Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Merisusi
Author: London, Jack
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Merisusi" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



MERISUSI

Kirj.

Jack London


Suom. Helmi Krohn



Otava, Helsinki, 1915.



Ensimmäinen luku


Enpä oikein tiedä mistä päästä aloittaisin, vaikka joskus piloillani
olenkin väittänyt, että Charley Furuseth oli syynä koko juttuun.
Hänellä oli Mill Valleyssa, Tamalpais-vuoren juurella huvila,
jossa hän oleskeli vain talvikuukausina lueskellen Nietzscheä ja
Schopenhaueria aivojensa lepuutukseksi. Kesällä hän mieluummin
hikoili kuumassa ja tomuisessa kaupungissa kovassa työssä ja
puuhassa. Jollei minulla olisi ollut tapana joka lauantai matkustaa
hänen luokseen ja viipyä siellä maanantai-aamuun saakka, niin en
eräänä tammikuun maanantaina olisi ollut San Franciscolahdella.

Laiva ei ollut kuitenkaan mikään huono alus, sillä _Martinez_ oli
aivan uusi lauttalaiva, joka kulki vasta neljättä tai viidettä
kertaa Sausaliton ja San Franciscon vähä. Vaara piili sumussa,
joka laskeutui lahdelle, ja josta minulla, maamyyrällä, ei ollut
aavistustakaan. Muistanpa selvästi, että kävin hyvillä mielin
istumaan yläkannelle kokkaan, aivan perämiehenkojun alle ja annoin
salaperäisen sumun kietoa mielikuvitukseni pauloihinsa. Raitis
tuuli puhalsi ja hetken aikaa olin yksin kosteassa pimeydessä -- en
kuitenkaan aivan yksin, sillä epämääräisesti tunsin, että luotsi ja
joku, jota luulin kapteeniksi, olivat lasikojussa pääni yläpuolella.

Muistan ajatelleeni, kuinka mukava työnjako kuitenkin on, kun
minun ei tarvinnut tutkia sumua, tuulia, veden nousua ja laskua
eikä merenkulkua päästäkseni ystäväni luo, joka asui lahden
toisella puolella. Mikä erinomainen asia, että ihmiset antautuivat
erikoisaloille, arvelin minä. Luotsin ja kapteenin ammattitiedot
riittivät siten monelle tuhannelle ihmiselle, jotka eivät
ymmärtäneet merestä ja merenkulusta enemmän kuin minäkään. Ja sitä
paitsi, sen sijaan, että olisin käyttänyt tarmoani oppiakseni koko
joukon asioita, saatoin nyt keskittää sen muutamiin harvoihin
erikoisasioihin, esimerkiksi selvitelläkseni runoilija Poen asemaa
amerikkalaisessa kirjallisuudessa -- olin vastikään julkaissut
siitä tutkielman aikakauskirjassa _Atlantic_. Tullessani laivaan ja
kulkiessani salongin läpi olivat väijyvät silmäni huomanneet kookkaan
herrasmiehen, joka luki _Atlanticia_ juuri siltä kohtaa, missä
minun kirjoitelmani oli. Ja minun mieleeni tuli jälleen työnjako --
luotsin ja kapteenin erikoistiedot antoivat tälle kookkaalle herralle
tilaisuuden lukea minun erikoistietojani Poesta, sillä välin kun he
kuljettivat häntä San Franciscoon.

Eräs punakka mies, joka viskasi kovalla kolinalla salongin oven
jäljessään kiinni ja kulki kopistaen jalkojaan kannella, keskeytti
mietiskelyni, vaikka olinkin jo ennättänyt merkitä muistiin nämä
ajatukset, voidakseni käyttää niitä vastaista kirjoitusta varten,
jonka nimeksi olin suunnitellut "Vapauden välttämättömyys: mietteitä
taiteen harjoittajille". Punakka mies heitti silmäyksen peränpitäjän
kojua kohti, tuijotti sitten sumuun, astui raskain askelin kannen
poikki ja taas takaisin (hänellä varmaan oli puujalat), ja pysähtyi
sitten hajasäärin minun eteeni, kasvoillaan tyytyväinen ilme. Olin
varmaan oikeassa olettaessani, että hän oli viettänyt koko elämänsä
merillä.

"Juuri tällainen ilkeä ilma harmentaa hiukset ennen aikojaan", sanoi
hän nyökäyttäen päätään perämiehen kojua kohti.

"En luullut heillä olevan minkäänlaisia vaikeuksia", vastasin minä.
"Kaikki näyttää yhtä yksinkertaiselta kuin aapinen. Kompassi neuvoo
heille suunnan, ja he tuntevat etäisyyden ja nopeuden. Minä tahtoisin
sanoa sitä vain matemaattiseksi aksiomiksi."

"Eikö muka vaikeuksia!" hän puhisi. "Yhtä yksinkertaistako kuin
aapinen! Matemaattinenko aksiomi!"

Hän näytti ojentavan vartaloaan ja nojautuvan vasten ilmaa
katsellessaan minua. "Entäs tämä virta, joka kulkee Golden Gatesta?"
hän kysyi tai pikemminkin huusi. "Kuinka nopeasti se virtaa? Kuinka
suuri voima sillä on? Ajatelkaahan vain! Nyt meillä on signaalipoiju
aivan edessä! Katsokaas, miten he muuttavat suuntaa!"

Sumusta kajahti kellon synkkä ääni, ja minä näin, miten luotsi käänsi
nopeasti peräsimen pyörää. Kellon kilinä, joka äsken oli kuulunut
suoraan edestä, tuli nyt sivulta. Meidän laivamme vihelsi käheästi,
ja ajoittain kuului toisiakin vihellyksiä sumusta.

"Tuo ääni tulee jostakin lauttalaivasta", sanoi punakka mies ja
viittasi oikealle, mistä vihellys kuului. "Ja tuossa! Kuulitteko?
Se oli torven ääni! Varmaan jokin laakeapohjainen kuunari. Pitäkää
varanne, herra kuunarinkapteeni! Niin, senhän arvasinkin! Piru on
merrassa!"

Näkymätön lauttalaiva antoi merkin toisensa jälkeen ja toitotti
torvea kauheasti.

"Nyt he vakuuttavat kunnioitustaan toinen toiselleen ja valmistuvat
kääntymään", jatkoi punakka mies, kun kiihkeät vihellykset vaikenivat.

Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmissään paloi innostuksen tuli,
kun hän selitti ihmiskielellä, mitä nuo vihellykset ja sumutorvet
tarkoittivat: "Nyt höyryvihellin väistyy vasemmalle. Kuuletteko tuota
poikaa, joka kurnuttaa kuin sammakko? Luultavasti höyrylaiva, joka
tulee Headsista ja ponnistelee vastavirtaan."

Kimakka, pieni vihellin, joka piti pahaa ääntä, ikäänkuin olisi ollut
hullu, suuntasi aivan läheltä meitä vastaan.

Gong-gong vastasi _Martinez_-laivalta. Meidän pyöräsiipemme
pysähtyivät, niiden valtimon iskut lakkasivat ja alkoivat sitten
jälleen. Kimakka, pieni vihellin, joka kuulosti sirkan sirinältä
keskellä petoeläinten karjuntaa, tunkeutui sumun läpi hiukan
sivummalta ja heikkeni heikkenemistään. Minä katsahdin kysyvästi
toveriini.

"Se on tuollainen uhkarohkea höyryparkaasi", sanoi hän. "Toivonpa
melkein, että olisimme ajaneet sen upoksiin, tuon pienen raukan!
Sellaiset tuottavat vain harmia. Mitä hyötyä niistä on? Mikä aasi
tahansa voi hoitaa sellaista ja ohjata sen suoraan helvettiin
toitottaen torvea voimainsa takaa ja vaatien, että koko muu maailma
väistyy sen tieltä, koska se juuri on tulossa eikä tahdo varoa muita.
Koska se on tulossa! Ja siinäpä sitä vasta saakin pitää varansa!
Sillä heillä ei ole aavistustakaan siitä, että pitäisi väistyä
syrjään, niinkuin tavallinen soveliaisuus vaatii."

Hänen aiheeton harminsa huvitti minua suuresti, ja sillä välin kun
hän äkeissään astui edestakaisin, vaivuin minä omiin mietteihini
ajatellen, kuinka romanttista tuo sumu, joka ikäänkuin ääretön
salaperäinen harmaa varjo oli peittänyt osan liitävää maapalloa.
Entäs ihmiset, nuo säkenöivän valon atomit, joita painaa mielettömän
toiminnanhalun kirous ja jotka ohjaavat puu- tai rautahevosensa
keskelle salaperäisyyttä, sokeasti hapuillen näkymättömän läpi ja
meluten ja laverrellen lohduttavia sanoja, vaikka epävarmuus ja pelko
painostaakin heidän sydämiään.

Toverini ääni herätti minut jälleen ja minä naurahdin. Minäkin olin
hapuillut ja pyörinyt sinne tänne, vaikka luulin selvästi nähneeni
salaperäisyyden läpi.

"Halloo! Joku tulee meidän tiellemme!" sanoi hän. "Kuuletteko? Ja
aivan täyttä vauhtia. Suoraan eteenpäin. Varmaan hän ei ole vielä
huomannut meitä. Tuuli käy toisaalta."

Raitis tuuli puhalsi aivan suoraan meitä vastaan, ja minä kuulin
selvästi lähestyvän vihellyksen jonkin matkan päästä, hiukan syrjästä.

"Lautta-alusko?" kysyin minä.

Hän nyökkäsi ja sanoi sitten: "Muut eivät kulje yhtä nopeasti." Hän
naurahti. "Nyt tuolla ylhäällä on varmaan hätä käsissä."

Minä silmäsin ylös. Kapteeni oli pistänyt päänsä ja hartiansa
ulos perämiehenkojusta ja katseli lakkaamatta sumuun, ikäänkuin
hän pelkällä tahdonvoimallaan olisi voinut nähdä sen läpi. Hänen
kasvojensa ilme oli levoton, samoin kuin toverinikin, joka oli
hyökännyt laivan reunalle ja tuijotti hellittämättömästi kuin
kapteenikin siihen suuntaan, mistä näkymätön vaara uhkasi.

Sitten tapahtui jotakin, ja aivan tavattoman nopeasti. Sumu
näytti hajaantuvan ikäänkuin salama olisi iskenyt nuolensa sen
keskelle, ja laivan keula tuli esiin heittäen sumupyörteitä
kummallekin puolelleen, aivan kuin leviatan, joka viskelee
kärsällään meriruohoa. Minä näin perämieskojun sekä valkeapartaisen
miehen, joka nojautui kyynärpäittensä varassa siitä ulos. Hän oli
pukeutunut siniseen univormuun, ja muistan erityisesti huomanneeni,
että hän näytti hienolta ja levolliselta. Hänen tyyneytensä teki
minuun tuona hirveänä hetkenä aivan kauhistuttavan vaikutuksen.
Hän alistui kohtaloonsa, kulki käsi kädessä sen kanssa ja laski
vain kylmäverisesti, milloin isku hänet yllättäisi. Nojautuessaan
eteenpäin hän tarkasteli meitä levollisesti ja tutkivasti, ikäänkuin
olisi tahtonut aivan hiuskarvalleen määrätä yhteentörmäyspisteen,
eikä näyttänyt vähintäkään välittävän meidän luotsistamme, joka
kiukusta kalpeana huudahti: "No, onpas tämä nyt kaunista!"

Muistellessani tätä hetkeä täytyy minun tunnustaa, että tämä
huomautus oli siksi selvä, ettei se kaivannut mitään vastausta.

"Tarttukaa johonkin ja pitäkää lujasti kiinni", sanoi punakka
mies minulle. Häntä ei haluttanut enää lörpötellä, ja luonnoton
levollisuus näytti tarttuneen häneenkin. "Kuunnelkaa, mitä naiset
huutavat", sanoi hän äkäisesti -- melkein katkerasti, ikäänkuin hän
jo ennenkin olisi kokenut jotakin saman tapaista.

Laivat törmäsivät yhteen, ennenkuin ennätin seurata hänen neuvoaan.
Toinen alus oli varmaan iskenyt jokseenkin keskelle meidän laivaamme,
sillä en voinut nähdä yhtään mitään, vieras alus oli kokonaan
kadonnut näkyvistäni. _Martinez_ kallistui pahasti, ja murtuvat
lankut ratisivat ja ryskyivät hirveästi. Minä kaaduin pitkäkseni
märälle kannelle, ja ennenkuin pääsin pystyyn, kuulin naisten
huutavan. Aivan varmaan nuo kauheat äänet, jotka saivat veren
suonissani jähmettymään, herättivät minussa silmittömän kauhun.
Minun mieleeni muistui, että salongissa oli pelastusvöitä, mutta
ovella hyökkäsi vastaani joukko miehiä ja naisia, jotka työnsivät
minut syrjään. En muista enää, mitä seuraavina silmänräpäyksinä
tapahtui, mutta sen vain tiedän, että hetken kuluttua vedin alas
korkeilta hyllyiltä pelastusvöitä, ja että punakka mies sitoi niitä
kiihottuneiden naisten vyötäisille. Tämä muisto on painunut yhtä
selvästi mieleeni kuin jokin näkemäni taulu. Se oli elävä taulu,
voin nähdä sen milloin tahansa edessäni -- salongin seinässä ammotti
reikä, jonka reunat olivat pirstaleina ja josta tunkeutui harmaata
sumua sisään; tyhjillä, pehmeillä istuimilla näkyi äkillisen paon
jälkiä: matkasälyä, käsilaukkuja, päivänvarjoja ja päällysvaatteita;
vieressäni seisoi samainen kookas herra, joka oli lukenut
kirjoitelmaani, kiedottuna korkkivöihin ja jäykistekankaaseen,
aikakauskirja yhä kädessä, ja kysyi yhä uudestaan yksitoikkoisella
äänellään tokko luulin vaaran uhkaavan meitä; punakka mies astuskeli
rohkeasti puujalkojensa varassa auttaen kaikkien lähellä olevien ylle
pelastusvöitä; ja keskellä sekasortoa kajahti naisten mieletön huuto.

Tuo naisten huuto koski kaikkein kipeimmin hermoihini. Varmaan
se koski myös punakan miehen hermoihin, sillä silmissäni näkyi
toinenkin kuva, jota en saa koskaan mielestäni haihtumaan. Kookas
herrasmies pistää aikakauskirjansa päällystakkinsa taskuun ja
katselee uteliaasti ympärilleen. Joukko naisia, kasvot vääntyneinä,
kalmankalpeina, suut selkosen selällään, huutavat niin tuskallisesti
kuin kadotukseen tuomitut sielut; ja punakka mies, joka seisoo nyt
kasvot aivan tummanpunaisina vihasta, kädet koholla pään päällä,
ikäänkuin hän tahtoisi iskeä kuin salama ympärilleen huutaa: "Hiljaa!
Hiljaa!"

Muistan, että tämä näky sai minut äkkiä purskahtamaan nauruun, ja
seuraavassa hetkessä huomasin, että minäkin olin joutua aivan pois
suunniltani. Sillä nuo naiset olivat samanlaisia kuin minä itsekin,
he muistuttivat äitiäni ja sisariani, he vapisivat kuolemanpelosta
eivätkä tahtoneet kuolla. Muistan senkin, että he huusivat aivan
kuin siat olisivat vinkuneet teurastajan käsissä, ja tämä tavaton
yhtäläisyys kauhistutti minua. Nuo naiset, joiden sydämessä liikkui
jaloja ja helliä tunteita, huusivat nyt täyttä kurkkua. He tahtoivat
elää, mutta he olivat yhtä avuttomia kuin rotat satimessa ja
kirkuivat voimiensa takaa.

Tuo kauhu ajoi minut ylös kannelle. Olin aivan sairas, minua
kuvotti ja kävin istumaan penkille. Tunsin epäselvästi, että
huutavia miehiä kiiruhti kannella edestakaisin koettaen irroittaa
veneitä. Kaikki kävi juuri samalla tavalla kuin kirjoissa kerrotaan
tällaisista kohtauksista. Köydet takertuivat kiinni. Ei mikään
tehnyt tehtäväänsä. Vene laskettiin veteen, naiset ja lapset
hyökkäsivät siihen, vesi kohosi laitojen vii ja vene kaatui kumoon.
Toista venettä yritettiin irroittaa, mutta se jäi toisesta päästään
riippumaan kiinni ja jätettiin sellaisena siihen. Ei jälkeäkään
näkynyt vieraasta aluksesta, joka oli saanut onnettomuuden aikaan,
mutta kuulin joidenkuiden sanovan, että se varmaan lähettäisi veneitä
meidän avuksemme.

Astuin alakannelle. _Martinez_, vajosi nopeasti, vesi oli jo aivan
lähellä. Joukko matkustajia hyppäsi mereen. Toiset, jotka olivat jo
vedessä, huusivat ja pyrkivät takaisin laivaan. Ei kukaan välittänyt
heistä. Samassa huudettiin, että laiva heti uppoaa. Kauhu, jonka tuo
tieto sai aikaan, valtasi minutkin, ja äkkiä olin joutunut laidan yli
veteen keskelle lainehtivaa ihmismerta. Kuinka oikeastaan jouduin
sinne, sitä en tiedä, sen nyt vain tiesin, miksi nuo ihmiset heti
pyrkivät takaisin laivaan. Vesi oli kylmää -- niin kylmää, että se
aivan kirveli. Pudotessani veteen tunsin äkillistä ja viiltävää
kipua, ikäänkuin tuli olisi minut polttanut. Se viilsi aivan ytimiä
myöten. Tuntui siltä, kuin olisi joutunut suoraan kuoleman kitaan.
Minä läähätin tuskasta ja hengitin syvään, ennenkuin pelastusvyö
nosti minut jälleen veden pintaan. Tunsin väkevää suolan makua
suussani ja olin vähällä tukehtua siihen kitkerään nesteeseen, joka
tunkeutui kurkkuun ja keuhkoihin.

Kylmyys oli kuitenkin kaikkein pahinta. Tunsin selvästi, etten
kestäisi sitä kuin muutamia minuutteja. Ympärilläni ihmiset
ponnistelivat ja polskuttivat vedessä. Kuulin heidän huutavan
toisilleen. Kuulin myöskin airojen loisketta. Hetken kuluttua
ihmettelin, että olin vielä hengissä. Alaraajoistani oli tunto
kokonaan kadonnut, ja jäytävä kylmyys hiipi vähitellen sydämeeni.
Pienet laineet, joiden harjat sähättivät pahanilkisesti, huuhtelivat
alituisesti ylitseni ja tunkeutuivat suuhuni, niin että sain
kuvotuskohtauksen toisensa jälkeen.

Kaikki äänet muuttuivat vähitellen epäselviksi, vihdoin kuulin vain
hirveän tuskanhuudon jonkin matkan päästäjä tiesin, että _Martinez_
oli nyt uponnut. Sen jälkeen -- kuinka paljon myöhemmin, sitä en
yhtään voi laskea -- toinnuin jälleen ja hätkähdin pelosta. Olin
aivan yksin. En kuullut huutoja, en ainoatakaan ihmisääntä -- laineet
vain loiskivat, ja niiden ääni kuulosti kammottavan ontolta ja
kumealta sumussa. Kauhu keskellä suurta ihmisjoukkoa, jossa kaikilla
on melkein samat pyyteet, ei ole niin hirvittävä kuin jos se valtaa
mielen yksinäisyydessä -- ja sellainen kauhu yllätti nyt minut. Minne
aallot ajoivat minua? Punakka mies oli sanonut, että virta kulki
Golden Gatesta. Ehkäpä se kuljetti minut valtameren selälle? Entä
pelastusvyö, joka kannatti minua? Eikö se milloin tahansa voinut
mennä rikki? Olin kuullut sanottavan, että niitä tehtiin paperistakin
ja ontoista ruovoista, ja että ne hyvin pian vettyivät ja kadottivat
kantovoimansa. Minä en voinut uida. Olin aivan yksin ja ajelehdin --
siltä ainakin tuntui, keskellä harmaata alkuajan avaruutta. Minun
täytyy myöntää, että jouduin aivan mielettömyyden valtaan, että
huusin yhtä hurjasti kuin nuo naisetkin olivat huutaneet ja loiskutin
vettä jäykistyneillä käsilläni.

       *       *       *       *       *

Kuinka kauan tätä kesti, siitä minulla ei ole aavistustakaan, sillä
vaivuin horrokseen, josta en muista sen enempää kuin jostakin
levottomasta ja tuskallisesta unesta. Kun toinnuin jälleen, tuntui
minusta kuin vuosisatoja olisi kulunut, ja näin aivan pääni
yläpuolella, keskellä sumua laivan keulan sekä kolme kolmikulmaista
purjetta, jotka pullottivat tuulessa. Laivan kaulan halkaistessa
laineita porisi ja kuohui vesi aivan kauheasti, ja minä kelluin aivan
keskellä väylää. Koetin huutaa, mutta olin liian väsynyt. Keula
kynti edelleen, se kulki aivan vieritseni ja viskasi vesiryöpyn
pääni yli. Sitten laivan musta kylki hipaisi niin läheltä ohitseni,
että olisin voinut sitä käsin kajota. Koetinkin sitä tehdä, sillä
mielettömyydessäni ajattelin voivani tarttua kynsin kiinni puuhun,
mutta käsivarteni olivat raskaat, enkä voinut niitä liikuttaa. Vielä
kerran yritin huutaa, mutta ääntä ei päässyt huuliltani.

Laivan perä kulki ohitseni ja painui samassa kahden aallon
lomaan; vilahdukselta näin miehen, joka seisoi peräsimessä ja
vielä toisenkin, joka näytti vain polttavan tupakkaa. Näin savun
tunkeutuvan hänen huuliensa yli, kun hän hitaasti käänsi päätään ja
katseli merelle siihen suuntaan, missä minä olin. Hän katsoi vain
aivan välinpitämättömästi eteensä, ilman minkäänlaista tarkoitusta,
niinkuin ihmiset usein aivan sattumalta katsovat, kun heillä ei ole
mitään erityistä tekemistä, mutta toimivat vain siksi, että he elävät
ja että heidän täytyy tehdä jotakin.

Tuosta katseesta riippui nyt koko elämäni ja kuolemani. Näin sumun
nielevän laivan; näin perämiehen selän ja toisen miehen kääntyvän
hitaasti tuijottaessaan ulapalle ja sattumalta luodessaan katseensa
minuun. Hänen kasvojensa ilme oli miettivä, ja minä pelkäsin, ettei
hän huomaisi minua, vaikka hänen katseensa osuisikin minuun. Mutta
hänen silmänsä keksivät minut ja hän katsoi suoraan minuun -- näki
minut, sillä hän juoksi peräsimen luo, työnsi toisen miehen syrjään,
ja kiersi peräsintä kerran toisensa jälkeen, tarttuen toisella
kädellään toisen yli ja antaen samalla jonkinmoisia käskyjä. Laiva
näytti kulkevan edelleen entistä suuntaansa ja katosi melkein samassa
silmänräpäyksessä sumuun.

Olin vähällä taas mennä tainnoksiin ja ponnistin kaikki voimani
voittaakseni tuon tukahduttavan tyhjyyden ja pimeyden, joka painosti
minua. Hetken kuluttua kuulin airojen loisketta, joka lähenemistään
läheni, kuulin myöskin miehen äänen, joka huusi. Kun mies tuli aivan
lähelle, kuulin hänen huudahtavan harmissaan: "Miksikä hemmetissä
ette vastaa?" Tiesin, että hän tarkoitti minua, mutta samassa pimeys
ja tyhjyys sai minut valtoihinsa.



Toinen luku


Minusta tuntui, kuin olisin leijaillut kiertorataa myöten
avaruudessa. Säkenöiviä valotäpliä tanssi ympärilläni ja kiiti
ohitseni. Kiertäessäni aurinkojen ympäri vilisi kaikkialla tähtiä
ja komeettoja. Niin pian kuin olin päässyt ratani päähän ja aioin
kääntyä takaisin päinvastaiseen suuntaan, kajahti ukkosen voimalla
suunnattoman gong-gongin ääni. Määräämättömän ajan kuluessa, jolloin
keinuin levollisesti soljuvien vuosisatojen aallokossa, nautin
lennostani ja ihmettelin sitä.

Mutta unelmani muuttui, sillä muuksi kuin uneksi en voinut sitä
ymmärtää. Minä kiidin yhä nopeammin ja nopeammin. Minä pyörin ympäri
huimaavaa vauhtia. Tuskin saatoin hengittää, niin nopeasti liidin
avaruuden halki. Gong-gongin ukkosääni yhä yltyi ja paisui. Minä
odotin sitä yhä kiihtyvällä tuskalla. Samassa minusta tuntui, kuin
olisin laahautunut karkealla hiekalla, joka valkeana ja kuivana
loisti auringossa. Se tuotti minulle sietämätöntä tuskaa ja kipua.
Ihoni oli kuin tulessa. Gong-gong jyrisi ja rämisi. Säkenöivät
valopilkut suhahtivat ohitseni loppumattomana virtana, ikäänkuin koko
tähtitaivas olisi kiitänyt avaruuden halki. Minä läähätin, vedin
raskaasti henkeä ja avasin silmäni. Kaksi miestä oli polvillaan
edessäni ja puuhasi kanssani. Tuo huojuva liike syntyi sen johdosta,
että laiva lakkaamatta kohosi ja laskeutui kulkiessaan eteenpäin.
Peloittava gong-gong oli paistinpannu, joka riippui seinällä ja
paukkui ja helisi joka kerta, kun laiva heilahti. Karhea, polttava
hiekka oli miehen karheat kädet, jotka hieroivat paljasta rintaani.
Minä vääntelin tuskasta hänen hieroessaan minua ja kohotin hiukan
päätäni. Rintani oli punainen ja haavoja täynnä, ja pieniä
veripisaroita puhkesi esiin hankautuneen ja tulehtuneen ihon alta.

"Jo riittää, Yonson", sanoi toinen miehistä. "Ettekö näe, että olette
melkein nylkenyt nahan häneltä?"

Mies, jota sanottiin Yonsoniksi, -- hän näytti kömpelöltä
skandinaavilta -- lakkasi hieromasta ja nousi hämillään pystyyn.
Toinen, joka oli puhutellut häntä, oli varmaan lontoolainen,
hänen hienot piirteensä ja pehmeät, melkein naiselliset kasvonsa
todistivat, että hän rintalapsena oli kuullut St. Mary le Bow'n
kirkon kellon äänen. Ryppyinen, ohut lakki ja likainen, karhea
säkkikangas hänen vyötäisillään olivat omansa todistamaan että hän
oli kokki siinä varsin likaisessa keittiössä, jossa minä makasin.

"Kuinka te nyt voitte, herra?" kysyi hän mielistelevästi hymyillen,
mikä ilmaisi aivan selvästi, että hän monessa sukupolvessa oli
perinyt sen juomarahanhimoisilta esi-isiltään.

Vastaukseksi kohosin vaivoin istualle, ja Yonson auttoi minut
pystyyn. Paistinpannun kolina ja pauke tärisyttivät hirveästi
hermojani. En voinut pitää koossa ajatuksiani. Tartuin kiinni
kojun laudoitukseen saadakseni hiukan tukea -- se oli kuitenkin
niin likainen, että kosketus tuotti melkein pahoinvointia -- ja
kurottauduin kuuman lieden yli ylettyäkseni rämisevään pannuun, jonka
otin alas naulasta ja laskin hiiliastiaan.

Kokki irvisteli salaa heikkohermoisuudelleni ja antaen käteeni
höyryävän kulhon hän sanoi: "Kas tässä, tämä tekee teille hyvää!" Se
oli kauheaa sotkua -- laivakahvia -- mutta kuuma juoma virkisti minua
sittenkin. Nielaistuani muutamia kulauksia tuota höyryävää sekoitusta
tarkastelin hankautunutta ja veristä rintaani ja käännyin sitten
skandinaavin puoleen.

"Kiitos, mr Yonson", sanoin hänelle, "mutta etteköhän ole pidellyt
minua hiukan liian kovakouraisesti?"

Hän näytti käsittävän moitteen, joka pikemmin ilmeni teoissani kuin
sanoissani, sillä hän kohotti kätensä ja tarkasteli sitä. Se oli
täynnä känsiä. Silitin kädelläni sen sarvimaisia pahkuroita, jotka
raapivat minua niin kovasti, että suorastaan tunsin väristystä
ruumiissani.

"Nimeni on Johnson -- eikä Yonson", sanoi hän hyvällä
englanninkielellä, jossa tuskin nimeksikään tuntui
vieraanvoittoisuutta, vaikka hän äänsikin sanat kovin hitaasti.

Hänen vaaleansinisissä silmissään oli lempeä, vastustava ilme, ja
samalla ne kuvastivat ujoa rehellisyyttä ja miehuullisuutta, mikä
kokonaan voitti minun myötätuntoni.

"Kiitän teitä vieläkin kerran, mr. Johnson", sanoin minä ja ojensin
hänelle käteni.

Hän epäröi hämillään, nojautui vuoroin toiseen, vuoroin toiseen
jalkaansa, mutta tarttui vihdoin kömpelösti käteeni ja pudisti sitä
perinpohjaisesti.

"Onko teillä kuivia vaatteita, joita voisitte lainata minulle?"
kysyin kokilta.

"Kyllä, herra", vastasi tämä iloisesti ja innokkaasti. "Minä juoksen
alas tarkastamaan vaatevarastoani, jos tyydytte minun vaatteisiini,
herra."

Hän pujahti ulos -- tai pikemmin hän soljui ulos ovesta nopeammin ja
kevyemmin kuin kissa, hänen käyntinsä muistutti lähinnä ehkä vuotavaa
öljyä. Tämä öljymäisyys ja rasvamaisuus oli arvatenkin -- niinkuin
myöhemmin myöskin huomasin -- hänen luonteensa silmiinpistävin
ominaisuus.

"Entäs missä minä olen?" kysyin Johnsonilta, jonka otaksuin olevan
laivamiehen. "Mikä laiva tämä on ja minne se on matkalla?"

"Se tulee Farallonesista ja kulkee lounaiseen", vastasi hän hitaasti
ja selvästi, ikäänkuin olisi koettanut panna parhaan englantinsa ja
vastata aivan täsmällisesti kysymyksiin. "Kuunarin nimi on _Ghost_ ja
se on menossa Japaniin hylkeitä pyytämään."

"Kuka on laivan kapteeni? Minun täytyy saada puhutella häntä heti kun
olen pukeutunut."

Johnson näytti nololta ja kiusaantuneelta. Tuntuipa siltä, kuin hän
olisi etsinyt koko sanavarastonsa läpi keksiäkseen täysin pätevän
sanan. "Kapteenin nimi on Susi-Larsen, siksi häntä aina nimitetään.
En ole koskaan kuullut muuta nimeä. Mutta minä neuvoisin teitä
puhuttelemaan häntä siivosti. Hän on tänään aivan vimmoissaan.
Perämies..."

Tähän hänen puheensa keskeytyi. Kokki solahti sisään.

"Pitäkää kiirettä, Yonson", sanoi hän. "Ukko ylhäällä kannella tahtoo
puhutella teitä, eikä hänen sovi antaa odottaa."

Johnson kääntyi tottelevaisesti ovelle ja vilkaisi minuun kokin
olkapään yli hämmästyttävän vakavasti ja ikäänkuin varoittaen,
niinkuin hän olisi tahtonut panna vielä enemmän painoa keskeytyneelle
puheelleen ja uudestaan varoittaa minua, jotta puhuisin vain siivosti
kapteenin kanssa.

Kokin käsivarrella oli avara ja ryppyinen, kulunut ja pahalta haiseva
puku.

"Ne ovat maanneet kosteina, herra", selitti hän arvokkaasti. "Mutta
voivathan ne kelvata sen aikaa, kunnes olen kuivannut teidän omat
vaatteenne."

Nojaten seinään ja horjahtaen joka kerta, kun laiva heilahti, sain
vihdoin kokin avulla karhean villapaidan ylleni. Tuo epämiellyttävä
kosteus sai aikaan sen, että tunsin pistelyä ja kihelmöimistä
ihossani. Kokki, joka huomasi, että värisin ja irvistelin
vaistomaisesti, sanoi hymyillen:

"Toivottavasti teidän ei koskaan elämässänne tarvitse tottua
tällaiseen, sillä teillähän on hieno iho kuin naisella, en mokomata
ole ennen nähnyt. Heti teidät nähtyäni olisin voinut vaikka vannoa,
että olette hieno herra."

Alusta alkaen olin tuntenut vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ja tuo
tunne vain lisääntyi hänen auttaessaan vaatteita ylleni. Minusta
tuntui vastenmieliseltä tulla hänen lähellensä. Minä peräydyin aina,
kun hän kosketteli minua; luontoni nousi häntä vastaan. Ja tämän
tunteen vallassa sekä kiusaantuneena siitä hajusta, joka läksi
monista liedellä kiehuvista ja porisevista pannuista, pyrin niin pian
kuin suinkin raittiiseen ilmaan. Sitä paitsi tahdoin mitä pikimmin
tavata kapteenia saadakseni tietää, mihin keinoihin he saattoivat
ryhtyä viedäkseen minut maihin.

Yksinkertainen pumpulipaita, jonka kaulus oli repaleinen ja rinta
tahraantunut, ikäänkuin siinä olisi ollut vanhoja veripilkkuja,
puettiin ylleni hartain anteeksipyynnöin ja selityksin. Sitten sain
kömpelöt kengät jalkaani sekä vaaleansiniset, virttyneet housut,
joista toinen lahje oli ainakin kymmenen tuumaa pitempi toista. Tuo
lyhyempi lahje teki minuun sen vaikutuksen kuin piru olisi aikonut
siepata itselleen kokin sielun, mutta saanutkin palan todellisuutta
varjon asemesta.

"Ketä minä saan kiittää tästä ystävällisyydestä?" kysyin minä
ollessani täysissä tamineissa, päässä pieni pojanlakki ja yllä
takin sijasta likainen, raidallinen pumpulimekko, joka riippui vain
vyötäisille saakka ja jonka hihat eivät ulottuneet kyynärpäitä
pitemmälle.

Kokki ojensi vartaloaan sirosti, vaikka samalla nöyrästi ja hänen
huulillaan karehti mielistelevä hymyily. Sen kokemuksen nojalla, mikä
minulla oli valtameren laivojen palvelusväestä, matkan lähetessä
loppuaan, olisin voinut vannoa, että tuo asento oli aivan tiedoton.
Epäilemättä se johtui vain perinnöllisestä matelevaisuudesta.

"Mugridge, herra", leperteli hän rasvaisen hymyn levitessä hänen
naisellisten kasvojensa vii. "Thomas Mugridge, herra, nöyrin
palvelijanne."

"Hyvä, Thomas", sanoin. "Pidän teitä mielessäni, kun vaatteeni ovat
kuivuneet."

Lempeä välke kirkasti hänen kasvojaan, ja hänen silmänsä kiilsivät,
ikäänkuin jossakin syvällä hänen sielussaan hänen esi-isänsä olisivat
heränneet ja muistelleet hämärästi niitä juomarahoja, joita he
entisen elämänsä aikana olivat saaneet.

"Kiitos, herra", sanoi hän samalla kertaa sekä nöyrästi että
kiitollisena.

Yhtä hiljaa kuin ovi, joka avautui, hän soljui syrjään, ja minä
astuin kannelle. Olin vielä uuvuksissa pitkällisen vedessä-oloni
jälkeen. Tuulenpuuska tarttui minuun, ja minä horjuin pitkin keinuvaa
kantta kajuutan nurkkausta kohti, josta pidin kiinni saadakseni
hiukan tukea. Kuunari heilui hirveästi kyntäessään Tyynen meren
loivia laineita. Jos laiva, niinkuin Johnson oli sanonut, oli
matkalla lounaiseen, niin tuuli minun laskuni mukaan puhalsi melkein
etelästä. Sumu oli hälvennyt, ja kimalteleva aurinko loisti meren
pinnalla. Käännyin itää kohti, jossa tiesin Kalifornian olevan,
mutta en voinut nähdä muuta kuin matalia sumusärkkiä -- varmaan sama
sumu oli _Martinez_ laivankin tuhonnut ja saattanut minut nykyiseen
tilaani. Pohjoisessa, ei kovinkaan pitkän matkan päässä, kohosi
vedenrajan yläpuolella ryhmä paljaita kallioita, ja yhdellä niistä
saatoin erottaa majakan. Lounaisessa, melkein aivan edessämme,
häämötti jotakin pyramidintapaista, siellä oli varmaan purjelaiva.

Tarkasteltuani taivaanrantaa käänsin katseeni lähempää ympäristöä
kohti. Kaikkein ensiksi iski mieleeni se ajatus, että mies, joka oli
pelastunut haaksirikosta ja ollut aivan kuoleman kielissä, olisi
ansainnut enemmän huomiota, kuin mitä minun osakseni tuli. Perämies
tuijotti uteliaana minuun, mutta muuten ei kukaan välittänyt minusta
vähääkään.

Sen sijaan kaikkien huomio näytti kiintyneen johonkin, mikä tapahtui
keskilaivalla. Siellä kookas mies makasi selällään laivaluukulla.
Hän oli täysissä pukimissaan, mutta paita oli rinnasta reväisty
auki. Ihoa ei näkynyt kuitenkaan yhtään, sillä rintaa peitti musta
karva, aivan kuin koiran pörröinen turkki. Kasvot ja kaula olivat
mustan, harmahtavan parran peitossa, joka luonnostaan olisi ollut
jäykkä ja tuuhea, mutta valui nyt velttona ja vetelänä ja likomärkänä
rinnalle. Silmät olivat suljetut, ja mies nähtävästi aivan tajuton,
mutta suu oli silti selkosen selällään ja rinta kohoili, ikäänkuin
hän olisi ollut tukehtua ja koettanut kiihkeästi vetää henkeään.
Vähänväliä, aivan koneellisesti ja jonkinmoisella tottumuksella, eräs
laivamiehistä laski nuoran varassa kankaisen sangon mereen, hilasi
sen vähitellen ylös ja kaatoi sen sisällyksen tajuttoman miehen
päälle.

Mies, joka sattumalta oli luonut katseensa merelle ja siten
pelastanut minut veden vallasta, astui nyt edestakaisin aukeaman
kohdalla ja pureskeli äkeissään sikarinsa päätä. Hän oli ainakin
viiden jalan ja kymmenen tuuman pituinen, mutta hänen pituutensa
ei sittenkään ensi hetkessä tehnyt minuun syvintä vaikutusta, vaan
hänen voimansa. Ja kuitenkaan, vaikka hän oli karkeatekoinen,
hartiakas ja korkearintainen, en sanoisi, että hänen ruumiinvoimansa
olisi ollut aivan kiinteää laatua. Se oli pikemmin jäntevää ja
luisevaa, sellaista, jota tavallisesti näkee laihoilla ja sitkeillä
ihmisillä, mutta hänen jykevä ruumiinrakenteensa muistutti ensi
sijassa jotakuta uutta gorillalajia. Ulkonaisesti hän ei kuitenkaan
yhtään ollut gorillan näköinen. Minä yritänkin vain kuvata tuota
voimaa sellaisenaan, panematta huomiota hänen ulkonaiseen hahmoonsa.
Hänessä oli samanlaista voimaa kuin esimerkiksi alkuperäisissä
esineissä, villeissä eläimissä ja niissä olennoissa, jommoisiksi
me kuvittelemme puissa eläneet perikuvamme -- tuollaista hurjaa ja
julmaa voimaa, jossa itsessään on eloa, sitä elämän nestettä, joka
kykenee liikkumaan, itse alkuainetta, josta monet elämänmuodot ovat
syntyneet: sanalla sanoen, sitä voimaa, joka saattaa käärmeen ruumiin
kiemurtelemaan vielä sittenkin, kun sen pää on murskattu ja käärme
sellaisenaan kuollut, tai joka piilee muodottomassa kilpikonnan
lihamöhkäleessä ja saattaa sen värähtelemään, jos sormella sitä
koskettaa.

Sellaisen voimakkaan vaikutuksen teki minuun tuo mies, joka
kulki siinä nyt edestakaisin. Koko hänen ryhtinsä oli luja ja
vakava, askeleet tasaiset ja varmat. Pieninkin lihaksen liike,
sekä hartioiden kohoaminen että huulten pinnistys niiden lujasti
pusertaessa sikaria, ilmaisi vastustamatonta ja yliluonnollista
voimaa. Mutta vaikka tämä voima näytti hallitsevan jokaista hänen
tekoansa, niin sittenkin se ikäänkuin vain kuvasti toista, vieläkin
suurempaa voimaa, joka oli kätketty häneen, joka uinaili ja vain
silloin tällöin näyttäytyi, mutta joka milloin hyvänsä saattoi
herätä, riehua ja raastaa aivan kuin ärsytetty jalopeura tai raivoava
myrsky.

Kokki pisti päänsä keittiökojunsa ovesta ulos ja irvisteli minulle
rohkaisevasti, viitaten peukalollaan siihen suuntaan, missä tuo
voimakas mies astui. Siten hän tahtoi ilmoittaa minulle, että tuo
mies oli kapteeni, "ukko", niinkuin kokki oli häntä nimittänyt,
se henkilö, jonka puoleen minun tuli kääntyä ja pyytää, että
hän jollakin keinoin saattaisi minut maihin. Olin juuri astunut
pari askelta, jotta niin pian kuin suinkin saisin suoritetuksi
tuon viiden minuutin keskustelun, jonka pelkäsin käyvän varsin
myrskyisäksi, kun onneton olento, joka makasi kannella, sai
entistään kovemman tukehduskohtauksen. Hän väänteli ja heitteli
itseään suonenvedontapaisesti. Leuka ja märkä, musta parta kohosi
yhä korkeammalle, selkälihakset pingoittuivat ja rinta paisui
ponnistellen tiedottomasti ja vaistomaisesti saadakseen enemmän
ilmaa. Vaikka en nähnytkään mitään, niin tiesin sittenkin, että iho
parran alla muuttui sinipunertavaksi.

Kapteeni eli Susi-Larsen, niinkuin miehet häntä nimittivät, pysähtyi
ja tarkasteli kuolevaa. Hänen kuolinkamppailunsa oli niin raju,
että se miehistä, joka huuhteli häntä vedellä, lakkasi työstään ja
tuijotti uteliaana häneen, kallistaen sankoa, jotta vesi virtasi
siitä kannelle. Kuoleva rummutti koroillaan laivaluukkua, ojensi
suoraksi jalkansa, pingoitti ruumistaan hirveällä ponnistuksella ja
heitteli päätään edestakaisin. Sitten hänen lihaksensa herposivat,
pää ei enää viskautunut puolelle eikä toiselle ja syvä helpotuksen
huokaus pääsi hänen huuliltansa. Alaleuka painui alas, ylähuuli
vetäytyi ylöspäin, ja kaksi tupakasta ruskettunutta hammasriviä tuli
näkyviin.

Ja nyt tapahtui jotakin hyvin kummallista. Kapteeni alkoi kuolleelle
purkaa vihaansa kuin ukkonen. Kirouksia tulvi virtanaan hänen
suustaan. Eivätkä ne olleet mitään mietoja kirouksia eikä vain raa'an
luonteen purkauksia. Jokainen sana oli oikea herjaus, eikä häneltä
puuttunut sanoja. Ne pihisivät ja räiskyivät kuin sähkökipinät.
En eläissäni ollut kuullut mitään senkaltaista, en olisi edes
luullut mitään sellaista mahdolliseksikaan. Minä, joka harrastin
kirjallisuutta ja suosin jossakin määrin voimakkaita kuvia ja sanoja,
uskallan väittää, että käsitin paremmin kuin kukaan muu sen erikoisen
voiman ja eloisuuden sekä sen hirveän herjauksen, joka puhkesi esiin
tuossa hänen sanatulvassaan. Syynä hänen vihaansa luullakseni oli
se, että vainaja, laivan perämies, oli elänyt kevytmielisesti San
Franciscossa ennen matkallelähtöä, ja oli nyt pahaksi onneksi kuollut
aivan matkan alussa, jotta Susi-Larsenilla ei ollut enää riittävästi
miehistöä.

Turhaa minun on mainita, ainakin ystävilleni, että mieleni joutui
aivan kuohuksiin. Kiroukset ja kaikenlaiset rivot puheet olivat
aina olleet minulle vastenmielisiä. Minut valtasi kuvottava tunne,
sydämenahdistus, miltei pyörrytys. Kuolema oli aina merkinnyt minulle
jotakin juhlallista ja arvokasta, joka levitti ympärilleen rauhaa ja
toi mukanaan pyhiä menoja. Kaikki sen synkemmät ja kammottavammat
muodot olivat minulle aivan outoja. Minä toistan vieläkin, että
samalla kun osasin panna arvoa tämän hirveän herjaustulvan hurjalle
voimalle, joka virtasi Susi-Larsenin huulilta, olin aivan poissa
suunniltani. Tuo kuohuva laavavirta oli polttavan kuuma, enkä olisi
lainkaan ihmetellyt, jos kuolleen märkä musta parta olisi alkanut
käpertyä ja äkkiä leimahtanut ilmiliekkiin. Mutta mies makasi siinä
aivan hiljaa. Hän irvisteli yhä edelleen ivallista, leikkisää,
kyynillistä, pilkkaavaa ja uhmailevaa irvistystään. Hän oli tilanteen
herra.



Kolmas luku


Susi-Larsen lakkasi kiroilemasta yhtä äkkiä kuin oli aloittanutkin.
Hän sytytti sikarinsa uudelleen ja katseli ympärilleen. Hänen
katseensa osui sattumalta kokkiin.

"No, kokki?" sanoi hän lempeällä äänellä, joka oli samalla kylmä kuin
teräs.

"Mitä, herra?" vastasi kokki innokkaasti, levollisen ja
anteeksipyytävän matelevasti.

"Etteköhän ole jo kylliksi kurottanut kaulaanne? Se voi vahingoittaa
teitä, nähkääs. Perämies on kuollut, eikä minulla ole varaa
kadottaa vielä teitäkin. Teidän täytyy varoa terveyttänne, kokki,
ymmärrättekö?"

Hänen viimeiset sanansa, jotka olivat räikeänä vastakohtana sille
lempeälle äänelle, jolla hän vasta oli puhunut, tuntuivat ikäänkuin
kiivaalta piiskaniskulta. Kokki käpristyi aivan kokoon.

"Kyllä, herra", vastasi hän nöyrästi, ja pää katosi keittiön ovesta.

Tämä ankara, yleinen nuhtelu, jonka kokki läsnäolollaan oli
aiheuttanut, vaikutti sen, että toisetkin miehet kävivät
välinpitämättömiksi ja ryhtyivät työhön, mikä mihinkin. Muutamat
miehet, jotka seisoivat keittiön ja laivaluukun välisillä
portailla eivätkä näyttäneet laivamiehiltä, keskustelivat yhä
edelleen matalalla äänellä. Sain sittemmin kuulla, että he olivat
pyyntimiehiä, joiden oli määrä ampua hylkeitä ja jotka omasta
mielestään olivat paljon parempia kuin tavalliset merimiehet.

"Johanson!" huusi Susi-Larsen. Yksi laivamiehistä lähestyi häntä
kuuliaisesti. "Noutakaa purjekinnas ja neula ja ommelkaa tuo rahjus
pussiin! Purje-arkussa on palanen vanhaa jäykistevaatetta. Katsokaa
että se riittää."

"Mitä minä panen hänelle jalkoihin, herra?" kysyi Johanson
vastattuaan tavanmukaisesti: "Kyllä, herra!"

"Kyllä me siitä huolen pidämme", vastasi Susi-Larsen. "Kokki!" huusi
hän kovalla äänellä.

Thomas Mugridge hyökkäsi keittiöstä aivan kuin vieterinukke rasiasta.

"Mene alas ja pane hiiliä säkkiin!"

"Onko kellään teistä raamattua tai rukouskirjaa!" kysyi kapteeni
taaskin, kääntyen tällä kertaa pyyntimiesten puoleen, jotka seisoivat
portaille.

He pudistivat päätään, ja joku heistä sanoi jotakin nauraen, vaikken
voinutkaan kuulla mitä se oli, mutta se herätti aivan yleisen naurun.

Susi-Larsen teki nyt saman kysymyksen laivamiehille. Raamatut ja
rukouskirjat näyttivät olevan täällä harvinaista tavaraa, mutta joku
laivamiehistä lupasi kysyä alhaalla lepovuorolla olevilta. Hetken
kuluttua hän palasi ilmoittaen, ettei sielläkään sellaista ollut.

Kapteeni kohautti olkapäitään. "Sitten me upotamme hänet mereen
ilman minkäänlaisia metkuja, jollei pappimainen löytöläisemme osaa
hautajaiskaavaa ulkoa."

Hän oli kääntynyt taakseen ja katseli minua suoraan silmiin.

"Te olette kai pappi?" kysyi hän.

Kaikki hylkeenampujat -- heitä oli kuusi -- kääntyivät nyt myös
taakseen ja tarkastelivat minua. Tunsin vaistomaisesti, että näytin
varmaan linnunpelättimeltä. Nauru kajahti, kun he näkivät minut --
nauru, jota ei hillinnyt eikä taltuttanut vähintäkään se seikka, että
kuollut makasi pitkänään ja irvisteli meidän edessämme kannella;
-- nauru, joka oli yhtä raakaa, kovaa ja voimakasta, kuin itse
valtameri, ja jota vain ne osaavat nauraa, jotka mieleltään ovat
raakoja ja tunteeltaan tylsistyneitä ja jotka yhtä vähän ymmärtävät
kohteliaisuuden kuin ystävällisyyden vaatimuksia.

Susi-Larsen ei nauranut, vaikkakin hänen harmaissa silmissään
piili veitikka. Olin astunut aivan hänen lähelleen, ja tällä
hetkellä sain ensimmäisen vaikutuksen miehestä itsestään, miehestä,
ottamatta lukuun hänen vartaloaan ja sitä kiroustulvaa, joka minun
läsnäollessani oli syössyt hänen huuliltaan. Hänen kasvonsa olivat
suuripiirteiset ja voimakkaat, leveät ja täyteläiset ja tekivät ensi
näkemällä jykevän vaikutuksen. Mutta hänen kasvojensa laita oli
aivan sama kuin hänen vartalonsakin, tuo jykevyyden tunne katosi
ja tuntuipa melkein siltä, kuin hänen sielussaan olisi syvällä
uinunut tavaton ja hirvittävä henkinen voima. Poskipielet, leuka,
kaareva otsa, joka painui ulospäin silmien yläpuolella, -- kaikki
nuo yksityiskohdat, vaikka ne itsessään olivatkin äärettömästi
voimakkaita, näyttivät ilmaisevan tavatonta henkistä joustavuutta ja
voimaa, jota silmin oli mahdoton nähdä. Aivan turhaa olisi myös ollut
koettaa tutkia sellaista henkeä, mitata sen syvyyttä ja määrätä sen
laajuutta ja rajoitusta, luokittaa sitä johonkin määrättyyn luokkaan
samantapaisten tyyppien joukkoon.

Ja hänen silmänsä -- kohtalo piti huolta siitä, että sain tutustua
niihin varsin hyvin -- olivat suuret ja kauniit, avonaiset niinkuin
suurien mestarien muotokuvissa, voimakkaan otsan ja tuuheitten
mustien kulmakarvojen varjostamat. Hänen silmänsä olivat harmaat,
tuota ihmeellistä, alituisesti vaihtelevaa harmaata väriä, joka
vivahtelee ja vaihtelee väriltään aivan kuin monivärinen silkki
auringonpaisteessa, joka on sekä vaalean- että tummanharmaata,
vihertävänharmaata, vieläpä joskus syvänsinistäkin kuin meri. Nämä
silmät saattoivat salata sielun syvyyttä tuhannella eri tavalla,
mutta sattuipa joskus, että ne avautuivatkin ja päästivät sielun
valloilleen, antoivat sen ikäänkuin hyökätä alastomana maailmaan
keskelle jotakin ihmeellistä seikkailua. Nuo silmät saattoivat vaipua
mietteihin yhtä toivottoman synkkinä kuin lyijynraskaat pilvet; ne
saattoivat salamoida ja kipinöidä ikäänkuin ne olisivat heitelleet
ympärilleen liekehtiviä miekkoja; ne saattoivat olla yhtä jääkylmät
kuin napamaisema, mutta ne saattoivat myös lämmetä ja pehmetä
ja säteillä syvää, miehuullista hellyyttä, vetää ja viekoitella
puoleensa tavalla, joka sekä lumoaa että hallitsee naisia, kunnes he
ilolla, huojennuksella ja auliudella ovat valmiit antautumaan.

Mutta palatkaamme asiaan. Minä vastasin hänelle, että ikävä kyllä en
voinut suorittaa hautausmenoja, koska en ollut pappi, ja silloin hän
kysyi:

"Millä tavalla te sitten ansaitsette elatuksenne?"

Minun täytyy myöntää, ettei minulle koskaan ennen ollut tehty
sellaista kysymystä; enkä itsekään ollut sitä koskaan pohtinut.
Seisoin siinä aivan ymmällä, ja ennenkuin toinnuin hämmästyksestäni
olin typerästi kyllä sammaltanut:

"Minä minä olen herrasmies."

Hänen ylähuulensa käpertyi ivallisesti.

"Kyllä minä olen tehnyt työtä -- ja teen yhä vieläkin!" huudahdin
innokkaasti ikäänkuin hän olisi ollut tuomarini ja minun olisi ollut
pakko puolustautua hänen edessään. Samalla tunsin, kuinka typerästi
menettelin antautuessani keskustelemaan tästä asiasta.

"Elatukseksenneko?"

Hänen olennossaan oli jotakin niin käskevää ja hallitsevaa, että olin
aivan ymmällä -- "nolona" niinkuin Furuseth olisi sanonut -- aivan
kuin lapsi, joka vapisee ankaran koulumestarin edessä.

"Kuka elättää teitä?" kuului hänen seuraava kysymyksensä.

"Minä elän koroillani", vastasin rohkeasti, mutta jo seuraavassa
hetkessä olisin voinut purra kieleni poikki. -- "Tällä asialla --
suokaa anteeksi, että sen sanon -- ei ole kuitenkaan mitään tekemistä
sen kanssa, josta haluan puhua teidän kanssanne."

Mutta hän ei pannut vähintäkään huomiota vastustukseeni.

"Kuka on ansainnut teidän kapitaalinne? Mitä? Senhän arvasin.
Tietysti teidän isänne. Te elätte siis vainajien kustannuksella. Te
ette ole koskaan seisonut omilla jaloillanne. Te ette voisi omin
neuvoin elää edes vuorokautta, ette hankkia edes kolmea ateriaa
vatsanne täytteeksi. Näyttäkääpäs minulle kätenne!"

Varmaan se ääretön voima, joka uinui hänessä, äkkiä heräsi, tai
ehkäpä minä hetken aikaa olin aivan raukea, sillä ennenkuin
ymmärsin asiatakaan, oli hän astunut pari askelta lähemmäksi,
tarttunut oikeaan käteeni ja kohottanut sen tarkastellakseen sitä.
Yritin vetää pois sen, mutta hänen sormensa pusertuivat ilman
vähintäkään ponnistusta yhä lujemmin sen ympärille, jotta luulin
sen aivan musertuvan. Sellaisissa olosuhteissa on vaikea ylläpitää
arvokkuuttaan. Enhän voinut väännellä itseäni enkä riistäytyä
irti kuin koulupoika. En myöskään voinut hyökätä tuon karhun
kimppuun, jonka ei tarvinnut muuta kuin hiukan vääntää käsivarttani
taittaaksensa sen poikki. Ei ollut muuta neuvoa kuin seisoa hiljaa
ja alistua. Minulla oli aikaa nähdä, että kuolleen perämiehen taskut
tyhjennettiin ja että hänen ruumiinsa ja irvistelevät kasvonsa
peitettiin kankaan alle, jonka laivamies Johanson ompeli kiinni
karkealla, valkoisella purjelangalla, työntäen neulaa kankaan läpi
nahkaisen purjekintaan avulla.

Susi-Larsen päästi irti käteni halveksivalla liikkeellä.

"Kuolleiden ihmisten kädet ovat säilyttäneet sen pehmeänä. Ei kelpaa
muuhun kuin laivapojan töihin."

"Minä haluan päästä maihin", sanoin lujalla äänellä, sillä olin taas
aivan levollinen. "Minä maksan teille vaivanne ja ajanhukkanne."

Hän katseli minuun uteliaasti. Silmissä piili iva.

"Minulla on vastaehdotus, joka varmaan olisi teidän sielullenne
hyväksi. Perämies on kuollut, ja täällä tapahtuu useita ylennyksiä.
Yksi laivamiehistä pääsee perämieheksi, laivapoika ylenee
laivamieheksi ja te saatte ottaa laivapojan paikan ja tehdä
kontrahdin täksi matkaksi, saatte kaksikymmentä dollaria kuussa ja
vapaan ylläpidon. No, mitä arvelette? Muistakaa, että se koituu
teidän sielunne hyväksi. Se kasvattaa teitä. Te saatte ajoissa
oppia seisomaan omin jaloin, ehkäpä pääsette hiukan eteenpäinkin
hoipertelemaan."

Mutta minä en ottanut hänen puhettaan kuuleviin korviin. Purjeet,
jotka siinsivät lounaisesta, yhä suurenivat ja selvenivät. Köysistö
oli siinä samanlainen kuin _Ghost_-laivassakin, mutta laivan runko
oli pienempi. Kaunista oli nähdä tämän kuunarin keinuvan ja liitävän
meitä kohti, varmaan se sivuuttaisi meidät aivan läheltä. Tuuli oli
äkkiä parantunut, ja aurinko oli piiloutunut pilveen kimalleltuaan
hetken aikaa veden pinnalla. Meri oli lyijynharmaa ja kuohui
yhä kiivaammin, niin että valkopäisiä aaltoja hyrskyi korkealle
ilmaan. Nopeus kiihtyi, ja laiva keinui entistä enemmän. Kovassa
tuulenpuuskassa laivan parras sukeltui veden alle ja kannelle tulvasi
samalta puolelta niin runsaasti vettä, että muutamat pyyntimiehet
nostivat nopeasti jalkojansa.

"Tuo laiva kulkee heti meidän ohitsemme", sanoin oltuani hetken aikaa
ääneti. "Ja koska se kulkee päinvastaiseen suuntaan, niin se varmaan
on matkalla San Franciscoon."

"Se on hyvin luultavaa", vastasi Susi-Larsen, kääntyen sivulle ja
huutaen: "Kokki! Hohoi, kokki?"

Kokki hyökkäsi ulos keittiökojusta.

"Missä laivapoika on? Käske hänet tänne."

"Kyllä, herra." Thomas Mugridge liukui nopeasti perälle ja katosi
toisia portaita alas, jotka olivat lähellä peräsintä. Hetken
kuluttua hän palasi, ja aivan hänen kintereillään seurasi luiseva,
kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, jonka kasvot olivat
punakat ja jöröt.

"Tässä hän on, herra", sanoi kokki.

Mutta Susi-Larsen ei edes katsonut sanantuojaan, vaan kääntyi heti
laivapojan puoleen.

"Mikä sinun nimesi on, poika?"

"George Leach, herra", vastasi poika ynseästi. Nuorukaisen
käytöksestä saattoi huomata, että hän arvasi miksi hänet oli kutsuttu
paikalle.

"Se ei ole mikään irlantilainen nimi", sanoi kapteeni terävästi.
"O'Toole tai McCarthy sopisi perhanan hyvin sinun kärsällesi. Mutta
ehkäpä äitisi halkopinossa piili joku irlantilainenkin."

Huomasin, että pojan kädet puristuivat nyrkkiin kuullessaan tämän
loukkauksen, ja hänen kasvoilleen levisi puna aivan kaulaa myöten.

"No, yhdentekevää", jatkoi Susi-Larsen. "Ehkäpä sinulla on syytäkin
unohtaa oikea nimesi, enkä minä laske sitä sinulle viaksi, niin kauan
kuin hoidat kunnolla työsi. Sinä tulit tietysti Telegraph Hillistä.
Se näkyy kärsästäsikin. Yhtä topakka kuin kaikki muutkin ja kahta
vertaa jörömpi. Kyllä minä ne miehet tunnen. No, ole huoleti, kyllä
se sinusta täällä saadaan. Ymmärrätkö? Kuka pestasi sinut?"

"McCready & Swanson."

"Herra!" lisäsi Susi-Larsen ukkosäänellään.

"McCready & Swanson, herra!" oikaisi laivapoika silmissään tuima
tuike.

"Kuka sai ennakkomaksun?"

"He saivat sen, herra."

"Sen minä arvasinkin. Sinä olit tietysti peevelin iloinen, kun he sen
saivat. Et voinut päästä kyllin pian matkaan, kun tiesit eräänlaisten
herrojen seuraavan kintereilläsi."

Nuorukainen tuli aivan hurjaksi. Hän kumartui alas ikäänkuin hän
olisi aikonut hyökätä toisen kimppuun, ja näytti aivan ärsytetyltä
pedolta työntäessään sanat suustaan: "Se on..."

"Mikä?" kysyi Susi-Larsen omituisen lempeällä äänellä, ikäänkuin
olisi ollut pakahtua uteliaisuudesta.

Nuorukainen epäröi, mutta hillitsi sitten itsensä. "Ei mitään, herra.
Minä peruutan sanani."

"Ja sillä sinä myönnät minun olleen oikeassa." Hän hymyili
tyytyväisesti. "Mitenkä vanha olet?"

"Täytin vasta kuusitoista vuotta, herra."

"Se on vale. Olet jo yhdeksännellätoista. Suurikasvuinen ikääsi
nähden, lihakset kuin hevosella. Kokoo kampsusi ja siirry kanssiin,
keulapuolelle. Sinä olet nyt laivamies. Ylennyt virassasi,
ymmärrätkö?"

Odottamatta nuorukaisen myöntävää vastausta kääntyi kapteeni sen
miehen puoleen, joka juuri oli lopettanut kammottavan työnsä ja
ommellut kuolleen ruumiin pussiin. "Onko teillä aavistustakaan
merenkulusta, Johanson?"

"Ei, herra."

"No, yhdentekevää; te olette nyt joka tapauksessa perämies. Muuttakaa
tavaranne perämiehenkojuun."

"Kyllä, herra!" vastasi Johanson iloisesti ja läksi keulapuolelle.
Entinen laivapoika ei sillä välin ollut liikahtanut paikaltaan.

"Mitäs sinä siinä odotat?" kysyi Susi-Larsen.

"Minä en ole ottanut pestiä laivamieheksi, herra", kuului vastaus.
"Minä otin laivapojan pestin. En minä halua ruveta laivamieheksi."

"Ota tavarasi ja mene keulapuolelle."

Tällä kertaa Susi-Larsenin käsky oli peloittavan jyrkkä. Nuorukainen
vilkaisi ynseästi häneen, mutta ei liikahtanut.

Nyt Susi-Larsenin hirveä voima pääsi jälleen valloilleen. Se tapahtui
aivan odottamatta ja äkkiä. Hän hyppäsi kuusi jalkaa eteenpäin ja
iski poikaa nyrkillään vatsaan. Samalla tunsin tuskallista kipua
aivan samalla kohtaa, ikäänkuin isku olisikin osunut minuun.
Mainitsen tämän vain todisteena siitä, kuinka kiihottuneet hermoni
olivat ja kuinka tottumaton olin raakoihin kohtauksiin. Laivapoika --
hän painoi ainakin satakuusikymmentäviisi naulaa -- käpertyi kokoon,
ja hänen ruumiinsa retkotti hervottomana nyrkin varassa kuin vanha
riepu kepin nenässä. Sitten hän heilahti ilmaan, pyörähti ympäri ja
putosi pää edellä kannelle vainajan ruumiin viereen, mihin hän sitten
jäi makaamaan väännellen itseään tuskissaan.

"No?" kysyi Larsen minulta. "Joko olette päättänyt?"

Olin pitänyt hiukan silmällä kuunaria, joka kulki nyt melkein meidän
rinnallamme, vain parin sadan yardin päässä meistä. Se oli siro ja
soma pieni alus. Saatoin erottaa suuren mustan numeron purjeessa,
kuvia luotsilaivoista olin ennen nähnyt.

"Mikä laiva tuo on?" kysyin.

"Luotsilaiva _Lady Mine_", vastasi Susi-Larsen äreästi. "Se on
päässyt kaikista luotseistaan ja on nyt matkalla San Franciscoon.
Tällä tuulella se ehtii perille viidessä, kuudessa tunnissa."

"Olkaa hyvä ja antakaa sille merkki, jotta voin päästä maihin!"

"Signaalikirja pahaksi onneksi on pudonnut mereen", selitti hän.
Kaikki hylkeenampujat irvistelivät.

Tuumin hetken aikaa, katsellen kapteenia suoraan silmiin. Olinhan
nähnyt, kuinka julmasti hän oli kohdellut laivapoikaa ja tiesin, että
minuakin kohdeltaisiin yhtä julmasti, jollei vieläkin julmemmin -- ja
siksi tein jotakin, joka mielestäni on uhkarohkeinta mitä eläissäni
olen tehnyt. Hyökkäsin laivan reunalle, huidoin käsilläni ja huusin:

"_Lady Mine_, ohoi! Ottakaa minut mukaan! Tuhat dollaria, jos viette
minut maihin!"

Odotin ja tarkastelin innokkaasti kahta miestä, jotka seisoivat
peräsimessä. Toinen piti perää. Toinen kohotti huutotorven
huulilleen. En kääntänyt päätäni, vaikka joka hetki odotin, että
peto iskisi selkäni takaa minuun. Vihdoin, kun odotus mielestäni
oli tuntunut pitkältä kuin vuosisata, en voinut enää kestää
sielunjännitystä. Katsoin taakseni. Hän ei ollut liikahtanut
paikaltaan. Siinä hän seisoi samassa asennossa kuin ennenkin, hiljaa
huojuen laivan keinuessa puolelta toiselle ja sytytti parhaillaan
uutta sikaria.

"Mikä hätänä? Onko jotakin hullusti?"

Huuto kajahti _Lady Mine_-laivasta.

"On!" huusin niin kovasti kuin keuhkoni sallivat. "Henki on
kysymyksessä! Tuhat dollaria, jos viette minut maihin!"

"Elämä Friscossa ei ole ollut minun miehistölleni hyväksi", huusi
Susi-Larsen vastaan. "Kas tätä" -- hän osoitti minua peukalollaan,
"hän hourailee parast'aikaa merikäärmeistä ja marakateista".

Mies _Lady Mine_-laivalla nauroi torveensa. Ja luotsilaiva kulki
eteenpäin.

"Piru hänet periköön!" kajahti vielä lopuksi ja molemmat merimiehet
huitoivat käsiään hyvästiksi toisilleen.

Kumarruin epätoivoissani reunan yli ja näin kuinka pian veden harmaa
pinta suureni ja laajeni meidän ja siron pienen kuunarin välillä.
Tuo kuunari pääsisi varmaan viiden tai kuuden tunnin kuluttua San
Franciscoon! Pääni oli vähällä haljeta! Tunsin tuskallista kipua
kaulassani, ikäänkuin sydämeni olisi noussut kurkkuun saakka. Sitten
kuohuva aalto iski laivan kylkeä vasten, niin että suolainen vaahto
pirskahti huulilleni. Sitä seurasi kova tuulenpuuska, _Ghost_
keikahti toiselle puolelle, ja suojanpuoleinen parras painui veden
alle. Kuulin veden virtaavan alas kannelle.

Kun samassa käännyin taakseni, näin laivapojan nousevan horjuen
pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet tuskasta.
Hän näytti hyvin sairaalta.

"No, Leach, oletko menossa keulaan?" kysyi Susi-Larsen.

"Kyllä, herra", kuului murtuneen sielun vastaus.

"Entäs te?" tämä kysymys tarkoitti minua.

"Paha teidät periköön...", aloitin minä, mutta puheeni keskeytyi.

"Säästäkää sanojanne! Aiotteko hoitaa laivapojan tehtäviä? Vai
pitääkö minun ensin kurittaa teitä?"

Mitä minä saatoin tehdä? Mitä hyötyä minulla olisi ollut siitä, jos
hän olisi raa'asti lyönyt minua tai ehkäpä tappanutkin minut. Minä
katsoin lujasti noihin julmiin, harmaihin silmiin. Ne olivat niin
kylmät ja kovat kuin graniitti. Ihmisten silmistä pilkistää usein
heidän sielunsa esiin, mutta Susi-Larsenin silmät olivat yhtä sileät
ja kylmät ja harmaat kuin itse meri.

"No?"

"Kyllä", vastasin minä.

"Sanokaa: kyllä, herra!"

"Kyllä, herra", toistin minä.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Van Weyden, herra."

"Entä etunimenne?"

"Humphrey, herra; Humphrey van Weyden."

"Kuinka vanha?"

"Kolmekymmentäviisi, herra."

"Hyvä. Menkää kokin luo, niin saatte tietää, mitä teidän tulee tehdä."

Ja siten minä tahtomattani jouduin Susi-Larsenin palvelukseen. Hän
oli voimakkaampi minua, siinä kaikki. Mutta se tuntui minusta aivan
käsittämättömältä, ja kun nyt palautan mieleeni tuon ajan, tuntuu se
minusta vieläkin mahdottomammalta. Tuo aika on aina pysyvä mielessäni
ihmeellisenä, käsittämättömänä, hirveänä ja ahdistavana unena.

"Malttakaapa! Älkää menkö vielä!"

Pysähdyin kuuliaisesti keittiön ovelle.

"Kutsukaa miehistö paikalle, Johanson! Nyt, kun kaikki on
järjestyksessä, niin pitäkäämme hautajaiset, jotta saamme kannen
puhtaaksi tuosta roskasta."

Sillä välin kun Johanson kävi kutsumassa lepovuoron miehiä alhaalta,
asettivat muutamat laivamiehet kapteenin käskystä säkkikankaaseen
ommellun ruumiin laivaluukulle. Molemmin puolin kantta oli
kiinnitetty koko rivi pieniä veneitä reunan varaan, pohjat ylöspäin.
Miehet nostivat ylös luukun sekä sen synkän taakan, kantoivat sen
suojapuolelle ja asettivat sen veneitä vastaan, jotta ruumiin jalat
riippuivat reunan yli. Jalkapuoleen oli kiinnitetty hiilisäkki, jonka
kokki oli tuonut.

Olin aina kuvaillut mielessäni, että hautaus merellä olisi hyvin
juhlallinen ja kunnioitustaherättävä toimitus, mutta tässä
tilaisuudessa kaikki nämä kuvitteluni katosivat, ainakin näihin
hautajaisiin nähden. Eräs hylkeenampujista, pieni tummasilmäinen
mies, jota toiset kutsuivat nimeltä "Smoke", kertoi parast'aikaa
jotakin juttua, jota hän höysti kirouksilla ja hävyttömyyksillä, ja
noin kerran minuutissa koko pyyntimiesparvi purskahti kovaan nauruun,
joka kuulosti minun mielestäni susien ulvonnalta ja helvetinkoirien
haukunnalta. Miehistö astui meluten peräpuolelle, muutamat levolla
olleet hieroivat unta silmistään ja keskustelivat puoliääneen. He
näyttivät miettiviltä ja harmistuneilta. Saattoi selvästi huomata,
ettei matka tämän kapteenin seurassa miellyttänyt heitä, se kun
oli alkanut näin ikävästi. Vähän väliä he katsoivat salavihkaa
Susi-Larseniin, ja minä huomasin, että he pelkäsivät häntä.

Susi-Larsen astui laivaluukun ääreen ja kaikki paljastivat päänsä.
Minä tarkastelin miehistöä -- heitä oli kaikkiaan kaksikymmentä
henkeä, siis kaksikolmatta yhdessä perämiehen ja minun kanssani.
Olihan varsin ymmärrettävää, että katselin uteliaisuudella näitä
ihmisiä, koska kohtalo näytti määränneen, että minun piti elää
vankina heidän kanssaan tässä pienessä, veden varassa kelluvassa
maailmassa kukaties kuinka monta viikkoa tai kuukautta. Melkein
kaikki nämä merimiehet olivat englantilaisia tai skandinaaveja, ja
heidän kasvonsa olivat karkeat ja tylsät. Pyyntimiesten kasvot sitä
vastoin ilmaisivat enemmän voimaa ja luonteenlujuutta, piirteet
olivat kovemmat ja niissä näkyi hillittömien intohimojen selvät
jäljet. Ihmeellistä kyllä -- tuo seikka pisti heti silmääni --
Susi-Larsenin kasvoissa ei ollut tätä leimaa. Niissä ei näkynyt
vähintäkään paheen jälkeä, kaikki piirteet ilmaisivat vain
lujuutta ja päättäväisyyttä. Ne näyttivät pikemmin avonaisilta
ja rehellisiltä, ja tämä vaikutus oli sitä tuntuvampi, kun hänen
poskensa olivat sileäksi ajetut. Saatoin tuskin uskoa -- ennenkuin
näin uuden todistuksen -- että sellainen mies saattoi kohdella niin
julmasti toisia, kuin hän oli kohdellut laivapoikaa.

Kun hän nyt avasi suunsa puhuaksensa, heilautti iloinen tuulenpuuska
toisensa jälkeen kuunaria niin kovasti, että parras painui veden
alle. Tuuli vinkui hurjasti köysissä. Hylkeenampujista jotkut
tähystelivät levottomina ylöspäin. Suojanpuoleinen parras, missä
ruumis lepäsi, oli veden alla, ja kun laiva jälleen kohosi, huuhteli
vesi kantta ja kasteli meiltä kengänkärjet. Kova sadekuuro iski äkkiä
päällemme, ikäänkuin pisarat olisivat olleet rakeita. Kun kuuro oli
mennyt ohi, alkoi Susi-Larsen puhua paljaspäisten miesten heiluessa
edestakaisin laivan tahdissa.

"En muista hautajaismenoista muuta kuin pari sanaa", sanoi hän, "ja
ne kuuluvat: Ruumis on laskettava mereen. Nyt te saatte laskea sen
mereen!"

Hän vaikeni. Miehet, jotka pitivät kiinni laivaluukusta, jolla ruumis
lepäsi, näyttivät noloilta, varmaan juhlamenojen lyhyys hämmästytti
heitä. Susi-Larsen joutui vimmoihinsa.

"Kohottakaa toista päätä, sen vietävät! Piruko teitä riivaa?"

Miehet kohottivat äkkiä luukun toisen pään pystyyn, ja aivan kuin
koira, joka heitetään mereen, liukui vainaja jalat edellä veteen.
Hiilisäkki painoi hänet syvyyteen. Hän oli poissa.

"Johanson", sanoi Susi-Larsen nopeasti uudelle perämiehelle. "Kaikki
miehet työhön, kun he nyt kerran ovat täällä. Ottakaa alas laiva- ja
viistopurjeet ja tehkää se pian. Me saamme kohta aika puuskan
kaakosta. Reivatkaa fokka- ja isopurje saman tien."

Hetken kuluttua kaikki miehet olivat kannella täydessä työssä.
Johanson antoi käskyjä, ja laivamiehet hilasivat ja höllittivät
monenlaisia köysiä -- mikä tietysti tuntui vain hirveältä
sekamelskalta tällaisen maakravun silmissä kuin minä olin. Mutta
kaikkein enimmin hämmästytti minua koko jutussa miesten tavaton
sydämettömyys. Vainaja oli haihtunut kaikkien mielestä, ei kukaan
ajatellut enää koko tapausta, ei muistanut miestä, joka makasi
rääsyihin ommeltuna, hiilisäkki jaloissaan, laivan jatkaessa
matkaansa ja miesten suorittaessa töitään. Ei kukaan osoittanut
vähintäkään liikutusta. Hylkeenampujat nauroivat jälleen Smoken
jutuille; laivamiehet hilasivat ja vetivät, ja kaksi heistä kiipesi
ylös köysitikapuita; Susi-Larsen tarkasteli synkkää taivaanlakea
tuulenpuolelta; ja vainaja, joka oli kuollut niin inhottavalla
tavalla ja saanut niin surkean hautauksen, vajosi yhä syvemmälle
merenpohjaan...

Meren julmuus, sen säälimättömyys, sen peloittavuus valtasi nyt
mieleni. Elämä oli muuttunut äkkiä aivan arvottomaksi, se oli kuin
raaka ja tolkuton olento, liikkeiltään yhtä sieluton kuin lieju tai
lima. Minä seisoin tuulenpuolella, köysitikapuiden luona, pidellen
kiinni laivan reunasta, ja annoin katseeni kulkea autioiden,
vaahtopäisten laineiden yli matalia sumusärkkiä kohti, jotka
peittivät San Franciscon ja Kalifornian rannan. Sadekuuroja iski
alas vähän väliä, niin että töin tuskin saatoin nähdä sumua. Ja tämä
kummallinen alus ja sen peloittava miehistö keinui lakkaamatta tuulen
ja meren painamana ylös ja alas ja kulki suoraan lounaista kohti,
Tyynen meren loppumattomalla ja autiolla pinnalla.



Neljäs luku


Koettaessani alistua uusiin oloihin _Ghost_-laivassa sain ensi alussa
kokea vain nöyryytystä ja kiusaa. Kokki, jota miehistö nimitti
"tohtoriksi", hylkeenampujat "Tommyksi" ja Susi-Larsen tavallisesti
vain nimellä "Cooky", oli muuttunut aivan toiseksi ihmiseksi. Se
käänne, joka minun elämässäni oli tapahtunut, sai aikaan vastaavan
muutoksen siinä tavassa, jolla hän minua nyt kohteli. Yhtä mateleva
ja mielistelevä kuin hän aluksi oli ollut, yhtä kopea ja ärtyisä hän
nyt oli. Minä en ollut enää mikään herrasmies, jolla oli hieno iho
kuin "naisella", vaan aivan tavallinen, kehno laivapoika.

Itsepäisesti hän piti kiinni siitä vaatimuksesta, että minun
puhutellessani häntä tuli sanoa "mr Mugridge", ja neuvoessaan minulle
tehtäviäni hän teki sen aivan sietämättömän kopeasti. Paitsi kaikkea
sitä työtä, jota minun tuli suorittaa kajuutassa sekä neljässä
pienessä kojussa, täytyi minun myös auttaa häntä keittiössä, ja koska
olin aivan tottumaton sellaisiin toimiin kuin perunoitten kuorimiseen
tai likaisten patojen puhdistamiseen, niin taitamattomuuteni oli
alituisena ivan ja hämmästyksen lähteenä. Hän ei tahtonut lainkaan
ottaa huomioon asemaani, tai oikeammin niitä oloja, joissa olin
elänyt ja joihin olin tottunut. Tämä oli vain toinen puoli siitä
tavasta, jolla hän oli päättänyt minua kohdella, ja minun täytyy
myöntää, että ennenkuin päivä oli loppuun kulunut, minä vihasin häntä
kiihkeämmin kuin ketään muuta ihmistä eläissäni.

Tämä ensimmäinen päivä oli minulle kovin tukala myös sen vuoksi, että
_Ghost_ kulki eteenpäin pohjaanreivatuin purjein -- tällaisia termejä
minä opin vasta myöhemmin -- "ulvovassa lounaistuulessa", niinkuin mr
Mugridge sanoi. Puoli kuuden aikana olin hänen käskystään asettanut
kajuutassa myrskyastiat telineineen pöytään, ja sen jälkeen oli minun
määrä viedä teetä ja lämmintä ruokaa keittiöstä. Tässä yhteydessä en
malta olla kertomatta, miten ensikerran jouduin tekemisiin aaltojen
kanssa, jotka valtasivat koko laivan.

"Pitäkää varanne, ettei meri vie teitä", kuului mr Mugridgen
jäähyväisvaroitus, kun astuin ulos keittiöstä mahtava teekannu
toisessa ja useita vastaleivottuja leipiä toisessa kädessä. Eräs
hylkeenampujista, pitkä, veltto mies nimeltä Henderson, oli menossa
peräpuolelle kajuuttaan "välikannelta", joksi metsästäjät piloillaan
nimittivät keskilaivalla sijaitsevia makuupaikkojansa. Susi-Larsen
seisoi ylävällä peräkannella ja poltti ikuista sikariansa.

"Tuossa se tulee -- varokaa!" huusi kokki.

Pysähdyin epäröiden, sillä en tiennyt lainkaan, mikä oli tulossa,
ja näin keittiön oven paukahtavan kiinni. Samassa huomasin,
että Henderson tarttui kuin hullu taklaukseen kiinni ja kiipesi
köysitikapuita myöten ylöspäin, kunnes oli monen jalan korkeudessa
pääni yläpuolella. Näin myöskin, että ääretön väreilevä ja vaahtoava
aalto kohosi korkealle laivan reunan vii. Ja itse seisoin aivan sen
alapuolella. Ajatukseni eivät voineet kulkea nopeasti, sillä kaikki
oli minulle niin vierasta ja outoa. Ymmärsin vain, että vaara uhkasi
minua, mutta en mitään muuta. Seisoin aivan hiljaa vapisten kauhusta.
Susi-Larsen huusi peräkannelta:

"Tarttukaa kiinni johonkin, Hump!"

Mutta se oli myöhäistä. Hyökkäsin taklausta kohti, johon olisin
voinut tarttua kiinni, mutta vesiryöppy syöksyi vastaani. Ja kaikki
se, mikä nyt seurasi, sai pääni aivan pyörälle. Jouduin veden alle,
olin vähällä tukehtua ja hukkua. En pysynyt enää pystyssä, vaan
pyörähdin ympäri ja vesi huuhteli minut mukanaan -- minne, sitä en
tiennyt. Useamman kerran kolahdin kovia esineitä vasten, kerran oikea
polveni sai ankaran tärähdyksen. Sitten vesitulva vähitellen vähentyi
ja saatoin jälleen hengittää. Se oli laahannut minut keittiön
puolelle, välikannen portaitten ohi suojapuolelle, valureikien
luo. Loukkaantuneeseen polveeni koski kauheasti. En voinut nojata
jalkaani, tai ainakin luulin, etten voisi sitä tehdä -- aivan varmaan
se oli katkennut. Mutta kokki oli kintereilläni, hän huusi keittiön
ovelta, suojapuolelta.

"Tulkaa tänne! Ette te kaiken iltaa saa maata ja puhkia tuolla! Missä
teekannu on? Meressäkö? Sitä teille olisi pitänytkin, että niskanne
olisi mennyt nurin!"

Pääsin vihdoin jalkeille. Iso teekannu oli yhä minulla kädessä.
Onnuin keittiöön ja ojensin sen hänelle. Mutta kokki näytti olevan
aivan vimmoissaan, joko hänen vihansa oli sitten todellista tai vain
teeskentelyä.

"Jumala paratkoon, olettepa te aika rähjys! Mihin te oikeastaan
kelpaatte, tahtoisinpa tietää? Mitä? Onko teistä vähintäkään apua?
Ette osaa edes kantaa teekannua tärvelemättä sitä! Nyt minun täytyy
keittää uutta teetä."

"Ja mitäs te siinä puhkutte?" hän huusi jälleen vihoissaan. "Siksikö
että mamman lellipoika satutti hiukan pientä jalkaansa?"

En minä puhkinut, mutta voihan olla, että näytin hiukan surkealta,
sillä jalkaani särki kovin. Minä hillitsin kuitenkin itseni, purin
hammasta ja nilkutin sen suuremmitta ikävyyksittä keittiön ja
kajuutan väliä. Kaksi ikävää seurausta oli tällä tapahtumalla:
loukkaantunut polveni, jota ei kukaan hoitanut, kiusasi minua useita
kuukausia ja nimi "Hump" [= kuhmu, sanaleikki nimestä Humphrey],
jonka Susi-Larsen antoi minulle, jäi todellakin nimekseni. Siitä
hetkestä alkaen kaikki nimittivät minua sillä nimellä, niin että se
vihdoin yhdistyi kokonaan ajatuksiini, tuli osaksi minusta itsestäni,
olin omastakin mielestäni vain "Hump", ikäänkuin "Hump" todellakin
olisi ja aina olisi ollut minä itse.

Ei ollut lainkaan helppoa tarjota ja palvella pöydässä, jossa
Susi-Larsen, Johanson ja kuusi hylkeenampujaa istuivat. Ensinkin oli
kajuutta kovin pieni, ja laivan kovasti keinuessa oli varsin vaikea
kiertää pöydän ympäri, niinkuin minun oli pakko tehdä. Mutta kovimmin
koski minuun se seikka, etteivät ne, joita palvelin, osoittaneet
vähintäkään sääliä minua kohtaan. Tunsin polveni paisuvan yhä enemmän
vaatteiden alla ja tuskat tekivät minut aivan kipeäksi. Seinäpeilistä
näin silloin tällöin oman kuvani, kasvoni olivat kammottavan kalpeat
ja vääntyneet tuskasta. Kaikki huomasivat varmaan, kuinka kovin minä
kärsin, mutta ei kukaan sanonut sanaakaan, ei kukaan pannut minuun
vähintäkään huomiota, joten olin melkein kiitollinen Susi-Larsenille,
kun hän jälkeenpäin, minun pestessäni astioita, sanoi:

"Älkää surko noin vähäpätöistä asiaa! Kyllä te sellaiseen totutte
vähitellen. Jos saattekin siitä vähäisen vamman, niin opitte samalla
astumaan omin jaloin. Se on kai teidän mielestänne paradoksi, vai
mitä?" lisäsi hän.

Hän näytti tyytyväiseltä, kun minä nyökkäsin päätä ja vastasin
tavanmukaisesti: "Kyllä, herra."

"Teillä on kai hiukan kirjatietoja? Mitä? No, sepä hyvä! Minäpä
juttelen teidän kanssanne toisen kerran."

Ja välittämättä minusta sen enempää hän käänsi minulle selkänsä ja
meni ylös kannelle.

Kun olin lopettanut kaikki loppumattomat työni illalla, sain mennä
nukkumaan välikannelle, missä laitoin itselleni vaatimattoman kojun
kuntoon. Olin tyytyväinen, kun pääsin erilleni tuosta inhottavasta
kokista ja sain laskeutua levolle. Ihmeekseni olivat vaatteet
kuivuneet päälläni enkä huomannut vähintäkään vilustumisen merkkiä,
yhtä vähän viimeisen kastumiseni kuin pitkällisen vedessä-oloni
jälkeen _Martinez_-laivan hukkuessa. Tavallisissa oloissa olisin
kaikkien näiden onnettomuuksien jälkeen joutunut sairasvuoteelle ja
tarvinnut koulutetun sairaanhoitajan apua.

Mutta polveni kiusasi minua kauheasti. Sen verran kuin ymmärsin
asiaa, oli polvilumpio murtunut ja terävä luu pisti esiin paisuneesta
polvesta. Istuessani kojussani ja tutkiessani polveani -- nuo
kuusi hylkeenampujaa olivat entisellä paikallaan ja tupakoivat ja
juttelivat kovalla äänellä -- kulki Henderson ohitseni ja katseli
polveani.

"Se näyttää pahalta", sanoi hän. "Sitokaa riepu sen ympärille, kyllä
se sitten paranee."

Siinä kaikki. Maissa olisin saanut maata vuoteessa tämän vuoksi
ja kirurgi olisi hoitanut minua ja käskenyt minua pysymään aivan
alallani. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, etteivät nämä ihmiset
osoittaneet suurempaa kylmäverisyyttä minun kärsimyksiäni kohtaan
kuin omiansakaan, kun heille itselleen jotakin sattui. Luullakseni
se osittain johtui tottumuksesta, mutta toisaalta myöskin siitä
seikasta, että he luonteeltaan olivat vähemmän arkoja. Luulen
todellakin, että ihminen, jolla on hienompi ruumiinrakenne ja
heikompi hermosto, kärsii monta vertaa enemmän kuin he samasta
kivusta.

Vaikka olinkin kovin väsynyt -- kerrassaan raukea -- niin en
sittenkään saanut polveni kivuilta nukutuksi. En voinut muuta kuin
purra huultani, jotta en valittaisi ääneen. Kotona olisin varmaan
päästänyt tuskani valloilleen, mutta uusi, alkuperäinen ympäristöni
näytti vaativan tavatonta itsehillitsemistä. Aivan kuin villi-ihmiset
nämä miehet näyttivät olevan horjumattomia suurissa asioissa, mutta
sitä vastoin lapsellisia, kun joku pieni seikka oli kysymyksessä.
Muistan, että kerran matkan varrella Kerfoot, eräs hylkeenampuja,
menetti sormensa, se murskaantui näet kokonaan, mutta mies ei
päästänyt ainoatakaan ääntä, ei ainoakaan ele hänen kasvoissaan
muuttunut. Mutta sama mies saattoi kerta toisensa jälkeen joutua
aivan vihan vimmoihinsa jostakin pikkuseikasta.

Parast'aikaa hän oli vihoissansa, hän huusi, melusi, huitoi käsiään
ja kiroili kuin hullu, ja kaikki tämä tapahtui vain siksi, että
hän kiisteli erään toverinsa kanssa siitä, osasiko hylkeenpoika
luonnostaan uida vai eikö. Hän väitti, että hylkeenpoika osaa heti
synnyttyään jo uida. Toinen -- hänen nimensä oli Latimer, laiha
roikale, oikea yankee-naama, jolla oli kapeat, viekkaat silmät
-- väitti päinvastoin. Hän piti kiinni siitä väitteestään, että
hylkeenpoika syntyi maalla juuri siksi, ettei se osannut uida, ja
että sen emän täytyi opettaa sitä samoin kuin linnut opettavat
poikasiaan lentämään.

Enimmäkseen muut neljä pyyntimiestä istuivat kyynärpäät pöydän
nojassa tai makasivat kojuissansa antaen riitapukarien yksin
kiistellä. Mutta he olivat hyvin huvitetut asiasta, asettuivat
puolelle tai toiselle, ja väliin kaikki puhuivat yhteen aikaan,
niin että heidän äänensä kohosivat ja laskivat ääniaaltoina, jotka
ahtaassa huoneessa tuntuivat ukkosen jyrinältä. Itse kiistanaihe
oli kovin lapsellinen ja vähäpätöinen, ja heidän väittelynsä
vieläkin lapsekkaampaa. Tuskin sitä saattoikaan sanoa miksikään
keskusteluksi. He kiistelivät vain heittäen toisiaan vastaan kiivaita
väitteitä, otaksumisia ja paheksuvia huudahduksia. He todistivat,
että hylkeenpoikanen syntyessään maailmaan osasi tai ei osannut uida
lausumalla väitteensä hyvin riitaisella äänellä ja hyökkäsivät sitten
vastaväittäjän kimppuun, moittien hänen mielipidettään, tervettä
järkeään, kansallisuuttaan tai entistä elämäänsä. Ja vastustaja
piti puoliaan aivan samalla tavalla. Olen kertonut tämän vain
osoittaakseni millä henkisellä tasolla nämä ihmiset olivat, joiden
yhteyteen nyt olin joutunut. Siinä suhteessa he olivat täysin lapsia,
vaikka he ruumiillisesti olivatkin kehittyneitä miehiä.

Ja he tupakoivat, tupakoivat aivan lakkaamatta -- polttivat jotain
karkeaa, halpaa, pahalta haisevaa tupakkaa. Ilma oli paksu ja sakea
tupakansavusta, ja tässä savussa sekä laivan kovasti keinuessa,
sen ponnistellessa myrskyssä eteenpäin, olisin varmaan tullut
merikipeäksi, jos minulla olisi ollut taipumusta tähän tautiin. Mutta
en tuntenut kuitenkaan muuta kuin äitelyyttä, vaikka se ehkä osittain
johtui polveni kivustakin ja yleisestä väsymyksestä.

Maatessani nyt siinä ja tuumiessani pyörivät ajatukseni tietysti
itseni ja oman kohtaloni ympärillä. Olihan jotakin kuulumatonta,
jotakin, jota olisi ollut aivan mahdoton edeltäpäin aavistaa, että
minä, Humphrey van Weyden, oppinut mies ja jos niin tahdotte, taiteen
ja kirjallisuuden harrastaja, loikoilin hylkeenpyytäjälaivalla
kaukana Beringin merellä. Ja päällepäätteeksi laivapoikana! Minä,
joka en koskaan ollut tehnyt mitään karkeaa työtä käsilläni enkä
ikipäivinä askaroinut keittiössä! Koko ikäni olin viettänyt
levollista, yksitoikkoista ja hiljaista elämää, niinkuin lukuja
harjoittava mies ja erakko ainakin, kun hänellä on varma ja riittävä
toimeentulonsa. Myrskyisä elämä ja urheilu ei ollut koskaan
miellyttänyt minua. Kirjatoukka minä aina olin, siksi ainakin isäni
ja sisareni olivat nimittäneet minua jo lapsena ollessani. Yhden
ainoan kerran eläissäni läksin seikkailuretkelle, mutta erosin
melkein heti tovereistani ja palasin mukavaan kotiini. Ja tässä
minä nyt elin ja sain luultavasti loppumattomasti kattaa pöytää ja
palvella toisia, kuoria perunoita ja pestä astioita! Ruumiiltani
en ollut lainkaan voimakas. Lääkärit olivat aina sanoneet, että
ruuminrakenteeni oli erinomaisen hyvä, mutta etten ollut kylliksi
kehittänyt sitä. Lihakseni olivat heikot ja pehmeät kuin naisen --
sitä ainakin lääkärit useasti olivat väittäneet kehoittaessaan minua
ottamaan osaa uudenaikaisiin urheiluihin. Mutta minä tein mieluummin
työtä aivoillani kuin ruumiillani; en ollut siis lainkaan valmistunut
siihen kovaan elämään, joka minulla nyt oli edessä.

Tämä oli vain vähäinen osa niistä ajatuksista, jotka risteilivät
aivoissani, ja minä mainitsen sen vain siksi, että voisin
edeltäpäin hiukan puolustaa heikkouttani ja avuttomuuttani siinä
osassa, jota minun nyt tuli näytellä. Ajattelin myöskin äitiäni
ja sisaruksiani, ja kuvailin mielessäni heidän suruaan. Minä olin
ollut niiden joukossa, jotka Martinez-laivan haaksirikossa olivat
saaneet surmansa, minun ruumistani ei koskaan löydettäisi. Olin
näkevinäni lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet sanomalehdissä;
näin toverini Yliopisto-klubissa ja "Bibelot"-seurassa pudistavan
päätään ja sanovan: "Poikaparka!" Ja näin Charley Furusethin edessäni
sanoessani hänelle jäähyväiset aamulla lähtiessäni -- hän loikoili
yönutussaan sohvalla ikkunan luona ja kevensi mieltään päästämällä
huuliltaan kokonaisen tulvan kaunopuheisia ja synkkämielisiä
mietelmiä.

Ja kaiken aikaa kuunari keinui, kynti eteenpäin, kohosi liikkuvien
vuorien harjalle ja laskeutui vaahtoaviin laaksoihin, ponnistellen
yhä eteenpäin Tyynellä merellä -- ja minä olin siinä mukana. Kuulin
tuulen vinkuvan yläpuolellani. Sen ääni tunkeutui luokseni kumeasti
karjuen. Vähän väliä kajahti askelten ääntä pääni päältä. Kaikkialta
kuului hirveää ratinaa, palkit ja taklaus narisivat ja vinkuivat ja
valittivat tuhansissa eri äänilajeissa. Hylkeenampujat riitelivät ja
huusivat yhä edelleen aivan kuin ihmishaamun saaneet matelijat. Ilma
oli täynnä kirouksia ja ruokottomuuksia. Näin heidän pahanilkiset
ja kiihottuneet kasvonsa, jotka edestakaisin heiluvien lamppujen
kalpeankeltaisessa valossa näyttivät vielä monta kertaa raaemmilta.
Paksussa savussa olisi voinut luulla kojuja eläintarhan häkeiksi.
Seinillä riippui öljyvaatteita ja pitkävartisia saappaita, ja siellä
täällä oli rihlapyssyjä ja muita ampumakojeita telineissänsä. Siinä
oli koko varustus, joka olisi kelvannut entisajan merirosvoille.
Mielikuvitukseni oli koko ajan liikkeessä, mutta en voinut nukkua. Ja
yö tuntui pitkältä, vaivalloiselta ja ikävältä, ennen kaikkea hirveän
pitkältä.



Viides luku


Mutta tämä ensimmäinen yöni hylkeenampujain välikannella oli myös
viimeiseni. Seuraavana päivänä Susi-Larsen ajoi uuden perämiehen,
Johansonin, pois kajuutasta ja lähetti hänet välikannelle, missä hän
sai makuupaikkansa, jota vastoin minä sain huostaani pienen kajuutan
viereisen kojun, jolla matkani ensimmäisen vuorokauden kuluessa oli
ollut jo kaksi eri omistajaa. Metsästäjät huomasivat heti, miksi tämä
muutos oli tapahtunut, ja osoittivat sen johdosta tyytymättömyyttään.
Tuntuipa siltä, kuin Johanson joka yö olisi uudestaan elänyt
edellisen päivän kaikki tapahtumat. Hän puhui yhtämittaa, huusi ja
komensi unissaan, häiriten siten Susi-Larsenin unta, ja siksi hän oli
siirtänyt tämän vastuksen pyyntimiesten puolelle.

Unettoman yön jälkeen nousin vuoteeltani väsyneenä ja tuskaisena
yrittääkseni jälleen töihini. Thomas Mugridge ajoi minut ylös
kello puoli kuusi, aivan samalla tavalla kuin Bill Sykes [erään
Dickensin romaanihenkilön nimi] potkaisee hereille koiransa. Mutta
mr Mugridgelle maksettiin hänen raakuutensa takaisin ja vieläpä
korkoineen. Pitäessään turhanpäiten melua -- olinhan maannut koko
yön silmät auki -- hän varmaan herätti jonkun hylkeenampujan, sillä
raskas kenkä lensi äkkiä ilman halki puolipimeässä, ja kirkaistuaan
tuskasta pyysi mr Mugridge jokaiselta nöyrästi anteeksi. Tultuani
keittiöön huomasin, että hänen toinen korvansa oli veressä ja
paisunut. Se ei koskaan tullut aivan entiselleen, eikä miehistö
nimittänyt häntä siitä pitäen enää muuksi kuin "kukkakaalikorvaksi".

Koko päivä oli täynnä surkeutta ja ikävyyttä. Edellisenä iltana olin
ottanut omat kuivuneet vaatteeni keittiöstä ja kaikkein ensiksi
vaihdoin kokin lainavaatteet niihin. Tunnustelin kukkaroani. Paitsi
hiukan kuparirahaa -- tuollaisissa asioissa minulla oli tarkka
muisti -- oli siinä ollut satakahdeksankymmentä dollaria kullassa ja
seteleinä. Kukkaro oli tallella, mutta kaikki rahat, paitsi kuparit,
olivat kadonneet. Mainitsin siitä kokille tullessani kannelle töihin,
ja vaikka olinkin valmistunut kiivaaseen vastaukseen, niin en
kuitenkaan koskaan olisi voinut olettaa saavani vastaani niin äkäistä
sanatulvaa.

"Kuulkaapa, Hump", murahti hän vihaisesti, silmissään pahaaennustava
välke, "tahdotteko, että lyön teitä vasten turpaa? Jos luulette, että
olen varas, niin on parasta, että pidätte epäilyksenne ominanne, tai
muuten näytän teille, kuinka suuresti te olette erehtynyt! Olettepa
te tosiaankin kiitollinen! Te tulette tänne, tuollainen surkea,
hunningolle joutunut ihminen, ja minä otan teidät keittiööni ja
kohtelen teitä oikein siivosti, ja saan nyt tämän palkakseni. Ensi
kerralla saatte mennä helvettiin, tekisipä mieleni hiukan auttaakin
teitä sillä matkalla."

Näin sanoen hän kohotti nyrkkinsä ja hyökkäsi askeleen minua
kohti. Häpeäkseni minun täytyy myöntää, että väistyin syrjään ja
pakenin keittiön ovesta ulos. Mitäpä muutakaan olisin voinut tehdä?
Raaka voima -- eikä mikään muu -- hallitsi tässä petomaisessa
laivassa. Järkisyyt eivät merkinneet täällä mitään. Ajatelkaahan:
keskikokoinen, ruumiinrakenteeltaan hento mies, jonka lihakset olivat
heikot ja kehittymättömät ja joka on viettänyt hiljaista, rauhallista
elämää kaukana kaikista väkivaltaisuuksista -- mitäpä hän olisi
voinut tehdä! Yhtä vähän olisin voinut otella tämän ihmispedon kuin
jonkun villin eläimen kanssa.

Sillä tavalla minä ajattelin, sillä tahdoin jollakin keinoin
puolustaa itseäni ja rauhoittaa omaatuntoani. Mutta se ei kuitenkaan
tyydyttänyt minua. Yhtä vähän muistellessani näitä tapauksia voin
nytkään olla täysin tyytyväinen. Asema oli sellainen, että siihen
olisi pitänyt kovakouraisesti tarttua kiinni, ei siinä kylmäverinen
pohdinta riittänyt. Jos tarkastelee asiaa muodollisen logiikan
valossa, ei siinä ole vähintäkään häpeämisen syytä -- mutta sittenkin
minä häpeän joka kerta, kun ajattelen sitä, ja ylpeyteni sanoo
minulle, että se jollakin selittämättömällä tavalla on tahrannut
ihmisarvoani.

Tämä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu kertomuksen kulkuun.
Kiiruhtaessani keittiöön tunsin kovaa kipua polvessani ja avuttomana
vaivuin peräkannelle johtavalle portaalle. Mutta kokki ei ollut
seurannut jäljessäni.

"Katsokaahan kuinka hän juoksee! Katsokaa häntä!" kuulin hänen
huutavan. "Tulkaa tänne, mamman pikku lellipoika parka. En minä tee
teille mitään pahaa; en totta tosiaankaan."

Minä käännyin ja jatkoin työtäni; siten tämä kohtaus loppui tältä
kerralta, vaikka sitä myöhemmin vielä jatkettiinkin. Minä katoin
aamiaispöydän kajuuttaan ja tarjosin ruokaa hylkeenampujille
ja päällikölle kello seitsemältä. Myrsky oli heikontunut yön
aikana, vaikka vieläkin aallot kävivät korkeina ja tuuli oli kova.
Aamuvahdin aikana oli purjeita taas lisätty, joten _Ghost_ kiiti
nyt eteenpäin täysin purjein, molemmat laivapurjeet ja jaakari
vain puuttuivat. Mutta keskustelusta pöydässä kuulin, että nuo
kolme purjetta nostettaisiin heti aamiaisen jälkeen. Kuulin
myöskin, että Susi-Larsen tahtoi käyttää hyväkseen myrskyä niin
paljon kuin suinkin, sillä se ajoi laivan lounaaseen, siihen osaan
valtamerta, missä hän toivoi kohtaavansa luoteisia pasaatituulia.
Tässä tasaisessa tuulessa hän arveli siten pääsevänsä suurimman
osan matkasta Japaniin, ja tehtyään kaarroksen etelään päin kuumaan
vyöhykkeeseen ja päästyään Aasian rannikon läheisyyteen hän aikoi
suunnata kulun jälleen pohjoista kohti.

