Title: Merenneito - 5-näytöksinen näytelmä
Author: Ibsen, Henrik
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Merenneito - 5-näytöksinen näytelmä" ***


MERENNEITO

5-näytöksinen näytelmä


Kirj.

HENRIK IBSEN


Suomentanut ["Fruen fra havet"] Yrjö Koskelainen


WSOY, Porvoo, 1910.



HENKILÖT:

 Tohtori WANGEL, piirilääkäri.
 Rouva ELLIDA WANGEL, hänen toinen vaimonsa.
 BOLETTE               |  hänen tyttäriään ensimäisestä
 HILDE, puolikasvuinen |  avioliitosta.
 Yliopettaja ARNHOLM.
 LYNGSTRAND.
 BALLESTED.
 TUNTEMATON.
 KAUPUNGIN NUORTA VÄKEÄ.
 TURISTEJA.
 KESÄVIERAITA.

Tapahtuu kesäaikaan pienessä merikaupungissa pohjois-Norjassa.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS.


Tohtori Wangelin suurella umpinaisella verannalla varustettu
asuinrakennus vasemmalla. Sen edustalla ja ympärillä puutarha. Verannan
edessä lipputanko. Oikealla puutarhassa lehtimaja, siinä pöytä ja
tuoleja. Ristikkoaita porttineen perällä. Aidan takana kulkee tie
pitkin rantaa. Molemmin puolin kasvaa puita. Puiden välitse pilkottaa
etäältä vuono sekä korkeita tunturiharjanteita. Lämmin ja säteilevä
kesäaamu.

BALLESTED, keski-ikäinen mies, vanha samettitakki yllä ja leveälierinen
taiteilijahattu päässä, seisoo lipputangon juurella, laittaen
lippunuoraa kuntoon. Lippu on maassa. Vähän matkaa hänestä
maalausteline; telineellä pingoitettu kangas. Vieressä telttatuolilla
pensselejä, maalilauta ja maalilaatikko. BOLETTE WANGEL tulee avoimesta
ovesta verannalle. Kädessä suuri kukkavaasi, jonka hän laskee pöydälle.

BOLETTE. No, Ballested, -- joko nuora kulkee?

BALLESTED. Mainiosti, neiti. Luistaa kuin öljytty. Saanko olla utelias
-- vieraitako tänään odotetaan?

BOLETTE. Niin. Yliopettaja Arnholmin pitäisi tulla tänään aamupäivällä.
Kuuluu saapuneen viime yönä kaupunkiin.

BALLESTED. Arnholm? Odottakaapas... Eikö sekin ollut muuan Arnholm,
joka tässä takavuosina oli teillä kotiopettajana?

BOLETTE. Oli, juuri sama mies.

BALLESTED. Kas vaan! Vai tulee hän jälleen näille maille?

BOLETTE. Tulee, ja siksi vedämme nyt lipun liehumaan.

BALLESTED. No, sehän tietty.

    (Bolette menee jälleen sisään. Vähän ajan perästä tulee Lyngstrand
    tietä myöten oikealta. Seisahtuu uteliaan näköisenä, huomatessaan
    maalausvehkeet. Hento, kivuloisen näköinen nuori mies. Köyhästi
    vaan siististi puettu.)

LYNGSTRAND (Aidan ulkopuolella.) Hyvää huomenta.

BALLESTED (Käännähtää.) Oh, hyvää huomenta (Vetää lipun ylös.) Kas
niin, -- nyt ilmapallo nousee (Kiinnittää nuoran ja menee askartelemaan
maalauksen ääreen.) Hyvää huomenta... Vaan minulla ei varmaankaan ole
kunnia --

LYNGSTRAND Te olette varmaankin maalari, te.

BALLESTED. Olen, tietysti. Olenhan minä maalarikin.

LYNGSTRAND. Niin, niin, sen kyllä näen. Enkö saisi tulla vähän
lähemmäksi?

BALLESTED Haluatteko nähdä tämän?

LYNGSTRAND. Niin kovin mielelläni.

BALLESTED. Oh, ei tästä vielä ole katsottavaksi. Mutta olkaa hyvä.
Tulkaa vaan.

LYNGSTRAND. Kiitoksia (Tulee puutarhan portista.)

BALLESTED (Maalaa.) Tuo saarten välinen vuono tässä olisi maalattava.

LYNGSTRAND. Niin näkyy.

BALLESTED. Puuttuu vielä henkilökuva. Täällä kaupungissa ei saa
minkäänlaista mallia käsiinsä.

LYNGSTRAND. Tuleeko siihen joku henkilö?

BALLESTED. Tulee. Tuohon hietikolle tulee puolikuollut merenneito.

LYNGSTRAND. Miksi puolikuollut?

BALLESTED. Hän on nähkääs eksynyt merestään eikä osaa sinne takaisin.
Ja niin hän menehtyy tuohon haaleavetiselle matalikolle.

LYNGSTRAND. Niinkö? Omituinen aihe.

BALLESTED. Tämän talon rouva sen aiheen minulle keksi.

LYNGSTRAND. Ja minkä panette taulun nimeksi, kun se valmistuu?

BALLESTED. Olen ajatellut nimeksi "Merenneidon kuolema".

LYNGSTRAND. Se sopii hyvin. Siitä tulee varmaan jotain erinomaista.

BALLESTED (Katsoo häneen.) Taidatte olla asiantuntija?

LYNGSTRAND. Maalariko, tarkoitatte?

BALLESTED. Niin.

LYNGSTRAND. En, en ole. Mutta minä aion kuvanveistäjäksi. Nimeni on
Hans Lyngstrand.

BALLESTED. Vai kuvanveistäjäksi? Niin, niin kuvanveisto on sekin soma
ja näppärä taide. Luulenpa muuten nähneeni teidät pari kertaa kadulla.
Oletteko jo kauvankin ollut täällä?

LYNGSTRAND. Vain parisen viikkoa. Mutta jäisin halusta koko kesäksi.

BALLESTED. Nauttimaan kylpyelämän virkistystä. Niinkö?

LYNGSTRAND. Niin. Minä koetan täällä jälleen päästä voimiini.

BALLESTED. Oletteko kivuloinen?

LYNGSTRAND. Olen vähän heikonläntä. Mutta ei se ole sen vaarallisempaa.
Minua vaivaa jonkunlainen hengenahdistus.

BALLESTED. Noo, -- eihän se ole kipu eikä mikään! Muuten, voisittehan
kääntyä jonkin taitavan lääkärin puoleen.

LYNGSTRAND. Olen aikonut puhua siitä tohtori Wangelille, kun vaan saan
sopivan tilaisuuden.

BALLESTED. Niin, tehkää se (Katsoo vasemmalle.) Tuolta tulee taas
höyrylaiva. Ja ihmisiä täpösen täynnä. Matkailijatulva on täällä
kasvanut huimaavaa vauhtia viime vuosina.

LYNGSTRAND. Niin, täällä näyttää olevan kovin vilkas liike.

BALLESTED. Kesävieraita täällä kuhisee kaikki paikat. Pelkään todella,
että kelpo kaupunkimme menettää rauhallisen leimansa tämän vieraan väen
kautta.

LYNGSTRAND. Oletteko syntyisin tästä kaupungista?

BALLESTED. Enkä ole. Mutta minä olen akla-aklimatiseerautunut tähän.
Olen kiintynyt tänne ajan ja tottumuksen siteillä.

LYNGSTRAND. Olette siis jo kauan täällä asunut?

BALLESTED. Noin seitsemän-, kahdeksantoista vuotta. Jouduin tänne
Skiven teatteriseurueen mukana. Mutta sitten sattui rahallisia
vastoinkäymisiä. Ja seurue hajosi. Jokainen meni omalle taholleen, mikä
minnekin.

LYNGSTRAND. Mutta te jäitte tänne?

BALLESTED. Minä jäin tänne. Ja hyvä että niin kävi. Siihen aikaan,
nähkääs, harrastin koristemaalarin ammattia.

BOLETTE (tuo huoneesta keinutuolin verannalle. Puhuu huoneeseen päin.)
Hilde, katsohan missä isän kirjailtu jakkara on.

LYNGSTRAND (Menee verannan luo, tervehtää.) Hyvää huomenta, neiti
Wangel!

BOLETTE (Kaiteen ääressä.) Kas vaan, tekö siellä, herra Lyngstrand?
Hyvää huomenta! Anteeksi, minä menen hetkiseksi -- minun pitää vain --
(Menee huoneeseen.)

BALLESTED. Te tunnette tohtorin perheen?

LYNGSTRAND. Hiukan. Olen tavannut neidit silloin tällöin vieraissa. Ja
sitten puhelin vähän rouvankin kanssa taannoin, kun kuuntelimme soittoa
"Näkövuorella". Hän kehoitti minua käymään talossa.

BALLESTED. Tiedättekö, sitä tuttavuutta teidän pitäisi viljellä.

LYNGSTRAND. Minä olenkin aikonut käydä heitä tervehtimässä. Tehdä
pienen visiitin. Kunhan keksisin sopivan tekosyyn.

BALLESTED. Tekosyyn -- mitä vielä -- se on tarpeetonta (Katsoo
vasemmalle.) No, helkkari! (Kerää kapineensa.) Laivahan on jo
laiturissa. Minun pitää joutua ravintolaan, ehkä joku tulijoista
tarvitsee minua. Minä, nähkääs, olen myös parturi.

LYNGSTRAND. Tehän olette kovin monipuolinen mies.

BALLESTED. Niin, pikkukaupungissa täytyy ak-aklimatiseerautua monelle
alalle. Jos siis satutte tarvitsemaan jotain parturinalaan kuuluvaa,
hiusöljyä tahi muuta sellaista, niin kysykää vaan tanssinopettaja
Ballestedia.

LYNGSTRAND. Tanssinopettaja?

BALLESTED. Tahi soittokunnan johtajaa, jos niin tahdotte. Tänä iltana
meillä on soittajaiset "Näkövuorella". Hyvästi, hyvästi! (Menee
kapineineen puutarhan portista ja tietä pitkin vasemmalle. Hilde tulee
verannalle, jakkara kädessä. Bolette tuo lisää kukkia. Lyngstrand
tervehtää Hildeä puutarhasta.)

HILDE (Kaiteen luona, vastaamatta tervehdykseen.) Bolette kertoi, että
te tänään olette uskaltanut tulla jo aidan sisäpuolelle.

LYNGSTRAND. Niin, minä rohkenin astua vähän sisäpuolelle.

HILDE. Oletteko ollut aamukävelyllä?

LYNGSTRAND. En -- tänään en tullut kävelleeksi.

HILDE. Oletteko ollut uimassa sitte?

LYNGSTRAND. Olen. Aamulla käväsin meressä. Näin teidän äitinne myös
tuolla alhaalla. Hän meni uimahuoneeseensa.

HILDE. Kuka meni?

LYNGSTRAND. Äitinne.

HILDE. Vai niin, hänkö (Asettaa jakkaran keinutuolin eteen.)

BOLETTE (Vaihtaakseen puheenaihetta.) Ettekö nähnyt isän venettä
vuonolla?

LYNGSTRAND. Kyllä siellä purjehti joku tännepäin.

BOLETTE. Se oli varmaankin isä. Hän on ollut sairaskäynnillä
saaristossa. (Järjestää yhtä ja toista pöydällä.)

LYNGSTRAND (Nousee verannan alimmalle portaalle.) Kas vaan miten
kaunista! Täälläpäs on kukkia!

BOLETTE. Niin, eikö näytäkin kauniilta?

LYNGSTRAND. Kerrassaan sievältä. Näyttää siltä kuin olisi juhla
talossa.

HILDE. Juhla tänään onkin.

LYNGSTRAND. Enkös arvannut! Varmaan isänne syntymäpäivä.

BOLETTE (Varoittaen Hildelle.) Hm. -- hm!

HILDE (Siitä huolimatta.) Ei isän, vaan äidin.

LYNGSTRAND. Vai niin! Vai äitinne.

BOLETTE (Hiljaa, vihoissaan.) Mutta Hilde! --

HILDE (Samoin.) Anna minun olla? (Lyngstrandille.) Nyt kai menette
aamiaiselle.

LYNGSTRAND (Menee, alas rappusilta.) Niin, täytynee tässä hakea jotain
suuhunpantavaa.

HILDE. Te elätte nyt varmaan oikein herroiksi siellä hotellissa?

LYNGSTRAND. Minä en enää asu hotellissa. Se kävi liian kalliiksi.

HILDE. Missä sitten?

LYNGSTRAND. Minä asun nyt matami Jensenin luona.

HILDE. Minkä matami Jensenin?

LYNGSTRAND. Sen kätilön.

HILDE. Anteeksi, herra Lyngstrand, mutta minä en todellakaan jouda
enää --

LYNGSTRAND. Oh, minun ei olisi pitänyt sanoa sitä.

HILDE. Mitä sanoa?

LYNGSTRAND. Sitä, mitä äsken sanoin.

HILDE (Katselee häntä epäsuosiollisesti.) Nyt en ymmärrä teitä.

LYNGSTRAND. Ette, ette! Vaan, hyvät neidit, minun täytyy nyt sanoa
teille jäähyväiset.

BOLETTE (Tulee rappusille.) Hyvästi, hyvästi, herra Lyngstrand. Teidän
täytyy suoda meille anteeksi tällä kertaa. -- Vaan joskus toiste, --
kun teillä on oikein hyvää aikaa -- ja kun muuten haluttaa, -- niin
silloin teidän pitää tulla tervehtimään isää -- ja meitä myös.

LYNGSTRAND. Paljon kiitoksia. Sen teen mielelläni (Tervehtää ja poistuu
puutarhan portista. Mennessään tietä myöten vasemmalle, tervehtää hän
vielä kerran verannallaolijoita.)

HILDE (Puoliääneen.) Näkemiin, monsieur! Sanokaa terveisiä matami
Jensenille.

BOLETTE (Hiljaa, pudistaa häntä käsivarresta.) Hilde --! Sinä
pahanilkinen nulikka! Oletko järjiltäsi! Hänhän voi kuulla sen.

HILDE. Mitä siitä! Luuletko että minä siitä välitän.

BOLETTE (Katsoo oikealle.) Nyt isä tulee (Tohtori Wangel matkapuvussa,
pieni matkalaukku kädessä, tulee tietä myöten oikealta.)

WANGEL. Tässä minä nyt olen jälleen, lapsukaiset! (Tulee portista
sisään.)

BOLETTE (Menee häntä vastaan puutarhaan.) Olipa hauska, että tulit.

HILDE (Menee myös häntä vastaan.) Isä, oletko nyt vapaa koko
loppupäivän?

WANGEL. En, minun täytyy vielä hetkiseksi mennä konttoriin. Sanokaapas,
onko Arnholm jo tullut?

BOLETTE. On, viime yönä. Me olemme lähettäneet sanan hotelliin.

WANGEL. Ette siis vielä ole nähneet häntä?

BOLETTE. Emme. Mutta hän tulee kai tänne aamupäivällä.

WANGEL. Tulee varmaan.

HILDE (Vetää häntä mukanaan.) Isä, katsohan nyt vähän ympärillesi.

WANGEL (Katsoo verantaa.) Niin, minä näen kyllä lapseni. -- Täällähän
on oikein juhlallista.

BOLETTE. Niin, emmekö olekin saaneet kaunista aikaan?

WANGEL. No se täytyy myöntää. -- Onko -- olemmeko vain kolmen
kotosalla?

HILDE. Olemme. Hän on mennyt --

BOLETTE (Äkkiä keskeyttäen.) Äiti on uimassa. --

WANGEL (Katsoo ystävällisesti Boletteen ja taputtaa häntä päähän. Sanoo
sitten verkalleen:) Kuulkaa nyt, tyttöseni, -- aiotteko pitää tämmöistä
juhlaa koko päivän? -- Ja lipun liehumassa myös koko päivän?

HILDE. Sehän on tietty, isäkulta.

WANGEL. Hm, -- kyllä, kyllä niin. Mutta näettekös --

BOLETTE (Iskee silmää ja nyökäyttää hänelle.) Ymmärräthän, että tämä
kaikki on opettaja Arnholmin tähden. Kun niin hyvä ystävä tulee
pitkästä aikaa meitä tervehtimään, niin -- --

HILDE (Hymyilee ja ravistelee häntä.) Niin, ajatteles, isä. Olihan hän
Boletten opettaja aikoinaan.

WANGEL´(Puolittain hymyillen.) Niin, te molemmat olette aika
veitikoita, te. -- No, hyvä Jumala, -- onhan niin luonnollista, että
kunnioitamme vainajan muistoa. Mutta kuitenkin. Kas tuossa, Hilde,
(antaa matkalaukun hänelle) lennätäppäs se konttoriin. -- Ei, lapseni,
-- minä en pidä tästä. Tästä tavasta tarkoitan. Että me joka vuosi
näin --. Vaan -- mitäpä se puhuen paranee! Emmehän voi toisin tehdä.

HILDE (Aikoo viedä matkalaukun puutarhan lävitse vasemmalle, seisahtuu,
kääntyy ja osoittaa kädellään.) Katsokaa, tuolta tulee eräs herrasmies.
Se on varmaankin yliopettaja.

BOLETTE (Katsoo sinnepäin.) Tuoko? (Nauraa.) No, oletpa sinä soma. --
Tuo vanha herrasmieskö olisi Arnholm!

WANGEL. Odottakaas vähä, lapset. No, totta toisen kerran, eikö se
sittekin ole hän? -- Ihan varmaan, hän se on kuin onkin.

BOLETTE (Tuijottaa hämmästyneenä sinnepäin.) Niin, Herra nähköön, johan
minäkin sen huomaan! (Yliopettaja Arnholm hienossa kävelypuvussa,
kultasankasine silmälasineen ja hoikka keppi kädessään, tulee
vasemmalta. Näyttää hieman rasittuneelta, katsoo puutarhaan, tervehtii
ystävällisesti ja tulee portista sisään.)

WANGEL. Tervetulon, rakas yliopettaja! Sydämellisesti tervetullut
vanhoille valkamille jälleen!

ARNHOLM. Kiitoksia, tohtori Wangel! Tuhansia kiitoksia.

    (Kättelevät toisiaan ja menevät yhdessä puutarhan lävitse.)

ARNHOLM. Ia tuossa ovat lapset! (Ojentaa heille kätensä ja katsoo
heitä.) Tuskinpa olisin heitä enää tuntenutkaan.

WANGEL. Sen kyllä uskon.

ARNHOLM. No -- ehkä sentään Boletten -- Niin, Boletten, olisin
kumminkin tuntenut.

WANGEL. Tuskinpa vaan. Ja siitähän onkin jo kahdeksan, yhdeksän vuotta,
kun hänet viimeksi näitte. Niin, niin, täällä on paljon muuttunut siitä
ajasta.

ARNHOLM (Katsoo ympärilleen.) Noh, eipä pahoin. Lukuunottamatta
tietysti että puut ovat kasvaneet koko joukon -- ja tuohon on istutettu
lehtimaja --

WANGEL. No, en tarkoita noita ulkonaisia --

ARNHOLM. (Hymyillen.) Ja sitten on tietysti perheessä nyt kaksi
naimaikäistä tytärtä.

WANGEL. Naimaikäinen on vasta toinen.

HILDE (Puoliääneen.) Kuuleppas vaan isää!

WANGEL. Mutta nyt sijoitumme tuonne verannalle. Siellä on vilpoisempi.
Tehkää hyvin.

ARNHOLM. Kiitoksia, hyvä tohtori (Nousevat verannalle. Wangel pyytää
Arnholmia keinutuoliin.)

WANGEL. Kas niin. Istukaa nyt rauhassa ja huoahtakaa siinä. Sillä te
näytätte todella hiukan rasittuneelta matkan jälkeen.

ARNHOLM. Oh, se ei mitään merkitse. Täällä ja tässä seurassa --

BOLETTE (Wangelille.) Viemmekö saliin vettä ja marjamehua? Täällä käy
varmaan pian liian lämpimäksi.

WANGEL. Niin, tehkää se, tyttöseni. Toimittakaa meille vettä ja
marjamehua. Ja ehkä vähän konjakkiakin.

BOLETTE. Konjakkia myös?

WANGEL. Hiukan vaan. Jos jotakuta haluttaisi.

BOLETTE. Kyllä toimitan! Hilde, viehän nyt tuo matkalaukku konttoriin
(Bolette menee saliin ja sulkee oven mennessään. Hilde ottaa
matkalaukun ja menee puutarhan lävitse rakennuksen taakse vasemmalle.)

ARNHOLM. (On katseellaan seurannut Bolettea.) Siinä on todellakin
kelpo --. Niin, teillä on nyt kaksi reipasta tyttöä talossanne.

WANGEL (Istuutuu.) Niin, eikö olekin?

ARNHOLM. Varsinkin Bolettea täytyy minun oikein ihmetellä -- ja Hildeä
myös. Mutta entäs te itse, rakas tohtori, aiotteko te jäädä tänne koko
eliniäksenne?

WANGEL. Siihenhän tuo jäänee. Ja täällähän minä olen syntynyt ja
kasvanut. Täällä elänyt onnellisena vaimoni kanssa, hänen kanssaan,
joka niin pian meidät jätti. Hänen, jonka tekin tunsitte, kun olitte
täällä viimeksi.

ARNHOLM. Niin -- niin.

WANGEL. Ja nyt elän jälleen onnellisena toisen vaimoni rinnalla. Niin,
minun täytyy sanoa, että lopultakin olen ollut onnen suosikki.

ARNHOLM. Mutta toinen avioliittonne on lapseton?

WANGEL. Meille syntyi pikku poika kaksi -- puolenkolmatta vuotta
sitten, mutta hänestä ei ollut pitkää iloa. Lapsi kuoli neljän, viiden
kuukauden vanhana.

ARNHOLM. Eikö vaimonne ole kotona tänään?

WANGEL. Kyllä kai hän kohta tulee. Hän on uimatiellään. Niin, hän käy
uimassa joka päivä tähän aikaan. Oli ilma millainen tahansa.

ARNHOLM. Onko hän sairas?

WANGEL. No, ei juuri sairaskaan. Vaikka onkin ollut kovin hermostunut
näinä viime vuosina. Tarkoitan, aina silloin tällöin. Enkä ole päässyt
selville, mikä häntä oikeastaan vaivaa. Mutta meressä-olo, se on
hänelle suorastaan elämänehto. Hän ei viihdy maalla.

ARNHOLM. Sen muistan vielä niiltä ajoin.

WANGEL (Tuskin huomattavasti hymyillen.) Niin tehän tunsitte Ellidan jo
silloin, kun olitte opettajana Skjoldvikissä.

ARNHOLM. Tunsin. Hän kävi usein pappilassa. Ja sitäpaitse tapasin hänet
aina kun kävin majakassa hänen isänsä luona.

WANGEL. Se aika tuolla meren ääressä on painanut häneen leimansa. Tämän
puolen ihmiset eivät suorastaan käsitä häntä. Ne sanovatkin häntä
"merenneidoksi".

ARNHOLM. Todellakin?

WANGEL. Niin. Ja juuri sentähden. -- Puhukaa nyt hänen kanssaan noista
vanhoista ajoista, rakas Arnholm. Se vaikuttaisi häneen niin
erinomaisen hyvää.

ARNHOLM (Katsoo epäillen häneen.) Onko teillä todella syytä siihen
luuloon?

WANGEL. On niinkin.

ELLIDAN ÄÄNI (Kuuluu oikealta puutarhasta.) Oletko siellä, Wangel?

WANGEL (Nousten.) Olen, kultaseni.

    (Rouva Ellida Wangel tulee lehtimajan luona olevain puiden välitse,
    suuri leveä huivi hartioilla ja märät hiukset hajallaan olkapäillä.
    Yliopettaja Arnholm nousee.)

WANGEL (Hymyilee ja ojentaa kätensä häntä kohti.) Kas tässähän tulee
meidän merenneitomme!

ELLIDA (Kiirehtii rappusia ylös ja tarttuu hänen käsiinsä.) Jumalan
kiitos, että näen sinut jälleen! Koska sinä tulit?

WANGEL. Vast'ikään. Hetkinen sitten. (Osoittaa Arnholmia.) Mutta etkö
tervehdi vanhaa tuttavaamme?

ELLIDA (Ojentaa Arnholmille kätensä.) No siinähän te vihdoinkin olette!
Tervetuloa! Ja anteeksi, etten ollut kotosalla. --

ARNHOLM. Oh, ei mitään. Älkää välittäkö minusta. --

WANGEL. Oliko vesi raikasta tänään?

ELLIDA. Raikasta? Täällä ei vesi koskaan ole raikasta! Aina haaleata ja
väljähtynyttä. Ah! Täällä vuonoissa on meri sairas.

ARNHOLM. Sairas?

ELLIDA. Niin, sairas. Ja luulen että se tekee ihmisetkin sairaaksi.

WANGEL (Hymyillen.) Ylistätpä sinä kylpypaikkaamme.

ARNHOLM. Luulen pikemmin, rouva Wangel, että te olette erikoisesti
kiintynyt mereen ja kaikkeen merelliseen.

ELLIDA. Niin, sitä se ehkä onkin. Melkein luulen itsekin samaa. Mutta
näettekö, kuinka somasti tytöt ovat koristaneet täällä teidän tähtenne.

WANGEL (Hämillään.) Hm. -- (Katsoo kelloaan.) Nyt minun täytyy --

ARNHOLM. Minun tähteni? Olisiko se --?

ELLIDA. Teidän tietysti. Emme me tavallisesti näin juhli. Uh miten
tukahduttavan kuuma on täällä katon alla! (Menee puutarhaan.) Tulkaa
tänne! Täällä tuntuu edes heikko tuulenhenki. (Istuu lehtimajaan.)

ARNHOLM (Menee jälessä.) Minusta puhaltelee jotenkin raittiisti.

ELLIDA. Niin teistä, joka olette tottunut pääkaupungin helteiseen
ilmaan. Siellähän kuuluu olevan kerrassaan kauheata kesäisin.

WANGEL (On myös tullut puutarhaan.) Hm, rakas Ellida, nyt saat pitää
vähän aikaa yksin seuraa vanhalle ystävällemme.

ELLIDA. Onko sinulla toimia?

WANGEL. Minä pistäyn konttorissa. Ja sitten minun täytyy myös vähän
pukeutua. Vaan siinä en kauvaa viivy.

ARNHOLM (Istuutuu lehtimajaan.) Älkää minun tähteni hätäilkö, rakas
tohtori. Vaimonne ja minä saamme kyllä ajan kulumaan.

WANGEL (Nyökäyttää päätään.) Niin, niin, siitä olen varma. Siis
näkemiin! (Menee puutarhan poikki vasemmalle.)

ELLIDA (Lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Eikö teistäkin täällä ole hyvä
istua?

ARNHOLM. On, erinomaisen hyvä.

ELLIDA. Tätä lehtimajaa sanotaan minun majakseni. Sillä minä tämän
teetin. Tahi oikeammin Wangel -- minun tähteni.

ARNHOLM. Ja täällä te tavallisesti istutte?

ELLIDA. Niin, melkein kaiket päivät.

ARNHOLM. Kaiketi tyttöjen seurassa?

