kultahiekkansa
ravintoon. Dawsonissa oli nälänhätä. Satojen miesten, joilla oli rahaa,
mutta ei ruokaa, oli ollut pakko lähteä pois paikkakunnalta. Monet
olivat menneet jokea alas viimeisten avovesien aikana, ja vielä
useammat, joilla oli ruokaa vain matkalle, olivat kävelleet Dyeaan
jäitse kuusisataa mailia.

Smoke tapasi Shortyn lämpöisessä ravintolahuoneessa ja huomasi hänen
olevan iloisella tuulella.

"Elämä ei maistu miltään, ellei ole whiskyä ja sokeria", tervehti
Shorty vedellessään sulavista viiksistään pois jäänpalasia ja
heitellessään niitä lattialle, niin että rapisi. "Ja minä olen saanut
juuri kahdeksantoista naulaa sitä imelää. Myyjä sieppasi kuitenkin
siitä kolme dollaria naulalta. Onko onni potkaissut sinua?"

"En minäkään ole ollut toimetonna", vastasi Smoke ylpeillen. "Sain
ostaa viisikymmentä naulaa jauhoja. Ja Adam Creekissä on mies, joka
sanoo antavansa huomenna toiset viisikymmentä naulaa."

"Suurenmoista! Elämme varmasti siihen, kun joki aukeaa. Kuulehan,
Smoke, koiramme ovat aika hyviä. Eräs koirien ostaja tarjosi minulle
viidestä niistä kaksisataa dollaria kappaleelta. Minä sanoin, ettei
myydä. Ne pääsivät varmaankin hyvään kuntoon, kun annoimme niille
liharuokaa; mutta on takaperoista syöttää koiria ruoalla, joka maksaa
kaksi ja puoli dollaria naula. Tulehan ja ota kulaus. Juhlin sen
johdosta, että sain ne kahdeksantoista naulaa sokeria."

Muutaman minuutin kuluttua hän pani juomien hinnan kultavaa'alle ja
muisti erään asian.

"Olin aivan unohtaa Tivolissa tapaamani miehen. Hänellä on vähän
pilaantunutta silavaa, jota hän myy puolestatoista dollarista naula.
Voimme syöttää sitä koirille ja säästää dollarin päivässä
ruokalistaamme varten. Hyvästi siksi."

Shorty oli tuskin poistunut, kun eteisen kaksoisovista astui sisään
turkkeihin pukeutunut mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki
Smoken. Tämä tunsi vieraan. Se oli Breck, sama mies, jonka veneen Kit
ja Shorty olivat laskeneet Box Canyonin ja White Horsen koskien läpi.

"Kuulin teidän olevan kaupungissa", sanoi Breck hätäisesti antaessaan
kättä. "Olen etsinyt teitä puoli tuntia. Tulkaa ulos, minulla on
puhuttavaa."

Smoke katseli kaihoten humisevaa ja tulikuumaa kamiinaa.

"Puhutaan täällä."

"Ei. Se on tärkeätä. Tulkaa ulos."

Heidän päästyään ulos Smoke veti toisen käsineensä pois, otti valkean
tulitikulla ja katsoi oven vieressä riippuvaa lämpömittaria. Hän pisti
rukkasen taas käteensä niin nopeasti, kuin olisi pakkanen polttanut
sitä. Leimuavat revontulet kaarehtivat heidän yllään, ja koko
Dawsonista nousi tuhansien susikoirien valittava ulvonta.

"Paljonko se osoittaa?" kysyi Breck.

"Kuusikymmentä kylmää." Kit sylkäisi kokeeksi, ja sylki räsähti
ilmassa. "Ja lämpömittari laskee varmaankin yhä. Se on laskenut koko
ajan. Tunti sitten se oli vain viisikymmentäkaksi. Eihän vain ole
kyseessä valtaus?"

"On", kuiskasi Breck varovaisesti ja silmäili levotonna ympärilleen,
peläten jonkun kuulevan. "Tiedätte Squaw Creekin? -- Se laskee Yukoniin
sen toiselta puolelta, kolmekymmentä mailia ylempänä."

"Ei siellä ole mitään", kuului Smoken päätelmä. "Se tutkittiin muutamia
vuosia sitten."

"Kuten kaikki muut rikkaat löytöpaikat. Kuulkaahan! Tämä on
suurenmoinen. Vain kahdeksasta kahteenkymmeneen jalkaan pohjakallioon.
Ei mikään valtaus tuota puolta miljoonaa vähemmän. Pari, kolme läheistä
ystävääni on antanut minulle vihjauksia. Sanoin heti vaimolleni, että
etsin teidät, ennen kuin lähden. Matkavarusteeni ovat piilossa
rantaäyrään takana. He ottivat minulta, totta totisesti, lupauksen,
etten lähde, ennen kuin Dawson on nukkunut. Tiedätte, miten käy, jos
joku nähdään lähtövalmiina. Etsikää toverinne ja seuratkaa. Vallatkaa
neljäs tai viides palsta löytöalueelta. Muistakaa -- Squaw Creek."


II.

Kun Smoke astui pieneen hirsimajaan, joka oli Dawsonin takana mäen
sivulla, hän kuuli raskasta, tuttua kuorsausta.

"Äh, mene maata", mutisi Shorty, kun Smoke ravisti häntä olkapäästä.

"Pue vaatteet yllesi", sanoi Smoke. "Meidän on mentävä tekemään pari
valtausta."

Shorty nousi istualleen ja oli rähähtää nauramaan, mutta Smoke pani
kätensä hänen suulleen.

"Hys!" varoitti Smoke. "Siellä on suuri kultasuoni. Älä herätä
naapureita. Dawsonissa nukutaan."

"Huh! Sepä saadaan nähdä. Kukaan ei kerro kenellekään kultasuonen
paikasta. Eipä tietenkään! Mutta jokainen keksii juuri saman tien. Eikö
se ole hämmästyttävää?"

"Squaw Creek", kuiskasi Kit. "Se on totta. Breck kuiskasi minulle
salavihkaa. Pohjakallio matalalla. Kultaa turpeen alta alaspäin. Lähde
mukaan."

Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.

"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.

Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.

"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.

"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta.
Pääsemme nopeammin ilman koiria."

"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat
toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."

Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi
takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä.
Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.

"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi
kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin
ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."

Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja
lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja
vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella
valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois
jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili
viikon päivää, kuukautta ja vuotta.

"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla
rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."

"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun
paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten
valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä,
eivät paremmasta elämästä."

Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili
hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten
kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty
avasi taas suunsa.

"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."

Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän
jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen
rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän.
Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan
korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten,
ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen
uudelleen kumoon.

"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia
pois puhdistaakseen ne lumesta.

Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain
yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla
tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja
sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja
pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota
tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja
Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.

"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo
kaikki olla unissakävijöitä?"

"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.

"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki
ovat siellä kiiltomatoja -- tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä.
Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."

Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän
takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat
tulleet alas.

"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta.
Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä
kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut
jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä
hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."

"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi",
vastasi Kit yrmeästi.

"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet
höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille
eturavarille tahansa täällä jäällä."

"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit
leikkiä.

"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä
edelle antamaan vauhtia."

Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.

"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien
ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."

Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja
ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet
toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä
rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle
jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi
kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa
leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle
lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään
ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät
vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.

Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät
siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla
mitalla.

"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.

"Entä teillä?" vastasi Shorty. "Eräs valtaajaparvi saapui eilen
iltapäivällä Indian Riveriltä ja ehti edellenne. He eivät ole jättäneet
teille mitään."

"Niin ollen toistan, mihin teillä on kiire?"

"Kenellä? Minullako? En minä ole valtaaja. Kuljen hallituksen asioilla.
Minulla on virkatehtävä. Menen toimittamaan henkikirjoitusta Squaw
Creekissä."

Menijäin keskimääräinen nopeus oli sileällä jäällä kolme ja puoli
mailia tunnissa. Kit ja Shorty kävelivät neljä ja puoli. Silloin
tällöin he juoksivat aina jonkin matkaa ja pääsivät siten nopeammin.

"Juoksutan sinut vallan jalattomaksi, Shorty", yllytteli Kit.

"Oho! Minä voin käydä hölkytellä näillä jalantyngillä ja hangata
kantapäät pois sinun hirvennahkasaappaistasi. Tosin se ei ole miksikään
hyödyksi. Creekin valtauserät ovat viisisataa jalkaa. Niitä menee
kymmenen mailiin. Meidän edellämme on tuhat valtaajaa, eikä alue ole
sataa mailia pitkä."

Kit otti odottamattoman loikan, ennen kuin vastasi, ja oli pian viisi,
kuusi jalkaa Shortyn edellä.

"Jos sinä säästäisit suutasi ja painaisit päälle, niin ajaisimme jonkun
edelle niistä tuhannesta", morkkaili hän.

"Kuka? Minäkö? Jos menet pois jaloista, niin näytän, kuinka taival
katkeaa."

Kit nauroi ja pitensi vielä välimatkaa. Uhkayrityksen koko luonne oli
muuttunut. Hänen aivoissansa pyöri filosofin lause "arvojen
uudestiarvioimisesta." Hänen mieltään kiinnitti rikkauden valtaus
tosiaankin vähemmän kuin Shortyn voittaminen. Mieli, lihakset, voimat
ja sielu vaativat kilpailemaan tuon Shortyn kanssa, miehen, joka ei
ollut koskaan availlut kirjoja; ei osannut erottaa suurta oopperaa
tavallisesta tappelurähinästä eikä eeposta kylmänkyhmyistä.

"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on
uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa.
Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin
kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut
itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin
en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni,
ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene
nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja
kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut
puoleksi tunniksi hikoilemaan."

"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä
kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."

He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä
puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka
heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin
pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä
käsineillä nenäänsä ja poskiansa.

Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat
menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin
yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta
säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan,
ja he katosivat taakse pimeään.

Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä
temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin
käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.

"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme
sivuuttaneet jo kolmesataa."

"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen
laskenut. -- Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää
kuinka mennään."

Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle,
joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He
olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he
saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet
tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää
jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli
viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä
varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut
vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät
tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.

Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin.
Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat
revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui
jäämöhkäleen päällä tien vieressä.

"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää
liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."

Mies ei vastannut. He pysähtyivät tutkimaan.

"Ota selvä, hengittääkö hän", sanoi Kit, joka oli pistänyt paljaan
kätensä miehen turkin ja villapaidan alle koetellakseen sydäntä.

Shorty kohotti toista korvalappua ja taivutti päänsä jäätyneiden
huulien lähelle.

"Ei hengitä yhtään", ilmoitti hän.

"Eikä sydän lyö yhtään", sanoi Kit.

Hän veti rukkasen käteensä ja hakkasi sitä minuutin ajan, ennen kuin
paljasti sen taas raapaistakseen tulitikulla tulta. Mies oli vanha,
auttamattomasti kuollut. Tulen tuikkeessa he näkivät pitkän harmaan
parran, johon oli kasaantunut jäätä aina nenään asti, posket, jotka
kuura oli kalvistanut, ja sulkeutuneet silmät, joita reunustivat yhteen
jäätyneet kuuraiset kulmakarvat.

"Tule pois", sanoi Shorty ja hieroi korviaan. "Emme voi tehdä mitään
tälle vanhusparalle. Olen varmaan palelluttanut korvani."

Muutama minuutti sen jälkeen, kuin valojuova levitti väräjävää hohdetta
taivaalle, he näkivät kaksi haamua jäällä neljännesmailin matkan
edellään. Heidän takanaan ei näkynyt mailin matkalla mitään liikettä.

"Nuo ovat kulkueen etunenässä", sanoi Kit, kun taas oli tullut pimeä.
"Lähde nyt, otetaan kiinni heidät."

He eivät kuitenkaan tavoittaneet heitä puolessa tunnissa. Shorty lähti
juoksemaan.

"Joskin saamme heidät kiinni, emme pääse mitenkään heidän ohitsensa",
huohotti hän. "Herra Jumala, minkälainen vauhti heillä on! Lyönpä
vetoa, etteivät he ole arkajalkoja."

Kit oli edellä, kun he vihdoin saivat menijät kiinni, ja hän oli
iloissaan, kun sai hiljentää käyntiä ja astella heidän kintereillään.
Melkein heti hän sai käsityksen, että häntä lähinnä kulkeva oli nainen.
Tämä oli samanlainen tumma olento kuin muutkin; mutta hänessä oli
jotakin kummallisen tutunomaista. Kit odotti seuraavaa revontulten
leimahdusta, ja sen hohteessa hän näki, että hirvennahkainen jalkine
oli pieni. Näki vielä enemmänkin -- käynnin, ja tiesi naisen olevan
varmasti saman, josta hän oli tehnyt päätelmän, ettei unohtaisi tätä
ikinä.

"Hyvää huomenta, neiti Gastell!" sanoi Kit.

"Hyvää huomenta", vastasi tyttö, käänsi hiukan päätään ja heitti nopean
silmäyksen. "On niin pimeä, ettei näe. Kuka te olette?"

"Smoke."

Tyttö naurahti pakkaseen, ja Kit oli varma, että se oli somin nauru,
jonka hän oli kuullut.

"Ja oletteko mennyt naimisiin ja saanut lapsijoukon, josta mainitsitte
minulle?" Ennen kuin Kit oli vastannut, jatkoi tyttö: "Montako
chechaquota on perässämme?"

"Muutama tuhat, luulen. Me kuljimme yli kolmensadan ohitse. Eivätkä
hekään kuluttaneet hukkaan aikaansa."

"Vanha tarina", sanoi tyttö katkerasti. "Uudet tulokkaat hyökkäävät
rikkaille löytöpaikoille, ja vanhat kullankaivajat, jotka ovat
uskaltaneet jotakin, kärsineet ja luoneet mitä täällä on, eivät saa
mitään. Ne vanhat löysivät nämä kultasuonet Squaw Creekissä -- miten
lienee salaisuus tullut ilmi -- ja he lähettivät sanan kaikille
vanhoille kaivajille Sea Lioniin. Mutta se on kymmenen mailia kauempana
kuin Dawson, ja kun he saapuvat paikalle, niin he saavat nähdä, että
Dawsonin arkajalat ovat vallanneet löytöpaikan taivaankaarta myöten.
Sellainen onnen nurinkurisuus ei ole oikein, ei ole kaunista."

"Se on liian nurjaa", säesti Kit. "Mutta hiisi vieköön, minä en tiedä,
minkä te sille mahtaisitte."

"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle.
"Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi
jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin
valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."

"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.

"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin
joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä
nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän
kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat
Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää
näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja
ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän
edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet
mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi
sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin
te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."

Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta
Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla
äänellä.

"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis
Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa.
Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan
muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara.
Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen
soman höyrylaivan Koyokukjoelle."

"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit.
"Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."

Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja
painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten
viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko
lumipeitteisten vuorten välissä.

"Squaw Creek!" huudahti Joy.

"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei
meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa.
Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."

Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään
poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi
jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla
jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka
kiemurteli läntistä rantaa kohti.

Louis Gastell, joka käveli edellä, kompastui rosoisella jäällä
pimeässä, laskeutui istualleen ja piteli molemmin käsin nilkkaansa. Hän
ponnistautui jälleen jaloilleen ja lähti astumaan, mutta vauhti oli nyt
hitaampi, ja hän ontui huomattavasti. Muutaman minuutin käveltyään hän
keskeytti äkkiä.

"Ei maksa vaivaa", sanoi hän tyttärelleen. "Olen nyrjäyttänyt jonkin
jänteen. Mene sinä eteenpäin ja tee valtaus minulle ja itsellesi."

"Emmekö voi auttaa yhtään?" kysyi Kit.

Louis Gastell pudisti päätään.

"Joy voi tehdä yhtä hyvin kaksi kuin yhden valtauksen. Minä rähmin
rannalle, teen tulen ja sidon nilkkani. Tulen kyllä toimeen. Lähde
menemään, Joy. Tee meille valtaukset ensimmäisen löytöpaikan
yläpuolelta, ylempänä on enemmän kultaa."

"Tässä on vähän tuohta", sanoi Kit ja pani varastonsa kahtia. "Pidämme
huolta tyttärestänne."

Louis Gastell naurahti pilkallisesti.

"Kiitän teitä siitä", sanoi hän. "Mutta hän voi tulla omin avuin
toimeen. Seuratkaa häntä, saatte nähdä."

"Sallitteko minun mennä edellä?" kysyi Joy Kitiltä astuessaan edelle.
"Tunnen tämän seudun paremmin kuin te."

"Menkää edellä", vastasi Kit kohteliaasti, "vaikka olen samaa mieltä
kuin te, että meille kaikille arkajaloille on suureksi häpeäksi, kun
me menemme ja sieppaamme palat pois Sea Lionin miesten edestä. Eikö ole
mitään keinoa karistaa pois kintereiltä niitä uusia?"

Joy ravisti päätään.

"Emme voi lakaista umpeen jälkiämme, ja he seuraavat niitä kuin
lammaslauma."

Neljännesmailin kuljettuaan kääntyi Joy suoraan länteen. Smoke huomasi,
että he kulkivat polkematonta hankea, mutta ei hän eikä Shorty äkännyt,
että se pieni polku, jota he olivat tulleet, kääntyi etelään. Jos he
olisivat nähneet, mitä Louis Gastell teki jäljessä, niin Klondyken
historia olisi tullut kirjoitettavaksi toisin. He olisivat huomanneet,
että tuo vanha kullanetsijä ei ontunut yhtään enää, vaan tuli heidän
perässään juosten kuin koira nokka tietä kohden. He olisivat nähneet
hänen myöskin polkevan ja laajentavan uraa, jonka he olivat tehneet
länteen kääntyessään. Ja lopuksi he olisivat nähneet hänen menevän
vanhaa epäselvää polkua, joka vei etelään.

Polku kulki joen suuntaa, mutta se oli niin vähäpätöinen, että katosi
pimeässä tuon tuostakin heidän silmistään. Neljännestunnin kuluttua
suostui Joy Gastell jäämään jälkeen ja antoi noiden kahden miehen käydä
edellä ja avata vuorotellen tietä lumen läpi. Se kävi niin hitaasti,
että jäljessä tulleet vaeltajat alkoivat saavuttaa heitä. Kun päivä
valkeni kello yhdeksän aikaan, oli heidän takanaan miesjonoa niin
kauaksi kuin he saattoivat nähdä. Joyn tummat silmät säkenöivät, kun
hän näki sen.

"Onko siitä kauan, kun lähdimme kulkemaan joenrantaa ylöspäin?" kysyi
hän.

"Hyvinkin kaksi tuntia", vastasi Kit.

"Ja kaksi tuntia takaisin, yhteensä neljä", nauroi Joy. "Sea Lionin
valtaajakunta on pelastettu."

Kitin aivoissa välähti heikko epäluulo, ja hän pysähtyi kuulustelemaan.

"En ymmärrä", sanoi hän.

"Ettekö? Siinä tapauksessa selitän. Tämä on Norway Creek. Squaw Creek
on lähin etelässä."

Kit oli hetken sanatonna.

"Teittekö sen tahallanne?" kysyi Shorty.

"Tein sen auttaakseni vanhoja kullankaivajia."

Joy naureli pilkaten. Miehet irvistelivät ensin toisilleen ja yhtyivät
sitten nauruun.

"Eikö isänne nyrjäyttänytkään nilkkansa jännettä, vaan odotti, kunnes
olimme joutuneet pois näkyvistä, ja jatkoi sitten matkaansa?" kysyi
Kit.

Joy nyökkäsi.

"Ja te olitte täkynä."

Joy nyökkäsi taas, ja tällä kertaa raikui Kitin nauru kirkkaasti ja
hartaasti. Se oli lyödyn miehen ujostelematonta, itsekseen purkautuvaa
naurua.

"Miksi ette suutu minuun?" kysyi tyttö surullisesti. "Tai -- tai anna
selkään?"

"Parasta, että lähdemme takaisin", vaati Shorty. "Jalkani kylmettyvät,
kun seisomme täällä."

Kit ravisti päätään. "Se merkitsisi neljän tunnin menetystä. Meidän on
täytynyt tulla kahdeksan mailia ylöspäin tämän joen vartta, ja tuolla
edempänä näyttää Norway tekevän pitkän käänteen etelään päin. Seuraamme
sitä, sitten menemme tavalla tai toisella vedenjakajan yli ja pääsemme
jossakin löytöpaikan yläpuolella Squaw Creekille." Hän katseli Joyta.
"Haluatteko tulla mukanamme? Sanoin isällenne, että pidämme huolta
teistä."

"Minäkö --", epäröi nuori nainen. "Ehkä tulen, ellei teillä ole
vastaan." Hän katseli suoraan Smoken silmiin eikä näyttänyt enää
ilkkuvan, ei pilkkaavan. "Herra Smoke, saatte minut melkein
pahoittelemaan sitä, minkä tein teille. Mutta jonkun oli pelastettava
vanhat kullankaivajat."

"Minusta tuntuu, että kullan etsintä on vähintään ulkoilmaurheilua."

"Ja minusta näyttää, että te molemmat olette hyvin innostuneet siihen",
jatkoi Joy ja lisäsi sitten hiljaa huokaisten: "Mikä vahinko, ettette
ole vanhoja kullanetsijöitä."

He kävelivät kaksi tuntia jäätynyttä Norway-jokea pitkin ja kääntyivät
sitten kapealle ja epätasaiselle, etelästä tulevalle sivujoelle.
Puolenpäivän aikaan he alkoivat nousta itse jokien välitaipaleelle,
vedenjakajalle. Silmäillessään alas ja taakseen he näkivät pitkän jonon
valtaajia. Siellä täällä, parissakymmenessä paikassa, nousi ohkaisia
savupatsaita osoittaen, että oli leiriydytty.

Heillä itsellään oli kova urakka. Kahlatessaan he upposivat lumeen
vyötäryksiä myöten. Aina jonkin yardin päässä oli heidän pakko pysähtyä
vetämään henkeä. Shorty pyysi ensiksi levähtämään.

"Olemme taivaltaneet yli kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Smoke, sanon
halusta, että olen vallan väsynyt. Ja niin olet sinäkin. Olen valmis
toitottamaan, että voin jatkaa tätä uurastusta samaten kuin nälkäinen
intiaani tavoittelee karhunlihan viipaletta. Mutta tuo tyttöraiska ei
voi pysyä enää jaloillaan, ellei saa jotakin vatsaansa. Tehdään tähän
tuli. Mitä sanot?"

He tekivät niin nopeasti, kätevästi ja hyvin suunnitellusti
väliaikaisen leirin, että sitä mielihyvin katsellut Joy tunnusti
itsekseen, että vanhat kullanetsijät eivät olisi voineet tehdä
paremmin. Alla oli kuusenoksia, niiden päälle levitettiin huopa, siinä
lepo- ja ruoanlaittopaikka. He pysyivät kuitenkin tulen hehkusta
etäällä, kunnes olivat hieroneet kovasti poskiaan ja neniään.

Vedenjakajan jyrkällä rinteellä ei ollut ensinkään jäätä. He panivat
mitta-astialla lunta, niin hienoa ja kovaa ja kristallista kuin
jauhesokeri, kullanhuuhdepannuun ja sulattivat sillä kylliksi
kahvivettä. Smoke paistoi silavaa ja sulatteli korppuja. Shorty haali
polttoaineita ja piti tulta vireillä. Joy otti esille yksinkertaisen
pöytäkaluston, johon kuului kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi
lusikkaa, yksi peltirasia, jossa oli sekaisin suolaa ja pippuria, ja
yksi sokerirasia. Aterioidessaan Joy ja Smoke käyttivät yhteistä
ruokakalustoa. He söivät samalta lautaselta ja joivat samasta lasista.

Kello oli lähes kaksi iltapäivällä, kun he pääsivät vedenjakajan
harjanteen yli ja alkoivat laskeutua alas seuraten erästä Squaw Creekin
sivujokea. Aikaisemmin talvella oli joku hirvenmetsästäjä tehnyt polun
tähän jokilaaksoon -- oli ylös ja alas mennessään astunut aina samoihin
jälkiin. Seurauksena oli, että pehmeän lumen keskellä oli rivi
epäsäännöllisiä kohokkeita, joita myöhemmin satanut lumi verhosi. Jos
sattui astumaan sellaisen kohokkeen sivu, niin jalka vajota humahti
polkemattomaan lumeen ja astuja kaatui. Joy, joka nyt halusi, että
hänen kaksi toveriansa saisivat tehdä valtauksen, ja pelkäsi heidän
hidastuttavan vauhtia hänen ilmeisen väsymyksensä takia, tahtoi
itsepäisesti olla vuoronsa edellä. Se nopeus ja tapa, millä hän otti
kohtalokkaat askelensa, voitti Shortyn rajattoman hyväksymisen.
"Katsohan tyttöä!" huudahti Shorty. "On sillä sisua ja tarmoa. Katso,
miten sen mokkasiinit heilahtavat. Ei ole korkeita korkoja niissä.
Tyttö käyttää Jumalan antamia sääriä. Hänestä tulisi hyvä
karhuntappajan muija."

Squaw Creekin rannalle tultuaan he katsoivat taakseen ja saattoivat
nähdä, että kullanetsijäin jono oli hajonnut epäsäännöllisiksi
ryhmiksi, jotka koettivat päästä vedenjakajan vieremää alaspäin.

He liukuivat äyrästä alas joen uomaan. Kiinteästi pohjaa myöten
jäätynyt joki oli 20-30 jalkaa leveä. Se juoksi 6-8 jalkaa leveiden,
lietteisistä maatumista muodostuneiden rantapengermien välissä.
Kenenkään jalka ei ollut hiljakkoin polkenut sen jäällä olevaa lunta.
He tiesivät olevansa löytöpaikan ja Sea Lionin miesten tekemien
viimeisten valtausten yläpuolella.

"Varokaa lähteitä", sanoi Joy, kun Smoke meni edessä jokea alaspäin.
"Menetätte jalkanne, jos putoatte lähteeseen."

Nämä lähteet, joita on Klondyken kaikissa virroissa, eivät jäädy
alimmissakaan pakkasasteissa. Vesi pursuaa reunoista ja muodostaa
lätäköitä, joita sittemmin muodostunut pintajää ja satanut lumi
suojelevat pakkaselta. Kuivassa lumessa kävelevän alla voi särkyä
puolen tuuman vahvuinen jääkuori, ja hän voi pudota hupsahtaa polvia
myöten veteen. Ellei hän kykene riisumaan jalkineitaan, menettää hän
jalkansa viidessä minuutissa.

Vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä, oli pitkä ja harmaa arktinen
hämärä jo tullut. He tarkastelivat molempia rantoja löytääkseen
pilkutetun puun, joka osoittaisi viimeiseksi tehdyn valtauksen
keskikohdan. Joy oli tulisen innokas. Hän huomasi sellaisen ensinnä.
Hän syöksähti Smoken edelle huudahtaen:

"Täällä on ollut joku! Katsokaa lunta! Katsokaa pilkkua! Tuolla se!
Katsokaa tuonne kuuseen!"

Hän upposi äkkiä vyötäryksiin asti lumeen.

"Nyt minä menin", sanoi hän surkeasti. Sitten hän huusi? "Älkää tulko
lähelleni! Kyllä minä rämmin ylös!"

Kuivan lumen alla piilossa oleva ohut jääkuori murtui joka kerta, kun
Joy otti askelen. Kovasti ponnisteltuaan hän sai vihdoin lujan pohjan
jalkainsa alle. Smoke ei jäänyt odottamaan. Hän oli juossut rannalle,
jonka pensaiden väliin lähteiden kuohunta oli ajanut risuja ja varpuja.
Ne olivat kuivia ja poltettaviksi sopivia sekä odottivat tulitikkua.
Kun Joy ehti Smoken luokse, nousivat jo ensimmäiset liekit ja roihut
turvaavasta tulesta.

"Istukaa!" komensi Smoke.

Joy totteli ja istui lumelle. Smoke irroitti matkatavarat hänen
selästään ja levitti huovan hänen jalkainsa alle.

Ylempää kuului heitä seuranneiden kullanetsijäin ääniä.

"Pankaa Shorty tekemään valtaus", vaati Joy.

"Mene, Shorty", sanoi Smoke käydessään hirvennahkaisten kenkien
kimppuun, jotka olivat jo jäätyneet jäykiksi. "Mittaa tuhannen jalkaa
ja pane kaksi keskipaalua. Kulmapaalut voimme panna myöhemmin."

Smoke leikkeli veitsellään jalkineiden nahkaa ja hihnoja. Ne olivat
niin jään kovettamat, että ritisivät, kun Smoke koputteli ja sahaili.
Pitkävartiset villasukat olivat kuin tupet jäässä ja hyvin jäykät.

"Miten on jalkojenne laita?" kysyi Smoke työtä tehdessään.

"Kokonaan kohmettuneet. En saa liikkumaan varpaitani. Niistä on tunto
poissa. Mutta kyllä tästä selvitään. Tuli palaa ihanasti. Pitäkää
varanne, etteivät kätenne palellu. Ne ovat varmaan nyt kontassa, koska
liikkuvat noin kömpelösti."

Kit veti rukkaset käsiinsä ja pieksi niitä hurjasti lähes minuutin
sivujansa vastaan. Kun hän tunsi veren pistelevän, otti hän rukkaset
käsistään, reviskeli ja viilteli ja sahaili ja hakkaili jäätyneitä
vaatteita. Toisen jalan valkoinen nahka tuli näkyville, sitten
toisenkin.

Sitten alkoi lumella hierominen. Smoke hieroi niin voimakkaasti ja
rajusti, että tyttö kiemurteli ja vapisi ja valitteli ihastuneena, kun
hänelle tuotettiin sellaista tuskaa.

Smoke puolittain raahasi hänet lähemmäksi tulta ja asetti hänen
jalkansa huovalle pelastavien liekkien lähelle.

"Teidän on nyt pidettävä vähän aikaa huolta niistä", sanoi Smoke.

Joy saattoi nyt vaaratta ottaa käsineet pois ja hoidella itse
jalkojaan. Hän piti varansa kuten ainakin viisas ja perehtynyt, että
tulen hehku pääsi vaikuttamaan vain hitaasti. Smoke hieroi sillä aikaa
käsiään. Lumi ei sulanut eikä ollut edes kosteata. Sen keveät
kristallit olivat kuin hiekkajyväsiä. Verenkierron pistelmät ja kivut
palasivat vitkalleen jähmettyneeseen lihaan. Sitten hän korjasi tulta,
aukaisi tytön selässä olleen matkapussin ja otti sieltä täydellisen
jalkinekerran.

Shorty tuli joen uomaa takaisin ja kapusi äyrästä heidän luokseen.

"Olen vallannut varmaan tuhannen jalkaa", julisti hän. "Numerot
kaksikymmentäseitsemän ja kaksikymmentäkahdeksan. Olin saanut
pistetyksi seitsemänteenkolmatta vain ylemmän valtausmerkin, kun
tapasin ensimmäisen otuksen niistä jäljellejääneistä. Hän sanoi suorin
sanoin, etten saanut vallata kahtakymmentäkahdeksaa. Ja minä sanoin
hänelle..."

"No no!" huudahti Joy. "Mitä sanoitte hänelle?"

"No niin, sanoin hänelle suorin sanoin, että ellei hän korjaa luitaan
viidensadan jalan päähän, teen jäätelöä hänen nokastaan. Hän meni
matkaansa, ja minä panin keskipaalut kahteen valtaukseen, kumpikin
hyvin viisisataa jalkaa. Meidän alueemme on nyt turvattu. Nyt on liian
pimeä mennä katsomaan, mutta voimme pistää kulmapaalut huomenaamulla."


III.

Herättyään he huomasivat, että ilma oli muuttunut yön kuluessa.
Pakkanen oli lauhtunut äkkiä. Heidän huopainsa päällä oli kuusi tuumaa
kristallista lunta.

"Hyvää huomenta! Miten on jalkojen laita?" huusi Kit tervehtien tulen
tuhkan yli sinne, missä Joy Gastell istui makuuturkeissaan ja ravisteli
huolellisesti lunta pois.

Shorty teki tulen ja meni hakkaamaan joesta jäätä. Smoke laitteli
aamiaista. Päivä alkoi sarastaa, kun he lakkasivat syömästä.

"Smoke, mene asettamaan ne kulmapaalut", sanoi Shorty. "Siellä, mistä
hakkasin jäätä kahviin, on alla hiekkaa. Minä sulatan vettä ja huuhdon
koetteeksi pannullisen sitä hiekkaa."

Smoke lähti kirves kädessä panemaan merkkipaaluja. Seitsemännenkolmatta
keskipaalun kohdalta hän meni suorakulmaisesti kapean laakson poikki
sen laitaa kohti. Hän toimi suunnitelmallisesti, mutta samalla
automaattisesti, sillä hänen mielessään olivat edellisen illan
tapahtumat vielä elävinä. Hän tunsi jotakin sellaista, että hän oli
saanut valtansa alaisiksi lumella hieromiensa jalkojen ja nilkkojen
suloiset viivat ja lujat lihakset, ja tuo valtaus näytti ulottuvan koko
tyttöön. Tuo kuuma omistamisenhalu piti häntä hämärällä tavalla
kahleissaan. Hänestä näytti, että hänen tarvitsisi vain mennä Joy
Gastellin luo, ottaa hänen kätensä omaansa ja sanoa: "Tule."

Tämän mielialan vallitessa hän teki havainnon, joka sai hänet
unohtamaan naisen. Laakson laitaan hän ei tehnyt mitään kulmamerkkiä.
Hän ei päässyt koko sille reunalle, vaan sen sijaan hän huomasi toisen
virran olevan vastassaan. Hän palasi joelle, jonka rannalla keskipaalut
olivat. Hän seurasi tasangon poikki viran uomaa, joka teki ison,
hevosenkengän muotoisen mutkan, ja huomasi, että nuo kaksi jokea
olivatkin samaa jokea. Hän kävellä raahusti lumen halki kaksi kertaa
laakson reunalta laakson reunalle, ensimmäisellä kerralla alemmasta,
seitsemännestäkolmatta merkkipaalusta, toisella kerralla ylemmästä,
kahdeksannestakolmatta merkistä, ja huomasi, että jälkimmäisen
_ylempi merkki_ oli _alempana kuin edellisen alempi_.

Harmaassa iltahämärässä ja puolipimeässä Shorty oli tehnyt heidän
molemmat valtauksensa tuossa hevosenkengässä. Kit rähmi pieneen
leiripaikkaan takaisin. Shorty oli lopettanut pannuun ottamansa hiekan
huuhtomisen ja räjähti hänet nähtyään puhumaan.

"Kas tuossa!" huudahti Shorty ojentaessaan pannua. "Vilkaisepa sitä!
Aivan siivoton määrä kultaa. Kaksisataa dollaria sentilleen.
Huuhdehiekassa on sitä runsaasti. Olen kirmaillut jos joitakin
kultapitoisia hiekkakerroksia, mutta en ole saanut koskaan sellaista
voita kuin on tässä pannussa."

Smoke heitti välinpitämättömän silmäyksen karkeaan kultaan, kaatoi
itselleen kupin kahvia tulen ääressä ja laskeutui istumaan. Joy älysi,
että jotakin oli vinossa, ja silmäili häntä kiihkein ja huolestunein
katsein. Mutta Shortya suututti, kun hänen toverinsa ei ollut
ihastuksissaan löydön takia.

"Mikä vaivaa, kun et katso ja kirkastu?" kysyi hän. "Meillä on tässä
oikea aarre, ellet nyrpistä nokkaasi kahdensadan dollarin pannuille."

Smoke hörppäsi kahvia, ennen kuin vastasi.

"Lyhyesti, Shorty, sinä merkitsit meille kultapalstat hevosenkengän
muotoisesta mutkasta."

Shorty pani kultapannun maahan ja nousi seisomaan.

"Jatka", toisti hän.

"Kahdeksaskolmatta ylempi merkkipaalu on kymmenen jalkaa
seitsemättäkolmatta alempaa merkkipaalua alempana."

"Smoke, tarkoitat, ettemme ole saaneet mitään?"

"Pahemmin on asia: olemme saaneet kymmenen jalkaa vähemmän kuin ei
mitään."

Shorty lähti juoksemaan äyrästä alas. Viiden minuutin kuluttua hän
palasi. Joyn kysyvään katseeseen hän vastasi nyökkäämällä. Sanaa
sanomatta hän meni ja istui pölkylle sekä tuijotti siinä kenkiensä
edessä olevaan lumeen.

"On parasta, että lyömme hynttyyt kasaan ja lähdemme takaisin
Dawsoniin", sanoi Smoke ja alkoi kääriä huopia kokoon.

"Olen pahoillani, Smoke", sanoi Joy. "Minun syytäni kaikki."

"Kaikki hyvin", vastasi Smoke. "Kullakin päivällä työnsä, tiedättehän."

"Mutta se on minun syytäni, kokonaan minun", tenäsi Joy. "Isä teki
valtauksen minulle alhaalla löytöpaikan lähellä, kuten tiedätte. Minä
annan osani teille."

Kit pudisti päätään.

"Shorty", pyysi tyttö rukoilevasti.

Shorty pudisti päätään ja alkoi nauraa. Se oli suurenmoinen nauru.
Hohotukset ja tukahdetut räjähdykset vaihtelivat.

"Minä en ole hysteerinen", selitti hän. "Toisina hetkinä minulla on
kovin hauskaa, ja tämä on yksi niitä."

Hänen katseensa osui kultapannuun. Hän loikkasi askelen ja potkaisi
pannua, niin että kulta hajosi pitkin maata.

"Se ei ole meidän", sanoi hän. "Se kuuluu äijärähjälle, jonka minä
pakotin eilen illalla perääntymään viisisataa jalkaa. Ja mikä minua
tässä kismittää, on se, että neljäsataayhdeksänkymmentä jalkaa siitä
sisältää rikkautta ... hänen rikkauttaan. Tule, Smoke. Lähdetään
taivaltamaan Dawsoniin. Mutta jos sinun tekee mielesi tappaa minut,
niin en pane sormeanikaan esteeksi."



SHORTYN UNET


I.

"Kummallista, kun et pelaa ollenkaan", sanoi Shorty Smokelle eräänä
iltana Elkhornin ravintolassa. "Eikö se ole mennyt vereesi?"

"Kyllä", vastasi Smoke. "Mutta minulla on laskelmat päässäni.
Pelaaminen on mielestäni rahojeni hävitystä."

Suuressa tarjoiluhuoneessa kuului heidän ympärillään tusinasta
pelipöydästä raksutusta, ratinaa ja pärinää. Miehet koettivat niiden
ääressä onneaan turkit yllä ja hirvennahkamokkasiinit jalassa. Smoke
teki kädellään heitä kaikkia tarkoittavan viittauksen.

"Katsopa heitä", sanoi hän. "On matemaattisesti varma, että he häviävät
tänä iltana enemmän kuin voittavat, että suuri osa häviää par'aikaa."

"Olet tarkka tekemään laskelmia", mutisi Shorty ihaillen. "Ja
pääasiassa olet oikeassa. Mutta on olemassa sellaisia kuin tosiasiat.
Yksi niitä on onni pelissä. Toisinaan voittaa kuka tollikko tahansa.
Ainoa voittamistapa uhkapelissä on odottaa vihjettä, että tulee onni,
ja kohottaa panos sitten katon korkuiseksi."

"Se kuuluu yksinkertaiselta", arvosteli Smoke, "niin yksinkertaiselta,
etten voi käsittää, miksi kukaan häviää."

"Tuo häiriö johtuu siitä", myönsi Shorty, "että useimmat ihmiset
antavat vihjeen viedä heidät harhaan. Ainakin minun on käynyt
erinäisissä tilaisuuksissa niin. Pitää koettaa ja löytää se oikea."

Smoke ravisti päätään.

"Sekin on laskelmaa, Shorty. Enimmät ihmiset erehtyvät vihjeeseensä
nähden."

Smoke oli menossa pöydän luo, kun Shorty tarttui hänen käsivarteensa.

"Odotahan. Olen saanut juuri sellaisen vihjeen. Panepa dollarisi
pyöräpelille."

He menivät tarjoilupöydän lähellä olevan pelipöydän luo.

"Odota, kunnes sanon", neuvoi Shorty.

"Mikä numero?" kysyi Smoke.

"Valitse itse. Mutta odota, kunnes sanon 'nyt'!"

"Ethän tahdo sanoa, että minua onnestaa tässä pöydässä?" uteli Smoke.

"Odota, niin saat nähdä", vaati Shorty. "Nyt! Anna mennä!"

Pankinpitäjä oli juuri pannut pienen norsunluisen pallon pyörimään.

Smoke, joka oli pöydän alapäässä, kumartui erään pelaajan yli ja heitti
sokeasti dollarin. Se vieri sileätä, viheriäistä vaatetta pitkin ja
pysähtyi kauniisti keskelle "34":ää.

Pallo seisahtui, ja pankinpitäjä ilmoitti: "Kolmekymmentäneljä
voittaa." Hän puhdisti pöydän ja pinosi kolmekymmentäviisi dollaria
Smoken dollarin viereen. Smoke otti rahat ja Shorty taputti häntä
olkapäälle.

"No, siinä tuli vihjeestä todellista hyötyä. Smoke. Kuinka minä
aavistin sen? Sitä en osaa sanoa. Tiesin vain, että voittaisit. Jos
dollarisi olisi sattunut seisahtumaan jonkin toisen numeron päälle,
olisit kuitenkin voittanut juuri saman erän. Kun vihje on oikea, ei voi
olla voittamatta."

"Ajattele, että se olisi pysähtynyt nollaan?" kysyi Smoke, kun he
menivät tarjoilupöydän luo.

"Silloin olisit voittanut sillä numerolla", oli Shortyn vastaus. "Siitä
ei pääse mihinkään. Vihje on vihje. Saatpa nähdä. Tule vielä pöydän
luo. Hankittuani voiton sinulle olen saanut vihjeen, että osaan ottaa
muutamia voittonumeroita itselleni."

"Pelaatko jonkin järjestelmän mukaan?" kysyi Smoke kymmenen minuutin
päästä, kun hänen toverinsa oli napannut sata dollaria.

Shorty ravisti närkästyneenä päätään ja pani merkkejä numeroiden "3",
"11" ja "17" lähelle sekä heitti varamerkin "vihreälle."

"Helvetti on varmaan mätetty täyteen tolvanoita, jotka pelaavat
järjestelmän mukaan", sanoi hän, kun pankinpitäjä haravoi pöytää.

Smoke katseli ensin välinpitämättömästi. Sitten mielenkiinto kasvoi.
Hän seurasi tarkasti pelin yksityiskohtia. Siten hän näki, kuinka pallo
pyöri ja kuinka panoksia tehtiin ja maksettiin. Hän ei kuitenkaan
pelannut, katseli vain. Se jännitti hänen mieltään niin, että Shortyn
oli vaikea saada hänet pois pöydän äärestä ilmoitettuaan saaneensa
kyllikseen.

"Annas olla", nauroi Smoke, "olen saanut juuri nyt erään vihjeen --"

Shortyn silmät säkenöivät, kun hän huudahti kiihkeästi:

"Mikä se on? Ota se huomioon ja mene heti pelaamaan."

"Ei se ole sitä laatua, Shorty. Minä olen saanut nyt sellaisen vihjeen,
että minä kehitän järjestelmän, joka kääntää ylösalaisin koko
pyöräpelin."

"Järjestelmän!" örähti Shorty ja katseli sitten toveriaan säälivästi.
"Smoke, kuuntele toverisi ääntä ja anna järjestelmien olla rauhassa.
Järjestelmät hävittävät varmasti. Niissä ei ole minkäänlaista
vihjettä."

"Sen tähden pidänkin niistä", vastasi Smoke. "Järjestelmissä on
laskelmaa. Kun olet saanut oikean järjestelmän, et voi hävitä, ja siinä
juuri on sen ja vihjeen välinen ero. Et tiedä koskaan, milloin oikea
vihje menee väärään."

"Mutta minä tiedän joukon järjestelmiä, jotka ovat vieneet väärään,
enkä ole nähnyt minkään järjestelmän vielä voittavan." Shorty oli vaiti
ja huoahti. "Kuule, Smoke, jos sinä alat särkeä päätäsi järjestelmillä,
niin tämä ei ole oikea paikka sinulle, vaan meidän on aika lähteä taas
matkoille."


II.

Smoke kulutti vielä pitkiä tunteja ja päiviä katselemalla peliä. Sitten
tuli vihdoin ilta, jolloin hän julisti olevansa valmis. Shorty seurasi
häntä pahaa aavistaen ja hautajaissaattolaisen näköisenä Elkhornin
ravintolaan. Smoke osti siellä rullan pelimerkkejä ja asettautui pöydän
siihen päähän, jossa pankinpitäjä oli. Yhä uudelleen pantiin pallo
pyörimään, ja toiset pelaajat voittivat tai hävisivät, mutta Smoke ei
pannut vielä vaaraan ainoatakaan merkkiä. Shorty kävi kärsimättömäksi.

"Pane likoon, pane, pane!" vaati hän. "Lopetetaan nämä hautajaiset. Vai
mikä vaivaa? Jänistääkö?"

Smoke pudisti päätään ja odotti. Toistakymmentä peliä hurahti ohi.
Sitten hän pani äkkiä kymmenen dollarin merkit "26":een. Se numero
voitti, ja pankinpitäjä maksoi Smokelle kolmesataaviisikymmentä
dollaria. Meni taas toistakymmentä peliä, meni kolmekymmentä, vasta
sitten Smoke pani kymmenen dollaria "32":een. Hän sai taas
kolmesataaviisikymmentä dollaria.

"Sinulla on vihje", kuiskasi Shorty äänekkäästi hänen korvaansa. "Käytä
sitä!"

Kului puoli tuntia. Smoke oli sen ajan toimetonna. Sitten hän pani
kymmenen dollaria "34":ään ja voitti.

"Vihje!" kuiskasi Shorty.

"Eikä ole", kuiskasi Smoke takaisin. "Järjestelmä sen tekee. Eikö se
olekin soma?"

"Älä puhu minulle sellaista", vastusteli Shorty. "Vihjeitä saa ihmeen
hassuilla tavoilla. Sinä voit ajatella, että se on järjestelmä, mutta
se ei ole sittenkään. Järjestelmät ovat mahdottomia. Niitä ei voi olla.
Varmaankin jokin vihje johtaa peliäsi."

Smoke muutti nyt pelitapaansa. Hän teki useammin panoksia riputellen
yksityisiä merkkejä sinne tänne ja hävisi useammin kuin voitti.

"Lopeta jo", neuvoi Shorty. "Korjaa omasi. Olet osannut jo kolme kertaa
kohdalle. Olet tuhat dollaria voitolla. Et saa sitä säilymään."

Pallo lähti samalla hetkellä pyörimään, ja Smoke pani kymmenen merkkiä
"26":een. Pallo vierähti "26":n loveen, ja pankinpitäjä maksoi taas
hänelle kolmesataaviisikymmentä dollaria.

Neljännestunnin kuluessa Smoke teki erinäisiä pieniä panoksia ja
hävisi. Ripeän päätteliäästi, kuten hänen oli tapana tehdä suuret
iskunsa, hän heitti kaksikymmentäviisi dollaria "kaksoisnollaan", ja
pankinpitäjä maksoi hänelle kahdeksansataaseitsemänkymmentäviisi
dollaria.

"Herätä minut, Smoke, minä näen unta", vaikeroi Shorty.

Smoke hymyili, silmäili muistikirjaansa ja syventyi laskelmiinsa.

Väkeä oli sulloutunut paljon pöydän ympärille, sillä pelaajat koettivat
pelata samoilla numeroilla kuin hän. Silloin hän muutti peliään. Hän
pani kymmenen kertaa peräkkäin kymmenen dollaria "18":aan ja hävisi.
Rohkeimmatkin erkanivat hänen kintereiltään. Hän muutti numeroa ja
voitti taas kolmesataaviisikymmentä dollaria. Pelaajat alkoivat heti
uudelleen seurata häntä, mutta luopuivat taas hävittyään sarjan
panoksia.

"Lopeta jo, Smoke, lopeta", alkoi Shorty neuvoa. "Pisimmälläkin
vihjesarjalla on loppunsa, ja sinun sarjasi on nyt lopussa. Et voita
enää."

"Vielä yksi voitto, ennen kuin lopetan", vastasi Smoke.

Hän pelasi eri numeroilla ja vaihtelevalla onnella muutaman minuutin.
Sitten hän pani kaksikymmentäviisi dollaria "kaksoisnollaan."

"Nyt minä lakkaan", sanoi hän pankinpitäjälle, kun voitti.

"Oh, ei sinun tarvitse näyttää sitä minulle", sanoi Shorty, kun he
menivät punnitsijan luo. "Minä olen pysynyt perässä. Sinulla on
saatavaa noin kolmetuhattakuusisataa. Kuinka liki osasin sanoa?"

"Kolmetuhatta kuusisataakolmekymmentä", vastasi Smoke. "Ja nyt sinä
saat kantaa kullan kotia."


III.

"Älä kiristä liiaksi onneasi", pyyteli Shorty Smokea heidän tuvassaan
seuraavana iltana, kun Smoke teki valmistuksia lähteäkseen Elkhornin
ravintolaan. "Sinä käytit valtavan suuren määrän vihjeitä, mutta käytit
ne loppuun. Jos menet takaisin, menetät varmaan kaikki voittosi."

"Mutta olenhan sanonut sinulle, Shorty, ettei minulla ole vihjeitä. Se
on laskelmaa. Se on järjestelmä. Minä en voi hävitä."

Kun he astuivat Elkhornin ravintolaan, kääntyivät kaikkien katseet
Smokeen, ja pöydän ympärillä olevat tekivät tilaa hänelle. Hän istui
vanhalle paikalleen pöydän päähän, missä pankinpitäjäkin oli. Hänen
peluunsa oli aivan toisenlaista kuin edellisenä iltana. Puolentoista
tunnin kuluessa hän teki vain neljä panosta, mutta jokainen niistä
oli kaksikymmentäviisi dollaria ja jokainen voitti. Hän sai
kolmetuhattaviisisataa dollaria, ja Shorty kantoi kultahiekan
kotitupaan.

"Nyt on aika lakata pelaamasta", neuvoi Shorty istuessaan makuulavan
reunalla ja riisuessaan jalkineitaan. "Olet seitsemäntuhatta voitolla.
Se ihminen on hullu, joka kiristää kovemmin onneansa."

"Shorty, se olisi huvittavan hassu ihminen, joka ei käyttäisi hyväkseen
tällaista voittojärjestelmää kuin tämä minun on."

"Smoke, olet hyvin selväjärkinen poika. Olet saanut kouluopetusta. Opit
enemmän minuutissa kuin minä oppisin neljässäkymmenessätuhannessa
vuodessa. Mutta olet samalla ihan väärässä, kun sanot onneasi
järjestelmäksi. Olen ollut yhdessä ja toisessa mukana, olen nähnyt yhtä
ja toista ja sanon suoraan ja tutunomaisesti ja vakuuttavasti, että
mitään pelipankkia räjähdyttävää järjestelmää ei voi olla."

"Mutta minähän näytän sinulle sellaisen järjestelmän. Siinä ponsi on."

"Ethän toki, Smoke. Tämä on vain unennäköä. Minä nukun. Hetken päästä
minä herään, teen tulen ja laitan aamiaista."

"No, mutta tuossa on se kultapussi, sinä epäuskoinen ystävä. Punnitse
sitä käsissäsi."

Smoke heitti pullean kultapussin toverinsa polville. Se painoi
kolmekymmentäviisi naulaa, ja Shorty huomasi täydellisesti sen
rusentavan painon, kun se mätkähti hänen reisilihoilleen.

"Se on todella olevaista", jankutti Smoke pätevää mielipidettään.

"Minä näen unta, Smoke, ja sinä kummittelet minun unissani ja vaivaat
minua järjestelmilläsi. Jos pidät minusta, jos totta puhuen pidät
minusta, niin sinä vielä huudat: 'Herää, Shorty! Herää!' Ja minä herään
ja valmistan aamiaisen."


IV.

Kun Smoke teki kolmantena peli-iltana ensimmäisen panoksensa, työnsi
pankinpitäjä hänen viisitoista dollariansa takaisin.

"Kymmenen on korkein, jolla voitte pelata", sanoi hän. "Ylin raja on
alennettu."

"Tehty mitättömäksi", ivaili Shorty.

"Ei tarvitse pelata tässä pöydässä, ellei tahdo", vastasi pankinpitäjä.
"Ja minä sanon nyt tavatessa suoraan, että mielestämme olisi parempi,
jos toverinne ei pelaisi pöydässämme."

"Pelkäättekö hänen järjestelmäänsä, heh?" härnäsi Shorty, kun
pankinpitäjä maksoi kolmesataaviisikymmentä dollaria.

"En voi sanoa uskovani mihinkään järjestelmiin, kun en tee sitä. Ei ole
koskaan ollut järjestelmää, joka olisi vaikuttanut uhkapeliin. Mutta
minä olen nähnyt muutamia kummallisia, sarjamaisia onnenpotkauksia enkä
anna tämän pankin kukistua, jos voin estää sen."

Smoke voitti edelleen ilta illalta. Hänen pelitapansa oli vaihteleva.
Asiantuntija toisensa jälkeen oli ihmistungoksessa pöydän ympärillä ja
kirjoitteli muistiin hänen panoksiaan ja numeroitaan. Yritykset hänen
järjestelmänsä selville saamiseksi menivät hukkaan. He valittelivat,
etteivät saaneet kiinni johtolangan päästä, ja vannoivat, että se oli
pelkkää onnistumista, vaikkakin laatuaan suurenmoisinta, mitä he olivat
nähneet.

Smoken vaihteleva peli pimitti heidät. Aika-ajoin hän katseli
muistikirjaansa tai teki pitkiä laskelmia. Saattoi kulua tuntikausi
hänen tekemättä yhtään panosta. Toisinaan hän otti kolme korkeinta
voittoa peräkkäin ja sieppasi tuhat dollaria tai vähän enemmän viidessä
tai kymmenessä minuutissa. Toisinaan hänellä oli taasen tapana
riputella pelimerkkejä yksitellen sinne tänne pelipöydälle ihan
tuhlaten ja kummastuttavasti, kunnes hän pallon huristaessa viimeisiä
kierroksiaan pani äkkiä korkeimman panoksen sarakkeelle, värille ja
numerolle ja voitti kaikilla kolmella. Mutta joka ilta, miten peli
vaihtelikin, Shorty kantoi kotiin hänelle kolmetuhattaviisisataa
dollaria.

"Ei siinä ole mitään järjestelmää", selitti Shorty eräässä heidän
iltakeskustelussaan, kun he olivat maata menossa. "Minä seuraan ja
seuraan peliäsi, mutta siitä ei saa selkoa. Et pelaa koskaan kahdesti
samoin. Kaikki on siinä, että sieppaat voiton, milloin tahdot, ja
milloin tahdot olla voittamatta, teet senkin tahallisesti."

"Shorty, ehkä olet lähempänä totuutta kuin luuletkaan. Olen ottanut
aika ajoin häviöitä. Se kuuluu järjestelmääni."

"Hiiteen järjestelmä! Olen puhutellut kaupungin jokaista pelaajaa, ja
he ovat viimeistä miestä myöten yhtä mieltä siitä, että järjestelmää ei
ole."

"Ja kuitenkin minä olen joka hetki valmis näyttämään heille sellaisen."

Shorty aikoi sammuttaa kynttilän, mutta pidättäytyi vielä.

"Kuulehan, Smoke. Olen tosiaankin ymmällä. Luulet ehkä, että tämä on
kynttilä. Ei ole. Enkä minäkään ole tässä. Minä olen jossakin
matkoilla, huopapeittojen sisällä, makaan selälläni suu auki ja uneksin
kaikkea tätä. Ja sinä olet se, joka puhut, yhtä vähän kuin tämä
kynttilä on kynttilä."

"Kuinka hassunkurista, että minä näen sattumalta samaa unta kuin sinä",
väitti Smoke.

"Ei se ole mitään hassua. Olet osa untani, siinä kaikki. Olen kuullut
unissani monen miehen puhuvan. Mielin sanoa sinulle erään asian, Smoke.
Pääni on menossa ihan pyörälle. Jos tämä uni pitää meitä vielä
vallassaan, niin puren suoneni poikki ja alan kirkua."


V.

Kuudentena peli-iltana oli raja Elkhornin ravintolassa alennettu
viiteen dollariin.

"Samantekevä", vakuutti Smoke pankinpitäjälle. "Tahdon tänä iltana
kolme ja puoli tuhatta kuten tavallisesti, ja te vain pakotatte minut
pelaamaan kauemmin. Minun on saatava voittoja kaksin verroin, siinä
koko juttu."

"Miks'ette mene johonkin toiseen pöytään?" kysyi pankinpitäjä
vihaisena.

"Kun pidän tästä." Smoke katseli humisevaa kamiinaa, joka oli vain
muutaman askelen päässä. "Täällä ei sitä paitsi ole vetoa, vaan on
lämmin ja mukava."

Kannettuaan yhdeksäntenä iltana kultahiekan kotiin Shorty tuli
haltioihinsa.

"Minä lopetan tämän Smoke, lopetan", alkoi hän. "Tiedän saaneeni
kylläkseni. En näe unta. Silmäni ovat selällään. Järjestelmää ei voi
olla, mutta sinä pelaat kuin olisi sellainen. Maailma on mennyt
mäsäksi. Ei ole enää mitään säännöllistä eikä yhtenäistä. Kertomataulu
ei pidä kutiaan. Kaksi on kahdeksan, yhdeksän on yksitoista, ja kaksi
kertaa kaksi on kahdeksansataa neljäkymmentäkuusi ja -- ja -- ja --
puoli. Sinulla on järjestelmä. Numerot lyövät numeroita. Mikä ei ole,
se on, ja olematon on olevaista. Aurinko nousee lännestä, kuu on
kultasuoni, tähdet ovat säilykepurkkeja, vesi on ilmaa, minä en ole
minä, sinä olet joku muu, ja me olemme ehkä kaksosia, ellemme ole
espanjan vihreässä keitettyjä perunoita. Herätä minut! Oh! Herätä minut
valveille!"


VI.

Seuraavana aamuna tuli hirsimajaan eräs vieras. Smoke tunsi hänet. Se
oli Harvey Moran, Tivolin pelipankin omistaja. Hänen syvässä ja äreässä
äänessään oli rukoileva sävy, kun hän rupesi esittämään asiataan.

"Se on nyt sillä lailla, Smoke", aloitti hän. "Te olette pannut meidät
arvelemaan. Minä edustan yhdeksää muuta pelipaikkojen omistajaa ja
itseäni, siis kaupungin kaikkia huvittelusaleja. Me emme ymmärrä.
Tiedämme, ettei mikään järjestelmä ole mahtanut milloinkaan mitään
pyöräpelille. Kaikki yliopistojen matemaattiset nerot ovat vakuuttaneet
meille pelaajille samaa. He sanovat, että pyöräpeli itse on
järjestelmä, yksi ainoa järjestelmä, ja sen tähden ei mikään
järjestelmä voi nujertaa sitä, sillä jos niin kävisi, niin olisi
aritmetiikka tehnyt vararikon."

Shorty nyökäytteli tarmokkaasti päätään.

"Hyvä, olette nähnyt minun pelaavan", vastasi Smoke ilkkuen. "Jos
luulette, että minulla on vain nippu pelionnea, miksi olette levoton?"

"Siinäpä se mutka. Emme voi olla huolestumatta. Teillä on järjestelmä,
ja kuitenkin olemme aina selvillä, ettei sitä voi olla. Olen pitänyt
teitä viisi iltaa silmällä, ja kaikki, mitä olen saanut selville, on
siinä, että te suositte eräitä numeroita ja voitatte. Me kymmenen
pelihuoneen pitäjää olemme nyt ryhtyneet yhteistoimintaan ja haluamme
tehdä rauhallisen ehdotuksen. Laitamme pyöräpelin Elkhornin
takahuoneeseen, pidämme pankkia teitä vastaan ja te saatte löylyttää
meitä. Vain te, Shorty ja me. Mitä tuumitte?"

"Minun mielestäni sen pitäisi käydä toisella tavalla", vastasi Smoke.
"Teidän sopii tulla tapaamaan minua. Pelaan tänä iltana Elkhornin
tarjoiluhuoneessa. Voitte yhtä hyvin tarkastaa pelaamistani siellä."


VII.

Kun Smoke asettui sinä iltana tavalliselle paikalleen pelipöydän
päähän, lakkautti pelauttaja heti pelaamisen.

"Peli on suljettu", sanoi hän. "Viranomaisten määräys."

Mutta koolle tulleet pelipaikkain omistajat eivät olleet petettävissä.
Muutamassa minuutissa he järjestivät panokset, jokainen pisti tuhannen,
ja ottivat pelipöydän haltuunsa.

"Tulkaa nyt ja löylyttäkää meidät", vaati Harvey Moran uhmaillen, kun
pelauttaja lähetti pallon pyörimään ensimmäistä kierrosta.

"Pannaan kaksikymmentäviisi ylimmäksi rajaksi", ehdotti Smoke.

"Antaa huhkia!"

Smoke pani heti kahdenkymmenenviiden merkit "kaksoisnollaan" ja voitti.

Moran pyyhki hikeä otsaltaan.

"Jatka", sanoi hän. "Meillä on kymmenentuhatta tässä pankissa."

Puolentoista tunnin kuluttua ne kymmenentuhatta olivat Smoken.

"Pankki on tyhjä", ilmoitti pelauttaja.

"Joko saitte kylliksenne?" kysyi Smoke.

Pelipaikkain omistajat katselivat toisiaan. He olivat kauhuissaan. He
olivat tekemisissä miehen kanssa, joka oli paremmin tutustunut onnen
lakeihin tai joka sai avuksensa korkeammat, aavistamattomat lait.

"Antaudumme", sanoi Moran. "Eikö niin, Burke?"

Pitkä Burke, jolle kuuluivat M- ja G-salin pelit, nyökäytti.

"On tapahtunut mahdottomia", sanoi hän. "Tällä Smokella on tosiaankin
järjestelmä. Jos annamme hänen jatkaa, menemme kaikki nurin. Jos
pidämme pelejämme edelleen käynnissä, on meidän alennettava korkein
panosraja yhteen dollariin, tai kymmeneen senttiin, tai yhteen
senttiin. Siinä kaikki, mitä voin nähdä."

Kaikki silmäilivät Smokea. Hän kohautti olkapäitään.

"Siinä tapauksessa on minun, hyvät herrat, palkattava joukko miehiä
pelaamaan kaikissa pöydissänne. Voin maksaa heille kymmenen dollaria
neljän tunnin työvuorolta ja ansaita rahaa."

"Niin ollen on meidän lakkautettava liikkeemme", vastasi pitkä Burke,
"ellette --." Hän epäröi ja käänsi katseensa tovereihinsa nähdäkseen,
olisivatko he taipuvaisia. "Ellette suostu kauppaan. Paljonko tahdotte
järjestelmästänne?"

"Kolmekymmentätuhatta dollaria", vastasi Smoke. "Kolmentuhannen
taksoitus kullekin."

He kiistelivät ja myöntyivät.

"Ja te ilmoitatte meille järjestelmänne?"

"Tietysti."

"Ja lupaatte, ettette pelaa pyöräpeliä Dawsonissa enää koskaan?"

"En, hyvä herra", sanoi Smoke jyrkästi. "Lupaan, etten käytä enää tätä
järjestelmää."

"Eihän teillä vain liene muita järjestelmiä. Vai onko?" älähti Moran.

"Odottakaahan!" huudahti Shorty. "Neuvottelen toverini kanssa. Tule
tänne syrjään, Smoke."

Smoke seurasi salin rauhalliseen nurkkaan. Sadat uteliaat silmät
suuntasivat samalla katseitaan heihin.

"Kuule, Smoke", kuiskasi Shorty käheästi. "Ehkä tämä ei olekaan unta.
Siinä tapauksessa myyt mahdottoman halvalla. Olet saanut tohveleissaan
tallustelevan maailman kynittäväksesi. Siinä on miljoonia. Ravista
sitä! Ravista kovasti!"

"Mutta jos se on unta?" kysyi Smoke hiljaa.

"Kyni sitten noita pelipankinpitäjiä unten menestykseksi oikein
yltäkylläisesti. Mitäpä hyvää uneksimisesta, ellei unennäkö saa todella
suurenmoista loppua?"

"Tämä ei ole onneksi unta, Shorty."

"Siinä tapauksessa en anna sinulle koskaan anteeksi, jos myyt sen
kolmellakymmenellätuhannella."