Aamiaisen jälkeen sattui minulle uusi ikävyys. Lopetettuani
astioiden pesun puhdistin kamiinan kajuutassa ja kannoin tuhkan ulos
heittääkseni sen mereen. Susi-Larsen ja Henderson seisoivat peräsimen
luona ja keskustelivat innokkaasti keskenään. Johanson piti perää.
Kun astuin tuulen puolelle, teki hän äkkiä liikkeen päällään, jonka
minä käsitin vain tervehdykseksi. Hän tarkoitti kuitenkin sillä,
että minun piti heittää tuhka suojapuolelta mereen. Aavistamatta
erehdystäni astuin Susi-Larsenin ja metsästäjän ohi ja heitin tuulen
puolelta tuhkan laivan reunan yli veteen. Mutta tuuli tarttui tuhkaan
ja tuprutti sitä sekä minun että Susi-Larsenin ja Hendersonin
silmille. Samassa Susi-Larsen potkaisi minua, aivan kuin olisin ollut
koira. En koskaan ollut aavistanut, että potku voisi tehdä niin
kipeätä. Horjahdin ja nojauduin puoleksi tajuttomana kajuutan seinää
vasten. Kaikki pyöri silmissäni, tunsin itseni aivan sairaaksi,
minua kuvotti, ja vaivoin pääsin takaisin laivan reunalle. Mutta
Susi-Larsen ei vilkaissutkaan minuun. Hän karisti tuhkan vaatteistaan
ja jatkoi keskusteluaan Hendersonin kanssa. Johanson oli nähnyt koko
tapauksen ylävältä paikaltaan, ja käski parin laivamiehen siivota
jälkeni.

Myöhemmin aamupuolella tapahtui minulle aivan toisenlainen yllätys.
Kokin käskystä olin mennyt Susi-Larsenin kojuun laittamaan hänen
vuodettaan ja siivoamaan. Aivan päänaluksen yläpuolella oli hylly
täynnä kirjoja. Silmäsin niitä ja huomasin hämmästyksekseni siellä
Shakespearen, Tennysonin, Poen ja De Quincyn teoksia. Olipa siinä
tieteellisiäkin kirjoja, niinkuin Tyndallin, Proctorin ja Darwinin
teoksia. Tähtitiede ja fysiikkakin oli edustettuina, ja näinpä siellä
Bullfinchin Sadun aikakauden, Shaw'n Englantilaisen ja amerikkalaisen
kirjallisuudenhistorian sekä Johnsonin Luonnonhistorian kahtena
paksuna nidoksena. Sitä paitsi siellä oli koko joukko kielioppeja,
esim. Metcalfin ja Reed & Kelloggin kieliopit -- enkä voinut olla
vetämättä suutani nauruun, kun näin teoksen, joka käsitteli Englannin
kirkkokieltä.

Minun oli aivan mahdoton huomata mitään yhdyssidettä näiden
kirjojen ja sen Susi-Larsenin välillä, jonka minä tunsin, ja
ihmettelin itsekseni, tokko hän todellakin pystyi niitä lukemaan.
Mutta ruvettuani laittamaan vuodetta kuntoon löysin vaippojen
joukosta kirjan, joka varmaan oli pudonnut häneltä kädestä hänen
vaipuessaan uneen -- siinä oli Drowningin kootut teokset. Kirja
oli avattu "Parvekkeella" runon kohdalta ja siellä täällä oli
lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia. Laivan heilahtaessa äkkiä putosi
kirja kädestäni ja sen sisästä lensi paperipala, joka oli täynnä
mittausopillisia kuvioita ja laskuja.

Aivan selvää siis oli, että tuo kauhea Susi-Larsen ei ollut mikään
oppimaton hölmö, niinkuin olisi voinut päättää hänen raa'asta
käytöksestään. Hän oli minulle nyt täydellinen arvoitus. Kumpaisetkin
puolet hänen luonteestaan olivat täysin ymmärrettäviä, mutta molemmat
yhdessä sitä vastoin kerrassaan käsittämätöntä. Taisin jo mainita,
että hän puhui hyvin puhtaasti englanninkieltä ja teki vain aivan
vähäisiä virheitä. Jokapäiväisessä puheessaan hylkeenampujain ja
miehistön kanssa hän teki tosin koko joukon kielivirheitä, joita
saattoi pitää murteellisuuksina, mutta ne harvat sanat, jotka hän
minulle oli lausunut, olivat olleet aivan virheettömiä ja oikeita.

Huomatessani tämän uuden puolen Susi-Larsenissa kasvoi rohkeuteni, ja
päätin puhua hänelle kadonneista rahoistani.

"Minun rahani on varastettu", sanoin hänelle hetken perästä, kun hän
astui yksin peräkannella edes ja takaisin.

"Herra", oikaisi hän ankarasti, vaikkei äreästi.

"Minun rahani on varastettu, herra", toistin nöyrästi.

"Miten se on tapahtunut?" kysyi hän.

Minä kerroin hänelle koko tapauksen -- sanoin, että vaatteeni olivat
olleet kuivumassa keittiössä ja että myöhemmin olin saada selkääni
kokilta, kun mainitsin vahingostani hänelle.

Hän nauroi kertomukselleni. "Löytötavaraa", sanoi hän; "Cooky ottaa
talteen ne vähät, mitkä hän löytää. Sitä paitsi, eikö teidän kurja
henkenne ole sen summan arvoinen? Voitte pitää tätä terveellisenä
opetuksena. Te olette nyt saanut oppia pitämään itse huolta
rahoistanne. Luultavasti olette tähän asti antanut jonkun juristin
tai muun luottomiehen tehdä sitä puolestanne."

Ymmärsin hänen ivansa, mutta kysyin sitten: "Miten voin saada rahani
takaisin?"

"Se on oma asianne. Täällä ei ole juristeja eikä luottomiehiä
käytettävänä, vaan saatte hoitaa itse asianne. Jos saatte dollarin,
niin pitäkää kiinni siitä. Jollei pidä huolta rahoistaan, niinkuin te
nyt, niin kadottaa ne. Sitä paitsi te olette tehnyt syntiä. Teillä
ei ole oikeutta saattaa lähimmäistänne kiusaukseen. Te saatoitte
kokin kiusaukseen, ja hän lankesi. Te olette syössyt turmioon hänen
kuolemattoman sielunsa. Asiasta toiseen -- uskotteko te sielun
kuolemattomuuteen?"

Hän kohotti hitaasti silmäluomiaan tehdessään tämän kysymyksen, ja
tuntuipa siltä, kuin hän olisi paljastanut minulle sielunsa syvyyden,
niin että saatoin nähdä aina sen pohjaan asti. Mutta se oli vain
harhaluulo. Ei kukaan ole koskaan nähnyt syvälle Susi-Larsenin
sieluun, tuskin edes vilahdukseltakaan sitä, siitä olen aivan varma.
Myöhemmin sain kokea, että hänellä oli erakon sielu, joka ei paljasta
sisintään kellekään, vaikka hän joskus oli sitä tekevinäänkin.

"Teidän silmissänne kuvastuu kuolemattomuus", vastasin sanomatta
häntä herraksi -- koe, johon minulla mielestäni oli oikeus
keskustelun laatuun nähden.

Hän ei oikaissut minua. "Minä ymmärrän teitä siten, että te näette
niissä jotakin elollista, mutta ei sen sittenkään ole pakko elää
iankaikkisesti."

"Minä näen niissä enemmänkin", jatkoin rohkeasti.

"Silloin te näette niissä myös itsetietoisuutta. Te näette niissä
elävää elämää, mutta se ei ulotu sittenkään sen kauemmaksi -- niissä
ei ole mitään, mikä todistaisi, että tuo elämä jatkuu ikuisesti."

Kuinka selvä hänen ajatuksenjuoksunsa oli ja kuinka hyvin hän lausui
ilmi ajatuksensa! Hän oli katsellut minua uteliaasti, mutta nyt
hän käänsi päänsä ja tarkasteli lyijynväristä vedenpintaa tuulen
puolella. Hänen silmänsä synkkenivät ja ilme suun ympärillä tuli
ankaraksi ja kovaksi. Hän oli epäilemättä raskaalla mielellä.

"Ja mitä hyötyä siitä olisikaan?" kysyi hän äkkiä kääntyen jälleen
minun puoleeni. "Jos olisinkin kuolematon -- niin mitä sitten?"

Minä epäröin. Miten voisin selittää ihanteellista käsityskantaani
tälle miehelle? Miten voisin sanoin selittää tunnetta, joka oli
ikäänkuin unessa kuultua soittoa -- jotakin, josta olin täysin
vakuutettu, mutta jota oli mahdoton sanoin selittää?

"Mitä te sitten uskotte?" sanoin minä.

"Minä uskon, että elämä on vain sekamelskaa", vastasi hän nopeasti.
"Se on kuin hapatus, käyteaine, joka liikkuu ja voi hetken aikaa
olla liikkeessä, tunnin, vuoden tai sata vuotta, mutta joka
lopulta sittenkin kadottaa liikkumiskykynsä. Suuret syövät pienet
voidakseen edelleen olla liikkeessä, vahvat syövät heikot pysyäkseen
voimakkaina. Ne, joilla on hyvä onni, syövät enimmin ja liikkuvat
kauimmin, siinä kaikki. Mihin nuo esimerkiksi kelpaavat?"

Hän osoitti kärsimättömästi muutamia laivamiehiä, jotka puuhailivat
köysien ääressä keskilaivalla.

"He liikkuvat -- ja sitä limaeläinkin tekee. He liikkuvat saadakseen
syödä, jotta voisivat edelleen liikkua. Siinä koko juttu! He elävät
vatsansa vuoksi, ja vatsa on olemassa heidän tähtensä. Se on ikuinen
kiertokulku -- siitä ei pääse minnekään. Eivät hekään. Mutta vihdoin
tapahtuu pysähdys. He eivät liiku enää. He kuolevat."

"Mutta he uneksivat tulevaisuudesta", sanoin minä, "heillä on
kauniita, kirkkaita unelmia..."

"Ruoasta", lisäsi hän painokkaasti.

"Ja sen lisäksi vielä..."

"Ruoasta. Paremmasta ruokahalusta ja tilaisuudesta saada tyydyttää
sitä." Hänen äänensä kuulosti kovalta -- leikinlasku oli hänestä
kaukana. "Sillä katsokaapas, eivät he toivo muuta kuin että
pääsisivät edullisille matkoille, jotka tuottaisivat heille
enemmän rahaa, että ylenisivät perämiehiksi ja voisivat koota
omaisuutta -- sanalla sanoen, että saisivat tilaisuuden nylkeä
lähimmäistään, nukkua rauhassa yönsä, syödä hyvin ja teettää jollakin
muulla raskaimmat työnsä. Entäs te ja minä -- mekin olemme aivan
samanlaisia. Ero on vain siinä, että me olemme syöneet enemmän
ja paremmin kuin he. Minä syön nykyään heidän ja myöskin teidän
kustannuksellanne. Mutta ennen muinoin te söitte enemmän kuin minä.
Te nukuitte pehmeissä vuoteissa, käytitte hienoja vaatteita ja
nautitte hyvää ruokaa. Kuka laittoi teidän vuoteenne? Kuka valmisti
teidän vaatteenne? Kuka keitti teille ruokaa? Ette koskaan itse. Te
ette koskaan ole tehnyt työtä otsanne hiessä. Te elätte rahoista,
jotka isänne on ansainnut. Te olette kuin laivalintu, joka hyökkää
toisten kimppuun ja ottaa toisilta kalan, jonka ne ovat pyytäneet. Te
olette yksi niistä monista, jotka muodostavat niin sanotun yläluokan,
jotka ovat kaikkien muiden herroja, jotka syövät sen ravinnon, jonka
nuo toiset hankkivat ja mielellään itsekin söisivät. Te käytte
lämpimissä vaatteissa. Mutta he ovat valmistaneet nuo vaatteet, ja
kuitenkin he kärsivät vilua riekaleissaan ja kerjäävät teiltä ja
juristiltanne tai luottamusmiehiltänne työtä."

"Mutta tämähän on aivan ulkopuolella meidän keskusteluaihettamme",
huudahdin minä.

"Ei yhtään." Hän puhui nyt hyvin vilkkaasti, ja hänen silmänsä
loistivat. "Se on eläimellistä, mutta elämä on nyt kerran sellaista.
Mitä hyötyä tai järkeä siinä olisi, jos tuollainen eläimellisyys
olisi iankaikkista? Mikä tarkoitus sillä olisi? Mitä hyötyä siitä
olisi? Te ette ole koskaan tehnyt työtä elatukseksenne. Mutta
se ruoka, jonka te olette syönyt tai haaskannut, olisi voinut
pelastaa parikymmentä niistä onnettomista, jotka tekivät työtä
tuon ruoan tähden, mutta eivät saaneet sitä sittenkään syödä. Mitä
kuolemattomuutta te olette ansainnut? Taikka he? Ajatelkaahan nyt
itseänne tai minua. Mitä teidän kehuttu kuolemattomuutenne merkitsee
nyt, kun teidän elämänne on törmännyt yhteen minun elämäni kanssa?
Te tahtoisitte palata maihin, jonne teidän eläimellisyytenne
paremmin soveltuu. Mutta minua huvittaa pitää teidät täällä, missä
minun eläimellisyyteni kukoistaa. Ja täällä minä aion pitääkin
teidät. Se voi olla teille hyödyksi, mutta se voi johtaa teidät myös
perikatoon. Te voitte menettää henkenne tänään, tällä viikolla tai
tämän kuukauden kuluessa. Minä voisin tappaa teidät vaikka tällä
hetkellä, iskemällä teitä nyrkillä, sillä te olette kurja raukka. Jos
me olisimme kuolemattomia -- niin mitä syytä siihen olisi? Harjoittaa
eläimellisyyttä niinkuin te ja minä olemme tehneet koko elämämme
ajan, ei juuri sovi kuolemattomille sieluille. Ja minä sanon vielä
kerran, mitä se hyödyttäisi? Kuinka minä olen voinut pidättää teidät
täällä?"

"Siksi että te olette vahvempi", vastasin nopeasti.

"Mutta miksi minä olen vahvempi?" jatkoi hän heti loppumattomia
kysymyksiänsä. "Siksi että minussa on enemmän käyteainetta kuin
teissä. Ettekö nyt huomaa? Ettekö huomaa?"

"Mutta sehän on aivan toivoton käsityskanta", vastustelin minä.

"Siinä te olette oikeassa", sanoi hän. "Miksi ihminen siis yhtään
liikkuu, koska liikunto on elämää? Ilman tätä liikuntoa -- jollei
ihminen olisi hitunen käyteainetta -- ei olisi olemassa mitään
toivottomuuttakaan. Mutta -- ja siinä se juuri onkin -- me tahdomme
elää ja liikkua, vaikkei siihen ole mitään järkevää syytä, siksi että
elämä nyt kerran on elämistä ja liikuntoa ja että se tahtoo elää ja
liikkua. Jos niin ei olisi, niin elämä olisi kuollut. Tämän elämän
vuoksi, joka teissä on, te uneksitte kuolemattomuudesta. Elämä teissä
on elollista ja tahtoo ikuisesti elää. Pyh! Ikuista eläimellisyyttä!"

Hän kääntyi nopeasti ympäri ja astui keulaa kohti. Kansikorokkeella
hän pysähtyi ja huusi minut luokseen.

"Paljonko Cooky on ottanut?" kysyi hän.

"Satakahdeksankymmentäviisi dollaria, herra", vastasin minä.

Hän nyökäytti päätään. Kun hetken kuluttua astuin portaita alas
mennäkseni kattamaan päivällispöytää, kuulin hänen keskilaivalla
kiroilevan ja huutavan muutamille miehille.



Kuudes luku


Seuraavana aamuna myrsky oli tauonnut kokonaan ja _Ghost_ keinui
hiljalleen eteenpäin tyynellä vedenpinnalla. Silloin tällöin
tuntui kuitenkin hiukan vetoa, ja Susi-Larsen seisoi koko ajan
ylävällä peräkannella silmäillen koilliseen meren yli, josta suuren
pasaatituulen oli määrä puhaltaa.

Kaikki miehet olivat kannella ja laittoivat veneitä kuntoon pyyntiä
varten. Laivassa oli seitsemän venettä, kapteenin oma vene sekä
kuusi muuta, yksi kutakin ampujaa kohti. Jokaiseen veneeseen kuului
kolme miestä -- yksi ampuja, soutaja sekä peränpitäjä. Laivassa nämä
soutajat ja perämiehet kuuluivat miehistöön. Ampujatkin komennettiin
vahtiin ja heidän oli aina pakko totella Susi-Larsenia. Kaiken
tämän ja paljon lisää sain nyt tietää. _Ghost_ oli nopein kuunari
sekä San Franciscon että Victorian laivaston aluksista. Alkujaan
se oli ollut jonkun yksityisen pursi ja rakennettu vartavasten
hyvin nopeakulkuiseksi. Laivan muoto ja varustus puhuu aina omasta
puolestaan, vaikka minä en sellaisesta ymmärräkään mitään. Johnson
kertoi minulle kaiken tämän keskustellessani hetken aikaa hänen
kanssaan eilen, toisen iltapäivävahdin aikana. Hän kertoi yhtä
innokkaasti tämän laivan erinomaisuudesta kuin monet ihmiset puhuvat
kauniista hevosistansa. Hän oli kuitenkin hyvin tyytymätön toimeensa,
ja sikäli kuin saatoin ymmärtää, on Susi-Larsen laivurina hyvin huono
mies. Itse laiva viekotteli Johnsonia ottamaan pestin, mutta hän on
jo alkanut sitä katua.

Hän sanoi, että _Ghost_ on kahdeksankymmenen tonnin kuunari ja
erittäin kaunista tekoa. Se on kolmekolmatta jalkaa leveä ja yli
yhdeksänkymmentä jalkaa pitkä. Tavaton lyijyköli, jonka painoa
tarkoilleen ei tiedetä, tekee sen hyvin vakavaksi, ja purjeet ovat
suunnattoman suuret. Se on toista sataa jalkaa korkea kannelta
laskien isonmaston ylimpään huippuun asti; keulamasto latvamastoineen
on kahdeksan tai kymmenen jalkaa lyhyempi. Mainitsen nämä
yksityisseikatkin, jotta lukija voisi kuvailla mielessään kuinka iso
tämä pieni veden varassa kelluva maailma oli, jossa eli kaksikolmatta
miestä. Olihan se varsin pieni maailma -- tomuhiutale, pieni pilkku
-- ja minä ihmettelin, miten ihmiset saattoivat uskaltaa lähteä
keskelle valtamerta niin pienessä ja hauraassa kojeessa.

Susi-Larsenilla on myöskin se maine, että hän on aivan
tavattoman uhkarohkea merellä. Kuulin Hendersonin ja erään toisen
hylkeenampujan, Standish-nimisen kalifornialaisen, puhuvan siitä.
Pari vuotta sitten olivat _Ghostin_ mastot taittuneet myrskyssä
Beringin merellä, jolloin nykyiset hankittiin sijaan, ja ne ovat
kaikella tavalla sekä isommat että järeämmät. Kun ne pystytettiin,
kuului Susi-Larsen sanoneen, että hän pikemmin antaisi laivan mennä
kumoon kuin luopuisi mastoistansa.

Jokainen mies laivassa, paitsi Johanson, joka on aivan haltioitunut
ylennyksestään, koettaa jollakin tavalla puolustaa oloaan tässä
laivassa. Toinen puoli miehistöä on ollut ennen pitkillä matkoilla
ja he puolustautuvat sillä, etteivät edeltäpäin tietäneet mitään
koko laivasta eikä sen kapteenista. Ne, jotka tuntevat olot täällä,
kuiskailevat salaa, että mukana seuraavat ampujat tosin ovat taitavia
pyssymiehiä, mutta ovat tunnetut riitaisuudestaan ja huonoista
taipumuksistaan eivätkä olleet saaneet pestiä mihinkään kunnon
laivaan.

Olen nyt tutustunut erääseen toiseen laivamieheen. Hänen nimensä
on Louis ja hän on irlantilainen, kotoisin Nova Scotiasta;
hänellä on pyöreät ja hauskat kasvot, hän rakastaa seuraa ja on
halukas juttelemaan niin kauan kuin joku vain viitsii kuunnella
häntä. Iltapuolella, kun kokki nukkui ja minä kuorin ikuisia
perunoitani, tuli Louis keittiöön juttelemaan. Hän puolusti oloaan
_Ghost_-laivassa sillä, että hän pestiä ottaessan oli juovuksissa.
Hän vakuutti minulle kerta toisensa jälkeen, ettei hän koskaan olisi
sitä tehnyt selvällä päällä. Hän näyttää viimeisinä kahtenatoista
vuonna joka talvi olleen hylkeenpyynnissä ja kuuluu olevan kummankin
laivaston kaikkein parhaita veneenohjaajia.

"Poika rukka", sanoi hän pudistaen vakavasti päätään, "sen pahempaan
kuunariin ette olisi voinut joutua, ja kuitenkaan ette ollut
humalassa niinkuin minä. Purjelaiva on merimiesten onnela, mutta
toisenlaiset laivat sitä olla pitää. Perämies oli ensimmäinen uhri,
mutta painakaa mieleenne mitä nyt sanon -- ennenkuin tämä matka
on loppunut, on täällä useampiakin ruumiita. Minäpä sanon teille
näin meidän kesken, että tuo Susi-Larsen on oikea piru, ja tässä
laivassa on aina eletty kuin helvetissä siitä saakka kun hän sai
sen haltuunsa. Enkö minä muka sitä tietäisi? Enkö minä muka muista,
miten hän Hakodatessa kaksi vuotta sitten riitaantui miehistön kanssa
ja ampui neljä kappaletta. Minä olin silloin _Emma L._-laivassa,
vain kolmensadan yardin päässä! Ja samana vuonna hän tappoi miehen
nyrkillään. Niin, herra, tappoi hänet kerrassaan. Musersi hänen
kallonsa kuin munankuoren. Ja sitten Kura-saaren kuvernööri ja
poliisipäällikkö -- he olivat japanilaisia herrasmiehiä kumpikin,
herra -- tulivat vaimoineen hänen luokseen vieraisille laivaan, ne
rouvat olivat tuollaisia pieniä olentoja, joita näkee kuvattuina
viuhkoissa. Ja sitten laiva pantiin käyntiin, ja hänen toimestaan nuo
suloiset aviomiehet astuivat ensin veneesen, mutta vene irtaantuikin
aivan kuin vahingossa ja vei miehet mukanaan selälle. Vasta viikkoa
myöhemmin rouvat vietiin maihin saaren toiseen päähän, eikä heillä
ollut muu edessä kuin lähteä jalan vuorten yli vaeltamaan kotiansa
kohti pienissä, ohuissa olkisandaaleissansa, jotka eivät kestäneet
koossa ensimmäistä mailiakaan. Niin, kyllä minä tiedän, millainen hän
on. Oikea peto hän on, tuo Susi-Larsen -- samanlainen hirviö, josta
Ilmestyskirjassa puhutaan, ja lopulta hukka hänet varmaan perii.
Mutta muistakaa, minä en ole sanonut yhtään mitään. En ole hiiskunut
ainoatakaan sanaa -- sillä vanha paksu Louis tahtoo kunnialla päättää
tämän matkansa, vaikka joka ainoa teistä joutuisikin kalanruoaksi."

"Susi-Larsen!" hän jatkoi hetken kuluttua. "Ajatelkaa tuota nimeä!
Susi -- sehän hän juuri onkin. Hänellä on kova sydän, niinkuin
monella muulla. Sillä hänellä ei ole sydäntä nimeksikään. Merisusi,
se juuri hän onkin. Eikö teidänkin mielestänne se nimi sovi hänelle?"

"Mutta jos kaikki tietävät millainen hän on", sanoin minä, "niin
kuinka hän voi saada miehistöä lainkaan laivaansa?"

"Niin, mistä se johtuu, että voidaan saada ihmisiä tekemään vaikka
mitä sekä maalla että merellä?" huudahti Louis kelttiläisen
kiivaudella. "Luuletteko, että minä olisin nyt täällä, jollen olisi
ollut sikahumalassa ottaessani pestiä? On sellaisia, jotka eivät
voi purjehtia kunnon ihmisten kanssa -- niinkuin nämä pyyntimiehet
esimerkiksi -- ja sitten on sellaisiakin, jotka eivät tunne häntä,
niinkuin nuo raukat tuolla keulassa. Mutta kyllä he sen vielä
oppivat, kyllä he sen vielä oppivat, ja saavatpa vielä surra
sitäkin, että lainkaan ovat maailmaan syntyneet. Voisinpa itkeä
noiden raukkojen tähden, jos vain voisin olla ajattelematta paksua
Louis-parkaa ja hänen huoliaan. Mutta minä en ole sanonut sanaakaan,
muistakaa se -- en koskaan yhtä ainoatakaan sanaa!"

Hän vaikeni hetkeksi, mutta häntä näytti vaivaavan kroonillinen
kielevyys, sillä hän aloitti melkein heti uudestaan: "Nuo
pyyntimiehet ovat kelvotonta joukkoa, mutta malttakaahan, kunnes ne
alkavat riidellä ja juonitella, niin kyllä hän saa ne vaikenemaan.
Hän saa heidän syntiset, mädäntyneet sydämensä pelkäämään Jumalaa.
Hylkeenampuja Horner, tiedättehän, 'Jock' Horner, niinkuin he
nimittävät häntä -- hän, joka on niin hiljainen ja sävyisä ja puhuu
niin lempeästi kuin nainen, tuo simasuu -- uskotteko, hän tappoi
viime vuonna veneensä ohjaajan? He väittivät, että se tapahtui
vahingossa, mutta minä tapasin jälkeenpäin soutajan Yokohamassa,
ja hän kertoi koko jutun juurta jaksain. Ja tuo pieni musta piru,
Smoke, hän harjoitti salakalastusta Copper-saarella, joka on ryssäin
aluetta, ja sai istua kolme vuotta Siperian suolakaivoksissa. Siellä
hänet kahlehdittiin sekä kädestä että jalasta toiseen mieheen
kiinni. Mutta nuo miehet riitaantuivat jollakin tavalla, ja Smoke
lähetti silloin toisen kiulussa ylös kaivoksesta. Se kävi vain vähän
kerrallaan, nähkääs, ensimmäisenä päivänä hän lähetti jalan, toisena
käsivarren, kolmantena pään ja niin edespäin."

"Ette nyt tarkoita täyttä totta!" huudahdin minä kauhuissani.

"Mitä?" kysyi hän nopeasti. "Minä en ole sanonut mitään. Minä olen
sekä kuuro että mykkä -- ja niin on paras teidänkin olla, äitinne
tähden. Joka kerta avatessani suuni olen puhunut vain hyvää heistä ja
hänestä -- Jumala tuomitkoon kadotukseen hänen sielunsa, kärventyköön
hän tuhat vuotta kiirastulessa ja menköön sitten suoraa päätä
pahimpaan ja syvimpään helvettiin!"

Johnson, mies, joka oli hieronut minut verille tullessani laivaan,
näytti vähimmin epäilyttävältä kaikista sekä keula- että peräkannen
miehistä. Hänessä ei todellakaan ollut mitään oudoksuttavaa. Hänen
suoruutensa ja miehuutensa pisti heti silmiin, ja sen ohella hän teki
tavattoman vaatimattoman, melkein ujon tai pelokkaan vaikutuksen.
Mutta mikään pelkuri hän ei ollut. Päinvastoin hän oli rohkea ja
miehuullisen varma. Siksipä hän heti tuttavuutemme alussa pani
jyrkästi vastaan, kun sanoin häntä Yonsoniksi. Ja nyt alkoi Louis
puhua hänestä.

"Hän on kelpo mies, tuo kunnon Johnson", sanoi hän, "paras kaikista
laivamiehistä. Hän on minun soutajani. Mutta pelättävää on, että hän
joutuu riitaan Susi-Larsenin kanssa, kun täällä alkaa säkenöidä.
Kyllä minä sen tiedän. Minä näen sen hiljalleen lähestyvän aivan kuin
rajuilman. Olen puhunut hänelle kuin veljelle, mutta hän ei tahdo
purjehtia väärän lipun alla eikä salata ajatuksiaan. Hän ei voi olla
vaiti, kun hänen mielestään täällä tehdään vääryyttä, ja ainahan sitä
joku käy kielimässä Sudelle. Ja susi on väkevä -- hänen susiluontonsa
ei siedä toisia voimakkaita luonteita, ja Johnsonilta ei voimaa
puutu, sen hän saa nähdä, hän ei alistu eikä vastaa haukkumisiin ja
lyönteihin vain siivosti: 'kyllä, herra, nöyrin kiitos, herra'. Oi,
kyllä siinä vielä peli syntyy! Ja Jumala tiesi mistä minä saan toisen
soutajan! Luuletteko, että se tälle koskaan sanoo muuta kuin: 'Nimeni
on Johnson, herra!' kun ukko nimittää häntä Yonsoniksi? Ja ensi
kerralla hän tavasi nimensä kirjain kirjaimelta. Olisittepa nähnyt
silloin Sutta! Luulin, että hän karkaisi hänen niskaansa. Sitä hän ei
kuitenkaan tehnyt, mutta kyllä se aika vielä tulee -- hän nitistää
tuon kelpo Johnsonin, jos tunnen oikein meritavat ja menot."

Thomas Mugridge käy yhä sietämättömämmäksi. Minun täytyy sanoa häntä
herraksi joka kerta puhuessani parikin sanaa hänelle. Osittain
siihen on syynä se, että Susi-Larsen näyttää suosivan häntä. Enpä
usko kenenkään koskaan kuulleen, että kapteeni ja kokki samassa
laivassa olisivat ystäviä, mutta niin täällä kuitenkin on laita.
Pari kolme kertaa on Susi-Larsen jo pistänyt päänsä keittiön ovesta
sisään ja jutellut ystävällisesti Mugridgen kanssa, ja kerran --
juuri tänään iltapuolella -- hän seisoi kannelle johtavien portaiden
luona ja puheli hänen kanssaan runsaan neljännestunnin. Keskustelun
loputtua Mugridge palasi keittiöön kasvot tyytyväisyyttä loistaen, ja
askaroidessaan hän hyräili merimieslauluja hermostuttavan kimakalla
äänellä.

"Minä voitan aina päällikköjeni suosion", sanoi hän minulle
tuttavallisesti. "Sillä minä tiedän, miten heitä on mielisteltävä,
nähkääs. Entinen laivurini -- hän kysyi aina, enkö halunnut pistäytyä
kajuuttaan hetkeksi juttelemaan hänen kanssansa ja kallistelemaan
lasia kaikessa ystävyydessä. 'Mugridge', sanoi hän minulle, 'te
olette joutunut väärälle uralle'. 'No, mikäs minusta sitten
olisi pitänyt tulla?' sanoin minä. 'Te olisitte ollut kuin luotu
herrasmieheksi, ja silloin teidän ei olisi tarvinnut tehdä työtä
elatukseksenne', sanoi hän. Pääni pantiksi, Hump, jollei hän sanonut
aivan niin, kun minä istuin hänen omassa kojussansa ja mukavasti
poltin hänen sikarejansa ja join hänen rommiansa."

Hänen lorunsa olivat vähällä tehdä minut hulluksi. En koskaan
ole vihannut kenenkään ääntä niin syvästi kuin hänen. Hänen
rasvainen, mielistelevä puhetapansa ja hänen tavaton itserakkautensa
hermostutti minua siinä määrin, että usein koko ruumiini vapisi.
Sen vastenmielisempää ihmistä en eläissäni ole nähnyt. Mahdotonta
on kuvailla, kuinka epäsiististi hän valmisti ruokaa, ja koska hän
keitti joka palan, jota laivassa syötiin, täytyi minun suurella
varovaisuudella valita ruokani, jotta saisin vähimmin sotkuiset palat
hänen laitoksistansa.

Käteni tuottivat minulle suurta vastusta, ne kun olivat aivan
tottumattomat työhön. Kynnet mustuivat ja iho kävi niin likaiseksi,
etten edes harjalla voinut saada sitä puhtaaksi. Lisäksi sain
rakkoja kädet täyteen ja toiseen käsivarteeni ison palohaavan, kun
kerran laivan pahasti heilahtaessa menetin tasapainoni ja törmäsin
vasten kuumaa rautauunia, ja polveni oli yhä kipeä. Turvotus ei
ollut hävinnyt, ja lumpio törrötti pystyssä niinkuin ennenkin. Se ei
parantunut siitä vähääkään, että minun täytyi nilkuttaa sillä päivät
pitkät.

Olisin tarvinnut lepoa ja rauhaa, jotta se olisi voinut parantua.

Lepoa! En koskaan ennen ollut ymmärtänyt tämän sanan merkitystä. Olin
levännyt koko ikäni tietämättä sitä. Mutta jos nyt olisin saanut
istua edes puolen tuntia työttömänä, tarvitsematta edes ajatella,
niin olisi se mielestäni ollut parasta maailmassa. Toiselta puolen
elämänkokemukseni suuresti lisääntyi. Tämän jälkeen voin antaa oikean
arvon työväenluokan elämälle. En voinut uneksiakaan, että työ olisi
niin kauheaa. Kello puoli kuudesta aamulla kymmeneen illalla olen
ympäristöni orja, en ainoatakaan hetkeä ole oma herrani, jollen
ota lukuun muutamia minuutteja, joita saatoin varastaa itselleni
toisen iltapäivävahdin jälkeen. Jos hetkenkin katselen, miten aallot
kimaltelevat auringonpaisteessa tai joku laivamiehistä kiipeää
kahvelihuippupurjeesen tai kulkee pitkin kokkapuuta, voin olla varma
siitä, että hirveä ääni karjaisee minulle: "Tulkaa tänne, Hump! Ei
nyt ole aika uneksia! Kyllä minä pidän teitä silmällä!"

Keskikannella näyttää paha tuuli olevan vallalla, ja huhu käy
miehestä mieheen, että Smoke ja Henderson ovat riidassa. Henderson
on epäilemättä hauskin hylkeenampujista, hiljainen ja rauhallinen
mies, joka ei hevin suutu. Mutta varmaan he ovat nyt saaneet hänet
suuttumaan, sillä Smoken toinen silmä on musta ja paisunut ja hän
näytti aivan erityisen äkäiseltä tullessaan kajuuttaan illalliselle.

Juuri vähää ennen oli tapahtunut jotakin hyvin inhottavaa,
jotakin, mikä oli erittäin kuvaavaa näille sydämettömille ja
raaoille miehille. Miehistössä on eräs aivan nuori poika, kömpelö,
maalta kotoisin oleva nuorukainen nimeltä Harrison, joka varmaan
seikkailuhalusta on lähtenyt tälle ensimmäiselle matkallensa.
Vaihtelevien tuulien puhaltaessa oli laivaa useamman kerran käännetty
tuuleen, jolloin purjeet aina siirrettiin toiselta puolelta
toiselle ja joku mies lähetettiin ylös mastoon siirtämään etumaista
kahvelihuippupurjetta. Kun Harrison oli maastossa, sattui köysi
jollakin tavalla takertumaan väkipyörään, jonka läpi se kahvelin
päässä juoksee. Ymmärtääkseni vahinko olisi voitu kahdella tavalla
korjata -- joko laskemalla fokki alas, mikä oli verrattain helppoa ja
vaaratonta, tai kiipeämällä itse kahvelin päähän, mikä olisi hyvin
vaarallista.

Johanson huusi Harrisonille, että hänen piti kiivetä kahvelin
päähän. Kaikki näkivät, että poika pelkäsi. Ja siihen oli syytäkin,
sillä eipä ollut mikään vähäinen asia heittäytyä noiden ohuiden ja
heiluvien köysien varaan kahdeksankymmenen jalan korkeudessa ilmassa.
Jos tuuli olisi ollut tasainen, niin se ei olisi ollut niin vaikeata,
mutta _Ghost_ keinui aikalailla aallokossa, ja joka kerta kun laiva
keinahti, paukkuivat ja lepattivat purjeet, ja nostoköydet vuoroin
höltyivät ja kiristyivät. Mies olisi yhtä helposti pudonnut sieltä
alas kuin kärpänen piiskansiimasta.

Harrison kuuli käskyn ja ymmärsi mitä häneltä vaadittiin, mutta hän
epäröi. Luultavasti hän ensi kertaa eläissään oli niin korkealla
ilmassa. Johansoniin näytti tarttuneen Susi-Larsenin itsevaltius,
sillä hän alkoi kiroilla ja sättiä minkä kerkesi.

"Jo riittää, mr Johanson", sanoi Susi-Larsen äreästi. "Minä tahdon
vain sanoa teille, että minä tässä laivassa pidän kiroilemisesta
huolta. Jos tarvitsen siinä suhteessa teidän apuanne, niin ilmoitan
teille!"

"Hyvä, herra", vastasi perämies nöyrästi.

Sillä välin Harrison läheni nostoköyttä. Minä seisoin keittiön ovella
ja katselin, ja huomasin, että hän vapisi kovasti, ikäänkuin hänessä
olisi ollut vilutauti.

Hän siirtyi hyvin hitaasti eteenpäin, tuuma tuumalta. Kuvastuessaan
taivaan kirkasta sineä vasten hän näytti isolta hämähäkiltä, joka
kömpi eteenpäin verkkonsa keskellä.

Tie kulki suoraan ylöspäin, sillä fokki pistäikse korkealle ilmaan ja
nostoköydet, jotka kulkivat useiden väkipyörien läpi sekä kahvelissa
että mastossa, tarjosivat käsille ja jaloille tukikohtia. Mutta vaara
oli siinä, että tuuli ei ollut kyllin vahva eikä tasainen, jotta
purjeet olisivat pysyneet pullollaan. Kun Harrison pääsi puolitiehen,
keikahti _Ghost_ hitaasti tuulenpuolelle ja taas takaisin
kahden hyökyaallon välissä. Hän seisahtui ja tarrautui kiinni.
Kahdeksankymmentä jalkaa alempana näin hänen lihastensa tuskallisesti
jännittyvän, kun hän henkensä kaupalla tarrasi kiinni. Purje riipotti
rentona ja kahveli ponnahti laivan keskelle. Nostoköydet höltyivät,
ja vaikka kaikki tapahtui hyvin nopeasti, niin näin niiden sittenkin
taipuvan hänen ruumiinsa painon alla. Sitten kahveli kääntyi aivan
äkkiä sivulle, isopurje paukkui kuin kanuunanlaukaus ja reivinuorat
hakkasivat purjetta vasten kuin pyssynluodit. Harrison piti kiinni ja
seurasi mukana huimaavassa kulussa ilman halki. Mutta matka loppui
äkkiä. Nostoköydet pinnistyivät salaman nopeudella. Vaikutus oli kuin
piiskansiiman isku kärpäselle. Hän ei jaksanut enää pitää kiinni.
Toinen käsi irtaantui. Toinen pysytteli vielä hetken aikaa nuorassa,
mutta seurasi sitten toisen esimerkkiä. Ruumis heilahti alaspäin,
mutta hänen onnistui jollakin tavalla pysyä jaloillaan kiinni ja
hän jäi riippumaan pää alaspäin. Kauheasti ponnistaen hän vihdoin
sai tarratuksi nostoköysiin, mutta kesti kauan, ennenkuin hän pääsi
entiseen asentoonsa. Ja siinä hän nyt riippui surkean näköisenä.

"Lyönpä vetoa, ettei hänelle tänään illallinen maita", kuulin
Susi-Larsenin sanovan. Hänen äänensä tunkeutui korviini keittiön
toisesta päästä. "Varokaa, Johanson, älkää seisoko aivan hänen
alapuolellaan! Varokaa, nyt sitä tulee!"

Harrison oli todellakin hyvin sairas, niinkuin ainakin merikipeä
ihminen, ja hyvän aikaa hän piti vain kiinni horjuvasta tuestaan
koettamattakaan liikkua eteenpäin. Johanson kehoitti kuitenkin
lakkaamatta ja raa'asti häntä saattamaan työnsä täytäntöön.

"Mikä häpeä", kuulin Johansonin mutisevan kiusallisen pitkäveteisesti
ja virheettömästi englanninkielellä. Hän seisoi köysien ääressä parin
jalan päässä minusta. "Poika on varsin sävyisä. Kyllä hän on hyvä
oppimaan, kun hänelle vain annetaan tilaisuutta siihen. Mutta tämä
on suorastaan...", hän vaikeni kesken, mutta hänen aikomuksensa oli
sanoa "murhaa".

"Olkaa vaiti!" kuiskasi Louis hänen korvaansa. "Ajatelkaa Jumalan
tähden äitiänne -- ja pitäkää suunne kiinni."

Mutta Johnson katseli ylös ilmaan ja mutisi edelleen.

"Kuulkaahan, kapteeni", sanoi hylkeenampuja Standish Susi-Larsenille,
"tuo on minun soutajani, enkä minä tahdo kadottaa häntä".

"Aivan oikein, Standish", kuului vastaus. "Hän on teidän soutajanne,
kun hän on teidän veneessänne, mutta hän on minun laivamieheni niin
kauan kuin hän on laivassa, ja silloin minä teen hänelle mitä ikinä
haluan."

"Mutta ei suinkaan ole syytä...", aloitti Standish innokkaasti.

"Kyllä se asia on järjestetty", selitti Susi-Larsen. "Olen sanonut
teille niin paljon kuin on tarpeen ja sillä hyvä. Mies on minun, ja
minä voin vaikka keittää soppaa hänestä ja syödä hänet, jos tahdon."

Pahanilkinen välke syttyi hylkeenampujan silmiin, mutta hän kääntyi
äkisti pois ja astui välikannelle vievään porraskäytävään. Siihen hän
pysähtyi ja katsoi ylös. Kaikki miehet olivat kerääntyneet kannelle
ja kaikkien katseet olivat suuntautuneet sinne, missä ihmishenki
kamppaili kuoleman kanssa. Nuo miehet, joille elinkeinojärjestys oli
antanut vallan toisten ihmisten yli, olivat äärettömän sydämettömiä.
Minä, joka olin elänyt maailman hyörinän kiertokulun ulkopuolella, en
koskaan olisi voinut uneksiakaan, että työtä tehtiin sillä tavalla.
Ihmishenki oli aina minun mielestäni ollut jotakin tavattoman
pyhää; täällä sitä vastoin sillä ei ollut minkäänlaista arvoa, se
oli vain tekijä kauppalaskennossa. Minun täytyy kuitenkin lisätä,
että itse miehistöllä oli enemmän inhimillisiä tunteita, mikä kävi
ilmi Johnsonin käytöksestä. Mutta heidän päällikkönsä sen sijaan --
hylkeenampujat ja kapteeni -- olivat sydämettömän välinpitämättömiä.
Standishin vastustus johtui vain siitä, ettei hän tahtonut menettää
soutajaansa. Jos Harrison olisi ollut jonkun muun ampujan soutaja,
niin hän samoin kuin toinenkin olisi vain nauranut koko tapaukselle.

Mutta palaan Harrisoniin. Johansonin täytyi torua ja komentaa
poikaparkaa kokonaista kymmenen minuuttia, ennenkuin hän sai hänet
taas liikkeelle. Hetken kuluttua hän pääsi kahvelin päähän, missä
hän kävi kahdareisin istumaan itse puomille, ja siinä hänen oli
myös helpompi pysytellä kiinni. Hän irrotti köyden ja aikoi palata
nostoköyttä myöten maston luo. Tie oli hiukan viettävä. Mutta nyt
hänen rohkeutensa oli kokonaan lopussa. Vaikka hänen asemansa olikin
kovin epävarma, niin hän ei sittenkään halunnut vaihtaa sitä vieläkin
epävarmempaan laskeutumalla köyttä myöten alas.

Hän silmäsi köyttä ja katsoi sitten alas kannelle. Hän tuijotti
eteensä silmät selkoselällään, ja hänen ruumiinsa vapisi. En
eläissäni ole nähnyt ihmiskasvoissa kuvastuvan niin kauheaa pelkoa.
Johanson käski turhaan häntä laskeutumaan alas. Joka hetki hän
oli vaarassa pudota, mutta pelko teki hänet aivan avuttomaksi.
Susi-Larsen astui edestakaisin keskustellen Smoken kanssa, eikä
pannut vähintäkään huomiota Harrisoniin, vain kerran hän huusi
ankaralla äänellä peränpitäjälle:

"Te ette pysy oikeassa suunnassa, tyhmeliini! Hoitakaa kunnolla
peräsintä, jos tahdotte välttää ikävyyksiä."

"Kyllä, kyllä, herra", vastasi mies ja käänsi peräsintä.

Hän oli useamman kerran poikennut hiukan oikeasta suunnasta, jotta
keulapurje kokoaisi niin paljon tuulta kuin suinkin ja pysyisi
vakavana. Hän oli koettanut auttaa Harrison-parkaa, välittämättä
siitä, vaikka Susi-Larsen sen johdosta häneen vihastuisikin.

Aika kului ja jännitys oli aivan kauhea. Thomas Mugridgen mielestä
koko tapaus oli vain naurettava juttu -- vähän väliä hän pisti
päänsä keittiön ovesta ulos ja teki leikillisiä huomautuksia. Kuinka
minä vihasin häntä! Vihani yltyi yltymistään tänä hirveänä hetkenä,
kunnes sillä ei ollut enää minkäänlaisia rajoja. Ensimmäisen kerran
eläissäni minun teki mieleni tappaa -- näin "punaista edessäni",
niinkuin joku kirjailijoistamme on kuvannollisesti sanonut. Elämä
semmoisenaan saattoi vielä olla pyhää, mutta Thomas Mugridgeen nähden
se oli kadottanut kaiken pyhyytensä. Kun minulle selvisi, että näin
"punaista edessäni", valtasi minut kauhu, ja mieleeni iski ajatus,
että ehkä ympäristöni raakuus oli tarttunut minuunkin -- minuun,
joka olin vastustanut kuolemanrangaistuksen oikeutusta silloin, kun
kaikkein inhottavimmat rikokset olivat kysymyksessä!

Puoli tuntia kului, ja nyt huomasin, että Johnson ja Louis olivat
joutuneet jonkinlaiseen kiistaan. Se päättyi siten, että Johnson
työnsi syrjään toisen käsivarren, joka yritti pidättää häntä,
ja hyökkäsi eteenpäin. Hän kiiruhti suoraan kannen yli, hyppäsi
etumaisiin köysitikapuihin ja alkoi kiivetä. Mutta Susi-Larsenin
terävä silmä huomasi hänet.

"Halloo -- mitäs te siellä teette?" huusi hän.

Johnson pysähtyi hetkeksi. Hän katsoi kapteeniaan suoraan silmiin ja
vastasi hitaasti:

"Minä kiipeän pojan avuksi, jotta hän pääsee alas."

"Laskeutukaa tikapuilta alas ja heti paikalla -- kuuletteko? Alas!"

Johnson epäröi, mutta totunnainen kuuliaisuus sai vallan hänessä. Hän
laskeutui vastahakoisesti alas ja palasi keulapuolelle.

Puoli kuuden aikaan menin kattamaan pöytää kajuuttaan, mutta minä
tuskin tiesin mitä tein, sillä silmissäni ja aivoissani kummitteli
koko ajan kalmankalpean ja vapisevan pojan kuva; hän muistutti
naurettavasti täitä kompuroidessaan pitkin heiluvaa kahvelia. Kun
minun kuudelta tuli tarjota illallista ja astuin kannen poikki
hakeakseni ruokaa keittiöstä, näin Harrisonin yhä entisessä
asennossaan. Keskustelu pöydässä liikkui aivan muissa asioissa. Ei
kukaan näyttänyt välittävän nuorukaisesta, joka aivan turhan päiten
oli hengenvaarassa. Mutta kun hiukan myöhemmin menin uudestaan
keittiöön, näin ilokseni, että Harrison astui vaivalloisesti ja
horjuen köysitikapuiden luota kansiluukkua kohti. Hän oli siis
vihdoinkin uskaltanut tulla alas.

Ennenkuin lopetan kertomukseni tästä tapahtumasta, tahdon myös kertoa
osan siitä keskustelusta, joka minulla oli Susi-Larsenin kanssa
alhaalla kajuutassa, pestessäni astioita illallisenjälkeen.

"Te olette näyttänyt kovin surkealta tänään iltapuolella", aloitti
hän. "Mistä se johtuu?"

Huomasin kyllä, että hän tiesi, mikä oli tehnyt minut melkein yhtä
sairaaksi kuin Harrisoninkin, ja että hän tahtoi vain tietää mitä
minä ajattelin, ja siksi vastasin: "Se johtuu vain siitä, että
Harrisonia on raa'asti kohdeltu."

Hän naurahti. "Se on vain meritautia, vai mitä? Toisilla on siihen
taipumusta, toisilla ei."

"Sitä se tässä tapauksessa ei ole", väitin minä vastaan.

"Onpa sittenkin", selitti hän. "Maailma on yhtä täynnä raakuutta kuin
meri aaltoja. Toiset sairastavat toisesta, toiset toisesta. Siinä
kaikki."

"Mutta te, joka vain pilkkaatte ihmiselämää, ettekö te pane siihen
mitään arvoa?"

"Arvoako? Mitä arvoa?" Hän katsoi minuun, ja vaikka hänen katseensa
oli luja ja hänen silmänsä kylmät, niin olin sittenkin näkevinäni
niissä kyynillistä hymyä. "Mitä arvoa? Millä tavalla te mittaatte
sitä? Ja kuka arvioi sitä?"

"Minä", vastasin.

"No, minkä arvoinen se teidän mielestänne sitten on? Toisen ihmisen
henki, sitä minä tarkoitan. Sanokaa, minkä arvoinen se on?"

Elämän arvo? Miten minä voisin sitä niin tarkalleen määritellä?
Minun oli tavattoman vaikea lausua ajatukseni Susi-Larsenille,
vaikka se ei muuten ollut yhtään minun heikko puoleni. Sittemmin
olen tullut siihen johtopäätökseen, että se osittain johtui miehen
persoonallisuudesta, mutta etupäässä kuitenkin siitä, että hänen
käsityskantansa oli aivan toinen kuin minun. Vaihtaessani ennen
ajatuksia materialistien kanssa oli meillä ainakin ollut jokin
yhteinen lähtökohta, mutta Susi-Larsenilla ja minulla ei ollut
mitään yhteistä. Ehkäpä minua myös hämmästytti hänen alkuperäinen
luonnollisuutensa. Hän kävi aina ihan suoraan käsiksi kysymykseen,
riisti siltä kaikki liiat sivuseikat, ja teki sen niin suurella
varmuudella, että minä taistelin ikäänkuin syvässä vedessä ilman
minkäänlaista pohjaa. Elämän arvo? Mitenkä voisin vain ilman muuta
vastata siihen kysymykseen? Elämän pyhyys oli minusta ollut itsestään
selvä asia. Että sillä oli sisäinen arvo, oli totuus, jota en koskaan
ollut osannut epäillä. Mutta kun hän nyt epäili tätä totuutta, jäin
minä vastausta vaille.

"Mehän puhuimme siitä eilen", sanoi hän. "Minä väitin, että elämä
oli kuin hapatus, käyteaine, joka nielee elämää voidakseen elää.
Minä väitin myöskin, ettei eläminen ollut mitään muuta kuin hyvin
menestyvää eläimellisyyttä. Jos otamme huomioon sen, mitä on tarjona
ja mitä kysytään, niin on elämä kaikkein halvinta maailmassa. Täällä
on vain niin ja niin paljon vettä, niin ja niin paljon maata, niin ja
niin paljon ilmaa, mutta kuinka monta elämää syntyy maailmaan, sitä
on mahdoton määrätä. Luonto on suuri tuhlari. Ajatelkaahan kaloja
ja niiden miljoonia mätimunia! Ja ajatelkaahan vain itseännekin
ja minua! Miljoonat elämät voisivat meistäkin saada alkunsa. Jos
meillä vain olisi aikaa ja tilaisuutta käyttää hyväksemme jokaista
hitusta syntymätöntä elämää itsessämme, niin voisimme antaa elämän
kokonaisille kansoille ja kansoittaa kokonaisia maita. Elämä? Puh!
Sillä ei ole mitään arvoa. Kaikista arvottomista olioista se on
kaikkein arvottomin. Kaikkialla se kulkee kuin kerjäläinen. Luonto
sirottelee sitä kaikkialle molemmin käsin. Siihen, missä olisi vain
yhdelle tilaa, se kylvää tuhansia ja siksi toinen elämä syö toisen,
kunnes vain voimakkaimmat ja ahneimmat jäävät jäljelle."

"Te olette lukenut Darwinia", sanoin minä. "Mutta te olette
käsittänyt hänet väärin, jos teette sen johtopäätöksen, että taistelu
olemassaolosta antaa teille oikeuden tuhota turhanpäiten elämää."

Hän kohautti olkapäitään. "Te tiedätte, että tuo teidän mielipiteenne
kohdistuu vain ihmiselämään, sillä te tuhoatte yhtä paljon lihaa ja
lintuja ja kaloja kuin minäkin tai kuka muu tahansa. Ihmisen elämä ei
kuitenkaan eroa millään tavalla eläinten elämästä, vaikka se teistä
siltä tuntuukin ja vaikka luulette voivanne näyttää toteen, miksi
se muka on jotakin muuta. Miksi minä siis säästäisin elämää, joka
on niin arvotonta? On olemassa enemmän merimiehiä kuin laivoissa
tarvitaan, enemmän työmiehiä kuin työpajoissa ja konehuoneissa
voidaan käyttää. Te, joka asutte kaupungissa, tiedätte tietysti,
että te sijoitatte kaikki köyhät syrjäkaduille ja annatte nälänhädän
ja ruttotaudin raivota heidän parissaan, ja kuitenkin on olemassa
enemmän köyhiä, kuin mistä te voitte pitää huolta -- sellaisia, jotka
kuolevat leivän ja lihan (se on tuhotun elämän) puutteessa. Oletteko
koskaan käynyt Lontoon telakoilla ja nähnyt ihmisten tappelevan
työstä kuin villipedot?"

Hän astui portaitten luo, mutta käänsi siinä päätään ja sanoi:
"Ettekö tiedä, ettei elämällä ole muuta arvoa kuin se, minkä se itse
antaa itselleen? Ja tietysti se antaa itselleen liian suuren arvon,
sillä sen täytyy olla puolueellinen itseänsä kohtaan. Ajatelkaa
laivamiestä tuolla ylhäällä. Hän piti kiinni köydestä niin lujasti,
kuin hän olisi ollut kallisarvoisempi kuin timantti tai rubiini.
Oliko hän teille niin kallisarvoinen? Ei. Minulle? Ei tietenkään.
Itselleen? Oli. Mutta minä en hyväksy hänen arvioimistaan. Hän arvaa
oman arvonsa aivan liian suureksi. On niin lukemattoman monta elämää,
jotka haluavat päästä maailmaan. Jos hän olisi pudonnut alas ja hänen
aivonsa olisivat vuotaneet kannelle niinkuin hunaja kennosta, niin
maailmalla ei olisi ollut siitä mitään vahinkoa. Maailmalle hän ei
merkinnyt mitään. Maailmassa on aivan liian monta elämää tarjona.
Vain hänelle itselleen oli hänen elämällään arvoa, ja todisteena
siitä, kuinka arvoton tämänkin arvo on itsessään, on se, ettei hän
kuoltuaan edes tiedä kadottaneensa elämäänsä. Hän oli vain itse
antanut itselleen suuremman arvon kuin timanteille tai rubiineille.
Mutta timantit ja rubiinit ovat olleet ja menneet -- ne ajelehtivat
kannella ja ämpärillinen merivettä voi huuhtoa ne mereen, eikä hän
edes tiedä, että timantit ja rubiinit ovat hukkaan menneet. Hän ei
kadota mitään, sillä samalla kun elämä häneltä häviää, ei hän enää
tiedä mitä tappio merkitsee. Ettekö te sitä ymmärrä? Mitä te tähän
voitte vastata?"

"Että te ainakin olette johdonmukainen", sen enempää en voinut sanoa.
Ja minä jatkoin lautasten ja vatien pesemistä.



Seitsemäs luku


Kolmen päivän vaihtelevien tuulien jälkeen olemme vihdoinkin saaneet
koillisia pasaatituulia. Nukuttuani hyvin yöni, vaikka polveani
pakottikin, nousin kannelle ja huomasin, että _Ghost_ kiiti eteenpäin
raittiissa myötätuulessa vaahtoavaa merenpintaa pitkin, se lensi
täysin purjein, ainoastaan viistopurjeet puuttuivat. Oi, tämä
ihmeellinen pasaatituuli! Koko yön ja päivän me purjehdimme, ja
koko seuraavan ja sitä seuraavan päivän -- päivän toisensa jälkeen,
alati myötätuulessa, joka puhalsi tasaisesti ja voimakkaasti. Laiva
hoiti itse itsensä. Ei tarvittu hilata eikä vetää jalusnuoria ja
nostoköysiä, ei kääntää latvapurjeita, miehistöllä ei ollut mitään
muuta työtä kuin vain hoitaa peräsintä. Iltaisin, kun aurinko meni
mailleen, päästettiin purjeet höllälleen, ja aamuisin, kun yöllinen
kaste hävisi, tiukennettiin niitä jälleen -- siinä kaikki.

Kymmenen solmua, kaksitoista solmua, yksitoista solmua -- siten
meidän nopeutemme vaihtelee. Ja yhtämittaa tuo ihana tuuli puhaltaa
koillisesta ja ajaa meitä kaksisataaviisikymmentä mailia eteenpäin
vuorokaudessa. Minä iloitsen ja olen pahoillani samalla kertaa tästä
nopeudesta, joka vie meidät yhä kauemmaksi San Franciscosta ja yhä
lähemmäksi kuumaa vyöhykettä. Joka päivältä lämpimyys huomattavasti
enenee. Toisen iltapuolivahdin aikana tulevat laivamiehet alastomina
kannelle ja heittelevät ämpärillä vettä toistensa päälle. Lentokaloja
ilmestyy näkyville, ja öisin kuulen, miten vahti hyökkää kannen
poikki, koettaen ottaa kiinni niitä, jotka ovat pudonneet laivaan.
Aamuisin, kun Thomas Mugridgea on lahjottu, leviää mieluisa paistetun
kalan haju keittiöstä, ja delfiininlihaa tarjotaan kaikille niinä
päivinä, jolloin Johnson, istuessaan kokkapuun varassa, on saanut
pyydetyksi jonkun näistä kimaltelevista kaunottarista.

Johnson näyttää istuvan kaikkina vapaahetkinään tuolla kokkapuulla
tai ylhäällä saalingissa katsellen miten _Ghost_ viiltää vettä
purjeiden painon alla. Hänen silmissään kimaltelee intohimoinen
ihailu, ja hän kulkee ylt'ympäri haltioituneena, silmäillen
ihastuneena pullistuneita purjeita, kuohuvaa vanavettä ja laivan
keinuvaa kulkua kirkkailla laineilla, jotka aaltoilevat eteenpäin
juhlallisessa kulussa.

Sekä päivät että yöt ovat täynnä ihmeitä ja hurjaa huimausta,
ja vaikka minulla ei olekaan monta vapaata hetkeä ikävän työni
lomassa, katselen kuitenkin varkain silloin tällöin tätä ihmeellistä
ihanuutta, jommoista en koskaan olisi voinut uneksiakaan maailmassa
olevan. Yläpuolellamme kaareutuu kirkas syvänsininen taivas -- se on
yhtä sininen kuin itse meri, joka laivan keulapuolessa kimaltelee
kuin taivaansininen silkki. Ylt'ympärillä taivaanrannassa valoisia,
villavia pilviä, jotka eivät muuta muotoaan eivätkä liikahda
paikaltaan, vaan näyttävät ikäänkuin tahratonta, turkoosinsinistä
holvia ympäröivältä hopeakehykseltä.

En koskaan voi unohtaa erästä yötä, jolloin loikoilin kannen
katoksella ja katselin veden ihmeellistä kuohua, joka ryöppysi
_Ghostin_ keulan kummallekin puolen. Se kohisi aivan kuin puro,
joka kuohuu sammaleisten kivien yli rauhallisessa notkossa, ja tämä
soriseva laulu viekotteli minut kauaksi, kauaksi itsestäni, niin
etten enää ollut laivapoika Hump enkä liioin Humphrey van Weyden,
joka oli uneksinut kolmekymmentäviisi vuotta kirjojen parissa.
Mutta ääni, joka tuli selkäni takaa, herätti minut unelmistani, ja
minä jäin kuuntelemaan runoa, jota Susi-Larsen lausui tavattoman
miehuullisella varmuudella ja samalla pehmeällä äänellä, joka ilmaisi
hänen käsittävän runoilijan sanoja.

"No, mitä te siitä pidätte, Hump?" kysyi hän hetken kuluttua.

Minä katselin häntä. Hänen kasvonsa loistivat aivan kuin merikin, ja
hänen silmänsä tuikkivat tähtien valossa.

"Minusta, suoraan sanoen, on hyvin ihmeellistä, että te voitte
innostua mihinkään", vastasin kylmästi.

"Katsokaa, tämä on elämää, oikeaa elämää!" huudahti hän.

"Puh! Eihän elämällä ole mitään arvoa", vastasin hänen omilla
sanoillaan.

Hän nauroi, ensi kertaa vasta kuulin hänen äänessään iloa.

"Onpas se, etten voi saada teitä ymmärtämään, etten voi ajaa teidän
päähänne mitä elämä on. Tietysti se on arvotonta, kaikille muille
paitsi ihmiselle itselleen. Ja minäpä voin sanoa teille, että minun
elämäni tänä hetkenä on hyvin suuren arvoinen -- minulle itselleni.
Sen arvo on aivan verrattoman suuri, ja se tietysti on ääretöntä
liioittelua, se teidän täytyy myöntää, mutta minä en mahda sille
mitään, siksi että elämä, joka on minussa, on määrännyt sen arvon."

Hän näytti etsivän sanoja ilmaistakseen ajatuksensa, ja vihdoin hän
jatkoi:

"Minä olen ihmeellisen mielialan vallassa; tuntuu aivan siltä,
kuin koko menneisyys kajahtaisi minussa, kuin kaikki voima olisi
minun. Minä näen totuuden, voin erottaa ehdottomasti hyvän pahasta,
oikean väärästä. Minä näen selvästi ja kauaksi. Voisinpa melkein
uskoa Jumalaan! Mutta" -- hänen äänensä sävy muuttui, ja valoisa
välke katosi hänen kasvoiltansa -- "mitä tämä mieliala oikeastaan
on? Tämä elämänilo? Tämä elämään haltioituminen? Tämä inspiraatio,
joksi sitä kai voisi nimittää? Niin, se on mieliala, joka valtaa
ihmisen silloin, kun ruoansulatus ei ole epäkunnossa, kun vatsa tekee
tehtävänsä, ruokahalu on hyvä ja kaikki käy hyvin. Se on jotakin,
joka lahjoo ja lumoo ihmisen, se on veren samppanjaa, käyteaineen
kuohua -- joka toisissa ihmisissä herättää pyhiä ajatuksia, toisten
eteen loihtii Jumalan, tai luopi hänet, jolleivät he itse voi häntä
nähdä. Siinä kaikki, elämän huumausta, käyteaineen kuohumista
ja paisumista, elämän poreilua, joka hurjasti iloitsee omasta
olemassaolostaan. Puh! Huomenna saan maksaa sakkoa huumeestani
niinkuin juopunut. Ja silloin minulle selviää, että minun täytyy
kuolla, luultavasti merellä, minun oma mateluni loppuu ja minut
heitetään yhdessä kaiken muun mädänneen kera mereen; minun lihaksieni
voima ja liikuntakyky lakkaa, jotta kalojen evät, suomukset ja suolet
saisivat voimaa ja liikuntakykyä. Puh! Samppanja on jo laimentunut.
Se ei enää poreile ja kuohu, juoma on mautonta ja äitelää."

Hän läksi luotani yhtä äkisti kuin oli tullutkin ja hyppäsi
kannelle voimakkaasti ja notkeasti kuin tiikeri. _Ghost_ kynti
tietään edelleen. Veden porina kokassa kuului minusta ikäänkuin
kuorsaukselta, ja kuunnellessani tätä ääntä haihtui vähitellen
mielestäni se vaikutus, jonka Susi-Larsenin huumauksen äkillinen
vaihtuminen epätoivoksi oli jättänyt minuun. Sitten kuulin erään
pitkämatkaisista merimiehistä laulavan kauniilla tenoriäänellään
laulua pasaatituulen ylistykseksi.



Kahdeksas luku


Joskus luulen Susi-Larsenia hulluksi, tai ainakin puolihulluksi,
hänellä kun on niin paljon kummallisia oikkuja ja päähänpistoja.
Toisin ajoin hän mielestäni on suuri mies, joka on joutunut väärälle
uralle. Ja lopulta minä olen aivan vakuutettu siitä, että hän on
alkuperäisen ihmisen täydellinen tyyppi, joka on syntynyt maailmaan
tuhatta vuotta tai ihmispolvea liian myöhään -- suoranainen
anakronismi tässä korkeampaan sivistykseen kohonneessa vuosisadassa.
Hän on aivan varmaan kaikkein selvä tyyppisin individualisti. Eikä
yksin sitäkään, hän seisoo myös aivan yksin. Hänen ja laivan muiden
miesten välillä ei ole vähintäkään sielunsukulaisuutta. Hänen tavaton
miehuuden- ja sielunvoimansa antaa hänelle erikoisaseman. Muut
ovat vain lapsia hänen rinnallansa, yksinpä pyyntimiehetkin ja hän
kohtelee heitä myös kuin lapsia, laskeutuu suurella vaivalla heidän
tasollensa ja leikittelee heidän kanssaan kuin penikoiden kera. Tai
hän tutkii heitä yhtä kylmäverisesti kuin leikkauksentekijä, kopeloi
heidän sisuksiaan ja tutkii heidän sielujaan, ikäänkuin tahtoisi
ottaa selkoa siitä, mistä aineesta he ovat tehdyt.

Lukemattomia kertoja olen nähnyt hänen pöydässä loukkaavan milloin
mitäkin hylkeenampujaa katsellen heitä kylmästi ja tutkivasti ja
jonkinmoisella mielenkiinnolla, tai tarkaten heidän tekojaan,
vastauksiaan ja harmistuneita huudahduksiaan uteliaisuudella, joka
tuntui melkein naurettavalta sivullisen mielestä. Mitä hänen omiin
vihanpurkauksiinsa tulee, niin olen vakuutettu siitä, että ne eivät
ole luonnollisia, ei useinkaan mitään muuta kuin kokeiluja, mutta
etupäässä sittenkin vain paha tapa, jolla hän kohtelee muita ihmisiä.
En koskaan, paitsi ehkä perämiehen kuollessa, ole nähnyt hänen toden
perästä suuttuvan. Enkä tahtoisikaan nähdä häntä oikein täydessä
raivossaan, jolloin hän laskisi koko voimansa valloilleen.

Mitä hänen oikkuihinsa ja päähänpistoihinsa tulee, niin kerronpa,
mitä Thomas Mugridgelle tapahtui kajuutassa, ja samalla voin myöskin
täydentää erästä jo mainitsemaani tapausta. Eräänä päivänä, kun
aamiainen oli jo syöty ja minä olin korjannut ruoat pöydästä, astui
Susi-Larsen portaita ylös, Thomas Mugridge jäljessä. Kokilla oli
tosin pieni koju kajuutan takana, mutta itse kajuutassa hän ei
koskaan uskaltanut viipyä, vaan kiiruhti joka kerta sen läpi kuin
pelästynyt kummitus.

"Vai niin, osaatteko te pelata 'nap'-peliä, Cooky", sanoi Susi-Larsen
tyytyväisenä. "Olisihan minun pitänyt se tietää, koska olette
englantilainen. Minä olen itsekin oppinut sen pelin englantilaisessa
laivassa."

Thomas Mugridge oli aivan hulluna ylpeydestä, kun hän täten pääsi
kapteeninsa ystävyyteen. Hänen kasvojensa eleet ja hänen yrityksensä
käyttäytyä yhtä luontevasti kuin syntymänsä kautta arvokkaan
aseman saavuttanut mies ainakin olisi suorastaan tehnyt inhottavan
vaikutuksen, jollei se samalla olisi ollut niin naurettavaa. Hän
ei ollut yhtään huomaavinaan minua, ja luulenpa melkein, ettei hän
edes nähnytkään minua. Hänen vaaleat, ympyriäiset silmänsä pyörivät
päässä, mutta mitä suloisia näkyjä ne näkivät, siitä minulla ei ole
aavistustakaan.

"Menkää hakemaan kortit, Hump", käski Susi-Larsen, kun he kävivät
pöydän ääreen istumaan. "Ja tuokaa tänne sikarit ja whiskypullo
hytistäni."

Tulin juuri parahiksi takaisin näine tavaroineni kuullakseni kokin
kertovan, että hänen elämässään oli jotakin salaperäistä -- hän oli
muka herrasmiehen poika, joka oli joutunut harhaan elämässä, tai
jotakin sentapaista. Sitä paitsi hän oli rahamieskin, sai maksun
siitä, että hän pysytteli poissa Englannista. "Minulle maksetaan
oikein hyvin, herra", selitti hän, "niin hyvin, etten koskaan ole
ilman rahaa".

Olin ottanut esille tavallisia laseja, mutta Susi-Larsen rypisti
kulmiaan, pudisti päätään ja käski vaihtaa lasit isoihin pikareihin.
Hän täytti ne puolilleen whiskyllä -- "se on herrasmiehen juomaa",
selitti Thomas Mugridge. Ja sitten he kilistelivät lasejaan ja
valmistuivat pelaamaan "nap'ia", sytyttivät sikarinsa, sekoittivat
kortit ja jakoivat ne.

He pelasivat rahasta. He lisäsivät yhä panosten määrää. He joivat
whiskyä, tyhjensivät pullon, ja minä sain hakea toista. En tiedä
tokko Susi-Larsen petkutti pelatessansa vai ei -- se ei suinkaan
olisi ollut mahdotonta -- mutta hän voitti alituisesti. Kokin täytyi
vähän väliä hakea lisää rahoja. Joka kerralta hänen askeleensa
tuntuivat yhä hoippuvammilta, mutta hän ei koskaan ottanut muuta kuin
muutamia dollareita kerrassaan. Hän oli vähän väliä purskahtaa itkuun
ja puhui aivan tuttavallisesti, lopulta hän ei voinut enää erottaa
kortteja toisistaan eikä istua suorana. Kun hänen jälleen täytyi
mennä kojuunsa hakemaan rahaa, hän tarttui kiinni Susi-Larsenin
napinreikään ja sanoi kerta toisensa jälkeen: "Minulla on rahaa,
tiedättekö, minä olen saanut rahaa -- sillä minä olen herrasmiehen
poika."

Whisky ei vaikuttanut Susi-Larseniin kerrassaan mitään, vaikkakin hän
tyhjensi lasin toisensa jälkeen, vieläpä kaasi omansa täydemmiksikin
kuin kokin. Hänessä ei voinut huomata vähintäkään muutosta. Kokin
narrimaisuus ei näyttänyt edes huvittavan häntä.

Vihdoin oli Mugridge, joka vaakutti kovalla äänellä, että hän osasi
hävitäkin kuin herrasmies, kadottanut viimeisetkin rahansa. Sitten
hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki. Susi-Larsen katseli häntä
uteliaasti, ikäänkuin olisi tahtonut tunkeutua hänen sieluunsa,
leikata hänet elävältä, mutta muuttikin päätöksensä, hän tiesi kai
entisistä kokeiluista, ettei siinä ollut mitään uutta.

"Hump", sanoi hän minulle tavattoman kohteliaasti, "olkaa hyvä ja
tarjotkaa käsivartenne mr Mugridgelle ja taluttakaa hänet kannelle.
Hän ei voi oikein hyvin. Ja sanokaa Johnsonille, että hän viskaa pari
sangollista vettä hänen niskaansa", lisäsi hän kuiskaten, niin että
minä yksin kuulin sen.

Minä jätin mr Mugridgen kannelle, jossa pari irvistelevää laivamiestä
otti hänet huostaansa. Mr Mugridge soperteli unisena, että hän oli
herrasmiehen poika. Mutta kun astuin alas portaita järjestääkseni
pöytää, kuulin hänen kirkuvan saadessaan vettä niskaansa.

Susi-Larsen laski parhaillaan voittoaan.

"Tasan satakahdenksankymmentäviisi dollaria", sanoi hän ääneensä.
"Aivan niinkuin otaksuinkin. Tuo lurjus tuli laivaan aivan tyhjin
taskuin."

"Ja nuo rahat, jotka te olette voittanut häneltä, ovat minun, herra",
sanoin rohkeasti.

Hän katseli ivallisesti minuun. "Olen lukenut hiukan kielioppia
eläissäni, Hump, ja te ette käytä oikeaa aikamuotoa. 'Olivat minun',
olisi teidän pitänyt sanoa, eikä 'ovat minun'."

"Se kysymys ei koske kielioppia, vaan etiikkaa", vastasin minä.

Hän oli ehkä minuutin aikaa ääneti.

"Tiedättekö, Hump", sanoi hän sitten hitaasti ja vakavasti, melkeinpä
surunvoittoisesti, "ensi kertaa minä nyt kuulen sanan 'etiikkaa'
jonkun ihmisen huulilta. Ja te ja minä olemme ainoat koko laivassa,
jotka tiedämme mitä se merkitsee. Kerran eläissäni uneksin", jatkoi
hän oltuaan taas hetken aikaa ääneti, "että saisin puhua miesten
kanssa, jotka käyttävät sellaisia sanoja -- että minä voisin kohota
siitä asemasta, johon elämä oli minut pannut, ja seurustella
ja jutella juuri sellaisten kanssa, jotka käyttivät puheessaan
tuollaisia sanoja kuin etiikka. Ja tämä on todellakin ensi kerta,
jolloin kuulen tätä sanaa lausuttavan. Se ei kuitenkaan ollut
paikallansa, sillä te olette väärässä. Tätä kysymystä ei etiikka
enemmän kuin kielioppikaan voi ratkaista, vaan tosiasia."

"Kyllä ymmärrän", sanoin minä. "Ja se tosiasia on se, että teillä on
rahat."

Hänen kasvonsa kirkastuivat. Minun käsityskykyni näytti huvittavan
häntä.

"Mutta sen kautta me vältämme itse varsinaisen kysymyksen", jatkoin
minä, "ja se koskee sitä mikä on oikein".

"Ahaa!" sanoi hän rumasti irvistellen, "kyllä ymmärrän, te uskotte
vielä sellaisiin seikkoihin kuin oikeaan ja väärään".

"Entäs te sitten? Ettekö te usko?" kysyin minä.

"En ensinkään. Valta merkitsee oikeutta, siinä kaikki. Heikkous on
vääryyttä. Toisin sanoen: on hyvä olla voimakas, mutta paha olla
heikko -- tai vieläkin toisin: on hauska olla voimakas, koska se on
edullista, ja ikävä olla heikko, siksi että se tuottaa ikävyyksiä.
On hauska omistaa rahoja. On hyvä omistaa niitä. Koska minä voin
omistaa rahaa, niin tekisin vääryyttä itselleni ja sille elämälle,
joka minussa on, jos antaisin ne teille ja turmelisin sen ilon, mikä
minulla niiden omistamisesta on."

"Mutta te teette minulle vääryyttä pitämällä ne itse", sanoin minä.

"En ensinkään. Toinen ei voi tehdä toiselle vääryyttä. Ainoastaan
itselleen. Ja minä teen itselleni vääryyttä, jos otan huomioon
toisten etuja. Ettekö ymmärrä sitä? Kuinka kaksi käyteaineen hitusta
voisi tehdä vääryyttä toisilleen koettamalla hävittää toisiaan? Onhan
niiden synnynnäinen ominaisuus juuri se, että ne koettavat syödä
toisia ja estää syömästä niitä. Jos ne tästä poikkeavat, tekevät ne
syntiä."

"Te ette siis usko altruismiin?" kysyin minä.

Tuon sanan hän oli varmaan kuullut ennen, mutta hänen katseensa
muuttui miettiväksi. "Malttakaahan -- se tarkoittaa kai
yhteisvaikutusta vai kuinka?"

"Niin, tavallaan se tarkoittaa jonkinmoista yhteyttä", vastasin minä.
Tuollaiset aukot hänen sanakirjassaan eivät enää hämmästyttäneet
minua, sillä hän oli hankkinut kaikki tietonsa omin päin lukemalla
itsekseen ja kehittämällä itseään ilman minkäänlaista johtoa,
ajattelemalla vain paljon ja puhumalla vähän, jos yleensä lainkaan.
"Altruistinen teko on sellainen, joka tarkoittaa toisten hyvää. Se on
epäitsekäs ja siis itsekkään teon täysi vastakohta, joka tarkoittaa
vain omaa itseä."

Hän nyökkäsi. "Niin -- nyt muistan. Olen lukenut siitä Spencerin
teoksissa."

"Spencer!" huudahdin minä. "Oletteko te lukenut Spenceriä?"

"Hyvin vähän", selitti hän. "Ymmärsin koko lailla hänen 'Ensimmäisiä
periaatteitaan', mutta hänen 'Biologiassaan' en päässyt minnekään ja
'Psykologia' pani pääni moneksi päiväksi pyörälle. Suoraan sanoen,
minä en ymmärtänyt, minne hän tahtoi tulla. Minä oletin silloin, että
se johtui minun puutteellisesta käsityskyvystäni, mutta myöhemmin
olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei minulla ollut kylliksi
perustusta. Alkutiedot puuttuivat minulta. Vain Spencer ja minä itse
tiedämme, kuinka minä ahkeroitsin hänen kirjojensa ääressä. Hiukan
minä sittenkin opin hänen 'Etiikastaan'. Siinä kirjassa minä kohtasin
sanan 'altruismi', ja nyt muistan, mitä sillä tarkoitettiin."

Minä ihmettelin itsekseni, mitähän Susi-Larsen oli voinut oppia
sellaisesta kirjasta. Muistin sen verran Spencerin teoksia, että
tiesin altruismin kuuluvan myös siihen elämänihanteeseen, jonka
hän asetti korkeimmaksi. Susi-Larsen oli varmaan seulonut suuren
filosofin oppeja hylännyt tai hyväksynyt niitä oman mielensä ja
tarpeensa mukaan.

"Mitä muuta te opitte häneltä?" kysyin minä.

Hänen otsansa meni ryppyyn hänen koettaessaan sopivalla tavalla
lausua ilmi ajatuksiaan, joita hän ei koskaan ennen ollut pukenut
sanoiksi. Minä olin oikein innoissani. Nyt minä tutkin hänen
sieluaan, niinkuin hänellä oli tapana tehdä muille. Minä tarkastin
aivan raivaamatonta maaperää. Omituinen -- kauhistuttavan omituinen
maa-ala oli siinä edessäni.

"Minä sanon sen teille niin muutamin sanoin kuin mahdollista", alkoi
hän. "Spencer opettaa suunnilleen näin: Kaikkein ensiksi ihmisen
tulee toimia omaksi hyväkseen -- se on sekä siveellistä että hyvää.
Sitten hänen tulee tehdä työtä lastensa hyväksi. Ja kolmanneksi koko
suvun hyväksi."

"Ja kaikkein jaloimmat ja kauneimmat ja oikeimmat ovat sellaiset
teot, jotka samalla kertaa tarkoittavat meidän omaa, meidän lastemme
ja meidän sukumme parasta", lisäsin minä.

"Siihen minä en pannut erityistä huomiota", selitti hän. "En
voinut huomata sen opin välttämättömyyttä, en edes sitä, että
se olisi järkevä. Siksi minä hylkäsin sekä lapset että suvun.
Niille minä en tahtonut uhrata mitään. Sehän on vain tuollaista
hempeämielistä pötyä, sen te kai myönnätte, sitä se on ainakin sille,
joka ei usko iankaikkiseen elämään. Jos minä tietäisin varmaan
saavuttavani iankaikkisuuden, niin altruismi voisi tulla edulliseksi
liikekeinotteluksi. Minähän voisin silloin korottaa sieluni kuinka
korkeaan asteeseen tahansa. Mutta kun en edessäni näe muuta kuin
kuolemaa, ja kun vain lyhyen aikaa saan nauttia tuosta kiehuvasta
ja kuohuvasta matelemisesta, jota sanotaan elämäksi, niin olisi
suorastaan epäsiveellistä, jos uhrautuisin toisten tähden. Jokainen
uhraus, joka anastaa minulta tilaisuuden liikkua yhtä vapaasti kuin
ennen, olisi hulluutta -- eikä yksin sitäkään, sillä samalla tekisin
vääryyttä itselleni, ja se olisi huono teko. En saa laiminlyödä
ainoatakaan liikettä, jos minun tulee käyttää hyväkseni kaikkea sitä
käyteainetta, joka minussa on. Eikä se uhrautuvaisuus eikä itsekkyys,
jota minä käydessäni ja madellessani olen osoittanut, voi tehdä
helpommaksi eikä vaikeammaksi sitä hiljaisuutta, joka odottaa minua."

"Te olette siis individualisti, materialisti ja loogilliselta
kannalta katsoen hedonisti."

"Suuria sanoja", hän sanoi hymyillen. "Mikä on hedonisti?"

Hän nyökäytti myöntävästi päätään, kun olin selittänyt hänelle tämän
sanan.

"Ja te olette mies", jatkoin minä, "johon ei koskaan voi luottaa, ei
pienimmässäkään asiassa, jolla itsekkyys on kaikki kaikessa".

"Nyt te alatte ymmärtää minua oikein", sanoi hän, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.

"Teiltä puuttuu kokonaan se, mitä maailma sanoo moraaliksi."

"Aivan niin."

"Te olette mies, jota alati täytyy pelätä..."

"Juuri niin."

"Samalla tavalla kuin pelätään käärmettä, tiikeriä tai haikalaa."

"Nyt te tunnette minut", selitti hän. "Tunnette minut siltä puolelta,
jolta minut yleensä tunnetaan. Minua sanotaan 'Sudeksi'."

"Te olette oikea peto", jatkoin rohkeasti. "Caliban, joka tahtoisi
olla Setebos-jumalan kaltainen ja joka aivan kuin tekin seuraa alati
vain oikkujansa."

Hänen otsansa vetäytyi ryppyyn tehdessäni tuon viittauksen. Hän ei
ymmärtänyt sitä, ja minä huomasin, ettei hän ollut lukenut tätä runoa.

"Minä luen parhaillaan Browningin runoja", sanoi hän, "ja se on
varsin kovaa työtä. En ole päässyt pitkälle, en jaksa oikein niitä
sulattaa."

Tahdon nyt vain mainita, että hain kirjan hänen hytistään ja luin
hänelle ääneen "Caliban" runon. Susi-Larsen oli ihastuksissaan.
Hän ymmärsi täydellisesti runon alkuperäisen käsityskannan ja
ajatuksenjuoksun. Hän keskeytti minut alituisesti lisäyksillään
ja huomautuksillaan. Kun olin lukenut sen läpi, tahtoi hän, että
lukisin sen vielä toiseen ja kolmanteen kertaan. Me syvennyimme
keskustelemaan filosofiasta, tieteestä yleensä, kehitysopista,
uskonnosta. Hänen tietonsa olivat puutteellisia niinkuin itseoppineen
miehen ainakin, mutta hänen sanoissaan ilmeni sen sijaan alkuperäistä
varmuutta ja välittömyyttä. Tässä yksinkertaisuudessa juuri piili
hänen voimansa, ja hänen materialismissaan oli paljon enemmän voimaa
kuin Charley Furusethin älykkäissä, monimutkaisissa todisteluissa.
Tätä ei ole kuitenkaan käsitettävä siten, että minä -- ilmeinen ja
synnynnäinen idealisti, niinkuin Furuseth väitti -- olisin tullut
voitetuksi; mutta Susi-Larsen ryntäsi kaikkien minun perustelujeni
kimppuun sellaisella voimalla, joka herätti kunnioitustani, jos kohta
hän ei voinutkaan muuttaa vakaumustani.

Ilta kului. Oli jo illallisen aika, eikä pöytä vielä ollut katettu.
Tulin levottomaksi ja rauhattomaksi, ja kun Thomas Mugridge kurkisti
ovesta sisään sairaan ja äkäisen näköisenä, aioin tehdä lähtöä
suorittaakseni toimeni. Mutta Susi-Larsen huusi Mugridgelle:

"Jouduttakaa töitänne, Cooky. Minä tahdon jutella Humpin kanssa, ja
te saatte tulla toimeen ilman häntä niin hyvin kuin voitte."

Ja taaskin tapahtui jotakin käsittämätöntä. Sinä iltana minä istuin
pöydässä kapteenin ja pyyntimiesten kanssa, ja Thomas Mugridge
palveli meitä ja pesi astiat jäljestäpäin se oli Susi-Larsenin
oikku, Calibanin päähänpisto, josta minulle tietysti koitui
ikävyyttä perästäpäin. Ja koko ajan me keskustelimme lakkaamatta --
pyyntimiesten suureksi harmiksi, sillä he eivät ymmärtäneet sanaakaan
siitä mitä me sanoimme.



Yhdeksäs luku


Kolme kokonaista päivää, kolme ihanaa päivää sain nyt levätä
Susi-Larsenin kanssa. Minä söin hänen pöydässään enkä tehnyt muuta
kuin keskustelin kaikenlaisista kysymyksistä, jotka koskivat elämää,
kirjallisuutta ja koko luomakuntaa, ja sillä välin puhisi ja raivosi
Thomas Mugridge ja suoritti oman työnsä ohessa kaikki minunkin
askareeni.

"Varokaa vihuria, muuta en voi sanoa teille", varoitti Louis, kun
Susi-Larsen oli asettamassa jotakin riitaa pyyntimiesten kesken ja
minä vietin loma-aikaa kannella.

"Ei voi koskaan tietää, mitä tapahtuu", jatkoi Louis, kun pyysin
häntä tarkemmin selittämään sanojansa. "Hän on yhtä vaihtelevainen
kuin tuuli ja aallot. Ei voi koskaan tietää, mikä hänen päähänsä
pistää. Juuri kun luulette tuntevanne hänet niin perin pohjin, että
voitte hyvin tulla toimeen hänen kanssaan, hän tekee äkkikäänteen,
nousee teitä vastaan ja repii rikki kaikki teidän hyvänilman
purjeenne."

En siis hämmästynyt kovinkaan suuresti, kun Louisin ennustama
vihuri kohtasi minua. Olimme keskustelleet kiivaasti yhdessä --
elämästä tietystikin -- ja minä olin siksi rohkea, että ahdistin
Susi-Larsenia itseään ja hänen elämäänsä. Minä suoraan sanoen
tein oikean leikkauksen, tutkin hänen sieluaan yhtä rohkeasti ja
perinpohjaisesti, kuin hän tavallisesti tutki toisia. Minulla on ehkä
joskus tapana puhua hiukan loukkaavasti, sillä minä heittäydyin nyt
aivan vapaaksi ja iskin ja pistelin, kunnes Susi-Larsen aivan puhisi
vihasta. Hänen tummanruskeat, ahavoituneet kasvonsa mustuivat, ja
hänen silmänsä paloivat. Hänessä ei ollut enää vähintäkään levon eikä
järjen jälkeä -- hän raivosi vain kuin mieletön. Minä sain nyt nähdä
suden hänessä, äärimmäisyyteen asti ärtyneen suden.

Hän hyökkäsi kimppuuni melkein ulvoen ja tarttui käsivarteeni.
Minä olin terästänyt itseäni siihen määrään, että uhkarohkeasti
ojensin käteni häntä vastaan, vaikka sisällisesti vapisinkin, mutta
Susi-Larsenin tavaton voima oli minulle kuitenkin liikaa. Toisella
kädellä hän tarttui kiinni käsivarteeni ja rutisti sitä, jotta minun
täytyi huutaa kivusta. Jalat horjahtivat allani, en suorastaan voinut
kivulta pysyä pystyssä. Lihakseni eivät tehneet enää tehtäväänsä.
Tuska oli siksi suuri. Käsivarteni oli musertua aivan murskaksi.

Hän näytti jälleen tointuvan, sillä hänen silmissään välkähti ja
naurahtaen hän päästi käsivarteni irti, vaikka hänen naurunsa
kuulostikin melkein mörinältä. Minä kaaduin maahan ja voimani olivat
aivan lopussa. Hän kävi istumaan, sytytti sikarin ja väijyi minua
aivan kuin kissa hiirtä. Kun minä vääntelin itseäni, niin huomasin
hänen katselevan minua yhtä suurella uteliaisuudella, kuin olin ennen
nähnyt hänen tarkkaavan muita. Hänen katseensa ilmaisi hämmästystä ja
ihmettelyä, se oli niin tutkiva, ikäänkuin hän olisi tahtonut tietää
mistä oikeastaan oli kysymys.

Vihdoin minä kömmin pystyyn ja nousin kajuutanportaita ylös. Kaunis
ilma oli nyt loppunut, eikä minulla ollut muuta neuvoa kuin palata
keittiöön. Vasen käsivarteni oli aivan halvaantunut, ja kesti useita
päiviä, ennenkuin saatoin sitä taas käyttää -- vasta viikkojen
kuluttua jäykkyys ja kivut siitä kokonaan katosivat. Eikä hän
sittenkään ollut tehnyt mitään muuta kuin puristanut kättäni. Hän
ei ollut sitä vääntänyt eikä rytyyttänyt. Hän oli vain tarttunut
siihen lujasti kiinni ja puristanut sitä. Vasta seuraavana päivänä
käsitin täydellisesti, mitä hän olisi voinut tehdä minulle, kun hän
pisti päänsä keittiöön ja ikäänkuin hieroen ystävyyttä kysyi minulta,
mitenkä käsivarteni laita oli.

"Olisi sen voinut käydä pahemminkin", sanoi hän hymyillen.

Minä kuorin parasta aikaa perunoita. Hän otti perunan vadista.
Se oli iso, luja ja kuorimaton. Hän litisti sitä kädessään -- ja
peruna puristautui soseena hänen sormiensa lomitse. Hän viskasi
jätteet takaisin vatiin ja meni tiehensä -- ja minä ymmärsin nyt
täydellisesti, mitenkä minunkin olisi käynyt, jos hän koko voimallaan
olisi käynyt minuun käsiksi.

Mutta nuo kolme rauhallista päivää olivat sittenkin tehneet minulle
hyvää, sillä sinä aikana oli polveni saanut levätä. Se oli nyt
paljon parempi, pöhötys oli vähentynyt, ja polvilumpio näytti
asettuneen paikoilleen. Mutta nuo kolme rauhallista päivää tuottivat
minulle myös sen ikävyyden, jota edeltäpäin jo olin aavistanut.
Thomas Mugridge näytti aikovan kostaa minulle näiden päivien
rauhan. Hän kohteli minua hyvin ilkeästi, kiroili alituisesti ja
sälytti minun hartioilleni osan omia töitänsäkin. Uskalsipa hän
uhata minua nyrkilläkin, mutta minäkin olin jo muuttumaisillani
pedoksi ja sähätin hänelle niin julmasti vasten kasvoja, että
hän peloissaan väistyi syrjään. Enpä voi väittää, että tuo
muisto itsestäni -- Humphrey van Waydenistä -- olisi ollut kovin
miellyttävä, minun seisoessani haisevassa keittiössä, kumartuneena
työni yli, kasvot kääntyneinä kokkiin, joka oli aikeissa lyödä
minua, huulien värähdellessä kuin murahtavan koiran ja silmien
säihkyessä pelkoa ja avuttomuutta sekä sitä rohkeutta, joka johtuu
pelosta ja avuttomuudesta. Tuo kuva ei miellytä minua. Se muistuttaa
liian selvästi satimeen joutunutta rottaa. En mielelläni edes
sitä ajattelekaan -- mutta se teki kai sittenkin kokkiin hyvän
vaikutuksen, sillä uhkaava isku ei kohdannutkaan minua.

Thomas Mugridge astui askeleen taakse ja tuijotti minuun yhtä
uhkaavasti ja ilkeästi kuin minäkin. Me olimme petoja kumpikin,
jotka oli suljettu samaan häkkiin ja näyttivät hampaita toisilleen.
Mugridge ei uskaltanut lyödä minua siksi, etten edeltäpäin
valittanut; ja sentähden hän koetti toisella tavalla peloitella
minua. Keittiössä oli yksi ainoa hyvä veitsi. Vuosien kuluessa sen
terä oli kulunut ohueksi ja pitkäksi. Se näytti kovin vaaralliselta,
ja alussa minä värisin joka kerta, kun minun oli pakko tarttua
siihen. Kokki pyysi nyt Johansonilta lainaksi kovasinta ja alkoi hioa
veistä. Hän teki sen suurella komeudella ja katseli merkitsevästi
minuun. Kaiken päivää hän hioi sitä. Joka hetki, kun hänellä oli
hiukankin aikaa, hän istui veitsi ja kovasin kädessä ja hioi sitä
tavattoman huolellisesti. Terä tuli teräväksi kuin partaveitsi. Hän
koetteli sitä peukaloaan ja kynsiään vasten. Sitten hän ajoi karvoja
kädestään, tarkasteli terää hyvin tarkasti ja huomasi -- tai oli
huomaavinaan siinä aina jonkun epätasaisuuden. Sitten hän tarttui
jälleen kovasimeen ja hioi ja hioi niin ahkerasti, että olisin voinut
purskahtaa nauruun -- niin koomilliselta se näytti.

Mutta olipa asialla vakavakin puolensa, sillä sain kokea, että hän
osasi käyttääkin veistänsä -- että kaiken hänen pelkurimaisuutensa
takana piili pelkurin rohkeuttakin, aivan kuin minulla itsellänikin,
mikä saattoi johtaa hänet tekoon, jota koko hänen luontonsa vastusti
ja pelkäsi panna toimeen, "Cooky hioo veistään Humpia varten",
kuiskailivat miehet, ja toiset alkoivat moittia hänen käytöstään.
Mutta sitä hän ei pannut yhtään pahakseen, hän nyökkäsi vain
salaperäisesti päätään, ja vihdoin entinen laivapoika George Leachkin
laski karkeaa leikkiä asiasta.

Asian laita oli nyt sellainen, että Leach muiden muassa oli saanut
käskyn kaataa vettä Mugridgen niskaan hänen pelattuaan korttia
kapteenin kanssa. Ja Leach oli varmaan suorittanut tämän tehtävän
niin perinpohjaisesti, ettei Mugridge ollut sitä unohtanut, sillä
heidän välillään syntyi sanakiista ja he haukkuivat toisiaan minkä
ennättivät. Mugridge uhkasi veitsellä, jota hän hioi minua varten.
Leach nauroi ja sätti häntä edelleen, ja ennenkuin hän tai minä
tiesin asiatakaan, oli veitsi iskenyt haavan Leachin käsivarteen
kyynärpäässä aina ranteeseen asti. Kokki vetäytyi veitsi ojossa
syrjään, kasvoillaan pirullinen ilme. Mutta Leach näytti aivan
rauhalliselta, vaikka verta juoksikin haavasta kannelle aivan kuin
vettä lähteestä.

"Kyllä minä tämän vielä maksan", sanoi Leach, "ja oikein korolla.
Mutta ei sillä mitään kiirettä ole. Ilman tuota veistä te saatte
olla, kun minä maksan velkani."

Näin sanoen hän kääntyi pois ja meni levollisesti kokkapuolelle.
Mugridge oli kalmankalpea, sillä sekä hänen oma tekonsa että toisen
uhkaus peloitti häntä. Mutta hän kohteli sen jälkeen minua vielä
entistäänkin pahemmin. Vaikka hän pelkäsikin toisen kostoa, niin oli
tämä kohtaus hänen mielestään hyvä opetus minulle, ja sen vuoksi hän
käyttäytyi vielä entistä varmemmin ja pöyhkeilevämmin. Nähdessään
veren, jonka hän itse oli vuodattanut, valtasi hänet himo, joka
tuntui melkein mielettömältä. Hän alkoi kaikkialla nähdä punaista.
Tosin tätä seikkaa on psykologisesti varsin vaikea selittää, mutta
minä saatoin sittenkin lukea hänen ajatuksensa yhtä selvästi kuin
avonaisesta kirjasta.

Useita päiviä kului, _Ghost_ kiiti yhä edelleen pasaatituulessa, ja
olisin voinut vaikka vannoa, että mielenhäiriö, jonka näin Mugridgen
silmissä palavan, yhä vain lisääntyi. Myönnän, että minua peloitti,
aivan kauheasti peloitti. Hän hioi ja hioi ja hioi kaiket päivät.
Ilme hänen silmissään, kun hän koetti veitsen terää ja katsoi minuun,
oli suorastaan ihmissyöjän. Minä en uskaltanut kääntyä häneen
selin, vaan kuljin aina takaperin keittiöstä ulos -- miehistön ja
metsästäjien suureksi iloksi, jotka kerääntyivät katselemaan minua.
Jännitys tuli aivan liian suureksi. Joskus luulin tulevani hulluksi
-- mikä ei olisi ollut kummakaan näitten petojen ja hullujen parissa.
Joka tunti, joka hetki uhkasi vaara minua. Ihmissielu oli suuressa
hädässä, mutta ei kukaan ympäristössäni säälinyt sen vertaa, että
olisi tullut avukseni. Joskus aioin turvautua Susi-Larsenin apuun
ja vedota hänen sääliinsä, mutta muistaessani hänen pirullisia
silmiänsä, jotka katselivat vain kysyen elämää ja pilkkasivat sitä,
luovuin tästä ajatuksestani. Toisin hetkin tuumin vakavasti tehdä
itsemurhan, ja yön pimeydessä olisinkin varmaan heittäytynyt mereen,
jollei valoisa elämänkäsitykseni olisi tullut avukseni.

Susi-Larsen koetti useamman kerran viekoitella minua jälleen
keskusteluihin, mutta minä vastasin vain aivan lyhyesti ja vältin
häntä. Vihdoin hän käski, että aterioitsisin jälleen hänen kanssansa
kajuutassa ja antaisin kokin suorittaa työni. Silloin minä puhuin
suuni puhtaaksi, sanoin hänelle, mitä noiden kolmen päivän tähden,
jolloin hän oli osoittanut minulle ystävällisyyttä, olin saanut
keittiössä kärsiä. Susi-Larsen katseli minua hymyillen.

"Vai niin, te pelkäätte -- vai mitä?" kysyi hän pilkallisesti.

"Kyllä", vastasin minä uhkarohkeasti ja rehellisesti, "minä pelkään."

"Sellaisia te ja teidän kaltaisenne aina olette", sanoi hän puoleksi
harmistuneena, "te puhutte niin hempeämielisesti kuolemattomista
sieluistanne ja pelkäätte kuitenkin kuolemaa. Nähdessänne terävän
veitsen tuollaisen pelkurin kädessä te unohdatte kokonaan rakkaan
unelmanne ja takerrutte kaikin voimin elämään kiinni. Mutta, rakas
Hump -- tehän elätte ikuisesti! Te olette Jumala, eikä Jumalaa voi
tappaa. Eihän Cooky voi tehdä teille mitään vahinkoa. Tehän tiedätte
aivan varmaan nousevanne jälleen kuolleista. Mitä te siis pelkäätte?
Onhan teillä ikuinen elämä edessänne. Te olette miljonääri, kun
kuolemattomuudesta on kysymys -- miljonääri, jonka omaisuus ei voi
joutua hukkaan; jonka rikkaus on katoamattomampi kuin tähdet ja
joka on yhtä kestävä kuin aika ja paikka. Teidän on aivan mahdoton
hävittää kapitaalianne. Kuolemattomuudella ei ole alkua eikä loppua.
Ikuinen on ikuisesti olemassa ja jos te täällä kuolettekin, niin
elätte te jossakin muualla jäljestäpäin. Ja onhan se kaunista, kun
ihminen pudistaa yltään ruumiin, ja vapautunut henki liitää kohti
korkeutta. Ei, Cooky ei voi vahingoittaa teitä. Hän voi vain antaa
teille pienen nykäyksen sillä tiellä, jota teidän täytyy ikuisesti
kulkea. Ja jos teidän ei nyt juuri tee mielenne saada tuota nykäystä,
niin miksikä te ette itse anna tuota nykäystä Cookylle? Onhan
teidän käsityksenne mukaan hänkin kuolematon miljonääri. Ette te
mitenkään voi sallia, että hän tekee vararikon. Hänen paperinsa
täytyy aina olla täydessä kurssissa. Te ette voi lyhentää hänen
elämäänsä tappamalla häntä, sillä hänellä ei ole alkua eikä loppua.
Hänen on pakko elää jossakin jollakin tavalla. Antakaa hänelle siis
pieni nykäys. Pistäkää häntä veitsellä, niin hänen henkensä pääsee
vapaaksi. Nykyään se oleskelee varsin inhottavassa vankilassa, ja
te tekisitte siis vain ystäväntyön, jos murtaisitte sen oven. Ja
ken tietää -- ehkäpä hyvinkin kaunis henki liitää taivaaseen hänen
ruumiistaan. Antakaa hänelle nykäys, niin te saatte hänen paikkansa
-- hänellä on neljäkymmentäviisi dollaria kuussa."

Päivänselväähän oli, etten koskaan voisi saada mitään apua enkä
myötätuntoa Susi-Larsenin puolelta. Mitä ikänä oli tehtävä, se
oli minun yksin suoritettava, ja minä päätin, sillä rohkeudella,
jonka pelko herätti minussa, voittaa Thomas Mugridgen hänen omilla
aseillansa. Minä lainasin kovasimen Johansonilta. Louis oli varhemmin
pyytänyt ja rukoillut, että hankkisin hänelle hiukan säilykemaitoa
ja sokeria. Ruokasäiliö, jossa sellaisia herkkuja talletettiin, oli
kajuutan lattian alla. Sopivassa tilaisuudessa varastin sieltä viisi
purkkia maitoa, ja illalla, kun Louis oli kannella vahdissa, vaihdoin
ne tikariin, joka näytti yhtä vaaralliselta kuin Mugridgen veitsi.
Tikari oli ruosteinen ja tylsäpäinen, mutta minä väänsin tahkoa
Louisen teroittaessa tikarin päätä. Sinä yönä nukuin paremmin kuin
moneen aikaan.

Seuraavana aamuna, ennen aamiaista, alkoi Mugridge hioa ja hioa
niinkuin tavallisestikin. Minä vilkaisin häneen sivulta, sillä olin
polvillani maassa ja tyhjensin tuhkaa uunista. Heitettyäni tuhkan
mereen palasin keittiöön ja kuulin hänen silloin keskustelevan
Harrisonin kanssa, jonka rehelliset orjankasvot loistivat ihastusta
ja ihmetystä.

"Niin", sanoi Mugridge juuri minun astuessani sisään, "sen vuoksi
sain istua kaksi vuotta Readingin vankilassa. Mutta mitäpä minä siitä
olisin välittänyt. Toinen oli saanut aivan kyllikseen. Olisittepa
vain nähnyt hänet! Veitsi oli juuri tällainen. Minä iskin sen häneen
niin kevyesti, ikäänkuin mies olisi ollut voita, ja hauskempi oli
kuulla hänen huutavan kuin käydä teatterissa," Mugridge vilkaisi nyt
minuun nähdäkseen olinko kuullut siitä osani, ja jatkoi sitten: "'En
minä mitään tarkoittanut, Tommy', sanoi mies surkealla äänellä, 'ei,
jumal'avita, en minä mitään tarkoittanut'. -- 'Kyllä minä sittenkin
annan sinulle tästä, jotta tiedät', sanoin minä ja seurasin hänen
kintereillään. Minä iskin sen suoraan kylkiluiden väliin, ja hän
valitti ja huusi koko ajan. Kerran hän tarttui veitseen ja koetti
riistää sen minulta. Mutta minä riuhtaisin sen irti ja viilsin hänen
sormensa luita myöten. Se vasta joltakin näytti, sen minä voin teille
vakuuttaa."

Perämiehen huuto keskeytti tämän julman jutun, ja Harrison kiiruhti
perälle. Mugridge kävi istumaan korkealle keittiön kynnykselle ja
alkoi taas hioa veistään. Minä laskin kädestäni kihvelin ja kävin
levollisesti istumaan hiililaatikolle aivan häntä vastapäätä. Hän
tuijotti ilkeästi minuun. Yhtä levollisesti kuin äskenkin, vaikka
sydämeni tykyttikin kuin hullu, otin esille tikarin, jonka olin
vaihtanut itselleni ja aloin hioa sitä. Olin odottanut, että Mugridge
alkaisi sättiä minua, mutta suureksi ihmeekseni hän ei edes näyttänyt
huomaavan mitä tein. Hän hioi yhä edelleen veistään. Minä tein
samoin. Ja kaksi kokonaista tuntia me istuimme siten vastatusten ja
hioimme lakkaamatta, kunnes huhu levisi ylt'ympäri laivaa ja toinen
puoli miehistöä keräytyi keittiön ovelle katselemaan meitä.

