Title: Liput liehumassa
Author: Bjørnstjerne Bjørnson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Liput liehumassa" ***


LIPUT LIEHUMASSA

Kirj.

BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON

Suomentanut ["Det flager i byen og paa havnen"] V. Hämeen-Anttila



Kansa, Helsinki, 1910.



SISÄLLYS:

Vanhasta asiakirjasta.

 1. "Kartano" ja sen asujat
 2. Kuinka edelleen kävi

John Kurt.

 1. Yksinäisyys
 2. Nero
 3. "Ihmisen rinta on kuin meri"
 4. Purje näkyvissä
 5. Kotielämää
 6. Ensimmäinen seuraus ja toinen

Eräs puhe.

 1. Valtaistuimelta syökseminen
 2. "Vuorella"
 3. Lapsia
 4. Viimeiset vuodet puutarhassa
 5. Puhe

Yleisesikunta.

 1. Suuri puhe ja pieni kaupunki
 2. Yleisesikunta
 3. Seura
 4. Portailla

Ajojahti.

 1. Hän nainen lie vai lapsi vasta?
 2. Kyyhkyslakassa
 3. Toisista erotettuna
 4. Ajojahti

Mitä uskollisuus merkitsee.

 1. Autuaallisuutta
 2. Onneton
 3. Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin
 4. Sota

Taistele itse.

 1. Molemmissa leireissä
 2. Liput liehumassa yli kaupungin ja sataman



BJÖRNSTJERNE BJÖRNSON


_Norjan kirjallisuus keskittyy ulkomaalaisen mielessä tavallisesti
melkeinpä vain kahteen suureen nimeen, Björnsoniin ja Ibseniin.
Samalla kuin nämä voimakkaat ja itsenäiset miehet kohottivat maansa
kirjallisuuden maailmanmaineeseen, heidän mahtava herätystyönsä
mitä hedelmällisimmin pääsi vaikuttamaan monilla muillakin
aloilla. Erityisesti Björnson sytyttävänä puhujana ja taistelua
pelkäämättömänä sanomalehtimiehenä joutui sangen tehokkaasti ottamaan
osaa myös isänmaansa valtiollisiin ja yhteiskunnallisiin asioihin.

Martinus Björnstjerne Björnson syntyi papin poikana joulukuun 8
p:nä 1832 Kviknessä Hedemarkissa. Koulunkäyntinsä hän aloitti
kotipaikkakunnallaan, mutta hänet lähetettiin sittemmin Molden
kaupungin keskikouluun. Oppiminen sujui aika huonosti, sillä paljon
enemmän kuin koulutehtävät tuota vilkasta, hilpeätä ja tarmokasta
poikaa viehättivät historialliset romaanit, seikkailukertomukset
ja uljaat viikinkisadut. V. 1849 Björnson erosi Molden koulusta
ja meni sitten Kristianiaan jatkamaan opintojaan Heltbergin
"ylioppilasleipomossa", jossa tutustui mm. Ibseniin ja Vinjeen ja
josta tuli ylioppilaaksi v. 1852.

Yliopisto-opinnot päättyivät melkein alkuunsa. Björnson tunsi
tehtävänsä olevan muilla aloilla. Hän herättikin pian huomiota
sanomalehtimiehenä ja myös teatterinjohtajana. Vähitellen hän siirtyi
suorittamaan varsinaista elämäntehtäväänsä kirjailijana kuitenkaan
koskaan luopumatta politiikastakaan. Erityisen tehokkaasti Björnson
saattoi vaikuttaa puheillaan, sillä hänen mielikuvituksensa rikkaus,
hänen hehkuva innostuksensa ja hänen sanojensa tenhoava kauneus
valloittivat vastustamattomasti penseimmätkin kuulijat.

Laajentaakseen näköalojaan Björnson teki useita ulkomaanmatkoja aina
Etelä-Eurooppaa ja Amerikkaa myöten. Hän kävi Suomessakin, ja aina
sorrettujen puolesta taistelevana hän rohkeasti esiintyi Suomen
oikeuksien puolustajana Venäjää vastaan.

Björnson sai elämässään kokea paljon vastustusta, mutta myös
runsaasti myötäkäymistä. Hänen osakseen tulleista lukuisista
kunnianosoituksista mainittakoon tässä vain, että v. 1863 suurkäräjät
myönsivät hänelle runoilijaneläkkeen -- ensimmäisen Norjassa -- ja
että tunnustus Ruotsin taholta tuli Nobelin palkinnon muodossa v.
1903. -- Björnson kuoli huhtikuun 26 p:nä 1910 Pariisissa.

Kirjallisessa tuotannossaan Björnson aluksi käsitteli historiallisia
aiheita (mm. näytelmissä "Taistelujen väliajalla", "Ontuva Hulda",
"Sverre kuningas", "Sigurd Stembe", "Sigurd Jorsalfan") ja loi
muutamia ihanteellisia ja samalla todellisuudentuntuisia eteviä
kansanelämän kuvauksia (mm. suomennetut "Päivärinteen Synnöve",
"Arne", "Iloinen poika", "Kalatyttö", "Morsiusmarssi"). Mutta
1870-luvulla hän ryhtyi käsittelemään, etupäässä näytelmissä,
nykyaikaisen yhteiskunnan ja moraalin probleemeja. Hänen
tuotannossaan on nyt läpikäypänä piirteenä tinkimätön totuuden
vaatimus. Valtiollisen ja liike-elämän monet epäkohdat hän räikeästi
vetää julkisen tarkastelun alaisiksi (näytelmissä "Toimittaja",
"Konkurssi", "Kuningas", "Uusi järjestelmä", "Paul Lange" ja "Tora
Parsberg"), ja myös yksityiselle ihmiselle hän puhuu vaativan
velvoittavasti. Jokaisen on ymmärrettävä elämän vastuullisuus,
kaikessa on pyrittävä puhtauteen, miehen on siveellisyydessä
täytettävä samat mitat kuin naisen, ja nainen saakoon kehittää
itseään yhtä vapaasti kuin mies (romaani "Liput liehumassa", näyt.
"Leonarda" ja "Hansikas"). Uskonnon piirissä liikkuvat Björnsonin
paras näytelmä "Yli voimain" ja romaani "Jumalan teillä", jossa
tekijä selvittelee omaa kristillisyydenkäsitystään.

Aivan erikoista huomiota ansaitsee Björnsonin lyriikka. Se
on raikkaan, nuorekkaan inspiraation synnyttämää, korutonta,
havainnollista ja elävää, ja monien mielestä Björnson onkin päässyt
suurimpiin taiteellisiin tuloksiin juuri lyriikassaan._



VANHASTA ASIAKIRJASTA


1

"Kartano" ja sen asujat


Kartano oli todennäköisesti muodostunut samaan tapaan kuin useimmat
muutkin suurtilat kaikissa maissa ja kaikkina aikoina, väkevän
oikeudella. Kenties enemmän tai vähemmän väkinäisillä naimiskaupoilla
ja rehellisillä, ostoilla, mutta kenties myöskin juonien, petosten ja
muiden halpamaisuuksien avulla; emme sitä enää tiedä.

Kaksisataa vuotta takaperin se oli suunnaton maatila. Päätilus oli
silloin kuten nytkin kaupungin yläpuolelle kohoavalla metsäisellä
vuorenrinteellä. Koko kaupungin näkee sieltä, sekä tällä
puolen satamaa sijaitsevan vanhan kaupungin että tuolle puolen
hiekkaniemelle syntyneen uuden asutuksen. Niemi suojaa satamaa
mereltä päin, mutta ei ole kuitenkaan avointa ulappaa vastassa;
ulkopuolella on saaria ja särkkiä, joiden välissä on kaupungin kaksi
pääsysalmea, pohjoiseksi ja läntiseksi väyläksi nimitettyä. Kaikki
tuo näkyy "Kartanoon", samoin kuin laaja merenselkäkin. Edelleen
näkyy oikealla joki, joka vaahdoten vyöryy satamaan savikumpujen
lomitse. Aikoinaan joki ja kaikki sen suulle rakennetut laitokset
olivat "Kartanon" omaisuutta, vieläpä koko kaupungin alue, saaret
ja rannikko molemmin puolin. Siihen kuuluivat joen ylävarreltakin
alemmat rinteet ja metsät. Kaksisataa vuotta takaperin oli asiain
laita näin.

"Kartanon" päärakennus on iso muurikivitalo, jonka yläpuolelle
kohoaa lyhyt, tylppä torni. Oikealla siihen liittyy pitkä
sivurakennus, mutta kumma kyllä ei vasemmalla. Takana on joukko
vanhoja muurikivisuojia, kuten talli, navetta ja sen sellaisia,
sekä palvelusväen tupa. Talon pääportaissa -- jotka ovat kooltaan
todellinen paasivuori -- on puoliympyrässä askelmat laidasta
laitaan. Niiltä johtaa juhlallinen puistokuja aina torille asti,
kumpaisellakin sivullaan korkea kiviaita, joka reunustaa sitä melkein
perille saakka, sillä niin pitkälle ulottuvat puistokujan kahtia
jakamat kasvitarhat. Ketoa viljelmien molemmin puolin, niiden ja
kaupungin välillä samoin. Rakennusten yläpuolella vuoren kupeella
lehtimetsää, jossa havupuut ovat kuitenkin jälleen aloittaneet
hiljaisen taistelunsa. Aikoinaan on nimittäin havumetsä yksinään
vallinnut vuorta.

Kuka on tehnyt nämä suuret raivaukset, pystyttänyt nämä jyhkeät
suojat? tulee kysyneeksi nähdessään ensi kertaa "Kartanon"
rakennukset ja tilukset.

Jo kolmattasataa vuotta takaperin, vuoden 1660 vaiheilla, muuan
saksalainen laivuri, Kurt nimeltään (silloisen kirjoitustavan mukaan
Curt), ensi kerran poikkesi tuonne satamaan laivalla, jonka hän
siellä maalautti uudestaan ja takiloitsi toisin, arvattavastikin
tehdäkseen sen tuntemattomaksi. Nyt tiedämme, että hän oli silloin
aikoja sitten karkotettu isänmaastaan _väkivallan_ takia ja että hän
oli suurta saksalaista ruhtinassukua, jolla vieläkin on kuuluisa
nimi; sitä ei tarvitse tässä mainita. Hän esittäysi Curtina,
ristimänimellään. Hän ei ollut siellä pitkääkään aikaa oleillut, kun
jo kosi "Kartanon" tytärtä ja perijätärtä, eikä hän häikäillyt, kuten
alempana kerrotusta nähdään.

Se oli jalosukuinen neiti Ingeborg Klauntytär. (Seuraan tästä
alkaen sananmukaisesti erästä kaupungista ja erittäinkin kartanosta
laadittua kuvausta, jonka on edellisen vuosisadan alkupuolella
kyhännyt sikäläisen Sancta Marian kirkon vanha suntio ja kanttori.)
Hän pujahteli piiloon pimeille ylisille, alas kellareihin,
navettaan ja talliin, tai pakeni hakaan ja metsään, joka kerta kun
mahtipontinen ulkomaalainen laivuri Curt tuli kosiokäynnille. Sillä
silloin tämä tavallisesti oli pöhnäpäissään. Jalosukuisen herra
Klaus Matiaksenpojan piti toimittaa hänelle olutta kellaristaan
ja tarita, mitä hän suvaitsi muuta pyytää, ja jälkeenpäin Curt
löi hänet melkein vaivaiseksi, kun herra Klaus ei voinut hankkia
neitiä puheisille hänen kanssaan, ja hätyytteli kaikkia talossa
eläjiä. Ja hän vannoi, että jos joku rohkenisi tavoitella neitiä
aviovaimokseen, siltä hän niskat nurin vääntäisi, samaten kuin
neidiltä itseltäänkin ja hänen suvultaan, jos neiti olisi kenellekään
muulle kuin hänelle suosiollinen. Ja Hans Fürstiä, joka asui torin
laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa ja jonka sanottiin kulkevan
neidon kotona kosima-aikeissa, Curt pitkäperjantain aamuna Hansin
asuntoon tunkeutuneena tämän vielä vuoteellaan maatessa suomi
tukevalla raipalla niin surkeasti, että Hans kauan jälkeenpäin
virui verissään. Hans Fürst ei enää saanut olluksi kaupungissa, kun
Curt saapui sinne laivoineen, niinkuin hän tästä lähtein useasti
teki. Samaten ei voutikaan, herra Bernhard v. Klüwer, joka tahtoi
häntä ojentaa. Uhitellen Curt laski laivansa voudin talon kohdalle;
laivoja oli hänellä silloin kaksi, ja kanuunia ja paljon väkeä. Eikä
vouti hirvinnyt enää mennä ulos yksinänsä eikä rohjennut virkaansa
toimittaa, vaan matkusti pois ja jäi sille tielleen. Niin meni
hyvinkin vuosi, ennen kuin virka jälleen täytettiin. Mutta siihen
pantiin saksalainen, joka oli Curtille kaikin tavoin mieliksi.
Entinen vouti sai muualla viran.

Curtista kerrottiin yleiseen, että hän oli rosvouksella saanut
ensimmäisen laivansa Pohjanmerellä. Sittemmin hän purjehti kahdella
laivalla, ja ihmiset pitivät varmana, että hän sen toisenkin oli
anastanut. Mutta hänen väkensä oli siitä visusti vaiti, eikä kukaan
tehnyt hänelle siinä asiassa mitään. Mutta seuraavalla tavalla hän
neidin sai:

Hänen korkean ylhäisyytensä käskynhaltija Ulrik Frederik
Güldenlöven kirjuri tuli tuomaan käskyä kaikkivaltaiselta,
kaikkeinarmollisimmalta kuningas Frederik Kolmannelta, nyttemmin
korkeanautuaasti nukkuneelta Herrassa, jalosukuiselle Klaus
Matiaksenpojalle kartanossa ja kaupungin hyville asukkaille,
neuvoskunnalle ja porvareille, heidän pitääkseen huolta siitä, että
laivuri Curt, joka oli korkeata Saksanmaan aatelia, saisi arvoisan
neitsyen Ingeborg Klauntyttären aviovaimoksensa, ja hallitsija lupasi
heille kuninkaallisen suosionsa ja erityisen suopeamielisyytensä,
jota herra Curt oli lakkaamatta nauttinut. Silloin tapahtui kuninkaan
tahto. Kirjuri oli tullut Sören Rasmussenin purrella Oslosta ja oli
saksalainen, osaten vain välttävästi tanskaa. Hän vaati uhkeata
vastaanottoa, jonka saikin, sillä hänet majoitettiin raatihuoneelle
ja pyydettiin viipymään yli häiden sekä sillävälin käyttämään
erinäisten kaupungin porvarien vieraanvaraisuutta.

Häät vietettiin hyvin prameasti, mutta monin karvain kyynelin neiti
Ingeborgin puolelta, niinkuin myös Klaus Matiaksenpojan, joka tiesi
nyt hyvien päiviensä olevan mennyttä. Mutta hääpäivänä tuli Curt
humalaan, ja silloin hän yltyi huitelemaan kirjuria, ajaen hänet
pois pöydästä, koska hän ei muka ansainnut istua kunniallisten
miesten ja heidän naistensa parissa. Sillä hän ei ollut mikään
käskynhaltijan kirjuri, vaan karannut parturinkisälli pahainen, joka
oli ollut palveluksessa Curtin langolla Pommerissa. Mutta parturi
pakeni niemelle ja sieltä pohjoiselle saarelle, mistä kirkui itsensä
erääseen ohipurjehtivaan laivaan. Häät loppuivat siihen paikkaan,
mutta siitä Curt vähät välitti, sillä morsiamen oli hän nyt saanut.

Näin se kävi: Laivuri Curt oli ollut Oslossa ja siellä tavannut
jonkun holsteinilaisen Georg v. Bregentvedtin, joka oli ratsumestari
ja autteli käskynhaltijaa sotatoimissa. Mutta Georg v. Bregentvedt
ja Curt tunsivat toisensa Saksan ajoilta, ja tämä Georg oli
sukkelatuumainen kelmi, ja hän auttoi Curtia siinä konnankoukussa.
Parturin he saivat kätyrikseen.

Vanha Klaus Matiaksenpoika matkusti heti Köpenhaminaan valittamaan
asiaansa kuninkaalle, jonka luona kolmasti saikin _audiencen_, ja
kuningas vihastui joka kerta kovasti, mutta kaiketikin taas unohti
sen muiden asiain tähden, sillä Curtilla oli maanmiehiä hovissa.
Sillävälin loppuivat ne rahat, jotka Klaus Matiaksenpoika oli
varustanut matkaansa, ja Curt oli ottanut kartanon ja kieltäysi
lähettämästä hänelle lisää, samalla uhaten kostoa jokaiselle, joka
häntä auttaisi. Kun Klaus Matiaksenpoika sitten sai tyttäreltään
erään jahtilaivurin välityksellä salavihkaa lähetetyn kirjeen, että
hän nyt kantoi lasta, mutta että Curt haki muun naisväen seuraa sekä
kartanossa että kaupungilla, ei hän enää katsonut kannattavan pyrkiä
kotiin. Eikä kukaan hänestä sen koommin kuullut. Klaus Matiaksenpoika
oli tanskalaista sukua ja kelpo mies.

Kartano oli siihen aikaan tavattoman laaja herrastila lisineen ja
etuisuuksineen, omistaen joenkin rantamainensa monta penikulmaa
yläjuoksulle päin, metsän ja talot. Ja Curt laittoi jokitöyräälle
suuren tiilitehtaan ja kutsui paljon hollantilaisia. Sittemmin hän
perusti niinikään laivaveistämön, joka on ollut kaupungille suureksi
hyödyksi. Hän rakennutti myös hyvin merkillisen sahalaitoksen,
jollaista ei ollut täällä päin koskaan ennen nähty.

Edelleen hän matkusti kuninkaan luokse, joka silloin oli
suurivaltaisin perintöruhtinas ja herra, kuningas Kristian Viides,
nyttemmin autuaasti nukkunut, tämän hovissa mahtavien, ylhäisten
maanmiestensä avulla päästäkseen kuninkaalliseen suosioon ja
ystävyyteen. Hän saikin moniaita kertoja _audiencen_ ja miellytti
kuningasta suurella voimallaan kuin myöskin koko olennollaan. Hän
sanoi kuninkaalle alamaisimmasti olevan entismuistoisena tapana,
että jos kuningas armollisuudessaan saapuisi näille seuduille, hän
ottaisi asuntonsa kartanosta. Kaksi kuningasta oli ollut siellä
yötä, korkeanautuas kuningas Kristian Neljäs kahdestikin, ja hän
nöyrimmästi odotti itselleen samaa suosiollisuuden osoitusta.
Kuningas ei sitä evännyt. Mutta Curtin tarkoituksena oli täten
päästä takaisin niihin aatelisiin oikeuksiin, jotka häneltä oli
isänmaassaan tuomittu menetetyiksi. Ja hän matkusti kotiin ja päätti
korkeudessaan, että vanha kartanorakennus, vaikka olikin kaikin
puolin erinomainen asumus, tilava ja uljas, kuitenkin revittäisiin
ja sijalle rakennettaisiin linna kuninkaan kunniaksi hänen
majesteettinsa saapumisen varalle.

Ja hän ryhtyi heti tuumasta toimeen. Mutta kun hän tällöin halusi
Hans Fürstin taloa torin laidassa vastapäätä Sancta Marian kirkkoa,
nimittäin asuakseen siinä uuden linnan ollessa rakenteella, hän
karkotti mainitun Hansin sieltä siihen asti, kunnes linna olisi katon
alla. Tämä kävi seuraavasti. Hän kielsi merimiehiä ja käsityöläisiä
ja kalastajia ostamasta häneltä ainoatakaan korttelia tai unssia
taikka kyynärää, sillä Curtilla oli ollut alhainen kansa puolellaan
aina siitä saakka, kun hän oli kaupunkiin tullut. Hurjaluontoiset
merenkyntäjät ja heidän kumppaninsa eivät ole kuin maallaeläjät.
Ne palvovat niitä, joilla on heihin valtaa. Ne ovat, ne ja niiden
esi-isät, antaneet kurmoittaa itseään laivassa ja maissa. Ne eivät
viihdy, ellei niitä komennella ja sätitä ja mukiloida ja elleivät ole
avittamassa laivurin riihatonta eleskelyä.

Mutta lisäksi oli Curt samaan aikaan antanut niille vuoren vapaasti
asuttavaksi, niin monelle kuin sieltä vain joka taholla sijaa
löytyisi, sekä halvalla rakennustarpeita, niin että vuorella nyt
on kokonainen kyläkunta, joka näkyy kauas jokaiselle satamaan
purjehtivalle laivalle. Ylimmälle kohdalle ovat luotsit rakentaneet
itselleen tähystyskojun.

Voidaankin sanoa, etteivät Curt ja hänen sukunsa ilman tätä kaupungin
alhaison suosiota ikinä olisi vallinneet ja elämöineet, niinkuin
ovat aina tähän päivään asti menetelleet. Mitä törkeämpiä väkivallan
töitä he tekivät, sitä korkeammalle he kohosivat rahvaan silmissä,
sillä siltä kannalta se ottaa asiat. Kaikki rikkomuksensa sai siis
Curt huoletta jättää korvaamatta. Hän ei koko elämänsä aikana
antanut mitään sovitusta kenellekään! Ihmisillä on vielä hänen
jälkeensä muistissaan se sanantapa, jota hän käytti, milloin joku
vaati hyvitystä: 'Minä sinulle antamas korvausta persauksistani,
senkin _verdammte bauer_-kollo!' Sillä hän ei milloinkaan puhunut
kieltämme oikein, ja _bauer_-kolloksi haukkui hän jokaista, johon hän
suuttui. Hänen maassaan nimittäin kuulutaan syvästi halveksittavan
talonpoikaa, melkeinpä pidetään elukkana; hän ei ollenkaan omista
taloa taikka maata, vaan tekee työtä herralle, hän ja hänen koko
perheensä. Ne eivät siitä pääse ennenkuin kuollessaan; ja niinhän on
Tanskassakin.

Mutta mitä sanottuun Hans Fürstiin tulee, niin hänellä ei ollut
mitään muuta kuin kauppansa, joten hänen oli täytymys siirtyä
toiselle puolelle toria Siegfried Brandenburgin vanhaan taloon,
vasemmanpuoleiseen rakennukseen, sillä niitä oli kaksi. Ja siellä hän
oli, kunnes Curt muutti ylös linnaansa.

Sellaisena kuin se nyt on, ei se ole kokonaan Curtin työtä. Hän ei
ole rakennuttanut isoa oikeanpuolista sivurakennusta eikä tilavia
ulkosuojia. Eikä hän myöskään ole muurauttanut kasvitarhan kiviaitoja
ne ovat hänen poikansa jäljiltä. Mutta ison asuinrakennuksen sekä
portaikon ja tornin hän on rakennuttanut, ja muurien välisen
puistokujan on herra Curt laitattanut, sillä ennen oli siinä vain
tie, eikä tämä mennyt suoraan, vaan kasvimaan ulkopuolitse oikealle,
kuten voidaan vieläkin osoittaa. Niinikään ovat puut tämän suuren
puistokujan molemmin puolin Curtin itsensä istuttamia jok'ainoa,
sillä hänellä oli taitava käsi sellaisessa, niinkuin hän itsekin
hyvin tiesi. Siten on myös suurin osa kasvitarhaa, sellaisena kuin
se nyt on molemmin puolin, hänen istuttamaansa, ja hän tuotatti
Hollannista monia uusia ja kalliita puita, yrttejä ja kukkasia,
joista hänen mielisairas vaimonsa sai viihdykettä, silloin kun hänet
laskettiin jaloittelemaan, sillä hän rakasti kukkasia.

Linnan sisuskaan ei enimmältä osaltaan ole Curtin ajalta; sillä
mitä hän siitä laittoi, sen teetätti uudestaan hänen poikansa,
herra Adler, kuten hänen nimensä oli suuren merisankarin Cort
Adlerin mukaan. Curt siinä ikäänkuin naljaili, että nimitti poikansa
Adleriksi sitten, kun itse oli ottanut nimekseen Curtin, joten
amiraalin koko nimi kääntyi toisin päin. Kuninkaallinen sänky ja
muut kuninkaankamarin huonekalut, sellaisena kuin kamaria vielä
näytellään, eivät ole Curtista nekään peräisin. Mitä Curt on siihen
hankkinut, se on nyt toisessa huoneessa käytävästä vasemmalle; siinä
sängyssä nukkui herra Adler itse. Siellä ovat huonekalutkin. Mutta
kuninkaankamariin toimitti herra Adler kaikki uutta Hollannista,
jonne hän itse purjehti laivoillaan Köpenhaminasta. Sillä matkallaan
hän osti seinäverhotkin, jotka nyt riippuvat kuninkaan huoneessa
kuninkaallisen makuuhuoneen vieressä, sekä sen ison karossin [tilavat
nelipyöräiset katetut vaunut, tavallisesti "valtionvaunuina"
hoveissa. _Suom._], josta tuonnempana. Sitä vastoin ovat kaikki
kultapuitteiset maalaukset Curtin ajoilta. Ritarisalin taulut ovat
jäljennöksiä hänen isäinsä linnassa säilytetyistä ja esittävät hänen
esivanhempiansa.

Olen tyyten unohtanut kertoa tornista, joka ei valmistunut
täydelliseksi, ja miksi se kesken jäi. Ensimmältä rakennustyötä johti
lyypekkiläinen mestari. Hän kyllästyi siihen, kun olisi tarvinnut
rahaa, ja livisti varkain. Herra Curt viiletti hänen perässään erään
tanskalaisen miehen nopeakulkuisella laivalla, joka osui parahiksi
olemaan satamassa; mutta hän ei enää tavoittanut karkuria. Toinen
tuli Holsteinista tai jostakin sieltä päin. Curtilla oli siihen
aikaan luonansa hyvin kaunis naisihminen. Hän oli erään flaamilaisen
laivurin vaimo, jonka Curt oli viekoitellut luokseen, enää
luovuttamatta häntä takaisin, niin että laivurin oli täytynyt lähteä.
Häneen rakastui rakennusmestari, ja toinen vastasi siihen. Silloin
herra Curt rusikoitsi heidät kauhistuttavasti ja ajatti alastomina
molemmat alas torille. Ne pääsivät sitten turvaan veneellä.
Rakennusmestari oli ihan raajarikoksi lyöty. En tiedä, mihin he
lienevät joutuneet.

Silloin Curt jätti silleen tornin, joka olikin hyvin vaivalloinen
rakennettava. Tuli sana, että kuningas saapuisi sinä kesänä, joten
hän laitatti sen yli leveän katon, joka päällystettiin tiilillä
tavalliseen tapaan. Sellaisena se on pysynyt, sillä kukaan ei ole
siihen sen koommin kajonnut.

Curt oli antautunut ylettömiin kustannuksiin sen suuren kunnian
tähden, että hän näkisi kuninkaan kattonsa alla. Silloin oli maatila
vielä eheänä. Silloin peitti havumetsä molempia jokirinteitä ja
laaksonuomaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Samaten saaria. Toista
tuli sitten, kun kauppamiehet ottivat metsän pantista. Mutta tämä
panttaus alkoi jo Curtin aikana.

Nyt on kerrottava Curtin elämästä muuten, ensinnäkin, että hänen
vaimonsa oli jo hyvin aikaisesta mielenvikainen. Hän oli hieno
olento katsella, eikä sietänyt miestänsä, sellaisena kuin tämä oli.
Hänet teljettiin sitten sisälle. Takimaisessa kamarissa vasemmalle
voimme vielä nähdä hänen jalkainsa kuluttamat kourut oven edessä,
mistä hän pyrki ulos eikä päässyt. Niinikään voimme nähdä jälkiä
ikkunan rautakangista, jotka Curt siihen asetutti, sitten kun
vaimo oli kerran hypännyt alas puutarhaan ja satuttanut itsensä
pahanpäiväisesti. Siihen aikaan kun linna oli kaikille avoinna Curtin
kuoleman jälkeen ja hänen poikiensa ollessa ulkomailla, silloin
saatoimme nähdä, mitä hän oli piirrellyt seiniin ylt'ympäri, sillä
Curt ei ollut huonetta puhdistuttanut eivätkä nekään, jotka poikien
alaikäisyyden ja poissaolon aikana hoitivat kartanoa. Mutta pojat
pesetyttivät pois nuo kirjoitukset. Näin ne minäkin, silloin kun ensi
kertaa tulin opiskelevaisena tähän kaupunkiin. Ne olivat enimmiten
virren värssyjä kirjasta; mutta oli myös valituksia ja muita
sieviä sepitelmiä, jotka sydämestä tulleina liikuttivat mieltäni.
Esimerkiksi pakkasen panemasta karpalosta. Tämä on luonnon hentoisin
nähtävä, kirjoitti hän, ja totisesti olen sitä sittemmin useasti
ajatellut. Sillä erittäinkin on se totta silloin, kun jänkällä
jääriite tekee sulamistansa.

Mutta erään tapauksen mainitsen tässä; se sattui kerran hänen
ollessaan terveenä ja istuessaan pöydässä sieur van Geelmuydenin
seurassa, joka oli Curtin parhaita ystäviä ja leikkisä mies.
Äkkiä häneen tuli taas pöydässä hulluus, ja hän viskasi veitsensä
Curtia kohti, sanoen sinä päivänä jonkun hänelle kertoneen, että
Curtilla oli 100 lasta kiertelemässä kaupungilla. Silloin van
Geelmuyden virkahti nokkelasti: 'Korkeasti kunnioitettava Ingeborg
Curt, kenenkään ei sovi uskoa kuin puolet siitä, mitä pahat
ihmiset sanovat.' Sekös pani Curtin ja kaikki vieraat hohottamaan
täyttä kurkkua, ja tämän lauseen takia herra Curt lahjoitti van
Geelmuydenille, jolle hän muutenkin osoitti suurta _fiducea_, sen
talon tulliportin äärestä, joka siellä vieläkin nähdään, -- siinä
on toinen huonekerta rakennettu lähes kaksi kyynärää ensimmäisen
yli, sen talon vieressä, jonka vouti sai. Talolle annettiin noiden
_piquante_ sanojen tähden nimeksi '_Bon mot_' [sutkaus], mistä rahvas
on muovannut 'Pummin', kuten nyt koko katua nimitetään.

Tuskin ainoanakaan keväänä ajettiin ylhäällä kartanossa lanta
pelloille tai tyhjennettiin keittiötunkio, ettei siitä löytynyt
lapsenruumiita. Sillä hän vietti irstasta elämää palvelustyttöjensä
ja muiden kanssa, joita hän sai sinne. Kun sitten nyt autuaasti
Herrassa nukkunut Kristiansandin piispa, korkea-arvoisa herra
maisteri Jersin, oli tulossa tarkastusmatkalle kaupunkiin jonkin
aikaa ennen Curtin kuolemaa ja Curt sai siitä vihiä, pyysi hän
osakseen sitä armollisuutta, että saisi pitää asunnossaan ja
kestityksessään piispaa hänen oleskellessaan täällä, ja sitä ei
piispa evännyt. Silloin Curt purjehti eräällä kotona olevalla
laivallaan häntä vastaan, ottaen mukaansa papin ja kirkkoneuvoston
sekä kuninkaan uskollisia palvelijoita ja porvareita, ja pani
laivalla toimeen suuret vieraspidot piispalle, jonka he noutivat
naapuripapin luota, tämänkin tullessa matkaan kolmanneksi. Ja he
tulivat kaikin maihin sellaisessa tilassa, että se vasta oli näky.

Curt otti osalleen piispan, ja heidän tultuansa kartanon portaille
asti ja aikoessaan nousta niitä ylös kääntyi piispa sanomaan kaikkien
kuullen, että nämä olivat isoimmat portaat, mitä hän oli tässä maassa
nähnyt. Siihen Curt vastasi: 'Näillä portailla, teidän armonne, on
eräs toinenkin ominaisuus; sillä ylös niitä on noussut useampia
neitsyitä kuin alas laskeutunut.' Hän sanoi sen saksaksi, mutta se
oli sisältönä. Minä olen sen kuullut eräältä, joka oli silloin nuori,
mutta seisoi portailla ojentamassa tervetuliaisolutta herra Curtille;
tämä joi piispan kunniaksi ja tarjosi hänelle. Mutta portailla
seisoja oli sittemmin raatimies Niels Ingebrektinpoika, joka oli
silloin kirjurina Curtilla; hän sen minulle kertoi.

Nyt on puhuttava Curtin kuolemasta. Se kävi seuraavasti. Kaupunkiin
oli tullut muuan talonpoika vaimonsa ja tyttärensä keralla, ja vaikka
paikalla samaan aikaan oli vilkasta kansan vilinää, ei kukaan ollut
nähnyt niin komeita ihmisiä, ja tästä puheltiin eräissä kartanon
kemuissa. Erittäinkin ylisteltiin tytärtä. Eipä toisin siis käynyt
kuin että seuraavana päivänä talonpoika, hänen vaimonsa ja tyttärensä
olivat linnassa, Curtin sinne kutsumina. Siellä heitä kestittiin
kuin hienointa väkeä ja opasteltiin kaikissa huoneissa. Mutta kaiken
loppuna oli, että Curtin väkeä tuli joukkoon ja tyttö erotettiin
isästään ja raiskattiin. Hän oli kovin loukkaannuksissaan ja pyysi
isäänsä vaatimaan suuren hyvityksen. Sen isä tekikin; mutta Curt ei
ollut millänsäkään. Silloin talonpoika valitti kuninkaan voudille,
joka neuvoi häntä siihen tyytymään; sillä kukaan ei ollut vielä
saanut korvausta Curtilta, tällä kun oli puolellaan koko ylempi
esivalta, sekä hengellinen että sotilaallinen ja maallinen, samoin
kuin suosijoita hovissa. Lisäksi Curt saattoi varmasti luottaa
kaupungin alhaisoon.

Mutta talonpoika meni ylös Curtin luokse yksinänsä ja tapasi hänet
tallin takalistolla, sen ja navetan välisellä tanhualla. Ja siellä
hän vaati taas korvaustansa. 'Minä sinulle antamas korvausta
persauksistani, senkin _verdammte bauer_-kollo', vastasi Curt. Tämä
oli hänen tavallinen puheenpartensa. Silloin talonpoika sieppasi
herra Curtin syliinsä maasta. Sitten hän päästeli ikäänkuin kaikessa
rauhassa hänen housunsa alas ja otti korvauksensa, mistä Curt oli
hänen käskenyt sen ottaa, lähipaikoilta. Ja hän otti sen puukollaan.
Pihalla ei ollut ketään muita kuin pari naisihmistä sekä muuan vanha
tallirenki. Tämä seisoi katselemassa. Curt ja mikä häneen kuului
heitettiin tunkiolle. Siinä päättyi Curtin elämä.

Ihmiset eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan kiirehtivät katsomaan.
Ei ollut Curt koskaan ennen hävinnyt ketään miestä vastassa, ja
nyt oli hänet siepattu kuin pieni lapsi avuttomuudessaan. Siitä
läksi liikkeelle se puhe, että paholainen oli nähtävästi itse ollut
kaupungissa ja ryhtynyt rankaisemaan. Ja sitä vahvisti se seikka,
ettei talonpoikaa sen koommin ollut löydettävissä eikä hänen nimeänsä
kuultu, kun häntä ei tuntenut kukaan niistä talonpojista, joita
silloin oli kaupungissa. Mutta talonpojat osaavat olla vaiti, joten
asia ei ole varma.

Olipa se kuka tahansa, sääsi tässä kaikkivaltias Jumala itse.
Sillä ilman Hänen tahtoansa ei halpa varpunenkaan putoa maahan.
Hän on ennakolta määrännyt omat tiensä, ja niinpä sen suuren
syntisen piti henkensä heittää siellä tunkiolla kaikkien entisten
lastenruumiittensa seassa. Jumalan nimi olkoon ikuisesti kiitetty,
amen!



2

Kuinka edelleen kävi


Curtin pojat olivat siihen aikaan Köpenhaminassa maisteri Owe Guden
hoteissa. Hänen kanssaan he myöhemmällä matkustivat ulkomaillekin ja
oleskelivat eritoten Curtin ylhäisten sukulaisten luona kauan. Adler
palasi sitten kotiin ottamaan kartanon haltuunsa. Mutta Max jäi sinne
lueskelemaan papiksi, suurten puhujalahjojensa vuoksi.

Herra Adler näyttäysi harvoin kaupungilla eikä milloinkaan lähtenyt
sinne kävelylle, vaan häntä kantoivat upeaan liveriin puetut
palvelijat _porte chaisessä_ Samaten linnassa; siellä seisoi toinen
palvelija toisensa tiellä ja kaikki vaatetettuina kuin ruhtinaan
pitoihin. Herra Adler olosteli yksinänsä ja seurustelematta kaupungin
arvoisien porvarien kanssa, jotka eivät olleet hänelle mitään. Herra
Adler tursistui ajan mittaan ylenmäärin lihavaksi ja kävi omituiseksi
oloissansa ja tavoissansa. Niinpä hän ei koskaan puhunut ihmisten
kanssa, kuunteli vain.

Oltuansa täällä joitakin vuosia, kaikkien hommien muuten menestyessä
hyvin Torbiörn Kristofferinpojan taitavassa hoidossa, matkusti
herra Adlerkin Köpenhaminaan. Sillä silloin ei enää ollut Kristian
Viidettä, korkeastiautuasta muistossa; oli hänen poikansa,
meidän korkea perintöruhtinaamme ja herramme, suurvaltaisin,
kaikkeinarmollisin kuningas Fredrik Neljäs (jota Jumala kaikilla
hyveillä kaunistakoon ja tukekoon!) tullut meidän hallitsijaksemme.
Ja hänen eteensä polvistui vaivalloisesti herra Adler rukoilemaan
häntä täyttämään hänen korkeastiautuaan herra isänsä hänen autuaalle
isällensä antaman armollisen lupauksen suvaita tulla meidän luoksemme
tänne kaupunkiin ja nukkua hänen halvan kattonsa alla hänen
ensi kertaa käydessään vieraisilla Norjassa, missä kaikki häntä
odottelivat. Ja salaisena tarkoituksena oli, kuten kuningaskin tiesi,
että herra Adler saisi takaisin sen korkean aatelisarvon, jonka hänen
isänsä oli aikomaan nuoruudessaan konnankoukuilla menettänyt. Tätä
suvaitsi kuningas suosiollisesti kuunnella.

Silloin herra Adler matkusti suoraa päätä Hollantiin, sillä mitä
isä oli tehnyt, ei ollut kylliksi kelvollista. Tältä matkalta hän
myöskin toi kotiin sen suuren karossin, jollainen täällä nähtiin
ensi kertaa. Sotakomisaari, herra v. Synnestwedt arveli, ettei
herra Adlerin sopinut ajaa karossissa, kun hän ei ollut mikään
säätyhenkilö, ja teki asiasta valituksen. Ensi kertaa tunnustettiin
silloin Köpenhaminasta käsin, että Curtit olivat hyvin korkeata
aatelia. Siitä asti hän ei koskaan ajellut ilman esiratsastajia
ja metsästäjiä, sitä paitsi vielä pitäen kahta palvelijaa takana.
Siksipä täytyikin hänen mäkien vuoksi käyttää neljää hevosta. Mutta
kaupunki luki sen itsellensä kunniaksi, että siellä oli mies, jolla
oli moiset oikeudet.

Mutta herra Adler oli Köpenhaminassa havainnut, että siinä linnassa,
jossa kuningas siellä asui, eivät nukkuneet hänen palvelijansa
eikä hänen seurueensa, kuten kohtuullista olikin, vaan ainoastansa
hän ja hänen korkea perheensä. Sitä vastoin kuninkaallinen seurue
ja kuninkaallinen palvelusväki asui eriksensä kumpainenkin
sivurakennuksessaan. Siitä syystä herra Adler liitätti uuteen linnaan
sen ison oikeanpuoleisen sivurakennuksen, joka siellä nyt nähdään.
Siellä oleskelisivat kuninkaan seurue ja palvelusväki, samoin kuin
herra Adler itsekin ja hänen palvelusväkensä, kun kuningas tulisi.
Mutta Torbiörn Kristofferinpoika, hänen uskottu miehensä, kieltäysi
jyrkästi liittämästä vasenta sivurakennusta lisäksi ja uhkasi
lähteä. Sentähden on oikeanpuoleinen yksinänsä. Eikä herra Adler
päässyt täydentämään torniakaan. Sillä kartanoon oli otettu vielä
monia uusia kiinnityksiä tämän suuren prameuden takia, eikä Torbiörn
Kristofferinpoika mitenkään saanut korkorahoja irti, joten muutamia
kalleimpia pantteja oli suurella tappiolla myytävä. Samaten myytiin
kaupungin rakennustontit kukin vuokraajalleen, joka lunastaa jaksoi.
Silloin kartanon paloittelu alkoi.

Herra Adlerin nuorempi veli, pappi Max-herra, oli
kaikenlaisissa toimissa hyvin taitava mies, joten hän tuki Torbiörn
Kristofferinpoikaa. Ja kun nyt käyn antamaan kuvausta herra Maxista,
rukoilen Jumalaa varjelemaan minua nostamasta nurjamielisyyden kilpeä
kuollutta miestä vastaan, joka on minulle tuottanut moninaista
kiusaa. Sillä minusta oli samana vuonna ansiottomasti tullut Sancta
Marian kirkon suntio ja kanttori tässä kaupungissa; mutta minä en
tahdo nyt täyttää kallista paperia kaikella meidän kinastelullamme
siitä ruukusta, joka oli ostettu herra Curtin jälkeen toimitetusta
huutokaupasta ja joutunut minulle perintönä, taikka sillä riidalla,
joka syntyi, kun minun piti herra Maxin sijasta, hänen sinä päivänä
voidessaan juomisesta pahoin, lukea saarna Dr. Martinuksen kirjasta
ja herra Max tuli ylös saarnastuoliin ja löi minut kumoon. Tämä
kaikki olkoon minun puolestani unhotuksen omaa nyt, kun hän on
turpeen alla. En siis siitä syystä tässä hänestä tosikuvausta
piirrä. Mutta että jälkeentulevaiset tietäisivät, millä tavoin
Herran ihmeelliset tiet ovat sattuneet tähän sukuun. Myöskin että
kävisi selväksi, miten tämä kaupunki lienee edellä muita Jumalan
vaarinpidossa, koska hän niin näkyväisesti on avittanut sitä lyömällä
sen kiusanhenget maahan.

Heti kun herra Max tänne tuli, hallitsi ja vallitsi hän ensin
veljeänsä ja kaikkea kartanon väkeä, sitten kirkkoa ja kaikkea
siihen kuuluvata, mutta senjälkeen myöskin koko kaupunkia. Hän
oli pahempi kuin isä, herra Curt, siinä suhteessa, että hän oli
oppinut ja osasi suurella taidolla ja viisaalla oveluudella kietoa
ja vääntää sekä ihmisiä että asioita. Hän oli myös mitä valtaisin
mies saarnastuolissa. Kun se kauhistava onnettomuus tapahtui, että
Sancta Marian kirkko taivaan ukontulen sytyttämällä paloi maan
tasalle, meille kaikille muistutukseksi, kuten tässä minun _Manu
scriptumissani_ toisaalla kerrotaan, puhui herra Max koko kesän
läpeensä joka sunnuntai torilla, muutamalla korokkeella. Ja silloin
kuultiin hänet koko tällä kulmalla kaupunkia; niin, seisoivatpa
ulkona satamassa laivojensa kannella ja kuulivat hänet sinnekin,
sekä ikkunoihin vastapäätä niemellä, vaikka eivät siellä toki sanoja
erottaneet. Niin, erään ulkoväylältä hinatun aluksen laivuri on itse
kertonut minulle, miten he kaikki pohjoiselle väylälle asti kuulivat
kaupungista ikäänkuin synnytystuskissa kirkuvan vaimon ääntä eivätkä
tienneet mitä ajatella. Sillä miehen ääni kuulostaa pitkältä matkalta
kuin naisen...

Sentähden olkoon sanottuna herra Maxin ylistykseksi, että hänen
aikanansa kirkossa käyminen tuotti kaikille hyödyllistä pelkoa.
Eikä hän kärsinytkään, että kukaan jäi pois. Hän kyseli heitä
saarnastuolista tai haki heitä taloista, jonkatähden kirkkoa ei ole
koskaan käytetty niin uutterasti kuin silloin. Alhainen kansa oli
häneen erinomattain kiintynyt, kuten muinoin hänen isäänsä. Sillä hän
suvaitsi useasti käydä heidän häissään ja maahanpaniaisissaan sekä
maistella heidän oluttansa, kuin myöskin antaa heille hyödyllisiä
neuvoja kaikesta heidän elannostansa; sillä hän oli älykäs ja tunsi
heidät kaikki nimeltänsä, miehet ja naiset. Hän alisti vähitellen
valtaansa koko kaupungin, niin ettei kukaan saanut niinä päivinä
kotiinsa mitään, luovuttamatta siitä osuutta papille, eikä myöskään
teurastettu eikä olutta pantu pappia sillä siunaamatta. Ja ellei
köyhä voinut hänelle mitään muuta lahjoittaa, niin kalaa. Eikä niinä
päivinä kukaan voinut, ylhäinen tai alhainen, naittaa tytärtänsä
tai toisin tavoin muuttaa olojansa, ensin kuulematta herra Maxin
neuvoa. Ja kun hyviä lahjoja ja muuta suostuttelua oli salassa
tarjolla, saattoivat monet saada herra Maxilta mitä muilla keinoin
oli mahdoton hankkia. Tämän minä tiedän; sillä minä kerron sitä, mitä
minä tiedän, enkä sitä, mitä en tiedä. Sitä, joka oli hänen tahtoansa
vastaan, saattoi hän vainota ja kiusata yötä päivää, häntä ja hänen
huonekuntaansa sekä hänen sukuansa, sekä maallisen ja sotilaallisen
esivallan kautta että ystävien ja avulla aina Köpenhaminaa myöten.
[Kuten kävi Karl Brandenburgille torin laidassa. Hänellä oli tytär
Kristiane, joka oli luonnostaan ylpeä, mutta kaunis. Ensimmäisen
vaimonsa kuoltua herra Max oitis pyysi Kristianea aviokseen; mutta
tämä ei tahtonut ja isä suojeli häntä siinä, vaikka pelkäsikin.
Silloin Karl Brandenburg pantiin syytteeseen luvattomien tavarain
kauppaamisesta; sitten vääristä mitoista ja painoista, ja lopuksi
Jumalan pilkkaamisesta. Viimeisestä hänet vapautti kuolema. Sitten
tuli poika kotiin Ranskanmaalta; hänet lähetettiin sotapalvelukseen,
eikä kukaan ole hänestä sen koommin kuullut. Silloin kun esivalta
ensin nousi Karl Brandenburgia vastaan, oli hän kaupungin rikkain
mies. Mutta hänen kuollessaan oli tyttärellä ainoastaan sen verran,
että pääsi asumaan erääseen maalaistaloon. Siellä hän elää vielä.
Monia samanlaisia tapauksia sattui, joten kukaan ei uskaltanut ruveta
häntä vastaan.]

Mutta siitä oli kaupungille hyvääkin, niinkuin että kukaan ei siihen
aikaan saanut nostaa mitään käräjäjuttua, vaan hänen oli esitettävä
asiansa papille, joka sen ratkaisi. Samaten silloin kun oli uusi
kirkko Sancta Marian sijaan rakennettava, se jota nyt kansan suussa
ristikirkoksi nimitetään, -- silloin oli koko puuha kaikin puolin
hänen hoidossaan, niin että hän on sen oikea rakennusmestari, joten
tämä uhkea temppeli on kaupungille kunniaksi ja hänelle iäiseksi
muistoksi. Se maksoi hirveästi rahaa, mikä kaikki meni hänen
veljelleen, sillä kartano hankki kivet ja puut sekä kauppateitse
muun. Mutta herra Max kokosi rahat, ja sen hän teki sillä tavoin kuin
vihollinen olisi saanut kaupungin ryöstääksensä. Sillä kun minäkin
yksistäni lasken, mitä kaikkea minun oli pakko hellittää, niin en
ymmärrä kuinka siihen suostuin. Mutta hän oli kamala mies. Hän kävi
itse joka laivassa, ensi työksensä joka aamu rientäen satamaan
katsomaan, ja samaten monta kertaa päivässä, ja silloin ne saivat
suorittaa veroa. Jokaisen matkustavaisen, miehen ja naisen, jonka hän
sai etsityksi käsiinsä, täytyi luovuttaa roponsa kirkon hyväksi.

Kerran hänen oli käydä pahoin satamassa leski Sara Andersenin luona,
joka piti majalaa merimiehille. Sillä hän varoitti asukkejansa
aina kun näki papin tulevan, ja nämä ryömiskelivät ylisille
tai kellareihin piiloon, kun kukaan ei voinut vastustaa hänen
suostuttelujansa tai uhkauksiansa. Niinpä myöskin rikas Heinrich
Arendt Lyypekistä; hän oli tullut tänne sen laivansa takia, joka
oli häneltä merellä rosvouksella anastettu ja tänne myyty. Hän
tunsi vanhastaan hyvin herra Maxin ja ryömi ylisille. Mutta herra
Max oli tottunut siihen _trafiqueen_ ja ryömi perässä. Mutta kun
hän oli kovin raskas, katkesivat tikkaiden puolapuut ja hän solahti
alas, tarttuen kaiteiden väliin kiinni. Mutta silloin nousi Saralle
suuri tuomiopäivä, ja hänen täytyi uhrata valtainen _summa_ uudelle
kirkolle rikkaan Heinrich Arendtin sijasta. Tämä ei tahtonut korvata
sitä leskelle, vaan kieräili mielinkielisin puhein, niin että Sara ei
saanut mitään, kuten on minulle useasti karvain kyynelin kertonut.

Sanottu Andersenin leski muuten kuoli samana päivänä, niin, samalla
tunnillakin, kuin herra Max. Olen paljon aprikoinut löytääkseni
Jumalan syvän aivoituksen siitä, ja monet muut samaten. Mutta ei
olisi hyvä, jos me ihmislapset oivaltaisimme kaikki.

Mutta herra Maxin kuolema tapahtui seuraavasti. Alussa tänne
tullessaan hän kesti kaikki mitä joikin; mutta ei lopulta. Ja
humalapäissään hän oli vaarallinen naisväelle, niin että ne saivat
häntä taiten kartella. Ja niin sattui kerran linnassa, kun hän oli
pakottanut veljensä pitämään isot pidot, kuten hän yleensä pakotti
tämän tekemään kahdesti vuodessa, toiset uunnavuonna ja toiset
juhannuksena. Tämä tapahtui juhannuksena.

Mutta ennen kuin enempää kerron, on minun mainittava, että kartanon
käytävässä on hyvin pimeätä isojen portaiden sisäpuolella, silloin
kun kaksoisoven molemmat puoliskot on suljettu. Ja silloin ne olivat
suljetut sademyrskyn tähden, joita tällä rannikolla tiheään sattuu.
Herra Max erehtyi luulemaan Ane Trulintyttäreksi, tulliportilta,
Nille Maununtytärtä, raatimies Paavelsenin perheestä, kun molemmilla
oli samanlainen punakukallinen karttuunihame. Se sattui hämyisessä
käytävässä. Ja se, joka tunsi nuo molemmat, voi sen käsittää. Mutta
raatimies Paavelsenin tytär ei ollut mikään leikiteltävä; niin, hän
rohkeni nostaa aika kirkunan häntä vastaan. Nyt nousi ankara meteli
ja häly. Raatimies haki isännän, ja tämä tuli puhuttelemaan veljeänsä
ja sanoi olevansa kovin tällaista elämöimistä vastaan linnassa,
valittaen että Max ei lopettaisi ennen kuin olisi saattanut häviöön
heidät kaikki. Kukaan ei ollut koskaan ennen kuullut niin monta
sanaa herra Adlerin suusta yhdellä kertaa; mutta kaikki havaitsivat
ne hyvin ajatelluiksi ja sopiviksi. Mutta herra Max ei kärsinyt
itselleen tätä sanottavan, sillä hän seisoi papin kauhtanassa,
päivällinen kun oli vast'ikään syöty. Ja sentähden hän ryntäsi
veljensä kimppuun, ja tavattoman lihavuutensa vuoksi ei herra Adler
voinut säilyttää tasapainoaan, vaan kaatui ensin seinää ja sitten
lattiaa vasten, kumpaisellakin kerralla kolauttaen pahasti päänsä.
Sitten ei herra Adlerilla enää ollut ymmärrystänsä, ja pian hän
kuolikin.

Silloin herra Max otti kartanon haltuunsa itselleen ja
perillisilleen. Mutta samasta hetkestä asti, kun hän muutti sinne
ylös, oli hän virmapäinen. Hän luuli aina olevansa henkien vainooma.
Hän näki ympärillään veljensä hengen, isänsä ja äitinsä sekä muita
henkiä. Hän ei saanut niiltä unta ja siirtyi huoneesta huoneeseen
ympäri koko rakennuksen ja kiljui ja saarnasi niitä vastaan
voimallisesti. Hän ei myöskään sallinut pitää ikkunoita kiinni,
sillä niistä piti henkien kaikota ulos. Mutta ikkunain ääressä oli
pidettävä vartijoita, jotta hän ei saanut itse syöksyä ulos.

Ihmiset kuulivat alas kaupunkiin asti hänen saarnaavan niin lujasti
kuin olisi tapellut jonkun kanssa. Siitä on se puhe lähtöisin, että
herra Max kilvoitteli perkeleen kanssa ja että henget olivat kaikki
tämän lähettämiä. Niin, sanottiinpa yleiseen, että herra Maxilla
oli kaiken aikaa ollut perkele palvelijanansa kaikissa onnellisissa
yrityksissään. Nyt perkele tahtoi hänet takaisin, sillä nyt oli aika
tullut. Mutta herra Max koetti nujertaa häntä suurella voimallansa
Sanan käyttelyssä ja papin taidoilla yleensä. Niin kamppailivat he
kaikin voimin yötä päivää, sillä herra Maxin piti pysyttää ottelu
käynnissä, jottei olisi joutunut yllätetyksi. Koko kaupunki keräysi
torille ja ylemmäksi kuuntelemaan. Kaikkia painoi suuri kauhistus,
mutta hiljaisuudessa. Ei myöskään ollut ketään pappia saatavissa
käsille, vaikka lähetettiin sana kumpaisellekin haaralle joka päivä.
He olivat poissa. Siten ei ollut ketään sanan voimalla auttamassa
herra Maxia perkelettä vastaan.

Sitten eräänä iltana kimmelteli kaikissa ruuduissa tuolla ylhäällä
ja koko rakennuksen päällä outo loiste, kuin olisi se ollut tulessa.
Raatihuoneen Anders, myöskin Anders Punanokaksi nimitetty, oli
kävelemässä kaupungista arpakapulaa viemään. Hän kuuli puistokujassa
kartanon lähellä miespoloisen käheällä äänellä kirkuvan, sillä nyt
hänellä ei ollut ketään saattajaa. Ja Anders näki tuliliekkien
leimahtelevan koko rakennuksen yli ja niiden keskessä paholaisen
makaavan katon harjalla ihan herra Maxin ikkunan kohdalla, sanoen:
"Nyt sinun on tultava, Max."

Anders ei jatkanut matkaansa, vaan pyörsi takaisin kaupunkiin.
Kiljuen tultuansa torille kertoi hän, mitä oli nähnyt ja kuullut.
Ja hän tuli yhtä kaistapäiseksi kuin herra Max itsekin, niin että
hänetkin oli lukittava huoneeseen ja vartioittavaksi pantava.

Nyt ihmiset oivalsivat, kuka oli lopuksi voittanut. Ja kaikki
odottivat nähdäkseen tuloksen. Seuraavana päivänä kuolikin aivan
oikein herra Max, mutta hiljaisesti ja täydellä järjellään, mikä
ihmetytti monia. Niin, hän teki vielä merkeillä tiettäväksi, että
hän tahtoi äitinsä huoneeseen, kuollakseen siellä. Ja tuskin hänet
oli viety sinne, kun myöskin odottamatta saapui pastori Thomasius,
ja hän rukoili herra Maxin edestä ja antoi hänelle kalliit alttarin
sakramentit siinä samassa huoneessa. Ja hän veisasi hänen edestään ja
rukoili sydämellisesti, ja herra Max saattoi nyt myöskin rukoilla,
vaikkakaan ei ääneen. Siellä hän kuoli samalla vuoteella kuin hänen
äitivainajansakin. Ympärillä olevat panivat merkille, että samassa
silmänräpäyksessä kaikuivat hänen itsensä rakentaman kirkon kellot.
Lienee siis kumminkin epätietoista, kuka sai viimeisen otteen, hänkö
vai perkele.

Soisinpa minulla olevan suuren kirjoittajan lahjat, voidakseni kuvata
tämän miehen kaikin puolin semmoisena kuin hän oli. Sillä sellaisena
kuin hän ilmi elävänä oli ei häntä voi kukaan ajatella, joka ei ole
ollut hänen alaisenansa, vieläpä monta vuotta kuten minä. Minä voin
siitä vieläkin öisin nähdä unia. Ja silloin vaimoni havahtuu suureen
tuskaani ja valitukseeni, herättäen minut ja vakuuttaen, että hän on
kuollut. Mutta silloin olen minä tavallisesti likomärkä hiestä.

Hän oli kolmasti naimisissa ja oli menemäisillään neljännen kerran
avioliittoon silloin kun kuoli. Olen puhutellut kaikkia niitä
kolmea, sillä minullahan oli siellä käymistä viran puolesta. Silloin
he valittivat hätäänsä, toinen toisensa jälkeen. Sillä hän tahtoi
saada kaikki tehdyksi ja kaikki yhdellä kertaa. Minä en käytä
omia sanojani, vaan Aadel Knutintyttären, joka oli hänen toinen
aviovaimonsa. Hän kuoli kynttelinpäivän aikoihin. Mutta vähää ennen
istui hän isossa tuolissa viheriässä salissa ja kutsui minut sisälle,
sillä hän oli kuullut ääneni keittiöstä. Silloin hän oli hyvin
heikko, ja hänen kätensä vapisivat. Minä kysyin, mikä oli hätänä. 'Se
on hätänä,' vastasi hän, 'että hän, joka on minun aviomieheni, on
minut kuluttanut loppuun lapsensynnytyksillä ja aherruksilla kuin sen
vaatekappaleen, joka hänellä on lähinnä ruumista, niin että nyt olen
minä valmis. Jumala tietää, kuka joutuu seuraavaksi. Ehkä hän sentään
myöskin itse sen tietää.' Näin sanoi vaimo. Ja vähän ajan kuluttua
hän kuoli.

Mutta seuraava oli Birgitte Mogenintytär, apteekkarin. Ja häät
vietettiin päivälleen kolme kuukautta edesmenneen Aadelin
maahanpaniaisista. Vaikka Birgitte oli kookas, vanttera nainen,
joutui hän sellaiseen tuskaan, kuullessaan tulevansa herra Maxin
aviovaimoksi, että hän sitten vahvisteli itseänsä apteekkarin,
isänsä, kaupaksi pitämillä väkevillä juomilla, milloin vain pääsi
niihin käsiksi. Hän on itse kertonut minulle, miksi hän alkoi juoda,
ja tämä oli syy. Mutta hän tappeli päihdyksissä ollessaan miehensä
kanssa ja lopuksi otti itsensä päiviltä myrkyllä. Tämän on tohtori
Mogens Mauritius sittemmin kertonut. Hän ei kuollut juomiseen, kuten
siihen aikaan puhe kävi. Hän oli naimisissa kolme vuotta, ja hänellä
oli kaksi poikaa miehensä kanssa. Kaikkiaan oli tällä kolmetoista
lasta, vaikk'ei hän ollut vanha mies kuollessaan. Vanhimman, Adlerin,
hän löi molemmilta korviltaan kuuroksi, niin että hän kuljeskelee
ympäri kuin kouho.

Jos minä vähäisillä lahjoillani kykenisinkin kuvailemaan, millainen
hän oli vaimojansa, palvelusväkeänsä, lapsiansa ja muita kohtaan
silloin kun hän suuttui, niin en sitä kuitenkaan tekisi. Sillä me
näimme hänen erkanemisessansa, että Jumala itse tutkimattomassa
armossaan (niin, totisesti se on suuri!) on hänelle anteeksi
antanut. Miksikä emme siis me ihmiset, joita vastaan hän on paljon
vähemmän syntiä tehnyt, menettelisi samaten? Kuten sanoikin piispa
kalliissa muistopuheessaan hänestä. Sillä hänen hautajaisensa
pidettiin suuret ja komeat. En ole eläissäni moisia nähnyt. Voisin
täyttää useita sivuja, jos tahtoisin luetella, mitä säätyhenkilöitä
täällä oli mukana, ja mainita, mitä täällä kolmen päivän mittaan
puhuttiin, syötiin ja juotiin. Hän oli eläessään mahtavampi kuin
kukaan muu tässä kaupungissa oleskellut mies. Kenelläkään muulla kuin
kuninkaalla itsellänsä ei ollut mitään sanomista niin kauan kuin hän
oli voimissaan.

Hänellä oli myös paljon käytännöllistä älyä, siinä suhteessa
nimittäin, että hän avitteli ihmisiä heidän vaikeimmissa
tehtävissään, etenkin heidän tileissään ja rakennushommissaan. Olen
kertonut kirkosta, mutta unohtanut mainita, että hän oli samalla
suuri laivanrakentaja. Hän ymmärsi sitä ammattia siitä asti kun
pienoisena poikana kierteli telakalla ja myöhemmin Köpenhaminassa
veistämösaarella, missä hän alinomaa käyskenteli kaikkea
katselemassa, samaten kuin hän ulkomaillakin piti tarkoin silmällä
tällaisia toimia. Minä olen sen kuullut häneltä itseltään. Ne laivat,
jotka täällä hänen veljensä veistämöllä jokitörmän juurella hänen
aikanansa rakennettiin, ovat kaikki hänen käsialaansa, ja useita
niistä myytiin ulkomaille suureksi ylistykseksi ja voitoksi. Mutta
nyt saapikin hänestä riittää.

Tästä kertomuksesta olemme selkeästi nähneet Jumalan ohjauksen,
nimittäin että isä Curt hän tuhosi heidän äitinsä ja itsensä, ja
herra Max hän tuhosi sekä veljensä ja itsensä että melkein tyyten
vanhimman poikansakin. Heille oli vähäiseksi siunaukseksi, mitä
olivat ryöstäneet Klaus Matiaksenpojalta ja niin monilta muilta.
Niinikään vei heidän voimansa yksistään heidän lankeemukseensa. Sen
ohella meidän tulee muistaa, että kuninkaan korkeata ja pyhää nimeä
rikollisesti käytettiin päästäkseen kartanoon käsiksi, mutta että
rangaistukseksi se tuli haaskatuksikin samassa korkeastipyhässä
nimessä.

Tämän ovat panneet merkille muutkin kuin minä arvoton. Sillä kun
edellämainittu raatimies Niels Ingebrektinpoika oli Köpenhaminassa
hakemassa täkäläistä tullinhoitajan virkaa, sanoi hän sen kuninkaan
rippi-isälle, jonka hän tunsi. Ja kun Niels pyysi _audiencea_
kuninkaan luona, seurasi kuninkaallinen rippi-isä häntä ja pyysi
häntä siinä kuninkaan edessä avoimesti kertomaan sen, minkä oli
hänellekin kertonut. Ja kun nyt kuningas sai ihan totuudenmukaisesti
kuulla, millä tavoin oli käynyt, että kartano tuli Curtin käsiin, ja
mikä tuotti sen häviön, -- että nimittäin molempiin oli kuninkaan
korkea nimi tietämättä ollut kummina, silloin suvaitsi kuningas
armossa kallistaa korvansa ja jonkin aikaa ajateltuansa lausua:
'Meidän Herramme on viekkaampi kuin kaikki kelmit yhteensä.' Ja
tämän kuninkaallisen lauselman teen minä alamaisuudessa omakseni,
jättäessäni nyt Curtien historian ja antautuessani toisille aloille.

       *       *       *       *       *

Vuoden 1830 vaiheilla oli "Kartanosta" jäljellä: lehtipuita kasvava
ylänkö, jolla taas alkoi ilmetä havupuitakin; isot rapistuneet
rakennukset, laajat kasvistarhat kiviaidan reunustaman puistokujan
molemmin puolin, kappale karua ketoa näiden ja kaupungin välillä
sekä myös kaistale molemmilla laidoilla. Edelleen "Kartanoon" kuului
joitakin hakattuja metsämaita siellä täällä.

Silloinen omistaja, vihreätä pinkkoesiliinaa käyttävä pitkä,
tummapintainen mies, työskenteli puutarhurina omilla kasvismaillaan.
Nämä ja muutamat lehmät olivat hänen ainoana tulolähteenään.

Hän olikin ainoa elossa koko suvusta tässä maassa, eikä hän ollut
naimisissa.



JOHN KURT


1

Yksinäisyys

Konrad Kurt oli karannut kotoa viidentoista vuoden vanhana. Kauemmin
ei hän nimittäin sietänyt nähdä äitinsä rääkkäämistä; tämä perintö
oli säilynyt suvussa. Hän oli paennut eräässä laivassa Hulliin,
missä hänen enonsa asui. Mutta Konrad kasvatettiin maalla; eno
maksoi hänestä. Muuan lääkäri oli sanonut, että pojan hermosto oli
vialla; jos hänestä tahdottiin saada mies, niin hänen piti oleskella
raittiissa ilmassa, esimerkiksi puutarhurina. Kurtien suvussa olikin
periytynyt harrastus kasvitarhassa häärimiseen, ja tämä tuli hänen
elinkeinokseen.

Isän kuoltua hän palasi kotiin huolehtiakseen äitirukasta ja
itsestään eikä nähnyt, mihin muuhunkaan ryhtyisi. Hänen rakastettava
isänsä oli nimittäin myynyt viimeisetkin metsät tyyten hakattaviksi,
viimeisetkin laivaosuudet, viimeiset ranta-aitat ja lopuksi
tiilitehtaan. Kaikesta tästä yhteensä hän oli järjestänyt itselleen
elinkoron. Toisin sanoen -- hänellä oli ollut rakennukset, istutukset
ja hiukan maata; muutoin hän oli "syönyt puhtaaksi" ympäriltään,
kuten sanotaan. Se kelpasi jättää pojalle. Tämähän saattoi vuorostaan
aloittaa myymällä maan; se oli kaupungin rajalla ja soveltui
oivallisiksi rakennustonteiksi, samoin kuin alempi noista kahdesta
kasvitarhastakin. Mutta "Kartanosta" oli jo myyty tarpeeksi, arveli
Konrad Kurt ja otti lainan, jolla hän ojitti kasvitarhat ja kesannot
sekä korjasi rakennuksia sen verran, etteivät ne joutuneet häviöön.
Hän laajensi kasvihuonetta, rakensi myöhemmin toisen lisää; sanalla
sanoen, hän näytti ihmisille, että tilasta kävi saaminen elantonsa ja
etenkin että kasvitarhaa kävi hoitaminen kannattavasti -- mikä siihen
aikaan ja niillä tienoin oli uutta.

Alussa hän lähetti muualle melkein koko tuotantonsa, mutta vähitellen
tässä tuli muutos.

Hän nukkui, aterioitsi ja kirjoitteli samassa huoneessa. Se oli
lähinnä vasemmanpuoleisessa käytävässä, ensimmäisen Kurtin kamari,
jota hänen jälkeensä kaikki "Kartanon" omistajat olivat käyttäneet.
Sisempänä oleva kamari oli ollut heidän makuuhuoneensa, mutta sen
Konrad Kurt luovutti äidilleen. Tällä oli nyt onnellisimmat päivänsä.
Palvelusväki ja työläiset liikuskelivat keittiössä toisella puolella
leveätä käytävää, joka jakoi koko rakennuksen kahtia. Muutoin oli
päärakennus autio. Syksyisin Kurt kuitenkin levitti maantuotteitansa
eri kamarien ja salien permannoille kuivamaan, milloin oli tilasta
puutetta.

Hän oli kiivas mies, toisin ajoin harvasanainen, toisin ajoin
mellastava; mutta hän oli hyvä. Palvelusväki ja työläiset pitivät
hänestä; hän nimittäin piti heistä. Selänteellä asuville merimiehille
ja kalastajille hän antoi siementä, opetti heitä istuttamaan
kasvistarhaa ja käyttämään sen tuotteita. Aikojen kuluessa oli
heidän asumuksiensa ympäristölle kertynyt niin paljon tunkiota,
että jokainen kykeni saamaan itselleen pikku ryytimaatilkun, kun
ahkeroitsi sen hyväksi; multaa he saivat hakea häneltä, jos tahtoivat
sekoittaa maata. Eivät olisi vuorelaiset osanneet ajatellakaan, että
he vielä kuljettaisivat multaa sinne ylös, että he saisivat aikaa
sellaiseen tai tuntisivat hauskuutta siitä. Hän kävi heidän luonaan
keväällä ja kesällä joka sunnuntai auttelemassa; koko elämänsä ajan
hän teki niin. Mutta ne olivatkin melkein ainoat kerrat, jolloin
hänet nähtiin kasvistarhan, talon ja kellarin ulkopuolella.

Kello 4 joka kevät ja kesä hän oli jalkeilla ja ulkona, syksyisin
ja talvisin siitä asti, kun tuli valoisaa. Kesällä hän käytti
säämiskähousuja, harmaan valkeaa palttinatakkia, vihreätä
pinkkoesiliinaa ja päässään isolippaista lakkia, talvella samoja
säämiskähousuja ja esiliinansa alle napitettua merimiesmekkoa, mutta
päässään hän silloin piti leveäliepukkaista karvalakkia, joka oli
aina käännetty alas, niin että väljät korvalliset huitelivat häntä
kasvoihin. Ihmiset eivät milloinkaan olleet nähneet häntä toisin
pukeutuneena, paitsi sunnuntaisin. Silloin hän oli ajellut partansa,
ottanut tärkätyn paidan ylleen ja jättänyt esiliinansa pois.

Hänellä ei ollut Kurtien leveätä, uhmailevaa otsaa; hänen oli
jokseenkin korkea ja tuntui kovin valkoiselta, kenties syystä, että
hän muuten oli ahavoitunut. Mutta sukunsa pikaiset, tuimat silmät
hänellä oli. Kasvot olivat pitemmät kuin Kurtien ja laihat, nenä
leveähkö. Perheenäidit ja lapset älysivät pian, että heidän oli
parempi mennä ylös kartanoon tekemään kauppaa tuon karskin, usein
pauhaavan miehen kanssa kuin hänen myymäläänsä torin laitaan, sillä
hänen kanssaan luisti kaupanteko, ja hän oli hyvin lapsirakas. Mutta
he eivät saaneet jahkailla liian pitkään eivätkä tinkiä. Hänellä oli
sellainen tapa, että hän kesken kaiken katseli eteensä kuin jotakin
raskasta ajatellen ja suoristausi sitten riuskasti hymähdellen: "Hm,
hm, hm, hm", ja lopuksi pitkään ja syvään: "Hy-y-mm!"

Hän menestyi hyvin; hänen lehmänsä ja kasvistarhansa elättivät hänet
yhä paremmin. Mutta muutamien vuosien kuluttua alettiin huhuta, että
hän äitinsä kuolemasta asti oli istunut joka ilta yksinään ja juonut
päihdyksiin asti whiskytotia. Jos tahdottiin tietää, oliko se totta,
tarvitsi vain mennä sinne ylös hiukan ennen yhdeksää, sillä silloin
hän säännöllisesti kävi levolle. Ja sen tekikin yksi ja toinen. Niin,
se oli ihan totta; kello puoli yhdeksältä hän oli tukkihumalassa. Hän
ei kyennyt kunnolleen puhumaan, mutta itki herkästi.

Tämän sai "vanha" pastori Green kuulla; jo silloin nuorena miehenä
mainittiin häntä näet "vanhaksi", sillä hän oli erään kamalan
tapauksen johdosta menettänyt tukkansa värin. Pastori Green oli
niitä, jotka Norjassa ensimmäisinä esiintyivät juopumusta vastaan, --
niitä, jotka olivat pyhittäneet elämänsä tähän työhön.

Hänen pääperiaatteensa oli ja on, ettei hyödytä saarnata juoppoutta
vastaan muulla kuin tosiseikoilla ja toiminnalla ja että on turha
ajatella käännyttää jotakuta juoppoa tietämättä syytä, miksi hän
ryyppää. On aina joku syy, ja _siitä_ voidaan juoppous pysähdyttää,
ellei se ole liian syvästi periytynyttä tai liian pitkälle kehittynyt
tapa. Hän meni Konrad Kurtin luo ja pakisi hänen kanssaan siksi,
kunnes sai kuulla, että Konrad Kurt oli ollut suhteissa sen
puutarhurin vaimoon, jonka luona hän oli Englannissa ollut opissa.
Tämän kanssa oli Kurtilla lapsi. Nainen oli sitten kuollut samaan
aikaan kuin Kurtin äiti. Hirveätä oli ollut pettää miestä. "Mutta he
eivät olleet voineet sitä auttaa." Ja sitten hän itki. Poika, jonka
he olivat saaneet, -- oi, vilkkaampaa ei ollut maan päällä syntynyt.
Päihtynyt nyyhki kaipuusta ja syytteli itseänsä hurjin sadatuksin.

Green koetti saada häntä matkalle pyytämään syntiänsä anteeksi
puutarhurilta ja ottamaan pojan mukaansa kotiin, mutta siihen oli
Konrad Kurt liiaksi pelkuri. Ja lopulta kävi niin, että Greenin
täytyi kääntyä muiden puoleen, ja eräänä kesäiltana hän asteli
pitkän, tummatukkaisen, kaksitoistavuotiaan pojan kanssa ylös
"Kartanoon" ja kysyi Kurtia, joka oli vielä kasvistarhassa. Ja
kannatti katsella, miten Konrad Kurt nousi pystyyn hyödätyslavan
äärestä, jota oli maannut kaivelemassa, ja alkoi kaapia multaa
käsistään, -- ja sitten pysähtyi kesken puuhansa, tuijotti ison
lakinlippansa alta Greenistä tummatukkaiseen, pitkään viikariin
ja tästä Greeniin ja sitten viimein tunsi nuo pikaiset, tuimat
silmät, leveähkön nenän ja hänen laihat kasvonsa! Tietämättään hän
puhui englantia. "_I beg pardon; but this lad_ --?" Hän ei päässyt
pitemmälle... Greenin täytyi sen vuoksi jatkaa; kyllä, hänen poikansa
se oli.

Sinä iltana Kurt unohti asettaa whiskypullon esille. Ja kun hän
seuraavana kertana aikoi ottaa sen, otti poika pullon ja paiskasi
sen ulos avoimesta ikkunasta kiveen; se heitto osui paikalleen, ja
lasi ja sokeriastia ja teelusikka seurasivat perässä, -- oivallisesti
tähdättyinä. Pastori Green oli pyytänyt häntä pitämään silmällä,
milloin isä ottaisi esille whiskypullonsa, ja silloin huolehtimaan
siitä, että saisi sen häneltä. Tällä lailla sen tehtävän suoritti
poika.

Isä seisoi häneen tuijotellen, -- kunnes puhkesi hillittömään nauruun.



2

Nero


Milloinkaan ei ole kukaan varmemmin uskonut poikaansa neroksi
kuin Konrad Kurt uskoi. Siitä puhumattakaan, että poika oli aimo
kasvitieteilijä ja tunsi puutarhuritaidon salaisuudet, ei kartanossa
ollut ainoatakaan tehtävää, navetasta keittiöön asti, mitä hän
ei pian osannut. Sen näki, että hänet oli kasvatettu kartanolla
puutarhurien, keittiö- ja navettaväen parissa, mutta että hän oli
lisäksi saanut hyvää opetusta.

Nyt hänen piti myöskin päästä laivoihin ja veneisiin oppimaan
sikäläisiä hommia; hän ei ollut koskaan ennen oleskellut
satamakaupungissa.

Ja kuinka hän oppi norjankielen! Muutamissa viikoissa! Ensiksikin
kiroilemaan. Isä oli pakahtua naurusta kuullessaan kaikkia niitä
sadatuksia, joita poika heti käytteli naurettavasti ääntäen. Ja
kuinka elävästi hän osasi kertoa! Jo ennen, kuin hän kieltäkään
taisi, huvitti hän työläisiä kerrassaan tavattomassa määrässä.
Hän saattoikin senvuoksi tehdä mitä tahansa kujeita; ne olivat
vain hauskoja. Ja kun hän sitten oppi hiukan puhumaan, -- mitä
hän uskottelikaan heille! Isän riemuna oli hiipiä jonkin tuuhean
pensasaidan taakse kuuntelemaan.

Poika jutteli heille, millaista oli Englannin hovissa, missä hän
oli ollut paasina. Hän se yhdessä muutamien toverien kanssa aina
astui nuoren, viehättävän kuningattaren edellä; takanapäin marssivat
sitten kaikki nuo suuret tekotukkaiset. Arvattavasti hän oli nähnyt
sellaista teatterissa tai piirrettynä. Ja mitä kamalia sotatapauksia
hän olikaan nähnyt Intiassa, ollessaan siellä pikimmältään Englannin
kuningattaren saattueessa! -- Isä seisoi piilossa ja ihaili
värihehkua, jota poika sai kuvailuunsa, vaikka hän ei vielä montakaan
sanaa osannut kieltä. Isä pääsi seikkailemaan pojan kertomuksissa.
Hän ei enää juonut whiskytotia, vaan päihdytti itsensä pojastaan.
Nero kerrassaan! oi, mikä verraton nero!

Kasvistarhasta piti alituiseen häätää kissoja, joita hiipi
läheisestä kaupungista linnunpyyntiin. Eräänä päivänä oli John
-- se oli nuorimman herra Kurtin nimi -- saanut käsiinsä erään
pahimpia linnustajia, ja hän päätti, että murhaaja naulittaisiin
elävältä ristiin. Kun päivätyöläisistä, nuorimmistakaan, ei kukaan
tahtonut olla tässä mukana, sulki hän kissan talteen ja antoi sille
runsaasti syötävää siksi aikaa, kun itse kävi satamasta noutamassa
pari joutopoikaa. Pian kuuli isä sellaista riemun rähäkkää, että
hänen täytyi lähteä katsomaan, mistä oli kysymys, varsinkin kun
siihen sekaantui vimmattua rääkymistä. Hän tapasi ristiinnaulitsijat
hyppimässä intiaanitanssia ristiinnaulitun edessä, -- vaivaisen,
tallinseinässä sätkivän kissan. Johnin pohjaton ilo esti häntä
näkemästä isää. Tämän ensimmäisenä ajatuksena ei sillä kertaa
laisinkaan ollut, että hänen poikansa John oli nero. Vaikka -- kun
hän sitä jälkeenpäin ajatteli, hänen täytyi sentään myöntää, että se
oli merkillinen keksintö. Ja työ oli myös hiton hyvin tehty. Sillä on
työlästä naulita elävää kissaa seinään.

Mutta kun isä oli eräänä päivänä kieltänyt poikaa menemästä alas
satamaan -- ilma oli liian peloittava -- ja poika tämän palkitakseen
kävi käsiksi isän hienoimpaan omenapuuhun, nuoreen hoidokkiin, joka
ensi kertaa kantoi hedelmää ja jonka juuret hän nyt sahasi poikki,
yhden kerrallaan, levittäen jälleen mullan niiden yli, -- silloin
ei isä joutunut ihastuksiinsa työn taidokkuudesta, ei keksinnön
sukkeluutta siunaillut. Että poika oli nero, senkin hän unohti, --
unohti siinä määrin, että sisällä työhuoneessaan puhutteli häntä ihan
verekseltään leikattu ja hyvin oksittu koivunvarpu kourassa.

Poika ei aavistanut, ei voinut käsittää, että isä hutkisi häntä.
Kun tuo kerrassaan uskomaton, tuiki mahdoton kuitenkin tapahtui, --
silloin oli poika, kasvot mielipuolisen pelon vääristäminä, yhdellä
hyppäyksellä ovessa. Isäkin oli notkea ja reipas ja syöksähti hänen
niskaansa kuin vimmainen leopardi. Hän iski pojan permantoon, hän
huiteli tosiaan villin mielihalun kannustamana. Poika kirkui,
rukoili, lupasi, kerjäsi; hän oli polvillaan, kieri, sätki, hyppeli
pystyyn ja heittelehti pitkäkseen. Silmät pullistuivat päästä,
kirkaukset muuttuivat yksitoikkoiseksi, älyttömäksi ulinaksi, kasvot
olivat ihan sinisinä. Kaikki piiat, rengit, työläiset hyökkäsivät
ulkokäytävästä, riuhtaisivat ovet auki. Isä raivostui keskeytyksestä,
säntäsi toiselle ovelle ja hosui siellä seisovia, sitten toiselle
sivaltelemaan sieltäkin pyrkijöitä, -- hän oli yhtä mieletön kuin
poikakin. Mutta tämä oli sillävälin pelastautunut.

Tuntia myöhemmin hän oli ulkona puutarharenkien keskessä. Ja silloin
ei ollut kiltimpää, nöyrempää, nopsempaa, reippaampaa poikaa kuin
John Kurt. Hän autteli milloin toista, milloin toista suostuttelevia,
näppäriä sanoja puhellen. Ja sitten hän innostui kertomaan kaikista
Gibraltarin uloimman kärjen apinoista; hei, siellä ihan vilisee
apinoita, ne seisoskelevat siellä tähystämässä Afrikkaa. Hän matki
niitä, leiskui, oli utelias, hylätty, peloissaan, kärväs, iljettävä
kuten ne. Oli selvää, että hän oli nähnyt apinoita, joskaan ei juuri
Gibraltarilla.

