Title: Maria - Vanhan legendan mukaan
Author: Järnefelt, Arvid
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Maria - Vanhan legendan mukaan" ***


MARIA

Vanhan legendan mukaan


Kirj.

ARVID JÄRNEFELT



Otava, Helsinki, 1897.



1.


Hietaisella lakeudella ulkopuolella Juudan kaupungin porttia kulki
kylästä kaupunkiin päin kaksi naista. Päivän aurinko paahtoi vielä
kuumasti autereiselta taivaalta, vaikka oli jo iltapuoleen
kallistumassa. Heillä oli valkoiset hunnut löyhästi päälaella ja
kummallakin yhdenväriset tummansiniset hameet yllä.

Vanhempi heistä, Elisabet, oli naitu vaimo. Hän oli pitkä kasvultaan,
hoikka vartaloltaan. Hänen kapeat kasvonsa katsoivat tyyneesti ja
arvostelevasti maailmaan, pienet, lempeät huulet kääntyivät vähän
vinoon hymyillessä ja silmäkulmat kohosivat kummastuessa ylös, mutta
eivät nostaneet luonta ylemmäksi silmän puoliväliä.

Toinen oli nuorempi, Maria. Hän kulki paljain jaloin, arastellen kuumaa
hiekkaa ja koettaen valita kovempia paikkoja.

Hänen nauraessaan tai kuunnellessaan toinen helposti eksyi pois
puheaineesta, katsomaan kuinka hänen kasvojensa rakennus oli hienosti
tarkoitukseensa muodostettu ja samalla peittyi terveen kellertävän ja
punertavan ihonvärin pyöristettyihin piirteisin. Mutta ulkonaisen
viehättävyyden ohella kiintyi katsoja häneen erittäin siksi, että
hänessä oli niin ratkaisematonna kysymys, minne hän kuuluu: kuuluuko
totisiin ihmisiin vai suostuuko hän kevytmielisien kanssa. Niinkuin
läikkyvä veden pinta, joka yhtä hyvin voi tyyntyä peiliksi kuin
kehittyä mudansekaiseksi tyrskyksi, niin oli Mariakin vaan ulkonaisen
vaikutuksen liikuttama, tietämätön siitä, mikä oli edessä. Hänen
kasvoissansa eli semmoinen huolettomuus kaikesta totisesta, että jos
hänen kanssaan seurusteli hurskas ihminen, tämän täytyi tuntea sääliä
ja levottomuutta, kun niin kaunis luonnon tuote oli menemäisillään
hukkaan totuudelta, ja iloita niinkuin aarteesta, jos kuuli yhdenkin
sanan hänen huuliltansa, joka saattoi tulla sillaksi hengen maailmaan.
Mutta hänen kauneudessansa oli myöskin niin paljon totista puhtautta
että kevytmieliselle ihmiselle tuli kiire saada hänet mukaansa,
naurattaa häntä ja suostuttaa itseensä.

Kun Elisabet pysähtyi irtautunutta kengännauhaansa sitomaan, käveli
Maria edelle jalallaan huviksensa tasoitellen jäljet, mitkä joku
ohikulkenut kameli oli hiekkaan jättänyt. Hän hymyili itsekseen
ajatellen mitä kohta sanoisi. Ja kun Elisabet ennätti rinnalle, hän
sanoi:

-- Muistatko että minä aina ennen kyselin sinulta mimmoista on olla
naimisissa?

-- Muistan.

-- Ja oletko yhtään huomannut etten enää semmoisia kysele?

-- Todella. -- Elisabet katsoi häneen kummastuneena. -- Mitä sinä
tarkoitat, Maria?

Maria rupesi nauramaan.

-- Tarkoitan, että minä tiedän kysymättä.

-- Maria, Maria, mitä kaikkea sinä minulta salaatkaan.

Mutta Maria alkoi hyräillä osoittaaksensa että tämä kysymys oli hänelle
yhtä vähäpätöinen kuin ne pilvet, joita hän silmät rypyssä oli
katselevinaan. Vasta kun hän huomasi Elisabetin aran ja huolestuneen
katseen, tuli hän lähemmäksi ja sanoi:

-- Siitä saakka kuin viimeiksi kävin teidän kaupungissanne, on paljon
tapahtunut kaikellaista. Älä minua pidä enää samana viattomana ja
tietämättömänä tyttönä kuin olin silloin.

-- Minä tiesin ainoastaan, sanoi Elisabet, että hän sinua ahdisteli ja
että sinä häntä pakenit. Onko nyt toisin?

-- Niin, niin juuri. Minä pakenin ja hän ahdisteli.

Marian kasvoissa liikahti elävä puna ja silmät loistivat. Hän katsahti
Elisabetiin tutkivasti ja sanoi sitten:

-- Kerran, tiedätkö Elisabet, minä olin paennut puutarhaan. Luulin
olevani ihan yksin siellä. Mutta äkkiä, kuun kalmeassa valossa, lehtien
välitse, huomaan jonkun liikkuvan. Hirveä aavistus täytti minun
sydämmeni. Veri tulvahti päähän, tahdoin paeta, mutta jalkani eivät
kannattaneet minua. Yhtäkkiä näen, kuinka hänen kätensä -- vaaleat
sormet ja niissä paljon kiiltäviä jalokiviä, -- kuinka hän sysää oksan
syrjään ihan minun edestäni. Hän katsoo ohitse eikä huomaa minua, -- ja
niin hän kääntyy takasin. -- -- Silloin, Elisabet, kävi niin, että
minun pelkoni haihtui ja sydämmeni lakkasi tykkimästä, ja minä
kuuntelin ja olisin tahtonut kuulla oksien jälleen risahtavan, olisin
tahtonut että hän olisi jälleen hakenut minua, tullut ja ottanut minut.
Ja samassa kuulinkin hänen äänensä: "Maria, missä sinä olet?" Minä
unohdin kaikki, -- luuletko että olisin silloin voinut muistaa sinun
varoituksiasi, -- kaikki unohdin, sinut ja Jehovan ja koko maailman. Ja
niin hän sitten tuli.