Siinä sitä annettiin runsaasti sekä neuvoja että kehoituksia, ja Jack
Horner -- tuo levollinen ja hiljainen pyyntimies, joka ei näyttänyt
tahtovan tehdä kärpäsellekään pahaa -- kehoitti, että jättäisin
kylkiluut rauhaan, mutta sensijaan pistäisin häntä puukolla vatsaan
ja iskiessäni vääntäisin puukkoa niinkuin espanjalaisilla on tapana
tehdä. Leach, jonka käsivarsi oli sidottu, tunkeutui toisten eteen
ja pyysi että jättäisin jonkin verran työtä hänellekin. Susi-Larsen
pysähtyi pari kertaa peräkannen astimelle ja katseli uteliaasti
meidän hommiamme, mikä hänen mielestään oli kai vain sen käyteaineen
nousemista ja liikkumista, jota hän nimitti elämäksi.

Ja minun täytyy tunnustaa, että sinä hetkenä elämä oli minunkin
mielestäni melkein yhtä arvotonta. Siinä ei ollut mitään kaunista
eikä jumalallista -- emmehän me olleet muuta kuin kaksi toisiaan
pelkäävää, liikkuvaa esinettä, jotka hioimme veitsiä, ja nuo toiset
liikkuvia esineitä, jotka pelokkaasti tai rohkeasti katselivat noiden
kahden tointa. Puolet heistä -- siitä olen aivan vakuutettu -- olisi
hyvin mielellään tahtonut nähdä meidän vuodattavan toistemme verta.
Enkä usko, että ainoakaan olisi koettanut estää, jos me olisimme
ruvenneet tappelemaan oikein henkemme kaupalla.

Toisaalta koko tämä juttu oli sekä naurettava että lapsellinen.
Siinä sitä vain hiottiin ja hiottiin -- ajatelkaahan vain, Humphrey
van Weyden, joka istui laivakeittiössä, hioi veistään ja koetteli
sen terää peukaloaan vasten! Kaikista kohtauksista oli tämä ehkä
sittenkin kaikkein mahdottomin. Ehkäpä minua täydellä syyllä aina
oli nimitetty "Sissy" van Weydeniksi -- ja että "Sissy" van Weyden
saattoi tehdä jotakin tällaista, oli ehkä kaikkein hämmästyttävintä
itse Humphrey van Weydenille, joka ei tietänyt, pitikö hänen sen
johdosta nauraa vai hävetä.

Mutta ei mitään tapahtunut. Kahden tunnin kuluttua Thomas Mugridge
laski pois veitsen ja kovasimen ja ojensi kätensä.

"Ei meidän kannata istua tällä tavalla ja näytellä itseämme tuolle
roskajoukolle", sanoi hän. "He eivät pidä meistä ja kylläpä he
riemuitsisivat, jos me katkaisisimme toistemme kaulat. Te olette
kelpo mies, Humph! Te vasta olette poikaa, niinkuin sanotaan, ja minä
tavallani pidän teistä. Ojentakaa minulle kätenne."

Vaikka olinkin suuri raukka, niin en sittenkään pelännyt yhtä pahasti
kuin hän. Minä olin voittanut, enkä tahtonut vähimmälläkään tavalla
antaa myöten, en edes puristamalla hänen inhottavaa kättänsä.

"Samapa se", sanoi hän vaatimattomasti, "ojentakaa kätenne minulle
tai olkaa ojentamatta, en silti pidä teistä sen vähemmän". Ja
pelastaakseen kunniansa hän kääntyi kiivaasti katselijoidemme
puoleen. "Pois minun oveltani, senkin kirotut vääpelit."

Varmuuden vuoksi hän tarttui kiehuvaan vesikattilaan, ja silloin
merimiehet heti katosivat. Tämä merkitsi jonkinmoista voittoa
Mugridgelle, ja sen kautta hänen oli helpompi kestää varsinaista
tappiotaan, vaikka hän tietystikin oli siksi varovainen, ettei edes
yrittänytkään ajaa pyyntimiehiä pois.

"Nyt Cookyn valta on loppunut", kuulin Smoken sanovan Hornerille.

"Se on varma!" kuului vastaus. "Tästä lähin Hump hallitsee
keittiössä, ja Cooky saa pistää kyntensä piiloon."

Mugridge kuuli kaikki ja vilkaisi nopeasti minuun, mutta minä en
ollut tietävinänikään mistään. En voinut aavistaakaan, että voittoni
olisi niin suuri ja täydellinen, mutta minä päätin, etten päästäisi
sitä käsistäni. Smoken ennustus näytti täyttyvän. Kokki oli nöyrempi
ja alistuvaisempi minulle kuin itse Susi-Larsenillekaan. Minä en
nimittänyt häntä enää herraksi, en pessyt enää likaisia pannuja enkä
kuorinut perunoita. Minä hoidin vain omat askareeni enkä mitään
muuta, ja suoritin ne milloin ja miten itse arvelin parhaaksi. Sitä
paitsi ripustin tikarin merimiesten tapaan vyölleni ja kohtelin
Thomas Mugridgea aina jonkinmoisella ylemmyydellä, pilkalla ja
halveksumisella.



Kymmenes luku


Susi-Larsenin ja minun ystävyyteni suurenee -- jos tämä sana on
omansa kuvaamaan herran ja palvelijan, tai oikeammin kuninkaan
ja ilvehtijän välistä suhdetta. Minä en merkitse hänelle muuta
kuin leikkikalua, eikä hän pane minuun suurempaa arvoa kuin lapsi
leluunsa. Minun tehtäväni on huvittaa häntä, ja niin kauan kuin minä
teen sitä, käy kaikki hyvin. Mutta, jos hän suuttuu tai tulee pahalle
tuulelle, niin hän karkottaa minut heti kajuuttapöydästä keittiöön --
ja saanpa vielä kiittää onneani, jos pääsen hengissä ja ehein nahoin
karkuun.

Vähitellen on minulle selvinnyt, kuinka erillään kaikista muista tämä
mies elää. Ei ole ainoatakaan miestä laivassa, joka ei vihaisi tai
pelkäisi häntä, eikä siellä myöskään ole ainoatakaan, jota hän ei
halveksisi. Hänen ääretön sisällinen voimansa suorastaan riuduttaa
häntä, sillä se ei ole koskaan päässyt kokonaan purkautumaan esiin.
Samanlainen kuin hän olisi epäilemättä Luciferkin, jos tämän kopean
hengen olisi pakko oleskella sieluttomien kummitusten parissa.

Tämä yksinäisyys on itsessäänkin hänelle kovin tukalaa, mutta
se on sitä vaikeampaa, kun rodun alkuperäinen raskasmielisyys
painostaa häntä. Opittuani tuntemaan häntä ymmärrän entistä
selvemmin skandinaavien vanhoja muinaistaruja. Nuo vaaleaveriset,
vaaleatukkaiset jättiläiset, jotka loivat tämän hirvittävän
panteonin, olivat kaikki samaa ainesta kuin hänkin. Hänessä ei ole
jälkeäkään nauruarakastavan romaanisen kansan kevytmielisyydestä.
Kun hän nauraa, niin se johtuu vain julmuudesta. Mutta hän nauraa
harvoin, enimmäkseen hän on synkkä. Ja tällä synkkyydellä on yhtä
syvät juuret kuin hänen rodullaankin. Se on pohjoismaisen rodun
perintöä -- tuo surumielisyys, joka on tehnyt koko sen rodun
raskasmieliseksi, taipuvaksi puhtaaseen elämään ja fanaattiseen
siveellisyyteen, mikä Englannissa reformeeratun kirkon ja
sopivaisuuden ankarina vaatimuksina on kohonnut korkeimpaan
huippuunsa.

Se ainakin on varmaa, että tämän rodun raskasmielisyys on puhjennut
kaikkein vakavimmin ilmi uskonnossa ja sen itsekiduttavissa
muodoissa. Mutta tätä korvausta ei Susi-Larsenille ole suotu. Hänen
materialistinen käsityskantansa riistää häneltä kaiken uskonnon.
Ja kun hurja luonto saa hänessä vallan, niin hän ei voi olla muuta
kuin pirullinen. Jollei hän olisi niin julma, niin voisin joskus
sääliä häntä -- esimerkiksi eräänä aamuna kolme päivää sitten,
jolloin vein vettä hänen kojuunsa ja sattumalta tapasin hänet siellä.
Hän ei huomannut minua. Hän istui kasvot käsien peitossa ja hänen
hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti, ikäänkuin hän olisi
nyyhkyttänyt. Näyttipä siltä, kuin jokin suuri suru olisi kalvanut
häntä. Minä vetäydyin varovaisesti pois, mutta kuulin samassa hänen
hiljaa valittavan: "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" En usko, että hän
todellakin rukoili Jumalaa -- se oli vain jonkinmoinen huudahdus,
mutta se tuli suoraan sielusta.

Päivällisen aikana hän kysyi pyyntimiehiltä, tiesivätkö he mitään
lääkkeitä päänsärkyä vastaan, ja illalla tuo voimakas mies oli
puolisokea ja astui horjuen kajuutan läpi.

"En koskaan eläissäni ole ollut sairas, Hump", sanoi hän, kun talutin
häntä kojuunsa. "Minulla ei ole edes ollut päänsärkyä muuta kuin
yhden ainoan kerran, kun kuuden tuuman pituinen haava, jonka vintturi
oli iskenyt päähäni, alkoi parantua."

Kolme päivää hän sairasti tätä hirveää päänsärkyä, ja hän kesti
kipua samoin kuin villit eläimet -- ja niinkuin yleensä laivassa
näytti olevan tapana: valittamatta, aivan yksin, vailla kenenkään
myötätuntoa.

Kun sitten aamulla tulin hänen kojuunsa laittamaan vuodetta ja
siivoamaan, oli hän taaskin terve ja täydessä työssä. Pöytä ja penkki
oli täynnä papereita, piirustuksia ja laskuja. Edessään hänellä oli
iso arkki läpinäkyvää paperia ja kompassin ja kulmaviivoittimen
avulla hän kopioi siihen jotakin, joka näytti jonkinmoiselta
mittakaavalta.

"Halloo, Hump!" tervehti hän minua iloisesti. "Minä vedän juuri
viimeisiä viivoja. Tahtoisitteko nähdä tätä työtä?"

"Mitä se on?" kysyin minä.

"Se on keksintö, joka säästää suuresti merimiesten työtä -- sen
avulla koko merenkulku muuttuu vain lasten leikiksi", vastasi hän
iloisesti. "Nyt voisi lapsikin ohjata laivaa. Ei mitään monimutkaisia
laskuja tarvita enää! Yksi ainoa tähti taivaalla riittää, jotta
kolkkona yönä voi saada selkoa laivan asemasta. Katsokaahan! Minä
asetan tämän läpinäkyvän paperin tälle tähtikartalle ja käännän
mittakaavan pohjoisnavan puolelle. Mittakaavalle olen laskenut
korkeusympyrät ja suuntaviivat. Minä tähtään vain yhteen tähteen
ja käännän mittakaavan siten, että se joutuu suoraan vasten noita
kartalla olevia numeroita, ja siitä voin heti tarkoilleen määrätä
laivan aseman."

Hänen äänessään oli riemua, ja hänen silmänsä olivat tänä aamuna yhtä
kirkkaat kuin meri; ne loistivat valoa.

"Te olette varmaan hyvin perehtynyt matematiikkaan", sanoin minä.
"Missä te olette käynyt koulua?"

"Pahaksi onneksi en ole edes koskaan nähnyt, miltä koulutalo
sisältä näyttää", kuului vastaus. "Minun on täytynyt omin voimin
kulkea eteenpäin. -- Ja miksi te luulette minun tämän tehneen?" hän
kysyi nopeasti. "Luuletteko minun uneksivan, että tahtoisin painaa
jälkeni elämän hiekkaan?" Hän naurahti pilkallisesti, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä. "En ensinkään. Minä tahdon saada patentin
keksinnölleni ja ansaita sillä rahaa, voidakseni kaikin voimin
rypeä eläimellisyydessä ja antaa toisten suorittaa kaiken työn.
Se on minun tarkoitukseni. Ja sitä paitsi minulla on ollut iloa
työnsuorittamisesta."

"Luomisen iloa", sanoin hiljaa.

"Luullakseni on sitä nimitettävä siten. Vaikka oikeastaan se on vain
uusi tapa, millä elämisenilo ilmenee elävässä olennossa -- liikunnon
voitto aineen yli -- elävän lihan voitto kuolleen yli -- käyteaineen
ylvästelyä siitä, että se on käyteainetta ja että se voi liikkua."

Tämä hänen piintynyt materialisminsa sai minut tekemään epätoivoisen
liikkeen kädelläni ja sitten jatkoin taas työtäni. Hän jäljensi
edelleen viivoja ja numeroita läpinäkyvälle mittakaavalle. Tuo työ
vaatii tavatonta tarkkuutta ja täsmällisyyttä, ja se tapa, millä
hän hillitsi voimaansa, jotta se voisi soveltua työn keveyteen ja
hienouteen, herätti ihastustani.

Kun olin laittanut vuoteen kuntoon, huomasin ihmeekseni, että
tarkastelin häntä jonkinmoisella ihastuksella. Hän oli epäilemättä
varsin kaunis mies -- kaunis maskuliinisessa merkityksessä. Samalla
tein jälleen sen huomion, ettei hänen kasvoissaan voinut huomata
vähintäkään paheen, huonouden tai synnin jälkeä. Olen aivan
vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa olivat aivan tyypilliset
miehelle, joka ei tehnyt mitään väärää. Toivon, ettei tätä minun
väitettäni käsitetä väärin. Minä tarkoitan, että mies, joka
ulkomuodoltaan on sellainen kuin hän, ei voinut tehdä mitään
omaatuntoaan vastaan, tai ettei hänellä yleensä ollut mitään
omaatuntoa. Olen halukas pitämään oikeampana tätä viimeistä
väitettäni. Hän oli perinyt esi-isiensä huomattavimmat ominaisuudet,
hän oli niin alkuperäinen ihmisenä, että hän kuului suorastaan siihen
tyyppiin, joka oli olemassa jo ennen siveellisen luonnon kehitystä
Hän ei ollut epäsiveellinen, mutta häneltä puuttui kokonaan moraalia.

Sanoin äsken, että hänen kasvonsa olivat kauniit maskuliinisessa
merkityksessä. Ne olivat sileäksi ajetut, ja piirteet olivat puhtaat
ja hienot. Meri-ilmassa ja auringossa hänen alkujaan vaalea ihonsa
oli muuttunut tumman pronssin väriseksi; se ilmaisi taistelua, mutta
samalla teki hänet hurjan näköiseksi ja kohotti hänen kauneuttaan.
Huulet olivat täyteläiset, mutta samalla lujat, melkeinpä kovat,
mikä muuten on kuvaavaa vain ohuille huulille. Koko alapuoli kasvoja
-- suu ja leuka -- olivat yhtä lujat ja kovat, ne ilmaisivat miehen
lannistumatonta voimaa ja rohkeutta -- yksinpä nenäkin. Sellainen
nenä oli vain sillä miehellä, joka oli tottunut käskemään ja
hallitsemaan. Se muistutti kotkan nokkaa. Yhtä hyvin se olisi voinut
olla kreikkalainen kuin roomalainenkin, mutta ollakseen kreikkalainen
se oli kuitenkin liian jykevä ja roomalaiseksi hiukan liian hieno.
Ja samalla kuin väkivalta ja voima oli ikäänkuin ruumistunut hänen
kasvoillensa, tuntui tuo perinnöllinen, painostava raskasmielisyys
suurentavan hänen suunsa, silmiensä ja otsansa piirteitä, jotta ne
näyttivät kauniimmilta ja täydellisemmiltä kuin mitä ne oikeastaan
olivat.

Ihmeekseni huomasin seisovani aivan toimettomana ja katselevani
vain häntä. Minun on aivan mahdoton selittää, missä määrin tuo mies
herätti mielenkiintoani. Kuka hän oli? Mikä hän oli? Miten hän oli
sellaiseksi tullut? Hänessä näytti olevan niin sanomattoman paljon
mahdollisuuksia, niin paljon kykyä -- eikö hän tosiaankaan ollut
muuta kuin halpa laivuri, joka hylkeenpyytäjien parissa oli kuuluisa
peloittavasta raakuudestaan?

Uteliaisuuteni pääsi valloilleen kokonaisena sanatulvana. "Mistä se
johtuu, että te ette ole saanut aikaan jotakin suurta maailmassa?
Teidän lahjoillanne te olisitte voinut päästä vaikka kuinka pitkälle.
Te, joka olette vailla omaatuntoa ja moraalista vaistoa, olisitte
voinut tulla koko maailman herraksi, olisitte voinut murskata
sen voimallanne. Ja kuitenkin te, seisoessanne juuri elämänne
korkeimmalla huipulla, jolloin voimat hitaasti alkavat mennä alaspäin
ja kuolema vähitellen lähestyy, vietätte vain kurjaa elämää,
pyydystätte merieläimiä, joilla tyydytetään naisten turhamaisuutta
ja koreilunhalua, ryvette eläimellisyydessä -- käyttääkseni teidän
omia sanojanne -- mikä on kaikkea muuta kuin kunniakasta. Miksette
ole ihmeellisellä voimallanne toimittanut jotakin suurta? Eihän
mikään olisi ollut teidän tiellänne, eihän mikään olisi voinut estää
teitä. Mistä se riippuu? Eikö teillä ole ollut kylliksi kunnianhimoa?
Jouduitteko te jonkin kiusauksen uhriksi? Mikä oli siihen syynä?
Mikä?"

Hän kohotti silmänsä minuun, kun aloin puhua, ja hän katseli
minua levollisesti, kunnes olin lopettanut ja seisoin siinä aivan
hengästyneenä ja ymmällä. Hän oli hetken aikaa vaiti, ikäänkuin hän
olisi tuuminut mitä sanoa ja alkoi sitten:

"Oletteko lukenut vertausta kylväjästä, joka läksi kylvämään, Hump?
Siinä tapauksessa te ehkä muistatte, että osa siemenistä lankesi
kivistöön, jossa ei ollut paljon maata, ja ne itivät nopeasti, siksi
ettei niillä ollut syvää maata. Mutta kun aurinko nousi, niin pouta
poltti ne ja ne kuivettuivat, siksi ettei niillä ollut juuria. Ja osa
lankesi orjantappuroihin ja orjantappurat kasvoivat ja tukahduttivat
ne."

"No hyvä?", sanoin minä.

"No hyvä?" toisti hän puoleksi harmistuneena. "Ei se ollut yhtään
hyvä. Toinen noista tapauksista soveltuu minuun."

Hän kumartui jälleen työnsä yli ja jatkoi jäljentämistään. Minä
lopetin askareeni ja olin jo avannut oven lähteäkseni, kun hän
puhutteli minua jälleen.

"Jos te tarkastelette kartalla Norjan länsirannikkoa, Hump, niin
näette siinä syvän uurteen, jota sanotaan Romsdalin vuonoksi. Minä
synnyin sadan mailin päässä tämän vuonon suusta. Mutta minä en ole
norjalainen. Olen tanskalaista syntyperää. Vanhempani olivat kumpikin
tanskalaisia, en tiedä, miten he joutuivat tuohon autioon seutuun
länsirannikolle. En ole koskaan kuullut siitä. Muuten siinä jutussa
ei ole mitään salaperäistä. He olivat köyhiä ja oppimattomia. He
olivat köyhien ja oppimattomien ihmisten lapsia -- noita meren
kylväjiä, jotka niittävät aalloista satonsa, niinkuin aina maailman
alusta asti on tehty. Ei siitä ole sen enempää sanottavana."

"Onpa niinkin", vastustin minä. "Koko asia on vieläkin yhtä hämärä."

"Mitä minä sitten sanoisin teille?" kysyi hän kiivaasti. "Kerronko
teille lapsen ilottomasta elämästä? Kalaruoasta ja kaikin puolin
tukalasta elämästä? Veneretkistä, joilla olin mukana niin pian kun
osasin kävellä? Veljistänikö, joista toinen toisensa jälkeen läksi
pitkille matkoille eikä koskaan palannut? Itsestänikö, joka ennenkuin
osasin edes kirjoittaa tai lukea, jouduin jo kymmenen vuoden vanhana
laivapojaksi rannikkolaivaan? Huonosta ruoastako ja vielä huonommasta
kohtelusta -- jolloin lyönnit ja potkut useinkin saivat palkita
vuoteen ja aamiaisen, ja jolloin pelko ja viha ja tuska alituisesti
valtasivat mieleni? En tahdo muistella tuota kaikkea, sillä vain
ajatellessanikin tuota aikaa tunnen tulevani melkein hulluksi. Mutta
tuolla rannikolla on laivureita, jotka mieheksi vartuttuani olisin
voinut tappaa, jollei kohtalo olisi vienyt minua kauaksi niiltä
seuduilta. Äskettäin kävin siellä, mutta pahaksi onneksi nuo laivurit
olivat jo kaikki kuolleet, paitsi yksi ainoa. Hän oli perämies,
kun muinoin erosin hänestä, ja laivuri tavatessani hänet jälleen.
Lähtiessäni tuonnoin hänen luotaan oli hän raajarikko, joka ei
koskaan enää voinut astua askeltakaan."

"Mutta kuinka te, joka luette Spenceriä ja Darwinia ettekä
koskaan ole edes nähnyt koulua -- kuinka te opitte lukemaan ja
kirjoittamaan?" kysyin minä.

"Palvellessani englantilaisissa kauppalaivoissa. Kaksitoistavuotiaana
tulin kajuutanvahdiksi, neljäntoista vuoden vanhana laivapojaksi,
kuudentoista jungmanniksi, seitsemäntoista-vuotiaana laivamieheksi
ja sitten kokiksi. Ääretön kunnianhimo ja alituinen yksinäisyys
pakotti minua lukemaan omin päin -- minä luin merenkulkutiedettä,
matematiikkaa, tieteellisiä teoksia, kaunokirjallisuutta, kaikkea!
Ja mitä hyötyä siitä on ollut? Tultuani nyt elämäni korkeimmalle
huipulle, jolloin, niinkuin te sanotte, voimani alkavat mennä
alaspäin ja kuolema vähitellen lähestyy, omistan minä oman laivan.
Kurjaa se on, eikö totta? Ja kun aurinko nousi, niin pouta poltti
minut ja minä kuivetuin, siksi ettei minulla ollut juuria."

"Mutta historia tietää kertoa orjista, jotka voittivat itselleen
purppuran", sanoin minä moittivasti.

"Ja historia kertoo myöskin niistä tilaisuuksista, jolloin orjat
saattoivat anastaa itselleen purppuran", vastasi hän äreästi. "Ei
kukaan ihminen voi itse luoda sellaisia tilaisuuksia. Kaikki, mitä
tuollaiset suuret miehet saivat aikaan, riippui kokonaan siitä
tilaisuudesta, mikä heille tarjoutui. Siten korsikalainen teki. Minun
unelmani ovat olleet yhtä suuret kuin konsanaan hänen. Minä olisin
ottanut tilaisuudesta vaarin, jos se olisi tullut, mutta sitä ei
tullut koskaan. Ohdakkeet kasvoivat ja tukahduttivat minut. Ja nyt
voin sanoa teille, Hump, että te tiedätte minusta enemmän kuin kukaan
muu elävä olento, omaa veljeäni lukuunottamatta."

"Kuka hän on? Ja missä hän on?"

"Hän kuljettaa _Macedonia_-laivaa, hän on hylkeenpyytäjä", kuului
vastaus. "Me tapaamme hänet varmaan Japanin rannikolla. Häntä
sanotaan Surma-Larseniksi."

"Surma-Larseniksi!" huudahdin minä. "Onko hän teidän kaltaisenne?"

"Tuskinpa vain. Hän on oikea karhu ja pölkkypää. Hän on saanut kaiken
sen, mikä minussa on..."

"Raakaa", ehdotin minä.

"Niin -- kiitos, että autoitte minua, kaiken sen mikä minussa on
raakaa, hän osaa töin tuskin lukea ja kirjoittaa."

"Ei suinkaan hän koskaan haudo mielessään kaikenlaisia
elämänkysymyksiä", lisäsin minä.

"Ei", vastasi Susi-Larsen tavattoman surullinen ilme kasvoillaan.
"Hänen elämänsä on paljon onnellisempi, sillä hän on antanut elämän
olla rauhassa. Itse eläminen vaatii kaikki hänen ajatuksensa, niin
ettei hän ennätä sitä surra. Kuinka paljolta olisinkaan säästynyt,
jollen minäkään olisi ruvennut lukemaan kirjoja!"



Yhdestoista luku


_Ghost_ on tehnyt kierroksensa Tyynellä merellä niin kauaksi etelään,
kuin sen oli määrä, ja on nyt suunnannut kulkunsa luoteeseen erästä
asumatonta saarta kohti, missä meidän tulee ottaa vettä, ennenkuin
jatkamme matkaa Japanin rannikolle ja ryhdymme hylkeenpyyntiin.
Ampujat ovat koetelleet pyssyjänsä, ja soutajat ja veneiden ohjaajat
ovat laittaneet kuntoon purjeensa, kietoneet nahkaa ja plattinkia
airojen ja hankatappien ympärille, jotta voisivat äänettömästi päästä
hylkeitten läheisyyteen, ja siistineet veneensä hienoiksi kuin
omenapaistos -- käyttääkseni Leachin hauskaa puheenpartta.

Hänen käsivartensa oli parantunut varsin hyvin, mutta arpi siihen
jää ikipäiviksi. Thomas Mugridge pelkää häntä aivan kauheasti eikä
uskalla mennä kannelle pimeän tultua. Kanssissa on pari kolme
seisovaa riitakysymystä vireillä. Louis on kertonut minulle, että
miehistön puheet ovat levinneet peräkannellekin ja että toverit
ovat aika tavalla läksyttäneet juorujen levittäjiä. Hän pudistaa
huolissaan päätään puhuessaan Johnsonista, joka on soutajana samassa
veneessä kuin hänkin. Hän pelkää, että hänen käy vielä huonosti,
sillä hän on ollut liian varomaton puheissaan, ja pari kolme kertaa
hän on joutunut kiistaan Susi-Larsenin kanssa nimensä ääntämisen
johdosta. Johansonille hän eräänä iltana antoi aika selkäsaunan
välikannella, ja siitä pitäen on perämies lausunut oikein hänen
nimensä. Mutta eihän Johnson voi koettaa samaa keinoa Susi-Larsenille.

Louis on myös kertonut minulle yhtä ja toista Surma-Larsenista, ja
nuo tiedot pitävät aivan yhtä kapteenin antaman kuvauksen kanssa.
Me tapaamme Surma-Larsenin luultavasti Japanin rannikolla. "Silloin
vasta nousee oikea vihuri", ennustaa Louis, "sillä nuo veljekset
vihaavat toisiaan kuin sudenpenikat ja sudenpenikoita he juuri
ovatkin! Surma-Larsen on laivurina _Macedoniassa_, joka on ainoa
höyryalus koko hylkeenpyyntilaivastossa. Ja hänen laivassaan on
neljätoista venettä, jota vastoin muissa kuunareissa on vain kuusi.
Kerrotaanpa aivan yleisesti, että hänellä on tykkejäkin laivassaan,
ja että se tekee hyvin kummallisia retkiä -- kuljettaa salaa oopiumia
Yhdysvaltoihin ja aseita Kiinaan, harjoittaapa sitä paitsi julkista
merirosvoustakin." Minun täytyy ehdottomasti uskoa Louisin sanoja,
sillä en kertaakaan ole saanut häntä kiinni valheesta, ja hän tuntee
perinpohjin kaikki laivat ja laivurit.

Elämä tässä hirvittävässä helvetinlaivassa on samanlaista
välikannella ja perällä kuin kanssissa ja keittiössäkin. Kaikkialla
tapellaan aivan hurjasti ja väijytään toisten henkeä. Pyyntimiehet
odottavat joka hetki, että pyssynkuula ratkaisee Smoken ja
Hendersonin välisen riidan, ja Susi-Larsen on suoraan sanonut, että
hän puolestaan tappaa toisen, jos he tekevät itsensä syypääksi
sellaiseen tekoon. Hän on myös aivan peittelemättä selittänyt, ettei
siihen ole syynä mikään moraalinen periaate, sillä hänen puolestaan
ampujat saavat kyllä tappaa ja syödä toisensa, mutta hän tarvitsee
heitä pyyntiin. Ja jos he pysyvät vain aisoissa kunnes pyyntiaika on
päättynyt, niin hän lupaa panna toimeen suuret kemut, jossa kaikki
riidat voidaan ratkaista ja jolloin henkiinjääneet saavat heittää
kuolleet mereen ja hyväksi lopuksi keksiä jonkin kauniin jutun, miten
nuo vainajat ovat heittäneet henkensä merellä.

Luulenpa, että hänen kylmäverisyytensä hämmästyttää
hylkeenampujiakin. Sillä turmeluksestaan huolimatta he sittenkin
pelkäävät häntä.

Thomas ryömii edessäni kuin koira, mutta sittenkin minä pelkään
häntä. Pelko voi tehdä hänet rohkeaksi -- tuo tunne on minullekin
niin ihmeen tuttu -- ja minä hetkenä tahansa tuo rohkeus voi saada
vallan hänessä ja hän voi ottaa minut hengiltä. Polveni on nyt
paljon parempi, jos kohta sitä ajoittain särkeekin, ja jäykkyys
käsivarressani, jota Susi-Larsen puristi, alkaa jo hävitä. Muuten
voin erinomaisen hyvin. Lihakseni ovat tulleet voimakkaammiksi ja
jykevämmiksi. Mutta käteni ovat surkean näköiset. Ne ovat ikäänkuin
keitetyt, kynnet ovat mustat ja halkeilleet ja nahka on kasvanut kuin
sieni niiden päälle. Olen sitä paitsi saanut äkämiä, luultavasti
ruoan johdosta, sillä sellaisia minulla ei koskaan ennen ole ollut.

Eräänä iltana ihmeekseni näin Susi-Larsenin lukevan raamattua.
Raamattu, jota hän matkan alussa oli turhaan etsinyt, oli sittemmin
löytynyt vainajan arkusta. Minä ihmettelin mitähän hyvää Susi-Larsen
saattoi löytää siitä kirjasta, ja hän alkoi lukea minulle ääneen
Salomon Saarnaajaa. Hänen lukiessaan tuntui minusta ikäänkuin hän
olisi lausunut ilmi omat ajatuksensa, ja hänen syvä, surullisesti
värähtelevä äänensä viehätti ja ihastutti minua. Olkoon, että hän on
sivistymätön, mutta hän osaa sittenkin lukea oikealla painolla. Voin
kuulla hänen äänensä milloin hyvänsä -- en voi koskaan unohtaa, miten
hän luki seuraavat sanat äänessään surumielisen värähtelevä sointu:

"Minä kokosin myös itselleni hopiaa ja kultaa ja tavaraa kuninkailta
ja maakunnista; minä toimitin itselleni veisaajia, miehiä ja vaimoja,
ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet.

"Ja tulin suureksi ja menestyin enempi kuin kaikki, jotka minun
edelläni olivat Jerusalemissa: minun viisauteni pysyi myös minun
tykönäni.

"Ja kaikkia, mitä silmäni toivoivat, olen minä heille antanut...

"Mutta kun minä katsoin kaikkia töitäni, jotka käteni olivat tehneet,
ja vaivaa, jolla minä itseni olin vaivannut: niin katso, se oli
kaikki turhuus ja hengen vaiva, eikä auringon alla ole mitään muuta.

"Kaikkien on laita sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin,
hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin, niin sen joka uhraa, kuin
senkin, joka ei uhraa, niinkuin hyvien niin syntistenkin, niin
vannojan kuin sen, joka valaa pelkää.

"Se on paha kaikessa, mitä auringon alla tapahtuu, että yhdelle
käy niinkuin toisellekin, josta myös ihmisten lasten sydän täyttyy
pahuudella ja hulluus on heidän sydämessänsä, niin kauan kuin he
elävät; sitten täytyy heidän kuolla.

"Mitä pitää siis jonkun valitseman? Niin kauan kuin eletään, on
toivo, sillä elävä koira on parempi kuin kuollut jalopeura.

"Sillä elävät tietävät kuolevansa, mutta eivät kuolleet tiedä mitään,
eivätkä he mitään enää ansaitse, sillä heidän muistonsa on unohdettu.

"On myös heidän rakkautensa ja heidän vihansa ja vainonsa jo rauennut
eikä heillä ole yhtään osaa maailmassa kaikessa, mitä auringon alla
tapahtuu."

"Kas tässä se nyt on, Hump", sanoi hän sulkien kirjan ja katsoen
minuun. "Salomo, Israelin kuningas Jerusalemissa, ajattelee aivan
samoin kuin minä. Te sanotte minua pessimistiksi. Eikö tämä nyt ole
kaikkein synkintä pessimismiä? Kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa.
-- Kaikkien laita on sama, niin vanhurskasten kuin jumalattomienkin,
hyvien ja puhtaitten kuin saastaistenkin -- ja tämä kaikki on
kuolemaa ja pahuutta. Sillä Salomo rakasti elämää eikä tahtonut
kuolla, ja niinpä hän sanoi: 'Elävä koira on parempi kuin kuollut
jalopeura.' Hän pani enemmän arvoa turhuuteen ja hengen vaivaan kuin
haudan hiljaisuuteen ja liikkumattomuuteen. Minä teen samoin kuin
hänkin. Matelu täällä maan päällä on eläimellistä, mutta inhottavaa
olisi ajatella, etten voisikaan sitä tehdä, vaan että olisin vain
kuollut möhkäle tai tukki. Se inhottaa sitä elämää, joka on minussa,
tätä elämää, jolle liikunta on kaikki kaikessa, jolla on kykyä
liikkua ja joka tietää itse omistavansa tämän kyvyn. Elämä itse
ei tuota tyydytystä, mutta vieläkin vähemmän voi kuoleman ajatus
tyydyttää."

"Te istutte siinä vielä paljon lujemmin kiinni kuin Omar",
sanoin minä, "hän heittäytyi nautintoihin päästyään nuoruusajan
raskasmielisyydestä vapaaksi ja käsitti materialisminsa aivan
toiselta kannalta."

"Kuka on Omar?" kysyi Susi-Larsen -- ja sinä päivänä en suorittanut
sen pitemmältä askareitani, enkä liioin seuraavana enkä sitä
seuraavanakaan päivänä.

Ahmiessaan mitä erilaisimpia kirjoja ei hänen käsiinsä koskaan
ollut sattunut persialaisen runoilijan Omarin Rubaiyat-nimistä
mieterunoelmaa ja siitä tuli hänelle nyt aivan pohjaton aarre.
Muistin sen melkein kokonaan ulkoa, ainakin kaksi kolmannesta
siitä, ja helposti muistui loputkin mieleeni. Tuntikausia me
keskustelimme erinäisistä säkeistä, ja hän huomasi niissä haikeutta
ja kapinahenkeä, mikä ei koskaan ollut pistänyt minun silmiini. Minä
lausuin jotakuinkin vilkkaasti, ja hyvämuistinen kun oli, hän oppi
usein säkeistön ulkoa kuultuaan sen kahdesti, vieläpä joskus ensi
kerrallakin. Ja hän lausui niitä suurella hehkulla ja intohimoisella
kapinahengellä, joka todellakin oli vakuuttava.

Minua huvitti tietää, mikä runo miellyttäisi häntä enimmin, enkä
lainkaan ihmetellyt, kun hän mainitsi erään, joka varmaan oli
syntynyt hetken kiihkeydessä ja kokonaan soti persialaisen runoilijan
tyyntä filosofiaa ja nerokkaita elämänohjeita vastaan.

"Suurenmoista!" huudahti Susi-Larsen luettuani sen vielä kerran,
"suorastaan suurenmoista! Ihminen heitetään tähän elämään vastoin
tahtoansa, ja vasten tahtoansa hän taas karkotetaan täältä. Se on
julkeutta -- aivan niin! Sen paremmin runoilija ei olisi voinut tuota
ajatusta kuvata!"

Turhaan koetin vastustaa häntä. Sain kokonaisen tulvan vastaväitteitä
vastaani.

"Elämä on nyt kerran sellainen, se ei voi olla toisin. Elämä nousee
aina kapinaan lopun lähestyessä. Sitä ei voi auttaa. Salomon mielestä
elämä ja kaikki sen toimet eivät ole mitään muuta kuin turhuutta ja
hengen vaivaa, jotakin pahaa -- mutta kuolema, jolloin ihminen ei
voi enää ajaa takaa turhamaisuutta, oli hänen mielestään vieläkin
pahempi. Luku luvulta hän suree sitä pahaa, joka tulee jokaisen
osaksi. Siten Omarkin tekee, ja niin minä ja tekin teette, niin, sen
tekin teette, sillä te kapinoitte kuolemaa vastaan, kun Cooky hioo
veistään tappaakseen teidät. Te pelkäätte kuolemaa -- elämä, joka
on teissä, joka on parasta mitä teissä on, joka on enemmän kuin te
itse, ei tahdo kuolla. Te olette puhunut kuolemattomuudenvaistosta.
Minä puhun sen sijaan elämänvaistosta, joka kuoleman lähestyessä
voittaa niin sanotun kuolemattomuudenvaiston. Siten teidän kävi --
sitä te ette voi kieltää -- siksi että te näitte tuon hullun kokin
hiovan veistänsä. Te pelkäätte häntä yhä vieläkin. Ja te pelkäätte
minuakin. Sitä te ette voi kieltää. Jos minä tarttuisin teitä
kurkkuun kiinni, kas näin", -- hän puristi minua kurkusta niin etten
voinut vetää henkeä -- "ja puristaisin teistä hengen -- kas näin ja
näin -- niin teidän kuolemattomuudenvaistonne katoaisi aivan heti
ja teidän elämänvaistonne, se joka tahtoo elää, leimahtaisi ilmi
liekkiin, ja te taistelisitte henkenne puolesta. Mitä? Minä näen
nyt jo kuolemanpelon teidän silmissänne! Te huidotte käsiänne. Te
ponnistatte koko vähäisen voimanne saadaksenne elää. Teidän kätenne
tarttuu minun käsivarteeni, vaikka sen kosketus on yhtä kevyt kuin
perhosen. Teidän rintanne kohoaa, kielenne riippuu ulos suusta,
kasvonne mustuvat ja silmänne vuotaa vettä. 'Minä tahdon elää,
elää, elää!' huutaa ääni teidän rinnassanne, ja te tahdotte elää
täällä ja juuri tänä hetkenä, eikä vasta kuoleman jälkeen. Ehkäpä te
ette uskokaan kuolemattomuuteen? Hahahaa! Te ette ole oikein varma
asiastanne. Te pelkäätte, että tulette petetyksi. Te voitte olla
täysin varma vain tästä elämästä. Mutta teidän silmissänne mustuu yhä
enemmän. Kuoleman pimeys ympäröi teitä, laskeutuu teidän ylitsenne,
kasaantuu teidän eteenne -- te ette elä enää, ette tunne, ette voi
liikkua enää. Ja teidän silmänne jäykistyvät, tulevat lasimaisiksi.
Te kuulette vain epäselvästi minun ääneni, ikäänkuin olisin kaukana
teistä. Te ette voi enää erottaa kasvonpiirteitäni. Ja sittenkin te
ponnistatte kaikki voimanne päästäksenne irti minusta. Te potkitte.
Teidän ruumiinne kiemuroi kuin käärme. Ja rintanne kohoaa... Niin,
elää, elää, elää..."

En kuullut sen enempää. Minä vajosin pimeyteen, jota hän niin
sattuvasti oli kuvannut, ja kun toivuin jälleen, makasin pitkänäni
maassa. Susi-Larsen poltti sikariaan ja katseli minua uteliaasti.

"No, uskotteko nyt minua?" kysyi hän. "Kas, juokaa hiukan. Minä
tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä."

Minä pudistin päätäni. "Teidän todistuksenne ovat liian
väkivaltaisia", onnistui minun suurella vaivalla saada sanotuksi,
sillä kurkkuani kirveli pahasti.

"Te olette aivan reipas puolen tunnin kuluttua", vakuutti hän. "Ja
minä lupaan, etten käytä enää toiste ruumiillisia todisteita. Nouskaa
nyt ylös! Te voitte käydä tuolille istumaan."

Minähän olin vain leikkikalu tuon pedon käsissä, ja me jatkoimme
keskustelua Omarista ja Salomosta. Keskustelimme aina puoliyöhön asti.



Kahdestoista luku


Tänä viimeisenä vuorokautena on raakuus suorastaan puhjennut
kukkaansa laivassa. Se on levinnyt kuin tarttuva tauti kajuutasta
kanssiin. Enpä tiedä mistä oikein aloittaisinkaan. Syynä kaikkeen
on ollut Susi-Larsen. Johnson oli varmaan ostanut öljykankaisen
vaatekerran varastosta ja huomannut, että se oli varsin huonoa
lajia. Hän oli heti valmis lausumaan ilmi ajatuksensa. Laivan
pukuvarastossa on tarjona kaikenlaisia esineitä, joita merimiehet
voivat tarvita matkalla, ja tuollaisia pienoiskauppoja on kaikilla
hylkeenpyyntilaivoilla. Merimiesten ostot vedetään sitten pois heidän
tuloistaan pyyntiaikana. Sekä ampujat että soutajat ja veneiden
ohjaajat ovat kaikki samassa asemassa -- palkan asemesta he saavat
määrätyn prosentin saaliista, niin tai niin paljon kustakin nahasta,
jonka kukin on pyytänyt.

En ollut kuullut lainkaan, että Johnson oli tyytymätön saamaansa
vaatetukseen, ja siksi kaikki siitä johtuvat seuraukset yllättivät
minut aivan äkkiä. Olin juuri lakaissut kajuutassa ja keskustelin
parast'aikaa Susi-Larsenin kanssa Hamletista -- Shakespearen
henkilöistä Hamlet huvitti häntä kaikkein enimmin -- kun Johanson
tuli alas portaita ja Johnson seurasi hänen jäljessään. Viimeksi
mainittu otti lakin päästään niinkuin tapa vaati, ja hän seisoi
siinä keskellä lattiaa katsellen kunnioittavasti kapteeniin, vaivoin
pysytellen tasapainossa laivan heiluessa puolelle ja toiselle.

"Sulkekaa ovi ja vetäkää salpa eteen", sanoi Susi-Larsen minulle.

Täyttäessäni hänen käskyjään näin Johnsonin silmissä levottoman
ilmeen, mutta en voinut aavistaa mikä siihen oli syynä. Yhtä vähän
saatoin edeltäpäin ymmärtää sitä, mikä nyt tapahtui, ennenkuin se oli
jo tapahtunut, mutta hän aavisti kaikki edeltäpäin ja odotti vain
rohkeasti. Ja hänen käytöksensä hyvitti täydellisesti Susi-Larsenin
materialismin. Merimies Johnson seurasi häikäilemättä yhtä ainoaa
ajatusta, yhtä periaatetta, hän tahtoi pysyä totuudessa ja olla
rehellinen. Hän oli oikeassa, hän tiesi olevansa oikeassa, ja
siksi hän ei pelännyt. Hän oli valmis vaikka kuolemaan oikeuden
puolesta, jos se olisi tarpeen, hän tahtoi olla uskollinen itselleen,
rehellinen omalle sielulleen. Se oli sattuva todistus hengen voitosta
lihan yli, sielun lannistumattomuudesta ja siveellisestä voimasta,
jolla ei ole minkäänlaisia rajoja, vaan joka kohoaa yläpuolelle sekä
aikaa että paikkaa ja toimii semmoisella varmuudella ja voimalla,
joka ei voi johtaa alkuperäänsä muusaa kuin ikuisuudesta ja
kuolemattomuudesta.

Mutta palatkaamme asiaan. Minä huomasin levottoman ilmeen Johnsonin
silmissä, mutta käsitin sen väärin -- luulin sen johtuvan hänen
perinnöllisestä arkuudestaan ja kömpelyydestään. Perämies Johanson
seisoi hänen vieressään, jonkin matkan päässä, ja noin kolme yardia
hänestä, aivan hänen edessään istui Susi-Larsen kääntötuolissa.
Suljettuani ovet ja vedettyäni salvan eteen seurasi hetken hiljaisuus
-- äänettömyyttä kesti varmaan minuutin verran. Susi-Larsen puhkesi
ensimmäisenä puhumaan.

"Yonson", aloitti hän.

"Nimeni on Johnson, herra", oikaisi merimies pelotta.

"No Johnson sitten -- piru vieköön! Voitteko arvata, miksi minä
käskin teidät tänne?"

"Kyllä -- tai en kuitenkaan", kuului pitkäveteinen vastaus. "Olen
suorittanut kunnollisesti työni. Perämies sen kyllä tietää, ja tekin
sen tiedätte, herra. Sen johdosta ei ainakaan ole valittamisen syytä."

"Ettekö tiedä mitään muuta?" kysyi Susi-Larsen. Hänen äänensä oli
lempeä, hiljainen ja kehräävä.

"Minä tiedän, että te tahdotte vahingoittaa minua, herra", jatkoi
Johnson yhä edelleen hitaalla äänellä, pannen jokaiselle sanalle
aivan erityistä painoa. "Te ette pidä minusta. Te -- te..."

"Jatkakaa vain", kehoitti Susi-Larsen. "Älkää pelätkö loukkaavanne
minun tunteitani."

"En minä pelkää", vastasi merimies, ja äkillinen närkästyksen puna
tunkeutui päivetyksen läpi. "Syynä siihen, etten osaa puhua nopeasti,
on se, etten ole ollut kyllin kauan poissa vanhasta maailmasta,
herra. Te ette pidä minusta siksi, että minussa on liiaksi miestä --
siinä koko syy, herra."

"Teissä on liiaksi miestä totellaksenne laivakuria, jos te sitä
tarkoitatte -- ja jos te mahdollisesti ymmärrätte mitä tarkoitan",
vastasi Susi-Larsen.

"Minä osaan englanninkieltä ja tiedän, mitä te tarkoitatte, herra",
vastasi Johnson. Puna hänen kasvoillaan tummeni, kun toinen niin
pilkallisesti vetosi hänen kielitaitoonsa.

"Johnson", sanoi Susi-Larsen ikäänkuin hän nyt vasta olisi siirtynyt
varsinaiseen asiaan, "olen kuullut, että te ette ole oikein
tyytyväinen öljyvaatteihinne?"

"En olekaan. Ne eivät ole hyvät, herra."

"Ja te olette valittanut siitä toisille."

"Minä sanon suoraan ajatukseni", vastasi merimies rohkeasti. Mutta
hän ei puhunut niin juhlallisen kohteliaasti kuin hänen olisi pitänyt
tehdä, hän unohti sanoa "herra".

Samassa silmäni sattumalta osuivat Johansoniin. Hän seisoi siinä ja
pui isoja nyrkkejänsä, avasi ja puristi ne yhteen vähän väliä, ja
hänen kasvonsa ilme oli suorastaan pirullinen, niin ilkeästi hän
katseli Johnsonia. Hänen toisen silmänsä alla oli mustelma, pieni
merkki siitä rangaistuksesta, jonka nuori merimies oli hänelle
antanut. Ensi kertaa heräsi nyt hämärä aavistus sielussani, että
jotakin kauheaa tulisi tapahtumaan -- mutta mitä, sitä en voinut
lainkaan kuvailla mielessäni.

"Tiedättekö miten sen käypi, joka moittii minua ja minun varastoani,
niinkuin te olette tehnyt?" kysyi Susi-Larsen.

"Kyllä minä sen tiedän, herra", kuului vastaus.

"Mitä te sitten tiedätte?" kysyi Susi-Larsen terävällä ja käskevällä
äänellä.

"Mitä te ja perämies aiotte minulle tehdä, herra."

"Katsokaa häntä, Hump", sanoi Susi-Larsen minulle, "katsokaa
tätä elävää ainemöhkälettä, joka liikkuu ja hengittää ja nousee
vastarintaan ja on aivan vakuutettu siitä, että hänessä on jotakin
hyvää -- häneen on tarttunut muutamia inhimillisiä kuvitteluja,
niinkuin rehellisyyttä ja kunniantuntoa, ja hän tahtoo elää niiden
mukaan, kaikista persoonallisista ikävyyksistä huolimatta. Mitä te
hänestä ajattelette, Hump? Mitä te ajattelette hänestä?"

"Minä ajattelen, että hän on parempi ihminen kuin te", vastasin
minä, sillä äkkiä teki mieleni saada edes osa siitä vihasta, joka
uhkasi Johnsonia. "Hänen inhimilliset kuvittelunsa, joksi te niitä
nimitätte, todistavat jaloutta ja miehuullisuutta. Teillä ei ole
sellaisia kuvitteluja, teillä ei ole unelmia eikä ihanteita. Siinä
suhteessa te olette aivan köyhä."

Hän nyökkäsi mielissään päätään. "Aivan oikein, Hump, aivan oikein.
Minulla ei ole jaloja eikä miehuullisia kuvitteluja. Elävä koira
on parempi kuin kuollut leijona, sanon minä samoin kuin Salomokin.
Minun ainoa periaatteeni on oman edun valvominen, ja se antaa minulle
voimaa elämiseen. Tuossa käyteaineen möhkäleessä, jota te nimitätte
'Johnsoniksi', ei ole enemmän jaloutta kuin missä aineessa tahansa,
niin pian kuin hän ei enää ole käyteainetta, vaan ainoastaan tuhkaa
ja tomua, mutta minä sen sijaan olen yhä edelleen elossa ja voin
mieleni mukaan raivota. Tiedättekö mitä aion tehdä?"

Minä pudistin päätäni.

"Minä aion käyttää hyväkseni raivoamisoikeuttani ja minä näytän
teille miten jalouden sitten käy. Katsokaa nyt!"

Hän istui kolmen yardin päässä Johnsonista. Yhdeksän jalan päässä!
Hän hyökkäsi tuoliltaan yhdellä ainoalla hyppäyksellä nousematta
edes pystyyn. Hän hyökkäsi paikaltaan aivan siinä asennossa kuin hän
oli istunut -- heittäytyi kumarassa eteenpäin ikäänkuin villi eläin,
kuin tiikeri -- ja kuin tiikeri hän hyökkäsi saaliinsa kimppuun.
Turhaan Johnson koetti väistää tätä raivoavaa laviinia. Hän varjeli
vatsaansa toisella käsivarrellaan, toisella hän peitti kasvonsa.
Mutta Susi-Larsenin nyrkki osui näiden molempien väliin, suoraan
rintaan, ja sen isku oli murskaava. Johnson ei saanut hengitetyksi,
hän haukkoi vain ilmaa voimatta vetää sitä syvemmältä pitkään aikaan.
Vihdoin hän puhkui ikäänkuin hän äkisti olisi heilahduttanut kirvestä
ilmassa. Hän oli vähällä kaatua selälleen ja horjahteli edestakaisin
koettaessaan pysyä tasapainossa.

Minun on aivan mahdoton lähemmin kuvata tätä hirveään kohtausta.
Se oli aivan liian tärisyttävä. Voin pahoin vain ajatellessanikin
sitä. Johnson piti rohkeasti puoliaan, mutta hänen voimansa
eivät riittäneet minnekään Susi-Larsenin rinnalla, ja vielä
paljon vähemmän, kun sekä Susi-Larsen että perämies kävivät hänen
kimppuunsa. Se oli suorastaan hirveää. En koskaan olisi voinut
luulla, että ihminen voi kestää niin paljon ja sittenkin vielä elää
ja taistella vastaan. Ja sitä juuri Johnson teki. Tietysti hänellä
ei ollut vähintäkään voittamisen toivoa, ja sen hän tiesi yhtä hyvin
kuin minäkin, mutta hänen miehuutensa vaati häntä sittenkin pitämään
puoliansa.

Tuo kohtaus oli minulle aivan liikaa. Tunsin, että voisin vaikka
kadottaa järkeni ja hyökkäsin sen vuoksi portaita ylös avatakseni
ovet ja päästäkseni kannelle. Mutta silloin Susi-Larsen jätti
hetkeksi uhrinsa rauhaan. Yhdellä ainoalla harppauksella hän seisoi
vieressäni ja viskasi minut kajuutan perimmäiseen sopukkaan.

"Se on vain yksi elämän ilmiö, Hump", selitti hän. "Jääkää katsomaan
sitä! Te voitte tehdä uusia huomioita sielun kuolemattomuudesta. Ja
tiedättehän te sitä paitsi, ettemme me tee Johnsonin sielulle mitään
pahaa. Me voimme vain tuhota hänen katoavan ruumiinsa."

Aika tuntui pitkältä kuin iankaikkisuus -- ehkäpä tuo hirveä
kohtaus ei kestänyt sittenkään enemmän kuin kymmenen minuuttia.
Susi-Larsen ja perämies rääkkäsivät kilvan uhri-parkaansa. He löivät
häntä nyrkeillänsä, he potkivat häntä raskailla saappaillansa,
he viskasivat hänet maahan ja raastoivat hänet jälleen pystyyn
heittääkseen hänet uudestaan maahan. Hänen silmänsä olivat
pöhötyksissä, niin ettei hän voinut nähdä mitään, ja verta juoksi
hänen korvistaan, nenästään ja suustaan, jotta kajuutta oli kuin
teurastuspenkki. Kun hän ei enää jaksanut nousta pystyyn, löivät ja
potkivat he häntä pitkänään.

"Lopettakaa jo, lopettakaa, Johanson", sanoi Susi-Larsen vihdoin.

Mutta peto perämiehen sielussa oli herännyt, ja Susi-Larsenin täytyi
kyynärpäällään työntää hänet kauemmaksi. Tuo töytäys näytti varsin
kevyeltä, mutta se heitti Johansonin sittenkin niin äkkiä taakse kuin
korkki olisi lentänyt pullosta ja hän iski päänsä seinään kovalla
kolinalla. Hän kaatui puoleksi tajuttomana maahan, hengitti syvään
ja räpytti silmiään kuin mielenvikainen, mutta hetken kuluttua hän
sittenkin nousi pystyyn.

"Avatkaa nyt ovet, Hump", käski Susi-Larsen.

Minä tottelin, ja molemmat pedot nostivat tajuttoman uhrinsa maasta,
ikäänkuin siinä olisi ollut vain säkillinen soraa, laahasivat hänet
ylös portaita ja kapeasta oviaukosta kannelle. Veri juoksi punaisena
virtana hänen nenästään ruorimiehen jaloille. Se oli Louis, Johnsonin
venetoveri. Mutta Louis hoiti tehtäväänsä ja tuijotti lakkaamatta
kompassikoppiin.

Sen sijaan käyttäytyi George Leach, entinen laivapoika, aivan toisin.
Ei mikään tapaus laivalla ollut hämmästyttänyt meitä yhtä suuresti.
Ilman minkäänlaista käskyä hän tuli peräkannelle ja laahasi mukanaan
Johnsonin kokkaan, missä hän alkoi parhaansa mukaan hoitaa hänen
haavojansa. Johnsonia olisi ollut aivan mahdoton tuntea, sillä hänen
kasvonpiirteensä olivat kokonaan muuttuneet, niin pöhöttynyt hän oli
ja väriltään vaihtunut tuona varsin lyhyenä hetkenä, joka oli kulunut
tapauksen alusta siihen saakka, kunnes hänet laahattiin tajuttomana
kannelle.

Entäs George Leach... Melkein samaan aikaan kun minä olin lopettanut
siivouksen kajuutassa, oli hän ottanut Johnsonin huostaansa. Olin
juuri noussut kannelle hengittääkseni hiukan raitista ilmaa ja
lepuuttaakseni kiihottuneita hermojani. Susi-Larsen poltti sikariaan
ja tarkasteli patenttilokia, jota _Ghost_ tavallisesti veti
perässään, mutta joka nyt jostakin syystä oli nostettu kannelle.
Äkkiä kuulin Leachin äänen, se oli sortunut ja raivosta aivan karhea.
Käännyin taakseni ja näin hänen seisovan keittiön luona, peräkannen
astimella. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja vääntyneet, hänen
silmänsä säkenöivät ja hän kohotti nyrkkiään ilmaan.

"Jumala kirotkoon teidän sielunne helvetin piinaan, Susi-Larsen!"
alkoi hän. "Oikeastaan helvettikin on teille liian hyvä, te kurja
raukka, murhaaja, sika!"

Minä seisoin ikäänkuin ukkosen iskemänä. Aavistin jo edeltäpäin
miten hänen kävisi. Mutta Susi-Larsen ei viitsinytkään karata
hänen kimppuunsa. Hän astui hitaasti korokkeen reunalle, nojasi
kyynärpäätään keittiön seinää vasten ja katseli miettivänä ja
uteliaasti kiihottunutta nuorukaista.

Ja George Leach sätti ja haukkui Susi-Larsenia pahemmin kuin koskaan
ennen olen kuullut. Merimiehet kerääntyivät pelästyneinä yhteen
ryhmään kansiluukun edustalle kuuntelemaan. Hylkeenampujat ryntäsivät
pesästään esille, mutta minä huomasin, että Leachin puhuessa leikki
katosi kauaksi heidän kasvoiltaan. Heitäkin peloitti -- tosin ei
nuorukaisen julmat sanat, vaan hänen ääretön rohkeutensa. Tuntui
aivan käsittämättömältä, että joku elävä olento taisi tällä tavalla
sanoa Susi-Larsenille totuuden vasten kasvoja. Omasta puolestani minä
ihailin pelotonta nuorukaista, ja minä näin miten hänen kuolematon
sielunsa sai voiton hänen ruumiistaan ja ruumiillisesta pelostaan
aivan kuin entisajan profeetat tuomitessaan vääryyttä.

Ja millainen tuomio se oli! Hän paljasti niin kokonaan Susi-Larsenin
sielun, että kaikkien täytyi halveksia sitä. Hän syyti oikean
kiroustulvan hänen ylitsensä, hän herjasi häntä tavalla, joka
muistutti mieleen katolisen kirkon keskiaikaisia pannaanjulistuksia.
Hänen syytöksillään ei ollut mitään rajaa, hetkittäin hänen vihansa
oli ylevä, miltei jumalallinen, hetkittäin hän sätti jälleen mitä
karkeimmalla ja sopimattomimmalla tavalla.

Hän raivosi kuin hullu. Hänen huulensa olivat vaahdossa, ja vähän
väliä hän oli tukehtua, sanat korisivat vain epäselvinä hänen
kurkussaan. Ja kaiken aikaa Susi-Larsen seisoi aivan levollisena ja
välinpitämättömänä, nojasi vain kyynärpäähänsä ja katseli Leachia
uteliain katsein. Tuo käyteaineen hurja purkaus, tuo liikkuvan
materian uhka, tavaton kapina hämmästytti ja huvitti häntä.

Joka hetki minä odotin -- ja me odotimme kaikki -- että hän hyökkäisi
rohkean nuorukaisen kimppuun ja musertaisi hänet. Mutta se ei
näyttänyt juolahtavan hänen mieleensäkään. Sikari sammui, mutta
Susi-Larsen seisoi yhä ääneti ja katseli vain uteliaasti Leachia.

Nuorukainen oli kiihottanut itsensä aivan tajuttomaan raivoon.

"Sika! Sika! Sika!" hän huusi kaikin voimin. "Miksi ette tule alas ja
tapa minua, murhaaja? Tehkääpä se! En minä pelkää. Eikä kukaan estä
teitä. Paljon parempi on kuolla, jotta teidän valtanne ei voi ulottua
minuun, kuin olla hengissä ja teidän kynsissänne! Tulkaa, kurja
raukka! Tappakaa minut! Tappakaa minut! Tappakaa minut!"

Samassa Thomas Mugridgen harhaileva sielu johti hänet näyttämölle.
Hän oli seisonut keittiön ovella ja kuunnellut, mutta nyt hän astui
aivan komeasti esiin ja heitti jotakin roskaa reunan yli mereen,
jotta verinen näytelmä, jonka hän aavisti olevan tulossa, ei
menisi häneltä hukkaan. Hän käänsi rasvaiset, hymyilevät kasvonsa
Susi-Larseniin, joka ei näyttänyt huomaavan häntä. Mutta se ei
häirinnyt kokkia vähääkään, hän oli siksi hullu, että hän kääntyi
Leachin puoleen ja sanoi:

"Onpas sekin puhetta! Kerrassaan kauheaa!"

Leachin raivo sai uuden käänteen. Tässä oli ainakin joku, johon
saattoi käydä käsiksi. Ja ensi kertaa iskettyään Leachia veitsellä
näyttäytyi Mugridge aseettomana keittiönsä ulkopuolella. Sanat olivat
tuskin kajahtaneet hänen huuliltaan, kun Leach viskasi hänet maahan.
Kolmesti hän nousi pystyyn ja koetti palata keittiöön, mutta joka
kerta toinen viskasi hänet jälleen maahan.

"Oi hyvä Jumala!" huusi kokki valittaen. "Auttakaa! Auttakaa! Viekää
hänet pois -- ettekö voi viedä pois häntä? Kuulkaa!"

Hylkeenampujat nauroivat ääneensä helpotuksesta. Murhenäytelmä
oli muuttunut ilveilyksi. Merimiehet tunkeutuivat nyt rohkeasti
perälle, irvistelivät ja työnsivät toisiaan, nähdäkseen miten
kokki, jota kaikki vihasivat, sai selkäänsä. Minäkin tunsin rintani
paisuvan ilosta. Minä myönnän, että nautin siitä kurituksesta,
jota Leach antoi Thomas Mugridgelle, vaikka se olikin melkein yhtä
hirveä kuin se, jonka Mugridge oli hankkinut Johnsonille, mutta
Susi-Larsenin kasvojen ilme ei muuttunut vähääkään. Hän ei muuttanut
asentoakaan, vaan tuijotti yhä eteensä yhtä suurella uteliaisuudella
kuin ennenkin. Näyttipä siltä kuin hän, katsellessaan tätä elämän
näytelmää, olisi toivonut voivansa tehdä jonkin uuden keksinnön sen
johdosta -- ikäänkuin hän olisi koettanut tutkia jotakin, mitä hän
tähän asti ei ollut huomannut, ehkäpä saada käsiinsä sen avaimen,
joka saattoi antaa hänelle selityksen elämän salaisuuteen.

Entäs tuo hirveä kohtaus! Se oli aivan samanlainen kuin edellinenkin
kajuutassa. Kokki koki turhaan päästä raivoavaa nuorukaista pakoon.
Turhaan hän yritti paeta kajuuttaankin. Hän vieri sinnepäin, hän
ryömi, hän keikahti sinnepäin joka kerta, kun hän kaatui maahan.
Mutta isku seurasi toistaan hirveällä vauhdilla. Hän viskautui
edestakaisin kuin höyhen, kunnes makasi siinä yhtä kurjassa tilassa
kuin Johnsonkin. Eikä kukaan tullut apuun. Leach olisi voinut
tappaa hänet, mutta hän arveli varmaan jo kostaneensa kylliksi. Hän
vetäytyi pois vihollisensa luota, joka loikoili siinä kuin vinkuva ja
valittava koiranpentu, ja poistui kokkapuoleen.

Mutta nämä molemmat kohtaukset olivat vain sen päivän ohjelman
alkunumeroita. Iltapuolella riitaantuivat Smoke ja Henderson,
laukauksia pamahti äkkiä välikannelta, ja muut neljä hylkeenampujaa
hyökkäsivät aika vauhtia kannelle. Paksu savupilvi nousi
portaita ylös, ja tämän pilven läpi hyökkäsi Susi-Larsen yhdellä
harppauksella. Ylös kuului iskujen ja tappelun kolinaa. Molemmat
ampujat olivat haavoittuneet, ja nyt kuritti Susi-Larsen
kumpaistakin, siksi etteivät he olleet totelleet hänen käskyjään,
vaan olivat tehneet toisensa kelpaamattomiksi pyyntiin. Heidän
haavansa olivat varsin pahoja, ja annettuaan miehille selkään
Susi-Larsen hoiti heidän haavojaan hyvin alkuperäisellä tavalla ja
sitoi ne. Minä autoin häntä hänen tutkiessaan ja puhdistaessaan
niitä, ja molemmat miehet kestivät hänen kovakouraista käsittelyänsä
saamatta muuta huumausainetta kuin aika pikarillisen whiskyä.

Sitten ensimmäisen iltapäivävartion aikana syntyi levottomuutta
kanssissa. Se johtui niistä puheista ja juoruista, jotka olivat
olleet syynä Johnsonin rääkkäykseen, ja päättäen siitä melusta, joka
alhaalta kuului, sekä merimiesten mustelmista ja haavoista, oli
päivänselvää, että toinen puoli miehistöä oli antanut toiselle aika
selkäsaunan.

Toinen iltapäivävartio päättyi siten, että tappelu syttyi Johansonin
ja Latimerin välillä -- tuon laihan pyyntimiehen, joka ulkomuodoltaan
oli täysin amerikkalainen. Heidän riitansa syntyi sen johdosta, että
Latimer oli valittanut perämiehen pitävän kovaa ääntä nukkuessansa,
ja vaikka Johanson saikin selkäänsä, niin hän piti koko välikannen
asukkaat yöllä hereillä, nukkuen itse kaikkein sikeintä untaan --
sillä unissaan hän useampaan kertaan uudisti heidän tappelunsa.

Mitä minuun tuli, niin painajainen kiusasi minua kaiken yötä. Koko
päivä oli ollut kuin hirveintä unta. Toinen raaka kohtaus oli
seurannut toistansa; kuohuvat intohimot ja kylmäverinen julmuus oli
yllyttänyt miehiä toisiaan vastaan, he olivat yrittäneet vahingoittaa
ja runnella toisiansa. Hermoni olivat hirveän kiihottuneet. Tunsin
sisällistä väristystä. Kaiken ikäni olin elänyt rauhassa tuntematta
ihmisten eläimellisyyttä. Elämäntuntemukseni rajoittui vain elämän
henkiseen puoleen. Tosin olin joskus nähnyt raakuuttakin, mutta
ainoastaan henkistä raakuutta -- olinhan kuullut Charley Furusethin
purevia kompasanoja, klubitoverini armottomia epigrammeja ja
satunnaisia vaikeastisulavia sukkeluuksia sekä silloin tällöin
kouluaikoinani joitakin ilkeitä huomautuksia opettajieni puolelta.

Siinä olikin kaikki. Mutta että ihmiset voivat purkaa vihansa
musertamalla toistensa jäseniä ja vuodattamalla heidän vertansa, oli
jotakin aivan uutta ja kauhistuttavaa minulle. Huomasin, ettei minua
syyttä ollut nimitetty "Sissy" van Weydeniksi, ja minä heittelehdin
levottomasti vuoteellani kaiken yötä. Toinen paha uni seurasi
toistaan. Minusta tuntui, etten tähän asti ollut tietänyt kerrassaan
mitään todellisesta elämästä. Minä nauroin katkerasti itselleni ja
arvelin, että Susi-Larsenin vastenmielinen filosofia sittenkin antoi
luotettavamman kuvan elämästä kuin omani.

Ja minä pelästyin huomatessani mihin suuntaan ajatukseni kulkivat.
Ympäristöni raakuus vaikutti silminnähtävästi vahingollisesti
minuun. Se oli vähällä turmella minulta kaiken sen, mikä elämässä
oli valoisaa ja parasta. Järkeni sanoi minulle, että se rääkkäys,
jonka alaiseksi Thomas Mugridge oli joutunut, oli jotakin pahaa,
ja kuitenkaan en voinut mitenkään olla siitä iloitsematta. Vieläpä
silloinkin kun tunsin suuren synnin painostavan mieltäni -- se
oli todellakin synti -- naureskelin itsekseni mielettömässä
ihastuksessani. Minä en ollut enää Humphrey van Weyden. Minä olin
Hump, laivapoika _Ghost_-kuunarissa. Susi-Larsen oli kapteenini ja
muut olivat tovereitani, ja minuunkin oli se leima painanut monta
merkkiä, joka oli jättänyt jälkensä kaikkiin.



Kolmastoista luku


Kolmantena päivänä minä hoidin sekä omat että Thomas Mugridgen
askareet, ja voin kerskailla suorittaneeni ne hyvin. Tiedän että
Susi-Larsen oli tyytyväinen, ja koko miehistö loisti ilosta koko sinä
lyhyenä aikana, jolloin minä hoidin keittiötä.

"Ensi kertaa siitä saakka kun tulin laivaan on ruoka siististi
valmistettua", sanoi Harrison minulle keittiön ovelta, kantaen
sinne kulhoja ja pannuja kanssista päivällisen jälkeen. "Tommyn
ruoka maistuu aina rasvalta, härskiltä rasvalta -- enkä usko hänen
muuttaneen paitaa siitä saakka kun läksimme San Franciscosta."

"Minä tiedän, ettei hän sitä ole tehnyt", vastasin minä.

"Voisinpa lyödä vetoa, että hän nukkuukin samassa paidassa", sanoi
Harrison.

"Sen vedon te voittaisitte", selitin minä. "Hän on koko ajan
käyttänyt yhtä ja samaa paitaa, hän ei ole kertaakaan riisunut sitä
yltään."

Susi-Larsen ei suonut kokille muuta kuin kolme päivää lepoa
parantuakseen vammoistaan. Neljäntenä päivänä hänet laahattiin
kopistaan ulos rampana ja haavoittuneena, silmät turvoksissa, niin
että hän töin tuskin saattoi nähdä mitään, ja pakotettiin jälleen
työhön. Hän puhkui ja itki, mutta Susi-Larsen ei armahtanut.

"Ja pitäkää varanne, ettette tarjoa meille enää mitään sotkua", sanoi
hän lopuksi. "Minä en siedä enää rasvaa ja likaa, ja silloin tällöin
teillä pitää olla puhdas paitakin, jollette tahdo päästä uimaan.
Ymmärrättekö?"

Vaivoin Thomas Mugridge laahautui keittiön lattian poikki, ja kun
laiva hiukankin heilahti, hän horjahti ja oli vähällä kaatua kumoon.
Saadakseen tukea hän tavoitteli kädellään rautatankoa, joka kulki
pitkin lieden reunaa, mutta hän osui syrjään ja koko horjuvan
ruumiinsa painolla hänen kätensä iski suoraan hehkuvaan lieteen.
Samassa kuului pihisevää ääntä, jota seurasi palaneen lihan käry ja
vihlova tuskanhuuto.

"Voi hyvä Jumala, -- voi, hyvä Jumala -- mitä minä olen tehnyt?"
hän valitti vaipuen hiililaatikolle ja heiluttaen vahingoittunutta
kättään edestakaisin. "Miksi kaikki tämä on kohdannut minua? Minä
tulen aivan sairaaksi, se on varma -- ja minä, joka olen koettanut
aina elää sovinnossa tekemättä kenellekään pahaa."

Kyyneleet vuotivat pitkin hänen pöhöttyneitä ja sinikyhmyisiä
poskiaan, ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta. Äkkiä levisi hänen
kasvoilleen hurja ilme.

"Oi, kuinka minä vihaan häntä! Kuinka minä vihaan häntä!" sanoi hän.

"Ketä?" kysyin minä. Mutta miesparka alkoi jälleen itkeä
onnettomuuttaan. Muuten oli helpompi arvata ketä hän vihasi kuin
ketä hän ei vihannut. Sillä minulla oli ollut tilaisuus nähdä,
että piru riivasi häntä ja yllytti häntä vihaamaan kaikkia. Joskus
minusta tuntui, että hän vihasi itseäänkin, niin kummasti ja
luonnottamasti elämä oli pidellyt häntä. Sellaisina hetkinä minä
säälin häntä syvästi ja häpesin, että koskaan olin iloinnut hänen
vastoinkäymisistään ja kärsimyksistään. Elämä on kohdellut häntä
kovasti. Se oli tehnyt hänelle aika tepposet muodostaessaan hänet
sellaiseksi kuin hän oli, ja se oli kohdellut häntä yhä edelleen
samalla tavalla. Mitä edellytyksiä hänellä oli muuttua toiseksi kuin
mitä hän oli? Ja ikäänkuin olisi tahtonut vastata minun sanattomaan
kysymykseeni, hän sanoi valittaen:

"Minulla ei koskaan ole ollut hyvä olla -- ei koskaan eläissäni! Kuka
luulette, lähetti minut kouluun, tai ravitsi nälkäistä vatsaani, tai
pyyhki veristä nenääni, kun olin pieni? Kuka teki mitään minulle --
kuka? Niin kuka -- senpä minä juuri tahtoisin tietää!"

"Älkää surko sitä, Tommy", sanoin minä ja laskin tyynnyttäen käteni
hänen olkapäälleen. "Rohkaiskaa mielenne. Kyllä kaikki vielä hyväksi
kääntyy. Onhan teillä monta vuotta edessänne, ja te voitte tehdä mitä
ikinä haluatte."

"Se oli valhe! Musta valhe!" hän huusi vasten naamaani pudistaen
käteni pois. "Se on valhetta, sen te kyllä tiedätte. Minä olen se
mikä olen, eikä minusta koskaan tule muuta kuin hylky. Toista on
teidän, Hump. Te olette syntynyt herrasmieheksi. Te ette tiedä,
miltä tuntuu, kun täytyy nälkäisenä itkeä itsensä nukuksiin, vaikka
vatsa kurnii ikäänkuin rotta sitä nakertelisi. Minun elämäni ei
voi koskaan muuttua hyväksi. Vaikka minusta huomispäivänä tulisi
Yhdysvaltojen presidentti, niin se ei sittenkään poistaisi sitä
nälkää, jota pienenä poikasena sain kärsiä. Ja miten minun elämäni
voisi muuttua hyväksi, senpä tahtoisin tietää? Ei, minä olen
syntynyt kärsimään. Minulla on ollut enemmän suruja kuin kymmenellä
muulla, se on varma. Sairaalassa olen maannut monet ajat. Sairastin
kuumetta Aspinwallissa, Havannassa ja New Orleansissa. Olin vähällä
kuolla äkämiin ja minulla oli märkähaavoja kuuden kuukauden aikana
Barbadozissa. Unalulussa sain isonrokon, Sanghaissa taitoin molemmat
jalkani, Unalaskassa sairastin keuhkokuumetta, San Franciscossa
minulta taittui kolme kylkiluuta ja kaikki sisälmykseni menivät sikin
sokin. Ja nyt minä olen täällä. Katsokaa minua! Katsokaa minua! Hän
potki kylkiluuni jälleen irti selkärangasta. Ennen iltaa syljen
verta. Kuinka minun elämäni voi muuttua hyväksi, sen tahtoisin
tietää? Kuka siitä pitäisi huolen? Jumalako ehkä? Oi, hän vihaa minua
varmaan oikein sydämen pohjasta, koska salli minun syntyä tähän
kurjaan maailmaan!"

Hän valitti kovaa kohtaloaan vähintään toista tuntia; sitten hän
ryhtyi taas työhönsä ontuen ja puhkien ja hänen silmissään paloi
sammumaton viha koko maailmaa kohtaan. Hän oli kuitenkin tehnyt
aivan oikean johtopäätöksen itsensä suhteen, sillä hän sai vähän
väliä kohtauksia, oksensi verta ja kärsi hirveitä kipuja. Näyttipä
todellakin siltä, kuin Jumala, niinkuin hän itse väitti, olisi
vihannut häntä liiaksi salliakseen hänen kuolla, sillä hän toipui
vähitellen ja tuli vielä entistäänkin ilkeämmäksi.

Kesti useita päiviä, ennenkuin Johnson laahautui jälleen kannelle ja
ryhtyi veltosti työhönsä. Hän oli yhä vielä sairas, ja monta kertaa
näin hänen vain suurella ponnistuksella kiipeävän latvapurjeeseen tai
käpertyvän kivusta kokoon seisoessaan peräsimessä. Mutta vieläkin
pahempi oli se seikka, että hän näytti kokonaan murtuneen sielultaan.
Hän totteli aivan äänettömästi Susi-Larsenia ja oli matelevan nöyrä
Johansonia kohtaan. George Leach käyttäytyi aivan toisin. Hän samoili
kannella kuin nuori tiikeri, ja tuijotti rohkeasti vihasta leimuavin
silmin Susi-Larseniin ja Johansoniin.

"Kyllä minä vielä kerran löylytän sinutkin, senkin ruotsalainen
lättäjalka!" kuulin hänen eräänä iltana sanovan Johansonille kannella.

Perämies kiroili ja noitui pimeässä ja samassa viskautui ase
vasten keittiön seinää. Sitten seurasi vielä useampia kirouksia ja
pilkallista naurua, ja kun kaikki oli jälleen hiljaista, minä hiivin
ulos ja näin, että suunnaton veitsi oli iskenyt tuuman syvyydeltä
lujaan puuhun. Hetken kuluttua perämies tuli paikalle etsien
asettansa, mutta minä annoin sen seuraavana päivänä salaa Leachille.
Hän irvisteli vain, kun annoin veitsen hänelle, mutta tuo irvistys
ilmaisi syvempää kiitollisuutta kuin monisanaiset korulauseet, joita
minun säätyläiseni käyttävät.

Päinvastoin kuin kaikilla muilla ei minulla tällä hetkellä ollut
ainoatakaan vihamiestä laivalla, sillä minä olin hyvissä väleissä
kaikkien kanssa. Hylkeenampujat tosin vain sietivät minua, mutta ei
kukaan heistäkään vihannut minua, ja Smoke ja Henderson, nuo molemmat
toipilaat, jotka yöt päivät keinuivat riippumatoissaan kannen alla,
vakuuttivat minulle, että olin taitavampi kuin mikään sairaanhoitaja,
ja että he kyllä pitäisivät minua mielessään, kun matka on päättynyt
ja he saisivat palkkansa. Ikäänkuin olisin tarvinnut heidän
rahojansa! Mutta minä olin saanut toimeksi hoitaa heidän haavojansa
ja täytin tehtäväni parhaan ymmärrykseni mukaan.

Susi-Larsen sai uuden ankaran päänsärkykohtauksen, jota kesti kaksi
vuorokautta. Hänellä oli varmaan hyvin kovia kipuja, sillä hän
kutsui minut luokseen ja seurasi määräyksiäni kuin lapsi. Mutta
eivät mitkään keinot näyttäneet helpottavan hänen tuskiaan. Minun
neuvostani hän jätti kuitenkin juomisen ja tupakoimisen sikseen.
Mutta minusta tuntui todellakin käsittämättömältä, kuinka niin
voimakas ihminen kuin hän saattoi potea päänsärkyä.

"Se on Jumalan tahdosta, sanon minä." Louis käsitti asian siltä
kannalta. "Se on vain pieni rangaistus kaikista hänen pahoista
teoistansa, kyllä hän saa vielä enemmänkin, sillä muuten..."

"Mitä -- muuten?" kysyin minä.

"Muuten Jumala vain torkkuisi eikä tekisi velvollisuuttansa, vaikka
eihän minun pitäisi sitä sanoa."

Erehdyin väittäessäni, että elin sovussa kaikkien kanssa. Thomas
Mugridge näet ei vihaa minua ainoastaan yhtä paljon kuin ennen vaan
hän on keksinyt vielä uuden syyn vihaansa. Hyvän aikaa minä tuumin,
mikähän se saattoi olla, mutta vihdoin minulle selvisi, että syynä
siihen olivat ne onnellisemmat olosuhteet, joissa minä olin elänyt --
että olin 'synnyltäni herrasmies', niinkuin hän sanoi.

"Vainajien luku ei ole vielä lisääntynyt täällä", sanoin Louisille
erityisellä painolla, kun Smoke ja Henderson ensi kertaa
näyttäytyivät kannella keskustellen tavalliseen tapaan keskenänsä.

Louis tarkasteli minua merkitsevästi viekkailla harmailla silmillään
ja pudisti päätään. "Malttakaahan vain mieltänne, sen minä sanon
teille -- kyllä tässä vielä paukkuu ja pamahtaa ja melske nousee, kun
huuhkaja huhuu kuolemaa. Minä olen aavistanut sitä jo kauan, ja minä
tunnen sen yhtä selvästi kuin taklauksen pimeänä yönä. Kaukana se ei
ole, se on varma!"

"No, kuka ensimmäisenä tekee lähtöä?" kysyin minä.

"Ei ainakaan vanha Louis, sen minä voin luvata", vastasi hän nauraen.
"Sillä minä tiedän, että ensi vuonna näihin aikoihin istun vanhan
äitini luona, joka uuvuksiin asti on odottanut viittä poikaansa
kotiin mereltä."

"Mitä Louis sanoi teille?" kysyi Thomas Mugridge heti sen jälkeen.

"Että hän aikoi joskus lähteä kotiin äitiänsä tervehtimään", vastasin
minä valtioviisaasti.

"Minulla ei ole koskaan ollut äitiä", mutisi kokki ja katseli minua
väsynyt ja toivoton ilme silmissään.



Neljästoista luku


Nyt minulle on selvinnyt, etten koskaan ole pannut kyllin suurta
arvoa naissukupuoleen. Mutta oikeastaan -- vaikken ymmärtääkseni ole
erityisemmässä määrässä eroottinen luonteeltani -- en koskaan ennen
ole ollut erilläni naisseurasta ennenkuin nyt. Äitini ja sisareni
olivat alituisesti olleet läheisyydessäni, ja minä koetin aina päästä
heitä pakoon, sillä he rasittivat minua aivan hirveästi huolehtimalla
terveydestäni ja ajoittain tunkeutumalla huoneisiini, jolloin minun
järjestyksellinen epäjärjestykseni, josta itse olin oikein kipeä,
muuttui vieläkin pahemmaksi sekasotkuksi, jos kohta se saattoikin
olla mieluisampaa silmälle. En koskaan voinut löytää ainoatakaan
tavaraani heidän poistuttuaan huoneestani. Ja nyt sitä vastoin --
kuinka tervetullut heidän läheisyytensä olisikaan minulle, vieläpä
heidän hameittensa kahinakin, jota aina ennen olin inhonnut! Olen
aivan varma siitä, että jos vielä kerran pääsen kotiin, niin en ikänä
enää kohtele heitä kärsimättömästi. Antakoot minulle vain lääkkeitä
ja hoidelkoot minua sekä aamuisin että keskipäivisin ja illoin --
lakaiskoot ja toimittakoot ja järjestäkööt huonettani vaikka koko
päivän. Minä istun vain mukavassa tuolissani ja katselen ja olen
kiitollinen siitä, että minulla on äiti ja koko liuta sisaria.

Kaiken tämän johdosta on herännyt mielessäni kummia ajatuksia.
Missähän kaikkien näiden ihmisten äidit lienevät, jotka purjehtivat
mukanani _Ghost_-laivassa? Minusta on aivan luonnotonta ja
epäterveellistä, että miehet ovat kerrassaan erossa naisseurasta
ja elävät yksin maailmassa. Heidän täytyy väkisinkin muuttua
raaoiksi ja villeiksi tällä tavalla. Näillä miehillä pitäisi olla
vaimoja, sisaria ja tyttäriä -- silloin he voisivat olla mieleltään
lempeitä, helliä ja sääliviä. Mutta ei kukaan näistä miehistä ole
naimisissa. Vuosikausiin ei yksikään heistä ole ollut tekemisissä
minkään hyvän naisen kanssa, ei ole ollut sellaisen siunausta
tuottavan olennon vaikutuksen alaisena. Heidän elämässään ei ole
mitään tasapainoa. Heidän pohjaltaan raaka luonteensa on kehittynyt
aivan äärimmäisyyteen saakka. Ja heidän luonteensa henkinen puoli on
kutistunut kokoon -- tullut suorastaan kääpiömäiseksi.

Nuo naimattomat miehet hioutuvat toistensa seurassa, ja päivä
päivältä tämä hiominen tekee heidät yhä kovasydämisemmiksi. Tuntuupa
siltä, kuin he olisivat puoleksi eläimiä, puoleksi ihmisiä,
erityinen sukupuoleton rotu -- ikäänkuin he olisivat kuoriutuneet
auringonpaisteessa niinkuin kilpikonnan munat tai jollakin muulla
salaperäisellä tavalla syntyneet maailmaan -- ikäänkuin he koko
elämänsä ajan kituisivat raakuudessa ja pahuudessa ja lopulta
kuolisivat yhtä rakkaudettomina kuin ovat eläneetkin.

Tämä ajatuksieni uusi suunta teki minut uteliaaksi ja minä puhuin
eilen illalla Johansonin kanssa -- ensi kertaa matkan alusta saakka
hän puhui kanssani muutakin kuin kaikkein välttämättömintä. Hän oli
lähtenyt Ruotsista kahdeksantoista vuoden vanhana -- nyt hän oli
kolmenkymmenenkahdeksan -- ja kaikkina niinä vuosina, jotka siitä
saakka ovat kuluneet, hän ei kertaakaan ole käynyt kotona. Pari
vuotta sitten hän oli kuitenkin tavannut jossakin merimieskapakassa
Chilessä erään miehen kotiseudultansa ja saanut kuulla, että äitinsä
oli vielä elossa.

"Hän on nykyään varmaan jo varsin vanha", sanoi hän katsellen
miettivästi kompassikojuun ja silmäsi sitten terävästi Harrisoniin,
joka ei pysynyt aivan oikeassa suunnassa.

"Milloin te viimeksi kirjoititte hänelle?"

Hän laski ääneensä. "Kahdeksankymmentäyksi -- ei
kahdeksankymmentäkaksi vai mitä? Ehkäpä se oli
kahdeksankymmentäkolme? Niin, kahdeksankymmentäkolme se olikin.
Siis kymmenen vuotta sitten. Jostakin pienestä satamasta
Madagaskarsaarelta. Minä olin silloin eräässä kauppalaivassa. --
Katsokaa, minä aioin lähteä kotiin joka vuosi", hän jatkoi, ikäänkuin
olisi puhunut äidilleen maapallon toiselta puolelta. "Mitä hyötyä
silloin kirjoittamisesta olisi ollut? Pitihän meidän tavata toisemme
jo vuoden kuluttua. Mutta vuosi vuodelta tuli aina joku este, enkä
päässytkään kotiin. Mutta nyt minä olen perämies, ja kun saan
palkkani San Franciscossa -- se voi nousta aina viiteenkinsataan
dollariin -- niin otan pestin johonkin laivaan, joka kiertää Cap
Hornin ympäri Liverpooliin. Silloin minä ansaitsen vieläkin enemmän
rahaa ja ostan itselleni piletin sieltä kotiin. Sitten äidin ei
tarvitse enää tehdä työtä!"

"Tekeekö hän työtä? Kuinka vanha hän on?"

"Seitsemänkymmenen paikkeilla", vastasi hän. Ja hän lisäsi nopeasti:
"Me teemme työtä kehdosta hautaan saakka siellä kotona. Siksi me
elämmekin niin kauan. Minä aion elää sadan vuoden vanhaksi."

En voi koskaan unohtaa tätä keskustelua. Nuo sanat olivat viimeiset,
jotka kuulin hänen suustansa. Ehkäpä ne yleensä olivat hänen
viimeiset sanansa. -- Kun aioin mennä levolle, oli mielestäni
alhaalla hirveän tukahduttavaa. Yö oli tyyni. Me olimme nyt
sivuuttaneet pasaatituulet, ja _Ghost_ kulki vain yhden solmuvälin
tunnissa. Minä käärin vaipan ympärilleni, otin tyynyn kainalooni ja
nousin kannelle.

Kun astuin Harrisonin ja kompassikojun välitse, huomasin, että hän
oli laskenut koko lailla pois oikeasta suunnasta. Minä luulin, että
hän oli nukahtanut, ja tahdoin säästää häntä nuhteilta ja vieläkin
pahemmalta, ja siksi puhuttelin häntä. Mutta hän ei nukkunut. Hänen
silmänsä olivat selko selällään. Hän näytti kuitenkin olevan hyvin
ymmällä ja töin tuskin hän kykeni vastaamaan minulle.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä. "Oletteko sairas?"

Hän pudisti päätään, huokasi syvään, ikäänkuin olisi herännyt unesta,
ja hengitti sitten aivan säännöllisesti.

"Koettakaa pysyä oikeassa suunnassa", sanoin minä nuhdellen.

Hän väänsi pyörää ja minä näin, miten kompassi hiljalleen siirtyi
koilliseen ja hetken aikaa värähdeltyään asettui paikoilleen.

Tartuin lujemmin vuodevaatteihini ja aioin juuri jatkaa matkaani,
kun huomasin liikettä perällä ja jäin tuijottamaan eteeni. Voimakas
käsi, josta tippui vettä, oli tarttunut kiinni laivan reunaan. Heti
sen jälkeen näkyi toinenkin samanlainen käsi aivan sen vieressä. Minä
seisoin kuin kiinnikasvaneena lattiaan ja katselin eteeni. Mikähän
tuo vieras oli, joka kohosi meren syvyydestä? Olkoon kuka hyvänsä,
sen vain näin, että hän kiipesi lokinuoran avulla laivaan. Sitten
näin pään kohoavan reunan yli ja märän, pörröisen tukan -- heti sen
jälkeen tunsin Susi-Larsenin silmät ja kasvot. Hänen suhteensa oli
aivan mahdoton erehtyä. Hänen oikea poskensa oli verinen, verta vuoti
päässä olevasta haavasta.

Hän kiipesi nopeasti kannelle ja kohotessaan pystyyn hän tarkasteli
tiukasti miestä, joka seisoi peräsimessä, ikäänkuin ollakseen aivan
varma siitä, että sama henkilö yhä seisoi siinä ja ettei hänellä
ollut syytä pelätä häntä. Merivesi virtasi Larsenin vaatteista
tippuen hiljalleen kannelle, ja tuo ääni herätti minut ajatuksistani.
Kun hän astui eteeni, väistyin vaistomaisesti syrjään, sillä huomasin
hänen silmiensä ilmeen ennustavan kuolemaa.

"Halloo, Hump", hän sanoi kuiskaten. "Missä perämies on?"

Minä pudistin päätäni.

"Johanson!" hän huusi hiljaa. "Johanson!"

"Missä hän on?" kysyi hän Harrisonilta.

Nuori merimies näytti nyt tointuneen, sillä hän vastasi varsin
levollisella äänellä: "En tiedä, herra. Näin hänen astuvan
kokkapuolelle vähän aikaa sitten."

"Minäkin menin kokkapuolelle. Mutta ehkäpä te huomasitte, etten
tullut takaisin samaa tietä. Voitteko selittää sitä?"

"Te olitte varmaan meressä, herra?"

"Käynkö etsimässä häntä välikannelta, herra?" kysyin minä.

Susi-Larsen pudisti päätään. "Ette te häntä sieltä kuitenkaan löydä,
Hump. Mutta tulkaa mukaan. Tulkaa! Älkää välittäkö vuodevaatteista.
Jättäkää ne tähän."

Minä seurasin aivan hänen kintereillään. Välikannella oli kaikki
hiljaista.

"Kirotut pyyntimiehet", mutisi hän. "Liian lihavia ja laiskoja
viitsiäkseen olla neljä tuntia vahdissa."

Kaikkein perimmällä keulassa makasi kolme merimiestä. Hän kohotti
heidän kasvojansa ja katsoi heitä suoraan silmiin. Heidän olisi
pitänyt olla vahdissa kannella, mutta laivassa oli tapana,
että kauniilla ilmalla vahti sai nukkua, ainoastaan päällikön,
peränpitäjän ja tähystäjän oli määrä valvoa.

"Kuka on tähystäjänä?" kysyi Susi-Larsen.

"Minä, herra", vastasi Holvoak -- yksi pitkämatkaisista merimiehistä
-- ja hänen äänensä vapisi hiukan. "Nukahdin juuri äsken, herra. Olen
hyvin pahoillani, herra. Se ei tapahdu enää vastedes."

"Oletteko kuullut tai nähnyt mitään kannella?"

"En, herra -- minä..."

Mutta Susi-Larsen oli jo kääntynyt vihaisesti tuhahtaen pois ja
tähystäjä hieroi ihmeissään silmiään, kun hän pääsi näin vähällä
pälkähästä.

"Hiljaa!" kuiskasi Susi-Larsen varoittavasti ja kumartui melkein
kaksinkerroin voidakseen laskeutua kansiluukusta alas.

Minä seurasin häntä sykkivin sydämin. Mitähän nyt tapahtuisi? Minulla
oli siitä yhtä vähän aavistusta kuin siitäkään, mitä varhemmin oli
tapahtunut. Joka tapauksessa oli verta vuodatettu, eikä Susi-Larsen
aivan huvikseen ollut hypännyt mereen iso haava otsassaan. Sitä
paitsi Johanson oli kadonnut.

Ensi kertaa menin alas kanssiin enkä hevin unohda sitä vaikutusta,
jonka tämä paikka teki minuun laskeuduttuani alas tikapuita. Aivan
laivan kokassa oli kolmikulmainen suoja, ja pitkin sen sivuja kulki
kahdessa rivissä päällekkäin kaksitoista makuukoppia. Huone oli aivan
pieni, ja kuitenkin täytyi kahdentoista miehen siinä asua, syödä,
nukkua ja suorittaa kaikki tarpeensa. Makuuhuoneeni kotona ei ollut
suuri, mutta siihen olisi mahtunut vaikka kaksitoista tällaista
kanssia, -- niin, vaikkapa kaksikymmentäkin, jos huoneen korkeuskin
otettiin lukuun.

Ilma oli hapanta ja ummehtunutta, ja hämärän kattolampun heiluvassa
valossa näin, että seinät olivat täynnä saappaita, öljyvaatteita
ja kaikenlaisia sekä puhtaita että likaisia vaatekappaleita, jotka
laivan heiluessa kieppuivat edestakaisin ja rapisivat aivan kuin
puiden oksat kattoa tai seinää vasten. Silloin tällöin löi saapas
kovalla kolinalla seinään, ja vaikka yö olikin tyyni, niin kuului
sittenkin lankkujen ja nuorien pauketta sekä kaukaista kuminaa
lattian alta.

Nukkujat eivät tietäneet siitä yhtään mitään. Heitä oli kaikkiaan
kahdeksan -- molemmat vahdit olivat alhaalla -- ja heidän kuuma ja
haiseva hengityksensä teki ilman raskaaksi. Korvissani surisivat
lakkaamatta heidän kuorsauksensa, huokauksensa ja valituksensa,
eläimellisen ihmisen unen selvät merkit. Nukkuivatko he todellakin?
Kaikkiko? Olivatko he nukkuneet jo kauan? Siitä varmaan Susi-Larsen
tahtoi ottaa selkoa -- hän tahtoi tietää, oliko joku joukossa vain
nukkuvinansa vai vast'ikään vaipunut uneen. Ja päästäkseen siitä
selville hän käytti tapaa, joka muistutti mieleeni erästä Boccaccion
tarinaa.

Hän otti lampun alas tehneestä ja ojensi sen minulle. Ja sitten hän
aloitti perimmäisistä kopeista. Ylemmässä makasi eräs kanakki, kelpo
merimies, jota toverit nimittivät nimellä Ufti-Ufti. Hän makasi
selällään ja hengitti niin hiljaa ja levollisesti kuin nainen. Toinen
käsivarsi lepäsi pään alla, toinen peitteellä. Susi-Larsen tarttui
hänen ranteeseensa kiinni ja koetti peukalollaan ja etusormellaan
hänen valtimoansa. Hänen laskiessaan valtimon lyöntejä mies heräsi.
Ja hän heräsi yhtä hiljaa kuin hän nukkuikin. Ruumis ei liikahtanut
vähääkään; vain silmät avautuivat. Silmäluomet kohosivat äkkiä,
ja hän tuijotti meihin suurin mustin silmin räpäyttämättä niitä
kertaakaan. Susi-Larsen painoi sormen suulleen merkiksi, että hän
olisi ääneti ja silmät painuivat jälleen kiinni.

Alemmassa kojussa makasi Louis, lihavana, lämpimänä ja hikisenä.
Hän nukkui aivan sikeästi ja raskaasti. Kun Susi-Larsen koetteli
hänen valtimoansa, liikahti hän levottomasti ja asettui moneen
eri asentoon, niin että hän vihdoin nojautui vain hartioihinsa ja
kantapäihinsä. Huulet liikkuivat ja hän lausui salaperäisiä sanoja:

"Sillinki on neljänneksen arvoinen, mutta pitäkää silmällä kolmen
pencen kolikoita, muuten tullivirkamiehet vetävät teitä nenästä ja
tyrkyttävät niitä teille kuuden pencen asemesta."

Sitten hän pyörähti taas toiselle kyljelle ja lisäsi syvään
huokaisten:

"Kuuden pencen kappale on ruskea väriltänsä ja sillinki on sitä mitä
se on -- mutta mitä yksi penni on, sitä minä en tiedä."

Tyytyväisenä kummankin raskaaseen uneen Susi-Larsen siirtyi seuraavan
kahden makuukopin luo. Lampunvalossa näimme, että siinä oli Leach ja
Johnson.

Kun Susi-Larsen kumartui alas tarttuakseen Johnsonin ranteeseen,
näin minä, seisoessani siinä pystyssä lamppu kädessä, että Leach
ylemmässä kopissa kohotti varovasti päätänsä ja katseli reunan yli,
mitä oli tekeillä. Hän oli varmaan keksinyt Susi-Larsenin kepposen
ja oli varma siitä, että huomattaisiin hänen olevan valveilla, sillä
seuraavassa silmänräpäyksessä lensi lamppu kädestäni ja kanssi oli
pilkkosen pimeässä. Samalla hän varmaan hyökkäsi myös Susi-Larsenin
kimppuun.

Kaikkein ensiksi kuulin äänen, jommoisen härkä ja susi päästävät
ilmoille ruvetessaan tappeluun. Susi-Larsen parahti raivoissaan, ja
Leach murahti verenhimoisena. Johnson oli varmaan heti seurannut
toverin esimerkkiä -- hänen alistuvaisuutensa ja matelunsa viime
aikoina oli siis ollutkin vain teeskentelyä.

Tämä tappelu pimeässä kauhistutti minua siinä määrin, että nojauduin
vain tikapuihin, ja ruumiini vapisi niin kovasti, etten voinut
kiivetä ylös. Ja taaskin minä tunsin kipua vatsassani niin kuin
aina nähdessäni ruumiillista väkivaltaa. Tällä kertaa tosin en
voinut nähdä mitään, mutta minä kuulin kumeita iskuja -- tuollaista
tömisevää ääntä, kun lihaa isketään kiivaasti lihaa vasten. Sitä
paitsi kuulin myös taistelevien kiivaan hengityksen ja äkillisiä
tuskanhuutoja.

Useimmat olivat varmaan liittoutuneet yhteen tappaakseen kapteenin ja
perämiehen, sillä huomasin että Leach ja Johnson saivat tovereitaan
avukseen.

"Hankkikaa veitsi tänne!" huusi Leach.

"Kolauta häntä päähän, niin että aivot pursuvat ulos!" kuului
Johnsonin ääni.

Ensimmäisen murahduksen jälkeen ei Susi-Larsen päästänyt ainoatakaan
ääntä. Hän taisteli henkensä puolesta aivan äänettömästi. Merimiehet
ahdistelivat häntä pahasti. Heti alussa kaaduttuaan kumoon hän ei
ollut päästä jaloilleen, ja vaikka hän olikin hirvittävän voimakas,
niin tiesin sittenkin, ettei hänellä ollut vähintäkään pelastumisen
mahdollisuutta.

Minäkin sain tuntea taistelun kiivautta, sillä kaaduin kumoon, ja
tappelevat miehet iskivät kiinni minuunkin. Mutta keskellä sekasortoa
minun onnistui pujahtaa piiloon erääseen makuukoppiin, jossa en ollut
tappelevien tiellä.

"Tänne kaikki! Hän on meidän käsissämme!" kuulin Leachin huutavan.

"Kuka hän on?" kysyivät ne, jotka todellakin olivat nukkuneet ja
heränneet tuohon hirveään meluun, jota he eivät voineet käsittää.

"Verentahraama perämies!" kajahti Leachin viekas vastaus melkein
kuiskaten.

Hänen sanojaan tervehdittiin äänekkäillä ilon huudahduksilla, ja
samassa hyökkäsi Susi-Larsenin kimppuun seitsemän vahvaa miestä.
Louis luullakseni ei ottanut osaa tappeluun. Kanssi oli aivan kuin
mehiläispesä, jonka asukkaita joku rosvo oli ärsyttänyt.

"Halloo! Mitä on tekeillä?" kuulin Latimerin huutavan kanssiluukusta
alas. Hän oli liian varovainen laskeutuakseen tähän helvettiin, jonka
hän kuuli raivoavan pimeässä.

"Eikö kukaan voi hankkia veistä tänne? Oi -- eikö kukaan voi hankkia
veistä?" rukoili Leach, kun melu hiukan asettui.

Tappelijoiden suuri joukko sai aikaan hirveän sekamelskan. He olivat
useinkin toistensa tiellä, jota vastoin Susi-Larsen kohdisti kaikki
ponnistuksensa yhtä ainoaa päämäärää kohti. Hän koetti nimittäin
päästä tikapuiden juurelle. Ja vaikka olikin aivan pimeä, saatoin
sittenkin seurata hänen liikkeitään meluavien äänien mukaan. Ei
kukaan muu kuin jättiläinen olisi voinut tehdä sitä mitä hän,
päästyään vihdoin tikapuiden juurelle. Askel askelelta -- vaikka
kaikki miehet koettivatkin vetää häntä alas lattialle -- hänen
onnistui vahvojen käsivarsiensa varassa kohota pystyyn. Ja askel
askelelta hän nousi sitten tikapuita ylös sekä käsiensä että
jalkojensa avulla.

Kaikkein viimeisen kohtauksen sain nähdä. Sillä kun Latimer vihdoin
haki lyhdyn suuntasi hän sen valon luukusta alas. Susi-Larsen oli
ylhäällä tikapuilla vaikken voinutkaan nähdä häntä. En nähnyt muuta
kuin suuren joukon miehiä jotka pitelivät hänestä kiinni. Ja tämä
joukko kiemurteli ja väänteli itseään kuin suunnaton monijalkainen
hämähäkki, se heilui edestakaisin samassa tahdissa kuin laivakin.
Mutta sittenkin se kohosi askel askelelta ylöspäin, vaikka kunkin
askelen välillä olikin pitkä väliaika. Kerran koko joukko horjahti
ja oli vähällä suistua alas mutta sitten se takertui jälleen lujasti
tikapuihin kiinni ja kohosi yhä edelleen ylöspäin.

"Kuka se on?" huusi Latimer.

Lyhdynvalossa näin hänen kasvojensa kurkistavan alas ja ne ilmaisivat
tavatonta hämmästystä. "Larsen", vastasi kumea ääni liikkuvan joukon
keskeltä.

Latimer ojensi alas toisen kätensä, joka oli vapaa. Minä näin, että
toinen käsi ojentautui häntä vastaan ja tarttui siihen kiinni.
Latimer veti kaikin voimin, ja nyt joukko kohosi nopeasti. Sitten
Susi-Larsen ojensi ylös toisenkin kätensä ja tarttui kiinni aukon
reunaan. Joukko kieppui tikapuiden edessä, mutta se piteli sittenkin
kiinni karkaavasta vihollisesta. Vähitellen kädet kuitenkin
irtaantuivat -- ne kolahtivat aukon terävää reunaa vasten ja
pakostakin päästivät saaliin irti, varsinkin kun Susi-Larsen antoi
niille toisen hurjan potkun toisensa jälkeen. Leach viimeisenä
päästi kätensä irti; hän kaatui selälleen lattialle ja löi päänsä ja
hartiansa maassa sätkytteleviin tovereihinsa. Susi-Larsen ja valo
katosivat, ja me jäimme pilkkopimeään.