Isä oli kävellyt lähistölle ja rattoisuuden kuullessaan kätkeytyi
tavallisuuden mukaan. Siellä hän nyt seisoi kyyristellen ja ahmien,
-- ahmien ja kyyristellen. Illalla oli isällä ja pojalla keskustelu
samassa huoneessa, Kurtien vanhassa huoneessa. Siellä molemmat
viimeiset Kurtit itkivät sylitysten. Poika lupaili olla aina, aina,
aina kiltti, ja isä olla koskaan, koskaan enää lyömättä häntä,
koskaan!

Vähän jälkeenpäin muuan poikanen, joka juoksenteli asioilla, sai
uuden, hienon pyhätakin. Pojan veli oli perämies, ja tämä oli
jossain Englannin satamassa kadulla ostanut takin eräältä akalta
pilahinnasta. Poika oli kuullut, ettei koko kaupungissa ollut niin
hienoa, takkia, ja siinä hän oli ihmisten mielestä oikeassa. Mutta
kun hänen piti seuraavana sunnuntaina vetää se yllensä, olikin se
leikelty siekaleiksi, sievästi ja varmalla kädellä, siten nimittäin,
että se riippui kuin eheänä, vaikka oli pelkkinä kaistoina. Tietysti
kaikki ajattelivat Johnia; itse hän oli sillä hetkellä soutelemassa.
Kun isä oli häntä viime kerralla niin kovakouraisesti pidellyt ja
kun he pitivät Johnista, arvelutti väkeä mennä sanomaan mitään.
Mutta puutarhuripojalla, Andreas Berg oli hänen nimensä, oli vain
tämä takki, ja hän oli ollut siitä onnenautuas; siksi hän ei voinut
hillitä itkuaan, ja vanha Kurt huomasi sen viimein. Silloin totuuden
täytyi tulla esille.

Saattoi näyttää käsittämättömältä, ettei John ollut ajatellut,
kuinka tässä kävisi, -- ettei hän ymmärtänyt kaikkien ihmisten heti
arvaavan syylliseksi häntä sen jälkeen, mitä kissalle ja kasvitarhan
parhaalle omenapuulle oli tapahtunut. Kenties hän mielessään arveli,
ettei asia koskenut muita kuin häntä ja pikku poikaa itseänsä? tai
että hänen isänsä oli hänelle luvannut, ettei hän enää koskaan
saisi selkäsaunaa? -- John tuli riemumielin mereltä; jo kasvitarhan
portilla hän alkoi kehuskella, mitä urotöitä hän oli sinä päivänä
tehnyt. Silloin isä huusi häntä tuvan avoimesta ikkunasta. Poika
vastasi kajahtavalla äänellä ja harppasi isot portaat yhdessä
pyörähdyksessä.

Heti kun hän näki pöydällä takin ja sen vieressä valmiina uuden,
hyvin oksitun raipan, hän oli siinä silmänräpäyksessä kelmeä
kuin kalkki ja joutui järjiltään. Hän kieppui paikallaan ympäri
ja kiiruhti hokemaan, ei tavallisella äänellään, vaan käheästi
läähättäen: "En se minä ole en se minä ole, en se minä ole!" --
mutta nähdessään isänsä kohottavan raippaa hän vaihtoi hokemisensa
salamannopeasti ja huusi tavallisella äänellään: _"Olen!_ Se olen
minä, se olen minä, se olen minä!"

"Pyydätkö anteeksi!"

"Pyydän! Pyydän! Pyydän! Pyydän!" ja polvillaan ja kädet pään yli
ristissä: "Anteeksi, anteeksi, anteeksi, anteeksi!"

"Ja pyydätkö pojalta anteeksi?"

"Pyydän kyllä! missä poika on? Mennään pojan luo!" -- hän ponnahti
jaloilleen ja ovelle, pelokkaana tähyillen isäänsä. Tämä asteli
perässä raippa koholla ulos, mutta hän ei raskinut lyödä.

Pikku pojan eteen John jälleen lankesi polvilleen. Ja sitten hän
riisui yltään oman takkinsa ja liivinsä ja antoi pojalle. Kukaan ei
ollut pyytänyt häntä niin tekemään. Liivintaskussa oli englantilainen
kultaraha ja pari norjalaista hopealanttia. Ne kierähtivät maahan.
Hän antoi siekailematta nekin. Nyt joutui isä liikutuksen valtaan,
ja hänen täytyi poistua. Työläisten pian jälkeenpäin istuessa
pöydässä John näytteli heille taas Gibraltarin apinoita. Sitten
hän tuli luottavaisena isänsä luo ja kysyi, eikö hän saisi antaa
päivätyöläisille kotiin vietäväksi jotakin siitä, mitä he olivat
tänään korjanneet ylös maasta. Siihen suostuttiin, ja poika läksi
heidän matkaansa, auttaakseen heitä kantamisessa. Isä seisoi
ikkunassa. --

Johnin seuraava urotyö tapahtui merellä. Kenties hän oli nyt oppinut,
että muutamat asiat olivat maalla vaarallisia. Oli siis koetettava,
eikö merellä ollut vapaampaa. Hän läksi veneeseen erään pikku pojan
kanssa, jonka aikoi heittää mereen, voidakseen itse pelastaa hänet.
Hän oli lukenut jotakin sellaista, tai hänen teki mielensä nähdä
pojan tuskaa. Ja sen hän sai nähdä. Pienokainen ei nimittäin osannut
rahtuakaan uida ja luuli voivansa kauhistustansa ilmaisemalla saada
toisen käsittämään sen ja luopumaan aikeestaan. Mutta turhaan. Pojan
kauhistuminen yltyi; hän kirkui kaikella vähäisellä voimallaan,
niin että Johninkin olisi pitänyt tuntea kauhua. Mutta ei! Sitten
pienokainen tarrautui pikku sormillaan Johnin vaatteisiin; hänet
kiskottiin irti, -- kaappasi sitten kiinni veneestä, ja kiskottiin
irti, -- sitten epätoivoissaan airoista, mutta työnnettiin mereen.
John suin päin perässä. Hän tavoittikin pienokaisen, juuri kun
tämä oli uppoamaisillaan, ja piteli häntä ylhäällä. Mutta hänellä
oli täysi työ saada lapsi takaisin veneeseen, sillä pienokainen
oli saanut kouristuksen. Ihmisiä souti paikalle joka haaralta; he
luulivat murhan olevan tekeillä.

Sinä iltana ei John tullut kotiin. Useita päiviä haeskeltiin
häntä; ensin oli siinä puuhassa kartanon väki, sitten myöskin
poliisiviranomaiset, lopulta monet kaupunkilaisetkin, joiden kävi
sääliksi isää. Vihdoin he löysivät pojan ylhäältä eräästä tunturin
karjatalosta. Hän heittäysi pitkäkseen maahan ja kirkui täyttä
kurkkua; hän ei tahtonut tulla kotiin, ennenkuin tulijat lupasivat,
ettei kukaan pieksisi häntä.

Tämä viimeinen urotyö teki hänet tunnetuksi kaupungissa. Olipa se
hänelle eduksi tai ei, yksimielisesti päättelivät kaikki, ettei hän
ollut kuin muut lapset, ihan tolkullaan, -- ja koulussakin myöhemmin
oltiin häntä kohtaan suvaitsevaisia, ei tietenkään toverien taholta,
ne eivät ole kenellekään suvaitsevaisia, vaan opettajien. Hän
teki mitä kamalimpia kolttosia, erittäinkin kehitysiässään erään
rikkomuksen, jota ei sovi tässä mainita. Mutta hänen isänsä tuli
kouluun ja rukoili hänen puolestaan. Kaikkien opettajien tuli surku
isää, joka ahersi niin kunnollisesti. Täytyi siis tälläkin kertaa
osoittaa laupeutta.



3

"Ihmisen rinta on kuin meri"


Hän suoritti tutkintonsa hyvin. Sitten hän viehättyi rupeamaan
kadetiksi, ja siihen isä heti antoi suostumuksensa, sillä
sotakoulussa hän oppisi järjestystä ja kuria. Mutta jos kurilla
ymmärretään käskyn tottelemista, ei hänen tarvinnut sitä oppia, ja
säännötön ei hän ollut koskaan ollut. Muuta oli hänessä vikaa, ja
pari kertaa hän oli joutumaisillaan karkotetuksi sotakoulustakin.
Opettajia kohtaan hän oli aina mielistelevä, ja se pelasti hänet.
Hyvän hän suoritti tutkinnon sielläkin ja uhkui pelkkää innostusta
alaansa. Eritoten hän osoittautui oivalliseksi harjoitusmestariksi.
Pirteästi, reippaasti ja kaskujen merkeissä siinä kaikki luisti,
missä hän oli, ja sadatustenkin, sillä voimasanat olivat vähitellen
tulleet hänen erikoistaidokseen. Kaikki prikaatin upseerit eivät
yhteensä kiroilleet vuodessa puoliakaan siitä, mitä hän viikossa
noitui. Hän saattoi aloittaa jonkin kirouksen komppanian toisessa
päässä, miesten seistessä rivissä, ja ladella sitä jatkuvasti, kunnes
ehti toiseen päähän.

Sillä mielikuvituksella, jonka hän haaskasi sadatteluun, olisi
hän maalarina voinut täyttää kokonaisen museon, runoilijana tai
säveltäjänä kirjaston. Noita kiroiluja ei hevin voi painattaa; ne
olivat enimmäkseen miesten kesken käytettäviä. Yleiseen, julkiseen
käytäntöön oli hänellä kielen tavallinen valikoima, vaikka hän
käyttelikin sitä taiturimaisesti. Vihjatakseni edellisten laatua,
-- omatekoisten, tarkoitan, -- annan hiukan miedonnetun näytteen.
Komppania oli eräänä sunnuntaina ollut asetettuna rukoukseen, ja
pappi oli paukutellut heille liian pitkän saarnan, jonka John Kurt
väitti päälle päätteeksi lukeneensa jostakin vanhasta postillasta,
joten hän julisti pappia kohtaan seuraavan siunauksen: "Piru
palavilla postilloilla sen suolet sisältä valaiskoon!"

Juttuja oli hänellä tyhjentymätön varasto. Ne tarjottiin sellaisessa
kuvien ja kirousten kastikkeessa, että porisi. Jutuilla oli muuten se
ominaisuus, että kaikki eivät niitä uskoneet.

John Kurt oli pitkä, laiha, luiseva, notkea kuin paju. Hän piti
täyspartaa, mutta se ei oikein menestynyt; se oli takkuinen, ja
siinä oli aukkoja, missä ei mitään kasvanut. Tästä tuli kasvojen
näköön jotakin repeytynyttä. Tuimien silmiensä leimahtaessa hän oli
peloittava. Mutta otsa oli kirkas, sen pinta omituisen valkoinen;
sen yli saattoi välähdellä salamoita hänen ollessaan parhaalla
tuulella, ja silloin hän ei ollut peloittavakaan. Hänellä oli suuri
vaikutusvalta ihmisiin, ja hän osasi sitä käyttää.

Suurinta oli hyvärakenteiselle miehelle tietysti upseerina ja
sotilaana olo. Hän pauhasi ja jyrisytti maailmalle vakuutuksiaan,
ettei kenestäkään voinut tulla ihmistä, ellei hän ollut ensin käynyt
läpi "äksiisiä". (Hän käytti mielellään kansanomaisia sanoja ja
käänteitä; kirjakielessä ei ollut kylliksi värikkyyttä.) Äksiisiä
ja kuria! Naisväen suurimpana puutteena oli, että he eivät olleet
koskaan saaneet kuria ja tahtia syntiseen elämäänsä, -- "ne siat".
Koko maa pitäisi järjestää kuin "äksiisitaloksi". Silloin ei olisi
sairaita eikä raihnaita, ja silloin olisi, perhana puhaltakoon ja
pärryttäköön, järjestys ja komento. Koko suurkäräjäin pitäisi,
saakeli soikoon, lähteä nummelle harjoituksiin; ennen ei koko
liutaan järkeä tulisi. Kuninkaan pitäisi, jukoliut, johtaa äksiisiä;
muutoin kävisi kuin sikotarhassa, missä tanakimmat kärsät tönivät
pois kaukalolta toiset kärsät. Yhden pitäisi olla sauva kourassa
kaitsijana.

Kuka siis voikaan kuvata hänen toveriensa, tuttaviensa, mutta
ennen kaikkea hänen isänsä ihmetystä, kun eräänä päivänä annettiin
tiedoksi, että yliluutnantti John Kurt oli anonut eroaan ja armossa
saanut sen!

Hän riensi kotiin. Kun joku häneltä kysyi syytä, vastasi hän, että
koko sotalaitos oli, hemmetissä, mitä viheliäisintä apinoimista;
kenenkään kunniallisen miehen ei pitäisi siihen alentua. Upseerit
olivat pyntättyjä, opetettuja apinoita; he kasvattivat terveitä,
tanakoita poikia apinoiksi; kenraalit olivat töyhtöpäitä
suurapinoita, ja kuningas oli yliapina.

Miksi hän siis aikoi? Maanviertäjäksi kuten isäkin! "Kamara" -- se
oli ainoa vankka, mitä maailmassa oli. Se oli sen vuoksi myöskin
ainoa, jolla oli arvoa ja joka antoi kaikelle muulle arvoa. Kaivaa
esille kamarasta hienoimmalta maistuvaa ja hienoimmalta tuoksuvaa, se
oli, pentele vieköön, etevintä, mihin vapaa mies saattoi ryhtyä. Nyt
hän pukeusi kuin retku kaikkien muiden sekaan kesähelteeseen tuonne
kasvismaalle ja uurasti olkansa takaa.

Niin, näin oli kesällä. Mutta syksy ei ollut mennyt, ennenkuin hän,
piru periköön ja keriköön, huomasi puutarhanhoidon olevan silkkaa
"sontaa". Siihen kuului käyttää _sitä_ lajia sontaa, ja _niin_ paljon
sontaa, ja _sillä_ lailla sontaa. Hänestä tuntui viimein "koko
maailma olevan iso sontakasa". Niillä kansoilla oli paras oltava,
jotka omistivat isoimman. Mitä lempoa oli sota muuta kuin että
ihmiset tappoivat toisiansa kukin sontakasansa takia? Runous herui
paremmin keväisin, kun sonta alkoi palaa.

Hän läksi laivassa Etelämerelle. Missä hän nyt oli, _ja monta
vuotta_, siitä ei kukaan voinut saada selvää, kunnes hän vihdoin
eräänä kauniina kevätpäivänä palasi kotiin. Jos piti uskoa
häntä itseään, oli hän käynyt kaikkialla maapallolla. Sillä
sittemmin ei hänen läheisyydessään mainittu maata, ei kansaa, ei
luonnonhistoriallista merkillisyyttä, ei satamaa, ei kuuluisaa
rakennusta, jota hän ei ollut nähnyt; ei myöskään ketään mainiota
miestä, jonka kanssa hän ei ollut sinä tai jota hän ei ainakin
tuntenut. Kaikki ei ollut satua. Tietoja hänellä oli, niitäkin, joita
saadaan paikalla. Merkillisiä tuttavuuksia oli hänellä niin ikään;
sen osoitti hänen kirjeenvaihtonsa. Vielä loppukesällä tavoitti häntä
eräs englantilainen lordi ystävinensä saadakseen hänet mukaansa
tunturimetsästykselle.

Miksi hän oli palannut kotiin? No, sanoi hän, nähdäkseen isänsä
kuolevan. Isä muuten oli mitä parhaimmassa voinnissa ja ihan yhtä
pirteä sinä päivänä, jona hän läksi matkoilleen, kuin sinäkin
päivänä, jona hän takaisin tuli. Mutta poika puolestaan väitti, ettei
hän, herra nähköön, sietänyt kauemmin ajatella isän kenties vaipuvan
kuolinvuoteelleen hänen olemattansa saapuvilla. Kotiintulostaan asti
hän oli pelkkää huolenpitoa ja herttaisuutta isäänsä kohtaan. Tämä
oli käynyt vanhaksi ja antoi menetellä kanssaan, niinkuin pojan
päähän pisti. Osaksi nämä pälkähdykset olivat kerrassaan merkillisiä,
kuten esimerkiksi hänen äkkiä tahtoessaan, että isän ei pitäisi
syödä. Tai kun hänen päähänsä yhtä pikaisesti juolahti asettaa
hänet lämpimään kylpyyn, jota seurasi kylmä suihku. Tai kun hän
oikaisi vanhuksen paksujen haahkanuntuvapieluksien alle hikoamaan,
isän tuntematta vähintäkään tarvetta siihen. Hän silmäili poikaa
omituisella katseella syrjästä. Paljon sanovalla katseella. Siinä
ei ollut turvallisuutta eikä pelkoa, vielä vähemmän leikillisyyttä,
vaan kummallista, kylmää uteliaisuutta, kuin hän olisi kyllä halunnut
tietää, _mitä vielä._ Toisinaan taas tuntui katse kysyvän: "Onko tämä
John? Vai _eikö_ tämä ole John?"



4

Purje näkyvissä


Syksyllä samana vuonna, jonka keväänä John Kurt oli palannut,
tuli kotiin eräs nuori tyttö, josta pian saatiin koko kaupungin
puheenaihe. Ja kahdestakin syystä. Hän oli nimeltään Tomasine
Rendalen; isä, yliopettaja Rendalen, oli tämän sukunimen omaksunut
siitä, että hänen isänsä oli kotoisin Rendalenin tunturiseudulta.
Yliopettaja Rendalen oli vanttera, kookas mies, joka käyskenteli
hiljaista, hiukan raskasta koulukulkuansa kaupungilla. Vaimonsa
kuoltua hän ei ottanut osaa mihinkään koulutyönsä ja kaupungin
lukuyhdistyksen ulkopuolella. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa ja
antoi lasten ja vanhan Marianen vallita talossaan.

Hänen vanhin lapsensa oli Tomasine; tämä oli tavattoman lahjakas
kieliopinnoissa, ja hänellä oli äitinsä päättäväisyys. Kuudentoista
vuoden vanhana hän lainasi pikku summan rahaa, läksi Englantiin
erääseen opistoon ja oppi perin pohjin englannin kielen. Sieltä hänet
siirrettiin erääseen Ranskan opistoon, jossa hän opetti englantia ja
itse oppi ranskaa. Sittemmin hän Saksassa opetti eräässä opistossa
sekä ranskaa että englantia ja oppi itse saksaa. Hän oli ollut poissa
lähes viisi vuotta, kehittynyt tottuneeksi ja erinomaisen taitavaksi
opettajattareksi ja alkoi heti kotiin tultuansa opettaa naisia ja
miehiä sekä lyhennellä velkaansa. Tämä herätti kaupungin yksimielistä
ihastusta. Kaikki olivat hänen hyvänpäivän tuttujaan.

Mutta yhtä yksimielistä ihastusta herätti hänen vartalonsa. Tarvitaan
melkoisen paljon, ennenkuin tämä voi käydä päinsä. Kauniita kasvoja
ihaillaan aina, sillä niitä ei voi kokonaan väärentää; kaunista
vartaloa sitä vastoin ei ihailla suoraa päätä. Mutta hän oli solakka
ja voimakas, uusimman kuosin mukaan pukeutuva. Kuten kaikki nuoret,
terveet tytöt oli hän lapsesta asti halunnut harjoittaa ruumistaan ja
myöskin aina hankkinut tilaisuutta siihen. Englannissa hän senvuoksi
heti alkoi voimistella; kaikkina näinä vuosina hän oli pysynyt tässä
mieliharrastuksessaan. Hänen ryhtinsä olikin nyt ihan toinen kuin
ainoankaan muun tytön koko kaupungissa.

Hänen vartalonsa ihastelua ei vähääkään laimentanut se, että nenä
oli litteähkö, että hänellä oli vaalea tukka, joka sai hänet
etäämmältä näyttämään kaljupäiseltä, että kulmakarvoista ei voinut
puhuakaan, että silmät olivat harmaat ja -- silloin kun hän ei
käyttänyt kakkuloita -- siristelevät. Suu oli aivan liian iso, mutta
hampaat säännölliset ja niin terveet, kuin suku olisi ollut vielä
Rendalenissa järsimässä kovaa leipää. Kun ihmiset näkivät hänet
takaapäin ja hän aavistamatta käänsi kasvonsa heihin, joutuivat he
ällistyksen valtaan. Häntä oli koetettu nimitellä "ällistykseksi",
mutta se ei käynyt päinsä. Vartalo auttoi hänet yli kaikkien
arveluttavuuksien. Ollen likinäköinen hän käytti kakkuloita, ainoana
nuorena naisena koko kaupungissa. Siihen aikaa ei vielä ollut tapana
käyttää _pince-nez'tä._ Tämäkin toi häneen jotakin erikoista. Hän
ihan säteili voimaa ja järkevyyttä.

Talven kuluessa hänestä tuli ehdottomasti tanssiaisten ensimmäinen
nainen. Hänen ilonsa siitä että hän jälleen oli kotona, jälleen sai
luontevasti liikkua molempiin sukupuoliin kuuluvan iloisen nuorison
parissa ja että kaikki olivat häntä kohtaan ystävällisiä, samalla
kuin hän menestyi hankkeissaan hyvin, oli erityisen näkyvä; se ilmeni
myös usein vilpittöminä sanoina. Sentähden hän ei herättänyt mitään
kateutta. Kenties auttoi hiukan sekin, ettei hän omankaan tietonsa
mukaan ollut kaunis.

Se talvi oli tanssiaistalvi, ja kaikkialla hän oli mukana. Tanssi oli
hauskinta, mitä hän tiesi.

Talven mittaan alkoi myöskin John Kurt olla tanssimiehiä. Se
tapahtui yksistään hänen vuokseen. Hän kuuli Kurtin heti sanovan
sen. Mutta hänhän tiesi, ettei Kurt mukautunut yleisiin sääntöihin,
että hänellä oli kaikkialla vapaa puhevalta. Hän huomasi Kurtin
muuttuneeksi ja hyvin kummalliseksi. Mutta hän teki kuten toisetkin;
hän ei kartellut Kurtia eikä ollut millänsäkään, joskin tämä vannoi
hirttävänsä, muhentavansa, keittävänsä, karistavansa itsensä, ellei
Tomasine tuossa "tanssiheleijassa" ollut kuin nuori, valkoinen,
hirnuva aavikkohepo tai kuin kokonainen linnunsoitimen leiskuna
metsänlaidassa. Hänen käsivartensa ja kaulansa olivat ihan kuin
herkullinen, pikkuruinen, lämpöinen turkkilainen sianporsas,
sellainen, jolla on "punainen pinta". Neito viiletti tanssissa, herra
nähköön, kuin _a great man of war_ merellä. Kurtin itsensä tanssiessa
hänen kanssaan tuntui kautta kunnian, hengen ja autuuden, siltä
"kuin olisi ylhäällä tunturilla porhaltamassa ylös louhikkoa kivääri
kädessä, koirien vilistäessä täyttä karkua harjulta harjulle". Nämä
joka tanssin lomassa korvaan päräytellyt "rrrummutukset" tekivät
hauskuuden vielä hupaisemmaksi. Toiset nauroivat, ja Tomasine
nauroi. Hänellä ei ollut vähintäkään ihmistuntemusta. Sitä ei
saa pistäytymällä toisesta opistosta toiseen, vaikka ne ovat eri
maissakin.

Kurt tuli pian kotiinkin hänen luokseen. Hän tiesi Tomasinen
vapaa-ajat; pian hän tiesi tämän kävelytunnitkin ja haki häntä
kaikkialta. Tomasine piti huolta siitä, ettei ollut koskaan yksinään;
muuten hänelle oli Kurtin tulo mieluista kylläkin. Tämä jutteli
silloin hänelle ja ystävättärille hauskoja asioita ja joskus
liikuttaviakin. Niinpä herran hylätystä, eksyneestä riekonpesyeestä,
jonka hän oli käsin yksitellen poiminut kanervikosta, missä poikaset
piipertelivät ensimmäisissä untuvissaan; hän oli vienyt ne kotiin
"luhaansa". Hän kertoi sen niin kanervaisella tunturiraikkaudella,
niin välittömästi, että heille tuli kyynelet silmiin. Sellainen
innostutti häntä. Rajuimpiinkin tarinoihinsa hän heitti sitten jonkin
hienon, liikuttavan piirteen.

Tyttöjä viehätti myöskin se tapa, jolla hän aina puheli isästään
-- hullunkurisimman ja hellimmän seos, alituiseen naurun ja itkun
väliltä. He tottuivat hänen raakoihin kuviinsa, hänen mehukkaaseen
kieleensä; sitä ei voitu välttää, se loi sen omalaatuisen
värikkyyden, joka usein säikytti heitä, mutta tenhosi. Tomasine ja
ystävättäret eivät sitä itselleen muulla tavoin selvittäneet, kuin
että heistä viimein ei tuntunut kykenevän kertomaan kukaan muu kuin
hän.

Näin tuntui Tomasinesta enemmän kuin toisista. Hän tunsi, kuten
asianlaita olikin, että kaikki tarkoitti hänen hauskutustansa.

Eräänä päivänä, heidän sattumalta jäätyään kahden kesken, Kurt
jutteli hänelle tarinan luotsinleskestä, jolle hän niinä päivinä
innokkaasti keräsi rahaa. Hän näki avuliaisuutensa miellyttävän
Tomasinea ja sanoi muitta mutkitta, että hänelle oli neiti Tomasine
Holm Rendalen, mikä kaupunki on erämaan karavaanille. Niin, kun
Tomasine sitä nauroi, oli syynä se, ettei hän tiennyt, mitä oli
tallustella aina samassa hiekassa ja samassa helteessä väsyneenä,
nääntyneenä, janoissaan, nälissään. Silloin on kaupungin näkeminen
jotakin! Tomasine oli minareetin torni ja plataanit ja vesilähde ja
kielletty viini ja telttojen valkoiset katot ja tanssi ja kitaran
soitto ja paistetun lihan haju. Entä jos he kaksi lyöttäytyisivät
yhteen? Silloin he möisivät täällä "koko höskän" ja matkustaisivat
maailman ihanimpiin maihin ja lojuisivat selällään aurinkokatoksien
alla ja antaisivat toisten hyöriä tiputtelemassa heihin ruokaa ja
juomaa? Tai sitten he jäisivät ja kiskoisivat kartanon kasvitarhat
ylös tunturille asti? Sillä mitä kaikkea kasvaisikaan sellainen
kamara, moisella päivänrinteellä ja noin lämpimän merituulen
leyhähtelyissä? He siis kaivautuisivat harjujen uumeniin kuin kaksi
maamyyrää ja rikastuisivat?

Mutta hän näki Tomasinen lause lauseelta yltyvän kauhun! Taaskin hän
pysähtymättä antoi puheensa lipua myrskyiseksi isänsä ylistelyksi.
Tämä ei nimittäin ollut mitään muuta kuin hänen isänsä päähänpistoa,
sillä ukko tahtoi vihdoinkin saada poikansa naimisiin. Hänen isänsä
saattoi nousta vuoteeltaan talviöinä, kun äkkiä pakasti, "ja kietoa
monia niinimattoja ja villahuopia vilunarkojen hedelmäpuiden
ympärille kuin ne olisivat alastomia kakaroita". Kun hänen isänsä
piti hakata pois jokin pensas, "otti hän ensin linnunpesät käsiinsä
ja kantoi ne toiseen pensaaseen ja siteli ne sinne kiinni". Tomasinen
ei senvuoksi ollut ihmeteltävä, jos hän ajatteli poikaansakin.
Mutta itse saattoi John kyllä odottaa, hän oli onnellinen niissä
olosuhteissa, joihin oli nyt joutunut. Aloitti sitten jutun
muutamista lehmistä, jotka eivät tahtoneet pureksia ruohoa, syystä
että tämä oli kalventunutta; mutta hän kiinnitti niille päähän isot
vihreät kakkulat, ja silloin näytti ruoho verekseltä, "ja kylläpä ne
tottamaar söivätkin".

Sen verran Tomasine toki tajusi, että John Kurt oli pettynyt.
Thomasinea itseään oli alkanut peloittaa, hän ei oikein tiennyt
miksi. Mutta kyllä hän sen sentään tiesikin. Hän oli juuri samana
päivänä kuullut John Kurtin hirveän siveettömästä elämästä.

Sitten tapahtui se merkillisyys, että muuan hänen äitivainajansa
ystävätär tuli hänen luokseen soveliaan johdannon jälkeen
puhumaan Kurtin puolesta. Ja jonkin aikaa myöhemmin tuli vielä
toinen hänen rakkaan äitinsä ystävätär, ja kolmaskin! John Kurt
ei kyllä tosiaankaan ollut kuin toiset, mutta hänestä tulisi
erinomainen aviomies, siitä olivat he kaikki varmat. Ja mitä hänen
siveettömyyteensä tuli, niin se kyllä oli huono juttu, mutta pahempi
kuin monien muiden se tuskin oli; kaupungissa saattoivat naineetkin
miehet tehdä ilkeitä rikkomuksia. Siinä oli ero, että hän paljasti
vikansa ihan julkisesti. Noiden kolmen naisen puheet olivat hyvin
samanlaisia, ja Tomasine pani merkille niiden yksituumaisuuden. John
Kurt itse pysytteli tovin poissa, paitsi että hän aina kaupungille
mennessään ja sieltä tullessaan -- mikä tapahtui usein -- käveli
Rendalenin asunnon ohi, vaikka perhe asui syrjässä, kaukana
vasemmalla torista, lähellä ketorinnettä. Aina talon sivuuttaessansa
hän tervehti, jos vain kissakin ikkunassa istui.

Niin ikään hän lähetti joka aamu kukkavihon; päivä ja kukkavihko
olivat yhtä varmat. Vanha Mariane, joka ne otti vastaan, lisäsi
halukkaasti sanan tai pari Tomasinesta. Kurtilla oli joka kerta jokin
tilapäishuomautus huulillaan, kuten "Jumala hänen kaulakuoppaansa
siunatkoon!"

Sitten, kun äidin parhaat ystävättäret olivat käyneet Tomasinen
luona Kurtin asiaa ajamassa, ei kestänyt kovinkaan pitkää aikaa,
ennenkuin hänen omia parhaita ystävättäriänsä alkoi tulla. Muutamat
olivat ennen tehneet päinvastoin; he olivat maininneet Kurtia melkein
inhoten, he eivät voineet sietää "hänen valejuttujaan", "hänen
raakoja puheitaan" eivätkä häntä itseään; "hän oli kuvatus". Nyt
he alkoivat myöntää, että hänessä sentään oli jotakin kiintoisaa,
jonkinlaista demonista viehätystä.

Kurt oli tietysti käynyt heidän puheillaan, ensin sen luona,
jolle tiesi olevansa vastenmielisin. Tälle hän sanoi tietävänsä
sen, kunnioittavansa häntä siitä. Olihan hän kurja, halveksittava
olento. Mutta juuri siitä syystä hän oli tullut. Sillä toinen oli
kaupungin rehellisin ja tunnollisin ihminen; kaikki olivat siitä
yksimielisiä. Hänen _täytyi_ auttaa häntä! Toinen ei tuntenut hänen
elämäntarinaansa; siitä koko asia. Hän ei siksi myöskään tiennyt,
minkätähden Kurtia oli jo pojasta asti ymmärretty ja täytynyt
ymmärtää väärin, joten hän oli pakostakin suennut eriskummaiseksi.
Niin, eihän hänen oikeastaan tarvinnut sanoa mitään; toinenhan
näki ihmisten läpi. -- Erään toisen käsistä sanoi Kurt, että ne
olivat niin sievoiset, niin herkulliset ja pyöreät ja verekset,
että niitä voisi käyttää kahvin kanssa. -- Hän pyöritti ja vyörytti
heidät sanavirtaansa; hän suihkutti heitä kylmästi ja leyhytti
heitä lämpimästi; hän peloitti heitä, ja hän liikutti heitä. He
eivät menettäneet tajuaan; he ymmärsivät hyvin, ettei kaikki
ollut vilpitöntä ja välitöntä. Mutta juuri _se_ kääntyi hänen
puolustuksekseen. _Hän_ ei huolinut verhoutua; mielinkielinhän
olivat useimmat, kun tahtoivat saavuttaa jotakin.

Sitten kajahteli yhtenäinen naurun remakka kaupungin toisesta
päästä toiseen, sillä kevätpuolella hänet selitti eräs pieni reipas
ompelijatar lapsensa isäksi, ja hän tunnusti lapsen koko maailman
edessä sekä toimitutti sen suurella touhulla kirkkoon kastettavaksi,
jolloin sille pantiin nimeksi -- _Tomasine._

Uusi naurun rähäkkä seurasi heti perässä, sillä kun häneltä
kysyttiin, kuinka ihmeessä hänen päähänsä saattoi pälkähtää
sellaista, vastasi hän, että jos asia olisi hänen määrättävissään,
niin pantaisiin -- herra nähköön -- jok'ainoan lapsen nimeksi
kaupungissa tästä lähtien joko Tomas tai Tomasine. Se oli liikuttavaa.

Siihen aikaan hänen isänsä kuoli, ja erikoisissa olosuhteissa. Vanhus
oli lähettänyt Tomasinelle sanan, että hänen vointinsa ei ollut hyvä;
olisiko Tomasine niin ystävällinen ja pistäytyisi hänen luokseen
ensi kerralla iltakävelylle lähtiessään? Nuo kaksi olivat vanhoja
tuttavia; tytön pienenä ollessa oli hän useasti antanut tälle kourat
täyteen kirsikoita, sillä lapsi oli näyttänyt niin reippaalta ja
terveeltä; vanhalla puutarhurilla on silmää sellaiselle.

Tomasine läksi ylös kartanoon ja tapasi hänet hänen työhuoneessaan.
Tulija oli siellä ensi kertaa. Sen seinät oli verhottu jollakin
jäykällä, tummalla, joka arvatenkin oli nahkaa ja oli aikoinaan
ollut maalattu ja kullattu. Ikkunan viereisessä sopessa oli iso
kaappi, viehättävä huonekalu, vähintään kaksisataa vuotta vanha,
taiteellisesti veistelty. Ikkunan edessä oli järeätekoinen,
maalaamaton pöytä, täynnä papereita, siemennäytteitä, sanomalehtiä,
ruoanmuruja; sen ääressä istui hän itsekin vanhanaikaisessa
nojatuolissa, sellaisessa, jossa on lyhyt, leveä nahkaselkä. Hän
nousi ja pakotti Tomasinen istuutumaan tuoliin. Itse hän käveli
harmaassa palttinatakissaan, pinkkoesiliina yllään ja louskuvat
tohvelit jalassa. Päässä oli hänellä isolippainen lakkinsa, kaulaan
oli kiedottu paksu pyyheliina; hän oli hiukan käheä ja muutenkin
raihnas -- kevät oli sinä vuonna niin kolea.

Tuo pitkä, laiha mies alkoi harppoa ikkunan edessä olevan pöydän ja
ulkokäytävän puoleisella peräseinällä olevan makuusijan välillä;
hän harppoi ja harppoi pitkin sisäseinää ohi suuren uunin, jonka
reunuksella komeili kaksi oldenburgilaista, kumpaisellakin suunnaton
tekotukka päässä; hän harppoi uunin vastapäisellä seinällä
naksuttelevan vanhan kaappikellon tahdissa. Se löi juuri seitsemän,
jonkin soittolaitteen pitäessä suurta pauhua. Hänen sänkynsä oli
kiilloitettua koivua; pitkin seiniä sitä vastoin törrötti vanhoja,
madonsyömiä tuoleja, toisissa yksi jalka uusi tai kaksi, toisissa
uusi selkämys. Seinille oli ripusteltu maalauksia, joista vielä näkyi
joku punakeltainen käsivarsi tai ruskeanpunainen hame, mutta kaikki
muu oli mustaa. Puitteissa oli enemmän jäljellä kärpäsistä kuin
kultaajasta. Ja Konrad Kurtin pauhuinen puhe hänen marssiessaan oli
samaa lajia kuin kamarikin, seos vanhaa ja uutta, vanhaa enimmäkseen
suvusta eikä vailla kerskailua, uutta vähemmän, ja tämä nykyajan
vaatimattomampaan kuosiin. Hän haastoi ilman poikansa sadatuksia
ja kuvia, mutta jotensakin voimakkaasti. Hän kerskui toisena
hetkenä, pilkkasi toisena, kuten poika useasti. _Summa summarum_ oli
kuitenkin se, että tämä suurenmoinen suku oli lopullaan; runko ei
enää kelvannut. Jos se tahdottiin pelastaa, se ja suvun viimeinen
omaisuus, täytyi käyttää ymppäystä. Uusi, voimakas puu oli löydettävä.

Tomasine istui siellä lähes kaksi tuntia ja kuunteli. Hän löi laimin
illallisaikansa, iltakurssinsa. Vanhus ei tahtonut päästää häntä.
Sisemmästä käytävästä avasi palvelustyttö oven kysyäkseen, kattaisiko
hän pöydän, mutta hänet häädettiin pois.

Kävellessään kotiin puistokujan kautta, missä sadepurot olivat
repineet jalkatien ja vanhat puut kohisivat myrskyssä, tuntui
Tomasinesta, kuin hän olisi tullut hautakammiosta; siellä hän oli
tavannut yhden ainoan elävän miehen, joka käyskenteli vainajiaan
tarkastellen. Tomasinella ei ollut vähintäkään kaipuuta mennä
tuonne sisälle. Hän kääntyi katsomaan laastittua, likaista, isoa,
pieni-ikkunaista rakennusta. Hän huudahti äänekkäästi: "Ei!"

Hänen seuraavana aamuna palatessaan kamariinsa ei John Kurtin
tavallista kukkavihkoa ollutkaan tullut. Se tuotti hänelle pistoksen;
hän ei tiennyt miksi, sillä näinhän hän toki tahtoi? Eikö niin ollut
asia? Hänen piti juuri selvitellä se itselleen, kun hänen isänsä
palasi aamukävelyltään hyvin kalpeana. Hän kertoi vanhan Kurtin yöllä
kuolleen. Hänet oli aamulla tavattu hengettömänä nojatuolistaan
pöydän äärestä.

Heti jälkeenpäin saapui John Kurt. Hän ei sanonut mitään, vaan
heittäysi sohvaan ja itki. Itki niin hillittömästi, että sekä
Tomasine että hänen isänsä alkoivat pelätä. -- Ja kuinka katkerasti
hän sitten yltyikään soimaamaan itseään!

Hän palasi joka päivä ja kevensi sydäntään heille, aina järkyttävän
voimakkaasti. Missään muualla ei hän käynyt eikä ketään muita
puhutellut. Ainoastaan heitä ja väkeänsä. Yötä päivää tekivät hän ja
he työtä, sillä he rakensivat talon isoille portaille kukkatemppeliä,
josta vanhus kannettaisiin ulos. Tämä kukkatemppeli tuli tavattoman
kaunis. Siitä syntyi puhetta, ja maahanpaniaisten aatto-iltana tuli
ihmisiä ylös kartanoon sitä katsomaan, niiden mukana Tomasinekin
isänsä kanssa. Vainajan ystävä, rovasti Green, tuli pian näkyviin
puistokujasta, ja hänen takanaan saapui puoli "vuorta", lapsia ja
aikaihmisiä, katsomaan ja kiittämään ja lausumaan jäähyväisiä; he
olivat käyneet noutamassa papin. Vanha Green nousi ylös portaille ja
lausui muistosanoja kukkien ystävästä, joka _meidän_ keväästämme
meni iäiseen. Yleinen liikutus puhkesi valloilleen; pojan täytyi
poistua.

Seuraavana päivänä hän hautajaisista poikkesi Rendalenille. Mutta hän
ei tavannut Tomasinea kotoa. Tästä hän pettyi niin kovasti, tuli niin
sydämensä pohjasta murheelliseksi, että seisoi kauan mykkänä, vihdoin
huoahtaen, ettei hänellä siis ollut ketään, niin, ei ainoatakaan!
Hän olisi hartaasti suonut, että hänetkin olisi voitu samalla
kertaa mullata. Olihan hän rasituksena niillekin, joista hän piti;
sen hän kyllä älysi. Ja hän läksi tiehensä. Tämä liikutti vanhaa
Marianea, joka oli kuulijana, ja kun Tomasine viimein tuli kotiin,
kertoi sen vanhus sillä tavalla, että se liikutti Tomasineakin.
Asia oli niin, että Tomasine ei ollut tahtonut olla kotona; hän oli
pelännyt tulijaa. Hänellä ei ollut riittänyt rohkeutta kohdata toisen
liikutusta, joka kenties saisi omituisen suunnan.

Nyt hän katui sitä. Hän otti äkkiä kakkulansa nenältään ja puhdisti
ne, asetti ne jälleen paikoilleen ja katseli itseään kuvastimesta.
Eikö hän ollut kyllin suuri ja voimakas uskaltaakseen? Hän seisoi
ikäänkuin tähtäilemässä.

Sen ajan pukuna käytettiin parhaasta päästä vyöllä kiinnitettyä,
poimuteltua miehustaa ja vannehametta; hän painoi molemmilla lujilla
käsillään vyön alas. Valkoiset irtohihat oli hän sisään tultuaan
riisunut pois; puvun varsinaiset hihat olivat auki, niin että hänen
ranteensa ja käsivartensa kuvastuivat hyvänä vastakohtana mustalle
puvulle. Hän nautti niiden voimasta; ihmiset, jotka voimistelevat
paljon, ovat tottuneet sellaiseen. Mutta silmät etsivät ehdottomasti
kasvoja, heikkoa kohtaa. Ne olivat totisesti uskomattoman rumat!
Tämä litteä nenä, nämä isot huulet ja tämä tukka, otsan värinen,
olivat tuskin katseltavia. Ja nämä kulmakarvat -- vaaleat, lyhyet
harjakset -- pistäysivät ulos niin ohuesti, että kävivät suorastaan
näkymättömiksi. -- Eipä väinkään; ei kannattanut hänen ylpeillä.
Rakastihan John Kurt häntä todellisesti. Ja oli onneton, -- ypö
yksinäinen ja onneton. -- Ja hänen isänsä oli painanut Tomasinen alas
tuoliinsa...

Heti jälkeenpäin köpitti vanha Mariane ylös puistokujaa niin
nopeasti kuin kykeni. Hän seisahtui kuitenkin kerran ja kehitti
sanomalehtipaperista käsiinsä hienon -- voi, niin hienon kirjeen;
hänen piti sitä silmätä.

Kun kirje oli John Kurtin kädessä, repäisi tämä sen kiivaasti auki ja
otti kotelosta paksun englantilaisen kirjekortin, johon oli kuvattu
kyyhkynen. Paperi oli hyvin tukevaa ja kyyhkynen hyvin piirretty. Hän
luki siitä seuraavat, tottuneen käden ripeästi kirjoittamat sanat:

    "Minä teen sen.
         Tomasine."

John Kurt kääntyi Marianea kohti: "Kah", hän sanoi, "olipa minun
isäni verraton mies! Sillä jos hän ei olisi juuri nyt kuollut, niin
enpä tottamaar olisi tyttöä saanut."

Hän tahtoi mennä naimisiin seuraavana päivänä. Hänen mitä suurimmaksi
ihmetyksekseen ei Tomasine tahtonut sitä; ei edes seuraavalla
viikollakaan. Tomasine lopetti nyt kaikki opetustuntinsa, alkaakseen
opiskella uutta asemaansa varten; hän ei osannut mitään, ei muuta
kuin pitää järjestystä ympärillään: hänhän oli pienestä pitäen vain
pysynyt kirjoissaan. John Kurt hurmaantui kuullessaan näistä hänen
puutteistaan! _Hän_, John, osasi kaikkea. Epäilikö joku _sitäkin?_
Hän osasi pestä ja siivota sekä huoneissa että keittiössä, paremmin
kuin norjalainen sisäkkö tai keittäjätär! Hän työnsi paikalla syrjään
vanhan Marianen ja näytti sen heille, erä erältä. Niin reimasti
ja sievästi, niin perinpohjaisesti kuin vain kaikkein tottunein
palvelijatar teki hän sen; se oli totta. Edelleen hän osasi laittaa
kaikenlaisia ruokia, -- lajeja, joiden nimiäkään he eivät tienneet;
hän osasi paistaa, leipoa, hän osasi kutoa sukkaa, ommella, parsia;
hän osasi pestä liinavaatteita, silittää, kiilloittaa. Hänen eikä
kenenkään muun täytyi saada opettaa Tomasinea; miksi ei aloitettaisi
heti?

Ja niin kävi. Itse hän teki ostoksia ja kutsui seuraa Rendalenille.
Nämä päivät olivat hauskimmat, mitä Rendalenin perheellä oli ollut.
Niistä kulki häly kautta koko kaupungin; ystävien ja tuttavien piti
päästä katselemaan. Ja kuuntelemaan! Mikä remu ja riemu! Millaisia
kertomuksia siitä, missä John Kurt oli minkin oppinut! Milloin
Australian kullankaivajien keskellä alituisessa hengenvaarassa,
milloin Niilin laivassa englantilaisen herrasväen vieraana, jolloin
kokki määräsi koko vauhdin. Toisella kertaa brasilialaisessa
neekerihotellissa, sitten Etelä-Amerikan kaivoksissa, ja taas äkkiä
isossa höyrylaivassa Haitin vesillä! Sieltä karkaaminen. Hän ei
säästellyt paikallisvärejä eikä muitakaan värejä; kamaluuksia ja
kirouksia sateli kuin tulta taivaasta eri maitten ja kansojen yli.
Mutta työ luisti.

Tomasine oli alikokki, alipesijä, alisilittäjä ja aliparsija! Tätä
viimeksimainittuakin osasi John Kurt paremmin. Hän teki työtä yhtä
nopeasti kuin pakisikin, yhtä innokkaasti. Hän keskeytti itsensä,
ja aivan rutosti, joka kerta, kun Tomasine teki virheen, tällä kun
ei ollutkaan oikeata luontumusta. Nyt John poikkeuksetta valloitti
kaikki puolelleen.

Mutta kävisihän yhtä hyvin ja paremmin tämä opetus ja hauskuus
päinsä ylhäällä kartanossa. Siitä tulivat vähitellen kaikki
yksimielisyyteen, -- ja Tomasine taipui.



5

Kotielämää


Heidät vihittiin eräänä ehtoopäivänä kotona; ainoastaan perhe oli
saapuvilla, ja pöydästä he kaksistaan kävelivät ylös käsikoukkua.
Silloin oli kuumetta molemmin puolin; sitä ei voitu salata. Niin, se
kävi vain näkyvämmäksi siitä, että kaiken piti käydä, kuin ei olisi
mitään tekeillä.

Tuolla ylhäällä ei ollut tehty suorastaan mitään heidän
vastaanottamisekseen; senkin piti tulla jälkeenpäin. Ensimmäinen
kamari vasemmalla oli tästä lähtien arki- ja ruokailuhuoneena;
sitä lähinnä oli makuuhuone. Talon parhaat huonekalut ja parhaat
sängyt, osaksi vanhoja, kallisarvoisia kapineita, oli nyt siirretty
tänne, seinien nahkapäällys pesty, mutta se ei ollut siitä kovinkaan
parantunut. Laipiot jykevine veistoskoristeinensa kyllä näyttivät
pesun jälkeen siistimmiltä. Pesua oli tuhlattu myöskin maalauksiin,
mutta se ei ollut aina menestynyt; kun puitteet oli samalla uudestaan
kullattu, näyttivät ne kamalilta. Siinä onkin mainittu jokseenkin
kaikki. Makuuhuoneen viereen oli heti John Kurtin tultua kotiin
sovitettu kylpyhuone; tämä jaettiin nyt kahtia, joten saatiin
pukeutumishuonekin. Keittiö toisella puolella isoa käytävää, joka
kulki talon halki pitkittäin, oli kuin avara tanssisali; siihen
hankittiin Englannista rautahella -- vastanaineethan viettäisivät
runsaan osan ajastaan sen edessä.

Muutamia päiviä he olivat ihan yksikseen. Eivät he myöhemminkään
olleet liikkeellä, mutta ystävättäret saivat erityisiä kutsuja, --
ja pian oli sama hauskuttelu käynnissä tuolla ylhäällä kuin ennen
alhaalla Rendalenilla. Vihkiäisten edellisinä ja jälkeisinä päivinä
oli Tomasine rakastunut -- silmittömästi rakastunut John Kurtiin,
ainoastaan ajatteli John Kurtia, oli lakkaamatta onnellinen,
täydellisesti antautunut.

Mutta hänen luonteeseensa ei kuulunut antautuminen; siksi se ei
hänelle soveltunut. Hän näytti niin järkyttyneeltä, niin, melkeinpä
typerältä. Hän tunsi sen, kun ystävättäret katselivat häntä; olihan
hän aikaisemmin itse havainnut sen kuvastimestaan. Sen huomatessaan
hän ajatteli jotakin, mutta torjui sen luotansa; sitten se valtasi
hänet silloin tällöin kuin salainen säikky. Tietysti hän tahtoi
häivyttää sen, mutta tuli silloin vielä enemmän siksi, mikä hän ei
tahtonut olla. Ystävättäret kuiskailivat, että hän oli tullut niin
oudoksi; hän, joka juuri oli miellyttänyt reippaalla, välittömällä
olemuksellaan, oli nyt joko kummallisen hajamielinen tai raju.

Muuan pikku seikka herätti huomiota: kukaan ystävättäristä ei saanut
tulla pitemmälle kuin vierashuoneeseen ja keittiöön; kaikkialla oli
huolellisesti lukittua. Tomasine ihan vaani, vaanisivatko _he._

Mutta piankin vaani yksi heitä kaikkia. Kukaan ei enää voinut
olla kahden kesken Tomasinen kanssa John Kurtin avaamatta ovia ja
pistämättä päätänsä sisälle; hänen tuloaan ei voitu kuulla, ennenkuin
hän seisoi ovessa. Kaikki lukot oli korjattu ja voideltu; saranat
kääntyivät ilman narahdusta. Jos he kävelivät kasvitarhan leveillä
käytävillä, ilmestyi hän odottamatta jonkin pensasaidan takaa.
Jos hänen saapuvilla ollessaan kuiskailtiin, alkoi hän sadatella,
käydä levottomaksi, yrmeäksi -- ei suorastaan heitä vastaan, mutta
kuitenkin siten, että heidän täytyi älytä. Tavallisesti ryöpsähti
silloin raesade siitä, että Tomasinella ei ollut järjestyksen tajua.

Ystävättäret ajattelivat, että joko olivat _he_ tiellä tai oli tiellä
jotakin, jota he varsin mielellään tahtoivat kartella. Ja toinen
toisensa jälkeen he alkoivat käydä yhä harvemmin.

Viimeisenä ymmärsi Tomasine miehensä rauhattomuuden. Hän ajatteli
alussa, että John tuli siten muita peloitellakseen. Valitukset hänen
epäjärjestyksestään olivat tosia; järjestystä on ensin _opittava_.
Myöhemmin, kun mikään erehdys ei enää ollut mahdollinen, hän kysyi
itseltään, oliko John mustasukkainen niille, jotka kävivät hänen
vaimonsa luona. Mutta siinä tapauksessa hänen olisi pitänyt olla
mustasukkainen ennemmin; silloin he tulivat useammin kuin nyt.

Oliko John sitten peloissaan? _Mistä_ peloissaan? Siitäkö, että he
puhuisivat _hänestä? Mitä_ puhuisivat hänestä?

Hän tiesi sen samassa.

John Kurt oli sillä kertaa poissa, joten hän sai aikaa, aikaa jäähtyä
hiukan. Hänen luonteensa ei johtanut pikaisiin päätöksiin, ja hänelle
oli epäselvää sekä miltä kannalta asian ottaisi että mihin hänellä
aviollisessa yhdyselämässä oli oikeus ja mihin ei. Hän ei ollut
milloinkaan puhunut siitä kenenkään kanssa, ei milloinkaan lukenut.
Tuska muuttui vähin erin harkitsemiseksi; hän ryhtyi taas työhönsä ja
koetti olla, kuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta John Kurt huomasi heti, että hänen olemuksensa oli muuttunut.
Sittemmin hän huomasi tuolloin tällöin, että hänen vaimonsa oli
itkenyt. Joka kerta tämän jälkeen kotiin tullessaan hän kysyi,
oliko talossa käynyt ketään. -- Ei. -- Kerran Tomasine kuuli hänen
kuitenkin jälkeenpäin tiedustavan puutarhurilta, oliko rouvan luona
ollut ketään hänen poissaollessaan.

Kurt alkoi arastella ja varoa häntä, oikeastaan olla epävarma.
Mutta ajan mittaan ei hän voinut tätä sietää, vaan kävi äkkiä
kärsimättömäksi ja heti raa'aksi. Katui sitten rajusti, pyysi
kahteenkymmeneen kertaan anteeksi. Tämä temppu uudistui. Tomasine
ei ollut herkkähermoinen, niin että edellinen ei häntä säikyttänyt
eikä jälkimmäinen saanut häntä muuttumaan. Hän oli ystävällinen,
mutta aina pidättyvä. Siten keräysi voimakas rajuilma uhkaamaan; sen
tunsivat he molemmat. Siirtymiset kylmän ja lämpimän välillä kävivät
pikaisemmiksi, edelläkäyvät kuuropuuskat tuimemmiksi, hiljaisuus
ja painostus jälkeenpäin vaarallisemmiksi. Ja kesken tätä kaikkea
saattoi John Kurt sitten jälleen olla niin uskomattoman herttainen,
niin luonnollisen iloinen ja huomaavainen, että Tomasine unohti
kaikki enteet, antautuen toivomaan, että he ilman mitään nimenomaista
ratkaisua, ainoastaan hänen hiljaisella torjunnallaan, jota mies
tajusi mitä herkimmin, saisivat yhdyselämänsä muuttumaan siksi, mitä
_hän_ tavalliseksi kunnialliseksi avioliitoksi ajatteli.

Eräänä ehtoopäivänä Kurt tuli satamasta, missä oli työskennellyt
kaiken päivää; hänen piti muuttaa vaatteita, sillä hänet oli kutsuttu
suurille herrainpäivällisille kaupungille. Hän meni makuuhuoneeseen,
heitti yltään takin ja liivit, tuli jälleen ruokailuhuoneeseen
ja puhui kylvystä; hän harppaili pari kertaa edes takaisin, kuin
punniten jotakin; Tomasine tunsi, ettei nyt ollut turvallista. Itse
hän oli pukeutunut lähteäkseen kaupungille erään ystävättären luo;
Kurt asteli ohitse ja tarkasteli häntä. Toinen arveli parhaaksi
poistua.

Nähdessään vaimonsa olevan lähtemäisillään ehdotti Kurt, että tämä
odottaisi, heidän mennäkseen yhdessä. Tomasine esteli sillä, että
häntä jo odoteltiin. Mutta "siihen loruiluun" saisivat ne kyllä
sittenkin aikaa; nyt voisi Tomasine hiukan auttaa häntä.

Tämä kysyi, _millä._ Sitä ei toinen kärsinyt. Hänellä ei ollut mitään
oikeutta kysyä mitään sellaista. Hän ei ylipäätään ollut kuuliainen;
hän ei ollut vielä sitä oppinut. Pitihän hänen toki tietää, että hän
oli nyt saanut herransa ja että hänen tuli olla tälle "kaikessa"
alamainen. Niin sanottiin itse Raamatussa.

Vastaukseksi toinen pani hatun päähänsä; se oli valmiina pöydällä,
päivän varjon ja viitan vieressä. Kurt raivostui nyt ja kysyi,
luuliko hän, ettei hän nähnyt, mikä Tomasine oli? Hän muka oli niin
paljon parempi miestänsä ja sen vuoksi alituiseen varuillaan häntä
vastaan. Hän ei totta kyllä ollut saanut tilaisuutta viettää sitä
elämää, mitä Kurt oli viettänyt. Mutta siinä olikin totisesti koko
ero heidän välillään. Pohjaltaan hän oli sama kuin miehensäkin;
täydellisesti. Siksi ei Tomasinen kannattanut enää näytellä sitä
ilveilyä.

Tämä tuli niin odottamatta Tomasinelle, että hän huudahti: "Tolvana!"
-- otti kapineensa ja tahtoi lähteä; etukäytävän ovi oli hänen
takanaan. Kurt heittäysi väliin, kiersi oven lukkoon ja sieppasi
itselleen avaimen, kiirehti sitten molemmille toisillekin oville,
lukitsi nekin ja otti avaimet. Vieläpä hän pani ikkunatkin kiinni.

"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Tomasine kalmankalpeana ja otti kakkulat
nenältään; hatun hän unohti päähänsä.

"Opettaa sinulle kerrankin, mikä sinä oikeastaan olet", vastasi
toinen. Ja vaimonsa kauhuksi Kurt nimitteli häntä pahimmin sanoin,
millä naista voi herjata. Pauhatessaan hän tuli ihan Tomasinen
silmille; hänen hengityksensä puhalteli toisen huulille. Hän syyti
soimauksia, jotka polttelivat toista kuin kiehuva vesi. Tuolle
roistolle oli hän luovuttautunut.

Mutta Kurtin mieleen johti hänen läheisyytensä ja hänen
vierailupukunsa tuoksu erään aatoksen. Salamannopeasti hänelle
pälkähti päähän, että nyt oli hetki tullut tuon nujertamiseksi. Tuo
kuvitteli itsestään liikaa, seisoessaan ryhdistäytyneenä. Tuo uskalsi
tahtoa olla jotakin itsessään. _Hänen_ oli tuo; _hänen_ kapineensa.
Hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi.

Mutta toinen asettui vastarintaan.

Kurt varoitti häntä ensin. Hän kysyi, mitä toinen ajattelikaan?
Aikoiko pakottaa _häntä? Nainen?_ Äkkiä hän ärjäisi: "Minä en pelkää
kissansilmiäsi!"

Nyt syntyi ottelu vanhassa Kurtien tyyssijassa. Se tapahtui yhden
Kurtin ja hänen vaimonsa välillä, ja kaikella sillä voimalla,
mitä kahdessa ihmisessä on, -- Kurtin taholta kaikella sillä
tunnottomuudella, jota torjuttu vallanhimo, loukattu miehentahto
voi tuottaa. Ihan yksin, lukittujen ovien ja ikkunain takana, ilman
äännähdystäkään. Pöytä kumottiin, ja kaikki, mitä sen päällä oli
ollut, valui lattialle tai pirstaantui. Tuolit poukkoilivat nurin.
Uusi sohva työnnältyi keskilattialle. He kuukertuivat itsekin,
mutta nousivat taas jaloilleen. He reutoutuivat sitten toiselle
seinälle ja tölmäsivät siellä raskaaseen kaappikelloon. Se huojui
ja kaatui iskien Kurtia olkaan ja osaksi päähän, niin että hänen
täytyi pysähtyä toinnuttautumaan. Toisella olisi silloin ollut aikaa
koettaa jotakin ovea tai edes vaihtaa paikkaa. Mutta sitä hän ei
tehnyt. Hän katseli itseään, sillä hänellä oli tuskin ainoatakaan
eheätä vaatekappaletta verhonaan. Hänen hiuksensa riippuivat hajalle
revittyinä, ja hän tunsi kipua päässään. Hän ei tehnyt mitään muuta
kuin vapautti itsensä vannehameen jäännöksistä, jotka viskasi pois;
ne jäivät pöydänjalkojen päälle riippumaan. Hänestä vuoti verta, sen
hän tunsi; Kurt oli kerran kouraissut häntä suusta ja nenästä, ja
kynsien jäljet kirvelivät.

Sitten he jatkoivat. Tällä kertaa Kurt heti kaatoi hänet nurin.
Mutta sillä hän ei paljoakaan voittanut. Hän ei nimittäin ollut niin
paljon voimakkaampi vaimoaan, että olisi voinut jakaa voimaansa,
menettämättä heti kaikkea, mitä oli saavuttanut. Niin pian kuin
Tomasine sai toisen kätensä vapaaksi, tempautui hän ahdistajansa
sivulle. Tämä taas uuteen hyökkäykseen. Toinen kavahti jaloilleen
kuin kissa. Kurt nousi verkalleen. Hän oli läkähtyä, hirveän valju,
menehtymäisillään. Tomasine seisoi hänen edessään riekaleissaan ja
katseli; hänkin läähätti rajusti, mutta pystyi vielä muuhunkin. Nyt
Kurt kuuli ensimmäiset sanat hänen suustaan, sikäli kuin hän kykeni
kiivaalta huohotukseltaan lausumaan: "Etkö tahdo -- -- koettaa vielä
kerran?"

Kurt vetäytyi taaksepäin tuolille, ainoalle, joka oli vielä pystyssä.
Ja sille hän lysähti alas. Hän ei katsonut vaimoonsa; istui
lannistuneena ja puhkuili. Kesti kauan, ennenkuin muutamat pitemmät
pysähdykset ennustivat hänen nyt alkavan tointua.

Toinen seisoi uuninreunukseen nojaten ja pyysi riekaleitansa
koossa pidellen häntä avaamaan makuuhuoneen oven, hän kun tahtoi
saada vaatteensa. Kurt ei vastannut. Silloin toinen pilkkasi hänen
rajatonta raukkamaisuuttaan ja kehnouttaan. Soimattu kuunteli
sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän osoitti sormellaan vaimoansa, ja
hänen kasvonsa ilmaisivat, kuinka ruma tämä oli. Se vahingonilo
viimein antoi hänelle puhelahjankin takaisin. Tuossa repaleissaan
hiukset pörröisinä seisten oli hän, sanoi Kurt, raaimpien ja
iljettävimpien päihtyneiden lutkien näköinen. Mutta hän ei saanut
mitään väriä siihen, ei edes kirousta. -- "Etkö nyt jaksa sadatella?"
kysyi toinen.

Kurt otti piston rauhallisesti vastaan. Hän vain nousi ja asteli
hitaasti lattian poikki makuuhuoneen ovelle, etsi käsiinsä avaimen
ja aukaisi. Sisälle mennessään hän katseli vaimoaan ja lukitsi oven
jälkeensä sisäpuolelta. Siihen jäi Tomasine seisomaan.

Nyt hän kuuli miehensä menevän kylpyhuoneeseen ja ottavan suihkun,
sitten pukeutuvan. Hän istuutui odottamaan. Kurt tuli pitkän tovin
kuluttua jälleen ulos, seuraan valmistuneena, lukitsi oven perässään
ja pisti avaimen taskuunsa. Hän jätti käden samalla taskuunsa,
pisti toisenkin kätensä taskuun ja vihelteli. Hän astui vaimonsa
ohitse kumollaan olevien huonekalujen ja muiden kapineiden yli; hän
ei nostanut ylös ainoatakaan. Lopuksi hän kapusi kellokaapin yli,
päästäkseen ulko-ovelle. "Nyt saat siellä oikein hauskutella!" hän
sanoi, pisti avaimen lukkoon, veti sen taas pois ja lukitsi ulkoa.
Tomasine kuuli hänen ottavan avaimen haltuunsa.

Talon väki luuli molempien menneen ulos, sillä kaikkialla oli
lukittua, kamarienkin ovet oli teljetty, mikä ei muutoin ollut
tapana. Kello 9 oli talossa hiljaista sekä ulkona että sisällä.

Oli kulunut jo kappale elokuuta, eikä ollut kuutamoa. Kello 10
tuli joku mies riuskasti kävellen ylös puistokujaa. Hän ei nähnyt
rakennuksessa mitään valoa. Sitten hän nousi ylös portaita,
käytävään, missä pimeys pakotti hänet haparoimaan ovelle; hän ei
ilmeisesti ollut talossa tuttu. Hän kolkutti, mutta ei saanut
vastausta. Hän väänsi ovenripaa, -- lukossa. Hän kolkutti kovemmin,
röykytti. Odotti, mutta ketään ei kuulunut. Sitten yhä voimakkaammin,
ja huusi: "Tomasine!"

"Niin", vastattiin heti sisältä, ja vähän myöhemmin ihan oven takaa:
"Sinäkö siellä, isä?"

"Etkö voi avata?"

"Minulla ei ole avainta."

Toinen kuuli äänestä, että hän itki. "Missä sitten avain on?"

"John otti sen lähtiessään mukaansa."

Tovin äänettömyys, ja sitten kysymys: "Onko hän siis sulkenut sinut
sisälle?"

"On", vastattiin ankaran itkun seasta.

Hän kuuli isänsä jälleen lähtevän. Askelet tömisivät portaissa,
sitten etäämpänä, häipyivät, mikä ihmetytti häntä. Sillä isä ei
ollut hiiskunut sanaakaan. Hän niin kaipasi jonkun seuraa! Tämä oli
kerrassaan käsittämätöntä.

Sitten häntä alkoi peloittaa, sillä tämän täytyi merkitä jotakin.
Miksi hän lähti? Minne lähti? Kohtaamaan Kurtia? Mitä tapahtuisi?
Veri alkoi taas kiertää hänen puolialastomassa ruumiissaan, sillä hän
oli vielä sellaisena kuin miehensä poistuessakin. Hän riensi ikkunaan
mitään erottamatta; kuuli samassa jonkun taas olevan portailla,
juoksi ovelle, ei voinut askelista päätellä, kuka oli tulossa, ne
kun tassuttivat niin varovasti. "Sinäkö siellä, isä?" hän kysyi.
-- "Niin, minulla on avaimet", vastasi toinen. Hän tuli sisälle,
ja tytär heittäysi ääneensä itkien hänen rintaansa vasten. Hän
alkoi tolkuttaa jotakin, mutta isä keskeytti: "Hyvä, hyvä! Sinun ei
tarvitse enää pelätä."

Hän ilmoitti Tomasinelle kuivasti ja lyhyesti, että John Kurt oli
kuollut; ne seisoivat nyt portaiden juurella ruumis mukanaan.

Osaksi isältään, osaksi sittemmin toisilta hän kuuli, että John Kurt
oli seurassaan syönyt ja juonut vahvasti ja tullut yhä kiihtyneempään
mielentilaan. Pöydästä noustuaan hän oli kaikin mokomin tahtonut
lähteä erääseen pahamaineiseen taloon; sen täytyi hauskuttaa
Tomasinea niin helvetisti. Toiset koettivat pitää häntä aisoissa, ja
silloin hän joutui raivoihinsa, ihan suunniltaan, kuukertui kumoon ja
oli hengetön.

John Kurtia ei asetettu mihinkään kukkatemppeliin portaille.



6

Ensimmäinen seuraus ja toinen


Niinä päivinä tuli useita hänen äitinsä ystävättäriä ja hänen
omiansakin ilmaisemaan osanottoaan ja tarjoamaan apuansa. Mutta hän
ei ollut kotona kenellekään. Hän oli sinä ehtoopäivänä, jolloin
oli istunut sisälle teljettynä, vaatteet, nuoruus, itsekunnioitus
riistettynä, hengestään vapisevana, -- hän oli muistellut, että
samaan aikaan John Kurt istui päivällisillä kaupungin parhaassa
seurassa. Elleivät seurapiirit olisi hyväksyneet John Kurtia, ei hän
ikinä olisi nyt siinä istunut, niin kokematon kouluneiti kuin olikin.
He olivat melkein yksituumaisesti luovuttaneet hänet, Tomasinen --
se oli oikea sana. Ja mikäli hän tiesi, olivat he kuitenkin pitäneet
hänestä ja tunteneet kunnioitusta häntä kohtaan! Hän ei tahtonut
heitä enää nähdä! Jos hän olisi ollut vapaa, olisi hän karannut
maasta.

-- -- Hänen oma vikansa? Hän näki sen, näki sen! Hän ei enää tahtonut
näyttäytyä ihmisille...

-- -- _Nyt_ hän oli vapaa! Mutta nyt sitoi jokin uusi; kamala
epätietoisuus: -- kantoiko hän lasta vai ei?

Hän kenties toimittaisi maailmaan mielettömän ihmisen hänkin? Sillä
nyt, kun mies oli poissa, hän tahtoi väkisinkin ajatella, että hän
oli ollut hullu, -- kuten monet hänen suvustaan. Synnyttäisikö
hänkin lapsen, joka olisi muodostunut jos jonkinlaisista aineksista?
Ja olisi sitten koko ikänsä sidottu siihen? Syystä että nuo tuolla
alhaalla kaupungissa olivat hänet hylänneet? Ja hän ei ollut
ymmärtänyt itseään? -- -- Hän tuli muutamissa viikoissa entisen
itsensä varjoksi.

Ihmeellistä: melkein heti, kun epätietoisuus muuttui varmuudeksi,
että hän kantoi lasta, että hän oli äiti, tuli juhla-aika ja sen
mukana päättäväisyys. Hän ei ymmärtänyt, miksi hän ei ollut ennemmin
älynnyt niin selvää, niin itsestään johtuvaa asiaa. Hänen sydämensä
alla elävä olento ratkaisisi. Jos siitä tulisi kuvatus, niin kaikki
olisi lopussa; _hän_ ei tahtoisi elää vaaliakseen sellaisen isoksi.
Mutta jos lapsessa esiintyisi hänen kunniallinen sukunsa ja isän
parempi osa, vaikkakin sekoittuneena, oli pidettävä suuren suurena
siunauksena, että hän nyt sai yksinään sen pitää. Hänen tuli siis
odottaa nähdäkseen ja sillä välin tehdä työtä.

Tomasine oli herännyt, ja tästä lähtien alkoi jotakin luontaista
suuruutta kehittyä hänessä.

_Yksinään_ oli hän kestänyt ulkonaisen ja sisäisen taistelun;
_yksinään_ hän vakaannutti itsensä. Se vei aikaa, sillä hän ei ollut
nopea ajatuksiltaan. Mutta levottomuus oli poissa; hän söi, lepäsi ja
oli jälleen liikkeellä. Siten hän pääsi eräänä päivänä kaikin puolin
valmiiksi tuumittelustaan.

Ensin hän kutsutti luokseen kasvitarhan hoitajan. Hän oli aika
komea, vaaleaverinen mies, jossa itsepuolustus oli kehittänyt
päättäväisyyttä, sillä hän ei ollut kukaan muu kuin se Andreas
Berg, jonka pyhätakin John Kurt oli silponut; hän oli ollut
kartanossa siitä asti. Andreas Berg oli saanut kokea paljon vanhan,
pikaluontoisen Kurtin aikana, joka muuten epäilemättä olisi tehnyt
hänet perillisekseen, ellei poika olisi palannut kotiin. Sittemmin
hän oli kestänyt kaikki tämänkin oikut ja purkaukset.

Tomasine pyysi häntä istuutumaan. Hän kysyi, oliko hänellä mitään
muuta suunnitelmaa kuin jäädä hänen palvelukseensa. -- Ei; hän halusi
jäädä, -- jos rouva Kurt tahtoi. -- Voiko hän siis luottaa häneen? --
Kyllä, rouva Kurt voisi varmasti luottaa.

Jälkimmäinen tahtoi nyt ensiksikin pyytää, ettei Andreas enää
puhuttelisi häntä rouva Kurtiksi, vaan rouva Rendaleniksi, ja että
hän myös suostuttaisi muutkin käyttämään rouva Kurtin sijasta rouva
Rendalenia. Heidän silmänsä kohtasivat toisensa, -- toisen silmät
epävarmasti leimahtelevina kakkulain takaa ja toisen kummastuksesta
suurina. Mutta nähdessään sitten hänen silmälasiensa vähitellen
täyttyvän, kun kyynelet eivät päässeet vapaasti valumaan -- hänen
litteä nenänsä sai lasit painamaan poskiluuta --, kiirehti Andreas
Berg sanomaan: "Hyvä, se tapahtuu!" Toinen otti nyt kakkulat
nenältään, kuivasi ensin silmänsä, sitten silmälasinsa, antoi
itselleen kylliksi aikaa, ennenkuin joutui seuraavaan asiaansa. Sillä
välin vilahti jotakin kylmää kasvojen yli.

"Hyvä Berg", sanoi hän ja asetti kakkulat nenälleen, "ettekö voi
kaikessa hiljaisuudessa, niin ettei kukaan sitä huomaa, saada suvun
muotokuvia, kaikkia maalauksia täältä, sillä minä en osaa niissä
aina tehdä eroa, -- poltetuksi tai muulla tavoin hävitetyiksi, ettei
niitä enää ole olemassa? Ja niin pian kuin mukavasti käy päinsä? --
Ymmärrättekö minua?"

"Kyllä, rouva. -- Mutta --?"

"Mitä tahdotte sanoa --?"

"Se käy pulmalliseksi, kun ei kukaan saa sitä huomata --?"

Toinen mietiskeli. "Jos joku huomaakin, niin huomatkoonpa, Berg."

"Hyvä; sitten se tietysti tapahtuu."

Ja se tapahtui, -- hirmuisesti käryten palaneelta palttinalta,
palaneelta nahalta ja muulta palaneelta. Hiljainen tuuli tuuditteli
käryä eräänä päivänä yli koko kaupungin; se löyhkäsi melkein
jokitörmän työmaille asti.

Sitten hän pyysi isäänsä muuttamaan ylös hänen luokseen koko perheen
kanssa. Se tapahtui heti. Hän antoi omansa ja heidän taloutensa
hoidon vanhalle Marianelle ja auttoi tätä siinä, missä toinen halusi.
Perhe asui hänen kamariensa takana olevissa huoneissa.

Heti jälkeenpäin oli kaupungin sanomalehdissä seuraava ilmoitus:

            _Rouva Tomasine Rendalen
    aloittaa jälleen opetustuntinsa englannin-, ranskan- ja
    saksankielissä. Lähempiä tietoja saa Kartanosta._

Laillisestikin hän muutti nimensä. Tuntiensa ulkopuolella, joita
hänellä oli niin paljon kuin halusi, hän opiskeli kirjanpitoa ja
piti piankin itse tulo- ja menotiliä kasvitarhasta, karjasta ja
taloudesta. Samalla hän alkoi opiskella hiukan kaikkea sitä, mistä
piti kirjaa; hän tahtoi aikanaan kyetä olemaan mukana tekemässä
päätöksiä. Kenties hän ei koskaan tulisi noita tietoja käyttäneeksi;
mutta tätenhän hänelle riitti puuhaa.

Hänelle ei jäänyt ollenkaan aikaa hautomisiin; toistaiseksi se oli
tärkeintä. Hän vaipui uneen heti, kun laski päänsä pielukselle,
niin väsynyt hän oli joka ilta, ja kaikkien kauttaaltaan terveiden
ihmisten tavoin oli hän vilkkaan valpas, kun avasi silmänsä, ja
melkein heti kylvyssä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan voinut estää sitä, että ajan joutuessa
pitemmälle kävi yhä raskaammaksi se salainen ajatus, joka häntä
kalvoi. Hän oli hävittänyt kaikki Kurtien suvun kuvat; hän oli
ympäröinyt itsensä omalla suvullaan. Joka kerta, kun ajatus
edellisestä hiipi esille, pani hän sen vastapainoksi jotakin
jälkimmäisestä. Hän ei tuntenut äitinsä sukua, mutta hän oli lapsena
Rendalenissa nähnyt isänsä sukua ja kuullut sen vaiheet. Siinä ei
ollut mitään merkittävää; tasainen, hiukan raskas luonnonlaatu oli
silloin tällöin, päästyään liiankauan kiusaantumaan tai jouduttuaan
äärimmäiseen ahdinkoon, riistäytynyt johonkin repäisevään, mutta
muutoin säyseän kestävästi uurastanut ja askarrellut.

Mutta kaikki, mitä hän siitä tiesi, niin näkemänsä kuin
kuulemansakin, asetti hän tuota vastaan, joka pyrki Kurtien taholta
esille. Tämä oli tummaa; hänen oma sukunsa loi parhaasta päästä
valoisia kuvia, vaaleita olentoja, valoisaa olemusta. Hän sai
sellaisen tottumuksen siirrellä pois kuvia ja loihtia sijalle toisia,
että samassa silmänräpäyksessä, kun joku Kurteja koskeva muisto pyrki
esille, hääti sen kulmakarvaton, vaaleaverinen valtias. Seurauksena
oli varsin luonnollisesti, että tumma tai vaalea väri tuli hänelle
ratkaisevaksi; ulkonaisesta tuli sisällinen; lapsen ensimmäisen
näkemisen täytyi riittää ratkaisemaan äidin koko elämä. Ja sitten
hänen koko tuskansa keräysi tuohon ensimmäiseen silmänräpäykseen.

Mitä lähemmäksi suuri hetki tuli, sitä ahdistavammaksi kävi tämä
tuska. Tavallinen hommailu ei enää riittänyt sitä huumaamaan; hän
erkani oppilaistaan ja otti osaa työhön sisällä ja ulkona. Kevät oli
sinä vuonna myöhäinen; innoissaan hän vilustutti itsensä, uhmasi
vastaan niin kauan, kunnes hänet pidätettiin sisälle ja toimitettiin
hiessä makuulle, -- ja silloin tuska heti pääsi voitolle, niin että
hän ennen aikojaan luuli synnytysoireiden tulleen ja joutui ihan
suunniltaan.

Hän alkoi heti kilvoitella John Kurtin kanssa. Ja kun hän peräti
voipuneena tuli jälleen tajuihinsa, ei tuska silti päättynyt. Lapsen
ensimmäinen näkeminenhän riittäisi, ja se oli hänen hädässään ja
epätoivossaan saanut sen merkityksen, että tumma tai vaalea tukka
ratkaisisi. -- Jos se on tumma -- ajatteli hän, -- niin olen
tuomittu; silloin en kykene taivuttamaan lasta. Ja se _tulee_ tumma;
tuo suku on niin voimakas; sen raju väkevyys on painanut liian syvän
jäljen minuunkin; sen mielikuvitus varjostaa minut tällä hetkellä;
minä en saa ajatelluksi _sitä_, mitä tahdon.

Sitten vastasi lohduttavasti ääni hänen sielussaan, että vanha Konrad
Kurt oli kuitenkin ollut kelpo mies; Kurteissa oli hyviäkin voimia.
-- Entä jos ne toistamiseen kerääntyisivät lapseen, joka syntyy?
Joskaan eivät sekoittumattomina -- en vaadi niin paljoa! -- niin
kuitenkin vallitsevina. -- Hän rukoili sitä, voi, kuinka hartaasti,
kunnes muisti, että se oli myöhäistä. Se oli varmasti jo aikaa sitten
ratkaistua.

Äärettömyydessä näyttäysi kaula, joka kumartui hänen ylitseen.
Ensimmäisen Kurtin muotokuvan kaula. Ahdistettu käytti vanhaa
taitoaan, oman sukunsa muotojen työntämistä sitä vastaan; mutta ne
eivät totelleet, vaaleaveriset! Kaula jäi paikoilleen kuin jäikin.
Siihen ei sillä ollut mitään oikeutta; kenelläkään suvussa ei enää
ollut sitä kaulaa, ei Konrad Kurtilla, ei Johnilla. "Mutta ottakaa
toki se kaula pois!" kirkui hän ympärillään olijoille. Sanat "pois,
ottakaa pois!" loivat uusia mielikuvia. Heti tuli nimittäin John
Kurt julistamaan, ettei hän suinkaan suostuisi lähtemään pois;
häntä ei, piru hääriköön ja hyöriköön, Tomasine saisi pois. Hänen
valkoinen otsansa säkenöitsi. Hän sadatteli niin, että pelkät "ärrät"
parahtelivat ja sorahtelivat. Ihan hänen poskensa vieressä. Häntä
voivutti tämä sisäinen taistelu siinä määrin, että kun synnytyskivut
todella alkoivat, oli se kevennystä, sillä voimallisesti ne työnsivät
syrjään kaiken muun. Ei enää mitään kuumetta; heti ihan terveenä hän
keräsi urhoollisesti kaikki voimansa, mutta ne olivat vähäisemmät,
kuin kukaan aavisti. Sen vuoksi kesti kauan, ennenkuin hän kuuli
heikon kitinän ja "Poika, rouva! Te olette saanut pojan!" ja sitten
lempeästi ja viihdyttävästi: "Tomasine, sinä olet saanut pojan."

Hiljainen riemu oli täyttänyt hänet heti, kun oli loppuun taisteltu;
nyt se kohdistui sanaan "poika"; hänellä oli poika. Sitten tätä
riemunaaltoa kohtasi tuskan vastalaine. "Tukka?" sai hän ihan hiljaa
kysytyksi; hän ei jaksanut enempää. -- "Punainen, rouva."

Hänellä oli hämärä aistimus, ettei se siis ollut tumma eikä vaalea,
kenties kuitenkin pikemmin tumma. Se ei ollut selvillä, ... se
oli..., hän vaipui hiljaisesti pois kaikesta.

Toiset eivät sitä pitkään aikaan huomanneet, sillä kukaan ei olisi
osannut ajatella, että tämä luja olento makasi pyörryksissä. Siksi
kesti kauan, ennenkuin hänet saatiin hereille. Ja silloin vallitsi
kauhistus.

Vasta jälkeenpäin hän sai tietää, mitä oli tapahtunut, -- miksi
aika-ajoin hämärsi, miksi hänellä oli jotakin mustaa muistissaan.

Lapsi oli jäykistynyt, ja he nostivat sen ylös hänen luokseen. Mutta
ei kyllin lähelle; hän ei oikein nähnyt. Merkki, että heidän piti
tulla lähemmäksi; mutta se oli niin pulmallista; hän ei saanut sitä
aikaan äänellään; ei päällänsäkään, ja kättä hän ei muistanut, tai
se ei totellut. Mutta joku sen ymmärsi ja kohotti lapsen ylös, niin
että se koski hänen poskeensa, siihen, mihin sen isä oli viimeksi
hengittänyt. Nyt hän tunsi jotakin pehmeätä, jotakin lämmintä,
jotakin hienoa; hienointa, mitä hänen ihonsa oli nivellyt. Hän kuuli
kulahduksen, piipahduksen, ja nyt hän näki... kulmakarvat, omansa,
sukunsa vaaleat, hajalliset harjakset.

Se oli liian paljon, -- liian paljon hyvää. Se oli liian suurta onnea.

Veri kiersi rivakammin; pian tulvi lämpöä poskiin, kyyneliä silmiin.
Hän makasi hiljaisesti itkien, pienoisen yhä ollessa kiinnittyneenä
hänen äidilliseen rintaansa.

