Title: Johanna d'Arc - Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan
Author: Twain, Mark
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Johanna d'Arc - Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan" ***


JOHANNA D'ARC

Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan
muistiin kirjoittanut hänen käskyläisensä ja kirjurinsa,
Sieur Louis de Conte.


Ranskan valtionarkistossa olevista vanhoista asiapapereista
nykyajan kielelle kääntänyt ja muodostanut

MARK TWAIN


Vapaasti suomentanut Lilli Rainio



WSOY, Porvoo, 1910.



ESIPUHE.


Saadaksemme oikean mielipiteen etevästä historiallisesta henkilöstä,
tulee häntä arvostella oman aikansa näkökannalta, ei nykyajan. Monen
jaloimmankin henkilön luonne näyttää vähemmän ansiokkaalta, kun
myöhempäin aikakausien tutkimus esittää hänen tekonsa selvemmässä
valossa, mutta tuskin on neljä-, viisisataa vuotta sitten ollut
kuuluisaa henkilöä, joka kaikin puolin vastaisi nykyajan siveellisiä
vaatimuksia. Ainoa laatuaan on Johanna d'Arcin luonne. Sitä saattaa
arvostella jokaisen aikakauden näkökannalta ja kuitenkin on tulos
aina yhtä ihmeteltävä. Hän näyttää aina yhtä viattomalta, yhtä
ihanteelliselta, hän on ylevin henkilö kuolevain joukossa.

Ja kun ajattelee, että tavat hänen aikanaan olivat niin raakoja,
kurjia ja alhaisia kuin historian pimeimpinä aikoina, niin on
mielestämme ihme, että moinen maaperä voi kasvattaa niin ihanaa
kukkaa. Hän ja aikalaisensa olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Hän
pysyi totuudessa, kun valhe oli ihmisissä tavallista; oli rehellinen,
kun rehellisyys oli melkein kadonnut avu; hän piti lupauksensa,
vaikka lupauksia tavallisesti rikottiin; hänen mielensä oli täynnä
suuria ajatuksia ja se tähtäsi suurta päämaalia, kun toisten mieli
viihtyi turhamaisissa haaveissa ja itsekkäässä kunnianhimossa, hänen
käytöksensä oli kaino ja arvokas aikana, jolloin kevytmielisyys
ja tapainturmelus oli vallalla; hän oli armelias aikana, jolloin
säälimätöntä julmuutta harjoitettiin, hän oli luja, rohkea ja
pelkäämätön silloin, kun hänen kansansa oli toivottomana ja
toimetonna; hänellä oli luja usko, vaikka uskottomuus oli yleistä;
hän oli siveellinen, puhdas ja turmeltumaton ruumiin ja sielun
puolesta yhteiskunnassa, jossa ylhäisimmätkin kansanluokat olivat
vaipuneet rikoksiin, ja aikana, jolloin kristikunnankin edustajain
kauheudet ja eläimelliset intohimot ja petomaiset julmuudet
hämmästyttivät aikalaisiaankin.

Kenties on hän ainoa yleisessä historiassa mainittu henkilö, jossa
ei voi huomata itsekkyyttä. Hänen sanoissaan ja töissään emme tapaa
omanvoitonpyyntöä. Kun hän oli pelastanut kuninkaansa maanpakolaisen
kiertolaiselämästä ja toimittanut kruunun hänen päähänsä, tarjottiin
hänelle palkinnoita ja kunnianosotuksia, mutta hän kieltäytyi
niistä kaikista. Hän pyysi vain, että kuningas sallisi hänen palata
maalaiskotiinsa paimentamaan lampaitaan ja auttamaan äitiään, jonka
hyväilyjä hän kaipasi. Tuo voitollisten sotajoukkojen johtaja,
prinssien seuralainen ja kunnioittavan, kiitollisen kansan ihanne, ei
pyytänyt muuta palkintoa.

Hänen tekojansa voi verrata historian suurimpiin urostöihin,
etenkin jos ajattelee niitä oloja, missä ne toimitettiin, hänen
voittamiaan vaikeuksia ja hänen käytettävinään olleita apuneuvoja.
Caesar teki suuria valloitusretkiä, mutta hänen joukkoonsa kuului
Rooman karaistuja, voitonvarmoja uroita ja hän itse oli sotilaaksi
kasvatettu. Napoleon hajoitti Europan järjestettyjä sotajoukkoja
kuin akanoita tuuleen, mutta hänkin oli sotilaaksi kasvatettu, ja
kun hän alkoi sotaretkensä, olivat hänen sotilaansa nuoria, hehkuvia
isänmaanystäviä, joita oli innostanut vallankumouksen ja vapauden
ihmeitätekevä henki, joka siihen aikaan valtasi kansat. Mutta Johanna
d'Arc sitä vastoin, ollen vielä lapsi, tietämätön, oppimaton, köyhä
talonpoikaistyttö, ilman vaikutusvaltaa ja voimakkaita ystäviä, näki
koko kansansa kahleissa, avuttomana ja toivottomana vieraan vallassa,
varat hävinneinä, sotajoukot lamautuneina ja hajallaan, näki kuinka
ulkonainen sorto ja sisällinen hajaannus oli masentanut kaikki
mielet, rohkeus oli kadonnut, pelokas kuningas valmistautumassa
pakenemaan omasta maastaan; ja hän laski kätensä tämän kuolevan
kansan ruumiille ja se nousi ja seurasi häntä. Hän vei sen voitosta
voittoon, hän johti sen satavuotisen sodan onnellisempaan suuntaan,
mursi Englannin ylivallan ja kuoli Ranskan vapauttajana, joka nimi
hänen muistoansa nytkin vielä seuraa.

Ja palkinnoksi kaikesta tästä Ranskan kuningas, jolle hän lahjoitti
kruunun, toimettomana ja välinpitämättömänä antoi ranskalaisten
pappien vangita tuon jalon lapsen, viattomimman, rakastettavimman,
ylevimmän olennon, josta historia kertoo ja elävänä uhrata hänet
polttoroviolla.

       *       *       *       *       *

Yksityiskohdat Johanna d'Arcin elämäkerrasta ovat jälkimaailmalle
säilyneet omituisella tavalla. Tämä on ainoa valalla vahvistettu,
todistajien antama elämäkerta. Vielä talletetaan Ranskan
valtioarkistossa hänen kuolemantuomionsa oikeuspöytäkirjoja vuodelta
1431 ja samoin pöytäkirjoja, jotka pidettiin oikeudenkäynnissä
hänen maineensa puhdistamiseksi pari vuosikymmentä myöhemmin. Ne
sisältävät merkillisen paljon seikkoja hänen elämästään. Näiltä
kaukaisilta ajoilta ei meillä suinkaan ole yhtään niin täydellistä ja
todenmukaista elämäkertaa kuin Johanna d'Arcin.

Sieur Louis de Conten päiväkirja on pääasiassa yhtäpitävä
noiden julkisten pöytäkirjain kanssa; tässä suhteessa on siis
hänen kertomuksensa täysin luotettava; mutta kertomuksen monet
yksityiskohdat perustuvat ainoastaan siihen, mitä hän itse sanoo
nähneensä ja kuulleensa.

MARK TWAIN.



ENSIMMÄINEN KIRJA.

Sieur Louis de Conte kertoo veljensä pojille ja tyttärille sekä
heidän lapsilleen ja lastenlapsilleen Johannan lapsuudesta.



Ensimmäinen luku.


Nyt on vuosi 1492. Olen kahdeksankymmenen kahden vuoden vanha.
Tapahtumat, joista nyt aijon teille kertoa, olen itse lapsena ja
nuorena ollessani nähnyt ja kuullut.

Kaikissa lauluissa ja taruissa, joita te Johanna d'Arcista luette,
laulatte ja tutkitte, ja jotka äsken keksityn kirjapainotaidon avulla
ovat levinneet koko maailmaan, mainitaan hänen nimensä rinnalla
minun, vapaasukuisen herran, Louis de Conten nimi. Olin hänen
aseenkantajansa ja kirjurinsa. Seurasin häntä alusta loppuun asti.

Kasvoin samassa kylässä kuin hän. Leikin lapsena hänen kanssaan joka
päivä, niinkuin te nyt leikitte kasvinkumppanienne kanssa. Nyt kun
koko maailma ylistää hänen nimeänsä, tuntuu teistä ihmeelliseltä,
että kertomukseni ovat tosia. Mutta tosia ne sittenkin ovat.

Olin hänen leikkitoverinsa ja sitten seurasin häntä sotaan. Vielä
tänäkin päivänä muistan hänet kauniina ja puhtaana, muistan tuon
hennon olennon, kun hän Ranskan armeijan etunenässä istui ratsunsa
selässä, kumartuneena hevosen kaulaa kohti, tukka liehuen tuulessa,
hopeankirkkaalla miekalla raivaten tietä sodan kuumimpaan tuoksinaan,
joskus kadoten näkyvistä keskellä hevosten päitä, kohotettuja
aseellisia käsivarsia, kilpiä ja liehuvia höyhentöyhtöjä. Seurasin
häntä loppuun asti; ja kun tulivat nuo synkät päivät, joiden varjo
ijäti kirouksena painaa hänen murhaajainsa muistoa, samoin kuin
Ranskan kansaa, joka toimettomana antoi ilkityön tapahtua, sain
viimeisenä puristaa hänen kättänsä.

Vuodet vierivät. Näky tuon ihmeellisen tytön elämän meteorin
kaltaisesta loistosta Ranskan sotataivaalla ja sen sammumisesta
polttorovion savupatsaisiin, vaipui yhä syvemmälle muistojen
maailmaan ja nousee sieltä jälleen ihmeellisenä, kirkkaana ja
ylevänä. Vihdoin käsitän hänet sellaiseksi kuin hän oli --
jaloimmaksi ihmiseksi, mitä maailmassa on elänyt, ellemme ota lukuun
itse maailman Vapahtajaa.



Toinen luku.


Minä Louis de Conte olen syntynyt Neufchâteaussa 6 päivänä tammikuuta
1410, kaksi vuotta ennen Johannan syntymistä Domrémyssä. Vanhempani
olivat vuosisadan alkupuolella Parisin lähitienoolta muuttaneet
tähän kaukaiseen seutuun. Isäni kuului Armagnac puolueeseen, joka
puolusti meidän omaa, laillista, ranskalaista kuningastamme, joskin
tämä siihen aikaan oli heikko ja tarmoton. Burgundilainen puolue
taas oli englantilaisten liittolainen. Sillä oli valta ja se kohteli
hirmuhaltijan tavoin kaikkia, jotka eivät sen valtaan taipuneet.
Isältänikin olivat nämä puoluelaiset ryöstäneet kaiken muun, paitse
hänen aatelisvaakunaansa, ja köyhänä, murtuneena miehenä hän asettui
Neufchâteauhon, missä hän kuitenkin hyvin viihtyi, koska hän siellä
sai elää verraten rauhallisissa oloissa.

Parisissa kulki siihen aikaan pitkin katuja joka yö aseellisia
joukkoja, jotka huutaen ja kiroten hävittivät, polttivat, murhasivat
ja häpäisivät ketä ja mitä tahtoivat eikä kukaan uskaltanut heitä
vastustaa. Auringon noustessa nähtiin hävitettyjä asuntoja, suitsevia
raunioita ja rosvojoukkojen kauheasti silpomia ja varkaiden paljaaksi
riistämiä ruumiita.

Ei kukaan uskaltanut niille toimittaa kristillistä hautausta, sillä
kielletty oli ketään julkisesti hautaamasta, jotta kansa ei muka
peljästyisi niitä monia kuolemantapauksia ja joutuisi epätoivoon.
Ruumiit mätänivät siinä, mihin olivat kaatuneet ja niistä levisi
ilmaan pahaa löyhkää, josta seurasi rutto ja monenlaiset taudit;
ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä ja niitä haudattiin salaa yön aikana.

Kaiken tämän lisäksi oli Ranskassa niin kova talvi, ettei moista
sanottu olleen viiteensataan vuoteen. Nälkää, ruttoa, murhaa ja
lunta -- kaikki nämä vaivat rasittivat yht'aikaa Parisin asukkaita.
Kuolleita makasi joukottain kaduilla ja susia tunkeutui selvällä
päivällä ruumiita repimään.

Ranskassa vallitsi kova aika, koettelemusten ja nöyryytysten aika.
Englantilaisten petomaiset hampaat olivat iskeneet Ranskan sydämmeen
ja he olivat imeneet sen verta jo viisi kahdeksattakymmentä vuotta
ja enemmänkin aikaa. Kaikista kärsimyksistään ja tappioistaan oli
Ranskan kansa niin hätääntynyt, että puheenparreksi oli käynyt,
kuinka ranskalaiset pakenivat jo nähtyäänkin englantilaisen
sotajoukon.

Ollessani viisivuotias kohtasi Ranskaa uusi kova onnettomuus,
Azincourtin taistelu. Englannin kuningas tosin palasi maahansa
nauttimaan voittonsa kunniaa, mutta voitetun Ranskan hän
jätti julmien Burgundien palveluksessa olevain rosvojoukkojen
riistettäväksi, jotka kaikkialla kulkivat ryöstäen ja hävittäen
maata. Tämmöinen joukko tuli eräänä yönä Neufchâteauhon ja palavan
kattomme valossa näin kaikki lähimmät omaiseni ja rakkaimpani --
paitse vanhinta veljeäni, joka oli jäänyt hoviin -- julmimmalla
tavalla murhatuiksi. Vaikka olivat rukoilleet armoa, olivat murhaajat
vain ivaillen nauraneet heidän surkeuttaan ja pilkanneet heidän
hätäänsä ja kuolintuskiansa. En tiedä, kuinka eivät minua huomanneet,
niin että pääsin pakoon. Kun olivat menneet, ryömin piilopaikastani
ja vietin yöni kuolleiden ja kuolevain joukossa, itkien palavan
talomme edustalla.

Sitten minut lähetettiin Domrémyhin, siellä olevan papin luo, jonka
emännöitsijästä sain rakkaan kasvatusäidin. Pappi opetti minua
lukemaan ja kirjoittamaan. Paitse häntä ja minua ei koko kylässä
ollut ketään kirjoitus- ja lukutaitoista henkilöä. Tuo hyvä pappi
-- nimeltään Guillaume Fronte -- asui aivan kirkon juuressa, ja
kirkon toisella puolella oli Johannan vanhempain puutarha. Perheeseen
kuului isä Jacques d'Arc, hänen vaimonsa Isabelle Rome, kolme poikaa,
Jacques, joka siihen aikaan oli kymmenen vuotias, Pierre kahdeksan
ja Jean seitsemän vuoden vanhat. Johanna oli minun tullessani
kylään melkein neljän vuoden ja hänen sisarensa Catherine vuoden
vanha. Kaikki nämä lapset olivat kohta alussa leikkitovereinani
ja rakkaimpia ystäviäni. Toisista yhdenikäisistäni muistan Pierre
Morelin, Etienne Rozen, Noel Rainguessonin ja Edmond Aubreyn, jonka
isä siihen aikaan oli kylänvanhin, sekä myöskin kaksi tyttöä,
jotka olivat Johannan parhaita ystäviä ja kasvinkumppaneita:
toisen nimi oli Haumette ja toinen oli pikku Mengette. He olivat
talonpoikaistyttöjä niinkuin Johannakin ja joutuivat sitten naimisiin
tavallisten talonpoikain kanssa, mutta myöhemmin ei kukaan vieras
kylässä, joskin oli kuinka korkea ja ylhäinen, ollut käymättä näiden
köyhäin, vanhain vaimojen luona, jotka nuorina olivat saaneet olla
Johanna d'Arcin ystäviä.

Kaikki olivat he hyviä, hurskaita ja tottelevia lapsia, ystävällisiä
toisilleen ja alamaisia vanhemmilleen ja papille, niinkuin oikean
nuorison tulee olla. Kirkon oppiin he yksinkertaisesti uskoivat ja
luottivat, niinkuin heidän vanhempansa sen heille olivat opettaneet.
Juhana Hussin aatteista ja paavien riidoista eivät kaukaisen Domrémyn
asukkaat silloin vielä mitään tienneet. Koko kylän asukkaat kuuluivat
isänmaalliseen Armagnac puolueeseen. Me lapsetkaan emme mitään
maailmassa niin vihanneet kuin kansamme vihollisia, englantilaisia ja
burgundeja ja kaikkea, mikä heihin kuului.



Kolmas luku.


Meidän kylämme ei muuten missään suhteessa eronnut toisista
senaikuisista, saman seudun kylistä. Kujat olivat pitkät ja
mutkaiset ja leveäräystäiset olkikatot suojasivat huoneita sateilta
ja tuulilta. Akkunain asemesta oli seinissä aukot, joiden eteen
yöksi vedettiin laudat, lattiat olivat savesta ja huonekalut hyvin
alkuperäiset. Asukkaiden pääelinkeinona oli lampaan- ja karjanhoito;
nuorison aika kului tavallisesti paimenessa.

Seutu oli ihana. Kylän edustalla levisi kukkia kasvava tasanko Meuse
virtaan asti; kylän takana yleni maa vähitellen ja ylimpänä kasvoi
suuri tumma tammimetsä, missä ennen oli oleskellut rosvoja ja missä
monta murhaa oli tehty, jonkatähden meidän lasten mielestä sillä
paikalla oli kamala viehätyksensä.

Oli siellä myöskin ennen muinoin oleskellut monta kauheaa
lohikäärmettä, joista meidänkin aikoinamme paljon puhuttiin. Vielä
nytkin siellä oleskeli yksi semmoinen. Sanottiin, että se oli
raakapuun pituinen ja täysi-ikäisen miehen vahvuinen. Sitä peittivät
suuret suomukset, sillä oli punaiset silmät, isot kuin tinalautaset
ja haarainen pyrstö kuin ankkurin sakara. Tämän lohikäärmeen
sanottiin olevan väriltään vaaleansinisen, selässä kultaiset pilkut
ja juovat, mutta kun ei kukaan sitä ollut nähnyt, niin tämä oli
vain arvelua. Olkoon asian laita miten tahansa, se vain on varmaa,
että tämä lohikäärme ainakin kerran lähestyi kylää, mutta Jumala
varjeli niin, ettei se saanut vahingoittaa ihmisiä eikä eläimiä.
Pierre Morel, joka yksin oli lähtenyt metsään, tunsi näet myrkyllistä
tulikiven hajua, jota semmoisista hirviöistä lähtee, ja pakeni minkä
ehti sekä varotti kylän asukkaita.

Muinaisina aikoina oli satoja uroita maailman ääristä kokoontunut
tänne taistelemaan lohikäärmeen kanssa, saadakseen palkinnon
niinkuin saduissa kerrotaan, mutta jo meidän aikoinamme olivat
sellaiset sankarityöt käyneet vanhanaikuisiksi. Sen sijaan ryhtyi tuo
hurskas Guillaume isä karkottamaan petoa. Hän järjesti sitä varten
komean juhlakulkueen, jossa ihmiset vihittyine vahakynttilöineen,
suitsutusastioineen ja vihkivesineen kulkivat pitkin metsän reunaa
lukien hartaita rukouksia ja anoen pyhän neitsyen suojelusta. Vähän
väliä pappi itse voimakkain sanoin manasi lohikäärmeen pakosalle
kylästä. Tästä hetkestä oli tuo kauhea peto kadonnut, vaikka tosin
muutamat luulivat yhä edelleen tuntevansa pahaa tulikiven hajua
metsässä.

Eräällä kedolla Vaucouleursiin vievän tien varrella kasvoi
äärettömän iso ja kaunis tammipuu, jonka varjoisat oksat levisivät
laajalle. Aivan puun juurella lorisi kirkas lähde, ja kun kesä
tuli, lähtivät kaikki kylän lapset sinne, niinkuin oli ollut
tapana jo kuudetta sataa vuotta, laulamaan ja hyppelemään puun
varjossa ja nauttimaan ihanan lähteen virvottavaa vettä. Usein
sitoivat he kukista seppeleitä, joita ripustivat puuhun ja lähteen
partaalle miellyttääkseen haltijoita ja keijukaisia, jotka sillä
paikalla oleskelivat ja jotka kiitollisina heidän osottamastaan
ystävyydestä aina pitivät veden lähteessä kylmänä ja kirkkaana
ja karkottivat kaikki käärmeet ja myrkylliset matelijat sen
lähitienoolta. Kylän nuorison ja haltijain välillä vallitsi siis
rauha ja sopu muinaisista ajoista saakka - ja kun joku lapsi kuoli,
sanottiin, että metsänhaltijat surivat sitä yhtä paljon kuin lapsen
omat leikkitoverit sekä ripustivat yön aikana pienen seppeleen
lakastumattomista kukista puun alle, sille kohdalle, niissä lapsi
tavallisesti istui. Tämän olen omin silmin nähnyt ja voin vakuuttaa
sen todeksi.

Huomattava on, että kaikkia lapsia, jotka kasvoivat Domrémyssä,
sanottiin vanhastaan "Puun lapsiksi", ja tuo nimi oli heille rakas
ja kallis, koska sitä seurasi ihmeellinen ja salaperäinen lahja --
semmoinen, että kun joku noista Puun lapsista oli lähellä kuolemaa,
ilmestyi puu hänelle vihantana ja kauniina kuin parhaana kesän aikana
-- jos nimittäin sen ihmisen sielu oli saanut Herran armon. Toiset
sanoivat tosin, että näky oli kahtalainen -- että puu vuotta tai
paria ennen sen ihmisen kuolemaa, jonka sielu oli synnin ja pahuuden
kahleissa, ilmeni varotuksena, mutta että se oli silloin paljas ja
alaston kuin talvella ja että silloin syntisen valtasi sanomaton
kauhu ja katumus. Sille, joka sitten teki parannuksen, näyttäytyi puu
jälleen kuolinhetkellä kaikessa kesäisessä ihanuudessaan, mutta ellei
parannusta tehty, ei puutakaan nähty ja silloin tiesi sielu raukka
ijankaikkiseen kadotukseen joutuvansa. Toiset kuitenkin sanoivat,
että näky ilmestyy vain kerran, ja ainoastaan niille, jotka puhtaina
ja viattomina kuolevat kaukaisella maalla, kipeästi kaivaten jotain
muistoa rakkaasta, etäällä olevasta kodista.

En tiedä kuinka lienee, mutta sen vain tiedän, että kun Puun
lapset kaukaisella maalla tuntevat kuoleman lähestyvän, kääntävät
he -- kun heidän sielunsa on saanut rauhan Jumalassa -- himmeät
kaipaavat katseensa kotia kohti ja näkevät silloin ikäänkuin pilvien
lomitse tuon ihmeellisen puun kevätvihantana loistavan kultaisessa
päivänpaisteessa; he näkevät kukkakedon joen rantaan asti ja
hengittävät vielä kerran kotikukkain suloista tuoksua. Näky katoaa
pian -- mutta he ymmärtävät merkityksen! -- ja kuolevan ympärillä
seisojat näkevät myös hänen kirkastuneista katseistaan, että
taivaasta tuli hänelle toivottu sanoma. Minäkin vanhana ja murtuneena
odotan iloisena luottaen sitä hetkeä, jolloin Herra minut luokseen
kutsuu -- sillä minullekin on suotu armo, että olen saanut nähdä
puun. Olen sen nähnyt ja pääsen kohta rauhaan.

Vanhastaan on ollut tapana, että lapset hyppiessään piirissä
Haltijapuun ympärillä ovat laulaneet puun laulua nimeltä _La chanson
de L'Arbre Fée de Bourlemont_ [suomeksi: Bourlemontin Haltijapuun
laulu]. Sitä lauletaan vanhalla kauniilla säveleellä, jota kaikki
lapset ovat kuulleet äitinsä hyräilevän ja joka minun korvissani on
soinut kaiken ikäni lohdutukseksi ja iloksi, kun sydäntäni surut ja
huolet ovat painaneet.

Ei yksikään muukalainen saata ymmärtää laulun merkitystä
maanpakolaisuudessa oleville puun lapsille ja kuinka se kautta aikain
on heitä lohduttanut ja vahvistanut, muistoon johdattaen kaukaista,
rakasta, rauhallista ja ihanaa kotia.

      Haltijapuun laulu.

    Kuin vihanta sun latvas on!
    _Arbre Fée de Bourlemont_,
    Sä otit lasten kyyneleet
    Ja kuulit heidän huokaukset,
    Näin lohdun toit
    Ja ilon soit,
    Taas sydämmiinsä lämmön loit.

    On runkos suora, mutkaton,
    _Arbre Fée de Bourlemont_.
    Lasten lempi, rakkaus
    On kautta aikain aina uus,
    He lauluillaan
    Ja riemuillaan
    Sun pilviin saivat kohoomaan.

    Ain' muistos ompi verraton,
    _Arbre Fée de Bourlemont!_
    Sun ihanuutes iloittaa
    Ja murheissakin lohduttaa,
    Kun kaukana
    Ja vieraana
    On meistä armas kotimaa.

Tuon laulun olen Johannan kanssa laulanut monta, monta kertaa, ja
sentähden on se minulle vieläkin paljon rakkaampi ja kalliimpi kuin
se muutoin olisi.

Haltijat olivat siellä vielä meidän aikanamme, vaikka emme koskaan
niitä nähneet. Sillä noin sata vuotta ennen sitä aikaa Domrémyn
pappi, joka oli ankara herra eikä niin hyväsydämminen kuin Guillaume
isämme, oli pitänyt juhlallisen messun puun alla ja manannut kaikki
metsän haltijat ja peikot paholaisen joukkona pannaan. Sitten
hän ankarasti kielsi niitä näyttäytymästä kellekään ihmiselle ja
jos eivät tottelisi, uhkasi hän karkottaa heidät ainiaaksi koko
paikkakunnalta. Mutta näkymättöminä henkinä, niinkuin jo sanoin,
suojelivat ne vieläkin puuta, pitivät veden lähteessä kirkkaana ja
ajoivat pois kaikki myrkylliset eläimet ja pistävät hyönteiset sen
läheisyydestä, niinkuin kaikki siihen aikaan hyvin huomasimme.



Neljäs luku.


Talvi-iltoina istuimme usein yhdessä vanhan Jacques d'Arc'in suuressa
tuvassa, missä iloinen tuli loimusi liedellä ja missä nuoret
leikkivät ja lauloivat ja vanhat kertoivat ihmeellisiä satuja ja
tarinoita myöhään yöhön.

Eräänä talvi-iltana -- jota talvea vielä vuosien perästä mainittiin
kovaksi talveksi -- olimme jälleen tavallisuuden mukaan sinne
kokoontuneet. Ulkona vinkui ankara myrsky ja lumiräntää satoi
lakeisesta alas. Minusta tuntui hauskalta kuunnella tuulen pauhua,
kun itse sai istua suojassa ja lämpimässä. Meillä oli suojaa ja
lämmintä, ja puhe, laulu ja nauru kaikuivat tuvassa. Sitten saimme
illalliseksi lämmintä puuroa ja papuja ja voitaleipää, ja ruokahalu
oli kaikilla hyvä.

Pieni Johanna istui puurokuppeineen erillään eräässä nurkassa
kaikkein elätti-eläintensä keskellä, joille hän jakoi ateriastaan.
Hänellä oli paljon semmoisia hoidettavia, sillä kaikki kodittomat
kissat, loukkaantuneet koirat ja onnettomat eläimet turvautuivat
häneen, linnut ja metsäneläimetkään eivät häntä peljänneet, vaan
arimmatkin niistä ikäänkuin aavistivat, että hän oli niiden ystävä.
Hän puolestaan oli niille kaikille vierasvarainen, sillä kaikki
eläimet olivat hänelle yhtä rakkaat, koska olivat ihmistä heikompia
ja avuttomampia. Hän tosin antoi niiden vapaasti tulla ja mennä,
mutta ne viihtyivät hänen seurassaan niin hyvin, etteivät tahtoneet
poiskaan lähteä. Vanha Jacques tosin ärisi nähdessään noita joutavia
syöttiläitä, mutta hänen vaimonsa sanoi, että Herra itse oli antanut
lapselle sellaisen mielen ja ettei niitä sentähden saanut pois
karkottaa. Ja tyttö sai siis olla rauhassa lemmikkeineen, ja siinä
hän nyt istui, kanit, oravat, linnut, kissat ympärillään, kaikki
hyvässä sovussa.

Kun näin istuimme yhdessä, koputettiin ovelle. Ja sisään astui
kulkija -- laiha ja huonoissa vaatteissa oleva kerjäläinen, jommoisia
näinä sota-aikoina paljon liikuskeli. --

Hän kopisteli jalkojaan, pudisti lunta huonoista vaatteistaan,
katseli sitten nälkäisenä esillä olevaa ruokaa, tervehti nöyrästi
ja sanoi, että hyvältä tuntui tämmöisenä iltana istua loimuavan
valkean ääressä hyvässä suojassa ystäväin seurassa, -- ja että Jumala
armahtakoon kodittomia, joiden täytyy kulkea ulkona kylmässä ja
pimeässä.

Ei kukaan vastannut hänelle sanaakaan tervehdykseksi, ja kun hän
katseli ympärilleen, rupesi hänen leukansa vapisemaan ja hän peitti
kasvonsa käsiinsä ikäänkuin salatakseen liikutustaan.

"Istu paikoillasi!"

Näin ärjäsi vanha Jacques d'Arc Johannalle, joka seisoi vieraan
edessä ja tarjosi hänelle puurokuppiansa. Mies sanoi:

"Jumala kaikkivaltias sinua siunatkoon, rakas lapsi!" ja sitten
kyyneleet juoksivat pitkin hänen poskiaan, mutta hän ei uskaltanut
ottaa puuroa.

"Etkö sinä kuule? Istu paikoillasi, sanon!"

"Isä, hänen on nälkä -- etkö näe, että hänen on nälkä", sanoi vain
Johanna.

"Tehköön sitten työtä. Tuollaiset kulkijat syövät meidät puti
puhtaiksi, että meidän on kohta lähteminen talosta; olen sanonut,
etten sitä enää kärsi. Hän näyttää oikein rosvolta -- mene
paikoillesi, sanon minä."

"Isä, hänellä on nälkä -- hän saa minun puuroni -- minä en enää
tarvitse mitään."

"Vai et sinä tottele -- roistot ja laiskat eivät tarvitse apua kunnon
ihmisiltä, jotka itse saavat hankkia ruokansa. Meillä on kyllin
köyhiä omassa kylässämme. Kuuletko, Johanna?"

Tyttö laski kupin käsistään ja meni isän luo.

"Jos sen kiellät, isä, täytyy minun totella, mutta ajattele ensin
vähän, -- tuon miesraukan _vatsa_ on nälissään, eikä se ole tehnyt
mitään pahaa, jos hän itse olisikin huono ihminen. Isä rakas
anna -- --."

"Sinä et ymmärrä, lapsi. Tee niinkuin käsken."

Mutta nyt rupesi Aubrey, kylänvanhin puhumaan. Hänellä oli
hyvä puhelahja ja selittäminen ja väitteleminen olivat hänen
mielitekojaan, koska hän muka silloin sai jokaiselle näyttää
mestaruuttaan puhujana. Nyt hän nousi, nojasi kättänsä pöytään ja
sanoi:

"Tässä asiassa olen toista mieltä kuin sinä, arvoisa veljeni, sekä
ryhdyn tämän arvoisan seuran edessä todistamaan", hän nyökäytti
päätään vakuuttavasti, "ettei lapsen äskeinen lausunto suinkaan ole
niin järjetön kuin se ajattelemattomasta katselijasta näyttää. Sillä
pitäisihän olla kyllin todistettu ja näytetty, että miehen pää yksin
hallitsee koko ruumista. Vai onko täällä ketään, joka tämän taitaa
kieltää?" Hän katseli jälleen ympärilleen, mutta ei kukaan ruvennut
häntä vastustamaan. "Siis hyvä -- mitään erityistä ruumiinosaa ei
saata pitää vastuunalaisena niistä teoista, joita se toimittaa pään
käskystä; siis on _pää_ yksin vastuunalainen niistä rikollisista
töistä, joita ihmisten jäsenet toimittavat, oli se sitten käsi
tai jalka tai joku muu ruumiinjäsen. Hyvä, otaksukaamme nyt, että
hiilihanko tuolla, arvoisa veli, kaatuu jalallesi ja siten tuottaa
sinulle kipua tai pakotusta. Tuleeko mielestäsi siis rangaista sitä
siitä vahingosta, minkä se on tehnyt? -- Ei suinkaan. Missä vapaata
tahtoa puuttuu, siinä ei myöskään ole edesvastuuta. Olenko oikeassa
vai väärässä?" Vastauksena kuului myöntyvä hyminä, toinen nykäsi
toistaan ja kuiskasi, ettei kukaan osannut niin hyvin selittää
asiaa kuin kylänvanhin. -- "Nyt siis, arvoisa veli ja korkeasti
kunnioitetut läsnäolijat, itse riita-asiaan, nimittäin vatsan ja
pään keskinäiseen suhteeseen ja osallisuuteen edesvastuusta. Nyt
tahtoisimme huomauttaa tässä suhteessa vatsan ja ennen mainitun
hiilihangon suurta yhtäläisyyttä. Minun täytyy pyytää kunniallista
yleisöä ottamaan tämän tarkasti huomioonsa. Voikohan vatsa lujasti
päättäen ja vapaasta tahdostaan murhata? -- Voiko se varastaa? --
Tehdä murhapolttoa? -- Ei, ja taas ei. No -- huomaa nyt! -- _Voikohan
hiilihanko tehdä kaikkea tätä?_ -- Ei suinkaan." Yhä selvempää
ihmettelyä kuului. "Siis, hyvät ystävät ja kylänmiehet -- vatsa ei
voi lujasti päättäen ja vapaaehtoisesti tehdä rikosta, eikä sitä siis
saata pitää siitä vastuunalaisena -- siitä olemme yksimieliset. Joka
siis oli todistettava: vatsaa ei koskaan voi pitää rangaistuksen
alaisena niistä rikoksista, joita pää miettii ja panee toimeen. Josta
seuraa: -- että suurinkin rikollinen ja häpeällisin rosvo saattaa
omistaa viattoman, puhtaan ja turmelemattoman vatsan, ja samoin: että
meidän hyvinä kristittyinä ja armeliaina ihmisinä tulee sekä ravita
nälkäistä vatsaa, joka syntisen ruumiissa säilyy, että myös tehdä se
ilolla, kun ajattelemme, kuinka viattomana ja nuhteettomana mainittu
vatsa on voinut olla kaikissa kiusauksissa ja sille vastenmielisissä
oloissa. Olen puhunut."

Näiden sanain vaikutus oli erinomainen. Kaikki nousivat, taputtivat
käsiään, tunkeutuivat hänen ympärilleen kyynelsilmin ja vakuuttivat
kovalla äänellä, etteivät koskaan olleet kuulleet kauniimpaa,
todempaa ja enemmän sydämmeen käypää puhetta. Jacques isäkin oli
liikutettu ja huudahti:

"Anna hänelle puuro, lapseni!"

Mutta Johanna oli hämillään eikä tiennyt mitä tehdä, sillä hän oli
aikaa sitten antanut miehelle kuppinsa ja tämä oli jo syönyt puuron
tarkkaan. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän ei ollut odottanut, sanoi
hän vain, että miesraukan vatsa oli niin nälkäinen, ettei hän voinut
odottaa, koska hän ei tiennyt, mitä sitten päätettäisiin -- ja
tässähän lapsi teki hyvästi ja viisaasti.

Mies ei kuitenkaan ollut mikään rosvo, hän oli hyvä ihminen, vaikka
köyhä ja onneton, niinkuin moni muu Ranskassa siihen aikaan. Kun
hän oli saanut vatsansa täyteen, aukenivat hänen kielensä siteet
ja hän rupesi kertomaan kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut. Hän
oli vuosikausia ollut sodassa ja hänen kertomuksensa innostutti
jokaisen isänmaallista mieltä, sydämmet alkoivat sykkiä ja
veri juoksi kiivaammin suonissamme. Sitten kertoi hän Ranskan
kunniakkaasta muinaisajasta, ja hengessä näimme kahdentoista ritarin
jättiläishaamut, kuulimme lukemattomien vihollisjoukkojen kulkevan
ohitsemme, ja näimme tuon pienen sankarijoukon taistelevan heitä
vastaan ja kaatavan vihollisia kuin niittomies kaataa viljaa. Koko
Ranskan tarumaailman ihmeelliset, mainehikkaat urotyöt astuivat
eteemme. Näimme milloin minkin mahtavan sankarin nousevan satuajan
hämäryydestä, näimme heidän mies mieheltä kaatuvan, kunnes vain
viimeinen oli jälellä, -- hän, joka ei tuntenut pelkoa, Roland,
jota ylistetään "Laulujen laulussa", jota ei kenkään ranskalainen
voi innostumatta kuunnella, sillä se herättää yleviä aatteita ja
isänmaanrakkautta. Me näimme hänen taistelunsa ja hänen ihanan
sankarikuolemansa. Ja kun kertoja lopetti, vallitsi hiljaisuus
huoneessa, missä istuimme henkeämme pidättäen, avonaisin huulin
kiintyen joka sanaan. Oli hiljaista kuin taistelukentällä, missä
sankari kuolleiden keskellä oli hengittänyt viimeisen huokauksensa.

Tämän juhlallisen äänettömyyden vallitessa asetti vieras hyväillen
kätensä Johannan päälaelle ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi, olet tänä iltana pelastanut
minut kuolemasta -- nyt annan sinulle palkinnon, ainoan, minkä
köyhyydessäni voin antaa." Ja nyt korotti hän äänensä ja rupesi
laulamaan. Kauniimpaa, liikuttavampaa ääntä en milloinkaan ole
kuullut. Hän esitti Rolandin laulun.

Ajatelkaa, kuinka tämä vaikutti ranskalaisiin kuulijoihin, jotka
jo edeltäkäsin olivat haltioissaan ihmeellisistä tarinoista. Mitä
oli kaunopuheisuus näiden sävelten rinnalla? Kaikki nousivat
yhtenä miehenä seisomaan, posket hehkuivat ja silmät loistivat
kyynelten vuotaessa; tahtia nyökytettiin nuottiin ja rinta kohosi
ja painui ja kuului ihastushuutoja ja huokauksia. Ja kun hän ehti
viimeiseen säkeistöön, ja Roland makasi maassa kuolevana, yksin,
ja kohotti kätensä korkeuteen, Jumalan puoleen lausuen kalpeille
huulineen viimeisen, kauniin rukouksensa, silloin puhkesivat
kaikki äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja valitushuutoihin. Mutta kun
viimeinen voimakas sävel oli kaikunut ja laulu loppui, silloin kaikki
kiirehtivät laulajan luo ja innostuksissaan kiittivät ja syleilivät
häntä. Mutta Johanna oli ennen muita ehtinyt hänen luokseen,
kiertänyt kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä suutelemistaan.

Myrsky riehui ja lumi tuiskusi yhä ulkona, mutta mitä siitä! --
Täällä sai vieras kodin siksi aikaa kun hän tahtoi kylässä viipyä.



Viides luku.


Kaikilla meillä lapsilla oli liikanimet, jotka saimme pitää koko
elinaikamme -- mutta Johannalla oli niitä ainakin puoli tusinaa ja
ne sopivat hänelle kaikki. Useimmat maalaistytöt ovat ujoja, mutta
Johannan ujous oli erinomainen; hän punehtui äkkiä ja oli niin arka
ja hämillään vierasten läsnäollessa, että jo pienenä nimitimme
häntä "ujoksi Johannaksi". Olimme kaikki isänmaan ystäviä, mutta
häntä nimitettiin "isänmaalliseksi", koska lämpimimmät tunteemme
maatamme kohtaan olivat kylmät hänen tunteittensa rinnalla. Kun hän
sitten kasvoi lapsesta neitoseksi, ruvettiin häntä kylässä sanomaan
"kauniiksi Johannaksi", ja sekin nimitys oli oikea, sillä kauniimpaa
ja suloisempaa olentoa ei kukaan ollut nähnyt. Annoimme hänelle vielä
yhden nimen, ja se oli -- "rohkea".

Olimme nyt niin vanhoja, että tiesimme yhtä paljon kuin täysikäiset
siitä tuhoavasta sodasta, joka riehui pohjoisen ja lännen
puolella rauhallisesta kylästämme, ja useimmat meistä seurasivat
vilkkaasti kaikkea, mitä tapahtui tuossa levottomassa maailmassa
ja mistä pyhiinvaeltajat ja kulkijat meille toivat sanomia. Oli
tiistai-iltapäivä alkukesästä, jolloin tavallisuuden mukaan olimme
kokoontuneet puun alle hyppimään ja laulamaan.

Äkkiä huudahti pikku Mengette:

"Kas! -- kas! -- mikä tuo on?"

Hyppy taukosi heti ja kaikki kokoontuivat läähättäen ja hikisinä
yhteen tuijottaen tarkasti kylään päin.

"Se on musta lippu."

"Niin todellakin! -- Mitä se mahtaa merkitä?"

"Varmaankin jotakin suurta onnettomuutta."

"Mutta mitä?"

"Kysy tuolta, joka sitä kantaa. Hän tulee tännepäin."

"Hän juoksee kiivaasti -- kuka se on?"

Näin kaikki kysyimme ja vastasimme. Kohta näimmekin, että
lipunkantaja oli Etienne Roze, jota tavallisesti sanoimme "Auringon
ruusuksi", koska hänellä oli suuri keltainen tukka ja pyöreät
rokonarpiset kasvot. Hän kulki kiivaasti ylös mäenrinnettä ja nosti
aina välillä surulippuaan korkealle ilmaan ja heilutti sitä kuin
merkiksi meille. Lippuna oli musta esiliina solmittuna pitkän tangon
nenään. Kaikki odottivat häntä kiihkeinä ja levottomina. Vihdoin
hän oli perillä. Hän työnsi lipputangon pystyyn maahan ja lausui
läähättäen:

"Seiso siinä niinkauvan kun vedän henkeäni. Ranska ei nyt tarvitse
muuta lippua."

Kuolonhiljaisuus vallitsi -- ei kukaan uskaltanut kysyä.

"Huonoja uutisia on tullut kylään. Troyesissa on tehty sopimus
Ranskan, Englannin ja Burgundin välillä. Ranskanmaa on petetty ja
luovutettu vihollisille. Burgundin herttua ja tuo paha kuningatar
Isabella ovat siitä sopineet. Englannin Henrik kuuluu menevän
naimisiin Ranskan Katarinan kanssa. -- --"

"Mahdotonta! -- meidän prinsessamme ja Azincourtin teurastaja! -- Et
ole kuullut oikein."

"Jos ette tätä usko, niin vielä vähemmin saatatte uskoa sitä, että se
lapsi, joka syntyy tästä avioliitosta -- vaikka se olisi tyttölapsi
-- on perivä sekä Englannin että Ranskan kruunun ja että hänen
sukunsa aina on hallitseva molempia valtakuntia."

"Se nyt on varmaan valhe, sillä se on vasten saalalaista lakia",
keskeytti Edmond Aubrey painavasti. Hän oli kylänvanhimman poika ja
luuli siis tietävänsä siitä asiasta enemmän kuin muut. Me nimitimme
häntä "Paladiniksi" [vaeltava ritari], koska hän usein kehuskellen
puhui siitä, mitä aikoi tehdä aikamieheksi tultuaan ja kuinka
karkottaisi sotajoukkoja pakosalle.

"Anna hänen puhua loppuun", sanoi Haumette. "Jos hänen kertomuksensa
eivät ole tosia, niin sitä parempi. Mutta kuinka sitten, Etienne?"

"Ei ole paljon lisättävää. Meidän vanha kuninkaamme Kaarle seitsemäs
hallitsee kuolemaansa asti; sitten on Englannin Henrik hallitseva
Ranskaa, kunnes hänen lapsensa tulee niin vanhaksi, että -- --"

"Hän Ranskan hallitsijaksi. -- Teurastaja? -- Se on valhe -- suuri
valhe!" huusi Paladin. "Ja mihin joutuu meidän oma perintöprinssimme?
-- Mitä sopimuksessa hänestä on päätetty?"

"Ei mitään. He ottavat vain häneltä kruunun ja lähettävät hänet
maanpakolaisuuteen."

Kaikki huusivat nyt yhteen ääneen, että se oli mahdotonta.

"Kuninkaan täytyy tietysti kirjoittaa nimensä sopimuskirjan alle,
jotta se olisi laillinen -- ja sitä hän ei suinkaan koskaan tee --
koska se tekee hänen oman poikansa perinnöttömäksi."

Auringonruusu sanoi: "Mutta kuningatar -- ettekö luule, että hän
kirjoittaa semmoisen sopimuksen alle? --"

"Tuo kyykäärme -- hän tekee mitä tahansa; ei ole niin kurjaa tekoa,
mihin hän ei suostuisi saadakseen oman tahtonsa täytetyksi -- ja hän
halveksii poikaansa. Mutta kuninkaan tulee kirjoittaa sopimuksen
alle, muutoin ei se ole laillinen."

"Mutta kuningas -- onhan hän --"

"Heikkomielinen -- ja siksi me häntä vielä enemmän rakastamme,
onnetonta miesraukkaa."