Viidestoista luku


Valittaen ja kiroillen miehet tikapuitten juurella kömpivät jälleen
pystyyn.

"Sytyttäkää tulta, peukaloni on mennyt sijoiltaan", sanoi Parsons,
mustaverinen, synkkämielinen mies, Standishin veneen ohjaaja -- saman
veneen, jossa Harrison oli soutajana.

"Kyllä se sittenkin pystyy työhön", sanoi Leach istahtaen sen
makuukopin laidalle, jonne minä olin piiloutunut.

Sitten siinä alettiin raapaista tulitikkuja ja vihdoin saatiin
lamppukin palamaan, se savusi ja levitti himmeää valoa ympärilleen,
ja puolihämärässä avojalkaiset miehet alkoivat hoitaa haavojaan ja
tarkastella vammojaan. Ufti-Ufti tarttui Parsonsin peukaloon, nykäisi
sitä voimakkaasti ja sai sen jälleen paikoillensa. Samassa huomasin,
että kanakki oli saanut käsiinsä syviä haavoja, joita hän näytteli
toisille irvistellen, niin että hänen kauniit valkoiset hampaansa
kiilsivät; hän väitti saaneensa nuo haavat iskiessään Susi-Larsenia
vasten suuta.

"Vai niin, tekö se olittekin, musta rakkari!" sanoi kiivaasti Kelly
niminen irlantilais-amerikkalainen, joka oli vasta ensimmäisellä
matkallansa ja soutajana Kerfootin veneessä.

Sen sanottuaan hän sylkäisi verta ja pari hammasta suustaan ja
lähestyi riidanhaluisena Ufti-Uftia. Tämä hypähti koppiinsa, mutta
ilmestyi heti taas näkyviin heiluttaen pitkää veistä.

"Menkää nukkumaan, te väsytätte minua", sanoi Leach. Vaikka hän
olikin nuori ja kokematon, näytti hän sittenkin olevan joukon
johtaja. "Kuulkaa, Kelly, antakaa Uftin olla rauhassa. Mistä ihmeestä
hän saattoi tietää lyöneensä teitä, kun täällä oli niin pimeä?"

Kelly tyyntyi hiljaa muristen itsekseen, ja Uftin hampaat kiilsivät
jälleen hänen hymyillessään kiitollisena. Hänen kasvonsa olivat
kauniit, melkein naisellisen suloiset, ja hänen suurissa, mustissa
silmissään oli lempeä, uneksiva ilme, joka ei lainkaan vastannut sitä
kiivautta ja hurjuutta josta hän oli tunnettu.

"Miten hän pääsi pakoon?" kysyi Johnson.

Johnson istui koppinsa laidalla, ja koko hänen olentonsa ilmaisi
täydellistä toivottomuutta ja alakuloisuutta. Hän hengitti vielä
raskaasti kovan ponnistuksen jälkeen. Paita oli riistäytynyt hänen
päältään taistelun kuumuudessa, ja ammottavasta haavasta vuoti veri
hänen poskeaan pitkin alas rinnalle ja siitä reittä myöten lattialle.

"Siksi että hän on itse piru -- sen minä olen jo ennenkin sanonut
teille", vastasi Leach. Samassa hän oli jo pystyssä ja kyynelsilmin
päästi raivonsa valloilleen.

"Eikä kukaan teistä voinut hankkia veistä minulle", hän toisti
lakkaamatta valittavalla äänellä.

Mutta kaikki muut ajattelivat pelolla tämän kahakan seurauksia
eivätkä panneet huomiota hänen valituksiinsa.

"Mistäpä hän voi saada tietää asian oikean laidan", sanoi Kelly. Ja
hän katseli ympärilleen murhaavin katsein jatkaessaan: "Jollei joku
meistä kantele."

"Hän tietää kaikki heti kun hän vain katsoo meihin", vastasi Parsons.
"Se riittää, kun hän vain katsoo meihin."

"Sanokaa, että lattialankku löi teiltä hampaat suusta", naureskeli
Louis. Hän yksin ei ollut lähtenyt kopistaan liikkeelle, ja hän
riemuitsi siitä, ettei hänellä ollut ainoatakaan naarmua, joka
olisi voinut todistaa hänen ottaneen osaa yölliseen tappeluun.
"Malttakaahan vain, kun hän huomenna saa nähdä teidät, senkin
lurjukset!" lisäsi hän naureskellen.

"Me sanomme, että luulimme häntä perämieheksi", sanoi joku. Ja
toinen lisäsi: "Minäpä tiedän, mitä sanon -- kun minä kuulin tuon
kauhean melun, niin hyppäsin alas kopistani ja sain aika iskun vasten
naamaani. Minä löin takaisin, mutta kun pimeässä en voinut tietää,
kuka siinä oli, niin löin aivan umpimähkään."

"Ja tietysti isku osui minuun", sanoi Kelly, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat hetkeksi.

Leach ja Johnson eivät ottaneet osaa tähän neuvotteluun, ja selvästi
saattoi huomata, että heidän toverinsa arvelivat heidän olevan jo
aivan mennyttä kalua -- ikäänkuin he jo olisivat olleet kuolleiden
kirjoissa. Leach kuunteli hetken aikaa heidän valituksiaan ja
moitteitaan, mutta sitten hän puhkesi sanomaan:

"Te väsytätte minua! Kylläpä te olette kaunista joukkoa. Jos te
puhuisitte hiukan vähemmän ja käyttäisitte enemmän käsiänne, niin
olisimme tehneet hänestä nyt lopun. Miksi ei joku teistä -- juuri
joku teistä voinut hankkia minulle veistä, kun minä pyysin? Tulen
aivan hulluksi siitä! Te irvistelette ja marisette ja juoksette
pitkin maailmaa, ikäänkuin hän yhdellä ainoalla iskulla voisi ottaa
teidät hengiltä! Kyllä te tiedätte, ettei hän sitä tee. Hän ei voi
sitä tehdä! Täällä ei ole liiaksi soutajia eikä ohjaajia, ja hän
tarvitsee teitä kaikkia pyyntiin -- hän tarvitsee aivan välttämättä
teitä. Kuka soutaisi tai ohjaisi tai hoitaisi alusta, jos hän tekisi
lopun teistä. Minä ja Johnson, me saamme maksaa kaikki. Menkää
nukkumaan ja pitäkää suunne kiinni -- sillä nyt minä tahdon maata."

"Hän on oikeassa, aivan oikeassa", selitti Parsons. "Voihan olla,
ettei hän vainoo meitä kaikkia yht'aikaa -- mutta painakaa mieleenne
mitä minä sanon: tämän jälkeen on helvetti kylmä kuin jääkaappi
verrattuna tähän laivaan."

Kaiken aikaa olin ollut hiukan levoton omasta puolestani. Mitähän
minulle tapahtuisi, kun he keksivät minut täältä? En koskaan voisi
päästä karkuun niinkuin Susi-Larsen oli tehnyt. Ja nyt kuului
Latimerin ääni luukulta.

"Hump! Ukko tahtoo puhua teidän kanssanne!"

"Ei hän ole täällä", huusi Parsons vastaan.

"Onpa hän täällä", vastasin minä nousten kopistani ja koettaen puhua
levollisesti ja huolettomasti.

He katselivat minua suurella hämmästyksellä. Heidän kasvoissaan
kuvastui äkkiä pelkoa -- sekä siitä johtuvaa pirullista ilkeyttä.

"Tulen heti!" huusin Latimerille.

"Ei, sitä te ette tee!" huusi Kelly ja asettui minun ja tikapuiden
väliin kohottaen uhkaavasti oikean kätensä minua vastaan. "Kirottu
käärme! Kyllä minä saan teidän suunne vaikenemaan."

"Antakaa hänen mennä!" käski Leach.

"En koskaan!" kuului äkäinen vastaus.

Leach ei ollut liikahtanut paikaltaan, istuessaan makuukoppinsa
reunalla.

"Antakaa hänen mennä", toisti hän. Mutta sillä kertaa hänen äänensä
kuulosti kovalta ja ankaralta.

Irlantilainen epäröi. Minä yritin mennä hänen ohitsensa, ja hän
väistyi syrjään. Kun tulin tikapuiden luo, käännyin taakseni ja
katselin noita raakoja ja pahanilkisiä kasvoja, jotka puolipimeästä
tuijottivat minuun. Ja sydämeni valtasi äkkiä syvä säälin tunne.
Mieleeni muistui Cookyn käsityskanta. Kuinka julmasti Jumala heitä
vihasikaan, koska heidän täytyi kärsiä näin paljon!

"Minä en ole nähnyt enkä kuullut mitään, siihen te voitte luottaa",
sanoin minä levollisesti.

"Hän on kunnon mies, sen minä vakuutan teille", kuulin Leachin
selittävän kiivetessäni ylös tikapuita. "Eikä hän pidä ukosta enemmän
kuin minä tai tekään."

Susi-Larsen odotti minua kajuutassa, hän oli haavottunut ja
verissään. Hän hymyili minulle merkillistä hymyään.

"Tulkaa -- täällä on teille työtä, tohtori. Näyttääpä siltä, kuin
te tällä matkalla saisitte koko paljon tekemistä. En ymmärrä miten
_Ghostin_ kävisi ilman teitä, ja jos vain voisin tuntea jotakin
niin jaloa tunnetta kuin kiitollisuutta, niin kiittäisin teitä nyt
kaikesta sydämestäni."

Minä tiesin ennestään, mitä lääkkeitä _Ghostissa_ oli mukana, ja
sillä aikaa kuin lämmitin vettä kamiinassa ja otin esille kaikki
mitä haavanhoitoa varten tarvitsin, kulki Larsen jutellen ja nauraen
edestakaisin tutkien haavojaan miettiväisen näköisenä. En ollut
koskaan ennen nähnyt hänen ruumistaan alastomana, ja minun täytyy
tunnustaa, että tämä näky herätti ihmetystäni ja ihastustani. En
ole koskaan tuntenut tarvetta ylistää ruumiin ihanuutta -- kaukana
siitä. Mutta minussa on siksi paljon taiteilijaa, että ymmärrän antaa
kauneudelle arvonsa.

Minua suorastaan lumosi Susi-Larsenin vartalon sopusuhtaisuus ja sen
hirvittävä kauneus, niinkuin mieleni tekisi sanoa. Olen juuri äsken
nähnyt miehet alhaalla kanssissa. Usealla oli erinomaiset lihakset,
mutta heissä kaikissa oli sittenkin jotakin puutteellista -- jokin
kohta ei ollut kylliksi kehittynyt, toinen taas aivan liiankin --
jokin kaarros tai mutka häiritsi sopusuhtaisuutta -- milloin jalat
olivat liian lyhyet tai liian pitkät -- liian jäntevät tai luisevat
tai päinvastoin. Ufti-Ufti oli ainoa, jolla oli täysin sopusointuiset
muodot, mutta niiden kauneutta saattoi sanoa miltei naiselliseksi.

Susi-Larsenin vartalo sen sijaan oli oikea miehuuden perikuva, se
oli miltei jumalallisen täydellinen. Kun hän astui kajuutassa tai
nosti käsivarsiaan, näin hänen lihastensa pinnistyvän ja liikkuvan
kiiltävän nahan alla. Olen unohtanut mainita, että kasvot yksin
olivat pronssinväriset.

Skandinaavisen syntyperänsä vuoksi hänen ruumiinsa oli valkoinen kuin
naisen iho. Muistan, kun hän kohotti käsivarttansa tunnustellakseen
haavaa päässään, että lihakset hänen käsivarressaan liikkuivat kuin
jokin elävä olento valkeassa tupessaan. Juuri tuo samainen lihas
oli kerran ollut vähällä puristaa hengen minusta ja iskenyt monta
murskaavaa iskua... En voinut irroittaa katsettani hänestä. Seisoin
siinä aivan liikkumatta pidellen puhdistettua sidekangasta kädessäni,
ja huomaamattani käärö aukeni ja valui lattialle.

Hän katsoi minuun. Ja minä huomasin samassa tuijottavani häneen.

"Jumala on muovaillut teidät hyvin", sanoin minä.

"Todellako?" vastasi hän. "No, olenhan usein itsekin sitä ajatellut
ja ihmetellyt."

"Sen tarkoitustako...", aloitin minä.

"Ei, vaan hyötyä", keskeytti hän. "Tämä ruumis on luotu
käytettäväksi. Nämä lihakset ovat kehittyneet, jotta ne musertaisivat
ja tappaisivat ne elävät olennot, jotka asettuvat minun ja elämän
väliin. Mutta oletteko ajatellut noita toisia eläviä olentoja?
Onhan heilläkin jonkinmoisia lihaksia, jotka voivat tarttua kiinni,
musertaa ja tappaa -- ja kun he tulevat minun ja elämän väliin, niin
tartun vaistomaisesti heihin, muserran ja tapan ne. Ei ole mitään
tarkoitusta, joka voisi selittää tätä. Mutta hyödyn kannalta sen voi
ymmärtää."

"Se ei ole mikään kaunis mielipide", vastustin minä.

"Elämä ei ole kaunista, sitä te kai tarkoitatte", sanoi hän
hymyillen. "Te sanoitte, että minun ruumiini on hyvin muodostunut.
Katsokaa nyt tätä!"

Hän jännitti jalkojaan ja painoi varpaansa lattiaan aivan kuin
kynnet. Solmut, nivelet ja lihakset taipuivat ja vetäytyivät kokoon
ihon alla.

"Tunnustelkaa niitä!" käski hän.

Ne olivat kovat kuin rauta. Ja minä näin myöskin, että hänen koko
ruumiinsa jännittyi aivan vaistomaisesti -- lanne, selkä- ja
hartialihakset vetäytyivät kokoon -- hänen käsivartensa kohosivat
ja sormet koukistuivat, niin että ne näyttivät petolinnun kynsiltä.
Yksin silmienkin ilme oli muuttunut, niissä kuvastui valppautta,
viekkautta ja hehkua, jota vain taistelu on omansa herättämään.

"Lujuutta ja tasapainoa", sanoi hän, ja samassa jännitys laukesi
ja hänen ruumiinsa vaipui lepoasentoon. "Minulla on jalat, joilla
voin tarttua kiinni maahan, sääret, joilla voin seisoa ja ponnistaa
vastaan, silloin kun käsin ja sormin, hampain ja kynsin koetan tappaa
toista ja estää toista tappamasta minua. Mikä tarkoitus sillä on?
Hyöty on oikea sana."

En ruvennut hänen kanssaan väittelemään. Olin nähnyt juuri äsken
edessäni alkuperäisen petoeläimen rakenteen, ja se oli vaikuttanut
minuun yhtä valtavasti, kuin suuren valtameren sotalaivan koneisto.

Ajatellessani kuinka hurjasti alhaalla kanssissa oli taisteltu, minun
täytyy ihmetellä, ettei hän ollut saanut sen pahempia vammoja, ja
minulla on täysi syy sanoa, että sidoin hänen haavansa aika hyvin.
Lukuunottamatta muutamia syviä haavoja hän oli saanut ruhjevammoja
ja nirhamia. Mutta se isku, joka oli kohdannut häntä ennenkuin hän
menikään alas kanssiin, oli halkaissut pääkamaraa useamman tuuman
pituudelta. Hänen neuvojensa mukaan pesin ja ompelin tämän haavan,
ajettuani ensin pois tukkaa haavan molemmilta puolilta. Hänen toinen
pohkeensa oli myös saanut pahan vamman, ikäänkuin verikoira olisi
puraissut sitä. Hän kertoi, että aivan tappelun alussa joku miehistä
oli iskenyt siihen hampaansa ja sitten riippunut siinä kiinni ja
laahautunut mukana tikapuita ylös, kunnes hän oli saanut potkaistuksi
hänet irti.

"Asiasta toiseen, Hump -- minä olen huomannut, että te olette reipas
ja kätevä", sanoi Susi-Larsen, kun olin suorittanut työni, "niinkuin
tiedätte, olemme jälleen ilman perämiestä. Tämän jälkeen te saatte
olla vahdissa seitsemänkymmenenviiden dollarin kuukausipalkalla, ja
kaikkien tulee nimittää teitä mr van Weydeniksi."

"Mutta -- enhän minä ymmärrä mitään merenkulusta, sen te itsekin
tiedätte", sanoin minä hämmästyneenä.

"Ei se ole tarpeenkaan."

"Enkä minä halua lainkaan ylempää tointa", sanoin minä. "Minusta
elämä on varsin vaikea nykyisessäkin vaatimattomassa asemassani. Eikä
minulla ole minkäänlaista kokemustakaan. Keskinkertaisuudellakin on
puolensa, katsokaas."

Hän hymyili, ikäänkuin asia olisi ollut sovittu.

"Minä en tahdo ruveta tämän helvetillisen laivan perämieheksi!"
huudahdin minä uhmailevasti.

Näin miten hänen kasvonsa kovettuivat ja hänen silmissään kiilsi
säälimätön välke. Hän astui kojunsa ovelle ja sanoi:

"Ja nyt hyvää yötä, mr van Weyden!"

"Hyvää yötä, mr Larsen", vastasin minä alistuvaisesti.



Kuudestoista luku


En voi sanoa, että asemani perämiehenä olisi tuottanut minulle mitään
muuta iloa kuin sen, ettei minun enää tarvinnut pestä lautasia ja
vateja. Minä en tietänyt kaikkein yksinkertaisimpiakaan asioita,
joita minun olisi pitänyt suorittaa tässä uudessa toimessani, enkä
olisi lainkaan suoriutunut tehtävistäni, jollei miehistö olisi
auttanut minua. En ymmärtänyt mitään taklauksista ja köysistä ja
purjeiden hoidosta, mutta miehistö koki parhaansa mukaan neuvoa
minua. Louis varsinkin oli hyvin hyvä opettaja -- eikä minulla ollut
sanottavaa ikävyyttä väestäni.

Pyyntimiesten laita oli aivan toisin. He olivat johonkin määrin
perehtyneet merenkulkuun ja pitivät minun perämiestointani vain
pilana. Omasta mielestäni tuntui myös varsin lystikkäältä, että
minä, joka olin oikea "maakrapu", olin pakotettu hoitamaan
perämiehen tointa, mutta toista oli sittenkin joutua toisten pilan
esineeksi. En valittanut koskaan, mutta Susi-Larsen tahtoi, että
minulle osoitettaisiin sitä juhlallista kohteliaisuutta, jota
laivaetiketti vaati -- vieläpä paljon enemmän kuin mitä koskaan oli
tullut Johanson-paran osaksi -- ja monien kuritusten, uhkausten
ja napisemisien jälkeen hän vasta sai pyyntimiehet tottelemaan.
Kaikki laivalla nimittivät minua nyt "mr van Weydeniksi", ja vain
yksityisesti Susi-Larsen itse sanoi minua "Humpiksi".

Se oli varsin lystikästä. Tuuli oli ehkä hiukan yltynyt meidän
istuessamme päivällispöydässä, ja kun minä nousin pöydästä, sanoi
Susi-Larsen: "Mr van Heyden, olkaa hyvä ja kääntäkää ruori
alahankaan!" Minä nousin kannelle, viittasin Louisin luokseni
ja sain häneltä tietää mitä minun tuli tehdä. Parin minuutin
kuluttua, sulatettuani hänen antamansa neuvot ja päästyäni aivan
selville manööveristä, annoin käskyt miehistölle. Muistanpa
tuollaisen tapauksen ihan ensi päiviltä kohottuani perämieheksi,
jolloin Susi-Larsen tuli kannelle juuri samassa kuin jakelin käskyjä.
Hän poltti sikariaan ja katseli levollisesti manööverin suoritusta,
ja astui sitten minun luokseni. "Toivotan onnea, Hump -- suokaa
anteeksi, minä tarkoitan mr van Weyden. Nyt teidän isänne jalat
saavat levätä rauhassa haudassaan. Te olette huomannut, että teillä
itsellännekin on jalat ja jaksatte myös seisoa niiden varassa. Kun
saatte vain vielä hiukan enemmän tietoja ja kokemusta, niin tämän
matkan jälkeen voitte kuljettaa mitä rannikkoalusta tahansa."

Tänä aikana -- so. Johansonin kuolemasta pyynnin alkuun saakka --
vietin mieluisimmat hetkeni _Ghost_-laivalla. Susi-Larsen oli oikein
hienotunteinen, miehistö auttoi minua, enkä ollut enää missään
ikävässä suhteessa Thomas Mugridgeenkaan. Minun täytyy tunnustaa,
että vähitellen aloin oikein ylpeillä itsestäni. Niin omituinen
kuin asemani laivassa olikin -- minä, oikea maamyyrä, laivan
toisena päällikkönä -- hoidin sittenkin työni moitteettomasti, ja
tänä lyhyenä aikana opin ylpeilemään itsestäni ja miellyin laivan
kiikkumiseen ja heilumiseen, _Ghostin_ kyntäessä troopillista merta
luoteeseen sitä pientä saarta kohti, jossa meidän oli määrä täyttää
vesisäiliömme.

Mutta onneni ei ollut täydellinen. Se oli vain helpotuksen aika,
jonka edellä ja jonka jälkeen kävi hirveitä kärsimyksiä. Mitä
miehistöön tuli, niin _Ghost_ oli oikea helvetti. Miehille ei
suotu vähintäkään lepoa. Susi-Larsen antoi heidän runsaasti maksaa
murhayrityksestä ja rääkkäyksestä -- aamusta iltaan, koko vuorokauden
umpeensa hän koetti tehdä elämän heille niin sietämättömäksi kuin
suinkin.

Hän tiesi vallan hyvin, mikä suuri merkitys kaikilla pikkuseikoilla
on elämässä, ja hän antoi heidän suorittaa kaikenlaisia turhia
asioita, jotka olivat tehdä heidät hulluiksi. Näinpä kerrankin, miten
Susi-Larsen kutsui Harrisonin kojustaan panemaan maalarinharjan
paikoilleen ja herätti molemmat uupuneet vahdit, jotta he
katsoisivat, että tuo työ tulisi tehdyksi. Olihan se tosin vain
pikkuseikka, mutta kun tuollaisia nerokkaita keksintöjä oli aivan
loputtomiin, niin voi helposti käsittää, millainen mieliala kanssissa
vallitsi.

Tietysti siellä napistiin, ja silloin tällöin tunteet pääsivät myös
valloilleen. Iskuja annettiin oikealle ja vasemmalle, ja pari miestä
sai alituisesti hoitaa haavoja, joita heidän ihmishahmon saanut
petomainen herransa ja isäntänsä jakeli heille. Kapinaa oli aivan
mahdoton saada aikaan, sillä välikannella ja kajuutassa oli suuri
joukko aseita. Susi-Larsenin viha kohdistui etupäässä Leachiin ja
Johnsoniin, ja sydäntäni vihloi Johnsonin silmien surumielinen ilme.

Leach oli aivan toista maata. Hänessä oli koko lailla petoeläimen
luontoa. Rajaton viha näytti vallanneen hänet, hänellä ei ollut aikaa
surra. Hänen huulensa olivat aina valmiit murahtamaan, ja heti kun
hän näki Susi-Larsenin, hän päästi suustaan hirvittävän ja uhkaavan
äänen -- luullakseni aivan tietämättään. Olen nähnyt hänen seuraavan
katseellaan Susi-Larsenia aivan kuin joku eläin vartijaansa, samalla
kun hänen kurkustaan kohosi eläimellinen murina, joka värähdellen
tunkeutui esiin hänen yhteenpuristettujen huuliensa välistä.

Muistanpa kerran, kun keskellä valoisaa päivää laskin käteni hänen
olkapäälleen antaakseni hänelle jonkin käskyn. Hän seisoi selin
minuun, ja tuntiessaan käteni kosketuksen hän hypähti murahtaen
ilmaan väistääkseen minua. Hypähtäessään hän käänsi päätään -- hän
oli luullut minua siksi mieheksi, jota hän vihasi.

Sekä hän että Johnson olisivat olleet valmiit ensi tilaisuudessa
tappamaan Susi-Larsenin, mutta tuo tilaisuus ei tullut koskaan.
Siksi oli Susi-Larsen liian viisas, ja sitä paitsi ei heillä ollut
sopivia aseitakaan. Nyrkit eivät yksin riittäneet. Alituisesti
olivat Susi-Larsen ja Leach riidassa keskenään, sillä Leach
tarttui aina kiinni hampain ja kynsin kuin villikissa, kunnes hän
väsyneenä tai tajuttomana makasi kannella. Aina hän oli valmis
uudestaan tappelemaan. Pirullisuus hänessä ärsytti Susi-Larsenin
pirullisuutta. Ei tarvittu muuta, kuin että he samaan aikaan
olivat kannella, jotta he heti hyökkäsivät toistensa kimppuun, ja
kiroillen ja murahtaen iskivät ja löivät toisiaan, ja useamman
kerran olen nähnyt Leachin aivan syyttä hyökkäävän Susi-Larsenin
päälle. Kerran hän heitti Susi-Larsenia raskaalla puukollaan, ja
veitsi lensi tuuman verran hänen kaulansa ohi. Toisen kerran hän
viskasi pujotusraudan peräpurjesaalingista. Tuollaista heittoa ei
ollut helppo tehdä laivan heiluessa, mutta raudan terävä pää lensi
seitsemänkymmenenviiden jalan korkeudesta Susi-Larsenin pään ohi, kun
hän nousi kajuutan portaita ylös, ja tunkeutui parin tuuman syvältä
lujaan lattialankkuun. Ja taaskin toisen kerran hän oli piiloutunut
välikannelle ladattu pyssy kädessä ja aikoi juuri hyökätä aseineen
kannelle, kun Kerfoot huomasi hänet ja riisti pyssyn hänen kädestään.

Minä ihmettelin usein, miksei Susi-Larsen tappanut häntä ja siten
vapautunut siitä vastuksesta. Mutta hän nauroi vain ja näytti olevan
huvitettu koko jutusta. Varmaan heidän suhteensa kiihotti häntä
samalla tavalla kuin jotkut ihmiset voivat nauttia verenhimoisten
eläinten seurasta.

"Elämä muuttuu jännittäväksi", selitti hän minulle, "kun leikittelee
toisen ihmisen hengellä. Ihminen on luonnostaan pelaaja, ja elämä
on suurin panos, jonka hän voi uhrata. Mitä suurempi voittamisen
mahdollisuus, sitä jännittävämpi peli. Miksi en soisi itselleni sitä
huvia, että kiihotan Leachin oikeaan kuumepaloon? Minä teen hänelle
siten oikeastaan vain hyvän palveluksen. Huumaus on molemminpuolinen.
Hänen elämänsä on kuninkaallinen verrattuna hänen toveriensa oloon,
vaikkei hän itse sitä tiedä. Sillä hänellä on jotakin mitä toisilta
puuttuu -- päämäärä, jonka hän tahtoo saavuttaa, maali, joka nielee
koko hänen huomionsa, tuo halu tappaa minut ja toivo saada halunsa
täytetyksi. Hän pelaa korkeaa peliä, Hump. En usko, että hän koskaan
ennen on elänyt niin kiihkeästi, ja minä kadehdin joskus häntä koko
sydämestäni, kun näen hänen raivoavan aivan hulluna intohimonsa
vallassa."

"Mutta sehän on pelkuruutta!" huudahdin minä. "Teillähän on kaikki
edut puolellanne."

"No, kuka meistä molemmista on suurempi pelkuri -- tekö vai minä?"
kysyi hän vakavasti. "Jos jotain ikävää tapahtuu, niin te hierotte
sovintoa omantuntonne kanssa niin pian kuin asia teitä koskee. Jos
te todellakin olisitte suuri ja tosi itseänne kohtaan, niin te
pitäisitte yhtä Leachin kanssa. Mutta te pelkäätte, te pelkäätte. Te
tahdotte elää. Elämä teissä vaatii elämistä, mistä hinnasta tahansa.
Ja siksi te elätte alentavaa elämää, olette uskoton parhaille
unelmillenne, teette syntiä surkeita pieniä periaatteitanne vastaan
ja -- jos helvettiä todellakin on olemassa -- te kuljette suoraa
päätä sinne. Pyh! Minä olen kaikista rohkein. En tee syntiä, sillä
minä tottelen niitä vaatimuksia, joita elämä on minulle itselleni
asettanut. Minä olen ainakin rehellinen omaa sieluani kohtaan, mutta
sitä te ette ole."

Hänen sanoissaan oli oas, joka pisti. Ehkäpä yleensäkin näyttelin
kovin pelkurimaista osaa. Ja mitä enemmän ajattelin tätä asiaa,
sitä selvemmäksi minulle kävi, että velvollisuuteni itseäni kohtaan
vaati minua tekemään sitä mitä hän sanoi -- liittymään Leachiin ja
Johnsoniin voidaksemme tuhota hänet. Luulenpa, että juuri tässä
suhteessa puritaanisten esi-isieni ankara omatunto pääsi voimaan
pakottaen minua suorittamaan jotakin suurta, vieläpä hyväksymään
murhan. Minä punnitsin mielessäni tätä ajatusta. Olisihan suorastaan
hyvä, jos voisi vapauttaa maailman tällaisesta hirviöstä. Ihmiskunta
tulisi paremmaksi ja onnellisemmaksi sen kautta, elämä muuttuisi
valoisammaksi ja mieluisammaksi.

Minä mietin kauan aikaa tätä asiaa maatessani unettomana kojussani ja
annoin tosiasioiden kulkea sisäisen silmäni ohi. Ja minä keskustelin
Leachin ja Johnsonin kanssa yövartion aikana, jolloin Susi-Larsen
oli alhaalla. Molemmat nämä miehet olivat kadottaneet kaiken toivon
-- Johnson oli mieleltään aivan masennuksissa, ja Leach taas oli
turhanpäiten kuluttanut voimiaan ja oli nyt aivan uupunut. Mutta
eräänä yönä hän tarttui minua käteen kiinni ja sanoi:

"Minä luulen, että teidän tarkoituksenne on rehellinen ja hyvä, mr
van Weyden. Mutta älkää menkö askelta edemmäksi, olkaa vaiti. Älkää
olko mitään huomaavinanne, hoitakaa vain työnne. Me olemme kuolemaan
tuomitut, sen tiedän -- mutta joka tapauksessa te voitte ehkä tehdä
meille suuren palveluksen, kun me joudumme oikein suureen hätään."

Jo seuraavana päivänä, sen kauemmin sitä ei tarvittu odottaa --
Wainwright-saari oli silloin jo näkyvissä -- avasi Susi-Larsen
suunsa ja lausui ennustuksen. Juuri sitä ennen hän oli hyökännyt
Johnsonin kimppuun, ja Leach oli ahdistanut häntä, ja hän oli antanut
molemmille aika selkäsaunan.

"Kyllä te tiedätte, että kerran minä otan teidät hengiltä, Leach",
sanoi hän.

Leach murahti vastaan.

"Ja mitä teihin tulee, Johnson, niin ennenkuin minä olen saanut
teistä valmista, olette te jo niin kyllästynyt elämään, että
heittäydytte mereen. Saa nähdä, etteköhän te tee sitä..."

"Se oli vain salainen viittaus", hän lisäsi hiljaa minulle. "Lyönpä
vetoa kuukauden hyyrystä, että hän ottaa sen varteen."

Minä olin toivonut, että hänen molemmat uhrinsa saisivat tilaisuuden
paeta täyttäessämme vesisäiliöitämme, mutta Susi-Larsen oli valinnut
viisaasti maallenousupaikan. _Ghost_ oli puolen mailin päässä
autiolta rannalta, missä pystysuorien, tuliperäisten kallioseinien
välissä kuohuva joki oli uurtanut uomansa. Ei kukaan ihminen voinut
kiivetä näitä jyrkänteitä ylös. Ja siellä oli Leachin ja Johnsonin
pakko Susi-Larsenin valvonnan alaisina -- sillä hän seurasi heidän
mukanaan maihin -- täyttää laivan pienet vesitynnyrit vedellä ja
vierittää ne alas rantaan. Ei ollut vähintäkään mahdollisuutta päästä
veneissä pakoon.

Harrison ja Kelly yrittivät sitä kuitenkin. He soutivat yhtä venettä,
heidän tehtävänään oli kulkea laivan ja rannan väliä ja kuljettaa
laivaan tynnyri kerrallansa. Juuri ennen päivällistä he olivat
lähteneet laivasta tyhjä tynnyri matkassaan ja äkkiä he muuttivat
suuntaa ja laskivat suoraan länteen päästäkseen sen niemen ympäri,
joka erotti heidät muusta maailmasta. Toisella puolella kuohuvan
veden huuhtomaa kalliota sijaitsivat japanilaisten siirtolaisten
somat kylät ja hymyilevät laaksot, jotka ulottuivat syvälle saareen.
Jos pakolaiset onnellisesti pääsisivät tähän turvapaikkaan, niin ei
Susi-Larsen voisi heille enää mitään.

Olin nähnyt Smoken ja Hendersonin oleskelevan kannella kaiken
aamupäivän ja nyt ymmärsin syyn siihen. He tähtäsivät pyssyillään ja
alkoivat hiljaa ja varovasti ampua pakolaisten jälkeen. Se oli vasta
oikea kylmäverisen tarkkuuden näyte. Ensin luodit lensivät veteen
aivan huolettomasti veneen molemmilta puolin, mutta kun pakolaiset
alkoivat soutaa kaikin voimin, osuivat luoditkin täsmällisemmin.

"Katsokaapas nyt, miten minä ammun Kellyltä oikean airon kädestä",
sanoi Smoke ja tähtäsi hyvin tarkasti.

Minä tarkastelin kiikarilla ja näin hänen ampuvan aironlavan halki.
Henderson seurasi toverinsa esimerkkiä, hän tähtäsi Harrisonin
oikeaan airoon. Vene pyörähti ympäri. Molemmat jäljellejääneet airot
murtuivat samalla tavalla. Pakolaiset yrittivät soutaa jäännöksillä,
mutta nekin ammuttiin heidän käsistään. Silloin Kelly riisti laudan
veneen pohjasta ja alkoi meloa sillä, mutta hän päästi sen huutaen
kädestään, kun muserretun puun pirstaleet haavoittivat häntä. Nyt he
luopuivat kaikista yrityksistään ja antoivat veneen ajelehtia, kunnes
toinen vene, jonka Susi-Larsen oli lähettänyt heidän jälkeensä,
hinasi heidät takaisin laivaan.

Myöhään iltapäivällä nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa. Lähinnä
meidän tuli nyt ryhtyä hylkeitä pyytämään, ja tätä pyyntiä saattoi
kestää kolme jopa neljä kuukautta. Tuo ajatus tuntui varsin
synkältä, ja raskain mielin minä ryhdyin työhön. Haudan synkkä
hiljaisuus näytti vallitsevan laivalla. Susi-Larsen makasi ankarassa
päänsäryssä. Harrison seisoi välinpitämättömänä peräsimessä, puoleksi
nojautuen siihen, ikäänkuin hänen oma painonsa olisi musertanut
häntä. Kaikki muut jurottivat ja olivat ääneti. Kerran näin Kellyn
istuvan kyyryssä kanssiluukun suojassa, pää polvien varassa ja
käsivarret ristissä pään päällä -- tuo asento ilmaisi mitä surkeinta
toivottomuutta.

Johnson makasi pitkin pituuttaan kokkakannella ja tarkasteli
veden kuohua laivan kokassa -- ja minä ajattelin kauhulla sitä
viittausta, jonka Susi-Larsen oli antanut hänelle. Luultavasti
se kantaisi hedelmän. Mutta yritin kääntää hänen sairaalloiset
ajatuksensa toisaalle kutsumalla hänet pois sieltä, mutta hän hymyili
alakuloisesti eikä totellut minua.

Palatessani peräpuolelle tuli Leach vastaani.

"Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin, mr van Weyden", sanoi hän.
"Jos te olette siksi onnellinen, että saatte palata San Franciscoon,
niin tahdotteko olla ystävällinen ja ottaa selkoa Matt McCarthysta?
Hän on minun vanha isäni, nähkääs. Hän asuu ylhäällä mäellä Mayfairin
leipomon takana -- jos kuljette suutarinverstaan ohi, jonka kaikki
tuntevat niin varmaan löydätte oikean tien. Sanokaa hänelle, että
olen katunut tuottaessani hänelle niin paljon huolta, sekä kaikkea
muutakin pahaa, jota olen tehnyt ja -- ja sitten voitte vain
toivottaa puolestani, että Jumala siunaisi häntä."

Minä nyökkäsin ja vastasin: "Kyllä me kaikki palaamme San Franciscoon
ja sitten lähdemme yhdessä tervehtimään Matt McCarthya."

"Minäkin tahtoisin sitä uskoa", vastasi hän ja pudisti kättäni,
"mutta en voi. Susi-Larsen ottaa minut hengiltä, sen minä tiedän --
enkä toivo muuta, kuin että se tapahtuisi jo pian."

Kun hän oli mennyt, huomasin, että minäkin toivoin aivan samaa.
Jos sen täytyi tapahtua -- niin tapahtukoon sitten niin pian kuin
suinkin! Yleinen synkkämielisyys oli tarttunut minuunkin. Pahin
näytti olevan välttämätöntäpä astuessani tuntikausia edestakaisin
kannella tuntuivat Susi-Larsenin epämiellyttävät aatteet tarttuvan
minuunkin. Mitä hyötyä kaikesta oli? Missä oli elämän suuruus, koska
se niin helposti salli turmella ihmissieluja? Kun kaikki kävi ympäri,
niin tämä elämä olikin vain jotakin kurjaa ja arvotonta, ja mitä
pikemmin se loppui, sitä parempi.

Loppui! Siinä minä nyt seisoin nojautuneena laivan reunaan ja
tuijotin kaihoisasti merelle, sillä minä olin varmasti vakuuttunut
siitä, että lopulta kuitenkin vajoaisin, vajoaisin sen kylmään,
vihreään helmaan, unohdukseen.



Seitsemästoista luku


Ihmeellistä kyllä ei _Ghost_-laivassa tapahtunut mitään erikoista,
vaikka kaikki ennustivatkin onnettomuutta. Me jatkoimme matkaa
luoteeseen, kunnes saavuimme Japanin rannikolle ja tapasimme
suuret hyljeparvet. Nuo aavan Tyynen meren hylkeet, joista ei
kukaan tietänyt mistä ne oikeastaan tulivat, kulkivat vuosittain
parituspaikoilleen Beringin mereen. Ja me seurasimme niiden jäljessä
pohjoiseen, tuhoten ja tappaen -- viskasimme niiden nyljetyt ruumiit
mereen haikalojen saaliiksi ja suolasimme nahat, jotka lopulta
joutuivat kaupunkilaisnaisten hartioiden kaunistukseksi.

Se oli armotonta teurastusta -- ja ainoastaan naisten tähden. Ei
kukaan laivassa syönyt hylkeenlihaa eikä käyttänyt sen öljyä.
Onnistuneen pyyntipäivän jälkeen oli kansi useinkin täpö täynnä
nahkoja ja ruumiita ja niljakas rasvasta ja verestä -- valurei'istä
vuoti punaista verta -- mastot, köydet ja lautakäytävät olivat veren
tahraamat -- ja miehet työtä tehdessään olivat kuin teurastajia
-- puoleksi alastomina, käsivarret ja kädet verisinä he nylkivät
tappamiaan isoja merieläimiä.

Minun toimenani oli pitää laskua eläimistä, kun niitä kuljetettiin
veneissä laivaan, valvoa nahan nylkemistä ja kannen puhdistamista
sekä pitää huolta siitä, että kaikki asetettiin jälleen paikoilleen.
Se ei ollut lainkaan mieluisaa työtä. Sekä sieluni että vatsani
nousi kapinaan, ja kuitenkin oli tämä toimi sekä työnjohto minulle
hyödyllistä. Se kehitti sitä vähäistä johtokykyä, mikä minulla
saattoi olla, ja minä tunsin, että luonteeni karaistui, mikä oli
varsin terveellistä "Sissy" van Weydenille.

Yksi asia selvisi minulle yhä enemmän, se nimittäin, etten koskaan
enää voisi tulla siksi mikä olin ennen. Minun luottamukseni ja uskoni
elämään oli tosin kestänyt Susi-Larsenin murhaavan arvostelun, mutta
hän oli sittenkin muussa suhteessa saanut muutoksen aikaan minussa.
Hän oli avannut silmäni näkemään käytännöllistä elämää, josta minulla
ennen oli ollut niin vähän tietoa ja joka aina oli tuntunut minusta
vastenmieliseltä. Minä olin oppinut näkemään elämää sellaisena
kuin se todellisuudessa oli -- ymmärtämään, että maailmassa oli
tosiasioitakin -- irtaantumaan ajatuksen maailmasta ja panemaan
jonkinmoista arvoa elämän todellisille ja oleellisille puolille.

Olin enemmän kuin koskaan ennen Susi-Larsenin parissa tultuamme
pyyntivesille. Sillä kun ilma oli kaunis ja me jouduimme keskelle
hyljeparvea, olivat kaikki miehet veneissä, ja vain hän ja minä sekä
Thomas Mugridge, jota ei oikeastaan voinut ottaa lukuun, olimme
yksin laivassa. Mutta me emme olleet toimettomina. Kaikki kuusi
venettä erkanivat viuhkan muodossa kuunarista, kunnes ensimmäinen
tuulenpuolella ja viimeinen suojapuolella oli noin kymmenen tai
kahdenkymmenen mailin päässä toisistaan, ja sen jälkeen ne sitten
laskivat suoraan ulapalle, kunnes ilta pimeni tai paha ilma pakotti
ne palaamaan. Sillä välin meidän täytyi pysytellä viimeisen
suojanpuoleisen veneen alapuolella, jotta kaikki veneet voisivat
helposti myötätuulessa palata meidän luoksemme, jos kova ilma
sattuisi nousemaan.

Ei ole niinkään helppoa kahden miehen -- varsinkin jos tuuli on kova
-- hoitaa sellaista alusta kuin _Ghost_ on: pitää perää, tähystellä
veneitä, lisätä purjeita tai vähentää niitä. Minä sain oppia paljon
ja suorittamaan nopsasti työni.

Helppoa oli oppia hoitamaan peräsintä, mutta vaikeampi oli kiivetä
saalinkiin ja riippua koko painollaan käsivarsien varassa kiivetessä
väylingeiltä vieläkin korkeammalle. Mutta minä opin senkin ja varsin
pian, sillä minun teki mieleni kunnostautua Susi-Larsenin silmissä
-- minä tahdoin osoittaa, että minulla oli oikeus olemassaolooni
muunkin kuin vain väittelyiden perusteella. Niin, olipa aika, jolloin
suorastaan nautin saadessani kiivetä mastoon ja pysytellä tuossa
epävakavassa asennossa jalkojeni varassa, tähystellen kiikarilla
merellä olevia veneitä.

Mieleeni muistuu eräs erinomaisen kaunis aamu, jolloin veneet
läksivät liikkeelle hyvin varhain, ja pyssyjen pauke hiljeni ja
vähitellen kokonaan vaikeni veneiden hajaantuessa meren selälle.
Tuuli aivan heikosti lännestä, mutta juuri kun pääsimme viimeisen
suojanpuoleisen veneen alapuolelle, tuuli tyyntyi kokonaan. Toinen
toisensa jälkeen -- saatoin selvästi sen erottaa maston huipusta
-- katosivat nuo kuusi venettä näkyvistä seuraten hylkeitä länteen
päin. Me kelluimme hiljakseen tyynen veden pinnalla voimatta seurata
veneitä. Susi-Larsen näytti miettivältä. Ilmapuntari oli alhaalla,
ja itäinen taivaanranta ei näyttänyt olevan hänelle mieleen. Hän
tarkasteli sitä vähän väliä.

"Jos se alkaa nousta tuolta puolelta", sanoi hän, "ja jos se
tulee täydellä voimalla ja ajaa meidät veneiden yläpuolelle, niin
luultavasti muutamat makuukopit kadottavat asukkaansa".

Kello yhdentoista seuduilla meri oli peilikirkas. Päivällisen
aikaan kuumuus oli sietämätön, vaikka olimmekin varsin kaukana
pohjoisessa. Ei vähintäkään raitista tuulenhenkeä. Ilma oli vain
painostava ja raskas, oikea "maanjäristysilma", niinkuin vanhoilla
kalifornialaisilla oli tapana sanoa. Siinä oli jotakin peloittavaa
ja uhkaavaa, ja mieleen nousi outo aavistus, että jotakin pahaa oli
tulossa. Hitaasti yli koko itäisen taivaanrannan kohosi pilviä, jotka
nousivat ikäänkuin mustat vuoret kadotuksen kuilusta. Saattoi niin
selvästi nähdä vuorensolia, rotkoja ja syvyyksiä, että vaistomaisesti
tuli katsoneeksi, eikö näkyisi valkeata vaahtoa ja uurroksia siinä
missä meri raivoten löi rantaa vasten. Ja kuitenkin laiva keinui
aivan hiljaa, tuulta ei ollut nimeksikään.

"Sieltä ei tule vain vihuria", sanoi Susi-Larsen. "Saattepa nähdä,
että itse vanha luonto-emo siitä vielä nousee ja alkaa ulvoa
voimainsa takaa -- ja sitten meillä on tiukka työ edessä, Hump, jos
tahdomme saada edes puolet veneistämme korjuun. Parasta että lähdette
irroittamaan latvapurjetta."

"Mutta mitäs jos kova ilma nyt nousee ja me olemme vain kahden
täällä?" sanoin minä hiukan vastustelevalla äänellä.

"Meidän täytyy käyttää hyväksemme ensimmäisiä tuulenpuuskia ja laskea
veneittemme läheisyyteen ennenkuin purjeemme repeytyvät. Sitten en
vastaa enää mistään. Kyllä mastot kestävät, ja me molemmat myöskin,
mutta kovaa työtä siinä kysytään."

Ilma oli yhä yhtä tyyni. Me söimme päivällistä -- minä suoritin sen
hyvin nopeasti ajatellessani kahdeksaatoista miestämme kaukana meren
selällä ja suuria pilvivuoria, jotka lähestymistään lähestyivät.
Susi-Larsen ei näyttänyt kuitenkaan olevan levoton, vaikka
huomasinkin palatessamme kannelle, että hänen sieraimensa hiukan
värähtelivät ja että hänen liikkeensä olivat tavallista reippaammat.
Hänen kasvonsa olivat hyvin vakavat, niiden piirteet kovettuneet,
ja sittenkin hänen silmänsä loistivat -- sinä päivänä ne olivat
väriltään siniset, kirkkaansiniset -- ja niiden välke oli ihmeellisen
kirkas ja säteilevä. Minä huomasin kummakseni, että hän varmaan tunsi
jonkinlaista julmaa iloa, että hän iloitsi taistelusta, joka juuri
oli tulossa, että häntä viehätti se tieto, että vähän ajan kuluttua
koittaisi suuri hetki, jolloin elämän tulvavesi kuohuisi kaikkein
korkeimmilleen.

Kerran -- tietämättä sitä itsekään tai huomaamatta, että minä
sen kuulin -- hän naurahti ääneensä, uhmailevasti ja ivallisesti
lähestyvälle myrskylle. Milloin tahansa voin nähdä hänet seisovan
siinä ikäänkuin kääpiön Tuhannen ja yhden yön hirvittävän
henkiolennon edessä. Hän uhmaili kohtaloa eikä tuntenut vähintäkään
pelkoa.

Hän meni keittiöön. "Kun olette pessyt vatinne ja pannunne, Cooky,
teitä tarvitaan kannella. Pitäkää varanne, kun kutsun teitä."

"Hump", sanoi hän huomatessaan, että tuijotin häneen aivan kuin
lumottuna, "tämä on nyt joka tapauksessa toista kuin whiskyn juonti
-- ja jotakin muuta kuin teidän Omarinne kokemukset. Minun mielestäni
hän sittenkin eli vain puolinaista elämää."

Läntinen taivaanpuolisko oli nyt myöskin peittynyt pilveen. Aurinko
oli himmennyt ja kadonnut näkyvistä. Kello oli kaksi päivällä, ja
aavemainen hämärä, jota silloin tällöin purppurainen hohde punasi,
oli laskeutunut merelle. Tässä purppuranhohteessa loistivat ja
hehkuivat Susi-Larsenin kasvot, ja kiihtyneen mielikuvitukseni
vallassa olin näkevinäni sädekehän hänen päänsä ympärillä. Me
lepäsimme luonnottoman hiljaisuuden helmassa, jota vastoin kaikkialla
ympärillämme luonto näytti valmistuvan myrskyyn. Tukahduttava
kuumuus oli käynyt aivan sietämättömäksi. Suuria hikihelmiä pusertui
otsastani esiin, ja tunsin niiden valuvan alas nenäni vartta myöten.
Olin vähällä mennä tainnoksiin ja tavoittelin laivan reunakaidetta
nojautuakseni siihen.

Juuri samassa tunsin hiukan tuulenhenkeä. Se lähestyi idästä ja kiiti
ohitsemme kuin kuiskaus. Veltot purjeet eivät liikahtaneet vähääkään,
ja kuitenkin oli tuuli hiukan vilvoittanut kasvojani.

"Cooky!" huusi Susi-Larsen hillityllä äänellä. Thomas Mugridge käänsi
tuskaiset ja pelästyneet kasvonsa häneen. "Siirtäkää puomi toiselle
puolelle, ja kun purje pyrkii yli, niin päästäkää se menemään ja
katsokaa, että köydet ovat kunnossa. Jos olette huolimaton, niin
voitte luottaa siihen, että se myös on teidän viimeinen työnne tässä
maailmassa. Ymmärrättekö? -- Mr van Weyden, auttakaa keulapurjeita
toiselle puolen. Ja sitten ylös latvapurjeisiin, nostakaa ne niin
pian kuin vain voitte -- mitä nopeammin toimitte, sitä helpommin
se käy. Ja jollei Cooky pidä kiirettä, niin iskekää nyrkillä häntä
otsaan."

Huomasin ilokseni, ettei hän uhkaillut minua antaessaan käskyjään.
Laiva oli kääntynyt suoraan luoteiseen, ja hän aikoi käyttää
hyväkseen ensimmäistä tuulenpuuskaa.

"Vihuri tulee tältä puolen", hän selitti minulle. "Ja veneet kulkivat
hiukan etelää kohden kuullessamme viimeiset laukaukset."

Hän kääntyi ympäri ja astui perälle peräsimen luo. Minä astuin
kokkaan ja asetuin kokkapurjeen ääreen. Sitten humahti uusi,
suhahtava kuiskaus ilman halki ja jälleen toinen. Purjeet liikahtivat
hiukan.

"Jumalan kiitos, ettei se tulla tupsahda täydellä voimalla, mr van
Weyden!" huudahti Mugridge innoissaan.

Ja minäkin olin todellakin kiitollinen, sillä olin jo oppinut sen
verran, että tiesin, miten sellaisessa tapauksessa saattoi käydä,
kun kaikki purjeet olivat ylhäällä. Tuulen humisevat kuiskaukset
muuttuivat puhalluksiksi ja töytäyksiksi, purjeet pullistuivat
ja _Ghost_ alkoi liikkua. Susi-Larsen väänsi kiivaasti peräsintä
vasemmalle, ja me aloimme laskea myötätuuleen. Tuuli tuli nyt suoraan
perästä, se kohisi ja puhkui yhä voimakkaammin, ja purjeeni tömisivät
hauskasti. En nähnyt mitä muualla tapahtui, mutta tunsin laivan
lipuvan ja kallistuvan, kun tuuli painollaan siirsi keulapurjeen ja
isonpurjeen toiselle puolelle. Minulla oli täysi työ hoitaessani
jaakaria, kliivaria ja haruspurjeita, ja kun olin suorittanut
tämän työni, kiiti _Ghost_ täydellä vauhdilla ja myötätuulessa
lounaista kohti, kaikki purjeet pullollaan. Vetämättä henkeä, vaikka
sydämeni tykyttikin kuin vasara ponnistuksen jälkeen, kiiruhdin ylös
latvapurjeeseen, ja ennenkuin tuuli oli liiaksi yltynyt, saimme ne
kunnolla ylös. Sitten läksin perälle saadakseni lisäkäskyjä.

Susi-Larsen nyökkäsi tyytyväisenä ja jätti peräsimen minun hoitooni.
Tuulen voima yhä yltyi ja meri alkoi lainehtia. Minä pidin perää noin
tunnin verran, ja hetki hetkeltä työni kävi yhä raskaammaksi. En
ollut ennen hoitanut peräsintä näin kovassa kulussa.

"Kiivetkää mastoon ja tähystäkää kiikarilla veneitämme. Me kuljimme
aikaisemmin kymmenen solmuvälin vauhdilla, nyt kiidämme jo
kahden- tai kolmentoista. Tämä vanha tyttö näyttää, mihin se kelpaa!"

Minä kiipesin vain etumaiseen saalinkiin, noin seitsemänkymmenen
jalan korkeuteen. Tarkastellessani autiota vedenpintaa minulle
selvisi, että meidän oli toimittava hyvin nopeasti, jos tahdoimme
pelastaa veneemme. Nähdessäni miten meri vyöryi, epäilin, tokko
ainoatakaan venettä oli enää tallella -- tuntui aivan mahdottomalta,
että kehno vene voisi vastustaa niin ääretöntä tuulen ja aaltojen
voimaa.

En voinut tuntea tuulen koko voimaa, sillä kuljimme myötätuulessa.
Mutta korkealta paikaltani katselin alas laivaan, ikäänkuin olisin
ollut sen ulkopuolella. Näin _Ghostin_ rajaviivojen selvästi
erottuvan kuohuvasta merestä, jota kuunari kynti kuin jokin elävä
olento. Väliin se kohosi ylös ja halkaisi suunnattoman aallon,
jolloin tuulenpuoleinen parras katosi näkyvistä ja kuohuva valtameri
vyöryi kannen yli aina laivaluukkuja myöten. Sellaisena hetkenä,
laivan kiivaasti kiikkuessa, heiluin edestakaisin ilmassa niin
kauhealla vauhdilla, kuin olisin riippunut äärettömän pendelin
päässä, joka pahimmin kiikkuessaan heilahti seitsemänkymmenen jalan
kaaressa, jollei enemmänkin. Kerran tuossa huimaavassa vauhdissa
minut valtasi pelko, ja hetken aikaa pidin kiinni käsin ja jaloin,
sillä olin niin pyörällä päästäni ja vapisin niin pahasti, etten
voinut tähystellä merelle enkä nähdä muuta alapuolellani kuin
kuohuvaa vettä, joka uhkasi niellä _Ghostin_ kitaansa.

Mutta ajatellessani merimiehiämme rohkaisin jälleen mieleni ja
tähystellessäni eteeni unohdin kokonaan pelkoni. Kokonaiseen tuntiin
en voinut nähdä mitään autiolla, kuohuvalla vedenpinnalla. Mutta
äkkiä tunkeutui harhaileva auringonsäde esiin ja valoi hopeaansa
valtameren ärjyvälle pinnalle, ja samassa huomasin pienen mustan
pilkun, joka silmänräpäyksen ajan kohosi ilmaan ja taas katosi.
Odotin kärsivällisesti. Taaskin pieni musta pilkku ilmestyi keskelle
hopeahohdetta. En yrittänytkään huutaa Susi-Larsenille, mutta
ilmoitin hänelle keksintöni heiluttamalla kättäni. Hän muutti
heti suuntaa, ja minä annoin merkin, kun musta pilkku oli suoraan
edessämme.

Pilkku suureni suurenemistaan -- se kasvoi niin nopeasti, että
vasta sen nähdessäni käsitin, kuinka äärettömällä vauhdilla me
kuljimme. Susi-Larsen antoi minulle merkin, että laskeutuisin alas,
ja seisoessani hänen vieressään hän neuvoi, miten alus oli pantava
piihin.

"Valmistautukaa siihen, että koko helvetti voi milloin tahansa päästä
valloilleen", varoitti hän, "mutta älkää välittäkö siitä. Teidän
velvollisuutenne on hoitaa työtänne ja katsoa, että Cooky seisoo
paikallansa."

Minun onnistui päästä kokkaan. Yhdentekevää mitä puolta kulki,
sillä laivan molemmat partaat painuivat vuorotellen veden alle.
Sanottuani Thomas Mugridgelle, mitä hänen tuli tehdä, kiipesin pari
jalkaa köysitikapuita ylös. Vene oli nyt hyvin lähellä, ja minä
saatoin selvästi nähdä, että se ajelehti tuulen mukana ja veti
perässään mastoa ja purjeita, jotka nyt tekivät ajoankkurin virkaa.
Kaikki kolme miestä olivat hengissä. Jokainen aalto peitti heidät
näkyvistäni, ja pelolla ja tuskalla odotin, että he katoaisivat
ikuisiksi ajoiksi. Mutta vene kohosikin jälleen vaahtoavan myrskyn
keskeltä, kokka korkealla ilmassa, niin että saatoin nähdä koko
sen märän ja mustan pohjan, aivan kuin se olisi seisonut pystyssä.
Vilahdukselta näin nuo kolme miestäkin, jotka hurjasti viskasivat
vettä veneestä pohjattomaan syvyyteen, kokka suoraan alaspäin
kääntyneenä ja perä melkein pystysuoraan ilmassa. Joka kerta kun vene
jälleen tuli näkyviin tuntui se mielestäni oikealta ihmeeltä.

Äkkiä _Ghost_ muutti suuntaa, laski loitommalle, ja mieleeni iski
se kauhea ajatus, että Susi-Larsen ehkä oli luopunut aikeestaan
pelastaa nuo onnettomat. Mutta sitten käsitin, että hän valmistautui
kiertämään, ja laskimme nyt aivan vasten tuulta, ja vene oli kaukana
meistä toisella puolellamme. Kuunari hiljensi äkkiä vauhtiaan, hetken
se seisoi aivan liikkumatta, mutta sitten vauhti taas yltyi -- laiva
kääntyi tuuleen.

Tuuli tarttui nyt purjeihin täydellä voimalla, jota tähän saakka
olimme voineet välttää. Onnettomuudeksi käännyin tyhmyydessäni vasten
tuulta. Se kohosi eteeni kuin muuri ja täytti keuhkoni ilmalla,
jota en saanut jälleen puristetuksi ulos. Ja haukkoessani henkeä ja
ollessani tukehtumaisillani näin suuren vesipylvään kohoavan pääni
yläpuolella juuri kun _Ghost_ kallistui toiselle laidalleen ja nousi
korkealle tuuleen. Käännyin sivulle, vedin henkeäni ja katsoin
jälleen taakseni. Aalto oli korkeampi kuin laiva; auringonsäteet
kimalsivat sen vaahtoavassa huipussa ja läpinäkyvän vihertävän veden
läpi näin maidonvalkean vaahdon vyöryvän.

Ja sitten se tuli -- hornan henget olivat nyt valloillaan ja kaikki
tapahtui silmänräpäyksessä. Tunsin iskun, joka aivan musersi ja
lamautti minut -- tuo isku ei sattunut mihinkään ja kuitenkin
joka paikkaan. Se riuhtaisi minut irti siitä tuesta, johon olin
tarttunut kiinni, ja vei minut veden valtaan, ja äkkiä päähäni iski
ajatus, että hirveintä olisi varmaan tulla siten lakaistuksi meren
syvyyteen. Vähän väliä ruumiini kolahti ja pyörähti ympäri, ikäänkuin
se vaistomaisesti olisi ajautunut eteenpäin, ja kun en enää voinut
pidättää hengitystäni, sain kitkerää suolavettä keuhkoni täyteen.
Mutta koko ajan yksi ajatus kiersi aivoissani -- _kliivari oli
siirrettävä_ tuulen puolelle. En pelännyt kuolemaa. Olin aivan varma
siitä, että kaikki jollakin ihmeellisellä tavalla päättyisi hyvin.
Ja kun minun sekavissa aivoissani selveni se ajatus, että minun
tuli panna täytäntöön Susi-Larsenin käskyt, olin näkevinäni hänet
peräsimen ääressä keskellä raivoavaa myrskyä, uhmaillen rajuilmankin
voimaa.

Minä iskin luultavasti pääni parraskaidetta vasten, vedin henkeä,
ja keuhkoni täyttyivät jälleen ilmalla. Koetin nousta pystyyn,
mutta löin taaskin pääni ja vaivuin jälleen käsieni ja polvieni
varaan. Vesi oli kuljettanut minut aivan kanssin ovelle. Ryömiessäni
eteenpäin nelinkontin kolahdin Thomas Mugridgeen, joka makasi
valittaen maassa. Mutta nyt ei ollut aikaa kyselyihin. Minun täytyi
siirtää kliivari toiselle puolelle.

Päästyäni kannelle tuntui aivan kuin maailmanloppu olisi tullut.
Kaikkialla puuosat ja metalli ja purjeet paukkuivat ja narisivat,
_Ghost_ oli murskautua rikki. Keulapurje ja keulamärssypurje oli
repeytynyt säpäleiksi, ja raskas puomi murskautui. Ilmassa lenteli
pirstaleita, irtaantuneet köydet kiemurtelivat ja sähisivät kuin
käärmeet, ja keulapurjeen kahveli putosi alas keskelle sekasortoa.

Se suhahti varmaan aivan läheltä ohitseni, koska se yllytti minut
toimeen. Ehkäpä meidän tilamme ei sittenkään ollut aivan toivoton.
Mieleeni muistui Susi-Larsenin varoitus.

Hän oli odottanut, että helvetti alkaisi raivota, nyt se oli
tapahtunut. Missä hän oli? Minä näin hänet nyt ison jalusnuoran
kimpussa, hän hilasi sitä jättiläisvoimin kuunarin perän kohotessa
korkealle ilmaan ja hänen vartalonsa kuvastuessa ohikiitävää valkeaa
vaahtoa vasten. Kaiken tämän ja vielä paljon enemmänkin -- kokonaisen
kadotuksen ja sekasorron maailman -- olin ehtinyt nähdä ja kuulla
niin lyhyessä ajassa kuin viidessätoista sekunnissa.

En malttanut tarkastaa, mihin pieni vene oli joutunut, vaan tartuin
kiireimmän kautta kliivarin jalusnuoraan. Purje oli nyt alkanut
elää, kovasti paukkuen se vuoroin pullistui ja taas velttoni, mutta
kiristäen nuoraa kaikin voimin joka kerta, kun purje paukkui, sain
sen hitaasti vetäytymään paikalleen. Sellaista työtä minä osasin
suorittaa, ja minä tein parastani. Minä hilasin ja vedin, kunnes
veri vuoti sormenpäistäni, ja ollessani tässä toimessa halkesi sekä
jaakari että haruspurje ukkosen jyrinällä ja hajosi tuuleen.

Minä hilasin ja vedin yhä edelleen, ja vihdoin nuora alkoikin
helpommin juosta. Sitten Susi-Larsen tuli avuksi ja hilasi loput
yksin minun kääriessäni kokoon irrallaan olevan pään.

"Kiinnittäkää!" komensi hän. "Ja tulkaa tänne!"

Seuratessani hänen jäljissään huomasin, että laiva oli taas
jonkinmoisessa järjestyksessä, vaikka hävitys olikin ollut hirveä.
_Ghost_ oli pantu piihin. Vielä se kykeni työhön. Vaikka muut purjeet
olivatkin repaleina niin kliivari -- se oli pakattu vastatuuleen --
ja hankamyötäiseen kinnattu isopurje pitivät puoliansa, ja kuunari
oli käyttökelpoinen raivoavassa rajuilmassa.

Minä tähystelin nyt venettä sillä välin kun Susi-Larsen selvitteli
venetaljoja, ja minä näin suunnattoman aallon nostavan veneen
ylös tuulen alla vain parinkymmenen jalan päässä meistä! Ja niin
täsmällisesti Susi-Larsen oli tehnyt laskunsa, että me ajauduimme
aivan kauniisti sitä kohti, ei ollut enää muuta tehtävää kuin
kiinnittää taljat koukuilla veneen molempiin päihin ja hilata se ylös
laivaan. Mutta sitä ei ollut kuitenkaan yhtä helppo tehdä kuin sanoa.

Kokassa istui Kerfoot, Ufti-Ufti oli perässä ja Kelly keskituhdolla.
Ajautuessamme lähemmäksi kohosi vene aallon harjalle, jota vastoin
me suistuimme niin syvälle, että näin kolmen miehen kasvot melkein
yläpuolellani laivan reunan tasalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä me
kohosimme ylös ja he vaipuivat syvälle meidän allemme. Ihme ja kumma,
jollei _Ghost_ ensi kerralla murskaisi tuota pientä alusta.

Mutta juuri oikeassa hetkessä minä viskasin taljan Uftille, samassa
kun Susi-Larsen heitti omansa Kerfootille keulaan. Siinä tuokiossa
olivat molemmat taljat kiinnitetyt, ja nuo kolme miestä pitivät
varansa ja hyppäsivät yhtaikaa kuunariin. Kun _Ghostin_ parras kohosi
vedestä, nostettiin vene varsin mukavasti laivaan, ja ennenkuin se
seuraavan kerran kallistui, me olimme asettaneet veneen ylösalaisin
turvalliseen paikkaan kannelle. Huomasin että Kerfootin vasemmasta
kädestä vuoti verta. Keskisormi oli jollakin tavalla musertunut.
Mutta hän ei ilmaissut vähimmälläkään tavalla, että se tuotti hänelle
kipua, vaan auttoi meitä oikealla kädellään asettaessamme venettä
paikoillensa.

"Kliivari toiselle puolelle, Ufti!" komensi Susi-Larsen samassa
hetkessä, kun vene oli saatu korjuuseen. "Kelly tulkoon perälle,
ja höllittäköön isonpurjeen nuoraa! Te, Kerfoot menette kokkaan ja
katsotte, mihin Cooky on joutunut! Ja te, mr van Weyden, kiipeätte
taas ylös ja raivaatte pois kaikki roskat, mitä tiellenne sattuu."

Annettuaan nämä käskyt hän harppasi jälleen perälle peräsimen
luo aivan kuin tiikeri. Kiivetessäni köysitikapuita ylös _Ghost_
laskeutui hitaasti myötätuuleen. Kun me nyt vaappuilimme laineiden
lomassa ja aallot huuhtelivat kantta, ei ollut enää mitään purjeita
riistettävissä. Ja kiivettyäni puolitiehen ylös saalinkiin, tuulen
painaessa minua koko voimallaan rikiä vasten -- joten minun olisi
ollut aivan mahdoton pudota -- näin, en alapuolellani, vaan melkein
suorakulmaisesti ylhäältä, _Ghostin_ kannen -- laiva oli kyljellään
vedessä ja sen mastot olivat yhdensuuntaiset meren kanssa. En
kuitenkaan voinut nähdä sen kantta, vaan ainoastaan sen paikan,
missä oletin kannen olevan, sillä se oli hautaantunut vyöryvän veden
alle! Keskeltä tätä veden paljoutta kohosivat kahden maston päät,
siinä kaikki. _Ghost_ oli tällä hetkellä veden alla. Kun alus sitten
vähitellen kohosi ja hirveä sivulta tuleva paino hiukan hellitti,
tuli kansi jälleen näkyviin, se nousi kuin hylkeenselkä veden pintaan.

Siten kiidimme hurjasti eteenpäin aavalla merellä, minun riippuessani
ylhäällä saalingissa kuin kärpänen ja tähystellessäni toisia veneitä.
Puolen tunnin kuluttua näin yhden aluksen, se oli mennyt kumoon ja
keinui nyt ylösalaisin laineilla. Jock Horner, paksu Louis ja Johnson
pitelivät tuskissaan kiinni kaatuneesta veneestä. Sillä kertaa
minä pysyttelin ylhäällä, ja Susi-Larsen sai kuunarin piihin ilman
vesiryöppyä. Taljat kiinnitettiin veneeseen ja köydet viskattiin
noille kolmelle miehelle, jotka kiipesivät kuin apinat laivaan.
Vene musertui kuunaria vasten, kun se saatiin ylös, mutta hylky
kierrettiin köydellä kiinni, sillä sen saattoi vielä korjata kuntoon.

Vielä kerran myrsky painoi _Ghostin_ veden alle, ja niin syvälle että
hetken aikaa luulin, ettei se koskaan enää voisi siitä noustakaan.
Komentosiltakin, joka kuitenkin oli paljon korkeammalla kuin
keskiosa laivaa, joutui yhä uudestaan veden valtaan. Sellaisina
hetkinä tunsin olevani, aivan yksin Jumalan kanssa ja katselin
vain sitä hävitystä, jonka hänen vihansa oli saanut aikaan. Mutta
sitten komentosilta kohosi jälleen näkyviin ja samalla Susi-Larsenin
leveät hartiat ja kädet, jotka lujasti ohjasivat kuunaria eteenpäin.
Hän seisoi siinä kuin jokin jumalolento, halliten myrskyä,
singahduttaen päällesyöksyvät vesimassat luotaan ja käyttäen
niitä omiin tarkoituksiinsa. Ja mikä ihme! Mikä ihme, että heikot
ihmiset saattoivat elää ja hengittää ja tehdä työtä sellaisissakin
olosuhteissa ja kuljettaa noin heikkoa puusta ja purjekankaasta
kokoonpantua alusta keskellä luonnonvoimien hurjaa raivoa!

_Ghost_ kohosi jälleen syvyydestä, kansi nousi meren helmasta ja
alus kiiti eteenpäin ulvovassa myrskyssä. Kello oli nyt puoli kuusi,
ja puolta tuntia myöhemmin, kun viimeinenkin päivänvalo väistyi
sumuisen ja uhkaavan hämärän tieltä, silmäni keksi kolmannen veneen.
Sekin oli kumossa, eikä miehistöstä näkynyt ainoatakaan. Susi-Larsen
toisti saman tempun kuin edelliselläkin kerralla, mutta nyt se ei
onnistunut, ja me kuljimme veneen ohi neljänkymmenen jalan päästä.

"Se oli numero neljä!" huusi Ufti-Ufti, jonka terävät silmät olivat
keksineet veneen numeron sinä lyhyenä hetkenä, jolloin alus oli
kohonnut aallon harjalle.

Numero neljä oli Hendersonin vene, ja yhdessä hänen kanssaan olivat
siis Hovoak ja Williams -- yksi pitkämatkaisista merimiehistä --
saaneet surmansa. Sillä ei ollut epäilystäkään siitä, etteivät he
olleet hukkuneet. Mutta vene oli tallella, ja Susi-Larsen teki vielä
rohkean yrityksen pelastaakseen sen. Olin juuri tullut alas kannelle,
ja kuulin Hornerin ja Kerfootin vastustavan häntä.

"Jumalavita, en minä anna minkään myrskyn anastaa veneitäni, vaikkapa
se puhaltaisi suoraan helvetistä!" huusi Susi-Larsen. Vaikka me neljä
seisoimme aivan lähetysten, päät päissä kiinni, niin hänen äänensä
kuulosti sittenkin aivan heikolta ja epäselvältä, ikäänkuin se olisi
kajahtanut jostakin hyvin kaukaa.

"Mr van Weyden!" huusi hän, ja minä kuulin sen hiljaisena kuin
kuiskauksen myrskyn läpi. "Hoitakaa kliivaria Johnsonin ja Uftin
kanssa! Te muut menette perälle! Pian nyt -- tai minä lähetän teidät
kaikki suoraan toiseen maailmaan! Ymmärrättekö?"

Ja kun hän sitten väänsi peräsintä, ja _Ghost_ käännähti, eivät
pyyntimiehet voineet muuta kuin totella ja auttaa parhaan kykynsä
mukaan. Kuinka suuri vaara oli, sen huomasin parhaiten, kun jälleen
hautaannuin hyökylaineiden alle, ja pidin kynsin hampain kiinni
keulamastosta. Mutta sormeni irtaantuivat ja vesi riisti minut ja
heitti laidan vii. En voinut uida mutta ennenkuin ehdin vajota
syvyyteen, heitti aalto minut takaisin laivaan. Voimakas käsi tarttui
kiinni minuun, ja kun _Ghost_ vihdoin taas kohosi vedestä, huomasin
että sain kiittää Johnsonia pelastuksestani. Näin hänen katselevan
levottomasti ympärilleen, ja huomasin, että Kelly, joka juuri viime
hetkessä oli kulkenut kokkaan, ei ollut enää näkyvissä.

Kun Susi-Larsen ei tälläkään kerralla saanut venettä pelastetuksi ja
koska emme enää olleet samassa asemassa kuin edellisillä kerroilla,
täytyi hänen turvautua toisenlaiseen temppuun. Ja sen hän tekikin.

"Suurenmoista!" huusi Johnson korvaani, kun onnellisesti olimme
suoriutuneet sitä seuraavasta vedenpaisumuksesta. Minä tiesin, ettei
hänen ihastunut huudahduksensa tarkoittanut kuitenkaan Susi-Larsenia,
vaan _Ghostin_ erinomaisuutta.

Nyt oli jo niin pimeä, ettei venettä voinut enää erottaa, mutta
Susi-Larsen antoi aluksen kulkea takaperin raivoavassa vedessä,
ikäänkuin varma vaisto olisi johtanut häntä. Tällä kertaa me tosin
vähän väliä hautaannuimme veden alle mutta aallot eivät pyyhkäisseet
meitä kuitenkaan pohjattomaan kitaansa, ja me ajauduimme suoraan
kumossa olevan veneen päälle, joka vahingoittui koko lailla meidän
hilatessamme sen kannelle.

Nyt seurasi parin tunnin hirveä työ, ja sinä aikana me kaikki --
kaksi ampujaa, kolme laivamiestä, Susi-Larsen ja minä -- reivasimme
ensin kliivarin ja sitten isonpurjeen. Kun sitten olimme panneet
piihin, pysyi kansi jokseenkin vapaana vedestä, ja _Ghost_ lensi ja
hyppi aallon harjalta toiselle kuin korkinpalanen.

Minun sormenpäistäni vuoti verta jo työn alussakin, ja reivatessamme
purjeita valuivat kyynelet silmistäni, niin kova oli tuskani. Kun työ
oli tehty, olin aivan lopussa -- minä vaivuin maahan kuin nainen ja
vääntelin tuskissani itseäni.

Sillä välin oli Thomas Mugridge laahattu esille kuin märkä rotta
kanssista, jonne hän peloissaan oli paennut. Näin, miten he
retuuttivat hänet kajuuttaan ja huomasin samassa hämmästyksekseni,
että keittiö oli kadonnut. Tyhjä paikka kannella ilmaisi, missä se
ennen oli ollut.

Kajuutassa olivat kaikki koolla, myöskin merimiehet, ja sillä
välin kuin kahvia keitettiin pienellä kamiinalla, me joimme
whiskyä ja söimme laivakorppuja. Ei koskaan eläissäni ruoka ole
maistunut minusta niin hyvälle. Eikä koskaan kahvi ole ollut niin
maukasta. Mutta laiva heilui ja keinui niin hirveästi, etteivät
edes laivamiehet voineet astua askeltakaan pitelemättä kiinni
milloin mistäkin, ja monta kertaa huudettuamme: "Nyt sitä mennään!"
huomasimme seisovamme yhdessä kasassa alahangan kojujen seinällä,
ikäänkuin se olisi ollut laivan kansi.

"Helvettiin kaikki tähysteleminen!" kuulin Susi-Larsenin sanovan
syötyämme ja juotuamme kylliksi. "Kannella ei ole mitään tekemistä.
Jos meille nyt tapahtuu jotakin, niin ei sitä kuitenkaan voi auttaa.
Kas niin, menkää nyt kaikki hetkeksi nukkumaan."

Laivamiehet läksivät keulapuolelle ja asettivat mennessään lyhdyt
paikoilleen. Ampujat jäivät sen sijaan kajuuttaan nukkumaan, sillä
varovaisinta oli olla avaamatta välikannelle johtavaa luukkua.
Susi-Larsen ja minä leikkasimme Kerfootin murskaantuneen sormen pois
ja ompelimme haavan umpeen. Mugridge oli koko ajan keittäessään
ja tarjotessaan kahvia sekä pitäessään tulta vireillä valittanut
sisäisiä vaivoja, ja nyt hän vannoi, että ainakin pari kylkiluuta
oli häneltä taittunut. Me tutkimme häntä ja huomasimme, että kolme
kappaletta oli mennyt poikki. Mutta hänen hoitonsa sai jäädä
seuraavaan päivään, pääasiallisesti siitä syystä, että en tietänyt
mitä taittuneille kylkiluille oli tehtävä, vaan minun piti ensin
ottaa siitä selkoa.

"Minun mielestäni voitto ei ollut vaivan arvoinen", sanoin minä
Susi-Larsenille, "kun voitimme rikkinäisen veneen Kellyn hengellä".

"Mutta Kelly ei ollut myöskään suuren arvoinen", kuului vastaus.
"Hyvää yötä!"

Kaiken jälkeen mikä nyt oli tapahtunut -- sormenpäitäni kivisti
armottomasti ja kolme venettä oli yhä hukassa, puhumattakaan laivan
hirveistä hyppäyksistä -- en olisi luullut voivani nukkua. Mutta
silmäni painuivat varmasti umpeen samana hetkenä, jolloin pääni
vaipui tyynylle, ja olin niin väsynyt, että nukuin koko yön, sillä
välin kun _Ghost_ johdotta ja valvonnatta kamppaili myrskyssä.



Kahdeksastoista luku


Seuraavana päivänä myrskyn hiukan laantuessa, pänttäsimme päähämme,
Susi-Larsen ja minä, anatomiaa ja kirurgiaa ja hoidimme Mugridgen
kylkiluita. Ja kun myrsky oli kokonaan lakannut, luovaili Susi-Larsen
edestakaisin sillä osalla valtamerta, jossa myrsky oli meidät
yllättänyt, vaikkakin hiukan lännempänä. Sillä välin korjattiin
veneitä ja valmistettiin ja pingoitettiin uusia purjeita. Me
kohtasimme toisen hylkeenpyytäjäkuunarin toisensa jälkeen. Ja
useimmat niistä etsivät hävinneitä veneitään. Monet olivat myös
pelastaneet toisten laivojen miehiä ja veneitä. Sillä useimmat
kauppalaivaston laivoista olivat olleet länsipuolella meitä, ja
kun veneet hajaantuivat kukin tahollensa, ne olivat hädissään
turvautuneet lähimpään apuun.

Kaksi veneistämme sekä niiden miehistö löytyi _Cisco_-nimisestä
laivasta, ja Susi-Larsenin suureksi iloksi ja minun suureksi
surukseni olivat Smoke, Nilson ja Leach _San Diego_-laivalla. Viiden
päivän kuluttua puuttui enää neljä meidän miehistämme -- Henderson,
Holyoak, Williams ja Kelly -- ja pyynti oli jälleen täydessä
vauhdissa.

Seuratessamme hyljeparvea pohjoiseen yllättivät hirvittävät merisumut
meidät. Päivä päivältä laskimme veneet veteen keskellä sumua, joka
nieli ne heti kitaansa, ja me laivassa-olijat toitotimme lakkaamatta
torvea ja ammuimme tykeillä joka viidestoista minuutti. Alituisesti
veneet hävisivät ja löytyivät jälleen, ja seurauksena oli se, että
miehet jättivät saaliinsa aina siihen kuunariin, joka kulloinkin
otti ne suojaansa, kunnes ne löysivät taas oman laivansa. Mutta
Susi-Larsen, joka oli menettänyt yhden veneistään, anasti --
niinkuin häneltä saattoi odottaakin -- ensimmäisen eksyneen veneen
joka hänen tielleen sattui, ja pakotti miehistön pyydystämään
hänelle, sallimatta heidän palata omaan laivaansa, kun se tuli
meidän näkyviimme. Muistan, että hän ojennetuin pyssyin pakotti
hylkeenampujan ja hänen molemmat seuralaisensa piiloutumaan kannen
alle, kun heidän kapteeninsa kulki aivan meidän ohitsemme ja kysyi,
olimmeko nähneet hänen miehiänsä.

Thomas Mugridge, joka niin ihmeen itsepäisesti pysyi hengissä,
kulki taaskin ontuen paikasta toiseen ja hoiti kaksinkertaista
tointaan kokkina ja passarina. Johnsonia ja Leachia kiusattiin ja
lyötiin yhtä paljon kuin ennenkin, ja he odottivat vain, että he
heittäisivät henkensä heti pyyntiajan loputtua, ja toiset viettivät
oikeaa koiranelämää, sillä heidän armoton herransa ja isäntänsä
kohteli heitä aivan kuin koiria. Mitä Susi-Larseniin ja minuun
tuli, elimme me varsin ystävällisissä väleissä, vaikken voinutkaan
kokonaan irtaantua siitä ajatuksesta, että minun velvollisuuteni
olisi ollut tappaa hänet. Hän suorastaan lumosi minut, ja minä
pelkäsin häntä suunnattomasti. Minun oli myös mahdoton ajatella
häntä kuolleena edessäni. Hänessä oli jonkinmoista kestävyyttä,
ikäänkuin hän ikuisesti pysyisi nuorena, ja tämä seikka esti kaiken
muun mahdollisuuden. En voinut ajatella häntä muuten kuin alituisesti
elävänä -- käskevänä, taistelevana ja tuhoavana, ikuisesti elävänä.

Yksi hänen huvituksistansa oli se, että kun me olimme keskellä
hyljeparvea ja meri raivosi niin kovasti, ettemme voineet laskea
veneitä ulos, hän otti mukaansa pari soutajaa ja perämiehen ja
läksi itse pyyntiin. Hän oli taitava ampuja ja toi mukanaan joukon
nahkoja, vaikka ei ollutkaan mitään pyyntimahdollisuutta, niinkuin
hylkeenampujat väittivät. Hänen suurin huvinsa näytti olevan antautua
hengenvaaraan ja taistella henkensä puolesta tavattomilla voimilla.

Minä perehdyin yhä enemmän merimiesammattiin, ja eräänä päivänä
-- sellaista tapahtui varsin harvoin -- sain ohjata _Ghostia_
aivan yksin ja nostaa itse veneet laivaan. Susi-Larsen makasi
päänsäryssään, ja minä seisoin peräsimessä aamusta iltaan, purjehdin
keskellä valtamerta viimeisen suojanpuoleisen veneen jäljessä, panin
piihin ja nostin kaikki veneet laivaan saamatta pienintäkään käskyä
tai neuvoa Susi-Larsenilta.

Silloin tällöin pieni myrskykin yllätti meidät, sillä me olimme
nyt saapuneet kosteaan ja myrskyiseen seutuun, ja kesäkuun
keskipaikkeilla kohtasi meidät vihurimyrsky, jota en hevillä voi
unohtaa, sillä se vaikutti suuren muutoksen minun elämässäni.
Olimme varmaan aivan keskellä myrskypyörrettä, ja Susi-Larsen
koetti päästä sitä pakoon laskemalla etelään päin, reivattuaan
kokkapurjeen ja laskettuaan vihdoin kaikki purjeet alas. En ollut
koskaan voinut kuvailla mielessäni sellaista aallokkoa. Ne laineet,
jotka ennen olivat vyöryneet ympärillämme ja ylitsemme, eivät olleet
mitään näihin verraten, sillä näiden harjat olivat puolen mailin
päässä toisistaan ja kohosivat mastojemmekin yli. Ne olivat niin
jättiläismäisiä, ettei Susi-Larsen uskaltanut panna piihin, vaikka me
ajauduimmekin kauaksi etelään ja etenimme yhä enemmän hyljeparvesta.

Olimme varmaan joutuneet sille reitille, jota höyrylaivat kulkevat
Tyynellä merellä, kun tuppurituuli lakkasi, ja pyyntimiesten suureksi
iloksi huomasimme olevamme keskellä hyljeparvea -- se oli toinen,
jonkinmoinen jälkiparvi, joka heidän selitystensä mukaan oli jotakin
hyvin tavatonta. Heti paikalla laskettiin veneet vesille, ja kaiken
päivää kesti ampumista ja teurastusta.

Illan suussa Leach seisoi lähellä minua. Olin juuri merkinnyt
muistiin viimeisen saliin, jonka viimeinen vene oli tuonut mukanaan,
kun hän pimeässä lähestyi minua ja sanoi hiljaisella äänellä:

"Voitteko sanoa, mr van Weyden, kuinka kaukana on ranta ja missä
suunnassa on Yokohama?"

Sydämeni tykytti ilosta, sillä tiesin, mitä hänellä oli mielessä, ja
minä annoin hänelle tarvittavat tiedot: luoteessa, viidensadan mailin
päässä.

"Kiitos, herra", sanoi hän ja katosi pimeyteen.

Seuraavana päivänä oli vene numero kolme kadonnut ja sen keralla
Leach ja Johnson. Myöskin olivat kaikkien muiden veneiden vesisäiliöt
ja ruokalaatikot kadonneet sekä molempien karanneiden vuoteet ja
matkalaukut. Susi-Larsen oli raivoissaan. Hän lisäsi purjeita, laski
luodetta kohti ja lähetti kaksi pyyntimiestä tähystelemään mastoihin;
itse hän kulki kuin ärtyisä jalopeura kannella edestakaisin. Hän
tiesi liiankin hyvin, että minä suosin molempia karanneita, ja siksi
hän ei lähettänyt minua tähystelemään.

Tuuli oli hyvä, mutta oikullinen, ja yhtä helppoa oli etsiä
nuppineulaa heinätukosta kuin saavuttaa pientä venettä tällä aavalla
sinisellä ulapalla. Mutta hän antoi _Ghostin_ kulkea täyttä vauhtia
ehtiäkseen karkulaisten ja rannikon väliin. Kun hän oletti päässeensä
niin kauaksi, alkoi hän luovia edestakaisin sillä kohdalla, josta hän
luuli heidän kulkevan.

Kolmannen päivän aamulla, heti kahdeksan soiton jälkeen, huusi Smoke
tähystyspaikaltaan, että vene oli näkyvissä. Kaikki miehet seisoivat
reelingissä. Tuuli puhalsi puskemalla lännestä, se näytti yhä
vahvenevan ja tasaantuvan -- ja suojapuolella, keskellä värähtelevää
nousevan auringon hopeahohdetta, näkyi musta pilkku, joka vuoroin
loisti, vuoroin taas katosi.

Me laskimme sitä kohti. Sydämeni oli raskas kuin lyijy. Olin aivan
sairas jännityksestä, ja kun näin riemuitsevan ilmeen Susi-Larsenin
kasvoilla, niin musteni kaikki silmissäni ja töintuskin sain
hillityksi itseni, etten hyökännyt hänen kimppuunsa. Olin niin
hermostunut ajatellessani mikä vaara uhkasi Leachia ja Johnsonia,
että jouduin aivan pois suunniltani. Minä tiedän vain, että hiivin
melkein tajuttomana pyyntimiesten komeroon välikannelle ja aikoessani
palata sieltä ladattu pyssy kädessäni, kuulin hämmästyneen äänen
huutavan:

"Heitä on viisi veneessä!"

Nojauduin portaiden kaidepuihin, vapisten koko ruumiiltani, ja
kuulin, että toisetkin vakuuttivat samaa. Polveni pettivät ja
minä vaivuin maahan, mutta tultuani jälleen tajuntaani huomasin
kauhistuksekseni mitä olin aikonut tehdä. Kiitollisena laskin pyssyn
kädestäni ja hiivin takaisin kannelle.

Ei kukaan ollut huomannut poissaoloani. Vene oli nyt siksi
lähellä, että saatoin huomata, että se oli liian iso ollakseen
hylkeenpyyntivene, ja toista muotoakin se oli. Lähestyessämme
toisiamme laskettiin veneessä purjeet alas, airot vedettiin sisään,
ja miehet näyttivät odottavan, että pysäyttäisimme laivan ja
ottaisimme heidät alukseen.

Smoke joka oli nyt tullut alas kannelle ja seisoi minun vieressäni,
alkoi nauraa omituisella tavalla. Minä katsoin kysyvästi häneen.

"Onko mokomaa nähty!" naureskeli hän.

"Mikä on hätänä?" kysyin minä.

Hän naurahti taaskin. "Ettekö näe tuolla perällä, katsokaahan, veneen
pohjalla? En koskaan enää ammu ainoatakaan laukausta, jollei tuo
tuossa ole nainen!"

Minä katsoin tarkemmin, mutta en ollut varma asiasta, ennenkuin
kuulin samat sanat toistenkin suusta. Veneessä oli neljä miestä,
ja viides epäilemättä oli nainen. Me olimme kaikki muut kovin
innoissamme paitsi Susi-Larsen, joka varmaan oli suutuksissaan siitä,
ettei vene ollut hänen omansa eikä hän siis ollutkaan saanut käsiinsä
molempia vihansa uhreja.

Me suoritimme tavalliset manööverimme päästäksemme tuulen
yläpuolelle. Kun se oli tehty, laskettiin veneessä airot jälleen
veteen ja vene lähestyi sivuttain laivan kylkeä. Nyt vasta näin
selvästi viidennen henkilön veneessä. Nainen oli käärittynä pitkään
matkaturkkiin, sillä aamu oli harmaa ja kylmä, ja minä erotin vain
hänen kasvonsa ja hänen tuuhean vaaleanruskean tukkansa merimieslakin
alta, joka hänellä oli päässä. Silmät olivat suuret, ruskeat ja
loistavat, suu lempeä ja tunteellinen ja kasvojen muoto soikea, mutta
aurinko ja suolainen tuuli oli polttanut ne melkein kuparinruskeiksi.

Minusta tuntui, kuin hän olisi ollut kotoisin jostakin muusta
maailmasta. Hän herätti minussa jonkinlaisen kalvavan kaipuun,
sellaisen kuin ihminen tuntee kuollessaan nälkään. Mutta enhän
myöskään ollut nähnyt ainoatakaan naista pitkään aikaan. Tiedän, että
seisoin siinä syvän ihmetyksen vallassa, melkein kuin jonkinmoisessa
huumeessa -- tuollainenko siis oli nainen? -- ja minä unohdin
kokonaan perämiesvelvollisuuteni enkä koettanut vähimmälläkään
tavalla auttaa heitä laivaan. Sillä kun yksi miehistä nosti hänet
käsivarrelleen ja laski hänet Susi-Larsenin syliin, katsoi hän
uteliaasti meitä silmiin ja hymyili niin suloisesti ja iloisesti kuin
vain nainen voi hymyillä -- enhän ollut nähnyt ainoankaan naisen
hymyilevän niin pitkään aikaan, joten olen suorastaan unohtanut, että
sellaista hymyä oli olemassakaan.

"Mr van Weyden!"

Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut jälleen tajuntaani.

"Saattakaa nainen alas ja järjestäkää siellä kaikki niin mukavaksi
kuin suinkin! Laittakaa vasemmanpuoleinen tyhjä koju kuntoon häntä
varten. Cooky voi sen tehdä. Ja hoitakaa hänen ahavoituneita
kasvojansa. Ne näyttävät varsin pahalta."

Hän käänti nopeasti meistä pois ja kyseli yhtä ja toista
vastatulleilta miehiltä. Heidän veneensä oli joutunut tuuliajolle;
olipa se oikea häpeä, arveli yksi miehistä, kun Yokohama oli siksi
lähellä.

Minä tunsin omituista arkuutta tätä naista kohtaan, jonka saatoin nyt
perälle. Ja minä olin varsin kömpelökin. Minusta tuntui, että nyt
vasta ensi kerran huomasin, miten hieno ja heikko olento nainen on,
ja kun tartuin hänen käsivarteensa kiinni, auttaakseni häntä alas
portaita, ihmetytti minua kuinka pehmeä ja hento se oli. Hän oli yhtä
hento ja hienoluinen kuin muutkin naiset, mutta minun silmissäni hän
oli niin hieno ja ilmava, että pelkäsin hänen käsivartensa murtuvan
minun käsissäni. Minä kerron kaiken tämän aivan peittelemättä
osoittaakseni, minkä vaikutuksen nainen yleensä ja Maud Brewster
erityisesti teki minuun pitkän kieltäytymisaikani jälkeen.

"Ei minun tähteni tarvitse niin paljon vaivaa nähdä", vastusteli hän
kun olin sijoittanut hänet Susi-Larsenin omaan nojatuoliin, jonka
olin tuonut hänen hytistään. "Venemiehet tähystivät maata kaiken
aamua, ja luulenpa, että laiva ennättää sinne jo ennen iltaa. Ettekö
tekin sitä usko?"

Hänen yksinkertainen luottamuksensa siihen, mitä lähimmässä
tulevaisuudessa tapahtuisi, hämmästytti minua. Miten voisin selvittää
hänelle asian oikean laidan -- kuinka voisin kuvailla hänelle tätä
omituista miestä, joka kynti valtamerta kuin itse kohtalo -- miten
voisin sanoa hänelle kaiken sen, jonka oppimiseen olin tarvinnut
useita kuukausia? Mutta minä vastasin rehellisesti ja suoraan.

"Jos kysymyksessä olisi joku muu kapteeni kuin meidän, niin voisin
vakuuttaa, että te huomenna olette Yokohamassa. Meidän kapteenimme
on omituinen mies, ja minä pyydän teitä valmistumaan vaikka mihin --
ymmärrättekö? -- vaikka mihin."

"Minä -- minun täytyy tunnustaa, että tuskin ymmärrän mitä te
tarkoitatte", sanoi hän epäröiden, ja hänen silmissään kuvastui
hämmästynyt, mutta kaikkea muuta kuin pelokas ilme. "Enkö ole
oikeassa olettaessani että haaksirikkoutuneille osoitetaan aina niin
paljon myötätuntoa kuin suinkin? Eihän se olisi suurikaan asia, kun
me nyt kerran olemme siksi lähellä maata."

"Suoraan sanoen, minä en tiedä yhtään mitään", sanoin minä
rohkaisevasti, "mutta tahdoin vain valmistaa teitä pahimman varalta
jos se teille sattuisi. Kapteenimme on oikea peto, hornan henki, eikä
voi koskaan tietää, mitä kulloinkin hänen päähänsä pistää."

Olin tulla jo aivan liikutetuksi, mutta hän keskeytti minut. --

"Ahaa -- kyllä ymmärrän!" sanoi hän, ja hänen äänensä kuulosti
väsyneeltä. Hänen oli varmaan vaikea ajatella. Hän oli luultavasti
kovin väsynyt.

Hän ei kysynyt sen enempää, enkä minäkään sanonut mitään, vaan koetin
sen sijaan seurata Susi-Larsenin käskyä ja asettaa hänelle kaikki
niin mukavaksi kuin suinkin. Minä hoidin ja vaalin häntä aivan
äidillisesti, hain voiteita, minä sivelin hänen ahavoitunutta ihoaan,
etsin Susi-Larsenin yksityisistä kätköistä pullon portviiniä ja
annoin Thomas Mugridgelle neuvoja, miten hänen tuli järjestää tyhjä
hytti kuntoon.

Tuuli yltyi aivan äkkiä, _Ghost_ kiikkui yhä kiivaammin, ja kun hytti
oli saatu naiselle kuntoon, kiiti laiva hyvää kyytiä eteenpäin. Olin
aivan unohtanut, että Leachia ja Johnsonia oli olemassakaan, kun
äkkiä ylhäältä kannelta kajahti ukkosen ääni: "Vene, ohoi!" Ei ollut
epäilystäkään siitä, ettei tuo ääni ollut Smoken ylhäältä mastosta.
Minä silmäsin haaksirikkoutuneeseen, mutta hän istui nojatuolissaan
taaksepäin nojautuneena, silmät ummessa, ja näytti sanomattoman
väsyneeltä. Epäilin tokko hän oli kuullut huutoakaan, ja päätin,
etten sallisi hänen nähdä sitä raakaa kohtausta, joka varmaan
seuraisi heti, kun karkulaiset saataisiin kiinni. Hän oli uupunut. Se
oli erittäin hyvä. Hän nukahtaisi varmaan sikeään uneen.

Nopeita komentosanoja kajahti kannelta sekä jalkojen töminää ja
purjeiden pauketta, kun _Ghost_ laski tuulen yläpuolelle ja kallistui
toiselle sivulleen. Laivan heilahtaessa alkoi nojatuoli liukua
kajuutan lattialla ja minä kiiruhdin parhaiksi apuun, jotta nainen ei
kaatuisi nurin.

Hän oli niin uninen, että hän katsoi vain hämmästyneenä minuun ja
kulki horjuen hyttiin, jonne minä saatoin hänet. Mugridge irvisti
merkitsevästi minulle, kun käskin hänen palata työhönsä keittiöön,
ja kiusatakseen minua hän kertoi suurella riemulla ampujille, miten
taitava "kamarineitsyt" minä olin.

Nainen nojautui raskaasti minuun, ja luulenpa, että hän vaipui jo
uneen kulkiessaan nojatuolista hyttiinsä. Huomasin sen vasta silloin,
kun hän aivan velttona kaatui vuoteella kuunarin äkisti heilahtaessa
toiselle sivulleen. Hän heräsi, hymyili unisena ja nukkui jälleen --
ja minä jätin hänet nukkumaan, asettaen hänen ylleen vaipan ja hänen
päänsä alle tyynyn, jotka olin ottanut Susi-Larsenin kojusta.



Yhdeksästoista luku


Kun tulin kannelle, oli _Ghost_ paapuurin halsseilla ja kulki suoraan
pientä venettä kohti, jonka varpapurje oli meille varsin tuttu.
Kaikki miehet olivat kannella; he tiesivät, että jotakin tapahtuisi,
kun Johnson ja Leach pääsisivät laivaan.

Oli neljäs vahdinvaihto. Louis tuli peräkannelle hoitamaan peräsintä.
Ilma oli kostea, ja minä huomasin, että hän oli ottanut öljyvaatteet
ylleen.

"Mitä nyt tulee?" kysyin minä.

"Vain pikkuinen myrsky, herra", vastasi hän, "ja hiukan sadetta sen
verran vain että kiduksemme kastuvat".

"Sääli että tapasimme heidät", sanoin minä samassa kun suuri aallokko
heitti _Ghostin_ hyvän matkaa sivulle, jotta äkkiä näimme veneen
edessämme.

Louis väänsi peräsintä ja käänsi laivan oikeaan suuntaan. "He eivät
kuitenkaan koskaan olisi päässeet maihin, herra."

"Eivätkö todellakaan?" kysyin minä.

"Ei, herra. Tunsitteko tuon puuskan!" Vihuri oli todellakin
kiepaissut kiinni laivaan, ja Louisin täytyi kääntää peräsintä, jotta
laiva pysyisi tuulen alapuolella. "Enpä usko, että tunnin kuluttua
on enää ainoatakaan veneen pahaista jäljellä näillä seuduin; onpa se
heille oikea onnenpotkaus, että me olemme täällä ja otamme heidät
korjuuseen."

Susi-Larsen tuli nyt perälle keskilaivalta, missä hän oli puhellut
haaksirikosta pelastuneiden miesten kanssa. Hänen käyntinsä oli
entistä enemmän kissamaisen liukas ja hänen katseensa terävä ja
kirkas.

"Kolme öljykauppiasta ja yksi insinööri", sanoi hän astuessaan
lähemmäksi. "Mutta kyllä me heistä merimiehiä teemme, tai ainakin
soutajia. -- No, mitenkä nainen jaksaa?"

En tiedä miksi, mutta tunsin ikäänkuin veitsenpistoksen sydämessäni,
kun hän mainitsi häntä. Minä oletin, että se oli vain jonkinmoista
typerää arkatuntoisuutta mutta en parhaalla tahdollakaan voinut
irtaantua siitä tunteesta, ja kohautin siksi vain olkapäitäni.

Susi-Larsen vihelsi pilkallisesti.

"Mikä hänen nimensä sitten on?" kysyi hän.

"En tiedä", vastasin minä. "Hän nukkuu. Hän oli kovin väsynyt. Minä
odotin oikeastaan saavani teiltä tarkempia tietoja. Mikä laiva se
oli?"

"Postihöyry", sanoi hän lyhyesti. "'City of Tokio' San Franciscosta,
matkalla Yokohamaan. Joutui tuuliajolle myrskyssä. Vanha romu. Vuoti
sekä ylhäältä että alhaalta kuin seula. Neljä päivää he olivat olleet
tuuliajolla. Ettekö lainkaan tiedä kuka tai mikä hän on? Tyttö, naitu
vai leski? Ettekö tiedä mitään?"

Hän pudisti ivallisesti päätään ja katseli nauraen minua.

"Aiotteko...", aloin minä. Vähällä olin kysyä, aikoiko hän viedä
haaksirikkoutuneet Yokohamaan.

"Mitä te aiotte tehdä Johnsonille ja Leachille?"

Hän pudisti päätään. "Sitä en todellakaan tiedä, Hump. Saatuani nämä
uudet tulokkaat on minulla miehiä yllinkyllin."

"Mutta he ovat varmaan saaneet aivan kyllikseen karkaamisestaan",
sanoin minä. "Miksi ette voisi kohdella heitä aivan toisin kuin
ennen? Ottakaa heidät laivaan ja kohdelkaa heitä hyvin. Mitä ikänä he
ovatkaan tehneet, niin on heitä ärsytetty siihen."

"Minäkö olen ärsyttänyt?"

"Niin, juuri te", vastasin minä lujalla äänellä. "Ja minä tahdon
varoittaa teitä, Susi-Larsen. Minä voisin ehkä unohtaa, kuinka kallis
oma henkeni on minulle, ja tappaa teidät, jos te rääkkäätte liiaksi
noita molempia raukkoja."

"Hyvä!" huudahti hän. "Te saatatte minut ylpeilemään teistä, Hump!
Te olette tullut niin rohkeaksi, että tuumitte kostoakin. Te alatte
tulla itsenäiseksi. Te pahaksi onneksi elitte ennen hyvin rauhallista
elämää, mutta te alatte kehittyä, ja sen vuoksi pidän teistä entistä
enemmän."

Hänen äänensä ja muotonsa muuttui. Hän näytti vakavalta. "Uskotteko
te lupauksia?" kysyi hän. "Pidättekö te niitä pyhinä?"

"Tietysti", vastasin minä.

"Sitten minä ehdotan, että me teemme sopimuksen", jatkoi hän
sillä hän oli täydellinen näyttelijä. "Jos minä nyt lupaan, etten
tee mitään pahaa Johnsonille ja Leachille, niin lupaatteko te
vastapalvelukseksi olla koettamatta ottaa minua hengiltä? -- Ei
silti, että pelkäisin teitä -- en minä teitä pelkää", lisäsi hän
nopeasti.

Saatoin tuskin uskoa korviani. Mikä häneen nyt meni?

"Suostutteko siihen?" kysyi hän kärsimättömästi.

"Kyllä suostun", vastasin minä.

Hän ojensi minulle kätensä, ja sillä välin kun minä pudistin sitä,
olisin voinut vannoa, että näin pilkkaavan pirun hetken aikaa
välähtävän hänen silmissään.

Me astuimme peräkannen korokkeen yli suojapuolelle. Vene oli nyt
hyvin lähellä ja sen tila oli aivan epätoivoinen. Johnson piti perää
ja Leach viskasi vettä. Me lähestyimme sitä nopeasti. Susi-Larsen
käski Louisin kääntää laivaa hiukan, ja me laskimme veneen
rinnalle noin kahdenkymmenen jalan päähän siitä. _Ghost_ suojasi
sitä tuulelta. Varpapurje lepatti höllänä, ja vene kohosi täyteen
tasapainoonsa, jotta miesten täytyi muuttaa asentojaan. Veneen vauhti
hiljeni, ja kun me kohosimme suunnattoman hyökyaallon harjalle, se
liukui aallonpohjaan.

Samassa Leach ja Johnson katsahtivat tovereihinsa jotka olivat
keräytyneet reelingin luo keskilaivalle. Ei kukaan tervehtinyt heitä.
Toverit tiesivät, että he olivat kuoleman omat; heidän välillään oli
syvä kuilu, joka erottaa elävät kuolleista.

Seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat peräkannen korokkeen
kohdalla, ja siinä seisoimme Susi-Larsen ja minä. Me olimme nyt
laskeutumassa alas aallonpohjaan, ja he kohosivat ylös korkeuteen.
Johnson katsoi minuun, ja minä huomasin, että hänen kasvonsa olivat
surkastuneet ja näivettyneet. Minä huiskutin hänelle kättäni ja
hän vastasi tervehdykseeni, mutta silminnähtävästi toivottomasti.
Tuntui siltä, kuin hän ikipäiviksi olisi sanonut minulle jäähyväiset.
En voinut nähdä Leachin katsetta, sillä hän katsoi koko ajan
Susi-Larsenia samalla leppymättömällä vihalla kuin ennenkin.

Heidän veneensä oli nyt ajautunut laivan peräpuolelle. Äkkiä tuuli
tarttui varpapurjeeseen ja keikautti pientä alusta niin voimakkaasti,
että se oli vähällä kaatua. Valkoinen aallonharja kuohahti sen yli ja
hajosi lumenvalkeaksi, tupruavaksi vaahdoksi. Sitten vene joka oli
puolillaan vettä, kohosi jälleen näkyviin, Leach ajoi vettä veneestä
kaikin voimin, ja Johnson piti kalmankalpeana ja pelokkaana lujasti
peräsimestä kiinni.

Susi-Larsen naurahti kovalla äänellä aivan korvani vieressä ja astui
sitten laivan toiselle reunalle. Hänen olisi nyt pitänyt pysäyttää
kuunari, mutta se kulkikin entiseen suuntaansa, eikä Susi-Larsen
sanonut sanaakaan, ei antanut ainoatakaan viittausta. Louis seisoi
levollisena peräsimessä, mutta minä huomasin, että merimiehet,
jotka olivat kokoontuneet ryhmiin kokkapuolelle, katselivat meitä
levottomina ja pelokkaina. _Ghost_ kiiti yhä eteenpäin, kunnes vene
eteni niin kauaksi, että se näytti enää vain pieneltä pilkulta, mutta
samassa kajahti Susi-Larsenin ääni ja hän antoi laivan kääntyä.

Me kuljimme takaisin kaksi mailia tai vieläkin enemmän taistelevaa
pähkinänkuorta kohti, sitten jaakari siirrettiin toiselle puolelle
ja alus pysäytettiin. Hylkeenpyytäjäveneet eivät ole rakennetut
luovimista varten. Ne koettelevat aina pysyä sellaisessa asennossa,
että ne tuulen noustessa voivat laskea myötätuuleen laivan edellä.
Mutta koko tällä autiolla lakeudella ei Leachilla ja Johnsonilla
ollut muuta turvaa kuin _Ghost_, ja he alkoivat siis rohkeasti
uhmailla vastatuulta. Kulku kävi hitaasti, sillä meri oli kovin
rauhaton. Joka hetki he olivat hautaantua kuohuvien aaltojen alle.
Kerta kerralta -- lukemattomia kertoja -- näimme veneen luovivan
suunnattomien vaahtopäisten laineiden keskellä, hiljentävän vauhtiaan
ja heittelehtivän kuin korkki edestakaisin.

Johnson oli erinomainen merimies, ja hän osasi yhtä hyvin hoitaa
pientä venettä kuin isoa alustakin. Puolentoista tunnin kuluttua
hänen veneensä oli melkein poikittain meihin ja hän laski laivan
perän ohi siten, että hän varmaan seuraavalla käännöksellä voisi
saavuttaa meidät.

"Vai niin, oletteko nyt muuttaneet mieltänne?" kuulin Susi-Larsenin
mutisevan puoleksi itsekseen, puoleksi niille, jotka seisoivat hänen
lähettyvillään. "Vai tahdotte nyt tulla laivaan. No, yrittäkäähän
vain. -- Laskekaa suoraan tuuleen!" hän huusi Ufti-Uftille, joka
sillä välin oli tullut Louisin paikalle.

Toinen komento seurasi nyt toistaan. Kun kuunari laski tuuleen,
hellitettiin purjeiden köysiä. Me kiidimme nyt eteenpäin
myötätuulessa, ja sillä välin Johnson arkailematta hellitti köysiään
ja laski suoraan meitä kohti noin sadan jalan etäisyydestä.
Susi-Larsen nauroi ääneensä ja viitaten kädellään käski heidän
seurata jäljessä. Hänen tarkoituksensa varmaan oli pitää heitä
pilkkanaan -- luulen, että hän tahtoi antaa heille pienen opetuksen
selkäsaunan asemesta. Mutta tämä opetus oli vaarallinen, sillä kehno
vene oli joka hetki vaarassa kaatua.

Johnson laski tarkalleen veneen käänteet ja seurasi meidän
jäljissämme. Hänellä ei ollut muuta valinnan varaa. Kuolema
uhkasi joka taholta, milloin tahansa jokin noista monista
jättiläishyökylaineista saattoi kaataa veneen ja vyöryä sen ylitse.

"Kuolemankauhu ajaa heitä eteenpäin", mutisi Louis aivan korvani
juuressa, kun aioin astua kokkaan ja käskeä miesten laskea alas
jaakarin ja haruspurjeen.

"Oo, hetken kuluttua hän panee piihin ja ottaa heidät laivaan",
sanoin minä iloisesti. "Hän antaa heille aika läksytyksen, siinä
kaikki."

Louis katsoi viekkaasti minuun. "Luuletteko todellakin?" kysyi hän.

"Aivan varmaan", vastasin minä. "Ettekö tekin usko?"

"Minäkö? Ah, minä en nykyään ajattele muuta kuin omaa nahkaani",
vastasi hän. "Mutta voipa sitä ihmetellä yhtä ja toista tässä
maailmassa. San Franciscossa sain aika humalan whiskystä, mutta tuo
nainen, joka meillä on laivassa, on varmaan pannut teidän päänne
vieläkin enemmän pyörälle. Ajatelkaapas, että minä voin nähdä,
millainen vekkuli te olette!"

"Mitä te sillä tarkoitatte?" kysyin minä, kun hän kääntyi pois
iskettyään tämän nuolen.

"Mitäkö minä tarkoitin!" huudahti hän. "Ja sitä te voitte kysyä?
Mitäs minun tarkoituksistani, kun on kysymys siitä, mitä Susi
tarkoittaa. Minä sanoin Susi -- juuri Susi."

"Tahdotteko auttaa meitä, jos jotain ikävää sattuu?" kysyin minä
vaistomaisesti, sillä hänen sanansa herättivät pelkoani.

"Auttaako teitä? Vanhaa paksua Louista, häntä minä autan, ja
ikävyyksiä tulee enemmän kuin tarpeeksi. Me olemme vasta alussa, sen
minä sanon teille -- vasta aivan alussa."

"Minä en uskonut teitä sellaiseksi pelkuriksi", sanoin minä ivaten.

Hän katseli minua halveksien. "Kun en ole sormellakaan auttanut noita
molempia raukkoja" -- hän viittasi purjeeseen aaltojen keskellä --
"niin ette voine toki luulla, että panisin henkeni alttiiksi naisen
tähden, jota en ole edes nähnyt ennen kuin tänään".

Minä käännyin halveksuen pois hänestä ja astuin perälle.

"Laskekaa alas nuo latvapurjeet, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen,
kun nousin peräkannen korokkeelle.

Olin aivan rauhallinen noiden molempien veneessä olevien miesten
puolesta. Olihan aivan selvää, ettei Susi-Larsen tahtonut poistua
kovin kauaksi heistä. Tämä ajatus antoi minulle uutta toivoa, ja
läksin siis nopeasti suorittamaan saamaani käskyä. Tuskinpa ehdin
avata suuni ja antaa tarpeelliset käskyt miehille, ennenkuin he
hyökkäsivät nostoköysien ja alashaalaajien kimppuun tai kiipesivät
ylös mastoihin. Susi-Larsen seurasi katkerasti hymyillen heidän
auliuttansa.

Me jatkoimme yhä samaan suuntaan ja kun vene oli useamman
mailin päässä meistä, pysäytettiin kuunari jälleen ja me jäimme
odottamaan. Kaikkien silmät kiintyivät lähenevään veneeseen,
yksinpä Susi-Larseninkin, mutta hän yksin koko laivalla oli täysin
levollinen. Eipä edes Louis, joka tuijotti jäykästi veteen, voinut
täysin hillitä kasvojansa.

Ja vene lähestyi lähestymistään, se kynti kuohuvan vihreän aineen
läpi kuin elävä olento, se kohosi ja ajelehti, se viskautui yli
suunnattomien hyökylaineiden tai katosi niiden taakse tullakseen
jälleen näkyviin ja kohotakseen pystyyn. Näytti aivan mahdottomalta,
että se voisi pelastua, mutta joka kerta huimasti hypätessään se sai
suorastaan ihmeitä aikaan. Sadekuuro kulki ohitsemme, ja virtanaan
vuotavasta vedestä kohosi vene esiin melkein meidän vieressämme.

"Laskekaa suoraan tuuleen!" huusi Susi-Larsen ja hyppäsi peräsimen
luo, jota hän itse alkoi vääntää.

Taaskin _Ghost_ kiiti eteenpäin myötätuulessa, ja kaksi tuntia
seurasivat Johnson ja Leach meidän jäljissämme. Me pysähdyimme ja
käännyimme taas myötätuuleen, ja alituisesti pieni vene kohosi
ja laski aallonharjalta aallonpohjaan jäljissämme. Vene oli noin
neljännesmailin päässä meistä, kun se peittyi sadekuuroon. Me emme
nähneet sitä koskaan enää. Tuuli karkotti sateen, ja ilma kirkastui
jälleen, mutta ei mitään purjetta näkynyt hyrskyävällä merenpinnalla.
Luulin kerran veneen pohjan kiiltävän mustana valkoisen vaahdon
keskellä. Siinä kaikki. Johnsonin ja Leachin taistelu henkensä
puolesta oli päättynyt.

Heidän toverinsa seisoivat yhä pienissä ryhmissä keskilaivalla.
Ei kukaan ollut mennyt kannen alle, ei kukaan sanonut sanaakaan.
Ei kukaan katsonut toinen toiseensa. Jokainen oli ikäänkuin
lamautunut -- tai kuin syviin ajatuksiin vaipunut, koettaen päästä
selville siitä, mitä todellakin oli tapahtunut. Mutta Susi-Larsen
ei suonut heille paljon ajattelemisen aikaa. Hän sanoi laivan heti
kääntyvän entiselle reitilleen -- tietysti hyljeparvea kohti eikä
Yokohaman satamaan. Mutta miehistö ei vetänyt nuoria eikä nostanut
purjeita enää minkäänlaisella innolla, ja minä kuulin heidän hiljaa
kiroilevan, hiljaa ja elottomasti. Samoin ei ollut pyyntimiesten
laita. Smoke, jota ei kukaan voinut vastustaa, kertoi jotakin juttua,
ja he poistuivat nauraen välikannelle.

Kulkiessani keittiön ohi laivan perälle tapasin insinöörin, jonka me
olimme pelastaneet. Hän oli kalmankalpea, ja hänen huulensa vapisivat.

"Hyvä Jumala -- millainen laiva tämä oikeastaan on, herra", huudahti
hän.

"Onhan teillä silmät ja näettehän te itse", vastasin minä melkein
raa'asti tuskan ja levottomuuden vallassa.

"Entäs teidän lupauksenne?" sanoin heti sen jälkeen Susi-Larsenille.

"En koskaan aikonutkaan ottaa heitä laivaan antaessani sen lupauksen
teille", vastasi hän. "Ja täytyyhän teidän myöntää, etten omin käsin
ole ottanut heitä hengiltä -- kaukana siitä, kaukana siitä", lisäsi
hän nauraen.

En vastannut mitään. Minun oli mahdoton saada sanaakaan suustani,
ja ajatukseni vain pyörivät aivoissani. Minun täytyi saada aikaa
selvitellä ajatuksiani, sen tiesin. Minun täytyi vastata naisesta,
joka nukkui alhaalla hytissä, minun täytyi ottaa hänet huomioon, ja
ainoa selvä ajatus, joka välähti aivoissani, oli se, etten saanut
tehdä mitään varomatonta jos tahdoin häntä jollakin tavalla auttaa.



Kahdeskymmenes luku


Loppuosa päivää kului levollisesti. Kun "pikkuinen myrsky oli
kastanut meidän kiduksemme", tyyntyi meri. Kiivaasti keskusteltuaan
Susi-Larsenin kanssa saivat sekä insinööri että nuo kolme muuta
tulokasta vaatteita vaatevarastosta ja määräyksen auttaa ampujia
veneissä, sitä paitsi heidän tuli olla vahdissa laivassa ja maata
alhaalla kanssissa. He läksivät vastustellen alas kanssiin, mutta
heidän vastaväitteensä eivät olleet äänekkäitä. Susi-Larsenin julmuus
oli jo ehtinyt peloittaa heitä, ja ne surulliset tiedot, joita
he saivat kanssissa, karkottivat kaiken vastustamishalun heidän
mielestään.

Miss Brewster -- me olimme saaneet tietää hänen nimensä insinööriltä
-- nukkui yhä. Illallispöydässä pyysin hylkeenampujia puhumaan
hiljaisella äänellä, jotta hän ei häiriytyisi, eikä hän tullut
näkyviin ennen kuin seuraavana aamuna. Olin aikonut järjestää siten,
että hän saisi aterioida itsekseen, mutta siihen Susi-Larsen vastasi
jyrkästi kieltäen. Kuka hän oli, jotta hän ei voisi istua samassa
pöydässä muiden kanssa? kysyi hän.

Miss Brewsterin ilmestyminen pöytään tuotti monta lystikästä
kohtausta. Pyyntimiehet olivat ääneti kuin myyrät. Jock Horner ja
Smoke yksin eivät olleet hänestä tietävinäänkään, he katselivat häntä
silloin tällöin salaa, ottivatpa vielä osaa keskusteluunkin. Toiset
neljä painoivat itsepäisesti päänsä alas ja pureskelivat ahkerasti,
kasvoillaan vakava ilme, korvat vain liikkuivat tahdissa leukojen
kanssa, aivan kuin eläimillä.

Susi-Larsen puhui alussa hyvin vähän, hän vastasi vain, kun häntä
puhuteltiin. Ei siltä, että hän olisi ollut hämillään. Kaukana
siitä. Mutta tämä nainen oli aivan uusi tyyppi hänelle, kuului
siihen lajiin, jota hän ei koskaan ennen ollut tutkinut, ja siksi
hän oli utelias. Susi-Larsen tarkasteli häntä niin lakkaamatta, että
katseensa tuskin lainkaan irtaantui hänestä, enintään seuratakseen
jotakin liikettä, jonka hän teki käsillään tai hartioillaan. Minäkin
tutkin häntä, ja vaikka minä ylläpidinkin keskustelua, niin olin
sittenkin hiukan hämilläni, en kokonaan oma itseni. Susi-Larsen
sitä vastoin ei ollut vähintäkään ymmällä, hänellä oli tavaton
itseluottamus, jota ei mikään voinut häiritä; yhtä vähän hän arasteli
tuota naista kuin pelkäsi myrskyä tai taistelua.

"Ja kuinka pian tulemme Yokohamaan?" kysyi miss Brewster kääntyen
Susi-Larsenin puoleen ja katsoen häntä suoraan silmiin.

Siinä se nyt oli, suora kysymys. Pureskelukoneet keskeyttivät työnsä,
korvat lakkasivat liikkumasta, ja vaikka silmät yhä vieläkin olivat
kiintyneinä lautasiin, niin jokainen odotti sittenkin uteliaasti
vastausta.

"Neljän kuukauden kuluttua -- tai ehkäpä kolmen, jos pyynti pian
loppuu", sanoi Susi-Larsen.

Miss Brewster veti syvältä henkeään ja sanoi änkyttäen: "Minä -- minä
luulin -- minulle oli sanottu, että me olimme vain päivän matkan
päässä Yokohamasta. Siis..." Hän vaikeni ja tarkasteli kaikkia
noita epämiellyttäviä kasvoja, jotka olivat hänen ympärillään ja
tuijottivat itsepäisesti lautasiinsa. "Se tieto ei siis ollutkaan
oikea", lisäsi hän.

"Sitä kysymystä teidän tulee pohtia mr van Weydenin kanssa", vastasi
Susi-Larsen ja nyökkäsi minulle vilkuttaen leikillisesti silmiään.
"Mr van Weyden on auktoriteetti, niinkuin te varmaan sanoisitte,
sellaisissa kysymyksissä, jotka koskevat sitä, mikä on oikeaa ja
väärää. Mutta voi kuitenkin sattua, että minä, joka olen vain
tavallinen merimies, käsitän asian hiukan toiselta kannalta. Ehkäpä
teistä on ikävä jäädä tänne, mutta meille se on suuri onni."

Larsen katsoi hymyillen häneen. Miss Brewster laski silmänsä alas,
mutta kohotti ne jälleen uhmailevasti minuun. Ne kysyivät minulta
sanattomasti: onko se oikein? Mutta minä ymmärsin, että minun tuli
pysyä ulkopuolella koko asian, ja siksi en vastannut mitään.

"Mitä te ajattelette siitä?" kysyi hän nyt.

"Että se on ikävä teille, varsinkin, jos teillä näinä lähimpinä
neljänä kuukautena on jotakin tärkeätä tehtävää. Mutta koska te
sanotte, että te terveytenne tähden läksitte matkalle Japaniin, niin
voin vakuuttaa teille, ettette missään voi saada parempaa ilmaa kuin
tällä laivalla."

Näin hänen silmiensä säkenöivän vihasta, ja tällä kertaa oli minun
vuoroni katsoa alas, sillä minä tunsin punastuvani hänen edessään.
Olin antanut hänelle pelkurimaisen vastauksen, mutta mitäpä minä
saatoin tehdä?

"Se oli auktoriteetin vastaus", sanoi Susi-Larsen nauraen.

Minä painoin pääni alas, ja miss Brewster oli vaiti näyttäen
miettivältä.

"Ei siltä, että hän olisi paljonkaan arvoinen", jatkoi Susi-Larsen,
"mutta hän on ainakin itse ihmeellisesti parantunut. Olisittepa
nähnyt hänet, kun hän tuli laivaan! Sen surkeampaa ja kurjempaa
ihmissuvun edustajaa ei olisi voinut ajatellakaan. Enkö ole oikeassa,
Kerfoot?"

Kun tämä suoranainen kysymys tehtiin Kerfootille, säpsähti hän
kauhusta ja pudotti veitsen maahan, mutta hänen onnistui sittenkin
murahtaa myöntävästi.

"Mutta onhan hän myöskin kehittynyt pestessään astioita ja
kuoriessaan perunoita, vai mitä, Kerfoot?"

Uusi murahdus nousi puhutellun kurkusta.

"Ja katsokaas häntä nyt! Eihän hän tosin ole lujajäntereinen sanan
varsinaisessa merkityksessä, mutta hänessä on kuitenkin lihaksia, ja
sitä ei olisi voinut ennen sanoa hänestä. Hän kykenee nyt seisomaan
omilla jaloillaankin. Te ette voi sitä ymmärtää nähdessänne hänet
nyt, mutta alussa hän ei kyennyt siihen yhtään."

Pyyntimiehet naureskelivat salaa, mutta miss Brewster katsoi
minuun myötätuntoisesti, ja tämä katse palkitsi minulle kokonaan
Susi-Larsenin ilkeyden. Siitä oli todellakin niin pitkä aika, kun
joku osoitti minulle myötätuntoisuutta, että mieleni aivan pehmeni,
ja siitä hetkestä alkaen minä ilolla olin miss Brewsterin nöyrä
orja. Mutta samalla tunsin katkeruutta Susi-Larsenia kohtaan.
Hän oli ärsyttänyt minua pistopuheillaan, yllyttänyt juuri
miehuudentunnettani, jonka hän väitti herättäneensä minussa henkiin.

"Ehkäpä hyvinkin olen oppinut seisomaan omilla jaloillani", vastasin
minä, "mutta vielä minun on opittava polkemaan niillä toisia".

Hän katsoi halveksivasti minuun. "Silloin teidän kasvatuksenne on
vielä keskeneräinen", sanoi hän kuivasti ja kääntyi nopeasti miss
Brewsterin puoleen. "Me olemme hyvin vieraanvaraisia tällä laivalla.
Sen mr van Weyden on saanut kokea. Me teemme parhaamme, jotta
vieraamme kotiutuisivat täällä -- eikö totta, mr van Weyden?"

"Kyllä, siinä määrin, että heidän annetaan pestä astioita ja kuoria
perunoita", vastasin minä, "puhumattakaan siitä, että heiltä milloin
hyvänsä voidaan sulasta ystävyydestä vääntää niskat nurin".

"Minun täytyy tosiaankin pyytää, ettette ajattelisi meistä niin
paljon pahaa kuin mitä mr van Weyden koettaa uskotella teille",
sanoi Susi-Larsen teeskennellyllä levottomuudella. "Huomatkaa, miss
Brewster, hänellä on tikari vyössään -- ja se -- hm -- on varsin
tavatonta laivalla.

"Vaikka mr van Weyden muuten onkin hyvin kunnioitustaherättävä
henkilö, on hän joskus -- niin, kuinkas sanoisinkaan! --
hiukan taistelunhaluinen, ja silloin ovat ankarat toimenpiteet
välttämättömiä. Mutta levollisina hetkinään hän on sekä järkevä että
suora, ja koska hän juuri tällä hetkellä on levollisella mielellä,
niin ei hän voine kieltää, että hän eilen viimeksi uhkasi ottaa minut
hengiltä."

Olin vähällä tukehtua, enkä epäile lainkaan, että silmissäni paloi
vihan liekki. Hän huomautti siitä kaikille.

"Katsokaahan vain häntä! Hädin tuskin hän voi hillitä itseään
edes teidän läsnäollessanne. Mutta hän ei ole myöskään tottunut
naisseuraan. Minun täytynee ottaa jokin ase mukaani, ennenkuin menen
kannelle hänen kanssansa."

Hän pudisti päätään miettivästi. "Se on todellakin hyvin, hyvin
ikävää", sanoi hän, ja pyyntimiehet purskahtivat nauruun.

Heidän karkeat äänensä, jotka kaikuivat tässä pienessä huoneessa,
tekivät raa'an vaikutuksen. Koko kohtauksessa oli jotakin raakaa,
ja kun minä nyt katselin tätä vierasta naista ja näin, kuinka
huonosti hän sopi kaikkeen tähän, huomasin vasta ensi kertaa, kuinka
hyvin minä itse siihen sovelluin. Minähän tunsin niin hyvin nuo
miehet ja heidän sielunelämänsä -- ja minä kuuluin itsekin heidän
joukkoonsa, minä elin hylkeenpyytäjän elämää, söin hylkeenpyytäjän
ruokaa, ajattelin tavallaan hylkeenpyytäjän ajatuksia. Minua eivät
ihmetyttäneet nuo kehnot vaatetukset, karheat kasvot, tuo hurja
nauru, nämä haisevat seinät ja heiluvat lamput.

Levittäessäni voita leivälle osuivat silmäni käteeni. Kaikki
rystyset olivat nahattomat ja tulehtuneet, sormet paisuneet ja
kynnet mustareunaiset. Minä tunsin, että tukka niskassani oli paksu
kuin turkki, minä tiesin, että takinhiha oli kulunut rikki ja että
sinisen paitani kauluksesta puuttui nappi. Tikari, josta Susi-Larsen
oli puhunut, riippui kupeellani. Olihan se hyvinkin luonnollista,
että se riippui siinä, nyt vasta käsitin kuinka luonnollista se oli
ajatellessani asiaa miss Brewsterin kannalta ja käsittäessäni kuinka
omituiselta se sekä kaikki muukin, mikä oli sen yhteydessä, mahtoi
hänestä tuntua.

Mutta miss Brewster ymmärsi, että Susi-Larsen vain ivasi, ja hän
katsoi minua jälleen myötätuntoisesti. Mutta samalla hän näytti
olevan ymmällä. Sillä sen kautta kaikki tuntui hänestä vielä
entistäänkin käsittämättömämmältä.

"Ehkäpä minä voin päästä johonkin vastaantulevaan laivaan", sanoi
miss Brewster.

"Täällä ei koskaan kulje muita laivoja kuin hylkeenpyytäjiä", vastasi
Susi-Larsen.

"Mutta minulla ei ole vaatteita -- ei kerrassaan mitään", vastusteli
hän. "Te ehkä ette ajattele, etten ole mies -- ja että tuo
kuljeksiva, huoleton elämä, jota te ja teidän miehenne näytätte
viettävän, on minulle jotakin aivan vierasta."

"Mitä pikemmin te siihen totutte, sitä parempi", selitti Susi-Larsen.
"Minä hankin teille kangasta, neuloja ja lankaa", lisäsi hän.
"Toivottavasti puvun tai parin ompeleminen ei tuota teille kovin
suurta rasitusta."

Miss Brewster irvisteli hiukan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa,
ettei hän osannut ommella vaatteita. Yhtä selvästi huomasin myöskin,
että hän sekä pelkäsi että oli aivan ymmällä, vaikka hän rohkeasti
koettikin sitä salata.

"Minä oletan, että te, samoin kuin mr van Weydenkin, olette tottunut
siihen, että muut ovat tehneet kaikki työt teidän puolestanne. Mutta
enpä luule teillä olevan vähintäkään vahinkoa siitä, jos saatte
nyt hiukan itsekin tehdä työtä. Kuulkaahan -- millä tavalla te
ansaitsette elantonne?"

Miss Brewster katsoi kummissaan Susi-Larseniin.

"Tarkoitukseni ei ole loukata. Ihmisethän syövät, ja siksi heidän on
pakko hankkia itselleen elintarpeita. Nämä miehet ampuvat hylkeitä
elannokseen, minä kuljetan laivaani samassa tarkoituksessa, ja mr van
Weyden ansaitsee ainakin tätä nykyä ruokansa auttamalla minua. Mitä
te teette?"

Miss Brewster kohautti olkapäitään.

"Ansaitsetteko te itse elantonne? Vai elättääkö joku toinen teitä?"

"Pelkään pahoin, että toiset ovat tehneet sitä suurimman osan
ikääni", vastasi hän nauraen. Hän koetti rohkeasti yhtyä Larsenin
leikinlaskuun, mutta minä näin, miten pelko kasvamistaan kasvoi hänen
silmissään hänen katsellessaan Susi-Larsenia.

"Ja minä oletan myöskin, että muut ovat aina valmistaneet teidän
vuoteennekin?"

"Olen minä itsekin laittanut vuoteeni", vastasi hän.

"Useinko?"

Hän pudisti päätään tekeytyen surulliseksi.

"Tiedättekö, mitä Yhdysvalloissa tehdään köyhille ihmisille,
jolleivät he, niinkuin te, ansaitse elatustaan työllä?"

"En, minä olen kovin tietämätön", sanoi hän. "Mitä siellä tehdään
köyhille ihmisille, jotka ovat minun kaltaisiani?"

"Heidät lähetetään vankeuteen. Heitä syytetään irtolaisuudesta,
jolleivät he voi elättää itseään. Jos minä olisin mr van Weyden, joka
aina pitää niin paljon melua oikeasta ja väärästä, niin kysyisin,
mikä oikeus teillä on elää, koska ette millään tavalla ansaitse
leipäänne?"

"Mutta koska te ette ole mr van Weyden, niin eihän minun tarvitse
vastata teille?"

Hän katsoi Susi-Larseniin suloisesti hymyillen, vaikka hänen silmänsä
olivatkin täynnä kauhua, ja tuo surullinen näky koski kipeästi
sydämeeni. Minun täytyi jollakin tavalla tarttua keskusteluun ja
johtaa se muualle.

"Oletteko koskaan ansainnut yhtä ainoatakaan dollaria omalla
työllänne?" kysyi Susi-Larsen, varmana vastauksesta ja äänessään
riemuitseva, kostonhimoinen sävy.

"Kyllä, sitä olen todellakin tehnyt", vastasi miss Brewster hitaasti,
ja minä olisin voinut nauraa ääneeni hänen pelokkaalle ilmeelleen.
"Muistan, että isäni kerran antoi minulle dollarin, kun olin aivan
pieni, jotta pysyisin hiljaa viisi minuuttia."

Susi-Larsen hymyili säälivästi.

"Mutta siitä on hyvin pitkä aika", jatkoi miss Brewster, "ja tuskinpa
te voitte vaatiakaan, että yhdeksänvuotias tyttö itse ansaitsisi
elatuksensa. -- Nykyään", lisäsi hän, oltuaan hetken aikaa vaiti,
"ansaitsen vuodessa noin tuhannenkahdeksansadan dollarin paikoilla".

Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa lautasista ja kiintyivät häneen.
Maksoihan vaivaa katsella naista, joka ansaitsi tuhatkahdeksansataa
dollaria vuodessa. Susi-Larsen osoitti peittelemättä ihastustaan.

"Vuosipalkallako vai kappaletyöllä?" kysyi hän.

"Kappaletyöllä", vastasi miss Brewster nopeasti.

"Tuhatkahdeksansataa", sanoi Susi-Larsen miettivästi. "Se tekee
sataviisikymmentä dollaria kuussa. No niin, miss Brewster, minun
laivallani ei olla itaria. Te voitte saada saman palkan meidänkin
parissamme."

Miss Brewster ei vastannut siihen mitään. Hän oli vielä liian
tottumaton Susi-Larsenin oikullisiin päähänpistoihin voidakseen
tyynesti ottaa niitä vastaan.

"Minä unohdin kysyä, minkälaista työtä te teette", jatkoi Susi-Larsen
lempeästi. "Minkälaista tavaraa te valmistatte? Ja minkälaisia
työkaluja ja aineksia te käytätte?"

"Paperia ja mustetta", vastasi miss Brewster nauraen. "Niin, sehän on
totta -- myös konekirjoittajaa."

"Te olette Maud Brewster", sanoin minä hitaasti ja syvällä
vakaumuksella, ikäänkuin olisin syyttänyt häntä jostakin rikoksesta.

Hän katsoi uteliaasti minuun. "Mistä te sen tiedätte?"

"Enkö ole oikeassa?" kysyin minä.

Hän nyökkäsi myöntävästi. Nyt Susi-Larsen vuorostaan tuli hämilleen.
Sitä nimeä hän ei tuntenut eikä tietänyt mikä merkitys sillä oli.
Minä olin ylpeä, että sillä minun silmissäni oli suurempi merkitys,
ja ensi kertaa pitkään aikaan tunsin oman etevämmyyteni hänen
rinnallaan.

"Muistan, kun kirjoitin arvostelun eräästä pienestä vihkosesta...",
aloitin aivan levollisesti, mutta miss Brewster keskeytti minut äkkiä.

"Tekö!" huudahti hän. "Silloinhan te olette..."

Hän tuijotti minuun silmät ihmetyksestä selkosen selällään.

Minä nyökkäsin nyt vuorostani myöntävästi.

"Humphrey van Weyden!" jatkoi hän. Sitten hän lisäsi helpotuksen
huokauksella huomaamatta, että oli samalla katsonut Susi-Larseniin:
"Oi, kuinka iloinen minä olen!... Minä muistan tuon arvostelun",
sanoi hän sitten nopeasti, kun huomasi, että hänen huudahduksensa oli
ollut naiivi, "se oli aivan liian imarteleva".

"Ei ensinkään", sanoin minä varmasti. "Te halvennatte minun tervettä
arvostelukykyäni ja riistätte mielipiteiltäni niiden arvon. Te
tiedätte kyllä, että sonettinne ovat parhaita, mitä englanninkielellä
on naisen kynästä lähtenyt."

"Mutta te sanoitte minua Amerikan mrs Meynelliksi!"

"Enkö minä ollut oikeassa?" kysyin minä.

"Ette, ette siinä suhteessa", vastasi hän. "Se loukkasi minua."

"Me emme voi määrätä jonkin tuntemattoman arvoa vertaamatta sitä
johonkin tunnettuun", vastasin minä hienoimmalla akateemisella
sananparrella. "Arvostelijana minun oli pakko määritellä teidän
arvonne. Nyt te olette itse tullut omaksi mittapuuksenne. Minulla
on kirjahyllylläni teidän pienistä teoksistanne seitsemän
kappaletta, siellä on myöskin kaksi paksumpaa nidosta, teidän
essee-kirjoitelmanne, ja saatte suoda anteeksi, että sen sanon -- en
tiedä, onko se teistä imartelevaa vai ei -- mutta minusta ne ovat
aivan yhtä hyvät kuin teidän runonne. Se aika on pian koittava,
jolloin arvostelijat sanovat jotakuta uutta kirjailijatarta Englannin
Maud Brewsteriksi."

"Te olette erinomaisen ystävällinen", sanoi hän puoleksi kuiskaten.
Ja nuo kohteliaat sanat sekä ääni, jolla hän ne lausui, samoin kuin
ne muistot, joita ne herättivät minun entisestä elämästäni maapallon
toisella puolella, saivat minut äkkiä vavahtamaan -- ne herättivät
muistoja henkiin, mutta samalla myös katkeran kodinkaipuun.

"Sellaiseltako siis Maud Brewster näyttää", sanoin minä juhlallisesti
ja katselin kunnioittavasti häntä.

"Ja sellaiselta siis Humphrey van Weyden näyttää", sanoi hän ja
katsoi minuun yhtä juhlallisesti ja kunnioittavasti. "Kuinka
ihmeellistä! Minun on niin vaikea sitä käsittää. Me emme ole
odottaneet, että teidän järkevästä kynästänne lähtisi jokin hurjan
romanttinen kuvaus."

"Ei, en minä olekaan keräämässä aineksia sellaista kuvausta varten,
sen voin teille vakuuttaa", vastasin minä. "Minulla on yhtä vähän
taipumusta kuin haluakaan runoiluun."

"Mutta sanokaahan minulle -- miksi te oikeastaan olette hautaantunut
Kaliforniaan?" kysyi hän sen jälkeen. "Siinä ette ole tehnyt oikein.
Me idässä olemme niin harvoin saaneet nähdä teitä, aivan liian vähän
olemme saaneet nähdä parissamme amerikkalaisen kirjallisuuden lähinnä
etevintä edustajaa."

Minä kumarsin, sovelluttamatta kuitenkaan itseeni hänen
kohteliaisuuttaan.

"Vähällä olin tavata teidät kerran Philadelphiassa, jossa teidän oli
määrä pitää esitelmä. Mutta junani myöhästyi neljä tuntia."

Ja nyt me unohdimme kokonaan, missä olimme, ja jätimme äänettömän
Susi-Larsenin karille keskelle pakinamme vesitulvaa. Pyyntimiehet
nousivat pöydästä ja menivät ylös kannelle, mutta me juttelimme
yhä edelleen. Susi-Larsen yksin jäi pöytään istumaan. Äkkiä minä
huomasin, että hän oli läsnä. Hän istui taaksepäin nojautuneena
tuolillaan ja kuunteli uteliaasti vierasta puhetta maailmasta, joka
oli hänelle aivan outo.

Minä keskeytin puheeni kesken lausetta. Meidän tuskallinen olomme
ja kaikki sen mukana seuraavat vaarat masensivat äkkiä mieleni
koko hirveällä voimallaan. Miss Brewster tunsi varmaan jotakin
samantapaista, sillä hänen silmiinsä tuli epämääräinen kauhun ilme
hänen kiinnittäessään katseensa Susi-Larseniin.

Susi-Larsen nousi ja naurahti hämillään. Hänen naurussaan oli
omituinen metallin kaiku.

"Oh, älkää välittäkö minusta", sanoi hän tehden kädellään liikkeen
ikäänkuin halveksien itseään. "Ei minua tarvitse ottaa lukuun.
Jatkakaa, jatkakaa -- minä pyydän."

Mutta nyt olivat keskustelun sulkuportit sulkeutuneet, ja mekin
nousimme pöydästä naurahtaen hämillämme.



Yhdeskolmatta luku


Jollakin tavalla täytyi Susi-Larsenin harmin päästä ilmoille sen
johdosta, että Maud Brewster ja minä olimme unohtaneet hänet
keskustellessamme pöydässä, ja sattumalta Thomas Mugridge joutui
hänen uhrikseen. Hän ei ollut parantanut tapojaan vähimmälläkään
tavalla, vaikka hän kerran todellakin oli vaihtanut paitaa. Hänen
pukunsa oli yhä edelleen kovin likainen, samoin kuin rasvainen liesi,
pannut ja padatkin.

"Minun täytyy antaa teille varoitus, Cooky", selitti Susi-Larsen,
"teidän on jo aika tehdä parannus".

Mugridgen kasvot kalpenivat nokikerroksen alla, ja kun Susi-Larsen
kutsui luokseen pari miestä ja käski heidän tuoda köyden mukanaan,
pakeni Mugridge hurjaa vauhtia keittiöstä ja piiloutui milloin
mihinkin kannella, virnistelevä miehistö kintereillään. Eipä juuri
mikään olisi voinut olla sille mieluisampaa kuin viskata kokki nuoran
varassa laivan reunan yli veteen ja antaa hänen sitten hinautua
perässä, sillä kanssiin hän oli lähettänyt kaikkein inhottavinta
sekasotkua syötäväksi. Asianhaarat olivat erinomaisen suotuisat
sellaiseen yritykseen. _Ghost_ kulki ainoastaan kolmen mailin
nopeudella tunnissa ja meri oli varsin tyyni. Mutta Mugridge ei
halunnut päästä uimaan. Ehkäpä hän oli nähnyt toisten koettavan sitä
leikkiä. Sitä paitsi oli vesi peloittavan kylmää, ja hänen ruumiinsa
oli kaikkea muuta kuin karaistu.

Niinkuin tavallisesti tulivat kaikki, sekä laivamiehet että
hylkeenampujat paikalle, katsomaan tätä urheilua. Mugridge näytti
aivan mielettömästi pelkäävän vettä, ja hän kiiruhti paikasta toiseen
niin nopeasti, ettei kukaan olisi voinut uneksia hänen voivan liikkua
niin notkeasti. Puristuneena keittiön ja peräkannen nurkkauksen
väliin hän hyökkäsi kuin kissa kajuutan katolle ja sieltä perälle.
Mutta kun takaa-ajajat kiiruhtivat hänen jäljessään, hyppäsi hän taas
kajuutan ja keittiön yli ja pääsi kannelle välikannen luukun avulla.
Sitten hän hyökkäsi suoraan eteenpäin, kintereillään Harrison,
joka lähenemistään läheni häntä. Mutta äkkiä Mugridge hypähti ylös
ja tarttui kiinni viistopurjeen puomin nostajaan. Kaikki tämä
tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä. Pitäen kiinni molemmin käsin
käpersi hän ruumistaan riippuvassa asennossaan ja heitti molemmat
jalkansa taakse. Harrison sai potkun suoraan vatsaansa, hän huudahti
tahtomattaan, lyyhistyi kokoon ja kaatui takaperin kannelle.

Käsien paukutuksella ja kajahtavalla naurulla pyyntimiehet
tervehtivät kokin urotyötä; sitten hän kiiruhti takaa-ajajiaan pakoon
juoksemalla keulamaston ympäri ja hyökkäsi sen jälkeen peräpuolelle
kuin juoksija jalkapallokentällä. Hän suuntasi suoraan peräkannen
koroketta kohti ja sitä pitkin aivan laivan perään. Hän juoksi niin
kovalla vauhdilla, että kun hän kääntyi kajuutan nurkkauksen ohi, hän
kompastui ja kaatui. Nilson seisoi peräsimessä, Cooky törmäsi hänen
jalkojansa vasten. Molemmat pyörähtivät lattialla, mutta Mugridge
yksin nousi pystyyn. Sattumalta hänen heikko ruumiinsa oli kolahtanut
niin kovasti vasten toisen vahvoja jalkoja, että ne taittuivat yhtä
kevyesti kuin piiskanvarsi.

Parsons otti peräsimen huostaansa, ja takaa-ajo jatkui. He kiersivät
yhä uudelleen kannen ympäri -- Mugridge aivan hurjana kauhusta,
merimiehet huutaen ja hoilottaen loisilleen mihin suuntaan heidän
tuli juosta, ja hylkeenampujat usuttaen toisia ja purskahtaen vähän
väliä kovaan nauruun. Mugridge kompastui kokassa laivaluukkuun,
ja kolme miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa, mutta hän kiemurteli
irti heidän käsistään kuin ankerias, suu veressä ja kuuluisa paita
repaleina. Nyt hän hyökkäsi isonmaston köysiportaiden luo. Hän kapusi
ylöspäin, suoraan ylös, väylinkien yli aina maston huippuun asti.

Puolisen tusinaa merimiehiä kiipesi hänen jäljessään saalinkiin,
jonne he pysähtyivät, vain kaksi heistä, Ufti-Ufti ja Black --
viimeksimainittu oli Latimerin veneen ohjaaja -- kiipesi käsiensä
varassa ohuita, raudankovia köysiä myöten yhä ylemmäksi.

Se oli vaarallinen yritys, sillä heidän riippuessaan käsiensä varassa
sadan jalan korkeudessa kannen yläpuolella oli heidän vaikea väistää
kokin potkuja. Ja Mugridge potki aivan hurjasti, kunnes Ufti vihdoin
riippuen toisen kätensä varassa tarrasi kiinni hänen jalkaansa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä tarttui Black kokin toiseen jalkaan,
ja sitten nuo kolme miestä ikäänkuin yhteenpalmikoitu riippuva massa
liukuivat tapellen alas ja putosivat saalingissa olevien toveriensa
syliin.

Tappelu yläilmoissa oli nyt loppunut, ja Thomas Mugridge, joka
sätkytteli ja valitti ja oli aivan verinen suustaan, laahattiin
kannelle. Susi-Larsen sitoi köyden päähän surmansilmukan ja pingoitti
sen hänen kainaloihinsa. Sitten kannettiin Mugridge laivan perälle
ja viskattiin mereen. Neljän-, viiden-, jopa kuudenkymmenen jalan
pituudelta juoksi nuoraa veteen, ennenkuin Susi-Larsen komensi:
"Kiinnittäkää!" Ufti-Ufti seurasi käskyä, nuora pingoittui ja laiva,
kulkien eteenpäin, nykäisi kokin veden pintaan.

Se oli surkea näky. Vaikkei hän voinutkaan hukkua -- hänessä varmaan
oli yhdeksän henkeä -- niin hän sai kokea kaiken sen tuskan ja pelon,
jota ihminen tuntee ollessaan hukkumisen vaarassa. _Ghost_ kulki nyt
hitaasti, ja kun perä kohosi laineelle ja aluksen keula painui alas,
kohosi onneton raukka veden pintaan ja sai hetken aikaa hengittää,
mutta niin pian kuin perä vajosi alas ja kokka hitaasti kohosi
seuraavan aallon harjalle, höltyi nuora ja Mugridge vaipui veden alle.

Olin kokonaan unohtanut Maud Brewsterin olemassaolon, mutta äkkiä
säpsähtäen muistin hänet, kun kuulin hänen kevyet askeleensa
vierestäni. Ensi kertaa hän näyttäytyi nyt kannella tultuaan laivaan.
Hänen ilmestyessään paikalle hiljenivät kaikki äänet.

"Mikä on syynä siihen tavattomaan iloon, joka on vallinnut täällä
ylhäällä", kysyi hän.

"Parasta että kysytte kapteeni Larsenilta", vastasin minä tyynesti
ja levollisesti, vaikka mieleni kuohahti ajatellessani, että hän sai
nähdä tämän raa'an kohtauksen.

Hän otti neuvoni varteen ja aikoi juuri kääntyä Susi-Larsenin
puoleen, kun hän huomasi Ufti-Uftin, joka seisoi notkeassa asennossa
eteenpäin kumartuneena aivan hänen edessään, nuora kierrettynä
käsivarren ympärille.

"Pyydättekö te kaloja?" kysyi miss Brewster.

Ufti ei vastannut. Hänen katseensa oli koko ajan kiintyneenä veden
pintaan, ja äkkiä hänen silmänsä iskivät tulta.

"Haikala, hohoi, herra!"

"Hilatkaa! Pian! Kaikki apuun!" huusi Susi-Larsen ja hyökkäsi itse
ennen muita köyden luo.

Mugridge oli kuullut Uftin varoitushuudon ja kirkui kuin mieletön.
Näin mustan selkäevän ampuvan veden halki ja lähestyvän häntä
suuremmalla nopeudella kuin köysi liikkui. Saisiko haikala hänet
saaliikseen vai mekö, riippui vain hiuskarvasta, ja parissa
sekunnissa se asia tulisi ratkaistuksi. Kun Mugridge oli aivan meidän
alapuolellamme, laskeutui perä alas, joten haikala oli edullisemmassa
asemassa kuin me. Selkäevä katosi. Vatsa loisti valkeana haikalan
hypätessä ylöspäin. Mutta Susi-Larsen oli melkein yhtä nopsa
-- vaikkei aivan kuitenkaan. Pannen koko suunnattoman voimansa
liikkeelle hän nykäisi kiivaasti köyttä. Kokki kohosi ylös vedestä,
ja haikala ojentautui hänen jälkeensä. Mugridge veti jalkansa
kippuraan, ja näyttipä siltä, kuin haikala olisi vain hipaissut hänen
toista jalkaansa ja loiskahtanut sitten takaisin veteen. Mutta Thomas
Mugridge päästi vihlovan hätähuudon haikalan koskettaessa häntä. Ja
sitten me vedimme hänet laivaan kuin vastasaadun kalan siimassa,
ja päästyään onnellisesti reunan yli, hän putosi suinpäin kannelle
käsiensä ja polviensa varaan ja kiepsahti selälleen.

Mutta samassa pulpahti oikea verivirta kannelle. Mugridge oli
menettänyt oikean jalkansa, se oli nilkasta poikkileikattu. Minä
vilkaisin Maud Brewsteriin. Veri oli kadonnut hänen kasvoiltaan,
ja hänen silmänsä olivat täynnä kauhua. Hän ei katsonut Thomas
Mugridgeen, vaan Susi-Larseniin. Ja Susi-Larsen huomasi sen varmaan,
sillä hän sanoi lyhyesti naurahtaen:

"Miesten leikkiä, miss Brewster. Tietysti hiukan kovakouraisempaa,
kuin mihin te olette tottunut, mutta -- miesten leikkiä sittenkin.
Haikalaa emme olleet ottaneet edeltäpäin lukuun. Se..."

Mutta juuri samassa Mugridge kääntyi toiselle kyljelleen -- hän oli
parhaiksi ehtinyt nostaa päänsä ja nähdä mikä vahinko hänelle oli
tapahtunut -- ja iski hampaansa Susi-Larsenin jalkaan. Susi-Larsen
kumartui kylmäverisesti kokin puoleen ja puristi peukalollaan ja
etusormellaan häntä leukojen ja korvien takaa. Leuat irtaantuivat
vastahakoisesti toisistaan, ja Susi-Larsen oli vapaana.

"Niinkuin äsken sanoin", jatkoi hän levollisesti, niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut, "haikalaa emme olleet ottaneet lukuun. Se oli -- hm
-- sanoisinko kohtalon sallimusta."

Miss Brewster ei osoittanut vähimmälläkään tavalla, että hän olisi
kuullut, mitä Susi-Larsen sanoi, jos kohta ilme hänen silmissään
osoittikin inhoa, kun hän perääntyi askeleen kääntyäkseen pois. Mutta
hän ei voinutkaan astua muuta kuin tuon yhden ainoan askeleen, sillä
samassa hän horjahti ja tavoitteli raukeana kättäni. Minä tartuin
häneen juuri parhaiksi kiinni, jotta hän ei päässyt kaatumaan, ja
autoin hänet istumaan kajuutan korokkeelle. Luulin, että hän menisi
kokonaan tajuttomaksi, mutta hän hillitsikin itsensä.

"Hakekaa suonipuserrin, mr van Weyden", huusi Susi-Larsen minulle.

Minä epäröin. Miss Brewster liikutti huuliaan, mutta vaikkei
ainoatakaan ääntä kuulunut, niin hän käski yhtä selvästi silmillään
kuin ikinä sanoillaan minua auttamaan raajarikkoontunutta.

"Olkaa niin ystävällinen!" onnistui hänen vihdoin kuiskata, enkä minä
voinut muuta kuin totella.

Mutta minä olin osoittanut olevani jo niin taitava välskäri, että
Susi-Larsen, annettuaan minulle muutamia neuvoja, salli minun hoitaa
sairasta omin neuvoin, pari merimiestä vain apuna. Omasta puolestaan
hän tahtoi kostaa haikalalle. Suureen uistinonkeen pantiin suolaista
silavaa syötiksi, koukku heitettiin mereen, ja sillä aikaa kun
minä sidoin laskimoita ja valtimoita, hilasivat merimiehet laulaen
syyllisen pedon laivaan. En nähnyt sitä omin silmin, mutta apulaiseni
jättivät minut hetkeksi yksin ja hyökkäsivät keskilaivalle katsomaan,
mitä siellä tapahtui. Haikala oli kuudentoista jalan pituinen ja se
nostettiin ylös rikiin. Pedon leuat kiskottiin selkoisen selälleen
ja paksu seiväs, joka oli teroitettu molemmista päistään, pistettiin
sen kitaan siten, että kun vivut otettiin pois, niin terävät päät
tunkeutuivat leukoihin. Kun se oli tehty, leikattiin koukku pois, ja
haikala päästettiin jälleen mereen; se oli avuton, vaikka täydessä
voimassaan, ja tuomittu hitaaseen nälkäkuolemaan -- elävältä kuollut,
jommoista rangaistusta se olisi vähemmän ansainnut kuin itse
rangaistuksen keksijä.



Kahdeskolmatta luku


Minä tiesin mitä miss Brewster tahtoi, kun hän tuli minun luokseni.
Olin nähnyt hänen kymmenen minuutin ajan keskustelevan kiihkeästi
insinöörin kanssa, ja viittaamalla pyydettyäni häntä olemaan vaiti
saatoin hänet syrjään, jotta perämies ei kuulisi meidän puhettamme.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen ilmeensä oli päättävä, hänen
suuret silmänsä näyttivät tavallista suuremmilta, sillä ne katsoivat
tutkivasti ja läpitunkevasti minuun. Olin täynnä odotusta ja samalla
hämilläni, sillä hän tahtoi nyt tutkia Humphrey van Weydenin sielua,
eikä Humphrey van Weydenillä ollut juuri sanottavasti syytä olla
siinä suhteessa ylpeä, sen jälkeen kun hän oli tullut _Ghost_-laivaan.

Me astuimme sille välisillalle, joka johti välikannelle, ja siinä
hän kääntyi ja katseli minua. Minä silmäsin nopeasti ympärilleni
nähdäkseni oliko ketään läheisyydessä.

"Mistä on kysymys?" sanoin minä lempeästi, mutta päättävä ilme hänen
kasvoillaan ei muuttunut.

"Minä voin ymmärtää, että surullinen tapaus tänä aamuna oli
oikeastaan vain tapaturma", sanoi hän. "Mutta minä puhuin äsken mr
Haskinsin kanssa ja hän väitti, että samana päivänä, jolloin me
tulimme laivaan ja minä olin alhaalla kannen alla, upotettiin kaksi
miestä, suorastaan hukutettiin mereen -- toisin sanoen murhattiin."

Hänen äänensä oli kysyvä, ja hän katsoi syyttävästi minuun, ikäänkuin
minä olisin ollut syypää tähän tekoon tai ainakin osallinen siihen.

"Tuo tieto on aivan oikea", vastasin minä. "Nuo molemmat miehet
murhattiin."

"Ja sen te saatoitte sallia!" huudahti hän.

"Pikemminkin voisitte sanoa, etten voinut sitä estää", vastasin minä
yhtä lempeällä äänellä kuin äskenkin.

"Mutta koetittehan te sitä tehdä?" Hän lausui sanan "koetittehan"
erityisellä painolla, ja hänen äänensä oli rukoileva. "Oi, minä näen
-- minä näen, että te ette sitä tehnyt", lisäsi hän nopeasti, arvaten
vastaukseni. "Mutta miksi ette sitä tehnyt?"

Minä kohautin olkapäitäni. "Teidän täytyy muistaa, miss Brewster,
että olette uusi tulokas tässä pienessä maailmassa ja ettei teillä
ole aavistustakaan niistä laeista, jotka vallitsevat täällä. Te
tuotte mukananne kauniit aatteet ihmisyydestä, miehuudesta, hyvästä
käytöksestä ja muusta senkaltaisesta, mutta saatte oppia täällä, että
ne ovat vain vääriä käsitteitä. Sen kokemuksen minä olen tehnyt",
lisäsin huoaten tahtomattani.

Hän pudisti epäillen päätänsä.

"Mitä te arvelette, että minun pitäisi tehdä?" kysyin minä.
"Pitäisikö minun ottaa veitsi, pyssy tai kirves ja tappaa hänet?"

Hän säpsähti.

"Ei, ei sitä."

"No, mitä sitten tekisin? Tappaa itsenikö?"

"Te käytätte niin materialistisia sanoja", sanoi hän. "On olemassa
jotakin, jota sanotaan moraaliseksi rohkeudeksi, ja moraalinen
rohkeus ei koskaan voi olla vaikuttamatta."

"Ahaa!" sanoin minä hymyillen. "Te neuvotte, etten ottaisi häntä enkä
itseäni hengiltä, vaan antaisin hänen tappaa minut." Minä torjuin
kädelläni, kun hän aukaisi huulensa vastataksensa. "Moraalinen
rohkeus on arvoton ominaisuus tässä pienessä uiskentelevassa
maailmassa.

"Leachilla -- toisella noista murhatuista -- hänellä oli moraalista
rohkeutta tavattomassa määrässä. Ja samoin oli toisenkin, Johnsonin
laita. Ja siitä heillä ei ollut yhtään mitään hyötyä, se syöksi
heidät perikatoon. Samoin olisi minunkin käynyt, jos olisin
osoittanut sitä moraalista rohkeutta, jota minulla mahdollisesti
saattoi olla. Teidän täytyy oppia ymmärtämään, miss Brewster -- oppia
selvästi ja täysin ymmärtämään -- että Susi-Larsen on peto. Hänessä
ei ole omaatuntoa vähimmässäkään määrässä. Ei mikään ole hänelle
pyhää, eikä ole mitään niin julmaa, jota hän ei voisi tehdä. Oikun
vuoksi minunkin oli pakko jäädä tähän laivaan. Ja vain oikun vuoksi
olen vielä hengissä. Minä en tee mitään, en voi tehdä mitään, siksi
että olen tämän pedon orja, samoin kuin tekin nyt olette -- siksi,
että minä tahdon elää, samoin kuin tekin tahdotte -- sen vuoksi etten
voi tapella hänen kanssaan ja voittaa häntä, niinkuin tekään ette voi
sitä tehdä."

Hän odotti, että jatkaisin.

"Mitä minä siis voin tehdä? Saan näytellä heikomman osaa. Olen
vaiti ja kärsin häpeäni, samoin kuin tekin saatte olla vaiti ja
kärsiä samalla tavalla. Ja se onkin viisainta. Muuta emme voi tehdä,
jos haluamme säilyttää henkemme. Voi taistella olematta voimakas.
Meillä ei ole sitä voimaa, joka voisi voittaa tämän hirviön, siksi
meidän täytyy teeskennellä ja koettaa voittaa hänet viekkaudella.
Jos tahdotte kuulla minun neuvoani, niin teidän on parasta tehdä
samoin kuin minäkin. Tiedän kyllä, että asemani on vaarallinen, ja
minä tahdon rehellisesti sanoa teille, että teidän on vielä paljon
vaarallisempi. Meidän täytyy ruveta salaiseen liittoon häntä vastaan,
vaikka emme saa ilmaista sitä kenellekään. En voi julkisesti esiintyä
teidän liittolaisenanne, ja tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin
teidän täytyy olla vaiti. Me emme saa ärsyttää häntä minkäänlaisiin
kohtauksiin, emme vastustaa hänen tahtoansa. Meidän täytyy hymyillä
ja olla ystävällisiä häntä kohtaan, olkoon se kuinka vastenmielistä
tahansa."

Hän siveli kädellään tukkaansa ja sanoi hämmästyneenä: "Mutta en voi
sittenkään oikein ymmärtää..."

"Teidän täytyy tehdä niinkuin minä sanon", keskeytin hänet jyrkästi,
sillä huomasin Susi-Larsenin katselevan meitä astuessaan edestakaisin
välikannella Latimerin kanssa. "Seuratkaa neuvoani! Hyvinkin pian
huomaatte, että olen oikeassa."

"Mutta mitä minun oikeastaan pitää tehdä?" kysyi hän, kun huomasi
levottoman katseeni, joka seurasi keskustelumme esineitä. Minun
täytyy myös tunnustaa, että vakavuuteni teki syvän vaikutuksen häneen.

"Tukahduttakaa moraalista rohkeuttanne niin paljon kuin suinkin",
vastasin minä nopeasti. "Älkää yllyttäkö häntä vihaan. Olkaa hänelle
niin ystävällinen kuin suinkin, puhukaa hänen kanssansa, keskustelkaa
kirjallisuudesta ja taiteesta hänen kanssaan -- siitä hän pitää. Te
saatte piankin huomata, että hän on kiitollinen kuulija eikä lainkaan
tyhmä. Ja itsenne vuoksi teidän täytyy koettaa varoa, että niin
harvoin kuin suinkin näette noita raakoja kohtauksia, joita täällä
sattuu. Siten teidän on helpompi pysyä levollisena."

"Te tarkoitatte, että minun pitäisi valehdella", sanoi hän lujalla ja
kiihottuneella äänellä, "valehdella sekä sanoin että teoin?"

Susi-Larsen erosi nyt Latimerista ja astui meitä kohti. Minä olin
melkein poissa suunniltani.

"Oi, olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä käsittäkö minua väärin!"
sanoin rukoilevasti, melkein kuiskaten. "Kaikki teidän entinen
kokemuksenne ihmisistä ja oloista ei merkitse täällä mitään.
Teidän täytyy alkaa aivan alusta. Minä tiedän -- ja ymmärrän sen
vallan hyvin -- että te muun muassa olette tottunut vaikuttamaan
muihin ihmisiin silmillänne, antamalla niin sanoakseni moraalisen
rohkeutenne säkenöidä. Te olette jo sillä tavalla vaikuttanut
minuun -- pakottanut minut tottelemaan. Mutta älkää yrittäkö
sitä Susi-Larsenin suhteen! Yhtä hyvin voisitte koettaa hallita
jalopeuraa, ja hän pitäisi teitä vain pilkkanansa. Hän... Minä olen
aina ollut ylpeä siitä, että keksin työn kyvyn", lisäsin minä,
nopeasti vaihtaen keskustelunaihetta, kun Susi-Larsen nousi korokkeen
astimia ylös ja tuli meidän luoksemme. "Kaikki kustantajat pelkäsivät
häntä eivätkä tahtoneet tietää hänestä mitään. Mutta minä näin asian
toisessa valossa, ja julkaistessaan tuon erinomaisen 'Paja' nimisen
runon osoitti hän, etten ollut erehtynyt hänen suuresta kyvystään."

"Ja sittenkin se oli vain sanomalehtiruno", sanoi miss Brewster
vilkkaasti.

"Sattumalta se ilmestyi sanomalehdessä", selitin minä, "mutta siihen
ei ollut syynä se, ettei jo aikaisemmin olisi aikakauskirjojen
toimittajille annettu tilaisuutta nähdä sitä. -- Me puhumme
Harrisista", sanoin minä Susi-Larsenille.

"Vai niin! Aivan oikein -- minä muistan tuon runon", selitti hän.
"Siinä oli paljon kauniita tunteita ja tavaton usko inhimillisiin
kuvitteluihin! Asiasta toiseen, mr van Weyden -- ehkäpä te käytte
katsomassa Cookya. Hän valittaa ja on kovin levoton."

Siten minut lähetettiin muitta mutkitta pois, ja kun tulin Mugridgen
luo, hän nukkui syvässä unessa, sillä olin antanut hänelle morfiinia.
En huolinut heti palata kannelle, ja kun jonkin ajan kuluttua nousin
sinne, näin ilokseni miss Brewsterin keskustelevan vilkkaasti
Susi-Larsenin kanssa. Se oli todellakin suuri ilo. Hän seurasi siis
neuvoani. Ja kuitenkin tunsin samalla jonkinmoista pettymystä sen
johdosta, että hän teki sitä, mitä niin hartaasti olin pyytänyt,
vaikka se olikin hänelle kovin vastenmielistä.



Kolmaskolmatta luku


Raittiit tuulet, jotka puhalsivat tasaisesti ja vakavasti, ajoivat
_Ghostin_ pohjoiseen hyljeparven keskelle. Me tapasimme sen tultuamme
noin neljänteenviidettä leveyspiiriin, kolkolle ja myrskyiselle
alueelle, missä tuuli alituisesti raivosi sumujen keskellä. Saattoipa
tapahtua, ettemme moneen päivään nähneet aurinkoa vilahdukseltakaan
emmekä voineet tehdä minkäänlaisia havaintoja. Mutta sitten tuuli
hajoitti sumun, me näimme laineiden väreilevän ja kimaltelevan ja
otimme selvää asemastamme. Sen jälkeen meillä saattoi olla jokin
kirkas päivä, ehkäpä kolme, neljäkin, mutta sitten sumu jälleen
laskeutui ylitsemme, vieläpä entistään paksumpanakin.

Sellaisissa olosuhteissa oli pyynti hyvin vaarallista. Veneet
laskettiin kuitenkin joka päivä veteen, ne katosivat harmaaseen
pimeyteen ja tulivat jälleen näkyviin illalla, usein vasta yöllä,
jolloin ne kierivät esiin yksitellen paksusta sumusta aivan kuin
mitkäkin matelijat. Wainwright -- pyyntimies, jonka Susi-Larsen oli
anastanut toiselta kuunarilta veneineen ja soutajineen -- käytti
sumua hyväkseen ja pakeni. Hän katosi eräänä aamuna harmaaseen
pimeyteen molempine miehinensä, emmekä nähneet heitä koskaan enää.
Mutta eipä kestänyt kauan, ennenkuin saimme kuulla, että he olivat
kulkeneet kuunarista toiseen, kunnes olivat löytäneet omansa.

Juuri niin minäkin olin aikonut tehdä, mutta en saanut siihen koskaan
tilaisuutta. Perämiehen toimiin ei kuulunut hylkeiden pyydystäminen
veneissä, ja vaikka olisin koettanut kuinka viekkaasti tahansa
menetellä, päästäkseni kerran veneiden mukana merelle, niin en saanut
koskaan Susi-Larsenia suostumaan siihen. Jos hän olisi suostunut,
olisin jollakin tavalla laittanut niin, että Maud Brewster olisi
tullut mukaan. Mutta niinkuin asiat nyt olivat, muuttui olomme
suorastaan peloittavaksi. Minä koetin kaikella voimalla olla
ajattelematta sitä, mutta nämä ajatukset kiusasivat minua alati kuin
painajainen.

Olin aikoinani lukenut useita meriromaaneja, joissa kaikissa
kerrottiin yksinäisestä naisesta suuren miesjoukon keskellä, mutta
nyt huomasin, etten koskaan ollut täydellisesti käsittänyt tällaista
asemaa, jota kirjailijat alituisesti märehtivät ja selittivät. Mutta
tässä olin nyt itse keskellä tällaista tapausta. Ja jotta se olisi
niin täydellinen kuin suinkin, ei tarvittu muuta kuin että nainen oli
juuri Maud Brewster, joka nyt persoonallisesti ihastutti minua yhtä
paljon kuin jo aikaisemmin kaikella sillä, mitä hän oli kirjoittanut.

Eipä kukaan sen huonommin olisi voinut sopia nykyiseen ympäristöön
kuin hän. Maud Brewster oli hieno ja henkevä olento, solakka ja
notkea, kevyt ja sulava kaikissa liikkeissään. Mahdotonta oli
käsittää, että hän todellakin käveli tai että hän käveli samalla
tavalla kuin muut kuolevaiset. Hän oli niin ihmeellisen pehmeä ja
sulava, ja hän liikkui niin kevyesti -- lähestyi aivan kuin liitävä
höyhen tai äänettömästi lentävä lintu.

Hän oli mielestäni aivan kuin saksilainen posliiniesine, ja minulla
oli aina se tunne, että hän oli niin hauras, että voisi mennä rikki.
Aivan kuin ensikerralla tarttuessani hänen käsivarteensa auttaakseni
häntä kajuuttaan, pelkäsin alituisesti hänen musertuvan, jos häntä
kohdeltaisiin kovasti ja väkivaltaisesti. En koskaan ole nähnyt
ruumista ja henkeä niin täysin sopusoinnussa keskenänsä. Samoin
kuin arvostelijat ovat sanoneet hänen runoistansa, että ne olivat
hienoja ja henkeviä, samoin saattoi sanoa koko hänen olennostansakin.
Hänen ruumiinsa näytti sulautuvan kerrassaan hänen sieluunsa,
niillä kummallakin oli aivan samat ominaisuudet, ja ne oli kiedottu
elämään kaikkein kevyimmillä kahleilla. Hän tallasi tosiaankin maata
mahdollisimman kevyesti, ja hänen ruumiinrakenteessaan oli varsin
vähän voimakasta ainesta.

Hän oli Susi-Larsenin suoranainen vastakohta. Heissä ei ollut
kerrassaan mitään yhteistä, vaan toisessa oli juuri sitä, mitä
toisesta puuttui. Eräänä aamuna minä tarkkasin heitä heidän
kävellessänsä yhdessä kannella, ja minusta tuntui, että he
edustivat ikäänkuin kehityksen molempia äärimmäisiä pisteitä --
toinen raakuuden korkeinta määrää, toinen hienoimman sivistyksen
täydellisintä tuotetta. Susi-Larsen oli tosin tavattoman nerokas,
mutta nerokkuus oli yksinomaan kehittänyt hänen raakoja intohimojansa
ja teki hänet kahta vertaa vaarallisemmaksi. Hänellä oli erinomaiset
lihakset ja voimakas ruumis, mutta vaikka hänen käyntinsä oli luja ja
varma, niinkuin luonnonihmisellä, ei se sittenkään ollut raskas. Kun
hän nosti ja laski maahan jalkojansa, täytyi vaistomaisesti ajatella
erämaata ja viidakkoja. Hän käveli kuin kissa, sekä kevyesti että
voimakkaasti. En voinut olla vertaamatta häntä tiikeriin, viekkaaseen
petoeläimeen. Siltä hän näytti, ja hänen silmissään oli välistä aivan
samanlainen kiilto kuin leopardilla ja muilla villieläimillä, kun ne
ovat häkkiin suljetut.

Mutta sinä päivänä, jolloin näin heidän kävelevän yhdessä
edestakaisin, huomasin myöskin, että miss Brewster äkkiä lopetti
kävelyn. He saapuivat kajuutan portaitten edustalle, missä minä
seisoin, ja vaikkei miss Brewster vähimmälläkään tavalla ilmaissut
mielialaansa, niin huomasin sittenkin, että hän oli kiihottunut.
Hän teki jonkin vähäpätöisen huomautuksen kiinnittäessään katseensa
minuun, ja hän nauroi varsin huolettomasti, mutta minä näin
sittenkin, että jokin magneettinen voima veti hänen katseensa
Susi-Larseniin; heti sen jälkeen hän katsoi maahan, mutta ei tehnyt
sitä kylliksi nopeasti voidakseen salata sitä äkillistä pelkoa, joka
kuvastui hänen silmissään.

Ja Susi-Larsenin silmät ilmaisivat minulle, miksi miss Brewster oli
niin kiihottunut. Nuo silmät, jotka tavallisesti olivat harmaat
ja kovat, olivat nyt lämpimät, lempeät ja kullalta-kimaltelevat,
täynnä pieniä tulikipinöitä, jotka väliin himmenivät, mutta äkkiä
taas leimahtivat, niin että koko silmämuna hehkui. Hänen silmänsä
loistivat aivan kuin kulta, ne viekoittelivat puoleensa, kutsuivat ja
pakottivat, ja samalla niissä kuvastui intohimoa ja kaipausta, jota
ei mikään nainen saattanut käsittää väärin -- kaikkein vähimmin Maud
Brewster.

Maud Brewsterin kauhu tarttui minuunkin, ja tänä hirveänä ahdistuksen
hetkenä -- kauheimpana, mitä mies voi tuntea -- selvisi minulle aivan
selittämättömällä tavalla, että rakastin häntä. Tuo tieto, että
rakastin häntä, kauhistutti minua; mutta samassa kuin nuo molemmat
tunteet valtasivat minut, milloin jähmettivät vereni jääksi, milloin
saivat sen kiihkeästi kuohumaan, pakotti ulkonainen ja minulle vieras
voima minua kääntämään katseeni jälleen Susi-Larseniin. Mutta hän oli
taaskin entisellään. Kullan loiste oli kadonnut hänen silmistään. Ne
olivat kylmät ja harmaat ja kovat hänen kumartaessaan meille äkisti
ja kääntyessään pois.

"Minä pelkään", sanoi Maud Brewster kuiskaten. "Oh, kuinka minä
pelkään."

Minäkin pelkäsin, ja tuo tieto, kuinka rakas hän oli minulle
oli järkyttänyt kokonaan mieleni. Mutta sain sittenkin varsin
levollisesti vastatuksi:

"Kyllä kaikki käy hyvin, miss Brewster. Luottakaa minuun -- kaikki
käy vielä hyvin."

Hän vastasi kiitollisesti hymyillen, ja tuo hymy sai sydämeni
sykkimään kiivaasti rinnassani, ja sitten hän astui kajuutan portaita
alas.

Minä seisoin kauan samalla paikalla, jonne hän oli jättänyt minut.
Minun täytyi tehdä itselleni tiliä, punnita mitä tämä muutos
minulle oikeastaan merkitsi. Se oli siis vihdoin minuakin kohdannut
-- rakkaus oli tullut, silloin kun kaikkein vähimmin olin sitä
odottanut ja vieläpä kaikkein epäedullisimmissa olosuhteissa. Minun
filosofiani oli tietenkin aina myöntänyt, että rakkauden välttämättä
kerran täytyi tulla, joko myöhemmin tai varhemmin, mutta eläessäni
vuosikausia hiljaisuudessa kirjojeni parissa en ollut valmistunut
ottamaan sitä vastaan.

Ja nyt se oli tapahtunut! Maud Brewster! Ajatukseni palasivat
siihen hetkeen, jolloin näin hänen ensimmäisen ohuen vihkosensa
kirjoituspöydälläni, ja selvästi näin edessäni myös koko rivin
pieniä nidoksia työhuoneeni hyllyllä. Kuinka lämpimästi olinkaan
vastaanottanut joka ainoan niistä! Joka vuosi oli uusi nidos tullut
julkisuuteen, ja ne olivat olleet minulle ikäänkuin uuden vuoden
tervehdys. Ne toivat minulle tervehdyksen sielulta, joka oli minulle
itselleni sukua ja minä olin ottanut ne vastaan ikäänkuin olisin
ollut tekijättären hyvä toveri. Nyt sen sijaan ne olivat kaikki
tunkeutuneet sydämeeni.

Sydämeeni! Minä tunsin mullistuksen koko olennossani. Seisoin
mielestäni ulkopuolella itseäni ja tarkastelin itseäni suurella
epäilyksellä. Maud Brewster! Humphrey van Weyden, tuo "kylmäverinen
kala", "tunteeton hirviö", "järkeilevä daimoni", niinkuin Charley
Furuseth minua tavallisesti nimitti, rakastunut! Ja ilman
minkäänlaista järkeä tai syytä välähti äkkiä mieleeni pieni
elämäkerrallinen tiedonanto, jonka olin lukenut punakantisesta
"Kuka kukin on" teoksesta, ja sanoin ääneen: "Maud Brewster syntyi
Cambridgessa ja on seitsemänkolmatta vuoden vanha." Sitten minä
lisäsin: "Seitsemänkolmatta ja vielä vapaa!" Mutta mistä minä saatoin
tietää, oliko hänen sydämensä vapaa? Herännyt mustasukkaisuuden
tunne ajoi kaiken epäilyksen pakosalle. Ei, vähintäkään epäilyksen
syytä ei ollut. Minä olin mustasukkainen, siis minun täytyi olla
rakastunutkin. Ja Maud Brewsteria minä rakastin.

Minä, Humphrey van Weyden, olin siis rakastunut. Aloin melkein
uudestaan epäillä. En siksi, että olisin pelännyt rakkautta tai etten
olisi tahtonut rakastua. Päinvastoin! Minä olin aina ollut kaikkein
suurin idealisti, ja filosofiani oli aina tunnustanut, että rakkaus
oli suurinta maailmassa, että se oli elämän päämäärä ja korkein
huippu, kaikkein korkein ilon ja onnen tila, johon ihminen saattoi
joutua, jotakin, jota enemmän kuin mitään muuta oli tervehdittävä
ilolla ja vastaanotettava avoimin sylin. Mutta nyt, kun rakkaus oli
tullut, minun oli vaikea uskoa sitä. Miten minä olisin voinut olla
niin onnellinen? Se oli aivan liian ihanaa voidakseen olla totta.

Minä en ollut koskaan etsinyt rakkautta. Suurin maailmassa ei
ollut minua varten, niin olin ajatellut. Minä olin jollakin
tavalla abnormi, "tunteeton peto", omituinen kirjatoukka, joka ei
ymmärtänyt muita iloja kuin henkisiä. Ja vaikka koko elämäni ajan
olin seurustellut naisten kanssa, niin olin pannut heihin vain
esteettiseltä kannalta arvoa, en miltään muulta. Olin todellakin
joskus pitänyt itseäni vieraana tässä maailmassa, jonkinmoisena
munkkiluonteena, jolta oli kielletty sekä pitemmänaikainen että
hetkellinen hellyydentunne, jonka muissa niin hyvin ymmärsin. Ja
nyt se oli tullut! Aavistamatta ja ilman minkäänlaista valmistusta
se oli ilmestynyt. Ja kiihottuneen huumauksen vallassa minä läksin
paikaltani, ja aloin kulkea edestakaisin kannella mutisten itsekseni.

Rakkauden suloinen ääni kajahti korvissani, ja minä unohdin kaiken
muun ympärilläni. Mutta Susi-Larsenin terävä ääni herätti minut
äkisti unelmistani.

"Mikä hemmetissä teitä vaivaa?" kysyi hän.

Minä olin kulkenut laivan kokkaan, jossa miehet parastaikaa
maalasivat, ja kun nyt toinnuin jälleen, huomasin että koetin
jalallani kaataa kumoon maalipönttöä.

"Käyttekö te unissa vai oletteko saanut auringonpiston?" riiteli hän.

"En, mutta ruoansulatukseni ei ole kunnossa", vastasin minä ja
jatkoin kävelyäni, ikäänkuin ei mitään häiritsevää olisi tapahtunut.



Neljäskolmatta luku


Kaikkein selvimmin on mieleeni painunut se, mikä tapahtui
_Ghost_-laivalla niiden kahden vuorokauden kuluessa, jotka seurasivat
sitä päivää, jolloin huomasin rakastavani Maud Brewsteria. Minä,
joka sitä ennen olin viettänyt levollista elämää ja viidenneljättä
vanhana joutunut kaikkein mahdottomimpiin seikkailuihin, en koskaan
ole kokenut sen jännittävämpiä ja onnettomampia tapauksia, kuin mitä
näinä päivinä tapahtui. En voi myöskään olla tuntematta jonkinlaista
ylpeyttä muistellessani, etten silloin käyttäytynyt niinkään huonosti.

Hyväksi aluksi Susi-Larsen ilmoitti päivällispöydässä, että
pyyntimiehet tämän jälkeen saivat syödä välikannella. Sellaista ei
koskaan ennen ollut tapahtunut millään hylkeenpyytäjälaivalla, sillä
niissä on aina tapana, että pyyntimiehille annetaan aivan sama arvo
kuin päällystöllekin. Susi-Larsen ei selittänyt millään tavalla tätä
ilmoitustaan, mutta syy oli kylläkin selvä. Horner ja Smoke olivat
uskaltaneet hiukan mielistellä Maud Brewsteria, juttu oli itsessään
varsin naurettava eikä voinut vähintäkään vahingoittaa häntä, mutta
se ei varmaankaan ollut Susi-Larsenille mieleen.

Tämä sanoma otettiin ääneti vastaan, mutta neljä pyyntimiestä katsoi
merkitsevästi niihin molempiin, jotka olivat syynä karkotukseen.
Jock Horner oli aina hiljainen käytökseltään, hänen ilmeensä ei
muuttunut vähääkään, mutta Smoken otsa kävi tummanpunaiseksi ja hän
avasi suunsa vastatakseen. Susi-Larsen katsoi odottavasti häneen,
silmissään teräksen kiilto, mutta Smoke sulki suunsa sanomatta
sanaakaan.

"Onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi Susi-Larsen yllyttävästi.

Mutta Smoke ei halunnut ruveta taistelemaan.

"Minkä johdosta?" kysyi hän niin viattomasti, että Susi-Larsen joutui
hämilleen ja muut vetivät suunsa nauruun.

"Ei minkään", sanoi Susi-Larsen veltosti. "Mutta minusta näytti,
ikäänkuin te olisitte kaivannut potkaisua."

"Minkä vuoksi?" kysyi parantumaton Smoke.

Nyt hänen toverinsa irvistelivät aivan peittelemättä. Kapteeni olisi
voinut iskeä hänet kuoliaaksi, ja olen aivan varma, että verta
olisikin vuodatettu, jollei Maud Brewster olisi ollut läsnä. Joka
tapauksessa hänen läsnäolonsa oli antanut Smokelle rohkeutta siihen,
minkä hän oli tehnyt. Hän oli muuten liian viisas ja varovainen
ärsyttääkseen Susi-Larsenia itseänsä vastaan, silloin kun hänen
vihansa saattoi puhjeta esiin voimakkaammallakin tavalla kuin vain
sanoilla. Minä pelkäsin, että voisi tapahtua väkivaltaisuuksia, mutta
kiista loppuikin, kun kannelta samassa kajahti huuto.

"Savua, ohoi!" huusi mies peräsimestä, ja hänen äänensä tunkeutui
alas avoimesta kajuutan ovesta.

"Mistä päin?" huusi Susi-Larsen takaisin.

"Suoraan peräpuolelta, herra."

"Ehkäpä se on ryssä", sanoi Latimer.

Tämä oletus nostatti hätäisen ilmeen toisten pyyntimiesten kasvoille.
Ryssä ei voinut olla muuta kuin -- risteilijä. Pyyntimiehet, jotka
eivät muuten olleet oikein selvillä laivan suunnasta, tiesivät vain,
että olimme lähellä kielletyn alueen rajaa ja että Susi-Larsen oli
kuuluisa salakyttä. Kaikkien silmät kääntyivät häneen.

"Me olemme hyvässä turvassa", selitti hän naurahtaen.

"Suolakaivoksista ei puhettakaan tällä kertaa, Smoke. Mutta lyönpä
vetoa viidestä yhtä vastaan, että se on _Macedonia_."

Ei kukaan tahtonut lyödä vetoa hänen kanssaan, ja hän jatkoi: "Jos se
on hän, niin lyön vetoa kymmenestä yhtä vastaan, että meille koituu
ikävyyttä."

"Kiitoksia paljon", selitti Latimer, "Minä lyön kyllä mielelläni
vetoa, mutta en tahdo kuitenkaan olla aivan ilman voittamisen
mahdollisuutta. Tuskinpa lienee tapahtunut kertaakaan, että te
tavatessa veljenne olisitte säästynyt ikävyyksiltä -- voisinpa lyödä
vetoa vaikka kahdestakymmenestä yhtä vastaan."

Nyt seurasi yleinen nauru, johon Susi-Larsenkin yhtyi. Päivällinen
jatkui varsin hiljaisesti, sillä minä pysyin aivan rauhallisena,
vaikka hän kohtelikin minua inhottavasti koko ajan, pilkkasi minua ja
oli niin suojeleva ja armollinen, että kiehuin vihasta. Mutta minä
tiesin, että minun täytyi hillitä itseäni Maud Brewsterin tähden, ja
minä sain palkintoni, kun hän nopeasti vilkaisi minuun ja kehoitti
katseellaan minua varovaisuuteen.

Me nousimme pöydästä ja menimme kannelle, sillä olihan laiva
aina tervetullut keskeytys yksitoikkoisella merellä, ja sitä
jännittävämpää se oli, kun tiesimme, että Surma-Larsen ja _Macedonia_
olivat tulossa. Edellisenä iltapuolena oli tuuli ollut varsin kova
ja laineet korkeat, mutta aamupäivän kuluessa oli tuuli vaimentunut,
joten saatoimme laskea veneet veteen iltapuolen pyyntiä varten. Ja
luultavasti oli hyvä saalis odotettavissa. Aamusarastuksesta saakka
emme olleet nähneet ainoatakaan hyljettä, mutta nyt olimme tulleet
keskelle parvea. Laivan savu oli vielä usean mailin päässä meistä,
mutta se lähestyi nopeasti meidän laskiessamme veteen veneet, jotka
sitten hajaantuivat ja ohjautuivat pohjoiseen päin. Kerta kerralta
me näimme purjeen jälleen kohoavan pystyyn. Hylkeitä oli hyvin
tiheässä, tuuli väheni, kaikki näytti lupaavan runsasta saalista. Ja
kun aioimme asettua määräasentoon reunimmaisen suojanpuoleisen veneen
mukaan, niin huomasimmekin, että koko vedenpinta oli täynnä nukkuvia
hylkeitä. En koskaan ennen ollut nähnyt niin runsaasti hylkeitä
yhdessä paikassa -- kaksi tai kolme, jopa kokonaisia ryhmiä lepäsi
pitkänään veden pinnassa ja nukkui hyvässä rauhassa kuin joukko
koiranpentuja.

Savu tuli yhä lähemmäksi ja laiva näkyi yhä selvemmin. Se oli
_Macedonia_. Erotin nimen kiikarilla, kun laiva kulki ohitsemme
oikealta puoleltamme tuskin mailin päässä meistä. Susi-Larsen katsoi
äkeissään siihen, Maud Brewster näytti uteliaalta.

"No, mihin kaikki ikävyydet nyt jäivät, joista te olitte niin varma,
kapteeni Larsen?" sanoi Maud Brewster iloisesti.

Susi-Larsen katseli häntä ja näytti huvitetulta. Ja tuo iloinen ilme
muutti äkisti hänen äkäiset kasvonsa lempeämmiksi.

"Mitä te odotitte? Luulitteko, että he tulisivat tänne ja
leikkaisivat meiltä kaulat poikki?"

"Jotakin senkaltaista", myönsi Maud Brewster. "Täytyyhän teidän
ymmärtää, että hylkeenpyynti on minulle jotakin uutta ja vierasta,
että voin odottaa vaikka mitä."

Susi-Larsen nyökäytti päätään. "Aivan oikein, aivan oikein. Teidän
erehdyksenne onkin vain siinä, ettette osannut odottaa kaikkein
pahinta."

"Oi, mikä voisi olla pahempaa kuin kaulan poikki leikkaaminen?" kysyi
Maud Brewster suloisen ja naiivin hämmästyneenä.

"Että he ryöstävät rahat meiltä", vastasi Susi-Larsen. "Ihminen on
nykyään luotu sillä tavalla, että hänen elämiskykynsä riippuu vain
siitä, minkä verran rahaa hänellä on."

"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa samalla selkäsaunan",
sanoi Maud Brewster.

"Ken varastaa minun kukkaroni, hän varastaa oikeuteni elää", kuului
vastaus, "huolimatta kaikista vanhoista sananparsista. Sillä
samallahan minulta varastetaan leipä, ruoka ja vuode, ja siten joutuu
henkeni vaaraan. Ei ole olemassa kylliksi kansankeittiöitä eikä
leivänjakelupaikkoja, sen te kyllä tiedätte, ja kun kukkarossa ei ole
rahoja, saa ihminen kuolla kurjan kuoleman -- jollei ole tilaisuutta
niin pian kuin suinkin taas täyttää kukkaroansa."

"Mutta minä en ymmärrä, että tuo laiva uhkaisi teidän kukkaroanne."

"Odottakaahan, niin saatte nähdä", vastasi Susi-Larsen katkerasti.

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Kun _Macedonia_ oli usean mailin
päässä meidän reitiltämme, alkoi se itse laskea veneitään mereen. Me
tiesimme, että sillä oli neljätoista venettä, jota vastoin meillä oli
vain viisi kappaletta (mehän olimme kadottaneet yhden Wainwrightin
paetessa), ja ensimmäinen vene laskettiin kauaksi alapuolelle meidän
viimeistä venettämme, ja toiset hajaantuivat sitten aivan meidän
reittiemme yli, niin että viimeinen joutui kauaksi tuulenpuolelle
meidän ensimmäisestä veneestämme. Koko meidän pyyntimme oli pilattu.
Takanamme ei ollut ainoatakaan hyljettä, ja edessämme olivat nuo
neljätoista venettä, jotka lakaisivat kuin suunnaton luuta eteenpäin
koko hyljeparven.

Meidän veneemme jatkoivat pyyntiään sen parin kolmen mailin
levyisellä alalla, joka oli niiden ja _Macedonian_ veneiden välillä,
sitten ne kääntyivät takaisin. Tuuli oli asettunut hiljaiseksi
suhinaksi, meri tyyntyi yhä enemmän, ja edullinen ilma sekä
tavattoman suuren hyljeparven läheisyys olisi taannut heille erittäin
hyvän pyyntionnen -- sellaisen, jommoista ei tavallisesti tarjoudu
kuin kahdesti tai kolmesti hyvänä pyyntiaikana. Joukko raivostuneita
miehiä -- soutajat sekä ohjaajat olivat yhtä kiihottuneet kuin
ampujatkin -- hyökkäsi ylös laivaan. Jokainen tunsi tulleensa
petetyksi, ja veneet nostettiin kauheasti kiroillen laivaan; nuo
kiroukset, jos niillä olisi ollut jokin voima, olisivat varmaan
ratkaisseet Susi-Larsenin kohtalon ikipäiviksi, tuominneet hänet
"kuolemaan ja ikuiseen kiroukseen", niinkuin Louis sanoi iskiessään
minulle silmää ja huoahtaessaan hetkisen kesken veneensä nostoa.

"Kuunnelkaa heidän puhettansa ja sanokaa sitten, eikö ole vaikea
keksiä jotain kaunista piirrettä heidän sieluissaan", sanoi
Susi-Larsen. "Onko se uskoa? Tai rakkautta? Tai jaloja ihanteita? Tai
jotakin hyvää? Tai kaunista? Tai totta?"

"Heidän luonnollinen oikeudentuntonsa on tullut loukatuksi", sanoi
Maud Brewster, joka nyt yhtyi keskusteluun.

Hän seisoi noin kahdentoista jalan päässä meistä, nojaten toisella
kädellään mastotouviin, ja hänen vartalonsa huojui kevyesti laivan
hiljaisten liikkeiden tahdissa. Hän oli puhunut tavallista kovemmalla
äänellä, ja kuitenkin sen kirkas kellomainen kaiku hämmästytti minua.
Oi, kuinka suloisesti se kajahti minun korvissani! En uskaltanut
juuri silloin katsoa häneen, jotten ilmaisisi itseäni. Hänellä oli
merimieslakki päässä, ja hänen vaaleanruskeat hiuksensa, jotka
olivat kevyesti ja ilmavasti kammatut ja kimaltelivat auringossa,
muodostivat ikäänkuin sädekehän hänen hienojen, kapeiden kasvojensa
ympärille. Hän oli suorastaan hurmaava seisoessaan siinä, ja ennen
kaikkea suloinen ja henkevä, jotten sanoisi yliluonnollinen. Kaikki
entiset ajatukset elämän ihmeistä heräsivät jälleen katsellessani
tätä ihanaa olentoa -- Susi-Larsenin käsitys elämästä ja sen
merkityksestä oli tosiaankin varsin naurettava.

"Te olette hempeämielinen", sanoi Susi-Larsen, "aivan kuin mr van
Weydenkin. Nuo miehet kiroilevat siksi, että heidän himonsa ei tullut
tyydytetyksi. Siinä kaikki. Mitä he himoitsivat? He himoitsivat
hyvää ruokaa ja toivoivat saavansa pehmeän vuoteen päästyään maihin,
kaikkea sitä he olisivat hyvästä päiväpalkasta voineet hankkia
itselleen -- voineet saada naisia ja väkeviä, ruokaa ja juomaa
vatsansa täydeltä ja saaneet harjoittaa kaikkea sitä eläimellisyyttä,
mikä on olennaista heidän persoonallisuudelleen, mikä on parasta
heissä itsessään, heidän korkein pyrkimyksensä, ihanteensa, jos te
välttämättä tahdotte sitä siksi nimittää. Tämä heidän tunteittensa
purkaus ei ole mikään miellyttävä ilmiö, mutta se osoittaa, kuinka
syvästi tuo tapaus on koskenut heihin, sillä jos koskee heidän
rahoihinsa, niin samalla uhkaa heidän sieluansa."

"Mutta te ette käyttäydy lainkaan niinkuin teidän kukkaroonne olisi
kosketettu", sanoi Maud Brewster hymyillen.

"Se johtuu kai sitten siitä, että minä tuon ilmi tunteeni
toisella tavalla kuin he, sillä sekä kukkaroani että sieluani on
loukattu. Laskien sen hinnan mukaan, joka Lontoon markkinoilla
tavallisesti maksetaan hylkeennahoista, ja rehellisesti arvioiden
mitä tämän iltapuolen pyynti olisi voinut minulle tuottaa, jollei
_Macedonia_ olisi sitä pilannut, on _Ghost_ menettänyt suunnilleen
tuhatviisisataa dollaria."

"Ja sen te sanotte aivan levollisesti...", aloitti Maud Brewster.

"Mutta minä en ole lainkaan levollinen. Minä voisin ottaa hengiltä
sen, joka on tehnyt meille tämän kepposen", keskeytti hän. "Niin --
minä tiedän -- tuo mies on veljeni -- turhaa hempeämielisyyttä! Pyh!"

Hänen kasvojensa ilme muuttui äkkiä. Ääni oli vähemmän kova ja ohut
ja aivan teeskentelystä vapaa, kun hän jatkoi:

"Te olette varmaan onnellisia, te hempeämieliset ihmiset, te olette
todellakin onnellisia, kun voitte uneksia ja kuvitella mielessänne,
että kaikki on hyvää ja että te tunnette olevanne hyvät siksi, että
olette huomanneet jotakin hyvää.

"No, sanokaapa minulle molemmat, näettekö te minussakin jotakin hyvää?"

"Teitä on tavallaan hyvä katsella", selitin minä.

"Teissä on paljon mahdollisuuksia hyvään", kuului Maud Brewsterin
vastaus.

"Katsokaa vain!" huudahti Susi-Larsen puoleksi harmissaan. "Nuo
ovat vain tyhjiä sanoja minun korvissani. Teidän vastauksessanne ei
ole mitään varmaa eikä ratkaisevaa. Ei mitään, josta voisi pitää
kiinni. Siinä ei oikeastaan ole mitään ajatustakaan, se ilmaisee
vain havainnon, tunteen, jotain, joka perustuu kuvitteluun eikä ole
missään tekemisissä teidän järkenne kanssa."

Hänen äänensä muuttui jälleen lempeäksi, ja se kuulosti melkein
luotettavalta. "Tiedättekö, joskus minä ihmeekseni huomaan toivovani,
etten minäkään näkisi elämää todelliselta kannalta, vaan eläisin vain
kuvitteluissa ja luulotteluissa. Ne ovat tietysti kaikki vääriä ja
sotivat kokonaan tervettä järkeä vastaan, mutta kun tarkastelen niitä
lähemmin, niin sanoo sittenkin järkeni, että -- olkoot ne vääriä tai
ei, mutta nuo unelmat ja kuvittelut elämässä tuottavat sittenkin
ihmiselle enimmin nautintoa. Ja kun kaikki käy ympäri, niin nautintoa
me juuri tavoittelemmekin. Ilman nautintoa ei elämällä olisi mitään
arvoa. Elämä ilman palkintoa olisi vieläkin pahempaa kuin kuolema.
Se, joka nauttii enimmän, hänellä on enimmän iloa elämässä, ja teidän
unelmanne ja kuvittelunne ovat vähemmän häiritseviä ja enemmän
tyydyttäviä kuin minun totuuteni."

Hän pudisti päätään, hitaasti ja miettivästi.

"Usein, hyvin usein minä epäilen, mitä hyötyä järjestä oikeastaan on.
Unelmat ovat varmaan oleellisempia ja tyydyttävämpiä. Ne nautinnot,
joita tunteet tarjoavat, ovat syvempiä ja kestävämpiä kuin ne, joita
järki voi meille tuottaa, ja sitä paitsi totuus tekee vain mielen
synkäksi. Tunteiden nautinto sen sijaan tuo mukanaan jonkinmoista
väsähdystä, joka hyvin pian katoaa. Minä kadehdin teitä, minä
kadehtin teitä tosiaankin."

Hän vaikeni äkisti, ja hänen huulillaan karehti ivallinen hymy hänen
jatkaessaan jälleen:

"Tämä kateellisuus on aivoissa -- huomatkaa! -- eikä sydämessä.
Järkeni sanoo sen minulle. Kateellisuus on järjen tuote. Minä olen
kuin raitis mies, joka katselee juopunutta ja suutuksissaan toivoo,
että hänkin olisi juopunut."

"Tai viisas mies, joka katselee hulluja ja toivoo, että hän itsekin
olisi hullu", sanoin minä nauraen.

"Aivan niin", myönsi hän. "Te olette molemmat onnellisia,
auttamattomia hulluja. Teidän lompakossanne ei ole ainoatakaan
tosiasiaa."

"Ja kuitenkin me olemme yhtä anteliaita kuin tekin", selitti Maud
Brewster.

"Vieläpä anteliaampiakin, sillä se ei maksa teille mitään."

"Ja siksi, että me asetamme vekselin iankaikkisuuden maksettavaksi",
vastasi Maud Brewster.

"No -- joko te teette sitä tai luulette tekevänne, sehän on aivan
sama asia. Te annatte mitä ette koskaan ole saaneet, ja palkaksi te
saatte suuremman voiton siitä, mitä ette koskaan ole saaneet, kuin
minä siitä, mitä todellakin olen saanut ja minkä olen hiellä ja
vaivalla voittanut itselleni."

"Miksi ette siis muuta rahanleimasinta?" kysyi Maud Brewster
harmistuneena.

Susi-Larsen katsoi häneen nopeasti, puolittain toiveikkaasti,
mutta sanoi samassa alakuloisesti: "Se on liian myöhäistä. Vaikka
tahtoisinkin, niin en voi. Lompakkoni on täynnä vanhoja rahoja, eikä
se käy niinkään helposti. En voi koskaan panna arvoa muuhun kuin
todelliseen voittoon."

Hän vaikeni, ja hänen katseensa harhaili tiedottomana kauaksi yli
tyynen meren pinnan. Vanha, perinnäinen alakuloisuus oli vallannut
hänet. Hän antautui kokonaan sen valtaan. Aprikoiminen oli vähitellen
vienyt hänet synkkämielisyyteen, ja parin tunnin jälkeen oli
odotettavissa, että daimoni alkaisi hänessä raivota. Minä ajattelin
Charley Furusethia ja tiesin, että synkkämielisyys on se sakko, joka
materialistin aina täytyy maksaa mielipiteestään.



Viideskolmatta luku


"Te olette ollut kannella, mr van Weyden", sanoi Susi-Larsen
seuraavana aamuna aamiaispöydässä. "Miltä siellä näyttää?"

"Varsin kirkkaalta", vastasin minä silmäten aurinkoon, joka virtasi
avonaisesta porraskäytävästä sisään. "Hyvä länsituuli, joka varmaan
paranee, jos Louisin ennustus käy toteen."

Hän nyökkäsi tyytyväisesti. "Eikö mitään sumun merkkiä?"

"Paksuja töyräspilviä pohjoisessa ja luoteessa."

Hän nyökkäsi jälleen ja näytti vieläkin tyytyväisemmältä kuin äsken.

"Entäs _Macedonia_?"

"Ei näy", vastasin minä.

Olisin voinut vaikka vannoa, että tämä tieto teki hänet
alakuloiseksi, mutta miksi se olisi pettymys hänelle, sitä en voinut
ymmärtää.

Pian sekin oli minulle selviävä. "Savuaa, ohoi!" kajahti huuto
kannelta, ja hänen kasvonsa kirkastuivat jälleen.

"Hyvä!" huudahti hän ja läksi heti pöydästä mennäkseen kannelle ja
sieltä välikannelle, jossa pyyntimiehet karkotuksen jälkeen nauttivat
ensimmäistä ateriaansa.

Maud Brewster ja minä koskimme tuskin ruokaan; me katselimme sen
sijaan toisiamme tuskallisin katsein ja kuuntelimme Susi-Larsenin
ääntä, joka selvästi kuului meille saakka. Hän puhui kauan, ja hänen
sanojaan tervehdittiin äänekkäillä hyvä-huudoilla. Me emme voineet
kuulla mitä hän sanoi, mutta joka tapauksessa se oli pyyntimiesten
mieleen, sillä hyvähuutoja seurasi yhtämittainen riemu.

Melusta kannella saatoin päätellä, että miehistö oli liikkeellä
ja aikeissa laskea veneet veteen. Maud Brewster seurasi mukanani
ylös, mutta hän jäi peräkannen korokkeen reunalle seisomaan, mistä
hän saattoi seurata kaikkea olematta itse mukana. Miehet näyttivät
tietävän, mitä oli tekeillä, ja suorittivat työnsä vauhdilla ja
ilolla, joka todisti oikeaa innostusta. Pyyntimiehet tulivat joukolla
kannelle hyljepyssyineen ja ampumavarastoineen, ja ihme kyllä
olivat rihlapyssytkin matkassa. Näitä pyssyjä otettiin näet hyvin
harvoin veneeseen, sillä jos ampui hylkeen pitkän matkan päästä
rihlapyssyllä, niin se vaipui pohjaan, ennenkuin vene ehti paikalle
ja hylje saatiin talteen. Mutta nyt oli kaikilla metsästäjillä
rihlapyssynsäkin mukana ja runsaasti patruunia. Minä huomasin, että
heidän kasvonsa vetäytyivät tyytyväiseen irvistykseen, niin pian kuin
he katselivat siihen suuntaan, missä _Macedonian_ savu nousi, ja se
kohosi yhä korkeammalle, mitä lähemmäksi laiva tuli.

Kaikki viisi venettä laskettiin vesille kovalla kiireellä, ja ne
hajaantuivat joka taholle kuin viuhka, laskien pohjoista kohti, aivan
samoin kuin edellisenäkin iltapuolena. Me seurasimme jäljissä.
Minä tarkastelin heitä hetken aikaa uteliaasti, mutta ei mitään
merkillistä ollut huomattavissa. He laskivat purjeet alas, ampuivat
hylkeitä, nostivat purjeet jälleen ja jatkoivat työtään samoin kuin
olin nähnyt heidän aina ennenkin tekevän. _Macedonia_ uudisti saman
tempun kuin edellisenäkin päivänä, "sulki" meiltä meren lähettämällä
veneensä meidän veneittemme eteen ja suoraan meidän reitillemme.
Neljätoista venettä tarvitsee koko laajan alan valtamerta voidakseen
mukavasti pyytää hylkeitä, ja kun _Macedonia_ oli täydellisesti
sulkenut meiltä tien, jatkoi laiva matkaansa koilliseen, laskien yhä
uusia veneitä vesille.

"Mitä on tekeillä?" kysyin minä Susi-Larsenilta, voimatta enää
hillitä uteliaisuuttani.

"Älkää välittäkö siitä", vastasi hän äreästi. "Te tarvitsisitte tuhat
vuotta päästäksenne sen perille, ja sillä välin voitte rukoilla
meille suotuisaa tuulta. -- No, voinhan sanoa sen teille", lisäsi hän
seuraavassa silmänräpäyksessä. "Minä aion antaa herra veljeni maistaa
omaa lääkettänsä. Minä aion tehdä samoin kuin hänkin, lakaista
puhtaaksi koko meren, sen minä teen, en vain kerraksi, vaan koko
pyyntiajaksi -- jos onni vain suosii meitä."

"Ja jollei onni suosi meitä?" kysyin minä.

"Se ei tule kysymykseenkään", vastasi hän nauraen. "Sen _täytyy_
aivan yksinkertaisesti onnistua, sillä muuten me olemme surman omat."

Hän seisoi peräsimessä, ja minä astuin kokkapuolelle ja sieltä alas
kanssiin, jossa molemmat raajarikot, Nilson ja Thomas Mugridge
makasivat. Nilson oli erinomaisella tuulella, hänen jalkansa
paranivat nopeasti. Mutta Cooky oli hirveän alakuloinen, ja minä
tunsin syvää sääliä tuota onnetonta ihmistä kohtaan. Ihmeellisintä
oli, että hän yhä vielä oli hengissä. Vuosien kuluessa oli hänen
laiha ruumiinsa niin vaivaantunut ja rasittunut, ettei siinä ollut
muuta kuin surkea hylky jäljellä, ja sittenkin elonkipinä paloi siinä
yhtä kiihkeästi kuin konsanaan.

"Tekojalalla -- sellaisia on aivan erinomaisia olemassa -- te voitte
hyppiä keittiössänne elämänne loppuun asti", vakuutin hänelle
leikillisesti.

Mutta hän vastasi vakavasti, melkein juhlallisella äänellä: "Minä
en ymmärrä teitä, mr van Weyden, mutta sen minä tiedän, etten
koskaan eläissäni voi enää tulla iloiselle mielelle, ennenkuin tuo
helvetinkoira on todenteolla kuollut. Hän ei saa mistään hinnasta
maailmassa elää yhtä kauan kuin minä. Hänellä ei ole oikeutta siihen,
sillä Jumala sanoo: 'Amen, ja tapahtukoon se niin pian kuin suinkin!'"

Kun palasin kannelle, näin, että Susi-Larsen hoiti peräsintä toisella
kädellä ja piteli toisella kiikaria tutkien veneiden asemaa ja
samalla erityisesti tarkastaen _Macedonian_. Ei mikään muu pistänyt
silmiin, kuin että veneemme olivat kääntyneet tuulen yläpuolelle ja
että ne kulkivat luoteiseen. Minä en voinut ymmärtää, mitä hyötyä
tästä manööveristä oli, koska _Macedonian_ viisi suojanpuoleista
venettä yhä sulki niiltä tien, ja nekin vuorostaan pyrkivät tuulen
yläpuolelle. Täten ne hitaasti ajautuivat länteen ja erosivat rivistä
muiden veneiden parista. Meidän veneemme kulkivat sekä purjeiden että
airojen varassa. Yksinpä ampujatkin soutivat, ja soutaen kolmella
airoparilla he pääsivät piankin toisten rinnalle, joita täydellä
syyllä voi sanoa heidän vihollisiksensa.

_Macedonia_-laivan savu näkyi vain sumutäplänä koillisella
taivaanrannalla. Itse laivaa ei näkynyt enää yhtään. Me olimme tähän
asti vain ajelehtineet eteenpäin lepattavin purjein, käyttämättä
hyväksemme tuulen täyttä voimaa. Mutta nyt ajelehtiminen loppui.
Köydet pantiin kuntoon, ja Susi-Larsen valmistautui laskemaan laivan
täyteen vauhtiinsa. Me sivuutimme oman venerivimme ja laskimme
suoraan toisen rivin ensimmäistä tuulenpuoleista venettä kohti.

"Jaakari alas, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen, "ja auttakaa
kliivarit toiselle puolelle".