"Kun olen myynyt sen sillä hinnalla, niin sinä hyppäät kaulaani kiinni,
heräät ja huomaat, ettet ole lainkaan uneksinut. Tämä ei ole mitään
unta, Shorty. Parin minuutin päästä huomaat, että olet ollut ihan
valveillasi koko ajan. Sen saatan sanoa sinulle, että kun myyn, niin
teen sen sen tähden, että minun on myytävä."

Pöydän luo palattuaan Smoke ilmoitti pyöräpelien omistajille, että hän
pysyi vielä tarjouksessaan. Kukin herroista omistajista tarjosi hänelle
kolmentuhannen sitoumuksen.

"Vaadi käteistä", varoitteli Shorty.

"Olin juuri aikeissa sanoa, että tahdon käteismaksun", ilmoitti Smoke.

Elkhornin omistaja lunasti herrojen sitoumukset, ja Shorty otti
kultahiekan haltuunsa.

"Nyt ei ole halua herätä", höpisi hän punnitessaan käsin eri pusseja.
"Yhteen laskettuna on tämä seitsemänkymmenentuhannen dollarin uni."

"Mikä on se teidän järjestelmänne?" kysyi pitkä Burke. "Olemme
maksaneet hinnan siitä ja tahdomme sen."

Smoke meni edellä pelipöydän luo.

"No hyvät herrat! Hetkinen kärsivällisyyttä. Tämä ei ole mikään
tavallinen järjestelmä. Tuskin tätä voi sanoa lailliseksi, mutta tämän
suuri ansio on siinä, että tämä toimii. Minulla on omat arveluni, mutta
puhumatta paras. Saatte nähdä. Herra pankkiiri, pitäkää pallo varalla.
Odottakaa, aion päästä numeroon '26'. Otaksutaan, että olen pannut
panoksen siihen. Olkaa valmiina, herra pankkiiri. -- Nyt!" Pallo pyöri
ympäri.

"Ottakaa huomioon", jatkoi Smoke, "että '9' oli aivan vastapäätä."

Pallo oli numerossa "26."

Pitkä Burke kirosi syvällä rintaäänellä. Kaikki jäivät odottamaan.

"Jotta 'kaksoisnolla' voittaisi, pitää '11':n olla vastapäätä.
Koettakaa itse ja katsokaa."

"Entä se järjestelmä?" kysyi Moran kärsimättömästi. "Tiedämme, että
osaatte ottaa voittavia numeroita, tiedämme, mitkä ne numerot ovat,
mutta miten taidatte tehdä niin?"

"Seuraan järjestystä. Minun onnistui sattumalta panna huristava pallo
kaksi kertaa merkille, kun '9' oli vastapäätä. Molemmilla kerroilla
voitti '26'. Myöhemmin huomasin sattuvan taas niin. Sitten etsin
katselemalla muita sarjoja ja löysin niitä. Jos 'kaksoisnolla' on
vastapäätä, voittaa '32', jos '11', voittaa 'kaksoisnolla'. Se ei
tapahdu aina, mutta se tapahtuu tavallisesti. Kuten sanoin, minulla on
omat arveluni, mutta puhumatta paras."

Pitkä Burke alkoi päästä hiukan jäljille. Hän kumartui, seisautti
pyörän ja tutki sitä huolellisesti. Yhdeksän muun pyöräpelin omistajan
päät kurottautuivat ja rupesivat myös tutkimaan. Pitkä Burke ojensi
vartensa suoraksi ja heitti silmäyksen lähellä olevaan kamiinaan.

"Helvetti", sanoi hän. "Eihän siinä ollut mitään järjestelmää. Pöytä on
ollut tulen lähellä, ja tuo hiton pyörä on käynyt kieroksi. Ja meitä on
vedetty nenästä perinpohjin. Eipä kumma, että Smoke tahtoi pelata tässä
pöydässä."

Harvey Moranilta pääsi iso lohdutuksen huokaus. Hän pyyhki otsaansa.

"No niin, samantekevä", sanoi hän. "Päästiin kuitenkin halvalla
hinnalla selville siitä, ettei se ollut mikään järjestelmä." Hänen
kasvonsa alkoivat ilmehtiä, ja sitten hän purskahti nauramaan sekä löi
Smokea olkapäälle.

"Smoke, te olette leikitellyt hetken aikaa kanssamme ja pannut
meidät rökittämään itseämme saadaksemme teidät pysymään poissa
pelipöydistämme. Kuulkaapa, minä olen saanut vähän oikeata samppanjaa,
avaan pullon, jos lähdette kaikki kanssani Tivoliin."

Myöhemmin kotiin palattua Shorty otti esille pulleat kultapussit ja
punnitsi niitä käsillään. Sitten lopuksi hän asetti ne riviin pöydälle,
istui makuulavansa laidalle ja alkoi riisua jalkineitaan.

"Seitsemänkymmentätuhatta", laski hän. "Ne painavat
kolmesataaviisikymmentä naulaa. Ja kaikki kierolla pyörällä ja nopsalla
silmällä saatuja. Toki tiedän, että se on unta. Ainoastaan unessa
käyvät hyvät asiat toteen. Olen ihan haluton heräämään. Toivon, että en
heräisi milloinkaan."

"Iloitse, sielu!" vastasi Smoke. "Sinä et herää. On joukko nerokkaita
filosofeja, jotka väittävät, että ihmiset ovat unissakävijöitä. Olet
hyvässä seurassa."

Shorty nousi, meni pöydän luo, valitsi raskaimman pussin ja tuuditti
sitä sylissään kuin pientä lasta.

"Ehkä olen unissakävijä", sanoi hän, "mutta olen, kuten sanoit, varmaan
hyvin hyvässä seurassa."



MIES TOISELLA RANNALLA


I.

Shorty ja Smoke erosivat Ylä-Klondykessa. Shortyn piti palata Klondykea
alas Dawsoniin saadakseen rekisteröidyksi muutamia valtauksia, jotka he
olivat tehneet.

Smoke kääntyi koiravaljakolla etelään. Hänen päämäärinään olivat
Surprise-järvi ja tarunomaiset "kaksi mökkiä", Two Cabins. Hänen piti
päästä Indian Riverin lähteille, sieltä tuntemattoman seudun poikki ja
vuoriston yli Stewart Riverille. Itsepintaisten huhujen mukaan piti
Surprise-järven olla jossakin siellä vuorenhuippujen ja jäätiköiden
keskellä. Järven pohjan piti olla puhdasta kultaa. Sanottiin, että
vanhat kullankaivajat, joiden oikeat nimet olivat unohtuneet entisten
aikojen hämäriin, olivat sukeltaneet Surprisen jäiseen veteen ja
tuoneet kultamöhkäleitä molemmin käsin pinnalle. Eri aikoina olivat
yhdet ja toiset vanhat kullanetsijät tunkeutuneet tuohon linnoitukseen
ja tuoneet järven pohjakultaa näytteille. Mutta vesi oli liian kylmää.
Jotkut olivat kuolleet vedessä, heidät oli nostettu ruumiina kuivalle.
Toiset olivat menehtyneet muuten. Kaikki henkiin jääneet olivat
suunnitelleet, että he palaavat ja kuivaavat järven, mutta kukaan
heistä ei ollut palannut. Oli aina käynyt onnettomasti. Ja niin tuli
taruja. Surprise-järvi oli loihdittu järvi; sen paikkaa ei muistettu,
ja sen kuivaamaton pohja oli yhä vielä kultaa.

Two Cabins oli ainakin samassa määrin tarujen verhoama, mutta mökkien
paikka oli tunnettu. Stewart-joelta mentiin "viiden unen" matka
McQuestion Riveriä ylöspäin. Siellä oli kaksi vanhaa mökkiä. Ne olivat
niin vanhat, että niiden täytyi olla rakennettuja, ennen kuin
ensimmäinen tunnettu kullanetsijä oli astunut Yukonin laaksoon.
Kuljeksivat hirvien metsästäjät, joita Smokekin oli puhutellut, olivat
väittäneet, että he löysivät ne kaksi mökkiä jo kauan, kauan sitten,
mutta olivat etsineet turhaan kultakaivosta, jossa entisajan
seikkailijat olivat varmaankin raataneet.

"Olisin suonut, että olisit tullut mukanani", sanoi Shorty miettien
heidän erotessaan. "Vaikka oletkin saanut intiaanitaudin, ei siinä
sittenkään ole järkeä, että syöksyt suin päin vaaroihin. Siellä on
varmasti noituutta ensimmäisestä kujeesta viimeiseen viettelykseen
asti, päättäen kaikesta siitä, mitä minä ja sinä olemme kuulleet siitä
kerrottavan."

"Oli miten oli, Shorty. Minä teen tämän kiertomatkan kuudessa viikossa
ja palaan Dawsoniin. Yukonin tietä on kuljettu. Samoin täytyy olla
ensimmäisen sadan mailin laita Stewartista eteenpäin. Kun seuraan noita
jälkiä, täytyy minun päästä neljä- tai viisikymmentä mailia päivässä.
Kun kerran olen päässyt yli, pääsen kuukaudessa kotiin."

"Kyllä, kun kerran olet päässyt yli. Mutta se ylipääsy tekee minut
levottomaksi. Hyvästi nyt vain siksi, kunnes tavataan, Smoke. Pidä
silmäsi auki. Varo velhoja. Siinä kaikki. Äläkä pidä paluuta häpeänä,
jos et saa ammutuksi riistaa."


II.

Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella
vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken
puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän
kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana
painalsivat koirat yhdessä jonossa.

Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja
loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut
polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei
ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui
siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä
yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien
rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan
sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten
liekkikuvioita.

Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta,
jota hän ei luullut koskaan unohtavansa -- ei tallattua lumipälveä,
jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen
oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona
oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois
tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat
pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan,
lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia
susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen
likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja
käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla
vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.

Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan
hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien
unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin
tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen
anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa
suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria,
hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti,
kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja
kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja
toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa
käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät
tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät
tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen
suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se
työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.

Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä,
eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei
lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä
soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.

"Kuule, Keltanaama, minä olen saanut sen selville!"

Koira, jolle hän puhui, nosti ensin toista, sitten toista etukäpäläänsä
nopein, mutta hillityin liikkein, kiersi häntänsä tupsun niiden
suojaksi ja hymyili tulen yli.

"Herbert Spencer oli lähimain neljänkymmenen ikäinen, ennen kuin hän
tajusi, mikä oli hänen suurin tehtävänsä ja toiveensa. Minun ei kestä
niin kauan. Minun ei tarvitse odottaa kolmenkymmenen ikäiseksi. Minulla
on täällä toiveeni ja tehtäväni."

Siellä oli sikin sokin rotkoja ja ylänköjä, jotka eivät olleet
järjestyneet minkään järjellisen topografisen suunnitelman mukaisesti.
Smoke samoili siellä päiväkausia. Hän etsi turhaan jokea tai puroa,
joka olisi juossut etelään McQuestionia ja Stewartia kohti. Sitten tuli
vuoristomyrsky, joka hukutti lumiryöppyynsä korkeat ja matalat
kukkularöykkiöt. Metsärajan yläpuolella hän hoippelehti kaksi päivää
tulta tekemättä ja umpimähkään päästäkseen jollekin alempana olevalle
tasanteelle. Toisena päivänä hän selviytyi tavattoman suuren tasanteen
reunalle. Pyry oli niin sakea, ettei hän voinut nähdä vuoren seinän
juurelle eikä uskaltanut yrittääkään laskea alas. Hän kääriytyi
turkkeihinsa, kasasi koirat ympärilleen ja asettui lumikinosten väliin
syvänteeseen, mutta ei uskaltanut nukkua.

Myrsky lakkasi aamuksi. Hän ryömi ylös ja tarkasteli asemaansa.
Neljännesmailin päässä oli alempana kaikesta päättäen jäätynyt ja
lumen peittämä järvi. Joka puolella sen ympärillä oli kukkuloita.
Se kävi yhteen kertomusten kanssa. Hän oli umpimähkään löytänyt
Surprise-järven.

Metsää näkyi yksi ainoa ryhmä vanhoja kuusia. Kuusiryhmän vieressä oli
luhistumaisillaan oleva pieni mökki. Hän työnsi linkkua ja astui
sisään. Yhdessä nurkassa oli kuusen oksista tehdyn makuusijan jätteitä.
Niiden päällä oli syöpyneiden, palasiksi murenneiden turkkien sisässä
luuranko. Viimeinen Surprise-järvellä kävijä, Smoke päätteli, kun otti
kultamöhkäleen, joka oli hänen kaksoisnyrkkinsä kokoinen. Möhkäleen
vieressä oli pippurilaatikko täynnä pähkinän kokoisia, karkeapintaisia
kultapalasia, joissa ei ollut mitään huuhdemerkkejä.

Kertomukset olivat osoittautuneet niin todenmukaisiksi, että Smoke
uskoi ilman muuta kullan olevan järven pohjasta. Sen yllä oli monta
jalkaa jäätä. Pohjaa ei saanut nyt käsiinsä. Siellä ei ollut mitään
tehtävää. Puolen päivän tienoissa Smoke oli jälleen tasanteella ja
heitteli sen reunalta jäähyväiskatseita löytämälleen järvelle.


III.

Neljä päivää myöhemmin hän teki tulta pienessä laaksossa jäätyneen
virran rannalla ja suojaavain kuusten alla. Siellä jossakin valkoisessa
järjestyksettömässä valtakunnassa, jonka hän oli jättänyt taakseen, oli
Surprise-järvi -- jossakin, hän ei tietänyt, missä. Sata tuntia
kestänyt rasittava taivallus ja harhailu läpinäkymättömässä lumipyryssä
olivat näet hämmentäneet hänen suuntakäsityksensä. Hän ei tietänyt,
mistäpäin oli lähtenyt. Hän ei tietänyt varmasti, oliko kulunut viikko
vai neljä päivää. Hän oli nukkunut koirien kanssa, kamppaillut matalain
ylänköjen poikki, joiden lukumäärän oli unohtanut, seurannut
mutkittelevia ja kammottavia rotkoja, jotka olivat päättyneet
umpi periin, ja kahdesti saanut tehdyksi tulen ja sulattanut jäätynyttä
hirvenlihaa. Ja täällä hän nyt oli hyvin syöneenä ja hyvässä
leiripaikassa. Mutta Surprise-järvi oli häneltä piilossa yhtä varmasti
kuin se oli ollut piilossa kaikilta sitä entisinä aikoina etsineiltä.

Puoli päivää kuljettuaan tätä jokea alaspäin hän joutui laaksoon, jossa
oli leveä virta. Hän päätteli, että se oli McQuestion. Siellä hän ampui
hirven. Virtaa alaspäin käännyttyään hän pääsi jollekin rekitielle.
Tielle oli myöhemmin satanut lunta, mutta sen alla oli kulkijain
kovaksi polkema pohja. Hänen päätelmänsä oli, että McQuestionin
varrelle oli rakennettu kaksi leiripaikkaa ja että tie yhdisti ne. Two
Cabins oli siis selvästi löydetty, ja mökit olivat alempana
leiripaikkana, joten hänen oli mentävä virtaa alaspäin.

Kun hän leiriytyi sinä iltana, hän nukkui mietiskellen, keitä mahtoivat
olla miehet, jotka olivat löytäneet jälleen ne kaksi mökkiä, ja
pääsisikö hän sinne asti huomenna. Aamun ensimmäisen koitteen
valjetessa hän oli matkalla. Hänen oli helppo seurata puoliksi umpeen
mennyttä tietä. Leveillä lumikengillään hän tallasi lunta, ettei
koirien tarvinnut rehkiä.

Ja sitten tuli se odottamaton. Se tapasi hänet Joen mutkassa. Hän sai
käsityksen, että hän kuuli ja tunsi sen yht'aikaa. Pyssyn pamaus kuului
oikealta, ja luoti meni poikittain hänen hartioittensa päällitse sekä
lävisti vaatteet. Hän huojahteli lumikengissään päästäkseen tasapainoon
ja kuuli pyssyn pamahtavan toisen kerran. Tämä laukaus petti. Smoke ei
odottanut enää, vaan loikki nietosta pitkin rannalle puiden suojaan,
jonne oli satakunta jalkaa. Pyssy paukahteli yhä, ja hän teki sen
epämieluisen havainnon, että jotakin lämmintä nestettä juoksi hänen
selkäänsä pitkin.

Hän kapusi rantaäyrästä ylös ja piiloutui puiden ja pensaiden sekaan.
Koirat rähmivät mukana. Saatuaan lumikengät pois heittäytyi hän lumeen
pitkäkseen ja katseli varovaisesti. Mitään ei näkynyt. Ampuja, kuka
lieneekin ollut, oli varmaankin paneutunut pitkäkseen vastaisen
rannanpuiden suojaan.

"Ellei jotakin tapahdu hyvin pian", mutisi hän puolen tunnin kuluttua,
"niin on minun ryömittävä pois ja tehtävä tuli tai palellutettava
jalkani. Keltanaama, mitä sinä tekisit, jos makaisit pakkasessa ja
veresi uhkaisi lakata kiertämästä, samalla kuin joku koettaisi syytää
luoteja nahkaasi?"

Hän ryömi muutaman yardin taaksepäin, tallasi siellä lumen kovaksi,
tanssi ja hyppi, niin että veri palasi jalkoihin, ja saattoi sitten
kestää toisen puolituntisen. Sitten hän kuuli alhaalta joelta
erehtymättömän varmasti ajokoirien kellojen kilinää. Kurkistaessaan hän
huomasi yhden reen, joka kääntyi joen mutkassa. Siellä oli vain yksi
mies, joka ohjaili ja hoputti koiria. Smokea vavahdutti se, sillä hän
näki nyt ensimmäisen ihmisen sen jälkeen, kuin oli kolme viikkoa sitten
eronnut Shortysta. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että tarmokas
salamurhaaja oli piilossa toisella rannalla.

Smoke vihelteli varoituksia paljastamatta itseään. Mies ei kuullut,
vaan tuli nopeasti. Smoke vihelsi taas ja entistä kimakammin. Mies
seisahdutti koiransa, kääntyi ja oli kasvot Smokeen päin, kun pyssy
pamahti. Heti sen jälkeen Smoke ampui metsään sinnepäin, mistä pamaus
kuului. Joella olleeseen mieheen oli sattunut heti ensimmäinen laukaus.
Hän hoippuili takaperoisesti rekensä luokse ollen kaatumaisillaan ja
otti köysien alta pyssyn. Kun hän koetti nostaa sitä olkaansa vasten,
kuukistui hän ja vaipui hiljaa rekeen istuvaan asentoon.

Alhaalta kuului vielä kulkusten kilinää. Mies ei liikahtanut. Joen
mutkasta tuli näkyviin kolme rekeä, joiden mukana oli puoli tusinaa
miehiä. Smoke päästi varoitushuutoja, mutta miehet olivat jo nähneet,
miten ensimmäisen reen oli käynyt, ja ryntäsivät sen luo. Toiselta
rannalta ei kuulunut enää laukauksia. Smoke lähti pois piilopaikastaan
kutsuen koirat mukaansa. Miehet huudahtelivat reen luona, ja kaksi
heistä otti käsineet pois sekä alkoi tähdätä Smokea pyssyillään.

"Tule tänne, sinä verikätinen murhaaja sieltä", komensi eräs heistä,
mustapartainen mies. "Ja heitä pyssy käsistäsi lumeen."

Smoke epäröi, heitti sitten pyssynsä ja meni luo. "Tarkasta hänet,
Louis, ja ota hänen aseensa", määräsi mustapartainen mies.

Louis, joka oli ranskalais-kanadalainen retkeilijä, kuten
muutkin neljä, totteli. Tarkastuksessa löydettiin Smokelta vain
metsästyspuukko. Se otettiin pois. Eräs miehistä päästi huudon. Hän oli
käynyt tarkastamassa tietä ja löytänyt jäljet, jotka Smoke oli tehnyt
tieltä rannalle. Hän selosti löydön.

"Minkä tähden tapoit Joe Kinaden?" kysyi mustapartainen.

"Sanon teille, etten --", alkoi Smoke.

"Äh, mitäpä hyötyä kiellosta? Tapasimme sinut verekseltä. Makasit
puiden suojassa ja väijyit häntä. Lyhyt ampumamatka. Et voinut ampua
ohi. Pierre, mene ja hae pyssy, jonka hän heitti."

"Antanette toki kertoa, mitä on tapahtunut", puolusteli Smoke.

"Kitasi kiinni!" ärähti mies hänelle. "Oletan, että pyssysi selvittää
koko jutun."

Kaikki miehet tarkastivat Smoken pyssyä, ottivat patruunat ulos ja
laskivat ne, tutkivat piipun suun ja pesäkkeen.

"Yksi ammuttu", teki mustaparta päätelmän.

Pierre haisteli pesäkettä. Hänen sieraimensa pullistuivat ja laajenivat
kuin eläimen.

"Hän on ampunut yhden aivan äsken", sanoi Pierre.

"Luoti on mennyt selkäpuolelta", sanoi Smoke. "Hänen kasvonsa olivat
minuun päin, kun häntä ammuttiin. Siitä näette, että se tuli toiselta
rannalta."

Mustaparta mietti lyhyen sekunnin tätä väitettä ja ravisti päätään.

"Ei. Ei se lyö yhteen. Käännä hänen kasvonsa toiseen rantaan päin --
siten oli, kun paukautit hänen selkäänsä. Menkää muutama poika tielle
ja katsokaa, meneekö sieltä jäljet toiselle rannalle."

Käytyään katsomassa kertoivat he, että lumi oli ihan ehjää siellä. Ei
ollut ainoatakaan lumikengänjälkeä poikki joen. Mustaparta kumartui
kuolleen puoleen ja ojentautui taas suoraksi. Hänellä oli villavaa ja
pöyheää vanua kädessään. Sitä selvitellessään hän löysi sen keskeltä
luodin, joka oli mennyt ruumiin läpi. Hän vertaili sitä ja Smoken
vyöstä ottamaansa luotia.

"Se on niin selvä, vieras, että sokeankin täytyy huomata. Luoti on
pehmeäkärkinen ja teräskuorinen; sinun luotisi on pehmeäkärkinen ja
teräskuorinen. Se on J. & T. Arms Companyn tekoa; sinun on J. & T. Arms
Companyn tekoa. Se on numeroa kolmekymmentä-kolmekymmentä, sinun on
kolmekymmentä-kolmekymmentä."

"Minua itseäni väijyttiin", sanoi Smoke. "Katsokaa reikää porkassani."

Mustaparta tarkasti sitä. Eräs toinen retkeilijä veti sillä aikaa auki
kuolleen miehen pyssyn pesäkkeen. Kaikki olivat selvillä, että sillä
oli ammuttu yksi laukaus. Tyhjä hylsy oli vielä jäljellä.

"Kirottu asia, ettei Joe-parka osannut sinuun paremmin", sanoi
mustaparta katkerasti. "Mutta hyvästi hän ampui siihen nähden, että oli
sellainen haava. Tule pois nyt."

"Tutkikaa toinen ranta ensin", vaati Smoke.

"Suusi kiinni ja tule. Puhukoot tosiasiat puolestaan."

He poikkesivat tieltä samalla kohdalla, missä Smoke oli poikennut, ja
seurasivat jälkiä rannalle ja viidakkoon.

"Tuossa hän on tanssinut saadakseen pysymään jalkansa lämpiminä",
osoitti Louis. "Tuossa hän on ryöminyt mahallaan. Tuohon hän on
painanut kyynärpäätään, kun ampui."

"Kysykää toki, kuinka tulin ampuneeksi sen laukauksen", keskeytti Smoke.

"Isken hampaat kulkkuusi, jos alat vielä soittaa suutasi. Saat vastata
kysymyksiin myöhemmin. Pysytään nyt, pojat, siivoina ja laillisina ja
kohdellaan tuota oikein ja säällisesti. Miten pitkältä arvioit meidän
tulleen, Pierre?"

"Kaksikymmentä mailia varmaan, arvelen."

"Panemme tamineet talteen ja viemme hänet ja Joe-paran takaisin Two
Cabinsiin. Oletan, että olemme nähneet ja voimme todistaa sellaista,
mikä vie hänet hirteen."


IV.

Oli tullut pimeä. Kolme tuntia sen jälkeen saapuivat vainaja, Smoke ja
hänen vangitsijansa Two Cabinsiin. Tähtien tuikkeessa Smoke saattoi
havaita tusinan tai enemmän äskettäin rakennettuja hökkeleitä, jotka
olivat tasanteella virran lähellä isomman ja vanhemman mökin ympärillä.
Tuojat työnsivät hänet tähän vanhaan mökkiin. Hän huomasi, että siinä
asui eräs nuori jättiläinen, hänen vaimonsa ja vanha sokea mies. Vaimo
oli roteva ihminen ja julkeata lajia. Hänen miehensä sanoi häntä
"Lucyksi." Vanha mies oli ollut, kuten Smoke sai tietää myöhemmin,
vuosikausia otusten pyydystäjänä Stewartin varrella. Hän oli käynyt
auttamattomasti sokeaksi viime talvena. Smoke kuuli myöskin, että
nykyisen "kahden mökin" leirin olivat rakentaneet kaksitoista miestä,
jotka olivat saapuneet viime syksynä kuudella veneellä, elintarpeita
niiden lastina. He olivat tavanneet tuon sokean pyydystäjän täällä Two
Cabinsissa ja rakentaneet hänen mökkinsä ympärille itselleen hökkelit.
Myöhemmin oli tullut koiravaljakoilla jäitä myöten lisää. Ruokavaroja
oli leirissä runsaasti. Oli löydetty myös koko hyvin antava kultakerros.

Kaikki Two Cabinsin miehet olivat kokoontuneet viidessä
minuutissa huoneeseen. Smoke oli työnnetty yhteen nurkkaan ja
jätetty sinne syrjään. Hänen kätensä ja jalkansa oli köytetty
kapeilla hirvennahkaisilla hihnoilla. Hän laski huoneessa olevan
kolmekymmentäkahdeksan miestä, karkeata joukkoa Yhdysvaltain rajoilta
tai Ylä-Kanadan retkeilijöitä. Hänen vangitsijansa kertoivat tapahtuman
yhä uudelleen ollen kukin kiihottuneen ja vihaisen ryhmän keskellä.
Kuului ärähdyksiä: "Nirri pois heti -- mitä siinä odottamista!" Ja
kerran saatiin eräs irlantilainen vain väkivoimin pidätetyksi, kun hän
aikoi hyökätä avuttoman vangin kimppuun antaakseen hänelle viimeisen
iskun.

Miesten lukumäärää laskiessaan Smoke huomasi tutut kasvot. Siellä oli
Breck, sama mies, jonka veneen hän oli laskenut koskien läpi. Häntä
kummastutti, kun Breck ei tullut puheille, mutta ei hänkään ollut
tuntevinaan Breckiä. Kun tämä sittemmin kasvojaan varjostaen antoi
hänelle merkitsevän viittauksen, ymmärsi hänkin.

Mustaparta, jota Smoke oli kuullut sanottavan Eli Hardingiksi, lopetti
keskustelun siitä, oliko vanki tapettava heti vai ei.

"Olkaa alallanne", huusi hän. "Malttakaa mielenne. Se mies kuuluu
minulle. Minä sen otin kiinni ja toin tänne. Toin hänet tänne, jotta
hänet tutkittaisiin ja tuomittaisiin puolueettomasti, ja, jumaliste,
hänen asiansa käsitellään puolueettomasti. Hän on sidottu lujasti ja
varmasti. Työntäkää hänet lavalle maata aamuun asti. Pidetään huomenna
oikea tutkinto ja tuomitaan."


V.

Smoke heräsi. Hän makasi kasvot seinään päin. Sieltä tunkeutui
jääkylmää viimaa hänen olkapäähänsä. Sellaista viimaa ei ollut silloin,
kun hänet sysättiin makuulavalle. Kun 50 astetta nollan alapuolella
oleva pakkanen pusersi ulkoilmaa huoneen kuumaan ilmakehään, niin se
osoitti riittävästi, että joku ulkopuolella oleva oli repinyt pois
sammalia seinän hirsien välistä. Smoke siirsi itseään niin pitkälle
kuin hihnat sallivat, ojensi sitten kaulaansa eteenpäin ja sai huulensa
juuri raon kohdalle.

"Kuka siellä on?" kysyi hän.

"Breck", tuli vastaus. "Varokaa. Ei hiiskausta. Tulin antamaan teille
puukon."

"Ei auta", sanoi Smoke. "En voisi käyttää sitä. Käteni ovat sidotut
taakseni ja köytetyt kiinni makuulavan jalkaan. Mutta jotakin on
tehtävä. Nuo miehet mielivät hirttää minut kiukuissaan, ja te tietenkin
tiedätte, etten ole tappanut sitä miestä."

"Sitä ei tarvitse sanoakaan, Smoke. Ja jos olette tappanut, niin on
teillä ollut syynne. Se ei ole nyt pääasia ollenkaan. Tahtoisin päästää
teidät pois. Täällä olevat miehet ovat tyrmeätä joukkoa. He ovat
maailmasta pois syöstyjä, ja heillä on omat lakinsa, jotka panevat
täytäntöön -- kokoustensa päätösten mukaan, tiedätte. He ovat jo
suoriutuneet kahdesta miehestä -- molemmat muonan varastajia. Toisen he
ajoivat leiristä pois. Hän ei saanut ottaa unssiakaan ruokaa eikä
tulitikkuja mukaansa. Hän pääsi noin neljäkymmentä mailia eteenpäin ja
eli kaksi vuorokautta, ennen kuin jäätyi tönkäksi. Kaksi viikkoa sitten
he ajoivat pois erään toisen. He antoivat hänen valita: joko ilman
ruokaa tai kymmenen piiskan iskua päivän ruoka-annoksesta. Hän kesti
neljäkymmentä lyöntiä ja pyörtyi sitten. Ja nyt he ovat saaneet
käsiinsä teidät, ja jokainen heistä on vakuuttunut, että te olette
tappanut Kinaden."

"Se mies, joka murhasi Kinaden, ampui minuakin. Hänen luotinsa raapaisi
nahkaa pois hartioistani. Koettakaa saada heidät lykkäämään
oikeudenkäynti siksi, kunnes joku on käynyt tutkimassa rannan, missä
murhaaja piilotteli."

"Ei siitä ole mitään hyötyä. He pitävät Hardingin ja viiden
ranskalaisen antamaa todistusta pätevänä. He eivät sitä paitsi ole
hirttäneet vielä ketään ja haluavat hirttää. Keripukkia on alkanut
ilmetä heidän keskuudessaan, ja he ovat kärkkäitä kiihtymään."

"Ja näyttää siltä, että minä lisään heidän kiihtymystään", oli Smoken
päätelmä. "Sanokaapa, Breck, miten olette joutunut moiseen
vihoviimeiseen joukkioon?"

"Saatuani Squaw Creekillä valtaamani palstat haltuuni ja pantuani sinne
muutamia miehiä työhön lähdin Stewartia myöten etsimään Two Cabinsia.
Mökit pysyivät piilossa. Jouduin virran ylemmälle osalle. Palasin
sieltä eilen ilman muonaa."

"Ette löytänyt mitään?"

"En paljon mitään. Mutta luulen keksineeni hydraulisen laitteen, joka
tulee työskentelemään hyvin, kun työt aloitetaan tällä seudulla. Se on
jonkinlainen kullanluomari."

"Olkaapa hiljaa", keskeytti Smoke. "Odottakaa hetkinen. Antakaa minun
ajatella hiukan."

Hän kuuli hyvin, kun nukkujat kuorsasivat, ja kehitteli ajatusta, mikä
oli pälkähtänyt hänen päähänsä.

"Sanokaapa, Breck, ovatko he avanneet lihaniput, joita koirani
kantoivat?"

"Avasivat pari niistä. Olin katsomassa. Pistivät ne Hardingin
kuoppaan."

"Löysivätkö mitään?"

"Lihaa."

"Hyvä. Menkää ja avatkaa ruskea tervakankainen käärö, jonka
ympärillä on hirvennahkaiset hihnat. Löydätte siitä muutaman naulan
kultamöhkäleitä. Ette ole nähnyt koskaan tässä maassa sellaista kultaa,
eivät ole muutkaan nähneet. Siinä kalu, jota voitte käyttää.
Kuulkaahan."

Breck lähti neljännestunnin kuluttua. Hän oli saanut täydet ohjeet ja
valitti, että hänen varpaansa olivat paleltuneet. Smoken oma nenä ja
posket olivat paleltuneet, kun olivat niin lähellä rakoa, ja hän sai
hangata niitä puoli tuntia huopaan, ennen kuin polte ja pureminen
antoivat vakuutuksen, että verenkierto oli palannut.


VI.

"Minä olen päässyt nyt selville siitä. Ei ole enää epäilyäkään. Hän on
murhannut Kinaden. Kuulimme koko jutun eilen illalla. Mitä hyödyttää
palata enää siihen? Minä äänestän: syyllinen."

Sillä tavalla alkoi Smoken oikeusjuttu. Puhuja oli notkea ja
kivikova mies Coloradosta. Hän osoitti julkisesti kiukkuaan ja
vastenmielisyyttään kun Harding sivuutti hänen ehdotuksensa ja vaati,
että piti meneteltämän säännöllisesti, ja nimitti erään Shunk Wilsonin
kokouksen puheenjohtajaksi ja tuomariksi. Tuomarikunnan eli juryn
muodosti Two Cabinsin väestö. Vaimolta Lucylta kiellettiin kuitenkin,
siitä ensin keskusteltua, oikeus äänestää Smoken syyllisyydestä tai
syyttömyydestä.

Äänestyksen jatkuessa kuuli Smoke, joka oli tungettu nurkkaan rahille,
Breckin ja erään kullankaivajan kuiskivaa keskustelua.

"Eikö teillä ole myydä viisikymmentä naulaa jauhoja?" kysyi Breck.

"Ei teillä ole niin paljon kultahiekkaa, että voisitte maksaa pyytämäni
hinnan", kuului vastaus.

"Annan teille kaksisataa."

Mies pudisti päätään.

"Kolmesataa. Kolme ja viisikymmentä."

Neljäsataa kuultuaan mies nyökkäsi ja sanoi:

"Tulkaa minun mökkiini. Punnitaan kulta siellä."

Nuo kaksi raivasivat itselleen tien ovelle ja pääsivät ulos. Viiden
minuutin kuluttua Breck tuli yksinään takaisin.

Harding oli juuri todistamassa, kun Smoke näki oven avautuvan vähän.
Rakoon ilmestyivät sen miehen kasvot, joka oli myynyt jauhot. Hän teki
naamallaan merkkejä ja viittoili innokkaasti sisälle eräälle taholle.
Sieltä nousi mies kamiinan läheltä ja lähti työntäytymään ovea kohti.

"Mihin menet, Sam?" kysyi Shunk Wilson.

"Tulen heti takaisin", selitti Sam. "Minun on mentävä vähän."

Smoke sai luvan tehdä kysymyksiä todistajille. Hän ristikuulusteli
par'aikaa Hardingia, kun ulkoa alkoi kuulua valjastettujen koirien
vingahduksia ja reen jalaksien suhahduksia ja narahduksia. Joku oven
lähellä oleva vilkaisi ulos.

"Sam ja hänen toverinsa ajavat koiravaljakolla helkkarinmoista kyytiä
Stewartin joelle vievää tietä", selosti mies.

Puoleen minuuttiin ei kukaan puhunut, mutta miehet heittelivät
toisilleen merkitseviä katseita, ja yleinen levottomuus vallitsi
täpötäydessä huoneessa. Smoke huomasi vilahdukselta, että Breck, Lucy
ja tämän mies kuiskailivat keskenään.

"Jatka", sanoi Shunk Wilson äreästi Smokelle. "Tiedämme, mitä koetat
todistaa -- ettei toista rantaa tutkittu. Se ei ollut tarpeellista.
Sille rannalle ei mennyt yhtään jälkiä. Hanki oli ihan ehjä."

"Mutta kuitenkin oli siellä toisella rannalla joku mies", väitti Smoke
itsepintaisesti.

"Siitä reiästä on paha livahtaa, nuori mies. Ei meitä ole kovin paljon
täällä McQuestionin varrella, ja me takaamme joka miehemme."

"Kuka se mies oli, jonka ajoitte pois leiristänne kaksi viikkoa
sitten?" kysyi Smoke.

"Alonzo Miramar. Hän oli Meksikosta. Mitä sillä muonan varastajalla on
tekemistä tässä asiassa?"

"Ei mitään muuta kuin että te ette ole menneet takaukseen hänen
puolestaan, herra tuomari."

"Hän meni jokea alas- eikä ylöspäin."

"Mistä tiedätte, mihin hän meni?"

"Näin hänen lähtevän."

"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedätte hänen kohtalostaan?"

"Ei, ei siinä, nuori mies. Minä tiedän, me kaikki tiedämme, että
hänellä oli neljän päivän ruoka mukanaan, mutta ei pyssyä, millä olisi
ampunut otuksia. Ellei hän ole päässyt Yukonin varrella olevalle
uudisasutukselle, niin hän on aikoja sitten korahtanut viimeisen
kerran."

"Oletan, että olette laskenut kaikki tässä maanosassa löytyvät pyssyt",
huomautti Smoke pisteliäästi.

"Heittelet minulle kysymyksiä kuin vangille. Aletaan kuulustella
seuraavaa todistajaa. Missä on Ranskalais-Louis?"

Kun Ranskalais-Louis työntäytyi eteenpäin, avasi Lucy oven.

"Mihin menet?" huusi Shunk Wilson.

"Ei kai minun tarvitse seisoa töröttää täällä", vastasi Lucy
uhmaavasti. "Enhän minä saa äänestää, ja tupani on sitä paitsi niin
täynnä, ettei henki kulje."

Muutaman minuutin päästä hänen miehensä meni samaa tietä. Tuomari
huomasi sen vasta, kun ovi sulkeutui.

"Kuka se oli?" keskeytti hän Pierren selostuksen.

"Bill Peabody", sanoi joku. "Hän sanoi menevänsä kysymään vaimoltaan
jotakin ja tulevansa kohta takaisin."

Billin sijasta tulikin takaisin Lucy, riisui turkkinsa ja asettui
entiselle paikalleen kamiinan lähelle.

"Oletan, ettei meidän tarvitse kuulustella jäljelläolevia todistajia",
päätteli Shunk Wilson Pierren lopetettua. "Tiedämme, että he voisivat
todistaa ainoastaan samat tosiasiat, jotka olemme jo kuulleet.
Kuulehan, Sörensen, mene ja hae Bill Peabody takaisin. Tulee ihan kohta
äänestettäväksi tuomiosta. Nyt, vieras, voit sinä astua esiin ja sanoa
sanottavasi siitä, mitä on tapahtunut. Sillä aikaa annamme ajan
voittamiseksi niiden kahden pyssyn, ampumatarpeiden ja surman
tuottaneen luodin kiertää miehestä mieheen."

Smoke oli selostanut, kuinka hän oli saapunut tälle seudulle. Hän
kertoi juuri, kuinka häntä oli väijytty ja ammuttu ja kuinka hän oli
paennut rannalle. Julmistunut puheenjohtaja Shunk Wilson keskeytti
hänet juuri silloin:

"Nuori mies, mitä järkeä on sellaisessa todistelussasi? Kulutat vain
kallista aikaa. Pyssy, ampumavehkeet, Joe Kinaden tappanut luoti ovat
sinua vastaan. -- Mitä siellä on? Avatkaa ovi, joku!"

Kylmää ilmaa syöksyi sisään, ja sillä oli kuumassa huoneessa oma
muotonsa. Auki olevasta ovesta kuului samalla koirain haukuntaa, mikä
hiljeni nopeasti välimatkan pidetessä.

"Sörensen ja Peabody lyövät koiriaan ja ajavat joelle alas!" huusi joku.

"No mitä helvettiä!" keskeytti Shunk Wilson leukapieli lerpallaan ja
silmäili Lucya.

Lucy keikautti niskaansa ja puristi huuliaan yhteen. Shunk Wilsonin
vihainen ja epäluuloinen katse kiersi ja pysähtyi Breckiin.

"Luulen, että tuo äsken tullut, jonka kanssa olet soittanut suutasi,
voisi selittää, jos tahtoisi."

"Sam kuiskutteli myös hänen kanssaan, ennen kuin lähti ulos", ilmoitti
joku.

"Kuulkaa, herra Breck", jatkoi Shunk Wilson. "Te olette keskeyttänyt
oikeudenkäynnin. Teidän on selitettävä, mitä se tarkoittaa. Mitä te
puhelitte?"

Breck kakisteli kurkkunsa selväksi ja vastasi ujosti:

"Yritin juuri ostaa vähän muonaa."

"Millä?"

"Kultahiekalla tietysti."

"Mistä olette saanut sitä?"

Breck ei vastannut.

"Hän on kamuillut Stewartin yläjuoksulla", avusti joku vapaaehtoisesti.
"Satuin viikko sitten hänen leiripaikalleen, kun olin metsästämässä. Ja
sanon teille, että hän oli hyvin salaperäinen."

"Se kultahiekka ei ole sieltä", sanoi Breck. "Siellä sain vain erään
ala-arvoisen hydraulisen suunnitelman."

"Tuokaa pussinne tänne ja näyttäkää kultahiekkanne", käski Wilson.

"Sanon teille, ettei se ole sieltä."

"Näyttäkää, samahan se."

Breck oli kieltäytyvinään, mutta kaikki hänen ympärillään olivat
uhkaavan näköisiä. Hän kopeloi vastahakoisesti takkinsa taskua. Kun hän
otti sieltä pippurilaatikkoa, niin se ratisi jotakin ilmeisesti kovaa
esinettä vasten.

"Ota kaikki vain ulos sieltä", jymisi Shunk Wilson.

Ja sieltä tuli ulos iso, ensiluokkainen kultamöhkäle, joka oli
keltaisempi kuin mikään ennen nähty kulta. Shunk Wilson huohotti. Puoli
tusinaa miestä, jotka olivat nähneet möhkäleen vilahdukselta, syöksyi
ovelle. He pääsivät sen luo yhtaikaa ja tunkeutuivat kiroillen ja
tuuppien ulos.

"Mihin sinä lähdet?" kysyi Eli Harding, kun Shunk nousi seuratakseen
mukana.

"Koiria valjastamaan tietysti."

"Ettekö aio hirttää häntä?"

"Se veisi liian paljon aikaa juuri nyt. Kyllä hän pysyy hengissä siksi,
kun palaamme. Oletan, että tämä oikeusjuttu on lykätty toistaiseksi."

Harding epäröi. Hän heitti hurjan silmäyksen Smokeen, näki Pierren
viittaavan Louis'lle ovelta, katsahti viimeisen kerran pöydällä olevia
kultamöhkäleitä ja teki päätöksensä.

"Älä yritä paeta, ei siitä sulle hyötyä", lennätti hän olkansa yli
taakseen. "Minä sitä paitsi otan koirasi lainaksi."

"Mikä nyt? Taasko rynnätään niin hiivatusti valtaamaan?" tiedusteli
sokea vanha metsästäjä eriskummaisella kimeällä äänellä, kun koirien ja
miesten ääntelyt sekä rekien narahdukset häiritsivät huoneen
hiljaisuutta.

"Tämä oli hyvä turkismaa", valitti hän, "ennen kuin kirotut
kullankaivajat tulivat ja säikyttivät otukset pois."

Ovi aukeni, ja Breck astui sisään.

"No niin", sanoi hän. "Meitä on jäänyt vain neljä leiriin. Sitä
sadintietä, minkä minä aukaisin, on neljäkymmentä mailia Stewartiin.
Ripeimmätkään eivät voi tehdä sitä kiertoretkeä vähemmässä kuin
viidessä tai kuudessa päivässä."

Breck viilsi metsästyspuukollaan Smoken sidenuorat poikki ja katsahti
emäntään.

"Toivon, ettei teillä ole mitään vastaan", sanoi hän merkitsevän
kohteliaasti.

"Jos aiotaan livahtaa täältä", sekaantui sokea mies, "niin toivon, että
joku vie minut ensin johonkin toiseen mökkiin."

"Tehkää mitä teette, älkääkä välittäkö minusta", vastasi Lucy. "Kun en
kelpaa hirttämään miestä, niin en kelpaa pitämään häntä vankinakaan."

"Olen pannut kuntoon jo matkavarusteet teille", sanoi Breck. "Ruokaa
kymmeneksi päiväksi, huovat, tulitikut, tupakkaa, kirveen ja pyssyn."

"Mielin syödä kelpo aterian, ennen kuin lähden", sanoi Smoke. "Ja kun
lähden, niin menen McQuestionia ylös- enkä alaspäin. Toivon, että
tulette mukaani, Breck. Meidän on tutkittava se toinen ranta, jotta
saadaan selvyys miehestä, joka todella teki sen murhan."

"Jos otatte huomioon mielipiteeni, niin suuntaatte matkanne alaspäin
Stewartia ja Yukonia kohti", käännytteli Breck. "Kun se joukko palaa
sieltä minun hydraulista keksintöäni tutkimasta, niin se tahtoo nähdä
verta."

Smoke nauroi ja ravisti päätään.

"En voi jättää tätä seutua. Minulla on täällä etuni. Uskotte tai ette,
minä olen löytänyt Surprise-järven. Tuo kulta on sieltä. He sitä paitsi
veivät minun koirani, ja minun on odotettava saadakseni ne takaisin.
Siellä rannalla oli mies piilossa. Hän oli tyhjentämäisillään
patruunavarastonsa nahkaani."

Puolen tunnin päästä Smoke istui ruokapöydässä. Hänen edessään oli iso
lautasellinen hirvenpaistia. Hän nosti juuri kahvikupin huulilleen,
mutta nousi samalla puoliksi seisoalleen istuimelta. Lucy avasi oven.

"Hyvää päivää, Spike! Päivää Methody!" tervehti Lucy kahta kuuraista
miestä, jotka seisoivat kumarassa kuormansa ääressä.

"Tulimme juuri yläleiriltä", sanoi toinen heistä, kun he astuivat
huoneeseen tuoden mukanaan turkkiin käärittyä olentoa, jota he
pitelivät äärimmäisen varovaisesti. "Tässä tämä, jonka löysimme tien
vierestä. Hän on mennyttä kalua, arvelen."

"Pankaa hänet tuohon penkille", sanoi Lucy.

Lucy meni kohta luokse, avasi turkin ja sai näkyville kasvot. Tummat
silmät tuijottivat suurina niissä, ja yhä toistuneet pakkaset olivat
purreet niiden ihon siniseksi ja rohtumaiseksi sekä vetäneet nahan
kireälle poskiluiden päälle.

"Eikö se olekin Alonzo!" huudahti Lucy. "Se peijakas! Raukka nääntynyt
nälkään."

"Siinä mies sieltä toiselta rannalta", sanoi Smoke hiljaisella äänellä
Breckille. -- -- --

Puolen tunnin kuluttua vedettiin lavalla makaavan kuolleen kasvoille
turkit. Smoke sanoi Lucylle:

"Ellei teillä ole mitään vastaan, rouva Peabody, niin olkaa hyvä ja
antakaa minulle vielä viipale sitä paistia. Leikatkaa paksu kimpale,
muuten sen ei tarvitse olla niin hyväksi laitettu."



KILPA-AJO


I.

"Huh! Oletpa saanut hauskat retaleet!" Shorty tarkasteli toveriaan ja
tekeytyi moittivan näköiseksi. Smoke koetti turhaan silitellä ryppyjä
pois housuista, jotka hän oli juuri vetänyt jalkaansa, ja oli äreissään.

"Sataviisikymmentä koko vaatekerta", vastasi Smoke. "Myyjä oli melkein
minun kokoiseni. Puku oli mielestäni huomattavan halpa. Mutta mikä
sinua oikeastaan jurnuttaa?"

"Mikäkö? Minuako? Oh, ei niin mikään. Muistui juuri mieleeni eräs mies.
Hän oli olevinaan lihansyöjä. Hän tuli jääröykkiöiden keskellä
jäälautalla Dawsoniin. Ei ollut muonaa miehellä. Alusvaatteita oli yksi
kerta, naarmuuntuneita mokkasiineja yksi pari, yhdet päällyshousut,
jotka olivat sen näköiset kuin olisivat olleet 'Hesperuksen'
haaksirikossa. Hyvin hauska julkipuoli, toveri. Soman kaunis
julkipuoli! Kuulehan --"

"No, mitä nyt?" kysyi Smoke äreästi.

"Mikä sen tytön nimi on?"

"Ei se ole mikään tyttö, hyvä mies. Minun on mentävä eversti Bowien luo
päivällisille, jos tahdot tietää. Se sinua harmittaa, Shorty. Olet
kateissasi, kun minä menen hienoston seuraan eikä sinua ole kutsuttu."

"Etkö myöhästy hiukan?" kysyi Shorty osaaottavaisesti.

"Mitä tarkoitat?"

"Myöhästyt päivällisiltä. Syövät illallista, ennen kuin olet siellä."

Smoke oli antamaisillaan taitavan ja ivallisen selityksen, mutta äkkäsi
samalla vilahduksen Shortyn silmässä ja jatkoi pukeutumistaan.
Näppäryytensä menettäneillä sormillaan hän sitoi kaulaliinan
merimiessolmuun, puuvillakankaisen paitansa kauluksen alle.

"Toivon, etten olisi lähettänyt kaikkia tärkkipaitojani
pesulaitokseen", mutisi Shorty osaaottavaisesti. "Olisin voinut auttaa
sinua."

Sitten Smoke koetti kiskoa kenkiä jalkaansa. Vahvat villasukat eivät
mahtuneet kenkiin. Hän katsoi vedoten Shortyyn, mutta tämä pudisti
päätään.

"Ei ole. Enkä antaisi lainaksi, jos olisi ohkaiset sukat. Kiskaise
hirvennahkaiset käpäliisi, hyvä mies. Palelluttaisit varmasti varpaasi
tuollaisissa narrimaisen ohkaisissa kengissä."

"Maksoin niistä viisitoista dollaria välikädelle", voivotteli Smoke.

"Oletan, ettei sinne tule yhtään miestä, jolla ei ole hirvennahkaisia."

"Mutta siellä on naisia, Shorty. Saan istua pöytään ja syödä oikeiden
elävien naisten kanssa -- rouva Bowien ja useiden muiden kanssa, niin
sanoi eversti minulle."

"Eivät hirvennahkaiset vie heiltä ruokahalua", oli Shortyn päätelmä.
"Kummallista, mitä se eversti tahtoo sinusta?"

"En tiedä, ellei hän ole kuullut, että olen löytänyt Surprise-järven.
Sen kuivaaminen vaatii kokonaisen omaisuuden, ja Guggenheimit haluavat
sijoittaa pääomia."

"Luulenpa samaa. Vedä vain hirvennahkaiset jalkaasi. Hop hop! Tuo
hännystakkisi on kovin ryppyinen, ja se on sinulle sauman verran liian
soukka. Saat olla varuillasi. Jos syöt kovasti, niin takkisi halkeaa.
Ja jos naisihmiset pudottavat nenäliinojaan, älä kumarru ottamaan ylös
niitä. Älä ota ylös niitä. Tee mitä teetkin, älä sitä."


II.

Eversti Bowie asui, kuten suuripalkkaisen asiantuntijan ja Guggenheimin
suuren liikkeen edustajan tulikin, eräässä puutalossa, joka oli
Dawsonin kaikkein uhkeimpia. Se oli kaksikerroksinen ja tehty
käsinveistetyistä hirsistä. Siihen mahtui avara ruoka- ja
seurustelusali, jota ei käytetty minään muuna huoneena.

Siellä oli pöydän alla permannolla isoja karhunnahkoja ja seinillä
hirvien ja peurojen sarvia. Siellä humisi avoin takka ja iso,
puilla lämmitettävä kamiina. Ja siellä Smoke tapasi Dawsonin
yhteiskunnan valiot -- ei pelkkiä äskenleivottuja miljonäärejä, vaan
kaivoskaupunkiin kaikesta maailmasta tulleen väestön äärimmäisen
kermakerroksen -- miehiä sellaisia kuin tutkija ja kirjailija Warburton
Jonesin, ratsastavan poliisin kapteeni Consadinen, luoteisen territorin
kultakomissaarin ja paroni von Schroederin, erään keisarin suosikin,
jolla oli kansainvälinen maine kaksintaistelijana.

Ja siellä Smoke tapasi Joy Gastellin huikaisevassa iltapuvussa.
Ennen Smoke oli nähnyt hänet ainoastaan matkoilla turkit yllä ja
hirvennahkaiset jalassa. Päivällispöydässä Smoke huomasi istuvansa Joyn
vieressä.

"Tunnen olevani kuin kala kuivalla maalla", teki Smoke tunnustuksen.
"Minä sitä paitsi en ole koskaan edes uneksinut, että moista itämaista
loistoa on Klondykessa. Katsokaapa vain tuota von Schroederiä. Hänellä
on oikein päivällispuku, ja Consadine on saanut tärkkipaidan. Panin
merkille, että hänellä on samalla hirvennahkaiset jalassa. Mitä pidätte
minun puvustani?"

Hän liikutteli olkapäitään kuin siivoaisi sulkiaan, jotta miellyttäisi
Joyta.

"Minusta näyttää, kuin olisitte käynyt rotevammaksi vuoriston yli
tultuanne", nauroi Joy.

"Niin ei ole laita. Arvatkaa uudestaan."

"Puku on tehty jollekin toiselle."

"Sattui paikalle. Ostin sen eräältä A. C.-yhtiön kirjanpitäjältä."

"On häpeä, että kirjurit ovat niin kapeaharteisia", sanoi Joy
osaaottavasti. "Ja te ette ole sanonut, mitä pidätte minun puvustani."

"Sitä en osaa sanoa. Olen häikäistynyt. Olen ollut kulkusalla liian
kauan. Moiset asiat tekevät minuun yllättävän vaikutuksen, arvannette.
Olen aivan unohtanut, että naisella on käsivarret ja olkapäät. Kun näin
teidät viime kerralla Squaw Creekillä --"

"Silloin olin squaw, intiaaninainen", keskeytti Joy.

"En aikonut sanoa niin. Muistan keksineeni Squaw Creekillä, että teillä
oli jalat."

"Ja minä en voi unohtaa koskaan, että te pelastitte jalkani", sanoi
tyttö. "Olen odottanut saavani nähdä teidät ja kiittää teitä --" (Smoke
kohautti vältellen olkapäitään.) "Ja siinä on syy, minkä tähden olette
täällä tänä iltana."

"Pyysitte everstiä kutsumaan minut?"

"En! Rouva Bowie pyysi. Ja minä pyysin rouvan toimittamaan teidät
pöytätoverikseni. Ja nyt on minulla sopiva aika. Jokainen juttelee.
Kuunnelkaa älkääkä keskeyttäkö. Tunnette Mono Creekin!"

"Tunnen."

"Se on nyt havaittu rikkaaksi -- pelottavan rikkaaksi. Vakuutetaan,
että kukin valtauspalsta on miljoonan ja enemmänkin arvoinen. Siellä
asetettiin rajat vasta toissa päivänä."

"Muistan rynnäkön."

"Hyvä. Koko joki on nyt merkitty, ja sen sivujoet myös. Mutta
pääjoella on palsta numero kolme löytöpaikan alapuolella vielä
rekisteröimättä. Joki oli Dawsonista niin kaukana, että komissaari
määräsi rekisteröimisajaksi kuusikymmentä päivää palstanrajain
määräämisestä lukien. Jokainen palsta tuli rekisteröidyksi, paitsi
numero kolme alhaalla. Cyrus Johnson oli paaluttanut sen itselleen.
Siihen se jäi. Cyrus Johnson katosi. Kukaan ei tiedä, kuoliko hän vai
menikö alas- tai ylöspäin virtaa. Kuuden päivän kuluttua hänen
rekisteröimisoikeutensa päättyy. Kuka sitten paaluttaa sen palstan ja
saapuu ensimmäisenä Dawsoniin rekisteröittämään sen, hän saa sen."

"Mutta miksei sitä tiedä jokainen?" kysyi Smoke epäilevästi.

"Alkavat jo tietää. Ovat pitäneet pitkän ajan sitä salassa, ja vasta
nyt se tulee ilmi. Seuraavan vuorokauden kuluessa kohoaa hyvien
koiravaljakoiden arvo kovasti. Teidän on lähdettävä täältä heti
päivällisen päätyttyä ja niin soveliaalla tavalla kuin voitte. Olen
järjestänyt sen. Eräs intiaani tuo teille kirjeen. Te luette sen,
olette hämmästyvinänne, teette anteeksipyynnöt ja lähdette."

"Minä ... hm ... en käsitä."

"Hölmö!" pääsi tytöltä puoliksi kuiskauksena. "Teidän on mentävä ja
hankittava tänä iltana koiravaljakoita. Minä tiedän kaksi. Sitten on
teillä oma koiravaljakkonne. Ja teidän on ostettava vielä lisää. Siinä
tehtävänne tänä iltana. Ostakaa parhaat. Siinä kilpailussa voittavat
koirat yhtä hyvin kuin miehet. Matka on satakymmenen mailia, ja teidän
on saatava vaihtaa koiravaljakkoa niin usein kuin mahdollista."

"Oh, huomaan teidän tahtovan, että lähtisin leikkiin", sanoi Smoke
pitkäveteisesti.

"Ellei teillä ole rahaa koirien ostoon, niin minä --", sanoi Joy, mutta
ennen kuin hän oli saanut lauseen loppuun, sieppasi Smoke puhevuoron.

"Voin ostaa koirat. Mutta -- hm -- ettekö pelkää, että se on uhkapeliä?"

"Voitettuanne pyöräpelissä Elkhornin ravintolassa", vastasi Joy, "en
pelkää, että te pelkäätte. Kyseessä on urheiluyritys, jos tahdotte niin
sanoa. Kilpailu miljoonasta dollarista. Saatte siinä vastaanne eräitä
tämän seudun jykevimpiä koirien ajajia ja retkeilijöitä. He eivät ole
lähteneet vielä raiteille, mutta huomenna tähän aikaan he ovat täydessä
touhussa. Koirista maksetaan silloin niin paljon kuin rikkaimmat voivat
maksaa. Iso-Olaf on kaupungissa. Hän on tämän seudun tuhoisimpia
koirien ajajia. Jos hän lähtee kilpailemaan, niin hän on vaarallisin
vastustajanne. Arizona-Bill on toinen. Hän on ollut vuosikausia
kuorma-ajurina ja postinkuljettajana. Ammattilainen siis alallaan. Jos
hän ottaa osaa, keskittyy huomio häneen ja Isoon-Olafiin."

"Ja te haluatte, että minä lähden mukaan jonkinlaisena 'mustana
hevosena' -- tuntemattomana kilpailijana?"

"Aivan niin, ja sillä on etunsa. Teidän ei luulla kestävän kilpailua.
Ette ole ollut vielä vuottakaan täällä. Kukaan ei ota huomioon teitä,
ennen kuin saavutte kotiin ihan etunenässä."

"Paluumatkallako 'mustan hevosen' on näytettävä, että on
ensiluokkaisessa kunnossa?"

Joy nyökkäsi ja jatkoi vakavasti:

"Muistakaa, etten anna itselleni anteeksi kepposta, minkä tein teille
Squaw Creekin valtauksessa, ennen kuin voitatte tämän Monon palstan
itsellenne. Ja jos kukaan voi voittaa vanhat kullanetsijät tässä
kilpailussa, niin te olette se mies."

Niin Joy sanoi. Smoke tunsi lämpöä kaikkialla, niin päässään kuin
sydämessään. Hän suuntasi Joyhin nopean ja tutkivan katseen,
tahdottoman ja vakavan, ja sinä hetkenä, jona Joyn katse tapasi
vakavana hänen silmänsä, näytti hänestä, että se katse ilmaisi jotakin
tuhansia kertoja tärkeämpää kuin oli se valtaus, minkä Cyrus Johnson
oli jättänyt rekisteröimättä.

"Minä teen sen", sanoi Smoke. "Voitan sen."

Joyn silmissä oleva iloinen loiste näytti lupaavan suuremman palkinnon
kuin Monon palstan kaikki kulta oli. Smoke äkkäsi, että Joy laski
kätensä polvelleen, joka oli lähinnä Smoken polvea. Smoke ojensi
pöytäliinan alle oman kätensä, ja se sai siellä piilossa naisen kädestä
lujan puristuksen, joka pani toisen lämpöaallokon vyörymään hänen
lävitsensä.


III.

Smoke oli matkannut Mono Creekille kiirettä pitämättä, kun oli
pelännyt, että koirat väsyisivät ennen suurta kilpailua. Hän oli
samalla tutustunut tien joka mailiin ja valinnut koiravaljakoiden
vaihtopaikat. Kilpailuun varustautuneita oli niin paljon, että tuo
sadan ja kymmenen mailin matka oli melkein yhtä kylää. Vaihtoleirejä
oli kaikkialla tien varrella. Von Schroederillä, joka oli lähtenyt
pelkästään urheilemaan, oli yksitoista koiravaljakkoa -- niin aina joka
kymmenelle mailille. Arizona-Billin oli ollut pakko tyytyä kahdeksaan.
Isolla-Olafilla oli kahdeksan, Smokella sama määrä. Lisäksi oli
nelisenkymmentä muuta miestä kilpailemassa.

Löytöpaikan alapuolella olevalle palstalle n:o 3 oli Mono Creekin
suulta kymmenen mailia virtaa ylöspäin. Jäljellä oleva sadan mailin
matka oli kuljettava Yukonin jäätä. Palstalla n:o 3 oli viisikymmentä
telttaa ja yli kolmesataa koiraa. Cyrus Johnsonin kuusikymmentä
päivää sitten lyömät ja merkitsemät vanhat paalut olivat vielä pystyssä.
Joka mies oli käynyt palstan rajojen sisäpuolella monet kerrat ja kävi
yhä, sillä koiravaljakko-kilpailun edellä oli oleva kävely- ja
estejuoksukilpailu. Joka miehen oli merkittävä ensin palsta itselleen,
siis oli pantava kaksi keskipaalua ja neljä kulmapaalua. Sitten pääsi
lähtemään koirilla Dawsoniin.

"Etumatkaa" ei kenellekään annettu. Uuden valtauksen tekijöille ei
palsta ollut auki, ennen kuin kello oli lyönyt kaksitoista yöllä
perjantaina, eikä yksikään saanut ennen sitä lyöntiä pystyttää
merkkipaalujaan. Se oli Dawsonissa olevan kultakomissaarin määräys, ja
kapteeni Consadine oli lähettänyt joukon ratsupoliiseja valvomaan sen
noudattamista.

Monon tie kulki lakeata joen uomaa. Se ei ollut kahta jalkaa leveä. Se
oli kuin kouru, jonka molempina laitoina olivat kuukausien kuluessa
sataneen lumen muodostamat seinät. Kaikki miettivät pulmaa, miten yli
neljäkymmentä rekeä ja kolmesataa koiraa pääsevät kulkemaan niin
kapealla kilparadalla.

"Huh!" sanoi Shorty. "Siitä tulee sekavin myllerrys, mitä on nähty.
Minä en keksi muuta keinoa, Smoke, kuin käyttää parhaita voimia ja
hiota ja putkahtaa läpi. Ja jos mitä tahansa tulee meidän tielle, niin
on sinun annettava minun olla puskurina."

Smoke kohautti olkapäitään ja nauroi tekemättä mitään sitoumusta.

"Sinä et saa sekaantua!" metakoi hänen toverinsa.

"Mitä hankaluutta sattuukin, älä kajoa. Et voi hoitaa koiria sataa
mailia kipein nyrkein. Ja kipeät rystyset saat, jos käyt kiinni jonkun
leukapieliin."

Smoke nyökäytti päätään.

"Olet oikeassa, Shorty. Minun ei sovi panna onnistumista vaaraan."

"Ja pidä tarkasti mielessäsi", jatkoi Shorty, "että minä olen ottanut
suorittaakseni kaiken raivaustyön ensimmäisellä kymmenellä maililla ja
että sinun on oltava niin helpolla kuin voit. Minä lennätän sinut
varmasti Yukonille asti. Sen jälkeen saatte sinä ja koirat pitää
huolta. Sanopa, minkälaisen suunnitelman luulet olevan Schroederillä?
Hän on sijoittanut ensimmäisen koiravaljakkonsa alas joelle
neljännesmailin matkan päähän ja pannut sinne viheriän lyhdyn merkiksi.
Mutta kyllä me hänestä suoriudumme. Minut löydät punaisen merkkitulen
luota joka hetki."