Sen yön perästä minä olin niinkuin huumeessa. Ajatukseni eivät pysyneet
koossa enkä minä ymmärtänyt mitä ne tytöt puhuivat, jotka kävivät
luonani nauramassa ja juttelemassa. Siitä saakka on hän aina hämärässä
salaa tullut minun luokseni ja viipynyt aamun koittoon asti. Mutta
yhtenä yönä minä säpsähdin ja rupesin häntä pelkäämään. En tiedä mikä
minuun tuli. Minä karkasin kaupungistamme ja tulin sinun luoksesi.

-- Mutta Maria, etkö tiedä että laki rankaisee sinua, että sinä -- että
sinä.

-- Kuka siitä saisi tietää! Kyliä minä tunnen monta tyttöä, jolle on
samallaista tapahtunut.

Sittenkuin he olivat kulkeneet pitkän aikaa äänettöminä, sanoi Elisabet
rauhallisella ja lauhtuneella äänellä:

-- Maria, mitä sinä sanoisit jos saisit lapsen?

Maria sävähti punaseksi.

-- Minä en tahdo, minulle ei saa semmoista tapahtua. Mutta jos, niin --
tiedätkö niitä on tyttöjä, joille on semmoistakin tapahtunut eikä
kukaan ole saanut sitä koskaan tietää.

Ja hän käänsi uhkamielisesti kasvonsa pois Elisabetista, joka häntä
tarkasteli.

Mutta kun he olivat taas kulkeneet äänettöminä kauan aikaa, sanoi
Elisabet:

-- Kuinka kummallinen on tämä maailma! Minä olen jo vanha ja minun
mieheni Sakari on jo vanha emmekä me vielä ole laanneet rukoilemasta,
että kerran saisimme lapsen. Niin ja tiedätkö, juuri näinä aikoina minä
aavistan -- en minä varmaan tiedä -- että meidän toivomme toteutuu. Ja
sentähden minä olen salannut itseäni Sakarilta ja viettänyt hurskasta
elämää, että me tahdomme synnyttää Jumalalle. -- Mutta kuinka
kummallista se on: minä en mitään niin toivoisi kuin lasta, ja sinä
sanot, että tahtoisit päästä lapsesta, jos sen saisit.

-- Ah Elisabet, sanoi Maria tyytymättömänä, -- kaikki nyt meiltä
pilaantuu: me ajattelimme huvitella itseämme tällä matkalla ja sinä
rupeat semmoisia ikäviä puhumaan.

Hän hidastutti kulkuansa ja alkoi valitella, ettei hiedikkö jo vihdoin
päättynyt.

Väsyneenä hän istui alas hiekalle, mutta se oli niin kuumaa, että hänen
piti kohta nousta jälleen.

-- Tule, tule Maria, sanoi Elisabet. Tiedätkö mitä, tänä iltana alottaa
Sakarias opetuksensa. Me menemme kuuntelemaan synagogan parvelle.

Mutta Maria oli kadottanut kaiken halun kävellä. Hän pysähtyi tuon
tuostakin ja kääntyi taakseen katsomaan ihankuin ei olisi jaksanut
päättää kummanne päin menisi.

-- Niin nuori sinä olet ja voit noin väsyä! Mutta koeta vielä vähän.
Tule kaupunkiin asti. Kuules kun jo kuuluu melu sieltä.

Elisabet tarttui hänen käteensä ja veti mukaansa, ja niin he rupesivat
kulkemaan vierekkäin rivakammin. Mennessä sanoi Maria:

-- Minä olen väsynyt oikeastaan ihan toisella tavalla kuin sinä luulet.
Kävellä voisin vaikka Jerusalemiin asti, mutta minä en jaksa ajatella
niinkuin sinä tahdot. Sinähän sanot, että Jehova on jokaisen jumala ja
antaa enkeliensä puhua jokaisen sydämmeen. Miksi ei hän puhunut minulle
silloin. Ei, Elisabet. Kaikki sinun varoituksesi ja kaikki minun
yritykseni tulla samallaiseksi kuin sinä ne olivat silloin minulle
niinkuin tämä auringon paahtama hiedikkö, kuiva ja toivoton. -- Niin
minä kuulin ne sanat: "Maria, missä sinä olet." Ja ilman että olin
saapunut erämaasta siimekseen, minun oli yhtäkkiä vilpoinen olla ja
leuto tuuli hiveli ihoani; ilman että olin löytänyt lähdettä,
hyydyttävä vesi sammutti janoni; ilman että olin saapunut matkan
perille, hän tempasi minut keskeltä nääntymystä ja antoi minulle
tyytymyksen. -- -- Ah, Elisabet, se ei ollut Jehovalta.

Elisabet rupesi puhumaan Aabrahamin uskosta.

Mutta he lähestyivät jo kaupungin porttia ja Marian mieli olisi tehnyt
pian sisälle. Hänen huomionsa kääntyi sentähden pois keskustelusta, ja
hänen kasvonsa saivat taas entisen iloisen ja elävän ilmeen, ja vaikka
hän oli kuuntelevinaan mitä Elisabet sanoi, ei hän enää kuullut.

Kun he tulivat portille kaupungin muurin alle, istui Elisabet alas
muurin portaille ja alkoi pyyhkiä tomua jaloistaan ja puhdistaa
vaatteitaan. Mutta Maria meni malttamattomuudessaan ylös muurille,
josta näkyi yli kaupungin torin ja kaikki ihmiset, jotka liikkuivat
siellä.

Kun tämä näky aukeni hänelle, hän katsahti takasin Elisabetiin ihankuin
olisi tehnyt synnin.

Oli iltapuoli, tyyni kuin aukean meren peili. Taivas oli korkea ja
kaikki ilmakerrokset yhtenä punertavana kokona. Se puna heijastui
kaupungin kattoihin, öljypuihin ja ihmisjoukkoihin, joitten melu oli
kuin vaikeneminen tämän sanomattoman, ylhäisen hiljaisuuden alla.
Liikkumattomat pilvet milloin vyöryttivät jättiläismuotojansa taivaan
rannasta ylös keskustaa kohden, milloin repaleisina jonoina
käsivarsiansa kurotellen olivat yhteen suuntaan rientävinään. Mutta
niiden liikkumattomuudessa oli pelottavaa uhkaa. Sille, joka niihin
katsoi, ne sanoivat: emmekö ole korkeammalla, suuremmat kaikkea muuta,
-- me kokoonnumme kohta ja hävitämme tuon maailman humuinensa, joka on
vaan kuin kärpäsen surina meidän korviimme, ja koko kansan, joka on
niinkuin tomuhiukkanen meidän allamme.