"Mutta heikkomielinen ihminen ei tiedä, mitä tekee -- hän tekee vain,
mitä toiset käskevät, ja kuningas on kirjoittanut sopimuskirjan alle."

"Kuka häntä on siihen pakottanut?"

"Sitä ei suinkaan tarvitse kysyä. Kuningatar tietysti."

Nyt nousi melu uudestaan -- kaikki yhtaikaa panetellen kuningatarta.
Vihdoin sanoi Jacques d'Arc:

"On niin monta huhua liikkeellä, joista useimmat eivät ole tosia.
Toivokaamme, että tämäkin, häpeällisin kaikista sanomista on valhe.
Keltä olet kaiken tämän kuullut? --"

Me tuskin uskalsimme hengittää ja Johanna kalpeni -- tuskaisina
odotimme vastausta.

"Maxeyn pitäjän pappi on sen kertonut."

Me vedimme syvään henkeämme. Hän oli luotettava mies.

"Hän sanoi varmasti _tietävänsä_, että se oli totta."

Muutamat tytöistä rupesivat itkemään; pojat eivät saattaneet mitään
puhua. Johannan kasvojen ilme muistutti kuoliaaksi haavottunutta
eläintä. Eläin kärsii valittamatta; hänkään ei valittanut, mutta hän
kärsi sitä enemmän. Vähitellen toiset tointuivat ja pojat rupesivat
puhumaan. Noel Rainguesson lausui:

"Me emme koskaan tule täysikäisiksi! -- kasvamme niin hitaasti, ja
Ranska tarvitsee juuri nyt sotamiehiä poistaakseen tuon häpeätahran."

"Minä vihaan tätä lapsimaisuutta", sanoi Pierre Morel, jota sanottiin
"Korennoksi", koska hänellä oli pallisilmät. "Tässä täytyy odottaa,
ja odottaa ja odottaa, kun toiset sotivat. Olisinpa sotamies!"

"Sen sanon teille, pojat, että omasta puolestani en kauvan aijo
odottaa", alkoi Paladin. "Kohta minä lähden ja sitten saatte kuulla
minusta, se on varma. Toiset kulkekoot jälkijoukossa, jos se heitä
huvittaa -- mutta minä tahdon olla eturinnassa, muuten jään pois!"

Tytötkin hehkuivat sotaista intoa ja Marie Dupont sanoi:

"Jospa minäkin olisin mies, niin lähtisin paikalla."

"Ja minä myös", sanoi Cecile Letellier kumarrellen kuin sotahevonen.
"Minä en todellakaan lähtisi pakoon, vaikka koko Englannin sotajoukko
tulisi vastaani!"

"Pyh!" sanoi Paladin, "kyllähän tytöt saattavat puhua, mutta
jos tuhat tyttöä kohtaisi kymmenen sotamiestä, niin saataisiin
nähdä, kuka pakoretkelle lähtisi. Eiköhän pikku Johannakin aijo
sotamieheksi?"

Kaikki nauroivat, eikä Paladin voinut olla pitkittämättä:

"Ajatelkaa, kun hän hyökkäisi sotaan kuin vanha sotauros -- kuinka
vihollisen sotajoukot pelosta pakenisivat! --"

Näin hän pilkkasi ja laski leikkiä, jolloin toiset nauroivat, että
olivat katketa, sillä mahdottomampaa ei saattanut kuvailla, kuin että
tuo lempeä arka olento, joka ei madollekaan tehnyt pahaa eikä voinut
nähdä verta, lähtisi sotaan. Hän, pieni raukka, istui siinä punehtuen
ja hämillään toisten pilkasta.

Mutta äkkiä tapahtui jotakin, joka antoi asialle aivan toisen
käänteen. -- Kenenkään aavistamatta kurkisti Haltijapuun takaa
kamala, tuskin ihmisen näköinen olento, jonka punaiset himmeät silmät
tuijottivat meihin. Hänet me kaikki hyvin tunsimme ja jäykistyimme
pelosta nähdessämme, että se oli mielipuoli Benoist, joka jollakin
tavalla oli päässyt ulos rautahäkistään, missä häntä tavallisesti
pidettiin, ja että olimme kuoleman hädässä -- sillä tuo raivoisa
mielipuoli ei murhanhalussaan säästänyt ystävää eikä vihollista.

Repaleisena, karvaisena ja siivottomana olisi hän peljästyttänyt
rohkeimmankin, kun hän hitaasti lähestyen, kirves suorana tuli
meitä vastaan. Koko tuo iloinen joukko hajosi kuin akanat tuuleen
huutaen ja valittaen. Kaikki pakenivat mikä minnekin, mutta Johanna
pysyi paikoillaan. Hän vain nousi ja kääntyi mielipuolta kohti.
Vasta metsän reunassa uskalsimme seisahtua ja katsella taaksemme
-- silloin sydämmemme jälleen kauhusta hämmästyi. Johanna lähestyi
vakaasti miestä, vaikka tämä kirveellä häntä uhkasi, kunnes oli
aivan tuon hurjan edessä ja näytti puhuttelevan häntä. Maailma
musteni silmissäni enkä erottanut mitään. Kun jälleen selvisin, näin
ihmeekseni, että Johanna käveli aivan hiljaa mielipuolen vieressä
kädestä taluttaen häntä kyläänpäin ja toisessa kädessään pidellen
hänen kirvestään.

Vähitellen hiipivät pojat ja tytöt piilopaikoistaan ja kokoontuivat
puun alle katsellen noita kahta olentoa, kunnes he katosivat
näkyvistä kylän ensimmäisen rakennuksen taakse. Silloin Johanna sai
nimekseen "Rohkea".

Kun tulimme jälleen kylään, oli vaara ohi ja mielipuoli jälleen
kiinni. Kaikki ihmiset olivat kokoontuneet pienelle torille, kirkon
edustalle puhumaan tuosta merkillisestä tapahtumasta; sillä hetkellä
olivat nuo häpeälliset valtiolliset uutiset unohduksissa. Vaimot
syleilivät ja suutelivat pikku Johannaa ja itkivät ilosta, ja miehet
taputtivat hänen päätänsä ja sanoivat, että hänen olisi pitänyt olla
poikalapsi, sillä silloin hänestä olisi tullut kuuluisa urhoollinen
sotilas. Itse näytti hän olevan hämillään tästä ylistyksestä ja
koetti päästä pois ihmisten näkyvistä.

Kyläläiset rupesivat sitten kysymään meiltä tapahtuman
yksityiskohtia, mutta meidän ei tehnyt mieli paljon selittää
arkuuttamme ja niin vetäydyimme jälleen yksin erin puun alle, missä
tapasimme Johannankin. Kokoonnuimme hänen ympärilleen ja kysyimme,
kuinka hän oli uskaltanut olla niin rohkea. Hän vastasi kainosti:

"Tuo nyt ei ollut mitään erinomaista. Jos en olisi miestä tuntenut,
olisi ollut aivan toista -- mutta minä tunnen hänet ja hän minut ja
hän rakastaa minua. Olen antanut hänelle ruokaa rautaristikon takaa,
ja viime talvena, kun häneltä katkaistiin kaksi sormea, ettei olisi
saanut tarttua ohikulkeviin, hoidin minä joka päivä hänen kättään,
kunnes se parani."

"Niin, mutta oli se sentään vaarallista. Eikö hän uhannut lyödä sinua
kirveellä?" arvelivat lapset.

"Kyllä hän uhkasi."

"Etkö peljännyt?"

"En -- en juuri paljon, mutta vähän vain."

"Mutta, miksi et peljännyt?"

Hän mietti hetken, mutta vastasi vihdoin:

"Sitä en tiedä."

Kaikki nauroivat ja Cecile kysyi:

"Miksi et juossut pois niinkuin me muut?"

"Täytyihän jonkun jäädä. Jos häntä ei olisi saatu häkkiin, niin hän
ehkä olisi jonkun tappanut ja silloin hänelle olisi tehty pahaa."

Kaikki olivat hetken ääneti ja luulen, että vähän jokainen mietti
itsekseen, kuinka huonoja ja arkamaisia kaikki olimme olleet hänen
rinnallaan, joka oli nuorin ja heikoin meistä kaikista. Koetin
miettiä syytä, millä olisin voinut itseäni puolustaa, mutta vaikea
oli sellaista keksiä. Vihdoin sanoi Noel Rainguesson:

"Jos olisin vähänkään ehtinyt ajatella, en tietysti olisi juossut
tieheni. Mutta se tapahtui niin äkkiä -- siinä se oli koko asia. En
minä pelkää tuota mielipuoli raukkaa! -- Jos hän olisi täällä, niin
kyllä hänelle näyttäisin -- --"

"Saman sanon minä", jatkoi Pierre Morel. "Minä ajaisin hänet puuhun,
ennenkun hän ehtisi aivastaakaan -- uskokaa se! Jos hän vielä kerran
tulee, niin -- --"

"Niin, minä menisin suoraan häntä vastaan, vaikka hänellä olisi sata
kirvestä -- kehui Paladin. Minä tekisin ja sanoisin --" ja niin hän
pitkitti.

Kaikki toiset olivat myös sitä mieltä, ja pian he tiesivät,
että toisella kertaa he välttämättä samallaisissa tapauksissa
toimittaisivat varsin merkillisiä asioita -- joka ajatus heitä
lohdutti ja tyydytti.



Kuudes luku.


Tähän asti oli elämämme kulunut rauhallisesti, vaikka sota riehui
joka taholla ympärillämme ja ryöstävät ja hävittävät rosvojoukot,
jotka kaikkialla kulkivat, olivat monta kertaa niin lähellä syrjäistä
kyläämme, että öisellä taivaalla näimme onnettoman punaisen hohteen,
joka todisti, että joku kylä tai maatalo oli pistetty tuleen; ja
kaikki tiesivät tai kumminkin aavistivat, että kerran meidänkin
vuoromme tulisi. Tämä pelko yhä eneni pari vuotta Troyesin liiton
jälkeen.

Ranskassa oli kamala vuosi. Eräänä päivänä oli meillä pojilla ollut
tavallinen tappelu Maxeyn kylän vihattujen burgundilaisten poikain
kanssa, ja iltahämärässä palasimme kotiin lyötyinä ja väsyneinä.
Silloin kuulimme äkkiä hätäkelloja soitettavan kylässä. Läksimme
juoksemaan ja huomasimme kylään tullessamme tulisoihduilla valaistun
torin täynnä väkeä. Kirkon portailla seisoi vieras burgundilainen
pappi, joka kansalle puhui uutisia, minkä johdosta ihmiset alkoivat
vihasta itkeä, raivota, vavista ja kirota. Hän sanoi, että vanha
mielipuoli kuninkaamme oli kuollut ja että me ja Ranska ja kruunu
kuuluimme englantilaiselle lapselle, joka makasi kehdossaan
Lontoossa. Hän kehotti meitä vannomaan tälle lapselle uskollisuuden
valan ja olemaan hänen kuuliaita alamaisiaan ja sanoi, että me
nyt vihdoinkin saisimme voimakkaan ja kelvollisen hallituksen.
Hän kertoi, että Englannin sotajoukko pian lähtisi viimeiselle
sotaretkelleen, sillä nyt ei ollut enää muuta tekemistä kuin kurittaa
ja taivuttaa kaukaisemmissa maakunnissa asuvia kansalaisia, jotka
vielä itsepäisesti tahtoivat kuulua Ranskan mitättömän ja unohdetun
lipun alle.

Kansa nurisi ja valitti ja moni kohotti nyrkkiänsä pudistaen sitä
uhkaavasti vierasta kohti; mutta hän seisoi siinä levollisena ja
välinpitämättömänä, ikäänkuin tuota kuohuksissa olevaa joukkoa hänen
ympärillään ei olisi ollut olemassakaan. Vihdoin hän kertoi, kuinka
sota-airut vanhan kuninkaan hautajaisissa oli murtanut sauvansa
kuningas Kaarle seitsemännen ja hänen hallituksensa arkun ääressä
ja sitten huutanut: "Kauvan eläköön Henrik, Ranskan ja Englannin
kuningas, herramme ja hallitsijamme!" ja tähän huutoon pyysi hän
meitä kaikesta sydämmestämme yhtymään.

Ihmiset seisoivat kalpeina vihasta, mutta eivät ensi hetkellä
löytäneet sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Pieni Johanna, joka seisoi
aivan lähellä portaita, katsoi hänen kasvoihinsa ja sanoi totisena:

"Tahtoisin nähdä sinun pääsi irrotettuna ruumiista!" -- sitten
ristien silmiään hetken perästä -- "jos niin olisi Jumalan tahto".

Olen merkinnyt tämän vähäpätöisen asian, koska se oli ainoa kerta,
jolloin muistan kuulleeni Johannan lausuvan kovia sanoja.

Siitä päivästä elimme alituisessa levottomuudessa ja huolessa.
Toisinaan tulivat rosvosoturit melkein veräjillemme, mutta yhä me
säästyimme kaikista hyökkäyksistä. Vihdoin tuli kuitenkin meidänkin
vuoromme. Se tapahtui keväällä 1428. Burgundilainen sissijoukko
ryntäsi yön pimeydessä suuresti meluten aseet käsissä kylään ja
meidän täytyi paeta vuoteiltamme pelastaaksemme henkemme. Koko
kyläkunta syöksyi kauheassa mylläkässä Neufchâteaun tielle ja
moni olisi varmaankin joutunut jalkoihin tallattavaksi ja kuollut
tungoksessa, ellei Johanna, ainoa joka tässä hämmingissä oli
levollinen ja neuvokas, olisi ryhtynyt johtoon ja ennen pitkää
onnistunut muuttamaan ajattelematonta pakoretkeä järjestetyksi
paluumatkaksi.

Hän oli siihen aikaan kuudentoista vuoden vanha, vartaloltaan hoikka
ja hyvin muodostunut ja kasvoiltaan niin kaunis ja suloinen, ettei
kielessä löydy sanoja, millä sitä ihanuutta kuvailla. Sen lisäksi
oli hän hyvin jumalinen. Siitä käy ihminen usein surumielisen
näköiseksi, mutta niin ei ollut hänen laitansa. Hänen jumalisuutensa
teki hänet erinomaisen iloiseksi ja tyytyväiseksi; ja jos hän joskus
näytti alakuloiselta ja surulliselta, johtui se siitä, että hän suri
isänmaansa kohtaloa. Mutta uskonto tuotti hänelle vain lohdutusta.

Kylämme oli suurimmaksi osaksi hävitetty ja kun vihdoin uskalsimme
palata takaisin, ymmärsimme vasta oikein, mitä toiset onnettomat
ihmiset Ranskan kaikilla kulmilla vuosikausien kuluessa olivat
saaneet kärsiä. Ensi kerran näimme ryöstettyjä ja poltettuja taloja
ja kujilla ja teillä rosvojen pelkästä murhanhalusta tappamia
kotieläimiä. Useat niistä olivat lasten elättilampaita ja vasikoita,
ja surkeaa oli kuulla heidän itkuaan niiden tähden.

Mutta lopuksi kohtasi meitä vielä kamalampi näky. Mielipuoli raukka
oli hakattu kappaleiksi ja lävistetty keihäillä ahtaassa häkissään.
Ei kukaan meistä nuorista ollut ennen nähnyt ihmistä surmattuna
väkivaltaisella tavalla ja tämä näky veti meitä kamalasti puoleensa;
emme saattaneet kääntää katseitamme siitä ja seisoimme kuin noidutut.
-- Johanna yksin kääntyi kauhistuen pois eikä voinut edes lähestyä
paikkaa, missä julmuus oli tehty. Ja kummalta tuo tuntuu, kun
ajattelee, että monet niistä, jotka silloin saattoivat katsella
veristä silvottua ruumista, niinkuin mitäkin näytelmää, sitten elivät
päivänsä kaikessa rauhassa, jota vastoin sen, joka kauhusta kääntyi
siitä pois, sittemmin täytyi joka päivä sotakentällä nähdä moisia
näkyjä, voimatta kuitenkaan siihen saada luontoaan totutetuksi.

Tämä tapahtuma antoi tietysti paljon puheenainetta kylässä
pitkiksi ajoiksi jälkeenpäin. Näytti siltä kuin kansa nyt vasta
oikein olisi käsittänyt, että kaikki ne kauhut, joiden kuuleminen
ennen oli tuottanut jonkunmoista viehätystä, olivat aivan tosia.
Vanhemmat ihmiset puhuivat moittien siitä, että moista sai tapahtua.
Kuninkaalle -- tuolle nuorelle lailliselle, mutta virastaan
erotetulle kuninkaalle, maanpakolaisuudessa olevalle Kaarle
seitsemännelle oli ilmoitettava, että hänen olisi aika heretä
toimettomasta uneksivasta elämästään ja vakavasti ryhtyä uskollisten
alamaistensa auttamiseen, etteivät tulisi murhatuiksi omilla
vuoteillaan ja ettei heidän omaisuuttaan poltettaisi tuhaksi!

Koko Ranskassa oli tämä sanoma julkilausuttava.

Meillä nuorillakin oli tietysti tästä paljon puhumista ja alituisesti
tulvasivat sanat huuliltamme paimenessa ollessamme. Olin siihen
aikaan noin kahdeksantoista vuotias ja toiset olivat paria kolmea
vuotta vanhemmat -- olimme siis jo kohta täysikäisiä miehiä.
Eräänä päivänä rupesi Paladin arvostelemaan Ranskan isänmaallisia
sotakenraaleja ja sanoi:

"Mitä ovat nuo meidän suuret kenraalimme! -- Dunois, jota sanotaan
Orleansin äpäräksi? olisin minä hänen sijassaan -- en voi sanoa mitä
tekisin, tahtoisin ennemmin _toimia_ kuin puhua -- mutta olisin
minä hänen sijassaan! Ei kannata puhuakaan Saintraillesta ja tuosta
ylvästelijästä La Hirestä -- mitä kenraaleja he ovatkaan!"

Meitä kaikkia suututti kuullessamme hänen niin kevytmielisesti
puhuvan noista suurista miehistä. Kuvailimme heitä mielessämme
ylenluonnollisiksi olennoiksi, suuriksi sankareiksi, joita eivät
tavalliset kuolevaiset pystyisi arvostelemaan. Puna nousi Johannan
poskille ja hän sanoi:

"Kuinka saattaa joku lausua tuollaisia sanoja niistä miehistä, jotka
todellakin ovat Ranskan valtion pylväitä, jotka joka päivä uhraavat
henkensä ja verensä maansa hyväksi. Minulle tapahtuisi mielestäni
suuri kunnia, jos kerrankin saisin etäältä nähdä heidän kasvojansa --
enempää en näin halpa-arvoisena voisi toivoa."

Paladin kävi vähän hämilleen, kun huomasi, että kaikki olimme yhtä
mieltä Johannan kanssa, mutta vähitellen hän sai takaisin entisen
rohkeutensa ja jatkoi arvosteluaan. Silloin sanoi Johannan veli:

"Jos et ole tyytyväinen heidän toimiinsa, niin miksi et itse lähde
sotaan parantamaan heidän töitään? Puhut aina sotaan menostasi etkä
kuitenkaan lähde."

"Näetkös", sanoi Paladin, "en voi mennä, koska en ole aatelismies,
siinä on koko asia. Mitä voi tavallinen sotamies siellä toimittaa?
En hetkeäkään viipyisi täällä, jos olisin aatelismies. Saattaisin
pelastaa Ranskan, jos olot olisivat toisellaiset, sillä tiedän mihin
kelpaan, vaikka kuinka nauraisitte. Lähettäkööt minua hakemaan, jos
tarvitsevat -- ja asettakoot minut sellaiseen asemaan, jossa saan
näyttää kykyäni -- vasta silloin minun on aika lähteä sotaan."

Kaikki nauroivat ja Pierre d'Arc sanoi:

"Niin, kun lähettävät sinua hakemaan, lähden minä mukaan, ehkä jo
viiden vuoden perästä."

"Hän lähtee ennen --", sanoi Johanna hiljaa ja itsekseen niinkuin ei
kukaan olisi sitä kuullut. Eivätkä häntä luullakseni kuulleetkaan
muut kuin minä. Huomasin, että hänen neuleensa oli pudonnut helmaan
ja että hänen silmänsä haaveksien tähystivät eteensä. Toisinaan hänen
huulensa liikkuivat ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen, mutta
ääntä en ensinkään kuullut.

Noel Rainguesson sanoi:

"Onhan meillä kumminkin aatelismies kylässämme. Eikös Koululainen
saattaisi vaihtaa nimeä ja tointa Paladinin kanssa."

Koululainen olin minä, jota sanottiin sillä nimellä, koska osasin
lukea ja kirjoittaa.

Kaikki myöntyivät siihen ja Auringonruusu sanoi:

"Sehän oli mukava keksintö -- niin -- näin selviämme koko pulmasta.
Hänen armonsa sieur de Conte suostuu kyllä tähän. Hän seuraa
tuota suurta sotaherraa, ritari Edmond Aubreyta sotaan ja kuolee
tuntemattomana sotilaan kunniakkaan kuoleman."

"Ei, ei -- hän menee Jeanin ja Pierren kanssa ja elää vielä
sittenkin, kun tämä sota jo aikoja on loppunut --" kuiskasi Johanna.
"Ja viimeisellä hetkellä lähtevät Noel ja Paladin heidän kanssaan --
mutta eivät omasta vapaasta tahdostaan." Hän lausui tuon niin hiljaa,
että tuskin kuulin sanoja, mutta ne tuntuivat minusta pelottavan
salaperäisiltä.

Keskustelu jatkui, naurua ja leikkipuhetta kuului ja meillä oli
monenlaisia erinomaisia tulevaisuudentuumia. Paladin selitti,
että kun hän oli toimittanut tehtävänsä, nostanut kuninkaan
valtaistuimelle ja lahjoittanut hänelle kruunun, niin hän palkinnoksi
pyytäisi ainakin herttuakuntaa ja Ranskan suuriherttuan arvonimeä.

"Ja sitten vielä kuninkaantytärtä vaimoksesi -- se on tietty",
lisäsivät toiset.

Paladin kävi vähän punaiseksi ja sanoi lyhyesti:

"Tyttärestä en välittäisi -- minä kyllä tietäisin kenen ennemmin
ottaisin."

Hän tarkotti Johannaa, vaikkei kukaan vielä silloin sitä ymmärtänyt,
sillä ei kukaan koko kylässä ollut mielestämme kyllin hyvä Johannalle.

Sanottuamme jokainen vuoroomme, minkälaisen palkinnon itsellemme
halusimme, jos tekisimme semmoisia ihmeitä kuin Paladin aikoi tehdä,
tuli sitten Johannan vuoro ja kysyimme häneltä, mitä hän pyytäisi
palkinnoksi. Mutta ensin täytyi hänelle tarkkaan selittää koko asia,
sillä hän oli vaipunut haaveiluihinsa eikä ollut huomannut meidän
tuumiamme. Hän ajatteli hetken ja sanoi sitten vakavasti:

"Jos kuningas todellakin suuresta armostaan ja hyvyydestään
sanoisi minulle: 'Nyt olet rikas -- valitse mitä tahdot' -- niin
lankeisin polvilleni hänen eteensä ja pyytäisin, että hän ainaiseksi
vapauttaisi meidän kylämme kaikista veroista ja maksuista."

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja kaikesta sydämmestään, ettei
kukaan nauranut. Ja koittipa sekin päivä, jolloin olimme iloiset,
ettemme sitä olleet tehneet -- silloin kun hän piti sanansa ja
uskollisesti täytti, mitä oli luvannut, kun hän pyysi kuninkaalta
juuri tuota lahjaa eikä itselleen ottanut pienintäkään palkintoa.



Seitsemäs luku.


Koko lapsuutensa ajan, vieläpä täyttäessään kolmetoista vuotta, oli
Johanna ollut iloisin ja leikillisin olento kaikista kylän lapsista.
Hän hypähteli käydessään ja hänen naurunsa oli niin iloista, että
vakavimpainkin täytyi siihen yhtyä. Tämä sekä hänen hellä ja
rakastava luontonsa tekivät hänestä kaikkein lemmikin. Hän oli aina
ollut innokas isänmaanystävä ja surusanomat sodasta saivat kyllä
usein hänet katkerasti itkemään, mutta pian hänen henkensä siitä
jälleen virkistyi.

Mutta nyt oli hän jo toista vuotta ollut toisenlainen, ei surullinen
eikä jäykkä, mutta vakava, haaveksiva ja miettivä. Ranskan
koettelemukset painoivat hänen sydäntänsä ja tämä tuntui raskaalta.
Hän ei puhunut kyläläisilleen näitä surujaan, mutta minulle hän
toisinaan ilmaisi enemmän kuin muille ja siitä syystä tiesin, kuinka
isänmaan kohtalo häntä painoi. Mutta minusta tuntui, että hänellä
sen lisäksi oli joku salaisuus, jota hän ei minulle eikä muille
ilmoittanut. Monta kertaa hän äkkiä keskeytti sanansa, juuri kun
aikoi jotakin ilmaista, ja rupesi puhumaan muusta. Sain sittemmin
tietää tämän salaisuuden.

Jonkun ajan kuluttua edellämainitusta keskustelusta olimme kahden
kedolla karjaa kaitsemassa, ja tavallisuuden mukaan keskustelimme
Ranskasta ja sen onnettomuuksista. Olin tähän asti hänen tähtensä
koettanut esittää kaikki asiat parhaassa valossa, mutta sen tein
vastoin vakaumustani, sillä minusta näytti aivan järjettömältä toivoa
maan pelastusta. En kuitenkaan voinut tällä tavoin pettää häntä, joka
kaikessa oli suora ja rehellinen ja olin siis päättänyt puhua hänelle
suoraan ajatukseni.

"Kuule, Johanna", sanoin äkkiä, "olen tarkemmin ajatellut asiaa ja
minun täytyy sanoa suoraan, että olemme erehtyneet. Ei ole enää
toivoa, maamme on hukassa."

En uskaltanut katsoa häneen, sillä pelkäsin, että nämä kovat sanat
hänet aivan masentaisivat, mutta kun vihdoin silmäilin häntä, näytti
hän vain hiukan hämmästyneeltä ja sanoi levollisesti.

"Maamme hukassa? Miksi niin -- miksi niin luulet?"

Nyt huoleni katosi ja rupesin puhumaan aivan avonaisesti.
"Jättäkäämme syrjään isänmaallinen innostus ja katselkaamme asioita
sellaisina kuin ne ovat. Kuninkaamme on, niinkuin sanotaan,
vetäytynyt suosikkeineen valtakuntansa soppeen, missä viettää
päivänsä toimettomana turhissa huvituksissa, ajattelematta
alamaistensa parasta, eikä huoli heidän kärsimyksistään. Rahavarat
ovat lopussa ja hänen sotajoukkonsa hajaantunut kaikille suunnille,
ei kukaan enää välitä hänen vallastaan. Kansa on köyhtynyt ja
vailla rohkeutta eikä kuningas itse enää ajattelekaan voimakkaamman
vihollisen vastustamista. Sanotaan, että hän aikoo jättää kaikki ja
paeta Skotlantiin. Se on tosi -- eikö ole?"

"Niin, on se tosi."

"Ei siis enää ole toivoa maamme pelastamisesta."

"Kuinka voit noin puhua, kuinka saattaa sinusta niin tuntua?"

"Kuinka voin niin puhua? Voitko sitten sinä, Johanna, ajatellessasi
kaikkea tuota, vielä toivoa maallemme mitään hyvää?"

"Toivoa -- vielä paljon enemmänkin! -- Ranska on tuleva vapaaksi ja
voimakkaaksi -- se on varma! --"

Minusta näytti, kuin olisi hänen isänmaallinen innostuksensa
hämmentänyt hänen selvän järkensä ja minun täytyi ruveta hänelle
uudestaan selittämään.

"En ymmärrä, kuinka saatat antaa sydämmesi hämmentää päätäsi,
Johanna. -- Kas tässä" -- vedin kepillä muutamia viivoja maahan. "Tämä
merkitsee Ranskaa. Nyt vedän viivan suoraan halki maan idästä länteen
-- se merkitsee erästä virtaa."

"Se on Loire."

"Niin. Kaikki, mikä on tämän maan pohjoispuolella, on jo
englantilaisten käsissä. Etelänpuoliset maat eivät oikeastaan ole
kenenkään omat -- sillä kuninkaamme ei niitä puolusta ja aikoo paeta
vieraaseen maahan. Englantilaisilla on hyvä sotajoukko, heillä on
ylivalta ja heistä vain riippuu, milloin ottavat maan haltuunsa.
Ranskan valtakuntaa ei ole enää, se on hukassa. Ranska on nyt vain
englantilainen maakunta." --

"Se on tosi", sanoi hän hiljaisella ja liikutetulla äänellä.

"Ja sen lisäksi täytyy meidän häpeäksemme tunnustaa, että
ranskalaiset eivät enää kykene voittamaan. Siitä saakka, kun
kahdeksantuhatta englantilaista Azincourtin luona voitti
kuusikymmentä tuhatta ranskalaista, näyttää pelko masentavan Ranskan
kansaa. Onhan yleisenä puheenpartena, että jos viisikymmentä
ranskalaista sotamiestä kohtaa viisi englantilaista, niin
ranskalaiset lähtevät käpälämäkeen."

"Jumala paratkoon -- sekin on kyllä totta."

"Toivoa ei siis enää ole."

Hän katsoi minuun ja sanoi varmasti:

"Saat nähdä. Ranska tointuu vielä."

"Tointuu, vaikka se on Englannin vallassa ja englantilaisten
sotajoukkojen piirittämänä?"

"Tuon taakan Ranska vielä kerran heittää niskoiltaan ja tallaa
jalkainsa alle." Tämän hän sanoi omituisen innokkaasti.

"Ilman sotajoukkoa ja sotilaita."

"Ne kokoontuvat sotarummun kaikuessa -- ja menevät taisteluun --"

"Ja lähtevät pakoon -- niinkuin ennenkin."

"Ei, ei -- taisteluun -- voittoon -- yhä voittoon -- saat nähdä."

"Ja kuningas?"

"Hän nousee valtaistuimelleen -- hän on kantava sitä kruunua, joka
hänelle kuuluu."

"Päätä alkaa pyörryttää, kun kuulee sinun puhuvan, Johanna. Jos
saattaisin uskoa, että maamme neljässäkymmenessä vuodessa voisi
vapautua Englannin ikeestä ja -- --"

"Sinä saat nähdä sen tapahtuvan jo ennen -- kahden vuoden kuluttua."

"Ja kuka nuo ihmeet on toimittava?"

"Jumala."

Tuo lausuttiin hiljaa ja juhlallisesti, mutta selvään.

       *       *       *       *       *

Kuka oli pannut tuollaisia outoja ajatuksia Johannan päähän? Tätä
mietin alituisesti pari kolme päivää. Minusta näytti melkein kuin
olisi alituinen suru ja huoli Ranskan kohtalosta hämmentänyt hänen
selvän järkensä ja täyttänyt hänen päänsä kaikellaisilla haaveilla.

Mutta pidin häntä tarkasti silmällä enkä huomannut hänessä
mielipuolen oireita. Hänen silmänsä olivat kirkkaat ja viisaat, hänen
käytöksensä luonnollista, puheensa järkevää ja suoraa. Ei tosiaankaan
ollut kellään koko kylässä selvempää ymmärrystä kuin hänellä. Hän
ajatteli ja teki työtä toisten hyväksi, niinkuin hän aina oli
tehnyt. Hän hoiti sairaitaan ja köyhiään ja antoi aina mieluisasti
kulkijoille vuoteensa, tyytyen itse lepäämään lattialla. Asiassa oli
jotakin salaista, mutta mielenhäiriötä hänessä ei huomannut.

Aikanani sain kuitenkin kaikki tietää, niinkuin nyt käyn kertomaan.
Koko maailma puhuu nyt noista ihmeellisistä tapahtumista, mutta se,
joka ne omin silmin on nähnyt, ei ole niistä vielä kertonut.

Olin eräänä päivänä käymässä vuoristossa ja astuin palatessani kotiin
tammimetsän halki. Tultuani kedolle, jossa tuo iso tammipuu kohosi,
pysähdyin hetkeksi metsän reunaan, puiden ja pensaiden suojaan. Olin
nimittäin huomannut Johannan puun alla ja aijoin tehdä hänelle jonkun
leikillisen kepposen, enkä aavistanut minkä hämmästyttävän ilmiön
itse kohta olin näkevä.

Sinä päivänä oli taivas pilvessä ja puun tiheä lehtiverkko levitti
tumman pehmeän varjon vihreälle kentälle. Johanna istui puun
juurella. Hänen kätensä olivat vaipuneet helmaan ja pää oli hiukan
kumarruksissa ja hän oli miettivän, haaveksivan näköinen, ikäänkuin
olisi hän unohtanut itsensä ja koko maailman ympärillään. Ja nyt näin
ihmeellisen näyn, sillä huomasin valkean haamun hitaasti lähestyvän
puuta. Se näytti suurelta ja mahtavalta ja sillä oli siivet. Ja
tuo haamu oli niin valkea, valkeampi kuin mikään maailmassa, ellei
sitä voi verrata salamaan, mutta ei salamakaan ole niin kirkas kuin
se oli, sillä sen hohde häikäisi ja nosti vedet silmiin. Paljastin
pääni, sillä aavistin, että olin jonkun taivaallisen olennon lähellä.
Saatoin tuskin hengittää, sillä hämmästys ja pelko valtasi minut.

Metsä oli ollut hiljainen, niinkuin se usein on ennen myrskyn tuloa,
jolloin metsän eläimet pakenevat pesiinsä; mutta nyt rupesivat kaikki
linnut äkkiä laulamaan ja niiden laulu kaikui niin iloisena ja
riemukkaana, että tuntui kuin olisi sekin ollut Luojan sallima ihme
sillä hetkellä. Ensimmäiset säveleet kuultuaan lankesi Johanna maahan
polvilleen kädet ristissä rinnalla.

Hän ei ollut vielä nähnyt ilmestystä; näytti kuin olisi lintujen
laulu ollut enteenä sen lähestymisestä. Hän oli ehkä jo ennenkin
nähnyt samanlaisia ihmeitä.

Olento lähestyi hitaasti Johannaa, sen valo kohtasi häntä ja
ikäänkuin kirkasti hänetkin taivaallisella hohteellaan. Tässä
erinomaisessa valossa tulivat hänen kauniit kasvonsa ihmeen ihaniksi,
hänen jokapäiväiset vaatteensa tässä kunnian loisteessa hohtivat
kuin valkeus, niinkuin Jumalan autuaitten pyhimysten vaatteet, kun
unissamme näemme heidän seisovan Herran istuimen edessä.

Nyt hän nousi ja seisoi, pää vielä kumarruksissa ja kädet ristissä
alaspäin riippuen, yhä vielä tuon ihmeellisen valon ympäröimänä,
mutta nähtävästi hän ei vielä sitä huomannut. Hän näytti kuuntelevan,
mutta minä en kuullut mitään. Hetken perästä hän kohotti päätänsä
ja käsiänsä korkeuteen, ikäänkuin armoa rukoillen. Kuulin muutamia
sanoja. Hän lausui:

"Mutta olen niin nuori! oi, niin nuori lähteäkseni äitini luota ja
kodistani ja mennäkseni vieraaseen maailmaan niin suuria asioita
toimittamaan! Voi, kuinka saatan puhua miesten kanssa, olla heidän
toverinaan -- sotamiesten! -- Kuka minua uskoisi, he häpäisisivät
ja halveksisivat minua. -- Kuinka saattaisin mennä sotaan ja johtaa
sotajoukkoja -- minä, tyttö raukka, joka en tiedä mitään sotataidosta
-- en edes osaa nousta hevosen selkään ja ratsastaa. -- -- -- Mutta
jos minun täytyy -- jos niin tahdot --"

Hänen äänensä kävi hiljaisemmaksi ja keskeytyi nyyhkytyksiin enkä
erottanut enää, mitä sanottiin. Vähitellen toinnuin ja huomasin,
että olin nähnyt Jumalan ilmestyksen, ja peloissani pakenin metsän
kätköön. Sitten leikkasin merkin erääseen puuhun, sillä minusta
tuntui kaikki kuin unelta. Ajattelin, että jos täydessä tajussani
palaisin sen luo toisella kertaa ja silloin näkisin merkin puussa,
niin tietäisin, että kaikki oli totta.



Kahdeksas luku.


Kuulin Johannan äänen mainitsevan nimeäni. Hämmästyin, sillä kuinka
hän tiesi minun olevan siellä? Sanoin itsekseni: "kaikki on unta
-- äänet näyt ja kaikki; haltijat ovat minut lumonneet". Sitten
ristin silmiäni ja mainitsin Jumalan nimeä päästäkseni lumouksista.
Nyt tiesin, että olin täydessä tajussani enkä nähnyt unta, sillä
lumouksista pääsee ainoastaan Jumalan nimen kautta.

Sitten kuulin jälleen nimeäni huudettavan, tulin heti metsän kätköstä
ja siellä oli todellakin Johanna, mutta aivan muuttuneena äskeisestä.
Hän ei itkenyt enää, vaan oli enemmän entisensä näköinen, jolloin hän
vielä oli iloinen, leikillinen ja huoleton. Hänen entinen lujuutensa
ja rohkeutensa näyttivät jälleen palanneen ja hänen olennossaan oli
innostuksen tulta. Tuntui melkein kuin hän nyt vasta olisi herännyt
täyteen tajuntaan kutsumuksestaan. Oli todellakin kuin olisi hän
ollut jonkun aikaa poissa ja tullut taas meille takaisin. Iloissani
siitä kiiruhdin hänen luokseen ja sanoin:

"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta -- et voi
arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa
noin ja --" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."

"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"

"Uneksitko nyt?"

"En tiedä, en suinkaan."

"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun."
-- Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan
ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut
tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin
pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna
tuli jälessäni.

"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron
sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin:
"Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"

"Odota vähän -- sitten saat sen tietää."

"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli,
jonka näin?"

Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin -- ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.

Ristin itseäni vavisten.

"Etkö sinä peljännyt, Johanna -- näitkö hänen kasvonsa -- ja hänen
vartalonsa?"

"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla
pelkäsin."

"Milloin se oli, Johanna?"

"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."

"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"

"Olen, monta kertaa."

"Sentähden oletkin niin muuttunut -- nyt ymmärrän. Miksi et puhunut
siitä kellekään?"

"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki,
mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."

"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"

"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin
läsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut
toisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään."

"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten --"

"Niin, mutta siitä en saa puhua."

"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä
näkemättä! --"

"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee
lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän
äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat
-- ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."

"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"

"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."

"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"

Hän huokasi ja sanoi:

"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä -- eivät ne
muuta ole voineet ilmoittaa."

"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."

"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi
niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja
paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on
pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka
ja kenen kautta -- -- sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun
tänäpäivänä."

Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään
innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt
sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja
puna nousi kasvoille.

"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän
luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja
voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava
rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi]
päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."

Olin hämmästynyt ja sanoin:

"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"

"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein,
olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton -- oppimaton kaikessa,
mikä sotaan kuuluu. -- Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja
kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en
sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin
ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka
voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert
de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa
minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden
kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna -- eikä sitten ole
pitkä aika loppuun."

"Missä se taistelu tulee olemaan?"

"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä
vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut
nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon
kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän
sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö
niitä! -- Ne puhuvat vain totta."

Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää,
mutta sydämmessäni ne uskoin, -- ja siinä uskossa olen pysynyt tähän
päivään asti. Nyt sanoin:

"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että
saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."

Hän katsoi ihmeissään minuun.

"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen
tiesit?"

"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää
lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta
ei Jaques."

"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut,
että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen
sait tietää?"

Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle
ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti
kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan.
Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä
lupasin ja pidinkin lupaukseni.

       *       *       *       *       *

Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä
tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti;
hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä
arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli
hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen
olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja
vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti
jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä
pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.

Illalla hän sanoi salaa minulle:

"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin
sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua
on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä
luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin
ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin
meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei
linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja
minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun
täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes
tarvitsen sinua."

Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa
tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä
edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka
tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen.
Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista,
jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen
talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri
kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja
liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa
niin puhtaana loppuun asti.

Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni
siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin
kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä
kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita,
pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja
kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko
elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään
oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu
rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä.
Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen
sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä
ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin,
ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi
kirjeen lähettämiseen.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut
vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella
seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi.
Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit.
Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.

Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja
väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään
Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset,
että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä
kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei
kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi
ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui
keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa
ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi
vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli
palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:

"Puhuako minun kanssani?"

"Niin, ylhäinen herra."

"Hm -- minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."

Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin
suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa.
Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen
villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka
taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana
linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme
ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin
linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis
tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:

"No, mikä on asiasi, lapseni?"

"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että
laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti
taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää
hänelle apua."

Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on
järkensä menettänyt."

Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:

"Mitä joutavia? Kuningas -- eli Dauphin, niinkuin sinä sanot -- ei
tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin -- se on
varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"

"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä,
jotka saattavat minut Dauphinin luo."

"Mitä sanot? Miksi niin?"

"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on
käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu
laillisen kuninkaamme päähän."

"Mitä -- sinä? Sinähän olet vain lapsi!"

"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."

"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"

"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva
Ranskan kuningas."

Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni,
kysyi linnanherra:

"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"

"Herrani."

"Mikä Herra?"

"Taivaallinen kuningas."

Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu
-- perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:

"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.
Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."

Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:

"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä
Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt,
sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää
täyttää pyyntöni."

Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta.
Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi
sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt
sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen
omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä
puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin
hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut
siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa
pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä.
Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti
monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta,
lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.

Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja
päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin
kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli
luvannut tulla hänen vaimokseen.

Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän
ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja
viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja
rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin
häneen vihdoin leppyivät.

Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon
huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan
taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen
odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä.
Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; -- mutta vihdoin koitti
tapahtumain hetki.



TOINEN KIRJA.

Sodassa ja taistelussa.



Ensimmäinen luku.


Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin
seurassa luokseni ja sanoi:

"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat,
mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla
Dauphinin luona."

Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti
taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin
kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.

"Minä uskon sen", sanoin.

"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt,
kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan
maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana
kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen
puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei
Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa
nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."

"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä
tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä
hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me
lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin
ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne
nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi
linnanherran päivällisillä?"

"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz --
toinen oli herra Bertrand de Poulengy."

"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja -- panin sen merkille --
niistä saan auttajia. -- -- Mitä näen kasvoistasi? -- epäilystä."

Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.
Sentähden vastasin:

"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi --
niin he todellakin luulivat."

"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän
levollisesti. -- "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä,
tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta -- näytät sinäkin
epäilevän, etkö usko minua?"

"E-en. -- Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja
etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."

"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle
muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua.
Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."

"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"

"Eivät -- eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini
siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin
tulen rohkeammaksi -- sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua."
Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten
hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata
hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle -- hänen pitää seurata
minua kappale matkaa."

"Entä Haumette?"

Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:

"Ei, ei, -- hän on minulle liian rakas -- en voisi sitä kestää, koska
tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."

Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä
pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten
molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat
eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan
kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa
kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa
nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan
saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti
itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä
yhdeksäntoista.



Toinen luku.


Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja
sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon
luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa
säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla
hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää
pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada
tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli
lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui
joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa
ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset
luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt
pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.

Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti,
että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle,
mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa
partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan
kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan
nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.

Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä
korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi
kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse
nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat.
Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki
mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla,
vaikka oli talvi.

Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja
kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi
kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin
lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui
kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien
kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta
Ranskanmaata.

Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä
lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä
toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei
ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä
kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:

"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja
annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä
uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien
päästä Dauphinin luo."

Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja
kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de
Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia
puhutellaan:

"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja
täytyykö meistä tulla englantilaisia?"

Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:

"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut
kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."

"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä
peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."

Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:

"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."

"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on
jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään --"

"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."

Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli
häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti
alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian
luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa
tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän
alkoi ystävällisesti:

"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? -- Vai
mitä --?"

"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani
kuluisivat polviin asti!"

Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat
koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät
vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän
sanoi vakavasti:

"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko
aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"

"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä.
Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä
ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja
juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi
sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona
kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin;
mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."

"Kuka on Herrasi?"

"Jumala."

Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi
kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse
Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.

Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi
kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne
tahansa.

Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse
linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa
asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä
uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli
todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka
paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra
oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka
pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli.
Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä
olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä
hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna
oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi,
että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja
huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.

Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä
tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14
päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:

"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun
alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä
on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona
ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen
luokseen."

Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:

"Tänäpäivänä, lapsi, _tänäpäivänä?_ Mistä sinä tiedät, mitä siellä
on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai
kymmentä päivää."

"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on
siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin
kauvan viivyttänyt."

Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja
toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi:
"Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja
lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."

Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.
Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."

Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia
varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.

Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa
-- molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut -- salaiseen
sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut
kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä
tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti
ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä
paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni
kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan
tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat
hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän
oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä
läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän
heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat
ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti
hänen hyvää ymmärrystään.

Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja
lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava
vihollisen alueella.

Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä,
koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, -- hän nimittäin
pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin
me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte
ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän
lähteminen -- kahdentenakolmatta päivänä."

Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät
levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle
saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? -- Minusta päivän ja hetken
edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin
epävarmalta."

"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä",
minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain
totteleminen."

Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että
tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän
kiireeseen.

Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta
tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet.
Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat
silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

"Niin se kaiketi on sallittu -- minun täytyy taipua Herran tahtoon."

De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa -- he tulevat ehkä huomenna
-- ja --"

"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja
miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen
joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti
hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.
Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä -- tulkoon mitä tulee."

Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin
hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme
pimeyteen.



Kolmas luku.


Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko.
Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz
etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi
voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla
vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut
poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja
voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää,
että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen
olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin
vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut
heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä
pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan
alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.

Nuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta
heidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät
voineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa,
täytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan
vallan lähteä tai seurata mukana.

Päivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme
lepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet
syvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla
lepäsimme.

Vasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä
tiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät
kuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että
kaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat
Noel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan
lähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? -- Olin niin tottunut
luottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja
rupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa
avasin silmäni ja -- siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta
vastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni,
että hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen,
pyysin häntä istumaan ja sanoin:

"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?"

"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla", hän sanoi.

"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli
kumminkin puoleksi tosi.

"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne
ja olinkin tulla liian myöhään -- niin tulinkin myöhään, mutta
rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat
linnanherraa -- ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."

Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä,
joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan
Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei
omasta tahdostaan. Sitten sanoin:

"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua
kotonaan tämmöisinä aikoina."

"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa
pysyä pilvissä ukkosen käydessä."

"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."

Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:

"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies.
Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin _silloin_ -- niin,
enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin
Noel Rainguesson ja sellaiset -- mutta tahdon kuitenkin toimittaa
jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen
nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin
sankarien nimet."

"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"

"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."

Sydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: "nyt olen rauhallinen ja
tyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia." Sitten
sanoin:

"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki
reippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu."

"Reippaat pojat! -- Noelistako puhut? -- hän, joka itki kuin lapsi
ja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä
luona."

"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti."

"Hän vapaaehtoisesti? -- Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun
olin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan
kaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut
ja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta
miestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja
rukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra
suostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan
soimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi."

"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin
hänen olevan miehekkään pojan."

"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti
sitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin
siinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät.
Mutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan."

Samassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti
halukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois
sanoen katsovansa hevostaan.

Hän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon
kehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä
voinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan
eikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.

Pian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:

"Oli hyvä, että tulit, Noel."

Hän iski silmää ja sanoi:

"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni."

"Kenenkä sitten?"

"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari
näki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään,
koska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt
mitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt
ilman Paladinia."

"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? -- Ja lähtikö hän
matkalle mielellään?"

"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei
vastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin
minäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on
suurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin
kiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä -- jäsenemme ovat niin
kankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan."



Neljäs luku.


Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä
kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että
sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja
ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja
noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa
nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut
siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas
ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen
opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti
kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.

Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa
kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska
meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö
oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä.
Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli
harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui
vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai
lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua
jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista.
Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin
olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina
kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan
ihmettelimme suuresti.

Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se
seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli
vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin
eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut,
ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt
kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja
nyt oli vartijoita kaikilla teillä.

Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen
lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti
ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet
saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja
hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä
kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta
miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa
olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat
vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet,
että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin
miehillä -- mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät
nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja
paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri
sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja
tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He
päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa
paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.

Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit
pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta
hän kielsi sen kohta ja sanoi:

"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on
täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia
heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."

Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu
ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät
kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla
tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä
sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella
äänellä:

"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on
aivan lähellä."

Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme
erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui,
ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää
joukossamme tehty salaliittoja.

Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen
alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme
kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä
tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea.
Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän
ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja
lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää,
niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä
pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon
vihollisen käsistä.

Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä,
niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat
meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa,
muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin
saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:

"Seis!"

Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti
ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs
mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:

"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette
keksinyt? -- Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"

"Hän on takananne --" vastasi Johanna levollisesti.

Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.

"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä
sen tiedätte?"

"Olen hänet nähnyt."

"Nähnyt hänet! -- nähnyt itse noidan."

"Niin, olen ollut hänen leirissään."

"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.
Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"

"Metsässä -- ei puoltakaan peninkulmaa täältä."

"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt
on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse
saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota
paholaisen lasta kuin te."

"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin --"

"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen
se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta
miestä hänellä on?"

"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."

"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.
Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"

"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."

"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"

"Hoikka."

"Mitä hän teki?"

"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."

"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"

"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."

"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin
voimme pysähtyä tuonnemmaksi."

"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet
marssimaan eteenpäin."

"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee
pakoon."

"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän
asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko
viisasta, että silta jätetään vartioimatta."

Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.

Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta
todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta"
-- Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."

"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma,
että se tulee hyvin tehdyksi."

He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin.
Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin
tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä
Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista
juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan
loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä,
mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna
komensi --"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna
jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti
kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa,
mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon
liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin
kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän,
vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi,
kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin
sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja
sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme
turvassa.

Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat
pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet
ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää
meitä hereillä.

Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja
huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja
nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli
meille iloinen aamuhetki.

Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli
Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta.
Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja
mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun
heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan
lannistu.



Viides luku.


Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta
ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut
pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui
laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi
etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme
pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.

Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli
nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä
kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen
ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja
pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä
tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän
kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.

Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset
lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.

Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli
takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan
avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt
Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan
lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan
viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta
kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään
kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo
lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä
lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja
tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.

Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat
takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz
sanoi Johannalle:

"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen
puheilleen."

"Kuka sen kielsi?"

"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua
neuvonantajaa ja hovimiestä -- jotka eivät taida olla pettureja
parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja
juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä
ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan
kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan
kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse
vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen
tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta,
niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa
perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."

"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"

"Emme hoviväen kanssa -- he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä
palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja
tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti,
kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me
puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina
ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta
kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia
sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten
kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin
hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä
kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät,
samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja
tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa
puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että
tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä
tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja
vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska
menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen,
hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat
Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."

Johanna sanoi ystävällisesti:

"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on
Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."

Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi,
sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut
kruunattu.

"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he
uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja
hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul
de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen
mies vaikka ei mikään teräväpäinen -- ettei saata ymmärtää, kuinka
alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi
heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan
viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei
hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."

"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen
miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa
nähdä. -- Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"

"On tosiaankin -- kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande,
joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."

"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand.
"Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut
puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein
nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen
puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias -- heikko neito --
kasvanut maalla -- tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön --
ujo, vaatimaton ja nöyrä -- hän heittää paimensauvansa, pukeutuu
rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä
ja epäilemättä -- ja tulee tänne -- hän, jolle kuninkaan pelkkä
näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa -- aikoo rohkeasti
käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt
minut pelastamaan sinut! -- Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja
rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen
ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: -- 'Olkoon
hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin
etevämpi tavallisia ihmisiä -- sillä hänessä on salainen voima,
joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset
joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät
sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! -- Tuommoinen
henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on
varmaankin tuossa lapsessa -- kuinka hän muuten olisi voinut sankarin
tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? -- Kuninkaan täytyy
saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' -- Näin hyvästi puhuen hän
antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka
häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."

"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen
ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä
toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on
menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin
kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu
-- on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken
voiman -- ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."

"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä
tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä
muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin,
joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden
ihmisen."

Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa
häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään
auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina
osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.

Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa
täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän
kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä
oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton
Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja
he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna
oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla
puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää
asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He
palasivat iloisina majataloon.

Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja
isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli
lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä
puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin,
mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan
neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita
huoneeseen, jossa Johanna istui.

Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan
eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin,
mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi
oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua
mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat
kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet
käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä
ilmoittamaan heille asiansa.

Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että
kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan
Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä
mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.

Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän
seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä
tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he
vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti
ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi
yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:

"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani
kuninkaalle itselleen."

Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa
lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:

"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen
lähettiläilleen?"

"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan
kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän,
viekää minut Dauphinin luo."

"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."

"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole
tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia,
ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä
kruunaamaan hänet."

"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"

"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille
sanomia."

Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja
poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän
mentyään.

Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme.
Kallis hetki oli turhaan rauvennut -- ei kukaan meistä ymmärtänyt
eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin
näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi
hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin
olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.

"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.

"Kuningas."

"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"

Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän
tarkoitti. Sitten hän jatkoi:

"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään
tänne nuo miehet. -- Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani,
-- ja harrastavatko Dauphinin parasta?"

"Sitä eivät tee."

"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille -- niin
valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"

Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:

"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He
luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä
mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan
silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin
hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."

Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:

"Hän on meitä kaikkia viisaampi -- nyt niinkuin aina."

Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi
kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman
päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten
kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta
yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin
hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun
uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa,
levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset
häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä
tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt
kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.

Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla,
teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla
kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat,
että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei
ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla
hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.



Kuudes luku.


Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää
aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa
ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo
joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään
aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja
minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi
kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut
todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt
pyhäpäivän säännöt.

Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta
vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren
ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa
Johannan.

Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me
toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan
olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan
satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.

Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta,
koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että
Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi
nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja
tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo
yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi
mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä
rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö
Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja
loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan
sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja
ylienkeleitä äärettömiin asti -- ja puhunut Herran pyhien kanssa ja
nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei
mitään maallista valkeutta saata verrata? --

Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät
Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja
loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle
antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti,
että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin
sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo
hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta
usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään
saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää
kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa
kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.

Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä
säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin
on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka
ovat olleet hänen omiansa.

Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli
saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä
saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.

Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus
ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin
emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme.
Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat
ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja
loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat
ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja
jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta
salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle
valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja
vaippa hartioilla.

Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa
sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat
neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna
kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen
ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme
eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi
kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja
astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota
näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.

Johanna kulki kreivin kanssa edellä ja toiset seurasivat vähän matkan
päässä. Ylhäinen kreivi kumartui maahan asti, mainitsi Johannan
nimen, kumartui jälleen ja vetäytyi sitten lähellä olevain korkeain
herrain joukkoon.

Kaikkein silmät olivat kiintyneet Johannaan ja kaikki näkyivät
ihmettelevän hänen sulouttaan ja nöyrää kainouttaan. Kaikkein huulet
olivat liikkumattomat, merkkinä siitä, että ihmiset, jotka harvoin
unohtivat itsensä, nyt sen tekivät ja etteivät ajatelleet muuta kuin
mitä sillä hetkellä näkivät.

Mutta vähitellen he jälleen tointuivat ja toiset vetivät suutaan
pilkalliseen hymyyn. Nyt he uudestaan kiinnittivät katseensa
Johannaan ja näyttivät hyvin uteliailta, mitä hänen piti tehdä --
heillä olikin erityinen ja salainen syy tähän uteliaisuuteen.

Mutta he näkivät, ettei Johanna kumartunut eikä edes painanut
päätään alas nöyryyden merkiksi, vaan seisoi äänettömänä tuijottaen
valtaistuinta.

Minä silmäilin De Metziä ja hämmästyin hänen kalpeuttaan ja kuiskasin
hänelle: "Mitä tämä merkitsee, mitä?"

Hän vastasi niin hiljaa, että tuskin saatoin häntä kuulla: "He
tahtovat koetella häntä ja tehdä hänestä pilkkaa hänen kirjeensä
johdosta. Tuo ei ole kuningas, hän on toisten joukossa."

Sitten katsoin jälleen Johannaan. Hän käänsi samassa päätään ja
hänen silmänsä kiitivät pitkin ritarien ja jalosukuisten naisten
loistavaa riviä. Äkkiä hän huomasi heidän joukossaan aivan nuoren
miehen toisia yksinkertaisemmassa puvussa; sitten hänen kasvonsa
kirkastuivat ja hän juoksi ja lankesi hänen jalkainsa juureen,
syleillen hänen polviansa ja huudahti suloisella, soinnukkaalla
äänellään, joka nyt vapisi syvien tunteiden liikuttamana:

"Jumala armossaan suokoon teille, jalo Dauphin, pitkän ja onnellisen
elinajan!"

"Herran nimessä, tuo on todellakin ihmeellistä --" kuiskasi De Metz
minulle, puristaen kovasti kättäni.

"Sinä erehdyt, lapseni -- minä en ole kuningas", sanoi tuo nuori mies
samassa Johannalle. "Kuningas istuu tuolla!"

Mutta Johanna ei liikkunut paikaltaan, vaan katseli yhä häntä
loistavilla silmillään ja sanoi:

"Ei, armollinen herra -- ei -- te olette kuningas eikä kukaan muu."
Sitten kysyi kuningas:

"Mutta sano minulle, kuka olet ja mitä tahdot?" Johanna nousi
seisaalleen ja sanoi: "Minä olen Johanna Domrémystä, ja taivaan
Herra ja kuningasten kuningas on lähettänyt minut sanomaan teille,
että pian olette kruunattava ja voideltava hänen käskynsä haltijaksi
Rheimsin hyvässä kaupungissa. Ja hän tahtoo myöskin, että sallitte
minun toimittaa sen työn, jonka hän on määrännyt minun tehtäväkseni,
ja annatte minulle sotamiehiä." Hetken perästä hän lisäsi loistavin
silmin säestäen oman äänensä kaikua: -- "sillä hänen avullaan tahdon
auttaa Orleansia ja murtaa Englannin vallan!"

Nuoren kuninkaan hymyilevät kasvot synkkenivät kuullessaan nämä
sotaisat sanat, jotka raittiin pohjatuulen tavoin tunkivat häntä
ympäröivään, ummehtuneeseen ilmaan. Hän näytti vakavalta ja
miettivältä, sitten hän hetken epäiltyään viittasi hoviväelleen, että
se poistuisi syrjäpuolelle. Kaikki jättivät kuninkaan ja Johannan
puhumaan kahden kesken.

Läsnäolijat ihmettelivät suuresti sitä, että tyttö oli kestänyt
koetuksen, josta hän kirjeessään oli puhunut, ja he olivat yhtä
ihmeissään siitä, ettei häntä kuninkaallisen hovin loisto ollut
häikäissyt, ja että hän oli levollinen ja varma asiastaan.

Keskustelu kuninkaan ja Johannan välillä kesti kauvan ja he
puhuivat hiljaisella äänellä ja vakavasti. Kukaan ei sitä silloin
kuullut, mutta me näimme heidät ja aavistimme heidän kasvoistaan
ja liikkeistään, mitä puhe koski. Ja varmaa on, että se mitä nyt
näimme, oli mieleen pantavaa ja ihmeellistä, ja sentähden moni
sen on kirjoittanut historioihin ja muistikirjoihin ja moni, joka
silloin oli läsnä, on sen valalla todistanut Johannan maineen
puhdistusoikeudessa. Sillä äkkiä näimme kuninkaan vavahtavan
takaperin, ikäänkuin olisi kuullut jotakin äärettömän hämmästyttävää
ja samassa hän ikäänkuin virkosi välinpitämättömyydestään, kävi
miehekkäämmäksi ja suuremmaksi ja näytti kuin olisi joku raskas
taakka hänen hartioiltaan pudonnut.

Kauvan aikaa kului, ennenkun saimme tietää, mitä he keskustelivat,
mutta nyt on kuitenkin salaisuus tullut ilmi ja koko maailma
sen tietää. Hämmästynyt kuningas pyysi Johannalta merkkiä, joka
antaisi hänelle täyden varmuuden siitä, että Jumala todellakin oli
hänet lähettänyt ja että ne äänet, jotka hänelle puhuivat, olivat
yliluonnollisia ja että niillä oli tavallisia kuolevia korkeampi
tieto. Johanna vastasi siihen:

"Minä annan teille sen merkin ja sitten ette enää epäile.
Sydämessänne on salainen epäilys, josta ette saata kenenkään kanssa
puhua -- epäilys, joka ryöstää teiltä rohkeuden ja viettelee teitä
jättämään kaikki ja pakenemaan vieraille maille. Vähän aikaa sitten
rukoilitte sydämmessänne, että Jumala armossaan vapauttaisi teidät
tästä epäilyksestä, vaikka sitten saisittekin tietää, ettei kuninkaan
kruunu kuulukaan teille."

Tästä kuningas hämmästyi, sillä Johanna oli sanonut oikein: hän
oli todellakin sitä rukoillut eikä sitä tiennyt muut kuin Jumala.
Kuningas sanoi:

"Merkki on riittävä. Nyt tiedän, että nuo äänet ovat Jumalasta. Ne
ovat puhuneet totta tässä asiassa, jos ovat puhuneet enemmän, niin
kerro minulle -- minä sen uskon."

"Ne ovat sanoneet, että te olette isänne kuninkaan laillinen
perillinen ja Ranskan oikea perintöprinssi. Jumala on sen puhunut.
Nostakaa päänne pystyyn, elkää epäilkö enää, mutta antakaa minulle
sotamiehiä ja antakaa minun toimittaa tehtäväni."

Kun kuningas kuuli, että hän oli laillinen perillinen, niin hän
heti olisi suostunut Johannan pyyntöön, jos vaan olisi ollut
vapaana petollisista neuvonantajistaan. Mutta he saivat vielä aikaa
viivytetyksi.

Tämän keskustelun perästä saattoi kuningas itse Johannan ovelle,
jolloin kaikki ritarit ja naiset kumartuivat maahan ja soittajat
puhalsivat jälleen torviinsa. Sitten hän lausui monta armollista
sanaa tytölle jäähyväisiksi, kumartui ja suuteli hänen kättänsä.
Kaikkialla -- sekä ylhäisestä että alhaisesta seurasta erotessaan --
Johanna palasi entistä enemmän kunnioitettuna ja arvossapidettynä.

Kuningas käski sitten oman vartijajoukkonsa tulisoihtujen valossa
saattamaan meitä takaisin Coudrayn linnaan, ja se oli komeaa joukkoa,
vaikka sanottiin, ettei se vuosikausiin ollut saanut palkkaansa.

Maine Johannan käynnistä kuninkaan luona ja hänen tekemistään
ihmeistä siellä oli nyt levinnyt, ja kansa kokoontui ympärillemme
saadakseen nähdä häntä, jotta töin tuskin pääsimme eteenpäin läpi
joukkojen, jotka riemuiten huusivat hänelle: "eläköön Ranskan
pelastaja!"



Seitsemäs luku.


Siitä hetkestä, jolloin Johanna oli kuninkaalle ilmoittanut sen
salaisuuden, joka hänen sydäntänsä painoi, uskoi tämä, että tyttö
oli Jumalan lähettämä, ja jos hän olisi ollut yksin, olisi hän
heti suostunut Johannan pyyntöön. Mutta hän ei saanut vapaasti
seurata omaa tahtoaan. George de la Tremouille ja tuo ulkokullattu
kettu, Rheimsin arkkipiispa, tiesivät, miten kuninkaan kanssa piti
menetellä. He sanoivat vain:

"Te, kuninkaallinen korkeus, sanotte, että taivaalliset äänet ovat
hänelle ilmoittaneet salaisuuden, jota eivät tiedä muut kuin Jumala
ja te itse. Mutta kuinka tiedätte, eikö hän ole saatanan välikappale
-- sillä eikö saatanakin tiedä ihmisten salaisuuksia ja käytä
tietoansa heidän sieluinsa kadotukseksi? Tässä saattaa olla suuri
vaara ja teidän, kuninkaallinen korkeus, olisi ensin asia tarkkaan
tutkittava."

Tämä oli kylläksi saattamaan kuninkaan horjuvan, mielen jälleen
epäilyksiin, ja heti hän asetti joukon piispoja tarkkaan tutkimaan
ja kyselemään Johannalta, olivatko hänen äänensä Jumalasta vai
paholaisesta.

Samaan aikaan oli Alençonin herttua, kuninkaan sukulainen, joka kolme
vuotta oli ollut englantilaisten sotavankina, nyt päästetty vapaaksi
suuria lunnaita vastaan; ja koska sanoma tuosta ihmeellisestä
neitseestä oli hänenkin korvilleen tullut -- sillä tytön nimi oli
nyt joka miehen huulilla -- tuli hän itse omin silmin näkemään, mitä
lajia ihmisiä Johanna oli. Kuningas kutsutti tytön luokseen ja esitti
hänet herttualle. Johanna sanoi yksinkertaisella tavallaan:

"Olette tervetullut, jalo herra; jota useampi Ranskan kuninkaan
heimolainen meihin liittyy, sitä parempi asiallemme ja maallemme."
Heidän erotessaan oli herttua hänen ystävänsä ja liittolaisensa.

Seuraavana päivänä Johanna oli läsnä kuninkaan messussa ja sitten
hänet kutsuttiin puoliselle kuninkaan ja herttuan pöytään.
Kuningas näytti yhä enemmän panevan arvoa hänen seuraansa ja hänen
puheisiinsa, jota ei saata ihmetellä, koska hän niinkuin monet
muut kuninkaat ja ruhtinaat oli liehakoitsevien silmäinpalvelijain
ympäröimänä, jotka eivät koskaan hänelle puhuneet suoraan ja
rehellisesti, vaan koettivat häntä kaikin tavoin mielistellä. Mutta
Johannan puhe oli; raitista ja vapaata, yksinkertaista ja nöyrää,
ja hän sanoi aina suoraan ajatuksensa. Hänen puheensa oli varmaan
kuninkaan mielestä kuin raitis virvottava vesi, joka juoksee vuorilta
ja antaa uusia voimia sille, joka kauvan on saanut janoansa sammuttaa
laakson mutaisista seisovista lammikoista.

Päivällisen jälkeen pidettiin ratsastus- ja miekkailuharjoituksia
eräällä kentällä kuninkaallisen linnan edustalla, ja herttua ihastui
niin Johannan taitavuuteen tässä urheilussa, että hän lahjoitti
hänelle komean mustan sotaratsun.

Joka päivä kuulustelivat ja kyselivät piispat Johannaa ja kertoivat
sitten kuninkaalle, mitä olivat saaneet tietää. Mutta tästä he
eivät kovin viisastuneet. Hän puhui heille niin paljon kuin huomasi
tarpeelliseksi ja piti loput tietonsa omanaan. Heidän viekkautensa ja
uhkauksensa eivät häneen mitään vaikuttaneet. Hän oli avomielinen ja
viaton kuin lapsi ja vaikka hän tiesi, että häntä kuninkaan tahdosta
näin tutkittiin, sanoi hän suoraan kuninkaalle eräänä päivänä, että
hän vastasi kysymyksiin silloin, kun sen hyväksi näki.

Piispojen täytyi vihdoin tunnustaa, etteivät voineet päättää, oliko
Johanna Jumalan lähettämä, vai ei. Nyt he menettelivät kuin varovat
kokeneet hovimiehet, koska hovissa oli kaksi puoluetta, Sicilian
kuningattaren ja arkkipiispan, joista toinen puolusti Johannaa,
toinen kaikin tavoin häntä vastusti. Piispat eivät tahtoneet loukata
kumpaakaan puoluetta, jonkatähden he koettivat siirtää päätösvallan
toisille ja selittivät asian olevan niin tärkeän, että se oli
annettava Poitiersin yliopiston kuuluisain jumaluusoppineiden
tutkittavaksi. He antoivat Johannasta vain sen lausunnon, että
hän oli _"lempeä ja kaino paimentyttö, hyvin suora, mutta ei
paljonpuhuvainen"_.

Niin me sitten ratsastimme Johannan kanssa Poitiersiin, missä
viivyimme vielä kolme pitkää viikkoa, jolloin lapsi raukkaa
uudestaan joka päivä tutkittiin -- ja sitä eivät tehneet sotilaat,
niinkuin voisi päättää siitä, että hän pyysi sotajoukkoa viedäkseen
sitä Ranskan vihollisia vastaan -- vaan papit ja munkit ja
jumaluusoppineet ja kuuluisan yliopiston professorit tutkivat, oliko
hänen kristillisyytensä oikeaa ja eikö hänellä ollut kerettiläisiä
mielipiteitä.

Johanna oli tämän kunnianarvoisen ja pelottavan tuomioistuimen
edessä niin levollinen ja rohkea kuin olisi hän ollut vain syrjästä
katselija. Hän istui penkillään yksin, mutta turvallisena ja
rohkeana, eikä koskaan hämmentynyt heidän viisaasti asetetuista
kysymyksistään, ja hänen pyhä viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa
saattoi heidän oppinsa häpeään. Kaikki viisaustieteen ja puhetaidon
nuolet olivat voimattomat horjuttamaan hänen lujaa uskoansa ja
lämmintä innostustaan suureen tehtäväänsä.

Hän vastasi avonaisesti ja vapaasti kaikkiin kysymyksiin, kertoi
näyistään ja enkelein ilmestyksistä ja mitä nämä olivat hänelle
sanoneet. Ja hän kertoi kaikki niin teeskentelemättömästi ja
vakuuttavasti ja todesti, jotta nuo hänen ankarat tuomarinsa
istuivat kuin lumottuina, ihmetellen ja mielenkiinnolla kuunnellen
jokaista hänen sanaansa. Mutta jos ei joku tätä usko, niin katsokoon
asiakirjoihin, ja siellä hän löytää valalla vannotun todistuksen
siitä, että hänen puheensa oli "jaloa ja yksinkertaista", niinkuin
pöytäkirjat hänen maineensa puhdistusoikeudesta osoittavat. Silloin
hän oli vain seitsemäntoista vuoden vanha, ja ilman kenenkään apua,
oppimattomana ja kokemattomana, hän piti puoliaan noiden oppineiden
ja korkeiden herrain rinnalla. Mutta sydämmensä ja luontonsa jalot
ominaisuudet ja hänen äänensä pehmeys ja soinnukkuus vaikuttivat niin
jokaiseen, ettei niitä hevillä unohtanut.

Niinkuin olen sanonut, ei hän osannut lukea. Eräänä päivänä
he laajasti puhuivat, kuinka se ja se viisaustieteilijä ja
jumaluusoppinut oli kirjoittanut siitä ja siitä asiasta, kunnes
vihdoin Johannan kärsivällisyys loppui ja hän kääntyi heidän
puoleensa, sanoen kiivaasti:

"Minä en erota a-ta enkä o-ta, mutta sen tiedän, että Taivaan Herran
käskystä olen tullut vapauttamaan Orleansin Englannin vallasta ja
kruunaamaan kuninkaan Rheimsissä, mutta nuo asiat, joista te puhutte,
eivät kuulu tähän."

Nämä olivat hänelle koettelemuksen aikoja, mutta hän ei kuitenkaan
näyttänyt väsyneeltä ruumiin eikä sielun puolesta ja harvoin hän
osotti kärsimättömyyttä.

Eräänä päivänä teki eräs dominikanimunkki, isä Aymer, hänelle
salakavalan kysymyksen, joka sai kaikki tarkkaamaan vastausta, ja
me, hänen ystävänsä, vapisimme pelosta, ettei hän suoriutuisi tästä
pulmasta.

"Sinä vakuutat siis, että Jumala tahtoo pelastaa Ranskan Englannin
ikeestä", hän sanoi välinpitämättömästi ikäänkuin ei asia olisi ollut
niinkään tärkeä.

"Niin, se on hänen tahtonsa."

"Ja sinä pyydät aseellisia miehiä, jotta heidän kanssaan saisit
lähteä Orleansiin kaupungin avuksi."

"Niin, ja jota pikemmin sitä parempi."

"Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä, mitä hän tahtoo, eikö niin?"

"Niin totisesti!"

Sitten munkki nosti äkkiä päänsä ja lausui hyvin painavasti seuraavat
sanat:

"Jos Jumala tahtoo pelastaa Ranskan, niin koska hän on kaikkivaltias,
ei hän siihen tarvitse sotamiehiä."

Salissa syntyi nyt yleistä hälinää ja munkin teräväjärkisyyttä
ihmeteltiin. Mutta Johanna seisoi levollisena ja rohkeana ja vastasi
vain:

"Hän tahtoo auttaa niitä, jotka itseään auttavat. Ranskalaisten tulee
taistella, mutta hän antaa voiton."

Tämän vastauksen kuultuaan levisi kuin päivänpaiste kaikkein
kasvoille, sillä jokaisen täytyi myöntää, että hän vastasi oikein,
ja eräs kunnianarvoinen piispa lausui kaikkein kuullen: "Jumalan
nimessä, lapsi puhuu totta. Herran tahto oli, että Goliatin piti
kaatua ja hän valitsi lapsen, tuommoisen kuin tuo, aseekseen siihen
työhön."

Toisena päivänä, kun kuulustelu oli kestänyt niin kauvan, että kaikki
olivat siihen väsyneet, rupesi veli Seguin, Poitiersin korkeakoulun
professori, tekemään hänelle kaikenlaisia kysymyksiä ja tiedusteli
häneltä silloin muun muassa, kuinka hän ymmärsi taivaallisia
enkeleitä, puhuivatko he ranskaa? --

"Paremmin kuin te", hän vastasi vähän kärsimättömänä, mutta tämä
vastaus sai monen vetämään suutaan nauruun, koska veli Seguin,
niinkuin hän itsekin sitten myönsi, puhui kotipuolensa murretta, joka
paljon erosi yleisestä kielestä.

Veli Seguin kävi hämilleen ja kiiruhti toiseen asiaan ja sanoi:

"No, sinä, joka niin vahvasti uskot Jumalaan, sinun pitää myös
todistaa uskosi merkkein kautta. Mikä sinun merkkisi on?"

Nyt nousi Johanna seisomaan ja vastasi innosta vavisten:

"En ole tullut Poitiersiin teille merkkiä antamaan. Viekää minut
Orleansiin, niin saatte kylliksenne nähdä merkkejä ja ihmeitä.
Antakaa minulle sotaväkeä -- vaikkapa vain pieni joukko -- ja
päästäkää meidät menemään!"

Tuli leimusi tuon pienen sankarin silmistä ja puna oli noussut
hänen poskillensa, kun hän jälleen istuutui. Ja ihmiset puhkesivat
hyvähuutoihin.

Koko kuulustelun aikana asui Johanna vieraana erään kaupungin
arvossapidetyn raatimiehen rouvan luona ja tänne tulivat kaikki
kaupungin arvokkaimmat naiset joka ilta katsomaan ja puhuttelemaan
häntä.

Mutta moni mieskin, raatimies ja vanha, kuuluisa lainoppinut
yliopistosta tuli sinne joka ilta kyselemään ja tutkimaan häntä,
ensiksi epäillen, mutta sitten mieltyen tuohon ihmeelliseen,
suloiseen lapseen, johon sekä ylhäiset että alhaiset ihastuivat; ja
jokainen alkoi vihdoin uskoa, että hän oli Jumalan lähettiläs.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin jumaluusoppineet julistivat
lopullisen päätöksensä. Tutkintosali oli tungokseen asti täynnä
väkeä ja kaikki odottivat kiihkeästi, mitä saisivat kuulla. Kun
tämmöisten tilaisuuksien tavalliset juhlamenot olivat toimitetut ja
oikeuden jäsenet istuneet paikoilleen, nousi puheenjohtaja ja lausui
kauvaskuuluvalla äänellä.

"Olemme huomanneet ja täten julistamme, että tämä neitsyt, Johanna
d'Arc, on hyvä kristitty ja hyvä katolilainen eikä ole hänessä
ja hänen sanoissaan mitään villitystä ja että kuningas saattaa
vastaanottaa sen avun, jonka hän tarjoo, koska hän siihen suostumatta
voisi tehdä syntiä Pyhää Henkeä vastaan ja näin ansaita Jumalan vihan
ja rangaistuksen."

Tämän oikeuspäätöksen kuultuaan puhkesi yleisö suureen riemuun,
josta ei loppua tahtonut tullakaan, ja pitkään aikaan en ensinkään
nähnyt Johannaa, sillä ihmiset tunkeutuivat niin joka taholta hänen
ympärilleen onnittelemaan ja siunaamaan häntä, jonka heikkoon apuun
Ranskan kohtalo nyt oli uskottu.



Kahdeksas luku.


Sanoma jumaluusoppineiden julistuksesta levisi kuin kulovalkea ja
se herätti joka paikassa erinomaista riemua. Kuollut Ranska heräsi
äkkiä eloon, rohkeana ja taistelunhaluisena kiiruhti kansa sotimaan
Johannan lipun johdolla ja aseiden kalske ja rumpujen pärinä täytti
ilman ja kulki kuin ukkosen ääni läpi maan ja sai veren kaikkein
suonissa kiivaammin virtaamaan.

Sanotaan, että onnettomuus harvoin tulee yksin, mutta saman voi
onnestakin sanoa. Niin kävi nytkin. Moni hurskas kirkonpalvelija
oli vakavasti epäillyt, oliko naisella laillista oikeutta esiintyä
miehen vaatteissa, ja Johannaa oli siitä varotettu, vaikk'ei hän
sitä tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa. Mutta nyt oli pari kolme
kuuluisaa jumaluusoppinutta, joista yksi oli itse Parisin yliopiston
kansleri, antanut siihen suostumuksensa. He päättivät, että "koska
Johannan täytyi toimittaa miehen ja sotilaan tehtäviä, niin on oikeus
ja kohtuus, että hän käyttää siihen soveliasta pukua".

Airueet lähetettiin heti viemään kuninkaalle tietoa oikeuden
lopullisesta päätöksestä. Jo varhain seuraavana aamuna heräsimme
torventoitotuksiin, ja äkkiä kiiruhdimme vuoteistamme kadulle, sillä
tuo ilmoitustapa oli kuninkaan, ja sitä käytettiin vain silloin
kuin kuninkaan oma airut julisti kansalle tärkeitä kuulutuksia.
Kaikki kaupungin asukkaat olivatkin jo liikkeellä ja joka talosta
kiirehti miehiä, vaimoja ja lapsia, osaksi vielä puolipukeissaan ja
uni silmissä, yhtenä miehenä isolle torille, jossa airut loistavassa
puvussa ja hovipoikain ja palvelijain ympäröimänä jo oli asettunut
korokkeelle tien risteykseen, keskelle toria. Hetken perästä hän
voimakkaalla ja kuuluvalla äänellä luki seuraavan julistuksen:

"Olkoon täten kaikille tiettävä, että kaikkein voimallisin ja
kunniakas herra, Kaarle, Jumalan armosta Ranskan kuningas, suvaitsee
kutsua ja nimittää rakkahimman alamaisensa ja palvelijansa, Johanna
d'Arcin, jota sanotaan Domrémyn neitsyeksi, Ranskan sotajoukon
ylipäälliköksi, ja olkoon hänellä kaikki edut, oikeudet ja arvonimet,
jotka tämmöistä nimitystä seuraavat." --

Nyt kaikki päät paljastuivat ja kuului loppumattomia riemuhuutoja;
mutta vihdoinkin airut sai uudelleen äänensä kuuluville:

-- -- "jonka ohella hän kenraaliluutnantiksi ja alipäälliköksi
suvaitsee määrätä erään prinssin kuninkaallisesta huoneesta,
armollisen herran, Alençonin herttuan."

Nyt puhkesi riemu uudestaan ilmoille ja rajutuulen tavalla kiiti se
pitkin katuja ja kujia yli koko kaupungin. Nyt oli Johanna Ranskan
sotajoukkojen johtaja, hänen käskynsä alaisina olivat prinssit ja
vanhat kuuluisat sotasankarit, niinkuin La Hire, Saintrailles,
Orleansin Bastardi y.m. semmoiset. Nämä suuret ihmeet täyttivät
mieleni tällä hetkellä.

Sitten ajatukseni kääntyivät kuluneisiin aikoihin ja äkkiä johtui
mieleeni eräs kuva kotikylästäni, joka tapahtuma vielä oli tuoreessa
muistissani, koska siitä ei ollut pitkiä aikoja kulunut. Kaukaisessa
kylässä näin nuoren, ei vielä seitsemäätoista vuotta täyttäneen
tytön, joka oli maailmalle niin tuntematon kuin olisi hän elänyt
toisessa maailmassa. Tuo tyttö oli kävellessään pitkin kylätietä
tavannut pienen, harmaan kissanpojan, laihan, nälkiintyneen ja perin
kurjassa tilassa. Hän oli ottanut eläinraukan kotiinsa, syöttänyt
ja hoidellut sitä ja nyt se kiemurassa makasi hänen sylissään niin
turvallisesti ja hän itse neule kädessä istui mietteissään --
haaveksien -- kaikille tuntemattomia asioita. Tuo koditon eläin oli
tuskin ehtinyt kasvaa suureksi, kun tyttö jo oli Ranskan armeijan
päällikkönä ja hänen nimensä kaikui tuhansien huulilta maan äärestä
toiseen. -- Tosiaankin, pyhäintarut ja vanhat aikakirjat eivät ole
koskaan kertoneet suurempia ihmeitä!



Yhdeksäs luku.


Poitiersistä lähti Johanna Toursiin, siellä järjestääkseen
valloitusretkeä Orleansiin. Ennen sitä hän antoi minun kirjoittaa
kirjeen englantilaiselle sotapäällikölle Orleansin edustalla,
kehottaen häntä luopumaan piirityksestä ja poistumaan Ranskasta.
Hän oli varmaankin jo ennen miettinyt kirjeen, niin luonnollisesti
ja varmasti hän sitä saneli. Tämä kirje lähetettiin sitten
Bloisista. Mutta nyt oli tullut kylliksi ruokavaroja ja rahaa, ja
Johanna määräsi, että sekä sotamiehet että varastot koottaisiin
viimeksimainittuun kaupunkiin ja että La Hire ryhtyisi siellä
järjestämään joukkoja. Orleansin kuvernööri, Dunois, jota myöskin
sanottiin Bastardiksi, koska hänkin oli sukua kuninkaalle, oli
jo kauvan pyytänyt, että Johanna viipymättä lähetettäisiin hänen
avukseen. Ja nyt tuli jälleen sanansaattaja, vanha d'Aulon, jalo
ritari ja tottunut sotasankari. Hänet kuningas määräsi Johannan
huoneenhaltijaksi ja sitten antoi hän Johannalle vallan mielensä
mukaan valita muut virkailijansa ja apulaisensa ja samalla hän
käski, että nämä henkilöt parhaimmalla tavalla varustettaisiin ja
hankittaisiin heille aseet, vaatteet ja hevoset.

Kuningas teetätti myöskin Johannalle täydellisen sota-asun
hienoimmasta teräksestä koristettuna hopealla ja kuvapiirroksilla ja
se välkkyi kuin kuvastin.

Johannan äänet olivat sanoneet hänelle, että Fierboissa, jossakin
pyhän Katarinan kirkon alttarin takana, olisi vanha miekka, ja hän
lähetti de Metzin sitä hakemaan. Papit eivät tienneet mitään siitä
miekasta, mutta sitä etsittiin ja se löytyi todellakin lattian
alta maahan kaivettuna. Papit antoivat puhdistaa ja kirkastaa tuon
ruostuneen aseen ja lähettivät sen Johannalle. Yleisesti luultiin,
että miekka entisinä aikoina oli ollut Kaarle Suuren, mutta sitä
ei kukaan varmasti tiedä. Olisin mielelläni sen terottanut, mutta
Johanna sanoi, ettei sitä tarvinnut tehdä, koska hän ei milloinkaan
aikonut sillä ketään tappaa, vaan pitää sitä ainoastaan sotamerkkinä.

Toursissa eräs skotlantilainen taiteilija, nimeltä James Power
valmisti hänelle myöskin sotalipun. Se oli kaunista, valkeata
liinavaatetta ja välkkyi kuin silkki. Siihen oli kuvattuna Isä Jumala
istumassa pilvien keskellä miekka kädessä, kaksi enkeliä polvistuen
hänen jalkainsa juuressa, käsissään valkoisia liljoja. Kirjoituksena
oli Jesus, Maria, jonka yläpuolella kaksi enkeliä piteli Ranskan
kruunua. Hän teetätti myös pienemmän lipun, ja siihen oli kuvattu
pyhä neitsyt, jolle eräs enkeli tarjosi liljaa.

Nyt oli elämää ja liikettä Toursissa; rumpujen pärinää, torvien
toitotusta ja aseiden kalsketta kuului kaduilta, kaikki majatalot
olivat täynnä, kiirettä ja hommaa oli joka paikassa ja kaikkien
kasvoilla loisti iloinen toivo, sillä ihmeellisellä tavallaan Johanna
osasi kaikille jakaa omasta sankarimielestään rohkeutta ja uskoa,
eikä kukaan nyt enää epäillyt, ettei hän veisi Ranskan armeijaa
voittoon.

Hänen päämajansa ympärillä oli aina suuri joukko ihmisiä, jotka
tahtoivat nähdä uutta kenraalia, mutta siihen heillä vain harvoin
oli tilaisuutta, sillä hänellä oli monenlaista tehtävää lähestyvää
sotaretkeä varten. Mekin, hänen vanhat ystävänsä ja seuraajansa
näimme hänet ani harvoin.

Me olimme milloin iloisia, milloin taas huolissamme. Hän ei ollut
vielä virkailijoitansa valinnut, ja siitä meillä oli huolta. Hänen
suosiotaan ja virkojaan hakivat nyt maan ylhäisimmät miehet, ja
kuinka me saatoimme heidän kanssaan kilpailla? Mutta meistä tuntui
ikävälle, että me, jotka häntä alusta asti olimme seuranneet ja jotka
olisimme hänen tähtensä veremme ja henkemme uhranneet, nyt saisimme
häntä vain etäältä seurata. Usein tästä asiasta keskustelimme ja
koetimme kääntää kaikki asiat parhain päin. Paladin oli meistä
kaikista toivottomin, sillä hänellä oli pahoja syitä pelkoon.

Eräänä päivänä sanoi hänelle Noel Rainguesson:

"Ole hyvällä mielellä, Paladin, minä näin viime yönä unta, että sinä
sait jonkun hyvin korkean ja kunniakkaan viran."

Paladin näytti ensin iloiselta, sillä hän uskoi unia. Mutta
sitten hän rupesi käymään edes takaisin lattialla niin vakavan ja
juhlallisen näköisenä, että tuskin häntä enää tunsimme. Sitten ilo
katosi hänen kasvoiltaan, hän näytti surulliselta ja sanoi:

"Voi, hyvä ystävä, se on kaikki erehdystä, se ei koskaan saata olla
totta. Minä olen käyttäytynyt häntä kohtaan tuhmasti. Olen sanonut,
että hän lapsena oli luvannut tulla vaimokseni ja se on tullut hänen
korviinsa ja hän on siitä minuun suuttunut. Olen näinä viikkoina
koettanut välttää häntä, toivoen että hän unohtaisi asian ja antaisi
anteeksi -- mutta luulen, ettei hän sitä milloinkaan tee." Poika
raukka rupesi nyt itkemään, sitten hän sanoi katuvalla äänellä: "Tämä
kerta on ainoa, jolloin olen valehdellut."

Samassa astui eräs d'Aulonin palvelijoista luoksemme ja sanoi, että
Johanna oli kutsunut meitä päämajaan. Me nousimme ja Noel lausui:

"No, mitä sanoin, minussa on ennustuksen henki. Hän antaa sinulle
viran ja me kaikki tulemme todistajiksi. Tule nyt!"

Mutta Paladin ei uskaltanut lähteä mukaan, ja me jätimme hänet.

Kohta seisoimme Johannan edessä loistavissa puvuissa olevien
sotilaiden joukossa, ja Johanna tervehti meitä suloisesti hymyillen
ja sanoi, että hän halusi asettaa meidät lähimpäin hovimiestensä
joukkoon, sillä hän tahtoi läheisyydessään nähdä vanhat ystävänsä.
Meille tuo sanoma oli iloinen, hämmästyttävä uutinen, koska hän
näin tahtoi meitä korottaa, vaikka hän olisi saanut ylhäisiä ja
kuninkaallisiakin henkilöitä näihin paikkoihin, mutta me emme voineet
puhua mitään, hän näytti meistä niin suurelta ja ylevältä sillä
hetkellä. Nyt ojensi päällikkömme d'Aulon meille virkanimityksemme.
Molemmat nuoret ritarimme, Jean de Metz ja Bertrand de Poulengy,
saivat korkeimmat virat ja heidän jälkeensä Johannan molemmat veljet
Jaques ja Pierre d'Arc. Minä, Louis de Conte, sain hovimiehen ja
kirjurin toimen; Noel nimitettiin sanansaattajaksi; Johannalla oli
sitäpaitse kaksi sota-airutta sekä myöskin saarnaaja ja almujen
jakaja, isä Jean Pasquerel. Hovimestareita ja palvelijoita oli hän
d'Aulonin kanssa jo edeltäkäsin ottanut palvelukseensa. Nyt hän
katseli ympärilleen ja kysyi:

"Mutta missä on Paladin?"

Ritari Bertrand sanoi:

"Hän luuli, ettei häntä oltu kutsuttu, korkea kenraali."

"Ei se ollut tarkotukseni, kutsukaa hänet tänne."