IV.

Päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Pilviverhot peittivät kuitenkin sitten
taivaan. Tuli lämmin ja pimeä yö. Näytti siltä kuin rupeaisi satamaan
lunta.

Smoke jätti Shortyn viidensadan yardin päähän joelle. Muutamaa
minuuttia ennen puoliyötä liittyi hän numero kolmesta kilpaileviin.
Neljäkymmentäviisi heitä oli lähtöä odottamassa. Kaikki he mielivät
voittaa miljoonan dollaria, jotka Cyrus Johnson oli jättänyt
jäätyneeseen hiekkaan. Kullakin odottajalla oli kuusi paalua ja raskas
puunuija.

Luutnantti Pollock katseli tulen valossa kelloaan. Se oli minuuttia
vailla kaksitoista.

"Olkaa valmiit", sanoi hän nostaen oikealla kädellään revolverin ja
seuraten vasemmassa kädessä olevan kellonsa sekuntiviisarin kulkua.

Neljäkymmentäviisi paria rukkasia otettiin pois käsistä ja
yhdeksänkymmentä hirvennahkaista mokkasiinia pusertui tiukasti jo
tallaantunutta lunta vasten. Neljäkymmentäviisi paalua oli pistetty
lumeen ja sama määrä nuijia nostettu ilmaan.

Pamahti laukaus. Nuijat iskivät. Cyrus Johnsonin oikeus miljoonaan oli
loppunut. Hämmennyksen ehkäisemiseksi oli luutnantti Pollock määrännyt,
että alempi keskipaalu oli lyötävä ensin, ja sitten oli mentävä neljää
sivua ja lyötävä matkalla ylempi keskipaalu.

Smoke pani ensimmäisen paalunsa ja riensi ensimmäisen tusinan mukana.
Kulmiin oli laitettu tulet, ja joka tulen luona oli poliisi. Hänellä
oli kädessä lista, johon hän merkitsi kilpailijain nimet. Kunkin
kilpailijan tuli huutaa nimensä ja näyttää naamansa. Asiamiestä ei
saanut käyttää, eikä siis todellisella kilpailijalla ollut
mahdollisuutta livistää matkalle sillä aikaa kuin hänelle pantiin
paaluja.

Ensimmäisessä kulmassa pisti von Schroeder paalunsa Smoken paalun
viereen. Heidän nuijansa iskivät yhtaikaa. Heidän hakatessaan saapui
takaa toisia. Nämä olivat niin kärsimättömiä, että tunkeutuivat
toistensa tielle. Siinä tuupittiin ja törmäiltiin yhteen. Smoke
puikkelehti ahdingon läpi ja huusi nimensä poliisille. Toisia oli jo
hänen edellään. Hän oli varma, että näki katoavan tulen hohteessa
Ison-Olafin jättiläismäiseltä näyttävän selän, ja lounaisessa kulmassa
he nuijivat paalujaan ihan vierekkäin.

Ylempi keskipaalu pantiin äyrään reunalle. Kilpailijat syöksyivät
sitten äyrästä alas, jäätyneen joen uoman poikki ja ylös toiselle
sivulle. Kun Smoke kapusi sitä, iski joku käsi kiinni hänen nilkkaansa
ja veti häntä takaisin. Matkan päässä olevan valon välkkeessä oli
mahdoton nähdä, kuka teki tuon tepposen. Mutta Arizona-Bill, jolle
tehtiin samaten, nousi pystyyn ja iski nyrkillään jotta rusahti
pahantekijän naamaan. Smoke näki ja kuuli kavutessaan jaloilleen, mutta
ennen kuin hän ehti tehdä toisen hyökkäyksen äyräälle, sai hän
sellaisen nyrkiniskun, että suistui puoleksi tainnoksissa lumeen. Hän
pääsi jaloilleen, huomasi miehen, oli iskeä häntä nyrkillään leuoille,
mutta muisti Shortyn varoituksen ja hillitsi luontonsa.

Tämä oli esimakua siitä, mitä oli tapahtuva miesten päästyä rekiinsä.
Toiselle äyräälle syöksyviä oli jo paljon. Heistä kasaantui röykkiöitä.
Joukoittain he ryntäsivät ylös äyrästä, joukoittain vetivät heitä
heidän kärsimättömät toverinsa alas. Siinä annettiin iskuja ja
tuupittiin. Läähättävistä rinnoista kohoili kirouksia. Smoke tupertui
väliin iskuista, väliin astuskeltiin hänen päälleen, väliin hän kopeloi
lumen seasta paalujaan, ja viimein hän rähmi pois rytäkästä ja kapusi
äyrästä eteenpäin. Toiset tekivät samaten. Hänelle sattui niin, että
hänen edellään oli iso joukko miehiä kilpailemassa, kuka ehtisi ennen
luoteiseen kulmaan.

Neljänteen kulmaan mennessään hän kaatui puolitiessä ihan pitkälleen ja
kadotti jäljellä olevan paalunsa. Hän sai hapuilla pimeässä viisi
minuuttia, ennen kuin löysi sen. Koko ajan pyyhälti läähättäviä
kilpailijoita hänen ohitsensa. Viimeisestä kulmasta joelle mennessään
hän tapasi miehiä, joille tämä mailin juoksu oli ollut liikaa. Itse
joella oli kuin olisivat hullut päässeet irti. Tusina rekiä oli
kaatunut, jopa niitä oli sulloutunut päällekkäin. Lähes sata koiraa oli
ruvennut tappelemaan. Miehet häärivät niiden seassa koettaen tempoa
kiihtyneitä eläimiä erilleen toisistaan tai lyödä niitä kalikoilla,
jotta ne eroaisivat.

Smoke juoksi äyrästä alas ylen täyden kulkuväylän toiselle puolelle,
pääsi kovaksi poljetulle rekitielle ja eteenpäin nopeammin. Siellä oli
kapean tien viereen poljetuissa odotuspaikoissa rekiä ja miehiä
odottamassa kilpailijoita, jotka olivat vielä jäljessä. Takaapäin
kuului syöksyvien koirien ulvahduksia.

Smoke kaarteli ja loikki ohi. Hän voi nähdä jo von Schroederin viheriän
lyhdyn ja juuri sen alapuolella punaisen soihdun, joka oli hänen
koiravaljakkonsa merkkinä. Schroederin koiria vartioimassa oli kaksi
miestä. Heidän kalikkansa häilyivät tien ja koirien välillä.

"Tule, tule, Smoke! Tule, tule, Smoke!" kuuli Smoke Shortyn huutelevan
hätäisesti.

"Minä tulen!" huohotti Smoke.

Punaisen soihdun hohteessa hän näki, että lunta oli sotkettu ja
tallattu, ja toverinsa hengittämistavasta hän arvasi, että siellä oli
ollut tappelu. Hän hoiperteli reen luokse ja kaatui paikalla siihen.
Shortyn ruoska läiskyi, ja hän huuteli:

"Hei hei, te peevelit! Hei!"

Koirat loikahtivat vetoasemilleen, ja reki nytkähti äkkiä liikkeelle.
Isoja eläimiä olivat nuo Hansonin palkittuun valjakkoon kuuluvat
hudsonbay-koirat. Smoke oli valinnut ne ensimmäiselle välimatkalle,
johon kuului kymmenen mailia Mono-jokea, sen suistotasanteen poikki
menevä vaikea taival, ja vielä kymmenen mailia Yukonia.

"Montako on edellä?" kysyi Smoke.

"Ole vaiti ja säästä keuhkojasi", vastasi Shorty. "Hih, te peijakkaat!
Eteenpäin, eteenpäin!"

Hän juoksi reen perässä lyhyen köyden varassa, josta piti kiinni. Smoke
ei voinut nähdä häntä; hän ei nähnyt rekeäkään, jossa oli ihan
pitkällään. Valot olivat jääneet taakse, ja he kiitivät pilkkopimeässä
niin kovasti kuin koirat saattoivat juosta.

Smoke tajusi, että reki nousi toiselle jalakselle, kun se kaartoi
jonkin näkymättömän mutkan, ja edestä kuului koirien äreätä haukuntaa
ja miesten kirouksia. Siinä oli Barnes-Slocumin rytäkän paikka. Kahden
miehen koiravaljakot olivat ensin törmänneet yhteen. Smoken seitsemän
isoa tappelijaa hyökkäsivät täyttä vauhtia sekaan. Ne olivat tuskin
muuta kuin puoliksi kesyyntyneitä susia. Mono Creekin yö oli
kiihottanut hurjasti joka koiran tappeluhalua. Klondyken koiria, joilla
ajetaan ilman ohjia, ei voida seisahduttaa muuten kuin ääntämällä. Ei
ollut mitään mahdollisuutta ehkäistä yltäkylläistä tappeluintoa. Takaa
huristi reki toisensa jälkeen siihen metakkaan.

"On lyötävä maahan ja tunkeuduttava eteenpäin ja mentävä läpi!" huusi
Shorty toverinsa korvaan. "Ja varo rystysiäsi! Raahaa sinä koiria pois
ja anna minun olla puskurina!"

Mitä lähinnä seuranneena puolena tuntina tapahtui, sitä ei Smoke
muistanut tarkasti koskaan. Kun hän pullahti sen loputtua ilmoille, hän
oli uuvuksissa, huohotti, hänen leukaansa pakotti, sillä siihen oli
sattunut nyrkinisku, hän tunsi kipua olassaan, johon oli lyöty
kalikalla, koiran kulmahampaiden hänen toiseen sääreensä viiltämästä
haavasta juoksi lämmin veri, ja hänen parkansa molemmat hihat olivat
repeytyneet riekaleiksi. Hän oli kuin unissaan. Taistelun raivotessa
yhä takana hän auttoi Shortya, kun tämä valjasti uudelleen koiria.
Pimeässä haparoiden he saivat laitetuksi vioittuneet valjaat kuntoon.

"Pane nyt pitkäksesi ja vedä henkeäsi", komensi Shorty.

Koirat kiitivät vähentymättömin voimin pimeän halki, alaspäin Mono
Creekiä. Tie yhtyi isoon jokitiehen. Joku oli tehnyt sille kohdalle
tulen, ja Shorty sanoi siellä hyvästit. Tulen hohteessa ja reen
kiitäessä lentävien koirien jäljessä Smoke sieppasi muistiinsa taas
erään unohtumattoman kuvan Pohjolasta. Se oli Shortysta. Hän hoipperoi
ja upposi voimatonna lumeen, huuteli toverilleen kehoituksia, toinen
silmä mustana ja ummessa, rystyset murskana, toinen käsivarsi revittynä
ja koiran puremana, vuotaen virtanaan verta.


V.

"Kuinka monta on edellä?" kysyi Smoke, kun jätti väsyneet
hudsonbay-koiransa ja hyppäsi ensimmäisellä vaihtopaikalla odottavaan
rekeen.

"Laskin niitä yksitoista", huusi mies hänen peräänsä, sillä hän huristi
jo eteenpäin koirainsa perässä.

Näiden koirien oli vietävä häntä viidentoista mailin matka seuraavalle
vaihtopaikalle, joka oli White Riverin suulla. Koiria oli yhdeksän,
mutta ne olivat hänen heikoin valjakkonsa. White Riverin ja Sixty Milen
välisen kaksikymmentäviisi mailia pitkän taipalen Smoke oli jakanut
kahdeksi, kun sillä matkalla oli jääröykkiöitä, ja varannut sinne kaksi
tukevinta ja kestävintä valjakkoaan.

Hän makasi reessä ihan pitkällään, kasvot alaspäin, ja piteli molemmin
käsin kiinni. Milloin koirat hiljensivät vähänkin vauhtia, silloin hän
nousi polvilleen, huusi ja hoputti pitäen toisella kädellä epävarmasti
kiinni ja hutkien toisella koiria ruoskalla. Vaikka tämä valjakko oli
pahanpäiväinen, ajoi hän kahden reen ohi, ennen kuin pääsi White
Riverille. Tällä sileällä matkalla saattoivat kilpailijat vaihtaa rekiä
lennossa.

Smoke pääsi valliröykkiön yli ja syöksyi sileälle huutaen kovasti:
"Billy! Billy!"

Billy kuuli ja vastasi. Jäällä palavien monien tulien valossa Smoke
näki reen käännähtävän suunnalle sivulta ja lähtevän tavoittelemaan
rinnalle. Reen edessä olevat koirat olivat levänneitä ja saavuttivat
hänen rekensä. Kun reet olivat tulleet toistensa kohdalle, hyppäsi
Smoke toiseen rekeen ja Billy nopeasti pois siitä.

"Missä Iso-Olaf on?" huusi Smoke.

"Ensimmäisenä!" kuului Billyn vastaus. Ja sitten jäivät tulet taakse ja
Smoke kiiti pilkkopimeässä.

Tällä välimatkalla tie kulki sikin sokin ja syrjilleen sulloutuneiden
jäämöhkäleiden poikki. Tässä koleikossa Smoke livahti pois reen
etupuolelta ja painalsi vetoköysi kourassa aisakoiran takana. Hän pääsi
kolmen kilpailijan ohi. Oli sattunut vahinkoja, ja hän saattoi kuulla,
että miehet päästivät irti koiria ja korjasivat valjaita.

Seuraavaa lyhyttä välimatkaa röykkiöiden seassa Sixty Mileen
kulkiessaan hän pääsi vielä kahden koiravaljakon ohi. Ja että hän saisi
tarkasti tietää, miten oli saattanut käydä heille, nyrjäytti yksi hänen
omista koiristaan olkansa, kävi kykenemättömäksi jatkamaan ja oli
toisten laahattavana valjaissa. Sen valjakkotoverit tuskastuivat ja
iskivät siihen kiinni kulmahampaillaan. Smoken oli pakko kolhia
tovereita pois ruoskansa paksulla päällä. Loukkaantunutta eläintä
valjaista päästäessään hän kuuli takaapäin koirien ulvahduksia ja
miehen ääntä, joka tuntui tutulta. Mies olikin von Schroeder. Smoke
päästi varoitushuutoja ehkäistäkseen päälleajon, ja paroni koetti
ohjata elukoitaan sivummalle ja pääsikin ohi kymmenkunnan
askelenpäässä.

Sixty Milen kauppa-aseman lähellä Smoke saavutti sileällä jäällä vielä
kaksi rekeä. Kaikki olivat juuri vaihtaneet valjakoita. Joka mies oli
polvillaan ja hoputti ruoskallaan ja äänellään hurjia koiriaan. Viisi
minuuttia he ajoivat siten rinnakkain. Smoke oli tutkinut tämän osan
tietä. Hän huomasi nyt töyräällä olevan männyn, joka häämötti
epäselvästi monien tulien hohteessa. Siellä tie, tiesi hän, kapeni
tavallisen rekitien levyiseksi. Hän kumartui eteenpäin, tarttui
vetoköyteen kiinni ja veti kiitävän rekensä aisakoiran luokse. Sitten
hän tarttui koiran sääriin ja vippasi sen kumoon. Raivoisasti muristen
koetti koira iskeä hampaansa häneen, mutta valjakon toiset koirat
laahasivat sitä edelleen. Sen ruumis oli vaikuttava jarru, ja ne kaksi
muuta valjakkoa, jotka olivat rinnalla, syöksyivät edelle pimeässä sitä
kapeata tietä kohti.

Smoke kuuli yhteentörmäyksen aiheuttaman rusahduksen ja metakan. Hän
päästi aisakoiransa irti jälleen, hypähti ohjausaisaan kiinni ja
pakotti koiransa menemään oikealle, pehmeään lumeen, jossa
ponnistellessaan ne vajosivat niskaansa myöten.

Smokella oli uuvuttava työ, mutta hän pääsi toisiinsa sotkeutuneiden
valjakoiden ohitse ja niiden edelle kovalle tielle.


VI.

Sixty Milesta alkavalla taipalella Smokella oli lähinnä kehnoin
valjakkonsa. Ja vaikka matka oli hyvää, oli hän pannut näille koirille
vain viisitoista mailia. Kahdelle viimeiselle välille oli Smoke
valinnut parhaat koiransa. Sitka-Charley itse odotti häntä kahdeksan
malemutin kanssa, ja loppumatkalle, jota oli viisitoista mailia, oli
hänellä oma valjakkonsa -- se valjakko, joka hänellä oli ollut kaiken
talvea ja joka oli ollut hänen kanssaan Surprise-järveä etsimässä.

Ne kaksi miestä, jotka olivat ajaneet yhteen Sixty Milen luona ja
jääneet, eivät enää tavoittaneet häntä. Mutta toisaalta ei hänkään
tavoittanut ainoatakaan niistä kolmesta, jotka olivat vielä edellä.
Hänen koiransa olivat halukkaita yrittämään. Pienillä kehotuksilla ne
sai juoksemaan minkä pääsivät. Mutta niillä ei ollut kylliksi voimaa
eikä vauhtia. Smoke ei voinut tehdä muuta kuin maata suullaan ja antaa
mennä. Mailin toisensa jälkeen hän kiiti. Ainoastaan jalasten suhina ja
narina kuului hänen korviinsa. Melkein koneellisesti hän pysytteli
paikallaan, kun reki syöksyi eteenpäin ja kohahteli puoliksi
töyssypaikoissa tai siristeli lennähdellen mutkissa. Hänen mieleensä
kuvastuivat kolmet kasvot ilman tiettyä syytä: Joy Gastellin uljaat ja
hymyilevät, Shortyn uupuneet ja tappelussa vammoja saaneet ja John
Bellewin arpiset ja jäykät, niin tunteettoman ankarat kuin rautaan
valettu kuva. Ja toisin ajoin Smokella oli halu huutaa ääneensä, laulaa
hurjan iloisia riemulauluja silloin, kun muisti "Aallon" toimituksen ja
San Franciscon kertomussarjan, jonka hän oli jättänyt kesken samaten
kuin muut noiden tyhjien päivien joutavat asiat.

Harmaa aamuhämärä teki tuloaan, kun hän vaihtoi väsyneet koiransa
kahdeksaan virkeään malemutiin. Sitka-Charley huusi Smokelle, missä
järjestyksessä edellä olevat kilpailijat menivät. Iso-Olaf oli
ensimmäisenä, Arizona-Bill oli toinen ja von Schroeder kolmas. He
olivat koko seudun kolme parasta. Jo ennen kuin Smoke oli lähtenyt
Dawsonista, olivat tavanmukaisten vetojen lyöjät asettaneet heidät
tuohon järjestykseen. Heidän kilpaillessaan miljoonasta toiset olivat
lyöneet puoli miljoonaa vetoja kilpailun tuloksesta. Smoken puolesta ei
kukaan ollut lyönyt. Hänen useista tunnetuista urotöistään huolimatta
häntä pidettiin vielä _chechaquona_, aloittelijana, jolla oli
paljon oppimista.

Kun päivänvalo vahveni, Smoke huomasi edellään ajavan reen, ja puolen
tunnin kuluttua hänen valjakkonsa juoksi ihan sen kintereillä. Smoke ei
tuntenut ajajaa, ennenkuin tämä käänsi päänsä ja tervehti. Se oli
Arizona-Bill. Von Schroeder oli siis varmasti ajanut hänen ohitsensa.
Kovaksi poljettu tie kulki pehmeän lumen keskellä. Se oli niin kapea,
ettei siitä päässyt sivu. Smoken täytyi ajaa toinen puolituntia
jäljessä. Sitten he nousivat jääröykkiöiden muodostamalle ylänteelle ja
laskivat sieltä tasaiselle jäälle, jossa oli monta vaihtopaikkaa ja
lumi poljettu laajalla alalla. Smoke nousi polvilleen, heilutteli
ruoskaansa, huuteli ja ajoi rinnalle. Hän pani merkille, että
Arizona-Billin oikea käsivarsi roikkui hervotonna ja että Billin oli
pakko käyttää ruoskaa vasemmalla kädellä. Siten hänellä ei ollut kättä,
millä olisi pitänyt kiinni, ja hänen oli usein lakattava heiluttamasta
piiskaa ja estettävä itsensä putoamasta. Smoke muisti kahakan, mikä oli
ollut joen uomassa numero kolmen alapuolella, ja ymmärsi. Shortyn
antama ohje oli ollut oikea.

"Miten on käynyt?" kysyi Smoke, kun alkoi mennä edelle.

"En tiedä", vastasi Arizona-Bill. "Luulen, että olkavarsi meni pois
sijoiltaan siellä ahdingossa."

Hän jätätti hyvin hitaasti, mutta kun viimeinen vaihtopaikka alkoi
näkyä, hän oli hyvin puoli mailia jäljessä. Smoke näki jo edellään
Ison-Olafin ja von Schroederin. He olivat siellä kuin yhdessä nipussa.
Smoke nousi taasen polvilleen ja pani väsyneet koirat menemään
sellaista kyytiä kuin voi panna ainoastaan mies, jolla on vaistomainen
taito käsitellä koiria. Hän sai von Schroederin reen aivan kiinni, ja
siinä järjestyksessä nuo kolme rekeä syöksyivät jääkasauman toisella
puolella alkavalle tasaiselle taipalelle, jossa oli odottamassa monta
miestä ja monta koiravaljakkoa. Dawson oli viidentoista mailin päässä.

Von Schroeder, jolla oli kymmenen mailin välimatkat, oli vaihtanut
koiria tullessaan viiden mailin päässä ja sai vaihtaa taas viisi mailia
tuonnempana. Hän siis jatkoi matkaa ja antoi koirien mennä täyttä
vauhtia. Iso-Olaf ja Smoke tekivät vaihdon lennossa, ja heidän uudet
koiransa ottivat heti takaisin, mitä paroni oli voittanut. Iso-Olaf
pääsi edelle ja Smoke seurasi kapealla tiellä ihan takana.

"Toistaiseksi hyvä, mutta ei vielä kyllin hyvä", mukaili Smoke
itsekseen erästä Spencerin lausetta.

Hän ei pelännyt enää von Schroederiä, joka oli jo takana. Mutta edessä
oli seudun suurin koirilla-ajaja. Ison-Olafin ohitse meno näytti
mahdottomalta. Monta kertaa, yhä uudelleen Smoke sai hoputetuksi
etumaisen koiransa melkein Olafin reen kannoille, mutta joka kerta Olaf
keksi keinonsa ja livahti pois alta. Smoke tyytyi sitten samaan
vauhtiin ja roikkui mukana hellittämättä.

Kolmen mailin päässä Dawsonista tapahtui jotakin. Smoken hämmästykseksi
Iso-Olaf nousi seisomaan ja alkoi siimalla ja kirouksilla puristaa
koiristaan viimeisenkin unssin voimaa. Se oli hyökkäys, joka olisi
pitänyt varata viimeiselle sadalle yardille, sen sijaan että se nyt
alkoi kolmen mailin päässä lopusta. Vaikka se oli suorastaan koirien
tappamista, niin seurasi Smoke esimerkkiä. Hänen oma valjakkonsa oli
oivallinen. Se oli ollut kovemmalla ja oli paremmassa kunnossa kuin
mitkään muut Yukonin koirat. Smoke oli sitä paitsi raahustellut niiden
kanssa, syönyt ja maannut niiden kanssa. Hän tunsi jokaisen niistä
tarkasti ja tiesi, miten älykäs eläin suostutellaan ja siltä
puserretaan viimeisin ja pienin tilkkakin auliutta.

He huristivat pienen jääröykkiöiden muodostaman ylänteen yli ja
laskivat tasaiselle taipalelle. Iso-Olaf oli tuskin viittäkymmentä
jalkaa edellä. Sivulta tulla tupsahti reki ja alkoi painaa Olafia
kohti. Smoke käsitti nyt, miksi Iso-Olaf oli rynnistänyt niin
tuhoisasti. Hän oli koettanut saada etumatkaa voidakseen vaihtaa
valjakon. Tuo uusi valjakko, jonka piti lennättää hänet vinhasti
perille, oli hänen salassa järjestämänsä. Muille se oli yllätys. Nekään
miehet, jotka olivat lyöneet vetoa hänen puolestaan, eivät olleet
tietäneet siitä mitään.

Smoke ajoi vimmatusti päästäkseen rekien vaihdon aikana ohi. Hän sai
koiransa pinnistämään niin kovasti, että tuo viidenkymmenen jalan
välimatka hupeni. Hoputellen huudoilla ja läiskytellen piiskalla hän
pääsi rinnalle siten, että hänen johtokoiransa oli Ison-Olafin
aisakoiran kohdalla. Toisella sivulla oli rinnakkain Olafille
vaihdettava valjakko. Vauhdin ollessa sellainen ei Iso-Olaf uskaltanut
heittäytyä sen rekeen.

Iso-Olaf koetti hyökätä edelle ja sai koiransa menemään kovin komeasti,
mutta Smoken johtokoira pysyi yhä vielä Ison-Olafin aisakoiran
rinnalla. Nuo kolme rekeä kiitivät ja syöksyivät puoli tuntia
rinnatusten. Tasainen taival läheni jo loppuaan, kun Iso-Olaf teki
vaihdon. Kun nuo lentävät reet käännähtivät toisiaan kohti, hän
hyppäsi, ja samalla hetkellä hän oli polvillaan hoputtamassa ruoskalla
ja huudoilla uusia koiria hyökkäämään.

Mies ei ole voitettu, ennen kuin on voitettu, päätteli Smoke. Ei mikään
muu niistä valjakoista, joilla Smoke oli ajanut sinä yönä, olisi voinut
kestää sellaista murhaavaa vauhtia eikä pysyä uusien koirien mukana --
ei mikään muu valjakko kuin tämä. Vauhti oli kuitenkin uuvuttava, ja
kun he alkoivat kiertää Klondyke Cityn sivulla olevaa jyrkännettä,
saattoi Smoke huomata, että hänen koiriensa voimat alkoivat vähetä.
Hänen koiransa jätättivät melkein huomaamatta. Iso-Olaf etääntyi niistä
askel askelelta ja oli parikymmentä yardia edellä.

Klondyke Cityn väestöä oli kokoontunut jäälle. Kuului valtavia
eläköönhuutoja. Klondyke-joki laski siellä Yukoniin, ja puolen mailin
päässä Klondyken toisella puolella oli pohjoisella rannalla Dawson.
Smoke näki vilahdukselta reen, joka syöksyi häntä kohti. Hän tunsi sitä
vetävät komeat koirat. Ne olivat Joy Gastellin. Ja Joy Gastell ajoi
niitä. Hänen oravannahkaiseen parkaansa kiinnitetty päähine oli sysätty
alas taakse. Hänen veistokuvankaltaiset soikeat kasvonsa kuvastuivat
hänen tuuheita hiuksiansa vasten. Hän oli heittänyt käsineet pois, ja
hän hoiteli paljain käsin ruoskaa ja rekeä.

"Hypätkää!" huudahti Joy, kun hänen johtokoiransa murisi Smoken
koiralle.

Smoke heittäytyi rekeen hänen taakseen. Reki nytkähti kovasti Smoken
ruumiin painosta, mutta Joy pysyi polvillaan yhä ja heilutti
piiskaansa.

"Hei, hip, hop! Lentoon, lentoon!" huuteli Joy ja koirat ulvahtivat ja
haukahtelivat innoissaan.

Ja kun johtokoira oli päässyt Ison-Olafin reen perän viereen ja
työntäytyi tuuma tuumalta rinnalle, joutui Dawsonin rannalla oleva
suuri väkijoukko haltioihinsa. Väkijoukko oli tosiaan suuri, sillä
miehet olivat heittäneet kaikissa huuhtomoissa työkalunsa syrjään ja
lähteneet katsomaan kilpailun päättymistä.

"Kun otatte johdon, niin hyppään pois!" huusi Joy olkansa yli.

Smoke koetti tehdä vastaväitteitä.

"Ja olkaa varuillanne isossa mutkassa, joka on puolitiessä rantaäyrästä
ylös mentäessä", varoitti Joy.

Nuo kaksi valjakkoa syöksyivät rinnakkain. Ruoskan ja huutojen avulla
piti Iso-Olaf vielä minuutin puoliaan. Sitten alkoi Joyn johtokoira
päästä hitaasti ohi, tuuman kerrallaan.

"Olkaa valmiina!" huusi Joy Smokelle. "Lähden minuutin päästä. Ottakaa
ruoska."

Kun Smoke nosti kätensä ottaakseen ruoskan, hän kuuli Ison-Olafin
huutavan varoituksen, mutta se tuli liian myöhään. Hänen johtokoiransa
oli kiukustunut siitä, että toiset olivat menossa ohi, ja heittäytyi
sivulle hyökätäkseen niiden kimppuun. Se iski hampaansa Joyn
johtokoiran kylkeen. Kilpailevat koirat lensivät toistensa kurkkuihin
kiinni. Reet törmäsivät taistelevien elukkain päälle ja menivät nurin.
Smoke kapusi jaloilleen ja koetti nostaa Joyn pystyyn. Joy työnsi
kuitenkin hänet pois ja huudahti:

"Menkää!"

Iso-Olaf oli jo viisikymmentä jalkaa edellä. Hänellä oli aikomus
voittaa vielä kilpailu. Smoke totteli, ja kun he molemmat saivat
jalkansa Dawsonin rannalle, hän oli Olafin kantapäillä. Mutta Iso-Olaf
painalsi rantaa ylös suurenmoisesti ja pääsi kymmenkunta jalkaa edelle.

Kullanrekisteröimiskonttoriin oli mentävä pääkatua viiden korttelin
matka, Katu oli täynnä väkeä, kuin olisi ollut juhlakulkue
katsottavana. Smoken ei ollut tällä kertaa helppo saavuttaa
jättiläismäistä vastustajaansa. Kun hän sitten saavutti, ei hän kyennyt
menemään ohi. Rinnatusten he juoksivat kapeata kujaa, joka oli
turkkeihin puettujen ja hurraavien miesten muodostaman kahden seinän
välissä.

Jos koirilla oli ollut murhaava vauhtinsa, niin kyllä oli uuvuttava
miehilläkin. Mutta hepä kilpailivatkin miljoonasta dollarista ja
Yukonin seudun suurimmasta kunniasta. Tällä viimeisellä vimmatulla
taipalella Smoke sai ulkopuolelta ainoastaan yhden vaikutelman: hän
kummasteli, että Klondykessa oli niin paljon ihmisiä. Hän ei ollut
nähnyt niitä koskaan tätä ennen yhtaikaa.

Smoke tunsi jäävänsä pakosta jälkeen, ja Iso-Olaf juoksikin pitkän
askelen matkan edellä. Smokesta tuntui myös, että hänen sydämensä oli
pakahtua. Samalla hän oli menettänyt tajunnan siitä, että hänellä oli
jalat. Hän tunsi vain, että ne heiluivat hänen allaan, mutta ei
tietänyt, kuinka hän sai ne yhä heilumaan ja tahtoaan yhä kovemmin
kiristämällä pakotetuiksi viemään hänet taas jättiläismäisen
vastustajan rinnalle.

Heidän eteensä ilmestyi rekisterikonttorin ovi, joka oli auki. Molemmat
ottivat heikon loppusyöksyn. Kumpikaan ei päässyt edelle. Rinnakkain he
tulivat ovelle ja törmäsivät lujasti yhteen. Samalla he lensivät
mahalleen konttorin lattialle.

He nousivat istumaan, mutta olivat niin uupuneita, etteivät päässeet
seisomaan. Isosta-Olafista juoksi hiki virtanaan. Hänen rintansa
läähätti kauheasti ja vaivalloisesti. Hän haukkoi ilmaa ja koetti
puhua. Sitten hän teki kädellään viitteen, jonka tarkoitus oli selvä.
Smoke ojensi myös kätensä, ja he puristivat.

"Yhtaikaa perillä", kuuli Smoke reistraattorin sanovan, kuuli sen kuin
unessa, ja se ääni oli hyvin ohut ja hyvin kaukainen. "Olette kumpikin
voittanut. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Teidän on jaettava valtaus
keskenänne. Olette yhtiötovereita."

He heiluttivat kumpikin kättä ilmassa merkiksi, että hyväksyivät
päätöksen. Iso-Olaf nyökäytti päätään voimakkaasti ja koetti änkyttää
sanoja. Vihdoin hän sai niitä kokoon.

"Te saamarin _chechaquo_!" Siinä se, mitä hän sanoi, mutta niissä
sanoissa oli ihailua. "En tiedä, miten teitte, mutta te teitte sen."

Ulkona oli kasaantunut hälisevää väkeä konttorin eteen. Konttori oli
sitä täpö täynnä. Smoke ja Iso-Olaf koettivat nousta seisomaan. He
auttoivat toisiaan jalkeille. Iso-Olaf hoipperoi Smokea kohti.

"Valitan, että koirani hyökkäsivät koirienne kimppuun."

"Sitä ei voinut auttaa", läähätti Smoke vastaukseksi. "Kuulin
varoitushuutonne."

"Kuulkaahan", jatkoi Iso-Olaf loistavin silmin. "Se tyttö on saamarin
soma tyttö, vai kuinka?"

"Saamarin soma tyttö", myönsi Smoke.



PIKKUMIES


I.

"Olet parantumaton härkäpää", nurkui Shorty. "Minä aivan kauhistun
tuota jäätikköä. Hullu se, joka ryhtyy moiseen leikkiin."

Smoke nauroi hyväntuulisesti ja katseli välkkyvälle pikku
jäätikölle, joka täytti laakson yläosan. "Sinä olet kvartsin tuntija,
minä en. Mutta minä kykenen hankkimaan muonaa sinun jatkaessasi
valtasuonen etsintää. Hyvästi siis. Huomisiltana palaan."

Hän kääntyi ja lähti taivaltamaan.

"Minä aavistelen pahoja", huusi Shorty varoittaen hänen jälkeensä.

Mutta Smoke vain nauroi ilakoiden vastaukseksi. Hän suuntasi kulkunsa
rinnettä myöten pieneen laaksoon, kuivaten tuon tuostakin hikeä
otsaltaan, samalla kun hänen jalkansa polkivat kypsiä vadelmia ja
kauniita sanajalkoja, joita kasvoi auringolta säilyneiden jääpälvien
lomassa.

Varhain keväällä hän ja Shorty olivat tulleet Stewart-jokea ylös ja
tunkeutuneet Surprise-järveä ympäröiviin eksyttäviin erämaihin.

Koko kevään ja puoli kesää he olivat tehneet tuloksettomia
tutkimusretkeilyjä, ja he olivat jo juuri kääntymäisillään takaisin,
kun näkivät ensimmäisen vilahduksen tuosta houkuttelevasta,
kultapohjaisesta vesistöstä, joka oli pitänyt pilkkanaan kokonaista
kullanetsijäpolvea. Majoituttuaan siihen vanhaan hirsihökkeliin, jonka
Smoke edellisellä retkellään oli löytänyt, he tekivät pian kolme
johtopäätöstä: ensiksi, että järven pohja vilisi isoja kultakimpaleita;
toiseksi, että järven matalimmilta kohdilta olisi voinut sukeltamalla
saada kultaa, ellei veden lämpö olisi ollut niin alhainen, että ihmisen
oli mahdoton sitä kestää, ja kolmanneksi, että järven laskeminen oli
liian kova urakka kahdelle miehelle lyhyen kesän niukkana puoliskona.
Mutta he eivät lannistuneet. Kultajyvästen suuruudesta he päättelivät,
ettei kulta ollut kulkenut pitkiä taipaleita, ja ryhtyivät sen tähden
etsimään valtasuonta.

Laakso, jonka rinnettä Smoke nyt vaelsi, laajeni vähitellen samoin kuin
kaikki muutkin, mutta puristui alapäässään korkeiden ja jyrkkien
kallioiden väliin, päättyen äkkiä poikkiseinämään. Smoke kiipesi sen
harjalle ja katseli järveä. Se ei ollut sininen, kuten kaikki muut
hänen näkemänsä vuorijärvet. Sen voimakas riikinkukonvihreys todisti,
että se oli varsin matala. Tämä mataluus juuri tekikin järven
laskemisen mahdolliseksi. Ylt'ympärillä kohosi jää- ja lumihuippuisia,
muodoiltaan ihmeellisiä vuorirykelmiä kummallisissa ryhmissä.
Kohtisuoraan vastarannalla, näköjään vain puolen mailin päässä, mutta
todellisuudessa, kuten hän tiesi, runsaan viiden mailin takana hän
erotti kuusimetsikön ja hirsimajan. Hän käänsi katseensa vielä kerran
sitä kohti nähdäkseen varmasti: lakeistorvesta kohosi selvästi savua!
Joku muukin on yllätyksekseen löytänyt Surprise-järven, ajatteli hän ja
alkoi kiivetä etelänpuoleista kallioseinämää.

Sieltä hän näki enemmän savua, joka kohosi lämpöiseen, aurinkoiseen
ilmaan kallionkielekkeen takaa. Kallion kulman kierrettyään hän kuuli
kevyttä metalliaseen iskentää ja hilpeätä, lyöntien tahdissa soivaa
vihellystä. Sitten hän sai näkyviinsä miehen, joka istui ylösalaisin
käännetty kenkä polviensa välissä ja löi hokkeja sen anturoihin.

"Terve mieheen!" sanoi vieras, ja Smoke tunsi ensi hetkestä mieltymystä
miestä kohtaan. "Tulettepa kuin kutsuttuna murkinalle. Tuolla pannussa
on kahvia, ja lisäksi minulla on pari kylmää pannukakkua ja muru
auringossa kuivattua lihaa."

"Koreat kiitokset", sanoi Smoke ja istuutui. "Viimeiset
ateriani ovatkin jääneet syömättä, mutta tuolla hökkelissäni on
runsaasti purtavaa."

"Järvenkö takana? Minä olen sinne menossa."

"Surprise-järvi tuntuu tulevan liian taajaväkiseksi", valitti Smoke
kahvia juodessaan.

"Nyt kai laskette leikkiä?" sanoi mies hämmästyneen näköisenä.

Smoke nauroi. "Kaikille se tekee saman ilveen. Näettekö nuo vastarannan
korkeat ylängöt, luoteessa? Sieltä minä sen ensimmäisen kerran näin.
Aivan odottamatta. Olin päällepäätteeksi luopunut sen etsinnästä."

"Samoin kävi minullekin", sanoi toinen. "Olin kääntynyt takaisin ja
laskenut ennättäväni Stewartin rannoille eilisiltana, mutta yks kaks
olikin järvi edessäni. Jos tämä on se järvi, missä on sitten Stewart?
Ja miten te tulitte tänne? Mikä on nimenne?"

"Bellew. Kit Bellew."

"Niinkö ... silloin tunnen teidät." Iloinen hymy loisti miehen silmistä
ja kasvoista, ja hän ojensi innokkaasti kätensä Smokelle. "Olen kuullut
hyvin paljon teistä."

"Vai niin, ehkä olette lukenut San Franciscon lehtiä ... oikeus- ja
poliisiasioita", pisti Smoke häveliäästi väliin.

"En milloinkaan." Mies nauroi ja ravisti päätään. "Olen vain perehtynyt
Klondyken uusimpaan historiaan. Olisin tuntenut teidät, jos partanne
olisi ollut ajeltu. Olin katselijain joukossa, kun tyrmistytitte koko
pelimaailman Elkhornin pyöräpelipöydässä. Minun nimeni on Carson --
Andy Carson, enkä kykene sanoin kertomaan, kuinka iloinen olen tästä
teidän tapaamisestanne."

Hän oli hintelä mies, jolla oli notkea, virheetön ruumis, eloisat
mustat silmät ja vastustamattoman toverillinen käyttäytymistapa.

"Ja onko tämä Surprise-järvi?" kysyi hän epäillen.

"Varmasti."

"Ja sen pohja on kullan peittämä?"

Smoke työnsi kätensä housuntaskuun ja veti esille puolisen tusinaa
pikkukimpaleita. "Tällaista se on. Ei tarvitse tehdä muuta kuin
sukeltaa pohjaan ja kopata kouraansa. Sitten on juostava puoli mailia,
jotta veri rupeaisi jälleen kiertämään."

"Jopa nyt -- tuhannen pienen peevelinpojan nimessä!" noitui Carson
lystillinen ilme kasvoillaan, mutta hän tuntui selvästi pettyneeltä.
"Ja minä kun luulin saavani sieltä haavilla viimeisenkin nokareen.
Kuitenkin kaikitenkin ... oli metkaa päästä tänne."

"Metkaa kerrassaan!" huudahti Smoke. "Jos saamme pohjan aarteet
jolloinkin omaksemme, on Rockefeller vain köyhä raukka meidän
rinnallamme."

"Mutta ne ovat teidän", väitti Carson.

"Ei tule kysymykseenkään, hyvä ystävä. Teidän on huomattava, ettei näin
suurta kultavarastoa ole löydetty koko sinä aikana, jona kultaa on
etsitty. Tässä on tarpeen, että te ja minä ja yhtiötoverini ja kaikki
tuttavamme lyömme yhdessä tuumamme tukkuun, jos haluamme päästä kultaan
käsiksi. Järvi on laskettava kuiville. Se tulee maksamaan miljoonia. Ja
vain yhtä asiaa minä pelkään. Siellä on niin paljon, että kullan arvo
auttamatta laskee, ellei meidän onnistu saada koko saalista haltuumme.
Tarvitsemme kokonaisen armeijan, ja meillä täytyy olla pelkkää kelpo
väkeä. Tuletteko mukaan?"

"Tulenko? Eikö se näy jo naamasta? Tunnen itseni sellaiseksi
miljoonamieheksi, että aivan pelkään mennä tuolle isolle jäätikölle.
Nyt minulla ei ole varaa taittaa niskaani. Toivoisin, että minulla
olisi enemmän hokkeja. Miten on teidän kenkäinne laita? Näyttäkäähän."

Smoke nosti jalkaansa.

"Kirkas ja sileä kuin luistinrata!" huudahti Carson. "Olette varmasti
taivaltanut tanakasti. Odottakaahan silmänräpäys, että ennätän vetää
muutamia omistani ja antaa teille."

Mutta Smoke ei kuunnellut häntä.

"Muuten", sanoi hän, "minulla on noin neljänkymmenen jalan köysi
piilossa tuolla jään reunassa. Toverini ja minä käytimme sitä, kun
kapusimme jäätikön poikki. Sen me voimme kietoa vyötäisillemme."


II.

Siitä tuli vaikea ja hiostava kapuaminen. Aurinko paahtoi kuin pätsi
huikaisevalle jäänpinnalle, ja hiki juoksi virtoina ponnistuksista
läähättäväin miesten huokosista. Oli sellaisia lukemattomien halkeamain
ja onkaloiden ristiin rastiin täyttämiä paikkoja, etteivät he tunnin
hengenvaarojen ja vaivojen palkaksi päässeet etenemään kuin satasen
metriä. Kello kahdelta iltapäivällä Smoke antoi pysähdysmerkin
jäänkattaman vesisyöverin reunalla.

"Maistelkaamme nyt hiven sitä kuivaa lihaa", sanoi hän. "Olen elänyt
laihalla muonalla, ja polventaipeeni vapisevat. Lisäksi olemme jo
pahimmasta päässeet. Meillä on vain kolmensadan metrin matka
vuorennyppylöille, ja se on helposti taivallettu, lukuunottamatta sitä
vihoviimeistä pinnettä, mikä odottaa meitä vyöryjäätikön juurella.
Jääsilta siellä on hyvin hauras, mutta Shorty ja minä kyllä
selviydyimme siitä."

Aterioidessaan miehet tekivät lähempää tuttavuutta, ja Andy Carson
kertoi elämäntarinansa. "Tiesin kerran löytäväni Surprise-järven",
mutisi hän suu täynnä purtavaa. "Se oli välttämätöntä. Epäonnistuin
French Hill Benchessä, Big Skookumissa ja Monte-Cristossa, ja silloin
oli joko löydettävä Surprise-järvi tai kuoltava. Ja nyt olen tässä.
Vaimoni tiesi, että sen löydän. Olen sangen optimistinen, mutta siinä
uskossa hän on vielä monta vertaa lujempi kuin minä. Hän on ihmenainen,
mestari -- säikkymätön, tarmoa sormenpäitä myöten, kuolemaa uhmaileva,
sankaritar kiireestä kantapäähän, todellinen ihannevaimo, joka ei sula
sateessa eikä taitu tuulessa. Katsokaahan tätä."

Hän avasi kellonsa kuoren, ja sen sisäpuolella Smoke näki valokuvan
vaaleahiuksisesta naisesta, jolla oli naurava lapsi kummassakin
kainalossa.

"Poikiako?" kysyi hän.

"Poika ja tyttö", vastasi Carson ylpeästi. "Poika on puolitoista vuotta
vanhempi sisartaan. He voisivat olla jo sangen isoja, mutta meidän oli
täytynyt odottaa. Vaimoni oli sairas, nähkääs. Keuhkot. Mitä me
sellaisesta ymmärsimme? Minä olin kirjanpitäjä, chicagolaisen
rautatien palveluksessa, kun menimme naimisiin. Hänen sukunsa oli
keuhkotautinen. Sen ajan lääkärit eivät paljoa osanneet. He sanoivat
sitä perinnölliseksi. Se oli vaimoni koko suvulla. He tartuttivat
toisensa sitä tietämättään. Uskoivat, että se oli synnynnäistä. Asuin
vaimoineni kaksi ensimmäistä vuotta heidän luonaan. En pelännyt.
Suvussani ei ollut lainkaan keuhkotautia. Sain sen. Se oli tarttuvaa.
Olin saanut sen siksi, että olin hengittänyt heidän ilmaansa.

"Keskustelimme siitä, vaimoni ja minä. Sitten hylkäsin perhelääkärin ja
käännyin tieteen kehitystä seuranneen ammattimiehen puoleen. Hän sanoi
samaa, mitä itse olin ajatellut, ja hän sanoi, että Arizona oli meille
soveliain oleskelupaikka. Muutimme sinne -- rahattomina, tyhjinä.
Sain lammaspaimenen paikan ja jätin vaimoni kaupunkiin --
keuhkotautikaupunkiin.

"Minä elin ja nukuin paljaan taivaan alla ja aloin toden teolla
tervehtyä. Olin poissa kotoa kuukausimääriä kerrallaan. Joka kerta kun
palasin, oli vaimoni entistä huonompi. Mutta nyt meillä oli kokemusta.
Vein hänet mukanani pois kaupungista, ja hän paimensi lampaita apunani.
Neljänä vuotena, talvella ja kesällä, pakkasessa ja helteessä, sateessa
ja lumituiskussa kartoimme kattoa ja olimme alituisesti liikkeellä.
Olisittepa nähnyt, miten muutuimme -- ruskeiksi kuin kirsikat,
laihoiksi kuin intiaanit, sitkeiksi kuin nahka. Kun luulimme
parantuneemme, siirryimme San Franciscoon. Mutta olimme pitäneet liian
kiirettä. Toista kuukautta siellä oltuamme saimme kumpikin lievän
veriyskän. Muutimme kotijumalamme takaisin Arizonaan lampaitten pariin.
Vielä kaksi vuotta. Silloin siitä tuli valmis. Täysin parantuneita.

"Sitten hylkäsimme kaupungit toden teolla. Vaeltelimme Tyynen meren
rannikkoa, kunnes Oregon lumosi meidät. Asetuimme Rogue Riverin
laaksoon ja viljelimme omenia. Sillä seudulla on suuri tulevaisuus,
vaikkei kukaan sitä tiedä. Sain maata -- vuokralle luonnollisesti --
neljästäkymmenestä dollarista acren. Kymmenen vuoden perästä sen arvoon
viisisataa.

"Olemme ahertaneet tavattomasti. Elämä maksaa, eikä meillä ollut
aloittaessamme senttiäkään -- mutta asuinrakennus ja ulkohuoneet oli
saatava pystyyn, hankittava hevosia, auroja ja kaikkea muuta. Vaimoni
oli opettajana eräässä koulussa kaksi vuotta. Sitten tuli poika. Teidän
pitäisi nähdä istuttamamme puut --. sata acrea; melkein täysikasvuisia
nyt. Mutta toistaiseksi oli vain menoja, ja maan hinnan korot oli
maksettava. Siksi olen nyt täällä. Vaimoni olisi seurannut mukana,
elleivät pienokaiset ja puut pidättäisi häntä."

Hän katseli auringonkimalteisen jään yli vihreän järven vastarantaa,
silmäsi vielä kerran valokuvaa ja sanoi:

"Niin, siinä on nainen, siinä. Hän on kestänyt. Hän ei tahtonut
kuolla, vaikka hän oli paljasta luuta ja nahkaa, kun hän rupesi
lammaspaimeneksi. Ja laihahan hän on nytkin. Mutta se on kauneinta
laihuutta, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun olen palannut täältä
ja puut ovat ruvenneet tuottamaan ja lapsukaiset aloittaneet
koulunkäynnin, silloin aiomme pistäytyä Pariisissa. Minä en kylläkään
ajattele suuria siitä pikkukaupungista, mutta vaimoni on halunnut sinne
koko ikänsä."

"Täällä on kultaa, joka maksaa Pariisin-matkanne", vakuutteli Smoke.
"Ainoa tehtävämme on ottaa se pivoon."

Carson nyökkäsi, ja hänen silmänsä loistivat. "Tietäkääs, meidän
farmimme on kaunein hedelmäpuutarha koko Tyynen meren rannikolla.
Ilmasto on myöskin hyvä. Siellä säilyvät keuhkomme ikuisesti
hyökkäyksiltä. Jos aiotte milloin vetäytyä rauhaan elämän hälinästä,
niin pistäytykää meidän laaksossamme, ennen kuin tyyssijanne
valikoitte. Entä sen kalat! -- Kuulkaahan, oletteko milloinkaan saanut
kolmenkymmenenviiden naulan lohta tavallisella onkivavalla? Siinä oli
urakka, ennen kuin se oli keinoteltu kuivalle!"


III.

"Minä olen kahdeksantoista kiloa kevyempi teitä", sanoi Carson.
"Antakaa minun mennä edellä."

He seisoivat rotkon partaalla. Se oli mahtavan iso, runsaan sadan
metrin levyinen. Lumi, jota olisi voinut melkein sanoa jääksi, muodosti
eräässä kohden sillan sen yli. He eivät voineet nähdä lumiseinämän
syvyyttä, vielä vähemmin itse rotkon pohjaa. Silta suli ja kutistui
silmissä ja saattoi luhistua millä hetkellä tahansa. Heidän siinä
seisoessaan lumipatoutumaa katsellen irtautui puolen tonnin kimpale ja
katosi -- jonnekin.

"Näyttää pahalta", sanoi Carson ja ravisti pahaenteisesti päätään. "Ja
näyttää paljon vähemmän lupaavalta kuin miljoonamies-tulevaisuuteni."

"Mutta meidän on yritettävä", sanoi Smoke. "Ei ole muuta tietä. Shortyn
kanssa olen tutkinut maaston kokonaisen mailin alalta. Mutta lumisilta
oli paremmassa kunnossa silloin, kun me kuljimme sen yli."

"Yksi kerrallaan, ja minä edellä." Carson tarttui köyteen, jonka Smoke
oli käärinyt käsivarrelleen. "Te saatte päästää irti. Minä otan köyden
ja hakun. Ojentakaahan kätenne, että pääsen helpommin alas."

Hitaasti ja varovasti hän laskeutui useita jalkoja alempana olevalle
lumisillalle ja teki viimeiset valmistelut vaarallista matkaa varten.
Kantamuksensa hänellä oli selässä. Kaulansa ympärille hartioilleen hän
vyyhtesi köyden, jonka toinen pää oli kiedottu hänen vyötäisilleen.

"Antaisinpa sievoisen osan miljoonastani nyt pystyvälle
sillanrakentajalle", sanoi hän, mutta hänen iloinen, hyväntuulinen
hymynsä puhui toista. Hän lisäsi: "No, kyllä minä tästä selviän,
olenhan kuin kissa."

Hakkua ja pitkää keppiä, joka oli hänen alppisauvanaan, hän kannatti
vaakasuorassa asennossa kuin nuorallatanssija. Hän siirsi jalkaansa
eteenpäin kokeeksi, veti sen takaisin ja rohkaisi mieltään
ruumiillisella ponnistuksella, minkä selvästi näki.

"Se sujuu kyllä hyvin", rohkaisi Smoke. "Minä olen kulkenut tästä
ennen. On parasta, että annatte minun yrittää ensin."

"Teidän, joka painatte kahdeksantoista kiloa enemmän!" huudahti pieni
mies vastaukseksi. "Minuutin kuluttua olen all right. Olen all right
nyt." Ja tällä kertaa tahdon terästäminen vei vain silmänräpäyksen.
"Nähkääs, nyt on kysymys Rogue Riveristä ja omenista!" sanoi hän,
samalla kun hän siirsi jalkaansa eteenpäin varovasti, vakavasti ja
kevyesti ja antoi toisen seurata perästä. Hän jatkoi kulkuaan hyvin
hiljaa ja varoen, kunnes oli päässyt kaksi kolmannesta matkasta.
Silloin hän seisahtui katselemaan syvennystä, jonka yli hänen oli
mentävä ja jonka pohjassa näkyi tuore halkeama.

"Katse suoraan eteenpäin!" komensi Smoke terävästi. "Nyt! Eteenpäin!"

Pieni mies totteli, eikä hän horjunut loppumatkalla. Auringon kalvama
vierre kuilun vastareunalla oli liukas, mutta loiva, ja hän keinotteli
kapealle harjanteelle, teki täyskäännöksen ja istuutui.

"Nyt on teidän vuoronne", huusi hän. "Mutta kulkekaa pysähtymättä
älkääkä katsoko alas. Se juuri oli tehdä minusta lopun. Kulkekaa vain
yhteen menoon, siinä koko konsti. Ja nopeasti. Silta on ylen hauras."

Kannattaen keppiään vaaka-asennossa Smoke lähti liikkeelle. Silta veti
selvästi viimeisiä virsiään. Hän tunsi narisevan nykäyksen jalkojensa
alla, lumijoukko liikahti hiukan, ja sitten tuntui uusi, voimakas
nykäys. Sitä seurasi yksi ainoa terävä paukahdus. Hän tiesi, että
jotakin tapahtui hänen takanaan. Hän ymmärsi sen Carsonin
jännittyneestä ilmeestä, ellei muusta. Altapäin kuului vienoa ja
hiljaista veden lirinää, ja aivan huomaamatta Smoken silmät vilahtivat
sivulle, kimmeltävää syvyyttä kohti. Mutta hän käänsi ne heti edessään
olevan taipalen suuntaan. Kaksi kolmannesta matkasta kuljettuaan hän
tuli vajoutumalle. Sen terävät, auringolta säilyneet reunat osoittivat,
miten vastikään se oli syntynyt. Hän ojensi juuri jalkaansa astuakseen
sen yli, kun se alkoi hitaasti laajeta, ja samalla kuului sarja
heikkoja räjähdyksiä. Hän teki nopean harppauksen, pitemmän kuin oli
tarkoittanut, mutta kuluneet kengänhokit lipesivät syvänteen
vastareunalla. Hän kaatui suulleen ja liukui silmänräpäyksessä
vajoutumaan, jossa hänen jalkansa jäivät riippumaan ilmassa, yläruumiin
levätessä kepin varassa, jonka hän oli työnnältänyt kainaloonsa
kaatuessaan.

Hänen ensimmäinen aistimuksensa oli pahantunne siitä, että valtimo löi
niin rajusti, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa kummastelu, että hän ei
ollut vajonnut syvemmälle. Hänen takanaan paukkui ja nytkähteli, ja hän
tunsi kepin värisevän. Mutta silta kesti vielä, vaikka olikin
irtautunut toisesta tukikohdastaan ja murtunut keskeltä, ja se osa,
jonka yli hän oli kulkenut, kallistui alaspäin parinkymmenen asteen
kulmassa. Hän näki, miten Carson harjanteellaan polki ponnistuskuoppia
sulavaan lumeen ja tempaisi köysivyyhden olkapäiltään nopeasti käteensä.

"Odottakaa!" huusi pikkumies. "Älkää hievahtakokaan, muuten
luhistuu koko hoito!"

Hän arvioi nopealla silmäyksellä välimatkan, otti kaulahuivinsa, solmi
sen köyteen ja jatkoi sen pituutta nenäliinalla, jonka vetäisi
taskustaan. Köysi oli tehty jouhi- ja nahkahihnapunoksesta ja oli sekä
kevyt että luja. Taitava heitto onnistui ensimmäisellä kerralla, ja
Smoke sai köyden käteensä. Hän aikoi kiivetä railosta käsivoimin. Mutta
Carson, joka oli kietonut köyden vyötäistensä ympäri, pidätti häntä.

"Kietokaa tekin köysi ympärillenne!" komensi hän.

"Jos syöksyn rotkoon, vedän teidät mukanani", tenäsi Smoke.

Pienen miehen ääni koveni käskeväksi.

"Vaiti!" huusi hän. "Jo äänenne kaikukin saa sillan huojumaan."

"Jos syöksyn...", aloitti Smoke taas.

"Hiljaa! Ette te minnekään syöksy. Tehkää nyt niinkuin sanon. Hyvä --
siten -- kainaloitten alitse. Lujasti. Nyt! Eteenpäin! Kiivetkää ...
mutta hitaasti ja varovaisesti. Minä autan lappamalla köyttä tänne."

Smoke oli vielä kahdentoista jalan päässä, kun sillan lopullinen
luhistuminen alkoi. Jyskeettä, mutta alituisesti nytkähdellen se
vajosi, ja sen kaltevuus kasvoi kasvamistaan keskustaa kohti.

Vyöryn alkaessa Smoke ylettyi iskemään kyntensä rotkon kiinteään,
kovaan seinämään, mutta vierivä silta veti hänet takaisin. Carson
jarrutti kaikin voimin vastaan, jalat ponnistuskuopissa, ja lappoi
köyttä. Se ponnistus pelasti Smoken seinämälle, mutta tempaisi Carsonin
hänen tukikohdastaan. Kuin kissa hän käännähti ympäri, tarrautui kynsin
hampain jäähän ja antoi liukua rinnettä alas. Hänen alapuolellaan --
heidän välillään oli neljäkymmentä jalkaa pingottunutta köyttä -- Smoke
ponnisteli yhtä ankarasti saadakseen rotkon seinämästä kiinni, ja ennen
kuin syvyydestä kuuluva pauhu kuulutti siltavyöryn ennättäneen sinne
oli Carson saavuttanut tasapainon, ja hänen ruumiinsa paino auttoi myös
Smoken pääsemään omaksi herrakseen.

Kumpikin oli matalassa komerossa, mutta Smoken oli niin matala, että
hän olisi liukunut syvyyteen, ellei köydestä olisi ollut hänelle hiukan
apua. Hän makasi erään jäävallin kielekkeellä eikä voinut nähdä alas.
Meni monta minuuttia, joiden kuluessa he tutkistelivat tilannetta.
Pikkumies se ensiksi virkkoi:

"Pitäkää varanne!" -- Ja minuuttia myöhemmin: "Jos saatatte kohottautua
silmänräpäykseksi ja höllittää köyttä, voin minä kääntyä.
Koettakaahan."

Smoke koetti ja riippui sitten jälleen köydessä.

"Voin tehdä sen", sanoi hän. "Sanokaa, milloin olette valmis, ja
pitäkää kiirettä."

"Noin kolme jalkaa alempaa saan tukea kantapäilleni", sanoi Carson. "Se
käy vilahduksessa. Oletteko valmis?"

Oli vaikea urakka liukua metrin verran alas, kääntyä ja pysähtyä; mutta
vielä kovemmalle otti Smoken, sillä hänen oli edelleen maattava
suullaan ja pysyteltävä asennossa, mikä kävi joka silmänräpäykseltä
raskaammaksi hänen lihaksilleen. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän
olisi liukunut syvyyteen, kun köysi kiristyi ja hän näki seuralaisensa
kasvot. Hän pani merkille toisen kasvojen keltaisen kalpeuden ja
mietti, miltähän hänen oma ihonsa näytti.

"Ä-ä-älkää välit-täkö mi-mi-nusta", sanoi pikkumies hampaat kalisten.
"En minä pelkää. Ne ovat vain minun ki-ro-tut her-mo-ni. Mi-mi-nuutin
kuluttua olen ta-aas ta-sa-painossa."

Smoke näki hänen kyyröttävän hartiat polvien välissä, vavisten ja
poissa suunniltaan, pitäen toisella kädellä köydestä, samalla kun hän
toisessa olevalla puukolla hakkasi ja kaivoi jäähän koloja
kantapäilleen.

"Carson", sanoi Smoke läähättäen, "te olette karhu, todellinen karhu."

Hymy, jonka hän sai vastaukseksi, oli jähmettynyt ja surumielinen. "En
ole milloinkaan kyennyt olemaan korkeilla paikoilla", selitti Carson.
"Se lamauttaa minut aina. Ehkäpä suotte, että istun täällä hetkisen ja
selvittelen päätäni. Sitten syvennän jalansijojani, niin että voin
hinata teidät ylös."

Smoken sydän ailahti lämpimästi. "Kuulkaahan, Carson. Teidän pitää
tehdä vain yksi temppu: katkaista köysi. Ette voi millään keinoin saada
minua ylös, ja on mieletöntä, että me molemmat tuhoudumme."

"Vaiti!" kuului loukkaantunut vastaus. "Miksi puhutte järjettömyyksiä?"

Smoke saattoi vain huomata, että suuttumus oli hyväksi toisen
hermoille. Hänelle itselleen tuotti hermojajäytävää jännitystä se,
ettei hän voinut tehdä muuta kuin maata suullaan jäässä koetellen
pidellä siitä kiinni.

Puuskuttava ja nopea huuto: "Pitäkää kiinni!" varoitti häntä. Kasvot
jäätä vasten painettuina hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen
paikoillaan, tunsi köyden löyhtyvän ja tiesi, että Carson oli
liukumassa alas häntä kohti. Hän ei tohtinut katsoa ylös, ennen kuin
tunsi köyden kiristyvän ja arvasi toisen jälleen pysähtyneen.

"Se kävi sangen helposti", sanoi Carson kalisevin hampain. "Tulin alas
toista metriä. Odottakaahan. Minun on hakattava uudet jalkatuet. Jos
tuo kirottu jää ei olisi niin sulaa, olisimme jo turvassa."

Pitäen vasemmalla kädellään köyttä niin kireällä kuin oli tarpeen,
jotta Smoke pysyi tasapainossa, pieni mies takoi ja iski jäätä
oikealla. Meni kymmenen minuuttia.

"Nyt saatte kuulla, mitä olen tehnyt", huusi Carson alas. "Olen
hakannut jalka- ja käsituet teille viereeni. Aion kiskoa köydestä
hiljaa ja koreasti, ja pitäkää te samalla kovasti kiinni seinämästä ja
hillitkää vauhtia. Ennen kuin ryhdyn teitä tänne hinaamaan, on teidän
päästävä kantamuksestanne. Ymmärrättekö?"

Smoke nyökkäsi ja avasi äärimmäisen varovasti kantamuksensa hihnat.
Hartioitaan nytkäyttäen hän vapautui taakasta, jonka Carson näki
liukuvan jäävallia ja sitten katoavan.

"Nyt nakkaan omani saman tien", huusi hän Smokelle. "Pysykää
rauhallisena -- hetkinen kärsivällisyyttä."

Viiden minuutin kuluttua alkoi nousu. Kuivattuaan kätensä hihojensa
sisäpuoleen Smoke ryhtyi kiipeämään köyden varassa, jota Carson kiskoi
ylös. Pelkin omin avuin hän ei olisi päässyt hievahtamaankaan. Kun hän
oli päässyt kolmanneksen nousumatkasta, jyrkkeni rinne ja jää koveni ja
hän tunsi köyden höltyvän. Liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi. Oli
mahdoton tehdä mitään. Hänen epätoivonvimmaiset ponnistuksensa eivät
voineet estää tuhoa, ja hän tunsi rupeavansa liukumaan alas.

Smoke tunsi köyden kiristyvän Carsonin turhaan ponnistellessa, sitten
hänen vauhtinsa kiihtyi, ja liukuessaan ohi entisen paikkansa ja
jäävallin yli hän näki viimeisen vilahduksen Carsonista, joka harasi
kuin mieletön käsin ja jaloin vastaan estyäkseen liukumasta.
Kierähtäessään jäävallin yli Smoke suureksi hämmästyksekseen tunsi
putoamisensa keskeytyvän. Köysi hillitsi hänen vauhtiaan hänen
laahautuessaan jyrkkää rinnettä, joka äkkiä päättyi, niin että hän
pysähtyi uuteen komeromaiseen syvennykseen toisen jäävallin reunamalle.

Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Smoke tunsi köyden liikahtavan.

"Mitä te teette?" huusi hän.