Mutta Maria et tahtonut katsoa korkeuteen ja tiesi että ne olivat vaan
pilviä, jotka voivat kohta muuttua ja kohta eivät enää uhkaa. Hän
katsoi vaan niiden punaseen heijastukseen maassa, ihmisiä, jotka
ilosesti liikkuivat torilla. Siellä täällä pitkin muuria kiilteli
komeain roomalaisten vahtisotamiesten kypärit pimeää taivaanrantaa
vasten.

Kun Elisabet tuli ylös muurille nosti hän kätensä ihmettelystä.

-- En ole minä nähnyt taivasta tuommoisena, sanoi hän. Näetkö kuinka
pilvet kokoontuvat ihan meidän päällemme. Maria, mitä nyt on tulossa;
koko maailma punertaa niinkuin veressä.

Mutta Maria katsoi kaupunkiin päin.

-- Kuuletko, sanoi hän, ne soittavat huiluilla ja harpuilla -- ne on
maaherran tanssijat, ne kulkevat hoviin, ne ovat Roomasta tuotetut.
Katso kun kaikki väki juoksee heidän perässään, -- joudu Elisabet, ehkä
vielä saamme mekin nähdä.

-- Kun minä katson tuota taivasta, minusta näyttää niinkuin kohta
tulisi jotain kummaa tapahtumaan. Suuri Jehova, suojaa Israelia! Maria,
etkö sinä tunne ilmanhengestä, että jotakin tulee -- tulee, tulee!

-- Mitä sinä puhut tulemisesta, -- tuossa tulee roomalainen sotamies
pitkin muuria, katso kuinka hän on kaunis! Saa nähdä mitä hän sanoo
meille.

Elisabet säikähti, tahtoi vetää Mariaa alas.

-- Et saa puhua sen kanssa, sanoi hän, Etkö näe, se on roomalainen.

-- Mutta hän on kauniimpi ja komeampi kuin yksikään israeliitta. Katso
Elisabet!

-- Meidän sortajamme, Jehovan vihollinen!

Sotamies pysähtyi ja huusi heille muutamia juutalaisia
hellittelysanoja, joita osasi. Mutta he menivät mitään vastaamatta pois
kaupunkiin.

Heidän tullessa torille tulvasi väki jo takasin, joka oli juossut
maaherran tanssijattaria ja soittajia saattamaan. Ne olivat jo menneet
sisälle maaherran taloon. Nauraen ja melakoiden kaikki puhuivat vielä
niistä, kuka roomalaisista tytöistä oli ollut kauniin ja kellä oli
ollut paras puku. Ja he rupesivat jälleen käymään jonoissa edestakasin
toistensa ohitse. Kaupustelijat jälleen huutelivat tavaroitaan, joita
ei kukaan enää viitsinyt katsoa. Huoli ja ajatus oli kaikilta poissa ja
se satumainen puna taivaasta oli sulattanut kaikki toisilleen vieraat
ihmiset samaan keveään mielialaan, ne olivat kauniimmat ja tutummat
toisilleen. Huutelipa joku avatusta ikkunasta kivitalon yliseltä, tai
venyi likasilla portailla ja katseli ohikulkevia, tai leikki
ilotyttöjen kanssa, tai yhtyi kulmaan supattelemaan heidän kanssaan,
tai käveli jonossa katsellen jokaista vastaantulevaa, -- kaikki
ymmärsivät toisensa ja sen mikä heidät veti tänne torille. Ja mitä
myöhemmäksi oli tullut, sitä vähemmän oli lapsia ja vanhoja. Siinä oli
nuorin, elonvoimaisin, paras Israelin sukupolvista, eikä enää kukaan
huomannut katsoiko juutalainen tyttö roomalaista sotamiestä ja
tekivätkö ne keskenään merkkiä ymmärtääkseen toisiansa. Ainoastaan kun
joku fariseuksista tai juutalaisten ylimmäisistä kulki ohitse tai
seisahtui iltarukoukselle kadun kulmaan, keskeytyi tämä elämä hetkeksi,
juutalaiset erottuivat muukalaisista ja antoivat kunnioittaen tietä
opettajalleen. Mutta niinkuin vesi sulkeutui kansanjoukko hänen
jälkeensä ja liikkui sitten entiseen tapaan hänen mentyänsä.

Kun Elisabet ja Maria olivat tulleet torin poikki, tahtoi Elisabet
kääntyä vasemmalle synagogaan päin, mutta Maria pysähtyi.

-- Minä jään tänne, sanoi hän.

Elisabet ei sanonut siihen mitään, kun näki että seuraaminen olisi
ollut Marialle vastahakoista, Hän vaan huokasi, sopi hänen kanssaan
mihin kätkisi portin avaimen, ja kääntyi menemään vasemmalle pois
torilta.

Mutta Maria kääntyi katsomaan hänen jälkeensä, ja näki, että Elisabetin
hameen lieve teki joka askeleella poimun kenkää vasten. Siitä rupesi
Elisabet häntä niin säälittämään, että hän pysähtyi ja jäi
kahdenvaiheelle menisikö hän sittenkin Elisabetin mukana Sakarin
saarnaa kuuntelemaan.



2.


Sakari, Elisabetin mies, oli pappi Abian vuorosta. Hän oli oppinut mies
ja hänen nimensä oli tunnettu idän viisaiden joukossa, kaukana
ulkopuolella Israelia. Mutta fariseukset, jotka opettivat
Jerusalemissa, eivät pitäneet hänestä, sillä hän sekoitteli idän
muukalaista oppia Mooseksen ja profeettain raamattuihin ja selitteli
omin päin, oman järkensä avulla juutalaisten vanhaa lakia, väittäen
että muukalaisilla oli profeettoja, joista juutalaisten kirjat eivät
tienneet.

Muuten eivät fariseukset olisi paljo välittäneet tuosta Buddan
palvelijoilta lainatusta opista, mutta heitä harmitti että kaikki
hupakot saivat kuuntelijoita kansasta.