Hän siis Jumalan avulla koettaisi itse tehdä muun.



ERÄS PUHE


1

Valtaistuimelta syökseminen


Rouva Tomasine Rendalen vei itse lapsensa kastettavaksi ja antoi
sille oman nimensä. Pikku Tomasin kehto oli hänen makuusijansa
vieressä, ja siinä huoneessa Tomasine oleskeli; siitä tuli hänen
luku- ja työhuoneensa, etuhuone oli tyhjä kuin kylmilleen jätettynä.

Hän sai ystävättäriltään Englannista, Ranskasta, Saksasta kasvatusta
käsitteleviä kirjoja kolmella kielellä! Mutta hän pani ne kuitenkin
pian syrjään liian epämääräisinä tai oikullisina. Sitten hän ryhtyi
laajentamaan tietojaan yleensä; hän tahtoi olla pojan opettajatar
kaikessa, hän eikä kukaan muu!

Mutta pojan päästessä puolen vuoden vanhaksi se työskentely kärsi
suuria häiriöitä, sillä hän oli levoton lapsi. Lääkäri vakuutti,
ettei pojalla hänen nähdäkseen ollut mitään vaivaa; hän ei
kirkunut kivusta. Mutta jos esimerkiksi ei ollut paikalla siinä
silmänräpäyksessä, kun poika avasi silmänsä, nimittäin se, jolla
oli ruoka, silloin ei hän kirkunut ainoastaan, kunnes äiti tuli --
siinä olisi voinut olla kohtuutta --, mutta sitten, kun hän oli
tullutkin ja nostanut lapsen rinnoilleen, kirkui tämä maidon valuessa
suupielistä. Imaisi taas muutamaan kertaan, hellitti ja parkui; hän
ei voinut unohtaa.

Kun oli tekeillä jotakin, mitä hän ei tahtonut, kirkui hän itsensä
siniseksi, sätki ja tekeysi kankeaksi; toisinaan Tomasinesta tuntui,
kuin hän ei olisikaan ihmistä helmassaan pidellyt, vaan vaihdokasta.
Lapsen ollessa yhdeksän kuukauden vanha täytyi hänen lakata antamasta
rintaa; se kiihtymys ja säikky, jossa lapsi häntä piti, vaikutti
maidon kautta takaisin lapseen. Taistelu, joka nyt nousi, oli julma.
Sitä kesti kokonaista kolme päivää ja yötä. Koko tänä aikana ei häntä
saatu maistamaan pisaraakaan vierasta ruokaa, paitsi mitä häneen
saatiin viekkaudella. Ja kun Tomasine liehui tuvassa tai käytävässä
kuunnellen noita käheitä kirkauksia, joiksi pojan ääni oli painunut,
eikä saanut näyttäytyä eikä auttaa, -- silloin hän muisti useammin
kuin kerran häpeäkseen, mitä oli ajatellut ja päättänyt, ennenkuin
lapsi syntyi. Poika itki sisäpuolella, ja äiti itki ulkopuolella;
kukaan ei saanut häntä poistumaan sieltä.

Ja tällä pojan ensimmäisellä suurella sodalla maailmassa, saada pitää
äidinmaito, ei ollut taistelulla terveellistä vaikutusta, sillä
siitä lähtien hän tahtoi vielä entistä pahemmin saada kirkumisella
itselleen kaikki. Tomasine oli voimakas, kärsivällinen ihminen, mutta
poika rasitti hänet sekä laihaksi että hermostuneeksi. Hän ajatteli
pulan korjautuvan lapsen tullessa isommaksi ja odotti, kunnes tämä
pääsi vuoden vanhaksi, ja jäi vielä sittenkin odottamaan; mutta mitä
enemmän poika vaurastui, sitä itsepintaisemmin hän itki.

Täytyi siis valita määrätty menettelytapa. Professorikirjat eivät
tähän riittäneet, tai hän ei ollut niitä ymmärtänyt. Hän kyseli
sitten kokeneilta ihmisiltä ja sai neuvoksi hauskutella häntä
lakkaamatta. Se auttoi tovin; lapsi vaikeni, kun näki jotakin uutta.
Mutta samaa ei hän tahtonut nähdä uudestaan enempää kuin enintään
kahdesti; jos äiti unohti sen, joutui poika niin raivoihinsa, ettei
edes mikään uuden uutukainen kyennyt häntä viihdyttämään.

Sitten joku toinen neuvoi häntä antamaan pienokaisen kirkua -- kirkua
niin paljon kuin mieli teki. Ikuiset vallat, sitä karjuntaa! Jos
hänet olisi valittu koko kaupungin kiusan ja vaivan edustajaksi,
ei hän olisi voinut hoitaa tointansa paremmin. Ei, ajatteli
Tomasine, tämä vain rääkkää hengen sekä pojalta että minulta. Hän
heittäysi sitten ihan päinvastaiseen; hän ryhtyi arvailemaan pojan
ajatuksia jo kauan ennen, kuin tämä niitä saisikaan ja oli hänen
mielikseen kaikessa. Se auttoi; -- mutta jos hän arvasi väärin, ei
hyödyttänyt edes oikea arvaaminen sitten. Äidillinen alamainen ja
orjatar joutui kuten monet ennen häntä niin pitkälle hädässään ja
epätoivossaan, että päätti nousta kapinaan. Pikku hirmuhallitsija
oli syöstävä valtaistuimelta. Vallankumous puhkesi 6 -- kuudella
-- läpsäyksellä hänen armonsa nimettömälle. Kaikki sisäisen sodan
kauhut osoittausivat oitis; mutta toiset kuusi, seitsemän, kahdeksan,
kahteentoista asti seurasivat perässä. Luopua iäkseen vallasta on
vaikeata vajaan kahdenkin vuoden vanhalle tyrannille, joten taistelu
oli kestänyt useita tunteja, ennenkuin -- hän antautui? ei, sitä hän
ei suinkaan tehnyt; mutta -- hän nukahti.

Niin menehtyneeksi oli Tomasine käynyt kuukausien rauhattomuudesta,
pelosta ja yövalvonnasta sekä nyt taistelusta, että hän värisi ja
hikosi. Hän nojausi nukkuvan yli kuten Davidin sanotaan seisseen
Saulin vuoteen yli kumartuneena; hänen kävi kukistunutta suuruutta
sääliksi. Hän kuuli tämän maatessaan nikottelevan avuttomuuttaan; hän
näki viimeisten kyynelten kuivuvan poskelle, nyrkkiin puristuneiden
käsien tempoilevan, ohuen päänahan aaltoilevan. Kuka olisi poikaa
kohtaan hyvä, ellei hän? Kuinka hän ikävöitsikään pojan heräämistä
saadakseen oikein näyttää hänelle kaikkein lempeimmän sävynsä,
kisaillakseen hänelle ja tehdäkseen hänen kanssaan kaikki ne pikku
temput, jotka hurmaavat jokaista äitiä. Erittäinkin hän toivoi
saavansa lapsen suipistamaan suunsa suutelolle. Sen tehdessään oli
poika vastustamaton.

Vihdoinkin hän alkoi liikahdella ja hieroa nenäänsä; äiti
kärsimättömyydessään pujotti kätensä hänen alleen ja painoi päänsä
hänen kasvojensa likelle, saadakseen niistä terveen elämän tuoksua.

Silloin pojan suu vääntyi parahdukseen; epätoivo nousi silmään,
musta, yhä mustempi, ja vihdoin hän puhkesi kirkumaan, --
kauhistuneeseen ja kauhistuttavaan kirkunaan, vääntäytyen äidin
luota käsillään, päällään, ruumiillaan!... Hänen täytyi kiireesti
päästää lapsi ja kutsua sisarensa. Tälle poika heti kohotti pienet
käsivartensa, tämän rintaa vasten hän painautui oikein ollakseen
turvassa.

Hylätty äiti seisoi tätä katsellen, ja samalla ajatteli hän
nyt ajautuneensa kompassin ympäri, nyt oli hän siinä, mistä
muutamia kuukausia aikaisemmin oli aloittanut. Ensin tuli surkean
voimattomuuden tunne, sitten syvän häpeän, ja äkkiä hän sieppasi
sisarelta pojan ja hoiteli hänet itse, tahtoipa tämä tai ei. Poika
kiljui kaiken aikaa täyttä kurkkua, ja kun hänet oli siistitty eikä
hän tahtonut ottaa ruokaa äidin kädestä, ropsahteli läpsäyksiä ja
sateli sanoja, eikä äiti herennyt, ennenkuin poika koetti koota
kaikki voimansa vaietakseen ja tosiaankin sai äänensä taukoamaan,
haukkoen ilmaa kuin läkähtymäisillään.

Vähitellen oli kapina peloiteltu hillityiksi hiiskahduksiksi
lukittujen ovien taakse; jos ne yhden ainoankaan kerran pyrkivät
ulos, -- oh, ne heristeltiin takaisin! Lopulta pienokainen koetti
säikähdyksissään vielä suipistaa suunsakin suutelolle, osoittaakseen
äidille, että ihan vastoin hänen tahtoaan nuo uppiniskaiset
yrittelivät tunkeutua esille. Se oli lystikkään liikuttavaa
yrittelyä. Sitten hänet pakotettiin syömään, ja sitten voitettu
laskettiin makuulle ja nukahti nikotellen. Äiti kävi hiukan
jaloittelemassa, tuli sitten vuoteen vierelle ja vartioitsi kuten
viimeksikin, ahdistuneena ajatellen heräämistä. Ja aivan oikein,
poikanen oli tuskin silmänsä avannut ja hänet nähnyt, kun tuo pitkä
jollotus purkausi ulos, mutta lapsi veti sen verkalleen ja pelokkaana
sisälle jälleen; niin, ojensipa kätensäkin ja antausi sille, joka
hymyili hänen ylitseen.

Monta on ollut onnellista voittajaa, sekä ennen että sen jälkeen,
kun rouva Tomasine Rendalen syöksi poikansa valtaistuimelta ja
itse asettui sille; päälle päätteeksi hänen onneaan häiritsi se
tietoisuus, että tämä olisi hänen pitänyt jo alussa tehdä, -- kauan,
kauan sitten. Mutta kuitenkin hän oli ihan yhtä iloinen myöhäisestä
voitostaan kuin mikään kenraali pikemmin saadustaan. Ja sinä iltana
laskeutuessaan levolle hän oli niin uupunut ja tyytyväinen, kuin
olisi vallannut kaupungin.

Poika oli kai silloin 1 3/4 vuoden ikäinen. Äiti ymmärsi hyvin, että
tämä taistelu ei ollut viimeinen; mutta hän ymmärsi myöskin, että nyt
oli lapsi oikkujensa epävakaisilla purjehduksilla vihdoinkin keksinyt
äitinsä, -- tästä lähtien oli äiti hänen mantereensa.

Äiti sai siitä pian näytteen. Voitonriemussako hän nyt alkoi
käyttää hilkkaa, vai oliko se kauan haudottu suunnitelma hiuksien
peittämiseksi, jotka olivat niin ärsyttäneet omistajatartaan,
tahtoiko hän nyt saada hiustensa sijalle jotakin selvemmin erottuvaa
-- joka tapauksessa hilkka ilmestyi juuri nyt. Se täytyi pojan
kaikin mokomin heti häätää pois. Hänen vuokseen oli äiti jo uhrannut
kakkulat, joita vastaan poika niin ikään oli sodan julistanut; mutta
hilkkaa hän ei tahtonut uhrata. Monihan voi tyytyä menettämään
valtansa todellisuuden, mutta ei sen vertauskuvia, ja tämä äitinsä
hiuksien ja pään hallitseminen oli ylpeä, ylväs vallan merkki, josta
poika ei tahtonut hellittää; ja niin syntyi siitä taistelu. Mutta
poika antautui jo ennen tulisimman temmellyksen alkuakaan. Hänen
kaksi pientä kättänsä lyötiin kerta kerran jälkeen takaisin, ja
joka kerta voimakkaammin hänen huudoistaan huolimatta, ja äkkiä hän
heittäysi äidin kaulaan, ja pikku sota päättyi siten sovintoon.

Pojan kaksivuotissyntymäpäivään Tomasine pääsi onnellisena äitinä.
Muuan englantilainen ystävätär, jonka kanssa hän oli ollut
säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä asti, kun oli lopettanut
seurustelunsa kaupungilla, oli täksi suureksi päiväksi lähettänyt
hänelle Charles Dickensin _David Copperfieldin_, joka siihen aikaan
oli Englannin suosituin romaani. Kirja tuli päivää liian aikaisin;
hän luki sitä heti pitkän kappaleen, ja sen kaikki vilkkaat kuvat
keräysivät pikku Tomasin ympärille hänen huomispäiväkseen, jolloin
hän esiintyisi kiireestä kantapäähän asti uudessa asussa. Hän näki
unta pikku _Jipistä_ ja pikku Tomasista.

Hän heräsi syntymäpäivänä hiukan myöhemmin kuin Tomas, mutta tämä
makasi ihan hiljaisena. Koko yönä ei hän ollut häirinnyt äitiään;
kahteen kuukauteen oli hän sitä tuskin enää tehnyt. Onnellisena ja
ylpeänä tervehti häntä äiti.

Ensimmäiset tunnit kuluivat pelkässä riemussa. Kello 9 istui poika
lattialla uusissa vaatteissaan, kaikkien niiden lelujen keskessä,
joita äiti ja tämän omaiset olivat hänelle antaneet. Itse istui äiti
täysissä pukeissa ikkunan ääreen lukemaan _David Copperfieldiä_; hän
oli koettanut avata raittiin ilman vuoksi ikkunan, mutta kevätpäivä
oli kylmänlainen.

Silloin hänet kutsuttiin keittiöön. Poika ei koskaan pitänyt
siitä, että äiti poistui hänen luotansa, mutta nyt hän istui niin
syventyneenä omiin puuhiinsa, että hän kenties saattoi uskaltaa
sen; kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi meni ensin makuuhuoneeseen
ja sieltä sisäkäytävän kautta keittiöön. Hän jätti keittiön oven
auki siltä varalta, että poika pitkistyisi hänen poissaoloonsa ja
alkaisi huutaa. Mutta huutoa ei kuulunut, joten äiti toimitti työnsä
valmiiksi.

Arkihuoneessa oli hiljaista, epäiltävän hiljaista. Poika oli
nimittäin pannut tarkoin merkille kirjan, jota äiti luki, sillä
englantilaiseen tapaan se oli sidottu kirjaviin kuvallisiin kansiin.
Hän oli nähnyt äidin laskevan sen pöydälle. Hänenkin teki mieli
lukea sitä hiukan, milloin se kävi keskeytyksettä päinsä. Yksin
jäätyään hän heti jätti kaikki lelut, nousi, taapersi pöydän ääreen,
työnsi päällystetyn jakkaran alleen, kun ei muutoin saanut hyvää
otetta, raastoi kirjan syliinsä ja istuutui jälleen lattialle. Kesti
tovin aikaa, ennenkuin hän teki sen havainnon, jonka oli kirjoista
ennemminkin saanut, mutta aina taas unohtanut, nimittäin, että oli
hankala lukea monta lehteä kerrallaan; yksi tai kaksi kerrallaan
sitä vastoin -- se menetteli. Hän otti ne siis kirjasta; siten ne
olivat helpommat lukea. Parin ensimmäisen jälkeen hän otti useampia,
kaikkiaan kaksikymmentä, -- kunnes äiti saapui hätään.

Tästä lukemistavasta he paikalla joutuivat epäsopuun. Äiti menetti
malttinsa, tempasi kirjan häneltä pikaisesti ja muistutti hänelle
tuimasti, että tiesihän hän kirjojen olevan häneltä kiellettyjä.
Poika säikähti ensin, mutta tovin kuluttua hän ojenteli molempia
käsiään ja sanoi: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!" Toinen ei
tietysti ottanut kuullakseen; pienoinen tallusti lähemmäksi ja
aloitti taas mielistelevästi: "Mujje kijja, äiti, mujje kijja!"

"Ei!" vastasi toinen terävästi, sillä kirja oli surkeasti revitty
juuri siltä kohdalta, johon hän oli keskeyttänyt lukemisensa. Poika
odotti hiukan; mutta taaskin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!"

Äiti muisti, että nyt oli pojan syntymäpäivä, ja vastasi sävyisämmin,
tällä kertaa osoittamalla hänelle, millaisen vahingon hän oli tehnyt.
Poika kuunteli ja vastasi: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Äidillä
oli namusia; hän antoi pojalle hiukan, ja tämä söi ne pyydellen:
"Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"

Silloin hän laski kirjan kädestään, sieppasi pojan, tanssitti häntä
pitkin permantoa ja asetti hänet lelujensa keskelle. Itse hän palasi
järjestämään revittyjä lehtiä. Pian seisoi poika hänen vieressään
ja kurkotteli toisella kädellään ylös pöydälle, toisella pidellen
kiinni: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"

Taaskin hän laski sivulle kirjan ja etsi käsille pojan
päällysvaatteet mennäkseen ulos hänen kanssaan. Siihen ei tämä
tahtonut millään muotoa suostua, hän tekeysi kankeaksi kuin keppi;
mutta _äiti_ tahtoi, että he lähtisivät ulos. He olivat satamassa
tunnin ajan, ja poika leikki siellä. Äidin sitten arkihuoneessa
riisuessa päällysvaatteita hänen yltään hän ojensi vapaan kätensä
pöytään päin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" -- ja kaikkein
mielistelevimmällä äänellään ja sävyllään.

Toinen ajatteli parhaaksi lyöttäytyä kuuroksi ja ryhtyä leikkelemään
paperisuikaleita, joita kumilla liimasi revittyjen lehdensiekaleiden
yli; se oli hidasta työtä, ja sillä välin poika seisoi mankuen ja
kerjäten ja hypistellen ja kurkotellen: "Mujje kijja, äiti; mujje
kijja!" Kaipahan kerran taukoaa, ajatteli äiti; mutta hän pääsi
valmiiksi omasta puuhastaan, ja poika yhä jatkoi.

Äiti toivoi kovin pääsevänsä eroon hänen seurastaan ja takaisin
kirjan pariin; sehän oli verrattomasti hauskempi. Mutta vihastua hän
ei tahtonut, -- ja niinpä hän ryhtyi puhaltamaan huilua: hän liikutti
sormiaan kuin piccolohuilua käyt ellen ja vihelteli samalla; siinä
hän oli taitava. Poika nyki ja tempoi hänen hamettaan, ja hän vastasi
huilulla. Tässä hän kävi hilpeäksi, ja hilpeys yltyi, kun poika
vihastui ja huusi: "ei! ei!" huilunsoittoon ja itki ja löi häntä;
huilunsoiton vauhti vilkastui yhä enemmän. _Lapsi_ ei lopettanut,
_äiti_ ei lopettanut; Kurtien henget pälyivät kaikissa loukoissa ja
raoissa.

Sitten poika heittäysi selälleen permannolle, rummutti, rummutti
kantapäillään ja karjui. Toinen soitti vielä huilua, mutta heikommin,
sillä hän tunsi, että poika se lopultakin voittanut oli; nyt hän
istuutui tuijottamaan lasta. Hänellä oli taas edessään se vanha
taistelu. Huilunsoitto vaihtui yht'äkkiä itkuksi, lohduttomaksi,
hillittömäksi itkuksi. Poika, joka raivossaan oli pitänyt häntä
tarkoin silmällä, kummastui siinä määrin, että unohti kirkumisen.
Tomasinen oli vallannut hänen vanha pelkonsa, eikä hän nähnyt eikä
kuullut, ennenkuin hänen toinen kätensä tunsi jotakin lämmintä;
se riippui veltosti alas, samalla kuin hän epätoivoissaan oli
heittäytynyt taaksepäin ja nostanut toisen kätensä kasvoilleen.
Hän katsahti nyt kummastuneihin kasvoihin, oman punaisen poikansa
kyynelistä märkiin kasvoihin. Heti, kun poika näki äidin häneen
katsovan, koetti hänen suunsa suipistua suutelolle; nyt hän ojensi
kätensäkin. Ja niin nostettiin pieni litteä nenä ylös ison litteän
nenän viereen, ja äidin suu kujerteli ja kisaili ja suuteli hänen
koko kasvojansa ja päätänsä. Pojan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.

Äiti ei ottanut kirjaa, vaan hän piti pojan. Eikä poika edes
vilkaissut pöytään päin, jolla kirja oli.

Se oli heidän viimeinen suuri taistelunsa. Tuhansia pienempiä
sattui tietysti; mutta yksikään ei kestänyt kauempaa kuin muutamia
minuutteja.



2

"Vuorella"


Tomasine piti pojan aina omassa valvonnassaan; vilkas, lahjakas lapsi
tarvitsi peräti valpasta silmää, mutta kuitenkin hän pääsi pojan
nelivuotissyntymäpäivään hyvällä mielellä. Tänäkin päivänä tapahtui
jotakin määräävää.

Pojalla oli ollut muutamia leikkitovereita, ja hän, joka oli tottunut
olemaan yksinään, tahtoi kaikki käymään omalla tavallaan, joten hän
ei ollut käyttäytynyt laisinkaan kiltisti. Siksi hän sai neljä vuotta
täyttäessään muiden lahjojen mukana kirjan veljestä ja sisaresta,
ja siinä kerrottiin, kuinka veikko oli aina kiltti siskolle, voi,
niin sävyisä ja avulias! Se osoitettiin kynäpiirroksilla, joissa
pikku veli aina asteli pikku sisarta vetämässä. Tomas kuitenkin
otti kirjasta toisen opetuksen; hän kysyi, miks'ei hänelläkin ollut
sisarta, eikö hänkin saisi sisarta?

Tomasine Rendalen oli tosin useasti muistanut, että pojalla oli
sisar; mutta hän ei ollut muistanut sitä minään itseänsä koskevana
asiana. Sellaiselta ei se hänestä nytkään tuntunut; mutta niin kauan
kärtti poika, että hän viimein ajatteli asiaa hiukan vakavammin. Entä
jos pojan sisar nyt kärsi puutetta? Maatila oli John Kurtin, ja se
menestyi oivallisesti hänen oman suunnitelmansa ansiosta: kasvimaiden
kiskomisesta edemmäksi ylämäkeen, niiden laajentamisesta melkein
kaksin verroin. John Kurtin lapsilla piti olla riittävä elanto; siitä
ei saisi olla epäilystä.

Hän tiedusti siis lapsesta ja kuuli, että hänen pikku kaimansa
oli mummonsa, Marit Stöenin, hoidossa; "Stöan muori" oli jäänyt
leskeksi luotsista, joka oli sikäläisellä rannikolla hankkinut hyvän
nimen. Marit asui ylhäällä "vuorella", siis kartanosta vasemmalla,
ja Tomasine päätti etsiä lapsen näkyviinsä. Mutta mitään kiirettä
ei sillä ollut; hän tekisi sen jonakin sunnuntaina kauniin ilman
sattuessa. Mutta toisena sunnuntaina toisensa jälkeen osui olemaan
kehno sää, niin että ehdittiin jo täyteen kesään, ennenkuin tuli
sellainen pyhäpäivä, joka antoi hänelle halun lähteä; Andreas Berg
lyöttäysi mukaan.

Tie sinne oli sama, joka vei vasemmalle torilta uuden hautuumaan
ohi edelleen sisämaahan. Mutta poikettuaan "vuorelle" päin he
joutuivat pikemmin kaatopaikalle kuin tielle. Niihin aikoihin asti
oli kaupunkien pikkueläjien annettu rakennella ja asustaa mielensä
mukaan; juuri nyt siellä kuitenkin tehtiin oikeata tietä.

Alhaalla rannassa oli vene veneen vieressä niin tiheässä kuin
mahdollista, sillä täällä vuoren vasemmalla puolella ne olivat
suojassa. Veneissä ja näiden ympärillä hyöri epälukuinen liuta
lapsia, parhaasta päästä pieniä, metelöiden kuin tuhannesta kurkusta.
Tomasine aprikoitsi, oliko tuolla sekin, jota hän etsi; hän katsoi
jokaista villiintynyttä vastaantulijaa kasvoihin, nähdäkseen
tuttuja piirteitä; erittäin hauskaa se ei ollut. Pörröiset tenavat
kerääntyivät parveksi hänen ympärilleen, kun hän tiedusti Marit
Stöeniä, ja vähintään kaksikymmentä viittasi ylös, korkealle ylös;
mutta hänen oli mahdoton erottaa, mitä he kaikki yhteen suuhun
sanoivat. Pysähtyä ei hän myöskään tahtonut, vaan alkoi Andreas
Bergin kanssa nousta noita korkkiruuvin kierteitä ylös; mellakka
seurasi häntä herkeämättä takaa päin, mutta ei yksikään lapsista,
mistä hän päätti, ettei kenelläkään heistä ollut Marit Stöenin kanssa
mitään tekemistä.

Polku oli kulunut itse kiveen, paikoitellen paranneltuna askelmalla
tai parilla, toisin paikoin taas kallioon kiinnitetyillä portailla.
Tie kiersi oikealle ja vasemmalle, vasemmalle ja oikealle; ei ollut
neljääkään taloa samassa rivissä. Ja kuinka eriskummaisia olivatkaan
monet niistä! Niin, olipa joukossa sellaisiakin, jotka oikeastaan
olivat lautavajalla lisättyjä laivankeittiöitä. Monissa taloissa oli
toisen huonekerran portaat talon ulkopuolella, joissakin ne olivat
jälkeenpäin rakennetun kuistin katolla. Useat talot olivat siten
rakennetut, että alakerran ulko-ovi oli länsipuolella ja raitti
siellä oven tasalla, mutta yläkerran uloskäytävä itään päin, sillä
sielläkin oli tie oven tasalla.

Melkein kaikissa taloissa oli merkillisiä lisäkkeitä, enimmäkseen
poikki sahattuja veneitä pystyyn nostettuina; mutta oli kattoinakin
lautaseinien tai muurattujen alusien päälle kumolleen sovitettuja
veneitä. Pieniä kasvismaakaistaleita pujottelihe kaikkialla, usein
mitä mahdottomimmissa paikoissa, missä ne saattoivat olla tuskin
kahden kämmenenkään levyisiä. Kirpeä töryn haju, jota kuitenkin
miellyttävästi heikensi tervan katku, leijaili vuorella, ennenkuin
hajautuen nousi kuin hyötyisä uhrituoksu pyhätaivaalle, -- näillä
maailman kulmilla vallitsevan olosteluvapauden mukaisesti.

Alhaalla rannassa vilisevän lapsilauman kohu kaikui kuin tasainen
kellojen pauhu, jota silloin tällöin vihloi jokin kimakka ääni;
joku kukko kiekui, joku satamassa maleksiva laivakoira saattoi
luskuttaa ohitse soutavalle veneelle ja saada vastauksen toiselta
villaturkilta, joka kavahti koivilleen täällä ylhäällä. Muuten oli
aivan hiljaista; he kuulivat vain omien askeltensa rauskahtelevan
kivipinnalla ja ylemmäksi päästessään lisäksi kiukkuista lapsen
kirkunaa. Tomasine katseli saarten ja salmien yli aina ulapalle
asti, joka kaukana alhaalla päilyi kirkkaana kuvastimena. Kaupungin
kaduilla näyttäysi joku yksinäinen kävelijä ja toisin paikoin pieniä
lapsiryhmiä, mutta ne olivat niin etäällä, ettei mikään ääni voinut
sieltä tunkeutua tuon ihan alla kohisevan meurun läpi tänne ylös.
Oikealla näkyi kartano, joka juuri lähetti ensimmäisen haikunsa
keittiön savutorvesta. Täällä hänen ympärillään olivat kaikki
savutorvet jo aikaa tuprunneet; kaupungissakin elpyi vähitellen yksi
ja toinen toimintaan.

Päivä oli lämmin; he ponnistelivat ja hikoilivat vuoren kupeella, ja
hän ajatteli niitä, jotka raskaasta työstä joka ilta nousivat nämä
kaksikymmentä tai kolmekymmentä, ehkä viisikymmentäkin portaikkoa
ylös illalliselleen, puunhakkuuseensa ja vuoteellensa.

Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, mutta hän näki
joitakuita, enimmäkseen vanhoja ukkoja imeskelemässä piippuaan
kynnyksillä istuskellen; työmiehet kai nukkuivat ennen sunnuntain
puolipäivällistä, naisväki liesien ääressä askarteli. Siellä täällä
näkyi sentään joku joutilas tyttö istumassa portailla ja juttelemassa
toisen kanssa, joka oli kaiketi tullut illan hauskuttelusta sopimaan.
Tai joku nuori meripoika saattoi piippu suussa ja kädet taskuissa
nojailla seinustalla puhellen tytön kanssa, joka häveliäänä seisoi
hänen edessään. Hiukan yli puolitien päästyään hän tapasi joukon
tyttöjä ja poikia, enimmäkseen puolikasvuisia, lojumassa ja istumassa
ison paaden ympärillä. Ei mitään mellastusta, ei edes puhelua; hän
ei heistä tiennyt, ennenkuin oli ihan heidän lähellään. Pahimmassa
löyhkässä he siinä oleilivat, mutta se ei tuntunut heitä häiritsevän.
Mitä hommaa saattoikaan heillä olla? Mikään ei ilmaissut sitä.
Hän kysyi heiltä tietä. Jotkut kohottausivat hiukan; yksi ainoa
vanhempi vastasi, osoittaen punaista taloa, jossa oli valkoiset
ikkunalaudat. Tomasine oli juuri puhdistanut kakkulansa ja silmäili
nyt taloa; mutta hän näki myöskin selvästi kaikkien kasvojenilmeistä,
että jok'ainoa tunsi hänet, että jok'ainoa oivalsi, mitä hän Stöan
muorista tahtoi. Mutta yksikään ei hiiskunut mitään; kuitenkin hän
kuuli hiukan tirskunaa ja supattelua, kun oli ehtinyt edemmäksi.

Hän kysyi Bergiltä, mitä kummaa he saattoivat puuhata, kun olivat
noin hiljaisia, ja Berg arveli, että pojat pelasivat korttia ja
tytöt katselivat. Mutta oli juuri aamusaarnan aika, niin että he
piilottivat kortit silloin, kun vieraita meni ohitse. Tomasine
johtui ajattelemaan, mitä eroa oli pienen norjalaisen kaupungin
työkansan ja ulkomaisen suurkaupungin alhaison välillä, ja palautti
mieleensä monia muistoja. Mutta tämän ohella häntä ajattelutti jokin
muukin, jokin vastenmielinen; se ei tahtonut heittää rauhaan; --
hyväinen aika, mitä se oli? Niin, se oli tuo ylhäältä mäeltä kaikuva
kiukkuinen lapsen kirkuna. Nyt lähemmäksi tultuaan hän tunsi sen,
se toi tuskaa mukanaan; sehän oli hänen poikansa vanhaa jollotusta!
Niin, sitä se oli! Siinä määrin sama äänensointu, tahti, tarmo, että
se pisti ja vihloi; eihän toki pojan sisar siellä ulvonut häntä
vastaan?

Lämmin oli hänen ennestäänkin, ja nyt hän alkoi ihan kuin
hehkua. Vanhaa pelkoa tunkeusi häneen heti, sekavia ajatuksia
menneiltä päiviltä, taisteluista poikansa kanssa... "Mutta rouva,
tehän kävelette liian kovaa!" Andreas Berg sitä huusi alhaalta
mäenrinteeltä.

Hän tuskin näkikään Bergiä, kakkulat olivat täyttyneet; hän otti
ne nyt nenältään, kuivaili kasvojaan ja niitä, huohotti ja nauroi
väkisinkin. Berg tuli verkalleen ylös. Lapsenporu pysyi kuitenkin
ennallaan, mutta nyt järjilleen tultuaan hän älysi, että se tuli
ylempää, kun taas Marit Stöenin talo, punainen talo valkoisine
ikkunalautoineen, näkyi melkein hänen edessään mäessä _vasemmalla;_
se oli isoin täällä ylhäällä, ja olihan se osoitettu hänelle, hän
ei voinut erehtyä. Hän tunsi mielensä ihan keventyneeksi, kun lähti
astumaan sitä kohti.

He eivät päässeet sinne suoraan, vaan heidän piti tehdä kierros
ja tulla takaisin pitkin Marit Stöenin ryytimaan aitaa, joka oli
maalattu sekin, jos kohta jo jokseenkin kauan sitten. Talon kaksi
ikkunaa olivat merelle päin; täältä avautui suurenmoinen näköala.
Mutta ovi oli päätyseinässä vasemmalla; sen ulkopuolelle oli
rakennettu kuisti, johon johti pari porrasastuinta.

Ihan hiljaista sisällä ja ulkona, mutta lastenhälinä alhaalta ja
lapsenkiukku ylhäältä kohtasivat toisensa ilmassa. Kasvismaa,
jota myöten he kulkivat oli laajin, jonka he olivat vuorella
nähneet. Oikeastaan ei se eikä talo ollut sellainen, mitä
nimitetään "vauraaksi", mutta täällä oli siistiä, tai miksi
sitä sanoisi... Tomasine ei heti löytänyt oikeata määritelmää,
sillä nyt hän näki tummatukkaisen, vilkaskatseisen, ihmettelevän
lapsen, joka juuri nousi kynnykseltä helmassaan, jotakin minkä hän
hellitti livahtaakseen sisälle tupaan. Heti jälkeenpäin näyttäysi
vanhanpuoleinen, pitkä nainen, jolla oli vielä suorimaton tumma tukka
ja vielä pesemättömät kauniit, älykkäät kasvot. Vaimo tunsi paikalla
Tomasinen, joka nyt nousi ylös portaita kuistille. Vaimo hymyili.
"Tuleeko rouva siis meille?" sanoi hän.

Tomasinen piti taas puuhata ainaisten kakkulainsa kanssa. Ja hänen
asettaessaan niitä nenälleen oli vaimo järjestänyt tuvassa niin
paljon kuin oli voinut, sillä tyttönen riippui hänen liepeissään
molemmin käsin, aina pysytellen poissa vieraan näkyvistä, kiepahtipa
vaimo minne päin tahansa. Andreas Berg jäi ulkopuolelle.

Marit Stöen pyyteli anteeksi, että täällä oli niin siistimätöntä. Hän
teki sen miellyttävällä äänellä ja luontevasti. Olihan jo puolipäivä
lähenemässä, joten täällä pitäisi olla toisin, puheli hän, mutta
täällä oli edellisenä iltana ollut tanssihuvien tapaiset; "nekös
malttaisivat vähällä heittää". Ei hän voinut rouvaa kamariinkaan
pyytää, sillä _siellä_ oli vielä kehnompaa, hän nauroi. Hänellä ei
ollut aivan vähäisiä tuloja tuvasta ja kahvin myynnistä, hän lisäsi.
Tupa oli tilavin tällä vuoren kulmalla, ja "vuori on ikäänkuin kahtia
jaettu, sillä tämänpuolelaiset eivät tahdo olla missään tekemisissä
tuonpuolelaisten kanssa", hän naureskeli.

Tomasine Rendalen oli istuutunut, mutta kun hänen piti ryhtyä
silmäilemään ympärilleen tuvassa, huomasi hän kakkulain taaskin
tehneen tenän; hänen oli kai tullut lämpimämpi kuin hän tiesikään.
Näitä pyyhkiessään hän kysyi lapsen äitiä. Vaimo vastasi, että
"Petrea" oli naimisissa.

"Naimisissa?"

"Niin, perämies Aslaksenin kanssa." Hän oli perin kelpo poika,
vakuutti vaimo, "joka viimein tahtoi hänet". He eivät enää asuneet
täällä, hän kertoi ja selitti juurta jaksaen, millaisissa oloissa he
elivät; Aslaksen saisi pian laivan.

Lapsi pilkisti silloin tällöin mummon liepeiden takaa, ja joka
kerta Tomasine tarkasteli häntä. Hänellä oli tumma pörrötukka, ihan
kuin mummolla, ja hän oli muuten sekoitus John Kurtia ja sitä, joka
seisoi hänen edessään, -- sekoitus, joka vaikutti -- niin, hän ei
voinut sille mitään: se vaikutti vastenmielisesti. Ja kuitenkin
lapsi oli kaunis. Silmät olivat Kurtin tuimat silmät, siitä ei ollut
epäilystäkään, mutta silti niissä oli jotakin nauravaa.

"Lapsi jää siis sinun luoksesi?" kysyi Tomasine ja osoitti päivän
varjollaan sinne päin, mihin tämä oli kätkeytynyt.

"Niin, lapsesta on kylläkin huolta pidetty", vastasi mummo, saaden
käsiinsä pienokaisen pään. "Ensiksikin John Kurt maksoi Petrealle,
oitis kun hän onnettomuuteen joutui, ja toimitti niin prameat
ristiäiset, että ihan hävettää. Ja sitten hän antoi sille sadan
taalerin säästöpankkikirjan, ja isän kuoltua se sai samanlaisen
lisää, jossa oli toinen mokoma."

Ja Marit Stöen itki. Itki kiitollisuudesta, kun John Kurt oli omalle
lapselleen antanut kaksisataa taaleria. Tomasine ei tähän hetkeen
asti ollut aavistanutkaan sellaista asiaintilaa. "Onko teillä niistä
rahoista vielä jäljellä?"

"Onko meillä niistä rahoista vielä jäljellä?" nauroi Marit. "On toki!
Pikku pahainen ei toden totta olisi voinut niitä kaikkia kuluttaa,
eihän, lapsonen?" Hän nauroi, sai taas kiharapään käsiinsä ja veti
sen esille, mutta lapsi livahti jälleen heti taakse.

"Eikö lapsi ole kovin tiellä, kun sinä olet yksinäsi ja joudut
tekemään työtä?"

"Eipä vainkaan. Me emme pidä kovinkaan suuresti lukua, emme. No,
istukoonpa nyt siinä", hän sanoi ja kääntyi puolittain, hymyillen
katsellakseen takanaan kyyröttelevää lasta.

"Onko hän helppo vaalia? Eikö hän ole kiukkuinen?"

"Hoo, parahiksi", nauroi Marit; "on se muuten hauskakin, raukka". Nyt
hän veti lapsen väkisin esille, mutta pienokainen rimpuili vastaan.
"No, älähän nyt ole niin höperö!"

Mutta Tomasine ei välittänyt joutua lähempään kosketukseen lapsen
kanssa, vaan nousi sen vuoksi ja silmäili ympärilleen tuvassa.
Savuhormi oli perällä kamarinpuoleisessa nurkassa; ikkunan ääressä
oli pöytä ja sillä aamiaisen rippeitä, kahvikuppi ja puuronpalasia
sisältävä maitokulho. Vastapäisellä seinällä, siis savuhormin ja sen
seinän välillä, jossa ovi oli, riippui joitakin valokuvia ja kiinni
naulattuna pari maalausta. Valokuvat esittivät kai Aslaksenia ja
Petreaa -- rouva Rendalen astui katsomatta niiden ohi; maalauksista
toinen kuvasi isoa laivaa täysissä purjeissa, toinen Ranskan uutta
keisaria ja keisarinnaa. Jälkimmäisestä ei Tomasine vielä ollut
mitään kuvaa nähnyt, joten hän siirtyi sitä silmäilemään. Isonenäinen
keisari näytti olevan neljänkolmatta vuoden vaiheilla, hänen
puolisonsa oli puolialaston, mutta hän oli kuitenkin hyvin viaton
pikku tyttönen, tuskin kuudentoista vuoden iässä.

"Ne ovat sellaisia, joita käydään kaupalla", selitti Marit. "Minusta
tuntui hupaiselta saada keisarinna seinälle, sillä eihän hän
ikäänkuin ollut syntynyt sellaiseen. -- Niin, eikäpä keisarikaan."

Tomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: "Mutta,
Herra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?"

Marit nauroi: "Hoo, se on Lars Tobiassenin poika, se."

"Hän ei tee muuta kuin kirkuu, hän", kuului äkkiä pienokaisen
ääni mummon liepeiden takaa; hän oli innoissaan pistäytynyt ihan
esille. Mutta omaa ääntänsä kauhistuen hän nyt pisti päänsä isoäidin
liepeisiin.

"Tunteeko rouva Lars Tobiassenia?" kysyi Marit.

Tomasine kävi tarkkaavaksi. "En. Mikä hän on?"

"Sitä ei ole helppo sanoa", vastasi Marit, "sillä se on niin monta
lajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen
teurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan
tarkalla... Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?"

"En; mutta miksi sitä kysyt?"

"Voi, saanenkohan sitä sanoa?" Hän silmäili Tomasinea
veitikkamaisesti.

"Mikä estäisi?"

"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. _Minä_ en sitä
suinkaan ole keksinyt!" nauroi hän. "Mitä sitten?"

"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta
hiukan etäämpää." Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi
nokkelasti: "Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden
näköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä
näin."

"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet", vastasi Tomasine,
sanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.

"Niin, kyllä olen kuullut", sanoi Marit; "niitä kuuluu olevan
ikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas
luisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, -- useimmat niistä.
Sanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan --", hänen
kätensä tavoitti lasta.

Tomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille.
Ikkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä
seisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä,
kenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet
ovelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän
olevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, -- jotka
olivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli
tullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.

"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!" sanoi Marit.

"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?" tiedusti Tomasine.

"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi,
mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika,
se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", -- ja se oli totta,
sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien
silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän
sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille
mitään mahda."

"Mutta nyt kysyn _minä_ rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla,
joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt
helmanauhansa, raukka, ... tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita
yllään -- jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin
tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, _tuo_ tuolla! No, eikö rouva
voi nähdä, mikä _se_ on?" -- Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten,
suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus
tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli
vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee,
onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä".
Tomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman
häijyyttä. "Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella."

Tomasine kiirehti sanomaan, että hän oli ajatellut antaa lapselle
60 taaleria vuodessa, ja tässä oli ensimmäiset kolmekymmentä jo
kuluneelta vuosipuoliskolta.

Jos hän muuta apua tarvitsisi, piti hänen vain tulla sanomaan. Lapsen
tultua isommaksi he puhelisivat, mitä olisi edelleen tehtävä. Marit
seisoi rahat kädessä; tämä oli kovin paljon, paljon enemmän kuin
olisi osannut odottaa. Jos kaikki olisivat sellaisia niitä kohtaan,
jotka ovat joutuneet onnettomuuteen, niin --; hän itki.

Lapsi oli sillä välin hellittänyt liepeistä ja uskaltanut pujahtaa
ulos, kuullessaan kasvismaan aidan luona olevan väkeä. Hän oli
hiipinyt kuistille tirkistelemään eräästä raosta. Nyt hän syöksähti
sisälle, ja samassa kajahteli ulkoa naurun remakkaa. Lapsi sai vain
äännetyksi: "Lars Tobiassen!" ja mummonsa liepeisiin molemmin käsin
tarttuen kietoi ne ympärilleen. Tomasine alkoi pelätä, että mies
tulisi tänne taloon, ja astui sen vuoksi kiireesti ovea kohti edes
jäähyväisiä sanomatta; hän solmi samalla hattunsa nauhoja, jotka hän
oli päästänyt irti, ja siitä johtui, että hän oli vähällä kaatua ja
joutui vielä suuremmalla vauhdilla portaille.

Mutta Lars Tobiassen oli juuri ehtinyt ohitse, nauru oli remahtanut
silloin, kun hänen piti kääntyä oikealle; hän oli tukkihumalassa.
Tomasine tuli ulos juuri, kun mies selin häneen oli päässyt
ensimmäiselle ylätasanteelle; lapsi kirkui hiukan loitompana.
Tomasine näki miehen lyhyeksi kerityn niskan, -- missä olikaan hän
ennen nähnyt tuon pronssinkarvaisen häränkaulan? Ja tuon hiustupsun
sen keskellä? Oi, taivas, sehän oli tuo kamala kaula, joka kumartui
hänen ylitseen sinä iltana, kun hänen synnytyksensä tapahtui!
Vanhimman Kurtin kaula; se se oli! Ja nyt niska karjui vinkuvalle
lapselle: "Niin, maltapas vain! Kyllä minä, lempo rrrrriihatkoon,
annan sulle kirrrrrkumista, minä!"

Tomasine säntäsi alas portaita, ryytimaan ympäri, väkijoukon ohitse.
Hän ei tahtonut kuulla sadatusta toistamiseen, ei löylytystä --
eikä, millään muotoa ei tuota mieletöntä lapsenporua! Hän enemmän
juoksi kuin käveli ihmisten ohitse, jotka tekivät tilaa, mutt'eivät
enempää kuin sitä oli, joten hän tölmäsi useita vasten, ja alamäkeen
tullessaan hän hyppeli askelmalta askelmalle, -- oli kuulevinaan
naurua takaa päin, mutta hyppeli vain vielä nopeammin; eräässä
kaarteessa hän oli vähällä kaatua, mutta sai pysähdytyksi. Kaikesta
huolimatta hän herkeämättä kuuli lapsen säikyn ja juopuneen äänen;
lisäksi tuli kimakka naisen mekastus. Koirat heräsivät luskuttamaan,
mutta eivät olleet kyllin lähellä voidakseen huumata häneltä pois
noita ääniä, noita kamalia ääniä, kunnes -- Jumalan kiitos! --
kaupungin kahden kirkon kellot alkoivat melkein samalla hetkellä
kumahdella ja ne sitten valtasivat itselleen koko ilmapiirin
yksistään.

Hän oli silloin saapunut sille isolle paadelle, jonka ympärillä
nuoriso oli äskettäin ollut; nyt oli paikka tyhjänä, ja siellä hän
vaipui alas ja puhkesi heti itkuun.

Vihdoin Andreas Berg tuli perässä; tämän arvokkaasta astunnasta hän
tunsi käyttäytyneensä maltittomasti. Hän ei rohjennutkaan odottaa,
kunnes toinen tulisi ihan perille. Taaksensa katsahtamatta hän
nousi ja käveli edelleen; hänen polvensa tutisivat, mutta hän ei
enää antanut henkien itseänsä ajaa. Siunatut kirkonkellot päästivät
hänet kuulemasta enempää; ne kajahtelivat, kunnes hän ehti aivan
alas asti. Lapset eivät olleet siellä enää; oli tullut puolipäivä.
Neljännestunnin kuluttua hänkin istui pidellen pikku pojuansa
helmassaan. Pienokaista kummastutti suuresti hänen kiihkeytensä ja
kyynelehtimisensä; hän vakuutteli hyvin innokkaasti olleensa "kiltti"
kaiken aikaa.

Siitä hän kiitti lasta uudestaan ja yhä uudestaan taputtaen,
syleillen ja suudellen, mutta itki sitten vielä enemmän.

Nyt hän tunsi käyttäytyneensä häijysti, kun ei ollut edes laskenut
kättänsä pojan pikku sisaren kiharoille, vaikka tämäkin oli ollut
"kiltti". Pojan lelut olivat pitkin hajallaan; nyt äiti ajatteli sitä
huiviin käärittyä puukapulaa, jonka pojan pikku sisar oli pudottanut
säikähtyneenä noustessaan kynnykseltä. Tomasine oli sen nähnyt, hän
oli ulos rynnätessään ollut kaatua siihen; mutta mikään ei ollut
pehmittänyt hänen mieltään. Eihän lapsi voinut sitä auttaa, että
heillä oli sama isä? -- Tomasine se totisesti ei ollut käyttäytynyt
"kiltisti" sinä aamupäivänä.



3

Lapsia


Tämän käynnin ensimmäisenä seurauksena oli, että Tomasinen täytyi
saada puhua jonkun kanssa. Sillä maailmassa oli toki kehnompaakin
perintöä kuin Kurtien; hän tahtoi saada selon. Arvelematta hän
valitsi sen miehen, jota kohtaan tunsi syvintä kunnioitusta, "vanhan"
Greenin. Niin varmasti kuin tuli ehtoopäivä, asteli vanha Green joka
päivä siitä ohitse; kävely ulottui pitkin kasvitarhaa oikealle, sinne
mistä tie oli ennen kulkenut ja missä nyt polku vei ylös metsään.
Tämä kierros mäissä ja metsissä oli rovasti Greenin rakkain. Tomasine
piti häntä silmällä puutarhaportin luona, mutta Green ei viime
aikoina juuri koskaan kävellyt yksinään -- suutari Nils Hansen oli
hänen mukanaan, kaupungin omituisin mies, muuten naimisissa naisen
kanssa, jonka Tomasine tunsi ulkomailta ja joka oli ollut hänen
ystävättäriään.

Eräänä päivänä pälyillessään puutarhaportin luona nähdäkseen, olisiko
rovasti yksinään, Tomasine kuuli hänen ja Hansenin äänet kaukaa
alhaalta mäestä. Mormonit alkoivat siihen aikaan tulla ensimmäisten
lähettiensä välityksellä tunnetuiksi Pohjoismaissa; lehdet
julkaisivat alituiseen jotakin tuosta uudesta opista. Suutari Nils
Hansen puhui kovalla äänellä. "Mormonit?" hän pauhasi. "Me olemme
itse niin hyviä mormoneja kuin nekin siellä Amerikassa. Kuinka monta
vaimoa on miehellä, ennenkuin hänet kirkossa vihitään? Ja jälkeenpäin
sitten? Kauppamiehet ovat pahimpia; mutta muut myöskin."

He tulivat lähemmäksi, ennenkuin rovasti vastasi: "Katsokaas, Hansen,
minä lähden siitä, että ne suvut, jotka ovat päässeet monogamiaan,
todelliseen monogamiaan --"

"Mitä _se_ on?"

Rovasti pysähtyi: "Se merkitsee yksiavioisuutta; polygamia on
moniavioisuus."

"Vai sillä lailla!"

"Niitä sukuja, jotka ovat saavuttaneet todellisen monogamian, ei ole
kovinkaan monia; useimmat ovat vielä polygamisia."

Taaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: "Niin, se on, kautta
kaiken, minunkin mielipiteeni!"

Rovasti: "Edistys on siinä, että ne häpeävät..." Tomasine ei kuullut
enempää.

Maailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli
Tomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla
siedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin
salaista useimmissa.

Kun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse,
meni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin
yleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti.
Hänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin
järjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan
oli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli
ottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin
että kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut
valvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen
tapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen
pahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin
ulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten
pankin, _Säästörahaksi_ nimitetyn, ja että se auttoi monia
pikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi.
Kaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat
vastauksensa kalvamassa perustoita.

Oli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar,
kaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut
neitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi
useita "erinomaisia" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari
Hansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut
suutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin,
saatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten,
hullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine
hartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän
selkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten
naimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä.
Mutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua -- ja maksaa sen
myöskin.

Hän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia
kuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa
kotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa
perusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine
liikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti
tuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.

Juuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi
ilmi, mikä John Kurt oli, -- siitä, ettei toinen ollut sanallakaan
varoittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin
koettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.

95 95

Mutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on
valittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin,
-- niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle
toisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?

Ja niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä
vanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo
omituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja
ja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö,
joka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut.
Laura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen.
Toisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui
siitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset
harvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan.
Ystävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan.
Laura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli
pikku veräjälle päin, mutta nousi nyt -- ihmetellen, punehtuen ja
hiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.

Molemmat olivat aluksi hieman jäykkiä. Pieni, tummatukkainen tytön
tylleröinen istui jakkaralla opetellen neulomista; hän katsoi heihin
viisaasti, mutta hänet lähetettiin nyt pois. Äiti ymmärsi heti, että
heidän, entisaikojen ystävätärten, piti saada olla kahden kesken ja
tehdä tiliä. Ja niin he saivatkin.

Useiden johdantojen jälkeen Tomasine esitti valituksensa häntä kuten
kaikkia ystävättäriänsä vastaan, hellävaraisesti, mutta kuitenkin
käsitettävästi. Laura vastasi: Kun tyttöä ei itseään loukkaa
sellainen elämä kuin John Kurtin viettämä, ei ole muiden hyvä puhua
hänelle siitä. Laura puolestaan oli evännyt useitakin miehiä juuri
siitä syystä, että he olivat tässä suhteessa olleet epäiltäviä tai
enemmän kuin epäiltäviä. Mutta Hansenin hän tiesi siinäkin suhteessa
oikeaksi mieheksi.

Iso Tomasine tunsi pienenevänsä pikku Lauran varmojen silmien ja
rauhallisen puheen edessä. Syyttäjän korkealta tasolta hän putosi
alas syytettyjen sekaan, -- ja putous oli huimaava. Ylväästi hän oli
pysynyt korkeudessaan monta vuotta, ja pelkästään muutamat parissa
minuutissa lausutut sanat olivat hänet syösseet sieltä.

Hän ei nyt pitänyt omaa kyvykkyyttänsä suuressakaan arvossa;
niin, hän oli hetkisen onneton siitä, että oli ollut niin kovin
lyhytälyinen. Hän ihan kaipasi koettaa, oliko hän yhtä tyhmä
muussakin, mutta sai sentään pian sen verran tasapainoa, että käsitti
olosuhteidenkin voivan osaksi johtaa jonkin asian yksipuoliseen
oivaltamiseen.

Hän istui siinä puhumatta, kuulematta; äännähteli yksitavuisia
vastauksia. Laura käytti tilaisuutta mennäkseen hommaamaan suklaata
ja pyytääkseen miestään siksi aikaa tulemaan sisälle. Pahaksi onneksi
tällä ei juuri sillä hetkellä ollut siihen aikaa, mutta hän oli
kuitenkin Tomasinen vierailusta niin iloissaan, että hänen täytyi
pistää päänsä sisälle ovesta ja sanoa se. Hänellä oli helmanahka
edessään ja polvihihna vasemmassa kädessään; Tomasine nousi
tarttuakseen hänen oikeaansa, mutta hän näytti sitä nauraen, se kun
ei ollut kateltavassa kunnossa. "Tahdoin vain sanoa monta, monta
hyvääpäivää vanhalle ystävälle!" hän virkkoi omalla tavallaan ja
vetäysi nyökkäillen pois; mutta samassa tuli pikku Augusta jälleen
sisälle myymälästä kuultuaan isänsä äänen. Mies pisti päänsä taas
ovesta: "Katsokaas tuota! Minä sanon aina, että mustapintaisen on
naitava vaaleaverinen; silloin sitä tulee jonkinlaisia lapsia!" Hän
hykähteli.

Augusta oli tavattoman iso ja voimakas ikäisekseen -- hän oli
kai vuotta vanhempi Tomasia --, ja saadessaan hänet nyt luokseen
ja puhuteltavakseen Tomasine ihmetteli tätä lasta. Silmissä ja
otsalla säteili kuin aikaihmisen kirkkautta; hänen puheensakin oli
hyvin selkeätä. Tyttö oli vastakohta hänen omalle hermostuneelle
punapäällensä, joka ei milloinkaan tehnyt kolmea kysymystä samasta
asiasta, vaan tohahti yhdestä toiseen, -- hän oli virkistävä
vastakohta ulkonaisesti ja sisällisesti.

Pikku Augusta ei lakannut kysymästä, ennenkuin kaikki oli selvillä;
vasta sitten hän kävi levollisesti käsiksi seuraavaan asiaan,
josta ehkä oli mainittu. Hänen kätensä olivat pyöreät ja kuitenkin
kiinteät; Tomasin olivat laihat, pisamaiset, ja rauhattoman
näköisetkin. Tytön tukka oli tumma ja tavattoman tuuhea, mutta silti
sileänä palmikossa. Tomasin tukka törrötteli punaisina töyhtöinä,
jotka kasvoivat ikäänkuin hajallaan; siinä ei ollut koskaan
järjestystä havaittavana, niin että Tomasine oli vast'ikään leikannut
sen lyhyeksi. Poika oli luiseva ja laiha, tyttö täyteläinen, mutta
tervettä voimaa uhkuva. Tomasine muisteli itseään lapsena; miksi
ei hänenkin lapsestaan ollut tullut sellaista? Hän tunsi kateuden
tapaista. Augustan pikku samettiröijyssä ei ollut ainoatakaan tahraa,
vaikkei se ollut laisinkaan uusi; Tomasine haeskeli sellaista
katseillaan niin kauan, että koko tyttö tuntui hänestä tukevalta,
kimmoiselta sametilta.

Äiti toi kamariin suklaata. Nyt oli jää sulanut, ja keskustelun
aiheita ilmestyi yltä kyllin, etenkin sitten, kun Augusta oli
taas lähetetty pois. Tomasine kysyi, miten tämä lapsi oli tullut
niin viehättäväksi, niin rauhalliseksi, niin ymmärtäväiseksi, ja
hänen täytyi nyt kuulla, ettei lapsi ollut koskaan osoittautunut
levottomaksi. Ei ensi alussakaan? Ei koskaan. Ja virkku ja reipas
ihan pienestä typykästä. Tomasine oli kaikkein vähimmin ajatellut
sanoa mitään pahaa pikku Tomasistaan, mutta vastakohta oli niin
suunnaton. Ja niin tuli esille, mitä _hän_ oli saanut kestää ja miten
herkeämättömästi hänen vieläkin täytyi pitää poikaa silmällä.

Laura sai hänen puhellessaan sen varman käsityksen, että tämä oli
ajan mittaan Tomasinelle liikaa ja siitä syystä vaarallistakin.
Niinpä he molemmin läksivät yhdessä rovasti Greenin puheille,
ja siitä päivästä lähtien nähtiin tuon muhkean herrasmiehen
pitkäliepeisessä takissaan ja leveä hattu päässään usein suuntaavan
kulkunsa ylös puistokäytävää lähtiessään ehtoopäiväkävelylleen, eikä
kasvitarhan takareunaa myöten kuten ennen.

Edelleen Tomasine joutui vähitellen väleihin entisten ystävättäriensä
kanssa; he liikuskelivat taas kartanon puutarhojen leveillä
käytävillä, useat lapsiaan talutellen. Niin palasi ajan mittaan hänen
elämäänsä iloa ja luottamusta -- ja apua.

Sillä nyt, kun Tomasin kasvatuksen piti alkaa, se tapahtui toiseen
tapaan, kuin hän oli ajatellut. Poika joutui kouluun, -- kouluun,
jota Tomasine itse piti hänelle ja joukolle pikku tyttöjä,
ystävättäriensä lapsia. Alussa tämä pojasta oli uskomattoman
veikeätä; hän oli pohjattoman onnellinen ja avulias, jopa
uhraavainen. Mutta vähitellen kuullessaan toisilta pojilta, että oli
häpeä liikkua pelkkien pikku tyttöjen parissa, hän tahtoi myöskin
tietää, miksi hänet oli siihen tuomittu. Eikö äiti voinut lähettää
niitä kaikkia takaisin kotiin ja ottaa tänne poikia tilalle? Hän
mankui tätä, riehui, itki; mutta tyttöjen seurana hän pysyi. -- Jospa
hän vain voisi käsittää, mitä hyötyä siitä oli!

Mitä kaikkea nimittäin täytyikään hänen kärsiä niiden poikien
taholta, jotka kävivät yleistä poikakoulua! Ja joilla oli _miehiä_
opettajinaan! Kun hän vain pisti päänsä puutarhamuurin yli, kuuli
hän: "hamehousu", "lellivauva", "akkaprinssi", "röökynäpisama".
Varsinkin tätä viimeistä! Sillä hän oli hirmuisen pisamainen, ihan
punapilkkuinen kasvoistaan ja käsistään; lisäksi hänellä oli tuo
häpeämätön punainen tukka. Ajatellakin sitten itseään mainittavan,
koko poikaa, pisamaksi, röökynäpisamaksi, kuin hän olisi pelkkä
pisamatäplä tyttöparvessa! Voi hyväinenaika, kuinka hän halveksi
tyttöjä!

Mutta jos hän rohkeni lausua tämän heille itselleen, -- ja sitä
kaipaa useastikin poika, jolla on sydän oikealla paikalla; hän ei
voi alituiseen vain ääneti halveksia, -- niin hän sai selkäänsä,
todellisesti, hirveästi selkäänsä -- äidiltäänkö? se toki olisi
vielä voinut käydä päinsä; ei, noilta samaisilta viheliäisiltä pikku
tytöiltä! Toiset pitelivät häntä ja raastoivat hänet kumoon, ja
toiset löylyttivät häntä, eivätkä ollenkaan leikillään; se kirveli
vietävästi. Ja äiti seisoi siinä katselemassa ja nauroi, nauroi
niin, että kyynelet tulivat silmiin ja hänen täytyi ottaa kakkulat
nenältään kuivatakseen ne.

Tytöt eivät tahtoneet tietää mistään pienestä vallanhimoisesta
tyrannista keskuudessaan, mistään kopeasta nuoresta herrasta.
Saatuaan työnsä valmiiksi he sanoivat hänelle, että kohtelias
seuramies, hyvä kumppani, oli aina tervetullut; ja jos hän siihen
irvisteli, niin taas uudestaan, maahan jälleen ja selkään, enemmän
selkään, yhä enemmän selkään. Sitten he niiasivat, yksi kerrallaan,
kun olivat valmiit; heitä oli niin kovin monta, he vain huvittelivat.

Mutta pahin on vielä kertomatta. Yhteen noista "tytöntypyköistä" hän
oli samaan aikaan kuolettavasti rakastunut; sen tiesi tyttö itse, se
kiittämätön ruoja, ja sen tiesi Tomasin äitikin. Hän oli varma siitä,
että hänen äitiänsä varsinkin tästä syystä noin kamalasti nauratti.
Se oli niistä kovakätisin, Augusta Hansen, Lauran tytär, -- Augusta,
jonka kanssa hän oli kirsikoita syönyt yhdessä, siten nimittäin,
että he ottivat ne toistensa suusta, ensin Augusta hänen, kun hän
piti kantaa suussaan ja marjaa huulillaan; sitten hän Augustan.
Augusta oli hänelle lahjoittanut vyönauhansa ritarimerkiksi hänen
-- ypö yksinään muuten -- pitämiinsä turnajaisiin. Augustalle oli
hän vastavuoroon lahjoittanut koko kokoelmansa tyhjiksi puhallettuja
munia; hän oli itse kerännyt niistä jok'ainoan. Silloin hän oli
pyytänyt siihen äidin lupaa, sillä se ei voinut oikein käydä
päinsä ilman. Hän oli kuiskannut sen takaa päin äidin korvaan;
tämä ei sillon saanut katsoa häneen. Ja äiti oli kysynyt, pitikö
hän Augustasta, ja hän oli äidille uskonut, että etenkin tukasta.
Ja Augusta oli myöskin kiltein ja viisain. Se, mitä Augusta sanoi,
oli oikein. Ja siitä oli äitikin ollut yhtä mieltä; hän ei ollut
nauranut. Mutta nyt hän seisoi katselemassa, kuinka Augusta häntä
kurmoitti, sillä Augustan kädet ne mäikyttivät pahimmin.

Moisen petollisuuden jälkeen -- eikä näin, sen pahempi, tapahtunut
ainoastaan kerran, vaan milloin hyvänsä! -- oli hänellä tapana olla
pitkän aikaa puhumatta Augustalle; kerran hän sai olluksi vaiti
kolme päivää. Äitiä kohtaan hän koetti samaa, mutta hän ei saanut
koskaan pysytyksi totisena, kun äiti katseli häntä; tämä houkutteli
hänet alinomaa nauramaan. Sitten hän yritteli vakavammalla,
säännöllisemmällä neuvottelulla saada syntymään toista järjestystä
vastaisuudeksi; tämä kiistahan ei koskenut sen vähempää kuin
sukupuolten oikeata suhdetta, -- suhdetta, jonka syvyyttä hän ei
tosin vielä pohjannut, mutta jonka hänen miehinen vaistonsa ilmaisi
olevan hullulla kannalla täällä ylhäällä kasvismaalla; tämä täytyi
saada toiseksi. Mutta siitäpä ei vain koskaan valmista tullut.

Oikeastaan hän piti rovasti Greeniä pahimpaan vikapäänä. Yhdestä
asiasta hän oli ihan varma, -- että rovasti Green se oli keksinyt
hänellekin pakolliseksi soittaa pianoa, kuten pikku tytöt. Kukaan
muu poika ei istunut siten takomassa. Tomas vihasi pitkäliepeistä,
kyömynenäistä, tuuheakulmaista pappia, joka aina kävi siellä ja
myhäili hänet nähdessään; hän vihasi tätä siinä määrin, että maaliin
ammuskellessaan aina koetti piirustaa hänet ja osua häntä takkiin,
nenään, silmään. Mutta osuipa hän pappia mihin hittoon tahansa, ei
vain tullut mitään muutosta; pianonsoitto jatkui, tytöt pysyivät,
ja jos hän jonakin päivänä saikin poikia kasvismaalle, eivät he
hyvässäkään lykyssä saaneet olla yksikseen. Eipä vainkaan, nuo
kiusalliset tytöt laahautuivat kaikessa mukana. Ja sitten tuli
kaikkia jälkijuttuja, -- joko jostakin, mitä joku poika oli tehnyt
tai sanonut ja mikä sai aikaan, että siitä pojasta oli suoriuduttu;
se ei sinne enää koskaan tullut, -- tai myöskin siitä, että Tomas
itse oli tahtonut rehennellä toveriensa silmissä ja olla isoa miestä.
Tästä hän sai jälkeenpäin löylytystä. Toisinaan he olivat osittaneet
hänen rikkomuksensa pikku eriin, joten hän ensin sai selkäänsä
yhdestä asiasta ja sitten toisesta.

Augusta oli aina rökittämisen puolella, hän iski hanakimmin,
lainkaan muistamatta kirsikoita tai munia tai pikku palveluksia.
Lukemattomat kerrat Tomas vannoutui erilleen koko ystävyydestä
ja uskollisuudesta; mutta kun sitten Augusta ei siitä vähääkään
välittänyt, vaan leiskui tuossa tuuheine palmikkoinensa, vantterilla
jaloillaan ... niin, silloin hän suvaitsi alentua. Hänen piti antaa
tytön ymmärtää, ettei hän tyttöä kenties pelkästään halveksinutkaan;
oli kuitenkin mahdollista tytön saada armokin. Augusta ei ollut häntä
näkevinänsäkään. Ja niin oli loppuna, ettei Tomasista ... näyttänyt
kannattavan muistella sitä sen enempää.

Merkillistä oli Augustassa, että hän tuli aina hallinneeksi,
vaikk'ei siitä välittänytkään. Hän antoi muiden vallita viimeiseen
asti; hänestä oli kerrassaan yhdentekevää, kuka vallitsi ja mitä
toiset saivat päähänsä. Mutta joka kerta, kun takelsi, ohjasi _hän
_ asian ladulleen. Voi hyväinenaika, kuinka Tomas häntä ihaili ja
kuinka usein hän sen tytölle lausui! Ja vihoitteli itsekseen, kun ei
voinut tekeytyä välinpitämättömäksi. Augustan kanssapa hän viimein
joutui kumppanuuteen pianonkin ääressä, -- ja siitä lähtien tuli
pianonsoitto hänelle kaikista aineista rakkaimmaksi.

Näiden ensimmäisten kiistavuosien jälkeen tuli toisia; hän saavutti
nimittäin viimein sen verran etevämmyyttä, että ilkesi tunnustaa
tyttötoverinsa. Vieläpä hän alentui ottamaan vastaan apuakin
heiltä, milloin toisia poikia oli ulkopuolella haastamassa häntä
tappeluun; niin -- kuka olisi osannut sitä ajatella? -- tulipa aika,
jolloin hän uljaan sisukkaasti otteli urheitten ystävättäriensä
puolesta, -- etenkin milloin joku poika oli nimittänyt Augustaa
"suutarintyllykäksi", jopa "pylsyksi". Silloin hän olisi halusta
"mennyt kuolemaan", eikä se ollut pöyhkeilyä, sillä yhdeksänvuotiaana
hän oli vähällä runneltua vaivaiseksi, kun oli tuollaisesta syystä
hyökännyt kymmenkunnan kiusanhengen kimppuun yhdellä kertaa, niistä
oli vähintään kolme monta vuotta vanhempia kuin hän. Se oli hänen
ylpein hetkensä, kun hän makasi verekset etikkakääreet ohimoilla ja
Augustan piti päästä niitä vaihtamaan äidin sijasta. Nyt, kun hän oli
_todellakin_ tehnyt jotakin puhumisen arvoista, -- eikä lupaillut.



4

Viimeiset vuodet puutarhassa


Tähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.

Ensinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli
kaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa
erään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat
viettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman
huolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin
ystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet
elättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän
nimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva
Rendalenin luo "koetteelle"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi
vuotta vanhempi Tomasia.

Karl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei
otsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät,
suu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli
hiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään
sisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella
puolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä
varten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan
ja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään
toverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi
nyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi
lopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.

Kaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin
suuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen
ympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä
oli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he
eivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona.
Eikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas
oppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa
pysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi
niin usein kuin tahtoi, -- ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan
niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl
oli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties
myöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut;
hän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka
paljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä
Tomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.

Karl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan
vaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin;
tässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi,
että Karl oli pohjaltaan tyttö, -- yksi tyttö lisää talossa, mutta
ei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää
kumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan
tai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen
sijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten
hänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli
niin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat
Tomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin
tästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat
olla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan.
Kuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka
kerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi
ja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli
niin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä
harjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti
"ruikutusrukoilija" ja "itkupirri". Asia tuli kahta hullummaksi,
kun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi
kuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää
kuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.

Karlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla
marttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo
toiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää!
Siitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.

Mutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia
kohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi
hän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli
viime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta.
Joka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan;
siksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei
uskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.

Tomas oli liian ylpeä ilmaisemaan mitään huomanneensa, mutta hän
antoi Karlin maksaa. Varsinkin hän vannoi kostoa kerran, kun hän
oli valittanut pianotunnilla asiasta ja Augusta oli vastannut, että
niin saisi olla, kunnes Tomasista tulisi niin kelpo poika kuin Karl
oli, sillä siitä puuttui paljon. Lauantaiehtoopäivisin oli Karl aina
hautuumaalla asettamassa tuoreita kukkia vanhempiensa haudalle.
Kun hän sitten seuraavana lauantaina asteli vasu käsivarrellaan,
järjestäytyi Tomas puistokujassa hänen tielleen; siellä hän pyysi
Karlia lupaamaan, ettei tämä enää puhuttelisi Augustaa. Mutta muuten
niin säyseä Karl ei tahtonut sitä luvata, ja kun Tomas häntä siitä
löi, ei hän senkään uhalla tahtonut. Tomas löi ja löi häntä; niin,
hän sai lyödä häntä minkä jaksoi, mutta Augustaa puhuttelemasta
ei hän luopuisi. Suunniltaan vimmastuneena Tomas potkaisi häntä
vaaralliseen kohtaan; toinen kiljaisi vihlovasti ja vaipui maahan.

Tomasin täytyi itse toimittaa hänet kotiin kannetuksi, itse juosta
noutamaan lääkäriä, ja hänen tuskan ja vauhdin hiki otsallaan
vilistäessään sen paikan ohi, missä Karl oli silmät häneen luotuina
lysähtänyt maahan, muuttui Karlin kuva; avuton, hiljainen poika, joka
polvistui makuusijansa eteen rukoilemaan ensimmäisenä iltana uudessa
paikassaan, vietti ylösnousemustansa hänen sielussaan. Tomas kiiruhti
takaisin kotiin ennen lääkäriä; hänen täytyi kiireesti, kenenkään
sitä näkemättä, polvistua siihen, mihin Karl oli vaipunut, ja siellä
itkeä ja rukoilla.

Samana iltana hänen äitinsä, Andreas Berg ja hän istuivat kolmisin
arkihuoneessa. Andreas Berg oli rouva Rendalenin pyynnöstä tullut
kertomaan Tomasille hänen isänsä, John Kurtin, lapsuudesta, kertomaan
siitä ilman mitään salailua ja äidin läsnäollessa. Berg oli vakava
mies, ja ankarakin. Häntä oli useastikin suututtanut Tomasin
käyttäytyminen Karlia kohtaan, ja nyt hän kertoili eri kohtia John
Kurtin poikuusajoilta, kertoili tuomitsematta ainoallakaan sanalla,
mutta tapaus seurasi toistansa raskaampana; tämä oli Bergin tyyliä.
Äiti ei katsonut tarpeelliseksi lisätä puolestaan sanaakaan.

Hän kuuli Tomasin sitten illalla kuiskivan ja nyyhkyttävän Karlin
sängyn ääressä; hän näki poikansa seuraavana päivänä puhelevan ulkona
käytävässä Augustan kanssa. Pari kertaa hän oli päivän kuluessa
kietaissut käsivartensa äidin vyötäisille ja itkenyt, mutta ollut
vaiti.

Tätä mielenkuohua kesti kauan. Sill'aikaa päätettiin, että Karlin
"koetusaika" oli nyt lopussa; hän siirtyi pojaksi perheeseen. Lääkäri
oli selittänyt, että hän saisi eliniäkseen haittaa siitä potkaisusta,
jonka hänelle oli mustasukkaisuus ja vallanhimo suvainnut antaa, --
ja tämä oli tuottanut ratkaisun.

       *       *       *       *       *

Vähän jälkeenpäin tapahtui toinen suuri mullistus. Ne tytöt, jotka
olivat Tomasin keralla nauttineet rouva Rendalenin opetusta alusta
asti, olivat päässeet niin paljon edelle -- eivät ainoastaan
samanikäisistä tyttökoululaisista, vaan myöskin lyseolaisista,
etenkin kielissä, että monet tahtoivat, häntä laajentamaan luokkansa
kouluksi ja ottamaan koko kaupungin tyttökoulun kartanoon. Tämä
toivomus oli lopulta tullut yksimieliseksi ja kehittyi painostukseksi.

Rovasti Green oli kaikista innokkain. Mihin kauniimpaan rouva
Rendalen saattoi käyttää tietoansa ja hallintokykyänsä? Koko hänen
kehityksensä, koko elämänkokemuksensa kohdistui tähän päämäärään.

Saattaisiko uskoa, että Kurtien talo kajahtelisi turvallisesta
lastennaurusta, että _siellä_ tulevat naissukupolvet oppisivat
työskentelyä itsenäiseen asemaan pääsemiseksi -- sekä avioliitossa
että sen ulkopuolella!

Siten esitettynä asia sai vertauskuvallista merkitystä. Ani harvat
meistä huomaavat, että jotkin selitykset ja ennusmerkit, erinäiset
aavistukset, satunnaiset muistot painavat päätöksissämme paljon
enemmän kuin suoranaiset todistelut. Tomasine Rendalen ei ollut
poikkeuksena.

Hän oli sentään kyllin käytännöllinen kysyäkseen itseltään, kelpasiko
hän tosiaankin kaikkeen siihen, mitä rovasti koulutyöhön sisällytti.
Häntä aavistutti, että vanhus kaikkien uudistusmiesten tavoin oli
herkkätoiveinen, että hän vaati kolmen sukupolven työtä yhdeltä
ja odotti yksilöltä tuhansien ihmisten tuloksia. Tomasine oli
myöskin kyllin ymmärtäväinen epäilläkseen, tokko tavallista hiukan
perusteellisempi kielten opetus, hiukan paremmin kerrottu historia
ja muu sellainen voisi sanottavasti kohentaa siveellisyyttä ja
itsenäisyyttä.

Mutta vertauskuva oli voimallisempi kuin nämä järkisyyt. Näyttihän
siltä, kuin tässä olisi ollut määrätty asia annettuna määrätyn
henkilön ajettavaksi. Hänhän oli nyt täällä Kurtien perijättärenä,
suureen koulutyöhön varustettuna; se oli totta. Käydä tasoittamaan
huonoa esimerkkiä ja antamaan hyvää ... siihenhän hänellä kaiketikin
oli jonkinlaista tottumusta.

Joka tapauksessa tämä antoi hänelle voimia. Kerran päätettyään hän
tarttui työhön niin että tuntui, ja sai muut tekemään samaten.

Hän otti maatilaan uuden kiinnityksen ja korjautti talon ylhäältä
alas asti.

Kaikkia ikkunoita isonnettiin. Ne alakerran huoneet, jotka isoista
portaista tultaessa olivat oikealla kädellä, jäivät entiselleen,
mutta vasemmalla ja sivurakennuksessa sekä kauttaaltaan yläkerrassa
tehtiin melkein kaikkiin huoneisiin se muutos, että väliovet
muurattiin kiinni, joten niihin pääsi ainoastaan pitkästä
sisäkäytävästä.

Vasemmalla sijaitseva iso ritarisali muodostettiin voimistelusaliksi
ja kokoushuoneeksi; siellä myöskin pidettiin aamurukoukset.
Käytävästä yläkertaan johtavat kaksiosaiset portaat suljettiin
ulkokäytävästä väliseinällä ja siihen kumpaisellekin sivulle
sovitetulla kahdella ovella. Rouva Rendalen pidätti sillä tavoin
itseään varten ulkokäytävän; talon kuuluisat paasiportaat veivät
vain hänen asuntoonsa ja suurissa juhlatilaisuuksissa ritarisaliin.
Oppilaat saivat oman pääsytiensä pihan puolelta siten, että ison,
tyhjän, hyödyttömän tornin alaosasta järjestettiin eteinen. Ulkoa
rakennus vapautettiin kalkkikerroksestaan; punainen muurikiven väri
verestettiin, ja talo näytti uudelta.

Suuri toivioretki tuonne ylös, kun kaikki oli valmista; suuria
toiveita uudesta opinahjosta.

Tomasine joutui melkoiseen velkaan; se koulu, jonka hän otti
haltuunsa, täytyi hänen myöskin lunastaa, ja hyvin kalliista
hinnasta. Mutta oppilastulva oli heti alusta asti ennen kuulumaton.
Pikku tyttöjä ilmoitettiin maalta, vieläpä lähikaupungeistakin.
Heidät sijoitettiin hänen osoitustensa mukaan täysihoitoon; itse ei
hän ensi alussa tahtonut ottaa ketään asumaan taloon, hänen piti
rauhassa järjestää koulu.

Toisinaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan saavuttaisi tätä
yksinkertaista päämäärää, järjestettyä koulua. Se takelsi ensinnäkin
opettajistoon; hänen vaatimuksiaan ei kyetty täyttämään. Hän kokeili
ja erotteli; kaikkea sitä pulaa ja säännöttömyyttä, kaikkea sitä
liikarasitusta, mitä sellaisista oloista johtuu, hän kärsi parempien
aikojen odotuksessa. Jokapäiväinen aherrus, loppumaton rauhattomuus,
huolia tuottava rahanhankinta ahdisti häntä päivästä päivään; hän
muisteli alkuperäistä päämääräänsä, suurta vertauskuvaa, naurettavana
haaveena.

_Yksi_ hänestä näytti varmalta: hän menetti täten poikansa. Ei hänen
rakkauttaan eikä ylimalkaan hänen kuuliaisuuttansakaan, ei myöskään
kokonaan hänen opetustaan, vaan hänen luonteensa ohjauksen, hänen
likeisyytensä, hänestä iloitsemisen.

Pojan leikkeihin, hänen suunnitelmiinsa, ilmaisumuotoihinsa solui
jotakin kiihkeää, mielikuvituksellista, haaveksivaa, minkä äiti näki
yltyvän ja mikä oli hänelle syvästi vastenmielistä. Oikaistessaan
poikaa hän näki tämän silmien hermostuneessa hätäisyydessä
hämärää kärsimättömyyttä; hän tunsi pojan häntä ylimielisesti
arvostelevan. Karlin kanssa seurusteleminen pikemminkin tuki vikaa;
Karl oli itsekin haaveksija. Senvuoksi äiti pyysi, että Augusta
taltuttaisi pojan kiihkeyttä, koettaisi pidätellä häntä arkisessa
todellisuudessa. Mutta Augusta ei koskaan antautunut keskusteluun
siitä. Rouva Rendalen näki siten näiden taipumusten kehittyvän. Se
tärveli hänen ilonsa koulusta, kun tämä vihdoin ainakin ulkonaisesti
alkoi sujua. Kaiken kaikkiaan: hän kyseli itseltään, mitä oli tällä
ahdistuksen täyttämällä elämällä muuta voittanut kuin lisääntynyttä
velkaa ja suuresti karttunutta huolta. Nyt hän oli kuitenkin sidottu;
jokainen päivä anasti hänet ja luovutti seuraavalle; jos hän hetken
lepäsi, uhkasi kaikki kukistua hänen päällensä.

Tästä äidin paljosta huolesta ei Tomasilla ollut hämärintäkään
aavistusta; hän eli samaan aikaan onnellista voimakkaan kehityksen
elämää. Karlin suuremmat tiedot auttoivat häntä; he haaveksivat
ja rakastivat yhdessä, he keksivät kaikkea mahdollista ollakseen
"neideille" hyödyksi ja iloksi, he ja heidän toverinsa, sillä
vähitellen oli useampia vedetty piiriin, ja kaikessa heidän
keksimässään oli enemmän kaunista, enemmän vaihtelua sitten, kun
poikia ja tyttöjä oli alituiseen yhdessä.

Tomas voimistui, mutta ei näyttänyt tulevan pitkäksi, vaikka molemmat
vanhemmat olivat kookkaita. Hän oli erinomaisen sorea ja asteli
ryhdikkäästi ja joustavasti ulospäin kääntyneillä jaloillaan, jotka
olivat niin pienet, että hän saattoi käyttää tyttöjen kenkiä. Hän
oli melkein yhtä kapeakin vyötäisiltään kuin he, mutta harteva.
Kahdentoista vuoden vanhana hän sai pojista ensimmäisen palkinnon
eräässä voimistelunäytännössä, jollaiset nyt olivat päässeet vauhtiin
sielläkin päin maata.