"Lisää jalan- ja kädensijoja", kuului vapiseva vastaus. "Odottakaa
hiukan. Hinaan teidät tänne ylös y-y-ykskaks. Älkää välittäkö
puheestani. Olen vähän hermostunut. Mutta muuten olen all right.
Odottakaahan, niin saatte nähdä."

"Te kannattelette minua pelkillä käsivoimillanne", kiihkoili Smoke.
"Ennemmin tai myöhemmin te liu'utte perästäni, kun jää sulaa. Teillä on
vain yksi tehtävä -- köysi poikki. Totelkaa minua! Turhaa on meidän
molempain tuhoutua. Ettekö käsitä? Te olette maailman suurin pikkumies,
mutta nyt te olette tehnyt kaiken voitavanne. Köysi poikki!"

"Kitanne kiinni. Tällä kertaa kaivan niin syvät kolot, että voin hinata
vaikka hevosvaljakon ylös."

"Olette jo kylliksi minua retuuttanut", vannoi Smoke. "Antakaa minun
huristaa..."

"Miten monta kertaa olen teitä retuuttanut?" kysyi Carson tiuskaisten.

"Hyvin monta kertaa, joista jok'ainoakin on ollut liikaa. Olette itse
laahautunut koko ajan alas."

"Ja samalla olen koko ajan ottanut oppia tätä leikkiä varten. Minä aion
retuuttaa teitä, kunnes pääsemme pälkäästä. Ymmärrättekö, mitä se
merkitsee? Hyvä Luojamme tiesi tehtävänsä, kun laati minut näin
keveäksi. Ja nyt suu kiinni! Minulla on kiire."

Monta minuuttia meni hiljaisuudessa. Smoke kuuli veitsen kilahtelevat
iskut, ja tuon tuostakin vyöryi jääsiruja ylemmän jäävallin reunalta
hänen päälleen. Hänen oli jano, ja painautuen vatsalleen hän sieppasi
suuhunsa jääsiruja ja nieli niistä sulaneen veden.

Hän kuuli huokauksen, joka paisui epätoivon ähkäisyksi, ja tunsi köyden
höltyvän. Mutta se kiristyi kohta jälleen. Hän katseli valppaasti
jyrkälle rinteelle ja näki puukon luisuvan terä edellä häntä kohti. Hän
painoi poskensa sen tielle, värähti tuskasta, kun se tunkeutui lihaan,
mutta painoi poskeaan entistä lujemmin jäähän, kunnes tunsi puukon
pysähtyneen.

"Voi minua viheliäistä", kuului valittava ääni.

"Ei lainkaan hätää, se on minulla", vastasi Smoke.

"Kuulkaahan nyt, odottakaa! Minulla on kerä nuoraa taskussani.
Lasken sen vierimään teille, että voitte lähettää veitsen ylös."

Smoke ei vastannut. Hän kamppaili ajatuksia vastaan, jotka ahdistivat
häntä kuin myrsky.

"Hei! Nyt nuora tulee. Huutakaa, kun olette saanut sen käsiinne."

Nuoran päähän kiinnitetty pieni kynäveitsi liukui jääseinämää alas.
Smoke tarttui siihen, avasi sen isomman terän nopeasti hampaillaan ja
toisella kädellään ja tuli vakuutetuksi siitä, että se oli terävä.
Sitten hän solmi puukon nuoran päähän.

"Vetäkää!" huusi hän.

Hän näki selvästi, miten puukko kohosi. Mutta hän näki vielä enemmän --
peloissaan olevan, mutta murtumattoman pikkumiehen, jonka hampaat
kalisivat kuin kuumeessa ja jonka päätä pyörrytti, mutta joka taisteli
kuvotustaan ja huimaustaan vastaan ja suoritti sankaritekoa. Sen hetken
jälkeen, jolloin oli tutustunut Shortyyn, Smoke ei ollut näin nopeasti
oppinut pitämään toisesta ihmisestä. Ja sitten hän tarkasteli
kylmäverisesti heidän tilannettaan. Tästä oli molempain mahdoton
pelastua. Hitaasti, mutta varmasti he liukuivat kuiluun, ja juuri hänen
suurempi painonsa veti pikkumiestä. Pikkumies saattoi takertua jäähän
kuin kärpänen. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän jo päässyt vaarasta.

"Hurraa!" kajahti ylemmältä jäävallilta. "Nyt pääsemme täältä
kädenkääntämällä."

Hirveä taistelu, jolla Carson koetti pakottaa ääntään iloiseksi ja
toiveikkaaksi, sai Smoken tekemään päätöksensä.

"Kuulkaa", sanoi hän lujalla äänellä ja koetti turhaan karkottaa Joy
Gastellin kuvaa mielestään. "Lähetin puukon teille, että voisitte
pelastaa itsenne. Onko se teillä? Minä aion katkaista köyden
kynäveitsellä. Vain toinen meistä voi pelastua. Käsitättekö?"

"Molemmat tai ei kumpikaan", kuului karski, jos kohta vapiseva vastaus.
"Jos tahtoisitte pitää kiinni vielä yhden minuutin..."

"Olen pitänyt kiinni jo liian kauan. Minä en ole naimisissa. Minulla ei
ole ihastuttavan laihaa vaimoa eikä pienokaisia eikä omenapuita, jotka
odottaisivat minua. Ymmärrättekö?"

"Odottakaa! Jumalan tähden, odottakaa!" huusi Carson. "Ette saa tehdä
sitä. Antakaa minun koettaa pelastaa teidät. Olkaa tyyni, poikaseni. Me
pelastumme. Minä hakkaan sellaisia jalansijoja, että niiden nojassa
voisitte nostaa vaikka parivaljakon vaunuineen."

Smoke ei vastannut. Ääneti ja verkalleen hän viilteli veitsellä, kunnes
yksi köyden kolmesta punoksesta katkesi.

"Mitä te teette?" huusi Carson epätoivoissaan. "Jos katkaisette köyden,
en anna sitä teille milloinkaan anteeksi -- en milloinkaan. Molemmat
tai ei kumpikaan, sanon minä! Odottakaa! Jumalan nimessä!"

Tuijottaessaan katkenneeseen punokseen, joka riippui viiden tuuman
päässä hänen silmistään, Smoke joutui lamauttavan kauhun valtaan. Hän
ei tahtonut kuolla, hän ei halunnut syöksyä tuonne kimaltelevaan
syvyyteen, ja hänen pelon täyttämät aivonsa takertuivat ajan
voittamisen turhaan toivoon. Tämä tuska sai hänet antautumaan.

"All right", huusi hän. "Minä odotan. Tehkää voitavanne. Mutta sen
sanon teille, Carson, että katkaisen köyden, jos alamme kumpikin
jälleen liukua alas."

"Tuhmuuksia. Jos alamme liikkua, niin se tapahtuu ylöspäin. Olen jo
saanut valmiiksi verrattoman syvennyksen toiselle jalalle. Säästäkää
nyt suutanne ja antakaa minulle työrauha."

Minuutit kuluivat hitaasti. Smoken kaikki sielunvoimat keskittyivät
erääseen sormeen, jonka kynnenjuurta pakotti sietämättömästi. Hänen
olisi pitänyt leikata se pois jo aamulla, arveli hän --- sitä oli
pakottanut jo silloin ... ja hän päätti leikata sen pois, heti kun
pääsi kuilusta. Sitten hän jatkoi sormen ja kynnen katselemista ja
kehitteli uuden ajatussarjan. Minuutin tai parhaassa tapauksessa
muutaman minuutin kuluttua olisi tuo kynnen juuri ja sormi, joiden
rakenne oli niin taidokas ja joissa nyt vielä oli niin ihmeellinen
voima, vain osanen murskautunutta ruumista tuolla syvyydessä, rotkon
pohjassa. Hän tuli tietoiseksi pelostaan ja vihasi itseään. Karhunlihan
syöjät olivat tukevampaa tekoa. Katkeruutensa ja itsehalveksintansa
vallassa hän alkoi jälleen viillellä köyttä veitsellä. Mutta kauhu
tempaisi hänen kätensä takaisin ja painoi hänet jälleen liukasta
rinnettä vasten.

Läähätys, voihkaus ja köyden äkillinen höltyminen varoittivat häntä.
Hän alkoi liukua. Se tapahtui hyvin hitaasti. Köysi kiristyi, mutta hän
liukui edelleen. Carson ei jaksanut pidättää häntä, vaan luisui mukana.
Smoken kengänkärjet, joilla hän harasi kaikin voimin vastaan,
kohtasivat äkkiä tyhjän ilman, ja hän arvasi kuilun ammottavan alla.
Hän tiesi myös, että seuraavassa silmänräpäyksessä hänen putoava
ruumiinsa tempaisi Carsonin kerallaan.

Huumautuneena ja epätoivoisena, koko elämänvoimallaan ja -tahdollaan
hän yhdessä leimahtavassa silmänräpäyksessä, joka täytti hänet
värisyttävällä hyvän ja pahan, oikean ja väärän tietoisuudella, painoi
veitsenterän köyteen, näki punosten katkeavan, tunsi liu'untansa
kiihtyvän ja sitten putoavansa.


IV.

Hän ei tietänyt, mitä sen jälkeen tapahtui. Hän ei ollut tiedoton,
mutta se tapahtui liian nopeasti ja odottamatta. Sen sijaan, että olisi
pudonnut ja murskautunut kuoliaaksi, hän tunsi melkein kohta jalkojensa
sattuvan veteen, ja samassa hän oli kokonaan vedessä, joka roiskahti
kylmänä vihmana hänen kasvoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli,
että kuilu oli matalampi kuin hän oli luullutkaan ja että hän oli
päässyt hengissä pohjaan. Mutta hän huomasi heti erehtyneensä. Toiseen
seinämään oli kymmenkunta jalkaa. Hän oli jääseinämän kielekkeellä,
sulavan veden muodostamassa kallioammeessa -- vedessä, jota valui ja
tippui yläpuolella olevalta jäävallilta. Se oli uurtanut ammeen kiveen.
Siinä, missä hän istui, oli vettä kahden jalan syvyydeltä, ja se
ulottui reunoihin asti. Hän kurkisti partaan yli kapeaan kuiluun, jonka
pohjassa kuohui virta monta sataa jalkaa hänen allaan.

"Voi, minkä tähden sen teitte?" kuului valittava ääni ylhäältä.

"Kuulkaa", huusi hän. "Olen aivan eheä. Istun kaulaani myöten
vesilätäkössä. Ja täällä ovat meidän kummankin kantamukset. Otan ne
huostaani. Jos liu'utte alas, koettakaa jarruttaa vastaan, täältä
saavutatte sataman. Mutta te pääsette kyllä ylös. Menkää
hirsihökkelille. Siellä on joku. Näin savun. Hankkikaa köyttä tai
jotakin sentapaista ja tulkaa sitten onkimaan minut ylös."

"Puhutteko aivan tosissanne?" kysyi Carson epäuskoisesti.

"Niin totta kuin elän. Mutta koettakaapa kiiruhtaa, muuten palellun
kuoliaaksi."

Smoke piti itseään lämpimänä potkimalla uurteen reunajäähän.
Johdettuaan siten veden ammeesta hän kuuli etäisen huudon, joka
ilmoitti Carsonin päässeen huipulle.

Sitten Smoke kuivaili vaatteitaan. Ilta-aurinko paahtoi hänen
päälaelleen, ja hän riisui tamineensa, väänsi niistä veden ja levitteli
ne ympärilleen. Hänen tulitikkurasiansa oli vettä pitävä, ja hänen
onnistui kuivattaa sen verran tupakkaa ja riisipaperia, että saattoi
pyöräytellä savukkeita.

Kun hän kahta tuntia myöhemmin istui alastomana molemmilla
kantamuksilla, kuuli hän ylhäältä äänen, jota hän ei voinut olla
tuntematta.

"Smoke! Smoke hoi!"

"Hyvää päivää, Joy Gastell!" huusi hän vastaan. "Mistä te tulette?"

"Oletteko loukkaantunut?"

"En hiventäkään."

"Isä laskee paraikaa köyttä. Näettekö sen?"

"Kyllä, olen jo tarttunut siihen", vastasi Smoke. "Odottakaa nyt
ystävällisesti pari minuuttia."

"Miten on laitanne?" kuului muutaman minuutin kuluttua neitosen levoton
kysymys. "Voi, arvaan, että teiltä on taittunut..."

"Ei -- ei ole taittunut mitään. Minä vain pukeudun."

"Pukeudutte?"

"Niin. Olen hiukan kylpenyt... Nyt! Selvä on! Vetäkää!"

Joy Gastell katseli Smokea silmät säihkyen, samalla kun hänen isänsä ja
Carson vyyhtesivät köyttä. "Miten saatoitte katkaista köyden niin
ihailtavan epäitsekkäästi?" puhkesi hän puhumaan. "Se oli -- se oli
suurenmoisesti tehty, ja silläkin on liian vähän sanottu!"

Smoke teki ylistystä torjuvan kädenliikkeen.

"Älkääpäs, minä kyllä tiedän kaiken", intti neitonen. "Carson on
kertonut. Te uhrauduitte pelastaaksenne hänet."

"Ei sinnepäinkään", valehteli Smoke. "Näin koko ajan tuon uima-altaan
allani."



KUN CULTUS-GEORGE OLI VÄHÄLLÄ PÄÄTTÄÄ PÄIVÄNSÄ HIRRESSÄ


I.

He nousivat rinnettä syvässä, jauhonhienossa lumessa, johon
reenjalakset ja mokkasiinit eivät olleet vielä jälkiään jättäneet.
Smoke, joka oli etumaisena, polki haurasta kristallia leveillä,
lyhyillä lumikengillään. Hänen takanaan ponnisteli poljettua uraa
myöten kuusipäinen koiravaljakko, jonka höyryävä läähätys osoitti,
miten kovalle kulku otti ja miten kireä pakkanen oli. Aisakoiran ja
reen välissä oli Shortylla tiukka paikka; hänen oli käytettävä voimiaan
ohjaustangossa ja vetohihnassa, sillä hän auttoi koiria vetämisessä.
Puolen tunnin päästä hän ja Smoke aina vaihtoivat paikkaa, sillä
tienpolkeminen oli vieläkin raskaampaa kuin ohjaustangon hoito.

Kaikki varusteet olivat uudet ja lujat. He olivat ryhtyneet ankaraan
urakkaan, joka kysyi voimia: heidän oli määrä kulkea nyt keskellä
talvea vedenjakajavuoriston yli. Tällä vaivalloisella taipalella he
pitivät kymmenen mailin päivämatkaa kunnioitettavana saavutuksena. He
olivat mielestään hyvässä kunnossa, mutta joka ilta he ryömivät
kuolemanväsyneinä makuuturkkeihinsa. Kuusi päivää oli kulunut siitä,
kun he olivat lähteneet eloisasta Muclur-leiristä Yukonin rannalta,
ja nyt he olivat kiipeämässä Bald Buttesin ohi sitä korkeaa
vuorenharjannetta, josta tie vei alas Porcupine-joelle, Milk Riverin
keskijuoksulle. Siellä oli heidän päämääränsä: puhtainta vaskea
sisältävä kukkula, joka sijaitsi puolen mailin päässä Milk Riveristä,
tätä lähinnä olevan joen oikealla rannalla. Silmäpuoli McCarthy oli
kuvannut sen juurta jaksain. Oli mahdotonta erehtyä siitä -- ellei
McCarthy ollut valehdellut.

Smoke kulki kärjessä. Pienet harvassa kasvavat kuuset kävivät yhä
vähälukuisemmiksi ja pienemmiksi. Äkkiä hän havaitsi kuolleen,
rutikuivan puun, joka sattui aivan heidän tielleen. Sanoja ei tarvittu
siinä. Shortyn vastaus hänen katseeseensa oli kumea: "Ptruu!" Koirat
seisoivat hievahtamatta vetohihnoissa, kunnes näkivät Shortyn ryhtyvän
kapistuksia irroittelemaan ja Smoken käyvän kirves kädessä kuolleen
kuusen kimppuun; silloin elukat painautuivat lumeen, kääriytyivät
keräksi ja kietoivat tuuhean häntänsä yhteenvedettyjen käpäläinsä ja
huurteesta valkoisen kuononsa ympärille.

Miehet tekivät työtään ripeydellä, joka ilmaisi pitkää tottumusta.
Paistin- ja kahvipannussa ja kasarissa sulivat jääkiteet pian vedeksi.
Smoke otti paputangon reestä. Keitetyistä pavuista ja runsaista
sianlihanokareista tehdyn seoksen oli annettu jäätyä tähän helposti
liikuteltavaan muotoon. Hän pilkkoi kirveellä kappaleita tangosta
aivankuin kuivasta puunoksasta ja pani sirpaleet paistinpannuun
sulamaan. Kivikoviksi jäätyneitä hapanleipäkorppuja sulateltiin niin
ikään. Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin levähdys oli aloitettu, oli
ateria valmis.

Ruokaa jauhaessaan Smoke oli sattunut silmäämään johtajakoiraan, joka
makasi puolenkymmenen jalan päässä hänestä. Harmaa, jääpuikkojen
koristama susi katseli häntä silmissään ääretön kaiho, jonka niin usein
näkee kimaltelevan Pohjolan koirien katseessa. Smoke tunsi niin hyvin
tuon katseen, mutta milloinkaan hän ei voinut selittää sitä. Aivan kuin
vapautuakseen sen hypnoottisesta vaikutuksesta hän siirsi lautasensa ja
kahvimukinsa syrjään, meni reen luo ja alkoi avata kuivatuilla kaloilla
täytettyä säkkiä.

"Hoi!" huusi Shorty. "Mitä sinä teet?"

"Loukkaan kaikkia lakeja, hyviä tapoja, ennakkopäätöksiä ja
matkasääntöjä", vastasi Smoke. "Aion syöttää koiria keskellä päivää --
vain tämän ainokaisen kerran. Ne ovat ahertaneet ankarasti, ja niillä
on edessään viimeinen taival vuoren huipulle. Lisäksi tuo Bright on
keskustellut kanssani ja puhunut silmillään niin ihmeellisiä asioita,
ettei niitä saata sanoin tulkita."

"Oh, jos se on jokin 'vihje', niin tee se kaikin mokomin." Shortyn
äänensävy todisti, että hän oli heti pehmennyt. "On aina kuunneltava
vihjeitä."

"Ei se ole mikään vihje. Bright on vain saanut mielikuvitukseni vähän
lentämään. Se sanoi minulle yhdessä minuutissa enemmän silmillään kuin
saan luetuksi kirjoista tuhantena vuotena. Sen silmät ovat kuin elämän
salaisuuksien runsaudenmalja. Vahinko, etten päässyt niitä ymmärtämään,
vaikka eräänä hetkenä olin niin lähellä niitä. En ole viisaampi kuin
ennenkään, mutta lähellä kyllä olin." Hän vaikeni ja jatkoi sitten:
"Minä en voi selittää sitä sinulle, mutta tuon koiran silmissä näin
vastikään lukemattoman määrän vastauksia elämän, kehityksen,
tähtitaivaan, kosmillisen alkuaineen ja monen muun seikan
arvoituksiin..."

"Tavalliselle ihmiskielelle käännettynä: sinä sait vihjeen", tenäsi
Shorty.

Smoke, joka oli saanut heitetyksi jokaiselle koiralle kuivatun lohen,
ravisti päätään.

"Vaikka vannon, että olen oikeassa", jatkoi Shorty. "On varmasti
olemassa vihjeitä, mieleenjohtumia. Jotakin erikoista tapahtuu vielä
ennen tämän päivän päättymistä. Saatpa nähdä. Ja nuo kuivatut kalatkin
merkitsevät jotakin."

"Selitähän tarkemmin", sanoi Smoke.

"En, sitä minä en tee, tämä päivä saa sen selittää. Kuule nyt, mitä
sinulle sanon. Olen itse saanut vihjeen sinun vihjeesi johdolla. Panen
vetoon yksitoista kultahiekka-unssia kolmea hammaspuikkoa vastaan
siitä, että olen oikeassa."

"Hammaspuikot olkoot sinun puoleltasi pelissä, minä panen kolme
unssia", sanoi Smoke.

"Ei käy. Se olisi sulaa ryöstöä. Minä voitan. Minä kyllä tiedän, mikä
on vihje, mikä ei. Ennen iltaa tapahtuu jotakin, ja saat nähdä, että
noilla kaloilla oli oma merkityksensä."

"Sepä olisi perhanaa", sanoi Smoke lopettaen ylenkatseellisesti
keskustelun siitä aiheesta.

"Sepä se, että se on perhanaa", vastasi Shorty. "Ja minä panen vetoon
kolme unssia siitä, että tässä vielä aivan varmasti tapahtuu jotakin."

"Siihen kyllä suostun", sanoi Smoke.


II.

Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin
kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle,
paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli
kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue
ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan
neljännesmailin päässä.

"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.

"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.

"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."

"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti,
Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."

"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."

"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä
tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon -- katso sitä! Se nousee haudasta kuin
lauma vainajia."

Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan
riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.

"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä -- siinä koko
arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."

"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne
näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on?
Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut,
kuten hyvin tiedätte."

Ensimmäiset olivat ennättäneet jo paikalle ja kerääntyivät heidän
ympärilleen, oihkien ja valittaen jollakin oudolla murteella. Smokesta
näky oli hirvittävä. Se oli aivan selvästi nälänhätää. Intiaanien
sisäänpainuneet kasvot pingottuneine ihoineen muistuttivat luurangon
pääkalloja. Pörröiset nahkapukineet ja turkit roikkuivat siekaleina, ja
Smoke ymmärsi syyn siihen, kun näki kuihtuneen lapsen erään naisen
selässä imeskelevän ja purra matustelevan likaista nahkaretaletta.

"Matkoihinne! -- Pois tieltä!" huusi Shorty englanniksi koetettuaan
turhaan vähäistä intiaanikielentaitoaan.

Nuorukaiset, naiset ja lapset horjuivat ja kompastelivat vapisevilla
jaloillaan ja jatkoivat tungeskeluaan, ja heidän mielipuolen silmissään
oli samalla kertaa menehtynyt, raukea ilme ja hurjan pyyteen hehku.
Eräs voihkiva nainen huojui Shortyn ohi ja viskautui kädet levällään
himokkaasti reen päälle. Häntä seurasi läähättävä ukko, joka vapisevin
sormin koetti kiskaista irti sideköyttä päästäkseen ruokasäkkeihin
käsiksi. Koko joukkio tunkeutui heidän ympärilleen, ja taistelu oli
välttämätön.

Aluksi Smoke ja Shorty työnsivät ja tyrkkivät intiaaneja takaisin.
Sitten he torjuivat koirapiiskansa kahvalla ja nyrkeillään
nälkiytynyttä ihmisjoukkoa, jonka taustan muodostivat voihkivat ja
valittavat naiset ja lapset. Reen sideköysi katkaistiin kymmenestä
kohdasta. Miehet heittäytyivät suulleen lumeen ja koettivat kiskoa
käsiinsä ruoka-aineita, välittämättä potkuista ja iskuista, joita
heihin sateli. Heidät täytyi nostaa ja paiskata pois. He olivat niin
heikkoja, että kaatuivat heikoimmastakin sysäyksestä tai iskusta.

Intiaanien avuton voimattomuus pelasti Smoken ja Shortyn tappiosta.
Viidessä minuutissa hyökkäävien intiaanien muuri oli muuttunut
röykkiöiksi kaatuneita, jotka ähkyivät ja vikisivät lumessa ja itkivät
ja huusivat, kun heidän tuijottavat, raukeat silmänsä suuntautuivat
ruokatavaroihin, jotka merkitsivät heille elämää ja nostivat veden
heidän suuhunsa. Takaa kuului naisten ja lasten ulina.

"Olkaa hiljaa! Olkaa toki hiljaa!" huusi Shorty ja tukki sormilla
korvansa, ponnistelusta läähättäen. "Vai sinä!" ärjäisi hän, hypähti
eteenpäin ja tempaisi veitsen mieheltä, joka ryömi vatsallaan lumessa
ja koetti pistää johtajakoiraa kurkkuun.

"Tämä on kamalaa", mutisi Smoke.

"Minä olen aivan menehdyksissä", vastasi Shorty palatessaan Brightia
pelastamasta. "Olen todella ihan hiessä. No, mitä teemme tuolle
hullujen laumalle?"

Smoke pudisti päätään. Hän oli nyt ratkaissut pulman. Eräs intiaani
ryömi heitä kohti, ainoa silmänsä suunnattuna Smokeen reen asemesta, ja
Smoke saattoi nähdä, miten järki koetti kamppailla katseesta esiin.
Shorty muisti iskeneensä miestä nyrkillä toiseen silmään, joka nyt oli
ajettunut umpeen. Intiaani kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi:

"Minä Carluk. Minä hyvä siwash. Minä ymmärtää Boston-mies. Minä
hyvin nälkä. Koko kansa hyvin nälkä. Koko kansa ei ymmärtää Boston-mies.
Minä ymmärtää. Minä syödä nyt ruoka. Koko kansa syödä nyt ruoka. Me
ostaa ruoka. Me paljon kulta. Ei kukaan ruoka. Kesä ei tulla yksi ainoa
lohi Milk River. Talvi ei tulla yksi ainoa peura. Ei kukaan ruoka. Minä
puhuu koko kansa puolesta. Minä sanoo, Boston-mies tulee Yukon.
Boston-mies paljon ruoka. Boston-mies tahtoa kulta. Me ottaa kulta,
Yukon, Boston-mies antaa ruoka."

Hän alkoi kuihtuneilla sormillaan hapuilla vyöstään ottamansa kukkaron
vetorihmaa.

"Te pitää liian suuri melu", ärähti Shorty vihaisena. "Sano naisille,
sano pikkulapsille, kita kiinni!"

Carluk kääntyi ja sanoi jotakin uliseville naisille. Muut nuoret
miehet, jotka olivat kuunnelleet, huusivat jotakin käskevällä äänellä,
naiset vaikenivat vähitellen ja tyynnyttelivät lapsia. Carluk lakkasi
kopeloimasta kukkaronnuoraa ja kohotti sormiaan monta kertaa
perätysten.

"Kansa kuolla", sanoi hän.

Smoke luki hänen merkeistään, että heimosta oli kuollut
seitsemänkymmentäviisi nälkään.

"Minä ostaa ruoka", sanoi Carluk, jonka oli nyt onnistunut saada
kukkaronsa auki ja vetää esiin iso kimpale raskasta metallia. Muut
seurasivat hänen esimerkkiään, ja joka taholla näkyi samanlaisia
kimpaleita. Shorty siristeli silmiään.

"Kuparia! Raakaa punaista kuparia! Ja ne luulevat sitä kullaksi!"
huudahti hän.

"Ja ne kurjat ovat panneet kaiken toivonsa siihen", mutisi Smoke.
"Katsohan. Tuokin kimpale painaa neljäkymmentä naulaa. Niillä on satoja
nauloja, ja ne ovat raahanneet kuparia mukanaan, vaikka tuskin pysyvät
jaloillaan. Kuulehan, Shorty. Meidän pitää antaa niille ruokaa."

"Hm, se on helppoa sanoa. Mutta mitä sanoo laskento?
Meillä on kuukauden muona, siis kolmekymmentä kertaa kuusi eli
satakahdeksankymmentä ateriaa. Intiaaneja on kaksisataa, jokaisella
erinomaisen hyvä ruokahalu."

"Meillä on koiranruokaa", vastasi Smoke. "Parisataa naulaa kuivattua
lohta lienee hyvä lisäannos. Meidän pitää tehdä se. Ne ovat turvanneet
koko olemassaolonsa valkoiseen mieheen."

"Se on totta, emmekä voi antaa heidän pettyä siinä", myönsi Shorty.
"Mutta meillä on nyt edessämme kaksi epämiellyttävää tehtävää, joista
toinen on kaksi kertaa epämiellyttävämpi toista. Toisen meistä on heti
kiireen vilkkaa palattava Mucluciin uutta varastoa noutamaan. Toisen
täytyy jäädä tänne hoitamaan noita sairaita vintiöitä, jolloin hänet
hyvin todennäköisesti syödään."

Smoke arvioi heidän kulkemansa tien pituutta ja voimiaan. "Minä olen
siellä huomisiltana", sanoi hän.

"All right", ilakoi Shorty. "Ja minä jään tänne syötäväksi."

"Mutta aion ottaa kalan kullekin koiralle", selitti Smoke, "ja yhden
aterian itselleni."

"Hyvä, sen sinä totisesti tarvitsetkin, jos olet huomisiltana
Muclucissa."

Smoke selosti ohjelman, Carluk tulkitsi. "Tehkää tuli, oikein iso
tuli", kuului loppulause. "Muclucissa on paljon Boston-miehiä.
Boston-miehet ovat oikein hyviä. Boston-miehillä on paljon ruokaa.
Viiden yön kuluttua minä palaan ja tuon ruokaa. Tämä mies tässä on
nimeltään Shorty. Hän on minun oikein hyvä ystäväni. Hän jää luoksenne.
Hän on mahtava herra -- ymmärrättekö?"

Carluk nyökkäsi myöntäen.

"Kaikki ruoka jää tänne. Shorty jakaa ruokaa. Hän on mahtava herra --
ymmärrättekö?"

Carluk tulkitsi, ja intiaanit nyökkäsivät päästäen käheillä äänillään
hyväksyvän huudon.


III.

Kello oli neljänneksen yli puoliyön. "Annie Minen" iso sali oli täynnä
väkeä, ja suhisevat kamiinat, joita ilmanvaihdon puute auttoi,
paahtoivat avaran huoneen kuumaksi kuin horna. Pelimarkat kilisivät ja
_crap_-pöydän äärestä kuuluva pelimeteli muodosti yksitoikkoisen
perussävelen, jota puheensorina säesti: miehiä istui ja seisoi
keskustelemassa ryhmissä tai kaksi, kolme yhdessä. Kullanpunnitsijoilla
oli kova kiire vaakojensa ääressä, sillä kultahiekka kävi rahasta, ja
jokainen tiskin luona juotu maljakin oli maksettava punnitsijoille.

Huoneen seinät olivat tervatuista hirsistä, joita vielä peitti kaarna,
ja hirsien välistä erotti selvästi jäkälätilkkeen. Tanssisalista, jonne
vievä ovi oli auki, kuului erään virginialaisen _reelin_ iloinen
sävel, jota soitettiin pianolla ja viululla. Aivan äsken oli pidetty
kiinalaiset arpajaiset, ja päävoiton saaja oli pannut saaliinsa vaakaan
ja oli parhaillaan sitä juomassa puolenkymmenen hyvän veikon kanssa.

Cultus-George, pitkä, lujatekoinen Circle Cityn intiaani, nojasi
hajamielisenä ja synkkänä seinään. Hän oli sivistynyt intiaani, mikäli
valkoisen miehen tavoin eläminen on sivistystä, ja hän oli syvästi
loukkaantunut, oli ollut jo kauan. Vuosikausia hän oli tehnyt työtä
valkoisen miehen rinnalla kuin valkoiset miehet ja usein paremminkin
kuin he. Hänellä oli samanlaiset housut kuin heillä ja samanlaiset
vankat alushousut ja lämpöiset paidat. Hän prameili komealla kellollaan
kuin he, kampasi lyhyet hiuksensa toiselle korvalliselle ja söi
samanlaisia aterioita -- sianlihaa, papuja ja jauhoruokia, ja kumminkin
häneltä kiellettiin heidän parhain nautintonsa ja palkintonsa: whisky.
Cultus-George oli mies, joka ansaitsi rahaa. Hän oli tehnyt valtauksia,
ostanut ja myynyt niitä. Hän oli ollut palkattuna osanottajana
kullanetsintäretkillä ja oli itse varustanut samanlaisia retkikuntia.
Nyt hän oli koirainvuokraaja ja tavaranvälittäjä. Hänen kukkaronsa
pullotti kultahiekkaa. Hänellä oli varaa maksaa vaikka miten monta
ryyppyä. Mutta silti ainoakaan kapakanisäntä ei tahtonut tarjoilla
hänelle. Ainoastaan salaisia, kalliita kiertoteitä hän saattoi saada
ryypyn. Hän oli tuntenut syvää katkeruutta tästä puolueellisuudesta jo
vuosikausia. Ja tänä iltana hän oli erikoisen janoinen ja myrtynyt ja
vihasi entistä katkerammin valkoisia miehiä, joiden kanssa hän niin
sitkeästi kilpaili.

Virginia-_reel_ tanssisalissa päättyi hurjaan piirihyppyyn.
Ja parit virtailivat juuri leveästä ovesta isoon saliin --
miehet turkeissa ja mokkasiineissa, naiset pehmeissä, ilmavissa
valkopuvuissa,silkkisukissa ja tanssikengissä -- kun ulko-ovi revähti
auki ja Smoke Bellew horjui menehtyneenä sisään.

Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, ja melu alkoi hiljetä. Hän koetti
puhua, veti käsistään kintaansa, jotka jäivät heilumaan hihnoihinsa, ja
karisteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut hänen partaansa
viidenkymmenen mailin taipaleella. Hän seisahtui epäröiden, meni sitten
tiskin ääreen ja nojasi kyynärpäänsä siihen.

Vain crap-pöydässä pelaava mies jatkoi arpanappuloittensa viskelyä ja
huutamistaan, päätään kääntämättä: "Kas niin, kaikki kuutosia -- tulkaa
nyt! Tulkaa nyt!"

"Mikä on, Smoke?" kysyi Matson, "Annie Minen" omistaja.

Äärimmäisellä ponnistuksella Smoke sai avatuksi suunsa. "Minulla on
muutamia koiria tuolla ulkona -- kuolemanväsyneinä", sanoi hän
sortuneella äänellä. "Menköön joku huolehtimaan niistä, sitten kerron,
mistä on kysymys."

Muutamalla lyhyellä lauseella hän selosti tilanteen. Crapinpelaaja oli
jättäen pöydälle rahansa ja yhä edelleen heltymättömät kuutosensa
tullut Smoken luo ja virkkoi ensimmäisenä:

"Meidän on tehtävä jotakin. Selvä se. Mutta mitä? Teillä on ollut hyvä
tilaisuus miettiä. Mikä on suunnitelmanne? Antaa kuulua."

"Niin", sanoi Smoke, "tällä tavoin olen ajatellut. Meidän on
lähetettävä sinne pari kevyttä rekeä. Sanokaamme sata naulaa ruokaa
kummassakin. Mutta heidän on pidettävä hoppua. Varminta on lähettää
viisi sellaista rekeä heti ja parhaat, voimakkaimmat ja nopeimmat
koirat. Mutta niiden on lähdettävä nyt aivan heti. Niiden tullessa
perille ovat intiaanit onnellisimmassakin tapauksessa saaneet elää
murua näkemättä kolme päivää. Ja kohta kun olemme saaneet nämä reet
lähetetyksi, on meidän lähdettävä viemään raskaasti lastattuja rekiä.
Vanhusten ja pikkulasten tähden menee ainakin viisi päivää, ennen kuin
intiaanit ovat täällä. No, mitä aiotte tehdä?"

"Panna toimeen keräyksen muonanostoa varten", sanoi crapinpelaaja.

"Minä maksan muonan", aloitti Smoke kärsimättömästi.

"Mitä vielä", keskeytti toinen. "Tämä ei ole vain teidän asianne. Se
kuuluu meille kaikille. Noutakaa pesuvati. Se on minuutissa tehty. Ja
tässä on vähän alkua."

Hän veti taskustaan raskaan kultapussin, avasi sen ja antoi karkean
kultahiekan ja pienten kultakimpaleitten virrata siitä vatiin. Muuan
vieressä seisova mies tarttui kiroten pussin suuhun estäen kullan
valumasta. Seitsemän, kahdeksan unssia oli jo ennättänyt juosta vatiin.

"Tule järkiisi", huudahti hän. "Et sinä ole ainoa kultapussin omistaja.
Päästä minutkin vuorooni."

Miehet tunkeilivat kilvan vadin ääreen antamaan avustustaan, ja
kaikkien saatua tahtonsa toteutetuksi Smoke nosti raskasta vatia
molemmin käsin ja hymyili.

"Tällä saa heimolle muonaa koko talveksi", sanoi hän. "Nyt on vain
hankittava koirat. Viisi kevytkäpäläistä valjakkoa."

Ehdotettiin kymmenkuntaa valjakkoa, ja koko kullankaivajaleiri piti
suukopua ja väitteli, hyväksyi ja hylki, aivan kuin se olisi ollut
erikoinen varta vasten asetettu komitea.

"Vai teidän vetohärkänne tässä!" sai pitkä Bill Haskell kuulla.

"Ne jaksavat vetää", kerskasi Bill loukkautuneena.

"Jaksavat kyllä", myönnettiin. "Mutta niillä ei ole vauhtia
ruumiissaan, ei puolen sentin edestä. Sen ne ovat lastanneet raskaihin
kuormiin."

Kohta kun jokin valjakko oli valittu, läksi sen omistaja puolenkymmenen
avustajan kanssa sitä valjastamaan ja matka valmistuksia tekemään.

Eräs koirainomistaja tarjosi koiriaan, mutta pyysi anteeksi sitä, ettei
voinut ruveta niiden ajajaksi, kun hänen kätensä oli siteissä. Sen
valjakon Smoke otti nimiinsä välittämättä muiden väitteistä, että hän
oli liiaksi rasittunut.

Viisi valjakkoa oli valittu, ja niitä valjastettiin ja kuormitettiin
parhaillaan, mutta komitea oli hyväksynyt vain neljä ajomiestä.

"Onhan Cultus-George", huudahti joku. "Hän on nopea ajaja ja virkeä ja
levännyt."

Kaikkien katseet kääntyivät intiaaniin, mutta hänen kasvonsa olivat
ilmeettömät, eikä hän virkkanut mitään.

"Te saatte ottaa yhden valjakon", sanoi Smoke hänelle.

Pitkä intiaani ei vastannut vieläkään. Kaikkien läpi sävähti kuin
sähkövirta, tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää tulisi
tapahtumaan. Syntyi nopeaa liikehtimistä, kaikki kerääntyivät piiriin
Smoken ja Cultus-Georgen ympärille. Ja Smoke ymmärsi, että hänet oli
äänettömällä sopimuksella valittu toveriensa edustajaksi siinä,
mitä nyt tapahtui ja tapahtuisi. Hän oli suuttunut. Hänestä oli
käsittämätöntä, että joku ihminen, joka oli ollut läsnä vapaaehtoisessa
avunkeräyksessä, saattoi omalta kohdaltaan kieltäytyä. Sittemmin
osoittautui myöskin, ettei Smoke ymmärtänyt syytä Cultus-Georgen
menettelyyn -- hän ei voinut uneksiakaan, että intiaani oli vapaa
ahneudesta.

"Luonnollisesti te otatte valjakon", sanoi Smoke.

"Paljonko maksatte?" kysyi Cultus-George.

Kaikki kullankaivajat päästivät uhkaavan murinan, ja heidän kasvonsa
vääristyivät kiukusta. He tunkeutuivat intiaanin ympärille kädet
nyrkissä tai sormet koukussa valmiina iskemään kiinni.

"Odottakaahan hetkinen, pojat", huusi Smoke. "Hän ei ehkä ymmärrä.
Antakaa minun selittää hänelle. Kuulkaa, George. Ettekö käsitä, ettei
kukaan ota maksua. He kaikki tekevät sen ilmaiseksi pelastaakseen
kaksisataa intiaania kuolemasta nälkään." Hän vaikeni antaakseen
sanojensa vaikuttaa.

"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.

"Odottakaa, toverit! -- Kuulkaa, George. Koettakaahan ymmärtää,
mikä on kyseessä. Ne nälkään nääntyneet ihmiset ovat omaa rotuanne. He
kuuluvat toiseen heimoon, mutta ovat joka tapauksessa intiaaneja. Nyt
olette nähnyt, mitä valkoiset miehet tekevät -- he ovat antaneet
kultahiekkaansa, lainanneet koiransa ja rekensä ja kilpailevat siitä,
kuka saa lähteä retkelle. Ainoastaan parhaat miehet pääsevät
ensimmäisiä rekiä ohjaamaan. Katsokaahan tuota Paksua-Olsenia. Hän oli
nostaa tappelun, kun häntä ei tahdottu päästää mukaan. Teidän tulisi
olla ylpeä siitä, että kaikki ihmiset pitävät teitä ensimmäisen luokan
koirainajajana. Tässä ei ole kysymys siitä, miten paljon, vaan siitä,
miten nopeaan."

"Miten paljon?" sanoi Cultus-George.

"Lyökää se hengiltä! Halkaiskaa sen kallo! Kylvettäkää se tervassa ja
höyhenissä!" sateli hurjia huudahduksia metelissä, mikä nyt syntyi.

Tämän myrskyn keskellä seisoi Cultus-George järkähtämättömänä, mutta
Smoke tyrkki raivokkaimpia takaisin ja huusi:

"Odottakaa! Kuka täällä on käskijänä?" Meteli vaimeni. "Noutakaa
köyttä", sanoi hän rauhallisesti. Cultus-George kohautti olkapäitään,
ja hänen kasvolihaksensa värähtivät yrmeästi ja pilkallisesti. Hän
tunsi valkoiset miehet. Hän oli vaeltanut kyllin kauan heidän
keskuudessaan ja syönyt heidän jauhojaan ja sianlihaansa ja papujaan,
niin että hän tiesi, mitä maata he olivat. He olivat lainkuuliaista
väkeä. Sen hän tiesi varsin hyvin. He rankaisivat aina lainrikkojaa.
Mutta hän ei ollut tehnyt mitään lainrikosta. Hän tunsi heidän lakinsa.
Valkoisen miehen laki ei määrännyt rangaistusta niille, jotka tekivät
palkasta työn ja pyysivät siitä korkean hinnan. Kaikki vaativat
työstään palkan ja mahdollisimman korkean. Hän ei nyt tehnyt mitään
muuta, ja sen hän oli oppinut heiltä itseltään. Lisäksi, ellei hän
kelvannut heidän juomatoverikseen, ei hän myöskään kelvannut
harjoittamaan hyväntekeväisyyttä heidän kanssaan.

Ei Smokella eikä muilla ollut aavistustakaan siitä, mitä liikkui
Cultus-Georgen päässä ja mikä aiheutti hänen menettelynsä. He eivät
tulleet ajatelleeksi, että he ymmärsivät Cultus-Georgen vaikuttimia
yhtä vähän kuin tämä heidän. Heistä hän oli itsekäs elukka ja he
samanlaisia hänen mielestään.

Kun köysi tuotiin, panivat pitkä Bill Haskell, Paksu-Olsen ja
crapinpelaaja hyvin kömpelösti ja mielettömällä kiireellä silmukan
intiaanin kaulaan ja viskasivat köyden kattoparrun yli. Kymmenkunta
miestä tarttui roikkuvaan päähän valmiina vetämään. Cultus-George ei
ollut nostanut sormeaankaan vastaan. Hän piti tätä kaikkea pelkkänä
uhkailuna -- peijauksena. Valkoiset miehet olivat taitavia peijaamaan.
Eikö poker ollut heidän mielipelinsä? Eivätkö he kauppoja tehdessään
aina peijanneet vastapuolta?

"Odottakaa,", käski Smoke. "Sitokaa hänen kätensä. Eihän ole tarkoitus
nostaa häntä köyttä kiipeämään."

Lisää pelottelua, ajatteli Cultus-George ja antoi vastustelematta sitoa
kätensä selän taakse.

"Nyt teillä on viimeinen tilaisuus pelastaa henkenne", sanoi Smoke.
"Suostutteko ajomieheksi?"

"Paljonko maksatte?" sanoi Cultus-George.

Ihmetellen itseään, että saattoi sen tehdä, ja samalla suuttuneena
intiaanin suunnattomasta itsekkyydestä Smoke antoi merkin. Eikä
Cultus-George ollut vähemmän ihmeissään tuntiessaan silmukan äkkiä
kiristyvän ja nostavan hänet lattiasta. Silmänräpäyksessä hänen jäykkä
ilmeensä katosi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat nopeassa sarjassa
hämmästystä, vihaa ja tuskaa.

Smoke katseli kärsien. Tämä oli hänelle uutta, hirveätä. Intiaanin
ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti, sidotut kädet koettivat
vapautua kahleistaan, ja kurkku korahteli tukehtuneesti. Äkkiä Smoke
kohotti kätensä.

"Laskekaa alas!" käski hän.

Nurkuen rangaistuksen lyhyyttä miehet laskivat Cultus-Georgen köydessä
lattialle. Hänen silmänsä olivat pullistuneet ja verestävät, eivätkä
jalat tahtoneet kannattaa häntä, vaan hän horjahteli edestakaisin, yhä
ponnistellen saadakseen kätensä vapaiksi. Smoke työnsi sormensa hänen
kaulansa ja köyden väliin höllentäen silmukkaa. Cultus-Georgen rinta
kohoili voimakkaasti, ja hän alkoi vähitellen saada henkeä.

"Rupeatteko ajomieheksi?" kysyi Smoke.

Cultus-George ei vastannut. Hän veti jälleen henkeään.

"Niin, me valkoiset miehet olemme hirviöitä", sanoi Smoke hetken
kuluttua harmissaan osasta, jota oli joutunut esittämään. "Me voimme
myydä sielummekin kullasta, mutta joskus me unohdamme itsemme, alttiina
vaikka mihin, ja teemme mitä tahansa, välittämättä siitä, mitä se
meille maksaa. Ja silloin ei ole hyvä leikitellä kanssamme. Me tahdomme
nyt tietää: lähdettekö mukaan ajomieheksi?"

Cultus-George taisteli itseään vastaan. Hän ei ollut pelkuri. Kenties
pelottelu oli nyt saavuttanut äärimmäisen rajansa, ehkä hän oli hullu,
jos antoi myöten? Ja hänen miettiessään kidutti Smokea salainen
levottomuus, että itsepäinen villi antaisi hirttää itsensä
härkäpäisyydessään.

"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.

Smoke kohotti kättään merkiksi.

"Minä lähden", sanoi Cultus-George hyvin nopeasti, ennen kuin silmukka
ehti kiristyä.


IV.

Shorty kertoi sittemmin "Annie Minessä":

"Ensimmäisenä apuretkikunnasta saapui perille Cultus-George veijari,
kolme tuntia ennen Smoken rekeä, ja sitten tuli Smoke kauniina
kakkosena. Mutta hetket olivatkin jo täpärällä silloin, kun kuulin
Cultus-Georgen hoilaavan koirilleen vuorenharjanteella, sillä siunatun
siwashit olivat jo syöneet mokkasiinini, kintaani, nahkahihnani ja
puukontuppeni, ja jotkut heistä alkoivat jo katsella palavalla himolla
minua -- koska olin heitä lihavampi."

"Entä Smoke? Hän oli kuitimpi kuin puolikuollut. Hän hääri hetkisen
kaikkialla ja auttoi valmistamaan ruokaa kahdellesadalle nälkään
nääntyvälle siwashille, kunnes nukahti polvilleen luullen sulattavansa
lunta kasarissa. Annoin hänelle makuusäkkini, mutta enkös saanut kuin
saanutkin, hitto soikoon, työntää häntä siihen, niin lopussa hän oli.
Minä voitan varmasti hammastikut. Ja totisesti uskon, että koirat
ansaitsivat ne kuusi lohta, jotka Smoke antoi niille päivällisaikaan."



HYLKIÖ


I.

"Ptruu!" huusi Smoke koirilleen ja viskautui koko ruumiineen
ohjaustankoa painamaan saadakseen reen pysähtymään.

"Mikä sinulla nyt on?" murahti Shorty. "Eihän sinun täällä tarvitse
pelätä pulahtavasi veteen."

"Ei tarvitse, mutta katsohan jalanjälkiä tuolla oikealla", vastasi
Smoke. "Luulin, ettei näillä main talvehtisi ketään."

"Ne ovat ensimmäiset ihmisjäljet, jotka täällä Nordbeskassa olemme
tavanneet", virkkoi Shorty tarkastellen tietä, joka oli melkein
kokonaan hautautunut pari jalkaa paksuun nietokseen ja erosi
kohtisuorasti joesta suuntautuen sitten pienen lännestä tulevan joen
suulle. "Siitä on nähtävästi kulkenut kauan aikaa sitten joku
saalistaan vetävä metsästäjä."

Smoke lakaisi kädellään kevyttä lunta, aprikoi hetken, lakaisi jälleen
ja lakkasi taas hetkeksi. "Ei", sanoi hän. "Tästä on kulkenut väkeä
kumpaankin suuntaan, mutta viimeksi ylös tuonne joelle. Keitä ne
lienevätkin, ne ovat nyt siellä -- se on aivan varmaa. Ketään ei ole
kulkenut tästä moneen viikkoon. Mitä ne mahtanevat tehdä siellä koko
ajan? Senpä juuri tahtoisin tietää."

"Ja minä tahtoisin tietää, mihin yövymme", sanoi Shorty ja silmäili
epäilevästi luoteista taivaanrantaa, missä iltapäivänhämärä oli
pimenemässä yöksi.

"Seurataan jälkiä tuonne joelle", sanoi Smoke. "Siellä on runsaasti
polttopuuta. Voimme leiriytyä milloin tahansa."

"Mutta ajattele muonavarojamme! Ajattele koiria!" tenäsi Shorty.
"Ajattele ... no, all right, menköön syteen tai saveen. Tahtosi
tapahtukoon."

"Se ei pitennä matkaa päivälläkään", vakuutti Smoke. "Siitä tulee
kenties vain mailin lisäys."

"Ihmiset ovat kuolleet mailia lyhyemmilläkin matkoilla", vastasi Shorty
ja ravisti päätään synkän alistuvasti. "Mutta minkäs sille voi, että
maailmassa on murheitakin. Jaloillenne, senkin arkakäpälät --
jaloillenne! Hei, Bright! Hei!"

Johtajakoira totteli, ja koko valjakko alkoi ponnistella eteenpäin
pehmeässä lumessa.

Se oli raskasta työtä. Sekä miehet että koirat olivat eläneet monta
päivää niukalla ruoalla eivätkä olleet oikeissa voimissaan. He
noudattelivat tosin joen äyrästä, mutta se oli niin jyrkkä, että kulku
oli yhtämittaista vaivalloista kapuamista. Ja korkeat kallioseinämät
puristuivat pian niin lähelle toisiaan, että heidän matkansa kävi
ahtaan rotkon pohjaa pitkin. Illan hämärä muuttui korkeiden vuorten
välissä melkein pimeäksi.

"Tämä on sadin", sanoi Shorty. "Kaikki näyttää epäilyttävältä. Pohja on
ontto. Täällä ei meille kunnian kukko laula."

Smoke ei vastannut, ja puoli tuntia he ponnistelivat ääneti eteenpäin.

"Minä kuulen nyt kuiskauksia omasta kallostani", sanoi Shorty viimein.
"Kuulen aivan selvästi ääniä, ja sanon sinullekin, mitä ne puhuvat, jos
kuunnella tahdot."

"Anna kuulua", sanoi Smoke.

"Niin, ne sanovat suoraan, ettemme milloinkaan pääse tältä rotkotieltä,
emme monessakaan päivässä. Jäämme tänne virumaan, vieläpä hyvin
pitkäksi aikaa."

"Eivätkö ne puhu mitään muonasta?" kysyi Smoke jurosti. "Meillä ei ole
evästä moneksi päiväksi."

"Eivät hiiskahdakaan siitä. No, ehkäpä silti selviydymme. Mutta yhden
seikan sanon sinulle, Smoke, suoran ja selvän. Syön koirista minkä
tahansa, mutta Brightiä en. Sen minä rauhoitan. Sitä en saata pettää."

"Piristyhän, poikaseni", sanoi Smoke toiveikkaasti. "Minun vihjeelläni
on nyt sananvuoro. Se vakuuttaa minulle, ettei ainoatakaan koiraa
tarvitse syödä, vaan että me kaikki kohennumme lihaviksi ja pulskiksi
jälleen, joko pistäen poskeemme hirven tai peuran tai paistettuja
viiriäisiä."

Shorty niiskautti ylenkatseellisesti, ja taas tuli neljännestunnin
vaitiolo.

"Kas niin, siinä on ensimmäinen murheen merkki", sanoi Smoke ja osoitti
eteensä lumeen.

Shorty jätti ohjaustangon ja tuli hänen luokseen, ja kumpikin jäi
katselemaan tiellä makaavaa miehen ruumista.

Mies oli kyljellään, kuoliaaksi jäätyneenä ja jäykkänä. Ruumiin päällä
ei ollut lunta, niin että se ilmeisesti ei ollut maannut siinä pitkää
aikaa.

"Oli yleinen lumisade kolme päivää sitten", sanoi Shorty.

Smoke nyökkäsi, kumartui kuolleen puoleen, käänsi sitä hiukan ja
osoitti luodinreikää ohimossa. Hän silmäili ympärilleen ja nyökäytti
päätään lumessa olevaa revolveria kohti.

Sadan metrin päässä he tapasivat toisen ruumiin, joka makasi suullaan
tiellä. "Kaksi seikkaa on selvänä", sanoi Smoke. "Ne ovat lihavia.
Kyseessä ei siis ole nälänhätä. Eivätkä ne ole löytäneet mitään
erikoista, muuten ne eivät olisi tehneet itsemurhaa."

"Jos ovatkaan sitä tehneet", epäili Shorty.

"Varmasti ovat tehneet. Täällä ei ole kenenkään muun jälkiä kuin
heidän, ja kummankin kasvoissa on ruudinsavua." Smoke astui askelen
sivulle ja osoitti kenkänsä kärjellä revolveria, joka oli painunut
kuolleen alle lumeen.

"Minusta tuntuu, ettemme ole vielä kunnolla alussakaan. No, entä miksi
nuo molemmat lihavat veijarit ovat ottaneet itsensä hengiltä?"

"Kun olemme saaneet sen tietää, silloin on meillä selko koko
tarinasta", vastasi Smoke. "Jatketaan matkaa. Pimenee."

Oli pilkkopimeä, kun Smoken lumikengät törmäsivät ruumiiseen, niin että
hän kompastui. Hän kaatui poikittain rekeen, jossa oli vielä toinen
ruumis. Ja kun hän oli pudistanut lumen niskastaan ja raapaissut
tikulla tulta, he näkivät kolmannen ruumiin, joka makasi viltteihin
käärittynä puoleksi kaivetun haudan partaalla. Ennen tikun sammumista
he havaitsivat vielä puolikymmentä hautaa.

"Huh-huh!" sanoi Shorty väristen. "Itsemurhaajaleiri. Jok'ainoa hyvässä
lihassa. Ne ovat varmasti hengettöminä -- koko seurue."

"Ei, katsohan tuonne", Smoke tähysti pientä, kauempaa tieltä tuikkivaa
tulta. "Ja tuolla on toinen tuli -- ja tuolla kolmas. Tule, mennään
sinne."

Enempää ruumiita he eivät tavanneet tiellä, ja vaellettuaan muutamia
minuutteja kovaksitallattua tietä he saapuivat leiriin.

"Niitä on koko seurakunta", kuiskasi Shorty. "Ainakin kaksikymmentä
hirsimajaa. Eikä ainoatakaan koiraa. Eikö se ole kummallista?"

"Se selittää asian", kuiskasi Smoke innostuneena vastaukseksi. "Tämä on
Laura Sibleyn retkikunta. Etkö muista? Ne tulivat viime syksynä Yukonia
ylös 'Port Townsendissa'. Jatkoivat levähtämättä matkaansa Dawsoniin.
Höyrylaivan on täytynyt laskea heidät maihin tämän joen suuhun."

"Tosiaan, nyt muistan. Ne olivat mormoneja."

"Eivät, vaan vegetariaaneja, kasvissyöjiä." Smoke hymähti. "Ne eivät
tahtoneet syödä lihaa eivätkä käyttää vetokoiria."

"No, ja seuraukset alkavat ilmetä. Minä tiesin, että heissä oli jotakin
hassua. Ja samainen Laura Sibley oli ottanut viedäkseen heidät suoraan
sellaiselle paikalle, että jok'ainoasta tuli miljoonamies."

"Niin, hän oli heidän tietäjättärensä -- näki näkyjä ja ennusti."

"St -- kuuntele!"

Shorty ojensi kättään pimeässä ja töytäisi Smokea hiljaa kylkeen, ja
kumpikin kuuli kumeata, pitkäveteistä ähkymistä eräästä majasta. Ennen
kuin se oli vaimennut, alkoi samanlaista kuulua toisesta hökkelistä ja
sitten kolmannesta... Siihen huokailuun tuntuivat sisältyvän kaikki
inhimillisen kurjuuden sävelet. Se kuulosti salaperäiseltä ja kaamealta.

Smoke koputti erään valaistun majan oveen, ja Shorty seurasi häntä
tupaan, kun he kuulivat jonkun ähkäisevän: "Sisään!" Tupa oli kurja,
hirsistä kyhätty, sammalilla tilkitty, lattia sahajauhon ja
höylänlastujen peitossa. Valonlähteenä oli hylkeenrasvalamppu, ja he
saattoivat erottaa neljä makuulavaa; kolmella niistä oli miehiä, jotka
nyt lakkasivat ähkymästä ja suuntasivat katseensa heihin.

"Mikä on?" kysyi Smoke eräältä mieheltä, jonka huovat eivät riittäneet
peittämään hänen leveitä hartioitaan ja lihaksikasta ruumistaan -- kun
hänen kasvonsa taas olivat sisäänpainuneet ja silmissä paloi tuskaisa
hehku. "Rokkoko? Vai mitä se on?"

Vastaukseksi mies osoitti suutaan ja levitti mustia, turvonneita
huuliaan. Smoke peräytyi.

"Keripukkia", mutisi hän Shortylle, ja mies vahvisti päännyökäyksellä
otaksuman oikeaksi.

"Onko teillä runsaasti muonaa?" kysyi Shorty.

"On kyllä", vastasi eräällä toisella lavitsalla oleva mies. "Ottakaa
itsellenne. Täällä on suuria määriä. Varastovaja on sivuseinämällä.
Menkää sinne."

Jokaisessa majassa, missä he illalla kävivät, oli tilanne
samanlainen. Koko leiri sairasti keripukkia. Siellä kuului olevan
kymmenkunta naista, mutta näitä ei näkynyt. Alkuaan siellä oli ollut
yhdeksänkymmentäkolme miestä ja naista. Mutta kymmenen oli kuollut ja
kaksi oli kadonnut äskettäin. Smoke kertoi tavanneensa heidät ja
ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, ettei kukaan ollut käynyt
etsimässä heitä edes sen pienen taipalen takaa, missä he olivat.
Erikoisesti kummastutti häntä ja Shortya leirin asukasten saamattomuus.
Heidän majoissaan vallitsi siivottomuus ja epäjärjestys. Ei mitään
keskinäistä avuliaisuutta. Kullakin tuvalla oli omat huolensa ja
koettelemuksensa, ja he eivät enää vaivautuneet edes kuolleitaan
hautaamaan.

"Tämä on melkein kauheata", sanoi Smoke Shortylle. "Paljon heittiöitä
ja laiskajaakkoja olen kyllä nähnyt, mutta en milloinkaan näin monta
yhdellä kertaa. Kuulit, mitä he sanoivat. Eivät ole panneet rikkaa
ristiin turhan takia. Minä lyön vetoa siitä, etteivät ne milloinkaan
ole edes pesseet kasvojaan. Ei ole ihme, että ne ovat saaneet
keripukin."

"Mutta kasvissyöjäinhän ei pitäisi saada keripukkia", tenäsi Shorty.
"Suolaisen lihan syöjiinhän sen väitetään tarttuvan. Ja nämä eivät syö
milloinkaan lihaa, eivät suolaista tai tuoretta eivätkä raakaa tai
keitettyä."

Smoke pudisti päätään. "Tiedän sen. Ja senkin, että kasvisruoka
parantaa keripukin. Mitkään lääkkeet eivät auta. Vihannekset, varsinkin
perunat, ovat ainoa parannuskeino. Mutta muista eräs seikka, Shorty:
tässä ei ole kysymys teoriasta, vaan tosiasiasta. Kaikilla näillä
kasvissyöjillä on tosiaankin keripukki."

"Se on tarttuvaa."

"Ei, sen verran lääkärit kyllä tietävät. Se ei tartu. Se tulee
itsestään. Keripukin saa, jos verestä puuttuu tiettyjä kemiallisia
aineksia, eikä näitä kemiallisia aineksia saada pulvereista ja
lääkepulloista, vaan vihanneksista."

"Mutta nämä ihmiset eivät syö mitään muuta kuin ruohoja", murahteli
Shorty. "Ja kumminkin heillä on tauti -- pahimmassa asteessaan. Se
osoittaa, että sinä olet väärässä, Smoke. Sinä puolustat teoriaa, mutta
tässä on tosiseikka, mikä lyö teoriasi kerrassaan laudalta. Keripukki
on tarttuvaa, siksi nämä kaikki ovat sen saaneet, ja päällepäätteeksi
kirotun tarttuvaa. Mekin molemmat sen saamme, jos pitkitämme tätä
maleksimistamme täällä leirissä. Huh-huh! Minä aivan jo tunnen
basillien ryömiskelevän ruumiissani."

Smoke nauroi epäilevästi ja koputti erään majan oveen. "Täällä on
varmaankin asiat samalla kannalla", sanoi hän. "Tulehan mukaan siitä.
Meidän on tutustuttava tilanteeseen."

"Mitä haluatte?" kuului terävä naisenääni.

"Tavata teitä", vastasi Smoke.

"Keitä te sitten olette?"

"Kaksi lääkäriä Dawsonista", tokaisi Shorty, mikä ajattelemattomuus
aiheutti hänelle töytäyksen rintaan Smoken kyynärpäästä.

"Emme tahdo tavata minkään maan lääkäreitä", sanoi nainen äänellä, joka
värisi ja vapisi tuskasta ja suuttumuksesta. "Menkää tiehenne. Hyvästi.
Emme luota lääkäreihin."

Smoke nosti linkkua, avasi oven ja astui sisään. Neljä naista neljällä
lavitsalla lakkasi ähkymästä ja huokailemasta kääntyen tuijottamaan
tulijoita. Kaksi oli nuorta, kapeakasvoista, kolmas iäkkäämpi, hyvin
roteva nainen, ja neljäs, jonka Smoke äänestä tunsi äskeiseksi
puhujaksi, oli laihin ja hentoisin hänen näkemistään ihmissuvun
edustajista. Hän sai pian tietää, että nainen oli Laura Sibley,
loveenlankeava ennustajatar, joka oli järjestänyt retkikunnan Los
Angelesissa ja johtanut sen tänne Nordbeskan kuolemanleiriin.
Keskustelu, joka nyt alkoi, oli kiivas. Laura Sibley ei luottanut
lääkärien apuun. Onnettomuuden kukkuraksi hän oli melkein kadottanut
itseluottamuksensakin.

"Miks'ette lähettänyt apua noutamaan?" kysyi Smoke, kun nainen
hengästyneenä ja uupuneena lopetti pitkän sanatulvansa. "Stewart
Riverin rannalla on leiri, ja täältäkin käsin voi kahdeksassatoista
päivässä saada koko Dawsonin liikkeelle."

"Minkä tähden Amos Wentworth ei lähtenyt?" kysyi nainen melkein
hysteerisen vihaisesti.

"En tunne sitä herraa", vastasi Smoke. "Mitä hän puuhaa?"

"Ei mitään. Hän on ainoa, joka ei ole saanut keripukkia. Ja miksi hän
ei ole saanut keripukkia? Sen kerron teille. Ei, en puhu siitä." Nainen
puristi huulensa niin tiukasti yhteen, että Smoke oli erottavinaan
niiden läpi sekä hampaat että hampaanjuuret. "Ja mitä se olisi
hyödyttänyt? Enpä tiedä. En ole idiootti. Varastohuoneemme ovat täynnä
kaikenlaisia hedelmämehuja ja säilykevihanneksia. Olemme paremmin kuin
mikään muu Alaskan leiri varustetut vastustamaan keripukkia. Ei ole
olemassa säilykevihannes- tai juurikasvilajia, jota meillä ei olisi
runsaita määriä."

"Siinä sen nyt kuulet, Smoke", kerskasi Shorty. "Eikä tämä ole teoriaa,
vaan tosiseikka. Sinä puhut kasvisruokaparannuksesta. Tässä näet
kasvissyöjiä -- mutta missä on parannus?"

"Tämä on selittämätöntä, mikäli ymmärrän", myönsi Smoke. "Olen nähnyt
keripukkia -- yksinäisiä tapauksia siellä täällä, mutta milloinkaan en
ole nähnyt koko leirin siihen sairastuneen. Nyt meidän on autettava
vointimme mukaan näitä ihmisiä, mutta ensin meidän on leiriydyttävä ja
huolehdittava koirista. Palaamme huomisaamuna, hm ... rouva Sibley."