He seisoivat synagogan ääressä katsellen karsain silmin kuinka kansa
tulvasi sinne kuuntelemaan Sakaria ja mennessään riiteli hänen
sanoistaan, joita toiset olivat ymmärtäneet niin, toiset näin. Kaikki
nuo lörpötykset olisivat olleet fariseusten mielestä hyvin
vähäpätöisiä, mutta paha oli se, että kun kansa viehättyi semmoisiin
pilventakaisiin haaveihin, tämä osotti, että se oli valmis ainakin
hetkeksi unohtamaan kansallista pääkysymystään, että se alkoi ikäänkuin
tottua roomalaisvaltaan, tottua siihen ajatukseen, että Israeli pysyy
orjuudessa.

Fariseukset keskustelivat hiljaa keskenänsä, niinkuin olisivat
tahtoneet sanojansa salata. Mutta heidän joukossaan kävi tulinen,
kiihkoisa mielenpurkaus. Sillä juuri tänäpäivänä oli suuri häväistys
kohdannut heitä, kun roomalainen käskynhaltia piti tanssiaisia pyhän
sabbatin iltana.

Roomalaisten valta oli kasvamistaan kasvanut. Se oli pian maailman
valta. Kaikki pienemmät kansallisuudet se hävitti ja sulatti itseensä.
Oli nähtävästi tullut juutalaisten vuoro. Heidän jo kukistuneet ja
nöyrtyneet naapurinsa ja jotkut publikaanit juutalaisistakin, jotka
osasivat punnita ja arvostella, olivat tosin sitä mieltä, että kansojen
kohtaloa ratkaisee väkevämmän kansan voima ja ettei kysymys siis
juutalaisillakaan voinut olla muusta kuin ajasta. Jolla silmät oli
nähdä ja korvat kuulla, hän ei voinut olla ymmärtämättä, että niin
pienen kansan kuin juutalaisen vastustus oli aivan turha. Hetki vielä
ja tästä kansasta ei olisi mitään jälellä. Ainoa pelastus oli siis
heidän mielestään nöyrtymisessä ja yhtymisessä roomalaisen
maailmanvallan aatteesen. -- Mutta niin eivät ajatelleet ne, joissa
sykki oikea juutalaisveri, fariseukset ja muut kansan johtajat ja
opettajat. Ihmissilmälle saattoi näyttää epäiltävältä, että juutalaiset
voisivat säilyä ja puistaa ikeen hartioiltansa. Luonnonlain kannalta se
saattoi olla mahdotonta. Mutta Jehova ei ollut luonnonlain sitoma.
Milloin hän oli todistanut itseänsä, se oli aina tapahtunut vastoin
luonnonlain tuomiota. Usko Jehovaan, luonnonlain herraan, oli
johdattanut Israelin Punasen meren yli, -- usko Jehovaan oli tehnyt
käärmeitten puremat voimattomiksi ja usko Jehovaan oli janoiselle
kansalle kalliosta vettä vuodattanut. Tämä kirottu kansa jälleen
kiusasi Herraa epäuskollansa, ja oli valmis polvistumaan sortajien
eteen vaan siksi, että näki roomalaisia päitä olevan enemmän kuin
juutalaisia. Roomalainen ei ole kasvultaan pitempi kuin juutalainen.
Samallaiset silmät ovat juutalaisellakin, samallaiset voimat sen
nuorisolla, samallaiset hapset sen vanhoilla, samallainen valtioviisaus
ja hallitsemiskyky. Miksi juutalaisen siis pitäisi katsoa itseään
vähemmäksi roomalaisen rinnalla! Kuka on antanut roomalaiselle vallan
astua heidän isäinsä maalla, polkea sen pyhää tannerta! Tuo inhoittava
ylimielinen valloittaja, joka raa'alla kädellään tahraa pyhyydet eikä
sitten ole tietävinään että olisi mitään pahaa tehnyt, -- joka saa
rankaisematta häväistä ja nauraa, varmana kun on, ettei sidottu voi
häntä haavoittaa, -- hänenkö olisi määrä hallita maailmaa ja säätää
sille lakia! Olisiko hän Israelin jumalan voittanut, tehnyt Jehovan
voimattomaksi kostamaan sorrettujen puolesta. Kuka on unohtanut Jehovan
valan Aabrahamille, kun tämä oli uskonsa todistanut: minä olen siunaava
sinun jälkeläisesi ja tekevä ne lukuisiksi kuin taivaan tähdet tai
rannan hiekkahituset, ja he valloittavat vihollistesi portit, ja sinun
siemenessäsi tulevat maailman kaikki kansat siunatuiksi, koska sinä
uskoit minun ääneni! Kuka siis uskaltaa epäillä Jehovan liittoa
Israelin kanssa! Kuka uskaltaa epäillä että Jehovan vala on käyvä
toteen, että Israeli on pakoittava kaikki kansat polvistumaan eteensä
ja kohoova maailman herruuteen!

Mutta Sakari pappi saarnaili jotakin siveellisyys-kysymyksiä ja puhui
itämaalaisista, jotka keritsivät tukkansa ja kielsivät koskemasta
naiseen.

Kun kaikki kansa oli yksitellen mennyt sisälle, astuivat fariseuksetkin
synagogaan ja sulkivat oven jälkeensä. He istuivat piiriin etummaisille
tuoleille ja jättivät muun kansan taaksensa ja puhuivat kovaan
keskenänsä.

Sakari tuli esille hätäisesti, niinkuin ei olisi huomannutkaan
väkijoukkoa, otti Mooseksen raamatun palvelijalta, avasi kannen ja
rupesi lukemaan ensimäisestä lehdestä maailman luomisen historiaa.
Silloin tuli hiljaisuus.