Hänen päänsä oli voimakasmuotoinen, erittäinkin yläosastaan;
poskiluut olivat ulkonevat, nenä oli jo nyt kohonnut paljon
korkeammalle kuin äidin, mikä antoi hänelle paljon hauskuuden
aihetta; äiti kuitenkin aina vastasi, että alaosastaan pojan nenä oli
vähintään yhtä leveä kuin hänenkin. Hänellä oli ohuet, hienomuotoiset
huulet. Silmät eivät olleet isot ja näyttivät vielä pienemmiltä
siksi, että hän rypisteli otsaansa ja tirkisteli; ne olivat harmaat,
ilmeeltään levottomat ja kuitenkin terävät. Otsa oli valkea ja
samanlainen kuin isän, mutta kasvojen, kaulan ja käsien hipiä niin
läpeensä kesakkoinen, että se paistoi punaisena kuin tukkakin; tämä
törrötti pystyssä ja oli enimmäkseen töyhtöinä. Kaunis hän ei ollut.
Kun hänen vierellään näkyi pitkän, tummaverisen Karlin jyhkeä otsa,
isot silmäkuopat, leveä, tasainen suu, lempeä muoto ja hiljainen
olemus, näytti hän kuin räpyttelevältä ja herätti kenties äidissään
enemmän levottomuutta, kuin olisi aihetta ollut. Nyt hänestä oli
tullut Karlin täysin uskollinen ystävä; hän ihan rakasti tätä, --
kuten hän yleensäkin joko rakasti tahi inhosi, vähempi ei riittänyt.

Hän oli neljännellätoista vuodellaan, kun hänen piti saada syksyllä
lähteä enonsa, merikapteenin, matkassa Hampuriin, sieltä Englantiin
ja takaisin. Retki oli sovittu jo kevätkesästä, mutta lykätty. Tomas,
joka lueskeli yksityisesti, saattoi tehdä sen milloin tahansa, ja
miehevintä oli tehdä se syysmyrskyjen aikana. Hänen varustuksensa
olivat valmiit; he odottivat purjetuulta.

Eräänä lauantaiehtoopäivänä Augusta ja hän istuivat ylhäällä
omenapuussa, hän oksallaan oikealla ja Augusta vasemmalla. Heidän
piti karistella puuta, palttinapussit riippuivat tyhjinä heidän
vyötäisillään. Augusta oli tarttunut kädellään päänsä kohdalla
olevaan oksaan ja nojasi päätänsä käsivarteen, kuunnellen Tomasia.
He olivat nähneet lääkärin, tohtori Knut Holmsenin, menevän rouva
Rendalenin luokse, ja tämä ihmeellinen uusi tohtori oli niitä, joita
Tomas "rakasti". Hän oli äskettäin tohtorin kanssa lukenut Mommsenin
esitystä Gracchuksista hänen Rooman historiastaan, ja sitä hän nyt
selosti; sellaista ei Gracchuksista heidän omassa historiankirjassaan
mainittu. Gracchukset olivat nyt hänen ihanteensa! Mutta kesken
innostunutta kuvailua hänen mieleensä juolahti, että kun hän tahtoi
olla molempina Gracchuksina, piti Augustan olla Gracchuksien äitinä;
mitään suurempaa ei ollut naiselle olemassa kuin olla samalla kertaa
Scipion tytär ja Gracchuksien äiti. Mutta siihen ei Augustalla
ollut mitään halua; hän ei voinut pitää siitä, että Gracchuksien
äiti eli sen jälkeen, kun pojat olivat saaneet surmansa. Augusta
oli alituiseen niin peloissaan kuolemasta; kuolemassa oli jotakin
kamalaa. Hän istui siinä nojaten päätään käsivarteensa ja sanoi tuon
hiljaisesti kuin itsekseen. Hän näytti kovin viehkeältä. Vai oliko
hän väsyksissä? kysyi Tomas.

Ei, hän ei ollut väsyksissä, mutta hän kaipasi levollista oloa.

Niin, saattoivathan he vielä jonkin aikaa istua.

Augusta muutti asentoaan, ja he puhelivat edelleen.

Kun Gracchuksien äiti tapasi pojat taivaassa --

Mutta tulivatko Gracchukset ja hän taivaaseen? Eiväthän he uskoneet
Jeesukseen?

Moninaisten tuumailujen perästä lapset pääsivät yksimielisyyteen
siitä, että _nyt_ he otaksuttavasti olivat saaneet opastusta
Jeesuksesta ja siis joutuneet taivaaseen. Mutta mitä sitten edelleen?
Mitä he hommasivat siellä? Augustaa pöyristytti; äänettömyys oli niin
peloittava. Hän kätki kasvonsa, ja niiden taas näyttäytyessä hän oli
itkenyt. Tomas istui kauan häntä katsellen.

"Kuulehan, Augusta", hän sanoi, "kumpainenkaan meistä kahdesta
ei kuole, ennenkuin tulemme hirveän vanhoiksi, eikö niin? Niin
vanhoiksi, ettemme enää jaksa kävellä? Silloinhan se jo on kuitenkin
yhdentekevää, eikö niin?"

Augusta hymyili. "Silloin kerran kun annoit minulle ikikukat sinä
pyysit, että muistaisin sinua kuoltuasi, niin pyysit."

"Niin, minä olin niin hirmuisen onneton sinä päivänä. Ja lisäksi olin
saanut sen kuvan, joka esitti kuningas Edvardin poikia. [Edvard IV:n
molemmat pojat -- vanhempi kolmentoista ikäinen -- saivat julman
lopun. _Suom._] -- Kuulehan."

"No?"

"Nyt merellä syysmyrskyissä ... syysmyrskyt voivat olla varsin
vaarallisia, näes ... silloin annan köyttää itseni kiinni, ja sitten
kirjoitan sinulle tarkalleen, mitä ajattelen. Ja sittenhän sinäkin
kirjoitat, mitä ajattelet sitä lukiessasi?"

"Siitä tullee kamalaa!" nauroi Augusta; hän oli vanhempi.

Tomas tuli hämilleen, joten syntyi äänettömyys. Mutta sen aikana
Tomas katseli hänen täyteläisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, tuuheita
palmikkojansa ja pitkiä silmäripsiään -- Augusta istui silmät alas
luotuina. Niin, hänpä oli nyt kasvanut, Augusta; olihan hänellä nyt
oikea povikin, ja tuollaiset ranteet ja omituisen lujat kädet...
Tomas istui katsellen, kunnes sanoi: "Mutta Augusta".

"No?"

"Karl kirjoittaa minulle jok'ainoa päivä; äiti on luvannut hänelle
rahaa siihen. Etkö siis sinä voi lisätä puolestasi joitakin rivejä --
mitä?"

"Joka päivä, Tomas? Sepä on usein se."

"Mutta etkö kuitenkin --?"

"Minä en suinkaan koe mitään merkittävää joka päivä, minä. Kuule,
Tomas, työlääksihän se vain käypi?" Hän katsoi Tomasiin vilpittömästi.

"Mutta", intti toinen, "kaikki, jotka pitävät toisistaan, tekevät
niin". -- Hän oli tulipunainen ja kääntyi pois; Augusta varmaankin
nauraisi.

Mutta Augusta ei nauranut. Tovin kuluttua Tomas kuuli hänen sanovan
(sillä hän ei ollut kääntynyt takaisin): "Niinpä niin, pitäneehän se
sitten tehdä." Augusta ryhtyi poimimaan omenoita.

Samaan aikaan Tomasin äiti seisoi arkihuoneen ikkunan ääressä
lääkärin edessä. Hän katseli vuoroin lääkäriä ja vuoroin ulkona
omenapuussa istuvia lapsia. Tohtori oli juuri kertonut, että Lars
Tobiassen oli tullut pähkähulluksi ja että hänen poikansa oli
säikähtänyt ja niin ikään joutunut järjiltään; hän oli jo kauan
ollutkin menettämäisillään ymmärryksensä. "Kurtien perintöä",
sanoivat ihmiset vuorella; siellä oli ollut montakin hullua Kurtia,
miehiä ja naisia. Siihen oli sitten rouva Rendalen vastannut, että
hän tiesi sen ja oli ollut peloissaan sekä Tomasin syntymän edellä
että jonkin aikaa jälkeenpäinkin; mutta nyt hän tunsi itsensä
turvalliseksi, -- "vaikka", hän lisäsi, "Tomasissa on jotakin
suhteettoman liioiteltua, haaveellista".

Hän katsoi kysyvästi tohtoriin, joka vastasi: "Niin, hänen hermonsa
ovat tärviöllä."

Tohtori Knut Holmsen oli noita ennakolta vanhoiksipojiksi määrättyjä,
jotka tosin joskus huolettomuudessaan voivat ajautua avioliittoon,
mutta eivät viitsi ajatella yhdessä tai tuntea yhdessä kenenkään
muun ihmisen kanssa, vaan ovat kaikkialla kuin itsekseen. Nyt tulla
tupsahti häneltä vastaus, joka syntyi itsestään. Mutta äitiä se
säikähdytti kamalasti.

"Voisiko Tomas tulla hulluksi?" hän kysyi.

Tätä ei tohtori ollut tarkoittanut; hän vastasikin vain: "Ei hän,
mutta hänen lapsensa."

Rouva Rendalen kavahti pystyyn, tuijotti häneen kalmankalpeana ja
hänestä ulos puutarhaan. "Tiedättekö, mitä sanotte?" hän kysyi.

Holmsen punehtui, sillä tämä järeä ihminen oli oikeastaan hyvin
häveliäs. Ja suoriutuakseen pälkäästä hän alkoi puhua juuri
lukemastaan kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt kaikkien lukea;
se oli Prosper Lucasin _Perinnöllisyys._

Omenapuussa istuvat nuoret näkivät heti jälkeenpäin tohtori Knut
Holmsenin ja rouva Rendalenin yhdessä kävelevän kaupungille ja
jälkimmäisen sittemmin palaavan kaksi isoa kirjaa kainalossaan.

Seuraavan päivän iltana Tomas läksi matkalleen ja viipyi poissa kaksi
kuukautta. Hän oli molemmissa satamissa, joihin he poikkesivat,
saanut uskollisen Karlin joka päivä hänen lähdöstään asti kyhäämiä
kirjeitä, edelleen muutamia sydämellisiä kirjeitä äidiltään, mutta
ei riviäkään Augustalta. Tämä oli sairaana, hänen teki kipeätä
sydämestä; laajentunut sydän, kirjoitti äiti. Nyt Tomas muisti, että
Augusta oli viime aikoina etsinyt rauhaa; hän tunsi kipua. Mutta
Augustan lainen sankari ei tietysti voisi nujertua; hän kyllä tulisi
taas terveeksi!

Laiva tuli myöhään eräänä iltana satamaan. Kartanossa ei kenelläkään
ollut siitä aavistusta, ennenkuin Tomas arkihuoneessa hyppäsi äitinsä
kaulaan; tämä istui siellä ihan yksinään tilejänsä järjestellen.

Hän huusi "Tomas!" kuin olisi todellakin säikähtynyt, ja se sai
pojan vain vielä hullummaksi ilosta; hän painautui kaikin voimin
äitinsä tukevaa vartaloa vasten, -- mutta silloin ... hän huomasi
tämän itkevän. Hän hellitti ihmeissään, katseli äitiä, ja tämä
heittäysi pöydän yli katkerasti nyyhkyttäen. Augusta oli kaksi päivää
aikaisemmin kuollut.

Seuraavana aamupäivänä hän meni äitinsä kanssa kauhuissaan ja
itkettyneenä tuonne alas kukkasia viemään. Rouva Rendalen valitsi
sivuportin, hän tahtoi tulla sisälle takatietä. Silloin Nils Hansen
näki hänet työpajastaan ja tuli heti ulos; Tomas oli jäänyt hiukan
taemmaksi. Häntä niin järkytti käyskennellä vanhoja tuttuja teitä,
ettei hän voinut heti tulla perässä. Mutta hänen tullessaan sisälle
ja Nils Hansenin saadessa nähdä hänetkin, Augustan leikkitoverin ja
parhaan ystävän, mies puhkesi rajuun itkuun ja poistui.

Samoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan
ympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa
lattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura
tuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi
katsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas
pistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen.
Lapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset
kädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli
nähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella
hurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo
ikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.

Kuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista
koulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin
turviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta
haaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella,
millä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan.
Mutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema
vaikutti ihan päinvastoin.

Augusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän
kuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni,
joten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, -- se
olisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää
iankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä
aihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt.
Oli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet
iankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.

Karl taipui; eihän hänen ystävänsä epäillyt itse kuolemattomuutta,
joten hän saattoi mukautua tämän tahtoon.

Eikö siis Tomas ollenkaan koettanut loihtia Augustaa esille? Kyllä,
istuessaan pianoa kosketellen hän varmasti seurusteli Augustan
kanssa; he olivat istuskelleet sen edessä vieretysten. Menneisyyttä
hän siis ajatteli. Äiti kummastui eräänä päivänä, kun poika oli
antanut hiukan kiivaan vastauksen, mutta palasi heti jälkeenpäin
sisälle ja heittäysi hänen kaulaansa. Hän oli niin tottunut poikansa
kiivauteen, ettei sitä useasti pannut merkillekään, milloin tämä
vain ei ollut epäkohtelias. Hän katseli nyt poikaansa: "Mitä on
tapahtunut?" Silloin tämä punastui ja painautui hänen korvansa
lähelle, kuten hänen tapansa oli silloin, kun äiti ei saanut katsoa
häneen hänen puhuessaan. "Niin, kerran, kun olin vastannut sinulle
kiivaasti, Augusta tuli perässäni ulos portaille ja sanoi: 'Tomas,
sinä et saa koskaan sillä tavalla vastata äidillesi.' En silloin sen
enempää välittänyt siitä, mutta nyt -- nyt muistin sen, kun tulin
ulos portaille."

Tähän aikaan he innokkaasti lukivat yhdessä esimerkkejä Lucasin
kirjasta. Nämä monestikin ihmeelliset todisteet taipumusten ja
ominaisuuksien periytymisestä, jotka saattoivat puhjeta esille
useiden sukupolvien pysähdyksen jälkeen, vaikuttivat Tomasiin
syvästi; hän sai mietittäväkseen koko joukon kysymyksiä, joista
selvää saadakseen poikkeili tohtorin puheille.

Vähitellen hän antausi entisiin hommiinsa, mutta hän oli hiljaisempi.



5

Puhe


Neljätoista vuotta tämän jälkeen nähtiin eräänä keväisenä
ehtoopäivänä toukokuun alussa suuri vaellus pitkin puistokujaa
"Kartanoon". Kandidaatti Tomas Rendalenin piti esitelmällä vihkiä
pihalle rakennettu iso, uusi voimistelurakennus. Tässä tilaisuudessa
hän tahtoi selitellä, minkä suunnitelman mukaan hän johtaisi koulua,
jonka hän elokuusta alkaen ottaisi haltuunsa.

Tiedettiin, että tämä oli ollut hänen päämääränsä, jo ennenkuin
hän oli matkustanut Kristianiaan ylioppilastutkintoa suorittamaan,
-- ettei hänellä ollut kangastanut mitään muuta elämäntyötä
opiskellessaan ja sittemmin tutkintojensa jälkeen ottaessaan osaa
opetukseen useissa poika- ja tyttökouluissa ja nyt usean vuoden
aikana tutustuessaan kumpaisiinkin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa,
Englannissa ja lopuksi Amerikassa. Viimeksimainitussa maassa hän oli
parhaiten löytänyt, mitä etsi, kerrottiin. Itse hän oli lausunut,
että hänen elämänkehityksensä oli siinä puheessa, jonka hän tänään
aikoi pitää, ja sitä pidettiin kummallisena; oltiin uteliaita.

Niinä neljänä, viitenä kuukautena, jotka hän nyt oli ollut kotona,
hän oli rakennuttanut voimisteluhuoneiston, sillä entisen,
ritarisalin, hän oli muodostanut joksikin, missä voitiin tehdä
kemiallisia ja fysikaalisia kokeita, -- ei oikein tiedetty,
millaiseksi; mutta kaipahan se aikanaan saataisiin nähdä. Ja tornista
oli tullut pikku tähtitorni. Loputtomasti oli hänen laatikoistansa
purettu ja tuotu jotakin, mitä hän sanoi "havaintovälineiksi":
lapsille oli esitetty mitä ihmeellisimpiä näytteitä.

Kaikki tämä ja hänen laajat matkansa olivat maksaneet paljon. Millä
keinoin oli rahoja hankittu? Rouva Rendalen oli kerran saanut
selville, että metsät oli myyty kartanosta erikseen, osaksi ennen,
osaksi sen jälkeen, kun oli myyty talot, joihin ne kuuluivat. Toiset
näistä metsistä oli aikoinaan myyty vain täydellisesti hakattaviksi;
maa oli siis edelleenkin kartanon. Mutta kun ne olivat kauan olleet
käyttämättöminä, oli tämä unohdettu, ja ympäristön talot olivat
osittain ottaneet metsät. Muutamia oikeusjuttuja tästä asiasta rouva
Rendalen hävisi, toisia voitti, ja kelpo norjalaisilla tukkipuilla
Tomas ja Karl olivat opiskelleet, Tomas luonnontieteitä ja Karl
jumaluusoppia, ja kumpainenkin matkustanut ulkomaille. Karl oli
vuoden kuluttua palannut kotiin, mutta Tomas pitkittänyt matkojaan.

Näinä kuukausina nyt kotona ollessaan hän oli luennoinut ylimpien
luokkien tytöille, etenkin luonnontieteiden alalta, m.m. selitellyt
heille kaikkein uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta, näytellen
heille isoja piirustuksia! Kun lapset taas kertoivat aikaihmisille,
millä tavoin havainnot oli tehty, teki näidenkin mieli kuunnella,
joten ei ollut harvinaista, että vanhempia sisaria ja äitejä, jopa
isiäkin, istui sulloutuneina tyttösien sekaan kuuntelemassa häntä
"Kartanon" luokkahuoneissa.

Siten voi käsittää, miksi ihmistulva nyt oli niin runsas.

Tomas oli ruma, punatukkainen, kesakkoinen nuori mies, jolla
oli jokseenkin leveä nenä, harmaat siristelevät silmät ilman
kulmakarvoja, ainakaan näkyviä, ja kapeahuulinen suu kuten isällään.
Ja kuitenkin sanottiin koko tyttökoulun olevan hurmaantuneen häneen!
Tahdottiin nähdä ja kuulla, mitä tämä oli; siksi oli kolme naista
jokaista herrasmiestä kohti siinä liudassa, joka kuhisi ylös rinnettä.

Suurilta portailta rakennuksen edustalta oli tehty tie oikealle
julkipuolen ja edelleen sivurakennuksen ympäri pihan takalistolle,
yleinen koulutie. Sillä puolella oli uusi voimisteluhuoneistokin.
Mutta sen pääoven eteen, ylös portaille, oli asetettu vartija, ja
ulkopuolella ylt'ympärillä tunkeili joukko ihmisiä pannen osaksi
kovaäänisestikin vastalauseensa tästä kohtelusta. Andreas Berg oli
saanut toimekseen pitää silmällä, että ainoastaan "lasten vanhempia"
pääsi sisälle. Kutsu oli nimenomaan kohdistunut heihin, mutta tätä ei
ollut huomattu tai ymmärretty, tai oli tahdottu kuitenkin yrittää ja
noustiin nyt kapinaan. Tietysti nämä olivat enimmäkseen nuorta väkeä.

Suurta hilpeyttä syntyi joka kerta, kun joku vanhempi, joka ei ollut
virallisesti tunnustettu isäksi tai äidiksi, torjuttiin takaisin.
Anton Dösen -- jota nimitettiin myöskin "ranskalaiseksi Döseniksi",
sillä hän oli asustanut useita vuosia Ranskassa ja kävi nyt kauppaa
ranskalaisilla korutavaroilla melkein suoraan vastapäätä Jensenin
neitejä "Pummin" varrella, -- esittäysi "isänä" ja pyrki sisälle; hän
ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, samainen ranskalainen Dösen.
Syntyi suuri hilpeys! Horjumattoman totinen Andreas Berg peräytti
hänet takaisin, ja ranskalainen Dösen kysyi, mitä hornaa sitten
tarvittiin sisällepääsemiseksi? Täytyikö hänen rientää kaupunkiin
hankkimaan papintodistus siitä, että hän oli isä?

Ranskalaisella Dösenillä oli nimittäin etuoikeutena tunnustaa
julkisesti kaikki syntinsä; ihmiset mielellään kuulivat niitä.
Hänen myymälästään ostettiin paljon hänen keveistä tavoistaan ja
puheistaan huolimatta; kilpailu kahden vinon Jensenin neidin kanssa
muotihepenien myynnissä ei ollut vaarallinen.

Mutta kas, tuossahan Jensenin neidit tulivatkin, ja he pääsivät
sisälle! Rajaton riemu seurakunnassa! Sillä senhän tiesivät toki
kaikki ihmiset, etteivät Jensenin neidit, Jumala paratkoon, olleet
lasta synnyttäneet! Andreas selitti sen johtuvan siitä, että heillä
oli sisarentytär koulussa. "_Siitäkö_ syystä he eivät ole lasta
synnyttäneet?" -- "Ei, siitä syystä he pääsivät sisälle; he olivat
vanhempien sijaisia." -- "Mutta", arveli Dösen, "täytyyhän sitten
merkitä enemmän olla _isä_ kuin isän sijainen." -- Suurta suosiota.
-- "Olenhan muuten minäkin isän sijainen niille, joille annan ruoan
ja palkan; enkö ole?" -- Tähän ei Berg vastannut mitään. Nyt tulivat
pormestari ja hänen puolisonsa. Heitäkään ei Berg tahtonut päästää
ohitseen, sillä he eivät olleet "vanhempia", eikä heillä myöskään
ollut holhotteja koulussa.

Dösen hurrasi ja taputti käsiään, ja monet hänen mukanaan; kajahteli
yleinen naurunremakka. Kaikkihan tunsivat pormestarin eivätkä hänestä
pitäneet; odoteltiin siis jotakin hauskaa. Pormestari tulistuikin
paikalla niin vimmastuneeksi, ettei voinut puhua, änkytti vain
ja viuhtoi. Hän oli pitkä, laiha, kakkulanenäinen mies, jolla
oli huulillaan ainainen virnistys -- ei iloisuudesta tai muusta
sellaisesta, ei, vaan huonosta vatsasta; sen leima kuvastui hänen
vääntyneillä kasvoillaan.

Vihdoinkin hän sai puhekykynsä ja kysyi Andreas Bergiltä, oliko tämä
hullu. Ja pormestaritar, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään
jouduttausi etunenään, huomautti, ettei kaupungissa voitu sulkea
mitään kokousta pormestarilta. Tämä ei vähääkään tehonnut Andreas
Bergiin; hän ryhtyi avaamaan toisille tulijoille, jotka todellakin
olivat lasten vanhempia, ja lukitsi sitten taas. Nyt täytyi Dösenin
puhua pormestarin puolesta. "Andreas Bergin pitäisi ymmärtää,
että kun pormestarilla ei ole lapsia, ei se ole pormestarin vika;
niin, eikä pormestarinnankaan." -- Pauhaavia suosionosoituksia. --
"Vanhempien paratiisia ei voida kokonaan sulkea pormestarilta tuosta
syystä, kun kerran sentään...", hän ei päässyt pitemmälle: pormestari
kysyi, oliko hän hullu. -- "Kyllä, teidän puolestanne, herra
pormestari!" vastasi Dösen. Siitäpä vasta naurun mellakka remahti!

Samassa saapui pikku vaimonsa kanssa suutari Nils Hansen. Häneltä oli
pormestari toki satoja kertoja kysynyt, oliko hän hullu, -- niin että
Nils Hansen nauroi heti, kun kuuli tuon sanan. "Kuka _nyt_ on hullu?"
hän kysyi.

"Andreas Berg!" vastasi pormestari.

"Ei, minähän", huusi Dösen.

"Pormestari!" luikkasivat jotkut joukosta.

"Ajatelkaahan", sanoi pormestari Nils Hansenille, "Andreas Berg on
niin häpeämätön, että -- että -- epää vaimoltani ja -- ja -- ja
minulta pääsyn sisälle!"

Nils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä
vastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: "Hyvä ystävä, miksi?"
Mutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä.
Hän avasi suutarin pariskunnalle: "Olkaa hyvä!" sanoi hän. Ja heidän
täytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän
peräänsä: "Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole
saaneet lapsia!"

Tämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi
ulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin
ovea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.

Keskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen.
Maaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan
naisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan "vanhempia"
oli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista
nimitettiin "neiti Kriegeriksi"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.

Maaherra, lisänimeltään myös "tyttöjen Jukka", vaaleaverinen,
kapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä
seuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina
kumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus
selviönä, ettei naista, jonka _hän_ otti mukaansa, mitenkään voitu
torjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta
kiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän
liittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti
tuijoteltavana, -- hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin.
Kaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän
näytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja
kohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas
alhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.

"Onko siis niin _vaarallista_, jos neiti Krieger pääsee sisälle?"
tokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä;
hän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään,
avatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä
ja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle.
Rouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär
kintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi
siihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa
häntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra
ritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon.
Maaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen
oli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi
harmaaseen liveriin puettu ajuri.

Siinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan
sisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla
herttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt
auttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle.
Hän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli
ystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa
väkijoukon läpi.

Rouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties
oikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin
ja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta
portaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä
maaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan
ympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne
vilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin ...
mitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne
ripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle;
hän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, -- Luoja tiesi mitä
nauroikaan.

Rouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä.
Maaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani
toisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi
yhdessä. -- Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä
oli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi
muutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen
ystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle
ja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle,
ja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle,
soluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän
muistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä
Niels Fürstiä, meriväen luutnanttia.

Jos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona,
tarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan
perässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta --
insinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko
Niels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien
ensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään
punastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. -- Ritarillinen
maaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi
pari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.

Samassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli;
mutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat
päärakennuksen oppilaskäytävästä -- siitä, joka johti tornin kautta.
Pormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan!
Pantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi
se, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan
oikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle
ovelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut
riippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi
pormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.

Lähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa.
Berg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi
ja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden
jälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.

Hän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot
olivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin
loistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa
kunnioitusta osakseen.

"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa;
täällä tulee nyt olla rauhallista."

Hän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja
kun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian
toisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta
lähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista,
sillä tuo pormestarin juttu oli tukala. "Nyt ei kai enää tule lisää,
niin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!" Ja
sillä oli kaikki valmista.

Hän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli
totuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen
tekivät, nousi vähitellen koko yleisö.

Hän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen
korokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat
täynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat
tuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.

Tomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori
Holmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli
punakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat
ivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja
puolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan
harmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.

Tomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen,
sorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä,
ja totisesti -- hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin
hienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa
puvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan.
Hän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa
liikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli
hermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää
silmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti
puhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja
sisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green
kappalaisen Karl Vangenin taluttamana.

Niin, nyt hän oli _vanha_ Green, köyryinen ukko, joka käveli
varovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat
niitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät
silmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli
aikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin,
vartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui
kunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli
varattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui
toiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.

Hän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa,
siten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan
nenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän
siirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän
katseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja
tänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille
-- ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen,
sydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.

Yleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä
puhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä
tarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa
tästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen.
Hänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista
rajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä,
joilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella
odottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.

(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä;
hän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi
tämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä
jonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, --
ja jatkoi täyttä vauhtia.)

Ei ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa
tästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin,
mies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos
hän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja
yhteiskunnassa.

Tähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.

"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle
kerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen,
joiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt;
sellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi.
Luullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen.
Nautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä
maaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla
kerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa
jaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on
tavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä.
Kaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun
se leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan
enimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista.
Meidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän
liioittelumme, meidän ärtyisyytemme, -- milloin niiden tuottajina
eivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset
sairaudet, -- johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on
rappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties
viimeisessä lisääntynyttä.

"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää
niin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina
on vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein
tärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka
tietävät, että se _on_ tärkein.

"Sentähden ei koulukaan tässä ole tehtävänsä tasalla, naiskoulu ei
lähestulkoonkaan.

"Se naisnuorison koulu, jossa olemme tällä hetkellä, on
opetuslaitoksena yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin maassa. Sen
tiedän, mutta johtajattaren suurena murheena hänen kaiken toimintansa
aikana on ollut, ettei hän ole saavuttanut sitä päämäärää, jonka
oli itselleen alkuaan asettanut, -- tavallista _suuremman_ lisän
antamista siveelliselle kasvatukselle. Tästä on äitini puhellut
kanssani enemmän kuin mistään muusta, joten se viimein kehittyi
minunkin jokapäiväiseksi ajatuksekseni. Minun syntyperäni,
kasvatukseni, elämäni kulku olivat useammalla kuin yhdellä tavalla
määränneet sen elämäntyökseni."

(Hänen äänensä värähteli hiukan; hänen täytyi pysähtyä. Hänen äitinsä
oli liikuttunut. Yleistä tuijottavaa kummastusta.)

"Naisen siveellinen kasvatus? vastaavat useimmat. Onko siinä mitään
vikaa? Rahvaan keskuudessa kylläkin; mutta kaupungin sivistyneissä
luokissa? Eikö se ole erinomainen? Uskonnon turvassa, kodin puhtaassa
ilmassa, koulun säännöllisessä työssä, samaan sukupuoleen kuuluvien
ikäisten parissa?

"Niin, kuinka onkaan tämän kaiken laita?

"Sallikaa minun ensin ottaa puheeksi kodin puhdas ilma; aivan
ohimennen. Merikaupungissa -- sen kai kaikki myöntävät -- ei
siveellinen virtaus ole voimakkain virtaus. Kauppamiehet ja
merimiehet -- se johtuu heidän kehityksestään -- kuuluvat
siveellisessä suhteessa kehnoimpiin. Kukaan ei rohjenne sitä kieltää.
Jo nuorena aloitettu harhaileva elämä työntää kaltevalle pinnalle
siveellisyyden. Kauppamiehen elinkeino, jossa voittoprosentti
alituiseen häilyy kohtuullisen ansion ja -- varkauden välillä, ei
lujita siveellistä tahtoa. Sivistys on tavallisesti ylen vähäinen,
lukeminen supistunut pariin sanomalehteen ja romaaneihin, seurustelu
oman säädyn ja perheen ulkopuolella melkein olematon; siinä on
siten niukasti vastapainoa. Merimiehen elämä on tavallisesti
irtolaisen elämää kaikenlaatuisessa seurassa ympäri maapallon.
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on laivuri sivistymätön mies,
kenties raaka, usein laivan isännän polkema; hän polkee melkein aina
itse, missä tilaisuus siihen houkuttaa. Ja kun olot ovat meillä
kehittyneet nykyiselleen: että laivuri on oppinut juonittelemaan
itselleen prosentteja rahdista kuten myöskin kaikesta, mitä hän
laivan tarpeiksi ostaa, jopa vedestäkin, -- minä tiedän sellaisia
esimerkkejä! -- siis ovelaan varasteluun -- -- niin käsitämme, ettei
sellaisessa elämässä kasvateta ankaria periaatteita. Siinä tuleekin
yleensä annetuksi raaka esimerkki alaisille.

"Ja kun koko tämä joukko kääntyy kotipuoleensa, ei se
tapahdu kaupungin siveellisen tahdon vahvistamiseksi eikä sen
luonteenlujuuden lisäämiseksi. Ja mitä koteihin tulee, etenkin
laivurien, niin käsitämme, että lasten kasvatus olisi voinut kaivata
vankempaa tukea. Jos kaikki eivät käsitä tätä, niin selvitän sen?"

(Jospa ne, jotka tämän lukevat, voisivat nähdä yleisön säikähdyksen,
hämmingin, epävarmuuden, tuskan; yksityisten henkilöiden raivon, --
esimerkiksi kolmen ruskeanpunaisen laivurin! --, toisten kiinteän
tuijotuksen alas hattunsa pohjaan, käsiinsä tai etumiehensä selkään,
mutta myöskin moniaitten häväistysjutusta johtuvan vahingonilon!
Nämä viimeksimainitut olivat ainoat, jotka uskalsivat katsoa ylös.
Silmäykset kohdistuivat ahnaina hymyilevään Engeliin, laivureihin,
kauppiaihin, maaherraan, heidän rouviinsa, -- kaikkiin, joilla oli
omasta tai toisen puolesta jotakin jalkapuussa istuttavaa! Siellä
oli naisia itkuun herahtamaisillaan häpeästä, suuttumuksesta,
kauhistuksesta sen takia, että heidän täytyi olla saapuvilla; he
olivat karkaamaisillaan joka silmänräpäys, mutta eivät rohjenneet.
Siellä oli miehiä, jotka ajattelivat: jos tätä jatkuu puoli
tuumaakaan pitemmälle, -- niin, silloin totta toisen kerran nousen
minä! Mutta he eivät nousseet. Kun tohtori niisti nenäänsä,
säikähtyivät kaikki, kuin hän olisi ukkosena jylissyt.)

"Monet kai luulevat, että kun lapsi ei näe mitään loukkaavaa kotona
tai kuule ruokottomia puheita, on siinä tehty kaikki, mitä tehdä
voidaan, erittäinkin jos myös pidetään silmällä, ettei se itse joudu
mihinkään hullutukseen.

"Minä sanon, että niin kauan, kun ei enempää tehdä, on lapsi kaikelle
alttiina.

"Täällä haaveillaan tietämättömyyden viattomuutta; se on yhteydessä
aiheen kanssa, josta en voi nyt puhua, -- hankin kyllä myöhemmin
tilaisuuden siihen. Täällä rajoitun sanomaan, että se viattomuus,
joka tietää, mitkä ovat vaarat ja on taistellut niitä vastaan
nuoresta asti, _yksistään se on voimakas_.

"Kaikki kasvatus, joka tällä alalla jotakin saa toimeen, panee
välttämättömäksi ehdoksi _täydellisen luottavaisuuden lapsen ja
vanhempien kesken._ Joka tapauksessa lapsen ja äidin kesken, tai
koko ajatukseni ilmaistakseni: lapsen ja sen vanhemman välillä, joka
paremmin kykenee säilyttämään lapsen luottamuksen; tämä on nimittäin
erikoinen lahja. Ja ellei kumpaisellakaan vanhemmista ole sitä, kuten
voi helposti sattua, niin hankkikoot jonkun, jolla se on! Tehkööt
kaikkensa, jotta tämä tapahtuu!

"Jos lapsen isä on mies, joka ei itse ole kelvollisesti kestänyt
taisteluaan, olkoon se hänelle tullut aikaisin tai myöhään, niin
hän on tässä työssä -- ei ainoastaan viidentenä pyöränä vaunun
alla; se kävisi toki päinsä, -- vaan tavallisesti hän on esteenä.
Sillä silloin hänen olemuksessaan, puheessaan, seurustelussaan on
useimmiten jotakin, mikä loukkaa tai houkuttaa; se, mitä pitäisi
käsitellä vakavasti ja lujasti, käy hänen läsnäollessaan huvittavaksi
tai häilyväksi.

"Ja tässä kaupungissa, sikäli kuin minä sitä tunnen ja varsinkin
mikäli _ne_ sen tuntevat, jotka ovat paikkakunnalla vanhoja ja
käyneet terävänäköisiksi tässä asiassa, -- tässä kaupungissa ovat
luullakseni useimmat kodit siinä suhteessa kehnoja. Isät eivät ole
apuna; äitien yritys täyden luottavaisuuden säilyttämiseksi ikään
kuin toveruksien kesken, on varmasti varsin laimea, -- sääntönä on
kai, että sitä tuskin yritetäänkään. He eivät ymmärrä sitä yrittää.

"Näin ollen pysyy myöskin _koulun_ työ asian hyväksi pettymystä
tuottavana. Se voi nimittäin helposti syöstä lapset jalon opin ja
huonon käytännön välille. Tieto pahasta, kun sitä ei tue valpas,
luottavainen suhde, voi helposti koitua kiusaukseksi sekin; jo
Paavali on sen pannut merkille.

"Edellytän siitä syystä, että ensi alussa meidän työmme joutuu
elämässä useastikin todistamaan meitä vastaan; mutta ei ole
kuitenkaan mitään muuta tietä kuljettavana, -- ei, ei mitään muuta!

"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa?
Eikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua
tähän, hankkia välineet -- kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä;
kysykää kokeneilta kasvattajattarilta!

"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi,
todistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät
avonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa,
järjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista
vierasta, -- eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän
sanoo, _että näin käy useimpien._ Muu on poikkeuksena; tämä on
sääntönä."

(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan
naisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja
häikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi
-- olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin
koulun oppilaita.)

"Siis: _tähän_ on työ perustettava; tämän siirtymiskauden
kohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.

"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä.
Tähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä,
ovat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää
ylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät
hiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.

"Entä uskonto? Eikö _se_ voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin,
mitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti
välttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee
elämänkatsomukseksi. _Ja se on hyvin harvinaista._ Älkää perustako
liian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras
uskonnollisuus pysyväisesti.

"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa,
mitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me
emme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä,
että useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.

"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia
voi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja
täydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse
saadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen
heidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras
uskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat
lastenkin keskuudessa ani harvat.

"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua
vastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen."

(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin,
joita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat
liikkumattomina kuin jumalankuvat.)

"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä
tärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen
täydessä vakavuudessa -- mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka
valmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee
ripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos
se kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä
tueksi.

"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän
koulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl
Vangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä,
siihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän
aamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena
on, että hän johtaa tämän laumansa ripille."

"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä
_syvällistä ja kaunista suhdetta_ ainoastaan joillekuille harvoille.

"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. -- Viime aikoina on", hän
jatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, "alettu korottaa
historian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien
aineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän
muokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä
siinä suhteessa.

"Apua on tietysti aina siitä", hän arveli, "että lapsi oppii
tuntemaan suuria, hyviä esimerkkejä, tutustuu yleviin ajatuksiin ja
saa -- vaikka niukankin -- yleissilmäyksen ihmiskunnan elämänkulusta
kuten yksityisen kansankin, yksityisen suurihmisen. Mutta pääasiaksi
ei voi koskaan tulla _se_, että kuulee kerrottavan _muista_."

(Nyt yleisö alkoi käydä uteliaaksi; mihin hän lopulta tähtäsi? He
tunsivat, että nyt pitäisi sen viimeinkin kuulua.)

(Hän ojentausi katederin yli ja sanoi verkalleen:)

"'Tärkein tieto ihmiselle on oppia hoitamaan itseään, ja lähinnä
tärkein on oppia hoitamaan jälkeläisiään.' Nämä Herbert Spencerin
sanat ovat pian koko maailman ohjelmana."

"Ennenkuin tämä tulee tärkeimmäksi koulullekin, eivät muutkaan aineet
saa oikeata sijaansa ja siitä riippuvaa järjestystään.

"Mutta sillä, että oppii itseänsä hoitamaan, jälkeläisiään hoitamaan,
on siveellinen tarkoitusperä, se on ainoa keino, jota voidaan tässä
käyttää perustuksena.

"Jos sinä varhaisella iällä saat riittävästi tietoa siitä, millä
tavoin ruumiisi on muodostunut ja toimii, ja jos saat suoran
selvityksen siitä, miten sinä voit vaurastuttaa tai vahingoittaa
sitä ja itsesi kautta niitä, joita sinusta syntyy tai riippuvaisiksi
joutuu, ei tämä sinun tietämisesi ainoastaan ole varmin vartijasi,
jos _tahdot_ sitä käyttää, vaan se myös tavallisesti tekee
sinut halukkaaksi sitä käyttämään. Vastuuntuntoa herättää tieto
voimakkaammin kuin mikään muu. Mutta älköön tietoa annettako liian
myöhään.

"Minun ei tarvitse sanoa, että yleinen koulu antaa sitä liian vähän
-- eikä anna sitä sillä tavalla kuin pitäisi."

"Tiedettäköön, miksi sitä annetaan. Oltakoon avosydämisiä,
perusteellisia, älköön salattako yhtään mitään; juuri se, mitä nyt
yleensä salataan, _on tärkeintä._"

"Minä puhun kehitysiästä. Tietääkö lapsi, mitä se on, mikä silloin
alkaa, ja miksi se alkaa, -- tarkoitan täydellistä tietämystä?
Tietääkö se, mitä kiusauksia silloin koituu, tai minkätähden niitä
koituu? Onko se oppinut, millä näitä vastustetaan? Onko se oppinut,
millä tavoin se sinä aikana voi rakentaa edellytyksiä terveydelle
ja siten luonteenlujuudelle, valoisalle maailmankatsomukselle,
onnelle? Että tästä ajasta siis riippuu elämän jatko, niin, seuraava
sukupolvi?"

"Onko tätä opetettu siten, että tieto on juurtunut lapsen tahtoon?
Ovatko ne aineet, jotka edellä mainitsin, tässä tulleet kaikin
voimin avuksi sillä, mikä juuri nyt, juuri tässä voisi johtaa
mielikuvituksen jaloille urille, vahvistaa päättäväisyyttä,
innostuttaa? Sillä lapsia, varsinkin nuoria tyttöjä, voidaan
innostuttaa."

"Tai laskeutuakseni siihen, mihin kaikki kykenevät: tietävätkö kodit,
että siinä iässä ovat jotkin ruokalajit ja mausteet muutamille
luonteille vaaraksi? Että silloin on mieluimmin pidettävä määrättyä
ruokajärjestystä, ja siinä tapauksessa millaista? Tietävätkö koulut,
että erikoisen voimistelun tulee osaltaan olla siinä tukena?"

"Eivät kaikki lapset kaipaa samaa luottavaista suhdetta, huolenpitoa,
käsittelyä; moniaat eivät kaipaa kerrassaan minkäänlaista. Mutta että
useimmat kaipaavat, -- sen tiedätte omasta kokemuksestanne. Te olette
kaikki olleet kerran nuoria, ja teillä on ollut tovereita."

(Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Voitiin kuulla pienen linnun
viserrys kaukaa, kaukaa ulkoa.)

"Kysyn vielä lisäksi: eivätkö tässä iässä oppineet salailemaan ne,
jotka eivät olleet sitä ennen oppineet? Ja toimimaan piilossa?
Häpeilystä loukkaantuu kunniantunto, sen mukana rohkeus. Kun jotakin
asiaa saa kosketella, toista ei, -- niin silloin saamme kolahduksia
rohkeudellemme. Aivan hiljaisesti, tavallisesti huomaamattomina,
alkavat tässä iässä itsehävityksen voimat ruumiissa ja luonteessa
Kukaan ei rohkene väittää minua vastaan!"

(Hänen kamalat pysähdyksensä olivat miltei pahemmat kuin kaikki, mitä
hän sanoi. Tässä hän taaskin pysähtyi; hän nimittäin siirtyi nyt
uuteen näkökohtaan.)

Mutta onko missään päin maailmaa, hän kysyi, koulu järjestetty sillä
tavoin, kuin nämä kokemukset vaativat?

Tähän hän vastasi seikkaperäisesti kuvailemalla useita Amerikan ja
Englannin kouluja, jotka olivat osaksi yksinomaan tyttöjä, osaksi
tyttöjä ja poikia varten yhteisesti, samoin kertomalla useista
korkeakouluista, joista toiset oli perustettu yksistään nuoria naisia
varten, toiset taas sekä nuorille naisille että miehille yhteisesti.
Hän ei tarkoittanut niiden jokaisen esittävän kaikkea, mitä hän olisi
toivonut; mutta jokainen esitti jotakin, muutamat paljonkin siitä.

Varsinkin hän selosti laajemmalti erästä Bostonin lääketieteellistä
yliopistoa, jossa muuan naimaton nainen oli anatomian professorina
ja opetti molempiin sukupuoliin kuuluvia nuoria ylioppilaita. Hän
kertoi tämän professorin erityisesti pitävän huolta siitä, että hänen
naisoppilaistaan tulisi opettajattaria kaupungin tyttökouluihin.

Tämä naisprofessori oli sitä mieltä, että jokaisessa koulussa
tulisi olla lääkäri opettajana. Joko lääkärin itsensä tai jonkun
muun luonnontutkijan tulisi johtaa lapsen luonnontutkimusta
kokonaisuudessaan, mutta aina siten, että opetettava sai tehoisia
vaikutelmia. Jo lapsi saattoi mikroskoopilla nähdä, miten esimerkiksi
kasvi on rakentunut soluista ja miten kaikki sen erilaiset osat
kehittyvät yhtenäisestä perustasta; havaita kasvien hengitystä,
solujakoa, latvan kasvua, hedelmöittymistä, saada mielikuvituksensa
soimaan, vieläpä luonnon työn ja sopusoinnun ohjaamana.

Lasten piti aikaisin oppia pyhästi ihailemaan kaikkea, mikä
oli tervettä, raikasta, luonnollista, ja säälimään kaikkea
vahingoittunutta ja sairasta, inhoamaan kaikkea luonnotonta, mutta
samalla säälimään siinäkin.

Tehtäköön analyysejä ja hankittakoon mikroskooppeja sekä sellainen
määrä kuvia ja laitteita, ettei voi olla puhettakaan minkään
pääkohdan häilyvästä ymmärtämisestä tai opetuksen muodostumisesta
pelkäksi kyllästyttäväksi läksyjen pänttäämiseksi tai rasittavaksi
luentotunniksi. Koulutyö olkoon omakohtaista, todella voimia
kehittävää työskentelyä opettajan opastuksella.

Koulu kävisi tietysti paljon kalliimmaksi kuin nykyinen;
opetusvälineiden hankkiminen, kun nämä tahdottiin kunnolliset,
oli varsin tuntuva menoerä. Hän kertoi heille, mitä yksistään
mikroskooppi maksoi, ja niitä tarvitsi jokainen koulu _monta;_ sitä
paitsi tarvittiin opettajille suurempi palkka.

"Sotamenoarvio saa sen korvata", hän sanoi leikkisästi. Siveellisesti
ja ruumiillisesti voimakas sukupolvi, -- se oli täysi hyvitys.

Ajan hankkimiseksi täytyi -- paitsi sitä täydellistä välinekokoelmaa,
joka suuressa määrin lyhensi luennoimista, -- osaksi myöskin
muita aineita esittää kokonaan toiseen tapaan kuin nyt ja kaiken
läksyjen lukemisen tapahtua opettajain avulla koulussa. Siten olisi
koulua pidettävä sekä aamu- että iltapäivällä, ja koulupaikalla
nautittaisiin ateria, riittävästi voimakasta ruokaa. Koulusta
tullessaan oli lapsi täydellisesti vapaa, ilman mitään omantunnon
pelkoa huomispäivästä. Kaikesta tästä ja erittäinkin opetuksen
järjestämisestä uuden suunnitelman mukaan hän aikoi puhua samaan
aikaan ja samassa paikassa seuraavana lauantaina, ja siihen hän kuten
nytkin kutsui lasten vanhemmat.

Hän ei tahtonut salata mielipiteenään olevan, että ennen pitkää koko
maailmassa opetus järjestyisi tässä esitettyyn tapaan ja tapahtuisi
kokonaan valtion, kunnan kustannuksella. Tämä oli yhteiskunnan suurin
asia.

Mutta siitä välittämättä, mitä oli tulossa ja mikä oli olevaista,
seurasi nyt hänen koulunsa naisen voimien ja kuntoisuuden
kehittämiseksi sitä latua, jota _hän_ piti oikeana. Kaikista uusien
aatteiden julistamistavoista oli esimerkki pätevin.

Hän pyysi hartaasti vanhempien apua! Hän tahtoi yrittää toimittaa
tälle kaupungille sen kunnian, että se kävisi edellä. Mutta se oli
menoja vaativa yritys. Mitä maksoikaan pelkästään se naislääkäri,
joka nyt siirtyi tänne Amerikasta, johtamaan sitä opetusta, jota hän
piti koulun tärkeimpänä!

(Liikehtimistä, sorinaa, vilkkautta yleisössä, ensi kerran koko
esitelmän aikana.)

"Niin, Bostonissa olen tavannut norjalaisen naisen, joka muutti
synnyinmaastaan hyvin nuorena ja on useita vuosia takaperin
suorittanut tutkintonsa lääketieteellisessä yliopistossa; hänen
nimensä on Cornelia Hall." (Hän äänsi nimen englanniksi.) "Tämä
nainen on jo saanut tottumusta tyttöoppilaitosten opettajattarena.
Hän on myöskin hankkinut itselleen käytännöllistä harjaannusta. Hänen
tännetulonsa on uhraus, jonka hän tekee isänmaansa hyväksi; mutta me
emme voi ottaa sitä vastaan sillä tavoin, että hän kolmentuhannen
dollarin vuosituloista siirtyisi tavalliselle norjalaisen
opettajattaren palkalle. Täällä hän ei voi ansaita lääkärinä; hän
ei saa täällä harjoittaa ammattiansa paitsi 'puoskaroimisasetuksen'
ehdoilla, jotka ovat alentavia muualta tulevalle lääkärille kuten
sille kansallekin, joka on sen asetuksen laatinut."

"Edelleen koulun kojekokoelma on kylläkin aika runsas, mutta tuskin
se voi kasvaa kyllin suureksi. Sikäli kuin se lisääntyy, keventyy
opetustyö."

"Minä en häpeä tunnustaa, että äitini, joka on käyttänyt tähän
kokonaisen omaisuuden, ei mitenkään voi mennä pitemmälle; olen
kenties jo rasittanut hänen voimiaan liiaksi. Käännyn siis
luottavasti kaikkien läsnäolijoiden, erittäinkin naisten, puoleen ja
sanon heille: jos kokemuksesta tiedätte, mikä tässä on kysymyksessä,
minkä arvoinen on tietorikas nainen, joka on oppinut hallitsemaan
itseään, nojautumaan itseensä, -- niin tulkaa avukseni! Lastenne
tähden tehkää se! Hyvän esimerkin vuoksi tehkää se!"

"Mitä minuun tulee, -- niin minä tahdon elää ja kuolla tämän asian
hyväksi täällä synnyinkaupungissamme."

       *       *       *       *       *

Viimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen
vallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti
voimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois
katederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan
yli taloon.

Yleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi
heidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan
oli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota
ajatuksiaan.

Muutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten
kaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä
tuottava hetki.

Hänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi
hän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää
häneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella
kivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja
istunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause
lauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen
vaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta;
häntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea
luonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin
avonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan
vallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he _kerran
elämässään_ kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui
hänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen;
hän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi
hänet valtaansa.

Kun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät
leimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat
täyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä,
ja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta
kuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä
valmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä
vastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties
myöskin pyytää häntä viemään tervehdykset _sille_, joka oli rientänyt
tiehensä.

Ja ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit
tulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina,
sydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja
pyysivät lausumaan "koulunjohtajalle" tuhannet tervehdykset; jos
he saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään
häntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen
tullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei
edes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut
ajatelleeksi; ei kukaan.

Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan
hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää
tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!

Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus
ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja
mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.

Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen
työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti
siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana,
lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi
tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi
hedelmälle.

Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! _Hän_
tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä
kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen
ajatus, joka nyt soinnahteli.

Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen
pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä,
jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!

Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys,
vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan?
Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä,
nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman
perintönsä; -- ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut
siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan
ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua"
sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, --
nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa
avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?

Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua
yleisön eteen kiittämään Jumalaa, -- niin, vaikkapa laululla, joskaan
hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että
jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen
kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään
merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!

Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit;
mutta ei ketään muuta. He läksivät.

Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja
mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa
_hänet_ nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta
nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän
katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi,
nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä
rouva, tämä oli kelpo työ."

"Niin, eikö ollutkin --?"

"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä
_ei_ olisi tehty."

"Mutta rovasti --?"

"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää,
ja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä
minulta! Hyvästi, rouva!" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi
astua alas.

Yksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin
rouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut
esitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut
sitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä
olivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta
sittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt
kysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin
että hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut
äidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa...
Karl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti!
Oi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin
rouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä,
mutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva
Rendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten
hän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä;
katselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle
rovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.

Tästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin
kukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan
poikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt
yltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei
voinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa
kaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: "Tomas, rakas
Tomas! Sinä minun Tomasini!"

Toinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt
vahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän
sanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt
jälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää
tuskallisuutta, pistoksen sydämessään.

Mutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi,
ja hän otti kylpynsä. --

Andreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen
kuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana
pääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä
voimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.

Tähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä
alas lattialle.

Silloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi
punoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet
tippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa
vasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen
tummaan.

Berg seisoi ankarana. "Näin useaan kertaan, että purje liikahteli",
hän sanoi. "En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin
tapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista
neitokaista. Ettekö häpeä?"

Toinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.

"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?" sanoi
Berg sille, joka nauroi. "Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja
ylimmällä luokalla. -- Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne?
Nils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt
saada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain
kerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi
aina ihmisten lailla, hän. -- Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä
minä menen rouvalle sanomaan." Hän ei ollut vielä ulkona ovesta,
kun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä
he olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin
kasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin
käsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.

Se johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet
kätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja
kirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä!
Vaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava
paikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa;
vähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet
purjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.

Toinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät
oikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä
näköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät
rakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä
tiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää
täysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta
puolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän
luokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja
vetäneet heidän ylitseen purjeen.

Heillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen
he olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.

Tuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä
he odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä
ainoastaan vanhemmat saisivat tietää.

Ja nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa
pahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että
saattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin
he kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle.
Tuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat
istuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja
katoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt
keittiöön.

Nuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se
uskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen,
ainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka
lausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!

Ja jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin
tässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat
uljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa
tulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa,
suurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot,
mutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä
koholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa
tukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät,
koko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa
samassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin,
hauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä
yhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien
kanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä
ylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta
parhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi,
vaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!

Andreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.

Andreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja
hänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa
jäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi
tavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko
sivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa,
yllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka
tytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa
tukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta -- Tomasin äänenpainolla,
hänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, ... todella
kaunopuheisesti ... niin, _siinä_ oli yksi, joka oli kuullut!

Kelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille,
todellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei
hänen tuloaan käsitetty.

Noran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja
nähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen
oli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti
äänensä ja sanoi: "Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä.
Näen teidän _käsittävän_ sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran
muistin vertaista en ole ikinä kuullut." -- Ei ollut kuullut mitään
"niin verratonta vertaista" -- oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä
lausuttu koulussa!

Mutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään
rouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan
kaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti
itkuun.

Niin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: "Sinä
olet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun
olette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme
itsellemme oikean pakinahetken."



YLEISESIKUNTA


Nyt ajattelee ymmärtäväinen lukija: tästä tulee koulun kuvailu. Ja
sitä mieltä olen minäkin, että niin pitäisi.

Mutta elämän päättely ei aina ole sama kuin meidän, ja meidän on
noudattaminen edellisen säädäntää.



1

Suuri puhe ja pieni kaupunki


Jo samana iltana tiesi Tomas, niitä rovasti Green ajatteli; Karl tuli
tuoden sen viestin.

Tomas tuli ulkona häntä vastaan nähtyään hänet puistokujassa, ja he
tekivät pitkän kävelyn sisämaahan vasemmalle päin.

Rovasti Green oli edellyttänyt, että kun Tomas aikoi esittää
opetussuunnitelmansa, oli tosiaankin kysymyksessä opetussuunnitelma
eikä mitään oleellisesti toista; hän ei ollut silmänräpäykseksikään
ajatellut sitä mahdollisuutta, että siitä muodostuisi ohjelmapuhe
suurin piirtein, opetussuunnitelman jäädessä vain vihjaukseksi.

Kenties voidaan sellainen puhe sellaisesta aiheesta jo nykyään pitää
maassamme, mutta siinä tapauksessa ainoastaan parissa suurimmassa
kaupungissamme; pienissä tuskin kymmenenkään vuoden kuluttua. Ja
puhujan tulee olla vapaana liikkuva mies. Mies, joka tahtoo perustaa
koulun sellaisen puheen nojaan, -- niin, mitään järjettömämpää
yritystä ei vanha herra voinut ajatella. Karl oli saanut toimekseen
ilmoittaa tämän hänelle sananmukaisesti; Tomasin ei nimittäin pitäisi
olla harhatoiveissa siitä, mitä nyt seuraisi. Jos koulu tämän jälkeen
pysyi pystyssä, niin se oli yksinomaan sen arvonannon ansiota, jonka
hänen äitinsä oli sille hankkinut. Tuollaisen haasteen jälkeen koulua
tuomittaisiin -- ei opetuksensa mukaan, ei, vaan jokaisen koulusta
jo tänä vuonna pääsevän tytön mukaan sitä tuomittaisiin. Jos _hän_
astahtaisi harhaan, saisi koulu sen viakseen. Rovasti kuuli puheesta,
että tätä pelkäsi Tomas itsekin; miksi ihmeessä ei hän ollut siis
pysynyt vaiti? Nyt voisi sattuma kukistaa koulun.

On mahdotonta kuvata Tomasin mielenahdistusta. Hän tunsi Karlin
kertoessa, että Karl jo oli yhtä mieltä rovastin kanssa. Hän
tunsi, että hänen äitinsäkin siirtyisi sille puolelle, että kaikki
siirtyisivät! Hän oli tehnyt suuren hulluuden.

He eivät tulleet kotiin ennen puoltayötä. He eivät voineet puhua
äidin kanssa sinä iltana. Kaikki olikin aivan hiljaista heidän
saapuessaan huoneisiinsa.

Tomasilla oli vanha suojansa, kylpyhuoneen takana, mutta se oli nyt
hänen kotiintulokseen korjailtu uuteen kuntoon. Karlilla oli nyt
huoneensa tämän vieressä, kulmakamari. Kuten kaikki kartanon huoneet
olivat nämäkin pitkänomaiset, joten kaihdinta, joka eristi sen osan
huonetta, missä sänky oli, tuskin huomasi.

Heidän illallisensa odotti heitä, mutta siinä määrin he olivat
alakuloisia, että he eivät siihen kajonneet.

Vielä Karlin mentyä levolle Tomas istui hänen vuoteensa reunalla. Ja
näin ei käynyt ainoastaan sinä yönä.

Seuraavana aamuna varhain -- sunnuntaina -- rouva Rendalen pistäysi
alas Nils Hansenin perheeseen; hän tahtoi tapansa mukaan käydä
suoraan päin.

Hän palasi samaan aikaan, kuin ihmiset menivät kirkkoon; Karl näki
hänet puistokujalle antavasta ikkunastaan ja ilmoitti Tomasille, itse
hän oli lähdössä kirkkoon. Tomas seurasi häntä ulos äitinsä luo, joka
näytti olevan murheissaan. Ei siis edes Nils Hanseninkaan väki --?

Ei; Nils Hansen itse oli sanonut, ettei hänen tehnyt mieli "tulla
kirkossa haukutuksi". Mitä hän sillä tarkoitti? Sitä, että hän meni
julkisiin esitelmiin oppiakseen jotakin tai huvikseen, ei tullakseen
karkeasti puhutelluksi tai kuullakseen muita niin puhuteltavan.

Rouva Rendalen oli hänelle vastannut, että esitelmöitsijän piti saada
osoittaa ihmisten vikojakin. -- "Niin, mutta ei tarvitse _kutsua_
ihmisiä tulemaan vikojansa kuulemaan." -- -- Entäs rouva Hansen?

Laura ei uskonut Tomasin ehdotusta oikeaksi; "lasten ei sovi tietää
kaikkea". Tätä vastaan oli kuitenkin suutari väittänyt, että hänen
talonpoikaiskokemuksensa ilmaisi toista. Maalla tiesivät lapset
pienestä pitäen kaikki, ja jos siveettömyyskin oli maalla varsin
suuri, ei vika ollut siinä, vaan siinä, että maallakin oli koko asia
laiminlyöty. Itse hän oli kasvanut ahtaan kujan varrella, missä
molemmat sukupuolet kävivät samaa koulua ja ottivat osaa samoihin
leikkeihin, kunnes olivat täyskasvuisia; he olivat selvillä kaikesta,
mutta hän muisteli sitä aikaa turvallisesti.

Tätä oli Nils Hansen sanonut niin usein ennenkin, että Tomas
ihmetteli, miksi äiti nyt kertasi sen. Toinen tekikin sen ainoastaan
voittaakseen aikaa.

Rouva Emilie Engel oli nimittäin sairastunut; vaunuista oli hänet
illalla kannettu suoraan vuoteeseen. Tohtori oli ollut siellä eilen,
yöllä jälleen, ja tuli sieltä juuri nyt; rouva Rendalen oli kohdannut
hänet. Hän hyrähti itkuun. Jos Emilie nyt tähän menehtyisi, olisi
se rouva Rendalenin syy. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei
Emilie sietänyt puhuttavan miesten uskottomuudesta oman miehensä
istuessa hänen vieressään, -- Emilie oli niin heikko ja herkkä!
Rouva Rendalenin olisi pitänyt hinnalla millä hyvänsä estää Tomas
tekemästä sellaista. Sen sijaan hän oli ollut iloinen siitä, että
hänen poikansa teki sen! Se johtui siitä, että hän ja muut Tomasin
ympäristössä aina tulivat yksimielisiksi hänen kanssaan, -- olivatpa
sitä tai ei, sillä tietysti Tomas oli mennyt liian pitkälle;
tohtorikin oli sitä sanonut.

Mitä hän oli sanonut? -- Hän oli sanonut, että siinä työskentelivät
"nuo kirotut hermot", -- "Kurtien kohtuuttomuus toisella tavalla".
Rouva Rendalen alkoi uudestaan itkeä.

Ja kuin olisi tahtonut paikalla näyttää hänelle, että tohtori ja hän
olivat oikeassa, Tomas suuttui silmittömästi. Kamalaa oli olla taas
kotona näin viheliäisissä oloissa, joutua työskentelemään häilyvien
ja raukkamaisten ihmisten keskellä, jotka säikkyivät kukin taholleen
heti, kun joku parannus kohtasi vastustusta.

Ei ollut kysymyksessä parannus itse, vaan tapa --!

Tapa? Parannusta ei voinut varkain toimittaa käytäntöön; sen täytyi
tulla näyttäytymään oikeassa karvassaan. Eilen illalla, kun hän oli
väsyksissä, tunsi hänkin tämän jäävuorikylmyyden; häntä puistatti.
Mutta nyt asia toki kävi liian hulluksi. Jos kaikki väistyisivät,
niin _hän_ kuitenkin seisoisi. Tosin hän oli ajatellut, että hänen
äitinsä oli vakaampi kuin olikaan, sillä hänen omia kokemuksiaanhan
totisesti olivat useimmat niistä, joita hän eilen esitti. --

Tämä sanottiin sunnuntaina aamupäivällä kasvismaalla. Tiistaina
päivällä kannettiin kaupungin sanomalehti, _Tilskueren_,
tilaajillensa. Isoa kysymysmerkkiä otsakkeenansa käyttäen halusi
joku lähettäjä tietää, saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että
eräässä kaupungin suuressa koulussa oli enin osa lapsia vaipunut
siveettömyyteen. Siitä huolimatta, että johtaja itse oli sen sanonut
useille sadoille ihmisille, rohjettiin kuitenkin epäillä. Ettei häntä
todellakaan ollut väärin ymmärretty, siitä oli takeena se, että hän
oli toistanut sanansa. "Tämä" (siveettömyys nimittäin) "on sääntönä",
oli hän sanonut; _"muu on poikkeuksena"._

Kyhäelmä oli allekirjoitusta vailla; se sytytti mykän kuohunnan,
tyytymättömyys leimahti ilmiliekkiin. Kukaan ei puhunut muusta.
Koulutyttöjä painosti seuraavana päivänä valju kauhistus.
Aamurukouksiin kerääntyivät kaikki kuin rangaistukseen, oppilaat ja
opettajattaret. Myöskin Karl Vangen oli ahdistuneella mielellä eikä
voinut kunnolleen toimittaa rukouksia. Päivän työ kävi hiljaisesti ja
haluttomasti. Rendalen ei näyttäytynyt.

Hän vastasi pannen nimensä julki seuraavassa numerossa, torstaina,
että jos tuo "väärinymmärrys" oli tahallinen, niin se oli
halpamielinen; jos se oli tarkoittamaton, olisi siihen joka
taputuksessa pitänyt yrittää saada selvitys yksityistä tietä. Ei
ollut sanottu mitään vähääkään tuohon tapaan. Oli vain sanottu,
että kehityskausi lapsesta aikaihmiseksi oli niin vaikea ikäkausi
useimmille, että se oli vaarallinen; siksi se vaati valppautta.

Ja se, mitä puheessa oli sanottu koulun johtajattaren havainneen,
että lapset siinä iässä muuttuivat olemukseltaan, menettivät
ahkeruutensa, järjestyksenhalunsa; "että tämä oli sääntönä; muu
oli poikkeuksena". Saattoiko kukaan sisällyttää tähän mitään niin
kauheata, kuin nyt väitettiin? --

Vastaus oli hyvä, mutta se ei pätenyt; kiihtymys oli jo niin suuri,
etteivät sanat mitään vaikuttaneet. Miksi oli kehitysikä vaarallinen,
-- he arvelivat, -- ellei sen takia, josta hän nyt tahtoi kiemurrella
erilleen?

Heti Rendalenin vastauksen alla oli samassa numerossa uusi kysymys,
yksi ainoa lause, allekirjoituksena "Eräs äiti." -- Minkätähden
oli niin kovin tärkeätä pienten lasten oppia, millä tavalla suvun
jatkuminen tapahtuu?

Tämä kysymys ilmaisi erään _toisen_ puolen siitä pahennuksesta, joka
täytti kaupungin.

Ja sen kysymyksen alla vielä yksi, osoitettu "Hra kandidaatti
ja koulunjohtaja Tomas Rendalenille". Kysymys oli esitetty
"kunnioittavasti"; se sisälsi yksistään, eikö hän tahtonut painattaa
viime lauantaina tyttökoulun uudessa voimisteluhuoneistossa
pitämäänsä puhetta. Niiden, jotka olivat sen kuulleet, pitäisi saada
nauttia siitä toistamiseen, ja niiden, jotka eivät olleet niin
onnellisia olleet, ei sopisi menettää tilaisuutta oppia tuntemaan
esitelmää, joka oli niin ainoalaatuinen. Allekirjoituksena: "Terveen
ja oikean valistuksen ystävä."

Seuraavassa numerossa (lauantaina) Rendalenin vastaukset. Lapset
opiskelivat jo nyt luonnonhistoriaa, siis myöskin lajien jatkamisen
ehtoja; _minkä tähden_ heidän täytyi tätä opiskella, siihen
oli jokainen johtaja tai rehtori yhtä läheinen vastaamaan kuin
hänkin. Uutta ei hänen ehdotuksessaan laisinkaan ollut tämä ja se
koski ala-astetta ainoastaan siinä määrin, kuin aineen laajuus ja
opetustapa salli.

Toiseen kysymykseen hän vastasi, että esitelmä, jota kuulemaan
ainoastaan lasten vanhemmilla oli pääsy, ei tietystikään soveltunut
julkisuutta varten.

Harvat katsoivat nämä vastaukset tyydyttäviksi. Hän vain kiemurtelihe
erilleen. Vähintään kolmesataa ihmistä oli kuullut esitelmän, joten
sitä varsin hyvin voitaisiin sanomalehdistössäkin käsitellä.

Kolme uutta kyhäelmää samassa numerossa.

Ensimmäinen ilmaisi iloa siitä, että vastaukset saatiin niin
nopeasti. -- Eikö hra Rendalen nyt myöskin tahtoisi selittää, millä
tavoin nuorten ihmisten syntinen vaisto voidaan mikroskoopeilla
tyrehdyttää?

Tämä sukkeluus tunnettiin oitis Dösenistä lähteneeksi.

Toisen allekirjoittajana oli _Arithmeticus_, ja tämä laskeskeli,
mitä maalle maksaisi, jos jokainen koulu tästä lähtien saisi
opettajakseen lääkärin. Hän sai yksistään täksi ainoaksi menoeräksi
miljoonan kruunua vuodessa. Jos jokaisella koululla olisi myöskin
pappi, koituisi siitä toinen mokoma. Summittaisen arvion mukaan
Rendalenin suunnitelmaan tarvittavat välineet ja muut ainekset
maksaisivat tuskin vähempää kuin satatuhatta kruunua vuodessa. Maan
yleistä menoarviota koululaitokselle rasitettaisiin siis noin kahden
miljoonan sadantuhannen kruunun vuotuisella lisäerällä.

Hän kysyi, oliko tämä järjellistä. --

Sitten oli julkaistuna kirjelmä "Hra Tomas Kurtille, myöskin
Rendaleniksi nimitetylle".

Eräs kaupungin lapsi oli "häväissyt" oman pesänsä. Jos tämä kaupunki
oli huonompi kuin muut kaupungit, mitä lähettäjä epäili, niin
esitelmöitsijän oma suku oli varmasti eniten syypää siihen. Ja sekä
vanhalta että uudelta ajalta. Hän oli siis se mies, jonka pitäisi
puhua kaikkein viimeisimpänä.

Lähettäjä käytti nimimerkkinään "_Suum cuique_" [Latinaa, = kullekin
osuutensa. _Suom._]. --

Samana päivänä Rendalen piti toisen esitelmänsä, ja tähän,
joka oli ilmoitettu yksinomaan teknilliseksi luennoksi, oli --
opettajattaret mukaan luettuina -- saapunut 20, kaksikymmentä,
ihmistä; kymmenen tuli lisää esitelmän aikana. Saattoi nähdä
Tomasista, rouva Rendalenista, Karlista, että nämä kahdeksan päivää
olivat olleet heille raskas koetus. Tomas alkoi puheensa tänään kuin
toinen ihminen, -- hiljaisesti, voimattomasti, hapuillen; hänen
hermostuksensa oli kasvanut kahdellakymmenellä prosentilla. Nenäliina
vaelteli taskusta taskuun, vesikarahvi tyhjentyi, tukka pöyhistyi,
kädet tempoilivat, jalat liikkuivat kuin urkujen polkimilla.

Mutta ehdittyään koulun opetussuunnitelmaan ja alettuaan näytellä
aineistoaan, kojeitansa sekä niitä selitellä, elpyi hän ja oli pian
entisellään. Hänen oivallinen kykynsä tehdä kaikki selväksi ja
herättää harrastusta oli palannut.

Mikroskooppi ja sen alle asetettu lehti kiersi ympäri hänen
puhuessaan; herkeämättä hän osoitti heille jotakin uutta, joko
kokonaisia keräelmiä tai myöskin suuria värikuvia tai vieläpä
täydellisesti suoritettuja jäljennöksiä, joita voitiin irroittaa
liitoksistaan ja tutkia pienimpiäkin osiaan myöten, esim. ihmisen
rinnan, vatsan, kaulan, pään. Muutamat hienommat osat olivat
suurennetussa mittakaavassa tehtyjä. Heidän maassaan, kertoi hän
itse, ei ollut koskaan kerätty näiden aineksien vertaista; me saimme
kiittää suuren maailman harrastusta siitä, että meidänkin pienessä
ja etäisessä sopessamme saatiin nähdä sellaista ja että hänen oli
ylipäätään ollut mahdollista hankkia kokoelmaansa; osaksi siinä oli
hänelle lahjoitettuakin.

Ne harvat, jotka olivat esitelmää kuulemassa, olivat erinomaisen
tyytyväisiä. He arvelivat, että koulusta kyllä voisi tulla hyvä,
joskin hän oli pitänyt onnettoman puheen.

Mutta tätä hyväntahtoisempaa käsitystä edustivat liian harvat
voidakseen saada aikaan vastavirtausta.

Tiistain numerossa kysyi joku lähettäjä _"Suum cuique"-nimimerkin_
käyttäjältä, merkitsikö se: jokaiselle sialle [latinaa, sus = sika.
_Suom._]?

Jos tämä kysymys olikin eduksi Rendalenille, niin oli seuraava
kyhäelmä ehdottomasti pahin, mitä oli häntä vastaan julkaistu.
Lähettäjä aloitti pahoittelemalla, kuinka röyhkeätä oli nuoren
miehen, joka päälle päätteeksi oli tuskin lainkaan ollut kotona
täysikasvuiseksi tultuaan, kuitenkin pauhaavan ylväästi morkkailla
tämän kaupungin tapoja.

Lisäksi hän puhui kuin olisi tuntenut kaikki maan laivurit! Kuin hän
olisi seurannut heitä ympäri maapallon ja kuulustellut heitä. Ja
kokonaan hävyltä pään puraistakseen hän puhui, kuin hän tuntisi _koko
maailman_ kauppiassäädyn!

Niin nenäkäs, niin kevytmielisiä puheentapoja syytelevä mies ei
voinut olla kasvatuslaitoksen opettaja, kaikkein vähimmin johtaja.

Näin ollen pitäisi viipymättä julkaista kehoitus uuden koulun
perustamiseksi. Tiedettiin, että ystävällinen kääntyminen koulun
entisen johtajattaren puoleen, jotta hän jatkaisi edelleen ilman
herra Rendalenin apua, oli ollut turha. No niin, siispä lähettäjä
tahtoi vaatia arvossapidettyjä kansalaisia asettumaan uuden koulun
perustamiseksi julkaistavan kehoituksen etunenään. Se saisi yleistä
kannatusta.

Kaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa
pohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän
ei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli
Engelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, --
tiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella
oli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle
suunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.

Vaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki
heti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin
yhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen
lähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon
ja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen
tietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä
lemmon luolassa kauemmin; se oli _hänen_ neuvonsa. Tomas vei tohtorin
mukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän
ehdottomasti tahtoi matkustaa pois.

Karl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään
uskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä
kaupungilla kuullut.

Mutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin
painatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja
vedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla
siksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun!
Tämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka
siis piti se täytäntöönkin panna!

Hänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista
vaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei
erottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä
jatkamisesta.

Koulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai
siitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki
hauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja
selitti ja luennoi.

Vanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä
viikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän
oli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin
tämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman -- hän lueskeli
heille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan.
Tähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys
hänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa
ja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän
ehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon,
kiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka
luotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin.
Pian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti
isompia kuoroja ja hilpeitä numeroita -- sekin loi yhteistuntoa.

Mutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä
joka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin
aamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.

Karl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi
ominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan
puhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen
sielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään.
Ja kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi,
oli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.

Hän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella
riehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä,
mehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? -- Ei enempää
tarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi
saaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä
epäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää
eroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita
vanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä
oloonsa vai eivätkö, _tarkalleen niinkuin asia oli_.

Olivatko koulun viholliset saaneet selville, mikä valta Karl
Vangenilla oli tuolla ylhäällä? Nyt suunnattiin nimittäin hyökkäys
häneen. _Tilskuereniin_ ilmestyi kyhäys "Rovastinapulaiselle Karl
Vangenille"!

Hänen siveellisiä periaatteitaan kuten hyvää tahtoansakin pidettiin
arvossa; siksi ihmeteltiin mitä suurimmassa määrin, että hän saattoi
liittyä sellaisiin mielipiteisiin, kuin koulussa oli lausuttu.
"Kukaan, joka ei ollut aivan vähälahjainen tai liian herkkäuskoinen"
(sananmukaisesti), ei voinut erehtyä siitä, että kysymyksessä
oli uskonnon syrjäyttäminen ja luonnontieteiden toimittaminen
vallitsevaan asemaan.

Tämä saattoi liikkeelle kokonaisen vyöryn. Noista sepityksistä
mainittakoon yksi ainoa.

"Se, joka nämä rivit kirjottaa, ei voi olla ilmaisematta suruaan
siitä, mitä hän sai kokea, nimittäin että kun eräs röyhkeä ääni
kysyi kateederista Tyttökoulun Voimistelusalissa, eikö asia ollut
sillä tavalla, että ainoastaan ani harvat ovat taipuisia saamaan
pysyväisen uskonnollisen herätyksen, _silloin jäi 4 -- neljä --
pappia istualleen!_ Sanoivatko he tähän pilkkaavaiseen puheeseen
sydämessänsä: jaa?

"Eikö siis Jeesuksen suuri sanoma ole käynyt ulos _'kaikille
kansoille?'_ (Ks. Matt. 28:19, Mark. 16:15, Luuk. 24:47, Ap. Teot
10:42-43, Koloss. 1:23.)

"Siinä määrin se kävi ulos 'kaikille', että sen ensi sijassa voivat
ymmärtää yksinkertaiset. (Ks. Matt. 11:25, Luuk. 10:21, 1 Kor.
1:19-27, Room. 1:21-22.)

"Jos eivät ehdottomasti kaikki ole taipuvaisia pysyväisesti heräämään
Jumalalliseen totuuteen, niin mitä hirveitä johtopäätöksiä
voitaisiinkaan tästä tehdä?

"Niin, voisiko Raamattu silloin ylipäätään olla Jumalallinen totuus?

"Se mies, joka kysyi niin julkeasti, elää Kirkon opettajien keskessä,
niin, on heidän ystäviänsäkin. Sentähden rohkenen myöskin sanoa, että
se on epäuskon ääni, meidän keskestämme lähtenyt. (Ks. 1. Joh. 2:19,
Ap. Teot 15:24 ja 20:30, Gal. 2:4.)

"Missä olivat ne neljä Siionin vartijaa? Minä olin siinä ja siinä
nousemaisillani, mutta minä odotin heitä. Minä sanon tämän jälleen ja
surulla: missä he olivat?

"_Eiväthän kai nukkuneet?_ (Ks. Matt. 24:42-43 ja 25:5, Mark.13: 33,
Luuk. 21:36, 1. Kor. 15:33-34, 1. Tess. 5:6, Ef. 5:14.)

"Jos nimeni asettaisin alle, ei se ilmaisisi mitään, mikä saisi jonkun
ajattelemaan. Sentähden asetan seuraavat pyhät sanat ja luvut:

"Davidin psalmit 80:7."

Koko kaupunki selasi esille Davidin psalmin 80:7 ja luki:

"Sinä olet meidän pannut riidaksi meidän läsnä asuvaisillemme; ja
meidän vihollisemme pilkkaavat meitä."

Viittaus ilmaisi sen suuttumuksen, jota kaikki tunsivat siitä, että
kaupunki oli heidän riitansa johdosta joutunut naapurien pilkaksi.

Sillä kateellisten naapurikaupunkien sanomalehdet olivat nälkäisinä
syöksyneet tähän häväistysjuttuun käsiksi! Sateli pisteliäitä
selostuksia ja paljasteluja. Kaupunki ei ollut milloinkaan ollut
jumalisuudestaan kuulu, yhtä vähän kuin siveellisyydestään tai
hyveistään yleensä. Sitä enemmän rikkaudestaan, rennosta elämästään
ja yritteliäisyydestään. "Roskakaupunkien" lehdissä oli alituiseen
luettavana mitä häpeämättömimpiä ylistyksiä tästä äkillisestä
kääntymyksestä, suurenmoisesta siveellisestä vakavuudesta, joka ihan
ihmetyönä oli vallannut "pikku Babylonin".

Pari päivää takaperin oli muuan noita nalkuttajia aloittanut
viivanalaisen, joka oli ilmeisesti omassa kaupungissa kirjoitettu.
Se olikin päivätty "_Kurtevigissa_", ja kaupungin _chronique
scandaleuse_ kertoiltiin siinä hyvin sukkelasti -- tietysti
tekaistuin nimin, mutta jokainen ihminen tunsi jutut. Se päättyi
huomautukseen, että oli helppo käsittää, minkä tähden kävi
"Kurtevigin" pyhäksi velvollisuudeksi ehkäistä uudistusta kaupungin
tavoissa.

Kun tämä oli ainoa Rendalenin uuden koulun puolustukseksi painettu,
uskottiin -- niin sokeaan kiihkoon oli jouduttu -- Rendalenin, jos ei
kirjoittaneen pakinaa, ainakin antaneen siihen aineksia.

Nyt merimiesyhdistys kutsui isoin kirjaimin kokouksen "urheata
merimiessäätyämme vastaan eräältä taholta singottujen syytösten
johdosta".

Kokouksessa oli se erikoista, että siellä oli tuskin kolmea
merimiestä saapuvilla. Puhetta johti eräs laivaveistämön omistaja,
joka ei ollut milloinkaan purjehtinut merillä. Pääpuhuja oli
kaupungin satamakapteeni, joka tosin oli aikoinaan ollut laivurina,
mutta siitä oli hyvin kauan. Hän pauhasi hirmuisesti. Hän oli
myös laatinut kirjallisen vastalauseen, joka ilmaisi "merimiesten
halveksimisen" sellaista puhetta kohtaan. Vastalauseen jäljennös
lähetettiin heti kokouspaikalta Tomas Rendalenille. Sikäli kaikki
kävi kuten pitikin; mutta punssin tultua ja siihen alusta asti
riuskasti kiinni käytyä elvyttiin piankin liian innostuneiksi.
Silloin ainoa saapuvilla oleva laivuri Kasper Johannesen suvaitsi
väittää, että "Tomas Rendalen, pahus vieköön, oli sentään hiukan
oikeassa".

Siitäpä jyty nousi! Satamakapteeni esitti viimein, että "tämä
uusi häpäisijä" viskattaisiin ulos. Kasper Johannesenin ei tehnyt
ollenkaan mieli hyväksyä "ulosviskaalikseen" miestä, joka _"itse
oli ottanut prosentteja!"_ Tunsihan hän ihmisiä, jotka olivat hänen
kanssaan purjehtineet! Laivaveistämön omistaja tahtoi sovittaa
jupakan arvokkaasti, mutta Kasper Johannesen käski hänen vain "mennä
helvettiin"; eivätkö he kaikki tienneet, että hän oli rikastunut
kelvottomilla aluksilla? Eikö itse merivakuutusyhtiön asiamies ollut
sitä sanonut? "Koreata huolenpitoa merimiehistä se, perhanassa!"
J.n.e., j.n.e. Tämä päättyi katutappeluun.