"_Neiti_ Sibley", tiuskaisi nainen. "Mutta jos ryhdytte, nuoret
miehet, harjoittamaan joitakin lääkärien temppuja täällä, ammun
haulipanoksen nahkaanne."

"Tuo hurskas ennustajatar on ihastuttava", nauroi Smoke haparoidessaan
Shortyn kera pimeässä tyhjälle hirsimajalle.

Majassa oli ilmeisesti asunut kaksi miestä vielä aivan äskettäin, ja
kumppanukset tulivat siihen vakaumukseen, että ne olivat olleet heidän
tiellä tapaamiaan itsemurhaajia. He tarkastivat yhdessä varastovajan ja
näkivät siellä tavattomia määriä erilaisia ravintoaineita, säilykkeiksi
laitettuja, jauhettuja, kuivattuja ja höyryssä paahdettuja.

"Mikä kumma heihin on ajanut keripukin?" ihmetteli Shorty ja veti
valoon käärön munajauhetta ja toisen italialaisia herkkusieniä. "Ja
katsohan tänne! Ja tänne!" Hän nosteli näkösälle tomaatti- ja
vehnäjauhorasioita ja öljymarjasäilykepulloja. "Vieläpä tuo
jumalallinen viettelijätärkin sai keripukin. Mitäs sanot siitä?"

"Johtajatar", oikaisi Smoke.

"Viettelijätär", uudisti Shorty. "Eikö hän juuri vietellyt heitä tänne
hornanrotkoon?"


II.

Seuraavana aamuna päivän valjettua Smoke tapasi miehen, joka kantoi
raskasta polttopuutaakkaa. Mies oli pieni, pirteä ja kulki
ketterästi kantamuksestaan huolimatta. Smokessa mies herätti heti
vastenmielisyyttä.

"Miten voitte?" kysyi hän.

"Oo, erinomaisesti."

"Tiedän sen", sanoi Smoke. "Juuri siksi kysyinkin. Te olette Amos
Wentworth. Miten ihmeessä teissä ei ole keripukkia kuten kaikissa
muissa?"

"Koska olen pysytellyt liikkeellä", vastasi mies terhakasti.
"Ainoankaan heistä ei tarvitsisi olla nyt keripukissa, jos he vain
olisivat liikkuneet ulkona ja tehneet jotakin. Mitä he tekivät?
Riitelivät ja metelöivät ja valittivat pakkasta, pitkiä öitä,
rasituksia, kipuja ja tuskaa ja jos mitä. He viruivat vuoteissaan
siksi, kunnes pöhöttyivät niin, etteivät enää kyenneet nousemaan, ei
ainoakaan. Katsokaa minua. Käykää tupaani."

Smoke seurasi häntä sisälle.

"Katselkaa ympärillenne. Siistiä kuin nukkekaapissa, vai mitä? En
pitäisi höylänlastujakaan lattialla, ellei lämmön tähden täytyisi.
Mutta lastut ovat puhtaita. Katsokaapa permantoja muissa tuvissa!
Totisesti, tässä on tehtävä työtä, ja minä olen tehnyt, eikä minulla
ole keripukkia."

"Osaatte aivan naulan kantaan", myönsi Smoke. "Mutta teillä on vain
yksi makuulavitsa, nähdäkseni. Mistä johtuu moinen seurattomuus?"

"Siitä, etten halua seuraa. On helpompi pitää yhden kuin useamman
asunto siistinä, siinä syy. Vai noiden laiskojen unikekojen
asuintoveriksi! Luuletteko, että silloin olisin säilyttänyt
terveyteni?"

Se oli hyvin vakuuttavaa, mutta Smoke ei voinut vapautua
vastenmielisyydentunteestaan.

"Miksi Laura Sibley ei pidä teistä?" kysäisi hän äkkiä.

Amos Wentworth vilkaisi häneen nopeasti. "Hän on hullu", vastasi mies.
"Me olemme muuten hulluja jok'ainoa. Mutta Jumala varjelkoon minua
hupsusta naisesta, joka ei halua pestä lautastaan, ja sellaisia ovat
kaikki nämä hullut ihmiset."

Muutamia minuutteja myöhemmin Smoke keskusteli Laura Sibleyn kanssa.
Tämä oli kahden kepin nojassa huojuessaan seisahtunut levähtämään
kumppanusten majan edustalle.

"Miksi kannatte kaunaa Wentworthille?" kysyi hän kesken muuta puhetta
ja niin äkkiä, että nainen hämmästyi.

Naisen vihreät silmät sinkosivat suuttumuksen salamoita, hänen
kuihtuneet kasvonsa vääristyivät hetkeksi raivosta, ja hillittömiä
sanoja oli päästä hänen huuliltaan. Mutta sitten hän hillitsi itsensä
pelottavalla ponnistuksella.

"Koska hän on terve", ähkyi hän. "Koska hän ei kohota sormeaankaan
muita auttaakseen. Koska hän antaisi meidän mädäntyä paikoillemme
tuomatta sankoakaan vettä tai kantamusta polttopuita. Mutta hänen on
paras pitää varansa -- en sano muuta!"

Ähkyen ja läähättäen hän jatkoi liikkaamistaan, ja tullessaan viitisen
minuuttia myöhemmin ulos koiria syöttämään Smoke näki hänen menevän
Amos Wentworthin majaan.

"Täällä on jokin hullusti, Shorty", sanoi Smoke päätään merkitsevästi
pudistaen, kun hänen toverinsa tuli ulos ovesta pesuvesiastiaa
kaatamaan.

"Se on varma", kuului hilpeä vastaus. "Ja me kumpikin saamme sen kyllä
pian. Saatpa nähdä."

"En tarkoita keripukkia."

"Vai niin, no sitten sinä tarkoitat ennustajatarta. Hän voisi ryöstää
vaikka ruumiin. En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi näyttänyt
niin nälkäiseltä."

"Liikunto on säilyttänyt sinut ja minut terveenä, Shorty. Se on pitänyt
Wentworthin kunnossa. Nyt meidän on järjestettävä säännöllistä
liikuntoa noille kurjille veijareille. Sinä saat tehtäväksesi valvoa,
että he tottelevat. Nimitän sinut sairaalan ylihoitajattareksi."

"Kenet? Minutko?" huudahti Shorty. "Minä kieltäydyn."

"Et, sen jätät tekemättä. Minä olen apunasi, tietenkin, sillä se ei
tule olemaan leikintekoa. Meidän on puhallettava heihin vauhtia.
Aluksi heidän on haudattava kuolleensa. Voimakkaimmat valitsemme
hautausjoukkoon, lähinnä voimakkaimmat polttopuita peräämään -- ne näet
ovat maanneet vilttiensä sisässä puita säästääkseen -- ja niin
edespäin. Sitten kuusenhavuteetä! Sitä emme saa unohtaa. Kaikki vanhat
kullankaivajat pitävät sitä tepsivänä."

"Hyvä on, kyllä heillä pian on kuusenhavujen keruuta", naurahteli
Shorty. "Elleivät he sen sijaan ammu meitä."

Seuraavina tunteina oli kotitarkastus jokaisessa hökkelissä, joita oli
kaikkiaan kolmattakymmentä. Kaikki ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja
revolverit takavarikoitiin.

"Pystyyn, raajarikot!" komenteli Shorty. "Yks kaks tänne kaikki
ampuma-aseet. Tarvitsemme niitä."

"Kuka käskee?" kysyttiin ensimmäisessä majassa.

"Kaksi dawsonilaista lääkäriä", vastasi Shorty. "Ja heitä on toteltava.
Pitäkää kiirettä, ja ampumatarpeet myös esiin."

"Mitä te niillä teette?"

"Puolustaudumme säilykepurkkisotajoukkoa vastaan, joka hyökkää tänne
laaksoon. Ja ilmoitan teille näin etukäteen, että tänne tulvii pian
myös kuusenhavuteetä. Liikuttakaahan luitanne."

Eikä se ollut kuin alkua. Miehet pakotettiin hyvällä tai pahalla
nousemaan makuulavitsoiltaan ja pukeutumaan. Smoke valitsi
hautausjoukolle keveimpiä töitä. Toisen joukon käskettiin hankkia puita
hautojen sulattamiseksi jäätyneeseen maahan. Kolmas joukko sai hakata
halkoja, joita puolueettomasti jaettiin jokaiseen majaan. Ne, jotka
olivat liian heikkoja ulkotöihin, pantiin tupia puhdistamaan ja
vaatteita pesemään. Muuan työjoukko kantoi leiriin kuusenhavutaakkoja,
ja jokaisella kamiinalla keitettiin kuusenhavuteetä.

Tilanne oli vaikea, katselivatpa Smoke ja Shorty sitä miltä taholta
tahansa. Runsaasti kolmekymmentä, joissa taudin voima oli hirveä,
täytyi jättää vuoteisiinsa, kuten molemmat kumppanukset kauhukseen
huomasivat, ja muuan nainen Laura Sibleyn majassa kuoli. Ankarat
toimenpiteet olivat välttämättömät.

"Minä en hevin lyö sairasta miestä", puheli Shorty nyrkit uhkaavasti
ojossa. "Mutta minä pieksäisin hänet pelkäksi sinelmäksi, jos vain
voisin siten hänet parantaa. Pystyyn joka sorkka ja turkki niskaan --
ja sukkelasti, tai minä isken niin, että tähdet silmissä tanssivat!"

Kaikki puuskuttivat, huokailivat ja itkivät, ja kyynelkarpalot
jäätyivät heidän poskilleen, samalla kuin he ahersivat ja uurastivat,
ja oli ilmeistä, että heidän tuskansa eivät olleet teeskenneltyjä.
Tilanne oli epätoivoinen, ja Smoken sairaanhoito oli hevosparannusta.

"Jo riittää", sanoi Smoke kello kolmelta iltapäivällä. "Lopettakaa nyt.
Menkää lepäämään. Vointinne on nyt ehkä hyvin huono, mutta huomiseksi
se paranee. Ei ole helppo parantaa itseään, mutta minä aion parantaa
teidät."

"Liian myöhään", nauroi Amos Wentworth kylmästi Smoken ponnistuksia.
"Heidän olisi pitänyt aloittaa tämä jo viime syksynä."

"Tulkaa mukaan", vastasi Smoke. "Ottakaa nämä molemmat sangot. Te ette
voi väittää itseänne sairaaksi."

Kolmisin he kulkivat tuvasta toiseen ja antoivat jokaisen potilaan imeä
nahkaansa puoli litraa kuusenhavuteetä. Se ei ollut helppoa.

"Teidän on viisainta heti ruveta ajattelemaan, että tarkoitamme teidän
parastanne", sanoi Smoke ensimmäiselle vastaantenääjälle, joka makasi
selällään ja murahteli yhteenpurtujen hampaittensa välitse. "Autahan,
Shorty." Smoke tarttui potilasta nenään ja antoi hänelle iskun leukaan,
niin että suu avautui. "Nyt, Shorty, kaada tee hänen kurkkuunsa."

"Ensi kerralla se käy helpommin", lohdutti Smoke uhria ja kurotti
kättään viereisessä vuoteessa olevan miehen nenää kohti.

"Me teemme tämän kuusenhavuteekierroksen neljästi päivässä, ja teitä on
kahdeksan sellaista, joiden on juotava joka kerralla", sanoi Smoke
Laura Sibleylle. "Niin ettei meillä ole aikaa tuhlata tuhmuuksien
kuuntelemiseen. Juotteko vai onko minun tartuttava nenäänne?" Hän
liikutteli kaunopuheisesti peukaloaan ja etusormeaan naisen nenän
lähettyvillä. "Se on kasviainetta, niin ettei teidän tarvitse
yökkäillä."

Laura Sibley epäröi. Hän mutisi pelkäävänsä.

"No?" sanoi Smoke käskevällä äänellä.

"Minä ... minä otan", vikisi nainen. "Mutta pian!"

Sinä iltana Smoke ja Shorty paneutuivat levolle uupuneempina kuin
raskaimpienkaan tavallisten työpäivien jälkeen.

"Tämä meno aivan ellottaa minua", kertoi Smoke. "On kauheata kiusata
heitä kuten nyt teemme. Mutta liikunto on ainoa tepsivä parannuskeino,
ja sitä on harjoitettava reippaasti. Toivoisin, että meillä olisi
säkillinen raakoja perunoita."

"Sparkins ei kykene jatkamaan astiainpesua", sanoi Shorty. "Häneen
koskee niin, että kylmä hiki peittää hänet. Minun täytyi kantaa hänet
lavitsalleen, niin avuton hän oli."

"Kunpa meillä vain olisi raakoja perunoita", jatkoi Smoke. "Näissä
säilykkeissä ei ole mehua, sitä mikä antaa voimia. Kaikki elähdyttävä
on haihtunut pois."

"Ja ellei nuori Jones Brownlowin tuvassa heitä henkeään tänä yönä, saa
minut noitua nahkiaiseksi."

"Älähän nyt kumminkaan niin synkisty", lohdutti Smoke.

"Ja sitten saamme tietenkin haudata hänet", vastasi toinen
vastenmielisyyttä ilmaisevalla äänellä. "Se poika on aivan inhottava,
sanon minä..."

"Kitasi kiinni!" kivahti Smoke.

Kun muutamia vieläkin voimakkaampia vuorosanoja oli vaihdettu, alkoi
Shortyn lavitsalta kuulua hirsienvetoa.


III.

Sinä yönä ei ainoastaan Jones kuollut, vaan eräs polttopuujoukkueen
voimakkaimpia miehiä hirttäytyi. Ja seurasi sarja surkeita päiviä.
Yhden viikon Smoke karaisi luontoaan voidakseen täyttää tehtävänsä,
lisäsi liikuntoa ja teeannoksia. Hänen oli pakko antaa lomaa
työmiehilleen, milloin yhdelle, milloin kahdelle, kolmelle kerrallaan.
Hän teki havainnon, että kaikista hoitotavoista liikunto oli
sopimattominta keripukissa. Hupenevalla hautausjoukolla oli alituisesti
työtä, ja puolikymmentä hautaa oli aina kaivettava etukäteen asukkaita
odottamaan.

"Ette olisi voinut valita kurjempaa leiripaikkaa", sanoi Smoke Laura
Sibleylle. "Nyt olette kapeassa, idästä länteen kulkevassa solassa,
jonne ilta-aurinko ei pääse paistamaan korkeitten vuorenseinämäin
takaa. Tänne ei pilkahdakaan auringonsädettä moneen kuukauteen."

"Mistä olisin sen saattanut tietää?"

Smoke kohautti olkapäitään. "Miksette olisi saattanut sitä tietää?
Tehän arvelitte osaavanne johtaa sata hölmöä kultakaivokselle."

Nainen vilkuili vihaisesti häneen ja ontui tiehensä. Tullessaan
muutamaa minuuttia myöhemmin tarkastamasta nurisevaa potilasjoukkoa,
joka oli kuusenhavuja leikkelemässä, Smoke näki ennustajattaren menevän
Amos Wentworthin tupaan ja seurasi jäljestä. Ovella hän kuuli naisen
vikisevän, rukoilevan äänen.

"Ainoastaan minulle", pyysi nainen Smoken astuessa sisään. "En puhu
siitä kenellekään."

Kumpikin katseli levottomasti tulijaan, ja Smoke oli varma siitä, että
heillä oli jotakin erikoista tekeillä, ja hän kirosi itsekseen, kun ei
ollut jäänyt kuuntelemaan.

"Näyttäkää!" käski hän karskisti.

"Mitä se on?" "Mikä on mitä?" vastasi Amos Wentworth jurosti. Eikä
Smoke tullut sen viisaammaksi.

Asema kävi yhä uhkaavammaksi. Kuolinluettelo piteni tässä pimeässä
luolassa, jonne aurinko ei milloinkaan paistanut. Joka päivä Smoke ja
Shorty tutkivat toistensa suun nähdäkseen, oliko nielu ja limakalvo
alkanut vaaleta -- keripukin ensimmäinen, varma merkki.

"Minä luovun leikistä", sanoi Shorty eräänä iltana. "Olen ajatellut
asiaa ja jätän koko homman. Orjain piiskurina saattaisin olla, mutta
raajarikkoisten pieksäminen menee yli voimieni. Ne huononevat
huononemistaan. Ei ole enää kahtakymmentä miestä, jotka voisin ajaa
työhön. Liikunto ei ole hyväksi."

"Minä olen tullut samaan johtopäätökseen", vastasi Smoke. "Jätämme
työhön vain kymmenkunta. Ne saavat olla apunamme. Voimme antaa niiden
vuorotella. Ja kuusenhavuteen juottamista jatkamme."

"Se ei auta."

"Arvelenpa melkein samaa, mutta ei se vahingoitakaan."


IV.

"Uusi itsemurha", kuului Shortyn ensimmäinen uutinen seuraavana
päivänä. "Tällä kertaa Phillips. Olen aavistellut sitä jo monta päivää."

"Meidän on keksittävä jokin tepsivä parannuskeino", mutisi Smoke. "Mitä
ehdotat, Shorty?"

"Kuka? Minäkö? En osaa ehdottaa mitään. Asiain täytyy mennä menojaan."

"Toisin sanoen: he kuolevat kaikki."

"Lukuunottamatta Wentworthia", sanoi Shorty katkerasti, sillä hän oli
pian alkanut tuntea samaa vastenmielisyyttä kuin kumppaninsa tuota
miestä kohtaan.

Smoke ei saattanut kyllin ihmetellä sitä, että Wentworth edelleen
säilyi taudilta. Miksi hän oli ainoa, joka ei saanut keripukkia? Miksi
Laura Sibley vihasi ja siitä huolimatta itkien ja vaikeroiden rukoili
miestä. Mitä hän pyysi mieheltä ja mitä tämä ei tahtonut hänelle antaa?

Useita kertoja Smoke meni Wentworthin tupaan ateriain aikana. Hän
havaitsi vain yhden epäilyttävän seikan: Wentworth piti hänen tuloaan
silmällä. Sitten hän koetti tutkistella Laura Sibleytä.

"Raaka peruna parantaisi teidät kaikki", sanoi hän ennustajattarelle.
"Tiedän sen. Olen nähnyt sen ennen."

Naisen silmien myöntävä välähdys, mikä sitten heti katosi katkeruuden
ja vihan ilmeen tieltä, johdatti Smoken oikeille jäljille.

"Miksi ette ottaneet mukaanne perunoita höyrylaivaan?" kysyi hän.

"Otimme kyllä. Mutta jokea noustessamme myimme ne eräälle Fort Yukonin
kauppiaalle. Meillä oli runsaasti säilykkeitä ja tiesimme niiden
säilyvän paremmin. Ne eivät palellukaan."

"Myittekö aivan kaikki?" kysyi Smoke.

"Myimme. Miten olisimme tällaista aavistaneet?"

"Mutta kenties jäi pari säkkiä jäljelle? Ymmärrättehän ... ne olivat
sattumalta joutuneet väärään kohtaan lastiruumaa?"

Nainen pudisti päätään, hiukan epävarmasti, oli Smoke huomaavinaan, ja
lisäsi: "Emme ole löytäneet yhtään perunaa."

"Mutta kenties niitä oli siellä?" intti Smoke.

"Mistä minä sen tiedän?" tiuskaisi nainen. "En ollut muonitusmestarina."

"Mutta Amos Wentworth oli", tokaisi Smoke. "No niin, sillä selvä. Mikä
on yksityinen mielipiteenne -- meidän kesken sanoen? Luuletteko
Wentworthilla olevan kätkössä edes hiukan perunoita?"

"En luule, varmasti hänellä ei ole. Miksi hän ne olisi kätkenyt?"

"Mikä esti hänet sitä tekemästä?"

Nainen kohautti olkapäitään.

Kuinka paljon Smoke naista haastattikin, ei hän saanut tätä myöntämään
mahdollisuutta, johon oli viitannut.

"Wentworth on sika", kuului Shortyn tuomio, kun Smoke kertoi hänelle
epäluuloistaan.

"Samoin Laura Sibleykin", sanoi Smoke. "Hän uskoo miehellä olevan
perunoita, mutta hän vaikenee siitä ja koettaa päästä vain itse niistä
osalliseksi."

"Mutta ukkeli ei anna vietellä itseään?" Shorty uhrasi muutamia
mehukkaimpia voimasanojaan syntiselle ihmisluonteelle. "Kalvakoon
keripukki heitä haudassakin -- sellaista palkkaa toivotan heille
Herraltamme, jota paitsi lähden nyt heti Wentworthin hökkeliin ja
möyhennän hänet pehmeäksi."

Mutta Smoke äänesti valtioviisauteen turvautumisen puolesta. Illalla,
kun leiri voihki ja nukkui tai voihki eikä nukkunut, hän astui
Wentworthin pimeään tupaan.

"Kuulkaahan, Wentworth", sanoi hän. "Minulla on tässä pussissa tuhannen
dollarin kultahiekka. Olen tämän maan rikkaita miehiä, ja minulla on
varaa toteuttaa päähänpistoni. Minua säälittää näiden sairasten
kurjuus. Pankaa yksi raaka peruna käteeni, ja kultahiekka on teidän.
Kas tässä, ottakaa."

Ja Smoke aivan ihastui, kun Amos Wentworth ojensi pimeässä kättään ja
otti kullan. Smoke kuuli hänen kaivelevan huopiaan ja tunsi sitten
kädessään esineen, joka ei ollut raskas kultapussi, vaan aivan selvästi
peruna, kananmunan kokoinen ja vielä lämmin toisen käden kosketuksesta.

Smoke ei jättänyt asiaa aamuun. Hän ja Shorty odottivat kahden
huonoimman potilaansa kuolevan millä hetkellä tahansa, ja niiden luokse
he kiiruhtivat. Tuhannen dollarin peruna oli survottu muhennokseksi,
kuorineen ja siinä olevine multanokareineen -- ja tätä paksua nestettä
he tiputtivat muutaman pisaran kerrallaan niihin kauheannäköisiin
reikiin, jotka olivat ennen olleet suun nimisiä. Koko yön Smoke ja
Shorty valvoivat vuorotellen antamassa perunavalmistetta sairaille,
hieromassa heidän hirveiksi turvonneita ikeniään, joissa hampaat olivat
putoamaisillaan, ja pakottivat heidät nielemään jok'ainoan pisaran tuota
kallisarvoista elämännestettä.

Seuraavana iltana oli kummankin potilaan tila parantunut ihmeellisesti,
melkein uskomattomasti. Kun perunavalmiste neljänkymmenenkahdeksan
tunnin kuluttua loppui, he olivat täydellisesti välttäneet vaaran, jos
kohta olivatkin kaikkea muuta kuin terveitä.

"Kuulkaahan, mitä aion tehdä", sanoi Smoke Wentworthille. "Minulla on
rahoja tallennettuna tässä maassa, ja minun maksuosoitukseni kelpaavat
missä tahansa. Maksan teille viisisataa dollaria jok'ainoasta perunasta
viidenkymmenentuhannen dollarin kokonaissummaan asti. Sillä saa sata
perunaa."

"Onko siinä kaikki kultahiekkanne?" kysyi Wentworth.

"On. Shortyn kanssa olen haalinut kokoon kaiken kultahiekkamme. Mutta
todellisuudessa olemme, hän ja minä, yhteensä monen miljoonan
arvoisia."

"Minulla ei ole perunoita", sanoi Wentworth lopuksi. "Toivoisin, että
minulla olisi. Antamani peruna oli ainoa. Olin säästänyt sitä koko
talven, koska pelkäsin saavani keripukin. Myin sen vain saadakseni
rahat höyrylaivamatkaan, sitten kun jokiliikenne alkaa."

Vaikka perunavalmiste oli loppunut, jatkui kummankin toipuvan
paraneminen kolmantenakin päivänä. Muut, jotka eivät olleet saaneet
perunavalmistetta, huononivat huononemistaan. Neljäntenä aamuna
haudattiin kolme hirvittävää ruumista. Shorty kesti vielä sen
toimituksen, sitten hän kääntyi Smoken puoleen:

"Sinä olet koettanut keinoasi. Nyt minä koetan omaani!"

Hän meni suoraa päätä Wentworthin majaan. Shorty ei kertonut
milloinkaan, mitä siellä tapahtui. Hän tuli sieltä rystyset verillä ja
kuin nylettyinä, eikä Wentworthin kasvoissa ollut ainoastaan
voimallisten nyrkiniskujen merkkejä, vaan hän kulki monta aikaa sen
jälkeen pää kallella ja niska jäykkänä. Tämän ilmiön selityksenä oli
neljä mustansinistä sormenjälkeä kaulan toisella puolella ja yksi
samanlainen toisella.

Sitten Smoke ja Shorty menivät yhdessä Wentworthin majalle, paiskasivat
isännän lumeen ja käänsivät koko tuvan sisustuksen ylösalaisin. Laura
Sibley kompuroi kirkuen paikalle ja auttoi ihastuneena heitä
etsimisessä.

"Te ette saa ainoatakaan perunaa, neiti hyvä, vaikka löytäisimme niitä
koko tynnyrin."

Mutta heidän vaivansa menivät hukkaan. Vaikka he kaivoivat möyheäksi
maapermannonkin, eivät he löytäneet mitään.

"Ehdotan, että paistamme häntä hiljaisella tulella, kunnes hän
tunnustaa", sanoi Shorty aivan tosissaan.

Smoke pudisti eväten päätään.

"Hän on murhamies", jatkoi Shorty. "Hän murhaa näitä viheliäisiä
poloisia yhtä julmasti kuin jos löisi heitä kirveellä kalloon, jopa
julmemminkin."

Meni päivä, minkä kuluessa he pitivät tarkasti silmällä Wentworthin
pienimpiäkin liikkeitä. Monesti hänen aikoessaan vesisanko kädessä
joelle he lähestyivät kuin sattumalta hänen majaansa, jolloin hän joka
kerta kiiruhti jälleen sisälle vedettä.

"Ne ovat kätkössä tuvassa", sanoi Shorty. Hän nousi pystyyn ja veti
kintaat käteensä. "Minä otan selvän siitä, vaikka minun olisi purettava
hirsi hirreltä koko kölsä."

Hän katseli Smokea, joka istui penkillä hajamielinen, ajatteleva ilme
kasvoillaan eikä ollut kuunnellut häntä.

"Mikä sinulla on?" kysyi Shorty harmistuneena. "Et toki liene saanut
keripukkia!"

"Minä koetan muistutella mieleeni erästä seikkaa."

"Mitä sitten?"

"En tiedä. Sepä se onkin harmillista. Mutta se johtaisi oikeille
jäljille, kunhan vain saisin palautetuksi sen mieleeni."

"Kuulehan, Smoke, heitä hiiteen turhat hiuksenhalkomiset", kehotti
Shorty. "Noudata neuvoani ja jätä aprikoiminen. Tule auttamaan minua
hökkelin hajoittamisessa. Minä panisin sen palamaan, ellen pelkäisi
samalla paistavani perunoita."

"Siinä se nyt on!" huudahti Smoke ja ponnahti pystyyn. "Sitä juuri
koetin palauttaa muistiini. Missä on lamppuöljykannu? Minä tulen
avuksesi, Shorty. Perunat ovat jo kuin kädessämme."

"Mitä minun on tehtävä?"

"Ei mitään muuta kuin mitä näet minun tekevän. Olenhan aina sanonut,
että kirjallisuuteen perehtymättömyydestä on haittaa, Klondykessakin.
Sen, mitä nyt teemme, olen oppinut eräästä kirjasta. Luin sen ollessani
aivan pieni pahainen, ja nyt siitä on meille hyvä apu."

Revontulten kalpeassa, vihreäsävyisessä loisteessa kumppanukset
hiipivät muutamia minuutteja myöhemmin Amos Wentworthin majalle.
Varovasti ja hiljaa he valelivat öljyllä seinähirsiä ja varsinkin oven
ja ikkunanpieliä. Sitten he raapaisivat tulta tikulla ja katselivat,
miten liekki alkoi nuoleskella öljyä. He vetäytyivät syrjään
tulenloisteen vahvetessa ja jäivät odottamaan.

He näkivät Wentworthin hyökkäävän ulos, katselevan hurjana tulipaloa ja
syöksyvän takaisin tupaan. Vajaan minuutin kuluttua hän oli jälleen
ulkona, raskas säkki selässään. Smoke ja Shorty loikkasivat hänen
kimppuunsa kuin kaksi nälkäistä sutta. Mies horjahti säkkinsä alle ja
Smoke koetteli kädellään ollakseen varma sen sisällyksestä. Sitten hän
tunsi Wentworthin käsivarsien kietoutuvan ranteisiinsa, ja miehen
kasvojen kääntyessä häneen päin hän näki, että ne olivat kalmankalpeat.

"Antakaa minulle kymmenen, ainoastaan kymmenen -- vain puoli tusinaa --
ja te saatte kaikki muut", huusi Wentworth. Hän irvisteli ja taivutti
päätään purrakseen Smokea jalkaan, mutta hillitsi itsensä ja alkoi
jälleen ruikuttaa rukouksiaan. "Vain puoli tusinaa. Minä aioin antaa ne
teille -- huomenna. Niin aioin. Ne ovat elämä! Ainoastaan puoli
tusinaa."

"Missä toinen säkki on?" ärjyi Shorty. "Sen olen syönyt", vastasi mies,
ja se oli selvästi suuri totuus. "Tämä säkillinen on vain jäljellä.
Antakaa minulle muutamia, niin saatte loput."

"Oletko syönyt ne!" karjaisi Shorty. "Koko säkillisen! Ja sillä aikaa
nuo poloiset ovat kuolleet saamatta ainoatakaan. Tästä saat, sika! Ja
tästä ... ja tästä ... ja tästä! Senkin sika! Senkin raato!"

Ensimmäinen potku sinkautti Wentworthin Smoken polvilta. Toisella
potkulla mies kierähteli lumessa. Mutta Shorty jatkoi potkimistaan.

"Varo varpaitasi", muuta Smoke ei sanonut.


V.

Sinä yönä ei leirissä nukuttu. Tunnin toisensa jälkeen Smoke ja Shorty
olivat sairaskäynneillä kaataen elähdyttävää perunavalmistetta,
neljänneslusikallisen kerrallaan, jokaisen potilaan hirveännäköiseksi
turvonneeseen suuhun. Ja seuraavana päivänä toinen jatkoi työtä toisen
nukkuessa.

Kuolemantapauksia ei enää sattunut. Heikoimmatkin potilaat alkoivat
toipua hämmästyttävän nopeasti. Miehet, jotka olivat maanneet selällään
viikkomääriä, kömpivät kolmen päivän perästä vuoteistaan ja
koikkelehtivat kainalosauvojen varassa. Ja aurinko, joka oli matkannut
kaksi kuukautta pohjoista kohti, kurkisti samana päivänä ensimmäisen
kerran vuoren harjanteen takaa.

"Ei ainoatakaan perunaa!" sanoi Shorty itkevälle ja rukoilevalle
Wentworthille. "Teissä ei ole keripukin varjoakaan. Olette pistänyt
poskeenne kokonaisen säkillisen perunoita ja olette turvattu keripukkia
vastaan vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi."

"Annan teille erään neuvon", sanoi Smoke Wentworthille. "Nämä ihmiset
paranevat pian, Shorty ja minä lähdemme täältä viikon kuluttua --
täällä ei ole ketään teitä puolustamassa, kun miehet hyökkäävät
kimppuunne. Tuossa on tie. Dawsoniin on kahdeksantoista päivän matka."

"Pudistakaa pian tämän laakson lumet jaloistanne", yhtyi Shorty,
"muuten muuttuu se, mitä minä teille tein, leikiksi sen rinnalla, mitä
nämä toipilaat tekevät."

"Hyvät herrat, pyytäisin teiltä erästä asiaa", ruikutti Wentworth.
"Olen outo tällä seudulla. En löydä tietä. Antakaa minun seurata
mukananne. Maksan tuhat dollaria, jos saan matkata kanssanne."

"Totta kai", sanoi Smoke kujeellisesti hymyillen. "Jos Shorty suostuu
siihen."

"Kuka? Minäkö?" Shorty suoristihen koettaen näyttää mahdollisimman
majesteettiselta. "Minä en ole suorastaan mikään. Puuta pureva toukka
on tuhat kertaa ylpeämpi minua. Minä olen täi, sontiainen, kaalimadon
veli ja lihakärpäsen poika. Minä voin häpeämättä seurustella
kaikkinaisten ryömiväisten, matelevaisten ja haisevaisten kanssa. Mutta
minäkö matkaisin tuon hylkiön toverina! Tiehenne, raato!"

Amos Wentworth läksi yksin taipalelle vetäen reessä niin suurta
muonamäärää kuin hän tarvitsi päästäkseen Dawsoniin. Mailin päässä
tiellä Shorty saavutti hänet.

"Tulkaahan tänne puheilleni", kuului Shortyn tervehdys. "Tulkaa tänne.
Sukkelasti vain. Ja tänne ne!"

"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vikisi Wentworth ja vapisi
muistellessaan Shortyn hänelle käsin ja jaloin antamaa löylytystä.

"Meidän tuhat dollariamme, ettekö sitä ymmärrä? Se tuhannen dollarin
kultahiekka, millä Smoke osti teiltä yhden pienen, vaivaisen perunan.
Tänne se vain!"

Ja Amos Wentworth ojensi hänelle kultapussin.

"Purkoon teitä haisunäätä ja menehtykää vesikauhuun", hyvästeli Shorty.



MUNATRUSTI


I.

Eräänä purevan kireänä pakkaspäivänä tapahtui A. C.-yhtiön isossa
kaupassa Dawsonissa, että Lucille Arral viittasi Smoke Bellewiä
tulemaan hänen luokseen myymäläpöydän ääreen.

Smoke noudatti innokkaasti hänen viittaustaan. Dawsonissa ei ollut
miestä, jota Lucille Arralin, Palace Opera Housessa joka ilta
esiintyvän vakinaisen pikkuoopperan laulajattaren, osoittama huomio ei
olisi mairitellut.

"Sesonkimme on nyt lamassa", valitti Lucille, kasvoillaan ihastuttava
nurkuilme, heidän puristettuaan toistensa kättä. "Kokonaiseen viikkoon
ei ole tehty ainoatakaan valtausretkeä. Naamiaiset, jotka Skiff
Mitchellin piti panna toimeen, on lykätty. Kultahiekan hituistakaan ei
ole liikkeessä. Oopperassa ei ole milloinkaan loppuunmyytyä huonetta.
Emmekä ole saaneet postia muusta maailmasta kokonaiseen kahteen
viikkoon. Sanalla sanoen, tämä pikkukaupunkirähjä on ryöminyt
makuusäkkiin ja vetää unta kuin hirsi. Tänne on saatava eloa -- ja sen
voitte te kanssani tehdä. Me jos kukaan kykenemme soittamaan
herätyskelloa. Olen rikkonut välini Wildwaterin kanssa, tiedättehän."

Smoken silmien eteen ilmestyi kaksi näkyä melkein yhtaikaa. Toinen oli
Joy Gastell; toisessa hän näki itsensä Wildwaterin ampumana autiolla
lumilakeudella, jota napaseudun kuu valaisi. Ilmeisesti Smoke ei ollut
aivan halukas "soittamaan kaupunkia hereille" Lucille Arralin kanssa --
sen tämä saattoi hyvin huomata.

"En tarkoita lainkaan sitä, mitä nyt ajattelette, korea kiitos", sanoi
Lucille Arral ivallisesti, naurahti ja muutti sitten ilmeensä
happameksi. "Jos milloin heittäydyn syliinne, täytyy teidän katsella ja
arvostella minua suopeammilla silmillä kuin nyt."

"On ihmisiä, jotka ovat kuolleet sydänhalvaukseen kuullessaan
odottamattoman ilosanoman", sanoi Smoke ulkokultaisesti, sillä hän
tunsi todellista kevennystä.

"Viekastelija", vastasi Lucille Arral rakastettavalla äänellä.
"Olitte kuolla säikähdyksestä. Kuulkaahan nyt, mitä sanon, herra
Bellew: minä en aio mielistellä teitä, ja jos te tohditte ryhtyä minua
mielistelemään, joudutte tekemisiin Wildwaterin kanssa. Te tunnette
hänet. Lisäksi ... en ole todella tehnyt eroa hänestä."

"Jatkakaa arvoitteluanne", hymyili Smoke. "Tunnin kuluttua kenties alan
saada vihiä siitä, mitä tarkoitatte."

"Ei teidän tarvitse arvata, Smoke. Kerron teille kaiken juurta jaksain.
Nähkääs, Wildwater luulee, että olen hylännyt hänet."

"No, oletteko sen tehnyt vai ettekö?"

"En, en ole sitä tehnyt. Tämä vain meidän kesken. Hän luulee minun niin
tehneen. Nostin metelin kuin erojaisiksi, ja se teki hyvää hänelle."

"Mitä osaa minun on esitettävä -- syöttiäkö vai kylänhölmöä?"

"Ei kumpaakaan. Teidän on perustettava eräs liike, saatamme Wildwaterin
naurunalaiseksi, havahdutamme Dawsonin iloon, ja sillä tavoin -- se on
päätarkoitus -- hän saa parannuksentekoon johtavan läksytyksen. Sitähän
kaipaa. Vaikka hän onkin mahtava pösö ja omistaa mainioita valtauksia
niin paljon, ettei tiedä niiden määrää..."

"Ja vaikka hän on kihloissa Alaskan kauneimman tytön kanssa", pisti
Smoke väliin.

"Niin, kiitos, vaikka hän on sitäkin ... niin ei hänen sovi olla niin
korskea. Eilisiltana hänellä oli jälleen kohtauksensa. Peitti
klubisalin lattian kultahiekalla. Vähintään tuhannen dollarin arvosta.
Hän vain avasi kukkaronsa ja sirotteli kullan tanssivien jalkoihin.
Tietenkin olette kuullut siitä puhuttavan."

"Olen, aamulla kuulin. Haluaisinpa olla sen lattian lakaisija. Mutta
muuatta seikkaa en vieläkään ymmärrä. Mitä se minua liikuttaa?"

"Kuulkaahan nyt. Hän on liian lörppö. Purin kihlauksemme, ja nyt hän
kiertää koko maailman ja tekee mielettömyyksiä, aivan kuin olisin
särkenyt hänen sydämensä. Nyt se tulee. Pidän kananmunista."

"Mutta mitä tekemistä kananmunilla ja hyvällä ruokahalulla on tässä
jutussa?" kysyi Smoke.

"Paljonkin, kunhan vain maltatte kuunnella. Pidän kananmunista. Mutta
niitä on vain niukasti täällä Dawsonissa."

"Aivan niin, minäkin tiedän sen. Slavovitshin ravintolalla on runsain
varasto. Kinkkuannos ja muna -- kolme dollaria. Kinkku ja kaksi munaa
-- viisi dollaria. Munan hinta on siis kaksi dollaria. Ja vain
keikarien ja Arralien ja Wildwaterien kannattaa niitä syödä."

"Wildwater pitää myöskin kananmunista", jatkoi Lucille Arral. "Mutta
siitä ei ole kysymys. Minä pidän niistä. Syön aamiaista joka päivä
kello yhdeltätoista Slavovitshilla. Syön aina kaksi kananmunaa." Hän
vaikeni tarkoituksellisesti. "Ajatelkaahan, että joku voi ostaa kaikki
munat!"

Hän odotti, ja Smoke katseli häntä ja myönsi ihaillen mielessään, että
Wildwaterilla oli hyvä maku.

"Te ette kuuntele", sanoi Lucille Arral.

"Jatkakaa", vastasi Smoke. "Tunnustan rikkomukseni. Mitä minun on
vastattava?"

"Olette hidasälyinen! -- Te tunnette Wildwaterin. Kun hän näkee minun
kaihoavan kananmunia -- osaan näyttää kaihoisalta -- mitä hän silloin
tekee?"

"Vastatkaa itse. Jatkakaa."

"Nähkääs, hän lähtee ja etsii käsiinsä miehen, joka on muodostanut
munatrustin. Hän ostaa trustin, maksoi mitä maksoi. Kuvaelma: Minä
tulen Slavovitshille kello yhdeltätoista. Wildwater istuu viereisessä
pöydässä. Hän pitää kunnia-asiana olemista nimikkopaikallaan. 'Kaksi
kananmunaa', sanon tarjoilijalle. -- 'Olen pahoillani, neiti Arral',
sanoo tarjoilija, 'kananmunat ovat loppuneet'. -- Silloin Wildwater
huutaa karjahtelevalla karhunäänellään: 'Tarjoilija, kuusi pehmeäksi
keitettyä munaa.' -- Ja tarjoilija sanoo: 'Heti, herra', ja tuo munat.
Uusi kuvaelma: Wildwater silmäilee minua, ja minä olen kuin solvaistu
jääpuikko ja kutsun tarjoilijaa. 'Olen pahoillani, neiti Arral', sanoo
hän, 'mutta nuo kananmunat ovat herra Wildwaterin. Nähkääs neiti, hän
omistaa ne.' Uusi kuvaelma: Wildwater on kuin voitollinen sankari,
koettaa parhaansa mukaan näyttää viattomalta ja syö kuusi
kananmunaansa.

"Jälleen uusi kuvaelma: Slavovitsh itse asettaa eteeni kaksi
käristettyä kananmunaa ja sanoo: 'Herra Wildwaterilta, neiti.' Mitä
saatan tehdä? Mitä muuta kuin hymyillä Wildwaterille, ja sen jälkeen
teemme luonnollisesti sovinnon, ja hän arvelee selvinneensä huokealla,
jos hänen on täytynyt maksaa kymmenen dollaria jok'ainoasta
trustimunasta."

"Jatkakaa, jatkakaa", sanoi Smoke innostuneena. "Millä asemalla minun
on hypättävä salamatkustajaksi junaan, tai minkä vesisäiliön luona
minut potkaistaan pelistä?"

"Teitä ei potkaista lainkaan pois. Te ajatte munajunassa aina
pääteasemalle asti. Te perustatte sen munatrustin. Teette sen nyt heti,
tänä päivänä. Saatte ostetuksi jok'ainoan Dawsonissa olevan kananmunan
ja myydyksi ne Wildwaterille melkein millä voitolla tahansa. Ja sitten,
jälkeenpäin, annamme tarinan salaisen punalangan paljastua. Wildwater
joutuu naurunalaiseksi, ja hänen korskeutensa hiukan talttuu. Te ja
minä niitämme kunnian siitä. Te ansaitsette sievoiset rahat. Ja Dawson
havahtuu hartaisiin naurajaisiin. Luonnollisesti -- jos pidätte
yritystä liian uhkarohkeana, minä annan kultahiekan trustin
perustamiseksi."

Viimeinen lause oli liikaa Smokelle. Koska hän oli vain tavallinen
länsimaalainen, jolla on omat merkilliset päähänpiintymänsä rahoista ja
naisista, hylkäsi hän halveksien Lucille Arralin tarjoaman kultahiekan.


II.

"Hei, Shorty!" huusi Smoke pääkadun poikki toverilleen, joka taivalsi
siellä tiukkaan, huojuvaan tapaansa, kainalossa paljas pullo, jonka
sisällys oli jäätynyt. Smoke meni hänen luokseen.

"Missä olet ollut koko aamupäivän? Olen etsinyt sinua kaikkialta."

"Lääkärillä", vastasi Shorty ja näytti pulloa. "Sallyn laita on hiukan
hullusti. Syöttäessäni eilisiltana koiria näin, että sen häntä- ja
kylkikarvat olivat ruvenneet lähtemään. Lääkäri sanoo..."

"Mitä se minua liikuttaa", keskeytti Smoke kärsimättömästi. "Minä
tahdon, että..."

"Mikä sinun on?" kivahti Shorty ihmetellen. "Sally menettää kaikki
karvansa tässä pakkasessa. Koira on sairas, sanon minä. Lääkäri..."

"Sally odottakoon. Kuulehan, kun sanon..."

"Se ei voi odottaa, sanon minä. Se olisi eläinrääkkäystä. Koira
paleltuu. Mikä hitto sinua riivaa? Onko Monte-Criston valtaus
osoittautunut rikkaaksi?"

"Sitä en tiedä. Mutta pyydän sinua tekemään erään palveluksen."

"Mielelläni sen teen", sanoi Shorty alttiina, heti leppyneenä ja
myöntyväisenä. "Mikä se on? Anna kuulua."

"Pyydän, että menet ostamaan minulle kananmunia..."

"Viivana, ja kölninvettä ja riisipuuteria, kunhan sanot sanankin. Ja
sillä välin kadottaa Sally-parka viimeisenkin karvansa. Kuulehan,
Smoke, jos aiot ruveta rehentelemään, saatat ostaa koreasti itsekin
kananmunasi. Minä tyydyn kyllä sianlihaan ja papuihin."

"Aionkin ostaa, mutta sinun on autettava minua, niin että pidä suusi
kiinni nyt, Shorty. Minulla on puhevuoro. Mene heti Slavovitshille.
Maksa vaikka kolme dollaria, mutta osta häneltä kaikki."

"Kolme dollaria!" voivotteli Shorty. "Ja viimeksi eilen kuulin, että
hänellä on ainakin seitsemänsadan varasto. Kaksituhattasata dollaria --
kananperunoista! Ei, kuulehan, Smoke, sanon sinulle erään seikan. Mene
heti lääkärille. Hän auttaa sinua. Minulla on muutakin tehtävää kuin
tässä seisominen."

Hän lähti liikkeelle, mutta Smoke tarrasi häntä olkapäihin, seisahdutti
ja pyöräytti hänet takaisin.

"Minä voisin tehdä vaikka mitä puolestasi", vakuutti Shorty tosissaan.
"Jos sinulla olisi nuha ja kumpikin käsivartesi olisi poikki, istuisin
yötä päivää nenääsi niistämässä. Mutta minut saa toimittaa heti
helvettiin, jos tuhlaan kaksituhattasata dollaria ostaakseni
kananperunoita sinulle tai jollekulle muulle kaksijalkaiselle."

"Eiväthän ne dollarit ole sinun omiasi, vaan minun, Shorty. Aion ryhtyä
erääseen liikeyritykseen. Aion ostaa jok'ainoan kananmunan Dawsonista,
Klondykesta, Yukonilta. Minulla ei ole nyt aikaa kertoa sinulle
yksityiskohtia. Ne saat kuulla myöhemmin, samoin kuin jakaa voiton, jos
haluat. Mutta nyt on munien hankkiminen kysymyksessä. Riennä
Slavovitshille, kuin jo olisit perillä, ja osta häneltä kaikki."

"Mitä minä sanon hänelle? Hän ymmärtää kyllä, etten aio pistää niitä
mahaani."

"Älä sano hänelle mitään. Rahat puhuvat. Hän myy niitä kahdella
dollarilla kappaleen keitettyinä. Tarjoa hänelle aina kolmeen asti
raaoista. Jos hän käy uteliaaksi, sano ryhtyväsi perustamaan
kanatarhaa. Minun täytyy saada hänen kananmunansa. Ja jatka sitten
etsimistä, nuuski ja osta jokainoa kananmuna Dawsonista. Ymmärrätkö?
Osta! Pienessä osuuskaupassa viistoon vastapäätä Slavovitshia on
muutamia. Osta ne. Minä lähden Klondyke Cityyn. Siellä on muuan
kipeäjalkainen, vararikon partaalla oleva ukko, jolla on
kuutisenkymmentä. Minä hankin hänelle matkalipun ja itselleni hänen
kananmunansa. Ja väitetään, että sahan takana asuvalla, mokkasiineja
valmistavalla eukolla on parikymmentä."

"No, hyvä on, olkoon niinkuin sanot, Smoke. Mutta Slavovitsh tuntuu
olevan mehukkain sitruuna, mitä meillä on puserrettavana. Kokoan ensin
pienet erät ja lopuksi puristan hänet aivan tyhjäksi."

"Hyvä on. Pidä kiirettä. Illalla selitän sinulle suunnitelman."

Mutta Shorty heilutti pulloa. "Ensin lääkitsen Sallyn. Sen aikaa saavat
kananmunat odottaa. Ja ellei niitä ole jo sukupuuttoon syöty, ei niitä
myöskään syödä sillä välin kun minä hoitelen sairasta koiraparkaa, joka
on pelastanut meidän kummankin hengen paljon useammin kuin kerran."


III.

Mikään trusti ei ole toiminut ripeämmin kuin ystävysten. Kolmessa
päivässä oli jokainoa tiedossa oleva kananmuna Dawsonista joutunut
joitakin kymmeniä lukuunottamatta Smoken ja Shortyn käsiin.

Ne munatusinat, joita he eivät vielä olleet saaneet, olivat kahden
henkilön hallussa. Toinen, jonka kanssa Shorty oli neuvotteluissa, oli
intiaanivaimo, jonka tupa sijaitsi kummulla sairaalan takana.

"Tänään minä kiristän ne siltä", ilmoitti Shorty seuraavana aamuna.
"Pese sinä astioita, Smoke. Tulen tuiskuna takaisin, ellen halkea
harmiin hänelle rahoja pulittaessani. Miehistä selviäminen ei ole
temppu eikä mikään. Mutta vihoviimeisen naisväki -- niiden taito tenätä
vastaan ostajalle on suorastaan liikuttava."

Kun Smoke iltapäivällä palasi majaan, oli Shorty polvillaan lattialla
ja hieroi linjamentilla Sallyn häntää, ja hänen ilmeensä näytti enemmän
kuin epäilyttävän viattomalta.

"No, millainen on menestys ollut?" tiedusteli Shorty kylmäkiskoisesti
usean minuutin mentyä.

"Ei kehuttava", vastasi Smoke. "Miten luonnisti sinua intiaanieukon
luona?"

Shorty nyökäytti rehentelevästi päätään pöydällä olevaa peltikannua
kohti, joka sisälsi munia. "Mutta maksoivat seitsemän dollaria
kappale", tunnusti hän hierottuaan runsaan minuutin välillä koiran
häntää. "Minä tarjosin lopuksi kymmenen dollaria", sanoi Smoke, "ja se
sanoi jo myyneensä munansa. Näyttää pahalta, Shorty. Joku muukin on
liikkeellä. Niistä kahdestakymmenestäkahdeksasta kananmunasta voi
koitua meille paljon kiusaa. Näetkö, trustin menestys riippuu siitä,
että saa käsiinsä jok'ainoan..."

Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti toveriaan. Shortyssa oli tapahtunut
ilmeinen muutos. Hän sulki linjamenttipullon, kuivasi hitaasti ja
huolellisesti kätensä Sallyn turkkiin, kohosi pystyyn, käväisi majan
nurkkauksella lämpömittaria tarkastamassa ja tuli takaisin. Hän puhui
matalalla, ilmeettömällä, teennäisen kohteliaalla äänellä.

"Olepa ystävällinen ja sano minulle vielä kerta, miten paljon oli
munia, joita mies kieltäytyi sinulle myymästä?" kysyi hän.

"Kaksikymmentäkahdeksan."

"Hm", sanoi Shorty itsekseen ja nyökäytti päätään hyväksyvästi. Sitten
hän silmäili pidätetyllä suuttumuksella kamiinaa. "Smoke, meidän on
hankittava uusi kamiina. Tuo on jo palanut rauskaksi, emmekä enää saa
noetonta leivänmurua suuhumme sen tuprutukselta."

"Anna kamiinan olla aloillaan", käski Smoke, "ja sano, mitä mietit."

"Mitäkö mietin? Tahdotko tietää, mitä minä mietin? Siis, olepa hyvä ja
katso kauniilla silmälläsi pöydällä olevaa kannua. Näetkö sen?"

Smoke nyökkäsi.

"Sanon sinulle erään seikan, vain yhden seikan. Tieteellisen
täsmällisesti kannussa on kaksikymmentäkahdeksan munaa, ei enempää eikä
vähempää, ja ne maksavat kukin seitsemän isoa, pyöreätä dollaria. Jos
välttämättä haluat lisäselvitystä, olen nöyrin palvelijasi ja osaan sen
sinulle antaa."

"Julista julki."

"Se roisto, jonka kanssa hieroit kauppoja, on kookas, romuluinen
intiaani. Eikö niin?"

Smoke nyökkäsi ja jatkoi nyökäyttelyään joka kysymykseen.

"Mieheltä on puuttunut toinen poskenpuolikas, sen jälkeen kuin
harmaakarhu sitä hiukan hyväili. Eikö niin? Hän on koirakauppias,
niinhän? Hänen nimensä on Arpi-Jim. Enkö ole oikeassa? Oletko pysynyt
perässä?"

"Tarkoitat, että olemme tarjonneet..."

"Kilpaa keskenämme. Ihan ihkasen varmasti. Se eukko on miehen vaimo, ja
ne asuvat kummulla sairaalan takana. Minä olisin saanut ne kahden
dollarin kappalehinnalla, ellet sinä olisi pistänyt sormiasi väliin."

"Samalla hinnalla olisin minäkin saanut", nauroi Smoke, "jos olisit
pysynyt nahoissasi. Mutta se on aivan yhdentekevää. Nyt me tiedämme
olevamme markkinain herroina. Se on pääasia."

Shorty käytti seuraavan tunnin kirjallisiin töihin: tuhenteli
lyijykynännykeröllä kolme vuotta vanhan sanomalehden reunoja, ja mitä
mutkikkaampia ja kuvakirjoituksellisempia hänen numeronsa olivat, sitä
kirkkaammin hänen näkötaulunsa paistoi.

"Siinä se nyt on", sanoi hän lopuksi. "Mahtavaa! Uskotko. Annahan minun
lukea lopputulos. Sinulla ja minulla on nyt yhteensä täsmälleen
yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kolme kananmunaa. Ne maksavat meille
pilkulleen kaksituhatta seitsemänsataa kuusikymmentä dollaria,
jos laskemme yhden kultahiekkaunssin kuudeksitoista dollariksi
emmekä peri palkkaa hankkimisajasta. Jos annamme Wildwaterin
maksaa kymmenen dollaria munasta, ansaitsemme kuusituhatta
yhdeksänsataaseitsemänkymmentä dollaria puhdasta. Voimme sanoa sitä
aritmetiikaksi, jos joku tulee kysymään sinulta sen nimeä. Ja minä saan
puolet! Anna minun puristaa kättäsi, Smoke. Olen niin kiitollinen, että
kiitollisuus kuohuu kuolana suustani."


IV.

Kello yhdentoista aikaan Smoke havahtui makeimmasta unestaan
ravisteluun ja näki Shortyn, jonka turkki uhosi raikasta pakkasta ja
käsi tuntui puistattavan kylmältä, kun se kosketti hänen poskeaan.

"Mitä sinä nyt?" murahti Smoke. "Onko Sallyn viimeinenkin karva
lähtenyt?"

"Mitä vielä! Mutta olen kuullut hyviä uutisia, joilla haluan sinua
ilahduttaa. Tapasin Slavovitshin. Tai Slavovitsh tapasi minut, sillä
hän se aloitti puheen. Hän sanoi minulle: 'Tahtoisin puhua kanssanne
niistä kananmunista. Kukaan ei tiedä, että olen myynyt ne teille. Mutta
jos haluatte tehdä hyviä kauppoja, niin annan teille hyödyllisen
tiedon.' Ja sen hän teki, Smoke. Entä millaiseksi luulet sitä hyvää
uutista?"

"Jatka. Anna kuulua."

"Ehkäpä se kuulostaa hiukan uskomattomalta, mutta sen hyvyyden
alkujuuri on -- Wildwater Charley. Hän tahtoo ostaa munia. Hän tuli
Slavovitshille ja tarjosi viittä dollaria munasta, ja ennen kuin
läksin, hän oli korottanut tarjouksensa kahdeksaan. Mutta
Slavovitshilla ei ole ainoatakaan kananmunaa. Loppuponneksi Wildwater
pamautti Slavovitshille iskevänsä hänet hengiltä, jos hän vain saa
tietää Slavovitshin piilottaneen kananmunansa. Slavovitshin täytyi
tunnustaa myyneensä kananmunansa, mutta ostajan nimeä hän ei sanonut
voivansa ilmaista.

"Slavovitsh pyysi lupaa saadakseen sanoa Wildwaterille, kuka oli munat
ostanut. 'Shorty', sanoi hän minulle. 'Wildwater tulee luoksenne
juoksujalkaa. Saatte hänet maksamaan kahdeksan dollaria.' -- 'Vai
kahdeksan dollaria, ei sitten vaikka mikä olisi!' sanoin. 'Hän saa
pulittaa kymmenen, ennen kuin annan.' Joka tapauksessa sanoin
Slavovitshille miettiväni asiaa ja ilmoittavani hänelle varhain
huomisaamuna. Luonnollisesti annamme hänen kertoa sen Wildwaterille.
Vai mitä?"

"Tietenkin, Shorty. Mene Slavovitshille ensitöiksesi aamulla. Anna
hänen selittää Wildwaterille, että sinä ja minä olemme yhtiömiehinä
liikkeessä."

Aamulla Smoke tapasi taas Lucille Arralin A. C-yhtiön myymälässä.

"Nyt se pyörii", riemuitsi Smoke. "Nyt se pyörii. Wildwater on ollut
Slavovitshilla ja koettanut ostaa ja kiristää häneltä kananmunia. Ja
nyt on Slavovitsh kertonut hänelle, että Shorty ja minä omistamme
trustin."

Lucille Arralin silmät säteili riemua. "Minä lähden heti aamiaiselle",
huudahti hän. "Ja tilaan munia tarjoilijalta, ja kun niitä ei ole,
tulen niin murheelliseksi, että kivikin heltyisi säälistä. Ja Wildwater
on luonnollisesti ollut Slavovitshin luona ja koettanut ostaa trustin.
Olkaa lujina ja pitäkää hinta korkeana. Minä en tyydy kymmentä dollaria
vähempään enkä anna teille, Smoke, milloinkaan anteeksi, jos myytte
halvemmalla."

Puolenpäivän aikaan Shorty kattoi pöydälle aterian ystävysten tuvassa:
vadin papuja, kaksi kahvimukia, hapanta leipää, läkkirasian voita ja
toisen säilykekermaa, höyryävän vadin hirven- ja sianlihaa ja kulhon
kuivattuja persikoita, minkä jälkeen hän huusi: "Ruoka on odottamassa.
Silmäisepä silti ensin Sallyä."

Smoke laski kädestään valjaat, joita oli valmistamassa, avasi oven ja
näki Sallyn ja Brightin ilolla ja riemulla häätävän valta-alueeltaan
naapurimajan sissiretkelle lähteneitä ajokoiria. Mutta hän näki
muutakin, mikä sai hänet kiireesti sulkemaan oven ja rientämään
kamiinan ääreen. Hirven- ja sianlihan jäljeltä vielä kuuman
paistinpannun hän asetti jälleen tulelle. Pani siihen tukevan kimpaleen
voita, otti kananmunan ja naksautti sen rikki antaen sisällyksen
valahtaa sähisevään pannuun. Hänen tarttuessaan toiseen munaan Shorty
tuli väliin, ja kävi kiivaasti häntä käsivarteen, koveten:

"Mitä sinä teet?"

"Paistan munia", selitti Smoke, samalla kun hän naksautti toisen munan
rikki ja sysäsi Shortyn käden syrjään.

"Oletko sairas?" kysyi Shorty huolissaan, kun Smoke valutti pannuun
kolmannen munan. "Vai oletko aivan järjiltäsi? Sinä olet jo tuhlannut
kolmenkymmenen dollarin kananmunat!"

"Kohta, kuudenkymmenen", vastasi Smoke ja löi rikki neljännen. "Pois
tieltä, Shorty. Wildwater nousee par'aikaa mäkeä ja on viiden minuutin
kuluttua täällä."

Shorty veti syvän ymmärtämyksen henkäyksen ja istui pöydän ääreen. Kun
odotettu kolkutus kuului ovelta, istui Smoke vastapäätä ystäväänsä, ja
kummankin lautasella tuoksui kolme paistettua munaa.

"Sisään!" huusi Smoke.

Wildwater Charley, lujatekoinen nuori jättiläinen, lähes kuusi jalkaa
pitkä ja yhdeksänkymmentä kiloa painava, tuli tupaan ja pudisti heidän
kättään.

"Istukaa pöytään, Wildwater", pyysi Shorty. "Paista muutamia munia
vieraallemmekin, Smoke. Lyön vetoa siitä, ettei hän ole syönyt munia
kokonaiseen iäisyyteen."

Smoke tyhjensi vielä kolme munaa paistinpannuun ja toi ne muutaman
minuutin kuluttua vieraalle, joka katseli niitä niin merkillisen synkin
silmäyksin, että Shorty myöhemmin tunnusti pelänneensä Wildwaterin
pistävän ne taskuunsa ja marssivan matkoihinsa.

"Yhdysvaltain keikarit eivät voi ruoka-asioissa olla vaativaisempia
kuin me", virkkoi Shorty. "Tässä me kolme nyt istumme ja pistämme
poskeemme yhdeksänkymmenen dollarin munat silmääkään räpäyttämättä."

Wildwater silmäili nopeasti katoavia munia ja näytti kivettyneeltä.

"Olkaa hyvä ja syökää", kehotti Smoke.

"Ne ... ne eivät ole kymmenen dollarin arvoisia", sanoi Wildwater
hitaasti.

Shorty vastasi taisteluhaasteeseen. "Eikö mikä tavara tahansa ole sen
hinnan arvoinen, minkä siitä voi saada, vai mitä arvelette?" kysyi hän.
"Mutta silti..."

"Turha tenätä vastaan. Puhun vain siitä, minkä verran voimme saada
niistä. Kymmenen dollaria kappale, aivan niin. Me olemme munatrusti,
Smoke ja minä, pitäkää se mielessänne. Me sanomme: kymmenen dollaria
kappale, ja silloin on hinta: kymmenen dollaria kappale." Hän pyyhki
lautastaan leipäpalalla. "Melkeinpä söisin pari lisää", huokasi hän ja
otti eteensä papuja.

"Ette te sellaista munamäärää voi syödä", väitti Wildwater. "Se on ...
se on väärin."

"Me olemme niin ihastuneita muniin, Smoke ja minä", kuului Shortyn
anteeksipyyntö.

Wildwater söi annoksensa kasvoillaan epäröivä ilme ja katseli
epäluuloisesti kumpaakin kumppanusta. "Voitte ansaita hyvästi", aloitti
hän kokeensa. "Myykää tai lainatkaa tai antakaa minulle kymmenkunta
kananmunaa."

"Niin", vastasi Smoke, "tiedän kyllä kokemuksesta, miten vaikeata on
olla saamatta kananmunia. Mutta niin köyhiä emme ole, että myisimme
vieraanvaraisuuttamme. Ne eivät maksa teille mitään..." Kova potku
pöydän alitse ilmaisi hänelle Shortyn käyvän levottomaksi.
"Kymmenkuntako sanoitte, Wildwater?"

Wildwater nyökkäsi.

"Pidähän kiirettä, Shorty", jatkoi Smoke, "ja paista ne vieraallemme.
Ymmärrän aivan hyvin. Muistan kyllä sen ajan, jolloin minäkin kykenin
syömään kymmenen munaa kerrallaan."

Mutta Wildwater laski pidättäen kätensä innokkaan Shortyn käsivarrelle
ja sanoi: "En tarkoita paistettuja. Haluan saada ne kuorineen."

"Voidaksenne viedä ne mukananne?"

"Niin."

"Se ei ole vieraanvaraisuutta", väitti Shorty. "Se on -- se on kauppaa."

Smoke nyökkäsi hyväksyvästi. "Niin, se on eri asia, Wildwater. Luulin
teidän tahtovan syödä ne. Nähkääs, olemme ryhtyneet liikeyritykseen."

Wildwaterin vaaralliset sinisilmät alkoivat muuttua vielä
vaarallisemman näköisiksi. "Minä maksan ne", sanoi hän terävästi.
"Paljonko haluatte tusinasta?"

"Emme myy tusinoittain", vastasi Smoke. "Emme voi myydä tusinoittain.
Emme ole elintarvekauppiaita, olemme liikemiehiä. Olemme perustaneet
kiinteän trustin ja myymme ainoastaan koko varastomme kerrallaan,
muuten emme ainoatakaan."

"Miten monta teillä on ja paljonko niistä haluatte?"

"Miten monta meillä on, Shorty?" kysyi Smoke.

Shorty kakisteli kurkkuaan ja laski yhteen ja vähensi ääneensä.
"Odottakaahan. Yhdeksänsataa seitsemänkymmentä kolme, siitä pois
yhdeksän -- jäännös yhdeksänsataa kuusikymmentä kaksi. Ja koko höskä,
kun kappalehinta on kymmenen, maksaa yhdeksäntuhatta kuusisataa
kaksikymmentä dollaria. Luonnollisesti olemme kunniallisia miehiä ja
maksamme pilaantuneitten munien hinnan takaisin, mutta sellaisia ei
ole. Ei kukaan ole niin mieletön, että myisi mätiä munia."