Niin kävi, ja Paladin tuli hyvin nöyränä ja jäi ovensuuhun seisomaan
ja näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta. Sitten Johanna puhui
ystävällisesti ja sanoi:

"Minä pidin sinua huomiossani matkalla. Sinä alotit huonosti, mutta
vähitellen olet parantunut. Sinä et ole oppinut hallitsemaan kieltäsi
-- mutta kuitenkin aijon tehdä sinusta miehen. Tahdotko seurata
minua?"

"Vaikka tuleen!" hän sanoi -- ja hänen äänestänsä päättäen ajattelin
itsekseni: "Tosiaankin, Johanna on tehnyt itsensäkehujasta sankarin.
Siinä taas uusi ihmetyö!"

"Minä uskon sinua", sanoi Johanna. "Tässä, ota lippuni. Saat seurata
minua taisteluihin ja kun Ranska on pelastettu, niin annat sen
minulle takaisin."

Hän otti lipun, jota nyt säilytetään pyhänä muistona Johanna
d'Arcista, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, kun hän sanoi:

"Minä vannon, että suojelen hengelläni tätä ja jos rikon valani, niin
pyydän, että nämä ystäväni toimittavat minulle sen rangaistuksen,
jonka pelkuri ansaitsee! --"



Kymmenes luku.


Eräänä kirkkaana, kauniina aamuna huhtikuussa läksimme Toursista
Bloisiin. Meidän joukkomme näytti komealta, ratsastimme kaksittain,
Johanna ja Alençonin herttua etupäässä ja sitten d'Aulon ja
Paladin, joka kantoi ylipäällikön lippua, jonka jälkeen kaikki
nuo toiset seurasivat kukin järjestyksessään. Kaikki kadut olivat
täynnä väkeä, ja kun me kuljimme tungoksen läpi, kumarsi Johanna
ystävällisesti päätään joka taholle ja auringonsäteet välkkyivät
hänen hopeakoristeisella haarniskallaan. Silloin hän todellakin
monen mielestä näytti taivaalliselta olennolta ja monen valtasi
vavistus ajatellessaan, että nyt elettiin sankaritarua, jommoista
ei vielä milloinkaan oltu maailmassa kuultu. Riemuhuudot täyttivät
ilman, johon yhtyi rumpujen pärinä, pillien ja torvien toitotus.
Kaupungin ulkopuolella yhtyi meihin kuninkaan lähettämä vartijajoukko
ratsuväkeä, heidän keihäänsä kimaltelivat auringon valossa, ja
meidän sydämmemme sykkivät iloisista tunteista, sillä nythän alkoi
ensimmäinen todellinen sotaretkemme, josta niin kauvan olimme
uneksineet.

Pari kolme päivää viivyimme Bloissa. Sotaväki, joka siellä majaili
La Hiren komennon alaisena, näytti minusta melkein rosvo- ja
sissijoukolta. Järjestystä ja sotakuria ei ollut nimeksikään, mutta
kaikellaisia paheita julkisesti harjotettiin. Siellä huudettiin,
tapeltiin ja kirottiin sekä juotiin, pelattiin ja harjotettiin
siveettömyyttä. Kaikellaisia kulkijoita ja irstaita naisia oleskeli
sotaväen joukossa ja eli sen kustannuksella.

Tuommoisen raa'an joukon keskellä Noel ja minä ensi kerran näimme
La Hiren. Hänen ulkomuotonsa oli sen sankarin kaltainen, jota jo
lapsuudessamme olimme mielessämme kuvailleet. Hän oli päätänsä
pitempi kaikkea muuta kansaa ja kooltaan vahva ja voimakas, kiireestä
kantapäähän rautaan puettuna, kypärissä höyhentöyhtö ja kupeella
jättiläismiekka.

Hän oli nyt menossa kunniatervehdykselle Johannan luo ja kulkiessaan
leirin läpi antoi hän käskyjä ja julisti, että neitsyt oli tullut ja
että hänen, läsnäollessaan piti sotajoukossa vallita hyvä järjestys.
Tätä järjestystä hän opetti omalla tavallaan, suurten nyrkkiensä
avulla. Kulkiessaan eteenpäin kiroten ja uhaten, löi hän oikeaan ja
vasempaan taikka suoraan eteensä ja se, johon hänen kätensä sattui,
kaatui maahan.

"Kirottu joukko!" hän sanoi, "täällä te noidutte ja juotte itsenne
juovuksiin ja ylikenraali on leirissä! Katso ylös siinä!" ja taas hän
kaatoi miehen. Eikä kukaan ymmärtänyt, miksi hänen piti katsoa ylös.

Me seurasimme sotaurosta päämajaan kuunnellen, katsellen, ihmetellen
-- kun vihdoin saimme nähdä sen miehen, jota jo lapsesta olimme
kuulleet ylistettävän kaikista urhokkaimmaksi.

Johannan uskottuina palvelijoina pääsimme siihen saliin, missä
hän, sotajoukon korkeimpien johtajien, komeiden ja arvokkaiden
miesten ympäröimänä vastaanotti odotetun vieraan. Kun La Hire astui
sisään, näytti hän hämmästyvän Johannan nuoruutta ja kaunista
ulkomuotoa ja tämä taas hymyili, iloisesti tervehtiessään lapsuutensa
sankaria. La Hire kumarsi syvään hänelle ja Johanna tervehti häntä
kunnioittavasti. Kohta huomasi, että heidän välillään syntyi
ystävyyssuhde, joka sitten kesti sodan monissa vaiheissa.

Hetken perästä Johanna antoi toisten poistua, mutta pyysi La Hiren
vielä viipymään ja he maistelivat viiniä ja puhuivat ja nauroivat
toistensa kanssa kuin vanhat ystävät. Mutta sitten hän antoi
vieraalleen muutamia neuvoja järjestyksen ylläpidosta leirissä ja
tuntui kuin kenraali olisi hämmästyksestä henkeään pidättänyt.
Ensiksi sanoi hän vakavasti tahtovansa, että kaikki irstaat naiset
poistettaisiin leiristä. Sitten hän käski, että kaikki juopumus
olisi ankarasti rangaistava. Järjestystä ja kuria oli ylläpidettävä
ja kaikki vallattomuus kiellettävä. Vihdoin hän sanoi tahtonsa
olevan, että jokaisen, joka oli ruvennut hänen lippuansa seuraamaan,
piti ripittää itsensä niinkuin oikean kristityn tulee, ja ottaa
synninpäästö, jonka ohella koko sotajoukon piti kahdesti päivässä
kuunnella messua.

La Hire istui hyvän aikaa ikäänkuin salaman lyömänä, vihdoin hän
sanoi huolestuneella äänellä:

"Voi, hyvä lapsi, sinä et tunne minun miesraukkojani! -- Ne ovat
helvetin sikiöitä! -- kuunnella messua! -- Ennemmin antaisivat meidät
paholaiselle! sydänkäpyni."

Näin hän pitkitti vielä hetken aikaa vuoroon kiroten, vuoroon
siunaten, jotta Johanna vihdoin purskahti nauruun, enkä ollut hänen
kuullut niin sydämmellisesti nauravan, sittenkun lapsena kotikylän
leikkikentällä.

Mutta kuitenkin hän oli luja päätöksessään, kunnes La Hire
selitti, että koska Johanna niin tahtoi, ei hänen ollut muuta kuin
totteleminen, jolloin hän vahvasti vannoi, että hän kyllä kurittaisi
jokaista, joka ei kääntyisi ja eläisi kristillisesti; -- hän
katkaisisi hänen kaulansa. Mutta tämä taas pelotti Johannaa; ei hän
tahtonut semmoiseen menettelyyn suostua.

Hän sanoi, että paheista luopumisen piti olla vapaaehtoista.

La Hire arveli, ettei hän aikonut tappaa niitä, jotka vapaaehtoisesti
kääntyivät, vaan nuo toiset.

Ei, ei ketään saanut tappaa -- Johanna ei siihen suostunut. Jos itse
päällikkö olisi heille hyvänä esimerkkinä ja kävisi ahkerasti ripillä
ja messussa, niin hän tiesi varmaan, että kansa, jonka sankari ja
epäjumala hän epäilemättä oli, ei myöskään olisi käyttämättä näitä
armon välikappaleita.

"Minäkö -- minä kävisin ripillä ja messussa?" huudahti hän hyvin
hämmästyneenä. "Sinä et tiedä mitä sanot!"

"Kyllä minä tiedän ja tiedän senkin, että te, jalo herra, jo
huomenaamuna tulette messuun ja sitten jatkatte siellä käyntiä,
niinkuin oikean ritarin ja Herran Jumalan taistelijan tulee. Minun
täytyy myös pyytää, että ette niin paljon kiroilisi, koska Jumalan
nimen turhaanlausuminen taikka paholaisen avuksihuutaminen on
kielletty."

"Mahdotonta, kenraalini", huudahti hän. "Vaadi jotakin muuta
vanhalta sotilaalta. Kaikkea paitse tuota. Sinä kai et tahdo minulta
tavattomia, lapsi!"

Hän pyysi kauvan ja hartaasti, ja Johanna vihdoin ehdotti, että hän
kiroilisi sotasauvansa kautta, jota hän kantoi virkamerkkinään.

Vanha sotauros lupasi koettaa, ja tuo jalopeura lähti hänen
luotaan paljon kesympänä ja taipuvaisempana kuin tullessaan,
ja siitä hetkestä hän todellakin oli muuttunut mies. Aikaiseen
seuraavana aamuna oli hän kaikkein ihmeeksi messussa, vaikka hänen
tuima ja ankara katseensa osotti, että hän oli paljon taistellut
itsensä voittamiseksi. Mutta tästä päivästä alkaen ei hän koskaan
laiminlyönyt aamurukousta eikä iltamessua ja noudatti muutenkin
tarkkaan pyhän kirkon sääntöjä ja tapoja.

Toisetkin seurasivat hänen esimerkkiään, ja paholainen karkotettiin
leiristä. Johanna ratsasti sitä pitkin, ja missä tuo nuori kaunis
olento kirkkaassa sotapuvussa näyttäytyi, niin kansa tuijotti häneen
kuin olisi se nähnyt sodan hengettären tulevan alas taivaan pilvistä.
Ensin he ihmettelivät ja sitten jumaloivat häntä. Lopuksi hän sai
heidät tekemään, mitä vain tahtoi.

Nyt tehtiin leirissä puhdistustyötä ja karkotettiin kaikki huonot,
raa'at tavat ja irstaat naiset. La Hire oli hämmästynyt, hän ei
ymmärtänyt näitä ihmeitä. Hän poistui leiristä, kun halusi kirota.
Hän oli luonteeltaan ja tavoiltaan raaka, mutta hän kunnioitti
pyhiä asioita. Hän ihmetteli myöskin sitä innostusta, joka nyt oli
vallannut sotajoukot. Vielä viikko sitten olisi vaikka lammaslauma
saattanut niitä pelottaa, nyt voitiin niillä vastustaa itse
paholaista.

Hän ja Johanna olivat nyt miltei erottamattomat, vaikka olivatkin
luonteiltaan jyrkästi vastakkaiset. Sotilas oli iso ja Johanna pieni,
edellinen oli karkea ja sotaisa, jälkimmäinen nuori ja viaton; tämä
oli niin notkea ja hoikka, mutta tuo vanha sotilas niin jäykkä;
hänen kasvonsa niin ahavoittuneet ja arpiset, Johannan nuorekkaat ja
hienot, hänen olivat intohimoiset, mutta tytön puhtaat ja viattomat.
Tämän silmät loistivat rakkautta ja hellyyttä ja hänen katseensa
näytti tuottavan siunausta ja Jumalan rauhaa, mutta vanhan sotauroon
katse oli tulinen ja taistelunhaluinen.

He ratsastivat monta kertaa päivässä leirin läpi, tarkastaen sen
joka kolkan, pitäen huolta kaikesta, ja missä he vain näyttäytyivät,
ei riemuhuudoista tahtonut loppua tulla. He ratsastivat toistensa
rinnalla, tuo suuri, kuin raudasta valettu jättiläisuros ja tuo
hoikka, kuin taiteilijan valama hopeapatsas. Ja kun nuo raa'at
sotilaat ja junkkarit näkivät heidät, niin he kunnioittavasti
tervehtien heitä sanoivat:

"Tuolla tulevat paholainen ja Kristuksen hovipoika!"

Tähän aikaan koetti Johanna vakavasti ja väsymättä kääntää tuon
kuuluisan taistelijan mielen Jumalan puoleen ja johtaa häntä synnin
tieltä, jotta hänen levoton sydämmensä olisi uskonnon voimasta
puhdistunut ja saanut levon ja rauhan. Hän pyysi, hän vaati häntä
kyynelsilmin rukoilemaan. Sotilas pysyi niinä kolmena päivänä, joina
vielä olimme leirissä, taipumattomana; hän tahtoi ennen kaikkea
päästä juuri siitä asiasta, se oli hänelle aivan mahdotonta. -- Hän
tahtoi tehdä kaikkea muuta, mitä Johanna käski, hän olisi mennyt
vaikka tuleen hänen tähtensä -- mutta rukoilla hän ei voinut, hän ei
ollut koskaan sitä tehnyt, hän ei löytänyt siihen sanoja.

Mutta kuitenkin -- kuka olisi uskonut? -- vihdoin Johanna tässäkin
asiassa voitti. Hän sai sotilaan rukoilemaan. Niin, tämä seisoi siinä
Johannan edessä ja taivutti kätensä rukoukseen. Ja hän rukoili omalla
tavallaan sanoen:

"Jalo Herra Jumala, minä rukoilen sinua, menettele La Hiren kanssa,
niinkuin hän menettelisi sinun kanssasi, jos nimittäin sinä olisit La
Hire ja hän olisi Jumala, amen."

Sitten hän painoi päähänsä kypärin ja lähti Johannan luota
tyytyväisenä itseensä niinkuin se, joka on kaikkein mieliksi
täyttänyt vaikean ja hämmästyttävän tehtävän.

Jos olisin tiennyt, että hän oli rukoillut, niin olisin ymmärtänyt,
miksi hän näytti niin juhlalliselta, mutta sitä tietysti en tiennyt.

Tulin sillä hetkellä telttaan ja näin hänen lähtevän sieltä. Hän
oli todellakin komea ja ylevä nähdä. Mutta kun menin teltan ovelle,
seisahduin siihen, sillä kuulin Johannan itkevän, itkevän, niinkuin
luulin, oikein sydämmensä pohjasta. Mutta niin ei ollut, hän nauroi
vain La Hiren rukoukselle.



Yhdestoista luku.


Vihdoin läksimme suurella melulla ja komeudella Orleansia kohti.
Johanna itse ratsasti joukon etupäässä ja etevimmät sotapäälliköt
ympäröivät häntä. Edellä kulki hänen lipunkantajansa ja sen jälkeen
pappeja, munkkeja ja kuoripoikia, jotka kantoivat ristiä ja kaikki
yhteensä laulaen _Veni Creator_, jotta kirkkoveisun vakavat säveleet
sekaantuivat aseiden kalskeeseen ja torvien toitotukseen. Sitten
seurasivat eri osastot, joiden aseet loistivat ilmassa, nuo kuuluisat
ranskalaispuolueen kenraalit, La Hire, marsalkka de Boussac, sieur
de Retz, Florent d'Illiers ja Poton de Saintrailles johtivat eri
osastoja.

Vaikka nämä kaikki olivat rohkeita ja taitavia päälliköitä, eivät
he kuitenkaan olleet tottuneet hyvään järjestykseen, vaan jokainen
tahtoi tehdä oman mielensä mukaan.

Kuninkaan selvä käsky oli ollut: Totelkaa ylimmäistä päällikköä
kaikessa, elkää tehkö mitään hänen tietämättään ja ilman hänen
käskyään.

Mutta nuo vallattomat uroot eivät huolineet laista. Harvoin he
tottelivat kuningasta; he eivät häntä ensinkään totelleet, jos
hänen käskynsä olivat heistä vastenmielisiä. Kuulisivatko ensinkään
Johannaa? He luulivat itse paljon paremmin ymmärtävänsä sotataitoa
kuin tuo seitsentoistavuotinen maalaistyttö ja lammaspaimen, joka ei
koskaan ollut nähnyt sotatappelua eikä ollut siihen harjaantunut.
Siitä huolimatta he kyllä häntä kunnioittivat ja uskoivat hänet
Jumalan lähettilääksi, josta hänellä itsellään näytti olevan niin
varma vakaumus ja josta hän oli antanut niin monta ihmeellistä
todistusta. He huomasivat ja pitivät arvossa hänen vaikutustaan
kansaan, se oli kuin auringon vaikutus hedelmälliseen maahan, he
täysin uskoivat, että hän voi puhaltaa henkeä ja elämää kuolleeseen
ruumiiseen ja välinpitämättömistä sotureista tehdä sankareita. Mutta
että hän itse todellakin johtaisi sotajoukkoja ja ottaisi osaa
taisteluun, se oli heistä mahdotonta.

He eivät siis aikoneetkaan ehdottomasti häntä kuulla ja totella.
Hän oli tehnyt tarkan sotasuunnitelman ja aikoi suoraan kulkea
vihollisen sotarintaa vastaan Orleansiin, Loiren pohjoista rantaa
myöten. Hän antoi käskyn siitä päälliköilleen, mutta nuo kokeneet
sotilaat pitivät sitä lapsellisena ymmärtämättömyytenä ja lähettivät
salaa sanan Dunois'n kreiville, jolla oli ylikomento Orleansissa,
että he aikoivat lähestyä kaupunkia virran etelänpuoliselta rannalta,
jonne Johannan huomaamatta johtivat sotajoukon. Hänen tarkotuksensa
oli heti hyökätä englantilaisten kimppuun ja karkottaa heidät
piiritysasennosta, mutta kenraalit sitävastoin päättivät piirittää
vihollisjoukot ja estämällä heille kaiken elintarpeiden tuonnin
lannistaa heidät ja tehdä tyhjäksi heidän vastustuksensa.

Englantilaiset olivat rakentaneet hyvin varustettuja torneja ympäri
kaupungin ja niistä heidän miehensä ampuivat kaupunkia ja olivat
siten saaneet haltuunsa kaupunkiin vievät sillat ja portit, paitse
yhtä ainoaa. Ranskalaisten päällikköjen mielestä olisi ollut
mahdotonta hyökätä näiden varustuksien läpi kaupunkiin, he luulivat,
että tämä yritys olisi tuhonnut koko sotajoukon ja tähän luuloonsa
heillä kyllä oli pätevät syynsä. Mutta he eivät olleet ottaneet
lukuun sitä, että englantilaiset sotamiehet olivat menettäneet
rohkeutensa, sillä nämä luulivat, että neitsyt oli liitossa
paholaisen kanssa ja että heidän aseensa olivat voimattomat tämän
taikakeinoja vastaan. Johannan sotilaat taas olivat täynnä rohkeutta
ja innostusta.

Sinä yönä makasi Johanna itse ja kaikki hänen väkensä varustuksissaan
pelkällä maalla ja varhain seuraavana aamuna läksimme jälleen
matkaan. Yö oli ollut kylmä ja aamukin samoin, eikä rautainen puku
juuri anna lämpöä pakkasta vastaan, mutta hän oli iloinen siitä,
että hän kohta saavuttaisi sen päämaalin, johon hän niin kauvan oli
pyrkinyt.

Hänen intonsa ja maltittomuutensa eneni joka peninkulmalta; mutta
kun pääsimme Olivetiin, joka on kylä Loiren etelärannalla vastapäätä
Orleansia, muuttui hänen mielialansa äkkiä suuttumukseksi. Hän
huomasi nyt, kuinka häntä oli petetty, joki oli meidän ja Orleansin
välillä.

Ensi hetkellä hän aikoi hyökätä erään tornin kimppuun, jollaisia
oli kolme etelänpuolisella rannalla, siten saadakseen haltuunsa
läheisen sillan ja päästäkseen sitä tietä kaupungin avuksi, mutta
juurtunut pelko englantilaisia kohtaan valtasi nytkin ranskalaiset
sotapäälliköt ja he rukoilivat Johannaa luopumaan tästä aikeestaan.
Sotamiehet tahtoivat taistella, mutta heidän täytyi kääntyä takaisin
ja jatkaa matkaa Chesyyn, kuusi englannin peninkulmaa Orleansista.

Tänne tuli Dunois'n kreivi, mukana pieni seurue ritareita ja
porvareita, lausumaan Johannalle tervetuliaiset. Tämä oli vielä
suutuksissaan äskeisestä pettymyksestään, eikä hänen mielensä tehnyt
koreuksia lausumalla tervehtiä lapsuutensa ihailtua sotaurostakaan.

"Oletteko Orleansin ylipäällikkö?"

"Olen sama mies ja olen hyvin iloinen tulostanne."

"Ja oletteko te neuvonut sotapäälliköitä johtamaan minua tälle
puolelle jokea sen sijaan, että olisin suoraan mennyt sotimaan
Talbotia ja englantilaisia vastaan?"

Johannan varmuus hämmästytti häntä ja Dunois ei voinut itseään
puolustaa, vaan epävarmana ja puoleksi anteeksi pyytäen hän selitti,
että sekä hän että kokeneimmat sotapäälliköt Johannan sotajoukosta
olivat tarkan harkinnan jälkeen huomanneet tämän tien parhaimmaksi.

"Jumalan nimessä", virkkoi Johanna, "Herran neuvot ovat viisaammat
ja luotettavammat kuin teidän ja hän voi ilman teitäkin toteuttaa
tahtonsa. Meillä on ruokavaroja, viljaa ja karjaa nälkäisten
kaupunkilaisten auttamiseksi. Virta on kova, veneet ovat kaupungin
alapuolella ja on vastatuuli. Teidän tulee neuvoa, kuinka nyt
parhaiten menetellä, koska me teidän neuvostanne olemme joutuneet
tänne virran toiselle rannalle."

Dunois ja hänen seuralaisensa koettivat löytää jotakin puolustuksen
aihetta, mutta vihdoin täytyi heidän tunnustaa, että olivat
erehtyneet.

"Niin todellakin, erehdys on tässä tapahtunut", sanoi Johanna, "ja te
saisitte siitä paljon kärsiä, ellei Jumala armossaan tule avuksemme
ja käännä tuulta, että saadaan kaikki korjatuksi."

Hänen vielä puhuessaan kääntyikin tuuli ja veneet saatiin vastavirtaa
luoksemme ja palasivat takaisin vieden mukanaan ruokatavaroita
nälkäisille kaupunkilaisille, jotka peljäten niitä odottivat, koska
arvelivat niiden joutuvan vihollisten käsiin. Mutta kaikkein suureksi
ihmeeksi ei niin kuitenkaan käynyt.

Nyt pidettiin sotaneuvottelu ja päätettiin, että pääarmeija palaisi
takaisin Bloisiin tullakseen sieltä pohjoista rannikkoa myöten
Orleansiin, niinkuin Johanna alusta oli suunnitellut. Niin suurta
sotajoukkoa ei saatu virran yli eikä se etelänpuolisella rannikolla
voinut mitään hyödyttää.

Johanna valitti hukkaan mennyttä aikaa eikä mielellään olisi
eronnut sotajoukostaan, mutta hänen täytyi mukaantua asianhaaroihin
ja jäädä paikalle, lähteäkseen kohta Dunois'n ja La Hiren, sekä
tuhannen miehen kanssa Orleansiin, jossa koko kaupunki kiihkeästi
odotti neitsyen tuloa. Kello oli kahdeksan illalla, kun tuo pieni
joukko kulki Burgundin portista kaupunkiin. Paladin lippuineen
ratsasti edellä, Johannalla oli valkea hevonen ja valkea sotapuku
sekä kädessään pyhä miekka Fierboista. Olisittepa nyt nähneet
Orleansia! Kansaa kulki mustanaan kaduilla, keihäät välkkyivät
ilmassa, tervetulohuutoja, kellojen soittoa ja kanunain pauketta!
Oli kuin maailman loppu. Joka paikassa, tulisoihtujen valossa,
nähtiin uteliaiden ihmisten katselevan Johannaa ja kyyneleet vuotivat
silmistä; Johanna tunkeutui hiljalleen joukkojen läpi ja hänen
solakka vartalonsa yleni kuin hopeapatsas tuon mustan ihmisjonon
keskellä. Ihmiset luulivat näkevänsä pyhimyksen ja suutelivat
kiitollisina hänen jalkojansa, ja ne, jotka eivät niin likelle
päässeet, koskettivat hänen hevostaan ja suutelivat sitten sormiaan.

Johannan liehuva, pitkä lippu lennähti erääseen tulisoihtuun ja
syttyi palamaan. Hän kumartui eteenpäin ja sammutti tulen käsissään.

"Tuo ei pelkää tulta, ei mitään!" huusivat ihmiset ja riemuitsivat.
Johanna ratsasti kirkkoa kohti, johon meni kiittämään Jumalaa. Sitten
hän taas ihmisjoukkojen saattamana ja ystävällisesti heille puhellen
ratsasti Orleansin herttuan rahavartijan, Jaques Boucherin, talolle,
jonka vieraana hänen piti olla Orleansissa ja jonka vaimo ja tytär
ystävällisesti ja kunnioittavasti hänet ottivat vastaan. Tämä tytär
oli sitten Johannan huonetoverina hänen Orleansissa ollessaan.

Hänen lähimmät seuralaisensa, Jean d'Aulon, Bertrand de Poulengy,
Jean de Metz, hänen uskolliset ritarinsa ja hyvät ystävänsä, jotka
häntä olivat seuranneet kaikissa vaiheissa, sekä Pierre d'Arc, minä
ja vielä pari uskottua, saimme asua samassa talossa kuin Johanna.



Kahdestoista luku.


Johanna oli valmis taisteluun, mutta hänen täytyi kärsivällisesti
odottaa, kunnes sai sotajoukon johtaakseen.

Seuraavana aamuna, lauvantaina 30 päivänä huhtikuuta vuonna
1429 kuulusteli hän sitä sanansaattajaa, joka oli vienyt hänen
julistuksensa englantilaisille Bloista, vaan josta hän sitten ei
ollut kuullut. Merkillinen on tuo asiakirja, siinä käydään suoraan
asiaan, siinä on innostusta ja voimaa ja lapsellista luottamusta
suureen tehtävään, joka hänelle oli uskottu. Joka rivillä saattaa
siinä kuulla sodan melskettä ja rumpujen pärinää. Siinä kuvastuu
Johannan sotaisa sielu ja hetkeksi on tuo pieni suloinen paimentyttö
kadonnut näkyvistä. Tuo oppimaton maalaistyttö, joka ei ollut
tottunut mitään kirjallista kyhäämään, saatikka sellaista, joka
enimmästi on kuninkaiden ja kenraalien tehtäviä, saneli nyt tätä niin
helposti ja tarkasti kuin olisi hän siihen lapsuudestaan harjaantunut.

"Jeesus Maria.

"Englannin kuningas ja te Bedfordin herttua, joka nimitätte itseänne
Ranskan hallitsijaksi, te William de la Pole, Suffolkin kreivi;
ja te Thomas Scalesin lordi, te kaikki jotka nimitätte itseänne
edellämainitun Bedfordin sota-ylimyksiksi ja sijaisiksi -- tehkää
oikeutta taivaan Kuninkaan nimessä. Lähettäkää Jumalan valitulle
neitsyelle kaikkein niiden hyväin kaupunkein avaimet, jotka olette
väkivallalla Ranskalta anastaneet. Neitsyt on Jumalan lähettiläs
asettamaan laillisen kuninkaan jälleen valtaistuimelleen. Hän
tahtoisi heti tehdä rauhan, jos te suostutte noudattamaan oikeutta
Ranskassa ja korvaamaan sen, minkä olette saaneet. Ja te sotilaat,
asetoverit, ylimykset ja kaikki te, jotka nyt olette Orleansin
edustalla, menkää Jumalan nimessä omaan maahanne, sillä muutoin
on neitsyt lähettävä teille toisellaisia sanomia ja suureksi
vahingoksenne saatte häntä sitten tavata. Englannin kuningas, minä
olen Ranskan sotapäällikkö, ja milloin vain täällä tapaan teidän
väkeänne, karkotan sen hyvällä tai pahalla; ja jos sotamiehenne
eivät tottele, lyön heidät kaikki, mutta jos tottelevat, armahdan
heitä. Jumala, taivaan Kuningas on minut tänne lähettänyt, maksoi
mitä maksoi, karkottamaan teidät Ranskasta, vaikka täällä onkin monta
viekastelijaa ja juonittelijaa, jotka tahtovat hävittää valtakunnan.
Elkää luulko, kuningas, että taivaan Jumala, pyhän Marian Poika,
sallii teidän omistaa Kaarle kuninkaan laillista kruunua, sillä
Herra ei sitä salli, jonka tosiasian teitä vastaan hän neitsyen
kautta täten teille julistaa. Jos ette usko näitä sanomia, niin
meidän täytyy taistella ja nostaa sellainen mellakka, ettei moista
ole tässä maassa kuultu tuhanteen vuoteen. Se tietäkää, että Jumala
voi neitsyelle antaa niin paljon voimaa, että te ette voi vastustaa
häntä, ettekä hänen hyviä sotilaitaan, ja sitten saamme nähdä, kenen
puolella on oikeus, taivaan Jumalan vai teidän. Bedfordin herttua,
rukoilen teitä, elkää syöskö itseänne turmioon. Jos kuulette sanani,
niin saatte seurata ranskalaisia, kun nämä ryhtyvät kauneimpaan
urostyöhönsä, sellaiseen, mitä ei kristikunnassa vielä ole toimeen
saatu. [Hän haaveksi voivansa Ranskan vapauttamisen jälkeen panna
toimeen ristiretken Jerusalemiin siellä vallottaakseen pyhän haudan.]
Mutta jos ette sitä tee, niin pian saatte katua suurta vääryyttänne."

Tähän kirjeeseen ei tullut vastausta, eikä sanansaattajakaan palannut
takaisin. Johanna lähetti vielä kaksi eri kertaa sanansaattajia
taivuttamaan englantilaisten päälliköitä sovintoon, mutta he vain
uhkasivat polttaa Johannan, jos ei hän heti pakenisi sotakentältä
karjaansa paimentamaan.

Sunnuntai-aamuna Johannan äänet taikka joku aavistus antoivat
hänelle varotuksen ja hän lähetti Dunois'n Bloisiin komentamaan
sotajoukot Orleansiin. Tämä toimenpide oli hyvä, sillä siellä
olivat kuninkaan viekkaat suosikit koettaneet kaikin voiminsa saada
sotajoukkoja hajoamaan ja johtajia luopumaan Orleansin auttamisesta.
Mutta Dunois oli nyt lujasti päättänyt pysyä Johannan puolella eikä
suostunut kuuntelemaan noita juonittelijoita. Hän sai pian sotajoukot
liikkeelle.



Kolmastoista luku.


Tiistai-iltana, klo 10 aikana, pyysi Paladin puhutella Johannaa
kahden kesken, sillä hän sanoi tietävänsä tärkeitä uutisia. Ennen
pitkää tulikin Johanna vastaanottohuoneeseen. Nyt ilmotti Paladin,
että hän, joka liikkuvana, puheliaana ja kehuskelevana pian tutustui
erisäätyisiin ihmisiin, oli päivän kuluessa tavannut muutamia
kalastajia, jotka kertoivat, että suuri liike oli vallinnut joen
toisella puolen olevissa linnoituksissa, ja näytti siellä jotain
erikoista olevan tekeillä. Sitten oli hän vielä illemmällä mennyt
tapaamaan erästä sotavankia, joka oli päässyt karkaamaan Augustins
nimisestä linnoituksesta, ja tämä oli kertonut hänelle, että
englantilaiset yön aikana aikoivat viedä jonkun osan sotaväestään
meidän puolisille linnoituksille ja siten yllättää Dunois'n
pääsotajoukkoa, ennenkun se ehtisi kaupunkiin ja siten hajoittaa
sen perinpohjin. Tämä olisi heidän mielestään helppoa, sillä he
arvelivat, ettei ranskalainen noita silloin olisi joukon mukana ja
ettei se siis voinut vastustaa voimakkaampaa vihollista enempää kuin
ennenkään. Tämän kuultuaan sanoi Johanna:

"Sinä olet tehnyt viisaasti ja minä kiitän sinua siitä. Ehkä saamme
suuren onnettomuuden estetyksi. Sinä saat palkinnon ansiosi mukaan."

Paladin kumartui syvään ja kun hän jälleen ojentui, oli hän
monta tuumaa pitempi, siten hän pöyhistelihe ylpeänä saamistaan
kiitoslauseista. Kun hän lähti huoneesta, oli hänen nenänsä niin
pystyssä, että tuskin huomasi minua.

Johanna lähetti minut heti herättämään Jean de Metziä ja kohta sen
jälkeen oli hän menossa La Hiren luo ilmottamaan, että tämä Villarsin
kreivin ja Florent d'Illiersin sekä viidensadan valitun ratsumiehen
kanssa päivänkoitossa kiiruhtaisi Johannan luo.

Määräaikana läksimme matkaan ja meidän onnistui vaaratta päästä
kaupungista vihollisen vahtipaikkojen ohi ja me tapasimme sotaväen
etujoukot jonkun matkan päässä kaupungista. Dunois tervehti meitä ja
iloitsi suuresti, sillä kansa oli lähestyessään Orleansia ja noita
pelottavia linnoituksia ruvennut pelkäämään ja masentumaan. Sanoma
neitsyen tulosta levisi nopeasti kuin salama riveistä riveihin ja
sitä seurasi sanomaton riemuhuuto. Dunois pyysi, että hän pysähtyisi
pienelle kukkulalle tien varrelle ja antaisi sotamiesten kulkea
ohi, jotta kaikki hänet näkisivät. Sen hän tekikin ja sotamiehet
tervehtivät häntä kohottaen korvia huumaavia ilohuutoja, joihin hän
loistavin silmin ja punottavin poskin ystävällisesti vastasi. Hän oli
täysissä sotavaruksissa ilman kypärää, sen sijaan oli hänen päässään
pieni samettilakki, jota valkeat kamelikurjen höyhenet koristivat.
Niin on hän kuvattu eräässä taulussa, joka on Rouenin raatihuoneen
seinällä.

Eräillä kuormavaunuilla makasi mies kädet ja jalat sidottuina.
Johanna viittasi sen osaston päällikölle ja kysyi, mitä pahaa mies
oli tehnyt.

"Karkulainen, kenraali."

"Mitä hänelle aijotte tehdä?"

"Hän on hirtettävä, mutta siihen ei ollut aikaa, kun sotajoukko lähti
matkaan."

"Mitä muuta hänestä tiedätte?"

"Hän on urhoollinen sotilas, mutta hän pyysi päästä tervehtimään
kuolevaa vaimoansa. Se häneltä kiellettiin ja hän lähti luvatta
leiristä. Eilen illalla hän taas tuli takaisin."

"Ja tuota miestä te sanotte karkulaiseksi! -- Jumalan nimessä --
tuokaa hänet tänne."

Miehen jalat päästettiin siteistä ja hän vietiin Johannan luo.
Hän oli oikea sotilas, lähes seitsemän jalkaa korkea ja muutenkin
harteva. Kasvot olivat karkeapiirteiset ja tukka harjaamattomana
hatun alla; vyöllä oli hänellä aika sotakirves. Sen lisäksi oli hänen
ulkomuotonsa hyvin surunvoittoinen, ikäänkuin kaikki tässä maailmassa
olisi ollut hänelle aivan yhdentekevää.

"Ojenna tänne kätesi", sanoi Johanna.

Mies seisoi pää kumarassa. Tuon lempeän ja ystävällisen äänen
kuultuaan, hän katsoi ihmeissään ylös ja ikäänkuin tietämättään nosti
kätensä. Johanna katkaisi miekallaan siteet. Ne olivat tehneet syviä
uurteita käsiranteeseen, niin että siitä vuoti verta.

"Voi", sanoi hän säälien, "he ovat tehneet sinulle pahaa -- -- verta!
-- minä en saata nähdä verta!" -- Hetkeksi hän kääntyi pois, mutta
sanoi sitten: "Antakaa tänne jotakin, millä sidon haavan."

Johannalle annettiin side, jolloin joku huomautti, ettei se työ ollut
hänelle sopivaa.

"Ei ole sopivaa. -- Saatte kauvan etsiä löytääksenne sopivampaa --
olen siihen hyvin harjaantunut, sillä olen hoidellut sekä ihmisiä
että eläimiä".

Mies seisoi hiljaa hänen toimittaessaan tehtäväänsä, salaa katsellen
häntä. Miehen raskasmieliset ja kummastelevat silmät muistuttivat
haavoitetun, mutta kärsivällisen eläimen silmiä.

Sidottuaan haavan sanoi Johanna: "Puhu nyt, mitä olet tehnyt, sano
vapaasti ja pelkäämättä."

"Sen teen, sinä taivaan enkeli! -- Vanha äitini kuoli ja kolme pientä
lastani toinen toisensa perästä, kaikki yhtenä vuonna. He kuolivat
nälkään, niinkuin moni tähän aikaan. Niin oli Jumalan tahto. Minä
näin heidän kuolevan; se armo minulle suotiin -- sain haudata heidät
näillä käsilläni. Sitten tuli vaimoni vuoro; he lähettivät minulle
sanan, että hän oli kuolemaisillaan. Hän oli minulle rakas, hän oli
minulle kaikki kaikessa. Pyysin ja rukoilin polvillani lupaa päästä
hänen luokseen. He eivät minua kuulleet. Saatoinko antaa hänen
kuolla, yksin ja hyljättynä -- hänen, joka olisi tullut luokseni,
vaikka henkensä kaupalla? -- Karkasin leiristä. Hän kuoli sylissäni.
Minä hautasin hänet. Kun tulin takaisin, oli sotajoukko lähtenyt.
Seurasin sen jälkiä. Siihen kului aikaa, mutta minulla on pitkät
sääret ja päivässä on monta tuntia. Eilen illalla saavutin sen."

Mies oli vaiti ja Johanna sanoi ikäänkuin itsekseen: Minusta näyttää
kuin puhuisi hän totta. -- "Katso minua silmiin" -- hän sitten
kehotti. Mies katsoi suoraan häntä silmästä silmään. Sitten hän sanoi
päällikölle: "Mies on vapaa. Te voitte mennä." Sotamiehelle hän
sanoi: "tiesitkö, että sinua kuolema uhkasi, jos palaisit takaisin
sotaväkeen?"

"Sen tiesin."

"Miksi siis tulit?"

"Juuri sentähden, että halusin kuolla", hän sanoi. "Vaimoni oli
minulle kaikki kaikessa. Minulla ei ollut enää ketään, jonka hyväksi
olisin elänyt".

"Sinun pitää elää Ranskan hyväksi. Mikä on nimesi?"

"Kääpiöksihän ne minua sanovat, mutta vain leikillä. Ristimänimeni on
Mikko."

"Tahdotko kuulua minun henkivartioväkeeni?"

"Minä tahdon antaa vaikka henkeni sinun tähtesi."

Näin tuli Kääpiö Johannan palvelukseen, eikä kukaan sitten ollut
uskollisempi ja luotettavampi sotilas. Hänelle olivat Ranska ja
Johanna kuin yksi, ja hän oli valmis milloin tahansa uhraamaan
henkensä näiden puolesta. Ja kun tarkoin ajattelen, niin samoin teki
moni muukin. Nähdessään Johannan, he eivät nähneet yksin häntä, vaan
näkivät isänmaansa, ihanan Ranskan.

Kun joukot olivat kulkeneet Johannan ohi, niin hän tapansa mukaan
asettui armeijan etunenään. Täytyy tunnustaa, että tottumattomana ja
kokemattomana sotapalvelukseen vapisin meidän lähestyessämme noita
synkkiä linnoituksia, joiden muurien takana vihollisjoukot väijyivät,
uhaten syöstä meidän rivejämme surman suuhun. Enkä minä ollut
ainoa, joka tunsin pelkoa, sillä avonaisella kentällä ja oikeassa
taistelussa lienee helpompi kohdata vihollista, kuin kulkea hiljaa
ja hitaasti hänen varustuksiensa ohi. Me kaikki odotimme vihollisen
ankaraa hyökkäystä.

Mutta vaikka englantilaiset olivat täysissä varustuksissa valmiina
taistelemaan, eivät kuitenkaan suureksi ihmeeksemme tehneet
meille mitään, vaan antoivat meidän rauhassa kulkea ohi. Sittemmin
kuulimme, että kun heidän sotamiehensä näkivät tuon suloisen
neitseen ratsastavan joukon etunenässä, niin heidän rohkeutensa
lannistui kokonaan, he luulivat, ettei hän ollut tavallinen ihminen,
vaan paholaisen liittolainen; ja tämä luulo tarttui johtajiin ja
päällikköihinkin, jotka eivät uskaltaneet komentaa taisteluun. Tosi
on, ettei kukaan tehnyt meille mitään pahaa ja että me sillä kertaa
ikäänkuin ihmeen kautta pelastuimme.

Koko kaupunki oli meitä vastassa kaduilla, ja ääretön oli ilo ja
riemu tulostamme, ja ihmisjoukot saattoivat meidät eri puolille
kaupunkia asuntoihimme. Nyt kelpasikin uni jokaiselle, sillä kaikki
olivat uuvuksissa päivän marsseista ja yön jännityksestä.



Neljästoista luku.


Ratsastaessaan Orleansiin oli Dunois, niinkuin sanotaan, ilmoittanut
Johannalle, että englantilaiset hänen kuulemansa mukaan pian
odottivat lisää sotaväkeä sir John Falstaffin johdolla. Tämän tiedon
kuultuaan oli Johanna miettivän näköinen, sillä hän oli kahden
vaiheilla, pitikö hänen heti hyökätä linnoituksia vastaan, niinkuin
hän ensin aikoi, vai lähtisikö englantilaista apujoukkoa ahdistamaan
ja hävittämään. Mutta väsyneenä huolista ja päivän vaivoista oli hän
vetäytynyt huoneeseensa ja nukkunut.

Istuimme vielä valveilla puhellen emäntämme kanssa, mutta muutoin oli
kaikki hiljaista, kun äkkiä emännän tytär tuli sisään ja sanoi:

"Joutuun, herra, joutuun!" Neitsyt havahti äkkiä unestaan ja huusi:
"ranskalaista verta vuotaa! -- aseeni, antakaa minulle aseeni!" Hänen
jättiläisensä oli ovella vahdissa ja tämä meni kutsumaan D'Aulonia,
joka sitten rupesi pukemaan Johannaa aseisiin ja minä jättiläisen
kanssa satuloitsimme hänen hevosensa.

Täysissä aseissa kiiruhti Johanna portaita alas ja mennessään minun
ohitseni hän sanoi:

"Voi, ranskalaista verta on vuotanut, ettekä ole ilmoittanut minulle!"

"En todellakaan ole sitä kuullut", sanoin, "eihän täällä ole sodasta
tietoakaan, kaikki on hiljaista, ylhäinen kenraalimme."

"Kohta saatte kuulla sotamelua kylläksi", hän sanoi ja meni.

Tämä toteutui pian. Ennen pitkää rupesi kuulumaan melua, miesten ja
hevosten astuntaa, jota komennushuudot säestivät; ja etäisyydestä
jyriseviä kanunain ääniä, ja tämä hälinä lähestyi taloa kuin
tuulispää.

Johanna nousi satulaan ja ratsasti pois --

"Antakaa tietä -- tietä _Orléansin neitsyelle!_" Ensi kerran
lausuttiin nyt tämä kuolematon nimi. Kansajoukko jakaantui nyt kuin
Punaisen meren vesi ja hän kulki edelleen huutaen: "Eteenpäin,
ranskalaiset -- seuratkaa minua!" Ja me seurasimme hänen lippuansa ja
tie sulkeutui jälleen meidän jälkeemme.

Tämä oli toista kuin tuo hirvittävä kulku vihollisten linnoitusten
ohi. Nyt ei kukaan tuntenut pelkoa, vaan jokainen oli innostunut.
Syynä tähän oli se, että osa miehistöä päällikköineen ihastuneena
Johannan tulosta, ei voinut enää pidättäytyä kauvan toivotusta
sotahyökkäyksestä, vaan ilman ylikomentajan käskyä läksi viisisataa
sotamiestä ja kaupunkilaista valloittamaan erästä lordi Talbotin
kovinta, St. Loup nimistä, Burgundin portin luona olevaa linnoitusta.
Mutta tämä hyökkäys ei onnistunutkaan, niinkuin innoissaan olivat
kuvailleet, sillä englantilaiset, nähdessään heidän aikeensa, olivat
tulleet heitä vastaan avonaiselle kentälle ja saaneet apuväkeä
toisesta linnoituksesta, ja kun me lähestyimme ranskalaisia, olivat
he jo pakomatkalla. Mutta kun Johanna liehuvine lippuineen saapui
ja huusi: "Eteenpäin, miehet -- seuratkaa minua!" niin ranskalaiset
kääntyivät takaisin ja hyökkäsivät eteenpäin kuin valtava meren laine
ja ajoivat englantilaisia lyöden ja surmaten ja joutuivat samoin
itsekin englantilaisten iskujen alaisiksi.