Minä kiiruhdin kokkaan ja olin juuri saanut jaakarin alas, kun
laskimme veneen ohi noin sadan jalan päästä. Nuo kolme miestä
veneessä katselivat epäillen meitä. He olivat olleet mukana
sulkemassa meiltä merta, ja he tunsivat Susi-Larsenin, ainakin
kulkupuheitten mukaan. Minä huomasin, että ampuja, kookas
skandinaavi, joka istui kokassa, piti pyssyään valmiina polvillansa.
Sen paikka olisi pikemmin ollut telineessä. Kun vene oli aivan meidän
perämme kohdalla, tervehti Susi-Larsen heitä huiskuttamalla kättänsä.
Ja samalla hän huusi:

"Tulkaa kannelle hiukan humisemaan!"

Humisemisella hän tarkoitti juttelemista, kehoittaen siten
miehiä hetkeksi tulemaan laivaan, sillä ei mikään merielämän
yksitoikkoisuudessa ole tervetulleempaa kuin vieraiden tulo laivaan.

_Ghost_ kääntyi päin tuuleen, ja parahiksi sain työni tehdyksi, jotta
ehdin kiiruhtaa perälle hilaamaan isonpurjeen köyttä.

"Olkaa hyvä ja pysykää kannella, miss Brewster", sanoi Susi-Larsen
astuessaan vierastaan vastaan. "Ja tekin mr van Weyden."

Veneen purje oli laskettu alas, ja alus laski meidän kylkeemme.
Pyyntimies, jonka parta oli kullankeltainen kuin vedenjumalan,
kiipesi reunan yli laivaan. Mutta vaikka hän vartaloltaan olikin
kuin jättiläinen, kuvastui hänen kasvoiltaan sittenkin epäilystä. Ne
olivat hyvin avonaiset, vaikka suunnaton parta peittikin suurimman
osan niitä, ja jonkinmoisella helpotuksella hän siirsi katseensa
Susi-Larsenista minuun, huomatessaan, ettei kannella ollut muita
kuin me kaksi vain, ja sitten hän katsahti tyytyväisenä kahteen
toveriinsa, jotka olivat seuranneet hänen jäljissään. Hänellä ei
tosiaankaan ollut pelon syytä, sillä hän seisoi Susi-Larsenin edessä
kookkaana ja komeana kuin Goljat. Varmaan hän oli kuusi jalkaa ja
kahdeksan tai kymmenen tuumaa pitkä, ja myöhemmin sain kuulla, että
hän painoi kaksisataaneljäkymmentä naulaa. Hänen ruumiissaan ei ollut
vähintäkään rasvaa. Vain luita ja lihaksia.

Epäilevä ilme palasi jälleen hänen kasvoilleen, kun Susi-Larsen
pyysi häntä kajuuttaan. Mutta hän rauhoittui, katsellessaan laivan
isäntää -- olihan tämäkin tosin suurikasvuinen, mutta sittenkin vain
kääpiö jättiläismäisen vieraansa rinnalla. Ja siten katosivat kaikki
epäilykset, ja molemmat miehet menivät alas kajuuttaan. Sillä välin
olivat hänen molemmat seuralaisensa, niinkuin merimiesten kesken on
tapana, menneet kokkapuoleen vieraillakseen puolestaan kanssissa.

Äkkiä kuului kajuutasta kovaa, tukahdutettua mörinää sekä hurjan
taistelun meteliä. Jalopeura ja leopardi siellä tappelivat, ja
jalopeura se meteliä piti. Susi-Larsen oli leopardi.

"Siitä te nyt näette, kuinka pyhänä me pidämme vieraanvaraisuutta",
sanoin minä katkerasti Maud Brewsterille.

Hän nyökkäsi merkiksi, että oli kuullut sanani, ja minä
näin, miten väkivaltaisuus herätti hänessä saman kuvottavan
vastenmielisyydentunteen, joka oli minuakin niin hirveästi kiusannut
ensimmäisinä viikkoina _Ghost_-laivalla.

"Eiköhän olisi parempi, jos menisimme kokkaan, esimerkiksi
porraskäytävän kautta välikannelle, kunnes kaikki on ohitse" ehdotin
minä.

Hän pudisti päätään ja katseli surkeana minuun. Hän ei pelännyt,
mutta tuo inhimillinen eläimellisyys, joka täällä puhkesi ilmi,
kauhistutti häntä.

"Ymmärrättehän, että jos minä jollakin tavalla otan osaa siihen
mikä täällä tapahtuu tai myöhemmin tulee tapahtumaan, niin teen sen
vain pakosta -- vain sen vuoksi, että te ja minä joskus pääsisimme
hengissä pois tästä hirveästä paikasta." Minä käytin hyväkseni
tilaisuutta sanoakseni sen hänelle. "Mutta se ei ole mieluista
minulle", lisäsin minä.

"Kyllä ymmärrän", vastasi hän hiljaisella, tuskin kuuluvalla äänellä,
ja minä näin hänen katseestaan, että hän ymmärsi minua.

Melu kajuutassa hiljeni varsin pian. Sitten Susi-Larsen tuli yksin
kannelle. Hänen ahavoituneet kasvonsa olivat hiukan punaiset, mutta
muusta ei olisi voinut nähdäkään hänen olleen tappelussa.

"Kutsukaa molemmat miehet perälle, mr van Weyden", sanoi hän.

Minä tottelin, ja hetken kuluttua he seisoivat Susi-Larsenin edessä.

"Nostakaa veneenne laivaan", sanoi hän heille. "Teidän ampujanne
on päättänyt jäädä joksikin aikaa tänne eikä hän tahdo, että vene
hankautuisi kuunarin kylkeä vasten. -- Nostakaa vene laivaan, sanon
minä", toisti hän, kun he epäröivät hiukan. Tällä kertaa hänen
äänensä oli terävämpi.

"Ken tietää, vaikka purjehtisittekin jonkin aikaa minun kanssani",
hän lisäsi lempeämmin, mutta ääni oli samalla uhkaavakin, kun miehet
läksivät täyttämään hänen käskyään, "ja silloinhan on parasta, että
koetamme olla ystävyydessä. Pitäkää kiirettä! Surma-Larsenkin saa
teidät parempaa kiirettä pitämään, sen te kyllä tiedätte."

Miesten liikkeet kävivät nopeammiksi hänen komentaessansa, ja kun
vene oli nostettu kannelle, sain minä käskyn mennä kokkaan auttamaan
keulapurjeita toiselle puolelle. Susi-Larsen seisoi peräsimessä ja
suuntasi laivan _Macedonian_ toista tuulenpuoleista venettä kohti.

Kun minulla sattumalta ei ollut mitään tekemistä, käänsin huomioni
veneiden asemaan. Kaksi meidän veneistämme hyökkäsi _Macedonian_
kolmannen tuulenpuoleisen veneen kimppuun, toiset ahdistivat
neljättä venettä, ja _Macedonian_ viides vene kiiruhti auttamaan
läheisintä toveriaan. Taistelu oli jo alkanut pitkän matkan päästä,
ja laukauksia pamahti vähän väliä. Tuuli nostatti kiivaita laineita,
joten ampuminen kävi tukalaksi, ja tullessamme lähemmäksi näimme
kuulien lakkaamatta suhahtavan laineenharjalta toiselle.

Vene, jota me ajoimme takaa, oli laskenut myötätuuleen päästäkseen
meitä pakoon, ja voidakseen paetessaan auttaa tovereitaan meidän
hyökkäystämme vastaan.

Hoitaessani köysiä ja halsseja ei minulla ollut enää tilaisuutta
seurata tapahtumia merellä, mutta sattumalta oli peräkannen
korokkeella, kun Susi-Larsen käski molempien vieraiden merimiesten
mennä kanssiin. He tottelivat vastahakoisesti. Sitten hän pyysi miss
Brewsteria menemään kannen alle ja hymyili nähdessään äkkiä kauhun
kuvastuvan hänen silmissään.

"Ei alhaalla ole mitään hirveää", selitti hän, "ei siellä ole
muuta kuin vahingoittumaton mies, joka on lujasti kiinnitetty
rengaspulttiin. Luultavasti kuulia tulee lentämään kannellakin, enkä
tahdo, että he tappavat teidät, ymmärrättekö?"

Tuskin hän oli saanut nämä sanat suustaan, kun kuula iski peräsimen
pyörää vasten, josta hän piti kiinni, ja siitä se kimposi ilmaan
tuulen puolelle.

"Katsokaahan", sanoi Susi-Larsen miss Brewsterille ja kääntyi sitten
minun puoleeni: "Tahdotteko olla hyvä ja hoitaa peräsintä, mr van
Weyden?"

Miss Brewster oli mennyt alas porraskäytävään, niin että ainoastaan
hänen päänsä oli näkyvissä. Susi-Larsen oli hakenut rihlapyssyn ja
latasi sen. Minä rukoilin silmilläni, että miss Brewster menisi alas,
mutta hän sanoi hymyillen:

"Vaikka me molemmat olemmekin vain maamyyriä, jotka emme voisi seisoa
edes omin jaloin, niin voimme ainakin näyttää kapteeni Larsenille,
että olemme yhtä rohkeita kuin hänkin."

Susi-Larsen katsoi häneen ihaillen.

"Nyt minä pidän teistä sata kertaa enemmän kuin ennen", sanoi
Susi-Larsen. "Teillä on kirjatietoja, älyä ja rohkeutta. Te olette
tosiaankin rikas. Sinisukka, joka sopisi vaikka merirosvon vaimoksi.
Hm -- siitä saamme keskustella myöhemmin", hän sanoi hymyillen, kun
kuula tärähti kajuutan seinään.

Minä näin jälleen kullankimallusta hänen silmissään ja miss
Brewsterin katseessa sanatonta kauhistusta.

"Me täällä olemme sittenkin rohkeimmat", kiiruhdin minä selittämään.
"Ainakin voin vastata itsestäni, sillä tiedän, että olen rohkeampi
kuin kapteeni Larsenkin."

Nyt Susi-Larsen käänsi silmänsä minuun. Hän ihmetteli varmaan,
tahdoinko tehdä pilkkaa hänestä. Minä väänsin peräsintä, jotta
välttäisin mutkan, jonka _Ghost_ yritti tehdä noustessaan tuulen
yläpuolelle, ja pidin sitten laivan tasaisessa kulussa. Susi-Larsen
odotti yhä selitystä, ja minä viittasin polviini.

"Tuossa kohtaa te voitte huomata hiukan väristystä", sanoin minä. "Se
johtuu siitä, että pelkään, minun ruumiini pelkää eikä mielenikään
ole peloton, sillä minä en tahdo kuolla. Mutta henkeni hallitsee
vapisevaa ruumistani ja levotonta mieltäni. Minä olen enemmänkin kuin
peloton. Minä olen rohkea. Teidän ruumiinne ei pelkää. Te ette ole
arka. Toiselta puolen te ette pelkää vähintäkään vaaraa, toiselta
puolen se tuottaa teille suorastaan nautintoakin. Te iloitsette
siitä. Te voitte olla peloton, kapteeni Larsen, mutta teidän täytyy
tunnustaa, että oikea rohkeus on minun puolellani."

"Te olette oikeassa", myönsi hän heti. "En koskaan ennen ole sitä
ajatellut. Mutta onko vastakohta myöskin oikea? Jos te olette
rohkeampi kuin minä, niin pitäisi minun myös osoittaa suurempaa
pelkurimaisuutta kuin te."

Me nauroimme molemmat tälle mahdottomuudelle, ja hän astui alas
kannelle ja laski pyssynsä poikittain laivan reunalle. Kuulat,
jotka olivat osuneet laivaan, olivat lentäneet lähes mailin päästä,
mutta me olimme nyt tulleet puolimatkaan. Hän tähtäsi tarkalleen
ja ampui kolme laukausta aivan perätysten. Ensimmäinen kuula lensi
viidenkymmenen jalan päähän yläpuolelle venettä, toinen kiiti pitkin
sen kuvetta, ja kolmannen laukauksen pamahtaessa päästi veneen
ohjaaja melan kädestään ja vaipui veneen pohjalle.

"Eivätköhän he nyt malta mieltänsä", sanoi Susi-Larsen ja kohosi
pystyyn. "En osunut pyyntimieheen, ja voihan olla, ettei soutaja osaa
pitää perää. Siinä tapauksessa ei pyyntimies voi samalla kertaa sekä
hoitaa peräsintä että ampua."

Hänen laskunsa oli aivan oikea, vene nousi heti tuulen yläpuolelle,
ja ampuja kiiruhti ohjaajan paikalle. Siitä veneestä ei ammuttu enää,
mutta toisista paukahti kiivaasti laukaus toisensa jälkeen.

Ampuja oli saanut veneen taas oikeaan suuntaan, mutta me ajoimme
suoraan heitä kohti ja meidän vauhtimme oli ainakin puolta
kovempi kuin heidän. Kun tulimme noin sadan yardin päähän heistä,
näin soutajan ojentavan ampujalle pyssyn. Susi-Larsen astui nyt
keskilaivalle ja nosti naulasta kokoonkierretyn touvin. Sitten hän
tähysteli laivan reunan yli pitäen pyssyä ojossa. Kahdesti näin
ampujan irrottavan toisen kätensä melasta ja tavoittavan pyssyä,
mutta malttavan taas mielensä. Me kuljimme nyt rinnakkain, hetken
kuluttua _Ghost_ oli kiitänyt sen ohi.

"Hei!" huusi Susi-Larsen äkkiä soutajalle. "Kiinnittäkää nuora!"

Hän heitti touvin ilmaan. Se osui suoraan maaliinsa, oli vähällä
kaataa kumoon soutajan, mutta tämä ei totellut käskyä. Hän katsoi
sen sijaan ampujaan saadakseen häneltä käskyn. Ampuja oli pahassa
pulassa. Pyssyä hän piteli polviensa välissä, mutta jos hän heittäisi
kädestään melan ampuaksensa, pyörähtäisi vene ympäri ja kolahtaisi
kuunariin. Sitä paitsi hän näki Susi-Larsenin pyssynsuun aivan
edessään ja tiesi, että Susi-Larsen ampuisi hänet jo ennen kuin hän
saisi oman pyssynsä laukeamaan.

"Kiinnittäkää nuora!" sanoi ampuja levollisesti soutajalle.

Tämä totteli, kiinnitti touvin pieneen kokkatuhtoon ja päästi köyden
juoksemaan, kunnes se pingoittui. Vene kieppui puolelle ja toiselle,
mutta ampuja ohjasi sen jälleen oikeaan suuntaan, jotta se kulki
laivan rinnalla noin kahdenkymmenen jalan päässä siitä.

"Päästäkää purje alas ja laskekaa laivan kylkeen!" käski Susi-Larsen.

Susi-Larsen ei laskenut pyssyä kädestään, ei edes silloin, kun hän
toisella kädellään päästi taljat alas. Kun ne oli kiinnitetty sekä
perä- että kokkapuoleen ja molemmat miehet alkoivat nousta laivaan,
tarttui ampuja pyssyynsä, ikäänkuin olisi tahtonut panna sen hyvään
talteen.

"Pois pyssy!" jyrähti äkkiä Susi-Larsenin ääni, ja ampujan sormet
irtaantuivat nopeasti pyssystä, ikäänkuin se olisi polttanut häntä.

Kun molemmat vangit olivat tulleet kannelle, he nostivat käskystä
veneen laivaan, ja Susi-Larsen piti huolta siitä, että haavoittunut
veneenohjaaja kannettiin kanssiin.

"Jos meidän viisi venettämme hoitavat tehtävänsä yhtä hyvin kuin
me täällä, niin saamme tänne piankin suuren miehistön", sanoi
Susi-Larsen minulle.

"Ei suinkaan se, jota te ammuitte, -- ei suinkaan hän?" änkytti Maud
Brewster.

"Pieni haava olkapäässä", vastasi Susi-Larsen. "Se ei ole
vaarallista. Mr van Weyden saa hänet kyllä muutaman viikon kuluttua
aivan entisiin voimiinsa. Nuo tuolla sen sijaan tuskin koskaan enää
pääsevät jalkeille, sen mukaan kuin voin täältä nähdä", hän lisäsi
viitaten _Macedonian_ kolmanteen veneeseen, jota kohti minä olin
suunnannut laivan ja joka nyt oli aivan lähellä. "Se on Hornerin ja
Smoken työtä. Ja kuitenkin minä sanoin heille, että me tarvitsemme
eläviä emmekä kuolleita. Mutta on hyvin houkuttelevaa koettaa osata
maaliinsa, kun kerran on oppinut ampumaan. Onko teillä se kokemus, mr
van Weyden?"

Minä pudistin päätäni ja katselin heidän työtänsä. Siinä oli
tosiaankin vuodatettu verta, sillä taistelun aikana oli kolme meidän
veneistämme liittynyt heihin ja yhdessä he sitten olivat ahdistaneet
vihollisen kahta jäljellejäänyttä venettä. _Macedonian_ kolmas vene
oli heille joukon jatkona, se keikkui aallokossa edestakaisin, ja
varpapurje liehui ja paukkui tuulessa. Ampuja sekä soutaja makasivat
molemmat tunnottomina veneen pohjalla, mutta ohjaaja riippui puoleksi
reunan yli, käsivarret laahautuivat vedessä, ja pää heilahti milloin
millekin puolelle.

"Älkää katsoko sinne, miss Brewster -- älkää katsoko sinne", pyysin
minä, ja ilokseni hän seurasikin kehoitustani, joten häneltä säästyi
tuo julma näky.

"Ohjatkaa keskelle parvea, mr van Weyden", komensi Susi-Larsen.

Kun me tulimme lähemmäksi, taukosi ampuminen, ja me näimme, että
tappelu oli loppunut. Meidän viisi venettämme oli anastanut molemmat
vihollisen veneet, ja kaikki seitsemän odottivat nyt yhdessä
ryhmässä, että me nostaisimme ne ylös laivaan.

"Katsokaa tuonne!" minä huudahdin vaistomaisesti ja viittasin
koilliseen.

Savupilkku, joka osoitti missä _Macedonia_ oli, oli jälleen tullut
näkyviin.

"Kyllä, minä olen sen nähnyt", vastasi Susi-Larsen levollisesti. Hän
mittasi silmillään, pitkältäkö oli sumutöyrääseen, ja käänsi sitten
poskensa vasten tuulta. "Eiköhän se kuitenkin käyne. Siitä te ainakin
voitte olla varmat, että herra veljeni On huomannut leikkimme ja ajaa
meitä nyt takaa. Katsokaahan vain!"

Savupilkku oli äkkiä suurentunut ja näytti hyvin mustalta.

"Minä voitan sinut sittenkin, veli veikkonen", sanoi hän nauraen.
"Minä voitan sinut, ja toivonpa, että särjet vanhat koneesi
säpäleiksi."

Kun me panimme piihin, vallitsi laivassa äkkiä kova hälinä, vaikka
kaikki kävikin hyvässä järjestyksessä. Veneitä nostettiin laivan
kummaltakin puolelta yht'aikaa. Heti kun vangit saatiin kannelle,
veivät meidän ampujamme heidät kanssiin, ja sillä aikaa laivamiehemme
nostivat veneet sikinsokin laivaan ja asettivat ne kannelle minne
vain sattui, kiinnittämättä edes niitä. Me olimme jo kulussa, kaikki
purjeet oli nostettu, köydet lepattivat vain höllinä tuulessa, kun
viimeinen vene kohosi vedestä ja heilahti taljoissa.

Ja kiirettä täytyi jo pitääkin. _Macedonia_ lähestyi meitä
koillisesta, ja sen piipusta nousi savu mustanansa. Huolehtimatta
muista veneistänsä oli laiva muuttanut suuntaa voidakseen tulla meitä
vastaan. Se ei kulkenut suoraan meitä kohti, vaan meidän editsemme.
Meidän reittimme yhtyisivät aivan kuin kulman sivut, jonka kärki
kosketti sumutöyrään reunaa. Siinä _Macedonia_ saattoi saavuttaa
meidät, jos se yleensä onnistuisi siltä. Meidän toivomme kohdistui
kuitenkin siihen, että laiva pääsisi tämän pisteen ohi ennen kuin
_Macedonia_.

Susi-Larsen hoiti peräsintä, ja hänen silmänsä säkenöivät ja
kimaltelivat hänen tutkiessaan tarkasti kaikkia yksityiskohtiakin
tässä kilpajuoksussa. Vuoroin hän tähysteli merta tuulen puolelta
nähdäkseen hiljenisikö tuuli vai kiihtyisikö se, vuoroin hän
katseli _Macedoniaa_, vuoroin hänen silmänsä taas siveli kaikkia
purjeitamme ja antoi käskyn milloin höllittää jotakin köyttä, milloin
kiristää toista, kunnes hän sai _Ghostin_ täyteen vauhtiinsa. Kaikki
erimielisyydet laivalla näkyivät unohtuneen, ja hämmästyksekseni
näin, millä innolla kaikki nuo miehet, jotka niin kauan olivat
kärsineet hänen raakaa kohteluaan, kiiruhtivat täyttämään hänen
käskyjänsä. Ihmeellistä kyllä juolahti onneton Johnson mieleeni
laivan kohotessa ja laskeutuessa ja keikkuessa eteenpäin, ja
melkeinpä oli mieleni paha, ettei hän ollut elossa ja meidän
kanssamme -- hänhän oli niin suuresti ihaillut _Ghostia_ ja sen
erinomaista purjehduskykyä.

"Parasta, että pidämme pyssyt varalla, pojat!" huusi Susi-Larsen
ampujillemme. Ja nuo viisi miestä asettuivat laivan reunaa vasten
suojapuolelle ja odottivat siinä pyssyt kädessä.

_Macedonia_ ei ollut enää kuin yhden mailin päässä meistä. Musta savu
tuprusi melkein suorassa kulmassa piipusta, niin mielettömän nopeasti
se kiiti laineiden halki seitsemäntoista solmuvälin vauhdilla.
"Myrskynä kiitävi hyrskyjen halki", lausui Susi-Larsen vilkaisten
Maud Brewsteriin. Me kuljimme vain yhdeksän solmuvälin vauhdilla,
mutta sumutöyräs oli myös aivan lähellä.

Samassa kohosi savupilvi _Macedonian_ kannelta, kova paukahdus
kajahti, ja meidän isopurjeemme sai pyöreän reiän. He ampuivat meitä
pienillä tykeillänsä, joita huhu tiesi heidän kuljettavan mukanaan.
Meidän laivamiehemme keräytyivät keskilaivalle, huiskuttivat
hattujaan ja kohottivat raikuvan hurraa-huudon. Nyt kohosi uusi
savupilvi ja uusi kova paukahdus seurasi sitä. Tällä kertaa osui
tykinkuula tuskin kahdenkymmenen jalan päähän meistä veteen, ja
kahdesti se kimalteli aalloissa ennenkuin vaipui syvyyteen.

Pyssyillä he eivät ampuneet meitä, sillä heidän ampujansa olivat
kaikki joko ulkona veneissä tai meidän vankeinamme. Kun molemmat
alukset olivat puolen mailin päässä toisistaan, paukahti vielä
kolmaskin laukaus ja repi uuden reiän isoonpurjeeseemme. Samassa
me olimme ennättäneet sumuun. Se sulki meidät syliinsä ja kietoi
ympärillemme kostean vaippansa.

Äkillinen muutos oli hämmästyttävä. Hetki sitten olimme kiitäneet
eteenpäin keskellä auringonpaistetta, kirkas taivas oli kaareutunut
yläpuolellamme ja vesi vaahtoili ja lainehti aina taivaanrantaan
saakka, tulta ja savua ja kuulia purkavan aluksen ajaessa meitä takaa
mielettömällä vauhdillaan. Ja sitten aivan äkkiä, yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä katosi aurinko, me emme nähneet enää taivasta, emme
edes omia mastonhuippujamme, ja taivaanranta oli yhtä himmeä kuin
jos kyynelsilmin olisimme sitä tähystelleet. Harmaa sumu laskeutui
ylitsemme kuin sade. Jokainen villalanka vaatteissamme, jokainen
hius ja viiksenkarva oli täynnä kimaltelevia kristallihelmiä.
Köysitikapuut olivat kosteat, taklauksessa tippui vesipisaroita, ja
puomien alla yhtyivät pisarat vesijuoviksi, jotka irtaantuivat ja
ropsahtivat alas kannelle joka kerta kun laiva heilahti. Minusta
tuntui, kuin jokin olisi painostanut ja tukehduttanut minua. Samalla
tavalla kuin laivan kulkiessa sen tykyttävä ääni kimposi sumussa
takaisin meidän luoksemme, kävi myös meidän ajatustemme. Ne eivät
millään ehdolla tahtoneet kiintyä siihen maailmaan, joka oli meitä
ympäröivän kostean vaipan ulkopuolella. Sillä tässähän oli koko
maailma, sen rajat olivat niin lähellä, että teki mieli ojentaa
kätensä -- ja työntää ne ulommaksi. Tuntui melkein mahdottomalta,
että olisi mitään muuta noiden harmaiden seinien ulkopuolella. Kaikki
muu oli vain unta, ei muuta kuin haihtunutta unta.

Se oli hyvin omituista, melkein kuin lumottua. Minä katselin Maud
Brewsteriä ja huomasin, että hänkin oli melkein saman tunteen
vallassa. Sitten silmäsin Susi-Larseniin, mutta hänen olentonsa ei
ilmaissut mitään itsekohtaista. Koko hänen huomionsa oli kohdistunut
välittömään, hänen itsensä ulkopuolella olevaan hetkeen. Hänen
kätensä lepäsi yhä peräsimessä, ja minä käsitin, että hän laski ajan
kulkua, luki minuutit, jotka kuluivat laivan jokaisen heilahduksen
välillä.

"Menkää kokkaan ja kääntäkää, mutta aivan hiljaa", sanoi hän minulle
kuiskaten. "Pingoittakaa ensin huippupurjetta. Mies kunkin köyden
päähän. Mutta pitäkää varanne, etteivät väkipyörät kolise eikä
sanaakaan vaihdeta. Ei mitään melua, ymmärrättekö, ei mitään melua."

Kun kaikki oli valmiina, kulki komennus "kääntäkää" minun kauttani
miehestä mieheen, ja _Ghost_ kääntyi aivan hiljaisesti. Kun jokin
reivinuora paukahti tai väkipyörä narahti -- sitä oli aivan
mahdotonta välttää -- niin teltta, joka meitä ympäröi, kumahti aivan
aavemaisesti.

Tuskin olimme päässeet kääntymään, kun sumu hälveni ja me jouduimme
äkkiä taas kirkkaaseen päivänpaisteeseen ja näimme aavan valtameren
lainehtivan edessämme. Mutta ulapalla ei näkynyt ketään. _Macedonia_
ei kyntänyt vihoissaan laineita eikä pimentänyt savullaan ilmaa.

Susi-Larsen ponnisti heti raakapuun tasaan, ja laiva laski pitkin
sumutöyrään reunaa. Hänen kepposensa oli päivänselvä. Hän oli
laskenut sumuun tuulen yläpuolelta, ja sillä välin kun _Macedonia_
sokeasti kiiti perässä tavoittaaksensa hänet, hän oli livahtanut pois
tästä kätköpaikastaan ja palasi nyt sinne takaisin suojapuolelta. Jos
tämä keino onnistuisi, niin helpommin olisi voinut löytää nuppineulan
heinätukosta kuin _Ghostin_ tästä sumusta.

Hän ei laskenut kauaksi. Kun olimme jälleen vaihtaneet keulapurjetta
ja isoapurjetta ja nostaneet taas latvapurjeet, ohjasi hän laivan
jälleen sumun keskelle. Heti päästyämme sinne olisin voinut
vaikka vannoa, että näin jonkin ison ja epäselvän haamun tulevan
tuulenpuolelta sumusta esiin. Minä silmäsin nopeasti Susi-Larseniin.
Sumu oli taaskin kietonut meidät syliinsä, ja hän nyökäytti
minulle päätään. Hänkin oli nähnyt sen -- _Macedonian_, joka oli
arvannut hänen manööverinsä ja vähällä olisi voinut tuhota sen. Ei
epäilystäkään, että olimme päässeet pakoon heidän huomaamattaan.

"Hän ei voi jatkaa tätä peliä", sanoi Susi-Larsen, "hänen on pakko
palata veneittensä luo. Käskekää joku peräsimeen, mr van Weyden, ja
pysytelkää samassa suunnassa. Te voitte järjestää vahditkin, meiltä
ei mene aika hukkaan tänä iltana. -- Antaisinpa vaikka viisisataa
dollaria, jos voisin nyt olla viisi minuuttia _Macedoniassa_ ja
kuulla veljeni kirouksia", lisäsi hän.

"Ja nyt, mr van Weyden", hän sanoi minulle, kun toinen mies tuli
hänen paikalleen peräsimeen, "nyt uusille tulokkaille on annettava
tuliaismalja. Antakaa ampujille runsaasti whiskyä ja pitäkää huoli
siitä, että pari pulloa eksyy kokkapuolellekin -- lyönpä vetoa, että
kukin heistä huomenna lähtee yhtä mielellään pyytämään Susi-Larsenin
käskystä kuin konsanaan Surma-Larseninkin."

"Mutta ettekö luule, että he karkaavat samoin kuin Wainwrightkin?"
kysyin minä.

Hän nauroi viekkaasti. "Eivät he karkaa niin kauan kuin meidän
omilla ampujillamme on jotakin sanottavaa siinä asiassa. Minä
annan heille yhteiseksi lisäpalkaksi dollarin kustakin nahasta,
jonka tulokkaat ampuvat. Ainakin puolet heidän innostaan on tänään
johtunut tästä toiveesta. -- Ei, karkaamisesta ei tule mitään, jos
he vain saavat valita. Ehkäpä te nyt menette kokkaan hoitamaan
sairaanhoitajavelvollisuuksianne. Eiköhän siellä ole koko lailla
työtä teille."



Kuudeskolmatta luku


Susi-Larsen itse jakeli miehistölle whiskyä, ja pullot tulivat
näkyviin minun hoitaessani kanssissa uusia potilaitamme. Olinhan
nähnyt ennenkin juotavan whiskyä, esim. klubissa, mutta en
koskaan ollut nähnyt kenenkään nauttivan sitä sillä tavalla kuin
näiden miesten -- läkkikulhoista, maljoista ja pulloista, ja niin
perinpohjaisia kulauksia, että kukin kulaus oli jo kohtuuttomuutta.
Mutta he eivät tyytyneet vain yhteen tai kahteen kulaukseen. He
joivat ja joivat yhtenään, ja alituisesti ilmestyi uusia pulloja
heidän yhä vain juodessansa.

Kaikki joivat. Haavoittuneet joivat. Ufti-Ufti, joka auttoi minua,
joi myöskin. Louis yksin hillitsi juomishaluaan, hän kostutti vain
aivan varovasti huuliaan whiskyllä, vaikka hän otti osaa kemuihin
samalla innolla kuin useimmat muutkin. Ja hurjat nuo juomingit
vasta olivatkin. Kovalla äänellä he kilpaa huutaen kertoivat
päivän taisteluista, riitelivät yksityiskohdista tai heltyivät ja
hieroivat ystävyyttä entisten vihollistensa kanssa. Vangit ja heidän
voittajansa nikottelivat kilpaa painaen päänsä toistensa olkapäitä
vasten, ja kaikki vannoivat kunnioittavansa toisiaan. He itkivät
ajatellessaan kärsimyksiänsä ja kaikkea sitä kovaa, mikä heitä
kohtaisi Susi-Larsenin raudankovan herruuden alaisina. Ja kaikki
vannoivat kadotusta ja kirousta hänelle ja kertoivat hirveitä juttuja
hänen julmuudestansa.

Miten omituinen ja peloittava tuo näky oli: pieni suoja, lukemattomat
makuukojut, heiluvat ja huojuvat seinät ja lattia -- hämärä valaistus
-- vuoroin pitenevät ja lyhenevät liehuvat varjot -- paksu, savuinen
ilma, ihmisruumiiden ja jodoformin haju -- ja punakkakasvoiset miehet
-- puoli-ihmiset, tekisi mieleni melkein sanoa. Minä pidin silmällä
Ufti-Uftia, kun hän kuunnellen toisten iloa piteli kiinni siteen
toisesta päästä. Hänen samettisilmänsä loistivat ja kimmelsivät
tulenvalossa aivan kuin metsäkauriin silmät, ja kuitenkin minä
tiesin, että hänen rinnassaan väijyi raaka hornanhenki, joka jyrkästi
erosi siitä lempeydestä ja miltei naisellisesta hellyydestä,
jota hänen ulkomuotonsa ilmaisi. Ja minä tarkastelin Harrisonin
poikamaisia kasvoja -- niillä oli aikoinaan ollut hyväsydäminen ilme,
nyt ne ilmaisivat pikemmin pirullisuutta, niin kerrassaan intohimo
ne vääristi hänen kertoessaan uusille tulokkaille siitä helvetistä,
johon he olivat joutuneet, ja kiroillessaan ja sättiessään
Susi-Larsenia.

Niin, Susi-Larsen oli kaikkeen syynä. Merisusi -- tuo orjakauppias
ja ihmiskiusaaja, miehinen Kirke! Ja laivamiehet, ne olivat hänen
sikojansa -- kiusaantuneita luontokappaleita, jotka ryömivät
hänen edessään ja nousivat kapinaan vain juovuspäissään ja
salavihkaa. Kuuluinkohan minäkin hänen luontokappaleittensa
joukkoon? ihmettelin itsekseni. Entäs Maud Brewster! Ei! Minä
kiristin vihoissani hampaitani, kunnes mies, jonka haavaa sidoin,
väänteli itseään tuskasta, ja Ufti-Ufti katseli uteliaasti minuun.
Minä tunsin äkkiä omituista voimaa. Vastaherännyt rakkauteni
antoi minulle jättiläisvoimat. En pelännyt enää mitään. Minä
saattaisin tahtoni perille huolimatta Susi-Larsenista ja niistä
kolmestakymmenestäviidestä vuodesta, jotka olin viettänyt vain
kirjojen ääressä. Kaikki kävi vielä hyvin. Siitä minä kyllä pitäisin
huolen. Melkein huumautuneena, ihmeellisen voiman vallassa käänsin
selkäni tälle huutavalle helvetille ja palasin kannelle, missä sumu
hiljalleen kuin aave ajelehti yössä ja ilma oli lauhkea ja puhdas ja
tyyni.

Välikannella, jossa kaksi haavoittunutta makasi, vallitsi samanlainen
elämä kuin alhaalla kanssissakin, paitsi ettei siellä kiroiltu
Susi-Larsenia, ja suurella helpotuksella minä nousin sieltä jälleen
kannelle ja läksin peräpuolelle kajuuttaan. Illallinen oli valmis, ja
Susi-Larsen ja Maud odottivat minua.

Sillä välin kuin koko hänen miehistönsä parhaillaan joi itsensä
humalaan, oli hän itse aivan selvä. Hän ei nauttinut ainoatakaan
pisaraa väkeviä. Hän ei uskaltanut juoda, sillä laivassa ei
ollut ketään muuta kuin Louis ja minä, joihin hän saattoi
luottaa, ja Louis oli nyt peräsimessä. Me purjehdimme eteenpäin
sumussa ilman tähystäjää ja ilman lyhtyjä. Minua ihmetytti, että
Susi-Larsen oli antanut viinaa väellensä, mutta hän tunsi varmaan
heidän psykologiansa sekä tiesi, että viisainta oli peittää
hyväntahtoisuudella se, minkä hän julmuudella oli pannut alulle.

Se seikka, että hän oli voittanut veljensä, näytti vaikuttavan
aivan ihmeellisellä tavalla häneen. Edellisenä iltana hän oli
puhunut itsensä synkkämieliseksi, ja joka hetki olin odottanut, että
tavallinen raivokohtaus olisi puhjennut esiin. Mutta ei mitään ollut
tapahtunut, ja nyt hän oli mainiolla tuulella. Ehkäpä se seikka, että
hänen oli onnistunut anastaa niin monta venettä ja pyyntimiestä,
oli ollut tavallisen reaktion vastapainona. Joka tapauksessa oli
alakuloisuus kokonaan kadonnut, vaikk'ei raivonhenki ollutkaan
päässyt riehumaan. Siten minä ajattelin silloin -- mutta, oi
surkeutta! kuinka vähän minä oikeastaan tunsin häntä, enhän tiennyt
edes, että hän ehkä juuri samana hetkenä hautoi mielessään tekoa,
joka oli hirveämpi kuin kaikki se, mitä ennen olin nähnyt.

Niinkuin sanottu, hän tuntui olevan erinomaisella tuulella, kun
tulin alas kajuuttaan. Päänsärky ei ollut rasittanut häntä useaan
viikkoon, hänen silmänsä olivat kirkkaansiniset kuin taivaanlaki,
hänen pronssinvärinen ihonsa oli tuore ja kaunis, ja elämä virtasi
hänen suonissaan raikkaasti ja voimakkaasti. Odotellessaan minua hän
oli joutunut vilkkaaseen keskusteluun Maudin kanssa. He näyttivät
keskustelevan "kiusauksista", ja päättäen niistä muutamista sanoista,
jotka minä kuulin, hän näytti puolustavan sitä mielipidettä, että
kiusaus on kiusaus vain siinä tapauksessa, että ihminen antautuu sen
valtaan ja lankeaa.

"Sillä nähkääs", sanoi hän, "minun mielipiteeni on se, että ihminen
tekee kaikki minkä hän tekee vain siksi, että hänellä on halua
siihen. Hänellä on paljon pyyteitä. Hän voi olla halukas välttämään
sitä, mikä on kiusallista, tai nauttimaan siitä, mikä on mieluista.
Mutta mitä ikinä hän tehneekin, hän tekee kaikki vain siksi, että
hänellä on siihen halua."

"Mutta olettakaapa, että hänellä on halua kahteen aivan vastakkaiseen
tekoon, joista toinen estää häntä tekemästä toista?" keskeytti Maud
hänen puheensa.

"Siihen minä juuri pyrinkin", sanoi hän.

"Ja juuri näiden ristiriitaisten pyyteiden välillä tulee ihmisen
sielun tulla näkyviin", jatkoi Maud. "Jos sielu on hyvä, niin sen
tulee sekä tahtoa että tehdä sitä, mikä on hyvää, ja jos sielu on
paha, niin se tekee päinvastoin. Sielusta ratkaisu riippuu."

"Lorua!" huudahti Susi-Larsen kärsimättömästi. "Kaikki riippuu
halusta, pyyteestä. Ajatelkaamme esimerkiksi miestä, joka haluaa --
sanokaamme vaikka juoda itsensä juovuksiin. Mutta samalla hän haluaa
myöskin pysyä raittiina. Mitä hän tekee? Ja miten hän sen tekee. Hän
on vain marionetti. Hän on omien himojensa leikkikalu ja hän seuraa
sitä halua, joka hänessä on voimakkaampi, siinä kaikki. Miten hän voi
samalla kertaa haluta juopuvansa ja pysyvänsä raittiina? Jos raittius
voittaa, niin se voittaa vain siksi, että se halu oli hänessä
voimakkaampi.

"Kiusauksella ei ole mitään merkitystä, jollei..." hän vaikeni
tarttuessaan kiinni uuteen ajatukseen, joka oli juolahtanut hänen
mieleensä -- "jollei se viekoittele häntä pysymään raittiina. --
Hahahaa!" nauroi hän ääneensä, "mitä te siitä ajattelette, mr van
Weyden?"

"Että te molemmat vain saivartelette", sanoin minä. "Ihmisen sielu
on hänen pyyteensä. Tai jos te niin haluatte, hänen sielunsa on
hänen pyyteittensä summa. Te olette kumpikin väärässä. Te, kapteeni
Larsen, panette painoa pyyteelle erottaen siitä sielun, ja miss
Brewster panee painoa sieluun erottaen sen pyyteestä, mutta sielu
ja pyyteet ovat oikeastaan sama asia. Miss Brewster on kuitenkin
oikeassa siinä suhteessa, että kiusaus on kiusaus, olkoonpa että
ihminen vajoaa siihen tai voittaa sen. Tuulessa tuli kiihtyy, kunnes
leimahtaa ilmiliekkiin. Ja pyyde on kuin tuli. Se alkaa kyteä, kun
ihminen näkee edessään halutun esineen tai kuulee siitä kerrottavan
uudella ja viekoittelevalla tavalla. Siinä piilee kiusaus. Tuuli
puhaltaa pyyteeseen, kunnes se leimahtaa ja hallitsee kaiken muun.
Se on kiusaus. Ehkäpä se ei puhalla kyllin voimakkaasti, jotta pyyde
voittaisi kaiken muun, mutta niin pian kuin se vain näyttäytyykin, se
on jo kiusaus. Ja niinkuin te äsken sanoitte -- se voi viekoitella
yhtä hyvin johonkin hyvään kuin pahaan."

Minä tunsin jonkinmoista ylpeyttä, kun me kävimme pöytään istumaan.
Sanani olivat ratkaisseet kysymyksen. Ainakin ne olivat lopettaneet
keskustelun.

Mutta Susi-Larsen tuntui olevan tavattoman puheliaalla tuulella,
puheliaampi kuin koskaan ennen. Tuntuipa siltä, kuin tukahdutettu
tarmo olisi yrittänyt räjähdyttää hänet, ikäänkuin sen jollakin
tavalla olisi täytynyt päästä ilmoille. Hän alkoi melkein heti
keskustella rakkaudesta. Niinkuin tavallisestikin hän oli aivan
materialistisella kannalla ja Maud ihanteellisella. Minä puolestani
sanoin vain silloin tällöin jonkin sanan joukkoon, mutta en
varsinaisesti yhtynyt väittelyyn.

Susi-Larsen oli loistava väitellessään, samoin Maudkin. Hetkeksi
minulta hävisi keskustelun säie, sillä minä tarkastelin Maudin
kasvoja hänen puhuessansa. Niissä oli vain harvoin väriä, mutta nyt
hänen kasvonsa näyttivät vilkkailta ja kukoistavilta. Hänen loistava
sukkeluutensa leikitteli rohkeasti sanoilla, ja hän näytti nauttivan
väittelystä yhtä paljon kuin Susi-Larsenkin -- ja Susi-Larsen, hän
nautti koko olennollansa. Jostakin syystä, vaikk'en tiedä mistä,
-- sillä katselin lakkaamatta pientä ruskeaa kiharaa Maudin tukan
rajassa -- tuli Susi-Larsen lausuneeksi erään Swinburnen runon, jossa
runoilija antaa kuvaamansa henkilön riemuita rakkaussynnistään.

Samoin kuin hän oli vainunnut synkkämielisyyttä Omarin sanojen
takana, tunsi hän nyt riemua ja hurmausta Swinburnen säkeissä. Tuo
tunne oli oikea, ja hän lausui hyvin. Mutta tuskin hän oli saanut
nuo sanat sanotuksi, kun Louis pisti päänsä esille porrasaukosta ja
kuiskasi: "Hiljaa, hiljaa! Sumu on alkanut nousta, ja jonkun laivan
vasemmanpuoleinen lyhty kulkee juuri meidän ohitsemme."

Susi-Larsen hyökkäsi ylös kannelle niin nopeasti, että kun me
tulimme sinne hänen jäljessänsä, oli hän jo sulkenut välikannen
luukun, missä juopuneet pyyntimiehet olivat, ja kiiruhtanut keulaan
sulkeakseen myöskin kanssiaukon. Ilmassa oli yhä sumua, mutta se oli
kohonnut ylemmäksi himmentäen valon, ja täydellinen pimeys vallitsi
yössä. Suoraan edessämme saatoin erottaa kirkkaanpunaisen valon sekä
toisen, valkoisen, ja kuulin höyrykoneen tykytystä. Se oli varmaan
_Macedonia_.

Susi-Larsen oli palannut peräkannen korokkeelle, ja me seisoimme
ääneti ja katselimme, miten lyhdynvalo kiiti nopeasti laivan kyljen
ohitse.

"Onneksi hänellä ei ole valonheittäjää", sanoi Susi-Larsen.

"Miten kävisi, jos huutaisin nyt täyttä kurkkua?" kysyin minä
kuiskaten.

"Silloin kaikki olisi hukassa", vastasi hän. "Mutta oletteko myös
ajatellut, mitä siitä heti seuraisi?"

Ennenkuin saatoin sitä kysyäkään, oli hän tarttunut
gorillansormillaan minun kurkkuuni ja hiukan liikutellen lihaksiaan
hän antoi minun tuntea, millä tavalla hän olisi taittanut niskani.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän laski minut irti, ja me
tähystelimme yhä edelleen _Macedonian_ lyhtyä.

"Entä jos minä huutaisin?" kysyi Maud.

"Minä pidän teistä liian paljon tehdäkseni teille pahaa", sanoi hän
lempeästi, -- niin, hänen äänensä oli suorastaan hivelevän hellä,
ja minä säpsähdin kuullessani sen sävyn. "Mutta älkää huoliko sitä
sittenkään tehdä, sillä siinä tapauksessa minä väännän mr van
Weydenin niskat nurin."

"Silloin miss Brewsterillä on lupa huutaa", sanoin minä uhmaillen.

"Enpä usko, että te haluatte panna alttiiksi amerikkalaisen
kirjallisuuden lähinnä parhaan arvostelijan hengen", vastasi
Susi-Larsen pilkallisesti.

Me emme sanoneet sen enempää ja me olimme siksi tottuneet toistemme
seuraan, ettei äänettömyys rasittanut meitä. Ja kun punainen ja
valkea valo oli kadonnut, palasimme kajuuttaan lopettaaksemme
keskeytyneen illallisemme.

He palasivat entiseen keskustelunaiheeseensa ja toivat esiin uusia
esimerkkejä. Maud lausui Dowsonin runon "Impenitentia Ultima". Hän
lausui erittäin kauniisti, mutta minä en katsellut häntä, vaan
Susi-Larsenia. Se katse, jonka Susi-Larsen kiinnitti Maudiin, sai
minut aivan hulluksi. Hän oli suorastaan haltioissansa, ja minä
näin hänen huuliensa vaistomaisesti liikkuvan ja muodostuvan niiden
sanojen mukaan, joita Maud lausui. Äkkiä hän keskeytti hänet.

"Niin, teidän äänessänne on musiikkia", sanoi hän nopeasti, ja kullan
välke kimalteli hänen silmissään.

Olisin voinut ääneen riemuita nähdessäni, kuinka hyvin Maud hillitsi
itseään. Hän lopetti runon aivan levollisesti, hänen äänensä ei
värissyt vähintäkään, ja sitten hän johti keskustelun vähemmän
vaarallisille aloille. Ja koko ajan minä istuin ikäänkuin huumeessa
juomaseuran melskeen tunkeutuessa välikannelta luoksemme ja miehen,
jota minä pelkäsin, keskustellessa sen naisen kanssa, jota minä
rakastin. Ruoka ei ollut korjattu pöydästä. Se miehistä, joka oli
saanut Mugridgen toimen osakseen, oli varmaan yhtynyt toveriensa
seuraan kanssissa.

Nyt jos koskaan elämänilo kohosi Susi-Larsenissa korkeimmilleen.
Kerta kerralta minä irtaannuin omista ajatuksistani seuratakseni
hurmaantuneena hänen puhettansa, ja minä seurasin sitä ihmetyksellä,
hetkeksi hurmaantuen hänen ihmeellisestä neroudestaan, hänen
intohimoisten sanojensa lumousvoimasta, sillä kapinanhenki oli
nyt saanut hänessä vallan. Miltonin Lucifer vedettiin tietysti
esimerkkinä esille, ja kun Susi-Larsen älykkäästi eritteli ja selitti
tätä luonnetta, hänen koko tukahdutettu nerollisuutensa puhkesi ilmi.
Hänen väitteensä toivat mieleeni Tainen mietteitä, vaikka tiesin,
ettei Larsenilla ollut aavistustakaan tästä loistavasta, vaikkakin
vaarallisesta ajattelijasta.

"Hän puolusti tappiolle joutunutta asiaa, eikä hän pelännyt Jumalan
ukonnuolta", sanoi hän. "Vaikka hän olikin syösty alas helvettiin,
niin hän ei sittenkään ollut voitettu. Hän oli vienyt mukanansa
kolmannen osan Jumalan enkeleistä; hän alkoi heti yllyttää ihmistä
Jumalaa vastaan ja voitti puolelleen suurimman osan ihmiskunnan
kaikista sukupolvista. Miksi hänet karkotettiin taivaasta? Oliko
hän vähemmän rohkea kuin Jumala? Vähemmän kunnianhimoinen? Ei!
Tuhat kertaa ei! Jumala oli voimakkaampi, niinkuin hän sanoi --
'hänet ukkonen oli tehnyt suuremmaksi'. Mutta Lucifer oli vapautta
janoava henki. Orjan työ oli hänestä samaa kuin kuolema. Hän tahtoi
mieluummin kärsiä vapaudessa kuin nauttia siitä onnesta, jonka mukava
orjuus saattoi tarjota. Hän ei tahtonut olla Jumalan orja. Hän ei
ollut mikään leikkikalu. Hän seisoi omin jaloin. Hän oli itsenäinen
olento."

"Ensimmäinen anarkisti", sanoi Maud nauraen ja nousi pöydästä
mennäkseen hyttiinsä.

"Silloin anarkistit ovat hyviä!" huudahti Susi-Larsen. Hänkin oli
noussut pystyyn ja katseli Maudia suoraan kasvoihin, kun tämä seisoi
hyttinsä ovella. Ja tulisesti hän lausui Miltonin "Kadotetusta
paratiisista" nuo ylväät sanat: "-- hallita minä tahdon, vaikka
syvyyden kuilussa, ja mieluummin olen kuninkaana helvetissä kuin
orjana taivaan ilossa." Hänen voimakas äänensä kajahti kajuutassa,
hänen pronssinväriset kasvonsa loistivat, hänen päänsä oli pystyssä,
ja hänen silmänsä -- ilme niissä oli kullalta kimmeltävä ja hellä,
niin ihmeellisen hellä ja intohimoinen -- leimahtivat kuin tuli, kun
hän kiinnitti ne Maudiin.

Maudin silmissä kuvastui jälleen kauhua, ja hän sanoi melkein
kuiskaten: "Te olette Lucifer!"

Ovi sulkeutui ja hän oli kadonnut. Susi-Larsen seisoi varmaan
minuutin ja tuijotti hänen jälkeensä, sitten hän tuli taas
entiselleen.

"Minä päästän Louisin lepäämään", sanoi hän aivan lyhyesti, "ja
keskiyön aikana te saatte tulla minun paikalleni. Nyt voitte mennä
hetkeksi nukkumaan."

Hän veti lapaset käsiinsä, painoi lakin päähänsä ja astui portaita
ylös, minä seurasin hänen neuvoaan ja menin levolle. Jostakin syystä,
jota en itsekään ymmärtänyt, ikäänkuin jonkin salaperäisen vaiston
johdosta, en riisuutunut, vaan heittäydyin pukimissani vuoteelle.
Hetken aikaa makasin ja kuuntelin pyyntimiesten äänten hälinää ja
ajattelin sitä rakkauden tunnetta, joka täytti sydämeni. Mutta uneni
laivalla oli tullut terveemmäksi ja luonnollisemmaksi, ja pian
hävisivät sekä huudot että hoilotukset, silmäni painuivat umpeen ja
minä vaivuin unen tiedottomaan, puolikuolleeseen tilaan.

En tiedä mikä minut herätti, mutta äkkiä huomasin olevani pystyssä,
aivan hereillä, ja koko sieluni vapisi, ikäänkuin jokin vaara olisi
uhannut ja varoittava torven toitotus olisi herättänyt minut.
Minä tempasin oven auki. Kajuutta oli himmeästi valaistu. Ja minä
näin Maudin, oman Maudini kaikin voimin koettavan riistäytyä irti
Susi-Larsenin syleilystä -- minä näin hänen turhaan ponnistelevan,
näin hänen painavan päänsä hänen rintaansa vasten työntääkseen hänet
luotaan. Kaiken tämän näin yhdessä ainoassa silmäyksessä ja samassa
hyökkäsin myös paikalle.

Minä löin Susi-Larsenia nyrkillä vasten kasvoja, kun hän kohotti
päätään, mutta se oli vain heikko, pieni isku. Hän karjui kuin
petoeläin ja työnsi minua toisella kädellään. Se oli vain pieni
töytäys, vain vähäinen käden kosketus, mutta hänen voimansa oli
niin suuri, että minä viskauduin takaperin ikäänkuin olisin saanut
iskun viskuukoneesta. Ponnahdin niin kovasti vasten sen kojun ovea,
missä Mugridge ennen oli asunut, että ovipieli murskautui rikki.
Vain vaivoin irtaannuin ovensirpaleista ja nousin jälleen pystyyn,
ajattelematta olinko ehkä vahingoittanut itseäni. En tuntenut muuta
kuin ääretöntä raivoa. Luullakseni minä ärjyin kovalla äänellä
riistäessäni puukon kupeelta ja hyökätessäni toistamiseen hänen
kimppuunsa.

Mutta sillä välin oli jotakin tapahtunut. Susi-Larsenin käsivarret
päästivät otteensa. Seisoin aivan hänen vieressään puukko ojossa,
mutta hillitsin itseni. Olin aivan ymmällä hämmästyksestä. Maud
seisoi nojautuen toisella kädellään seinään, mutta Susi-Larsen horjui
edestakaisin, painaen kättään otsaansa vasten ja hapuillen toisella
kädellään ympärilleen. Kun käsi tapasi seinän, niin tuntui siltä,
kuin koko hänen ruumiinsa olisi tuntenut suurta helpotusta, ikäänkuin
hän jälleen olisi tointunut, tietänyt missä oli ja saanut tukea ja
turvaa.

Silloin minä jälleen näin silmissäni vain punaista. Kaikki ne
vääryydet ja nöyryytykset, joita olin saanut kokea, kohosivat äkkiä
selvästi eteeni -- kaikki omat kärsimykseni sekä myös toisten
hirveät tuskat tällä laivalla -- kaikki kauhistuttava itse hänen
olemassaolossansa. Minä hyökkäsin sokeasti ja hurjasti hänen
päälleen ja iskien veitseni hänen hartiaansa. Samassa tiesin, etten
ollut iskenyt häneen muuta kuin ihohaavan -- olin tuntenut veitsen
raapaisevan hänen lapaluutaan -- ja minä kohotin sen uudelleen
haavoittaakseni häntä herkempään kohtaan.

Mutta Maud oli nähnyt kaikki ja hän huusi: "Ei, ei -- älkää tehkö
sitä!"

Hetkeksi käsivarteni painui alas, mutta vain silmänräpäykseksi.
Minä kohotin sen jälleen, ja Susi-Larsen olisi varmaan kuollut
minun käteni kautta, jollei Maud olisi tullut väliin. Hän tarttui
käsivarteeni, ja hänen hiuksensa koskettivat kasvojani. Valtimoni
iski kiihkeämmin kuin koskaan ennen, mutta vimmani yltyi samalla
kertaa. Hän katsoi pelotta minua silmiin.

"Minun tähteni!" sanoi hän rukoilevasti.

"Minä tapan hänet teidän tähtenne!" huudahdin minä ja koetin irrottaa
kättäni tekemättä hänelle pahaa.

"Hiljaa, hiljaa!" sanoi hän ja painoi kevyesti kätensä huulilleni.
Olisin voinut suudella sitä, jos olisin uskaltanut, vaikka olinkin
raivoissani -- sen kosketus oli niin suloinen, niin ihmeen suloinen.
"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä", pyysi hän, ja näillä
sanoillaan hän teki minut aivan aseettomaksi, -- näillä sanoilla, sen
sain kokea myöhemmin, oli aina sama ihmeellinen vaikutus minuun.

Väistyin askeleen taakse ja pistin puukon takaisin tuppeen. Katsahdin
Susi-Larseniin. Hän seisoi yhä painaen kädellään otsaansa, silmät
ummessa. Pää oli alaspainunut -- hän näytti äkkiä tulleen aivan
hervottomaksi. Ruumis oli lyyhistyä kokoon, ja leveät hartiat
painuivat alas.

"Van Weyden!" huusi hän käheästi, ja äänessä oli hiukan pelokas sävy.
"Van Weyden -- missä te olette?"

Minä katsoin Maudiin. Hän nyökkäsi hitaasti, mutta ei sanonut mitään.

"Tässä minä olen!" vastasin minä ja astuin hänen luokseen. "Mitä te
tahdotte?"

"Auttakaa minua tuolille", sanoi hän yhtä käheällä ja pelokkaalla
äänellä.

"Minä olen sairas mies, hyvin sairas, Hump", sanoi hän, kun hän
päästi käteni irti ja vaipui alas tuolille.

Hän painautui pöytää vasten ja kätki kasvot käsiinsä. Vähän väliä hän
tuskissansa huojutti päätään edestakaisin. Kerran hän kohotti sitä
hiukan, ja minä huomasin, että hiki helmeili hänen tukanrajassaan.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyin minä ja laskin käteni hänen olkapäälleen.
"Mitä voin teille tehdä?"

Mutta hän pudisti ärtyisästi käteni pois, ja minä seisoin kauan
ääneti hänen rinnallaan. Maud katseli meitä peloissaan. Meidän oli
aivan mahdoton ymmärtää mitä hänelle oli tapahtunut.

"Minun täytyy mennä makuulle, Hump", sanoi hän vihdoin. "Pitäkää
minua kädestä kiinni. Kyllä tämä hetken kuluttua menee ohi. Se on
vain tuota kirottua päänsärkyä. Minä olen aina pelännyt sitä. Minusta
tuntui -- ei, enhän minä tiedä, mistä minä puhun. Auttakaa minut
vuoteeseen."

Mutta kun olin auttanut hänet sinne, niin hän kätki jälleen kasvot
käsiinsä ja peitti silmänsä, ja kun käännyin lähteäkseni, kuulin
hänen mutisevan: "Minä olen sairas mies, hyvin sairas."

Maud katsoi kysyvästi minuun, kun palasin. Minä pudistin päätäni ja
sanoin:

"Hänelle on jotakin tapahtunut. Mitä se on, sitä en tiedä. Hän on
aivan avuton ja pelästyksissään -- varmaan ensi kertaa eläissään.
Jotain tapahtui varmaan jo ennen kuin haavoitin häntä, sillä haava on
aivan vähäpätöinen. Te näitte varmaan mitä hänelle tapahtui?"

Hän pudisti päätään. "En nähnyt kerrassaan mitään. Minulle koko juttu
on yhtä salaperäinen kuin teillekin. Hän päästi minut aivan äkkiä
irti ja horjahti. Mutta mitä me voimme tehdä? Mitä minä nyt teen?"

"Tahdotteko ehkä hiukan odottaa täällä, kunnes tulen takaisin",
sanoin minä. Nousin sitten kannelle. Louis seisoi peräsimessä.

"Menkää nyt alas", sanoin minä ja kävin hänen paikalleen seisomaan.

Hän totteli minua nopeasti, ja niinpä olin nyt yksin _Ghostin_
kannella. Niin hiljaa kuin suinkin jiikasin latvapurjeen, laskin alas
jääkärin ja haruspurjeen, panin kokkapurjeen pakkiin ja hellitin
isoapurjetta. Sitten menin alas Maudin luo. Painoin sormen huuliani
vasten merkiksi, että olisimme ääneti, ja menin sitten Susi-Larsenin
kojuun. Hän makasi entisessä asennossaan ja huojutti -- tai melkein
väänteli päätään edestakaisin aivan kuin ennenkin.

"Enkö voi tehdä teille mitään?" kysyin minä.

Ensin hän ei vastannut mitään, mutta kun minä uudistin kysymykseni,
sanoi hän: "Ei, ei -- kyllä näin on hyvä. Antakaa minun olla nyt
yksin huomiseen asti."

Mutta mennessäni huomasin, että hän jälleen alkoi huojuttaa päätään.
Maud odotti minua kärsivällisesti ulkopuolella, ja ilosta vavisten
minä huomasin, kuinka ruhtinaallisen arvokkaasti hän piti päätään
pystyssä ja kuinka levollisina hänen silmänsä loistivat. Ne olivat
yhtä kirkkaat ja levolliset kuin hänen sielunsakin.

"Uskotteko itsenne minun huostaani ja lähdette kanssani kuudensadan
mailin pituiselle matkalle?" kysyin häneltä.

"Tarkoitatteko...", sanoi hän -- ja minä tiesin hänen arvanneen
oikein.

"Niin, sitä juuri minä tarkoitan", vastasin hänelle. "Meillä ei ole
muuta valitsemisen varaa kuin lähteä matkaan avonaisessa veneessä."

"Minulla, te tarkoitatte", sanoi hän. "Tehän olette tietysti yhtä
hyvässä turvassa täällä kuin ennenkin."

"Ei, me emme voi tehdä muuta kuin lähteä veneessä matkaan", toistin
minä varmasti. "Olkaa hyvä ja pukeutukaa heti niin lämpimiin
vaatteisiin kuin suinkin ja kerätkää kokoon mitä tahdotte ottaa
mukaanne. Niin pian kuin suinkin", lisäsin minä, kun hän astui
hyttiinsä.

Varastohuone oli kajuutan alla. Minä avasin luukun, otin kynttilän
mukaani, laskeuduin tikapuita alas ja aloin tutkia mitä siellä oli.
Valitsin etupäässä säilykkeitä, ja kun olin kerännyt kaikki kokoon,
ojentautui ylhäältä kaksi kättä alas ja otti vastaan kaiken sen,
minkä minä sieltä annoin.

Me teimme aivan ääneti työtä. Otin myöskin vaippoja, käsineitä,
öljyvaatteita, myssyjä ja muuta senkaltaista varastohuoneesta.
Eipä ollut mikään leikin asia lähteä pienessä veneessä kylmän ja
myrskyisen meren selälle, ja oli aivan välttämätöntä suojella itseään
kylmää ja kosteutta vastaan.

Me teimme niin kiihkeästi työtä kantaessamme kaikki tavarat kannelle,
että Maud, joka ei ollut kovinkaan voimakas, väsyi ja kävi istumaan
peräkannen portaalle. Mutta se ei ollut mikään mukava lepoasento,
ja siksi hän ojentautui selälleen kovalle lattialle, jotta koko
ruumis saisi levätä. Mieleeni muistui, että sisareni joskus oli
tehnyt aivan samoin ja että vaikutus oli ollut hyvä ja pikainen.
Tiesin myöskin, ettemme voineet tulla toimeen ilman aseita, ja siksi
menin Susi-Larsenin hyttiin ottaakseni hänen molemmat pyssynsä. Minä
puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut, vaikk'ei hän nukkunutkaan,
ja hänen päänsä huojui yhä edelleen edestakaisin.

"Hyvästi, Lucifer!" kuiskasin hiljaa sulkiessani varovasti
ovenjälkeeni.

Nyt täytyi vielä hankkia ampumavaroja, mikä ei ollutkaan vaikeata,
vaikka minun olikin pakko mennä välikannen portaita alas saadakseni
mitä tarvitsin. Siellä nimittäin pyyntimiehet säilyttivät
patruunalaatikkojaan, joita he kuljettivat veneissä mukanaan -- ja
sieltä minä anastin kaksi tuollaista laatikkoa, vaikka olinkin vain
parin jalan päässä heidän meluavista juomakesteistänsä.

Mutta nyt oli vene laskettava vesille. Se ei ollut helppo työ
yksinäiselle miehelle. Irrotettuani köyttönuorat hilasin ensin
kokkataljan ja sitten perätaljan, jotta vene selvisi laivan
partaasta, laskin sitten vuorotellen toista ja toista taljaa pari
jalkaa kerrassaan, kunnes vene riippui tasapainossa veden pinnan
yläpuolella laivan kupeella. Tarkastin, että siinä oli kaikki
tarvittavat airot, hangat ja purjeet. Vettä ei saanut myöskään
unohtaa, ja minä anastin joka ainoasta veneestä niiden vesisäiliöt.
Koska veneitä oli kaikkiaan yhdeksän, niin saimmehan me siten vettä
aivan riittämiin asti, vieläpä painolastiksikin; sillä pikemmin
saattoi pelätä, että veneeseen tulisi liiaksikin lastia, kun olin
ottanut niin paljon muutakin mukaan.

Sillä aikaa kun Maud ojensi minulle kaikki tavaramme ja minä asetin
ne paikoilleen veneeseen, nousi eräs laivamies kanssista kannelle.
Hän seisoi hetken aikaa tuulenpuoleiseen partaaseen nojautuneena --
me puuhailimme suojapuolella -- astui sitten hitaasti keskilaivaa
kohti ja pysähtyi jälleen kääntäen kasvonsa vasten tuulta ja seisoen
selin meihin. Kuulin sydämeni tykyttävän kyyristyessäni alas
veneeseen. Maud oli lyyhistynyt kokoon kannella, ja minä tiesin, että
hän pysytteli aivan liikkumattomana laivan parrasta vasten. Mutta
mies ei kääntynyt meihin päin. Oiottuaan käsivarsiaan päänsä yli ja
haukoteltuaan ääneensä hän astui takaisin kokkapuolelle ja katosi
kansiluukusta alas.

Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki tavarat paikoillaan
veneessä, ja sitten minä laskin veneen veteen. Auttaessani Maudia
alas ja tuntiessani hänet aivan lähelläni oli minun vaikea olla
huudahtamatta hänelle: "Minä rakastan sinua! Minä rakastan sinua!"
Niin, Humphrey van Weyden oli todenteolla rakastunut -- tuo ajatus
täytti minut riemulla, kun hän piti kiinni kädestäni ja minä autoin
hänet veneeseen. Pitelin kiinni partaasta toisella kädelläni ja
toisella kannatin koko hänen ruumiinsa painoa -- ja sinä hetkenä minä
ylpeilin voimannäytteestäni. Niin voimakas en muutamia kuukausia
sitten tosiaankaan ollut sanoessani jäähyväiset Charley Furusethille
ja astuessani onnettomaan _Martinez_-laivaan palatakseni San
Franciscoon.

Aalto kohotti venettä. Maudin jalat ylettyivät veneen pohjaan, ja
minä päästin irti hänen kätensä. Sitten irroitin taljat ja hyppäsin
jäljessä veneeseen. En koskaan eläissäni ollut ennen soutanut, mutta
minä pistin airot veteen ja suurella vaivalla sain veneen ohjatuksi
pois laivan kyljestä. Sitten kokeilin purjeilla. Olin monta kertaa
nähnyt veneenohjaajien ja pyyntimiesten nostavan purjeita, mutta tämä
oli ensimmäinen kokeeni. Se, minkä he varmaan suorittivat kahdessa
minuutissa, vei minulta vähintään kaksikymmentä, mutta vihdoin minun
onnistui kuitenkin saada kaikki kuntoon, ja mela kädessä ohjasin
veneen tuulen yläpuolelle.

"Tuolla päin on Japani", sanoin minä, "suoraan edessämme".

"Humphrey van Weyden", sanoi Maud, "te olette rohkea mies".

"En", vastasin minä, "mutta te olette rohkea nainen".

Me käänsimme molemmat päätä, yhteinen tunne pakotti meidät vielä
viimeisen kerran katselemaan _Ghostia_. Laivan syvällä kulkeva runko
kohosi aallolle ja kierähti tuulen puolelle; purjeet näyttivät
synkiltä yöllisessä ilmassa; kiinnisidottu peräsin ratisi ja paukkui
-- mutta sitten kaikki katosi näkyvistä ja kuuluvista, ja me olimme
yksin pimeällä merellä.



Seitsemäskolmatta luku


Aamu alkoi sarastaa harmaana ja kolkkona. Vene kulki raittiissa
hankatuulessa, ja kompassi osoitti, että kuljimme suoraan Japania
kohti. Vaikka minulla oli paksut lapaset käsissä, niin sormeni
olivat sittenkin kohmettuneet ja niitä kirveli pitäessäni kiinni
kovasta peräsimestä. Jalkojani myöskin särki kylmässä, ja toivoin
sydämestäni, että aurinko alkaisi paistaa.

Jaloissani, veneen pohjalla makasi Maud. Lämmin hänen ainakin täytyi
olla, sillä hänellä oli paksuja vaippoja sekä allaan että yllään.
Ylimmän olin vetänyt hänen kasvojensa yli suojellakseni häntä
yöilmalta enkä voinut nähdä hänestä muuta kuin vartalon epämääräiset
rajaviivat ja vaaleanruskean tukan, joka pisti vaipan alta esiin ja
kimalteli kastehelmissä.

Minä katselin häntä kauan hänen maatessaan siinä, kiinnitin katseeni
siihen ainoaan kohtaan hänestä, jonka saatoin nähdä, katselin kuin
vain mies voi katsella naista, joka on hänelle kaikkein kallein
maailmassa. Katseeni oli niin kiihkeä, että hän vihdoin alkoi liikkua
vaipan alla, ylin kulma viskautui syrjään ja hän hymyili minulle
unisin silmin.

"Hyvää huomenta, mr van Weyden", sanoi hän. "Joko näette rantaa?"

"En", vastasin minä, "mutta me lähestymme sitä kuuden mailin
vauhdilla tunnissa."

Hänen kasvoilleen ilmestyi pettynyt ilme.

"Mutta se merkitsee sataaneljääkymmentäneljää mailia vuorokaudessa",
lisäsin minä rohkaisevasti.

Hänen kasvonsa kirkastuivat. "Ja kuinka pitkä matka meillä on
kaikkiaan?"

"Siperia on tuolla", sanoin minä ja viittasin länttä kohti. "Mutta
lounaisessa, noin kuudensadan mailin päässä, on Japani. Jos tätä
tuulta kestää, niin pääsemme sinne viidessä päivässä."

"Entä jos myrsky nousee? Silloin kai vene hukkuu?"

Hänellä oli omituinen tapa katsoa toista silmiin saadakseen tietää
totuuden, ja hän tarkasteli minua juuri sillä tavalla tehdessään tuon
kysymyksen.

"Silloin pitäisi myrskyn olla hyvin ankara", sanoin minä rauhoittaen.

"Mutta jos nousee kova myrsky?"

Minä taivutin päätäni. "Milloin tahansa jokin hyljealus voi pelastaa
meidät. Sellaisia aluksia on vaikka kuinka paljon näillä seuduin
valtamerta."

"Oi, tehän olette aivan kylmettynyt!" huudahti hän nyt. "Kas -- tehän
aivan värisette vilusta! Älkää kieltäkö yhtään -- minä näen, että
teitä palelee. Ja täällä minä olen vain maannut lämpimässä!"

"En ymmärrä, mitä se olisi asiaa parantanut, jos te olisitte valvonut
ja palellut", sanoin minä nauraen.

"Sen minä ainakin teen niin pian kuin olen oppinut pitämään perää, ja
sen minä varmaan opin hyvin pian."

Hän kävi istumaan ja alkoi korjata pukuaan. Hän laski hajalleen
hiuksensa, niin että ne peittivät hänen kasvonsa ja hartiansa kuin
ruskea pilvi. Oi, noita rakkaita, kosteita, ruskeita hiuksia! Olisin
tahtonut suudella niitä, kietoa ne sormieni ympärille, kätkeä niihin
kasvoni. Minä tuijotin niihin kuin lumottu, kunnes vene kääntyi
tuulen yläpuolelle ja purje alkoi lepattaa -- se varoitti minua
hoitamaan velvollisuuksiani. Sellainen idealisti ja romantikko
kuin minä olin ja aina olin ollut, niin taipuvainen kuin olinkin
ollut tekemään analyyseja, en tähän asti ollut pannut suurtakaan
huomiota rakkauden ulkonaisiin tunnusmerkkeihin. Minun mielestäni
rakkaus miehen ja naisen välillä oli vain kahden sielun hienointa
sopusointua, tunne, joka yhdisti heidän henkensä ja veti ne toisiaan
kohtaan. Minun rakkausmaailmassani ei pantu suurtakaan huomiota
ruumiiden yhdistymiseen. Mutta minulle selvisi nyt omin päin se
suloinen oppi, että ruumis edustaa sielua, että sielu ruumiin
kautta antaa itsensä ilmi -- että yhtä mieluista sielulle on nähdä
rakastetun suortuvia, kosketella niitä tai hengittää niiden tuoksua
kuin nähdä hänen silmiensä loistetta ja kuulla hänen ajatustensa
pukeutuvan sanoiksi. Kun kaikki kävi ympäri, niin sielu oli vain
jotakin käsittämätöntä, jotain, jota saattoi vain aavistaa ja
tuntea -- omin päin se ei koskaan voisi antaa itseään ilmi. Jehova
oli ihmisen kaltainen siksi, että hän saattoi puhua juutalaisille
ainoastaan sellaisin sanoin, joita he ymmärsivät ja käsittivät,
ja siksi he käsittivät hänet myös ikäänkuin omaksi perikuvakseen,
ikäänkuin pilveksi tai tulipatsaaksi -- joksikin oleelliseksi ja
ruumiilliseksi olennoksi, jota israelilaiset saattoivat aistimillaan
käsittää.

Niin minä siinä sitten istuin ja katselin Maudin hiuksia ja rakastin
niitä ja opin siten paremmin ymmärtämään rakkautta kuin mitä kaikki
runoilijat ja laulajat olivat ennen opettaneet minulle runoillaan ja
lauluillaan. Sitten hän äkkiä ravisti päätään ja heitti hiuksensa
taakse, että hänen hymyilevät kasvonsa pilkistivät jälleen esiin.

"Miksi naiset eivät aina käy hajalla hapsin?" kysyin minä. "Se on
paljon kauniimpaa kuin kaikki hiuslaitteet."

"Kun ne eivät vain sotkeentuisi niin hirveästi", vastasi hän nauraen.
"Kas niin -- olen kadottanut yhden kallisarvoisista hiusneuloistani!"

Minä en hoitanut huolellisesti venettä, vaan päästin purjeet kerta
kerralta höllälle, niin suurella ihastuksella seurasin hänen
pienintäkin liikettään, kun hän etsi hiusneulaansa vaippojen seasta.
Olin aivan ihmeissäni ja iloissani huomatessani, että hänessä oli
niin paljon naista, ja jokainen uusi naisellinen piirre tuotti
minulle yhä suurempaa iloa. Sillä aikaisemmin olin mielessäni
asettanut hänet aivan liian korkealle, liian paljon yläpuolelle
inhimillistä tasoa ja omaa itseäni. Olin pitänyt häntä jumalallisena
olentona, jota oli mahdoton lähestyä. Ja sentähden minä iloitsin
kaikista pikkupiirteistä, jotka osoittivat, että hän sittenkin oli
vain nainen -- esimerkiksi kun hän heitti hiuksensa taakse ja etsi
kiihkeästi neulaansa. Hän oli siis sittenkin vain nainen, kuului
samaan sukuun kuin minä itsekin, seisoi samalla tasolla kuin minä
-- ja se ihastuttava tuttavallisuus, joka voi vallita miehen ja
naisen välillä, ei siis meidänkään välillämme ollut mahdoton, vaikkei
kunnioitus ja arvonanto, jota tunsin häntä kohtaan, koskaan voisikaan
kadota.

Ihastuttavasti huudahtaen hän löysi neulansa, ja nyt minä käänsin
huomioni taas etupäässä siihen työhön, joka minulla oli käsillä. Tein
usein kokeita melallani, kunnes sain veneen pysymään suuremmitta
vaikeuksitta tuulen yläpuolella. Sattuihan joskus, että vene nousi
liian korkealle tai laskeutui liiaksi alas, mutta se korjautui aina
itsestään, ja yleensä kaikki kävi varsin hyvin.

"Ja nyt syömme kai aamiaista", sanoin minä. "Ensin teidän täytyy
kuitenkin pukeutua oikein lämpimästi."

Otin esille lämpimän villaröijyn, joka oli Susi-Larsenin sälyistä
kotoisin ja tehty villakankaasta. Minä tiesin ennaltaan, että
tuollainen röijy oli niin paksu ja tiivis, että se kesti kosteutta
eikä päästänyt vettä lävitsensä monen tunnin sateessakaan. Kun hän
oli pukenut ylleen tämän röijyn, vaihdoin hänen merimieslakkinsa
oikeaan lakkiin, joka oli niin iso, että se peitti hänen
hiuksensakin, ja kun reunat laskettiin alas, niin se suojeli sekä
niskaa että korvia. Hän näytti aivan ihastuttavalta. Hänen kasvonsa
olivat sellaiset, että niiden täytyi esiintyä edukseen missä
olosuhteissa tahansa. Ei mikään voinut pilata niiden tavattoman
hienoa soikeutta, melkein klassillisia piirteitä, kauniita hienoja,
kulmakarvoja tai suuria tummia silmiä, jotka olivat kirkkaat ja
levolliset, niin ihanan levolliset.

Tuulenpuuska, tavallista voimakkaampi, osui samassa meihin. Se
heilautti venettä juuri sen hypähtäessä aallon harjalta. Se heilahti
toiselle puolelle, veneenreuna pyyhkäisi pitkin vedenpintaa, ja
vettä tuli veneeseen pienen ämpärillisen verran. Avasin parastaikaa
säilykepurnukkaa, jossa oli kieltä, ja hyökkäsin pystyyn, ehtien
parahiksi hellittämään köyttä. Purje paukkui ja lepatti, ja vene
painui alemmaksi. Parin minuutin kuluttua se kulki taaskin oikeaan
suuntaan, ja minä jatkoin aamiaisvalmistuksiani.

"Kaikkihan näyttää käyvän erinomaisesti -- vaikka enhän minä ymmärrä
mitään merenkulusta", sanoi Maud nyökäyttäen päätään ja osoittaen
siten hyväksyvänsä minun perämiestoimeni.

"Mutta tällä tavalla voi menetellä vain myötätuulessa", selitin minä.
"Vasta- tai laitatuulessa minun on pakko koko aika pitää perää."

"Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä kerrassaan mitään asian
teknillisestä puolesta", selitti hän, "mutta teidän johtopäätöksenne
minä ymmärrän, eikä se ole minulle lainkaan mieleen. Ettehän te voi
pitää perää yötä päivää yhteen mittaan. Siksi pyydän, että annatte
minulle ensimmäisen opetustunnin jo aamiaisen jälkeen. Ja sitten te
panette maata. Me vuorottelemme siinä aivan samoin kuin laivassakin."

"Minä en ymmärrä, miten voin opettaa teitä", vastasin minä, "kun
itsekin vasta opettelen koko taitoa. Kun te uskoitte itsenne minun
huostaani, niin ette suinkaan ajatellut, ettei minulla ollut
vähintäkään kokemusta veneiden hoidossa. Ensimmäistä kertaa vasta
olen tällaisessa aluksessa."

"Sitten me opettelemme yhdessä, hyvä herra. Te olette kokonaista yötä
minua edellä, ja te saatte opettaa minulle sen, minkä olette sinä
aikana oppinut. Nyt me syömme. Oi, kuinka meri-ilmassa tulee hyvä
ruokahalu!"

"Kahvia ei ole", sanoin minä alakuloisesti, ojentaessani hänelle
laivakorpun, jolla oli voita ja kieltä. "Emmekä me saa teetä,
lihalientä, emmekä yleensä mitään lämmintä ruokaa, ennenkuin pääsemme
jossakin maihin."

Yksinkertaisen aamiaisen jälkeen, jonka lopuksi me joimme kylmää
vettä, Maud sai ensimmäisen tuntinsa peränpidossa. Sillä aikaa kun
opetin häntä, opin itsekin koko lailla, vaikka samalla käytinkin
hyväkseni niitä tietoja, joita olin hankkinut itselleni ohjatessani
_Ghostia_ ja katsellessani miten veneenohjaajat hoitivat pikku
veneitänsä. Maud oli erinomainen oppilas, hän oppi nopeasti pitämään
venettä oikeassa suunnassa, luovaamaan, kun tuulenpuuska yllätti, ja
hellittämään köysiä, kun vaara uhkasi.

Kun hän näytti väsyvän, jätti hän melan minulle. Minä olin koonnut
vaipat kokoon, mutta nyt hän levitti ne uudestaan veneen pohjalle.
Kun kaikki oli hyvässä järjestyksessä, sanoi hän:

"Nyt te, hyvä herra, panette maata. Ja teidän pitää nukkua aamiaiseen
-- tai päivälliseen asti"; oikaisi hän muistaen ruokajärjestystä
laivalla.

Mitä minä saatoin tehdä? Hän oli itsepäinen ja sanoi: "Oi, olkaa
niin hyvä -- oi, olkaa niin hyvä!" ja silloin minä jätin melan
hänelle ja tottelin. Tunsin suloista nautintoa ryömiessäni sille
vuoteelle, jonka hän oli omin käsin järjestänyt. Sama levollisuus ja
rauha, joka oli niin ominainen hänelle itselleen, näytti tarttuneen
vaippoihinkin, joten suloinen väsymys ja tyytyväisyys sai vallan
minussakin; minä näin kapeiden kasvojen ja ruskeiden silmien
kiikkuvan ylös ja alas edessäni, milloin ne kohosivat vasten harmaita
pilviä, milloin ne laskeutuivat alas harmaata vettä vasten -- ja
sitten minulle äkkiä selvisi, että olin nukkunut.

Katsoin kelloani. Se oli yksi. Olin nukkunut seitsemän tuntia! Ja hän
oli seitsemän tuntia pitänyt perää! Ottaessani melan hänen kädestään
täytyi minun ensin taivuttaa hänen yhteenpuristuneet sormensa
suoriksi. Hänen voimansa olivat kokonaan lopussa, hän ei voinut
edes liikuttaa itseään. Minun täytyi laskea köysi valloilleen siksi
aikaa kuin autoin hänet vaippojen alle ja hieroin hänen käsiään ja
käsivarsiaan.

"Minä olen niin kovin väsynyt", sanoi hän hengittäen syvään, ja
huoaten hän painoi väsyneenä päänsä alas.

Mutta hän nosti sen jälleen pystyyn. "Älkää toruko -- älkää
koettakokaan", sanoi hän leikillisen uhkaavasti.

"Toivottavasti en näytä suuttuneelta", vastasin vakavasti, "sillä
voin vakuuttaa, etten ole lainkaan suuttunut".

"Ei -- ei", sanoi hän miettivästi. "Te näytätte vain nuhtelevalta."

"Silloin kasvoni puhuvatkin totta, ne ilmaisevat juuri sitä,
mitä minä tunnen. Te ette ole käyttäytynyt oikein minua ettekä
itseännekään kohtaan. Kuinka voin enää koskaan luottaa teihin?"

Hän näytti katuvalta. "Kyllä minä olen kiltti", sanoi hän aivan kuin
tottelematon lapsi. "Minä lupaan..."

"Totella minua, niinkuin laivamies tottelee kapteeniaan?"

"Kyllä", vastasi hän. "Minä tein tyhmästi, sen tiedän."

"Mutta teidän täytyy luvata minulle myös jotakin muuta", sanoin minä.

"Mielelläni."

"Ettette liian usein sano: 'Oi, olkaa niin hyvä -- olkaa niin hyvä!'
Sillä kun te sen teette, niin voitte olla varma siitä, että minun
valtani on lopussa."

Hän nauroi ja näytti huvitetulta. Hänkin oli huomannut, mikä voima
noissa sanoissa piili.

"Ne ovat hyviä sanoja...", sanoin minä.

"Mutta minä en saa liiaksi kuluttaa niitä", lisäsi hän.

Hänen naurunsa oli väsynyttä, ja hänen päänsä painui jälleen alas.
Minä heitin melan kädestäni, kunnes sain vaipat käärityksi hänen
jalkojensa ympärille ja vedetyksi ylimmän hänen kasvojensa suojaksi.
Oi -- hän ei ollut kovin vahva. Katsoin epätoivoissani lounaiseen
ja ajattelin niitä kuuttasataa mailia, jotka meillä oli edessä --
niin, jospa sillä matkalla ei olisikaan ollut muuta kuin vaivoja ja
ponnistuksia kestettävänä. Mutta myrskyhän saattoi nousta milloin
tahansa ja viedä meidät perikatoon. Ja kuitenkin olin aivan peloton.
Minulla ei ollut vähintäkään luottamusta tulevaisuutta kohtaan,
päinvastoin olin aina täynnä epäilystä, mutta en sittenkään tuntenut
pelkoa. "Kaiken täytyy käydä hyvin, sen täytyy käydä hyvin", toistin
minä yhä uudestaan itsekseni.

Tuuli yltyi iltapuoleen, meri aaltoili, ja sekä minulla että veneellä
oli kova työ edessä. Mutta suuret ruoka- ja vesivarastot pitivät
veneen vakavana, jotta se hyvin kesti aaltoja ja tuulta, ja minä
pidin puoliani niin kauan kuin uskalsin. Sitten otin alas purjevarvan
ja laskin alas purjeen latvan, ja sillä tavoin me ajelehdimme
eteenpäin jonkin aikaa.

Myöhään iltapuolella näin laivan savua taivaanrannassa suojapuolella,
ja minä tiesin, että se varmaan oli jokin venäläinen risteilijä,
tai myöskin -- mikä oli vieläkin luultavampaa -- _Macedonia_, joka
yhä ajoi _Ghostia_ takaa. Koko päivänä ei ollut näkynyt aurinkoa,
ja ilma oli purevan kylmä. Kun yö lähestyi mustuivat pilvet, ja
tuuli yhä yltyi, niin että Maud ja minä söimme illallisemme käsineet
kädessä, ja minä koko ajan istuin peräsimessä ja silloin tällöin vain
haukkasin palan tuulenpuuskien lomassa.

Pimeän tultua ei vene voinut enää kestää kovaa tuulta ja aallokkoa,
ja minä laskin epäröiden purjeen alas ja aloin panna kuntoon
ajoankkuria. Pyyntimiesten puheista olin oppinut, miten sellainen
oli tehtävä, ja koko juttu oli varsin yksinkertainen. Korjattuani
purjeen ja sidottuani sen lujasti maston puomin, purjevarvan ja
kahden lisäairon kanssa yhteen, viskasin koko kojeen mereen ja
kiinnitin sen nuoralla veneen keulaan. Koska "ankkuri" vaipui syvälle
veteen ja oli kokonaan tuulen suojassa, se kulki hitaammin kuin vene.
Siitä oli seurauksena, että vene paremmin kesti tuulta ja aallokkoa
-- se on varmin keino välttää kumoon kaatumista, kun meri vyöryy
valkovaahtoisin lainein.

"Entäs nyt?" kysyi Maud, kun kaikki oli järjestyksessä ja minä vedin
käsineet jälleen käteen.

"Nyt me emme kulje enää Japania kohti", vastasin minä. "Me
ajelehdimme luoteiseen vähintään kahden mailin vauhdilla tunnissa."

"Mutta se tekee vain neljäkolmatta mailia", sanoi Maud, "vaikka tuuli
pysyisikin koko yön yhtä vahvana."

"Niin -- ja ainoastaan sataneljäkymmentä mailia, jos tuuli kestää
kolme päivää ja yötä."

"Mutta sitä se ei tee", sanoi Maud levollisesti ja rauhoittavasti.
"Kyllä se kääntyy ja helpottaa."

"Meri on uskoton."

"Mutta tuuli!" väitti hän vastaan. "Olen kuullut teidän tulevan
suorastaan kaunopuheiseksi ylistäessänne pasaatituulta."

"Paha etten ottanut Susi-Larsenin kronometriä ja sekstanttia
mukaan", sanoin minä alakuloisesti. "Kun purjehtii toiseen suuntaan
ja ajautuu toiseen -- puhumattakaan virrasta, joka voi viedä vielä
kolmanteen suuntaan -- niin ei voi laskea, minne oikeastaan joutuu.
Hetken kuluttua emme voi lainkaan tietää, millä kohtaa valtamerta me
oikeastaan olemme."

Sitten minä pyysin häneltä anteeksi ja lupasin, etten koskaan enää
lannistaisi hänen mieltään. Hänen kiihkeästä pyynnöstään sallin
hänen jäädä vahtiin keskiyöhön saakka. Kello oli silloin yhdeksän,
ja minä käärin hänet vaippoihin ja öljytakkiin, ennenkuin panin
maata. Nukuin vain vähissä erin. Vene hyppi laineelta toiselle,
kuulin hyökyaaltojen hyrskyvän ohitsemme ja näin vaahdon pirskahtavan
alituisesti veneeseen. Mutta se ei ollut kuitenkaan mikään vaikea yö,
ei kerrassaan mitään verrattuna niihin öihin, joita _Ghost_-laivassa
olin saanut kokea, ehkäpä ei myöskään mitään verraten niihin, jotka
meillä vielä oli edessämme ja joita meidän täytyi kestää pienessä
pähkinänkuoressamme. Veneen laudat olivat kolmenneljänneksen tuuman
paksuiset. Ei siis täyden tuumankaan paksuinen puu erottanut meitä
meren pohjasta.

Ja kuitenkin -- minä vakuutan sen yhä uudestaan -- en pelännyt
vähintäkään. Susi-Larsen ja vieläpä Mugridgekin olivat peloittaneet
minua aivan kuolemaan saakka, nyt en pelännyt enää kuolemaa. Sen
jälkeen kun Maud Brewster oli ilmestynyt tielleni, olin tullut kuin
uudeksi ihmiseksi. Kun kaikki käy ympäri, ajattelin minä, niin on
parempi ja kauniimpi rakastaa kuin vastaanottaa rakkautta, koska tuo
tunne voi tehdä toisen niin kalliiksi ihmiselle, että voi vaikka
kuolla hänen tähtensä. Minä unohdin oman henkeni rakkauden vuoksi, ja
kuitenkin -- mikä mahdoton väite! -- en koskaan niin mielelläni olisi
tahtonut elää kuin juuri nyt, kun elämälläni mielestäni oli kaikkein
vähimmin arvoa. Ei koskaan ennen minulla ole ollut niin paljon
syytä elää kuin nyt, se oli viimeinen elävä ajatukseni. Sitten,
kunnes vaivuin uneen, koetin vain pimeän läpi nähdä sitä kohtaa,
missä tiesin Maudin istuvan kyyristyneenä veneen perässä, katsellen
vaahtopäisiä aaltoja, valmiina herättämään minut, jos vähinkin vaara
uhkaisi.



Kahdeksaskolmatta luku


Ei ole tarpeen yksityiskohtaisesti kuvata kärsimyksiämme pienessä
veneessä niinä monina päivinä, jolloin ajelehdimme edestakaisin
valtamerellä. Tuuli puhalsi tuimasti luoteisesta neljäkolmatta tuntia
yhtä mittaa, sitten se lauhtui, mutta yöllä se alkoi taas puhaltaa
lounaisesta Meillä oli nyt täysi vastatuuli, mutta sittenkin minä
nostin ankkurin ja kohotin purjeen ja ohjasin kaakkoa kohti. Me
olisimme voineet myös kulkea luoteiseen, mutta etelän lauhkeammat
tuulet herättivät minussa halun päästä lämpimämmille seuduille ja se
sai minut tekemään päätöksen.

Kolmen tunnin aikana -- muistan varsin hyvin, että oli sydänyö ja
pimeämpi kuin mitä koskaan olen vesillä nähnyt -- yltyi luoteistuuli
kovaksi myrskyksi, ja minun oli jälleen pakko heittää ankkuri mereen.

Aamu alkoi sarastaa. Minä istuin paikallani kuoppasilmäisenä,
valtameri vaahtosi valkeana, ja vene hyppi ylös ja alas ankkurin
varassa. Joka hetki uhkasivat valkopäiset laineet täyttää veneemme
vedellä. Vaahtoa ja hyrskettä pirskui niin paljon sisään, että
minun täytyi alituisesti viskata vettä veneestä. Vaipat kastuivat
lävitsensä. Kaikki muu oli läpimärkää, paitsi Maud, joka
öljytakissaan, kumisaappaissaan ja merimieslakissaan oli aivan kuiva,
vain kasvot ja kädet olivat hänellä kosteina. Pieni kihara pisti
esiin lakin alta, ja sekin tietysti oli märkä. Hän auttoi minua
väliin veneen tyhjentämisessä, hän viskasi rohkeasti vettä eikä
välittänyt myrskystä. Kaikki on suhteellista, tuuli oli oikeastaan
vain kovanpuoleinen, mutta meistä, jotka taistelimme henkemme edestä,
se tuntui tosiaankin myrskyltä.

Me taistelimme tuon kylmän ja kolean päivän läpi, tuulen piestessä
kasvojamme ja aaltojen hyrskyessä ympärillämme. Sitten tuli yö, mutta
ei kumpikaan meistä nukkunut. Päivä valkeni, tuuli pieksi meitä yhä
edelleen kasvoihin, aallot hyrskyivät samalla voimalla kuin ennenkin.
Seuraavana yönä Maud väsymyksestä vaipui uneen. Minä levitin hänen
ylitsensä öljytyn vaatteen. Hän oli verraten kuiva, mutta aivan
kankea kylmästä. Minä pelkäsin hänen kuolevan yön aikana, mutta uusi
päivä koitti jälleen, yhtä kylmänä ja kolkkona, taivas oli pilvessä
niinkuin ennenkin, tuuli puhalsi kylmästi, ja aallot vyöryivät yhä
yhtä korkealla.

En ollut nukkunut kahteen vuorokauteen. Olin läpimärkä, ja minua
paleli ytimiäni myöten, pikemmin olin kuollut kuin elävä. Ruumiini
oli aivan jäykistynyt sekä rasituksesta että kylmyydestä, ja
liikutellessani lihaksiani ne tuottivat minulle mitä hirveintä
tuskaa, ja minun täytyi alituisesti niitä liikutella. Koko ajan me
ajelehdimme koilliseen päin, suoraan pois Japanista, autiota Beringin
merta kohti.

Ja kuitenkin me elimme, ja vene pysyi pystyssä ja tuuli entisessä
voimassaan. Kolmannen päivän iltana se vielä enemmän yltyi.
Aallon harja huuhtoi äkkiä veneen keulan yli, ja vene täyttyi
neljännekselleen vedellä. Minä viskasin vettä kuin hullu. Nyt
kun vesi painoi veneen syvemmälle veteen ja riisti siltä sen
joustavuuden, oli vaara entistään suurempi, että uusi aalto voisi
jälleen tunkeutua veneeseen. Ja tuollainen uusi huuhtelu tekisi
meistä kerrassaan lopun. Saatuani veneen tyhjäksi vedestä oli minun
pakko ottaa öljykangas Maudilta ja levittää se kokan yli. Ja hyvä se
olikin, sillä se peitti kolmanneksen koko veneestä, ja kolmasti näinä
lähimpinä tunteina se esti veden virtaamasta veneeseen, kun keula
sukelsi aaltoihin.

Maud oli surkuteltavassa tilassa. Hän istui kyyryssä veneen pohjalla
sinertävin huulin, ja hänen värittömistä kasvoistaan kävi ilmi,
kuinka kovasti hän kärsi. Mutta hän katsoi sittenkin pelottomasti
minuun, ja hänen huuliltaan kuului alati rohkaisevia sanoja.

Pahimmin tuuli varmaan raivosi sinä yönä, vaikka minulla ei ollut
täyttä käsitystä siitä. Olin niin väsynyt, että torkuin istuallani
perässä. Neljännen päivän aamuna oli tuuli hiljentynyt hiljaiseksi
huminaksi, aallot asettuivat ja aurinko alkoi paistaa. Oi, tuo
suloinen aurinko! Miten me lämmittelisimme jäykistyneitä jäseniämme
sen lämmössä, kuinka me heräisimme uudestaan eloon aivan kuin pikku
elukat tai madot rajuilman jälkeen! Me saatoimme jälleen hymyillä
toisillemme, laskea leikkiä ja arvostella tilaamme valoisammalta
kannalta. Ja kuitenkin oli tilamme jos mahdollista vielä entistä
tukalampi. Me olimme nyt kauempana Japanista kuin lähtiessämme
matkaan _Ghost_-laivalta. Ja vain umpimähkään saatoin arvata, millä
leveys- ja pituusasteella olimme. Olettaen että olimme kulkeneet noin
kaksi mailia tunnissa seitsemänkymmentä tuntia kestäneessä myrskyssä,
olimme joutuneet ainakin sataviisikymmentä mailia koilliseen. Mutta
oliko tämä lasku oikea? Käsitykseni mukaan olisimme voineet kulkea
neljäkin mailia tunnissa kahden asemesta. Ja siinä tapauksessa olimme
vielä toiset sataviisikymmentä mailia kauempana.

Missä me olimme, siitä minulla ei ollut aavistustakaan, mutta
luultavaa oli, että olimme _Ghostin_ läheisyydessä. Minä näin
hylkeitä siellä täällä, ja milloin tahansa odotin, että joku
hylkeenpyytäjälaiva tulisi näkyviin. Iltapuolella sellainen alus
ilmestyikin taivaanrantaan, kun luoteistuuli taaskin oli alkanut
puhaltaa. Mutta kuunari katosi varsin pian näkyvistä, ja me olimme
taaskin yksin meren ympyränmuotoisella pinnalla.

Seurasi sitten sumuisia päiviä, jolloin Maudkin kävi alakuloiseksi
eikä ainoatakaan rohkaisevaa sanaa kuulunut hänen huuliltaan;
seurasi tyyniä päiviä, jolloin me ajelehdimme eteenpäin tuolla
loppumattomalla lakeudella, jossa meren valtava suuruus painosti
mieltämme ja me kummaksuen ajattelimme sitä ihmettä, joka piilee
elämänkipinässä -- sillä mehän elimme yhä ja taistelimme henkemme
puolesta; seurasi lumiräntäisiä päiviä, tuulta ja lumituiskua,
jolloin emme millään voimalla voineet pysyä lämpiminä; seurasi
sateisia päiviä, jolloin täytimme vesisäiliömme märistä purjeista
tippuvilla vesipisaroilla.

Ja alati minun rakkauteni Maudia kohtaan vain lisääntyi. Hän oli niin
monipuolinen, hänen luonteessaan oli niin paljon eri vivahteita --
hän oli oikea proteus-luonne, niinkuin minä häntä nimitin. Mutta tuon
nimen, samoin kuin monet muutkin, minä annoin hänelle ajatuksissani.
Rakkaudentunnustukseni pyöri tosin tuhansia kertoja huulillani,
mutta minä tiesin, ettei aika ollut sopiva sellaisiin tunnustuksiin.
Jollei muunkaan vuoksi, niin olisihan ollut kovin sopimatonta pyytää
naiselta hänen rakkauttaan silloin, kun hän oli kokonaan riippuvainen
toisen turvasta, kun toinen juuri koettaa kaikin tavoin pelastaa
hänen henkeään. Kuinka arkaluontoinen meidän asemamme olikin, sekä
tässä että muissakin suhteissa, niin voin kiitoksekseni mainita,
että olin hienotunteinen, etten ainoallakaan katseella enkä ilmeellä
ilmaissut rakkauttani hänelle. Me kohtelimme toisiamme kuin hyvät
ystävät, ja päivä päivältä meistä tuli yhä paremmat toverit.

Minä ihmettelin suuresti sitä seikkaa, ettei hän osoittanut
vähintäkään pelkoa eikä arkuutta. Mylvivä meri, heikko vene, myrskyt,
kärsimykset, yksinäisyys -- kaikki tuo, mikä olisi herättänyt
pelkoa voimakkaimmankin naisen mielessä -- näytti tuskin tekevän
minkäänlaista vaikutusta häneen, joka kuitenkin oli oppinut tuntemaan
elämää ainoastaan sen suojatuimmalta ja keinotekoisimmalta puolelta,
ja joka itse oli kuin tulta, kastetta ja sumua, lahjakas henki,
jossa oli kaikkea sitä, mikä naisessa oli suloisinta, hellintä ja
miellyttävintä. Hän oli sekä arka että ujo, mutta hänellä oli sielun
voimaa. Perintönä oli hänellä heikko ruumis, mutta tämä heikkous
painosti vain itse ruumista. Henki oli hänessä kokonaan hallitsevana,
hän oli eteerinen olento -- yhtä levollinen kuin hänen levolliset
silmänsä -- ja varma vaihtelevan maailmanjärjestyksen ikuisesta
olemassaolosta.

Seurasi myrskypäiviä, myrskyisiä päiviä ja öitä, jolloin meri
uhkasi meitä mylvivällä valkeudellaan ja tuuli lakkaamatta heitteli
jättiläisvoimilla alustamme. Ja alituisesti me ajauduimme yhä
kauemmaksi koilliseen. Kaikkein pahimman myrskyn pauhatessa, mitä
olimme saaneet kestää, loin sattumalta katseeni suojapuolelle;
aikomukseni ei ollut tähystellä mitään, olin vain väsynyt
taistelemaan luonnonvoimia vastaan ja tahdoin vain ikäänkuin
sanattomasti rukoilla ärtyneitä voimia, että ne lakkaisivat
kiusaamasta meitä ja päästäisivät meidät rauhaan. Ja se mitä ensin
näin, tuntui minusta suorastaan mahdottomuudelta. Valvottuani
päiviä ja öitä yhtä mittaa olivat aivoni varmaan vain tuskasta
ja kärsimyksestä sekaantuneet. Minä katsoin Maudiin, ikäänkuin
päästäkseni selville ajasta ja paikasta. Nähdessäni hänen rakkaat,
märät poskensa, hänen liehuvat suortuvansa ja rohkeat ruskeat
silmänsä, vakuuttauduin, että en nähnyt harhanäkyjä. Sitten katsoin
jälleen suojapuolelle ja näin taaskin kallioisen niemen kohoavan
mustana ja korkeana ja paljaana, näin kallion juurella ärjyviä
tyrskyjä, joista vesi suihkuna pärskyi kallion kuvetta vasten, näin
mustan ja luoksepääsemättömän rannan, joka ulottui kauas luoteeseen,
valkoisen vaahdon reunustaessa sitä leveänä vyönä.

"Maud", sanoin minä. "Maud."

Hän käänsi päätään ja näki saman kuin minäkin.

"Se ei voi olla Alaska?" huudahti hän.

"Ei, pahaksi onneksi", vastasin minä. "Osaatteko te uida?"

Hän pudisti päätään.

"En minäkään", sanoin. "Meidän täytyy siis päästä maihin muulla
tavalla kuin uimalla -- laskea vene johonkin kallionkoloon ja sitten
nousta maihin. Mutta meidän täytyy toimia reippaasti, niin reippaasti
kuin suinkin -- ja varmasti."

Minä puhuin suurella luottamuksella; mutta hän tiesi, ettei minulla
sitä sittenkään ollut, sillä hän katsoi levollisesti minuun ja sanoi:

"En ole vielä kiittänyt teitä kaikesta siitä, mitä olette tehnyt
minun puolestani..."

Hän epäröi, ikäänkuin olisi etsinyt sanoja, joilla parhaiten olisi
voinut ilmaista kiitollisuuttaan.

"No, entäs sitten?" sanoin minä kiivaasti, sillä en ollut oikein
tyytyväinen siihen, että hän kiitti minua.

"Teidän pitää auttaa minua", sanoi hän hymyillen.

"Tunnustaa oikeaksi teidän kiitollisuudenvelkanne, ennenkuin te
kuolette? En ensinkään. Emme me kuole. Me nousemme maihin tuon saaren
rannassa ja elämme siellä aivan rauhallisesti ja hyvin, ennenkuin
tämä päivä on lopussa."

Minä puhuin rohkeasti ja varmasti, mutta en itse uskonut sanaakaan
siitä, mitä sanoin. En valehdellut pelosta. En pelännyt vähintäkään,
vaikka olinkin aivan varma siitä, että kuolema kohtaisi minut
noiden kuohuvien hyrskyjen ja kallioiden keskellä, joita kohti
me nyt kuljimme suurella vauhdilla. Aivan mahdotonta oli nostaa
purjeita ja päästä tuon rannan ohi. Tuuli kaataisi heti veneen, ja
laineet huuhtoisivat sen yli samassa hetkessä, kun se laskeutuisi
aallonpohjaan, ja sitäpaitsi laahautui purje vara-airoihin
kiinnitettynä meidän edellämme meressä.