ELLIDA. Ei. He oleskelevat verannalla.

ARNHOLM. Entä Wangel?

ELLIDA. Oh, Wangel kulkee edestakaisin tätä väliä. Milloin hän on
täällä minun kanssani, milloin taas lasten luona.

ARNHOLM. Tekö olette niin asettanut?

ELLIDA. Luulen että niin on paras meille kaikille. Voimmehan helposti
puhutella toisiamme, -- jos meillä joskus sattuu olemaan jotain
sanottavaa.

ARNHOLM (Istuu hetken ajatuksissaan.) Kun viimeksi näin teidät --
tuolla Skjoldvikissä, tarkoitan -- hm, -- siitä on jo kauvan ---

ELLIDA. Ainakin kymmenen vuotta, siitä kun olitte siellä.

ARNHOLM. Niin, niille paikoin. Mutta kun muistelen teitä niiltä ajoin,
jolloin asuitte siellä majakassa pakanatyttönä, niinkuin vanha
pastorimme sanoi, koska isänne hänen mielestään oli antanut teille
laivanimen tavallisen kristillisen ristimänimen sijaan --

ELLIDA. Niin, entä sitten?

ARNHOLM. Silloin en ikinä olisi uskonut, että kerran tapaisin teidät
täällä rouva Wangelina.

ELLIDA. Ei, silloinhan ei Wangel ollut vielä, -- silloin eli vielä
tyttöjen ensimäinen äiti. Heidän oikea äitinsä, tarkoitan. --

ARNHOLM. Niin, niin. Mutta vaikkei niin olisi ollutkaan. -- Vaikka
Wangel olisikin ollut vapaa kuin lintu, niin en ikänä olisi saanut
päähäni, että teistä molemmista tulisi aviopari.

ELLIDA. En minä liioin. En kuuna päivänä -- siihen aikaan.

ARNHOLM. Onhan Wangel hyvä. Niin rehellinen hän on. Niin sydämellisen
hyväntahtoinen kaikkia kohtaan --

ELLIDA (Lämpimästi ja sydämellisesti.) Se on totta. Niin hän on!

ARNHOLM. -- mutta minusta te olette kuitenkin niin kokonaan erilaiset.
Te olette niin kaukana toisistanne kuin taivas maasta.

ELLIDA. Niin --, sekin on totta.

ARNHOLM. Mutta miten Herran nimessä siis saattoi käydä näin?

ELLIDA. Oh, rakas Arnholm, älkää kysykö sitä minulta. En kuitenkaan
voisi sitä teille selittää, ja jos voisinkin, niin ette koskaan
käsittäisi siitä rahtuakaan.

ARNHOLM. Hm. -- (Vähän hiljemmin.) Oletteko uskonut miehellenne jotain
minua koskevaa? Tarkoitan tietysti tuota turhaa yritystä -- johon
kerran annoin herkkäuskoisuuteni vietellä itseni.

ELLIDA. En. Kuinka sitä epäilettekään! En ole maininnut sanallakaan
siitä, mitä tarkoitatte.

ARNHOLM. Sepä hyvä. Minusta vaan tuntui hiukan kiusalliselta
ajatellessani, että --

ELLIDA. Olkaa huoleti. Miehelleni olen vaan kertonut, niinkuin totta
onkin, että minä pidin teistä paljon ja että te silloin olitte paras ja
uskollisin ystäväni.

ARNHOLM. Kiitoksia siitä. Vaan sanokaapas -- miksi ette kertaakaan
kirjoittanut minulle sen jälkeen, kun lähdin sieltä?

ELLIDA. Minä arvelin, että teistä tuntuisi tuskalliselta saada kirjeitä
henkilöltä, joka -- joka ei voinut toteuttaa toiveitanne. Sehän olisi
ollut vain kiusallisten muistojen herättämistä ja sitä en tahtonut.

ARNHOLM. Hm. -- Niin, niin, siinä voitte olla oikeassa.

ELLIDA. Mutta miksi ette itse koskaan kirjoittanut?

ARNHOLM (Katsoo häneen ja hymyilee puoleksi nuhtelevasti.) Kuinka?
Minäkö olisin alottanut? Tehnyt itseni epäluulonalaiseksi? Olisitte
voinut vielä uskoa, että yritän jotain uutta keinoa. Ja sellaisen
jyrkän vastauksen jälkeen?

ELLIDA. Niin, niin. Kyllähän minä senkin ymmärrän. -- Ettekö enää sen
jälkeen ole ajatellut jotain naista?

ARNHOLM. En koskaan. Minä olen pysynyt muistoilleni uskollisena.

ELLIDA (Puoleksi leikillä.) Oh, heittäkää vanhat, surulliset muistot.
Minusta teidän pitäisi nyt vaan pyrkiä onnelliseen avioliittoon.

ARNHOLM. Sen pitäisi tapahtua sangen pian. Sillä muistakaa, rouva
Wangel, -- minä olen jo, häpeä sanoa, täyttänyt seitsemänneljättä.

ELLIDA. No niin, sitä suurempi syy kiirehtiä. (Vaikenee hetkeksi. Sanoo
senjätkeen vakavasti ja hillityllä äänellä.) Mutta kuulkaa, rakas
Arnholm, -- nyt ilmoitan teille erään asian, jota en silloin olisi
saanut sanotuksi edes henkeni kaupalla.

ARNHOLM. Ja mikä se on?

ELLIDA. Silloin kun te teitte -- tuon turhan yrityksen, kuten itse
sanoitte -- silloin en voinut vastata teille toisin kuin vastasin.

ARNHOLM. Sen tiedän. Teillä oli vain ystävän tunteet minua kohtaan.
Tiedän sen kyllä.

ELLIDA. Vaan te ette tiedä, että sieluni ja kaikki ajatukseni olivat
sillä kertaa kiintyneet toiseen.

ARNHOLM. Silloin?

ELLIDA. Niin, juuri silloin.

ARNHOLM. Vaan sehän on mahdotonta. Te erehdytte ajasta. Tuskin te
silloin vielä tunsittekaan Wangelia.

ELLIDA. Minä en puhu Wangelista.

ARNHOLM. Ette Wangelista? Mutta siihen aikaan, -- siellä syrjäisessä
Skjoldvikissä. -- En muista ainoatakaan ihmistä, johon siellä olisitte
voinut kiintyä.

ELLIDA. Ette, ette. Sen kyllä uskon. Sillä se kaikki olikin niin hullun
mieletöntä.

ARNHOLM. Ettekö voi kertoa siitä tarkemmin.

ELLIDA. Siinähän on kylliksi, kun tiedätte, etten silloin ollut vapaa.
Ja nyt sen tiedätte.

ARNHOLM. Ja jos olisitte silloin ollut vapaa?

ELLIDA. Niin mitä?

ARNHOLM. Olisinko silloin saanut toisenlaisen vastauksen kirjeeseeni?

ELLIDA. Mistä sen tietäisin? Saihan Wangel toisenlaisen vastauksen.

ARNHOLM. Mitä siis hyödyttää kertoa siitä, ett'ette ollut vapaa?

ELLIDA (Nousee ikäänkuin tuskan ja levottomuuden ajamana.) Täytyyhän
minun jollekin uskoa salaisuuteni. Ei, ei. Istukaa te vaan.

ARNHOLM. Miehenne siis ei tiedä siitä mitään?

ELLIDA. Minä tunnustin hänelle jo alussa, että sydämeni oli kerran
ollut kiintynyt toiseen. Enempää hän ei tahtonut tietää. Ja sen jälkeen
emme ole kajonneet koko asiaan. Eikähän se muuta ollut, kuin sulaa
hulluutta. Ja menihän se sitten ohi. Niin minä tarkoitan, --
tavallansa.

ARNHOLM (Nousee.) Ainoastaan tavallansa? Eikö kokonaan?

ELLIDA. Kyllä, kyllä! Voi, rakas Arnholm. Te ette sittenkään ymmärrä
sitä. Ja sehän onkin niin käsittämätöntä. En tiedä miten voisin sen
teille selittää. Te vaan luulisitte minua sairaaksi. Taikka kerrassaan
hourupäiseksi.

ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, -- nyt teidän todellakin täytyy puhua
suunne puhtaaksi.

ELLIDA. No niin. Minä koetan. Kuinka te, järkimies, selitätte sen
seikan että -- (Katsoo ulos, keskeyttää.) Puhutaan sitten myöhemmin,
tuossa tulee joku vieras. (Lyngstrand tulee puutarhaan vasemmalta.
Kukka napinlävessä ja silkkinauhoihin ja papereihin kiedottu kukkavihko
kädessä. Seisahtuu, viivyttelee empivän näköisenä verannan luona.)

ELLIDA (Lehtimajasta.) Etsittekö meidän tyttöjä, herra Lyngstrand?

LYNGSTRAND (Käännähtää.) Oh, sielläkö te olettekin, rouva? (Tervehtii
ja tulee lähemmäksi.) En. En neitejä. Vaan teitä itseänne, rouva
Wangel. Lupasittehan että saisin tulla tervehtimään teitä --.

ELLIDA. Tietysti. Olette aina tervetullut!

LYNGSTRAND. Tuhansia kiitoksia. Ja kun sattui niin onnellisesti, että
teillä tänään on juhlapäivä.

ELLIDA. Tekin sen tiedätte?

LYNGSTRAND. Tiedän. Ja sentähden rohkenen ojentaa teille tämän. --
(Kumartaa ja ojentaa kukkavihkon.)

ELLIDA (Hymyilee.) Mutta, hyvä herra Lyngstrand, eikö olisi oikeinta,
että antaisitte kauniit kukkanne herra Arnholmille itselleen? Sillä
hänhän se kuitenkin on --

LYNGSTRAND (Katsoo epävarmasti toisesta toiseen.) Anteeksi -- mutta
minä en tunne tätä vierasta herraa. Tämä on vain. -- Minä tulen
syntymäpäivän johdosta.

ELLIDA. Syntymäpäivän? Olette erehtynyt, herra Lyngstrand. Emme vietä
kenenkään syntymäpäivää tänään.

LYNGSTRAND (Hymyilee lempeästi.) Oh, minä kyllä tiedän. Vaikka en
luullut sitä niin salaiseksi.

ELLIDA. Mitä te tiedätte?

LYNGSTRAND. Että nyt on rouvan syntymäpäivä.

ELLIDA. Minun?

ARNHOLM. (Katsoo kysyvästi häneen.) Tänäänkö? Ei suinkaan?

ELLIDA (Lyngstrandille.) Kuinka olette tullut siihen luuloon?

LYNGSTRAND. Hilde neitihän sen ilmaisi. Minä nähkää pistäysin täällä jo
aikaisemmin. Ja silloin kysäsin neideiltä miksi he ovat koristaneet
talon kukkasilla ja miksi lippu on liehumassa?

ELLIDA. No?

LYNGSTRAND. Ja silloin Hilde neiti vastasi: tänään on äidin
syntymäpäivä.

ELLIDA. Äidin --! Vai siten.

ARNHOLM. Ahaa! (Hilde ja Arnholm katsovat merkitsevästi toisiinsa.) No,
koska tämä nuori herra sen kerran tietää -- rouva Wangel, niin --

ELLIDA (Lyngstrandille.) No niin, koska te sen kerran tiedätte niin, --

LYNGSTRAND (Tarjoo jälleen kukkavihkoa.) Saanen toivottaa teille
onnea. --

ELLIDA (Ottaa kukat.) Tuhannet kiitokset. Tehkää hyvin ja istukaa
hetkiseksi, herra Lyngstrand. (Ellida, Arnholm ja Lyngstrand istuutuvat
lehtimajaan.)

ELLIDA. Tämä --- tämä minun syntymäpäiväni -- oli oikeastaan aiottu
salaisuudeksi, herra yliopettaja.

ARNHOLM. Niin, nähtävästi. Se ei ollut meitä syrjäisiä varten.

ELLIDA (Laskee kukkavihkon pöydälle.) Juuri niin. Ei meitä syrjäisiä
varten.

LYNGSTRAND. Saatte olla huoleti. Minä en virka siitä kellekään
kuolevaiselle.

ELLIDA. Sitä en suinkaan tarkoittanut. Mutta kuinka te nyt jaksatte?
Minusta näytätte entistä paremmalta.

LYNGSTRAND. Oh, minä uskon tästä pian paranevani. Ja kun sitten
tulevana kesänä pääsen ehkä Italiaan. --

ELLIDA. Ja pääsettehän te, sanovat tytöt.

LYNGSTRAND. Niin, sillä minulla on Bergenissä eräs hyväntekijä ja
suojelija. Ja hän on luvannut auttaa minua ensi vuonna.

ELLIDA. Miten olette hänen kanssaan joutunut tekemisiin?

LYNGSTRAND. Oh, siitä saan kiittää erästä onnellista sattumaa. Minä
olin nähkääs kerran merimiehenä eräässä hänen laivassaan.

ELLIDA. Todellakin? Siihen aikaan teitä huvitti merilläkulkeminen.

LYNGSTRAND. Ei, ei vähääkään. Vaan kun äitini kuoli, niin ei isä
sietänyt enään minua vetelehtimässä kotona. Ja niin läksin merille.
Sitten jouduimme kotimatkalla Englannin kanavassa haaksirikkoon. Ja se
oli onneksi minulle.

ARNHOLM. Kuinka niin?

LYNGSTRAND. Sillä siinä haaksirikossa sain tämän vammani. Tämän täällä
rinnassa. Olin näet liian kauan jääkylmässä vedessä, ennenkuin
pelastivat minut. Ja sittenhän minun täytyi heittää merimiehenammatti.
Ja se oli todellakin suuri onni.

ARNHOLM. Niinkö arvelette?

LYNGSTRAND. Niin. Sillä eihän vamma ole sen vaarallisempi. Ja nythän
minä saan ruveta kuvanveistäjäksi, joksi haluan kaikesta sydämestäni.
Ajatelkaahan, -- saada muovailla pehmeätä savea, joka taipuu niin
hienosti sormien välissä!

ELLIDA. Ja mitä te sitten aiotte muovailla siitä? Vedenhaltijoita ja
merenneitoja? Tai muinaisajan viikinkejä?

LYNGSTRAND. Ei, ei mitään niistä. Heti kun vaan siihen pystyn, koetan
luoda suuren teoksen. Kokonaisen ryhmäkuvan.

ELLIDA. No niin. Ja mitä se tulee kuvaamaan?

LYNGSTRAND. Jotakin, jonka minä itse olen elänyt.

ARNHOLM. Niin, niin -- pysytelkää vaan semmoisissa aiheissa.

ELLIDA. Mutta mitä se siis esittää?

LYNGSTRAND. Katsokaas, olen ajatellut, että siinä olisi ensinnäkin
nuori merimiehen vaimo. Hän nukkuu ja nukkuu niin kumman rauhattomasti.
Ja hän näkee unta. Luulenpa saavani hänet sellaiseksi, että heti huomaa
hänen näkevän unta.

ARNHOLM. Eikö mitään muuta?

LYNGSTRAND. Tietysti siihen tulee vielä toinenkin henkilö: hänen
miehensä, jolle vaimo on ollut uskoton tämän poissaollessa. Ja mies on
hukkunut.

ARNHOLM. Mitä sanotte?

ELLIDA. Onko hän hukkunut?

LYNGSTRAND. On, hukkunut merimatkalla. Vaan ihmeellisintä on, että hän
yhtäkaikki saapuu kotiin. Se tapahtuu yöllä. Ja nyt hän seisoo siinä
vuoteen vieressä ja tuijottaa vaimoonsa, likomärkänä, niinkuin hän oli
merestä nostettaissa.

ELLIDA (Vaipuu tuolin selkää vasten.) Onpa se eriskummallista. (Sulkee
silmänsä.) Oh, minä näen tuon kaiken ilmielävänä edessäni.

ARNHOLM. Mutta Herran nimessä! Te, herra -- herra -- sanoitte sen
olevan omasta elämästänne.

LYNGSTRAND. Aivan niin, minä olenkin sen nähnyt ja kokenut. Tavallaan
nähnyt.

ARNHOLM. Nähnyt että kuollut mies --?

LYNGSTRAND. No niin, minä en tietysti tarkoita että olisin sen oikein
näkemällä nähnyt. En, ulkonaisesti, ymmärrättekö, mutta joka
tapauksessa --

ELLIDA (Elävästi, jännityksellä.) Kertokaa minulle mitä siitä tiedätte.
Tästä on minun saatava selko.

ARNHOLM (Hymyilee.) Niin, tässähän on jotakin teille, siinä kun on
meren tunnelmaa.

ELLIDA. Miten se siis tapahtui, herra Lyngstrand?

LYNGSTRAND. Niin, kun me silloin olimme kotimatkalle lähdössä eräästä
kaupungista -- Halifax oli muistaakseni sen nimi -- täytyi meidän
jättää muuan matruuseistamme sinne sairashuoneeseen. Hänen sijalleen
pestattiin eräs amerikkalainen. Tämä uusi pursimies --

ELLIDA. Tuo amerikkalainen?

YNGSTRAND. -- Niin; hän sai kerran kapteenilta lainaksi suuren pinkan
vanhoja sanomalehtiä, joita hän myötäänsä luki ja selaili, --
oppiakseen norjaa, kuten hän sanoi.

ELLIDA. Entä sitten?

LYNGSTRAND. Sitten eräänä iltana oli kauhea myrsky. Koko miehistö oli
kannella, paitsi tuo amerikkalainen ja minä. Hän oli nyrjäyttänyt
jalkansa, eikä päässyt paikaltaan. Minä olin myös sairaana ja makuulla.
No, siinä hän taas istui lukemassa jotain vanhaa lehteä --

ELLIDA. No! Entä sitten?

LYNGSTRAND. Mutta lukiessaan hän yht'äkkiä älähtää. Minä katson häneen:
hän on kalmankalpea kasvoiltaan. Ja sitten hän rutistaa sanomalehden
kokoon, ja rupeaa repimään sitä tuhansiksi kappaleiksi. Vaan sen hän
teki hiljaa, aivan hiljaa.

ELLIDA. Eikö hän sanonut mitään? Eikö mitään?

LYNGSTRAND. Ei heti. Mutta hetken perästä hän sanoi ikäänkuin
itsekseen: Mennyt toiselle. Toiselle miehelle minun poissaollessani.

ELLIDA (Sulkee silmänsä ja sanoo hiljaa:) Sanoiko hän niin?

LYNGSTRAND. Sanoi. Ja ajatelkaahan, -- sen hän sanoi ihan selvällä
norjankielellä. Sen miehen oli helppo oppia vieraita kieliä, sen minä
sanon.

ELLIDA. Entä sitten? Mitä muuta tapahtui?

LYNGSTRAND. Niin, sitten tulee kaikista kummallisin, jota en voi
ikänäni unohtaa. Sillä hän lisäsi, ja senkin yhtä hiljaa: Mutta minun
hän on ja minun hän on oleva. Ja minua hänen täytyy seurata, vaikka
minun merenpohjasta olisi noustava häntä noutamaan.

ELLIDA (Kaataa itselleen vettä lasiin. Hänen kätensä vapisee.) Huh,
miten helteistä täällä on tänään.

LYNGSTRAND. Ja sen hän sanoi sellaisella tahdonvoimalla, että minusta
tuntui kuin voisi hän tehdäkin sen.

ELLIDA. Ettekö tiedä, mihin tuo mies on joutunut?

LYNGSTRAND. Hän ei varmaankaan ole enään hengissä, hyvä rouva.

ELLIDA (Kiivaasti.) Mistä sen päätätte?

LYNGSTRAND. Mehän jouduimme sittemmin haaksirikkoon. Minä pääsin isoon
veneeseen kapteenin ja viiden muun miehen kanssa. Perämies meni
pikkuveneeseen. Siinä oli myös amerikkalainen ja eräs kolmas.

ELLIDA. Ja heistä ei ole kuulunut mitään sen koommin?

LYNGSTRAND. Ei, rouva, ei niin mitään. Hyväntekijäni kirjoitti
siitä aivan äskettäin. Mutta juuri sentähden olen saanut niin
vastustamattoman halun luoda tästä aiheesta taideteoksen. Tuo uskoton
merimiehen vaimo on niin elävänä edessäni. Ja sitten kostaja, joka on
hukkunut ja merestä kuitenkin nousee vaimonsa vuoteen viereen. Minä
näen selvästi heidät molemmat.

ELLIDA. Minä myöskin (Nousee.) Tulkaa, -- menkäämme sisään. Taikka
tuonne rantaan Wangelin luo! Minusta täällä on niin tukahduttavan kuuma
(Menee pois lehtimajasta.)

LYNGSTRAND (On niinikään noussut.) Minä puolestani kiitän ja sanon
jäähyväiset. Minähän tulin vain nimipäiväonnittelulle.

ELLIDA. No, kuten tahdotte (Ojentaa hänelle kätensä.) Hyvästi ja
kiitoksia kukista. (Lyngstrand tervehtii ja poistuu puutarhan portista
vasemmalle.)

ARNHOLM. (Nousee ja menee Ellidan luo.) Näen että se koski teihin
syvästi, rakas rouva Wangel.

ELLIDA. Niin, voi sanoa niin, vaikka --

ARNHOLM. Mutta eihän se oikeastaan ollut muuta, kuin mitä oli
odotettavissa --

ELLIDA (Säpsähtää ja tuijottaa häneen.) Odotettavissa?

ARNHOLM. Niin -- ainakin minusta näyttää.

ELLIDA. Odotettavissa -- että joku tulee ihmisten ilmoille
merenpohjasta --! Ja tuommoisesta syystä!

ARNHOLM. Mitä ihmettä! Tuon kaistapäisen herrasmiehen merimiesjuttuko
teitä noin --?

ELLIDA. Rakas Arnholm, hän ei ehkä sittenkään ole niin kaistapäinen.

ARNHOLM. Tuo juttu kuolleesta merimiehestäkö teidät noin säikäytti!
Minä kun luulin --

ELLIDA. Mitä te luulitte?

ARNHOLM. Minä tietysti luulin, että kaikki oli teidän puoleltanne vain
pientä peliä ja -- että teitä koko ajan kiusasi vain se huomio, että
miehenne ja hänen lapsensa elävät omaa perhe-elämäänsä, josta te olette
kokonaan suljettu pois.

ELLIDA. Ei, ei! Olkoon sen laita miten tahansa. Enhän voi vaatia, että
mieheni eläisi yksinomaan minua varten. Minulla ei ole oikeutta siihen.

ARNHOLM. Mutta minusta teillä sentään pitäisi olla se oikeus.

ELLIDA. Ehkä. Mutta minulla ei kuitenkaan ole sitä. Ja elänhän minä
itsekin omaa elämääni, josta nuo muut ovat poissuljetut.

ARNHOLM. Te! (Hiljemmin.) Tarkoitatteko, että --? Te -- te -- ettette
oikeastaan pidä miehestänne?

ELLIDA. Oi pidän, pidän! Kaikesta sielustani olen ruvennut pitämään
hänestä! Ja juuri sentähden tämä on niin kauheata, -- niin
selittämätöntä, -- suorastaan käsittämätöntä --!

ARNHOLM. Uskokaa huolenne minulle! Teettehän sen, rouva Wangel?

ELLIDA. Rakas ystäväni, minä en voi. En nyt ainakaan. Toiste ehkä.

BOLETTE (Tulee verannalle ja menee puutarhaan.) Nyt isä tulee
konttorista. Emmekö siirtyisi kaikki saliin?

ELLIDA. Tehkäämme se!

    (Wangel, toisessa puvussa, tulee Hilden kanssa vasemmalta.)

WANGEL. Kas niin! Tässä olen, ja valmiina vaikka mihin. Nytkös maistuu
lasi raikasta.

ELLIDA. Odota hetkinen (Menee lehtimajaan ja tuo kukkaisvihkon.)

HILDE. Katsokaahan! Miten kauniita kukkia! Mistä olet ne saanut?

ELLIDA. Kuvanveistäjä Lyngstrandilta, rakas Hilde.

HILDE (Säpsähtää.) Lyngstrandilta?

BOLETTE (Levottomasti.) Onko Lyngstrand ollut täällä -- nyt taas?

ELLIDA (Hienosti hymyillen.) On. Hän pistäysi täällä tuomassa tämän.
Syntymäpäivän johdosta, ymmärrätkö?

BOLETTE (Katsoo nurjasti Hildeen.) Oh! --

HILDE (Muristen.) Mokomakin hölmö!

WANGEL (Tuskallisen neuvottomasti Ellidalle.) Hm. -- Niin, näetkös. --
Minä vakuutan sinulle, rakas, hyvä, kallis Ellida --

ELLIDA (Keskeyttäen.) Tulkaa nyt, pikkutytöt! Panemme minunkin
kukkaseni tuonne toisten joukkoon (Menee verannalle.)

BOLETTE (Hiljaa Hiidelle.) Hän on sittekin pohjaltaan hyvä.

HILDE (Puolikovaa, näyttää äkäiseltä.) Mukamas! On olevinaan tehdäkseen
isälle mieliksi.

WANGEL (Verannalla, puristaa Ellidan kättä.) Kiitos -- kiitos! Sydämeni
kiitos tästä, Ellida!

ELLIDA (Järjestää kukkia.) Mitä vielä -- miksen minäkin olisi mukana
koristamassa -- äidin syntymäpäiväksi?

ARNHOLM. Hm. -- (Menee Wangelin ja Ellidan luo. Bolette ja Hilde jäävät
puutarhaan.)



TOINEN NÄYTÖS.


"Näkövuorella". Näreikköä kasvava harju kaupungin ulkopuolella.
Taaempana näkötorni ja tuuliviiri. Suuria istuinkiviä on asetettu
tornin ympärille ja etualalle. Kaukaa perältä näkyy ulkovuono saarineen
ja esiinpistävine niemineen. Aavaa merta ei näy. Puolivaloisa kesäyö.
Punertava kajastus ilmassa ja etäisillä vuortenbarjanteilla.
Neliäänistä laulua kuuluu oikeanpuoleisilta rinteiltä.

Kaupungin nuorisoa, naisia ja herroja nousee parittain harjua myöten
oikealta, kulkevat tuttavallisesti keskustellen vahtitornin ohitse
poistuen vasemmalle. Heidän jälkeensä tulee Ballested, opastaen
ulkomaalaista matkailijaseuruetta, johon kuuluu sekä herroja että
naisia. Hänellä on kokonainen kantamus huiveja ja matkalaukkuja.

BALLESTED (Osoittaa ylöspäin kepillään.) Sehen sie, meine Herrschaften,
-- tuolla kaukana on vielä eräs Berge. Das wollen wir auch besteigen
und so davon alaspäin -- (Jatkaa englannin kielellä ja vie seuransa
vasemmalle.)

HILDE (Tulee reippaasti oikeanpuoleista rinnettä, pysähtyy ja katsoo
taakseen. Vähän ajan perästä myös Bolette samaa tietä.)

BOLETTE. Mutta, rakas Hilde, miksi juoksimme pois Lyngstrandin luota?

HILDE. Siksi että minä en voi kulkea niin kiusottavan hitaasti. Kas,
kas, kuinka hän kömpii tuolla jälessämme.

BOLETTE. Oh, tiedäthän miten heikko hän on.