Kääpiö, samoin kuin useimmat meistä, oli alati lähellä Johannaa
ja teki ikäänkuin tietä hänelle. Ja mihin hän vain mahtavan
sotakirveensä iski, siinä murtui kypäri ja mies kaatui maahan.
Johanna oli aina kuumimmassa taistelussa ja hänen ystävänsä
seurasivat häntä uskollisesti. Olisittepa vain nähneet Paladiniakin,
ei hänessä nyt näkynyt pelkoa, vaan hän näytti unhottaneen kokonaan
itsensä katsellessaan vaaraa suoraan silmiin ja antaessaan iskuja
oikeaan ja vasempaan.

Englantilaisten täytyi ennen pitkää peräytyä, mutta sen he tekivät
hyvässä järjestyksessä, ja me ajoimme heitä askel askeleelta
linnoitukseensa takaisin, heidän vastustaessaan meitä kaiken aikaa.

Vihollisjoukot vetäytyivät sitten linnoituksensa suojaan, jättäen
ulkopuolelle meidät sekä suuren joukon kuolleita ja haavoitettuja.

Nyt ajoi Dunois Johannan luo iloisesti tervehtien ja kiittäen
häntä voitosta. Mutta Johanna ei vielä tahtonut kuulla voitosta
puhuttavan, vaan sanoi, että heidän piti ensin valloittaa linnoitus.
Dunois'n estelemiset eivät auttaneet, vaan hänen täytyi antaa merkki
hyökkäykseen.

Kolme tuntia riehui taistelu taukoamatta ja usein näytti voitto
epävarmalta. Mutta vihdoin La Hire, joka oli tullut avuksi, teki
viimeisen valtavan rynnäkön ja Pyhän Loupin linnoitus oli meidän.
Me tyhjensimme sen ja otimme kaikki aseet ja elintarpeet ja vihdoin
hävitimme koko varustuksen.

Sitten koko meidän sotajoukkomme puhkesi riemuhuutoihin, se tahtoi
siten voitosta ylistää ja kunnioittaa kenraaliaan, mutta silloin oli
Johanna kadonnut kaikkein näkyvistä. Ja kun löysimme hänet, istui hän
kaatuneiden joukossa, painaen päätään käsiinsä ja itkien katkerasti,
sillä hän oli nuori tyttö ja hänen sankarisydämmensä oli myöskin
hellä ja myötätuntoinen. Hän ajatteli noiden kuolleiden ystävien ja
vihamiesten äitejä.

Vangittujen joukossa oli moniaita pappeja ja Johanna otti heidät
suojelukseensa ja vihdoin vapautti heidät, sillä hän sanoi heidän
olevan Jumalan palvelijoita.

Me marssimme kaupunkiin sotasaaliinemme, vankeinemme, ja
rikkirevittyine lippuinemme. Tämä oli ensimmäinen kaupunkilaisten
näkemä taistelu ja voitto piirityksen aikana, jota oli kestänyt
seitsemän kuukautta. Siitä he tietysti kovin iloitsivat. Kelloja
soitettiin ja Johannan ympärille tunkeutuivat ihmisjoukot, jotta
me tuskin pääsimme kulkemaan niiden läpi pitkin katuja. Hänen uusi
nimensä oli jokaisen huulilla. Vaucouleursin Pyhä neitsyt oli nyt
unhotettu, sillä kaupunkilaiset tahtoivat omistaa hänet itselleen ja
hän oli nyt Orleansin neitsyt. Minäkin olen onnellinen, kun sain olla
mukana sinä hetkenä, jolloin tämä nimi ensi kerran mainittiin. Voi,
ajatelkaa, kuinka monta ihmispolvea on elänyt ja kuollut sen jälkeen,
kun tämä nimi ensi kerran mainittiin ja kuinka monta ihmispolvea
vielä elää ja kuolee ennenkun se viimeisen kerran mainitaan!

Hänen isäntäväkensä otti hänet vastaan suurella ilolla ikäänkuin oman
lapsensa, joka oli jonkun ihmeen kautta pelastunut kuoleman hädästä.
He nuhtelivat häntä siitä, että hän oli mennyt pahimpaan sotarintaan,
he eivät ymmärtäneet, että hän oli sen tehnyt vapaasta tahdostaan,
vaan luulivat, että joukot olivat hänet temmanneet mukaansa yleisessä
tungoksessa. He varottivat häntä sentähden toisella kertaa menemästä
niin lähelle taistelupaikkaa, mutta tämä hyvä neuvo kaikui kuuroille
korville.



Viidestoista luku.


Seuraavana päivänä, joka oli helatorstai, saivat aseet olla alallaan,
mutta sotaherrat päättivät Johannan tietämättä pitää salaisen
sotaneuvottelun. Aivan heidän aavistamattaan sai hän sen kuitenkin
tietää ja lähti heti heidän kokouspaikkaansa. Hän kysyi heiltä, mitä
olivat neuvotelleet ja päättäneet. Kokoontuneet päälliköt olivat
kaikki olleet sitä mieltä, että nyt, kun kaupunki oli hyvästi saanut
ruokavaroja ja lisää linnaväkeä, ei pitänyt hätäillä eikä siten
ehkä menettää suurta määrää sotamiehiä ja niitä etuja, joita jo oli
voitettu, vaan ennemmin tehdä pieniä hyökkäyksiä ja kahakoita ja
siten koettaa heikentää vihollisen voimaa. Kun Johanna oli jonkun
aikaa heitä kuunnellut, huudahti hän:

"Jumalan nimessä! -- Seitsemän kuukauden piiritystila ei ole
teille kylläksi. Te tahdotte pysyä siinä vuosikauden. Mutta moiset
haaveilut ovat vain haitaksi. Kolmen päivän kuluttua me karkotamme
englantilaiset täältä."

He rukoilivat ja uhkailivat ja koettivat siten saada häntä luopumaan
näin uhkarohkeasta yrityksestä, mutta hän ei kallistanut korviaankaan
heidän sanoilleen, vaan lausui:

"Tässä ei ole kellään muilla kuin minulla valtaa antaa käskyjä
kuninkaan nimessä. Huomenna päivän koitossa me hyökkäämme
etelärannalla oleville linnoituksille ja valloitamme ne
väkirynnäköllä."

La Hire tuli nyt vasta rymisten sisään ja huusi:

"Par mon baton, [sotasauvani kautta] tämä musiikki on minulle
mieluista! Niin sitä pitää puhua, nuo ovat kauniita sanoja,
kenraalini, me valloitamme heidät väkirynnäköllä!" -- Kun Johanna
kohta sen jälkeen lähti huoneesta, niin hän lisäsi:

"Tuo lapsi ymmärtää sotataitoa paremmin kuin me kaikki, hyvät herrat,
ja jos tahdotte kuulla vanhan sotilaan neuvoa, niin sanon teille:
Elkää tehkö mitään ilman hänen tahtoaan ja suostumustaan -- sillä kun
hän ratsastaa edellä, niin voitto rientää kantapäillä."

Kaupungissa levisi pian uutinen, että kaikkein nöyryytysten jälkeen
Ranska kerrankin ryhtyisi taisteluun, että Ranska, joskin tottunut
peräytymään, nyt kerrankin marssisi eteenpäin, että tuo pelkurimainen
Ranska nyt kerrankin näyttäisi olevansa rohkea. Kansan riemu oli
ääretön. Väkeä kiehui mustanaan sotajoukkojen ympärillä, kun nämä
seuraavana aamuna marssivat englantilaisia vastaan. Ja innostus oli
suuri, kun Johanna lippuineen ratsasti sotarivien etunenässä.

Hetken aikaa kului, ennenkun pääsimme joen yli, sillä veneet olivat
pienet ja vähälukuiset niin suuren väkijoukon kuljettamiseksi, mutta
hyvässä järjestyksessä me kuitenkin saavuimme toiselle rannalle ja
marssimme "les Augustinsin" linnoitusta kohti, joka sillä rannalla
oli ensimmäinen ja vahvin englantilaisten varustuksista, koska he
siitä tahtoivat vartioida siltaa.

Nyt puhallettiin rynnäkköön ulkovarustuksia vastaan, mutta
englantilaiset puolustautuivat hyvin rohkeasti ja kun pääarmeija ei
vielä ollut ehtinyt perille, niin, meidän täytyi peräytyä. Ennenkun
olimme ehtineet järjestyä uuteen hyökkäykseen, saivat englantilaiset
lisäväkeä S:t Privéstä, jolloin linnanväki teki äkkirynnäkön ja
puhdisti kerrassaan kaikki. Ranskalaiset pakenivat kuin akanat
tuuleen ja kiirehtivät veneisiinsä, ja saivat Johannan hetkeksi
mukaansa, kun eivät kuunnelleet hänen huutojaan ja kehotuksiaan.
Vihdoin hän innostui, käänsi hevosensa ja komensi soittajia
puhaltamaan hyökkäykseen ja huusi korkealla äänellä:

"Jos täällä on tusinakaan rohkeita miehiä pelkurien joukossa, niin
seuratkaa minua!"

Ja hän riensi eteenpäin, jolloin pieni joukko miehiä seurasi häntä.
Takaa-ajajat pelkäsivät ja vapisivat nyt vuorostaan, kun hän vain
muutaman miehen kanssa hyökkäsi heitä vastaan ja arvelivat, että
hän varmaankin oli noita ja paholaisen sikiö. Ja hämmästyksissään
pakenivat he seisahtumatta Johannan seuratessa heitä kintereillä,
kunnes sai lippunsa pystytetyksi sen vallihaudan reunalle, joka
ympäröi linnoitusta.

Meidän oma pakeneva joukkomme, kuultuaan hyökkäysmerkin, kääntyi
katsomaan taakseen; ja kun se näki neitsyen lipun kiitävän
vastakkaiseen suuntaan ja vihollisen epäjärjestyksessä pakenevan,
niin miesten rohkeus palasi ja he kiiruhtivat meidän jälkeemme.

La Hire kuuli myös tämän ja riensi avuksemme, ja nyt olimme kyllin
voimakkaita. Meillä oli pitkällinen ja kova työ, mutta me saimme
sen suoritetuksi ennen yön tuloa Johannan ja La Hiren meitä
kiihottaessa. Englantilaiset taistelivat yhtä urhoollisesti. Savussa
ja tulessa me useampia kertoja hyökkäsimme vihollista vastaan ja
kanunat paukkuivat, ja vihdoin auringon laskiessa me väkirynnäköllä
valloitimme linnoituksen ja pystytimme lippumme sen valleille.

Nyt oli les Augustins meidän, mutta Tourelles oli vielä
valloitettava, ennenkun silta oli vapaa ja voitto meidän. Olimme
lopettaneet suuren päivätyön, Johanna oli päättänyt jatkaa
valloitusta. Meidän täytyi levätä varustuksissamme siinä, missä
olimme, ja aamulla varhain olimme jälleen valmiit taisteluun. Johanna
ei antanut miesten harjoittaa ryöstöä eikä siveettömyyttä, linnoitus
poltettiin kaikkine ruokavaroineen, sotatarpeet vain pelastettiin.

Kaikki olivat väsyneet pitkästä päivätyöstä ja Johanna tietysti
myös. Hän tahtoi kuitenkin jäädä joukkojensa mukana Tourellesin
edustalle ryhtyäkseen seuraavana aamuna hyökkäykseen. Mutta päälliköt
kehottivat, että hän lähtisi kaupunkiin, jossa saisi paremmin levätä
ja sidotuttaa jalassa olevaa haavaansa. Me hänen lähimmät ystävänsä
seurasimme häntä kaupunkiin ja saimme taas nähdä, kuinka kansa
riemuiten ylisti Johannaa.

Kauvan ei hän kuitenkaan saanut levätä, sillä koossa olevat
sotapäälliköt olivat lähettäneet hänelle sanan, että he hänen
poistuttuaan leiristä, olivat pitämässään neuvottelussa päättäneet,
etteivät nyt enää tekisi äkkinäisiä hyökkäyksiä, joten voisivat
menettää entisetkin voittonsa. Seuraavana päivänä, jolloin miehet
olivat väsyneitä edellisen päivän taisteluista ei heidän mielestään
saanut alkaa rynnäkköä, vaan piti odottaa apujoukkoja, jotka eivät
varmaankaan kovin kauvan viipyisi ja sitten vasta ryhtyä hyökkäykseen.

"Parantumattomat pelkurit!" huudahti Johanna sanansaattajalle.
"Senkötähden tahtoivat minun poistumaan leiristä ja olivat pitävinään
huolta voimistumisestani? Tuollaisille akkamaisille sankareille ei
teidän tarvitse viedä minulta vastausta -- mutta viekää minulta sana
Orleansin Bastardille ja La Hirelle, jotka ovat miehiä -- että huomen
aamuna komennamme hyökkäykseen. Saatte mennä, hyvä herra."

Sitten hän sanoi rippi-isälleen: "Nouskaa huomenna aikaiseen ja
olkaa kaiken päivää luonani. Minulla on paljon työtä, ja minä tulen
haavoitetuksi tähän, niskan ja olkapään välille."



Kuudestoista luku.


Varhain seuraavana aamuna messun jälkeen me läksimme. Pihassa
tapasimme isäntämme, joka ei millään tavalla tahtonut antaa Johannan
lähteä ilman aamiaista ja kertoi, että hän oli saanut hyvää kalaa,
joka oli harvinaista kaupungissa ja jota hän nyt kaikin mokomin
tahtoi tarjota Johannalle. Mutta tämä sanoi vain:

"Säästäkää se illalliseksi -- minä tuon muutamia englantilaisia
mukanani ja tulen takaisin siltaa myöten."

Huomattava on, että silta oikeastaan oli hävitetty, eikä sitä myöten
ensinkään olisi voinut tulla, ellei olisi päässyt tunkeutumaan
Tourellesin linnoituksen ja sen ulkovarustuksen läpi, jotka nyt
olivat englantilaisten hallussa.

Me läksimme. Kadut olivat täynnä kansaa, mutta kaikki näyttivät hyvin
alakuloisilta. Me sitä ihmettelimme, sillä emme olleet sellaiseen
tottuneet, mutta kun näkivät Johannan, virkosivat kaikki, ja suusta
suuhun kulki kysymys:

"Mihin hän menee?"

Johanna kuuli sen ja sanoi:

"Menen valloittamaan Tourellesia."

Sanoin ei saata kuvailla, kuinka tämä lause tenhosi kaikkein mielet.
Sotamiehiä riensi joukkoihimme ja kaupunkilaisiakin yhtyi ase kädessä
meihin, jotta rivimme yhä laajenivat.

Kun tulimme Burgundin portille, oli se suljettu ja vahdissa seisoi
muutamia sotamiehiä ritari Raoul de Gaucourtin johdolla, joka sanoi
saaneensa neuvostolta käskyn, ettei portista saisi laskea ketään,
sillä kukaan ei saisi poistua kaupungista.

Tähän vastasi Johanna:

"Täällä ei ole ketään lähinnä kuningasta minua korkeampaa
käskynhaltijaa. Jos teillä on kuninkaan kielto, niin näyttäkää se."

"En voi sitä tehdä, kenraali."

"Avatkaa sitten portit ja antakaa tietä!"

Nyt piti ritari -- joka niinkuin kaikki nuo toiset paremmin soti
sanoin kuin miekoin -- pitkän puheen siitä, minkätähden hän ei voinut
eikä tahtonut avata portteja ilman esimiestensä lupaa. Johanna
kuunteli hetken kärsimättömänä, sitten hän kääntyi meihin päin ja
sanoi vain:

_"Eteenpäin!"_

Me ryntäsimme ja avasimme portit ja pääsimme vahtien suureksi
hämmästykseksi pitemmittä mutkitta eteenpäin.

Iloisina ja leikkisästi meluten ratsastimme Tourellesia kohti.
Ennenkun itse päälinnoitus voitiin valloittaa, oli meidän saatava
haltuumme pienempi, mutta hyvin luja torni, josta nostosilta johti
päälinnaan ja sillan alla virtasi syvä joki.

Linnoitus oli luja ja Dunois rupesi epäilemään sen valloittamista,
mutta Johanna ei epäillyt. Kun kaiken edelläpuolisen olimme
pommittaneet tornia, antoi hän itse hyökkäysmerkin. Nyt meidän
miehet hyvin rohkeasti menivät tuleen ja huolimatta savusta ja
vihollisten nuolista hyökkäsivät vallihautaan ja Johanna sotilaitaan
joka paikassa rohkaisten ensimmäisenä alkoi kiivetä rynnäkköportaita
ylös. Mutta juuri sillä hetkellä toteutui hänen ennustuksensa, hänet
saavutti nuoli, joka sattui rintaan olkaluun alapuolelle. Tuskissaan
ja peloissaan, nähdessään veren virtaavan, vaipui hän maahan
katkerasti valittaen.

Englantilaiset päästivät ilohuudon ja kiiruhtivat alas häntä
ottamaan. Hänen ympärillään riehui nyt tulisen tuima taistelu.
Tässäpä miltei ratkaistiin Ranskan tuleva kohtalo. Jos Johanna
sillä hetkellä olisi kuollut tai jos hän olisi joutunut vihollisten
vangiksi, olisi kuningas heti karannut maasta, sotajoukko hajonnut,
Troyesin liitto vahvistettu ja Ranska ikuisiksi ajoiksi antautunut
Englannin vallan alle. Sentähden ei saa unohtaa niiden miesten nimiä,
jotka panivat henkensä alttiiksi hänen tähtensä ja etenkin Kääpiön
nimi on säilyvä jälkeentuleville, sillä hän seisoi kuin kallio
Johannan edessä, molemmin käsin heiluttaen suurta kirvestään, niin
että kypärit murtuivat ja miehiä kaatui maahan, mihin se vain sattui.
Vihdoin, kun vihollinen oli vetäytynyt takaisin ja maassa hänen
edessään oli joukko kuolleita, joiden suojassa olisi voinut taistella
kuin rintavarustuksen takana, hän voimakkaille käsivarsilleen nosti
Johannan niinkuin lapsen ja kantoi hänet taistelusta saamaan sitä
hoitoa ja lepoa, jota hän nyt tarvitsi.

Sanotaan, että Johanna itse veti nuolen haavastaan ja sitten se
sidottiin öljyyn kastetuilla kääreillä. Väsyneenä ja kärsivänä makasi
hän sitten maassa monta tuntia, vaan vieläkin seuraten taistelun
kulkua.

Hänen läsnäollessaan taistelivat miehet kuin sankarit, mutta kun
eivät häntä nähneet, lannistui heidän intonsa. Illan tullessa
rupesivat voimat uupumaan ja Johanna kuuli, että Dunois antoi
peräytymismerkin.

Hänen haavansa unohtui samassa silmänräpäyksessä. Hän lähetti sanan
päälliköille, että jatkaisivat taistelua, nostatti itsensä sotaratsun
selkään ja kiiruhti jälleen sotakentälle. Hän kehotti kaikkia vielä
ponnistamaan voimiaan ja vakuutti, että torni pian olisi heidän
käsissään.

Sitten hän riensi suoraa päätä sille paikalle, jossa oli
haavoittunut, ja seisoen siinä nuolituiskussa käski hän Paladinin
pitämään lippua korkealla ilmassa ja panemaan merkille, milloin sen
lieve koskisi muuria.

Kohta sanoikin tämä:

"Nyt se koski."

"No, nyt", huusi Johanna odottaville sotajoukoille, "nyt on aika
hyökätä linnaan! Sotatorvet soimaan! Nyt -- kaikki miehet! --
Eteenpäin!"

Ja kaikki tottelivat. En koskaan ole moista nähnyt. Me kiipesimme
rynnäkköportaita myöten muurille ja paikka oli meidän. Käsi kädessä
me taistelimme kuin metsän pedot, ja englantilaisia kaatui kuin
heinää, sillä ei kukaan nyt ajatellut peräytymistä.

Meillä oli täysi työ ja tuskin kuulimme viittä kanunan laukausta,
jotka paukkuivat rannalla, jonne tykkiväki oli sijoitettu, mutta ne
olivat Johannan ja La Hiren välillä suostuttuna merkkinä. La Hire
oli meidän tietämättämme pienemmän joukon kanssa palannut kaupunkiin
ja aikoi siltä puolen kaikessa kiireessä kyhättyä siltaa myöten
hyökätä Tourellesia vastaan. Nyt oli vihollinen kahden tulen välissä,
sillä meidän ahdistellessamme ulkovarustuksia, karkasi toinen joukko
Orleansin puolelta pääjoukon kimppuun.

Vene, joka oli täynnä palavia aineita, vietiin laskusillan alle, joka
yhdisti Tourellesin meidän ahdistamaamme ulkovarustukseen, ja siten
sytytettiin silta tuleen. Ja kun englantilaiset meidän ajaminamme
koettivat paeta siltaa myöten päälinnaan, hukkuivat he siinä
surkeasti, kun palavat hirret murtuivat heidän allaan ja he raskaissa
sotapuvuissaan syöksyivät virtaan. Oli sääli nähdä urhoollisten
miesten saavan sellaisen lopun.

"Jumala heitä armahtakoon!" sanoi Johanna ja itki nähdessään tuon
surullisen näytelmän. Häntä liikutti varsinkin heidän päällikkönsä,
William Gladsdalen kohtalo, vaikka tämä muutamia päiviä ennen oli
pilkannut häntä ja antanut hänelle kaikellaisia häväistysnimiä, kun
Johanna oli lähettänyt hänelle sanan ja pyytänyt häntä antautumaan.

Ennen pitkää panimme taas laskusillan jotakuinkin kuntoon, jotta
saimme hyökätä vihollisen viimeistä varustusta vastaan, joka
virran tällä puolen sulki tien Orleansiin. Ennen auringon laskua
oli Johannan muistettava toimi päättynyt, hänen lippunsa liehui
Tourellesin linnan huipulla, hänen lupauksensa oli täytetty, hän oli
voittanut Orleansin taistelussa!

Seitsenkuukautinen piiritysaika oli päättynyt, voitto, jota Ranskan
parhaimmat sotapäälliköt olivat pitäneet mahdottomana, oli saatu.
Vaikka kuninkaan ministerit ja neuvonantajat kaikin tavoin olivat
koettaneet estää valloitusta, oli tämä seitsemännellätoista oleva
maalaistyttö täyttänyt aikeensa, vieläpä vain muutamassa päivässä.

Hyvät sanomat leviävät yhtä pian kuin huonot. Kun me käännyimme
Orleansiin, oli se ilotulituksesta yhtenä punaisena liekkinä ja ilma
kajahteli kanunain paukkeesta ja kellojen soitosta.

Ja kaupunkiin tuloamme ei voi sanoin kuvailla. Kyyneleet vuotivat
ihmisten silmistä ja he suutelivat Johannan kantapäitäkin. "Terve!
terve, Orleansin neitsyt", näin huusivat sadat tuhannet. "Terve
meidän neitsyemme! lausuivat toiset."

Ei ole missään historiassa kerrottu tytöstä, joka olisi saanut
osakseen enemmän kunniaa kuin Johanna sinä päivänä. Mutta, joka
luulee, että hän tästä huumautuneena tahtoi nauttia ihmiskiitoksesta
ja ylistysvirsistä, hän suuresti erehtyy. Johanna oli niin
ylevämielinen, ettei hän siitä ylvästynyt. Hän meni suoraa päätä
vuoteeseensa ja tahtoi nukkua kuin väsynyt lapsi; ja kun ihmiset
kuulivat, että hän oli haavoittunut ja tahtoi levätä, niin he
kielsivät kaiken liikkeen siinä kaupunginosassa ja seisoivat kaiken
yötä vahdissa, jotta ei mikään Johannan unta häiritsisi. He sanoivat:
"Hän on toimittanut meille rauhan, hänen tulee itsekin saada olla
rauhassa."

Kaikki tietävät, että englantilaiset seuraavana päivänä läksivät
paikkakunnalta ja kaikki sanoivat, että kaupungin sekä nykyiset
asukkaat että vastaiset sukupolvet tulevat aina pyhittämään tämän
päivän Johanna d'Arcin muistoksi. Nämä sanat ovat toteutuneet jo
seitsemättäkymmentä vuotta ja niin on oleva vastaisuudessakin.
Orleans ei koskaan unohda toukokuun 8 päivää, Johanna d'Arcin päivää.
[Sitä vietetään vieläkin joka vuosi, jolloin pidetään kirkollisia
juhlallisuuksia ja sotilasparaateja. Mark Twain.]



Seitsemästoista luku.


Varhain seuraavana aamuna läksi Talbot joukkoineen linnoituksiltaan.
Hän ei kaikkein ihmeeksi polttanut, hävittänyt eikä vienyt pois
mitään, vaan jätti ruokavaroja, aseita ja varustuksia, joita olivat
sinne hankkineet pitkällistä piiritystä varten. Orleansin asukkaat
tämän nähdessään tuskin uskoivat silmiään, sillä he olivat aivan
hämmästyneet, kun tuo hirmuinen Talbot, Ranskan vitsaus, todellakin
nyt oli voitettu ja kun hänet oli ajanut pakosalle neitsyt, joka ei
vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä.

Johannan levättyä pari päivää, jolloin haava jotakuinkin parani,
läksimme me viemään sanaa kuninkaalle Toursiin. Joka paikassa matkan
varrella tervehdittiin meitä riemuhuutojen kaikuessa ja kansajoukot
kokoontuivat Johannan ympärille, suutelivat hänen jalkojansa, hänen
hevostaan, aseitaan, vieläpä maatakin, jota hän oli kulkenut.

Koko maassa ylistettiin Johannaa. Monta kirkon ylhäistä miestä
kirjoitti kuninkaalle onnitellen häntä voitosta. Ylistellen
vertasivat he neitsyttä raamatun pyhimyksiin ja sankareihin.
He varottivat myös kuningasta, ettei hän antaisi "epäuskon,
kiittämättömyyden tai muun pahuuden" estää itseään vastaanottamasta
sitä Jumalan apua, jota hän Johannan kautta tarjosi kuninkaalle.
Näissä miehissä oli varmaankin ennustuksen henki, mutta minä luulen
myös, että he tunsivat kuninkaan heikon ja horjuvan luonteen ja että
he sen johdosta tahtoivat häntä varottaa.

Kuningas oli tullut Toursiin Johannaa vastaan. Viime aikoina on
tälle hallitsijalle annettu nimi Kaarle Voittoisa, mutta siihen
aikaan häntä moni kahden kesken nimitti Kaarle Mitättömäksi. Hän otti
meidät vastaan istuen valtaistuimella, jonka molemmille puolille
jalosukuiset ylimykset ja naiset olivat asettuneet. Hän itse oli
puettuna aivan vartalonmukaisiin vaatteisiin, jotka olivat hänelle
kuin valetut. Jalassa oli hänellä niin pitkäkärkiset kengät, että
niiden päät olivat kiinnitetyt polviin, jotta hän ei niihin olisi
kompastunut, hartioilla oli tulipunainen samettiviitta, joka ulottui
vain kyynärpäihin, päässä jäykkä, sormustimen muotoinen huopahattu ja
siihen kiinnitettyyn, jalokivillä koristettuun nauhaan oli pistetty
sulka kuin kynä mustetolppoon. Lakin alta riippui hartioille asti
hänen käherretty, karkea, paksu, musta tukkansa. Koko puku oli
kallisarvoisesta kankaasta ja loistavan värikäs. Polvellaan piti
hän rakkikoiraa, joka tyytymättömänä murisi ja näytti valkeita
hampaitaan, kun joku liikkeillään häiritsi sen rauhaa. Kuninkaan
hoviväen puvut olivat samaa kuosia kuin hänen omansa. Johanna oli
kerran verrannut kuninkaan ylimyksiä kamarineitsyeihin ja sen
näköisiä he nyt todellakin olivat.

Johanna polvistui Ranskan hallitsijan eteen, mutta luo kävi minun
sydämmelleni, koska mielestäni kuninkaalla nyt olisi ollut enemmän
syytä polvistua Johannan eteen. Sillä mitä oli todellakaan tämä
mies tehnyt maansa tai kenenkään hyväksi, mutta Johanna -- hän oli
sydänvertaan vuodattamalla hankkinut kuninkaalle jälleen valtakunnan
ja kuninkaanarvon, jonka tämä muuten olisi menettänyt.

Mutta myöntää täytyy, että kuningas tällä kertaa käyttäytyi kuninkaan
tavalla ja moni asia olisi ollut toisin, jos hän olisi pitkittänyt
niinkuin oli alkanut. Hän nousi jalosti ja arvokkaasti, astui
Johannaa kohti, ojensi hänelle kätensä, nosti hänet ylös, hymyili
hänelle ystävällisesti ja kiittäen häntä sanoi:

"Teidän ei todellakaan tarvitse polvistua minun edessäni, urhokas
kenraalini! Jalosti olette täyttänyt lupauksenne ja kuninkaallisesti
olette vastaanotettava. Mutta olette kalpea -- olette, niinkuin olen
kuullut, vuodattanut verenne maamme hyväksi -- eikä haavanne ole
vielä parantunut -- tarvitsette lepoa." Hän talutti Johannan istumaan
ja istui itse hänen viereensä. "Puhukaa nyt vapaasti ja suoraan
kuninkaallenne, joka tämän hoviväkensä kuullen tunnustaa olevansa
teille kiitollisuuden velassa. Pyytäkää mitä palkintoa itse haluatte
-- se teille suodaan."

Minä näin, kuinka kalpeus katosi Johannan kasvoilta ja puna nousi
poskille, ja huomasin myös, että hoviväki kiihkeänä ja kateellisin
katsein odotti Johannan vastausta. Mutta kun hän vihdoin sai
puhutuksi, hämmästyivät he suuresti, sillä ei kukaan odottanut
sellaista pyyntöä. Hän sanoi vain:

"Minä pyytäisin ainoastaan yhtä asiaa, jalo, armollinen herrani --
vain sitä --"

"Elkää peljätkö, lapseni -- sanokaa suoraan."

"Että ette hukkaisi yhtään aikaa. Sotajoukko on voimakas, urhoollinen
ja uskollinen -- ja tahtoisi päättää alkamansa työn. Lähtekää
kanssani Reimsiin ja ottakaa vastaan kruununne!"

Kuninkaan kasvot synkistyivät.

"Reimsiin? -- vaikka englantilaiset pitävät kaikki tiet hallussaan --
mahdotonta, kenraalini!"

Minä näin hoviväen kuiskailevan toisilleen ja ymmärsin kasvojen
ilmeistä, kuinka vastenmielinen tämä ehdotus oli heille, ja että he
olivat kuninkaan kanssa yhtä mieltä. Ei kukaan heistä tahtonut luopua
tuosta mukavasta, turhanaikaisesta hovielämästä.

"Voi, minä rukoilen Teitä, kuninkaani, elkää antako tämän oivallisen
tilaisuuden liukua käsistänne, kaikki olisi nyt valmiina lähtöön.
Meidän sotajoukkomme on voitosta innostunut, mutta englantilaiset
masennuksissa tappioistaan. Viivytteleminen haihduttaa tämän
mielialan. Kun meidän joukkomme huomaa, että epäilemme aikeemme
toteuttamista, niin hekin menettävät rohkeutensa ja tarmonsa, mutta
englantilaiset taas kokoovat voimansa ja terästyvät jälleen meitä
vastaan. -- Nyt on oikea aika -- lähtekäämme siis matkaan!"

Näin rukoili ja pyysi Johanna moneen kertaan kyynelsilmin, ja minusta
näytti kuin hänen intonsa ja kaunopuheisuutensa olisi tehnyt jonkun
vaikutuksen kuninkaaseen, mutta hänen kavala neuvonantajansa, la
Tremouille, mielistelevänä ja liukaskielisenä ehätti sanomaan:

"Olisi epäilemättä hyvin varomatonta näin asettaa teidän jaloa
personaanne, majesteetti, vaaranalaiseksi. Englantilaisilla on vielä
huostassaan kaikki varustukset pitkin Loire jokea -- ja matka on
pitkä tästä Reimsiin!"

Tämän kuultuaan näytti kuin kuningas olisi hengähtänyt helpotuksesta
ja hän sanoi:

"Kuulettehan, lapseni, aikaa myöten, kun tie on avoin ja vaaraton,
tahdomme ottaa asian tarkemman harkinnan alaiseksi. Eihän tässä ole
niin kiirettä."

"Onhan toki tässä kiire, jalo herra ja kuningas", lausui Johanna
innostuneena. "Minä vannotan Teitä, että nyt annatte minun toimia
niin kauvan, kun on aikaa. -- Minun aikani ei ole pitkä. Herra on
suonut minulle vain vuoden."

"Vain vuoden!" huudahti kuningas ihmeissään.

"Tehän olette parhaassa kukoistuksessanne ja teillä on vielä
varmaankin viisikymmentä vuotta toimimisen aikaa."

"Erehdytte totisesti, kuninkaani, vuoden kuluttua loppuni lähestyy.
Aika on niin lyhyt, niin lyhyt; hetket kiitävät ohi, ja niin paljon
olisi tekemistä. Käyttäkää minua ja pian -- elämä tai kuolema Ranskan
hyväksi!"

Nämä sanat liikuttivat kuningasta. Hän näytti hyvin vakavalta ja
miettivältä. Hänen katseensa kävi äkkiä loistavaksi ja henkeväksi ja
hän nousi, veti miekkansa huotrastaan, kohotti sen ylös, laski sen
jälleen hiljaa Johannan olkapäälle ja lausui:

"Ah, te olette niin suora, niin uskollinen, niin suuri ja jalo,
tulen aikanani täyttämään pyyntönne, mutta nyt tällä ritarilyönnillä
tahdon suoda teille sijan Ranskan vapaasukuisten joukossa. Ja minä
korotan teidät sekä kaikki teidän sukulaisenne, ja teidän ja heidän
jälkeläisensä ja perillisensä sekä miehen että vaimonpuoliset
ikuisiksi ajoiksi aatelissäätyyn ja on heillä polvi polvelta oikeus
omistaa kaikki aatelisen säädyn oikeudet ja edut. Tämän lisäksi minä
osottaakseni erinomaista, historiassa ennen kuulumatonta kunniaa ja
suosiota teidän suvullenne säädän, että te ja kaikki sen naispuoliset
jäsenet saavat antaa miehilleenkin, jos nimittäin ovat alhaisempaa
säätyä, samat aateliset edut ja oikeudet kuin heillä itsellään on.
Ja tästälähin olkoon sukunimenänne Du Lis, [suomeksi: Liljoista]
kiitolliseksi muistoksi siitä voitosta, jonka taistelussa olette
tuottanut Ranskan liljoille, ja liljat, kuninkaallinen kruunu sekä
teidän miekkanne olkoot teidän vaakunamerkkinne ja pysykööt ainaisena
muistona teidän jaloudestanne."

Johanna nousi, jolloin hoviväki kokoontui hänen ympärilleen ja
onnitteli häntä sen arvon johdosta, johon hän oli korotettu ja kaikki
nimittivät häntä tuolla uudella nimellä; mutta hän itse ei näyttänyt
siitä iloitsevan, vaan sanoi, että sellainen kunnia oli hänelle liian
suuri ja sanoi omasta puolestaan aina tyytyvänsä entiseen nimeensä,
Johanna d'Arc'iin, eikä haluavansa sen parempaa.

Sen parempaa! Löytyisikö maailmassa sen parempaa, sen korkeampaa ja
suurempaa nimeä? Sitä ei voinut mikään maallinen kuningas hänelle
antaa.



Kahdeksastoista luku.


Päivät kuluivat -- ei mitään toimitettu, ei mitään tehty. Sotajoukko
oli innostunut, mutta sen tuli nälkä, sillä elintarpeet alkoivat
kulua loppuun -- ja kuninkaan varastot olivat tyhjät. Sotamiehet
kyllästyneinä elämäänsä hajaantuivat ja läksivät kotiinsa, -- Sitähän
tuo veltostunut kuninkaallinen hoviväki oli toivonutkin. Oli sydäntä
särkevää nähdä Johannan surua ja huolta, täytyihän hänen toimetonna
katsella, kuinka hänen urhoollinen sotajoukkonsa päivä päivältä
hajaantui, kunnes siitä oli vain varjo jälellä.

Vihdoin hän läksi kuninkaan luo Lochesin linnaan ja tahtoi vielä
kerran päästä hänen puheilleen ja herättää häntä ajattelemaan,
mitä hänen rauhaansa sopi. Kuningas oli juuri koonnut muutamia
neuvonantajia luokseen ja niiden joukossa oli Orleansin Bastardikin
ja häneltä olemme saaneet tietää, mitä siellä tapahtui. Johanna
polvistui kuninkaan eteen, syleili hänen polviaan ja sanoi:

"Jalo Dauphin, minä rukoilen, elkää enää pitäkö noita pitkiä
neuvotteluja, mutta tulkaa ja tulkaa pian kanssani Reimsiin ja
ottakaa vastaan kruununne."

Piispa Christophe d'Harcourt kysyi:

"Ovatko teidän äänenne käskeneet sanomaan tätä kuninkaalle?"

"Ovat ja viipymättä."

"No, tahdotteko sitten tässä kuninkaan läsnäollessa kertoa, kuinka ne
äänet puhuvat."

Piispa tahtoi tällä tavoin saada Johannaa hämmästymään ja
sekaantumaan, mutta siitä ei tullut mitään. Johanna vastasi suoraan
ja peittelemättä eikä tuo juonikas piispa löytänyt siinä mitään
moitteen syytä. Johanna sanoi, että kun hän tapaa ihmisiä, jotka
epäilevät hänen sanojansa ja hänen tehtäväänsä, niin hän menee
erilleen yksinäisyyteen ja rukoilee ja valittaa Jumalalle hätäänsä,
silloin nuo lohduttavat äänet kuiskaavat hänen korvaansa ja sanovat:
"Mene, sinä Jumalan tytär, ja minä olen kanssasi!" Vielä hän lisäsi:
"Silloin täyttyy sydämmeni sanomattomalla ilolla!"

Näin sanoessaan hän kohotti katseensa korkeuteen ja näytti oikein
kirkastuneelta.

Mutta vielä täytyi Johannan kauvan puhua, rukoilla, todistella ja
väitellä heidän kanssaan, kunnes kuningas vihdoin lupasi lähteä
Reimsiin, jos vain Johanna ajaisi englantilaiset pois niistä
varustuksista, jotka olivat Loiren varrella ja joihin englantilaiset
joukot Orleansista olivat paenneet. Johanna ihastui kovin tästä
lupauksesta.

Hänen piti nyt jälleen koota sotajoukot, mutta siihen hän ei
tarvinnut paljon aikaa. Sota-airuet lähetettiin ympäri maata miehiä
kutsumaan, leiri sijoitettiin nyt Sellesiin ja sekä talonpoikia että
aatelismiehiä alkoi taas uudelleen innostuneina kokoontua joukkoihin.

Melkein kuukausi oli kulunut toimettomuudessa, mutta
6 päivänä kesäkuuta oli uusi armeija valmiina marssimaan sotaan.
Kahdeksantuhatta miestä oli koolla ja ne olivat enimmästi karaistuja,
kokeneita sotilaita ja Johannalle sekä isänmaalle kuolemaan saakka
uskollisia. He olivat kyllä ennen tottuneet pakenemaan vihollista,
mutta nyt, kun heillä oli sellainen johtaja kuin Johanna d'Arc, niin
he tottuivat pian urhoollisesti marssimaan vaikka tuleen.

Niin, Johanna oli nyt aivan haltioissaan. Hän oli mukana joka
paikassa, yötä päivää hän toimiskeli. Ja kaikkialla, mihin hän tuli,
ratsastaen pitkin miesten rivejä, siellä häntä tervehdittiin raikuvin
eläköön huudoin. Ja jokaisen täytyikin mieltyä häneen, sillä hän
oli kukoistuksen, kauneuden ja nuoruuden ihannekuva ja hänessä oli
iloa, elämää ja raittiutta. Päivä päivältä kävi hän yhä suloisemmaksi
ja sentähden eivät ihmiset voineet häntä vastustaa, vaan kaikki
kiintyivät häneen.

Eräänä päivänä tuli kaksi korkeasukuista nuorukaista, kreivit Guy de
Laval, jotka olivat veljeksiä ja Ranskan kuuluisinta aatelissäätyä,
Bertrand de Quesclinin jälkeläisiä; he eivät saaneet rauhaa, ennenkun
olivat nähneet Johannan. Kuningas kutsutti heidät luokseen ja esitti
heidät Johannalle ja nuorukaiset eivät pettyneet toiveissaan. Kun he
kuulivat hänen soinnukkaan äänensä, oli se heistä kuin soittoa; ja
kun näkivät hänen syvät silmänsä ja hänen henkevät kasvonsa, niin
se vaikutti heihin kuin runoelma, kuin ylevä puhe, kuin valtava
soitanto. Toinen heistä kirjoitti kotiinsa seuraavasti: "Tuntuu kuin
hänen äänessään olisi jotakin jumalallista ja pyhää."

Ja nähtyään Johannan sotarinnassa, lähdössä taisteluun, hän kirjoitti:

"Hän oli puettuna vaaleaan teräsasuun ilman kypärää, kädessä pieni
sotakirves. Ja kun hänen piti nousta pienen, mustan sotaratsunsa
selkään, niin tämä oli levoton eikä tahtonut antaa Johannan astua
satulaansa. Silloin hän sanoi: 'Taluttakaa se kirkon ristin eteen,
joka on tuossa lähellä.' Ja kun se siihen talutettiin, ei se
liikkunut paikaltaan ja kun Johanna istui sen selässä, kääntyi hän
kirkon ovea kohti ja sanoi suloisella naisekkaalla äänellään: 'Te
papit ja kirkon palvelijat, toimittakaa juhlakulkueita ja rukoilkaa
Jumalaa meidän puolestamme!' Sitten hän läksi sotalippu liehuen
ilmassa, kädessä sotakirves ja huusi: 'Eteenpäin -- mars!' Häntä
seurasi sota-asussa eräs hänen veljistään, joka kahdeksan päivää
sitten oli tullut leiriin."

Lähdettyämme 6 päivänä Sellesistä, tulimme ensin Romorantiniin ja
sieltä 9 päivänä kesäkuuta Orleansiin, jossa hänet vielä kerran
vastaanotettiin riemumielin ja kanunoita laukaisten. Hänen kanssaan
ratsasti loistavissa sotapuvuissaan valiojoukko jaloja ritareita,
d'Alençonin herttua, Orleansin Bastardi, marsalkka de Boussac,
Ranskan amiraali de Culan, Ambroise de Lore, La Hire, Gautier de
Brusac ja monta muuta kuuluisaa miestä. Johanna asui nytkin entisen
isäntäväkensä luona, jossa kaikki sen jäsenet oikein sydämmellisesti
hänet ottivat vastaan.



Yhdeksästoista luku.


Varhain seuraavana aamuna me liehuvine lippuinemme läksimme
Orleansista ja riensimme Jargeauta vastaan, johon kaupunkiin
Suffolkin herttua oli siirtynyt Orleansin piirityksen jälkeen.
Kaupunki oli vahvasti varustettu ja miehistö lukuisa ja sotataitoon
tottunut. Seitsemän tuhatta miestä oli urhoollisen ja ritarillisen
Suffolkin herttuan komennon alaisena, jonkatähden moni meidän
sotapäälliköistämme epäili, kun Johanna ehdotti, että varustus oli
otettava väkirynnäköllä. Mutta tällä kertaa Johannaa kannattivat
sellaiset kokeneet sotasankarit kuin d'Alençon, La Hire, Orleansin
Bastardi, amiraali y.m. ja kaupungin valloitus oli kiireellinen
senkin vuoksi, että oli kuultu John Falstaffin viiden tuhannen miehen
kanssa olevan matkalla englantilaisia auttamaan.

Jargeauhon saavuttuamme lähetti Johanna heti vahvan etujoukon
valloittamaan ulkovarustuksia. Kovan taistelun jälkeen lyötiin
meidän miehet ja he alkoivat peräytyä, mutta tämän nähtyään Johanna
korotti sotahuutonsa ja johti miehensä uudestaan tuleen. Paladin
haavoittuneena kaatui maahan hänen viereltään, mutta Johanna tempasi
lipun hänen kädestään, piti sitä ylhäällä savun ja tulen keskellä;
kehotti miehiään rohkasevin huudoin. Oli siinä melskettä, kanunain
ja aseiden pauketta ja savua niin vahvasti, että tuskin saattoi
erottaa ystävää vihollisesta, mutta kun se vähänkin hälveni, nähtiin
keskellä tulisinta taistelua tuo valkea olento, joka oli ikäänkuin
toiveittemme, toimiemme keskipisteenä ja sieluna ja kun näimme
hänen kasvonsa kääntyneenä meitä ja taistelua kohti, niin tunsimme,
että kaikki kävi hyvin. Vihdoin kuului suurta ryskettä -- iloista
ampumista ja se merkitsi, että olimme voitolla.

Niin, ulkovarustus oli meidän; vihollinen oli ajettu muurien
sisäpuolelle. Siihen paikkaan, minkä Johanna oli valloittanut, me
leiriydyimme, sillä ilta oli myöhä ja tarvitsimme lepoa. Mutta
Johanna lähetti sanansaattajan englantilaisten luo luvaten, että
jos he nyt lähtisivät kaupungista, hän antaisi heidän hevosineen ja
aseineen mennä rauhassa. Ei kukaan varmasti tiennyt, että Johanna
voisi valloittaa tuon vahvasti varustetun kaupungin, mutta hän itse
sen tiesi -- ja sentähden on tämä armonosoitus pidettävä erinomaisena
vihollista kohtaan, sillä siihen aikaan oli tapana, että vihollinen
ryösti ja surmasi valloitetun kaupungin asukkaat.