"Aivan niin", puuttui Smoke puheeseen. "Rahat takaisin pilaantuneista."

"Te voitte vuorostanne korottaa hinnan kahdeksikymmeneksi kappaleelta
ja ansaita sata prosenttia", neuvoi Shorty.

"Kuulkaahan", sanoi Wildwater avomielisyyden puuskan valtaamana.
"Kerron teille koko jutun, mutta pitäkää se omana tietonanne. Kuten
muistatte, olin kihloissa neiti Arralin kanssa. Mutta hän on purkanut.
Sen tiedätte, kuten aivan kaikki. Häntä varten minä tahdon ostaa
kananmunia."

"Hm", sanoi Shorty ovelasti, "silloin ymmärtää yskän, että haluatte ne
kuorineen. Mutta moista en teistä olisi millään uskonut."

"Mitä?"

"Se on halpamaista, sitä se on", jatkoi Shorty siveellisesti
suuttuneena. "En ihmettelisi ollenkaan, jos saisitte haulipaukun
pakaroihinne siitä tekosesta. Ja sen ansaitsisitte."

Wildwater oli vähällä saada raivovimmakohtauksensa. Hän puristi kätensä
nyrkkiin, niin että toisessa oleva huokeahintainen haarukka alkoi
taipua, ja hänen siniset silmänsä syytivät pahaenteisiä kipinöitä.
"Eihän toki, Shorty, kuulkaahan: mitä tarkoitatte? Jos luulette
kyseessä olevan jonkin salahankkeen..."

"Tarkoitan mitä tarkoitan", vastasi Shorty uhmailevasti. "Ja voitte
heittää hiiteen ajatukset salahankkeesta. Julkisesti sellainen
tavallisesti tapahtuu. Muuten ette niitä voi heittää."

"Heittää ... mitä?"

"Munia, luumuja, pesä- ja biljardipalloja ja vaikka mitä. Mutta sitä
tekoanne saatte katua, Wildwater. Ei minkäänlainen oopperayleisö sitä
siedä. Vaikka hän onkin näyttelijätär, ei ole mitään aihetta pommittaa
häntä julkisesti kananmunilla."

Silmänräpäyksen näytti siltä, kuin Wildwater olisi ollut
halkeamaisillaan tai saamaisillaan halvauksen. Hän nieli suuntäyden
kuumaa kahvia ja pääsi vähitellen tasapainoon.

"Erehdytte, Shorty", sanoi hän itseään kylmästi hilliten. "Minä en aio
heittää häntä kananmunilla. Ettekö käsitä", jatkoi hän kiihtyvällä
innolla, "että aion tarjota ne hänelle lautasella, käristetyt
kananmunat -- sellaisista hän enimmän pitää."

"Tiesin kyllä tuomitsevani teitä väärin", selitti Shorty
jalomielisesti. "Tiesin, ettette voisi tehdä niin halpamaista tekosta."

"No niin, mitäpä sitä enää muistelemme, Shorty", sanoi Wildwater
anteeksiantaen. "Tiedätte nyt, miksi haluan kananmunia. Minun on
välttämättä saatava niitä."

"Haluatteko kananmunia yhdeksällätuhannella kuudellasadalla
kahdellakymmenellä dollarilla?" kysyi Shorty.

"Teette tietenkin pilaa", tiuskaisi Wildwater vihastuen.

"Teemme kauppaa", vastasi Smoke. "Ette kai luule meidän kiertelevän
munia ostamassa vain liikuntoa saadaksemme?"

"Kuulkaa nyt järjen sanaa", pyysi Wildwater. "Haluan vain pari tusinaa.
Annan teille kaksikymmentä dollaria kappaleesta. Mitä minä tekisin
kaikilla muilla munilla? Olen vuosikausia elänyt tässä maassa
näkemättäkään kananmunia, ja aion täst'edeskin läpäistä ilman niitä."

"Ei teidän tarvitse tästä sielunrauhaanne kadottaa", neuvoi Shorty.
"Ellette niitä halua, niin sillä selvä -- puhelkaamme muusta. Emme me
aiokaan niitä väkisin teille työntää."

"Mutta minun on saatava niitä", valitti Wildwater.

"Silloin tiedätte, paljonko ne maksavat -- yhdeksäntuhatta
kuusisataakaksikymmentä dollaria, ellen ole laskenut väärin."

"Mutta ehkä niistä ei ole mitään hyötyä", väitti Wildwater. "Ehkä
neiti Arral ei enää pidäkään kananmunista."

"Arvelen neiti Arralin näiden kananmunien hinnan arvoiseksi", sanoi
Smoke tyynesti väliin.

"Arvoiseksi!" Wildwater hypähti kiihtyneenä pystyyn. "Hän on miljoonan
dollarin arvoinen. Hän on Klondyken kaiken kultahiekan arvoinen." Hän
istuutui ja jatkoi rauhallisemmalla äänellä: "Mutta kukapa silti
tahtoisi maksaa kymmentätuhatta dollaria hänen aamiaisestaan. Teen
teille ehdotuksen. Lainatkaa minulle pari munatusinaa. Annan ne
Slavovitshille. Tämä saa tarjota ne hänelle ja sanoa terveisiä minulta.
Hän ei ole suonut minulle hymyä sataan vuoteen. Jos munat saavat hänet
hymyilemään minulle, silloin ostan koko keon."

"Kirjoitatteko siitä sopimuksen?" kysyi Smoke nopeasti, sillä hän tiesi
neiti Arralin hymyilevän.

Wildwater ällistyi. "Tämän kummun kauppamiehet ovat ovelaa väkeä",
sanoi hän hieman pisteliäästi.

"Me vain myönnymme omaan ehdotukseenne", vastasi Smoke.

"All right, kirjoittakaa sitten ... sellainen sopimus, mikä pitää
kutinsa", ähkäisi Wildwater suutuksissaan.

Smoke kirjoitti heti sopimuksen, jonka mukaan Wildwater sitoutui
ostamaan kaikki kananmunat kymmenen dollarin kappalehinnalla, sillä
edellytyksellä, että hänen lainaksi saamansa kaksi tusinaa rakensivat
rauhan Lucille Arralin ja hänen välilleen.

Wildwater pidätti kynää, juuri kun oli kirjoittamaisillaan alle. "Kun
ostan munia, ostan tuoreita munia."

"Koko Klondykessa ei ole pilaantunutta kananmunaa", tiuskaisi Shorty.

"Mutta joka tapauksessa, jos löydän yhdenkin pilaantuneen, on teidän
maksettava kymmenen dollaria siitä takaisin."

"Se on oikeus ja kohtuus", sanoi Smoke rauhoittaen. "Se on vain oikeus
ja kohtuus."

Smoke lisäsi sanan "tuoreista" sopimukseen, ja Wildwater kirjoitti
kiukkuisesti nimensä, otti lainaamansa kaksi tusinaa peltikannuun, veti
kintaat käteensä ja avasi oven.

"Hyvästi, rosvot", murisi hän ja iski oven kiinni.


V.

Seuraavana aamuna Smoke oli Slavovitshilla näytelmän todistajana. Hän
istui Wildwaterin vieraana Lucille Arralia lähinnä olevassa pöydässä.
Näytelmä esitettiin melkein hiuskarvalleen niin kuin oopperalaulajatar
oli ennustanut.

"Ettekö ole vieläkään saaneet kananmunia?" kysyi Lucille Arral
tarjoilijalta valittavalla äänellä.

"Emme, madame", vastasi toinen. "Väitetään jonkun ostaneen jok'ainoan
kananmunan Dawsonista. Herra Slavovitsh on koettanut saada ostetuksi
jonkin verran erityisesti teitä varten. Mutta mies, joka edustaa
trustia, ei halua antaa."

Siinä samassa Wildwater viittasi isännän luokseen, laski toisen kätensä
hänen olalleen ja painoi hänen päänsä alas. "Kuulkaahan, Slavovitsh",
kuiskasi Wildwater käheällä äänellä, "lähetin eilisiltana teille pari
tusinaa. Missä ne ovat?"

"Ruokasäiliössä, aivan kaikki, lukuunottamatta niitä kuutta, mitkä olen
valinnut teitä varten."

"En halua niitä itselleni", kuiskasi Wildwater vielä hiljemmin.
"Käristäkää ne ja tarjotkaa neiti Arralille."

"Teen sen itse", vakuutti Slavovitsh.

"Älkääkä unohtako -- teidän on esitettävä samalla kunnioittavat
terveiseni", sanoi Wildwater lopuksi ja hellitti otteensa isännän
olkapäästä.

Kaunis Lucille Arral silmäili haluttomana edessään olevaa
kinkkukäriste- ja perunamuhennosannosta, kun Slavovitsh asetti hänen
eteensä kaksi käristettyä kananmunaa.

"Herra Wildwater lähettää kunnioittaen terveisiä", kuulivat
naapuripöydän vieraat isännän sanovan.

Smoke tunnusti itsekseen, että joka ilme Lucille Arralin näyttelyssä
oli erinomainen: nopea ilon välähdys hänen kasvoillaan, pään voimakas
käännös ja tahaton alku hymyilyyn, jota hän pidätti vain suurenmoisella
itsehillinnällä, kun hän päättävästi käänsi katseensa jälleen
ravintoloitsijaan, jotakin sanoen.

Smoke tunsi, miten Wildwaterin mokkasiini potkaisi häntä pöydän alitse.

"Syököhän hän ne -- siitä on kysymys -- syököhän hän ne?" kuiskasi
nuori jättiläinen tuskaisen jännityksen vallassa.

Ja syrjäsilmällä katsoen he näkivät Lucille Arralin epäröivän, melkein
sysäävän lautasen luotaan ja sitten kumminkin lankeavan kiusaukseen.

"Minä otan teiltä kananmunat", sanoi Wildwater Smokelle. "Sopimus on
voimassa. Näittekö hänet? Hän melkein hymyili. Minä tunnen hänet.
Kaikki käy hyvin. Kaksi munaa huomenna ja hän leppyy minulle ja kaikki
muuttuu hyväksi jälleen. Ellei hän olisi läsnä, puristaisin teidän
kättänne, Smoke, niin kiitollinen olen."

Smoke palasi ihastuneena kummulla olevaan majaansa, missä Shorty oli
synkän epätoivoisena panemassa pasianssia. Smoke tiesi jo vanhastaan,
että silloin, kun hänen toverinsa kaivoi kortit käsille pasianssia
pannakseen, oli tuomiopäivä tulossa.

"Talsi tiehesi äläkä hiisku minulle sanaakaan", ryöpsähti ensimmäinen
tiuskaus Smokelle.

Mutta pian Shorty purki suustaan kokonaisen sanatulvan.

"Nyt on leikki lopussa", voihki hän. "Trusti on tuhottu. Huomenna
tarjotaan munatotia jok'ainoassa kahvilassa dollarista lasi. Kenet
luulet minun tavanneen? Erään roiston, jolla on kolmetuhatta kananmunaa
-- ymmärrätkö? Juuri  Forty Milesta saapuneita!"

"Ämmäin loruja", sanoi Smoke uskomatta.

"Eikä helvetissä olekaan! Minä olen nähnyt munat. Gauteraux on miehen
nimi -- iso miehenroikale, sinisilmäinen Kanadan ranskalainen Ensin hän
kyseli sinua, sitten hän vei minut syrjään ja pisti minua suoraan
sydämeen. Meidän trustimme, meidän trustimme oli saanut hänet
liikkeelle. Hän tiesi, että Forty Milessä oli ne kolmetuhatta, kiiruhti
sinne ja keinotteli ne käsiinsä. 'Näyttäkää minulle', sanoin. Ja hän
näytti. Hänen koiravaljakkonsa ja pari intiaaniajajaa ... ne olivat
rannalla, juuri Forty Milestä tulleina. Ja reissä oli suopanelikoita --
pieniä puisia suopanelikoita.

"Veimme yhden jääröykkiön taakse keskijoelle ja avasimme sen. Munia!
Täynnä munia, kaikki höylänlastuihin pakattuina. Smoke, nyt me saamme
kumpikin rökkiimme. Pelimme on lopussa. Tiedätkö, mitä sen roiston
omatunto sieti sanoa minulle? Että saisimme ostaa ne kaikki kymmenen
dollarin hinnasta kappaleelta. Hän laati ilmoituksen, että munia oli
myytävänä. Hän sanoi, että meillä oli etuoikeus ostoon kello kymmenestä
kahteen, mutta ellemme tekisi kauppoja siihen mennessä, hän antaisi
hinnan nousta kuin paperileija."

"Sepä hyvä", sanoi Smoke hilpeästi. "Tuki suusi silmänräpäykseksi
ja anna minun ajatella. Nyt on toimittava ripeästi ja hyvässä
yhteisymmärryksessä -- muuta ei tarvita. Minä kutsun Wildwaterin tänne
kello kahdeksi munia noutamaan. Sinä ostat Gautereaux'n kananmunat.
Tietenkin tingit. Vaikkapa maksaisit kymmenenkin dollaria kappaleesta,
ostaa Wildwater ne kyllä samasta hinnasta. Jos saat halvemmalla --
hyvä, silloin ansaitsemme. Pidä huoli siitä, että munat ovat täällä
lyönnilleen kahdelta."

"Kuulehan, Smoke", huusi Shorty hetken perästä kumppanilleen, joka
asteli alas mäeltä. "Parasta on sinun ottaa sateenvarjo mukaasi. En
hiukkaakaan hämmästyisi, vaikka takaisin tullessasi sataisi kananmunia
taivaan täydeltä."


VI.

Smoke tapasi Wildwaterin klubissa, ja seuraava puolituntinen oli
myrskyä.

"Pyydän ilmoittaa teille jo etukäteen, että olemme saaneet lisää
munia", sanoi Smoke, sen jälkeen kun Wildwater oli luvannut tulla kello
kahdelta hänen majalleen ja maksaa ostoksensa käteisellä.

"Teillä on parempi onni kuin minulla munametsästyksessä", myönsi
Wildwater. "Entä miten monta munaa teillä on? Ja paljonko kultahiekkaa
minun on raahattava kummullenne?"

Smoke tarkisti tietojaan muistikirjastaan. "Mikäli tästä näkyy,
Shortyn laskujen mukaan, on meillä kolmetuhatta yhdeksänsataa
kuusikymmentäkaksi munaa. Kerrottuna kymmenellä..."

"Neljäkymmentätuhatta dollaria!" huusi Wildwater. "Te sanoitte, että
kananmunianne oli vain noin yhdeksänsataa. Tämä on petosta! Ikipäivänä
en siihen suostu!"

Smoke veti taskustaan sopimuksen ja osoitti sanoja: "_maksetaan
tavarat vastaanotettaessa_." -- "Tässä ei mainita mitään
hankittavien munien lukumäärästä. Te sitouduitte maksamaan kymmenen
dollaria jok'ainoasta munasta, minkä voisimme hankkia. No niin, me
olemme saaneet munia, ja sopimus on sopimus. Mutta rehellisesti sanoen:
meillä ei ollut aavistustakaan noista muista munista -- saimme tiedon
niistä vasta myöhemmin. Silloin meidän täytyi ne ostaa pitääksemme
trustimme pystyssä."

Viitisen pitkää minuuttia Wildwater kävi painostavan hiljaisuuden
vallitessa jaakopin-painia itsensä kanssa. Sitten hän antoi
vastahakoisesti myöten.

"Huono onni vainoo minua", sanoi hän murtuneena. "Täällä vilisee
kananmunia kaikkialla. Ja mitä pikemmin pääsen tästä pälkäästä, sitä
parempi. Niitä voisi tulla vielä yhtenä vyörynä. Minä tulen luoksenne
kello kaksi. Mutta neljäkymmentätuhatta dollaria!"

"Ainoastaan kolmekymmentä yhdeksäntuhatta kuusisataa kaksikymmentä",
oikaisi Smoke.

Kello puoli kaksi Shorty toi Gautereaux'n kananmunat; hänen oli
täytynyt turvautua kaksoisvaljakkoon ylämäessä. "Saamme melkein
kaksinkertaisen voiton", sanoi Shorty Smokelle heidän latoessaan
nelikoita majaan. "Tingin ne kahdeksaan dollariin, ja kiroiltuaan
kahdesti kaikki ranskankieliset voimasanansa hän antautui. Voittoa
tulee siis kaksi dollaria joka munalta, ja niitä on kolmetuhatta.
Maksoin hänelle kaikki. Olemme hänestä selvät."

Smoken tarkistaessa kultavaakaa ja valmistautuessa kaupantekoon Shorty
syventyi laskuihin.

"Tässä ovat numerot", ilmoitti hän riemuiten. "Ansaitsemme
kaksitoistatuhatta yhdeksänsataa seitsemänkymmentä dollaria. Emmekä ole
tuottaneet Wildwaterille pienintäkään vahinkoa. Hän saa neiti Arralin.
Lisäksi hän saa kaikki munat. Joka puolella tulvii voittoja. Kukaan ei
menetä."

"Myös Gautereaux ansaitsee kaksikymmentäneljätuhatta", nauroi Smoke,
"vähennettynä tietenkin munien hinnalla ja rahtikuluilla. Ja jos
Wildwater jatkaa trustinpitoa, voi hänkin etuilla samoilla
kananmunilla."

Katsellessaan ulos kello kahdelta Shorty näki Wildwaterin nousevan
mäkeä. Sisään tultuaan tämä oli pirteä ja liikemiesmäinen. Hän riisui
isot karhunnahkaturkit yhtään, ripusti ne naulaan ja istuutui pöydän
ääreen.

"Tuokaa nyt tänne kananmunanne, senkin rosvot", aloitti hän. "Ja jos
tiedätte mitä rauhaanne kuuluu, niin älkää ikipäivinä hiiskahtakokaan
minulle kananmunista."

He ajoittivat alkuperäisen trustin järjestämättömästä varastosta, ja
kaikki kolme laskivat. Heidän ehdittyään kahteensataan Wildwater
naksautti äkkiä munaa pöydän syrjään ja raotti sitä taitavasti
peukaloillaan.

"Ohoh, älkäähän nyt!" kuulutti Shorty vastalauseeksi.

"Muna on minun, vai mitä?" tiuskaisi Wildwater. "Maksanhan siitä
kymmenen dollaria. Mutta en lainkaan halua ostaa sikaa säkissä. Kun
pulitan kymmenen dollaria munasta, haluan myöskin tietää, mitä minä
saan."

"Jos suostutte, syön minä sen", ehdotti Shorty ivallisesti.

Wildwater tarkasti ja haisteli ja pudisti päätään.

"Ei Shorty, syöntinne saa jäädä. Tämä on hyvä muna. Antakaahan tänne
kannu. Aion syödä sen illalliseksi."

Kolmasti Wildwater rikkoi hyvän munan kokeeksi ja pani ne
vierelläänolevaan kannuun.

"Kaksi enemmän kuin laskitte, Shorty", sanoi hän, kun he lopettivat
laskemisensa.

"Silloin olen laskenut väärin", tunnusti Shorty ritarillisesti. "Ne
voitte saada kaupanpäällisiksi."

"No hyvä, ne kyllä jaksatte lahjoittaa", sanoi Wildwater synkästi.
"Siinä oli se osa. Yhdeksäntuhatta kuusisataa kaksikymmentä. Minä
maksan ne nyt. Kirjoittakaa kuitti, Smoke."

"Miks'ette laske ensin muitakin", ehdotti Smoke, "ja maksa kaikkia
yht'aikaa?"

Wildwater pudisti päätään. "Olen huononlainen laskumestari. Asia
kerrallaan, niin ei tapahdu erehdyksiä."

Hän meni turkkinsa luo ja veti sen kummastakin sivutaskusta kaksi
kultapussia, jotka olivat pulleita ja pitkiä kuin Bolognan makkarat.
Sen jälkeen kun ensimmäinen munaerä oli maksettu, oli pusseissa
ainoastaan muutamien satojen dollarien arvosta kultaa.

Miehet nostivat erään suopanelikon pöydälle ja alkoivat laskea jäljellä
olevia kolmeatuhatta. Kun he olivat päässeet sataan, iski Wildwater
munaa lujasti pöydänkulmaan. Se ei raksahtanut, vaan kilahti kuin
marmorikuula.

"Kovassa jäässä", huomautti hän ja löi kovemmin.

Hän näytti munaa: ainoastaan kuoressa oli ohut juova sillä kohtaa,
mihin isku oli sattunut.

"Hm", sanoi Shorty. "Ei ole mikään ihme, että ne ovat jäässä, sillä ne
tuotiin vast'ikään Forty Milestä. Tarvitaan kirves sen halkaisemiseen."

"Antakaa kirves", sanoi Wildwater.

Smoke toi kirveen, ja erämiehen varmalla kädellä Wildwater halkaisi
munan keskeltä kahtia. Smoke alkoi aavistella pahaa. Shorty oli
toiveikkaampi. Hän nosti toisen puoliskon nenänsä alle.

"Haisee sellaiselta kuin pitääkin", sanoi hän.

"Mutta ei näytä sellaiselta kuin pitäisi", väitti Wildwater. "Ja miten
se voi haista, kun hajukin on jäätynyt? Odottakaahan hetkinen."

Hän pani molemmat munanpuolikkaat paistinpannuun ja tämän kuumalle
kamiinalle. Sitten kaikki kolme miestä odottivat ääneti, sieraimet
laajoina. Vähitellen alkoi kamalanhajuista katkua levitä huoneeseen.

"Heittäkää se pihalle", sanoi Smoke inhon vallassa.

"Mitäpä se hyödyttää?" kysyi Wildwater. "Me koetamme kaikkia muitakin."

"Ei täällä tuvassa", sanoi Smoke yskien ja ollen oksentamaisillaan.
"Lyökää ne kahtia, kokeeksi riittää niiden näkeminenkin. Heitä muna
ulos, Shorty! Heitä ulos! Uhhuh! Ja jätä ovi auki!"

Nelikko nelikon jälkeen avattiin, muna munan perästä otettiin
umpimähkään ja halkaistiin, ja jok'ainoa muna osoitti samoja
toivottomia, auttamattomia pilaantumisen merkkejä.

"Ellette pahastu", ilkkui Wildwater, "sanon jäähyväiseni niin pian kuin
mahdollista. Sopimukseni edellytti tuoreita munia. Jos lainaatte
minulle reen ja koiravaljakon, vien kiireimmän kaupalla tuoreet pois,
ennen kuin ne tulevat saastutetuiksi."

Smoke auttoi rekeen kuormittamisessa. Shorty istui pöydän ääressä ja
pani pasianssia.

"Kauanko teillä on ollut hallussanne tuo munavarasto?" kuului
Wildwaterin hyvästely.

Smoke ei vastannut, ja heittäen silmäyksen kortteihin syventyneeseen
kumppaniinsa hän alkoi kumota suopanelikoita lumeen.

"Kuulehan, Shorty, paljonko sanoitkaan maksaneesi näistä
kolmestatuhannesta kappaleelta?" kysyi Smoke leppeästi.

"Kahdeksan dollaria. Mene hiiteen. Älä puhu minulle. Osaan laskea yhtä
hyvin kuin sinäkin. Häviämme yrityksessä seitsemäntoistatuhatta, jos
tietää haluat. Laskin sen odotellessani, rupeaisiko ensimmäinen muna
haisemaan."

Smoke tuumiskeli hetkisen, sitten hän jälleen katkaisi vaitiolon.
"Kuulehan, Shorty. Neljänkymmenentuhannen dollarin kultahiekka painaa
kaksisataa naulaa. Wildwater lainasi rekemme ja koiramme kuljettaakseen
kananmunat. Hän tuli kummullemme ilman rekeä. Kumpikin kultapussi hänen
turkintaskuissaan painoi noin kaksikymmentä naulaa. Hänellä oli
kultahiekkaa mukanaan sen verran, minkä hän tarvitsi voidakseen maksaa
tuoreet munat. Hän ei aikonutkaan maksaa näitä kolmeatuhatta. Hän
tiesi, että ne olivat pilaantuneita. Mutta mistä hän tiesi, että ne
olivat pilaantuneita? Mitä arvelet siitä?"

Shorty kokosi korttinsa ja aikoi ryhtyä niitä jälleen sekoittamaan,
mutta keskeytti sen. "Hm ... se on hyvin helppo selittää. Siihen voi
lapsikin vastata. Me häviämme seitsemäntoistatuhatta ja Wildwater
voittaa seitsemäntoistatuhatta. Gautereaux'n kananmunat olivat
Wildwaterin. Haluatko vielä muutakin tietää?"

"Haluan. Miks'et sinä kaiken järjen nimessä ottanut selvää siitä,
olivatko munat tuoreita, ennen kuin maksoit."

"Yhtä helppo kysymys vastata kuin edellinenkin. Gautereaux asetti
puukon kurkulleni; minulle ei jäänyt aikaa tutkia munia. Minun oli
kohta lähdettävä rahtaamaan niitä tänne, jotta ennättäisin
kaupantekoon. Ja anna minun nyt tehdä sinulle eräs kohtelias kysymys,
Smoke. Minkä nimiseksi sinä sanoitkaan tämän trustiaatteen ehdottajaa?"


VII.

Shortyn pasianssi oli kuusitoista kertaa kieltäytynyt menemästä tasan,
ja Smoke oli juuri illallisvalmisteluissa, kun eversti Bowie koputti
ovea, antoi Smokelle kirjeen ja käänsi kulkunsa kotimajalleen.

Kirje oli Wildwaterilta, ja Smoke luki sen ääneen:

    "Rakkaat ystävät Smoke ja Shorty!

    Minulla on ilo kutsua teidät illalliselle tänään Slavovitshin
    ravintolaan. Neiti Arral tulee, samoin Gautereaux. Hän ja minä
    olimme yhtiömiehinä Circle Cityssä viisi vuotta takaperin. Hän
    on kunnon mies ja tulee olemaan marsalkkana häissämme. Mutta
    muistaessani: sananen munista. Ne tulivat tänne jo neljä
    vuotta sitten. Ne olivat pilaantuneita jo silloin. Ne olivat
    pilaantuneita, kun ne lähetettiin Kaliforniasta. Ne ovat aina
    pilaantuneita. Ne lojuivat yhden talven Carlukissa ja toisen
    Nutlikissa ja viimeksi talven Forty Milessä, jonne ne myytiin
    makasiininvuokrahinnasta. Tämän talven ne ilmeisesti ovat
    Dawsonissa. Älkää säilyttäkö niitä lämpimässä huoneessa.
    Lucille sanoo, että tämä tarina teistä, hänestä ja minusta on
    puhaltanut pienen elämänkipinän Dawsoniin.

                                        Ystävällisesti tervehtien

                                                   W."

"No, mitä nyt sanot?" kysyi Smoke. "Otamme tietenkin kutsun vastaan."

"En voi sanoa muuta kuin yhden seikan", vastasi Shorty. "Ja se on,
ettei Wildwater näänny nälkään, vaikka hänestä joskus tulisikin aivan
tyhjätasku. Hän on hyvä näyttelijä -- helkkarin hyvä näyttelijä. Ja
erään toisenkin seikan tahdon sanoa: kaikki laskuni ovat päin
hongikkoa. Wildwater voittaa kyllä seitsemäntoistatuhatta, mutta hän
voittaa enemmänkin. Sinä ja minä olemme haalineet hänelle Klondyken
jok'ainoan tuoreen munan -- yhdeksänsataa kuusikymmentä neljä, joista
kaksi on kaupanpäällisiä. Ja hän oli vielä kyllin häikäilemätön
pannakseen ne kolme koemunaa kannuun. Ja lorun lopuksi tahdon sinulle
sanoa: me kumpikin olemme pystyviä kullanetsijöitä ja kokeneita
kullanhuuhtojia. Tämän jälkeen on sinun ja minun parasta pysytellä
vuoristoissa ja metsissä, ja jos milloin kuulteni mainitset jotakin
kananmunan tapaistakaan, sanon heti irti kumppanuutemme. Pidäkin se
mielessäsi."



TRALALIIN KAUPUNKI


I.

Smoke ja Shorty tapasivat toisensa Elkhornin ravintolan nurkkauksella.
Edellinen näytti tyytyväiseltä ja kulki reippaasti. Shorty sitä vastoin
laahasi jalkojaan murheen murtamana ja ryhdittömänä.

"Minne matka?" tiedusti Smoke iloisesti.

"Mistä hiidestä sen tiedän", kuului lohduton vastaus. "Kunpa sen edes
tietäisi. Minulla ei ole mitään päämäärää. Pelasin robbertin cribbagea
Skiff Mitchellin kanssa ryypystä, ja nyt minä kaipaan niin kovasti
vaikka mitä, että kiertelen katuja nähdäkseni koiratappelun tai
katumellakan tai mitä tahansa sen tapaista."

"Minulla on sinulle tarjolla parempaa", vastasi Smoke. "Sen tähden olen
sinua etsiskellyt. Tule mukaan."

"Minne sitten?"

"Joen taakse, Dwight Sandersonin luo."

"Hänestä en ole milloinkaan kuullut", sanoi Shorty nyreästi. "Enkä
myöskään ole kuullut kenenkään asuvan joen takana. Miksi hän asuu
siellä? Onko hän hullu?"

"Hänellä on jotakin myytävää", nauroi Smoke.

"Eihän vain liene kysymys munista!" huudahti Shorty kasvoillaan pureva
kauhun ilme.

"Tule mukaan", sanoi Smoke. "Saat koettaa kymmenesti arvauskykyäsi
kulkiessamme jään poikki."

He laskeutuivat korkeata rantamäkeä kadun päähän ja tulivat
jäänpeittämälle Yukonille. Kolmen neljännesmailin päänsä, suoraan
vastapäätä, kohosi joen toinen ranta, jonka jyrkät kalliot muodostivat
monen sadan metrin korkuisena. Näille kallioille vei vähän kuljettu
tie, joka luikerteli pirstoutuneitten ja röykkiöiksi kerääntyneitten
jäänlohkareiden lomitse. Shorty kulki Smoken kantapäillä ja kulutti
aikaansa arvailemalla, mitä Dwight Sandersonilla oli kaupan.

"Peuroja? Kuparilöytöjä tai tiilivarastoja? Karhunnahkoja tai muita
turkiksia? Arpalippuja? Perunamaa?"

"Jo rupeaa polttamaan", rohkaisi Smoke. "Mutta paranna vielä."

"Kaksi perunamaata? Juustotehdas? Suoturvetta?"

"Ei ole hullummin arvattu. Sinulla ei ole edes tuhatta mailia perille
päästäksesi."

"Kivilouhimo?"

"Se on yhtä lähellä kuin perunamaa ja suoturve."

"Olehan vaiti, että saan ajatella. Nyt se tulee." Kymmenen minuuttia
meni äänettömyydessä. "Ei, Smoke, en huoli arvailla enempää. Jos se,
mitä ostattelet, muistuttaa yhtä paljon perunamaata kuin suoturvetta
ja kivilouhosta, en pääse puuhun enkä petäjään. Enkä liity
liikeyritykseen, ennen kuin olen nähnyt tavaran ja saanut sitä
arvostella. Mitä se on?"

"No niin, pian saat kyllä nähdä kortit pöydälle levitettyinä. Ole hyvä
ja katsele eteesi. Näetkö tuon tuvan savupatsaan? Siellä Dwight
Sanderson asuu. Hänellä on myytävänä kaupunkialue."

"Mitä muuta?"

"Siinä kaikki", nauroi Smoke.

"Kuulehan hiukan..." Shorty tarttui äkkiä toverinsa olkapäähän
pysähdyttäen hänet. "Et toki tarkoittane, että ostat kaupunkialueen
täältä koko kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolelta?"

"Se on kymmenes arvauksesi, ja se sattui naulan kantaan. Tule mukaan."

"Odota silmänräpäys", pyysi Shorty. "Katsele ympärillesi -- ei mitään
muuta kuin kallioita ja mäentöyryjä, pelkkää hiiden hinkaloa. Missä
voisi kaupunki sijaita?"

"Hitto sen tietää."

"Siis et osta sitä kaupunkia varten?"

"Mutta Dwight Sanderson myy sen kaupungiksi", ilvehti Smoke. "Tulehan
vain, meidän on kiivettävä tästä."

Rinne oli jyrkkä ja kapea polku kiemurteli ylös vaarallisena kuin
Jaakopin tikapuut. Shorty manasi ähkyen ja murahdellen äkkikäänteitä ja
jyrkkiä pengermiä.

"Vai tästäkö kaupunkia! Täällähän ei ole edes postimerkin kokoista
tasaista paikkaa. Ja lisäksi tämä on joen huonompi ranta. Kaikki
liikenne kulkee toista rantaa myöten. Sinä olet lihansyöjä, Smoke,
sivistynyt mies -- tiedän sen. Ja senkin tiedän, ettet osta tätä maata
kaupunkia varten. Minkä tähden sinä, Herran nimessä, tämän siis ostat?"

"Luonnollisesti myydäkseni."

"Mutta muitten ihmisten pääruuvit eivät ole yhtä höllällä kuin
Sandersonin ja sinun."

"Ehkeivät samat ruuvit, Shorty. Aion ostaa tämän kaupunkialueen,
paloitella sen pikkupalstoihin ja myydä ne Dawsonin viisaille
ihmisille."

"Hm. Koko Dawson nauraa vielä sinulle, minulle ja kananmunille. Aiotko
jälleen ruokkia heidän naurunhimoaan?"

"Aion."

"Mutta se on kirotun kallista iloa, Smoke. Autoin sinua naurattamaan
heitä munajutussa, ja minun nauruosani maksoi lähes kymmenentuhatta
dollaria."

"Ali right. Ei sinun tarvitse tähän puuttua. Silloin saan itse kaiken
voiton. Mutta autettava sinun on minua kumminkin."

"Sen minä tietenkin teen. Ja sitten ne nauravat vielä enemmän minun
kustannuksellani. Mutta tällä kertaa en luovuta omaisuudestani
unssiakaan. -- Paljonko Sanderson pyytää? Pari sataa, vai?"

"Kymmenentuhatta. Mutta koetan saada viidellä."

"Sisään!" kuulivat he oveen koputettuaan Dwight Sandersonin vihaisesti
huutavan, ja tupaan tullessaan he näkivät ukon hääräilevän selkä
kumarassa lieden ääressä survoen säkkikangaskaistaleeseen käärittyjä
kahvipapuja.

"Mitä te tahdotte?" kysyi hän tylysti ja karisti survotun kahvin
pannuun, joka oli liedelle kootulla hiilikeolla.

"Pakinoida liikeasioista", vastasi Smoke. "Teidän kerrotaan
paaluttaneen tänne kaupunkialueen. Paljonko tahdotte siitä?"

"Kymmenentuhatta", kuului vastaus. "Ja nyt sanottuani saatte nauraa ja
talsia tiehenne. Siinä on ovi."

"Mutta minua ei lainkaan naurata. Tiedän, että on paljon parempiakin
hauskuuksia kuin kallioittenne kapuileminen. Tahdon ostaa
kaupunkialueenne."

"Vai niin, tahdotteko? Onpa hauska kuulla kerrankin järkevä sana."
Sanderson tuli vieraitten luo, joiden keskeen hän istahti asettaen
kätensä pöydälle ja levottomasti kahvipannua vilkuillen. "Olen sanonut
teille hintani enkä häpeä sen toistamista -- siis kymmenentuhatta. Nyt
voitte nauraa tai ostaa, samantekevä minulle."

Osoittaakseen välinpitämättömyyttään hän rummutti kovilla rystysillään
pöytää ja katseli kahvipannuaan. Minuutin kuluttua hän alkoi
yksitoikkoisesti hyräillä: "Tralalii tralalaa, tralalii tralalaa..."

"Kuulkaahan, herra Sanderson", sanoi Smoke. "Tämä kaupunkialue ei ole
kymmenentuhannen arvoinen. Jos se on niin arvokas, silloin se yhtähyvin
voi olla sadantuhannen arvoinen -- ja ettei se ole, sen tiedätte --
eikä se silloin ole edes kymmenen sentin arvoinen."

Sanderson rummutti rystysillään pöytää ja hyräili: "Tralalii
tralalaa", kunnes kahvi kuohahti yli pannun laitojen. Sen jälkeen kun
hän oli siirtänyt sen kuuman lieden toiselle laidalle, hän palasi
istumaan. "Paljonko tarjoatte?" kysyi hän Smokelta.

"Viisituhatta."

Shorty murahteli.

Jälleen seurasi hetkinen rummutusta ja rallattelua.

"Ette ole idiootti", sanoi Sanderson Smokelle. "Sanoitte, että ellei
sen arvo ole satatuhatta, ei se ole kymmentä senttiäkään. Ja kumminkin
tarjoatte siitä viittätuhatta. Siis se on sadantuhannen arvoinen."

"Ette voi ansaita kahtakymmentäkään senttiä siitä", vastasi Smoke
kiivaasti. "Ette, vaikka pysyisitte täällä siksi, kunnes mätänette."

"Siispä jään tänne ja mätänen", vastasi Sanderson sellaisella äänellä,
kuin se olisi ollut hänen viimeinen sanansa.

Hän ei välittänyt sen enempää vieraistaan, vaan jatkoi ruoan
valmistuspuuhiaan, aivan kuin olisi ollut yksikseen. Lämmitettyään
papumaljakkoaan ja leikattuaan viipaleen leipää hän kattoi aterian
yhdelle hengelle ja alkoi syödä.

"Näyttäkäähän papereitanne", sanoi Smoke vihdoin.

Sanderson kaiveli vuoteensa pääpuolta ja veti esiin pinkan papereita.
"Kaikki on reilassa ja selvänä", sanoi hän. "Tämä pitkä isosinettinen
on tullut aina Ottawasta asti. Kanadan hallitus itse tunnustaa
omistusoikeuteni tähän kaupunkialueeseen."

"Maksan teille viisituhatta", sanoi Smoke. Sanderson pudisti päätään.

"En osaa päättää, kumpi teistä on hullumpi", vaikeroi Shorty. "Tulehan
ulos silmänräpäykseksi, Smoke. Kuiskaan sinulle erään asian."

Smoke noudatti vastahakoisesti kumppaninsa kehoitusta.

"Etkö ole milloinkaan ajatellut", sanoi Shorty heidän seisoessaan
hangessa oven edustalla, "että tämän vihoviimeisen viheliäisen
kaupunkialueen molemmilla puolilla on mailimäärin vuorijonoja,
joita ei omista kukaan ja jotka voit saada haltuusi pelkillä
mittauskustannuksilla."

"Siinä se niksi juuri onkin", sanoi Smoke voitonvarmasti. "Jos tämä
kauppa ihmetyttää sinua, niin se ihmetyttää myös kaikkia muita. Ja
ihmetellessään he tulevat kilpaa juosten. Sinun hämmästyksesi osoittaa
sielutieteellisen laskelmani oikeaksi. Kuulehan nyt, Shorty: aion myydä
dawsonilaisille tavaraa, joka tekee lopun kananmunanaurusta. Tule
sisään jälleen."

"Vai niin", sanoi Sanderson heidän palatessaan, "siinäkö olette? Luulin
teidän jo menneen."

"No, mikä on viimeinen hintanne?" tiedusti Smoke.
"Kaksikymmentätuhatta."

"Maksan kymmenen."

"All right, siitä hinnasta myyn. Sitähän pyysin alusta pitäen. Mutta
milloin maksatte?"

"Huomenna, Luoteispankissa. Mutta haluan, että suostutte kahteen muuhun
seikkaan niistä kymmenestätuhannesta. Ensiksikin, kun saatte rahat, on
teidän matkattava alas jokea Forty Mileen ja jäätävä sinne talven
loppuun."

"Se on helppo täyttää. Entä edelleen?"

"Maksan teille kaksikymmentäviisituhatta, mutta te myönnätte
viisitoistatuhatta alennusta."

"Mielelläni." Sanderson kääntyi Shortyn puoleen. "Ihmiset väittivät
minua hulluksi, kun tulin tänne ja paalutin kaupunkialueeni", sanoi hän
ivallisesti. "Siinä tapauksessa olen kymmenentuhannen-hullu, vai mitä?"

"Klondyke on täynnä hulluja", oli ainoa, mitä Shorty sai vastatuksi,
"ja kun niitä on niin paljon, täytyy jonkun kai onnistuakin."


II.

Seuraavana päivänä iltapuoleen laillistettiin kauppa: Dwight Sanderson
myi omistamansa kaupunkialueen -- "jonka nimi tästä lähtien on
Tralalii", antoi Smoke merkitä kauppakirjaan. Luoteispankissa
kassanhoitaja punnitsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria Smoken
kultatalletuksesta, samalla kun puolisen tusinaa katselijaa oli
punnitsemisen ja maksunsuorituksen todistajina.

Kullankaivajaleirissä on mielikuvitus hyvin herkkä. Jok'ainoan oudon
teon luullaan olevan merkkinä salaisesta kultalöydöstä, vaikkapa tämä
teko olisi vain hirvenmetsästykseen lähtö tai retki revontulia
ihailemaan pimeän puhjettua. Ja kun tuli tunnetuksi, että Smoke
Bellewin lainen etevä henkilö oli maksanut kaksikymmentäviisituhatta
dollaria Sanderson-ukolle, tahtoi koko Dawson saada tietoonsa, mistä
hän ne oli maksanut. Mitä kahdenkymmenenviidentuhannen arvoista oli
saattanut olla Dwight Sandersonilla, joka oli elää kituuttanut
nälissään autiolla kaupunkialueellaan?

Iltapäivällä tuli yleiseksi tiedoksi, että monet kymmenet miehet olivat
järjestäneet kevyet matkavarusteensa ja piilottaneet ne sopiviin
ravintolahuoneisiin pääkadun varrelle. Smokea seurasivat, missä tahansa
hän näyttäytyikään, lukuisat silmät. Ja todistuksena siitä, miten
vakavasti häneen suhtauduttiin, oli se, ettei ainoakaan hänen monen
monista tutuistaan ollut kyllin tunkeilevainen udellakseen mitä
kauppoja hän Dwight Sandersonin kanssa oli tehnyt. Lisäksi ei kukaan
enää puhunut hänen kananmunistaan. Shorty oli samanlaisen silmälläpidon
ja hyväntahtoisen hienotunteisuuden esineenä.

"On aivan kuin olisin tehnyt murhan tai sairastunut rokkoon, niin ne
minua vartioivat ja tuntuvat pelkäävän puhutella minua", sanoi Shorty,
kun hän sattui kohtaamaan Smoken Elkhornin kulmalla. "Katsohan Bill
Saltmania kadun toisella puolella -- hän menehtyy katsomisen himoon, ja
kumminkin hänen silmänsä ovat suunnatut lumeen. Hän näyttää siltä, kuin
hän ei lainkaan tietäisi, että sinä ja minä olemme olemassa. Mutta lyön
vetoa ryypyn siitä, että jos me pyörähtäisimme sukkelasti kulman taakse
kuin jonnekin lähteäksemme ja tekisimme sitten täyskäännöksen takaisin,
näkisimme hänen juoksevan jälkeemme tuhattulimmaisen vauhdilla."

He tekivät kokeen, ja kun he kääntyivät takaisin seuraavassa kulmassa,
tuli Saltman heitä vastaan jättiläisaskelilla laukaten.

"Terve mieheen, Bill", tervehti Smoke. "Minne olette matkalla?"

"Ilman aikojani maleksimassa ja tuulettelemassa vain. Kaunis ilma, vai
mitä?"

"Hm", sanoi Shorty pisteliäästi, "jos sanotte tuota menoa
maleksimiseksi, niin millaisiahan lienevätkään oikeat juoksuaskelenne?"

Suunnitelman mukaisesti Smoke söi illallisensa kaupungilla ja lähti
sitten ulos huvittelemaan. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, hän oli
huomion keskipisteenä, ja hän kierteli tahallaan paikasta toiseen.
Ravintolahuoneet täyttyivät hänen niihin tullessaan ja tyhjenivät hänen
poistuessaan. Pieneksi kostoksi Lucille Arralille hän nousi paikaltaan
ja poistui oopperasta juuri silloin, kun kaunotar astui esiin
laulaakseen suosituimman aariansa. Kolmessa minuutissa kaksikolmannesta
kuulijoista katosi Smoken jäljille.

Kello yksi yöllä Smoke kulki epätavallisen runsaasti kansoittunutta
pääkatua ja kääntyi hirsimajalleen vievälle tielle. Ja pysähtyessään
mäelle hän kuuli, miten mokkasiinit narahtelivat lumessa hänen takanaan.

Tunnin oli heidän majassaan pimeätä, sitten hän sytytti kynttilän, ja
kun oli kulunut aikaa sen verran kuin pukeutumiseen menee, hän avasi
Shortyn seuraamana oven ja alkoi valjastaa koiria. Kynttilän loimu
valaisi ikkunan läpi heitä ja heidän puuhaansa, ja he kuulivat hienon
vihellyksen varsin läheltä. Vihellys toistui mäen alla.

"Kuuletko", hihitti Smoke. "Ne ovat muodostaneet ketjun ja toimittavat
juuri viestiä kaupunkiin. Lyön vetoa siitä, että neljäkymmentä miestä
par'aikaa heilauttaa huopia päältään ja sukeltaa housuihinsa."

"Eivätkö ihmiset ole hulluja?" hihitti Shorty vastaukseksi. "He eivät
ajattele mitään muuta kuin miten rikastua työtä tekemättä. Se hullu,
joka koettaa raataa otsansa hiessä meidän päivinämme, se ... niin, se
on hullu. Mutta ennen kuin lähdemme tästä mäkeä laskemaan, pyydän
ilmoittaa, että ostan puolet yhtiön osakkeista, jos siihen vielä
suostut."

Reki oli kevyesti kuormitettu makuu- ja ruokatarpeilla. Pieni
teräsvarppikäärö näkyi selvästi muonasäkin alta, ja sorkkarauta oli
puoleksi piilossa reen pohjalla sideköyden vieressä.

Shorty hyväili teräsvarppia kintaallaan ja heitti viimeisen hellän
katseen sorkkarautaan. "Hm", sanoi hän, "minä ainakin höristäisin
korviani, jos näkisin tällaisia vehkeitä pimeänä yönä jonkun reessä."

He antoivat koirien ravata myötämäessä varovaisesti ja hiljaa, ja
tultuaan tasaiselle maalle ja ajaessaan pääkatua pohjoissuuntaan,
sahalle päin, suorinta tietä liikekorttelista, he noudattivat vielä
suurempaa varovaisuutta. He eivät olleet nähneet ainoatakaan ihmistä,
mutta takaapäin he ajaessaan kuulivat vihellyksen tähdittyneessä yössä.
He sivuuttivat vinhalla vauhdilla sahan ja sairashuoneen ja jatkoivat
samaa menoa noin neljännesmailin. Sitten he kääntyivät takaisin ja
palasivat samaa tietä. Sata metriä ajettuaan he olivat törmätä viiteen
mieheen, jotka laskettivat eteenpäin, minkä koirat jaksoivat juosta.
Eräs pysähdytti Smoken johtokoiran, ja muut kerääntyivät heidän
ympärilleen.

"Tuliko vastaanne eräs reki?" kysyttiin kumppanuksilta.

"Ei", vastasi Smoke. "Tekö se olette, Bill?"

"No tuhannen tuhatta turkasta!" pääsi hämmästyneeltä Bill Saltmanilta.
"Eikös se olekin Smoke!"

"Millä asioilla te näin myöhään yöllä liikutte?" tiedusti Smoke. "Vai
oletteko vain maleksimassa?"

Saltman sytytti piippunsa, josta hänen oli mahdoton nauttia, niin
hengästynyt hän oli juoksumarssista, eikä hän vastannut. Oli
päivänselvää, että tulitikun sytyttäminen oli vain juoni, jonka avulla
näki reen, ja Smoke pani merkille, miten kaikkien silmät suuntautuivat
teräsvarppiin ja sorkkarautaan.

"Kuulimme vain erään huhun, vain huhun", mutisi Saltman painokkaasti ja
salaperäisesti.

"Emmekö mekin, Shorty ja minä, pääse mukaan?" kysyi Smoke innostuneesti.

Joku hihitti ivallisesti takajoukossa.

"Minne te aiotte?" kysyi Saltman.

"Entä keitä te olette?" väisti Smoke. "Poliisipatrulliko?"

"Vain asianharrastajia, vain asianharrastajia", vastasi Saltman.

"Se on tulenpalavan tosi, että olemme...", sanoi joku pimeästä.

"Kuulkaahan nyt", puuttui Shorty puheeseen, "enpä totisesti tiedä, ketä
tässä on pahimmin peijattu."

Kaikilta pääsi nauru.

"Tule nyt, Shorty, niin jatkamme matkaa", sanoi Smoke ja antoi koirille
lähtömerkin.

Muut kääntyivät heidän kantapäilleen.

"Oletteko jok'ainoa löylynlyömä?" ilkkui Shorty. "Kun tapasimme teidät,
olitte poispäin menossa, ja nyt ette tiedä matkanne päämäärää. Oletteko
kadottaneet osoitelapun?"

Ja Smoke edellä, Shorty ohjaustangossa kulki reki pääkatua noin
kuusikymmenmiehisen vartioston turvissa, joka miehellä työvarusteet
selässä. Kello oli kolme aamulla, ja ainoastaan yöhaaveilijat näkivät
juhlakulkueen ja saattoivat kertoa siitä Dawsonille seuraavana päivänä.

Puoli tuntia myöhemmin ystävykset riisuivat koiransa hirsimajansa
edustalla, ja kuusikymmentä seuralaista katseli puuhaa myrtynein ilmein.

"Hyvää yötä, kaverit", huusi Smoke ja sulki oven.

Viittä minuuttia myöhemmin valo oli sammuksissa, mutta vajaan puolen
tunnin kuluttua Smoke ja Shorty hiipivät ulos ja alkoivat valjastaa
pimeässä koiriaan.

"Hei, Smoke", sanoi Saltman ja tuli niin lähelle, että he saattoivat
hänet epäselvästi nähdä.

"Kas vain, enpä näemmä pääse teistä hevin eroon", vastasi Smoke
hilpeästi. "Missä toverinne ovat?"

"He menivät juomaan lasin lämpimikseen. Jättivät minut pitämään teitä
silmällä, ja sen aion totisesti tehdä. Mihin te hankkiudutte, Smoke?
Eroon ette meistä pääse, ja siksi voitte yhtä hyvin ottaa meidät
mukaanne. Olemmehan joka ainoa ystäviänne, kuten tiedätte."

"Toisinaan voi ottaa ystävänsä mukaan", vastasi Smoke vältellen,
"toisinaan ei. Nyt on sellainen kielteinen kerta. On parasta, että
menette levolle. Hyvää yötä."

"Tänä yönä ei nukuta. Ette tunne meitä, Smoke. Riipumme teissä kuin
takiaiset."

Smoke huokasi. "No hyvä, Bill, jos _välttämättä_ tahdotte ajaa
aikeenne läpi, niin minkäpä sille. Lähtekäämme nyt, Shorty, meillä ei
ole enää aikaa viivytellä."

Saltman päästi kimeän vihellyksen, kun reki lähti liikkeelle, ja
seurasi sitä. Mäen alta ja tasangolta kuului vartioitten vihellyksiä.
Shorty hoiti ohjaustankoa, Smoke ja Saltman kulkivat rinnakkain.

"Kuulkaahan, Bill", sanoi Smoke, "teen teille ehdotuksen. Tahdotteko
tulla mukaamme -- yksinänne?"

Saltman ei epäröinyt. "Ja jättää toverit tyhjille. Ei, parahin herra.
Tulemme kaikki yhdessä."

"Silloin on teillä ensivuoro", huudahti Smoke ruveten nyrkkeilyasentoon
ja pakottaen toisen tiepuolen syvään hankeen.

Shorty löi piiskalla koiria ja ajoi valjakkoineen etelää kohti,
yksinäisten kukkulamajojen välitse Dawsonin taakse vievää tietä. Smoke
ja Saltman kieriskelivät lumessa, toisiinsa kietoutuneina. Smoke oli
mielestään parhaassa kunnossaan, mutta lihaksikas ja karaistunut
Saltman oli kolmattakymmentä kiloa raskaampi ja sai hänet usein alleen.
Smoke makasi aivan hiljaa ja lepäsi. Mutta joka kerta, kun Saltman
koetti irroittautua hänestä ja lähteä, Smoke tarrasi häneen kiinni ja
painiskelu alkoi uudelleen.

"Kyllä teissä on miehelle vastus", tunnusti Saltman, kun hän kymmenen
minuuttia myöhemmin läähättäen istui hajareisin Smoken rinnalla. "Mutta
kykenen kellistämään teidät maahan joka kerta."

"Ja minä pidätän teidät paikoillanne joka kerta", puhkui Smoke. "Minun
ainoa tehtäväni on pidättää teitä. Minne luulette Shortyn tällä välin
ajavan?"

Saltman teki raivoisan yrityksen vapautuakseen ja oli vähällä onnistua.
Smoke tarttui hänen sääreensä, niin että hän kompastui suulleen. Mäen
alta kuului levottomia, kysyviä vihellyksiä. Saltman nousi istualleen
ja vihelsi kimeän vastauksen, mutta jäi Smoken alle. Tämä painoi hänet
selälleen ja istuutui hänen päälleen polvet vastustajansa
hauislihaksilla ja kourat hänen olkapäillään, pitäen siten häntä
maassa. Ja siitä asennosta muut kullankaivajat tapasivat heidät. Smoke
nousi nauraen pystyyn.

"No niin, hyvää yötä, veikot", sanoi hän ja alkoi nousta mäkeä
kuusikymmentä sydäntynyttä katkeran päättäväistä kullankaivajaa
kantapäillään.

Hän kääntyi pohjoista kohden, sivuutti sahan ja sairashuoneen ja alkoi
seurata jyrkkiä kallioita pitkin Moosehide-vuoren alla kulkevaa
jokitietä. Hän teki aimo kaarroksen intiaanikylän ympäri, jatkoi Moose
Creekin suulle ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen.

"Te teette lopun kärsivällisyydestäni", sanoi hän onnistuneesti
näytellen vihaista miestä ja lähti palaamaan Dawsonia kohti. Kahdesti
hän koetti kulkea tiettömän joen poikki jäälohkareröykkiöitten yli,
mutta muut seurasivat päättävästi perästä, ja kummallakin kerralla hän
luopui yrityksestä kääntyen jälleen Dawsonin puoleiselle rannalle. Hän
tallusti isonkadun alapäähän, kulki Klondyke-joen jään yli Klondyke
Cityyn ja sitten takaisin Dawsoniin. Kello kahdeksalta, kun päivä alkoi
sarastaa, hän laahusti Slavovitshin ravintolaan, jonka pöydät
täyttyivät tuokiossa ruokavieraista.

"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän laskuaan maksaessaan.

Hän toisti "hyvän-yönsä" kavutessaan kotikummulle. Nyt, kun oli jo
täysi päivä, eivät miehet seuranneet häntä, vaan tyytyivät katselemaan,
miten hän meni majaansa.


III.

Kaksi päivää Smoke maleksi ympäri kaupunkia, kaikkialla tarkan
silmälläpidon alaisena. Shorty oli kateissa rekineen ja koirineen. Ei
ollut muuta kiinnekohtaa kuin Smoke, joka ennemmin tai myöhemmin
liittyisi kadonneeseen kumppaniinsa, ja Smokeen keskittyi kaikkien
huomio. Toisen päivän iltana hän pysyi majassaan, sammutti lampun
kello yhdeksältä ja viritti herätyskellon kello kahdeksi. Ulkopuolella
olevat vartijat kuulivat herätyskellon pärinän, niin että hänen puolta
tuntia myöhemmin tullessaan ulos häntä oli odottamassa vähintään
kolmensadan miehen suuruinen joukko. Roihuavat revontulet valaisivat
seutua, ja lukuisine saattojoukkoineen hän kulki kaupunkiin,
Elkhorniin. Ravintolasali tuli yks kaks täpötäyteen levotonta ja
ärtyisää väkeä, joka tunkeutui sisälle ja katseli neljä pitkää tuntia,
miten Smoke pelasi cribbagea vanhan ystävänsä Breckin kanssa. Kohta
kello kuudelta Smoke lähti Elkhornista ja kulki sitten pääkatua ylös
kolmisataisen hajajoukon seuratessa ja huudellessa haukkumasanoja tai
pilkallisesti hurratessa hänelle.

"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän purevasti Yukonin rannalla, kadun
päässä. "Nyt käväisen aamiaisella ja sitten -- nukkumaan."

Kolmesataa miestä huusi, etteivät he halunneet erota hänestä, ja niin
he seurasivat häntä joen jäälle, missä hän suuntasi kulkunsa suoraan
Tralaliita kohti. Kello seitsemän aikaan hän kapusi miesjoukon
etunenässä vinkkurapolkua avoimen vierteen laidassa sijaitsevalle
Dwight Sandersonin tuvalle. Shorty avasi oven.

"Tule tupaan, Smoke", sanoi hän. "Aamiainen on valmiina. Mutta äläs,
miten monta hyvää veikkoa sinulla onkaan seurassasi!"

Smoke kääntyi kynnyksellä. "Siis hyvää yötä nyt, toverit. Toivon, että
kävelyretki on teitä miellyttänyt."

"Odottakaahan tuokio, Smoke", huudahti Bill Saltman syvästi pettyneellä
äänellä. "Haluaisin puhutella teitä hetkisen."

"Antakaa kuulua", vastasi Smoke rattoisasti.

"Mistä hyvästä maksoitte Sandersonille kaksikymmentäviisituhatta?
Tahdotteko vastata minulle?"

"Ikävystytätte minua, Bill", vastasi Smoke. "Olen tullut tänne
saadakseni olla maalla, kuten sanotaan, ja silloin te tulette minua
ristikuulustelemaan, juuri kun aion aloittaa levossa ja rauhassa
aamiaiseni."

"Te ette vastaa kysymykseeni", sanoi Bill Saltman ankaran
johdonmukaisena.

"Sitä en aiokaan tehdä, Bill. Se on kokonaan Dwight Sandersonin ja
minun välinen yksityisasia. Haluatteko kysyä vielä muutakin?"

"Miksi teillä oli sorkkarauta ja teräsvarppia mukananne silloin
illalla?"

"Se ei koske rahtuakaan teitä, Bill. Mutta jos tämä Shorty tahtoo sen
selittää, niin -- mielihyvällä minun puolestani."

"Sen minä kyllä teenkin!" huudahti Shorty ja luikahti puuhakkaana
tuvasta. Hän avasi suunsa, mutta alkoi äkkiä epäröidä ja kääntyi
kumppaninsa puoleen. "Totta puhuen ja näin meidän kesken, Smoke:
minunkaan mielestäni se ei lainkaan liikuta heitä. Tule nyt tupaan.
Muuten kahvi jäähtyy juomattomaksi."

Ovi sulkeutui, ja kolmesataa miestä jäi seisoskelemaan noloina ja
murisevina ryhminä.

"Kuulkaahan, Saltman", sanoi eräs mies, "luulin, että te johdattaisitte
meidät sinne -- ties minne."

"Siitä ei ole kysymystäkään", vastasi Saltman jurosti. "Sanoinhan,
että Smoke olisi oppaana. Te tiedätte yhtä paljon kuin minäkin
ja me tiedämme kaiken kaikkiaan, että Smokella on jotakin
piilossa jossakin. Miksi muuten hän olisi maksanut Sandersonille
kaksikymmentäviisituhatta? Ei ainakaan tästä viheliäisestä
kaupunkialueesta, se ainakin on varmaa."

"No, entä mitä nyt teemme?" kysyi joku surkeasti.

"Minä puolestani ainakin aion lähteä aamiaiselle", sanoi Wildwater
Charley hilpeästi. "Toittepa tällä kertaa meidät umpikujaan, Bill."

"Sitä minä en totisesti tehnyt", tenäsi Saltman. "Smokehan oppaana oli.
Muuten: osaatteko te selittää niiden kahdenkymmenen viidentuhannen
seikan?"

Puoli kymmeneltä, päivän enemmän valjettua, Shorty avasi varovasti oven
ja katseli ulos. "Tuhat tulimmaista", huudahti hän, "ne ovat talsineet
Dawsoniin joka sorkka. Luulin niiden leiriytyneen tänne."

"Ole rauhassa, ne hiipivät vielä takaisin", vakuutti Smoke. "Ellen
erehdy, saat pian nähdä puoli Dawsonia täällä. Tulehan nyt auttamaan.
Meillä on paljon työtä."

"Koetetaanpa nyt konetta", virkkoi Shorty, kun hän tunnin kuluttua
katseli heidän työnsä tulosta: erääseen huoneen nurkkaan sovitettua
vintturia, jossa kahden kelan ympäri kulki umpinainen varppi.

Smoke pyöritti kevyesti, ja varppi liukui ja kitisi. "Menehän nyt ulos,
Shorty, ja kerro, miltä kuuluu."

Suljetun oven edessä seisoessaan Shorty kuuli kaikki ne äänen eri
vivahdukset, jotka vintturi synnyttää, kun sillä hinataan jotakin
raskasta, ja hän hairahtui arvioimaan kaivoksen syvyyttä, josta
tuota raskasta taakkaa nostettiin. Sitten tuli hiljaista, ja
mielikuvituksessaan hän näki sangon lähestyvän vintturia. Sitten hän
kuuli sitä nopeasti laskettavan ja kumahduksen aivan kuin sanko olisi
äkkiä asetettu kaivosaukon reunalle. Hän avasi oven ja huusi
riemastuneena:

"Minä kuulin ja olin vähällä pettyä minäkin. Entä edelleen?"

Ensitöikseen he sen jälkeen raahasivat kymmenkunta rekikuormaa kiviä
tupaansa. Ja paljon muuta he tekivät tänä tavattomana hopunpäivänä.

"Illalla sinä viet koirat Dawsoniin", suunnitteli Smoke illallisen
jälkeen. "Jätä ne Breckille, joka saa ottaa ne hoiviinsa. Kaikki
pitävät sinua silmällä, niin että on parasta sinun antaa Breckin mennä
A. C-yhtiöön ja ostaa kaiken kiviruudin -- niillä on vain muutaman
sadan naulan varasto. Ja pyydä Breckiä tilaamaan puolikymmentä
kiviporaa sepältä. Breck on kaivosmies ja osaa kyllä keksiä sepälle
selityksen aikeistaan. Ja anna Breckille nämä valtauspiirustukset, niin
että hän voi rekisteröittää ne kultakomissaarilla huomisaamuna. Ja
vihdoin viimein sinun on oltava isollakadulla ja pidettävä korvat
hörössä tännepäin. Muista, etten tahdo ampua kovia paukahduksia.
Dawsonin on juurija juuri ne kuultava, mutta ei enempää. Räjähdytän
kolme erisuurta panosta, ja sinun on arvosteltava, mikä niistä on
sopivin."

Kun Shorty kello kymmeneltä illalla käveli isollakadulla lukuisien
katseitten seuraamana ja kuuloaan jännittäen, erotti hän heikon,
kaukaisen räjähdyksen. Kolmisenkymmentä sekuntia myöhemmin paukahti
toinen, parhaiksi voimakas herättääkseen muidenkin kadulla kulkijain
huomion. Sitten kajahti kolmas, joka oli niin ankara, että se pani
ikkunaruudut helisemään ja houkutteli asukkaat kadulle.

"Nyt sinä vasta puhalsit ne liekkiin", kertoi Shorty hengästyneenä, kun
hän tuntia myöhemmin saapui Tralalii-tuvalle. "Olisitpa nähnyt heidät!
Isokatu kihisi ja kuhisi mustanaan, kun läksin sieltä. Huomenna täällä
on väentungos. Ja elleivät ne jo nyt ole tänne hiipimässä, niin se on
enemmän kuin ihme."

Smoke nauroi, meni vintturilaitteen luo ja pyöräytti pari kertaa, niin
että kitinä kuului. Shorty kaivoi sammalia hirsien välistä neljästä
kohden, saadakseen näköaukon kuhunkin seinään. Sitten hän puhalsi valon
sammuksiin.

"Nyt", kuiskasi hän puolta tuntia myöhemmin. Smoke pyöritti vintturia
hitaasti, lakkasi muutaman minuutin kuluttua, tarttui mullalla
täytettyyn peltisankoon ja veti sitä kolistaen ja rämistäen pitkin
heidän tupaan tuomiaan kiviröykkiöitä. Sitten hän sytytti savukkeen
peittäen tulitikkulaatikkoa kouriinsa.