HILDE. Luuletko että se on kovinkin vaarallista?

BOLETTE. Luulen, varmasti.

HILDE. Hänhän oli isän luona iltapäivällä. Tahtoisinpa tietää, mitä isä
hänestä arvelee.

BOLETTE. Isä sanoi että hänessä on alulla keuhkojen kovettuminen tai
jotain sellaista. Hän ei elä vanhaksi, sanoi isä.

HILDE. Sanoiko hän niin! Ajatteles -- minä arvelin ihan samaa.

BOLETTE. Mutta älä Herran tähden anna hänen huomata mitään.

HILDE. Oh, kaikkea sinä luuletkin. (Puoliääneen.) Kas niin -- nyt on
Hannu kompuroinut ylös. Hannu -- eikö totta, -- hänestä näkyy jo
päältäpäin, että hänen nimensä on Hannu.

BOLETTE (Kuiskaa.) Ole nyt järkevä! Muista se!

LYNGSTRAND (Tulee oikealta päivänvarjo kädessä.) Pyydän anteeksi, hyvät
neidit, vaan minä en päässyt niin nopeaan kuin te.

HILDE. Oletteko nyt saanut päivänvarjonkin?

LYNGSTRAND. Se on teidän äitinne. Hän käski käyttämään sitä keppinä,
sillä omaani en tullut ottaneeksi mukaan.

BOLETTE. Vieläkö he ovat siellä alhaalla? Isä ja muut?

LYNGSTRAND. Ovat. Isänne pistäysi ravintolaan, ja muut istuvat
ulkopuolella soittoa kuulemassa. Mutta sitten aikovat he kiivetä tänne,
sanoi äitinne.

HILDE (Katsoo häneen.) Nyt olette kai hyvin uupunut?

LYNGSTRAND. Niin, tuntuu kuin olisin hieman uupunut. Luulenpa tosiaan,
että minun täytyy istahtaa vähäksi aikaa. (Istuu kivelle.)

HILDE (Hänen edessään.) Tiedättekö, että myöhemmin tanssitaan tuolla
alhaalla soittolavalla?

LYNGSTRAND. Kyllä kuulin puhuttavan siitä.

HILDE. Teistä kai on hauska tanssia?

BOLETTE (Poimii kanervikosta kukkasia.) No mutta Hilde, anna nyt herra
Lyngstrandin edes hengähtää.

LYNGSTRAND (Hildelle.) Niin, neiti, minä tanssisin mielelläni -- jos
vaan voisin.

HILDE. Niinkö. Ettekö ole koskaan opetellut?

LYNGSTRAND. En, en ole opetellutkaan. Mutta en minä oikeastaan sitä
tarkoittanut. Tarkoitin, etten voi rintani tähden.

HILDE. Tuon vamman vuoksi, jonka sanotte saaneenne.

LYNGSTRAND. Niin, vamman vuoksi.

HILDE. Oletteko kovin huolissanne tuon vamman tähden?

LYNGSTRAND. Enkä. Sitä en juuri voi sanoa. (Hymyilee.) Luulen että
ihmiset juuri siitä syystä ovat niin hyviä ja ystävällisiä minua
kohtaan.

HILDE. Niin! ja eihän se niin vaarallinen vamma olekaan.

LYNGSTRAND. Ei, ei lainkaan vaarallinen. Niin ymmärsin isännekin sanat.

HILDE. Ja paraneehan se, kunhan vaan pääsette matkustamaan.

LYNGSTRAND. Paranee tietysti.

BOLETTE (Ojentaa kukkaset.) Kas tässä herra Lyngstrand, pistäkää ne
napinläpeen.

LYNGSTRAND. Oi, tuhannen kiitosta, hyvä neiti! Te olette liian hyvä
minua kohtaan.

HILDE (Katsoo alas oikealle.) Tuolta he nyt tulevat tietä myöten.

BOLETTE (Katsoo samaanne.) Kunpa vaan tietäisivät, mistä tie kääntyy.
Ei, nyt menevät he väärään suuntaan.

LYNGSTRAND (Nousee.) Minä juoksen tienhaaraan ja huudan heille.

HILDE. Saattepa silloin huutaa keuhkojen täydeltä.

BOLETTE. Ei, älkää menkö. Väsytätte vaan turhaan itseänne.

LYNGSTRAND. Oh, alamäkeen pääsee niin helposti. (Menee oikealle.)

HILDE. Alamäkeen niin! (Tähystää hänen jälkeensä.) Ja lisäksi hän vielä
loikkii. Eikä ajattele että hänen on jälleen kiivettävä ylös.

BOLETTE. Miesparka --

HILDE. Ottaisitko Lyngstrandin, jos hän kosisi sinua?

BOLETTE. Oletko hassu?

HILDE. Tarkoitan tietysti ellei hänellä olisi tuota iankaikkista
vammaa. Ja ellei hänen täytyisi kuolla niin pian. Ottaisitko silloin?

BOLETTE. Minusta olisi viisainta että sinä hänet ottaisit.

HILDE. Ei, siitä ei tule mitään. Mieshän on rutiköyhä. Hänhän ei voi
elättää itseäänkään.

BOLETTE. Miksi siis puhut niin paljon hänestä?

HILDE. Vamman tähden, tietysti.

BOLETTE. En ole juuri huomannut, että sinä säälisit häntä sen vuoksi.

HILDE. Enhän minä säalikkään. Mutta minusta on vaan niin
houkuttelevaa. --

BOLETTE. Mikä?

HILDE. Katsella häntä ja saada hänet vakuuttamaan, ettei se ole
vaarallista. Ja että hän matkustaa kerran ulkomaille ja että hänestä
tulee suuri taiteilija. Tuohon kaikkeen hän uskoo ja on niin kumman
itsetyvtyväinen. Siitä ei kuitenkaan tule mitään. Ei kuuna päivänä. Hän
ei elä niin kauan. Se on minusta niin jännittävää ajatella.

BOLETTE. Jännittävää!

HILDE. Niin, minusta se on hyvin jännittävää. En voi auttaa sitä.

BOLETTE. Hyi, Hilde, sinä olet oikein paha tyttö!

HILDE. Vaikka olisinkin! Uhallakin! (Katsoo laaksoon.) Vihdoinkin!
Arnholm ei oikein pidä kiipeämisestä. (Kääntyy.) Niin, nytpä muistan:
tiedätkös mitä huomasin hänestä päivällistä syödessämme?

BOLETTE. No?

HILDE. Ajatteles, -- hänen hiuksensa alkavat jo lähteä -- täältä
päälaelta.

BOLETTE. Loruja! Se ei ole totta.

HILDE. Onpas. Ja sitten on hänellä jo ryppyjä tässä silmäin ympärillä.
Hyvänen aika, kuinka sinä saatoitkin olla niin rakastunut häneen,
silloin kun hän oli sinun opettajasi!

BOLETTE (Hymyilee.) Niin, voitko ymmärtää? Muistelen kerran oikein
itkeneeni sentähden, että hän sanoi Bolettea rumaksi nimeksi.

HILDE. Niin, kukapa uskoisi! (Katsoo jälleen alas.) Ei. Mutta katsoppas
nyt tuota, sinäkin. Nyt "merenneito" tepastelee Arnholmin rinnalla ja
puhelee hänen kanssaan. Eikä isän kanssa. Luulenpa etteivät nuo kaksi
katsele karsaasti toisiinsa.

BOLETTE. Sinun tulisi hävetä, Hilde, kerrankin oikein hävetä. Kuinka
voit päästää suustasi jotain semmoista? Ja juuri nyt kun meidän välimme
oli parantunut --

HILDE. Kyllä kai! Kaikkea sinä kuvitteletkin! E-ei! meidän välimme ei
tule ikäpäivänä hyväksi, sillä hän ei suoraan sanoen sovi meille.
Emmekä me hänelle. Herra ties, miksi isä toikin hänet taloonsa! Minua
ei ihmetyttäisi, vaikka hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi ruveta
hulluksi.

BOLETTE. Hulluksi? Mitä sinä puhutkaan!

HILDE. Oh, kummempia on kuultu. Hänen äitinsäkin tuli hulluksi. Ja
kuolikin hulluna, tiedän mä.

BOLETTE. Ja joka paikkaan sinä pistät nokkasi. Mutta älä nyt lavertele
siitä muille. Ole nyt kiltti -- isän tähden. Kuuletko, Hilde?

    (Wangel, Ellida, Arnholm ja Lyngstrand tulevat ylös oikealta.)

ELLIDA (Osoittaa perälle.) Tuolla se on?

ARNHOLM. Niin, sielläpäin se varmaankin on.

ELLIDA. Ja etäämpänä on meri.

BOLETTE (Arnholmille.) Eikö täällä ylhäällä ole kaunista?

ARNHOLM. SuurenmoistaI Mikä ihana näköala!

WANGEL. Te ette varmaankaan ole ennen käynyt täällä?

ARNHOLM. En, en koskaan. Ja tuskin siihen aikaan tänne olisi
päässytkään. Silloin ei ollut tietä minkäänlaista.

WANGEL. Muista varustuksista puhumattakaan. Kaikki mukavuudet olemme
saaneet vasta viime vuosina.

BOLETTE. Tuolta "Luotsikukkulalta" on näköala vielä suurenmoisempi.

WANGEL. Menemmekö sinne, Ellida?

ELLIDA (Istuu kivelle.) Kiitos. Minä jään tähän. Mutta menkää te muut.
Istun täällä sen aikaa.

WANGEL. Minä jään sinun luoksesi. Voivathan tytöt opastaa herra
Arnholmia.

BOLETTE. Lähdettekö meidän kanssamme, herra Arnholm?

ARNHOLM. Hyvin mielelläni. Onko sillekin kukkulalle tie?

WANGEL. On. Hyvä ja leveä tie.

HILDE. Tie on niin leveä, että kaksi henkeä voi mukavasti kulkea
käsikynkässä.

ARNHOLM. (Leikillisesti.) Voiko siihen luottaa, pikku neiti
(Bolettelle.) Mitäs jos me koettaisimme.

BOLETTE (Pidätellen hymyään.) Koetetaan vaan! (Menevät käsikynkässä
vasemmalle.)

HILDE (Lyngstrandille.) Menemmekö mekin?

LYNGSTRAND. Käsikynkässäkö --?

HILDE. Miksei! Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

LYNGSTRAND (Ottaa hänen kätensä ja hymyilee tyytyväisesti.) Tämäpä on
oikein hassun hauskaa.

HILDE. Hassun --?

LYNGSTRAND. Tämähän näyttää siltä, kuin olisimme kihloissa.

HILDE. Ette varmaankaan koskaan ole kävellyt käsikoukussa naisen
kanssa, herra Lyngstrand? (Menevät vasemmalle.)

WANGEL (Seisoo tornin luona.) Rakas Ellida, nyt saamme olla hetkisen
kahdenkesken.

ELLIDA. Niin, tule istumaan tähän viereeni.

WANGEL (Istuutuu.) Täällä on niin rauhallista. Puhelkaamme nyt.

ELLIDA. Mistä?

WANGEL. Sinusta, Ellida ja meidän keskinäisestä suhteestamme. Näen
kyllä, ettei se voi jäädä tälleen.

ELLIDA. Mikä sen voisi muuttaa?

WANGEL. Keskinäinen luottamus, rakkaani. Täysi yhteiselämä -- niinkuin
ensi aikoina.

ELLIDA. Oh, jos se voisi palata! Mutta se on mahdotonta!

WANGEL. Luulen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Siitä mitä silloin tällöin
olen kuullut sinun suustasi, luulen päässeeni ajatustesi perille.

ELLIDA (Kiihkeästi.) Sitä et ole! Älä sano että sinä ymmärrät minua --!

WANGEL. Luulen sentään. Sinulla on rehellinen luonne, Ellida.
Uskollinen sydän --

ELLIDA. Niin, niin minulla on.

WANGEL. Ja sen aviosuhteen, jossa sinä voit tuntea itsesi onnelliseksi
ja turvalliseksi, tulee olla täydellinen ja eheä.

ELLIDA (Katsoo häneen jännitettynä.) Niin -- entä sitten!

WANGEL. Sinä et ole luotu kenenkään toiseksi vaimoksi.

ELLIDA. Kuinka tulit ajatelleeksi sitä juuri nyt?

WANGEL. Olen jo usein sitä aavistanut. Tänään se lopullisesti minulle
selveni. Lasten muistojuhla -- sinä pidit minua jonkinlaisena heidän
rikostoverinaan -- no niin -- miehen muistot eivät niin helposti
haihdukaan. Eivät minun ainakaan. En ole sellainen.

ELLIDA. Sen tiedän. Hyvin sen tiedän.

WANGEL. Mutta yhtä kaikki sinä erehdyt. Sinusta tuntuu melkein siltä,
kuin lasten äiti yhä eläisi. Ikäänkuin hän näkymättömänä olisi meidän
keskellämme. Luulet, että minun sydämeni on jaettuna hänen ja sinun
välillä. Se ajatus vaivaa sinua. Sinusta meidän suhteessamme on
ikäänkuin jotain epäsiveellistä. Sentähden et enää voi -- tahi et enää
tahdo elää minun vaimonani.

ELLIDA (Nousee.) Sinä olet huomannut kaiken tämän? Olet selvillä tästä
kaikesta?

WANGEL. Tänään olen vihdoin päässyt siitä täysin selville. Kokonaan.

ELLIDA. Kokonaan, sanot. Ob, älä usko...

WANGEL (Nousee.) Rakas Ellida, minä tiedän kyllä, että tässä ei ole
vielä kaikki.

ELLIDA (Tuskallisesti.) Sinä tiedät, että siinä on muutakin?

WANGEL. Tiedän. Että sinä et kestä enää tätä ympäristöä. Tunturit
painavat ja tukahuttavat mieltäsi. Täällä ei ole kylliksi valoa. Ei
tarpeeksi taivasta ympärilläsi. Tuulessa ei tarpeeksi väkeä ja voimaa.

ELLIDA. Se on totta, Wangel. Yöt päivät, kesät talvet minua vaivaa
kalvava meren kaipuu.

WANGEL. Tiedän sen, rakas Ellida. (Laskee kätensä hänen päälaelleen.)
Ja sentähden onkin minun sairas lapsiraukkani jälleen pääsevä omiin
oloihinsa.

ELLIDA. Mitä sinä tarkoitat?

WANGEL. Tarkoitan mitä sanoin. Me muutamme.

ELLIDA. Muutamme!

WANGEL. Niin. Johonkin aavan meren rannalle, johonkin, jossa sinä
tunnet olevasi oikein kotona, oikein omissa oloissasi.

ELLIDA. Rakas Wangel, älä ajattele semmoista. Sehän on mahdotonta. Sinä
et voi elää onnellisena missään muualla kuin täällä.

WANGEL. Mitä minusta... Ja sitäpaitsi, -- luuletko, että minä voisin
elää onnellisena täällä -- ilman sinua?

ELLIDA. Mutta olenhan minä täällä. Ja tänne minä jään. Olenhan minä
alati sinun.

WANGEL. Oletko todella, Ellida?

ELLIDA. Älä puhu muuttamisesta. Täällä on sinun työsi ja harrastuksesi.
Täällä kaikki, jonka eteen elät ja toimit. Koko elämäntehtäväsi on
täällä.

WANGEL. Sanoinhan, etten välitä siitä. Me muutamme pois, pois meren
rannalle. Se asia on nyt päätetty, rakas Ellida.

ELLIDA. Ja mitä luulet meidän sillä voittavan?

WANGEL. Sinä voitat terveyden ja rauhan.

ELLIDA. Tuskin. Entä sinä itse. Ajattele toki itseäsikin. Mitä sinä
itse voittaisit?

WANGEL. Voittaisin jälleen sinut, Ellida.

ELLIDA. Sitä et voi! Et, et, sinä et voi sitä, Wangel. Sehän on juuri
kauheinta. Sehän se saa minut epätoivoon.

WANGEL. Voimme koettaa ainakin. Jos kerran täällä haudot tuollaisia
ajatuksia, niin ei todellakaan ole muuta pelastusta kuin -- pois
täältä. Ja kuta pikemmin, sen parempi. Se asia on nyt päätetty.

ELLIDA. Jumalan tähden ei, ei! Ennemmin kerron sinulle kaikki tyyni.
Kaikki, kaikki.

WANGEL. Niin, Ellida, tee se!

ELLIDA. Sinä et saa tehdä itseäsi onnettomaksi minun tähteni. Varsinkin
kun se ei kuitenkaan meitä auttaisi.

WANGEL. Sinä lupasit kertoa minulle kaikki tyyni. Kaikki, kaikki.

ELLIDA. Minä kerron niin hyvin kuin taidan, kuin itse käsitän ja
tiedän. Istu tähän minun viereeni. (Istuutuvat kivelle.)

WANGEL. No niin, Ellida? -- Siis?

ELLIDA. Silloin kun tulit luokseni sinne ulkoluodolle ja pyysit minua
vaimoksesi, -- silloin sinä puhuit niin avosydämisesti ja rehellisesti
ensimäisestä avioliitostasi. Sinä sanoit sen olleen niin onnellisen.

WANGEL. Niin se oli.

ELLIDA. Sen uskon, rakas ystävä. Siitä syystä en sitä nyt
mainitsekkaan. Tahdon vaan johdattaa mieleesi että minäkin puolestani
olin suora ja vilpitön sinua kohtaan. Sanoin peittelemättä, että kerran
ennen olin ollut rakastunut erääseen toiseen. Että me tavalla olimme jo
olleet kiilloissakin.

WANGEL. Kihloissa --?

ELLIDA. Niin, jotain sellaista se oli. Mutta me erosimme pian. Hän
matkusti pois. Ja senjälkeen minä tein lopun siitä suhteesta. Kaiken
tämän kerroin sinulle.

WANGEL. Mutta, rakas Ellida, miksi kaivat tuon uudestaan esille?
Oikeastaanhan koko seikka ei koske minua. Enhän ole koskaan edes
kysynyt kuka hän oli.

ELLIDA. Et, sitä et ole kysynyt. Sinä olet aina ollut niin
hienotunteinen minua kohtaan.

WANGEL (Hymyilee.) No tässä tapauksessa -- voisinhan kysymättäkin sanoa
hänen nimensä -- --

ELLIDA. Hänen nimensä!

WANGEL. Eihän Skjoldvikissä ja sen ympäristössä ollut montakaan
arvailtavaa. Tahi oikeammin siellä oli vain yksi --

ELLIDA. Sinä luulet että se oli -- Arnholm.

WANGEL. Niin, ja eikö ollutkin?

ELLIDA. Ei!

WANGEL. Eikö? Sitten minun arvaamiskykyni on lopussa.

ELLIDA. Muistatko vielä, että myöhään eräänä syksynä saapui suuri
amerikkalainen laiva haaksirikkoisena Skjoldvikiin?

WANGEL. Muistan, varsin hyvin. Saman laivan kapteeni löydettiin eräänä
aamuna murhattuna hytissään. Minä itse toimitin ruumiinavauksen.

ELLIDA. Niin, sinä sen toimitit.

WANGEL. Ja alaperämies oli kaikesta päättäen murhaaja.

ELLIDA. Sitä ei kukaan voi tietää. Sitä ei koskaan saatu selville.

WANGEL. Siitä ei kuitenkaan ole epäilystä. Miksi hän muuten olisi
hukuttautunut?

ELLIDA. Hän ei hukuttautunut. Hän matkusti pohjoiseen eräässä
pohjoislinjan laivassa.

WANGEL (Hämmästyen.) Mistä sinä sen tiedät?

ELLIDA (Tuskallisesti.) Tiedän, Wangel, -- sillä juuri sen miehen
kanssa minä olin -- kihloissa.

WANGEL (Hypähtää ylös.) Mitä sanot! Onko se mahdollista?

ELLIDA. On. Niin on asia. Juuri hänen kanssaan.

WANGEL. Mutta Herran nimessä, Ellida! -- Kuinka sinä semmoiseen saatoit
puuttua! Mennä kihloihin moisen miehen kanssa! Ventovieraan! Mikä hänen
nimensä olikaan?

ELLIDA. Silloin hän sanoi itseään Frimaniksi. Mutta myöhemmin
kirjeissään Alfred Johnstoniksi.

WANGEL. Mistäpäin hän oli kotoisin?

ELLIDA. Ruijasta hän sanoi. Oikeastaan hän oli syntyisin Suomesta.
Lapsena hän oli siirtynyt tänne -- isänsä kanssa, luulen.

WANGEL. Kainulainen siis.

ELLIDA. Niin heitä kutsuttanee.

WANGEL. Mitä muuta tiedät hänestä?

ELLIDA. Ainoastaan, että hän hyvin nuorena oli lähtenyt merille. Ja
että hän oli ollut pitkillä matkoilla.

WANGEL. Etkö mitään muuta?

ELLIDA. En. Me emme koskaan puhuneet sellaisista asioista.

WANGEL. Mistä te sitten puhuitte?

ELLIDA. Enimmäkseen merestä.

WANGEL. Merestä siis?

ELLIDA. Myrskystä ja tyvenestä. Meren mustista öistä. Ja sen
häikäisevistä päivistä, kun aurinko kimmellyttelee ulapoita. Vaan enin
puhelimme valaskaloista ja mursuista ja hylkeistä, jotka lyövät
leikkiään puolipäivän helteessä. Ja sitten puhelimme kalalokeista ja
kotkista ja muista merilinnuista. Ajatteles, kuinka kummallista, --
puhellessamme näistä, minusta tuntui ikäänkuin kaikki, sekä merieläimet
että linnut, olisivat sukua hänelle.

WANGEL. Entä sinä itse?

ELLIDA. Niin, minusta tuntui kuin melkein itsekin olisin ollut samaa
sukua.

WANGEL. Niin, niin. -- Ja sitten sinä menit kihloihin hänen kanssaan?

ELLIDA. Menin. Hän sanoi, että minun täytyy tehdä se.

WANGEL. Täytyy? Eikö sinulla siis ollut omaa tahtoa?

ELLIDA. Ei, hänen läsnäollessaan. Oh -- jälestäpäin minusta kaikki
tuntui ihan käsittämättömältä.

WANGEL. Olitteko usein yhdessä?

ELLIDA. Emme. Emme usein. Kerran hän tuli meille katselemaan majakkaa.
Silloin minä tutustuin häneen. Ja senjälkeen tapasimme toisemme silloin
tällöin. Mutta sitten tapahtui tuo kapteenin murha. Ja silloinhan hänen
täytyi matkustaa.

WANGEL. Niin, niin. Kerroppas siitä vähän tarkemmin!

ELLIDA. Se tapahtui varhain päivän koittaessa. Minä sain kirjelipun. Ja
siinä hän käski minun tulla luokseen Bratthammeriin, -- tiedäthän,
tuolle särkälle, joka on majakan ja Skjoldvikin välissä.

WANGEL. Ja sinä menit?

ELLIDA. Menin. En voinut muuta. Ja sitten hän kertoi tappaneensa yöllä
kapteenin.

WANGEL. Hän sanoi siis sen itse. Tunnusti suoraan?

ELLIDA. Aivan suoraan. Mutta hän sanoi tehneensä vaan, mitä oikeus ja
kohtuus vaati.

WANAGEL. Oikeus ja kohtuus? Mistä syystä hän sitten murhasi hänet?

ELLIDA. Sitä hän ei ilmaissut. Sanoi vaan ettei sitä voi kertoa
minulle.

WANGEL. Ja sinä luotit yksinkertaisesti hänen sanaansa?

ELLIDA. Niin, en olisi silloin voinut edes epäillä häntä. No niin,
hänen täytyi lähteä. Mutta kun hän oli jäähyväisiä sanomassa -- ei,
sinä et koskaan voi arvata, mitä hänen päähänsä silloin juolahti?

WANGEL. No? Annahan kuulla!

ELLIDA. Hän otti taskustaan avainrenkaan ja sormestaan sormuksen, jota
hän tavallisesti aina käytti. Minulta hän niinikään otti pienen
sormuksen, joka sattumalta oli mukanani. Nämä molemmat sormukset hän
pujotti avainrenkaaseen. Ja sitten hän sanoi että nyt hän vihkii meidät
molemmat yhteen meren kanssa.

WANGEL. Vihkii --?

ELLIDA. Niin hän sanoi. Ja samassa hän heitti sormukset niin kauvas
kuin jaksoi meren selälle.

WANGEL. Ja sinä, Ellida? sinä suostuit siihen?

ELLIDA. Ajattelehan, silloin minusta oli kaikki niinkuin olla piti.
Mutta Jumalan kiitos, sitten hän lähti pois -- ja --

WANGEL. Ja kun hän oli lähtenyt --?

ELLIDA. No, voit arvata, että minä piankin toinnuin ja tulin taas
järkiini. Tulin huomaamaan miten hullua ja mieletöntä kaikki oli ollut.

WANGEL. Sinä mainitsit äsken jotain kirjeistä. Olet siis kuullut
hänestä sen jälkeen?

ELLIDA. Olen. Ensin vain pari riviä Arkangelista. Niissä hän vain
ilmoitti lähtevänsä Amerikkaan. Ja ilmoitti samassa mihin voisin
lähettää vastauksen.

WANGEL. Vastasitko sinä?

ELLIDA. Heti. Kirjoitin tietysti, että välimme nyt oli lopussa. Ja että
hänen ei pitäisi enään ajatella minua, niinkuin en minäkään enään
ajattele häntä.

WANGEL. Kirjoittiko hän uudestaan siitä huolimatta?

ELLIDA. Niin, hän kirjoitti siitä huolimatta?

WANGEL. Ja mitä hän vastasi siihen, mitä olit sanonut?

ELLIDA. Ei sanallakaan hän siihen koskenut. Hän ei ollut tietävinään,
että minä olin rikkonut välimme. Kirjoitti vaan aivan tyynesti ja
varmasti, että minun tuli odottaa häntä. Ja sanoi tulevansa minua
noutamaan, niin pian kuin vain voisi. Ja silloin minun pitäisi
viipymättä tulla hänen luokseen.

WANGEL. Hän ei siis tahtonut luopua sinusta?

ELLIDA. Ei. Silloin minä kirjoitin uudelleen. Melkein sanasta sanaan
samoin kuin ensi kerralla. Tahi vielä jyrkemmin.

WANGEL. Silloin kai hän jätti sinut rauhaan?

ELLIDA. Ei, älä uskokaan. Kirjoitti vaan yhtä tyynesti kuin ennenkin.
Eikä nytkään sanaa siitä, että olin rikkonut välimme. Silloin huomasin,
että oli turha jatkaa. En kirjoittanut hänelle enään.

WANGEL. Etkä enään kuullut hänestä mitään?

ELLIDA. Kuulin. Sain vielä kolme kirjettä senjälkeen. Toisen hän
kirjoitti Kaliforniasta, toisen Kiinasta. Hänen kaikkein viimeinen
kirjeensä oli Australiasta. Silloin hän sanoi menevänsä kultakentille.
Vaan sen jälkeen en ole kuullut hänestä mitään.

WANGEL. Sillä miehellä on ollut kummallinen valta sinuun, Ellida.

ELLIDA. Oi on, on! Hän on kammottava ihminen!