Englantilaiset pyysivät aselepoa viideksitoista päiväksi, jotta
olisivat tarkemmin miettineet asiaa, mutta kun Johanna tiesi, että
Falstaff viidentuhannen miehen kanssa oli tulossa heidän avukseen, ei
hän voinut siihen suostua.

Seuraavana aamuna oli Johanna jälleen ratsunsa selässä ja tutki
tarkasti asemaa ja valitsi paikat, mihin aikoi sijoittaa tykkiväkensä
-- ja tässä hän osoitti niin suurta taitoa ja ymmärrystä, että ne
kokeneet sotapäälliköt, jotka silloin häntä seurasivat, eivät sitä
eläissään unohtaneet ja puhuivat siitä vielä kauvan jälkeenpäin.
He ihmettelivät, että oppimaton maalaistyttö ymmärsi sellaisia
asioita, joita vanhemmat sotapäälliköt vasta pitkällisen oppimisen ja
kokemuksen kautta olivat käsittäneet.

Kello kahdeksan olivat kaikki valmistukset päättyneet, sotajoukot
taisteluasennossa ja valmiina hyökkäykseen. Kaikki oli tällä hetkellä
hämmästyttävän hiljaista. Oli kuin jokainen olisi odottanut jotakin
erinomaista. Johanna d'Arc kohotti miekkansa. Samassa hiljaisuus
muuttui myrskyksi; kanuunat jyskyivät, liekit leimahtelivat ja
savupatsaat tuprusivat ilmaan ja kuului kauheaa pauketta ja ryskettä.
Tulta ja savua tuli myöskin kaupungin puolelta ja hävitystä ja
kuolemaa näkyi joka puolella. Tuon pienen kaupungin hävitys oli
suuri. Kanuunankuulat murskasivat nuo pienet rakennukset ja
tulipatsaita kohosi niiden raunioista.

Osa kaupungin muuria oli myös murtunut ja sitä vastaan Johanna nyt
suuntasi hyökkäyksen. Tässä oli nyt tulisin taistelu ja voitto
näytti meille epävarmalta. Johanna miehineen kiiruhti pystyttämään
rynnäkköportaita muuria vasten, mutta samassa sattui häneen
vihollisen heittämä kivi ja hän horjui tunnotonna hetkeksi maahan;
mutta ennen pitkää hän jälleen oli pystyssä ja huusi:

"Rynnäkköön miehet, rynnäkköön! -- Kaupunki on meidän. -- Nyt on
otollinen hetki!"

Me ryntäsimme kuin vimmatut muurin yli ja vihollisen täytyi väistyä,
me ajoimme sitä takaa ja pian oli kaupunki käsissämme.

Suffolkin hertuakin piiritettiin ja otettiin vangiksi, jolloin
Alençonin herttua ja Dunois'n kreivi vaativat häntä antautumaan.
Mutta hän sanoi tahtovansa antaa aseensa yksin neitsyelle, joka oli
heistä kaikista urhokkain. Johanna kohteli häntä arvokkaasti ja antoi
hänelle kaiken kunnian.

Herttuan kaksi veljeä peräytyi taistellen joka askeleella ja saapui
sillalle ja me ahdistimme heitä joka taholta. Alexander de la Pole
syöksyi suin päin sillalta jokeen ja hukkui. Yksitoista sataa miestä
oli kaatunut; John de la Pole antautui, mutta samoin kuin veljensä,
Suffolkin herttua, ei hänkään tahtonut antautua kenelle tahansa.
Ranskalainen Guillaume Renault ahdisti häntä viimeiseksi. John de la
Pole sanoi hänelle:

"Oletteko aatelismies?"

"Olen."

"Entä ritari?"

"En vielä."

Silloin vihollinen kylmäverisesti ja levollisesti kuin englantilainen
ainakin antoi hänelle ritarilyönnin keskellä taistelua ja kuolemaa
ja voittaja polvistui voitetun edessä ja tämä kosketti miekallaan
hänen olkapäätään, ja ojensi sitten syvään kumartaen miekkansa
ranskalaiselle ritarille. Ja on sanottu, että tällainen teko hyvin
kuvaa de la Polen jaloa ja sotaista sukua.



Kahdeskymmenes luku.


Me palasimme vankeinemme ja sotasaaliinemme Orleansiin lepäämään,
mutta jo kolmantena päivänä, aamulla varhain piti meidän jälleen
lähteä sodan veriselle taipaleelle.

Marssittiin suorastaan Meungiin, jossa väkirynnäköllä valloitettiin
linnoitettu silta sekä jätettiin pienempi joukko sitä vartioimaan.
Toinen osa armeijaa riensi eteenpäin Beaugencyyn, jossa itse Talbot,
Englannin jalopeura ja Ranskan vitsaus oli sotajoukon johdossa. Kun
sinne saavuimme, kuulimme, että englantilaiset olivat peräytyneet
vahvaan linnoitukseen, jonkatähden me rupesimme kaupungista ampumaan
varustusta.

Talbot ei silloin ollut saapuvilla, sillä hän oli lähtenyt Falstaffea
vastaan ja sitten he palasivat, mukana viisituhatta miestä lisäväkeä.

Johanna asetti tykistönsä taistelukuntoon ja alkoi yön aikana
pommittaa linnoitusta. Silloin saapui odottamaton sanoma: Richemontin
kreivi, Ranskan sotapäällikkö oli suuren sotavoiman kanssa tulossa
meidän avuksemme. Tämä mies oli kauvan ollut kuninkaan epäsuosiossa,
johon tuo juonikas La Tremouille oli syypää. Richemont aikoi jo
meidän lähtiessämme Orleansia valloittamaan tulla avuksemme, mutta
tuo typerä kuningas oli sen estänyt.

Mutta vaikka Johanna, samoin kuin moni hänen sotapäälliköistään, otti
tämän tiedon ilolla vastaan, niin Alençonin herttua ilmoitti, että
hän ei millään ehdolla voinut toimia yhdessä Richemontin kreivin
kanssa, sillä hän oli saanut sellaisen kiellon itse kuninkaalta. Ja
hän sanoi, että jos tämä mies otettaisiin armeijaan, täytyisi hänen
jättää toimensa ja erota sotajoukosta. Nyt oli tarkka harkitseminen
ja valtioviisaus tarpeen ja Johannan ymmärrystä pitää tässäkin
ihmetellä, sillä hän menetteli kuin vanha, kokenut valtiomies. Hän
käytti kaiken kaunopuheisuutensa ja ymmärryksensä vakuuttaakseen
Alençonin herttuaa, että isänmaan onni tällä hetkellä oli katsottava
kuninkaankin käskyä tärkeämmäksi ja että hänen sentähden piti hyvällä
mielellä ottaa vastaan Richemontin kreivin avuntarjous, joka tällä
hetkellä oli heille niin tärkeä ja tarpeellinen.

Varhain aamulla 17 päivänä kesäkuuta ilmoittivat meidän vakoilijamme,
että Talbot ja Falstaff lisäjoukkoineen olivat tulossa. Heti lyötiin
rumpua ja me läksimme heitä vastaan, mutta Richemont miehineen
jäi vartioimaan Beaugencyn linnaa. Ennen pitkää saimmekin nähdä
vihollisten etujoukot. Falstaff oli koettanut estää Talbotia
avoimella kentällä kohtaamasta ranskalaisia ja neuvoa häntä Loire
virran varsilla olevissa linnoituksissa odottamaan Parisista
lisäväkeä, jonka avulla sitten olisi ollut helpompi voittaa
ranskalaiset, jotka pienemmissä kahakoissa olisivat heikontaneet
voimiansa. Tämä oli varmaankin viisas neuvo, sillä Falstaff oli vanha
kokenut sotapäällikkö. Mutta tuo tulinen Talbot ei tahtonut kuulla
puhuttavan viivytyksestä. Hän oli raivostunut siitä tappiosta, jonka
hän Orleansissa oli kärsinyt ja vannoi Jumalan ja pyhän Yrjön kautta
kostavansa neitsyelle sen häpeän, vaikkapa hänen yksin olisi täytynyt
käydä vihollista vastaan. Falstaff, vaikka vastenmielisesti, myöntyi
hänen tahtoonsa, mutta sanoi, että tällä tavoin pantiin alttiiksi
kaikki englantilaisten edelliset voitot, joita he monen vuoden
kuluessa kovissa otteluissa olivat saaneet.

Vihollinen oli varustanut itselleen vahvan aseman ja sotajoukot
seisoivat valmiina taisteluun, joutsimiehet eturivissä. Ilta oli
jo myöhä, vaan he lähettivät sota-airueen Johannan luo vaatien
taistelua. Tämä laittoi sanan takaisin, että hän vasta aamulla, heti
päivän koitossa Jumalan ja pyhän Maarian nimessä oli valmis sotimaan.

Yö oli pimeä ja sateinen. Puolen yön aikana ilmoittivat vakoojat,
että englantilaisten leirissä oli oltu hyvin levottomia ja liikkuvia
ja että olivat nähneet joukkoja, jotka kulkivat Meungiin päin.
Ja pian tuli toisia sanansaattajia, jotka todistivat, että koko
englantilaisten armeija oli peräytymismatkalla. Talbot oli tullut
järkiinsä ja oli nähnyt hyväksi seurata Falstaffen neuvoa.

Johanna piti heti sotaneuvottelun ja silloin päätettiin, että
d'Alençon joukkoineen seuraisi englantilaisia Meungiin, jossa he
aivan varmasti aikoivat ottaa sillan haltuunsa ja sitten päästä
menemään joen toiselle puolelle. Johannan piti lähteä toisen osaston
kanssa Beaugencyyn, joka nyt oli helppo valloittaa, kun Talbotkin oli
lähtenyt linnoituksesta. Sitten piti molempain joukkojen yhtyä ja
taistella vaikka avoimella kentällä vihollisen kanssa ja siten estää
heiltä peräytymisen Parisiin.

Niin kävikin. Johanna läksi ainoastaan pienen ratsujoukon kanssa
Beaugencyyn, jossa oli vain viisisataa miestä linnoitusta
vartioimassa ja näiden päällikkö arveli -- turhaksi ruveta panemaan
heidän henkeään alttiiksi voimakkaampaa vihollista vastaan,
jonkatähden hän antautui, kun oli Johannalta saanut luvan lähteä
vapaasti hevosineen ja aseineen linnoituksesta, vaikka heidän
kumminkin piti luvata, etteivät kymmeneen päivään sotisi ranskalaisia
vastaan.

Jo ennen päivän koittoa olimme saavuttaneet pääarmeijan ja olimme
tuoneet mukanamme Richemontin sekä suurimman osan hänen armeijastaan,
koska emme pitäneet tarpeellisena jättää Beaugencyyn muuta kuin
pienemmän joukon. Matkalla kuulimme kanuunain pauketta ja huomasimme,
että Talbot jo oli alkanut hyökkäyksensä siltaa vastaan, mutta
tuo kumina taukosi pian ja me saimme kuulla, että Beaugencyn
päällikkö oli salaa lähettänyt sanan Talbotille ja ilmoittanut
antautumisestaan. Tämän sanoman saatuaan oli tuo englantilainen
ylipäällikkö nähnyt parhaaksi jättää sikseen sillan takaisin
valloittamisen ja alkanut peräytyä Parisia kohti. Päivän koittaessa
oli koko englantilaisten armeija kadonnut näkyvistä ja kaikki
varustukset, jotka jo kauvan sillä tienoolla olivat olleet heidän
käsissään, joutuivat jälleen meikäläisten haltuun.



Yhdeskolmatta luku.


Nyt piti lähteä vihollista takaa ajamaan, mutta se ei ollut niin
helppoa, sillä seutu oli tietöntä ja metsäistä ja täynnä tiheätä
viidakkoa, jossa koko armeija saattoi pitemmänkin aikaa piiloutua.
Meidän täytyi siis olla hyvin varovaisia, jotta emme aivan
odottamatta olisi joutuneet vihollisten käsiin.

Johanna lähetti sentähden luotettavia ratsujoukkoja La Hiren ja
Saintraillesin johdolla tutkimaan seutua. Toiset päälliköt kävivät
levottomiksi ja alakuloisiksi ja vaativat, että kääntyisimme
takaisin, koska heidän mielestään jo olivat saaneet kyllin voittoja,
eivätkä tahtoneet panna sotajoukkoja alttiiksi suurille vaaroille.
Mutta Johannan kärsivällisyys alkoi loppua ja hän huusi:

"Jumalan nimessä, mitä te tahdotte? Meidän tulee voittaa nuo
englantilaiset ja etsiä ne vaikka olisivat nousseet pilviin. Ja kun
me ne kerran lyömme, niin eivät tuhanteen vuoteen ahdista meitä!"

Nyt olimme lähellä Patayn kaupunkia, vaikka emme oikeastaan itsekään
tietäneet, missä kuljimme, sillä seutu oli synkkää salomaata
ja täynnä tiheikköjä. Emme vieläkään olleet kuulleet, emmekä
nähneet mitään vihollisista. Äkkiä huomasivat meidän etujoukkomme
saksanhirviparven, joka nopeasti kuin tuuli kiiti näkyvistämme
kaupunkiin päin. Sitten kuului kiväärin laukauksia ja huutoja samalta
taholta. Englantilaiset eivät voineet olla ajamatta ja pyytämättä
noita mieluisia otuksia, varsinkin, kun olivat kauvan saaneet olla
ilman tällaista herkkua. Mutta he eivät aavistaneet, että tämä oli
heille vaarallista leikkiä, koska vihollinen näin lähellä väijyi
heitä.

La Hire pysähtyi heti ja laittoi Johannalle sanan vihollisen
olinpaikasta. Johanna tuli kovin iloiseksi. Alençonin herttua sanoi
hänelle:

"Hyvä, me olemme heidän kintereillään, ryhdymmekö taisteluun?"

"Onko teillä hyvät kannukset, herttua?"

"Kuinka, tahdotteko meitä pakenemaan?"

"En suinkaan, Jumala nähköön! -- Hän on antanut heidät meidän
käsiimme. -- He eivät sodi, mutta lähtevät pakoon, ja me tarvitsemme
hyvät kannukset, pysyäksemme heidän kintereillään. Siis eteenpäin!"

Kun olimme saavuttaneet La Hiren, olivat englantilaisetkin keksineet
läsnäolomme.

Talbot oli jakanut miehensä kolmeen osastoon, ensin etujoukko, sitten
tykkiväki ja vihdoin jonkun matkan päässä pääarmeija Falstaffen
johdolla. He olivat nyt tulleet tiheiköstä jotenkin avonaiselle
kentälle. Talbot järjesti tykistönsä, etujoukkonsa ja viisisataa
joutsimiestä pitkin erästä vallitusta, jonka ohi ranskalaisten
oli pakko kulkea ja toivoivat voivansa pitää tämän aseman, kunnes
pääjoukot ennättäisivät paikalle. John Falstaff kiirehti joukkojansa
pikamarssiin, mutta Johanna huomasi heidän tarkotuksensa ja komensi
La Hireä vihollista vastaan -- ja tämä tapansa mukaan riensikin kuin
rajuilma eteenpäin.

Herttua ja Dunois tahtoivat seurata häntä, mutta Johanna sanoi:

"Ei vielä -- odottakaa."

He odottivat kärsimättöminä satuloissaan. Mutta Johanna ei
liikahtanut paikaltaan -- katsoi vain suoraan eteensä ikäänkuin
punniten ja laskien joka minuutin ja sekunnin. -- Ja koko hänen suuri
sielunsa kuvastui hänen silmissään, hänen päänsä ja jalon vartalonsa
asennossa. Hän oli niin levollinen ja luja, oman itsensä valtijas --
ja kaiken toiminnan hallitsija.

Mutta tuolla etäämpänä hyökkäsi La Hire rajusti Falstaffen joukkoja
vastaan, hän ahdisti heitä takaapäin ja hänen edessänsä kaatui
vihollisia kuin heinää.

"Lempo vieköön, kas nyt he pakenevat!" huudahti joku ihmeissään.

Ja todellakin, Falstaffen urhoolliset joukot läksivät liikkeelle, he
kääntyivät Talbotin etujoukkoja kohti ja nämä taas luulivat, että
Johanna ajoi heitä takaa, jolloin heidät valtasi suuri kauhu ja he
kiiruhtivat pakosalle Talbotin heitä ajaessa.

Nyt oli aika. Johanna kohotti miekkansa ja huusi: "Seuratkaa minua!"
painoi päänsä hevosen kaulaa kohti ja kiiti kuin tuuli eteenpäin.

Me seurasimme häntä ajaen takaa vihollisia. Kolme pitkää tuntia kesti
tätä ajoa, jolloin me ampumalla, lyömällä ja pistämällä kaasimme
maahan vihollisiamme. Paljon saimme myös vankeja, niiden joukossa
itse tuon raivostuneen Talbotinkin, joka nyt oli aivan masentunut
tappiostaan ja häviöstään. Vihdoin annettiin lakkautusmerkki. Patayn
taistelu oli päättynyt. Johanna d'Arc astui satulasta ja seisoi
silmäillen pitkin tuota kauheata sotakenttää ja vaipui ajatuksiinsa.

Sitten hän sanoi:

"Jumala olkoon kiitetty! Hän on tänäpäivänä kovasti lyönyt
vihollisiamme." Hetken perästä hän kohotti katseensa ja silmäillen
kauvas eteensä hän lausui kuin ajatuksissaan: "Ei tuhanteen vuoteen
-- ei tuhanteen vuoteen Englannin sotavoima Ranskassa ota takaisin
tätä tappiota." Hän seisoi jälleen hetken äänetönnä, sitten hän
kääntyi kokoontuneiden kenraalien puoleen, riemun loiste kasvoilla ja
jalo kirkkaus silmissä hän lausui:

"Oi ystävät, ystävät, tiedättekö? -- ymmärrättekö? Ranska on kohta
vapaa!"

"Eikä olisi koskaan vapautunut ilman Johanna d'Arcia!" sanoi La Hire
kumartaen syvään häntä, toiset seurasivat ja tekivät samoin. Sitten
sotamiehet osasto osastolta kulkivat hänen ohitsensa ja huusivat:
"Eläköön, kauvan eläköön Orleansin neitsyt!" Ja Johanna seisoi miekka
kädessä hymyillen heidän tervehdykseensä.

Mutta samana päivänä iltapuolella Johanna vielä liikkui sotakentällä
kuolleiden ja haavoitettujen joukossa. Meidän miehemme olivat
pahasti haavoittaneet erästä englantilaista vankia, joka oli niin
köyhä, ettei voinut maksaa lunnaita. Johanna oli etäältä nähnyt
tämän ilkityön ja oli rientänyt paikalle, haettanut papin kuolevalle
soturille ja pidellen nyt vihollisen päätä helmassaan, koetti
helpottaa hänen viimeisiä hetkiään lausuen hänelle lohduttavia
sanoja aivan kuin olisi ollut hänen sisarensa, ja kyyneleet vierivät
pitkin poskia.

Niin tosiaankin, vaikka Johannan tehtävä oli sotainen ja vaikka
näillä retkillä vuodatettiin paljon verta, saattaa häntä verrata
rauhan enkeliin, sillä hän tahtoi kaikesta huolimatta lopulta tuottaa
vain rauhaa ja rakkautta kansallensa. Tarkottivathan oikeastaan
kaikki hänen sotaiset työnsä tuon onnettoman ja tuhoa tuottavan sodan
lopettamista, sodan, joka sata vuotta oli kestänyt ja hävittänyt
Ranskan kauniit kylät autioiksi ja jonka kuluessa satoja tuhansia
ranskalaisia oli kaatunut sotatantereelle. Ja olivathan sen ohessa
lukemattomat viattomat naiset ja lapset saaneet kärsiä julmaa
väkivaltaa, rääkkäystä, kaikellaista hätää ja ahdistusta; monta oli
murhattu, moni oli kuollut nälkään, viluun ja puutteeseen. Tätä sotaa
saattaa verrata julmaan jättiläiseen, joka sata vuotta oli verta
himoten käynyt ympäri, etsien kenen se sai niellä. Mutta vihdoin tuli
tuo seitsentoista vuotias impi ja lennätti sen kiven, joka vihdoinkin
antoi tuolle jättiläiselle kuoliniskun, niinkuin David ennen voitti
Goliathin. Patayn taistelu mursi Englannin vallan ja antoi Ranskan
kansalle vapauden, jonkatähden tuo päivä, kahdeksastoista päivä
kesäkuuta aina on pidettävä pyhänä ja sitä on muistettava maailman
loppuun asti.



Kahdeskolmatta luku.


On kerrottu, että sanoma siitä suuresta voitosta, jonka Herra
Patayn luona soi Ranskalle, levisi kahdessakymmenessä tunnissa
ympäri koko maan. Tätä kuitenkaan ei kukaan voi todeksi sanoa,
mutta tosi vain on, että se, joka kuuli nämä uutiset, heti kiirehti
ilmoittamaan niitä naapurilleen, joka taas vei sanan toiseen taloon
tai kylään ja niin kulki tieto edelleen miehestä mieheen, kunnes
kaikki maan etäisimmässä sopukassakin sen tiesivät. Ja joka paikassa
iloittiin uutisista aivan niinkuin valosta iloitaan, kun se auringon
pimennyksen jälkeen taas ilmaantuu täydessä loistossaan. Sillä olihan
Ranska kauvan huokaillut toivottomana ja ahdistettuna sellaisessa
pimennyksessä, mutta tuo kaikki oli nyt äkkiä poistunut päivän
kirkkaan valon ja auringon säteiden esiintyessä.

Huhu saapui Yeuvilleen pikemmin kuin nuo pakenevat englantilaiset.
Kaupunkilaiset nousivat yhtenä miehenä vastustamaan heitä, jotka niin
pitkän aikaa olivat olleet heidän herroinaan ja sulkivat porttinsa
aivan heidän nenänsä edessä. Sanoma lensi kuin kulovalkea Mont
Pipeauhon, Saint-Simoniin ja moneen muuhun linnoitettuun kaupunkiin,
joita englantilaiset olivat pitäneet huostassaan -- ja joka paikasta
läksi sotaväki suin päin pakosalle peljästyneenä niistä huhuista,
joita heille kerrottiin.

Johanna oli pitänyt lupauksensa, näinä muutamina päivinä oli hän
karkottanut englantilaiset Loiren rannoilta, murtanut heidän voimansa
ja avannut tien Rheimsiin, sillä vaikka vielä monta linnoitettua
paikkaa oli vihollisten hallussa, niin voitiin pitää varmana, että
ne ilman miekanlyöntiä antautuisivat Ranskan armeijan paikalle
saapuessa. Nyt oli siis sopiva aika kuninkaan lähteä Rheimsiin
kruunattavaksi, koska se oli viisainta ja enin vahvisti hänen
valtaansa. Ei olisi luullut, että kukaan enää olisi voinut vastustaa
tätä Johannan vaatimusta ja harrasta toivoa.

Mutta vieläkin estelivät La Tremouille ja arkkipiispa, sillä he kovin
pelkäsivät oman valtansa menettämistä kuninkaan kruunauksen jälkeen.
Ja kuningas itse kuunteli vielä näitä neuvonantajiaan, sillä vaikka
hän tosin iloitsi saaduista voitoista, tahtoi hän itse ennen kaikkea
pysyä rauhassa suosikkeineen ja huvituksineen. Tahdottiinhan tosin
lähteä Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen, mutta arveltiin, että piti
vieläkin odottaa sopivampaa aikaa, jolloin kaikki tärkeimmät asiat
oli toimitettu.

Johanna sai kuitenkin kuninkaan jälleen sopimaan Richemontin kreivin
kanssa ja kuuntelemaan hänen sanojaan, jotka osoittivat suurta
sotataitoa ja valtioviisautta, jota juuri nyt Ranskassa tarvittiin.
Kuningas rupesi seuraamaan tämän luotettavan ja hallitsijalleen
uskollisen päällikön neuvoja ja tämän miehen vaikutuksen alaisena hän
sittemmin kehittyi maansa kuninkaaksi.

Näin täytyi vähitellen kuninkaan vääräin neuvonantajain myöntyä
myöskin kruunausvaatimukseen, joka koko Ranskan kansan silmissä
oli aivan välttämätön, sillä ilman tätä toimitusta ei hän sen
silmissä ollut täysivaltainen kuningas. Kaikellaiset valmistukset
kuninkaan lähtöön toimitettiin kiireellisesti. Kesäkuun 29 päivänä me
läksimme Gienestä, jossa sotajoukot olivat leiriytyneet ja kuningas
seurueineen oli siihen liittynyt. Moni maan ylhäisimpiä ritareita
ja sotapäälliköitä seurasi kuningasta, kolme tai neljä kuninkaan
läheistä sukulaista, arkkipiispa, suuramiraali y.m.

Kolme päivää me levähdimme Auxerren edustalla, joka kaupunki
ennen oli kuulunut burgundilaiseen puolueeseen, vaan nyt näytti
olevan ystävällinen kuningasta kohtaan, sillä kaupungin porvarit
hankkivat sotaväelle ruokavaroja ja lähetystö kävi hänen luonaan
kunniatervehdyksellä. Samoin avasi Saint Florentin porttinsa
kuninkaalle.

Heinäkuun 4 päivänä olimme lähellä Troyesin kaupunkia. -- Tämän nimen
me pojat hyvin muistimme, sillä eihän ollut kulunut kuin seitsemän
vuotta siitä, kun kotikylässämme, Domrémyssä "Auringonruusu" mustine
lippuineen juoksi luoksemme ja kertoi meille häpeällisen uutisen
Troyesin sopimuksesta -- jossa Ranska lahjoitettiin Englannille,
ja meidän kuninkaan tytär naitettiin Agincourtin Teurastajalle.
Nämä muistot meitä kovin kiihottivat ja me toivoimme, ettei
kaupunkilaisten kanssa ruvettaisi mihinkään keskusteluihin,
sillä tahdoimme heti hyökätä kaupunkiin ja polttaa sen. Se oli
huolellisesti varustettu ja siinä oli sekä englantilaista että
burgundilaista sotaväkeä ja vielä lisäväkeä odotettiin Parisista.

Johanna kehotti sotaväen päällikköä antautumaan, mutta tämä nähtyään,
ettei ranskalaisilla ollut tykkiväkeä antoi pilkallisen vastauksen.
Viisi päivää kesti neuvottelua. Kuningas aikoi jo heittää kaikki
sikseen ja kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi taistelua. Mutta La
Hire otti sananvallan kuninkaan neuvonantajilta ja lausui:

"Koska Orleansin neitsyt ensiksi ja innokkaimmin on vaatinut
Rheimsiin lähtöä, niin minun mielestäni tässä tulee etupäässä
kuunnella hänen mielipidettään, eikä kenenkään muiden neuvoja."

Tämä oli kaikkein mielestä suoraan sanottu. Ja kuningas kutsutti
Johannan puheilleen ja kysyi, kuinka kauvan hän luuli kaupungin
valloituksen kestävän.

"Kolmen päivän kuluttua kaupunki on meidän."

Silloin lausui kansleri:

"Jos voisimme siihen luottaa, niin odottaisimme vaikka kuusi päivää."

"Jumalan nimessä! -- kuutta päivää meidän ei tarvitse odottaa, vaan
jo huomenna käymme kaupunkiin."

Sitten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti leiriin, huutaen:

"Aseisiin, ystävät -- aseisiin! Kiiruhtakaamme kaupunkia
valloittamaan!"

Sinä yönä hän itse teki työtä kuin halvin sotamies. Hän määräsi, että
vallihauta oli täytettävä risuilla, lankuilla, laudoilla ja mitä vain
käsiin saatiin ja siten kyhättävä silta sotaväelle.

Päivän koitteessa Johanna asettui hyökkäävien joukkojensa etunenään
ja sotatorvet käskivät rynnäkköön. Mutta samassa hetkessä nostettiin
valkea lippu vallille ja Troyesin kaupunki antautui, ennenkun
laukaustakaan kuului.

Päivällä ratsasti kuningas Johannan rinnalla ja Paladin kantaen
lippua sotajoukkojen etunenässä juhlallisesti kaupunkiin. Ja joukot
olivat sangen suuret, sillä joka päivä niihin oli tullut lisäväkeä.
Englantilainen sotaväki oli saanut luvan vapaasti lähteä kaupungista
ja ottaa mukaansa kaikki tavaransa.

Troyesista kuljimme Châlonsiin, joka kaupunki ilman vastustusta
avasi porttinsa kuninkaalle, jonka matkaa todella saattoi verrata
juhlakulkueeseen. Kaikki tärkeimmät kaupungit sillä välillä, jota
olimme kulkeneet, olivat nyt kuninkaan käsissä, eikä mikään enää
estänyt hänen pääsöänsä Rheimsiin, jossa tuo pyhä kruunaustoimitus
oli tapahtuva.



Kolmaskolmatta luku.


Heinäkuun 16 päivänä näimme vihdoinkin nuo kauvan kaivatut Rheimsin
tuomiokirkon tornit, jotka jo kaukaa kuvastuivat taivaan rannalla.
Tätä näkyä koko sotajoukko tervehti korvia huumaavilla ilohuudoilla,
mutta Johanna valkeassa sotapuvussaan istui ääneti ratsunsa selässä,
kyynelsilmin katsellen eteensä, kasvot ikäänkuin kirkastuneet ja
niistä loisti sanomaton yliluonnollinen ilo, ikäänkuin olisi hän
ollut kirkastunut henki, eikä enää ihminen. Hänen suuri tehtävänsä
oli päättynyt ja hän oli saanut voiton. Huomenna hän saattoi sanoa:
"Nyt sinä, Herra, lasket palvelijasi rauhaan menemään."

Me leiriydyimme kaupungin ulkopuolelle, ja nyt alkoivat kiireelliset
valmistukset juhlallista kaupunkiin kulkua varten. Arkkipiispa ja
suuri lähetystö läksivät ensin; ja heidän jälkeensä tuli joukko
joukon perästä, ryhmä ryhmältä kaupunkilaisia, maakansaa, liput
liehuivat ja soitto kaikui yli koko tienoon, iloa ja riemua oli
ilmassa, toivo täytti jokaisen mielen. Kaiken yötä puuhattiin
Rheimsissä, koristettiin kaupunkia, rakennettiin kunniaportteja, ja
vanha tuomiokirkko kaunistettiin sekä sisältä että ulkoa erinomaisen
juhlalliseksi.

Aamulla varhain me läksimme kaupunkiin: kruunaus oli alkava klo 9
samana päivänä. Aamu oli erittäin kaunis, kirkas auringon loiste
valaisi kaikki, mutta ilma oli raitis ja viileä. Sotajoukot kulkivat
juhlamarssissa ja olivat kauniit katsella, kun he vapaasti astuivat
tuolle rauhalliselle kruunauspaikalle.

Johanna istui mustalla ratsullaan kaikkein sotapäällikköjen
keskellä, ja tuntui kuin olisi hän viimeisen kerran ratsastanut
joukkojensa kanssa, sillä hän oli sanonut, ettei enää tahtoisi
jatkaa sotilaana olemista. Sotamiehet tiesivät tämän ja näytti kuin
joku surumielinen tunnelma olisi vallannut heidät kaiken ilonkin
keskellä. Kun he kulkivat tuomiokirkon ohi, kohottivat he oikean
kätensä tervehdykseksi, mutta käänsivät samalla katseensa Johannaa
kohti ikäänkuin sanoakseen: "Jumala sinua siunatkoon, jää hyvästi!"
Johanna näytti liikutetulta ja pyyhkäisi tuon tuostakin silmiään
nenäliinallaan.

Me ratsastimme nyt kuninkaan asunnolle, arkkipiispan kesäpalatsiin;
pian oli hän saatettu ja me palasimme jälleen sotaväen luo. Nyt
virtasi joka taholta maalaiskansaa kaupunkiin ja kokoontui mustanaan
molemmille puolille tietä, sillä jokainen tahtoi, niinkuin usein
ennenkin, nähdä Johannaa. Nuoret tytöt ja vaimot olivat juhlan
kunniaksi pukeutuneet valkeisiin vaatteisiin, punainen vyö vyöllä. He
ojensivat kyynelsilmin valkeita liljoja ja kukkavihkoja Johannalle,
kukkia he levittivät hänen tielleenkin ja kaikki miehet paljastivat
päänsä hänelle.

Kaupunki oli nyt juhlallisessa asussa, kansaa kulki mustanaan
juhlapuvuissa, akkunatkin olivat täynnä uteliaita katselijoita,
joista moni oli kaukaakin kiiruhtanut tähän suureen juhlaan. Kaikki
talot olivat kaunistetut, jokainen perheen emäntä oli etsinyt
kirstuistaan kauneimmat, punaiset ja kullalla kirjaillut vaippansa,
tapettinsa ja liinansa, joilla oli kaunistanut akkunansa, seinänsä ja
ulkoparvekkeensa, eikä kukaan tahtonut näyttää toistaan huonommalta.

Varhain aamulla oli komea juhlakulkue lähtenyt arkkipiispan
palatsista noutamaan St. Remin kirkosta pyhää öljyastiaa, joka tarun
mukaan oli kuningas Clovisin kruunauksessa lähetetty suorastaan
taivaasta, josta eräs valkea kyyhkynen sen oli nokassaan tuonut
merkiksi siitä, että kuningas oli tullut kristityksi. Sen jälkeen
oli sitä käytetty kaikissa kuninkaan kruunauksissa Ranskassa.
Tästä olin jo lapsena kuullut puhuttavan, tarun oli tuo hurskas
isä Fronte Domrémystä kertonut, jonkatähden hyvin hartaana ja pyhä
pelko mielessä nyt valmistauduin katselemaan tuota pyhää, taivaasta
tullutta esinettä, jota itse Herra Jumala ja pyhimykset olivat
käsissään pidelleet.

Kulkueeseen kuului itse arkkipiispa täydessä virkapuvussaan, kädessä
paimensauva, päässä piispan hiippa, häntä seurasi muita ylhäisiä
hengen miehiä ja saattojoukkona ratsain viisi kuninkaan valitsemaa
aatelismiestä täydessä asussa kantaen vaakunakilvillä koristettuja
lippujaan. Nämä jalot herrat olivat tehneet valan ja siinä luvanneet
tuoda tämän pyhän öljyastian takaisin talletuspaikkaansa.

Kun kulkue oli saapunut pyhän Remin kirkolle, pysähdyttiin portille,
joka oli avattu selki selälleen, ja kirkosta kuului urkujen
soittoa ja juhlallisen virren veisuuta, ja sitten nähtiin pitkä
jono tulen valoja pimeästä kirkosta lähestyvän heitä. Nyt tuli
apotti seurueineen kantaen pyhää öljyastiaa ja ojensi sen hyvin
juhlallisesti arkkipiispalle, joka saattojoukkoineen jälleen kääntyi
tuomiokirkolle ja heidän kummallakin puolellaan kumartui väkijoukko
maahan hartaasti rukoillen.

Seurue kulki tuomiokirkon vasemmasta juhlaportista sisään ja kun he
astuivat kirkonovesta, kaikui urkulehteriltä ihana ylistysvirsi,
jonka säveleet täyttivät kirkon mahtavat holvit. Kansaa oli
tuhatlukuisena kokoontunut kirkkoon, mutta pääkäytävä vain oli
jätetty tyhjäksi. Tätä käytävää myöten kulki nyt arkkipiispa, sekä
kaikki tuomiokirkon papit ja palvelijat ja heitä seurasi ratsastaen
nuo viisi loistokkaasti puettua aatelismiestä lippuineen. -- Se oli
komeaa nähdä eikä sitä aivan helposti unohda.

He ratsastivat hiljaa askel askeleelta aina kuoriin asti, ainakin
neljäsataa askelta sisäänkäytävästä niinkuin sanottiin. Tässä
arkkipiispa seisahtui ja kääntyi juhlallisesti siunaten heitä,
jolloin he kumartuivat niin syvään, että kypäritöyhdöt melkein
koskettivat hevosten harjoja, jonka jälkeen he niin taitavasti
ohjasivat ratsujaan, että nämä takaperin käyden kulkivat jälleen
pitkin käytävää ovelle asti, jonka jälkeen he uljaasti, hevoset
takajaloilleen nousten kääntyivät ja karauttivat pois, joka kaikki
oli sangen hauskaa ja komeaa katsella.

Nyt oli kaikki hiljaista, niin että saattoi kuulla kärpäsen
surisevan ja tuntui kuin olisi jotakin odotettu. Ennen pitkää kuului
voimakkaita rummunlyöntejä ja holvikäytävässä, läntisellä ovella
nähtiin Johanna ja kuningas. Hitaasti ja arvokkaasti he lähestyivät
kuoria kansan ilohuutojen kaikuessa ja urkujen ja kuorilaulujen
säveleet täyttivät ukkosen pauhuna korkeat holvit. Kuninkaan ja
Johannan jälessä kulki Paladin, kantaen pyhää ja kuuluisaa lippua,
joka oli johtanut meitä niin moneen taisteluun ja voittoon. Hän oli
uljas mies ja hyvin juhlallisen ja tyytyväisen näköinen, sillä hän
tiesi herättävänsä huomiota loistavassa puvussaan.

Hänen jälessään kulkivat kukin arvonsa jälkeen, ensin prinssit,
sitten ylimykset, Laonin, Châlonsin ja Orléansin piispat,
hoviherroja, aatelismiehiä ja ritareja loppumattomiin, kaikki
loistavissa, komeissa puvuissa. Heidän joukossaan ennen muita
huomattiin ne sotapäälliköt, jotka olivat seuranneet Johannaa
hänen voittoretkellään ja heidät nähdessään kaikuivat riemuhuudot
vieläkin voimakkaampana, kansa nimitti heitä sankareikseen, La Hireä,
Orleansin Bastardia he mainitsivat nimeltä ja toivottivat heille
pitkää ikää ja menestystä.

Kun juhlakulkue oli kokoontunut kuoriin ja kaikki asettuneet
paikoilleen, alkoivat nuo juhlalliset kruunausmenot sen kirkkokaavan
mukaan, jota vanhastaan oli käytetty semmoisissa tilaisuuksissa
ja kestivät monta tuntia. Johanna seisoi kaiken aikaa kuninkaan
rinnalla lippu kädessä. Vihdoin tuli se hetki, jolloin kuningas valan
tehtyään voideltiin pyhällä öljyllä, jonka jälkeen eräs valtakunnan
ylimyksistä polvistuen ojensi hänelle samettipatjalla olevaa kruunua.
Kuningas näytti kaikkein ihmeeksi hetken epäilevän, sillä vaikka hän
jo oli ojentanut kätensä, ei hän heti siihen tarttunut. Jumala vain
yksin tietää, mitä hän ajatteli, mutta varmaa vain on, että hänen
katseensa sillä hetkellä kohtasi Johannan katsetta, joka nyt loisti
ilosta ja kiitollisuudesta, ja silloin hänkin oli kuin muuttunut ja
tarttui hymyillen kruunuun ja kohotti sen rohkeasti, kuninkaallisen
arvokkaasti päähänsä.

Nyt puhkesi ääretön, korvia huumaava ilo valloilleen, kansa
riemuitsi, rummut pärisivät, urut soivat, kirkonkellot kumisivat ja
kanuunat paukkuivat. Kaikki Johannan unelmat ja toiveet olivat nyt
toteutuneet, Ranskalla oli nyt kruunattu kuningas ja vihollisen valta
oli murrettu. Hän oli kuin henkiolento, yliluonnollinen riemu loisti
hänen silmistään, kun hän polvistui kuninkaan eteen ja kyynelsilmin,
vapisevin huulin lausui:

"Nyt, armollinen kuningas, on Jumalan tahto tapahtunut, joka
armossaan käski minua johdattamaan teidät Rheimsiin, jotta siellä
saisitte vastaanottaa esi-isäinne kruunun, joka oikeastaan kuuluukin
teille eikä kellekään muille. Olen täyttänyt sen toimen, johon minut
oli valittu ja rukoilen nyt nöyrästi, että saisin palata takaisin
kotipuoleeni, äitini luokse, joka on köyhä ja vanha ja tarvitsee
minua!"

Kuningas nosti hänet ylös, ylisti jalosti hänen urhoollisuuttaan ja
hänen suuria tekojaan, vahvisti juhlallisin sanoin hänen korotuksensa
kreivilliseen arvoon ja oikeuksiin. Sitten hän lisäsi:

"Te olette pelastanut valtakunnan ja kruunun suurimmasta hädästä.
Puhukaa suoraan -- pyytäkää mitä tahdotte ja se suodaan teille,
vaikka se koituisi koko valtakuntaan."

Tämä oli kaikkein mielestä jalomielistä, kuninkaallista puhetta.
Johanna polvistui jälleen ja sanoi:

"Jalo herra kuningas, minä pyydän, että Te armollisesti säätäisitte
minun köyhän, sodan tähden kovin kärsineen kotikyläni asukkaat
vapaiksi kaikista veronmaksuista."

"Olkoon sanainne mukaan. Mitä vielä?"

"Ei mitään muuta."

"Eikö todellakaan muuta."

"Ei minulla ole muita toiveita."

"Mutta ettekö todellakaan toivoisi vielä jotakin. -- Sanokaa
vapaasti, elkää peljätkö."

"En, armollinen kuningas, minä en toivo enää mitään muuta."

Kuningas oli hetken vaiti, ikäänkuin mielessään punniten tätä
harvinaista vaatimattomuutta ja itsekkäisyydestä vapaata mieltä.
Sitten hän kohotti päätänsä ja sanoi:

"Hän on voittanut kuningaskunnan ja kruunannut sen kuninkaan; ja
hän ei pyydä eikä tahdo vastaanottaa muuta kuin tuon vähäpätöisen
palkinnon -- eikä sekään tuota etua hänelle itselleen, vaan muille.
Mutta vaikka hänelle ei saatakaan millään lahjoilla palkita sitä
hyvää, mitä hän on koko kansallemme toimittanut, niin olkoon edes
hänen pyyntönsä täytetty. Nyt, tästä hetkestä, olkoon Johanna
d'Arcin, Ranskan pelastajan, Orleansin neitsyen syntymäseutu ja
kylä ainiaaksi vapaana kaikista veronmaksuista, ulosotoista ja
taksoituksista."

Näin toteutuivat Johannan sanat, kun hän vielä lapsena kodissa
ollessaan meille lapsille sanoi pyytävänsä kotikyläänsä veroista
vapaaksi, jos se armo hänelle suotaisiin. Ja nyt ajattelin, että
kaikesta maailman kunniasta ja loistosta huolimatta, hän yhä oli tuo
sama, vaatimaton, jalo olento kuin silloinkin.

Kuninkaiden sanat ja lupaukset eivät useinkaan pidä paikkaansa,
mutta kaikille uskollisille ranskalaisille on aina mieluista
muistaa, että tämä kuninkaan lupaus, jonka hän nyt kiitollisuudesta
Johannaa kohtaan antoi, on pysynyt voimassa näihin päiviin asti.
Kolme seitsemättäkymmentä vuotta on siitä ajasta kulunut, kolme
seitsemättäkymmentä kertaa ovat veronkantajat käyneet naapurikylissä,
mutta Domrémy on aina ollut niistä herroista vapaana. Kolme
seitsemättäkymmentä verolistaa on siitä ajasta täytetty, jotka listat
kaikki ovat talletetut kuninkaan arkistossa. Näissä listoissa on joka
sivulla päällekirjoituksena jonkun kaupungin, pitäjän tai kylän nimi,
jonka jälkeen on tarkka luettelo veronmaksajien nimistä, säädyistä ja
verosummasta sen järjestyksen mukaan kuin vanhastaan on ollut tapana.
Mutta sillä sivulla, jonka päällekirjoituksena on "Domrémy", on tyhjä
paikka, siihen on vain kirjoitettu muutama sana, näin:

             Domrémy
    Rien -- á cause de La Pucelle.

"Ei mitään, neitsyen tähden." Tätä lyhyttä ja yksinkertaista lausetta
ei varmaankaan kukaan oikea ranskalainen voi lukea liikutuksetta
ja vuodattamatta kyyneleitä kiitollisena muistaessaan jalointa
kansalaistaan, josta historian aikakirjat tietävät kertoa. [Lupaus
pidettiin rikkomatta ja Domrémyn kylä sai nauttia yllämainittuja
etuja kolmesataa neljäkymmentä vuotta. Vasta vallankumouksen aikana
ne unhoitettiin eikä niitä sitten enää ole uudistettu, vaikka kyllä
paljon muuta, jota hän ei pyytänyt, on tehty Johannan muiston
säilyttämiseksi. -- Kääntäjä, Mark Twain.]



Neljäskolmatta luku.