Päättyi? Se ei päättynyt koko kesänä, ei koko syksynä. Kaupunki
ei enää puhunut koulusta. Viikkokausiin ei kukaan puhunut muusta
kuin liikeasioistaan ja siitä, kutka olivat rehellisiä ja kutka
prosenttivarkaita; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat
suorastaan suurvarkaita ja kutka vain pikku näpistelijöitä;
liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat ihan rehellisiä; --
liikeasioistaan, ja laivuri N.N:stä, jonka nyt kelpasi vetäytyä
yksityiselämään ja ryhtyä johonkin hommaan maissa! Laivojen
syksymmällä kotiuduttua joutuivat laivurit itse mukaan. Muutamia
erotettiin; nämä antoivat ilmi toisia, jotka olivat säästyneet.
Perämiehet, matruusit eivät tahtoneet olla todistajina, mutta heidät
pakotettiin siihen. Mitä rajuimpia vihavälejä pääsi alkuun -- tai
taisteltiin loppuun paikalla. "Laivurisota" pelasti koulun. Kaupunki
ei ollut kyllin iso pitämään kahta polttavaa kysymystä käynnissä
yht'aikaa, ja näistä kahdesta tuli se, joka koski raha-asioita,
tietenkin ajan mittaan tärkeämmäksi.

Mutta jos "laivurisota" pelastikin koulun, ei se pelastanut
Rendalenia. Hän saattoi odottaa tilintekoa minä hetkenä tahansa.
Hän ei mielellään pistäytynytkään alas kaupunkiin, eikä missään
tapauksessa iltaisin.

Hän sai taas muistutuksen tilanteen kireydestä, kun hänen vähän
jälkeen sodan syttymisen oli eräänä sunnuntaiaamuna aivan varhain
lähdettävä vaunuilla alas tullivajalle; hän meni vastaan miss
Hallia, joka saapui englantilaisessa höyrylaivassa. Lauluseuran
ja voimisteluseuran piti tehdä retki; siellä oli siten parisataa
nuorta ihmistä koolla varhaisesta ajasta huolimatta. Noiden kaikkien
keskessä Rendalen ei tuntenut itseään turvalliseksi. Täpärällä
oli, että he jättivät hänet henkilökohtaisesti rauhaan; sisukkaita
katseita ja uhkaavia viittauksia sinkoili häneen. Hänen astuessaan
veneeseen heitettiin köysi sillä tavoin irti, että se löi hatun
häneltä päästä ja roiskautti ryöpyn hänen niskaansa -- epähuomiossapa
tietenkin.

Käsitettiin, minkä tähden hän oli tänne vaunuineen tullut,
tietystikin noutamaan kaupungin uutta hyveenvartijaa, amerikkalaista
lääkärimissiä. Englantilaisen höyrylaivan jyhkeä keulapää kohosi ihan
vastapäätä; ihmiset lykkäsivät oman matkansa, kunnes oli saatu nähdä
missi. Tuolla peri Rendalen hänet ja hänen tamineensa veneeseen, hän
oli ainoa matkustaja. Täytyihän noin merkillistä katsella.

Ja se olikin sitten lapsi! Pieni, laiha, ripeä nainen, joka ylös
hypähtäessään epäsi kaiken avun. Hän kapaisi heti alas portaita
takaisin, sillä veneessäolijat koettivat nopeasti penkoa esiin
hänen laukkuaan, eikä hän osannut esittää ohjeitaan norjaksi;
hän palasi vireästi ylös laukku kädessään, -- sitten vaunuille,
sitten ylös vaunuihin, yksi, kaksi, kolme, kepeästi, hymyillen.
Mutta istuuduttuaan hän kummastellen silmäili taaksensa tuohon
painostavaan, epäluuloiseen laumaan. Suuren silmäparin pitkällinen,
tutkiva katse lipui yli väkijoukon; Rendalen järjesteli sillä välin
matkatavarat ja laitteli ohjaksissa jotakin kuntoon, ennenkuin nousi
vaunuihin.

Sitä aikaa käyttivät tämän naisen lääkärinsilmät. Ne olivat saaneet
selkeän, kylmän huomiokyvyn; ne eivät enää harhailleet pitkin,
vaan valitsivat muutamia kasvoja sieltä täältä nuorison parvesta,
ripeästi, varmasti. Ne, joita katse kohtasi, tunsivat sen sydämeensä
asti. Eikä laiturilla seisovista kahdestasadasta nuoresta miehestä
yksikään epäillyt sitä, että nuo silmät voivat havaita yhtä ja toista.

Laivurisodan kehityttyä hiukan pitemmälle, kesäloman lopulla
nimittäin, levisi kaupungilla tieto, että lääkärit olivat menettäneet
kaiken toivonsa rakastettavasta Emilie Engelistä, kaikkien köyhien
ystävästä, kaikkien ihmisten ystävästä.

Rouva Rendalenilla oli muun lisänä ollut kärsittävänään yhä yltyviä
tunnonsoimauksia rouva Engelin tähden; nyt viesti kohtasi häntä
kuin pyörryttävä isku. Koulun oppilaista ei ollut -- aina Augusta
Hansenin päivistä asti -- kukaan ollut sellainen kuin Emilie Engel:
niin kunnokas, niin ymmärtäväinen ja hyvä. Rouva Rendaleniin hän
oli kiintynyt kuin äitiin, oli myös antanut hänelle (ja yksistään
hänelle) luottamuksensa, kun tuli onnettomaksi rakastaessaan sitä,
joka petti häntä. Koko kaupunki oli kauan tiennyt, mitä _hän_ vasta
viime vuosina sai tietää. Emilien kärsimys se enemmän kuin mikään muu
oli tehnyt rouva Rendalenin niin iloiseksi siitä, että Tomas "otti
kaiken mukaan", kuten äiti sanoi.

Ja nyt?

Rouva Rendalen ja Tomas tiesivät heti, että kaikki tahtoivat tulkita
Tomas Rendalenin raakamaisuudellaan surmanneen hänet. Katkeruus
heräsi yhä voimakkaampana. Rouva Rendalen ei ollut saanut lääkäriltä
lupaa puhutella sairasta; tohtori Holmsen oli järeään tapaansa
sanonut, että hän oli "liian läheistä sukua esitelmälle". Lausuma oli
tullut muidenkin tietoon.

Emilie Engel kuoli aikaisin aamulla; ehtoopäivällä ajoi kartanoon
hänen sielunpaimenensa, vanha Green. Hän toi terveiset vainajalta
ja antoi rouva Rendalenille Emilien säästöpankkikirjan; siihen
oli Emilie suurin, vapisevin kirjaimin kirjoittanut: "Koululle.
Teidän _E_." Rovasti ilmoitti, että tämä tapahtui hänen miehensä
suostumuksella. Talletus oli 5,000 kruunua.

Rouva Rendalenin liikutus ja ilo, -- suru ja kiitollisuus olivat niin
kiihkeät, että hänen täytyi poistua vanhuksen luota, eikä hän enää
näyttäytynytkään. Tomas saapui samassa kotiin ja kohtasi rovastin,
juuri kun tämän piti palvelijan avulla astua alas isoja portaita.
Vanhus pyysi häntä menemään äidin luo, tämä varmaankin halusi häntä
puhutella. Tomas säikähti, mutta hillitsi itsensä ja auttoi rovastin
vaunuihin.

Rouva Rendalen oli makuuhuoneessa, missä hän hillittömästi itkien
asteli edestakaisin. Tomasin nähdessään hän heittäytyi poikansa
kaulaan, ja Tomas pyysi häntä Luojan nimessä sanomaan, mikä oli
hätänä. Toinen sai vihdoin edes viitatuksi talletuskirjaan; Tomas
näki ja otti sen.

Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että tämä oli pelastus. Nyt kävi
ilmi, mitä hän oli kärsinyt: hän puhkesi itkuun hänkin.

Seuraavan päivän aamuna kiersi oppilaiden vanhempien luona kirjelmä,
jossa rouva Rendalen tiedusti, saisivatko lapset luvan koulun
puolesta kunnioittaa rouva Engelin muistoa. Siinä tapauksessa tulisi
kaikkien hautauspäivänä kokoontua valkopukuisina kirkkomaan portille
Lapset kävelisivät kirstun edellä, kaikkein pienimmät sirotellen
kukkia, toiset veisaten virttä, ja haudalla laulaisi lapsikuoro.

Jos he saisivat luvan, olisi kokoonnuttava koululle samana päivänä
kello 12.

Kun oli vain pari päivää koulun avaamiseen, olivat melkein kaikki
oppilaat kaupungissa; viimeisetkin saapuivat vähitellen. Ainoakaan ei
jäänyt pois.

Olipa uskomatonta, mitä Tomas Rendalen sai toimeen seitsemässä,
kahdeksassa päivässä; hän tiesi, että tässä suoritettaisiin taistelu.

Tilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten
muutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja
lisäksi seuraavaa: "Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman
eräälle laitokselle kaupungissamme."

Mitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin:
sinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.

Näissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli
ainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin,
ne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja
saivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla
kadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva
ampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä
garnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut
luvan saapua.

Kaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan
portilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat
höyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja
kuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella,
olivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella
ei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta
olisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu
miehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän
paikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin,
kun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä
enemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia
kirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, --
jännitys vain lisääntyi.

Soittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli
säveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät,
liikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön
paljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja
kannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille
saattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana.
Kirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut
olivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi,
koululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, -- ja
tämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet.
Tästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun
saattue jälleen alkoi astella eteenpäin, -- kukkasia sirottelevat
valkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja
sitten kirstu, -- tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.

Tänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi,
häivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden
kulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat
mukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva
ruhtinatar.

Mutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten
keskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla
kukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset
seurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä
mustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.

Se taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se
seurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän
takanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä
näkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista,
poloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä
Emilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan
asti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna,
surumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt
olisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat
hänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille
pienokaisille.

Ja sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle,
joka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja
varustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä -- yksistään
heillä -- olisi sananvalta hänen suhteensa.

Rendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet
kukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja
järjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin
hautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto,
ja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen,
seisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana.
Kaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan
yli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen
valtaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän
näki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen.
Mutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi
päästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei
hänet paikalle.

Mutta sitten, kun hänkin oli tullut sinne, tuntui siltä, että
tunnelmaan oli tullut jotakin sellaista, mikä kuului toiseen
maailmaan eikä tähän. Se kenties tajuttiin vain hämärästi, mutta
ajateltiin selkeästi sitten, kun vanha Green laulun päätyttyä
autettiin ylös tyttöjen luo ja puhui. Hän mainitsi vainajan eri
tilaisuuksissa lausumia sanoja; yhdessä ne loivat kuvan. Kaikki tuli
lausutuksi näiden sanojen välityksellä, eikä kuitenkaan mitään;
kaikki ymmärsivät kenenkään loukkaantumatta. Erityisesti tuli Engel
liikutetuksi, sillä vainajan suuri hellyys häntä kohtaan ilmeni
parissa näistä lauselmista. Ja ennenkuin hän itse tiesikään, ja
vastoin hänen tahtoaan, nämä sanat pakottivat hänet hillittömään
itkuun. Hän ei voinut sitä pysähdyttää.

Silloin Green lopetti. Hän lopetti niillä vainajan sanoilla, jotka
tämä oli liittänyt koululle tekemäänsä lahjoitukseen: "Tässä asiassa
on kaksi puoluetta --." Vainaja oli valinnut omansa, lisäsi puhuja.

Soittokunta esiintyi jälleen ja sitten kuoro. Vanhus autettiin alas,
pienokaiset sulloutuivat kaiteita vasten sirotellakseen viimeiset
kukkansa. Samassa jylisi lännessä, meren ulappa kuvastui mustana,
rankka sateenpuuska oli tulossa. Ihmiset tähyilivät kaupunkiin
päin, missä liput riippuivat värähtämättöminä synkkää taivasta
vasten; kaikki ennusti rajuilmaa. Taas ukkosen jyrähdys, paljon
voimakkaampana ja lähempänä; saattue alkoi horjua, vähitellen hajota.
Muutamat riensivät pois vilkaisematta alas hautaan tai tervehtimättä
perhettä. Tovin kuluttua kuvastuivat valkopukuiset tyttöset suurina
parvina alhaalla tiellä ilman mustenevaa ja maan tummanvihreää
taustaa vasten; jotkut heistä alkoivat juosta, -- sitten yhä
useammat, ja rouva Rendalenin suureksi kauhuksi he alkoivat nauraa ja
huutaa.

       *       *       *       *       *

Kartanossa oli parahiksi päästy ruoalta, kun rouva Rendalen sai
pari pienehköä nimetöntä lahjaa "koululle", tunnuslauseena: "On
kaksi puoluetta." Ehtoopäivän kuluessa he saivat useampia, kaikki
nimettömiä, eikä yksikään niistä suuri. Mutta se osoitti kuitenkin,
ettei koulussa ollut pelkkiä vihollisia. Heillä ei ollut aikaa
puhella siitä pitkälti; illalla nimittäin vietettäisiin koulussa
pieni muistojuhla, johon oli kutsuttu rouva Engelin ystävättäriä ja
molemmat ylimmät luokat. Rouva Rendalen kertoilisi seurustelustaan
manalle menneen kanssa; vanha Green oli niin ikään luvannut saapua
ja kenties kertoisikin jotain. Sitten olisi musiikkia, virsi
veisattaisiin uudestaan j.n.e. Koko päivä oli aherrettu juhlasalissa,
mutta valmistuminen oli täpärää. Heidät keskeytti vielä kerran kirje,
tällä kertaa tohtori Holmsenin lähettämä; hänen palvelijansa toi
sen. Tohtorin nimeä ei ollut alla, mutta käsiala oli yhtä tuttu kuin
palvelijakin. Ja kuka muu kuin hän olisi voinut nimensä asemesta
käyttää allekirjoituksena "Vanha sika"?

Kirje kuului:

    "Hyvä Rendalen,

    'on kaksi puoluetta'; se voi kyllä olla oikein. Ja joskin olen
    sitä mieltä, että toinen näistä puolueista on käyttäytynyt
    penteleen tyhmästi enkä varmaankaan vastedeskään jaksa
    liittyä siihen, -- niin oheistettuna on maksuosoitus kolmea
    'mikroskooppia' varten, -- koska kerran olet saanut takaperoiseen
    Kurtin-kalloosi, että se on 'mikroskoopeilla' tehtävä!

    Minä en usko siihen hiventäkään, en luota enempää tiedon voimaan
    tässä kuin uskonnonkaan; entisellään pysyy. Mutta ilmassa vilahti
    tänään jotakin valkoista, niin, jotakin laulun tapaista ja sen
    semmoista; -- voisihan sattua olemaan asiassa jotakin. Kuten
    sanottu, tässä on rahat." --

Jo nähtiin ylimpien luokkien vähitellen keräytyvän ylös
täysihoitolaisten luo, joten he siis piankin saisivat yleisönsä
paikalle. Noiden nuorten naisten tuli tavata toisensa surupukuisina
-- mikäli mahdollista --, ja sehän oli niin uutta ja hauskaa,
etteivät he voineet olla tulematta liian aikaisin.

Juhla pidettiin "laboratoriossa", entisessä ritarisalissa. Oli
tietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa
varten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, -- vain
Emilien muotokuvaa odoteltiin.

Noiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan
ohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen
ja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi
vaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka
heittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär.
Hänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.

Hän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja
hienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien
perintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä
mitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin
käsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli
heitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän
astuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi
itselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse.
Muotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen;
molemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin
seppeleitä sen ympärille.

Juhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas
Rendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla
tänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli
piileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi;
kaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala
liikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl
Vangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut
umpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.

Sillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton
illallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva
Rendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada
tilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden
välityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin
muiston viettämistä.

Kaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään,
allansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat
kaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton
kaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.

"Eikö totta", hän lopetti; "sen liiton me pidämme?"

"Niin, niin!" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki
nuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset
tekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta
kilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.

Kello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen,
aikoessaan lähteä levolle: "Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että
pidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?"

"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas ... ei, ei! Se
_oli_ hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta."

Sisäkkö toi kirjeen, jonka palvelusväki oli unohtanut, sillä se oli
tullut juhlan aikana. "Näetkö? Näetkö?" Tomas Rendalen nauroi ja
avasi:

    "Niin, nyt kai luulet voittaneesi, senkin häpäisijä! Näin
    tämänpäiväisen ylvästelysi, kun seisoit kaikkien pikku tyttöjen
    keskessä, jotka olit viekoitellut puolellesi. Itsekkyys
    pörhistäysi pisamaisesta, killisilmäisestä naamastasi kuin
    takkuinen Juudaksen-tukkasi. Hyi lempo!

    Mutta sinut nujerretaan, kun sitä vähimmin odotat', senkin
    porsaankuono.

                                               _Veritas_."



2

Yleisesikunta


    "Vaalea Milla ja tumma Tora,
    tanakka Tinka ja kaita Nora."

Kiisteltiin, missä tämä erinomainen säepari poljentoineen ja
loppusointuineen oli ensi kerran kajahdellut, ylimmällä latinanko
vai reaaliosaston luokalla. Kiistaa ei voida enää ratkaista, mutta
näiden neljän neitosen näyttäytyessä säkeistöä useasti kiljuttiin,
laulettiin, jääryteltiin heidän takanaan -- aluksi kilvan Dösenin
sepityksen kanssa, joka kuului: _"Tora, Nora, ora pro nobis!"_ vaikka
tämä joutui edellisestä häviölle, koska se oli vaillinaisempi,
siihen kun ei sisältynyt noita kahta muuta nimeä, Tinkaa ja Millaa.
Mutta sekin sai väistyä; heistä sommitellun uuden sanan seppo oli
selkeästi tiedossa: Rendalen sanoi heitä eräässä tilaisuudessa
_"yleisesikunnaksi"_, hänen jälkeensä koko koulu, sitten poikakoulu
ja lopulta kaikki, jotka pääsivät suomaan heille sen kunnian.

Me tunnemme yleisesikunnasta jo kolme, nimittäin tiedämme heidät,
emme tunne sen paremmin. Valoisa Milla ei ole kukaan muu kuin Emilie
Engel, joka surupuvussaan näytti emaljikuvalta; tanakka Tinka on
Katinka Hansen, Augustan sisar, alttoääni, ja kaita Nora on maaherran
tytär, hän, joka oli purjeen alla, -- jolla oli suuret silmät ja
"sädehtivä" tukka. Tummaa Toraa emme sitä vastoin tunne, -- ja hän
saa vielä tovin häilyä salaperäisyydessä.

Vuosi sitten oli siihen osaan maata tullut uusi maaherra, Jens
Tue, jolla oli lisänimenään "tyttöjen Jukka". Sen sijaan, että
hän olisi astunut virkaansa, hän matkusti ulkomaille vaimonsa
kanssa, jota uhkasi keuhkotauti. Rouva oli mustasukkaisuudesta ja
turvattomuudentunteesta vähitellen menettänyt kokonaan tasapainonsa;
hänen piti näyttää niin sanomattoman tyytyväiseltä, kaikenlaisiin
henkeviin asioihin ja musiikkiin innostuneelta, mutta eräänä päivänä
voimat eivät enää riittäneet, -- hän sairastui. Mies otti hänet
silloin hoivattavakseen ja läksi matkalle hänen kanssaan, ja kun mies
sillä kierroksella oli pelkkää herttaisuutta ja hilpeyttä, ei enempää
tarvittu; vaimo palasi kotiin terveenä ja iloisena. Mutta heidän
ollessaan ulkomailla oli heidän tyttärensä täällä.

Olisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan
sukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva
Rendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä
saattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran
tyttärestä, kun hän astui maihin.

Nykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti,
niin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, -- oikeastaan
ylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea,
liian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi.
Hän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat
paljon.

Mutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä
sitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai!
Eivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät
toverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin
vielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja
kasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki
kirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla
hän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai
lukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat
muiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli?
Pantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti
kirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän
oli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä
"parasta ystävätärtä" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä
kirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä
vastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin
toisenkaan.

Onneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että
toinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän
lauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta
hänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä.
Mutta näinkin ihailivat häntä toverit -- eikä kukaan niin suuresti
kuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta
toiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin
aikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka
oli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa,
ja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti
säesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei
ollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt,
ennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.

Sitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen,
ja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti
kuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi
ja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu,
mutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen
omatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi.
Tämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman
viihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä
ihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin
sarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt.
Kun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta
Tinkasta, että siihen oli vastattava.

Kaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään
kuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. "Hän" -- miehenpuoli
-- tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen
kerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin.
Frederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli
käräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli "ensimmäinen
maailmassa", jolle hän sen ilmaisi.

Voi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa,
vanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka
viikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä,
ettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan
ollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja
hänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin
mitä _toinen_ oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä _toinen_
oli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat
pysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät
olleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.

Tälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat
lujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita
mukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja
vähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti
parhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin,
ja kirjeet alkoivat: "On hirmuisen kauan siitä, kun --" tai "Olenpa
ihan heittiö, kun --" taikka "Toistaiseksi lykkääminen on pahinta,
mitä on olemassa".

Mutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla
saattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi
oikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan
ei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli
ollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa
olivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin
mausta.

Ensiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen
palvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli
odotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania
sai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan:
hänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani
liikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui
pohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta
naimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen,
herttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa
tai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi
pehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa
menettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin
untuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin
joutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.

Aivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan
ponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä,
jotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään
näistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle
antautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, -- levollinen,
velvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä
kaltainen.

Kun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta
muihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli
se myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, -- mutta
ei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan
hymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta
ylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan
ihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä
välinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä
tavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, -- turhaan.

Niin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi,
itsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi
Noran -- ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi
ystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen
puheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan
ei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa
olivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin
voitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla
uskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse
ripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain
kivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa
verhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana,
hänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän
koetti saada mukaansa tyttärenkin.

Rippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien
sisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan
uskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi,
mutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria
kertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa
enemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti
rippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan
siirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista
vastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti
se hänen sydäntään, ja hän selitti Millan "henkeväksi". Hän piti
merkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.

Sitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan
äidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän
valvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi,
rukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin!
Tohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, -- kuinka
varma hän olikaan, kuinka innostunut!

Ja kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna
kirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä
oli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki
elämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen
edessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin
uskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen
kanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, -- silloin solmi pikku Anna
sielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.

Milla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset.
Hän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen
hän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei
luoksensa vaunuissaan, -- hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna
oli enimmäkseen hänen luonansa.

Millan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet
tenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa
soveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun.
Se hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia
ihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui
puolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut
hiljaista surujuhlaa Millalle.

Mutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari
katseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni,
uudet liikkeet ja -- Millalla ei se havainto ollut viimeisenä -- uusi
puku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki,
oli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys
runsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.

Hän tiesi, kuka tämä tulokas oli, -- isä oli tullipäällysmies
Holm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen,
valkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän
vain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!

Tora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi
Englannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa,
sitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja
jättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja
Anna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.

Mutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut?
Tora oli kaunotar, erikoinen, "ulkomaalainen". Anna oli kuullut yhtä
vähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.

Milla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka
tämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan,
vaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet
niskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin
Milla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty
nuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä
se oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja
kääntelehti hohteessa ja väreissä!

Otsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari,
silmäkulmien kaari, leuan kaari -- samat, samat! Silmät olivat
toisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet
hiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät
herkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien
ripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea,
ruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli
jotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää;
siinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja
iso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi
Toraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin
kääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja
ihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista
ikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli
kepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen
olentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden
häivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän
asti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!

Milla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä
terävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään
hänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli
niin kokonaan toista!

Puhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi
hiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän
toisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.

Noina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin,
kaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.

Tora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun -- ja onnettomalla
tavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä
ketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina
aamurukouksiin "laboratorioon". Silloin tuli Karl Vangen, jota
eräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran
kumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua.
Hän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja
itsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö
bergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen
tämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut
tukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti
hän: "Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä --!"
ja tarttui hänen käteensä: "tervetuloa, tervetuloa!" Eikä enempää
tarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan;
kaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt
muuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: "Äiti!" ja ulos tuli rouva
Rendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva
Rendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): "Mitä nyt,
Karl?"

"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!"

"No niin, anna hänen tulla sisälle", vastasi rouva Rendalen, avaten
oven kokonaan. "Tervetuloa!" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen
kätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli
liian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin
näki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien -- ihan kuin
viisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti
Toralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä
opettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, --
jotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän
itsekseen.

He veisasivat virren, ja Karl puhui kohtaamisesta. Kun kohtasi
ihmisissä olevaa hyvää, silloin kohtasi Jumalan; tämä oli hänen
aineensa. Se solui Toran ohitse kauniin äänen kohuna. Häntä kiusasi
hänen onneton esiintymisensä ja vaikutus, jonka se oli tehnyt --
ensinnäkin rouva Rendaleniin, mutta myöskin toisiin; sen hän oli
kyllä huomannut. Hän ei saanut rauhaa; vääntelehti, kun joku katseli
häntä; kääntyi päin ja kääntyi pois, kuin olisi tahtonut sekä näkyä
että olla näkymättömissä. Jos häntä puhuteltiin, kuten tietysti
vähin erin tapahtui, punehtui hän ja vastasi jotakin, jotka hän heti
jälkeenpäin paranteli.

Ja näin meni ensimmäinen päivä, toinen ja kolmaskin. Hän ei osannut
Norjan maantietoa eikä Norjan historiaa; niin, hän ei osannut mitään
paitsi englantia ja ranskaa ja karahti tulipunaiseksi, kun tämä
kävi ilmi. Mutta kun selvisi, että hän puhui näitä molempia kieliä
sujuvasti, punastui hän samaten. Hän ei tahtonut millään muotoa
voimistella; viimeisenä verukkeena oli se, ettei hänellä ollut
pukua. Hän ompeli itselleen sitten puvun, ja siitä tuli keimailun
mestariteos. Mutta hän ei myöntänyt sitä, se oli muka jokapäiväinen,
oikeastaan rumakin. Hän ei jaksanut voimistella, vaikka olikin
tukeva; heittäytyi kerrassaan ryhdittömäksi ja alkoi itkeä. Miss
Hall, joka valvoi voimistelua ja järjesti erityisiä liikkeitä
yksilöiden mukaan, otti hänet ikkunan luo ja tarkasteli häntä. Miss
Hall oli osittain unohtanut norjan kielen eikä kiireessä muistanut,
että Tora puhui englantia; hän hapuili jotakin sanaa, tutkiessaan
tyttöä. Tora ymmärsi hänet väärin ja karkasi hänen luotansa,
pukeutui, juoksi suoraa päätä kotiin eikä enää tahtonut tulla kouluun.

Oli jokseenkin työlästä taivuttaa häntä -- ei ainoastaan takaisin
kouluun, vaan myöskin täysihoitoon; hänen täytyi saada parempaa
ravintoa kuin hän sai kotonaan, sillä hänellä oli kalvetustaudin
alkua. Tämä oli se sana, jota miss Hall ei ollut muistanut. Tora tuli
nyt miss Hallin huonekumppaniksi, hän oli ensimmäinen siihen asemaan
joutunut; sittemmin oli melkein aina joku miss Hallin luona.

Vähin erin unohti vastatullut itsensä sikäli, että hän saattoi istua
alallaan, mutta ei koskaan silloin, kun joku pitempään katseli häntä
tai hänestä puhui. Hän ilmeisesti tunsi sen selässään, arvelivat
toverit. He tekivät kokeita, ja heistä oli hauskaa, kun hän
todellakin kävi vähitellen levottomaksi, vihdoin kääntyi ja katsoi
heihin.

Nora oli asunut koulun täysihoidossa koko edellisen vuoden; sen
vuoksi hän oli siellä nytkin. Hän ei puhutellut Toraa, paitsi
ohimennen; mutta eräänä sunnuntaina Tora kysyi häneltä, voisiko hän
saada luvan sommitella hänen hiuslaitteensa. Se herätti hoitolassa
sellaista huomiota, kuin hän olisi tarjonnut Noralle uusia hiuksia.
Viesti kulki huoneesta huoneeseen, kaikki riensivät koolle, vanhemmat
kuten nuoremmatkin; kaikki tahtoivat nähdä Noran saavan uuden tukan.
He seisoivat, he riippuivat toistensa yli tuon suuren toimituksen
tapahtuessa. Mutta vähempää ei se todella ollutkaan; nauru vaihtui
pian hämmästykseksi, riemuksi, kätten taputukseksi.

Eräänä päivänä Noran tukan joutuessa epäjärjestykseen oli Tora heti
nähnyt, että tällainen tukkalaite soveltuisi hänelle. Se sopi noihin
suuriin avoimiin silmiin, jotka olivat kokonaan hallitsevina hänen
pienissä kasvoissaan. Otsaa ei ollut juuri nimeksikään, posket
päättyivät ihan alkuunsa, ja suu vastasi kirsikkaa tai paria; nenä
täytti osan, -- oikea suvun nenä, mutta se vain ohjasi huomion
silmiin, jotka siis joka tapauksessa yksinään valtasivat katsojan
huomion.

Nyt oli löydettävä sellainen hiuslaite, että sekin olisi silmien
apuna. Tora oli nähnyt paljon ja tottunut saamaan "valoisia
aatoksia"; mutta tukkasommitelmissa ei hänellä ollut sellaista vielä
ollut. Hän sai sen!

Hän aloitti tietysti päästämällä hiukset hajalleen ja suorimalla ne;
sitten hän otti otsatukan ja solmi sen kahdeksi isoksi kiehkuraksi
kumpaisellekin sivulle. Se oli itsessään hyvin pieni eikä ollenkaan
silmiinpistävä; mutta vaikutus oli tässä hämmästyttävä. Kun
silmiin tuli säihkyä, niin tukka näytti kuin nostavan siipiänsä ja
kohottautuvan lentoon. Toisinaan se taas ikäänkuin sädehti; hiukset
olivat myös luonnostaan hiukan aaltoilevat.

Tähän asti ei Noraa milloinkaan ollut sanottu kauniiksi; hänessä
oli muuta kiintoisaa. Mutta nyt täytyi itse Rendaleninkin, jonka
ei muutoin ollut tapana juuri kiinnittää huomiota yksilöihin,
seuraavalla luentotunnillaan pysähtyä, sattumalta vilkaistessaan
Noraan päin. Koko luokka tiesi, mitä hän ajatteli.

Se, joka kenties vähimmin välitti siitä, oli Nora itse; nyt hän oli
suoriutunut tukastaan, eikä hänen tarvitsisi enää vastedes nähdä
siitä vaivaa. Mutta kun Tora heidän ystävyytensä edelleen kehittyessä
alkoi ihastella hänen lahjakkuuttaan ja liioittelevaan tapaansa
vakuutti, että Nora oli "pelkkää henkevyyttä", että Noran soitto
ja laulu "suorastaan veivät loihtumaailmaan", että hänen lentävät
sanansa "kaikki iskivät naulan kantaan", -- niin, _se_ oli jotakin!
Tällaista tahtoi Nora kyllääntymättä ahmia lisää, ja hän helli tätä
ystävyyttä. Tora Holm teki alituiseen uusia havaintoja, ennen kaikkea
sen, että Nora oli aina oikeassa; silloinkin kun hän oli muita
kohtaan ollut oikullinen, kiivas, niin, vieläpä saatuaan jonkin pikku
uskottomuudenpuuskiansakin oli Nora oikeassa ... _pohjaltaan_.

Silloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka
konsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän
heti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!

Mitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä
lahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli
"verrattomin", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa
häntä kuuntelemaan, -- ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja
täyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen
muisti hänellä olikaan! _Tuhannen ja yhden yön tarinoista_ -- ei
nuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta -- saattoivat
tytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset.
Lisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät
olleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti
rakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin
olla jaloja ja onnettomia. Nämä 15--17-vuotiaat (Tora itse oli
melkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain
lukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella
heidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita
Rendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet
heidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän
tervetullut.

Mutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein
omaksensa. Nora--Tora, Tora--Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei
voinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat
mieluimmin olla kahden.

Toverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi
muutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.

Tinka Hansen ei voinut sietää uskottomuutta. Hän oli pari kertaa
ottanut Noran ankaraan tilintekoon ja varoittanut häntä. Tällä
kertaa hän oli vaiti ja antoi rangaistuksena olla sen, että jäi pois
tarkalleen toivomuksen mukaisesti; Nora ei koskaan saanut häntä
seurakseen.

Pian tuntui Norasta tyhjältä kaikissa noissa upeissa itämaisissa
linnoissa. Hän ei tiennyt, ennenkuin sai kokea, ettei hänellä ilman
Tinkaa ollut täyttä vapautta viehättyä Toran kertomiin; ilman häntä
ei hän edes oikein rohjennut kuunnella, Toran romaanit olivat usein
kovin "ranskalaisia". Hän oli nyt runsaan vuoden ajan ollut tottunut
Tinkan rajoihin; hän oli epävarma siitä, oliko hän rajain sisä- vaiko
ulkopuolella, -- paha omatunto pyrki mukaan. Sitten se pian purkausi
Toraan. Hän ei tiennyt, mihin he ryhtyisivät, hän keskeytti aloitetun
puuhan omavaltaisena, käski jotakin muuta, mutta pysähdytti senkin.
Lupasi eikä täyttänyt, -- kyllästyi.

Ja juuri tämän ajanjakson alettua tuli Milla kouluun.

Torstai-iltana rouva Rendalenin luona -- Tomasin piti juuri lukea
heille ääneen erästä uutta näytelmää -- Tora Holm sattumalta
seisahtui Millan eteen ja katseli hänen uutta mustaa pukuaan, joka
oli toinen kuin hänen koulussa käyttämänsä. Pukua lähestymättä hän
piirteli sormellaan ja virkahti: "Reunusteiden olisi pitänyt kulkea
näin, eikä noin, -- ja mieluummin olla kapeammat." Hän ei odottanut
vastausta, vaan astui edelleen ja istuutui.

Seuraavana päivänä, jo ennen aamurukouksia, tuli Milla hänen luokseen
kiittämään; hän oli nyt koettanut neuvoa ja havainnut sen oikeaksi.
Aikaa ei ollut enempään. Mutta ensimmäisellä välitunnilla he
ehdottomasti etsivät toisensa.

"Miten saatoitte sen heti nähdä?" kysyi Milla.

"Olin sitä äskettäin koettanut nukelle", vastasi Tora.

"Nukelle?" toisti Milla hiukan punehtuen.

Silloin Tora tunsi, että sitä ei hänen kenties olisi pitänyt
ilmaista; hän oli aina epävarma oikeasta. Voi hyväinen aika, kuinka
hieno vaisto Milla Engelillä täytyikään olla, kun hän punehtui hänen
tähtensä! --

"Te siis puuhailette nukkien kanssa?" sanoi seuraavana päivänä Milla
hymyillen, soluessaan ohitse.

Tora vakuutti ... niin, ei voinut käsittää, mitä hän oikeastaan
vakuutteli -- myönsikö hän itsellään tosiaankin olevan pari nukkea,
vai hänen sisarensako ne olivat; puolustautuiko hän sillä, että
naineillakin naisilla usein oli nukkia, joten siinä ei voinut olla
mitään hupsua, vai huomauttiko hän varsin hyvin tietävänsä, kuinka
sopimatonta se oli, koska kunkin ikäkauden tulisi pysyä omissa
hommissaan... Bergeniläinen tankkaili tätä ja muuta lisäksi, ja Milla
myhäili.

"Ettekö pistäytyisi minun luokseni iltapäivällä? Olemme nyt tulleet
kotiin maalta."

Tora ajatteli vasta kieltäydyttyänsä. Sitten hän oli siitäkin
julmasti pahoillaan.

Mutta kello 6 hän oli siellä.

Tora tahtoi eteen- ja ylöspäin. Hän ei olisi suonut itseään sitovan
sellaisen kodin kuin hänellä oli, sellaisen kohtalon, joka siellä
uhkasi. Hän siis noudatti kutsua, mutta oli samalla pelokas.

Konsuli Engelin talo oli kaupungissa jokseenkin ainoa, joka
pidettiin lukittuna päivälläkin. Ovikelloa soitettaessa tuli milloin
miespalvelija, milloin sisäkkö avaamaan. Sitten oltiin talossa, missä
samat brysselinmatot kulkivat pitkin käytäviä, portaita ja huoneita
ja missä ensiksikin joutui kahden seinäkuvastimen väliin, joista näki
itsensä kiireestä kantapäähän.

Tora opastettiin yläkertaan; "neidin" huoneet olivat siellä. Hänet
otettiin sydämellisesti vastaan. Kamarit olivat olleet rouva Engelin
olopaikkana viime vuodet; hän tuli silloin harvoin alas. Täällä hän
oli kuollutkin; siksi oli perhe tänä vuonna mennyt niin myöhään
maalle ja vasta nyt muuttanut kaupunkiasuntoon.

Täällä oli kaikki sirous ja mukavuus, millä voi huoneen varustaa.
Huonekalut kaikki kuin pieluksia sairaan ympärillä; mihin kajosi,
se antoi myöten. Ne oli päällystetty sammalen vihreällä silkillä,
jota myöskin ikkuna- ja oviverhot olivat. Seinien väri oli tumman
epämääräinen. Vanhanaikainen, ruusupuusta valmistettu, taiteellisilla
veistoksilla somistettu _chiffonnier_, sisälsi loppumattomasti pikku
komeroita ja kätköjä. Tora ei saanut kylläänsä sen katselemisesta.
Siellä oli Erard-piano veisteltyine päineen ja vertauskuvineen;
kirjakaappi samaa tyyliä. Maalaukset, jotka enimmäkseen olivat
maisemia, olivat erityisessä ulokkeessa, jonne tuli ilta-aurinko.
Kaikkialla oli hillittyä, miltei kuin liekomättäillä metsän
syvyyksissä. Tora siirtyi toisesta toiseen; hän katseli jokaista
esinettä kuin yksilöä, jonka kanssa hän halusi päästä väleihin.
Makuuhuoneessa hän ihaili pehmoista mattoa, johon jalka upposi,
nurkassa olevaa pikku leposohvaa, upeilla uutimilla eristettyä
sänkyä, peilipöydän esineiden moninaisuutta ja siroutta.

Milla oli iloinen, kun sai näytellä Toralle kaikkea. Tämä kävi ilmi
siitä, että hän sanoi tuntuvan siltä, kuin ei hän koskaan ennen olisi
saatellut ketään äitinsä huoneissa.

Yhden ainoan huonekalun Tora aina säännöllisesti sivuutti. Lopulta
hän ei enää voinut lainkaan sietää sitä; sehän rikkoi koko
yhtenäisyyden. "Mitä onkaan tuossa kaapissa?" hän kysyi; "miksi se on
tuohon asetettu?"

Milla vastasi hymyillen, että se todella pisti räikeästi silmään; sen
hän tiesi. Ei se ollut siinä ennen ollutkaan; se oli nimittäin hänen
ja oli seurannut hänen mukanaan lapsuudesta asti...

"Mutta eikö sitä sitten voisi sijoittaa muuanne?"

"Ei, eipä oikein." Vastauksessa oli jotakin pidättelevää; ei sopinut
kysellä enempää.

Toran lähtiessä Milla pyysi häntä taas pian poikkeamaan luoksensa.
Mutta oli parasta ilmoittaa tulonsa ennakolta, jotta he voisivat olla
kahden kesken; se oli hauskinta. Tora ymmärsi tämän koskevan etenkin
Anna Rognea; mutta sehän ei ollut hänen asiansa.

Niinpä tapahtui, että kun hän seuraavalla kerralla puolipimeässä
tarinoitsi erästä Tuhannen ja yhden yön seikkailua Noralle ja hänen
ystävättärilleen, jotka tilaisuutta varten olivat leiriytyneet
matoille ja pieluksille pitkin lattiaa, hän tokaisi: "Kaikista
tuntemistani ihmisistä muistuttaa Gulnarea enimmin Milla Engel."

Tämä oli siinä ympäristössä samaa kuin sanoa kuninkaan kuullen,
ettei hän ole valtakunnan viisain mies. Nora ällistyi, ystävättäret
lisäksi kuohahtivat. Tora tunsi tehneensä jotakin hullua; hän yritti
selviytyä antamalla Millalle sen "passiivisen" kauneuden, josta tässä
oli kysymys. Sanat "aktiivinen" ja "passiivinen" olivat siihen aikaan
iskusanoja ylimmällä luokalla. Oli "aktiivisia" ihmisiä samoin kuin
"passiivisiakin", "aktiivisia" silmiä ja "passiivisia", "aktiivisia"
värejä ja "passiivisia".

"Mutta, voi toki", virkahti eräs tytöistä, "eihän Millalla edes ole
mustaa tukkaa. Hän on vaaleaverinen!"

"Niinhän Norakin on", vastasi ajattelematon bergenitär.

"Minä en ollenkaan tahdo olla mikään 'passiivinen' kaunotar, minä, --
mikään itämainen prinsessa", huomautti asianomainen pahastuneena.

"Ei, enhän minä sitä lainkaan tarkoittanutkaan; minä tarkoitin vain
--", hän vaikeni, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, miksi oli se
sanonut.

"Tämä on silkkaa lirunlarua", arvelivat toiset ja ahdistivat Toraa
niin kauan, kunnes hän kyynelsilmin selitti, että Milla oli hienoin
ja kunnollisin koko koulussa; hän, Tora, oli äärettömän onnellinen
tuntiessaan jonkun, joka oli niin säveä, niin hienotunteinen.
Semmoisia eivät totisesti kaikki olleet.

Tämä meni yli kaikkien rajojen. Yksinpä niinkään sääliväinen tyttö
kuin Gina Krog ei nyt empinyt ilmaista, mitä hän oli jo kaksi päivää
tiennyt tahtomatta sitä kenellekään sanoa: että Tora kulki Millan
luona ja että he olivat "sinuja"!

Tuli hiljaista. Seuraavana hetkenä oli Nora poissa, seurue
hajalla. Tora koetti selitellä puolestaan, mutta kukaan ei ottanut
kuunnellakseen. Millan puoluetta ei ollut täysihoitolassa; kukaan
sikäläisistä tytöistä ei ollut astunut jalkaansa Milla Engelin kotiin
-- siitä syystä, ettei heitä ollut koskaan pyydetty.

Miten Tora heittelehtikään itseään ja päänalustansa käännellen sinä
iltana, -- unta hän ei saanut. Häntä vaivasi, kalvoi, ettei hän
voinut olla toisen ystävättärenä olematta toisen kanssa epäsovussa.
Nyt piti koko täysihoitola häntä uskottomana heilakkana, -- Jumala
taivaassa tiesi parhaiten, ettei hän semmoinen ollut. Mutta
tämän takia hän voisi joutua muiden ulkopuolelle, kenties saada
itseensä häipymättömän tahran. Hänellä oli alituiseen tulevaisuus
kysymyksessä. Hän oli niin ajelehtinut pitkin, että tunsi itsensä
kovin turvattomaksi; hän tapaili ja hapuili tukea, ja se lipui aina
hänen käsistään.

Hän vuodatti karvaita kyyneliä. Molemmista hän piti, kumpaisestakin
eri tapaan. Minkä tähden se ei voinut olla hänelle sallittua, kun
hän kaipasi sitä? Mitä hän tekisi? Hän ei olisi tahtonut uhrata
kumpaistakaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai; hänen täytyi mennä kirkkoon, mutta hän
ei mitenkään voinut odottaa toisia, joiden myöskin piti lähteä, vaan
pyyhälsi kiireesti Millan luokse.

Milla oli pukeutunut niin ikään kirkkoon mennäkseen; he tulivat
käytävässä vastakkain. Mutta kun Tora pyysi saada häntä puhutella,
kummastui hän, vei hänet sisälle ja kiersi oven lukkoon. Nyt Tora
hyrähti itkuun ja kertoi kaiken, tarkalleen niinkuin asia oli; hän
ei salaillut, että piti heistä molemmista, eikä syytä siihen; eikä
myöskään, kuinka hylätty hän oli ja, mitä seurauksia tästä voisi
koitua hänen koko tulevaisuudelleen. Nora oli niin mahtava siellä
täysihoitolassa ja koulussa.

Kesken kertomisen, juuri kun Tora oli hiukan pysähtynyt itkeäkseen,
Milla kuuli jonkun olevan ovella; siellä koputettiinkin. Hän avasi
sen verran, että sai hiivityksi ulos. Tovin kuluttua hän palasi ja
kertoi, että hän ja Anna Rogne olivat sopineet kirkkoon menemisestä,
mutta nyt hän oli tehnyt esteeksi päänkivistyksen; tosin hän oli jo
viime sunnuntaina menetellyt samaten, mutta sille ei mitään voinut.
Millan kävi sääliksi Toraa; hän tunsi vilpitöntä hyväntahtoisuutta
häntä kohtaan, se kävi ilmi nyt. Hän lupasi olla panematta pahakseen,
mitä hyvänsä Tora keksisi ollakseen hyvissä väleissä Noran ja tämän
monien ystävättärien kanssa. Milla oli todella herttainen.

Tora ehti vain syleillä ja suudella häntä siitä; hänen täytyi
näyttäytyä kirkossa. Mutta eikö hän saisi tulla jälleen iltapäivällä?
Kuinka lohdutettu hän nyt olikaan; mutta hän kaipasi lisää, hän oli
niin peloissaan, hänen piti saada neuvotella kaikesta Millan kanssa.
Tämä pyysi häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista.

Kahvihetken jälkeen hän tuli sinne, ja Milla kuiskasi, lukittuaan
oven ja laskien käsivartensa hänen kaulaansa, että nyt hän
toimittaisi ystävättärelleen erään ilon; ainakin hän luuli sen
häntä ilahduttavan. Kenellekään, ainoallekaan sielulle hän ei ollut
näyttänyt, mitä Tora nyt saisi nähdäkseen. "Tuo kaappi tuossa --"

"Tuo kaappi tuossa --?"

"Aikoinaan on se ollut minun nukkekaappini."

"Sinun nukkekaappisi!"

"Nyt tietävät kaikki, ettei se ole se enää", sanoi Milla. Samassa hän
kiepautti sen auki: sen isot kaksoisovet käännähtivät alhaalta ja
ylhäältä auki yht'aikaa, ja tyttöjen katseille ilmestyi rakennuksen
neljä huonekertaa: alimmaisessa täydellinen, uskomattoman sievä
keittiö, pesukomero ja ruokailuhuone; sen päällä sali, iso ja komea
sali, jossa oli mitä hienoimpia silkillä päällystettyjä huonekaluja,
kiilloitettu pöytä, uuni, kuvastin, kaappikello; kolmannessa
huonekerrassa makuukamareita ja niissä mitä viehättävimpiä pikku
sänkyjä, todellisia, täydellisiä vuoteita, sekä pesutelineitä, joista
ei puuttunut mitään aina eräisiin nimittämättömiin pikku kapistuksiin
asti... Neljännessä huonekerrassa oli vaatekammio, -- suurenmoinen
varasto nukenpukuja silkistä, sametista, _moire antiquesta_, eri
värisistä suuri joukko vielä leikkaamattomia kankaita, kaikenlaisia
jäännöspaloja, ilmeisesti ahkerasti huolella monien vuosien mittaan
keräiltyjä. Ja liinavaatteita, vieläpä sukkia, muita alusvaatteita,
kaikkia kaksittain, samoin kuin hattuja, päällystakkeja, koruja,
vöitä...

Tora kirkaisi! Hän oli polvillaan ja kurkotteli, mutta ei ollut
vielä sormellaankaan kajonnut, vain ahminut silmillään, kykenemättä
ajatuksissaan kokoamaan näkemäänsä. Sillä sitä ei voinut tarkastella
kokonaisuutena, siinä oli liian paljon, liian moninaista, liian
odottamaton yksityispiirteiden paljous; hän ei ollut vielä edes
lukenut nukkeja. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, -- viisi, -- kuusi!
seitsemän!! kahdeksan!!! --" Hän oli aloittanut hiljaa, mutta korotti
ääntään joka numerolla, joten Milla kiirehti sanomaan: "Kaksitoista,
kaksitoista! -- Niitä on kaksitoista!"

"Kaksitoista! Kerrassaan kaksitoista! Hyvä taivaan Jumala! Sinä olet
säilyttänyt kaikki nuket, mitä olet eläessäsi saanut? Et hävittänyt
ainoatakaan?!"

Kyllä, kyllä sentään; mutta ei enää seitsemän vuoden ikäisestä saakka.

"Odotahan!" -- ja juhlallisesti kuin peläten tavoiteltavan katoavan
Tora pisti varovasti kätensä sisälle ja otti mitä suloisimman ison
nuken, joka oli puettu vaaleanpunaiseen silkkiin; kengät ja hattu
samaa vaaleanpunaista, päivänvarjo tummanpunainen, pikku viuhka
pistetty vyöhön. Alusvaatteet oli ommeltu pitsein ja kirjailuin kuten
aikaihmisten, hameessa oli tasku ja siinä nenäliina sekä käsiin
sopivat ranskalaiset hansikkaat; olipa vielä lemmikkien muotoinen
siro, pienoinen rintasolkikin, ja samaa tyyliä olivat rannerengas ja
kello. Hän mykistyi ihailuun; hänen käännellessään sitä, tutkiessaan
kuosia, vaatetusta, alusvaatteita, pitäen sitä kaukana itsestään,
pitäen sitä lähellä, keskeytti hiljaisuuden koputus ovelta. Joku oli
tullut portaita ihan kamarin luo tyttöjen kuulematta puuhiltansa
hisahdustakaan; he säikähtivät.

Milla kohotti sormensa; ei äännähdystäkään! Hän punastui ja kalpeni
jälleen. Tietysti siellä oli Anna. Mutta Anna ei ollut milloinkaan
nähnyt nukkeja, eikä saisi nähdä. Hän ei ymmärtäisi! Olipa täällä --
selitti hän sitten -- kaksi surupukuistakin nukkea, mutta Anna oli
tähän aikaan ollut niin paljon Millan parissa, ettei hän ollut saanut
valmiiksi useampia, vaikka hänen aikomuksenaan oli ollut nähdä ne
kaikki surupukuisina; siitä olisi tietysti tullut erinomaisen somaa.
Nyt koputettiin jälleen, epävarmasti, heikosti. He pidättelivät
hengitystään; Milla oli siihen menehtyä. Sitten he kuulivat
loittonevia askelia, ja nyt olivat korvat niin jännittyneinä, että he
kuulivat hänen sipsutuksensa vielä portaistakin. Tämä onneton sattuma
oli kerrassaan epätoivoon saattava. Milla oli ilmoittanut, että jos
kukaan muu kuin Tora tulisi, olisi hän päänkivistyksensä tähden
lähtenyt ajelulle.

Mutta palvelijatar, joka oli sen tiedon saanut, hänen oma
palvelijattarensa, ei siis nähtävästi ollut pysynyt paikallaan,
vaikka nyt oli hänen vuoronsa. Mitä Milla tekisi?

Mutta näistä mietteistä tempasi hänet eräs tuulispää.

       *       *       *       *       *

Nora lojui Tinka Hansenin vuoteella. Huone oli pieni, siniseksi
maalattu, laudoitettu komero suutari Hansenin uudessa talossa torin
laidassa. Sängyn lisäksi siellä oli ruskeaksi maalattu, avonainen
kirjakaappi, pari tuolia, iso kahdelle aiottu pesuteline, jolle ei
ollut muutakaan paikkaa löytynyt, sekä korkea, lyhyt sohva, jossa nyt
Tinka istui katsellen ystävätärtään ja nojaten oikeata käsivarttansa
edessään olevaan pieneen kirjoituspöytäänsä.

Nora makasi ja nyyhkytti ääneen, ja sitä levollisesti katsellen istui
Tinka. Nyt oli Norakin kokenut, miltä uskottomuus tuntui; nyt hän
tiesi, miltä maistui tulla toisen takia hylätyksi.

Mutta suruna oli muutakin kuin hylätyksi joutuminen. Hänet oli syösty
alas, tuhottu. Tora oli ensin kohottanut hänet korkealle; hänhän oli
pelkkää henkevyyttä, erehtymätön. Nyt oli sama Tora antanut hänen
kukistua -- Milla Engelin tähden!

Maailma oli pelkkää valhetta ja petosta.

"Hyvä Jumala, minkä tähden et voi pitää minusta, Tinka? Sinä et
tiedä, kuinka onneton olen."

Mutta Tinka oli vaiti.

"Minä en voi elää ilman sinua, Tinka; ei, minä en voi! Tästä aamusta
asti olen huomannut, että olen aina väärässä. Minussa ei ole
vähääkään ryhtiä; ei, ei ole."

"Eipä kyllä", lohdutti häntä Tinka.

"Ei, ei ole. Voi taivas, mitä tekisin? Etkö voi puhua minulle?" Hän
itki nyt ihan hirveästi.

"Sinä tahdot itseäsi vain palvottavan, Nora."

"En 'vain', Tinka; älä sano 'vain'!"

"En -- en. Mutta sinä et ole koskaan onnellinen, paitsi milloin sinua
palvotaan, ja siihen ihmiset kyllästyvät."

"Mitä tekisinkään, Tinka? Kautta taivaan, olen siitä itsekin
kylläännyksissäni. Niin, sinä et sitä usko? Mutta se on totta.
Erittäinkin nyt, kun Millaakin palvotaan, -- uh, iljettää katsella
sitä!"

"Kaiketi vain siitä syystä, että sinä et itse ole Millan sijalla?"

"Ei, kautta taivaan, Tinka!" -- hän kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Tora on tehnyt sitä niin liian paljon, että olen nyt kyllästynyt.
Niin, olen ihan! Ja ajatteles, että nyt hän on Millan luona!" Hän
heittäytyi taas pitkäkseen ja itki suuttumustaan ja häpeäänsä.

Hän nousi äkkiä: "Mutta minun täytyy päästä; erilleen tästä. Se on
inhoittavaa; minä halveksin itseäni! Sinä et tiedä, mitä olen aamusta
asti ajatellut. Auta minua, Tinka! Sinä olet niistä kaikista ihan
ainoa, joka puhuu minulle totta."

Tinka istui liikkumattomana. Nora heittäytyi taas pitkäkseen, kääntyi
pois ja itki.

"Minä en voi käsittää", aloitti vihdoin Tinka, "että sinä, joka niin
haaveksit --"

"Älä käytä sitä sanaa!" keskeytti Nora kädellään torjuen; "se on
käynyt niin ellottavaksi, nyt kun Millakin sitä käyttää. Milla
'haaveksii' myöskin! Voitko ajatella mitään niin..."

"Kyllä, kyllä; minä en sano 'haaveksit'..."

"Ei, älä totisesti sitä tee --!"

"Sanonpa siis: harrastat; sinä, joka niin harrastat kaikkea, mikä on
oikeata ja suurta, ja joka olet niin urheakin -- sillä urhea sinä
olet: sinä voit auliisti mennä kuolemaan sen puolesta, minkä uskot
oikeaksi --"

"Niin, niin voin, Tinka! Minä uskon voivani!" hän nousi puolittain;
"voi, kuinka viehättävää on kuulla jälleen jotakin hyvää, -- ja
erittäinkin sinun suustasi! Olin ihan kuin kappaleiksi raadeltu!"

"Niin, mutta nyt tulee se, mitä aion sanoa, näetkös. Eikö ole häpeä,
että niin kelpo tyttö kuitenkin on moinen riikinkukko..."

"Riikinkukko, Tinka?"

"Riikinkukko juuri; sinä näytät riikinkukolta."

"Minäkö? Oletkohan sinä --?"

"Niin, en sitä minä ole sanonut..."

"Ethän tietysti, sen saatoin arvatakin --!"

"Tora sen on sanonut..."

"Onko Tora --? Sitä petollis--"

"Mutta Tora on oikeassa! Sinä olet peloittavasti riikinkukon
kaltainen, Nora ... ohuet pikku kasvosi, -- ja sinä olet niin
hentoinen..."

"Ei, mutta Tinka!"

"Totta se on. Kaikki me ystävättäret olemme yhtä mieltä siitä. Meidän
pitäisi olla silminä sinun laahuksessasi, -- niin, juuri niin."

Nora viskautui vuoteelle ja voivotti pää ja kädet pielukseen
painettuina.

"Olet tietysti loukannut Toraa, sinä olet loukannut kaikkia. Sinähän
olet niin oikullinen, olet niin hemmoteltu..."

"Niin, _niin_ minä olen", kuului pieluksesta.

"Niin olet. Samaa sanoo myös Frederik."

"Mitä Frederik sanoo?" Hän käänsi punaiset kasvonsa heti ylös
pieluksesta; Frederikin sana painoi.

"Minä luen sen sinulle", vastasi toinen, avasi kirjoituspöydän
ja otti esille vähintään viisiarkkisen kirjeen. "Hän kirjoittaa
tässä", puheli hän, etsien käsille neljännen arkin neljännen sivun
yhtä vitkallisen varmasti kuin oli avannut kirjoituspöydän, hakenut
kirjeen, lukinnut kirjoituspöydän ja nyt luki:

"Sinun ei myöskään sovi olla hänelle liian ankara; sillä jos hän
olisi sellainen luonnostaan, niin hän käyttäytyisi toisin ja osaisi
toisella tavoin pitää ihailijansa kiinni. Nyt hän on vain hemmoteltu
lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään siitä ylistelyä saamatta
ja on lisäksi käynyt niin oikulliseksi, että tänään kyllästyy
eiliseen kehujaansa."

"Hyvä Jumala, kuinka totta se on, Tinka!"

"Mutta kenties hän kerran kyllästyy siihenkin. Sillä tahtoohan hän
jotakin parempaa kuin tätä; sen vaikutelman sain kesällä. Mutta auta
häntä sinä, Tinka!" -- --

"Niin, tee se!" Nora oli kohottautunut ja istui nyt sängyn reunalla;
hän oli laskenut kätensä ristiin ja katseli Tinkaa. "Sinun pitää
alituiseen olla minun parissani, Tinka. Minä en tyydy itseeni
muulloin kuin silloin, kun sinä olet tyytyväinen. Voi, Tinka! -- Minä
en koskaan, koskaan, koskaan, koskaan enää ole sellainen! Jos vain
näet merkkejä siitä, niin ota minut siitä kiinni! Minullahan on halua
olla jotakin parempaa, tiedäthän. -- Minulla on halua tulla kuuluksi,
-- niin, älä nyt naura! Minulla _ei_ pohjaltaan ole halua laulaa ja
näytellä ilvenäytelmää noille toisille ja saada kehuja ja kehuja;
mutta on vain niin käynyt, minä en sitä ymmärrä! -- Minulla ei ole
halua; minä tahdon _taitaa_ jotakin, minä tahdon _olla mukana_
jossakin tenhoavassa! _Niin, sitä minä haluan!_ Luulen toisinaan,
että lähden sotaan, tai kuolen nihilistien riveissä Venäjällä ...
niin, luulen! Tai matkustelen ympäri ja puhun, joudun alashuudetuksi
ja häväistyksi. Niin, minä voisin... En tiedä, mitä varten se
tapahtuisi; mutta minua haluttaa. -- En sano sitä kerskatakseni,
Tinka; sanon sen vain siksi, että tunnen niin, -- kautta taivaan,
tunnen niin!... Jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se on pelkkää
kaipuuta. Kenties olen epäkelpo. No niin, silloin se on pelkkää
kaipuuta, kuulehan! Silloin se ei ole muuta. _Mutta kaipuu minussa
on!_ Minulla ei ole halua siihen, mistä nyt pöyhistelen ja kehumisia
saan. Minussa on sellainen sanomattoman suuri, suuri, suuri kaipuu!
--"

Hän oli noussut seisomaan, silmät säihkyivät läpi kyynelten, tukka
kuohuili; hän oli ojentanut pitkät käsivartensa, mutta samassa
yllätti itku, -- nyt hän kiemurteli vuoteella. Tinka ei kyennyt
vastustamaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita Nora nyt oli
herättänyt. Hän huojui kaikessa leveydessään ja täyteläisyydessään
vuoteen vierelle ja kumartui hänen ylitseen.

Ja niin he sitten istuivat tuokion yhdessä vaipuneina siihen
supatteluun, joka on sovinnon onnekkuudelle ominaista. Tinkan
mielestä ei häipynyt pois, mitä hän näinä päivinä oli muistiinsa
piirtänyt Noralle lausuttavaksi, mutta kaikki ponsi puuttui siitä;
Noran sukkelat vastaukset tekivät sen melkein äiteläksi. Hänen
täytyi lopulta nauraa _sitä_, mikä oli hänestä äsken näyttänyt hyvin
vakavalta, tavattoman arveluttavalta.

Ja kesken kaiken joku hyökkäsi ylös portaita, askelma askelmalta
ensimmäiset portaat kuin rumpukapuloilla, sitten toiset, nyt
kolmannet tänne ylös ja eteenpäin ylisten poikki samana riehuvana,
heikentymättömänä tuulispäänä... Oli vain yksi, joka toisinaan tuli
sillä tavalla; mutta hänhän ei siellä toki voinut olla...?

Täällä ylhäällä ei ovi ollut lukossa. Täällä ylhäällä ei koputettu,
täällä ylhäällä vain tempaistiin auki. Niin, Tora se oli. -- Hyvä
Jumala!

Noiden kahden tytön hämmästystä, loukkaannusta, arvokkuutta ei
kyettäisi hovissa osoittamaan paremmin. Tinkan pimeä tietämättömyys
siitä, että maapallolla saattoi olla mitään Tora Holmia, tai Noran
ylhäinen, sanaton "älä-koske-minuun!" ... oivalliset!

Milloinkaan ei ole niin hyvä näytös surkeammin jäänyt tehoansa vaille.

Tora säihkyi iloa, voittoa, riemujuhlaa, puhui _kahdestatoista_
nukesta, joista useat olivat tavallisten lasten kokoisia, ja --
hän uskoi itse -- _puolestasadasta_ nukenpuvusta, monenlaisesta
_moiré antiquesta_, silkistä, sametista, aamupuvuista; kirjailluista
paidoista, ja housuista, silkkisukista, hansikkaista ja päivän
varjoista ynnä muusta; kaihtimilla eristetyistä sängyistä,
pesutelineistä kaikkinensa, mitä siinä oli, nimittämätöntä kapistusta
myöten, joka nimitettiin; kaikesta keittiöpuolesta saliin ja salin
kalustoon asti; suurenmoisesta suunnitelmasta, että kaikkien nukkien
piti joutua hovitanssiaisiin kuninkaan syntymäpäiväksi; Millasta,
joka oli satatuhatta kertaa parempi kuin he saattoivat uneksiakaan ja
jolla ei ollut mitään vastaan, ei, joka _toivoi_, että he molemmat
saapuisivat hänen mukanaan katsomaan sitä _heti paikalla_ ja olisivat
saapuvilla noissa hovitanssiaispuuhissa... tietysti mitä hirmuisimman
vaitiolon säilyttäen. Niin, se oli totta! Se _oli "kautta taivaan"_
totta!

Sitten hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut, -- Millan kamareista,
miltä ne näyttivät, miten hän oli käynyt siellä monet kerrat,
kuulematta sanaakaan nukeista. Mutta tänään oli Milla ne hänelle
näyttänyt vain sydämensä hyvyydestä lohduttaakseen häntä. Nyt hän
tahtoi ne toisillekin näyttää, jos siten kaikki voisi olla hyvin ja
kunnossa ja kaikki neljä olla tästä lähtien ystävyksiä! Tora oli sitä
esittänyt; Milla tali säikähtynyt, mutta sitten hän oli siirtynyt
Toran kannalle ja lopulta havainnut sen kauniiksi! Milla oli hyvä, --
ja niin piti heidänkin olla! Ei mitään empimisiä -- _heidän täytyi!_
Minkä tähden täällä piti olla kaksi puoluetta? Milla oli _omalla_
tavallaan, ja Nora omallansa. Oikeastaan he eivät olleet tehneet
toisilleen vähintäkään, kukaan heistä. Eivät rahtuakaan! "Siepatkaa
vain yllenne! -- ja aika vauhtia; puhumme siitä sitten matkalla
edelleen!"

Nuo kaksi silmäilivät toisiaan, mutta Tora ei suonut heille
hengähdyslomaa: "Voimme ilmoittaa kotiin, että jäämme sinne iltaan
asti, sillä se on tarkoituksena! Eihän toki käy päinsä hylätä kutsua?
Nimenomaista kutsua Engelille?"

Tora oli myrskytuulena, ja tempoi ruumiillisestikin mukaansa. Ja
myrskyn riehuessa oli syttynyt palo silmiin, liikkeisiin; hän räiskyi
kipinöitä. Hän valtasi heidät...

Tovin kuluttua he kaikki neljä seisoivat kaapin edessä. Johdanto,
alku-ujoilu, kursailu ja vastakursailu saivat hädin kahta minuuttia
osalleen; Tora tarttui Millaan ja työnsi hänet hiljaa kaapin ääreen:
"Avaa! Avaa! Me puhumme sitten! Avaa!" Milla tunsi itse, että tässä
oli toiminta parempi kuin puhuminen, -- ja avasi.

Kahden vastatulleen ihasteluhuudot palkitsivat hänet täydellisesti!
Tuossa pikku kokoelmassa oli talletettuna melkoinen määrä ahkeruutta,
järjestyksenhalua, uskollisuutta, kauneustajua, josta hän oli
itsekseen tietoinen ja joka kiinnitti siihen hänen sydämensä. Se oli
hänen aarteensa, sitä eivät olleet milloinkaan nähneet monet eikä
nyt pariin vuoteen kukaan muu kuin hän itse; sitä sulostutti siten
erityinen salaperäisyydenkin viehätys. Siitä nautittaisiin, kun se
aikanaan avattaisiin muiden hämmästyneille katseille, -- ja nyt siitä
nautittiin!

Kukin löysi omansa. Tinkan silmissä nuo nuket olivat lapsia; hän
laverteli niille lastenkieltä: "Voi hivveän sujoista", "hellan
telttu". Hän alkoi riisua erästä saadakseen iloita sen pukemisesta.

Tora riemuitsi kankaista, tunnusteli muutamia, piteli niitä
päivänvaloa vasten, asetteli niitä vastakkain. Erikoisesti hurmasi
häntä muuan korukudoksen kappale, jonka hän nyt vasta näki (Milla
etsi sen häntä varten esille). Se herätti suunnitelman toisensa
jälkeen; hän puhui herkeämättä.

Nora nautti kaapista kokonaisuutena, taidekokoelmana. Milla esiintyi
hänen silmissään uudessa valossa; kaikki tunsivat, mitä Nora hänestä
nyt ajatteli, -- sen näki Millan keveästä punehtumisestakin. He
osoittivat sitten koko illan toisiansa kohtaan arvonantoa, jonka muut
katsoivat luonnolliseksi.

Pian he kaikin istuivat pöydän ympärillä nuket välissään; kankaat
ja kaikki vaatetustarpeet, mitä voitiin ajatella käyttökelpoisiksi
suurta päämäärää -- hovitanssiaisia -- varten, oli levitetty
pöydälle, ja kahdeksan silmää ja neljäkymmentä sormea penkoi tuota
paljoutta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Tora tahtoi saada
pukutanssiaiset, ja hänen taukoamaton puheensa täytti ilman kuvilla
ja kirjavilla väreillä; ritarineitoja ja _rococo_-naisia nauhoilleen,
sulkineen ja hattuineen kieppui yhtenä vilinänä. Milla pysytteli
nykyajassa, muotilehdessä, erittäinkin muutamissa ihan äsken
tulleissa numeroissa. Nora liehui milloin toisen, milloin toisen
mukana, mikäli jokin yksityisseikka tenhosi hänen mielikuvituksensa.
Tinka vastusti koko ajatusta. He voisivat kukin vaatettaa oman
nukkensa miten parhaaksi katsoivat.

Tämä herätti Noran ja Toran paheksumista; täytyihän toki olla
yhtenäinen tyyli. Milla kohteli esitystä säveämmin, mutta oli vastaan
hänkin. Noran taholta tuli väittelyyn pian kärsimättömyyttä, ja
sellaisen taituruuden nojalla, johon ainoastaan tytöt pystyvät,
sukesi tästä sitten kiista -- Tomas Rendalenista ja Karl Vangenista!
Ei ollenkaan Tinkan ja toisten välillä, vaan Tora Noraa ja Tinkaa
vastassa. Toran herkkähermoisuus ei sietänyt tuota samaa ominaisuutta
Rendalenissa; joko oli tämä syynä tai hänessä oli vastustuksen henki:
toisin ei voi selittää sitä, että hän ensimmäisestä päivästä asti
oli ollut epäsuopea Rendalenia kohtaan. Hypähtävä vertaus jonkin
punapilkkuisen tilkun ja Rendalenin käsien välillä oli nyt sytyttänyt
kinastuksen; Nora vastasi nimittäin heti, että Rendalenin kädet
olivat sukkelat, oikein puhuvat kädet, kun sitä vastoin Vangenin
olivat "tyhmät ja pitkät, yhtä leveät ylhäältä kuin alhaalta".

Kun tyttökoulussa on vain kaksi miespuolista opettajaa, eivät
oppilaat hevin voi ylistää molempia; toista on morkattava silloin,
kun toista kiitellään. Ja siinä koulussa sai säveä Karl Vangen
syrjäytyä, kun haluttiin hurmaantua henkevään Rendaleniin. Mutta
tässä oli Tora päinvastaisella kannalla; aina siitä asti, kun Karl
Vangen oli kätkenyt hänen kätensä omaansa lämpimäksi tervetuloksi
ja samalla säteillyt hänelle lempeällä silmäparillaan, niin, päälle
päätteeksi tehnyt sen senpäiväisen rukouksensa tekstiksi ... siitä
asti Tora piti hänestä. Ja mitä kömpelömpi ja herkkäuskoisempi Karl
Vangen oli, sitä enemmän Tora tappeli hänen puolestaan, joten toisten
_täytyi_ kiusoitella häntä.

Tällä kertaa se alkoi varsin vaatimattomasti; he sinkauttelivat
Toralle vain Karl Vangenin "tyhjän, tyhmän" otsakuoren, hänen leveän
suunsa, hänen pitkät sormensa, pitkät säärensä, isot jalkansa. Tora
puolestaan Rendalenin punaisen tukan, siristelevät silmät, hänen
naismaisen sievisteleväisyytensä, hänen hajuvedellä pirskoitellun
nenäliinansa. Mutta sitten ottelu kävi tuimemmaksi. Toran terävä
äly haki esimerkkejä Rendalenin hillittömästä kiivaudesta ja hänen
silloin tekemistänsä hairahduksista; esimerkkejä hänen epätasaisesta
mielialastaan: toisinaan hän harppaili neljännestunnittain
edestakaisin luokkahuoneessa puhumatta, kuulematta, näkemättä,
sitten hän taas oli pelkkää eloisuutta, kerrassaan remuavan
hyväntuulinen, -- joka suhteessa liikoihin menevä. Toiset pitivät
tätä arvostelua kohtuuttomana, syystä että se noin irrallisena
ei antanut vähäisintäkään käsitystä Rendalenista, joka kuitenkin
kaikitenkin oli herttaisin ja kunnollisin opettaja, mitä olla
saattoi. Tinkalla oli mainio matkimistaito eikä vähäisintäkään
taipumusta uskonnollisuuteen, joten Karl Vangen helposti tuntui
hänestä hupaiselta; hän alkoi nyt saarnata tai oikeammin määkiä papin
tapaan, -- silmät taivasta kohti kääntyneestä hartaudesta jäykkinä.
Nora nauroi katketakseen, Tora itki.

Millakaan ei ollut voinut torjua naurunhaluaan, mutta ryhtyi nyt
kuitenkin puoltamaan Karl Vangenia; hän huomautti levollisesti, että
Vangen oli hänestä "viehättävä". Rendalenista hän ei puhunut.

Koska Milla oli emäntä ja Nora ja Tinka ensi kertaa hänen
vierainansa, lopettivat he. Mutta Tora ei hellittänyt; nyt hän vasta
oikein veisasikin Karl Vangenin ylistystä.

Vastaamista välttääkseen ja vihjatakseen, että tämä jo saisi riittää,
Nora nousi nenäänsä nyrpistäen ja katsoi ulos ikkunasta.

"Voi hyväinen aika, tuollahan menee Anna Rogne!" huudahti hän.

"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Milla, nousi kalpeana ja astui
ikkunaan päin.

"On varmastikin."

Hän näki Annan kiitävän tiehensä, hän oli ilmeisesti hyvin
kiihdyksissään. Itse hän riensi soveliaan ripeästi ulos ovesta ja
alas portaita. Kesti tovin, ennenkuin hän palasi.

Silloin hän oli hiljainen ja todella järkkynyt. Anna oli ollut ihan
ylhäällä asti, siis heidän ovensa takana.

Yleinen ihmetys. Milla kertoi sitten, mitä oli aamupäivällä
tapahtunut ja kuinka viaton hän pohjaltaan oli siinä asiassa. Tora
otti sen heti itseensä ja oli hirveän onneton.

"Ei, syy on yksistään minun", arveli Milla.

Mitä hän tekisi? Hän oli valjastuttanut vaunut.

Kukaan ei vastannut, mutta he katsoivat tahtomattansakin Tinkaan.

"Niin", tuumi Tinka, "mepä kaikin noudamme Annan ja selitämme
hänelle, miten tämä on tapahtunut". Nora ja Tora yhtyivät ehdotukseen
heti. _Se_ oli ainoa oikea!

Millakin myönsi, että tämä kai oli paras menettelytapa. Mutta hän
ei ollut milloinkaan hiiskunut nukeista sanaakaan Annalle; Annalla
ei ollut luontumusta sellaiseen. Ja nyt ei tätä nukkejuttua voinut
kunnolleen selittää Annalle häntä loukkaamatta.

Nora ja Tora älysivät sen; se ei käynyt päinsä.

Mutta Tinka uskoi sen käyvän. Hän oli valmis ottamaan toimen yksin
suorittaakseen.

Ei, jos sen joku tekisi, piti Millan se tehdä.

Tämä johti Millan mieleen ajatuksen kirjoittaa. Sanoa
yksinkertaisesti, että toiset olivat tulleet; eikö hänkin yhtyisi
joukkoon? Kirjelmää viemään hän lähettäisi vaunut. -- Kyllä,
arvelivat toiset, se kävisi päinsä.

"Lähde itse!" neuvoi Tinka.

"Ei, niin epäkohtelias en vieraitani kohtaan ole", nauroi Milla. Hän
istuutui kirjoittamaan.

Toiset istuivat sill'aikaa hiljaa. Mutta Nora keskeytti: "Tinka on
totisesti oikeassa; lähde itse! Mehän voimme siksi aikaa lähteä
kävelylle."

"Ei", vastasi Milla, käännähtäen kirjeestään; "eihän Annan tarvitse
tietää, että me olemme hänet nähneet. Silloin on mitä luonnollisinta,
että lähetän hänelle kutsun, koska te olette tulleet tänne."

Sen huomasivat toiset oivalliseksi. Hän sai kirjeensä valmiiksi ja
kiiti alas. Hänen palatessaan he kuulivat vaunujen vierivän ulos
talon sivuportista.

Milla myhäili: "Minä kirjoitin toisella kertaa selittäväni, minkä
tähden te olitte tulleet. Hansia pyysin kiirehtimään ja tekemään
pikku kaarroksen, jotta hän ei tapaisi Annaa; kenties vaunut siten
ehtivät perille ennenkuin hän itse."

Hän oli silmin nähden iloissaan siitä, että oli taitavasti
suoriutunut kiusallisesta tilanteesta.

Palattiin jälleen neuvotteluun nukkejuhlasta; mutta ennenkuin vaunut
toisivat Annan, täytyi nuket tamineinensa asetella kaappiin.

Äkkiä Nora huudahti: "Kun emme siis kuitenkaan puhu nukeista Annalle,
niin miksi ihmeessä emme voineet kaikin lähteä mukaan?"

He silmäilivät toisiaan kotvasen kummastellen; sehän oli totta!
He purskahtivat nauruun: kuinka he olivatkaan saaneet sen hupsun
ajatuksen, että kaikkien lähtö olisi ollut samaa kuin nukkien
ilmaiseminen? He koettivat muistella sitä. Yksimielisenä päätelmänä
oli, että se joka tapauksessa todisti pahaa omaatuntoa.

Tinka esitti, että nuket, puvut ja kankaat hyvissä ajoin
järjestettäisiin paikoilleen Millan valvonnan alaisina, mutta Milla
tarjoutui järjestelemään kaikki jälkeenpäin; heidän piti vain istua
rauhassa. Sitä vastaan he nostivat kapinan, paikoilleen sovittelu ja
järjestely oli niin hirveän hauskaa. Ja niin kävi.

Vaunut palasivat ilman Annaa; "hänellä oli päänkivistystä".

Tora katsoi Millaan ja Milla Toraan; tämä oli kiitoksia viimeisestä.
Se nolostutti heidät kaikki tuokioksi, mutta muistaessaan, että hehän
siis saattoivatkin ottaa nuket jälleen esille, olivat nuo kolme
vierasta piankin lohdutettuja.

Heidän jälleen päästyään puuhiinsa johtui keskustelu tietenkin
Annaan. Kukaan noista kolmesta ei pitänyt hänestä; heidän mielestään
hän oli tekeytyvä, "_prétentieuse_", kuten Tora sanoi suipistetusti
ääntäen ranskaa. Anna ponnisteli erikoisen muodon tavoittamiseksi;
kaiken hänen sanomansa tai tekemänsä piti olla niin hirveän oikein.
Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän kirjoitti hyvin;
siinä tuo virheettömyys ja tarkkuus oli paikallaan. Sitten he
yltyivät pilkkaamaan hänen uskonnollista haaveksintaansa. Edelliseen
ei Milla ollut kajonnut; jälkimmäisestä hän tyytyi sanomaan, että
hänessä ehkä oli sitä liiaksi. Nora oli ensimmäinen, joka irtausi
pöydän äärestä, hän ei kestänyt pitempään, hänen täytyi saada hiukan
musiikkia, sanoi hän. Koeteltiin Erard-pianoa. Milla pahoitteli,
ettei se ollut oikein vireessä, eikä se ollutkaan; mutta kuinka
soinnukkaat olivatkaan siinä sävelet! Nora lauloi, muiden vaaliessa
nukkejansa. Sitten hän tahtoi saada Tinkankin esille, mutta Tinkan ei
ensimmältä tehnyt mieli jättää sinistä nukkeansa; lopuksi Millakin
pyysi häntä.

He olivat laulaneet pari numeroa, kun ovelle koputettiin; Millan
kamarineito ilmoitti, että konsuli oli tullut. Suuri yllätys, häntä
ei ollut odotettu; Milla riensi alas. Toiset sopivat keskenään, että
heidän siis oli lähteminen; olisi tukalaa syödä illallista konsulin
seurassa. Varsinkin Tora vaikerteli; hänen kalvosimensa olivat
käyneet epäilyttäviksi, voisikohan pyytää Millalta paria lainaksi?
Neuvottelun kestäessä avautui ovi, sisälle tuli Milla nopeammin
kuin kukaan olisi uskonut hänelle mahdolliseksi. "Isä tulee!" hän
kuiskasi, riensi pöydän luo ja kaikki perässä; sieltä kaapille,
kaapilta pöydän luo, pöydän luota kaapille ... otsat kalahtelivat
yhteen, hartiat tuuppailivat toisiaan, varpaille tallattiin,
hillittyä kirahtelua, hillittyä naurua, hillittyä torumista... Kaikki
oli poissa pöydältä, lukon takana, kun konsuli koputti ovelle.

Nora oli työntäissyt Tinkaa, niin että tämä oli kuukertunut sohvalle;
itse hän istui nyt totisena tuolilla, Milla ja Tora seisoivat kaapin
luona.

Konsuli astui sisälle hienona, hymyilevänä kuten aina. Hän näki nuo
neljä tulipunaisina pidätetystä naurusta tai mistä lieneekään ollut,
hämillisinä, tekeytyneinä. Hän ajatteli: mikä hitto noiden on? -- ja
astui Noran, maaherran tyttären, luo, tervehti kohteliaasti, toivotti
hänet tervetulleeksi ja kysyi hänen vanhempiensa vointia; siirtyi
sitten toisiin, jotka Milla esitteli, sitten takaisin Noraan ja kysyi
hilpeästi, suotaisiinko hänelle huvi viedä neiti alas ruokapöytään.
Hän tuli höyrylaivalta ja oli merimatkan jälkeen niin nälkiintynyt
kuin ikinä mahdollista.

Nora antoi hänelle käsivartensa, mutta hän tahtoi toiset käymään
edellä, ja nämä empivät; näytti siltä, kuin toinen odottelisi
toista. Tinka ei lopulta voinut ymmärtää, miksi Tora ei hievahtanut,
ja kun konsuli uudestaan vetosi häneen, läksi hän, vaikka se oli
kiusallista. Minkä tähden ei Milla auttanut häntä? Hänkin nimittäin
seisoi kuin kiinni naulittuna. Konsuli työnsi keveästi Millaa:
"_avancez, mesdemoiselles_!" Milla horjahti keskilattialle, -- ja
näkyviin tuli nuken alaosa! Se makasi siinä "paljain pyllyin", kuten
laulussa sanotaan. Tora yritti sitä peittää, mutta konsuli oli
huomannut sen ja "Anteeksi, neiti!" kumartunut ottamaan sen ylös.

Tora juoksi, Tinka juoksi, Milla juoksi, Nora hellitti ja juoksi,
ja konsuli nukke kainalossaan perässä. "Mitä tämä on? Mitä ihmettä
tämä on?" Kaikki ryntäsivät ruokailuhuoneeseen ja seisoivat siellä
yhtenä rykelmänä, nauruun pakahtumaisillaan, kun konsuli tuli nukke
korkealle kohotettuna kuin lippu. Se oli sininen nukke, jonka Tinka
oli riisunut kolmanteen kertaan ja aikoi panna makuulle silloin,
kun konsuli tuli ja kaikki meni mullin mallin. Se oli nähtävästi
luistanut tyttöjen kantamuksista lattialle ja häijysti asettunut
jonkun liepeen suojaan silloin, kun kaappi lukittiin. Milla ja Tora
olivat havainneet sen yht'aikaa, yht'aikaa asettuneet pitämään sitä
piilossa.