WANGEL. Sinä et saa enään ajatella häntä. Et koskaan! Kuuletko, rakas,
rakas Ellida! Lupaa se minulle. Nyt me koetamme toisenlaista
parannuskeinoa. Siihen tarvitaan raittiimpaa ilmaa kuin on täällä
vuonon pohjassa. Suolaista, karkaisevaa meri-ilmaa, rakkaani! Mitä
siitä arvelet?

ELLIDA. Oi, älä puhu siitä. Heitä se kokonaan mielestäsi! Se ei
kuitenkaan auttaisi minua. Minä tunnen niin hyvin, -- etten saisi
sielläkään sitä mielestäni karkoitetuksi.

WANGEL. Mitä, armaani? -- mitä sinä oikeastaan tarkoitat?

ELLIDA. Sitä kammottavaa, sitä käsittämätöntä voimaa, joka minun
sieluani hallitsee --

WANGEL. Mutta sinähän olet jo vapautunut siitä. Silloin kun teit lopun
siitä suhteesta. Kaikkihan on iäksi ohi.

ELLIDA (Hypähtää paikaltaan.) Ei, se se juuri on kauheata! Se ei ole
ohi.

WANGEL. Eikö?

ELLIDA. Ei, Wangel, -- se ei ole ohi! Minä pelkään, ettei se
milloinkaan mene ohi. Ei koko elämässäni!

WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Tarkoitatko, ettet syvimmässä
sydämessäsi koskaan ole voinut unhoittaa tuota vierasta miestä?

ELLIDA. Minä olin jo unhoittanut hänet. Mutta sitten tuntui kuin hän
olisi tullut takaisin.

WANGEL. Onko siitä kauvan?

ELLIDA. Noin kolme vuotta. Taikka vähän enemmän. Silloin kun odotin
lasta.

WANGEL. Ah silloin! Niin Ellida, nyt minulle alkaa selvitä yksi ja
toinen seikka.

ELLIDA. Sinä erehdyt, ystäväni. Sitä mikä minuun on tullut -- oh,
pelkään ettei sitä kukaan voi milloinkaan selittää.

WANGEL (Katsoo surullisesti häneen.) Minun luonani olet sinä elänyt
kolme pitkää vuotta ja ajatuksissasi rakastanut toista miestä! Toista!
Et minua, -- vaan toista!

ELLIDA. Sinä erehdyt. Minä en rakasta ketään muuta kuin sinua.

WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Minkätähden et siis koko tänä aikana
ole tahtonut elää minun kanssani yhdessä, vaimonani?

ELLIDA. Minä en uskalla sen kammon tähden, joka tuosta tuntemattomasta
miehestä virtaa.

WANGEL. Kammon?

ELLIDA. Niin, kammon. Semmoisen selittämättömän kauhun, jommoista vain
meri voi luoda. Sillä tiedä, Wangel, nyt tahdon kertoa... (Kaupungin
nuorisoa, palaten takaisin vasemmalta; tervehtivät ja menevät oikealle.
Nuorten joukossa Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand.)

BOLETTE (Ohitse mennessään.) Kas! Vieläkö te istutte täällä ylhäällä?

ELLIDA. Täällä on niin raitista ja vilpoisaa.

ARNHOLM. Me puolestamme aiomme alas tanssimaan.

WANGEL. Hyvä, hyvä. Me tulemme kohta jälestä.

HILDE. Hyvästi siksi aikaa.

ELLIDA. Herra Lyngstrand, odottakaa hetkinen (Lyngstrand pysähtyy.
Arnholm, Bolette ja Hilde menevät oikealle.)

ELLIDA (Lyngstrandille.) Aiotteko tekin tanssia?

LYNGSTRAND. En, rouva. En tiedä uskallanko.

ELLIDA. Parasta, että olette varovainen. Sillä teidän rintanne --
ettehän ole siitä vammasta vielä parantunut.

LYNGSTRAND. En oikein

ELLIDA (Vähän viivytellen.) Kuinka kauvan siitä matkasta nyt onkaan?

LYNGSTRAND. Siitä, jolla sain tämän vamman?

ELLIDA. Niin. Siitä matkasta, josta puhuitte aamupäivällä.

LYNGSTRAND. Oh, siitä on kai suunnilleen... Odottakaapas -- niin, siitä
on nyt runsaasti kolme vuotta.

ELLIDA. Kolme vuotta siis.

LYNGSTRAND. Taikka vähän enemmän. Sillä Amerikasta lähdimme
helmikuussa. Ja sitten jouduimme haaksirikkoon maaliskuussa. Juuri
päiväntasauksen myrskyissä se tapahtui.

ELLIDA (Katsoo Wangeliin.) Siis juuri samaan aikaan, jolloin --

WANGEL. Mutta, rakas Ellida --?

ELLIDA. Niin, minä en tahdo enään pidättää teitä, herra Lyngstrand.
Menkää nyt, mutta älkää vaan tanssiko.

LYNGSTRAND. En. Minä vaan katselen syrjästä. (Menee oikealle.)

WANGEL. Rakas Ellida, -- miksi kyselit häneltä tuosta matkasta?

ELLIDA. Johnston on ollut samassa laivassa. Siitä olen aivan varma.

WANGEL. Mistä sen päätät?

ELLIDA (Vastaamatta hänelle.) Hän oli matkalla saanut tietää, että minä
olin mennyt toiselle miehelle, hänen poissaollessaan. Ja silloin --
sillä samalla hetkellä se minut valtasi.

WANGEL. Se kammo?

ELLIDA. Niin. Minä voin yht'äkkiä nähdä hänet ilmielävänä edessäni.
Tahi oikeammin noin vähän syrjässä. Sillä hän ei koskaan katso minuun.
Hän vain seisoo siinä.

WANGEL. Minkälaiselta hän sinusta näyttää?

ELLIDA. Sellaiselta kuiq, hänet viimeksi näin.

WANGEL. Kymmenen vuotta sitten?

ELLIDA. Niin. Tuolla Bratthammerissa. Kaikkein selvimmin näen hänen
rintaneulansa, suuri sinivalkoinen helmi keskessä. Se helmi on kuin
kuolleen kalan silmä. Ja se ikäänkuin tuijottaa minuun.

WANGEL. Jumalan tähden, Ellida, sinä olet sairaampi kuin luulinkaan.
Sairaampi kuin itse tiedätkään.

ELLIDA. Niin, niin, auta minua, jos voit! Sillä minä tunnen, että se
kiristyy yhä tiukemmalle minun ympärini.

WANGEL. Ja tuossa tilassa olet elänyt kokonaista kolme vuotta. Kärsinyt
salaisia tuskiasi, uskomatta niitä minulle.

ELLIDA. Enhän minä voinut puhua. En -- ennenkuin nyt, kun se oli
välttämätöntä -- sinun itsesi tähden. Jos olisin uskonut sinulle kaiken
tämän, -- silloinhan minun olisi pitänyt selittää sinulle sekin -- se
selittämätön.

WANGEL. Selittämätön?

ELLIDA (Torjuen.) Ei, ei, ei! Älä kysy enempää! Yksi ainoa asia vielä.
Ja sitten ei enään sanaakaan. Wangel, -- kuinka voimme selittää tuon
ilmiön lapsen silmissä --?

WANGEL. Rakkahin Ellida, vakuutan, että se oli vain sinun
mielikuvitteluasi. Lapsella oli aivan samanlaiset silmät kuin muillakin
terveillä lapsilla.

ELLIDA. Ei, ei ollut! Ettet sinä sitä huomannut! Lapsen silmät
vaihtoivat väriä meren mukaan. Jos vuono päilyi tyynenä
auringonpaisteessa, olivat sen silmät samanlaiset. Samoin myös
myrskyssä. Oh, minä sen kyllä panin merkille, minä, ettet sinä sitä
huomannutkaan.

WANGEL (Myönnyttäen.) Hm! olkoon niin. Vaan jospa niin olisi ollutkin?
Entä sitten?

ELLIDA (Hiljaa, lähestyen.) Minä olen nähnyt samanlaiset silmät ennen.

WANGEL. Koska? Missä?

ELLIDA. Tuolla Bratthammerissa, kymmenen vuotta sitten.

WANGEL (Peräytyy askeleen.) Mitä tämä --?

ELLIDA (Kuiskaa väristen.) Lapsella oli tuon miehen silmät.

WANGEL (Huudahtaa vaistomaisesti.) Ellida!

ELLIDA (Vääntelee vaikeroiden käsiään.) Nyt ymmärrät, minkä vuoksi minä
en enään koskaan tahdo, -- en enään koskaan saa elää sinun
aviovaimonasi. (Kääntyy nopeasti ja pakenee mäkeä alas oikealle.)

WANGEL (Rientää hänen jälkeensä, huutaa:) Ellida, -- Ellida! Minun
onneton vaimo raukkani!



KOLMAS NÄYTÖS.


Nurkka tohtori Wangelin puutarhasta. Kostea, soinen ja tuuheiden
vanhojen puiden varjostama paikka. Oikealta siintää puoleksi kuivuneen
lammen pinta. Matala, avonainen veräjä eroittaa puutarhan perällä
olevasta polusta ja vuonosta. Taka-alalla tunturien huiput vuonon
toisella puolen. On iltapuoli.

BOLETTE istuu ommellen kivipenkillä vasemmalla. Penkillä on pari kirjaa
ja ompelukoppa.

HILDE ja LYNGSTRAND kulkevat kalastusvehkeet käsissä lammen äyräällä.

HILDE (Viittoo Lyngstrandille.) Hst! Tuolla näkyy olevan muuan aika
karilas!

LYNGSTRAND (Katsoo.) Missä, missä!

HILDE (Osoittaen.) Ettekö näe -- tuolla alhaalla. Ja kas tuolla! Tuoll'
on, hiisi vieköön, vielä toinenkin. (Katsahtaa puiden väliin.) Voi,
voi, -- nyt se tulee säikyttämään ne kaikki tiehensä!

BOLETTE (Katsahtaa työstään.) Kuka tulee?

HILDE. Sinun yliopettajasi, muori kulta!

BOLETTE. Minun --?

HILDE. Niin, minun hän, Herra nähköön, ei koskaan ole ollut.

    (Yliopettaja Arnholm, oikealta, puiden välistä.)

ARNHOLM. Onko lammikkoon ilmestynyt kaloja?

HILDE. On, täällä kähmii muutamia ikivanhoja ruutanoita.

ARNHOLM. Jopa nyt jotakin, vai ovat ne vanhat ruutanat vielä hengissä!

HILDE. Ne ovat sitkeätä sukua. Mutta kyllä me nyt jonkun niistä
nutistamme.

ARNHOLM. Koettaisitte ennemmin onneanne tuolla vuonolla.

LYNGSTRAND. Ei, lammikko -- se tuntuu niinkuin salaperäisemmältä.

HILDE. Niin, tämä on jännittävämpää. -- Oletteko nyt ollut uimassa?

ARNHOLM. Olen. Tulen suoraan uimahuoneelta.

HILDE. Te pysyttelitte kai vaan aitauksen sisäpuolella?

ARNHOLM. Niin, enhän minä ole mikään uimamaisteri.

HILDE. Osaatteko kellua selällänne?

ARNHOLM. En.

HILDE. Minä osaan. (Lyngstrandille.) Koetetaanpas onneamme tuolla
toisella puolen.

    (Menevät lammen äyrästä pitkin pois oikealle.)

ARNHOLM (Menee lähemmäksi Bolettea.) Yksinkö te täällä istuskelette
neiti Bolette?

BOLETTE. Yksinhän minä tavallisesti istun.

ARNHOLM. Eikö äitinne ole täällä?

BOLETTE. Ei, hän on luultavasti isän kanssa kävelyllä.

ARNHOLM. Miten hän voi nyt iltapäivällä?

BOLETTE. En oikein tiedä. Unohdin kysyä häneltä.

ARNHOLM. Mitä kirjoja teillä tuossa on?

BOLETTE. Oh, toinen on joku kasvioppi. Ja toinen maantieteellinen
kertomus.

ARNHOLM. Luetteko mielellänne semmoisia kirjoja?

BOLETTE. Luen, kun vaan on aikaa, niin -- Mutta minunhan tulee ennen
kaikkea pitää huolta taloudesta.

ARNHOLM. Eikö äitinne -- äitipuolenne -- eikö hän auta teitä niissä
toimissa?

BOLETTE. Ei, ne ovat minun huolenani. Pitihän minun hoitaa taloutta
niinä kahtena vuonna, jolloin isä oli yksin. Ja sille kannalle asiat
sitte jäivätkin.

ARNHOLM. Mutta yhtä suuri lukuhalu teillä vaan on.

BOLETTE. Niin, minä luen kaikki hyvät kirjat, jotka vaan saan käsiini.
Haluttaahan sitä vähä oppia tuntemaan maailmaa. Sillä täällähän me
elämme niin syrjässä kaikesta, mitä maailmassa on. Niin, melkein
eristettynä.

ARNHOLM. Hyvä Bolette, elkää toki niin sanoko.

BOLETTE. Sanon kyllä. Minusta me emme elä suurin toisella lailla, kuin
ruutanat tuossa lammikossa. Vuono on niillä aivan vieressään ja siinä
kulkevat suuret villit kalaparvet edestakaisin. Mutta siitä eivät nuo
vaivaiset, kesyt, kotikalat saa mitään tietää. Eivät ne koskaan pääse
muitten seuraan.

ARNHOLM. Enkä luule että mereen pääseminen niille olisi edes
terveellistäkään.

BOLETTE. Se olisi minusta jotenkin yhdentekevää.

ARNHOLM. Muuten ettehän voi sanoa, että täällä niin kokonaan ollaan
elämästä erossa. Ainakaan ei kesäisin. Tämähän on tähän vuodenaikaan
kuin jonkunlainen suuren maailman yhtymäpaikka. Melkein keskipiste --
noin ohimennen.

BOLETTE (Hymyilee.) Niin, teidän, joka itse olette täällä noin vaan
ohimennen, teidän on tosiaan helppo tehdä pilaa meistä.

ARNHOLM. Minäkö tekisin pilaa! -- Kuinka te voitte semmoista luulla?

BOLETTE. Tuo kaikki, minkä lausuitte suuren maailman yhtymispaikasta ja
keskipisteestä, sen te olette kuulleet kaupunkilaisilta. Niillä on
tapana puhua semmoista.

ARNHOLM. Totta puhuen olen sen pannut merkille.

BOLETTE. Mutta siinähän ei ole totuutta nimeksikään. Ei meille, jotka
olemme tänne sidotut. Mitä hyötyä meillä siitä on että suuri tuntematon
maailma vaeltaa tästä ohitse, matkustaessaan sydänyön-aurinkoa
katsomaan? Me emme koskaan saa nähdä sydänyönaurinkoa. Ei, me saamme
vaan kiltisti tyytyä elämään täällä ruutanalammikossamme.

ARNHOLM (Istuu hänen viereensä.) Sanokaapas, hyvä Bolette, -- eikö
teidän mielenne ikävöi jotain -- jotain määrättyä tarkoitan, jotain
jota te täällä kotioloissa olette vailla?

BOLETTE. Niin, voi olla...

ARNHOLM. Ja mitä se oikeastaan on? Mitä te täällä kaipaatte?

BOLETTE. Enin päästäkseni matkustamaan.

ARNHOLM. Sitä kaikista enin?

BOLETTE. Ja saada oppia vähä enemmän. Oppia jotain kunnolla ja perin
pohjin.

ARNHOLM. Siihen aikaan, kun minä ohjasin teitä, sanoi isänne usein että
teidän piti saada jatkaa lukujanne.

BOLETTE. Niin, -- niin, isä parka, -- hän sanoo niin paljo. Mutta kun
tosi tulee eteen niin --. Isällä ei ole sitä oikeata tarmoa.

ARNHOLM. Ei, paha kyllä, olette oikeassa. Ei sitä hänessä oikein ole.
Mutta oletteko koskaan puhunut hänen kanssaan asiasta! Oikein vakavasti
ja perinpohjaisesti?

BOLETTE. En, sitä en ole tehnyt.

ARNHOLM. Se teidän pitäisi tehdä. Ennenkuin on liika myöhä, Bolette.
Minkätähden te ette sitä tee?

BOLETTE. Kai siitä syystä, ett'ei minussakaan ole sitä oikeata tarmoa,
luultavasti. Minä tulen varmaankin isääni.

ARNHOLM. Hm, ettekö vaan tuomitse itseänne väärin?

BOLETTE. Sen pahempi, en. Ja sitte on isällä niin vähä aikaa minua ja
minun tulevaisuuttani ajatella. Eikä hänellä siihen ole suurin
haluakaan. Semmoiset asiat hän mieluimmin jättää sikseen, jos vaan voi.
Sillä onhan hänellä kyllin puuhaa Ellidasta --.

ARNHOLM. Kenestä --? Kuinka?

BOLETTE. Tarkoitan että hän ja äitipuoleni -- (Keskeyttäen.) Isällä ja
äidillä on omat asiansa, ymmärrättehän.

ARNHOLM. Sitä parempihan olisi että koettaisitte päästä pois täältä.

BOLETTE. Mutta minusta tuntuu kuitenkin kuin ei minulla olisi oikeutta
siihen. Oikeutta jättää isää.

ARNHOLM. Vaan, hyvä Bolette, kerranhan te kuitenkin sen teette. Siksi
pitäisi teidän mielestäni niin pian kuin mahdollista --

BOLETTE. Niin, ei kai ole muuta neuvoa. Täytyyhän minun ajatella
itseänikin. Etsiä jokin asema elämässä --. Kun isä kerran kuolee, eihän
minulla ole ketään, kehen turvautua. -- Mutta, isä parka, minä pelkään
niin lähteä hänen luotaan.

ARNHOLM. Pelkäätte --?

BOLETTE. Niin, isän tähden.

ARNHOLM. Mutta, hyvänen aika, entä äitipuolenne? Jäähän hän isänne luo.

BOLETTE. Niin, niinpä kyllä. Mutta hän ei kelpaa kaikkeen siihen, johon
äiti oli kuin luotu. On niin paljon asioita, joita tämä ei näe. Tai,
joita hän ehkä ei tahdo nähdä, -- tai joista hän ei välitä. En tiedä
mikä niistä on oikeampi.

ARNHOLM. Hm, luulen ymmärtäväni mitä tarkoitatte.

BOLETTE. Isä parka, -- hän on heikko muutamissa asioissa. Olette kai
itsekin sen huomannut. Työkään ei riitä täyttämään koko hänen aikaansa.
Lisäksi se, että hänellä on vaimo, joka ei voi häntä yhtään tukea. --
Siihen hän on tosin itsekin syypää.

ARNHOLM. Miten niin luulette?

BOLETTE. Isä tahtoo aina nähdä ihmiset iloisina ympärillään. Kodissa
pitää olla päivänpaistetta ja tyytyväisyyttä, sanoo hän. Siksi pelkään,
että isä hänelle -- äidille antaa lääkettä, joka ajan pitkään on
vahingoksi.

ARNHOLM. Niinkö todella arvelette.

BOLETTE. Minä en saa sitä ajatusta päästäni. Sillä äiti on toisinaan
niin omituinen. (Kiivaasti.) Mutta eikö olekin väärin, että minun koko
ikäni pitää pysyä kotona. Eihän minusta sittekään ole suurta apua
isälle. Ja onhan minulla velvollisuuksia itseänikin kohtaan.

ARNHOLM. Tiedättekö, Bolette, -- tästä asiasta meidän kahden täytyy
puhua tarkemmin.

BOLETTE. Ei se varmaankaan siitä parane. Minä olen kai sittenkin luotu
jäämään tänne ruutanalammikkoon, luulen.

ARNHOLM. Ette suinkaan. Kaikki riippuu teistä itsestänne.

BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin?

ARNHOLM. Niin, uskokaa minua. Asia on kokonaan teidän omassa
vallassanne.

BOLETTE. Oi, jospa minä todella voisin --. Tahdotteko te kenties puhua
minun puolestani isälle?

ARNHOLM. Tahdon senkin tehdä. Mutta ennen muuta tahdon avomielisesti ja
peittelemättä puhua teidän kanssanne, rakas Bolette (Katsoo
vasemmalle.) Hys! Älkää antako muiden huomata mitään. Palataan toiste
tähän.

    (Ellida tulee vasemmalta. Hän on hatutta päin, suuri huivi vaan
    heitettynä hartioille.)

ELLIDA (Levottomalla vilkkaudella.) Täällä tuntuu hyvältä! Täällä on
suloista!

ARNHOLM (Nousee.) Oletteko ollut kävelemässä?

ELLIDA. Olen, pitkän, pitkän ihanan matkan kävelimme Wangelin kanssa.
Ja nyt me menemme purjehtimaan.

BOLETTE. Etkö tahdo istua?

ELLIDA. Kiitoksia, en. Ei istua.

BOLETTE (Siirtyy penkille.) Tässä on hyvää tilaa.

ELLIDA (Kävelee edestakaisin.) Ei, ei, ei, ei istua. Ei istua.

ARNHOLM. Se kävelymatka teki teille varmaan hyvää. Te näytätte niin
reipastuneelta.

ELLIDA. Oo, minun on niin ihmeen hyvä olla. Tunnen itseni niin
sanomattoman onnelliseksi! Niin varmaksi! Niin turvalliseksi -- (Katsoo
vasemmalle.) Mikä suuri laiva tuolla höyryää?

BOLETTE (Nousee ja katsoo sinnepäin.) Se on varmaan se suuri
englantilainen.

ARNHOLM. Se lähenee ankkuripaikkaa. Pysähtyykö se tavallisesti tähän?

BOLETTE. Vain puoleksi tunniksi. Se jatkaa sisävuonoon.

ELLIDA. Ja sitten merelle takaisin -- huomenna. Ulos aavalle ulapalle.
Ja pois yli meren. Ajatelkaas, -- kunpa pääsisi mukaan! Oi, kun
pääsisi! Kun vaan pääsisi!

ARNHOLM. Ettekö koskaan ole tehnyt pitempää merimatkaa, rouva Wangel?

ELLIDA. En koskaan. Vain tuommoisia pikku retkiä täällä vuonoissa.

BOLETTE (Huoaten.) Niin, niin, me saamme tyytyä maakamaraan.

ARNHOLM. No, maakamarallehan me varsinaisesti kuulummekin.

ELLIDA. Ei, minä en usko, että me siihen kuulumme.

ARNHOLM. Emmekö kuulu maahan?

ELLIDA. Emme. Luulen että jos ihmiset alusta alkaen olisivat tottuneet
elämään merellä, -- tai ehkä meressä -- niin olisimme nyt paljoa
täydellisenipiä kuin olemme. Sekä parempia että onnellisempia.

ARNHOLM. Niinkö todella luulette?

ELLIDA. Emmeköhän vaan olisikin, arvelen. Olen monta, monta kertaa
puhunut Wangelin kanssa tästä --

ARNHOLM. Ja hän --?

ELLIDA. Hän arvelee, että minä ehkä olen oikeassa.

ARNHOLM (Laskien leikkiä.) No, olkoon menneeksi! Mutta tehty kun tehty.
Me olemme siis auttamattomasti joutuneet väärälle tolalle ja
kehittyneet maamyyriksi emmekä vesieläimiksi. Ja nyt jo ainakin lienee
liian myöhäistä korjata se erehdys.

ELLIDA. Se mitä sanotte, on surullinen totuus. Ja luulen että ihmiset
aavistavat sen itsekin. Että joku hämärä tunto siitä kalvaa heidän
sieluaan ikäänkuin salainen katumus ja suru. Uskokaa minua, siinä on
syvin syy ihmisten raskasmielisyyteen. Niin, -- uskokaa minua.

ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, minusta tuntuu kuin eivät ihmiset
niin pahoin raskasmielisiä olisikaan. Päinvastoin näyttää elämä
useimmille olevan kevyt ja valoisa ja kuluvan suurena hiljaisena
itsetiedottomana ilona.

ELLIDA. Ei suinkaan. Se ilo -- se on aivan samanlaista kuin meidän
ilomme pitkästä valoisasta kesäpäivästä. Sitäkin seuraa aina ajatus
tulevasta pimeyden ajasta. Ja se ajatus luo varjon ihmis-iloon --
samoin kuin pilvenhattara vuonoon. Äsken se vielä päilyi kirkkaana ja
sinisenä. Ja sitte yht'äkkiä --

BOLETTE. Sinun ei pitäisi nyt antautua noin surullisiin ajatuksiin.
Olithan juuri niin iloinen ja reipas --

ELLIDA. Niin, niin, olinhan minä. Ooh, tämä, tämä, -- tyhmäähän se on.
(Katselee levottomasti ympärilleen.) Kunpa Wangel nyt vaan tulisi. Hän
sanoi niin varmasti tulevansa. Mutta ei häntä kumminkaan kuulu. Hän on
varmaankin unohtanut. Ooh, rakas Arnholm, ettekö te koettaisi saada
häntä käsiinne?

ARNHOLM. Mielelläni.

ELLIDA. Sanokaa, että hänen pitää tulla heti. Sillä nyt minä en näe
häntä --

ARNHOLM. Ette näe --?

ELLIDA. Te ette minua ymmärrä. Kun hän on poissa, en toisinaan voi
muistaa hänen ulkomuotoaan. Ja silloin tuntuu kuin olisin hänet
kadottanut. -- Se on niin kauhean tuskallista. Mutta menkää nyt!
(Ellida kulkee lammikon äyräällä sinne tänne.)

BOLETTE (Arnholmille.) Minä tulen kanssanne. Ettehän te osaa --

ARNHOLM. Mitä vielä. Kyllä minä --

BOLETTE (Puoliääneen.) Ei, ei, minä olen niin levoton. Pelkään hänen
menneen höyrylaivalle.

ARNHOLM. Pelkäätte?

BOLETTE. Niin, hänellä on tapana käydä katsomassa onko matkustajien
joukossa tuttuja. Ja sitten siellä laivalla on ravintola --

ARNHOLM. Ah! niin. Tulkaa siis neiti. (Arnholm ja Bolette menevät
vasemmalle.)

    (Ellida seisoo hetkisen tuijottaen lammikkoon. Vähä väliä hän
    puhelee hiljaa ja katkonaisesti itsekseen. Aidan takana olevaa
    polkua pitkin tulee vasemmalta outo, matkapukuinen mies.
    Hänellä on tuuhea punertava tukka ja parta. Skottilaislakki
    päässä ja matkalaukku riippuen hihnassa olkapäältä.)

TUNTEMATON (Kulkee hitaasti aidan vierustaa ja katselee puutarhaan.
Huomatessaan Ellidan seisahtuu hän, katselee herkeämättä ja tutkivasti
häneen ja lausuu puoliääneen.) Hyvää iltaa Ellida!

ELLIDA (Kääntyy ja huudahtaa.) Oi, rakkahin, -- tuletko vihdoin!

TUNTEMATON. Minä tulen vihdoin.

ELLIDA (Katsoo hämmästyneenä ja pelokkaasti häneen.) Kuka te olette?
Ketä te täältä etsitte?

TUNTEMATON. Sinä sen kyllä tiedät.

ELLIDA (Säpsähtää.) Mitä tämä merkitsee? Miten te minua puhuttelette!
Ketä te haette?

TUNTEMATON. Haen sinua.