Kello kahden aikana iltapäivällä olivat kruunausjuhlallisuudet
lopussa ja loistava juhlakulkue läksi kirkosta äärettömän riemun
raikuessa. Kuningas ja Johanna kävivät nytkin etupäässä ja joka
paikassa kaduilla kumartui kansa maahan heidän molemmilla puolillaan,
siten kunnioittaen laillista hallitsijaansa ja Ranskan vapauttajaa.
Mutta kun tulimme lähelle arkkipiispan palatsia, _Zebra_ nimisen
majatalon kohdalle, huomasimme ihmeeksemme kaksi talonpoikaispukuun
vaatetettua miestä, jotka seisoivat suorina ja hämmästyneinä
tuijottaen eteensä, ikäänkuin olisivat äsken unesta havahtuneet.
Kaksi aseenkantajaa lähestyi heitä ja aikoi noille moukille opettaa
kohteliaampaa käytöstapaa, mutta samassa huudahti Johanna ilosta,
hyppäsi satulasta ja kiiruhti miesten luo, syleili itkien vanhempaa
heistä, puhutteli heitä hellästi ja iloisesti. Nämä miehet olivat
hänen isänsä ja enonsa Laxart.

Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä
molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten
ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he
tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja
sanoi Jacques d'Arcille:

"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen
tyttären."

Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen
pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja
valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean,
satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.

Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan
ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin
ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin,
mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät
tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä
katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet
mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä
liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään
kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka
lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston
keskellä.

Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat
sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin
äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä
äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja
meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont"
kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja
itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut
hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa
lampaitaan kotikylässään.

Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen
luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.

Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan
veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä _Zebra_ nimiseen
majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa
Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita
terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.

Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui
sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi
hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville.
Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän
jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja
säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui
hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja
puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut
suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä
elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä,
joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä,
sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja
jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään
viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän,
johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala
varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän
johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä
tahtonsa.

Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla
jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä
Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle
lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita,
ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali,
johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne
vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen
kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken
maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti
nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat
hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.

Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan
sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle.
Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa,
tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan
ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja
viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta,
komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan
kunniavartio seisoi talon edustalla.

Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli
tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli
taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.



Viideskolmatta luku.


Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt,
niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta,
ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään
huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin
käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi
voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.

Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät
sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän
kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo,
jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen
jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä
ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin
vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava
tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli
jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille,
joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:

"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun
mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät
herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja
rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan
parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on
valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"

Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset
sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille
kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa,
Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään,
joissa sormukset välkkyivät:

"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme
neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän
aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan
Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen
on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan
vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."

Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:

"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä
minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin
avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa
seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa
valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne
ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."

"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"

"Pelkuruus ja kavaluus -- ei muuta."

Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin
silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri
nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:

"-- Ylhäinen kenraali -- minä vetoon kuninkaaseen."

Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:

"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa -- hänen mielipidettään
olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi
ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."

Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät
häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo
herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat.
Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan
nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan
parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa
ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana
ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita
on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty
valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas,
esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän
päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä
lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän
käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset
maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin -- mutta
jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan
riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra
kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit,
jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne,
olemme valmiit --"

Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:

"Mutta sopimus! -- sopimus! -- Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa,
kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme
sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla
hyvinkin --"

"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? -- Tuo sopimus, jossa Burgundin
herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin
kuninkaalle? -- Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista
kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista.
Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! -- Tuota nyt todellakin
suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei
tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta
Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan
meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein
kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa.
Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä
-- elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia,
vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka
minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja
valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana -- --"

"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me
emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet
Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella --"

"Niin -- _miekalla_", sanoi Johanna rohkeasti.

Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului
ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan
nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen
Johannalle, sanoen:

"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat
jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen
sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.



Kuudeskolmatta luku.


Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille,
mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa.
Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän
joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat
ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului
rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat
saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.

Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä
ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille
jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme
hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda
Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi
olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet
heille niin suureksi rasitukseksi.

Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi
vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt
saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä
seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä
kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä
tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja
kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin,
jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka
piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin
aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.

Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi,
että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä
vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin
herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty
valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat
Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää
Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus
mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi
kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin
kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.

Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat
kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen.
Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan
kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt,
tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain
kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne
suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce
sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]

Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja
ranskalaisia salajuonia vastaan -- se oli liikaa. Kahta ensimäistä
hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan
taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä
Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen
muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi
silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin
Bastardille:

"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni
ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni
kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"

Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin
oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna
toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli
yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.

Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas.
Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut
vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme
saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen
luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli
lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.

Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas
neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin,
joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni
vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta
yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme
pääkaupunkia.

Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen
pitkää hyökätä Parisiin.

Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut
mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford
oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan
Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut
luoksemme tällä otollisella hetkellä!



Seitsemäskolmatta luku.


Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla,
mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan
ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta
pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän
saapui St. Denisiin.

Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä,
sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat
myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna
ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin
valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana
aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi
pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi
ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin
ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia
valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna
lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli
joka puolella.

Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme
portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan,
ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä
ymmärsivät he ilman häntä?

Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että
komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt _täytyy_
voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko
valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua
kantoivat hänet pois väkivallalla.

Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi
sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna
kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi
Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä
ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun -- kuningasta ja
tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi
valloituksen.

Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen
oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.

Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua
tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja
sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä
nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja
valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa -- olisi se voitu
valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.

Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo
elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän
sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa
Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse
hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi -- hän kielsi valloituksen!
Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista
takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!

Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen
oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän
mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli
häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen
kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta
vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti
nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja
sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa
käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka
eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut
hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän
tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä
silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.

Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä _jäämään
St. Denisiin_. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että
sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä
pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La
Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas
panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään
pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja
avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi
hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän
ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan
nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi
saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut
toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan
Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin
verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja
moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin
saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin
lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin
kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei
ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä
äänettöminä.

Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden
lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli
voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.



Kahdeksaskolmatta luku.


Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla
koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta
kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.

Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin
kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla
myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki
kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja
huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta
ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas
koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään.
Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta
hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti
surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan
saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki
surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja
ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.

Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä
sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun
Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen
ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.

Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan
Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin
takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi
uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että
vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä
kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle
mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta
kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla
yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi
Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina
miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:

"Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä
tuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää
hyökkäykseen!"

Niin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän.
Vanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta
Johanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman
ympärillänsä.

Toisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa
burgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt
oli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.

Toukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja
Johanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua
oli alkanut valloittaa.

Olin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä
Kääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni.
Keskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä,
hiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua
vihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me
emme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon
käydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa
idästä.

Johanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn,
kaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista
vastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle
tasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli
eräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla
puolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin
erästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs
burgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko
oli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen,
jotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.

Johanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä
Clairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota
Burgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana.
Sillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan
ja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat
voineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet
burgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja
järjestetty.

Kello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p.
toukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi
viimeiselle sotaretkelleen.

Sydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli
saatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan
kulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat
kertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan
yli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen
viitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja
laskevan kuin valkea liekki ilmassa.

Johanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto
oli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon
Clairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä
taisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen
sotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä
vihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli
kaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota
ei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän
jälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja
kaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta
eivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät
myös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat
takaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat
jalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka
nyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti
rohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma,
mutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin,
koska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei
siihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa
ja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi;
burgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät
hämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja
tuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää
vihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä
voinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta
käskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta
nostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät
takaisin englantilaisten keihäitä kohti.

Näin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko
hänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti
hänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet
kaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan
suojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö
ja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat
voimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan,
kunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin
kunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle
hyvin rakkaat.

Sitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja -- ryskien
Johannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes
hän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan
vankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten
perässä.

Tuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka
paikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä
valveillaan että unissaan sopersivat: "Orleansin neitsyt vangittu!
-- Johanna d'Arc vihollisten vallassa! -- -- Ranskan pelastaja
meiltä mennyt!" -- eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli
mahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!

Ei saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri
tätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu,
saattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.

Niin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen,
suuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu
ja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä
näyttämöllä enää esiinny.



KOLMAS KIRJA.

Kuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii
marttyrikuoleman.



Ensimäinen luku.


En saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan
vangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut
Johannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas -- että kiitollinen
Ranska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien
mukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei
ollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä
sotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti
noudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet
vapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo
kavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme
tienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö
raukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon
toimittanut.

Mutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla.
Uutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin
ja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja
soitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin
kenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna
jätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan
palvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.

Tässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin
vain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta
he saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he
voivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi,
epäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä
menettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja
suuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa
mahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi,
ainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon
julistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi,
niin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.

Burgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli,
että Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia
lunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna
lujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän
oli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa
englantilaisille.

Sillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni
ja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan
korkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta
ja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät
hänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli
ääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo
oli surkeaa!

Ja kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut
viholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen
asukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet
valtasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä
nuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta
nuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta
hänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä
juonut.

Mutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja
kaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle
tuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan
englantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen
luokseen ranskalaisen piispan -- tuon aina halveksittavan Pierre
Cauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan
istuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän
viran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna
tuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan
piti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen
hiippakunnassaan.

Siihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä
kullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua
tyytynyt.

Cauchon sai summan englantilaisilta -- ja tarjosi tuon kuninkaallisen
lunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin
ja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja,
vihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet,
polttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut
henkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi
möivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja
toimettomina sallivat tämän tapahtua.

Ja Johanna -- mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen
huuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.

Rouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen
alueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen
ylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan
ranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu.
Joulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin
vankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!

Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä
selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä
tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä,
he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean
sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka
tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät
pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä
olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä,
vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien
miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia
suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille
ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat
voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli
päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta
nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin
ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla
kunniantuntoa ja toimintahalua.



Toinen luku.


Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen
kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin
jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas
mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan,
niin oli onni minullekin nyt vastainen.

Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa
ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui
kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:

"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"

Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme
löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme
voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.

Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä
Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa
kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia
ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen
palvelijan, Cauchonin käsiin.

Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka
olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä.
Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme,
Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin
kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi
hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä
tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen
hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä
kuolla kokematta tappion katkeruutta.

Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun
leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa
oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä
ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka
tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.

Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein
nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä
Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita
siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan
rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan
lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan,
poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]

Pari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo
kammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai
meidät kalpenemaan -- Johanna d'Arc myöty englantilaisille!

Emme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria,
emmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon
odottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät,
että kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat
pitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan
vapauttamiseksi.

Mutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä
kaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut
sydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina
leikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä
murtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.

Samoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme
seurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti
noina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin,
tammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin
eräänä päivänä sanoi Noel:

"Joko me nyt lähdemme?"

"Jo."

Muuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne
halusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se
olento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä
auttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon
hän oli suljettu.

Ja niin me läksimme.

Pian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin,
sillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun
Johanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt
eikä kysynyt, millä matkoilla olimme.

Oli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka
tuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle
Rouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen
luona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän
luottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja
tahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin
kaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin
eräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He
johdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin
perheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä
meidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.



Kolmas luku.


Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja
että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni
ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi
minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli
hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan
tuomio-oikeuden kirjuriksi. -- Tämähän todellakin oli ihmeellinen
sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki
mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa
kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä
Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua
kenellekään ilmaista.

Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden
oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty
englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen
oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty
hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia,
joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia
virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä
olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.

Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä
piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä
mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että
oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin
läsnäolijaa todistaa.

Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu
Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu
syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty,
ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten
syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu
kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja
siihen täytyi alistua.

Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti
Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: _jos ei oikeus
häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun_.

Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö
raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä
vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa
raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin,
käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa.
Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli
todellakin turvattomuutta.

Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa
vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden
englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo.
Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi
englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:

"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä
tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."

Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa
kättänsä ja sanoi:

"Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat,
että kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan.
Mutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä
saa."

Nyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon
turvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä
hän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan
kansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut
yhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja
voittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.

Niin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka
taholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla
ei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat
ranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.

Kun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä
kirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän
pyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi
ottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä
edes vastannut siihen.

Koska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla
asianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja
tätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä
oli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään
suostunut.

Cauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset,
joiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti
tutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä
pahojen henkien kanssa.

Tämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla
aikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa,
joita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas
Loyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö
ja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis
kukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili
kaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan
luo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon
palvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi
hänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun
hänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita
hän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.

Joku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä
tunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut
ilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse
pitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan
seinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.



Neljäs luku.


Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa
isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen
näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna
kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.

Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin
oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni
vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain
tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin -- että ehkä
La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi
hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt -- nyt ei ollut enää
toivoa.

Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin,
johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta
kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me
istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon,
Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan
puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta
ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia
ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin
tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin
että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän
maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias,
kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan -- ja sydämeni oli
levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin,
joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana,
viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin
Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään
alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin
toivo katosi.

Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli
vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla
puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli
minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen
näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna
istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita
ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi
tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!

Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi
salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja
uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.

Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa -- maailma
musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!

Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana,
pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli
yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty
leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat
väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa
oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut
ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.

Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova
eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen
lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta,
hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja
kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja
kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti
sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä
murtaneet, eivät vielä voittaneet.

Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski
hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs
ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon
eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki
hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti
häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului
suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.

Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi
oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan
yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.

Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan
ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti
ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle
tehtiin.

Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.
Hän vastasi yksinkertaisesti:

"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista,
johon en saa vastata."

Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin.
Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se
vapisi vihasta. Hän sanoi:

"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi
viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!"
Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään
säikähtänyt, vaan sanoi:

"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat
isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan
palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset
ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle."
-- Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan
kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi
suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:

"-- Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"

Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa
ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin
valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät
käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä
mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle,
sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:

"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä
hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"

Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä,
syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin
tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.

"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."

Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista.
Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä
silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen -- erinomaisen
johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en
siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä
yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen
oikeutettu."

Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden
vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin
kamalammalta ja viilsi sydäntäni.

Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi
Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas
salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei
voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin
päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut
huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä
meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa
tapahtuisi.

Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme
molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.



Viides luku.


Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt
kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt
heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa
valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja
yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti
kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi
tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja
siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa
uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.

Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi
määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä
kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.

Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot
hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon
alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta
ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista
onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki
salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin
asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.

Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä
yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä
hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat,
jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka
kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun
se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty
henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta,
että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä
ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet
ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu
halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.

Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla
vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut.
Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun
muassa saa nähdä seuraavaa:

"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka
sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti
edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin
pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta
tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää
muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen
vastannut -- kysykää kirjurilta' -- hän tarkotti minua."

Ja toinen todistaja sanoi:

"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä
sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen
häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua
kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät.
Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman
lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan
vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa
todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."

Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole
voinut kumota näitä tosiasioita.

Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että
nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla
tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet
hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä
vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin
salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä.
Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet
saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden
henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle
kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi
sanoa:

"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin
vastata teille kaikille!"

Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita
hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän
käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. -- Mutta
tähän vastasi Johanna:

"Tuota ei ole kannekirjassa." -- Ja lisäsi, että hän aina tahtoi
noudattaa Jumalan käskyjä.

Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin
koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:

"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille
onnea?"

"En, mutta minä huusin: _'Ajakaa englantilaiset pakoon!'_ Ja minä
kävin itse etunenässä."

Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui
kysyttiin:

"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun
kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"

"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku
rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."

"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"

"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että
sittenkin olin Jumalan lähettiläs."

"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"

"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää
heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan
suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."

Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista
kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka
Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja
palvelusta.

Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä,
joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa
ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi
todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli
toimittanut.

Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas
Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"

"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"

"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä
englantilaisten käsiin?"

Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan
yrityksestä ja vastasi avomielisesti:

"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan
huomaan kuin englantilaisten käsiin."

Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen
pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa,
kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että
Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.

Johanna vastasi kauhistuen

"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt
tapanani."



Kuudes luku.


Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin
tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla
ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut
mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen,
kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka
ilmeni hänen itseään puolustaessaan.

Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää
heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi
valita vain joitakuita siihen toimeen.

Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein
kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli
sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.

Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen
asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat
nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat
Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat
vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan.
Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla
julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja
ihailemaan Johannaa.

Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli
kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua
huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen
vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden
puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei
oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää
tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin
asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.

Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi
entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen
vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.

"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta
englantilaisia?"

"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita
Jumala vihaa."

"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"

"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän,
että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset
ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"

Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä
vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli
lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että
hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:

"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin
ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!"
Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja
anteeksiannon.

Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa
kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat
asiat, joita jo ennen oli tutkittu.

Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle
vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja
suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli
tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.

Sitten kysyttiin:

"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua
tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"

"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."

Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja
tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan
vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti
pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa
kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan
tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan
Jumalalta.

Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon,
johon Johanna vastasi:

"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut
kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat
Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."

Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen
näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi
itse piispa:

"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan
kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata
kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin
vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan
päällä?"

Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo,
niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."

Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse
olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän
pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin
neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut
pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli
hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä
vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan
tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt
käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen
käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten
arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen
tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna
oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja
siunanneet häntä.

Mutta tämä ei varmaankaan ollut sallittu. Piispa kiirehti
kekseliäästi uusiin kysymyksiin, siten johtaakseen Johannan ajatukset
toiseen suuntaan, jonka jälkeen istunto lopetettiin.

Kun Johanna nyt läksi huoneestaan kantaen kahleitaan, täyttyi
sydämeni surulla ja silmäni kyyneleillä, sillä nyt huomasin, että
hänen loppunsa lähestyi. Piispa oli varmaankin hänen äskeisistä
sanoistaan käynyt niin varovaiseksi, että hän oli paneva hänelle
kaksinkertaiset vartijat, eikä antaisi kenenkään lähestyä häntä,
jotta ei kukaan olisi voinut neuvoa hänelle, kuinka hän helpoimmin
olisi vapautunut heidän kahleistaan.



Seitsemäs luku.


Ei piispa tässäkään toisessa tutkinnossa ollut paremmin päässyt
aikeittensa perille, koska hän ei nytkään saanut Johannaa sellaiseen
syytteeseen, jonka nojalla häntä saattoi rikollisena tuomita. Mutta
Cauchon päätti itsepintaisesti millä tavalla tahansa tuomita hänet
rikoksentekijänä rangaistavaksi. Sillä se palkka, jota hän tästä
työstään odotti, oli hänestä niin edullinen, ettei hän sen rinnalla
välittänyt vaikka olisi tuominnut ja polttanut viisikymmentä
viatonta, turvatonta, Johannan kaltaista tyttöä, jos vain he olisivat
olleet hänen tiellänsä.

Jo seuraavana päivänä ryhtyi hän jälleen toimeen ja kehui pian
saavansa tämän oikeuskäynnin onnellisesti päättymään. Apumiestensä
kanssa hän jonkun päivän kuluttua oli Johannan omain sanain ja
tunnustusten perustuksella saanut kokoon uuden kannekirjan, joka
sisälsi kokonaista kuusikymmentä kuusi pääkohtaa. Tiistaina 27
päivänä maaliskuuta alettiin Johannalle pykälä pykälältä lukea tätä
syytekirjaa ja sanottiin, että jos hän johonkin kohtaan kieltäisi
vastaamasta suoraan ja rehellisesti, hän niissä pidettäisiin
rikokseen ja tuomioon vikapäänä.

Piispa piti ensin puheen, jossa hän Johannalle huomautti, kuinka
muka tämän oikeuden jäsenet olivat hurskaita ja totuutta rakastavia
miehiä, jotka isällisesti tahtoivat neuvoa ja saattaa hänet oikealle
tielle. Hän sanoi myöskin, että Johanna heidän joukostaan saisi
neuvonantajakseen valita yhden tahi useampia, jotka asianajajina
olisivat hänelle avullisia.

Tätä tarjousta saattaa tosin verrata tarinaan sudesta, joka tarjoutui
olemaan lampaalle avullisena, mutta siihen pakotti piispaa erään
Rouenissa hyvin arvossa pidetyn, oppineen lakimiehen, tohtori Jean
Lohierin mielipide, joka oli sanonut koko oikeudenkäyntiä laittomaksi
senkin vuoksi, ettei tuolle alaikäiselle, oppimattomalle tytölle oltu
annettu edes asianajajaa, joka olisi häntä neuvonut.

Piispan ulkokullattuun puheeseen sanoi Johanna vain, ettei hän
välittänyt neuvonantajasta, koskei hänelle sitä tähänkään asti oltu
suotu.

Piispa tyytyi kyllä tähän vastaukseen, koska hän nyt saattoi olla
hyvällä omallatunnolla siitä, ettei muka pärjääjillä tässä suhteessa
ollut puheen aihetta.

Tuo kannekirja, joka nyt luettiin, oli todellakin merkillisimpiä,
mitä maailmassa on kokoonpantu, koska siinä kaikki syytetyn jalot,
hurskaat ja ylevät ominaisuudet, joita oikeinajattelevat ja totuutta
rakastavat henkilöt ihantelivat ja ylistelivät, esitettiin aivan
väärässä ja valheellisessa valossa ja joita lauseita sitten kuin
myrkytettyjä nuolia käytettiin Johannan kukistamiseksi. Tässä
nimitetään häntä noidaksi ja taikojen tekijäksi, syytetään häntä
pahojen henkien kätyriksi, pyhän kirkon tottelemattomaksi jäseneksi,
joka on polkenut sen pyhiä sääntöjä, epäjumalan palvelijaksi ja
Jumalan pilkkaajaksi, joka on häväissyt Herraa ja hänen pyhimyksiään.
Vielä sanotaan siinä, että hän on yllyttänyt kansaa, saanut aikaan
verenvuodatuksia ja paljon muuta pahaa, on sen lisäksi unohtaen
naisellisen kainoutensa pukeutunut miesten vaatteisiin ja ruvennut
sotilastoimeen ja sen ohella noitunut sekä ruhtinaita että ylimyksiä
ja sallinut kansan jumaloida itseään, koska on antanut sen suudella
käsiään ja jalkojaan.

Niin, Johannan hurskas usko, palava rakkaus Jumalaan, omaan kansaansa
ja kaikkiin pyhimyksiin ja ihmisiin, hänen luja rohkeutensa ja
itsekkyydestä vapaa innostuksensa isänmaansa pelastukseksi, joka sai
pelkureistakin sankareita -- väärennettiin irvikuvaksi, jotta voisi
luulla itse paholaisen olleen sitä kyhäämässä.

Kannekirjan erityisiin kohtiin vastasi Johanna selvästi ja
johdonmukaisesti niinkuin ennenkin, kertoen uudestaan samat asiat,
joita ennen oli puhunut, mutta usein myös viitaten edellisen
tutkimuksen pöytäkirjoihin, pyytäen niistä lukemaan, taikka sitten
sanoi hän suoraan valheeksi pahimpia vääristelyjä.

Kuulustelua kesti kauvan, mutta kun kaikki pykälät oli luettu, eivät
tuomarit vieläkään voineet keksiä pätevää syytä, jonka nojalla
tuomio olisi voitu langettaa. Cauchon ei nytkään masentunut, vaan
viimeksi pidetyn kuulustelun nojalla ja uskollisten ystäväinsä avulla
sepitti vielä uuden syytekirjan, jossa oli kaksitoista kohtaa, joiden
valheiden perustuksella oikeuden vielä kerran piti kokoontua.

Tällä ajalla Cauchon eräänä päivänä kävi Johannan vankikopissa
Manchonin ja kahden oikeuden jäsenen, Isambard de la Pierren ja
Martin Ladvenuen seurassa. Hän koetti vielä kerran taivuttaa Johannaa
alistumaan pyhän kirkon tuomioon -- ja tunnustamaan, ettei hän ollut
Jumalan lähettiläs ja etteivät hänen näkynsä ja äänensä olleet
Jumalasta.

Mutta Johanna kielsi jyrkästi. Isambard de la Pierre sääli Johannaa,
sillä hänellä oli sydäntä ja hän rohkeni, huolimatta piispan
vihoista, kysyä Johannalta eikö hän tahtoisi vedota asiaansa Baselin
kirkonkokouksen ratkaistavaksi ja selitti, että tässä kokouksessa
olisi yhtä monta pappia hänen puoltaan kuin englantilaisten.

Johanna huudahti, että hän ilomielin tahtoisi vastata sellaisen
tuomioistuimen edessä; mutta ennenkun Isambard ehti puhua, kääntyi
Cauchon hänen puoleensa ja ärjäsi.

"Ole vaiti, paholaisen nimessä!"

Manchon uskalsi myös henkensä kaupalla kysyä, eikö hänen pitänyt
merkitä pöytäkirjaan Johannan vetoamista Baselin kokoukseen.

"Ei se ole tarpeellista."

Nyt huudahti Johanna tuskallisesti: "Voi, te kirjoitatte kaikki, joka
on minua vastaan, vaan ei mitään, joka olisi edukseni."

Nämä sanat olisivat voineet liikuttaa villipedonkin sydäntä, mutta
Cauchon oli tässä asiassa villipetoa pahempi.



Kahdeksas luku.


Huhtikuun alkupäivinä sairastui Johanna kovaan tautiin. Hän oli ollut
huonoissa voimissa siitä saakka, kun viimeinen kuulustelu päättyi, ja
hänen tilansa oli yhä huonontunut.

Oli päätetty, että nuo kaksitoista kannepykälää oli lähetettävä
Parisin yliopiston tarkastettavaksi, jonka jälkeen sen professorit
ja jumaluusoppineet saivat lausua ajatuksensa asiasta. Mutta Manchon
rohkeni tähänkin kirjaan panna muistutuksen, jossa hän sanoi, että
monessa kohden niistä kahdestatoista pykälästä pannaan Johannan
suuhun asiat aivan päinvastoin, kuin mitä hän oli lausunut, mutta
tähän hänen vastalauseeseensa ei pantu mitään huomiota.

Viidentenä päivänä huhtikuuta olivat kaupungin asukkaat suuresti
kiihottuneet ja paljon kansaa kokoontui kaduille ja linnan
läheisyyteen kysyen uutisia, sillä huhu kertoi, että Johanna
oli kuolemaisillaan. Englantilaisen puolueen johtomiehet olivat
hämmästyksissä, sillä jos Johanna nyt olisi kuollut, ennenkun häntä
kirkon tuomio olisi langettanut, niin olisi ollut luultavaa, että
kansan rakkaus olisi tehnyt hänestä marttyrin ja hänen kuolemansa
olisi ranskalaisten sydämissä tullut suuremmaksi voimaksi kuin hänen
elämänsä.

Warwickin kreivi ja Winchesterin kardinaali läksivät heti linnaan
ja tuottivat parhaat lääkärit, mitä oli saatavissa, ja Warwickin
kreivi, joka oli kova ja kiivas mies, käski heidän kaikin voiminsa
parantamaan Johannaa, koska hän oli Englannin kuninkaan vanki, josta
oli maksettu suuria lunnaita ja koska ei kuningas toivonut hänen
kuolevan, ennenkun hänet saatiin rangaista.

Tauti oli kovaa laatua ja jotenkin pitkällistä. Kun Johanna parin
viikon kuluttua oli toipumassa, katsoi piispa sopivaksi muutamien
oikeusjäsenten kanssa käydä hänen luonaan vankilassa ja otti mukaansa
myöskin Manchonin ja minut muistiin kirjoittamaan, jos siellä jotakin
tärkeää olisi sanottu.

Johanna näytti minusta nyt niin heikolta, että se sydäntäni särki.
Mutta piispaa hänen tilansa ei tuntunut liikuttavan. Hän sanoi
Johannalle, että tämän vastauksissa oli ollut jotakin uskontoa
loukkaavaa ja koska Johanna oli oppimaton eikä tuntenut Jumalan
sanaa, oli piispa tuonut sinne muutamia hyviä ja viisaita miehiä
häntä opettamaan, jos hän siihen suostuisi. Ja vielä hän lisäsi:
"Me olemme kirkon miehiä ja tarjoamme sinulle niinkuin jokaiselle
ihmiselle sielusi pelastusta, Tässä asiassa me vain seuraamme pyhän
kirkon esimerkkiä, joka ei kiellä anteeksiantoa siltä, joka vain
tahtoo palata sen turviin."

Johanna kiitti ja sanoi:

"Minä voin kuolla tähän tautiin, jos se on Jumalan hyvä tahto; niin
pyydän siis, että te ripitätte minut ja annatte minun nauttia pyhää
ehtoollista, ja että minut haudataan siunattuun maahan."

Piispa ajatteli, että tässä heikkouden tilassa, peläten joutuvansa
siunaamattomaan maahan ja siitä helvetin vaivaan, tyttö vihdoinkin
tunnustaa, mitä he vaativat ja sanoi:

"Niin, jos haluat pyhää sakramenttia, täytyy sinun tehdä niinkuin
kaikki hyvät kristityt tekevät ja alistua kirkon vaatimuksiin."

Johanna sanoi, ettei hänellä ollut muuta lisättävää, kuin mitä hän
ennen oli puhunut. Mutta kun piispa yhä uudisti vaatimuksensa kirkon
sääntöihin alistumisesta, lausui hän:

"Jos kuolisin tässä vankihuoneessa, niin pyytäisin teidän hautaamaan
minut siunattuun maahan; mutta jos ette sitä tahdo, niin luotan
sittenkin Vapahtajaani."

Piispa ja nuo toiset kirkon miehet varottivat nyt ankarasti Johannaa
ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa tuli ja uhkasivat, että ellei
hän tunnustaisi ja katuisi niitä suuria erehdyksiä, joihin hän
oli syypää, hän Jumalan sanan ja pyhän evankelista Matteuksen
todistuksen mukaan erotettaisiin ja hyljättäisiin kirkon yhteydestä
ja pidettäisiin pakanaa ja publikaania pahempana, jopa turkkilaisena
ja sarasenilaisena, jolla ei enää olisi pelastusta.

Olisi luullut tämmöisten pelotusten ja uhkausten masentavan tuota
heikkoa, turvatonta, yksinäistä tyttö raukkaa, mutta hän oli
vakaumuksessaan luja ja järkähtämätön ja sanoi, että hän oli kastettu
pyhään kristilliseen uskoon ja siinä uskossa hän tahtoi kuolla, ja
että hän aina oli tahtonut palvella Jumalaa. Viimeksi hän lausui:

"Minun ääneni eivät salli minun myöntyä teidän vaatimuksiinne,
sentähden täytyy minun lujasti kieltää. Minun täytyy ehdottomasti
totella niitä, tulkoon mitä hyvänsä."

Sydämeni oli raskas lähdettyäni vankilasta, mutta Johanna oli
rauhallinen, sillä hänen omatuntonsa sanoi, että hän oli tehnyt
velvollisuutensa eikä muuta tarvittu.



Yhdeksäs luku.


Pari viikkoa kului; oli toinen päivä toukokuuta, kesä oli tullut,
kedoilla loistivat jo metsäkukat täydessä kauneudessaan, linnut
visertelivät, koko luonto oli täynnä päivänpaistetta, kaikkein mielet
olivat kuin uudistuneet ja iloiset, koko maailma oli täynnä toivoa
ja hauskuutta. Tasangot Seinen varrella levisivät laajalle pehmeinä
ja vihantina, joki oli vesirikas ja elonhaluinen. Roenin kaupunki
kuvastui entistä kauniimpana joen kirkkaassa pinnassa.

Mutta tuo kevätkesän ihanuus ei nyt voinut tehdä minun synkkää
mieltäni iloiseksi, sillä niin minua alituisesti vaivasi tuo kolkko
vankila, jonka sisäpuolella Johannan täytyi kahleissaan kitua,
hänen, joka enemmän kuin kukaan olisi voinut iloita ja nauttia
luonnon suloudesta. Erotettuna kaikista rakkaistansa, raakain ja
sydämettömäin vartijain seurassa täytyi hänen kärsiä vankihuoneen
kurjuutta.

Mutta nyt hän jälleen tuotiin oikeuden eteen, jossa hän ei kuitenkaan
saanut kuulla niitä kahtatoista pykälää, joita tuo uusi kannekirja
sisälsi, vaan oikeuden jäsenet tahtoivat pakottaa häntä tunnustukseen.

Johanna näytti nyt olevan hyvissä voimissa ja kuunteli tarkasti
arkkidiakoni Jean de Chastillonia, joka häntä kaiken pyhyyden nimessä
pyysi luopumaan entisistä erehdyksistään, tunnustamaan hairahduksensa
ja katumaan.

Johanna vastasi:

"Lukekaa kirjanne, niin vastaan teille. Minä vetoon kaikki asiani
Jumalaan, Herraani ja Mestariini, jota kaikesta sydämestäni rakastan."

Arkkidiakoni ei kuitenkaan millään ehdolla tahtonut noudattaa tätä
pyyntöä, sillä piispa näki hyväksi pitää Johannalta salassa nuo
kannekirjan kaksitoista pykälää, koska hän ei tahtonut Johannan
vastauksia niihin, mutta yleisinä viittauksina kosketeltiin vain
niitä asioita, joista häntä syytettiin.

Vihdoin sanottiin hänelle, että ellei hän alistunut kirkon
vaatimuksiin, tunnustaen ja katuen erhetyksiään, tuomittaisiin hän
kerettiläiseksi ja uskon luopioksi ja rangaistukseksi täytyisi hänen
polttoroviolla heittää henkensä.

Kun hän tähän vastasi, kaikui hänen äänensä yhtä rohkeana kuin ennen
sotakentällä, jossa se oli kiihottanut pelkureita urostekoihin.

"Minä en luovu sanoistani, ja vaikka näkisin tulen edessäni, en
sittenkään voisi toisin puhua!"

Oli ylentävää kuulla tuota rohkeata ääntä ja nähdä innostuksen tulen
välkähtävän hänen silmissään. Moni siitä hämmästyi, oli hän sitten
ystävä tai vihollinen; ja Manchon taas henkensä kaupalla merkitsi
pöytäkirjansa laitaan nuo oivalliset sanat: "_Superba responsio_!"
[suomeksi: mainio vastaus], jotka sanat siinä vielä löytyvät tälläkin
hetkellä kuudenkymmenen vuoden kuluttua ja tulevat edelleenkin
olemaan.

Tietysti käsiteltiin vieläkin kerran kysymystä hänen puvustaan ja
luvattiin, että jos hän pukeutuisi tavallisiin naisten vaatteisiin,
saisi hän käydä messussa. Mutta Johanna vastasi niinkuin hän usein
oli vastannut:

"Minä otan naisen vaatteet, jos vain minun sallitaan käydä kirkossa,
mutta kun palaan taas vankeuteen, niin pukeudun miesten vaatteisiin."

Nyt koetettiin vielä kaikin neuvoin kietoa häntä pauloihin ja
kysyttiin, että jos hänelle luvattaisiin sitä ja sitä, suostuisiko
hän sitten heidän vaatimuksiinsa.

Johanna vastasi vain:

"Kun ensin annatte mitä lupaatte, niin sitten saatte nähdä."

Niin, Johanna oli nyt taas entisissä voimissaan ja selvänä
ymmärrykseltään eivätkä he mistään saaneet häntä syytteeseen.
Istunto kesti äärettömän kauvan ja kaikki nuo entiset tutkimukset
uudistettiin vielä kerran ja sen ohella neuvottiin, nuhdeltiin ja
varotettiin, mutta siitä ei tultu muuhun loppupäätökseen, kuin että
kuudenkymmenen kahden oppineen miehen oli mahdoton pitää puoliaan
yksinäisen, oppimattoman, yhdeksäntoista vuotiaan tytön rinnalla.



Kymmenes luku.


Kaunis vuodenaika vaikutti ihmisissäkin iloisen mielialan ja
yleensä olivat he nyt taipuvaisia kaikellaiseen leikinlaskuun ja
pilantekoon. Paljon puhuttiin ja naurettiin myöskin sitä, että tuo
vangittu, nuori tyttö oli yhä uudestaan pitänyt puoliaan tuolle
oppineelle ja arvoisalle piispa Cauchonille, jota melkeinpä joka
puolueessa vihattiin. Englantilaismieliset tosin toivoivat Johannaa
polttoroviolle, mutta se ei sittenkään estänyt heitä nauramasta
piispalle, jota eivät voineet kunnioittaa. Yhtäläisyys Cauchon nimen
ja _cochon_ [suomeksi: sika] sanan välillä antoi pilkkakirveille
paljon puhumisen ja sukkeluuden aihetta, vieläpä nähtiin arkkipiispan
palatsin muureilla piirustuksia, jotka kuvasivat täydessä piispan
puvussa olevia sikoja, hiippa päässä ja sauva kädessä ja paljon muuta
oikeudenkäyntiä tarkottavaa, joka tietysti kovin ärsytti ja loukkasi
piispaa. Hän päätti siis tehdä pikaisen lopun oikeudenkäynnistä,
josta hän oli paljon kunniaa ja hyötyä itselleen toivonut, vaan joka
tuotti hänelle häpeää ja ylenkatsetta.

Yhdeksäntenä päivänä toukokuuta saimme käskyn tulla linnaan. Tällä
kertaa vietiin meidät erääseen etäisimpään torniin, jossa en ennen
ollut käynyt ja jossa vahti vei meidät pohjakerroksessa olevaan
saliin. Täällä huomasin heti punaisiin puetun pyövelin ja hänen
sotamiehensä seisovan kidutuskoneiden vieressä. Läsnä oli myös
Cauchon ja muutamia muita oikeuden jäseniä, joiden joukossa tuo
petollinen Loyseleur.

Sydämeni kylmeni, kun mielessäni kuvailin Johannaa noissa
kidutuskoneissa, joita armottomat sotamiehet käyttäisivät ja joissa
musertaisivat hänen hennot jäsenensä. Tuntui kuin olisin kuullut
luiden ruskeen ja lihan luskeen, enkä voinut ymmärtää, kuinka nuo
Herran palvelijat saattoivat välinpitämättöminä ja kylminä seisoa
kaiken tuon kauhistuksen todistajina.

Kohta tuotiin Johannakin sisään ja hänkin huomasi heti pyövelin
ja kidutuskoneet. Mutta ei hän ruvennut vapisemaan eikä käynyt
kalpeaksi, vaan ojensi itsensä ja huulet osottivat entistä suurempaa
päättäväisyyttä, jopa suuttumusta, mutta pelosta ei ollut puhettakaan.

Kun Johanna oli istunut hänelle osotetulle paikalle, luettiin
pääkohdat hänen rikoksistaan. Piispa Cauchon sanoi, että koska
Johanna edellisissä tutkinnoissa ei ollut vastannut kaikkiin
kysymyksiin ja koska hän toisiin oli vastannut valheellisesti, niin
hänen nyt piti saada piispalta kuulla täysi tosi. Paljon piispa vielä
puhui ja uhkasi, mutta vihdoin hän kovalla äänellä huusi:

"Tuossa ovat kidutuskoneet ja tuossa sen toimeenpanijat! Sinä voit
joko joutua niihin taikka päästä niistä vapaaksi. Puhu."

Johanna vastasi jalosti ja arvokkaasti aivan hätäilemättä, niin että
se minusta tuntui oikein ihmeeltä:

"Minä en voi teille sanoa muuta kuin mitä jo olen sanonut; en vaikka
irrottaisitte jäsenet ruumiistani. Ja vaikka tuskissani jotakin
toisin tunnustaisinkin, niin jälkeenpäin sanoisin, että kidutuskoneet
puhuivat enkä minä."

Piispa ja moni hänen kanssaan olivat aivan hämmästyksissään tästä
vastauksesta, joka ilmaisi enemmän rohkeutta ja viisautta kuin hänen
ikäiseltään saattoi odottaa. Moni hänen sijassaan olisi jo pyörtynyt
kauhusta, mutta Johanna sitävastoin ymmärsi juuri viitata tällaisen
menettelyn heikoimpaan ja luonnottomimpaan kohtaan. Sillä ne
tunnustukset, joita heikko ihminen sanomattomissa tuskissa pakotetaan
tekemään, eivät saata olla kovin luotettavia eivätkä tosia, vaikka
tosin sitä keinoa oli vuosisatoja käytetty ja yhä käytetään. Minäkin
olin ennen luullut, että tätä tapaa lain ja kirkon nimessä täytyi
viimeisenä rangaistuskeinona käyttää. Nyt tuntui kuin kirkas salama
olisi keskiyön pimeydessä valaissut seutua, ja osottanut tien,
jota myöten piti kulkea. Manchon loi syrjäkatseen minuun ja hänen
kasvoillaan kuvastui sanomatonta ymmärtämystä; ja näytti kuin olisi
monen mieli tullut valaistuksi. Kuulin jonkun lausuvan:

"Tuo on todellakin ihmeellinen olento. Hän on iskenyt erääseen
vanhaan, otaksuttuun harhaluuloon ja näyttänyt kuinka pian se
kosketuksesta hajoaa. Mutta mistä hänellä mahtaa olla tuo ihmeellinen
tieto?"

Oikeuden jäsenet neuvottelivat keskenään hiljaisella äänellä ja
muutamista sanoista, joita kuulin, saatoin päättää, että Cauchon
ja Loyseleur vaativat kidutuksen käyttämistä, mutta että useimmat
panivat siihen jyrkän vastalauseen.

Vihdoin käski Cauchon kiukkuisella äänellä, että Johanna vietäisiin
vankilaan.

Samana iltana kertoi Manchon minulle, minkätähden ei kidutusta
pantu toimeen. He pelkäsivät Johannan siitä kuolevan, joka ei
englantilaisia olisi ensinkään miellyttänyt; ja sitten arveltiin,
ettei kidutus olisi minkään arvoista, koska Johanna heti vaivasta
päästyään olisi peruuttanut sanansa.

Nyt saivat Rouenin kaupungin asukkaat jälleen naurun aihetta ja
palatsin muureilla nähtiin kuvia, joissa piispan puvussa oleva sika
kantoi kidutuskonetta, ja Loyseleur käveli itkien perässä. Kuvaajain
kiinniottamisesta luvattiin palkinnoitakin, mutta vartijatkin olivat
kuin sokeat eivätkä olleet ketään nähneet.



Yhdestoista luku.


Kymmenen päivän kuluttua toivat erityiset lähettiläät Parisin
yliopiston lausunnon kannekirjan kahdestatoista pykälästä. Siinä
sanottiin, että Johannan hairahdukset olivat kyllin todistetut ja
että hänen tuli valalla tunnustaa erehtyneensä sekä luvata tehdä
parannus, muuten tuli oikeuden julistaa hänelle rangaistus.

Muutaman päivän kuluttua kokoontuivat oikeusjäsenet linnaan ja
Johanna tuotiin heidän eteensä. Pierre Maurice, Rouenin kanonikus
piti hänelle pitkän puheen ja varoitti häntä. Lopuksi hän sanoi, että
jos Johanna pysyisi itsepäisenä päätöksessään, oli hänen sielunsa
varmasti joutuva kadotukseen ja hänen ruumiinsa hävitettävä. Mutta
Johanna pysyi lujana ja sanoi:

"Vaikka olisin jo tuomittu ja näkisin tulen palavan, niin vaikkapa
olisin tulen keskellä, en voisi puhua toisin kuin olen puhunut ja
tässä pysyn kuolemaani saakka."

Syvä hiljaisuus vallitsi ja kesti jonkun hetken. Sitten Cauchon
juhlallisesti kääntyi Pierre Mauricen puoleen. --

"Onko teillä vielä mitään lisättävää?" Pappi kumarsi syvään ja sanoi
--

"Ei mitään, herra piispa."

"Entä vanki, onko hänellä mitään sanomista?"

"Ei mitään."

"Sitten on oikeudenkäynti päättynyt. Huomenna päätös on
julkiluettava. Viekää vanki takaisin."

Johanna poistui arvokkaasti. Mutta minä en jaksanut enää mitään
ajatella, kyyneleet sumensivat silmäni.

       *       *       *       *       *

Olisi luullut, että piispa vihdoinkin olisi iloinnut siitä voitosta,
jonka hän oli saanut, mutta päin vastoin harmitti häntä se tieto,
että kansa ei pitänyt hänen tuomiotaan kyllin pätevänä. Hänen tuli
mielestään hankkia parempia todistuksia Johannan rikollisuudesta,
jotta kansa sen uskoisi. Mutta mistä hän saisi näitä todistuksia.
Ei löytynyt koko maailmassa muuta kuin yksi henkilö, joka ne voi
antaa -- ja se oli Johanna itse. Hänen täytyi julkisesti tunnustaa
erehtyneensä -- vaikkapa vain näennäisesti.

Mutta kuinka oli tämä tunnustus saatava? Viikkokausia oli häntä jo
tutkittu, kidutusta vieläpä polttoroviotakin uhattu. Mitä vielä piti
koettaa? Sairautta, väsymystä kuolemaan asti -- kenties se keino oli
tepsivä?

Piispa ajatteli, että hänet piti heikkouden tilassa saada tekemään
puumerkkinsä peruutuskirjan alle. Mutta, koska hän tietysti itse
tahtoi sen kuulla, oli hänelle luettava vain joku lyhennys siitä ja
sitten annettava hänen tehdä merkkinsä täydellisemmän peruutuskirjan
alle.

Mutta vielä oli yksi vaikeus. Jos hän olisi saatu tunnustamaan, niin
tämä olisi vapauttanut hänet kuoleman rangaistuksesta, ja häntä olisi
edelleen täytynyt pitää vankeudessa. Mutta se oli aina vaarallista.