Konsuli kävi pöytään nuken keralla. Ensin hän istui nukke
käsivarrellaan, sitten asetti sen ruokaliinaansa ja sitä pariin
kertaan hyssyteltyään laski sen pöydälle makaamaan teevati
päänalusena; siitä sieppasi sen Milla talteensa.

Leikkivätkö he siis tosiaankin nukeilla?

Kaukana siitä! He olivat kokoontuneet joululahjoja valmistamaan. --
Milla antoi tämän vastauksen.

"Miksi salata niin viatonta?" kysyi konsuli.

"Tietysti siksi, ettei nukke ollut puettu", vastasi tytär. Saattoi
kuulla, että he olivat tottuneita miekkailijoita. Pian tuli Nora
lisäksi; hänelläkin oli tottumusta, sillä hänelläkin oli isä, joka
kiusaili nuoria tyttöjä.

Toiset kaksi joutuivat ikään kuin hiukan ulkopuolelle. Mutta
korvaukseksi konsulin katse viipyi heissä melkein koko ajan.
Tinka saattoi kyllä ymmärtää, että Toran täytyi herättää hänen
huomiotansa; mutta miksi katseli konsuli häntäkin? Vähitellen hän
kävi epävarmaksi; hihasta oli kai jostakin kohti sauma ratkennut,
sellaista sattui hänelle toisinaan. Hän tähysteli vikaa niin hyvin
kuin taisi, mutta ei pystynyt havaitsemaan mitään. Hänestä tuntui,
kuin hän olisi alasti.

Konsuli oli hyvin hilpeä; äkkiä hänen koko huomaavaisuutensa
kohdistui Toraan. Ei ollut pitkälle päästy ateriassa, ja Tora oli jo
lopettanut!

Nuo onnettomat kalvosimet hermostuttivat nimittäin Toraa aivan
hirvittävästi. Konsulihan tuijotti häneen lakkaamatta. Luomea hän ei
katsellut, sillä sen sivun hän oli saanut käännetyksi Millaan; ei
yleensä kasvojakaan, -- hän katseli alemmaksi. Hän työnsi lautasen
edestään ja pisti kätensä pöydän alle piiloon.

"Hyvä neiti Holm, ettekö syö? -- Ettekö voi hyvin, pikku neiti Holm?
-- Mikä on vikana? Vai haluatteko jotakin? Sanokaahan vain! -- Milla,
annahan neiti Holmille uusi kupillinen teetä, -- niin! -- Eikö
teetäkään? -- -- Lasi viiniä? Hoo, lasillinen viiniäpä tietenkin! --
Maljanne, neiti! -- Mutta tehän ette maistakaan? -- Pidättekö enemmin
madeirasta? -- Mutta, hyvä neiti, punastutteko siitä? -- Päänkipua?
Ai, hm! -- Kenties tahdotte --? ... Tulisiko Millan auttaa teitä?
Ei sitäkään. Sanokaahan toki, mitä haluaisitte, neitiseni!... Onko
teillä useinkin päänkipua, neiti Holm? -- No, siis sitä ei teillä
toki ole. Minä tunsin erään nuoren tytön, jolla oli päänkipua milloin
vain hänen kalvosimissaan oli jotakin vikaa. -- Mutta, rakkahin
Milla, eihän se mitään neiti Holmin kiusaamista ole. -- Eihän, neiti
Holm?..."

Toran oli vallannut turvattomuuden tunne, joka syntyi vähemmästäkin
aiheesta kuin tällaisesta, ja joka kerta se sai hänet itkemään. Hänen
täytyi poistua pöydästä ja kiitää yläkertaan.

Millakin nousi, sävyssään arvokkuus, jota ystävättäret ihailivat; hän
meni perässä. --

Kun toisetkin tulivat kamariin, oli Tora mennyt, Milla kalpea, mutta
ehdottomasti vaiti tapahtuneesta. Myöskin Tinka ja Nora pukivat
ylleen; Milla antoi heidän tehdä sen. Hän suuteli heitä ja pyysi
pian tulemaan uudestaan; samaa hän pyysi alhaalla käytävässä. Vasta
takaisin yläkertaan tultuaan ja yksikseen sulkeuduttuaan hän puhkesi
itkuun. Mitään sellaista ei olisi koskaan tapahtunut, jos hänen
äitinsä olisi istunut pöydässä; itse ei hän kyennyt täyttämään sijaa,
häntä olikin isä erityisesti loukannut. Hänen äitinsä oli muuttanut
niin kovin liian aikaisin pois. Oi, äiti, äiti, äiti, äiti!

Ovelle koputettiin. Hän kysyi, kuka siellä. Hänen isänsä. Hänen
tietysti täytyi avata, mutta hän palasi sohvan luo ja heittäytyi
itkien sen takakulman yli.

Konsuli istuutui hiljaa, ja tovin kuluttua hän sanoi varovasti,
melkein kuiskaten: "Kuulehan, Milla, minä pahoittelen äskeistä, --
enpä enää totisesti tiedä, miten se sattui. Mutta se on kiusallista
-- tietysti enimmin sinun vuoksesi. Enhän arvannut, että hän
ottaisi sen niin sydämelleen. Minä pidän kovin paljon siitä, että
ystävättäriäsi poikkeaa tänne luoksesi, ja erittäinkin näistä
nuorista tytöistä. Kuitenkin ... ja kenties juuri se tunne ajoi
minua ... oletko ollut kyllin varovainen tuon yhden valinnassa,
Milla?"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"En mitään määrättyä. -- Rakkahin, älä siitä niin kiivastu! Sinä et
varmastikaan ymmärrä minua. Tyttö, joka siinä määrin on epävarma
itsestään, näetkös, ja -- niin -- jota niin helposti voidaan
hämmennyttää...; voisi tulla päivä, jona katuisit seurustelleesi
hänen kanssaan."

Milla nousi ihan liidunvalkeana; hänestä aivan tuntui, kuin olisi
isä sanonut sen hänestä itsestään. Tuskinpa moni tyttö hänen iässään
olisikaan toisin tuntenut. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Hän
hyrähti ankaraan itkuun ja meni makuuhuoneeseen, lukiten oven
perästään.

Seuraavana päivänä, heti kun soitettiin välitunnille, oli Millalla
Tora käsikynkässään, ja sitten jokaisella seuraavalla välitunnilla;
he olivat molemmat mitä loistavimmalla tuulella. Nora ja Tinka
suorastaan ihastuivat Millaan tästä. He eivät olleet ajatelleet,
että hänessä olisi niin paljon sydämellisyyttä ja rohkeutta, -- ja
paremmin kuin mikään muu oli tuo pikku tapaus heidän ystävyytensä
pohjana.

"Yleisesikunta" oli muodostunut.



3

Seura


Huomattiin pian, että koko ylin luokka ja sen mukana ylintä lähin
olivat joutuneet yhtenäisen johdon alaisiksi.

Rendalen tuli niin ihmeisiinsä muutoksesta, jonka aihetta hän ei
käsittänyt, että hän viimein kysyi, ja se kerrottiin hänelle. Tämä
huvitti häntä erinomaisesti; hän antoi noille neljälle heidän kuulun
nimensä ja teki lisäksi sen ehdotuksen, että he perustaisivat
nyt "seuran". Tosin heillä oli viikoittain kokoontumisilta hänen
äitinsä luona, ja sitähän he voisivat jatkaa; mutta parempi oli,
että he ottaisivat asian kokonaan omiin käsiinsä, määräisivät, mitä
haluaisivat luettavaksi ääneen tai mistä esitelmän kuulla tai mitä
itse toimisivat. Varsinkin viimeksimainittua. Nuorilla tytöillä
oli niin monia "hepeniä" mielessään, että heidän pitäisi aikaisin
uurastaa muodostaakseen jonkin aatteen valmiiksi, seuratakseen
jotakuta nimenomaista harrastusta.

Seura! Ylin luokka perustaa seuran! Ystävättäriä voidaan äänestää
jäseniksi kaupungilta, niin ikään sopii äänestää vanhempia oppilaita
lähimmältä luokalta, ja seurassaan he saavat puhella, mistä itse
tahtovat, kutsua kenet itse tahtovat pitämään esitelmiä, esittämään
musiikkia ... itse ovat he herroina, -- he, eikä kukaan muu. He
saavat laatia lakeja, valita puheenjohtajan, kirjurin, säätää
sakkoja!... Mitä kaikkia kuvitelmia tämä elähdyttikään liikkeelle --
ei ainoastaan ylimmillä luokilla, vaan kaikkialla aina alinta myöten,
missä pienimmät istuivat tavailemassa ja laulelemassa kissasta;
millaista eloisuutta syntyikään pöytien alitse ja päällitse,
kuiskimisia tunneilla, hälinää väliajoilla!

Kun koulun anastaa kysymys, josta ei saa tunneilla puhua ääneen,
saattaa se opettajat epätoivoon. Kukaan ei lue, kukaan ei kuule,
kukaan ei pysy järjestyksessä eikä muista. Jos tahtoo saada oikeata
hupia luokalla vallitsevasta kiihkosta, niin ei saa asettua eteen,
sillä silloin he talttuvat; -- ei, tulee asettua taakse ja pitää
silmällä palmikkoja. Voisi luulla niiden saaneen itsenäisesti
toimivan elämän. Ne hyppivät, ne tanssivat, ne kiertyvät ja ne
kiehittyvät hajalle; värieroavaisuudet käyvät tässä ylettömässä
rauhattomuudessa varsin hauskaksi. Kaikki nuo tulipunaiset,
vaaleanpunaiset, ruskeanpunaiset vastakohtina tummille, jotka
näyttävät ikään kuin vedessä kostutetuilta tai öljyä tiukkuvilta
taikka ovat himmeän tummia kuin kahvinsakka; niille, jotka ovat ulkoa
mustia ja sisältä ruskeita, ja ihan korpinsinimustille; vaaleille,
joissa on kaikenlaisia harmaita, keltaisia ja harmaankeltaisia
vivahduksia vihreässä pohjavärissä; yleensä kaikki nuo mahdottomat
siirtymisvärit, jotka ovat kehitysiälle ominaisia. Palmikot ovat
innokkaita kuin rupattelisivat keskenään, tekisivät temppuja
toisilleen, hypähtelisivät toisiansa vastaan; seläntakainen elämä on
uskollinen heijastus siitä, mitä edessä tapahtuu.

"Seuran" ensimmäisessä "perustavassa" kokouksessa valittiin Nora
puheenjohtajaksi. Tinka oli tottunut siihen, että kaikki työ
sälytettiin hänelle, joten hän jo ennakolta tiesi joutuvansa
kirjuriksi, ja siksi hän tulikin -- yksimielisesti. Siitä oli se etu,
arveli Nora, että hän siten voisi jäljentää keskustelupöytäkirjat
Frederikille. Ensimmäisenä säädöksenä oli kylläkin, että kaikki oli
salaista; mutta Tinkahan oli kihloissa.

Muuten he aloittivat ilman kirjoitettuja sääntöjä; mutta
Frederik vaati Kristianiasta käsin mitä tiukimmin lakeja. Hän
lähetti luonnoksen, joka sääsi sakkoa poissaolosta, sakkoa
määrätyn toimitettavan laiminlyömisestä, sakkoa toiskertaisesta
vallattomuudesta, sakkoa äänestämättä jättämisestä. Mutta
tytöt ottivat asian käytännöllisemmältä kannalta kuin hän --
"pökkelö", kuten Tinka häntä tässä tilaisuudessa nimitti. Kaikessa
hiljaisuudessa laativat Nora ja hän uuden lakiehdotuksen. Se
käsiteltiin seuraavassa kokouksessa vilkkaalla pauhulla; lakeihin ei
heillä näkynyt olevan luontumusta.

Kaupungilla tehtiin pilaa "seurasta"; jotkut katsoivat sen
sopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta
kun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras
näytäntö sattui "seuran" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria
poikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan,
pidettiin tätä "seuran" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei
katsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla
rauhassa.

Pian ilmeni vaarallinen puute "seuran" säännöissä. Jokainen sai
nimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia;
sitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai
ei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin
"kuolemattomuudesta"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan
ääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut "seuran" jäsen. Eräs toinen
esitys kuului: "Missä määrin on miesväen sallittava viljellä
huulipartaa?" -- ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt
ehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut
kokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä
vastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta
nähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.

Vaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin
kaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään
esitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät
he voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin.
Silloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:

_Nora, Tora, ora pro nobis_. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile
puolestamme. _Suom._]

Ei muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat
kokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken
heistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi
tämän pilan.

Pahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt
sovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta
anteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen
lippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli
uhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän
pani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita
ystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison
nuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille
neljälle; se vasta oli muhkea.

Tinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä
tuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi
herkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen
ystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora
juoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota
konsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut
milloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta
muotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se
kohdistui "seuraan". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat
sitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on
perin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä
hän pitää.

"Seura" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli
merkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme
takaisin erääseen, joka odottelee meitä.

Anna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli
vastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä
Milla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit
tulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä.
Seuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän
saisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä
alkaneet lukea _Fabiolaa_; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen
Annalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, -- ja Milla
lähti.

Kolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä
pari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.

Anna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli
vikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin.
Mitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan
tahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan,
ihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla
ylisillä -- toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko,
mutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.

Joka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon,
mutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän
kummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että
juuri _tässä_ hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki,
mitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa.
Puhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan
rukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei
olisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja,
suudellaan toistensa valokuvia ... hän ei enää sietänyt nähdä sitä
tai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!

Hän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän
katseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei
tuottanut _tuskaa_ vaan _suuttumusta_. Hän vihasi toista, halveksi
itseään. Hänen erehdyksensä -- viimeisen päivän viimeiseen hetkeen
asti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan
sisäpuolella -- ... voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä
hän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, --
ja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi ... ei
ollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin
sitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille;
hän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten.
Siitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.

Mutta hän kohottautui siitä, -- alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä
yksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua
hän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä
laihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.

Hän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille,
-- Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta
ei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna
kuunteli häntä -- ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi
huomenna takaisin.

Kaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti
herätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa
osaa.

Sitten lähempänä joulua oli Rendalenia -- Noran ehdotuksesta --
kutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin _Kummittelijoista_; hän
kieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta.
Hän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja
omaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että
siitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi;
ilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys --
ja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat
säikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen
sanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät
periytyviä tauteja lapsiinsa, -- ne, joilla esimerkiksi oli tiheään
mielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, -- ne,
jotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, -- ne,
jotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä
menettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat
pahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät,
rosvot, murhaajat ... sellaista hän syyti...

Oli täytynyt tapahtua jotakin. Rouva Rendalen olikin muutamien
päivien ajan kävellyt silmät punaisina, ja Rendalen itse oli ollut
poissa, varmaankin Kristianiassa.

Tästä esitelmästä Anna meni häntä kiittämään omalla "koppavalla"
tavallaan. Anna sanoi hänen lähdettyään, että se oli parasta, mitä
hän oli kuullut. Vain yksi yhtyi tähän, ja se oli miss Hall; toiset
eivät sanoneet mitään, niin, olipa kauan kiusallisen hiljaista.
Vihdoin joku lausui, että esitelmä tuntui hänestä peloittavan
rajulta. Siihen pikku Anna vastasi, että ihmisiä täytyi herättää;
kaikki tehtiin "ajanvietteeksi", -- siinä oltiin tässäkin seurassa
jo pitkällä. Tämä nolostutti vielä lisää; Nora loukkaantui ja
kysyi, eikö sitten Anna tahtoisi tehdä jotakin seuran hyväksi. Anna
punastui, mutta kaikkien hämmästykseksi hän vastasi: kyllä, hän
yrittäisi.

Sitten hän katosi koulusta useaksi päiväksi, mutta seuraavaan seuran
kokoukseen -- viimeiseen tällä puolella joulua -- hän ilmoitti
esitelmän. Hän toivoi saavansa kuulijoikseen sekä Rendalenin että
rouva Rendalenin ja Karl Vangenin; sepä ei juuri ollut kynttilänsä
panemista vakan alle, arvelivat ystävättäret. Kutsutut tietysti
saapuivat.

Pikku Anna näytti tullessaan rasittuneelta; hänen kätensä myös
vapisivat, kun ohuet, kalpeat sormet selailivat käsikirjoitusta
tuolla ylhäällä katederissa ja asettivat kynttilät paikoilleen.

Ääni, sanonta olivat täsmälliset, toisinaan miltei terävät. Hänen
suuret silmänsä eivät kernaasti katsoneet ylös; milloin ne sen
tekivät, kuvastui niissä merkityksellisyys, joka saattoi ärsyttää.
Hän luki sana sanalta. Varsinkin alku oli siten pinnistettyä.

"Nainen ei samassa määrin työskentele itsensä parantamiseksi kuin hän
asettaa suuria vaatimuksia miehelle. Hän ei karsi olemuksestaan niitä
vikoja, joita hän sai toisissa ja huonommissa olosuhteissa. Siten
mainitsen tänä iltana yhden vian: valehtelemisen.

"Heikompana olentona hän on totuttautunut valehtelemaan. Mutta nainen
ei enää ole niin epävarmalla pohjalla, että hänen tarvitsee sitä
tehdä.

"Minä tarkoitan esimerkiksi sitä, että hän alituiseen tekeytyy
niin leppeäksi, niin hurskaaksi, niin vaatimattomaksi, niin
rakastettavaksi vieraiden edessä: kun vain vieras esiintyy, tulee hän
siten valheelliseksi.

"Ja minä tarkoitan sellaista, että jos suoran tien kulkemisessa
on jotakin epämiellyttävää, tekee hän heti kaarroksen; hän
verukkelehtii, teeskentelee. Jos hänen pitäisi tehdä jotakin, mihin
hänellä ei enää ole halua, niin hänellä on muka päänkivistys; jos
tulee joku, jota hän ei mielellään tapaisi, on hän mennyt ulos,
vaikka istuukin huoneessaan. Häntä ei vähimmässäkään määrin arastuta
käyttää palvelijatartaan, tytärtään, ystävätärtään valehtelemaan
hänen puolestaan, milloin hän itse ei voi.

"Muutamat naiset -- ehkä niitä on verraten moniakin -- ovat siinä
määrin tottuneet mainitsemaan vääriä syitä tai unohtamaan oikeita,
yleensä 'keksimään', että he tekevät sitä ilman mitään ulkonaista
pakkoa; se miellyttää heitä jonkinlaisena keikailuna.

"Jospa niin olisi ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa! Mutta
samanlainen on suhde Jumalaankin. Tästä käytän erään kirjailijan
sanoja. Hän lausuu: 'On työläs arvostella naisen uskonnollisuutta,
niin kauan kuin uskonto on hänen ainoana henkisenä harrastuksenaan.
Mutta kun näkee sata, kaksisataa, kolmesataa naista jonkun muotipapin
ympärillä, silloin voidaan aavistaa pahaa. Onhan toisen sanoille
antautuminen kylläkin helpoin ajattelutapa; mutta vielä helpommin
pääsee hurmaantumalla saarnaajaan itseensä, ja kaikkein helpoimmin
olemalla hurmaantuvinaan, koska muut hurmaantuvat...'

"'Se usko, joka on menettänyt maalliset ihanteensa ja sitten siirtää
ne taivaaseen, ei suinkaan ole niin varma hyvästä vastaanotosta
siellä, kuin papit lupaavat. Tavallisesti ei siitä tulekaan enempää
kuin epämääräinen kaipuu...'

"'... Niin ikään on monia naisia, jotka ovat kovin huolehtivia
ennakolta; parasta turvata itsensä ja omaisensa kaiken varalta.
Mitähän meidän Herramme sanoo, kun he aloittavat...?'"

Hän lueskeli otteita edelleen, ja useat niistä herättivät naurua
-- etenkin Karl Vangenissa, kumma kyllä. Siitä hän siirtyi naisen
toimintaan hyväntekeväisyysseuroissa, jolloin hän panee toimeen
iloisia tanssiaisia köyhien hädästä ("tulot köyhille", kuten
sanotaan), laittaa hauskoja myyjäisiä, niin, teatteriesityksiäkin
hukkuneiden tai palaneiden jälkeenjääneistä. Kuvattiin, miten
hän sellaisissa seuroissa kuin tämäkin tässä huvitteli suurilla
kysymyksillä, viehättyi erityisiin luennoitsijoihin; Anna oli ylen
terävä -- kuten yleensä nuoriso arvostelemaan antautuessaan.

Lopettaessaan ja alas tullessaan ei hän alussa käsittänyt, mitä
hänelle sanottiin; hän vastaili sattumattomasti ja kyseli uudestaan.
Mutta hän toipui vähin erin. Silloin hän etsi katseellaan Rendalenia.
Tämä oli poistunut.

Anna kummastui tavattomasti. Sitten hän sipsutti rouva Rendalenin luo
kuulemaan syytä. Hänen täytyi aloittaa kysymällä, miltä _hänestä_
tuntui.

"Niin, tyttöseni, sinä olet varmastikin aikalailla oikeassa;
mutta minä niin pelkään, että te nyt yllytte soveltamaan kaikkeen
'totisuutta'. Teitä poloisia, silloinpa te vasta oikein valehtelemaan
joudutte! Harvat naiset voivat pysyä 'totisina', tyttöseni. Mutta
muovailla itseään he kyllä voivat; nyrjähdyttää he voivat itsensä
myös, -- Jumala paratkoon! He käyvät usein niin luonnottomiksi, että
iljettää."

Vihdoin tuli Annan kysymys, hitaasti, varovasti: "Miksi herra
Rendalen lähti?"

"Luoja tiesi!" -- hän huokasi, katsoi ovea kohti, josta hänen
poikansa oli kadonnut, nousi ja poistui.

Karl Vangen puheli Toran kanssa. Nyt hän näki Annan seisovan jouten
ja tuli sanomaan, että hän oli "kovin mielissään" muutamista
otteista; hän tunsi kirjan. Karl Vangen oli ollut koitumaisillaan
muotipapiksi; onneksi hän oli välttänyt vaaran, mutta säikky
oli vielä veressä. Sen tiesi Anna tädeiltään, joten hänellä oli
salainen avain Vangenin puheisiin; tämä pysytteli yksinomaan naisen
uskonnollisessa suhteessa eikä ollut aivan yhtä mieltä esitelmän
pitäjän kanssa. Silloin Anna kysyi hänen mielipidettään muusta.
"Tunnen naisia niin vähän muissa suhteissa", vastasi toinen hiukan
punehtuen; "en rohkene puuttua siihen".

Heti aikuisten mentyä puhkesi häly valloilleen, sillä tytöt olivat
ihastuksissaan. "Pikku Anna" oli heistä vanhin, ja se unohtui
helposti, kun hän oli ruumiillisesti niin jälkeen jäänyt; he eivät
olleet ajatelleet hänen kykenevän mihinkään sellaiseen. "Olipa se
erinomaisesti sommiteltu; kerrassaan hyvin sanottu. Ja oman jäsenemme
suusta!"

Varsinkin olivat Nora ja Tora viehättyneitä. "Sellaisia me olemme!
Niin epätosia me olemme -- enimmäkseen pikkuasioissa, tietenkin. Ja
kuinka me huvittelemmekaan vakavalla, -- oih! Ei, tarvitaan tekoja
lisäksi; tai ellei tekoja, niin --"

-- "aivastuspulveria", virkkoi joku, ja koko parvi kikatti.

Mutta he jatkoivat taas. "Se on totta; kautta taivaan, se on totta!
Tässä täytyy tulla muutos; on häpeä, että me olemme tällaisia!"

Aloittaakseen tahtoivat kaikki saattaa Annaa kotiin, -- niin, he
tahtoivat! Ja sen he tekivät, niin että Annan molemmat vinovartiset
tädit yömyssyissään pelästyivät, kun kello 11 ja 12 välillä yöllä
kuulivat parven sorisevan ulkopuolella ja huutavan "hyvää yötä! hyvää
yötä! hyvää yötä!" kahdellakymmenellä heleällä tytönäänellä. Entä
pikku Anna itse? Hänenhän täytyi tulla sisälle kertomaan heille, mitä
oli tekeillä; mutta hän sanoi vain, että nuo olivat saatelleet. Hän
ei heti voinut selittää enempää; hän oli epävarma.

Hän oli kirjoittanut tuon sydänverellään. Hän oli kääntänyt
katkerimman kokemuksensa hyökkäykseksi; hän oli ollut varma siitä,
että hänen kimppuunsa käytäisiin tämän takia, että hänet syöstäisiin
hylkiöksi, -- ja hän olikin saanut siitä kiitosta ja taaskin
kiitosta, riemastusta ja taaskin riemastusta, kehumista ja yhä vain
kehumista... Hän makasi vuoteellaan eikä saanut unta.

Samaan aikaan makasi useampi kuin yksi pikku pää pohtimassa,
mitä ihmettä he oikein keksisivätkään. Kaipuu vakavuuteen,
järkkymättömään toteen tarvitsi ehdottomasti käytäntöä; muutoinhan
se voisi kuoleutua. Ja se keksittiin! Millalla oli surua; Milla ei
voinut mennä tanssiaisiin jouluna: kukaan ei menisi tanssiaisiin
jouluna. Niin, naurakaa vain, mutta se päätettiin yksimielisesti;
ystävätärtä ei hylätä surussa. Ei koko talvena tahtonut yksikään
"yleisesikunnasta" mennä tanssiaisiin. Millaa imarteli niin suuri
myötätunto; mutta... Ei mitään muttaa! Järkähtämätön, yksimielinen
päätös. Eikä asia siihen jäisi; aprikoitiin lisää...

Kaupungin nuorisoa suretti niin monen nuoren, iloisen tanssikumppanin
puuttuminen salista; mutta siinä ei mikään suru auttanut. Niin, heitä
ilahdutti, että surtiin.

Kuten sanottu: se ei jäisi -- siihen.



4

Portailla


Tämä yhteistunto niiden kesken, jotka kulkivat etumaisina ja antoivat
suunnan, tämä vilkas tiedon, itsenäisen elämänkatsomuksen kaipuu
sieti kyllä arvostelua ja kenties hiukan pilaakin, mutta se oli
kuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että koulu oli nyt hyvällä
tolalla.

Kaupungissa hämmästeltiin, että havaintovälineiden, kokeiden,
opetustapojen etevyys juurrutti niin selvää ja ennen kaikkea niin
harrastukseen perustuvaa tietoa lapsiin asioista, joita kaikki
pystyivät ymmärtämään ja jotka kuuluivat elämän läheisimpiin
tarpeisiin. Kodit olivat kerrontaa ja tiedonhalua tulvillaan,
pyydeltiin saada ostaa kojeita kemiallisiin ja fysikaalisiin
kokeisiin, mikroskooppeja, historiallisia piirroksia, jotka
valaisivat uskontoa ja elämäntapoja kautta kaikkien aikojen. Poikia
ja tyttöjä ei enää voinut toisiinsa verratakaan, kun oli innosta ja
opista kysymys.

Tämä saattoi opetustunnit onnekkaiksi; suuret kokoontumiset puolelta
päivin pöytien ääreen "aamiaiselle" tuolla ylhäällä olivat juhlia,
ja oppilaat juoksivat alas mäkeä ehtoopäivisin ilman kirjoja, ilman
läksyjä, vapaina, vapaina, vapaina...!

Mutta onnellisimmat jäivät tuonne ylös; ne olivat rouva Rendalen
ja Karl Vangen. Missä rouva Rendalen mennä touhotti kakkulat
nenällä hiljaa hyräillen epämusikaalisella äänellä, siinä tuntui
syyskesän heinäkuorma tulevan vastaan; raikas tuoksu leyhähti jo
kaukaa, ja mielellään antoi tietä noin valtavalle, hyödylliselle
ja kukkuroilleen sälytetylle ilmestykselle. Karl Vangen hymyili
aina leveästi; hänellä ei enää ollut aikaa vetää hymyänsä takaisin.
Hän säteili, kun vain joku vilkaisi ylös koulua kohti, ja saattoi
loppumattomiin asti kuunnella tai itse kertoilla koulun pikku
tapauksia; ne olivat kaikki merkillisiä tai hauskoja.

Vain _Tomas_ ei ollut oikein mukana. Mutta yleensäkään ei Tomasia
käynyt sanominen "sävyisäksi", jos sillä ymmärretään luottavaista
seurustelua, tasaista hyväntuulisuutta. Joko hän käytti pitkää Karl
Vangenia pukkinaan ulkona puutarhan käytävillä, vieläpä sisällä
arkihuoneessa, hypellen hänen ylitseen kuten on pikku poikien tapa,
tai harppoi edestakaisin, edestakaisin, tavallisesti hymisten, kädet
taskuissa, kunnes pelkkä katseleminenkin huimasi sivullista. Toisin
ajoin hän soitteli pianoa tuntikausia tai työskenteli koulussa ja
koulun hyväksi ilman levon hetkeäkään, mutta saattoi myös syventyä
johonkin uuteen kirjaan eikä silloin sietänyt minkäänlaista
häiritsemistä. Niin ikään hän teki tavattoman pitkiä kävelymatkoja,
luennoitsi ja huvitteli taas tyttöjen kanssa kuin toveri, mutta
sitten toisin ajoin ei kärsinyt nähdäkään heitä, koulua tai mitään
siihen kuuluvaa. Äidin täytyi silloin hoitaa kirjallisuustunti hänen
puolestaan, miss Hall sai osalleen kemian ja fysiikan, Nora laulun;
Tomas ei tahtonut, ei voinut. Sitten hän tuli taas iloisempana,
reippaampana kuin koskaan, teki työtä kahden edestä. Äiti katsoi
syyksi kaikki ne vuodet, jotka poika oli elänyt ilman säännöllistä
tointa.

Jos heillä oli vieraita, ei hän tullut näkyviin lainkaan, tai tuli ja
tenhosi kaikki, taikka tuli ja istui mykkänä. Seisoi ja puheli jonkun
kanssa, sanoi: "Niin, totta kyllä! Varsin oikein!" -- lähti eikä enää
palannut.

Nyt tuota katseltiin nerokkuuden näkökulmasta; Tomas Rendalenissa oli
jotakin nerokasta.

Ennen Amerikkaan lähtöä hän oli "keksinyt" erään
historianopettajattaren; "keksiminen" olikin hänen mielitekojaan.
Hän oli nimeltään Karen Lote ja opetti käsitöitä, kirjoitusta
ja piirustusta. Rendalen oli pannut merkille hänen tietonsa eri
tyylilajien alalta ja sai selville, että tällä nuorella tytöllä
oli melkoinen taidehistoriallinen sivistys. "Laajentakaa se
sivistyshistorialliseksi!" Hän ei väsynyt antamaan tätä neuvoa.
Täällä kotona on sivistyshistoriallinen tietämys kehno, ja ainoastaan
tällä historialla on koulussa arvoa. Hän alkoi jo silloin koota sitä
suurta piirustuskokoelmaa, joka koululla on, ja siten hän valtasi
tytön harrastuksen.

Hän piti sitä yllä lähettelemällä matkaltaan lisää kuvia sekä
kirjoja ja neuvoja, ja tuskin hän oli palannut kotiin, kun otti
historiantunnit koko koulussa, näyttääkseen opettajattarelle, miten
hän tarkoitti opetuksen annettavaksi. Kehitystä, yhteyttä hän
etsi ripeällä, historiallisella yleissilmäyksellä, jota valaisi
kartoilla ja piirustuksilla; hän teki sen lyhyeksi pienille,
pitemmäksi varttuneemmille, käyttäen yksityisseikkoja vain luonteen
omaisuuden selittelyyn. Hän teki sen yksipuolisesti, mutta siinä
oli voimaa ja värikkyyttä, siitä sai käsityksen historiasta. Karen
Lote viehättyi; Rendalenin olemuksen ja mielipiteiden uutuus, hänen
ihmeellinen opetuskykynsä, sen voimakkuus, joka sai toisen uskomaan,
ettei hänelle ollut maailmassa olemassa ketään muuta kuin se, jota
hän juuri sillä hetkellä katseli; -- hänen vaatetuksensa sorea
aistikkuus, hänen hyvin hoidettu asunsa, aina siihen hienon hajuveden
keveään tuntuun asti, joka häntä aina seurasi... tämä syvällisille
vaikutelmille herkkä lahjakas neitonen ei kuutenakolmatta
ikävuotenaan ollut kokenut mitään vähääkään tämän kaltaista, tämän
jokapäiväisen virkistyksen veroista.

Rendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti
neiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä
ketään.

Sitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli
toisen opetusta -- milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti
innokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä
aikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja,
-- tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, -- ja jäi tykkänään pois.

Joulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti
hänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.

Kun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi
hän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan
tapausta, saati selitellä mitään.

Mutta minkä tähden?

Rendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! -- Neiti Lote
itki ääneensä.

Vähäksymistä?

Niin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin
häneltä, -- tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi
selkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. -- Hän luetteli vastuksiaan
loputtomasti.

Rouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti
Loten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin
väärinymmärrys.

Mutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle
piirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä
elätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei
sietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen.
Rendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin
täytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt
opettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli
hänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.

Säikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä
olikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen
kasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat
hänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin,
he arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut
"muistuttelevansa", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään
sekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen
etevämmyytensä, -- mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli.
Hän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan;
hän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan
aina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät
kaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa
mieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.

Rouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi;
eiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin
kuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa
johdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän
antautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin
toiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät
hänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi
äskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa
ihailua tulvillaan.

Loppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan
parhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, -- se on
aivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja.
Siitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat
toisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.

       *       *       *       *       *

Mutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen
menetti, ei hänellä ollut mitään.

Siitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen
myöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se -- äidin koulun
ottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä
saavuttanut -- ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen
sukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä
nuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras
tarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde,
rouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.

Kuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne
kestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet
häpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, -- tuoksi
lannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä
sydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein:
mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli
hirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa;
se sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen
suhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen
elämäntehtävä.

Kenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin,
jos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin
yksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka
silloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa
perinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen;
pelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin -- ja jäi lopulta
voimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.

Siitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen
kehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se
muistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat
suurelliselta kannalta.

Hänen opintonsa pinnistyivät -- ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan,
vaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi
niin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei
hän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis
siitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli
aina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli
määrätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista,
joka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea
hän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein
ei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä
vaikutelmia.

Mutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia
jostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei
esineitä, vaan käsitteitä.

Niin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen
menetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen
kiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin
-- poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt
näkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.

Entä hänen _oma_ työnsä? -- sitten kun vuosikausia kestänyt,
herkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman
oli päättynyt, -- sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja
loppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön,
-- erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli
nujerrettu ... niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle --?
Eikö hän _voinut_ enempää --? Eikö hän _tahtonut_ enempää --? Eikö se
ollut hänelle enää kylliksi?...

Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin
hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen
uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" -- Hän kuuli tuon
melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän
kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! ... opetus, hänen pääaineensa, --
niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan
selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi,
vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden
käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa
kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi
ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti
mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen
rahtuakaan.

Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin,
hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei
sietänyt koulua.

Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa ... hän
olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia
lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta
se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt
häntä puoleensa?

Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta
--? Lapsena hän oli voinut...

Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin
iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret
eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin
kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä
oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin
äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä
epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut
täällä tehtävää.

Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi
ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi
merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin
opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti
lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa
suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien
kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan.
Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä,
kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina
hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?

Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta
nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti
häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten
entisaikoina. Tomas ei voinut.

Sillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti
hänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut
hänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut,
oli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut
epäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt
liitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien
ensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä!
Tämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa
koulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä
menestyksestä.

Hänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus
sellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt
äitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.

Tuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä
oli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen
Lote, -- muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.

Hänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman
nurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen
oma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta --?

Nämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin
luokka myös... Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?

"Hurmaantua", mitä oli "hurmaantua?" Hän työnsi sen halveksien
luotansa ... ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt
hänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.

Ei, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on
pitäminen. Ja hän ei sitä voinut ... siten ... kuin hän näki muiden
voivan.

Eikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties
tyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin
sitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä,
heittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan
vertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, -- ja muiden
ja näiden jälkeläisten myöskin?

       *       *       *       *       *

Hän asteli maalle päin vasempaan -- samaa tietä kuin sinä
kevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka
riemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli
unelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he
sitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin
voimansa lastensa opetukseen, _siihen_ tallettaa säästörahansa?
Suuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!

Hän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että
siten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki
kehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti
ne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden
parantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku
esi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu
perustuksena työllensä.

Kun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he
silmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun
vanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat
lippuja --, olivat he ensi sijassa _yhden suvun_ talossa ja pääsivät
osallisiksi sen suvun kehityksestä. _Hänen_ sukunsa kehitys oli
johtanut tähän kouluun.

Mutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka
oli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä
pitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; -- hänellä
oli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta... Sodan lahjoja,
miks'ei; ei rauhan.

Niinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään,
sydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen
monivuotista varmuuttaan oli horjutettu, -- Karl oli harppaillut
hänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen,
mykkä ... samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi
ja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma
uumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt
varmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei
voinut. Hän oli koulun sairaus.

Lumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut;
kuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien
juurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli
ajotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten
kokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli
työläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin
uupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa
väsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä
lepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien
toisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet
tuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin -- sekin oli mahdollista.

Kello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei
hän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että
äiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle
yhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan
hän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin
kamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi
hän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.

Äiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. "Hyvä Jumala, Tomas,
kuinka sinä olet säikyttänyt minua!" hän kuiskasi.

Mitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään
kymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti -- niin itkettyneeltä,
niin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: "Tomas,
koettakaamme toki..." "Ei, äiti", -- hän torjui kädellään; "minä olen
niin kovin, oi, niin kovin väsynyt". Hän astui hitaasti äidin kamarin
poikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta;
äiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa
oven, vetävän sen kiinni ja ... kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta!
Se herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki
sen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.

Tulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa
säppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki
Karlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi
olivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa?
Tietysti, jotta äiti saisi yksinään puhua poikansa kanssa tämän
vihdoinkin palatessa, oli Karl vetäytynyt omaan kamariinsa. Hän
olisi voinut heittäytyä Karlin kaulaan ja itkeä ääneen. Kaikki,
mitä hän oli äidin nähdessä pidätellyt, pyrki nytkin esille. Karlin
horjumaton luottamus häneen oli hänen voimakkain tukensa. Vielä tällä
hetkelläkin se säilyi; hän näki sen Karlin huolestumisen takaa aivan
kuten valovirran hänen päänsä takana ovesta, sillä heidän välissään
oli pimeätä. "Ei, Karl rakas, ei tänä iltana; minä olen niin
väsyksissä." Verkalleen, kuulumattomasti Karl veti pitkät säärensä
takaisin sisälle ja kiersi avainta lukossa ihan hiiren hiljaa.

Tomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui
yhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se
kävi yhdeksää.

Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen
unen tietoisuuden tieltä. -- Ei voi mitenkään olla niin paljoa
epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi!
-- Hän hypähti ylös. -- Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä
kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. -- Hän pukeutui ripeästi ja sopi
samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi
punnita ja -- punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys,
mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan
aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello
10.

Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. -- Mielenmuutokset
ovat hänessä niin nopeita, -- ajatteli äiti; -- kenties hän tulee
takaisin toisena kuin lähtee. -- Hänen perusheikkoutensa, mielialojen
perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen,
tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.

Hän vihasi sitä.

Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin
lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen
kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan.
Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut
heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt
hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut
joutua tekemisiin heidän kanssaan! -- Tavatessaan heidät hän
kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli
suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten
ennenkin, -- paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis
nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan
ensiluokkaiset opettajanlahjat.

Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli
Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva
Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan
asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota
he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt
rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen
saavansa varoja jatkamiseen.

"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti
pois.

Jos puhuisin suoraan opettajattarille? -- ajatteli hänen väsymätön
äitinsä; -- jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? -- Hän
hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi
heille -- joutuen heti liikutuksen valtaan --, että hänen poikansa
oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen
tahtovan matkustaa muualle.

Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki
alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, -- hän oli
vain tarkoittanut, -- hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan
vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen
ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar,
hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten.
Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut
käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli
ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt
sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.

Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli
joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää,
että hän kohteli heitä ... kuin nollia.

Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti
nenälleen, -- tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.

Ei, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän
kohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa
opettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja
tämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi
niin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta
tämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. -- Tänään oli hänkin hermostunut.

Tämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt
mitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän;
portailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki
riensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä
viimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja
niinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta
harjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, -- se
oli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota,
etteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana,
menneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin
seisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät
päällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita,
vetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat
lähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet
pitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.

Tytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti;
pienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla
seisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka
hänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä
tahtia, -- ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti,
liikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla
kädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä
kuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.

Laulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina
kauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva
näköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties
kohotti vaikutusta myöskin eräs _"vanha asiakirja"_ [johdannossa
on siitä käytetty joitakuita kappaleita. _Tekijä._], joka oli
juuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen
kahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin
kuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka
vastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken
viehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien
portailla.

Heidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon
pistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat
laivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki
touhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori
talorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin
ulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten
heidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin
ja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui
särkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa
täällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin
valitsivat kaihomielisiä lauluja.

Opettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva
laulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta
luokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos
kaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut
olisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta,
ei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, --
opettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään
oli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.

Vanhemmat tytöt, etenkin "seuran" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin
kokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on
erillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella
harrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten
kanssa.

Mutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan
taakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse
hän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena
ja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.

Laulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu -- se, joka oli
alkanut rouva Engelin haudalla, -- kätki noina naisääninä kaikki,
mitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt
tekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin
monin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!

Eikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli
päässyt; -- mutta tähän oli raja pantu.

Taukoaisiko nyt laulu pian ... vai kajahtelisiko se vielä hänen
jälkeensä? Hän ajatteli äitiään.

_Hän_, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos
--?

Ja koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa,
yleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa
tai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen.
Niin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja
totisuudessa muiden kanssa jaettavaa.



AJOJAHTI


1

Hän nainen lie vai lapsi vasta?


    Hän nainen lie vai lapsi vasta?
    En selvää saanut ongelmasta.

    Kun luulet löytäneesi naisen,
    syliisi saatkin lapsukaisen.

    Jos tavoittelet lasta arkaa,
    näät: naisena hän luota karkaa.

Kevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua
leppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään
levottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä
vallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin
koulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen
joutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi
läpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden
ohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia
yhteentörmäyksiä ja keinahduksia.

Itse "seurakin" joutui huojuvalle kannalle. Ei voinut lehtien
puhjettua puutarhassa lähteä ulos ja pihan takalistolle muka
osoittamaan harrastusta jonkun ystävättären sepitelmään "naisten
nykyaikaisesta vaatetuksesta". Jos kokousta olisi edes pidetty
metsässä, olisivat he silloin voineet antaa "nykyaikaisen
vaatetuksen" kieriä kanervikossa ja vapaasti repeytyä siekaleiksi,
tai he olisivat voineet ripustaa sen johonkin puunhaarukkaan. He
olisivat voineet antaa lintujen viserrellä siitä. Nyt he vähät
välittivät "nykyaikaisesta vaatetuksesta", joka luettaisiin
ainekirjoitusvihosta; he jäivät ihan mutkattomasti, pois. Nora
käytti turhaan koko suostuttelutaitoaan ja kekseliäisyyttään.
Mutta sitten tuli muuan suuri tapaus -- keväästä ja kevätkaipuusta
kenties syntynyt sekin -- ja "seura kahahti täyteen", kuten Tora
bergeniläisellä puhetavallaan lausui.

Miss Hall oli ylimmillä luokilla tarmokkaasti yrittänyt luoda
jonkinlaista perustusta luennoille, jotka hänen aineessaan kuuluivat
näille luokille. Hänen ja täysikasvuisten oppilasten oli täytynyt
oikein yhdessä käydä asioihin käsiksi. Mutta seurauksena olikin
sitten se, että he olivat tässä uurastuksessaan saaneet luottamusta
tätä pikku naista kohtaan; puheltiin aivan avoimesti kaikesta, mikä
kuului naisen rakenteeseen, terveyteen ja lasten hoitoon. Kaupungin
äidithän olivat pysytelleet mahdollisimman kauan häveliäinä lasten
puolesta, kun nämä eivät itse halunneet lainkaan ujostella. Isät
auttoivat aviopuolisoitansa tässä; he olivat peräti säästeliäitä
selittelyissään. Mutta kun nuo häpeämättömät tyttölapset alituiseen
saivat yhä julkeampaa valistusta, ei lopultakaan mikään auttanut.

Mitä seuraan tuli, tämä tietämys ja etenkin tämä miss Hallin kanssa
solmiutunut tuttavallisuus vaikutti siihen, että naisasia vähitellen
solui fyysilliselle tolalle ja sieltä etsi äärimmäisiä perusteitansa.
Vedettiin uudestaan esille eräs teos, joka meidän kirjallisuudessamme
selittelee, että se vapaus, jonka mies ottaa itselleen avioliiton
edellä ja osaksi jälkeenkin, tärvelee miehen luonteen ja naisen
aseman, totuttaen uskottomuuteen ja omavaltaisuuteen polvi polvelta.

Karen Lote oli sivistyshistorian opiskelussaan ottanut erityisesti
huomioon avioliiton kehityshistorian. Hän osoitti nyt, että se
keino, jota oli useasti ehdotettu, nimittäin saman vapauden
antaminen naiselle, minkä mies itselleen otti, olisi taka-askel,
tavaton katko kehityksessä; ilmeisen selvästi kävi edistys kohti
loukkaamatonta yksiavioisuutta, yhtä pyhää miehelle kuin naisellekin.
Nyt seuraavassa kokouksessa miss Hall otti asian käsiteltäväksi
sen fyysilliseltä puolelta. Voidaanko fyysillisesti todistaa, että
miehellä on suurempi kiusaus kuin naisella? Siis parempi oikeus
puolustautua? Hän todisti päin vastoin, että naisella täytyy olla
monin verroin suurempi. Siitä huolimatta nainen useimmiten piti
avioliittoa kunniassa siveällä elämällä, kun taas täytyi vielä voida
sanoa, että miehen laita oli ihan vastakkainen.

Tämä puhe herätti vilkkaan puheensorinan. Mies oli siis tässäkin
ottanut väkevämmän oikeuden omaksi edukseen, -- mutta todellisuudessa
sekä itselleen että yhteiskunnalle turmioksi. Nainen sitä vastoin oli
sivistyneissä yhteiskunnissa kautta satojen sukupolvien kuulunut vain
yhdelle miehelle. Siten hänellä oli _peritty_ kyky olla uskollinen.
Siispä mieskin voisi saavuttaa tämän kyvyn.

Esitelmää seuranneen keskustelun aikana mielenkiinto asiaa kohtaan
vielä kasvoi, ja viikon varrella tähän aineeseen kohdistui niin monia
ajatuksia, että täytyi jouduttaa uuden kokouksen pitämistä.

Ensi kertaa yhdistyksen perustamisesta asti puuttui Tinka Hansen
puheeseen. Se nainen, joka otti puolisokseen siveettömästi eläneen
miehen, teki itsensä osalliseksi syyhyn. Hän hyväksyi sukupuolensa
sillä tavalla kohtelemisen. Ja nainen saisi itse rangaistuksen.
Kuvitteliko kukaan nainen, että moiseen elämään totuttautunut mies
voisi siitä heretä?

Niin, sitä eivät missään tapauksessa voineet _ne_ kuvitella,
jotka olivat viime vuosina kuulleet esitelmistä, että tapa on
hermostokysymys. Ei useampi kuin yksi sadasta voita tapaa vapaalla
tahdollaan; useimmiten siihen tarvitaan kovaa välttämättömyyttä.

Tinka oli kuten aina käsitellyt kysymystä "Frederikin kanssa"; ihmekö
siis, että hänessä tuossa seistessään oli uskottavuutta riittämään
kahdellekin.

Huomautuksia seurasi sellainen kohu ja sorina, että seuran koko
olemassaolon aikana tuskin oli moista nähty. Kahden tai kolmen
muodostamissa ryhmissä puhkesi ilmoille lauselmia, jotka kuvastivat
kunkin tunnelaatua, kuten: "Syleilläkin miestä, joka --!" --
"Ajatelkaahan, ruumis ruumista vasten sellaisen kanssa, joka --!"
Tätä supateltua suuttumusta kuuli Nora mennessään katederiin ja
sanoessaan, että heidän ei pitäisi sinä iltana erota lupaamatta
toisillensa: _he_ ainakin tekevät voitavansa, jotta nainen tässä
suhteessa saisi oman arvonsa ja vastuunsa tuntoa. Hän ei saanut
puhutuksi loppuun, kun jo kaikki nousivat seisomaan, kuin olisi
äänestys ollut tapahtumassa.

Muutamia päiviä myöhemmin heillä oli taas kokous. Oli tullut väliin
jotakin, mikä hajaannutti ajatuksia, -- uusi tapaus.

On kai huomattu, että Tora mielellään kertoili haaveellisia
seikkailuja ja sille rajalle kuuluvia tapauksia, -- hänen
mielilukemisensa oli Bulwerin _Omituinen tarina_. Hänen pikku
Augustuksen-päänsä, joka oli täpöisen täynnä värikkäitä korukankaita
ja siroja kuoseja, vieraita kieliä ja salaisia juorujuttuja, kaikkia
maallisia turhuuksia, hurmaantui kaikkeen salaperäiseen! Eräästä
päivästä alkaen ei kukaan ystävättäristä kuitenkaan enää kuullut
sanaakaan sellaisesta. Vain yksi ainoa, yksi ainoa saisi vastedes
nähdä tämän hämyisen puolen hänen kirjavasta olemuksestaan. Siitäkö
syystä, että hän tahtoi tämän yhden kanssa omistaa tämän yhden
-- kuten tytöt usein? Vai oliko _sekin_ jonkinlaista mystiikkaa,
että ainoastaan tuo yksi henkilö eheästi sopi siihen?... Missä hän
sitten kohtasikin Karl Vangenin, ja olivatpa he kahden kesken tai
kahdenkymmenen seurassa, -- Tora sai sovitetuksi niin, että he
joutuivat kuiskailemaan.

Hänen ystävättärensä ihmettelivät. Mitä merkillistä supateltavaa
hänellä papin kanssa oli? Juuri nyt oli Vangen antanut hänen lukea
John Wesleystä. Tora ahmi kirjan kuten hän kaikki kirjat ahmi, ja
sitten nämä kaksi puhelivat John Wesleyn äkillisistä herätyksistä.
Ihmiset, jotka joutuivat hänen katseensa, hänen haastelunsa, hänen
läheisyytensä vaikutukseen, tekivät kääntymyksen ja olivat hänen
omiansa siitä hetkestä alkaen. John Wesley polveutui pitkästä
pappisarjasta sekä isän että äidin taholta; tietysti tämä seikka oli
suuressa määrin keskittänyt hänen uskomis- ja julistamiskykyään. Se
tehosi kuin sähköinen kosketus; eräät luonteet eivät voineet sitä
vastustaa.

Miten tästä siirryttiin Kurteihin, jotka tähän aikaan ylen määrin
kiinnittivät Toran mieltä, niin, se on hänen arvoituksensa..
Mutta pian istui kelpo Karl Vangen innostuneesti kertoilemassa
hänelle Tomas Rendalenin taistelusta, jota tämä kävi vapautuakseen
Kurtien perinnöstä. Ennenkin oli suvussa ollut veren sekoitusta ja
ponnisteltu sen tapoja vastaan; mutta Tomas Rendalenin kasvatus
ja taistelu oli tarmokkuudessaan mallikelpoinen. Salamyhkäisesti
Vangen kysyi, oliko Tora huomannut Tomasin siisteyden, huolellisen
pukeutumisen. Oliko hän havainnut tuon keveän, miltei aistimattoman
tuoksun, joka johtui hienosta -- voi, niin kalliista! -- hajuvedestä.
Se seurasi häntä aina. Ehtimiseen hän peseytyi ja kylpi, lisäsi nuori
pappi punehtuen. Useimmat luulivat tämän johtuvan turhamaisuudesta,
ja turhamainen hän oli. Mutta eikö Tora voinut aavistaa, mitä se
merkitsi?

Tomas Rendalen oli taisteluillaan lopulta saavuttanut saman
puhtaudenkaipuun, saman pyhän puhtaudentunnon, joka on nuorissa
tytöissä synnynnäinen. Rendalenille oli ruumiin hoito ja asu ja
tuoksu jonkinlaista temppelipalvelusta, -- aivan niinkuin nuorille
naisille, milloin heillä on varoja ja aikaa siihen. Hän oli sen
tajunnut Tomasin lausunnoista; hän oli varma siitä, että näin oli
asian laita. Niin, oli merkillistä, että se kehitys omaksui juuri
tämän muodon, eikö ollutkin? Mutta se johtui kenties siitä, että
hänet oli kasvatettu tyttöjen joukossa. Mitä Tora arveli siitä? --
Karl Vangen esitti tämän viime arvauksensa hyvin hämillään; hänelle
oli syystä tai toisesta tärkeätä, että toinen selvästi ymmärtäisi
miehen voivan olla nuhteeton, vaikk'ei hän juuri somistelisikaan
itseään eikä hajuvedellä pirskoittelisi.

Siitä hetkestä asti oli Tora Holmilla _yksi lisää_ haaveilukseen, --
yksi lisää runsaassa ohjelmistossaan!

Nyt hän kuvitteli ymmärtävänsä Rendalenin elämänsuunnitelman ja
toiminnan heidän keskuudessaan!... Ja jollei hän ymmärtänytkään
tai oikeammin ajatellut hänen mielialansa rauhattomuuden,
hänen epävakaisuutensa syitä, ei se enää häirinnyt Toran tästä
"tarmokkaasta" luonteesta muodostamaa kuvaa. Hän rakasti Rendalenia!
Ei ollut muuta sanaa sille, että hän olisi voinut Rendalenin tähden
tehdä mitä ikinä tahansa. Ja siinä muodossa hän kertoi sen, kertoi
ensin läheisimmille ystävättärilleen, sitten lähinnä läheisimmille,
sitten edelleen pitkin piiriä. Ehtymättömän voimakkaasti pursusi sama
juttu samassa äänilajissa kahdenteenkymmenenteen kertaan koko heidän
ystäväsarjansa viimeisille, ennenkuin seuraava päivä oli lopussa!

Noin suuri innostus tarttuu; jollei Tomas Rendaleniin entuudestaan
oltu hurmaantuneita, niin nyt oltiin. Punaisen tukan, kesakkoisen
ihon, leveän nenän, siristelevien killisilmien, kulmakarvattomien,
levottomien kasvojen uhalla hän oli miehen ihannekuva! Hän jäähdytti
sitä hiukan itse, kun tuli luokkaan ja alkoi harppailla pitkin
penkkirivejä vilkaisematta ainoaankaan heistä. Tai kun hän kiivaasti,
-- niin tulistuneen kiivaasti, -- että he hypähtelivät istuallaan,
-- tarttui johonkin, mikä häiritsi opetusta, sillä hänen kanssaan ei
käynyt leikitteleminen! Mutta he saivat hurmiokuvansa jälleen koolle
hänen lähdettyään, tai erittäinkin milloin hän sinä päivänä sattui
oikealle tuulelleen ja kävi tarmokkaaseen tapaansa suurpiirteisesti
ja selkeästi selittelemään, -- silloin ei ollut hänen vertaistaan.

Mutta juuri siitä syystä, että oli vain yksi Tomas Rendalen, oli
luonnollista, että muutamat heikommat luonteet alkoivat kysellä
itseltään: "Mutta hyvä Jumala, kun on vain yksi, ja meitä on niin
monta?" -- Niin, sitä he kyselivät.

En tahdo sanoa, kutka tai edes kuinka monet joutuivat tähän
epäilykseen. Kysymys on asiassa vähimmin tärkeätä; vastaus se
merkitsee. Vastaus! Sillä me voimme aivan hyvin jo nytkin tunnustaa,
että muutamat näistä tytöistä olivat ponnistaneet hiukan liikaa
sinä iltana, jolloin he olivat niin yksimielisesti myöntyneet Tinka
Hansenin ylevään esitykseen ja Noran jyrkkään lupauksen vaadintaan.
Sellainen tajutaan jälkeenpäin, kun rauhassa ajatellaan sitä yhtä,
jota hieman rakastetaan tai jolta kernaasti suodaan saatavan
rakkautta ... ja josta tiedetään, että hän jo... Niin, sillä vanha
Kurtien kaupunki oli hirmuinen juorupesä.

Silloin alkaa hiukan epäillä noita lujia lauselmia Eikö asianomainen
nuori mies, siitä huolimatta mitä oli tehnyt, kuitenkin ansainnut
luottamusta, kun lupasi _hänelle_, tytölle jotakin? Ja kun hän
puolestaan lupasi tuolle nuorelle miehelle jotakin? Oi, varmastikin!
Hänestä kyllä koituisi kiltti poika, koituisi toden totta, kun vain
pääsisi hyvään hoivaan. Suurilla teorioilla ei kukaan elä.

Joku sitten huomasi tämän olevan kavallusta, ja niin he joutuivat
vihoihin keskenään, ja niinpä pidettiin uusi kokous. Siellä
haastettiin ne puhumaan, jotka olivat viime kerran jälkeen rohjenneet
muuttaa mielipiteitään. Pitkään aikaan ei kukaan tahtonut esiintyä,
mutta sitten tosiaan sanoi kuitenkin eräs urhea tummaverinen suoraan,
että he hänestä tuntuivat viimeksi menneen liian pitkälle. Jos kaikki
miehet olisivat olleet kuin ... kuin viimeksi oli toivoteltu heidän
olevan, niin silloin --! Mutta sellaisia he eivät nyt ole, -- ja mitä
siis? -- Niin, siinä nyt seisomme!

"Ja siinä saamme seistä!" oli vastaus. Tämä sankarillinen vastaus
sai myöskin vastauksen, -- ja siten syntyi kaksi puoluetta sekä
välittävä ryhmä; viimeksimainitusta ei kuitenkaan oltu oikein
selvillä, kuten keskipuolueiden laita useasti on. Tinka Hansen
(ja "Frederik") ja kaikki, jotka olivat yhtä mieltä näiden kahden
kanssa ("frederikiläiset" siis), taistelivat sukupuolten ehdottoman
tasa-arvoisuuden puolesta. Rikkomukset siveyttä vastaan tuli tästä
lähtien tuomita yhtä ankarasti, olipa rikkojana mies tai nainen. Miss
Hall oli opettajattarista ainoa kokoukseen saapunut, ja hän oli hyvin
innokas "frederikiläinen". Sikäli kuin tietämyksemme avartuu, virkkoi
hän, ei edes siveettömyyden seurausten tarvitse olla sukupuolille
erilaiset. Ei siis tätäkään voitaisi enää esittää erikoisena
syytöksenä naista vastaan. Ne, jotka määrittelivät erotuksen
siksi seikaksi, että naisen rikkomus loukkasi kotia, kun taas
miehen ... loukkasi toista kotia, loukkasi toisen vaimoa tai
tytärtä, ne saisivat hävetä ja vaieta.

Vähintään kahdesti miss Hall kertasi tämän, kun siihen ei vastattu
mitään. Vastapuolue sivuutti sen kokonaan; se hoki ja hoki, että
mies saattoi olla erinomaisen kunnollinen, jos olikin rikkonut tätä
vaatimusta meidän nykyisissä olosuhteissamme. Ainoastaan yleisesti
tiedetty siveettömyys teki avioliiton mahdottomaksi.

"Frederikiläisiä" suututti sellainen "kevyt" puhe. Se oli oven
avaamista leveälle jatkolle. He käyttivät niin voimallisia sanoja,
että toisetkin kivahtivat. Syntyi sekamelska; kaikki puhuivat, kukaan
ei tahtonut kuunnella.

Tämä sattui torstaina. Seuraavana iltana istui "yleisesikunta"
Millan luona koolla. He olivat aloittaneet samasta aiheesta, mutta
vähitellen palanneet Rendaleniin, mikä aihe siis osoittautui vielä
kulumattomammaksi kuin tuo toinen.

Tinka piirteli isolle puoliarkille Rendalenin käsialan jäljittelyä.
Toiset tarkkailivat kokeita, Rendalenin järeä käsiala oli hänen
siistin asunsa vastakohta, nimittäin huolimattomasti kokoon
solmiutunutta, kirjaimet toistensa niskassa ja sanat samoin. Tinkan
liioitellut näytteet muistuttivat korukirjailukaavauksia.

Tinka kirjoitti: "Minä en kestä tätä; tulkaa tapaamaan minua tänään
torille kello 9!" Tuon hän kirjoitti ikäänkuin pilkalliseksi
reunahuomautukseksi siihen, mistä he puhelivat, he näet parhaillaan
juttelivat niistä, jotka olisivat onnellisia moisen kirjeen
saadessaan. Hän kirjoitti sen poikittain, suurena punoksena yli koko
sivun; lehden toisensa perästä hän töherteli.

Kuka ensimmäisenä esitti, mitä nyt seurasi? Siitä he eivät
jälkeenpäin päässeet yksimielisyyteen. Vain se seikka on varma,
että ainoastaan Milla vastusteli, mutta siinä määrin heikosti
ja naurunhaluisesti, että muistutusten varsin oikein tulkittiin
merkitsevän päinvastaista. Kukin heistä otti toimittaakseen yhden
kirjeen perille lauantaina aamupäivällä; yksi pistettiin Karen
Loten päällystakin taskuun, yksi piirustuksenopettajattaren pitkän,
kauhtuneen, sinisen viitan taskuun; kolmas ja neljäs livahti miss
Hallin ja erään kieltenopettajattaren kauhtanoihin.

Kirjeet olivat allekirjoitusta vailla, kuoret avoimet ja ilman
osoitetta, -- kutsu oli kyhätty niin keveästi, että koko juttu
saattoi käydä pilasta. Mutta _se_ siinä juuri olikin houkuttelevaa.

Toiselta puolen ei nimittäin voitu kieltää, että juuri huolettomasti
sohaistua voitiin ajatella Rendalenille luonteenomaiseksi, silloin
kun hän tuskaantuneena tahtoi tehdä pikaisen lopun.

Kello 9 lauantai-iltana, niin rauhaisena ja leppoisan lauhana, ettei
kissakaan olisi osannut ajatella petosta, palasivat viimeiset urheat
kävelijät maaseudulle suuntaamaltaan runolliselta iltataivallukselta;
enin osa vetäytyi hartaina torin yli kaupunkiin. Samaten pyörsivät
siihen aikaan ne täysihoitolaiset, jotka olivat olleet ulkona
huvittelemassa, pitkin puistokujaa koululle. Siten oli laskettu
yleisesikunnan voivan liittyä jompaankumpaan näistä ryhmistä, kun se
epäluuloja karttaen halusi kokea pyydyksiään.

Tietysti he olivat paikalla kaikki neljä; he tapasivat muutamia
pahantuulisia ystävättäriä täysihoitolasta kappaleen matkaa alempana
ja lyöttäytyivät heidän seuraansa. He sovittivat niin, etteivät
menneet torin yli ennenkuin täsmälleen määrähetkenä. Ja aivan oikein,
laupias taivas: torin yläpäässä, juuri oikealle johtavan puistokujan
syrjässä, asteli samana hetkenä Karen Lote; kukaan ei voinut
erehtyä, hänen hoikasta vartalostaan, harmaasta päällystakistaan
ja hattutöyhdöstään. Siinä määrin oli noille kaikille neljälle
odottamatonta kohdata _hänet_, että jos nämä täysihoitolaiset eivät
olisi olleet niin yrmeitä ja väsyneitä, he olisivat huomanneet
salaliittolaisten hämmennyksen. -- Saattoiko siellä todellakin olla
Karen Lote?

Tuolla hän taas kääntyi vasemmalle; kaiken maailman nähden hän siis
käveli täällä jotakuta odotellen.

He tuijottivat hänestä toisiinsa. He eivät nauraneet, he eivät
tehneet mitään merkkiä; he olivat säikähdyksissään.

Mutta mieliala muuttui, kun he näkivät pitkän
piirustuksenopettajattaren heilahtavan puistokujaan ylhäältä päin!
Hän asteli ripeästi alas heitä kohti; hänelle oli nimittäin samaksi
hetkeksi asetettu kohtaus puistokujaan! Milla kyyristäytyi Toran
taakse, Tora olisi myöskin mielellään lymynnyt jonkun suojaan;
heidän täytyi keksiä koirankuria saadakseen tekosyytä nauramiseen.
Piirustuksenopettajattaren pyyhältäessä ohitse kuumeessa ja kiireessä
he olivat juuri saaneet Tinka Hansenin syöstyksi erääseen kuoppaan,
joka kaikeksi onneksi oli kuiva.

Nyt he innostuivat kokemaan noita kahta muutakin sadinta! He läksivät
yhdessä täysihoitolan huoneisiin, mistä saattoivat nähdä pihan yli.
Miss Hallille he olivat sovittaneet kohtauksen voimistelusalin
taakse, mutta ellei hän värjötellyt siellä aivan liikahtamattomana,
ei hän siellä ollut. Paljoa paremmin ei myöskään onnistunut heidän
retkeilynsä puutarhan poikki oikealle, missä kieltenopettajattarella
olisi pitänyt olla kohtauksensa. Tämä kyllä aivan oikein tuli alas
polkua, mutta hän tuli useampien seurassa, hypellen täyttä vauhtia
ylhäältä metsästä. Hän ei edes vilkaissut ympärilleen. Jos hän
oli kirjettä lukenutkaan, niin oli hän pitänyt sitä pilana. Itse
livahtivat nuo neljä puutarhan halki ulos samaa tietä; he eivät
tahtoneet toistamiseen tavata Karen Lotea.

Mutta muutamia tunteja aikaisemmin oli tapahtunut jotakin, mikä olisi
saattanut kaiken ilmi, ellei sitä olisi pysähdytetty; silloinpa eivät
nuo neljä olisi enää jalkaansa kouluun astuneet.

Miss Hall oli kello kuuden tienoissa kävelyltä palatessaan hyvin
hermostuneesti, hyvin tiukasti vaatinut saada puhutella herra
Rendalenia. Hän ojensi Rendalenille kirjeen heti tämän tullessa.
Toinen otti sen, luki, piteli sitä jonkin matkan päässä ja ratkesi
nauramaan, ja kun miss Hall otti asian vakavalta kannalta, nauroi hän
vielä enemmän, lopulta ihan hillittömästi.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän sai miss Hallilta kirjeen, jossa
tämä ilmoitti matkustavansa ensimmäisellä höyrylaivalla. Rendalen
tulisessa kiireessä etsimään äitiä, jonka vihdoin löysi navetasta.
Pilkallisesti hän selitti tälle koko jutun ja vakuutti, että miss
Hall oli epäilemättä menettänyt järkensä. Rouva Rendalen kiiti
sitten miss Hallin luo. Tämä oli rajusti kuohuksissaan, itki ja
antoi kummallisia, kiivaita selityksiä, rouva Rendalenin ottaessa
kakkulat nenältään ja puhdistellessa ja puhdistellessa niitä; hän ei
ymmärtänyt rahtuakaan. Kenties selviää englanniksi paremmin, ajatteli
rouva Rendalen; mutta yhtä pimeänä asia sittenkin pysyi.

Lyhyimmin sanoen: mistä hän oli suutuksissaan? Miksi hän tahtoi
matkustaa? Mitä pitäisi tehdä? Mitä hyvitystä hän vaati?

Hän vaati, että syyllistä _rangaistaisiin!_

Eikö muuta! -- He riensivät molemmin täysihoitolaisten huoneisiin,
jotka olivat nyt tyhjillään. Siellä he ryhtyivät tutkimaan
kirjoitusvihkoja, kirjesalkkuja, kirjankansia; he halusivat saada
selville, kuka ylimmillä luokilla oli niin konnamainen, että
harjoitteli Rendalenin käsialan jäljentämistä. Sieltä lähdettiin alas
luokkahuoneisiin. Ylimmät luokat olivat ihan siinä kunnossa, mihin
olivat jääneetkin, sillä näiden luokkien pesupäivä oli keskiviikko,
eikä iltasiivous ollut vielä ehtinyt sinne. Sieltä he huolellisesti
poimivat kaikki sinne tänne viskellyt paperitukot, kiehittivät ne
sileiksi ja tutkivat ne; he pilkistelivät ainekirjoitusvihkoihin,
koulukirjoihin, pulpetteihin. He tahtoivat saada selville, kuka se
onneton oli, joka harjoitteli Rendalenin käsialaa.

_Kaikki tekivät sitä!_...

Sikäli kuin tämä tosiasia valkeni, että siis kaikilla koulun
täysikasvuisilla tytöillä pyöri mielessä _Rendalen_ ja _Rendalen_ ja
yhä _Rendalen_, lauhtui miss Hall. Viimein he molemmat poistuivat
luokkahuoneista; ei hiiskunut sanaakaan toinen eikä toinenkaan.

Miss Hall ei enää koskaan puhunut siitä asiasta.

Mutta rouva Rendalen puhui Karl Vangenin kanssa. Maanantain
aamurukous otti tekstikseen, ettei kenenkään pitäisi koskaan
menetellä muita kohtaan toisin, kuin soisi muiden menettelevän häntä
itseänsä kohtaan. Tämä kärjistyi suoranaisiksi nuhteiksi nuorisolle,
"jolle oli suurta riemua etsiä muiden heikkoja tai kipeitä kohtia ja
oikein pistää heitä niihin".

Nuo neljä eivät rohjenneet katsoa ylös, mutta rohkenivatpa vilkua
hiukan sivulle, piirustuksenopettajattareen, joka oli sinä päivänä
saanut päähänpiston istua laboratoriopöydän ääreen, päin muita. Hän
nojasi pitkää käsivarttansa pöytään, pää oli vaipunut käsivaraan;
toinen käsi hypisteli jotakin pöydällä, johon hän herkeämättä
tuijotti. Mutta kyynel toisensa jälkeen kierähti pitkin kasvoja,
hänen liikahtamattansa tai niitä pyyhkimättänsä; hän oli kerrassaan
unohtanut ympäristön.

Kaikki neljä näkivät sen. Ja kun päästiin kolmanteen väliaikaan
ja opettajatar oli yhtä lohduton, itki yhä edelleen, -- silloin
ei Nora enää voinut kestää tätä. Hän veti opettajattaren mukaansa
erääseen täysihoitolaisten huoneeseen ja käsivartensa hänen kaulaansa
kietaisten kuiskasi häneltä anteeksi, anteeksi ja anteeksi; ei tullut
sanotuksi mistä.

He painautuivat toisiansa vasten mykässä luottamuksellisuudessa;
suru, myötätunto, häpeä, anteeksiantavaisuus sulautuivat yhteen.
Pitkää, köyhää neitiä, jolta he olivat kavaltaneet hänen kalliin
salaisuutensa, lohdutti vihdoin noin rajaton katumus, noin
täydellinen ymmärtämys, noin harras, harras sydämellisyys.

Samana päivänä kuulivat Tora ja Tinka, mitä Nora oli tehnyt. He
tahtoivat tehdä samaten, mutta hän kielsi; onnettoman ei millään
muotoa pitänyt aavistaa, että hänen salaisuutensa tiesi useampi kuin
yksi.

Karen Lote kääntyi sairaaksi. Rendalenin täytyi ottaa hänen aineensa
ja siirtää muutamia omia tuntejaan miss Hallille.

Kaikki kolme tunsivat, ettei kenenkään sopinut edes lähestyä Karen
Lotea.

Kuinka kummassa he olivatkaan joutuneet mihinkään niin inhoittavaan
kuin mitä olivat saaneet aikaan? Ja vieläpä parhaassa vauhdissa
käsitellessään naisen asemaa, naisen kunniaa ja vastuuta?

Milla ei enää tahtonut puhua toisten kanssa; koulussa hän pysytteli
itsekseen, ja jos joku tavoitteli häntä kotoa, oli siellä ovet
lukittu. Heistä kaikista oli kuin myrskyn edellä.

Mutta että Milla vetäytyi pois heistä kuin _he_ olisivat syylliset
eikä hän, sitä ei Nora kärsinyt. Niinpä nuo kolme eräänä päivänä
vetivätkin Millan syrjään ja vaativat hänet tilille. Milla tahtoi
loukkaantuneena päästä rauhaan, mutta siinä ei auttanut mikään.
Ja silloin Milla antoi kuulla, että he olivat viekoitelleet hänet
sellaiseen, mikä ei ollut oikeata. Ja sellaisessa ei hän enää
tahtonut olla mukana.

Hän ei saanut muuta vastausta kuin Noran suuret silmät, mutta niitä
hän punastui. "Tietysti oli hänelläkin osansa tapahtuneessa; siitä
hän ei tahtonut peräytyä. Mutta hän toivoi vastaisuudeksi pääsevänsä
häpeämästä itseään, niinkuin hän oli nämä päivät hävennyt." Silloin
toiset kysyivät, luuliko hän, että _he_ olivat hävenneet vähemmän.

Milla uskoi nyt heille hieman ylväästi, että hän ensimmäisessä
säikähdyksessään Karl Vangenin puheen jälkeen oli kysynyt isältään,
pääsisikö hän mukaan isänsä kylpymatkalle Etelä-Saksaan. Tämä oli
hyvin iloissaan myöntynyt; nyt ei Milla voinut enää peräytyä, he
matkustaisivat muutaman päivän kuluttua.

Ensin ystävättäret tunsivat sen kylmyyden, joka ilmeni siinä,
että Milla oli todellakin ajatellut kadota sanaa sanomatta. Mutta
Milla tunsi sen kyllä itsekin, sillä hän teki siitä hetkestä asti
käännöksen ja koetti haihduttaa sitä vaikutelmaa. _Hän_ se nyt kaikin
puolin oli herttaisin. Kun sitten piirustuksenopettajatar astui
esille, yllään hyvin siro viitta ja hattu, eikä ollut mahdollista
saada selville, kuka se "hyvä ystävätär" oli, jolta hän oli nämä
saanut, oli noille kolmelle heti selvää, että ne olivat Millasta
lähtöisin. Milla sen kyllä kielsi, mutta se oli hänen taholtaan vain
yhä kunnollisempaa. Siten sulautui molemminpuolinen närkästys vielä
likeisempään liittymiseen näiksi harvoiksi päiviksi, jotka hän vielä
oli heidän keskessään.

Hänen isänsä tarjosi "erojaispäivälliset". Päätapauksena niillä oli
kakun paljastaminen, jonka laella neljä sokerista valmistettua tyttöä
piteli toisiaan sormettomin käsin, tanssien punaisen lipun ympärillä,
jossa oli vaalilauseena _"Emansipaatio"_. Jalustassa oli kirjoitus
_"Seura"_.

Mutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä
toimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä
heidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen
musiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö
muistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli
yhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva
Engelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla.
Silloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti
olevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa
hyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.

Tora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä,
sen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista
päivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä.
He päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran
kainaloon.

"Nyt minulle alkaa ikävät ajat", nyyhki Tora.

"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!"

Tinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä
kaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei
ollut ensi kertaa sellainen.

Heidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä
portaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä
käytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti
tunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä,
joka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, -- pienistä
raakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea
koru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä
milloinkaan käyttänyt.

Mutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän
ei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän
torjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui
ja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti
hänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan
tajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen
omantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin.
Tora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?

Ja niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy
heidän nukkua yhdessä.

Ulkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan
kuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti
vihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa
puutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän
myöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa
hillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he
lauloivat: "Uinuos!"

Sitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma,
toisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen
alas...

Koko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen,
opettajat, opettajattaret, kaikki -- paitsi Anna Rogne; hän ei ollut
saapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.

Yleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu.
Pienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he
eivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi
tarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien
täytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä
takaisin.

Kamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen
kukkasia; hän ihan laahasi niitä.

Itkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa
saaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen;
mutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä
hänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa,
viimeisen suutelonsa.

Kun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo
mustapukuinen solakka olento, -- jonka hatunharso oli repeytynyt
puolittain irti, niin että sekin liehutti, -- kohotti nenäliinansa
ystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä
pelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana,
_kaikki_ huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti
mereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.



2

Kyyhkyslakassa


Keskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan
harjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja
isosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu,
joten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä
voimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja
tavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset
ottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä;
keskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä
hetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin
kukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison
neliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä
ainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa,
juuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia
tästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan
alla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat
niin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut
mahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen
sallivat, -- niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat
paikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat
vielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista
ja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden
punoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki
kasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä
teräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka
päivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä,
ja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman
valvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva
Rendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä
kaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena
joukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen
köyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle,
-- seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut
taipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja
siemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle,
syystä että pikapäinen "maatuuli" oli syöksähtänyt harjulle, käyden
suomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle,
-- ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset
eivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen
umpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, -- kepeämmin,
eloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä
tavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä
tuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli
yhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen
kareina.

Tytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät
ryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan
ylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle,
seurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli
kukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.

Tytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki;
he tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden
karkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä
rakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he
hyppelivät, -- kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla
seisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki
ja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän
nauroi. Tulija oli Niels Fürst.

Hänen takanaan seisoi alhaalla pihalla Kaja Gröndal vaalean hatun
ja sinipunaisen päivänvarjon suojassa. Hän näytti muhkealta. Hänkin
nauroi.

"Eikö Elisa ole täällä?" kysyi Niels Fürst. Kumpaisellakaan ylimmällä
luokalla ei kukaan ollut nimeltään Elisa; kukaan ei tuntenut koulussa
ketään Elisaa.

"Ei, ei Elisa", sanoi Fürst. "Olava?"

Ei ketään Olavaakaan kahdella ylimmällä luokalla. Olava? Kukaan ei
tuntenut ketään Olavaa koko koulussa. Hän ei vähääkään välittänyt
siitä, että kaikki ymmärsivät sen olevan leikin tekoa. Hän silmäili
heitä voimistelupukuisina, -- toista toisensa jälkeen... Molemmat
kädet olivat kukkasia täynnä; hänen täytyi tervehtiessään asettaa
oikeassa kädessään olevat rintaansa vasten ja painaa niitä vasemmalla
käsivarrellaan. Myöskin rouva Gröndalilla oli kukkasia. He olivat
ilmeisesti juuri ostaneet ne kartanosta, ja samassa oli hän kuullut,
että molemmat ylimmät luokat parhaillaan voimistelivat, ja sitä hän
oli halunnut nähdä.

"Suokaa anteeksi", hän puheli, "kenties hänen nimensä oli Petra? Tai
kenties hän ei ollenkaan ollut täällä?"

Hän kohotti lakkiaan, hänen tukkansa kaikki vaaleat kiharat
tuntuivat niin ikään nauravan, ja kaikki tytöt nauroivat niin, että
voimistelusalin seinät kajahtelivat. Niels Fürst hyppäsi alas,
rouva Gröndal kääntyi ja läksi hänen kerallaan; heidän kiertäessään
sivurakennuksen kulman Fürst vielä nyökkäsi taaksensa.

Tyttöjen nauru kiiri korkeassa hallissa. Omituinen kiihtymys oli
vallannut heistä useimmat. He juoksivat toistensa ympärillä,
viskelivät kysymyksiä, odottamatta vastauksia; missä kolme seisoi
ryhmänä, siihen täytyi useampia rynnätä lisäksi. Jos joku nauroi
enemmän kuin toiset, säntäsivät kaikki sinne.

Kaksi joutui kinaan, ja suukopu yltyi. Pari kiirehti paikalle, sitten
useampia, viimein kaikki. Kinakin koski ovelle ilmestynyttä suurta
kyyhkyssieppoa.

Tinka oli kinastelijoista toinen; hän oli vain kuohuksissaan
tunkeilijan häpeämättömyydestä ja etsi itselleen puoluetta. Silloin
hän sai näkyviinsä Toran, joka oli istuutunut rahille oven suuhun ja
oli kalmankalpea. Miss Hall parhaillaan hoivaili häntä.

Tinka juoksi heidän luokseen, ja jo kaukaa hän kysyi: "Mikä on
hätänä? Mitä on tapahtunut?"

Tora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin
tullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää.
Parhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen
lintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko
pensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?

Silloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan,
ison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin
puvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut
häntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja
todellakin sanoi: "Tuossa hän on!" Meriväen upseeri katsoi nyt
Toraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja
nämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä
häntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei
pysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen,
silmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora
ei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren
pauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi
kääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden
kohinan ... kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut
oikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, -- kummallinen
raukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet
kannattaa.

Silloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena
ovelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan.
Tämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt
häneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi
tuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen _täytyi_ seistä.

Vasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille
istuutuessaan -- vasta silloin -- hän tunsi voivansa pahoin. Hän
jäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt
myöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se
auttoi; hän sai itketyksi.

Toiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen
edessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät
edes kyselleet.

"Hän on voimistellut liian rajusti", kuiskasi miss Hall.

"Hän tekee kaikki niin rajusti", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen
viereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

Toiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten
pikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen
hilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.

Vielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella
puolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut
useita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki
kolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli
niin itsekin, mutta hän huoahti: "Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha
ihminen!"

Muut katselivat toisiaan. "Tarkoitatko Niels Fürstiä?"

Hän ei vastannut heti. "Se siis oli Niels Fürst?" Vähän myöhemmin
häntä puistatti kuin vilusta. Mutta hän ei selittänyt sen enempää.
Hän ymmärsi tapahtuman siten, että voimistelu oli sen aiheuttanut, --
että tunkeilijalla oli ollut omituinen vaikutus häneen, kun hän oli
tullut heikoksi voinniltaan. Hän oli mieluummin puhumatta asiasta.

Myöhemmin miss Hall poistui. Toiset kaksi istuutuivat jälleen, Tora
pyysi sitä. Oli niin viihdyttävää pidellä heidän käsiään.