ELLIDA (Kauhistuneena.) Ah --! (tuijottaa häneen, horjuu taapäin ja
huudahtaa puoleksi tukahutetulla äänellä.) Nuo silmät! -- silmät!

TUNTEMATON. No -- tunnetko minut vihdoinkin? Minä tunsin sinut heti,
Ellida.

ELLIDA. Ah silmät! Älkää katsoko minuun noin! Minä huudan apua!

TUNTEMATON. Vaiti. Älä pelkää. Enhän minä sinulle mitään tee.

ELLIDA (Pitää kättä silmillään.) Älkää katsoko minuun noin, sanon minä!

TUNTEMATON (Nojaa käsivartensa aitaan.) Minä tulin tuossa
englantilaisessa laivassa.

ELLIDA (Katsahtaa häneen arasti.) Mitä te minusta tahdotte?

TUNTEMATON. Minähän lupasin palata niin pian kuin voisin --

ELLIDA. Lähtekää, lähtekää! Älkää palatko koskaan -- koskaan enään
tänne! Minähän kirjoitin teille, että kaikki meidän välillämme on
lopussa. Kaikki! Tehän tiedätte sen!

TUNTEMATON (Levollisesti, vastaamalla edelliseen.) Olisin tullut
ennemminkin luoksesi. Mutta en voinut. Nyt vihdoin voin. Ja tässä minä
nyt olen, Ellida.

ELLIDA. Mitä te minusta tahdotte? Mitä te aiotte? Mitä varten olette
tullut tänne?

TUNTEMATON. Tiedäthän, että olen tullut sinua noutamaan.

ELLIDA (Peräytyy peloissaan.) Minua noutamaan? Aiotteko ottaa minut
myötänne!

TUNTEMATON. Aion, tietysti.

ELLIDA. Mutta ettekö tiedä, että minä olen naimisissa!

TUNTEMATON. Tiedän kyllä.

ELLIDA. Ja kuitenkin --! Kuitenkin tulette -- noutamaan minua!

TUNTEMATON. Niin, tietysti noutamaan.

ELLIDA (Tarttuu molemmin käsin päähänsä.) Oi, tätä kammottavaa -- --
kammottavaa --

TUNTEMATON. Etkö tahdo seurata minua?

ELLIDA (Hurjasti.) Älkää katsoko minuun noin!

TUNTEMATON. Kysyn, etkö tahdo?

ELLIDA. En, en, en! Minä en tahdo. En koskaan, koskaan! Minä en tahdo,
sanon minä. Minä en voi enkä tahdo! (Hiljemmin.) Enkä minä uskalla.

TUNTEMATON (Kiipee aidan yli puutarhaan.) No niin Ellida, -- sitten
sanon sinulle vain yhden asian, ennenkuin lähden.

ELLIDA (Koettaa paeta, mutta ei voi. Seisoo kauhusta jäykkänä ja
nojautuu puun runkoon.) Älkää koskeko minuun! Älkää tulko minua
lähemmäksi! Ei lähemmäksi! Älkää koskeko minuun, sanon minä!

TUNTEMATON (Varovasti astuen pari askelta häntä kohti.) Sinä et saa
noin pelätä minua, Ellida.

ELLIDA (Peittää silmänsä käsillään.) Älkää katsoko minuun noin!

TUNTEMATON. Älä vaan pelkää. Älä pelkää.

    (Tohtori Wangel tulee puutarhasta vasemmalta.)

WANGEL (Puoleksi puiden peitossa.) No, nyt olet saanut kauvan odottaa
minua.

ELLIDA (Syöksyy hänen luokseen, turvautuu hänen käsivarteensa ja
huutaa.) Oi, Wangel, -- pelasta minut! Pelasta minut, -- jos voit!

WANGEL. Ellida, -- mitä Jumalan nimessä --!

ELLIDA. Pelasta minut Wangel! Etkö näe häntä? Tuolla hän seisoo!

WANGEL (Katsoo sinnepäin.) Tuo mies tuolla? (Menee lähemmäksi.) Pyydän
kysyä -- kuka te olette? Ja minkä tähden olette tullut tänne
puutarhaan?

TUNTEMATON (Osoittaa päännyökkäyksellä Ellidaa.) Minä tahdon puhutella
häntä tuossa.

WANGEL. Vai niin. Te kai se sitten olittekin --? (Ellidalle.) Muuan
tuntematon mies kuuluu käyneen sinua kysymässä.

TUNTEMATON. Niin, minä se olin.

WANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? (Kääntyy.) Tunnetko
hänet, Ellida?

ELLIDA (Hiljaa väännellen käsiään.) Oi, tunnenko! Tunnen, tunnen,
tunnen!

WANGEL (Pikaisesti.) No!

ELLIDA. Oi, hänhän se on, Wangel! Hän itse! Hän, tiedäthän sinä --
hän --!

WANGEL. Mitä! Mitä sanotkaan! (Kääntyy.) Oletteko te se Johnston, joka
kerran --

TUNTEMATON. Voittehan sanoa minua Johnstoniksi. Sama minusta. Muuten se
ei ole minun nimeni.

WANGEL. Eikö ole?

TUNTEMATON. Ei, ei enään.

WANGEL. Ja mitä te minun vaimostani tahdotte? Sillä kai tiedätte, että
majakkamestarin tytär jo kauvan on ollut naimisissa. Ja kenen kanssa,
sen kai myös tiedätte.

TUNTEMATON. Sen olen tiennyt jo neljättä vuotta.

ELLIDA (Jännittyneenä.) Kuinka te sen saitte tietää?

TUNTEMATON. Olin matkalla sinun luoksesi. Silloin sain käsiini vanhan
sanomalehden. Se oli tämänpuolen lehtiä. Ja siitä luin että sinut oli
vihitty.

ELLIDA (Katselee eteensä.) Vihitty. -- Siis se se oli --?

TUNTEMATON. Se koski minuun niin kummasti. Sillä se mitä silloin niillä
sormuksilla -- olihan sekin vihkimys, Ellida.

ELLIDA (Peittää kasvonsa käsillään.) Oih!

WANGEL. Kuinka te uskallatte --!

TUNTEMATON. Olitko sinä unohtanut sen?

ELLIDA (Tuntee hänen katseensa ja puhkee sanomaan.) Älkää katsoko
minuun noin!

WANGEL (Asettuu tuntemattoman miehen eteen.) Teidän täytyy puhutella
minua eikä häntä. Siis, lyhyesti, -- kun nyt tiedätte asianlaidan, --
mitä teillä siis oikeastaan on täällä tekemistä! Mitä varten tulette
tapaamaan minun vaimoani?

TUNTEMATON. Olin luvannut Ellidalle tulla hänen luokseen, niin pian
kuin voisin.

WANGEL. Ellidalle --! Joko taas!

TUNTEMATON. Ja Ellida lupasi vahvasti odottaa minua siksi kunnes
jälleen palaan.

WANGEL. Kuulen, että puhuttelette vaimoani ristimänimeltä. Sellaiset
tuttavallisuudet eivät ole tapana täällä meillä.

TUNTEMATON. Sen kyllä tiedän. Mutta kun hän nyt etukädessä on minun --

WANGEL. Teidän? Yhä vielä --!

ELLIDA (Peräytyy Wangelin taa.) Ooh --! Hän ei luovu minusta koskaan!

WANGEL. Teidän! Sanotteko että hän on teidän?

TUNTEMATON. Onko hän kertonut teille mitään kahdesta sormuksesta? Minun
sormuksestani ja Ellidan sormuksesta?

WANGEL. On. Vaan entä sitten. Tekihän vaimoni myöhemmin kaikesta lopun.
Olettehan saanut hänen kirjeensä. Siis tiedätte sen itse.

TUNTEMATON. Sekä Ellida että minä olimme yksimieliset siitä, että se,
mitä sormuksilla tehtiin, oli arvoltaan ja merkitykseltään vihkimys.

ELLIDA. Mutta minä en tahdo, kuulettehan sen! En iki päivinä minä enään
tahdo tietää teistä! Älkää katsoko minuun noin! Minä en tahdo, sanon
minä!

WANGEL. Te liette päästä sekaisin, jos luulette voivanne puhua
oikeuksistanne moisten lapsellisuuksien perusteella.

TUNTEMATON. Se on totta. Oikeutta -- siinä merkityksessä, kuin te
tarkoitatte -- sitä minulla ei ole.

WANGEL. Mutta mitä te sitten tarkoitatte? Ettehän toki luule
väkivallalla voivanne riistää häntä minulta! Vasten hänen omaa
tahtoansa.

TUNTEMATON. En, mitä hyötyä siitä olisi? Jos Ellida tahtoo minua
seurata, täytyy hänen lähteä vapaaehtoisesti.

ELLIDA (Säpsähtäen, huudahtaa.) Vapaaehtoisesti --!

WANGEL. Ja semmoista voitte luulla --!

ELLIDA (Itsekseen.) Vapaaehtoisesti --!

WANGEL. Te olette hourupäinen. Menkää tiehenne. Meillä ei ole teidän
kanssanne mitään tekemistä.

TUNTEMATON (Katsoen kelloonsa.) Minun on kohta oltava laivassa taas
(Astuu askeleen lähemmäksi.) Niin, niin, Ellida, -- nyt olen siis
tehnyt velvollisuuteni. (Vielä lähemmäksi.) Minä olen pitänyt
lupauksen, jonka sinulle annoin!

ELLIDA (Rukoillen, väistyy sivulle.) Oi, älkää koskeko minuun!

TUNTEMATON. Ja nyt saat miettimisaikaa huomis-yöhön --

WANGEL. Tässä ei ole mitään mietittävää. Suorikaa tiehenne täältä.

TUNTEMATON (Yhä vaan Ellidalle.) Nyt menen laivassa sisävuonoon.
Huomis-yönä palaan ja silloin poikkeen taas luoksesi. Sinun täytyy
odottaa minua täällä puutarhassa. Sillä tahdon mieluimmin suorittaa
asian kahden sinun kanssasi, ymmärräthän.

ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Kuulitko, Wangel!

WANGEL. Ole huoleti. Sen käynnin me kyllä estämme.

TUNTEMATON. Hyvästi siksi, Ellida. Huomis-yönä siis!

ELLIDA (Rukoillen.) Oi, ei, ei, -- älkää tulko huomisyönä! Älkää
palatko enään koskaan!

TUNTEMATON. Ja jos siihen mennessä suostut seuraamaan minua meren
toiselle puolen --

ELLIDA. Oi, älkää katsoko minuun noin!

TUNTEMATON. Tarkoitan vaan että jos, niin tulee sinun olla
matkakunnossa.

WANGEL. Mene sisään, Ellida.

ELLIDA. Minä en voi. Oi, auta minua! Pelasta minut, Wangel!

TUNTEMATON. Ajattele tarkoin, Ellida. Ellet huomenna seuraa minua, on
kaikki lopussa.

ELLIDA (Katsoo vavisten häneen.) Onko kaikki silloin lopussa
ainiaaksi --?

TUNTEMATON (Nyökäten.) Sitten ei sitä enään koskaan voi korjata,
Ellida. Minä en enään milloinkaan palaa näille maille. Et enään koskaan
näe minua. Etkä milloinkaan kuule minusta. Silloin olen sinulta
kuollut, kadonnut ainiaaksi.

ELLIDA (Hengittää levottomasti.) Oh --!

TUNTEMATON. Ajattele siis tarkoin, mitä teet. Hyvästi (Menee pois,
nousee yli aidan, seisahtuu ja lausuu:) Niin, Ellida -- laittaudu
matkakuntoon huomis-yöksi. Sillä silloin tulen sinua noutamaan. (Menee
hitaasti ja tyynesti polkua pitkin oikealle.)

ELLIDA (Katselee hetkisen hänen jälkeensä.) Vapaaehtoisesti, hän sanoi!
Ajattele, -- hän sanoi, että minun vapaaehtoisesti pitää seurata häntä.

WANGEL. Ole vaan rauhassa. Nythän hän on mennyt. Ja sinä et näe häntä
enään koskaan.

ELLIDA. Oi, kuinka voit niin sanoa? Tuleehan hän taas huomis-yönä.

WANGEL. Antaa hänen tulla. Mutta sinua hän ei ainakaan enää tapaa.

ELLIDA (Pudistaa päätään.) Oi, Wangel, älä luule, että voit estää
häntä.

WANGEL. Sen voin, ystäväni, -- luota vaan minuun.

ELLIDA (Mietteissään, kuulematta häntä.) Kun hän nyt on ollut täällä --
huomis-yönä --? Ja kun hän sitten on mennyt laivassa yli valtameren --?

WANGEL. Niin, mitä sitten?

ELLIDA. Sitten hän ei enään koskaan -- koskaan palanne?

WANGEL. Ei, rakas Ellida, siitä voit olla aivan varma. Mitä hän täällä
tekisi tämän jälkeen? Nythän hän sinun omasta suustasi on kuullut, että
sinä et tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Sitenhän siitä
on päästy.

ELLIDA (Itsekseen.) Huomenna siis. Tai ei enään koskaan.

WANGEL. Ja jos hänen päähänsä pistäisi tulla uudelleen tänne --

ELLIDA (Jännittyneenä.) Mitä sitten?

WANGEL. Onhan meidän vallassamme tehdä hänet vahingottomaksi.

ELLIDA. Oi, älä luule sitä.

WANGEL. Se on vallassamme, sanon. Ellet muuten pääse hänestä rauhaan,
toimitetaan mies tilille kapteeninsa murhasta.

ELLIDA (Kiivaasti.) Ei, ei, ei! Ei koskaan! Me emme tiedä mitään
kapteenin murhasta! Emme yhtään mitään!

WANGEL. Emmekö tiedä! Onhan hän itse tunnustanut sinulle rikoksensa.

ELLIDA. Ei, ei sanaakaan siitä! Jos sinä annat ilmi jotain, kiellän
minä kaikki. Häntä ei saa teljetä vankilaan. Hän kuuluu aavalle
merelle. Ulapalla on hänen kotinsa.

WANGEL (Katsoo häneen ja sanoo hitaasti.) Ah, Ellida, -- Ellida. --

ELLIDA (Kietoutuu rajusti häneen.) Oi, rakas, uskollinen, -- vapahda
minut siitä miehestä!

WANGEL (Irroittaa itsensä hiljaa.) Tule, tule kanssani!

    (Lyngstrand ja Hilde kalastusvehkeineen tulevat oikealta
    pitkin lammikon rantaa.)

LYNGSTRAND (Menee reippaasti Ellidan luo.) No nyt, rouva, nyt saatte
kuulla kummia.

WANGEL. Mitä se on?

LYNGSTRAND. Ajatelkaas, -- me olemme nähneet amerikkalaisen!

WANGEL. Amerikkalaisen?

HILDE. Niin, minäkin näin hänet.

LYNGSTRAND. Hän kulki tuota puutarhan takaista tietä ja meni siihen
suureen englantilaiseen laivaan.

WANGEL. Mistä te sen miehen tunnette?

LYNGSTRAND. Olemme olleet merimiehinä samassa laivassa. Luulin hänet
varmasti hukkuneeksi ja nyt hän onkin ilmielävä.

WANGEL. Tiedättekö hänestä mitään tarkemmin?

LYNGSTRAND. En. Mutta hän on varmaan tullut kostamaan vaimonsa
uskottomuutta.

WANGEL. Mitä te sanotte?

HILDE. Lyngstrand aikoo käyttää häntä erääseen taideteokseen.

WANGEL. Minä en käsitä tästä sanaakaan.

ELLIDA. Kerron sen toiste sinulle.

    (Arnholm ja Bolette tulevat vasemmalta aidan takaista polkua.)

BOLETTE (Tulee puutarhaan.) Tulkaa katsomaan! Nyt se suuri
englantilainen laiva lähtee sisävuonoon.

    (Suuri höyrylaiva liukuu hitaasti ohi vähän matkan päässä.)

LYNGSTRAND (Hiidelle puutarhan portin luona.) Ensi yönä hän varmaan
tulee vaimoansa hakemaan.

HILDE (Nyökäyttäen.) Uskotonta merimiesvaimoansa -- niin.

LYNGSTRAND. Ajatelkaas, -- sydänyön aikaan.

HILDE. Minusta siitä pitäisi tulla jotain jännittävää.

ELLIDA (Katselee laivan jälkeen.) Huomenna siis --

WANGEL. Eikä sitten koskaan enään.

ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Oi, Wangel, -- varjele minua omalta
itseltäni.

WANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida! Minä aavistan, -- tämän
takana on jotain muuta.

ELLIDA. Tenho siinä on.

WANGEL. Tenho --?

ELLIDA. Se mies on kuin meri.

    (Menee hitaasti ja mietteissään puutarhan halki vasemmalle.
    Wangel kulkee levottomana hänen rinnallaan ja katsoo häneen
    tutkivasti.)



NELJÄS NÄYTÖS.


Tohtori Wangelin sali. Ovi oikealla ja vasemmalla. Perällä kahden
akkunan välissä avoin lasi-ovi verannalle. Sen takaa näkyy osa
puutarhasta. Vasemmalla sohva pöytineen. Oikealla piano ja sen takana
suuri kukkapöytä. Keskellä lattiaa pyöreä pöytä tuolineen. Pöydällä
kukkiva ruusu muiden ruukkukasvien ympäröimänä. Aamupuoli. Sohvassa,
vasemmalla olevan pöydän ääressä istuu Bolette koruompeleineen.

Lyngstrand istuu tuolilla pöydän yläpäässä.

Puutarhassa istuu Bollested maalaamassa. Hilde seisoo vieressä
katsellen hänen työtään.

LYNGSTRAND (Nojaten käsivarsillaan pöytään, istuu hetken ääneti
katsellen Boletten työtä.) Tuollaisen palteen ompeleminen lienee hyvin
vaikeata, neiti Wangel.

BOLETTE. Ei se niin vaikeata ole. Kun vaan on oikein laskenut --

LYNGSTRAND. Laskenut? Pitääkö siinä myös laskea?

BOLETTE. Pitää pisteet. Katsokaa nämä.

LYNGSTRAND. Aivan oikein! Kas vaan! Onhan se melkein kuin jonkunlaista
taidetta. Osaatteko piirtääkin?

BOLETTE. Osaanhan minä mallin mukaan.

LYNGSTRAND. Ettekö muuten?

BOLETTE. En, en muuten --

LYNGSTRAND. No sitten se ei olekaan sentään oikeata taidetta.

BOLETTE. Ei, sehän on vaan tuommoista -- käsityötä.

LYNGSTRAND. Mutta minä luulen, että te ehkä voisitte oppia taidetta.

BOLETTE. Vaikkei minulla ole minkäänlaisia taipumuksia?

LYNGSTRAND. Vaikka. Jos aina saisitte olla jonkun tositaiteilijan
parissa --

BOLETTE. Luuletteko, että voisin oppia sen häneltä?

LYNGSTRAND. Oppia, noin tavallisessa merkityksessä -- ei. Mutta luulen,
että se vähitellen tarttuisi teihin. Ikäänkuin jonkun ihmeen kautta,
neiti Wangel.

BOLETTE. Sepä olisi kummallista.

LYNGSTRAND (Hetken perästä.) Oletteko ajatellut koskaan --? Tarkoitan
oletteko noin syvemmälti ja vakavasti ajatellut avioliiton luonnetta,
neiti?

BOLETTE (Katsahtaa häneen.) Avio --? En.

LYNGSTRAND. Minä olen.

BOLETTE. Vai niin? Oletteko?

LYNGSTRAND. Olen niinkin -- minä ajattelen usein semmoisia asioita.
Enin avioliittoa. Ja olenhan minä siitä lukenutkin kirjoista. Minä
luulen, että avioliitto oikeastaan on eräänlainen ihme. Kun nainen
siinä voi vähitellen muuttua miehensä kaltaiseksi.

BOLETTE. Omaksuu miehensä harrastukset, sitäkö tarkoitatte?

LYNGSTRAND. Sitä juuri!

BOLETTE. No, entä hänen kykynsä? Hänen taipumuksensa ja lahjansa?

LYNGSTRAND. Hm, niin, -- tahtoisinpa tietää, eikö nekin vaan -- --

BOLETTE. Uskotte siis ehkä, että kaikki mitä mies on lukenut -- tai
ajatellut, -- että sekin voi siirtyä hänen vaimoonsa?

LYNGSTRAND. Niin, se myöskin. Vähitellen. Aivankuin ihmeen kautta.
Mutta minä tiedän kyllä, että semmoista voi tapahtua vaan avioliitossa,
jossa aviopuolisot uskollisesti ja hellästi ovat kiintyneet toisiinsa
ja ovat oikein onnelliset.

BOLETTE. Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että mieskin voisi
noin ikäänkuin sulautua vaimoonsa. Tulla vaimonsa kaltaiseksi,
tarkoitan.

LYNGSTRAND. Mieskö? En, sitä en ole ajatellut.

BOLETTE. Mutta miksei mies yhtä hyvin kuin vaimokin?

LYNGSTRAND. Ei, sillä miehellähän on kutsumus, jota varten hän elää. Ja
se se juuri tekee miehen niin voimakkaaksi ja varmaksi, neiti Wangel.
Hänellä on elämäntehtävä, hänellä.

BOLETTE. Jokaisella miehelläkö?

LYNGSTRAND. Ei jokaisella. Ajattelen nyt etupäässä taiteilijaa.

BOLETTE. Tekeekö teidän mielestänne taiteilija oikein mennessään
naimisiin?

LYNGSTRAND. Tekee, aivan oikein, minun mielestäni. Kun hän löytää
jonkun, jota oikein rakastaa, niin --

BOLETTE. Vaikka niinkin. Minun mielestäni hänen pitäisi elää yksinomaan
taiteensa hyväksi.

LYNGSTRAND. Niin, tietysti hänen pitääkin. Mutta voihan hän silti sen
tehdä, vaikka naikin.

BOLETTE. No, entä nainen?

LYNGSTRAND. Nainen? Mitenkä?

BOLETTE. Se nainen, jonka kanssa hän menee naimisiin. Mitä varten hän
sitten elää?

LYNGSTRAND. Hänenkin tulee elää miehensä taidetta varten. Minun
mielestäni pitäisi naisen tuntea itsensä niin sanomattoman onnelliseksi
siitä.

BOLETTE. Hm -- en oikein tiedä --

LYNGSTRAND. Niin se on, neiti, olkaa varma siitä. Ei ainoastaan kaikki
se kunnia ja arvo, jota hän nauttii miehensä tähden. Sillä se on minun
mielestäni melkein vähemmänarvoista. Mutta se, että hän saa auttaa
miestänsä luomaan, -- että hän voi keventää hänen työtänsä tukemalla
häntä, palvelemalla häntä, hoitelemalla häntä huolellisesti ja
tekemällä hänelle elämän oikein suloiseksi. Sen pitäisi naisesta olla
niin äärettömän ihanaa, minun mielestäni.

BOLETTE. Ooh, te ette tiedä, miten itserakas olette!

LYNGSTRAND. Minäkö itserakas! Hyvä Jumala! Kunpa tuntisitte minua
hiukan paremmin, niin ette -- (Kumartuu lähemmäksi häntä.) Neiti
Wangel, -- kun minä kerran olen poissa -- ja eihän siihen ole enään
pitkälti --

BOLETTE (Katsoo häneen sääliväisesti.) Mutta älkää nyt uskotelko mitään
niin surullista.

LYNGSTRAND. Eihän se oikeastaan niin surullista ole.

BOLETTE. Mitä te sitten tarkoitatte?

LYNGSTRAND. Minähän matkustan kuukauden kuluttua. Ensin täältä. Ja
sitte etelämaihin.

BOLETTE. Ah, niinkö. Niin, niin.

LYNGSTRAND. Tahdotteko silloin muistella minua joskus, neiti?

BOLETTE. Mielelläni.

LYNGSTRAND (Iloisesti.) Lupaatteko sen minulle!

BOLETTE. Lupaan kyllä.

LYNGSTRAND. Pyhästi ja juhlallisesti, neiti Bolette?

BOLETTE. Pyhästi ja juhlallisesti (Toisella äänellä.) Mutta mitä te
sillä oikein tarkoitatte? Eihän se teitä auta mihinkään.

LYNGSTRAND. Kuinka voitte niin sanoa! Minusta olisi niin suloista
tietää, että te täällä kotona askaroitte minua muistellen.

BOLETTE. No, entä sitten?

LYNGSTRAND. Niin, muuta en oikein tiedä --

BOLETTE. En minäkään. Kaikkihan on sitä vastaan. Minä en näe muuta kuin
esteitä.

LYNGSTRAND. Voisihan tapahtua joku ihme. Joku onnenpotkaus tai
semmoinen. Sillä minä uskon että onni minua seuraa.

BOLETTE (Vilkkaasti.) Niin, eikö totta! Tehän uskotte sen!

LYNGSTRAND. Niin, siihen minä lujasti luotan. Ja sitten -- muutaman
vuoden kuluttua -- kun minä palaan kotiin kuuluisana kuvanveistäjänä ja
hyvissä varoissa, terveenä ja kukoistavana --

BOLETTE. Niin, niin! Toivokaamme että niin käy.

LYNGSTRAND. Siitä voitte olla varma. Kunhan vaan ajattelette
uskollisesti ja lämpimästi minua sill'aikaa kun olen kaukana etelän
mailla. Ja senhän olette äsken luvannut.

BOLETTE. Niin olen (Pudistaa päätänsä.) Mutta ei siitä kuitenkaan
mitään hyötyä ole.

LYNGSTRAND. Kyllä, Bolette neiti, ainakin on siitä se hyöty, että siten
edistyy minun taideteokseni paljoa helpommin ja nopeammin.

BOLETTE. Uskotteko sen todella?

LYNGSTRAND. Uskon, minä tunnen sen sisällisesti. Ja minusta sen pitäisi
olla teillekin niin virkistävää -- täällä syrjässä maailmasta -- että
salaisesti tiedätte ikäänkuin auttavanne minua luomistyössä.

BOLETTE (Katsoo häneen.) No, -- mutta te, te puolestanne?

LYNGSTRAND. Minä --?

BOLETTE (Katsoo puutarhaan päin.) Hys! Puhukaamme jostain muusta. Sillä
tuolta tulee yliopettaja.

    (Yliopettaja Arnholm näkyy puutarhassa, tullen vasemmalta.
    Pysähtyy puhelemaan Ballestedin ja Hilden kanssa.)

LYNGSTRAND. Pidättekö te vanhasta opettajastanne, neiti Bolette?

BOLETTE. Pidänkö minä hänestä --?

LYNGSTRAND. Minä tarkoitan miellyttääkö hän teitä?

BOLETTE. Miellyttääpä kyllä. Sillä hän on hyvä ystävänä ja
neuvonantajana. -- Ja hän auttaa aina missä vaan voi.

LYNGSTRAND. Mutta, eikö ole kummallista, ettei hän ole mennyt
naimisiin?

BOLETTE. Onko se teistä niin kummallista?

LYNGSTRAND. On, sillä onhan hän varakas mies, sanotaan.

BOLETTE. Kuuluuhan hän olevan. Hänen ei varmaankaan ole ollut helppo
löytää semmoista, joka hänestä huolisi, luulen.