Tähänkin keksi piispa keinon. Hän päätti tehdä lupauksia Johannalle
ja tämän taas piti luvata ottaa naisten vaatteet. Mutta sitten
oli tehtävä Johannalle mahdottomaksi lupauksensa pitäminen. Tästä
rikoksesta taas piti hänet voida tuomita polttoroviolle.

Sittemmin on saatu selville, että nämä juonet pidettiin tarkasti
yleisöltä salassa.

Katalain aikeittensa toteuttamiseen olikin piispalla nyt hyvä
tilaisuus, sillä Johannan voimat olivat taas kovassa vankeudessa
hyvin paljon heikenneet.

On tavallista, että tuomitun annetaan viettää viimeinen yö rauhassa,
mutta Johannalle ei sitäkään suotu. Loyseleur puhutteli muka ystävänä
häntä monta tuntia, koettaen taivuttaa häntä alistumaan kirkon
vaatimuksiin ja lupasi, että jos hän näin tekisi, hän pääsisi tuosta
kauheasta englantilaisesta vankeudesta kirkon vankilaan, jossa hän
saisi paremman kohtelun ja naisia vartijoikseen. Pappi ymmärsi,
kuinka hänen piti taivuttaa Johannaa ja kuinka nuo raa'at ja julkeat
englantilaiset vartijat häntä vaivasivat. Hän tiesi myöskin, että
Johannan äänet olivat luvannet vapautusta tästä vankilasta. Jos
häntä heikkona yhä vaivattaisiin, eikä annettaisi hänelle hetkeäkään
lepoa ja kun hän sitten väsyneenä sekä ruumiin että sielun puolesta
huomenaamuna äkkiä näkisi edessään polttorovion, niin hän ei voisi
vastustaa. Näin nuo kavalamieliset kirkon vartijat suunnittelivat.

Minun ei tarvitse mainita, etten sinä yönä saanut unta silmiini. Eikä
Noelkaan saanut. Hämärissä läksimme kaupungin muurin pääportille ja
toivoimme, että vielä viimeisellä hetkellä saisimme nähdä Johannan
jonkun ihmeen kautta vapautuvan vankilasta, koska kerran äänet olivat
sen luvanneet. Tuo suuri uutinen, että Johanna d'Arc oli vihdoinkin
tuomittu ja että hän huomenna elävältä poltettaisiin oli pian
laajalti levinnyt; ja sentähden kulki taajoja kansanjoukkoja pitkin
katuja ja sotamiehet olivat kieltäneet toisia joukkoja kaupunkiin
pääsemästä, koska heillä ei ollut luotettavia todistuksia, mitä
väkeä olivat. Me tutkimme noita ihmisiä, mutta emme heissä nähneet
merkkiäkään siitä, että olivat meidän vanhoja sotatovereitamme, emme
tunteneet ketään. Kun portit vihdoin yöksi suljettiin, käännyimme
surumielisinä ja pettyneinä kotiinpäin.

Kulkiessamme pitkin kaupunkia, näimme paljon kansaa kokoontuneen
pyhän Ouenin kirkon ympärille ja sen edustalla tehtiin työtä suurella
kiireellä tulisoihtujen valossa. Koottiin lankkuja ja polttoaineita,
joista kohosi korkea rovio. Kun kysyimme, minkätähden tuota
rakennettiin, vastattiin:

"Ettekö tiedä, että ranskalainen noita on huomenna poltettava?"

Me läksimme pois, sillä ei ollut halua nähdä ja kuulla enempää.
Meille oli kerrottu, että Jumiegen apotti monen sadan munkin kanssa
oli matkalla kaupunkiin näkemään Johannan polttamista. Kuvailimme
noissa miehissä näkevämme Johannan vanhoja sotatovereja, La Hiren
tai Bastardin tai d'Alençonin, ja me odotimme heidän hyökkäystään,
jolloin kansa peljästyneenä pakenisi heidän edestään ja silmät
ilokyynelissä me ajattelimme yhtyvämme heihin ja rientävämme Johannaa
vapauttamaan. Olimme valmiit uhraamaan henkemme hänen hyväkseen.
Kuinka mielettömiä me tuumailimme; mutta olimmehan nuoria ja
nuorethan toivovat ja uskovat mahdottomiakin mahdollisiksi.



Kahdestoista luku.


Seuraavana aamuna olin seurannut Manchonia eräälle lavalle,
joka oli rakennettu pyhän Ouenin kirkkomaalle ja jossa jo istui
joukko pappeja, kaupungin etevimpiä porvareja ja muita ylhäisiä
henkilöitä. Lähellä sitä oli toinen katolla varustettu lava, joka
oli kauniisti koristettu monivärisillä uutimilla ja matoilla. Tässä
oli istuimia vanhalle Winchesterin kardinaalille, Cauchonille,
kolmelle piispalle, varainkvisitorille, kahdeksalle apotille ja
kaikille oikeudenjäsenille, jotka olivat olleet läsnä Johannan asiaa
tutkittaessa.

Kahdenkymmenen askeleen päässä tästä kohosi kivestä tehty, keon
muotoinen kumpu, jonka yläosa oli peitetty puilla ja risuilla ja
näytti minusta niin korkealta, että milt'ei taivasta tavotti.
Polttorovion edessä seisoi pyöveli punaisiin puettuine sotamiehineen
ja heidän jalkainsa edessä näkyi hehkuva hiilikasa, josta he eivät
antaneet tulen sammua. Vähän syrjempänä siitä oli miehen korkuinen
koko risuja, joita sitten aijottiin vielä tuleen heittää.

Nähdessäni polttorovion tuntui minusta kuin tuliset, sanomattomat
tuskat olisivat viiltäneet ruumistani, mutta sittenkään en voinut
kääntää katseitani siitä, enkä olla ajattelematta tuota kauheata
näytelmää.

Tuon avonaisen paikan ympärillä seisoi englantilaisia sotamiehiä
vieri vieressä, komeaa väkeä puettuina loistaviin rintahaarniskoihin
ja kypäreihin, heidän takanaan seisoi kansaa mustanaan, samoin olivat
kaikki portaat, käytävät, parvekkeet ja katot täynnä väkeä.

Ilma oli painostavan kuuma ja ukkonen oli tulossa, mustat pilvet
peittivät taivaan ja etäällä sen rannalla välähteli salama. Syvä
hiljaisuus vallitsi.

Mutta vihdoin kuului komentosanoja, aseiden kalsketta ja teräkseen
puettujen miesten astuntaa katukivillä. Sydämeni sykki ajatellessani,
että toivottu pelastus ehkä vieläkin lähestyi. Mutta kohta huomasin
taas pettyneeni. Lähestyihän vain kahleita kantava Johanna
sotamiesten saattamana. Hän oli sairas ja jaksoi tuskin astua. Ei
hänellä ollut pitkää matkaa kuljettavana, mutta hän oli ollut vuoden
vangittuna saamatta hengittää ulkoilmaa ja nyt näytti kuin ei hän
olisi jaksanut sitä kestää, väsymyksestä menehtymäisillään hän kulki
tuossa painostavassa kesähelteessä. Ja kun hän vihdoinkin pääsi
perille, oli heti tuo katala Loyseleur hänen vieressään kuiskaillen
hänen korvaansa lupauksia, joita ei koskaan aijottu pitää ja
kehottaen häntä tunnustamaan erehtyneensä.

Johanna istuttuaan sulki silmänsä, antoi kahleensa painua alas, kädet
helmassa, näytti kuin ei hän olisi välittänyt mistään muusta kuin
levosta.

Kuinka tarkkaavasti kaikki katselivat tuota heikkoa tyttöä, ja kuinka
teeskentelemätön hän siinä oli kaikkein noiden katselijain edessä,
jotka niin kauvan olivat odottaneet nähdäkseen häntä, jonka nimi jo
oli tunnettu koko Europassa. Aikansa ihmelapsi oli Johanna d'Arc, ja
ihmeenä hän on oleva kaikkina aikoina!

Nyt nousi puhujalavalle eräs oppinut, Guillaume Erard, joka oli
saanut toimekseen pitää saarnan, niinkuin tällaisissa tilaisuuksissa
oli tapana. Tekstin hän otti yliopiston lausunnon kannekirjan
kahdestatoista pykälästä ja kuuluisalla puhetaidollaan hän nyt
kuvasi kaikkia niitä erehdyksiä, rikoksia, kerettiläisyyttä ja
häpeää, johon Johanna oli huomattu syypääksi. Itse hän puhuessaan yhä
kiihtyi, kunnes viimein oli aivan kuin vihan vimmassa. Mutta hänen
sanansa näyttivät kaikuvan kuuroille korville, sillä Johanna oli
kuin unelmiin vaipunut, jotta ei kukaan voinut tietää, ymmärsikö hän
mitään tuosta kaikesta. Mutta vihdoin huusi puhuja kovalla äänellä:

"Ranskan kansa, kuinka syvään olet langennut! -- Sinun joukossasi
on aina ennen ollut tosi kristityltä, mutta nyt Kaarle, joka sanoo
olevansa sinun kuninkaasi ja hallitsijasi, kerettiläisenä ja luopiona
suosii halpa-arvoista, noituudesta tunnettua naista!" Johanna nosti
päätään ja hänen silmänsä säihkyivät. Pappi kääntyi hänen puoleensa
ja sanoi: "Sinulle, Johanna, minä puhun, ja minä sanon, että sinun
kuninkaasi on luopio ja kerettiläinen!"

Johannan kuninkaalleen uskollinen mieli loukkaantui tästä kovin, hän
kääntyi puhujan puoleen ja sointuvalla äänellään, joka muistutti
entistä sotajoukkojen johtajaa huudahti:

"Elkää häväiskö minun kuningastani! Niin totta kuin elän todistan
minä, että hän on hyvä kristitty eikä sellainen kuin te sanotte hänen
olevan!"

Yleisön puolelta kuului hyvähuutoja, joka kovin harmitti puhujaa,
sillä hän ei ensinkään ollut odottanut sellaisia ja päälle päätteeksi
tarkottivat nuo hyvähuudot sitä henkilöä, jota hänen saarnansa oli
häväissyt.

Hetken aikaa kesti levottomuutta ja hälinää kansanjoukossa tämän
odottamattoman keskeytyksen johdosta, mutta järjestys saatiin
kuitenkin palautetuksi.

Pappi lopetti nyt puheensa kehoittaen Johannaa alistumaan pyhän
kirkon vaatimuksiin. Tähän vastasi Johanna heikolla äänellä:

"Minä olen jo sanonut, että tahdon vedota kaikki entiset sanani ja
tekoni pyhään isään, paaviin -- vaan ennen kaikkea Jumalaan."

Nyt Johanna jälleen oli lausunut sellaisia sanoja, joiden todellista
arvoa hän ei itsekään ymmärtänyt. Kun polttorovio jo oli valmis ja
kansanjoukot odottivat, mitä tuleman piti, niin ei tätä vetoamista
oltu kuulevinaan, vaikka kirkonmiehet säikähtivät ja Cauchon kiirehti
hänelle selittämään, että he jo olivat tehneet kaikki, mitä siinä
asiassa saattoi tehdä.

Sitten he päät yhdessä hetken keskustelivat toistensa kanssa ja
selittivät, että koska pyhä paavi oli niin kaukana ja paljon aikaa
kuluisi, jos asian piti mennä hänen luokseen, niin Johanna saisi nyt
näitä läsnäolevia hengen miehiä pitää kirkon edustajina.

Erard näytti nyt Johannalle kirjoituksen, joka edeltäkäsin oli
valmistettu ja vaati häntä tekemään luopumisvalan.

"Luopumisvala, mitä se merkitsee?" Massieu selitti nyt tämän sanan
merkityksen. Johanna koetti ymmärtää, mutta väsymyksestä hän tuskin
tajusi pääajatusta, koska selittäjä vielä puheessaan käytti paljon
vieraita sanoja. Vihdoin Johanna ikäänkuin epätoivoissaan huudahti:

"Minä vetoon pyhään yhteiseen kirkkoon, tuleeko minun tehdä
luopumisvala vai ei."

Erard selitti:

"Sinun tulee paikalla tehdä luopumisvala taikka muuten sinä nyt heti
poltetaan."

Nämä kamalat sanat kuullessaan Johanna katsoi ylös ja nyt hän
vasta huomasi polttorovion ja hehkuvat hiilet. Hän säpsähti, nousi
seisomaan ja lausui muutamia sekavia sanoja ja tuijotti väkijoukkoon
kuin olisi hän ollut houreessa.

Papit kokoontuivat hänen ympärilleen ahdistaen häntä tekemään
puumerkkinsä luopumiskirjaan, moni kiirehti ja kiihdytti häntä, ja
kansakin melusi, piti ääntä ja kiihtyi joka puolella.

Johannan voimat loppuivat. Hän katsoi hetken ympärilleen kuin
mieletön, sitten hän vähitellen vaipui polvilleen ja lausui:

"Minä alistun."

He eivät antaneet hänelle aikaa ajatusten selvittämiseen -- he
tiesivät, kuinka vaarallista se heidän asialleen olisi ollut. Massieu
luki heti paikalla luopumisvalan ja Johanna lausui hänen jälessään
konemaisesti sanat ja näytti kuin olisivat hänen ajatuksensa
liidelleet kaukana koko tapahtumasta.

Sitten tuo paperi, jossa oli vain muutama lause, asetettiin syrjään
ja toinen, johon oli monta sivua kirjoitettu, otettiin esille. Ja
sanottiin, ettei Johannan tarvinnut mitään muuta kuin kirjoittaa
nimensä tuon alle. Mutta kun hän selitti, ettei osannut kirjoittaa,
niin eräs Englannin kuninkaan kirjuri, joka oli läsnä, otti Johannan
käden omaansa ja kirjoitti nimen -- _Jehanne_. Tuo vala oli siis
tehty. Hän oli antanut nimensä semmoisen kirjoituksen alle, jota
ei itsekään tuntenut. Kirjoituksessa häntä syytettiin noituudesta,
seurustelusta pahojen henkien kanssa, Jumalan ja hänen enkeliensä
pilkkaamisesta ja monesta muusta suuresta rikoksesta, joista kaikista
hän lupasi tehdä parannuksen, ja samassa hän lupasi tästälähin aina
pitää naisten vaatteita, joista pahahenki oli viekotellut häntä
luopumaan.

Sitten Cauchon julisti, että hän nyt jälleen oli otettu siunatun
kirkon yhteyteen ja sai nauttia kirkon armovälikappaleita. Nämä sanat
kuullessaan loisti kiitollisuus Johannan silmistä.

Mutta, kuinka lyhytaikainen oli tämä ilo, sillä kohta sen jälkeen
Cauchon kylmänä ja jäykkänä lausui:

"Mutta, että hän oikein katuisi ja yksinäisyydessä sovittaisi kaikki
nuo suuret rikokset, joihin hän on havaittu syylliseksi, niin hän
koko elinkautensa on pidettävä vangittuna ja täytyy hänen syödä surun
leipää ja juoda rangaistuksen vettä."

_Elinkautisessa vankeudessa!_ Sitä hän ei ollut ajatellut -- ei
Loyseleur eikä kukaan ollut hänelle niin sanonut, vaan päin vastoin,
oli Loyseleur luvannut, että hänen elämänsä sitten tulisi kaikin
puolin paremmaksi, ja Erardkin oli vähän aikaa sitten sanonut, että
jos hän tekisi luopumisvalan, niin _hän pääsisi vapaaksi vankeudesta_.

Hetken Johanna seisoi sanatonna ja hämmästyneenä; mutta sitten hän
muisti, että itse Cauchon oli sanonut hänen joutuvan kirkon vangiksi
ja saavan naisvartijoita seuralaisikseen. Hän kääntyi pappien puoleen
ja sanoi:

"No, kirkon miehet, viekää minut vankeuteenne ja elkää jättäkö minua
englantilaisten käsiin." Ja hän kokosi kahleensa ja aikoi lähteä.

Mutta nyt Cauchon sanoi pilkallisesti nauraen:

"Viekää hänet vankilaan, josta hän tuli."

Tyttö raukka! Häntä oli petetty, houkuteltu väärän valan tekoon
turhilla lupauksilla, nyt hän sen ymmärsi.

Rummun pärinä keskeytti hiljaisuuden, näytti kuin Johanna hetkisen
aikaa olisi odottanut sitä vapautusta, jonka hänen äänensä olivat
hänelle luvanneet; sitten hän näki todellisuuden -- hänen vartijansa
piirittivät hänet eikä hän enää koskaan pääsisi vapaaksi. Ja nyt
hänen päänsä kumartui kuin joku sanomaton tuska olisi häntä kohdannut
ja kuin olisi hänen sydämensä murtunut, ja sitten hän poistui painaen
päätään käsiinsä ja nyyhkytti katkerasti.



Kolmastoista luku.


Mutta kun kansa, joka tietysti ei mitään ymmärtänyt siitä, mitä
Johannan ympärillä tapahtui, näki häntä poisvietävän, vimmastui
se, kun ei saanut katsella sitä näytelmää, jota se monta tuntia
oli odottanut ja samoin tekivät englantilaiset sotilaat. Suuri
meteli ja kahakka syntyi, tapeltiin, kiviä heitettiin, moni
oikeudenjäsenistäkin oli vähällä menettää henkensä. Sanottiinpa,
että Warwickin kreivikin oli suuttunut ja sanonut piispaa petturiksi
ja konnaksi, mutta että tämä oli rauhoittanut kreiviä luvaten vielä
toimittaa niin, että noita oli poltettava. Kenties annettiin tästä
salainen tieto sotamiehillekin, koska he pian tyyntyivät ja kansakin
vähitellen hajaantui ja kukin meni kotiinsa.

Päivällä kävi piispa ja muutamia muita ylhäisiä herroja Johannan
vankilassa ja onnittelivat häntä luopumisvalan johdosta. Ja piispan
palvelijat toivat hänelle naisen puvun, jonka hänen piti heti ottaa
yllensä. Varotettuaan Johannaa lankeamasta entisiin hairahduksissa,
poistuivat herrat vankilasta. -- Johanna oli niin heikko ja uupunut,
että antoi heidän puhua ja tehdä itselleen mitä tahtoivat, hän halusi
ennen kaikkea lepoa ja rauhaa.

Piispa Cauchon oli nyt kovin hyvillään, kun hänen aikeensa näin oli
onnistunut. Johanna oli vastustamatta ottanut naisten vaatteet, hän
oli siis alistunut heidän vaatimuksiinsa.

Mutta piispan piti saada Johannan vieläkin luopumaan tästä
alistumisesta ja sentähden käski hän vartijain tehdä Johannan olon
vankilassa entistään tukalammaksi, ja niin salaa, ettei kukaan saisi
siitä tietoa.

Perjantai ja lauvantai kuluivat hiljaisuudessa, jotta Noel ja minä
aavistamatta, mitä Johannalle oli tapahtunut, yhä saimme aikaa
rakennella ihania tuulentupiamme siitä, kuinka muka ranskalaiset
kiirehtisivät Johannan avuksi ja pelastaisivat hänet vielä
viimeisellä hetkellä.

Mutta sunnuntai-aamuna alkoi jälleen liikkua huhuja kaupungilla,
että ranskalainen noita oli langennut entisiin hairahduksiinsa ja
pukeutunut miehen vaatteisiin. Ja päivän kuluessa puhuttiin tästä
ihan varmana asiana ja moni iloitsi siitä, että tuo kadotuksen
lapsi vihdoinkin saisi kärsiä rangaistuksen. Emmekä mekään, hänen
ystävänsä, Manchon ja tuo hurskas veli Isambard, voineet olla
uskomatta, että huhuissa oli perää.

Maanantai-aamuna ei kaupungissa puhuttu mistään muusta kuin Johannan
lankeamisesta ja vähän myöhempään päivällä kutsutti piispa Manchonin
ja minut linnaan, jossa kahdeksan oikeuden jäsentä piispan kanssa
taas oli Johannaa tutkimassa.

Huhuissa oli ollut perää. Kun me saavuimme vankilaan, näimme hänen
istumassa vuoteellaan niinkuin ennenkin kahlittuna ja miesten
vaatteissa, yllä sama lyhyt ihomekko ja vyö ja vartalonmukaiset
housut, joita hän koko oikeudenkäyntiajan oli käyttänyt.

Jälkeenpäin pidetyissä tutkinnoissa asiasta on selvinnyt, kuinka
Johannaa oli vankilassa kohdeltu. Varhain sunnuntai-aamuna Johannan
vielä nukkuessa oli eräs vartijoista vienyt hänen naisvaatteensa
ja pannut entiset sijaan. Havaittuaan Johanna oli pyytänyt toisia
vaatteita, mutta vartija ei niitä antanut. Johanna muistutti,
että häntä oli kielletty pukeutumasta miesten vaatteisiin. Mutta
naisen pukua he vain eivät hänelle tuoneet. Ilman vaatteita ei hän
häveliäisyyden tähden voinut olla, varsinkin koska hänen julkeat
vartijansa hänelle olivat alituisena kiusana, ja hänen täytyi siis
pukeutua noihin kiellettyihin vaatteisiin vaikka tiesi, että se
tuotti hänelle surman.

Cauchonin voitto oli nyt täydellinen. Hän olikin nyt hyvin
itsetyytyväisen näköinen. Leveänä ja mahtavana, puettuna pitkään
kaapuunsa asteli hän nyt huoneessa ja seisahtui sitten hajasäärin,
kädet selän takana Johannan eteen, ikäänkuin olisi nauttinut
nähdessään tuon turvattoman olennon, jonka kautta hänen piti päästä
niin korkeaan virkaan ja arvoon armollisen ja rakasmielisen Herran
Jeesuksen palveluksessa -- nimittäin jos vain englantilaiset
pitäisivät sanansa paremmin kuin hän itse lupauksensa.

Nyt alettiin heti tutkia Johannaa. Eräs heistä, nimeltä Marguerie,
jolla oli enemmän oikeudentuntoa kuin toisilla tovereillaan,
huomautti Johannan pukua ja sanoi:

"Asia näyttää epäilyttävältä, kuinka hän olisi voinut saada tämän
puvun ilman toisten välitystä? Kenties on tapahtunut jotakin
pahempaakin?"

Mutta piispa keskeytti häntä vihaisella äänellä. Sitten kysyttiin
Johannalta:

"Kuinka olet jälleen pukeutunut miesten vaatteisiin?"

Johanna sanoi, että hän oli sen tehnyt omasta, vapaasta tahdostaan,
koska hän ei voinut toisissa olla.

"Mutta sinä olet luvannut ja vannonut, ettet tahdo niitä käyttää."

Pelolla ja vavistuksella odotin Johannan vastausta, mutta sitten
se olikin aivan sellainen kuin olin aavistanut. Hän sanoi aivan
levollisesti:

"En ole ymmärtänyt enkä luullut vannovani sellaista. Mutta vaikka
olisinkin luvannut ja vannonut, nyt ei tämä lupaus enää pitäisi
paikkaansa, koska teidän puoleltannekaan ei ole minulle lupauksia
pidetty. Minulle luvattiin, että saisin mennä messuun ja Herran
ehtoolliselle ja että pääsisin vapaaksi kahleistani -- mutta vieläkin
olen niihin kytketty niinkuin näette."

"Kyllä sinä olet vannonut, ettet enää milloinkaan pukeudu miesten
vaatteisiin."

Sitten Johanna kohotti kahleissa olevaa kättänsä noita vääriä
tuomareitaan kohtaan ja virkkoi:

"Tahdon ennemmin kuolla kuin olla tällaisessa tilassa. Mutta jos
minut vapautetaan kahleista ja jos saan käydä messussa ja minut
muutetaan parempaan vankilaan, jossa on naisvartijoita, niin taivun
mielelläni teidän tahtoonne."

Mutta koska lupaustensa pitäminen nyt ei ollut edullista piispa
Cauchonin aikeille, ei hän tahtonut tällä hetkellä enempää puhua
asiasta, vaan kääntyi äkkiä toiseen ja kysyi, olivatko Johannan äänet
puhuneet hänelle viime torstain jälkeen.

"Ovat", sanoi Johanna. "Pyhä Katarina ja pyhä Margareta ovat puhuneet
ja varottaneet minua, etten tunnustaisi tehneeni sellaista, jota en
ole tehnyt ja etten kieltäisi olevani Jumalan lähettiläs." -- Sitten
Johanna huokasi ja sanoi yksinkertaisesti: "Mutta minä pelkäsin tulta
ja sentähden myönnyin."

Nyt ei Johanna ollut sairas eikä väsynyt ja entinen rohkeuskin
oli palannut takaisin ja samassa hänen luonteenomainen
totuudenrakkautensa virkosi. Selvästi ja vapaasti hän tunnusti
totuuden, vaikka tiesi, että hän sentähden oli joutuva
polttoroviolle, joka häntä niin kauhisti.

Hänen vastauksensa oli niin selvä, ettei kenenkään tarvinnut enää
epäillä ratkaisevaa päätöstä. Minä huomasin, että hän oli lausunut
oman kuolemantuomionsa ja niin teki Manchonkin, sillä hän kirjoitti
pöytäkirjansa laitaan --

"_Responsio mortifera_." [Suomeksi: Kuolemaa tuottava vastaus.]

Jonkun hetken äänettömyyden jälkeen kysyi Cauchon häneltä vielä
kerran, vieläkö hän väitti, että ne äänet, jotka hänelle olivat
puhuneet, olivat pyhän Margaretan ja Katarinan. Johanna vastasi:

"Heidän ne ovat ja Jumala ne lähetti."

"Mutta olethan sen jo kieltänyt ja valalla vahvistanut."

Hyvin varmasti ja päättävästi totesi Johanna nyt, ettei hän koskaan
ollut tahtonut sitä kieltää, mutta jos niin olisi ollut, oli hän
tehnyt sen pelosta ja kieltänyt totuuden. Ja sitten hän lopetti tämän
tuskallisen keskustelun sanoen surullisella äänellä:

"Minä tahtoisin heti kärsiä rangaistukseni; antakaa minun kuolla. En
voi enää kestää vankeutta."

Muutamat läsnäolijoista läksivät vankilasta totisina ja
murhemielisinä, toiset taas tyytyväisinä oikeudenkäynnin
lopputulokseen. Linnanpihassa seisoi Warwickin kreivi ja toisia
ylhäisiä englantilaisia odottaen kiihkeästi tutkinnon päätöstä.
Heille huusi Cauchon ilosta hieroen käsiään:

"Voitte olla tyytyväisiä, jalot herrat -- nyt hän on käsissämme!"



Neljästoista luku.


Myöhään illalla samana päivänä tuli Manchon kotiin ja sanoi minulle:

"Minä tulen vankilasta ja tuon sinulle terveisiä lapsi raukalta."

Minä hämmästyin niin, etten saattanut salata liikutustani, mutta
onneksi oli Manchon niin omissa ajatuksissaan, ettei sitä huomannut.

"Terveisiä minulle, arvoisa herra?" saatoin vain lausua.

"Niin on. Hän sanoi huomanneensa sen nuoren miehen, joka minua
auttoi ja että hän oli hyvän näköinen; ja sanoi että tuo nuorukainen
varmaankin mielellään tahtoisi tehdä hänelle palveluksen, nimittäin
että sinä kirjoittaisit kirjeen hänen äidilleen." Minä sanoin,
että luulin kyllä sinun sen mielelläsi tekevän, vaan että minäkin
tahtoisin häntä auttaa. Mutta tyttö sanoi, ettei hän tahtonut minua
vaivata, koska tiesi minulla olevan paljon muuta tekemistä. Sitten
lupasin laittaa sinua hakemaan ja Johanna tuli iloiseksi kuin olisi
hän saanut ystävän tavata. Mutta minun ei sallittu tuoda Johannan
luo ketään vierasta. Menin takaisin ja ilmoitin sen hänelle ja tyttö
kävi taas murheelliseksi. Hän pyysi sinun kirjoittamaan äidilleen
ja panemaan kirjeeseen paljon rakkaita terveisiä kaikille omaisille
kotona ja lapsuuden ystäville kotikylässä. -- Ja sitten piti sanoa,
että hän tiesi eronhetkensä tästä elämästä lähestyvän, koska hän
kolmannen kerran vuoden kuluessa oli nähnyt Haltijapuun. Näitä sanoja
en ymmärtänyt, mutta Johanna virkkoi, että hänen äitinsä tiesi, mitä
hän tarkotti.

Ja hetken hän istui äänetönnä haaveissaan, hänen huulensa liikkuivat
ja minä kuulin muutamia sanoja, joita hän toisti pari kolme kertaa
ja kirjoitin ne muistiin, ne näyttivät tuottavan hänelle rauhaa ja
tyydytystä. Luulin, että hän tahtoi niitä kirjeeseensä, mutta sitten
huomasin, että ne olivat säkeitä jostakin vanhasta laulusta, jotka
muistuivat hänen mieleensä:

    "Sun ihanuutes iloittaa
    Ja murheessakin lohduttaa,
    Kun kaukana
    Ja vieraana
    On meistä armas kotimaa."

Nämä sanat luin suuresti liikutettuna Manchonin kirjoittamasta
paperista ja kyyneleet nousivat silmiini. Minusta tuntui kuin olisi
hän täten tahtonut lähettää tervehdyksen myös Noelille ja minulle
ja että hän tahtoi lohduttaa meitä ja kehoittaa luopumaan turhista
toiveistamme ja alistumaan Jumalan tahtoon. Hän, joka itse oli
pohjaan asti juonut kärsimyksen maljan ja nyt jo kulki kuoleman
varjon maissa, muisti vielä kärsiviä, tänne jääviä ystäviäänkin
lohduttaa.

Minä kirjoitin kirjeen. Kirjoitin sen samalla kynällä, jolla olin
piirtänyt ensimäiset lauseet, jotka hän minulle saneli, nimittäin
kirjeen Englannin kuninkaalle ja hänen kansalleen, jossa hän kehoitti
heitä lähtemään Ranskasta. Siitä oli kulunut kaksi vuotta ja Johanna
oli silloin seitsemäntoista vuotias. Kun olin kirjoittanut hänen
viimeisen tervehdyksensä, mursin kynän, sillä sitä kynää, joka oli
palvellut Johanna d'Arcia, ei saanut käyttää halvempiin tehtäviin.

Tiistaina 29 p. levisi pian sanoma kaupungissa ja laajalti
lähitienoolla, että Johanna vihdoinkin oli poltettava. Moni riensi
taas katsomaan tätä murhenäytelmää, joka heidän mielestään tuotti
englantilaisille voiton ja ranskalaisille tappion. Mutta moni
sääli kuitenkin kaikesta sydämestään tyttö raukkaa ja monen kasvot
näyttivät hyvin surullisilta.

Aikaisin keskiviikko-aamuna lähetettiin veli Martin Ladvenu ja veli
Isambard de la Pierre valmistamaan Johannaa kuolemaan. Manchon
ja minä saimme käskyn seurata noiden kahden munkin mukana ja
surumielisinä meidän täytyi täyttää tämä tehtävä. Me kuljimme pitkin
pimeitä käytäviä, kunnes ehdimme tuon kylmän kivilinnan perimmäiseen
soppeen ja vihdoin seisoimme Johannan edessä. Mutta hän ei sitä
huomannut. Hän istui kädet helmassaan, pää alaspäin kumartuneena ja
oli vaipunut ajatuksiinsa.

Äänettöminä seisoimme siinä hetkisen, mutta kun ei hän vieläkään
meitä huomannut, lausui Martin Ladvenu ystävällisesti:

"Johanna."

Hän katsoi ylös hiukan hämmästyneenä, hymyili sitten ja sanoi:

"Puhukaa. Onko teillä minulle sanomia?"

"On lapsi raukka. Mutta voitkohan sitä kestää?"

"Voin" -- kuului hyvin hiljaa ja pää vaipui taas alas.

"Minä olen tullut valmistamaan sinua kuolemaan."

Johannan hento ruumis värisi hiukan ja hetken äänettömyyden jälkeen
hän lausui hiljaa:

"Milloinka minun tulee kuolla?"

"Tänäpäivänä, aika on käsissä."

Jälleen väristys. -- "Niinkö pian, voi niin pian!"

Pitkän aikaa äänettömyyttä. Kaukaisen torninkellon lyönti vain
keskeytti hiljaisuuden. Mutta sitten virkkoi Johanna:

"Minkälainen kuolema?"

"Polttoroviolla."

"Voi, minä sen tiesin, minä tiesin sen!" Hän nousi kiivaasti ylös,
alkoi itkeä ja valittaa ja väännellä itseään, tuskissaan kääntyen
milloin toisen, milloin toisen puoleen ikäänkuin etsien meiltä
armahdusta ja turvaa.

"Voi kauheaa, kauheaa, pitääkö minun ruumiini muuttua tuhaksi! Ennen
antaisin pääni vaikka seitsemän kertaa telotettaa kuin kärsisin tuon
hirmukuoleman. Jos he olisivat pitäneet lupauksensa, ei tätä olisi
tapahtunut. Minä vetoon Jumalaan, taivaalliseen tuomariin, joka
tietää, että minulle on vääryyttä tehty."

Ei kukaan meistä voinut liikutuksetta tätä kestää. Me käännyimme pois
ja kyyneleet valuivat silmistämme. Minä heittäydyin hänen jalkainsa
juureen. Silloin hän ajatteli ainoastaan minun vaaranalaisuuttani,
kumartui puoleeni ja kuiskasi: "Nouse ylös, elä syökse itseäsi
turmioon, hyvä ystävä. Jumala sinua aina siunatkoon!" Ja tunsin
kuinka hän puristi minun kättäni. Minun kättäni hän viimeisen kerran
elämässään puristi, vaikkei sitä kukaan nähnyt. Nyt huomasi hän
Cauchonin tulevan, kääntyi tämän puoleen ja sanoi:

"Teidän tähtenne minun pitää kuolla, piispa! Ja siitä teidän vielä
tulee vastata Jumalan edessä!" Mutta piispa lausui vain kylmästi:
"Sinä kuolet, koska et ole pitänyt lupaustasi, vaan kääntynyt jälleen
syntiisi." -- Sitten hän läksi.

Vähitellen Johanna pyyhki silmänsä, nyyhkytykset kuuluivat yhä
harvemmin ja hän näytti rauhoittuvan. Vihdoin hän katsoi ylös ja näki
Pierre Mauricen, ja sanoi hänelle:

"Missä minä olen tänä yönä?"

"Eikö sinulla ole toivoa Jumalassasi?"

"On ja hänen armostaan pääsen paratiisiin."

Nyt Martin Ladvenu ripitti hänet; sitten Johanna pyysi Herran
ehtoollista. Mutta kuinka voitiin hänelle sitä suoda, koska hän oli
pakanaa pahempana suljettu kirkon yhteydestä? Lähetettiin pyytämään
Cauchonilta lupaa, ja ihmeeksi tämä sen salli, sillä Johannan
viimeiset sanat olivat peloittaneet häntä, vaikka hänellä ei sydäntä
ollutkaan.

Nyt noudettiin armovälikappaleet hänelle, joka koko kärsimyksensä
aikana niitä oli sanomattomasti ikävöinyt. Meidän ollessamme linnassa
oli suuri joukko kansaa kokoontunut linnan ulkopuolelle. Ja kun
sakramenttia kantava kulkue vahakynttilöineen kävi ohi, niin kaikki
kansa lankesi polvilleen ja alkoi rukoilla hänen edestään ja moni
itki; ja kun tuo pyhä toimitus alkoi Johannan vankihuoneessa, kuului
sinne asti kansan litania, jonka se kohotti tuon eroavan sielun
pelastukseksi.

Hirmukuoleman kauhu ei nyt enää vaivannut Johannaa ja rauha ja
rohkeus täytti hänen sielunsa ja sitä kesti loppuun asti.



Viidestoista luku.


Kello 9 aikaan aamulla Johanna, Orleansin neitsyt ja Ranskan
vapauttaja nuoruutensa viattomuudessa vietiin polttoroviolle
uhraamaan henkensä isänmaansa puolesta, jota hän palavasti rakasti
ja kuninkaansa puolesta, joka niin häpeällisesti oli jättänyt hänet
vihollisen valtaan. Hän oli vaatetettu kuolemaan tuomittujen pitkään,
valkeaan pukuun ja hänen päähänsä oli painettu lakki, johon oli
kirjoitettu sanat: _Kerettiläinen, Langennut, Luopio, Epäjumalan
palvelija_. Niin saatettiin Johanna viimeisen kerran alas noita
pimeitä torninrappusia linnanpihaan, jossa hän astui ajoneuvoihin ja
vietiin polttoroviolle. Hänen kanssaan istuivat kärryihin veli Martin
Ladvenu ja veli Jean Massieu.

Kun kansanjoukot kadulla täydessä päivänpaisteessa näkivät tuon
valkean, nuorekkaan olennon, lankesivat he maahan rukoillen ja moni
vaimoista itki ja jälleen kuului mahtavana säveleenä tuhansien
suusta rukouksia kuolemaan tuomitun puolesta: "Kristus armahda, pyhä
Margareta armahda! Kaikki pyhät rukoilkaa hänen puolestaan, enkelit
ja siunatut marttyrit, rukoilkaa hänen edestänsä! Päästä hänet
pahasta, hyvä Jumala! Herra jumala pelasta hänet! Armahda häntä, me
rukoillemme sinua, laupias Herra Jumala!"

On tosi mitä eräs historioitsija on sanonut:

"Köyhillä ja voimattomilla ei ollut antaa Johanna d'Arcille muuta
kuin rukouksensa; mutta nepä olivatkin hänelle tällä hetkellä
kaikkein arvokkaimmat, eikä ole historiassa kerrottu suuremmoisempaa
tapahtumaa kuin tämä."

Mutta kansan polvistuessa pitkin käytäviä seisoivat sotamiehet
jäykkinä molemmin puolin tietä, jota Johanna kulki. -- Äkkiä kuului
kansanjoukosta melua ja läpi sotilasaidan tunki esiin eräs henkilö ja
lankesi polvilleen Johannan kärryjen viereen, tarttui hänen käteensä
ja huusi --

"Oi, anna anteeksi, anna anteeksi!"

Se oli Loyseleur!

Ja Johanna antoi kaikesta sydämestään hänelle anteeksi, sillä hän
ei tuntenut muuta kuin sääliä kaikkia kärsiviä kohtaan. Sotamiehet
olisivat surmanneet miehen, mutta sen esti Warwickin kreivi. Mihin
hän sitten joutui, sitä ei kukaan tiedä, mutta maailmalta hän
kätkeytyi johonkin yksinäiseen paikkaan katumaan entisiä syntejään.

Suurella torilla kohosi polttorovio ja nuo kaksi lavaa niinkuin
edellä on kerrottu. Toisella lavalla istui Winchesterin kardinaali
ja monta ylhäistä englantilaista, toisella Couchon ja joukko
oikeusjäseniä, ja siihen oli Johannallekin varattu erityinen paikka.

Ja kun kaikki oli hiljaista, alkoi Cauchonin käskystä pappi Nicholas
Midi saarnan viinapuusta ja oksista, ja huomautettiin, että Johanna
nyt kuivana oksana oli leikattava pois pyhän kirkon yhteydestä,
vaikka hän ennen oli jäsenenä siihen kuulunut ja sentähden oli hänen
kuolinhetkensä nyt lähestynyt. Lopuksi kääntyi hän Johannan puoleen
ja lausui:

"Kirkko ei siis enää voi sinua suojella, vaan täytyy maallisen
oikeuden, jolle olet annettu, täyttää tuomionsa. Mene rauhaan."

Nyt Cauchon vielä kerran nuhteli Johannaa hänen rikoksistaan,
käski hänen katumaan ja ajattelemaan sielunsa pelastusta. Sitten
hän juhlallisesti julisti Johannan erotetuksi kirkon yhteydestä ja
jätetyksi maallisen oikeuden rangaistavaksi.

Johanna polvistui itkien ja alkoi rukoilla kuninkaansa ja isänmaansa
puolesta. Hänen äänensä kaikui suloisena ja kirkkaana ja sen
innostuttava voima valloitti kaikkein sydämet. Ei hän syyttänyt
eikä soimannut kuningastaan mistään, vaan vakuutti, että hän oli
kuninkaansa uskollinen alamainen kuolemaansa asti ja että tämän
hallitsijan viholliset vain olivat liioitelleet ja suurennelleet
hänen vikojaan. Sitten lopuksi hän sydämellisin, liikuttavin sanoin
pyysi, että läsnäolijat sekä viholliset että ystävät rukoilisivat
hänen puolestaan ja antaisivat hänelle anteeksi, ja säälisivät häntä.

Tuskin löytyi siellä ketään, joihin eivät nämä sanat olisi koskeneet
-- englantilaiset, jopa tuomaritkin näyttivät liikutetuilta, monen
huulet vapisivat ja monen silmät olivat kyyneleissä, jopa Englannin
kardinaalikin, jonka valtiollinen sydän oli kivettynyt, vaan jonka
inhimillisessä sydämessä löytyi vielä tunteita, vuodatti kyyneleitä.

Tuomari, jonka nyt piti julistaa maallisen oikeuden päätös Johannan
asiassa, oli myös niin liikutettu, ettei voinut sitä tehdä. Hän sanoi
vain vartijoille:

"Ottakaa hänet", ja pyövelille:

"täyttäkää tehtävänne".

Johanna pyysi ristiä. Ei kukaan ollut sellaista toimittanut mukaan,
mutta eräs englantilainen sotamies taittoi kepin ja sitoi molemmat
päät yhteen ristiksi ja tämän ristin hän antoi Johannalle ja Johanna
suuteli sitä ja painoi rintaansa vastaan. Sitten veli Isambard de la
Pierre kiiruhti läheiseen kirkkoon ja toi sieltä siunatun ristin;
tätäkin Johanna suuteli ja painoi kiivaasti vasten rintaansa ja
sitten yhä uudestaan hän sitä suuteli, kostutti sitä kyyneleillään ja
kiitti siitä Jumalaa ja pyhimyksiä.

Ja niin itkien, risti rinnoilla veli Isambardin taluttamana hän astui
nuo kauheat askeleet polttoroviolle. Sitten hän sidottiin kiinni
paaluun, joka oli kohotettu keskelle roviota. Siihen hän nojautui
kaiken kansan häntä tähystellessä. Pyöveli astui alas kauheaa
tehtäväänsä toimittamaan ja sinne jäi Johanna yksin, hän, jolla
oli ollut niin paljon ystäviä ja joka oli ollut niin rakastettu ja
kunnioitettu.

Kaiken tuon minä näin, vaikka kyyneleet sumensivat silmäni, mutta
sitten en enää saattanut katsoa. Mitä sitten tapahtui, olen kuullut
toisilta ja tahdon kertomukseni täydennykseksi vielä senkin
kirjoittaa.

Ei hän viimeisellä hetkelläänkään unohtanut niitä, jotka ehkä vielä
saisivat kärsiä hänen tähtensä eikä hän vihollisilleen suonut kostoa.
Kun hän kohotti päänsä ja näki tuon kauniin kaupungin katot ja tornit
huudahti hän:

"Voi Rouen, Rouen, pitääkö minun kuolla täällä? Ja täälläkö minä
surmani sain? Voi, Rouen, Rouen, minä kovin pelkään, että sinä vielä
saat kärsiä kuolemani tähden!"

Savupatsaat nousivat samassa vasten hänen kasvojaan, ja hetkeksi
valtasi hänet kauhu ja hän huusi: "vettä! Antakaa minulle pyhää
vettä!" mutta kohta taas oli pelko kadonnut eikä se sitten enää
tuntunut häntä ahdistavan.

Hän kuuli liekkien roihuavan jalkainsa juuressa ja nyt hän huomasi,
että veli Isambard, joka yhä vielä seisoi rovion juuressa ja piteli
ristiä hänen edessään, oli vaarassa. Nyt huusi Johanna, että hän
pakenisi pois, jottei tuli häneen tarttuisi. Veli Isambard siirtyikin
syrjään, vaan piteli yhä vielä ristiä, niin että Johanna viimeiseen
saakka saattoi sen nähdä.

Tuli ja savupatsaat nousivat nyt korkealle, jotta tuota valkeaa
olentoa tuskin saattoi nähdä niiden seasta. Mutta äkkiä kuului tulen
keskeltä valtava ylistyshuuto:

"Minun ääneni olivat Jumalasta! -- Ne eivät pettäneet minua."

Liekit ja vahva, musta savu kohosivat yhä korkeammalle ja peittivät
Johannan näkyvistä, mutta hänen äänensä kuului vieläkin selvänä savun
seasta, hän rukoili ja avuksihuusi Herran Jeesuksen nimeä ja kun
tuuli hiukan hajoitti savun, nähtiin sen keskeltä ylöspäin käännetyt
kasvot ja liikkuvat huulet. Vihdoin suuri, valkea liekki kohosi
ylöspäin ja hänen olentonsa katosi näkyvistä, ääni vaikeni.

Niin poistui luotamme _Johanna d'Arc!_ Kuinka lyhyt on tuo nimi,
mutta kuinka rikas oli henkilön elämä, joka sen omisti ja kuinka
kolkolta ja ilottomalta tuntui nyt maailma.

Johanna d'Arc on aina oleva isänmaanrakkauden perikuva ja sellaisena
hänen muistonsa elää kautta aikojen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Johanna d'Arc - Kertomus hänen elämästään ja marttyrikuolemastaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.