Niinkuin jo äsken sanoin -- en pelännyt lainkaan kuolemaa omasta
puolestani, mutta se ajatuskin, että Maudin täytyisi kuolla,
teki minut aivan hervottomaksi. Mielikuvituksessani näin hänet
murskautuneena kallioita vasten, ja se oli liian hirveää. Koetin
pakottaa itseäni ajattelemaan, että pääsisimme onnellisesti maihin,
ja siksi en sanonut mitä uskoin, vaan mitä minä hartaimmin toivoin.

Minua kauhistuttikin ajatella tätä hirveää kuolemaa, ja hetkeksi
iski päähäni se hurja ajatus, että riistäisin Maudin syliini ja
heittäytyisin veneestä mereen. Mutta sitten päätin odottaa ja
vasta viime hetkessä, kun meillä ei enää olisi mitään pelastuksen
mahdollisuutta, tahtoisin painaa hänet syliini, tunnustaa hänelle
rakkauteni, hypätä epätoivoissani mereen ja kuolla yhdessä hänen
kanssaan.

Vaistomaisesti me siirryimme lähemmäksi toisiamme veneen pohjalla.
Minä tunsin Maudin käden omassani. Ja sitten me odotimme loppua
sanomatta sanaakaan toisillemme. Aivan ohitsemme kulki tuulenpuuska
pitkin kallioisen niemen vasenta reunaa, ja minä tähystelin sinne
toivoen, että virta tai rannasta kuohahtava laine ajaisi meidät ohi,
ennenkuin joutuisimme keskelle hyrskyjä.

"Kyllä me tästä suoriudumme", sanoin minä luottavasti, vaikka
tiesinkin, etteivät nuo sanat voineet pettää meitä kumpaistakaan.

"Tuhat tulimmaista -- me selviydymme tästä sittenkin!" huudahdin
viisi minuuttia myöhemmin.

Mieleni oli niin kiihottunut, että kirous pääsi huuliltani --
luullakseni ensimmäinen kirous eläissäni, jollei kiroukseksi ole
luettava niin viatonta sanaa kuin "pahus", jota joskus nuoruudessani
käytin.

"Antakaa anteeksi", sanoin minä.

"Teidän sananne saivat minut uskomaan, että tarkoititte täyttä
totta", sanoi hän heikosti hymyillen. "Minä tiedän nyt, että me
todellakin selviydymme tästä."

Olin huomannut kaukaisen niemen kallion uloimman huipun toisella
puolella, ja kun me nyt tähystelimme sitä kohti, niin näimme siellä
syvän lahdelman, jonka ranta yhä laajeni ja kasvoi silmiemme edessä.
Samassa kajahti korviimme voimakas, yhtämittainen haukunta. Se
kuulosti melkein yhtä voimakkaalta kuin kaukainen ukkonen, ja ääni
tuli suoraan tuulen alta, voittaen hyrskyjen pauhinan ja kulkien
myrskyä vastaan. Kuljettuamme niemen ohi näimme koko lahdelman
edessämme, puolikuunmuotoisen kaaren, jonka valkoista hiekkarantaa
vasten aallot hyrskyivät. Rannassa oli kymmentuhansittain hylkeitä,
ja niiden ukkosenvoimainen haukunta oli meidän korviimme kajahtanut.

"Hylkeitten pesä!" huudahdin minä. "Nyt me luultavasti olemme
pelastuneet. Täällä on varmaan lähiseutuvilla risteilijöitä
ja vartiomiehistöjä, jotka pitävät hylkeitä silmällä, jotta
ei pyydystettäisi luvattomilla ajoilla. Mahdollisesti on joku
hylkeenpyyntiasemakin lähellä." Mutta tarkasteltuani hyrskyä, joka
vyöryi vasten rantaa, sanoin minä: "Kova paikka tässäkin on edessä,
vaikkei yhtä paha kuin äskeinen. Mutta jos kohtalo on meille suopea,
niin kuljemme vielä seuraavankin niemen ohi ja pääsemme johonkin
aivan suojattuun rantaan, jossa voimme nousta maihin kastamatta edes
jalkojamme."

Ja kohtalo oli meille suopea. Molemmat niemet olivat aivan samassa
linjassa kuin lounaistuulikin, mutta kun onnellisesti olimme päässeet
toisenkin ohi -- sivuutimme sen aivan peloittavan läheltä -- niin
näimme vielä kolmannenkin niemen, sekin oli samassa linjassa kuin
tuuli ja molemmat edelliset. Mutta välillä oli lahdelma! Se tunkeutui
syvälle maahan, ja virta kuljetti meitä nopeasti niemen suojaan.
Täällä vesi oli tyyntä, vain hiljaiset, raskaat mainingit vierivät,
ja minä nostin ankkurin ylös ja aloin soutaa. Niemestä ranta teki
polvekkeen, joka kulki yhä enemmän etelää ja länttä kohden, ja
lopulta löysimme lahdenpohjukan, pienen suojatun valkaman, jossa
vesi oli tyyntä kuin lammessa, silloin tällöin vain hienot tuulen
väreet karahtelivat sen pinnalla, kun myrsky kohisten syöksähti alas
kalliojyrkänteitä, jotka kohosivat noin sadan jalan päässä maan
puolella.

Täällä ei ollut hylkeitä. Veneen pohja törmäsi kovaa rantahiekkaa
vasten. Minä hyppäsin veneestä ja ojensin käteni Maudille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi minun rinnallani. Kun
päästin irti hänen kätensä, tarttui hän nopeasti käsivarteeni kiinni.
Samassa minä horjahdin ja olin vähällä kaatua kumoon. Se johtui
ihmeeksemme siitä, ettemme enää olleet liikkeessä. Me olimme olleet
liian kauan kiikkuvalla merellä, että liikkumattomalla ja vakavalla
maalla kadotimme tasapainomme. Me oletimme kai, että ranta kohoaisi
ja laskeutuisi, että kallioseinät keinuivat edestakaisin samoin
kuin veneen reunat, ja kun me vaistomaisesti pingoittaen hermojamme
odotimme näitä liikkeitä, niin emme voineetkaan pysyä pystyssä, kun
niitä ei ollut olemassa.

"Minun täytyy käydä istumaan", sanoi Maud naurahtaen hermostuneesti
ja tehden kädellään liikkeen joka ilmaisi, että häntä pyörrytti, ja
hän kävi heti maahan istumaan.

Minä kiinnitin veneen ja istahdin sitten hänen viereensä. Sillä
tavalla me jouduimme Kokeilusaarelle, joksi me tätä saarta sittemmin
nimitimme, maakipeinä pitkällisen merimatkamme jälkeen.



Yhdeksäskolmatta luku


"Mieletöntä!" huudahdin minä harmistuneena.

Olin purkanut tavarat veneestä ja kantanut ne rantaan, jonne olin
alkanut laittaa leiripaikkaa. Rannalla oli hiukan ajopuita, ja
kun silmäni osuivat kahvipurnukkaan, jonka olin ottanut mukaan
_Ghost_-laivasta, tulin ajatelleeksi tulta.

"Kurja hullu!" jatkoin minä.

Mutta Maud sanoi: "Hiljaa, hiljaa!" lempeän moittivalla äänellä ja
kysyi sitten, miksi minä haukuin itseäni hulluksi ja mielettömäksi.

"Ei ainoatakaan tulitikkua!" valitin minä. "En ainoatakaan ole
ottanut mukaan, ja nyt saamme olla ilman kahvia, keittoa, teetä ja
ihan kaikkea!"

"Eikö Robinson Crusoe hieronut kahta puupalasta vastatusten
saadakseen tulta?" sanoi hän hitaasti.

"Mutta minä olen lukenut lukemattomista haaksirikkoutuneista,
jotka turhaan ovat sitä yrittäneet", vastasin minä. "Mieleeni
muistuu Winters, eräs sanomalehtimies, joka oli käynyt Alaskassa ja
Siperiassa. Tapasin hänet kerran Bibelot-klubissa, ja hän kertoi
meille, miten hän oli koettanut saada tulta hieromalla kahta puuta
vastatusten. Se oli hyvin huvittavaa. Hän kertoi erinomaisen hyvin,
mutta koe ei onnistunut. Muistan aivan selvästi hänen loppusanansa.
Hänen mustat silmänsä säkenöivät, kun hän sanoi: 'Hyvät herrat --
Tyynen meren asukkaille se ehkä onnistuu, malaijilaiset voivat sen
tehdä, mutta uskokaa minua; valkoinen mies ei siihen kykene.'"

"No niin, olemmehan me niin kauan tulleet toimeen ilman tulta", sanoi
Maud reippaasti. "Enkä minä ymmärrä, miksikä me emme edelleenkin
tulisi toimeen ilman sitä."

"Mutta ajatelkaahan kahvia!" huudahdin minä. "Ja se on hyvää
kahvia, sen minä tiedän. Otin sen Susi-Larsenin omasta varastosta.
Katsokaahan noita mainioita puita!"

Minun täytyy myöntää, että kaipasin äärettömästi kahvia. Eikä
kestänyt niinkään kauan, ennenkuin pääsin selville siitä, että
kahvi kuului Maudinkin heikkouksiin. Sitä paitsi olimme niin kauan
eläneet vain kylmällä ruoalla, että olimme aivan jäykistyneet sekä
sisällisesti että ulkonaisesti. Lämmin juoma olisi vaikuttanut ihmeen
hyvää. Mutta minä lakkasin valittamasta ja aloin valmistaa Maudille
telttaa purjeesta.

Luulin, että se kävisi hyvin helposti, kun minulla oli airot, masto,
puomi ja purjevarpa, puhumattakaan kaikista nuorista ja köysistä.
Mutta kun minulta puuttui kokonaan kokemusta, enkä voinut tehdä
kerrassaan mitään kokeilematta, joten jokainen onnistunut yritys
oli suorastaan kuin jokin keksintö, niin oli päivä kulunut loppuun,
ennenkuin sain suojuksen valmiiksi. Sitten alkoi yöllä sataa, vesi
virtasi telttaan, ja Maudin oli pakko etsiä suojaa veneestä.

Seuraavana aamuna kaivoin syvän ojan teltan ympärille, ja tuntia
myöhemmin puhalsi äkkiä kova tuulispää kalliolta, raastoi teltan
rikki ja viskasi sen hiekkaan noin kolmenkymmenen yardin päähän.

Maud nauroi alakuloiselle ilmeelleni, ja minä sanoin:

"Heti kun tuuli asettuu, lähden tutkimaan saarta. Täällä on varmaan
jossakin hylkeenpyyntiasema ja ihmisiä. Ja laivoja käy tietysti
siellä. Jokin hallitus suojelee aivan varmaan kaikkia näitä hylkeitä.
Mutta minä tahdon järjestää teidän olonne jotakuinkin mukavaksi,
ennenkuin lähden matkaan."

"Minä tahtoisin mieluummin seurata teidän mukananne", vastasi Maud.

"Parempi, jos te jäisitte tänne. Teillä on ollut jo kylliksi
kärsimyksiä. Ihme ja kumma, että olette vielä hengissä. Eikä ole
lainkaan hupaista soutaa ja purjehtia sateessa. Te tarvitsette lepoa,
ja siksi minä toivoisin, että jäisitte tänne."

Hänen kauniit silmänsä himmenivät. Ikäänkuin jotakin kosteaa olisi
noussut niihin, ja hän painoi ne samassa maahan ja käänsi päänsä
poispäin.

"Minä tahtoisin mieluummin seurata mukananne", sanoi hän hiljaisella
äänellä, melkein rukoilevasti. "Minä voisin ehkä hiukan auttaa teitä
--", hänen äänensä värähti heikosti. "Ja jos teille tapahtuisi
jotakin, -- ajatelkaahan, miten minun sitten kävisi täällä yksin."

"Oi, minä aion olla hyvin varovainen", vastasin minä. "En kulje
kauemmaksi, kuin että voin palata ennen pimeän tuloa. Niin, tarkoin
punniten arvelen todellakin, että teidän on paljon parempi jäädä
tänne nukkumaan, lepäämään ja laiskottelemaan."

Hän kääntyi minun puoleeni ja katsoi minua silmiin. Hänen katseensa
oli luja ja lempeä.

"Oi, olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä!" sanoi hän ihmeen vienosti.

Olin päättänyt kieltää ja pudistin päätäni. Mutta hän odotti
sittenkin ja katseli minua. Minä yritin sanoin ilmilausua kieltoni,
mutta epäröin vielä. Samassa näin ilonsäteen säihkyvän hänen
silmissään ja tiesin olevani voitettu. Aivan mahdotonta oli kieltää
enää tämän jälkeen.

Tuuli asettui iltapuolella, ja me valmistuimme lähtemään matkaan
seuraavana aamuna. Oli aivan mahdoton lähteä löytöretkelle sisemmälle
saareen suojapaikastamme, sillä kallionkyljet kohosivat pystysuorina
rannasta, ja lahden molemmissa päissä ne nousivat yhtä pystysuorina
merestä.

Aamu sarasti. Se oli pimeä ja pilvinen, mutta tyyni. Heräsin jo
varhain ja laitoin veneen kuntoon.

"Tyhmeliini! Hupsu... Halloo!" huusin minä, kun luulin voivani
herättää Maudin. Mutta tällä kertaa minä huusin ilosta ja pyörin
avopäisenä rannalla teeskennellen epätoivoa.

Hän pisti päänsä esiin purjeen kulman alta.

"Mikäs nyt?" kysyi hän unisesti, mutta etupäässä uteliaasti.

"Kahvia!" huusin minä. "Mitäpä sanoisitte kahvikupista? Lämpimästä
kahvista? Oikein kiehuvan kuumasta?"

"Hyvä ihme, kuinka te peloititte minua!" sanoi hän. "Ja kuinka julma
te olette! Olen juuri koettanut hillitä mieltäni voidakseni olla
iloinen ilman kahviakin, ja sitten te turhilla toiveilla hävitätte
kaikki."

"Katsokaahan tänne!" sanoin minä.

Kallion kolosta minä keräsin hiukan kuivia oksia ja risuja ja taitoin
ne pieniksi paloiksi. Sitten repäisin lehden muistikirjastani ja otin
patruunan esille ampumavaralaatikosta. Poistettuani tulpan veitsellä
kaadoin ruudin litteälle kivelle. Irrotin sitten nallin patruunasta
ja asetin ruudin päälle. Nyt oli kaikki valmista. Maud katseli
toimiani teltasta. Pitäen vasemmalla kädelläni kiinni paperista iskin
nallia isolla kivellä, joka minulla oli oikeassa kädessä. Paksu savu
alkoi tupruta, sitten syttyi liekki, paperin epätasainen sivu oli
syttynyt tuleen.

Maud taputti käsiään ilosta huudahtaen: "Prometeus!"

Mutta minä olin liian kiintynyt toimeeni voidakseni yhtyä hänen
iloonsa. Heikkoa liekkiä tuli huolellisesti hoitaa, jotta se pysyisi
elossa. Minä ylläpidin sitä lastuilla ja tikuilla, kunnes se
vihdoin alkoi paukkua tarttuen pienempiin lastuihin ja tikkuihin.
En ollut ottanut edeltäpäin lukuun sitä mahdollisuutta, että
joutuisimme asumattomalle saarelle, eikä meillä ollut minkäänlaisia
keittoastioita, mutta aluksi käytin rautakauhaa, jolla me viskasimme
vettä veneestä, ja myöhemmin kun toinen säilykepurkki toisensa
jälkeen tyhjeni, saimme koko runsaan kokoelman keittoastioita.

Minä keitin vettä, mutta Maud valmisti itse kahvin. Oi, millaista
kahvia! Minä puolestani avustin aamiaista säilytetyllä lihalla, joka
oli muhennettu yhdessä laivakorppujen ja veden kanssa. Aamiainen
onnistui aivan erinomaisesti, ja me istuimme tulen ääressä paljon
kauemmin kuin innokkaat tutkimusmatkailijat tavallisesti tekevät,
maistelimme kuumaa, mustaa kahviamme ja puhelimme olostamme.

Minä vakuutin, että löytäisimme hylkeenpyyntiaseman jossakin
lahdelmassa, sillä minä tiesin, että hylkeitten pesäpaikkoja
vartioitiin siten Beringin meren varrella. Mutta Maud väitti --
luullakseni valmistaaksensa minua pettymykseen, jos se nyt siksi
todellakin kääntyisi -- että me olimme joutuneet tuntemattomalle
hyljepaikalle. Hän oli kuitenkin hyvällä tuulella ja tuli oikein
iloiseksi koettaessaan väitellä vakavasti.

"Jos te olette oikeassa", sanoin minä, "niin täytyy meidän
luultavasti jäädä tänne koko talveksi. Meidän ruokavaramme eivät
voi riittää niin pitkälle, mutta onhan täällä hylkeitä. Syksyllä ne
lähtevät matkoihinsa, joten minun täytyy ruveta keräämään meille
lihavaroja. Ja sitten on rakennettava majoja ja koottava puita.
Meidän täytyy myös sulattaa hylkeenrasvaa, saadaksemme valoa, kun
tulee pimeä. Niin, me saamme työtä yllin kyllin, jos saari todellakin
on asumaton. Mutta minä tiedän, ettei se ole."

Maud oli kuitenkin oikeassa. Me purjehdimme hyvässä tuulessa pitkin
rantoja, tutkimme kiikarilla lahden pohjukoita ja nousimme silloin
tällöin maihin, mutta emme löytäneet vähintäkään jälkeä ihmisistä.
Huomasimme kuitenkin, että me emme olleet ensimmäisinä tulleet
Kokeilusaarelle. Korkealta rannalta, läheisimmän lahden pohjukasta,
löysimme murskaantuneen veneen jäännöksiä. Se oli hylkeenpyytäjävene,
sen saattoi selvästi nähdä, sillä hankojen ympärille oli kierretty
köysipalmikko, keulassa oli pyssyteline ja veneen laidassa näkyi
vielä epäselvästi valkoisella värillä maalattu nimi _Gazelle N:o
2_. Vene oli varmaan maannut siellä kauan, sillä se oli puolillaan
hiekkaa, ja pirstaantuneet lankut olivat mustuneet, jommoiseksi
puu muuttuu kauan maattuaan ulkoilmassa. Perässä oli pyssy ja
merimiespuukko, jonka terä oli taittunut ja niin ruostunut, että
tuskin saattoi nähdä mikä se oli.

"He ovat lähteneet täältä", sanoin minä iloisesti. Mutta sydäntäni
ahdisti ja mieleeni nousi aavistus, että varmaan jossakin rannalla
oli valjenneita ihmisluitakin.

En tahtonut masentaa Maudin mieltä sellaisella löydöllä, ja siksi me
jälleen palasimme veneeseemme ja kiersimme saaren koillispään ympäri.
Eteläisellä puolella ei ollut rantaäyräitä, ja varhain iltapuolella
olimme kulkeneet tuon mustan niemen ohi ja purjehtineet aivan
ympäri koko saaren. Minä arvioin sen olevan viisikolmatta mailia
ympärimitaten ja sen leveyden vaihtelevan kahden ja viiden mailin
välillä. Täsmällisemmin saatoin laskea, paljonko hylkeitä siellä
oli -- niitä oli varmaan parisataa tuhatta. Saaren lounaiskärki
oli korkein, ja siitä se vähitellen laskeutui alemmaksi, niin
että koillinen ranta kohosi vain pari jalkaa meren yläpuolelle.
Lukuunottamatta meidän pientä lahdelmaamme viettivät muut rannat
noin puolen mailin alalla loivasti taaksepäin muodostaen niin
sanoakseni kivisiä niittyjä, joissa siellä täällä kasvoi sammalta
ja tundraruohoa. Tänne hylkeet vetäytyivät, ja vanhat koirashylkeet
vartioivat haaremejaan, nuorten pysytellessä erillänsä.

Sen tarkempaa kuvausta ei maksa vaivaa antaa Kokeilusaaresta. Paikoin
kostea ja soinen, paikoin louhikkoinen ja kivikkoinen; myrskytuulet
raivosivat siellä alituisesti, laineet hyrskyivät sen rantoja
vasten, ja kahdensadan tuhannen hylkeen haukunta kajahti vähänväliä
korvissamme; se oli tosiaankin surkea olinpaikka. Maud, joka oli
valmistanut minua tähän pettymykseen ja kaiken päivää oli ollut
iloisella ja hyvällä mielellä, kadotti rohkeutensa saavuttuamme omaan
rantaamme. Hän koetti uljaasti sitä salata, mutta sytyttäessäni tulen
uudestaan palamaan tiesin hyvinkin, että hän teltassa painoi päänsä
vaippoihin ja koetti siten tukahduttaa nyyhkytyksensä.

Nyt minun vuorostani piti olla iloinen, ja minä näyttelin osaani
parhaan kykyni mukaan. Tein sen niin suurella menestyksellä,
että hymy palasi hänen silmiinsä ja laulu kajahti jälleen hänen
huuliltaan. Hän lauloi todellakin minulle ennen maatapanoaan.
Ensimmäistä kertaa vasta kuulin hänen laulavan, ja minä makasin tulen
ääressä ja kuuntelin ihastuneena, sillä kaikin puolin hän oli täysi
taiteilija, ja vaikkei hänen äänensä ollutkaan vahva, niin se oli sen
sijaan suloinen ja tunteellinen.

Minä nukuin edelleen öisin veneessä, makasin kauan aikaa valveilla
ja katselin pitkästä aikaa ensi kerran taas tähtiä ja mietin meidän
oloamme. Susi-Larsen oli ollut aivan oikeassa. Minä olin seisonut
kokonaan isäni jaloilla. Notaarini ja asianajajani olivat hoitaneet
omaisuuttani. Minä itse en ollut edesvastuussa mistään. _Ghostissa_
olin vasta oppinut vastaamaan teoistani. Ja ensimmäistä kertaa
olin nyt edesvastuussa toisesta ihmisestä. Ja tämä edesvastuu oli
minulle vakavampi kuin mikään muu, sillä olihan hän ainoa nainen
koko maailmassa -- ainoa pikku nainen, niinkuin minulla oli tapana
ajatuksissani häntä nimittää.



Kolmaskymmenes luku


Oli aivan luonnollista, että me nimittäisimme saarta Kokeilusaareksi.
Kaksi viikkoa kului meiltä majan rakentamiseen. Maud tahtoi
välttämättä auttaa minua, ja minä olisin voinut vaikka itkeä
nähdessäni hänen haavoittuneet ja veriset kätensä. Ja kuitenkin minä
samalla olin ylpeä hänestä. Olihan siinä jotakin sankarimaista, että
tämä hienosti sivistynyt nainen kesti meidän hirveät kärsimyksemme
ja vähäisillä voimillaan suoritti talonpoikaisnaisen töitä. Hän
kokosi kiviä, joista minä rakensin majan seinät, eikä hän ollut
kuulevinaankaan, kun pyysin häntä jättämään sen työn sikseen. Joskus
hän kuitenkin suostui suorittamaan kevyempiä töitä, keittämään ruokaa
ja keräämään ajopuita ja sammalia talvitarvettamme varten.

Majan seinät kohosivat vaivalloisesti, mutta kaikki kävi kuitenkin
hyvin, kunnes katonkattamiskysymys nousi eteen. Mitä hyötyä oli
noista neljästä seinästä ilman kattoa? Ja mistä katto voitaisiin
tehdä? Tosin oli olemassa kolme vara-airoa. Ne kelpaisivat
katonkannattimiksi, mutta mistä saataisiin peite niiden päälle?
Sammal ei siihen kelvannut. Tundraruoho oli epäkäytännöllistä. Purje
tarvittiin venettä varten, ja öljykangas oli alkanut vuotaa.

"Winters peitti majansa hylkeennahoilla", sanoin minä.

"Onhan täällä hylkeitä", vastasi Maud.

Seuraavana päivänä alkoi pyydystys. En osannut lainkaan ampua, mutta
minun onnistui kuitenkin saada selkoa miten se oli tehtävä. Ja kun
olin hukannut kolmekymmentä patruunaa kolmea hyljettä kohti, niin
huomasin, että ampumavarat loppuisivat, ennenkuin olisin saavuttanut
tarpeellista taituruutta. Olin myöskin käyttänyt kahdeksan patruunaa
tulen sytyttämistä varten, ennenkuin keksin sen keinon, että laitoin
märästä sammalesta aitauksen hehkuvien hiilien ympärille, eikä
laatikossa ollut enää kuin toista sataa patruunaa jäljellä.

"Meidän täytyy tappaa nuijalla hylkeitä", selitin minä, huomattuani
kuinka kehno ampuja olin. "Olen kuullut hylkeenpyytäjien puhuvan
hylkeitten nuijimisesta."

"Ne ovat niin kauniita", sanoi Maud. "Minun on mahdoton sietää
sitä ajatusta, että niitä kohdeltaisiin niin julmasti. Sehän olisi
suorastaan raakaa -- aivan toista on ampua niitä."

"Mutta me tarvitsemme katon majaamme", vastasin minä äreästi.
"Talvi tulee pian. Meidän tai hylkeiden henki on nyt kysymyksessä.
Pahaksi onneksi ei meillä ole kylliksi ampumavaroja, mutta luulenpa
myöskin, että ne kärsivät vähemmän nuijimisesta kuin lukemattomista
ampumahaavoista. Ja minä tietysti pidän huolta nuijimisesta."

"Sitähän minä juuri...", alkoi hän innolla, mutta keskeytti äkkiä
hämillään lauseensa.

"Mutta tietysti -- jos te tahdotte mieluummin...", sanoin minä.

"Mitä minä sitten voin tehdä?" sanoi hän lempeästi, ja hänen
äänestään saatoin päättää, että hän aikoi pyytämällä saada sydämeni
heltymään.

"Koota ajopuita ja keittää ruokaa", vastasin minä nopeasti.

Hän pudisti päätään. "Teidän on vaarallista yksin tehdä tuollaisia
kokeita."

"Kyllä minä tiedän, kyllä tiedän", sanoi hän minun koettaessani
väittää vastaan. "Minä en ole muuta kuin heikko nainen, mutta juuri
minun apuni voi pelastaa teidät vaarasta."

"Mutta nuijiminen?" sanoin minä.

"Sen te tietysti saatte hoitaa. Minä tulen luultavasti huutamaan.
Mutta minä katson syrjään, kun..."

"Kun on vaara suurin", lisäsin minä nauraen.

"Minä päätän itse milloin tahdon katsoa, milloin en", vastasi hän
kopeasti.

Seurauksena oli se, että hän tuli minun mukanani seuraavana aamuna.
Minä soudin viereiseen lahteen aivan rantaäyräälle saakka. Kaikkialla
ympärillämme vedessä oli hylkeitä, ja rannalta kuului haukuntaa
tuhansista kidoista, joten meidän täytyi huutaa kuullaksemme
toistemme ääntä.

"Minä tiedän, että hylkeenpyytäjillä on tapana nuijia niitä", sanoin
minä koettaen rohkaista omaa mieltäni. Ja minä katselin epäröivästi
isoa koirashyljettä, joka noin kolmenkymmenen jalan päässä meistä oli
kohonnut etukäpäliensä varaan ja tuijotti lakkaamatta minuun. "Mutta
kysymys on nyt vain: millä tavalla niitä nuijitaan?"

"Kerätään tundraheinää ja katetaan sillä maja", sanoi Maud.

Hän oli tästä yrityksestä yhtä levoton kuin minäkin, ja meillä oli
tosiaankin syytä pelkoomme, kun läheltä näimme niiden kiiluvat
torahampaat ja koiramaiset kuonot.

"Minä olen aina luullut, että hylkeet pelkäisivät ihmisiä", sanoin
minä. "Ja mistäpä tiedän, etteivät ne pelkäisikin", lisäsin heti sen
jälkeen, soudettuani vielä pari aironvetoa rantaa pitkin. "Jos minä
nyt nousisin aivan pelotta maihin, niin ehkäpä ne pakenisivat, niin
etten saisi kiinni ainoatakaan."

Minä epäröin yhä edelleen.

"Olen kerran kuullut kerrottavan miehestä, joka joutui keskelle
metsähanhiparvea", sanoi Maud. "Ja ne tappoivat hänet."

"Hanhetko?"

"Niin, hanhet. Veljeni kertoi sen minulle, kun olin pieni tyttö."

"Mutta minä tiedän, että on tapana nuijia hylkeitä", intin minä
itsepäisesti.

Päinvastoin kuin mitä Maud tarkoitti, tekivät hänen sanansa minut
aivan hurjaksi, ja minä päätin tehdä yrityksen. Enhän voinut näyttää
hänelle olevani pelkuri.

"Tässä me voimme laskea maihin", sanoin minä ja huopasin toisella
airolla, niin että keula kääntyi rantaan.

Nousin veneestä ja lähestyin rohkeasti pitkäharjaista koirashyljettä,
joka makasi naaraittensa keskellä. Minulla oli kädessä tavallinen
nuija, jolla soutajat tappavat harppuunalla haavoitettuja
hylkeitä. Nuija oli vain puolentoista jalan pituinen, ja suuressa
tyhmyydessäni ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että ne nuijat,
joilla pesäpaikoilla tapetaan hylkeitä, ovat neljän tai viiden
jalan pituisia. Naaraat väistyivät tieltäni, ja minä tulin yhä
lähemmäksi koirasta. Se kohosi äkäisesti etukäpälilleen. Se oli noin
kahdentoista jalan päässä minusta. Minä astuin rohkeasti eteenpäin,
odottaen että se milloin tahansa kääntyisi ja juoksisi karkuun.

Kun me olimme vain kuuden jalan päässä toisistamme, iski päähäni
kauhea ajatus: mitäpä, jollei se pakenekaan! No, silloin minä
tietysti iskisin sitä nuijalla. Kauhuissani olin unohtanut, että
olin tullutkin sinne pyytämään hylkeitä enkä karkoittamaan niitä
pakosalle. Samassa hylkeen kurkusta nousi kuorsaava mörinä ja se
hyökkäsi minua vasten. Sen silmät kiiluivat, kita oli selkosen
selällään, ja hampaat loistivat peloittavan valkeina. Vähääkään
häpeämättä minä tunnustan, että käännyin ympäri ja aloin juosta
pakoon. Hylje juoksi kömpelösti, mutta nopeasti. Se oli vain kahden
jalan päässä minusta, kun hyppäsin veneeseen, ja kun työnsin sen
toisella airolla vesille, tarttui hylje hampain aironlapaan. Paksu
puu murskautui kuin munankuori. Maud ja minä katsoimme ihmeissämme
toisiimme. Silmänräpäyksen kuluttua se oli sukeltanut veneen alle ja
tarttunut hampain köliin kiinni pudistaen raivoisasti alustamme.

"Herranen aika!" sanoi Maud. "Käännytään pois."

Minä pudistin päätäni. "Minä voin tehdä mitä muutkin, ja minä tiedän,
että toiset ovat nuijineet hylkeitä. Mutta taitaa olla parasta jättää
koiraat rauhaan."

"Minä toivoisin, että jättäisitte kaikki rauhaan", sanoi hän.

"Vai niin -- älkää nyt vain sanoko: 'Oi, olkaa niin hyvä'!" huudahdin
minä melkein ärtyisellä äänellä.

Hän ei vastannut mitään, ja minä tiedän, että ääneni sävy varmaan oli
loukannut häntä.

"Antakaa anteeksi", sanoin minä -- tai pikemmin huusin täyttä
kurkkua, jotta ääneni pääsisi kuuluville keskellä hylkeitten hirveää
melua. "Jos tahdotte, niin käännytään takaisin, mutta suoraan sanoen,
minä mieluummin olisin sitä tekemättä."

"Älkää koettakokaan väittää, että teillä on ollut huono onni siksi,
että teillä on nainen matkassanne", sanoi hän veitikkamaisesti
hymyillen. Ja minä tiesin, että hän oli täydellisesti leppynyt.

Minä soudin pari sataa jalkaa rantaa pitkin rauhoittaakseni
hermojani, sitten laskin taaskin rantaan.

"Olkaa varovainen", huusi hän jälkeeni.

Minä nyökkäsin ja astuin eteenpäin hyökätäkseni lähimmän haaremin
kimppuun. Kaikki kävi hyvin, kunnes tähtäsin nuijallani erästä
naarasta päähän, joka makasi hiukan erillään toisista, ja iskin
syrjään. Se murahti äkäisesti ja koetti paeta. Minä astuin lähemmäksi
ja iskin uudelleen, mutta tällä kertaa satutin sitä kylkeen enkä
päähän.

"Varokaa!" kuulin Maudin huutavan.

Innoissani en ollut kiinnittänyt huomiotani mihinkään muuhun, ja kun
katsahdin ylös, näin haaremin hallitsijan hyökkäävän minua kohti.
Taaskin pakenin veneeseen hylkeen ajaessa minua takaa. Mutta sillä
kertaa ei Maud pyytänyt minua lähtemään pois.

"Minun luullakseni olisi parempi, jos te jättäisitte kaikki haaremit
rauhaan ja sen sijaan kävisitte yksinäisten, rauhallisten hylkeitten
kimppuun", sanoi Maud. "Olen varmaan joskus lukenut niistä.
Muistaakseni tohtori Jordanin kirjassa. Nuo koiraat ovat liian
nuoria, jotta niillä olisi omat haareminsa. Hän nimitti niitä varmaan
holostjakeiksi tai joiksikin senkaltaisiksi. Ja jos me voisimme saada
selkoa siitä, missä ne asustavat..."

"Minusta tuntuu, kuin teidän taistelunhalunne olisi herännyt", sanoin
minä nauraen.

Hän punastui kovasti. "Minä myönnän, että tappio on minulle yhtä
vastenmielistä kuin teillekin, vieläkin vastenmielisempää kuin noiden
kauniiden ja vaarattomien elukoiden tappaminen."

"Kauniiden!" sanoin minä naureskellen. "Minä en yhtään ymmärrä mitä
kaunista noissa pedoissa on, jotka vaahtoavin suin ajavat minua
takaa."

"Se riippuu teistä", sanoi hän nauraen. "Te ette ollut kyllin pitkän
välimatkan päässä. Jos teidän ei olisi ollut pakko tulla niitä niin
lähelle..."

"Kas, siinä se juuri onkin!" huudahdin minä "Minä tarvitsen pitempää
nuijaa. Ja tässä on murtunut airo juuri parhaaseen tarpeeseen."

"Mieleeni muistuu nyt juuri, että kapteeni Larsen kertoi minulle,
mitenkä he tappavat hylkeitä niiden pesäpaikoilla. He ajavat niitä
jonkin matkaa maihin pienissä parvissa, ennenkuin he tappavat ne."

"Enpä haluaisi ajaa takaa ainoatakaan näiden haaremien asukkaista",
panin minä vastaan.

"Mutta onhan siellä myöskin holostjakkeja", sanoi Maud. "Holostjakit
pysyttelevät erillään, ja tohtori Jordan sanoo, että haaremien
välissä kulkee teitä, ja niin kauan kuin holostjakit pysyttelevät
näillä teillä, antavat vanhat koiraat niiden olla rauhassa."

"Tuossa tulee nyt juuri eräs", sanoin minä ja osoitin kädelläni
nuorta koirashyljettä vedessä. "Pidetään sitä silmällä ja seurataan
sen jäljissä, jos se nousee rannalle."

Hylje ui suoraan rantaan ja kapusi ylös kahden haaremin välistä
aukkoa myöten; niiden hallitsijat päästivät tosin varoittavia
huutoja, mutta eivät kuitenkaan käyneet sen kimppuun. Me näimme sen
hitaasti jatkavan matkaansa ylös maihin, luovien haaremipaikkojen
välitse, luultavasti pysytellen tarkalleen tiellä.

"Tästä se varmaan käy", sanoin minä ja nousin veneestä. Mutta minä
myönnän, että sydän nousi kurkkuun ajatellessani, että minun tuli
astua tämän suunnattoman joukon läpi.

"Olisi kai viisainta kiinnittää vene", sanoi Maud.

Hän oli noussut minun jäljissäni, ja minä katsoin ihmeissäni häneen.

Hän nyökkäsi lujasti päätään. "Niin, minä aion seurata teidän
mukananne, siksi on parasta, että kiinnitätte veneen ja myöskin
annatte minulle nuijan."

"Käännytään takaisin", sanoin minä alakuloisesti. "Eiköhän
tundraruohokin kelpaa, kun siksi tulee."

"Kyllä te tiedätte, ettei siitä ole mihinkään", kuului vastaus.
"Astunko edellä?"

Kohauttaen olkapäitäni, mutta sydämessäni ihaillen hänen rohkeuttansa
annoin murtuneen airon hänelle ja itse otin toisen. Hermostuneina ja
levottomina me läksimme astumaan. Kerran Maud huudahti peloissaan,
kun yksi naaraista uteliaasti nuuski hänen toista jalkaansa, ja
usean kerran minä kiiruhdin askeliani samasta syystä. Mutta paitsi
varoittavia yskimisiä ei käynyt vähintäkään vihamielisyyttä ilmi.
Tällä pesäpaikalla ei luultavasti koskaan ollut käynyt pyytäjiä, ja
sen vuoksi hylkeet olivat sekä hyväntahtoisia että pelottomia.

Mutta keskellä parvea vallitsi hirveä jymy. Se oli melkein lyödä
korvat lukkoon. Minä pysähdyin ja hymyilin rohkaisevasti Maudille,
sillä olin pikemmin rauhoittunut kuin hän. Minä näin, että hän yhä
pelkäsi hirveästi. Hän tuli aivan minun luokseni ja huusi:

"Minua peloittaa aivan kauheasti!"

Mutta minä en pelännyt. Vaikka en ollut vielä täysin selvillä tästä
uudesta aikeestamme, niin oli hylkeitten levollisuus rauhoittanut
minutkin. Maud vapisi pelosta.

"Minä samalla pelkään enkä kuitenkaan pelkää", änkytti hän kalisevin
hampain. "Minun surkea ruumiini pelkää, mutta en minä itse."

"Kaikkihan käy hyvin, oikein hyvin", sanoin minä rohkaisevasti ja
laskin suojelevasti käsivarteni hänen vartalonsa ympärille.

En koskaan unohda, miten minä äkkiä tänä hetkenä tunsin oman
miehuuteni. Alkuperäisin voima minussa heräsi äkkiä. Minä tunsin
olevani mies, tunsin olevani luotu heikompaa suojelemaan, aivan kuin
tappeluun valmis koiras. Ja kaikkein parasta oli se, että tunsin
Voivani suojella sitä, jota rakastin. Maud nojautui minuun, aivan
kuin heikko, hento lilja, ja kun hän oli voittanut vavistuksensa,
olin mielestäni sanomattoman voimakas. Olin valmis taistelemaan
parven hurjimman koiraan kanssa ja minä tiedän, että jos sellainen
olisi hyökännyt kimppuuni, niin olisin astunut sitä vastaan aivan
levollisena, silmääkään räpäyttämättä -- ja tiedän myöskin, että
olisin tappanut sen.

"Nyt minun on taas hyvä olla", sanoi Maud ja katsoi minuun,
silmissään kiitollinen ilme. "Jatketaan matkaa."

Sydämeni riemuitsi ajatellessani, että minun voimani oli rohkaissut
häntä ja antanut hänelle luottamusta. Alkuperäisen rodun
nuoruudenvoima näytti puhkeavan esiin minussa, liikasivistyksen
turmelemassa miehessä, ja minä elin nyt unohtuneitten esi-isieni
metsäläiselämää. Minä olin Susi-Larsenille suuressa kiitoksenvelassa
-- tuo ajatus seurasi minua astuessamme tietä pitkin hylkeitten
haaremien välitse.

Kuljettuamme neljänneksen mailia saavuimme holostjakkien -- nuorten
koirasten -- olinpaikalle, missä ne viettivät poikamiespäiviään
ja kokoilivat voimia voidakseen kerran voittaa itselleen paikan
haaremien hallitsijoiden rivissä.

Kaikki kävi hyvin. Näyttipä siltä, kuin olisin tietänyt tarkalleen
mitä minun piti tehdä ja millä tavalla minun oli meneteltävä.
Huutamalla ja kirkumalla, huitomalla käsiäni ja heiluttamalla
nuijaani, töytäämällä kylkeenkin noita laiskoja elukoita sain
parikymmentä nuorta hyljettä erotetuksi toisten parista. Heti kun
joku yrittikin vain kääntyä mereen päin, iskin minä sitä päähän.
Maud oli minulle hyväksi avuksi, hän huusi ja heilutti lakkaamatta
murtunutta airoaan. Mutta minä huomasin kuitenkin, että jos joku
hylje näytti väsyneeltä ja voimattomalta, niin hän antoi sen päästä
karkuun. Mutta minä näin myöskin, että jos joku taistelunhaluisena
koetti päästä hänen ohitsensa, iskivät hänen silmänsä tulta ja hän
kolautti sitä aika tavalla nuijallaan.

"Hyvänen aika, kuinka kiihottavaa tämä on!" huudahti hän
levähtäessään hiukan aikaa, sillä hän oli aivan väsynyt. "Minun
täytyy hetkeksi istahtaa."

Minä ajoin pientä parvea -- siinä ei enää ollutkaan kuin tusinan
verran, sillä Maud oli päästänyt monta karkuun -- noin sata yardia
kauemmaksi, ja kun Maud tuli paikalle, olin ottanut ne kaikki jo
hengiltä ja aioin juuri ruveta niitä nylkemään. Tunnin kuluttua
läksimme ylpeinä rantaan, palaten samaa tietä kuin olimme tulleetkin.
Kahdesti me kuljimme tätä tietä laahaten hylkeennahkoja rantaan,
jolloin meillä mielestäni olikin jo riittävästi kattamista varten.
Minä nostin purjeen, tein polvekkeen ulapalle, ja toisella laskimme
jo omaan pieneen lahteemme.

"Tuntuupa siltä, kuin tulisimme kotiin", sanoi Maud veneen törmätessä
rantaan.

Minä kuuntelin hänen sanojansa sykkivin sydämin -- kaikki kävi
tosiaankin ihmeen tuttavallisesti ja luonnollisesti, ja minä sanoin:

"Minusta tuntuu, kuin aina olisin elänyt tällaista elämää. Se
maailma, johon kirjat ja kirjallinen sivistys kuuluvat, on mielestäni
paremmin unta kuin todellisuutta. Aivan kuin koko elämäni ajan olisin
vain metsästänyt ja samoillut metsiä ja maita ja taistellut. Ja
tekin minun mielestäni kuulutte tähän alkuperäiseen maailmaan. Te
olette..." Vähällä olin sanoa: vaimo, joka on annettu minulle, mutta
minä muutinkin nopeasti sanani ja sanoin: "erittäin hyvä kestämään
vaivoja ja vastuksia".

Mutta hän oli huomannut äkillisen keskeyttämiseni. Hän ymmärsi, että
olin hillinnyt ajatukseni kesken sen lentoa. Hän katsoi nopeasti
minuun.

"Sitä te ette tarkoittanut. Mitä te aioitte sanoa?"

"Että Amerikan mrs Meynell elää villinaisen elämää ja onnistuu siinä
erinomaisesti", sanoin minä levollisesti.

"Oi!" muuta hän ei vastannut. Mutta olisin voinut vannoa, että hänen
äänensä kuulosti pettyneeltä.

Mutta "vaimo, joka on annettu minulle" kaikui koko loppupäivän
korvissani ja monta päivää vielä jälkeenkinpäin. Eivätkä ne sanat
koskaan kajahtaneet sen selvemmin kuin illalla, jolloin näin hänen
poistavan sammalet hiilien ympäriltä, puhaltavan tulen sytyksiin
ja laittavan illallista. Varmaan viimeiset jäännökset muinaisesta
metsäläisluonteesta heräsivät minussa, koska nuo vanhat sanat,
jotka ovat niin läheisesti liittyneet rodun alkuaikaan, saattoivat
liikuttaa minua ja tehdä minuun niin syvän vaikutuksen. Ja ne
väikkyivät mielessäni, kunnes vaivuin uneen, yhä uudestaan mutisten
niitä itsekseni.



Yhdesneljättä luku


"Kyllä nuo haisevat pahalta", sanoin minä, "mutta ne pitävät lämmintä
ja estävät sateen ja lumen pääsemästä sisään".

Me tarkastimme valmista hylkeennahkakattoa.

"Se on kömpelö, mutta se täyttää tarkoituksensa ja sehän on pääasia",
lisäsin minä, toivoen että Maud lausuisi minulle tunnustuksensa.

Ja hän taputti käsiään ja selitti, että hän oli hyvin tyytyväinen.

"Mutta täällä on pimeä", sanoi hän seuraavassa silmänräpäyksessä ja
kohautti olkapäitään vaistomaisesti hiukan väristen.

"Miksette puhunut ikkunasta, kun seiniä rakennettiin", sanoin minä.
"Maja rakennettiin teitä varten, ja teidän olisi pitänyt tietää, että
siellä tarvittaisiin ikkunakin."

"Mutta minä en tiedä koskaan sitä, mikä on itsestään selvää, sen te
kyllä tiedätte", sanoi hän nauraen. "Ja sitä paitsi te voitte iskeä
kolon seinään milloin hyvänsä."

"Aivan oikein -- sitä en tullut ajatelleeksi", vastasin minä ja
nyökäytin päätäni viisastellen. "Mutta oletteko muistanut tilata
ikkunalaseja? Tehän voitte soittaa tehtaaseen -- 4451 muistaakseni --
ja ilmoittaa millaista lasia haluatte ja minkä kokoista."

"Se merkitsee kai samaa kuin...", alkoi hän.

"Olla ilman ikkunaa."

Tuo maja oli pimeä ja ruma. Sivistyneessä maassa se enintään olisi
kelvannut sioille. Mutta meidän mielestämme, jotka niin kauan
olimme saaneet asua avonaisessa veneessä, se oli oikein hauska
pieni asunto. Pidettyämme huolta lämmityksestä, joka kävi siten,
että aloimme käyttää hylkeenrasvaa öljynä ja tervattua pumpulia
lampunsydämenä, läksimme hankkimaan lihaa talvitarpeiksi, ja sitten
päätimme rakentaa vielä toisen majan. Metsästäminen kävi meiltä nyt
aivan helposti, me läksimme aamulla varhain matkaan ja palasimme
päivällisen aikana mukanamme koko veneellinen hylkeitä. Ja kun minä
sitten aloin rakentaa majaa, sulatti Maud rasvasta öljyä pitäen
heikolla tulella hylkeenlihaa. Olin kuullut kerrottavan, millä
tavalla lihaa kuivattiin aroilla, ja leikattuamme ohuita viipaleita
ja ripustettuamme ne savuun ne kuivuivat mainiosti.

Toista majaa oli helpompi rakentaa, sillä minä pystytin sen toisen
viereen, jottei siihen tarvittu kuin kolme seinää. Mutta työtä se
sittenkin kysyi, kovaa työtä. Maud ja minä teimme työtä aamusta
iltaan, kunnes olimme aivan uupuneet, ja kun ilta tuli, jaksoimme
tuskin laskeutua levolle ja nukuimme sitten yhtä raskaasti kuin
eläimet. Mutta Maud väitti sittenkin, ettei hän koskaan ollut
tuntenut olevansa terveempi eikä vahvempi kuin nyt. Minä tiesin
omasta kokemuksestani, että asian laita todellakin oli niin, mutta
hän ei sittenkään ollut hentoa liljaa vahvempi, ja minä pelkäsin,
että hän voisi kokonaan murtua. Monta monituista kertaa, kun hän
oli aivan uuvuksissa, näin hänen heittäytyvän selälleen hiekkaan
levätäkseen ja saadakseen uusia voimia. Sitten hän nousi taas pystyyn
ja teki yhtä kovasti työtä kuin koskaan ennen. Mistä hän sai tuon
voiman, sitä en voi ymmärtää.

"Ajatelkaa pitkää lepoaikaa talvella", vastasi hän minulle, kun
minä toin epäilyni esille, "silloin luullakseni olisimme hyvinkin
mielissämme, jos saisimme jotakin työtä."

Me vietimme pientä harjannostajaisjuhlaa minun majassani sinä iltana,
jolloin katto saatiin valmiiksi. Kolmipäiväinen ankara myrsky,
joka oli pyöräyttänyt kompassin kaakosta luoteiseen ja puhaltanut
suoraan meitä vastaan, oli juuri loppumaisillaan. Laineet hyrskyivät
ukkosenjyrinällä ulkolahdelmassa, vieläpä meidänkin suojatussa
satamassamme aaltoili meri ankarasti. Suunnaton kallionkylki ei
suojellut meitä sitä vastaan, ja myrsky ulvoi ja vinkui majan
ympärillä niin ankarasti, että useamman kerran pelkäsin seinien
luhistuvan kokoon. Hylkeennahkakatto, jonka mielestäni olin
pingoittanut yhtä kireälle kuin tynnyrin kannen, pullotteli ja vinkui
tuulen käsissä, ja seiniin ilmaantui useita rakoja, vaikka Maud
luuli tukkineensa kaikki sammalilla. Mutta hylkeenrasvaöljy paloi
kirkkaasti, ja meidän oli lämmin ja hyvä olla.

Ilta kului todellakin hauskasti, ja me olimme yhtämieltä siitä, että
tämä oli hauskin ilta, minkä Kokeilusaarella olimme viettäneet.
Me olimme hyvällä tuulella. Olimme täydellisesti alistuneet
siihen ajatukseen, että saisimme viettää koko talven täällä, ja
varustautuneet myös sen varalta. Hylkeet saisivat nyt meidän
puolestamme milloin hyvänsä lähteä salaperäisille matkoilleen
etelään, eikä myrsky peloittanut meitä. Me tiesimme voivamme suojella
itseämme sekä kosteutta että kylmyyttä ja tuulta vastaan, ja sitä
paitsi meillä oli erinomaisen pehmeät sammalpatjat. Maud oli keksinyt
sen tuuman ja itse kerännyt sammalet, huolimatta minun avustani.
Tänä yönä saisin ensi kertaa käyttää tätä patjaa, ja tiesin, että
nukkuisin kahta vertaa makeammin, koska se oli hänen valmistamansa.

Kun Maud nousi mennäksensä, kääntyi hän äkkiä minuun omituisella
tavalla ja sanoi:

"Jotakin tapahtuu -- se on jo tapahtunutkin. Minä tunnen sen aivan
selvästi. Jokin on tulossa tänne meidän luoksemme. Se lähestyy
parasta aikaa. Minä en tiedä mitä se on, mutta se tulee."

"Hyvääkö vai pahaa?" kysyin minä.

Hän pudisti päätään. "Sitä en tiedä, mutta se on jossakin tuolla
ulkona."

Hän viittasi meren ja myrskyn puolelle.

"Ehkäpä siellä on suojaisa ranta", sanoin minä nauraen. "Mutta totta
tosiaan, mieluummin minä olen täällä kuin lähden sinne tällaisena
yönä. -- Ette te suinkaan pelkää?" kysyin minä, kun menin avaamaan
hänelle ovea.

Hän katsoi pelotta minuun.

"Ja te olette terve? Täysin terve?"

"En koskaan ole ollut terveempi", vastasi hän.

Me juttelimme vielä hetken aikaa, ennenkuin hän läksi.

"Hyvää yötä, Maud", sanoin minä vihdoin.

"Hyvää yötä, Humphrey!" sanoi hän.

Aivan luonnollisesti olimme ruvenneet käyttämään toistemme
ristimänimiä puhuttelusanoina, se oli käynyt ilman minkäänlaista
punnitsemista, aivan yksinkertaisesti ja luonnollisesti vain. Tänä
hetkenä olisin voinut kietoa käsivarteni hänen ympärilleen ja painaa
hänet lähelleni. Aivan varmaan olisin sen tehnyt siinä maailmassa,
johon me molemmat kuuluimme. Mutta niinkuin olot nyt olivat, erosimme
vain sillä tavalla, joka yksin oli mahdollinen. Mutta kun minä jäin
yksin pieneen majaani, tunsin suloista tyydytystä ja iloa ja tiesin,
että meidän välillämme oli nyt side, jotakin hiljaista ja salaista,
jota ei ollut ennen ollut olemassa.



Kahdeksasneljättä luku


Herätessäni tunsin omituista painostusta. Ikäänkuin jotakin olisi
puuttunut ympäristöstäni. Mutta tämä salaperäinen painostus katosi
heti oltuani vähän aikaa hereillä ja huomattuani, ettei minulta
puuttunutkaan muuta kuin tuuli. Olin vaipunut uneen hermostuneen
pinnistyksen vallassa, valmiina kestämään alituisesti uudistuvia
ääniä tai liikkeitä, ja olin herännyt samassa pinnistyksessä,
valmiina vastustamaan painoa, jota ei enää ollut olemassa.

Ensi kertaa olin nyt useaan kuukauteen viettänyt yöni katon alla, ja
minä makasin siinä ja ojentelin jäseniäni mukavasti vaippojen alla
-- tällä kertaa aivan kuivana. Ensin mietin sitä vaikutusta, jonka
tuulen taukoaminen oli tehnyt minuun -- sitten ajattelin ilolla, että
makasin patjalla, jonka Maud omin käsin oli valmistanut. Puettuani
ylleni ja avattuani oven kuulin laineiden yhä hyrskyävän rantaa
vasten, kertoen yöllisen myrskyn hirveästä raivosta. Päivä oli kirkas
ja aurinkoinen. Olin nukkunut kauan ja astuin reippaasti ovesta
ulos voittaakseni takaisin kadottamani ajan, niinkuin Kokeilusaaren
asukkaan ainakin tuli tehdä.

Kun tulin ulos, pysähdyin äkisti. Tietysti minä uskoin silmiäni,
mutta sittenkin seisoin hetken aikaa aivan lamautuneena siitä näystä,
joka kohtasi minua. Rannalla, noin viidenkymmenen jalan päässä,
oli mastoton laivanrunko, keula maihin päin kääntyneenä. Puomit ja
mastot, sekaantuneina köysiin ja repaleisiin purjeihin, keinuivat
hiljalleen rungon sivulla. Minun teki mieleni hieroa silmiäni
seisoessani siinä ja katsoessani eteeni... Siinähän oli tuttu
keittiökoju, jonka olimme itse rakentaneet -- tuossa peräkannelle
johtava tuttu koroke ja matala kajuutta, jonka katto kohosi tuskin
laivan parrasta korkeammalle. Niin, se oli _Ghost!_

Mikä kohtalon oikku oli johdattanut tämän laivan tänne -- miksei
yhtä hyvin jonnekin muualle? Mikä onneton sattuma? Minä loin silmäni
paljasta, luoksepääsemätöntä kallioseinää kohti, ja minulle selvisi
koko epätoivoinen asemamme. Turhaa oli paeta, mahdotonta edes sitä
tuumiakaan. Minä ajattelin Maudia, joka nukkui meidän rakentamassamme
majassa -- minä ajattelin hänen ääntään, kun hän lausui minulle:
"hyvää yötä, Humphrey", ja korvissani kajahtivat nuo sanat: "vaimo,
joka on annettu minulle" -- mutta ne kuulostivat nyt kuolinkellojen
ääneltä. Ja sitten kaikki musteni silmissäni.

Sitä kesti ehkä vain puolen sekuntia, mutta minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, kuinka pian minä jälleen toinnuin. Joka
tapauksessa _Ghost_ oli nyt siinä edessäni, keula rantaanpäin
kääntyneenä, sen murskaantunut kokkapuu pisti hiekasta esiin, ja sen
yhteentakertuneet märssytangot hakkasivat sen kylkeä vasten, kun
hyrskyävät laineet sitä keinuttelivat. Jotakin oli tehtävä -- niin,
jotakin oli tehtävä.

Äkkiä huomasin ihmeekseni, ettei laivassa näkynyt vähintäkään
liikettä. Väsyneinä yön taisteluista ja kauhuista kaikki varmaan
vielä nukkuivat. Ensimmäinen ajatukseni oli se, että ehkäpä Maud
ja minä sittenkin pääsisimme pakoon. Jos me lähtisimme veneessä
soutamaan niemen taakse, ennenkuin kukaan siellä heräisi? Minä
herättäisin hänet, ja sitten me heti lähtisimme matkaan. Olin
jo kohottanut käteni kolkuttaakseni hänen oveensa, kun tulin
ajatelleeksi, kuinka pieni saaremme oli -- emme me siinä voisi
piiloutua minnekään. Ei muuta pakopaikkaa meillä ollut kuin
valtameri. Minä ajattelin somia pieniä majojamme, liha- ja
öljyvarastoamme, sammalia ja keräämiämme polttopuita, ja minä tiesin,
ettemme koskaan voisi kestää talvea merellä emmekä nousevia suuria
myrskyjä.

Epäröin hetken aikaa hänen ovellaan. Niin, se oli mahdotonta, aivan
mahdotonta. Hurja ajatus hyökätä sisään hänen luokseen ja tappaa
hänet hänen nukkuessaan iski äkkiä päähäni. Mutta samalla juolahti
mieleeni parempi ajatus. Koko miehistö nukkui. Miksen hiipisi laivaan
-- minähän tunsin tien Susi-Larsenin hyttiin -- miksen tappaisi häntä
hänen nukkuessaan? Ja sitten -- niin, sittenpähän nähtäisiin. Kun hän
oli hengiltä, niin olihan sitten sekä aikaa että tilaisuutta tehdä
kaikkea muuta, ja joka tapauksessa -- muuttukoot olot millaisiksi
tahansa, pahemmiksi kuin nyt ne eivät kuitenkaan enää voisi tulla.

Puukko oli paikallaan kupeellani. Minä käännyin majaan ottaakseni
pyssyni, katsoin että se oli ladattu ja astuin _Ghostin_ luo. Minun
oli varsin vaikea kiivetä siihen, olinpa kastuakin melkein kainaloja
myöten. Kanssiluukku oli auki. Minä pysähdyin ja kuulostin nukkuvien
hengitystä, mutta en kuullut minkäänlaista ääntä. Olin vähällä
tukehtua ajatellessani, että laiva mahdollisesti voisi olla aivan
tyhjä. Kuuntelin vieläkin kiihkeämmin. En kuullut kerrassaan mitään.
Astuin varovasti tikapuita alas. Alhaalla tuntui omituinen ummehtunut
haju, niinkuin asumattomassa huoneessa. Kaikkialla oli repaleisia
vaatekasoja, vanhoja saappaita, repeytyneitä öljytakkeja -- kaikkea
tuollaista roskaa, jota kanssiin keräytyy pitkän matkan aikana.

Miehet olivat nähtävästi kaikessa kiireessä lähteneet sieltä
matkoihinsa -- sen johtopäätöksen tein astuessani jälleen kannelle.
Toivo heräsi nyt rinnassani, ja minä katselin levollisemmin
ympärilleni. Nyt huomasin, että veneet olivat kadonneet.
Pyyntimiesten olinpaikka oli yhtä autio kuin kanssikin. He olivat
varmaan keränneet kokoon tavaransa yhtä suurella kiireellä.
_Ghost_ oli aivan autio. Se oli siis Maudin ja minun omani. Tulin
ajatelleeksi laivan varastohuonetta kajuutan alla ja päätin hankkia
pienen yllätyksen Maudille aamiaiseksi.

Kun pelkoni nyt oli kadonnut eikä tuo julma teko, jota olin
lähtenyt suorittamaan, ollut siis tarpeellinen, tulin äkkiä aivan
poikamaisen iloiseksi. Minä hyökkäsin portaita ylös pyyntimiesten
suojasta kaksi askelta kerrassaan, ja minä iloitsin vain mielessäni
ja toivoin, että Maud nukkuisi siksi kauan, että ennättäisin
saada aamiaisen yllätyksineen valmiiksi. Kulkiessani keittiön ohi
ajattelin tyytyväisyydellä kaikkia siellä olevia keittoastioita.
Sitten hypähdin peräkannen korokkeelle, ja siellä näin äkkiä --
Susi-Larsenin. Vauhtini oli niin kova, että horjahdin pari kolme
askelta eteenpäin, ennenkuin pääsin pysähtymään. Hän seisoi kajuutan
portailla, niin että ainoastaan hänen päänsä ja hartiansa olivat
näkyvissä, ja hän tuijotti suoraan minuun. Hän nojasi käsivartensa
puoleksi avattua luukkua vasten, eikä hän liikahtanut vähimmässäkään
määrässä -- hän seisoi vain siinä ja katsoi minuun.

Minä aloin vapista. Tunsin samanlaista kuvottavaa tunnetta
vatsassani kuin joskus ennenkin. Tartuin kiinni katoksen reunaan
saadakseni hiukan tukea. Huuleni kuivuivat äkkiä kokonaan, ja minä
kostutin niitä, kunnes minun oli pakko puhua. Mutta en hetkeksikään
irroittanut katsettani hänestä. Ei kumpikaan sanonut sanaakaan.
Hänen äänettömyytensä ja liikkumattomuutensa tuntui ennustavan
onnettomuutta. Koko entinen pelkoni palasi ja kasvoi vielä sata
kertaa suuremmaksi. Ja yhä edelleen seisoimme siinä molemmat ja
tuijotimme toisiimme.

Minun teki mieleni ryhtyä johonkin, mutta entisen avuttomuuteni
hirveän painon alla odotin, että hän tekisi alun. Odottaessani tulin
ajatelleeksi, että seisoin tässä hänen edessään aivan kuin kerran
tuon pitkäharjaisen koirashylkeen edessä ja peloissani unohdin
kokonaan, että olin aikonut ottaa sen hengiltä, kunnes vihdoin aloin
toivoa, että se juoksisikin karkuun. Täten selvisi minulle kuitenkin,
etten seisonut siinä antaakseni Susi-Larsenin ensiksi hyökätä
kimppuuni, vaan tehdäkseni sen itse.

Minä viritin molemmat hanat ja tähtäsin pyssyni häntä kohti. Jos
hän olisi hiukankin liikahtanut, koettanut vetäytyä takaisin
porraskäytävään, niin aivan varmaan olisin ampunut hänet. Mutta hän
seisoi siinä liikkumattomana ja tuijotti vain eteensä. Seisoessani
siinä hänen edessänsä, ojennettu pyssy vapisevissa käsissäni, oli
minulla aikaa huomata, että hänen kasvonsa olivat riutuneet. Näyttipä
siltä, kuin suuri tuska olisi sen saanut aikaan. Hänen poskensa
olivat sisäänpainuneet, ja hänen ryppyisellä otsallaan oli väsynyt
ilme. Sitä paitsi tuntui hänen silmänsä mielestäni kovin omituisilta,
ei yksin ilmeeltään, vaan myöskin ulkomuodoltaan -- ikäänkuin
näköhermoja ja lihaksia olisi liiaksi vaivattu ja sen johdosta
silmämunat olisivat hiukan vääristyneet.

Kaiken sen minä nyt huomasin ja aivoni työskentelivät kiihkeästi,
minulla oli varmaan tuhat ajatusta yhtaikaa. Mutta en sittenkään
voinut laukaista. Minä annoin pyssyn vaipua alas ja astuin kajuutan
katoksen nurkkauksen luo, ensinkin rauhoittaakseni kiihottuneita
hermojani ja voidakseni jälleen ryhtyä johonkin ja myöskin tullakseni
häntä lähemmäksi. Kohotin pyssyni uudelleen. Hän seisoi vain kyynärän
päässä pyssyn suusta. Hänellä ei ollut vähintäkään pelastumisen
toivoa. Päätökseni oli järkähtämätön. En mitenkään olisi voinut olla
osaamatta häneen, vaikka olisin ollut kuinka huono ampuja tahansa. Ja
kuitenkin minä epäröin enkä voinut laukaista.

"No?" huudahti hän kärsimättömästi.

Turhaan minä koetin pakottaa sormiani painamaan hanaa, ja yhtä
turhaan koetin saada sanan huuliltani.

"Miksi ette ammu?" kysyi hän.

Koetin karaista kurkkuani voidakseni puhua.

"Te ette voi sitä tehdä, Hump", sanoi hän hitaasti. "Ette te
oikeastaan ole pelkuri. Mutta te ette voi. Teidän sovinnainen
moraalinne on teitä voimakkaampi. Te tottelette sokeasti oppia,
joka vallitsee niiden ihmisten parissa, joita te tunnette tai
joista olette lukenut. Sen lakipykälät on päntätty päähänne aina
siitä ajasta saakka, jolloin te opitte puhumaan -- ja huolimatta
filosofiastanne ja siitä, mitä olette oppinut minulta, te ette
sittenkään voi tappaa aseetonta, joka ei tee minkäänlaista
vastarintaa."

"Sen minä kyllä tiedän", sanoin käheällä äänellä.

"Ja te tiedätte myöskin, että minä tappaisin aseettoman miehen yhtä
levollisesti kuin polttaisin sikariani", jatkoi hän. "Te tiedätte
mikä minä olen -- te tiedätte, mikä arvo minulla on maailman silmissä
teidän mittapuunne mukaan. Te olette sanonut minua kyykäärmeeksi,
tiikeriksi, haikalaksi, pedoksi ja Calibaniksi. Ja kuitenkaan -- te
pieni surkea marionetti, te pieni kajahteleva koneisto -- ette voi
minua tappaa, niinkuin te tappaisitte kyykäärmeen tai haikalan, siksi
että minun käteni ja jalkani ja ruumiini on melkein samalla tavalla
luotu kuin teidänkin. Pyh! Minä olin odottanut teistä enemmän, Hump!"

Hän astui portailta esiin ja tuli minun luokseni.

"Pankaa pois pyssynne. Minä tahdon tehdä teille muutamia kysymyksiä.
Minulla ei vielä ole ollut tilaisuutta katsella ympärilleni. Mikä
paikka tämä on? Minkälainen asema _Ghostilla_ on? Miksi te olette
märkä? Missä on Maud -- suokaa anteeksi, -- minä tarkoitan miss
Brewster -- vai pitääkö minun sanoa mrs van Weyden?"

Olin peräytynyt taaksepäin ja minua melkein itketti, kun en kyennyt
ampumaan häntä, mutta en ollut siksi mieletön, että olisin laskenut
pyssyn kädestäni. Epätoivoissani toivoin, että hän tekisi jotakin
väkivaltaista -- että hän koettaisi lyödä tai kuristaa minua -- sillä
minä tunsin, että vasta sitten voisin ampua hänet.

"Tämä on Kokeilusaari", sanoin minä.

"En ole koskaan kuullut puhuttavan siitä", sanoi hän.

"Mutta me nimitämme sitä siksi", selitin minä.

"Me?" sanoi hän kysyvällä äänellä. "Ketkä me?"

"Miss Brewster ja minä. Entä _Ghostin_ asema? Voittehan itsekin
nähdä, että sen keula on rannassa kiinni."

"Täällä on hylkeitä", sanoi hän. "Ne herättivät minut haukunnallaan,
muuten olisin kai vieläkin nukkunut. Minä kuulin niiden äänen, kun
yöllä ajauduin tänne. Se oli ensimmäinen merkki siitä, että lähestyin
suojattua rantaa. Täällä on hylkeitten pesäpaikka -- sellainen, jota
vuosikausia olen etsinyt. Veljeäni saan siis sittenkin kiittää siitä,
että aivan sattumalta onni on minua niin suuresti potkaissut. Tämähän
on suorastaan kultakaivos. Entäs saaren asema?"

"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", vastasin. "Teidän
täytynee se kuitenkin suunnilleen tietää. Mitä teidän viimeiset
huomionne osoittavat?"

Hän hymyili salaperäisesti, mutta ei vastannut mitään.

"Missä on miehistö?" kysyin minä. "Mistä se johtuu, että te olette
yksin?"

Olin valmistunut siihen, ettei hän vastaisi tähänkään kysymykseen, ja
siksi hämmästyin, kun hän alkoi suopeasti kertoa.

"Veljeni piti minua neljäkymmentäkahdeksan tuntia saarroksissa enkä
päässyt kerrassaan mihinkään. Se ei ollut minun syyni. Hän tuli
yöllä laivaan, ja vahti yksin oli kannella. Kaikki ampujat käänsivät
minulle selkänsä. Hän lupasi heille suuremman voiton. Kuulin, kun
hän teki heille tarjouksensa. Aivan nenäni edessä. Ja tietysti
koko miehistöni läksi tiehensä. Sehän oli aivan luonnollista. Joka
mies karkasi -- ja siinä minä sitten olin omassa laivassani kuin
asumattomalla saarella. Veljeäni onni potkaisi sillä kertaa -- jäihän
se joka tapauksessa sukuun."

"Mutta miten mastot ovat taittuneet?" kysyin minä.

"Menkääpäs katsomaan köysiä", sanoi hän viitaten siihen suuntaan,
missä mesaanirikin olisi pitänyt olla.

"Ne on veitsellä leikattu poikki!" huudahdin minä.

"Ei aivan niin kuitenkaan", vastasi hän nauraen. "Se kävi paljon
ovelammalla tavalla. Katsokaa tarkemmin."

Minä tottelin. Köydet olivat melkein poikkileikatut, mutta siksi
paljon oli jätetty jäljelle, että vantit pysyivät koossa, kunnes ne
joutuisivat kovan painon alle.

"Sen Cooky teki", sanoi hän uudestaan nauraen. "Minä tiedän sen,
vaikken nähnytkään häntä työssä. Se oli vain pieni tilinteko meidän
välillämme."

"Mutta se kääntyi Mugridgen eduksi", huudahdin minä.

"Niin -- sitä minäkin ajattelin, kun kaikki läksivät laivasta. Mutta
en sanonut sitä ääneen."

"Mutta mitä te teitte, kun kaikki tämä tapahtui?" kysyin minä.

"Kyllä minä tein parastani, sen voitte uskoa, mutta eihän siitä
mitään hyötyä ollut sellaisissa olosuhteissa."

Minä käännyin lähemmin tarkastelemaan Mugridgen työtä.

"Minäpä käyn hetkeksi istumaan ja lämmittelemään
auringonpaisteeseen", kuulin Susi-Larsenin sanovan.

Hänen äänestään saattoi aavistaa, vaikkakin vain hämärästi, että
hänen ruumiillinen voimansa oli heikontunut, ja tämä tuntui minusta
niin omituiselta, että katsahdin nopeasti häneen. Hän pyyhkäisi
hermostuneesti kasvojaan käsillään, ikäänkuin olisi tahtonut poistaa
hämähäkinverkon silmistään. Olin aivan ymmällä. Susi-Larsen ei ollut
lainkaan enää se mies, jonka minä olin tuntenut.

"Miten on päänsäryn laita?" kysyin minä.

"Se kiusaa minua joskus", kuului vastaus. "Ja luulenpa, että se juuri
nyt on tulossa."

Hän liukui maahan istuvasta asennostaan, kunnes makasi pitkällään
kannella. Sitten hän käännähti kyljelleen nojaten päätään toista
käsivartta vasten, varjellen toisella kädellään silmiään auringolta.
Minä tarkastelin häntä ihmetellen.

"Nyt teitä onni suosii, Hump", sanoi hän.

"Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte", valehtelin minä, sillä
ymmärsin vallan hyvin hänen sanansa.

"Oi, en juuri mitään", hän sanoi hiljaa, ikäänkuin olisi juuri ollut
vaipumaisillaan uneen, "minä tarkoitan vain, että nyt te olette
saanut minut sinne, minne tahdoitte".

"Ei, sitä en tosiaankaan ole tahtonut", vastasin minä. "Sillä
mieluimmin minä toivoisin, että olisitte tuhannen mailin päässä
täältä."

Hän nauroi salavihkaa eikä sanonut sen enempää. Hän ei
liikahtanutkaan, kun astuin hänen ohitsensa alas kajuuttaan. Minä
nostin lattialuukun ylös, mutta jäin hetkeksi seisomaan siihen
ja katselin epäillen alas pimeään varastohuoneeseen. Epäröin
tokko laskeutuisin sinne alas. Jos hän vain tekeytyi sairaaksi ja
ilveillään makasi alallaan? Olisipa se todellakin kaunista, jos
jäisin tuonne alas kuin rotta satimeen. Hiivin hiljaa taas portaita
ylös ja katselin häntä. Hän makasi aivan entisessä asennossaan. Minä
menin jälleen alas. Mutta ennen kuin laskeuduin varastohuoneeseen,
viskasin kuitenkin varovaisuuden vuoksi luukun edeltäkäsin alas.
Ansa ei ainakaan voisi sulkeutua. Mutta kaikki tuo oli tarpeetonta.
Nousin jälleen ylös kajuuttaan mukanani koko kuormallinen hilloja,
laivakorppuja, lihasäilykkeitä ja jos jotakin -- niin paljon kuin
vain jaksoin kantaa -- ja sitten työnsin taas luukun paikoilleen.

Yksi ainoa silmäys Susi-Larseniin ilmaisi minulle, ettei hän ollut
liikahtanut. Nyt iski hyvä ajatus päähäni. Minä hiivin hänen kojuunsa
ja otin huostaani hänen revolverinsa. En löytänyt mitään muita
aseita, vaikka etsin perin pohjin muutkin kojut. Varmuuden vuoksi
palasin vielä kanssiin ja välikannelle ja tarkastelin kaikki paikat
sielläkin ja keräsin sitten keittiöstä kaikki terävät veitset.
Sitten tulin ajatelleeksi isoa kääntöveistä, joka oli Susi-Larsenin
taskussa, ja minä astuin hänen luokseen ja puhuttelin häntä, ensin
hiljaa ja sitten kovemmin. Hän ei liikahtanut. Silloin kumarruin ja
otin veitsen hänen taskustaan. Minä hengitin nyt helpommin. Hänellä
ei ollut enää minkäänlaisia aseita, joilla hän matkan päästä olisi
voinut ahdistaa minua, jota vastoin minulla oli useampiakin aseita ja
saatoin aina ennättää ennen häntä, jos hän koettaisi tarttua minuun
hirveillä gorillankäsivarsillaan.

Pantuani osan saaliistani kahvi- ja paistinpannuun ja otettuani
muutamia posliiniastioita kajuutan kaapista jätin Susi-Larsenin
makaamaan auringonpaisteeseen ja läksin maihin.

Maud nukkui yhä. Minä puhalsin hiiliin ja sain tulen syttymään --
emme olleet vielä rakentaneet itsellemme keittiötä talven varaksi
-- ja minä valmistin aamiaisen suurella kiireellä. Kun olin
lopettamaisillani työni, kuulin Maudin liikkuvan majassaan pukiessaan
ylleen. Ja juuri kun kaikki oli valmista ja kahvi oli kiehua yli, hän
avasi oven ja tuli ulos.

"Se ei ole kauniisti tehty", tervehti hän minua. "Te olette anastanut
minun oikeuteni. Olettehan suostunut siihen, että minä saan pitää
huolta ruoanlaitosta, ja..."

"Minä tein sen vain tämän ainoan kerran", sanoin anteeksi pyytäen.

"Mutta teidän täytyy luvata, ettette tee sitä koskaan enää", sanoi
hän hymyillen. "Jollette nimittäin ole kyllästynyt minun heikkoihin
kokeiluihini."

Suureksi ilokseni hän ei katsonutkaan alas rantaan, ja minä jatkoin
niin erinomaisella menestyksellä leikinlaskuani, ettei hän edes
huomannut juovansa kahvia posliinikupista, syövänsä keitettyjä
perunoita ja levittävänsä hilloa korpulle. Mutta kauan sitä ei voinut
kestää. Minä näin hänen rajattoman hämmästyksensä, kun hän huomasi
syövänsä posliinilautaselta. Hän tuijotti aamiaisastioihin ja keksi
toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Sitten hän katsoi minuun ja
käänsi hitaasti päänsä rantaa kohden.

"Humphrey!" sanoi hän.

Entinen hirveä kauhistus samensi hänen silmänsä.

"Onko hän...?" änkytti Maud.

Minä vain nyökkäsin vastaukseksi.



Kolmasneljättä luku


Me odotimme kaiken päivää, että Susi-Larsen tulisi maihin. Aika kului
sietämättömän tuskallisesti. Vähänväliä me vuorotellen katsoimme
levottomasti _Ghostiin_. Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt edes
kannella.

"Ehkäpä päänsärky on esteenä", sanoin minä. "Lähtiessäni laivasta
hän makasi pitkänään peräkannella. Ehkäpä hän on maannut siinä koko
yönkin. Minun tekee mieleni käydä häntä katsomassa."

Maud katsoi rukoilevasti minuun.

"Ei siinä mitään vaaraa ole", vakuutin minä. "Ja minä otan revolverin
mukaani. Tiedättehän, että otin huostaani kaikki aseet, joita
laivassa oli."

"Mutta hänellä on käsivarret ja kädet -- hirveät, julmat kädet!"
huudahti hän. Ja sitten hän lisäsi: "Oi, Humphrey -- minä pelkään
niin hirveästi häntä! Älkää menkö -- olkaa niin hyvä, älkää menkö!"

Hän tarttui rukoillen käteeni, ja minun valtimoni iski kiihkeästi.
Silmäni ilmaisivat aivan varmaan mitä sydämeni tunsi tänä lyhyenä
hetkenä! Ja hän oli niin kokonaan nainen, turvaa etsivä ja rukoileva
nainen -- hän oli miehuuteni auringonpaiste, kaste, joka vahvisti
sen juuria ja antoi sille uusia voimia. Olisin tahtonut kietoa
käsivarteni hänen ympärilleen, mutta minä hillitsin itseni ja jätin
sen tekemättä.

"En aio antautua mihinkään vaaraan", sanoin minä.

"Minä vain katselen laivan reunalta millaista siellä on."

Hän puristi vakavasti kättäni ja antoi minun lähteä. Mutta paikka,
jonne Susi-Larsen minun lähtiessäni laivasta oli jäänyt, oli
tyhjä. Hän oli varmaan mennyt alas. Seuraavana yönä me valvoimme
vuorotellen, nukuimme vain kumpikin vuorostamme, sillä eihän kukaan
voinut tietää, mitä Susi-Larsen voisi tehdä. Hän kykeni vaikka mihin.

Me pidimme _Ghostia_ silmällä seuraavan ja sitä seuraavankin päivän
-- sieltä ei näkynyt kuitenkaan ainoatakaan elonmerkkiä.

"Hänellä on tietenkin kova päänsärky", sanoi Maud neljännen päivän
iltapuolella. "Ehkä hän on hyvinkin sairas. Hän voi olla kuollutkin
-- tai kuolemaisillansa", lisäsi hän hetken vaiti oltuansa ja
odotettuaan minun vastaustani.

"Sitä parempi!" vastasin minä.

"Mutta ajatelkaahan ihmistä, jonka täytyisi olla aivan yksin
viimeisenä hetkenään."

"Kuka sen tietää", sanoin minä.

"Niin, onhan se vain oletus", myönsi hän. "Mutta emmehän me voi
tietää sitä varmaan. Kuinka hirveätä, jos todellakin niin olisi. En
koskaan voisi antaa sitä itselleni anteeksi. Meidän täytyy tehdä
jotakin."

"Ehkä", lisäsin minä.

Minä odotin, hymyillen hänen naisellisen hellälle luonnolleen, joka
saattoi hänet huolehtimaan Susi-Larsenin puolesta. Mihin oli nyt
kadonnut hänen levottomuutensa minun tähteni, ajattelin minä -- ja
kuitenkin hän aivan vasta oli pelännyt minun puolestani, kun tahdoin
vain hiukan pistäytyäkin laivaan katsomaan?

Hän oli siksi viisas, että hän heti ymmärsi, miksi olin vaiti. Ja hän
oli yhtä suora kuin viisaskin.

"Teidän täytyy mennä laivaan katsomaan, Humphrey", sanoi hän. "Ja
jos te perästäpäin tahdotte nauraa minulle, niin annan siihen
suostumukseni, suonpa sen teille anteeksikin."

Minä nousin tottelevaisesti ja astuin rantaan.

"Olkaa varovainen!" huusi hän jälkeeni.

Minä vilkutin hänelle kättäni kanssin katolta ja laskeuduin alas
kannelle. Sitten astuin peräpuolelle kajuutan portaitten luo ja
huusin alas. Susi-Larsen vastasi, ja kun hän nousi portaita ylös,
painoin minä sormeni revolverin hanaa vasten. Pidin asetta siinä
asennossa koko ajan puhellessani hänen kanssansa, mutta hän ei
näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Hänen ulkomuotonsa
oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, mutta hän oli synkkä
ja harvapuheinen. Niitä sanoja, joita me vaihdoimme keskenämme, ei
voinut tosiaankaan sanoa keskusteluksi. Minä en kysynyt, miksei hän
tullut maihin, eikä hän kysynyt, miksi minä olin tullut laivaan.
Hänen päänsä oli taaskin terve, sanoi hän -- ja sitten minä läksin
pois sen enemmittä puheitta.

Maud vastaanotti ilmoitukseni silminnähtävällä helpotuksella, ja kun
me hetken kuluttua näimme savun kohoavan keittiön piipusta, hän tuli
vieläkin tyytyväisemmäksi. Seuraavana päivänä ja sitä seuraavanakin
nousi savua keittiöstä, ja väliin me näimme hänet vilahdukselta
peräkannella. Mutta siinä olikin kaikki. Hän ei yrittänytkään tulla
maihin. Me tiesimme sen, sillä me vartioimme öisin yhä edelleenkin.
Me odotimme, että hän tekisi jotakin, että hän, niin sanoakseni,
näyttäisi voimaansa -- ja hänen toimettomuutensa hämmästytti ja
kiusasi meitä.

Siten kului viikko. Me emme ajatelleetkaan mitään muuta kuin
Susi-Larsenia, ja hänen läsnäolonsa tuotti meille levottomuutta ja
pahoja aavistuksia, jotka estivät meitä ryhtymästä mihinkään niistä
toimista, joita olimme suunnitelleet.

Mutta viikon lopussa lakkasi savu nousemasta keittiöstä, eikä hän
näyttäytynyt enää kannellakaan. Minä huomasin, että Maud tuli jälleen
levottomaksi, vaikka hän oli liian arka, ehkäpä liian ylpeäkin
pyytääkseen minua lähtemään uudelleen laivaan. Ja miksipä moittisin
häntä siitä? Hän oli sanomattoman ihmisystävällinen ja hän oli
nainen. Sitä paitsi tuntui minustakin ikävältä, että se mies, jonka
minä olin koettanut tappaa, makasi ehkä henkitoreissaan aivan yksin,
kun ihmisiä kuitenkin oli hänen läheisyydessään. Maud oli oikeassa.
Se laki, joka hallitsi sitä ihmisryhmää, johon minä kuuluin, oli
voimakkaampi kuin minä itse. Se seikka, että hänen kätensä, jalkansa
ja ruumiinsa olivat jokseenkin samankaltaiset kuin minunkin, asetti
minulle vaatimuksia, joita en voinut olla huomioon ottamatta.

En odottanut, että Maud toistamiseen lähettäisi minut laivaan. Minä
selitin, että me tarvitsimme säilykemaitoa ja hilloa, ja ilmoitin,
että aioin lähteä niitä hakemaan. Minä huomasin, että Maud tuskin
tiesi mitä hän oikeastaan halusi. Koettipa hän vakuuttaa, ettei maito
ja hillo lainkaan ollut meille tarpeenkaan, ja että ehkä menoni
olisi aivan turha. Samoin kuin hän aikaisemmin oli käsittänyt mitä
vaitioloni tarkoitti, hän ymmärsi nyt sananikin ja tiesi varsin
hyvin, etten aikonut lähteä laivaan maidon ja hillon vuoksi, vaan
yksinomaan hänen tähtensä -- siksi että hän oli levoton, ettei hän
voinut salata levottomuuttaan.

Kun tulin kanssin katokselle, riisuin kengät jalastani ja astuin
äänettömästi sukkasillani perälle. Ja tällä kertaa en huutanut
myöskään kajuutan ovelta. Minä hiivin varovasti alas ja näin, että
kajuutta oli tyhjä. Ovi Susi-Larsenin kojuun oli suljettu. Ensin
aioin kolkuttaa hänen oveensa, mutta sitten tulin ajatelleeksi
asiaani ja päätin toimittaa sen ensin. Välttäen kaikkea melua nostin
lattialuukun paikoiltaan ja asetin sen syrjään. Sekä vaatevarastoa
että ruokatavaroita säilytettiin tuolla alhaalla, ja minä käytin
hyväkseni tilaisuutta ja otin sieltä myös pakan alusvaatteita.

Tultuani jälleen ylös kuulin ääntä Susi-Larsenin kojusta. Minä
kyyristyin ja kuuntelin. Oven ripa narahti. Äkkiä ja aivan
vaistomaisesti minä hiivin pöydän taakse ja tartuin revolveriini. Ovi
avautui ja hän astui ulos. En eläissäni ole nähnyt niin syvää tuskaa
kuvastuvan kenenkään kasvoilla -- ja nuo kasvot olivat kuitenkin
Susi-Larsenin, tuon voimakkaan, taistelunhaluisen ja voittamattoman
miehen. Hän väänteli käsiään kuin nainen, hän kohotti ilmaan
nyrkkejään ja siveli kädellään silmiään, ikäänkuin olisi tahtonut
poistaa kasvoiltaan hämähäkinverkkoja...

"Hyvä Jumala!" vaikeroi hän ja pui jälleen nyrkkiään hirveän tuskan
vallassa, joka tärisytti hänen ääntään.

Se oli hirveätä. Koko ruumiini vapisi, ja minä tunsin väristyksen
toisensa jälkeen kulkevan pitkin selkäpiitäni, hikihelmien kihotessa
otsalleni. Eipä mikään tee ihmiseen syvempää vaikutusta kuin voimakas
mies, joka on kerrassaan murtunut.

Mutta Susi-Larsen voitti heikkoutensa äärettömällä
voimanponnistuksella. Koko hänen ruumiinsa vapisi. Näyttipä
siltä, kuin hän olisi saanut kouristuksia. Hänen kasvonpiirteensä
vääristyivät hänen koettaessaan hillitä niitä, ja kaikista
ponnistuksistaan huolimatta hän sittenkin vielä kerran joutui tuskan
valtaan. Hän kohotti taaskin nyrkkejänsä ja valitti ääneensä.
Pari kertaa hän veti syvään henkeään ja nyyhkytti. Mutta lopulta
tahdonvoima sai voiton. Nyt hän oli taas melkein ennallansa, mutta
sittenkin tuntuivat hänen liikkeensä heikoilta ja epävarmoilta. Hän
kääntyi portaihin päin ja astui niitä kohti aivan kuin olin nähnyt
hänen ennenkin tekevän. Mutta hänen käyntinsäkin tuntui heikolta ja
epävarmalta.

Minä aloin nyt pelätä omasta puolestani. Varastohuoneen ammottava
aukko oli aivan hänen edessään, ja niin pian kuin hän huomaisi
sen, hän keksisi minutkin. Minua harmitti, että hän näkisi minut
niin kurjassa asennossa, kyyristyneenä lattialle. Vielä minulla
oli aikaa kohota pystyyn. Minä teinkin sen, ja tiedän, että aivan
vaistomaisesti asetuin uhkaavaan asentoon. Mutta hän ei pannut
vähintäkään huomiota minuun. Ja yhtä vähän hän huomasi ammottavaa
aukkoakaan. Ennenkuin olin selvillä asiasta ja ennenkuin ehdin
mitään tehdä, oli hän astunut reippaasti aukkoa kohti. Hän astui
toisella jalallaan suoraan aukkoon juuri samassa, kun hän aikoi
kohottaa toista jalkaansa lattiasta. Mutta kun toinen jalka ei
saanut minkäänlaista tukea, vaan vaipui tyhjään ilmaan, niin entinen
Susi-Larsen, jolla oli oikeat tiikerin lihakset, viskautui koko
pituudellaan aukon yli, niin että hän kaatui kädet ojossa eteenpäin
eikä alas, ja löi aukon toisella puolen rintansa ja vatsansa vasten
lattiaa. Seuraavassa hetkessä hän oli vetänyt jalkansa ylös,
pyörähtänyt ympäri ja välttänyt vaaran. Mutta hän vieri hillojen ja
alusvaatteiden keskelle ja kolahti vasten luukkua.

Hänen kasvojensa ilmeestä saatoin nähdä, että hän oli ymmärtänyt
koko asian. Mutta ennenkuin ehdin ajatella sen enempää, hän oli
laskenut luukun paikoilleen ja sulkenut varastohuoneen aukon.
Samassa minäkin ymmärsin. Hän luuli sulkeneensa minut alas. Ja hän
oli sokea sokea kuin yölepakko. Minä pidin häntä tarkasti silmällä
ja hengitin niin hiljaa, ettei hän voinut kuulla minua. Hän astui
nopeasti kojuunsa. Näin hänen erehtyvän ovesta, kopeloivan kädellään
ovenripaa ja lopulta löytävän sen. Nyt oli oikea hetki tullut. Minä
hiivin varpaillani kajuutan lattian poikki portaita ylös. Hän tuli
jälleen ulos laahaten perässään isoa merimiesarkkua, jonka hän asetti
luukulle. Mutta hän ei tyytynyt siihen, vaan toi vielä toisenkin
ja laski sen edellisen päälle. Sitten hän keräsi kokoon hillot ja
alusvaatteet ja pani kaikki pöydälle. Kun hän astui portaita ylös,
vetäydyin minä syrjään ja pyörähdin äänettömästi kajuutan katoksen
yli.

Hän työnsi kajuutanluukun hiukan syrjään, nojautui siihen
käsivarsineen ja seisoi siinä katsellen eteensä, ikäänkuin olisi
silmäillyt laivan keulaa kohti, tai oikeammin sanoen hän tuijotti
eteensä, sillä hänen silmänsä olivat aivan liikkumattomat, hän ei
edes räpäyttänyt niitä. Olin vain noin viiden jalan päässä hänestä ja
aivan hänen silmiensä edessä. Tuntuipa tämä oikein kauhistuttavalta.
Olin omasta mielestäni ikäänkuin jokin kummitus, koska saatoin
olla niin näkymätön. Heilutin kättäni edestakaisin, vaikkei hän
tietystikään nähnyt sitä, mutta kun liikkuva varjo liehui hänen
kasvojensa vii, niin huomasin, että hän tunsi sen. Hänen kasvonsa
ilmaisivat kiihkeää odotusta, samalla kun hän yritti selvitellä
itselleen, mitä tuo liike merkitsi. Hän tiesi, että jokin oli
osunut häneen ulkoapäin, että jokin muutos hänen ympäristössään
oli herättänyt tuon tunteen, mutta mitä se oli, sitä hän ei voinut
käsittää. Minä lakkasin liikuttamasta kättäni, jotta varjo pysyi
paikoillaan. Hän käänsi hitaasti päätään edestakaisin, puolelta
toiselle, jotta väliin aurinko osui siihen, väliin minun käteni varjo
-- hän koetti niin sanoakseni tunteellaan tutkia, mitä tuo varjo
merkitsi.

Minä puolestani ihmettelin, miten hän saattoi tuntea jotakin niin
vähäistä kuin tuo varjo oli. Jos hänen silmämunansa yksinään olivat
vahingoittuneet tai jos hänen näköhermonsa eivät olleet kokonaan
pilaantuneet, niin selitys oli hyvin yksinkertainen. Mutta jos asian
laita ei ollut sellainen, niin en voinut myöskään sitä selittää
muulla tavalla, kuin että hänen herkkätuntoinen ihonsa saattoi tuntea
eron auringon ja varjon lämpötilan välillä.

Tai ehkä -- kukapa saattoi sen tietää? -- se johtui jostakin
satumaisesta kuudennesta aistista, niin että hän tunsi ihmisen
läsnäolon, joka oli niin lähellä häntä.

Hän ei koettanut kuitenkaan tutkia varjoa sen pitemmältä. Hän nousi
kannelle ja astui keulaa kohden niin nopeasti ja varmasti, että olin
aivan ihmeissäni. Ja kuitenkin hänen käynnissään saattoi vähän väliä
nähdä sokean avuttomuutta. Nyt minä vasta ymmärsin mitä se oli.

Sekä ilokseni että surukseni hän löysi kenkäni kanssin kannelta
ja vei ne mukanaan keittiöön. Minä näin hänen sytyttävän tulta ja
alkavan keittää itselleen ruokaa. Sitten minä hiivin kajuuttaan, hain
sieltä hillot ja alusvaatteet, hiivin taas yhtä hiljaa keittiön ohi
ja kiipesin alas rantaan tehdäkseni selkoa avojalkaretkeilystäni.



Neljäsneljättä luku


"Mikä vahinko, että _Ghostin_ mastot ovat katkenneet. Muuten olisimme
voineet purjehtia sillä täältä. Ettekö usko, että olisimme voineet
sen tehdä, Humphrey?"

Minä hyökkäsin innoissani ylös paikaltani.

"Minä ihmettelen -- minä ihmettelen...", toistin minä astuessani
edestakaisin.

Maudin silmät seurasivat minua, loistavina ja odotusta täynnä. Hän
uskoi lujasti minuun! Ja tuo tieto antoi minulle ennenaavistamattoman
voiman. Minä ajattelin Micheletin sanoja: "Nainen antaa miehelle
yhtä paljon voimaa kuin sadussa kerrotaan maan antaneen pojalleen.
Hänen ei tarvinnut muuta kuin laskeutua polvilleen ja suudella
hänen poveaan, niin hän tuli jälleen voimakkaaksi." Vasta ensi
kertaa ymmärsin täydellisesti sen ihmeellisen totuuden, joka piilee
näissä sanoissa. Niin, minä sain itsekin kokea, kuinka tosia ne
olivat. Maud merkitsi kaikkea tätä minulle -- minä ammensin hänestä
loppumattomasti voimaa ja rohkeutta. Minun ei tarvinnut muuta kuin
katsella tai ajatella häntä saadakseni uusia voimia.

"Se voi käydä päinsä, se voi käydä!" vastasin minä ääneen omiin
ajatuksiini. "Mitä ihmiset ennen ovat tehneet, sitä minäkin voin
tehdä. Ja vaikkei kukaan sitä ennen olisikaan tehnyt, niin se
onnistuu minulta sittenkin."

"Mitä? Jumalan tähden?" kysyi Maud. "Olkaa armollinen! Mitä te
osaatte tehdä?"

"Me voimme sen tehdä", oikaisin minä. "Ja _mitä?_ Ei muuta kuin
asettaa jälleen _Ghostin_ mastot paikoilleen ja purjehtia pois
täältä."

"Humphrey!" huudahti Maud.

Ja minä ylpeilin tuumastani, ikäänkuin olisin sen jo toteuttanut.

"Mutta miten se on mahdollista?" kysyi Maud.

"Sitä en tiedä", vastasin minä. "Sen tiedän vain, että nykyään voin
tehdä vaikka mitä."

Minä hymyilin hänelle ylpeänä -- ehkä liiankin ylpeänä, sillä hän
painoi katseensa alas, ja me olimme hetken aikaa molemmat vaiti.

"Entäs kapteeni Larsen", sanoi Maud.

"Hän on sokea ja avuton", vastasin minä nopeasti, ikäänkuin häntä ei
olisi lainkaan tarvinnut ottaa lukuun.

"Mutta hänen hirveät kätensä! Ajatelkaa, miten hän heittäytyi
varastohuoneen aukon yli."

"Te tiedätte myöskin, että minä hiivin pakoon", selitin minä
iloisesti.

"Ja kadotitte kenkänne."

"Ettehän toki luule, että ne olisivat voineet pelastua Susi-Larsenin
käsistä ilman minun apuani?"

Me nauroimme molemmat ja aloimme sitten vakavasti suunnitella, miten
saisimme _Ghostin_ mastot jälleen pystyyn ja pääsisimme takaisin
ihmisten ilmoille. Muistin vain hämärästi mitä koulussa fysiikasta
olin oppinut, mutta viimeisten kuukausien kuluessa olin saavuttanut
mekaniikassa käytännöllistä kokemusta. Minun täytyy kuitenkin
tunnustaa, että kun läksimme _Ghostiin_ lähemmin tutkiaksemme
yritystämme, niin mieleni masentui melkein kokonaan nähdessäni nuo
suunnattomat mastot, jotka uivat vedessä. Mistä päästä oli paras
alkaa? Jos edes yksi mastoista olisi seisonut paikoillaan tai jos
olisi ollut jotakin, johon olisin voinut kiinnittää väkipyörän ja
köydet! Mutta ei ollut kerrassaan mitään. Meidän aikeemme tuntui yhtä
mahdottomalta kuin itsensä nostaminen ilmaan saappaansilmukasta. Minä
tiesin kyllä, miten vipu oli rakennettava, mutta mistä voisin saada
sille tukikohdan?

Siinä oli ensinkin isomasto, joka tyvipuoleltaan oli läpimitaten
viisitoista tuumaa paksu ja pituudeltaan kuusikymmentäviisi
jalkaa; arviolleen se painoi kolmetuhatta naulaa. Sitten oli siinä
keulamasto, joka oli vieläkin paksumpi ja painoi varmaan kolmetuhatta
viisisataa naulaa. Mistä päästä voisin aloittaa? Maud seisoi ääneti
vieressä, kun minä tuumailin mitenkä saisin tehdyksi sellaiset
kojeet, joita merimiehet nimittivät "saksiksi". Mutta vaikka kaikki
merimiehet tunsivatkin sen, niin minä sen kuitenkin täällä itse
keksin. Asettamalla ristiin pari salkoa, joiden alapäät olivat
yhteensidotut, ja nostamalla sitten kojeen ilmaan jotta se näytti
ylösalaisin käännetyltä V:ltä, saatoin saada kiinteän pisteen kannen
yläpuolelle, johonka sitten voisin kiinnittää nostoköyteni. Tähän
nostoköyteen saatoin tarpeen vaatiessa kiinnittää vielä toisenkin. Ja
siten olisi vintturi valmis!

Maud huomasi, että olin saanut kysymyksen ratkaistuksi, ja hänen
silmänsä loistivat ilosta.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.

"Selvitän tuon sotkun", sanoin minä ja osoitin sotkeentuneita köysiä
ja mastoja laivan kupeella.

Oi, kuinka tämä päätös kajahti hyvältä korvissani. "Selvitän tuon
sotkun!" Eipä sellaisia sanoja olisi Humphrey van Weydenin huulilta
kuulunut muutamia kuukausia sitten!

Äänessäni ja puhetavassani oli varmaan jotakin hempeämielistä,
sillä Maud hymyili. Hän ymmärsi erinomaisesti kaikkea, mikä oli
koomillista, ja kaikkialla, missä sitä vain ilmeni, hän huomasi
heti kaiken sen, mikä oli teeskenneltyä ja sävyltään väärää ja
liioiteltua. Juuri tämän ominaisuuden vuoksi hänen omat teoksensa
olivat niin arvokkaita ja ihmiset panivat häneen niin suurta arvoa.
Vakava arvostelija, joka samalla ymmärtää huumoria ja helppoudella
tuo ilmi ajatuksensa, voittaa ehdottomasti maailman tunnustuksen.
Ja sen hän oli voittanut. Hänen humoristinen kykynsä oli oikeastaan
taiteilijan synnynnäistä suhdevaistoa.

"Olen aivan varma siitä, että olen kuullut nuo sanat ennen -- ehkäpä
olen lukenut ne jostakin kirjasta", sanoi hän iloisesti.

Minullakin oli suhdevaistoa, ja minä lyyhistyin heti kokoon --
vajosin oloja hallitsevasta asemasta nöyrän hämmennyksen tilaan, mikä
lievimmin sanoen oli hyvin surkeaa.

Hän tavoitteli nopeasti kättäni.

"Olen kovin pahoillani", sanoi hän.

"Ei se ole tarpeen", änkytin minä. "Se oli minulle vain hyväksi.
Minussa on todellakin aivan liiaksi koulupoikaa. Vaikka eipä se
oikeastaan kuulu tähän. Meidän pitää vain koettaa selvitellä tuo
sekava vyyhti. Jos tahdotte tulla kanssani veneeseen, niin voimme
ryhtyä työhön ja koettaa saada siitä selvää."

Iltapäivän kuluessa me sitten koetimme suorittaa työtä iloisella
mielellä.

Maud auttoi minua siten, että piti venettä sopivassa asennossa minun
selvitellessäni mastoja ja köysiä. Kylläpä ne tosiaankin olivat
sotkuiset! Nostoköydet, hilausnuorat, vantit, taakit -- kaikki
ne olivat sotkeutuneet ja sekaantuneet yhteen ja vedessä menneet
moninkertaisiin solmuihin. En leikannut poikki muuta kuin mikä oli
kaikkein välttämättömintä, ja päästäessäni pitkiä nuoria mastojen ja
puomien ympäriltä, selvitellessäni köysiä, keriessäni niitä kerälle
ja pujotellessani niitä silmukkojen läpi tulin aivan läpimäräksi.

Voidakseni irroittaa purjeita täytyi minun useamman kerran käyttää
veistä, ja raskas purjekangas, joka oli vettäkin raskaampi, pani
voimani kovalle koetukselle. Mutta sittenkin sain kaikki rannalle
kuivumaan ennen pimeän tuloa. Me olimme molemmat hyvin väsyksissä
palatessamme illallista syömään, olimmehan suorittaneetkin koko
suuren työn, vaikkei se näyttänyt niin paljolta.

Seuraavana aamuna läksin Maudin kanssa _Ghostin_ ruumaan selvittämään
mastonkenkää. Olimme juuri aloittaneet työmme, kun hakkaamisemme ja
vasaroimisemme kutsui Susi-Larsenin paikalle.

"Halloo!" huusi hän avonaisesta luukusta alas.

Kuullessaan Susi-Larsenin äänen painautui Maud nopeasti lähelle
minua, ikäänkuin turvaa hakien, ja nojasi toisella kädellään minun
käsivarteeni meidän puhellessamme keskenämme.

"Halloo!" huusin minä. "Hyvää huomenta!"

"Mitä te teette siellä?" kysyi Susi-Larsen. "Yritättekö porata
laivani upoksiin?"

"Päinvastoin! Minä koetan korjata sitä", kuului vastaukseni.

"Mitä hemmetissä te siellä korjaatte?" Hänen äänensä kuulosti
hämmästyneeltä.

"Minä teen täällä vain hiukan valmistuksia voidakseni nostaa mastot
paikoilleen", vastasin minä aivan välinpitämättömästi, ikäänkuin se
olisi ollut kaikkein helpoin asia maailmassa.

"Tuntuupa siltä, kuin te nykyään todellakin seisoisitte omilla
jaloillanne, Hump", kuulimme hänen sanovan. Ja sitten oli hetken
aivan hiljaista.

"Mutta sen minä sanon teille, Hump", huusi hän meille, "sitä te ette
osaa tehdä".

"Kyllä, kyllä minä osaan", vastasin minä. "Minä teen sitä parasta
aikaa."

"Mutta laiva on minun, minun yksityisomaisuuttani. Ja jos minä
kiellän teitä koskemasta siihen?"

"Te unohdatte yhden asian", vastasin minä. "Te ette ole täällä enää
voimakkain kappale käyteainetta. Te olitte sitä kerran, silloin te
olisitte voinut vaikka syödä minut, niinkuin sanoitte. Mutta nyt
on tapahtunut muutos, ja minä voinkin nyt syödä teidät. Hiiva on
väljähtänyt."

Hän nauroi lyhyesti ja ikävästi. "Minä huomaan, että te heitätte oman
filosofiani minulle vasten kasvoja. Mutta älkää yrittäkökään arvata
minua liian heikoksi. Teidän itsenne tähden minä varoitan teitä."

"Milloin teistä on tullut ihmisystävä?" kysyin minä. "Myöntäkää, että
olette hyvin epäjohdonmukainen varoittaessanne minua."

Hän ei pannut huomiota pilkkaani, vaan sanoi: "No, entäs jos minä
sulkisin nyt tämän luukun? Te ette voi vetää minua enää nenästä
niinkuin silloin, kun kävitte varastohuoneessa."