LYNGSTRAND. Miksi niin?

BOLETTE. Hän on ollut melkein kaikkien nuorten tyttöjen opettajana,
jotka tuntee. Hän sanoo sen itse.

LYNGSTRAND. Mitä se haittaisi?

BOLETTE. Mutta, hyvänen aika, eihän voi mennä opettajansa kanssa
naimisiin!

LYNGSTRAND. Arvelette siis, ettei nuori tyttö voi rakastaa
opettajaansa?

BOLETTE. Ei senjälkeen kun on tullut täysi-ikäiseksi.

LYNGSTRAND. Ei mutta, -- sepä ihme!

BOLETTE (Varoittaen.) So, so, so!

    (Ballested on koonnut kapineensa ja vie ne oikealle puutarhaan.
    Hilde auttaa häntä. Arnholm nousee verannalle ja tulee huoneeseen.)

ARNHOLM. Hyvää huomenta, rakas Bolette. Hyvää huomenta herra -- herra
-- hm! (Näyttää tyytymättömältä ja nyökkää kylmästi Lyngstrandille,
joka nousee ja kumartaa.)

BOLETTE (Menee Arnholmin luo.) Hyvää huomenta, herra yliopettaja.

ARNHOLM. Miten täällä tänään voidaan?

BOLETTE. Kiitoksia, hyvin.

ARNHOLM. Äitipuolenne taitaa taaskin olla kylpemässä?

BOLETTE. Ei, hän on omassa huoneessaan.

ARNHOLM. Voiko hän huonosti?

BOLETTE. En tiedä. Hän on lukinnut ovensa.

ARNHOLM. Hm -- vai niin.

LYNGSTRAND. Rouva Wangel taisi eilen pahasti säikähtyä sitä
amerikkalaista.

ARNHOLM. Mitä te siitä tiedätte?

LYNGSTRAND. Minä kerroin rouvalle, että olin nähnyt hänet ilmielävänä
puutarhan aidan takana.

ARNHOLM. Niinkö.

BOLETTE (Arnholmille.) Te istuitte varmaan isän kanssa myöhään yöhön?

ARNHOLM. Niin, jotenkin myöhään. Me puhuimme vakavista asioista.

BOLETTE. Saitteko tilaisuuden sanoa sanan minunkin puolestani?

ARNHOLM. En, rakas Bolette. En saanut. Hän oli niin syventynyt erääseen
toiseen asiaan.

BOLETTE (Huokaa.) Niin, -- niin hän aina on.

ARNHOLM (Katsoo merkitsevästi häneen.) Mutta tänäänhän me molemmat
keskustelemme tarkemmin siitä asiasta. -- Missä teidän isänne nyt on?
Ehkei hän ole kotona?

BOLETTE. On. Hän on varmaankin konttorissaan. Kyllä minä haen hänet.

ARNHOLM. Ei kiitos. Älkää vaivatko itseänne. Minä menen mieluummin
hänen luokseen.

BOLETTE (Kuulostaa vasemmalle päin.) Odottakaa herra yliopettaja.
Luulen, että isä tuleekin tuolta portaista. Aivan oikein. Hän on
varmaankin ollut häntä katsomassa.

    (Tohtori Wangel tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)

WANGEL (Ojentaa Arnholmille kätensä.) Rakas ystävä, -- oletteko jo
täällä? Sepä hyvä että tulitte näin varhain. Sillä tahtoisin mielelläni
vielä puhua kanssanne.

BOLETTE (Lyngstrandille.) Menemmekö me puutarhaan Hilden luo?

LYNGSTRAND. Kernaasti minun puolestani, neiti (Hän ja Bolette menevät
alas puutarhaan ja sieltä ulos puiden välitse.)

ARNHOLM (Seuraa heitä katseillaan, kääntyy Wangeliin.) Tunnetteko
lähemmin tuota nuorta miestä?

WANGEL. En, en lainkaan.

ARNHOLM. Minusta ei ole hyvä, että hän niin paljon seurustelee
tyttärienne kanssa.

WANGEL. Seurusteleeko hän? En ole sitä niin pannut merkille.

ARNHOLM. Sitä teidän minun mielestäni tulisi pitää hiukan silmällä.

WANGEL. Kyllä niin, olette oikeassa. Mutta Jumala paratkoon, mitä on
minun miesparan tekeminen? Tytöt ovat nyt kerran tottuneet itse
pitämään huolen itsestään. Eivätkä he kärsi muistutuksia minulta eikä
Ellidalta.

ARNHOLM. Eikö häneltäkään?

WANGEL. Ei. Ja enhän minä oikeastaan voi vaatiakaan, että hän
sekaantuisi semmoisiin asioihin. Siihen hän ei ole luotu (Keskeyttäen.)
Mutta eihän meidän tästä pitänyt puhua. Sanokaapas -- oletteko
senjälkeen ajatellut asiaa. Kaikkea sitä, josta teille puhuin?

ARNHOLM. En ole muuta ajatellutkaan siitä asti kun yöllä erosimme.

WANGEL. Ja mitä teidän mielestänne tässä olisi tehtävä?

ARNHOLM. Rakas tohtori, minusta te lääkärinä sen paremmin tiedätte kuin
minä.

WANGEL. Ooh, kunpa tietäisitte, miten vaikeata lääkärin on arvostella
oikein sairasta, jota hän niin paljon rakastaa! Ja tämähän ei
sitäpaitsi ole mitään tavallista sairautta. Tässä ei auta mikään
tavallinen lääkäri, -- eikä mitkään tavalliset lääkkeet.

ARNHOLM. Miten hänen laitansa tänään on?

WANGEL. Kävin juuri hänen luonaan ja hän tuntui minusta sangen
tyyneltä. Mutta kaikkien hänen mielialojensa takana on jotain salattua,
josta minun on mahdoton päästä selville. Ja hän on niin muuttuvainen,
-- niin epävakainen, -- niin äkillisesti vaihteleva.

ARNHOLM. Se kai johtuu hänen sairaaloisesta mielentilastaan.

WANGEL. Ei yksin siitä. Pohjaltaan se on hänessä synnynnäistä. Ellida
on meriväkeä, siinä koko juttu.

ARNHOLM. Mitä te sillä tarkoitatte, herra tohtori?

WANGEL. Ettekö ole pannut merkille, että nuo ihmiset tuolla aavan meren
ääressä ovat kuin eri kansaa? On ikäänkuin he eläisivät meren omaa
elämää. Heissä huomaa aaltoilemisen -- ja luoteen ja vuoksen -- niin
ajatuksissa kuin tunteissa. Ja sitten he eivät koskaan kotiudu muuanne.
Oi, olisihan minun sitä pitänyt ennen ajatella. Olihan suorastaan rikos
Ellidaa vastaan, että tempasin hänet sieltä ulapalta, ja istutin tänne
sisämaahan.

ARNHOLM. Oletteko tullut siihen päätökseen?

WANGEL. Olen, ja siinä yhä vahvistun. Mutta minunhan olisi pitänyt se
ennakolta tietää. Ja oikeastaan minä sen tiesinkin. Mutta en ottanut
sitä tarpeeksi huomioon. Sillä nähkää, minä rakastin häntä niin
suuresti! Siksi ajattelin etusijassa vaan omaa itseäni. Niin
anteeksiantamattoman itsekäs olin silloin!

ARNHOLM. Hm, -- jokainen mies on varmaankin hieman itsekäs semmoisissa
asioissa. Muuten en ole koskaan huomannut teissä sitä vikaa, tohtori
Wangel.

WANGEL (Kulkee levottomana lattialla.) Oh, kyllä, kyllä! Ja vielä
jälkeenkinpäin olen ollut itsekäs. Olenhan minä häntä niin paljon,
paljon vanhempi. Minun olisi pitänyt olla hänelle isänä -- ja oppaana
samalla. Olisi pitänyt koettaa parastani kehittääkseni hänen henkistä
elämäänsä. Mutta siitä, Jumala paratkoon, ei ole koskaan tullut mitään.
Sillä, nähkääs, minulla ei ole ollut kylliksi tarmoa siihen! Tahdoin
mieluummin pitää hänet juuri sellaisena kuin hän oli. Mutta sitten
hänen tilansa huononi huononemistaan, ja minä vain vaivasin päätäni
enkä tiennyt mitä tehdä. (Hiljempää.) Siksi minä tuskissani kirjoitin
teille ja pyysin teitä tulemaan luoksemme.

ARNHOLM (Katsoo hämmästyneenä häneen.) Mitä sanotte! Sentäbdenkö te
kirjoititte?

WANGEL. Sentähden. Mutta älkää siitä välittäkö.

ARNHOLM. Mutta, Herran nimessä, rakas tohtori, -- mitä hyötyä te
minusta odotitte? En käsitä.

WANGEL. Ette, se on hyvin ymmärrettävissä. Sillä minä olin joutunut
väärille jäljille. Luulin että Ellida aikoinaan oli ollut rakastunut
teihin. Että hän vieläkin salaisesti oli hiukan teihin kiintynyt. Että
hänelle kenties tekisi hyvää saada nähdä teidät ja puhua kanssanne
lapsuuden kodistaan ja entisistä ajoista.

ARNHOLM. Tarkoititte siis vaimoanne, kun kirjoititte, että täällä minua
joku odotteli ja -- ja kenties kaipasikin!

WANGEL. Niin, ketäs muuta?

ARNHOLM (Kiireesti.) Niinpä niin, ketäs muuta, olette oikeassa. Mutta
minä en sitä älynnyt.

WANGEL. Hyvin luonnollista, kuten jo sanoin. Olinhan kokonaan väärillä
jäljillä.

ARNHOLM. Ja te sanotte olevanne itsekäs!

WANGEL. Oi, olihan minun hyvitettävä niin suuri rikos. En voinut
mielestäni jättää käyttämättä mitään keinoa, joka hiukankin voisi hänen
tilaansa lieventää.

ARNHOLM. Miten te oikeastaan selitätte sen voiman, jolla tuo
muukalainen Ellidaa hallitsee?

WANGEL. Hm, -- rakas ystävä -- siinä lienee jotain, joka ei ole
selitettävissä.

ARNHOLM. Jotakin, joka itsestään on selittämätöntä, tarkoitatte? Aivan
selittämätöntä?

WANGEL. Ainakin toistaiseksi.

ARNHOLM. Uskotteko sitten sellaisia voimia olevan?

WANGEL. En usko enkä ole uskomatta. Minä vaan en tiedä. Siksi jätän sen
ratkaisematta.

ARNHOLM. Mutta selittäkääpäs minulle muuan seikka. Tuo hänen
ihmeellinen, kammottava väitteensä lapsen silmistä --?

WANGEL (Innokkaasti.) No, tuota juttua silmistä minä en usko! En tahdo
uskoa mitään sellaista. Sen täytyy olla pelkkää mielikuvitusta. Ei
mitään muuta.

ARNHOLM. Tarkastitteko tuon miehen silmiä eilen, kun hänet näitte?

WANGEL. Tietysti.

ARNHOLM. Ettekö havainnut mitään yhtäläisyyttä?

WANGEL (Vältellen.) Hm, -- hyvänen aika, mitenkä nyt vastaisin? Ei
ollut enään ihan valoisakaan kun hänet näin. Ja sitäpaitsi oli Ellida
jo edeltäpäin puhunut niin paljon tuosta yhtäläisyydestä. -- En tiedä,
kykeninkö katsomaan häneen ennakkoluulottomasti.

ARNHOLM. Niin, niin, mahdollista kyllä. Mutta entä se toinen ilmiö?
Että tuska ja levottomuus valtasi hänet juuri silloin, kun tuo vieras
mies oli kotimatkalla?

WANGEL. Nähkääs, -- se on sekin jotain, jota hän vasta toispäivästä
lähtien on alkanut kuvitella. Ei se tullut noin yht'äkkiä -- jollain
varmalla hetkellä -- niinkuin hän nyt väittää. Mutta kun hän kuuli
tuolta nuorelta Lyngstrandilta, että Johnston eli Friman -- tai mikä
hänen nimensä lie, -- että hän oli tänne tulossa kolme vuotta sitten --
maaliskuussa, -- hän nähtävästi uskoo, että tuo levottomuus tarttui
häneen juuri samassa kuussa.

ARNHOLM. Eikö sitten ollut niin laita?

WANGEL. Ei suinkaan. Olihan siitä merkkejä jo kauvan ennen sitäkin.
Totta kyllä se puhkesi -- satunnaisesti -- juuri maaliskuussa kolme
vuotta sitten jokseenkin valtavasti esiin --

ARNHOLM. Siis kuitenkin --!

WANGEL. Niin, mutta se on helposti selitettävissä siitä tilasta --
raskaudesta, -- jossa hän silloin oli.

ARNHOLM. Siis merkki merkkiä vastaan.

WANGEL (Vääntää käsiään.) Ja kun en voi häntä auttaa! Kun en tiedä
mitään neuvoa! Kun en keksi mitään keinoa --!

ARNHOLM. Ettekö voisi vaihtaa asuinpaikkaa, muuttaa toiselle
paikkakunnalle. Että hän pääsisi oloihin, joissa hän paremmin
viihtyisi.

WANGEL. Rakas ystävä -- ettekö luule minun koettaneen sitäkin keinoa!
Olen ehdottanut, että muuttaisimme Skjoldvikiin, mutta hän ei tahdo.

ARNHOLM. Eikö sitäkään?

WANGEL. Ei, sillä hän ei luule siitä olevan mitään apua. Ja voihan hän
ollakin oikeassa.

ARNHOLM. Hm, -- niinko luulette?

WANGEL. Ja sitäpaitsi, -- kun tarkemmin ajattelen, -- en tosiaankaan
tiedä, kuinka voisin sen tuuman toteuttaa. Sillä olisihan sellaiseen
soppeen muuttaminen melkein rikos tyttöjä vastaan. Pitäähän heidän elää
sellaisessa paikassa, jossa on edes jotain toivoa saada heidän
tulevaisuutensa kerran turvatuksi.

ARNHOLM. Turvatuksi? Ajatteletteko jo sitä seikkaa?

WANGEL. Herra nähköön, -- tuleehan minun sitäkin ajatella! Mutta --
toiselta puolen taas -- velvollisuuteni sairasta Ellida-raukkaa kohtaan
--! Oh, rakas Arnholm, -- minä olen tosiaankin -- monessa suhteessa --
kuin kahden tulen välissä!

ARNHOLM. Boletten tähden teidän kenties ei tarvitse olla niin
huolissanne -- (Keskeyttäen.) tahtoisinpa tietää minne hän -- minne he
ovat menneet? (Menee avoimen oven luo ja katsoo ulos.)

WANGEL (Kulkee pianoa kohti.) Oi, uhraisinpa vaikka mitä -- noiden
kolmen tähden. -- Kun vaan tietäisin miten -- (Ellida tulee vasemmasta
ovesta.)

ELLIDA (Reippaasti Wangelille.) Alä mene aamupäivällä kaupungille!

WANGEL. En, en menekään. Minä jään kotiin sinun luoksesi. (Osoittaa
Arnholmia, joka lähenee.) Mutta etkö tervehdi ystäväämme?

ELLIDA (Kääntyy.) Kas, tekö täällä, herra Arnholm! (Ojentaa hänelle
kätensä.) Hyvää huomenta!

ARNHOLM. Hyvää huomenta, rouva Wangel. Ette siis olekaan tänään
kylpemässä niinkuin tavallista?

ELLIDA. En, en, en! Siitä ei tänään tule mitään. Mutta ettekö istu
hetkiseksi?

ARNHOLM. En, kiitoksia, -- en nyt. (Katsoo Wangeliin.) Lupasin mennä
tyttöjen luo puutarhaan.

ELLIDA. Herra ties, tapaatteko heitä puutarhassa. Minä en koskaan tiedä
heidän olopaikastaan.

WANGEL. Kyllä he ovat varmaankin lammikolla.

ARNHOLM. Enköhän minä pääse heidän jäljilleen. (Nyökäyttää päätään,
menee verannan kautta puutarhaan.)

ELLIDA. Wangel, mitä kello on?

WANGEL (Katsoo kelloaan.) Se on nyt hiukan yli yhdentoista.

ELLIDA. Hiukan yli. Ja kello yksitoista -- puoli kaksitoista tänä yönä
tulee laiva. Oo, kunhan kaikki olisi ohi!

WANGEL (Menee lähemmäksi häntä.) Rakas Ellida -- yhtä asiaa sinulta
kysyisin.

ELLIDA. Mitä asiaa?

WANGEL. Toissailtana -- tuolla Näkövuorella -- sanoit, että näinä
kolmena viime vuonna usein olet nähnyt hänet ilmielävänä edessäsi.

ELLIDA. Niin, niin olen. Usko minua.

WANGEL. No, millaisena sinä hänet näit?

ELLIDA. Millaisenako hänet näin?

WANGEL. Tarkoitan, -- miltä hän sinusta näytti, kun olit hänet
näkevinäsi?

ELLIDA. Mutta, rakas Wangel, -- tiedäthän jo itse, minkä näköinen hän
on.

WANGEL. Oliko hän sen näköinen myös sinun mielikuvissasi.

ELLIDA. Oli, sennäköinen hän oli.

WANGEL. Juuri sellainen, jommoisena hänet eilen illalla näit edessäsi.

ELLIDA. Niin, juuri sellainen.

WANGEL. No, minkätähden sinä et siis häntä heti tuntenut?

ELLIDA (Säpsähtää.) Enkö tuntenut?

WANGEL. Et. Sanoit jälestäpäin itse, ettet heti tietänyt kuka tuo
vieras mies oli.

ELLIDA (Hämmästyneenä.) Luulen todella, että olet oikeassa! Eikö se ole
merkillistä, Wangel? Ajattele, että minä en heti häntä tuntenut!

WANGEL. Vasta silmistä, sanoit --

ELLIDA. Oi niin, -- silmät! Silmät!

WANGEL. No, mutta Näkövuorella sanoit, että hän aina näyttäytyy sinulle
sellaisena kuin hän silloin oli erotessanne. Silloin kymmenen vuotta
takaperin.

ELLIDA. Sanoinko niin?

WANGEL. Sanoit.

ELLIDA. Hän näytti kai silloin jotenkin samanlaiselta kuin nyt.

WANGEL. Ei. Sinä kuvasit hänet aivan toisenlaiseksi toissailtana kotiin
palatessamme. Kymmenen vuotta sitten hänellä ei ollut partaa, sanoit.
Toisin hän oli puettukin. Ja rintasolki, jossa oli tuo helmi --?
Semmoista ei eilisellä miehellä ollutkaan.

ELLIDA. Ei, sitä hänellä ei ollut.

WANGEL (Katsoo tutkivasti häneen.) Ajattele siis hiukan, rakas Ellida.
Tahi ehkä et enään oikein muista, minkänäköinen hän silloin oli, kun
hän seisoi kanssasi Bratthammerilla?

ELLIDA (Muistellen, sulkee silmänsä hetkeksi.) En oikein selvästi. Ei,
-- tänään en sitä jaksa muistaa! Eikö se ole kummallista?

WANGEL. Eipä niinkään. Olet uudelleen nähnyt hänet elävänä edessäsi. Ja
uusi kuva varjoo tuon vanhemman, niin ettet sitä enään voi nähdä.

ELLIDA. Luuletko niin, Wangel?

WANGEL. Luulen. Ja se varjoo sinun sairaita mielikuviasikin. Siksi on
hyvä, että todellisuus kerran tuli.

ELLIDA. Hyvä? Sanotko, että se on hyvä?

WANGEL. Sanon, hyvä, että se tuli, -- siitä voi tulla sinun
parannuksesi.

ELLIDA (Istuu sohvaan.) Wangel, -- tule ja istu tänne viereeni. Minä
kerron sinulle kaikki ajatukseni.

WANGEL. Niin, tee se, rakas Ellida. (Istuu tuolille pöydän toiselle
puolen.)

ELLIDA. Oli oikeastaan suuri onnettomuus -- meille kummallekin -- että
juuri me jouduimme yhteen.

WANGEL (Säpsähtää.) Mitä sinä sanot!

ELLIDA. Niin. Onnettomuus se oli. Ja ymmärtäähän sen helposti. Eihän
siitä voinut syntyä muuta kuin onnettomuutta. Siitä millä tavoin me
jouduimme yhteen.

WANGEL. Mitä pahaa siinä sitten oli --?

ELLIDA. Kuule Wangel, -- turhaan me kauvemmin valehtelemme itsellemme
ja -- toisillemme.

WANGEL. Valehtelemmeko me, sanotko niin!

ELLIDA. Niin me valehtelemme. Tai ainakin me peitämme totuuden
toisiltamme. Sillä totuus -- puhdas -- väärentämätön totuus -- on
kuitenkin se -- että sinä tulit sinne meille ja -- ja ostit minut.

WANGEL. Ostit --! -- Sanotko sinä -- ostit!

ELLIDA. Oh, enhän minä ollut rahtuakaan sinua parempi. Minä suostuin
kauppaan. Myin itseni.

WANGEL (Katsoo häneen tuskallisesti.) Ellida, -- voitko todellakin
puhua tuolla tavalla?

ELLIDA. Muuta sanaa siitä ei voi käyttää! Kauppa se oli! Sinä et enään
kestänyt yksinäisyyttä kodissasi. Noudit itsellesi uuden vaimon --

WANGEL. Ja uuden äidin lapsilleni, Ellida.

ELLIDA. Ehkä sitäkin -- noin muun ohella. Vaikka -- sinä et vähääkään
tiennyt, olisiko minusta äidiksi. Olithan vaan nähnyt minut -- ja
puhunut kanssani pari kertaa. Sitten syttyi sinussa halu minuun ja
sinä --

WANGEL. Niin, sano sinä sitä vaan miksi tahdot.

ELLIDA. Ja minä puolestani --. Minä olin avuton ja neuvoton ja ihan
yksin maailmassa. Olihan luonnollista, että minä suostuin -- kun sinä
tarjosit minulle elinkautisen toimeentulon.

WANGEL. Minä en ajatellut toimeentuloasi, rakas Ellida. Minä kysyin
sinulta rehellisesti tahdoitko minun ja lasteni kanssa jakaa sen vähän,
jota omakseni sanon.

ELLIDA. Niin, sinä kysyit. Mutta minun ei olisi kuitenkaan pitänyt
suostua! Ei mistään hinnasta minun olisi pitänyt suostua. Minun ei
olisi pitänyt myydä itseäni! Ennemmin ryhtyä halvimpaankin työhön --
tyytyä kurjimpaankin elämään vapaaehtoisesti -- ja omin ehdoin.

WANGEL (Nousee.) Ovatko siis ne viisi, kuusi vuotta, jotka olemme
yhdessä eläneet, olleet sinulle ihan arvottomat.

ELLIDA. Oi, älä suinkaan niin luule, Wangel! Minun on ollut sinun
luonasi niin hyvä olla kuin suinkin voi toivoa. Mutta minä en tullut
sinun kotiisi vapaaehtoisesti. Se on pääasia.

WANGEL (Katsoo häneen.) Et -- vapaaehtoisesti!

ELLIDA. En. Minä en lähtenyt kanssasi vapaaehtoisesti.

WANGEL (Hillitysti.) Ah -- nyt muistan -- tuon eilisen sanan.

ELLIDA. Siinä sanassa on kaikki kätkettynä. Se on luonut minulle valoa
pimeyteeni. Ja siksi minä sen nyt huomaankin.

WANGEL. Mitä sinä huomaat?

ELLIDA. Minä huomaan, että se elämä, jota me kaksi elämme -- ei ole
avioliitto.

WANGEL (Katkerasti.) Se on totta. Se elämä, jota me nyt vietämme, ei
ole avioliitto.

ELLIDA. Ei ole ennenkään ollut. Ei koskaan. Ei alusta pitäenkään
(Katselee miettien eteensä.) Ensimäisestä -- siitä olisi voinut tulla
ehjä ja oikea avioliitto.

WANGEL. Ensimäisestä? Mitä ensimäistä sinä tarkoitat?

ELLIDA. Minun avioliittoani -- hänen kanssaan.

WANGEL (Katselee häneen hämmästyneenä.) En ymmärrä sinua!

ELLIDA. Oi, rakas Wangel, -- älkäämme valehdelko toisillemme. Eikä
itsellemmekään.

WANGEL. Ei, -- älkäämme valehdelko! Vaan entä sitten?

ELLIDA. Niin, näetkös, -- me emme koskaan voi kiertää sitä tosiasiaa --
että vapaaehtoinen lupaus on täysin yhtä sitova kuin vihkimys.

WANGEL. Mutta mitä ihmettä --!

ELLIDA (Nousee kiivaasti.) Anna minun lähteä luotasi, Wangel!

WANGEL. Ellida --! Ellida --!

ELLIDA. Niin, niin. -- Anna minun vaan lähteä! Usko minua, -- muuta
neuvoa ei kuitenkaan ole. Muuta seurausta ei voi olla siitä, millä
tavoin me kaksi jouduimme yhteen.

WANGEL (Hillityltä tuskalla.) Näin kauvas meidän siis piti erota
toisistamme.

ELLIDA. Meidän täytyi. Muu ei ollut mahdollista.

WANGEL (Katsoo häneen raskasmielisesti.) En siis edes yhdyselämällämme
ole voittanut sinua. En koskaan -- koskaan, omistanut sinua
täydellisesti.

ELLIDA. Oi Wangel -- kunpa minä voisin rakastaa sinua niinkuin itse
sydämestäni soisin! Niin lämpimästi kuin sinä ansaitset! Mutta minä
tiedän hyvin: se tunne ei koskaan syty.

WANGEL. Siis eroa! Eroa, -- laillista eroa sinä tahdot?

ELLIDA. Ystäväni, sinä ymmärrät huonosti tarkoitukseni. En minä välitä
muodoista. Sillä ei asia minusta riipu noista ulkonaisista seikoista.
Minä tahdon, että me kaksi suostumme vapaaehtoisesti päästämään toinen
toisemme lupauksesta.

WANGEL (Katkerasti, hitaasti nyökäten.) Puramme taas kaupan -- niinkö.

ELLIDA (Vilkkaasti.) Niin! Puramme taas kaupan!

WANGEL. Entä sitten, Ellida? Entä sen jälkeen? Oletko ajatellut miten
meidän kummankin sitten käy? Minkälaiseksi sekä sinun että minun
elämäni sitten muodostuu?

ELLIDA. Se on yhdentekevä. Senjälkeen saa käydä kuinka tahansa.
Tärkeintä on kuitenkin se, jota sinulta pyydän ja rukoilen! Päästä
minut vaan lupauksestani! Anna minulle vapauteni takaisin!

WANGEL. Ellida, -- kauhean vaatimuksen sinä minulle asetat. Anna
minulle ainakin aikaa miettiä päätöstäni. Puhukaamme tarkemmin asiasta.
Ja suo toki itsellesikin aikaa ajatella mitä teet.

ELLIDA. Mutta eihän tässä ole enään aikaa tuhlata. Minunhan täytyy
saada vapauteni takaisin jo tänäpäivänä!

WANGEL. Minkätähden juuri tänään?

ELLIDA. Sentähden, -- että tänä yönä hän tulee.