Hän ei ollut hyvin vanha, mutta tuskalliset kysymykset ja lepäämättä
liikkuvat ajatukset olivat piirtäneet hänen otsansa syviin uurteihin.
Silmät olivat vajonneet kauas harmaantuneiden kulmakarvojen taa ja
vaikka katseesta loisti rajattoman luotettava leppeys lähimmäiseen,
näkyi sen ohella ja juuri siinä leppeydessä kärsivä, melkein
hätääntynyt suru siitä, kuinka kaikkien ihmisten lopulta tulisi
käymään. Usein hän, yhä synkempiin aavistuksiin vajoutuessaan, pani
kätensä silmilleen, lujasti painaen pyyhkäsi alas yli koko kasvojen ja
vasta sittenkuin oli näin ikäänkuin puristanut esille viimeisen
toivonsa, saattoi jälleen jatkaa jokapäiväistä elämää. Hänen oli vaikea
opettaa, sillä hänen totuuteen pyrkivä mielensä ei antanut rakentaa
sulavaa lausetta, vaan alituisesti hylkäsi ja vaihtoi sanoja löytämättä
koskaan semmoista, joka olisi täysin vastannut sitä mitä hän tahtoi
ilmaista. Hän seuloi totuuksiansa ja halkoi hiuskarvoja, sanoivat
fariseukset.

Sakari lopetti lukemisensa kertomuksella syntiinlankeemuksesta:

"Ja vaimo otti hedelmästä ja maistoi ja jakoi myöskin miehellensä ja
hänkin maistoi. Silloin heidän silmänsä aukenivat, ja he näkivät
olevansa alasti ja kutoivat yhteen viikunanlehtiä vaatteiksensa. Illan
tultua he kuulivat Jumalan äänen, joka haki heitä puutarhasta. Aadam
piiloutui vaimoinensa pensaikkoon. Mutta Jumala kutsui hänet esille
sanoen: missä sinä olet. Hän vastasi: kuulin sinun äänesi puutarhassa
ja hämmästyin, sillä olenhan minä alasti ja siksi piilouduin. Jumala
sanoi: kuka on antanut sinun ymmärtää olevasi alaston? olet siis syönyt
siitä puusta, mistä sinua kielsin syömästä. Aadam vastasi: vaimo, jonka
minulle annoit, tarjosi minulle ja minä söin. Silloin Jumala kysyi
vaimolta: kuinka tulit tämän tehneeksi. Vaimo vastasi: käärme vietteli
minut syömään. Ja Jumala, kirottuansa käärmeen, sanoi vaimolle: suuren
vaivan minä panen sinun päällesi sinun raskaana ollessasi, kivulla saat
synnyttää lapsesi, tulet olemaan miehestäsi riippuvainen ja hän on
sinua hallitseva. Mutta Aadamille hän sanoi: koska suostuit vaimosi
tahtoon ja söit siitä puusta, josta olin sinua kieltänyt syömästä,
olkoon maa kirottu sinun tähtesi, niukan leivän on se sinulle antava
kaikkena elinaikanasi, orjantappurat ja ohdakkeet kasvavat pellollasi
ja otsasi hiessä on sinun työtä tekeminen, kunnes itse muutut maaksi,
josta olet otettukin, sillä tomua olet sinä ja tomuksi olet jälleen
tuleva. Ja Jumala karkoitti ihmisen Eedenin puutarhasta, jonka itäiseen
päähän hän asetti keruubit, välkkyvä miekka käteen, vartioimaan tietä
elämän puulle."

Sitten Sakari antoi kirjan pois palvelijalle ja rupesi opettamaan:

Te sanotte, että näin tapahtui luomisen aikoina. Mutta minä sanon
teille, ettei mitään semmoista ole koskaan tapahtunut, vaan se tapahtuu
kaikki nyt parhaallansa. Tämä ei ole muinainen tarina, vaan se on, mitä
me nyt näemme omilla silmillämme, ja mikä tapahtuu jokaiselle
ihmiselle. Yhdet ovat niinkuin käärme heitä parhaallansa puhuttelisi,
toiset niinkuin olisivat tulleet tietämään hyvän ja pahan, kolmannet
niinkuin häpeisivät alastomuuttansa, neljännet niinkuin kuulisivat
Jumalan tuomion. Mutta paradiisissa ei ihminen ole koskaan ollut. Sillä
paradiisi ei ole se, joka on ollut, vaan joka tuleman pitää. Mutta näin
on raamatussa kerrottu: Aadam ja Eeva luotiin ja olivat paradiisissa,
-- että ihminen ymmärtäisi mimmoiseksi hän on tuleva. Niinkuin on
sanottu profeetoissa: miekat taotaan sirpeiksi ja keihäät auroiksi ja
karitsa on makaava leijonan vieressä. Sillä ihminen ei ole luotu, vaan
luodaan parhaallansa, ja paradiisi on hänen täydellisyytensä asuinsija.
Mutta hänen luojansa on Jumalan käsky hänen sydämmessänsä.

Jumalan käsky on se tuomio, joka on raamatussa kerrottu ihmisten päälle
pannuksi, kun he paradiisista pois ajettiin. Mutta se käsky ei ole
kirous ihmisille eikä se ole paradiisista pois ajaminen, vaan se on
siunaus ihmisille, sillä se on tie paradiisiin. Tie on Jumalan
ensimäinen ja pyhin käsky ihmiselle: kivulla pitää sinun synnyttämän,
vaimolle, ja otsasi hiessä pitää sinun työtä tekemän, miehelle. Sillä
näiden käskyjen täyttäminen tekee heistä sen mitä Aadam ja Eeva olivat
ennen lankeemistansa, ja luopi paradiisin heidän ympärillensä.

Mutta minun sydämmeni täyttyy kauhulla, kun minä sanon tätä. Kumottu on
ihmisiltä Jumalan ensimäinen ja pyhin käsky: otsasi hiessä pitää sinun
työtä tekemän. Te Israelin miehet ja ylimmäiset olette sen kumonneet.
Te olette vapauttaneet itsenne työstä niinkuin ikeestä ja kirouksesta.
Te keräätte kultaa kukkaroihinne ettekä tahdo mitään tietää otsan
hiestä, ei orjantappuroista, ei ohdakkeista eikä leivän niukkuudesta.
Te sokeat opettajat, te tutkitte raamattuja löytääksenne vapahduksen
Israelille, mutta itse seisotte sulkuna niiden porttien edessä, joista
laumanne pitäisi mennä laitumelle. Sodomolaiset tiesivät sokeutensa
hakiessaan Lootin porttia, mutta te luulette näkevänne ja siksi ei
kukaan voi johdattaa teitä ulos erehdysten Sodomosta. Ja niin kulkee
lauma teidän ympärillänne, se lauma, joka työtä tekee ja on
raskautettu, ja pitää työtä kirouksenansa ja etsii tilaisuutta siitä
päästäksensä, niinkuin hänen opettajansa.