"Niitä on kolme", kuiskasi Shorty. "Olisitpa nähnyt ne! Kun rymyytit
sankoa, saattoivat ne tuskin pysyä paikoillaan. Nyt on eräs ikkunassa
ja koettaa nähdä läpi."

Smoke takoi taltalla kivijärkälettä, jonka oli asettanut
kolminkertaiselle säkkikangaspehmikkeelle.

"Verratonta, verratonta", voihki Shorty ihastuneena. Hän hiipi hiljaa
tirkistysreiälle. "Ne seisovat aivan yhdessä, ja erotan melkein niiden
puheen."

Ja kello neljään kesti samaa menoa: viiden minuutin väliajoin
"hinattiin" sanko "kaivoksesta", ja vintturi vinkui tyhjää pyöriessään.
Sitten katosivat kuuntelijat pihalta, ja Smoke ja Shorty panivat maata.


IV.

Päivän valjettua Shorty tarkasteli mokkasiinin jälkiä. "Pitkä Bill
Saltman oli eräs niistä", selitti hän. "Katsohan, tuollaiset isot
jäljet!"

Smoke vilkaisi alas joelle. "Valmistaudu vieraita vastaanottamaan.
Tuolla jäällä on jo kaksi tulossa."

"Hm. Odotahan siksi, kunnes Breck on suorittanut rekisteröinnin kello
kymmeneltä. Silloin tulee kaksituhatta."

"Ja jok'ainoa meluaa 'valtasuonesta'", nauroi Smoke. "Klondyke-löytöjen
lähde vihdoinkin keksitty!"

Shorty, joka oli kavunnut jyrkälle kallionnyppylälle, tarkasteli
asiantuntijan ilmein aluetta, jonka he olivat vallanneet.

"Tämä näyttää todellakin oikealta suonelta", sanoi hän. "Ammattimies
voisi melkein viitoittaa sen uran lumeen. Tämä voi peijata ketä
tahansa. Pinta vyörykivisirujen peittämä -- entä maa pinnan alla?
Näyttää kaikin puolin oikealta, vaikk'ei olekaan oikeata."

Kun jokitietä kulkeneet miehet pääsivät perille, he tapasivat majan
suljettuna. Bill Saltman, joka kulki etumaisena, hiipi ovelle, kuunteli
ja viittasi sitten Wildwater Charleyn luokseen. Sisältä kuului raskasta
taakkaa nostavan vintturin vingunta. He odottivat ja kuulivat vihdoin
sangon kolahtavan kiviin. Neljästi he kuulivat sen uudistuvan seuraavan
tunnin kuluessa. Sitten Wildwater koputti oveen. Tuvasta kuului
hiljaista, varovaista puhetta, sitten seurasi äänettömyys, kuiskailtiin
vielä salaperäisemmin, ja viiden minuutin kuluttua läähättävä Smoke
raotti ovea ja kurkisti ulos. He näkivät soraa ja pieniä kivensiruja
hänen kasvoillaan ja paidallaan. Hänen tervehdyksensä oli epäilyttävän
ystävällinen.

"Odottakaahan silmänräpäys, niin tulen ulos", sanoi hän.

Hän veti kintaat käteensä, puikahti oven raosta ulos ja jäi seisomaan
vieraitten eteen. Nämä huomasivat heti, että hänen paitansa oli
likainen ja tomuinen olkapäiltä ja että hänen päällyshousujensa
polvenkohdissa oli vielä soran merkkejä, joita oli nopeasti koetettu
harjata pois, siinä kumminkaan kunnolla onnistumatta.

"Hieman varhainen vierailuaika", huomautti hän. "Oletteko
metsästysretkellä?"

"Olemme tosiaankin, Smoke", sanoi Wildwater tuttavallisesti. "Ja te
voisitte hyvin olla hiukan avomielisempi. Teillä on täällä jotakin..."

"Jos olette munia vainuamassa...", aloitti Smoke.

"Oh, kas niin, unohtakaa se. Olemme liikeasioilla."

"Vai niin, aiotteko ostaa tontteja?" Smoke lasketti kokonaisen
sanatulvan. "Täällä on helkkarin hienoja tontteja. Mutta ymmärrätte
tietenkin, ettemme voi myydä vielä. Kaupunkialuettamme ei ole vielä
tarkistettu. Tulkaa ensi viikolla, Wildwater, niin näytän teille jonkin
verrattoman rauhallisen ja hiljaisen paikan, jos haluatte asettua tänne
asumaan. Ikävää, etten voi kutsua teitä tupaan, sillä Shorty -- hm,
tehän toki tunnette hänet. Hän on laisensa. Hän sanoo asettuneensa
tänne nauttimaan levosta ja rauhasta, ja nyt hän vetää unia. En
haluaisi herättää häntä mistään hinnasta."

Tämän puheensa kestäessä Smoke puristi lämpimästi hyvästiksi heidän
kättään. Puhuen ja kättä puristaen hän perääntyi tupaan ja sulki oven.

Ulos jääneet katselivat toisiaan ja nyökkäsivät merkitsevästi.

"Näittekö hänen polvensa?" kuiskasi Saltman.

"Totta kai, ja hänen olkapäänsä. Hän oli ollut kaivoskuilussa."
Puhuessaan Wildwater tarkasteli muuatta lumen peittämää kurua, kunnes
hänen silmänsä pysähtyivät tiettyyn kohtaan ja hän päästi vihellyksen.
"Katsokaahan tuonne, Bill. Näettekö, mitä tarkoitan? Eikö siinä ole
koeleikkaus? Ne ovat etsineet kultaa! Ja tarkastakaahan kumpaakin
puolta -- näette, miten lumi on poljettu. Siinä on kaivossuoni, aivan
varmasti."

"Ja katsokaahan, kuinka leveä se on!" huudahti Saltman. "Lyön vetoa
siitä, että he ovat tehneet täällä hyvät kaupat."

"Mutta katsokaahan, mikä väenpaljous on jäällä", sanoi Saltman ja
ojensi kättään. "Koko Dawson näyttää olevan jalkeilla."

Wildwater näki, että koko tie oli mustana väkeä aina etäiselle Dawsonin
rannalle, missä taas loputon ihmisvirta vyöryi alas rantaäyrästä.

"Minä tarkastan hiukan tuota koekaivantoa, ennen kuin ne ennättävät
tänne", sanoi hän ja alkoi nopeasti kiivetä maavieremän kuvetta.

Mutta nyt avautui hirsimajan ovi, ja sen kumpikin isäntä astui ulos.

"Hei!" huusi Smoke. "Minne olette menossa?"

"Menen valikoimaan tontinpaikkaa", huusi Wildwater vastaukseksi.
"Katsokaahan joelle. Koko Dawson on matkalla ostamaan tontteja, ja
meidän on saatava valita tonttimme ennen heidän tuloaan. Eikö niin,
Bill?"

"Mutta emme myy tontteja sieltä, minne nyt olette menossa", vastasi
Smoke. "Oikealla tuonnempana vuoritasanteella ovat tontit. Tämä palsta
joesta tasanteeseen on varattu. Tulkaa sen tähden takaisin."

"Olemme valinneet nimenomaan tämän paikan", väitti Saltman.

"Mutta sitä emme luovuta, sanon minä", selitti Smoke terävästi.

"Emmekö saa silti hiukan maleksia täällä?" tenäsi Saltman.

"Ette. Olen väsynyt maleksimiseenne. Tulkaa takaisin, kuuletteko!"

"Saanemmehan kävellä missä miellyttää", vastasi Saltman kovapintaisena.
"Tulkaahan nyt, Wildwater."

"Kiellän teitä luvatta astumasta vieraalle alueelle", sanoi Smoke.

"Oh, mehän vain maleksimme", vastasi Saltman hilpeästi, samalla kun
käänsi ystäville selkänsä ja jatkoi matkaansa.

"Hei! Heti paikalla seis, Bill, muuten on leikki poissa!" jyrisi Shorty
ja tähtäsi heitä kahdella coltpistoolilla. "Astukaahan askelkin vielä,
niin lasken yksitoista reikää teidän saatanain niin sanottuihin
tomumajoihin. Ymmärrättekö?"

Saltman pysähtyi hämmästyneenä.

"Hän ymmärsi minua", mutisi Shorty Smokelle. "Mutta jos hän jatkaa
matkaansa, olen pulassa. En voi ampua. Mitä teen?"

"Tulkaa järkiinne, Shorty", pyysi Saltman.

"Tulkaa tänne luokseni, niin puhumme järjestä", vastasi Shorty.

Ja keskustelu järjestä jatkui vielä, kun kulkueen kärki ilmestyi
vinkkurapolulta ja tuli heidän luokseen.

"Mutta ei voi sanoa ihmisen luvatta astuvan vieraalle alueelle, kun hän
vain katsastelee kaupunkialuetta tontteja ostaakseen", sanoi Wildwater,
ja Shorty väitti: "Mutta kaupunkialueella on yksityisiäkin palstoja, ja
juuri tuo paikka on sellainen yksityispalsta. Sitä ei myydä, sanon
vielä kerran."

"Nyt meidän on tehtävä kaupat nopeasti", kuiskasi Smoke Shortylle. "Jos
ne pääsevät yläkynteen..."

"Saisitpa olla ylen vahva mies, jotta voisit pitää ne aisoissa",
kuiskasi Shorty vastaukseksi. "Niitä on kaksituhatta, ja lisää tulee.
Ne murtavat tuon linjan milloin tahansa."

"Linja" kulki kurun reunamaa, aivan lähellä, ja Shorty oli saanut sen
avulla pidätellyksi ensimmäisinä saapuvia, kun nämä olivat ennättäneet
niin pitkälle rynnäkössään. Väkijoukossa näkyi kymmenkunta
poliisikonstaapelia ja poliisiluutnantti. Smoke keskusteli hiljaa
viimeksi mainitun kanssa.

"Niitä virtaa vieläkin Dawsonista", sanoi hän, "ja pian täällä on
viisituhantinen joukko. Kun otamme huomioon, että koko aluetta on
vain viiden valtauksen ala, tulee jok'ainoata valtausta kohden tuhat
miestä, ja neljä tuhatta näistä viidestä koettaa siepata itselleen
lähimmän valtauksen. Se ei saa tapahtua, ja jos he yrittävät sitä,
menee täällä enemmän miehiä kuin koko Alaskan historian aikana on
mennyt. Lisäksi on nämä viisi valtausta tänään rekisteröity. Sanalla
sanoen, minkäänlainen anastus ei voi täällä tulla kysymykseen."

"Olette oikeassa", sanoi poliisiluutnantti. "Kokoan konstaapelini ja
asetan heidät vartijoiksi. Täällä ei saa nousta mellakkaa, se on kerta
kaikkiaan selvä. Mutta teidän on parasta puhua niille."

"Tässä täytyy olla jokin erehdys, hyvät ystävät", aloitti Smoke lujalla
äänellä. "Emme ole vielä ennättäneet järjestää tonttien myyntiä. Katuja
ei ole vielä suunniteltu. Mutta ensi viikolla alkaa ensimmäinen suuri
tonttikauppa."

Suuttumuksen ja kärsimättömyyden huudahdukset keskeyttivät hänet.

"Emme me tontteja etsi", huusi muuan nuori kullankaivaja. "Emme välitä
siitä, mitä maan pinnalla on. Olemme etsimässä sitä, mitä on maan
sisässä."

"Emme tiedä, onko maan sisässä mitään", vastasi Smoke, "mutta sen
tiedämme, että tässä maan pinnalla on hienon hieno kaupunkialue."

"Aivan niin", mukasi Shorty, "suurenmoinen, kun pidetään silmällä
näköalaa ja paikan rauhallisuutta. Väkeä, jota hiljainen soppi
miellyttää, virtaa tänne vielä tuhansittain. Tästä tulee rakastetuin
rauhala koko Yukonin varrella."

Jälleen kajahteli kärsimättömiä huudahduksia, ja Saltman, joka oli
keskustellut myöhemmin tulleitten kanssa, astui esiin.

"Olemme tulleet tänne merkitäksemme kaivososuuksia", aloitti hän.
"Tiedämme, mitä olette tehneet -- viisi vierettäistä kvartsivaltausta,
jotka leikkaavat kaupunkialueen tuolla maavieremän ja notkon kohdalla.
Mutta olette viekastelleet. Kaksi valtauksista on laitonta. Kuka on
Seth Bierce? Kukaan ei ole kuullut hänestä milloinkaan puhuttavan.
Annoitte tänä aamuna rekisteröidä yhden valtauksen hänen nimiinsä. Ja
samoin toisen Harry Maxwellin nimiin. Mutta Harry Maxwell ei ole tällä
seudulla. Hän on alhaalla Seattlessa. Meni sinne syksyllä. Siis kaksi
valtausta on vapaana muiden rekisteröitävissä."

"Mutta entä jos minulla on hänen valtakirjansa?" kysyi Smoke.

"Sitä teillä ei ole", vastasi Saltman, "ja jos teillä on se, on teidän
se näytettävä. Niin muodoin täällä pannaan toimeen uusi mittaus.
Tulkaa, hyvät ystävät."

Saltman astui kielletyn linjan yli ja kääntyi muiden puoleen
kehottaakseen heitä tulemaan jäljestä, kun poliisiluutnantti korotti
äänensä ja kielsi väkijoukkoa tunkeutumasta edemmäksi.

"Pysykää aloillanne! Ette saa tehdä valtausta, tietäkää se!"

"Emmekö saa?" sanoi Bill Saltman. "Laki säätää, että laiton valtaus
voidaan uudistaa -- eikö säädäkin?"

"Se on oikein, Bill! Pidä puolesi!" huusi väkijoukko linjan
luvalliselta puolelta.

"Kenties säädetään laissa siten", kuului järkkymätön vastaus. "Mutta
minä en voi enkä tahdo sallia, että viisituhatta miestä ryhtyy
rynnäköimään kahdelle valtaukselle. Siinä tapahtuisi kauheita, ja
meidän velvollisuutenamme on valvoa, ettei mitään sellaista tapahdu.
Ensimmäinen, joka astuu linjan yli, ammutaan. Menkää takaisin, Bill
Saltman."

Saltman totteli vastahakoisesti. Mutta pahaaennustava levottomuus
valtasi väkijoukon, joka oli ahtautunut epätasaisiin ryhmiin ja täytti
läheisen kumpu- ja rotkosarjan.

"Hyvä Luoja", kuiskasi poliisiluutnantti Smokelle, "niitä on tiheässä
kuin kärpäsiä tuolla kallion partaalla. Jos joukossa syntyy pieninkin
häiriö, syöksyy satoja syvyyteen."

Smokea värisytti, ja hän astui esiin. "Olen valmis neuvotteluihin,
hyvät ystävät. Jos ehdottomasti haluatte kaupunkitontteja, myyn teille
niitä heti sadalla dollarilla kappale ja saatte suorittaa mittaukset
katujen viitoittamisen jälkeen." Kättään kohottaen hän tyynnytti
uhkaavan suuttumuksen murinan. "Älkää hievahtako paikoiltanne. Jos
teette sen, suistuu satoja jyrkänteeltä. Asemanne on vaarallinen."

"Älä kieräile turhia", huusi joku. "Emme halua tontteja. Tahdomme tehdä
valtauksia."

"Mutta kiistakapulana on vain kaksi valtausta", väitti Smoke. "Kun ne
on mitattu -- mitä jää muille?"

Hän kuivasi otsaansa paidanhihallaan, ja muuan toinen ääni huusi:

"Jakakaa meille kaikille yhtä paljon!"

Ne, jotka huusivat hyväksymistään, eivät lainkaan aavistaneet, että
mies teki ehdotuksensa, vasta kun näki Smoken kuivaavan otsaansa.

"Ryhtykää puuhaan ja viitoittakaa kaupunkitontit", jatkoi sama mies.
"Mutta kaupunkitonttien mukana on saatava myös malminmurto-oikeus."

"Täällä ei ole malmin nokarettakaan murrettavaksi, sanon minä", väitti
Smoke.

"Olkoon tai älköön. Itsehän uhkakaupan teemme."

"Ahdistatte liian ankarasti, hyvät ystävät", sanoi Smoke. "Toivon, että
olisitte pysytelleet omalla rannallanne."

Mutta hänen epäröintinsä ja horjumisensa oli niin ilmeinen, että
väkijoukko pakotti valtavalla metelöimisellä hänet suostumaan. Saltman
ja muut etumaisina seisovat nurkuivat.

"Bill Saltman ja Wildwater eivät halua päästää teitä kaikkia
osallisiksi", kuulutti Smoke väkijoukolle. "Kuka tässä kieräilee?"

Ja niin Saltman ja Wildwater yks kaks joutuivat kansan suureen
epäsuosioon.

"Miten tässä nyt menetellään?" kysyi Smoke. "Shortylle ja minulle pitää
jäädä ratkaisuvalta. Me olemme keksineet tämän mainion kaupunkialueen."

"Se on oikein!" huusi joku. "Oikeudenmukainen jako, niin pitää tehdä!"

"Kolme viidennestä meille", ehdotti Smoke, "ja te muut saatte kaksi
viidennestä. Ja sitten saatte maksaa kukin osastanne."

"Kymmenen senttiä dollarilta!" huusi joku. "Eikä mitään leimamaksua!"

"Ja sitten on yhtiön johtajan kierrettävä miehestä mieheen hopeinen
kolehtilautanen kädessä", veisteli Smoke. "Ei toki, paljon kiitoksia.
Olkaahan järkeviä, hyvät ystävät. Kymmenestä sentistä dollarilta voimme
kyllä aloittaa keskustelut. Te merkitsette kaksi viidennestä
osakkeista, joiden nimellisarvo on sata dollaria, ja maksatte heti
kymmenen. Parempia ehtoja en voi tarjota."

"Alas suurpääomat!" huusi joku, ja se ääni sai viisituhantisen
joukkosielun suostumaan.

"Teitä on noin viisituhatta, siis tulee osakkeita viisituhatta", laski
Smoke. "Ja viisituhatta on kaksi viidesosaa kahdestatoistatuhannesta
viidestäsadasta. Tralalii-yhtiön peruspääoma tulee siis olemaan
miljoonakaksisataa viisikymmentätuhatta dollaria, kun sadan dollarin
nimellisarvoisia osakkeita on kaksitoistatuhatta viisisataa, joista te
ostatte viisituhatta maksaen kymmenen dollaria kappaleesta. Ja otan
teidät kaikki sen todistajiksi, että pakotatte minut tähän vastoin
tahtoani."

Sen jälkeen kun väkijoukko oli tullut aivan vakuuttuneeksi siitä, että
se oli tavannut Smoken itse teossa -- kiitos kummankin laittoman
valtauksen, valittiin toimikunta, ja Tralalii-yhtiö perustettiin
kaikessa kiireessä. Ehdotus, että osakemaksut suoritettaisiin
Dawsonissa, hylättiin, sillä silloin se osa Dawsonin väestöä, joka ei
ollut mukana valtausretkellä, olisi kärkkymässä osille, ja toimikunta
antoi jäälle maavieremän juurelle laaditun nuotion ääressä kuitin
jokaiselle osanottajalle tämän maksettua kymmenen dollaria
kultahiekassa, mitä punnittiin täysin asianmukaisesti parillakymmenellä
Dawsonista hankitulla vaa'alla.

Päivän hämärtyessä oli urakka lopussa, ja ihmiset poistuivat
Tralaliista Smokea ja Shortya lukuunottamatta: he söivät illallista
hirsimajassaan ja iloitsivat osakkeenomistaja-luettelosta, jossa oli
kaikkiaan neljätuhatta kahdeksansataa seitsemänkymmentä neljä nimeä, ja
kultapusseista, joiden arvo oli noin neljäkymmentätuhattaseitsemänsataa
neljäkymmentä dollaria.

"Mutta vielä ei asia ole selvä", väitti Shorty kesken keskustelun.
"Wildwater..."

"Hän tulee", vakuutti Smoke järkkymättömän varmana. "Hän on syntynyt
uhkapelaajaksi, ja kun Breck vihjaisee erään neuvon hänen korvaansa, ei
sydänhalvauskaan estäisi häntä tulemasta."

Tuntia myöhemmin koputettiin oveen, ja Wildwater työntyi tupaan Bill
Saltmanin seurassa. He silmäilivät innokkaasti ympärilleen, ja heidän
katseensa kiintyivät vintturiin, joka oli huolellisesti peitetty
huovilla.

"Mutta jospa minä merkitsisinkin tuhatkaksisataa osaketta", sanoi
Wildwater puolituntia kestäneen kaupanhieronnan jälkeen. "Niiden ja
tänään myytyjen viidentuhannen osakkeen yhteismäärä olisi vain
kuusituhatta kaksisataa. Silloin jäisi teille ja Shortylle
kuusituhattakolmesataa. Teillä olisi joka tapauksessa osake-enemmistö."

"Mutta mitä tekisitte niin suurella tonttialueella?" ihmetteli Shorty.

"Siihen kysymykseen osaatte itse vastata minua paremmin", sanoi
Wildwater. "Ja näin meidän kesken sanoen" -- hänen katseensa liukui
huovilla peitettyyn vintturiin -- "tämä kaupunkialue näyttää erittäin
mainiolta."

"Mutta Billkin halunnee osansa", sanoi Smoke jurosti, "emmekä lainkaan
halua luovuttaa osakkeistamme viittäsataa useampaa."

"Paljonko voitte sijoittaa pääomaa?" kysyi Wildwater Saltmanilta.

"Viitisentuhatta. Siinä kaikki, mitä olen saanut haalituksi kokoon."

"Wildwater", jatkoi Smoke samaan tyytymättömään ja vastahakoiseen
äänilajiin, "ellette olisi niin hyvä tuttavani, en myisi teille
osakettakaan. Missään tapauksessa emme, Shorty ja minä, luovuta enempää
kuin viisisataa osaketta, ja ne maksavat teille viisikymmentä dollaria
kappale. Se on viimeinen sanani, ja ellette siihen tyydy, niin hyvää
yötä. Bill voi ostaa sata ja te jäljelle jäävät neljäsataa."


V.

Seuraavana päivänä pääsi nauru valloilleen Dawsonissa. Se alkoi
aikaisin aamulla, kohta päivän sarastaessa, kun Smoke naulasi
A. C.-yhtiön kaupan edustalla olevaan ilmoitustauluun kuulutuksen.
Väkeä kerääntyi lukemaan hänen ympärilleen, ja se tirskui, hänen
olkapäittensä yli kurkistellen jo ennen kuin hän oli napauttanut kiinni
viimeisen nupinaulan. Pian piirittivät ilmoitustaulun monet sadat
ihmiset, joiden oli mahdoton päästä kyllin lähelle voidakseen lukea.
Äänestyksellä valittiin esilukija, ja päivän pitkään sai monen moni
raikuvalla äänellä kuuluttaa Smoken tiedoksipanoa:

    Tralalii-yhtiö antaa täten selonteon tilastaan -- ensimmäisen
    ja viimeisen kerran.

    Jokainen osakkeenomistaja, joka ei tahdo lahjoittaa kymmentä
    dollaria Dawsonin Kunnallissairaalalle, voi saada takaisin rahansa
    kääntymällä henkilökohtaisesti Wildwater Charleyn puoleen tai voi
    periä ne myöskin Smoke Bellewiltä.

    Tuloja ja menoja.

    4,874 osakkeesta, à 10 dollaria 48,740:--
    Dwight Sandersonille Tralaliin kaupunkialueesta 10,000:--
    Satunnaismenoihin, nimittäin ruutiin, jousivintilöihin,
    vintturiin, rekisteröimiseen jne. 5,000:--
    Dawsonin Kunnallissairaalalle 33,740:--
    Summa d. 48,740:--

    Bill Saltmanilta 100 yksityisesti myydystä osakkeesta,
    à 50:-- 5,000:--
    Wildwater Charleylta 400 yksityisesti myydystä osakkeesta,
    à 50:-- 20,000:--
    Summa d. 25,000:--

    Bill Saltmanille palkkioksi hänen toiminnastaan vapaaehtoisena
    reklaamintekijänä 5,000:--
    Dawsonin Kunnallissairaalalle 3,000:--
    Smoke Bellewille ja Jack Shortylle kananmunakaskun hyvittäjäisiksi
    ja siveellisinä saatavina 17,000:--
    Summa d. 25,000: --

    Osakkeita jäljellä 7,126. Näitä osakkeita, jotka ovat Smoke
    Bellewin ja Jack Shortyn omaisuutta ja nollan arvoisia, saa
    ilmaiseksi jokainen dawsonilainen, joka hiljaisuudesta ja
    rauhasta nauttiakseen haluaa muuttaa Tralaliin kaupunkiin.

    (Huom.! Tralaliin kaupungissa taataan ikuinen hiljaisuus ja rauha.)

                                       Smoke Bellew. Jack Shorty.

                                       Puheenjohtaja. Sihteeri.



NAISEN ARVOITUS


I.

"No, senhän tosin olen nähnyt, ettet sinä ylettömän ankarasti ole
ponnistellut avioliiton satamaan", tokaisi Shorty jatkoksi
keskusteluun, joka muutamaa minuuttia varhemmin oli katkennut.

Smoke, joka istui makuuturkillaan ja tutki vastaanhangottelumurinasta
huolimatta hankeen kellistämänsä koiran käpäliä, ei vastannut. Shorty
silmäili terävästi kumppaniaan.

"Katselehan revontulia", jatkoi hän. "Eivätkö ne näytä melkein
säädyttömiltä? Ne muistuttavat käärmetanssijatarta, joka nostelee
helmojaan ja vaihtaa joka tuokiossa väriään. Parhaatkin naiset ovat
pinnallisia, milloin ne eivät ole suorastaan löylynlyömiä. Ne ovat kuin
kiljuvat jalopeurat tai ulvovat hyeenat vainotessaan miespoloista,
johon ovat silmänsä iskeneet."

Shortyn yksinpuhelu katkesi taas. Smoke antoi koiralle korvapuustin,
kun se koetti purra hänen kättään, ja tarkasteli edelleen sen
haavoittuneita, veristäviä käpäliä.

"Hm", jatkoi Shorty, "minä en ehkä olisi päässytkään naimisiin, vaikka
olisin halunnutkin. Mutta kenties olisin saattanut joutuakin naimisiin,
ellen olisi ottanut ja laputtanut erämaihin. Tahdotko tietää, mitä saan
kiittää pelastuksestani? Vahvoja keuhkojani. Minä painelin pakoon kuin
villitty."

Smoke päästi koiran ja kääntyi tarkastamaan höyryäviä, kepakoille
ripustettuja mokkasiinejaan. "Meidän on istuttava tässä paikoillamme
huomispäivä suutaroimassa mokkasiineja", sanoi hän. "Hankiainen
kuluttaa anturoita ihan vietävästi."

"Paras olisi jatkaa matkaa", tenäsi Shorty. "Meillä ei ole kylliksi
muonaa paluumatkalle kääntyäksemme, ja meidän on tavattava joko peuroja
tai valkeita intiaaneja helkkarin hopusti, muutoin saamme pistää
poskeemme koiramme koipineen päivineen. Mutta kuka on edes koskaan
nähnyt valkeita intiaaneja? Satua koko juttu! Smoke, meidän on tehtävä
taivalta huomenna. Seutu on puti puhdas riistasta. Emme ole nähneet
edes jäniksen jälkeä kokonaiseen viikkoon, kuten hyvin tiedät."

"Taipalen teko käy paljon ripeämmin, kunhan olemme lepuuttaneet päivän
jalkojamme ja mokkasiinejamme", sanoi Smoke ajatuksissaan. "Jos satut
vuorenharjanteelle, niin luo yleissilmäys ympäristöön. Todennäköisesti
tulemme hyvinkin pian tasangolle. Siihenhän La Perle kehoitti meitä
huomiotamme kiinnittämään."

"Hm. Omista kertomuksistaan päättäen La Perle kulki tällä seudulla
kymmenen vuotta sitten, ja silloin hän oli niin nälkiintynyt, ettei
tietänyt, mitä näki. Ja hän myönsi, ettei hän itse koskaan ollut nähnyt
valkeita intiaaneja -- se oli Antonin kipparijuttu. Lisäksi Anton heitti
henkensä kaksi vuotta ennen meidän Alaskaan-tuloamme. Mutta
katsastelenpa ympärillemme huomenna ja ehkäpä saan hirven näköpiiriini.
Mitähän, jos kömpisimme makuusäkkiin nyt."


II.

Smoke vietti aamun leiripaikalla, ompeli koiranmokkasiineja ja korjaili
valjaita. Kello kahdeltatoista hän valmisti aterian kahdelle hengelle,
söi oman osansa ja odotteli Shortya takaisin tulevaksi. Tuntia
myöhemmin hän kiinnitti lumikengät jalkaansa ja lähti kumppaniaan
etsimään. Shortyn lumikenkien jäljet johtivat laidunmaan poikki ja
sitten ylös vuorenharjanteen loivaa rinnettä. Jokiäyräällä kasvavat
ensimmäiset kuuset olivat mailin päässä, ja Shorty oli ilmeisesti
kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Smoke katsoi kelloaan, ajatteli
lähestyvää pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastenmielisesti
olla jatkamatta matkaa. Mutta ennen kuin hän kääntyi äskeisille
jäljilleen, hän tarkasteli kauan ympäristöään. Koko läntinen
taivaanranta oli lumipeitteisine Kalliovuorten-huippuineen kuin
sahanterä. Koko vuoristo, sarja sarjan takana, näytti kilvoittelevan
luodetta kohti ja nostavan tien pystyyn siltä, joka pyrki La Perlen
mainitsemalle aavalle tasankomaalle. Smoke aprikoi, mitenkähän monia
vaeltajia ennen häntä oli yllättänyt tuo kauhistava näky heidän
ennätettyään tänne asti. La Perle ei ollut lannistunut, mutta hän oli
tullut Kalliovuorten itäiseltä rinteeltä.

Sydänyöllä Smoke piti vireillä isoa tulta opastaakseen Shortya. Ja
aamulla, kun hän oli purkanut leirin ja valjastanut koirat, hän jatkoi
etsimistään. Ahtaassa jokilaaksossa hänen johtajakoiransa höristi
korviaan ja haukahti. Sitten Smoke kohtasi kuusi intiaania. Nämä
matkasivat koiritta, ja kullakin oli vain hyvin kevyet varusteet
selässä. He ympäröivät Smoken ja herättivät hänessä suurta hämmästystä.
Oli aivan ilmeistä, että he olivat etsineet häntä. Hän kuuli kohta,
että he puhuivat intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan
sanaa. He eivät olleet valkeita intiaaneja, mutta he olivat kookkaampia
ja jykevätekoisempia kuin Yukonin jokilaakson intiaanit. Viidellä oli
Hudsonbay-yhtiön vanhanaikaiset pitkäpiippuiset rihlat, kuudennen
käsissä Smoke näki winchesterin, jonka hän tunsi Shortyn omaksi.

Hänet oli helppo vangita, kun hän aseettomana ei voinut muuta kuin
antautua. Reen kuorman intiaanit jakoivat kantamuksiinsa, ja Smoke sai
kannettavakseen omansa ja Shortyn makuuturkit. Koirat vapautettiin
valjaista, ja kun Smoke vastusti sitä, selvitti eräs intiaaneista
elein, että tie oli reenkulkematon. Smoke taipui välttämättömyyteen,
kohotti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään hankeen ja lähti puurtamaan
vartijainsa myötä. He seurasivat joen vartta runsaasti kymmenen mailia,
mutta jättivät sen, kun se kääntyi länteen, ja suuntasivat kulkunsa
itään, kapeaa sivujokea pitkin.

Ensimmäisen yön he viettivät useita päiviä vanhassa leirissä. Tältä
leiripaikalta lähti lukuisia lumikengänjälkiä -- niiden astumia, jotka
ottivat Shortyn vangikseen, ajatteli Smoke, ja hänen onnistui erottaa
Shortyn muita kapeamman lumikengän jäljet. Kun hän merkkien avulla
tiedusteli intiaaneilta asiaa, nyökkäsivät nämä myöntävästi ja
viittasivat pohjoiseen.

Seuraavina päivinä he viittoilivat aina pohjoista kohden, ja tie, joka
kiemurteli lukemattomien jyrkkien vuorenhuippujen lomitse, vei
pohjoiseen. Joka askelella näytti tie kolkossa erämaassa nousevan
pystyyn, mutta se mutkitteli ja etsi itselleen ylipääsypaikkoja, löysi
matalat harjanteet, väisti korkeat ja kulkukelvottomat kukkulaketjut.
Smoken vartijat, kaikki nuoria miehiä, kulkivat kevyesti ja ripeästi,
eikä hän voinut olla tuntematta iloista ylpeyttä, kun kesti heidän
rinnallaan. Intiaanit olivat pitkäin vaellusten karaisemia ja tottuneet
lapsuudestaan lumikenkiin, mutta hän oli niin mainiossa kunnossa, että
matka ei rasittanut häntä sen enempää kuin heitäkään.

Kuuden päivän kuluttua he pääsivät keskimmäiselle solalle, joka sitä
reunustaviin vuoriin verraten oli matala, mutta sinänsä kauhistavan
korkealla. Vielä viisi päivää ristiin rastiin vaellettuaan he tulivat
aukealle, matalakumpuiselle seudulle, jonka La Perle oli kymmenen
vuotta aikaisemmin löytänyt. Smoke tunsi sen heti ensi silmäyksellä.
Niin kauas kuin katse kantoi, oli aaltoilevaa tasankoa. Idässä
Kalliovuorten huiput kohottivat lumikatteisia muurejaan taivasta kohti.
Etelässä ja lännessä levittäytyivät ne harjannesarjat, joiden yli he
olivat kulkeneet. Ja tässä niiden välisessä painanteessa oli La Perlen
löytämä maa -- luminen, mutta määräaikoina vuotta varmasti
runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä, metsäkukkia uhkuva maa.

He vaelsivat leveää jokea myöten, lumitaakkojen alla taipuvien raitojen
ja paljaitten haapojen lomitse, läpi mahtavien kuusikkoviidakkojen ja
tulivat äskenjätetylle leiripaikalle. Sitä sivuuttaessaan Smoke laski
neljä-viisisataa nuotiota ja arvioi kansan lukumäärän useaksi
tuhanneksi. Tietä oli niin vast'ikään kuljettu, ja väkijoukko oli
polkenut sen niin kovaksi, että Smoke ja hänen seuralaisensa
irroittivat lumikengät jaloistaan ja paransivat vauhtia pelkissä
mokkasiineissa kävellen.

Pitkän hämärän aikana intiaanit eivät osoittaneet pienintäkään
leiriytymisaikeen merkkiä. He jatkoivat kulkuaan sakenevassa pimeydessä
taivaan isojen tähtien tuikkeessa, jota vihertävät revontulten liekit
himmensivät. Smoken koirat havaitsivat ensiksi leirin äänet, höristivät
korviaan ja alkoivat kiihkeästi haukkua. Sitten melu tunkeutui
miestenkin kuuluville, välimatkan vaimentamana. Smoke avasi kellonsa
kuoren ja havaitsi sormenpäillään tunnustellen, että se oli yksitoista.
Miehet hänen ympärillään vilkastuivat. Jalat, jotka olivat nousseet
kaksitoista tuntia yhteen menoon, nousivat nyt entistä reippaammin,
kulku muuttui melkein juoksumarssiksi. Pimeän kuusiviidakon läpäistyään
he tulivat lukuisain tulten loisteeseen ja keskelle äkkiä kiihtyvää
hälinää. He olivat isossa leirissä.

Heidän mutkitellessaan metsästäjäleirin säännöttömissä kujissa hyökkäsi
hälinä hyökyaaltona heidän kimppuunsa ja seurasi heitä: huutoja,
tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, joita sateli
puoleen ja toiseen, susikoirien kiukkuista ärhennystä, kun ne
pörhökarvaisten tykinammusten tavoin singahtelivat Smoken outoja koiria
kohti, naisten torailua, lasten kirkunaa, nyt uusiin tuskiin herääväin
sairasten voihkinaa -- koko mieletön meteli, jollainen saattoi syntyä
raakain, hillittömäin villien leirissä.

Kalikoilla ja kiväärintukeilla iskien Smoken seuralaiset hätistivät
pois hyökkäävät koirat, samalla kun hänen omat koiransa, muristen ja
ikenet irvessä, peläten vihollisten monilukuisuutta hiiviskelivät
suojelijainsa jalkojen välissä karvat pörrössä, uhkaavan näköisinä.

He pysähtyivät nuotiolle, jonka ääressä Shorty kyyrötti parin nuoren
intiaanin kanssa peuranlihakimpaleita paistaen. Kolme muuta nuorta
intiaania, jotka makasivat turkeissaan kuusenhavuvuoteella, kohosivat
istualleen. Shorty tuijotti tulen yli toveriinsa, mutta yhtä
järkkymättömän vakavan näköisenä kuin intiaanit, ja jatkoi
paistopuuhaansa pienintäkään elettä tekemättä.

"Mistä nyt tuulee?" kysyi Smoke hiukan kiivastuen. "Oletko kadottanut
puhelahjasi?"

Vanha tuttu virnistys välähti Shortyn kasvoilla. "Enhän toki", vastasi
hän. "Minä olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta
minkäänlaista mielenliikutusta. Milloin ne sieppasivat sinut?"

"Lähtösi jälkeisenä päivänä."

"Hm", sanoi Shorty, silmissään kujeellinen kimmellys. "Kiitoksia paljon
vain -- minä voin hyvin kuin kala vedessä. Meillä on tässä
poikamiesleiri." Hän näytteli kädellään sen ihanuuksia: nuotiota,
kuusenhavuvuoteita, peurannahkaverho ja kuusenhavuista ja
pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. "Ja tuossa näet
poikamiehet." Nyt hän osoitti nuoria miehiä ja sokelsi näiden kielellä
joitakin kurkkuääniä, jotka saivat miesten silmät säihkymään ja heidän
valkeat hampaansa välähtelemään. "He ovat ihastuksissaan tulostasi,
Smoke. Istuuduhan mokkasiinejasi kuivailemaan, minä puuhaan sinulle
sillä välin vähän purtavaa. Enkös olekin koko peijakas kieltä oppimaan,
vai mitä? Sinun on yritettävä samaa, sillä näyttää siltä, kuin saisimme
jäädä kotvasen ajaksi tämän kansan keskuuteen. Täällä on kolmaskin
valkea mies. Hänet siepattiin kuusi vuotta sitten. Muuan irlantilainen,
jonka ne tapasivat Suuren Orjajärven tiellä. Danny McCan on miehen
nimi. Hän on lyönyt tuumansa tukkuun erään intiaaninaisen kanssa.
Heillä on jo kaksi lasta, mutta hän aikoo livistää heti tilaisuuden
sattuessa."

Tämä oli ilmeisesti Smokelle määrätty paikka, sillä hänen seuralaisensa
jättivät hänet koirineen sinne ja jatkoivat kulkuaan ison leirin
keskustaan. Hänen puuhaillessaan jalkavarusteineen ja nieleskellessään
kuumia lihamukareita Shorty jatkoi paistamista ja puheli:

"Tosiaankin, nyt me olemme vasta liisterissä, Smoke -- vihoviimeisessä.
Ja meidän on tehtävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat villien
intiaanien perikuvia. Ne eivät ole valkoisia, mutta niiden päällikkö
on. Mies puhuu kuin hänen suunsa olisi täynnä kuumaa puuroa, ja ellei
hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei tässä maailmassa ole
skotlantilaisia lainkaan. Hänen sanansa on kuninkaan käsky. Paina se
mieleesi jo alusta. Danny McCan yritti laputtaa kuusi vuotta sitten.
Danny on kaikin puolin kelpo mies, mutta hänessä ei ole kylliksi
pontta. Hän tuntee täältä vievän tien, mutta hän ei ole tohtinut lähteä
yksin taipalelle. Mutta kolmeen mieheen voimme yrittää. Naavaparta on
mahtava pösö, mutta hän on kuitenkin vetelys."

"Kuka on Naavaparta?" kysyi Smoke jättäen hetkeksi lihan nielemisen.

"Ylikukko tietenkin. Se skotlantilainen. Hän on vanha, ja nyt hän
varmasti nukkuu, mutta huomenna hän osoittaa sinulle päivän selvästi,
mikä kurja maan mato sinä olet hänen valtakunnassaan. Tämä maa on
hänen. Se sinun on päntättävä päähäsi, niin että muistat. Sitä ei ole
milloinkaan kartoitettu eikä yritettykään kartoittaa, ja se on hänen
omaisuuttaan. Sitä hän ei aio sallia sinun unohtaa. Hän on se valkoinen
intiaani, hän ja hänen hamehyväkkäänsä. Hm, älä tuijota minuun tuolla
tavoin. Odotahan, kunnes saat nähdä hempukan. Sellaiset silmät ...
ja aivan yhtä valkoinen kuin ukkeli, tarkoitan Naavaparta. Ja,
tosiaankin ... peurat -- ne olen nähnyt. Lauma, jossa on satatuhatta
muhkeaa, lihavaa otusta, ja kymmenentuhatta sutta ja kissapetoa, jotka
seuraavat niitä ja elävät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Lauma on
painumassa itään, ja pian seuraamme sitä."


III.

"Tuossa tulee Naavaparta, ja näyttää siltä kuin hänellä olisi asiaa
meille", kuiskasi Shorty kurottautuen kuivaamaan rasvaisia käsiään
erään ajokoiran turkkiin.

Oli aamu. Nuoret miehet istuivat aamiaisella: söivät peuranlihaa sitä
mukaa kuin saivat paistetuksi. Smoke kohotti katseensa ja näki pienen,
joustavan miehen, joka oli puettu villin tavoin nahkoihin, mutta
oli epäämättömästi valkoihoinen; mies kulki koiravaljakon
ja kaksitoistamiehisen intiaaniseurueen etunenässä. Smoke naksautti
peuranluun poikki ja katseli lähestyvää isäntäänsä höyryävää ydintä
imeskellen. Pensasmainen parta ja kellanharmaat hiukset, joita
leirisavu oli tummentanut, kätkivät suurimman osan miehen kasvoja,
mutta eivät kyenneet peittämään hänen melkein kuihtuneita poskiaan. Se
on terveen ihmisen laihuutta, ajatteli Smoke, samalla kun hän pani
merkille laajentuneet sieraimet ja leveän, korkean rinnan, johon mahtui
tavaton määrä happea ja elämänvoimaa.

"Hyvää päivää", sanoi mies ja riisui kintaan kädestään, jonka ojensi
paljaana Smokelle. "Nimeni on Snass", lisäsi hän, kun he puristivat
toistensa kättä.

"Ja minä olen nimeltäni Bellew", vastasi Smoke, joka tunsi omituista
hämmennystä nähdessään toisen terävästi tarkastelevat mustat silmät.

"Teillä on hyvä ruokahalu, mikäli näen."

Smoke nyökkäsi ja tarttui uudelleen ydinluuhunsa. Sorahteleva
skotlantilainen puhetapa hiveli hänen korviaan.

"Laihaa ruokaa. Mutta harvoin näemme nälkää. Ja se on luonnollisempaa
kuin keinotekoisesti lihoitettujen eläinten liha, jota syödään
kaupungeissa."

"Ettepä tunnu pitävän kaupungeista", virkkoi Smoke hymyillen, jotakin
sanoakseen, mutta hämmästyi kovasti nähdessään, miten Snass silloin
muuttui.

Koko hänen ruumiinsa näytti hätkähtävän ja vapisevan kuin voimakkaitten
tunteitten tulvahtaessa. Mielenliikutus keskittyi sitten hänen
silmiinsä, jotka ilmaisivat määrätöntä tuskaa huutavaa vihaa. Hän
käännähti nopeasti, hillitsi itsensä ja sanoi välinpitämättömällä
äänellä, puoleksi toisaanne katsoen: "Tapaamme myöhemmin, herra Bellew.
Peurat vetäytyvät itää kohti, ja minä menen edeltä paikkaa valitsemaan.
Te seuraatte jäljestä kaikki huomenna."

"Tuikea herra, vai mitä?" mutisi Shorty Snassin jatkaessa kulkuaan
pienen joukkonsa etunenässä.

Myöhemmin aamupäivällä Smoke lähti kävelylle leiriin, joka oli
jokapäiväisissä askareissaan. Iso metsästäjäjoukkue oli juuri palannut
kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia
lähti ajamaan koirilla, jotka oli valjastettu tyhjien, jalaksettomien
lautakelkkojen eteen, ja naiset ja lapset laahasivat raskaita rekiä,
jotka olivat täynnä äskentapettujen eläinten jo jäätynyttä lihaa.
Kaikki olivat samalla lailla puetut turkkeihin ja pehmeäksi parkittuun
nahkaan. Poikia tuli ja meni kaaret kädessä ja luukärkisillä nuolilla
täytetyt viinet selässä, ja tupissa, joita riippui miesten ja poikien
vöissä ja kaulahihnoissa, Smoke näki lukuisia veitsiä, kivestä tai
luusta valmistettuja, eläintennylkemisaseita. Naiset savustivat lihaa
nuotioilla, ja heidän selässään riippuvat pikkulapset ihmettelivät
maailman menoa silmät suurina ja imeskelivät talikimpaleita.
Koirat, jotka olivat vain hiukan kesyttyneitä susia, ärhentelivät
karvat pörhössä Smoken ympärillä, mutta pakenivat hänen lyhyttä
ryhmypalikkaansa ja painoivat muistiinsa tuon oudon miehen hajun, jota
kepin tähden piti kunnioittaa.

Smoke tuli leirin keskustaan. Siellä oli tavallista laajemmalla
aukiolla nuotio, joka ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin
väliaikaista, oli se muita tukevammin laadittu. Iso purjekangassuojus,
joka oli kuin puoliteltta, oli pingotettu makuu- ja työpaikan eteen.
Eräällä sivulla oli silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja
rikkaat suurriistan metsästäjät käyttävät. Smoke ei ollut milloinkaan
nähnyt sellaista telttaa ja meni sen tähden lähempää katsomaan. Hänen
siinä seisoessaan avautui teltan esirippu, ja nuori nainen tuli ulos.
Hän liikkui niin kiireisesti ja sukelsi esiin niin odottamatta, että
Smoke hämmästyi kuin ilmestyksen nähdessään. Hän näytti tekevän
samanlaisen vaikutuksen naiseen, ja pitkän aikaa kumpikin seisoi vain
toisiaan katsellen.

Nainen oli ylt'yltään nahkoihin pukeutunut, mutta sellaisista nahoista
ja niin suurenmoisen kauniista turkeista Smokella ei ollut milloinkaan
ollut aavistustakaan. Naisen _parka_ huppukauluksineen oli
jotakin ihmeellistä nahkaa, joka oli väriltään kuin kirkkainta hopeaa.
Hänen _muklukinsa_, joiden anturat olivat mursun nahasta, oli
valmistettu ilvesten valkoisista koipinahoista. Pitkävartiset kintaat,
polvitupsut -- jok'ainoa eri turkislaji hänen puvussaan oli himmeätä
hopeaa, joka hohti päivän kylmässä valossa, ja tästä kimmeltävästä
hopeasta kohosi hieno, sorea kaula, pää, vienon ruusuiset,
sinisilmäiset kasvot, korvat, jotka olivat kuin kaksi heleänpuhtoista
simpukankuorta, ja kastanjanruskeat hiukset hopeisen huurteen ja
välkkyvien jääkiteiden koristamina.

Kaiken tämän ja paljon muutakin Smoke näki kuin unessa; sitten hänen
tietoisuutensa palasi, ja hän haparoi päähineen käteensä. Silloin
muuttui tytön silmien hämmästyksen ilme hymyilyksi, ja nopein, eloisin
liikkein hän riisui oikean kintaansa ja ojensi kätensä Smokelle.

"Hyvää päivää", sanoi hän vakavasti, ihmeen kauniisti sorahtelevalla
tavalla, ja yhtä hopeiselta, kuin hänen turkkinsa näytti, soi hänen
äänensä Smoken korvissa, jotka olivat tottuneet intiaaninaisten kimeään
kirkunaan.

Smoke osasi sammaltaa vain muutamia sanoja, jotka olivat kuin kalpea
varjo hänen seuramiesajoiltaan.

"Olen iloinen tapaamisestamme", jatkoi nainen kuin tunnustellen ja
hymyili. "Teidän on annettava anteeksi englanninkieleni. Se on huonoa.
Olen syntyjäni englantilainen", vakuutti hän vakavasti. "Isäni, hän on
skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hänessä oli ranskalaista ja
englantilaista ja hiukan myös intiaaniverta. Hänen isänsä oli suuri
mies Hudsonbay-yhtiössä. Huh! On kylmä!" Hän veti kintaan käteensä.
"Menkäämme nuotiolle keskustelemaan. Nimeni on Labiskwee. Entä teidän?"

Siten Smoke tutustui Labiskweehin, Snassin tyttäreen, jota Snass
nimitti Margaretaksi.

"Snass ei ole isäni oikea nimi", selitti Labiskwee. "Snass on vain
intiaaninimi."

Paljon sai Smoke tietää sinä päivänä ja sitä seuraavina kun
metsästäjäleiri seurasi peuralaumaa. Ne olivat todellisia
villi-intiaaneja -- samoja, joita Anton oli kohdannut ja paennut useita
vuosia sitten. Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla, ja kesäisin ne
aina vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren tundrarannoille ja itään aina
Luskwalle asti. Mikä joki Luskwa oli sitä Smoke ei saanut selville,
eikä Labiskwee enempää kuin McCankaan osannut sitä selittää. Joskus
Snass teki parhaine metsästäjineen retkiä itään Kalliovuorten yli.
Viimeksi sille suunnalle tehdyllä matkalla oli löydetty se
silkkiteltta, jossa Labiskwee asui.

"Se kuului Millicent-Adbury-retkikunnalle", kertoi Snass Smokelle.

"Niinkö, muistan kyllä. He olivat lähteneet myskihärkiä metsästämään.
Apuretkikunta ei löytänyt pienintäkään jälkeä heistä."

"Minä tapasin heidät", sanoi Snass. "Mutta kumpikin oli kuollut."

"Sitä ei maailma tiedä. Uutista ei ole milloinkaan kerrottu."

"Eikä kerrotakaan", vakuutti Snass nauraa virnistäen.

"Tarkoitatte, että jos olisitte tavannut heidät hengissä --?"

Snass nyökkäsi. "Niin he olisivat saaneet jäädä elämään minun ja
kansani luo."

"Mutta Antonin onnistui paeta", heitti Smoke taisteluhaasteeksi.

"En muista sellaista nimeä. Kauanko siitä on?"

"Neljä- tai viisitoista vuotta", vastasi Smoke.

"Vai niin, ja hän pääsi tosiaankin täältä? Olen usein ajatellut, miten
hänen on mahtanut käydä. Nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli
voimakas mies."

"La Perle kulki tämän seudun poikki kymmenen vuotta sitten."

Snass pudisti päätään.

"Hän löysi leiritulienne jätteitä. Oli kesä silloin."

"Se selittää asian", vastasi Snass. "Kesäisin olemme satojen mailien
päässä pohjoisessa."

Mutta ponnistuksistaan huolimatta Smoke ei saanut pienintäkään vihiä
siitä, mikä Snass oli ollut miehiään ennen pohjoisiin erämaihin
kotiutumistaan. Vaikka Snass olikin sivistynyt mies, ei hän ollut sen
jälkeen lukenut kertaakaan kirjoja tai sanomalehtiä. Hän ei tietänyt,
mitä maailmassa oli tapahtunut tai tapahtui, eikä halunnutkaan sitä
tietää. Kullankaivajat eivät milloinkaan häirinneet hänen aluettaan, ja
siitä hän iloitsi. Ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Eikä hän
kärsinyt siitä puhuttavan.

Ei Labiskweekaan voinut millään tavoin valaista noita menneitä päiviä.
Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli elänyt kuusi
vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Hän oli ollut hyvin kaunis, ainoa
valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli nähnyt. Hän sanoi sen
kaihoavin äänin, ja tuhansin tavoin hän osoitti kaipaavansa suureen
ulkomaailmaan, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta hän ei
puhunut kaipauksestaan. Hän oli jo lapsuudestaan alkaen huomannut, että
hänen isänsä joutui raivon valtaan, kun siitä mainittiin.

Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka isä
oli ollut mahtava virkamies Hudsonbay-yhtiössä. Kuulemansa oli
intiaaninainen kertonut Labiskweelle. Mutta äitinsä nimeä hän ei ollut
koskaan kuullut.

Danny McCanista ei ollut tietolähteeksi. Hän vihasi seikkailuja.
Erämaanelämä oli hänelle kauhistus, ja hänen oli täytynyt viettää sitä
yhdeksän vuotta. Sen jälkeen kun hänet oli juotettu humalaan ja
peijattu ottamaan pesti San Franciscossa, hän oli kolmen toverinsa
kanssa karannut valaanpyyntilaivasta Point Barrowin luona. Kaksi oli
kuollut, ja kolmas oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Kaksi vuotta
hän eli eskimojen parissa, ennen kuin rohkeni lähteä pyrkimään etelää
kohti, ja vain muutaman päivämatkan päässä eräältä Hudsonbay-yhtiön
asemalta eräät Snassin nuoret miehet olivat vanginneet hänet. Hän oli
pieni, yksinkertainen, nyreäkatseinen mies, joka ei osannut ajatella
muuta kuin paluuta rakkaaseen San Franciscoonsa ja ihanaan vetelehtijän
elämään siellä.


IV.

"Te olette ensimmäinen sivistynyt mies keskuudessamme", mairitteli
Snass Smokea eräänä iltana leiritulilla, "vanhaa Nelisilmää
lukuunottamatta. Intiaanit nimittivät häntä siten. Hän oli zoologian
professori." (Smoke pani merkille, että Snass lausui tieteellisen sanan
aivan virheettömästi.) "Hän kuoli vuosi takaperin. Nuoret mieheni
tapasivat hänet retkikunnastaan eksyneenä Porcupinen yläjuoksulla. Hän
oli sivistynyt, hyvin sivistynyt, mutta silti narri. Hän oli
intohimoinen ylt'ympäri-juoksentelija. Hän oli perehtynyt geologiaan ja
osasi metallitöitä. Hän korjasi pyssymme ja opetti taitonsa
nuoremmille. Hän kuoli viime vuonna, ja me surimme häntä totisesti. Hän
oli jälleen samoilemassa -- tapansa mukaan -- ja paleltui kuoliaaksi
mailin päässä leiristä."

Samana iltana Snass sanoi Smokelle:

"Olisi parasta, että valikoisitte itsellenne vaimon ja saisitte oman
tulisijan. 'Tyttötulia' -- eräänlainen neitojuhla -- ei sytytetä ennen
kuin keskikesällä, mutta voin määrätä ne sytytettäviksi aikaisemminkin,
jos haluatte."

Smoke nauroi ja pudisti päätään.

"Muistakaa", sanoi Snass levollisesti, "että Anton on ainoa, jonka
milloinkaan on onnistunut täältä päästä. Hänellä oli hyvä onni, tavaton
onni."

Labiskwee kertoi, että hänen isällään oli rautainen tahto.

"Nelisilmä nimitti häntä Pakkastyranniksi -- mitä se sitten
merkinneekään -- tai Jääsissiksi, Luolakarhuksi, Aarniopedoksi,
Peurakuninkaaksi, Partaleopardiksi ja jos miksi. Nelisilmä
rakasti sellaisia sanoja. Hän on opettanut minulle melkein kaiken
englannin, mitä osaan. Hän laski aina leikkiä. Hän sanoi minua
_cheetah_-kumppanikseen väliin, kun olin ollut paha. Mitä
merkitsee cheetah? Sillä hän aina minua kiusoitteli."

Hän jatkoi puheluaan lapsellisen yksinkertaiseen tapaan, mikä Smokesta
oli melkein vastakohtaista hänen koolleen ja hänen kasvojensa täysin
kypsälle naisellisuudelle.

"Sanokaa minulle", sanoi tyttö, "onko totta, että kerran on ollut mies
ja nainen, jotka olivat nimeltään Paolo ja Francesca ja rakastivat
suuresti toisiaan?"

Smoke nyökäytti päätään.

"Nelisilmä kertoi minulle heidän tarinansa", puheli tyttö onnellisen
näköisenä. "Vai niin, hän ei siis tekaissut kertomusta omasta päästään?
Siitä en ollut varma. Kysyin isältä, mutta hän suuttui. Intiaanit
kertoivat, että hän antoi Nelisilmälle tuikean läksytyksen. Ja sitten
on ollut kerran Tristan ja Isolde -- kaksi Isoldea. Se oli hyvin
surullinen tarina. Mutta minä tahtoisin mielelläni rakastaa sillä
tavoin. Rakastavatko kaikki nuoret miehet ja naiset maailmassa sillä
tavoin? Täällä he eivät tee niin. He vain menevät naimisiin. Minä olen
englannitar enkä tahdo milloinkaan mennä naimisiin intiaanin kanssa --
haluaisitteko te naida intiaaninaisen? Sen tähden en ole sytyttänyt
tyttötultani. Muutamat nuoret miehet vaativat isältä, että minun on se
sytytettävä. Libash on eräs heistä. Hän on suuri metsästäjä. Ja Mahkook
käy laulamassa lauluja. Hän on hupaisa. Jos menette telttani lähelle
illalla, kun on tullut pimeä, saatte kuulla hänen laulavan pakkasessa.
Mutta isä sanoo, että saan menetellä mieleni mukaan, ja siksi en sytytä
tultani. Nähkääs, kun nuori tyttö haluaa päästä naimisiin, hän
ilmoittaa sen sillä tavoin nuorille miehille. Nelisilmä sanoi aina sitä
kauniiksi tavaksi. Mutta hän ei ottanut itse milloinkaan vaimoa. Hän
oli kenties liian vanha. Mistä tietää olevansa rakastunut? Niinkuin
Paolo ja Francesca, tarkoitan."

Smoke hämmentyi tytön sinisten silmien kirkkaasta, avoimesta katseesta.
"Niin, sanotaan", sammalsi hän, "rakastuneet sanovat, että rakkaus on
enemmän kuin elämä. Kun joku, mies tai nainen, huomaa rakastavansa
toista ihmistä enemmän kuin ketään muuta maailmassa -- silloin hän
tietää olevansa rakastunut. Niin siinä käy, mutta hyvin vaikea sitä
on selittää. Se n tuntee ... siinä kaikki."

Labiskween katse harhaili yli leiritulten, hän huokasi ja jatkoi
valmisteillaan olevan nahkakintaan neulomista. "Niin", selitti hän
päättävällä äänellä, "minä en aio mennä milloinkaan naimisiin."


V.

"Kun lähdemme matkaan, on meillä totisesti patikoimista", sanoi Shorty
alakuloisesti.

"Niin, tämä maailman kolkka on pelkkä jättiläisansa", yhtyi Smoke.

He katselivat paljaan vuoriharjanteen laelta Snassin lumista
valtakuntaa. Idässä, lännessä ja etelässä oli tietä sulkemassa
korkeitten vuorenhuippujen ja -harjanteiden sekamelska. Pohjoisessa
kumpuinen tasanko näytti rannattomalta, mutta he tiesivät, että
sielläkin oli edessä puolikymmentä poikittaista vuoriketjua.

"Tähän vuodenaikaan voisin antaa teille kolmen päivän etumatkan", sanoi
Snass illalla Smokelle. "Te ette voi peittää jälkiänne. Anton pakeni
lumettomana aikana. Nämä nuoret mieheni kulkevat yhtä nopeasti kuin
paras valkoinen mies, ja lisäksi te polkisitte heille tietä. Ja kun
lumi lähtee, pidän varani, ettette saa samanlaista tilaisuutta kuin
Anton. Täällä on niin terveellistä elää. Ja maailman muisto kalpenee
pian mielestänne."

"Kirottua koko Danny McCan-juttu", sanoi Shorty Smokelle. "Hän on täi
tientekijäksi. Mutta hän vannoi, että hän tuntee länteen vievän tien,
ja siksi meidän on oltava hänen kanssaan hyvää pataa, muuten sinä jäät
kiikkiin, Smoke."

"Minäkö? Kaikki kolmehan me jaamme saman kohtalon", vastasi Smoke.

"Emmepä totisesti. Sinun kohtalosi lyö pian niskaasi kuin korkeuksien
kotka."

"Mitä tarkoitat?"

"Etkö ole kuullut uutista?"

Smoke pudisti päätään.

"Dannyn vaimo on vast'ikään kertonut sen nuorille miehille." Shorty
vaikeni hetkeksi vaikutusta vahventaakseen. "Ja pojat kertoivat
luonnollisesti minulle, että tyttötulet sytytetään tänä iltana. Siinä
kaikki. No, mitäs sanot?"

"En käsitä tarkoitustasi, Shorty."

"Etkö? Vai et! Ja sehän on selvä kuin seitsemän päivää. Eräs hame
haluaa sinulle, ja se hame sytyttää tulensa, ja hameen nimi on
Labiskwee. Oh, olen kyllä nähnyt, miten hän silmäilee sinua. Hän ei ole
milloinkaan sytyttänyt tultaan. Hän on sanonut, ettei hän halua mennä
naimisiin intiaanin kanssa. Ja nyt, kun hän sytyttää tulensa, on
selviö, että se tarkoittaa minun poloista Smoke-veikkoani."

"Päätelmäsi tuntuu varsin mukiinmenevältä", sanoi Smoke, ja hänet
valtasi kummallinen tunne ajatellessaan, miten Labiskwee oli viime
päivinä suhtautunut häneen.

"Selviö on lyhyempi sana", jatkoi Shorty. "Ja niin se käy aina -- juuri
kun olemme panemassa toimeen pakoaiettamme, tulee hame ja vetää ristin
suunnitelmiemme yli. Äläs, kuuntelehan, Smoke!"

Kolme vanhanpuoleista naista oli seisahtunut poikamiesleirin ja McCanin
nuotion puoliväliin, ja vanhin kuulutti jotakin kimeällä äänellä.

Smoke erotti nimet, mutta ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, ja Shorty
tulkitsi hänelle niitä happamenmakealla suulla:

"Labiskwee, Snassin, Sateensynnyttäjän, Suuren Päällikön tytär sytyttää
ensimmäisen tyttötulensa tänä iltana. Meka, Owitsin, Suden tappajan
tytär..."

Luettelo käsitti toistakymmentä tytönnimeä, ja sitten nuo kolme
kuuluttajatarta siirtyivät seuraaville tulille sanomaa ilmoittamaan.

Poikamiehet, jotka olivat vannoneet yltiöpäisen valan olla
puhuttelematta tyttöjä, eivät välittäneet alkavista juhlallisuuksista,
vaan alkoivat ylenkatsettaan osoittaakseen valmistautua heti eräälle
retkelle, jolle Snass oli heidät käskenyt, vaikka määrä oli lähteä
vasta seuraavana päivänä. Snass arveli peuralauman jakautuneen. Nuoret
miehet olivat saaneet häneltä tehtäväkseen tutkia pohjoisia ja läntisiä
alueita ja etsiä ison lauman toisen osan.

Hämmennyksissään Labiskween tyttötulesta Smoke ilmoitti nuorille
miehille lähtevänsä heidän mukaansa.

Mutta ensin hän keskusteli Shortyn ja McCanin kanssa.

"Tapaamme kolmantena päivänä, Smoke", sanoi Shorty. "Silloin meillä on
koirat ja varusteet mukanamme."

"Mutta muistakaa", varoitti Smoke, "että ellei teidän onnistu tavata
minua, jatkatte matkaanne Yukonille. Jos pääsette perille ajoissa,
voitte palata kesällä minua vastaan. Jos voin, lähden silloin pakoon ja
etsin teidät."

McCan, joka seisoi nuotionsa ääressä, viittasi katseellaan jyrkkää
vuorta siellä, missä läntinen vuoriketju kohosi tasangosta.

"Näettehän sen", sanoi hän. "Etelärinteellä on pieni joki. Nousemme
sitä myöten. Olemme siellä kolmantena päivänä. Jos vain löydätte joen,
olette oikealla tolalla."


VI.

Mutta Smokella oli huono onni kolmantena päivänä. Nuoret miehet olivat
muuttaneet matkasuunnitelmaansa, ja Shortyn ja McCanin taivaltaessa
ylös jokea koirineen Smoke ja nuoret miehet olivat kuudenkymmenen
mailin päässä koillisessa seuraamassa toisen lauman jälkiä. He
palasivat isolle leirille monen päivän perästä hämärissä, tiheässä
lumisateessa. Itkevä intiaaninainen karkasi erään nuotion äärestä
Smokea kohti. Kirkuvin sanoin ja vihaa leimuavin silmin hän sadatteli
Smokea ja osoitti hiljaista, turkkeihin käärittyä olentoa, joka makasi
reessä, sillä äsken leiriin tuotuna.