WVANGEL (Säpsähtää.) Tulee! Hän! Mitä tekemistä tuolla tuntemattomalla
miehellä on tässä asiassa?

ELLIDA. Minä tahdon vapaana kohdata hänet.

WANGEL. Ja mitä -- mitä aiot sitten tehdä?

ELLIDA. Minä en tahdo puolustautua sillä, että olen toisen miehen
vaimo. En puolustautua sillä, että minulla ei ole valitsemisen varaa.
Sillä silloin ei asia tule ratkaistuksi.

WANGEL. Puhut valitsemisesta. Valitsemisesta, Ellida! Valitsemisesta
tässä asiassa!

ELLIDA. Niin, valita minun täytyy. Valita kahdesta toinen. Joko antaa
hänen lähteä yksin --. Tahi -- seurata häntä.

WANGEL. Ymmärrätkö itse, mitä puhut. Seurata häntä! Uskoa kohtalosi
hänen käsiinsä!

ELLIDA. Mutta uskoinhan minä kohtaloni sinunkin käsiisi. Ja lisäksi
arvelematta.

WANGEL. Olkoon niin. Mutta hän! Ventovieras! Mies, jota tuskin tunnet!

ELLIDA. Oh, sinä olit minulle kenties vielä tuntemattomampi. Ja
kuitenkin minä seurasin sinua.

WANGEL. Silloin sinä ainakin tiesit mikä elämä sinua odotti. Mutta nyt!
Nyt? Ajattelehan toki! Mitä tiedät sinä nyt? Et mitään sinä tiedä. Et
edes kuka -- tai mikä hän on.

ELLIDA (Katselee miettien eteensä.) Se on totta. Mutta se se juuri
onkin kammottavaa.

WANGEL. Niin, se on tosiaankin kammottavaa.

ELLIDA. Siksi minusta tuntuukin, että minun ikäänkuin täytyy alistua
siihen.

WANGEL (Katsoo häneen.) Siksikö, että sinusta on kammottavaa?

ELLIDA. Niin. Juuri siksi.

WANGEL (Tulee lähemmäksi.) Kuule Ellida, -- mitä sinä oikeastaan
tarkoitat kammottavalla?

ELLIDA (Miettien.) Kammottavaa -- on se, joka hirvittää ja viehättää.

WANGEL. Viehättää myös.

ELLIDA. Enin viehättää -- luulen.

WANGEL (Hitaasti.) Sinä olet meren sukua.

ELLIDA. Niin on kammottavakin.

WANGEL. Ja kammottava on taas sukua sinulle. Sinä sekä kammotat että
viehätät.

ELLIDA. Niinkö, Wangel?

WANGEL. Minä en sittenkään ole tuntenut sinua koskaan oikein. En
koskaan perinpohjin. Se alkaa minulle nyt selvitä.

ELLIDA. Siksi sinun täytyykin antaa minulle vapaus. Päästä minut
kaikista siteistä sinuun ja sinun omaisiisi! Minä en ole se, joksi
minua luulit. Nythän sen itsekin huomaat. Nyt voimme erota toisistamme
ymmärtäen toisemme -- ja vapaaehtoisesti.

WANGEL (Synkästi.) Se olisi ehkä paras meille kummallekin --. Mutta
minä en sittenkään voi! Sinä olet minulle kuin kammo, Ellida. Viehätys
-- sinussa on voimakkain.

ELLIDA. Sanotko niin?

WANGEL. Koettakaamme päästä tämä päivä päähän. Rauhallisesti punniten.
Minä en uskalla sinua tänään vapauttaa ja päästää. Minulla ei ole lupaa
siihen. Sinun itsesi vuoksi minulla ei ole lupaa siihen, Ellida. Minä
käytän oikeuttani ja velvollisuuttani suojella sinua.

ELLIDA. Suojella? Millä sinä minua suojelet? Eihän mikään ulkonainen
vaara tai väkivalta minua uhkaa. Syvemmällä se on se kammottava,
Wangel. Se on vetovoima minun omassa mielessäni. Ja mitä sinä sille
voit?

WANGEL. Minä voin tukea ja vahvistaa sinua taistelemaan sitä vastaan.

ELLIDA. Niin, -- jos minä tahtoisin taistella.

WANGEL. Sinä et tahdo siis?

ELLIDA. Oi, sitähän minä juuri en tiedä.

WANGEL. Ensi yönä se on ratkaistu, rakas Ellida --

ELLIDA (Puhkee kiihkolla puhumaan.) Niin, ajattele! Ratkaisun hetki on
niin lähellä! Ratkaisu koko eliniäksi!

WANGEL. -- Ja huomenna. --

ELLIDA. Niin huomenna! Ehkä minun oikea tulevaisuuteni silloin on
hukattu!

WANGEL. Oikea tulevaisuutesi --!

ELLIDA. Ehjä, täysi elämä vapaudessa, -- hukattu, hukattu iäksi! Minun
ja kenties -- hänenkin.

WANGEL (Hiljemmin, tarttuu hänen ranteeseensa.) Ellida, rakastatko sinä
tuota tuntematonta miestä?

ELLIDA. Rakastanko --! Oi, tiedänkö minä sitä! Minä tiedän vaan, että
hän on minulle kammottava -- ja että --

WANGEL. -- Ja että?

ELLIDA (Riistäytyy irti.) -- ja että minusta tuntuu kuin kuuluisin
hänelle.

WANGEL (Painaa päänsä.) Minä alan ymmärtää kaikki.

ELLIDA. Ja mitä apua sinä tiedät tähän? Mitä sinä minulle neuvot?

WANGEL (Katsoo häneen synkästi.) Huomenna, -- silloin hän on lähtenyt.
Silloin ei onnettomuus enään sinua uhkaa. Ja silloin minä suostun
päästämään ja vapauttamaan sinut. Me puramme kaupan, Ellida.

ELLIDA. Oi, Wangel! -- Huomenna -- silloinhan on jo liian myöhäistä --!

WANGEL (Katsoo puutarhaan päin.) Ajattele lapsia! Lapsia --!
Säästäkäämme ainakin heitä -- vielä jonkun aikaa.

    (Arnholm, Bolette, Hilde ja Lyngstrand tulevat puutarhaan.
    Lyngstrand jättelee hyvästi ja menee vasemmalle. Muut
    tulevat sisälle.)

ARNHOLM. No nyt me olemme suunnitelleet --

HILDE. Me aiomme illalla vuonolle ja --

BOLETTE. Ei, älä kerro!

WANGEL. Me kaksi olemme myöskin suunnitelleet.

ARNHOLM. Oh, -- oletteko?

WANGEL. Huomenna lähtee Ellida Skjoldvikiin -- joksikin aikaa.

BOLETTE. Lähtee --?

ARNHOLM. Sepä järkevä päätös, rouva Wangel.

WANGEL. Ellida haluaa kotiinsa takaisin. Takaisin merelle.

HILDE (Hypähtää Ellidaa kohti.) Lähdetkö sinä! Lähdetkö sinä pois
meiltä!

ELLIDA (Pelästyneenä.) Mutta Hilde! Mikä sinua vaivaa?

HILDE (Tyyntyy.) Oh, ei mikään (Puoliääneen, kääntyy poispäin.) Lähde
sinä vaan!

BOLETTE (Levottomana.) Isä -- minä näen kasvoistasi -- sinäkin lähdet
-- Skjoldvikiin!

WANGEL. En suinkaan, en! Minä käyn siellä ehkä toisinaan --

BOLETTE. Ja täällä meidän luonamme --

WANGEL. Käyn myöskin --

BOLETTE. Toisinaan!

WANGEL. Lapsi kulta, sen täytyy olla niin. (Menee lattian poikki.)

ARNHOLM (Kuiskaa.) Me puhumme myöhemmin keskenämme, Bolette. (Menee
Wangelin luo. He puhelevat hiljaa ovella.)

ELLIDA (Puoliääneen Bolettelle.) Mikä Hildea vaivasi! Hänhän oli kuin
poissa suunniltaan!

BOLETTE. Etkö koskaan ole huomannut mitä Hilde päivästä päivään täällä
on kaivannut?

ELLIDA. Kaivannut?

BOLETTE. Siitä pitäen kun sinä tulit tänne.

ELLIDA. En, en, -- mitä se on?

BOLETTE. Yhtä ainoata hellää sanaa sinulta.

ELLIDA. Ah --! Olisiko täällä minulla tehtävä! (Lyö kätensä yhteen
päänsä yli ja tuijottaa liikkumattomana eteensä, ristiriitaisten
ajatusten vallassa.)

    (Wangel ja Arnholm tulevat kuiskutellen poikki lattian. Bolette
    kurkistaa oikeanpuoliseen sivuhuoneeseen. Avaa sitten oven.)

BOLETTE. Isä kulta, -- nyt on ruoka pöydässä -- jos --

WANGEL (Pakoittaen itsensä tyyneksi.) Onko, lapseni? Sepä hyvä. Tehkää
hyvin, herra yliopettaja. Nyt menemme tyhjentämään "merenneidon"
lähtömaljan.

    (Menevät oikeanpuoliselle ovelle.)



VIIDES NÄYTÖS.


Nurkka tohtori Wangelin puutarhassa, ruutanalammikon läheisyydessä.
Hämärtyvä kesäyö.

ARNHOLM, BOLETTE, LYNGSTRAND ja HILDE veneessä, sauvovat rantaa pitkin
vasemmalta.

HILDE. Kas, tästä me mukavasti voimme hypätä maalle!

ARNHOLM. Ei, ei, älkää tehkö sitä!

LYNGSTRAND. Minä en voi hypätä, neiti.

HILDE. Entä te, Arnholm, ettekö tekään voi hypätä?

ARNHOLM. Mieluummin jätän sen tekemättä.

BOLETTE. Lasketaan sitten maihin tuolla uimahuoneen portaiden luona.

    (Sauvovat oikealle.)

    (Samalla tulee Ballested oikealla polkua myöten, kantaen
    nuottikirjoja ja torvea. Tervehtii veneessä olijoita, kääntyy
    ja puhuttelee heitä. Vastaukset etenevät etenemistään.)

BALLESTED. Mitä sanotte? Tietysti englantilaisen höyrylaivan takia.
Sillä se tulee tänne viimeisen kerran tänä vuonna. Mutta jos haluatte
nauttia sävelistä, niin ette saa viipyä kauvan. (Huutaa.) Mitä?
(Pudistaa päätään.) En voi kuulla mitä sanotte! (Ellida huivi pään
ympäri kiedottuna, tulee tohtori Wangelin seurassa vasemmalta.)

WANGEL. Mutta, rakas Ellida, -- minä vakuutan -- siihen on vielä aikaa.

ELLIDA. Ei, ei, -- ei ole! Hän voi tulla milloin tahansa.

BALLESTED (Ulkona portilla.) Kas, hyvää iltaa, herra tohtori! Hyvää
iltaa!

WANGEL (Huomaa hänet.) Tekö siellä? Saadaanko soittoa tänäkin yönä?

BALLESTED. Saadaan. "Torviseitsikko" aikoo esiintyä. Tähän aikaan ei
ole puutetta juhlatilaisuuksista. Tänä yönä puhallamme englantilaisen
kunniaksi.

ELLIDA. Englantilaisen! Joko se on näkyvissä?

BALLESTED. Ei vielä. Mutta onhan se tulossa -- saarien välitse.
Ennenkun aavistammekaan on se jo täällä.

ELLIDA. Niin -- niin se on.

WANGEL (Puoleksi Ellidalle.) Tänä yönä se käy täällä viimeisen kerran.
Sitten se ei enään tule.

BALLESTED. Surullinen ajatus tosiaan, herra tohtori. Mutta senpä tähden
me niinkuin sanoin, aiomme soittaa sen kunniaksi. Hohoo -- jaa, niin --
niin! Suven suloinen aika on kohta mennyt. "Koht' on kaikki salmet
jäässä", niinkuin murhenäytelmässä sanotaan.

ELLIDA. Kaikki salmet jäässä -- niin.

BALLESTED. Surulliseksi se ajatus tekee mielen. Nyt olemme olleet kesän
huolettomia lapsia viikkoja, kuukausiakin. Kovalta tuntuu taas
totutella pimeyteen. Niin, ensi aikoina, minä tarkoitan. Sillä ihminen
_voi_ alki -- -- a -- klimatiseerautua, rouva Wangei. Voi kun voikin
(Tervehtii ja menee vasemmalle.)

ELLIDA (Katselee vuonolle.) Voi, tätä tuskallista jännitystä! Tätä
viimeistä odotusta ennen ratkaisua.

WANGEL. Olet siis järkähtämättömästi päättänyt itse puhutella häntä.

ELLIDA. Minun täytyy puhutella häntä. Sillä täytyyhän minun valita
vapaaehtoisesti.

WANGEL. Sinulla ei ole valinnan varaa, Ellida. Sinulla ei ole lupaa
valita. Minä en anna sinulle lupaa.

ELLIDA. Valitsemasta et voi minua estää. Et sinä eikä kukaan muu. Sinä
voit kieltää minua matkustamasta hänen kanssaan -- seuraamasta häntä --
jos minä sen valitsen. Sinä voit pitää minua täällä väkivallalla.
Vasten minun tahtoani. Sen voit tehdä. -- Mutta että minä valitsen --
sisimmässä sielussani valitsen hänet enkä sinua, -- jos minä tahdon ja
minun täytyy valita niin, -- sitä sinä et voi estää.

WANGEL. En, olet oikeassa. Minä en voi sinua estää.

ELLIDA. Ja eihän minulla ole mitään, mikä estäisi minua siitä. Täällä
kotona ei ole mikään tahi kukaan pidättämässä tai sitomassa minua. Minä
olen ilman juuria sinun talossasi, Wangel. Lapsesi eivät ole minun.
Eivät sydämeltään minun, tarkoitan. Eivät ole koskaan olleet. -- Kun
lähden -- jos lähden, -- joko hänen seurassaan ensi yönä -- tai
Skjoldvikiin huomenna, niin ei minulla ole edes yhtä ainoata avainta
luovutettavana, ei minkäänlaista käskyä annettavana. Niin ventovieras
minä olen sinun talossasi. Niin täydellisesti ulkopuolella kaiken minä
olen ollut ensi hetkestä alkaen.

WANGEL. Sinä olet itse tahtonut niin.

ELLIDA. En, sitä minä en ole tahtonut. En ole tahtonut enkä ollut
tahtomatta. Minä olen vaan antanut kaiken jäädä sillensä, kuin se oli
tänne tullessani. Sinä, -- vaan ei kukaan muu -- sinä olet tahtonut
asiat sille kannalle.

WANGEL. Sinun parastasi minä tarkoitin.

ELLIDA. Niin tarkoitit, Wangel, sen kyllä tiedän. Mutta tämä on nyt
seuraus. Tämä on kosto. Sillä nyt täällä ei ole mitään sitovaa voimaa,
-- ei mitään tukea minulle -- ei apua, -- ei kiintymystä siihen, jonka
olisi pitänyt olla meidän yhteistä sisäistä omaisuuttamme.

WANGEL. Huomaanhan minä sen, Ellida. Ja siksi sinä huomispäivästä
saatkin vapautesi takaisin. Sitten saat elää omaa elämääsi.

ELLIDA. Ja sitä sinä sanot minun omaksi elämäkseni! Oi ei, minun oma
oikea elämäni suistui radaltaan silloin kun suostuin elämään yhdessä
sinun kanssasi (Vääntelee käsiään tuskallisesti ja avuttomasti.) Ja
nyt, -- tänä yönä -- puolen tunnin kuluttua -- tulee hän, jonka minä
petin, -- hän, jolle minun olisi pitänyt pysyä järkähtämättömän
uskollisena, samoin kuin hän on ollut uskollinen minulle! Nyt tulee hän
ja tarjoo minulle -- viimeisen ja ainoan kerran -- tilaisuuden elää
elämäni uudestaan -- elää omaa oikeata elämääni, -- sitä elämää, joka
kammottaa ja viehättää -- ja josta minä en voi luopua. En
vapaaehtoisesti!

WANGEL. Juuri sentähden tulee minun, sinun miehenäsi -- ja lääkärinäsi
samalla, -- ottaa sinulta valta -- ja toimia sinun puolestasi.

ELLIDA. Niin, Wangel, sen minä ymmärrän. Oi usko minua, toisinaan
minusta tuntuu siltä, kuin saisin rauhan ja pelastuksen, jos
turvautuisin hartaasti sinuun -- ja koettaisin uhmata kaikkia
viehättäviä ja kammottavia voimia. Mutta minä en voi tehdä sitäkään.
Ei, ei, -- minä en voi sitäkään!

WANGEL. Tule, Ellida, -- kävellään hetkinen.

ELLIDA. Tulisin mielelläni, mutta minä en uskalla. Sillä sanoihan hän,
että minun piti täällä odottaa häntä.

WANGEL. Tule vaan. Siihen on kyllin aikaa vielä.

ELLIDA. Onko, luuletko niin?

WANGEL. Hyvän aikaa, sen vakuutan.

ELLIDA. Menkäämme siis.

    (Menevät oikealle. Samassa tulevat Arnholm ja
    Bolette lammikon takaa.)

BOLETTE (Huomaa poismenevät.) Kas, tuolla --!

ARNHOLM (Hiljaa.) Hss, -- antaa heidän mennä.

BOLETTE. Ymmärrättekö mikä heidän väliinsä on tullut näinä viime
päivinä?

ARNHOLM. Oletteko huomannut jotain?

BOLETTE. Enkö olisi!

ARNHOLM. Tarkoitan jotain erityistä?

BOLETTE. Olen. Yhtä ja toista. Ettekö te ole?

ARNHOLM. Oh, en oikein tiedä --

BOLETTE. Olette kyllä. Mutta ette vaan tahdo sanoa.

ARNHOLM. Luulen, että tuo matka on tekevä hyvää äitipuolellenne.

BOLETTE. Luuletteko?

ARNHOLM. Ja eiköhän liene paras teille kaikillekin, että hän jonkun
aikaa on poissa kotoa?

BOLETTE. Jos hän huomenna aamulla muuttaa takaisin Skjoldvikiin, ei hän
sieltä koskaan enään palaa tänne.

ARNHOLM. Mutta, rakas Bolette, mistä te sen olette päähänne saanut?

BOLETTE. Siitä olen ihan varma. Saattepa nähdä! Niin tulee käymään --
hän ei sieltä palaa. Ei ainakaan niin kauvan kuin Hilde ja minä olemme
talossa.

ARNHOLM. Hildekin?

BOLETTE. No, Hilde kenties menisi mukiin. Sillä hänhän on melkein lapsi
vielä. Ja muutenkin hän pohjaltaan jumaloi Ellidaa, luulen. Mutta
toisin on minun laitani. Äitipuoli, joka tuskin on vanhempi itseäni --

ARNHOLM. Rakas Bolette -- teidän ei tarvinne kovin kauvan odottaa,
ennenkun pääsette täältä pois.

BOLETTE (Vilkkaasti.) Sanotteko niin! Olette siis puhunut isän kanssa
matkastani?

ARNHOLM. Olen kyllä senkin tehnyt.

BOLETTE. No, ja mitä hän sanoi!

ARNHOLM. Hm, -- teidän isällänne on ollut näinä päivinä niin paljon
muuta ajattelemista --

BOLETTE. Niin, niin, sanoinhan minä sen jo ennakolta.

ARNHOLM. Mutta siltä kuulosti, ettei teillä siltä taholta ole juuri
apua odotettavissa.

BOLETTE. Eikö --!

ARNHOLM. Hän selitti minulle asemansa. Arveli, että se olisi aivan
mahdotonta hänelle.

BOLETTE (Nuhtelevasti.) Ja sitten te kuitenkin hennotte uskotella
minulle, että --

ARNHOLM. Sitä en suinkaan ole tehnyt, rakas Bolette. Teistä itsestänne
kokonaan riippuu pääsettekö vai ette ulos maailmaan.

BOLETTE. Minkä sanotte minusta riippuvan?

ARNHOLM. Pääsettekö maailmaan. Pääsettekö oppimaan kaikkea sitä, johon
teillä on luontainen halu. Saatteko osanne kaikesta siitä, jota täällä
kotona kaipaatte. Saatteko elää elämänne onnellisemmissa oloissa,
Bolette. Mitä siihen sanotte?

BOLETTE (Lyö kätensä yhteen.) Oi, hyvä Jumala --! Mutta sehän on aivan
mahdotonta, se mitä sanotte. Kun isä ei voi eikä tahdo, niin --. Sillä
eihän minulla ole ketään muuta maailmassa, johon voisin turvautua.

ARNHOLM. Ettekö voisi taipua ottamaan apua vanhal -- entiseltä
opettajaltanne?

BOLETTE. Teiltä, herra Arnholm! Tahtoisitteko te todellakin --?

ARNHOLM. Auttaa teitä? Tahtoisin, sydämestäni. Kaikin tavoin. Siihen
voitte luottaa -- suostutteko siis? Mitä? Suostutteko siihen?

BOLETTE. Suostunko! Päästä pois, -- nähdä maailmaa, -- oppia jotakin
perinpohjin! Kaikki se mikä minusta aina on näyttänyt suurelta,
ihanalta mahdottomuudelta --!

ARNHOLM. Niin, kaikki se voi nyt muuttua teille todellisuudeksi. Jos
vaan itse tahdotte.

BOLETTE. Ja kaikkeen tähän onneen te tahdotte minut auttaa! Oh, ei, --
mutta sanokaapas -- voinko minä ottaa vastaan sellaista uhrausta
vieraalta ihmiseltä?

ARNHOLM. Minulta voitte sen huoleti ottaa vastaan, Bolette. Minulta
voitte ottaa vastaan mitä tahansa.

BOLETTE (Tarttuu hänen käsiinsä.) Niin, melkein minustakin tuntuu, että
voisin! En tiedä, mistä se tulee, mutta -- (Huudahtaa.) Oi, nyt minä
voisin yhtä haavaa nauraa ja itkeä ilosta! Onnesta! Oi, -- saanhan siis
kuitenkin elää, elää. Aloin jo pelätä, että hukkaisin koko elämäni.

ARNHOLM. Sitä teidän ei tarvitse surra, rakas Bolette. Mutta nyt tulee
teidän sanoa minulle aivan suoraan -- onko mitään -- mitään, joka sitoo
teitä tänne?

BOLETTE. Sitoo minua? Ei, ei mitään.

ARNHOLM. Ei kerrassaan mitään?

BOLETTE. Ei, ei minkäänlaista. Niin, tosin -- isä kyllä sitoo
tavallansa. Ja Hilde myöskin.

ARNHOLM. No, -- isästänne teidän kuitenkin täytyy joskus erota. Ja
tuleehan Hildekin kerran kulkemaan omaa tietänsä elämässä. Tämä on siis
vaan ajan kysymys. Ei muuta. Eikö siis mikään muu side teitä pidätä,
Bolette? Ei minkäänlainen suhde.

BOLETTE. Ei, ei mikään! Sen puolesta voin hyvin matkustaa, vaikka minne
tahansa.

ARNHOLM. No, koska niin on laita, rakas Bolette, -- niin sitten saatte
matkustaa minun kanssani.

BOLETTE (Taputtaa käsiään.) Oi, hyvä Jumala taivaassa -- kuinka olen
onnellinen!

ARNHOLM. Sillä minä toivon, että te täysin luotatte minuun.

BOLETTE. Teihin minä luotan täydellisesti!

ARNHOLM. Siis te uskallatte täysin turvallisesti uskoa itsenne ja
tulevaisuutenne minun käsiini, Bolette? Eikö niin? Uskallattehan sen
tehdä?

BOLETTE. Tietysti uskallan! Miksi en sitä uskaltaisi? Kuinka voitte
muuta luullakaan! Te, minun vanha opettajani -- entinen opettajani
tarkoitan.

ARNHOLM. Ei yksin siitä syystä. Sitä puolta asiasta en enään tarkoita.
Mutta -- no -- te olette siis vapaa, Bolette. Mikään suhde ei ole teitä
sitomassa. Nyt voin siis kysyä teiltä, voisitteko -- tahtoisitteko
sitoa itsenne minuun -- eliniäksenne?

BOLETTE (Peräytyy pelästyneenä.) Ah, -- mitä te sanotte!

ARNHOLM. Koko eliniäksenne, Bolette. Voitteko ruveta minun vaimokseni?

BOLETTE (Puoleksi itsekseen.) Ei, ei, ei! Tämä on mahdotonta --? Aivan
mahdotonta!

ARNHOLM. Olisiko se teistä tosiaan niin aivan mahdotonta --?

BOLETTE. Mutta ette suinkaan tarkoita täyttä totta sillä mitä sanotte,
herra Arnholm! (Katsoo häneen.) Tai -- Jos kumminkin --. Sitäkö
tarkoititte -- kun tarjouduitte tekemään niin paljon minun hyväkseni?

ARNHOLM. Kuulkaa minua, Bolette. Tämä on teille niin odottamatonta,
huomaan --

BOLETTE. Niin, kuinka semmoinen tarjous -- teidän puoleltanne -- voisi
muuta -- kuin hämmästyttää minua!

ARNHOLM. Olette ehkä oikeassa. Ettehän tiennyt -- ette voinut tietää,
että teidän tähtenne minä tänne tulin.

BOLETTE. Minun -- minunko tähteni te olette tullut tänne?

ARNHOLM. Niin, niin tulin, Bolette. Keväällä sain kirjeen isältänne. Ja
siinä oli eräs lause, joka sai minut siihen luuloon -- hm -- että te
muistelitte entistä opettajaanne lämpimämmin kuin vanhaa ystävää.

BOLETTE. Kuinka isä voi mennä semmoista kirjoittamaan?

ARNHOLM. Hän ei ollutkaan sitä tarkoittanut. Mutta minä rupesin sen
johdosta haaveksimaan, että täällä muuan nuori tyttö kaipasi minua --
Ei, älkää keskeyttäkö, rakas Bolette! Ja, -- näettekö, kun mies minun
tavoin on jättänyt varsinaiset nuoruutensa päivät taakseen, silloin
tekee sellainen usko -- tai kuvittelu -- uskomattoman syvän
vaikutuksen. Minussa heräsi lämmin kiitollinen kiintymys teihin. Minun
täytyi matkustaa luoksenne. Nähdä teidät jälleen. Sanoa teille, että
tunsin teitä kohtaan samoja tunteita, kun luulottelin teissä olevan
minua kohtaan.

BOLETTE. Mutta nyt te tiedätte, että niin ei olekkaan! Että olette
erehtynyt!

ARNHOLM. Siitä ei ole apua, Bolette. Teidän kuvanne, -- semmoisena kuin
se on sielussani -- tulee aina sitä vallitsemaan. Te ette kenties sitä
käsitä. Mutta niin on asia.

BOLETTE. En koskaan olisi luullut, että tämmöistä voisi tapahtua.

ARNHOLM. Mutta kun nyt näette, että kuitenkin voi! Mitä nyt sanotte,
Bolette? Ettekö voisi päättää -- niin päättää ruveta minun vaimokseni?

BOLETTE. Voi, se tuntuu minusta niin perin mahdottomalta, herra
Arnholm. Olettehan te ollut minun opettajani. En voi kuvitellakaan,
että olisin jossain muussa suhteessa teihin.