3

Toisista erotettuna


Jo seuraavana päivänä Tora kuuli Niels Fürstin sanoneen, että hän
oli "viehkein kaunokainen", minkä Fürst oli Norjassa nähnyt. Tora
ei tahtonut ensin uskoa sitä, mutta hän sai sen lähipäivinä kuulla
joka taholta. Hänen seuraavana kertana kohdatessaan Kaja Gröndalin
kertoi tämäkin sen; Tora oli rouvaan tutustunut Millan kautta ja oli
hänen kanssaan tervehtimisväleissä. Nyt oli Tora toipunut sen verran
reipasluontoiseksi jälleen, että vastasi bergeniläisellä murteellaan:
"Ellei luutnantti Fürstillä olisi niin huono maku, niin olisipa se
arvostelu ollut norjalaisille tytöille ikävää."

Kesä tuli hyvin lämmin. Kaikki, jotka kykenivät, olivat muuttaneet
maalle rannikolle tai korkealle tunturiseutuun. Heti koulun päätyttyä
sen asujaimet hävisivät, vain muutamia köyhiä jäi jäljelle, ja
Tora niiden joukossa. Nora pääsi äitinsä seurassa kylpylaitokseen;
Tinkan vanhemmat olivat vauraudessaan hankkineet maatalon.
Anna Rogne oli kaupungissa: Rendalenin avulla hän valmistautui
historianopettajattareksi Karen Loten jälkeen, joka oli jättänyt
koulun. Mutta Anna ei halunnut seurustella etenkään Toran kanssa
niiden välien takia, joita tällä oli Millaan. Ja kun Tora silti
tahtoi yrittää, hän huomasi Annan siinä määrin syventyneeksi
hommiinsa ja tuskaiseksi -- hänen kun piti jo kesäloman päättyessä
ottaa alemmat luokat haltuunsa --, että Tora kyllästyi häneen.

Tora asui jälleen hiekkaniemekkeellä äitinsä luona (isästä ei
puhuttu), -- asui ullakkokamarissa kahden sisarensa kanssa
sekamelskassa ja mylläkässä tuntien häpeää ja haluttomuutta, jonka
hän ravisti pois joka kerta, kun lauttautti itsensä salmen yli,
juostakseen kartanon yläpuolella olevaan metsään tai maantietä myöten
torilta oikealle ulos "lehtoihin". Nämä olivat maantien vierellä
metsässä huvipaikka, avara aukea, jossa oli useita siistittyjä
"pikkulehtoja" ja näihin aseteltuina penkkejä ja pöytiä. Niiden
välitse kierteli haarova polkujen verkko..

Eräänä lauantai-ehtoopäivänä hän taaskin aikoi lähteä sinne kuulemaan
soittoa, mutta ensin pistäytyä Jensenin neitien luo hakemaan
itselleen seuraa. Kaupungilla hän tapasi Kaja Gröndalin, joka oli
saapunut miestään vastaan, mutta tätä ei ollutkaan kuulunut. Eikö nyt
Tora sen sijaan tulisi mukaan? Höyrylaiva lähtisi tunnin kuluttua.

Tora oli hyvin heikko kutsuille. Vajaan tunnin kuluttua hän palasi
mukanaan iso hattulipas, jossa hänellä oli yökapistuksensa ja
valkoinen puku.

Seuraavana aamuna -- sunnuntaina -- hän seisoi ulkona kuistilla
rouva Gröndalin pikku maatalossa. Hänen oikealle puolelleen oli
kaikki talon kukkaset juuri nosteltu sadetta saamaan. Ilma oli vielä
usvana, märkänä, sankkana usvana; puutarhan takana oikealla se kääri
hongiston vaippaansa. Hän näki etumaiset puut ja osan alastonta
kalliota alempana merellä päin, näkyipä merestäkin himmeästi
häämöttävä juova. Usva leijui hyvin matalalla, ilmassa ei tuntunut
värähdystäkään.

Hän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla
vasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti
epäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman,
kohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli
polkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse,
matalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata,
valurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita;
siellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne.
Siellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin
nuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän
mietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko
Niels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään... Fürst
oli laivassaan purjehdusväylällä.

Miksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita
upseereja mukaansa?

Jos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen,
niin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään.
Hän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin
ajoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus
oli nyt häipynyt -- merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän
todellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan
häntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä
hänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, -- kun se saattoi tapahtua
sattumoisin...? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti
mieli.

Kuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat
ylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän
saattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin
makuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen
kiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.

Vielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan -- liikkuvan, tumman
usvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja
ulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen,
ja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää
kotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä
ilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja
ruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.

Yksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen
Havren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma,
purjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea
huokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä
he asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi
puutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina;
hän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili
saadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja
samaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.

Oli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan
halki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten
narskuvan...

Täällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison
sateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo
ei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on.
Nytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain
lipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan
narskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei
ollut hänen setänsä, vaan...

Sateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella.
Näkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora
tuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta
samassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se -- ihan päin vastoin kuin
viimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista
kuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle
suinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä,
ollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.

Sateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman
käsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen
käsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme
huomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu
oli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla
vetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet
ja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun
hän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä,
ne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä;
viikset pitkät, punertavat.

Siinä nojatessaan kaiteen yli hän oli pelkkää lepoa, nautintoa ja
tyytyväisyyttä uhkuva. Mutta kenenkään ei sopinut luottaa siihen,
eikä sitä kukaan hevin tullut tehneeksikään. Sillä päässä, ruumiissa,
kädessä oli nauravan, velton, pehmeän takana jotakin kissasta
muistuttavaa. Tora sekä näki että tunsi sen, mutta tänään enemmän
uteliaana kuin peloissaan.

"Varsin odottamatonta tavata _teidät_. Oletteko ollut täällä kauan?"

"Tulin eilen illalla rouva Gröndalin kanssa; hän oli kaupungissa."

"Oliko hän siellä?"

Ja nyt nämä kaksi johtuivat keskustelemaan matkasta tänne, ilmasta,
paikasta, olematta esiteltyjä toisilleen, -- haasteluun, jolla ei
ollut mitään muuta silmämäärää kuin saada aihetta katsella toisiaan.
Jokainen lausuma oli puolinainen tai kokonainen lause, joskus kaksi,
ilman väriä, ilman harkintaa, jotta vain viimeksi sanottu ei pysyisi
viimeisenä. Fürst seisoi tuolla alhaalla ja tarkasteli häntä yhä
mieltyneemmin, -- pään muotoa ja kasvonpiirteitä ilmeinensä. Silmät
ihan hohtelivat tiheiden, pitkien ripsien alta; mikä oli tuo väri? Ne
näyttivät mustilta, mutta...? Ja povi! vartalo! Kaula, käsivarret,
ihon väri, mustan tumma tukka, hänen pukunsa... Fürst siirsi itsensä
kokonaan syrjään, ottaen vain vaikutelmia vastaan.

Kuinka kauan tätä kesti, sitä ei kai kumpainenkaan tiennyt. Fürst ei
tahtonut häiritä itseään, eikä toinen tahtonut häiritä häntä. Tora
näki itsensä elävässä kuvastimessa, mutta viatonta ei huvitus ollut,
sillä vähitellen se alkoi häntä huimata.

Tora kokosi ajatuksensa ja keskeytti puhelun, astui kuistin poikki
muutamien kukkasien luo ja alkoi hypistellä niiden lehtiä, joita hän
varmasti piteli pahoin.

Sitten Fürst tuli hitaasti ylös sateenvarjo olallaan, vasen käsi
kaidetta sivellen. "Te kai lähdette mukaan sisareni luo iltapäivällä?"

"Rouva Gröndal sanoo hankkivansa minulle kutsun."

"Tietysti. Me tanssimme. Annatteko minulle ensimmäisen valssin?"
Tora ei katsahtanut ylös. "Ettekö tahdo tanssia ensimmäistä valssia
minun kanssani?" Tora tunsi koko olemuksessaan, että siihen ei
hänen sopinut vastata. "Anteeksi, vasta muistankin, etten ole
esitelty; mutta kun tiedätte, kuka sisareni on, niin tiedätte kai
myös suunnilleen, kuka minä olen?" Hän hymyili ja tuli lähemmäksi,
yhä ison sateenvarjonsa alla ja vasen käsi kaiteella lipuen. Tora
suoristausi, mutta ei vastannut. "On siis sovittu ensimmäisestä
valssista?" Hän virkkoi sen hiukan huolimattomasti, hiukan
ylimielisesti, miltei kuin loukkaantuneena.

Hän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: "Rouva
Gröndal on kai kotona?" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä
sanomaan: "Mutta hän ei ole jalkeilla." Se tuntui kuitenkin samalta
kuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: _nyt_ oli kai rouva
Gröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan
tulijan askelet arkihuoneesta.

Fürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva
Gröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.

Tora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki
selällään.

Alas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois
metsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää,
ja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui
isolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.

"Neiti Holm?" huusi rouva Gröndal. "Neiti Holm?"

Hän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta
tai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa
tullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.

Mutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun
hän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti
pysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.

Mitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin
aikaisin? Suoraan laiturilta -- ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin
luo? Mitähän kello on?

Mutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.

Tuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja
sateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. "Mutta, hyvä neiti, ettekö
kuule rouva Gröndalin huutavan teitä?" Tora ei vastannut. "Ja kuinka
märkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! -- Tehkää hyvin! -- Miksi
juoksitte?" Ei vastausta. "Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia
meille koko aamupuhteen."

"Niinkö?"

"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa
munakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan."

"Mitä nyt kello sitten on?"

"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? -- Kohta yksitoista."

"Kohta yksitoista?"

"Niin, katsokaa itse!" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän,
amerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.

Tora seurasi häntä ääneti.

Heidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst
oli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran
askelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä
eihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten
hänen täytyi olla kalliolla.

Sitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät
munakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään
ullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana
iltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui
kaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.

Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin
kuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin
matalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin
hänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva
Gröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki,
mitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.

Sen tähden hän ei uskaltanut lähteä kutsuihin, ja vain
ajatellessaankin tanssivansa Fürstin kanssa hän värisi. Se ei käynyt
päinsä. Niin, eipä siinä siis ollut muuta tehtävää kuin paeta. Hän
alensi itseänsä hirmuisesti keksiessään perusteita paolleen.

Mutta höyrylaivassa hän nyt kuitenkin istui. Se oli melkein urotyö;
hän oli iloissaan.

Muut matkustajat olivat ylhäällä kajuutan katolla tai kajuutassa;
ikkunat olivat auki. Hän meni keulaan, missä istui pari työmiestä.

Kauas näiden edelle hän istuutui ihan yksikseen. Häntä aivan
riemastutti, kun höyrylaiva viiletti ohi saarten; hän tunsi kuin
pääsevänsä jostakin ahdistuksesta.

Usvasta huolimatta ilta oli kaunis; oli leuto sää, eikä enää
satanut. Saaret, joiden välitse he kulkivat, kuvastuivat selvinä.
Niiden moniväriset kalliot, vihreät ruohotilkut, kasvitarhat
taloinensa -- melkein joka saarella asui joku -- näkyivät erinomaisen
kirkaspiirteisinä; samoin ihmiset, jotka istuivat ja seisoivat
ulkopuolella katsellen ohitse kiitävää laivaa. Hän olisi voinut
toivoa asuvansa tuolla tavoin, hän haaveksi elävänsä niin; hän
istui järjestelemässä asumusta makunsa mukaan, tällä kertaa hyvin
vaatimattomasti. Se oli niin virkistävää sen jälkeen, mistä hän oli
lähtenyt.

Ja sitten se tukaluus alkoi jälleen! Tuntui jotakin ahdistavaa,
entistä turvattomuutta...

Tietysti muisto, ajatteli hän ja hengähti syvään. Mutta hänen täytyi
kääntyä katsomaan taaksensa.

Tuossa hän seisoi! Neljän, viiden askelen päässä seisoi Fürst
kannella. Hän tervehti ja hymyili.

Kalmankalpeaksi valahtaen, taas tulipunaiseksi karahtaen tyttö
kääntyi suuren suuttumuksen vallassa...

"Ei, ettehän toki ole vihoissanne minulle? -- Minä lähden mieluummin
teidän kanssanne takaisin kaupunkiin kuin tanssin täällä kello
viiteen asti aamulla. Onko _se_ niin ihmeellistä? Enhän kai siitä
halveksimista ansainne? Mitä?"

Nyt puhuja istuutui hänen taakseen. Tora tunsi sen ja siirrähti
kappaleen matkaa hänestä.

"Mutta miksi noin teette? Tietysti vain saadakseni teitä puhutella
läksin mukaan; senhän kai tajuatte?"

Toraa painoi sekä pelon että häpeän sekainen tunne. Hän oli nyt
yksinään, toisista erotettuna; hän olisi voinut huutaa heidän
nimeään. Aina kun Tora tunsi hylätyn asemansa, hän alkoi itkeä.

Sen näki puhuttelija, ja aivan toisella äänellä hän sanoi:

"Hyvä neiti, älkää mitenkään ymmärtäkö minua väärin! Enhän suinkaan
tahdo kiusata teitä; kaikkea muuta! Tahtoisin mielelläni puhua
kanssanne, se on totta. Enkö voi saada lupaa siihen? Miksi en voi?"

Tora ei vastannut; mutta, hän ei itkenytkään. Toinen siirtyi
jokapäiväisiin asioihin ja sai hänet levolliseksi; pahoitteli
sitten, etteivät he olleet tunteneet toisiaan aikaisemmin. "Ensi
kerran teidät nähdessäni sanoin itselleni ... niin, olkoon sikseen,
mitä minä itselleni sanoin. Mutta minulla oli pikku toivomus nähdä
teidät vielä kerran. Sen sain sitten tänään odottamattomasti
täyttymään. Mutta jutella emme saaneet keskenämme. Te olitte todella
kovin kummallinen. Miksi olitte sellainen? -- Niin, kenties ette
ollutkaan kummallinen? Miksi esimerkiksi tahdoitte lähteä? Minunhan
täytyi ajatella, että siihen oli minussa syytä; ettehän te ennen
minun tuloani aikonut lähteä? Mitä?... No niin, siten olette tehnyt
minut uteliaaksi, tietäkää se. Jos ollenkaan voisin tavoitella
teitä, niin haluaisinpa kuulla, millä minä säikytin teidät?
Isolla sateenvarjollaniko? Niin, nyt te hymyilette. Mutta miksi
tahdoittekaan matkustaa pois, neiti? Sanokaahan minulle! --"

Hän siirtyi hiukan likemmäksi, ja Tora jäi paikalleen istumaan. Fürst
puheli kepeästi ja leikkisästi, hetkeksikään pysähtymättä. Kykenipä
Tora kerran käännähtämään puolittain päinkin ja vilkaisemaan hänen
veitikankasvoihinsa, ja silloin he nauroivat molemmin. Hauska mies
hän oli.

Erään seisahduspaikan rannassa oli punainen talo ja siellä joukko
nuorisoa kokoontuneena voimistelutelineitten ympärille. Nuori mies ja
nuori nainen olivat kiinnittäneet kumpainenkin köytensä napakiikkuun;
mies kaahasi naista kaikin voimin: muutamia askelia maassa, pitkä
huippaus ilmassa, sitten jälleen muutamia askelia ja taaskin huima
ilmahyppy. Saavuttaisiko hän tavoittamansa? Ei mitenkään! Nainen oli
keveämpi, notkeampi; hänellä oli epäilemättä lujemmat sääret, hän
juosta piipersi niin että tuskin raajoja erotti, ja kuinka riuskasti
hän viuhahtikaan ilmassa! Tukka ja hame hulmusivat oikonaan perässä.

Sekä Fürst että Tora tarkkasivat tätä ajoa jännittyneinä,
mutta äänettöminä. Tora tunsi Fürstin yht'äkkiä kuin tulena polttavan
selkäänsä; hän oli hiipinyt lähemmäksi. Ja nopean mielenmuutteen
vallassa hän nousi, meni kajuuttaan ja istuutui muiden joukkoon. Fürst
seisoi laiturilla, kun Tora oli astumassa pois hiekkaniemekkeellä; hän
tahtoi antaa tälle kätensä, mutta toinen väisti. Fürst tahtoi kantaa
hänen hattulipastaan, mutta hän juoksi tiehensä. Mies meni takaisin
laivaan, astuakseen maihin sataman pohjukassa.



4

Ajojahti


Tora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli
ollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja
hänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui
ullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin
nälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden
kanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen
hienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen,
että toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi
tappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään.
Tora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.

Seuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta
tämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten
että moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä
hän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä
olla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä
elinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät
kyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli
oikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista
hän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon
yläpuolella olevaan metsään tai ulos "lehtoihin"; kotona ei ollut
rauhaa.

Minne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin
"Pummin" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin
tie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli
"Pummin" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten
hän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet
Wingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu
Fürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat
Fürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison
puutarhatalon.

Tora käveli hiukan arkaillen sen ohi, -- vaikk'ei tuo peloittava
ollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli
keskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin
kuului hänen kävelyynsä.

Joka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana
astella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä
norjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen
missä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa.
Tora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli
vakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan,
jos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai --
kuten juuri nyt sattui -- hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden
joka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut.
Hänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän
makasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään
ja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito
ulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon
joutui kaikkea, minkä mieli teki.

Ja kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko
hiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti.
Etäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai
lehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen
olosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen
ainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi
ikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se
ei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä
rouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin
kuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin
Tinkalle.

Neljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen
päivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti
toisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan
hän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja
eroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos
neitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, -- niin,
silloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora
vedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.

Ensimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut
hämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei
voinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö,
jota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja
Fürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista
tyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan
esille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö
pakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen
ui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa
maihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä
unessaan.

Tora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut
ainoatakaan uutta.

Mutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan
siitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri
oli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa
lueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa
kuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin
tiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas
kaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti
vilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman
havainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin --
sinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä -- eikä lehtoihinkaan, minne
hän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt
kolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt
hän luuli ymmärtävänsä.

Hän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet
-- juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.

Tänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti
silmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet
pysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten
hän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli
päässyt jäljille.

Tora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä
saattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin
kykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa.
Hänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään
hän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä.
Siten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen
lyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.

Juosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että
hän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi
hiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään
oikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän
metsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin,
mutta _kohti_ sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi
ison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän
näki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä
piilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan
sykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä
juoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.

Tora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten
kiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt
ennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden
ympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja
katsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi
sen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen
hänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven
ohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä
hyvänsä.

Eikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja
aina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena
päivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.

Sisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja
käväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän
puhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi
heidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut
sana, että Tora oli "viehkein kaunokainen".

Mutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää
hellittäisi, sen hän tunsi.

Minne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona.
Hän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä
lähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä
hävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva
Hansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän
ei ajatellutkaan.

Mutta koko tämä taisteluhan tapahtui hänessä itsessään; hänen ei
tarvinnut olla kenenkään ihmisen vallassa, kun ei itse tahtonut.

Ei, mutta kun hän nyt kerran ei voinut häätää ahdistajaansa
ajatuksistaan?

Lauantai-iltana hän oli heittäytynyt vuoteelleen niin uupuneena,
kuin olisi päivän pitkän tehnyt mitä raskainta ruumiillista työtä.
Hän makasi katsellen ohitse soluvan laivan raakapuita. Hän seurasi
katseillaan tuulessa lepattavien, keveästi pingoitettujen purjeiden
poimuja. Ne näyttivät niin läheisiltä, kuin hän olisi voinut
koskettaa niitä. Ulkona kävi raju aaltoilu. Ulapalta, myrskystä,
palaamassa tänne satamaan. -- Hänkin tahtoi etsiä satamaa!

Oli lauantai-ilta; huomenna hänen täytyi mennä kirkkoon. Karl
Vangenin kasvot hymyilivät hänen ylitseen samassa, kun hän sitä
ajatteli, ja hänestä tuntui heti hyvältä, ennenkuin hän vaipui
uneen. Jos Karl Vangen olisi ollut tyttö, olisi hän mennyt hänen,
juuri _hänen_ luokseen ilmaisemaan mielensä ahdistuksen. Niinpä hän
istuikin seuraavana päivänä takimmaisessa penkissä. Karl Vangen oli
kohdannut hänet, tervehtinyt ja sanonut, että oli hyvä, että hän
jälleen tulisi heidän luokseen kartanoon ja auttaisi rouva Rendalenia.

Näiden sanojen johdosta hän oli valinnut kaikkein takimmaisen penkin;
hän ei ollut varma siitä, ettei hyrähtäisi itkuun.

Mutta sitä hän ei tehnyt. Oli jotakin kylmää kirkossa ja
hiljaisuudessa ja ihmisissä; ei ollut kesäpäivä kuten ulkona. Sitä
paitsi, kun Karl Vangen nousi saarnastuoliin ja aloitti rukouksensa,
oli se sama kuin Toran ensimmäisenä koulupäivänä, toistensa
kohtaamisesta, -- melkein sanasta sanaan sama! Ja se kiusasi häntä.
Että Karl Vangeninkin rukous oli vanhaa läksyä! Tämä pikku sattumus
anasti hänen ajatuksensa, joten hän ei seurannut kirkonmenoja. Hän
kuuli saarnan käsittelevän kääntymystä ja Karl Vangenin tapansa
mukaan valaisevan sanojaan elämästä otetuilla esimerkeillä. Mutta
Tora tunsi nämä esimerkit koulusta, joka ainoan.

Silloin hänet herätti nimi John Wesley. Tämän kääntymys, arveli
Vangen, oli perusteellisin, joka vaiheessaan täydellisin, mitä hän
tunsi. Hän kuvaili sitä ja siirtyi sitten mainitsemaan esimerkkejä
_äkillisistä_ kääntymyksistä ja mainitsi pari Wesleyn itsensä
aikaansaamaa. Toiset luonteet, toinen entisyys, toinen tietämys,
toisenlainen pelko.

Mutta näistä nopeista kääntymyksistä hän tahtoi erityisesti puhua
tänään. Hän oli tuntenut nuoren tytön, jolla oli palava halu saada
synnilleen armahdus, eikä hän voinut sitä saada, kunnes eräänä
päivänä näki Rubensin maalaaman ristiinnaulitsemisen ja ristin
juurella Maria Magdalenan, pitkät hiukset hajallaan. Maria Magdalena
tahtoi hän olla! Ja heti kun hänen onnistui ajatella itsensä ristin
juurelle Maria Magdalenan sijalle, ajatella siinä määrin että
hän eikä kukaan muu siinä polvistui, -- hän sai varmuuden siitä,
että _hänen_ tähtensä oli Jeesus ristinpuussa; _hänen_ syntinsä
olivat annetut anteeksi. Hänet valtasi suuri, suuri riemu. --
Useita samanlaisia esimerkkejä puhuja, tiesi etenkin naisista. He
olivat niin hartaasti tarttuneet johonkin yksityiseen Jeesuksen
elämän kohtaan, johonkin hänen yksityiseen sanaansa johonkin armon
salaisuuden piirteeseen, -- tuijottaneet siihen, kunnes se vaikutti
suurena valona, autuaallisena näkynä. Kaikki kävi heille siitä
hetkestä selkeäksi, heidän syntinsä otettiin pois; heidän tahtonsa
sai siitä päivästä ja hetkestä asti riemukkaan rohkeuden.

Enempää ei Tora kuullut -- eikä siis myöskään, että Vangen tahtoi
puhua juuri sitä _vastaan_.

Paikalla hän oli vauhdissa tekemään yrityksen! Saarnaajan peräti
tuttu ääni sorisi edelleen, kaikki hänen ympärillään ja koko paikka
turtui häneltä ... hän katseli Jeesusta ristinpuussa keskellä
vierasta, ajelehtivien, mustien pilvien kattamaa maisemaa, jossa oli
joka kukkula, joka laakso, joka puu suruharsoon verhoutuneena. Tora
näki Vapahtajan silmien vajoavan syvälle, hänen rintansa kohoavan ja
laskevan, ja tuli yö. Hän tunsi oman pikku kärsimyksensä kätkeytyvän
tähän suureen, kauheaan.

Kuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.

Saarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei
myöskään kuunnella; hän ei tahtonut.

Ja kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida
antautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.

Hän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä
hänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle
ja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä,
löysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen
suojaan; paasi oli matala ja tasainen.

Hänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa
etsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat
valaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea,
tahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän
oli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta
asti; hän oli ihan valmistautumaton, -- niin, vaarassa oli jotakin
houkuttelevaa.

Nyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan
se vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain
mielentuskaa.

Hän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä
kiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä
sisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova.
Hätä oli ankara.

Saada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei
hetkeäkään epäillyt, että _hänen_ täytyi saada tämä lahja välittömän
näyn muodossa.

Hän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä
pelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi -- yhdentekevää minkä,
kunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän,
niin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei
nyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada
jonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan
äärimmäisyyksiä.

Ja sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, -- ei, hän pysähtyi; häntä
häiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana
viime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja
Nora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia
soittokappaleita. Miksi piti yksistään _hänellä_, joka tässä istui
piilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi
pitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.

Hän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon
nojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä
saniaiskasvillisuutta.

Hyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat
käsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja
muualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi
piileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi
saavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin
perheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän
kaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!

Ja hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet,
kirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä!
Häntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla
hän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän
ollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.

       *       *       *       *       *

Toran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst
erääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö
saapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi
kaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon
ja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua
ylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.

Tora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti
ja sen pitelijä tunsi hänet...

Fürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista
oikealle.

Viime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei
kyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta.
Noin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun
tyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti
hänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis
vain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa
palvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä
harkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi
tyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi,
miksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo
kävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli
peliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa _häntä_. Niin ikään olisi
hänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään,
silloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä
näkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle,
että kykenisi hallitsemaan häntä silmillään --!

Riehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, -- ei
poluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi,
missä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora
istui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes
se kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei
onnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla
alhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan
taakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?

Hän katseli alaspäin. Ensin hän ei huomannut mitään, tai kyllä
sentään, oksien heiluntaa; hän kuuli myös lehtien rapinaa. Siellä
saattoi olla joku kartanon hevonen tai lehmä; niillä oli siellä
hakamaansa. Hän sävähti kuitenkin kuumaksi, hänen teki mieli nousta
ja lähteä; mutta silmät kiintyivät tähystämään noita oksia, niiden
alla kuvastui jotakin tummaa. Sitten pistäysi pää esille, mies,
_hän_. Miten ihmeessä --? Tiesikö Fürst, että hän --? Miten hän tuli
--? Hänen tahtonsa sekosi voimattomiin, kauhistuneihin kysymyksiin.

Silloin tulija katsoi ylös. Ponnistaen kaikki voimansa Tora
kohottautui, vaikka häneen tuntui olevan kiinnitettynä sadat
punnukset. Mutta hän ei kääntynyt tulijasta pois eikä päässyt
hievahtamaan; hän menetti vähitellen tahtonsakin tehdä niin. Sitten
oli vain paasi heidän välissään. Toraa värisytti pelko, ja se piristi
häntä; nyt hän käänsi päänsä, eteni kompastellen muutamia askeliakin
-- ja kohtasi ajajansa. Hän kumartui poispäin. Toinen kosketti hänen
kättään, hänen käsivartensa hiipi tytön käsivarren alle, tämä sai
ikään kuin tulivyön uumilleen. Hän kaatui niin odottamattomasti
ja niin raskaasti, että toinen oli vähällä kuukertua nurin hänen
kanssaan.



MITÄ USKOLLISUUS MERKITSEE


1

Autuaallisuutta


    Rakas Nora, tiedän ennakolta, että tästä ei tule säällinen
    kirje; minulla ei ole aikaa. Luulen melkein, että sinä et saa
    tätä näyttää toisille; he tuskin tajuaisivat tunteitani. Onhan
    kerta kaikkiaan olemassa jotakin, mikä erottaa toiset meistä
    kahdesta; sen sanoo minulle jokin tunne. Kunhan nyt vain voisin
    saada _jotakinkaan_ ilmaistuksi kaikesta, mitä nyt -- tunnen,
    olin vähällä vielä kerran kirjoittaa. Tiedätkös, minä olen elänyt
    elämäni suurimman, kauneimman, rakkaimman päivän.

    Niin, nyt sinä käyt uteliaaksi. En tahdo kiusata sinua, mutta
    kumminkin minun täytyy aloittaa siitä, millä tavoin ja miksi
    tulin sen kokeneeksi.

    Kun tulimme tänne Kööpenhaminaan, niin kuka olikaan asemalla
    vastassa muu kuin Niels Fürst? Tietysti se oli sovittua hänen
    ja isän kesken, sen älysin kohta; mutta isähän osaa niin
    oivallisesti olla vaiti kaikesta. Tiedätkö, mistä Niels Fürst
    tuli?

    Sofierosta.

    Niin, nyt se on kirjoitettu, ja nyt ymmärrät kaiken. Niinkuin
    olen sinulle kertonut, osoitettiin isälle jo jonkin aikaa sitten
    se kunnia, että Hänen Majesteettinsa kutsui hänet katsomaan
    Sofierota, kun hän seuraavan kerran matkustaisi ulkomaille.
    Monelle norjalaiselle ei sitä liene tapahtunut, joten tämä on
    isälle hyvin mairittelevaa.

    Hän ei ollut siitä mitään kertonut minulle; hän ei tahtonut
    ennenaikaisesti saattaa minua "hermostuneeksi", sanoi hän. Fürst
    saapui suoraan Sofierosta; ajatteles, hänestä kukaties tulee
    käskyläisupseeri sille prinssille, joka on merimies, nimittäin
    H.K.K. prinssi Oskarille. Fürst mainitsi, mihin aikaan junat
    seuraavana päivänä lähtisivät. Hyvä Jumala, jo seuraavana
    päivänä! Silloin meitä odotettiin sinne!

    Minä en saanut lupaa ryhtyä minkäänlaatuisiin
    pukeutumishankkeisiin; minun piti vain tulla ihan matkapuvussani
    kuten isänikin. Häijy luutnantti Fürst -- sinä tiedät, että hän
    on sukua meille; hän nimittää minua "serkuksi", vaikka enhän
    sentään ole --, hän sanoi minulle, että minä olin kyllin "soma"
    sellaisenanikin. Tunnetko häntä?

    Pitipä siis saada nukutuksi matkan jälkeen, käsitäthän, sillä
    niukka nukkuminen tärvelee ulkonäköä. Enkä ole koskaan niin
    ponnistellut unta saadakseni; olin läpikotaisin säikähdyksissäni,
    sen arvaat. Ajattelin mitä maailmassa ikävintä oli, muistatko
    tullivahtimestari Jacobsenin nenää? Makasin tirkistellen hänen
    nenäänsä, kunnes todellakin huumaannuin uneen siitä. Ja niin
    väsynyt olin, kuulehan, että kun uneen pääsin, nukuin kuin
    pölkky. En Jumalan kiitos ollut kovin kehnossa kunnossa, kun
    nousin ylös. Mutta sittemmin kävi tukalaksi, ihan toivottoman
    tukalaksi. Sinä et ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa,
    joten ehkä pidät kummallisena, että mitä enemmän muistelin tuota
    suurta hetkeä ja ajattelin, että minulla ei ollut tiedossani
    ainoatakaan naista, jolta kyselisin -- miesväki ei voi vastailla
    sellaisiin asioihin, ja ne nauravat --, sitä pelkäilevämmäksi
    tulin. Tuntui hiukan aamukylmäkin, ja nämä kaksi, vilu ja säikky
    -- Fürst nimitti sitä "kanuunakuumeeksi" -- tuottivat lopulta
    seurauksia. Se oli hirmuisen noloa, sillä ajan mittaan en voinut
    sitä salata; niin, ymmärräthän. Mutta minä saan lohduttautua
    sillä, etten ole ensimmäinen nuori tyttö, jolle on näin käynyt
    silloin, kun hän joutuu hovissa esiteltäväksi.

    Käännyin viimein suoraan sairaaksi, ja siitä syystä minulla on
    tuskin käsitystäkään matkasta tai mitä sen varrella puhelimme.
    Kuitenkin jouduin riitaan. Fürst sanoi, että kuningasvalta
    kaikissa maissa koettaa kerätä rahavaltaa ympärilleen
    alempia luokkia vastaan. Se minusta kuitenkin näyttää kovin
    nurinkuriselta. Onko kuningasvalta olemassa puolustaakseen
    itseänsä? Minä ajattelin, että se oli olemassa alempien luokkien
    puolustamiseksi. Sen sanoinkin. Silloin isä alkoi härnätä minua
    "seuralla" ja koululla ja Karen Loten historiantunneilla,
    -- niin, kuulethan jo hänen äänensä? Fürst kysyi, kuka siis
    puolustaisi rikkaita. He, arvelin minä, puolustivat itseään. Joka
    tapauksessa oli ilkeätä heidän kavaltaa alempia luokkia. Eikö
    niin?

    Voi taivas, kuinka Juutinrauma on viehättävä! Kun läksimme ylitse
    (olenhan unohtanut sanoa, että me tulimme sinne, Helsingöriin
    nimittäin, rautateitse) -- niin, siitäpä näet, millaisessa
    kuohunnassa olen tänään! -- -- -- Ei, minä pyyhin kaiken pois.
    Muutoin en pääse koskaan valmiiksi. Isähän tahtoo minua mukaansa
    ulos aamupäivällä; saat pian kuulla miksi.

    Aloitan linnasta, joka näkyy salmelle. Sen asema on
    eriskummainen, mutta se ei ole niin iso kuin olimme odottaneet.
    Ja niin tulimme Helsingborgiin. Siellä, kuulehan, -- niin, nyt
    joudut ihmeisiisi, siellä odottivat meitä kuninkaalliset vaunut.
    Sekä isä että Fürst eivät muka olleet millänsäkään; mutta olen
    nyt varma siitä, että he olivat vähintään yhtä hämmästyneitä
    kuin minäkin. Vaunut muuten olivat kuten muutkin vaunut; liveri
    vain erottaa. Mutta minä istuin mitä kuolettavimmassa pelossa;
    kuinka tässä kävisikään? Vaikka ilma oli nyt tullut herttaiseksi,
    täytyi minun kuitenkin, ennenkuin astuimme vaunuihin, ensin olla
    yksikseni. Missä määrin se tärveli minulta kaiken, sen voit
    päättää siitä, että minä hikosin läpi hansikkaitteni; mutta
    minulla oli tietysti toiset ottaa käsiini, kun jouduin perille.
    Isä teki minut epätoivoiseksi sanoessaan: "Kuinka rasittuneelta
    näytätkään, tyttöseni!" Luulenpa saaneeni kyyneliä silmiini,
    sillä Fürst, jota vastapäätä istuin, alkoi hauskutella minua.
    Mutta minä en paljoakaan kuullut.

    Kesken kaiken huomasin maaperän olevan hiekka-, kivi- ja
    kivihiilikerrostumaa ja purojen olevan vahvasti raudanpitoisia,
    -- ja muistin Rendalenin sekä hänen karttansa ja kokoelmansa.
    Niin, mitä kaikkea minun mielessäni vilahteli tuskassani, sitä
    et voi kuvitellakaan. Jos joku olisi päästänyt minut kotiin
    takaisin ja vaatinut korvaukseksi siitä vaikka melkein kaiken,
    mitä minulla on kaunista, niin toden totta olisin hyväksynyt
    tarjouksen. Me ajoimme pikku metsän halki ja päädyimme suurelle
    avoimelle paikalle, -- linnan eteen!

    Nähdessäni paikan ja siinä kasvavan ruohikon, -- niin, mistähän
    kaikkea sellaista johtuneekaan mieleen! -- muistin kovin selvästi
    sen ajan, jolloin koulussa opin, että tuollainen paikka oli
    englanniksi _bowling-green_ ja että rouva Rendalen samassa tuli
    luokkaan ja kysyi, minkä tähden sen nimenä oli _bomling-green_.
    Ja että Tora kuiskasi sen minulle; kuinka näppärä Tora olikaan
    semmoisessa! -- Niin, en enää tiedä, mihin me pysähdyimme.
    Minä tulin ulos vaunuista siten, että hyvin ylhäinen herra
    otti meidät vastaan ja antoi minulle käsivartensa. Meille
    osoitettiin pukuhuoneet; minun kanssani tuli joku rouvashenkilö.
    Jumalan kiitos! Siihen silmänräpäykseen asti en ollut ihminen.
    Pääsin siksi vasta, kun täälläkin sain olla yksinäni; sinä
    ymmärrät. Ellen sitä sinulle kertoisi -- vaikka se onkin minulle
    kiusallista --, niin koko päivä ei saisi väriänsä; sinun täytyy
    saada tietää se sellaisena, kuin se oli. Se oli hirveätä. Kuinka
    erottamatonta onkaan korkea ja alhainen!

    Katselin itseäni kuvastimesta; voi, minkä näköinen olinkaan!
    Saatoin niin selvästi huomata sen isäni kasvoista, kun tapasimme
    toisemme eräässä huoneessa, -- ajatteles, minä en tajunnut, mihin
    suuntaan kuljimme tai missä päin huone oli! Tiedätkös, minne
    meidän piti mennä? Puutarhaan, ja siellä olisimme lounaalla
    Heidän Majesteettiensa seurassa. Suurempi ei varmaankaan voi
    olla armollisuus pienen norjalaisen kaupungin porvarillista
    väkeä kohtaan. Eikö niin? Muistatko, kun silloin kerran puimme
    nukkejamme hovitanssiaisiin?

    Sama ylhäinen herra -- Fürst ei muista hänen nimeään, mutta
    luullakseni hän oli kamariherra -- vei minua ja sanoi minulle
    jotakin ruotsiksi, -- niin, minä en sitä ymmärtänyt; olin
    suunniltani. Milloinkaan ei kukaan voi olla pahemmassa
    ahdistuksessa. Nähdessäni puutarhan ja tullessani sinne ...
    niin, silmissäni sulautui kaikki yhteen, puut, ihmiset, pöydät,
    palvelijat, tuolit; kuolettava tuskani olisi voinut saada minut
    vaipumaan maahan. Ponnistin kaikin voimin vastaan, sen vakuutan.
    Se herra, joka minua vei, kaiketikin tunsi käsivarteni vapisevan
    tai luki surkeista kasvoistani. Hän pyysi minua rohkaistumaan,
    Heidän Majesteettinsa olivat kovin herttaiset; tämän puheen
    ymmärsin.

    Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä!
    Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta,
    niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta
    muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin
    viehättävää, niin, "lumoavaa", kuten Toralla oli tapana sanoa.
    Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren
    vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä
    ruotsalainen sanoo olevan "_tjusande_". Norjankielessä ei ole
    sille vastinetta. Niin, _tjusande_ juuri! Vain etelän kansoilla
    on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä --
    se minun täytyy sanoa --, kun katsomme niihin. Ainakin minusta
    tuntuu siltä.

    Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on.
    Samasta hetkestä, -- voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen
    Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve.
    Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja
    lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen -- eikö olekin
    merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! -- polvissani.
    Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi
    täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa
    tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät
    minua ymmärtäisi: minä olin _autuaallinen_. Kenties on arkista,
    vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta
    _tosi_ se on. --

    Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? "Tervetuloa kotiini,
    neiti!" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä
    olen kuullut.

    Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas
    vastasi minun puolestani. -- "Mikä on papin nimi?" kysyi
    kuningatar. -- "Karl Vangen", vastasin minä, mutta se oli
    hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai
    yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni,
    joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: "Huomaan, että
    luutnantilla on oivallinen maku." Ihan niin sattuivat sanat,
    toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut,
    sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta
    näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella
    mistään sellaisesta.

    Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. "No?"
    hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin
    hurmaannuksissani. "Siten käy kaikkien", vakuutti hän. Me emme
    istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli --
    ajatteles! -- toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä
    minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär,
    toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä
    tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he
    sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli
    jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan
    siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en
    olisi enää maan päällä ollutkaan.

    Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni
    epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä,
    niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken
    pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me
    norjalaisethan emme opi mitään.

    Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja
    ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä
    ollut ketään.

    Mitä me söimme -- minä en maistanut juuri mitään --, sen
    kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken
    päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan
    sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä.
    Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin
    niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä
    ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä
    et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon;
    muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja
    tänään; olen kuin hajoillut.

    Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla
    aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa
    tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää
    näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa
    vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin
    katselemassa huoneita.

    Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme;
    sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia
    vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran
    olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle
    pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria
    tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen.
    Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja,
    suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu,
    uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti
    kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia!
    Suunnattoman iso marmoriuuni -- muodoltaan semmoinen, mitä
    me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma -- ja uhkeasti
    koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen
    kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro.
    Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta
    ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.

    Tässähän minä olen jo keskellä kuvausta! Se ei ole tarkoituksena;
    minun siis täytyy sivuuttaa kabinetti. Sen kaiken saat lukea
    Toran kirjeestä. Sinulle kerron vain sen verran, että kun näköala
    on isolta ulokkeelta yli salmen ja kaikkien purjelaivojen ja
    höyrylaivojen ja Helsingborgin ja Kronborgin, on tuskin ollenkaan
    näköalaa pohjoiseen päin.

    Etkö usko, että olimme makuuhuoneissakin? En tiedä, oliko se
    oikein; mutta siellä olimme. Väen väkiseltä pidätyn kuvailemasta
    niitä sinulle nyt heti, niitä ja Heidän Majesteettiensa
    arkihuoneita. Hyvä Jumala, sinun olisi pitänyt nähdä valkoinen
    silkkipäällys vaaleanpunaisine reunuksineen kuningattaren kamarin
    sekä seinissä että katossa, ja siellä oleva kirjoituspöytä!
    Kuinka olivatkaan kuninkaan huoneet ylevät ja vaatimattomasti
    sisustetut! Kuninkaan makuuhuoneessa näin päänalusella kaksi
    hiuskarvaa, niin, sinä tiedät, kuinka hyvät silmät minulla
    on; silloin jättäydyn hiukan jälkeen ja otin ne kenenkään
    huomaamatta, talletin ne kellokotelooni.

    Mutta tämä muistuttaa minulle suuresta tapauksestani. Kun
    palasimme puutarhaan, sattui valo juuri hyvin kirkkaasti
    veräjään; silloin näin jotakin kirjoitettuna, nimittäin aitaan.
    Minä sinne. Se oli ranskaa ja epäilemättä naisen käsialaa.
    -- -- -- Niin, sinä näet, että olen sen tästäkin pyyhkinyt
    jälleen pois, sillä kun on itselleen luvannut olevansa koskaan
    kertomatta, mitä siinä oli, niin ei saa kertoa. Se oli
    inhoittavaa. Minä laapiskelin sitä pois sormillani, mutta minun
    täytyi kiirehtiä, ja siinä tulin puun sälöön repäisseeksi sekä
    hansikkaani että sormeni kelpo tavalla, niin että vuoti verta,
    ja sitten pyyhinkin sen näkymättömiin verelläni. Kellekään
    kuolevaiselle en ole hiiskunut sanaakaan siitä ennenkuin nyt
    tässä. Et sinäkään saa kertoa sitä kellekään; isälle sanoin
    piikin pistäneen minua sormeen, kun olin aikonut poimia ruusun.
    Ihme ettei kukaan minua nähnyt, Nora? Mutta he seisoivat
    katsellen jotakin puutarhassa. Ja että kukaan muu ei ollut
    nähnyt sitä kirjoitusta, ennenkuin minä sen näin? Eikö se ollut
    ihmeellistä?

    Kuninkaalliset ja heidän seurueensa eivät enää olleet
    puutarhassa. Mutta se herra, joka oli ottanut meidät vastaan,
    ilmestyi nyt. Kun hän ei näyttänyt aikovat viedä meitä toisten
    luo, pyysi isä häntä esittämään H. Majesteeteillensa meidän
    alamaiset tervehdyksemme, ja niin läksimme puutarhasta. Vaunut
    vierivät taas esille, ja hieno seuralaiseni ojensi minulle
    viehättävän kukkavihkon _"kuninkaallisesta puutarhasta"_; miltä
    kuuluu sinusta? Se on kirjoittaessani tässä edessäni. Se on
    sommiteltu Ruotsin ja Norjan väreistä. Fürst kyllä huomauttaa,
    että useimmissa kukissa on niitä värejä, mutta minä luulin, että
    siinä oli syvempi merkitys.

    Ihailen erittäinkin erästä liljaa ja ruusua. Muutamia lemmikkejä
    liitän tähän kirjeeseen.

    Sillä sinun tulee tietää, rakas Nora, että nyt en minä tulekaan
    kotiin. Toivoakseni se on sinulle melkein yhtä suuri hämmästys
    kuin oli minullekin isän sanoessa sen minulle tänä aamuna. Minä
    lähden Pariisiin oppimaan täydellisesti ranskaa.

    Onko hän äskettäin tehnyt sen päätöksen, vai minkä tähden hän
    ei ole sanonut sitä minulle aikaisemmin? kysyt sinä tietysti.
    Tiedätkös, me matkustamme jo huomenna; mitä siitä arvelet? Isällä
    ei ole aikaa viipyä kauemmin poissa; meidän täytyy kiirehtiä.
    Mutta miksi emme sitten matkustaneet suoraan? kysyt jälleen!
    Niin. Sitä kysyin minäkin, -- vaikka toden totta en olisikaan
    mistään hinnasta eilispäivääni vailla.

    Isä vastasi, että hän teki päätöksensä vasta eilen. Luutnantti
    Fürst oli hänelle huomauttanut, että jokainen hienosti sivistynyt
    ruotsalainen nainen puhuu yhtä hyvin ranskaa kuin ruotsia, ja
    samoin jokainen saksalainen ja venäläinen, yleensä tulee jokaisen
    hienosti sivistyneen naisen puhua ranskaa kuin äidinkieltänsä.

    Matkustaminen ei ole minulle epämieluista. Siihen kyllä menee
    kokonainen vuosi. Minun siis täytyy erota teistä; mutta sitä
    enemmän on meillä toisillemme kerrottavaa, kun taas osumme yhteen.

    Erästä seikkaa minun täytyy sinulta kysyä. Luutnantti Fürst
    sanoo, että...

    Näin pitkälle olin päässyt, kun isä tuli aamupäivällä ja minun
    täytyi kätkeä kirje. Hän otti minut ulos eikä antanut minulle
    aikaa. Vasta nyt illalla olemme jälleen kotona, ja tiedätkö,
    minkä tähden? Sulloaksemme kapistuksemme ja matkustaaksemme.
    Heti. Uusi päätös. Luutnantti Fürst suo isälle sen huvin, että
    lähtee mukaan. Heitänpä siis kirjeen sellaisenaan rautatien
    postilaatikkoon. Aavistan, että jos lukisin sen, et sitä saisi.

                                            Sinun _Millasi_.

Nora oli äitinsä kanssa lähtenyt kylpylaitoksesta, kun kirje tuli
sinne. Se lähetettiin heidän perässään Kristianiaan, missä he
oleskelivat. Kotiin tullessaan hän löysi seuraavan, Hampurista
lähetetyn sähkösanoman: "Älä lue kirjettä, joka tulee; lähetä se
minulle Pariisiin, _Hótel Continental_."

Mutta silloin oli kirje luettu.



2

Onneton


Vähän jälkeen lukuvuoden alkamisen miss Hall pani toimeen
luentokurssit kaupungin naisille. Oli tullut muotiin kuulla hiukan
kaikkea sitä sopimatonta, mitä heidän tyttärensä ja nuoremmat
sisarensa olivat edellisenä vuonna kuulleet.

Luentoja pidettiin kahdesti viikossa laboratorion isossa salissa, ja
se oli tavallisesti täynnä. Useimmat niistä, jotka olivat tänä vuonna
päässeet ylimmältä luokalta, kävivät näillä luennoilla myöskin.

Kerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle
ystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä
hän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen
aika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut
sairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen.
_Suom._] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin?
Asuiko hän nyt täällä kartanossa?

Keskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle;
ne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti
olevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss
Hall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut
ennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin,
ja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi
avattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja
suljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin
ikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän
sivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin
levollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat
näille etualalla oleville tuoleille.

Miss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut;
"ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja
vahvistetaan". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti
vaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä
piti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua
toisen ihmisen pesurievuksi.

Professorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka
eivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin
puhunut.

Heikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin
koneellisin tavoin saattaa "hypnoottiseen", "somnambuliseen",
"magneettiseen" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen
teki taintumuksensa aikana, mitä _se_ halusi, joka oli hänet siihen
tilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan;
myöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä
käskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall
johdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.

Tässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa
paikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja
etäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.

Tätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä
ei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta;
nyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta
tuohon poikkeustilaan _kykenivät jotkut saattamaan itsensä_, toiset
kovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät
sen -- mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään -- herkeämättömästi
tuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi
ulkonaisesti näkyvään esineeseen.

Useimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan,
mutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa
siten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia
kääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.

"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta.
Muutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia,
tähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan
lähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat
pakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa
kiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli
kuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran
seisoessaan rautatievaunussa, -- juna oli juuri pysähtynyt ja hän
katseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella
--, tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli
pakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka
heti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti
vaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi
sitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä
vapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta
hän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.

"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet
ovat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan.
Mies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi
saada lisää ja toimii sen mukaisesti.

"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni
lankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön
lapsi.

"Sen tähden..."

Tuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat
useat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden
kirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset
kapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: "Astukaa
syrjään!" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät
kuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle
päin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä,
eivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva
Rendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka
rouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. "Astukaa
syrjään", kuului uudestaan.

Miss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna
Rogne. Lopuksi useita ystävättäriä.

Miss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi
oven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti
sohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa
ja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä
olijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi
suoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin
kaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta
tunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita
kouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.

Vain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun
ystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala
aavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet.
Tuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: "Niin, niin,
näin on _minun_ käynyt! Niin, niin!" Ja sitten epätoivon itkua. Se
kajahteli käytäviin.

Jos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään
väentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä
tulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai
tunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai
ääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että
heidän pitäisi tulla sisälle takaisin.

Hän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa
takaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin
sisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:

"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian
painostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja -- ja -- ja... Niin,
nyt kyllä tulee miss Hall."

Hän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta
sanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä
puhjennut itkuun.

Mutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi
mennä luentosaliin ja nousta katederiin:

"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona.
Minun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm
ei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä
minä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken
huomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen
kanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden."

Hänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen
päässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella
häntä.

Mutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen
Tinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku
kurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän
hiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä
oli Anna Rogne.

"Mikä on tullut?" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat
tuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran
lauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: "Minä
aavistan pahinta!" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat
esille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.

Samaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet
erottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä,
itkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.

Hiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi
haudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se
merkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri
työntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi
lennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen
kädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä?
He menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall
seisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.

Missä Hall katsahti ylös. "Auttakaa minua, että saamme hänet
jälleen ylös!" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he
huomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen
taas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana,
särkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He
katselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi
kahdella vakavalla pään nyökkäyksellä...

Kaikki kolme peräytyivät pari askelta.

Tovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin
luokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen
istui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä
hänen helmaansa.

Ei puhuttu mitään.

Mutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat
hänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss
Hall tuli heidän luokseen.

"Mitä nyt taas?" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.

"Tiedättekö", sanoi miss Hall, "mies tuli hänen luokseen vielä
kerran". He tuijottivat häneen. "Hän oli siirtynyt pienelle saarelle
erään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja
vaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni
Vestlandetiin, ja siellä hän sairastui."

"Lapsiraukka", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi
jälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei
olisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. "Rakas, rakas lapseni
--!" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun
kääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: "Ei, ei,
ei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! -- Minä en voi
sille mitään, minä en voi sille mitään! -- Kyllä, hyvä Jumala, minä
voinkin!" -- ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.

Rouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla,
sanoi hän: "Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua
silti hylkää." Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva
Rendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että
hänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys
taaskin valloilleen.

"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!" Hän joutui ihan raivoon.

"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä
_täytyy_ toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet..."

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä!
Ei! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei
tarvita!" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että
kaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan
hiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt
heitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja
itki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli
Rendalen.

Hän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja
vaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt
käytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.

Tora hypähti ylös, kirkaisi, -- heittäytyi sitten pitkäkseen
eteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa
vastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.

Tora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei
mistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa
hän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että
kiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin
Anna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui.
Hänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten
hiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja
paneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan
viereen.

Sitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä.
Vielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.



3

Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin


Kun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten
silloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt
sitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin
ja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet
luottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes
pysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin.
Rendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei
voinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta
siitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.

Ulkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena.
Sopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia,
mutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora
avuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen
apunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan
kirjanpitoa.

Eräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen
vertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki
hienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: "Mikä Tomasine se
onkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä
omalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'"

"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan."
Hän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun
oli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia
silmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili
ja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita
vuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti
_hän_. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se
näytti peräti tähdelliseltä.

Hänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen
läheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli
sileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun
terävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin.
Poskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat
katselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia,
hermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä
ylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä
vaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora
seurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, -- hän oli varmasti
voimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen
hengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen
päänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan
valtasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin,
ripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se
tuntui ehdottomasti hyvältä.

"Missä äiti on?"

"En tiedä."

"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.

Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat
sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"

"Sävyn otankaan --?"

Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi
ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen
perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä
puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien
puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli
hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.

"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.

Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin.
Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään
kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala,
tuon luulin olevan parhaita tekojani, -- ja sitten kuulen, että se on
kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa
mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.

Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva
Rendalen --!" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi
tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle,
ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö
oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut
Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin
mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen
hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen
puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt
hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli
ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä
koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut
niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa
onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; _hänen_ oli siitä vastattava!

Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien
kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä --! Rendalenin olemus sinä
aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä
enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin
kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen
seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.

Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä
ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka
kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja
toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina
äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina
nopeasti ja hälveni heti.

Viime aikoina sitä vastoin...

Äiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he
ymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin
hän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät
erehtyneet.

Nyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että
ellei _häntä_ olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena.
Silloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen
mukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi
päässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.

Tai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan,
Augustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa
ja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy,
mutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä.
Että hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä
vapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, -- ja muutamilla
vaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään
enempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan!
Eikä sitä sitten edes oivalleta!

Kesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti _tahtoi_ puhua
hänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet
keskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja
uskoi tälle kaiken.

Rendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle,
ystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan
Niels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt,
että se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: "Jos hän
olisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet
taikinaksi!" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen,
saattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia
pöyristytti.

Ja juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden
ajan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen
raivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän
kyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli
todellakin vähitellen lannistanut äitinsä.

Mutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva
Rendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen
kanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.

Kun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää
pois, asettui äiti tielle.

"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät
sen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli
voimiesi, poikani."

Tomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle
tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen
äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät
toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja
katkeroitunutta; se pisti.

"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla,
joka olen äitisi? -- Ei, älähän toki noin minua katsele! _Minussa_
ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen
ymmärtänyt -- niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään,
Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää
taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."

Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja
hänen katseensa kuvasti surua.

"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" -- Mutta Tomas siirrähti
pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas!
Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on
jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. -- Niin, sinä
nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin,
mutta myöskin muiden nähden, -- mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta
sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan,
kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."

Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti.
Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi
kuohuksissaan harppailla edestakaisin.

"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän
vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset... Niin, Tomas, sinä
et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta _minun_ on kärsittävä
enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla
on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun
kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, -- luuletko,
ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle
jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen..."

"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.

"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun
täytyy ajatella ... ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse,
millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä
--? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit,
että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa
sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä
minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta
kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin,
mitä _voin_ korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se
mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta --?"

"Etkö sinä voi osoittaa minulle, _sinä_?" puhkesi Tomasin rinnasta.
Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa...

Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin,
kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, --
luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se
"suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli
kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja
suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan
nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat
samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena
samoja kohtaan, -- _hänen_ aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen
olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, -- "ei tuota riivattua
makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli
perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran
luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua
hänet sellaisena kuin hän oli, _siksi, että he uskoisivat häneen_.
Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.

Ja rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä
helmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat
hän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään
käyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, -- hyvä Jumala, kuinka
oikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa
jälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli
opettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja
heti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin,
siitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti
hän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille
yhdentekevää, jopa huojennus!

Sitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut --
hän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun
Tomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli
äidin syy!

"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?" hän
kysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.

Silloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan
vaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja
ja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden
olemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle
virkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas
oli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi
kädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos
Tomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.

Mutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan
liioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen
muistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin
hän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa
suuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa
iljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen
huomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen
voimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli
mahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen
alaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.

Mutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he
huomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille
soveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, -- sehän
olisi vain oikein, -- vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen
nähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä
niin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin
tapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa
sitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin
tehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että
hän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi
ja niin eristyneeksi.

Niin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin
ryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain
kävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella
lähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta
suuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt
avautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan
vuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä.
Hän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti
pienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, -- hän rakastui. Jos
hän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta
tuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa
askelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika
tahtoi, ja _kaikki_, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki
poikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, -- ja se
oli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan
käsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä
onnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri
sovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.

Kuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin
Toran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä.
Sanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja
Rendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana.
Fürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti
ollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä,
vaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle
itselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta.
Vaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin,
vaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi
täyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin
hänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä
ilma, toiveikas mieliala.

Tora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta
vastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli
huolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman
vähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei
sitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.

Vain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva
Rendalenin oli lähdettävä eikä hänen; -- matkasta olisi muutoin
voinut koitua hankalia seurauksia.

Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän
kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.

Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä
alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista
-- mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein --, ja juuri nyt
oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet.
Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä.
Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä
tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut
sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus -- ei Toran, hän kiirehti
lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"

Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta
hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut.
Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin
toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan
ja kesken kiireintä koulukautta lähti -- Tukholmaan. Ja että hän
seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin
äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin;
jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän
siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli
harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.

Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa
hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin
luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä,
mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva
Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin
hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata
varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna --
kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.

Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa;
heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä
lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta
rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään
taipumusta avioliittoon".

Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin
ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas,
asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora
nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja
uskomattoman avulias.

Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän
puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan _hän_ puheli ja Nora kuunteli.
Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana
lähteä, kun muut aloittivat.

Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi
vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli
merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän
juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia
kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan,
johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena
oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän
kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin
vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan
huulet yhteen puristettuina -- ei mitään näkyvää sylkeä, enintään
hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.

Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin --
pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia,
suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa --, käänsi päänsä sivulle
ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin,
niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki
oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.

Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa
jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs
saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä
nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei
ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he
monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua
asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja
silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti
korjautunut.

Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely
vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se
tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä
ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi,
kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat.
Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut
tätä hänen parantumatonta heikkouttaan -- kuten useita muitakin.
Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että
Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden
luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet
sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin
turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen
pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään
koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"

       *       *       *       *       *

Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta
saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis
odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen
perheeseen.

Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli
virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli
täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.

Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi
uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana
onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun
asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo
tietää.

Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena
sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli
kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen
ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."

Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta
ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta
hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena;
"se ei tiennyt asiasta".

Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä
päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi
pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle
siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet
Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä
testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. -- Ei,
kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän
olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.

Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin
nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin
ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta
suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä
ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta
ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta
riippumatta -- kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta
ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin
hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.

Hän oli aloittanut "seuran" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena
oppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein
huomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja
teatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan
taempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti
amerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä
suhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa
huomiota.

Milla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet
ollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili
joka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, -- ei
etäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen
hienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. "Ei saa luoda
itselleen mitään harhakuvia", hän kirjoitti, "niin joutuu vähimmin
onnettomaksi".

Nora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.

Nyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa
enemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko
se tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin
kanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.

Hän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään
Millalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti
sydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä
synnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen
henkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka
nimi oli pöytäkirjassa!...

Viisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva
Rendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin
vielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja
liikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta
mitään viestiä kumpaiseltakaan.

Siitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen
päivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi
sen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen
ilmoituksen ja syytöksen johdosta.

Heidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut
ottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan
Millan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: "Sepä sopiva
pari."

Puhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut?
Siksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, "ja", hän
lisäsi hymyillen, "se olisi ollut väärin".

Vihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen
laulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: "Tässä se on!"
oli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti
pahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora
olisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan
paikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.

Rouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä
oli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan
levollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen
vihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli
työläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet
niin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen
nainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan
itseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä
suhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti
ainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.

Hänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa
paremmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta
hän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset
määrävuodet.

Rouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä
kuninkaallekin, jos olisi tarvis.

"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin,
rouva."

Rouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja
siihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut
joukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen,
joka oli kysymyksessä, oli sopiva _femme entretenne_ [Ranskaa, =
jalkavaimo. _Suom._] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle
vaimoksi oli suunnatonta.

Mutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun
hyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän
tiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten
"seurassa" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista
lukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että
aistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti
hänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi
useampiakin.

Rouva Rendalen oli saanut sen nimenomaisen vaikutelman, että oli
tapahtunut jotakin, mikä oli vimmastuttanut häntä ja jo ennen
puhuttelijan tuloa ilmaissut hänelle, mistä hän joutuisi vastaamaan.

Keskustelu oli siinä määrin järkyttänyt rouva Rendalenia, että hän
sairastui, ja siitä syystä hän ei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Hän
ei ollut tahtonut sanoa mitään, ennenkuin voisi samalla ilmoittaa
lähtevänsä kotimatkalle seuraavana päivänä; sen hän voi nyt. Hänellä
ei ollut rohkeutta ryhtyä mihinkään enempää täällä vieraassa
kaupungissa, eikä hän uskonut, että se olisi ollut oikeinkaan. Sikäli
kuin hän ymmärsi, toivoi Fürst juuri julkisuutta ja sotaa.

Hän oli peloittava olento; oli oltava varuillaan.

Rouva Rendalen ei salannut, että tämä saattaisi heidän koulunsa
vaaraan ja koituisi suureksi suruksi Toralle itselleen ja hänen
viattomille ystävättärillensä; Tora oli kovin onnettomalla mielellä.
Heitä molempia kammotti huominen ero.

Kirje päättyi valitukseen siitä, että nämä taistelut, jotka
eivät kuuluneet koulun toimintaan, eivät milloinkaan loppuneet.
"Vihollisemme ovat tästä saaneet vaarallisen avun; pian ilmenee,
olemmeko _me_ mitään saaneet."

Myöhään samana iltana -- miss Hall, Tinka, Anna Rogne olivat kaikin
lukeneet kirjeen ja istuivat arkihuoneessa Noran kanssa koolla --
tuli sähkösanoma. Luultiin sen tulevan rouva Rendalenilta Tomasille,
ja Nora nousi pyytääkseen jotakuta palvelijatarta viemään sen
sisälle, kun Tinka huusi, ettei se ollutkaan osoitettu Rendalenille,
vaan hänelle itselleen. "Minulle?" kysyi Nora ja tuli lähelle. Aivan
oikein; se oli Millan lähettämä. Se kuului: _"Inhoittavaa. Huhu
perätön."_

Neljätoista päivää oli kulunut siitä, kun Nora ja Tinka olivat
kirjoittaneet; Millalla oli siis ollut kirje suunnilleen kymmenen
päivää, ja sitten hän lähetti sähkösanoman? Mitä tämä merkitsi?

Muiden piankin unohtaessa sen pohtiessaan rouva Rendalenilta tulleita
viestejä, joiden rinnalla tämä uutinen oli jokseenkin vähäpätöinen,
jäi Anna Rogne istumaan sähkösanoma kädessään. Hän aprikoitsi ja
aprikoitsi.

Toiset kyselivät itseltään, sotkeutuisivatko nyt _hekin_ Toran
häväistysjuttuun? "Sota" oli kenties jo julistettu? Niels Fürst
oli kirjoittanut jollekulle kaupunkilaiselle ja ilmaissut _oman_
käsityksensä; mitä siis tapahtuisi? Tulisi kai sellainen aika,
jolloin tuskin kukaan heistä rohkenisi näyttäytyä kadulla.

Anna Rogne keskeytti heidät. "Tämä sähkösanoma, -- eikö sitä pitäisi
viedä Rendalenille?" Kyllä, tietysti, se tehtiinkin heti. Kaikki
odottivat, että Rendalen rientäisi heidän luokseen. Mutta turhaan,
päin vastoin he kuulivat hänen kotvasen kuluttua näppäisevän pianoa.

"No, kun ei Rendalenkaan näy ottavan sähkösanomaa huomioon, niin
saanen minä sanoa, millä tavoin asian kulku lienee käynyt?" kysyi
Anna hiukan virallisesti.

Hänen mielestään täytyi asianlaidan olla niin, että Fürst ja Milla
olivat todellakin menneet kihloihin, mutta Noran kirjeen johdosta
oli Milla heti ja jyrkästi purkanut välit, vihjaten sen verran,
että toinen oli ymmärtänyt aiheen. Sen tähden hän oli esiintynyt
valmistautuneena rouva Rendalenin keskustelussa, sen tähden hän
halusi julkisuutta ja sotaa; muutoin ei hänellä ollut toiveita
voittamisesta. Ja voittaa hänen piti; rannikon rikkaimman tytön
naiminen oli ehtona hänen tulevaisuudelleen.

Juuri siksi, että Milla oli ollut kihloissa hänen kanssaan, oli hänen
ollut työläs kirjoittaa. Niin kauan hän ajatteli -- kenties yrittikin
--, kunnes keksi keinon sähköttää.

Anna lopetti sanoen: "Oletan luutnantti Fürstin tällä hetkellä olevan
Pariisissa."

Sopii yhtä hyvin hetikin sanoa, että Annan suhde Millaan kävi
kohtalokkaaksi jälkimmäiselle. Sillä oli vaikutuksensa -- ensinnäkin
niihin, joiden keskuudessa hän täällä joka päivä istui, ja myöhemmin
myöskin rouva Rendaleniin. Niels Fürst oli todellakin matkalla
Pariisiin; mutta jos Millan ystävättäret olisivat heti panneet
kuoreen rouva Rendalenin kirjeen ja lähettäneet sen hänelle, olisi
hän tuskin ottanut vastaan Fürstiä. Ja jos he sitten olisivat
pyytäneet Toraa kirjoittamaan Millalle -- niin, kuten hän sitten
kirjoitti heille itselleen, kun kävi välttämättömäksi, ... ei Fürst
millään ehdolla olisi koskaan päässyt puheille, ei suullisesti eikä
kirjeellisesti. Nytkään hän ei päässyt. Tarvittiin ensin uusiintuvaa
apua kotoa päin. Mutta siitä oli Fürst pitänyt huolen.

Hän ei ollut hukannut aikaa.



4

Sota


Jo päivää ennen rouva Rendalenin kirjettä ja Noralle tullutta
sähkösanomaa oli Anton Dösen saanut kirjeen Fürstiltä. Sitä oli hyvin
punnittu, ennenkuin se kirjoitettiin, ja ilmeisesti se oli harkittu
luettavaksi ääneen tai lähetettäväksi kiertämään kädestä käteen.

Kertomuksessaan Torasta Fürst antoi heidän kohtaukselleen rouva
Gröndalin luona suuren merkityksen. Hän oli nähnyt tytön vain kerran
ennen, ja vilahdukselta, eikä ollut aavistanutkaan kohtaavansa
häntä tuolla maatalossa. Tyttö oli ollut hauska ja säveä, kertoi
rouva Gröndal, siihen asti, kun Fürst tuli; mutta silloin hän heti
kävi luonnottomaksi. Hän ei voinut sietää, että Fürst puheli rouva
Gröndalin kanssa. Hän piilottautui, etsitytti itseänsä -- ja keksi
matkustaa tiehensä. Tietysti Fürst läksi sitten mukaan, saadakseen
hiukan enemmän nähdä, mitä tuo olikaan. Heti hänen tultuaan tytön
läheisyyteen höyrylaivassa tämä itki! Hän ei antanut auttaa itseään
maihin, mutta heittäytyi joka päivä leiskumaan hänen asuntonsa ohi ja
kurkkailemaan, oliko hän kotona! Kierteli sitten edelleen lehtoihin
tai ylös metsään -- yksinään.

Hän muisti eräät koululla pidetyt esitelmät ja keskustelut; hänestä
tuntui, että nuoren tytön, joka pääsi niin aisteja kiihottavasta
ilmapiiristä, täytyi käyttäytyä juuri sillä tavoin. Hänestä näytti,
että tässä oli kyllin tepsivää "magneettista vaikutusta"; ei tarvittu
mitään muuta.

Hän ei tahtonut puolustella sillä, että oli vihdoin antanut
viekoitella itsensä seuraamaan perässä metsään, missä tyttö
huvittelitte leikkimällä piilosta hänen kanssaan; kaikki tyttösethän
aloittavat niin. Mutta Fürst tahtoi kysyä, tokko kukaan arvonsa
tunteva mies naisi heilakkaa, joka päivittäin tepsutteli hänen
ikkunainsa alitse houkutellakseen hänet metsään?

Rouva Rendalen ajatteli toisin; hän oli saapunut perässä Tukholmaan
saadakseen toimeen avioliiton. Tietenkin samanlaisen kuin hänen
omansa oli ollut.

Hänellä puolestaan oli liian korkea käsitys avioliitosta hänen
tahtoakseen sitä sillä tavoin häväistä.

Hän oli tarjoutunut pitämään huolta tytöstä ainakin niin kauan,
kuin lapsi kaipaisi äitiään, ja tunnustamaan lapsen omakseen. Niin
pitkälle käskivät kunnia ja velvollisuus hänen mennä; mutta edemmäksi
--? Se olisi kehnon teon korvaamista vielä kehnommalla...

Ja siitä olivat yhtä mieltä kaikki, joille Dösen luki kirjeen. Hän
luki sitä myymälässä, kadulla, kerhossa; toiset saivat sen lamaksi
mukaansa. Vaikka paperi oli huolellisesti valittua, kierteli se niin
kauan, että siitä tuli tahriutunut riekale.

Tästä kirjeestä otettiin kaksi jäljennöstä, toinen Rendalenille hänen
pyynnöstään ja toinen -- niin, Dösen mietti sitä hetkisen, mutta
uudistettujen rukoilujen perästä hän ei voinut evätä sitä -- Tora
Holmin äidille.

Tästä jäljennöksestä Dösen sai iloa. Toran äiti oli raju, voimakas,
elämäntaistelun katkeroittama ihminen. Yleensä hän ajatteli asioita
epäilevästi ja pilkallisesti. Suuttuneena hän oli häikäilemätön.
Eräänä aamuna, keskellä kiireisintä koulutyötä hän seisoi tuolla
ylhäällä käytävässä, yllään raskas, nukkavieru doffeliviitta,
räikeänvärisillä höyhenillä koristeltu hattu päässään ja paljaissa
käsissään vanha puuhka, jolla hän viuhtoi. Leveimmällä Bergenin
murteella hän vaati, että hänen tyttärensä annettaisiin hänelle
takaisin! He olivat tuhonneet hänet ja varastaneet hänet! Tora oli
tullut tänne kelpo lapsena, mutta täällä, "tässä kirotussa vanhassa
Kurtien pesässä", hän oli pilaantunut. Ja nyt, Jumala sen heille
anteeksi antakoon, hän oli ihmisten hampaissa ja häväistävänä. Häntä,
joka oli äiti, "sai nyt jokahinen vatvoaksensa". Mutta he joutuisivat
sen maksamaan! "Heidät manuutettaisiin, -- hän lähettäisi poliisit
heidän niskaansa."

Hänen sapekkuutensa oli hillitön, mutta hänen surunsa oli aitoa.
Kaikki karkasivat tiehensä; sitten hän tunkeutui erääseen luokkaan,
joka heti hajautui siitä syystä, että opettajatar pakeni. Hänen
onnistui sillä tavoin hajaannuttaa kolme luokkaa. Hän sai aikaan
yletöntä häiriötä. Muutamat säikähtyivät niin, että säntäsivät
ihan ylisille asti ja seisoivat siellä viluissaan kuunnellen,
uskaltaisivatko tulla takaisin alas.

Jotkut vanhemmat oppilaat, jotka muistivat historiasta, että
määrätyissä tilanteissa on osoitettava urheutta, pysyivät paikoillaan
puhuakseen hänelle järkeä. Mutta silloin hän joutui suunniltaan;
hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen käsitys, että täällä opittiin
olemaan epäsiveellisiä. Häntä kuohutti, että "kelpo ihmisten lapset"
tahtoivat puolustaa sellaista. He kaikkosivat pois, muutamat sulkien
korvansa käsillään.

Mutta pienokaisilla oli hänestä mitä suurin ilo. He piirittivät
hänet ja seurasivat häntä riemusaatossa. Kulkue ajautui keittiöön,
missä rouva antoi saman esityksen. Siellä sääliteltiin häntä, mutta
he varoivat hiiskumasta vastaan sanaakaan. Sitten tultiin taas pian
käytävään Rendalenin oven eteen, joka oli suljettu; Karl Vangenin ovi
oli suljettu sekin. Palattiin rouva Rendalenin ovelle, joka oli auki.
Hänen huoneeseensa he tunkeutuivat; hän tahtoi nähdä, eikö Rendalen
ollut löydettävissä.

Rendalen oli kaupungilla ja palasi vasta seuraavalle tunnille.

Mutta Karl Vangen tuli kotiin. Hyvin totisena hän käski olla hiljaa,
toimitti lapset pois ja otti äitiparan kamariinsa. Siellä tämä istui
vähintään tunnin tyhjentämässä sydäntään. Yhtenä surinana kuului
hänen epätoivonsa Torasta, juoposta miehestä ja heidän hädästään.
Sata kruunua taskussaan ja kyynelehtivänä hän astui alas puistokujaa.

Koulussa oli sellainen elämä kuin kanakopissa, kun joku on
murtautunut sen asujaimia ahdistamaan. Vai eivätkö kaikki ole sitä
näkyä nähneet? Ensin kanat pelästyksissään kirkuen lentelevät
ikkunoita ja seiniä ja portaita ja orsia vasten, kunnes ovat
pökerryksissä ja väsyneitä eivätkä jaksa lentää. Sitten ne edelleen
täyttä kurkkua kaakattaen juoksevat ympäri lattiaa, törmäten
vateihin ja kaukaloihin ja toisiinsa. Ja vaaran mentyä ohi ei
metakka kuitenkaan lopu; ne kaakattavat, torailevat, rääkyvät kaikki
yht'aikaa ja heikentymättömästi. Hälyä kestää ja riittää, sillä aina,
kun joku aikoo lopettaa, on toisia itsepintaisempia, jotka eivät
hellitä; siten ne herättävät kaikki pelon muistot uudelleen, ja koko
parvi menoaa entistä pahemmin.

Vihdoin puhdistellaan höyhenet, lyödään siipiä, ravistellaan, kunnes
ollaan vanhalla tolalla.

Mutta sille ei koulu päässyt koko päivänä; vaikutus säilyi osittain
kauan, uhkasi tulla vaaralliseksikin.

Kylläpä kaupungilla vahingonilo ilkkui! Kylläpä remahteli
voitonnauru! Konttoreissa, laitureilla, kaduilla! Ei muusta puhuttu.

Kun rouva Rendalen pari päivää myöhemmin tuli kotiin, oli häntä
vastassa suuri ihmistungos, etupäässä miesnuorisoa. Koulussa oli
tullut lauantaina tietoon, että hän saapuisi sunnuntaina iltapäivällä
höyrylaivassa. Kukaan ei voinut käyttää vapaata aikaansa paremmin
kuin katsellakseen, millä tavoin suuruus palaa hävittyään taistelun.
Olihan häväistysjuttu, jota hän oli tahtonut matkansa avulla peittää,
nyt tullut tietoon samoin kuin matkakin.

Kun Rendalen ilmestyi laivarantaan vaunuissa, ei hän päässyt ajamaan
väkijoukon läpi, joten hänen oli etsittävä joku pitämään silmällä
vaunuja, hänen itsensä yrittäessä raivata tietä laiturille. Nora,
Tinka, Anna ja muutamat muut ystävättäret, jotka olivat päättäneet
lähteä yhdessä, pysähtyivät nähdessään väkijoukon -- ja pyörsivät
takaisin, seuraten pyhän Pietarin ammoin antamaa esimerkkiä, tietysti
siten muutettu, kuin meidän aikamme sallii. Ainoastaan pikku miss
Hall uhmasi noita vaarallisia sotavalmistuksia. Hän hiipi eteenpäin,
kunnes seisoi hermostuneen Rendalenin vierellä tämän juuri aikoessa
astua laivan kannelle.

Rouva Rendalen näytti voipuneelta; niistä katseista, joita hän
kiireessä vaihtoi Tomasin ja miss Hallin kanssa, ilmeni selvästi,
että hän ymmärsi, miksi väkijoukko oli saapuvilla, ja ettei hän
tuntenut itseään turvalliseksi. Hän tarttui hyvin lujasti poikansa
käsivarteen.

Mutta kunnioitus häntä kohtaan, kenties nyt silmästä silmään
seisottaessa myöskin sääli, sai aikaan, ettei kukaan ryhtynyt
mihinkään häiriön tekoon. Heille avautui tie. Tietysti eleistä
ja katseista ilmeni, ettei tässä kunniavartiona seisty. Muutamia
vanhempiakin tuttavia oli paikalla. Niinpä pormestari rouvineen.
He tuskin tervehtivät. Ylvään siveellisyyden kaikkea ankaruutta
soveltaen he katselivat syntisten kulkua ohitseen.

Lähinnä laituria seisovat painuivat syrjemmälle eteenpäin vaunuja
kohti; vähitellen sinne työntyivät kaikki, jotka nuo kolme olivat
sivuuttaneet. Vaunut olivat ihan piiritetyt heidän istuutuessaan
niihin. Sitten heidän täytyi verkalleen, askel askelelta, sivuuttaa
väkijoukko vielä kertaalleen. Nyt se oli käynyt kiusallisemmaksi.
Tuskin he olivat päässeet siitä selviytymään, kun Rendalen läiskäytti
hevoselle kelpo sivalluksen raipalla, -- hän oli suutuksissaan.

Silloin hän kadulla näki Anton Dösenin ja monien muiden hänen
mukanaan kiitävän alas heitä kohti minkä ehtivät; he olivat
tulistuneita ja, nähtävästi tulivat suoraan päivällisiltä. Kaikki
tervehtivät suunnattoman juhlallisesti. Joko oli Dösenin tervehdys
epäkohtelias tai Rendalenista näytti hänen kiihtymyksessään siltä,
-- yht'äkkiä hän pysähdytti hevoset, heitti ohjakset taakseen miss
Hallille, syöksähti alas vaunuista ja Dösenin luo ja sivalsi tätä
niin terhakasti korvalle, että toinen kierähti nurin. Vaunujen
luo, etuistuimelle ja täyttä vauhtia pois niin nopeasti, ettei
kukaan tointunut hämmästyksestään, ennenkuin vaunut jo kumisivat
siltakivillä.

Kartanon käytävässä seisoivat nuo kolme karkulaista, Tinka, Anna
ja Nora. Miss Hall kiiti ensimmäisenä ylös portaita ja kertoi
säihkyvänä, mitä oli tapahtunut. Mutta rouva Rendalenia se ei saanut
ilahtumaan. Myös Rendalen katosi heti, kun oli taluttanut äitinsä
hänen huoneeseensa; hän palasi vasta pitkän ajan kuluttua ja oli
silloin nyreissään.

Keskustelu käsitteli yksinomaan Toran jutun pimeätä kohtaa, jota tämä
itse ei ollut pitänyt ollenkaan tärkeänä, tuskin mainitsemisenkaan
arvoisena, -- heidän kohtaamistansa rouva Gröndalin luona.
Kaupungilla se oli tuhonnut kaikki yritykset saada syyn Niels Fürstin
niskoille. Rouva Gröndal oli kirjaimellisesti vahvistanut Fürstin
käsityksen. "Tora Holm oli hullaantuneesti rakastunut; hän riensi
kaupunkiin ainoastaan saadakseen Fürstin mukaansa."

Rouva Rendalen tiesi vakuuttaa heille, että Toran oli tehnyt
"hullaantuneeksi" ainoastaan se tuttavallinen tapa, jolla rouva
Gröndal ja Fürst seurustelivat keskenään; se loukkasi häntä. Kenties
asiaan vaikutti lisäksi se, että Fürst oli alkanut herättää Toran
mielenkiintoa; nyt jälkeenpäin Tora ymmärsi sen.

Sovittiin siitä, että annettaisiin Toran itsensä esittää asia. Tinka
kirjoitti hänelle samana iltana.

Rendalen oli sillä välin tullut joukkoon, ja nyt juteltiin matkasta
ja miten Tora oli jaksanut. Rouva Rendalenin piti juuri esittää
käsityksensä sen mukaan, kuin hän nyt Toran tunsi, ja toiset olivat
hyvin jännittyneitä sitä kuulemaan, mutta Karl Vangen keskeytti
heidät; hän tuli kirkosta. Hänen ja kasvatusäidin välinen kohtaus
oli vielä sydämellisempi kuin tavallisesti; Rouva Rendalen läksikin
Vangenin keralla tämän huoneeseen.

Eikä rouva Rendalenia kuulunut takaisin.

Karl Vangenia oli Toran onnettomuus kohdannut syvimmin, mutta sitä ei
tiennyt kukaan muu kuin hänen kasvatusäitinsä.

Vangen oli oleskellut kaikessa hiljaisuudessa ja tuntenut itsensä
onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Hän ei milloinkaan kohdannut
Toraa tämän silminnähtävästi ilahtumatta. Tätä seikkaa ei Vangen
rohjennut tulkita siten, että Tora rakasti häntä, -- kaukana siitä.
Mutta _hän_ rakasti ja ajatteli, että kun rouva Rendalen joskus
tulisi avuksi, voisi solea Tora kenties saada hänen kanssaan yhteisiä
harrastuksia. Ja sen tehtyään hän kenties avaisi silmänsä Vangenin
suurelle rakkaudelle. Silloin hän kukaties tuntisi Vangenin voivan
tehdä jotakin, jotta hänkin tulisi onnelliseksi.