Smoke saattoi vain aavistella, mitä oli tapahtunut, ja lähestyessään
McCanin nuotiota hän valmistautui kuulemaan uusia kirouksia. Mutta sen
sijaan hän näki McCanin itsensä istumassa tulen ääressä peuranlihaa
halukkaasti ahmien.

"Minusta ei ole sotasankariksi", selitti McCan surkealla äänellä.
"Mutta Shorty jatkoi matkaa, vaikka ne ovatkin hänen kintereillään. Hän
tappeli kuin mielipuoli. Ne saavat kyllä hänetkin käsiinsä. Hänen on
mahdoton päästä pakoon. Hän haavoitti kahta nuorta miestä; no, ne
toipuvat kyllä. Mutta muuatta hän ampui keskelle rintaa."

"Tiedän sen", vastasi Smoke. "Tapasin juuri lesken."

"Snass tahtoo puhutella teitä", jatkoi McCan. "Hän on käskenyt. Niin
pian kuin saavutte, on teidän mentävä hänen nuotiolleen. Minulla ei ole
mitään hätää?! Ja te ette tiedä mitään, muistakaa se. Shorty läksi
omalla uhallaan."

Snassin nuotiolla Smoke kohtasi Labiskween. Tyttö katseli häntä niin
loistavin silmin, että hän kauhistui.

"Miten iloinen olen, ettette yrittänyt paeta", sanoi tyttö. "Nähkääs,
minä..." Hän epäröi, mutta ei painanut katsettaan alas. Hänen
silmissään loisti hehku, jonka synty oli selvä. "Minä sytytin tuleni ja
tietenkin teidän tähtenne. Nyt se ihme on tapahtunut. Pidän teistä
enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Enemmän kuin isästäni.
Enemmän kuin tuhannesta Libashista ja Malkookista. Minä rakastan. Se on
niin ihmeellistä. Rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat.
Nelisilmä oli oikeassa. Intiaanit eivät rakasta sillä tavalla. Mutta
minun silmäni ovat siniset, ja minä olen valkoinen. Me olemme
valkoisia, te ja minä."

Smokea ei oltu milloinkaan kosittu, eikä hän ollut tilanteen tasalla.
Eikä kysymyksessä ollut edes kosinta. Hänen samanmielisyyttään
pidettiin selviönä. Labiskwee oli niin täydellisesti eläytynyt asiaan,
ja hänen silmänsä loistivat niin lämpimästi, että Smoke hämmästyi sitä,
ettei tyttö kietonut käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen
olkaansa vasten. Sitten hän käsitti, että toinen viattomassa
luonnonlapseudessaan ei tuntenut rakkauden ilmaisutapoja. Tytöllä ei
ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia niitä.

Mutta hän jatkoi puhettaan ja rakkauden suloisen taakan ylistämistä, ja
samalla Smoke koetti saada tilaisuutta haavoittaakseen häntä
totuudella. Ensin hän koetti kautta rantain, lievää tapaa etsien.

"Mutta kuulkaahan, Labiskwee", aloitti hän. "Oletteko varma siitä, että
Nelisilmä kertoi Paolon ja Francescan rakkaustarinan kokonaan?"

Tyttö löi kätensä yhteen ja nauroi autuaan luottavasti. "Niinkö, se on
siis pitempi! Arvasinhan jo, että rakkaudesta voidaan sanoa paljon
enemmän! Olen ajatellut paljon, sen jälkeen kun sytytin tuleni.
Olen..."

Mutta samassa Snass astui yltyvästä lumipyrystä nuotiolle, ja Smoke
menetti tilaisuutensa.

"Hyvää iltaa", murahti Snass synkästi. "Toverinne on tehnyt koko
rötökset. Minua ilahduttaa, että olette ollut järkevämpi."

"Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä on tapahtunut?" pyysi Smoke.

Hymyily, joka paljasti valkoiset hampaat takkuisen parran keskeltä, ei
tuntunut ennustavan hyvää. "Kyllä, kyllä kerron sen teille. Toverinne
on surmannut erään kansani miehen. Itkevä McCan-vätys pötki pakoon
ensimmäisen laukauksen pamahtaessa. Hän ei yritä tämän jälkeen pakoa.
Mutta metsästäjäni ovat toverinne jäljillä tuolla vuoristossa, ja he
kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän ei pääse milloinkaan Yukonin laaksoon.
Ja te nukutte tästä lähtien minun nuotiollani. Ja nuorten miesten
seurassa ei enää tehdä huviretkiä."


VII.

Uusi tilanne, johon Smoke joutui Snassin nuotiolla, oli pulmallinen.
Hän oli entistä enemmän yksissä Labiskween kanssa. Tyttö oli niin
rakastettava ja viaton, ja hänen rakkautensa teeskentelemätön suoruus
oli aivan pelottava. Hänen katseensa uhkuivat rakkautta, jok'ainoa
silmäys oli hyväily.

Sata kertaa Smoke kokosi kaiken miehuullisuutensa puhuakseen hänelle
Joy Gastellista, ja sata kertaa hän havaitsi olevansa kurja raukka.
Vaikeinta oli se, että Labiskwee oli niin lumoava. Vaikka Smoken
itsehillintä heikkeni joka silmäykseltä, minkä he vaihtoivat keskenään,
hän nautti jokaisesta silmäyksestä. Ensimmäisen kerran elämässään hän
oppi nyt tuntemaan todellisen naisen, ja Labiskween sielu oli niin
kirkas, niin pelottavan puhdas ja yksinkertainen, että hän ei jäänyt
epätietoiseksi sen ainoastakaan salaisuudesta. Tytössä ilmeni koko
sukupuolensa alkuvoimainen hyvyys, jota ei himmentänyt sovinnainen
sivistys eikä itsesäilytyksen kuviteltu vaatimus. Smoke kertasi
muistissaan Schopenhauerinsa ja tuli johtopäätökseen, että tuo
pessimismin filosofi oli kaikkine sofismeineen väärässä. Oppia
tuntemaan nainen siten kuin Smoke nyt oppi tuntemaan Labiskween -- se
oli heräämistä siihen tietoisuuteen, että naisvihan kaikki muodot ovat
sairaalloisuuksia. Labiskwee oli ihana, mutta kuitenkin ... hänen
kasvojensa rinnalle sukelsi Joy Gastellin unohtumaton kuva. Joyssa oli
itsehillintää, häveliäisyyttä, kaikki sivistyneen naisellisuuden
pidättyväisyys, mutta vertailu Labiskweehin vain kirkasti hänen avujaan.

Ja Smoke teki huomioita omasta sieluntilastaan. Hän palautti mieleensä
kaiken, mitä tiesi Joy Gastellista, ja hän tunsi rakastavansa häntä. Ja
kumminkin Labiskwee lumosi häntä. Ja mitä muuta oli tämä lumoutumisen
tunne kuin rakkautta? Hän ei keksinyt sille muuta nimeä. Se oli
rakkautta. Ja hän järkähti sielunsa syvyyksiä myöten havaitessaan tämän
taipumuksen moniavioisuuteen. San Franciscon ateljeissa hän oli kuullut
väitteitä, että mies saattoi rakastaa kahta naista, vieläpä useampaakin
samalla kertaa. Mutta hän ei ollut uskonut sitä. Miten hän saattoi sen
uskoa, kun hän ei ollut sitä kokenut? Mutta nyt oli toisin. Hän rakasti
todella kahta naista, ja vaikka hän useimmiten oli täysin varma siitä,
että hän rakasti Joy Gastellia enemmän, tuli toisia hetkiä, joina hän
varmasti tunsi rakastavansa Labiskweeta enemmän.

Myös Snass lisäsi tilanteen pulmallisuutta. Mikään ei jäänyt
huomaamatta hänen terävältä katseeltaan, ja hän puheli merkitsevällä
äänellä.

"Kukaan ei näe mielellään tyttärensä joutuvan naimisiin", sanoi hän
Smokelle. "Ei ainakaan mies, jolla on mielikuvitusta. Se kiduttaa. Sen
pelkkä ajatuskin kiduttaa. Mutta joka tapauksessa täytyy Margaretan,
luonnon järjestyksen mukaan, jonakin päivänä mennä naimisiin."

Hän vaikeni hetkeksi, ja Smoke arvaili tuhannennen kerran Snassin
tarinan salaisuutta.

"Olen armoton ja julma ihminen", jatkoi Snass. "Mutta laki on laki, ja
minä olen oikeamielinen. Niin, tämän luonnonkansan keskuudessa minä
edustan lakia ja oikeamielisyyttä. Kukaan ei voi nousta tahtoani
vastaan. Olen myöskin isä, ja koko elämäni ajan on mielikuvitus ollut
kirouksenani."

Smoke ei saanut tietää, minne tämä yksinpuhelu olisi saattanut johtaa,
sillä sen keskeytti silkkiteltasta helähtävä hopeankirkas nauru:
Labiskwee kisaili siellä vastasyntyneen susikoiranpennun kanssa.
Snassin kasvot värähtivät tuskasta.

"Minä jaksan sen kestää", mutisi hän synkästi. "Margaretan on mentävä
naimisiin, ja hänen ja minun onnekseni te olette täällä. Nelisilmästä
en paljoja toivonut. McCan oli niin mahdoton, että naitin hänet
intiaaninaiselle, joka oli polttanut tultaan kahtenakymmenenä vuotena.
Ellei teitä olisi, olisi se ollut intiaani. Libash olisi kenties tullut
lastenlasteni isäksi."

Silloin Labiskwee tuli teltasta pentu kainalossa nuotiolle, kuin
magneetin vetämänä, katsellakseen miestä silmät säteillen rakkautta,
jota minkäänlainen sovinnaisuus ei ollut opettanut häntä kätkemään.


VIII.

"Kuulkaahan", virkkoi McCan. "Keväthankien aika on käsissä, ja jääkuori
kattaa lumen. Nyt on otollinen lähtöaika, vaikka kevätmyrskyt
raivoavatkin vuoristossa. Minä tunnen vuoriston. En yrittäisikään
pakoa, ellei toverina olisi niin pystyvä mies kuin te."

"Mutta teistä ei ole lainkaan lähtijäksi", väitti Smoke. "Teistä ei ole
tasa-astujaksi kenenkään kanssa. Selkärankanne on pehmeä kuin sulatettu
ydin. Jos lähden, yritän yksinäni. Mutta maailma alkaa vähitellen
haihtua mielestäni, ja ehkäpä en lähdekään. Peuranliha on hyvää, ja
pian saapuu suvi ja lohiaika."

Snass sanoi: "Kumppaninne on kuollut. Metsästäjäni eivät häntä
surmanneet. He löysivät hänen jäätyneen ruumiinsa ensimmäisessä
kevätmyrskyssä vuorilla. Täältä on mahdotonta paeta. Milloin vietämme
häitä?"

Ja Labiskwee puheli: "Minä pidän teitä silmällä. Teidän silmissänne ja
kasvoissanne asuu levottomuus. Oi, minä tunnen niin hyvin teidän
kasvonne. Teillä on pieni arpi kaulassanne, aivan korvan alla. Kun
olette iloinen, kohoavat suupielenne. Kun olette synkissä ajatuksissa,
ne laskeutuvat. Kun hymyilette, on silmäkulmissanne kolme, neljä
poimua. Kun nauratte, on niitä kuusi. Väliin olen laskenut melkein
seitsemän. Mutta nyt en voi niitä laskea. En ole milloinkaan lukenut
kirjoja. En osaa lukea. Mutta Nelisilmä opetti minulle paljon asioita.
Ja hänen omista silmistään luin levottomuuden, jonka herättää kaipaus
maailmaan. Hänen oli nälkä maailmaan. Ja kumminkin täällä oli hyvää
lihaa ja kaloja yllin kyllin ja marjoja ja juureksia, ja usein saimme
porcupinien ja luskwa-intiaanien välityksellä vaihdetuksi turkiksilla
jauhoja. Silti hänen oli nälkä maailmaan. Onko maailma niin kaunis,
että teidänkin on sinne nälkä? Nelisilmällä ei ollut mitään. Mutta minä
olen teidän." Hän huokasi ja pudisti päätään. "Nelisilmä kuoli maailman
nälkään. Ja jos te eläisitte täällä aina, kuolisitteko tekin saman
nälän kalvamana? Tahdotteko tekin paeta täältä maailmaan?"

Smoke ei osannut sanoa mitään, mutta tyttö luki vastauksen hänen
suupielistään.

Hetket kuluivat äänettömyydessä, ja nuori nainen taisteli ilmeisesti
itseään vastaan, samalla kun Smoke sadatteli itsetiedotonta
heikkouttaan, joka sai hänet ilmaisemaan kaipauksensa maailmaan, vaikka
se sulki hänen huulensa lausumasta julki toisen naisen olemassaoloa.

Labiskwee huokasi jälleen.

"Hyvä on. Minä rakastan teitä, mutta pelkään isäni vihaa, sillä kun hän
suuttuu, hän on hirveämpi kuin vuoristomyrsky. Te olette opettanut
minut tuntemaan rakkauden. Tämä on rakkauden tulikoe. Minä autan teitä
palaamaan maailmaan."


IX.

Smoke havahtui hiljaa ja säpsähtämättä. Lämpöiset pienet sormet
koskettivat hänen poskeaan ja liukuivat hänen huulilleen, painaen niitä
kevyesti. Sitten hänen ihoaan sipaisi jääkylmä turkki, ja yksi ainoa
sana "tulkaa" kuiskattiin hänen korvaansa. Hän kohosi varovasti
istualleen ja kuunteli. Leirin sadat susikoirat olivat aloittaneet
öiset laulajaisensa, mutta kuitenkin hän saattoi erottaa aivan läheltä
Snassin kevyen, säännöllisen hengityksen.

Labiskwee veti Smokea kevyesti hihasta, ja hän arvasi, että nuori
nainen tahtoi häntä seuraamaan itseään. Hän otti mokkasiininsa ja
saksalaiset sukkansa käteensä ja ryömi ulos lumeen makuumokkasiinit
jalassa. Hiipuvan leiritulen takaa Labiskwee viittasi häntä pukeutumaan
päällystamineihinsa, ja Smoken noudattaessa kehoitusta nuori nainen
palasi telttaan, jossa Snass nukkui.

Smoke tunnusteli kelloaan ja havaitsi sen olevan yksi yöllä. Labiskwee
palasi ja johdatti hänet pimeän, nukkuvan leirin halki. Niin kevyesti
kuin he kulkivatkin, narahteli lumi heidän mokkasiiniensa alla, mutta
sen vaimensi koirien ulvonta.

"Nyt voimme puhua", sanoi Labiskwee, kun äärimmäinen leirinuotio oli
jäänyt puolen mailin päähän taakse.

Ja nyt vasta Smoke havaitsi, että Labiskweella oli kantamus sylissään,
ja hän erotti siinä lumikenkänsä, pyssyn, kaksi patruunavyötä ja
makuusäkkinsä.

"Olen järjestänyt kaiken", sanoi Labiskwee onnellisesti naurahtaen.
"Kaksi päivää olen kerännyt tänne varusteita. Täällä on lihaa, jauhoja,
tulitikkuja ja sukset, jotka liukuvat mainiosti hankiaisella, ja jos ne
rupeavat upottamaan, kannattavat kyllä lumikengät. Oi, minä olen
tottunut liikkumaan lumessa, ja pääsemme kyllä nopeasti eteenpäin,
rakkaani."

Smoke ei vastannut. Se, että Labiskwee oli järjestänyt hänen pakonsa,
oli riittävän hämmästyttävää, mutta se, että hän oli aikonut seurata
häntä, meni yli hänen odotustensa. Tietämättä, mitä hänen oli nyt
ensiksi tehtävä, hän otti lempeällä väkivallalla Labiskweelta tavarat,
yhden kerrallaan. Hän kiersi käsivartensa nuoren naisen ympärille ja
veti hänet puoleensa, mutta ei tietänyt vieläkään, mitä tekisi.

"Jumala on hyvä", kuiskasi Labiskwee. "Hän on antanut minulle puolison."

Smokella oli kumminkin kylliksi voimaa olla ehdottamatta, että hän
pakenisi yksin. Ja ennen kuin hän ennätti sanoa mitään, hän näki
valoisan ulkomaailman ja auringon-maiden muistojensa kalpenevan ja
katoavan.

"Me palaamme leiriin, Labiskwee", sanoi hän. "Te tulette vaimokseni, ja
jäämme elämään ainiaaksi tänne peurakansan keskuuteen."

"Ei, ei!" Labiskwee pudisti päätään, ja hänen ruumiinsa vavahti, kun
hän kuuli ehdotuksen, sen Smoke tunsi pitäessään häntä sylissään. "Minä
tiedän. Olen ajatellut paljon. Maailman nälkä palaisi jälleen, ja se
kalvaisi sydäntäsi pitkinä öinä. Nelisilmä kuoli maailman nälkään. Niin
kuolisit sinäkin. Enkä tahdo, että sinä kuolet. Me vaellamme
lumivuorten yli."

"Emme, armas", kiihkoili Smoke, "meidän täytyy palata."

Labiskwee painoi kintaansa hänen huulilleen estääkseen häntä puhumasta.
"Sinä rakastat minua. Sano, että rakastat minua."

"Minä rakastan sinua, Labiskwee. Sinä olet ihana, armaani."

Jälleen kinnas sulki hyväillen hänen suunsa.

"Menemme ruokatarpeiden piilopaikkaan", sanoi Labiskwee päättävällä
äänellä. "Täältä on kolme mailia sinne. Tule."

Smoke jarrutti vastaan, ja vaikka Labiskwee veti häntä käsipuolesta, ei
hän saanut häntä liikahtamaan paikaltaan. Smoke tunsi melkein kiusausta
kertoa hänelle vuorten takana olevasta toisesta naisesta.

"Palaaminen olisi vääryys sinua kohtaan", sanoi Labiskwee. "Minä ...
olen vain erämaan tyttö, ja minä pelkään maailmaa, mutta vielä enemmän
olen peloissani sinun tähtesi. Katsohan, on käynyt niinkuin sanoit.
Minä rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa. Minä rakastan
sinua enemmän kuin itseäni. Intiaanikieli on huono kieli. Englanti on
huono kieli. Sydämeni on täynnä ajatuksia sinusta -- yhtä lukemattomia
ja loistavia kuin taivaan tähdet -- ja niille ei ole mitään kieltä.
Täällä ne ovat -- ymmärräthän?"

Puhuessaan hän veti kintaan Smoken kädestä, jonka työnsi
_parkansa_ sisälle ja asetti sydämelleen. Hän painoi kättä lujasti
sitä vasten. Ja pitkän äänettömyyden aikana Smoke tunsi hänen sydämensä
lyönnit, ja hän tiesi, että joka lyönti julisti rakkautta. Hitaasti,
melkein huomaamatta, pitäen vielä Smoken kädestä, Labiskwee alkoi
taivuttaa yläruumistaan Smoken rinnalta sille suunnalle, missä
piilopaikka sijaitsi. Oli kuin Smokea olisi vetänyt nuoren naisen
sydän, joka melkein värisi hänen kädessään.

Niin kova oli eilisen suojailman jälkeen jäätynyt hankiainen, että he
liukuivat kuin leikkien suksillaan.

"Aivan tässä puitten välissä on piilopaikka", sanoi Labiskwee.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tarttui hämmästyneenä Smoken käteen.
Heidän edessään räiskyi pieni, iloinen tuli, jonka ääressä McCan istui
kyykkysillään. Labiskwee mutisi jotakin intiaanikielellä, ja hänen
äänensä muistutti niin suuresti vingahtavaa piiskaniskua, että Smokelle
tuli mieleen Nelisilmän Labiskweelle antama mainenimi _cheetah_,
tiikerisusi.

"Arvelinpa ihan oikein, että aikoisitte lähteä ilman minua", selitti
McCan, kun he saapuivat hänen luokseen, ja hänen pienet pippurisilmänsä
tuikkivat kavalasti. "Sen tähden pidin tyttöä silmällä, ja kun näin
hänen piilottavan sukset ja muonan, olin selvillä seikasta. Olen
ottanut itselleni sukset, lumikengät ja evästä. Tuliko? Ei mitään
vaaraa. Leiri nukkuu, ja odottaminen kävi kylmäksi. Lähdemmekö nyt?"

Labiskwee heitti nopean, hämmentyneen silmäyksen Smokeen, mutta teki
samassa tuokiossa toimintapäätöksen. Hän alkoi puhua ja osoitti
silloin, niin lapsellinen kuin olikin rakkaudessaan, olevansa
ripeäpäätöksinen olento, joka elämän muissa tilanteissa oli kaikkea
muuta kuin hento köynnöskasvi.

"McCan, te olette koira", tiuskaisi hän, ja hänen silmänsä säihkyivät
vihaa. "Tiedän, että aiotte herättää koko leirin, ellemme ota teitä
mukaamme. Mutta te tunnette isäni. Minä olen isäni kaltainen. Te saatte
suorittaa osanne työstä. Teidän on toteltava. Ja jos punotte viekkaita
konnanjuonia, olisi ollut teille parempi olla lähtemättä nuotioltanne."

McCan katseli häntä pienissä pippurisilmissään yht'aikainen vihan ja
pelon ilme, mutta Labiskween silmistä viha suli säteileväksi
hellyydeksi, kun hän suuntasi ne Smokeen.

"Olinko oikeassa siinä, mitä sanoin?" kysyi hän.


X.

Päivän sarastaessa he olivat matalalla kukkulasarjalla, joka erotti
kumputasangon ja vuoriston toisistaan. McCan ehdotti aamiaislevähdystä,
mutta he jatkoivat matkaansa. Vasta kun iltakaste pehmittäisi hangen,
niin että hiihtäminen kävisi mahdottomaksi, he söisivät.

Labiskwee selitti Smokelle, miten hyvin hän tunsi seudun ja millä
keinoin hän aikoi eksyttää etsijät. Maailmaan vei vain kaksi tietä,
toinen länteen, toinen etelään. Snass lähettäisi heti nuorten miesten
parvia kumpaakin tietä tutkimaan. Mutta oli olemassa kolmaskin tie,
sekin etelään. Se tunkeutui tosin vain puolimatkaan korkeaan
vuoristoketjuun, kääntyi sitten länteen, kulki kolmen harjanteen yli ja
päätyi tavalliselle tielle. Kun nuoret miehet eivät löytäneet jälkiä
tältä tavalliselta tieltä, kääntyisivät he takaisin luullen, että he
olivat turvautuneet vaivalloisempaan ja pitempään kiertotiehen.

Labiskwee silmäsi McCania, joka kulki kappaletta jäljempänä, ja sanoi
hiljaa Smokelle: "Hän syö. Se ei ole hyväksi."

Smoke katsoi irlantilaista. Tämä matusteli salaa peurantalia, jota
hänellä oli taskussaan.

"Ei syödä ruoka-aikojen välillä, McCan", huusi hän käskevällä äänellä.
"Edessämme olevissa seuduissa ei ole metsänriistaa, ja muona on
jaettava määräannoksiin matkalla. Teidän on käyttäydyttävä
rehellisesti, jos aiotte olla seurassamme."

Kello yhdeltä hanki muuttui niin pehmeäksi, että sukset upposivat, ja
ennen kello kahta kävi lumikengillä kulkukin mahdottomaksi. He
leiriytyivät ja söivät ensimmäisen ateriansa. Smoke jakoi muonan.
McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli sullonut ruokasäkkinsä
pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että ruokatarpeille oli jäänyt
vain vähän tilaa.

"En huomannut tosiaankaan, että niitä tuli niin monta", selitti hän.
"Tein sen pimeässä. Mutta niiden raha-arvo on hyvin suuri. Ja näillä
ammustarpeillamme saamme ammutuksi tavattomasti riistaa."

"Sudet syövät teidät tavattomalla ruokahalulla", kuului Smoken
tylynpuoleinen vastaus, ja Labiskween silmät salamoivat vihaa.

Seuraavana päivänä joki laajeni leveään vuorilaaksoon, ja he olivat
tarttua jo alangossa lumeen, ennen kuin pääsivät lähimmälle
vuorenharjanteelle, jonka rinteellä hanki kannatti.

"Kymmenen minuuttia myöhästyneinä olisimme takertuneet kiinni", sanoi
Smoke, kun he pysähtyivät hengästyneinä harjanteen laella. "Nyt olemme
tuhat jalkaa korkeammalla."

Mutta sanaakaan virkkamatta Labiskwee osoitti puiden välitse näkyvälle
avoimelle kentälle. Keskellä sitä näkyi hajanaisessa jonossa viisi
mustaa pilkkua, jotka liikkuivat hyvin hitaasti.

"Nuoret miehet", sanoi Labiskwee.

"He kahlaavat vyötäisiään myöten", sanoi Smoke. "He eivät saa tukevaa
jalansijaa tänä päivänä. Meillä on monen tunnin etumatka. Kiiruhtakaa,
McCan. Nyt emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa."

Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, ei hangen kuori sulanut ennen
kello kolmea iltapäivällä, ja silloin he olivat ennättäneet vuoren
varjoon, jossa hankiainen oli par'aikaa taas riittymässä. He
pysähtyivät vain kerran ottaakseen käsille McCanin takavarikoidun
peurantalin, jota he söivät kulkiessaan.

Pitkää hämäräaikaa seurasi pimeä -- taivas oli pilvien peitossa. Kello
yhdeksältä he leiriytyivät vaivaiskuusikkoon. McCan oli sairas
ja kurja. Päivämarssi oli ollut rasittava, ja huolimatta
yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan hän oli syönyt lunta. Nyt
hänen suutaan kuivasi tuskallisesti. Hän kyyrötti voihkien tulen
ääressä toisten laittautuessa levolle.

Labiskwee oli uupumaton, eikä Smoke voinut olla ihmettelemättä hänen
elinvoimaansa ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei ollut
milloinkaan teennäistä. Hänellä oli aina naurunhelähdys tai hymy
Smokelle, ja hänen kätensä viivähti aina hyväillen Smoken kädessä, kun
hän sattui sitä koskettamaan. Mutta aina, kun hän katseli McCania,
hänen kasvonsa kovenivat, ja hänen silmänsä salamoivat kylmästi.

Yöllä rupesi tuulemaan ja pyryttämään lunta, ja koko päivän kestävässä
myrskyssä he ponnistelivat eteenpäin lumen sokaisemina. He jatkoivat
vaellustaan kaksi päivää, harhailivat väärien harjujen yli, ja näinä
kahtena päivänä he jättivät kevään taaksensa ja kulkivat talven
valtakunnassa.

"Nuoret miehet ovat häipyneet jäljiltämme. Mikä estää meitä päiväksi
pysähtymästä?" sanoi McCan rukoilevasti.

Mutta lepoa ei suotu. Smoke ja Labiskwee käsittivät tilanteen
vaarallisuuden. He olivat eksyneet jylhään vuoristoon eivätkä olleet
nähneet ainoatakaan eläintä tai sellaisen jälkeä. Päivän toisensa
perästä he raivasivat tietään vaikeakulkuisessa seudussa, joka pakotti
heidät umpimähkään kulkemaan jokiuomia ja rotkolaaksoja, jotka vain
harvoin johtivat länteen. Sellaiseen tultuaan heillä ei ollut muuta
keinoa kuin kuin kulkea minne se vei, sillä sivuilla ylenevät
jääpeitteiset huiput ja korkeat harjanteet olivat luoksepääsemättömiä.
Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat voimia, mutta siitä
huolimatta heidän oli pakko pienentää ruoka-annoksia.

Eräänä yönä Smoke heräsi käsikähmän ääneen. Hän kuuli selvästi
ähkymistä McCanin makuupaikalta. Hän potkaisi nuotiota, niin että se
leimahti liekkiin, ja sen valossa hän näki Labiskween kuristavan
irlantilaista kurkusta ja pakottavan hänet sylkemään suuntäyden
puoleksipureskeltua lihaa. Labiskwee vei kätensä vyötäisilleen ja
tarttui puukkoonsa.

"Labiskwee!" huudahti Smoke käskevällä äänellä.

Käsi epäröi.

"Älä tee sitä", sanoi Smoke mennen hänen luokseen.

Labiskwee vapisi vihasta, mutta hetken vielä epäröityään käsi painoi
vastahakoisesti puukon takaisin tuppeen. Aivan kuin peläten, ettei
kykenisi hillitsemään itseään, hän meni nuotiolle ja lisäsi sen puita.
McCan kohosi istualleen, vikisten ja sähisten, ja solkkasi kauhun ja
raivon vallassa tolkuttoman selityksen.

"Mistä saitte lihan?" tutki Smoke.

"Tarkasta hänet", sanoi Labiskwee.

Se oli hänen ensimmäinen sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota
hän ei voinut hillitä.

McCan koetti hangotella vastaan, mutta Smoke tarttui tanakasti häneen
ja tarkasti hänet vetäen peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa
se oli sulanut ruumiinlämmöstä. Smoke kuuli Labiskween huudahtavan.
Nuori nainen oli kumartunut McCanin kantamusta avaamaan. Lihan asemesta
hän veti sieltä esiin jäkäliä, kuusenhavuja, risuja -- jos jotakin
moskaa, jota mies oli tunkenut kantamukseensa, jotta se näyttäisi
oikean kokoiselta, joskaan ei painanut entistään.

Jälleen sipaisi Labiskween käsi kuvetta, ja hän hyökkäsi roiston
kimppuun, mutta joutuikin Smoken syliin, jossa hän itki voimattomasta
raivosta.

"Oi, rakkaani, enhän minä ruoan takia", nyyhkytti hän, "sinun, sinun
elämäsi vuoksi minä... Se koira! Hän syö sinua!"

"Kyllä me silti jäämme elämään", lohdutti Smoke. "Tästä lähtien hän saa
kantaa vain jauhoja." Hän painoi Labiskween rintaansa vasten. "Armas,
surmaaminen on miesten tehtävä. Naiset eivät surmaa."

"Etkö rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran?" kysyi Labiskwee
hämmästyneenä.

"En niin suuresti kuin nyt", vastasi Smoke vältellen.

Labiskwee huokasi alistuvasti. "No hyvä", sanoi hän, "siis en surmaa
häntä."


XI.

Nuoret miehet vainosivat heitä hellittämättä. Ihmeellisen onnen
suosimina ja laskien, mikä tie pakolaisten oli valittava, nuoret miehet
löysivät lumimyrskyn puoleksi peittämät jäljet ja seurasivat sitten
niitä itsepintaisesti. Kun sattui lumipyry, kääntyivät Smoke ja
Labiskwee kaikkein aavistamattomimmille teille, menivät itään, kun
paras tie kulki etelään tai länteen, ja kiersivät matalan harjun
kiivetäkseen korkeampaa. Olihan samantekevää, minne kulki, sen jälkeen
kun he olivat eksyneet. Mutta he eivät voineet päästä eroon nuorista
miehistä. Monesti he voittivat useita päiviä, mutta vainoojat
sukelsivat aina uudelleen näköpiiriin.

Smoke sekaantui aikamäärälaskuissaan: yöt ja päivät, myrskyt ja
levähdykset vain tulivat ja menivät. Korkeat vuorenhuiput kohosivat
heidän yläpuolellaan heltymättömän julmina, ja niiden yllä kaartui
kylmä, sininen avaruus. He pakenivat pimeitten rotkosolien kautta,
joiden paljaat kallioseinämät kohosivat äkkijyrkkinä, ja vaelsivat
poikki jääpeittoisten laaksojen, joissa jähmettyneet järvet lepäsivät
syvällä heidän jalkainsa alla. Ja eräänä kahden myrskyn välisenä yönä
taivaalla loisti kaukainen tulivuorenpurkaus. Se ei uudistunut sen
jälkeen, eivätkä he tietäneet, oliko se ehkä ollut vain unennäköä.

Hankiaista peitti uusi, monen metrin paksuinen lumi, joka vuorostaan
kuorettui ja peittyi jälleen uuteen lumeen. He ryömivät kuin madot
jyrkillä vieremillä ja heräsivät usein unesta, kun lumivyöry pauhasi
niiden kupeilla. He lepäsivät tulta tekemättä metsärajan yläpuolella ja
sulattivat liha-annoksensa ruumiinlämmöllään, jotta voisivat syödä. Ja
kaiken tämän Labiskwee kesti samanlaisena kuin ennenkin. Hän ei koskaan
menettänyt hilpeyttään, paitsi silloin, kun hän katseli McCania, ja
lamauttavimpinakin uupumuksen ja pakkasen hetkinä hänen rakkautensa
Smokea kohtaan pysyi yhtä kaunopuheisena kuin ennen.

Kuin kissa hän katseli jokaista laihojen annosten jakoa, ja Smoke näki,
ettei hän olisi suonut McCanille ainoatakaan ruoan hiventä. Kerran hän
jakoi ruoan. Kohta Smoke sai kuulla, miten hurjat vastalauseet
ryöppysivät McCanin suusta. Ei ainoastaan tälle, vaan myöskin itselleen
hän oli antanut pienemmän osuuden kuin Smokelle. Sen jälkeen Smoke
jakoi ruoan itse. He joutuivat erästä lumimyrskyä seuranneeseen
lumivyöryyn ja vierivät sata metriä vuoren kuvetta; he olivat puoleksi
möyhennyksenä, mutta muuten vahingoittumattomia mäenlaskunsa alapäässä.
Mutta McCan oli kadottanut kantamuksensa, jossa kaikki jauhot olivat.
Uusi äskeistä isompi lumivyöry hautasi sen, niin että heidän oli
jätettävä kaikki toivo sen löytymisestä. Vaikka McCan oli syytön
onnettomuuteen, ei Labiskwee sen jälkeen milloinkaan katsonut
irlantilaista, ja Smoke tiesi, ettei hän uskaltanut sitä tehdä --
itseään peläten.


XII.

Oli hievahtamattoman tyyni aamupäivä, taivas kaartui kuultavan
sinisenä, ja auringonpaiste kimallutti lunta. Ilma seisoi ja puri kuin
veitsi. Sadan mailin etäisyydessä olevat vuorenhuiput, jotka
muodostivat Kalliovuorten selkärangan, näkyivät selvinä kuin viiden
mailin päästä.

"Pian tapahtuu jotakin", kuiskasi Labiskwee. "Etkö sinä sitä tunne?
Kaikki on niin kummallista."

"Minua värisyttää, mutta ei kylmästä", vastasi Smoke. "Eikä
nälästäkään."

"Se on sinun päässäsi, sinun sydämessäsi", sanoi Labiskwee kiihkeästi.
"Samaa minäkin tunnen."

"Se ei johdu aisteistani", määritteli Smoke. "Minä tunnen itsessäni
jotakin vierasta, ulkoa tullutta, kuin jääneulojen sadetta. Ne ovat
hermot."

Neljännestunnin kuluttua he seisahtuivat hengähtääkseen.

"En näe enää etäisiä vuorenhuippuja", virkkoi Smoke.

"Ilma sakenee ja käy raskaaksi", sanoi Labiskwee. "On vaikea hengittää."

"Taivaalla on kolme aurinkoa", mutisi McCan ja horjahteli sauvansa
varassa.

Auringon kangastus näkyi kummallakin puolella todellista aurinkoa.

"Niitä on viisi", sanoi Labiskwee, ja katsoessaan he näkivät yhä uusia
liekehtiviä aurinkoja syttyvän taivaalle.

McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. "Pistos!" huusi hän ja alkoi
jälleen ruikuttaa.

Kohta sen jälkeen huudahti Labiskwee, ja Smoke tunsi polttavan piston
poskellaan. Oli kuin hän olisi uinut meressä, jossa myrkylliset
sähkökalat polttelivat.

Sitten pamahti kummallisen kumea laukaus. Rinteen alla tuli nuoria
miehiä hiihtäen, ja toinen toisensa jälkeen ampui.

"Hajaantukaa!" komensi Smoke. "Ja kiivetkää voimienne takaa. Olemme
melkein huipulla. Ne ovat neljännesmailin allamme, ja se merkitsee,
että toiselle puolelle päästyämme saamme parin mailin etumatkan."

Kasvot kihelmöiden pistäviä, polttavia ilmaneuloja kolme pakolaista
alkoi toisistaan eroten kavuta lumista rinnettä. Kiväärien pamahdukset
kuulostivat niin kummallisilta heistä.

"Jumalan kiitos", läähätti Smoke Labiskweelle, "että neljällä heistä on
musketit ja vain yhdellä winchester. Lisäksi nuo auringot haittaavat
heidän ampumistaan. He eivät ole tavoittaneet meitä sataa metriä."

"Nyt näkyy, kuinka julmistunut isä on", sanoi Labiskwee. "Hän on
käskenyt surmata."

"Miten kummallisesti puhutkaan", sanoi Smoke. "Äänesi kuulostaa niin
kaukaiselta."

"Peitä suusi", huudahti Labiskwee äkkiä, "ja ole vaiti. Nyt tiedän,
mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, näin, äläkä puhu."

McCan kaatui ensimmäisenä ja pääsi vain vaivoin pystyyn. Sitten
he kaikki kaatuilivat vähän väliä, ennen kuin pääsivät huipulle. Heidän
lihaksensa eivät totelleet heidän tahtoaan, heidän tietämättään siihen
syytä, he tunsivat vain, että heidän ruumiinsa olivat kuin halvautuneet
ja kadottaneet liikuntokykynsä. He katselivat alas taaksensa ja näkivät
nuorten miesten horjuvan ja kompastelevan kiivetessä.

"He eivät tule milloinkaan tänne", sanoi Labiskwee. "Se on valkoinen
kuolema. Minä tiedän sen, vaikk'en koskaan ole sitä nähnyt. Olen
kuullut vanhusten siitä puhuvan. Yht'äkkiä nousee sumu -- aivan
toisenlainen kuin tavallinen, sakea ja huurteinen, jollaista et ole
milloinkaan nähnyt. Ei ole monta ihmistä, jotka sen ovat nähneet ja
jääneet eloon."

McCan läähätti ja hoki.

"Pitäkää suunne peitettynä", komensi Smoke.

Ilma oli täynnä pienenpieniä tulikipunoita. Lähimmätkin vuorenhuiput
häipyivät kummalliseen sumuun; se nielaisi nuoret miehet, jotka
hellittämättä ponnistelivat lähemmäksi. McCan oli äkkiä lyyhistynyt
suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.

"Ylös ja heti eteenpäin!" komensi Smoke.

"En jaksa liikkua", ähkyi McCan.

Smoke meni hitaasti irlantilaisen luokse: horrostilassaan, joka oli
hänet vallannut, hänellä oli niukasti niin paljon tahdonvoimaa, että
pääsi paikaltaan.

"Anna hänen olla", mutisi Labiskwee käheästi.

Mutta Smoke oli itsepäinen, hän nosti irlantilaisen pystyyn ja käänsi
hänen kasvonsa rinnettä kohti, jota heidän oli ryhdyttävä laskeutumaan.
Sitten hän pani hänet liikkeelle sysäyksellä, ja sauvallaan vauhtia
hilliten ja ohjaten McCan sukelsi timanttipölyyn ja katosi.

Smoke näki, kuinka Labiskwee hymyili, vaikka hän töin tuskin jaksoi
olla luhistumatta hankeen. Hän viittasi häntä jatkamaan, mutta
Labiskwee tuli hänen luokseen, ja vieretysten, kymmenkunnan jalan
päässä toisistaan, he kiisivät kylmään, purevaan ja pistävään
tulisumuun.

Ankarasta jarrutuksestaan huolimatta Smoke ruumiinpainonsa tähden
painui Labiskween ohi ja lensi edelleen yksikseen, kauan, hirvittävällä
vauhdilla, joka hiljeni vasta hänen päästyään tasaiselle hangelle.
Siellä hän odotti, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja he jatkoivat
mäenlaskuaan jälleen vieretysten heikentyvällä vauhdilla, joka vihdoin
loppui.

"Nyt meidän on pysähdyttävä", sai Labiskwee vaivoin kuiskatuksi, "tai
kuoltava. Meidän on peitettävä itsemme -- niin sanovat vanhat."

Hän ei tuhlannut aikaa solmujen avaamiseen, vaan alkoi leikellä
kantamuksensa hihnoja. Smoke leikkasi poikki omansa, ja vielä kerran
hehkuvaan surmansumuun ja aurinko-ilveeseen katsahdettuaan he
levittivät makuuturkit ylleen ja painautuivat yhteen. He tunsivat,
miten ihmisen ruumis kompastui heidän päälleen, kuulivat sitten heikkoa
valitusta ja kirouksia, jotka tukahtuivat ankaraan yskäkohtaukseen. He
tiesivät, että se oli McCan, joka ryömi heidän viereensä
makuuturkkiinsa kietouduttuaan.

Sitten alkoi heidän oma hengenahdistuksensa, ja heitä vaivasi
suonenvetomainen ja kuvaamaton kuiva yskä. Smoke tunsi ruumiinlämpönsä
nousevan kuumeen hehkuksi, ja Labiskwee koki samat kärsimykset. Tunti
tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja muuttuivat ankarammiksi, ja
myöhään iltapäivällä ne saavuttivat huippunsa. Sitten alkoi toipuminen
hitaasti, ja silloin tällöin yskähdellen he vaipuivat väsymyksen
horrostilaan.

Mutta McCanin yskä paheni pahenemistaan, ja hänen voihkinastaan ja
ulvonnastaan he ymmärsivät hänen hourivan. Kerran Smoke tahtoi heittää
turkin päältään, mutta Labiskwee tarrautui häneen kiinni.

"Anna olla", rukoili hän, "itsensä paljastaminen nyt on kuolema. Paina
kasvosi tänne _parkaani_ ja hengitä hitaasti äläkä hiisku
sanaakaan -- kas näin kuin minä teen."

He jatkoivat torkkumistaan pimeässä, ja toisen yskäkohtaus herätti aina
toisen. Smoke arvioi olleen keskiyön, kun hän kuuli McCanin yskivän
viimeistä kertaa. Sitten irlantilainen päästeli vain kumeita
eläimellisiä äännähdyksiä, jotka tuntuivat loputtomilta.

Smoke heräsi tuntien huulien painuvan omilleen. Hän lepäsi Labiskween
käsivarsilla, pää hänen rinnoillaan. Labiskween ääni oli iloinen kuten
tavallisesti. Se oli kirkastunut jälleen.

"On päivä", sanoi hän ja kohotti hiukan turkin reunaa. "Katso, armas,
on päivä, me elämme eikä meitä yskitä enää. Katsokaamme maailmaa ...
vaikka jäisinkin sitten tähän ikuisesti lepäämään. Viime tunti on ollut
ihana. Olen ollut valveilla ja olen rakastanut sinua."

Smoke heitti peitteet sivulle ja näki yhden ainoan, todellisen auringon
taivaalla. Tuuli henkäili hiljaa, raikkaana, mutta lämpöisiä päiviä
ennustaen. Koko maailma oli muuttunut jälleen luonnolliseksi. McCan
makasi selällään. Nuotiosavun mustentamat kasvot olivat kovat kuin
marmori. Labiskwee ei ollut tästä näystä millänsäkään.

"Katsos!" huudahti hän. "Pulmunen! Se tietää hyvää!"

Nuoria miehiä ei näkynyt. He olivat joko kuolleet vuorenharjanteen
toisella puolella tai kääntyneet takaisin.


XIII.

Heillä oli niin vähän ruokavaroja, että he eivät uskaltaneet syödä
kymmenettä osaa siitä, minkä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa siitä,
mitä halusivat, ja heidän vaeltaessaan seuraavina päivinä autiossa
vuoristossa heidän elämäntuntonsa väsyi väsymistään, ja koko kulku oli
melkein kuin unta. Lähes kaikki, minkä he tekivät, oli tiedotonta ja
koneellista. Herkeämättä he ponnistelivat länttä kohti, ja alituisesti
heitä ehkäisivät ja pakottivat pohjoiseen tai etelään lumihuiput ja
ylikulkemattomat vuorenharjanteet.

"Etelään ei ole mitään tietä", sanoi Labiskwee. "Vanhat tietävät sen.
Länteen, vain länteen vie tie."

Sitten tuli päivä, jolloin ilma pakastui ja alkoi sataa sankasti lunta,
mutta se ei ollut tavallista lunta, vaan isojen hiekkajyvien kokoisia
jääkiteitä. Koko päivän ja yön kesti lumen tuloa, jota jatkui sitten
kolme päivää ja yötä. Oli mahdoton jatkaa matkaa, ennen kuin aurinko
muodosti hankiaisen. He makasivat sen tähden peitteihinsä kääriytyneinä
ja lepäsivät, syöden entistä vähemmän, koska heidän ei tarvinnut
ponnistella. Annos oli niin pieni, ettei se kyennyt tyydyttämään edes
pahinta nälkää, jonka tyyssijana olivat pikemminkin aivot kuin vatsa.
Houreissaan, riittämättömän ravinnon herpaisemana Labiskwee tarttui
nyyhkyttäen ja sokeltaen seuraavan päivän annokseen ja ahtoi sen
suuhunsa.

Silloin Smoke sai nähdä ihmeen. Labiskwee heräsi tietoisuuteen
tuntiessaan ruoan hampaittensa välissä. Hän sylki sen ulos ja iski
nyrkillään suutaan, joka oli langennut rikokseen.

Pitkällisen lumisateen jälkeen alkoi ankara tuuli, joka kuljetti
kuivia, pieniä jääkiteitä samoin kuin erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön
kesti lumipilven vyöryntää, ja seuraavan kirkkaan ja kylmän päivän
väkevässä valossa sekapäinen Smoke näki väsyneillä silmillään näyn,
jota hän piti unena. Ylt'ympärillä kohosi korkeita vuorenhuippuja
hirmuisten, vaanivien jättiläisten muotoisina. Ja jokaiselta
vuorenhuipulta hulmusi vilkkuen ja aaltoillen, heleänsiniselle
taivaalle leiskahdellen äärettömiä lumiviirejä, mailien pituisia,
maidonvalkeita ja utuisia, päärmeinä värikäs valo-varjoleikki ja
auringosta satava salamoiva hopea.

"Silmäni ovat nähneet näyn, joka julistaa Herran tuloa", huudahti Smoke
katsellen kiitäviä lumipilviä, joita tuuli hulmutti hohtavina, valkeina
silkkihuntuina.

Labiskwee kohosi istumaan peitteittensä välistä.

"Minä näen unta, Labiskwee", sanoi Smoke. "Katso. Uneksitko sinäkin
minun untani?"

"Tämä ei ole unta", sanoi Labiskwee. "Vanhat ovat kertoneet minulle
tästä. Pian puhaltavat lämpimät tuulet, ja me jäämme elämään ja
löydämme tien länteen."


XIV.

Smoke ampui pulmusen, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa,
jossa vaivaiskoivu hangessa seisoen aukoi silmikoltaan, hän ampui
jäniksen. Siinä kaikki riista, mitä he tapasivat, lukuunottamatta
villihanhien auraa, jonka he kerran näkivät lentävän ohi puolisen
mailin korkeudessa länttä ja Yukonia kohden.

"Alalaaksoissa on kesä", sanoi Labiskwee. "Pian se saapuu tännekin."

Labiskween kasvot olivat laihtuneet, mutta hänen suuret, kirkkaat
silmänsä kimmelsivät sitä suurempina ja kirkkaampina, ja kun hän katsoi
Smokea, hänen villi kauneutensa näytti ylimaallisen kirkastetulta.

Päivät pitenivät, ja lumi alkoi painua. Joka päivä huovettui hanki,
joka yö se jälleen jäätyi, ja he tekivät taivalta aamuin ja illoin,
mutta keskipäivätunnit heidän täytyi levätä, kun sulava hanki ei
kannattanut heidän painoaan. Smoken tullessa lumisokeaksi Labiskwee
laahasi häntä vyötäisilleen sitomastaan hihnasta. Ja kun hänelle sattui
sama, kuljetti Smoke häntä miehustalleen kiedotusta hihnasta. Nälän
näännyttäminä he liukuivat kuin unissakulkijat läpi kesään havahtuvien
seutujen, joiden ainoat elolliset olennot he olivat.

Ankarasta uupumuksesta huolimatta Smokea nukkuminen alkoi melkein
pelottaa, sillä niin hirveitä olivat hänen unennäkönsä. Ne koskivat
aina ruokaa, ja aina tempaisi se pahansuopa voima, joka lähetti hänelle
ne unet, ruoan pois hänen huuliltaan. Hän piti päivällisiä tovereilleen
San Franciscossa, hän johti itse, hillitöntä, silmiä huikaisevaa nälkää
nähden, valmisteluja ja koristeli pöydän verenhohteisilla syyslehdillä.
Vieraat saapuivat myöhästyneinä, ja heitä tervehtiessään ja heidän
kilpaillessaan sukkeluuksien puhumisessa häntä poltti raivoisa himo
päästä pöytään.

Hän tarjosi usein sellaisia päivällisiä, joilla kaikilla oli sama
nälkääntappava loppu. Hän oli Gargantua-juhlissa, joissa väkijoukko
ahmi lukemattomia kokonaisina paistettuja härkiä; niitä vedettiin esiin
hehkuvista uuneista, minkä jälkeen he terävillä veitsillä viiltelivät
isoja lihaviiluja höyryävissä reisistä. Sitten hän oli jälleen lapsi ja
istui lusikka tukevasti oikeassa kädessä vehnäsmaitovadin ääressä. Hän
ajoi takaa arkoja lehmiä ylänkölaitumilla ja tunsi vuosisatojen tuskat
koettaessaan turhaan saada puserretuksi niiden nisistä maitopisaraa, ja
hän oli inhottavissa vankiluolissa, joissa tappeli rottien kanssa
perkkeistä.

Ainoastaan kerran hän näki suloisen unen. Nälkään menehtymäisillään,
haaksirikkoisena tai karkulaisena, hän uhmasi Tyynen meren
rantatyrskyjä pyydystäen simpukoita, joita oli imeytynyt kallioihin, ja
kantoi ne rannalle, missä oli läjittäin kevätmyrskyjen tuomaa kuivaa
hylkytavaraa. Niistä hän laati nuotion ja asetti hiillokselle
kallisarvoisen saaliinsa. Hän näki, miten simpukat höyrysivät, ja hän
halkaisi kuoret, niin että lohenvärinen liha paljastui. Hän tiesi, että
ne olivat tarpeeksi kypsyneitä, eikä tällä kertaa ollut pahansuopaa
voimaa sieppaamaan ateriaa häneltä. Vihdoinkin -- niin hän ajatteli
unessaan -- hänen unensa toteutui. Mutta hän epäili vieläkin varmassa
toivossaan ja hän karkaisi mieltään valmiina katsomaan näkyjensä
välttämätöntä muutosta, kunnes lohenvärinen liha oli hänen suussaan --
lämpimänä ja herkullisena. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi!
Ihme oli tapahtunut! Mielenliikutus herätti hänet. Hän havahtui
pimeään, hän oli selällään ja kuuli päästelevänsä lyhyitä röhähteleviä
ilonäännähdyksiä. Hänen leukapielensä liikkuivat, ja liha narskui hänen
hampaissaan. Hän pysytteli liikkumattomana, ja pian hapuilivat pienet
sormet hänen huuliaan ja työnsivät pienen lihanpalan niiden väliin. Ja
enemmän siksi, että Smoke ei tahtonut syödä, kuin siksi, että hän oli
vihainen, Labiskwee itki itsensä nukuksiin hänen käsivarsillaan. Mutta
Smoke valvoi ja ihmetteli naisen rakkautta ja naisellisuuden
arvoitusta...


XV.

Sitten ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenhuiput sulivat yhteen,
harjanteet madaltuivat, ja länteen johtava tie kävi lupaavan avoimeksi.
Mutta heidän voimansa olivat ehtyneet, ja koska heillä ei ollut
ravintoa, koitti pian päivä, jolloin he levolle laskeuduttuaan eivät
jaksaneet enää nousta pystyyn.

Labiskwee makasi horroksissa ja hengitti niin huomaamatta, että Smoke
toisinaan luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Smoke havahtui oravan
kurahteluun. Hän veti käteensä raskaan kiväärinsä ja alkoi tarpoa
eteenpäin nuoskeassa lumessa. Hän ryömi nelinkontin, tai horjui
pystyssä joka askelella kaatuen, sinne päin, missä orava kurahteli
kiukuissaan paeten hänen edellään niin hitaasti, että hän tunsi
Tantaloksen tuskia. Hän ei jaksanut ampua pikalaukausta, eikä orava
pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Toisinaan Smoke kiemurteli lumisohjossa
ja itki voimattomuuttaan. Toisinaan elämänliekki lepatti viimeisillään,
ja maailma pimeni hänen silmissään. Hän ei tietänyt, miten kauan
viimeistä pyörtymystä oli kestänyt, mutta hän havahtui iltakylmästä
väristen, vaatteet jäätyneinä hangen kuoreen, joka parhaillaan oli
riittymässä. Orava oli tipo tiessään, ja tuskalla ja vaivalla hän pääsi
jälleen Labiskween viereen.

Aurinko oli kiivennyt korkealle, ja orava kurahteli taas kuusikossa,
kun hän heräsi Labiskween käsi otsallaan.

"Paina kätesi sydäntäni vasten, rakkaani", sanoi Labiskwee kirkkaalla,
mutta heikolla, kuin kaukaa kuuluvalla äänellä. "Minun sydämeni on
minun rakkauteni, ja se on sinun kädessäsi."

Kului pitkä aika, ennen kuin hän jälleen puhui. "Muista tarkoin, ettei
etelään ole minkäänlaista tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen
-- sinne on tie -- ja sinä olet melkein sillä -- ja sinä pääset
perille."

Smoke vaipui kuolemankaltaiseen horrokseen, josta Labiskwee herätti
hänet jälleen.

"Paina huulesi minun huulilleni", sanoi Labiskwee. "Minä tahdon kuolla
niin."

"Me kuolemme yhdessä, armaani", sanoi Smoke.

"Ei." Labiskwee vaiensi Smoken heikolla kädenpuristuksella, ja hänen
äänensä oli niin hiljainen, että Smoke tuskin sitä erotti, mutta
kumminkin kuuli, mitä hän sanoi. Tyttö hapuili ja penkoi kädellään
huppukauluksensa sisustaa ja veti sieltä pienen pussin, jonka painoi
Smoken käteen. "Ja nyt huulesi, lemmikkini. Sinun huulesi minun
huulilleni ja sinun sydämesi sydäntäni vasten."

Ja tämän pitkän suudelman kestäessä pimeys valtasi Smoken jälleen, ja
tullessaan tajuihinsa hän tiesi olevansa yksin ja kuolevansa. Hän tunsi
uupunutta iloa siitä, että kuolema tulisi.

Pussi oli hänen kädessään. Sielussaan hymyillen uteliaisuudelle,
mikä sai hänet vetämään siderihmasta, hän avasi sen. Siitä valui
ruoka-aineita pienenä virtana. Hän tunsi jok'ainoan murun. Labiskwee
oli varastanut kaiken itseltään: leivänpaloja, joita Labiskwee oli
säästänyt jo kauan, jo ennen kuin McCan kadotti jauhopussin,
peuranlihaviiluja ja -nokareita, joista toisissa näkyi hampaanjäljet,
talimöykkyjä, kokonainen jäniksen takajalka, valkean portimon takajalka
ja kappale sen etujalkaa, pulmusen rinta, jota hän vasten tahtoaan oli
maistanut, ja sen reisi -- mieltäliikuttavia rippeitä, traagillisia
kieltäymyksiä, muruja, jotka hänen rakkautensa oli varastanut hänen
hirvittävältä nälältään.

Mielipuolisesti nauraen Smoke sinkautti kaiken jäätyneelle hangelle, ja
pimeys nielasi hänet jälleen.

Hän uneksi. Yukon oli melkein kuivattu. Hän kulki sen äyrästä
liejuisten lätäkköjen ja vedensyömien kivien välissä ja poimi isoja
kultakimpaleita. Ne kasvoivat raskaammiksi ja painoivat hänet maahan.
Mutta sitten hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän ahmi niitä.
Mitä arvoa oli kullalla, jota ihmiset niin kunnioittavat, ellei se
kelvannut syötäväksi?

Oli uusi päivä, kun hän heräsi. Hänen aivonsa olivat ihmeellisen
selvät. Hän ei nähnyt enää olemattomia. Hänen jäsenensä eivät enää
vavisseet. Hän tunsi ihanaa hyvinvointia. Hän kääntyi herättämään
Labiskweeta, mutta silloin hän näki ... ja hän muisti, mitä oli
tapahtunut. Hän silmäili ympärilleen. Ruoanrippeet olivat kadonneet. Ja
hän tiesi, että hän houraillessaan unissaan oli luullut niitä Yukonin
kullaksi. Unessa ja hourien hän oli ammentanut elämänvoimaa Labiskween
uhrista -- hänen, joka oli antanut sydämensä hänen käteensä ja avannut
hänen silmänsä näkemään naisen arvoituksen.

Hän hämmästyi liikkeittensä helppoutta ja sitä, että jaksoi laahata
Labiskween ruumiin auringon paljaaksi sulattamalle hiekkavieremälle,
johon hän kaivoi kirveellä hänelle haudan.


XVI.

Kolme päivää hän ponnisteli sitten länttä kohti ravinnotta. Kolmantena,
puolen päivän aikaan, hän lyyhistyi yksinäisen kuusen alle leveän,
avoimena virtaavan joen reunalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin
Klondyke, sen hän tiesi. Ennen kuin pimeys ryösti hänet valtoihinsa,
hän irroitti kantamuksensa, sanoi jäähyväiset ihanalle elämälle ja
kietoutui huopiinsa.

Nukuttava kuhertava ääni herätti hänet. Pitkä hämäräaika oli alkanut.
Riekkoja istui kuusessa hänen yläpuolellaan. Nälkä kannusti häntä
toimintaan, vaikka se tapahtui loputtoman hitaasti. Meni viisi
minuuttia, ennen kuin hän sai pyssyn olalleen, ja toiset viisi,
ennenkuin hän selällään maaten ja kohtisuoraan ylös tähdäten uskalsi
liipaista. Laukaus meni harhaan. Ainoakaan linnuista ei pudonnut, mutta
ei myöskään lentänyt pois. Ne vain liikahtivat hieman ja kotkottivat
typerästi ja uneliaasti. Smoken olkapäätä pakotti. Toinen laukaus meni
sivu, koska hän värähti tuskasta liipaistessaan. Hän oli ilmeisesti
pudonnut jostakin kolmen viime päivän kuluessa, mutta hän ei muistanut
siitä mitään.

Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi huopansa kaksin- ja
nelinkerroin ja asetti sen oikean käsivartensa ja kylkensä väliin.
Sitten hän tuki pyssynperää huopaan ja ampui, ja yksi lintu putosi. Hän
tarttui siihen kiihkeästi, mutta havaitsi ampuneensa siitä melkein
kaiken lihan. Mutta vieläkin riekot pysyivät kuusessa, ja hän päätti
tähdätä niitä päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän
ampui ohi ja sai osumaan, ja laiskat riekot, jotka eivät tahtoneet
lähteä lentoon, tipahtelivat hänen päälleen kuin ruokasade -- elämä,
joka sammui, jotta hänen elämänsä säilyisi.

Ensimmäisen hän söi raakana. Sitten hän lepäsi ja nukkui, samalla kun
hänen elämänsä sulatti riekon elämän omakseen. Hän havahtui pimeässä,
nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana kyetäkseen tulentekoon. Ja
aamunkoittoon asti hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan,
jotka niin kauan olivat olleet joutilaina. Hän nukkui, heräsi uuden
yön pimeään ja nukkui jälleen uuden päivän valkenemiseen asti.

Hän huomasi ihmeekseen, että nuotiossa räiskyivät siihen vast'ikään
pannut puut ja että kahvipannu höyrysi hehkuvan hiilloksen laidassa.

Tulen vieressä, käsivarren pituuden päässä, istui Shorty savuketta
poltellen ja katsellen häntä tarkkaavasti. Smoken huulet liikkuivat,
mutta oli kuin suonenveto olisi kuristanut hänen kurkkuaan, ja rintaa
ahdistivat kyynelet, jotka pyrkivät esiin. Hän ojensi kätensä savuketta
kohden ja veti vetämistään savua syvälle keuhkoihinsa.

"Minä en ole tupakoinut pitkään aikaan", virkkoi hän vihdoin matalalla,
levollisella äänellä. "Hyvin pitkään aikaan."

"Etkä syönytkään, mikäli näkee", sanoi Shorty yrmeästi.

Smoke nyökkäsi ja osoitti ylt'ympärillä olevia riekonhöyheniä.

"En ennen kuin nyt", vastasi hän. "Kuulepas, mielelläni joisin kupposen
kahvia. Se maistuisi! Ja pannukakku ja silavan viipale."

Toisen valmistaessa ruokia ja toisen syödessä he kertoivat lyhyesti,
mitä heille eron jälkeen oli tapahtunut.

"Klondyke purki jäitään, ja meidän täytyi odottaa avovettä", lopetti
Shorty kertomuksensa. "Kaksi sauvoinvenhettä, kummassakin kuusi miestä
-- sinä tunnet heidät kaikki, kaikki miesten parhaita -- ja kaikenlaisia
varusteita. Mutta esteet viivyttävät heitä viikon verran. Kun erosin
heistä, he jäivät raivaamaan kallioitten yli tietä, jota myöten vetää
venheet. Mutta minun teki kovin mieleni jatkaa matkaa, ja niin otin
reppuun evästä ja vyöttäydyin edelläkävijäksi. Tiesinhän tapaavani sinut
oikealta tieltä."

Smoke nyökkäsi, ojensi kätensä ja puristi ääneti Shortyn kättä.
"Lähtekäämme nyt taipalelle", sanoi hän.

"Sitä me emme tee, vaikka tuhat tulimmaista käskisi", kivahti Shorty.
"Viivymme tässä niin että saat pari päivää levätä ja syödä."

Smoke pudisti päätään. "Sinun sietäisi nähdä itsesi", tenäsi Shorty.
Smoke ei ollut kaunis näky. Posket olivat niin sisäänpainuneet, että
yläleuan hammasrivi harrotti parrasta huolimatta suusta hyvän matkaa
ulkona. Otsalla ja sisäänpainuneitten silmien ympärillä iho oli kovasti
pingolla, ja takkuuntunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen,
oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustentama.

"Paras on lähteä", sanoi Smoke. "Minä jaksan kyllä."

"Sinä olet heikko kuin piskuinen sylivauva. Sinusta ei ole kävelijäksi.
Ja minne kiire?"

"Minä olen nyt matkalla etsimään Klondyken kalleinta aarretta enkä voi
viivytellä. Siinä kaikki. Ala köyttää kantamuksia. Se on maailman
kallein aarre. Se on ihanampi kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampi
kuin seikkailut ja karhunlihan syönti."

Shortyn silmät olivat selko selällään. "Mitä se sitten on, Luojan
Kaikkivaltiaan nimessä?" kysyi hän ääni hämmästyksestä väristen. "Vai
oletko ihan järjiltäsi."

"En, olen täydessä tolkussa. Ihmisen on ehkä nähtävä nälkää, jotta hänen
silmänsä avautuisivat näkemään eräitä asioita. Nyt olen nähnyt
sellaista, mitä en luullut olevankaan. Nyt minä tiedän -- mikä nainen
on."

Shorty avasi suunsa, ja suupielistä ja silmien kiillosta saattoi
aavistaa sen kujeellisen vastauksen, mikä pyöri hänen huulillaan.

"Älä hiiskahdakaan", sanoi Smoke sävyisästi. "Sinä et sitä tiedä. Mutta
minä tiedän."

Shorty nieleskeli ja antoi ajatuksilleen uuden suunnan. "Hm. En tarvitse
vihjeen hitustakaan arvatakseni naisesi nimen. Muut ovat menneet
Surprise-järveä kuivaamaan, mutta Joy Gastell selitti, etteihän halua
lähteä retkelle. Hän on Dawsonissa ja odottaa, tuonko sinut palatessani.
Ellen sitä tee, vannoo hän myyvänsä kaiken omaisuutensa ja
pestaavansa armeijan tarkk'ampujia ja lähtevänsä Peuramaahan ja lyövänsä
kallon murskaksi vanhalta Snassilta ja koko hänen joukkioltaan. Ja jos
sinä vain pysyt nyt kiltisti aloillasi pari päivää, niin sitten minä
kyllä köytän kantamukset ja sonnustan itseni kerallasi taivalta
tekemään."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kultaa ja kuntoa - Romaani Klondykesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.