Ja mitä minä sanon toisesta käskystä vaimolle: kivulla pitää sinun
synnyttämän. Onko kipu siunaus ja kärsimyskö tie paradiisiin? Te
opetatte että kipu ja kärsimys on kirous Jumalalta Eevan muinaisen
synnin tähden. Te sanotte vielä, ettei vaimo tee Eevan syntiä, vaan
kärsii Eevan tähden. Ja sanotte, että sittenkuin Eeva lankesi, täytyy
vaimon tehdä sitä mitä Eeva teki ja olla miehellensä alamainen. Mistä
olette tämän oppineet? Ja miksi te, jotka vallitsette vaimoa, opillanne
sokaisette hänet niin, ettei hän voi tuntea Jumalan käskyä, joka
hänelle maailman alusta annettu on? Jos vaimon synti tapahtui maailman
luomisen aikana, miksi hän nyt vielä synnyttäessään vääntelee
tuskissansa elämän ja kuoleman välillä. Jos Jumala on laupeas, miksi
hän antaa viattoman kärsiä toisen synnin tähden. Ei ole niin. Jos vaimo
nyt parhaallansa puolikuolleena kantaa synnytystuskiansa, niin nyt
parhaallansa tapahtuu hänen syntinsäkin. Syntiinlankeemus ei ole ollut,
vaan se on nyt. Sillä nyt parhaallansa hän kuulee käärmeen äänen: sinä
olet tyhmä, jos tyydyt tottelevaisen lapsen viattomaan iloon ja pidät
syntinä sitä salaista, mikä sinua viehättää ja viettelee. Siinä on
käärme. Mutta missä helyt ilmestyvät tytön otsalle, missä palmikot
kiiltävät kultalankoihin kudottuina, siinä on Eeva. Missä nuorukainen
unohtaa sinisen taivaan ja näkee vaan hänen silmänsä, siinä on Aadam.
Ja missä he tekevät käärmeen neuvon, siinä on lankeemus. Ja niin on
sama lankeemus tänäpäivänä kuin se on ollut maailman alusta asti. --
Lankeemus tulee kumminkin. Ihminen ei voi sitä välttää, sillä hän ei
usko Jumalan kieltoa. Sentähden on hän tuomittu tekemään työtä otsa
hiessä ja synnyttämään kivulla, että hän sen kiellon uskoisi ja
ymmärtäisi. Kuinka luulette että Jumala, ajettuaan Aadamin ja Eevan
paradiisista, olisi luvannut heille tehdä sitä, mistä he juuri olivat
ajetut paradiisista! Ei, vaan Jumala tahtoo, että ihminen tulisi
semmoiseksi kuin on kerrottu Aadamin ja Eevan olleen ennen lankeemusta,
ja sentähden Jumalan tuomio on kärsimys miehelle ja kipu vaimolle. Ja
minä sanon teille: niinkuin työ otsan hiessä ei ole kirous, niin ei
synnytystuskakaan ole kirous ja paradiisista pois ajaminen, vaan
siunaus ja tie paradiisiin.

Mutta voi sinua, Israel, sinä olet elävänä haudannut oman synnyttäjäsi,
Jumalan käskyn, ja sulkenut paradiisin itseltäsi! -- --

Sakarin näin puhuessa oli fariseusten penkiltä jo kauan aikaa kuulunut
paheksivaa ja yhä kasvavaa nurinata. Vihdoin he keskustelivat ihan
ääneensä. Ja yksi heistä nousi seisaalleen ja huusi:

-- Sinä puhut niinkuin päätön. Etkö ymmärrä että Israeli menisi
sukupuuttoon, jos vaimoon koskeminen olisi synti. Etkö ole lukenut:
minä olen siunaava sinun siemenesi ja tekevä sen lukuisaksi kuin
taivaan tähdet tai rannan hiekkahituset?

Sakarin kasvot saivat tuskallisen ilmeen ja hän nosti kätensä kuumille
ohimoilleen.

-- Minä tiedän Jehovan sanat Aabrahamille, ja tiedän että sanottu on:
lisääntykää ja täyttäkää maa. Ja nämät sanat eivät ole käärmeen. Vaan
käärme on siinä, että ihminen katsoo ylen Jumalan kiellon ja tekee
itsellensä huvin kielletyn puun hedelmästä. Sentähden ihmisen pitää
synnyttää niinkuin Jumalan käskystä eikä niinkuin käärmeen
viettelyksestä.

Fariseusten joukosta kuului nyt hillittyä naurua ja joku sanoi:

-- Nyt me ymmärsimme miksi sinun vaimosi Elisabet on hedelmättömäksi
kutsuttu.

Ja nauru levisi kansaan heidän takanansa.

Mutta Sakari ei ollut kuulevinaan heitä ja koetti selittää tarkemmin.

-- Käärme on ihmisen himo ja Jumalalla ei ole mitään siitä. Sentähden
se on pimeys. Mutta te opetatte, että se mikä oli synti Aadamille ja
Eevalle on tehty luvalliseksi ihmiselle, ja niin te teette käärmeen
äänen Jumalan ja elämän ääneksi. Niin ettei kukaan enää vastusta
käärmeen ääntä ja Israelin elämä on niinkuin kiimailu tämän kaupungin
torilla, että sen miehet ja naiset hakevat elämäniloa himosta
toisiinsa, ja luulevat että he ovat sen hyvin ostaneet kärsimyksellä ja
kivulla. Sinä Israeli luulet olevasi valmiiksi luotu elämään
kärsimyksen ja nautinnon tasapainossa, ja synnin kielto vaikenee sinun
sydämmessäsi ja kohta sinä et tunne, että sinä olet keskeneräinen, että
sinun on puhdistuminen ja kasvaminen valkeuteen.

Te sanotte: roomalainen tulee. Mutta minä sanon: vaara tulee siitä,
että Jumalan ensimäinen käsky on haudattu.