Rouva Rendalen oli kyllä nähnyt hänen puhelevan Toran kanssa ja
Torasta, mutta hän ei ollut aavistanut mitään, ennenkuin oli
eräänä aamuna kertonut Vangenille, kuinka surkeasti Toran oli
käynyt. Silloin hän näki Vangenin värin vaihtuvan ja hänen jäävän
mykäksi sen sijaan, että olisi ilmaissut osanottonsa ja tarjonnut
apuaan. Tätäkään ei rouva Rendalen ollut pitänyt ratkaisevana;
hänen ajatuksensa olivatkin niin kiinteästi kohdistuneet Tomasin
kanssa muodostuneeseen uuteen suhteeseen, -- mutta kuitenkin hän jo
hämärästi aavisteli jotain. Kun sitten ei voitu saada hankituksi
niitä varoja, jotka rouva Rendalen oli laskenut matkaan tarvittavan,
ja Karl vei hänet kamariinsa tarjoten säästörahansa ja pikku
perintönsä ... silloin Karl näki hänen silmistään, että hän ymmärsi
kaikki. Silloin ei hän enää voinut pidättyä, vaan avasi sylinsä:
"Niin, siten on asia, äiti!"

    "Rakas Nora!

    En tiedä, mitä minusta enää ajatteletkaan, kun en ole
    kirjoittanut.

    Mutta viime kirjeesi saattoi minut niin suureen
    mielenliikutukseen rakkaan Toramme tähden, etten todellakaan
    tiennyt, mitä kirjoittaisin. Kuinka hämmentyneeksi ja
    sanattomaksi sellainen tekeekään toisen, rakas Nora! Ja salli
    minun heti lisätä -- myöskin häpeämään se pakottaa. Hirveätä,
    että mokomaa voi sattua kenellekään, jonka kanssa olemme
    seurustelleet!

    En milloinkaan unohda, mitä isäni sanoi hänet ensi kertaa
    tavattuansa. Silloin suutuin siitä kovin, sillä mehän ajattelimme
    niin hyvää toisistamme.

    Oletko myös varma siitä, rakas Nora, että asia on käynyt ihan
    siten, kuin Tora on kertonut? Tiedäthän, ettei hän aina ollut
    täsmällinen. Ja etenkin tämänlaisessa tapauksessa ajattelen
    oltavan jälkeenpäin taipuvaisia värittämiseen. Etkö sinäkin sitä
    luule?

    En tahdo sanoa, mitä olen kuullut; sekin voi olla erehdystä.
    Mutta sinä tiedät itse, rakas Nora, ettei hän milloinkaan ollut
    varovainen. Muistatko, että sinun täytyi pari kertaa pysähdyttää
    hänet kesken hänen kertoilemisensa? Hänhän oli ollut Ranskassa;
    hän tiesi enemmän kuin me muut. Kun nyt muistelen, mitä hän
    aikanaan on minulle jutellut, niin olipa siinä yhtä ja toista.
    Eiköhän siitä jotakin jäänyt hänen luonteeseensa?

    En tietysti sano tätä minään soimauksena; kaikkein vähimmin voisi
    se johtua mieleeni nyt, kun hän on onneton. Mutta se kukaties
    selittää kaikenlaista.

    Minun tulee häntä hirveästi surku, ja sinä tekisit minulle
    palveluksen, jos voisit neuvoa minulle, millä tavalla voisin olla
    hänelle hyödyksi hänen loukkaantumattansa tai kiusaantumattansa.

    En tule tällä kertaa vastanneeksi rakkaalle Tinkalle. Vie hänelle
    ystävälliset terveiseni ja sano, että hänen viime kirjeessään
    esiintyvä puhetapa 'Toran paras ystävätär' ei missään tapauksessa
    sovellu minuun.

    Saattoi aikanaan näyttää siltä; sitä en kiellä. Mutta se oli
    kokonaan Toran syy. Hän ei tunkeutunut seuraani, olisi väärin
    sanoa niin. Mutta hänen kanssaan ollessa oli mahdotonta olla
    joutumatta liian pitkälle. Minun täytyi olla pitävinäni siitä
    enemmän kuin minulla oli halua, ja sitä kesti viimeiseen hetkeen
    asti. Tiedätkös, minä en ollut ollut kolmea päivää hänestä
    erossa, kun jo tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kenties se
    oli minussa ilkeätä.

    Hänen vaikutuksensa minuun ulottui kuitenkin pitemmälle kuin
    eroomme asti. Tätä en heti älynnyt, mutta minulla on tässä
    edessäni todistus, -- se kirje, jonka sinä ystävällisesti lähetit
    minulle takaisin ja jossa minä kaikella kiireellä töhersin
    jotakin Sofierossa saamistani vaikutelmista. Minä säilytän sen;
    olkoon se rangaistuksenani. Olen juuri nyt lukenut sen lävitse.
    Kun sinäkin valitettavasti olet lukenut sen (mitä en koskaan anna
    itselleni anteeksi), niin pystyt päättelemään, voiko minulta
    tullut kirje koskaan olla vieraampi kuin tämä? En tiedä miten,
    mutta Toran minä siinä näen kauttaaltaan; en osaa sitä selittää.
    Sen koommin en ole kyennyt kirjoittamaan Toralle.

    Täällä, missä kaikella on muotonsa ja missä ei ole mitään sijaa
    tunteilevalle tuttavallisuudelle, loukkaa niin sanomattomasti
    tuollaisen pelkkä muisteleminenkin. Se on hiukan samanlaista kuin
    menisi ulos kadulle tukka huolimattomasti kammattuna -- ja vain
    alusvaatteisillaan.

    Mutta kenties olen liian ankara, onhan seurustelusävyssä siellä
    kotona paljon syytä siihen. Entisyyttä muistutti elävästi
    mieleeni eräitten saksalaisten tapaaminen; hekin ovat sellaisia.
    Tora kuitenkin oli pahin, mitä olen tavannut.

    Mutta kuinka lahjakas hän olikaan! En ota ylleni uutta pukua enkä
    tutki uutta kuosia muistamatta häntä. Eikö hänen pitäisi ruveta
    muotikauppiaaksi? Jos voisin tehdä jotakin sen asian hyväksi,
    olisi se minulle mieluista. Mihin muuhunkaan hän saattaa ryhtyä?
    Minun on häntä todellakin kovin sääli.

    Minulla on paljon kerrottavaa; koenhan jotakin melkein joka
    päivä. Mutta tuo Toran selkkaus on saanut minut apealle mielelle;
    minulta puuttuu halua aloittaa mitään iloisempaa.

    Tora parka! Voithan sanoa hänelle terveiseni, mutta et saa sanoa
    mitään siitä, mitä olen luottamuksellisesti kirjoittanut; se
    loukkaisi häntä olematta hyödyksi kenellekään meistä. Kohtalohan
    on nyt nostanut välillemme muurin, joten meidän ei tarvitse.
    Terveiseni Tinkalle, rouva Rendalenille ja kaikille, joilla on
    mielessään uskollinen ystävättäresi -- ja muissa suhteissa hyvin
    onnellinen --

                                              _Milla Engel_."



TAISTELE ITSE


1

Molemmissa leireissä


Millan kirjeen jälkeen Nora katosi muiden seurasta; eipä hän moneen
päivään kyennyt toimeensakaan ryhtymään, hän oli ihan voimaton. Ensin
Tora omalla tavallaan, nyt Milla omallaan ... se oli liikaa hänelle,
jolla oli ollut johtava asema heidän yhteiselämässään, -- joka oli
luottanut heidän työskentelyynsä ja ollut siitä ylpeä. Viime aikoina
hän oli kärsinyt pilkkaa -- ei vähimmin isältään, sitten kun ilmeni,
että hänen esimiehyytensä saattoi hänet naurunalaiseksi; hän oli
koettanut kestää sitä, mutta Millan kirje lannisti hänet.

Jo ennenkin hän oli, kuten olemme nähneet, silloin tällöin tuntenut
elämänsä pintapuoliseksi ja ulkonaiseksi. Mutta tämän perästä! Hän
muisteli yhä uudelleen mielialoja ja tapauksia toveriensa keskuudesta
siitä asti, kun oli tänne tullut; hän kohtasi kaikkialla nuo suuret
kaipuut ja tuon surkean raukkamaisuuden, kun tuli koetus -- kohtasi
omassa itsessäänkin. Helposti innostuvia, sanomattoman epävakaisia;
aivot täynnä tyhjänpäiväisyyttä, turhamaisuutta, kateutta.
Monessa esiintyi iljettävä himokkuus, joka petti heitä itseään
sadoissa valeasuissa. Tärveltyneitä vuosituhantisesta perinnöstä,
väkevämmän mairittelemisesta... Hän ei enää tahtonut olla seuran
puheenjohtajana, tuskin jäsenenäkään; siitä ei ollut mitään hyötyä,
ja hänellä oli enemmän kuin kylliksi kiusaa omassa itsessään. Hän
näki saaneensa moninaisia irrallisia taipumuksia, "häiriöllistä
henkevyyttä", kuten hänen isänsä sanoi äidistä. Juuri nyt eivät
vanhempien välit olleet hyvät. Nora tarrasi kouluun, ihan kätkeytyi
sinne.

Tuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta
hän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti
Frederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli
nyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin
opastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut
seuraksi.

Usein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi
silloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä
niin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän
hymyili tulijalle avomielisesti, -- olipa se kuka tahansa; hänen
alakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.

Nora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä
saattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti
kyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt
toistamiseen...

Vihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen
johdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan.
Kirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se
muistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän
asti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran
ensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun
hän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli
tullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen
häntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.

Kirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät
lisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta.
Jollei hän ollut aina ollut "täsmällinen", oli hän nyt ihan
liikuttavassa määrässä, -- kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi
tuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna
Rogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen
ulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla.
Siten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja
lisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi
kuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.

Rendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri
kuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja
silloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen,
jonka hän oli olokseen pakottanut.

Kirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan
siitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin
kauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, -- kunnes yksi ja toinen huomasi,
että Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin
keskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.

Rouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi
poikaansa soittamaan. "Mielelläni", vastasi tämä, mutta jäi
miettiväisenä istumaan. "Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua
siitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä
avautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?"

He kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana
muistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä
seuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli
todella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä
perinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista
vastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat
suvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka
voidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan
kehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa _koskaan_
vallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava
ajoissa tarkkaavainen.

Hän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään
sarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja
muiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys
askarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta
mielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä
osoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä,
missä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä
heikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella
ja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä.
Perintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.

Toisinaan puhuttiin, että tieto ja seurustelu eivät auttaisi mitään.
Mutta mitä todisti se kirje, joka oli äsken luettu? No, se osoitti
ensiksikin hyvin selkeästi Toran perityt heikkoudet ja toisekseen,
että jos miss Hall olisi pitänyt luentonsa neljä kuukautta
aikaisemmin, olisi Tora kuitenkin pelastunut.

Voimme siis syystä sanoa: auttakaa toisianne tiedoilla ja
pelottomalla neuvolla! Nainen on ollut tuomittuna eristetyksi; mies
on etsinyt yhteyttä ja tietoa.

Vasta yhteiselämässä naisetkin opettavat toisiansa taistelemaan oman
asiansa puolesta.

"Sisäisellä kehityksellä" on usein käännekohtia, jolloin seurustelu
on tukalaa. Siinä menetelköön kukin kykynsä mukaan; "mutta älköön
kukaan epäilkö, että velvollisuutemme täyttäminen vain hyödyttää
sisäistä kellitystämme".

Enempää ei puhe sisältänyt; mutta tästä illasta asti, niistä
keskusteluista alkaen, jotka nyt seurasivat, johtui se voimakas
liittoutuminen kaikkien niiden naisten kesken, jotka seuraavana
aikana ajoivat koulun asiaa kaupungilla. Tästä illasta alkoi myöskin
seuran vallitseminen koulussa. Jokainen soraääni vaimennettiin,
ennenkuin se saavutti opettajista ketään. Jo ennen olivat seuran
jäsenet jakautuneet kautta kaikkien luokkien auttaakseen hitaimpia
läksyjen lukemisen aikana; tämä oli antanut heille vaikutusvaltaa,
ja he käyttivät sitä. Tästä illasta sai myös alkunsa -- ja se onkin
kai ajan mittaan paras tulos -- Rendalenin luennoitseminen vuorelle
rakennetussa rukoushuoneessa.

Joka lauantai-ilta hän esitti luonnonhistoriallisia lakeja
piirustusten ja kokeiden valaisemina ja joka sunnuntai-ilta
sivistyshistoriallisia kuvauksia niin ikään kuvilla valaistuina. Nils
Hansen maksoi, mitä edelliset tuottivat kuluja Rendalenille; itse hän
oli joka ainoa kerta kuulemassa. Rendalen oli aloittanut tämän myös
ajoissa hankkiakseen itselleen puoluelaisia; "hän ei tahtonut leijua
ilmassa". Mutta heti hänen siellä seistessään valtasi hänen mielensä
tässä avautuva tehtävä, ja hän sai miss Hallinkin sinne puhumaan
naisille joka sunnuntai kello kolmen ja neljän välillä. Miss Hall
otti luennoidakseen vuorotellen lastentaudeista ja naistentaudeista.
Hän sai tavattoman runsaan kuulijakunnan. Siihen ei suinkaan ollut
vähäisimpänä vaikuttimena se, että taisteluvalmis miss heti selitti
kummankinlaisilla taudeilla osaltaan olevan saman aiheen: miesten
siveettömän elämän...

Mutta takaisin tuohon iltaan!

On hetkiä, jolloin ihmisten tahdot ja se, mitä ne ovat ennakolta
valmistelleet, kerääntyvät halukkaasti, kuin eivät olisi koskaan
olleet epäluuloisia toisiaan kohtaan, koskaan hajallaan; ne ovat
uuden kylvön suuria korjuuhetkiä. "Kartanossa" oli sellainen hetki
joulukuun 29 p:n iltana; päivä pantiin muistiin ja sitä mainittiin
sittemmin usein. Erottiin vasta puolenyön seuduissa; pois lähtevät
lauloivat astellessaan alas puistokujaa.

Alettuaan riisuutua rouva Rendalen kuuli ihmeekseen, että Tomas meni
jälleen ulos. Hän avasi puolittain oven: "Rakkaani, minne vielä?"

"Voi, on niin tähtikirkasta."

Rouva Rendalen ei ollut "runollinen". Hän astui ikkunan luo ja
kurkisti kaihtimen taakse; olipa tosiaan tähtikirkasta. Piste.
Koulumummolla onkin niin paljon ajateltavaa; ei liikene yhtään aikaa
tähdille. Mutta sävy, jolla Tomas tuon mainitsi?... Oikeastaan ei
Tomas viime aikoina ollut koskaan ollut iloisempi kuin tänä iltana.
Eikä hän ollutkaan koskaan ennen malttanut pysyä heidän seurassaan
koko iltaa, yli puolenyönkin! Tomas alkoi varmasti nyt vakiintua.
Vai oliko se erityisesti taistelunhalua? Hän oli hirmuisesti Kurtien
kaltainen...

"Rouva Rendalen?"

"Hyväinen aika!"

"Minä se vain olen --"

"Mutta, rakas Nora, etkö ole mennyt makuulle? Nyt minä lukitsen
oveni... Mitä näenkään? Sinä olet vielä täysissä pukeissa?"

"Niin, oli niin tähtikirkasta."

"Tomas meni ulos."

"Sen kuulin. Voi hyväinen aika, rouva Rendalen!"

"Mikä on mielessäsi, tyttöseni? Niin, suohan anteeksi, nyt minä
laskeudun vuoteelleni! -- Kas niin!"

"Minä olen niin onnellinen."

"Oletko? Sepä hyvä, se, sillä sinä olit kauan niin onneton."

"Kaikki, mitä Rendalen sanoi --"

"Niin, tänä iltana hän oli hyvä!"

"Rouva Rendalen, käykö päinsä kiittää häntä siitä? Luuletteko?"

"Luulenko, että se käy päinsä --? Mitä tarkoitat, tyttöseni?"

"En saanut rauhaa, ennenkuin sain sen kirjoitetuksi."

"Kirjoitetuksi? Kun asutte samassa talossa?"

"Ajattelin saada sen lähetetyksi hänelle tänä iltana."

"Tänä yönä, tarkoittanet? Voitpa yhtä hyvin odottaa aamuun,
tyttöseni, ja silloin voit sanoa hänelle sen. Tiedäthän, että Tomas
on närkäs."

"Mutta tänä iltana hän on hyvällä tuulella? --?"

"Tahdot siis asettaa kirjeen hänen huoneeseensa?"

"Hyväinen aika, enhän minä! Ajatelkaa, jos pastori Vangen tulisi, tai
Rendalen itse!"

"Tahdotko sitten, että minä --?"

"Rakas rouva Rendalen!"

"Otahan minun kakkulani tuosta, niin katson!"

"Olkaa hyvä!"

Rouva Rendalen luki:

    "Herra Rendalen!

    En voi mennä levolle, ennenkuin olen lausunut teille kiitokseni
    tämäniltaisesta; tahdon niin välttämättömästi vakuuttaa, etten
    omasta kohdastani tarvinnut sitä. Mutta minä en saanut siellä
    tilaisuutta. Kiitos!

    Syvimmästi kunnioittaen

                                             _Nora Tue_."

Rouva Rendalenin makuusija narisi, hän kohottautui. "Sen minä asetan
hänen pöydälleen kynttilän viereen; onhan sinulla kirjeenkuori? No,
siinä se on. -- Oletko kirjoittanut päälle osoitteen?"

"Olen."

"Vain hame ja tohvelit, noin --. Tässä sinä teit sievästi, Nora.
Niin, hän oli tänä iltana hyvä. Kas niin." Hän köpitti poikansa
huoneeseen.

Jälleen päästyään vuoteeseensa: "Mutta, Nora, minkä tähden et heti
paikalla lausunut hänelle kiitoksiasi?"

Vastauksen asemesta Nora laski päänsä rouva Rendalenin pään lähelle,
suuteli hyvää yötä ja astua sipsutteli pois. Hän kääntyi ovessa:
"Sammutanko kynttilän?"

"Älä. Hyvää yötä, tyttöseni!"

       *       *       *       *       *

Talvi vieri ohi; alettiin toivoa, että "sotakin" soluisi loppuun, --
tällä kertaa kuten viimeksikin.

Mutta kun mielet ovat pingoittuneita, tarvitaan lisäksi vain vähän.
Valtiollinen taistelu riehui parhaillaan mitä tuimimmin. Niin sanottu
"kansanpuolue" oli saanut itselleen sanomalehden; _Tilskueren_ tuntui
heistä painuneen matalimmalle vääryyden tasolle. Tämän ja uuden
lehden välillä puhkesi mitä ankarin kiista; se repeli hermoja pahasti.

Keväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten "seura" sen
onnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi
torniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu
ilman unionimerkkiä.

Tytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa,
mutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon
kaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että
unionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat
sulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti
sekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys
unionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi
siis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi
sulautunut Ruotsiin.

Mutta loppu tulkittiin "mielenosoitukseksi"; se oli "politiikan
harrastusta koulussa". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä
ylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.

Mutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat
syytökset ilmestyivät jälleen _Tilskuerenin_ palstoille, ja kerhossa
tiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen "koulun
perustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä
opetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää". Lahjoittaja
halusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.

Pormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000
kruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista
ehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin
"sydäntynyt". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri
kuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel
antajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet
suuria.

Herkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen
kanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils
Hansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon,
Nils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen
maallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin
anomus sitä vastoin "pantiin pöydälle". Säännöissä kyllä määrättiin,
että jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava _ensimmäisessä_
kokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että
määräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että "ensimmäinen"
oikeastaan merkitsi "seuraavaa".

Tähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti.
Pormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen,
että Rendalen olisi pidettävä loitolla "rauhan" vuoksi.

Mutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa
toimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista
vaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin
ehdotus jo oli häirinnyt "rauhaa". Tästä toinen niin kiivastui, ettei
saanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin
asianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla
apuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen.
Useat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän
tai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä,
-- joita aineita he toki tunsivat _von hörensagen_ [Saksaa, =
kuulopuheelta. _Suom._].

Karl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli
tekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä
seurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan,
kun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko
hän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. "Kernaasti."

"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut,
ettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin,
jotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon
asukkaiden aloittaneen täydellisinä?"

Hiiskumaton hiljaisuus; sitten Karl Vangen hiukan vavahdellen:
"Kyllä, se on totta. Mutta --"

"Suokaa anteeksi, minulla on puheenvuoro", keskeytti pormestari.

"Ei", arveli muuan noista siivoista vaimojen miehistä, "pastorille
kuuluu puheenvuoro, sillä häneltähän kysyttiin".

Tästä syntyi suurta kohua. Todelliset miehet olivat onneksi
enemmistönä; siivoilla vaimojensa miehillä ei edes ollut niin
voimakkaita kurkkujakaan. -- "Toinen kysymys: Onko totta, että
Rendalen on sanonut --"

"Mutta, hyvät herrat", huusi Nils Hansen, "ripillepääsemistäkö varten
Rendalen kerhoon pyrkii?"

Naurun pauhina oli vastauksena. Koko salista ilman puolue-erotusta
kajahteli suunnaton iloisuus. Pormestari odotti; heti hiljaisuuden
palattua hän aloitti: "Toinen kysymys: Onko totta --", ja nauru
räjähti taas ilmoille äskeistä huumaavampana. Pormestari käänsi
luettelonsa kokoon ja läksi.

Nyt Karl Vangen sai suunvuoron. Hänen ystävänsä Rendalen oli sitä
mieltä, että historianopetuksen piti tunnollisesti esittää kaikki
liikkeet sellaisinaan, siis myöskin kristinopin kehitys, mutta
että ihmiselämän kuvaaminen Jumalan opastuksen alaisena kuuluu
kirkkohistoriaan.

"Eikö hän siis ole kristitty?" kysyi Bugge.

"Se ei kuulu meihin täällä", huusi Nils Hansen.

"Eikö hän siis ole kristitty?" toisti Bugge.

"Ei, kristitty ei hän ole", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku
poika.

"Sitä taulapäätä", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt
lähti hänkin.

"Silloin hän on pettänyt meitä!" huusi Bugge.

"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa", arveli joku toinen, Useat
huusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot
vaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.

Muuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: "Niin, minä
melkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen
tasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia."

Silloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui
lämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan
kuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee
jokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin
välittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen
menetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin
kehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että
hänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.

Tämä teki hyvän vaikutuksen, ja hetkisen näytti siltä, että jupakka
päättyisikin siihen. Mutta edellä mainittu kansalainen nousi
puhumaan; oli ilmeistä, että hän oli tosissaan. "Jos Tomas Rendalen
olisi sanonut tämän, kun hän kaksi vuotta takaperin puhui tuolla
voimistelusalissa, jos hän olisi sanonut: 'Minä en ole kristitty',
ei koulusta olisi tullut mitään." -- Siihen ei Karl Vangen kiireessä
tiennyt mitä sanoa; se näytti hänestä jokseenkin todenmukaiselta.
Heti jälkeenpäin toimitettiin äänestys, ja suuren suurella
enemmistöllä evättiin Rendalenin pääsy. "Ei siitä syystä", kuten
Bugge virkkoi, "ettei Rendalen ole uskovainen, sillä täällä ollaan
suvaitsevaisia, vaan syystä, että hän ei ole ollut rehellinen".

Niin pian kuin kykeni, Rendalen keräsi ystävänsä ja kutka kuulijoiksi
halusivat päästä, kokoukseen voimistelusaliin. Ja siellä oli salin
täysi yleisöä. Tämä oli taistelua, jota kaikki tajusivat, ja
useimmilla oli siihen harrastusta. Varsinainen naiskysymyskin oli nyt
paremmin selvillä kuin kaksi vuotta takaperin; Rendalen sai puhua
vapaasti. Hän aloitti selittämällä, että tässä oli uskontoa, käytetty
"viimeisenä pontena". Hän oli sitä kauan odottanut. Kuulijakunta
sai hauskan kuvauksen kerhon siveellisestä ja kristillisestä
vastuuntunnosta, jota se osoitti tupakansavupilvissä korttipöytien ja
punssin ympärillä; samaten siitä miesväen hyveestä, jona oli ankarat
vaatimukset -- naisen hyveestä.

Työskentelyä naisen ja miehen tasa-arvoisuuden hyväksi ei voitu
sanoa "vihamieliseksi kristillisyydelle", ellei hyväksyttäisi
juutalaisuuden tunkeutumista kristinoppiin. Jos niin tehtäisiin ja
siis hyväksyttäisiin kaksituhatta vuotta takaperin juutalaisten
maassa naisten oloista vallinnut käsityskanta, niin hän voisi taata
kristityille, että he eivät sillä tuhoaisi nykyajan vaatimuksia,
vaan itsensä. Hän ei kenenkään apua niin kiihkeästi kaivannut kuin
totisten kristittyjen. Hän arvelikin, että sen kristityn, jolla ei
ollut taantumuksellisia tarkoitusperiä, täytyi tässä kohden asettua
samalle kannalle kuin suuri ranskalainen pappi Pressensé.

Itse hän oli historian opettajana koettanut luotettavasti osoittaa
kristinopin vaikutusta. Luonnontieteiden opettajana hän ei sitä
vastoin voinut estää, että monetkin tiedot kääntyivät juutalaisia
perielmiä vastaan; kristillisimmässäkin koulussa täytyi kunnollisen
opettajan joutua luonnontieteissä samaan asemaan. Mutta pääopit,
usko Jumalaan ja Jeesuksen kautta tapahtuvaan vapahdukseen, pysyivät
kajoamattomina.

Kristinopin julistaminen tässä koulussa oli vapaa, kaikkien
kunnioittaman papin johtama. Tietysti hänellä oli täysi oikeus
vaatia, että hänen oma uskonsa saisi jäädä ulkopuolelle. Niin, hänen
_velvollisuutensa_ oli vaatia sitä, kun kysymys tiettävästi vedettiin
esille pelkästään häiriön aikaansaamiseksi.

Tällä kertaa halkoi koulua vastaan tähdättyä virtausta hyvin voimakas
vastavirtaus. Ja oli hyvänä merkkinä, että miss Hallin julkiset
luennot koululla edelleen saivat runsaasti kuulijoita.

Mutta mitä olisivat Rendalen tai hänen innokkaat taistelukumppaninsa
sanoneet, jos olisivat tienneet, että koko liikettä heti lipun
nostamisesta asti johdettiin ulkoapäin? Että _Tilskuerenin_ parhaita
kyhäyksiä ei edes ollut omassa kaupungissa kirjoitettu. Että
pormestari oli pelinappulana keveässä, mutta voimakkaassa kädessä.
Että ne 5,000 kruunua, jotka olivat kannustaneet hänen kykyjään ja
siveysharrastustansa -- samoin kuin hänen puolisonsakin -- eivät
olleetkaan konsuli Engelistä lähtöisin.

Mitä olisi pormestari, mitä olisi asianajaja Bugge virkaveljineen
sanonut, jos he olisivat tienneet, että se suuri nimetön, joka oli
haastanut heidän kaunopuheisuutensa liikkeelle, oli heittiö, joka
oli tarkoin laskenut, että niin ne miehet käyttäytyisivät, kun
uskoisivat lahjoittajaksi konsuli Engelin? Mitä olisivat kaikki ne
kunnioitettavat miehet ja naiset, jotka taistelivat moraalin ja
kristillisyyden puolesta, -- mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat
tienneet, että Tukholmassa istui mies, joka punnitsi heidän intonsa
ja ennakkoluuloisuutensa samoin kuin toisien matelevaisuuden ja
hännystelyn niin ylemmyydentuntoisesti, kuin raakojen luonnonvoimien
teho otetaan meidän tarkoitustemme palvelukseen?

Poissaoleva ei kuitenkaan saattanut ihan täsmälleen osua viholliseen;
missä naisia on mukana, ei aina ole helppo tehdäkään laskelmia.
Suurista ponnistuksista huolimatta olivat rahalahjat harvat, -- kovin
kovin harvat.

Pitääpä siis virittää miina ja räjäyttää pois osa tästä
vastarinnasta! Ja niin hän teki. Huhu Niels Fürstin kihlautumisesta
Milla Engelin kanssa oli häipynyt; nyt se elpyi uudelleen ja sen
mukana koko naispuolueen katkeroituminen! Rendalenin ympäristöstä
viskeltiin suuttuneita, pilkallisia sanoja yli kaupungin; ne
satuttivat ja loukkasivat molempia sukuja, sekä Fürstin että Engelin.
Varsinkin pisti konsuli Engeliä se, että Rendalenin kerrottiin
sanoneen: "Konsulin kaikkien jalkavaimojen pitäisi sinä päivänä
lähteä morsiussaatoksi."

Engel toimitti Rendalenille sellaiset terveiset, että tähän asti hän
oli pysytellyt ulkopuolella.

Mutta _jos_ tulisi häät, varustettaisiin uusi koulu sekä
rakennuksella että rahoilla.

Se, joka välitti tämän tiedon Rendalenille, sai heti paikalla
vastauksen: "Niin, on parasta, että konsulilla on varauksena _'jos'_.
Sillä missään tämän kaupungin kirkossa ei Milla Engel saa itseään
Niels Fürstin kanssa vihityksi."

Tämä meni toki yli kaikkien rajojen; sitä mieltä olivat muutkin kuin
konsuli. Nyt hän tunsi pakoksi toimia.

Milla ei nimittäin ollut uudestaan kihloissa Niels Fürstin kanssa;
huhu oli väärä, se oli juoni. Tähän asti ei konsuli ollut huolinut
puuttua asiaan; sellaisissa hommissa on käytettävä sopuisuutta.
Hän oli tyytynyt lähettelemään leikkeitä _Tilskuerenista_, pikku
kertomuksia, kaskuja jne. Hän oli myös saanut toisia kirjoittelemaan;
Millahan ei enää ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kartanolaisen
kanssa. Mutta nyt konsuli kirjoitti suoraan hänelle. Hänellä oli
onneksi lähetettävänä leike eräästä luterilaisesta viikkolehdestä,
jossa muuan suuressa arvossa pidetty pappi parhaillaan tutkisteli
sitä väitettä, että naisella oli sama oikeus vaatia puhtautta
mieheltä kuin miehellä naiselta; tutkistelemuksen ankarasti
johdettuna tuloksena oli, että sellainen väite oli epäkristillinen.

"Siinä näet!" kirjoitti isä. "Mitä muuta on tiellä? Sinähän
rakastat Niels Fürstiä? Jos sinulla on mitään ehtoa asetettavana
avioliitollesi hänen kanssaan, niin mainitse se, lapseni! Sinun ja
minun arvoni vaatii, että sinut vihitään meidän olosuhteittemme
mukaisesti, syntymäkaupungissasi." Ja Milla mainitsi sen. Jos hänen
rakkaan äitinsä pappi, vanha rovasti Green, joka oli toimittanut
hänen äitinsä testamenttisäädöksen koululle, vihkisi hänet, _hän
omakohtaisesti_, saisi isä heti määrätä hääpäivän.

Siis vanhan Greenin, kaupungin enimmin kunnioitetun miehen, piti
mennä takuuseen puolueesta? Tämän katsoi konsuli jokseenkin
mahdottomaksi. Hän kirjoitti Niels Fürstille, että nyt hänellä oli
niukat toiveet.

Sitä mieltä ei ollut Fürst. Useimmat vanhukset ovat taipuvaisia
sovitteluun. Hän ohjasi lankonsa rovastin puheille, ja tämän käytyä
siellä vastasi Fürst konsulille, että asema oli kenties parempi
kuin hän luuli. Konsuli matkaan. Ehkä hän kummastui, kun vanhus
päättävästi sanoi, että samalla piti koulua vastaan tähdättyjen
hyökkäysten päättyä. Omituinen hymy vilahti konsulin kasvoilla, kun
hän pahoitteli, että hänellä ei ollut niin suurta vaikutusvaltaa.
Vanhus kohtasi hymyn hymyllä; hän uskoi, että vaikutusvallasta ei
ollut puutetta. Ja niin sovittiin.

Eräänä perjantaiaamuna kutsuivat painetut kirjeet oman ja
naapurikaupunkien ystäviä kunnioittamaan läsnäolollaan konsulin
tyttären ja meriväenluutnantti Niels Fürstin vihkiäisiä.

Jo seuraavan viikon maanantaina kello 4 ehtoopäivällä ne
tapahtuisivat Ristikirkossa; kiirehdittiin. Muutamien vanhimpien
ystäviensä kutsukirjeisiin konsuli lisäsi omakätisesti, että perheen
vanha sielunpaimen, hänen unohtumattoman vaimonsa ystävä, vanha
rovasti Green, osoittaisi rakastavaisille sen kunnian, että vihkisi
heidät.

Samana päivänä puolenpäivän aikaan konsuli asteli pitkin laitureita,
juuri kun liikemaailman edustajia tuli sieltä tai hyöri siellä.
Häntä kohtasi yleinen tervehtely säihkyvin kasvoin ja innokkain
hatunheilautuksin, ja ne, joilla oli siihen lupa, hymyillen
puristivat onnellista kättä.

Ihmisiä oli suututtanut, että Rendalen tahtoi määrätä, kuka saisi
naida ja kuka ei, -- aivan kuin menneinä aikoina Max Kurt. Hän,
velkaantunut miespoloinen, niskassaan suuri koulu, joka minä päivänä
hyvänsä saattoi romahtaa hänen päälleen!

Viesti vihkiäisistä ja että rovasti Green toimittaisi vihkimisen,
kiersi lauantaina höyrylaivojen mukana pitkin rannikkoa molemmin
puolin, hyppäsi maihin saarilla, kylpi pitkin rantaa, hiipi halki
metsien kauas sisämahaan. Kaikkialla se sai aikaan eloa; toisen
puolueen kesävieraat riemuitsivat, toisen suuttumus oli suuri. Mutta
kumpaisessakaan puolueessa ei yksikään nainen ollut selittämättä,
että sinä päivänäpä hän lähtisi katselijaksi kaupunkiin! Lapset
mankuivat mukaan; vihkiäisiä toimiteltiin jo lehdoissa ja kareilla,
vanha rovasti Green seisoi lyhyessä mekossa ja paljain käsivarsin
messuamassa morsiusparille vapisevalla äänellä.

Hiukan myöhemmin tulla köntysteli se huhu perässä, että se, joka oli
antanut 5,000 kruunua uuden koulun perustamiseksi, -- oli ottanut
rahat takaisin! että konsuli Engel oli moittinut koko koulua vastaan
nostettua "rähäkkää"! Jos sitä ajettaisiin pitemmälle, täytyisi hänen
tehokkaasti tukea vaimonsa testamenttilahjoitusta; hänen vaimonsa
muisto vaati sitä häneltä.

Oliko ryhdytty sovitteluihin? Palaisiko Milla rauhan enkelinä kotiin?
Entä kristillisyys ja siveellisyys?

Jouduttiin kiihdyksiin, toisaalta naurettiin. Jotkut eivät tahtoneet
antautua, niiden joukossa pormestari. Mutta miten saadakaan uutta
koulua ilman Engeliä? Ja kuka ei olisi lopulta halunnut rauhaa, kun
päästiin tyynemmin harkitsemaan sen etuja? Lahjoittajattaren tytär
vihittynä avioliittoon Niels Fürstin kanssa ... sepä sellainen
voitto, että kelpasi! Pari moista naimaliittoa lisää -- mieluimmin
koulun etevimpien oppilaitten keskuudesta --, ja silloin seisoisi
horjumattomana hyvä vanha perustus, hyvä vanha hyveen- ja vallanjako
sukupuolten kesken. Silloin jatkakoot kernaasti puuhiaan Rendalen ja
seura ja miss Hall. Torasta ei enää puhuttu.

Maanantaina Milla vihittäisiin, ja saman päivän iltana hän lähtisi
matkalle. Perjantai-iltana hän saapuisi; ei kolmeakaan päivää
kaupungissa! -- se ei osoittanut suurta uljuutta, arvelivat hänen
entiset ystävättärensä.

Eikä yksikään heistä ollut mennyt laivasillalle häntä vastaan. Mutta
sitä ei tarvittukaan; rankasta sateesta huolimatta oli siellä täysi
tungos. Ne häät, joita varten hän palasi kotiin, olisivat ilman
alkuhistoriaansakin olleet merkillisimmät miesmuistiin. Sulhanen
voisi nyt haltuunsa joutuvan suunnattoman omaisuuden tukemana
aloittaa hovista uran, joka veisi maan korkeimpiin asemiin. Kaikki,
jotka hänet tunsivat, sanoivat häntä "synnynnäiseksi valtiomieheksi"
-- ei kovinkaan mairittelevaa tälle kaupungille, mutta sitä en minä
voi auttaa.

Morsian oli kaunotar, jolla oli täydellisen maailmannaisen
edellytykset; ja hän olisi nyt niin lyhyen tovin kotona, että hänet
oli vilahdukselta saatava näkyviin.

Lippuja oli kohotettu kaikkialle, mutta ne riippuivat häpeissään
pitkin tankojaan kuin raaviskellut värilaikut. Kaupungin ympäristön
kauniita vihreäpukuisia vuoria verhosi sumu; talot, puutarhat,
satama häämöttivät tuhkanharmaasta hunnusta. Katot eivät olleet
punaisenruskeita, vaan mustia, talot eivät valkoisia, vaan
savenkarvaisia, eivät keltaisia, vaan nokeentuneita; kaikki värit
olivat vaimentuneita, niin että rakennukset kyyristyivät kiinteämmin
yhteen ja näyttivät ihmeellisen pieniltä ja köyryisiltä sen silmissä,
joka tuli Pariisista ja seisoi sateessa höyrylaivan kannella sen
lipuessa satamaan saarten lomitse.

Ainoastaan kartanon pitkä päärakennus ja jäykät kiviaidat
puistokujien reunoilla kyräilivät puiden ja vehmauden kehässä.
Tiilikiven väri oli uhkaavan tumma, ikkunat ammottivat pikimustina;
tylppä, yrmeä torni vaaniskeli. Hänen tullessaan lähemmäksi näkyi
tornin huipussa suunnattoman iso valkoinen lipputanko ilman lippua...
Kartano oli sulkeutuneena, leveänä ja uhkaavana. Hän tahtoi kääntää
huomionsa pois siitä ja alensi katseensa Ristikirkkoa ja sen hoikkaa
huippua kohti. Sen huipun alla hänet uhallakin...

Taivaan vallat, mitä tuo on? Kaikki tuo liikkuva musta tuolla
laivasillalla? Aina rakennusten seiniin asti? Sateenvarjoja?
Todellakin pelkkiä, pelkkiä sateenvarjoja! Mitä tämä merkitsi?
Kaikista hänelle lähetetyistä tiedoista ja kenties vielä enemmän
niistä, joita ei ollut hänelle lähetetty, hän oli saanut sen
käsityksen, että joskaan kaikki ei ollut kuten hän olisi toivonut,
oli täällä nyt kaikessa tapauksessa rauha vallalla eikä mitään
vaaraa. Rovasti Greenin vaikutusvalta suojasi häntä, ja itse hän ei
suinkaan tahtonut olla kenenkään ihmisen vastuksena. Mutta hänen
nähdessään kaikki nuo ihmiset johtui hänen mieleensä muisto siitä,
millä tavoin rouva Rendalen rukkaa oli tervehditty hänen palatessaan
Toraa saattamasta. Ja Milla vaaleni kalmankalpeaksi, -- hänet yllätti
hirveä pelko.

Vaikka hän ponnisti vastaan kaikin, kaikin voimin, hänen täytyi
vavahdella, -- ja väristys huojutteli pian polviakin, niin että koko
ruumis tärisi; hänen täytyi pidellä kiinni, istuutua. Vähäisessä
neljän minuutin ajassa hän koki ... oi, enemmän kuin äitinsä
kuollessa, sillä silloin hänellä oli likellään leijuva lohduttaja,
jälleennäkemisen lupausten valo, pimeyden kirkastus. Tämä tässä oli
pohjattomaan kuiluun tempaava hirviö. Säälimättömästi nauraen se
väijyi hänen ympärillään, tavoitteli hänen käsiään, ... minne hän
voisi ryömiä piiloon?...

Hänen isänsä oli mukana, mutta tällä haavaa alhaalla hytissä
kokoamassa tavaroita Konsuli kuuli laivan käännähtävän kohti laiturin
kylkeä, sitten satojen hurrausta, ja taas ja taas. Hän kannelle,
-- silloin hänen tyttärensä syöksähti häntä kohti, hapuili häntä,
painautui hänen rintaansa vasten, suupielet värähtelevinä. Hän, joka
aina oli eheätä puuta, oli tällä hetkellä pelkkinä sälöinä. "Mutta
Milla --! Nehän hurraavat morsiamelle! Milla!..."

"Pitele minua", kuiskasi tytär. "Anna minun tointua. En tiennyt;
luulin --", ja hän itki, -- oi, kuinka hillittömästi hän itki!

Kaikeksi onneksi sattui laituriin laskemisessa jotakin viivytystä;
meni aikaa, ennenkuin laiva oli kunnolleen kiinnitetty. Kapteeni
noitui, jännitys jakautui Millan kuunnellessa, niin että hän
astuessaan maihin isän käsivarren varassa, vielä vaaleana, vielä
hiukan vavahdellen, kuitenkin kykeni muhkeassa matkapuvussaan
hymyilemään keimailevan hattunsa alta. Häntä sievisti se, että hän
oli itkenyt. Huikea hurraa morsiamelle, konsuli Engelille! Melkein
pelkkää miesväkeä, eikä ketään, joita hän tunsi lähemmin; kyllä
sentään, tuollapa olivat Fürstin sisar ja rouva Gröndal. Sitten
Wingaard ja nyt muita, ja kukkasia ja tervehdyksiä ja tungosta,
ja taas ja yhä hurraata ja uusia tervehdyksiä, pelkkää, pelkkää
ystävyyden osoittelua, pelkkää, pelkkää riemukasta vastaanottoa.
Vielä enemmän kukkasia! Vaunut melkein täyteen! Istuessaan niihin --
samoihin, joissa hän 13--14 kuukautta takaperin oli ajanut tänne alas
Toran kanssa -- hän ei saanut aikaa muistella viimekertaista. Tämä
oli suurenmoista, verratonta! --

       *       *       *       *       *

Samana yönä, kellon käydessä kolmea, tulivat kyytirattaat verkalleen
ylös puistokujaa kartanoon. Niillä istui tiheään hunnutettu nainen,
lapsi käsivarrellaan. Häntä odotettiin, sillä Rendalen kiirehti heti
alas ottamaan hänet vastaan ja viemään hänet ylös; portailla seisoi
rouva Rendalen. Se oli liikuttava kohtaus.



2

Liput liehumassa yli kaupungin ja sataman


Kello kolmen ja neljän välillä porhalsi kaksi onnetonta kirjapainon
juoksupoikaa kumpikin omalle kulmalleen sanomalehtitukku kainalossa.
He viskoivat _Tilskuerenia_ sisälle käytäviin, asettivat portaille,
pujottelivat porttien alitse. Kiireesti, kiireesti. Kirkko oli 30
aikaa sitten täynnä; nyt oli torikin "sullottuna" ylhäältä alas asti.

Kun kunnon porvarit tulivat takaisin kotiinsa ja löysivät
sanomalehtensä, lukivat he siitä seuraavaa:

"Tänä hetkenä, jolloin lehtemme painaminen alkaa, tarjoaa kaupunkimme
juhlallisen näyn. Hra meriväenluutnantti Niels Fürst ja neiti
Emilia Engel, molemmat kaupunkimme vanhimpiin ja kunnioitetuimpiin
sukuihin kuuluvia, vihitään avioliittoon tänään kello 4 Ristikirkossa
kunnianarvoisan rovastimme edessä. Maalta, missä kaikki perheet,
joilla on siihen varoja, nauttivat kesälepoaan, on tulvimalla tultu
tähän juhlatilaisuuteen. Huomattava määrä vieraitakin täyttää
katumme. Kerrotaan, että hra konsuli Engel on Norjan hovin hra
ylikamariherran kautta vastaanottanut Hänen Majesteettinsa kuninkaan
onnittelun. Hra konsuli Engel on tehnyt onnellisen perhetapahtuman
johdosta Yhdistykselle köyhien synnyttäjien avustamiseksi 10,000
kruunun suuruisen lahjoituksen, josta yhdistys saa käyttää korot.
Kaikille kaupungin köyhille kustantaa konsuli tänään päivällisen
kaupungin vaivaistalossa. Edelleen saimme tietää juuri viime
hetkessä, että hän erityisestä anomuksesta on antanut 2,000 kruunua
Ristikirkon oivallisten urkujen korjaamiseksi ajanmukaisiksi.

"Liput ovat liehumassa yli kaupungin ja sataman."

Keskipäivällä oli raikas tuulahdus virvoitellut hehkuvan kuumia
katuja; nyt leyhähdytteli vain jokin oikukas henkäys lippuja,
ja jokakerta, kun ne kohoutuivat, kattoi värikäs harso koko
kaupunkia ja pitkää satamaa; useat laivat olivat liputettuja
mastonhuipusta kannelle asti. Muuan parkkilaiva on hinattu
ulommaksi, upeimmin koristeltu kaikista, ampumaan kunnialaukauksia
siitä hetkestä asti, kun pariskunta on vihitty, siihen saakka, kun
morsiusvaunut pysähtyvät Engelin talon edustalle; sitten ammutaan
tervehdyslaukauksia päivällisten aikana.

Lenseä taivaan leppoisuus yli vuorten ja metsien ja meren ja
kaupungin! Kuinka kodikas olikaan kaupunki päivänpaisteessa!
Sen korttelit seisoivat kapearäystäisinä ja maalaisen prameina
mukulakiveysten välissä, jotka auringon lämmittäminä hohtelivat
lakaisusta tyytyväisinä. Kuvajaiset olivat hyvin voimakkaat;
kun rauhallinen ihminen tuli varjosta kadun harmaanvalkoiseen
kimmellykseen, tuntui hänestä samalta kuin vanhoina aikoina
talikynttilän sydämestä sen päästessä kynttiläsaksista vapaaksi.
Kissa aivasteli auringon paahteessa, mutta uskaltautui kuitenkin
kadun yli, sillä tänään olivat koirat kuuroja. Katuoja -- muulloin
monien pikku jalkineiden riemu ja tärviö -- haukotteli toivottomana;
sanomalehdenkantajat hyppelivät tasajalkaa sen yli tyhjistä taloista
kadun toiselta puolelta tyhjiin taloihin kadun toiselle puolelle.

Kaikkialla näytti ylen puhtaalta ja viehättävältä ja hiljaiselta.
Vain laiturikadulla tuntui lahonneen puun, suolatun sillin,
merirasvan ja muun lemua. Siellä työskenneltiinkin; juhla mastoissa,
uurastus kannella ja kannen alla. Muualla kaupungissa työt
enimmäkseen lopetettiin kello kolmelta.

"Vuorelta" nähtiin lapsiparvien hyppelevän torille päin, ja
hiukan myöhemmin sieltä asteli joukoittain naisväkeä, vanhaa ja
nuorta. Tunsivathan vuorelaisetkin hiukan niitä sukuja, jotka nyt
yhdistyisivät.

Olipa kerrassaan ihana päivä! Lyhyet maatuulen puuskaukset huokuivat
merelle; levottomina, tummina kärkinä ne tohahtivat esille, mutta
hävisivät sinisenharmaaseen veteen saarten luo. Ulkopuolella
levisi valtavan rauhallisena avara ulappa ja katseli maihin. Kyllä
olivatkin metsän peittämät vuoret ja mäet viehkeitä hongan ja
lehtipuiden kylläisissä väreissä, reunustanaan niitetyt nurmikot eri
vivahduksineen.

Hautuumaan viereisellä tiellä oli pitkä viiru jalankulkijoita;
lähiseudun talonpoikaisväestö ponnisteli mukaan viime hetkessä
saadakseen vilahduksen komeudesta, miehet edellä, naisväki
perässäpäin. Saarten lomasta sukelsi pieni myöhästynyt höyryalus,
hohisten ja puhkuen. Se oli täydessä lastissa tuoden lähikaupungin
väkeä, pikku torvisoittokunta mukanaan.

Vuori kohosi merestä päivänpaisteeseen kuin muurahaiskeko niiden
silmissä, jotka tulivat aavalta päin. Mutta kuva särkyi lähemmäksi
päästyä; silloin sen pikku talot kauan muistuttivat kuivamaan
ripustettuja sukkia ja liinavaatteita. Ihan lähellä siitä sitten
muodostui mitä huvittavin merilinnun sukuun kuuluvien ihmislasten
pesien sija. Alhaalla kaupungissa kaikki hienot pienokaiset
tähystelivät sitä pelonsekaisen kateellisina -- erittäinkin
tällaisena päivänä, sillä liput liehuttelivat mielikuvituksen
hereille.

Tuon tuostakin ihmiset käänsivät päänsä kartanoa kohti. Mahtava
punainen muurirakennus kimmelteli kaikista ikkunoistaan aurinkoa
heijastellen, mutta lippu ei ollut ylhäällä.

Vielä niin myöhään kuin runsaasti puoli neljältä konsuli Engel nousi
sikari hampaissaan ylisille katsomaan, oliko lippu ilmestynyt. Emilie
pyrki juuri ylisten portaita alas; hän oli mennyt tuonne ylös muuten
jo valmiiksi pukeutuneena, paitsi että hänellä vielä oli _peignoir_
yllään. Isänsä kohdatessaan hän punastui.

"Mitä sinä täällä ylhäällä teet, tyttöseni?"

"Minä haen --", hän solui ohitse, sanomatta mitä. Ei ollut lippua
kartanon tornissa.

Konsuli pölläytteli paksuja savupilviä. Jos siellä olisi ollut lippu
vaikkapa ilman unionimerkkiäkin, olisi se kuitenkin tänään tuntunut
uskomattoman hyvältä.

Siitä asti, kun oli alettu huhuta, että Tora Holm oli kartanossa
lapsensa kanssa -- ja sitä kerrottiin heti lauantaiaamuna, -- riippui
tuolla ylhäällä vuorella vieremä valmiina syöksähtämään heidän
päällensä. Se oli likistänyt konsulista kaikki hänen lahjoituksensa;
jos vain joku olisi vielä anonut, olisi hän antanut lisää. Hänellä
oli ollut kaksi unetonta yötä! Olikohan totta, että Rendalen oli
vanhalle rovastille lähettänyt kunnioitusta uhkuvan kirjeen,
jossa hän sanoi, että jos tämän piti olla "rauhaa", ilmeni tässä
jälleenkin, että rauha kuuluu pahallehengelle, mutta taistelu on
Jumalan!

Mitä he ajattelivatkaan? Häväistysjuttua?... Koko kaupunki kyseli.

Toran ilmestyminen lapsen kanssa juuri nyt oli tuomion julistamista.
Toralla oli siis peloton omatunto; tapahtuisi siis jotakin.

Mikään puolustus ei pätenyt tähän ainoaan tosiseikkaan: Tora Holm
uskaltaa tulla esille; Rendalen, rouva Rendalen uskoivat häntä,
_kaikki_ hänen ystävättärensä uskoivat häntä.

Se sai eloa kaikkiin Fürstin nuorenmiehenjuttuihin, nimittäin _sillä_
maankulmalla tapahtuneihin. Arkioloissa ne saattoivat osoittaa, mikä
lemmon veitikka Niels Fürst oli ja kääntyä roimaksi nauruksi. Nyt
nauru pysähtyi. Jutut eivät sietäneet Toran läsnäoloa; ne muuttivat
väriään, jotkut kuulostivat ihan roskaisilta.

Ja appi-isän suhteet! Nekin vedettiin jälleen esille. Yksikään
niistä ei sisältänyt rivakkaa viettelyä, odottamatonta, suurenmoista
valloitusta; ei mitään häväistysjuttua -- Jumala varjelkoon! Mutta
tiedettiin eräitä hiljaisia suhteita, joita oli usein kaksikin
yht'aikaa. Kalliita lahjoja ja pikku elinkorko ja niin ikään
tiedettiin. Tiedettiin lapsia, jotka kävivät hänen lapsistaan;
jotkut olivat häpeämättömästi hänen näköisiään. Nyt heräsi kaikki;
"varomattomuuksiakin", kaksikymmentä vuotta vanhoja ja vanhempia,
nousi jälleen unheesta. Tuollaisella pikku maalaiskaupungilla on
armoton muisti.

Äskettäin olivat ihmiset riemuinneet siitä, että rouva Engelin
lahjoitus oli saanut vastalahjoituksen, jotta tuolla ylhäällä valtaan
päässyt "siivottomuus" voitaisiin lopettaa. Nyt, kun naisväkeä tulvi
kaupunkiin jo sunnuntaina ja nuoremmat heti kiirehtivät kartanoon tai
keräytyivät ryhmiksi kaduille, lipui muisto rouva Engelin kauniista
hautauspäivästä yli kaupungin. Mitä hänen tyttärensä nyt saattoi
täytäntöön, se ei pohjaltaan ollut oikein äidin muistoa kohtaan.

Milla itse oli ainoa, joka ei tiennyt Toran olevan tuolla. Fürst
oli tullut lauantaina aamupäivällä, ja hän kuuli sen heti. Sekä hän
että isä ajattelivat, että Tora oli tullut tunkeutuakseen Millan
puheille. Peräti huolellisesti järjestettiin niin, ettei Tora itse,
ei viestin tuoja Toralta, ei kirje, ei merkki voisi saapua taloon
tarkastettavaksi joutumatta. Ympäristöt olivat saaneet tarkat ohjeet;
ne olivatkin yksinomaan molempien sukujen jäseniä. Morsiustytöt
tulivat kaupunkiin sunnuntaina; hekin olivat sukulaisia ja -- yhtä
ainoata poikkeusta lukuun ottamatta -- kaikki ulkopuolelta kaupungin.

Milla ei tiennyt mitään, paitsi että toinen puolue oli hävinnyt
ja kukistunut; se ei mitään niin hartaasti halunnut kuin
rauhaa. Hänen isällään oli vakaana aikomuksena auttaa koulua;
saattoihan se vaikuttaa paljon hyvää, luovuttuaan hankalimmista
haaveellisuuksistansa. Erittäinkin tästä isän lupauksesta Milla
oli kiitollinen. Hyväinen aika, miksi ei elettäisi sovussa? Elämme
varmastikin, vakuutti Fürst. Koulupuolue on tehnyt rauhan; onhan
vanha rovasti Green päässyt selvyyteen. Se on totta, vanha rovasti
Green on päässyt selvyyteen, toisti Milla itsekseen, kun epäilys
ahdisteli.

Sunnuntaina hän oli kirkossa kuulemassa ukkoa. Se teki niin
hyvää. Ja ehtoopäivällä hän kävi isänsä kanssa rovastin luona
vieraisilla. Rovasti oli erinomaisen herttainen. Hän kehoitti Millaa
kärsivällisyyteen; me emme muuta maailmaa, mutta me voimme antaa
sille hyvän esimerkin, -- sen oli hänen äitinsä tehnyt. Milla tuli
kovin liikutetuksi. Oi, jospa kaikki ihmiset olisivat hyviä!

Hänen isänsä ei ollut milloinkaan esiintynyt niin sydämellisesti
häntä kohtaan kuin nyt. Hänen herkeämätön ystävällisyytensä
muistutti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä makasi sairaana. Ja tuo
suurenmoinen hyväntekeväisyys ... hienommalla, kauniimmalla tavalla
hän ei olisi voinut osoittaa tyttärelleen kunniaa.

Fürst oli loppumattoman hyvällä tuulella, ja hän ilmaisi sitä
ylimielisesti. Hän kertoili hovista, hirmuisen häijysti muuten;
Fürstin seurassa oli kovin miellyttävää ja henkevää. Milla tunsi
itsensä todella onnelliseksi, -- joskin ohella tuntui heikkoa kaipuun
sivumakua, pientä levottomuuden häiriötä. Sen verran, että hänen
täytyi viime silmänräpäyksessä kiitää ylisille katsomaan, eikö
tornissa ollut lippua. Mutta ei ollut. Kenties siellä ei ollut ketään
kotona? Se olisikin molemmille puolueille parasta. Joskus muulloin he
voisivat sitten tavata toisensa. --

Nyt morsiuspuku ylle!...

Olisipa Tora nähnyt sen!... Tora parka! Mutta siten käy, kun ei ole
varovainen. Milla pyysi kamarineitsyttä ystävällisesti tarkkaamaan,
että poimut painuisivat sileinä yli turnyyrin. Samassa rouva Wingaard
tuli sisälle tuoden morsiusseppeleen.

       *       *       *       *       *

Kaikki, jotka lähikaduilla tungeksivat torille, näkivät jotakin
punaista kirkon avattua tammista ulko-ovea vasten vasemmalla. Se oli
punainen mekko, ja mekko oli pitkän matruusin yllä. Kirkonpalvelija
oli tahtonut häntä laskeutumaan alas, mutta se oli turhaa. Ylt'ympäri
seisoi naisia, jotka olisivat mielellään ottaneet parhaan sijan; hän
oli vastannut, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus seistä siinä kuin
kenellä muulla tahansa. Ja se hänellä kieltämättä oli. Hän ei ollut
kaupungista; kukaan ei häntä tuntenut. Käteen tatuoitu merkki osoitti
hänen palvelevan sotalaivassa, ja sen hän sanoikin; nyt hän purjehti
puutavara-aluksessa. Hän oli kookas mies.

Muuten portailla ja niiden juurella sekä kauas siitä eteenpäin seisoi
naisia, pelkkiä naisia, vanhempia ja nuorempia, kaikki, jotka eivät
olleet päässeet kirkkoon. Joka kerta, kun sisäovi avautui ja nähtiin
sisälle kirkkoon, oli sielläkin molemmilla puolilla aina kuoriin asti
pelkkiä naisia, pelkkiä hattuja kukkasineen, sulkineen, harsoineen.
Yksinäinen, paljas miehen päälaki eräässä penkkirivissä näytti
yksinäiseltä jälkeenpäin kypsyneeltä karviaismarjalta syksyisellä
oksalla. Jos herra Max vainaja olisi voinut katsella kuorista, missä
hän lepäsi, olisi se varmaankin ollut eloisa näky hänen naisrakkaille
silmilleen, olletikin kun nuorimmat kaikkialla istuivat etumaisina.
He olivat olleet kiihkeimmät hankkimaan itselleen sijan.

Melkein kaikki päivänvarjot, mitä torilla nähtiin, olivat portailla
tai näiden ympärillä tai siinä päässä toria, monivärisenä,
liikehtivänä kilpikatoksena, jonka alla tarinoitiin juttuja ja
naurettiin loppumattomasti. Tuota "köyhien synnyttäjien" lahjoitusta
pitivät kaikki hyvin hupaisena. Että Engel, jolla oli aistia,
saattoikaan... No, se johtui tietenkin siitä, että rouva Wingaard
oli yhdistyksen puheenjohtajana; se veitikka oli konsulin siihen
houkutellut. Kumpainenkin omalla puolellaan portaita ja kumpainenkin
oman ryhmänsä keskessä seisoivat ne kaksi köyhää sisarusta, joilla
oli ollut kerhon ja hotellin emännyys, kunnes heidän molempien
täytyi syrjäytyä -- Engelin taloudenhoitajattaren tieltä. Heillä ei
ollut vähäisintäkään syytä säästää Engeliä tai hänen tämänpäiväisiä
vieraitaan, rannikon pomoja.

Lähinnä tätä parvea oli toinen liuta naisia, joilta ei ollut aivan
niin hyvin liiennyt aikaa paikan hankkimiseen. Siellä oli harvassa
päivänvarjoja, mutta runsaasti hattuja, huiveja ja päähineetöntä
nuorisoa. Hihitystä ja kuiskinaa ja supattelua!... Ei mitään
hartautta, juhlallisuutta, arvonantoa, -- ei ollenkaan sellaista oloa
kuin maalaiskaupungissa muutoin. Sielläkään, missä miesten tummempi
parvi oli vastassa, ei vallinnut totisuus eli "siivollisuus",
kuten pormestari olisi sanonut ja kuten hän todella sanoikin
viedessään komeassa virkapuvussaan puolisoansa kutsuvieraiden
joukossa sisälle kirkkoon kello neljännestä vailla neljä. Siellä
lasketeltiin sukkeluuksia ja naureskeltiin, tarkasteltiin juhlallisia
kutsuvieraita, jotka eivät olleet siitä tietääkseenkään; heitä
tähysteltiin hilpein katsein, ikäänkuin tovereita! Kaupunkia oli
työläs enää tunteakaan. Kun kaksi pojan vekaraa oli kavunnut erään
lähitalon savutorven huipulle, niin heille taputeltiin käsiä ja
huudeltiin! Tämä tapahtui juuri pormestarin saapuessa.

Keskellä kutsuvieraita, pormestarin kintereillä, hoiperteli kaupungin
urkuri täydessä humalassa. Hän oli pitkä- ja vaaleatukkainen
nuori mies, Schwabenista kolme, neljä vuotta takaperin tänne
konserttimatkalla saapunut soittotaiteilija, joka olikin jäänyt
kaupunkiin. Urkuri oli silloin juuri kuollut, urut olivat
erinomaiset, ja täällähän sai niin voimistuttavia merikylpyjä.
Pehmeäluontoinen, haaveellinen, aito musikaalinen ihminen, joka oli
arkipäivinä kaikkien suosikki ja sai enemmän työtä kuin suorittamaan
kykeni, ja joka juhlapäivinä, nimittäin "_wenn Konstantinopel erobert
worden ischt_" [Saksaa, = kun Konstantinopoli on valloitettu.
_Suom._], kuten hän sanoi, joi itsensä humalaankin. Se sattui
hyvin harvoin; mutta silloin hän teki, mitä ikinä päähän pisti.
Huippukohdan hän oli saavuttanut kerran, kun muuan sisälähetyksen
saarnamies puhui kuorin ovella synneistämme; urkuri näki kaikkien
ihmisten haukottelevan -- ja intoutui soittamaan urkuja, niin että
seinät tärisivät! Se selitettiin siten, että saarnaaja piti liian
pitkiä pysähdyksiä; urkuri oli pisimmän käsittänyt väärin.

Tänään oli hänen päähänsä pälkähtänyt sellainen hyvä ajatus, että
oli reippaasti pistäytynyt konsuli Engelin konttoriin ja pyytänyt
rahaa urkuihin. Ja sen hän sai maksuosoituksena kouraansa! Siispä
oli taaskin _"Konstantinopel erobert worden"_, -- ja samppanjakorkit
paukahtelivat! Kuka hyvänsä sai juoda mukana. Hän tuli autuaallinen
paiste kasvoillaan, suurellisesti heilutellen käsivarsiaan. Kaikki
nauroivat, ja hän nauroi. Ihan pormestarin ja hänen puolisonsa
kintereillä hän purjehti! He jäykistyivät niin kankeiksi, niin
kankeiksi, kuin urkuri olisi saanut heidät valjaisiin ja nyt ajanut
heillä kirkkoon.

Suurta kohua syntyi, kun eräät vaunut tahtoivat raivata itselleen
tien; tähän asti olivat kaikki tulleet kävellen. Täällä ei ollut
tilaa vaunuille, väitettiin, ja asetuttiin eteen; järjestysvallan
täytyi ehättää avuksi. Vaunuissa istui epämääräisen ikäinen sievä,
hienostunut nainen hiukan pöhöttyneen herrasmiehen vieressä, jolla
oli hyvin kaunismuotoinen pää ja ylhäinen ryhti. Vastapäätä naista
istui punakka, vanhahko herrasmies, jolla oli isot everstin viikset,
pujoparta ja joukko ritarimerkkejä rinnassa; hän puheli koko ajan
siihen sävyyn kuin he kolme olisivat istuneet suljetussa kamarissa,
missä kukaan ei voinut heitä nähdä.

He eivät olleet tästä kaupungista; kukaan ei tuntenut heitä,
ennenkuin he olivat astuneet ulos ja ritarimerkkinen mies vei naisen
kirkkoon. Silloin kertoivat hotellin siivoojattaret, että hän oli
eräs pääkonsuli Kristianiasta; rouva ei ollut hänen, vaan sen herran,
joka käveli vieressä. Tämä oli konsuli Garman, Garman & Worsen
kauppahuoneesta. Heti heidän jäljessään tuli kaksi muuta vierasta,
konsulit Bernick ja Riis. Edellinen meni maahanpaniaisiin keppi
kädessä, jälkimmäinen tanssiaisiin Olavin ritarimerkki rinnassa.
Useita porhoja saapui peräkkäin puolisoiden kanssa tai ilman,
silli- ja puutavaramiljoonamiehiä. Heidän mustan yksitoikkoisuutensa
katkaisi maaherra uhkeassa virkapuvussaan ja ilman puolisoa,
vierellään vanha luuvaloinen kenraali, joka oli sukua Fürsteille.
Sitten seurasi virkamiehiä ja kauppiaita sekaisin, useimmat
vaimoineen. Nämä riippuivat miestensä käsivarressa kuin täyteen
sullottu ja hyvin kallisarvoinen vasu, jota vailla mies ei voinut
täällä näyttäytyä.

Hisahtamaton hiljaisuus levisi torin alimmasta päästä ja eteni
ylöspäin kuin verkkainen öljy virta yli kohisevan meren. Sulhanen
astui ulos vaunuista tuolla alhaalla, seuralaisenaan lankonsa,
konsuli Wingaard. Toisista vaunuista astui ulos pari meriväen
upseeria ja kaksi siviilimiestä; toinen näistä oli Anton Dösen.
Kaikki neljä liittyivät sulhasen saattueeksi.

Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, jotka olivat saaneet aikaan, että
Fürst tänään saattoi purjehtia väkijoukon läpi Ristikirkkoa kohti,
ihailtuna tai kadehdittuna, saateltuna tai inhottuna, hän oli itse
suorittanut; sikäli hän saattoi voitonsankarina kunniakkaasti kulkea
kirkkoon. Mutta hän ei astellut kuin voitonsankari; sen näki lapsikin
heti ensi silmäyksellä.

Hän nimittäin oli mitä kuolettavimmassa tuskassa. Tora ei ollut
näyttäytynyt, ei lähettänyt ketään puolestaan, ei kirjoittanut. Ei
hän eikä kukaan hänen ystävättäristään ollut edes käynyt Engelin
talon lähistöllä. Ei siis suostuttelemaan eikä säikyttämään Emilietä
hän ollut tullut. Miksi hän siis oli tullut? Mihin tähtäsi Rendalenin
uhkaus?

Kirkkoon asti riitti vaaraa. Tuolla sisällä suojasi kirkon oma,
pyhyys heitä ja kunnianarvoisaa pappia. Mutta täällä --! Hänen
silmänsä tähyilivät ylös rinnettä kartanoon... Se tapahtui
vaistomaisesti. Ei tuolla, vaan täällä voisi Tora astua esille. Tai
toisia astua esille --! Tora ei ollut ainoa.

Hänen puoliksi ummistuneet silmänsä vaaniskelivat, hänen ahavoituneet
kasvonsa olivat liikkumattomat hänen suupieltensä joustimet olivat
katkenneet; ei mitään hymyilyä. Hänen vaaleat viiksensä riippuivat
venyttäen kasvoja. Muhkean miehen käynti oli tullut pingoittuneen
varovaksi... jokainen askel voisi tuottaa onnettomuuden. Ellei
se kohtaisi häntä, niin se odotteli perässätulijaa, morsianta.
Kaikkialla kiilui silmiä, osaksi teräväkatseisia, mutta ei ollenkaan
niitä, joita hän pelkäsi. Hän oli pitempi kuin naiset; hän saattoi
katsella kauas, ja hän katseli, -- molemmille sivuille. Ei mitään.

Hän oli juuri laskenut jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, kun
pitkä matruusi astahti askelen eteenpäin: "Anna-Maija käski sanoa
terveisiä!"

Lähellä seisovat kuulivat sen; etäämpänä olijat näkivät
liikehtimisen: "Sanoiko hän jotakin? Mitä hän sanoi?" S-äänteet
suhahtelivat pitkin. Niille, jotka seisoivat etäällä kirkosta, kuului
suhina kuin kirkon ympärillä olisi varoiteltu "hyssssssssss".

Fürst seisahtui, silmät painuivat syvälle, ihan kuin olisi hienoa
tomua puhallettu hänen kasvoihinsa. Hansikoitu käsi kouraisi
nenäliinaa; sen mukana levisi hienoa tuoksua. Hän niisti -- ja astui
edelleen. Saattue perässä.

Sisällä oli hämy vastassa, päivänpaisteesta tultaessa; mutta hämyssä
tuikki silmiä, naisten silmiä, silmiä!

Täällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän
tarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä,
levottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin!
Samassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis
nähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?

Nora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen
astellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle;
siellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten
vastaanottamaan sulhasta.

Ulkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana
morsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan
tulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan
kirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat
taaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet
itseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet
horjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä
ja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei
kuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki
innokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja
pian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin
läksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset
olivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.

Myrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti
englantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen
piirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno
ja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä
käsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa
kehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella;
hiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären
timanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän
edessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen
koru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti
kukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan
heidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei
yltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.

Kuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella!
Tämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut!
Eikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena,
leppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä
yhteen pisteeseen, -- siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä
läpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin
ei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut
sopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten
hyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut
tietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut
jumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu
lahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi
ympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis
mitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!

Urut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla;
niiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja
täyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi
verrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa
vaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan!
Se ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile,
vaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo
itsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta
ruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä
siis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman
katsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien
kannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä
mieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!

Silloin morsiamen käsi värähti. Hätäisesti aleni konsulin katse
saarnatuolista; kalmankalpea oli morsian, hän tuijotti, hänen oli
työlästä tulla mukana tai hän oli vastahakoinen tulemaan. Mikä nyt?
Nora, Tinka, Anna Rogne ja useita muita oli ihan vastapäätä sitä
kohtaa, joka heidän piti sivuuttaa; -- no, entä sitten, oliko se niin
vaarallista?

Outo kiihtymys, vahingonilon ja säikyn sekainen, kuvastui kaikkien
kasvoilla, kaikkien, minne konsuli katselikaan ... ja se tarttui
häneen! Mitä se merkitsi? Ehdottomasti hänen silmänsä tapailivat
kuoria; jospa he jo olisivat siellä! Siellähän toki täytyi saada
rauha. Mutta kuorissa olivat kaikki nousseet seisomaan! He seisoivat
kauhistuneina ja katselivat tänne alas, -- ei morsiamen puolelle,
vaan vastakkaiselle. Vieläpä hänen tyttärensäkin kirahtaen ponnahti
taaksepäin, vetäen konsulin mukanaan.

Tuonne etumaiselle penkille, oikealle heidän eteensä, oli juuri
nyt tullut... siis sakaristosta, siis kuorin läpi ... pastori
Vangen, hänen perässään Tora Holm kantaen jotakin sylissään, sitten
miss Hall, sitten Rendalen. Siinä järjestyksessä he juuri olivat
istuutumassa, kun morsiuspari saapui. Toralla oli kaksinkertainen
musta huntu kasvoillaan ja kantamuksensa ympärillä, ja se oli
tarttunut johonkin, niin että hän nyt vasta pääsi miss Hallin avulla
vapaaksi ja kääntyi avokatseisena ja lapsi käsivarrellaan morsianta
kohti. Suuttumus, kielto, jylisevä uhkaus, jännitys saivat yletöntä
tehoa urkujen pauhusta.

Sitten Milla laahattiin eteenpäin. Hän tuli kuoriin kuin valkoinen
silkkipuku useiden muiden naistenpukujen keskeen. Rahinaa ja kahinaa;
päitä ja käsiä ja kukkavihkoja ja silmiä yhtenä vilinänä, niin
että Milla ei saanut selvää itsestään, omasta istuimestaan, omasta
kukkavihostaan, omasta nenäliinastaan. Viimeiseltä olivat kaikki
tarjoamassa apua, hajuvettä, häiritsevänä mylläkkänä. Pahimmin
oli tiellä tuo punainen isoviiksinen kummitus, jolla oli rintamus
ritarimerkkejä täynnä; hän tahtoi kaikin mokomin tyrkyttää Millalle
tämän omaa kukkavihkoa, ja Milla ei sietänyt sen tuoksua. Vihdoinkin
päästessään vapaaksi ja saadessaan hengähtää, oi, vielä kerran,
-- oi, ja vielä kerran ... hän puhkesi itkuun. Hän veti huntunsa
kasvoilleen. Hänen tuli niin itseänsä sääli, Millan; nehän olivat
tehneet kauheata. Ja sitten hän joutui raivoon. Voi, kuinka tuliseen
raivoon hän yltyi!

Konsuli Engel sai siitä ensimmäisen katseen, -- ja kaiken muun
lisänä, mitä hän oli saanut, se vaikutti kuin viimeinen pisara, joka
tekee tajuttomaksi; konsuli istui hourien, että hänen lahkeensa
tutisivat tyhjinä. Mitä merkitsikään tämä?...

Hieno Fürst istui hänen vieressään siirrellen hattuansa kädestä
toiseen ja jalkojaan vuorotellen päällekkäin. _Häntä_ tämä kaikki
tarkoitti, eikä tuleva valtiomies ollut vielä päässyt niin pitkälle,
että olisi voinut istua alallaan silloin, kun häntä nyljettiin,
leikeltiin ja palasina heiteltiin pataan. Dösen, joka oli ihan hänen
takanaan, siveli valkealla hansikkaallaan vaaleitten viiksiensä
kärkiä, nyt oikeata, nyt vasenta, nyt vasenta, nyt oikeata,
kiireesti, kiireemmin, mitä kiireimmin. Hän oli uskomattoman
uuttera. Kirkossa olijat näkivät tuon valkoisen hansikkaan nenän
alla salamoitsevan ja luulivat hänen tekevän temppuja tai merkkejä,
kykenemättä ymmärtämään kenelle. Porhoista tuntui aseman painostus
kovin tukalalta. Mutta samalla kertaa heidän kuitenkin täytyi vielä
nähdä vilahdus naisesta, jolla oli lapsi käsivarrellaan; hän oli
hiivatin kaunis, -- ulkomaalainen. Ja he ojentelivat kaulaansa, ja
he käännähtelivät; konsuli Bernickinkin kaula venyi ja kiertyi kuin
kiekumaan opettelevan kukkopoikasen.

Kaiken onnettomuuden lisäksi rovasti jäi tulematta. Kirkonpalvelija
kävi ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, kasvoillaan mitä
tyhjänpäiväisimmän touhuilun juhlallinen ilme.

Urkuri pitkitti reimasti! Hänestä tuntui, että rovasti Greenin
tuloon kestäisi jokseenkin kauan, joten hän voisi siirtyä virteen.
Mahtipontisen hän oli jo aikaa sitten käyttänyt loppuun; hän oli nyt
haipunut sen suoranaiseen vastakohtaan, imelään. Pelkkiä paimenpillin
säveliä mitä mahdottomimpina piipityksinä. Hänen mielikuvituksensa
kaiketi vaelsi kaikkien niiden pienokaisten keskuudessa, joita tästä
avioliitosta koituisi; hän heristeli niille sormellaan ja pititteli
niille kvintissä: "tui--tui!"

Vihdoin oli Engel tointunut sen verran, että taas tunsi hienon ja
karkean, hyvinkasvatetun ja sivistymättömän eron. Viimeksimainitun
laisille ihmisille oli häväistys juttu suurinta nautintoa. Mutta tämä
tässä oli uusi, ihan ennen kuulumaton. Tarvittiin _Kurt_ hautomaan
sellaista, panemaan toimeen niin riivattua konnanjuonta.

Hänen nenäliinansa oli jo märkänä, hänen hansikkaansa alkoivat käydä
harmaiksi. Löyhytellessään ja kuivaillessaan tuskan hikeä hän vilkui
ahdistuneesti Millaan. Hänen tyttärensä vihasi nyt häntä! Hän rukoili
Jumalaa, niin, sen teki konsuli Emil Engel, oikein hartaasti hän
rukoili Jumalaa, etteivät heidän syntinsä tulisi tämän viattoman
tyttöpoloisen päälle! He olivat valehdelleet tälle, kyllä, mutta mitä
parhaassa tarkoituksessa; senhän Jumala tiesi! Mutta kuka olisikaan
osannut olla valmistautunut siihen, että voitaisiin ryhtyä mihinkään
niin mielettömään kuin pyhyyden häpäisemiseen! Engel ei tavallisissa
oloissa sadatellut, hän oli liian hieno mies sellaiseen; mutta heti
tuon hartaan jumalanpuhuttelunsa jälkeen hän toivotteli sydämensä
kaikella voimalla: paholainen nuo kaikki omikseen periköön!

Märkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla
aivan oikein: nousenko ja lähdenkö?

Engel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen
myöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena,
mutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta,
että Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun
suuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin,
olisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies ...
jälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan
alttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!

Mutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat
tähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat
sakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi,
päästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille!
Miks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät
vielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään -- moniaiden oli
täytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen
vavahteluansa --, heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi;
useat alkoivat itkeä. -- Niin, ajatteli Milla, sääli on minua,
hirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! -- Ja hän itki
nyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä
vastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin
antaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten
ällisteltävänä!

Ja sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta
kysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin
voimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä
huojennukselta, taivaan palkinnolta.

Mutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään
sen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä
tähden tämä tehtiin ... no, miettivätpä sitä _ne_, jotka istuivat
kuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet
suunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, -- ei ainoastaan
puolue, ja se oli lukuisa; ei, _kaikki_ naiset tunsivat, kuinka
kuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut
hänen tiellensä, _tahtoi_ mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu
tuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän
luotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui
alallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin
järisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! --

Jokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti
heikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa
kuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän
astuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille,
jotka sitä koettavat saada aikaan!

Kaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan?
Häntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle
avioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän
istui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen,
että uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia
kiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä
muutamina minuutteina ... niillä olisi voinut kullata useita
kirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!

Nyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein
tuli! Tosiaan siis kuitenkin? -- Hitaasti ja sairaana hän tuli,
hyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta,
kuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi.
Koko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään,
kiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali
ja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, -- veisasivat
ensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen
sulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat,
veisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän
äänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän
naisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät
löytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein
yhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli
rouva Garman.

Mutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään
ainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät
voineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös
nähdä ja nousivat hekin.

Mutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään
olivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä
tunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt
matkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi
ollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli
tämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora
näyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi,
mutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain
kysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä,
hänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta
olla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua,
se koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!

Kukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö
morsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan.
Siitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin
jäänyt istumaan ... ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli
Toran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat
pelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. _Silloin_ he
tiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet
ajatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein...

Fürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli
varovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen.
Milla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja
huntunsa, -- kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.

Kaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi
kätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät
nähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat
takanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa
ohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat
kääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären
väliin.

"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?"

"En, en!" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen
kohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.

Kaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen
sakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.

Mutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä.
Jonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä;
hänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi
epätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä
avautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin
oven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin
alkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä
päättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.

Samassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut.
Kaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti
viereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.

Urkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen
virren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun
käydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon
keskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla...
"_Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho -- ho! Ich hab' meine
zweitausend_!" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo!
Minulla on kaksituhattani! _Suom. huom._] -- Ja hän paiskautui
soittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän
kysyi, "mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde
hyve."

Niin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli:
"Kas niin, nyt he ovat vihityt!" -- ja puuttui mukaan molemmilla
kelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin
kirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä
ampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu
nähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin
unohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät,
jyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui
laukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, -- niin
kauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä
sielläkin oli juotu kelpo tavalla.

Tämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta
nauruksi -- ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta
urkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain
jyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin,
jotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan
miesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen
uloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen
jyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.

Liput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.

Kumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!

Häävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina
ryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona
valtaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan
_Tilskuerenia_ nauroivat _hekin_. Itse pormestarikin nauroi!

Ylös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät,
ja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia
lippuja -- ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään
ohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän
heikkona, mutta tyytyväinen.

Vangenin piti hakea vaunut, -- ja hän kiiti pois.

Ei vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva
Rendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan.
He eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät
vilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa
ja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin
kaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin
suunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!

Yht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän
asetti ne hitaasti nenälleen...

Ja Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että
hänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista
ja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen
kehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes
puolivalmista. Mutta "elämä on koulu", ja se koskee ensi kädessä
koulumestaria.

Tai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä
ei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja
kylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama
vasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän
täällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset "sädehtivät". Tämä
ei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä
silmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja
kuitenkin...

Sitten he sopivat monista, monista, monista asioista. Ensimmäinen
oli, että kun ihminen seisoo turvallisena toiminnassaan, silloin
voi kehityksestä tulla jotakin; ja toinen oli, että kun siihen
käydään kaksin, edistyy se kaksin verroin nopeammin. Tai kenties oli
jälkimmäinen edellinen, ja edellinen jälkimmäinen; he eivät olleet
syyntakeisia...

'Mutta viisitoista tyttöä oli yht'aikaa ylhäällä tornissa; heidän
teki tänään mieli vetää ylös lippu, jossa ei ollut valhetta. Ja
sellaisen asian puolesta, jossa ei ollut valheetta. He luikkasivat
alas pyytäen lupaa. Rendalen seisoi portaiden juurella; hän nauroi
heille. Nora oli juossut hänen luotansa -- ylös portaita rouva
Rendalenin syliin. Hän painautui nyt kiihkeän kiinteästi hänen
poveaan vasten odotellen, kunnes toinen saisi kakkulansa paremmin
paikoilleen.

"Eipä sentään", huusi Rendalen tornissa olijoille, "ei tänään --
Millan vuoksi. Mutta pian me aloitamme."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Liput liehumassa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.