ARNHOLM. Niin, niin, -- koska se teistä kerran on niin mahdotonta --
jää suhteemme siis entiselleen, rakas Bolette.

BOLETTE. Mitenkä tarkoitatte?

ARNHOLM. Minä pysyn tietysti sittenkin tarjouksessani. Minä olen pitävä
huolta siitä, että pääsette täältä pois ja saatte nähdä maailmaa.
Saatte oppia sitä, mihin teillä on enin halua. Saatte elää
riippumattomissa oloissa. Myöhemminkin tulen huolehtimaan teidän
toimeentulostanne. Sillä minussa teillä on aina hyvä, uskollinen,
luotettava ystävä. Olkaa varma siitä!

BOLETTE. Mutta hyvänen aika, -- herra Arnholm -- onhan se kaikki nyt
mahdotonta.

ARNHOLM. Onko sekin mahdotonta?

BOLETTE. Ymmärrättehän sen itsekin! Sen jälkeen, mitä minulle sanoitte,
-- ja sen vastauksen jälkeen, jonka teille annoin. -- Voittehan itsekin
käsittää, että nyt minun on mahdoton ottaa teiltä niin äärettömän
paljon! En mitään, yhtään mitään voi teiltä ottaa vastaan. En koskaan
tämän jälestä!

ARNHOLM. Tahdotteko siis ennemmin jäädä kotiin ja hukata elämänne?

BOLETTE. Oi, on niin kauhean tuskallista sitä ajatella!

ARNHOLM. Heitätte siis kaiken toivonne päästä näkemään maailmaa.
Heitätte siis kaiken sen, jonka saavuttamista täällä olette uneksinut.
Tietäen, että maailmassa on niin äärettömän paljon elettävää -- ette
kuitenkaan tahdo päästä sitä elämään? Ajatelkaa tarkoin, Bolette.

BOLETTE. Niin, niin -- tuo kaikki on totta, herra Arnholm.

ARNHOLM. Ja sitten, kun teidän isänne kerran on poissa -- olette ehkä
avuttomana ja yksin maailmassa. Tai kenties täytyy teidän mennä
miehelle, -- jota kohtaan -- mahdollisesti -- ette myöskään tunne
rakkautta.

BOLETTE. Oi niin, -- huomaan kyllä, kuinka totta kaikki, -- kaikki on,
mitä sanotte. Mutta kuitenkin --! Tai ehkä sittenkin --?

ARNHOLM (Nopeasti.) No!

BOLETTE (Katsoo epätietoisena häneen.) Ehkei se sentään oiisi niin
mahdotonta. --

ARNHOLM. Mikä, Bolette!

BOLETTE. Tehdä sittenkin niin, -- suostua siihen, -- siihen, -- mitä
minulle ehdotitte.

ARNHOLM. Tarkoitatteko, että te kenties kuitenkin voisitte suostua --?
Että te ainakin suotte minulle ilon auttaa teitä uskollisena ystävänä.

BOLETTE. Ei, ei, ei! Siihen en koskaan suostu! Sillä se on ihan
mahdotonta. -- Ei, -- herra Arnholm, -- ottakaa sitten ennemmin minut.

ARNHOLM. Bolette! Te tahdotte siis kuitenkin!

BOLETTE. Niin, -- minä luulen että -- tahdon.

ARNHOLM. Suostutte siis kuitenkin minun vainiokseni!

BOLETTE. Suostun. Jos teistä vielä tuntuu, että -- että voitte ottaa
minut.

ARNHOLM. Jos minusta tuntuu --! (Tarttuu hänen käteensä.) Oi, kiitos,
kiitos, Bolette! Mitä äsken sanoitte, -- teidän epätietoisuutenne, --
se ei minua säikytä. Jos en nyt vielä omistakkaan teidän sydäntänne
kokonaan, niin olen sen voittava. -- Oi, Bolette, käsilläni minä teitä
kannan!

BOLETTE. Ja minä saan nähdä maailmaa. Saan elää mukana elämässä. Sen
olette luvannut minulle.

ARNHOLM. Ja sanassani pysyn.

BOLETTE. Ja saan oppia kaikkea, mitä haluan.

ARNHOLM. Niin, minä rupean itse teidän opettajaksenne. Niinkuin ennen,
Bolette. Muistatteko viimeistä vuotta koulussa. --

BOLETTE (Hiljaa ajatuksiinsa vajoten.) Mikä onni -- tietää olevansa
vapaa -- ja pääsevänsä uusiin oloihin. Eikä tarvitse huolehtia
tulevaisuudestaan. Ei vaivata päätään tuon tyhmän toimeentulon
tähden. --

ARNHOLM. Ei, sen takia ei teidän koskaan tarvitse päätänne vaivata. Ja
-- eikö niin, rakas Boletteni, -- sekin on jo hyvä asia? Vai miten?

BOLETTE. Hyvä se on sekin. Se on varma.

ARNHOLM (Laskee kätensä hänen vyötäisilleen.) Oi, saattepa nähdä kuinka
hauskaa ja huoletonta meillä yhdessä tulee olemaan! Ja kuinka tyynesti
ja turvallisesti ja toisiimme luottaen me tulemme elämään, me molemmat,
Bolette!

BOLETTE. Niin, minäkin alan uskoa että -- luulen tosiaankin -- että
tämä voi käydä päinsä. (Katsoo oikealle ja irtautuu äkisti.) Ah! Älkää
vaan puhuko mitään tästä!

ARNHOLM. Mikä on, ystäväni?

BOLETTE. Oh, tuolla tuo säälittävä. (Osoittaa.) Katsokaa tuonne.

ARNHOLM. Isännekö --?

BOLETTE. Ei, vaan tuo nuori kuvanveistäjä. Hän tulee tuolla Hilden
kanssa.

ARNHOLM. Lyngstrand! No, mikäs häntä vaivaa?

BOLETTE. Oh, tiedättehän miten heikko ja kivuloinen hän on.

ARNHOLM. Niin, ellei se vaan ole tyhjää kuvittelua.

BOLETTE. Ei, kyllä se on ihan totta. Ei hän varmaankaan kauvan elä.
Mutta ehkä se onkin hänelle parasta.

ARNHOLM. Miksi se olisi parasta, ystäväni?

BOLETTE. Siksi -- siksi ettei hänestä kuitenkaan koskaan tule
taiteilijaa. -- Mennään pois, ennenkun he tulevat.

ARNHOLM. Kernaasti, rakas Bolette.

    (Hilde ja Lyngstrand tulevat lammikon luo.)

HILDE. Hoi! Minne kiire? Odottakaapas meitäkin, hyvä herrasväki!

ARNHOLM. Me käymme Boletten kanssa hiukan edellä. (Menee Boletten
kanssa vasemmalle.)

LYNGSTRAND (Hymyilee.) Täällä on niin hupaista nykvään. Kaikki ihmiset
kulkevat parittain. Aina kaksittain.

HILDE (Katsoo heidän jälkeensä.) Voisinpa melkein vannoa, että hänellä
on kosimatuumat mielessä.

LYNGSTRAND. Vai niin? Oletteko huomannut jotain sinnepäin?

HILDE. Sehän ei ole vaikeata -- kun on silmät päässä.

LYNGSTRAND. Mutta neiti Bolette ei huoli hänestä. Siitä olen varma.

HILDE. Ei. Sillä Arnholm on hänen mielestään käynyt niin
vanhannäköiseksi. Ja hän pelkää, että hän tulee pian kaljupäiseksi.

LYNGSTRAND. Eikä yksin siitä syystä. Hän ei menisi Arnholmille missään
tapauksessa.

HILDE. Mistä te sen tiedätte?

LYNGSTRAND. Koska hän on luvannut ajatella erästä toista.

HILDE. Vain ajatella?

LYNGSTRAND. Hänen poissaollessaan, niin.

HILDE. Silloin te itse olette varmaankin se, jota hänen pitää ajatella!

LYNGSTRAND. Voihan olla niin.

HILDE. Onko hän luvannut sen teille?

LYNGSTRAND. Niin ajatelkaas -- hän on sen luvannut! Mutta älkää vain
ilmaisko hänelle, että tiedätte siitä.

HILDE. Siitä taivas minut varjelkoon. Minä olen vaiti kuin hauta.

LYNGSTRAND. Eikö hän ole kovin hyvä minua kohtaan!

HILDE. Ja kun te sitten palaatte kotiin, -- menettekö sitten kihloihin
hänen kanssaan? Ja naitteko hänet myös?

LYNGSTRAND. Ei, se ei sovi oikein minun suunnitelmiini. Sillä minä en
uskalla ajatella naimista ensi vuosina. Ja kun minä vihdoin pääsen niin
pitkälle, on Bolette jo käynyt melkein hiukan liian vanhaksi minulle,
luulisin.

HILDE. Mutta sentään te tahdotte, että hänen pitää täällä ajatella
teitä?

LYNGSTRAND. Niin, sillä se olisi niin hyödyllistä minulle. Minun
taiteelleni -- ymmärrättekö. Ja hänhän voi sen niin helposti tehdä,
hän, jolla ei itsellään ole mitään elämäntehtävää. -- Mutta hyvä hän on
joka tapauksessa.

HILDE. Luuletteko, että te voitte paremmin työskennellä, kun tiedätte,
että Bolette täällä ajattelee teitä?

LYNGSTRAND. Niin, siltä minusta tuntuu. Sillä nähkääs, kun tietää, että
jossain maailmassa on nuori, hieno ja vaitelias nainen, joka kulkee
hiljaisissa unelmissa, muistellen jotakuta --. Sen pitäisi minusta olla
niin -- niin --. Minä en oikein löydä sanaa, jolla sen ilmaisisin.

HILDE. Tarkoitatteko ehkä -- jännittävää?

LYNGSTRAND. Jännittävää? Meneehän se. Jännittävää minä tarkoitan. Tahi
jotain samantapaista. (Katsoo hetken Hildeen.) Te olette niin älykäs,
neiti Hilde, niin kovin älykäs. Kun minä palaan kotiin, olette te
suunnilleen samanikäinen kuin teidän sisarenne nyt! Ehkä te olette
samannäköinenkin, kuin sisarenne nyt. Ja ehkä teillä on sama mielikin
kuin hänellä nyt. Että te olette niinkuin oma itsenne ja hän yht'aikaa
-- yhdessä olennossa, niin sanoakseni.

HILDE. Tahtoisitteko että olisi niin?

LYNGSTRAND. En oikein tiedä. Niin, luulenpa melkein, että tahtoisin.
Mutta nyt -- tänä kesänä -- tahdon mieluimmin että olette vain oma
itsenne. Ja juuri semmoinen kuin olette.

HILDE. Pidättekö minusta enin tämmöisenä?

LYNGSTRAND. Pidän, minä pidän teistä niin kovin tuommoisena.

HILDE. Hm, -- sanokaapas, te, joka olette taiteilija, -- onko teistä
hyvä, että minä aina käyn vaaleassa kesäpuvussa?

LYNGSTRAND On, se on minusta hyvä.

HILDE. Pukevatko vaaleat värit siis minua, teidän mielestänne?

LYNGSTRAND. Vaalea pukee teitä erinomaisesti, minun mielestäni.

HILDE. Mutta sanokaapas -- te, joka olette taiteilija, -- mitenhän
musta minulle sopisi?

LYNGSTRAND. Mustako, neiti Hilde?

HILDE. Niin, jos olisin kokonaan mustissa. Luuletteko, että minä
näyttäisin kauniilta?

LYNGSTRAND. Mustahan ei oikeastaan ole kesävärejä. Muuten näyttäisitte
erittäin kauniilta mustissakin. Juuri teidän ulkomuotoonne se olisi
omiaan.

HILDE (Katselee eteensä.) Mustissa ylös kaulaan saakka. -- Musta
röyhelö sen ympärillä. -- Mustat hansikkaat. -- Ja niskassa pitkä,
musta harso.

LYNGSTRAND. Jos te olisitte noin puettu, neiti Hilde, toivoisin olevani
maalari -- ja maalaisin teidät nuorena, kauniina, surevana leskenä.

HILDE. Tahi nuorena, surevana morsiamena.

LYNGSTRAND. Niin, siksi te vielä paremmin sopisitte. Mutta ette
suinkaan tahtoisi pukeutua semmoiseen pukuun?

HILDE. En oikein tiedä. Mutta se on minusta niin jännittävää.

LYNGSTRAND. Jännittävää?

HILDE. Jännittävää ajatella, niin. (Osoittaa äkkiä oikealle.) Ei mutta,
katsokaapas tuonne!

LYNGSTRAND (Katsoo.) Se suuri englantilainen laiva! Ja aivan laiturin
ääressä!

    (Wangel ja Ellida tulevat näkyviin lammen luona.)

WANGEL. Ei, vakuutan sinulle, rakas Ellida, -- sinä erehdyt! (Huomaa
toiset.) No, täälläkö te molemmat olette? Eikö totta, herra Lyngstrand,
-- se ei vielä ole näkyvissä.

LYNGSTRAND. Suuri englantilainenko?

WANGEL. Niin, se!

LYNGSTRAND (Osoittaa.) Tuossa se höyryää, herra tohtori.

ELLIDA. Oh --! Tiesinhän minä sen.

WANGEL. Se on tullut!

LYNGSTRAND. Tullut kuin varas yöllä, voi siitä hyvin sanoa. Niin
kuulumattoman hiljaa --

WANGEL. Saattakaa te Hildeä alas laiturille. Kiiruhtakaa! Hän tahtoo
varmaankin kuulla soittoa.

LYNGSTRAND. Me olimmekin juuri menossa, herra tohtori.

WANGEL. Me tulemme ehkä jälestä. Vähän ajan kuluttua.

HILDE (Kuiskaa Lyngstrandille.) Nuo kaksi kulkevat myös parittain
(Menee Lyngstrandin kanssa puutarhan kautta vasemmalle. Seuraavan
aikana kuuluu torvisoittoa kaukaa vuonolta.)

ELLIDA. Se on tullut! Hän on täällä! Minä tunnen sen.

WANGEL. Paras että menet huoneeseen, Ellida. Anna minun yksin puhua
hänen kanssaan!

ELLIDA. Oh, -- se on mahdotonta! Mahdotonta, minä sanon! (Kirkaisee.)
Ah, -- näetkö tuossa hän on, Wangel!

    (Tuntematon tulee vasemmalta, pysähtyen polulle,
    ulkopuolelle aitaa.)

TUNTEMATON (Tervehtien.) Hyvää iltaa. Tässä minä taas olen, Ellida.

ELLIDA. Niin, niin, niin -- hetki on tullut.

TUNTEMATON. Oletko siis matkakunnossa? Vai etkö ole?

WANGEL. Näette kai itsekin, että hän ei ole.

TUNTEMATON. Minä en tarkoita matkavaatteita tai muuta sellaista. En
myöskään ahdettuja matkalaukkuja. Kaikkea sitä mitä hän matkalla
tarvitsee, on minulla tuolla laivassa. Hytinkin olen hänelle varannut
(Ellidalle.) Minä kysyn sinulta siis, oletko valmis lähtemään minun
kanssani, -- vapaaehtoisesti lähtemään minun kanssani?

ELLIDA (Rukoilevasti.) Oi älkää kysykö minulta. Älkää kiusatko minua!

TUNTEMATON. Nyt soitetaan ensi kertaa laivalla. Nyt on sinun vastattava
tuletko vai etkö.

    (Etäältä kuuluu laivakellon läppäys.)

ELLIDA (Vääntää käsiään.) Ratkaisu! Ratkaisu koko elämäniäksi! Eikä
koskaan voi sitä korjata!

TUNTEMATON. Ei koskaan! Puolen tunnin päästä on jo myöhäistä.

ELLIDA (Katsoo pelokkaasti ja tutkivasti häneen.) Minkätähden te
pidätte niin järkähtämättömästi kiinni minusta?

TUNTEMATON. Etkö sinä tunne samoin kuin minä, että me kaksi kuulumme
yhteen.

ELLIDA. Tarkoitatteko sen lupauksen tähden?

TUNTEMATON. Lupaus ei sido ketään. Ei miestä eikä naista. Kun minä niin
järkähtämättömästi pidän kiinni sinusta, tapahtuu se sentähden etten
muuta _voi_.

ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Miksi ette tullut ennen?

WANGEL. Ellida!

ELLIDA. Oi, -- tätä, joka vetää ja kutsuu ja kiehtoo -- tuntematonta
kohti! Koko meren voima on siihen koottuna!

    (Tuntematon astuu aidan yli.)

ELLIDA (Peräytyy Wangelin taakse.) Mitä te aiotte? Mitä te tahdotte?

TUNTEMATON. Minä sen näen ja kuulen, Ellida, -- sinä siis valitset
lopulta minut.

WANGEL (Astuu häntä vastaan.) Minun vaimollani ei ole mitään
valittavana. Minun asiani on sekä valita hänen puolestaan -- että
varjella häntä. Varjella niin! Ellette suori tiehenne täältä -- pois
maasta -- ja pysy iäksi poissa -- tiedättekö mikä teitä odottaa?

ELLIDA. Ei, ei, Wangel! Ei niin!

TUNTEMATON. Mitä te minulle voitte?

WANGEL. Minä vangitutan teidät pahantekijänä! Nyt heti! Ennenkun
ehditte laivaan! Sillä minä tiedän tuosta murhasta, joka tapahtui
Skjoldvikissa.

ELLIDA. Oi, Wangel -- kuinka sinä voit --!

TUNTEMATON. Sitä minä odotin. Ja sentähden -- (Ottaa povitaskustaan
revolverin) -- sentähden varustin itseni tällä aseella.

ELLIDA (Heittäytyy Wangelin eteen.) Ei, ei -- älkää tappako häntä!
Ennemmin sitten minut!

TUNTEMATON. En sinua enkä häntä. Ole huoleti sen puolesta. Tämä on vain
omaan tarpeeseeni. Sillä minä tahdon elää ja kuolla vapaana miehenä.

ELLIDA (Kasvavalla mielenliikutuksella.) Wangel! Suo minun sanoa se
sinulle -- sanoa tässä, hänen kuullensa! Sinä voit tosin pidättää minut
täällä! Sinullahan on siihen valta ja keinot sen käyttämiseen! Ja
niinhän sinä aiot tehdä! Mutta minun mieleni -- kaikki minun
ajatukseni, -- kaikki minun kaihoni ja toiveeni, -- niitä sinä et voi
sitoa! Ne lentävät ja liihottelevat -- pois siihen tuntemattomaan
maailmaan, -- johon minä olin luotu -- ja jonka sinä olet minulta
sulkenut!

WANGEL (Hiljaisen tuskallisesti.) Minä näen sen, Ellida! Askel
askeleelta liu'ut sinä minun käsistäni. Ja tuo rajattoman ja äärettömän
-- ja saavuttamattoman kaipuu -- se se pimentää lopulta sinun mielesi
kokonaan.

ELLIDA. Oi niin -- minä tunnen sen lähestyvän -- mustin, äänettömin
siivin!

WANGEL. Mutta se ei saa tapahtua. Mikään muu pelastus ei ole
mahdollinen. Minä ainakaan en näe muuta. Ja sentähden -- sentähden
puran minä -- puran kauppamme tällä hetkellä. -- Nyt voit sinä siis
valita tiesi vapaasti -- vapaaehtoisesti.

ELLIDA (Tuijottaa häneen hetken sanattomana.) Onko totta, -- totta, --
mitä sanot! Tarkoitatko sinä sitä -- sisimmästä sielustasi!

WANGEL. Tarkoitan -- sisimmästä sielustani, revityn sydämeni pohjasta.

ELLIDA. Ja _voitko_ sinä sen tehdä! Voitko antaa sen tapahtua!

WANGEL. Voin. Minä voin, sillä minä rakastan sinua niin suuresti.

ELLIDA (Hiljaa ja vavisten.) Niin lähelle sinun sydäntäsi olisin siis
tullut!

WANGEL. Sen ovat vuodet ja yhteiselämä tehneet.

ELLIDA (Lyö kätensä yhtaen.) Ja minä -- joka olen ollut niin sokea!

WANGEL. Sinun ajatuksesi olivat muussa. Mutta nyt -- nyt olet täysin
vapaa minusta -- ja minun omaisistani. Nyt sinun oma oikea elämäsi voi
jälleen päästä oikeille raiteilleen. Sillä nyt sinä saat valita
vapaaehtoisesti. Ja omalla vastuullasi, Ellida.

ELLIDA (Tarttuu päähänsä ja tuijottaa eteensä, Wangelia kohti.)
Vapaaehtoisesi -- ja omalla vastuulla! Myös omalla vastuulla? -- Siina
se ero on!

    (Kuuluu laivakelLon läppäys toistamiseen.)

TUNTEMATON. Kuuletko, Ellida! Nyt soitetaan viimeistä kertaa. Tule
siis!

ELLIDA (Kääntyy häneen, katsoo kiinteästi ja sanoo voimakkaalla
äänellä.) Tämän jälkeen minä en lähde teidän kanssanne.

TUNTEMATON. Etkö lähde!

ELLIDA (Tarrautuu kiinni Wangeliin.) Ah, -- en koskaan minä lähtisi
tämän jälkeen!

WANGEL. Ellida, -- Ellida!

TUNTEMATON. Siis lopussa?

ELLIDA. Niin -- iäksi lopussa!

TUNTEMATON. Minä sen näen. Tässä on jotain, joka on voimakkaampi kuin
minun tahtoni.

ELLIDA. Teidän tahtonne ei enään mahda mitään minulle. Minulta te
olette kuollut mies, -- joka on noussut meren pohjasta ja palaa sinne
takaisin. Mutta minä en enään pelkää teitä. Enkä myöskään tunne vetoa
teihin.

TUNTEMATON. Hyvästi, rouva. (Hypähtää yli aidan.) Tästä hetkestä te
olette vain haaksirikon muisto minun elämässäni. (Menee vasemmalle.)

WANGEL (Katsoo häneen hetken.) Ellida -- sinun mielesi on kuin meri.
Siinäkin on vuoksi ja luode. Mikä sai aikaan tämän muutoksen?

ELLIDA. Oi, etkö sinä siis ymmärrä, että muutoksen -- että muutoksen
täytyi tulla -- kun sain vapaaehtoisesti valita.

WANGEL. Ja tuo tuntematon -- se ei enään sinua houkuttele?

ELLIDA. Ei peloita eikä houkuttele. Minä olisin voinut katsoa sitä
silmiin, -- olisin voinut astua siihen, -- jos vain itse olisin
tahtonut. Minä olisin voinut valita sen. Sentähden voin myös kieltäytyä
siitä.

WANGEL. Minä alan ymmärtää sinua -- vähä vähältä. Sinä ajattelet ja
tunnet kuvissa. Sinun meren kaipuusi ja ikäväsi -- se, mikä sinua vetää
häneen -- tuohon vieraaseen mieheen, -- se on kaikki ollut heräävän ja
kasvavan vapausvaatimuksen ilmausta sinussa. Ei muuta.

ELLIDA. En tiedä, mitä siihen vastaisin. Mutta sinä olet minulle hyvä
lääkäri. Sinä löysit, -- ja sinä uskalsit käyttää sitä oikeata
lääkettä, -- ainoaa, joka minua saattoi auttaa.

WANGEL. Suurimmassa hädässä ja vaarassa me lääkärit uskallamme paljon.
-- Mutta nyt sinä siis jälleen tulet minun luokseni, Ellida?

ELLIDA. Rakas, uskollinen Wangel, -- nyt minä jälleen tulen sinun
luoksesi. Nyt minä voin tulla. Sillä nyt minä tulen sinun luoksesi
vapaaehtoisesti, -- vapaaehtoisesti -- ja omalla vastuullani.

WANGEL (Katsoo häneen sydämellisesti.) Ellida, Ellida! Oi, -- kun
ajattelen että nyt me kaksi saamme elää kokonaan toinen toisemme
hyväksi.

ELLIDA. -- Ja jakaa muistotkin! Sinun muistosi ja minun muistoni ovat
yhteisiä.

WANGEL. Niin, eikö totta, rakkaani!

ELLIDA. -- Ja molempien lastemme hyväksi, Wangel.

WANGEL. Sinä sanot meidän lapsemme!

ELLIDA. Heidän, joita minä en omista, -- mutta jotka minä tahdon
voittaa.

WANGEL. Meidän --! (Suutelee iloisena ja kiireesti hänen käsiään.) Oi,
-- kiitos, kiitos siitä sanasta!

    (Hilde, Ballested, Lyngstrand, Arnholm ja Bolette
    tulevat vasemmalta puutarhaan.)

    (Samanaikaisesti näkyy kaupungin nuorta väkeä ja
    kesävieraita polulla, sen ulkopuolella.)

HILDE (Puoliääneen Lyngstrandille.) Mutta katsokaa -- hän ja isä
näyttävät kuin vasta kihlatuilta!

BALLESTED (On kuullut edellisen.) Nythän on kesä, pikku neiti.

ARNHOLM (Katsoo Wangeliin ja Ellidaan.) Nyt englantilainen lähtee.

BOLETTE (Menee aidalle.) Täältä sen näkee paraiten.

LYNGSTRAND. Viimeisen kerran, tänä vuonna.

BALLESTED. Koht' on kaikki salmet jäässä', niinkuin runoilija sanoo. Se
on surullista, rouva Wangel! Ja nythän me menetämme teidätkin joksikin
aikaa. Huomennahan te muutatte Skjoldvikiin, kuulin.

WANGEL. Ei, -- siitä matkasta ei tulekkaan mitään. Me olemme tänä yönä
päättäneet toisin.

ARNHOLM (Katsoo vuorotellen toisesta toiseen.) Oh, -- todellako!

BOLETTE (Tulee näyttämön poikki.) Isä, -- onko se totta!

HILDE (Menee Ellidaa kohti.) Sinä siis jäät meille!

ELLIDA. Jään, rakas Hilde, -- jos sinä minusta huolit.

HILDE (Ilon ja itkun vaiheella.) Oi, -- huolinko minä --!

ARNHOLM (Ellidalle.) Tämä käänne on odottamaton --!

ELLIDA (Hymyilee vakavasti.) Nähkääs, herra Arnholm --. Muistatteko, --
me puhuimme siitä eilen? Koska ihminen nyt kerran on muuttunut
maa-eläjäksi -- ei hän löydä enään tietä -- takaisin mereen. Eikä
merielämään.

BALLESTED. Mutta juuri niinhän on käynyt minun merenneidolleni!

ELLIDA. Jokseenkin niin.

BALLESTED. Ero on vain siinä, että _merenneito --
hänelle se on kuolemaksi_. Ihmiset sitävastoin -- ne voivat
aklam-akli-matiseerautua. Niin, niin, -- minä vakuutan, rouva
Wangel, -- ne voivat a-kli-matiseerautua!

ELLIDA. Niin, vapaaehtoisesti he sen voivat, herra Ballested.

WANGEL. Ja omalla vastuullaan, rakas Ellida.

ELLIDA (Ojentaa hänelle reippaasti kätensä.) Juuri niin.

    (Suuri höyrylaiva soluu hiljaa pitkin vuonoa. Rannempaa
    kuuluu torvisoittoa.)





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Merenneito - 5-näytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.