Te sanotte: Mesias tulee vapauttamaan Israelia hänen vihollistensa
käsistä. Mutta minä sanon: Mesias on missä ette ajattelekaan. Teidän
mielenne valjetkoon ja sileäksi tasoittukoon teidän sydämmenne korpi,
sillä sydämmestä tulee Mesias ja Jumalan käskyn täyttämisestä
vapahtaja.

Ja siis kuulkaa taas: raamatussa kerrotaan, että ihminen alussa täytti
Jumalan tahtoa eläen paradiisissa, ja sitten kääntyi täyttämään
käärmeen tahtoa. Mutta minä sanon: ei kukaan ole täyttänyt Jumalan
tahtoa, vaan me pyrimme täyttämään, ja paradiisi on meidän edessämme
eikä takanamme. Sillä ihminen ei ole luotu, vaan luodaan.

Ja Mesias on luomisen ja elämän sana teissä.

Kuulkaa siis kuinka maailman perustukset parhaallansa lasketaan ja
luomisen liitokset sovitetaan toisiinsa. Teidän kauttanne käy luomisen
sana, joka on Jumalan käsky teidän sydämmissänne.

Fariseukset ylläpitivät vaan naurua, eikä ollut ketään, joka olisi enää
totisesti kuunnellut. Yksi ja toinen nousi ylös ja rupesi lähtemään, ja
vihdoin oli mahdoton kuulla, mitä Sakari sanoi, yleisen puheen ja
naurun keskellä.

Hän lopetti puhumasta; tuskallinen ilme katosi hänen kasvoiltansa ja
niihin levisi tavallinen leppeä surumielisyys. Ja niin hänkin läksi.

Kun kaikki olivat menneet salista, tuli synagogan vartia katsomaan
oliko ketään jäänyt, ja huomasi Elisabetin parvella.

Maria oli hänen vieressään polvillansa, pää painuneena penkkiä vastaan,
ja hän itki niin hillittömästi, että Elisabet pelkäsi mitä siitä
tulisi.

He ottivat hänet kainaloista ja taluttivat ulos.



3.


Sen ajan jälkeen Maria läksi kotikaupunkiinsa.

Ja Sakari ja Elisabet kuulivat hänestä, että hän oli mennyt kihloihin
hyvin köyhän miehen kanssa, jonka he tunsivat, ja joka oli kauan häntä
turhaan pyytänyt, -- Joosef nimeltänsä.

Mutta Elisabet aavisti itseksensä vielä muuta, sillä hän tiesi Joosefin
jaloksi ja anteeksi antavaksi mieheksi.

Ja kohta rupesi Mariasta kuulumaan sanomia yhä useammalta taholta, että
hän oli tullut hurskaaksi ja että koko ympäristö katsoi häneen niinkuin
pyhään hänen laittamattoman vaelluksensa tähden kaikissa Herran
käskyissä ja säännöissä.

Vielä jonkun ajan kuluttua kuului sanoma, että enkeli oli hänelle
ilmestynyt ja sanonut:

"Sinä löysit armon Jumalan luona, ja katso, sinä synnytät pojan, joka
pitää kutsuttaman Ylimmäisen pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle
Daavidin istuimen ja hänen pitää Jaakobin huoneen kuninkaana
ijankaikkisesti oleman, ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua
oleman."

Toiset sanoivat, että pyhä henki oli tullut hänen päällensä ja
ylimmäisen voima varjonnut hänet, ja niin hän oli löydetty raskaaksi
pyhästä hengestä.

Ja monet jo ajattelivat tämän tapahtuneen, että täyttyisi se, minkä
Herra oli sanonut Esaian profeetan kautta, joka sanoo:

"Katso, neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan ja hänen
nimensä on oleva Emmanu-El, se on: Jumala on meidän puolellamme."

Mutta Elisabet kätki kaikki nämät kuulumiset sydämmeensä.



4.


Muutaman kuukauden kuluttua tuli Sakarin vuoro toimittaa papin virkaa
Jerusalemin temppelissä.

Ja Elisabet, joka tähän asti oli salannut itsensä häneltä, tuli nyt
valmistamaan häntä matkalle ja jättämään hyvästi.

Mutta juuri kun Sakarin piti lähteä, aukeni heidän huoneensa ovi ja
Maria näkyi kynnyksellä. Hänen kasvoillansa oli elävä hymy, hänen
silmänsä katsoivat suurina ja palavina ja hänen poskensa punottivat
hengästyksestä ja mielenliikutuksesta, kun hän katsoi Elisabetia ja
koetti ymmärtää hänen ajatuksensa.

Sitten hän, tulematta lähemmäksi, tervehti Elisabetia.

Elisabet näki kohta, kuinka hänen laitansa oli, mutta samassa hän itse
vavahti ja pani kätensä sydänalalle, ja pyhä aavistus täytti hänen
sydämmensä.

Ja hän nosti kätensä tervehdykseksi Marialle ja sanoi kovalla äänellä
niinkuin ennustaen:

"Autuas olet sinä, joka uskoit Jumalan elämän sinussa, sentähden kaikki
tulee täytetyksi mitä sinä ajattelet. Siunattu olet sinä ja siunattu
sinun kohtusi hedelmä, sillä sinä synnytät Herralle. Maria, sinä olet
minun Herrani äiti, sillä heti kun sinun tervehdyksesi kuulin, liikahti
lapsi ilosta minun kohdussani."

Ja Maria sanoi:

"Minun sieluni suuresti ylistää Herraa ja minun henkeni iloitsee
Jumalassa, minun vapahtajassani. Hän on nähnyt minun katumukseni ja
kääntänyt minun rikokseni minun onnekseni. Sillä se voimallinen on
tehnyt suuria ihmeitä minun sydämmessäni, ja hänen nimensä on pyhä. Ja
hän ei jätä minua enää, vaan on näyttänyt minulle voimansa. Hän on
vapauttanut minun sydämmeni ylpeydestä, hävittänyt minusta uskon
mahtaviin heidän valtaistuimillansa ja opettanut rakastamaan nöyryyttä,
iloitsemaan nälkäisenä ja halveksimaan rikkautta."



5.


Sakari seisoi äänetönnä. Niinkuin auringon nousu pitkän yön perästä oli
hänelle nämät sanat ja se mitä hän nyt oli saanut tietää.