"Susi-Larsen", sanoin minä vakavasti -- ensi kertaa minä nimitin
häntä tällä nimellä, joka oli enimmin tunnettu, "minä en voi ampua
avutonta miestä, joka ei kykene puolustautumaan. Te olette itse
nähnyt sen meidän kummankin iloksemme. Mutta minä varoitan teitä nyt,
en niin paljon teidän tähtenne kuin itseni vuoksi, sillä ammun teidät
samassa hetkessä, jolloin te yritätte tehdä jotakin pahaa. Minä voin
ampua teidät tästä, missä nyt olen -- ja jos teitä haluttaa, niin
astukaa askel eteenpäin ja koettakaa sulkea luukku."

"Joka tapauksessa minä jyrkästi kiellän teitä laastaroimasta laivaa."

"Mies!" sanoin minä moittien. "Te väitätte, että laiva on teidän,
ikäänkuin teillä muka olisi moraalinen oikeus siihen. Ettehän
koskaan ole pannut mitään huomiota moraalisiin oikeuksiin ollessanne
tekemisissä muiden kanssa. Ja ettehän te silloin voi myöskään vaatia,
että minä nyt teihin nähden panisin niihin huomiota."

Olin astunut avonaisen luukun alle, jotta saatoin nähdä hänet.
Hänen ilmeettömät kasvonsa -- ne näyttivät aivan toisilta nyt kuin
tarkastellessani niitä hänen tietämättänsä alhaalla kajuutassa --
ne näyttivät vieläkin veltommilta, sillä liikkumattomat silmät
tuijottivat vain suoraan eteensä. Tuo näky ei ollut lainkaan mieluisa.

"Eikä kukaan ole niin kurja, ei edes Hump, ettei pitäisi olla hänelle
kohtelias", sanoi hän ivallisesti.

Iva ilmeni vain hänen äänessään. Kasvot olivat yhtä ilmeettömät kuin
ennenkin.

"Mitä teille kuuluu, miss Brewster?" kysyi Susi-Larsen äkisti oltuaan
hetken vaiti.

Minä säpsähdin. Maud ei ollut liikahtanut vähintäkään. Oliko
Susi-Larsenilla sittenkin vielä hiukan näkövoimaa? Vai saisiko hän
sen ehkä takaisin?

"Kiitos, miten te itse voitte, kapteeni Larsen?" vastasi Maud. "Mutta
mistä tiesitte, että minä olin täällä?"

"Kuulinhan minä teidän hengityksenne. Humphrey näyttää edistyvän, vai
mitä te arvelette?"

"En tiedä", vastasi Maud hymyillen minulle. "En ole koskaan nähnyt
häntä muunlaisena."

"Olisittepa vain nähnyt hänet ennen vanhaan!"

"Susi-Larsen suurin annoksin", mutisin minä, "ennen ja jälkeen ruoan".

"Minä sanon teille vieläkin kerran, Hump", huudahti Susi-Larsen
uhkaavalla äänellä, "te tekisitte viisaammin, jos jättäisitte
_Ghostin_ rauhaan".

"Mutta ettekö te tahtoisi päästä pois täältä samoin kuin mekin?"
kysyin minä epäröiden.

"En", vastasi hän. "Minä aion kuolla täällä."

"Mutta sitä me emme aio", vakuutin minä uhmailevasti ja aloin jälleen
hakata ja nakutella.



Viidesneljättä luku.


Seuraavana päivänä olivat mastojenkengät selvät ja kaikki sen verran
järjestyksessä, että saatoimme koettaa nostaa molemmat märssytangot
laivaan. Isomärssytanko oli yli kolmenkymmenen jalan pituinen ja
keulamärssytanko lähes kolmenkymmenen, ja näistä molemmista minä
aioin nyt laittaa "sakset". Se vasta oli kiusallista työtä. Minä
kiinnitin vahvan taljan vintturiin ja kierrettyäni toisen pään
keulamärssytangon tyvipuolen ympärille aloin nostaa sitä ylös. Maud
tarttui vintturin vääntimeen ja kiersi irtonaisen pään kokoon.

Me ihmettelimme, kuinka helposti tanko nousi ilmaan. Se oli
jonkinmoinen parannettu vintturi, ja sen nostovoima oli tavattoman
suuri. Mutta yhtä paljon kuin me voitimme voimassa, kadotimme
matkassa. Yhtä monta kertaa kuin se monisti minun voimani, pidensi se
myös hilattavan nuoran pituutta. Talja kulki raskaasti laivan reunan
yli, ja sen hitaus lisääntyi, mitä korkeammalle tanko kohosi vedestä.
Vintturin hoito kävi yhä raskaammaksi.

Mutta kun märssytangon alapää kohosi laivan reunan tasalle, pysähtyi
koko peli.

"Olisihan minun pitänyt se tietää", sanoin minä kärsimättömästi. "Nyt
on kaikki tehtävä uudestaan."

"Miksi emme kiinnitä taljaa hiukan alemmaksi?" sanoi Maud.

"Sehän minun olisi pitänyt heti alusta alkaen tehdä", vastasin
tyytymättömänä itseeni.

Minä päästin köyden valloilleen, laskin tangon takaisin veteen ja
kiinnitin taljan alemmaksi. Tunnin kuluttua, jona aikana vuoroin
hilasin ja vuoroin lepäsin, olin saanut tangon niin korkealle kuin se
saattoi nousta. Kahdeksan jalkaa oli se laivan reunan yläpuolella,
mutta sen pitemmälle en voinut sitä kohottaa. Kävin istumaan ja
tuumin, miten ratkaisisin tehtäväni. Siihen ei tarvittu pitkää aikaa.
Ilosta huudahtaen hypähdin paikaltani.

"Nyt tiedän!" huudahdin minä. "Minun olisi pitänyt kiinnittää talja
itse painopisteen kohdalle. Ja se, minkä nyt olemme oppineet, voi
olla meille hyödyksi mitä tahansa me tämän jälkeen nostammekin
laivaan."

Vielä kerran minun täytyi alkaa aivan alusta ja laskea tanko veteen.
Mutta minä erehdyin painopisteestä, ja alkaessani nostaa nousikin
tangon yläpää eikä sen tyvi. Maud näytti epätoivoiselta, mutta minä
sanoin nauraen, että se onnistuisi sittenkin.

Kun olin selittänyt Maudille, miten hänen tuli pitää kiinni
vääntimestä ja päästää köysi valloilleen, kun annoin hänelle käskyn,
tartuin käsin tankoon kiinni ja koetin saada sen reunan yli. Kun
luulin saaneeni sen niin kauaksi kuin oli tarpeellista, käskin Maudin
hellittää köyttä, mutta ponnistuksistani huolimatta kohosi tanko
pystyyn, ja putosi takaisin veteen. Taaskin minä nostin sen entiselle
paikalleen, sillä olin nyt keksinyt uuden tuuman. Tulin ajatelleeksi
pientä yksinkertaista taljalaitosta ja läksin sitä hakemaan.

Sillä aikaa kun kiinnitin sen tangon yläpään ja vastakkaisen reunan
väliin, tuli Susi-Larsen paikalle. Me tervehdimme vain toisiamme,
ja vaikka hän ei voinut nähdä mitään, kävi hän jonkin matkan päähän
laivan partaasta istumaan ja seurasi korvakuulolla toimiani.

Sanottuani jälleen Maudille, että hänen tuli hellittää köyttä minun
antaessani hänelle merkin, aloin hilata taljalaitosta. Tanko kääntyi
hitaasti sisäänpäin, kunnes se oli kohtisuorassa reunaa vasten. Ja
nyt minä ihmeekseni huomasin, ettei Maudin tarvinnutkaan hellittää.
Päinvastoin kiristäminen oli tarpeen. Minä kiinnitin taljan, kiersin
vintturia ja sain tangon tuuma tuumalta lähemmäksi, kunnes sen yläpää
ensin ulottui kannelle ja vihdoin lepäsi siinä koko pituudessaan.

Katselin kelloani. Kello oli kaksitoista. Selkääni särki kauheasti,
ja olin hirveän väsynyt ja nälkäinen. Ja kannella oli vasta yksi
ainoa tanko todisteena siitä, mitä aamupäivän kuluessa olin saanut
aikaan. Ensi kertaa vasta käsitin, kuinka suuri se työ oli, johon
olimme ryhtyneet. Mutta minä olin oppinut jotakin -- olin todellakin
oppinut jotakin. Iltapäivällä olisi tulos varmaan paljon parempi. Ja
niin se olikin. Me palasimme laivaan kello yhdeltä, levättyämme ja
vahvistettuamme itseämme perinpohjaisella aterialla.

Vähemmässä kuin tunnissa sain toisen tangon laivaan ja rupesin
rakentamaan "saksia". Sidoin molempien tankojen päät yhteen ja ottaen
huomioon niiden eri pituuden kiinnitin leikkauspisteen kohdalle
kahvelimallin kaksinkertaisen taljan. Tämä yhdessä yksinkertaisen
taljan ja itse vallin kanssa muodosti nostotaljan. Jotta tankojen
tyvipuolet eivät liukuisi kannelle, naulasin alapuolelle isoja
pölkäreitä. Kun kaikki oli valmista, kiinnitin nuoran "saksien"
päähän ja vedin sen suoraan vintturiin. Aloin luottaa tähän
vintturiin, sillä se antoi minulle niin odottamattoman paljon voimaa.
Niinkuin tavallisesti piti Maud kiinni vääntimestä minun hilatessani.
"Sakset" kohosivat ilmaan.

Nyt huomasin, että olin unohtanut varppausnuorat. Senvuoksi minun
oli pakko kiivetä ylös "saksiin", vieläpä kaksi kertaa, ennenkuin
sain kiinnitetyksi nämä nuorat sekä etu- että peräpuolelle ja vielä
molemmin puolin.

Alkoi jo hämärtää, kun työni oli niin pitkälle edistynyt. Susi-Larsen
oli istunut ulkona ja kuunnellut hommaamme koko iltapäivän sanomatta
sanaakaan, mutta nyt hän oli mennyt keittiöön valmistamaan
illallistaan. Selkäni oli niin jäykkä, että vain vaivalla ja
ponnistuksella saatoin seisoa suorana. Katselin ylpeänä työtäni.
Se alkoi jo todellakin näyttää joltakin. Minun teki mieleni ruveta
hilaamaan "saksillani" -- aivan kuin lapsi, joka tahtoo leikkiä
uudella leikkikalulla.

"Ikävä, että on jo niin myöhäistä", sanoin minä. "Olisipa hauska
nähdä kone työssä."

"Älkää olko niin kiihkeä, Humphrey", torui Maud. "Muistakaa, että
huomennakin on päivä, ja olettehan nyt niin väsynyt, että tuskin
pysytte pystyssä."

"Entäs te?" sanoin minä äkkiä levottomana. "Te olette varmaan myöskin
hyvin väsynyt. Te olette tehnyt ahkerasti työtä. Minä olen ylpeä
teistä, Maud."

"Ette sinnepäinkään niin ylpeä kuin minä teistä, eikä teillä myöskään
ole puoleksikaan niin paljon syytä siihen", vastasi hän ja katsoi
hetkisen suoraan minuun silmissään loistava ilme, joka äkkiä tenhosi
minut -- miksi, sitä en tiedä, sillä en ymmärtänyt sitä.

"Jospa joku ystävistämme voisi nyt nähdä meidät", sanoi hän. "Nähdä
meidät! Oletteko tänään kertaakaan hengähtänyt työstänne ja huomannut
miltä me näytämme?"

"Kyllä minä olen useampaankin kertaan katsellut teitä", vastasin
minä ajatellen sitä ilmettä, jonka olin nähnyt hänen silmissään,
sekä hämmästyen sitä äkillistä käännettä, jonka hän meidän
keskustelullemme antoi.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "No, mitä te siis arvelette?"

"Pelkään, että te näytätte linnunpelättimeltä", vastasin minä.
"Katsokaapas esimerkiksi likaantuneita helmojanne! Katsokaa noita
kolmikulmaisia reikiä! Ja puseroanne! Ei tarvitse olla mikään
Sherlock Holmes keksiäksensä, että te olette keittänyt ruokaa
nuotiotulen ääressä -- puhumattakaan siitä, että olette sulattanut
hylkeenrasvaa. Ja päällepäätteeksi -- millainen lakki teillä on! Ja
tämä sama nainen on kirjoittanut runon 'Suudelma'."

Maud teki siron ja komean kumarruksen ja sanoi: "Mitä teihin tulee,
hyvä herra..."

Sen leikin alla, jota me laskettelimme nyt hetken aikaa, piili
kuitenkin jotakin vakavaakin, ja se johtui aivan varmaan siitä
omituisesta ja hetkellisestä ilmeestä, jonka äkkiä olin nähnyt hänen
silmissään. Mitä se merkitsi? Oliko mahdollista, että silmämme
puhuisivat vastoin tahtoamme ja varovaisia sanojamme? Tiesin, että
silmäni olivat pettäneet minut, kunnes huomasin sen ja aloin pitää
niitä aisoissa. Se oli tapahtunut useita kertoja. Mutta oliko
Maud huomannut sen levottomuuden, joka piili niiden pohjalla, ja
ymmärtänyt mitä se merkitsi? Ja olivatko hänen silmänsä nyt puhuneet
samaa minullekin? Mitä muuta se saattoi tarkoittaa -- tuo värähtelevä
välke ja jotain vielä enempääkin, jota oli mahdoton sanoin selittää.
Ja kuitenkaan se ei voinut olla mahdollista. Se oli kerrassaan
mahdotonta. Sitäpaitsi en ollut laisinkaan taitava selittämään
silmäkieltä. Olin vain Humphrey van Weyden, kirjatoukka, joka oli
oppinut rakastamaan. Ja kun sain vain rakastaa ja odottaa ja ehkäpä
vähitellen voittaa vastarakkauttakin, niin siinä oli jo minulle
ihanuutta kylliksi. Tätä minä ajattelin laskiessamme edelleen leikkiä
toistemme ulkomuodosta, ja sitä minä ajattelin vielä sittenkin, kun
tulimme maihin ja saimme paljon muutakin ajateltavaa.

"Onpa todellakin harmillista, ettemme saa nukkua koko yötä yhteen
menoon tällaisen työpäivän jälkeen", valitin minä, kun olimme syöneet.

"Mutta onko nyt enää mitään vaaraa? Onhan hän sokea", sanoi Maud.

"En koskaan voi luottaa häneen", vastasin minä, "ja vielä vähemmän
nyt, kun hän on sokea. Luultavaa on, että tuo osittainen avuttomuus
tekee hänet vielä entistään ilkeämmäksi. Minäpä tiedän mitä teen heti
huomisaamuna -- heitän ankkurin mereen ja kuljetan laivan hiukan
kauemmaksi rannasta. Silloin Susi-Larsen on vankina, ja me soudamme
iltaisin veneellä rantaan. Viimeistä kertaa meidän siis nyt enää
tarvitsee olla vahdissa, ja siksi se käykin kahta vertaa helpommin."

Me heräsimme varhain aamulla ja olimme juuri lopettamaisillamme
aamiaisemme, kuin päivä alkoi sarastaa.

"Voi, Humphrey!" kuulin Maudin äkkiä huutavan, keskeyttäen syömisensä.

Minä katsoin häneen. Hänen silmänsä olivat kiintyneet laivaan.
Seurasin hänen katsettansa, mutta en huomannut siellä mitään
erikoista. Sitten hän käänsi silmänsä minuun ja minä katsoin
kysyvästi häneen.

"Sakset!" sanoi hän, ja hänen äänensä vapisi.

Olin kokonaan unohtanut "sakset". Katsoin jälleen laivaan mutta niitä
ei näkynyt.

"Jos hän on...", mutisin minä vimmoissani.

Maud laski rauhoittaen kätensä minun kädelleni ja sanoi: "Teidän
täytyy aloittaa taas alusta."

"Oi, uskokaa minua -- ei minun vihani mitään merkitse, enhän
minä voisi tehdä kärpäsellekään pahaa", vastasin minä katkerasti
hymyillen. "Ja pahinta kaikesta on se, että hän sen tietää. Te olette
oikeassa. Jos hän on pilannut 'sakset', niin en voi tehdä muuta kuin
aloittaa jälleen alusta. -- Mutta tästä lähtien minä vahdin yöllä
laivassa", huudahdin heti sen jälkeen. "Ja jos hän silloin..."

"Mutta minä en uskalla olla yksin kaiket yöt täällä", kuulin Maudin
sanovan, kun olin hiukan rauhoittunut. "Olisi kaikin puolin niin
paljon parempi, jos hän tahtoisi olla hiukan ystävällinen meitä
kohtaan ja auttaa meitä. Meillä voisi olla niin hyvä laivassa
kaikilla kolmella."

"Aivan niin", vakuutin minä yhä vihoissani, sillä rakkaitten
"saksieni" turmeleminen oli kovasti koskenut minuun. "Minä tarkoitan,
te ja minä jäämme laivaan, samapa se, olemmeko hyvissä väleissä
Susi-Larsenin kanssa vai emmekö."

"Oikeastaan on kovin lapsellista, että hän tekee tuollaista",
sanoin minä hetken kuluttua nauraen, "ja sitäpaitsi olen minä yhtä
lapsellinen, kun suutun sellaisesta".

Mutta sydäntä vihloi sittenkin, kun tulimme laivaan ja näimme
kaiken sen hävityksen, jonka hän oli saanut aikaan. "Sakset" olivat
kokonaan kadonneet. Köydet oli leikattu poikki. Nostoköydet oli
myöskin katkottu kaikkialla. Ja Susi-Larsen tiesi, etten minä osannut
punoa nuoria yhteen. Äkillinen ajatus juolahti mieleeni. Minä
hyökkäsin vintturin luo. Se ei liikkunut enää. Hän oli turmellut
senkin. Me katsoimme ällistyneinä toisiimme. Sitten kiiruhdin laivan
reunalle. Mastot, puomit ja kahvelit -- kaikki, mitä minä olin eilen
selvittänyt -- olivat poissa. Hän oli löytänyt köydet, jotka olivat
kiinnitetyt niihin, ja päästänyt ne irralleen.

Maudin silmät olivat täynnä kyyneliä, ja minä luulen, että nuo
kyyneleet tarkoittivat minua. Ja olisinpa voinut itsekin itkeä. Millä
tavalla saisimme nyt laivan mastot pystyyn? Susi-Larsen oli tehnyt
työnsä hyvin. Minä istahdin laivaluukulle ja epätoivoissani nojasin
leukaani käsiäni vasten.

"Hän ansaitsisi kuoleman!" huudahdin minä. "Jumala antakoon minulle
anteeksi -- mutta minussa ei ole kylliksi miestä tappaakseni hänet."

Mutta Maud seisoi vieressäni, hänen kätensä siveli hiljaa hiuksiani,
ikäänkuin olisin ollut lapsi, ja hän sanoi: "No, no -- kyllä kaikki
käy vielä hyvin. Me olemme itse tehneet oikein, ja silloin täytyy
käydä hyvin."

Micheletin sanat muistuivat mieleeni, ja minä nojasin pääni Maudia
vasten. Tunsin todellakin saavani uutta voimaa. Tämä siunattu nainen
oli minulle loppumattomana voimanlähteenä. Mitä merkitsi se, mitä oli
tapahtunut? Vain pientä taantumista, viivytystä. Virta ei varmaankaan
ollut vienyt mastoja kauaksi merelle, sillä tuuli oli ollut heikko.
Tarvittiin vain hiukan työtä, jotta mastot löytyisivät ja olisivat
jälleen paikalla. Ja sitä paitsi se oli hyväksi opiksi. Minä tiesin
nyt mitä saatoin odottaa. Susi-Larsen olisi voinut turmella meidän
työmme vielä sittenkin, kun olisimme päässeet pitemmälle.

"Tuolta hän tulee", kuiskasi Maud.

Katsoin ylös. Hän astui hitaasti peräkantta pitkin suojanpuolella.

"Älkää olko huomaavinanne häntä", kuiskasin minä. "Hän tulee
katsomaan, miten meidän laitamme on. Ei anneta hänen huomata, että me
tiedämme kaikki. Sitä tyydytystä meidän ei tarvitse suoda hänelle.
Riisukaa kengät jalasta -- kas niin -- ja ottakaa ne käteen."

Ja sitten me olimme piilosilla sokean kanssa. Kun hän tuli vasemmalle
puolelle, hiivimme me oikealle, ja sitten hän kääntyi peräkannen
korokkeelta takaisin ja seurasi meidän jäljissämme.

Hän oli varmaan jollakin tavalla huomannut, että me olimme laivassa,
sillä hän tervehti meitä hyvin varmasti ja odotti selvästi, että
me vastaisimme siihen. Sitten hän meni perälle, ja me hiivimme
keulapuolelle.

"Kyllä minä tiedän, että te olette laivassa!" huusi hän, ja minä
näin, että hän vaiettuaan kuunteli suurella jännityksellä.

Hän muistutti huuhkajaa, joka päästettyään kovan huudon jää
kuuntelemaan, tokko pelästynyt saalis liikahtaa paikaltaan. Mutta
me emme liikahtaneet, me siirryimme toiseen paikkaan vain silloin,
kun hän liikkui. Ja siten me hiivimme ympäri laivaa käsi kädessä
kuin kaksi lasta, joita hirveä peto ajaa takaa, kunnes Susi-Larsen
silminnähtävästi pettyneenä poistui kannelta ja läksi alas
kajuuttaan. Meidän silmämme loistivat ilosta, ja meidän oli vaikea
pidättää naurua vetäessämme kengät jalkoihimme ja kavutessamme alas
veneeseen. Katsoessani Maudin silmiin, noihin kirkkaihin, tummiin
silmiin, unohdin kaiken sen pahan, jonka Susi-Larsen oli tehnyt --
minä tunsin vain rakastavani Maudia, ja että olin hänen kauttansa
saanut voimaa raivata meille tien takaisin maailmaan.



Kuudesneljättä luku


Kaksi kokonaista päivää Maud ja minä soutelimme yltympäri veneessä
ja etsimme rannoilta kadonneita mastojamme. Vasta kolmantena päivänä
löysimme ne, kaikki yhdestä paikasta, yksinpä "saksetkin", mutta ne
olivat kaikkein vaarallisimmalla paikalla, lounaisen niemen rannassa,
hyrskyn keskellä. Mitenkä me teimmekään työtä! Kun ilta alkoi
hämärtää, palasimme kuitenkin väsyneinä pieneen lahdelmaamme laahaten
perässämme isoamastoa. Ja meidän oli ollut pakko soutaa koko matka
tuulen puutteessa.

Työskenneltyämme ankarasti ja hengenvaarassa vieläkin päivän
toimme taaskin illan tullen omaan rantaamme molemmat märssytangot.
Seuraavana päivänä olin aivan suunniltani -- laitoin kokonaisen
lautan keulamastosta, molemmista puomeista ja niiden kahveleista.
Tuuli oli suotuisa, ja olin luullut voivani purjehtien kuljettaa
ne perille, mutta tuuli hiljeni ja tyyntyi lopulta kokonaan, niin
että meidän täytyi soutaa, ja töin tuskin pääsimme paikaltamme
hievahtamaan. Se vasta oli epätoivoista ponnistusta. Eipä ollut juuri
ilahduttavaa kohdistaa koko voimansa ja painonsa airoihin ja tuntea
sittenkin, että raskas taakka veneen perässä esti sitä eteenpäin
kulkemasta.

Alkoi jo tulla aivan pimeä, ja tilamme paheni vieläkin enemmän sen
vuoksi, että alkoi tuulla uudelleen -- mutta vastaan. Nyt ei vain
eteenpäinpääsy tullut mahdottomaksi, vaan me aloimme ajautua takaisin
merelle. Minä ponnistelin airoissa, kunnes voimani olivat aivan
lopussa. Ja Maud parka, jota en koskaan saanut estetyksi panemasta
viimeisiäkin voimiansa liikkeelle, makasi uupuneena perällä. En
jaksanut soutaa sen enempää. Haavoittuneet ja paisuneet käteni eivät
taipuneet enää airojen ympärille. Käsivarsiani ja käsiäni särki
kauheasti, ja vaikka olinkin syönyt kelpo aamiaisen, olin sen jälkeen
tehnyt niin kovasti työtä, että olin vähällä mennä tainnoksiin
nälästä.

Nostin airot vedestä ja kurkotin eteenpäin tarttuakseni nuoraan,
jolla lautta oli sidottu kiinni. Mutta Maud ojensi nopeasti kätensä
estääkseen minua. "Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän vaivalla. "Heittää
sen irti", vastasin minä ja hellitin hiukan nuoraa.

Mutta hän tarttui minun käteeni.

"Oi, olkaa niin hyvä ja jättäkää se tekemättä!" pyysi hän. "Ei siitä
ole mihinkään", vastasin minä. "Yö on tulossa, ja tuuli ajaa meidät
merelle".

"Mutta malttakaahan toki, Humphrey! Jollemme voi päästä täältä pois
_Ghostilla_, täytyy meidän ehkä jäädä tänne vuosikausiksi -- niin;
ehkäpä koko iäksemme. Jollei tätä saarta ole löydetty kaikkina näinä
vuosina, niin ehkeipä sitä koskaan löydetä."

"Te unohditte veneen, jonka me löysimme rannalta", sanoin minä.

"Se oli hylkeenpyyntivene", vastasi hän, "ja te tiedätte varsin
hyvin, että jos he olisivat päässeet hengissä täältä, niin he
olisivat palanneet saadakseen kaikki ne rikkaudet, joita täällä on.
Te tiedätte varsin hyvin, etteivät he koskaan palanneet täältä." Minä
istuin ääneti ja epäröin.

"Sitä paitsi se oli teidän tuumanne", sanoi hän hitaasti, "ja minä
tahtoisin nähdä sen onnistuvan".

Nyt minun oli jälleen helppo olla kova. Niin pian kuin hän alkoi
puhua minusta imartelevasti, tuntui minusta välttämättömältä
vastustaa häntä. "Parempi on sittenkin elää vuosikausia saarella kuin
kuolla tänä yönä tai huomenna tai sitä seuraavana päivänä avonaisessa
veneessä. Me emme ole lainkaan valmistuneet kestämään vaikeuksia
merellä. Meillä ei ole ruokaa eikä vettä, ei vaippoja eikä kerrassaan
mitään. Te ette tulisi edes tätä yötä toimeen ilman peitettä. Kyllä
minä tunnen teidän voimanne. Te värisette jo nytkin."

"Se on vain hermostumista", vastasi hän. "Minä pelkään, että te
päästätte irti mastot vastoin minun tahtoani. -- Oi Humphrey, olkaa
niin hyvä -- olkaa niin herttaisen hyvä älkääkä tehkö sitä!" huudahti
hän heti jäljestä.

Ja siten taistelu loppui -- se loppui tähän lauseeseen, jonka hän
tiesi vaikuttavan niin ratkaisevasti minuun. Meitä paleli hirveästi
sinä yönä. Vähän väliä minä vaivuin uneen, mutta heräsin jälleen
kylmyydestä. Miten Maud saattoi kestää sitä, on minulle arvoitus.
Olin liian väsynyt liikutellakseni käsivarsiani pysyäkseni lämpimänä,
mutta silloin tällöin jaksoin sentään hieroa Maudin käsiä ja jalkoja,
jotta hänen verensä alkaisi jälleen liikkua. Ja sittenkin hän vain
pyysi, etten päästäisi köyttä irti. Kolmen tienoissa aamulla hän
sai kouristuskohtauksen, ja kun olin hieronut häntä, kunnes se meni
ohitse, pakotin hänet soutamaan, vaikka hän olikin niin heikko, että
luulin hänen joka aironvedolla pyörtyvän.

Aamu tuli, ja me tuijotimme kauan harmaaseen ilmaan etsien saartamme.
Vihdoin keksimme sen, pienenä ja mustana se siinsi taivaanrannassa
ainakin viidentoista mailin päässä. Minä katselin kiikarilla ja
tähystelin ulapalle. Kaukana lounaassa näin vedenpinnalla mustan
raidan, joka katsellessani yhä kasvoi.

"Hyvä tuuli!" huudahdin minä karkealla äänellä, jota tuskin itsekään
enää tunsin. Maud koetti vastata, mutta hän ei voinut puhua. Hänen
huulensa olivat aivan siniset kylmästä ja silmät sisäänpainuneet --
mutta sittenkin hän tuijotti rohkeasti minuun. Niin surkean rohkeasti!

Aloin taaskin hieroa hänen käsiään ja liikutella hänen käsivarsiaan
ylös ja alas sekä ristiin, kunnes hän vihdoin itsekin saattoi niitä
liikuttaa. Sitten pakotin hänet nousemaan pystyyn, ja vaikka hän
olisikin kaatunut, jollen olisi pitänyt hänestä kiinni, niin sain
hänet sittenkin astumaan useita askelia perän ja soutotuhdon välillä
ja lopulta hyppimäänkin.

"Oi teitä rohkeaa, uljasta naista", sanoin minä, kun näin punan taas
palaavan hänen kasvoillensa. "Tiesittekö ennen, kuinka rohkea te
olette?"

"En minä ole ennen ollut rohkea", vastasi hän. "En ole koskaan ollut
rohkea, ennenkuin tulin teidät tuntemaan. Te minut siksi olette
tehnyt."

"Enkä minäkään sitä ollut, ennenkuin tulin teidät tuntemaan",
vastasin minä.

Hän katsoi nopeasti minuun, ja taaskin näin tuon väräjävän kiillon
ja jotakin vieläkin enemmän hänen silmissään. Mutta sitä kesti vain
hetken aikaa. Sitten hän hymyili.

"Olosuhteet ovat varmaan sen vaikuttaneet", sanoi Maud. Mutta minä
tiesin, että hän oli väärässä, ja minä ihmettelin, tokko hänkin sen
tiesi.

Sitten alkoi tuuli raittiisti puhaltaa ja vene kulkea saarta kohden.
Puoli neljän seuduissa iltapuolella me sivuutimme lounaisen niemen.
Emme olleet ainoastaan nälkäisiä, vaan janokin kiusasi meitä.
Huulemme olivat aivan kuivat ja ne halkeilivat, emmekä enää saaneet
niitä kielelläkään kostumaan. Sitten tuuli äkkiä lakkasi. Yön aikana
oli aivan tyyntä, ja minä aloin taas soutaa hyvin, hyvin heikosti!

Kello kaksi aamulla vene törmäsi oman pienen lahtemme rantaan, ja
minä hoipertelin maihin kiinnittääkseni nuoran. Maud ei voinut seisoa
pystyssä, eikä minulla ollut voimia kantaa häntä. Kaaduin hänen
kanssaan kumoon hiekkaan, ja kun jälleen toinnuin, en voinut muuta
kuin tarttua häntä kainaloihin ja laahata hänet rannasta majaan.

Seuraavana päivänä emme jaksaneet tehdä mitään työtä. Me nukuimme
kello kolmeen iltapuolella, tai ainakin minä tein sen, sillä kun
heräsin, keitti Maud päivällisruokaa. Hänellä oli ihmeellinen kyky
tulla pian taas entisiin voimiinsa. Hänen heikossa ruumiissaan oli
jotakin ihmeen sitkeää, itsepäistä hengissä pysymistä, mikä kokonaan
erosi hänen luonnollisesta heikkoudestaan.

"Tiedättehän, että minun oli määrä matkustaa Japaniin terveyteni
vuoksi!" sanoi hän, kun me istuimme tulen ääressä iltapuolella ja
nautimme toimettomuuden hiljaisuudesta. "Minä en ollut kovin vahva.
En ole koskaan ollut. Lääkäri määräsi minulle merimatkan, ja minä
valitsin kaikkein pisimmän."

"Ettepä silloin tiennyt, mitä oikeastaan valitsitte", sanoin minä
nauraen.

"Mutta minulla on nyt paljon enemmän kokemuksia kuin koskaan ennen,
ja ruumiinikin on entistään paljon voimakkaampi", vastasi hän, "ja
toivottavasti tulen myös entistä paremmaksi. Ainakin ymmärrän tästä
lähin paljon paremmin elämää kuin ennen."

Sitten seurasi lyhyen päivän hämärä, ja me aloimme puhua
Susi-Larsenin sokeudesta. Sitä oli kerrassaan mahdoton käsittää.
Mutta että se oli vakavaa laatua, kävi selville siitä, että hän
aikoi jäädä tänne ja kuolla Kokeilusaarella. Koska hän, joka oli
niin voimakas ja niin suuresti kiintynyt omaan elämäänsä, ajatteli
kuolemaa, niin varmaan jokin muukin vamma kuin vain sokeus rasitti
häntä. Olihan hän potenut hirveätä päänsärkyä, ja me oletimme
kumpikin, että varmaan nuo uudistuvat kohtaukset johtuivat jostakin
aivotaudista ja tuottivat hänelle suurempia kipuja kuin mitä me
saatoimme aavistaakaan.

Keskustellessamme hänen tilastansa huomasin, että Maud tunsi yhä
suurempaa sääliä häntä kohtaan, enkä minä voinut muuta kuin rakastaa
häntä vielä entistäkin enemmän sen vuoksi, sillä olihan se niin
herttaisen naisellista. Sitä paitsi ei tuossa tunteessa ollut
vähintäkään väärän hempeämielisyyden jälkeä. Hän oli myöntänyt,
että Susi-Larsenia täytyi kohdella hyvin ankarasti, mutta häntä
kauhistutti se ajatus, että minun ehkä täytyi ottaa hänet hengiltä
pelastaakseni oman henkeni -- "meidän henkemme", niinkuin hän sanoi.

Seuraavana aamuna söimme aamiaista ja läksimme työhön heti kun päivä
alkoi sarastaa. Minä löysin kevyen ankkurin keularuumasta, missä
sellaisia tavaroita säilytettiin, ja vähäisellä ponnistuksella sain
sen kannelle ja alas veneeseen. Pitkä köysi veneessä soudin sitten
vähän matkan päähän rannasta lahtemme edustalle ja laskin ankkurin
veteen. Ilma oli tyyni, vesi korkealla ja kuunari kellui pinnalla.
Laskettuani köyden valloilleen varppasin laivan käsivoimalla --
vintturihan oli rikki -- melkein pienen ankkurin yläpuolelle, joka
kuitenkin oli liian pieni pidättääkseen kuunaria paikoillaan, jos
pienikin tuulenpuuska nousisi. Sitten laskin ison ankkurin mereen
päästäen varsin pitkältä ketjua sen mukana; iltapuolella aloin
korjata vintturia.

Kolme päivää kului, ennenkuin sain sen kuntoon. Kaikkein vähimmin
minä olin mekaanikko -- ja noina päivinä sain tehdyksi saman, minkä
tavallinen koneenkäyttäjä olisi tehnyt yhtä monessa tunnissa.
Kaikkein ensiksi minun täytyi oppia käyttämään työkaluja, ja
yksinkertaisimmatkin mekaaniset asiat, jotka sellainen mies osaa
kuin viisi sormeaan, täytyi minun itse keksiä. Mutta kolmen päivän
kuluttua oli minulla sittenkin vintturi, joka teki tehtävänsä, joskin
hiukan kömpelösti. Se ei tietystikään vetänyt vertoja vanhalle, mutta
se kävi kuitenkin ja teki työnteon minulle mahdolliseksi.

Puolessa päivässä sain molemmat tangot nostetuiksi laivaan ja
"sakset" köysitetyksi niinkuin ennenkin. Seuraavana yönä nukuin
laivan kannella työni ääressä. Maud ei tahtonut jäädä yksin rannalle,
siksi hän nukkui nyt kanssissa. Susi-Larsen oli istunut kannella,
kuunnellut kun minä laitoin vintturia, ja puhellut Maudin ja minun
kanssani jokapäiväisistä asioista. Ei kukaan meistä viitannut
sanallakaan siihen, että "sakset" oli rikottu, eikä hän myöskään
käskenyt minua jättämään hänen laivaansa rauhaan. Mutta minä
pelkäsin sittenkin alituisesti häntä, kun hän siinä istui sokeana
ja avuttomana ja kuunteli, lakkaamatta vain kuunteli, ja minä
varoin tarkasti, etten työskennellessäni tullut liian lähelle hänen
voimakkaita käsiänsä.

Yöllä maatessani rakkaitten "saksieni" alla heräsin kuullessani hänen
astuvan kannelle. Taivas oli tähdessä, ja epäselvästi näin hänen
vartalonsa liikkuvan edestakaisin. Minä ryömin esille vaippojeni
alta ja hiivin sukkasillani hänen jäljessään. Hän oli ottanut
kääntöpääveitsen työkalulaatikosta, ja sillä hän aikoi leikata poikki
köydet "saksista". Hän koetteli niitä kädellään ja huomasi, etten
ollut kiinnittänyt niitä alhaalta. Tämä ei ollut hänelle eikä hänen
veitselleen sopivaa, ja siksi hän tarttui kädellään irtonaiseen
nuoranpäähän, kiristi sitä ja kiinnitti sen lujalle. Sitten hän alkoi
sahata sitä poikki kääntöpääveitsellään.

"Tuota minä en tekisi, jos olisin teidän sijassanne", sanoin minä
levollisesti.

Hän kuuli hanan naksahtavan virittäessäni revolveriani, ja hän nauroi.

"Halloo, Hump!" sanoi hän. "Minä tiesin koko ajan, että te olitte
täällä. Te ette voi pettää korviani."

"Se ei ole totta, Susi-Larsen", sanoin minä yhtä levollisesti kuin
äskenkin. "Mutta minä himoitsen tilaisuutta, jolloin voin tappaa
teidät; leikatkaa siksi vain nuorat poikki."

"Onhan teillä aina siihen tilaisuus!" sanoi hän ivallisesti.

"Leikatkaa poikki!" uhkasin minä.

"Minun tekee mieleni tuottaa teille hiukan pettymystä", sanoi hän
nauraen, ja kääntyen äkisti pois hän meni peräkannelle.

"Jotakin on tehtävä", sanoi Maud seuraavana aamuna, kun kerroin
hänelle mitä yöllä oli tapahtunut. "Jos hän saa käydä vapaana, voi
hän tehdä mitä hyvänsä. Hän voi porata laivan upoksiin tai sytyttää
sen tuleen. Ei kukaan voi tietää mitä hän keksii. Meidän täytyy
vangita hänet."

"Mutta miten se käy päinsä?" kysyin minä epätoivoisesti kohauttaen
olkapäitäni. "En uskalla lähestyä häntä, ja hän tietää, että niin
kauan kuin hän on alallaan eikä tee vastarintaa, en voi ampua häntä."

"Jokin keino on keksittävä", selitti Maud. "Antakaahan kun tuumin!"

"Yksi keino on", sanoin minä katkerasti.

Maud odotti.

Minä otin hyljenuijan käteeni.

"Se ei ottaisi häntä hengiltä", sanoin minä. "Mutta ennenkuin hän
tointuisi, voisin minä sitoa hänen kätensä ja jalkansa kiinni."

Maud pudisti väristen päätään. "Ei -- ei sillä tavalla. Täytyy olla
joku vähemmän raaka keino. Odotetaanpa vielä."

Mutta meidän ei tarvinnut kauan odottaa, ja kysymys tuli itsestään
ratkaistuksi. Aamupäivän kuluessa löysin monien kokeitten jälkeen
keulamaston painopisteen ja kiinnitin nostotaljan paria jalkaa
ylemmäksi. Maud väänsi vintturia sillä aikaa kun minä hilasin. Jos
vintturi olisi ollut kunnollinen, niin työ ei olisi ollut niin
vaikeaa; mutta niinkuin asiat nyt olivat, täytyi minun käyttää koko
voimani ja painoni saadakseni edes tuumankin verran hilatuksi.
Alituisesti minun täytyi levähtää. Levähdykset olivat työaikaakin
pitemmät. Monta kertaa, kun minä kaikista ponnistuksistani huolimatta
en saanut vintturia liikahtamaan paikaltaan, piteli Maud toisella
kädellään vääntimestä ja toisella painoi koko voimallaan, siten
auttaen minua.

Tunnin kuluttua olivat molemmat väkipyörät nousseet ylös "saksiin".
Enempää en jaksanut nostaa. Ja kuitenkaan ei masto sittenkään
ollut kokonaan laivan reunan sisäpuolella. Tyvipuoli lepäsi laivan
vasemmanpuoleista ulkoreunaa vasten, mutta yläpää riippui alhaalla
oikeanpuoleisen reunan alapuolella. "Sakset" olivat liian lyhyet.
Koko työni oli siis ollut turhaa. Mutta minä en joutunut enää
epätoivon valtaan niinkuin edellisillä kerroilla. Minulla oli
nyt suurempi luottamus omaan kykyyni sekä vintturin "saksien" ja
nostoköysien voimaan. Jokin keino täytyi olla olemassa, jonka avulla
saatoin suorittaa työni, ja minun tuli vain keksiä se.

Tuumiessani tätä kysymystä tuli Susi-Larsen kannelle. Me huomasimme
heti, että hänessä oli jotakin outoa. Hänen liikkeensä olivat
tavallista epävakavammat ja heikommat. Hän astui suorastaan
hoiperrellen kulkiessaan kajuutan oikeaa sivua pitkin. Peräkannen
korokkeen juurella hän kompastui, pyyhkäisi kädellään silmiään,
niinkuin hänellä oli tapana tehdä, liukui seisoviltaan kannelle
johtavia portaita alas, ja kompastui jälleen, horjahti ja huitoi
käsillään ilmaa pysyäkseen tasapainossa. Hän saavutti jälleen
tasapainonsa astuessaan välikannelle ja seisoi siinä sitten hetken
aikaa pyörällä päästään, kunnes hän äkkiä lyyhistyi kokoon, jalat
eivät kannattaneet häntä enää, ja hän kaatui lattialle.

"Uusi kohtaus", kuiskasin minä Maudille.

Hän nyökkäsi. Ja minä näin säälin ilmeen hänen silmissään.

Me astuimme Susi-Larsenin luo, mutta hän näytti olevan tajuton ja
hengitti epätasaisesti. Maud alkoi hoitaa häntä; hän kohotti hänen
päätään, jotta veri ei juoksisi aivoihin, ja hän käski minun hakea
tyynyn kajuutasta. Minä otin myös pari vaippaa mukaani, ja me
laitoimme hänelle mukavan vuoteen. Tunnustelin hänen valtimoaan. Se
löi voimakkaasti ja lujasti ja oli aivan säännöllinen. Se saattoi
minut ymmälle. Aloin tulla epäileväksi.

"Ajatelkaahan, jos tämä on vain teeskentelyä?" sanoin minä pitäen yhä
häntä ranteesta kiinni.

Maud pudisti päätään, ja minä näin moittivan ilmeen hänen silmissään.
Mutta samassa Susi-Larsen riisti ranteensa minun kädestäni, ja hänen
sormensa puristautuivat kuin rautapihdit ranteeni ympärille. Minä
huusin ääneeni kauhusta -- se oli hirveä, eläimellinen tuskanhuuto.
Ja minä näin vilahdukselta ilkeän ja voitonriemuisen ilmeen hänen
kasvoillansa, kun hän toisella kädellään tarttui lujasti vartalooni
kiinni ja painoi minut itseään vasten.

Hän päästi ranteeni irti, mutta toisella kädellään, jonka hän oli
kiertänyt selkäni ympäri, piti hän kiinni molemmista käsistäni,
jotta en voinut liikahtaa. Vapaalla kädellään hän tarttui sitten
kurkkuuni, ja sinä hetkenä minä tunsin kuoleman katkeraa esimakua,
sillä olihan oma mielettömyyteni siihen syynä. Miksi olin tullut niin
lähelle häntä, että hänen hirveät käsivartensa olivat ylettyneet
minuun? Tunsin toisetkin kädet kurkussani. Siinä oli Maud, joka
turhaan koetti irroittaa sitä kättä, joka oli vähällä kuristaa
minut. Hän luopui yrityksestään, ja minä kuulin hänen huutavan niin
sydäntäsärkevästi ja pelokkaasti kuin vain nainen voi huutaa, ja tuo
huuto viilsi sydäntäni. Kerran ennen olin kuullut samanlaisen huudon
-- silloin kun _Martinez_ vajosi pohjaan.

Kasvoni olivat painetut Susi-Larsenin rintaa vasten enkä voinut nähdä
yhtään mitään, mutta kuulin Maudin nousevan maasta ja kiiruhtavan
pois nopein askelin. Kaikki tapahtui salaman nopeudella. En ollut
kadottanut hetkeksikään tajuntaani, mutta minusta tuntui, että
koko iankaikkisuus olisi kulunut, ennenkuin kuulin hänen nopeitten
askeliensa palaavan. Samassa tunsin Susi-Larsenin koko ruumiin
voimattomana raukeavan allani. Ilmaa puhaltui hänen keuhkoistaan, ja
hänen rintansa painui kokoon minun painoni alla. Liekö se johtunut
hengityksestä vai tunsiko hän vajoavansa täydelliseen tajuttomuuteen
-- sitä en voi sanoa -- mutta joka tapauksessa kumea, valittava ääni
kohosi hänen kurkustaan. Käsi, joka puristi kurkkuani, lamautui. Minä
hengitin jälleen. Hänen vapiseva kätensä tarttui uudestaan lujemmin
minuun. Mutta eipä edes hänen suunnaton tahdonvoimansa voinut voittaa
tätä tunnottomuutta, joka hänet nyt valtasi. Hänen tahtonsa oli
murtunut. Hän meni tainnoksiin.

Maudin askeleet kuuluivat aivan läheltä, kun Susi-Larsenin käsi
vavahti viimeistä kertaa ja päästi irti otteensa. Minä pyörähdin
maahan ja kaaduin selälleni kannelle, läähättäen ja silmiäni
räpyttäen auringonpaisteessa. Maud oli kalmankalpea, mutta levollinen
-- silmäni olivat heti kääntyneet häneen -- ja hän katsoi minuun
sekä levottomuudella että helpotuksella. Sitten katseeni kiintyi
raskaaseen hyljenuijaan, jota hän piti kädessään, ja hänen katseensa
seurasi minun silmiäni. Nuija putosi hänen kädestään, ikäänkuin se
äkkiä olisi pistänyt häntä, ja samassa silmänräpäyksessä paisui
sydämeni äärettömästä riemusta. Niin, hän oli tosiaankin _minun_
naiseni -- vaimo, joka oli minulle annettu -- joka taisteli minun
kanssani ja minun puolestani, niinkuin luola-asukkaiden naiset olivat
taistelleet; kaikki alkuperäisyys oli äkkiä herännyt hänessä, hän oli
unohtanut kulttuurinsa, oli kova, vaikka sivistys olikin pehmentänyt
hänen kovuutensa niissä olosuhteissa, joissa hän oli elänyt.

"Armas, rakkahin!" huudahdin minä ja kohosin horjuen ylös.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli heittäytynyt syliini ja
nyyhkytti kouristuksentapaisesti nojautuen olkapäähäni, minun
painaessani hänet lujasti rintaani vasten. Minä katselin hänen
ruskeita suortuviansa, joiden kimaltelu auringonpaisteessa oli
minulle tuhat vertaa kalliimpi kuin jalokivien loisto kuninkaitten
aarreaitoissa. Ja minä painoin pääni alas ja suutelin hiljaa hänen
hiuksiaan -- niin hiljaa, ettei hän sitä huomannut.

Sitten hyvin järkevä ajatus iski mieleeni. Kun kaikki kävi
ympäriinsä, niin hän oli vain nainen, joka nyt, kun vaara oli
voitettu, itki keventääkseen mieltänsä suojelijansa tai vaarassa
olleen miehen sylissä. Jos olisin ollut hänen isänsä tai veljensä,
niin hän olisi tehnyt aivan samoin. Sitäpaitsi ei aika eikä paikka
ollut sopiva, minä tahdoin vielä paremmin ansaita oikeuteni ilmaista
rakkauteni. Ja siksipä suutelin vielä kerran hänen hiuksiansa aivan
hiljaa, kun tunsin, että hän vetäytyi pois sylistäni.

"Se oli oikea kohtaus sittenkin tällä kertaa", sanoin minä, "yhtä
kova kuin hänen tullessaan sokeaksi. Ensin hän vain teeskenteli,
mutta sitten tuli täysi tosi eteen."

Maud asetti jo tyynyä hänen päänsä alle.

"Ei, ei vielä", sanoin minä. "Nyt kun hän on avuttomana meidän
käsissämme, emme päästä häntä enää vapaaksi. Tästä lähtien me
asumme kajuutassa. Susi-Larsen saa asua pyyntimiesten entisessä
makuupaikassa."

Minä tartuin Susi-Larsenin kainaloista kiinni ja laahasin hänet
portaiden luo. Lähetin Maudin hakemaan nuoraa. Kun olin sitonut sen
hänen kainaloittensa alle, nostin hänet kynnyksen yli ja laskin
hänet alas rappusia lattialle. En jaksanut nostaa häntä suoraa päätä
mihinkään makuukojuun, mutta Maudin avulla kohotin ensin hänen
hartiansa ja päänsä ja sitten hänen ruumiinsa reunan yli ja vieritin
hänet sitten makuusijalle.

Mutta se ei sittenkään vielä riittänyt. Muistin, että hänen hytissään
oli käsiraudat, joita hänellä oli tapana käyttää laivamiehilleen
kömpelöiden vanhanaikaisten rautaketjujen asemesta. Ja poistuessamme
hänen luotaan oli hän sekä käsistään että jaloista kahlehdittu.
Ensi kertaa moneen päivään hengitin taas vapaasti. Mieleni tuntui
ihmeen kevyeltä palatessani ylös kannelle, aivan kuin jokin taakka
olisi nostettu hartioiltani. Minä tunsin myöskin, että Maud ja minä
olimme tulleet toisillemme vielä entistäänkin läheisemmäksi. Ja
minä ihmettelin, tokko hänellä oli sama tunne meidän astuessamme
rinnatusten sille paikalle, missä keulamasto riippui "saksien"
varassa.



Seitsemäsneljättä luku


Me muutimme heti _Ghostiin_, otimme entiset kojumme huostaamme ja
keitimme ruokaa keittiössä. Susi-Larsenin vangitseminen oli sattunut
hyvin sopivaan aikaan, sillä jälkikesä, joka oli vallinnut tällä
pohjoisella leveysasteella, oli nyt loppunut ja sateet ja myrskyt
alkaneet. Meidän olomme oli nyt erinomaisen mukava, ja keskeneräiset
"sakset" sekä niissä riippuva keulamasto antoivat kuunarille
afäärimaisen ulkomuodon ennustaen matkallelähtöä.

Ja nyt kun olimme saaneet Susi-Larsenin rautoihin -- oli se aivan
tarpeetonta! Samoin kuin ensimmäisen ankaran kohtauksen jälkeen
seurasi nytkin täydellinen tajuttomuuden tila. Maud huomasi sen
iltapuolella yrittäessään antaa hänelle ruokaa. Susi-Larsen oli
hiukan liikahtanut, ja Maud oli puhutellut häntä, mutta ei ollut
saanut vastausta. Hän makasi silloin vasemmalla kyljellä, ja hänellä
näytti olevan kovia tuskia. Kiivaasti hän käänsi päätään, niin että
hänen vasen korvansa kohosi tyynyltä, jota vasten se oli painuneena.
Samassa hän kuulikin Maudin äänen, ja Maud läksi minua hakemaan.

Minä painoin tyynyn vasten hänen vasenta korvaansa ja kysyin, kuuliko
hän ääntäni, mutta hän ei vastannut mitään. Silloin otin pois tyynyn
ja uudistin kysymykseni. Hän vastasi heti ja sanoi kuulevansa.

"Tiedättekö, että olette kuuro oikealta korvaltanne?" kysyin minä.

"Kyllä", vastasi hän matalalla, voimakkaalla äänellä, "mutta asian
laita on vieläkin pahempi. Koko oikea sivuni on kipeä. Se on aivan
kuin puutunut. En voi liikuttaa oikeaa kättä enkä jalkaa."

"Ehkä te taaskin näyttelette?" kysyin minä kiivaasti.

Hän pudisti päätään, ja hänen karhea suunsa vääntyi omituiseen
kieroon irvistelyyn. Se oli todellakin kiero, sillä vain toinen
suupieli vääntyi. Kasvojen lihakset oikealla puolella eivät
liikkuneet yhtään.

"Susi näytteli nyt viimeistä kertaa", sanoi hän. "Minä olen halvattu.
En voi koskaan enää kävellä. Ah, se on vain toinen puoli", lisäsi
hän, ikäänkuin hän olisi arvannut minun katselevan epäilevästi hänen
vasenta jalkaansa, jonka polvi kohosi peitteen alla. "Kylläpä minulla
on huono onni", lisäsi hän. "Olisin mielelläni sitä ennen ottanut
teidät hengiltä, Hump. Ja minä luulin, että minulla olisi vielä ollut
sen verran voimia."

"Mutta minkä vuoksi?" kysyin minä osittain kauhuissani, osittain
uteliaasti.

Taaskin hänen suunsa vääntyi tuohon omituiseen irvistelyynpä hän
sanoi:

"Oi -- saadakseni vain elää -- saadakseni elää ja toimia -- ollakseni
suuri kappale käyteainetta viimeiseen saakka -- saadakseni syödä
teidät! Mutta tällainen kuolema on kauhea!"

Hän kohautti olkapäitään, tai pikemminkin yritti sitä tehdä, mutta
vain hänen vasen olkapäänsä nousi. Tuo liike oli yhtä puolinainen
kuin hymykin.

"Mutta mistä se johtuu? Missä tuo paha piilee?"

"Aivoissa", vastasi hän heti. "Tuo kirottu päänsärky on siihen syynä."

"Minkälaiset ovat oireet olleet?" kysyin minä.

Hän taivutti päätään. "Sitä en tiedä. En koskaan eläissäni ole ollut
sairas. Mutta aivoissa on jotakin hullua. Syöpä tai kasvannainen tai
jotakin sentapaista -- jotakin, mikä hivuttaa ja hävittää. Se kalvaa
hermokeskuksia, syö niitä pala palalta, solu solulta -- siltä ainakin
tuntuu."

"Ja myöskin liikekeskuksia", sanoin minä.

"Siltä se tuntuu. Ja sitä seuraava kirous on se, että minun täytyy
maata tässä aivan tunnoissani, täysissä henkisissä voimissani, vaikka
tiedän, että elämä kuluu loppuaan kohti, että yhteys maailman kanssa
vähitellen katkeaa. En voi nähdä, kuuloni ja tuntoni katoaa, ja
jonkin ajan kuluttua en voi enää puhuakaan. Mutta koko ajan makaan
täällä sittenkin täysin hengissä, ajatukset täydessä työssä, mutta
kerrassaan voimattomana."

"Kun te sanotte, että te olette täällä, niin tahtoisin viitata myös
sieluunne", sanoin minä.

"Loruja!" vastasi hän. "Se merkitsee vain sitä, että vaikka aivoni
ovat vioittuneet, niin korkeammat henkiset keskukset ovat sittenkin
pysyneet turmeltumatta. Minun muistini on tallessa, minä voin
ajatella ja keskustella. Sitten kun sekin on lopussa, olen minäkin
aivan lopussa. Mutta sitä en vielä ole. Mitäpä sielusta!"

Hän purskahti pilkalliseen nauruun, ja sitten hän painoi vasemman
korvansa tyynyä vasten osoittaen siten, ettei tahtonut jatkaa
keskustelua.

Maud ja minä palasimme työhömme, syvästi liikutettuina siitä
hirveästä kohtalosta, joka oli tullut Susi-Larsenin osaksi -- kuinka
hirveä tuo kohtalo oli, se meille vasta myöhemmin täysin selvisi.
Me tunsimme hyvityksen synkkää juhlallisuutta. Ajatuksemme olivat
vakavia, ja me puhuimme melkein kuiskaten keskenämme.

"Te voisitte vallan hyvin ottaa käsiraudat pois", sanoi Susi-Larsen
samana iltana, kun me seisoimme hänen makuusijansa ääressä ja
neuvottelimme hänen tilastansa. "Täysi varmuus on ilman niitäkin.
Olenhan minä halvattu. Lähinnä saamme nyt ruveta ajattelemaan
makuuhaavoja."

Hän irvisti taaskin. Maudin silmät olivat aivan pyöreinä kauhusta, ja
hänen oli pakko kääntää pois päänsä.

"Tiedättekö, että hymyillessänne teidän suunne vääntyy kieroon?"
kysyin minä. Sillä minä tiesin, että Maudin täytyi hoitaa häntä, ja
tahdoin säästää häneltä niin paljon vaikeutta kuin suinkin.

"Sitten en huoli enää vetää suutani hymyyn", sanoi hän levollisesti.
"Minä arvasinkin, että jotakin on hullusti. Oikea poskeni on ollut
jäykkä kaiken päivää. Niin, viimeisinä kolmena päivänä olen tuntenut
jonkinmoisia enteitä. Oikea puoleni puutui vähän väliä -- milloin
käsivarsi tai käsi, milloin sääri tai jalka..."

"Vai niin, vääntyykö suuni siis kieroon?" sanoi hän hetken kuluttua.
"No, tästä lähin saatte kuvailla mielessänne, että hymyilen salassa
-- sielullani, jos niin haluatte, sielullani. Voittehan otaksua, että
teen sitä parastaikaa."

Hänen sisäinen ihmisensä ei ollut muuttunut, entinen voittamaton
ja hirveä Susi-Larsen oli vangittuna tähän ruumiiseen, joka ennen
oli ollut kaikkia muita voimakkaampi ja täydellisempi. Nyt se piti
häntä salaisissa kahleissaan, kietoi hänen sielunsa pimeään ja
äänettömyyteen, erotti sen maailmasta, jossa hän oli hillittömänä
riehunut. Ei koskaan enää hän voisi taivuttaa verbiä "tehdä" kaikissa
eri ajoissa ja muodoissa. "Elää", sitä hän vielä saattoi -- elää,
mutta aivan liikkumatta, samoin kuin hän oli määritellyt kuolemaa
-- tahtoa, voimatta saada mitään aikaan -- ajatella ja keskustella
ja olla sielultaan yhtä virkeä kuin konsanaan ennen, vaikka ruumis
olikin kuollut, miltei täydellisesti kuollut.

Ja kuitenkin, vaikka vapautinkin hänet käsiraudoista, niin emme
sittenkään voineet oikein päästä selville hänen tilastaan. Aistimemme
nousivat sitä vastaan. Meidän mielestämme hän edelleenkin oli täynnä
mahdollisuuksia. Emme tietäneet, mitä saatoimme odottaa hänen
puoleltaan -- mitä hirvittävyyksiä hän voisi saada aikaan sellaisessa
kohtauksessa, jolloin sielu vie ruumiinvoimista voiton. Meidän
kokemuksemme antoi tukea tälle oletukselle, ja me työskentelimme
alituisen pelon vallassa.

Olin keksinyt, millä tavalla ratkaisisin sen pulman, joka oli
syntynyt, kun "sakset" eivät olleet riittävän pitkät. Taljan
avulla -- olin laittanut uuden sellaisen -- nostin keulamaston
tyvipuolen laivan reunan yli ja laskin sen sitten alas kannelle.
Sen jälkeen nostin isonpuomin laivaan. Sen neljänkymmenen jalan
pituus riitti korkeudeksi, jotta saisin maston kääntymään. Toisen
taljan avulla, jonka olin kiinnittänyt "saksiin", pyöräytin puomin
melkein vaakasuoraan asentoon, ja laskin sitten tyvipuolen kannelle,
jossa naulasin isoja pölkäreitä sen ympärille, jotta se ei pääsisi
liukumaan. Ensimmäisen taljan väkipyörän olin kiinnittänyt puomin
päähän. Kuljettamalla tämän taljan vintturiin saatoin nyt kohottaa
ja laskea puomia mieleni mukaan, jolloin tyvipuoli koko ajan pysyi
samalla paikalla, ja köysien avulla saatoin taas kääntää puomia
molemmin puolin. Puomin päähän olin myöskin sitonut nostotaljan, ja
kun koko laitos oli valmis, en voinut muuta kuin ihmetellä, mikä
ääretön voima siinä oli.

Olin tietenkin tarvinnut pari päivää saadakseni valmiiksi tämän
osan työstäni, ja vasta kolmannen päivän aamuna nostin keulamaston
kannelle ja aloin veistää tasaiseksi sen tyveä, jotta se soveltuisi
mastonkenkään. Se kävi minulta kovin kömpelösti. Sahasin ja hakkasin
ja vuolin taltalla kovettunutta puuta, niin että lopulta näytti
kuin jättiläisrotta olisi sitä jyrsinyt. Mutta se sopi paikoilleen
sittenkin.

"Se käy -- minä tiedän, että se käy!" huudahdin minä.

"Tiedättekö mikä tohtori Jordanin mielestä on totuuden koetuskivi?"
kysyi Maud.

Minä pudistin päätäni ja karistin pois lastuja, jotka olivat
sinkoilleet kaulalleni.

"'Voiko siitä olla hyötyä? Voimmeko uskoa henkemme sen varaan?' siten
hän kysyy."

"Jordan näyttää olevan yksi teidän suosikeistanne?"

"Niin! Kyllä minä hylkäsin ensin Pantheonini, Napoleonin ja Caesarin
ynnä kaikki muut, mutta rakensin heti itselleni toisen", sanoi hän
vakavasti. "Ja ensimmäinen, jolle minä varasin siellä paikan, oli
tohtori Jordan."

"Nykyajan sankari."

"Ja juuri sen vuoksi hän on paljon suurempi", sanoi Maud. "Mitenkä
entisajan sankareita voisi verrata nykyisiin?"

Minä pudistin päätäni. Meidän mielipiteemme pitivät monessa suhteessa
aivan yhtä, jotta olisi tarvittu minkäänlaisia todisteita. Meidän
katsantokantamme ja koko elämänkäsityksemme oli ainakin suuressa
määrin samanlainen.

"Ollaksemme arvostelijoita, me tulemme aivan erinomaisesti toimeen",
sanoin minä nauraen.

"Ja myöskin laivanikkarina ja hänen apulaisenaan", nauroi Maud.

Mutta paljon aikaa nauramiseen ei näinä päivinä ollut, osittain
raskaan työn vuoksi, osittain myös Susi-Larsenin tähden, joka oli
kuin elävältä kuollut.

Hän oli saanut uuden halvauskohtauksen. Hänen puhekykynsä oli
melkein kokonaan kadonnut ja huononi huononemistaan. Hän saattoi
vain ajoittain puhua. Ja hänen puhuessaan nousi ja laski hänen
äänensä kuin kurssi pörssimarkkinoilla. Välistä se kulki aivan
vapaasti ja hän puhui aivan kuin ennenkin, vaikka hitaasti ja
raskaasti. Mutta äkkiä puhekyky saattoi kokonaan kadota, välistä
aivan kesken lausettakin, ja joskus kesti tuntikausia, ennenkuin se
palasi jälleen. Hän valitti tuntevansa hirveitä tuskia päässänsä,
ja tänä aikana hän keksi jonkinlaisen järjestelmän, jonka avulla
hän saattoi ilmaista ajatuksensa siltä varalta, että hän kadottaisi
kokonaan puhekykynsä. Yksi kädenpuristus merkitsi myöntävää, kaksi
puristusta kieltävää vastausta. Hyvä se olikin, että tämä asia juuri
silloin tuli päätetyksi, sillä jo samana iltana hänen puhekykynsä
katosi kokonaan. Sen jälkeen hän vastasi meidän kysymyksiimme
kädenpuristuksilla, ja kun hänellä oli jotakin sanottavaa, kirjoitti
hän sen vasemmalla kädellään aivan selvästi paperille.

Kova talvi oli nyt tullut. Myrsky seurasi toistaan tuoden mukanaan
lunta ja lumiräntää ja sadetta. Hylkeet olivat lähteneet pitkälle
matkalleen etelään, ja niiden pesäpaikka oli autio ja tyhjä.
Minä tein työtä kuumeentapaisella kiihkolla. Huolimatta huonosta
ilmasta ja tuulesta, joka varsinkin oli minulle suurena esteenä,
olin kannella varhaisesta aamusta iltaan asti, ja työ edistyi
silminnähtävästi.

Käytin hyväkseni sitä oppia, jonka olin saanut pystyttäessäni
ensi kerralla "sakset", ja sitten olin pakotettu kiipeämään ylös
kiinnittääkseni siihen köydet. Sitten kiinnitin keulamaston huippuun,
joka oli juuri parhaiksi laivan reunan yläpuolella, köysistön, taakin
ja nostoköyden. Niinkuin tavallisesti en ollut voinut laskea, kuinka
paljon työtä se kysyisi. Tarvitsin kokonaista kaksi päivää siihen.
Ja oli niin paljon muutakin tehtävää -- purjeet esimerkiksi oli
täydellisesti korjattava.

Minun köysittäessäni keulamastoa Maud ompeli purjeita, alituisesti
valmiina auttamaan minua, jos työssä tarvittiin enemmän kuin kahta
kättä. Purjekangas oli paksua ja kovaa, ja hän ompeli kaikkien
sääntöjen mukaan purjeäimällä ja -kintaalla. Hänen kätensä tulivat
hyvin pian rakoille, mutta hän jatkoi sittenkin rohkeasti ompeluaan
ja piti sen ohessa huolta ruoankeitosta ja hoiti sairasta.

"Taikausko on vain typeryyttä!" sanoin minä eräänä perjantaiaamuna.
"Masto on tänään kaikesta huolimatta pystytettävä."

Kaikki oli sitä varten valmistettu. Kuljettamalla puomitaljan
vintturiin nostin maston melkein ilmaan. Sitten kiinnitin sen
taljaan ja kuljetin saksitaljan, joka oli kiinnitetty puomin päähän,
vintturiin -- ja pari kertaa väännettyäni sitä seisoi masto pystyssä.

Samassa kun Maud sai päästää vääntimen irti, taputti hän käsiään ja
huudahti:

"Se käy! Se käy! Me voimme uskoa henkemme sen huostaan."

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui tuskalliseksi.

"Se ei ole aivan reiän kohdalla", sanoi hän. "Saatteko taaskin tehdä
kaikki uudestaan?"

Minä hymyilin ylimielisesti, hellitin yhtä köyttä ja kiristin toista,
jolloin masto heilahti keskelle kantta. Sittenkään se ei ollut aivan
reiän kohdalla. Maud näytti jälleen levottomalta, ja minä hymyilin
taaskin ylimielisesti. Minä hellitin nyt puomitaljaa ja nostin saman
verran saksitaljaa, jolloin maston tyvi tuli aivan kannessa olevan
reiän kohdalle. Sitten annoin tarkat määräykset Maudille, miten hänen
tuli päästää se alas, ja menin ruumaan.

Huusin Maudille, ja masto laskeutui kevyesti ja varmasti alas.
Suoraan nelikulmaista mastonkenkää kohti laskeutui maston
nelikulmainen tyvipuoli. Mutta painuessaan alas se käännähti hiukan
ja neliöt eivät sopineetkaan toisiinsa. En epäröinyt hetkeäkään.
Huudettuani Maudille, että hän lakkaisi hilaamasta, kiiruhdin
kannelle ja kiinnitin taljan mastoon juoksevalla silmukalla. Maudin
tuli vetää siitä ja minä palasin jälleen ruumaan. Lyhdyn valossa
näin nyt maston tyven kääntyvän hiljalleen, kunnes se soveltui
mastokenkään. Nyt käskin Maudin kiinnittää taljan ja ruveta taas
hilaamaan. Hitaasti laskeutui maston tyvi alemmaksi, mutta vääntyi
jälleen syrjään. Taaskin Maudin täytyi kääntää sitä taljan avulla,
ennenkuin se vihdoin osui oikeaan. Mutta lopulta se sittenkin
onnistui. Masto seisoi paikoillansa.

Minä huudahdin riemusta, ja hän kiiruhti alas katsomaan. Keltaisen
lyhdyn valossa tarkastelimme työtämme. Sitten me katsahdimme
toisiimme ja meidän kätemme tavoittelivat toisiaan ja yhtyivät
lämpimään puristukseen. Luulenpa, että meidän kummankin silmät
kyyneltyivät menestyksen ilosta.

"Koko työ oli oikeastaan kovin helppoa", sanoin minä. "Koko vaikeus
oli valmistuksissa."

"Kaikki ihmeellinen on juuri työn täyttymisessä", lisäsi Maud.
"Minun on miltei vaikea uskoa, että tuo suuri masto todellakin on
taas pystyssä paikoillaan -- että te olette nostanut sen vedestä,
pyöräyttänyt sitä ilmassa ja asettanut sen oikealle paikalleen.
Sellainen työ on jättiläisellekin kunniaksi."

"Ja he tekivät itse monta keksintöä", aloitin minä iloisesti, mutta
keskeytin samassa puheeni, sillä tunsin omituista hajua.

Silmäsin nopeasti lyhtyyn. Se ei savunnut. Minä haistelin taaskin.

"Jossakin palaa", sanoi Maud äkkiä ja aivan varmasti.

Me hyökkäsimme molemmat portaita ylös, mutta minä kiiruhdin hänen
edelleen ja ylös kannelle. Paksu savu tunkeutui portailta, jotka
johtivat alas pyyntimiesten olinpaikkaan.

"Susi ei ole vielä kuollut", mutisin minä itsekseni, hyökätessäni
sinne savun läpi.

Ahtaassa huoneessa oli niin paksulti savua, että vain hapuillen
saatoin kulkea eteenpäin. Ja niin valtavasti vaikutti Susi-Larsen
mielikuvitukseeni, että olin aivan valmistunut siihen, että tuo
avuton jättiläinen tarttuisi minua kurkkuun kiinni ja koettaisi
kuristaa minut. Minä epäröin. Vähällä olin kääntyä takaisin ja
kiirehtiä takaisin kannelle. Mutta sitten ajattelin Maudia. Sieluni
silmäin edessä näin Maudin sellaisena kuin hän seisoi lyhdynvalossa
alhaalla ruumassa, ruskeat silmät kyynelissä ja loistaen onnesta, ja
minun oli mahdoton kääntyä takaisin.

Olin vähällä tukahtua savuun, kun tulin Susi-Larsenin kojuun. Ojensin
käteni ja tavoittelin häntä. Hän makasi liikkumattomana, mutta
hätkähti hiukan koskettaessani häntä. Minä kopeloin hänen vaippojansa
sekä päältä että alta. Ne eivät olleet lämpimiä, ei missään
ollut vähintäkään tulen merkkiä. Mutta täytyihän tällä savulla,
joka sokaisi minut ja sai minut läähättämään ja yskimään, olla
lähtökohtansakin. Olin aivan pyörällä päästäni ja juoksin hurjana
ympäri huonetta, mutta törmätessäni pöytää vasten tulin jälleen
tajuntaani. Minä käsitin, ettei avuton mies voinut sytyttää tulta
muualla kuin makuupaikallaan.

Minä palasin Susi-Larsenin makuusijan luo. Siinä kohtasin Maudin.
Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän oli ollut tuossa
tukehduttavassa ilmassa.

"Menkää ylös kannelle!" käskin lyhyesti.

"Mutta Humphrey...", vastusteli hän omituisen käheällä äänellä.

"Oi, olkaa niin hyvä -- olkaa niin hyvä!" huusin minä tuimasti.

Hän vetäytyi tottelevasti pois, ja samassa iski mieleeni ajatus:
entäs jollei hän löydäkään portaita? Minä kiiruhdin portaiden luoja
pysähdyin niiden juurelle. Oliko hän jo noussut kannelle? Seisoessani
siinä ja epäröidessäni mitä tehdä kuulin äkkiä hiljaisen äänen:

"Oi Humphrey -- minä olen hukassa!"

Minä näin hänen haparoivan peräseinällä, ja puoleksi taluttaen,
puoleksi kantaen vein hänet ylös portaita. Puhdas ilma oli oikeaa
nektaria. Maud oli aivan väsähtänyt ja päästään pyörällä, ja minä
jätin hänet makaamaan kannelle ja läksin toistamiseen alas.

Savupesä oli varmaan Susi-Larsenin lähimmässä läheisyydessä, siitä
olin aivan varma, ja minä astuin suoraan hänen vuoteensa luo.
Kopeloidessani hänen peitteitänsä putosi jotakin kuumaa kädelleni. Se
poltti minua, ja minä vetäisin käteni syrjään. Nyt ymmärsin! Ylemmän
makuulavitsan rakojen läpi hän oli sytyttänyt patjan palamaan. Hän
saattoi vielä siksi paljon liikuttaa vasenta kättänsä. Ja kosteat
patjaoljet, jotka olivat syttyneet alhaalta tuleen, eivät voineet
vedon puutteen vuoksi muuta kuin kyteä ja savuta.

Yrittäessäni kantaa patjaa ulos kojusta hajosi se puolitiessä ja
oljet syttyivät ilmiliekkiin. Korjasin kojusta viimeisetkin jätteet
ja kiiruhdin sitten kannelle saadakseni raitista ilmaa.

Parilla ämpärillisellä vettä sain patjan sammumaan, ja kun savu oli
hälvennyt, annoin Maudin tulla alas. Susi-Larsen oli tajuton, mutta
ei kestänyt kauan, ennenkuin hän virkosi raittiissa ilmassa. Me
puuhasimme paraikaa hänen ympärillään, kun hän antoi merkin, että
tahtoi saada kynää ja paperia.

"Älkää huoliko häiritä minua", kirjoitti hän. "Minä hymyilen
itsekseni."

"Vieläkin minä olen palanen käyteainetta, niin kuin näette",
kirjoitti hän hiukkasta myöhemmin.

"Minä iloitsen siitä, että se on niin kovin vähäinen", sanoin minä.

"Kiitoksia paljon", kirjoitti hän. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon
vähäisemmäksi se vielä tulee, ennenkuin kuolen."

"Ja kuitenkin olen minä vielä täällä, Hump", kirjoitti hän riemuiten.
"Minä voin ajatella selvemmin kuin koskaan ennen koko elämäni aikana.
Ei mikään häiritse minua. Olen täydessä voimassani. Olen kokonaan
täällä, enemmän kuin koskaan ennen."

Se tuntui melkein haudantakaiselta sanomalta, sillä tämän miehen
ruumis oli muuttunut hänen haudaksensa.

Tässä kummassa hautaholvissa eli ja liikkui hänen henkensä. Se eläisi
ja liikkuisi yhä edelleen, kunnes viimeinen yhdysside laukeaisi,
ja sitten -- kukapa saattoi sanoa, kuinka kauan se vielä sittenkin
eläisi ja liikkuisi?



Kahdeksasneljättä luku


"Luulenpa melkein, että vasen puolenikin alkaa nyt halvaantua",
kirjoitti Susi-Larsen laivanpolttoyrityksensä jälkeisenä päivänä.
"Jäykkyys lisääntyy. Töin tuskin voin liikuttaa kättäni. Teidän
täytyy puhua kovemmin. Loppu lähestyy."

"Onko teillä kipuja?" kysyin minä.

Mutta minun täytyi toistaa kysymykseni kovalla äänellä, ennenkuin hän
vastasi: "Ei alinomaa."

Hänen vasen kätensä liikkui jäykästi, ja vain suurella vaivalla
saimme selkoa hänen kirjoituksestaan. Se näytti miltei "henkien
kirjoitukselta", sellaiselta kuin saa nähdä spiritistisissä
istunnoissa, joihin on dollarin pääsymaksu.

"Mutta minä olen sittenkin vielä täällä, kokonaan täällä", kirjoitti
hän hitaammin ja epäselvemmin kuin konsanaan.

Kynä kirposi hänen kädestään, ja meidän täytyi panna se uudestaan
hänen sormiensa väliin.

"Kun olen vapaa kivuista, tuntuu ihmeen rauhalliselta ja hyvältä. En
koskaan ole ajatellut selvemmin kuin nyt. Voin ajatella elämää ja
kuolemaa aivan kuin jokin Intian viisaista."

"Entäs kuolemattomuutta?" kysyi Maud kovalla äänellä aivan hänen
korvansa juuressa.

Kolmesti hän yritti kirjoittaa vastausta, mutta käsi ei totellut.
Kynä putosi jälleen. Turhaan koetimme asettaa sitä hänen sormiensa
lomaan, ne eivät voineet puristua sen ympärille. Silloin Maud painoi
kynän hänen käteensä ja piti kiinni siitä omilla sormillaan, ja nyt
Susi-Larsen kirjoitti isoin kirjaimin ja niin hitaasti, että jokaisen
kirjaimen muodostamiseen kului pari minuuttia:

"Loruja!"

Se oli Susi-Larsenin viimeinen sana. "Loruja!" Epäilevä ja
voittamaton viimeiseen asti. Käsivarsi ja käsi herpaantuivat. Ruumis
liikkui vielä hiukan. Sitten viimeinenkin liikunto lakkasi. Maud
päästi irti hänen kätensä. Sormet erosivat toisistaan oman painonsa
vaikutuksesta, ja kynä vierähti maahan.

"Kuuletteko te vielä?" huusin minä ääneen tarttuen kiinni hänen
käteensä ja odottaen puristusta, joka merkitsisi myöntävää vastausta.
Mutta minä odotin turhaan. Käsi oli kuollut.

"Minä näin hänen liikuttavan huuliaan", sanoi Maud.

Minä uudistin kysymykseni. Huulet liikkuivat. Maud painoi sormensa
niitä vasten. Taaskin minä uudistin kysymykseni. "Kyllä", ilmoitti
Maud. Me katsoimme odottaen toisiimme.

"Mitä hyötyä siitä oikeastaan on?", sanoin minä. "Mitäpä me voimme
enää sanoa hänelle?"

"Oi -- kysykää häneltä..."

Maud epäröi.

"Kysykää jotakin, johon hänen täytyy vastata kieltävästi", ehdotin
minä. "Silloin tiedämme, että hän on tajussaan."

"Onko teidän nälkä?" huusi Maud.

Huulet liikkuivat Maudin sormien alla, ja hän selitti hänen
vastanneen "on".

"Tahdotteko lihaa?" kysyi Maud jälleen.

"En", tuli vastaukseksi.

"Lihalientä?"

"Kyllä, hän tahtoo saada lihalientä", sanoi Maud levollisesti ja
katsoi minuun. "Niin kauan kuin hänellä on kuulo tallessa, voimme
puhua hänen kanssansa. Mutta sitten..."

Hän katsoi omituisesti minuun. Näin, että hänen huulensa vapisivat
ja kyyneleitä tuli hänen silmiinsä. Hän horjahti, ja minä kiedoin
käsivarteni hänen ympärilleen.

"Oi, Humphrey, milloin tästä tulee loppu?" nyyhkytti hän. "Minä olen
niin väsynyt, niin kovin väsynyt!"

Hän nojasi päätään olkaani vasten, ja hänen hento vartalonsa
värähteli kiihkeästä itkusta. Hän oli kevyt kuin höyhen sylissäni,
hento ja ilmava. "Hänen voimansa ovat nyt vihdoinkin lopussa",
ajattelin minä. "Mutta mitäpä minä voin tehdä ilman häntä?"

Mutta minä koetin rauhoittaa ja lohduttaa häntä, ja lopulta hän
rohkaisi mielensä ja hänen sielunvoimansa palasivat yhtä nopeasti
kuin konsanaan hänen ruumiinsakin voimat.

"Minun pitäisi todellakin hävetä", sanoi hän. Ja sitten hän lisäsi
hymyillen, joka minusta oli ihmeen suloista: "Mutta enhän minä
olekaan muuta kuin pieni nainen."

Sanat "pieni nainen" iskivät minuun ikäänkuin sähkötärähdys.
Nehän olivat minun omat sanani, se salainen lempinimi, jota häntä
ajatellessani käytin.

"Mistä te olette saanut nuo sanat?" kysyin minä niin kiivaasti, että
hän vuorostaan nyt hämmästyi.

"Mitkä sanat?" kysyi hän.

"Pieni nainen."

"Ovatko ne teidän sananne?" kysyi hän.

"Ovat", vastasin minä. "Minun omani. Minä olen ne keksinyt."

"Sitten te varmaan olette puhunut unissanne", sanoi hän hymyillen.

Ja taaskin hänen silmissään värähteli omituinen kiilto. Ja minä
tiesin, että minun silmäni puhuivat myös suoraa kieltä vastoin
tahtoani. Minä nojauduin eteenpäin häntä kohti. Tahtomattani sen
tein, aivan kuin puu, joka tuulessa taipuu eteenpäin. Oi, me olimme
niin ihmeen lähellä toisiamme tänä hetkenä! Mutta hän pudisti päätään
ikäänkuin olisi tahtonut ravistaa unen mielestään ja sanoi:

"Minä olen kuullut nuo sanat niin kauan kuin olen elänyt. Sitä
lempinimeä isäni käytti aina puhutellessaan äitiäni."

"Sitä minäkin olen käyttänyt", sanoin minä itsepintaisesti.

"Äidillennekö?"

"En", vastasin minä. Eikä hän kysynyt sen enempää, mutta olisin
voinut vaikka vannoa, että hänen silmissään oli hetken aikaa
kiusoitteleva ja ilvehtivä ilme.

Kun nyt keulamasto oli paikoillaan, edistyi muu työ hyvällä
vauhdilla. Ennen pitkää ja ilman ainoatakaan suurta vastoinkäymistä
sain isonmaston pystyyn. Kaikki järjestyi vähitellen, eikä kestänyt
monta päivää, ennenkuin kaikki köydet ja vantit olivat paikoillaan.
Märssypurjeita olisi ollut vaarallista käyttää laivassa, jossa ei
ollut kuin kahden hengen miehistö, ja siksi laskettiin märssytangot
kannelle ja köytettiin kiinni.

Kesti hyvin monta päivää, ennenkuin purjeet saatiin kuntoon.

Meillä ei ollut kuin kolme purjetta -- viistopurje, fokka ja
isopurje -- ja koska ne kaikki olivat paikattuja, pienennettyjä ja
turmeltuneita, näyttivät ne hyvin naurettavilta ja sopimattomilta
niin mainion laivan kuin _Ghostin_ verhona.

"Mutta ne kelpaavat sittenkin käytettäviksi!" huudahti Maud
riemuiten. "Meidän työmme on kantava hedelmiä -- me voimme uskoa
henkemme sen huomaan!"

Kaikista uusista töistäni oli minulla epäilemättä vähimmin kunniaa
purjeitten ompelusta. Minä osasin paljon paremmin hoitaa purjeita
kuin valmistaa niitä, enkä epäillyt lainkaan, etten voisi ohjata
_Ghostia_ johonkin Japanin pohjoiseen satamaan. Olin opiskellut
merenkulkua myöskin muutamista oppikirjoista, joita oli laivassa, ja
sitä paitsi olihan minulla Susi-Larsenin tähtimittakaava, joka oli
niin yksinkertainen keksintö, että lapsikin olisi voinut käyttää sitä.

Mitä itse keksijään tuli, ei hänen tilassaan viikon päiviin ollut
tapahtunut sanottavia muutoksia, paitsi että kuurous lisääntyi
ja huulien liikkeet yhä heikkenivät. Mutta sinä päivänä, jolloin
olimme saaneet purjeet kuntoon, hän kuuli viimeiset äänet, ja sitten
huulet lakkasivat liikkumasta -- sitä ennen olin vielä ehtinyt
kysyä häneltä: "Oletteko te vielä täällä?" ja hänen huulensa olivat
vastanneet myöntävästi.

Viimeinenkin yhdysside oli katkennut. Jossakin tuossa puolikuolleessa
ruumiissa oleskeli vielä miehen sielu. Elävän aineksen ympäröimänä
paloi voimakas äly, mutta se paloi äänettömyydessä ja pimeydessä.
Ja se oli irtaantunut kokonaan ruumiista. Tämä äly ei tietänyt
mitään ruumiin olemassaolosta. Se ei edes tuntenut mitään sellaista.
Aistillinen maailma ei ollut sille lainkaan olemassa. Se tunsi vain
itsensä ja äänettömyyden ja pimeyden koko laajuuden ja syvyyden.



Yhdeksäsneljättä luku


Sitten koitti meidän lähtöpäivämme. Ei mikään pidättänyt meitä
enää Kokeilusaarella. _Ghostin_ taittuneet mastot olivat jälleen
paikoillaan ja sen turmeltuneet purjeet kunnossa. Kaikki, mitä
käteni olivat suorittaneet, oli kestävää, mutta ei mikään ollut
kaunista. Minä tiesin kuitenkin, että kaikki teki tehtävänsä, ja olin
mielestäni aika mahtava mies katsellessani kaikkea.

"Se on minun työtäni! Minun omaa työtäni! Omin käsin olen tehnyt
kaikki!" niin olisin tahtonut huutaa ääneen.

Mutta Maud ja minä osasimme lausua ilmi toistemme ajatukset, ja
parhaillaan, kun olimme nostamassa isoapurjetta, hän sanoi:

"Ajatelkaahan, Humphrey, että te olette omin käsin tehnyt kaiken
tämän!"

"Mutta olipa minulla kaksi muutakin kättä apunani", vastasin minä.
"Kaksi pientä kättä -- älkää yrittäkökään nyt väittää, että nekin
sanat olisivat teidän isänne."

Hän nauroi ja pudisti päätään ja kohotti sitten kätensä ilmaan
näyttääkseen niitä. "En suinkaan koskaan saa niitä enää oikein
puhtaiksi", valitti hän, "eikä ahavoitunut iho myöskään koskaan enää
tule yhtä pehmeäksi kuin ennen".

"Se tuottaa niille vain kunniaa", vakuutin minä ja tartuin hänen
käsiinsä. Huolimatta kaikista päätöksistäni olisin aivan varmaan
suudellut niitä, jollei hän olisi vetänyt niitä pois.

Meidän toverillinen suhteemme oli tullut hiukan häilyväksi. Kauan
olin pitänyt rakkauttani aisoissa, mutta nyt se alkoi hallita minua.
Se oli ollut tottelematon ja saanut silmäni puhumaan, ja nyt se oli
ottanut valtaansa kielenikin -- niin, vieläpä huulenikin, sillä tänä
hetkenä oli minulla hurja halu saada suudella näitä pieniä käsiä,
jotka olivat työskennelleet niin kovasti ja uskollisesti. Olin
melkein pois suunniltani. Lukemattomat äänet sielussani kutsuivat
minua vain hänen luoksensa. Tuuli, jota minun oli mahdoton vastustaa,
ajoi minua eteenpäin, ja ruumiini horjahti, niin että kumarruin hänen
puoleensa, aivan vaistomaisesti. Ja hän ymmärsi sen aivan varmaan,
koska hän niin äkkiä veti kätensä pois eikä kuitenkaan voinut olla
nopeasti ja tutkivasti katsomatta minuun, ennenkuin käänsi pois
silmänsä.

Taljojen avulla saatoin kuljettaa nostoköydet vintturiin, ja minä
nostin nyt isonpurjeen, kahvelin ja halssin samalla kertaa. Se kävi
tosin kömpelösti, mutta ei vienyt paljon aikaa, ja pian oli fokkakin
ylhäällä ja lepatti tuulessa.

"Me emme voi saada ankkuria nostetuksi näin ahtaalla paikalla, kun
se kerran on irti pohjasta", sanoin minä. "Meidän pitää ensin päästä
kallioiden ulkopuolelle."

"Mitä te voitte sille tehdä?" kysyi Maud.

"Päästän sen valloilleen", vastasin minä. "Ja sillä aikaa kun minä
lasken sen irti, hoidatte te vintturia. Minun täytyy heti hyökätä
peräsimen luo, ja samalla teidän pitää nostaa viistopurje ylös."

Olin tutkinut tätä manööveriä, jonka avulla pääsisimme liikkeelle,
olin tuuminut sitä ainakin pariinkymmeneen kertaan, ja minä tiesin,
että Maud voisi vintturin avulla saada viistopurjeen nostetuksi, mikä
oli aivan välttämätöntä. Raitis tuuli puhalsi lahden pohjaan, ja
vaikka meri oli tyyni, täytyi meidän toimia reippaasti päästäksemme
ulapalle.

Irroitettuani rautapultin liukui ketju kalisten kettinkireiästä
mereen. Minä kiiruhdin perälle. _Ghost_ näytti heräävän henkiin
purjeiden pullistuessa. Viistopurje siirtyi yläpuolelle. Kun tuuli
tarttui siihen, keikahti laiva kallelleen, ja minun täytyi laskea
hiukan alemmaksi saadakseni sen kulkemaan tasaisesti.

Olin keksinyt keinon, millä viistopurjeen köysi siirtyi itsestään
toiselle puolelle, jotta Maudin ei tarvinnut hoitaa sitä, ja hän
nosti parastaikaa purjetta, kun minä väänsin peräsintä alemmaksi.
Se oli tuskallinen hetki, sillä _Ghost_ kiiti suoraan rantaa kohti,
joka oli vain kivenheiton päässä. Mutta alus nousi kauniisti tuulen
yläpuolelle. Purjeet ja reivinuorat paukkuivat ja pamahtelivat, ja
tuo ääni kuulosti hyvin mieluisalta korvissani. Sitten tuuli tarttui
niihin täydellä voimallaan ja me selviydyimme siitä pulmasta.

Maud oli lopettanut työnsä ja tullut perälle. Siinä hän seisoi minun
vieressäni, pieni merimieslakki liehuvilla suortuvillaan, posket
ponnistuksesta punoittavina, silmät mielenliikutuksesta loistavina
ja sieraimet värähtelevinä raittiissa, suolaisessa tuulenhengessä.
Hänen tummat silmänsä muistuttivat säikähtyneen metsäkauriin
katsetta. Niiden ilme oli hurja ja rohkea, jommoista en koskaan ennen
ollut niissä nähnyt, ja hänen huulensa avautuivat ja hengityksensä
pysähtyi, kun _Ghost_ kiiti suoraan sisemmän lahden suulla olevaa
kallioseinää kohti, mutta nousikin samassa tuulen yläpuolelle ja
pääsi selvälle vedelle.

Ensimmäinen manööverini näillä vesillä oli minulle suureksi hyödyksi,
minä selvisin hyvin sisemmästä lahdesta ja tein pitkän polven
ulomman lahden rantaa pitkin. Sitten laskin jälleen ulommaksi,
suoraan aavaa ulappaa kohti. Laiva keinui nyt valtameren aalloilla
seuraten niiden tahtia, kohoten ja laskeutuen leveäselkäisten
laineiden mukana. Päivä oli ollut pilvinen ja kolkko, mutta nyt
aurinko pilkisti esiin pilvien lomasta -- se oli tervetullut enne
-- ja se valaisi säteillään sitä lahdelmaa, jossa me yhdessä olimme
tuottaneet levottomuutta koirashylkeitten haaremeihin ja tappaneet
holostjakkeja. Koko Kokeilusaari loisti auringossa. Yksin synkkä
lounaisniemikin näytti tavallista valoisammalta, ja rannalla, missä
meren vaahto hyrskyi korkealle, kimalteli ja loisti vesi auringossa.

"Minä olen aina muisteleva saartamme ylpeydellä", sanoin minä
Maudille.

Hän keikautti päätään kuin ruhtinatar ja sanoi: "Rakas, kallis
Kokeilusaari! Sinä pysyt minulle aina rakkaana."

"Minulle myöskin!" lisäsin minä nopeasti.

Tuntuipa siltä, kuin silmiemme olisi pitänyt nyt yhtyä ja ilmaista
syvintä ymmärtämystä, mutta ne kääntyivät sittenkin vastahakoisesti
muualle kohtaamatta toisiaan.

Hetken vallitsi melkein tuskallinen hiljaisuus; vihdoin minä
katkaisin sen sanomalla:

"Näettekö noita mustia pilviä tuulen yläpuolella? Muistatteko että
sanoin eilen illalla, että ilmapuntari oli alkanut laskea?"

"Ja aurinkokin on kadonnut", sanoi hän katse kiintyneenä vielä
saareemme, missä olimme osoittaneet kykyämme ja eläneet kaikkein
parhaassa toveruudessa.

"Ja se merkitsee, että saamme höllittää purjeita ja laskea suoraan
Japania kohti!" huudahdin minä iloisesti. "Hyvässä tuulessa ja höllin
purjein -- siinä sitä vasta mennään!"

Minä sidoin peräsimen kiinni ja kiiruhdin keulapuolelle. Höllitin
fokkaa ja isoapurjetta ja laitoin kaikki valmiiksi raikkaan tuulen
varalta. Tuuli yltyikin hyvin kovaksi, mutta minä päätin sittenkin
päästää purjeet niin höllälle kuin suinkin. Pahaksi onneksi ei
sellaisissa olosuhteissa voinut sitoa peräsintä kiinni, joten minulla
oli koko yön valvonta edessä. Maud tahtoi välttämättä vuorotella
kanssani, mutta hyvinkin pian kävi ilmi, ettei hänellä ollut kylliksi
voimia ohjatakseen laivaa vyöryvällä merellä, vaikka hän olisi
voinut oppia sen taidon. Hän oli aivan epätoivoissaan huomatessaan
tämän, mutta hän rohkaisi mieltään kerimällä kokoon taljoja ja
nostoköysiä ja liikanuoria. Sitten oli myöskin ruokaa keitettävä ja
vuoteet laitettava ja Susi-Larsenia hoidettava, ja hän päätti päivän
panemalla suursiivouksen toimeen kajuutassa ja välikannella.

Kaiken yötä minä seisoin lepäämättä peräsimessä tuulen hitaasti ja
vakavasti yltyessä ja laineiden yhä kasvaessa. Kello viisi aamulla
Maud toi minulle lämmintä kahvia ja korppuja, joita hän oli leiponut,
ja kello seitsemältä sain vankan aamiaisen ja lämmintä ruokaa, mikä
antoi minulle uutta eloa.

Päivän kuluessa yltyi tuulen voima yhtä hitaasti ja varmasti kuin
ennenkin. Tuntuipa siltä, kuin se olisi päättänyt puhaltaa aivan
taukoamatta ja yhä vain puhaltaa. Ja yhä edelleen _Ghost_ kiiti
eteenpäin mailin toisensa jälkeen, ainakin yhdentoista solmuvälin
vauhdilla. Se oli siksi hyvä vauhti, etten tahtonut olla käyttämättä
sitä hyväksemme, mutta kun ilta tuli, olivat voimani aivan lopussa.
Vaikka olinkin yleensä aivan erinomaisissa ruumiillisissa voimissa,
niin kolmenkymmenenkuuden tunnin työ peräsimessä oli tehnyt
niistä kerrassaan lopun. Sitäpaitsi Maud pyysi minua pienentämään
purjeita, ja minä tiesin, että jos tuuli yltyisi ja laineet vain
kasvaisivat yön kuluessa, niin ei sitä jonkin ajan kuluttua olisi
enää mahdollista tehdä. Ja siksi minä hämärän tullen laskin laivan
tuulen yläpuolelle; tein sen samalla kertaa sekä mielelläni että
vastahakoisesti.

Mutta en ollut edeltäpäin arvannut, mikä ääretön työ yhdelle miehelle
oli reivata kolmea purjetta. Kulkiessamme myötätuulessa en ollut
käsittänyt, kuinka voimakas tuuli oikeastaan oli, mutta kun vauhti
lakkasi, huomasin surukseni, melkeinpä epätoivokseni, miten kauhean
kova se oli. Tuuli piti pilkkanaan kaikkia minun ponnistuksiani.
Se repi purjeen käsistäni ja turmeli silmänräpäyksessä kaiken sen,
minkä kymmenen minuutin kuluessa olin saanut aikaan. Kello kahdeksan
tienoissa olin saanut kuntoon vasta toisen reivin fokassa. Kello
viidentoista aikaan en ollut päässyt sen pitemmälle. Veri tihkui
sormenpäistä, ja kynnet olivat taittuneet aivan lihaa myöten. Minä
itkin kivusta ja voimattomuudesta pimeässä, mutta niin salassa, ettei
Maud sitä huomannut.

Epätoivoissani en yrittänytkään reivata isoapurjetta ja päätin
koettaa panna piihin vain reivatun fokan avulla. Kului vieläkin kolme
tuntia, ennenkuin sain korjatuksi isonpurjeen ja viistopurjeen, ja
kello kaksi aamulla, jolloin melkein olin kuolemaan saakka väsynyt
ponnistuksesta, olin töintuskin vielä niin tajuissani, että käsitin
yritykseni onnistuneen. Reivattu fokka teki tehtävänsä. _Ghost_ nousi
korkealle tuulen yläpuolelle eikä näyttänyt laisinkaan pyrkivän alas
tuuleen kyljittäin aallonpohjaan.

Olin aivan nälästä näännyksissä, mutta turhaan koki Maud saada minua
syömään. Minä torkuin suu ruokaa täynnä. Vaivuin uneen yrittäessäni
viedä ruokaa suuhun ja heräsin tuskissani, kun en ollutkaan sitä
tehnyt. Olin niin avuttoman uninen, että Maudin täytyi pitää minusta
kiinni, etten putoaisi tuolilta lattialle, kun laiva kiivaasti
keikahteli.

Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että kuljin keittiöstä
kajuuttaan. Olin vain kuin unissakävijä, jota Maud talutti ja tuki.
En oikeastaan tietänyt yhtään mistään, ennenkuin heräsin hytissäni
ilman saappaita -- kauanko jälkeenpäin, siitä minulla ei ollut
aavistustakaan. Oli aivan pimeä. Ruumiini oli jäykkä, ja minä huusin
kivusta, kun sormenpääni sattuivat vuodevaatteihin.

Aamu ei suinkaan vielä ollut valjennut, ja minä suljin silmäni
ja nukuin uudestaan. En tietänyt, että olin nukkunut kokonaisen
vuorokauden ja että oli jälleen yö.

Sitten heräsin uudestaan, en nukkunut enää yhtä hyvin kuin ennen.
Sytytin tulitikun ja katsoin kelloani. Kello oli kaksitoista. Ja
kannelta en ollut poistunut ennen kello kolmea. Olisin tullut ihan
pyörälle päästäni, jollen olisi arvannut asian oikeaa laitaa. Kummako
etten voinut nukkua. Olin nukkunut kaksikymmentäyksi tuntia. Hetken
minä kuuntelin _Ghostin_ liikkeitä, meren kohinaa ja tuulen ääntä
kannelta; sitten käännyin kyljelleni ja nukuin rauhallisesti aamuun
asti.

Kun nousin seitsemältä, en nähnyt missään Maudia, ja minä otaksuin,
että hän oli keittiössä laittamassa aamiaista. Kannelle tultuani
näin, että _Ghost_ hoiti aivan erinomaisesti itseään. Tuli paloi
keittiössä ja vesi kiehui liedellä, mutta sielläkään ei Maud ollut.

Vihdoin löysin hänet Susi-Larsenin vuoteen äärestä. Minä katselin
tuota miestä, joka oli syösty alas elämänvoiman korkeimmalta huipulta
ja haudattu elävältä, tuomittu elämään kuolemaakin kauheampaa elämää.
Hänen ilmeettömät kasvonsa olivat nyt aivan veltot. Maud katsoi
minuun -- ja minä ymmärsin.

"Hänen elämänsä sammui myrskyn raivotessa", sanoin minä.

"Mutta hän elää sittenkin vielä", vastasi Maud järkähtämättömällä
uskolla.

"Hänessä on liiaksi voimaa."

"Niin", sanoi Maud, "mutta nyt se ei ole enää hänelle esteenä. Hänen
henkensä on vapautunut."

"Niin, hänen henkensä on vapautunut", myönsin minäkin. Ja minä
tartuin Maudin käteen ja vein hänet mukanani kannelle.

Myrskyn voima taittui sinä yönä, toisin sanoen se väheni yhtä
hitaasti kuin oli kasvanutkin. Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen,
kannettuani Susi-Larsenin ruumiin kannelle haudatakseni sen, tuuli
vielä varsin kovasti ja meri aaltoili. Vähän väliä laineet huuhtoivat
kantta kohoten reunan vii ja virraten valurei'istä sisään. Tuuli
antoi laivalle äkillisiä töytäyksiä ja _Ghost_ kallistui niin,
että suojanpuoleinen parras vaipui veden alle; köydet vinkuivat ja
valittivat. Me seisoimme vedessä polvia myöten minun paljastaessani
pääni.

"Minä en muista muuta kuin osan rituaalista", sanoin minä, "en muuta
kuin seuraavat sanat: 'Ja ruumis on laskettava meren pohjaan'."

Maud katsoi minua ihmeissään. Mutta muisto eräästä tapauksesta,
jossa itsekin olin ollut mukana, valtasi minut kokonaan ja pakotti
minut antamaan Susi-Larsenille samanlaisen hautauksen, kuin hän itse
kerran oli antanut eräälle toiselle. Kohotin laivaluukun toista
päätä, ja purjekankaaseen ommeltu ruumis liukui jalat edellä mereen.
Rautapainot vetivät sen pohjaan. Se oli kadonnut.

"Jää hyvästi, Lucifer, sinä ylpeä henki!" kuiskasi Maud hiljaa, että
ääni kuoli tuulessa. Mutta minä näin hänen huuliensa liikkuvan ja
tiesin mitä hän sanoi.

Kulkiessamme pitkin laivan parrasta suojanpuolelle ja yrittäessämme
päästä perälle silmäsin sattumalta ulapalle. _Ghost_ kohosi
samassa ison laineen harjalle, ja minä näin selvästi kahden,
kolmen mailin päässä pienen höyrylaivan, joka kiikkui laineilla
ja kulki suoraan meitä kohti. Laivan runko oli mustaksi maalattu,
ja minä arvasin, muistellessani pyyntimiesten kertomuksia heidän
salametsästysretkistänsä, että laiva varmaan oli joku Yhdysvaltojen
tullilaivoista. Minä osoitin Maudille löytöäni ja vein hänet sitten
niin pian kuin suinkin peräkannelle, missä hän oli varmassa suojassa
huuhtelevilta aalloilta.

Aioin juuri hyökätä lippuarkun luo, kun muistin, etten ollutkaan
muistanut kiinnittää lippunuoraa.

"Emme me tarvitse mitään hätämerkkiä", sanoi Maud. "Kyllä se riittää,
jos he vain näkevät meidät."

"Me olemme pelastuneet", sanoin minä hiljaa ja juhlallisesti. Ja
sitten minä huudahdin riemulla: "Enpä tiedä, pitääkö minun iloita
siitä vai ei."

Minä katselin Maudia. Meidän silmämme eivät karttaneet enää
toisiansa. Me nojauduimme toisiimme, ja ennenkuin aavistinkaan, olin
kietonut käsivarteni hänen ympärilleen.

"Tarvitseeko minun sitä sanoa?" kysyin minä.

Ja Maud vastasi: "Ei se ole tarpeen, vaikka sitä olisi ollut niin
suloista, niin ihmeen suloista kuulla."

Hänen huulensa painuivat minun huuliani vasten. Jonkin ihmeellisen
mielikuvituksen leikin kautta tulin samassa ajatelleeksi, että Maud
kerran _Ghostin_ kajuutassa oli aivan kevyesti painanut sormensa
huuliani vasten ja sanonut: "Hiljaa, hiljaa!"

"Minun naiseni, oma, pieni naiseni", sanoin minä hyväillen toisella
kädelläni hänen olkapäätään tavalla, jonka kaikki rakastajat
tuntevat, vaikkeivät ole koskaan oppineet sitä missään koulussa.

"Minun mieheni!" sanoi Maud ja katsoi hetkisen minuun, ja hänen
silmäluomensa värähtelivät, kunnes ne painuivat alas ja peittivät
hänen silmänsä, ja sitten hän piilotti päänsä rintaani vasten
onnellisesti huokaisten.

Minä katselin tullilaivaa. Se oli hyvin lähellä. Vene laskettiin
siitä vesille.

"Yksi ainoa suudelma, oma armaani", kuiskasin minä. "Yksi ainoa
suudelma, ennenkuin he tulevat..."

"... ja pelastavat meidät itseltämme", lisäsi hän suloisesti
hymyillen; sen suloisempaa hymyä en ollut koskaan nähnyt, sillä se
oli täynnä rakkautta.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Merisusi" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home