Ja kun hän sitten seisoi Jerusalemin temppelissä, oli hän kuin unessa
eikä hänen silmänsä nähneet tavallisen elämän liikettä hänen
ympärillänsä, vaan hänen aatoksensa liikkuivat muualla.

Papin viran tavan jälkeen oli arpa langennut hänelle, että hänen piti
suorittaa suitsutusta temppelin sisäosassa.

Monta kertaa ennen oli hän tätä virkaa toimittanut, mutta nyt, kun
hänen piti ottaa suitsutusastia, pudotti hän sen kädestään eikä ottanut
ylös.

Kansan paljous seisoi ulkopuolella odottamassa. Hän oli yksin pyhällä
paikalla.

Temppelin korkeat holvit, kirjaillut pilarit, suitsutusalttari
purppuraisine verhoineen, esiriput ja moniväriset permannon kivet -- se
kaikki, minkä kautta hän ennen oli ajatellut Jehovaa ja jota hän oli
pitänyt pyhänä, -- se kaikki yhtäkkiä ei ollut hänelle muuta kuin
kiveä, puuta ja vaatetta. Mutta Jumalan henki oli irtautunut
pyhyyksistä ja tullut eläväksi hänen ajatuksissansa. Ja kun hän sulki
silmänsä temppeliltä, niin henki liikkui siinä pimeässä.

Ja se oli niin läsnä ja niin elävä, että Sakari vapisi hämmästyksestä.

-- Miksi en minä uskonut sinua ennenkuin näin, ja kuitenkin minä opetin
sinusta ja minun huulillani oli sinun nimesi, ja siksi minä pelkään
sinua, minun oma ajatukseni, nyt kun sinut näen.

Sinä minun oma ajatukseni, sinä olet maailman tulevaisuuden luoja, sinä
olet kaikkivaltias, sinä olet ainoa elävä Jumala, sinä henki minun
ajatuksessani. Katso, sinä luot maailmaa.

Minä en tahdo uhrata enää, suitsutus on minulle tyhmyys ja temppeli on
minulle leikkikalu. Minä tahdon, että sinä elävä henki menisit ihmisiin
ja se taivaan valtakunta lähestyisi, jonka sinä aikojen alusta luvannut
olet.

Mutta etten minä uskonut sinua ennenkuin sinut näin, niin minä tunnen
että suuni kuivaa ja minun huuleni vaikenevat. Mutta minä tiedän nyt,
että toiset valtakunnan julistajat tulevat, ja he uskovat alusta, sillä
he ovat jo äitinsä kohdussa sinusta syntyneet. --

Kun Sakari näin seisoi ajatuksissaan, kuuli hän kansan mymisevän
rukouksiansa temppelin ulkopuolella ja oli jo paljon aikaa kulunut.

Ja hän tuli ulos, eikä sanonut heille mitään, ja he luulivat, että hän
oli näyn temppelissä nähnyt. Hän vaan viittasi heille ja jäi mykäksi.



6.


Niiden päivien jälkeen vyötti Sakari itsensä matkalle lähteäkseen, ja
meni itäisille maille, ilmoittamaan heidän profeetoillensa, mitä
tapahtunut oli.

Ja palasi kotikaupunkiinsa vasta sitten kuin Elisabetin piti
synnyttämän.

Ja kun lapsi syntyi antoivat he hänelle nimen Johannes, se on:
armoitettu.

Mutta naapureille, jotka tulivat lasta katsomaan, sanoi Sakari:

Tämä lapsi on oleva Jumalan sanan tulkki, hän on valmistava Jumalan
tietä teidän sydämmihinne, hän on antava ihmisille autuuden tunnon, ja
opettava heitä vapautumaan erehdyksestä; niille, jotka kuolon varjossa
istuvat, on hän näyttävä mistä päivän koitto tulee ja missä kulkee
rauhan tie.

Ja pelko tuli kaikkiin heidän naapureihinsa, ja kaikissa Judean
mäkikylissä kerrottiin näitä sanoja. Ja jotka näitä kuulivat, panivat
sydämmihinsä sanoen: mitä luulette tästä lapsesta tulevan, varmaan on
Herran käsi hänen kanssansa.

Mutta kun Marian synnyttämisen aika lähestyi, tuli idän viisaita
Jerusalemiin ja he kysyivät: missä se syntynyt juutalaisten kuningas
on.

Ja kun heille naurettiin, sanoivat he, tietäen että juutalaiset pitivät
heitä taikamiehinä:

-- Me näimme hänen tähtensä idässä ja tulimme häntä kumartaen
rukoilemaan. Missä hän on?

Koska kuningas Herodes sen kuuli, hämmästyi hän ja koko Jerusalem hänen
kanssansa. Ja hän kokosi kaikki ylimmäiset papit ja kirjanoppineet
kansan seassa ja kyseli heiltä, missä Kristuksen syntymän piti. Ja he
pelkäsivät, että itämaalaiset hakivat Mariaa, joka oli Natsaretissa ja
josta semmoisia puhuttu oli, ja sentähden, heitä eksyttääksensä, he
näyttivät raamatusta paikan, että Kristuksen piti syntymän
Betlehemissä.

Mutta tapahtui että Joosef ja Maria läksivät Natsaretin kaupungista
henkirahoja maksamaan, sillä käsky oli käynyt keisari Augustukselta,
että koko maailma piti verolliseksi laskettaman eikä köyhintäkään
säästettämän. Ja niin he tulivat Betlehemiin antamaan itseänsä
arvattaa.

Ja tapahtui heidän siellä ollessansa, että Marian synnyttämisen päivät
tulivat täytetyiksi, ja hän synnytti siellä pojan, kapaloitsi hänen, ja
pani seimeen, koska heillä köyhyyden tähden ei ollut sijaa missään
huoneessa.

Ja täällä idän viisaat löysivät lapsen äitinsä Marian kanssa.

Ja he tervehtivät lasta, niinkuin itämailla on tapa tervehtiä
kuningasta. Ja kaikki, jotka sen näkivät, ihmettelivät.

Mutta Maria hymyili, silitti lapsen päätä ja kutsui häntä nimeltä
Jeesus, se on: kansan vapahtaja synnistä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Maria - Vanhan legendan mukaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.